Title: Kovalle ottaa
Author: Calamnius, Edvin
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kovalle ottaa" ***


KOVALLE OTTAA

Kirj.

ESKO VIRTALA [EDVIN CALAMNIUS]



Porvoossa,
Werner Söderström,
1890.



Lämpimän etelätuulen puhaltaessa vieri Kumpulan järvellä vähäisiä
aaltoja Törmälän puoleista rantaa kohti ja loiskahteli rantakivejä
vasten.

Törmälän rannasta oli työnnetty vesille vene, jossa istui Törmälän
torpan isäntä Perttu vaimonsa Liisan ja pienen poikansa Jaakon kanssa.
He olivat tulleet verkkoja laskemaan. Isäntä istui perässä, emäntä
etuteljolla ja Jaakko yläällä keulan nokassa.

Perttu nosti verkkovasusta päällimmäisen verkon, jonka pään hän otti
puikkarimesta erilleen ja kiinnitti muutamaan vanhaan verkkovaajaan
vastarannassa. Sitten käski hän Liisan hiljalleen soudella suoraan
selälle päin, ja sitä mukaa kuin vene eteni, päästi hän verkkoa
järveen solumaan. Sitä tehdessään hän silloin tällöin vaihtoi jonkun
sanan Liisan kanssa, joka reippaana ja hyvällä mielellä teki hänelle
ennestään hyvin tavallista tehtävää ja useinkin loi tyytyväisen katseen
mieheensä. He istuivat hyvin tyyneinä ja rauhallisina, vaan Liisa,
hiukan vilkkaampi luonteeltaan, oli sekä liikkeissään että puheissaan
Perttua liukkaampi. Jaakko sitä vastoin istui keulassa enimmästi sanaa
sanomatta, hyvin vakaisena ympärilleen katsoen ja omissa mietteissään,
kuuntelematta vanhempainsa keskustelua.

"Mahtaneekohan tuosta Jaakosta miestä tulla", arveli Liisa Pertulle,
"kun sillä ei näytä olevan halua mitään oppia, kun se ei vähääkään
välitä siitä, mitä muut tekevät, että sitten itsekin oppisi jotain
tekemään!"

"Älä ole milläsikään Jaakon suhteen!" lausui Perttu. "Hänhän on
vahvakasvuinen, hartiakas poika, josta kyllä aikoja myöten tulee
hyvinkin vankka työmies."

"Mitäpä siitä, jos tuleekin vankka, kun ei osaa mitään tehdä!"

"No, hän kyllä kerkiää oppia vielä paljonkin siihen asti kuin hänen
työtään tarvitaan."

"Siltä se taitaa näyttää, kun ei nytkään katsokaan edes, miten
esimerkiksi verkkoja lasketaan -- -- -- aivan tyyneenä ja mistään
huolimatta katselee vaan kokonaan muualle!"

"Siitä ei toki saata päättää puoleen eikä toiseen, sillä hän on vielä
aivan nuori. -- Eipä ole Jaakko hätäpoika koskaan ollut. Muistanethan,
kuinka hän vietäessään kirkolle kastettavaksi, kun sinä häntä
pärevasussa kantelit, aivan levollisena makaili ja katseli kirkkain
silmin taivaalle, eikä ollut millänsäkään, vaikka kuinka olisi vasu
heilahtanut. Eipä hän edes silloinkaan äännähellyt, kun pappi häntä
vedellä valeli ja antoi hänelle nimen. -- Usko minua, että Jaakosta
tulee mies, joka ei valita ensimmäisen vastuksen kohdatessa!"

"Jospa niinkin, vaan onhan tuo kuitenkin ikävä, ettei häntä saa mitään
oppimaan. Eihän tuo näy koskaan oppivan edes selvästi sisältä lukemaan
ja aapista hän tuskin osaa vielä ensi lehteäkään."

"Eipä ole Jaakko lukumieheksi luotukaan. Mahtanee tuo kuitenkin oppia
sen verran, että kyhäypi rippikoulussa käymään."

"Onpahan arveluttavaa jo sekin. Hänellä on kyllä siksi ikää, että
pitäisi hänellä jo katkismuskin olla päässä. Mutta ei hän opi muuta
kuin päivät päästään Kumpulan Annin kanssa västäilemään."

"Antaahan heidän olla yhdessä, koska haluavat. Eivät he kuitenkaan
toisilleen mitään pahaa tee. Ja Jaakolla on kyllä vielä ikää
oppiakseen."

Perttu heitti ristikon veden pinnalle kelluilemaan ja Liisa pyöräytti
toisapäin veneen sekä alkoi hiljalleen soutaa liputtaa ja Perttu rupesi
huopaelemaan sekä ohjasi veneen taas rantaa kohti muutamien kymmenien
sylien välimatkan päähän ensimmäisestä verkkojadasta.

Tuuli humisi vienosti ja aallot hiljalleen läikkyelivät ja mukavasti
keikkuili vene laineilla, jotka vivahtivat tumman sinisiltä pitkin koko
pienen Kumpulan järven selkää.

Olipa aika hyvä ilma ja mukavalta tuntui järvellä kelluilla ja
katsella ympärilleen tuttuja seutuja, Kumpulan järveä lahtineen,
niemineen, saarineen, metsäisine rantoineen ja korkeine törmineen.
Järven eteläpuolella näkyy vanha Kumpulan talo, vähäinen ala
peltoja ympärillään, verkalleen kohoavan mäen rinteessä jotenkin
aukealla paikalla. Ainoastaan harvaa ja pientä metsää kasvaa talon
likitienoilla, eikä paljon parempaa etempänäkään, sillä aikojen
kuluessa on ennen muinoin vankka metsä isosti huonontonut ja suureksi
osaksi hävinnyt tervanpolton ja hirsien myönnin sekä hauskan
viljelemisen vuoksi. Järven pohjoispuolella aivan jyrkän törmän
päällä näkyy Törmälän torppa, joka, vaikka onkin vaan torppa, näyttää
yhtä talon tapaiselta kuin Kumpulakin. Se näyttää uudenlaisine
tuparakennuksineen ja pienine vihantine peltotilkkuineen varsin
mukavalta ja somalta tuolla yläällä mäen päällä vankan metsän keskellä,
iänikuisten petäjien ja kuusien ympäröimänä.

Läheisiltä rannoilta kuului selvään tuulen omituinen pauhina puitten
latvoissa, kuului myöskin pienen puron lirinä järven päässä ja etäältä
sen varrelta karjain ammontaa ja kellojen kilinää, kun Kumpulan
ja Törmälän karjat vaelsivat molemmin puolin puroa, ollen tulossa
kotiapäin.

Kun Törmälän vene tuli rannan likelle, otti Perttu veneen pohjalta
verkkovaajan, pystytti sen pohjaan sekä lähti siitä taas verkkojataa
laskemaan.

Sillä välin oli myöskin Kumpulan rannasta työnnetty vesille vene ja
Kumpulan Matti äitineen lähtenyt verkonlaskuun. He siirtyivät aina
järven päähän ja puron suuhun päin samoin kuin Törmäläisetkin, joita
he lähenivät lähenemistään; sillä kuta likemmäs puroa he tulivat,
sitä kapeammaksi kävi järvi ja sitä lähemmäs tulivat molemmat veneet
toisiaan. Kun naapurukset kumpikin puolellaan olivat saaneet monioita
jatoja lasketuiksi, alkoivat he olla kuulomatkan päässä toisistaan.

Kun he olivat tervehtineet toisiaan ja ruvenneet kuulumisista ja
ilmoista puhelemaan, sanoi muun muassa Perttu: "No, Matti, sinähän olet
vasta kirkolta tullut. Etkö tiedä sieltä mitään uusia kertoa?"

"Enpä juuri mainittavaa muuta kuin että kuulutettiinhan tuolla jo
kesäkinkerit," vastasi Matti.

"Vai jo kuulutettiin. No, milloinka ne tulevat?"

"Kahden viikon päästä tästä päivästä."

"Järvelässäkö ne pidetään?"

"Niin."

"Saapa mennä sitten sinne meidän Jaakkokin lukukykyään näyttämään!"
tuumasi Törmälän Liisa leikillään.

"Entäs meidän Annimme, toinen hyvä!" arveli Kumpulan emäntä.

"No, parempi se on lukemaan kuin Jaakko vaikka onkin nuorempi."

"Eipä ole kehumista."

"Saatkin nyt, kuule Jaakko, kahden viikon kuluessa istua kirjan ääressä
aamusta iltaan, jotta jotakin oppisit."

"Enkö saa purollakaan käydä?" kysyi Jaakko vakaisena.

"Et muuten kuin että luettavasi olet ensin hyvin hyväksi lukenut."

"Mitä siitä sitten tulee, jos ei kinkereissä sattuisi osaamaan?"

"Pappi moittii silloin."

"Eikö muuta!"

"No, onhan kylliksi häpeä, että kaikkein kuullen torutaan. Jos et vaan
kinkereihin asti opi enemmän kuin nytkään osaat, niin vissiinkin sinua
mainitaan kaikkein huonoimmaksi koko kylän lapsista."

"En minä sitten menekään koko kinkereihin."

"Sepä nyt nähdään! Sinun on täytymys mennä sinne, sillä jo viimekin
kerralla sinua kaivattiin. Ja jos vaan nyt et hyvällä tule, niin tulee
rättäri sinua noutamaan."

Jaakko istui vähän aikaa miettiväisenä ja totisena, ajatellen, mitenhän
mahtanee hänelle käydä, vaan sitten hän yht'äkkiä, ajattelematta enää
koko kinkereitä, kysyi: "Miksi ei Anni tullutkaan mukaan?"

"Kyllä se olisi tullut, vaan sitä ei otettu," vastasi Kumpulan emäntä.

"Miks'ei sitä otettu?"

"Se oli pahankurinen."

"Mitä se teki?"

"Ei totellut äitiään."

"Kuulehan Perttu!" puuttui puheeseen Liisa, kun oli sivumennen Kumpulan
Oulumiesten matkasta mainittu.

"Meillä ei ole aikaa kau'an täällä viipyä, kun lehmät kohta tulevat
kotia ja minun pitää joutua niitä lypsämään."

Niin sanottuaan hän alkoi kääntää venettä rantaa kohti.

Naapurukset hyvästelivät toisiaan ja veneet etenivät toisistaan.

Pertun huovatessa ja Liisan soutaa liputtaessa läheni Törmälän vene
lähenemistään puron suuta.

Jaakko katseli alinomaa puroon päin, sillä hänellä oli täällä pieni
vesimylly pyörimässä, ja kun vene tuli rannan likelle, teki hänellä
mieli päästä myllynsä ääreen ja sen vuoksi hän sanoi: "Minäpä menenkin
tästä maalle."

"Pysyhän paikoillasi!" varoitteli isä. "Kun sattuu, niin putoat vielä
järveen."

"En minä putoa. Kyllä minä pääsen."

"Älä yritäkään nousta! Et sinä pääse kuitenkaan."

"Menen minä; en minä putoa," vakuutti yhä Jaakko ja yritti maalle
hypätä.

"Etkö tottele!" ärjäsi silloin äiti ja tempasi poikansa pois keulasta
sekä asetti keskelle venettä istumaan.

"Olisinhan minä päässyt putoamatta," intti yhä Jaakko.

"Etpähän olisi -- ja jos olisitkin, niin pitää sinun kuitenkin tietää
totella vanhempiasi."

Perttu laski verkkojadan puron suun eteen koko lahden yli ja siihenpä
ne menivätkin kaikki jälillä olevat verkot.

Paluumatkalla, kun Perttu oli ruvennut uistelemaan, sattui niin hyvin,
että isonlainen hauki kävi uistimeen ja Perttu sai sen suuritta
vaikeuksitta veneeseen nostetuksi.

Kun saavuttiin rantaan, hyppäsi Jaakko, vaikka oli veneessä hyvin
levollisena ja hätäilemättä istunut, ensimmäisenä maalle ja lähti
muita odottamatta jouksujalassa jyrkän törmän päälle kiipeämään, jonne
kaitainen polku nousi vanhan kuusi- ja mäntymetsän keskitse.

Perttu ja Liisa vetivät ensin veneen veneteloille niin ylös, ettei
peräkään veteen koskenut, ja sitten lähti Liisa, jolla oli kiire
lypsylle, kiireesti törmän päälle astumaan, vaan Perttu, vasta sitten
kun oli veneestä tapin aukaissut sekä työntänyt kirveen varren hau'in
kitasista läpi ja sen olalle ripustettuaan, lähti verkalleen jyrkänteen
päälle nousemaan.

Törmän rinteessä olevan hetteen sivu tultuaan, kun torpan huoneukset
ja pienet tilukset alkoivat tulla näkyviin, huomasi Liisa Törmälän
pienen karjan jo olevan koossa tarhalla. Siellähän näkyivät kaikki
kolme lehmää ja vasikkakin. Ne kai ikävöivät jo hoitajaa, koska niin
ammoilivat.

Kotikartanolla tuli Eeva, Jaakon jälkeen lapsilaumasta vanhin, ja tämän
nuorempi veli Iikka äitiään vastaan.

"Äiti, joutukaa lypsylle!" sanoi Eeva. "Lehmät ovat jo tulleet."

"Kyllä minä sen tiedän; näinhän ne jo vaaran päälle noustessani. Mutta
vasta kai ne ovat mahtaneet koteutua?"

"Melkeinpä vasta. -- Miksi olette näin kau'an viipyneet?"

"Enhän minä voinut ennen päästä, lapsikulta, eikähän tuota viivytty nyt
enemmän aikaa kuin ennenkään verkonlaskussa käytäessä."

"Äiti, minulle lämmintä maitoa!" sanoi pikku Iikka ja piteli kiinni
äitin hameen helmoista.

"Saathan sinä toki, kunhan olen lypsyllä käynyt."

"Menkäähän heti, äiti!"

"Älähän hätäile, lapsiparka! Menenhän minä, kun kerkiän. -- Oletko
sinä, Eeva, kantanut pirttiin puita?"

"Toin minä sen verran, että on niitä asiaksi asti," vastasi Eeva.

Törmälän emäntä pistäysi nyt pirttiin, lapset jälissään, lateli puita
takkaan ja pisti ne palamaan sekä asetti sitten kattilan tulelle ja
käski Eevan olla tulen ääressä sillä aikaa kun hän itse käypi lypsyllä.

Siinäpä samalla isäntäkin koteusi emännän lypsylle mennessä.

Liisa, pienen Iikan seuraamana, tultuaan kesannolle, sytytti tulen
lastukasaan sekä syyteli siihen multaa päälle, jotta paremmin savuaisi.
Ja kun karja tyytyväisenä seisoi suittusavun ääressä, hyväili hän
lehmiään, mainitsi kutakin nimeltä sekä rupesi sitten niitä lypsämään.

Sillä välin oli Jaakko, malttamatta edes sisällä huoneissa käydä,
rientänyt toista tietä taas alas rantaan purolle vesimyllynsä luo.
Sinne viepi polku, jota myöten pääsee Kumpulaan, kun ei tahdo vesitse
kulkea. Se polku oli Jaakolle hyvin tuttu, sillä usein oli hän sitä
myöten kulkenut joko purolle tai Kumpulaan asti.

Jaakko istui puron rannalla myllynsä ääressä äänetönnä ja vakaisena,
katsellen milloin nopeasti virtaavaa vettä ja sukkelasti pyörivää
myllyä, jonka pienistä päresiivistä vesipisareita pärskyili, milloin
kivikaloja, joita lukuisasti uiskenteli virrassa.

Hän kuuli puron lirinää, tuulen huminaa ja järven aaltojen loiskinaa,
kuuli leivosen liverryksiä ja kä'en kukuntaa, jota kaikkea hän aina
halulla oli kuunnellut; mutta nyt olivat hänen ajatuksensa kiintyneet
vaan tuohon pieneen myllyyn.

Hän otti sen käsiinsä katsellakseen, oliko siinä vikoja, ja löi
lujempaan kiinni muutaman siiven, joka oli irtautumaisillaan, sekä
asetti sitten taas myllynsä paikoilleen pyörimään.

Silloinpa näkyi Kumpulan Anni astua tepastelevan puron toiselle
rannalle.

Tämä kun ei uskaltanut puron yli tulla, vaikka se on hyvin kaitainen,
hyppäsi Jaakko toiselle puolelle Annin luokse.

Vieretysten he sitten istuivat puron reunalla muutamalla isolla
kivellä, katsellen veden kulkua ja myllyä ja kuunnellen pyörimisen
pärinää. Jaakko otti taas myllyn käsiinsä ja näytteli sitä Annille
ja Annilla teki hyvin mieli siihen koskea; jopa hän rupesi sitä
tapailemaan oikealla kädellään. Sitä Jaakko ei suvainnut, sanoi vaan
jäykkänä: "Et sinä saa tähän koskea."

"Miks'en?" kysyi Anni surullisena. "Mitä se siitä pilautuisi!"

"Toisinaan vielä lähtisivät siivet irti."

"Mitenpä ne minulla lähtisivät paremmin irti kuin sinullakaan!
Koskethan tuohon itsekin."

"Mitäs minä!"

"Annahan kuitenkin minun vähänkään aikaa sitä käsissäni pidellä! Minä
pitelen hyvin sievästi."

"Enkä anna."

"Sepä on sitten koko huono mylly, kun ei kestä kosketella!"

"Vai huono!" vastasi Jaakko ja asetti myllyn paikoilleen. "Niinkö
uskallat sanoa! -- -- -- Sinä et älyäkään, mikä on huono, jos vaan tämä
on huono."

"Älyän minä niinkuin sinäkin ja vähän paremmastikin", väitteli Anni ja
yritti koskea myllyyn sen pyöriessäkin.

Silloin otti Jaakko häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Ei siihen saa
koskea; kuulithan sen."

"Vähät minä sinun kiellostasi!" arveli Anni ja tempasi äkkiä toisella
kädellään myllyn sijoiltaan, nostellen sitä siivistä. Mutta samalla
irtausi yksi siipi, mylly putosi puroon ja lähti virran mukaan solumaan.

Silloin suuttui Jaakko ja tukisteli aikalailla Annia, sanoen: "Sinä sen
mokoma -- -- -- minun myllyni särit!" Sitten hän juoksi tavoittelemaan
myllyään.

Anni rupesi itkeä nyyhkyttämään ja sanoi itkun välistä Jaakolle: "Sinä,
sen häijynkurinen! Tiesinkö minä, että sinun myllyssäsi siivet niin
löyhässä olisivat!"

"Niin, märyile nyt siinä!" huusi hänelle Jaakko. "Olisit totellut
minua, niin olisit itkutta päässyt."

Samassa tuli saapuville Annin äiti, joka oli hakemassa tyttöään,
sieppasi Annia kädestä kiinni ja sanoi Jaakolle, joka suurin silmin
häntä katseli: "Miksi sinä Annia tukistit? Sanoppa se!"

"Anni särki myllyni", vastasi Jaakko tyyneesti.

"Enpähän", intti Anni itku silmissä. "Yksi siipihän siitä vaan irtausi."

"Niin, se siitä tuli", lausui Kumpulan emäntä, "kun luvatta tänne
tulit. Tottelemattomuudesta on aina huono seuraus."

Sitten lähti hän, Annia taluttaen, Kumpulaan päin astumaan ja sanoi
lähtiessään Jaakolle: "Muistahan sinä, Jaakko, vasta olla Annia
kiusaamatta! Minä kun sanon äitillesi, mitä olet tehnyt, niin eipä
sinun silloin hyvin käy."

Jaakko oli juuri löytänyt irtauneen myllyn siiven ja takonut sen
uudestaan kiinni sekä pannut myllyn taas sijoilleen, kun hän huomasi
äitinsä vieressään.

"Etkö tiedä tulla kotiin!"' sanoi äiti. "Miksi sinä luvatta tänne
tulit?"

"Enhän minä ole mitään pahaa täällä tehnyt."

"Vaikkapa. Sinun pitää olla vanhemmillesi kuuliainen eikä aina tehdä
oman pääsi mukaan. -- Tuleppa nyt kauniisti kotia! Muuten saat piiskoja
ja jäät iltasetta."

Näin sanottuaan lähti hän, taluttaen Jaakkoa, ettei se jäisi, kiireesti
kotia astumaan.

Kun he ehtivät kotia, niin siellä olikin iltanen valmis. Törmälän
perhe istahti tyytyväisellä mielellä pöytään, sillä eipä käynyt
moittiminen ruu'an vähyyttä eikä huonoutta. Näin kesäisenä aikana sitä
ruu'an puolesta kyllä jotenkin hyvin tultiin toimeen, eikä sitä juuri
parempaakaan haluttanut, kun ei oltu ennestäänkään paremmille päiville
totuttu.

Aterian jälkeen Törmäläiset, hetkisen aikaa valvottuaan ja jotakin
pientä toimitettuaan, paneusivat rauhallisina levolle, isäntä ja emäntä
sänkyyn, vaan lapset lattialle levitettyjen olkien päälle.



II.


Oli lämmin ja tyyni kesäilta ja rasvatyyneenä välkkyili Kumpulan järvi
ja kimalteli kauniisti auringon säteitten loisteesta.

Törmälästä ja Kumpulasta oli tultu nuotalle, oltiin yhteisellä nuotalla
muikkuja saamassa.

Rinnakkain kelluilivat veden pinnalla veneet, toisessa Törmälän isäntä
ja emäntä, toisessa Kumpulan isäntä, Antti ja hänen poikansa Matti.
Yhden apajan olivat he jo vetäneet, vaan vähän olivat he siitä muikkuja
saaneet, monioita vaan vasun pohjalle.

He tähystelivät ympärilleen, eikö näkyisi taas muikkujen liikettä
missään ja toivottelivat, että pääsisivät kohta isompaa parvea
potkemaan, josta lähtisi muikkuja asiaksi asti. Mutta eipä niitä heti
alkanut ilmaantua apajavesille. Moniaat siian hietut vaan siellä
värettä pitivät ja ahvenlaumat iloisesti porahtelivat, sirahtipa
toisinaan parvi husuja ja hotteja.


Muikkuparvea vuottaessaan joutivat nuottamiehet yhtä ja toista
juttelemaan.

"No, tällä viikolla se on ollut hyvänlainen heinäilma", tuumaili Perttu.

"Eipä tosiaankaan käy ilmaa moittiminen", vastasi Kumpulan Antti.
"Joka vaan lienee ahkerasti heinänteossa ollut, niin kyllä kai se on
heinää saanut. Meillä paljon myöhästyi heinänteko, kun Oulumatkalla
viivyttiin."

"Sehän se monellekin viivykkiä tekee. Vaan eihän tuota teillä
kuitenkaan olla aivan jälillä muista".

"No ei; onhan tuota siksikin keretty; vaan jos ei meiltä olisi Oulussa
käyty, niin alkaisippa heinänteko jo olla loppunut."

"Eipä tuo kuulu Aholassakaan vielä loppuneen", sanoi Matti, "vaikka
siellä ei suinkaan tervaruukki mitään viivykkiä tee."

"Sielläpä onkin enemmän niittyjä kuin meillä."

"No, millä mielellä se Anni nyt on kinkerimatkan jälkeen?" kysyi Liisa
Kumpulaisilta.

"Ka, eipä hän ole millänsäkään, on niinkuin ennenkin", vastasi
Kumpulan isäntä, "vaikka kyllähän hänellä olisi syytä olla pahoillaan
kinkereillä saatujen muistutusten johdosta."

"Meidän Jaakollammehan siellä kävi paljon huonommasti kuin Annilla,
mutta ei hän kuitenkaan siitä mitään välitä."

"Mitäpähän asia paranisikaan pahoilemisella!" sanoi Perttu. "Eihän
tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule."

"Mitenkä sillä Jaakolla kävikään luku kinkereillä?" kysyi Matti. "Minä
en sattunut olemaan siinä lähellä, kun häntä luetettiin, jotta olisin
kuullut."

"Ensiksikin se luki hyvin huonosti sisältä", selitti Liisa, "tavaili
yhtäkin sanaa monta kertaa ja sittenkin sanoi sen väärin, eikä sillä
ulkolukukaan paremmasti mennyt. Eipä tiennyt edes, miten kolmas käsky
kuuluu, eikä osannut Isä meidän rukoustakaan. -- -- -- Mikä sen
lieneekin tuon pojan siltä kertaa niin tyhmäksi tehnyt! Onhan tuo ennen
toki Isä meidän ja käskysanat osannut, vaikkei hän olekaan mikään hyvä
lukumies. -- -- -- Papin edessä hän seisoi niin tietämätönnä, että
minua oikein hävetti. Oli se sekin vastaus, jonka hän papille antoi,
kun tämä kysyi häneltä, ketä siinä Isä meidän rukouksessa rukoillaan,
kuka se on se isämme! Ajatelkaapa, että Jaakko vastasi siihen
kysymykseen: Aatami!"

"Olipa se tosiaan koko vastaus!"

"Jopa niin. Semmoista lukumiehen kykyä meidän Jaakkomme näytti jo ensi
kinkereillä ja näyttänee samanlaista vastakin."

"Näyttäköönpä jos tahansa!" tuumasi Perttu. "Eihän häntä liene
sillä mielellä tähän maailmaan tehtykään, että hänestä mikään pappi
tarvitseisi tulla."

Kumpulan isäntä muisteli, mitä Kuuselan isäntä oli kertonut
Oulumatkalta palattuaan pojastaan mainitessaan, ja sanoi: "Kuuselan
Kallehan kuuluu vallan hyvin toimeen tulevan rantamailla. Sillä on
kolmatta sataa markkaa palkkaa vuodessa paitsi ruokaa, joka kuuluukin
olevan hyvää, eikä työ kuulu suinkaan rasittavata olevan."

"Onko se renkinä vai minä?" kysyi Perttu.

"Renkinähän se kuuluu olevan, vieläpä rikkaassa talossa."

"Vai niin; vai sai se Kalle niin hyvän paikan. Se samanen mieshän
katsottiin täällä jotenkin mitättömäksi työmieheksi, eikä hän suinkaan
ollut mikään etevä järjenkään puolesta."

"Eipä ollut ja lieneekö parempi nytkään! Se on niin sattunut hänelle,
että hän semmoisen paikan on saanut."

"Niinpä niin, Monestihan ihan sattumuksesta toiselle käy paremmasti
kuin toiselle, vaikka molemmat ovat yhtäläisillä lahjoilla varustetut.
Sitä paitsihan rantamailla yleensä rahan saanti paremmin onnistuu kuin
täällä, siellä kun on enemmän rikkaita ja vilkkaampi liike. -- On tämä
köyhänlaista perukkaa, jossa me asumme. Täällä ei rikastu, vaikka
kuinka ahkerasti tahansa koettaisi työtä tehdä."

"Kunpahan pysyisi entiselläänkään. Mutta se on pahempikin asia, kun
täällä köyhtyy köyhtymistään."

"Ameriikkaanko täytynee joka miehen lähteä!" arveli Matti.

"Ei lähdetä vielä Ameriikkaan", vastasi Liisa. "Täytyy sitä sielläkin
ruokansa edestä työtä tehdä."

"No, teillä sitä ei tainnut isoa tervaruukkia ollakaan?" kysyi Anni
Pertulta, "koska hauta niin väleen paloi?"

"Eipä ollut -- -- -- sen verran vaan että omiksi tarpeiksi -- -- --.
Juurikoitapa me vaan poltimmekin -- -- --" vastasi Perttu.

Jopa näkyi rannan puolella muikkuparvi, pistihe hienosti veden
kalvossa, ja silloin nuottamiehet heti kääntivät veneensä sitä kohti ja
rupesivat sitä nuotallaan kiertämään.

Se oli isonlainen parvi, jonka he olivat saaneet kierrokseen, ja
siitä kyllä kannatti olla hyvillään. Muutenkaan ei suuresti tuntunut
mieltä huolettavan, vaikk'eivät asiat kotona olleetkaan kaikin puolin
kehuttavat. Olihan kuitenkin oma koti, jossa vallitsi sopu ja rauha
ja jossa tähän asti oli elelty, kunnialla suoriutumalla kaikista
vastuksista -- -- -- tottapahan eteenkinpäin jotenkuten toimeen tullaan
ja eletään päivästä toiseen.

Olihan tosin haittaa sääskistä ja mäkäröistä, jotka suurissa parvissa
ympärillä surisivat, tunkeutuivat jos mihin paikkaan ihoa puremaan ja
lentivät silmiin ja korviin; vaan eiväthän ne semmoiset vastukset toki
voineet poistaa tunteitten rauhallisuutta ja tyytyväistä mieltä.

Illan tyyneessä kuului sekä läheltä että kaukaa ääniä, jotka tosin
olivat ennestään hyvin tutut, vaan yhtäkaikki somat kuunnella. Etäällä
metsän sisällä kukahteli käki ja kauniisti vastasi metsästä kaiku sen
ääneen. Monet illat oli se kukkunut, vaan nytpä alkoi sen kukunta-aika
kohta lopussa olla. Järven päästä kuului puron lirinää, lammasten
määkyntää, karjain ammontaa, hevosen hirnuntaa ja kellojen kilinää.

Enin näytti Liisa ympärilleen katsastavan; toiset olivat enemmän
työhönsä kiintyneet. Hän antoi katseensa kiitää yli rasvatyyneen
järven pinnan kotirannalle ja sen korkeata törmää ylös pieneen, mutta
armaaseen ja mieluiseen kotiinsa, jossa lapset varmaankin jo ikävöivät
vanhempiaan ja kenties jo iltasta kaipasivat. Karjan ammonta alkoi yhä
likempää kuulua ja mahdollista oli siis, että lehmät ehtivät kotia
ennen häntä. Kunpa olisi Jaakolla sen verran kuntoa, että laittaisi
niille hyvän suittusavun, jotta ne saisivat olla rauhassa syöpäläisiltä
-- -- --!

Keskeytyivät ne vähän mietteet, kun Perttu käski ruveta tarpomaan ja
Liisa sekä Matti alkoivat porkillaan vettä porskutella. Kun Kumpulan
isäntä nosti nuotan perän kaloineen veneeseen ja vasun päällä solmun
aukaisi, niin solahtipa silloin siihen komeita emämuikkuja vasu melkein
täyteen.

Kun ei apajavesillä enää ruvennut muuta parvea näkymään ja kohta
muutamia pilviä kohosi läntiselle ja pohjoiselle taivaan rannalle
ja järvellä vähäinen tuulen väre alkoi käydä, niin eipä ollut
nuottamiehillä enää mitään tekemistä järvellä, ja sen vuoksi he
lähtivät kohti Kumpulan rantaa soutamaan ja sinne tultuaan nostivat
nuotan uluille.

Rannassa jaettiin saalis tasan Kumpulaisten ja Törmäläisten välillä ja
pantiin kontteihin. Sitten erottiin. Antti ja Matti, kummallakin kontti
selässään, lähtivät rantapolkua myöten Kumpulaan astumaan; Perttu ja
Liisa taas soutivat takaisin järven poikki ja nousivat sitten jyrkkää
kotitörmää ylös.

Kotikartanolla tapasivat he ensiksi Jaakon, joka siellä seisoi haaralla
reisin ja vakaisena ympärilleen katseli, vaan pian juoksivat porstuasta
äitiään vastaan myöskin pieni Eeva ja Iikka ja ottivat käsin kiinni
äitin hameen liepeistä.

"Hyvinkö lähti muikkuja?" kysyi Jaakko.

"Lähtipä noita siksikin", vastasi Perttu. -- "Mitä sinä täällä seisoa
töllistelet?"

"Ilman... tässä katselen, kuinka auringon lasku on ihmeen korea. Ei se
aina noin korea ole. Katsokaapa tekin, isä!"

Perttukin seisahtui ja katsahti ympärilleen, katseli järven
kimaltelevia vesiä tuolla alaalla törmän alla, katseli metsäisiä
rantoja ja Kumpulan yksinäistä taloa sekä moninaisia maisemia sen
takana. Missä näki silmä korkeita vaaroja ja vuoren huippuja,
hietaharjuja ja palokankaita, missä korpia, soita, rämeitä ja vihantia
laaksoja, missä järviä, lampia, jokia ja virtoja jyrkkine törmineen.
Tuolla kaukaisen vaaran huipulla näkyi vihanta talon paikka; tuolla
korvessa nousi sakea tervahaudan savu; tuolla luoteessa etäisen
kukkulan männikön takaa ruskotti kauniisti laskeva aurinko.

"Kylläpä on kaunis iltarusko!" tuumasi hän Liisalle.

"Se merkitsee lämmintä", arveli Liisa ja meni sisälle Eevan ja Iikan
seuraamana.

Perttukin astui sinne kohta jälestä ja heitti mennessään kontin
kaloineen porstuaan.

Mutta Jaakko jäi yhä pihalle ja katseli järvelle ja Kumpulaan
päin. Jyrkkää törmää alaspäin katsoessaan hän muisti kuinka hän
usein talvella oli suksilla mennä sujauttanut sitä alas, vähääkään
pelkäämättä. Olipa hän kerrankin talvipakkasessa muutamia vuosia
sitten ihan paitasillaan laskea hurautellut siitä suksilla. Se oli
ollut huimaavaa vauhtia; vaan kylläpä olikin viima kasvoihin ja
korviin tuntunut! Aivan puolipalelluksissa, kasvot ja jäsenet sinisinä
kylmästä, oli hän mäen laskusta palannut.

Liisa palasi takaisin tuvasta ja lähti lypsylle.

"Mene sisälle poikaparka!" sanoi hän mennessään Jaakolle. "Mitä sinä
täällä -- -- --! Mene muikkuja puhkomaan!"

Sitten hän meni tarhalle, jonne jo karja oli kokoontunut Jaakon tekemän
suittusavun ääreen, hyväeli ja taputteli lehmiään ja kyykistyi ensiksi
venyttämään Kaunikin utareita, joista tirskutteli maitoa lypsinkiuluun.

Siinä lypsäessään jouti hän kaikenlaista ajattelemaan ja miettimään.
Erittäinkin oli koti hänen ajatuksensa esine. Kun siinä ei ole varaa
piikaa eikä muuta palkollista pitää, täytyy hänen itsensä toimittaa
niin hyvin piian kuin emännän työt. Eihän sitä tosin niin pienessä
paikassa kuin Törmälässä ole työtä niin paljon kuin isossa talossa,
vaan on sitä kuitenkin niin paljon kuin vaan kerkiää tehdä. Onpa sitä
varsinkin silloin ennättämistä, kun on nuotalla tai verkon laskussa
käynti; silloin useinkaan ei ehdi oikeassa ajassa lypsylle. Eihän sitä
ennätä kunnollisesti kaikkea tehdä, mitä pitäisi; useinkin tulee jotain
laiminlyödyksi. Eiväthän ne lapsetkaan tule hoidetuiksi aivan niinkuin
pitäisi, eikä heidän askeleitaan tarkkaan valvotuksi ja kaikkia
tarpeita tyydytetyksi. Näin kesäisenä aikana ne kyllä eivät erityisiä
puutteita kärsi, vaan talvella pahemminkin. Onpa tekemistä niitä
ruu'assa ja vaatteissa pitää ja sitten on vielä alituisena huolena
niitten kasvattaminen, kuinka ne oppisivat lukemaan ja työtä tekemään
ja välttyisivät pahuuden tielle joutumasta. Mutta kaikki tuohan on
niinkuin Jumala on sen asettanut. Eikähän tuota niin nurkumisen syytä
olekaan, vaikka ihminen usein tahtoo ajatella tilansa pahemmaksi kuin
se onkaan ja siitä syyttää Jumalaa. Päinvastoin on paremminkin syytä
kiittää Jumalaa, että asiat ovat silläkään kannalla kuin ne nyt ovat,
että on oma rauhaisa koti ja perhe, jonka edestä kannattaa elää.
Monella ei ole niinkään asiat.

"Antavatpa nuo lehmät vielä hyvänlaisesti maitoa", ajatteli Liisa
Kaunikin lypsettyään ja siirryttyään toisen lehmän ääreen. "Kunhan
saanee maitoa aina muulloinkin sen verran kuin tähän aikaan, niin
kyllähän sitä sitten toimeen tullaan ja lapseni voivat hyvin. Mutta
tuleepa se vielä aika, että maito käypi vähäksi monille suille, kun
lehmät rupeavat huonommasti lypsämään ja syöjiä alkanee lisääntyä."

Siitäpä hän taas johtui ajattelemaan perheen kohtaloa tulevaisuudessa.
Kun lapset kasvavat ja uusia tulee lisää, niin eihän niitä kaikkia
voi kotona elättää. Täytyy lähettää joku tai jotkut muualle ruokansa
ansaitsemaan, vaikka tuntuukin ikävältä ajatella eroa lapsistaan.
Jaakko se ensiksikin tulee pois kotoa lähettäväksi, kun sille vaan
rupeaa ikää karttumaan, muualta työtä hakemaan; onhan se tie avoinna
kotitalon kynnykseltä joka suunnalle ja työtä kyllä löytyy, kun vaan
lienee miehestä työntekiäksi. Mutta ensiksi pitää Jaakon kuitenkin koto
seurakunnassa rippikoulu läpikäydä, sillä muualla hänellä saattaisi
koulu jäädä käymättä, kun ei olisi kukaan omainen siitä muistuttamassa.
Sepä se kuitenkin huolettaa, mahtaakohan tuo poika koskaan sen verran
kirjain sisällystä päähänsä saada, että pääsisi ripille. Kunhan siitä
tulisi kelvollinen mies tuosta Jaakosta! Tuntuisippa ikävältä ajatella,
jos joutuisi pahoille jälille.

Kun Liisa oli viimeisenkin lehmänsä, Tiistikin, lypsänyt, palasi hän
kotiin ja veisi maidon tupaan, joka käytettiin myöskin maitokamarina,
ja siivitti siellä maidon ja sovitteli pyttyihin.

Perttu ja Jaakko puhkoivat par'aikaa muikkuja, vaan kun Liisa oli
töistään päässyt ja iltasen laittanut, menivät he kaikki ruu'alle ja
tulivat sitten uudestaan, Liisakin muassa, muikkuja puhkomaan. Ja kun
se työ oli tehty, oli jo puolen yön aika, jolloin he vasta levolle
pääsivät. Sitä ennen olivat kuitenkin pienemmät lapset jo nukkumaan
menneet.



III.


Olipa kulunut lähes kymmenkunta vuotta.

Törmälässä ja Kumpulassa elettiin niinkuin ennenkin, yhtä hiljaisesti
ja yhtä rauhallisesti, ja tehtiin työtä niinkuin ennenkin. Mitään
suuria muutoksia ei ollut tapahtunut, ainoastaan semmoisia vaan, jotka
olivat ajan kulusta välttämättömiä seurauksia. Lapset nimittäin olivat
isosti kasvaneet ja useita uusia oli tullut lisää ja sitä mukaa olivat
isännät ja emännät vanhentuneet. Kumpulan isännällä ja emännällä olivat
jo hiukset harmaantuneet ja ruumiinvoimat vähentyneet. Perttu ja Liisa
sitä vastoin olivat vielä hyvissä voimissa ja työkyky oli heillä
ennallaan.

Varallisuus ei ollut kummassakaan talossa enentynyt; paremmin se
oli hiukan vähentynyt, sillä raha-aika oli huonontunut. Mutta eipä
sitä kuitenkaan tarvittu nälkää isosti kärsiä, vaikka monet terveet
ruokahaluiset lapset paljon ruokaa tarvitsivat.

Annista ja Eevasta oli tullut melkein täysikasvuisia tyttöjä, jotka
kykenivät auttamaan äitejään talouden toimissa. Siitä olikin Törmälän
Liisa hyvillään, kun hänen ei enää itsensä tarvinnut joka paikassa
juosta, vaan saattoi monet työt uskoa tyttärensä huostaan.

Eeva oli jo viime vuonna rippikoulun läpikäynyt ja Anni oli siellä
parast'aikaa. Mutta Jaakko, josta oli kasvanut vahvaruumiinen,
vankkakätinen ja hartiakas nuorukainen, ei ollut Annia etemmäs päässyt,
vaikka oli kolmatta vuotta sitten rippikoulunsa alottanut. Hän oli nyt
siis Annin koulukumppani.

Niinkuin äitinsä oli aavistanut, oli Jaakolla aina koulussa huonosti
käynyt, niin ettei hänestä näyttänyt koskaan valmista tulevan; eikä
hänen edistyksensä parannut, vaikka kuinka paljon tahansa olisi
muistutellut. Äiti päivitteli useinkin, että poikansa kulutti vaan
kovasti evästä eikä sittenkään oppinut paljon mitään. Olipa tällä
monestikin eväs kesken loppunut, jotta oli täytynyt joko lainata
toisilta, kun sattui saamaan, tai paastota.

Niinpä kävi nytkin, kun Jaakko vietti viimeistä viikkoaan
rippikoulussa, että eväs loppui kesken. Kyllähän äiti oli pannut hänen
konttiinsa aivan tarpeeksi ja vielä muistuttanut häntä ensi päivistä
alkaen olemaan tarkka evään suhteen eikä syömään enempi kuin mitä juuri
tarvitsi nälän sammuttamiseksi. Mutta eipä hän ollut tullut neuvoa
tarkoin seuranneeksi, vaan oli kohta alussa syönyt minkä jaksoi, ja sen
vuoksi oli kolmen päivän kuluttua voirasia ihan tyhjä, eikä Juhannuksen
aattona ollut eväistä leivän muruakaan jälillä.

Kun Jaakko tapasi Kumpulan Annin, pyysi hän tältä evästä lainaksi, ja
vakuutti, että hänen kotoaan kyllä sijaan annettaisiin. Mutta Annipa
sanoi omatkin eväänsä vast'ikään loppuneen. Jaakko puhutteli sitten
muitakin kotokylänsä koululaisia, vaan eipä onnistunut hänen asiansa
sittenkään.

Viimein sai, hän Annilta lainaksi kolmekymmentä penniä ja kun hänellä
oli itselläänkin saman verran, paitsi yhtä markkaa rippirahaa varten,
kävi hän ruustinnalta vähäsen särvintä ja kuivaa leipää ostamassa ja
antoi sitten osan Annillekin.

Kun kaikki rippikoululaiset, niin pojat kuin tytöt, olivat kokoontuneet
pappilan isoon pirttiin lopullista tutkintoa varten, ja kutakin
erikseen luetettiin, niin Jaakko, kun hän huudettiin esille, osasi niin
huonosti, että eipä oltu häntä vähällä hyväksyä tälläkään kerralla,
vaan hyväksyttiin kuitenkin muistutuksella. Annillakaan ei luku
loistavasti käynyt, vaan kuitenkin paremmasti kuin Jaakolla, ja hän
hyväksyttiin erityisettä muistutuksetta.

Juhannuspäivänä, kun luonto oli ikäänkuin juhlapukuun puettu, kun
puut ja kaikki kasvit olivat kauneimmallaan, kun metsästä levisi mitä
miellyttävin tuoksu, kun aurinko loisti kirkkaimmallaan, seisoi monta
kymmentä nuorukaista, niin poikia kuin tyttöjä, juhlavaatteisiin
puettuina kirkossa Herran armopöydän edessä, kuunnellen opettajansa
neuvoja ja kysymyksiä ja tehden monta kaunista lupausta, tunnustaen
uskonsa ja sitoutuen vaeltamaan läpi elämän Jumalan sanan mukaan ja
luottamuksessa Häneen.

Näkyipä oppilaitten kasvoistakin, että hetki oli juhlallinen ja tärkeä;
ja papin sanat vaikuttivat niin, että useimmat oppilaat eivät voineet
pidättää kyyneleitään, vaan itkivät ääneen.

Jaakko totisena katseli vuoroon kohti kirkon valkeata kattoa tai
valkeita seiniä ja vaalean sinisiä nurkkia ja pylväitä, vuoroon
alttaritauluja, vuoroon pappia ja sen valkeata messupaitaa
koristuksineen, vuoroon kumppaneitaan. Sattuipa hänellä katse
Anniinkin, joka nyt hänen mielestään näytti entistä sievemmältä somassa
puvussaan. Se näkyi liinasella silmiään pyhkivän ja ääneen itkevän.

Silloin kun hetki oli liikuttavin, kun ylt'ympäriinsä kuuluivat
kovimmat nyyhkytykset, silloin vierähti Jaakonkin silmistä kyyneleitä
ja hän tunsi sydämmensä erinomaisesti lämmenneen, tunsi, kuinka hetken
ylevyys oli ikäänkuin kohottanut hänen ajatuksensa ja saattanut ne
Jumalaa lähemmäksi, ja hän toivoi hartaasti aina voivansa elää niin,
ettei pahoittaisi Jumalaa eikä ihmisiä. Tosinhan ei ihminen tässä
elämässä koskaan voi tulla täydellisesti hyväksi, mutta hänen tulee
kuitenkin pyrkiä aina paremmaksi ja paremmaksi.

Niin hyvin Jaakon kuin Annin vanhemmat olivat näkemässä tätä pyhää
toimitusta, jolloin nämä heidän lapsensa ensi kerran laskettiin Herran
Ehtoolliselle, ja toimituksen loputtua he yhdessä matkueessa palasivat
kotia.

       *       *       *       *       *

Kumpulasta oltiin hankkeissa Ouluun lähteä tervoja soutamaan, joita
talon pitkään tervaveneeseen jo oli lastattu täysi lasti, kolmatta
kymmentä tynnyriä.

Törmälän Jaakolla oli homma lähteä samaan matkaan. Siihen päätökseen
hän oli tullut neuvottelujen jälkeen vamhempainsa kanssa, että hänen
oli parasta mennä alapuoleen työtä hakemaan. Eihän se käynyt laatuun
kaiken ikänsä kotonakaan olla ja kuluttaa vanhempainsa muutenkin
niukkoja varoja, kun ei kuitenkaan hänen työnsä rikastuttanut kotia;
eikähän sitä niin pienellä tilalla kuin Törmälässä tarvittu monen
miehen työvoimia.

Parastahan siis oli koettaa saada jostain tulokasta työtä. Ja
alapuolessahan nuo monetkin täältä lähteneet miehet, niinkuin Kuuselan
Kalle, Hietalan Heikki ja Rantalan Aappo, kuuluivat hyviä työpaikkoja
saaneen, niin että toisinaan lähettelivät kotopuoleensa rahojakin.
Saattaisihan yhtä hyvin hänenkin onnistua tuotteliasta työtä saada.
Saihan tuota ainakin koettaa.

Oli monenlaista puuhaa ennen matkalle lähtöä venettä kuntoon
laitettaessa ja muussa. Hommattiin eväitä ja kapineita veneeseen,
tuumattiin matkasta ja ostoksista ja moneenkin kertaan kaupunkiasioista
puheltiin.

Jaakon omaisilla oli paljonkin sanottavaa kohta eroavalle pojalleen,
jonka lähtöä he olivat tulleet tänne Kumpulaan katsomaan, vaan
sittenkin jäivät suurimmaksi osaksi ääneen lausumatta ne kaipuun
tunteet, jotka olivat seurauksena siitä, että yksi jäsen oli eroava
perheestä. Ne olivat enimmästi vaan hyviä neuvoja ne sanat, joita
Jaakko sai kuulla omaisiltaan, äitiltään olletikin, joka äitillisessä
rakkaudessa vielä viime hetkessä muistutti poikaansa kaikissa elämän
vaiheissa pitämään muistissa niitä opetuksia, joita oli saanut kotona
ja koulussa, muistutti, minne tahansa tulisikin, aina rehellisesti
ja ahkerasti työtä tekemään, eikä koskaan viekkautta harjoittamaan,
vaan ajattelemaan, että Jumala kaikki näkee, niin työt kuin ajatukset.
Paljon on viettelyksiä tarjona maailmassa, paljon löytyy pahuutta ja
huonoja tovereita; niitä pitäisi hänen kaikin mokomin karttaa.

Erittäin varoitti Liisa Jaakkoa olemaan tottelevainen ja kuuliainen
niitä kohtaan, joiden palvelukseen tulisi, ja ottamaan huomioon
viisaampien neuvoja, jospa niitä ei aina voinut ymmärtääkään. Sillä
huolettihan se vähän, miten Jaakko muitten ihmisten luona suoriutuisi
kaikissa töissään, kun kotonakin monesti antoi aihetta muistutuksiin ja
useinkin teki aivan oman päänsä mukaan.

Jos kenenkään, niin ainakin äitin asia oli huolehtia lapsensa parasta.
Se ajatushan alinomaa on äitin sydämmellä, että lapsista tulisi
kunnollisia ihmisiä.

Pertulla oli paljon vähemmin sanomista kuin Liisalla, eikähän
hänellä olisi ollutkaan paljon muuta puhumista kuin mitä Liisa jo
oli ennättänyt sanoa. Hän siis osaksi uudisti Liisan antamat neuvot
sekä luetteli niitä paikkoja, joissa luuli Jaakon työhön pääsevän, ja
arveli, että tämä kyllä, jolla oli vahvempi ja kestävämpi ruumis ja
enemmän voimia kuin monella aikuisellaan, vetäisi vertoja alapuolen
työmiehille, vaikka ei tunnekaan kaikkia nykyajan uusia työtapoja.
Mahtaneehan sitä ahkerasti harjoittelemalla tottua oudompiinkin töihin.

Tietysti toivoivat kaikki omaiset, että Jaakko tuon tuostakin antaisi
kirjeitten kautta tietoja itsestään ja olostaan. Sillä keinoinhan sitä
ei kuitenkaan oltaisi aivan erillään toisistaan.

Jaakko ei monta sanaa tuhlannut omaistensa ystävällisen puhuttelun
vastaukseksi, mutta sitä enemmän hän ajatteli ja tunsi mielensä
liikutetuksi. Hänelle tulivat nyt elävästi mieleen ne ajat, jotka
hän oli viettänyt kotonaan ja kotikylässään ja niitä hän kaipuulla
muisteli. Hän ei ollut mielessään koskaan tuntenut niin suurta
rakkautta vanhempiaan, sisaruksiaan ja lapsuuden tuttaviaan kohtaan
kuin nyt, jolloin hänen piti heistä erota. Äiti, joka erinomaisen
huolellisesti oli häntä lapsuudesta saakka hoitanut ja aina valvonut
hänen parastaan, mutta kuitenkin monen monituista kertaa häntä torunut
ja muistuttanut, jopa tukistellutkin ja jota hän toisinaan oli
syyttänyt kovaksi ja tylyksi, tuntui nyt hänestä kaikista ihmisistä
lempeimmältä ja rakkaimmalta, isä, joka aina oli häntä puolustanut,
kun vaan joku yritti sortamaan, vaan myös toisinaan suuttunut ja
tukkapöyryä antanut, veljet ja sisaret, joitten kanssa hän pienestä
pitäen oli kasvanut saman katon alla ja samoja kohtaloita kokenut,
joitten kanssa hän oli enimmästi sovussa elellyt, vaikka toisinaan oli
pieniä riitojakin ilmaantunut, Kumpulan Anni, lapsuutensa leikkitoveri,
-- kaikki ne muistuivat nyt mieleen entistä rakkaampina. Hänen oli nyt
heistä eroaminen tiesi kuinka pitkäksi ajaksi.

Tuntuipa jotenkin ikävältä jättää kaikki ne samoin kuin armas
kotoseutu, jossa kaikki oli tuttua ja mieluisaa ja jossa hän oli
viettänyt lapsuutensa koko muistorikkaan ajan. Ja hän vaipui
ajattelemaan kotoista asuintupaa mustuneina seinineen, kattoineen,
lattioineen ja pienine akkunoineen. Hän muisti joka huonekalun ja
sisustuksen tarkkaan, niinkuin ne olisivat tuossa ihan silmäin edessä.
Joka tuolin ja pöydän asema, lavitsa uunin vieressä, missä harmaja
kissa usein makaili, vanha seinäkello kivipainoineen ja mustuneine
numerotauluineen, jossa ainoastaan tiimaviisari enää oli jälillä ajan
kulkua osoittamassa, ja sen verkallinen käynti, -- kaikki ne olivat
hänellä tarkasti muistissa, samoin kuin pieni navetta, lammaskarsina,
puoti ja lato, sauna, kotoiset kentät ja vähäiset pellot sekä niitten
ympärillä iänikuiset hongat ja vahvat metsät, pieni puro, jonka äärellä
hän ennen muinoin Annin kanssa oli monet hupaiset hetket viettänyt,
Kumpulan järvi louhikkorantoineen, korkeine törmineen ja Kumpula
asujineen; -- paljon niissä kaikissa oli muistelemista, sanomattoman
paljon.

Kun Kumpulan Matti tuli sisälle, palaten veneen luota, jonne oli
kapineita kantanut, tuumasi hän isälleen; "Nytpä minä en tiedä, mitä
sitä enää olisi muistettavaa. Eiköhän sitä ruveta jo lähtöä tekemään,
vai miten?"

"Kyllähän sitä näistä puolin aletaan lähteä", virkkoi Antti isäntä.
"Joutuneeko Jaakko vielä?"

"Mikäpähän olisi joutuessa!" vastasi Jaakko. "Johan ne ovat minun
kapineeni kaikki veneessä."

"No, sittenpä tässä saamme alkaa hyvästellä." Ja Kumpulan isäntä
katsahti vielä kerran ympärilleen, vakuuttuakseen, jotta eihän vaan
mitään liene unehtunut. "Johan niistä nyt lienee kaupunkiasioista
tarpeeksi tuumattu?"

"No, onhan niistä puhuttu sen verran, jotta eipä luulisi mitään jääneen
mainitsematta," arveli Kumpulan emäntä. -- - -- "Niin -- - -- tuota,
muistakaapa sanoa Kopo-Kaisalle, ettei sille anneta muuttokirjaa,
ennenkuin on henkirahansa maksanut!"

"Taitaa se koskessa vielä täysi lasti juosta," tuumasi Perttu.

"Luulisippa tuosta juoksevan", arveli Antti. "Eihän tuo vielä aivan
vähänä vesi ole."

"On sitä laskettu vähemmänkin veden aikana," lausui Matti --. "Eikö
sitä jo aleta joutua?"

"Eihän tässä ole enää muuta kuin lähteä."

"Muistakin Jaakko", varoitti Liisa, "olla varovainen matkallasi, ettet
tuota vahinkoa itsellesi etkä muille!"

"Olkaahan ihan huoletta minun suhteeni!" vastasi Jaakko. "Enhän minä
toki mene itseäni enkä muita menettämään."

Sittenpä ne lähtevät Oulumiehet alkoivat kätellä ja hyvästellä kotiin
jääviä omaisiaan. Jaakko se lähtiöistä enin aikaa piteli kutakin
kädestä, ja kun toiset jo olivat lähteneet rantaan päin astumaan,
niin hän vasta Annille jäähyväisiksi kättä tuuppasi. Ei siinä paljoa
puheltu, puristeltiin vaan hellästi toistensa käsiä.

Kun Jaakko omaistensa saattamana rantaan saapui, niin oli jo veneessä
vanha nelisnurkkainen purje koholle nostettu ja Antti isäntä istui
perässä, vaan Matti seisoi vielä maalla veneen keulan ääressä.

Jaakko astui nyt veneeseen ja asettui perän puolelle hänkin. Matti
työnti veneen keulan rannasta ulospäin ja hyppäsi itse etuteljolle
istumaan. Kun sitten tervavene oli saatu matkan mukaan käännetyksi,
niin lähti se, varalaitoja myöten uppeessa, myötätuulta kiitämään
Kumpulan järveä pitkin koskelle päin.

Vielä kerran loi Jaakko silmänsä kotoisia seutuja ja asuinrakennuksia
kohti, vielä kerran silmäili hän taantuvia kotirantoja ja korkeita
törmiä sekä kuunteli etäisen puron tuttua lirinää ja tuulen huminaa
kotojärven äyrähiltä, vielä kerran katsahti hän Kumpulan rannalla
seisovia saattajia, joiden joukossa hän näki Annin ja Eevan lakkaamatta
poistuvaa venettä kohti tähystelevän, kunnes se ehti ensimmäisen niemen
sivu. Silloin he jäivät näkymättömiin niemen taakse, ja vene eteni
kiireesti kauas kotoisilta vesiltä.



IV.


Muutamana lauantaina, kun oli merkkipyhän aatto ja papiston säätäväin
kantopäivä, oli vilkas väen liike kirkonkylässä, varsinkin kirkon ja
pappilan luona.

Kirkolta pappilaan menevää tietä pitkin astuivat, muitten muassa,
Törmälän Eeva ja Kumpulan Anni, kummallakin kontit seljässään ja
voipytyt käsissään ja Annilla vasikannahkakin muassaan. He olivat
menossa papille maksuja viemään.

Monet kulkiat tapasivat he jo tielläkin, vaan noustuaan pappilan jyrkän
mäen päälle ja kartanolle tultuaan, näkivät he väkeä vasta lukuisasti
koossa, melkein niinkuin markkinoilla. Toisia lähti pois asioilleen
kirkolle päin, vaan toisia taas tulvaili sijaan kartanolle. Mikä kantoi
konttia seljässään ja voipyttyä kädessään, mikä taas oli, maksunsa
maksettuaan, pannut tavaransa talteen johonkin. Näkyivätkin monet
kontit pirtin ulkoseinällä riippuvan viilekkeistä puunauloissa; toisia
oli pirtin porstuassa ja pirtissäkin, toisia taas saunassa, tallissa
tai jossain muussa huoneessa. Väkijoukosta mikä riensi maksuja papille
viemään, mikä hitaasti astuskeli kartanolla tai siirtyi etemmäs peltoja
ja kasvitarhaa katselemaan, mikä seisoi tuumailemassa tuttavainsa
kanssa tai istui portailla ja kuunteli toisten puheita, mikä loikoili
pitkällään nurmella.

Anni ja Eeva tunkeutuivat väkijoukon läpi pirtin porstuaan, jonne
heittivät konttinsa muutamaan loukkoon sekä lähtivät sitten maksujaan
viemään asuinrakennuksen keskikuistiin, jossa niitä näyttiin
kannettavan ja jonka edustalla ja sisällä näkyi paljon väkeä.

Seurakunnan kirkkoherra itse näkyi istuvan porstuassa pienen pöydän
ääressä ja kantokirjoihinsa merkitsevän, mitä kukin maksaja toi.
Häntä vastapäätä juuri portaitten vieressä seisoi muuan vanha nainen
punnitsiana. Ruustinna näkyi häärivän siinä lähellä ja tarkastelevan
tuotuin aineiden laatua. Kummallakin puolen porstuaa istui raheilla
miehiä ja naisia melkein niin paljon kuin sopi, toiset juoden kahvea,
toiset sitä odottaen, toiset taas muuten istuen, vaikka olivat kahvea
jo saaneet. Portaitten eteen pikkuisen sivullepäin kuistin ulkoseinän
viereen olivat asetetut monet voitynnyrit, toiset tyhjät, toiset
täysinäiset, ja muuan mies, luultavasti joku pappilan renki, näkyi
isolla survimella survovan voita puoleksi täytettyyn tynnyriin.

"Kylläpä karttuu voita kovasti. Mahtavat saada pappilan lapset syödä
rasvaa niin paljon kuin vaan tahtovat!" mietti Anni, voitynnyreitä
silmäillen, ja tuli Eevan kanssa aivan punnitsian viereen, jolloin
molemmat tytöt niiasivat niin hyvin kirkkoherralle ja ruustinnalle kuin
punnitsialle.

"Älkää te tunkeutuko tänne ennen aikojaan!" varoitteli punnitsia ja
kopisteli va'alle voita muutaman nuoren kopeannäköisen miehen tuomasta
astiasta. "Näettehän, että täällä on monta ennen tullutta, joitten
voi on vielä punnitsematta. Kunhan odotatte vähän aikaa, niin kyllä
teiltäkin punnitaan."

"Kenenkä voi siinä nyt on va'alla?" kysyi ruustinna.

"Kuusivaaran."

"Kovinpa se on valkoista. Eikö sitä niin isosta talosta olisi voitu
parempaakin tuoda?"

"Parempaa!" vastasi Kuusivaaran poika ja kohautteli olkapäitään. "Se on
niin hyvää kuin meillä on voitu tehdä. Sitä ei voi huonoksi sanoa."

"No, ei hyväksikään."

"Kolmetoista naulaa", ilmoitti punnitsia.

"Eikö siinä ole kuusitoista lehmää Kuusivaarassa?"

"Vähänpä on kuuttatoista", vastasi Kuusivaaran poika. "Eihän siinä ole
niin paljoa ennenkään ollut ja mikäpä ne olisi nyt lisännyt!"

"On siinä ainakin kolmeatoista enempi ennen ollut."

"Niin -- -- -- jos lie joskus ollut -- -- -- vaan sitäpä on sitten
karjaa vähennetty. -- -- -- Tuoss' on vasikannahka!"

"Huonohan tämä on", sanoi ruustinna, nahkaa katsellen. "Tässähän on
reikä. Ei tämä kelpaa. He, tuossa saat takaisin!"

"Tämäkö ei kelpaa! Ja tässäkö reikä! -- -- -- Niin, tuossa aivan
pieni -- -- -- vaan se nyt ei haittaa mitään. -- Tämä pitää kuitata
maksetuksi, sillä joka on tarjottu, se on maksettu."

"Se ei ole tosi."

Ja ruustinna sekä Kuusivaaran poika väittelivät hetken aikaa kiivaasti
keskenään, kunnes jälkimmäisen vihdoin täytyi suostua rahalla
vasikannahkan maksamaan.

"Mitenkään tässä minun käynee!" mietti Anni, kun näki, että oltiin
tarkkoja maksuin suhteen; ja rupesi katsastelemaan tuomaansa nahkaa,
että eihän siinä vaan liene reikiä, vaan eipä siinä niitä näkynyt;
päinvastoin, se oli aivan ehjä ja kooltaan, ainakin hänen mielestään,
isompi kuin monella muulla. Mitä voihin tulee, niin tiesi hän, että
äitinsä oli parastaan pannut saadakseen sen hyväksi. Ja niinpä luuli
Eevakin tuomastaan voista, ettei se huonoa ollut.

"Viisi naulaa, pikkuista vaille", ilmoitti taas punnitsia.

"Viisikö vaan! No, enempihän niitä teillä on lehmiä?" kysyi kirkkoherra
maksajalta.

"Ei ole enempi tällä kertaa", vakuutti maksaja. "Tässä tuonnottain
katosi meiltä kuudes lehmä ja löydettiin vasta monen päivän kuluttua
suohon uponneena ja kuolleena."

Kun vielä moniaan muun maksajan voi oli punnittu, tuli Annin vuoro.

"Tässä on runsaasti kuusi naulaa", ilmoitti punnitsia, antaessaan pytyn
Annille takaisin. "Tämä tuo onkin voin näköistä."

"Onpa siinä hyvää voita!" ihmetteli ruustinnakin. "Onko se Kumpulasta
tämä tyttö?"

"Ka, sieltähän minä olen", vastasi Anni ja antoi vasikannahkan, jota
myöskin kiiteltiin hyväksi.

Eeva sai voistaan kuulla samanlaiset kiitokset kuin Annikin.

"Menkäähän tytöt tuonne penkille istumaan, niin saatte kahvea!"
kehoitti punnitsia, kun oli Eevankin voin punninnut.

Tytöt noudattivatkin mielellään kehoitusta ja menivät penkin päähän
istumaan, jossa näkyi tilaa olevan, ja siinä heidän kahvea odottaessaan
ennätettiin monenkin maksajan voi punnita.

"Meillä ei ole nyt enempi kuin neljä lehmää", kuului muuankin vaimonen
sanovan antaessaan voitaan punnittavaksi. "Olihan niitä tosin ennen
viisi, vaan mörkö se tässä tuonnottain repi paraan lypsylehmän niin
pahanpäiväiseksi, jotta siitä ei enää näyttänyt eläjää tulevan, ja sen
vuoksi se teurastettiin."

Kun Anni ja Eeva olivat kahvea saaneet ja taas tulleet kartanolle,
tuli heitä vastaan reippaana ja pystyssä päin iloisen näköinen nuori
mies, jonka Eeva heti tunsi muutamaksi rippikoulukumppanikseen, Vesalan
Vilpoksi.

"Terve, Eeva!" sanoi Vilppo tuttavallisesti ja tuli kättä paiskaamaan.
"Olipa hupaista tavata sinua ihan tervennä, niinkuin näyttää, ja
entistä pulskempana."

"Kas Vilppoa!" vastasi Eeva naurusuin tervehdykseen. "Näytätpä itsekin
hiukan komistuneen. -- No, mitä sinulle kuuluu nyt?"

"Eipä entistä kummempaa", vastasi Vilppo ja katsahti pitkään Anniin.

"Tässä on Kumpulan Anni. Etkö sinä enää häntä tunnekaan, ja etkö sinä,
Anni, muista Vesalan Vilppoa?"

"Enpä ollut vähällä tunteakaan", sanoi Vilppo Annia katellen. "Siitä on
pitkä aika, kun toisemme viimeksi näimme. Se oli kiertokoulussa kerran.
Minä olin silloin vielä pieni poika pahanen ja sinä mitätön tytön
tyllerö, vaan näytätpä siitä asti paljon muuttuneen."

"Paremmaksiko vai huonommaksi?" kysyi Anni naurusuin.

"Paremmaksi tietysti. Vielä tuota kysytkin! -- -- -- niinkuin et
itsekin tietäisi, että olet muhkistunut. Näyttääpä siltä, että olisit
saanut hyviä päiviä vaan pitää."

"Vai niin näyttää! No, eihän tuota ole minun tarvinnutkaan kovin nälkää
nähdä, vaikka aivan vähän olen rasvaa saanut syödä ja meillä useinkin
on syöty petäjänsekaista leipää. Mutta sinä lienet saanut paremmilla
päivillä olla ja lienetköpä pettua syönytkään?"

"Enhän minä toki viime aikoina sitä ole nähnytkään, kun olen vaan
hyvissä taloissa palvellut, missä ei ole puutetta leivästä eikä
rasvasta. -- -- -- Minnekkä teillä nyt matka pitää?"

"Tuonnehan ajattelimme postitoimistoon kysymään, eikö tuolla mahtaisi
olla Jaakolta kirjettä", vastasi Eeva.

"Vai niin. Minäpä saatan lähteä mukaan", sanoi Vilppo ja lyöttäysi
tyttöin kanssa kulkemaan, Annin sivulla astuen. -- "Mitä sitä muuten on
Jaakosta kuulunut? Onko häneltä ennen kirjettä tullut?"

"Eihän sitä ole tullut, vaikka on hyvin pitkään vuotettu. Kyllähän
sen nyt jo olisi pitänyt kirjeen ennättää tänne tulla, vaan missä
viipyneekin, kun ei ala kuulua, tai eikö tuota Jaakolla olisi tullut
heti kirjoitetuksi!"

"Eikö ole ollenkaan tietoa, missä hän nyt oleksii?"

"Eipä muuta kuin että hän kuuluu aluksi työtä saaneen siellä
alapuolessa Nurmelan talossa joen varrella. Lienet kai sen talon
nähnytkin?"

"Olen nähnyt ja käynytkin siinä. Se on vankka talo. -- Vai sinne se
Jaakko osui. No, sehän oli hyvä asia."

Ja Vilppo astui iloisena Annin sivulla ja huvitti tyttöjä vilkkailla
puheillaan, toisinaan perättömiäkin puhuen. Ja lystiltä tuntui tytöistä
hänen kanssaan olla, kun hän osasi hyvin leikkiä laskea ja nauratella
heitä.

Se vaan Eevaa kummastutti, että Vilppo heti tuli Annille niin hyväksi
tuttavaksi kuin olisivat he ikänsä yksissä olleet ja tämän rinnalla
vaan käveli, vaikka ennenhän se hänen kanssaan oli aivan hyvä tuttava
ollut ja rippikoulussa he olivat usein yksissä olleet.

Kun sitten, keskusteltaessa minkä mitäkin, Kumpulan Anni ilmoitti, että
hänellä on ollut aie syksyllä johonkin palvelukseen pyrkiä, tuumasi
Vilppo:

"Minäpä tietäisin neuvoa hyvän paikan. Pappilaan kuuluu kysytyn
karjakkoa, vaan ei ole vielä mistään mieluista sattunut ehdolle
tulemaan. Etkö sinä siihen toimeen haluaisi?"

"Eivätpä siihen mahtaisi huonot kelvatakaan, tämmöiset kuin minä
esimerkiksi."

"Mik'set sinä saattaisi siihen kelvata yhtä hyvin kuin joku muukin!
Eiväthän nuo liene pappilan lehmät kummemmat lypsää kuin Kumpulankaan."

"Vaikkapa, vaan enhän minä ole siellä tunnettu, eikä kukaan osaa mennä
minusta mitään sanomaan, kun en ole kenenkään luona vielä palveluksessa
ollut. Aivanhan ne saattaisivat minua tottumattomana pitää.."

"Sinun pitää kehua kaikenlaista osaavasi tehdä eikä vähääkään epäillä
taitoasi töissä. Sitä paitsi saatan minä antaa minun sisareni kautta,
joka tulee pappilaan köökkipiiaksi, sinusta hyviä puheita levitä, niin
alkaisivat sinusta hyvää uskoa."

"Eipä se olisi aivan oikein semmoinen menettely. Sitenhän petyttäisiin
minun suhteeni, kun tultaisiin jälestäpäin huomaamaan, ettenhän minä
olekaan niin hyvä, jommoiseksi minua on mainittu."

"Minä luulen, että sinuun tultaisiin pappilassa hyvin tyytyväisiä
olemaan. -- -- -- Eikähän se ole vaarallista joskus liikojakin mainita,
silloin kun toisesta hyvää puhuu. Pahempi vika se on panetella
lähimmäistään. -- -- -- No, mitä arvelet asiasta?"

"Saisihan tuosta tuumata kotona ensin, mitä ne siellä arvelevat."

"Ja minä kyllä laitan niin, että asiasi onnistuu."

"Kyllähän se sinussakin on koko laittaja", puuttui Eeva puheeseen.
"Yhtenä päivänä saatat jos kuinka isosti jostain asiasta tuumata, vaan
toisena sinä sen jo olet kokonaan unehuttanut."

"Mitä sinä, Eeva, tyhjää!" sanoi Vilppo. "Enhän minä nyt niin toimeton
ole. Olen minä pahempiakin asioita toimittanut."

Puhetta jatkui jatkumistaan. Vilpolla ei koskaan puhe kesken loppunut.
Kun yhdestä asiasta oli kylliksi tuumailtu, käänsi hän pian keskustelun
toiselle tolalle, ja kun hänellä oli puhumista, niin silloinpa sitä
oli toisillakin; eikä siinä vakaisesti tuumailtukaan asioista eikä
synkkiä kuvauksia tehty, vaan puheltiin iloisesti ja vilkkaasti ja
kosketeltiin keviästi semmoisiakin seikkoja, jotka olisivat monesta
muusta saattaneet ikäviltä tuntua.

Näkyivätkin monet vastaantuliat pitkään katselevan Eevaa, Annia ja
Vilppoa, että noillapa lysti on, toiset taas arvelivat, että kyllähän
ne nyt nuorina ollessaan iloittelevat, vaan kunhan vanhenevat, niin
vakaisemmiksi ne silloin tulevat.

Varsin lyhyeltä tuntui Vilposta ja myöskin Annista ja Eevasta matka
pappilasta postitoimistotaloon, vaikka sitä oli lähemmäs neljännes.

Anni ja Eeva eivät olleet täällä käyneetkään, sittenkun tänne oli
postitoimisto laitettu, ja sen vuoksi he hetken aikaa katselivat
punaista postilaatikkoa ulko-oven vieressä ja kylttiä oven päällä,
ennenkuin Vilpon seurassa sisään astuivat.

Täällä istui nainen pöydän ääressä. Tuliat tervehtivät häntä ja
molemmat tytöt ojensivat kätensäkin kätelläkseen; mutta tämäpä ei ollut
sitä huomaavinaankaan, nyykäytti vaan vähän päätään ja kysyi: "Mitä on
asiaa?"

Eevaa kummastutti, kun se ei ruvennut kättelemään eikä edes kysellyt
kuulumisia, ja siitä hän päätti, että se mahtaa olla ylpiäsluontoinen.

"Olisihan sitä semmoista asiaa", selitti hän, "että onkohan mahtanut
tulla kirjettä minun veljeltäni Jaakolta, joka tässä kesällä alapuoleen
meni. Se on Törmälästä kotoisin."

"Tuommoista sitä minulta kysytäänkin! Enhän minä voi tietää, keneltä
mikin kirje tulee, vaan sanokaapa, kenelle ja mihin te kirjettä
kysytte, niin minä heti voin vastata, onko sitä vai ei!"

"Tuonnehan minä Törmälään, Ylikylään -- -- -- Olisikko tuo sitten
päällekirjoitus pantu isälle, jonka nimi on Perttu, tai jollekin muulle
-- -- --"

"Kyllä täällä on muuan kirje Törmälään Perttu Pertunpoika Aaltoselle."

"Se se on", vastasi Eeva ja otti vastaan kirjeen postinaiselta.

"Katselkaapa, näkyykö täällä minulle mitään kirjettä!" sanoi Vilppo
piloillaan, varsin vaan jotakin sanoakseen.

"Olenko minä velvollinen kaikki ihmiset tuntemaan! Mikä nimenne?"

"Olenpahan Vesalan Vilppo."

"Ei ole."

"Vai ei ole. No, kun ei ole, niin älköön! -- Hyvästi nyt vaan!"

Tytöt niiasivat ja poistuivat Vilpon muassa sekä menivät sitten
lähimmäisen nurkan viereen, missä Eeva, kirjeen kuoren avattuaan, luki
näin kuuluvan kirjeen:

    "Rakkaat vanhemmat, veljet ja sisaret!

    Täten lähestyn minä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan
    tietää antaa, että olen terve, jota samaa Herran lahjaa toivon
    teillekin. Kumpulaisiltahan olette kuulleet, että satuin heti
    pääsemään Nurmelaan työhön. Minä olen samassa talossa yhä. Tämä
    on vankka talo, niinkuin tiedätte; olettehan tämän nähneet
    Oulumatkoillanne. Kyllä täällä kelpaa elellä, kun on hyvä ja
    tilava asunto ja hyvä ruoka. Petäjänsekaista täällä ei näekään,
    ihan selvää leipää vaan joka päivä ja särvintä ja keittoa
    niin paljon kuin vaan jaksaa syödä. Pyhinä annetaan päälle
    päätteeksi voita ja kahveakin. Tähän aikaan saan minä palkkaa
    puolitoista markkaa päivältä, vaikka olen talon ruu'assa; onhan
    se vähän paremmasti kuin kotipuolessa. Isäntäväkeeni minä olen
    jotenkin tyytyväinen; eivät he ole tähän asti vielä minua kovin
    moitiskelleet, vaikka täällä ei kyllä isosti työväkeä hellitellä
    ja isäntä on tarkka työn suhteen. Olenpa minä osannut tähän
    asti toimittaa, mitä on työksi pantu, ja onhan tuo isäntä
    neuvonut, kun en ole sattunut jotain tietämään. Hän on luvannut
    yhä eteenpäinkin minua työssä pitää, kun en vaan pahemmaksi
    tullene. -- Muuten ovat ihmiset minusta täällä puolessa hiukan
    ylpiämpiä ja käytöksessään kylmempiä vierasta kohtaan kuin siellä
    kotipuolessa. Eipä ole hyvä mennä niille mitä tahansa puhumaan;
    moniaat luulevat isojakin viisaita olevansa ja heti nauravat
    minulle, kun en tiedä jotain heidän mielestään tavallista
    asiaa. Minä olen kuitenkin saanut hyvän seurakumppanin Salmelan
    Laurista, joka on täällä renkinä ja nyt kirjoittaa tätä kirjettä
    minun puolestani. Hän ei koskaan pahaa sanaa minulle sano, vaan
    on aina hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Hänen seurassaan
    minulla aika hupaisimmasti kuluu. -- Kunhan minä täällä ensin
    monioita viikkoja työssä olen, niin sitten lähetän teillekin
    vähän rahaa, sillä enhän minä itse tarvitse kaikkea, mitä
    ansaitsen.

    Sanokaa terveisiä Kumpulaisille ja kaikille entisille
    tuttavilleni! Jääkää Jumalan haltuun ja kirjoittakaa pian minulle!

                                     toivoo poikanne Jaakko."

Kun Eeva oli harvaan ja hitaasti lukenut kirjeen, jota Vilppo ja
erittäinkin Anni olivat tarkasti kuunnelleet, ja kun sitten Jaakosta
oli hetkisen aikaa puheltu ja häntä hyväntahtoiseksi mieheksi mainittu,
tahtoi Vilppo tyttöjä kanssansa kävelylle kauppamiehen taloon asti; ja
nämä lähtivätkin vastustelematta mukaan, eikä heillä ikävä ollutkaan,
kun Vilppo iloisena ja puheliaana ja sukkelana leikinlaskiana osasi
heitä hyvin huvittaa.

Tiellä yhtyi heihin neljänneksi muuan Annin entisistä
rippikoulukumppaneista, Pajuvaaran Heikki, joka, vaikka, olikin
luonostaan vakainen ja harvapuheinen eikä osannut nauratella tyttöjä
niinkuin Vilppo, kuitenkin vaikutti, että mieliala seurassa tuli yhä
vilkkaammaksi. Hän kulki ensin Vilpon sivulla, vaan rohkastui sitten
ja lyöttäysi yksistään Eevan pariin, eikä Eeva enää vähääkään pahonut
sitä, että Vilppo Annin rinnalla vaan astui; päinvastoin tuntui hänestä
paljon somemmalta saada Heikin sivulla kulkea, sillä Heikki oli
kookas ja vankkavartaloinen nuorukainen, Vilppoa paljon uljaamman ja
muhkeamman näköinen; ja mukavaltapa tuntui Heikistäkin Eevan rinnalla
astua, sillä, ainakin hänen mielestään, Eeva oli sievännäköinen ja
hyvänluontoinen tyttö.

Kauppamiehestä ostivat molemmat nuoret miehet naisilleen namuja ja
koreat kaulahuivit, sekä lähtivät sitten heitä takaisin saattamaan aina
pappilan mäelle asti, missä heillä tuli ero, Heikillä ja Vilpolla kun
oli kortteeri toisessa talossa.

Anni ja Eeva, pappilan pirtin porstuaan tultuaan, hakivat esille
konttinsa, söivät iltasensa ja panivat sitten taas konttinsa
porstuan loukkoon sekä rupesivat yösijaa itselleen hakemaan. Pirtin
puolella oli jo ennestäänkin melkein liiaksi väkeä, jottei juuri
sinne haluttanut. Sen vuoksi tytöt arvelivat paraaksi mennä jonnekin
ulkohuoneeseen, jossa ei muita olisi. Vaan näkyipä niissäkin monessa
jo muita ennestään olevan. Viimein he, peltojen pyörtänöitä hetken
aikaa kulettuaan, saapuivat muutaman heinäladon eteen, jonka ovi oli
kiinni naulattu. Mutta se ei näyttänyt lujassa olevan ja sen vuoksi he
kiskoivat sen auki, menivät sisään ja heittäytyivät pitkäkseen hyvältä
lemuavain nurmien päälle ja saivat niin erittäin mukavan ja rauhaisan
makuupaikan. Siellä he vielä hetken aikaa juttelivat kaikenlaista,
muistelivat päivän tapahtumia ja hupaista oloaan Vilpon ja Heikin
seurassa, kunnes vihdoin, kun aurinko jo oli laskeutunut ja hämärä
tullut, nukahtivat virvoittavaan uneen.



V.


Jaakko eleli elelemistään Nurmelan talossa ja teki tyytyväisenä työtä,
hyvillään siitä, että oli saanut hyvän työpaikan ja hyvän toimeentulon.

Kun hän oli kotonaan useinkin saanut vähällä ruu'alla olla, oli hänestä
nyt mukava olla isossa talossa, jossa aina sai mahansa täydeltä syödä.
Mutta sepä tuntui mieltä pahottavan vähän, kun emäntä kuului moittineen
häntä isoksi syömäriksi. Ensi päivinä olikin hän syönyt tavallista
enemmän, vaan kun kerran oli päässyt paremmille päiville tottumaan, ei
hän syönyt enää paljon enempi kuin muutkaan.

Niin kauan kuin hän teki semmoisia töitä, joita oli kotonaankin
tottunut tekemään, oli isäntä häneen jotenkin tyytyväinen, sillä hän
oli ahkera työmies, vaikka tosin hitaanlainen liikkeissään. Olihan
hän tottunut kotonaan sirppiä ja viikatetta käyttämään, kyntämään ja
karhitsemaan, hevosella ajamaan ja hevosta hoitamaan, hirsiä kaatamaan,
halkoja hakkaamaan ja sen semmoista tekemään; ja tämmöisissä töissä hän
Nurmelassakin hyvin suoriutui, ainakin ensimmältä. Varsinkin kunnosti
hän itseään raskaita painoja nostaessaan ja kiviä pellosta pois
vääntäessään tai muussa semmoisessa työssä, jotta hänen työkumppaninsa
hyvin ihmettelivät hänen voimiaan. Mutta sattuipa semmoisiakin toimia,
joissa hän oli kokonaan tottumaton, jottei tiennyt miten siinä
menetellä, tai jos vähän tiesikin, niin erehtyi useinkin, ja silloin
toiset hänelle nauroivat, etteikö se tuotakaan osaa. Sehän se toisinaan
yritti vihaksi käymään, kun ne, sen sijaan että olisivat tulleet
neuvomaan ja auttamaan, vaan pilkkaa tekivät. Olisivatpa itsekin
ylimaassa kaiken ikänsä elelleet, niin tuskin olisivat ollenkaan
viisaampia! Mutta Lauripa ei koskaan hänelle pahaa sanaa sanonut, oli
aina vaan yhtä ystävällinen ja samoin myöskin Liisa, talon piioista
nuorin ja sievin.

Liisa oli sukkela leikinlaskia ja hyvä ilvehtimään ja ivaamaan,
jos vähänhään syytä löytyi, mutta hän oli kuitenkin sen verran
helläsydämminen, että, jos näki jonkun liiaksi sortavan toista, hän
rupesi sorretun puolelle ja alkoi sortajasta ivallisesti puhua. Kun
Jaakko vaan sattui väittelemään ja kiistelemään tovereinsa kanssa,
niin silloinpa Liisa useinkin piti hänen puoltaan ja olikin sen vuoksi
Jaakolle paremmin mieleen kuin muut naiset.

Sattuipa kerran, että Jaakko muutamana syysiltana iltasen jälkeen,
kun palkolliset olivat koossa pirtissä pakinoimassa, niinkuin
heidän tapansa oli ennenkuin nukkumaan menivät, istui tavallista
alakuloisempana penkillä uunin vieressä, pää käsien varassa.

"Jaakollehan se sattui pieni vahinko tänään hänen työssä ollessaan",
tuumasi piika Eeva kumppaneilleen.

"Niin kuuluu sattuneen", naurahti piika Elsa, joka Eevan vieressä
istui, "vaan eihän tuo olekaan mikään kumma. Ei se ollut ensi kerta."

"Eipä kyllä. -- Kunpa olisit, kuule Jaakko, enemmän kiirettä pitänyt,
niin olisi asiasi paremmin onnistunut."

"Mistäpä minä ennakolta osasin arvata, miten tulisi käymään!" vastasi
Jaakko vakaisesti.

"Jaakko tietysti", arveli Elsa, "on oppinut ylimaassa, ettei olekaan
tarvis hätäillä ensimmäisen vaaran lähetessä."

"Ole sinä vaiti viisauksinesi! Sen olen oppinut ja sen uskon vieläkin,
ettei hoppu ole hyväksi eikä kiire kunniaksi."

"Tänään olisi kuitenkin ollut."

"Miks'et sinä tehnyt ihan niinkuin isäntä käski?" kysyi renki Antti.

"Siksi, että se on sinulle ihan sama, mitenkä minä tein", vastasi
Jaakko.

"Kas nyt! Osaat sinä, näen mä, vielä ylpiästikin puhua."

"Kun oma pää oli viisaampi", ilveili Elsa, "niin tietysti oli sen
neuvoa seuraaminen ja silloin kävi niinkuin kävi."

"Älähän nyt!" puuttui puheeseen Lauri. "Sattuu se toisinaan vahinko
viisaallekin, etkä liene sinäkään aivan erehtymätön."

"Enhän ole sitä sanonutkaan."

"Jos ruvetaan Elsan asioita muistelemaan, niin lieneepä niistäkin
jotain sanottavaa", lausui Liisa hymysuin. "Muistatko esimerkiksi, kun
sinun ollessasi Junttilassa piikana emäntä muutamana päivänä sanoi
sinulle, että talon iso sika tulisi porsimaan niinkuin ensi yönä ja
käski sinun olla varuillasi ja pitää sikapahna lämminnä, vaan sinä
et uskonut emännän sanoja, luotit enemmän muutamaan kokemattomaan
tyttöön, joka oli väittänyt, että Junttilan sika tulisi porsimaan
vasta kuukauden perästä; ja kun sitten kuitenkin yöllä sika teki
viisi valkoista porsasta, niin ne kuolivat kaikki viluun aivan sinun
huolimattomuutesi vuoksi?"

"Mitä sinä vanhoista asioista enää -- -- --!" muistutti Elsa, vaan
heittikin kaikki puheensa Jaakosta sikseen.

"Eiköhän liene paras", sanoi sitten Lauri, kun vanha ruotimumma oli
levolle mennyt, "että heitetetään pois kaikki puheet ja mennään kukin
nukkumaan!"

"Jopa se tosiaan alkaa olla levolle menon aika", arveli Anttikin;
ja piiat alkoivat silloin pirtistä poistua. "Älähän ole milläsikään
enää, Jaakko! Huomenna onnistunevat sinulla paremmin asiat, kun lähdet
käytteitä myllyyn viemään."

Jaakko kävi ensiksi levolle, päivän töistä ja huolista väsyneenä,
ja vuoteessaan hän kyllä hetken aikaa muisteli päivän tapahtumia
sekä vertaili ajatuksissaan täällä oloaan niihin aikoihin, jotka oli
viettänyt köyhässä, vaan armaassa kodissaan, mutta pian hän kuitenkin
vaipui sikeään uneen, joka vapautti hänen kaikista huolellisista
ajatuksista.

Lauri paiskausi hänen viereensä samaan sänkyyn ja viimeiseksi Antti,
kattolampusta tulen sammuksiin puhallettuaan, heittäysi itsepäälliseen
vuoteeseen, ja kohta alkoi Nurmelan ison pirtin joka vuoteesta kuulua
raskaasti nukkuvien kovia kuorsauksia.

       *       *       *       *       *

Ennen auringon nousua heräsi Antti, nousi ketterästi vuoteeltaan ja
ruveten pukeutumaan huudahti kovalla äänellä: "Miehet pystyyn!"

Lauri kovahti paikalla ylös ja alkoi heti viivyttelemättä pukemaan
itseään, vaan Jaakko kohosi ensin verkalleen istumaan, hieroi silmiään
ja kynsi päätään sekä pukeutui sitten hyvin tyyneenä ja levollisena,
kiirettä pitämättä. Orrelta saappaat otettuaan ja jalkoihinsa saatuaan,
jolloin toiset jo olivat ennättäneet pestä ja kampata itsensä ja
laittautua valmiiksi työhön menemään, peseytyi hänkin vuorostaan.

Juuri kun hän oli pessyt ja kampannut itsensä, näki hän jo isännän
pirtin ovella seisovan ja hyvää huomenta toivottavan ennenkuin hän
ennätti mitään sanoa.

Jaakko vastasi tervehdykseen ja nyökäytti päätään.

"No, Jaakko, tuleppa säkkejä kärryihin nostamaan!" käski isäntä.

Jaakko seurasi isäntää,, verkalleen astuen, jyvä-aittaan, josta
sitten nosteli jo eilen valmiiksi täytetyt jyväsäkit portaitten eteen
kärryihin, ja keviästi hän liikutteli säkkejä, vaikka ne olivat
melkoisen raskaita.

Sitten kävi hän hevosen tallista ja pani sen valjaisiin jyväkuorman
eteen.

"Aja nyt siivosti ja varo, ettei mitään vahinkoa tapahdu!" varoitti
isäntä.

"Olkaahan ihan huoletta!" vastasi Jaakko, nyhjäsi hevosta suitsista ja
lähti kuorman perässä astumaan. "Eihän tuo syvällä maantiellä mikään
vaara liene tarjona."

"Eipä tiedä, jos onkin. Sinullahan tuo saattaa vahinko tapahtua
silloinkin, kun on vähin siitä pelkoa."

Tuo muistutus ei tuntunut hyvää tekevän, sillä sehän oli todisteena
siitä, ettei isäntä täydellisesti luottanut hänen huolellisuuteensa.
Mutta minkäpä sille teki! Eihän hän tahallaan ollut mitään vahinkoa
tuottanut; oli aina tehnyt, miten paraiten älysi ja taisi, vaan
ereyksiä oli sittenkin sattunut.

Kun Jaakko oli tullut vähän matkan päähän Nurmelasta, niin haihtuivat
kuitenkin surulliset ajatukset syksyisen aamun raitisten tuulen
henkäysten muassa.

Hän katsahti läheiselle jokisuvannolle päin, jonka hiljalleen
läikähteleviä laineita vasten itäiselle taivaan rannalle vastikään
kohonneen auringon säteet kauniisti kimaltelivat. Somilta näyttivät
viheriöitsevät syyslaihot laajalta kummallakin puolen jokea ja siellä
täällä törmäin rinteessä ylenevät yksinäiset koivut: heiluvine
oksineen, joissa lehdet jo olivat osaksi kellastuneet ja osaksi myöskin
pois varisseet.

Hevonen astui verkalleen suoraa ja mäetöntä maantietä pitkin, rattaat
jytisivät ja somero ritisi niitten alla, kärryt jymähtivät ja
tärähtelivät alinomaa ja Jaakko käveli miettiväisenä kuorman perässä.
Hän näki pitkän oillingin edessään ja huomasi muutaman hevosmiehen
oillingin päässä. Mutta eipä hän muuta kuin pikimmältään katsahti
siihen, ollen ajatuksiinsa vaipunut. Hän keskeytyi mietteissään, kun
samalla vastaan tuleva matkamies huudahti hänelle: "Hoi mies, ajappa
syrjään vähäsen!"

Jaakko ei ennättänyt hevostaan minnekään päin kääntää, ennenkuin,
vaikka matkamies ajoi niin syrjään kuin saattoi vaan, vastakkain
tulevien kärryjen rattaitten rummut sattuivat kolahtamaan toisiinsa,
vaan pääsivät kuitenkin sen enemmittä vastuksitta toisistaan sivu.

Matkustaja kirosi vähän ja sanoi lähtiessään edelleen ajamaan: "Tuopa
koko pökelö on, joka ajaa ihan keski-tietä eikä älyä vähääkään
syrjäyttää, vaikka minä olen vähällä raviin joutua."

"Minä en sattunut ajoissa huomaamaan", puolusteli Jaakko itseään.

"Missä ne silmät sitten olivat! Taitaa miesparka vielä olla unen
horroksissa."

Jaakko ei vastannut, nyhjäsi vaan ruunaa suitsista, koettaen siten
kiirehtiä sen kulkua, ja hetken aikaa siten kulettuaan kärryjen
jyskiessä ja rattaitten kolistessa saapui hän vihdoin oillingin
päähän, jossa tie teki pienen käänteen. Siitä edelleen vähän matkaa
ajettuaan tuli hän tienhaaraan, josta oikealle kääntyvä nurmettunut
ja huononlainen kärrytie vei myllylle. Sinne hän lähti nyt ajamaan ja
saapuikin pian myllylle kovasti pauhaavan kosken rannalle.

Toimitettuaan asiansa myllyssä ja sinne nostettuaan kaikki jyväsäkit
kärryistä, huomenna jauhoina pois tuotaviksi, lähti hän paluumatkalle,
nousi seisalleen kärryihin ja antoi hevosen kävellä tienhaaraan asti;
vaan maantielle tultuaan laski hän ruunan menemään täyttä ravia, ja
silloin rämisivät ja tärähtelivät kärrylavat kovasti, jopa toisinaan
kohollekin hypähtivät, mutta vakavana hän vaan seisoi kärryissä,
suitsivarret käsissään, ja aikansa kuluksi laulella hyräili muutamia
piennä poikana oppimiansa runon säkeitä.

Hän ajatteli juuri hyvillään, että oli kai hän nyt ainakin hyvin
asiansa toimittanut, jottei kenenkään luulisi löytävän moitteen syytä,
kun lähellä Nurmelaa ruuna pahasti säikähtäen jotakin hyppäsi kahdelle
jalalle ja lähti sitten täyttä laukkaa pitkin maantietä menemään.
Jaakko, joka ei arvannut ollenkaan olla varuillaan, putosi heti pois
kärryistä, ja ruuna lähti jättämään, vaikka hän koki sitä tavottaa
juoksemalla sen jälkeen niin nopeasti kuin saattoi vaan ja huutaen
huutamistaan: "ptruu, ptruu!" Tuota pikaa hyppäsi ruuna, kärryt
perässä, ojan ylitse, ja silloin kärryt kaatuivat kiviä vasten, toinen
aisa meni poikki, silat särkyivät, ruuna pääsi valjaista irti sekä
mennä vilisti yhä täyttä laukkaa Nurmelan kartanohäkille asti, jossa se
vasta pysähtyi.

Kun Jaakko hengästyneenä saapui sinne, oli jo osa talon väestä häntä
vastassa. Lauri piteli ruunaa kiinni ja isäntä kiroili, kun aavisti
Jaakon kautta jonkun pahan asian tapahtuneen!

"Mitä tämä merkitsee", huudahti isäntä ja katseli Jaakkoa tuimasti
silmiin, "että sinä tuolla lailla kotia tulet -- -- -- ja mikä perkele
se pani ruunan yksinään tulemaan? Vastaa heti paikalla!"

"Jaakko parka, mitenkähän nyt on käynyt?" kysyi Liisa.

"Niin, miten on käynyt?" kysyi isäntä uudestaan. "Selitä heti paikalla
-- -- --! Mihin olet kärryt jättänyt? Oletko kumoon ajanut?"

Jaakko selitti peittelemättä, miten oli asia; vaan isäntä kuultuaan
kärryjen kaatuneen ja aisan menneen poikki, oli hyvin vihoissaan
Jaakolle ja nuhteli tätä ankarasti.

"Eikö se ole tosi, mitä minä sinulle sanoin", pauhasi hän, "että
sinulla tapahtuu vahinko silloin aikakin, kun sitä vähin osaa pelätä!"

"Enhän minä sitä saattanut estää", puolusteli Jaakko itseään. "Hevonen
mitä lienee säikähtänyt -- -- --"

"Syytä nyt hevosta! Miksi sinä, sen poika pahus, päästit suitset
käsistäsi?"

"Enhän minä olisi päästänyt, kun olisin arvannut olla varuillani.
Tuskinpa siinä toinenkaan minun sijassani olisi mitään voinut."

"Eipä vaan. Joku tavallinen mies ei olisi millään ehdolla laskenut
ohjaksia käsistään, vaan olisi jotenkuten hillinnyt hevosta. Mutta
sinä et osaa tarpeeksi kiireellinen etkä huolellinen olla, vaikka
olisi hengen hätä. Sen olen jo ennenkin nähnyt. Minähän juuri varoitin
sinua mennessäsi, kun tiesin minkälainen sinä olet; ja sittenkin sinä
semmoisen vahingon tuotit. Sehän on siis selvästi tapahtunut aivan
sinun huolettomuutesi vuoksi."

"Kuulkaahan isäntä!" puuttui Lauri puheeseen. "Olisihan jollekin
toisellekin Jaakon sijassa saattanut samalla lailla käydä. Minkäpä hän
siihen voi, että hevonen pillastui!"

"Minkä! Kuulithan. Olisihan siinä kiireellisyys ja sukkeluus jotain
auttanut. Älä luulekaan, että on syytä Jaakkoa puolustaa! Hänen
hitautensa vuoksi saan minä kärsiä vahingoita enemmän kuin kerran.
-- -- -- Sen minä sanon sinulle, kuule Jaakko, että jos vaan tällaisia
tapauksia sinun kauttasi vastakin tapahtuu ja jos et sinä vaan rupea
paranemaan, niin minun täytyy eroittaa sinun palveluksestani, etkä
silloin saa penniäkään palkkaa. Enemmänhän minulle on sinusta vahinkoa
kuin hyötyä. -- -- -- Mene nyt heti tuomaan kärryt tänne, äläkä siinä
tyhjää töllistele!"

Häpeissään meni Jaakko tekemään isännän käskyn mukaan.

Koko päivän oli hän sitten alakuloisella mielellä ja olla jörötti
enimmästi vaan yksinään, kenenkään seuraa etsimättä. Ruokapöydänkin
ääressä hän istui jörönä ja äänetönnä, lausumatta luotuista sanaa edes
Liisallekaan, vaikka tämä koki iloisista asioista puhumalla huvittaa
häntä samoin kuin muitakin.

Vasta illemmalla, kun isäntä, suuttumuksensa ohi mentyä, oli ruvennut
Jaakkoa leppeämmästi puhuttelemaan, tuli tämä paremmalle mielelle, jopa
tyytyväiseksi, niinkuin tavallisesti.



IV.


Oli varainen pyhäaamu talvella. Ilma oli kylmänlainen ja taivas kirkas,
lukemattomain tuikkivien tähtien sekä kaunisten revontulien valaisema.

Nurmelan metsämaita hiihteli Törmälän Jaakko, reippaana ja tyytyväisenä
liukuen suksillaan, pyssy olallaan ja toisessa; kädessään sompasauva,
jonka avulla hän työnti suksiaan sukkelammasti menemään. Takkisillaan
hän vaan hiihteli, vyö kuitenkin ympärillään, vaan eipä häntä palellut
sittenkään.

Muutamia päiviä sitten oli ollut suvi, vaan sitten oli tullut pakkanen:
ja senpä vuoksi oli semmoinen hanki, että se sukset kannatti.

Jaakko oli menossa katsastamaan kahta syksyllä pystyttämäänsä
käpylautaa, joihin oli kumpaankin ripustanut kissan raadon, siten
houkutellakseen kettuja niihin. Niitä oli hän jo toisinaan ennenkin
käynyt katsomassa, vaan eipä ollut niissä kummassakaan vielä kettua
käynyt. Täällä puolessa kun ei yleensä kettuja paljon ollut, ei hänellä
tälläkään kertaa ollut isoa toivoa niistä yhtään saada, vaan kävi
kuitenkin ilman aikojaan vaan pyydyksiään katsomassa.

Tultuaan ensimmäisen käpylaudan likelle näki hän sen tyhjäksi. Siinä
olla törötti vaan kuivunut kissan raato koskematonna.

Hän hiihti sivu, pyörähti muutaman ison kuusen vierite oikealle,;
hiihti sitten mutkitellen, kierrellen puita ja kantoja, ja läheni
lähenemistään toista käpylautaa. Kohta havaitsi hän hangella tuoreita
ketun jälkiä, jotka veivät matkan mukaan. Silloin rupesi hän entistä
kiivaammin hiihtämään, päästäkseen pikemmin perille; ja kun käpylauta
oli saanut näkyviin, huomasi hän ilokseen siinä riippuvan elävän ketun,
jolta toinen etukäpälä oli tarttunut rakoon kiinni. Repo paralla näytti
siinä iso hätä olevan ja olisi se saattanut irtikin päästä, kun oli
niin vähän kiinni vaan. Mutta Jaakkopa ojensi pyssynsä sitä kohti ja
ampui sitä päähän, vieläpä niin tarkkaan, että se heti heitti henkensä.
Sitten meni hän sitä käpylaudasta irroittamaan, katseli hetken aikaa
sitä ja käänteli moneen kertaan käsissään, nähdäkseen, minkälainen
nahka sillä oli, sekä nakkasi sitten saaliinsa olalleen ja lähti
hyvillä mielin takaisin Nurmelaa kohti hiihtämään.

Tuntuipa mieli hänestä nyt niin keveältä, kuin ei olisi hänellä
koskaan vastuksia ollut, vaikka hän oli niitä useinkin kokenut.
Olihan hänellä hyvä palveluspaikka ja Nurmelan isäntä oli pestannut
hänen vuosirengiksi, vaikka joskus vihoissaan oli uhannut eroittaa
hänen. Eipä ollut, paitsi häntä, syksyllisistä palkollisista muita
jälillä kuin Lauri ja Liisa; ja nehän ne aina jäävät jälille, jotka
isäntäväelle ovat mieluisimmat.

"Mitähän mahtanevat sanoa Nurmelassa, kun minä tämmöisen saaliin kanssa
palaan!" mietti Jaakko tiheässä metsässä hiihellen. "Eiköhän mahtane
niillä silmät isoiksi mennä, kun näkevät näin komian ketun! Onpa varsin
mieluista nähdä, kun Liisa hymyillen kettua katselee ja minuunkin
ystävällisen silmäyksen luo. Se tuo Liisa alkaa minusta päivä päivältä
yhä mieluisammalta tuntua, jotta alkaapa hänen seurassaan oleminen
tuntua kohta hupaisemmalta, kuin ennen muinoin Kumpulan Annin kanssa
seurusteleminen."

Metsästä pois päästyään ja aukealle tultuaan kiiti Jaakko yhä
kiireemmästi eteenpäin, kunnes viimein ehti Nurmelan kartanolle.

Liisa ja Anna Mari olivat juuri kaivolla vedennostohommissa. Renki
Heikki nousi par'aikaa köökin porstuan rappuja ylöspäin ja piika Katri
tuli porstuassa tätä vastaan, kierrätti kätensä Heikin kaulan ympäri ja
pyörähti samalla ulos.

Jaakko asetti suksensa ja sauvomensa pirtin seinää vasten ja lähti
sitten, kantaen oikealla kädellään kettua takakäpälistä, suoraa päätä
köökkiin astumaan.

"Kas, kuinka komiaturkkinen kettu Jaakolla on!" sanoi Liisa Anna
Marille, kun Jaakko kaivon sivu astui. "Mistä sinä tuon olet saanut?"
kysyi hän sitten tältä.

"Sainpahan tuolta kangasmännikön takaa käpylaudasta", vastasi Jaakko.

"Eikö sitä saa katsoakaan?" kysyi Anna Mari.

"Ka, miks'ei!"

"No, mutta sivupa sinä menet."

"Näettehän te tämän sitten sisälläkin. En suinkaan minä tätä rupea
kartanollekaan heittämään."

Molemmat tytöt lähtivät jälkeen juoksemaan, jättäen veden ammentamisen
sikseen, saadakseen läheltä kettua katsoa.

"Saaneehan tuota käsin koetella sinun saalistasi", sanoi Liisa ja löi
Jaakkoa olkapäälle sekä siveli sitten ketun selkää samoin kuin Anna
Marikin.

"Miks'ei; vaan en minä kuitenkaan rupea tämän kanssa pakkasessa
seisoskelemaan."

"Sinäpä nyt toimessasi olet!" arveli Anna Mari.

"Siltäkö näyttää! No, onpa tuota kerran syytä ollakin."

Samalla havaitsi Katrikin Jaakon saaliin ja jäi avosuin sitä katsomaan.

"No, mistä se tuo kettu sinulle ilmausi?" kysyi hän.

"Ka, onhan niitä metsässä kettuja", vastasi

Jaakko, tarkempaa selitystä antamatta, ja astui köökin portaita ylös;
ja hänen jälissään tulivat Katri, Anna Mari ja Liisa.

Tultuaan köökkiin, jossa ennestään emäntä, renki Heikki ja monioita
lapsia sattui olemaan, antoi hän saaliinsa emännälle, joka siitä hyvin
ihastui, käänteli kettua käsissään ja pani sen sitten pitkäkseen
lattialle, jossa sitä miehissä katseltiin ja tutkittiin.

Emännän monien kysymysten johdosta kertoi Jaakko tarkasti, kuinka kettu
oli ollut käpylaudassa kiinni ainoastaan toisesta etukäpälästä ja
kuinka hän sen oli siitä ampunut; jolloin hän oli osannut siihen niin
hyvin, että se paikalla oli henkensä heittänyt.

Emäntä silloin vähän kehuskeli Jaakkoa mieheväksi ja tarkaksi
pyssymieheksi; mutta Anna Mari arveli, etteihän tuossa nyt mitään
miehevyyttä tarvittu, kun kettu kerran oli käpylaudassa kiinni;
olisihan sen kuka tahansa muukin siitä ampunut. Jaakko silloin
huomautti, että se ihan varmaan olisi irti päässyt, ellei hän olisi
sattunut käpylaudan luo tulemaan ja että se sittenkin olisi voinut irti
kiskoutua, ellei hän olisi kerennyt sitä ampua ennen.

Samalla tuli isäntä köökkiin ja havaitsi heti Jaakon saaliin ja Jaakko
sai hänelle kertoa samat asiat kuin oli emännällekin vasta maininnut.

"Eivätpä ne tytöt tänne vettä saaneetkaan", sanoi samassa emäntä
Liisalle ja Anna Marille. "Mikä kiire teillä nyt oli tänne, ettette
saattaneet ensin vettä tuoda! Eihän se tämä kettu täältä mihinkään
pakene. Kerkeättehän sen sittenkin nähdä."

Liisan ja Anna Marin kaivolle taas mentyä ilmoitti isäntä, että heti
eineen jälkeen lähdetään kahdella hevosella, Mustalla ja Punilla,
kirkolle, ja että Jaakko saapi tulla Punin ajajaksi, Anna Maria ja
Liisaa kyyditsemään.

Jaakko lähti sitten talliin hevosia harjaamaan sekä muita
valmistustoimia tekemään ja oli hyvin hyvillään siitä, kun oli pääsevä
Liisan kanssa samaan rekeen.

Kohta eineen jälkeen istuivat Nurmelan isäntä komiassa kirkkoreessään,
paksut turkit yllään ja veltit peittonaan, ja isäntä itse piteli
punaisia suitsivarsia käsissään ja kerran nyhjästyään niistä vähän
lähti Musta keveästi juoksemaan. Jälempänä juosta hölkkäili Puni,
vetäen reslaa, jossa istuivat Anna Mari ja Liisa perässä veltien alla
ja turkkeihin puettuina ja Jaakko etulaudalla, pienoinen kotitekoinen
lammasnahkaturkki yllään.

Päivä kajasti jo idässä, kun kirkkomiehet kulkusten kilistessä etenivät
Nurmelasta.

Jaakko oli kohta alussa peitellyt Anna Marin ja Liisan hyvin veltien
sisään; vaan sitten hän matkallakin tuon tuostakin katsahti taaksensa
ja korjaili peittoa, jotta tytöille ei suinkaan kylmä tulisi. Varsinkin
hän usein katsahti Liisan puolelle ja piti huolta, ettei tuuli pääsisi
veltien läpi tunkeutumaan, ja kysäsi tytöiltä, eikö heillä ollut kylmä,
ja tytöt vakuuttivat, jotta ei heillä ole.

Jaakko piti ihan lystiajona koko kirkkoretkeä. Niin mukavalta tuntui
hänestä nyt ajeleminen, tuntui somalta tyttöjä kyyditä ja olla samassa
reessä Liisan kanssa, puhella tämän kanssa ja toisinaan katsahtaa tämän
vilkkaita, lempeitä silmiä, rusoittavia poskia ja hymyileviä huulia.
Hänestä tuskin koskaan oli tuntunut niin mukavalta kuin nyt.

Mutta olisippa kuitenkin paljon somemmalta tuntunut, jos Anna Mari
olisi ollut kokonaan poissa ja hän sen sijaan olisi saanut Liisan
vieressä istua. Olisippa hyvä asia, jos joskus tulisi semmoinen
tilaisuus, että hän Liisan kanssa pääsisi kahden kesken ajelemaan.

Ja Jaakko vaipui niin syviin mietteisiin Liisan vuoksi, jotta hän
unehutti, missä olikaan, ja Puni sai mieltään myöten kulkea sekä
jäi siis taas kauas jälille Mustasta. Hän vaan lennätti ajatuksensa
kauas tulevaisuutta kohti ja ehti mietteissään viimein niin pitkälle,
että kuvaili mielessään, kuinka somalta silloin tuntuisi, jos Liisa
olisi hänen vaimonsa ja heillä olisi omituinen sievä asunto, jossa
viettäisivät onnellista ja rauhallista avioelämää.

Silloin oli hän kuulevinaan jotain ääntä takanaan.

"Sanoitko sinä mitään?" kysyi hän ja kääntyi Liisaan päin.

"En se minä mitään sanonut", vastasi Liisa hymysuin. "Tuo Anna Mari se
vaan minulle kuiskasi, että Jaakkopa taitaa kohta nukahtaa."

"Jopa nyt pahasti erehtyi. Pahempi se Anna Mari itse on nukahtamaan
kuin minä."

"Älähän toki!" sanoi Anna Mari. -- "Etkö sinä huomaa, että toiset
jättävät meidät."

"Eivät ne kauaksi jätä -- - -- - enkä minä siltä ollut nukahtaa, jos
kohta sattui ajo vähän unehtumaan, kun satuin ajatuksiini vaipumaan."
Ja Jaakko oikaisihe istuimellaan sekä löi suitsiperillä ruunaa selkään,
saaden sen siten kiireemmästi juoksemaan.

Ensimmäisen oillingin yli kun päästiin, teki tie äkkikäänteen
vasemmalle, ja siinä olikin kirkko jo aivan lähellä.

Jaakko oli käänteessä vähällä kumoon ajaa, kun Puni mennä vilisti
täyttä ravia ja reki luisti kaateikkoon, jossa toinen jalas kohahti
niin korkealle, että reki varmaan olisi kaatunut, ellei Jaakko samalla
olisi siirtynyt toiselle puolelle rekeä, joka sen vuoksi ei ennättänyt
varsin kumoon vielä mennä.

Jaakko ajoi aivan kirkon pääportaitten eteen, hyppäsi heti pois reestä
ja vetäsi auki veltit, että tytöt helposti pääsivät pois, sekä ajoi
sitten hevosen vähän syrjään kirkon seinän viereen.

Sieltä näki hän, että muuan uljasryhtinen nuori mies, iso
mustakauluksinen lammasnahkaturkki päällään, tuli Anna Maria ja Liisaa
kättelemään ja hyvin tuttavallisesti puhuttelemaan.

Jaakko jäi suu auki katsomaan ja miettimään, että kukahan se lienee
tuo vieras, joka näyttää niin hyvä tuttava tyttöin, olletikin Liisan,
kanssa olevan, ja mitä sillä lienee niin hupaista sanottavaa, että
tytöt näyttävät siitä hyvin ihastuvan. Ja hän katseli pitkään tuota
tuntematonta miestä, jonka ilmaantuminen ei tuntunut hänelle vähääkään
mieleen olevan. Haluten tietää tämän tuumat, päätti hän mennä likelle
kuuntelemaan tämän puheita. Mutta kun hän, hevosen eteen heiniä
pantuaan, lähti sinnepäin astumaan, ennättivät he juuri mennä kirkkoon.

Hänkin meni sisälle kirkkoon, istahti muutaman penkin päähän lähellä
ovea ja katseli sieltä, mihin penkkiin Anna Mari ja Liisa ja mihin se
mies, joka niitä oli puhutellut, olivat menneet. Pian hän huomasikin
miehen kolmannessa penkissä edessään suorana ja liikahtamatta istuvan
sekä Anna Marin ja Liisan etempänä muutamassa käytävän toisella puolen
olevassa penkissä, jossa istui muitakin tyttöjä.

Veisattiin juuri aamuvirttä ja Jaakkokin yhtyi siihen ja luki virren
sanat omasta virsikirjastaan, jonka hän oli saanut äitiltään muistoksi
rippikoulussa ollessaan. -- Hän kyllä silmillään ja korvillaan seurasi
kirkonmenoja alusta loppuun, kuunteli hartaasti virren veisuuta ja
katseli suu auki lukkaria, tähysteli tarkkaan pappia ja jokaista
papin liikettä, kuunnellen niin hyvin messua kuin saarnaa, mutta sen
ohessa ennättivät hänen ajatuksensa kiitää monelle muullekin taholle,
ennättivät kierrellä Liisaa ja muita tyttöjä sekä sitä outoa miestä;
hän ennätti nähdä, miten kukin penkissään istui, miten Liisa näytti
muita virkeämmältä ja somemmalta, ja miten Anna Mari saarnan ajalla
tuli niin uniseksi, että hänen päänsä vaipui penkkiä vasten ja hän
nukahti, heräten vasta saarnan loputtua, kun pappi taas messuamaan
rupesi.

Kun kirkonmenot olivat loppuneet ja Nurmelan kirkkomiehet olivat
lähteneet paluumatkalle, kysyi Jaakko Liisalta, pyörähtäen toisapäin
istuimellaan: "Kuka se oli se komia nuori mies, joka kirkon portaitten
edessä sinun kanssasi puheli?"

"Komiako se oli sinun mielestäsi?" kysyi vuorostaan Liisa naurusuin.

"Eipähän ilman. Tottapa se oli komia, koska sinä sitä niin mielihyvällä
katselit."

"Kun nyt en olisikin ihastuksella katsellut vanhaa tuttua, jota en
pitkään aikaan ole tavannut ja joka parin vuoden kuluessa minun
kanssani yht'aikaa on ollut samassa talossa palveluksessa! Sitähän
tietenkin oli hupainen tavata."

"Sanoppa sen nimi!"

"Et sinä tunne sitä kuitenkaan, vaikka sanonkin nimen. Mäkelän Matiksi
häntä kutsutaan."

"Vai niin. Sanoppa, mitä hän sinulle sanoi!"

"Eipä mitään erityisen tärkeätä. Hän vaan kyseli, miten minä voin,
ja tiedusteli elämän vaiheistani sitten viime näkemämme sekä selitti
lyhyesti omista vaiheistaan."

"Eikö mitään muuta?"

"Enpä minä muista."

"Eikö teillä ollut mitään kahdenkeskisiä asioita?"

"Mitäpä niitä olisi ollut! Tietää kai se Anna Marikin kaikki meidän
puheemme."

"Mitäpä se tietäisi, kun kirkossakin nukkuu!"

"Kyllä minä kuulin kaikki Matin ja Liisan puheet", vakuutti Anna Mari.
"En minä silloin nukkunut -- -- -- enkähän minä kirkossakaan -- -- --"

"Vai et! Nukut ihan siki koko saarnan ajan. -- Sanoppa, eikö Liisalla
ja sillä Mäkelän Matilla ollut mitään kahdenkeskisiä asioita!"

"Mitäpä heillä olisi ollut!"

"Mitäkö! Vielä tuota kysytkin. Näyttihän se teidän tuttavanne aika
uljaalta ja pulskalta mieheltä. Eihän siis olisi kumma, jos hänen ja
Liisan välillä olisi jotain -- -- --"

"No, se on tuo Jaakko -- -- --!" keskeytti Liisa. "Kaikkea sinä
luuletkin!"

"Minunpa sinä kokonaan unhotat", puuttui Anna Mari puheeseen.
"Puhuttelihan se Matti minuakin, jospa Liisaakin, ja ollaanhan mekin
vanhastaan hyvinkin hyviä tuttuja."

Jaakko kääntyi taas hevoseen päin ja kiirehti Punia kiivaammin
menemään, mieleltään hiukan levollisempana vaan ei kuitenkaan
selvillään Liisan ja Mäkelän Matin suhteesta toisiinsa.

Hän tunsi sydämmessään todellisesti palavan rakkauden Liisaa kohtaan ja
hän arveli Liisan olevan sen, jonka Jumala oli määrännyt ja valinnut
hänelle elämän kumppaniksi. Parasta siis lienee hänen toden teolla
ruveta miettimään asiaa ja puhemiestä hommaamaan, joka esittäisi
hänen tunteensa ja asiansa Liisalle, ellei tälle muutenkin tulisi
sitä sanotuksi. Mahtaahan se kyllä Liisa ennakoltakin hänen tunteensa
arvata, vaan ovathan ne kuitenkin sille suoraan sanottavat, että
asjasta valmista tulisi. Paluumatka, jolloin Liisa oli yhä puheliaampi
ja iloisempi kuin menomatkalla, kului Jaakon mielestä aivan liian
sukkelaan, niin että se tuntui kesken loppuvan. Mielellään hän olisi
suonut sitä pitemmältä olevan, että olisi enemmän saanut nauttia Liisan
seurasta.

Kun jo oltiin lähellä Nurmelan kartanoa, jonne juuri eellimmäinen
hevonen saapui, tuumasi hän tytöille: "Kartanoonhan sitä pitää aina
komiasti ajaa." Ja sen sanottuaan löi hän suitsiperillä Punia selkään
ja antoi sen mennä täyttä ravia kartanon perälle asti; mutta eipä
hän arvannutkaan tarpeeksi väistellä kinoksia eikä olla varovainen
kääntäessään hevosta, ja senpä vuoksi kävi niin, että reki kaatui juuri
köökin portaitten eteen ja tytöt suistuivat silmälleen lumikinokseen.

"Oliko tämä nyt komiasti!" sanoi Anna Mari pystyyn noustessaan ja lunta
vaatteistaan puistellen.

"Sepä nyt sattui! -- - -- Enpä minä tuota osannut arvata", vastasi
Jaakko. -- "Eihän vaan liene pahasti käynyt?"

"Mitenpä tuota", sanoi Liisa, "loukkautuisi pehmeää lumihankea vasten
kaatuessa! Mutta olet sinä koko kyytimies!"

Ja lähtiessään köökin portaita nousemaan lisäsi hän: "Kiitoksia paljon
hyvästä seurasta ja hyvästä ajosta!"

"Eipä olisi syytä kovinkaan kiittää", arveli Anna Mari ja lähti Liisan
jälkeen menemään.

Jaakko otti veltit ylös ja ajoi Punin tallin eteen, jossa renki Heikki
vasta oli riisunut Mustan valjaista.

Kun hänkin oli riisunut Punin, juottanut sen ja vienyt talliin sekä
vetänyt reen liiteriin, meni hän pirttiin ja sanoi terveisiä kirkolta,
nyökäyttäen päätään vanhalle ruotimummalle, joka istui pirtin
perällä loukossa ja luki muutamasta paksusta postillasta, vahvat
messinkisankaiset silmälasit nenällään.

Jaakko, riisuttuaan turkkinsa päältään, istahti penkille Laurin viereen
ja rupesi tämän kanssa tuumailemaan; vaan samassapa tultiin syömään
käskemään.

Puolisten jälkeen sai hän kuulla, että hänen oli huomenna kaupunkiin
lähteminen, sinne kun oli asioita monenlaisia.



VII.


Seuraavana aamuna oli Jaakko varsin hilpeällä mielellä, hommatessaan
lähtöä, sillä olihan hänestä mukava päästä kaupungissa käymään, jossa
hän oli vaan jonkun ainoan kerran ennen käynyt ja jossa siis oli
paljonkin katsottavaa.

Hän koetti olla hyvin toimelias kuormaa laittaessaan ja
matkavalmistuksia tehdessään, jottei isäntä kohta alussa löytäisi
moitteen syytä.

Ennen auringon nousua oli kuorma valmis ja Puni valjaissa ison reslan
edessä.

Jaakko hyvästeltyään Nurmelan asujia otti suitsivarret käsiinsä ja
hyppäsi kuorman päälle.

"Kuulehan Jaakko!" huudahti samalla Liisa ja juoksi kuorman viereen
sekä pani Jaakon kouraan rahaa. "Ostappa kaupungista kirjakaupassa
käydessäsi minulle samalla uusi virsikirja, sillä entinen alkaa jo
kovin vanhaksi käydä!"

"Kyllä, mielellänikin. Eikö sinulla ole muuta asiaa? Kyllä minä
toimitan."

"Eipä ole tällä kertaa."

"Muista nyt", varoitti isäntä vielä, "olla toimellinen ja varovainen
ja tehdä niinkuin olen käskenyt. Pidä huoli rahoista, ettet niitä
mihinkään joutavaan kuluta! Kun tulet kaupunkiin, niin rupea
heti asioita toimittamaan, jottei tulisi tyhjää viivykkiä, sillä
huomisillalla pitää sinun viimeistään olla kotona!"

"Kyllä, kyllä", vakuutti Jaakko ja lähti ajamaan. "Hyvästi vaan nyt!"

"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!" vastasi Liisa, nyökäytti päätään ja
poistui köökkiin.

Aamu alkoi jo valeta, kun Jaakko pääsi taipaleelle.

Talosta lähtien vei maantielle oikotie, jota hän lähti ajamaan ja joka
oli ennestään hänelle tuttu. Sitten kyllä alkoivat matkat olla jotenkin
outoja, kun hän oli maantietä vähän matkaa ajellut, vaan mikäpähän oli
selvällä valtatiellä kulkiessa! Eihän siinä voinut tieltä mihinkään
eksyä.

Kylmänlainen tuuli puhalteli sivulta päin, jotta yritteli
jo korvalehtiä palelemaan, vaan Jaakko kun vetäsi pystyyn
turkinkauluksensa, niin sittenpä ei kylmä häneen enää pystynyt.
Tyytyväisenä hän vaan istui kuorman päällä ja antoi hevosen kävellä
alkutaipaleesta. Mutta kun tie sitten rupesi paranemaan, antoi hän
Punin toisinaan juosta hölkötellä, kun ei kuorma kuitenkaan tuntunut
kovin raskas olevan; ja silloin hän aikansa kuluksi itsekseen laulella
hyräili lemmenlauluja ja kuuli kaikun vastaavan lumisesta metsästä.

Johtuipa hänellä silloin mieleen oma lempensäkin ja hänen ajatuksensa
lensivät Nurmelaan, jossa ne viipyivät Liisan luona. Mielellään hän
muisteli tuota somaa ja viehättävää tyttöä ja kuvaili mielessään
sen kauniita kasvonpiirteitä, sen lempeitä silmäyksiä, suloista
hymyilyä, heleää puhetta ja miellyttäviä liikkeitä. Kuta enemmän
hän sitä ajatteli, sitä suloisemmalta se tuntui, tuntuipa olennolta
niin rakastettavalta, että kaikki sen mahdolliset viat tulivat ihan
näkymättömiksi sen suuren sulouden ja hyvyyden vuoksi.

Tuntuisippa mitä somimmalta, jos se nyt olisi tuossa sivulla ja hän
saisi kääriä kätensä sen kaulan ympärille ja huulillaan koskettaa
sen hymyileviä huulia. Mutta onpa onnellista, jos niin vast'edeskään
tapahtuu, jos se aika vielä koituu, että hän saa tunnustaa Liisan
kullakseen ja morsiammekseen. Olisippa kovin ikävä, jos se ei häneen
suostuisikaan! Silloin tuntuisi Nurmela kovin kolkolta. Silloin hän
varmaankaan ei voisi enää ollenkaan viihtyä täällä vieraassa seudussa
vierasten kesken. Silloin tuntuisivat asujamet entistä vieraammilta,
työ tuntuisi raskaammalta, elo tukalammalta. Liisahan se tähän asti
on päivänpaistetta hänen elolleen tuonut ja tehnyt Nurmelan hänelle
mieluiseksi olopaikaksi. Sehän on monesti ilahuttanut hänen mieltään,
silloin kun hän muuten olisi vaan surua ja ikävyyttä saanut kokea. Jos
se hänen hylkäisi, niin silloin hän tuntisi itsensä kovin yksinäiseksi
ja murheelliseksi.

Lennähtipä myös toisinaan Jaakolla mieli kauas Nurmelasta etäisten
kotoseutujen vähäisiin asuntoihin ja niiden asukkaat muistuivat
elävästi mieleen. Hän katseli ajatuksissaan vanhempiaan, veljiään ja
sisariaan Törmälän tutuissa tuvissa, katseli myös Kumpulaa asujineen
ja olletikin Annia, jonka kanssa viettämänsä monet lapsuuden päivät
hänellä yhä olivat hyvässä muistissa. Mitenkähän mahtanevat he nyt
kaikki toimeen tulla! Lieneeköhän Anni vielä samanlainen kuin ennen ja
muisteleekohan se häntä ja niitä aikoja, joita he ovat ennen yhdessä
viettäneet! Jospa se muisteleekin, niin se tuskin ajattelee häntä
toisin kuin tuttava tuttavataan. Ei tuota tiedä, mahtaako sen sydän
sykkiä häntä kohtaan samalla lailla kuin rakastavan tytön sydän sykkii
sulhoaan kohtaan, ja jospa niin sykkiikin -- -- -- niin no -- -- --
kumpihan noista sitten mahtaisi olla parempi, Anni vai Liisa!

Viipyivät sitten Jaakolla ajatukset hetkisen Annin luona, ja hän rupesi
miettimään, että se on kasvanut samoissa olosuhteissa, samassa seudussa
kuin hän. Heille molemmille ovat nuo köyhät kotoiset asunnot ja
mutkattomat isiltä perityt tavat yhtä mieluiset. Heistä molemmista
tuntuvat nuo kotoiset jylhät metsät, korkeat vaarat, raivaamattomat
seudut hyvin mieluisilta, vaikka tämän puolen asukkaat useinkin
ajattelevat niitä hyvin ikäviksi. -- Ja Annin hän tuntee tarkoin
lapsuuden ajoilta saakka, tuntee tämän hyvän luonnon ja rehellisen
mielenlaadun. Kyllähän se Liisa puheissaan ja tavoissaan on Annia
mukavampi, vaan tuskin kuitenkaan sydämmeltään parempi.

Ja Jaakko ajatteli, kuinka olisi mukava sitä taas tavata, ja kuvaili
viimein mielessään, miltä tuntuisi, jos he molemmat olisivat aviopari,
kunnes hänen mietteensä taas lennähtivät Nurmelan Liisaan.

Tällä tavoin hän kulutti aikaa mieluisissa mietteissä, ja matka joutui
joutumistaan, eikä mikään häirinnyt hänen ajatuksiaan, kun hän yksin
matkusteli autiota tietä pitkin. Pitkään aikaan ei tullut ketään
vastaan, eikä takaa päinkään näkynyt tuliata.

Milloin kulki matka tiheän mänty- ja kuusimetsän keskitse, milloin
aavojen lakeuksien yli. Eipä näkynyt tien sivulla taloja tiheässä,
ainoastaan siellä täällä joku pieni turvemökki tai kallellaan oleva
vähäinen puurakennus.

Jaakko, silmäillessään noita viheliäisiä asuntoja, ajatteli, että on
niitä asuinpaikkoja jos jonkunlaisia. Ei niissä luulisi liikkumisen
tilaa olevan tarpeeksi yksinäisellekään hengelle, saati sitten
perheille, joissa on monta lasta. Kyllähän hänen kotipuolessaan ihmiset
yleensä köyhiä ovat, vaan on niillä kuitenkin monella väljemmät asunnot
kuin nuo tuossa, eikä siellä turvemökkejä olekaan. -- Jos hän vaan
joskus eläessään itselleen oman asunnon laittaa, niin pitää siitä
ainakin tulla parempi kuin tuo viheliäinen kaatumaisillaan oleva pöksä
tuossa tien varrella.

Mutta jäivätpä mökit taaksepäin ja tie vei nyt korkean hirsimetsän
läpi. Tuuli tohisi metsässä ja vanhat hongat humisivat yksitoikkoisesti
ja heiluttelivat lumisia oksiaan, joista tuon tuostakin tuulen puuska
pudotti raskaan lumikasan.

Metsän takaa ilmaantui näkyviin iso talo ja sieltä päin tuli muuan
hevosmieskin vastaan.

Matka alkoi nyt hupaisemmalta tuntua, kun taloja alkoi tiheämmin
näkyä ja kun tielle ilmaantui jotain liikettä, mutta eipä vaan
kuitenkaan tuntunut hupaiselta nähdä huonoja mökkejä, joita yhä vaan
useinkin näkyi tien varrella ja jotka olivat todisteena siitä, että
paikkakunnassa löytyi suurta köyhyyttä, jospa varallisuuttakin.

Jaakko kuuli kaukaa edestäpäin aisakellon soivan, ensin hiljaa,
vaan sitten kovemmin, ja kohta sen jälkeen ajoi vastaantulia hänen
sivutsensa semmoisella kiireellä, että hän tuskin ennätti ajaa
syrjäänkään, ennenkuin se jo oli kaukana hänen takanaan. Se oli posti,
joka niin joutuin kulki.

Ajettuaan vielä kappaleen matkaa saapui Jaakko syöttöpaikkaan, tullen
isoon kartanoon, jossa näkyi ennestäänkin monioita matkamiehiä.

Riisuttuaan Punin valjaista ja vähän aikaa hevosen kanssa hommailtuaan
meni hän sisälle pirttiin, teki hyvän päivän tullessaan, hieroskeli
käsiään yhteen, jotta ne lämpenisivät, ja riisui sitten turkkinsa
muutamaan puunaulaan.

Pirtissä oli väkeä paljonkin, vaan eivätpä ne isosti hänen tulostaan
näkyneet välittävän. Pikimmältään ne vaan katsahtivat häneen, vaan
eivät keskeyttäneet keskinäisiä keskustelujaan. Muuan keski-ikänen
nainen vaan hiljaa vastasi hänen tervehdykseensä.

"Mitä sitä kuuluu vieraalle?" kysäsi tämä sitten.

"Eipä kuulu mitään sanottavia. Mitä tänne kuulunee?"

"Eipä erityistä tännekään."

"Mistä kaukaa se on tämä matkustaja?" kysyi sitten muuan mies,
joka istui penkillä pirtin pöydän takana ja poltteli tupakkia
lyhytvartisella piipulla.

"Tuolta olen Nurmelasta", vastasi Jaakko. "No, niin minusta näyttikin
äsken, kun ajoitte kartanoon, jotta Nurmelan hevonen siellä tulee.
Mutta teitä minä en tunne. Ette suinkaan te ole Nurmelan miehiä, vai
miten?"

"Minä olen vaan renkinä siellä oleksinut. Tuoltahan minä oikeastaan
olen kotoisin Kajaanin takaa."

"Jo minä ajattelinkin heti teidät nähdessäni, ettette te suinkaan ole
tämän puolen miehiä. -- Kaupunkiinko se matka pitää?"

"Kaupunkiin."

"Liiaksikohan niitä muka ylimaassa on miehiä", puuttui taas puheeseen
muuan vanhanpuoleinen harmajahiuksinen mies, "kun niitä sieltä
myötäänsä tänne alapuoleen työntyy, vaan Ameriikkaan olletikin?"

"Eipä ole liiaksi", vastasi Jaakko, "mutta kun siellä työmiehillä
useinkin ovat huonot tienestit, siellä kun ei juuri mainittavasti ole
varakkaita talokkaita ja hyviä rahamiehiä, jotka kykenisivät isoja
palkkoja maksamaan, niin onhan se monellakin täytymys lähteä muualle
työn hakuun. -- Sitä paitsihan noita kuulestaa täältäkin puolesta
paljon Ameriikkaan meniöitä olevan."

"Onhan niitä kyllä täältä, jospa sieltäkin, ja parempaahan moni hakee
aina, vaikka olisi hyvä ennestäänkin", vastasi vanhus ja selitti
sitten, kuinka usein kuitenkin moni pettyy toiveissaan lähtiessään
pois kotoseudultaan paremmille tienesteille muka. Mutta hän jätti
keskustelunsa Jaakon kanssa sikseen, kun samassa muuan toinen mies
rupesi puheisiin hänen kanssaan.

Puhuteltiinhan tuota Jaakkoa siksikin, vaikka alussa oli näyttänyt,
jottei kukaan hänestä välitä. Mutta tuntui hänestä kuitenkin, että
kotoseutunsa asukkaiden puhuttelutapa oli aina paljon ystävällisempi.
Siellähän aina vastaanotetaan tuliata niinkuin hyvää tuttua ainakin.
Mutta eihän tuo mikään kumma olekaan, että tämmöisissä liikepaikoissa,
missä käypi kulkioita jos minkälaisia, kohtelu toisinaan saattaa hiukan
kylmältä tuntua.

Pari tuntia talossa viivyttyään ja hyvin apatettuaan ja juotettuaan
hevosta, pani Jaakko ruunan taas valjaisiin ja lähti taipaleelle.

Matka kului rauhallisesti, mitään mainittavaa tapahtumatta. Hevonen
milloin astui verkalleen, milloin juosta hölkötteli, ja Jaakko milloin
makasi levollisena kuorman päällä, milloin istua kyykötti miettiväisenä
ja kuunteli kulkusen kilinää, reen ritinää ja tuulen viuhinaa.

Asuttuja seutuja rupesi yhä enemmän näkymään tien varrella ja liike
suureni suurenemistaan. Tuli usein vastaantulioita ja toisinaan
joku takaa päinkin ajoi sivutse, jotta eipä saanutkaan Jaakko ihan
huoletonna kuorman päällä olla kellotella, vaan hänen täytyi useinkin
syrjäyttää hevostaan, että ohikulkiat pääsivät häntä sivustamaan.

Ennen pimeää hän saapui kaupunkiin ja ajoi kuormineen Nurmelaisten
tavalliseen majapaikkaan muutamaan pieneen kartanoon erään syrjäkadun
varrella.



VIII.


Kun Jaakko oli saanut hevosen talliin sekä toimittanut sille syömistä
ja juomista ja sitten tullut sisälle tupaan, niin eipä hänellä oikein
ruvennut aika siellä kulumaan outojen ihmisten seurassa. Sen vuoksi
hän päätti lähteä kaupungille ainakin alkamaan asiainsa toimitusta,
ja kun hänelle kaikki muut paikat olivat enimmäkseen outoja, paitsi
anniskelupuoti, jonka muisti ennestään, lähti hän ensiksi sinnepäin
astumaan, nassakka kainalossaan.

Astuessaan katuja pitkin katseli hän tarkkaan ympärilleen, silmäili
joka taloa, jonka ohi kulki, ja luki kirjoituksen joka kyltissä, mikä
tuli näkyviin. Ja jos mielestään jossain oli jotakin outoa nähtävää,
niin silloin hän seisahtui sitä katsomaan ja ihmettelemään, suu
kolmantena silmänä.

Niin kauan kuin hän astuskeli syrjäkatuja, ei hän kuitenkaan havainnut
erityistä ihmeteltävää. Enimmästi pieniä ja mataloita huoneuksia
näkyi vaan molemmin puolin katua ja niitten joukossa siellä täällä
joku ruokamyymälä tai pieni kauppapuoti. Joku hevosmies ajoi täyttä
juoksua keskikatua pitkin ja molemmin puolin astui kiireesti monioita
jalkamiehiä.

Mutta kun Jaakko läheni keskikaupunkia, niin silloinpa ilmausi paljon
enemmän nähtävää. Komeita uljaita rakennuksia, jommoisia hän ei ollut
maaseudulla koskaan nähnyt, tuli nyt hänelle näkyviin, ja niitä hän
jäi pitkäksi aikaa suu auki katsomaan ja ihmettelemään, miettien, että
pitää sitä olla melkoinen määrä varallisuutta niillä, jotka tuommoisia
kykenevät rakennuttamaan. Hän ihmetteli isoja, komeita kauppapuoteja
lasiovineen ja erittäin suurine yksiruutuisine akkunoineen, joitten
läpi sopi näkymään senkin seitsemänlaista kauppakalua.

Niinpä hän muutamankin ison kauppapuodin nähdessään heti lähti
keskikadulta astumaan aivan siihen viereen ja jäi seisomaan ison
akkunan eteen, suu melkein kiinni ruutussa, sekä kuvaili mielessään
kuinka äärettömään paljon kaikki tavara tuolla akkunan takana mahtoi
maksaa, eikä hän siirtynyt, vaikka useinkin sivu kulkevat ihmiset
töytivät häntä ja joku naurusuin katsahti, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa, että mitä se siinä töllistelee.

"Mikä se tuossa ihmisten tiellä seisoskelee!" huudahti muuan
pystypäinen nuori mies ja töyti Jaakkoa kylkeen. "Eikö kävisi laatuun
siirtyä syrjään vähän?"

Jaakko katsahti pitkään puhutteliaan, ajatellen siitä, että mikähän
lieneekin; näyttää kovin ylpeältä.

Sitten hän lähti edelleen astumaan ja pysähtyi taas kenkäpuodin eteen;
jäi ihmettelemään suurta oven yläpuolella riippuvaa messinkisaapasta.

"Onpa siinä saapasta!" ihmetteli hän. "Kaikkea ne myyjät hoksaavatkin,
houkutellakseen ihmisiä tavaroitten ostoon."

Kun hän sitten edelleen astuttuaan oli saapunut viinapuotiin ja
siellä asiansa toimittanut, lähti hän taas, täytetty viinanassakka
kainalossaan, pitkin katuja astelemaan ja jäi toisinaan jonkun
mielestään tavallista kummemman katsottavan eteen suu auki seisomaan.

Sattuipa, kun hän muutamastakin akkunasta, nenä ruutussa kiinni,
sisään kurkisteli, että joku takaa päin löi häntä olkapäälle ja hyvin
iloisesti sanoi: "Terve, Jaakko!"

"No jotakin -- - -! Terve mieheen!" vastasi Jaakko iloissaan ja
hämmästyksissään, kun tunsi puhuttelian Pajuvaaran Heikiksi, ja häntä
ystävällisesti katellen. "Enpä osannut ennakolta arvata sinun täällä
näkeväni. Mistä sinä tänne ilmausit, puustako vai pilvistä?"

"Olenpahan tullut kotopuolestani täällä kaupunkiasioilla käymään.
Terveisiä laittoivat paljon sinulle kotoasi ja Kumpulasta."

"Kiitoksia! Mitä sitä niille maille kuuluu?"

"Eipä niin sanottavia. Mitä itsellesi?"

"Eipä niin erikoisen mainittavia minullekaan."

Jaakolla ja Heikillä, jotka olivat erittäin hyvillään tapautumisestaan,
oli paljonkin kysyttävää toisiltaan ja saneltavaa toisilleen. Jaakko
kyseli tarkkaan, miten hänen kotopuolessaan olivat asiat, miten siellä
voidaan ja toimeen tullaan, ja Heikki antoi niin tarkkoja tietoja kuin
suinkin vaan voi.

"Törmälä on vielä samanlainen kuin sinun lähtiessäsikin niin huoneitten
kuin asukkaitten puolesta. Siellä ei ole juuri erityisiä muutoksia
tapahtunut, ja vanhempasi, veljesi, ja sisaresi ovat kaikki terveitä ja
hyvissä voimissa. Sinua vaan tuntuvat toisinaan kaipaavan. Varat siellä
eivät ole lisääntyneet, vaikka eivät juuri väheneetkään. Olipa siellä
kerran vähällä ulosottokin tapahtua, vaan silloin sattuivat sinulta
saamaan rahoja sen verran, että juuri pulasta pääsivät."

"Sepä oli hyvä asia. Kyllä olisikin silloin kurjuus tullut, jos olisi
ruvettu lehmiä velasta viemään."

"Kerrassaan. Moni siellä joutuukin aivan kurjaan tilaan, kun eivät
jaksa kaikkia maksujaan suorittaa eivätkä velkojaan maksaa ja
sitten nimismies tulee ja myypi ainoat elukat, navetan sisustuksen
puti puhtaaksi. Kumpulallekin oli kerran hyvin huonosti käydä, kun
velkamiehet rupesivat hätyyttämään, vaan lopulla kuitenkin sattuivat
sen verran rahoja saamaan, ettei ryöstöä tullut."

Sitten Heikki, vähän aikaa Jaakon kanssa rinnatusten kulettuaan ihan
keskikatua pitkin, sanoi: "Tiedäppä, yksi uutinen minulla on sinulle
kerrottava!"

"No, mikä?"

"Onpahan semmoinen, ei suurempi eikä vähempi kuin että minä olen jo
morsiammen itselleni löytänyt."

"Morsiammen! Vai olet sinä morsiammen löytänyt! Jopa olet sitten
johonkin ennättänyt. Vaan sanohan toki sydänkäpysi nimi! Minä en ole
sinun kihlautumisestasi vielä hiiren luiskaustakaan sattunut kuulemaan."

"Se onkin vasta tapahtunut ja nyt me tullaan sukulaisiksi toisillemme,
sillä Eevahan, sinun oma sisaresi, on minun armas morsiammeni."

"Vai hän se on -- -- --. No, enpä minä osannut tuota ennakolta arvata
-- -- --. Vai Eeva se on sinun mielittysi! Ehkäpä te hyvinkin yhteen
sovitte. -- Mutta pianpa teillä asia päättyi. Ette suinkaan te kauan
ole toisianne ajatelleet."

"Emmepä hyvinkään kauan. Viime syyskesällä kun tapasimme toisemme
kirkolla, mielistyin minä Eevaan niin, että rupesin hänestä arvelemaan,
jotta tuopa taitaisi minulle sopiva olla; ja sitten hän oli alinomaa
mielessäni, jotta lopulta puhuin asiasta Päiväniemen Pekalle ja pyysin
häntä puhemiehenä koettamaan taivuttaa Eevan sydäntä puoleeni. Vaan
Eevapa myöskin kävi Pekan luona samoilla asioilla ja ilmaisi sille
lemmen tunteensa minua kohtaan. Ja kun kerran niin pitkälle tultiin,
niin sittenhän meillä oli yhtä helppo päästä tuumaimme perille kuin
suksimiehellä mennä valmista latua myöten."

"Se nyt on tietty. Mikäpähän sitten enää olisi voinut esteenä ollakaan!
No, olkoon onneksi liittonne niin sinulle kuin Eevalle!"

Vähän ajan perästä sanoi taas Jaakko: "Aivan vähän sinä olet vielä
Kumpulasta maininnut. Puhu nyt jotain enempi sieltä!"

"Eipä sieltä ole erityistä kerrottavaa. Siellä eletään niinkuin
ennenkin, hiljaisesti ja rauhallisesti. Isäntäukko se vaan alkaa
vanheta, jotta eikö tuo kohta heittäne isannuutensa Matti pojalleen. --
Tietänethän, että Anni sieltä nykyään on poissa, pappilassa piikana?"

"Kuulinhan minä siitä jotain puhetta olleen."

"Siellähän se on Anni ja hyvin hän siellä tuleekin toimeen ja hyvänä
piikana kuulutaan häntä pidettävän, työteliäänä ja rehellisenä."

"Sepä on mieluista kuulla. Oletko tavannut häntä nykyisin?"

"Tapasin minä hänen tässä toisella viikolla."

"No, mitä Anni tuumaili?"

"Eipä hän moittinut oloaan. Sanoi kyllä alussa koti-ikävän olleen,
vaan oli kuitenkin hyvillään, että koti oli samassa seurakunnassa ja
että hän siellä pääsi aina toisinaan käymään. Sanoi usein kaipaavansa
Törmälää, kotinsa naapuritaloa, ja muistelevansa Eevaa ja sinua sekä
mainitsi, kuinka hän usein on sinun kanssasi hupaisia hetkiä viettänyt."

"Vai mainitsi hän sitäkin."

"Mainitsi kyllä ja paljon muutakin; en tuota kaikkea enää muistakaan."

Heikki saattoi Jaakkoa tämän kortteerin portille saakka.

Siinä tuumasi Jaakko Heikille: "Kyllähän olisi hupaista, jos voisimme
tämän illan yhdessä olla. Vaan en tiedä sitten, miten asiain kävisi."

"Kerennethän ne vielä aamullakin toimittaa. Eihän niitä niin paljon
liene", arveli Heikki.

"Eipä hyvinkään; vaan isäntä varoitti tänä iltana toimittamaan, jotta
kerkeäisin ajoissa takaisin."

"Kerkeät sinä kuitenkin ja saatanhan minä sinua aamulla avustaa, jos
niikseen tulee. Ollaan nyt yhdessä tämä ilta, koska satuimme tapaamaan
toisemme. Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, ennenkuin taas näemme
toisemme; ja aamullahan minun pitäisi joutua jo paluumatkalle. -- Vie
nyt ensin nassakka kortteeriisi ja mennään sitten anniskeluun tai
johonkin muualle! Pitäähän sitä toki vähän lystiäkin pitää, kun kerran
kaupungissa ollaan."

Jaakko suostui tuumaan, vei nassakan kortteeriinsa ja lähti sitten
Heikin kanssa taas kaupungille.

Anniskelupuotiin he menivät, istuivat pienen pöydän ääreen ja tahtoivat
monioita viinaryyppyjä.

Näkyi niitä muitakin olevan samassa huoneessa ja pitivätkin jotkut
aika rähinää. Siellä väitettiin ja intettiin ja moniaat isoäänisimmät
meuhasivat ja huutelivat niin, että aivan tahtoivat suun tukkia
toisilta.

Jaakko ja Heikki eivät sekaantuneet toisten puheisiin, vaan istuivat
heistä erillään ja puhelivat omista asioistaan.

"Oletko Vesalan Vilppoa nykyisin nähnyt?" kysyi muun muassa Jaakko
Heikiltä.

"Tapasinhan minä hänenkin tässä toisella viikolla samoihin aikoihin
kuin Anninkin. Sehän on Vilppo nykyään Toivoniemellä renkinä", vastasi
Heikki.

"Vai sinne sen Vilpon on onnistunut päästä aivan pappilan likimmäiseen
taloon."

"Jopa niin. Ja hyvin hän onkin mielissään, että sinne on tullut, kun
hän siis saapi olla aivan lähellä pappilaa ja Annia."

"Annia! Mitä sillä Vilpolla on Annin kanssa asioita?"

"No, minusta on näyttänyt, että hän vähin mielistelee sitä."

"Vai niin on näyttänyt. Entäs Anni Vilppoa?"

"En tiedä sitä. Sen verran, minkä minä olen nähnyt, ei Anni ole
näyttänyt häntä suosivan enemmän kuin muitakaan. Eivät he kumpikaan ole
rakkausasioistaan minulle mitään maininneet, enkähän minä varmuudella
osaa sanoa, lieneekö Vilppokaan tosi lailla Anniin mieltynyt. Vilppohan
on sen luontoinen mies, että se mielistelee tyttöjä yleensä, sillä
saattaa olla montakin henttua yht'aikaa."

Noista Heikin sanoista tuli Jaakko vähän miettiväiseksi; hän oli pitkän
ajan ääneti ja hänen ajatuksensa kiertelivät hetken aikaa Annia, josta
hän näki selvän kuvan semmoisena kuin tämä oli hänen lapsuutensa
leikkitoverina sekä sitten alkavalla nuoruuden iällä rippikoulussa ja
viimeksi Kumpulassa, kun hän lähti matkustamaan pois kotoseudultaan.
Ja Jaakko mietti Annista, mahtaisikko sillä tosiaan olla mitään lemmen
liittoa tekeillä Vilpon kanssa -- -- -- vaikka mitäpä se juuri häneen
koskee, jos onkin -- -- -- ottakoonpa Anni kenen tahansa, kunhan hän
vaan Liisan saapi -- -- --.

Sitten hän, kun alkoi kovin rauhattomalta tuntua yhä lisääntyvän
rähinän vuoksi, rupesi Heikkiä pois tahtomaan, sanoen ei enää täällä
haluavansa olla.

"Mennäänpä vaan", myöntyi Heikki, "vaikka susiteettiin! Oletko siellä
ennen käynyt?"

"Enhän toki. Miten minä nyt siellä, jossa vaan herroja -- -- --!"

"Kyllä siellä muitakin saa käydä. Mennäänpä vaan sinne, koska sinä et
ole siellä ennen käynyt! Minä olen oppaana."

"Mitenkä me nyt sinne -- -- --.'"

"Sinne kehtaa mennä aivan hyvin meikäläisetkin miehet. Siellä ovat
aivan eripäälliset huoneet alakerrassa rahvasta varten, ylikerrassa
taas herroja varten."

"No, koska niin on, niin saattaahan tuonne sitten mennä."

Ja molemmat ystävykset, viinansa juotuaan ja maksettuaan, lähtivät
anniskelusta.

Jaakko piteli Heikkiä kaulasta ja vakuutti: "Sinä olet minulle niinkuin
oma veli. En osaa sanoin selittää, kuinka lystiltä tuntuu, kun olen
sinun tavannut. En ole vielä, sittenkun kotoani viime kerran läksin,
tavannut ketään entisistä tutuistani."

Sitten selitti Jaakko, kuinka koti ja kotipuolen asukkaat usein ovat
muistuneet hänen mieleensä ja kuinka ne nyt, kun niitä ei ole enää
näkemässä, tuntuvat entistä rakkaammilta ja paremmilta; silloin kuin
ne olivat alinomaa silmäin edessä, ei niitä osannut tarpeeksi hyvin
arvostellakaan.

Heikki sanoi sitten, hänkin pidellen Jaakkoa kaulasta, että hän ei
kyllä haluaisi olla poissa kotoseudustaan, vaikka olisikin muualla
parempi leipä tiedossa. Se on luonnossa synnynnäinen halu, joka vetää
kotipuolessa pysymään. Hän on kuullut monen muunkin, jotka ovat köyhän
kotonsa jättäneet ja tulleet rikkaampaan paikkakuntaan ja paremmalle
leivälle, sanovan kotoseudussaan sittenkin paremmin viihtyvänsä.

"Se on tosi", myönti Jaakko; "mutta toisinaan saattaa kuitenkin
vieraskin asunto tulla mieluiseksi, esimerkiksi kun on joku hyvä
ystävä."

"Ethän vaan liene rakastunut! Enhän minä ole vielä tullut
kysyneeksikään, miten sinun sydämmesi asiain laita on."

"Enpä ole aivan selvillä niistä vielä itsekään."

"Etkö ole selvillä! Vai niin, kyllä ymmärrän. Sinulla on ehdolla joku
tyttö -- joku Nurmelan piikasista -- eikö niin? Vaan et ole vielä
kysynyt hänen mieltään."

"Niinkö luulet?"

"Kas vaan; taisinpa oikein arvata. Mutta minäpä annan sinulle sen hyvän
neuvon, että älä sinä kovin kauan mieti ja viivyttele asiaa, vaan
hommaa heti puhemies, jos ei sinulla itselläsi tule asiasi hentullesi
ilmoitetuksi. Muutenhan saattaa käydä niin, että joku toinen valtaa
sinun omasi."

"Kun ei liene jo vallannutkin! Mutta kyllä minä kohta teen selvän
asiasta. -- -- -- Katsoppa mikä kirkas valo se tuolta näkyy!"

"Tuoltako susiteetin edestä! Etkö sinä sitä ole ennen nähnyt?"

"En. En ole ennen tässä pimeän aikana kulkenut."

"No, sitten sinulla onkin siinä ihmettelemistä. Sehän on sähkövaloa
tuo."

Ja Jaakko ihmetteli sähkövaloa, joka loisti lyhdystä komean susiteetin
edessä, katseli sitä enemmän kummissaan, kuta likemmäs tuli.

Lyhtypatsaan viereen hän seisahtui, samoin kuin Heikkikin, ja katsoa
tuijotti avosuin ylöspäin.

"Enpä ole vielä kummempaa eläessäni nähnyt", tuumaili hän Heikille.
"Aivanhan se loistaa kuin aurinko, ihan huikasee silmiä."

"Onhan se toki toista kuin katulyhtyin valo", arveli Heikkikin.

"Nehän nyt eivät ole mitään tuon rinnalla. No, saapi sitä nähdä
eläessään jos jotakin, yhden asian toistaan kummemman, se kun tuo
maailma viisastuu viisastumistaan. Ennenhän tuota monikaan, paitsi
auringon, kuun ja tähtein valoa, ei kuulu nähneenkään muunlaista valoa
kuin pärevaloa. Sittenhän niitä ruvettiin paljon talikynttilöitä
käyttämään, vaan eivätpä nekään olleet mitään teariinikynttiläin
suhteen. Ja kun sitten lamppuvalo keksittiin, niin sitähän jo
kummastuksella mainittiin. Vaan paljon kummempaa se on toki tuo
sähkövalo. Voitaneenkohan enää parempaa keksiäkään!"

"Mitenpä sitä nyt enää tuon kirkkaampaa -- -- --! Vaan mennäänpä nyt
sisälle tuohon isoon rakennukseen! Sielläkin saamme nähdä sähkövaloa."

"Olisikkohan tuonne mennä! Vaan mitä siellä sitten tehtäisiin?"

"No, vaikkapa juodaan totia!"

"Totia! Sehän on vaan herrain juomaa."

"Eletään mekin kerran herroiksi, kun kaupungissa ollaan! Mennään
tuon rakennuksen toiselle puolelle, niin sieltä pääsemme suoraan
ravintolaan, joka on niinkuin tehty meitä varten."

Heikki vei Jaakon muassaan, tilasi ravintolahuoneesta kaksi totilasia
ja meni sitten kumppaneineen perimmäiseen huoneeseen, joka sattui tyhjä
olemaan.

Siellä he saivat ihan rauhassa kenenkään kuulematta asioistaan
tuumailla ja paljon he puhelivatkin, tuon tuostakin laseja kilistellen.
Jaakko selitti laveasti olostaan Nurmelassa ja vaiheistaan siellä,
puhui sen asujista, erittäinkin Laurista ja vielä enemmän Liisasta,
jonka hän koetti kuvata niin hyväksi kuin suinkin. Ja peittelemättä
tunnusti hän Heikille, kuinka hänessä mieltymys Liisaan oli suurennut
suurenemistaan ja viimein muodostunut tosi rakkaudeksi.

"No, olkoon onneksi!" sanoi sen johdosta Heikki ja kilautti lasia.
"Luultavasti se on hyvin hyvä tyttö sinun Liisasi, ja minä toivon, että
asiasi onnistuu hänen suhteensa. Mutta sanon kuitenkin, ettet olisi
tyhmästi tehnyt, jos olisit Kumpulan Annia ajatellut. Sehän on hyvin
hyväsydämminen tyttö ja minä ennen arvelin, että teistä voisi tulla
pari."

"Vai niin arvelit. Hyvin me olemmekin aina toistemme seurassa
viihtyneet. -- -- -- Mutta tuskinpa hän kuitenkaan minua miehekseen
haluaisi."

"Älä niin sano! Minä luulen, että hän ei olisi kovinkaan haluton
sinulle menemään."

"Onhan hänellä siellä parempiakin ehdolla, niinkuin Vesalan Vilppo."

"Mikä parempi se on! Anni olisi liian hyvä Vilpolle, enkä minä luule,
että hän sille menisikään, jospa tämä häntä haluaisikin. -- Mutta enhän
minä toki tahdo sinun aikeitasi estellä. Ota vaan se, joka on sinun
sydäntäsi lähinnä! -- -- -- Ryyppää sinä paremmasti!"

"Tämä tuntuu liian väkevältä."

"Sitä paremminhan tehoo. Pane pois kaikki konjakki lasiin! Mitä tuosta
säästelee!"

"Kunhan tässä ei niin humaltuisi, jottei täältä sitten pois pääse."

"Eikö mitä! Juodaan sitä enemmänkin ja pysytään jaloillaan sittenkin."

"Vaan minusta tunnustaa, että tämä juoma nyt jo alkaa päähän mennä."

"Antaahan vähän mennäkin! Paremminhan pysyy silloin mieli iloisena."

Tosiaankin alkoivat sekä Jaakko että Heikki vähitellen humaltua,
varsinkin Jaakko, joka tuli tavattoman puheliaaksi ja isoääniseksi,
jotta Heikin täytyi häntä hillitä. Eipä annettukaan heille sitten
enää juomia lisää, kun myyjättäret huomasivat heidän yli tarpeensa jo
saaneen.

Silloin lähtivät he pois, kulkeakseen kumpikin kortteeripaikkaansa,
vaan hoiperrellen he astuivat ja pitelivät toisiaan kaulasta.

Jaakko yritti toisinaan langeta, vaan Heikki, joka vielä oli paremmin
tajullaan, tuki häntä niin, ettei toki kaatunut.

Jaakko, kun nyt oli hyvällä puhetuulella, puhui minkä kerkesi, puhui
rakkaudestaan ja vakuutti, että kyllä hänessä olisi Liisan elättäjää;
vaan sitten hän yht'äkkiä rupesi kovalla äänellä veisaamaan.

"Älä huutele!" kielteli silloin Heikki.

"Miks'ei? Nyt minulla ääntä olisi."

"Sinä säikytät ihmisiä ja sitä paitsi saattavat poliisit kuulla."

"Mitä sitten, jos kuulevatkin!"

"Vievät korttikaariin."

Korttikaarin nimeä kuullessaan tajusi Jaakko; jotta eipä käynytkään
laatuun olla kovin ylimielisenä, ja hän jo vähän säikähtyi,
ajatellessaan semmoisen häpeän voivan tapahtua hänelle, että poliisit
korjaisivat korttikaariin. Mutta pian hän kuitenkin unehutti pelkonsa
ja tuli taas isoääniseksi.

"Jaakko, ole siivosti nyt!" kielteli taas Heikki ja töyti häntä kylkeen
nähdessään likellä poliiseja. "Koetetaan nyt kulkea hyvin vakaisesti,
jotteivät poliisit huomaisi meidän olevan tuprakassa!"

Ja äänettöminä astuivat he sitten poliisein sivu, tosin vähän
hoiperrellen, mutta kuitenkin niin siivosti, että poliisit antoivat
heidän rauhassa kulkea.

Kun he tulivat Heikin kortteerin portille ja siinä sanoivat
sydämmelliset jäähyväiset toisilleen, lähti Jaakko, vaikka Heikki kyllä
olisi lähtenyt saattamaan, yksinään kulkemaan, vakuutettuaan Heikille
omin voiminsa kyllä kortteeriinsa pääsevänsä. Mutta väkevät juomat,
joita hän illan kuluessa oli nauttinut, olivat kuitenkin jo niin paljon
vaikuttaneet, että hän alkoi nyt olla niin hyvässä tuprakassa, jotta
kadulla kulkiessaan horjahteli puoleen ja toiseen eikä ollut enää
tajullaankaan, eikä siis tiennyt, mitä teki ja mitä tapahtui.

Hän oli kulkevinaan kortteeriinsa, mutta eipä hän sinne osannutkaan,
eikä älynnyt, missä itsekään oli. Viimein tunsi hän, että kaksi miestä
kävi käsiksi häneen ja lähtivät viemään johonkin, mutta ei hän osannut
ajatella, mihinkä ne häntä veivät.



IX.


Aamulla herätessään huomasi Jaakko hämmästyksekseen olevansa --
korttikaarissa. Miten hän sinne oli tullut, ei hän voinut muistaa.
Hän muisti kyllä käyntinsä anniskelussa ja susiteetissa muisti Heikin
matkassa sieltä menneensä tämän kortteeriin saakka sekä sieltä sitten
yksinään lähteneensä; vaan aivan epäselvät olivat hänelle tapahtumat
siitä lähtein kuin hän oli Heikistä eronnut. Hän ei tiennyt, miten ja
missä oli kulkenut; tiesi kuitenkin humalassa olleensa ja muisteli
vähin huutaneensa sekä sitten kaksi miestä häneen käsiksi tarttuneen.
Ne kai mahtoivat olla poliiseja,, jotka juuri olivat hänen tänne
korjanneet.

Hänellä kivisti nyt kovasti päätä ja häntä kadutti eiliset retkensä,
vaan vielä enemmän hävetti, että oli joutunut korttikaariin. Semmoista
häpeää ei ollut hänelle ennen koskaan tapahtunut.

"Tuntuupa kovin hävettävän mennä kortteeripaikkaan", mietti hän, "kun
ne heti hoksaavat etten ole hyvillä jälillä ollut, koska koko yön olen
poissa ollut. Mitä ne miettinevätkin minusta! Voi, kuinka mielelläni
olisin nyt sinne menemättä, jos se olisi mahdollista, vaan täytyyhän
sitä, vaikka ei halutakaan. Kyllä nyt on Puni parka mahtanut saada
nälkää nähdä, jos vaan ei sitä joku muu ole hoitanut minun poissa
ollessani, ja kukapahan siitä juuri olisi välittänytkään!

"Mutta jospa ei oikein kehtaisi mennä kortteeripaikkaan, niin vielä
enemmän hävettää tulla Nurmelaan, varsinkin kun se isäntä tahtoo liian
kova olla. Hyvä olisi, jos se ei eikä kukaan muukaan saisi tietää minun
korttikaarissa olostani. En minä kyllä sitä mene heti sanomaan, vaikka
en myöskään tahdo valheella itseäni puolustaa; en puhu asiasta mitään,
kun ei vaan ruvettane liian paljon kysymään. Mutta kyllähän ne tavalla
tai toisella saattavat siitä tiedon saada. Kovin se hävettää, jos
Liisakin saapi asiasta tiedon -- -- -- ja sattuisi niin pahastumaan,
että sitten ei huolisikaan hänestä. Se tuntuisi kovin pahalta. Mutta
mahtaa kai se antaa anteeksi satunnaisen ereyksen, kun osaan vaan
kauniisti pyytää; ja tietäähän se, etten minä luonnostani ole juoppo,
vaikka nyt sattui tämmöinen paha asia. Kun osaisi edes tuoda sille
mieluisia tuliaisia! Mutta nekin ovat vielä ostamatta ja nyt on raha
mennyt vähäksi ja kiire olisi paluumatkalle.

"Tuntuisippa hyvältä, jos olisi ollut tapahtumatta koko tämä
korttikaariasia, joka päälle päätteeksi vaikuttaa sen, ettei kerkeä
määräajalla kotia. Ennenkuin korttikaarista erilleni pääsen ja
ennenkuin olen kaikki asiani ajanut, on jo iltapuoli ja silloin pitäisi
oikeastaan jo olla Nurmelassa. Mutta eihän se muuksi muutu, mikä kerran
on tapahtunut. Siihen täytyy koreasti tyytyä, vaikka mieli kovin
pahalta tuntuu."

Jaakko korttikaarista erilleen päästyään tuli hyvin nolona
kortteeriinsa, ei ruvennut siellä puheisiin kenenkään kanssa, vaan meni
suoraa päätä talliin, jossa Puni seisoskeli ilman mitään syömistä. Hän
taputteli sitä kaulalle ja säälitteli, kun se oli ilman ruokaa saanut
olla, nakkasi heiniä eteen sekä teki sitten sille hyvän appeen.

Sitten rupesi hän toimittamaan asioita ja koki olla niin toimellinen
kuin suinkin; mutta tottumaton kun oli semmoisia asioita toimittamaan
ja outo kun oli kaupungin olojen ja asukkaitten kanssa, sattui hänelle
vastuksia alinomaa ja viivykkiä ikävään asti, jotta eipä hän ollut
vähällä koskaan tulla valmiiksi lähtemään.

Kun hän vihdoin viimein joutui lähtemään, oli hän ihan kyllissään
koko kaupunkimatkasta, josta hän ennakolta oli iloinnut, kuvaillen
mielessään sen tulevan hyvinkin hupaiseksi, vaan jota hän nyt ikävällä
ja häpeällä muisteli.

Hän päätti kuitenkin, vaikka kaupunkimatkansa oli huonosti onnistunut,
samalla matkalla hommata puhemiestä, jonka kautta Liisaa kosisi,
arvellen että, jos hän siinä asiassa paremmin onnistuisi, niin eipä
hän sitten paljon muusta välittäisikään -- -- eikähän tuota näkynyt
hänen rakkausasioistaan mitään valmista tulevan ilman puhemiehen apua.
Sen vuoksi hän, ennenkuin Nurmelaan tuli, poikkesi Norolan taloon, se
kun ei ollutkaan aivan kaukana maantieltä. Se Norolan isäntähän se oli
usein puhemiehenä käytetty ja se kyllä osasi toisen puolesta puhua.

Norolan isäntä otti Jaakon kohteliaasti vastaan, kyseli kuulumisia,
käski istumaan ja tarjosi tupakkia. Kun oli vähän aikaa muista asioista
puheltu, esitti Jaakko sitten varsinaisen asiansa, pyytäen isäntää
hänen puolestaan Liisalle puhumaan ja koettamaan taivuttaa tätä
rupeamaan yhdeksi taloksi hänen kanssaan.

"Vai niin", sanoi puhemies naurusuin, kun Jaakko oli asiansa selväksi
puhunut. "Vai semmoinen sinulla on asia! No, semmoisissa asioissa minä
olen jo monelle apuna ollut ja saattanut monen nuoren miehen ja naisen
yhteen; ja harvoinpa on vielä sattunut, ettei olisi tuumasta tolkkua
tullut, kun vaan minä olen asiamiessä ollut. Kyllä minä aina ajan
perille asian, minkä vaan toimekseni otan; siitä saat olla vakuutettu.
Ja koska sinulla tuntuu olevan halu naimisiin päästä, niin saatanhan
minä sinunkin puolestasi ruveta puhumaan ja toimimaan parhaan kykyni
mukaan. Mahtaneehan tuo morsian sinullekin löytyä niinkuin monelle
muullekin."

"Kyllähän minä sen uskon", puuttui puheeseen Jaakko. "Vaan eipä olekaan
yhdentekevää, kenen morsiammeksi saan. Minä tahdonkin Liisan enkä
ketään muuta."

"No, no, tuumitaanhan asiasta. Eiköhän niitä voi löytyä sinulle
parempiakin tyttöjä kuin Liisa?"

"Ei voi löytyä. Liisa on niin hyvä tyttö, ettei hänen veroistaan ole
missään, ainakaan näillä mailla. Siitä minä olen varmasti vakuutettu."

"Kuulehan kuitenkin kokeneemman miehen sanoja! Voit sinä tulla
onnelliseen avioliittoon, jospa et saakaan sitä, jota tällä hetkellä
satut enite rakastamaan. Saattaa se rakkaus herätä vielä naimisiinkin
tultua, kun vaan vaimo sattuu olemaan uskollinen ja toimellinen ja mies
hyväsydämminen; ja semmoinen rakkaus on toki suurempi sitä rakkautta,
joka on ennen avioliittoa hetkeksi leimahtanut ilmi tuleen, vaan sitten
äkkiä sammunut. -- Minä arvelen, että sinä Männistön Maijasta voisit
hyvin uskollisen kumppanin saada. Se sopisi sinulle vallan mainiosti,
eikähän se niin aivan tyhjänä kodistaan lähtisikään, ja onhan se aika
näppärä ja sievä tyttö."

"Jopa vaan! Siitä ei ole minulle vaimoksi enemmän kuin villikkovarsasta
kyntöhevoseksi."

"Talttuuhan se villikkohevonenkin hyvän ajajan käsissä. Kyllä se
vakaantuisi Maijakin naimisiin tultua, vaikka nyt onkin toisinaan
liiaksi hurjapäinen."

"En minä sitä tahdo kuitenkaan. Mutta minkä tähden ette voi minulle
Liisaa taata? Johan sen olen sanonut, että jos en sitä saa, niin en
toisestakaan huoli."

"Älähän hätäile, poikaseni! Sinun esittämäsi asia on niin erinomaisen
tärkeä, että sitä pitää perinpohjin, juurtajaksain miettiä, ennenkuin
lähdetään sitä toimeenpanemaan."

"Ei minulla nyt ole aikaa pitkiin puheisiin. Ilmastaankin on minulle
sattunut liiaksi viivykkiä. -- Vastatkaa nyt suoraan, tahdotteko ruveta
minulle puhemieheksi!"

"Eihän nyt mihin niin kiirettä. Antaahan hevosen vaan vähän puhallella,
niin sittenpähän jaksaa paremmin kotia juosta hölkötellä. -- Johan
minä olen luvannut puhemieheksi ruveta. Mutta eiköhän kuitenkin ole
parasta, että sinä heität Liisan pois mielestäsi ja rupeat sitä Maijaa
ajattelemaan?"

"No, hyvä ihme, miksikä?"

"Minä, tuota, voisin sinulle paremmin Maijan taata kuin Liisan."

"Miks'ei Liisaa sitten?"

"Älähän ole milläsikään, jos sanonkin suoraan, miten on asia! Kenties
onkin sinulle parempi, että asiasi käypi toisin kuin itse olet
ajatellut. Liisahan ei ole mikään varakas tyttö ja sitä paitsi hän on
rakastunut Mäkelän Mattiin ja tämä taas häneen, eikä mikään voi estää
heidän yhtymistään; sen minä heidän puhemiehenään voin jo ennakolta
sanoa. Mutta älä sinä siitä kuitenkaan ole pahoillasi! Kyllä minä, jos
vaan tahdot, toimitan sinulle hyvän tytön, vaikka en Liisaa voikaan
luvata."

"No, jopa nyt kävi ytelästi. En minä toki osannut aavistaa, että näin
huonosti kuitenkaan tulisi käymään, vaikka tosin toisinaan on vähin
peloittanut, etten onnistuisi tässä paremmin kuin monessa muussakaan
asiassa. Mutta niin näkyy olevan, että kenelle onni kerran rupeaa
epäsuopeaksi, niin se ei suosi sitä missään asiassa. Tämä oli kuitenkin
kaikista kolauksista kovin. Liisa se on tähän saakka tehnyt Nurmelan
minulle mieluiseksi asuinpaikaksi, vaan tästä lähtien on siellä elo
tuntuva hyvin ikävältä ja kolkolta ja mieleni on oleva musta kuin yön
pimeys. Yön pimeys katoaapi kuitenkin joka aamu nousevan auringon
muassa, vaan minun onneni aurinko on Liisan muassa ikipäiviksi mailleen
mennyt."

Ja murheellisena Jaakko kynsi korvan taustaan ja pahoili mielessään
huonosti onnistunutta asiaansa; vähälläpä olivat kyyneleet hänellä
silmiin tulla.

Norolan isäntä koki häntä lohduttaa ja sanoi: "Vielä se sinullekin aamu
valkenee jonkun hyvän ja soman tytön muassa. Tottapa se on kohtalo
määrännyt sinulle toisen naisen, joka on tekevä sinun onnelliseksi.
Usko minua, että sinun murheesi on kyllä ylimenevää laatua."

"Ehkä sen kyllä ajan vuolas virta vast'edes pois huuhtoilee. Mutta
nyt ainakin se tuntuu raskaalta kantaa. Minä en näy ollenkaan näillä
mailla menestyvän, en ole luotu näissä oloissa elelemään. Kyllä sen nyt
näen. Minä en voi vieraassa seudussa viihtyä enkä vieraisiin oloihin
mukautua. Mahtanee sittenkin kotoseudussani, jossa kaikki on ennestään
tuttua, niin luonto kuin ihmiset, minulla olla parempi menestys. Sinne
mieleni nyt entistä palavammin haluaa ja sinnehän minulla kyllä ennen
pitkää mahtanee lähtö tulla."

Jaakko lähti sitten Norolasta alla päin, pahoilla mielin edelleen
ajelemaan, antoi hevosen hiljalleen juosta hölkötellä ja istui itse
äänetönnä kuorman päällä, miettien huonoa menestystään ja kuinka nyt
tuntuu ikävältä tulla Nurmelaan, jossa kaikki ilopäivät häneltä ovat
kuuksi päiväksi loppuneet. Tietysti hän ei ole Liisalle itselleen
rakkaudestaan mitään mainitseva; eihän se sillä kuitenkaan parane.
-- -- -- Jospa se sittenkin olisi Kumpulan Anni Liisaa parempi ja jospa
se häneen suostuisi, koska Pajuvaaran Heikki oli maininnut, että se oli
kysellyt hänestä ja sanonut usein häntä muistelevansa! Mahtaisikko tuo
niin kysellä ja muistella, jos se ei hänestä perustaisi -- -- -- vaikka
muistellaanhan tuota usein vanhoja tuttuja ilman että niihin kuitenkaan
on rakastunut -- -- -- ja onhan saman seudun asukkailla yleensä halu
tavata toisiaan, vaikk'eivät juuri olekaan ystäviä; ovathan kuitenkin
hyviä tuttuja. Oli miten oli, kaikessa tapauksessa olisi hupaista saada
nähdä ja puhutella Annia.

Näissä mietteissä ollessaan näki hän jo Nurmelan rakennukset aivan
likellä. Silloin hän taas pelosta sykkivin sydämmin ajatteli,
että eiköhän mahtane isäntä olla hänelle äreänä kovin, kun hän ei
ehtinytkään määräpäivänä takaisin. Kyllähän se koville ottaa ja
tietenkin tulee ensimmäisenä tuimalla katseella ja ankarilla sanoilla
vastaanottamaan.



X.


Nurmelassa oli Jaakkoa pitkään odotettu ja kummailtu, missä hän
viipyi; oli arveltu jos jotakin, että olisi sairastunut tai joutunut
rosvojen käsiin tai sortunut väärälle tielle tai vitkastelemisen
ja tottumattomuuden tähden asioita ajaessa myöhästynyt tai muuta
semmoista. Olipa isäntä lopulta alkanut epäillä, että kunhan ei tuo
liene jäänyt johonkin kapakkaan juomaan ja juovuspäissään unehuttanut
lähtönsä.

Senpä vuoksi, kun Jaakko, alakuloisena kuorman päällä istuen, ajoi
Nurmelan kartanolle, oli isäntä häntä heti vastassa, katseli tuimasti
silmiin ja kysyi vihaisenlaisella äänellä: "Missä sinä, poika parka,
olet näin kauan viipynyt?"

Jaakko ei siihen kysymykseen heti vastannut mitään, laskeutui vaan
äänetönnä kuorman päältä alas sekä rupesi hevosta riisumaan ja sanoa
mumahti heikosti kuuluvalla äänellä "iltaa" isännälle sekä rengeille
ja piioille, jotka ilmausivat pihalle kaupungin uutisia, kuulemaan. Ei
hänellä edes tullut sanotuksi terveisiä kaupungista, kun isäntä näytti
niin ärtyisellä tuulella olevan.

"Kauanpa sinä viivyitkin matkallasi", sanoi Liisa, hymy huulillaan
niinkuin tavallisesti. "Mitä kuuluu kaupunkiin."

Jaakko ei vastannut mitään nytkään, katseli vaan surullisesti Liisaa
silmiin, ajatellen siitä, että tuossa se nyt on se, joka on häneltä
kaiken elämän ilon vienyt, joka lempeästi kyllä muka hymyilee, vaikk'ei
se kuitenkaan tunne mitään lempeä häntä kohtaan; taitaa ollakin vaan
teeskennelty koko tytön käytös ja ystävällisyys.

"Mikä sinun nyt on kuuroksi tehnyt!" huudahti isäntä. "Etkö saata
vastata, miksi sinä nyt vasta kotia tulet?"

"Enhän tuota ennen joutunut", vastasi silloin Jaakko.

"Miks'et joutunut? Enkö minä sinua jo mennessäsi varoittanut, että
sinun olisi pitänyt olla täällä viimeistään eilen illalla? Hä?"

"Niinhän se kyllä oli määrä, vaan minkäpä minä siihen voin, että satuin
myöhästymään!"

"Sanoppa syy myöhästymiseesi, äläkä salaile virheitäsi! Kyllä minä ne
tietooni ongin kuitenkin. Tiedä se, että minä vaadinkin tarkan tilin
matkastasi!"

"No, asiathan ne paljon viivyttivät lähtöä, niitä kun oli monenlaisia
ja minä olin outo niitä toimittamaan ja vieras kaupungissa; sain
moneenkin kertaan kysellä yhtä paikkaa, ennenkuin löysin", vastasi
Jaakko, epäillen, että isäntä tarkoilla tiedustuksillaan saisi hänen
pakoitetuksi puhumaan korttikaarissa käynnistään, jota hän ei suinkaan
ollut halukas ilmoittamaan, varsinkaan monen kuullen.

"Älä sinä tuo esiin tekosyitä! Asiat olisit aivan hyvin kerennyt
toimittaa kaikki samana iltana kuin kaupunkiin tulit, jos vaan olisit
toimellinen ollut. Mutta teitkö niin? Vielä mitä!"

"Eihän niitä tosin silloin tullut paljon toimitetuksi, minä kun
ajattelin, että kerkeää ne sitten aamullakin. Minulla halutti ensin
katsastaa kaupunkia, ja kun satuin kohtaamaan kotipuolestani muutaman
tuttavan, jota en ollut kaukaan aikaan nähnyt, niin halutti minun hänen
seurassaan viettää iltani, jotta saisin kuulla kotipuoleni asioista
jotain."

"Sinä siis taaskin teit oman mielesi mukaan, etkä nähnyt hyväksi
noudattaa minun käskyäni, vaikka pitäisihän sinulle ennestäänkin olla
tuttua, että sinun pääsi viisaus viepi aivan päin mäntyä. -- -- --
Tietysti menitte yhdessä kapakkaan ja siellä joitte kovasti -- -- --"

"Tuota, käytiinhän sitä tosin -- -- -- mutta eipä siellä niin kovinkaan
liiaksi juotu."

"Eipä vaan! Ainakin niin, että sinä, sen sijaan kuin sinun olisi
pitänyt huolehtia matkasta ja asioista, rauhassa vaan istuit kapakassa
lasia kilistelemässä. Luuletko sinä siten voivasi saavuttaa isäntäsi
luottamuksen?"

"Pyydän anteeksi, jos olen erehtynyt. Mutta kyllä minua asiat
huolettivat."

"Jopa vaan! Jos olisit niitä vähääkään huolehtinut, niin olisitkin
sitten jo eilen ollut täällä. -- Mutta olipa miten oli, kyllähän asiat
vielä selville saadaan ja sinun tekosi tulevat ilmi. Minä aionkin
ottaa sinun vielä tänä iltana erityisesti tutkiakseni ja ilmoitan jo
ennakolta, että sinulle tulee ikäviä seurauksia tästä matkasta.
-- -- -- Tuota, eikö se kortteeripaikan isäntä laittanut minulle
mitään kirjettä? Jos vaan on laittanut, niin alappa kaivaa esille!"

"Laittoihan se kyllä ja täällä se kirje minulla onkin takkini
povilakkarissa", vastasi Jaakko ja päästi auki turkkinsa ja takkinsa
sekä kaivoi hitaasti esille paperipäällyksen, jonka sisältä selvitteli
kirjeen, ja jätti sen isännälle, joka sen saatuaan heti poistui.

Toisetkaan eivät ruvenneet kylmässä kauan seisomaan, vaan hajausivat
mikä minnekin; ja Jaakko itsekin, heti Punin riisuttuaan, lähti
pirttiin, jonne vei Puninkin isosta oven vieressä olevasta ammeesta
juomaan. Sitten hän, riisuttuaan turkin päältään, ajatteli ruveta
apetta hevoselle tekemään, mutta silloinpa tarjoutuikin Lauri siihen
työhön, sanoen: "Annahan minä teen appeen! Lämmittele sinä itseäsi
tuossa tulen ääressä! Sinullahan näyttävät kädet vähän kontistuneen."

"Jopa niihin tosiaan alkoi kylmä lopulta pystyä", vastasi Jaakko,
suostuen mielellään Laurin esitykseen ja ajatellen Laurista, että siinä
on mies, joka kyllä toisen hyvää katsoo; eipä olekaan semmoisia miehiä
aivan tiheässä.

Hetken aikaa itseään lämmitettyään lähti hän kuormaa purkamaan ja
tavaroita sisälle kantamaan.

Silloin oli häntä vastassa heti Liisa ja kysyi: "Toimititko minun
asiani?"

"Enpähän minä nyt sitä toimittamattakaan jättänyt, kun kerran
toimekseni otin", vastasi Jaakko ja katsahti Liisaan, ajatellen,
että tuossa se nyt taas on tuo, jota minulla ei ole lupa omakseni
toivoa, kun se on toiselle luvattu. Ja hetken ajan oli hänen mielensä
täytetty surullisilla ajatuksilla, vaan hän koetti kuitenkin
karkoittaa ne mielestään; jopa viimein katsahti Liisaan jonkinmoisella
uhkamielisyydellä ja oli hänellä mielessä sanoa tälle, että onpa niitä
tyttöjä vielä hänen varalleen ilmankin tätä; jääpihän aina toinen, jos
toinen viedäänkin, ja semmoisia tyttöjä kyllä löytyy, jotka olisivat
hänelle valmiit tulemaan minä hetkenä hyvänsä, vieläpä joku Liisaa
parempikin tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan sitä ääneen sanonut, kun hän
ei ollut Liisalle itselle puhunut mitään rakkaudestaan häntä kohtaan.

Sitten lupsautti hän auki arkun kannen ja otti esille Liisan tilaaman
virsikirjan sekä antoi sen tälle ja rupesi sitten muillekin jakelemaan
heidän tilauksiaan. Olisi hänellä ollut Liisalle jotain tuliaisiksikin
antaa; mutta antamatta se kuitenkin nyt jäi, sillä hän ajatteli, ettei
se tuota hyötyä paremmin kuin huonoon maahan kylvetty siemenkään.

Illan kuluessa Jaakko sitten koki haihduttaa mielestään raskaimmat
surunsa tunteet ja rupesi miettimään, mitä kaikkea Heikki kaupungissa
oli hänelle puhunut, muisteli, mitä se oli Kumpulan Annista maininnut,
rupesi ajattelemaan, että mitenkähän tuo sittenkin olisi ruveta sitä
Annia -- -- -- jos sillä tosiaankin lienee helliä tunteita häntä
kohtaan -- -- -- eihän tuota tiedä ennenkuin näkee. Saisihan tuota
ainakin mennä katsomaan. Sielläpähän sitten tekisi sen mukaan miltä
alkaisi tuntua.

Kylpemässä käytyään ja saunasta ihka alastonna palatessaan, hän
avojaloin ja verkalleen astuen, vähääkään hätäilemättä, vaikka oli
talvipakkanen, itsekseen hyräili:

    "Henttuni heitti mun, heittäköön vaan!
    Tuotako huolisin surra!
    Tämmöinen poika se kaiketi saa.
    Uuden hentun ja kullan."

Ja kahta viime säettä hän tahallaan kovalla äänellä lauleli, kun
näki Liisan matkan päässä kartanon poikki juoksevan. Sitten hän, kun
oli käynyt puhtaat vaatteet päälleen pukemassa ja taas näki Liisan
kartanolla, lauleli uudestaan saman laulun. Liisa silloin katseli
pitkään Jaakkoa ja sanoi: "Tuota lauluapa minä en ole ennen sinun
huuliltasi kuullut. Mikä se nyt semmoisen sinun mieleesi toi?"

"Mikä lienee tuonut!" vastasi Jaakko, vaikka aivan hyvin tiesi,
mikä sen oli tuonut, ja lähti sitten pirttiin enempää Liisan kanssa
puhumatta.

Hänen siellä vähän aikaa istuttuaan tuli sinne Anna Mari juoksujalassa
ja sanoi: "Isäntä käski Jaakon heti tulla puheillensa."

"Vai käski", vastasi Jaakko tyyneesti ja polttaa tuprutteli ensin
tupakkia lyhytvartisella piipullaan niin kauan kuin siitä savuja lähti
sekä lähti vasta sitten verkalleen astumaan kartanon poikki isännän
huoneeseen.

Melkoisen aikaa hän siellä viipyi, ja kun hän vihdoin palasi pirttiin,
jossa useimmat Nurmelan palkollisista istuivat iltapakinoilla,
toiset uunin lähellä isoliekkisen pystyvalkean ääressä, toiset ison
pöydän ympärillä kattolampun valossa, oli hän tavallista vakaisemman
ja miettiväisemmän näköinen. Sanan sanomatta istahti hän penkille
pintapöydän viereen Laurin lähelle ja istui siinä etukumarassa, pää
alaspäin ja silmät lattiaan tuijottaen.

"No, mitä oli isännällä asiaa?" kysyi Anna Mari, joka aavisti isännän
antaneen Jaakolle kovat nuhteet.

"Mitäpä sinä sillä tiedolla teet!" vastasi Jaakko lyhyesti, haluamatta
tehdä selvää isännän puheista, joista hänellä oli kyllin syytä olla
pahoillaan. Isäntä oli nimittäin saanut tiedon hänen korttikaarissa
käynnistään ja suutuksissaan kovin ankarasti häntä nuhdellut; hänen
puheilla käyntinsä oli päättynyt siten, että hänen jo seuraavalla
viikolla oli lähteminen Nurmelasta. Isäntä ei halunnut enää häntä pitää
eikä hänkään tuntenut itsellään enää olevan halua kauemmaksi Nurmelaan
jäädä.

"Kas, mitenkä puhuu! Etpä sinä ole noin ylpeästi vielä ennen vastannut.
Taisit saada niin hyvät kiitokset, että on syytä ylvästellä."

"Älä sinä tyttö tyhjää -- -- --! Iva sinulla kuitenkin on mielessäsi;
kyllä minä sen tiedän. Sinulla ei ole minun asiaini kanssa mitään
tekemistä."

"No, no; nytpä jotakin kuulen. Aivanhan sinä puhut niinkuin vihassa
olisit. Olenko minä sinulle mitään pahaa tehnyt?"

"Kyllähän minä tiedän, ettet sinä puheillasi mitään hyvää tarkoita.
Paras on siis, että sinä aikoinasi vaikenet. Minä en voi suvaita sinun
joutavia porpatuksiasi -- -- -- vaikka enpä noita olekaan enää viikkoa
kuulemassa. Kohta minä pääsen sinusta ja sinäkin minusta."

"No, mitä nyt Jaakko -- -- --!" puuttui Liisa puheeseen. "Sinä olet
koko päivän ollut alla päin, pahoilla mielin. Mikä sinun on oikeastaan?
Mitä sinä nyt aiot?"

"Kohta sen näet -- -- -- ja saatanhan tuon sanoakin; minä tulen
jättämään tämän talon."

"No, hyvä ihme, miksikä?"

"Sama se miksikä! Eipä minua täällä enää tarvita eikä kaivata
kuitenkaan."

"Älähän toki! Saattaa sinua monikin kaivata. Kovin sinä nyt olet
nurpealla mielellä", virkkoi Lauri. "Mikä sen nyt niin äkkiä pani
lähdön mieleesi?"

"Panipa tuon mikä tahansa, vaan lähtö täältä tulee, ja sillä hyvä!"
vastasi Jaakko lyhyesti ja miettien, että kun hänellä ei täällä tunnu
menestystä kuitenkaan olevan, lienee paras omille maille matkata, niin
ehkä siellä paremmin osannee ihmisten mieliksi elää.

Katsahtivat ne toiset kummastuneina Jaakkoon, jotta sillä taitaa olla
ihan tosi aie jättää Nurmela, ja Lauri sekä osaksi Liisakin koettivat
estellä lähtöä, vaan hän sanoi vaan jäykkänä, ettei se enää muuksi
muutu, mikä kerran on päätökseksi tullut, eikä hän ollutkaan pahoillaan
lähdöstään. Ennenkuin ilta oli loppuun kulunut, oli hänen mielensä
paljon tyyntynyt ja rauhallisesti ajatteli hän nukkumaan mennessään
edessään siintäviä tulevaisia kohtalonsa vaiheita.



XI.


Vesalan Vilppo teki vuosirenkinä työtä vankassa Toivoniemen
herrastalossa, toimitti työnsä tavallisesti aina iloisena ja
huoletonna, paljoa ajattelematta, minkälaista työ tuli, kunhan siitä
vaan pääsi niin vähällä kuin suinkin. Loma-aikoina hän mielellään
lähti kylään johonkin, etsi yleensä lystipaikkoja ja erittäinkin pyrki
tyttöin seuraan. Olihan niitä kyllä Toivoniemelläkin piikatyttöjä,
joitten kanssa hän ilvettä piti ja laittoi silloin lystit niin heille
kuin itselleenkin, vaan pappilan piikain seurassa hänestä kuitenkin oli
mukavampi, ja varsinkin halutti häntä päästä puheisiin Kumpulan Annin
kanssa, joka siellä karjakkona palveli. Kun Toivoniemestä vaan sattui
olemaan asiaa pappilaan, niin hän kyllä koki laittaa niin, että pääsi
sen asian toimittajaksi, jolloin samalla oli tilaisuus päästä näkemään
ja puhuttelemaan Annia; eikä hän koskaan pappilasta niin kiirettä
lähtöä tehnyt, vaikka toisinaan muistutettiin hyvin sukkelana olemaan,
ettei ensin olisi vähän aikaa istunut renkein ja piikain pakinoilla
pirtissä.

Kaikista toimistaan oli hän enin huvitettu hevosella ajamisesta,
varsinkin kun sai kyyditä isäntäväkeään tai muita kirkolle tai
kylään. Silloin hän aika hyvillään ja virkeänä istui selkä kenossa
kuskilaudalla, punaiset suitsivarret käsissään, ja näytti hyvin
tyytyväiseltä, kun musta ruuna antoi semmoisen kyydin, jotta herra
toisinaan reen perästä virkahti, että päästäisiinhän sitä toki
vähemmälläkin kiireellä.

"Se kun tuo ruuna vaan minun hoidossani on, niin kyllä se silloin
kulkiaksi oppii", kehuskeli silloin Vilppo. "Se on kerrassaan hyvä
hevonen, eikä se minun käsissäni kyllä huonone."

Kun taas hänellä oli ruuna kotiajossa käytettävänä, kun hän sillä
metsästä vedätti rankoja ja halkoja tai kulki heinässä, niin ei
hän silloin kovinkaan kiirehtinyt sitä, antoi sen vaan kulkea omia
aikojaan, ja itse iloisena laulella hyräili mitä milloinkin sattui ja
toisinaan lasketteli niin kovia ääniä, että kaukaa kaikui metsä vastaan.

Sattuipa kerran, kun Vilppo muutamana talvisena arkipäivänä istui
pirtissä tavallisia töitään toimittamassa, että hänelle tuotiin sana,
jotta hänen pitää panna musta ruuna aisoihin ajoreen eteen ja lähteä
kyyditsemään herrasväkeä pappilaan. Tuosta käskystä hän tietenkin
oli hyvillään, kun sai jättää työnsä sikseen ja sen sijaan päästä
ajelemaan, vieläpä kylässä käymään.

Viivyttelemättä meni hän liiteriin ja veti ulos mustan ajoreen, jonka
perässä komea karhun-talja riippui, kävi sitten tallissa, haki esille
parhaat hevosvärkit ja käytti ruunaa pirtissä, missä sitä siisteili ja
harjasi hyvin, ennenkuin asetti hevosvärkit päälle. Sitten puki hän
päälleen mustan lammasnahkaturkkinsa, vei taas ulos ruunan ja pani
valjaisiin ajoreen eteen sekä ajoi komeasti keskiportaiden eteen,
hyppäsi ketterästi veltejä aukomaan, kun herra ja rouva reen perään
astuivat, peitteli heidät hyvin, hyppäsi sitten kuskilaudalle sekä
lähti ajamaan ja talon koira lähti edellä laukkaamaan. Helähteli
koreasti kulkunen ruunan kiireesti juostessa ja valeen rupesi nyt
Toivoniemi taantumaan reen liukkaasti luistaessa.

Pappilan mäelle kun noustiin, kuului kova koiran haukunta, ja kohta
tulikin vastaan pappilan iso musta koira ja hyökkäsi vihaisena, kovasti
äristen, paikalla Toivoniemen koiran kimppuun, joka ei kauan kyennyt
vastustamaan, vaan vihdoin tappelussa voitettuna ja kovasti vinkuen
juoksi pakoon isäntänsä turviin.

Vilppo ajoi pappilan ison pytingin pääportaitten eteen, hyppäsi heti
veltejä, aukomaan, ja kun reen perässä istujat olivat pois nousseet,
ajoi hän hevosen tallin eteen.

Samassa tuli pappilan Pekka renki, tervehti Vilppoa ja arvellen, että
onhan se ruuna riisuttava ja talliin vietävä, rupesi länkejä auki
päästämään, mutta Vilppo sanoi, että kyllä hän itse riisuu ja niin
hän tekikin ja Pekka auttoi häntä sekä talutti hevosen talliin, jonne
Vilppokin tuli, ja kävi yliseltä sille heiniä pudottamassa. Sitten he
molemmat lähtivät pirttiin.

Vilppo teki hyvän päivän tullessaan ja riisuttuaan turkkinsa naulaan
rupesi puheisiin pirtissä olevan väen kanssa.

Kalle renki paraikaa kaplaita laitteli tekeillä olevaan rekeen ja Pekka
näkyi olevan saavintekohommissa. Piika Anni istui pirtin perällä rukin
ääressä ja kehräsi; hänen likellään vanha ruotimumma villoja karttoi
ja piika Kaisa sukkaa kutoi. Iso pystyvalkea palaa roihusi takassa ja
levitti yli pirtin punertavaa valoaan ja sen lisäksi kattolamppuun
pantu tuli valaisi pirttiä yhä kirkkaammin.

"Mitä uusia kuuluu Vilpolle?" kysyi Kalle, työtään keskeyttämättä.

"Eipä kuulu sanottavia. Kuuluneeko tänne?"

"Eipä tännekään. -- Hyvä keli nyt mahtaa olla."

"Onpa se niin hyvä, ettei se enää paljoa paremmaksi pääse. Kyllä sitä
tultiinkin Toivoniemestä tänne semmoista kyytiä, että harvoinpa sitä
niin tullaan. Valeen se rupesi talo taakse jäämään."

"Vankkapa onkin hevonen se Toivoniemen musta ruuna", tuumasi Pekka.
"Sillähän tuota pääsee huonommallakin kelillä."

"No, sillä pääsee. Vaan eihän tuo kuulu kuitenkaan ennen olleen niin
hyvä juoksemaan kuin nyt."

"Onko se siis sinun käsissäsi parantunut?"

"Eipähän huononnutkaan. Kuuluupa se Jokelan isäntäkin -- jonka renkinä
minä viime vuonna olin -- sanoneen, että kyllä hevonen silloin hyvänä
pysyy, kun vaan minä lienen hoitajana. Kuuluu hän monestikin sille
rengille, joka minun sijaani tuli, sanoneen, että parempi oli hevosen
hoitaja entinen renki."

"Mikäpähän lienee iso asia hevosen hyvänä pysyä silloin kun vaan on
mistä antaa sille runsaasti ruoka-aineita. Ovathan nuo nämä pappilan
hevosetkin jonkunlaiset, vaan kylläpä ne kuluttavatkin apejauhoja
enemmän kuin mitä pienemmissä taloissa hevosten osaksi annetaan."

Siinä itseään kehuskeltuaan ja hetken aikaa renkein kanssa puheltuaan
siirtyi Vilppo Annia likemmäksi ja tuumasi: "Sinä se tuota rukin
ratasta vaan pyörittelet, jos minä milloin täällä käyn. Et taida
koskaan joutilassa olla."

"En muulloin kuin silloin kun en missään toimessa ole", vastasi Anni
naurusuin.

"No niin, vaan milloin sitten olet toimetonna?"

"Silloin kun olen joutilas."

"Kas vaan, kuinka osaa viisastella. -- Kuuleppa, minulla on sinulle
terveisiä Törmälän Jaakolta."

"Kiitoksia! Kenenkä muassa ne terveiset ovat tulleet?"

"Pajuvaaran Heikin, joka vasta on kaupungista palannut. Minä kun
hänen tässä äsken tapasin, niin hän käski minun ne terveiset perille
toimittaa."

"No, mitä uusia hän tiesi kertoa?"

"Eipä muuta, vaan Jaakostahan mainitsi, jotta sillä taitaa jo morsian
olla."

"Jaakollako morsian!" kummasteli Anni sekä keskeytti hetkeksi työnsä
ja katsoivat ne toisetkin pitkään Vilppoa, joka niin odottamattoman
uutisen toi.

"No kuka?"

"Kuuluupahan olevan muuan Nurmelan piikasista, Koiviston Liisaksi
mainittu."

"Vai on se Jaakolla jo morsian, vieläpä alapuolen tyttöjäkin. Eiköhän
tuolle olisi kotipuolessa mieluista löytynyt!" sanoi Kalle renki.

"Tottapahan se Liisa mahtaa silloin mieluisempi olla, koska hän on sen
itselleen katsonut."

"Mahtaakohan tuo olla kauniskin?" kyseli Pekka.

"No, sehän vasta kuuluu kaunis olevan ja muutenkin, niin hyvä,
vilkasluontoinen, taitava ja toimekas, jotta eipä vaan Jaakolla ole
syytä katua kauppojaan."

"Mitenkä se sitten Jaakon ottaa, kun se niin hyvä lienee, köyhän
työmiehen, jolla ei ole enempi omaisuutta kuin mitä päällään kantaa!
Luulisihan sen tytön jonkun paremmankin ja varakkaamman saavan."

"No, niin luulisi. Vaan tottapa se rakkaus on semmoista, että kun
kerran sydämmet yhteen sopivat, niin silloin ei muusta välitetä."

"Kunhan se tuo Vilppo vaan ei valehtele!" epäili vielä Anni. "Jospa
hyvinkin lienee perätön koko juttu."

"Eipä olekaan", vakuutti Vilppo. "Se on ihan tosi; en minä valehtele.
Eihän minulla ole tapana koskaan valetta puhua."

"Eipä vaan!" puuttui nyt puheeseen Kaisakin. "Jos sinä mitä puhut, niin
ainakin siinä on toinen puoli valetta."

"Älähän kuitenkaan! Tosi se on, mitä minä nyt olen kertonut, tai jos se
ei ole tosi, niin sitten on Heikki valehellut."

"Heikki ei kyllä valehtele", vakuutti Anni, "vaan sinä olet voinut
liikoja lisätä hänen puheisiinsa. Sanoppa nyt valehtelematta, joko hän
todella kertoi Jaakon olevan kihloissa sen Koiviston Liisan kanssa!"

"Eihän se Heikki olisi tahtonut ruveta tarkalleen kertomaan Jaakon ja
Liisan välistä, vaan minä kuitenkin ahkerasti kyselemällä sain muutamia
tietoja ongituksi; ja niinpä tiedän, etteivät he vielä ole varsin
kihloissa, vaan kuitenkin hyvällä alulla. He kuuluvat myötäänsä yksissä
olevan ja se Liisa kuuluu niin hyvä aina Jaakolle olevan, jotta ei
suinkaan se niin olisi, jos se ei siitä perustaisi."

Anni ei tähän vastannut mitään, rupesi vaan ahkerasti taas kehräämään,
ja rukin ratas pyöri kiivaasti ja surisi kovasti pyöriessään.

Kului aikaa vähäsen, niin Vilppo, kun Kaisa sattui poistumaan, siirtyi
yhä lähemmäs Annia, ihan viereen, ja tunteitaan ilmoittaakseen kuiski
tälle korvaan: "Kuulehan! Minulla on jotakin sinulle sanottavaa, jonka
tahdon lyhyesti mainita. Mitäpähän asia paranee pitkillä puheillakaan!
-- -- -- Eikö -- tuota -- sinulla sopisi -- -- -- minun kanssani
-- -- -- yhteen mennä?"

"No, älähän!" vastasi Anni naurusuin ja keskeytti taas työnsä. "Aivanko
sinulla on tosi mielessäsi, vai leikkiäkö sinä lasket?"

"Ihan tosi. Vielä tuota kysytkin! Enhän minä semmoisessa asiassa toki
kehtaisikaan leikkiä laskea. Tiedäthän sinä itsekin, että minä sinua
rakastan."

"Niin, millä lailla?"

"Enite kaikista kuolevaisista maan päällä."

"Jopa vainen! Älä luulekaan, Vilppo parka, minun heti valmis olevan! En
se minäkään heti otettavissa ole, vaikk'en olekaan tämän parempi."

"Voi, millä lailla puhut -- niinkuin et sinä olisi paraimpia tyttöjä.
-- Toista sinä nyt mielessäsi ajattelet kuin suullasi puhut."

"Älä luulekaan! Ihan niin ajattelen kuin puhunkin."

"Kyllä kaiketi! Et kehtaa suoraan sanoa, että tulisit, jospa sinulla
haluttaisikin."

"Minullako haluttaisi! Älähän nyt! Älä luulekaan, että tämä lintu heti
satimeen menee!"

"Niinkuin en minä tietäisi, että vesille venosen mieli tervaisiltakin
teloilta, mieli nei'en miehelähän korkeastakin koista."

"Suotta siinä lipertelet ja sanoja tuhlaat -- -- Ei, aika tässä kuluu
joutavissa puheissa vaan -- -- pitäähän sitä navettaankin joutua."

"Niin, pakenet sinä nyt, vaan vuotahan, vielä minä sinulle paulat
laitan!" ajatteli Vilppo Annista, kun tämä pirtistä poistui. Sitten
hän, hetken aikaa äänetönnä ja miettiväisenä istuttuaan, rupesi taas
pakinoimaan Kallen ja Pekan kanssa.

Tuli se Anni illan kuluessa vielä takaisinkin pirttiin, vaan hänen
muassaan tuli myöskin Kaisa ja kolmaskin pappilan piioista, joitten
kanssa Vilppo pian yhtyi vilkkaaseen keskusteluun, juurikuin hänellä ei
olisi ollut mitään murehtimisen syytä niistä vastauksista, joita Anni
oli hänelle antanut; vaan ei hänelle enää tullut tilaisuutta mainita
Annille mitään semmoista, jota toiset eivät olisi kuulleet, kun ne
siinä ihan vieressä koko illan olivat.

Kun vihdoin lähtöaika oli tullut ja Vilppo, pappilan väkeä
hyvästeltyään ja Toivoniemen mustan ruunan valjaisiin pantuaan,
taas istui kuskilaudalle ja lähti kyyditsemään isäntäväkeään sekä
muisteli, miten iltansa oli kulunut, oli hän illan viettoonsa muuten
tyytyväinen, kun vaan olisi saanut Annin kanssa enemmän aikaa kahden
kesken puhua. Tahallaanhan se oli mahtanut ne toiset tytöt siihen
sivulleen toimittaa, jottei hänellä olisi enää ollut tilaisuutta
puhua alottamastaan asiasta. Eivät sen vastaukset olleet kovinkaan
lupailevia. Mutta mitäpä niistä! Ehkä toisella kerralla onnistuu
paremmin, tai jos ei, niin minkäpä siihen -- -- Monestipa ne tytöt
kuitenkin lopulta taipuvat, vaikka alussa vastustelevat.

Ja Vilppo kiirehti ruunaa, pikkusen vaan nykäisi punaisista
suitsivarsista, ja tämäpä lähti juoksemaan minkä kaviosta lähti, jotta
eipä ennättänyt monta viittä minuuttia kulua ennenkuin jo oltiin
Toivoniemessä.



XII.


Vilppo oli moniaana iltana päättänyt taas mennä pappilaan, mutta ihan
yksin, toisten tietämättä, Annille asioistaan puhumaan, jotka oli
aikonut viimein ihan selville saada. Hän oli miettinyt, että mitäpä ne
viivyttämälläkään paranevat, oli miettinyt, että kun tuota koettaa jos
jotakin keinoa, niin sittenpähän lopulta tietää, mitenkä asia onnistuu,
näyttääkö tyttö tuumiin vähääkään taipuvan.

Mutta eipä ollut hänen retkensä aivan hyvin onnistunut. Hän oli
mielessään kuvaillut, kuinka mukavalta oli tuntuva, kun hän saisi
Annin kanssa kahden kesken tuumailla, lemmen asioista puhella, vieläpä
suutakin suikata. Mieli keveänä ja jalat notkeina oli hän hiihtänyt
pappilan kartanolle, ja kun pappilan iso musta koira oli ruvennut häntä
haukkumaan, oli hän heti alkanut sitä nimeltä mainita ja luoksensa
kutsua; se olikin hänen äänensä tuntenut ja häntää heiluttaen hänen
hyväiltäväkseen tullut, ja sillä lailla oli hän huomiota herättämättä
päässyt taloon. Sitten oli hän hiipinyt sen huoneen ovelle, missä tiesi
Annin ja Kaisan makaavan, ja ruvennut kolkuttamaan ovelle ja pyytämään
sisälle päästä.

"Kuka siellä?" oli Anni kysynyt, koputuksen kuultuaan, ja oven lähelle
tullen.

"Hyvä tuttu -- Laskehan sisään!" oli Vilppo vastannut.

"Enkä laske", oli Anni vastannut.

Vilppo oli taas uudistanut pyyntönsä, jota oli koettanut kaunistella
koreimmilla sanoilla, vaan oli sittenkin saanut kieltävän vastauksen.
Eivät siinä olleet kolkutukset eivätkä kauniit pyynnöt ja rukoukset
mitään auttaneet. Anni oli vaan jäykkänä oven takaa sanonut: "Sinulla
ei ole tänne minkäänlaista asiaa. Kaikkein paras on, että menet
kotiasi."

Kyllähän Vilpolla olisi hyvin mieli tehnyt sisälle mennä, mutta kun ovi
oli ollut lukossa eikä Anni ollut ruvennut sitä avaamaan ja Kaisakin
oli yhtä armoton ollut, oli hänen vihdoin tyhjin toimin täytynyt lähteä
takaisin hiihtämään, alla päin, pahoilla mielin siitä, ettei ollut edes
päässyt näkemäänkään koko Annia.

Vielä kauan aikaa jälestäpäinkin pahoili Vilppo tuota onnetonta
yritystään, eikä häntä pitkään aikaan toisten iloiset puheet ollenkaan
huvittaneet. Päinvastoin, hän näkyi pian kärtyiselle tuulelle tulevan,
jos häntä pilapuheilla vähänkään loukattiin, eikä hän halunnut
kenellekään mitään lystiä laittaa; paremmin häntä nyt huvitti tuottaa
toisille jotakin pientä harmia.

Sattuipa, että sitten pyhänä jälkeen puolen päivän Toivoniemen
piikatytöt olivat saaneet luvan päästä ajelemaan ja Vilppo oli luvattu
heille ajuriksi.

Vilppo ei tehnytkään vastarintaa, vaan mietti kuitenkin tehdä tytöille
jonkun pienen kujeen.

Hän veti liiteristä ulos kartanolle pienen ajoreslan, laitteli
siihen veltit ja taakse poron-taljan, haki esille länget, joissa oli
hyvä-ääninen kulkunen, sekä muut tarvittavat hevosvärkit, ja valjasti
sitten mustan ruunan reslan eteen, johon tytöt, vaatetettuaan ja
puettuaan itseään miten paraiten vaan olivat voineet, hyvillä mielin
istahtivat.

"Nytkö sitä lähdetään lystiä ajelemaan!" tuumasi Vilppo tytöille,
peitettyään heidät hyvin veltien sisään ja itse kuskilaudalle
hypättyään.

"Ka, lystiajohan se olisi mielessä, kun sinä vaan osaisit oikein hyvänä
kyytimiehenä olla."

"Kukapahan se osaa paremminkaan kyytimiehenä olla kuin minä! Minä kun
lähdenkin kyyditsemään, niin kyllä tiedätte, ettette toiste semmoista
kyytiä saa", arveli Vilppo ja löi suitsiperillä ruunaa, joka lähti
juoksemaan mäkeä alaspäin kirkolle päin vievällä tiellä.

Ja hyvillään olivat tytöt istuessaan reen perässä mustapäälliset turkit
päällään ja valkoiset villahuivit päässään, olivat hyvillään siitä,
että kerrankaan pääsivät oikein lystiä ajelemaan. Tuntuipa varsin
mukavalta, kun ilma oli raitis ja hyvä, kun keli oli mainio, kun reki
somasti hytkähteli ruunan juostessa ja kulkunen koreasti helähteli.

"Mennäänhän aivan kirkolle asti, mennäänhän?" muistuttivat tytöt
Vilppoa, kun tämä mäen jyrkimmässä paikassa pidätteli hevosta.

"Mennään ainakin siihen asti, mistä takaisin palataan", vastasi Vilppo.

"Mokoma viisastelia! Vaan eihän käännytä takaisin ennenkuin kirkolla?"

"Sama kai minulle, vaikka ajeltaisiin tien päähän asti."

"No hyvä."

Tuumasi sitten toinen tytöistä: "Tämmöinenpä saisi olla ilma, kun
Pajuvaaran Heikin ja Törmälän Eevan häihin tässä moniaan viikon päästä
mennään."

"Eihän ole vielä sanottu, että te niihin häihin pääsettekään", arveli
Vilppo.

"Onpa se jo niinkuin sanottu. Aikoja sitten jo on Eeva luvannut meitä
kutsua, vaan miten lienee sinun laitasi, sitä emme tiedä."

"Minähän sinne tietysti ensimmäissä kutsutaan, sillä jos en minä
tulisi, niin eihän silloin häistäkään tulisi mitään."

"Eipä vaan! Silloin niistä vasta häät tulisikin", arveli toinen
tytöistä piloillaan ja lisäsi sitten: "Jaakkokinhan se pääsee sisarensa
häihin, koska kuuluu koteuneen."

"Johan tuosta eilen puhuttiin Jaakon kotia tulosta", vastasi Vilppo ja
käänti samalla hevosen hetetielle, joka mäen alla valtatieltä erosi.

"Hoi, Vilppo, mitä sinä nyt -- -- - minne sinä nyt ajat?" huudahti
silloin kummastuksissaan vanhempi tytöistä.

"Eteenpäin tietysti."

"Tämähän on hetetie."

"Niinhän se onkin."

"Mitä sinä hulluttelet! Mikä sinun päähäsi nyt on pistänyt! -- -- --
Eihän meillä ole tänne mitään asiaa", sanoi vuorostaan nuorempi tyttö.

"Eihän sitä ole asiaa muuallekaan."

Vilppo ajoi vaan mistään huolimatta hetteelle asti, missä pyöräytti
hevosen toisapäin, kun tiekin loppui, ja lähti taas takaisin ajamaan.
Ja tytöt vaan kummastuksissaan katselivat Vilppoa ja ajattelivat, jotta
mikähän sillä oli mielessä, kun se tänne hetetielle mutkausi; arvelivat
kuitenkin, että se vaan on tahtonut heitä säikyttää ja sen vuoksi
mutkausi tänne, ennenkuin kirkolle lähtee.

Mutta eipä Vilppo tiehaarassa kääntänytkään hevosta kirkolle päin
vievälle tielle, vaan lähti aivan samalle tielle, josta oli tultukin,
takaisin Toivonientä kohti.

Silloin tytöt pahastuivat ja huudahtivat Vilpolle: "Hyvä ihme, mitä
sinä ajattelet! Etkö sinä etemmäs meitä viekään?"

"Vieläkö etemmäs! Kyllähän tämä nyt piisaa. Liian paljonhan sitä lystiä
tulisi, jos vielä etemmäs mentäisiin."

"Voi hirveätä, kuinka sinä olet häijy! No, jopa sinä olet ilkeä!"

"So, so! Käyttäkääpä vähän siivompia sanoja ja älkää noin suuttuko!
Teidän hyväähän minä vaan tarkoitan; sillä sitä lystimmältähän lysti
aina tuntuu, kuta vähemmän sitä on."

"Eihän sitä vielä päästy lystin alkuunkaan, sinä sen mokoma
viisastella!" intti vanhempi tytöistä ja käänteli itseään levottomana
reessä. "Kun et halunne enää lähteä kyytiin, niin anna tänne suitset!
Osaamme me itsekin ajaa ja tulemme kyllä sinuttakin toimeen. Me emme
tarvitse semmoista kyytimiestä kuin sinä."

"Ohoh! Minäkö uskoisin teidän hoitoonne Toivoniemen paraan hevosen! Ei,
tyttöparat, se kumma ei tule tapahtumaan."

Vilppo ajoi vaan, tyttöjen valituksista, pyynnöistä ja kovista sanoista
huolimatta, takaisin Toivoniemen kartanolle, missä tytöillä ei ollut
muu neuvona kuin itkusilmin ja kovasti suutuksissaan nousta reestä pois
sekä lausua monioita äkeitä sanoja kiitokseksi Vilpolle, joka varsin
levollisena taas riisui hevosen valjaista ja vei talliin sekä veti reen
jälleen liiteriin.

Sitten hän varsin tyyneenä ja tyytyväisenä astui pirttiin ja siellä
vielä itsekseen hymyili, kun kujeensa oli niin hyvin onnistunut, veti
esille lakkaristaan savipiippunsa, täytti sen Wenäjän lehdillä, pisti
tulta tupakkiin sekä veteli sitten hyvillään makeita savuja.



XIII.


Pajuvaarassa vietettiin talon vanhan isännän ainoan pojan Heikin ja
tämän morsiammen Törmälän Eevan häitä, tuliaisia. Paikkakunnan tavan
mukaan olisivat ensin lähtiäiset olleet vietettävät Törmälässä,
morsiustalossa, vaan kun se oli kovin pieni ja vähävarainen tila eikä
edes oikea verotalokaan ja kun lähtiäiset yleensä eivät olleet mitään
tuliaisten suhteen, ei oltu ruvettu isoja lähtiäiskemuja laittamaan.

Sen sijaan vietettiin sitä isommasti tuliaisia ja nehän ne päähäät
olivatkin. Morsiuspari oli käynyt pappilassa vihillä sekä sitten tullut
tänne pitoihin, joihin oli keräytynyt myöskin hääkansaa kosolta.
Olipa nyt näkymään asti väkeä Pajuvaaran tilavassa pirtissä ja siellä
vietettiin iloisia kemuja, siellä syötiin, tuumailtiin ja puheltiin,
leikkiä laskettiin ja pilapuheita lausuttiin; siellä pelimanni viulua
soitti ja nuori väki innokkaasti tanssi ja muutenkin lystiä piti.
Puhemies, Korpimäen Aaro, ja itse arvokas Pajuvaaran isäntä tekivät
parastaan, pysyttääkseen mielialaa hyvänä hääväessä, jota alinomaa
kehoittivat säästelemättä nauttimaan, mitä oli tarjona; ja Kallion
Kusti, pelimanni, soitti viulua minkä kerkesi, jottei tanssi ainakaan
pitkäksi ajaksi taukoisi.

Nuori väki huvitteli itseään tanssilla, leikeillä ja iloisilla
puheaineilla miten paraiten taisi, vaan vanhempi väki tyytyi syömiseen
ja juomiseen sekä vakaisiin keskusteluihin ja nuorison lystein
katselemiseen.

Naisten joukosta, paitsi morsianta, tanssitettiin ahkerasti varsinkin
Toivoniemen ja pappilan piikoja; ja punaposkisina, ilosta hymyillen,
kiitivät nämä nuorten kuljettajainsa sivulla, joista pappilan rengit
Kalle ja Pekka sekä Vesalan Vilppo Toivoniemeltä näkyivät useimmiten
liikkeessä olevan, varsinkin viimeksi mainittu. Hän tanssitti vuoron
perään kaikkia saapuvilla olevia tyttöjä, enite kuitenkin Törmälän
Annia, ja yhdestä tytöstä päästyään otti heti toisen, malttamatta
monesti levähtää. Mutta lämmin hänellä olikin, jotta tukka oli
märkänä ja kasvoille myötäänsä hikihelmiä nousi. Lysti hänellä näytti
olevan. Hän oli iloinen ja puhelias niinkuin tavallisesti ja pani
sukkeluuksillaan monenkin nauramaan. Ei hän nyt näyttänyt olevan
millänsäkään siitä, ettei asiansa ennen Annin suhteen ollut hänen
mieltään myöten onnistunut.

Morsiammen vanhin veli Jaakko, joka muutama viikko sitten oli
koteutunut, oli myöskin saapuvilla häissä ja näyttikin aika
tyytyväiseltä. Hänellä oli monta tuttua täällä, joita ei ollut vielä
tavannut kotiatulonsa jälkeen. Ne tulivat kaikki häntä ystävällisesti
puhuttelemaan ja kummastelivat, kun hän niin pian oli koteutunut. Ja ne
kysyivät häneltä, oliko hän kotipuolessaan vaan käymässä vai aikoiko
hän vielä palata takaisin, ja kun hän oli vastannut, jotta kyllä hän
toistaiseksi jääpi tänne, kysyivät taas, miksi hän ei alapuolessa halua
olla; ja samaan tapaan vastasi hän silloin kaikille: "Eipä tuolla
näkynyt rikastuvan kuitenkaan; jo minä sen verran tulin näkemään,
ettei siellä minun laiseni mies voi menestyä, enkä minä sen puolen
oloihin voi koskaan täydellisesti tottua; yhtäkaikki siis, jos olen
kotipuolessanikin, vaikka laihemmalla leivällä; saapihan tuota työtä
täälläkin, jospa onkin palkka pienempi; eivät ne kuitenkaan tule aina
hyvät päivät ison palkan muassa."

Kun Jaakko entiselle hyvälle tutulleen Kumpulan Annille, joka
hymyhuulin häntä kuunteli, selitti kotiatulostaan ja katsahti tämän
lempeisiin silmiin, oli hänellä elävästi mielessä, miltä hänessä oli
tuntunut, kun hän suksilla hiihtäen oli lähennyt armaita kotoseutuja,
jolloin tuossa tuokiossa monet mieluisat muistot olivat heränneet
hänessä ja hänen ajatuksensa kiitäneet läpi lapsuutensa aikojen.

"Mielihyvällä, povi lämpimänä", sanoi hän, "hiihtelin minä kotimäen
vankassa metsikössä, jossa lähes jokainen tiheäoksainen kuusi, humiseva
honka ja petäjä, jokainen kunnas, jokainen tiheikkö ja aavikko olivat
minulle vanhastaan tuttuja; ja silmäilin sieltä metsikön läpi siintäviä
Törmälän rakennuksia, jääpeitteistä järveä ja Kumpulaa toisella
rannalla sekä järven päässä olevaa puroa, joka nyt oli jääpeitteessä
sekin ja jonka lirinää siis ei kuulunut, vaan jota katsellessa mieleeni
muistuivat monet somat tapaukset siellä puron rannalla, missä meillä
oli ennen ollut tapana usein yhdessä olla; ne tulivat niin elävästi
mielikuvituksessani eteeni kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet."

Nurmelassa olostaan puhui Jaakko minkä mitäkin, mutta jätti kuitenkin
mainitsematta kokonaan, kuinka hän oli rakastunut Koiviston Liisaan
ja mitenkä hänen rakkausasiansa oli päättynyt. Silloin kesken hänen
puheitaan tuli Vilppo pyytämään tanssikumppanikseen Annia, joka
lähtikin mukaan. Kokihan kyllä Jaakkokin olla muassa tanssissa, vaikka
siinä hänen Vilppo voitti; ja se häntä vähän harmitti, että Vilppo
useinkin kerkesi mennä Annin ottamaan juuri kun hän oli aikeessa mennä.

Kyllähän se näkyi Vilppo kokevan Annia mielitellä ja hyvällä mielellä
pitää niin paljon kuin voi; ja näky ihan tuo Anni mielellään toisten
lystissä muassa olevankin, vaan eipä kuitenkaan näyttänyt siltä, että
juuri Vilppo olisi häntä innostuttanut, päinvastoin, rohkenipa Anni
kerran sanoa tälle: "Pysy nyt toki vähän aikaa erilläsi, että minä
saan hetkisen levähtää! Aivanhan tuossa pää sekasin menee lakkaamatta
huumaavassa tanssissa pyöriessä. Mene Kaisaakin joskus tanssittamaan!
Se kyllä lähtee."

"Joko nyt kylläsi sait!" sanoi Vilppo ja poistui toista tyttöä
pyytämään.

Tuntuipa Jaakosta hyvältä, että Anni kerran kieltäysi Vilpon mukaan
lähtemästä ja siitä samoin kuin Annin puheesta ja käytöksestä hän
päätti, ettei se mahtanutkaan kovin paljon Vilposta välittää.

Jaakko tunsi yhtä suurta, vieläpä suurempaakin mieltymystä Annin
seurasta kuin ennen muinoin poikasena tämän kanssa yhdessä ollessaan;
ja katsellessaan Annia näytti tämä hänestä vähän muuttuneen
somemmaksikin; ruumis näytti vähän vahvistuneen, jäsenet voimistuneen
ja mieliala virkeämmältä.

Toivoniemen Pekka tuli Jaakkoa samassa puhuttelemaan, töyti kylkeen ja
sanoi: "No, Jaakko, miksi olet niin miettiväinen? Tanssi sinä niinkuin
muutkin nuoret! Vai sitäkö sinä suret, ettei morsiammesi ole täällä?"

"Mikä morsian?"

"No, se sinun morsiammesi siellä Nurmelassa."

"Mitä sinä nyt joutavia! Eihän minulla ole siellä mitään morsianta
paremmin kuin täälläkään."

"Kas vaan! -- -- -- Ja täällä on ihan tosi asiana puhuttu sinun menneen
kihloihin -- -- --"

"Vai on puhuttu. Ne ovat ihan valeita semmoiset puheet. En minä ole
kihloissa paremmin kuin sinäkään."

"Jopa nyt jotakin! Ja täällä tiettiin jo morsiammelle nimikin panna --
Koiviston Liisaksi kai sitä mainittiin -- -- -- vaikka samapa nimestä;
enhän minä tunne tuota kuitenkaan. -- Vaan kun ei liene asia tosi, niin
sen parempi! Hei, ota sitten täältä joku tyttö ja tule tanssimaan!"

"Vastahan minä melkein olen tanssinut, vaikka saatanhan tuota vieläkin
mennä", vastasi Jaakko vähän hämillään Pekan puheista ja miettien,
jotta olisikkohan tuo Heikki mahtanut jollekin puhua, mitä hän oli
sydämmensä asioista sille maininnut, ja siitä sitten tuommoinen huhu
levinnyt -- väleenpä näkyy jos mikä asia tiedoksi joutuvan, jos siitä
vaan jollekin ainoalle pikkusenkaan luiskahtaa. --

Ja Jaakko katsahti ympärilleen, jotta missä Anni on, ja kun hän
tämän huomasi, lähestyi hän tätä, nyykäytti vähän päätään ja tahtoi
tanssimaan. Monioita kertoja kun olivat lattian ympäri kiitäneet, vei
hän kumppaninsa takaisin toisten tyttöin joukkoon, joista taas valitsi
yhden Toivoniemen piikoista ja lähti tätä tanssittamaan, kiidätti
monioita kertoja lattian ympäri pelimannin rivakasti soittaessa ja vei
sitten takaisin.

Sitten hän kuuli, kuinka puhemies kilisti lasia ja kehoitti muita
tekemään samoin. Jaakkokin meni pöydän ääreen, joi morsiusparin onneksi
viinaryypyn, palasi takaisin ja lähti taas Annia tanssittamaan.

Kohta sitten äkkiarvaamatta monta nuorta miestä kävi heihin käsiksi,
nosti käsilleen, nakkeli kohti kattoa ja otti käsillään sitten vastaan;
ja samalla lailla tehtiin muutamille toisillekin nuoruuden iässä
oleville pojille ja tytöille ja vanhan tavan mukaan huudettiin heille:

    "Häät häistä, piot pioista.
    Kemut kesteistä hyvistä!"

"Jospahan tuo toivo toteutuisi, niin ei suinkaan minulla olisi mitään
sitä vastaan", ajatteli Jaakko, kun, taas seisoi omilla jaloillaan;
vaan Anni naurahtaen tunkeutui toisten tyttöjen suojaan, jottei
ainakaan toistamiseen häntä nostettaisi ja kattoa kohti nakeltaisi.

"Väärällä vuorollapa nostivatkin minun", tuumasi Vilppo leikillään
muutamalle toverilleen, "kun sattuikin Virsu Elli kumppaniksi."

"Miksi se olisi ollut väärällä vuorolla!" vastasi puhuteltu. "Kenen
sinä sitten olisit halunnut Ellin sijaan?"

"No, toistahan olisit ollut, kun olisi sattunut Anni -- -- --"

"Vai Anni! Vaan Annipa sattuikin oikealle paikalle, kun osui Jaakon
kanssa. -- -- -- Sitä paitsi, Virsu Ellihän on kelpo tyttö. Kiitä
onneasi, että semmoinen sattui!"

"No, no, en mä häntä moittia tahdokaan. Vaan kuitenkin -- -- --
Jaakollahan on alapuolessa morsian."

"Usko sinä hänellä siellä morsiammen olevan, jos tahdot, vaan vielä sen
näet, että täältä puolesta hän vaimon itselleen ottaa, jos hän vaan
naimisiin aikoo ollenkaan mennä."

"Käyköönpä sitten miten tahansa! Mitäpä se minuun kuulukaan!"

Ja kun Vilpon puhekumppani samassa poistui, niin Vilppokin kohta taas
otti osaa muitten lysteihin, meni kisailemaan tyttöin kanssa, laski
leikkiä, nauroi ja oli iloinen.

Kauan kestivät häät ja hyvät ne olivatkin -- sai hääväki kylläkseen
ruokia ja juomia nauttia ja lystiä kokea -- vaan vihdoin ne kuitenkin
loppuivat ja vieraat lähtivät häätalosta, sinne jättäen jälkeensä
mieluisat muistot, ja hajausivat kukin taholleen.

Toivoniemeläisten ja pappilalaisten mentyä lähtivät Törmäläisetkin
vanhalla ruunallaan kotiaan ajamaan; vaan nytpä ei enää Eeva heidän
muassaan palannutkaan; -- se oli iäkseen luopunut lapsuutensa kodista,
jättänyt tyttöikänsä jälillepäin ja jäänyt häätaloon, miehelään
mennäkseen, aviomiehensä Heikin kanssa vastaiset elämänsä päivät
viettääkseen, ilot, surut ja huolet tasatakseen.



XIV.


Jaakko eleli elelemistään kotipuolessaan, sai halon hakkuuta työkseen
muutamasta kylän isoimmasta talosta ja palkakseen jyviä, jotka vei
kotiaan ja jotka siellä käsimyllyssä jauhettiin, sitten leivottiin ja
syötiin sitä myöten kuin saatiinkin.

Tultiinhan tuota kutakuinkin toimeen Törmälässä eikä Jaakolla ollut
erityistä valittamisen syytä, vaikk'ei hänellä mitään lihavia päiviä
ollut, eikä kassoja ruvennut keräytymään. Pieksunsa ja vaatteensakin
olivat jo kuluneet jotenkin pahanpäiväisiksi; housuissa ja takissa
oli paikka paikan päällä ja turkissa oli päällinen monestakin kohti
repeillyt ja sitten korjattu. Tulihan noissa kuitenkin toimeen,
vaikk'eivät ne näköjään olleet kehuttavat; ei niissä pakkanen kovin
hätyytellyt.

Kului aikaa päivästä päivään, viikosta viikkoon, niin jopa alkoi
Jaakolla tehdä mieli tavata Annia, jota ei ollut sattunut näkemään
sen jälkeen kuin Pajuvaarassa olivat häät olleet. Niissä oli häneen
tästä jäänyt niin miellyttävä muisto, joka teki yhä kirkkaammaksi
hänen sielussaan ennestään olevan kuvan tästä lapsuutensa paraasta
tuttavasta, että hän nyt entistä selvemmin tunsi, kuinka pahasti oli
erehtynyt, kun oli tämän kerran ollut unehuttamaisillaan ja mieltynyt
Koiviston Liisaan. Haihtumistaan oli hänestä haihtunut se paha mieli
ja suru, jonka oli tuntenut sen jälkeen kuin oli tullut näkemään,
ettei rakkausasiansa onnistunutkaan Liisan suhteen, ja hän oli
ruvennut ajattelemaan tästä Liisasta, että tottapa se ei ollut hänelle
aiottukaan, että tottapa se ei ollutkaan se oikea, jonka kohtalo olisi
hänelle määrännyt. Mitäpä siis asiaa kannattaa surrakaan! Eihän se
suremalla kumminkaan parane. Sen sijaan olivat ne ystävyyden tunteet,
joita hän ennen oli tuntenut Annia kohtaan, entistä suuremmiksi
heränneet, ja hän oli toden teolla ruvennut ajattelemaan, että tämä
mahtaakin olla se, joka on hänelle aiottu. Onhan jo aika siitä tälle
itselleen jotain mainita, jotta saa kuulla, mitä tämä siitä arvelee.

Kun Jaakko sitten ajatteli varallisuuden tilaansa, niin huomasi hän,
ettei hänellä olekaan mitään entistä omaisuutta eikä ison perinnön
toivoa; eikä siis tulevaisuus kovin loistavalta näytä. Hänellä ei
ole omituista taloa eikä mökkiäkään, johon nuoren vaimonsa keralla
saattaisi asettua asumaan; ja vanhempain kodissa oleminen taas
kävisi kovin ahtaaksi; eikä varsin haluttaisi huonemiehinäkään asua;
mukavampi tietenkin olisi asua semmoisessa paikassa, jota saisi
omakseen sanoa; Anni etenkin, joka on talon tyttö, mahtaisi ikävöidä
omia tuparakennuksia ja tiluksia, jospa eivät isoja olisikaan. Sitten
ajatteli Jaakko, että tätä nykyä hänen tienestinsä kuluvat sitä myöten
kuin ne tulevatkin, jotta ei mitään säästöön jää. Naineena miehenä
tietenkin pitäisi olla enemmän tuloja. Mutta onhan hänellä kuitenkin
terve ruumis ja voimakkaat käsivarret, joilla kykenisi vaikka talon
tekemään, kun vaan joku suvaitsisi tiluksilleen tehdä -- verotaloa
sitä ei toki kykene ilman varoja hankkimaan --. Sitä paitsi, vielähän
nuo mahtanevat työmiehenkin ansiot parata ja paremmat työajat tulla,
kesäksi viimeistään, vieläpä ennenkin, jos sattuisi tukkitöitä
tulemaan, joista moni on hokenut. Vaan aikapa niitä ruveta kaikkia
asioita juurta jaksain ajattelemaan ja joka seikasta huolehtimaan!
Rakkaus ei esteitä kysykään. Näkyyhän se siitäkin, että monet
huonommatkin naimisiin menevät.

Hyvin mietittyään asiaa teki Jaakko vahvan päätöksen mennä Annia
tapaamaan.

"Kuulehan Anni, armas ystäväni!" sanoi hän tämän luokse tultuaan.
"Mitäpä pitkistä puheista ja koreista sanoista! En minä sanoilla
kuitenkaan osaa tunteitani selittää semmoisina kuin ne sydämmessäni
ovat. Lyhyesti siis: minä olen tullut siihen vakuutukseen, ettei kukaan
paremmin kuin sinä ole minulle elämän kumppaniksi sopiva. Suostutko
siis minun kanssani taloksi rupeamaan?"

"Voi Jaakko, kuinka puhut!" vastasi Anni häneen surullisen silmäyksen
luoden. "Jos vuosi sitten olisit tuota kysynyt, niin olisin kenties
toisin vastannut kuin nyt. Minä katselin sinua silloin eri silmillä.
Silloin luotin minä paremmin sinun ystävyyteesi ja uskoin sinua
mieheksi, josta ei kerran herännyt ystävyyden tunne helposti
haihdu. Minusta tunnuit sinä silloin kaikkein rehellisimmältä ja
luotettavimmalta kumppanilta ja minä elin hyvässä toivossa sinun
suhteesi. Mutta ne ajat ovat menneet ja minä olen nähnyt toiveitteni
tyhjiin rauenneen. -- Kuinka voitkaan sinä puhua minulle enää mitään
tuollaista, kun sinulla on ennestään morsian!"

"Mitä sinä nyt -- -- --! Eihän minulla mitään morsianta ole -- -- --."

"Niinkuin minä en tietäisi, vaikka koet sitä salata. Mene sinä
rakastettusi luo, äläkä sydäntäsi kahdelle anna!"

"Voi, Anni armas! Usko minua, kun minä varmasti vakuutan sinulle, etten
koskaan ole ketään tyttöä niin suuresti rakastanut kuin sinua. Minä
vakuutan, että sinulle minun sydämmeni lämpimimmästi sykkii ja siinä
sinulla on iäti poistumaton sija."

"Vähät minä sinun vakuutuksistasi, kun tiedän kuitenkin, että sinun
sydämmessäsi kerran eräs toinen on etevämmän sijan vallannut. Mitä sinä
minusta! Anna minun olla rauhassa."

"En minä sinua rauhaan jätä ennenkuin lupaat rakastaa minua. Mikä sinun
mielesi nyt on muuttanut? Miksi olet noin nurjamielinen minua kohtaan?"

"Johan minä sen olen sanonut. Pitäisihän sinun se kerralla uskoa. Tyydy
entiseen kultaasi äläkä kahta ota!"

"Minulla ei ole mitään kultaa; johan sen olen sanonut. -- Enpä minä
oikein ymmärrä käytöstäsi. Et sinä tuollainen ennen ollut, kun me
lapsuutemme päivinä ja ensimmäisessä nuoruudessamme päiväkaudet
useinkin yhdessä olimme, ilomme ja surumme tasasimme. Mutta ovatpa
tainneetkin ajatuksesi siitä ajasta kypsyä ja sinä olet tullut
huomaamaan, että oletkin talon tyttö ja minä vaan mökin poika,
vähävarainen työmies, jolla ei ole omaisuutta isosti enemmän kuin
vaatteet päälläni."

"Mitä sinä nyt tuollaista! Semmoiset seikat eivät vähääkään
mielipiteisiini vaikuta. Sitä paitsi, eihän minunkaan kodissa löydy
varallisuutta isosti enemmän kuin Törmälässäkään."

"Ovathan nämä vaatteeni tosin huononlaiset vaan ehkäpä ne vielä
paranevat, kun ajatkin paranevat", jatkoi Jaakko, paikkasia housujaan
katsellen ja koettaen jos jotakin arvella syyksi Annin käytökseen.

"Vähät vaatteista! Ne eivät miestä tee. Eihän sitä ole hevostakaan
karvoihin katsominen."

"No -- tuota -- sitten mahtaneekin sinulla olla sulhanen jo ennestään?"

"Eipä ole, eikä tule olemaankaan."

"Ethän toki naimatonna ikääsi pysyne. Sitä minä en usko", sanoi Jaakko,
miettien kuinka hän oli monta vastusta kokenut ja huonosti monessa
asiassa onnistunut pitkin ikäänsä, ja arvellen, että jos asiansa ei
menesty Anninkaan suhteen, hän varmaankin lienee huono-onnisin ihminen
tämän maan päällä.

"Älä toki ole tyly minua kohtaan äläkä salaile ajatuksiasi!" lisäsi hän
sitten, "vaan olkaamme hyviä ystäviä kuin ennenkin, ja suostumuksen
merkiksi tahdon minä sinulta ottaa muiskun."

"Älähän toki! En anna sinulle suuta", huudahti Anni ja vetäysi syrjään,
kun Jaakko lähestyi häntä. "Liianpa olet rohkea. Tiedä se, että minä
olen suuttunut sinuun!"

"Älähän noin kova toki ole! Sinä et nyt ole itsesi kaltainen."

"Mene pois, että pääsen rauhaan sinusta, äläkä turhanpäiväisesti sanoja
latele, jotka ovat minulle vaan kiusaksi!"

Jaakolla ei onnistunut kosinta. Anni näytti olevan niin taipumaton ja
huonolla tuulella, etteivät siihen ystävällisimmätkään sanat pystyneet.
Jaakolla ei viimein ollut muu neuvona kuin mieli raskaana poistua Annin
luota ja mennä kotiaan.



XV.


Jaakko oli hyvin pahoilla mielin huonosti onnistuneen kosintansa
johdosta, ajatteli ja mietti pitkin päätään, mitenkä saisi Annin mielen
muuttumaan ja itseensä taipumaan. Tuntui kovin pahalta ajatella, että
toivo Anninkin suhteen olisi kuuksi päiväksi häneltä mennyt. Ja niinpä
tätä nykyä kyllä näyttikin, että turha on toivoakaan. Annin sydän on
kylmä ja tunnoton. Vaan jos hän ei sitä saa, niin minkäpä siihen
-- -- --! Ei ole muu neuvona kuin surra ja sitten odottaa surun
haihtumista.

Toisinaan hänen ajatuksensa lennähtivät siihen aikaan, jolloin hän oli
rakastunut tai ainakin luuli rakastuneensa Koiviston Liisaan ja tämän
iloinen hymyily, leikillinen luonto ja veitikkamaiset ruskeat silmät
pyörivät hänen ajatuksissaan. Mutta kun hän vertaili Liisaa ja Annia
toisiinsa, niin tuntui hänestä, että tämän jälkimmäisen menettäminen
tuotti hänelle paljoa suuremman surun kuin minkä hän oli tuntenut
sen jälkeen kuin toivonsa Liisan suhteen oli mennyt. Se suruhan ei
pitkällinen ollutkaan.

Kun Jaakko havaitsi, etteivät surulliset ajatukset ruvenneet hänestä
luopumaan, niin koki hän olla Annia kokonaan ajattelematta ja uskotella
itselleen, että hän kyllä tuli toimeen ilman tämän rakkautta; mutta
sittenkin pyöri vaan Anni alinomaa hänen ajatuksissaan; sitä kuvaa hän
ei millään keinoin saanut mielestään karkoitetuksi.

Kun hän ajatteli Annin sen iltaista käytöstä, jolloin hän oli tälle
lemmestään maininnut, niin hän muisti, että se myötäänsä vaan oli
hokenut, jotta hänellähän on jo ennestään morsian. Se oli vissiin
Pajuvaaran Heikin kautta kuullut jotain hänen rakkausasioistaan
ja siitä häneen suuttunut. Jospa hän osaisi sen rakkausasian niin
selittää, että Anni tulisi sen oikein ymmärtämään ja huomaamaan, ettei
se niin kovin vaarallinen olekaan kuin tämä ehkä luulee, niin ehkä tämä
sitten leppyisi. Sen asian pitäisi Annin saada nähdä oikeassa valossa.
Kenties olisi paras suoraan tunnustaa koko rakkausseikka Koiviston
Liisan suhteen, juurta jaksain selittää asia ja pyytää Annilta anteeksi.

Jaakko ajatteli ajattelemistaan, ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä
selvemmin tunsi hän rakkautensa suuruuden Annia kohtaan. Hänestä
tuntui, että se kuitenkin on se oikea, joka häntä varten on olemassa;
ja itsepintaisesti päätti hän, ettei jätäkään rakkausasiaansa
semmoisekseen, vaan jatkaa sitä niin kauan kuin voi ja odottaa, eikö
Annin mieliala aikaa myöten ala muuttua ja vähitellen taipuvaisemmaksi
tulla.

Työmiesten tienestit olivat kauan aikaa olleet huonot, vaan alkoivatpa
ajat vähän parata, kun tukkitöitä ilmaantui paikkakuntaan. Työpaikalle
tulvasi kosolta väkeä ja muitten muassa meni sinne Jaakkokin, onnistui
saamaan työtä ja jonkunlaisen palkan.

Siellä kului hänellä monioita viikkoja, ja kun hän palasi takaisin, oli
hänellä säästössä rahaa sen verran, että siitä riitti monioita markkoja
elatustarpeita varten kotiin sekä hänelle itselleen uusien vaatteitten
hankintaan, joita hän jo aikaa sitten olisi tarvinnut, vaan ei ollut
kyennyt vielä ennen hommaamaan.

Oli jo kevätpuoli talvea, huikasevan kirkas oli auringon paiste ja
lumi rupesi vähitellen sulailemaan. Jaakko silloin moniaan kerran taas
päätti mennä Annin puheille.

Perille tultuaan puhui hän tälle nytkin rakkaudestaan ja vakuutti ihan
totta olevan, ettei hänellä ole morsianta eikä ole edes ollutkaan.

"Eikö ole ollutkaan!" kummasteli silloin Anni. "Onpa puhuttu sinun jo
kihloihinkin menneen."

"Siinä puheessa ei ole perää. Minä en ole vielä koskaan kihloissa ollut
enkä ole edes rakkaudestakaan puhunut kenellekään muulle tytölle kuin
sinulle."

"Puhutko nyt ihan totta?"

"No, aivan varmaan. Oletko kuullut minun ennenkään valetta puhuneen?"

"No, en kyllä. Vaan väitätkö siis, ettet sinä tosiaan ole vielä
keneenkään rakastunut?"

Jaakko selitti nyt, miten asiansa oli, selitti että hän tosin oli
rakastunut Koiviston Liisaan, vaan ettei asia kuitenkaan ollut vielä
mennyt niin pitkälle, että hän olisi tälle siitä mitään maininnut,
vaikka tosin oli kyllä puhemiehen hankkeissa ollut.

"Semmoinen on asia", sanoi hän lopuksi. "Anna anteeksi ereykseni!
Semmoista ereystä en toista enää tule tekemään. Älä siis siitä ikääsi
ole minuun suuttunut."

Anni oli hetken aikaa vaiti, sanoi sitten: "Olkoonpa nyt asianlaita
miten tahansa, niin sinä olet kuitenkin siellä Nurmelassa rakastunut
tyttöön, jonka suhteen minä en ollut mitään. Mitä sinä siis minusta!."

"Mitäkö sinusta! Kenestä sitten, jos ei sinusta! -- Olenhan minä
jälistäpäin huomannut erehtyneeni sen Liisan suhteen ja tullut siihen
vakuutukseen, että sinä olet se oikea, joka minulle on aiottu, sinä tai
ei kukaan."

"Jopa vainen! Siinä erehdyit, että sillä Liisalla, josta mainitsit,
ei ollutkaan samanlaisia tunteita sinua kohtaan kuin sinulla häntä
kohtaan; vaan jos hän olisi ollut heti valmis sinulle myöntymyksensä
antamaan, niin tietysti olisit ilolla tarjouksen vastaanottanut, vai
kuinka?"

"No, olisikkohan tuo silloin niin mahtanut käydä, vaan en kai minä nyt
ainakaan enää hänestä huolisikaan, jospa hänen saisinkin."

"Siinäpä se! Olisit kuitenkin silloin ottanut. Vaan kun et saanut,
niin minä silloin olin hätävarana. Voi sinua, kuinka vähän osaat antaa
arvoa naissydämmelle! Älä luulekaan, että minä tahdon olla hätävarana
sinulle paremmin kuin kenellekään muulle! Älä luulekaan, että meidän
naisten kanssa mies saa menetellä miten tahansa, vuoron perään ottaa
ja hyljätä, mieltyä milloin yhteen milloin toiseen, miten sattuu
vaan! Minäkö niin alentaisin itseni, etten loukkautuisi tuollaisesta
käytöksestä, vaan olisin heti valmis suostumukseni antamaan! Sinä et
tunnekaan minua, vaikka luulet tuntevasi. Tiedä se, että on minullakin
sydän, on ajatuskyky ja kunniantunto!"

Jaakko tuli hämilleen, ei tiennyt alussa mitä sanoa, katsoi vaan
kummissaan ja surullisesti Annin mielenliikutuksesta ja kiivaista
sanoista punastuneita kasvoja ja suuria sinisilmiä. Viimein hän sai
sanakseen: "Älä nyt ikääsi pahoile minun tuhmaa käytöstäni! Anna
minulle anteeksi ja omista minulle rakkautesi! Minä kuitenkin ikäni
sinua rakastan ja tunnen, että elämä ilman sinua ei ole minulle minkään
arvoinen."

"Heitä pois jo kaikki tuommoiset puheet! Minä en tahdo enkä jaksa niitä
enää kuulla."

Anni näyttäytyi aivan kylmätunteisena Jaakon suhteen, jota hän
tahtoi uskotella, ettei tällä ollut mitään toivoa hänen suhteensa.
Mutta kun hän ajatteli mielenlaatunsa todellista tilaa, niin tunsi
hän, ettei hän sydämmessään ollut niin kylmä tätä kohtaan kuin
sanoissaan ja käytöksessään; vaan hän piti kumminkin tämän käytöstä
pahana ja oli siitä murheissaan; näyttäytyen sen vuoksi tahallaan
jäykkänä ja taipumatonna, että Jaakko sitä selvemmin ymmärtäisi
hänen loukkautuneen ja itsensä väärin menetelleen. Hänestä tuntui
karvaalta ajatella, että tämä hänen lapsuutensa ystävä oli kerran hänen
halpana pitänyt -- tottapa hän sen mielestä oli halpa silloin ainakin
kun Koiviston Liisa sen ajatuksissa vaan pyöri -- ja hän muisti,
kuinka kovasti hänen sydämmeensä oli koskenut se sanoma, joka tiesi
Jaakolla morsiammen olevan. Kokekoon siis tämäkin, miltä toivoton
rakkaus tuntuu, ja kärsiköön rakkauden tautia, kun tässä rakkaus vaan
asunee! Se ei haittaa ollenkaan. Se on tälle opiksi vaan. Tietäköön,
ettei hän suinkaan ole mikään hätävara, joka olisi alttiina miesten
huikenteleville tunteille! Tietäköön myöskin, ettei naissydämmen
valloittaminen suinkaan ole kaikkein helpoin asia!

Ja Anni kääntyi selin Jaakkoon eikä sen koommin ruvennut puheisiin
tämän kanssa; ja kun Jaakko näki kaikki tuumansa turhiksi, täytyi hänen
tälläkin kertaa, paremmin asioissaan onnistumatta kuin ennenkään, alla
päin, pahoilla mielin lähteä kotiaan.



XVI.


Jaakko tunsi sydämmensä niin helläksi Annia kohtaan, tunsi niin
lempivänsä tätä, vaikka toivonsa jo näytti menneeltä, että rakkaus
vaivasi häntä niinkuin tauti, eikä se hevillä ruvennut poistumaan,
päinvastoin vaan yltyi joka kerta kun hän sattui Annia näkemäänkään.
Tätä hän ei saattanut mitenkään unehuttaa; alinomaa se vaan pyöri hänen
ajatuksissaan.

Toisinaan valtasi hänen hyvinkin paha mieli, jolloin kaikki eläminen ja
oleminen näytti kovin kolkolta eikä mikään asia tuntunut mieltä myöten
onnistuvan; mutta menivätpä kuitenkin aina ohi ne pahimmat pahan tuulen
puuskat, ja surustaan huolimatta teki hän tyyneenä ja masentumatta
työtään, jota kyllä tuntui olevan, ja ajatteli Annista, että kun se
ei ole saatavissa, niin minkäpä siihen voi -- -- -- eihän siinä suru
mitään auta. Pahaltahan se kyllä tuntuu, kun toivo on mennyt, vaan
eihän sureminen kuitenkaan toivoa tuota.

Kului aika kulumistaan, tuli kevät, tulipa viimein kesäkin, eivätkä
Jaakon asiat Annin suhteen olleet entisestään muuttuneet.

Kun Jaakko silloin kauniina kesäpäivänä, kun lintuset vasta
lehdittynein koivujen oksilla iloisesti visertelivät ja vasta
ruohottuneet kedot ja tantereet kesän ensi kukoistuksessa vihantina
rehoittivat ja vedet sinisinä välkkyilivät, talven kahleista vapaina,
-- kun hän silloin kotopihalta loi silmäyksen yli läheisen järven
ja katseli iloisesti lirisevää puroa tuolla aivan lahden päässä ja
naapuritaloa tuolla järven toisella puolen vastapäisellä rannalla
vihantine viljelystiluksineen ja loivine törmineen, kun hän katseli
tänne ja muisti viime kesäistä poislähtöään, muisti Kumpulan Annin
ystävälliset silmäykset, hellät kädenpuristukset ja jäähyväissanat,
niin silloin taas, heränneitten muistojen vaikutuksesta, hänen
tunteitteittensa lähteet kuohahtivat ja häntä kovasti halutti vielä
nähdä Annia samanlaisena kuin silloin eron hetkellä ja ennenkin. Vaan
mitäpä hän voi sitä enää samanlaiseksi saada, kun se ei itsestään
muuttune! Turha lienee yritelläkään sitä enää puheilla taivutella. Kun
se ei missään suhteessa osoita vähintäkään hellätunteisuutta, kun se
aina vaan on jäykkä ja kylmätunteinen, niin turhaanhan menisivät kaikki
yritykset.

Jaakko sattui pääsemään kasakaksi Toivoniemeen. Sieltä pitäen hän
tuon tuostakin tuli tilaisuuteen Annia tapaamaan; mutta ei hän paljoa
tämän kanssa enää puhellut, rakkaudesta ei lainkaan, jota ei näyttänyt
Annissa enää olevankaan.

Kuitenkin alkoi Annin käytös hiukan muuttua. Tämä oli puheissaan
vähäsen leppeämpi eikä enää näyttänyt niin vastenmielisesti hänen
seurassaan olevan kuin kevättalvella. Jaakko silloin rupesi arvelemaan,
että jokohan tuo alkaa leppyä, vaan ajatteli taas toisekseen, että
yhdenlainenpa tuo on muitakin kohtaan, eikä suinkaan ole ystävällisempi
hänelle kuin kenellekään muulle; siinä vaan on muuttunut, ettei ole
tylympikään, niinkuin yhteen aikaan näytti olevan.

Annin palveluskumppanin Kaisan kautta, jonka kanssa Jaakko oli hyvä
tuttu, hän kuulusteli Annin mielialaa, jotta saisi tietää, vieläkö
hänellä voi olla vähintäkään toivoa. Kaisa lupasi tehdä hänen asiansa
hyväksi minkä voi ja teki havaintoja Annin mielialasta, josta ei
kuitenkaan saanut muuta selville kuin ettei Anni suinkaan enää ole
vihoissaan Jaakolle, eikä puhu tästä pahaa eikä hyvää, eikä myöskään
ole kenenkään nuoren miehen kanssa minkäänlaisiin lemmen asioihin
kietoutunut. Nuo tiedot eivät isosti antaneet Jaakolle toivoa, sen
verran kuitenkin, että hän ajatteli, ettei se voisi aivan ihan
mahdotonkaan olla, että kaikki vielä hyväksi kääntyisi. Hän ajatteli,
että antaapa ajan kulua, niin sittenpähän lopulta näkyy, mitenpäin ne
asiat alkavat kääntyä.

Sattuipa Jaakko Juhannuksen aattoiltana yhtymään Vesalan Vilpon ja
pappilan Pekka rengin kanssa, jotka molemmat olivat hänen kanssaan
jotenkin yhdenikäisiä ja jotka tulivat tahtomaan häntä mukaansa.
Iltansa kuluksi lähtivät he kaikki kolme läheiselle järven lahdelle
veneellä pulkkailemaan.

Oli mitä kaunein ilta. Rasvatyyneenä välkkyili lahden pinta, jota
kauniin iltaruskon säteet punasivat, iloisina telmivät muikkuparvet
aivan veden pinnan rajassa, siellä täällä ahvenlaumat porahtelivat,
siian hietut sirahtelivat ja isot hau'it hypätä loiskahtivat. Monioita
kalalokkeja lentää liiteli ilmassa ja toisinaan joku niistä nuolen
nopeudella tupsahti alas veden pinnan rajaan ja kohosi jälleen iloisena
ilmaan, kirkassuomuinen siian poika kynsissään. Tuolla yksinäisellä
karilla istui toisia kalalokkeja, aivan tyyneesti ja rauhallisesti
ympärilleen silmäillen, ja kauniisti välähtelivät niitten valkoiset
siivet, joita ilta-aurinko ihmeen kirkkaiksi kuvasi. Tuolla lahden
perällä uiskenteli rauhallisesti parvi vesilintuja, kääntelihe puoleen
ja toiseen.

Nuorukaiset veneessä iloisesti puhelivat ja laulelivat ja metsäisten
rantain rinteiltä vastasi kaiku heidän ääneensä. Kun he joskus
vaikenivat, kuulivat he läheiseltä rannalta laululintusten iloisia
viserryksiä ja kaukaa metsän sisästä kä'en kauniisti kukahtelevan.
"Kukkuu, kukkuu", äänti se monta kertaa peräkkäin, vaikeni hetkeksi ja
taas kukkui.

Jaakko ei naureskellut eikä puhunut ja huutanut niin iloisesti
kuin toiset, istui kuitenkin tyyneenä ja rauhallisena veneessä ja
kuunnellessaan käen kukuntaa ajatteli, että kukkukoonpa käki nyt lempeä
lemmettömälle morsiammelle.

Kun nuorten miesten iloitellessa neljä tyttöä ilmausi lahden
etälänpuoleiselle rannalle ja sinne vihannalle nurmirinteelle tuli
katsomaan ja kuuntelemaan, mitä miehiä ne ovat nuo, jotka semmoista
iloista ääntä pitävät, silloin veneessä oliat sitä kovemmin huusivat,
jotta paremmin kuuluisi, ja tähystelivät rannalla käveleviä tyttöjä,
jotta ketä ne ovat. Näytti vähän niinkuin ne olisivat olleet
Toivoniemen ja pappilan piikoja. Ei vielä aivan selvään saattanut
eroittaa.

Vilppo ja Pekka ne vaan laskettelivat iloisia ja lystillisiä
runosäkeitä, enimmäkseen vaan tukkipoikain lauluja, joihin Jaakkokin
kyllä yhtyi, mutta halusipa hän joskus toisenlaisiakin runosäkeitä
laulettaviksi, jotka olisivat paremmin hänen omien tunteittensa
mukaiset.

Kun oli muuankin tukkipoikain laulu laulettu, tuumasi hän tovereilleen:
"Lauletaanpa nyt kerran jotain muutakin eikä aina noita samoja.
Lauletaanpa että

    "Ai, ai, ai, kuinka mua vaivaapi tuo rakkauden tauti.
    Ei sitä tunne eikä tiedä, joka ei sitä nauti."

"No lauletaan!" myöntyivät siihen toiset, ja kohta kajahtelivat rannat
vastaan kolmen vankkaäänisen miehen kovista huudoista.

Monta kertaa kadutettiin samoja säkeitä, kunnes Jaakon esityksestä taas
laulettiin ja huudettiin:

    "Sua rakastan mä kaiken elinaikani,
    Vaikka onpi turha jo kaikki toivoni."

Tytöt, näitä ja muita lauluja aikansa kuunneltuaan, alkoivat
juoksujalassa törmän päältä rantaan laskeutua, lykkäsivät sieltä
vesille veneen ja lähtivät hekin pulkkailemaan, etenivät rannasta ja
lähenivät sitä venettä, jossa nuo isoääniset laulumiehet olivat. Nämä
silloin kohta tunsivat heidät, näkivät, että siinä veneessä istuivat
pappilan piiat Anni ja Kaisa sekä Toivoniemen kaksi piikatyttöä; ja
silloin hekin puolestaan alkoivat näitten venettä kohti soutaa.

Nuoret yhdyttyään ja tervehdittyään toisiaan puhelivat iloisesti
minkä mitäkin, laskivat leikkiä, katsastivat toisiinsa ja rupesivat
miettimään, että mitä lystiä sitä nyt keksittäisiin. Silloin ehdoitteli
Yilppo:

"Kun ei muuta mukavampaa löytyne, ruvetaan vaikka nuotan vetoon."

"No ruvetaan!" suostuivat heti toiset.

Tehtiin niinkuin päätettiin. Tuota pikaa käännettiin molemmat veneet
yhtäälle päin sitä rantaa kohti, josta Vilppo, Pekka ja Jaakko olivat
tulleet, ja lähdettiin nuottaulkuja kohti kilpaa soutamaan. Kävipä
silloin koko ätäkkä; silloin puheltiin ja naurettiin, porskuteltiin ja
airoja kiskottiin ja vaahtopyörteet jäivät airojen jälkiin ja koskena
kohisi vesi veneitten keulain edessä. Tytöt ne tiheämpään airoja
vedessä käyttivät, vaan pojat taas voimakkaammin vetivät, jotta yhtä
rintaapa ne veneet kulkivat, vaikka tyttöjä oli neljä ja poikia vaan
kolme.

Kiireesti ahdettiin nuotta veneisiin ja lähdettiin sitten muikkuparvea
etsimään, ja samalla kun parvi nähtiin, samallapa se melkein oli
kierrettynäkin; niin sukkela oli nuori väki liikkeissään.

Kului varsin rattoisasti aika siinä nuotan vedossa, jolloin nähtiin
vaivaa huvin eikä suinkaan työn vuoksi, eikä vaan iloisia puheita eikä
naurua eikä lystiä puuttunut. Vilppo varsinkin oli erittäin riemastunut
ja virkeä ja näkyipä toisten ilo Jaakkoakin vähän elähyttävän. Mutta
eipä hän paljon puhellut, enimmäkseen vaan kuunteli toisten puheita,
katseli heidän hommiaan ja nuotan vetoa, piteli puuta ja nautti illan
ihanuudesta.

Luoteen puolella kauniisti kimaltelevan ison selän takana näytti
juuri aurinko isona kuin ammeen pohja alareunallaan veden rajaan
koskevan, painui sitten painumistaan alemmaksi, kunnes viimein solahti
näkymättömiin, vaan kirkas punertava loisto jäi jälille pohjoiselle
taivaan rannalle, eikä se siitä kadonnut koko yönä.

Jaakko tuon tuostakin katsoa vilkaisi silmiin Annia, joka toisessa
veneessä oli muutamana puun pitäjänä, katsasti, että luopiko se edes
silmäystäkään häneen; ja kylläpä se näkyi, kumma kyllä, kerran toisensa
perästä häneen katsastavan ja nyt sen silmäykset näyttivät tavattoman
ystävällisiltä -- mikä ne lieneekin muuttanut -- ja kasvot lempeiltä
ja iloisilta. Eihän se tuollainen ollut talvella -- -- mikä lieneekin
siinä mielenmuutos tapahtunut -- -- jospa se jo alkaa katua talvellista
kovuuttaan!

"Alkakaapa jo tarpoa!" huudahti samalla Vilppo. "Kukkohan tässä jo
kohta käsiin tulee."

"Onpa tuo siksi etäällä vielä, että tuskin porkalla yllät koskea",
arveli siihen Kaisa.

"Yllänpähän."

"Niin, mitäs nyt, kun jo ennätti liketä!"

Kävipä aika räiske, kun neljä henkeä nyt kivakasti porkkia liikutteli,
jotta yhtenä kuohuna kohisi vesi veneitten välissä ja pärskähteli
tarpojain silmillekin.

"So, so, so! Vähempikin räiske auttaisi", äänti silloin Vilppo.

"Tuo Jaakkohan se tässä -- -- --" sanoi Anni leikillään. "Se on niin
vankkakätinen, että aivan velliksi veden sekoittaa, muikut murskaksi
murentaa."

"Minäkö! Entäs' itse! Silmät kaloilta puhki pistät", vastasi Jaakko
yhtä kompasanaisesti.

"Onkopa niitten pakko eteen mennä! Oma syy, jos porkan tielle sattuvat."

Lakkasi kohta tarvonta ja nuotan perä kaloineen veneeseen nostettiin,
solmu, aukaistiin ja muikut solutettiin vasuun, jossa ne vähän aikaa
hyppelivät.

Vetivät nuoret vielä apajan, vetivätpä toisenkin, ennenkuin rupesivat
lähtöä miettimään, ja lysti ja hauska heillä vaan oli.

Vihdoin viimein he malttoivat lähteä, soutivat rantaan, nostivat
nuotan uluille, vetivät veneet maalle ja lähtivät nuottavasussa, kun
ei sattunut kontteja olemaan, kaloja siihen taloon kantamaan, jonka
nuottaa olivat käyttäneet.

Kun he nousivat loivaa mäkirinnettä ylöspäin, astuivat kauniin
lehtokujan keskitse, niin aurinko jo näkyi kirkkaana ja juhlallisena
kohoilevan koilliselle taivaan rannalle kaukaisen kukkulan takaa.

Kun olivat muikkuvasun taloon kantaneet, lähtivät Vilppo, Pekka ja
Jaakko vielä tyttöjä saattamaan.

Siinä kulkiessaan he iloisesti puhelivat ja naureskelivat. Erittäinkin
näytti Vilpolla ja Kaisalla lysti olevan.

Kun olivat kappaleen matkaa yhdessä joukossa astuneet, rupesi Jaakko
vähän jälille jättäymään, varsin vaan nähdäkseen, eikö rupea Annikin
jäämään, ja ajatellen, että jos siinä tosiaan on mikään mielenmuutos
tapahtunut, niin kyllä se jääpi.

Äläpäs ollakaan! Jopa rupesi Anni jättäymään, jäi jäämistään toisista
jälille ja lopulta Jaakkoon yhdyttyään rupesi tämän sivulla kulkemaan.

"No, millä kannalla ovat sinun asiasi nykyään?" kysyi Jaakko Annilta.

"Mitkä asiat?" kysyi Anni vuorostaan.

"Mitkä asiat -- -- -- niinkuin et tietäisi, -- Miksi sinä toisista
jälille jäit?"

"Varsin vaan. Miksi sinä?"

"Samahan se, miksikä -- -- -- ajattelin, ettei siellä kukaan kuitenkaan
minua kaipaa."

"Entäpä jos kaipaisi!"

"Kuka?"

"Se, joka ennenkin on kaivannut."

"Kukapa se ennenkään on kaivannut, ainakaan sen jälkeen kuin kotia
tulin?"

"Onpa yksi kaivannut, joka oli ennen sinulle hyvä ystävä."

"Minulla oli kerran ystävä ja sen nimen käytin sinusta, vaan sen
jälkeen kuin sinä minun hylkäsit ei minulla ole ystävätä."

"Entäpä jos en olisikaan hyljännyt!"

"Mitä sanoit! Voinko minä enää toivoa sinun rakkauttasi?"

"Voit. Minä en tahdo enää salata tunteitani. Tehkäämme sovinto ja
unhottakaamme toistemme viat sekä kaikki ikävät tapahtumat! Rakastatko
minua enää?"

"Ketäpä sitten jos en sinua! -- Kiitos Luojan, että vihdoinkin tosi
onnen aika minulle koettaa! Minä rupean nyt omaa mökkiä itselleni
hommaamaan Kumpulan järven varrelle sen puron törmälle, jonka äärellä
lapsuutemme hupaisimmat hetket vietimme, ja kenties vien jo vuoden
päästä sinut uuteen kotiini vaimonani ja elämäni riemujen ja surujen
tasaajana."

Monilla suudelmilla ja syleilyksillä vahvistivat Jaakko ja Anni
kihlauksensa sekä lähtivät sitten toisten jälkeen.

Jaakon isä, kuultuaan poikansa kihlauksesta, tuumasi: "Kovalleppa otti,
ennenkuin Annin sai."

"Kovalleppa sillä on ottanut, jos se on mitä muutakin yrittänyt", sanoi
siihen Jaakon äiti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kovalle ottaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.