Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lotin avioliitto
Author: Loti, Pierre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lotin avioliitto" ***


LOTIN AVIOLIITTO

Kirj.

Pierre Loti


Alkuteoksen (Le Mariage de Loti) sadannesta ensimmäisestä
painoksesta suomensi Eino Palola



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



Pierre Loti.


Bretagnen niemimaalla, meren äärellä syntyneenä on _Pierre Loti_
(oik. Ranskan laivaston upseeri _Julien Viaud_) jo aikaisin tuntenut
äärettömien ulapoiden, pitkien meriretkien ja kaukaisten, satumaisten
maanosien oudon vetovoiman. Jo lapsena on hän nähnyt reippaiden ja
rotevien merisankarien lähtevän Islannin retkille, tarkannut heidän
iloisen paluunsa melua, surrut meren helmaan vaipuneita ja kuunnellut
palaavien ihmeellisiä kertomuksia kaukaisista maista, missä elämä
sykkii kuumempana, luonto loistaa värikkäämpänä ja taivas kaartuu
korkeampana kuin Bretagnen sumuisilla, vihaisen meren pirstomilla
rannikoilla.

Ja oudosti ovat nuo kertomukset taisteluista merta vastaan ja tarinat
päivänpaisteisten maiden iloisesta elämästä sykähyttäneet hänen
sieluaan: hänen omassa mielessään on syntynyt kaukomielinen kaiho
näkemään ja kokemaan tuota kaikkea, kertomaan siitä ja koko sielullaan
uppoutumaan outoon ympäristöön, outoihin oloihin.

Niin onkin hän monen vuosikymmenen kuluessa -- hän on nyt 66
ikäinen -- laivallaan viiletellyt kaikki maailman meret pysähtyen
milloin Turkissa, milloin Afrikassa, milloin Oceanian, tai Jaapanin
saarivaltakunnissa. Hän on matkustellut pitkältä Intian ja Persian
koskemattomilla sydänmailla tai seurannut kotiseutunsa karaistua väkeä
kauas kylmille, pohjoisille ulapoille.

Kun Loti 70-luvun alussa alotti kirjailijatoimensa suloisella
kertomuksella turkkilaistyttösestä _Aziyadésta_, oli naturalistinen
koulu Ranskassa valtaan pääsemässä. Mutta Loti'ta ei miellyttänyt Zolan
tieteellinen teoria, joka pyrki selittämään yhteiskunnallisen sairauden
ja rappeutumisen syitä, ei Maupassant'in gallialainen huumori ja
sielutieteellinen jokapäiväisen elämän erittely -- hän haki tunnuksensa
kauempaa: kotiseutunsa elämästä ja tarinoista, Chateaubriandin
ja Bernhardin de Saint Pierren värihehkuisista, tunnelmallisista
matkakertomuksista -- -- -- Hän oli runoilija, lyyrikko, jonka sielussa
kaikki muuttui näyiksi ja tunnelmiksi.

Useimmat hänen kirjoistaan ovatkin suuremmoisia proosarunoja, joissa
bretagnelainen tai eksoottisten maiden elämä ja luonto mahtavina tai
viileinä, aina täysitunnelmaisina kuvina levittäytyy lukijan silmäin
eteen temmaten mukaansa väriloistollaan ja tavattomalla eloisuudellaan.

Chateaubriand vei kotimaasta mukaansa sairaan, ajan myrskyjen
särkemän sielunsa; Loti lähtee maailmalle nuorena ja herkkätunteisena
kuin lapsi. Hän näkee kaukaisten maiden loistavan menneisyyden,
näkee villien luonnonlasten keväisen elämän kaikkialla väistyvän
euroopalaisen kultuurin tai ajan kuluttavan, murtavan voiman edessä.
Tuota kaikkea katsellessaan valtaa hänen sielunsa syvä, inhimillinen
sääli ja niinpä ovatkin useat hänen teoksistaan "kuoleman ja säälin
kirjoja", eikä vain se, joka sitä nimeä kantaa.

Tuo syvä, inhimillinen ymmärrys tekeekin ne, runollisen kuvauksen
etevyyden ja tyylin notkean juoksun rinnalla, perin miellyttäviksi.
Tuntuu joskus kuin olisi kirjailija itse yksi kuvattavistaan,
alkuasukas alkuasukkaiden joukossa, siellä missä hän milloinkin
liikkuu. Mutta kohtaamme hänet missä puvussa hyvänsä, niin kuultaa
kaikkialla kuoren alta hienosti sivistyneen, humaanin euroopalaisen
ajatustapa, puhuu hiukan surumielinen, ihmisystävällinen filosofia
vedottuna voimakkaaseen, usein aivan panteismiin saakka kohoavaan
luonnon ja elämän käsitykseen.

Teos teokselta, sivu sivulta seuraa lukija runoilijaa milloin
jännittyneenä, milloin viehättyneenä, aina suuren runouden taikavoiman
vallassa.

Kertomus pikku Rarahusta, maoritytöstä, on Loti'n ensimäisiä. Harvoin
on hän yhtä suurella rakkaudella, samanlaisella antaumuksella
suhtautunut kuvattaviinsa, ja harvoin on hän päässyt yhtä korkealle
näkemyksen selvyydessä ja tunnelman hehkuvassa voimassa. Siksi
huokuukin teos yhä vielä raikasta tuoreutta, nuorta tunnetta ja
eloisuutta, ja siksi on se yhä kaikkein rakkaimpia niille, jotka
lähemmin ovat perehtyneet Loti'n tuotantoon.

Tampereella, tammikuussa 1917.

_Suomentaja_.



LOTI'N AVIOLIITTO.


    "E hari te fau,
    E toro te faaro
    E no te taata."

    Palmu kasvaa,
    Koralli leviää,
    mutta ihminen katoaa.

    (Vanha polynesialainen sananlasku).



Madame Sarah Bernardt'ille.


    Kesäkuu 1878.

    Madame,

    Teille, joka loistatte siellä kaikkein korkeimmalla, omistaa
    "Aziyadén" hyvin tuntematon tekijä vaatimattomasti tämän
    kesyttömän kertomuksen.

    Hänestä tuntuu siltä kuin teidän nimenne valahuttaisi tähänkin
    kirjaan hiukkasen suurta, runollista viehätystään.

    Tekijä oli hyvin nuori, silloin kun hän kirjoitti tämän kirjan;
    hän laskee sen jalkojenne juureen, Madame, pyytäen teiltä paljon,
    hyvin paljon suopeutta.



ENSIMÄINEN OSA.



I.

Kertonut Loti'n ystävä Plumket.


Loti kastettiin tammik. 25 p:nä 1872 kahdenkolmatta vuoden ja
yhdentoista päivän ikäisenä.

Kun kastetoimitus tapahtui oli kello Lontoossa ja Parisissa noin yksi
jälkeen puolenpäivän.

Mutta maapallon toisella puolella oli melkein sydänyö nyttemmin
autuaasti kuolleen kuningatar Pomarén puutarhoissa, missä menot
suoritettiin.

Euroopassa oli kylmä ja synkkä talvipäivä. Toisella puolen maata,
kuningattaren puutarhoissa, vallitsi kesäisen yön rauhallinen, raukea
ikävyys.

Viisi henkeä oli Loti'n kasteen todistajina mimosojen ja oranssien
keskellä, lämpimässä, tuoksuja uhkuvassa ilmastossa, taivaan alla, joka
oli aivan täyteen siroitettu etelän tähtisikermiä.

Ne olivat: Ariitéa, jalosukuinen prinsessa, Faïmana ja Téria,
kuningattaren hovinaisia, Plumket ja Loti, upseereja hänen
Britannialaisen Majesteettinsa meriväessä.

Loti, jonka nimi tähän päivään saakka oli ollut Harry Grant, säilytti
sen nimen sekä siviilirekisterissä, että kuninkaallisen laivaston
luetteloissa, mutta hänen ystävänsä ottivat Loti-nimen yleisesti
käytäntöön.

Menot olivat hyvin yksinkertaiset ja niitä vietettiin puheitta ja
suuremmitta varustuksitta.

Kolmella tahitinaisella oli päässään seppeleet luonnollisista kukista
ja yllään pitkälaahustimiset, ruusunväriset musliinihameet. Sitten
kun he olivat turhaan yritelleet lausua noita barbaarisia nimiä:
Harry Grant ja Plumket, joiden karkeita sointuja vastaan heidän
maorikurkkunsa kapinoivat, päättivät he nimittää heitä _Loti'ksi_ ja
_Remuna'ksi_, jotka ovat kahden kukan nimiä.

Seuraavana päivänä sai koko hovi tiedon päätöksestä, eikä _Harry
Grantia_, yhtävähän kuin hänen ystäväänsä _Plumketia_ enää ollut
olemassa Valtameren saarilla.

Sitäpaitsi sovittiin siitä, että kun alkuasukkaiden laulun: "_oti
taimanè_ j.n.e." ensimäisiä sanoja hiljaa hyräiltiin yöllä palatsin
ulkopuolella, merkitsisi se: "Remuna on siellä, tai Loti tai molemmat
yhdessä; he pyytävät ystävättäriään tulemaan luokseen heidän
kutsuessaan, tai ainakin hiljaa avaamaan heille puutarhan
portit." -- -- --



II.

Plumketin muistelmiin perustuva elämäkerrallinen tieto Rarahusta.


Rarahu syntyi tammikuussa 1858, Bora-Boran saarella, joka sijaitsee
kuudennellatoista asteella eteläistä leveyttä ja sadannella neljännellä
kuudetta läntistä pituutta.

Sillä hetkellä kun tämä tarina alkaa oli hän juuri täyttänyt
neljännentoista vuotensa.

Hän oli sangen omituinen pikku tyttö, jonka kesytön, huumaava sulous
piti vallassaan kaikista eurooppalaisten kansojen hyväksymistä,
sovinnaisista kauneuskäsitteistä huolimatta.

Aivan pienenä oli hänen oma äitinsä laskenut hänet suureen
purjevenheeseen, joka kulki Tahitiin. Ainoa muisto, joka hänelle omasta
kadotetusta saarestaan oli säilynyt, oli suuri, pelottava, sen yli
kohoava kallio. Tuon basalttijättiläisen ulkopiirteet, joka on asetettu
Tyynen meren keskelle kuin jättiläismäinen rajamerkki, pysyivät hänen
mielessään ainoana kuvana hänen kotimaastaan. Rarahu tunsikin sen
myöhemmin ja hänen mielensä valtasi outo liikutus nähdessään sen
piirrettynä Loti'n albumissa; tämä satunnainen tapaus oli ensimäisenä
aiheena Rarahun suureen rakkauteen Loti'ta kohtaan.



III.

Hiukan kansantaloutta.


Rarahun äiti oli vienyt hänet Tahitiin, tuolle suurelle saarelle,
kuningattaren saarelle, tarjotakseen häntä hyvin vanhalle naiselle,
joka asui Apiré-alueella ja oli hänen kaukainen sukulaisensa. Hän
seurasi siten vanhaa maorirodun tapaa, jonka mukaan lapset vain harvoin
saivat jäädä oikean äitinsä luo. Kasvatusäidit ja kasvatusisät, (_faa
amu_), ovat siellä lukuisimmat ja perhe lisäytyy vain sattuman kautta.
Tuo perintätavan mukainen lasten vaihto on yksi polynesialaisten
tapojen omituisuuksia.



IV.

Harry Grant (ennen kastetta) sisarelleen Brightburyssä, Yorkshiren
kreivikunnassa (Englannissa).


    Tahitin redillä 20 p. tammik. 1872.

    Rakas sisko!

    Minä olen siis nyt tämän kaukaisen saaren edustalla, jota
    veljemme piti niin rakkaana, tällä salaperäisellä paikalla, joka
    niin kauan on ollut lapsuuden unelmieni päämääränä. Omituinen
    halu päästä tänne on sangen suuressa määrässä vaikuttanut siihen,
    että rupesin merimiehen ammattiin, vaikka jo tunnenkin olevani
    väsynyt ja perin kyllästynyt siihen.

    Vuodet ovat menneet ja tehneet minusta miehen. Olen jo katsellut
    ympärilleni maailmassa ja olen nyt vihdoinkin unteni saaren
    luona. Mutta minä löydän sieltä vain synkkyyttä ja katkeraa
    pettymystä.

    Tämä on sentään Papeete; kuningattaren palatsi tuolla kaukana
    viheriöitsevien oksien alla, lahti suurine palmuineen, korkeat
    vuoret hammasmaisine ääriviivoineen -- kaikki tuo oli minulle
    ennestään tuttua. Jo kymmenen vuotta sitten näin minä kaiken
    tuon noissa meriveden kellastamissa ja pitkän välimatkan takia
    runollisissa piirustuksissa, joita Georges lähetteli meille.
    Juuri tästä maankolkasta puhui meidän veljemme, jota ei enää ole
    olemassa, niin suurella rakkaudella -- -- --

    Kaikki tuo on täällä, paitsi suurta viehätystä,
    määrittelemättömien harhakuvien viehkeyttä, lapsuuden epäselviä,
    haaveellisia vaikutelmia. Se on maa, samanlainen kuin kaikki
    muutkin, oi Jumala! ja minä Harry, joka tapaan itseni sieltä,
    olen aivan sama Harry kuin Brightburyssä, tai Lontoossa tai
    jossain muussa paikassa, niin että minusta tuntuu kuin en
    olisikaan vaihtanut paikkaa.

    Että tuo minun unelmieni maa olisi voinut säilyttää vetovoimansa
    ei minun olisi pitänyt koskettaa sitä sormellanikaan.

    Ja muuten ovat ihmiset ympärilläni pilanneet Tahitini minulta
    kertoessaan siitä omalla tavallaan; tuollaiset henkilöt,
    jotka kuljettavat muassaan joka paikkaan oman jokapäiväisen
    persoonallisuutensa, maassamatavat ajatuksensa, jotka
    pilkallaan, välinpitämättömyydellään ja tyhmyydellään tahraavat
    kaiken runollisen. Sivistystä on sinne myöskin aivan liiaksi
    päässyt, tyhmää siirtomaasivistystämme sovinnaisine tapoinemme,
    tottumuksinemme ja paheinemme, ja villi runous katoaa menneen
    ajan tapojen ja muistojen mukana -- -- --

    Tulos on se, että niinä kolmena päivänä, jolloin _Rendeer_ on
    ollut ankkurissa Papeeten edustalla, on veljesi Harry pysytellyt
    aluksessa ahdistunein sydämin ja pettynein mielikuvin -- -- --

    John ei ole sellainen kuin minä, ja minä luulen, että hän jo on
    maan lumoissa; olen tuskin nähnyt häntä tänne tulomme jälkeen --
    -- --

    Hän on kaikissa tapauksissa sama uskollinen, moitteeton ystävä,
    sama hyvä, hellä veli, joka vartioi minua kuin suojelusenkeli, ja
    josta minä kaikesta sydämestäni pidän -- -- --



V.


Rarahu oli pikkuinen olento, joka ei ollut kenenkään muun näköinen,
vaikka hän ulkomuodoltaan täydellisesti edustikin maori-rotua, joka
asustaa Polynesian saarisikermillä, ja jota pidetään yhtenä maailman
kauneimmista. Se on selvästi muista eriävä, salaperäinen rotu, jonka
alkuperä on tuntematon.

Rarahun silmät olivat mustanruskeat, täynnä eksoottista kaipausta,
ja lempeät kuin pienten kissanpoikien, kun niitä silitetään; hänen
silmäripsensä olivat niin pitkät ja mustat, että niitä olisi voinut
luulla maalatuiksi höyheniksi. Hänen nenänsä oli lyhyt ja hieno niin
kuin eräiden arabialaisten kuvien; suu oli hiukan liian paksu, hiukan
liian suuri klassillisen kauneussäännön mukaan, mutta suupielet olivat
syvät ja ulkopiirteet sulavat. Kun hän nauroi, paljasti hän ikeniä
myöten hampaat, jotka kyllä olivat isonlaiset, mutta valkeat kuin
valkein emalji, hampaat, joita vuodet eivät vielä olleet ehtineet
paljoakaan tasoittaa ja joissa vielä näkyivät lapsuuden matalat juovat.

Hänen sandelintuoksuinen tukkansa oli pitkä ja suora ja hiukan karkea;
se lankesi raskaina aaltoina hänen pyöreille, alastomille olkapäilleen.
Hänen ihossaan oli tiilen-punertava vivahdus, joka muistutti vanhojen,
etruskilaisten saviastioiden vaaleutta ja hänen ruumiinsa oli saman
värinen otsasta aina varpaiden päihin asti.

Rarahu oli pieniruumiinen, kasvultaan ihmeteltävän siro ja ihmeteltävän
sopusuhtainen, hänen rintansa oli kiiltävän puhdas ja sileä, hänen
käsivartensa klassillisen muodokkaasti kehittyneet.

Pohkeiden ympärillä oli hänellä heikosti tatuoituja kuvioita, jotka
esittivät jalkarenkaita, alahuulessa, Markesas-saarien naisten
tapaan, kolme pientä, melkein huomaamatonta poikkiviivaa ja otsallaan
vaaleampia piirroksia, jotka muodostivat otsalehden. Se, mikä hänessä
selvimmin ilmaisi rodun oli hänen silmiensä perin suuri läheisyys,
samalla kun ne olivat ulkonevat kuin kaikki maorilais-silmät. Kun hän
nauroi ja oli iloinen antoi tuo katse hänen lapsellisille kasvoilleen
nuoren uistiti-apinan veitikkamaisen, viekkaan ilmeen. Kun hän taas
oli totinen tai surullinen, oli hänessä jotain, mitä ei voi kuvailla
paremmin kuin nimittämällä sitä aitopolynesialaiseksi viehkeydeksi.



VI.


Pomarén hovi oli koristautunut puolivirallista vastaanottoa varten
samana päivänä kun minä ensi kertaa laskin jalkani Tahitin mantereelle.
Englantilainen amiraali, joka kuljetti _Rendeeriä_, oli silloin menossa
tulovierailulle ruhtinattaren, vanhan tuttavansa luo -- ja minä olin
seurannut amiraalia täydessä paraati-univormussa.

Kello oli noin kaksi ja uhkea vehreys siivilöi keskipäivän polttavan
auringon säteitä. Kaikki oli hiljaista ja autiota niissä varjoisissa
lehtokujissa, jotka yhdessä muodostivat kuningattaren kaupungin,
Papeeten. Talot parvekkeineen, hajallaan siellä täällä puutarhoissa
korkeiden, suurten puiden ja tropillisten kasvien varjossa, näyttivät
asukkaineen vaipuneen päivällislevon hekumalliseen horrostilaan.
Kuninkaallisten asuntojen ympäristöt olivat yhtä autioita, yhtä
rauhallisia.

Eräs kuningattaren pojista, päivänpolttama jättiläinen, tuli mustiin
puettuna meitä vastaan ja vei meidät saliin, jonka ikkunaluukut olivat
suljetut, ja jossa jo istui toistakymmentä liikkumatonta, hiljaista
naista.

Keskelle salia oli asetettu kaksi kullattua nojatuolia vieretysten.
Pomaré, joka istui toisella, pyysi amiraalia käymään toiseen, tulkin
vaihtaessa molemminpuolisia virallisia kohteliaisuuksia vanhojen
ystävysten välillä.

Tuo nainen, jonka nimi muinoin oli sekoittunut lapsuuteni eksoottisiin
unelmiin, ilmestyi nyt eteeni puettuna pitkään, punaiseen
silkkiviittaan, vanhan vaskenruskea-ihoisen olemuksen muodossa,
raskas pää käskevästi pystyssä. Huolimatta ijästään ja tavattomasta,
akkamaisesta rumuudestaan saattoi vielä nähdä, mikä hänen nuoruudessaan
oli muodostanut sen viehätyksen, jonka omituiset muistot entispäivien
merenkulkijat ovat meille välittäneet.

Hänen naisseurueensa oli tämän suljetun huoneen puolihämärässä ja
troopillisen päivän tyynessä hiljaisuudessa kuvaamattoman viehättävä.
He olivat melkein kaikki kauniita, tahitilaisen käsityksen mukaan,
muistuttaen mustine, kaihoisine silmineen ja ambranvärisine ihoineen
mustalaisnaisia. Valloillaan olevaan tukkaan oli kiedottu luonnollisia
kukkia, ja heidän maahan saakka ulottuvat harsohameensa riippuivat
löyhästi vartalon ympärillä pitkinä, liehuvina poimuina.

Minun katseeni pysähtyi erikoisesti prinsessa Ariitéa'an, jonka
kasvoilla oli vieno, ajatteleva ja uneksiva ilme; kalpeita Bengalin
ruusuja oli siroiteltu sinne tänne hänen mustaan tukkaansa.



VII.


Kun kohteliaisuudet olivat loppuneet, sanoi amiraali kuningattarelle:

"Saan tässä esitellä Teidän Majesteetillenne Harry Grant'in. Hän on
meriupseeri Georges Grantin veli, hänen, joka on viettänyt neljä vuotta
teidän kauniissa maassanne."

Tulkki oli tuskin lopettanut käännöstänsä, kun Pomaré jo ojensi minulle
ryppyisen kätensä ja hyväntahtoinen, suopea hymy, jossa ei enää ollut
mitään virallista, valaisi hänen vanhoja piirteitään.

"Ruérin veli!" sanoi hän mainiten veljeäni hänen tahitilaisella
nimellään.

"Hänen olisi pitänyt tulla takaisin minua tapaamaan."

Ja hän lisäsi englanniksi: "_Welcome!_" (Tervetuloa) joka näytti olevan
erikoinen armonosoitus, koska kuningatar ei muuten milloinkaan puhunut
muuta kieltä kuin omaansa.

"_Welcome!_" sanoi myöskin Bora-Boran kuningatar, joka ojensi minulle
kätensä paljastaen hymyillessään pitkät ihmissyöjähampaansa.

Ja minä lähdin tästä omituisesta hovista ihastuneena siihen.



VIII.


Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Rarahu tuskin koskaan jättänyt
vanhan kasvatusäitinsä majaa Aspire-piirissä, Fataua-puron varrella.

Hänen toimensa olivat hyvin yksinkertaisia: uneksimista ja kylpemistä,
etenkin kylpemistä; -- lauleskelemista ja kuljeskelemista metsässä
pienen, eroamattoman ystävättärensä Tiahuin kanssa -- Rarahu ja Tiahui
olivat kaksi pientä, huoletonta, naureskelevaa olentoa, jotka melkein
kokonaan elivät purossaan, missä he hyppelivät ja kuppelehtivat kuin
lentokalapari.



IX.


Kuitenkaan ei saa luulla, että Rarahu olisi ollut sivistystä vailla;
hän osasi lukea tahitilaista raamattuaan ja kirjoittaa suurilla, hyvin
tukevilla kirjaimilla maorikielen pehmeitä sanoja. Hän oli sitäpaitsi
erittäin etevä sovinnaisessa oikeinkirjoituksessa, jonka Pipcusmunkit
olivat laatineet, kun he latinalaisen kirjaimiston avulla valmistivat
polynesialaisen sanakirjan.

Monet maalais-pikkutyttömme Euroopassa ovat varmasti tietämättömämpiä
kuin tämä villi lapsi. Mutta otaksuttavasti ei hänen lie tarvinnut
liiaksi ponnistella hankkiakseen nuo tiedot Papeeten lähetyskoulussa,
sillä hän oli luonnostaan perin laiska.



X.


Kun kulkee puolisen tuntia Apirén tietä pitkin, tapaa oikealla
pensaikossa suuren luonnollisen, vuoren sisään kovertuneen altaan. --
Fataua-puro syöksyy siihen koskena pärskyttäen juoksevaa, suloisen
raikasta vettä.

Siellä oleskeli koko päivän lukuisa seurue; Papeeten nuoret
kaunottaret lepäilivät ruohokossa ja viettivät lämpimiä, troopillisia
päiviä puhellen, laulellen ja nukkuen, tai vielä mieluummin uiden
ja sukellellen kuin vilkkaat kultakalat. -- He astuivat veteen
musliiniviittoihinsa puettuina, ja pitivät ne sitten märkinä yllään
nukkuessaankin niin kuin muinaiset najadit.

Sinne tuli usein matkustavia merimiehiä seikkailuille ja siellä
vallitsi neekeritär Tétuara -- ja siellä pidettiin varjossa uhkeita
pitoja oransseilla ja guavepuun hedelmillä.

Tetuara kuului melanesialaiseen, mustaan kanakkirotuun. --
Euroopasta tuleva laiva oli kerran ottanut hänet eräältä saarelta
Kaledonian luota ja jättänyt hänet Papeeteen, tuhansien penikulmien
päähän kotiseudultaan, ja täällä teki hän saman vaikutuksen kuin
englantilaisten missien joukkoon eksynyt Kongotar.

Tétuaralla oli tyhjentymätön varasto hyvää tuulta, apinamaista
iloisuutta ja täydellistä hävyttömyyttä, ja missä hän kulki kävi
jymy ja jyske. Näitten henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi oli
hän perin arvokas poikkeus veltosta seurapiiristään, ja hän olikin
Fataua-puron arvohenkilöitä.



XI.

Esittely.


Puolenpäivän seudussa hiljaisena, tulikuumana päivänä, sellaisena kuin
tämäkin, näin minä pienen ystävättäreni Rarahun ensi kerran eläissäni.
Fataua-puron tavallisimmat vieraat, nuoret tahitittaret, nukkuivat
rasittuneina unesta ja lämmöstä ruohokossa aivan puron rannalla antaen
jalkojensa riippua kirkkaassa, viileässä vedessä. Puiden tiheän
vehreyden varjo riippui kohtisuorana ja liikkumattomana meidän yllämme;
suuret tummat, samettimaiset perhoset, joiden suuret silmät olivat
saman väriset kuin Scabiosakukka, lentelivät hitaasti edestakaisin
tai istahtivat vaatteillemme, aivan kuin niiden silkinhienot siivet
olisivat olleet liian raskaat kannattamaan niitä; ilma oli täynnänsä
tuntemattomia, huumaavia tuoksuja ja hiljalleen vaivuin minäkin tuohon
olemassaolon velttouteen, antautuen kokonaan Oceanian viehätyksen
valtaan.

Tämän taulun taustassa aukenivat äkkiä mimosa- ja guavepensaikot ja
kuului toisiinsa koskettavien lehtien hienoa kahinaa. -- Kaksi pientä
tyttöä näyttäytyi tutkien asemaa, pälyillen ympärilleen kuin reiästään
esiin hiipivät hiiret.

Päässään kantoivat he lehtiseppeleitä auringon polton suojaksi;
vyötäistensä ympärille olivat he käärineet tummansiniset keltajuovaiset
_pareot_; heidän kalpeanpunertavat, notkeat yläruumiinsa olivat
paljaat; hiukset mustat, pitkät ja valloillaan. -- Ei euroopalaisia, ei
muukalaisia, ei mitään pelottavaa ollut näkyvissä. Tyttöset tunsivat
siis olevansa turvassa ja heittäytyivät levolle kosken ääreen, joka
alkoi räiskähdellä äänekkäämmin heidän ympärillään.

Kauniimpi oli Rarahu; toinen oli hänen ystävänsä ja uskottunsa Tiahui...

Silloin tarttui Tétuara kiivaasti käsivarteeni, siniseen
merimiesverkaan, jossa kultanauhat kimalsivat, nosti sen ruohon
yläpuolelle, jonka suojaan minä olin peittynyt, ja heiluttaen kättäni
kuin pelotinta, osoitti hän sitä tytöille kuvaamattoman hullunkurisin
ilmein.

Molemmat tyttöset säikähtivät kuin pelottimen keksinyt varpuspari,
juoksivat peloissaan tiehensä -- ja sellainen oli meidän esittelymme,
meidän ensimäinen kohtauksemme...



XII.


Ne tiedot, jotka Tétuara heti antoi minulle, sisälsivät jokseenkin
seuraavaa:

-- Siinä on kaksi hupsua, jotka eivät ole sellaisia kuin kaikki muut,
eivätkä käyttäydy meidän tavallamme. Huamahine mummo, joka hoitaa
heitä, on periaatteellinen nainen ja kieltää heitä seurustelemasta
meidän kanssamme.

Tétuara olisi omasta puolestaan ollut hyvin tyytyväinen, jos nuo
molemmat pikkutytöt olisivat antautuneet minun kesytettävikseni, ja
kehoitti minua innokkaasti ryhtymään siihen yritykseen.

Löytääkseni heidät tuli minun vain hänen osoitustensa mukaan kulkea
guavepensaiden välitse, melkein huomaamatonta polkua pitkin, joka sadan
askeleen päässä vei toiselle altaalle. Se oli hiukan korkeammalla,
ja siellä kävi myöskin vähemmän väkeä kuin meidän lammikollamme. --
Siellä levittäytyi Fataua-puro taas, sanoi hän, kallion onteloon, joka
näytti erikoisesti valmistetulta parin, kolmen hyvin läheisen ystävän
seurustelupaikaksi. -- Se oli Rarahun ja Tiahuin erikoinen kylpyhuone
ja siellä oli, niin sanoaksemme, koko heidän lapsuutensa kulunut...

Se oli rauhallinen piilopaikka, jonka yli kaareutuivat suuret leipäpuut
paksuine lehvistöineen ja mimosat, guavet ja hienot sensitivat...
Raikas vesi solisi siellä pienien, sileiden kivien yli, ja kaukaa,
kuin epäselvänä mutinana, kuului pauhu suurelta vesialtaalta, nuorten
naisten nauru ja Tétuaran helistimentapainen ääni.



XIII.


-- -- --

"Loti", sanoi minulle kuukautta myöhemmin kuningatar Pomaré suurella,
käheällä äänellään. "Loti, mikset sinä mene naimisiin pienen Rarahun
kanssa Apirén piiristä? Minä vakuutan sinulle, että niin olisi paljon
parempi ja että sinä oppisit paljon täydellisemmin tuntemaan tämän
maan..."

Hän teki minulle tämän kysymyksen kuninkaallisella parvekkeella. --
Minä olin pitkälläni matolla ja pitelin kädessäni viittä korttia, jotka
äsken olin saanut ystävättäreltäni Terialta; minua vastapäätä loikoili
omituinen vastapelaajani, kuningatar, joka hurjan intohimoisesti
harrasti écartépeliä. Hän oli puettu keltaiseen, mustakukkaiseen
aamunuttuun ja hän poltti pitkää pandanus-savuketta, joka oli tehty
yhdestä ainoasta kokoon kääritystä lehdestä. Kaksi jasmiinin kukilla
koristettua hovinaista merkitsi pisteemme, sekoitti meille lehdet ja
auttoi meitä neuvoillaan, kumartuen uteliaina olkapäittemme yli.

Ulkona satoi tuota haaleaa, tuoksuvaa rankkasadetta, joka tässä maassa
seuraa kesän myrskyjä. Suurten kookospalmujen lehvät nuokkuivat
sateessa ja lehtien vahvat suonet kiilsivät kosteudesta. Pilvikasat
muodostivat vuorta vasten kauhean, mustan ja raskaan taustan ja tuon
haaveellisen taulun yläosassa näkyi Fatauan kallio kaukana kohottavan
mustaa sarveaan. Ja myrskyn aavistuksista raskas ilma hämmensi
ajatukset ja mielikuvat -- -- --

"Mennä naimisiin pikku Rarahun kanssa Apirén piiristä." Se ehdotus
yllätti minut aivan odottamatta ja antoi minulle paljon ajattelemisen
aihetta -- -- --

Oli itsestään selvää, että kuningatar, joka oli sangen älykäs ja
ymmärtäväinen nainen, ei ehdottanut minulle euroopalaisen lain
mukaista, koko elämän ajaksi sitovaa avioliittoa. Hän oli suopea
maansa vapaille tavoille, vaikka hän usein pyrki muodostamaan niitä
moitteettomammiksi ja kristinopin periaatteiden mukaisiksi.

Minulle tarjottiin siis yksinkertaisesti tahitilaista avioliittoa ja
minulla ei sen vuoksi ollut mitään vakavia syitä asettua vastustamaan
ruhtinattaren toivomuksia, ja pikku Rarahu Apirén-piiristä oli hyvin
suloinen.

Siitä huolimatta esitin minä sangen nolona nuoruuteni syyksi sitä
vastaan.

Minä olin sitäpaitsi tavallani _Rendeerin_ amiraalin holhouksen
alainen, ja hän ei ehkä mielellään näkisi sellaista liittoa...
Sitäpaitsi on avioliitto sangen kallis seikka Valtameren saarillakin.
Ja sitten ja ennen kaikkea oli ehkä pikainen lähtö lähellä -- ja
Rarahun kyyneleihin jättäminen olisi ollut sen ehdottomana seurauksena,
ja se olisi varmasti ollut hyvin julmaa.

Pomaré hymyili kaikille näille syille, eikä tuntunut tulevan
vakuutetuksi yhdestäkään.

Hetkisen vaitiolon jälkeen ehdotti hän minulle hovinaistaan Faimanaa,
mutta silloin vastasin minä heti kieltävästi.

Silloin otti hän muodollensa vekkulimaisen, viekkaan ilmeen ja käänsi
hiljaa silmänsä prinsessa Ariitéaa kohti:.

"Jos olisin ehdottanut sinulle häntä", sanoi hän, "olisit ehkä ollut
innokkaampi hyväksymään tarjoukseni, pikku Loti?"

Näin sanoessaan ilmaisi vanha nainen, että hän oli arvannut kolmannen
ja varmasti vakavimman sydämeni salaisuuksista.

Ariitéa painoi silmänsä alas ja purppurainen vivahdus levisi hänen
ambranvärisille poskilleen. Minä taas tunsin, että veri nousi kuohuen
kasvoilleni; ja ukkonen alkoi jyristä syvällä vuorten keskellä kuin
pelottava orkesteri, joka kohottaa jännittävän kohtauksen vaikutusta
melodraamassa. -- -- --

Pomaré nauroi tyytyväisenä salaa pilalleen ja käytti synnyttämäänsä
hämminkiä hyväkseen merkitäkseen kaksi kertaa _té tané_ (mies) s.o.
kuningas.

Ecarté oli Pomarén mielihuvituksia ja häntä ilahutti äärettömästi tehdä
vääryyttä pelissä; hän teki vääryyttä virallisissa iltakutsuissakin
pelatessaan mielettömiä pelejä amiraalien tai kuvernöörien kanssa, ja
ne muutamat louisdorit, jotka hän siten oli voittanut, eivät varmasti
merkinneet mitään sen ilon rinnalla, että sai vastustajalleen "pietin".



XIV.


Rarahulla oli kaksi musliinihametta, toinen valkea, toinen punainen,
jotka hän vuorotellen puki sini-keltaisen _pareonsa_ päälle, kun hän
sunnuntaisin meni protestanttien lähetyskirkkoon Papeetessa. Sellaisina
päivinä piti hän hiuksiaankin kahdella pitkällä, mustalla, hyvin
paksulla palmikolla, ja sitä paitsi asetti hän korvansa taa (samaan
paikkaan, missä vanhoilla notarioilla on tapana pitää kyniään) suuren
malvan kukan, jonka tulipunainen väri valoi läpinäkyvän kalpeuden hänen
kuparinvärisille poskilleen.

Hän jäi ainoastaan hyvin lyhyeksi hetkeksi Papeeteen jumalanpalveluksen
jälkeen ja vältti nuorten naisten seuraa ja puoteja, joissa kiinalaiset
kauppiaat myivät teetä, torttuja ja olutta. Hän oli hyvin kiltti ja
pitäen Tiahuita kädestä palasi hän Apiréhen riisuakseen pukunsa.

Pieni, hillitty hymy, pieni kaino irvistys olivat ainoita salaisen
yhteisymmärryksen merkkejä molempien pikkutyttöjeni puolelta, kun me
sattumalta kohtasimme toisemme Papeeteen puistokujilla...



XV.


Rarahu ja minä olimme jo viettäneet monta tuntia yhdessä Fataua-puron
rannalla, uimapaikallamme guavepensaiden alla, kun Pomaré esitti
omituisen avioliittotarjouksensa.

Ja Pomaré, joka tiesi kaikki mitä hän halusi tietää, oli siitä täysin
selvillä.

Minä olin epäröinyt hyvin kauan -- minä olin kaikin voimin ponnistellut
sitä vastaan -- ja tuo omituinen tilanne oli vastoin kaikkea
todennäköisyyttä jatkunut jo monen päivän aikana: kun me ojennuimme
ruohokkoon levätessämme yhdessä päivällisunta ja Rarahu kietoi
käsivartensa ympärilleni, nukahdimme me rinnatusten melkein kuin kaksi
veljestä.

Me näyttelimme molemmat perin lapsellista ilveilyä, ja varmasti ei
kukaan olisi voinut aavistaa sellaista. Jos minä olisin ollut muutamaa
vuotta vanhempi, olisin minä ehkä nauranut itselleni, tuntiessani
Tahitilais-tyttöä kohtaan samaa kuin se, "_mikä sai Faustin epäröimään
Margaretan kynnyksellä_". Se olisi kaikissa tapauksissa huvittanut
_Rendeerin_ esikuntaa ja tehnyt minut perin naurettavaksi Tétuaran
silmissä. -- -- --

Rarahun ijäkkäillä vanhemmilla, joita aluksi olin pelännyt
pahoittavani, oli tästä kysymyksestä hyvin omituinen käsitys, jota
Euroopassa ei olisi hyväksytty. Minä pääsin pian heidän ajatustensa
perille.

He tuumivat mielessään, ettei suuri, nelitoistavuotias tyttö enää ole
lapsi, eikä myöskään luotu elämään yksin... Hän ei saanut menettää
neitsyyttään Papeetessa; niin ymmärtäväinen tulisi hänen olla; siinä
kaikki mitä he vaativat.

Heidän mielestään oli Loti siinä suhteessa parempi kuin joku muu. Loti
oli nuori niin kuin tyttökin, tuntui heistä hyvänluontoiselta ja näytti
pitävän hänestä... ja sitten kun molemmat vanhukset olivat ajatelleet
asiaa, huomasivat he, että niin oli hyvä.

Johnkin, minun rakas veljeni John, joka katseli kaikkea ihmeteltävän
puhtailla silmillään, ja joka tunsi tuskallista hämmästystä, kun
hänelle kerrottiin minun öisistä kävelyretkistäni kuningattaren
puutarhoissa Faïmanan seurassa, -- Johnkin oli perin suopea tuolle
pikkutytölle, joka oli lumonnut hänetkin. -- Hän piti Rarahusta hänen
lapsellisen viattomuutensa ja hänen suuren rakkautensa tähden minua
kohtaan; hän oli taipuvainen antamaan Harry-veljelleen anteeksi kaiken,
kun Rarahu oli kyseessä. -- --

Siitä johtui se, että kun kuningatar ehdotti minulle avioliittoa pikku
Rarahun kanssa Apirén-piiristä, ei tahitilainen avioliitto meidän
välillämme voinut enää olla muuta kuin muodollisuus.



XVI.

Palatsin oloja.


Ariifaité, prinssipuoliso, näytteli aivan mitätöntä poliittista osaa
Pomarén hovissa.

Kuningatar, joka tahtoi antaa Tahitille komean kuningassuvun, oli
valinnut hänet sen vuoksi, että hän oli suurin ja kaunein mies, mitä
hänen saariryhmältään saattoi löytää. Hän oli vieläkin kasvultaan
majesteetillinen, uhkea ukko, valkeine hiuksineen ja säännöllisine,
jaloine kasvonpiirteineen.

Mutta hänestä ei juuri ollut vieraille näytettäväksi, sillä hän piti
itsepäisesti aivan liian vähän vaatteita yllään; yksinkertainen
tahitilainen pareo oli hänestä riittävä, eikä hän ollut koskaan
tottunut mustaan pukuun.

Sitäpaitsi joi hän itsensä usein humalaan, ja sen vuoksi näytettiin
häntä vain harvoin.

Tästä avioliitosta oli syntynyt oikeita jättiläisiä, mutta he kuolivat
kaikki samaan parantumattomaan tautiin niin kuin nuo suuret tropilliset
kasvit, jotka versovat määrättynä vuodenaikana ja kuihtuvat syksyn
tullen.

He kuolivat kaikki keuhkotautiin ja sanomattomalla surulla näki
kuningatar toisen toisensa jälkeen katoavan.

Vanhin poika, Tamatao, oli saanut puolisoltaan, kauniilta kuningatar
Moëlta, pienen, suloisen ja viehättävän prinsessan, Tahitin tulevan
kruununperijättären, pikkuisen Pomaré V:nen, jolle hänen isoäitinsä,
Pomaré IV, tuhlasi koko intohimoisen hellyytensä.

Lapsi, joka 1872 oli kuusivuotias, osoitti jo nyt perinnöllisen taudin
oireita, ja monta kertaa olivat isoäidin silmät täyttyneet kyynelillä
hänen lasta katsellessaan.

Tuo tietty sairaus ja varma kuolema lisäsivät tuon pienen olennon,
viimeisen Pomarén, viimeisen Tahiti-saarien kuningattaren viehkeyttä.
Hän oli yhtä ihastuttava, yhtä oikukas kuin sairas pikku prinsessa,
joka ei koskaan ole kuullut vastaväitteitä, suinkin saattaa olla. Hän
osoitti minulle kiintymystä, mikä puolestaan lisäsi kuningattaren
minuun kohdistamaa suosiota.



XVII.


Voidakseni puhua Rarahun kieltä ja ymmärtää hänen ajatuksiaan -- sekä
hassuimpia että syvällisimpiä -- päätin minä oppia maorikielen.

Siinä tarkoituksessa hankin minä eräänä päivänä Papeetessa
Pipcusmunkkien sanakirjan -- vanhan, pienen kirjan, josta on ollut vain
yksi painos ja jonka harvoja kappaleita on nykyään melkein mahdoton
saada...

Tämä kirja antoi minulle ensimäiseksi omituisen käsityksen
polynesialaisista oloista -- avasi minulle kokonaisen tutkimattoman
unelmien ja opintojen piirin.



XVIII.


Ensi katsauksella hämmästyin muinaisen maoriuskonnon kehittämää
vanhojen mystillisten sanojen paljoutta, ja sitten noita synkkiä,
kamalia, kääntämättömiä sanoja, jotka siellä ilmaisevat yön
määrittelemätöntä kauhua, luonnon salaperäisiä ääniä ja unelmia, joita
tuskin mielikuvituskaan voi käsittää...

Ensiksi _Taaroa_, polyneesialaisten uskontojen ylijumala.

Jumalattaret: _Ruahine tahua_, taiteiden ja rukousten haltijatar.

_Ruahine auna_, murheen jumalatar.

_Ruahine faaipu_, suoruuden jumalatar.

_Ruahine Nihonihoraroa_, riidan ja murhan jumalatar.

_Romatane_, pappi, joka päästää sielut taivaaseen tai sulkee tien sinne.

_Tutahoroa_, tie, jota myöten sielut kulkevat ikuiseen yöhön.

_Tapaparaharaha_, maailman perustus.

_Ihohoa_, henget, kummitukset.

_Oroimatua ai aru nihonihororoa_, ruumiit, jotka palaavat takaisin
tappamaan ja syömään elossaolevia.

_Tuitupapau_, rukous vainajalle, ettei hän palaisi.

_Tahurere_, pyytää kuollutta ystävää vahingoittamaan vihollista.

_Tii_, paha haltija.

_Tahutahu_, noita, loihtija.

_Mahoi_, olento, jumalan sielu.

_Faa-fano_, sielun lähtö kuolemaan.

_Ao_, maailma, kaikkeus, maa, taivas, onni, paratiisi, pilvi, valo,
alku, keskikohta, olemuksen keskus.

_Po_, yö, menneisyys, tuntematon usvamaailma, helvetti.

Sitten seuraavat, jotka olen poiminut melkein sattumalta tuhansien
sanojen joukosta.

_Moana_, meren tai taivaan ääretön syvyys.

_Tohureva_, kuoleman ennusmerkki.

_Natuaea_, epäselvä, sekava ilmiö.

_Nupa nupa_, pimeys, sielun levottomuus.

_Ruma-ruma_, pimeys, synkkyys.

_Tarehua_, olla synkkämielinen, nähdä näkyjä.

_Tataraio_, olla noiduttu.

_Tunoo_, noituus.

_Ohiohio_, onnettomuutta ennustava silmäys.

_Puhiairoto_, salainen vihollinen.

_Tetea_, kalpea henkilö, aavekuva.

_Oromatua_, sukulaisen pääkallo.

_Papaora_, kalman haju.

_Tai hitoa_, kamala ääni.

_Tai aru_, ääni, joka muistuttaa meren kohinaa.

_Tururu_, villi, säikyttävä huuliääni.

_Oniania_, pyörrytys, alkava tuuli.

_Tape-tape_, syvän veden raja.

_Rauhurupe_, vanha bananaspuu, vanhuuttaan raihnas.

_Tutai_, punaiset pilvet näköpiirissä.

_Nina_, karkoittaa raskas ajatus, haudata.

_At_, pilvi, kukanvarsi, sanantuoja, hämärä.

_Ari_, syvyys, tyhjä kohta, meren laine.

_Totoro ai po_, salaperäinen ateria pimeydessä.



XIX.


Rarahulla oli hyvin ruma kissa, ja ennen minun tuloani keskitti hän
lämpimimmät tunteensa siihen.

Kissat ovat ylellisyyseläimiä Oceaniassa ja kuitenkin on niiden rotu
siellä mennyt aivan piloille. -- Euroopasta tulevat sikiävät edelleen
ja ovat hyvin halutuita.

Rarahun kissa oli suuri, läpilaiha elukka, jolla oli pitkät
käpälät, ja joka vietti päivänsä nukkumalla lämmitellen vatsaansa
auringonpaisteessa, tai syömällä eräänlaisia sinisiä marjoja. Sen nimi
oli Turiri. Sen korvat törröttivät pystyssä, niiden kärjissä oli pienet
reiät, ja ne olivat, tahitilaiskissojen tavoin, koristetut pienillä
silkkitupsuilla. Näitten koristusten kautta sai kissan jo ennestäänkin
hyvin omituinen ulkonäkö koomillisen vivahduksen.

Se oli niin urhoollinen, että se uskalsi seurata emäntäänsä uimaan ja
se vietti monta tuntia meidän seurassamme huolimattomiin asentoihin
heittäytyneenä.

Rarahu tuhlaili sille hellimpiä lempinimiä kuten: "Minun rakkahin pikku
aarteeni" ja "minun pikkuinen sydänkäpyni" (ta u mea iti here rahi) ja
(ta u mafatu iti).



XX.


-- -- --

-- Ei! Ne, jotka ovat asuneet tuolla Papeeten puolisivistyneiden
tyttöjen parissa -- ne, jotka heidän kanssaan seurustellessaan
ovat tutustuneet merenrannan epäsyntyiseen, helposti-opittavaan
tahitinkieleen ja tapoihin uutisasukaskaupungissa, -- ne, jotka eivät
näe Tahitissa muuta kuin saaren, missä kaikki on tarkoitettu aistien
huvia ja aineellisten himojen tyydyttämistä varten, -- ne eivät
ollenkaan käsitä tämän maan viehätystä.

Ne sitävastoin -- ja kieltämättä useimmat -- jotka katselevat Tahitia
rehellisemmillä, taiteellisemmilla silmillä -- jotka näkevät siinä
ikuisen kevään maan, aina hymyilevän ja runollisen -- kukkien ja
kauniiden naisten maan -- eivät edes hekään sitä käsitä... Tämän maan
viehätysvoima on toisaalla ja sitä eivät kaikki opi tuntemaan.

Menkääpä kauaksi Papeetesta, sinne minne sivistys ei vielä ole
päässyt tunkeutumaan, sinne missä ovat hoikkien kookospalmujen alla
-- korallirannikoilla äärettömän valtameren äärellä -- tahitilaiset
piirikunnat ja pandanuskattoiset kylät. Tarkastelkaapa tuota
liikkumatonta, uneksivaa kansaa, -- nähkääpä nuo hiljaiset, veltot,
toimettomat ihmisryhmät suurien puitten juurella, ryhmät, jotka
näyttävät elävän vain mietiskelynsä tunteella. Kuunnelkaapa tuon
luonnon suurta rauhaa, korallikuohujen yksitoikkoista, ikuista kohinaa;
silmäilkääpä noita suuremmoisia näköaloja, noita basalttivuoria,
synkkiä, metsää kasvavia kallioita; ja kaikki häviää kuitenkin Tyynen
meren majesteetillisen, rajattoman autiuden rinnalla... -- -- --



XXI.


-- -- -- Sinä iltana kun Rarahu ensi kerran joutui yhteen Papeeten
nuorien naisten kanssa, oli suuri juhla.

Kuningatar piti nimittäin tanssiaisia erään fregatin esikunnalle, kun
se sattumalta oli käymässä saarella.

Aivan avoimessa salissa olivat euroopalaiset toimihenkilöt, hovinaiset
ja siirtomaan koko henkilökunta jo valinneet paikkansa täysissä
juhlapukeissa.

Ulkopuolella, puutarhassa, vallitsi suuri melu ja suuri sekasorto.
Kaikki palvelijattaret ja kaikki juhlapukuiset, kukkaseppeleiset
nuoret naiset valmistelivat siellä äärettömän suurta _upa-upaa_. He
valmistautuivat tanssimaan aina aamuun saakka avojaloin, patarumpujen
tahtiin, kun taas kuningattaren luona tanssittaisiin silkkikengissä,
pianon soidessa.

Ja upseerit, joilla jo oli ystävättäriä molemmissa naismaailmoissa,
sekä ulkona että sisällä, kulkivat molempien välillä muitta mutkitta
tuolla omituisella, kainostelemattomalla välinpitämättömyydellä, jonka
tahitilais-tavat oikeuttavat.

Uteliaisuus ja varsinkin mustasukkaisuus olivat saaneet Rarahun tälle
kauan aiotulle retkelle. -- Mustasukkaisuus, joka on verrattain
harvinainen intohimo Oceaniassa, oli salaa kaivautunut hänen pieneen,
villiin sydämeensä.

Kun hän nukahti yksin metsiensä keskellä ruvetessaan levolle vanhojen
sukulaistensa majassa yhtaikaa auringon kanssa, kyseli hän itseltään,
mitä mahtoivatkaan olla nuo Papeete-illat, jotka hänen ystävänsä Loti
vietti kuningattaren hovinaisten, Faïmanan tai Terian seurassa. Ja
sitten oli prinsessa Ariitéa myöskin mukana, ja hänessä oli Rarahun
naisellinen vaisto aavistellut kilpailijaa...

"_Ia ora na, Loti_!" (Tervehdin sinua, Loti) kuulin minä äkkiä takanani
pienen tutun äänen, joka tuntui vielä liian nuorelta ja raikkaalta
tässä juhlahumussa.

Ja minä vastasin hämmästyneenä: "_Ia ora na Rarahu_!" (Tervehdin sinua
Rarahu).

Se oli sentään todellakin hän, pikku Rarahu, joka valkoiseen pukuun
puettuna piteli kädestä Tiahuita. Ne olivat tosiaankin nuo molemmat --
ja nähtävästi hämmästyneinä olostaan tässä oudossa ympäristössä, missä
niin monet nuoret naiset heitä katselivat. He lähenivät minua puoleksi
hymyilevin, puoleksi noloin ilmein -- ja oli helppo nähdä, että ilmassa
oli myrskyä.

"Etkö halua kävellä kanssamme, Loti? Etkö tunne meitä täällä? Emmekö
ole yhtä hyvin puetut ja yhtä kauniita kuin toisetkin?"

He tiesivät kyllä, että he päinvastoin olivat vielä kauniimpia kuin
toiset -- ja jolleivät he olisi olleet vakuutettuja siitä, eivät he
olisi uskaltaneet antautua koko seikkailuun.

"Mennään lähemmäksi", sanoi Rarahu. "Minä tahdon nähdä mitä tekemistä
_noilla_ naisilla on kuningattaren talossa."

Ja pitäen toisiamme kädestä tunkeuduimme me eteenpäin musliinihameitten
ja kukkaseppeleiden keskitse avoimien ikkunoiden luo katsellaksemme
yhdessä tuota enemmän kuin yhdessä suhteessa omituista näytelmää:
kuningatar Pomarén vastaanottajaisia.

"Loti", kysyi Tiahui aluksi. "Mitä nuo tekevät?"... Hän osoitti
sormellaan erästä ryhmää naisia, jotka lievästi maalattuina, puettuina
pitkiin, räikeävärisiin tunikoihin, istuivat upseerien seurassa
vihreällä liinalla peitetyn pöydän ympärillä. He liikuttelivat
kultarahoja ja pieniä, maalattuja kortteja, joita he nopeasti
muuttelivat sormissaan, samalla kuin heidän mustissa silmissään säilyi
muuttumaton eksoottisen välinpitämätön ja imarteleva ilme.

Tiahuilla ei ollut aavistustakaan _poker_ ja _baccara_ pelien
salaisuuksista ja hän käsitti vain epätäydellisesti ne selitykset, mitä
minä saatoin antaa hänelle.

Kun pianon ensimäiset äänet alkoivat kaikua lämpimässä, kirkkaassa
ilmassa, syntyi hiljaisuus ja Rarahu kuunteli haltioituneena... Mikään
sellainen ei ollut koskaan tavannut hänen korviaan; hänen omituiset
silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja ihastuksesta. Rummut olivat
myöskin vaienneet ja meidän takanamme tunkeilivat ihmiset vaiti ollen
-- kuului vain keveitten kankaiden kahina ja suurten yöperhosten
surina, kun ne siivillään koskettelivat kynttilöiden liekkejä, ja
Tyynen meren kaukainen kohina.

Silloin näyttäytyi Ariitéa, korkea-arvoisen englantilaisen upseerin
saattamana, ja valmistautui alkamaan valssin.

"Hän on hyvin kaunis, Loti", sanoi Rarahu aivan hiljaa.

"On, hyvin kaunis, Rarahu", vastasin minä...

"Ja sinä menet tuohon juhlaan ja sinun vuorosi tulee tanssia hänen
kanssaan ja pitää häntä rintaasi vasten, kun Rarahu saa palata aivan
yksin Tiahuin kanssa ja mennä surullisena levolle Apiréssä!" -- --

"Ei, sinä et todella saa Loti, sinä et saa mennä!" sanoi hän kiivastuen
äkkiä. "Minä olen tullut hakemaan sinua!" -- -- --

"Saatpa kuulla, Rarahu, kuinka kauniisti piano tulee soimaan minun
sormieni kosketuksesta; sinä saat kuulla minun soittavan, eikä
suloisempi musiikki ole koskaan korviasi hyväillyt. Sitten saat mennä,
sillä yö pimenee. Huominen päivä tulee pian ja huomenna olemme me
yhdessä..."

"Herran tähden, Loti, sinä et saa mennä!" toisteli hän taas
lapsellisella, raivosta värisevällä äänellään...

Vikkelästi kuin nuori, hermostunut ja kiukkuinen kissa, riisti hän pois
minun kultaneyleeni, rypisti kaulukseni ja repi rikki ylhäältä alas
saakka minun kunnianarvoisan, britannialaisen paidanrintani...

Minä en tosiaankaan voinut noin pahoin pideltynä mennä kuningattaren
tanssiaisiin, vaan olin pakotettu pitämään hyvänäni huononkin pelin ja
nauraen seuraamaan Rarahua Apiré-piirin metsiin...

Mutta kun me olimme yksin maalla, kaukana juhlan melusta, keskellä
metsiä ja pimeyttä, oli minusta kaikki tyhmää ja ikävää: yön tyyneys ja
taivas, josta säteilivät tuntemattomat tähdet, ja tahitilaisten kasvien
suloiset tuoksut, kaikki, vieläpä tuon viehättävän lapsen äänikin,
hänen, joka kulki rinnallani... Minä ajattelin Aritéaa ja hänen
pitkää, sinistä satiinihamettaan, kuinka hän tanssi valssia tuolla
kuningattaren luona, ja tulinen intohimo veti minua hänen puoleensa. --
Tänä iltana oli Rarahu kääntynyt väärälle suunnalle vetäessään minut
mukaansa yksinäisyyteensä.



XXII.

Loti sisarelleen Brightburyssä.


    Papeete 1872.

    Rakas pikku sisko!

    Nyt olen minäkin tenhon vallassa, tämän maan tenhon, joka ei
    muistuta mitään muuta maata. -- Minä luulen, että katselen sitä
    samoin silmin kuin Georges ennen, katselen sitä saman taikapeilin
    kautta. On tuskin kahta kuukautta siitä, kun minä astuin tälle
    saarelle -- ja jo nyt olen antautunut vangiksi. -- Ensi päivien
    pettymys on nyt kaukana ja minä luulen, että minä, niinkuin
    Mignon sanoi, tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla täällä...

    Me tulemme viipymään tässä maassa vielä kuusi kuukautta;
    sen päätti eilen päällikkömme, joka myöskin viihtyy täällä
    paremmin kuin muualla: _Rendeer_ ei lähde ennen lokakuuta; ja
    siihen mennessä olen minä ehtinyt täydellisesti vajota tähän
    suloisesti tylsyttävään oloon, siihen mennessä on minusta ehtinyt
    tulla alkuasukas enemmän kuin puoleksi; ja minä pelkään, että
    lähtöhetki tulee tuntumaan minusta kauhean katkeralta...

    Minä en voi kuvata kaikkia tuntemiani outoja mielialoja, kun joka
    askeleella kohtaan muistoja kahdenneltatoista vuodeltani... Kun
    olin pikku poika ja vielä kotilieden ääressä, ajattelin Oceaniaa;
    tuntemattomuuden haaveellisen hunnun läpi olin jo aavistanut ja
    käsittänyt sen sellaiseksi kuin sen nyt olen huomannut. -- Kaikki
    nuo näköalat _olin jo nähnyt_, kaikki nuo nimet tunsin minä jo,
    ja kaikki nuo henkilöt ovat aivan samoja, jotka liikkuivat minun
    lapsuuteni unelmissa, niin että joskus luulen nytkin uneksivani...

    Haeppa Georges'n jälkeensä jättämistä papereista ajan jo puoleksi
    vaalentama valokuva; se esittää pientä mökkiä, joka on rakennettu
    meren rannalle jättiläismäisen kookospalmun varjoon, aivan
    vehreyden peittoon. -- Se oli hänen asuntonsa. -- Se on vielä
    paikoillaan...

    Sitä näytettiin minulle, mutta se ei olisi ollut tarpeellista, --
    minä olisin tuntenut sen itsestänikin...

    Se on ollut tyhjänä hänen lähdöstään saakka, merituuli ja vuodet
    ovat saattaneet sen rappeutumaan ja hajoamaan liitoksistaan,
    pensaikot ovat peittäneet sen, ja vanilja verhoo sen sisäseinät,
    mutta se on säilyttänyt Georges'n tahitilaisen nimen ja sitä
    sanotaan yhä "_Ruérin majaksi_".

    Monet alkuasukkaat muistelevat vielä kunnioittavasti Ruérin nimeä
    -- etenkin kuningatar, joka hänen muistonsa tähden pitää minusta
    ja ottaa minut ystävällisesti vastaan.

    Sinä, sisareni, olit Georges'n uskottu, sinä varmaankin tiesit,
    että tahititar, jota hän rakasti, eli hänen rinnallaan ne neljä
    vuotta, jotka Georges vietti täällä...

    Ja minä, joka silloin olin vain pieni lapsi, arvasin omin päin
    sen, mitä minulle ei tahdottu kertoa; minä tiesin myöskin, että
    hän kirjoitti veljelleni ja minä näin hänen pöydällään kirjeitä
    vieraalla kielellä, jota nyt alan puhua ja ymmärtää.

    Hänen nimensä oli Taïmaha. Hän ei asu kaukana täältä, eräällä
    läheisellä saarella, ja minä tahtoisin mielelläni tavata häntä.
    Olen usein halunnut ottaa selkoa hänestä, mutta viime hetkessä
    epäröinyt; määrittelemätön tunne, kuin epäilys, on pysäyttänyt
    minut, kun juuri olen ollut koskettamaisillani tuhkaan ja
    alkamaisillani tutkia veljeni entistä, yksityistä elämää, jonka
    ylle kuolema on levittänyt pyhän verhonsa.



XXIII.

Kansantaloutta ja filosofiaa.


Tahitilaiset muistuttavat luonteeltaan jossain määrin pikku lapsia.
He ovat oikullisia ja kummallisia -saattavat yht'äkkiä ja ilman
vähintäkään syytä tulla pahalle tuulelle; pohjaltaan aina rehellisiä --
ja vieraanvaraisia sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Taipumukset mietiskelevään elämäntapaan ovat heissä kehittyneet hyvin
korkealle; heihin vaikuttaa herkästi luonnon hymyilevä tai synkkä ilme
ja he uppoavat helposti kaikenlaisiin mielikuvituksen unelmiin...

He pelkäävät metsien autiutta ja hämärän hetkiä ja kansoittavat ne
lakkaamatta kummituksilla ja henkiolennoilla.

Öisistä kylvyistä pitävät tahitilaiset paljon; kuun valossa lähtee
nuoria tyttöjä parvittain metsiin sukeltaakseen luonnon muodostamiin
altaihin hakien miellyttävää viileyttä. -- Silloin tarvitsee
kylpijöiden joukkoon heittää vain sanan _Tupapahu_ ja kylpijät lähtevät
pakoon kuin mielipuolet. _Tupapahu_ on tatuoitujen kummitusten
nimi, joita kaikki polyneesialaiset kauhistuvat, se on omituinen,
kääntämätön, jo sellaisenaan kamala sana.

Oceaniassa on työ tuntematon käsite. -- Metsät tuottavat itsestään
kaiken, mitä tuo huoleton kansanjoukko tarvitsee ravinnokseen:
leipäpuut ja villit bananit kasvavat kaikille ja riittävät jokaiselle.
Vuodet vierivät Tahitin asukkaiden ohi täydellisessä toimettomuudessa
ja alituisessa uinailussa -- ja noilla suurilla lapsilla ei ole
aavistustakaan siitä, että meidän Euroopassamme täytyy monen köyhän
raataa näännyksiin asti ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä.



XXIV.

Pilvi.


Koko tuo huoleton, laiska seurue oli täysilukuisena Apiré-puron
rannalla ja Tétuara, jonka kieli kävi kuin hengen voimalla, linkosi,
sulloen sisäänsä kookospähkinöitä ja oransseja, meille ruohokossa
puoleksi nukkuville pilaa ja hullutuksia, jotka olisivat sopineet
Rabelais'n suuhun.

Kuului tuskin muuta kuin hänen rämeä äänensä sekaantuneena sirkkojen
sirinään, kun ne lauloivat puolipäivävirttään samaan aikaan kuin minun
entisaikaiset ystäväni maanpallon toisella puolen viluissaan ja hyvästi
vaatteihinsa kääriytyneinä lähtivät Parisin teattereista ulos talviyön
jäätävään sumuun...

Luonto oli tyyni ja veltostuttava, vieno viri heilutti hiljaa puiden
latvoja ja meidän paaliamme tanssi nopeasti koko joukko pieniä,
pyöreitä auringontäpliä, jotka guavepensaiden ja mimosojen lehvien läpi
seuloutuneina monistuivat lukemattomiksi.

Aivan aavistamatta näimme me erään henkilön tulevan puettuna
pitkäliepeiseen, merenvihreään harsohameeseen, pitkä tukka
huolellisesti palmikoituna, otsallaan jasmiiniseppele...

Ohuen puvun läpi saattoi erottaa neidon rinnan puhtaat muodot, joiden
kehitystä eivät mitkään esteet olleet ehkäisseet... Saattoi myöskin
huomata, että hän oli kietonut lanteittensa ympärille kallisarvoisen
_pareon_, jonka suuret, valkeat kukkaset näkyivät ohuen kankaan läpi
punaista pohjaa vasten...

En ollut koskaan nähnyt Rarahua niin kauniina, eikä hän ollut koskaan
käyttäytynyt niin arvokkaasti.

Innokas hyväksyvä ihailu tervehti häntä hänen esiintyessään... Hän
näytti tosiaankin hyvin kauniilta -- ja hänen hiukan kainosteleva
kiemailunsa teki hänet vielä viehättävämmäksi...

Hän tuli hämillään ja säikkyneenä minun luokseni, istuutui ruohokkoon
rinnalleni ja jäi siihen liikkumattomaksi posket punastuen ihomaalin
alla ja silmät alas luotuina kuin lapsi, joka on tehnyt pahaa ja
vapisee levottomuudesta, että häntä kuulusteltaisiin ja toruttaisiin.

"Sinä ajat asiaasi hyvin, Loti", kuului katselijoiden joukosta.

Ja nuorten naisten parvesta, joilta minun hämmästykseni ei ollut
jäänyt huomaamatta, kuului korkeasta ruohokosta pieniä, hillittyjä
naurahduksia, joissa piili koko joukko ilkeyttä -- ja viekas, armoton
Tétuara virkahti kaunista harsohametta tarkoittaen nuo kavalat sanat:

"Tuo _on kiinalaista kangasta_!"

Ja naurun puuskat monistuivat -- niitä tuli kaikkien guavepensaiden
takaa, niitä tuli puron vedestä, niitä tuli kaikkialta -- ja pikku
Rarahu oli purskahtamaisillaan itkuun...



XXV.

Yhä sama pilvi!


... Tuo on _kiinalaista kangasta!_ oli Tétuara sanonut.

Sanoissa piili jotain myrkyllistä, jotain terävää, kolmikärkistä ja ne
palasivat usein mieleeni...

Minulle oli vihreä hame tosiaankin aivan vieras... Eivätkä Rarahun
vanhat kasvattivanhemmatkaan, jotka elivät puolialastomina
pandanusmajoissaan, olleet voineet tehdä itseään syyllisiksi moiseen
tuhlaukseen...

Ja minä syvennyin yhä mietteisiini...

Kiinalaiset kauppiaat Papeetessa ovat tahitinaisten inhon ja kauhun
esineinä. Ei mikään ole häpeällisempää nuorelle tytölle kuin se, että
tulee toteennäytetyksi hänen kuunnelleen heidän korupuheitaan...

Mutta kiinalaiset ovat viekkaita ja rikkaita; -- ja on tunnettua, että
monet heistä lahjoilla ja hopeakolikoilla hankkivat itselleen salaisia
suosionosoituksia, jotka korvaavat heille yleisen halveksimisen
vahingon...

Minä varoin sentähden kertomasta tätä kamalaa epäluuloa Johnille, joka
olisi ampaissut itsestään koko joukon moitteita pikku ystävätärtäni
vastaan... Minulla oli kylliksi makua, etten itsekään moitiskellut
häntä tai herättänyt pahennusta, -- tyydyin vain tekemään huomioita ja
odottamaan. -- -- --



XXVI.

Yhä pilvistä.


Minä tulin kerran erikoiselle kylpypaikallemme guavepensaiden alla
Apiré-joessa tavattomaan aikaan, kello kolme iltapäivällä.

Tulin aivan meluamatta... Työnsin oksat syrjään ja katselin.

Hämmästys naulasi minut paikalleni.

Tuolla paikalla, jota me pidimme yksityisomaisuutenamme, oli jotain
kamalaa: aivan alaston vanha kiinalainen kylvetti inhottavaa, keltaista
ruumistaan meidän kirkkaassa vedessämme.

Hän näytti olevan aivan kuin kotonaan eikä huolinut haikailla. Hän
oli nostanut ylös pitkän, harmaan palmikkonsa ja kietonut sen kaljun
kallonsa laelle kuin naisten tukkalaitteen... Mielihyvällä huuhteli
hän meidän purossamme luisevia jäseniään, jotka näyttivät saframilla
voidelluilta, -- ja aurinko valaisi häntä kuitenkin puiden vehreyden
hienosti hillitsemällä valollaan -- ja raikas, kirkas vesi kuohui
kuitenkin hänen ympärillään -- yhtä luonnollisesti ja iloisesti kuin
meidänkin.



XXVII.


Minä olin väijyksissä oksien takana ja tein huomioita... Uteliaisuus
piti minua tarkkaavaisena ja liikkumattomana... Olin pakottanut itseni
katselemaan tätä kylpykohtausta ja varroin levottomana, mitä tulisi
tapahtumaan.

Minun ei tarvinnut odottaa kauan; oksien hieno ritinä ja kahden
pienen, vienon äänen sointu ilmaisivat kohta, että molemmat pikkutytöt
lähenivät...

Kiinalainen, joka myöskin oli kuullut sen, loikahti paikalla ylös aivan
kuin vieterin ponnahuttamana. -- Ja kainoudesta tai siksi, että häntä
hävetti auringon valossa näytellä niin suurta rumuutta -- kiiruhti hän
vaatteitansa hakemaan. -- Monet musliinihameet, jotka toinen toisensa
päälle asetettuina muodostivat hänen pukunsa, riippuivat siellä täällä
puiden oksilla.

Hän ehti lennättää ylleen pari kolme niistä, ennen kuin molemmat
pikkutytöt saapuivat.

Rarahun kissa, joka kulki ensimäisenä, käyristi, nähdessään keltaisen
miehen, selkäänsä hyvin merkitsevällä tavalla, ja kääntyi hyvin
äkeissään ympäri... Tiahui tuli sitte näkyviin. -- Hän pysähtyi
hetkeksi, kohotti käden leualleen ja naurahti käsi suullaan niin kuin
henkilö, joka näkee hyvin hassunkurisen näyn...

Rarahu katseli hänen olkansa yli ja nauroi myöskin. Sitten etenivät
molemmat päättävästi ja sanoivat viekastelevalla äänellä:

"Ia ora na, Tseen-Lee! -- Ia ora na tinita, mafatu meiti!" (Päivää
Tseen-Lee! Päivää kiinalainen, sydänkäpyseni!)

He tiesivät hänen nimensä ja itse nimitti hän Rarahua nimeltä... Hyvin
kiemailevin ilmein oli hän taas pudottanut palmikkonsa alas ja hänen
vanhat, himokkaat silmänsä säkenöivät inhottavasti.



XXVIII.


Hän kaivoi taskuistaan monenlaisia tavaroita, jotka hän tarjosi
lapsille: rasioita, täynnä punaista ja valkoista puuderia, pieniä,
näppäriä pukeutumisvälineitä, pieniä hopealapioita kielen raapimista
varten, ja selitti kaikkien käyttötavan -- sitten vielä kiinalaisia
makeisia, pippuriin ja inkiväärin säilytettyjä hedelmiä...

Etenkin oli Rarahu hänen kiihkeän huomionsa esineenä. -- Ja molemmat
pienokaiset antoivat hiukan pyydellä itseään, mutta pitivät kuitenkin
hyvänään hänen tavaransa, vaikkakin halveksivin huulenliikkein ja
irvistellen kuin marakatit.

Suuresta punaisesta nauhasta antoi Rarahu kiinalaisen suudella paljasta
olkapäätään.

Sitten pyrki Tseen-Lee vielä pitemmälle ja lähenteli huulillaan pienen
ystävättäreni suuta -- silloin pakeni Rarahu täyttä vauhtia Tiahuin
seuraamana. Molemmat katosivat metsään kuin gasellit kädet lahjoja
täynnä. Heidän naurunsa kuului vielä kaukaa vihreyden läpi -- ja
Tseen-Lee, joka ei kyennyt saavuttamaan heitä, jäi paikoilleen surkeana
ja nolona.



XXIX.

Pilvi on hajonnut.


-- -- -- Seuraavana päivänä nojasi Rarahu päätänsä minun polveeni ja
itki kuumia kyyneliä... Sattuman varassa metsissä kasvaneena olivat
käsitykset hyvästä ja pahasta jääneet hyvin kehittymättömiksi pikku
raukan sydämessä; siellä oli koko joukko omituisia, epätäydellisiä
ajatuksia, jotka olivat syntyneet itsestään suurien puiden varjossa.
-- Nuoret, puhtaat tunteet olivat siellä kuitenkin vallalla ja
niihin sekoittui myöskin muutamia kristillisiä käsitteitä, jotka hän
sattumalta oli siepannut vanhojen huoltajiensa Raamatusta...

Sievistelyhalu ja persous makeisille olivat vieneet hänet oikealta
tieltä, mutta minä olin varma, ehdottomasti varma siitä, ettei hän
ollut antanut mitään korvaukseksi noista omituisista lahjoista, ja että
pahan voi vielä parantaa kyynelillä.

Hän käsitti tehneensä jotain hyvin pahaa, hän käsitti etenkin, että
hän oli saattanut minut pahoilleni -- ja että minun veljeni John, tuo
vakava John, kääntäisi pois hänestä siniset silmänsä...

Hän oli tunnustanut kaiken, tarinan vihreästä harsohameesta ja tarinan
punaisesta _pareosta_. Hän itki, pikku raukka, koko sydämestään;
rinta tärisi huokauksista -- ja Tiahui itki myöskin, koska hän näki
ystävättärensä itkevän...

Nuo kyyneleet, jotka olivat Rarahun ensimäiset hänen elinaikanaan,
veivät meidän kesken siihen tulokseen, mihin kyyneleet useinkin
johtavat: ne tekivät meidät yhä rakkaammiksi toisillemme. Sydän sai
suuremman sijan tunteissani häntä kohtaan ja Ariitéan kuva hälveni
hetkeksi...

Tuo omituinen pikku olento, joka itki polvellani Valtameren saaren
metsien yksinäisyydessä, näyttäytyi nyt minulle aivan oudolta puolelta;
ensikertaa tuntui hän minusta _henkilöltä_, ja minä aloin miettiä mikä
ihastuttava nainen hänestä olisi tullut, jos muut kuin nuo vanhat
alkuasukkaat olisivat päässeet hoitamaan hänen nuorta sieluaan...



XXX.


Tästä päivästä alkaen ei Rarahu enää pitänyt itseään lapsena ja lakkasi
näyttäytymästä paljain rinnoin päivän valossa...

Arkipäivinäkin alkoi hän käyttää hameita ja palmikoida pitkää
tukkaansa...



XXXI.


_Mata revan_ nimen oli Rarahu antanut minulle, koska hän ei ollenkaan
voinut sietää Loti nimeä, jonka minä olin saanut Faïmanalta tai
Ariitéalta. -- _Mata_ tarkoittaa oikeastaan _silmää_; maorit nimittävät
ihmisiä silmien mukaan ja sillä perusteella annetut nimet ovat yleensä
hyvin onnistuneita...

Plumketia sanottiin esim. kissansilmäksi, (_Mata-pi faré_), Brownia
rotansilmäksi, (_Mata ioré_) ja Johnia sinisilmäksi, (_Mata ninamu_)...

Rarahu ei tahtonut verrata minua mihinkään eläimeen, ja monen
miettimisen jälkeen oli hän valinnut runollisemman nimityksen
_Mata-reva_.

Minä kysyin neuvoa arvoisien Pipcus-munkkien sanakirjalta ja löysin
seuraavaa:

-- -- -- _Reva_, taivaankansi -- rotko, syvänne, salaperäisyys...



XXXII.

Loti'n päiväkirjasta.


Tunnit, päivät, kuukaudet menivät menojaan tässä maassa aivan
toisin kuin muualla, aika hävisi jäljettömästi ikuisen kesän
yksitoikkoisuuteen. -- On kuin olisi rauhan ja liikkumattomuuden
ilmapiirissä, missä maan levottomuutta ei enää ole olemassa...

Oi! mitä ihania hetkiä, oi! mitä suloisia, viileitä kesäpäiviä
vietimmekin jokapäivä Fataua-puron rannalla tässä varjokkaassa,
tuntemattomassa metsikössä, joka oli Rarahun ja Tiahuin koti. --
Puro virtasi hiljalleen eteenpäin sileitten mukulakivien yli tuoden
mukanaan suuret joukot silmännäkemättömiä kaloja ja vesihyönteisiä.
-- Maan peittivät hienot ruoholajit, ja niistä nousi tuoksu, joka
muistutti heinäntuoksua Euroopassa, kauniissa kesäkuussa; harvinainen
tuoksu, jota mainittiin yhdellä ainoalla tahitilaisella sanalla:
_pumiraira_, joka tarkoittaa _vienoa heinänhajua_. Ilma oli täynnänsä
troopillisia höyryjä, joiden joukossa voimakkainna vallitsi keskipäivän
auringon lämmittämien oranssien tuoksu. Ei mikään häirinnyt tuota
valtavaa äänettömyyttä keskipäivän aikana Oceaniassa. Pienet
sisiliskot, siniset kuin turkoosi, tunsivat olevansa turvassa meidän
liikkumattomuutemme vuoksi ja niitä vilisi ympärillämme mustien,
suurien, violettisilmäisten perhosten saattamina. Kuului vain veden
hiljainen kohina, hyönteisten hieno hyrinä ja silloin tällöin
läpikypsän guavehedelmän putoaminen, joka maata vasten särkyessään
levitti mansikan hajua...

... Ja kun päivä oli loppumaisillaan ja aurinko jo oli alentunut
taivaanrannalle heittäen hehkuvan kultaisia säteitään puiden oksille,
palasi Rarahu minun kanssani yksinäiseen majaansa metsässä. --
Molemmat hänen vanhat sukulaisensa olivat aina Saapuvilla istuen
kyyryssä jäykkinä ja vakavina pandanusmökkinsä edustalla ja katsellen
meidän tuloamme. -- Jonkunlainen mystillinen hymy, huolettoman
hyväntahtoisuuden ilme, valaisi hetkeksi heidän sammuneita kasvojaan.

"Me tervehdimme sinua, Loti!" sanoivat he kurkkuäänillään; tai: "Me
tervehdimme sinua, Mata reva!" Siinä kaikki ja sitten täytyi minun
vetäytyä takaisin ja jättää heidän luokseen pikku ystäväni, joka
hymyillen seurasi minua silmillään, ja joka oli kuin nuoruuden kukkea
olemus molempien synkkien polyneesialaisten muumioiden rinnalla...

Oli ilta-aterian hetki. Ukko Tahaapairu ojensi pitkät, tatuoidut
käsivartensa polttoainekasaan ja otti siitä pari kuivaa
_burao_-kappaletta ja hankasi niitä vastatusten villien vanhalla
tavalla sytyttääkseen tulta. Rarahu otti tulen ukon käsistä, sytytti
oksakasan ja paistoi maassa pari _maioreaa_ eli leipäpuun hedelmää,
joista perhe aterioitsi...

Samaan aikaan oli Fataua-puron kylpijöillä tapana palata Papeeteen
Tetuara etunenässä, niin että minä aina sain mennä kotiin hauskassa
seurassa.

"Loti", sanoi Tetuara. "Älä unhota, että sinua tänä iltana odotetaan
kuningattaren puutarhassa. Teriä ja Faïmana lähettävät terveisiä
sanoen, että he odottavat sinua lähteäkseen kanssasi juomaan teetä
kiinalaisten luo -- -- -- Ja jos sinä sallit, tahtoisin minäkin
mielelläni olla mukana..."

Me palasimme laulaen tietä pitkin, josta oli näköala suuren sinisen,
laskevan auringon viime säteiden valaiseman Valtameren yli.

Yö laskeutui Tahitin ylle, kuulakkaana ja tähtivaloisana. Rarahu nukkuu
metsässään; sirkat virittävät ruohokossa iltalaulunsa, yöperhoset
lentelevät suurien puitten välissä -- ja hovinaiset alkavat harhailla
kuningattaren puutarhoissa.



XXXIII.


Kulkiessaan minun seurassani eräällä Papeeten varjoisalla puistokujalla
tervehti Rarahu puoleksi ystävällisesti, puoleksi leikillisesti --
mutta myöskin hiukan säikähtyneenä -- omituista olentoa, joka kulki
ohitsemme.

Hän oli pitkä, kuivettunut nainen, jonka puku ainoastaan muistutti
tahitilaista ja joka vastasi tervehdykseen arvokkaasti ja jäykästi
kääntyen sitten ympäri meitä katselemaan.

Rarahu näytti kiukuissaan kieltään hänelle ja kertoi sitte nauraen,
että tuo vanha piika, tuo _puolivalkea_, läpilaiha mestitsi, joka
oli erään englantilaisen ja erään maorilaisen tytär, oli ollut hänen
opettajattarenaan Papeeten koulussa.

Eräänä päivänä oli mestitsitär selittänyt oppilaalleen, että hän,
Rarahun helppo-oppisuuden, takia mitä hartaimmin toivoi, että tytöstä
tulisi hänen seuraajansa opettajan virassa.

Rarahu joutui aivan suunniltaan säikähdyksestä sellaista tulevaisuutta
ajatellessaan ja lähti heti paikalla Apiréhen, jättäen _haapiiraan_
(koulutalon) ainaiseksi ollakseen koskaan sinne palajamatta.



XXXIV.


Minä palasin eräänä aamuna _Rendeeriin_ tuoden muassani sen
mieltäjärkyttävän uutisen, että olin viettänyt yön Tamatoan seurassa...

Tamatoa, kuningatar Pomarén vanhin poika ja Raiatean saaren kauniin Moé
kuningattaren puoliso, -- pienen, viehättävän sairaan, Pomaré V:n isä,
-- oli henkilö, jota muutamia vuosia oli pidetty neljän varman seinän
sisällä ja oli vieläkin asukkaiden tarunomaisena kauhuna.

Tavallisessa tilassaan ei Tamatoa liene ollut ilkeämpi kuin kuka muu
hyvänsä, mutta hän joi, ja juovuttuaan _näki hän verta_, hän janosi
verta.

Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tavattoman pitkä ja
jättiläisvoimainen mies; kokonainen miesjoukko ei voinut pitää puoliaan
hänelle, kun hän sai raivokohtauksensa; hän surmasi silloin ihmisiä
pienimmättäkään aiheetta ja hänen tekemiänsä tuhotöitä on mahdoton
mielessään kuvitella.

Pomaré jumaloi kuitenkin tuota jättiläismäistä poikaansa. -- Kulkipa
palatsissa sellainenkin huhu, että hän viime aikoina päästi hänet
ulos, ja että hänen oli nähty yöllä kiertelevän puutarhoissa. -- Hänen
läsnäolonsa herätti hovinaisten keskuudessa samanlaista kauhua kuin
villi eläin, jonka häkki tiedettäisiin öisin huonosti suljetuksi.

Pomarén palatsissa oli vieraita varten varattu huone yötä ja päivää
avoinna; siellä oli permannolla puhtailla, valkeilla peitoilla
katettuja vuoteita, joita käyttivät ohi matkustavat tahitilaiset,
piirikuntien yön selkään jääneet päälliköt, ja joskus minä itsekin...

Kaikki nukkuivat puutarhoissa ja palatsissa, kun minä nyt astuin
vierashuoneeseen.

En tavannut siellä kuin yhden henkilön istumassa, nojaten pöytään,
jolla paloi kookosöljylamppu... En tuntenut häntä ja hänen vartalonsa
ja jäsenensä olivat melkein yli-inhimillisen jykevät; toisella
kädellään olisi hän voinut murskata ihmisen kuin hauraan lasin. --
Hänellä oli ihmissyöjän paksut, nelikulmaiset leuat; hänen jykevä
päänsä oli painava ja villinnäköinen, ja hänen puoleksi suletuissa
silmissään oli harhailevan surullinen ilme...

_Ia ora na, Loti!_ (Tervehdin sinua, Loti!)

Minä olin pysähtynyt ovelle.

Sitten alkoi minun ja vieraan välillä seuraava keskustelu tahitin
kielellä:

"Kuinka sinä tiedät minun nimeni?"

"Minä tiedän, että sinä olet Loti, valkotukkaisen amiraalin pieni
ajutantti. Minä olen usein nähnyt sinun kulkevan ohitseni yöllä.
Tuletko sinä nukkumaan?"

"Entä sinä? Oletko sinä jonkun saaren päällikkö?"

"Olen; minä olen suuri päällikkö. Heittäydy tuonne nurkkaan; sieltä
saat parhaan patjan."

Kun olin päässyt pitkälleni ja kääriytynyt pareooni suljin minä silmäni
-- juuri niin paljon, että saatoin tarkata tuota omituista henkilöä,
joka oli varovaisesti noussut ja tuli minua kohti.

Samalla kuin hän lähestyi oli hiljainen kolina saanut minut kääntämään
pääni päinvastaiseen suuntaan, ovelle päin, josta vanha kuningatar
juuri tuli esiin. Hän astui hyvin varovasti, paljain jaloin,
varpaillaan, mutta matot natisivat kuitenkin hänen raskaan ruumiinsa
painosta.

Kun mies tuli aivan viereeni, otti hän musliinisen moskiittoverhon ja
levitti sen huolellisesti pääni päälle; sitten asetti hän banaanin
lehden lamppunsa eteen, ettei valo häiritsisi minua ja palasi istumaan,
nojaten päänsä molempiin käsiinsä.

Pomaré, joka tuskaisesti oli tarkastellut meitä oven pimeästä aukosta,
näytti tutkintoonsa tyytyväiseltä ja katosi...

Kuningattarella ei koskaan ollut tapana tulla tähän asuntonsa osaan, ja
koska hänen tulonsa oli vahvistanut luuloani toverini vaarallisuudesta,
meni minulta kokonaan halu nukkua.

Vieras ei kuitenkaan liikahtanut enää; hänen katseensa oli tullut
harhailevaksi ja ilmeettömäksi, hän oli unohtanut minun läsnäoloni...
Jossain kaukana kuuluivat kuningattaren hovinaiset laulavan jotain
Pomotu-saarien _himénéeta_ kaksiäänisesti .-- Ja sitten huusi
prinssipuolison, vanhan Ariifaitén ääni: "_Mamu_!" (hiljaa!) "_Te hora
a horu ma piti_!" (hiljaa, on keskiyö!) Ja sitten tuli hiljaisuus kuin
taikavoimalla.

Tuntia myöhemmin ilmestyi vanhan kuningattaren varjo taas oviaukkoon.
-- Lamppu oli sammumaisillaan, ja mies oli juuri nukkunut...

Samoin tein kohta minäkin, vaikka nukahdinkin aivan kevyesti. Ja kun
minä sitten aamun koittaessa nousin lähteäkseni, huomasin, ettei mies
ollut liikahtanut paikaltaan; hänen päänsä oli vain luisunut käsien
varasta ja lepäsi pöydällä...

Minä peseydyin puutarhan perällä, mimosojen alla, raikasvetisessä
purossa. Sitten menin minä parvekkeen luo tervehtimään kuningatarta ja
kiittämään häntä vieraanvaraisuudestaan.

"_Haere mai Loti_", sanoi hän, niin kaukaa kuin minut näki, "_haere mai
paraparan_!" (Tule tänne Loti juttelemaan hiukan!) "No, ottiko hän sinut
hyvästi vastaan?"

"Kyllä", sanoin minä.

Ja minä näin hänen vanhojen kasvojensa kirkastuvan ilosta, kun minä
ilmaisin hänelle kiitollisuuteni hänen huolenpidostaan.

"Tiedätkö, kuka se oli?" sanoi hän salaperäisesti. "Oi! Mutta älä puhu
siitä kellekään, Loti... se oli Tamatoa!"

Muutamia päiviä sen jälkeen päästettiin Tamatoa virallisesti vapauteen,
sillä ehdolla, ettei hän loittonisi palatsista. Minulla oli usein
tilaisuus puhutella häntä ja puristaa hänen kättänsä...

Sitä kesti siksi, kun hän karkasi ja tappoi naisen ja kaksi lasta
protestanttisen lähetyssaarnaajan puutarhassa, ja teki samana päivänä
joukon sellaisia verisiä hirmutöitä, ettei niistä voisi kirjoittaa
latinaksikaan...



XXXV.


... Kukapa osaisi sanoa, missä jonkun maan viehätys piilee? Kukapa
taitaisi tajuta tuon sisäisen tutunomaisuuden, tuon määrittelemättömän
sävyn, mitä ei mikään inhimillisissä kielissä ilmaise?...

Tahitin viehkeydessä on paljon tuota outoa surumielisyyttä, joka
painaa kaikkia Valtameren saaria -eristetty asema Tyynenmeren
äärettömyydessä -- mereltä puhaltava tuuli -- hyökyaaltojen kohina --
varjojen syvyys -- noiden maorilaisten karkea ja suruinen ääni, jotka
kiertelevät laulellen hämmästyttävän korkeiden, valkoisten ja hoikkien
kokospalmujen runkojen keskellä...

Kuluttaa itseään etsimällä, tajuntaan pyrkimällä, ilmaisumuotoa
hakemalla... Turha vaiva -- tuo jokin pujahtaa pois ja pysyy
käsittämättömänä...

Olen kirjoittanut Tahitista monta pitkää sivua; niissä on
yksityiskohtia pienimpienkin taimien ulkonäköön -- sammalien
erikoispiirteihin saakka...

Luettakoonpa tuo kaikki parhaimmalla tahdolla maailmassa -- onko sitten
päästy ymmärtämään? Varmasti ei...

Ja sitten: onko lukemisen loputtua kuultu yöllä, Polynesian koralleista
valkeilla rannikoilla, onko kuultu, yöllä, _vivon_ [kaislahuilun]
surullisen äänen soivan metsien pimennoista tai näkinkenkätorvien
kaukana mylvivän?



XXXVI.

Herkkua.


... "Valkean miehen liha maistuu kypsältä bananilta..."

Sen tiedon sain minä vanhalta, Rutumah-saaren maoripäälliköltä
Hotoarulta, jonka asiantuntemus tällaisissa seikoissa on eittämätön...



XXXVII.


... Rarahu oli kerran vihapäissään nimittänyt minua _pitkäksi,
jalattomaksi sisiliskoksi_, ja minä en ensiksi oikein ymmärtänyt sitä...

Koska käärme on aivan tuntematon eläin Polynesiassa, oli Rarahun
mestitsi-opettajatar, selittääkseen hänelle missä muodossa paholainen
oli vietellyt ensimäisen naisen, turvautunut tuohon kuvaannolliseen
lauseparteen.

Rarahu oli siis tottunut pitämään tuollaista "pitkän jalattoman
sisiliskon" muunnosta ilkeimpänä ja vaarallisimpana kaikista eläimistä
maan päällä; -- ja siksi oli hän singonnut minulle tuon loukkauksen...

Hän oli vielä mustasukkainen, tuo pikku Rarahu parka: hän kärsi siitä,
ettei Loti tahtonut kuulua yksinomaan hänelle.

Nuo Papeeten illat, nuo toisten nuorten naisten huvitukset, joihin
hänen vanhat huoltajansa kielsivät häntä sekaantumasta, saivat hänen
lapsellisen mielikuvituksensa liikkeelle -- Etenkin nuo teekutsut
kiinalaisten luona, joista Tetuara toi hänelle haaveellisia kuvauksia,
teekutsut, missä Teria, Faimana ja muutamat muut "tyhmät neitsyet"
kuningattaren saattueesta joivat ja juopuivat. -- Lotikin otti osaa
niihin, johtikin niitä joskus, ja se sekoitti Rarahun ajatukset,
niin ettei hän ymmärtänyt enää mitään... Kun hän oli solvannut minua
kylliksi, rupesi hän itkemään, ja se oli paljoa parempi ponsilause...

Siitä päivästä lähtien minua tuskin nähtiin Papeeten iltaseuroissa.
-- Minä viivyin yhä kauemmin Apirén metsissä, jaoinpa joskus muutaman
leipäpuunhedelmänkin vanhan Tahaapairun kanssa. -- Yön saapuminen oli
surullista tässä yksinäisyydessä; mutta sillä surumielisyydellä oli
syvä viehätyksensä, ja Rarahun äänessä oli suloinen sointu iltaisin
puiden korkean, synkän holvin alla... Minä jäin sinne siihen hetkeen
saakka, jolloin vanhukset lukivat rukouksensa -- tuon säännöttömällä,
kesyttömällä kielellä lausutun rukouksen, mutta joka sentään oli sama
kuin minun lapsuudessa oppimani -- "_Isä meidän, joka olet taivaissa_"
-- Kristuksen ikuinen, ylevä rukous kaikui oudon salaperäisesti
tuolla, vanhan maailman rajoilla, noitten metsien hämäryydessä,
öitten hiljaisuudessa, tuon aavemaisen vanhuksen hitaan, vakaan äänen
lausumana.



XXXVIII.


Oli eräs seikka, jonka Rarahu jo alkoi tuntea, ja jonka hän myöhemmin
oli saava katkerasti kokea -- seikka, jota hän ei kyennyt selvästi
määrittelemään sielussaan -- eikä varsinkaan ilmaisemaan primitiivisen
kielensä sanoilla. -- Hän käsitti hämärästi, että hengen alalla
mahtoi olla rotkoja hänen ja Lotin välillä, kokonaisia ajatus- ja
tuntemattomia tietomaailmoita. -- Hän tajusi jo meidän rotujemme,
käsitystemme, pienimpien tunteittemme pohjimmaisen erilaisuuden: elämän
alkeellisimpienkin muotojen ilmaukset erosivat toisistaan meissä
molemmissa. -- Loti, joka pukeutui tahitilaisten tavoin ja puhui hänen
kieltään, oli hänen mielestään _paupa_ -- suurten merien tuolta puolen,
haavemaista saapunut mies -- yksi niitä, jotka muutama vuosi sitten
alkoivat tuoda liikkumattomaan Polynesiaan niin paljon kuulumattomia
muutoksia, ja aavistamattomia uutuuksia...

Hän tiesi myöskin, että Loti kohta lähtisi pois, milloinkaan
palajamatta, takaisin kaukaiseen isänmaahansa... Hänellä ei ollut
mitään käsitystä noista pyörryttävistä välimatkoista -- ja Tahaapairu
vertasi niitä äärettömyyteen, mikä erotti Fatauan kuusta tai tähdistä.

Hän arveli esittävänsä Lotin silmissä -- viisitoista- vuotias lapsi kun
oli -- vain pientä, merkillistä olentoa, leikkikalua, jonka ohikulkija
pian unhottaisi...

Hän erehtyi kuitenkin -- Lotikin huomasi vaalivansa häntä kohtaan
tunnetta, joka ei enää ollut tavallinen. -- Loti rakasti häntä jo
hiukan sydämessään...

Hän muisteli veljeään Georges'ia -- häntä, jota tahitilaiset nimittivät
Rueriksi, ja joka oli tuonut muassaan tästä maasta himmenemättömiä
muistoja -- ja hän tunsi, että niin tulisi hänenkin käymään. -- Lotista
näytti hyvin mahdolliselta, että tuo Tetuaran oikun sattumalta alkuun
panema seikkailu jättäisi koko hänen elämäänsä syviä, kestäviä jälkiä...

Vielä hyvin nuorena oli Loti joutunut euroopalaisen elämän levottomaan
piiriin; hyvin aikaiseen oli hän kohottanut sitä verhoa, joka kätkee
lapsilta maailman näyttämön; -- äkkiä, kuudentoista ijässä heitettynä
Lontoon ja Parisin vilinään, oli hän kärsinyt aikana, jolloin
tavallisesti aletaan ajatella...

Loti oli hyvin väsyneenä palannut tältä aikaisaamuiselta elämän
retkeltä -- ja piti itseään jo hyvin väsähtäneenä. Hän oli tullut
syvästi kyllästyneeksi ja pettyneeksi -- koska hän, ehtimättä kasvaa
toisten nuorukaisten kaltaiseksi, oli alottanut pienenä, puhtaana
ja uneksivana lapsena perheen suloisessa rauhassa varttuen. Hänkin
oli ollut pieni villi, jonka sydämeen yksinäisyydessä painui joukko
tuoreita ajatuksia ja säteileviä ihanteita. -- Ennen kuin hän lähti
uneksimaan Oceanian metsiin, oli hän aivan lapsena jo kauan uneksinut
yksinään Yorkshiren metsissä.

Lotin ja Rarahun välillä oli suuri paljous salaperäisiä, sielullisia
siteitä, maailman molemmissa äärimmäisyyksissä syntyneitä. --
Molemmat olivat he tottuneet yksinoloon ja mietiskelyyn, metsien ja
luonnon yksinäisyyteen; molempia miellytti viettää pitkiä hetkiä
hiljaisuudessa, loikoen heinikossa tai sammalilla; molemmat rakastivat
intohimoisesti haaveilua, musiikkia -- kauniita hedelmiä, kukkia ja
raikasta vettä...



XXXIX.


Tällä hetkellä ei näköpiirissämme ollut pilveäkään...

Vielä saisimme viettää viisi pitkää kuukautta yhdessä... Oli hyvin
turhaa olla huolissaan tulevaisuudesta...



XL.


Rarahu viehätti kaikki laulullaan.

Kun hän lauleli yksin väreili hänen äänensä niin raikkaina ja suloisina
liverryksinä, että vain linnut taikka pienet lapset saattavat niin
viserrellä.

Kun hän lauloi joukossa, kirjaili hän toisten säveleeseen vallattomia
muunnelmia, jotka liikkuivat asteikon kaikkein korkeimmissa äänissä; ne
olivat aina hyvin mutkallisia ja ihmeteltävän sointuvia.

Apiréssä, niin kuin kaikissa muissakin tahitilaisissa piirikunnissa
oli _himéné_-niminen kuoro, joka toimi säännöllisesti johtajan
ohjaamana ja esiintyi kaikissa alkuasukkaiden juhlissa. Rarahu oli sen
tärkeimpiä jäseniä ja hänen puhdas äänensä kaikui kaikista ylinnä; --
häntä säestävä kuoro kuulosti synkältä ja jäykältä. Etenkin miehet
sekoittivat siihen matalia, metallimaisia sointuja, jonkunlaisia
mylvähdyksiä, jotka ilmaisivat _dominantin_ ja ne tuntuivat pikemmin
kesyttömästä soittokoneesta kuin ihmiskurkusta lähteneiltä.
Yhteislaulun täsmällisyydessä olisivat Konservatorionkin kuorolaulajat
joutuneet häviölle, ja se synnytti iltaisissa metsissä vaikutelmia,
joita ei voi kirjoittamalla kuvailla...



XLI.


Oli päivän sammumisen aika. Minä olin yksin meren rannalla, Apiréen
piirikuntaan kuuluvalla hietarannikolla. -- Odottelin Taimahaa
tällä eristetyllä paikalla ja tunsin omituista mielenliikutusta
ajatellessani, että tuo nainen tulisi...

Eräs nainen tulikin kohta. Huomasi minut kookospalmujen alla ja läheni
minua... Yö oli jo tullut, ja kun hän oli aivan lähellä eroitin minä
oudot kasvot, jotka katselivat minua nauraen villiä naurua.

"Oletko sinä Taimaha?" sanoin minä hänelle.

"Taimaha? En. -- Minun nimeni on Tevaruefaipotuaiahutu Papetoian
piiristä. Minä pyydystän porsliinisimpukoita riutoilta ja punaista
korallia. Tahdotko ostaa sitä?"

Odotin vielä puoleen yöhön. -- Seuraavana päivänä sain tietää, että
oikea Taimaha oli lähtenyt takaisin saarelleen; minun sanaani ei oltu
viety perille, ja hän oli mennyt pois aavistamatta, että Ruerin veli
oli odottanut häntä monta tuntia hiekkarannikolla.



XLII.

Loti John B:lle "Rendeerissä".


    Taravao, 1872.

    Hyvä Veljeni John!

    Sanansaattajalla, joka tuopi sinulle tämän kirjeen, on samalla
    tehtävänä jättää sinulle koko joukko lahjoja minulta. Siinä
    on ensiksi töyhtö punaisen phaeton-linnun sulista, hyvin
    kallisarvoinen kappale, isäntäni, Tehepoon päällikön lahja;
    sitten kolmirivinen, pienistä, valkeista simpukoista pujotettu
    helminauha, päällikön vaimon lahja, ja lopuksi pari _reva-reva_
    tupsua -- jotka eräs ylhäinen nainen Papeurin piiristä oli
    pistänyt hiuksiini Taravaon juhlilla.

    Minä jään tänne vielä muutamaksi päiväksi, päällikön luo, joka
    oli veljeni ystävä; käytän amiraalin myöntämän loman aivan
    loppuun.

    Minulta ei puutu muuta kuin sinun läsnäolosi, veli, että oloni
    Taravaossa olisi täysin viehättävä. Papeeten ympäristöistä et
    voi saada käsitystäkään tästä tuntemattomasta seudusta, jonka
    nimi on Taravaon niemi: rauhaisa, varjoinen, lumoava nurkka --
    jättiläismäisine oranssimetsineen, joiden hedelmät ja kukat
    kauttaaltaan kattavat ihanan maaperän, tuoksuvien ruohojen ja
    punaisten kukkien alla.

    Sinne tänne on siroiteltu sitruunanpuisia majoja, missä muinaiset
    maorit liikkumattomina elävät; siellä on säilynyt alkuasukkaiden
    vanha vierasvaraisuus: hedelmäateriat vihreistä oksista ja
    kukista palmikoitujen katosten alla, musiikki, ruokopillien
    valittavat unisoonot, _himéné_-kuorot, laulut ja tanssit.

    Minä asun yksin yksinäisessä, pylväiden varaan rakennetussa
    majassa meren ja korallien yläpuolella. Valkeasta
    mattovuoteestani näen minä hiukan kumartuessani allani liikkuvan
    kokonaisen pienen erikoismaailman, ja se on korallien maa.
    Valkoisten tai ruusunpunaisten haarojen keskellä, merikasvien
    monimutkaisten oksikkojen välissä liikkuu tuhansia pikku kaloja,
    joitten värejä voi verrata ainoastaan kolibrien tai jalokivien
    hohtoon: sinipunervaa, heleän vihreää, kuvaamattoman sinistä
    -- ja koko joukko pieniä, kaikissa taivaankaaren väreissä
    säteileviä olentoja, jotka ovat kaiken muun, paitsi kalan
    muotoisia... Päivällä, ruokalevon rauhaisina tunteina, ihailen
    minä mietteihini vaipuneena kaikkea tuota, jota luonnontutkijat
    ja huomioidentekijätkään tuskin tuntevat.

    Yöllä ahdistaa sydäntäni hiukan tässä Robinsonmaisessa
    yksinäisyydessä. -- Kun tuuli vinkuu ulkona, kun meri
    kaiuttaa pimeässä suurta, synkkää ääntään, silloin tunnen
    minä kuin yksinäisyyden hätää, täällä, tämän kaukaisen saaren
    merellisimmällä, piiloisimmalla niemellä, -- tuon Tyynen meren
    mittaamattomuuden, äärettömimmän maan äärettömyyksistä, joka
    ulottuu aivan suoraan napamantereen salaperäisille rannoille
    saakka.

    Eräällä kaksipäiväisellä retkellä Tehaupoon päällikön kanssa sain
    minä nähdä tuon Vairian järven, joka herättää alkuasukkaissa
    taikauskoista pelkoa -- Vietimme yhden yön sen rannoilla. Se
    on outo kolkka, jota harva ihminen on katsellut; joskus saapuu
    sinne joku euroopalainen uteliaisuudesta: tie on pitkä ja
    vaikea, ympäristö villi ja autio. -- Kuvitteleppa kuollutta
    merta tuhannen metrin korkeudessa, hävinneenä keskustan vuorten
    taa, korkeiden ja jäyhien kallioiden häiritessä sen ympärillä
    terävillä ulkopiirteillään illan kirkasta taivasta. -- Syvä
    ja kylmä vesi, jota mikään ei elähytä: ei tuulen puuska, ei
    ääni, ei elävä olento, ei edes kalakaan... -- "Muinoin", sanoi
    Tehaupoon päällikkö, "laskeutuivat outosukuiset _tupapahut yöllä
    vuoristosta ja pieksivät vettä pitkillä merilokin siivillään_".

    Jos sinä menet kuvernöörin luo keskiviikko-illanviettoon ja
    tapaat siellä prinsessa Ariitéan, sano hänelle, etten unhota
    häntä yksinäisyydessäni ja toivon saavani tanssia hänen
    kanssaan ensi viikolla kuningattaren tanssiaisissa. -- Jos sinä
    puutarhoissa satut tapaamaan Faimanan tai Terian, voit sanoa
    heille minun puolestani mitä mieleesi juolahtaa...

    Rakas, kulta veli, tee minulle se ilo, että menet, Fataua-purolle
    kertomaan terveiseni pikku Rarahulle, Apiréesta... Tee se minun
    puolestani, pyydän sinua; sinä olet liian hyvä ollaksesi anteeksi
    antamatta meille molemmille... Totta tosiaan, minä vannon
    rakastavani tuota pikku raukkaa kaikesta sydämestäni...



XLIII.


... Rarahu ei tiennyt mitään _Taaroa_-jumalasta, yhtä vähän kuin
lukuisista jumalattarista hänen seurueessaan; eipä hän edes ollut
kuullut puhuttavankaan näistä polynesialaisen jumalaistaruston
henkilöistä. Ainoastaan kuningatar Pomaré oli kunnioituksesta rotunsa
vanhoja perintätapoja kohtaan oppinut nuo muinaisten jumal'olentojen
nimet säilyttäen muistissaan ammoisten aikojen omituisia legendoja.

... Mutta kaikki nuo Polynesian kielen oudot sanat, jotka olivat
hämmästyttäneet minua, nuo hämäräsisältöiset, salaperäiset sanat,
joilla ei ole vastinetta meidän euroopalaisissa kielissämme, olivat
tuttuja Rarahulle ja hän käytti niitä tai selitti niitä minulle
harvinaisen, kummallisen runollisesti.

"Jos sinä jäisit useammin Apiréehen yöksi", sanoi hän minulle, "oppisit
sinä minun seurassani paljon nopeammin koko joukon sanoja, joita
Papeetessa asuvat tytöt eivät tiedä. Kun olemme olleet _yhteisen pelon
vallassa_, opettaisin minä sinulle _Tupapahuista_ hyvin pelottavia
asioita, joita sinä et tiedä..."

Ja maorinkielessä on tosiaan paljon sanoja ja kuvia, jotka käyvät
ymmärrettäviksi vasta ajan pitkään, kun on elänyt alkuasukasten kanssa
öisissä metsissä kuunnellen tuulen ja meren voihkinaa, korva tarkaten
kaikkia luonnon salaperäisiä ääniä.



XLIV.


... Tahitin metsissä ei koskaan kuule minkäänlaista linnunlaulua;
maorien korvat eivät tunne tuota naivia soitantoa, mikä muissa
ilmanaloissa täyttää metsät ilolla ja elämällä.

Tuon synkän varjon alla, köynnöskasvien ja kanervien keskellä,
ei mikään lennä, ei mikään liiku, siellä on aina sama outo
hiljaisuus, joka tuntuu vallitsevan alkuasukkaiden surumielisessä
mielikuvituksessakin.

Vuorenrotkoissa näkee vain liitelevän pelottavissa korkeuksissa
phaetonin, pienen valkoisen linnun, jonka pyrstössä on pitkä valkea tai
vaaleanpunainen sulka.

Päälliköt kiinnittivät ennen hiuksiinsa sulkatöyhdön; ja heiltä
vaadittiinkin paljon aikaa ja kestävyyttä saadakseen kokoon tuollaisen
ylimyksellisen koristeen...



XLV.

Määrittelemättömiä.


Meidän inhimillisellä luonto-raukallamme on eräitä tarpeita, jotka
tuntuvat aiotun erikoisesti muistuttamaan meille kuinka epätäydellisiä
ja aineestariippuvaisia me olemme -- tarpeita, joihin sekä
kuningattarien että paimentyttöjen täytyy alistua -- "vartiankin, joka
valvoo Louvren porttia" j.n.e.

Kun kuningatar Pomaréta ahdistaa tuollainen epämiellyttävä tilanne,
seuraa häntä kolme naista erääseen salaperäiseen komeroon, jonka
bananien lehvät peittävät...

Ensimäisellä näistä uskotuista on tehtävänä tukea toimituksen aikana
hänen painavaa, kuninkaallista olemustaan. Toinen pitää kädessään
_buraon_ lehtiä, jotka ovat valitut tuoreimpien ja pehmeimpien
joukosta... Kolmas, joka alkaa tehtävänsä, kun toiset ovat sen
lopettaneet -- kantaa pullossa sandelin (monoi) tuoksuista kookosöljyä,
jolla hän on saanut toimekseen voidella ne kohdat, mitkä buraonlehdillä
hierominen on hetkeksi tulehduttanut tai raapinut...

Istunnon päätyttyä -- palaa kulkue vakavana palatsiin.



XLVI.


Rarahu ja Tiahui olivat sättineet toisiaan erittäin kiihkeästi. --
Heidän raikkaista suistaan oli monen minuutin ajan, keskeytymättä ja
esteettä tulvinut mitä lapsellisimpia ja päättömimpiä, -- sekä myöskin
sopimattomimpia haukkumasanoja. -- Samoinkuin latinalainen, uhmailee
tahitilainenkin sanoissa säädyllisyyttä. --

Se oli noiden kahden pikku tytön ensimäinen riita, ja se huvitti
suuresti katselijoita; kaikki Fataua-puron rannalla loikoilevat nuoret
naiset nauroivat täyttä kurkkua ja kiihottivat heitä:

"Sinä olet onnellinen, Loti", sanoi Tétuara. "Sinun tähtesi he
riitelevät."

Ja minun takiani se todella tapahtuikin. Rarahu oli saanut Tiahuihin
kohdistuvan mustasukkaisuuden puuskan, ja siitä johtui väittely.

Kuin kaksi naaraskissaa, jotka ovat hyökkäämäisillään ja
kynsimäisillään, katselivat molemmat pikkutytöt toisiaan kalvaina,
liikkumattomina, vihasta vavisten:

"_Tinito oufa_!" (Kiinalaisen hempukka) huusi Tiahui ponsilauseiden
loppuessa, viitaten verisesti kauniiseen, vihreään harsohameeseen.

"_Oviri, Amutaata_!" (Raakalainen, ihmissyöjä) pisteli Rarahu,
joka tiesi ystävättärensä aivan pienenä saapuneen eräältä kaikkein
kaukaisimmista Pomotu-saarista -- ja vaikkei Tiahui itse suinkaan ollut
ihmissyöjä, oli hänen sukulaistensa keskuudessa varmasti ollut niitä.

Haukkumasanat olivat molemmin puolin sattuneet kipeään kohtaan, ja
molemmat pikku tytöt raapivat ja purivat kiskoen toisiaan tukasta.

Heidät erotettiin. He alkoivat itkeä, ja sitten kun Rarahu oli
heittäytynyt Tiahuin syliin päätyivät molemmat toisiaan innolla
rakastavat suutelemaan ja syleilemään sydämensä pohjasta...



XLVII.


Tiahui oli tunteittensa kuohussa suudellut Rarahua nenällään seuraten
maorirodun vanhaa, unohtunutta tapaa, joka oli jäänyt hänen mieleensä
lapsuudesta barbaarisilla saarilla; hän oli suudellut ystävätärtään
asettaen pienen nenänsä Rarahun poskelle ja hengittäen hyvin
voimakkaasti.

Noin huokuen suutelivat maorilaiset muinoin toisiaan -- huulille
suuteleminen on tullut heille Euroopasta...

Ja huolimatta kyynelistään valahti Rarahun huulille minua katsellessaan
koomillinen yhteisymmärryksen hymy, joka ilmaisi jokseenkin seuraavaa:

"Katsos tuota pientä raakalaista!... Olinpa oikeassa sanoessani häntä
siksi! Mutta minä pidän hänestä kuitenkin!"...

Ja kaikin voimin syleilivät molemmat pikkuiset toisiaan ja hetki sen
jälkeen oli kaikki unohdettu.



XLVIII.


Seuratessa hoikkien kookospalmujen alla Tahitin valkeita
hietarannikoita tapaa jollain yksinäisellä paikalla sinistä
äärettömyyttä kohti kohoavia, -- menneitten sukupolvien ihmisten
maulla valitsemilla kohdilla kuolinkumpuja, suuria korallirykelmiä
siellä täällä... Ne ovat _marae'ita_, muinais-aikojen päälliköiden
hautoja, ja tarina niiden alla lepäävistä vainajista katoaa
satumaiseen, tuntemattomaan menneisyyteen, joka vallitsi ennen
Polynesia-saariryhmän löytöä. -- Kaikilla niillä saarilla,
missä maoreja asuu, tapaa _marae'ita_ rannikoilla. Rapa-Nui'n
salaperäiset saaristolaiset koristivat nämä haudat hirveänaamaisilla,
jättiläismäisillä kuvapatsailla, tahitilaiset istuttivat niiden
ympärille vain rautapuuryhmiä. Rautapuu on sen seudun sypressi, sen
lehvikkö on raukea; merituuli viheltää omituisesti kulkiessaan sen
jäykkien oksien välitse... Nuo vuosista huolimatta valkeina, korallin
hohtavina pysyneet hautakummut, joiden yli suuret, mustat puut
kohoavat, loihtivat mieleen entisajan kamalan uskonnon muistoja: nehän
olivat myöskin alttareita, joilla ihmisuhreja teurastettiin vainajien
kunniaksi.

"Tahiti", sanoi Pomaré, "oli ainoa saari, missä kaukaisimpinakaan
aikoina ei syöty uhreja pyhän toimituksen jälkeen, matkittiin vain
hirmuaterian menoja. Silmät vain poistettiin kuopistaan, pantiin
lautaselle ja tarjottiin kuningattarelle, -- valta-aseman kamala
etuoikeus." (_Pomarén suusta kuultua_.)



XLIX.


Tahaapairu, Rarahun kasvatti-isä, harjoitti niin merkillistä ammattia,
ettei meidän Euroopassamme, jossa on niin viljalti kaikenlaisia
keksintöjä, ole varmasti vielä koskaan kuviteltu moista.

Hän oli hyvin vanha, ja se ei ole niinkään tavallista Valtameren
saarilla. Sitäpaitsi oli hänellä parta, valkoinen parta, mikä siellä
on vielä harvinaisempaa. Marquesassaarilla on valkoinen parta
melkein olematon tuote, jota käytetään kallisarvoisten koristusten
valmistamiseen eräiden päälliköiden hiuslaitteisiin ja korviin -- ja
siellä hoidellaan ja säilytetään huolellisesti muutamaa vanhusta tämän
heidän ruumiillisen olemuksensa osan säännöllistä vuoroviljelystä
varten.

Vanha Tahaapairu leikkasi kaksi kertaa vuodessa omansa, ja lähetti
sen Hivao'aan, kaikkein barbaarisimpaan Marquesassaarista, missä sitä
myytiin painoonsa kultaa.



L.


Rarahu katseli hyvin tarkkaavasti ja kauhuissaan pääkalloa, jota minä
pidin polvillani.

Me istuimme aivan erään korallikummun huipulla, suuren rautapuun
juurella. Oli ilta Papenoon kaukaisessa piirikunnassa, aurinko sukelsi
hitaasti suureen, vihreään Valtamereen, luonnon hämmästyttävän
hiljaisuuden keskellä.

Sinä iltana katselin minä Rarahua tavallista suuremmalla hellyydellä;
oli päivä ennen lähtöä. _Rendeer_ tulisi hetkeksi poistumaan ja käymään
Marquesassaarien pohjoisryhmässä.

Rarahu oli vakavana ja hartaana vaipunut noihin lapsellisiin
haaveihinsa, joihin minä en koskaan päässyt täydellisesti tunkeutumaan.
Hetkisen oli hän ollut aivan kokonaan kultaisen valon kirkastamana,
ja sitten, säteilevän auringon laskeuduttua meren onkaloihin, piirtyi
hän sulavana, sirona varjokuvana auringonlaskun punertamaa taivasta
vasten...

Rarahu ei ollut koskaan katsellut niin läheltä tuota kammottavaa
kappaletta, joka lepäsi polvillani, ja joka hänestä, niin kuin kaikista
polyneesialaisista oli hirmuinen pelätin.

Saatoin nähdä, että tuo synkeä esine herätti hänen viljelemättömässä
sielussaan joukon uusia käsitteitä -- hänen voimatta antaa niille
tarkkaa muotoa...

Tuo pää oli kai hyvin vanha, -- melkein kivettynyt -- ja tuon punaisen
vivahduksen verhoama, joka tämän maan mullasta tarttuu kiviin ja
luihin... Kuolema on kadottanut kauhunsa, kun se puhuu niin kaukaa...

"_Riaria_!" sanoi Rarahu... Riaria, on tahitilainen sana, jota sana
hirvittävä ei täydellisesti vastaa, koska se siellä merkitsee tuota
erikoisen synkkää, kuoleman ja aaveiden synnyttämää kauhua...

"Mikä sinua pelottaa tässä kalloparassa?" kysyin minä Rarahulta. Hän
vastasi osoittaen sormellaan hampaatonta suuta:

"Sen nauru, Loti; sen Tupapahunauru..."

... Yö oli jo pitkälle kulunut, kun me palasimme Apiréehen ja Rarahu
oli matkan varrella kokenut hyvin suuria kauhuja... Tässä maassa, missä
ei ole mitään pelättävää, ei kasvien, eläinten, eikä ihmisten puolelta;
missä saattaa nukahtaa minne hyvänsä taivasalle yksin ja aseettomana,
säikkyvät alkuasukkaat yöllä, ja vapisevat aaveiden pelosta...

Avonaisilla paikoilla, hiekkarannikoilla, tultiin jokseenkin hyvin
toimeen; Rarahu puristi kättäni omassaan ja lauloi _himénéeta_
saadakseen rohkeutta... Mutta siellä oli suuri kookospalmumetsä, jonka
läpi kulkeminen oli hyvin vaikeaa...

Rarahu käveli siellä minun edelläni ojentaen minulle molemmat kätensä
taaksepäin -- asento, joka ei juuri ollut mukava nopeasti kuljettaessa.
-- Hän tunsi sillä lailla olevansa paremmassa turvassa ja varmempi
siitä, ettei tiilenvärinen pääkallo salaa tarttuisi hänen hiuksiinsa...

Metsässä oli aivan pilkko pimeä; tuntui vain tahitilaisista kasveista
leviävä suloinen tuoksu. Maan peittivät suuret, kuivat palmunlehvät,
jotka kahisivat jalkojemme alla. Ilmassa kuului kookosmetsien
ominainen ääni: toisiinsa sattuvien lehvien metallinen sointu. Puiden
takaa kuului Tupapahuiden naurua, ja maassa kihisi inhottava, kamala
ryömintä: sinisten kovakuoriaisten äkillinen pako, kun ne meidän
lähestyessämme kiiruhtivat palaamaan maanalaisiin asuntoihinsa...



LI.


... Seuraava päivä oli hyvin rauhaton hyvästijättöpäivä.

Illalla luulin vihdoinkin tapaavani Taïmahan. Hän oli palannut
Tahitiin, oli minulle kerrottu, ja olin sopinut tapaamisesta erään
kuningattaren seuranaisen välityksellä, Fareuten rannikolla yön
langetessa...

Kun minä määrättyyn aikaan saavuin tälle yksinäiselle paikalle näin
minä liikkumattoman naisen, joka näytti odottavan pää peitettynä
paksulla, valkealla harsolla...

Minä lähestyin ja kutsuin: Taïmaha! Hunnutettu nainen antoi minun monta
kertaa toistaa tuon nimen vastaamatta; hän käänsi päänsä poispäin ja
nauroi musliiniverhonsa poimujen alla...

Vedin hunnun syrjään ja sen alta paljastuivat Faimanan tutut kasvot, ja
hän pakeni nauruun purskahtaen.

Faimana ei sanonut minulle, mikä rakkausseikkailu oli tuonut hänet
tälle paikalle, ja oli kiukkuinen tavatessaan minut siellä. Hän ei
ollut koskaan kuullut puhuttavan Taïmahasta, eikä voinut antaa minulle
mitään tietoja hänestä.

Minun oli pakko siirtää tapaamisyritykseni paluuni jälkeen. Tuntui
siltä kuin tuo nainen olisi vain taru, tai että salaperäistä voimaa
huvitti loitontaa meitä toisistamme säästääkseen meille myöhemmäksi
paljon järkyttävämmän kohtauksen...

Me lähdimme seuraavana aamuna hiukan ennen päivän nousua. Tiahui ja
Rarahu tulivat viimeisten tähtien kalvetessa saattamaan minua rannalle
saakka...

Rarahu itki viljoja kyyneleitä, vaikkei _Rendeerin_ matkan pitänyt
kestää kuin kuukauden verran; hän ehkä aavisti, ettei tuollaista
yhdessä viettämäämme suloista aikaa enää tulisikaan...

Idylli oli lopussa... Vastoin meidän inhimillisiä odotuksiamme nuo
Fataua-puron rannalla kulutetut rauhan ja onnen hetket olivat menneet
ohi, milloinkaan palajamatta.



TOINEN OSA.



I.

Kaikenlaista Nuka-Hivasta.


(Kappale, jonka voi jättää lukematta, mutta joka ei ole pituudella
pilattu.)

Nuka-Hivan nimikin tuo mukanaan karkoituksen ja rangaistusvankilan
kuvan, vaikkei mikään nyttemmin oikeuta tuota ikävää ajatusta. Jo
monta, pitkää vuotta sitten ovat tuomitut jättäneet tämän kauniin maan,
ja Taiohaen hyödytön linnake ei enää ole kuin raunio vain.

Vapaa ja villi aina vuoteen 1842, kuuluu saari tästä ajasta alkaen
Ranskalle. Tahitin, Seurasaarten ja Pomotu-saariston sortuessa on se
menettänyt riippumattomuutensa samaan aikaan kuin nuo saariryhmät
vapaaehtoisesti luopuivat omastaan.

Taiohaessa, saaren pääkaupungissa, asuu toistakymmentä euroopalaista,
kuvernööri, luotsi, lähetyspiispa, munkit, neljä nunnaa, jotka pitävät
koulua pikku tytöille, ja lopuksi neljä santarmia.

Kaikkien näiden keskuudessa eläen saapi maansa menettänyt, vallasta
syrjäytetty kuningatar hallitukselta kuuden sadan frangin eläkkeen
itseään ja perhettään varten, paitsi sotilaiden elantokustannuksia.

Valaanpyytäjälaivat pitivät ennen Taiohaeta lepopaikkanaan ja maa
oli alttiina heidän nylkemisjärjestelmälleen. Kurittomat matruusit
hajaantuivat alkuasukkaiden majoihin ja pitivät siellä suurta melua.

Nyttemmin, kiitos neljän santarmin vaikuttavan läsnäolon, huvittelevat
he mieluummin lähisaarilla.

Nuka-Hivan saaristolaiset olivat ennen hyvin lukuisat, mutta
euroopalaisten tuomat, uudet kulkutaudit ovat supistaneet heidän
joukkonsa vähemmäksi kuin kymmenenneksi osaksi entisestä.

Heidän ruumiinmuotojensa kauneus on kuuluisa ja Marquesassaarien rotua
kehutaankin yhdeksi ihmiskunnan kauniimmista.

Vaaditaan kuitenkin jonkunverran aikaa, että tottuisi noihin omituisiin
kasvoihin ja löytäisi viehättävää niistä. Naisilla, joitten vartalo
on niin siro ja suhteellinen, on karkeat piirteet, kuin kirveellä
veistetyt, ja heidän kauneutensa laatu on kaikkien lakien ulkopuolella.

He ovat Taiohaessa ottaneet käytäntöön pitkät, tahitilaiset
musliiniviitat; he pitävät tukkaansa puolilyhyenä, pörröllään,
kähärällä ja käyttävät hajuaineena sandelia.

Mutta maan sisäosissa ovat nuo naispuvut perin yksinkertaistetut.

Miehet tyytyvät kaikkialla kapeaan vyöhön, koska ihopiirrokset
vastaavat heidän mielestään täysin sopivaista pukua.

Niinpä ovatkin he tatuoidut perin huolekkaasti, äärimmäisellä taidolla
-- mutta omituisen mielenoikun vuoksi ovat nuo piirrokset sijoitetut
vain ruumiin toiseen puoliskoon, oikeaan tai vasempaan, kun toinen
puoli jää valkeaksi, tai melkein.

Heidän kasvojensa poikki kulkevat, tummansiniset piirrot tekevät heidän
ilmeensä hurjan raakalaismaisiksi, korostaen oudosti silmien valkuaista
ja hampaiden kiilloitettua emaljia.

Lähisaarilla, jotka harvemmin joutuvat kosketuksiin euroopalaisten
kanssa, ovat kaikki sulkatöyhtöjen eriskummaisuudet vielä käytännössä,
samoin kuin pitkiksi kaulanauhoiksi pujotetut hampaat ja mustat,
korviin kiinnitettävät villatupsut.

Taiohae täyttää syvän lahden keskustan korkeiden, ja oikullisesti
käpertyneiden vuorten äkkijyrkkien rinteiden syvänteessä. -- Paksu
vehreys on valahtanut koko seudun ylle kuin loistava viitta; koko saari
on sekava ryhmä puita, joiden mehu on hyödyllistä tai kallisarvoista,
ja tuhannet kookospalmut, seisoen korkeina notkuvine runkoineen,
häilyttävät alituisesti latvojaan muun metsän yläpuolella.

Majat, joita pääkaupungissa on hyvin vähän, ovat sopivasti hajaantuneet
pitkin varjoista kujaa, joka mutkittelee rannikon piirteiden mukaan.

Tämän viehättävän, mutta laatuaan ainoan tien takana, johtaa vuoristoon
muutamia metsän varjostamia polkuja. Saaren sisäosa on kuitenkin
niin sekavanaan metsiä ja kallioita, että harvoin tekee mieli mennä
katsomaan mitä siellä tapahtuu -- ja liikettä lahdesta toiseen
välittävät meritse alkuasukkaiden alukset.

Vuoristossa piilevät vanhat maorihaudatkin, kaikkien kammon esineinä ja
kauheiden Tupapahujen olinpaikkoina -- -- --

Taiohaen kaduilla on vähän kulkijoita; Nuka-Hivassa ei ollenkaan
tunneta meidän euroopalaisen elämämme ainaista levottomuutta.
Alkuasukkaat viettävät suurimman osan päiväänsä kyyristyneinä
raajojensa edustalla, liikkumattomina kuin sfinksit. He ravitsevat
itseään, niin kuin tahitilaisetkin, metsiensä hedelmillä ja kaikki
työnteko on heille tarpeetonta... Jos joku heistä silloin tällöin menee
vielä kalastamaan herkuttelun halusta, ovat useimmat mieluimmin sitä
vaivaa näkemättä.

_Popoi_, yksi heidän hienostuneimmista ruokalajeistaan, on barbaarinen
sekoitus hedelmiä, kalaa ja maassa mädätettyjä rapuja. Tuon ravinnon
haju ei ole sanoin kuvattavissa.

Ihmissyönti, joka vielä on vallalla Hivaossa (tai Dominiquessa),
eräässä lähisaarista, on Nuka-Hivalla ollut unohdettuna jo useita
vuosia. Lähetyssaarnaajien ponnistukset ovat aiheuttaneet tuon
onnellisen muutoksen kansallisissa tavoissa; muissa suhteissa ei
alkuasukkaiden pintapuolinen kristillisyys kuitenkaan ole vaikuttanut
mitään heidän elinmuotoihinsa, ja heidän tapojensa löyhyys voittaa
kaikki käsitykset...

Alkuasukkaiden keskuudessa tapaa vielä useita heidän jumalansa kuvia.

Se on iljettävänaamainen olento, joka muistuttaa ihmisen sikiötä.

Kuningattarella on neljä tuollaista hirviötä viuhkansa varteen
veistettyinä.



II.

Rarahun ensimäinen kirje Lotille.


(Valaanpyytäjä-laivan tuoma Marquesas-saarille.)

    Apiré i te 10 no mati 1872.
    Apiré, 10 p. toukok. 1872.

    E Loti, tau taio rahi e,
    Oi, Loti, minun armas ystäväni,

    E ta u tane iti here rahi,
    Oi! pieni, rakas puolisoni,

    ia ora na oe
    minä tervehdin sinua

    I te Atua mau.
    oikean Jumalan nimessä.

    Tau mafatu merahi peapea
    Minun sydämeni on surullinen siitä, että sinä

    no te mea ua raveatuoe,
    olet mennyt kauas pois,

    no te mea aita nau minmiri faahou ia oe.
    siitä, etten näe sinua enää.

    I tui nei ra,
    Nyt pyydän minä sinua,

    O tau hoa iti here rahi,
    oi minun pieni, armas ystäväni,

    la tae mau atu teie nei rata ia oe
    kun tämä kirje saapuu sinulle,

    e papai noa mai oe ia u
    kirjoittamaan minulle,

    I to oe na mau manao rii,
    että saisin tietää ajatuksesi,

    la mauruuru noa ea vau.
    että minä olisin tyytyväinen.

    E riro ra paha
    Ehkäpä on tapahtunut,

    ua ruri e to oe na manao
    että ajatuksesi ovat kääntyneet pois minusta,

    te huru iho a rahoi la te taata nei
    niin kuin täällä käy miehille,

    la taa e atu i taua ra vahine.
    kun he ovat jättäneet vaimonsa.

    Aita roa tu e parau rii api i Apiré nei,
    Apiréssä ei ole mitään uutta tällä hetkellä,

    maori ra n o Turiri,
    jollei kuitenkin se, että

    tau pifare iti here rahi, ua merahi mauiui,
    minun rakkahin kissani, on hyvin sairas,

    e pohe paha roa ino la oe e haere mai faahou.
    ja on ehkä aivan kuollut, kun sinä palaat.

    Tirara tau parau iti.
    Minä olen lopettanut pienen puheeni.

    La ora na oe.
    Tervehdin sinua.

        Rarahu.



III.

Kuningatar Vaekehu.


-- -- -- Kun seurataan Taiohaen kadun vasenta puolta saavutaan kirkkaan
lähteen luo, kuningattaren kaupunginosaan. Baniansin jättiläismäiseksi
kasvanut viikunapuu levittää surullista varjoaan kuningattaren majan
yli. -- Sen käärmemäisesti kiemuroivien juurien mutkien välissä tapaa
istumassa naisia, jotka ovat useimmiten puetut kullankeltaisiin
viittoihin, mitkä tekevät heidän ihonsa kuparin väriseksi. Heidän
kasvojensa piirteet ovat karkean kovat, ja he katselevat tuloanne
villein, ivallisin ilmein.

Istuen päivät päästään puoliunessa, pysyvät he liikkumattomina ja
mykkinä kuin epäjumalien kuvat.

Se on Nuka-Hivan hovi, kuningatar Vaekehu seuranaisineen.

Tästä vähemmän puoleensavetävästä ulkonäöstä huolimatta ovat nuo
naiset hyvin hyväluontoisia ja vieraanvaraisia; he ovat ihastuneita,
jos ulkomaalainen istahtaa heidän viereensä ja tarjoavat hänelle aina
kookospähkinöitä ja oransseja.

Elisabeth ja Atéria, molemmat ranskaa puhuvat hovinaiset, tekevät
teille silloin kuningattaren puolesta lapsellisia kysymyksiä viime
Saksansodasta. He puhuvat paljon, mutta hitaasti, korostaen joka sanan
omituisella tavalla. Taistelut, joihin on ottanut osaa yli tuhatta
sotilasta, saavat heidät epäuskoisesti naurahtamaan; meidän armeijaimme
suuruus käy heidän käsityskykynsä yli.

Kuitenkin heikkeni keskustelu pian, heille riittää muutaman lauseen
vaihtaminen, heidän uteliaisuutensa on tyydytetty ja kun vastaanotto
loppuu, muumioituu hovi taas ja teette te mitä hyvänsä mielenkiinnon
herättämiseksi ei kukaan enää välitä teistä.

Ranskan hallituksen toimesta rakennettu kuninkaallinen asunto sijaitsee
yksinäisessä nurkkauksessa kookospalmujen ja tamariskipensaiden
ympäröimänä.

Mutta meren rannalla, tuon vaatimattoman asunnon rinnalla ilmaisee
toinen maja, loistotalo, joka on rakennettu kaikkia alkuasukkaiden
ylellisyyskeinoja käyttämällä, vielä tuon alkuperäisen rakennustaiteen
koko hienouden.

Mustista veistämättömistä kivistä rakennetulta leveältä perustalta
kohoten kannattavat raskaat, komeat puuhirret salvosta. Rakennuksen
holvit ja seinät ovat muodostetut tuhansien joukosta valituista
sitruunapuun oksista, suorista ja kiiltävistä kuin ruoko, ja kaikkia
noita aineksia yhdistävät toisiinsa eriväriset sidenuorat, jotka ovat
sovitetut muodostamaan säännöllisiä, monimutkaisia kuvioita.

Siellä viettää vielä hovi, kuningatar ja hänen poikansa pitkiä hetkiä
liikkumattomuudessa ja levossa katsellen verkkojensa kuivumista
ankarassa auringonpaisteessa.

Ajatukset, jotka piirtelevät vakoja kuningattaren omituisille
kasvoille, pysyvät kaikilta salattuina, ja hänen ainaisten unelmiensa
arvoitus on ratkaisematon. Onko tuo surumielisyyttä vai tylstymistä?
Miettiikö hän jotain, vai eikö? Sureeko hän riippumattomuuttaan ja
häipyvää kesyttömyyttä ja kansaansa, joka rappeutuu ja karkaa hänen
käsistään? -- -- --

Atéria, hänen varjonsa ja koiransa, saattaisi ehkä tietää sen: ehkäpä
tuo tyttö, jota ei voi välttää, kertoisikin sen meille, mutta kaikki
saattaa uskomaan ettei hänkään sitä tiedä; ja saattaapa olla, ettei hän
ole koskaan sitä ajatellutkaan.

Vaekehu suostui mielellään olemaan usean muotokuvapainoksensa mallina;
koskaan ei tyynempi malli ole sallinut tarkastella itseään niin
hätäilemättä.

Tuo sortunut kuningatar paksuine, harjamaisine hiuksineen pysyy vielä
suurena ylväässä puhumattomuudessaan...



IV.

Vaekehun kuolinkamppailu.


Kun minä eräänä iltana kuljin yksin kuutamolla pitkin puiden
varjostamaa polkua, joka johtaa vuoristoon, kutsuivat seuranaiset minua.

Jo kauan sairastettuaan oli heidän hallitsijattarensa, sanoivat he,
kuolemaisillaan.

Hän oli jo saanut lähetyspiispalta viimeisen voitelun.

Maassa maaten väänteli Vaekehu tatuoituja käsivarsiaan osoittaen
kaikkia ankarimman tuskan merkkejä. Hänen seuranaisensa istuivat hänen
ympärillään paksut hiukset epäjärjestyksessä ja voihkivat ja surivat
(raamatullisen sanontatavan mukaan, joka täydellisesti ilmaisee heidän
erikoisen valitustapansa.)

Meidän sivistyneessä maailmassamme näkee harvoin niin mieltäjärkyttäviä
kohtauksia; tuossa alastomassa majassa, jossa ei tiedetty mitään noista
kalmanvarusteista, mitkä Euroopassa lisäävät kuoleman kamaluutta,
huokui tuon naisen hengenhädästä outoa runoutta, täynnä katkeraa
surumieltä... Ylihuomenna, aikaiseen aamulla, jätin minä Nuka-Hivan,
ollakseni sinne palaamatta ja saamatta tietää oliko kuningatar lähtenyt
tapaamaan esi-isiään, vanhoja, tatuoituja kuninkaita.

Vaekehu on Nuka-Hivan viimeinen kuningatar. Oltuaan ennen pakana ja
hiukan kannibalismiin taipuva oli hän kääntynyt kristinuskoon ja
kuoleman lähestyminen ei herättänyt hänessä minkäänlaista kauhua.



V.

Kalman kartanoilla.


Meidän poissaolomme oli kestänyt tasan kuukauden, toukokuun 1872.

Oli pimeä yö kun _Rendeer_ palasi ankkuroidakseen Papeeten redille
kesäkuun 1 p:nä, kello 8 illalla.

Kun minä nousin maihin suloisella saarellani läheni buraon mustien
varjojen alta nuori nainen, joka näytti odottaneen minua ja sanoi:

"Sinäkö, Loti? Älä ole huolissasi Rarahusta. Hän odottaa sinua
Apiréssa, ja on antanut minulle tehtäväksi tuoda sinut hänen luokseen.
Hänen äitinsä Huamahine kuoli viime viikolla; hänen isänsä Tahaapairu
kuoli tänä aamuna, ja Rarahu on jäänyt hänen luokseen Apirén naisten
kanssa kuolinvalvojaisiin."

"Me odotimme sinua joka päivä", jatkoi Tiahui, "ja me kiinnitimme
usein silmämme meren ääriin. Tänä iltana, auringon laskiessa, heti kun
valkoinen purje näyttäytyi ulapalla, tunsimme me _Rendeerin_; sitten
näimme me sen laskevan satamaan Tanaon väylän kautta, ja silloin tulin
minä tänne sinua odottamaan."

Me seurasimme rannikkoa päästäksemme maaseudulle. Me astuimme nopeasti
pitkin läpikastuneita teitä. Koko päivän oli sadellut talven viimeistä,
suurta sadetta ja tuuli ajeli yhä paksuja, mustia pilviä.

Tiahui kertoi minulle tiellä, että hän kaksi viikkoa sitten oli
mennyt naimisiin muoren, Teharo-nimisen tahitilaisen kanssa. Hän oli
lähtenyt Apirén piirikunnasta asuakseen miehensä kanssa Papeurissa,
joka oli kahden päivänmatkan päässä lounaassa. Tiahui ei enää ollut tuo
pikkuinen hymysuinen ja hilpeä tyttö, jonka olin tuntenut. Hän jutteli
vakavasti; hän tuntui naisellisemmalta ja vakaantuneemmalta.

Kohta olimme me metsässä. Fataua-puro kohisi kivillä virraksi
kasvaneena, tuuli heilutteli kastuneita oksia päittemme päällä ja
peitti meidät suurilla vesipisaroilla.

Kaukaa näkyi valo, joka kimmelsi puitten välissä, majasta, joka sulki
sisäänsä Tahaapairun ruumiin.

Tuo maja, joka oli suojannut minun pikku ystävättäreni aikaisinta
lapsuutta, oli soikea, matala kuin kaikki tahitilais-rakennukset ja
rakennettu suurista, mustista vierinkivistä kootulle kivijalalle.
Sen seinät oli tehty buraon hoikista oksista, jotka oli asetettu
pystysuoraan, jonkun matkan päähän toisistaan kuin häkin pienat.
Niitten välistä saattoi erottaa liikkumattomia ihmisolentoja, joiden
haaveelliset varjot liikkuivat sinne tänne tuulen lampun liekkiä
heilutellessa.

Kun minä olin astumaisillani kuolintalon kynnyksen yli, sysäsi Tiahui
minut äkkiä oikealle -- minä en ollut nähnyt kuolleen suuria jalkoja,
jotka ulottuivat oven eteen sen vasemmalta puolelta. Olin ollut
törmäämäisilläni niitä vasten -- väristys kävi ruumiini läpi ja minä
käänsin pääni pois päästäkseni näkemästä niitä.

Siellä oli viisi tai kuusi naista, jotka istuivat rivissä seinän
vierustalla -- ja heidän keskellään Rarahu, tuijottaen ovea hätäisin,
synkin katsein.

Rarahu oli tuntenut minut askeleitteni äänestä, juoksi luokseni ja veti
minut mukanaan ulos.



VI.


Me olimme syleilleet toisiamme pitkän aikaa, puristautuen sylitysten
käsivarret toistemme ympäri kiedottuina, ja sitten olimme me molemmat
istuutuneet kosteille sammalille, lähelle majaa, jossa vainaja lepäsi.
Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan pelätä enää ja me juttelimme aivan
hiljaa kuin kuoleman kupeella.

Rarahu oli yksin maailmassa, hyvin yksin. Hän oli päättänyt lähteä
seuraavana päivänä sen pandanuskaton alta, missä hänen ijäkkäät
vanhempansa juuri olivat kuolleet.

"Loti", sanoi hän niin hiljaa, että hänen suloinen äänensä soi kuin
henkäys korvassani, "Loti, tahdotko että asuisimme yhdessä jossain
Papeeten talossa? Me eläisimme niin kuin elivät sinun veljesi Rueri ja
Taimaha, niin kuin elävät monet muut ja ovat onnellisia ja joille ei
kuningattarella eikä kuvernöörillä ole mitään sanomista. Minulla ei
enää ole maailmassa muita kuin sinä ja sinä et voi hyljätä minua...
Tiedäthän sinä, että on olemassa sinun maalaisiasi, jotka ovat niin
ihastuneet sellaiseen olotilaan, että ovat muuttuneet tahitilaisiksi
ollakseen koskaan pois lähtemättä -- -- --"

Minä tiesin sen hyvin, tunsin täydellisesti tuon huolettomuuden ja
hekuman kaikkivoivan viehätyksen, ja sen vuoksi pelkäsin minä sitä
hiukan...

Sillä aikaa olivat valvojanaiset yksitellen tulleet ulos hiljaa hiipien
ja olivat poistuneet Apirén polkuja pitkin. Oli hyvin myöhä...

"Mennään nyt sisälle", sanoi hän.

Pitkät, paljaat jalat näkyivät ulkoakin; me kuljimme niiden ohi
tuntien molemmat saman kauhunvärähdyksen. Kuolleen luona ei enää ollut
kuin yksi kyyristynyt nainen, sukulainen, joka puoli ääneen haasteli
itsekseen. Hän toivotti minulle "hyvää iltaa" matalalla äänellä ja
sanoi:

"A parahi oe!" (Istuudu!)

Nyt katselin minä tuota vanhusta, jonka yllä väreili alkuasukaslampun
himmeä valo. -- Hänen silmänsä ja suunsa olivat puoleksi auki, hänen
valkoinen partansa oli kai kasvanut kuoleman jälkeen, -- se oli kuin
köynnöskasvi ruskean kiven ympärillä, hänen pitkät, sinisellä tatuoidut
käsivartensa, jotka jo kauan olivat olleet kankeat kuin muumion, olivat
jännittyneet suoriksi ruumiin molemmin puolin -- Erikoisesti silmiin
pistävät tässä kuolinnaamiossa olivat polyneesialaisen rodun ominaiset
tunnusmerkit, sen maorilaiset omituisuudet. Koko olento oli Tupapahun
ihanteellinen perikuva.

Koska Rarahu oli seurannut minun katsettani, sattuivat hänenkin
silmänsä ruumiiseen; hän vavahti ja käänsi silmänsä pois. Pikku raukka
taisteli pelkoa vastaan; hän tahtoi kaikissa tapauksissa pysyä sen
luona, joka omalla tavallaan oli pitänyt huolta hänen lapsuudestaan.
-- Hän oli vilpittömästi itkenyt vanhaa Huamahinea, mutta tuo nyt
jäykistyvä vanhus oli tuskin tehnyt muuta kuin _antanut hänen kasvaa_;
hän ei ollut kiintynyt ukkoon kuin kunnioituksen ja velvollisuuden
tunteilla; tuo pelottava, majassa lepäävä ruumis herätti hänessä vain
ääretöntä kauhua...

Tahaapairun vanha sukulainen oli nukahtanut. -- Vesi lankesi virtanaan
puille ja olkikatolle omituisesti kohisten, oksien suhistessa ja
kamalasti ratistessa. -- Tupapahut olivat läsnä metsässä, keräytyen
meidän ympärillemme katsellakseen kaikista seinänraoista tuota uutta
olentoa, joka aamusta alkaen kuului heihin. Odotti joka hetki, että
heidän kalmankarvaiset kätensä pistäisivät esiin pienojen välistä...

"Ole täällä, Loti hyvä", sanoi Rarahu... "Jos sinä lähdet, olisin minä
huomena kuollut kauhusta." -- --

-- -- Ja minä jäin koko yöksi hänen luokseen pitäen hänen käsiään
omissani; minä jäin hänen luokseen aina siihen saakka kuin aikaisin
kajastus alkoi tunkeutua hänen majansa pienojen välistä. -- Hän oli
lopulta nukahtanut, pieni suloinen, laihtunut ja murheellinen pääparka
olkaani nojaten. Minä laskin hänet aivan hiljaa matolle ja läksin
hiipien pois -- -- --

Minä tiesin, että Tupapahut häviävät aamulla, ja että minä tällä
hetkellä voin vaaratta jättää hänet. -- -- --



VII.

Majanmuutto.


-- -- -- Palatsin lähellä, kuningattaren puutarhojen takana, erään
Papeeten kaikkein vehreimmän ja rauhallisimman lehtokadun varrella,
oli pieni tuore ja yksinäinen maja. -- Se oli rakennettu niin
korkean kookospalmuryhmän juurelle, että se niihin verrattuna oli
kuin kääpiöiden asumus. -- Siinä oli kadulle päin parveke, jota
vanilja-köynnökset koristivat. -- Takana oli aidattu alue täynnä
mimosoja, punakukkaisia laakereita ja hibiskus-pensaita sekavana
ryhmänä. -- Punaisia kukkia kasvoi kaikkialla ympäristössä ja
ikkunoilla, hulmahtaen sieltä huoneisiin saakka. -- Koko päivän oli
piiloisa nurkkamme varjossa ja sen rauha ei koskaan häiriytynyt.

Sinne asettui Rarahu asumaan minun kanssani viikon kasvatusisänsä
kuoleman jälkeen.

Niin oli hänen unelmansa täyttynyt.



VIII.

Muo faré.


Eräänä kauniina päivänä keskellä Etelän talvea -- 12 p. kesäkuuta 1872
-- oli meillä suuri vastaanotto. Se oli _muo faré_ (tupaantuliaiset).
Me tarjosimme suuren _amuraman_, illallisen ja teetä. -- Vieraiden
lukumäärä oli suuri ja tilaisuuteen oli palkattu kaksi kiinalaista,
jotka olivat taitavia hienojen inkiväärileivosten teossa -- ja osasivat
valmistaa omituisen näköisiä _kohokeruokia_.

Kutsuttujen joukossa oli ensiksi John, veljeni John, joka kulki
sikäläisten juhlien keskellä kuin kaunis, mystillinen olento,
selittämätön tahitilaisten mielestä, jotka eivät koskaan keksineet
tietä hänen sydämeensä, eikä hänen vastakääntyneen puhtautensa arkaa
paikkaa.

Siellä oli vielä Plumket, jota sanottiin Rémunaksi -- prinssi Tuinvira,
nuorin Pomarén pojista -- ja pari muuta tuttua _Rendeeristä_. -- Ja
sitten koko joukko hovin nautinnonhaluisia seuranaisia: Faimana, Teria,
Maramo, Raurea, Tarahu, Erere, Tauna, aina mustaan Tetuaraan saakka.

Rarahu oli unohtanut pikkutyttömäisen vihansa kaikkia noita naisia
kohtaan, kun hän nyt sai talon emäntänä ottaa heidät vastaan -- aivan
samoin kuin Ludvig XII, Ranskan kuningas, unohti Orleansin herttuan
loukkaukset.

Yksikään vieraista ei ollut jäänyt tulematta ja illalla, yhdentoista
aikana, oli talo täynnä musliiniviittaisia nuoria naisia,
kukkaseppeleillä koristettuina, jotka iloisesti joivat teetä, mehua ja
olutta, pureskellen sokeria ja makeisia, _himeneitä_ laulellen.

Illan kuluessa sattui hyvin valitettava tapaus englantilaisen
sopivaisuuden kannalta katsoen. Rarahun iso kissa, joka oli samana
aamuna tuotu Apirésta, ja joka oli varovaisuuden vuoksi suljettu
kaappiin, esiintyi äkkiä pöydällä, kauhuissaan, päästäen epätoivon
huutoja, kaataen kuppeja ja hypellen akkunaruutuja vasten.

Sen pieni emäntä suuteli sitä hellästi ja pisti sen jälleen
kaappiin. Välikohtaus loppui siihen ja muutamaa päivää myöhemmin
tuli tuosta samaisesta Turirista, täydellisesti kesyttyneenä, oikea
kaupunkilaiskissa, paraiten kasvatettuja ja seuraa rakastavia.

Näiden loistavien illallisten aikana ei Rarahua enää olisi tuntenut
entisekseen; hän oli puettu uuteen pukuun, kauniiseen valkomusliiniseen
laahustinhameeseen, joka teki hänet vallan arvokkaan näköiseksi;
hän hoiti emännän virkaa kotonaan vapaasti ja sirosti -- hämmentyi
hetkeksi ja punastui sitten, mutta aina hän oli viehättävä. -- Minulle
lausuttiin kohteliaisuuksia armaastani; naisetkin, Faimana ensimäisenä,
sanoivat: "_Merahi menehenehe_!" (Kuinka sievä hän on!) John oli
vakavahko, mutta hymyili kuitenkin hyväntahtoisesti hänelle. -- Rarahu
säteili onnea; nyt astui hän Papeeten nuorten naisten joukkoon; astui
loistavasti, voittaen kaiken, mitä hänen lapsellinen mielikuvituksensa
oli saattanut tajuta tai toivoa.

Näin astui hän iloisesti kohtalokkaan askeleen. Metsässä kasvanut
pikku taimi parka, hän joutui kuin useat muutkin teennäiseen,
epäterveelliseen ilmastoon, missä hän tuli näivettymään ja kuihtumaan.



IX.

Rauhan päiviä.


Meidän päivämme kuluivat aivan hitaasti suurten kookospalmujen
juurella, jotka majaamme varjostivat.

Noustiin joka aamu ylös hiukan auringon nousun jälkeen, mentiin
portista kuningattaren puutarhoihin, ja siellä, palatsin purossa,
mimosojen alla, uitiin hyvin kauan -- ja sillä oli erikoinen
viehätyksensä Tahitin puhtaan aamu-ilman raikkaudessa.

Tuo kylpy piteni tavallisesti vielä hovin naisten kanssa huolettomasti
haastellessa, ja niin meni aika aina keskipäivän ateriaan saakka.
Rarahun päivällinen oli aina hyvin yksinkertainen; niin kuin ennen
Apiréssa tyytyi hän leipäpuun paistettuihin hedelmiin ja muutamaan
sokerileivokseen, joita kiinalaiset tulivat myymään meille joka aamu.

Sitten kului suurin osa päiväämme nukkumiseen. -- Ne, jotka ovat
asuneet troopillisessa ilmanalassa, tuntevat keskipäivän unen hyvää
tekevän, veltostuttavan vaikutuksen. -- Asuntomme parvekkeen alle
ripustimme me aloekuituisia riippuverkkoja ja siellä vietimme pitkiä
hetkiä unelmoiden ja nukkuen sirkkojen tuudittavasti siristessä.

Iltapäivällä saapui useimmiten ystävämme Teurahi pelaamaan korttia
Rarahun kanssa. -- Rarahu, joka oli antanut neuvoa itselleen écartéen
salaisuudet, rakasti intohimoisesti, niin kuin kaikki tahitilaiset,
tuota Euroopasta tuotua peliä. Ja nuo kaksi nuorta naista viettivät
tarkkaavina ja vakavina tuntikausia, istuen vastatusten matolla, noiden
kahdenneljättä pienen, kirjavan kuvion täydellisissä lumoissa niiden
liukuessa heidän sormiensa lomitse.

Vielä harrastimme me korallinkalastusta luodoilla. -- Rarahu seurasi
minua usein kanotissa näille retkille, missä me polskimme viileässä,
sinisessä vedessä hakien harvinaisia koralleja tai porsliinisimpukoita.
-- Meidän hoitamattomassa puutarhassamme oli aina gardenia- ja
oranssipensaikkojen alla näkinkenkiä kuivamassa, koralleja valkenemassa
auringon paisteessa, sekoittaen monimutkaiset haarukkansa ruohoon ja
punaisiin kukkiin.

Nyt me vietimme tuota eksoottista, rauhallista ja auringonpaisteista
elämää, tuota tahitilaista elämää, niin kuin veljeni Rueri oli sitä
muinoin viettänyt, sellaisenaan kuin minä olin aavistanut ja toivonut
noissa lapsuuteni merkillisissä unelmissa, jotka lakkaamatta johtivat
minut näihin kaukaisiin, aurinkoisiin maihin. -- Aika kului, ja aivan
hiljaa kutoutuivat ympärilleni nuo tuhannet pienet, sekavat langat,
kehrättyinä kaikista Valtameren maiden viehätyksistä, jotka vähitellen
muodostavat vaarallisia verkkoja, menneisyyden, isänmaan ja perheen
verhoonsa peittäviä huntuja, kietoen sisäänsä lopulta niin, ettei enää
pääsekään pakoon -- -- --

-- -- -- Rarahu lauloi aina paljon. Hän muodosti itsekseen monenlaisia,
hentoja linnunääniä; joskus vihlovia, joskus pehmeitä kuin lehtokertun,
ja ne nousivat aina asteikon äärimmäisiin ääniin saakka. -- Hän oli yhä
Apirén _himene_kuoron tärkeimpiä jäseniä.

Metsissä vietetystä lapsuudestaan oli hän säilyttänyt taipumuksen
mietiskelevään, unelmoivaan runouteen, hän muutti lauluksi alkuperäiset
mielteensä, hän sepitti _himeneitä_, joiden hämärää, villiä sisällystä
eivät euroopalaiset voisi tajuta, jos koetettaisi kääntää niitä
heille. -- Mutta minusta oli noissa kummallisissa lauluissa omituinen,
surumielinen viehätys -- etenkin silloin, kun ne hiljalleen kohosivat
Oceanian keskipäivän suuresta hiljaisuudesta...

Kun ilta tuli, puuhaili Rarahu yleensä laitellen kukkaseppeleitään
yöksi. -- Mutta harvoin teki hän itse niitä; muutamat kiinalaiset
olivat kuuluisia siitä, että osasivat tehdä hyvin erikoisia seppeleitä.
Yhdistämällä luonnollisten kukkien lehtiä ja teriöitä, onnistui heidän
muodostella uusia, haaveellisia kukkamuotoja -- oikeita valekukkia,
joissa välkkyi teennäinen, kiinalainen sirous.

Valkoisen ambrantuoksuisen gardenian kukkia käytettiin aivan
tuhlaamalla noihin kummallisiin seppeleihin, jotka olivat Rarahun
ylimpiä ylellisyysesineitä.

Toinen koriste, _juhlallisempi_ kuin yksinkertainen kukkaseppele,
oli _piia_-kiehkura, joka tehtiin riisin hienosta valkeasta oljesta,
ja sellaisia osasivat tahitilais-tytöt kietoa sormillaan sievästi,
tavattoman näppärällä taidolla. _Piia_-seppeleen päälle asetettiin
_reva-reva_ (verbi _reva-reva_ merkitsee liehua), joka täydensi
juhlallisen tukkalaitteen ja hulmusi kuin pilvi pienimmässäkin
tuulenhenkäyksessä...

_Reva-revat_ ovat suuria, läpinäkyvistä, ohuista nauhoista tehtyjä
töyhtöjä, jotka tahitilaiset tekevät vihreän kullan vivahteisiksi
kookospalmun ytimellä.

Me vietimme yhä tyynen onnen aikaa, mutta se ei ollut kuitenkaan samaa
kuin nuo syvässä rauhassa, huolettomassa ilossa Fatauan metsässä
kuluneet päivät.

Siinä oli jotain rauhattomampaa, surullisempaa. -- Minä rakastin
Rarahua yhä enemmän, koska hän oli yksin maailmassa, koska hän Papeeten
asukkaiden mielestä oli minun vaimoni. -- Kahdenkeskeisen elämän
suloiset tottumukset yhdistivät meidät yhä lähemmin joka päivä; ja
kuitenkaan ei tuolla elämällä, jonka lumoissa me molemmat elimme,
voinut olla huomenta, se loppuisi kohta lähtöön ja eroon -- -- --

-- -- -- Erojen eroon, joka asettaisi meidän välillemme meriä ja
mantereita ja maailman pelottavan paksuksi seinäksi -- -- --



X.


-- -- -- Olimme päättäneet mennä yhdessä käymään Tiahuin luo, hänen
kaukaiseen piirikuntaansa, ja Rarahu oli jo kauan edeltäpäin suuresti
iloinnut tuosta matkasta.

Eräänä kauniina aamuna läksimme molemmat jalan käymään Faan tietä
pitkin, kuljettaen olallamme kevyeitä, tahitilaisia matkatavaroitamme:
valkean paidan minulle, kaksi _pareota_, ja vaaleanpunaisen
musliini-_tapo'n_ Rarahulle...

Tässä onnellisessa maassa matkustetaan niin kuin kulta-aikana lie
matkustettu, jos matkat olisivat keksityt niin kaukaisina aikoina.

Ei ole tarvis ottaa mukaansa aseita, ei ruokavaroja, ei rahaa;
vieraanvaraisia ollaan kaikkialla, ystävällisesti ja ilmaiseksi,
ja koko saarella ei ole muita vaarallisia eläimiä kuin muutamia
euroopalaisia siirtolaisia; mutta nekin ovat vielä hyvin harvinaisia ja
paikallistuneet melkein yksinomaan Papeeten kaupunkiin -- -- --

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Papassa, jonne saavuimme auringon
laskiessa käveltyämme päiväkauden. Samaan aikaan palasivat
alkuasukas-kalastajat mereltä heikoissa kylkiäispuuveneissään.
Piirikunnan naiset odottelivat heitä rannalle kokoontuneina, ja
meillä ei ollut muuta vaikeutta kuin valinta yösijan saadaksemme.
Toinen toisensa jälkeen saapuivat hoikat venheet kookospalmujen alle;
alastomat soutajat pieksivät vettä voimakkailla melan iskuilla ja
soittivat meluisasti näkinkenkätorviaan kuin antiikkiset tritonit. Se
oli eloisaa ja erikoista, yksinkertaista ja primitiivistä kuin kohtaus
maailman ensimäisiltä vuosilta -- -- --

Auringon noustessa läksimme taas seuraavana aamuna matkalle. -- --
Seutu ympärillämme muuttui yhä suuremmoisemmaksi ja jylhemmäksi. -- Me
seurasimme vuoren rinteellä yksinäistä polkua, josta näki yli meren
koko suunnattoman pinnan; siellä täällä mataloita saaria, jotka melkein
epätodellinen kasvullisuus peitti: näöstä päättäen vedenpaisumuksen
aikuisia pandanuksia, metsiä, joitten olisi luullut polveutuvan
sammuneilta _lias_-kausilta. -- Taivas raskas ja lyijyinen kuin
hävitettyinä aikakausina, puoleksi verhoutunut aurinko, joka kuljetti
meren pintaa pitkin kalpeita, hopeisia juovia -- -- --

Siellä täällä tapasimme palmupuiden alle piiloutuneita kyliä, soikeita,
olkikattoisia majoja ja vakavia, kyyryssä istuvia tahitilaisia, jotka
seurasivat puoliunessa ijankaikkisten unelmiensa kulkua; tatuoituja
vanhuksia, sfinksikatseineen, liikkumattomia kuin kuvapatsaat; enkä
tiedä mitä outoa ja kesytöntä, mikä vei mielikuvituksen tuntemattomiin
maailmoihin -- -- --

Se on salaperäinen, tuo polyneesialaisten kansanheimojen kohtalo,
heimojen, jotka näyttävät primitiivisten rotujen unohtuneilta
jäännöksiltä; jotka elävät tuolla kaukana liikkumattomuudessa
ja mietiskelyssä, sammuen aivan hiljaa sivistyneiden rotujen
kosketuksesta, ja jotka tuleva vuosisata kai tulee huomaamaan
hävinneiksi -- -- --



XI.


Papeurin puolivälissä, Maraan piirissä, hämmästyi ja ihastui Rarahu
hetkeksi -- -- --

Me olimme löytäneet suuren luolan, mikä aukeni vuoren sivusta kuin
kirkon portti, ja joka oli aivan täynnä pieniä lintuja. -- Parvi
pieniä, harmaita pääskysiä oli sisältäpäin peittänyt pesillään
kallion rosoiset seinät; niitä liiteli sadottain sinne tänne hiukan
hämmästyneinä meidän käynnistämme ja kiihottaen toisiaan huutamaan ja
laulamaan.

Entisten aikojen tahitilaisten mielestä olivat nuo pienet olennot
_varue'ita_, henkiä, vainajien sieluja; Rarahusta eivät ne enää
olleet kuin suuri lintuparvi; hänestä, joka ei koskaan ennen ollut
nähnyt niitä niin paljoa, oli se taas jotain uutta ja ihastuttavaa,
ja hän olisi mielellään jäänyt sinne, haltioituneena kuuntelemaan ja
jäljittelemään niitä.

Hänen maanihanteensa olisi pitänyt olla täynnä lintuja, että olisi
saanut kuulla, niiden laulavan koko päivän oksien pimennossa.



XII.


Hiukan ennen kuin saavuimme Papeurin piirin alueelle, tapasimme tiellä
Teharo'n ja Tiahuin, jotka tulivat meitä vastaan. Heidän ilonsa meidät
kohdatessaan oli rajaton ja meluava; suuret mielenosoitukset toisensa
tapaavien ystävien välillä kuuluvat täydellisesti tahitilaisten
luonteeseen.

Nuo kaksi nuorta, kelpo luonnonlasta olivat vielä kuherruskuukautena
ensineljänneksellä, mikä on hyvin suloista Oceaniassa niin kuin
muuallakin; hyvin miellyttäviä kumpikin -- ja vieraanvaraisia sanan
sydämellisimmässä merkityksessä.

Heidän majansa oli puhdas ja huoliteltu; muutenkin pikkuseikkoja
myöten esimerkiksi kelpaava. -- Keksimme siellä meille varatun suuren
vuoteen, jota peittivät valkoiset verhot ja ympäröivät alkuasukkaiden
silkkiäispuun ohennetusta ja pehmitetystä kaarnasta tekemät uutimet.

Meitä juhlittiin suuremmoisesti Papeurissa ja me vietimme siellä
muutamia suloisia päiviä. Mutta iltaisin oli siellä ikävää ja
pimeydessä tunsin minä, mitä hyvänsä meidän iloksemme tehtiinkään,
tämän maan kolkon yksinäisyyden ja viileyden. Yöllä, kun kaukaa kuului
kaislapillin valittava sävel, tai näkinkenkätorven kaamea mylvinä, olin
minä tietoinen isänmaani pelottavasta kaukaisuudesta ja outo tunne
kouristi sydäntäni.

Tiahui piti loistavia aterioita meidän kunniaksemme, ja niihin oli koko
kylä kutsuttu. Ruokalista oli hyvin erikoinen: kokonaisia heinissä
paistettuja porsaita, mainioita hedelmiä jälkiruokana. Ja sitten
tansseja ja ihania _himene_-kuoroja.

Olin tehnyt matkan tahitilaispuvussa, jalat ja sääret paljaina,
puettuna vain valkoiseen paitaan ja kansalliseen pareoon. Eipä mikään
estänyt, etten eräinä hetkinä olisi pitänyt itseäni alkuasukkaana ja
luulinpa joskus todella olevanikin yksi heistä. Kadehdin ystäviemme
Tiahuin ja Teharon rauhallista onnea. Nyt omassa ympäristössään oli
Rarahu enemmän oma itsensä, paljon luonnollisempi ja viehättävämpi.
-- Apiré-puron pikku tyttö ilmeni taas kaikessa suloisessa
naivisuudessaan, ja ensi kertaa ajattelin minä, että elämässä, hän
herttaisena puolisona rinnallani, saattaisi olla voittamaton tenho,
jossain hyvin piiloisassa piirikunnassa, jollain kaukaisimmista ja
tuntemattomimmista saarista Pomarén valtakunnassa, kaikkien unhottamana
ja maailmalle kuolleena -- saadessaan pitää hänet sellaisena kuin minä
häntä rakastin: ainoana, kesyttömänä, ja siihen liittyneenä kaikki se,
mitä hänessä piili tuoretta ja viatonta.



XIII.


Vuosi 1872 oli Papeeten loistavimpia aikoja. Siellä ei koskaan oltu
pidetty niin monia juhlia, tansseja ja _amuramoja_.

Joka ilta valtasi kuin huumaus kaikki. -- Kun yö pimeni koristautuivat
Tahitin naiset loistavan värisillä kukilla; rumpujen kiihkeät
kumahdukset kutsuivat heitä _upa-upaan_ -- kaikki kiiruhtivat sinne
hiukset hajallaan, -- kevyt musliiniviitta verhosi tuskin vartaloa --
ja hullaannuttavia, kiihottavia tansseja kesti usein aamuun saakka.

Pomaré mukaantui noihin menneen ajan saturnalioihin, joita eräs
kuvernööri koetti turhaan kieltää: ne huvittivat pikku prinsessaa,
joka heikkeni päivä päivältä, tehtiin mitä hyvänsä hänen tautinsa
hillitsemiseksi, ja mitkä keinot hyvänsä olivat hyviä, kun häntä tuli
huvittaa.

Nämä juhlat vietettiin usein palatsin terassin edessä, ja niihin
kiiruhtivat kaikki Papeeten naiset. -- Kuningatar ja prinsessat
tulivat ulos asunnoistaan, ja heittäytyivät kuun paisteessa matoille
välinpitämättöminä katselemaan menoa.

Tahitittaret taputtivat käsiään ja säestivät tam-tam-rumpua nopealla,
raivokkaalla kuorolaululla; -- jokainen heistä esitti vuorotellen
tanssikuvion; tahti ja ja soitto, jotka alussa olivat hitaita,
kiihtyivät pian raivoon saakka, ja kun loppuun väsynyt tanssijatar
lopulta pysähtyi rummun kumeasti jyrähtäessä, hypähti toinen hänen
sijaansa voittaen hänet rivoudessa ja raivossa.

Pomotu-tytöt muodostivat toisia, tahitilaisten kanssa kilpailevia
kesyttömämpiä ryhmiä. Kummalliset daturakruunut päässään, pörröisin
hiuksin kuin hullut, tanssivat he tempovammassa, säännöttömämmässä
tahdissa -- mutta myöskin niin viehättävästi, ettei tiennyt kumpia
pitäisi parempina.

Rarahu rakasti intohimoisesti useita näytelmiä, jotka nostattivat
polton hänen suoniinsa, mutta hän ei tanssinut koskaan. Hän
koristautui, niin kuin muutkin nuoret naiset, antaen hiuksiensa raskaan
paljouden valua olkapäilleen ja seppelöiden itsensä harvinaisilla
kukkasilla; mutta sitten jäi hän tuntikausiksi istumaan minun viereeni
palatsin portaille, lumottuna ja vaieten.

Me lähdimme päät palavina; me palasimme majaamme aivan kuin liikkeen ja
melun huumaamina ja kaikenlaisten outojen tunnelmien saavutettavissa.

Noina iltoina tuntui siltä kuin Rarahu olisi ollut aivan toinen olento.
_Upa-upa_ herätti hänen sivistymättömän sielunsa pohjalla kuumeisen,
kesyttömän intohimon.



XIV.


Rarahu käytti maansa pukua, väljää viittaa, jota nimitettiin
_tapa'ksi_. -- Hänen pukunsa olivat pitkiä ja laahustavia, melkeinpä
euroopalaisen elegantteja. Hän osasi jo erottaa joitakuita uusia
hihojen, tai hameen leikkaustapoja, eräitä rumia tai siroja muotoja.
Hän oli jo pikkuinen sivistynyt, ja kiemaileva olento. Päivisin käytti
hän leveäreunaista, Tahitin valkeista, hienoista oljista tehtyä lakkia,
jonka hän asetti aivan otsalle, silmien eteen. Sen kuvulle, joka
oli litteä kuin merimiesten lakeissa, kiersi hän tuoreen lehti- tai
kukkaseppeleen.

Hän oli tullut kalpeammaksi, varjossa viettäessään kaupunkilais-elämää.
Vaaleilta kuvioilta otsallaan, joista muut tekivät pilaa ja joita minä
rakastin, olisi häntä luullut valkeaksi tytöksi -- Ja kuitenkin oli
hänen ihossaan muutamina päivinä rusahtavia varjoja, ruusunpunaisen
vasken eksoottisia vivahduksia, jotka vielä muistuttivat maorirotua,
Amerikan punanahkojen sisarkansaa.

Papeetelaisissa piireissä pysyi ja oli hän yhä varmemmin Lotin älykäs,
eittämätön pikku vaimo; ja hallituksen juhlissa sanoi kuningatar
ojentaen minulle kätensä:

"Loti, kuinka Rarahu voi?"

Kadulla herätti hän ohikulkijoiden huomiota, äsken tulleet kyselivät
hänen nimeään, ja jo ensi katseella vangitsi hän ilmeikkäillä
silmillään, hienoilla piirteillään ja ihmeteltävillä hiuksillaan.

Hän oli myöskin naisellisempi, hänen moitteeton vartalonsa oli
muodokkaampi ja pyöristyneempi. -- Mutta hänen silmiensä ympärille
ilmestyi joskus sinertäviä renkaita, ja heikko, kuiva yskä, samanlainen
kuin kuningattaren lapsien, vavautti silloin tällöin hänen rintaansa.

Siveellisesti täydentyi hänessä suuri ja nopea muutos, ja minun oli
vaikea seurata hänen älynsä kehitystä. -- Hän oli jo liiaksi sivistynyt
pitääkseen nimityksestä "pikku villi" -- tietäen, että se viehätti
minua, ja ettei hän voittaisi mitään jäljittelemällä valkoisten naisten
tapoja.

Hän luki ahkerasti Raamattuaan, ja evankeliumin säteilevät lupaukset
saivat hänet riemuitsemaan; hänellä oli hehkuvan, mystillisen uskon
hetkiä, vaikka hänen vastakohtien täyttämässä sielussaan olikin mitä
ristiriitaisimpia mielteitä aivan sekaisin kiertyneinä; hän ei ollut
koskaan sama olento kahtena päivänä perätysten.

Hän oli tuskin viidentoista vuotias; hänen käsityksensä kaikesta
olivat harhaanviepiä ja lapsellisia; hänen suuri nuoruutensa teki
tuon ajatusten ja käsitysten toisistaan riippumattomuuden perin
viehättäväksi.

Jumala tietää, että minä heikon uskoni rajoissa koetin johdattaa
häntä rakkaudella siihen, mikä minusta oli hyvää ja jaloa. Jumala
tietää, ettei koskaan yksikään sana, tai epäily minun puoleltani
saanut horjuttaa hänen lapsellista luottamustaan ijankaikkisuuteen ja
lunastukseen, ja vaikka hän olikin vain rakastajattareni, kohtelin minä
häntä niin kuin hän olisi ollut vaimoni.

Veljeni John vietti osan päivistään meidän seurassamme. Muutamat
euroopalaiset tuttavat _Rendeeristä_ tai ranskalaisesta siirtolasta
kävivät myöskin useasti meillä, rauhallisessa majassamme: -- meillä
oli hyvä olla. -- -- -- Useimmat heistä eivät osanneet tahitin kieltä;
mutta Rarahun hennon suloinen ääni ja raikas hymy viehättivät niitäkin,
jotka eivät ymmärtäneet hänen puhettaan. Kaikki rakastivat häntä ja
kunnioittivat häntä erikoisena henkilönä, jolla oli oikeus samanlaiseen
arvonantoon kuin valkealla naisella.



XV.


Jo kauan aikaa olen minä osannut puhua _rannikon tahitia_, joka
suhtautuu puhtaaseen tahitin kieleen niin kuin _pikku neekeri_
ranskaan, mutta minä aloin myöskin oppia ilmaisemaan ajatukseni
esteettä täysin oikeilla sanoilla, vanhoja, omituisia käänteitä
käyttäen ja Pomaré suostui keskustelemaan pitkät ajat minun kanssani.
Minulla oli kaksi avustajaa tämän kielen tutkimisessa, jota kohta ei
enää puhuta: Rarahu ja kuningatar.

Pitkien écarté-peliemme aikana kertaili hän kanssani innostuksella
opittua, ihastuen huomatessaan minun tutkivan ja rakastavan tuota
katoamaan tuomittua kieltä.

Minua huvitti tiedustella häneltä vanhoja tarinoita, tapoja ja
perintätietoja... Hän puhui hitaasti, matalalla, karhealla äänellä;
minä keräsin hänen suustaan outoja kertomuksia menneistä ajoista,
salaperäisistä, unhottuneista aikakausista, joita maorit nimittävät
_yöksi_.

Sana _po_ merkitsee tahitin kielessä samalla kertaa yötä, pimeyttä ja
tarunomaisia aikoja, joita vanhuksetkaan eivät enää muista.



XVI.

Tarina Pomotu-saarista.

(Kuningatar Pomarén kertoma.)


"Pomotu-saarilla (yösaarilla tai kukistetuilla saarilla), -- nimi,
jonka me nyt olemme heidän päällikkönsä pyynnöstä muuttaneet
_Tuamotuksi_, (kaukaiset saaret) -- asuu vielä nytkin, niin kuin
tiedät, ihmissyöjiä.

"Niille tuli asukkaita viimeksi kaikista meidän saaristamme. Niitä
vartioivat ennen veden henget, jotka pieksivät vettä niin ankarasti
suurilla lokinsiivillään, ettei kukaan päässyt lähellekään. Hyvin
kaukaisena aikana voitti ja hävitti Taaroa-jumala ne.

"Heidän tappionsa jälkeen pääsivät ensimäiset maorilaiset asettumaan
Pomotu-saarille."



XVII.

Tarina kuista.


"Oceanialainen taru kertoo, että taivaalla, Suuren Valtameren
yläpuolella ennen oli viisi kuuta. Niillä oli selvemmät ihmisen
kasvot kuin nykyisellä kuulla ja ne noituivat ensimäiset Tahitissa
asuvat ihmiset: kuka vain nosti silmänsä niitä katsellakseen, sen
valtasi kummallinen hulluus. -- Suuri jumala Taaroa ryhtyi manaamaan
niitä. Silloin tulivat ne levottomiksi. -- Niiden kuultiin laulavan
avaruudessa suurilla, kaukaisilla ja pelottavilla äänillä; ne lauloivat
taikalauluja loitotessaan maasta. Mutta Taaroan loihdun voimasta
alkoivat ne vavista, niitä huimasi ja ne putosivat ukkosen jyrinällä
valtamereen, joka kiehuen aukesi niitä vastaanottamaan.

"Nuo viisi kuuta muodostivat pudotessaan Bora-boran, Emean, Huahinen,
Raiatean ja Tubuai-Manun saaret."



XVIII.


Prinssi Tamatoa istui rinnallani palatsin parvekkeen alla. Se tapahtui
hiukan ennen kuin nuo kamalat kohtaukset, joiden takia hänet uudelleen
suljettiin Taravaon vankilaan. Hän piti polvillaan kalpeaa pikku
tytärtään Pomare V:ttä, jota hän hiljaa hyväili leveillä, kamalilla
käsillään. Ja vanha kuningatar katseli heitä molempia kasvoillaan
loppumattoman hellä ja sanomattoman surullinen ilme.

Pikku prinsessa oli myöskin hyvin surullinen. Hän piteli kädessään
kuollutta lintua ja katseli tyhjää häkkiä silmät kyyneleitä täynnä.

Se oli laululintu, Tahitilla tuntematon eläin, harvinaisuus, joka oli
tuotu hänelle Amerikasta, ja jonka omistaminen oli tuottanut hänelle
hyvin suurta iloa.

"Loti", sanoi hän. "_Valkotukkainen amiraali_ on ilmoittanut meille,
että sinun laivasi pian lähtee CaIifornian maahan (_i te fenua
California_). Kun sinä palaat sieltä, tahdon minä, että tuot minulle
mukaasi hyvin paljon lintuja, koko häkin täyden. Ja minä päästäisin ne
lentoon Fatauan metsään, että meidänkin maassamme olisi, sitten kun
minä tulen suureksi, laululintuja niin kuin muuallakin".



XIX.


Tahitin saarella on elämä paikallistunut meren ääreen, kylät ovat
hajallaan pitkin rantoja ja keskus on tyhjä.

Sisäseudut ovat asumattomia, syvien metsien peittämiä. Ne ovat
kesyttömiä seutuja, jotka luoksepääsemättömät vuorivarustukset
taittavat ja missä ikuinen hiljaisuus vallitsee. Keskustan omituisesti
suljetuissa laaksoissa on luonto synkkää ja valtavaa; suuret kalliot
kohoavat metsien yli ja teräviä huippuja kohoaa ilmaan. Siellä on kuin
haaveellisen kirkon juurella, jonka huiput tarttuvat ohi kiitäviin
pilviin; kaikki nuo harhailevat pikkupilvet, joita pasaadituulet
kuljettavat suuren meren yläpuolella, pysähtyvät lennossaan. Ne
murskautuvat basalttiseinämiä vasten vaipuakseen maahan kasteena
tai kohistakseen puroina ja koskina. Sateet, paksu ja viileä sumu
kasvattavat rotkoissa ikituoretta vehreyttä, outoja sammalia ja
kummallisia sananjalkoja.

Päinvastaiseen suuntaan kuin Boulognen metsän ja Hyde-Parkin kosket,
kohisee alempana Fatauan putous, vanhan maailman alla, häiriten
yksitoikkoisella pauhullaan hiljaisen ja tyynen luonnon syvää rauhaa.

Noin tuhatta metriä korkeammalla kuin Huamahinen ja Tahaapairun
hyljätty maja, saavutaan puron vartta pitkin, metsikköjen ja kallioiden
välitse kulkien, Oceanian kuuluisalle koskelle, jonne Tiahui ja Rarahu
olivat ennen vieneet minut sangen usein.

Me emme olleet käyneet siellä Papeeteen muuttomme jälkeen ja niin
teimme sinne syyskuussa retken, joka on pysynyt muistossamme.

Ohi kulkiessa halusi Rarahu ensin nähdä kuolleiden huoltajiensa majan.
Hän astui pidellen minua kädestä entisen asuntonsa jo luhistuneen
olkikaton alle ja katseli vaieten tuttuja esineitä, jotka aika
ja ihmiset vielä olivat jättäneet paikoilleen. Ei mihinkään oltu
kosketettu tuossa avoimessa majassa siitä päivästä lähtien, jolloin
Tahaapairun ruumis oli viety pois. Puukirstut ja kömpelöt penkit olivat
vielä siellä, matot ja lamput riippuivat seinillä. Rarahukaan ei ollut
ottanut mukaansa muuta kuin vanhuksien raamatun.

Me jatkoimme matkaamme syveten yhä laaksoon varjoisia, tuuheareunaisia
polkuja pitkin, oikeita, kallioihin painuneita aarniometsän polkuja.

Tunnin verran kuljettuamme, kuulimme putouksen kumean, mahtavan pauhun
lähellämme. Me saavuimme pimeän rotkon pohjalle, missä Fataua-puro
suurena, hopeisena lyhteenä heittäytyy ilman läpi kolmen sadan metrin
korkeudesta.

Tuon rotkon pohjalla oli todellinen taikamaa:

Merkilliset kasvit kietoutuivat toisiinsa hämärissä, kosteutta tippuen,
ainaisen vedenpaisumuksen kastelemina; pitkin kohtisuoria, mustia
seinämiä kiipeili köynnöksiä, puuntapaisia sananjalkoja, hienonvärisiä
sammalia ja hiusmaisia ruohoja. Putouksen pirstoma, vaahdoksi pieksämä
vesi saapui alas rankkasateena, hurjana, sekavana joukkona.

Se yhtyi sitten kuohuen kallioiseen altaaseen, jonka kaivamiseen ja
kiillottamiseen siltä oli mennyt vuosisatoja ja muuttui jälleen puroksi
jatkaen matkaansa vihreiden oksien alla.

Hieno vesiharso lepäsi kuin verho koko maiseman yllä ja korkeimpana
kuulsi taivas kuin kaivon pohjalta nähtynä ja kuvastuivat suurten
kallioiden huiput puoleksi kätkeytyneinä synkkiin pilviin.

Se mikä erikoisesti ihmetytti Rarahua oli tuo ainainen levottomuus tuon
rauhallisen yksinäisyyden keskellä: tuo suunnaton melu, eikä mitään
elävää -- ei muuta kuin elotonta ainetta, joka määräämättömiä aikoja
oli seurannut maailman alussa saamaansa sysäystä.

Me läksimme vasemmalle pitkin vuohenpolkua, joka kiemuroiden nousi
vuoren laelle.

Me kävelimme tiheän lehtiholvin alla; satavuotiset puut ojentelivat
meidän ympärillämme kosteita runkojaan, vihertävinä ja kiiltävinä kuin
jättiläismäiset marmoripylväät. Köynnöskasveja kierteli kaikkialla,
ja puuntapaiset sananjalat ojentelivat leveitä päivänvarjojaan, jotka
olivat hammaslaitaisia kuin hienot pitsit. Kun nousimme vielä ylemmäksi
löysimme ruusupensaita, koko viidakon kukkivia ruusupensaita. --
Kaikenvivahteiset Bengalin ruusut upeilivat täällä tavattoman rehevinä,
ja maassa, sammalikossa oli mattona tuoksuvia, pieniä metsämansikoita;
niin että luuli tulleensa taikapuutarhaan.

Rarahu ei ollut koskaan käynyt niin kaukana ja hän tunsi hämärää kauhua
metsiin syventyessämme. Veltot tahititytöt eivät juuri eksy saarensa
sisäosiin, joka on heille yhtä tuntematon kuin kaukaisimmat mantereet;
tuskinpa miehetkään milloinkaan käyvät näissä erämaissa poimimassa
villejä banaaneja tai kaatamassa kallisarvoisia puita.

Mutta kaikki oli kuitenkin niin kaunista, että hän oli ihastuksissaan.
Hän oli tehnyt itselleen seppeleen ruusuista ja repi naurusuin hameensa
kaikkiin oksiin tiellä.

Enimmän viehättivät meitä matkamme varrella nuo sananjalat, jotka
levittelivät äärettömiä lehtiään ylellisine leikkauskoristeineen ja
verrattoman tuoreine värivivahduksineen.

Ja me jatkoimme nousua koko päivän kohti yksinäisiä seutuja, joiden
läpi ei enää yksikään ihmisen tekemä polku kulkenut. Edessämme aukeni
silloin tällöin toisia syviä laaksoja, mustia, vääntyneitä repeytymiä.
Ilma muuttui yhä kylmemmäksi ja me tapasimme suuria, selvä- ja
tarkkapiirteisiä pilviä, jotka näyttivät lepäävän kallioon nojaten,
toiset päittemme yläpuolella, toiset jalkaimme alla.



XX.


Illalla olimme jo saapuneet melkein Tahitin saaren keskustaan: meidän
allamme piirtyivät läpinäkyvässä ilmassa vuoren kaikki vulkaaniset
lohkeamat, kaikki kohopaikat; -- hirmuisia basalttiselkiä läksi
keskeisestä kraaterista jatkuen säteittäin hälvetäkseen rannikolle.
Kaiken tuon ympärillä ääretön, sininen Valtameri; näköpiiri niin
korkealla, että tuo vesipaljous yleisen näköhäiriön takia näytti meidän
silmissämme omituisen ontevalta. Meren raja kulki korkeimpienkin
kukkuloiden yläpuolitse, Oroena, Tahitin vuoriston jättiläinen, kohotti
yksin sen yläpuolella majesteettista, synkkää huippuaan. -- Kaikkialla
saaren ympärillä piirtyi valkea, usvamainen vyö Tyynenmeren sinistä
pintaa vasten: riuttarengas, ainaisten korallihyökyjen muodostama viiva.

Hyvin kaukana näkyivät Tubuaimanun ja Moorean saaret. Niiden
sinertävien huippujen yllä liiteli pieniä, merkillisen värisiä pilviä,
jotka aivan kuin riippuivat rajattomassa äärettömyydessä.

Täältä ylhäältä katselimme me, aivan kuin maahan kuulumattomina,
kaikkia noita oceanialaisen luonnon suuremmoisia näkyjä. Oli niin
ihmeteltävän kaunista, että me hurmaannuimme molemmat puhumattomiksi,
istuen lähellä toisiamme kivillä.

"Loti", kysyi Rarahu pitkän vaitiolon jälkeen. "Mitkä ovat sinun
ajatuksesi?" (E Loti, e aho ta oe manao iti?)

"Monenlaiset", vastasin minä. "Niin monenlaiset, ettet sinä voi niitä
ymmärtää. Minä ajattelen, pikku ystäväni, että noille kaukaisille
merille on siroiteltu yksinäisiä saaristoja; että noilla saarilla
asuu salaperäinen, kohta häviöön tuomittu rotu; että sinä olet tuon
primitiivisen rodun lapsia; -- että korkealla eräällä näistä saarista,
kaukana inhimillisistä olennoista, täydellisessä yksinäisyydessä, olen
minä, vanhan maailman lapsi, maan toisella puolen syntynyt, että minä
olen sinun luonasi, ja että minä rakastan sinua.

"Näetkös, Rarahu; hyvin kaukaisena aikana, ennen kuin ensimäiset
ihmiset olivat syntyneet, kimmahutti Atuan peljättävä käsi merestä nämä
vuoret; Tahitin saari kohosi merestä kuin myrsky, yhtä polttavana kuin
tulen punertama rauta, liekkien ja savun ympäröimänä.

"Ensimäiset, näiden kauhujen jälkeen maata virkistävät sateet uursivat
sen tien, jota Fataua-puro vielä tänäänkin seuraa metsissä. -- Kaikki
nuo suuret näköalat, joita katselet, ovat ikuisia; ne pysyvät samoina
vielä vuosisatoja, kun maorien heimo on kauan sitten kadonnut, eikä
enää ole kuin menneisyyden kirjoissa säilyvä kaukainen muisto."

"Yksi seikka pelottaa minua", sanoi hän, "Loti rakkaimpani (_e Loti, ta
u here_). Kuinka ovat ensimäiset maorit päässeet tänne, vaikka heillä
ei vieläkään ole kyllin vahvoja laivoja, joilla pääsisivät saaristonsa
ulkopuolella oleviin maihin; kuinka ovat he voineet tulla tänne tuosta
kaukaisesta maasta, missä, Raamatun mukaan, luotiin ensimäinen ihminen?
Meidän rotumme eroaa niin paljon sinun heimostasi, että minä pelkään,
sanokoot lähetyssaarnaajat mitä hyvänsä, ettei teidän Vapahtajanne
olekaan tullut meidän takiamme, eikä tunnekaan meitä" -- -- --

Aurinko, joka kohta nousisi Euroopassa syysaamuna, aleni nopeasti
taivaallamme heittäen noihin jättiläismäisiin maisemiin viimeisen
kultaisen valonsa. -- Suuret pilvet, jotka lepäsivät basalttirotkoissa
jalkojemme alla muuttuivat oudosti vasken karvaisiksi. -- Näköpiirissä
paloi Moorean saari kuin hiilos korkeine, punertavine huippuineen valoa
hehkuen.

Ja sitten sammui koko tuo tulipalo alhaalta lähtien ja yö laskeutui
nopeasti, hämärtymättä; ja Etelänristi ja kaikki pallonpuoliskon tähdet
syttyivät syvällä taivaalla.

"Loti", sanoi Rarahu. "Kuinka korkealle pitäisi nousta, että sinun
maasi näkyisi?" -- -- --



XXI.


-- -- -- Kun oli tullut pimeä, rupesi Rarahu tietysti
pelkäämään -- -- --

Tämän yön hiljaisuus ei muistuttanut mitään tunnettua Kuohujen
ärjyntää, kaukana jalkojemme alla, ei kuulunut enää, ei edes oksien
pientä risahtelua, ei lehtien suhinaa; ilma oli aivan liikkumaton.

Sellaista hiljaisuutta ei tapaa muualla kuin autioissa seuduissa,
joissa ei asu lintujakaan -- -- --

Meidän ympärillämme oli yhä puiden ja sananjalkojen hämäriä kuvia,
aivan kun me olisimme olleet alhaalla Fatauan perin tutuissa metsissä;
-- mutta silloin tällöin näkyi, tähdistä säteilevässä kalpeassa
valossa, Valtameren sininen onteluus, ja oli kuin olisi ollut
yksinäisyyden ja ylevän äärettömyyden vallassa.

Tahiti on niitä harvoja maita, missä pelotta saattaa nukkua metsässä,
kuivia lehtiä ja sananjalkoja alustana, _pareo_ peitteenä. -- Sen me
teimmekin kohta molemmat, valittuamme ensin avonaisen paikan, missä ei
tarvinnut peljätä Tupapahujen yllättävän meitä. -- -- -- Sitäpaitsi
eivät nuo synkeät yölliset kiertelijät, jotka mieluimmin kummittelevat
sellaisilla paikoilla, mihin inhimillisiä olentoja on asettunut,
nousekaan niin korkealle noihin melkein neitseellisiin seutuihin missä
me lepäsimme. -- -- --

Minä jäin pitkäksi aikaa miettien katselemaan taivasta. Tähtiä ja
taas tähtiä -- -- -- Myriaadeja, ihmeellisessä, sinisessä korkeudessa
tuikkivia tähtiä; kaikki Euroopassa näkymättömät sikermät kiertämässä
Etelänristiä. -- -- --

-- -- -- Rarahukin katseli silmät suurina, mitään sanomatta. Hän
katseli hymyillen vuorotellen minua ja taivasta. -- -- -- Eteläisen
pallonpuoliskon suuret nebulosat säihkyivät kuin fosforiläikät, jättäen
väliinsä tyhjiä kohtia, suuria, mustia aukkoja, missä ei enää näkynyt
hiukkaakaan kosmillista tomua -- ja jotka antoivat mielikuvitukselle
ilmestysmäisen, hirvittävän käsityksen tyhjästä äärettömyydestä. -- --

Yhtäkkiä näimme me peloittavan, mustan ainejoukkion, joka laskeutui
Oroenan harjanteilta ja suuntautui hitaasti meitä kohti. -- -- --
Se oli muodoltaan tavaton tuoden mieleen maanjäristyksen --.
Silmänräpäyksessä verhosi se meidät niin synkkään pimeyteen, ettemme
enää nähneet toisiamme. Tuulenpuuska kulki ilmassa puistaen päällemme
lehtiä ja kuivia oksia, samalla kuin tulviva sade kasteli meidät
jääkylmällä vedellä. -- -- --

Haparoiden kohtasimme lopulta suuren puunrungon, jota vasten nojaten me
asetuimme suojaan lujasti toisiimme puristautuneina, väristen vilusta
kumpikin -- ja Rarahu hiukan pelostakin. -- -- --

Kun raju sadekuuro oli mennyt ohi, nousi päivä ajaen edellään pakoon
pilvet ja kummitukset. -- Nauraen kuivasimme me vaatteitamme kuumassa
auringossa ja aloimme hyvin niukan tahitilaisen aterian jälkeen
laskeutua alas päin.



XXII.


-- -- -- Illalla saavuimme me perin uuvuksissa ja aivan nälkäisinä
Fatauan rinteille enemmittä seikkailuitta.

Siellä tapasimme kaksi tuntematonta nuorukaista, jotka palasivat
metsästä. He olivat puetut vyötäisten ympärille solmittuun kansalliseen
_pareoon_ ja kulkiessaan ruusualueen kautta olivat he sitoneet
itselleen suuria seppeleitä, samanlaisia kuin Rarahun. He kantoivat
pitkien keppien päissä paljailla olkapäillään saalistaan: komeita
leipäpuun hedelmiä, ja villejä, punaisia ja keltaisia banaaneja.

Me pysähdyimme heidän kanssaan ihanaan rotkoon, kukkivien sitronapuiden
muodostaman tuoksuavan holvin alle.

Tuli leimahti kohta ilmi liekkiin kahta kuivaa oksaa yhteen hangatessa.
Sytytettiin suuri rovio, ja heinissä paistetuista hedelmistä syntyi
mainio ateria, josta tuntemattomat nuorukaiset iloisesti tarjosivat
meille puolet, niin kuin maassa on tapana. -- --

Rarahu oli kokenut tällä retkellä yhtä paljon hämmästyttävää ja
liikuttavaa kuin matkalla kaukaisiin maihin.

Hänen lapselliselle ymmärrykselleen oli auennut tuhansia uusia
käsitteitä -- ihmisrotujen suuruus ja muodostuminen, heidän kohtalonsa
salaisuus -- -- --



XXIII.


Papeetessa oli kaksi eleganttia henkilöä, Rarahu ja hänen
ystävättärensä Teurahi -- joita nuoret naiset mukailivat valikoidessaan
uuden värisiä kankaita, kukkia tai tukkalaitteita.

He kulkivat yleensä paljain jaloin, nuo pikku raukat, ja heidän
ylellisyytensä, johon pääasiallisesti kuului luonnollisia
ruususeppeleitä, oli hyvin vaatimatonta ylellisyyttä. Mutta heidän
kasvojensa viehkeys ja nuoruus, heidän vartaloittensa antiikkinen
muodokkuus ja sirous sai heidät niin yksinkertaisilla keinoilla
näyttämään hyvinpuetuilta ja olemaan ihastuttavia.

He soutelivat usein merellä hennossa kylkiäispuuveneessä, jota he itse
ohjasivat, ja heitä huvitti nauraen kulkea _Rendeerin_ peräkeulan ohi.

Kun he purjehtivat, kulki heidän heikko aluksensa pasaadituulen
puhaltaessa hämmästyttävää vauhtia, ja silloin liukuivat he, molemmat
seisoallaan, silmät hehkuen, veden pinnalla kuin näky -- He osasivat,
taitavasti ruumistaan taivutellen, pitää tasapainossa sukkulamaisen
ruuhensa, joka kuljetti heitä nopeasti jättäen jälkeensä pitkän,
valkoisen vaahtoviivan.



XXIV.


    Suloinen Tahiti, tuo Polynesian kuningatar, tuo
    euroopalainen saari kesyttömän valtameren keskellä,
    -- viidennen maanosan helmi ja timantti.

                                 (Dumont d'Urville.)

Tämä tapahtui kuningatar Pomarén luona, marraskuussa 1872.

Hovi, joka useimmiten kulki paljain jaloin tai loikoili vihreässä
ruohokossa ja pandanusmatoilla, vietti juhlaa sinä iltana,
ylellisimpiin pukuihinsa puettuna. Istuin pianon ääressä ja
_Afrikattaren_ partituuri oli avoinna edessäni. Samana aamuna
saapunut piano oli uutuus Tahitin hovissa. Se oli arvokas, pehmeä- ja
syvä-ääninen kone -- joka soi kuin urut tai kaukaiset kellot -- ja
Meyerbeerin musiikkia kuunneltaisiin nyt ensi kertaa Pomarén luona.

Vieressäni seisoi ystäväni Randle, joka myöhemmin luopui merimiehen
ammatista laulaakseen ensimäistä tenoria Amerikan oopperoissa. Hän oli
jonkun aikaa kuuluisa Randettin nimellä, siksi kunnes hän, ruvettuaan
juomaan, kuoli kurjuudessa.

Nyt oli hänen äänensä loistavimmillaan, hänen taiteensa korkeimmillaan
ja minä en ole missään kuullut voimakkaampaa, ihanampaa miesääntä. Me
olemme kahden kesken ilahuttaneet monia tahitilaisia korvia tuossa
maassa, missä raaimmatkin ihmeellisen hyvin ymmärtävät musiikkia.

Salin perällä -- vartalokuvansa alla, jossa etevä taiteilija on
kuvannut hänet kauniina ja runollistettuna kolmekymmentä vuotta sitten
-- istui vanha kuningatar kullatulla, punaisella kirjokankaalla
koristetulla valta-istuimellaan. Hän piti sylissään kuoleman sairasta
poikansa tytärtä, pientä Pomaré V:ttä, joka suuntasi minuun suuret,
mustat, kuumeen laajentamat silmänsä.

Vanhus täytti koko leveän istuimen muodottomalla ruumiillaan. Hän
oli puettu karmosiinin punaiseen samettilevättiin, ja paljas nilkka
sovittautui niin hyvin kuin taisi satiinikenkään.

Valta-istuimen vieressä oli tarjotin täynnä pandanussavukkeita.

Frakkiin puettu tulkki seisoi tuon naisen vieressä, joka ymmärsi
ranskaa yhtä hyvin kuin pariisitar, ja joka ei koskaan suostunut
puhumaan sitä sanaakaan.

Amiraali, kuvernööri ja konsulit istuivat kuningattaren lähistöllä.

Noissa vanhoissa ja ryppyisissä, ruskeissa ja neliskulmaisissa
kasvoissa oli vielä suuruutta, ja etenkin kuvastui niissä ääretön suru
-- suru nähdä kuoleman tempaavan pois, toisen toisensa perästä, kaikki
hänen lapsensa, joihin sama, parantumaton tauti oli kyntensä iskenyt,
-- suru nähdä sivistyksen anastaman valtakuntansa kulkevan turmiota
kohti ja kauniin maansa alenevan haureuden harjoittamispaikaksi.

Avoimet ikkunat olivat puutarhaan päin -- siellä näkyi liikkuvan koko
joukko kukilla seppelöityjä päitä, jotka lähestyivät kuuntelemaan:
kaikki hovinaiset: Faimana koristeltuna kuin najaadi kaislanlehvillä --
Tehamana, daturanlehväseppele päässään -- Teria, Raurea, Tapu, Erere,
Tairea, -- Tiahui ja Rarahu.

Salin osa minua vastapäätä oli aivan avoin, seinä poissa ja sen sijalla
saaren puista rakennettu pylväikkö, jonka läpi näkyi tahitilainen
maisema öisten tähtien valossa.

Pylväiden alla, pimeää, kaukaista taustaa vasten, eriytyi penkki, jolla
istuivat kaikki ylhäiset naiset, päälliköttäret ja ruhtinattaret.
Neljä kullattua, pompadourtyylistä soihtua, jotka ihmeekseen tapasivat
itsensä moiselta paikalta, valoi heihin kirkkaan valonsa ja saivat
heidän todella sirot ja kauniit pukunsa säteilemään. Heidän luonnostaan
pieniä jalkojaan verhosivat tänä iltana moitteettomat satiinikengät.

Siellä oli ensin tuo loistava Ariinoore, kirsikanpunaisine
satiiniviittoineen _peia_seppele kulmillaan. -- Ariinoore, joka ei
huolinut erään Ranskan laivaston luutnantin kättä, vaikka hän oli
menettänyt kaiken omaisuutensa morsiuslahjoihin -- eikä myöskään
Kamehameha V:ttä, Sandwich-saarien kuningasta.

Hänen vierellään Paura, hänen erottamaton ystävättärensä, viehättävä
raakalais-tyyppi, omituisen ruma, tai omituisen kaunis -- ulkonäöstä
päättäen yhtä hyvin raa'an kalan kuin ihmislihan syöjä -- merkillinen
tyttö, joka eli metsien keskellä kaukaisessa piirikunnassa, --
omisti englantilaisen missin sivistyksen ja tanssi valssia kuin
espanjatar -- -- --

Titaua, joka hurmasi Englannin prinssin Alfredin, puhdas tahitilainen
tyyppi, joka oli pysynyt kauniina keski-ikäisenäkin, koristettuna
hienoilla helmillä ja pää liehuvilla reva-revoilla peitettynä.

Hänen kaksi tytärtään, jotka olivat äsken saapuneet Lontoolaisesta
pensionaatista ja olivat jo yhtä kauniit kuin äitinsäkin. He olivat
pukeutuneet euroopalaisiin tanssihameisiin, joita puoleksi peittivät --
kuningattaren toivomuksesta -- valkeaharsoiset, tahitilaiset _tapa't_.

Prinsessa Ariitéa, Pomarén tytärpuoli, suloisine, lapsellisen
unelmoivine kasvoineen, uskollisena punaisille Bengalin ruusuilleen,
joita oli kiedottu hänen valtoimiin hiuksiinsa.

Bora-Boran kuningatar, toinen vanha, terävähampainen raakalainen,
samettipuvussa. Kuningatar Moe (_moe_: uni tai salaperäisyys) tummassa
hameessa, puhdaspiirteinen, mystillinen kaunotar, silmät puoleksi
suljettuina, ja niiden katseessa sama ilmeikäs sävy kuin entisajan
muotokuvissa.

Näitten valaistujen ryhmien takana, Oceanian öiden kuulakassa
syvyydessä, kohosivat vuorien harjat tähtitaivasta kohti ja
banaanipuuryhmä siroine ääriviivoineen, suunnattomine lehtineen,
hedelmäterttuineen, jotka muistuttivat mustiin kukkiin päättyviä,
monihaaraisia kynttiläjalkoja. Noitten puiden takana levisivät
eteläisen taivaan tähtisumukot sinivaloiseksi verhoksi, jonka keskellä
Etelänristi kimmelsi. Ei ole mitään niin ihanteellisen troopillista
kuin tämä tumma taulu.

Ilmassa leijui tuo gardenioiden ja oranssien hieno tuoksu, joka
tihentyy illan paksujen lehvistöjen alle; suuri, kasvien välissä
hyörivien hyönteisten surinan täyttämä hiljaisuus, ja tuo tahitilaisten
öiden ominainen kaiukkuus, mikä tekee alttiiksi alistumaan musiikin
taikavoimaan.

Valitsemamme kappale oli se, missä Vasco hurmautuneena käyskentelee
yksin juuri löytämällään saarella ja ihailee tuntematonta luontoa,
kappale, jossa mestari on niin erinomaisesti kuvaillut, mitä hän
sisäisen näkemyksensä avulla tiesi tuon vehreyden- ja valonmaan
kaukaisesta loistosta. Ja Randle alkoi ihanalla äänellään, luoden
katseen ympärilleen:

    Oi ihmeiden maa,
    ja onnela armain!
    -- -- -- -- --
    Paratiisi, mi aalloista noussut on!
    -- -- -- -- --

Meyerbeerin haamu värähti kai ilosta sinä yönä kuullessaan musiikkiaan
esitettävän sillä lailla, maailman toisessa ääressä --.



XXV.


Vuoden lopulla ilmoitettiin, että Moorean saarella vietettäisiin suuri
juhla Afareahitun temppelin vihkimisen johdosta.

Kuningatar Pomaré ilmoitti _valkotukkaiselle amiraalille_ aikovansa
lähteä sinne koko seurueineen, kutsuen hänetkin ottamaan osaa menoihin
ja niitä seuraaviin, suuriin juhlapitoihin.

Amiraali asetti fregattinsa kuningattaren käytettäväksi, ja sovittiin
niin, että _Rendeer_ pantaisiin kuntoon viemään sinne koko hovin.

Pomarén seurue oli lukuisa, meluava, värikäs; se oli tällä kertaa
lisääntynyt vielä parilla kolmella sadalla nuorella naisella, jotka
olivat tuhlanneet kuin hullut _reva-revoihin_ ja kukkasiin.

Eräänä kauniina, kirkkaana joulukuun aamuna, kun _Rendeer_ jo oli
levittänyt suuret, valkoiset purjeensa, huomasi se, että tuo iloinen
joukkue oli vallannut sen äkkirynnäköllä.

Minä olin saanut tehtäväkseni mennä täydessä juhlapuvussa hakemaan
kuningatarta palatsista.

Haluten nousta laivaan ilman minkäänlaista _näyttämölle asetusta_ oli
hän lähettänyt edellään kaikki naisensa, ja pienessä, tuttavallisessa
kulkueessa vaelsimme me yhdessä rannikkoa kohti nousevan auringon ensi
säteissä.

Vanha kuningatar kulki juhlapuvussa etunenässä taluttaen kädestä
hänelle niin rakasta poikansa tytärtä -- ja me seurasimme parin
askeleen päässä; prinsessa Ariitéa, kuningatar Moe, Bora-Boran
kuningatar ja minä.

Siinä taulu, jonka minä usein kohtaan muistelmissani. -- -- -- Naisilla
on kirkastumisen hetkensä -- ja Ariitéan kuvan, hänen kulkiessaan
rinnallani eksootisten puiden alla aamun suuressa kirkkaudessa, näen
minä vieläkin edessäni, kun minä vuosien ja välimatkojen päästä
muistelen häntä -- -- --

Kun kunniavenhe, joka toi kuningatarta ja prinsessaa, laski _Rendeerin_
kylkeen, kohottivat fregatin matruusit, jotka tavanmukaista käytäntöä
seuraten olivat asettuneet raakapuille, kolminkertaisen: "Eläköön
Pomaré" ja yksikolmatta tykinlaukausta kajahti Tahitin rauhallisilla
rannikoilla.

Sitten astuivat kuningatar ja hovi amiraalin huoneistoon, missä heitä
odotti heidän makunsa mukainen makeisista ja hedelmistä laadittu
aamiainen, juomana vanhaa, punertavaa sampanjaa.

Sillävälin olivat kaikenarvoiset seuranaiset hajaantuneet laivan eri
osiin, missä he pitivät suurta ja iloista melua heitellen merimiehille
oransseja, banaaneja ja kukkia.

Ja Rarahu oli siellä myöskin, päästen mukaan kuninkaalliseen
saattueeseen kuuluvana pikku henkilönä, miettiväinen ja vakava Rarahu
keskellä tuota meluisan ilon purkausta. -- Pomaré oli tuonut mukaansa
piirinsä parhaat _himene_kuorot, ja koska Rarahu oli Apirén kuoron
tärkeimpiä jäseniä, oli hän sen ominaisuuden vuoksi saanut kutsun
juhlaan.

Tässä on asiasta poikkeaminen välttämätöntä _tiare miriin_ nähden --
esineeseen, jolla ei ole vastinetta euroopalaisten naisten puvustossa.

_Tiare_ on jonkunlainen vihreä dahlia, jonka Oceanian naiset asettavat
hiuksiinsa, hiukan korvan yläpuolelle, juhlallisissa tilaisuuksissa.
Tätä omituista kukkaa lähemmin tarkastaessa huomaa, että se on
keinotekoinen; se on kiinnitetty kaislan varteen ja muodostettu hyvin
pienen, hyvin tuoksuvan loisen, erään harvinaisen liekokasvin lehdistä,
joka kasvaa eräiden metsäpuiden oksilla.

Kiinalaiset ovat eteviä tällaisten hyvin taiteellisten _tiaréiden_
tekemisessä, ja he myyvät niitä hyvin korkeasta hinnasta Papeeten
naisille.

_Tiaré_ on erikoisesti juhlien, pitojen ja tanssiaisten koriste. Jos
tahititar antaa sen nuorelle miehelle, merkitsee se jokseenkin samaa
kuin sultaanin mielivaimolleen heittämä nenäliina.

Kaikilla tahitittarilla oli sinä päivänä _tiaréet_ hiuksissaan.

Ariitéa oli kutsunut minut pitämään hänelle seuraa virallisen aamiaisen
aikana -- ja pikku Rarahu parka, joka oli tullut mukaan vain minun
tähteni, odotti minua kauan kannella itkien hiljaa huomatessaan itsensä
niin hyljätyksi. Sangen ankara rangaistus, johon minä olin langettanut
hänet pienen, jo eilisestä saakka kestäneen oikun takia, ja jonka
vuoksi hän jo oli vuodattanut kyyneleitä.



XXVI.


Ylimenoa oli kestänyt kaksi tuntia ja me lähestyimme jo Moorean saarta.

_Rendeerin_ välikannella pidettiin suurta melua; joukko nuoria naisia,
kaikkein tunnetuimpien ja sievimpien keskuudesta valituita, oli
kutsuttu pitoihin, joita upseerit heille pitivät.

Rarahu oli minun poissaollessani suostunut olemaan mukana niissä. --
Hän oli siellä Teurahin ja eräiden ystävättäriensä seurassa; hän oli
pyyhkinyt kyyneleensä ja nauroi että kajahteli.

Hän ei puhunut ollenkaan ranskaa kuten useimmat muut; -- mutta
merkeillä ja äännähdyksillä piti hän yllä hyvin vilkasta keskustelua
naapuriensa kanssa, jotka huomasivat hänet viehättäväksi.

Viimein -- ja se oli petollisuuden ja kauhistuksen huippu -- oli hän
jälkiruokaa syötäessä hyvin suosiollisesti ojentanut _tiaréensa_
Plumkettille.

Hän oli, totta kyllä, kyllin älykäs tietääkseen osanneensa oikeaan, ja
ettei Plumkett ottaisi ymmärtääkseen -- -- --.



XVII.


Mitenkä kuvailisin tuota lumoavaa seutua, Afareahitun lahtea!

Haaveellisen näköisiä, suuria ja tummia kallioita, salaperäisiä
kookospalmuja tyynen veden yli kallistuvana verhona -- ja
suurten puiden alla muutamia hajanaisia majoja oranssipuiden ja
punervakukkaisten laakeripensaiden keskellä.

Ensi näkemältä olisi väittänyt, ettei tässä varjoisassa seudussa ollut
ketään -- ja kuitenkin odotti meitä koko Moorean väestö vaieten,
puoleksi kätkeytyneenä vihreihin lehtiholveihin.

Noista metsistä uhosi kosteaa tuoreutta, outoa sammalen ja eksootisten
kasvien hajua. Kaikki Moorean _himéné_kuorot olivat esillä istuen
järjestyksessä suunnattoman suurien puiden runkojen välissä; kaikki
saman piirin laulajat olivat puetut saman värisiin vaatteihin --
toiset valkeihin, toiset vihreihin tai punaisiin; kaikilla naisilla
oli hiuksissaan kukkia, kaikilla miehillä lehti- tai kaislaseppeleet.
Muutamat ujommat tai ihmisiä karttelevat ryhmät olivat jääneet
sisemmälle metsään, ja katselivat kaukaa meidän tuloamme, puoleksi
piiloutuneina puiden taakse.

Kuningatar jätti _Rendeerin_ samoilla menoilla kuin hänen tullessaankin
ja tykkien jylinä kajahteli kaukana vuoristoissa.

Hän astui maihin ja kulki eteenpäin amiraalin seuraamana. -- Ne
ajat olivat jo menneet, jolloin maan asukkaat kantoivat häntä
käsivarsillaan, etteivät hänen jalkansa koskettaisi heidän
maakamaraansa; tuo vanha tapa, jonka mukaan paikka, mihin hallitsija
jalallaan kosketti, tuli valtion omaisuudeksi, on jo kauan sitten
unohtunut Oceaniassa.

Parikymmentä ratsastavaa keihäsmiestä, jotka muodostivat Pomarén
kunniasaaton, oli rivittynyt rannikolle meitä vastaanottamaan.

Kun kuningatar tuli näkyviin, virittivät _himéné_kuorot yht'aikaa
tavanmukaisen: _la ora na oe, Pomaré vahine!_ (Ole tervehditty,
kuningatar Pomaré). Ja metsät kaikuivat äänekkäistä huudoista.

Olisi luullut nousevansa jollekin noidutulle saarelle, mikä oli
herännyt eloon taikasauvan iskusta.



XXVIII.


Afareahitun temppelin pyhitysmenot kestivät hyvin kauan.
Lähetyssaarnaajat pitivät pitkiä puheita tahitin kielellä ja
_himéné_-kuorot lauloivat riemuvirsiä ikuiselle isälle.

Temppeli oli rakennettu korallista; pandanuksen lehdistä palmikoitua
kattoa kannattivat saarien puista hakatut hirret, joita yhdistivät
toisiinsa erivärisiä, säännöllisiä ja monimutkaisia kuvioita
muodostavat kudelmat. Rakennustapa oli siis vanhaa maorilaista tyyliä.

Näen vieläkin tuon alkuperäisen näyn: taustan ovet ovat avoinna
maaseutuun päin, vuorien ja korkeiden palmujen muodostamaa ihanaa
maisemaa kohti, -- lähetyssaarnaajan korokkeen ääressä seisoo vanha
kuningatar mustassa puvussa, surullisena ja hartaana rukoillen poikansa
tyttären puolesta, vanhan ystävättärensä Paparan päälliköttären
seuraamana. Hänen valkopukuiset seuranaisensa ovat kokoontuneet hänen
ympärilleen. Temppeli on aivan täynnä kukilla seppelöityjä päitä -- ja
Rarahu, jonka olin antanut lähteä _Rendeeristä_, oli sekaantunut tuohon
joukkoon kuin vieras -- -- --

Syntyi suuri hiljaisuus kun Apirén _himéné_, joka oli säästetty
viimeiseksi, viritti laulunsa -- ja minä erotin takanani pikku
ystävättäreni raikkaan äänen, kun se kaikui kuoron yli. --
Uskonnollisen tai intohimoisen haltioitumisen vallassa suoritti hän
palavasti haaveellisimpia muunnelmiaan; hänen äänensä väreili kuin
kristalli temppelin hiljaisuudessa vangiten kaikkien tarkkaavaisuuden.



XXIX.


Juhlamenojen jälkeen siirryttiin ruokasaliin. Pöydät oli katettu
ulko-ilmaan, suurten kookospalmujen varjoon, vihreiden lehväkatosten
alle.

Pöytiin saattoi sopia noin viisi, kuusisataa henkeä; liinat olivat
koristetut lehvillä ja punaisilla kukilla. Tarjona oli suuri joukko
kohokeleivoksia, joita kiinalaiset tekevät bananin ja eräiden muiden
epätavallisten kasvien runkojen avulla. Euroopalaisten ruokalajien
rinnalla oli hyvin paljon tahitilaisia: hedelmäpuuroja, ruohossa
kokonaisina paistettuja porsaita, ja maidossa hapatettuja merirapuja.
Erilaisia kastikkeita ammennettiin aivan täysinäisistä, suurista
veneenmuotoisista astioista, joita tarjoilijat vaivaloisesti kantoivat
ympäriinsä. Mies- ja nais-päälliköt tulivat vuorotellen puhumaan
kuningattarelle täyttä kurkkua, niin kaikuvalla äänellä ja niin
liukaskielisesti, että olisi luullut heitä riivatuiksi. Ne, jotka eivät
olleet saaneet sijaa pöydässä, söivät seisoallaan nojaten istuvien
olkapäihin ja melu ja hämminki oli sanoin kuvaamaton -- -- --

Prinsessojen pöydässä istuen en minä ollut huomaavinanikaan Rarahua,
joka oli kadonnut hyvin kauas minusta Apiréläisten joukkoon.



XXX.


Kun yö laskeutui Afareahitun metsien latvoille, meni kuningatar
piirikunnan _Fareauhun_, mihin hänelle oli valmistettu yösija.
_Valkotukkainen amiraali_ palasi fregattiin, ja _upa-upa_ alkoi.

Kaikki uskonnolliset ajatukset, kaikki kristilliset tunteet olivat
häipyneet päivän mukana; kuuma ja hekumallinen pimeys verhosi taas
kesyttömän saaren. Samoin kuin niinä aikoina, jolloin ensimäiset
merenkulkijat olivat nimittäneet sitä uudeksi Cythereksi, oli kaikki
taas viettelevää, aisteja huumaavaa ja hillitöntä intohimoa.

Ja minä olin seurannut _valkotukkaista amiraalia_, jättäen Rarahun
tuohon hullautuneeseen väkijoukkoon.



XXXI.


Kun minä jäin yksin laivaan, nousin minä suruissani _Rendeerin_
kannelle. Tuo tänä aamuna niin eloisa fregatti oli tyhjä ja hiljainen,
mastojen ja raakojen pitkät ääriviivat piirtyivät öistä taivasta
vasten, tähdet olivat sumeat, ilma tyyni ja raskas, meri liikkumaton.

Moorean vuoret kuvastelivat vedessä ylösalaisin kääntyneitä
piirteitään. Kaukaa näkyivät tulet, jotka maalla valaisivat _upa-upaa_;
karkeat, rivot laulut saapuivat tänne epäselvänä humuna patarumpujen
tahdikasten iskujen säestäminä.

Kaikki yön tunnit soivat toinen toisensa jälkeen _Rendeerilla_
unen saapumatta lopettamaan minun outoja unelmiani. Minä rakastin
sydämestäni tuota pikku raukkaa; tahitilaiset sanoivat hänestä:
se on Lotin pikku puoliso. Hän oli tosiaan minun pikku puolisoni;
sydämelläni, aisteillani rakastin häntä paljon. Ja kuitenkin oli
meidän molempien välillä syvänteitä, pelottavia aitauksia, ikuisesti
suljetuita. Hän oli pieni raakalainen; meidän välillämme, jotka
olimme "sama liha", oli rotujen juurellinen eriäväisyys, ensimäisten
käsitteiden kaikki läpikäyvä erotus. Jos minun ajatukseni ja mielteeni
olivat usein käsittämättömiä hänestä, niin olivat hänenkin minusta.
Minun lapsuuteni, isänmaani ja kotilieteni, kaikki tuo pysyisi hänelle
aina käsittämättömänä ja tuntemattomana. Muistan lauseen, jonka hän
eräänä päivänä sanoi minulle: "Minä pelkään, ettei sama Jumala olekaan
luonut meitä." Ja me olimme todella kahden aivan eristetyn ja aivan
erilaisen luonnon lapsia, ja meidän sielujemme yhteys saattoi olla vain
ohimenevää, epätäydellistä ja vaivanalaista.

Pikku Rarahu parka, kohta kun me olemme poistuneet kauaksi toisistamme,
tulee sinusta taas pieni maorityttö, sinä pysyt tietämättömänä ja
kesyttömänä, sinä kuolet kaukaisella saarellasi yksin ja unhotettuna --
ja Loti ei ehkä saa tietääkään siitä.

Näköpiiriin alkoi piirtyä pieni, tuskin näkyvä viiru aavan meren
puolella: se oli Tahitin saari. Taivas valkeni idässä; tulet sammuivat
maalla ja lauluja ei enää kuulunut.

Minä ajattelin, että tuona erikoisen hekumallisena aamuhetkenä oli
Rarahu tuolla, tanssin väsyttämänä, omaan nojaansa jääneenä. Ja se
ajatus poltti minua kuin punainen rauta.



XXXII.


Iltapäivällä nousivat kuningatar ja prinsessat taas laivaan
palatakseen Papeeteen. Kun heidät oli otettu vastaan tavanmukaisilla
kunnianosoituksilla, jäin minä tarkastelemaan monilukuisia kanootteja,
venheitä ja pursia, jotka toivat heidän seuruettaan. Joukko oli vielä
lisääntynyt muutamilla Moorean nuorilla naisilla, joita halutti jatkaa
juhlia Tahitissa.

Vihdoinkin näin Rarahun; hän oli siellä, hänkin palasi. Hän oli
vaihtanut valkean _tapansa_ vaaleanpunaiseen ja kietonut tuoreita
kukkia hiuksiinsa. Ihopiirrokset näkyivät entistä selvemmin hänen
kalvenneella otsallaan ja siniset renkaat olivat syventyneet hänen
silmiensä ympärillä.

Hän oli epäilemättä ollut mukana _upa-upassa_ aamuun asti, mutta
nyt hän oli tuolla, hän palasi, ja enempää en minä sillä hetkellä
pyytänytkään häneltä.



XXXIII.


Ylikulun aikana vallitsi kaunis, tyyni ilma.

Oli ilta. Aurinko oli juuri kadonnut. Fregatti liukui äänettömästi
jättäen jälkeensä hitaita, pehmeitä aaltoja, jotka katosivat kuolemaan
kauas peilityynelle merelle. Taivaalla puunsi siellä täällä suuria,
tummia pilviä, jotka vivahtivat sinipunaiseen illan vaaleankeltaisessa
kajastuksessa, ilmapiirin hämmästyttävässä kuulakkuudessa.

_Rendeerin_ takaosassa erottautui ryhmä nuoria naisia sirosti merta
ja maisemaa vasten. Tuon ryhmän näkö sai minut suuresti hämmästymään:
Ariitéa ja Rarahu juttelivat keskenään kuin ystävykset; heidän
vieressään Maramo, Faimana ja pari muuta hovinaista.

Oli puhe eräästä Rarahun sepittämästä _himenestä_, jonka he aikoivat
laulaa yhdessä.

Ja he virittivät todella uuden, kolmiäänisen laulun, Ariitéa, Rarahu ja
Maramo.

Rarahun ääni, joka väreillen kaikui ylinnä, lausui selvästi sanat,
joista minulta ei jäänyt yhtään kuulematta:

    "Heahaa noa iho (e)! te tara
    no Paia- (e) i tou nei tai
    ia oe, tau hoa (e)! ehahe!

    Ua iriti hoi au (e)!
    i te tumu no te tiare,
    ei faaite i tau tai ia oe,
    tau hoa (e)! ehahe!

    Ua taa tau hoa (e)!
    ei Farani te fenua,
    e neva oe to mata, aita e
    hio hoi au (e)! ehahe! -- -- --"

Raskas käännös:

"Minun tuskani tähtesi on korkeampi kuin Palavuoren huippu, oi
rakkahin! ah!

"Olen riistänyt irti _tiaréen_ juuret osoittaakseni tuskaani tähtesi, oi
rakkahin! ah!

"Sinä olet lähtenyt, rakkaimpani, Ranskan maahan; sinä kohotat kerran
silmäsi minua kohti, mutta minä en näe sinua enää! ah! -- -- --"

Tuo laulu, joka surullisena värisi Suuren Valtameren iltaisessa
äärettömyydessä, kun kolme naisääntä toisteli sitä omituisessa
tahdissa, on ijäksi piirtynyt muistiini raskaimpana niistä
pistävimmistä vaikutelmista, mitä Polynesia on minulle jättänyt.



XXXIV.


Oli jo pimeä yö, kun meluisa kulkue saapui Papeeteen suuren
kansanjoukon kokoontuessa katselemaan.

Hetken kuluttua tapasimme toisemme, Rarahu ja minä, rinnakkain
astumassa meidän asunnollemme vievää polkua. Sama tunne oli johtanut
meidät molemmat tälle tielle, jota me etenimme puhumatta niinkuin kaksi
jöröttävää lasta, jotka eivät oikein tiedä kuinka lähestyä toinen
toistaan.

Me avasimme ovemme, ja kun me olimme tulleet sisään, katsahdimme me
toisiimme. -- -- --

Odotin kohtausta, moitteita tai kyyneleitä. Kaiken sen sijaan hymyili
hän kääntäen pois päätään huomaamattomasti olkapäitään liikautellen,
pettymyksen, katkeran surun odottamattomin ilmein.

Tuo hymy ja tuo liike kertoivat yhtäpaljon kuin hyvin pitkät puheet, ne
sanoivat selvästi ja vakuuttavasti seuraavaa:

Tiesinhän minä hyvin, etten minä ollut kuin pieni, alempi olento,
satunnainen lelu, jonka sinä itsellesi hankit. Teistä, valkoisista
miehistä on siinä kaikki, mitä me voimme teille olla. Mutta mitä
voittaisin suuttumalla? Minä olen yksin maailmassa; sinun tai jonkun
muun: vähät siitä? Olen sinun rakastajattaresi, tässä on kotimme:
tiedän, että sinä haluat minua vielä. Hyvä Jumala, minä jään tänne ja
tässä minä olen!

Pieni, lapsellinen tyttö oli merkillisesti edistynyt
elämäntuntemuksessa; kesytön lapsi oli tullut viisaammaksi kuin
mestarinsa ja voitti hänet.

Minä katselin häntä vaieten, hämmästyneenä ja surullisena; minun oli
häntä äärettömästi sääli. Ja minä pyysin anteeksi, melkein itkien ja
peittäen hänet suudelmilla.

Hän rakasti minua vielä, hän, niin kuin rakastettaisiin
yli-inhimillistä olentoa, jota tuskin saattaa aavistaa ja käsittää.

Suloisia, rauhaisia rakkaudenpäiviä seurasi vielä tätä Afareahitun
kohtaustakin. Se unohtui ja aika jatkoi raukaisevaa kulkuaan.



XXXV.


Tiahui, joka oli käymässä Papeetessa, oli tullut meille asumaan kahden
nuoren naissukulaisensa kanssa Papeurirista.

Hän vei minut eräänä iltana erilleen vakavin ilmein, mikä ennusti
juhlallista keskustelua, ja me menimme puutarhaan istumaan
vaaleanpunaisten laakeripuiden alle.

Tiahui oli hyvin viisas pikku nainen, vakavampi kuin tahitittaret
tavallisesti ovat. Kaukaisessa piirissään oli hän ihastuksella
kuunnellut kotimaisen lähetyssaarnaajan opetuksia ja nyt oli hänellä
äsken kääntyneen palava usko. Rarahun sydämessä, josta hän osasi lukea
kuin avonaisesta kirjasta, oli hän nähnyt outoja asioita:

"Loti", sanoi hän. "Rarahu nääntyy Papeetessa. Mitä tulee hänestä sinun
lähdettyäsi?"

Rarahun tulevaisuus vaivasi todella sydäntäni. Luonteittemme
täydellisen erilaisuuden vuoksi saatoin minä vain vaivoin käsittää
sen, mitä hänessä oli ristiriitaista ja harhaanviepää. Minä ymmärsin
kuitenkin, että hän oli hukassa, hukassa ruumiineen sieluineen. Se oli
ehkä lisäviehätys minulle, niitten viehätys, joitten täytyy kuolla, ja
enemmän kuin koskaan tunsin minä rakastavani häntä.

Kukaan ei ollut lempeämmän, rauhallisemman näköinen kuin pikku ystäväni
Rarahu; melkein aina vaieten, tyynenä ja nöyränä, ei hänellä enää
koskaan ollut noita entisiä lapsellisia vihanpuuskia. Hän oli kohtelias
ja miellyttävä kaikkia kohtaan. Kun hän tuli meille, ja kun hänet
näki istumassa parvekkeemme varjossa onnellisessa ja huolettomassa
asennossa ja hymyillen kaikille maorien salaperäistä hymyä, olisi
luullut, että meidän majamme ja suuret puumme varjostivat rauhallisen
ja muuttumattoman onnen runoa.

Minuun nähden oli hänellä loppumattoman hellyyden hetkiä; silloin
tuntui kuin olisi hänellä ollut tarve puristautua ainoaa ystäväänsä
ja tukeansa vasten tässä maailmassa; näinä hetkinä sai minun lähtöni
ajatus hänet vuodattamaan mykkiä kyyneleitä, ja minä ajattelin vielä
tuota mieletöntä suunnitelmaa, jonka olin ennen tehnyt: jäädä ijäksi
hänen luokseen.

Joskus otti hän vanhan Raamatun, jonka hän oli tuonut Apirésta; hän
rukoili haltioituneena ja palava, lapsellinen usko säteili hänen
silmistään.

Mutta usein eristäytyi hän myöskin minusta ja minä näin hänen
huulillaan tuon saman epäilyn ja uskomattomuuden hymyn, joka oli
esiintynyt ensi kertaa sinä iltana kun me palasimme Afareahitusta.
Hän näytti katselevan kauas hämäryyteen, mystillisiä asioita.
Oudot ajatukset palasivat hänen mieleensä hänen pienestä,
raakalais-lapsuudestaan saakka; hänen odottamattomat kysymyksensä
ilmaisivat hänen mielikuvituksensa hämminkiä, hänen ajatustensa
sekavaa juoksua.

Hänen maoriverensä poltti hänen suonissaan; hänellä oli kuumeisia,
syvästi levottomia päiviä, joitten kuluessa hän ei näyttänyt enää
olevan oma itsensä. Hän oli minulle täydellisesti uskollinen,
siinä merkityksessä, minkä Papeeten naiset sanalle antavat, ja
joka merkitsee, että hän oli järkevä ja kylmä euroopalaisia nuoria
miehiä kohtaan, mutta minä luulin tietäväni, että hänellä oli nuoria
tahitilaisia rakastajia. Minä annoin anteeksi, tai en ollut näkevinäni;
eihän hän ollut täydellisesti vastuunalainen, tuo pikku raukka, omasta
oudon tulisesta ja intohimoisesta luonteestaan.

Fyysillisesti ei hänessä vielä näkynyt mitään sellaista merkkiä, joista
Euroopassa tunnetaan rintatautiset tytöt: hänen rintansa ja vartalonsa
olivat täyteläiset ja muodokkaat niin kuin antiikkisen Kreikan
kauniiden kuvapatsaiden. Ja kuitenkin tuli tuo kuiva, luonteenomainen
yskä, samanlainen kuin kuningattaren lasten, yhä tiheämmäksi ja siniset
renkaat tummenivat hänen suurten silmiensä ympärillä.

Hän oli Polyneesialaisen rodun pieni, surullinen ja liikuttava
henkilöitymys, tuon rodun, joka kuolee meidän sivistyksemme ja
paheittemme kosketuksesta ja on kohta vain muisto Oceanian historiassa.
-- -- --



XXXVI.


Sillä välin oli lähdönhetki saapunut. _Rendeer_ poikkeisi Kaliforniaan,
_te fenua California_, niin kuin kuningattaren pojan tytär sanoi.

Se ei tosin ollut lopullinen lähtö; palatessamme piti meidän vielä
pysähtyä _suloiselle saarelle_ kuukaudeksi tai pariksi. Ilman tuota
paluun varmuutta en minä kai tällä hetkellä olisi lähtenytkään: hänen
ainaiseksi jättämisensä oli käynyt yli voimieni ja olisi särkenyt
sydämeni.

Lähdön lähetessä kiusasi minua merkillisesti tuon Taimahan
ajatteleminen, hänen, joka oli ollut veljeni Ruerin vaimo. Minusta
oli hyvin vaikeaa, en tiedä miksi, lähteä pois häneen tutustumatta,
ja minä selitin asian kuningattarelle pyytäen häntä hankkimaan meille
tilaisuuden kohdata toisemme.

Pyyntöni näytti suuresti kiinnittävän Pomarén mieltä:

"Sinä tahtoisit tavata hänet, Loti? Rueri on siis puhunut sinulle
siitä? Hän ei ollutkaan siis kokonaan unhottanut tyttöä?"

Ja vanha kuningatar näytti vaipuvan entisyyden kaihomielisiin
muistelmiin, huomaten ehkä muistoissaan monen unohtaneen hänet,
monen, joita hän oli rakastanut, ja jotka olivat lähteneet pois enää
palajamatta.



XXXVII.


Oli _Rendeerin_ viimeinen ilta -- -- --

Kuningattaren kiireellisistä tiedusteluista oli käynyt selville,
että Taimaha oli Tahitilla eilisestä saakka, -- ja palatsin
_mutoi_-päällikkö oli saanut tehtäväkseen viedä hänelle sanan tulla
auringon laskun aikana rannikolle, _Rendeerin_ luo.

Tapaamisaikana olimme me siellä, Rarahu ja minä.

Me odotimme kauan ja Taimahaa ei tullut. -- Minä olin arvannut sen.

Sydämeni omituisesti kouristuessa näin minä meidän viimeisen iltamme
viimeisten hetkien kiitävän pois. -- Odotin selittämättömän ahdistuksen
vallassa. Olisin antanut tällä hetkellä mitä hyvänsä saadakseni nähdä
tuon naisen, josta olin lapsuudessani uneksinut, ja joka oli liittynyt
Ruerin kaukaiseen, runolliseen muistoon, ja minä aavistin, että hän ei
tulisi näyttäytymään -- -- --

Me olimme pyytäneet ohjeita ohikulkevilta vanhoilta naisilta:

"Hän on pääkadulla", sanoivat he meille. "Ottakaa mukaanne tämä pikku
tyttö, joka tuntee hänet ja näyttää hänet teille. Kun olette löytäneet
hänet, käskekää lasta palaamaan kotiinsa."



XXXVIII.

Pääkadulla.


Meluisaa katua reunustivat kiinalaisten puodit; kauppiaat, joilla
oli pienet, mantelinmuotoiset silmät ja pitkät hiuspalmikot, myivät
ihmisille teetä, hedelmiä ja makeisia. -- Parvekkeiden alla oli
näytteillä kukkaseppeleitä, pandanuskiehkuroita ja _tiareita_,
jotka täyttivät ilman tuoksullaan; tahitittaret kulkivat ympäriinsä
lauleskellen; pienet, Taivaan valtakunnan malliset lamput valaisivat
kauppoja, tai riippui niitä puiden tiheissä oksissa. -- Oli yksi
noita kauniita Papeeten iltoja; kaikki tuo oli iloisaa ja varsinkin
alkuperäistä. Ilmaan sekoittui outo kiinalaisen Sandelin ja monoin,
sekä gardenioiden ja oranssien suloinen tuoksu.

Ilta kului emmekä me löytäneet mitään. Katseli pikku Tehamana, meidän
saattajamme, kaikkia naisia miten tarkkaan hyvänsä, ei hän tuntenut
yhtään heistä. -- Kaikki ne, joilta kyselimme, eivät tienneet Taimahan
nimeäkään, me kuljimme yhä edestakaisin kaikkien noiden ryhmien
keskitse, jotka katselivat meitä kuin järkensä menettäneitä. -- Oli
mahdotonta tavata tuota tarumaista henkilöä -- ja jokainen kulunut
hetki lisäsi surullista kärsimättömyyttäni.

Tunnin kuljettuamme, seisattui pikku Tehamana äkkiä pimeään kolkkaan,
suurten, mustien mangopuiden alle erään maassa istuvan naisen eteen,
joka nojasi päätään käsiinsä ja näytti nukkuvan.

"_Tera_!" huusi hän. (Tuossa hän on!)

Silloin lähenin minä naista ja kumarruin uteliaana katselemaan häntä.

"Oletko sinä Taimaha?" kysyin minä vavisten pelosta, että hän vastaisi
kieltävästi.

"Olen!" vastasi hän liikahtamatta.

"Sinä siis olet Taimaha, Ruerin vaimo?"

"Olen", sanoi hän vielä kerran nostaen välinpitämättömästi päätään.
"Minä olen Taimaha, Ruerin vaimo, sen merimiehen, _jonka silmät
nukkuvat_ (mata moe) s.o., jota ei enää ole olemassa."

"Ja minä, minä olen Loti, Ruerin veli! -- Tule mukaani syrjäisempään
paikkaan, jotta voisimme keskustella yhdessä."

"Sinä? -- -- -- Hänen veljensä?" sanoi hän yksinkertaisesti, hiukan
hämmästyneenä, -- mutta niin välinpitämättömästi, että minä jäin
hämilleni.

Ja minua suretti jo, että olin tullut liikuttamaan tuota tuhkaa
löytämättä sieltä muuta kuin jokapäiväisyyttä ja pettymystä.

Hän oli kuitenkin noussut seuratakseen minua. -- Minä otin heitä
molempia kädestä, Rarahua ja Taimahaa, ja loittonin heidän kanssaan
tuosta tahitilaisjoukosta, jossa yksikään ei enää kiinnittänyt
mieltäni. -- -- --



XXXIX.

Paljastuksia.


Yksinäisellä polulla, missä joukon kaukainen hälinä vielä kuului --
puitten synkässä varjossa, pimeässä yössä -- pysähtyi Taimaha ja
istuutui:

"Olen väsynyt", sanoi hän hyvin uupuneena. "Sano hänelle, Rarahu, että
hän puhuisi minulle täällä, minä en lähde kauemmaksi. -- Onko se hänen
veljensä, tuo?"

Tällä hetkellä tuli mieleeni ajatus, jota minulla ennen ei ollut:

"Eikö sinulla ja Ruerilla ollut lapsia?" kysyin minä häneltä.

"On", vastasi hän hetkisen epäröityään, mutta sentään varmalla äänellä.
"On -- -- kaksi!" -- -- --

Tuon odottamattoman tunnustuksen jälkeen syntyi pitkä hiljaisuus.
Minussa heräsi koko joukko outoja tunteita, surullisia, selittämättömiä
vaikutelmia.

On tilanteita, joiden mieleenkäypää omituisuutta ei voi sanoilla
ilmaista. -- Paikan viehätys, luonnon salaperäiset vaikutukset,
elävöittävät tai muuttavat muuksi tuntemamme liikutuksen, eikä enää
epätäydellisestikään osaa ilmaista niitä.



XL.


Tunti sen jälkeen jätimme Taimaha ja minä Papeeten, joka jo oli
vaipunut uneen. _Rendeerin_ viimeinen ilta oli loppunut ja koko joukko
laivan merimiehiä oli mennyt sisälle tahitilaisiin majoihin nuorten
naisten iloisten joukkueiden ympäröiminä. Seudun yli kulki viettelyksen
ja aistillisen huumauksen henkäys kuin suurten juhla-iltojen jälkeen.

Mutta minä oli syvän liikutuksen vallassa ja olin hetkeksi unohtanut
Rarahunkin -- -- --

Hän oli palannut yksin kotiin ja odotti minua itkien pienessä,
rakkaassa majassamme, jonne minun tuli palata yöllä viimeistä kertaa.
-- -- --

Me kuljimme rinnakkain, Taimaha ja minä, me seurasimme nopein askelin
Valtameren äärtä. Sade lankesi, troopillisten maiden lämmin sade.
Taimaha antoi, huolettomana ja vaieten, valkoisen musliini_tapansa_
kastua sen laahatessa hiekkaa hänen takanaan.

Keskiyön tyyneydessä kuului vain meren yksitoikkoinen kohina, kun se
hyökyi ulapalla koralliriuttoja vasten.

Päittemme päällä kallistelivat suuret palmupuut taipuisia runkojaan;
näköpiirissä kuvastuivat Moorean saaren vuorenhuiput hämärästi Tyynen
meren sinisen pinnan yläpuolella, kuun epämääräisessä, sumeassa valossa.

Minä katselin Taimahaa ja minä ihailin häntä. Hän oli pysynyt
kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta maorilaisen kaunottaren
täydellisenä perikuvana. Hänen mustat hiuksensa lankesivat paksuina
kiharoina hänen valkealle puvulleen, hänen ruusuista ja pandanuksen
lehdistä kiedottu seppeleensä teki hänet öisessä valaistuksessa
kuningattaren tai jumalattaren näköiseksi.

Olin tahallani vienyt tuon naisen erään jo vanhan, puoleksi ruohojen ja
köynnöksien alle hautautuneen majan ohi, sen, jossa hän ennen kuului
asuneen veljeni kanssa.

"Tunnetko tuon majan, Taimaha?" kysyin minä häneltä.

"Kyllä", vastasi hän ensimäistä kertaa elostuen. "Kyllä, se on Ruerin
maja!" -- -- --



XLI.


Me suuntasimme molemmat kulkumme tuona myöhäisenä yön hetkenä Faa'an
piiriä kohti, jossa Taimaha aikoi näyttää minulle nuoremman poikansa
Atarion.

Hiukan ivallisella taipuvaisuudella oli hän suostunut minun oikkuuni,
oikkuun, jota hän tuskin saattoi selittää itselleen tahitilaisen
käsitystapansa perusteella.

Maassa, jossa aineellinen kurjuus on tuntematon ja työ tarpeetonta,
jossa jokaisella on paikkansa auringossa ja varjossa, sijansa vedessä
ja ravintonsa metsissä, kasvavat lapset kuin taimet, vapaina ja
viljelemättöminä, siellä, minne heidän vanhempiensa mielijohde heidät
asettaa. Perheellä ei ole sitä kiinteyttä, minkä tarve taistella
elämästä muun puutteessa antaa sille Euroopassa.

Atario, tuo Ruerin lähdettyä syntynyt lapsi, asui Faa'an piirissä.
Yleisen ottolapsijärjestelmän mukaan oli hänet jätetty äitinsä
kaukaisten sukulaisten (_fetii_) hoidettavaksi -- -- --

Ja Tamaari, vanhempi pojista, hän jolla, sanoi Taimaha, oli Ruerin otsa
ja suuret silmät (_te rae, te mata rahi_), asui Taimahan vanhan äidin
luona tuolla Moorean saarella, jonka kaukaiset ääriviivat kangastelivat
meidän näköpiirimme rajalla.

Faa'an tien puolivälissä näimme me tulen palavan kookospalmumetsikössä.
Taimaha tarttui käteeni, ja vei minut sinne päin metsän läpi,
tuntemaansa polkua pitkin.

Kun olimme kävelleet muutaman minuutin pimeässä, suurten palmujen
sateesta kostean holvin alla, löysimme me olkikattoisen majan, missä
kaksi vanhaa naista istui kumarassa oksista tehdyn rovion ääressä.
Kun Taimaha oli lausunut pari käsittämätöntä sanaa, nousivat molemmat
vanhukset seisoalleen paremmin nähdäkseen minut ja Taimahakin alkoi
tarkastella minua äärimmäisellä tarkkaavaisuudella kohottaen palavan
kekäleen lähelle kasvojani. Nyt näimme toisemme ensi kertaa täydessä
valaistuksessa.

Kun hän oli päättänyt tarkastelunsa hymyili hän surullisesti. Hän
oli kai löytänyt kasvoistani Ruerin tuttuja piirteitä -- veljesten
yhdennäköisyys on oudoista silmiinpistävä silloinkin kun se on hämärää
ja epätäydellistä.

Minä olin ihaillut hänen suuria silmiään, hänen kaunista, säännöllistä
profiliaan ja hänen hohtavia hampaitaan, jotka hänen ihonsa vaskenväri
teki vielä valkoisemmiksi. -- -- --

Me jatkoimme matkaamme hiljaisuudessa ja pian huomasimme me piirikunnan
talot puiden mustien ryhmien seasta.

_Tera Faa'a!_ (Nyt ollaan Faa'assa), sanoi Taimaha hymyillen. -- -- --

Hän vei minut erään buraomajan ovelle, joka oli kokonaan mango- ja
tamariskipensaiden ja leipäpuiden peitossa.

Kaikki näyttivät nukkuvan syvässä unessa sisällä ja hän huuteli
hiljalleen seinän pienojen raoista pyytäen avaamaan.

Lamppu syttyi ja paljasruumiinen vanhus ilmestyi ovelle käskien meitä
viittaamalla käymään sisään.

Maja oli suuri; se oli jonkunmoinen makuuhuone, missä vanhukset
nukkuivat. Kotitekoinen kookosöljylamppu heitti vain ohuen valonsäteen
asuntoon valaisten tuskin noita ihmisolentoja, joiden yli meren tuuli
puhalsi.

Taimaha meni mattovuoteen luo, josta hän otti lapsen ja kantoi sen
minulle.

"Ei!" sanoi hän lampun luo päästyään. "Minä erehdyin. Tämä ei olekaan
hän."

Hän laski lapsen taas vuoteelle ja alkoi tarkastella toisia löytämättä
niistä kuitenkaan etsimäänsä. Hän kuljetti pitkän ruo'on päässä
savuavaa lamppuaan, joka valaisi vain puna-ihoisia, jäykkiä mummoja;
tummansinisiin, valkeaviiruisiin _pareoihinsa_ verhottuina olisi heitä
voinut pitää kuolinliinoihin käärittyinä muumioina. -- -- --

Huolestumisen salama välähti Taimahan ripsien verhoamissa silmissä.

"Huahara mummo", sanoi hän. "Missä on minun poikani Atario?"

Vanha Huahara kohosi laihan kyynärpäänsä varaan ja katseli meitä
heräämisestä säikkyneillä silmillään:

"Sinun poikasi ei enää ole meillä, Taimaha", sanoi hän. "Minun sisareni
Tiatira-honui (hämähäkki) on ottanut hänet kasvatikseen. Hän asuu
viidensadan askeleen päässä täältä, kookospalmukon toisessa
laidassa -- -- --"



XLII.


Kuljimme vielä tuon metsikön läpi pimeässä yössä.

Tiatira-honuin majassa näimme saman kohtauksen, samat heräämismenot,
jotka muistuttivat haamujen esiin manaamista.

Lapsi herätettiin ja tuotiin minulle. Pikku raukka oli aivan unen
vallassa ja alaston. Minä otin hänen päänsä käsiini ja lähensin sitä
lamppua kohti, jota vanha _Hämähäkki_, Huaharan sisar piteli. Lapsi
sulki häikäistynä silmänsä.

"Niin, se juuri on Atario", sanoi Taimaha kaukaa oven luota.

"Onko se minun veljeni lapsi?" kysyin häneltä äänenpainolla, jonka
olisi pitänyt liikuttaa häntä sydänjuuria myöten.

"On", sanoi hän ymmärtäen että vastaus oli juhlallinen. "On, se on
sinun veljesi Ruerin poika!" --

Vanha Tiatira-honui toi vaaleanpunaisen puvun vaatettaakseen hänet,
mutta lapsi oli nukahtanut syliini; minä suutelin häntä hiljaa ja
laskin hänet takaisin matolle. Sitten viittasin Taimahaa seuraamaan
minua, ja me palasimme Papeeteen.

Kaikki tuo oli tapahtunut kuin unessa. Minulla oli tuskin ollut aikaa
katsella häntä, ja kuitenkin olivat tuon lapsen piirteet painuneet
mieleeni samoin kuin hyvin eloisa kuva, jonka yöllä on äkkiä havainnut,
pysyy ja näyttäytyy taas uudestaan senjälkeen kun on sulkenut silmänsä.

Olin omituisen levoton ja ajatukseni olivat sekavat. Olin menettänyt
kaiken käsityksen ajasta ja hetkestä. Minä pelkäsin näkeväni päivän
nousevan ja saapuvani juuri parahiksi _Rendeerin_ lähtöön voimatta
palata pieneen rakkaaseen majaani, saamatta suudella Rarahua, jota en
ehkä näkisikään enää. -- --



XLIII.


Kun me pääsimme ulos kysyi Taimaha minulta:

"Palaatko huomenna?"

"En", sanoin minä. "Minä lähden aikaiseen aamulla Kalifornian maahan."

Hiukan sen jälkeen kysyi hän pelokkaasti:

"Puhuiko Rueri sinulle Taimahasta?"

Taimaha elostui vähitellen puhuessaan; hänen sydämensä näytti
vähitellen heräävän pitkästä unesta. -- Hän ei enää ollut sama huoleton
ja vaitelias olento, hän kyseli minulta liikutetulla äänellä siitä,
jota hän nimitti Rueriksi, ja ilmeni minulle lopultakin sellaisena kuin
olin toivonutkin, säilyttäen veljeni muiston suurella rakkaudella ja
syvällä surulla -- -- --

Hänen mieleensä oli jäänyt minun perheestäni ja maastani tarkkoja,
yksityiskohtaisia tietoja, jotka Rueri oli opettanut hänelle. Hän tiesi
hyväilynimenkin, jolla minua ennen mainittiin rakkaan kotilieteni
ääressä. Hän lausui sen minulle hymyillen ja johti samalla mieleeni
pienen, unohtuneen tarinan aikaisimman lapsuuteni ajalta. En voi kuvata
sitä vaikutusta, minkä tuo nimi ja nuo muistot tekivät minuun, kun ne
olivat säilyneet tuon naisen sielussa ja kun hän kertoi ne polyneesian
kielellä. -- -- --

Taivas oli kirkastunut. Me palasimme suuremmoisen yön vallitessa,
ja tahitilaiset maisemat, kuun valaisemina, sydän-yönä, aamun
kello kahteen ehtineessä hiljaisuudessa, olivat täynnä taikaa ja
salaperäisyyttä.

Minä saatoin Taimahan aina sille majalle saakka, missä hän asui
Papeetessa. -- Tavallisesti oleskeli hän vanhan äitinsä Hapaton
mökissä, Tearoan piirissä, Moorean saarella.

Erotessani hänestä puhuin minä hänelle paluuni mahdollisesta ajasta
ja tahdoin saada hänet lupaamaan, että hän silloin olisi Papeetessa
molempine poikineen. -- Taimaha lupasi sen pyhästi, mutta kuullessaan
lastensa nimet oli hän muuttunut synkäksi ja omituiseksi. Hänen
viimeiset vastauksensa olivat hajanaisia tai pilkallisia, hänen
sydämensä oli taas sulkeutunut. Sanoessani hänelle hyvästit, näin
minä hänet sellaisena kuin tulisin tapaamaan hänet myöhemmin,
käsittämättömänä ja kesyttömänä. -- --



XLIV.


Kello oli noin kolme minun saapuessani rauhalliselle kadulle, missä
Rarahu odotti minua ja ilmassa tuntui jo aamun kostea tuoreus. --
Rarahu, joka oli istunut pimeässä, kietoi käsivartensa ympärilleni
minun sisään tullessani.

Minä kerroin hänelle tuosta omituisesta yöstä pyytäen häntä pitämään
omana salaisuutenaan nuo tiedot, ettei tuo kauan sitten unohtunut
tarina taas joutuisi Papeeten naisten puheen aineeksi.

Oli meidän viimeinen yömme -- -- -- ja paluun epävarmuus, ja meitä
vastaisuudessa erottavien välimatkojen suuruus heitti kaiken ylle
sanomattoman surumielisyyden hunnun. -- -- -- Tänä jäähyväishetkenä
näyttäytyi Rarahu hyvin suloisessa ja viehättävässä valossa; hän
oli tosiaankin Lotin pikku vaimo; hän oli suloisen liikuttava
rakkauden osoituksissaan ja kyyneleissään. Kaikki se, mitä puhdas,
lohduton kiintymys ja loppumaton hellyys voi kuiskata tunteikkaan,
viisitoistavuotiaan tytön sydämelle, sen ilmaisi hän maorikielellään
oudoin elein ja kummallisin kuvin.



XLV.


Päivän ensimäiset, epämääräiset säteet herättivät minut muutaman hetken
nukuttuani.

Tuon sekaannuksen, tuon selittämättömän kammon vallassa, mikä on
ominaista herätessä, olivat mielessäni kietoutuneet yhteen nuo kaksi
ajatusta: suloisen saaren jättäminen, lähtö suurien puiden juurella
seisovasta majastani ja pienestä, kesyttömästä armaastani luopuminen --
ja sitten Taimaha ja hänen poikansa -- nuo yöllä tuskin näkemäni uudet
henkilöt, jotka nyt vielä viime hetkellä pyrkivät sitomaan minua tähän
maahan uusilla siteillä. -- -- --

Aamun valkea, surullinen valo pilkisteli avonaisista akkunoistani.
-- -- -- Katselin hiukan aikaa nukkuvaa Rarahua ja herätin hänet
sitten suutelolla.

"Ai, niin Loti", sanoi hän -- -- -- "Päivä on valennut ja täytyy
lähteä."

Rarahu pukeutui itkien. Hän pani ylleen kauneimman viittansa, asetti
päähänsä lakastuneen seppeleensä ja eilisen _tiaréensa_ luvaten, ettei
hän minun paluuseeni saakka käyttäisi toisia.

Avasin puutarhan portin. Heitin jäähyväiskatseen puillemme ja
kasviryhmillemme, taitoin mimoosan oksan, kimpun punaisia kukkia --
ja kissa seurasi meitä naukuen, niin kuin se ennen juoksi jäljissämme
Apirén purolle. -- -- --

Päivän koittaessa laskeuduimme me, pieni armaani ja minä, suruisin
mielin rannikolle viimeistä kertaa.

Siellä oli jo lukuisa hiljainen joukko katselijoita: kaikki
kuningattaren tytöt, kaikki Papeeten nuoret naiset, joilta _Rendeer_
vei ystäviä tai rakastajia. He istuivat maassa, muutamat itkien,
muutamat liikkumattomina katsellen meidän tuloamme.

Rarahu istuutui heidän joukkoonsa kyyneltäkään vuodattamatta -- ja
_Rendeerin_ viimeinen venhe vei minut laivaan -- -- --

Kello kahdeksan seudussa nosti _Rendeer_ ankkurin huilun soidessa.

Silloin näin minä Taimahan, joka kiiruhti rannikolle katsomaan
minun lähtöäni, niin kuin hän kaksitoista vuotta sitten oli tullut
seitsentoistavuotiaana saattamaan Rueria, joka ei koskaan palannut.

Hän huomasi Rarahun ja istuutui hänen viereensä.

Oli kaunis aamu Oceaniassa, lämmin ja tyyni. Ilmassa ei tuntunut
henkäystäkään. Kuitenkin kokoontui vuoriston huipuille raskaita pilviä.
Ne muodostivat suuren, pimeän kupukaton, jonka alla aamuinen aurinko
valaisi täydellä terällä Oceanian rannikkoa, vihreitä kookospalmuja ja
nuoria, valkovaatteisia naisia.

Lähdön hetki loi surumielisen viehätyksensä tuohon suureen tauluun,
joka kohta oli katoava.



XLVI.


Kun tahitilais-naisten ryhmä ei enää ollut kuin epäselvä joukko, oli
veljeni Ruerin hyljätty maja vielä kauan näkyvissä meren rannalla, ja
minun katseeni pysyivät kiintyneinä tuohon puiden joukkoon hävinneeseen
pisteeseen.

Vuoria peittävät pilvet laskeutuivat nopeasti Tahitin ylle; ne alenivat
kuin suunnaton esirippu, johon koko saari pian kietoutui. Fatauan
vuoren terävä kärki pisti vielä esiin pilvenrepeämästä, ja sitten
katosi kaikki paksuun, mustaan ainepaljouteen. Voimakas pasaatituuli
nousi mereltä, joka muuttui vihreäksi ja kuohuvaksi, ja myrskysade
alkoi langeta.

Silloin laskeuduin minä aivan _Rendeerin_ pohjalle, hämärään komerooni;
minä heittäydyin merimiesvuoteelleni ja peitin itseni sinisellä, metsän
okaitten repimällä _pareolla_, jota Rarahu ennen käytti verhonaan
Apirén metsissä -- -- -- Ja koko päiväksi jäin minä sinne loikomaan
kuunnellen keinuvan, kulkevan laivan yksitoikkoista ääntä, laineiden
surullista kohinaa, kun ne toinen toisensa jälkeen löivät _Rendeerin_
kumisevia kylkiä -- -- -- koko päiväksi, uponneena tuohon surumieliseen
ajatteluun, mikä ei ole unta eikä valveilla oloa, ja johon sekaantuivat
Oceanian kuvat ja lapsuuteni kaukaiset muistelmat.

Vihertävässä puolihämärässä, joka tuli mereltä akkunani paksun lasin
läpi, näkyi kummallisia, huoneessani hajallaan olevia esineitä:
oceanialaisten päälliköiden töyhtöjä, maorien jumalain alkeellisia
kuvia, irvisteleviä epäjumalia, palmun oksia, haaraisia koralleja,
oksia, jotka viime hetkellä olin taittanut puutarhastamme, Rarahun tai
Ariitéan kuihtuneita, tuoksuvia seppeleitä, ja tuo viimeinen kimppu
punaisia kukkia, jotka olin poiminut asuntomme oven edestä.



XLVII.


Hiukan auringonlaskun jälkeen tuli minun vuorolleni vartio ja minä
nousin komentosillalle. Raitis ulkoilma, kasvojani pieksävä tuuli
saivat minut heräämään täydelliseen todellisen elämän tuntoon, lähdön
varsinaiseen tietoisuuteen.

Se, jonka sijalle minä tulin yövuorolle, oli John B. -- -- -- minun
rakas veljeni John, jonka hellä ja syvä kiintymys oli minulle suurena
apuna elämän tuskissa.

"Kaksi maata on näkyvissä, Harry", sanoi John siirtäessään vartiovuoron
minulle. "Ne ovat tuolla takanamme ja minun ei tarvitse nimittää niitä
sinulle, sinä tunnet ne -- -- --"

Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä taivaanrannalla:
Tahitin ja Moorea'n saaret -- --

John oli luonani hyvin kauan sinä iltana. Minä kerroin hänelle
eilisen illan tapahtumat, sillä hän tiesi vain, että olin yöllä
kävellyt pitkälle, ja että minä salasin häneltä jotain surullista ja
odottamatonta. Olin menettänyt tottumuksen kyyneliin, mutta eilisestä
saakka tunsin minä itkemisen halua; vartiopaikan pimeydessä ei sitä
nähnyt kukaan muu kuin John-veljeni ja hänen vieressään itkin minä kuin
lapsi.

Meri aaltoili kovasti ja tuuli puski meitä ankarasti eteenpäin yön
pimeydessä. Oli kuin olisin herännyt, palannut merimiehen ammattiin
nähtyäni vuoden suloista, raukaisevaa unta maailman nautinnoista
rikkaimmalla saarella. --

-- -- -- Kaksi kaukaista varjoa, kaksi tuskin näkyvää pilveä
taivaanrannalla. Tahitin ja Moorean saaret -- -- --

Tahitin saari, missä Rarahu tällä hetkellä valvoi itkien autiossa
majassani -- pienessä, rakkaassa majassani, jota sade ja yön tuuli
pieksää. -- Ja Moorean saari, missä asuu Taamari, lapsi, jolla on
veljeni otsa ja silmät -- -- --

Tuo lapsi, joka on perheen vanhin poika ja muistuttaa Georges-veljeäni.
Kuinka outoa! Hän on pieni raakalainen, nimeltään Taamari. Isänmaan
syli on aina oleva tuntematon hänelle, ja minun vanha äitini ei koskaan
saa nähdä häntä. Tuo ajatus tuo kuitenkin mieleeni suloista surumieltä,
tekee melkein lohduttavan vaikutuksen. Ainakaan ei kaikki Georgesta ole
lopussa, kaikki ei ole kuollut hänen mukanaan. -- -- --

Minäkin, jonka kuoleman viikate ehkä piankin niittää jossain
kaukaisessa maanosassa syösten minut tyhjyyteen tai ijankaikkisuuteen,
minäkin tahtoisin herätä henkiin Tahitissa, herätä lapsessa, joka
vielä olisi osa minusta, joka olisi minun vertani Rarahun vereen
sekoitettuna. Minulle tuottaisi outoa iloa tuo häntä ja minua yhdistävä
ylimmäinen, salaperäinen side, maorilapsen olemassaolo, joka olisi
muodostunut meistä kahdesta samaan olentoon sulautuneina -- -- --

En luullut rakastavani niin suuresti tuota pikku raukkaa. -- -- -- Minä
olen kiintynyt häneen vastustamattomasti, ainaiseksi. Ja etenkin nyt
olen siitä tietoinen. Jumalani, kuinka rakastin tuota Oceanian maata!
Minulla on nyt kaksi isänmaata, tosin hyvin kaukana toisistaan -- mutta
minä tulen heräämään eloon siinä, jonka juuri olen jättänyt, ja ehkäpä
lopettaisin elämänikin siellä. -- -- --



KOLMAS OSA.



I.


Kolme viikkoa myöhemmin vietimme me Honolulussa, Sandwich-saarien
pääkaupungissa pari hyvin hupaista kuukautta _Rendeerin_ siellä
seisoessa.

Siellä oli maorirotu saavuttanut Tahitiin verraten jokseenkin korkean
sivistysasteen.

Täydellinen, hyvin ylellinen hovi; spitaalitautinen, kultakruunuinen
kuningas; euroopalaismallisia juhlia; ministereitä ja töyhtöpäisiä
kenraaleja, hiukan hassunkurisia kaikki; kokonainen, merkillinen
henkilökunta, monikertainen virkakoneisto, josta sirosti erosi Emma
kuningattaren miellyttävä olemus. Hyvin elegantteja ja korupukuisia
seuranaisia; _misseiksi_ muutettuja tyttöjä, samaa verta kuin Rarahu,
tyttöjä, joilla oli hänen rotumerkkinsä, hänen hiukan kesytön ilmeensä
ja suuri tukkansa -- mutta jotka tuotattivat Ranskasta höyrylaivalla
Jaappanin kautta moninappiset hansikkaansa ja pariisilaiset pukunsa.

Honolulu, suuri kaupunki raitiovaunuineen, omituisen sekavine
asujamistoineen; kaduilla tatuoituja havaijilaisia, amerikkalaisia
liikemiehiä ja kiinalaisia kauppiaita.

Kaunis maa, kaunis luonto, rikas kasvullisuus, joka hiukan muistutti
Tahitia, mutta ei niin tuore eikä niin rehevä kuin tuon syvien
laaksojen ja suurten sananjalkojen saaren vehreys.

Sitten vielä maorinkieli, tai pikemmin kovasointuinen, samasta
alkuperästä kehittynyt puhetapa. Muutamat sanat olivat kuitenkin
yhteisiä ja alkuasukkaat ymmärsivät minua vielä. Siellä tunsin
olevani rakasta saartani lähempänä kuin myöhemmin Amerikan rannikolle
saavuttuani.



II.


Kalifornian San-Franciscossa, toisessa pysäyspaikassamme, jonne
me saavuimme kuukauden merimatkan jälkeen, sain Rarahun minua
siellä odottaneen ensimäisen kirjeen. (Sen oli jättänyt Englannin
konsulivirastoon eräs helmiäisillä lastattu amerikkalainen laiva, joka
oli jättänyt Tahitin pari päivää lähtömme jälkeen.)

I te Loti, taata huero tave tave no te atimarara peretani no te pahi
auai _Rendeer_.

Lotille, englantilaisen _Rendeer_-höyrylaivan amiraalin ajutantille.

    E tau here iti e!
    Oi, rakkahin ystäväni!

    E tau tiare noanoa no te ahiahi e!
    Oi, sinä iltojeni tuoksuva kukka!

    e mea roa te mauiui no
    tau mafatu ne te mea e aita hio au ia oe --
    Murhe on suuri sydämessäni,
    kun en enää näe sinua. --

    Et tau fetia taiao e!
    Oi, minun aamutähteni!

    te oto tia nei ra tau mata.
    Minun silmäni sulavat kyyneleistä

    no te mea e aita hoi oe amuri noa tu! -- --
    kun et sinä enää palaja! -- --

    -- -- -- -- --

    Ia ora na oe i te Atua mau.
    Minä tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä kristillisessä uskossa.

    Na oe hoa iti
         Rarahu.
    Pikkuinen armaasi
         Rarahu.

Minä vastasin Rarahulle pitkällä, puhtaalla, klassillisella
tahitinkielellä kirjoitetulla kirjeellä, jonka perille viemisen eräs
valaanpyytäjälaiva sai tehtäväkseen kuningatar Pomarén välitystä
käyttämällä.

Minä vakuutin hänelle palaavani vuoden viimeisinä kuukausina ja pyysin
häntä ilmoittamaan sen Taimahalle ja muistuttamaan hänelle lupaustaan.



III.

Kiinalainen välikohtaus.


Hullunkurinen muistelma, mikä ei millään tavalla liity edelliseen
ja vielä vähemmän seuraavaan, ja joka yhtyy tähän kertomukseen vain
yksinkertaisella kronoloogisella siteellä, päivämäärän välityksellä.

Kohtaus tapahtui keskiyöllä, toukokuussa 1873 eräässä San-Franciskon
kiinalaiskortteerin teatterissa.

Asianmukaisiin pukuihin puettuina olimme William ja minä vakavasti
istuutuneet paikoillemme permannolla. Näyttelijät, katselijat,
koneiston hoitajat -- kaikki olivat kiinalaisia paitsi me.

Näyteltiin juuri pateettista kohtausta suuresta lyyrillisestä
draamasta, jota me emme ollenkaan ymmärtäneet. Naiset ensirivillä
piilottivat viuhkojensa taa pienet, vinot mantelinmuotoiset silmänsä ja
keikailivat liikutettuina kuin porsliinimaljakon kuviot. Sammuneiden
hallitsijasukujen aikuisiin pukuihin verhotut taiteilijat päästelivät
hämmästyttäviä käsittämättömiä ulvahduksia kuin kissat katonharjalla,
rummuista ja kitaroista muodostettu orkesteri kaiutteli päättömiä
sointuja, korvan kuulemattomia ääniä.

Yö-vaikutelma. Lamput puolisammuksissa. Edessämme permantoyleisö:
rivittäin paljaaksiajeltuja päitä, joita koristivat hullunkuriset,
silkkinauhoin palmikoidut hiusruoskat.

Meidän päähämme pisti saatanallinen ajatus, jonka nopeaa
täytäntöönpanoa edisti tuolien asema, pimeys, mielenjännitys -- sitoa
palmikot yhteen kaksittain ja juosta tiehemme. -- -- --

Oi, pyhä Confucius! -- -- --



IV.


-- -- -- Kalifornia, Quadra ja Vancouver, venäläinen Ameriikka -- -- --
Kuusi kuukautta retkeilyjä ja seikkailuja, joilla ei ole mitään
tekemistä tässä kertomuksessa.

Tässä maassa tunsi olevansa lähempänä Euroopaa ja jo hyvin kaukana
Oceaniasta.

Koko tuo tahitilainen menneisyys näytti unelmalta, unelta, jonka
rinnalla nykyinen todellisuus tuntui kovin yhdentekevältä.

Syyskuussa oli paluu Euroopaan Australian ja Jaapanin kautta kyseissä;
"valkotukkainen amiraali" halusi kulkea Valtameren yli pohjoisen
pallonpuoliskon kautta jättäen _suloisen saaren_ pelottavan kauaksi
etelään.

Minä en mahtanut mitään tuolle suunnitelmalle, joka täytti sydämeni
tuskalla -- -- -- Rarahu oli kai kirjoittanut minulle monta kirjettä,
mutta tuo harhaileva elämä, jota Ameriikan rannikoilla vietimme, esti
niitä saapumasta minulle, joten minä en enää kuullut mitään
hänestä -- -- --



V.


-- -- -- Kymmenen kuukautta on kulunut.

Lähdettyään San-Franciskosta marrask. 1 p:nä kulki _Rendeer_ täyttä
vauhtia etelää kohti. Kaksi päivää on se jo purjehtinut sillä alueella,
joka erottaa lauhkean vyöhykkeen kuumasta, ja jota nimitetään
_troopillisen tyvenen vyöhykkeeksi_.

Eilen oli kolkon tyyntä; taivas oli harmaa muistuttaen vielä lauhkeaa
vyöhykettä; ilma oli kylmä, ja liikkumaton, yhtäjaksoinen pilviverho
peitti meiltä auringon.

Tänä aamuna olemme saapuneet troopilliselle alueelle, ja näyttämö on
äkkiä vaihtunut. Taivas on hämmästyttävän puhdas, ilma raikas, lämmin
ja suloinen näillä pasaadituulen mailla ja meri, lento- ja kultakalojen
olosija, on syvän sininen. Suunnitelmaa on muutettu ja me palaammekin
Euroopaan Ameriikan eteläpuolitse, Kap Hornin ja Atlannin valtameren
kautta. Tahiti on tiemme varrella Tyynessä meressä ja amiraali on
päättänyt, että pysähdymme sinne ohikulkiessa. Tosin vain vähäksi
aikaa, vain muutamaksi päiväksi, ja sen jälkeen on kaikki loppuva
ikuisesti. Mutta mikä onni onkaan palata, etenkin kun on pelännyt,
ettei enää voisi tulla takaisin! -- -- --

-- -- -- Nojasin varppeihin merta katsellen. _Rendeerin_ vanha lääkäri
lähestyi minua ja sanoi lyöden minua kevyesti olalle:

"No Loti! Minä tiedän hyvin mitä te uneksitte. Me tulemme pian sinne,
teidän saarellenne ja kuljemmepa niin nopeastikin, että minä luulen
teidän tahitilaisten ystävättärienne vetävän meitä puoleensa -- -- --"

"Epäilemättä, tohtori", vastasin minä, "jos he kaikki ryhtyisivät
puuhaan, niin -- -- --"



VI.

Marraskuun 26 p:nä 1873.


Merellä. -- Me olemme eilen kulkeneet voimakkaan tuulen puhaltaessa
Pomotun saarien keskitse.

Troopillinen vihuri puhaltaa reippaasti, taivas on pilvessä.

Keskipäivällä, maata (Tahiti) vasemmalla, edessä.

John näki sen ensimäiseksi, epäselvänä möhkäleenä pilvien keskellä:
Faa'am niemen.

Muutamaa minuuttia myöhemmin kangastelivat Moorean huiput oikealla,
läpinäkyvän verhon takana.

Lentokaloja nousee sadottain merestä.

_Suloinen saari_ on tuossa aivan lähellä. -- -- -- Omituinen
vaikutelma, jota ei osaa sanoin kertoa. -- -- --

Nyt tuo tuuli jo tahitilaisia tuoksuja, oranssien ja kukkivien
gardenioiden lemua.

Suunnaton pilviröykkiö lepää raskaana saaren päällä. Tuon mustan
verhon alta alkaa jo erottaa vihreyttä ja kookospalmuja. Vuoret
kulkevat nopeasti ohi: Papeenoo Mahenan suuri kallio, Fataua ja sitten
Venusniemi, Fare-Ute ja Papeeten lahti.

Pelkäsin kuvitelmieni pettävän, mutta Papeeten ulkonäkö on lumoava.
Kaikki tuo kultainen vehreys tekee kauempaa maagillisen vaikutuksen
ilta-auringossa.

Kello on seitsemän, kun me saavumme ankkuripaikalle. Rannikolla ei ole
ketään katsomassa tuloamme. Kun astun maihin on jo yö. -- -- --

On kuin huumautunut tuosta tahitilaisesta tuoksusta, mikä iltaisin
tiivistyy paksun lehvikön alle -- -- -- Tuolla pimeydellä on
taikavoima. -- Tuntee outoa onnea tietäessään taas olevansa tässä
maassa. -- -- --

-- -- -- Lähden kulkemaan palatsiin vievää tietä. Tänä iltana on
se autio. Buraot ovat peittäneet sen suurilla, kalpeankeltaisilla
kukillaan ja kuihtuneilla lehdillään. Noitten puiden alla vallitsee
synkkä pimeys. Levoton surumielisyys valtaa mieleni vähitellen
tuntemattomasta syystä tuon odottamattoman hiljaisuuden keskellä;
luulisi, että maa on kuollut. -- -- --

Lähestyn Pomarén asuntoa. -- -- Kuningattaren naiset ovat siellä
istuen vaieten paikoillaan. Mikä outo oikku on pidättänyt täällä nuo
veltot olennot, jotka toiseen aikaan olisivat iloisesti juosseet meitä
vastaan? -- -- -- He ovat kuitenkin koristetut; he ovat puetut pitkiin
valkeihin viittoihinsa kukkia hiuksiin kiedottuina; he odottavat.

Nuori nainen, joka seisoo syrjässä, toisia solakampi olento, vetää
katseeni puoleensa ja vaistomaisesti ohjaan minä askeleeni häntä kohti.

"Aue! Loti!" -- -- -- sanoo hän puristaen minua kaikin voimin rintaansa
vasten. -- -- --

Ja minä kohtaan pimeässä Rarahun pehmeän posken ja raikkaat
huulet. -- -- --



VII.


Rarahu ja minä vietimme illan määrättä harhaillen Papeeten
puistokujilla tai kuningattaren puutarhoissa. Joskus kuljimme me
sattuman varassa eteemme aukenevia teitä, joskus heittäydyimme
tuoksuvaan ruohokkoon, tiheihin kasviryhmiin -- -- -- On huumauksen
hetkiä, jotka kulkevat ohi ja joita kuitenkin muistelee koko elämän;
-- sydämen juopumusta, aistijuopumusta, aistien, joita Oceanian
luonto hyväili määrittelemättömällä viehkeydellään ja oudolla
voimallaan -- -- --

Ja kuitenkin olimme me kumpikin surullisia jälleen tapaamisemme onnen
keskellä, me tunsimme molemmat, että loppu oli lähellä, että meidän
kohtalomme kohta eroaisivat ainaisesti -- -- --

Rarahu oli muuttunut. Pimeässä tunsin minä hänet paljon hennommaksi
ja kuiva, pelottava yskä särähti usein hänen rinnastaan. Seuraavana
päivänä, auringon valossa, näin hänen piirteittensä kalvenneen ja
käyneen terävämmiksi. Hän oli melkein kuusitoistavuotias; hän oli
yhä ihailtavan nuori ja lapsellinen; mutta häneen oli tullut paljon
enemmän kuin ennen sellaista, mitä Euroopassa on totuttu nimittämään
_hienostumiseksi_: hänen pienillä kesyttömillä kasvoillaan oli hienon
ja korkeimman arvokkuuden leima. Näytti siltä, kuin hänen piirteensä
olisivat saaneet saman ylimaallisen viehätyksen kuin kuolevien kasvot.
-- -- --

Hyvin odottamattoman päähänpiston johdosta oli hän pyrkinyt palatsiin
seuranaiseksi, hän oli erikoisesti pyytänyt päästä palvelemaan
Ariitéaa, jonka seurueeseen hän nyt kuului, ja joka oli ruvennut
rakastamaan häntä suuresti. Tässä ympäristössä oli hän saanut pienen
aavistuksen euroopalaisten naisten elämästä; hän oli oppinut, etenkin
minun tähteni, hiukan englantia, jota hän melkein alkoi osata. Hän
puhui hiukan hullunkurisesti, lapsellisesti ja naivisti korostaen;
hänen äänensä kuului vielä pehmeämmältä noita vieraita sanoja
lausuessa, joiden kovia äänteitä hän ei osannut muodostaa.

Oli omituista kuulla noita englanninkielisiä lauseparsia Rarahun
suusta. Minä kuuntelin häntä ihmetellen, tuntui kuin hän olisi ollut
toinen nainen. -- -- --

Me kuljimme molemmat käsikädessä kuin ennenkin pääkadulla, joka muinoin
oli täynnä liikettä ja vilkkautta.

Mutta tänä iltana ei kuulunut lauluja, ei näkynyt verannoilla
kukkaseppeleitä. Sielläkin oli kaikki autiota. Minä en tiedä, mikä
surullinen tuuli oli puhaltanut Tahitin yli meidän lähtömme jälkeen.

Oli vastaanottopäivä ranskalaisen kuvernöörin luona; me lähestyimme
hänen asuntoaan. Avonaisista akkunoista näki valaistuihin saleihin.
Siellä olivat kaikki toverini _Rendeeristä_ ja kaikki hovin naiset:
kuningatar Pomaré, kuningatar Moe, ja prinsessa Ariitéa. Ajateltiin
kai useammin kuin kerran: Missähän Harry Grant on? -- -- -- ja Ariitéa
saattoi vastata tyyntä hymyään hymyillen:

"Hän on varmasti Rarahun seurassa, joka nykyään on huvin vuoksi
minun seuranaiseni, ja joka odotteli häntä auringon laskusta saakka
kuningattaren puutarhan edessä."

Asianlaita oli se, että Loti oli Rarahun seurassa, ja ettei enää
mitään muuta ollut sillä hetkellä olemassa hänen mielessään. -- -- --
Vain pieni olento, jota joku piteli polvillaan salin rauhallisimmassa
nurkassa, oli huomannut ja tuntenut minut; hänen pieni, hyvin
heikontunut ja melkein kuoleva äänensä huusi:

"Ia ora na Loti!" (Tervehdin sinua Loti!)

Se oli pieni prinsessa Pomaré V, vanhan kuningattaren jumaloitu lapsi.

Suutelin ikkunan kautta minulle ojennettua pientä kättä ja kohtaus meni
ohi yleisön huomaamatta. -- -- --

Me jatkoimme yhteistä harhailuamme. Meillä ei enää ollut majaa minne
vetäytyä. Rarahuun, niin kuin minuunkin, vaikutti kaiken surullisuus,
yö ja hiljaisuus.

Keskiyön aikana tahtoi hän palata palatsiin hoitaakseen tointansa
kuningattaren ja Ariitéan palveluksessa. Me avasimme melutta puutarhan
portin ja etenimme varovasti paikkaa tarkastellen. Täytyi välttää
vanhan Ariifaiten, kuningattaren miehen katsetta, sillä hän kierteli
usein iltaisin alueensa parvekkeiden alla.

Palatsi kohosi yksinään avaran aitauksen perällä; sen valkoiset seinät
loistivat kirkkaasti tähtien heikossa valossa, mistään ei kuulunut
minkäänlaista ääntä. Tuon hiljaisuuden keskellä näytti Pomarén palatsi
samanlaiselta kuin ennen, silloin kun minä näin sen lapsuuteni
unelmissa. Kaikki oli vaipunut uneen ympäristössä ja Rarahu nousi
rauhoittuneena suurelle pengermälle sanoen minulle hyvästit.

Minä laskeuduin rannikolle hakemaan venhettäni laivaan palatakseni;
koko maa näytti minusta tänä iltana lohduttoman murheelliselta.

Kuitenkin oli kaunis tahitilainen yö, ja etelän tähdet
kimmelsivät. -- -- --



VIII.


Seuraavana päivänä erosi Rarahu Ariitéan palveluksesta, eikä hän sitä
estellytkään.

Meidän majamme suurten kookospalmujen alla, joka oli jäänyt autioksi
minun lähdettyäni, aukeni taas meille. Puutarha oli vielä rehevämpi
kuin ennen ja kokonaan rikkaruohojen ja guavepensaiden vallassa.
Punaiset kukat olivat kasvaneet ja tunkeutuneet kukkimaan meidän
huoneeseemmekin. -- -- Me otimme jälleen haltuumme hyljätyn asuntomme
haikealla ilolla. Rarahu toi sinne vanhan, uskollisen kissansa, joka
oli pysynyt hänen parhaana ystävänään ja tapasi itsensä nyt tutuilla
mailla.

-- -- -- Ja kaikki oli taas kuin kuluneina päivinä. -- -- --



IX.


Pienen prinsessan tilaamista linnuista oli minulla ollut suurta
vastusta matkalla, niin suurta kuin linnuista suinkin saattaa olla.
-- Kolmestakymmenestä oli vielä elossa parikymmentä, jotka sitäpaitsi
olivat hyvin väsyneet merimatkastaan -- parikymmentä pörröistä,
tahmeaa, surkeaa pikku olentoa, jotka kerran olivat olleet peipposia,
leivosia, hamppulintuja ja tiklejä. -- Kuitenkin otti sairas lapsi
ne vastaan hyvin eloisan ilon leimahtaessa hänen suurista mustista
silmistään, kun hän sai nähdä linnut.

"_Mea maitai_!" (Hyvä on, sanoi hän. Hyvä on, Loti!)

Suurin viehätys oli linnuilla sentään jälellä; -- sulottomina,
raihnaisina lauloivat ne kuitenkin -- ja pieni kuningatar kuunteli
niitä ihastuneena.



X.


Papeete, marraskuun 28 p. 1873.

Kello seitsemän aikaan aamulla, kaikkein suloisimpana hetkenä auringon
mailla, odotin minä kuningattaren puutarhassa Taimahaa, jonka kanssa
olin sopinut kohtauksesta.

Rarahunkin mielipiteen mukaan oli Taimaha käsittämätön olento, jota
hän tuskin oli nähnyt minun lähtöni jälkeen, ja joka aina oli antanut
hänelle vain epäselviä tai hajanaisia vastauksia Ruerin lapsista.

Määrätyllä ajalla tuli Taimaha hymyillen ja istuutui minun rinnalleni.
Ensi kertaa näin minä täydessä valaistuksessa tuon naisen, joka viime
vuonna oli ilmautunut minulle puoleksi haaveellisella tavalla yöllä,
juuri lähtöhetkellämme.

"Tässä minä olen, Loti", sanoi hän ehättäen ensimäisten kysymysteni
edelle -- "mutta minun poikani Taamari ei ole muassani. Kaksi kertaa
olin minä antanut hänen piirikuntansa päällikölle tehtäväksi tuoda
hänet tänne, mutta hän pelkää merta ja on kieltäytynyt tulemasta.
Atariokaan ei enää ole Tahitissa. Vanha Huahara on lähettänyt hänet
Raiatean saarelle, missä eräs hänen sisaristaan tahtoi poikaa
itselleen."

Minä kohtasin taas mahdottomuuden -- kohtasin maorien luonteen
saamattomuuden ja selittämättömät omituisuudet.

Taimaha hymyili. -- Minä tunsin, ettei häntä enään liikuttaisi
mikään moite, ei mikään anomus. Minä tiesin, etten rukouksilla, en
uhkauksilla, en kuningattaren välitykselläkään voisi niin lyhyessä
ajassa saada niin kaukaa luokseni lasta, jonka halusin oppia tuntemaan,
ja että saisin nyt tyytyä osaani ja lähteä pois ainiaaksi häntä
näkemättä.

"Taimaha", sanoin minä hetken hiljaa mietittyäni. "Me lähdemme yhdessä
Moorean saarelle. Sinä et voi olla seuraamatta Ruerin veljeä hänen
matkallaan vanhan äitisi luo näyttämään minulle poikaasi."

Ja kuitenkin olivat nuo muutamat Papeetessa vietettävät päivät minulle
kovin kalliita, olin perin kateellinen noista viimeisistä lemmen ja
oudon onnen hetkistä -- -- --



XI.


Taas kaikuivat kiihkeät laulut ja melu, taas värisi _upa-upa_
hurjuuttaan, taas oli tahitittarien joukko kerääntynyt Pomarén palatsin
edustalle. Vietettiin viimeistä, suurta juhlaa tähtien valossa kuin
ennenkin.

Kuningattaren parvekkeen alla istuen pitelin minä Rarahun laihtunutta
kättä omassani ja hänen tukassaan oli tavaton runsaus kukkia ja
lehtiä. Meitä lähellä istui Taimaha, joka kertoi meille entistä
elämäänsä, elämäänsä Ruerin kanssa. Hän oli hetkittäin muistojensa
pehmeän herkkämielisyyden vallassa. Hän oli vuodattanut todellisia
kyyneleitä tuntiessaan erään sinisen pareon, pyhän, halvan menneisyyden
jäännöksen, jonka minun veljeni muinoin oli tuonut kotiin, ja jonka
minä olin huvikseni vienyt takaisin Oceaniaan.

Meidän matkamme Mooreaan oli periaatteessa päätetty, ainoastaan
aineelliset syyt estivät enää sen toteutumista.



XII.


Mooreaan lähtöä järjestettiin aikaisin aamulla rannikolla.

Päällikkö Tatari, joka palasi saareensa, vei Taimahan ja minut sinne
kuningattaren suosituksesta. -- Hänen mukanaan oli myöskin kaksi nuorta
miestä hänen piiristään ja kaksi pientä tyttöä, jotka pitelivät kissoja
nauhasta. Me nousimme venheisiin aivan Ruerin hyljätyn majan luona;
sattuma oli sen aiheuttanut.

Tuon matkan varustamisessa oli ollut paljon vastuksia. Amiraali ei
voinut käsittää mikä minun päähäni pisti, kun läksin samoilemaan
tuota Moorean saarta, ja sen vähän ajan vuoksi, minkä Rendeer
tulisi viipymään Papeetessa, ei hän kahteen päivään antanut minulle
lähtölupaa. Sitäpaitsi vaikeuttivat silloiset tuulet liikettä molempien
saarien välillä ja minun paluuni Tahitiin jäi epävarmaksi.

Tatarin valaanpyyntivenhe laskettiin vesille, matkustajat toivat kevyet
tavaransa ja jättivät iloiset hyvästit ystävilleen; me olimme juuri
lähdössä.

Viime hetkellä muutti Taimaha mieltään. Hän kieltäytyi tulemasta
mukaani. Hän nojasi Ruerin majan seinään ja alkoi itkeä kätkien päänsä
käsiinsä. Ei minun rukoukseni, eivätkä Tatarin neuvot voineet mitään
tuon naisen äkilliselle päätökselle ja meidän oli pakko lähteä ilman
häntä.



XIII.


Ylimenoa kesti melkein neljä tuntia. Aavalla oli tuuli ankara, meri
kävi korkeana ja venhe tuli vettä täyteen.

Matkustavat kissat, jotka olivat väsyneet naukumaan, olivat nukahtaneet
aivan märkinä pikku tyttöjen viereen, jotka eivät enää näyttäneet
elonmerkkiäkään.

Läpikastuneina laskimme me maihin kaukana siitä paikasta, johon olimme
pyrkineet, Papetoian piirin naapurilahteen, lumoavaan, villiin seutuun,
jossa vedimme venheen kuivalle, korallien päälle.

Täältä oli hyvin pitkä matka siihen piiriin, missä Taimahan vanhemmat
ja minun veljeni poika asuivat.

Päällikkö Tauiro antoi oppaakseni poikansa Tatarin ja me lähdimme
molemmat kulkemaan tuskin näkyvää polkua ihmeteltävän palmu- ja
pandanusholvin alla.

Silloin tällöin kuljimme metsiin rakennettujen kylien läpi, missä
varjossa istuvat alkuasukkaat liikkumattomina ja uneksivina kuin aina
katselivat kulkuamme. Nuoria tyttöjä erosi ryhmistä tarjoamaan meille
nauraen avattuja kookospähkinöitä ja raikasta vettä.

Puolitiessä pysähdyimme vanhan, Teharoan piirin päällikön Tairapan luo.
Hän oli vakava, valkotukkainen vanhus, joka tuli meitä vastaan nojaten
viehättävän kauniin nuoren tytön olkapäähän.

Hän oli ennen käynyt Euroopassa ja kuningas Louis Philippen hovissa.
Hän kertoi meille silloisista vaikutelmistaan ja hämmästyksestään.
Olisi luullut kuulevansa vanhan Chactaan kertovan käynnistään
Aurinkokuninkaan luona.



XIV.


Noin kello kolmen tienoissa iltapäivällä hyvästelin minä päällikkö
Tairapaa ja jatkoin matkaani.

Me kävelimme vielä noin tunnin pitkin hiekkaisia polkuja, mailla,
joiden Tatari sanoi kuuluvan kuningatar Pomarélle.

Sitten saavuimme me ihmeteltävän kauniille lahdelle, missä tuhannet
kookospalmut taivuttelivat latvojaan merituulessa.

Noitten suurien puiden alla tunsi itsensä yhtä lannistuneeksi, yhtä
mitättömän pieneksi kuin suurten kaislojen välissä kulkeva, silmin
näkemätön hyönteinen. -- Kaikki nuo korkeat, hoikat rungot olivat
niin kuin maakin yksitoikkoisesti tuhkanvärisiä; ja siellä täällä
heitti pandanus tai kukkien kuormasta notkuva punainen laakeri räikeän
läikän tuohon äärettömään, harmaaseen pilaristoon. -- Paljas maa oli
täynnä korallin sirpaleita, kuivuneita palmunrunkoja, lakastuneita
lehtiä. Tummansininen meri läikehti uurtuen valkoisiksi kuohuiksi
korallirannikkoa vasten; taivaanrannalla näkyi Tahiti puoleksi usvaan
peittyneenä, kirkkaaseen, troopilliseen valoon verhoutuneena.

Ja tuuli vihelsi surullisesti palmukossa kuin jättiläismäisten
urkupillien välissä; minun pääni täyttyi raskaista ajatuksista,
oudoista tunnelmista -- ja veljeni muisto, jota olin tullut manaamaan
esille, heräsi uuteen eloon niin kuin minun lapsuuteni muistelmat
kohoten menneisyyden yöstä -- -- --



XV.


"Tuolla onkin", sanoi Tatari, "Taimahan perheen jäseniä. Lapsi, jota
haet, on kai myöskin siellä, sekä hänen vanha isoäitinsä, Hapato."

Näimme todella edessämme joukon varjossa istuvia alkuasukkaita, lapsia
ja naisia, joiden tummat ääriviivat kuvastuivat säkenöivää merta vasten.

Minun sydämeni löi ankarasti heitä lähestyessämme, ajatellessani, että
saisin nähdä tuon tuntemattoman lapsen, jota jo rakastin -- pikkuisen
villiraukan, jonka mahtavat verisiteet yhdistivät minuun.

"Tämä on Loti, Ruerin veli -- tämä on Hapato, Taimahan äiti", sanoi
Tatari osoittaen vanhaa naista, joka ojensi minulle tatuoitua kättään.

"Ja tässä on Taamari", jatkoi hän osoittaen lasta, joka istui jalkojeni
juuressa.

Olin rakkaasti nostanut syliini veljeni lapsen; katselin häntä koettaen
keksiä hänessä Ruerin nyt jo kaukaisia piirteitä. Lapsi oli suloinen,
mutta hänen pyöreissä kasvoissaan keksin minä vain hänen äitinsä
piirteitä, Taimahan tumman, sametin pehmeän katseen.

Hän näytti minusta myöskin hyvin nuorelta: tässä maassa, missä
kasvit ja ihmiset kasvavat perin nopeasti, luulin tapaavani suuren,
kolmentoistavuotiaan pojan, jolla olisi syvä katse niin kuin Georgella,
ja ensi kertaa valtasi mieleni katkeran surullinen epäily. -- -- --



XVI.


Taamarin syntymäajan määrääminen oli hyvin vaikeaa, ja minä kyselin
sitä turhaan naisilta. Täällä, missä vuodenajat kuluvat huomaamatta,
ikuisen kesän vallitessa, on ajantieto epätäydellistä ja vuosia tuskin
lasketaankaan.

"Kuitenkin", sanoi Hapato, "on päällikön haltuun jätetty papereita,
jonkunlaisia koko perheen lapsien syntymätodistuksia ja niitä
säilytetään piirikunnan _farehaussa_".

Eräs nuori tyttö läksi minun pyynnöstäni hakemaan niitä Tepaheun
kylästä luvaten palata kahden tunnin kuluttua.

Tuo paikka, missä nyt olimme, oli jollain lailla suuremmoinen ja
kamala; ei mikään Euroopassa saata antaa käsitystä polynesialaisesta
maisemasta; tuo loisto ja tuo surumielisyys on luotu toisenlaista
mielikuvitusta varten kuin meidän.

Takanamme ryntäsivät korkeat vuoren kärjet kohti kirkasta, syvää
taivasta. Koko tuon suunnattomaksi kaareksi kaartuvan lahden rannoilla
heiluivat kookospalmut pitkien runkojensa varassa ja voimakas
troopillinen valo säkenöi kaikkialla. Merituuli puhalsi voimakkaasti,
kuivuneet lehdet lentelivät pyörteinä, meri ja korallit pauhasivat
äänekkäästi. -- -- --

Tarkastelin ihmisiä ympärilläni. He tuntuivat minusta toisenlaisilta
kuin tahitilaiset; heidän vakavilla kasvoillaan oli paljon villimpi
ilme.

Henki nukkuu matkoihin tottuessa. Rupee sopeutumaan kaikkeen:
omituisimpiinkin eksoottisiin seutuihin samoin kuin merkillisimpiin
kasvoihinkin. Muutamina hetkinä kuitenkin, kun henki herää ja tulee
entiselleen, pistää ympäröivä omituisuus äkkiä silmään.

Minä katselin noita alkuasukkaita kuin tuntemattomia, ensi kertaa
rotujemme syvimpien eroavaisuuksien ajatus- ja tuntematapojen
läpitunkemana. Vaikka olinkin puettu niin kuin he, ja vaikka
ymmärsinkin heidän kieltään, olin kuitenkin eristettynä heidän
keskellään, aivan kuin maailman autioimmalla saarella.

Minä tunsin raskaasti tuon välimatkan, mikä erotti minut siitä
pienestä maan kolkasta, joka oli minun, meren äärettömyyden ja syvän
yksinäisyyteni -- --

Minä katselin Taamaria ja kutsuin hänet luokseni: hän nojasi
tuttavallisesti polviini pientä, ruskeaa päätään. Ja minä ajattelin
veljeäni Georges'ia, joka nukkui tällä hetkellä ikuista unta, meren
syvyyksissä, tuolla Bengalin kaukaisella rannikolla. -- Tuo lapsi oli
hänen poikansa ja meidän verestämme lähtenyt perhe jatkuisi näillä
kaukaisilla saarilla -- -- --

"Loti", sanoi vanha Hapato nousten, "tule lepäämään minun majaani, joka
on sadan askeleen päässä täältä, toisella rannalla. Sinä löydät sieltä
syötävää ja makuusijan, saat tavata poikani Teharon, ja te saatte
yhdessä sopia keinoista, miten pääset takaisin Tahitiin tuon lapsen
kanssa, jonka tahdot viedä mukaasi".



XVII.


Vanhan Hapaton maja oli muutaman askeleen päässä merestä. Se oli
klassillinen maoriasumus vanhoine, mustine mukulakiviperusteineen,
läpinäkyvine seinineen ja pandanuskattoineen, jossa skorpioonit
ja tuhatjalkaiset majailivat. -- Tukevat puupölkyt kannattivat
vanhanmallisia, suuria vuoteita, joiden verhot olivat tehdyt
ohennetusta ja pehmennetystä silkkiäispuun kuoresta. -- Huonetta
kalusti vain kömpelö pöytä ja nuo suuret vuoteet; mutta pöydälle
oli asetettu tahitilainen Raamattu, joka muistutti kävijöille, että
Kristuksen oppia pidettiin kunniassa tässäkin halvassa majassa.

Teharo, Taimahan veli, oli viidenkolmatta ikäinen mies, jonka
kasvot olivat älykkäät ja lempeät. Hän muisteli veljeäni
kiintymyksensekaisella kunnioituksella ja otti minut ilolla vastaan.

Hänellä oli käytettävänään piirin päällikön valaanpyyntivenhe ja
päätimme palata Tahitiin heti kun tuuli ja meri sen sallisivat.

Sanoin olevani tottunut alkuasukkaiden ravintoon, ja että minä
tyytyisin niin kuin muukin perhe leipäpuun hedelmiin. Mutta vanha
Hapato oli käskenyt ryhtyä suuriin valmistuksiin minun ilta-ateriaani
varten, josta piti tulla oikeat pidot. Ajettiin takaa kanoja
teurastettaviksi, ja nurmikolle sytytettiin suuri tuli, jossa minulle
paistettaisiin _feiiä_ ja leipäpuun hedelmiä.



XVIII.


Sillävälin kului aika hitaasti. Vielä puuttui enemmän kuin tunti
siitä ennenkuin tyttö, joka oli lähtenyt hakemaan Taimahan lasten
syntymätodistusta, voisi palata.

Odotellessa tein minä meren rannalla uusien ystävieni kanssa
kävelyretken, josta minulle on jäänyt muisto, haaveellinen kuin uni.

Tältä kohdalta aina Afanahitun piiriin saakka, jonne me suuntasimme
kulkumme, on seutu enää vain kapea maaliuska puristautuen pitkänä ja
kiemurtelevana meren ja terävähuippuisten kallioiden väliin, joiden
rinteille on takertunut läpitunkemattomia metsiä. Minun ympärilläni
tuntui kaikki synkistymistään synkistyvän. Illalla, kun yksinäisyys
ja ahdistava surumielisyys valtasi minut, valoivat ne tähän maisemaan
lohduttoman valaistuksen.

Kaikkialla kohtasi silmä vain kookospalmuja, punaisia laakereita ja
pandanuksia, jotka kaikki olivat merkillisen hoikkia ja korkeita, ja
tuulen kumaraan painamia. Palmujen pitkissä rungoissa, jotka taipuivat
milloin minnekin päin, riippui siellä täällä köynnöskimppuja, jotka
liehuivat kuin harmaat hiukset. -- Ja sitten oli jalkaimme alla aina
tuo sama alaston, tuhkan värinen maa, täynnä maarapujen reikiä.

Polku, jota seurasimme, tuntui hyljätyltä: siniset ravut olivat
tunkeutuneet kaikkialle; ne pakenivat edestämme synnyttäen tuon
erikoisen äänen, joka kuuluu iltaisin. -- Vuoristo oli jo varjoja
täynnä.

Suurivartaloinen Teharo asteli rinnallani uneksien ja hiljaisena kuin
maori, ja minä talutin kädestä veljeni poikaa.

Toisinaan helähti Taamarin pehmeä ääni luonnon yksitoikkoisen, suuren
kohinan keskeltä: hänen lapselliset kysymyksensä olivat hajanaisia ja
omituisia. -- Ymmärsin kuitenkin vaivatta tuon pienen olennon kieltä,
jota monet Tahitin _rannikkomurretta_ puhuvat eivät olisi käsittäneet;
hän puhui melkein puhdasta, vanhaa maorikieltä.

Mereltä pisti näkyviin Tahitista varomattomasti palaava purjevene. Se
pääsi pian riuttojen sisäpuolella olevaan lammikkoon, aivan kallellaan
voimakkaan pasaadituulen painamana.

Siitä nousi muutamia alkuasukkaita, kaksi nuorta tyttöä, jotka
rupesivat juoksemaan aivan märkinä heittäen tuulen vietäviksi naurunsa
odottamattomat helähdykset.

Sieltä nousi myöskin vanha mustahameinen kiinalainen, joka pysähtyi
hyväilemään pientä Taamaria, ja otti pussistaan makeisia antaen ne
hänelle.

Tuon vanhuksen lapselle osoittama mielenkiinto ja hänen katseensa
synnyttivät mielessäni kamalan ajatuksen. -- -- --

Aurinko laski, kookospalmut heiluivat päittemme yläpuolella pudistellen
päällemme tuhatjalkaisensa ja skorpiooninsa -- Kävi puuskia, jotka
koukistivat palmuja kuin kaislikoita; kuihtuneet lehdet pyörivät
hurjasti alastomalla maalla -- -- --

Minun mieleeni tuli se luonnollinen ajatus, että minun täytyisi
jäädä useiksi päiviksi tälle saarelle, ennenkuin venhe saattaisi
lähteä merelle; sellaista tapahtui usein Tahitin ja Moorean välillä.
_Rendeerin_ lähtö oli määrätty tapahtumaan ensi viikon alkupäivinä;
minun poissaoloni ei viivyttäisi sitä tuntiakaan -- ja viimeiset
hetket, jotka olisin voinut viettää Rarahun seurassa -- viimeiset
elämässä -- haihtuisivat näin, kaukana hänestä.

Kun me palasimme, tuli yö todenteolla. -- Minä en ollut edeltäpäin
ajatellut tuota yötä, enkä sitä synkkää vaikutusta, minkä sen tulo
aiheutti.

Minä aloin myöskin tuntea kuumeen tuottamaa ahdistusta ja janoa; --
tämänpäiväiset elävät vaikutelmat olivat kai tuoneet sen yhdessä
väsyttävän liikarasituksen kanssa.

Istuuduimme vanhan Hapaton majan viereen. Siellä oli monta kukilla
seppelöityä tyttöä, jotka olivat tulleet naapurimajoista katselemaan
_paupaa_, ulkomaalaista -- sillä heitä käy harvoin tässä piirissä.

"Kas", sanoi yksi heistä minua lähestyen. "Sinähän se olet, Matareva!"

Pitkiin aikoihin en ollut kuullut lausuttavan tuota nimeä, jonka Rarahu
kerran oli antanut minulle, ja jonka Loti-nimi oli syrjäyttänyt.

Hän oli kuullut tuon nimen Apirén piirikunnassa, Fataua-puron varrella,
jossa hän oli nähnyt minut edellisenä vuonna.

Luonto ja kaikki minun ympärilläni sai minusta, oudon, aavistamattoman
ulkonäön kuumeen ja yön vaikutuksesta. -- Vuoriston metsistä kuului
ruokopillien valittava, yksitoikkoinen ääni.

Muutaman askeleen päässä sieltä, olkikaton alla, jota buraotuet
kannattivat, valmistettiin minulle ruokaa. -- Tuuli huhtoi tavattomasti
tuota keittiötä. Siellä istui kyyryssä alastomia miehiä suurine,
pörröisine hiuksineen, kuin maahiset paksun savun keskellä. Minun
korvissani kaikui oudosti lähelläni lausuttu sana: _Tupapahu!_ -- -- --



XIX.


Sillävälin saapui tyttö, joka lähetettiin piirikunnan päällikön luo
-- ja minä näin vielä illan viimeisessä valossa lukea nuo muutamat
tahitinkieliset lauseet, jotka ilmaisivat totuuden päivämäärillään:

    Ua fanau o Taamari i te Taimaha,
    On syntynyt Taamari Taimahasta,
    I te mahana pae no Tiurai 1864 -- -- --
    heinäkuun viidentenä päivänä 1864.

    Ua fanau o Atario i te Taimaha
    On syntynyt Atario Taimahasta,
    I te mahana piti no Aote 1865.
    elokuun toisena päivänä 1865 -- -- --

Tapahtui suuri luhistuminen, sydämeeni aukeni suuri tyhjä kohta -- ja
minä en halunnut nähdä, en halunnut uskoa. -- Omituinen seikka: olin
kiintynyt tuohon tahitilaiseen perheen käsitteeseen -- ja tyhjyys,
joka nyt aukeni, tuotti minulle syvää, salaperäistä tuskaa. Oli kuin
olisi kadotettu veljeni painunut paljon alemmaksi, ikuiseen tyhjyyteen;
kaikki mikä kuului häneen, upposi yöhön, oli kuin hän olisi kuollut
toistamiseen. Ja minusta tuntui siltä kuin olisivat nuo saaret taas
äkkiä tulleet autioiksi -- kuin koko Oceanian viehätys olisi kuollut
yhdellä iskulla, kuin ei mikään enää liittäisi minua tähän maahan.

"Oletko aivan varma?" kysyi Taimahan äiti värisevällä äänellä --
tuo vanha, puolivilli vaimo raukka. -- "Oletko aivan varma noista
seikoista, jotka juuri meille ilmoitit?"

Minä sain heidät kaikki vakuutetuiksi valheesta. Taimaha oli tehnyt
sen, minkä useampi kuin yksi tahititar tekisi. Ruerin lähdön jälkeen
oli hän ottanut uuden euroopalaisen rakastajan. Mataverin piirin ja
Papeeten väliä ei juuri matkusteta; hän oli saattanut pettää äitinsä,
veljensä ja sisarensa, salaten heiltä kahden vuoden aikana, että oli
poistunut se, jolle he olivat uskoneet hänet, -- ja sitten oli hän
tullut Mooreaan itkemään. -- Hän oli tosiaan itkenyt tuon toisen
vuoksi, ja ehkäpä hän olikin rakastanut vain häntä.

Pikku Taamari oli vielä minun vieressäni pää polviini nojaten. -- Vanha
Hapato tempasi häntä kiivaasti käsivarresta. -- Hän kätki kasvonsa
ryppyisiin, tatuoituihin käsiinsä, ja hiukan sen jälkeen kuulin minä
hänen itkevän. -- -- --



XX.


Minä jäin kauaksi aikaa paikoilleni istumaan pitäen yhä käsissäni
päällikön paperia, koettaen koota kuumeen sekoittamia ajatuksiani.

Minä olin antanut tuon naisen sanojen pettää itseni kuin lapsi; minä
kirosin tuota olentoa, joka oli ajanut minut tälle synkälle saarelle,
kun Rarahu odotti minua Tahitissa, ja kun pysähtymätön aika kiisi pois
meiltä kahdelta.

Tytöt istuivat yhä paikoillaan gardeniaseppeleineen, jotka levittivät
iltaista tuoksuaan. Kaikki olivat liikkumattomia, päät metsään päin
käännettyinä, ryhmässä kuin yhtyäkseen päälletunkevaa pimeyttä, metsän
yksinäisyyttä ja läheisyyttä vastustamaan -Tuuli valitteli kipeämmin,
oli kylmä, oli yö -- -- --



XXI.


En välittänyt paljoakaan minulle tarjotusta illallisesta, ja kun Teharo
oli tarjonnut vuoteensa minulle, heittäydyin minä valkeille peitteille
koettaen nukkumalla tyynnyttää sekavia aivojani.

Teharo otti valvoakseen päivän nousuun saakka, ettei mikään viivyttäisi
lähtöämme Tahitiin, jos tuuli aamua vasten asettuisi.

Perhe söi illallisensa -- ja kaikki heittäytyivät vaieten
olkivuoteilleen kääriytyen kuin Egyptin muumiot tummiin pareoihinsa,
nojaten niskaansa vanhaan tapaan bambutukia vasten.

Tuulen kiusaama kookosöljylamppu ei viivytellyt sammumistaan ja pimeys
tuli syväksi.



XXII.


Sitten alkoi outo yö, kokonaan haaveellisten näkyjen ja kauhun täyttämä.

Silkkiäispuunkaarnaiset verhot liehuivat ympärilläni suhisten kuin
yökön siivet, kamala merituuli puhalsi pääni ylitse. Minä vapisin
vilusta pareoni alla. -- Minä tunsin kaikki hyljätyn lapsen kauhut ja
ahdistukset. -- -- --

Kuinka löytäisin ranskalaisia sanoja, jotka jollain lailla kuvaisivat
tuota polyneesialaista yötä, noita luonnon lohduttomia ääniä -- noita
suuria, kohisevia metsiä, yksinäisyyttä valtameren äärettömyyden
keskellä -- noiden metsien helmassa, joista uhosi vihellyksiä ja
melua, ja joita kansoittivat aaveet, oceanialaisen legendan surkeasti
kirkuen metsiä kiertelevät Tupapahut -- sinisine kasvoineen -- terävine
hampaineen ja suurine tukkineen. -- -- --

Keskiyön seudussa kuulin selvästi ihmisäänten sointua ulkoa, ja se
tuntui hyvälle minusta; ja sitten tarttui käsi kevyesti käteeni.

Teharo tuli katsomaan, olinko vielä kuumeessa.

Minä sanoin hänelle, että joskus hourailinkin, näin outoja näkyjä --
ja pyysin häntä jäämään luokseni. Maorit tuntevat sellaiset seikat,
eivätkä ne koskaan hämmästytä heitä.

Hän piti kättäni kädessään ja hänen läsnäolonsa rauhoitti
mielikuvitustani.

Minua ei enää palellutkaan kun kuume nousi -- ja minä nukahdin lopulta.



XXIII.


Teharo herätti minut kello kolmelta aamulla. Sillä hetkellä luulin
olevani kaukana Brightburyssä, nukkumassa lapsenhuoneessani, vanhan
isänkodin siunatun katon alla; luulin kuulevani vanhojen lehmusten
pihalla liikuttavan naavaisia oksiaan -- ja puron tutun äänen poppelien
alla -- -- --

Mutta suuret kookospalmut suhisivatkin ulkona -- ja meri, joka lauloi
ikuista valitusvirttään koralliriutoilla.

Teharo herätti minut lähteäksemme; tuuli oli tyyntynyt ja venhettä
valmistettiin.

Maorit kulkivat edestakaisin rannikolla tuoden pimeässä mastoja,
purjeita ja airoja.

Minä vaivuin uupuneena alukseen ja me lähdimme.



XXIV.


Oli kuuton yö. Kuitenkin saattoi tähtien sumeassa valossa erottaa
päittemme päällä huojuvat metsät ja suurten kookospalmujen valkeat,
kumarat rungot.

Vauhtimme oli tuulen painaessa kiihtynyt aivan järjettömäksi silloin
kun meidän piti yön pimeydessä kulkea korallivyön läpi. Maorit
ilmaisivat matalalla äänellä pelkonsa kiitäessämme näin pimeyttä kohti
ankarassa säässä.

Venhe koskettikin koralleja useita kertoja. -- Pelottavat valkeat
haarat raapivat sen kylkiä synnyttäen kumean äänen, mutta ne taittuivat
ja me pääsimme ohi.

Aavalla sammui tuuli; tuli äkkiä aivan tyyni. Äärettömien maininkien
heiluttamina emme päässeet ollenkaan eteenpäin; täytyi ruveta melomaan.

Sillävälin oli kuume mennyt ohi; olin kyennyt nousemaan ja tarttumaan
peräsimeen. -- Silloin näin, että venheen pohjalla loikoi vanha nainen;
Hapato oli seurannut meitä lähteäkseen keskustelemaan Taimahan kanssa.

Kun meri oli tuulen mukana tyyntynyt, oli päivä nousemaisillaan.

Pian näimme me kajastuksen ensi valon; ja Moorean loittonevat, terävät
huiput tulivat heikosti ruusunvärisiksi.

Jalkojeni juuressa lepäävä vanha vaimo oli liikkumaton ja näytti
pyörtyneeltä, mutta maorit kunnioittivat tuota kuolemaa lähentelevää
unta, johon hän oli vaipunut väsymyksestä ja pelosta; he puhelivat
hiljaa, etteivät häiritsisi häntä.

Jokainen meistä peseytyi ääneti sukeltamalla meriveteen. -- Sitten
teimme me pandanussavukkeet aurinkoa odotellessamme.

Päivännousu oli tyyni ja loistava; kaikki yön kummitukset olivat
häipyneet; minä heräsin noista kamalista unista tuntien syvää,
ruumiillista hyvinvointia.

Ja kohta kun minä huomasin Tahitin, kuningattaren asunnon ja veljeni
majan ihanassa aamuauringossa -- Moorean, ei enää synkkänä, vaan
valossa kylpien, tunsin kuinka paljon minä vielä rakastin tuota maata,
huolimatta minulle auenneesta tyhjyydestä ja verisiteistä, joita ei
enää ollut -- ja minä lähdin juoksemaan kapeaa tietä pienelle majalle,
missä Rarahu odotti minua -- -- --



XXV.


-- -- -- Päivä, jolloin pikku prinsessa oli päättänyt päästää
laululinnut vapauteen, oli tullut.

Meitä oli viisi henkeä, joiden tuli olla mukana tässä tärkeässä
toimituksessa, ja kun palatsista lähteneet vaunut olivat vieneet meidät
Fatauan polun alkupäähän, syvennyimme me metsään.

Pikku Pomaré, joka oli uskottu meidän haltuumme, asteli hiljaa Rarahun
ja minun välissäni, ja me talutimme häntä kädestä. Jäljessämme kulki
kaksi seuranaista kantaen tangossa häkkiä kallisarvoisine asukkaineen.

Lapsi halusi pysähtyä eräässä Fatauan metsän suloisessa kolkassa,
kaukana kaikista ihmisasunnoista.

Oli ilta. Hyvin alhaalle laskeutunut aurinko ei enää päässyt
tunkeutumaan metsän paksun katoksen alle. Kaiken tuon kasvullisuuden
yläpuolelle kohosivat kallionhuiput, jotka peittivät meidät
varjoillaan. Sinertävä valo, joka tuli meille ylhäältä päin kuin
kuoppaan, laskeutui maahan hienojen ja harvinaisten sananjalkojen
matolle -- suurien puiden alla levitteleivät sitruunapensaat aivan
valkoisenaan kukkia. Kaukaa kuului kosken pauhu kostean ilman läpi
-- muualla metsissä vallitsi Polyneesian hiljaisuus, tuon synkän
taikamaan, jolta tuntuu puuttuvan eloa.

Pomarén pojan tytär avasi itse linnuille oven vakavana ja mietteissään
-- ja sitten vetäydyimme me kaikki syrjemmäksi, ettemme häiritsisi
niiden lähtöä.

Mutta pikku eläimet eivät näyttäneet ollenkaan halukkailta lentämään.
Se, joka ensimäiseksi pisti päänsä ulos ovesta, suuri pyrstötön
hamppulintu, näytti tarkasti tutkistelevan seutua -- ja sitten
palasi se takaisin hiljaisuuden ja juhlallisuuden pelottamana -- kai
sanoakseen toisille: "Teidän on paha olla tässä maassa. Luoja ei ole
lähettänyt sinne lintuja, nuo varjot eivät ole meille sopivia."

Ne täytyi kaikki ottaa käteensä saadakseen ne lähtemään, ja kun koko
joukko oli ulkona hypellen huolestuneen näköisenä oksalta oksalle --
palasimme me takaisin.

Oli jo melkein yö. Me kuulimme niiden visertävän takanamme, aina siihen
saakka kun pääsimme pois suurista metsistä. -- -- --



XXVI.


-- -- -- Minä en osaa ilmaista sitä outoa vaikutusta, minkä Rarahu
englantia puhuessaan teki minuun. Hän oli itsekin tietoinen siitä, eikä
käyttänyt sitä kieltä muulloin kuin ollessaan aivan varma siitä, mitä
aikoi sanoa ja toivoessaan, että se erikoisesti koskisi mieleeni. Hänen
äänensä oli silloin määrittelemättömän suloinen, siinä oli älykkyyden
ja surumielisyyden outoa viehätystä. Oli sanoja ja lauseita, jotka hän
lausui hyvin, ja silloin tuntui siltä, että hän oli nuori tyttö, samaa
verta ja rotua kuin minä, kuin tuo äkkiä lähentäisi meitä toisiimme
salaperäisellä, odottamattomalla tavalla -- -- --

Hän huomasi nyt, ettei enää kannattanut ajatellakaan minun jäämistäni
hänen luokseen, että tuosta vanhasta suunnitelmasta oli luovuttu kuin
lapsellisesta unesta, että kaikki tuo oli aivan mahdotonta ja aivan
lopussa ainaisesti. Meidän päivämme olivat lasketut. -- Korkeintaan
puhuin minä palaamisesta, eikä hän enää uskonut sitäkään. En tiedä,
mitä pikku raukka oli tehnyt minun poissaollessani, hänellä ei
tiedetty olleen euroopalaisia rakastajia, siinä kaikki mitä olin
halunnut tietää. -- Minulla oli ainakin jonkunlainen vaikutusvalta
hänen mielikuvitukseensa, valta, jota erokaan ei ollut poistanut, ja
jota ei saattanut olla kellään muulla kuin minulla. Palatessani oli
hän tuhlannut minulle määrättä kaikkea sitä rakkautta, mitä nuori,
kuusitoistavuotias tyttö saattaa antaa -- ja kuitenkin huomasin minä
selvästi, että Rarahu loittoni minusta meidän viimeisten päiviemme
pois kiitäessä. Hän hymyili yhä omaa rauhallista hymyään, mutta minä
tunsin, että hänen sielunsa täyttyi katkeruudella, pettymyksellä,
mykällä harmilla ja kaikilla hänen kesyttömän luonteensa hillittömillä
intohimoilla.

Ja minä rakastin häntä kuitenkin!

Mikä ahdistus, kun täytyi jättää hänet, jättää hänet
kadotettuna -- -- --

"Oi rakas, pieni armaani", sanoin minä hänelle. "Oi, rakkahin, olethan
järkevä minun lähdettyänikin! Ja minä palaan jos Jumala sen sallii.
Uskothan sinä Jumalaan, sinäkin, rukoile ainakin -- ja me saamme vielä
tavata toisemme iankaikkisuudessa."

"Lähde sinäkin", sanoin minä hänelle hartaasti. "Mene kauas tästä
Papeeten kaupungista, mene Tiahuin, pikku ystävättäresi luo, kaukaiseen
piirikuntaan, minne euroopalaiset eivät tule. -- Sinä menet naimisiin
niinkuin hänkin, sinä saat perheen niin kuin kristityt naiset, pieniä
lapsia, jotka kuuluvat sinulle, ja joita sinä pidät luonasi, sinä tulet
onnelliseksi" -- -- --

Aina silloin ilmestyi hänen huulilleen tuo käsittämätön hymy
-- hän painoi päänsä alas, eikä vastannut enää -- ja minä
ymmärsin, että hänestä minun lähtöni jälkeen tulisi yksi Papeeten
ajattelemattomimmista, hukkaan menneistä tyttäristä.

Mitä ahdistusta tunsinkaan, Jumalani, kun hän hiljaisena ja
hajamielisenä hymyili kaikelle rukoilevalle ja intohimoiselle, mitä
minä osasin sanoa hänelle, hymyili tuota samaa synkän huoletonta,
epäilevää ja iroonista hymyä. -- -- --

Onko kärsimystä, jota voisi verrata siihen kun rakastat, ja tunnet
ettei sanojasi enää kuunnella? -- että tuo sinulle kuulunut sydän
sulkeutuu, teit mitä hyvänsä? -- että hänen luonteensa hämärä ja
selittämätön puoli taas ottaa hänet valtoihinsa voimallaan ja
oikeudellaan? -- -- --

Ja kuitenkin rakastat koko sielullasi tuota sielua, joka liukuu
luotasi. Ja sitten on kuolema siinä odottamassa. Se vie pian tuon
jumaloidun ruumiin, joka oli liha sinun lihastasi. Kuolema, josta ei
ole ylösnousemusta, ei toivoa -- koska se, joka on kuolemaisillaan, ei
enää usko mihinkään pelastavaan, eikä elähyttävään. -- -- --

Jos tuo sielu olisi läpeensä huono ja kadotettu -- uhraisit sen
kuin saastaisen esineen -- -- -- Mutta tunne siitä, että se kärsii,
tietoisuus, että se on ollut hellä, lempivä, puhdas! -- -- -- Hänet
verhoo kuin pimeyden varjo -- ennenaikainen kuolema, joka tukahuttaa
ja jäätää hänet. Ehkei vielä olisi mahdotonta pelastaa häntä -- mutta
sinun täytyy lähteä, mennä pois ainaiseksi -- ja aika kuluu, etkä sille
mitään voi! -- -- --

Silloin tulevat lemmen hurmauksen hetket, lemmen ja kyynelten; --
pyrit viime hetkellä juopumaan kaikesta siitä, mitä sinulta paluutta
viedään -- ja ottamaan vielä, ennen lähestyvää loppua, kaiken sen,
mitä elämältä saa riistetyksi pyörryttävää iloa, ja kuumeisia
aistimuksia -- -- --



XXVII.


-- -- -- Me astelimme, Rarahu ja minä, käsikädessä pitkin Apirén tietä.
Oli vielä pari päivää lähtöön.

Oli uuvuttava ukkosen kuumuus. -- Ilma oli täynnä kypsien
guavehedelmien tuoksua, kaikki kasvit olivat raukeita. Nuoret,
kullankeltaiset kookospalmut kohottivat mustaa, lyijynraskasta taivasta
kohden liikkumattomia latvojaan; Fatauan kallio näytteli pilvistä
sarviaan ja hampaitaan. Nuo basalttivuoret tuntuivat raskaina, kuumina
painavan päitämme, ahdistavan ajatuksiamme ja aistejamme.

Kaksi naista, jotka näyttivät odottavan meitä tien varrella, nousi
lähestyessämme ja tuli meitä kohti.

Toinen vanha, murtunut ja tatuoitu, veti kädestä toista, joka vielä oli
nuori ja kaunis; ne olivat Hapato ja hänen tyttärensä Taimaha.

"Loti", sanoi vanhus nöyrästi, "anna anteeksi Taimahalle."

Taimaha hymyili ikuista hymyään painaen silmänsä maahan kuin pahan
teosta tavattu lapsi, joka ei vielä ole tietoinen tekemästään
rikoksesta, eikä tunne omantunnonvaivoja.

"Loti", sanoi Rarahu englanniksi, "anna anteeksi hänelle!"

Minä annoin anteeksi tuolle naiselle ja tartuin hänen minulle
ojennettuun käteensä. -- Meille ei ole mahdollista, meille, jotka
olemme syntyneet maailman toisella puolen, tuomita tai edes ymmärtää
noita epätäydellisiä luonteita, jotka ovat niin toisenlaisia kuin
me; joitten syvyys aina pysyy salaperäisenä ja kesyttömänä, ja mistä
kuitenkin, eräinä hetkinä, löytää paljon lemmen tenhoa, hienoa
tunteellisuutta.

Taimahalla oli minulle jätettävänä hyvin kallisarvoinen esine --
muistojäännös entisiltä ajoilta -- Ruerin pareo, jonka minä olin hänen
pyynnöstään hänelle uskonut.

Hän oli valkaissut ja korjannut sen äärimmäisellä huolella. Hän näytti
kuitenkin liikutetulta ja kyynel värisi hänen silmäkulmassaan, kun hän
jätti minulle tuon muiston, joka palaisi muassani Brightbury'in, josta
minä olin tuonut sen.



XXVIII.


Viimeisellä käynnilläni Pomarén luona pyysin minä häntä huolehtimaan
Rarahusta.

"-- -- -- Oli miten oli, Loti", sanoi hän. "Mitä sinä nyt tekisit tässä
asiassa?"

"Minä tulen takaisin", vastasin minä epäröiden.

"Loti! -- -- -- sinun veljesikin aikoi palata! -- -- -- Te
sanotte kaikki niin", sanoi hän hitaasti kuin omia muistojaan
uudistellen. -- -- --

"Kun te lähdette minun maastani, sanotte te kaikki niin. -- Mutta
Britannian maa (_te funea piritania_) on kaukana Polynesiasta; kaikista
niistä, joiden minä olen nähnyt lähtevän, ovat hyvin harvat palanneet."
-- -- --

"Suutele toki häntä", sanoi hän sitten veljensä tytärtä osoittaen.
"Sillä häntä et sinä enää tule tapaamaan. -- -- --"



XXIX.


Illalla istuimme me, Rarahu ja minä, majamme parvekkeella; kaikkialta
ruohokosta kuului kesä-iltaisten sirkkojen sirinä -- Oranssipuiden
ja hibiskuspensaiden kärsimättömät lehdet tekivät meidän talomme
hyljätyn ja rauniomaisen näköiseksi; me olimme puoleksi piilossa niiden
oikukkaan, rehevän vehreyden alla.

"Rarahu", sanoin minä. "Etkö enää tahdo uskoa lapsuutesi Jumalaan, jota
sinä ennen osasit rakkaudella rukoilla?"

"Kun ihminen on kuollut", vastasi Rarahu hitaasti, "ja peitetty mullan
alle, voiko kukaan saada hänet nousemaan sieltä?"

"Mutta sentään", sanoin minä vielä, turvautuen muutamiin hämäriin
uskomuksiin, joita hän ei ollut menettänyt, "sentään pelkäät sinä
aaveita. Sinä tiedät, että tälläkin hetkellä, meidän ympärillämme,
näissä puissa, ehkä on niitä." -- -- --

"Niin, kyllä", sanoi hän värähtäen. "Jälkeenpäin on ehkä Tupapahu,
kuoleman jälkeen tulee aave, joka vielä jonkun aikaa näyttäytyy, ja
harhailee levotonna metsissä; mutta minä luulen, että Tupapahukin
sammuu, kun sillä ajan pitkään ei enää ole muotoa maan päällä -- ja
että silloin on kaikki lopussa -- -- --"

Minä en koskaan unhota tuota raikasta lapsenääntä, joka lausuili
suloisella, omituisella kielellään noin synkkiä mietteitä -- -- --



XXX.


Oli viimeinen päivä -- -- --

Oceanian aurinko oli noussut yhtä säteilevänä kuin ennenkin "suloisen
Tahitin" taivaalle; ihmisten, noiden katoavien olentojen sydämen
kärsimyksillä ja ikuisella luonnolla ei ole mitään yhteistä; ne eivät
koskaan ole sen itsetiedottomien juhlien haittana.

Aamusta asti olimme me ylhäällä kumpikin ja meillä oli hyvin kiire. --
Matkavalmistukset hajoittavat usein onnellisesti niiden surun, jotka
eroavat -- ja niin kävi meillekin -- -- --

Meidän piti kääriä kokoon kalastusmatkojemme, riuttaretkiemme tulokset,
kaikki näkinkenkämme, kaikki harvinaiset korallimme, jotka minun
poissaollessani olivat kuivaneet puutarhan heinikossa ja muistuttivat
nyt suuria, hentoja ja monimutkaisia köynnöskasveja, valkeampia kuin
lumi.

Rarahu puuhaili äärimmäisen innokkaasti ja sai paljon valmiiksi,
seikka, joka ei ole niinkään tavallinen tahitilaisnaisista puhuttaessa
-- Kaikki tuo liike lievensi hänen suruaan. -- Minä tunsin kyllä, että
hänen sydämensä oli halkeamaisillaan, kun hän näki minun lähtevän; hän
oli taas entisellään ja minä sain hiukan luottamusta ja toivoa -- -- --

Meidän oli sälytettävä kokoon suuri joukko tavaroita -- suuri määrä
esineitä, joille monet ihmiset olisivat hymyilleet: Apirén guavepuiden
oksia, meidän puutarhamme puiden lehviä, palasia niiden suurten
kookospalmujen kaarnasta, jotka varjostivat majaamme. --

Monet Rarahun kuihtuneista seppeleistä, joita hän oli viime päivinä
pitänyt, muodostivat osan tavaroistani ja sananjalka- ja kukkakimput.
Rarahu lisäsi niihin vielä _reva-reva_ töyhtöjä tuoksuvastapuusta
tehdyissä laatikoissa ja hienoja olkiseppeleitä, jotka hän oli
sidottanut minua varten.

Ja kaikki tuo täytti suuren määrän laatikoita, kaikesta tuosta tuli
aika suuri matkakuorma.



XXXI.


Kello kahden seudussa olimme lopettaneet nuo suuret varustukset. Rarahu
pukeutui kauneimpaan valkomusliiniseen _tapa'ansa_, kietoi gardenioita
hajallisiin hiuksiinsa, ja me läksimme ulos.

Minä tahdoin ennen lähtöäni nähdä vielä kerran Faa'an, korkeat
kookospalmut ja laajat korallirannat; tahdoin heittää viimeisen
silmäyksen tuohon tahitilaiseen maisemaan; tahdoin taas nähdä Apirén ja
vielä kerran kylpeä pikku ystävättäreni kanssa Fatauan purossa; tahdoin
sanoa jäähyväiset monille alkuasukasystävilleni; tahdoin nähdä kaiken
ja kaikki, en voinut oikein sopeutua ajatukseen, että kaikki jäisi
tänne. -- -- -- Ja aika kului, ja me emme enää tienneet, mikä hetki oli
menossa -- -- --

Ainoastaan ne, joiden ainaiseksi on täytynyt luopua rakkaista paikoista
ja ihmisistä, voivat ymmärtää tuon lähtölevottomuuden, tuon hätäisen
surun, joka painaa kuin ruumiillinen tuska -- -- --

Oli jo myöhä, kun me saavuimme Apiréhen, Fatauan purolle.

Mutta kaikki oli siellä aivan samanlaista kuin entisinä, hyvinä
aikoina. Seurue joen rannalla oli lukuisa ja valittu: Siellä oli yhä
neekeritär Tetuara, joka istui valta-istuimellaan hovinsa keskellä,
ja koko joukko nuoria naisia, jotka sukeltelivat ja uivat kuin kalat
maailman huolettomimman iloisuuden vallassa.

Me kuljimme ohi pitäen toisiamme kädestä kuin ennenkin, tervehtien
hiljaa vasemmalle ja oikealle kaikkia noita tuttuja ystävän kasvoja.
Meidän lähestyessämme olivat naurunpuuskat vaienneet; Rarahun
pienet, syvästi vakavat kasvot, hänen valkea laahustinhameensa kuin
morsiuspuku, hänen surumielinen katseensa vaativat hiljaisuutta -- -- --

Tahitilaiset ymmärtävät kaikki sydämen tunteet ja pitävät surua
kunniassa. Tiedettiin, että Rarahu oli _Loti'n pikkuinen vaimo_;
tiedettiin, ettei meitä yhdistävä tunne ollut jokapäiväistä ja halpaa
-- ja ennen kaikkea tiedettiin, että meitä nyt katseltiin viimeistä
kertaa.

Me käännyimme oikealle, hyvin tutulle, pienelle polulle -- Muutaman
askeleen päässä, guavepensaiden surullisessa varjossa, oli yksinäinen
lammikko, missä Rarahun lapsuus oli kulunut, ja jota me ennen pidimme
aivan kuin yksityisomaisuutenamme.

Tapasimme siellä kaksi nuorta, tuntematonta naista, jotka olivat
hyvin kauniita piirteittensä villistä kovuudesta huolimatta. Toinen
oli puettu punervaan, toinen vaalean vihreään. Heidän hiuksensa, yhtä
tummat kuin yö, olivat käherretyt kuin Nuka-Hivan naisten, joitten
kesytöntä ironiaa heidän kasvojensa ilmekin muistutti.

Istuen kivillä puron keskellä, huuhdellen jalkojaan juoksevassa vedessä
lauloivat he karhealla äänellä jotain Marquesas-saarten laulua.

He juoksivat pakoon meidät nähtyään, niin kuin me olimme toivoneetkin,
ja me jäimme yksin.



XXXII.


Emme olleet käyneet siellä _Rendeerin_ Tahitiin paluun jälkeen. --
Tavatessamme toisemme tuossa pienessä kätkössä, mikä ennen oli meidän,
tunsimme syvää liikutusta -- ja myöskin suloisen tunteen, mitä yksikään
muu paikka maailmassa ei olisi kyennyt herättämään.

Kaikki oli jäänyt aivan samanlaiseksi kuin ennen tässä paikassa, missä
aina tuntui juoksevan veden viileys. Me tunsimme siellä joka kiven,
joka oksan, -- kaikki, pienintä sammaletta myöten -- Ei mikään ollut
muuttunut: samat ruohot, sama tuoksu, johon sekaantui aromaattisten
kasvien ja kypsien guavehedelmien lemu.

Me ripustimme vaatteemme oksiin -- ja sitten me istuuduimme veteen
nauttien ilosta olla taas vaikka viimeistä kertaa, pareoon puettuina,
auringon laskiessa Fatauan purolla.

Tuo kirkas, suloinen vesi saapui Oroenasta suuren kosken kautta -- Puro
juoksi suurten, kiiltävien kivien yli, joitten välistä guavepensaiden
hoikat rungot nousivat. -- Niiden oksat ojentautuivat holvikatokseksi
meidän päittemme päälle ja piirsivät joen vienosti aaltoilevaan peiliin
tuhansia kuvioita lehdillään -- Kypsät hedelmät putoilivat puroon,
virta vieri, sen uoma oli täynnä guaveja, oransseja ja sitruunia.

Me emme kumpikaan puhuneet mitään. Vierekkäin istuen aavistimme me
toistemme surulliset ajatukset, eikä meillä ollut tarvetta häiritä
hiljaisuutta virkkamalla niitä toisillemme.

Pienet kalat ja aivan vähäiset siniset sisiliskot kuljeskelivat yhtä
rauhallisina kuin jos siellä ei olisi ollut inhimillistä olentoakaan.
Me olimme niin liikahtamatta, että perin arat varos-eläimet tulivat
ulos rei'istään ja kiertelivät ympärillämme.

Jo laskeva aurinko -- viimeinen aurinko viimeisenä iltanani Oceaniassa
-- valaisi muutamia oksia lämpimillä, kultaisilla säteillä. Ihailin
kaikkea tuota viimeistä kertaa. Sensitivat alkoivat kääriä hentoja
lehtiään yöksi -- vaaleat mimosat, tummat guavet olivat jo saaneet
iltavärinsä -- ja tämä ilta oli viimeinen -- ja huomenna, auringon
noustessa lähtisin minä ainaiseksi -- -- -- Koko tuo maa ja minun
rakkahin pikku armaani katoaisivat, niinkuin katoavat loppuvan
näytelmän koristeet. --

Tämä oli satunäytelmä elämäni keskellä -- mutta se oli loppunut
toistumatta! -- Lopussa olivat unelmat, suloiset ja juovuttavat, tai
murheisina pistävät liikutukset -- kaikki oli lopussa, oli
kuollut -- -- --

Ja minä katselin Rarahua, jonka kättä omassani pitelin. -- -- --
Suuria kyyneleitä valui hänen poskilleen, hiljaisia kyyneleitä, jotka
kiireesti putoilivat kuin liian täydestä maljakosta -- -- --

"Loti", sanoi hän. "Minä olen sinun -- -- -- minä olen sinun pikku
vaimosi, eikö niin? Älä pelkää, minä uskon Jumalaan, minä rukoilen,
rukoilen. -- -- Kaiken mitä olet minulta pyytänyt, teen minä -- -- --
Huomena lähden minä Papeetesta samaan aikaan kuin sinä, eikä minua
enää tulla näkemään siellä -- -- -- Menen asumaan Tiahuin luo, eikä
minulla tule olemaan toista puolisoa, ja minä rukoilen sinun puolestasi
kuolemaani saakka -- --."

Sitten tukahtuivat Rarahun sanat nyyhkytykseen, ja hän kiersi molemmat
kätensä ympärilleni ja nojasi päänsä polviini -- -- -- Minäkin itkin,
mutta suloisia kyyneleitä; -- olin löytänyt jälleen pikku armaani,
hän oli murtunut, hän oli pelastettu. Minä saatoin nyt jättää
hänet, koskapa meidän kohtalomme erotti meidät peruuttamattomasti,
ratkaisevasti. Lähdössä olisi vähemmän katkeruutta, vähemmän raatelevaa
tuskaa. Minä voisin lähteä epävarma, mutta lohdullinen paluu mielessäni
-- ehkäpä hämärä ikuisuuden toivokin! -- -- --



XXXIII.


Illalla oli suuret tanssiaiset Pomarén luona, jäähyväistanssiaiset
_Rendeerin_ upseereille -- Aiottiin tanssia aina lähtöhetkeen saakka,
joksi "valkeatukkainen amiraali" oli määrännyt päivännousun.

Ja Rarahu ja minä olimme päättäneet ottaa osaa niihin.

Näissä tanssiaisissa oli tavattomasti väkeä Papeeten tanssiaisiksi.
Hovin kaikki tahitittaret, muutamia euroopalaisia naisia -- kaikki
mitä siirtokunnan keskuudesta oli saatu kokoon -- ja sitten kaikki
_Rendeerin_ upseerit ja ranskalaiset toimihenkilöt.

Rarahun ei tietysti ollut lupa tulla juhlasaliin, mutta silläaikaa
kun väkijoukko tanssi kuumeista _upa-upaa_ puutarhoissa, oli hänet
ja muutamia samassa asemassa olevia nuoria naisia kuningattaren
suostumuksella pyydetty istumaan verannalle, korokkeelle, mistä he
saattoivat, yhtä hyvin kuin sisällä, nähdä ja olla näkyvissä. -- Ja
kun ottaa huomioon tahitilaisen välinpitämättömyyden pidettiin aivan
luonnollisena, että minä usein nojauduin ikkunaan keskustelukseni
ystävättäreni kanssa.

Tanssiessani kohtasin minä usein hänen vakavan katseensa; häntä valaisi
kuin näkyä lampun punainen valo, sekaantuneena kuun sinisiin säteihin.
Hänen valkea hameensa ja hänen helminauhansa välkkyivät ulkona
vallitsevan pimeyden synkkää taustaa vasten.

Keskiyön aikana kutsui kuningatar minut merkillä luokseen. -- Sinne
kannettiin hänen sairas pojantyttärensä, joka oli tahtonut, että hänet
puettaisiin noita tanssiaisia varten -- Pikku Pomaré oli tahtonut
jättää minut hyvästi ennen nukkumistaan.

Kaikesta huolimatta olivat nuo tanssiaiset surulliset. _Rendeerin_
upseerit, jotka olivat enemmistönä, loivat siihen lähdön ja eron
tunnelman, jota vastaan ei voinut ponnistella -- Siellä oli nuoria
miehiä, joitten tuli jättää hyvästit armaalleen, huolettomalle
iloiselle elämälleen; -- siellä oli myöskin vanhoja merimiehiä, jotka
kolme tai neljä kertaa elämänsä juoksun varrella olivat tulleet
Tahitiin, jotka tiesivät, että heidän ratansa nyt oli lopussa, ja
joitten sydäntä kouristi ajatus etteivät he enää palaisi.

Prinsessa Ariitéa tuli luokseni, paljon vilkkaampana kuin tavallisesti,
puhuen paljon nopeammin.

"Kuningatar pyytää teitä, Loti", sanoi hän, "asettumaan pianon ääreen
ja soittamaan meluisimman valssin, minkä osaatte, soittamaan sen hyvin
nopeasti, ja siirtymään sitte keskeytyksettä toiseen tanssiin, ja sitte
vielä kolmanteen, että laimeneva karkelo elostuisi taas".

Minä soitin kuin kuumeessa, huumaten itseni, kaikkea mitä satuin
keksimään. -- Minun onnistui hetkeksi elostuttaa tanssi; mutta vilkkaus
oli vain teennäistä -- ja minä en voinut kannattaa sitä pitempää aikaa.



XXXIV.


Kun sali kello kolmen seudussa aamulla tyhjeni istuin minä vielä pianon
ääressä soittaen en tiedä mitä mieletöntä säveltä, jota säesti ulkona,
kaukaisuudessa kohiseva _upa-upa_.

Olin yksin vanhan kuningattaren kanssa, joka oli jäänyt istumaan
suureen, kultaiseen nojatuoliinsa miettivänä ja liikkumattomana. -- Hän
oli synkän, epämuotoisen jumalan kuvan näköinen, vielä kesyttömällä
ylellisyydellä koristettuna.

Pomarén salilla oli tuo tanssiaisten jälkeinen surullinen ulkonäkö:
suuri epäjärjestys, suuri tyhjä sali ja yötuulen tuivertamat kynttilät
sammumaisillaan haarukoissa.

Kuningatar nousi vaivaloisesti ylös poimuisessa, kirjaillussa
samettihameessaan -- Hän näki Rarahun vaieten seisovan oven vieressä.
-- Hän ymmärsi ja pyysi häntä tulemaan sisään.

Rarahu astui eteenpäin -- -- -- arkana, silmät maahan luotuina, ja
lähestyi kuningatarta -- Ilmestyen tanssiaisten jälkeen tähän tyhjään
saliin, tässä hiljaisuudessa, valkeine, musliinisine laahushameineen,
paljaine jalkoineen ja valtoimine hiuksineen ja valkoisine
gardeniaseppeleineen -- silmät kyyneleiden suurentamina -- oli hän kuin
hengetär, kuin ihana, yöllinen näky.

"Sinulla on epäilemättä jotain sanottavaa minulle, Loti. Sinä kai
pyytäisit minua pitämään huolta hänestä?" sanoi vanha kuningatar
hyväntahtoisesti. "Mutta minä pelkään, ettei hän tahdo .."

"Madame", vastasin minä, "hän lähtee huomenna Papeuririin
ystävättärensä Tiahuin vieraaksi. -- Pyydän teitä, ettette hylkäisi
häntä siellä, ettekä täälläkään. Häntä ei enää tulla näkemään
Papeetessa."

"Ah!" -- -- -- sanoi kuningatar karulla, hämmästyneellä äänellään ja
nähtävästi liikutettuna. -- -- -- "Se on hyvä, lapseni; sen on
hyvä -- -- -- Papeetessa menisit sinä hyvin pian hukkaan -- -- --"

"Niin, lapsikulta", sanoi hän. "Sitä lähtöä ei saa lykätä tuonnemmaksi.
-- Jos sinun valmistuksesi, niin kuin minä luulen, eivät vie pitkää
aikaa, tahdotko lähteä jo tänä aamuna, hiukan auringon nousun jälkeen,
seitsemän tienoissa, vaunuissa, joissa miniäni Moe lähtee? Moe menee
Atimanaoon noustakseen siellä laivaan, joka vie hänet Raiateaan, hänen
alueelleen. -- Te vietätte ensi yön Maraa'ssa ja huomenaamuna te
tulette Papeuririin, minne vaunut ohikulkiessaan jättävät sinut."

Rarahu hymyili kyyneltensä läpi, sillä tuo ajatus täytti hänen mielensä
lapsellisella ilolla, ajatus, että pääsisi lähtemään Moe kuningattaren
seurassa.

Rarahun ja Moen välillä oli salainen sielujen sukulaisuus; -- omituisen
onnettomina ja murtuneina oli heillä molemmilla sama luonne, sama
käytöstapa ja sama viehkeys.

Rarahu vastasi, että hän olisi valmis. Pikku raukalla ei tosiaan ollut
muuta mukaansa vietävää kuin muutamia erivärisiä musliinihameita -- ja
vanha, uskollinen harmaa kissansa -- -- --

Ja me sanoimme hyvästit Pomarélle puristaen koko sydämemme lämmöllä
hänen vanhoja, kuninkaallisia käsiään. -- Prinsessa Ariitéa, joka
oli taas tullut salonkiin, saattoi meitä tanssiaispuvussa puutarhan
portille saakka. Hän sanoi Rarahulle niin suloisia, lohduttavia sanoja
kuin sisarelle -- -- -- Ja me laskeuduimme rannikolle viimeistä
kertaa -- -- --



XXXV.


Yö oli vielä aivan pimeä.

Meren rannalla seisoi koko joukko ryhmiä; kaikki hovin naiset eilisissä
iltapuvuissaan olivat saattaneet _Rendeerin_ upseereja. -- Jollei
olisi kuullut eräiden nuorten naisten itkevän, olisi uskonut olevansa
juhlassa eikä lähtöpaikalla.

Ja siellä, hiukan ennen päivän koittoa, syleilin minä viimeistä kertaa
pikku armastani.

Samaan aikaan kuin _Rendeer_ lähti suloiselta saarelta, jättivät
vaunut, jotka veivät mukanaan Rarahun ja Moe'n, Papeeten -- ja Rarahu
saattoi pitkän aikaa nähdä kookospalmujen runkojen välistä vihreiden
verhojen läpi _Rendeerin_ loittonevan sinistä äärettömyyttä
kohti -- -- --



NELJÄS OSA.


    "Aue! Aue! a munaiho te tiareiti tarona menehenehe!
    Aue! Aue! i tiaineira! na maheahea! -- -- --"

                                          (Rarahu.)

    "Voi! Voi! kerran se oli kaunis tuo pikkuinen kukka!
    Voi! Voi! nyt se on aivan kuihtunut!"

                                          (Rarahu.)



I.


Muutamaa päivää myöhemmin kulki _Rendeer_ matkallaan Tyynenmeren
poikki Rapan kalliosaarten ohi näkömatkan päässä. Ne ovat eteläisimmät
Polyneesian saarista ja sitten katosi viimeinenkin jälki Maorien maasta
suuresta, yksitoikkoisesta näköpiiristämme -- ja Oceania oli muisto
vain.

Levähdettyämme Chilessä poistuimme me Suurelta Valtamereltä
Magalleansin salmen läpi palataksemme Euroopaan la Platan, Brasilian ja
Azzorien kautta.



II.


Eräänä harmaana maaliskuun aamuna, samean päivän himmeän nousun aikana,
palasin minä Brightbury'in kolkuttamaan rakkaan kodin ovelle -- -- --

Minua ei vielä odotettu.

Minä lankesin vanhan äitini syliin, ja hän vapisi liikutuksesta ja
yllätyksestä. -- Onni ja hämmästys oli suuri minun paluuni johdosta.

Tapaamisen ensimäisten hetkien kuluttua sekaantuu iloon surumielinen
vaikutelma; sydämen ahdistus sekaantuu paluun viehätykseen: lähdöstä on
kulunut vuosia; katselemme kotiin jääneitä: aika on jättänyt merkkinsä
heihin -- huomaa heidän vanhentuneen. -- -- -- Ja onnellista on, jos
joku paikka ei ole tyhjä kotilieden ääressä! -- -- --

Talvinen aamu meidän pohjoisessa ilmanalassamme on surullinen, etenkin
kun pää vielä on täynnä troopillisten maiden aurinkoisia kuvia. Kalpea
päivä, harmaa säteetön taivas on surullinen -- ja kylmyys, jonka
olit unohtanut -- vanhat, lehdettömät puut -- kosteat, sammaltuneet
lehmukset -- ja köynnökset harmailla kivillä.

Mutta kotilieden ääressä on sentään hyvä olla! Mikä ilo nähdä heidät
kaikki jälleen, siihen luettuna vanha palvelijakin, joka on vaalinut
lapsuuttasi; tavata taas suloiset, unohtuneet tottumukset, entiset,
hauskat talvi-illat -- ja miten onkaan, tuntuu Oceania takkavalkean
ääressä oudolta unelmalta! -- -- --

Sinä aamuna kun minä palasin Brightbury'in kolkuttamaan kotini ovelle,
tukkesin minä koko kadun matkatavaroilla, kääröillä ja suunnattomilla
laatikoilla.

Kaiken tuon purkaminen on paluun iloja. Villien aseet, maorien jumalat,
polyneesialaisten päälliköiden hiuskoristeet, korallit ja raakut, jotka
ovat perin merkillisen näköisiä päästessään taas päivänvaloon vanhassa
kodissani, Britannian taivaan alla. Etenkin tunsin minä voimakasta
liikutusta purkaessani säilöstä kuivat kasvit, kuihtuneet seppeleet,
jotka olivat säilyttäneet eksoottisen tuoksunsa ja täyttivät minun
huoneeni Oceanian ilmastolla.



III.


Muutamia päiviä paluuni jälkeen sain minä amerikkalaisilla merkeillä
leimatun kirjeen, joka oli tullut Overlandin kautta -- Osoite oli
kirjoitettu Papeetessa ystäväni Georges T:n käsialalla, hänen, jota
tahitilaiset nimittivät Tatehauksi.

Kuoresta löysin minä kaksi Rarahun suurella, huolellisella käsialalla
kirjoitettua arkkia, joissa hän lähetti tuskanhuutonsa minulle merien
yli.

          Rarahu Lotille.

    Papeuriri, 15 Tannare 1874.
    Papeuririssa tammik. 15 p. 1874.

    E hoa ino, e Loti iti,
    Rakas ystävä, oi, armas Lotini!

    e ta u tane iti here, e ta u manao raa i Tahiti nei,
    oi, rakas, pikku puolisoni, oi, sinä minun ainoa ajatukseni
      Tahitissa;

    ia ora na oe i te Atua mau.
    tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä.

    Teie tau parau iti ia oe te rahi nei tou peapea ia oe.
    Tämä kirje sanoo sinulle suruni tähtesi.

    Mai te mahana e reva tu ai oe ra,
    Siitä päivästä, kun sinä lähdit,

    aita ia e faito i tou ne mauiui e tau.
    ei mikään voi mitata tuskani syvyyttä.

    Aita roa tu i moe naae tou manao ia oe mai to oe reva raa.
    Koskaan ei ajatukseni unhoita sinua lähtösi jälkeen.

    Aue taua iti e, teie te tahi parau iti:
    Oi, rakkahin ystäväni, kuule sanani!

    Eiaha pai oe e manao e faa ipoipo vau i te tane
    Älä luulekaan, että minä menisin naimisiin;

    e aha vau e faa ipoipo i tetane
    kuinka minä menisin naimisiin,

    no te mea o oe iho te tane o vau.
    koska sinä olet minun mieheni.

    A hoi mai pai ei parani taua
    Palaa, että me saisimme olla yhdessä

    i tau fenua i Bora-Bora,
    minun maassani Bora-Borassa,

    ei haapaa i nia iho i tau fenua i Bora-Bora,
    että me asuisimme minun maassani Bora-Borassa --

    Eiaha pai oe e haamaoroi to oe na fenua,
    Älä jää niin kauaksi maahasi,

    eiaha atoa oe e hamani ino mai ia u.
    ja ole minulle uskollinen.

    Teie atoa te tahi parau iti:
    Kuule vielä sana:

    a hoi mai pai oe i Bora-Bora
    Palaa Bora-Boraan;

    no atu ia ore ta oe taoa, aita vau i nounou rahi,
    vaikka et olekaan rikas. Minä en pyydä paljoa,

    eiaha pai oe e haapa ite reira,
    Älä huoli siitä,

    e ia hoi mai oe i Tahiti nei.
    vaan palaa Tahitiin.

    Aue! tou mauruuru ia a, apiti tana itj e!
    Oi, kuinka tyytyväinen olen yhteen päästyämme!

    Aue! te oaoa o tau mafatu
    Oi, mikä ilo sydämessäni olisi,

    ia farerei faahon taua iti e te ia oe,
    jos taas pääsisin yhteen kanssasi,

    tou manao,
    minun ajatusteni esine,

    etau arofaite mau mahana aloa.
    ja minun jokapäiväinen rakkauteni.

    Aue taua iti a tau manao raa
    Oi, tuo rakas ajatus,

    ia oe ei tane iti na u.
    että sinä olisit minun puolisoni!

    Aue, tou nounou i to oe tino iti
    Oi, kuinka haluan ruumistasi,

    hia amu rahi no oe!
    nauttiakseni paljon sinusta!

    Teie te tahi parau no tau parani raa i Papeuriri nei:
    Kerron sinulle olostani Papeuririssa:

    Aita vau i taiata te parahi noa nei au mai.
    Minä olen kiltti, minä olen hyvin rauhallinen.

    Ta faaea maitai noa neia vau io Tiahui vahine, te ora ae faaea
    Minä lepään hyvin Tiahui-vaimon luona. Hän ei lakkaa

    i te hamani maitai mai ia vau --
    olemasta hyvä minulle --

    E tau hoa iti oto rahie, te faaite atu nei au i tau nei parau
       hopea ia
    Oi, minun suuri suruni! minä ilmoitan sinulle lopettaessani
       tämän kirjeen,

    oe, aita roa tu vau e maitai noa e i tiei, nei,
    en koskaan voi hyvin enää.

    na tui faahou hia vau i te mai rahi ta oe i ite i nia ia u a
       faaea i taua ra,
    Minä olen taas sairastunut tuohon tautiin, jonka sinä sait
       lakkaamaan minussa,

    ei teie nei ra pohe raa, na roto noa vau ite faaoromai,
    ja tuota tautia kannan minä kärsivällisesti,

    no te mea ua moe e atu na oe;
    koska sinä olet unhottanut minut;

    ahiri hoi oe i pihaiho ia n, e marna rii oe ia vau nei -- -- --
    jos sinä olisit luonani helpottaisi se tuskaani -- -- --

    I teie nei ra,
    Ja nyt,

    te tuu atu nei Tiahui ma i to naua aroha ia oe,
    vakuuttavat Tiahui ja hänen omaisensa ystävyyttään sinulle,

    e te fetii rii atoa a oia toahai o vau nei;
    ja hänen sukulaisensa ja minäkin;

    aita roatu oe iti o moe noae
    milloinkaan eivät sinua

    ite mau taata no tau fenua iti ia ai te fara --
    unohda minun maani ihmiset --

    Tirara parau,
    Olen lopettanut puheeni,

    Ia ora na oe, tau tane iti here,
    Minä tervehdin sinua, rakkahin puolisoni.

    Ia ora na o Loti iti.
    Minä tervehdin sinua rakas Loti,

    Na Rarahu ta oe vahine iti
    Rarahun, rakkaan vaimosi puolesta.

                            Rarahu.

    Ua horoa hia rau teie nei parau ia Tatehau mata iore,
    Minä olen antanut tämän kirjeen Tetahaulle, rotansilmälle,

    aita pai au iteite ioa o to oe fer na e nana e papai
    minä en tiedä tarkasti seutua, minne sinulle kirjoittaisin.

    Ia ora na oe, tau here iti.
    Minä tervehdin sinua, rakas ystäväni.

                            Rarahu.



IV.

Plumketin huomautus.


Loti kirjoitti Rarahulle pitkän kirjeen, jossa hän tahitin kielellä
ilmaisi pikku armaalleen suuren rakkautensa. -- Hän kertoi, hänelle
käsitettävällä tavalla, erikoisten kuvien ja lausetapojen avulla, kuusi
kuukautta kestäneen matkansa vaiheista, myrskystä Kap Hornin luona,
missä hänen laivansa oli ollut vaarassa ja missä raju-ilma oli vienyt
monta hänen Oceanian muistoilla täytetyistä laatikoistaan. -- Ja sitten
kertoi hän paluustaan kotilieden ääreen, maastaan ja äidistään -- ja
sanoi hänelle, että hän kodin suloista huolimatta uneksi vielä paluusta
Suurelle Valtamerelle tavatakseen sieltä rakkaan saarensa ja pienen,
kesyttömän puolisonsa.



V.


Rarahu Lotille (vuotta myöhemmin)


        Papeete, te 3 no Tetepa 1874.
        Papeete, jouluk. 3 p. 1874.

        E tau hoa iti here rahi, e tau mea iti mauiui rahi, ia ora na oe
           i te Atua mau.
        Oi, minun rakkahin ystäväni, oi, sinä tuskani rakas esine, minä
           tervehdin sinua oikean Jumalan nimeen!

        E maere rahi roa ino au ta oe i te ore et ae mai ia u nei, no te
           mea a pae ae nei tau rata i papai atu na.
        Olen tuskallisesti hämmästynyt, kun en saa kirjettä sinulta, koska
           olen jo kirjoittanut sinulle viisi kertaa,

        e aita roa tu et ahi parau iti api i tae noa mai nei no oe.
        eikä sinulta ole koskaan tullut sanaakaan minulle.

        E riro ra paha oe aita oe haamanao faahou mai ia u,
        Ehkäpä on käynyt niin, ettet sinä enää muistakaan minua,

        inaha te hio nei mau rata hapono atu ia oe,
        sillä minä tiedän, että kirjeeni ovat lähetetyt sinulle,

        aita roa tu oe e paroi noa mai.
        etkä sinä koskaan ole siitä ilmoittanut.

        Hoa iti mauiui rahi, e, no te aha oe na moe raa tu ia u?
        Tuskani kallis esine, miksi unhoitat minut?

        Aita roa tu vau nei e maitai noa e,
        Minä en enää koskaan parane,

        te poho, te mai -- -- --
        sairaus, tuska -- -- --

        Ahiri hoi oe e papai iri noa mai ia u,
        Mutta jos sinä kirjoittaisit vähän minulle,

        e, mahanahana e ia tau ine aau, aita roa tu ra hoi oe e manao naa
           e i to reira ra huru.
        lämmittäisi se sydäntäni, mutta sitä et sinä koskaan ajattele.

        Area ra vau nei, te vai noa nei a ia tau roha in oe, e tau atoa hoi
           ai rahi ia oe;
        Mutta mitä minuun tulee, on minun rakkauteni sinuun samanlainen ja
           myöskin kyyneleeni tähtesi;

        mai te mea e te vai na e a te hoe maa oroha iti roto ia oe no u,
        Mutta jos sielussasi olisi yhtään rakkautta minulle,

        na oe iho ia o manao mai.
        ajattelisit sinäkin minua.

        Ahiri au e maitai ia haere atu a pihai iho ia oe na reva e atu na
           ia vau, aita ra hoi tau ravea e ae atu ai au -- -- --
        Jos olisin voinut tulla kauas, luoksesi, olisin minä lähtenyt,
           mutta aikomukseni olisi ollut mahdoton -- -- --

        -- Teie te tahi parau i Papeete nei:
        -- Tässä pari sanaa Papeetesta:

        I te avae i mua e te oroa ahi i Papeete,
        Papeetessa oli suuri juhla viime kuussa,

        ei te mootua tamahine no te arii vahine.
        kuningattaren pojan tyttärelle.

        Ua te oroa nehenehe roa, e ua upaupa te mau vahine e tae mai
           te paipai --
        Ja se oli hyvin kaunista, ja naiset tanssivat aamuun asti --

        Ua upaupa nau atou; e nia i tau upoo a tahi hei huruhuru manu, --
        Ja minäkin olin siellä. Ja minulla oli päässäni seppele linnun
           höyhenistä. --

        Tau mafatu ra merahi pea-pea -- -- --
        Mutta minun sydämeni oli hyvin surullinen. -- -- --

        Ei i teie nei ra, o Pomare arii ma,
        Ja nyt kuningatar Pomaré ja hänen omaisensa,

        e to na mootua tamahine iti Pomare,
        ja hänen poikansa tytär Pomaré,

        e o Ariitea,
        ja Ariitea,

        parau ia oe: ia ora na.
        sanovat sinulle: ia ora na.

        Aita roa tu e parau rii opi i Tahiti nei,
        Ei koskaan mitään uutta Tahitilla

        maori ra e,
        paitsi se, että

        o Ariifaite te tane o te arii vahine
        Ariifaite, kuningattaren mies

        na pohe roa ino ia i roto Atete nei e te ano -- --
        on kuollut elokuun kuudentena päivänä -- --

           *       *       *       *       *

        Aita roa tu mea maitai nou merahi aroha no oe, te tane iti nou! --
        Ei enää koskaan saa tyydytystä minun suuri rakkauteni sinuun,
           puolisoni.

           *       *       *       *       *

        Aue! Aue! hoi te tiare iti tarona iti e na maheahea i tiei nei! --
        Voi! Voi! Pikku kukka on nyt aivan kuihtunut! --

           *       *       *       *       *

        Ia mua ta iho te tiare iti tarona menehenehe. --
        Ennen kuin se tuli sellaiseksi, oli pikku kukkanen kaunis! --

        I teienei na maheahea, aita merahi menehenehe! --
        Nyt se on jo kuihtunut, eikä enää ole kaunis! --

           *       *       *       *       *

        Ahiri tou e pere rau manu,
        Jos minulla olisi linnun siivet,

        e reva vau maoro i nia i te tara no Paea, ei aore te hoe iti ae e
           hio ia u -- -- --
        lentäisin minä kauas Paran huipulle, ettei kukaan näkisi minua
           enää. -- -- --

        Aue! Aue! E tau tane here, e tau taio aroha rahi! --
        Oi! Oi! minun rakas puolisoni, oi, minun hellästi rakastettu
           ystäväni! --

        Aue! Aue! hoi tau iti e!
        Voi! Voi! ystävä kulta!

           *       *       *       *       *

        Tirara parau.
        Olen lakannut puhumasta sinulle.

        la ora na oe ite Atua mau.
        Tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä.

                                     Rarahu.



VI.

Lotin päiväkirjasta.


                                        Lontoo, helmik. 20 p. 1875.

Kuljin kello yhdeksän Regent Streetillä -- Yö oli kylmä ja sumuinen,
-- tuhannet kaasulamput valaisivat tuota ihmisellistä muurahaispesää,
mustaa, märkää väkijoukkoa.

Takaani huusi ääni: _Ia ora na, Loti!_

Käännyin ympäri hyvin hämmästyneenä ja tunsin ystäväni Georges T:n,
jota tahitilaiset sanoivat Tatehauksi, ja joka oli jättänyt Papeeten,
missä hän oli päättänyt asua loppu-ikänsä.



VII.


Kun olimme mukavasti istuutuneet tulen ääreen aloimme me jutella
suloisesta saaresta.

"Rarahu" -- -- -- sanoi hän hiukan hämillään.

"Niin, hän voi luullakseni hyvin, kun minä lähdin maasta; onpa
mahdollista, että jos olisin sanonut hyvästi hänelle, olisi hän
lähettänyt terveisiä teille minun muassani.

"Niin kuin tiedätte, lähti hän Papeetesta samalla kertaa kuin tekin ja
ihmiset sanoivat: Loti ja Rarahu eivät ole voineet erota; he ovat
lähteneet yhdessä Euroopaan.

"Minä vain tiesin, että hän oli lähtenyt ystävänsä Tiahuin luo, minä,
joka sain hänen kirjeensä Papeurirista seuraavalla, rakastettavalla
kirjoituksella varustettuina: _Tatehaulle, Rotansilmälle, Lotille
lähetettäväksi_.

"Kun hän taas ilmestyi Papeeteen, noin kuuden, kahdeksan kuukauden
kuluttua, oli hän kauniimpi kuin koskaan ennen, naisellisempi,
kehittyneempi -- Hänen suuri alakuloisuutensa lisäsi hänen viehkeyttään;
hänessä oli elegian suloutta.

"Hänestä tuli rakastajatar nuorelle ranskalaiselle upseerille, joka
rakasti häntä niin intohimoisesti, ettei se ollut jokapäiväistä --
Hän oli mustasukkainen teidän muistollennekin. (Rarahua sanottiin
yhä _Lotin pikku vaimoksi_). -- Mies oli vannonut vievänsä hänet
mukaansa Ranskaan.

"Sitä kesti kaksi tai kolme kuukautta, jolloin Rarahu oli elegantein
Papeeten naisista ja suurimman huomion esineenä.

"Sen ajan kuluttua sattui kuningattaren luona kauan sitten aavistettu
tapaus: pikku Pomaré V sammui eräänä kauniina yönä -- hiukan aikaa
hänen huvikseen pidetyn suuren juhlan jälkeen, jonka ohjelman hän itse
oli määrännyt.

"Vanhaan kuningattareen koski tuo uusi, korkein suru ohi mennen sanoen
niin kovasti, että hän tuskin toipuu siitä. [Kuningatar Pomaré kuoli
vuonna 1877 jättäen valtaistuimen toiselle pojalleen Ariiduelle. Hän oli
elänyt melkein kaksi vuotta kauemmin kun hänen poikansa tytär. -- Tästä
päivästä alkaa Tahitin rappeutuminen tapojen, paikallisvärin, viehätyksen
ja outouden puolesta. Tekijän huomautus.] Hän on nyt vetäytynyt
yksinäiseen, poikansa tyttären haudan ääreen rakennettuun majaan, eikä
enää tahdo nähdä elävää sieluakaan.

"Rarahu noudatti tällöin samaa tapaa kuin hovin seuranaiset: surun
merkiksi antoi hän leikata mustat, ihmeteltävät hiuksensa aivan lyhyiksi.

"Kuningatar oli hänelle kiitollinen siitä, mutta se oli riidan aiheena
Rarahun ja hänen rakastajansa välillä -- ja kun Rarahu ei juuri
rakastanut häntä, käytti hän hyväkseen tilaisuutta hyljätäkseen hänet.

"Minä toivoisin voivani kertoa teille, että hän palasi Papeuririin
ystävättärensä luo -- Mutta onnettomuudeksi jäi pikku raukka Papeeteen,
jossa luulen hänen nyt viettävän aivan epäsäännöllistä, mieletöntä
elämää."



VIII.


Plumketin huomautus.

Tästä lähtien tapaa Lotin päiväkirjasta vain silloin tällöin jälkiä
hänen kaukaisesta Polynesiasta sydämensä syvyyksissä säilyttämistään
muistoista. -- Rarahun kuva loittonee ja kalpenee hänen mielessään.

Nämä katkelmat ovat sekaantuneet kuumeisen, hiukan eksentrisen elämän
seikkailuihin; hän on milloin siellä, milloin täällä -- paraasta päästä
Afrikassa -- ja myöhemmin Italiassa.


_Katkelmia Lotin päiväkirjasta_.

Sierra Leone, maaliskuulla 1875.

Oi, minun rakkahin, pieni armaani, emmekö tapaa toisiamme koskaan siellä
-- rakkaalla saarellamme iltaisin istumassa korallirannikolla? -- -- --

Bobdiara (Senegambia) lokak. 1875.

_Siellä_ on nyt suurten sateiden aika -- jolloin vaaleanpunaiset kukat,
samanlaiset kuin meidän lumivuokkomme, peittävät maan; -- sammaleet ovat
kosteat, metsät vettä tulvillaan.

Aurinko laskee täällä himmeänä ja veripunaisena hiekkameren
yksinäisyyteen. _Siellä_ on kello kolme aamulla, on aivan pimeä yö,
Tupapahut harhailevat metsissä. -- -- --

Kaksi vuotta on jo kulkenut noiden muistojen yli, ja minä rakastan tuota
maata kuin ensimäisinä päivinä: -- vaikutelmat pysyvät kuin Brigtburyn
ja isänmaan muistot -- kun niin monet muut ovat kalvenneet sen jälkeen.

Suurien puiden alla, minun vehreyden peittämä majani -- ja pieni, kesytön
armaani! -- -- -- Jumalani, enkö saa koskaan nähdä häntä -- enkö enää
koskaan saa kuulla ruokopillin soivan valittavasti, illalla, rannan
kookospalmujen alla? -- -- --


                                      Southampton, maaliskuulla 1876.

-- -- -- Tahiti, Bora--Bora, Oceania, -- kuinka kaukana kaikki tuo on!

Palaankohan koskaan sinne, ja mitä löytäisin minä nyt sieltä -- paitsi
katkeraa pettymystä ja menneisyyden pistävää kaihoa? -- -- -- Minä itken
ajatellessani ensi vuosien kadotettua viehätystä -- tuota viehätystä,
mitä mikään mahti ei voi antaa minulle takaisin -- kaikkea tuota, mitä
minä en voi kiinnittää edes paperillekaan, ja joka jo pimenee ja
himmenee muistossani.

Oi, missä on meidän tahitilainen elämämme -kuningattaren juhlat --
_himenet_ kuunvalossa? Rarahu, Ariitea, Taimaha, missä ovat he kaikki?
Hirmuinen yö Mooreassa, kaikki liikutukseni, kaikki entiset unelmani,
missä ovat ne? -- Missä on tuo rakas veljeni John, joka jakoi kanssani
ensimäiset kiihkeän nuoruuden oudot, lumoavat vaikutelmat? -- --

Gardenioiden ambratuoksu, voimakkaan tuulen pauhina koralliriutoilla --
tuo salaperäinen varjo, ja nuo karheat äänet, jotka puhelivat yöllä,
tuo väkevä viima, joka puhalsi kaikkialla pimeydessä. -- -- --

Missä on koko tuon maan määrittelemätön viehätys, jakamiemme
vaikutelmien, kahdenkeskisten ilojemme koko raikkaus? -- -- --

Oi, minusta on sydäntäsärkevää viehätystä noitten muistojen selailussa,
muistojen, jotka aika vie mukanaan, jos jokin seikka sattuu herättämään
ne -- _siellä_ kirjoitettu sivu -- kuiva kasvi, joku _reva-reva_;
kukkaseppeleissä, jotka hajoavat tomuksi, säilynyt tahitilainen tuoksu
-- tai joku tuon surullisen, lempeän kielen sana, kielen, jota _siellä_
puhuttiin, ja joka alkaa unohtua -- --

Täällä Southamptonissa vietetään eskaaderielämää, ravintola- ja
hotellielämää; asunnot satunnaisia, toverit samoin; -- yhdytään
tietämättä miksi, huvitellaan parhaan mukaan -- -- --

Minä olen paljon muuttunut kahdessa vuodessa, enkä tunne itseäni enää
samaksi taakseni katsellessa -- Olen heittäytynyt hillittömästi
nautintoelämään; siinä on mielestäni ainoa loogillinen tapa jatkaa
olemassaoloa, jota en ole pyytänyt -- ja jonka määrä ja loppu on
minulle ratkaisematon arvoitus. -- -- --



IX.


Maltan saarella, toukok. 2 p. 1876.

Meitä oli koolla nelisenkymmentä hänen Britannialaisen Majesteettinsa
laivaston upseeria Café de la Valettessa, Maltan saarella.

Meidän laivasto-osastomme oli lyhyeksi aikaa pysähtynyt tähän satamaan
matkalla Levantiin, missä Ranskan ja Englannin konsulit oli murhattu,
ja missä näytti olevan tulossa vakavia tapahtumia.

Olin tuossa joukossa tavannut upseerin, joka myöskin oli ollut
Oceaniassa -- ja me olimme menneet erillemme jutellaksemme yhdessä
tahitilaisista muistoistamme.



X.


"Te puhuitte Bora-Boran pikku Rarahusta", sanoi meitä lähestyen
luutnantti Benson, joka oli nähnyt Tahitin meidän jälkeemme.

"Hän oli viime aikoina vaipunut hyvin syvälle -- mutta hän oli aivan
erikoinen pikku tyttö.

"Aina tuoreita kukkaseppeleitä kuoleman kalpeiden, pikku kasvojen
ympärillä. Hänellä ei ollut lopulta paikkaa, mihin päänsä kallistaisi,
ja hän kuljetti muassaan vanhaa, raihnaista kissaa, jolla oli
korvarenkaat, ja jota hän hellästi rakasti. Tuo kissa seurasi häntä
joka paikkaan surkeasti naukuen.

"Hän meni usein nukkumaan kuningattaren luo, joka kaikesta huolimatta
osoitti hänelle sääliä ja loppumatonta hyväntahtoisuutta.

"Kaikki _Sea Mew_-laivan matruusit pitivät hänestä, vaikka hän oli
tullut laihaksi -- Hän -- hän jakoi rakkauttaan heille kaikille,
kaikille, jotka olivat hiukankin kauniita.

"Hän oli kuolemaisillaan keuhkotautiin, ja kun hän oli ruvennut
nauttimaan viinaa, paheni hänen tautinsa hyvin nopeasti.

"Eräänä päivänä -- lokakuussa 1875, hän oli kai kahdeksantoistavuotias
-- saatiin kuulla, että hän oli lähtenyt raihnaisine kissoineen
Bora-Boran saarelle kuolemaan ja siellä hän näyttää eläneen vain
muutamia päiviä." -- -- --



XI.


Minä tunsin kuolettavan kylmyyden kohoavan sydämeeni. Verho kulki
silmieni editse. -- -- --

Pikkuinen, kesytön armaani!

-- -- -- Usein herätessäni yöllä näen minä hänet vielä; kaikesta
huolimatta kohtaan hänen kuvansa, tuntien en tiedä mitä surumielistä
hellyyttä, hämärää toivoa, joihin sekaantuu anteeksiannon ja pelastuksen
ajatus -- ja kaikki oli kuitenkin päättynyt lokaan, ikuisen tyhjyyden
kuiluun! -- -- --

Minä tunsin, että kuolettava kylmyys kohosi sydämeeni. -- Verho kulki
silmieni editse. -- -- -- Ja minä jäin siihen välinpitämättömänä -- ja
me jatkoimme yhä puheluamme Oceanian muistoista.

Ja minäkin, lamppujen iloisen valon kuvastuessa peileistä, naurun ja
keskustelun iloisesti kohistessa, maljoja Englannille juotaessa ja
laseja kilistellessä -- minäkin otin osaa jokapäiväisyyden ja
typeryyden yleiseen kuoroon ja sanoin kevyesti niin kuin hekin:

"Oceania on kaunis maa -- tahitittaret hyvin suloisia. Piirteet eivät
tosin ole klassillisen säännölliset, mutta niiden kauneus on erikoista,
miellyttäen vielä enemmän, ja vartalon muodot antiikkiset -- --
Pohjaltaan epätäydellisiä naisia, joista pitää kuin hyvistä hedelmistä,
raikkaasta vedestä ja kauniista kukista.

"Minä olen nähnyt Tahitin liian suloisena, liian omituisena äärimmäisen
nuoruuteni taikaprisman läpi -- -- -- Kaiken kaikkiaan: miellyttävä maa
kaksikymmenvuotiaalle; mutta siihen väsyy pian, ja on parasta olla
palaamatta sinne täytettyään kolmekymmentä."



XII.


Mutta yöllä, kun minä taas olin yksin hiljaisuudessa ja pimeydessä,
heittäytyi ylleni synkkä uni, kamala näky, joka ei johtunut unesta,
eikä valvonnasta -- yksi noita haamuja, jotka aukaisevat lepakon siipensä
sairaitten vuoteen ääressä, tai istuutuvat rikoksen tekijöiden
läähättävälle rinnalle -- -- --

                                               _Natuaea_.
                                         (Hämärä, öinen näky.)

Tuolla kaukana, _alapuolella_, hyvin kaukana Euroopasta -- -- --
kohotteli Bora-Boran suuri kallio pelottavaa huippuaan kohti unien
harmaata, hämärää taivasta -- -- --

Saavuin sinne mustalla laivalla, joka liukui ääneti liikkumatonta meren
pintaa pitkin, ja mikään tuuli ei sitä vienyt ja se kulki sentään.
-- -- -- Aivan lähellä, aivan lähellä maata, mustain ryteikköjen alla,
jotka muistuttivat suuria puita, kosketti laiva korallirannikkoa ja
pysähtyi -- -- -- Oli yö, ja minä seisoin hiljaa liikkumattomana
paikallani odotellen päivää, silmät maahan painuneina, kuvaamattoman
kauhun vallassa.

-- -- -- Viimein nousi aurinko, suuri, kalpea niin kalpea aurinko, että
sitä olisi voinut sanoa taivaan merkiksi, joka ilmoittaa ihmisille ajan
katoamisen, kaamea meteori, lopullisen kaaoksen edelläkävijä, suuri,
kuollut aurinko.

Bora-Bora valkeni valjun väriseksi; silloin saatoin minä erottaa
istuvia ihmisolentoja, jotka näyttivät odottavan minua, ja minä astuin
rannikolle -- -- --

Kookospalmujen runkojen välissä, korkean, surullisen pylväikön
alla, istui naisia kyyryllään maassa päät käsiin painuneina kuin
kuolinvalvonnassa. He näyttivät olleen siinä ammoisista ajoista saakka
-- -- heidän pitkät hiuksensa peittivät heidät melkein kokonaan. He
olivat liikkumattomia, heidän silmänsä olivat ummessa, mutta heidän
läpinäkyvien silmäluomiensa läpi saatoin erottaa minuun kiinnitetyt
silmäterät -- -- --

Heidän keskellään lepäsi pandanusvuoteella valkea, jäykkä, inhimillinen
olento. -- -- --

Minä lähestyin tuota nukkuvaa haamua, minä kumarruin kuolleita kasvoja
kohti -- -- -- Rarahu alkoi nauraa. -- -- --

Tuosta aavenaurusta sammui aurinko taivaalla ja minä olin taas pimeässä.

Silloin viilsi ilman läpi kauhea vihuri, ja minä näin epäselvästi
kauheita näkyjä: Suuret kookospalmut vääntelehtivät tuon salaperäisen
puuskan voimasta -- niiden varjossa oli kyyryllään tatuoituja
kummituksia -- maorihautoja ja maa, joka värjää luut punaisiksi --
mereltä ja koralliriutoilta kuului outoa kohinaa, sinisiä maarapuja,
ruumiitten ystäviä, vilisi pimeässä -- ja niiden keskellä lepäsi
Rarahu, lapsellinen ruumis hänen pitkiin, mustiin hiuksiinsa verhottuna
-- Rarahu silmäkuopat tyhjinä, nauraen ikuista naurua, Tupapahujen
jähmettynyttä naurua -- -- --

"Oi, minun rakas, pikku armaani! Oi, sinä minun iltojeni tuoksuva
kukka! Suru on suuri sydämessäni, kun en näe sinua enää! Oi, minun
aamutähteni! Silmäni sulavat kyynelistä, kun en enää saa nähdä sinua!"

"Tervehdin sinua oikean Jumalan nimessä, kristillisessä uskossa".

                                    "Sinun pieni armaasi,
                                           Rarahu."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lotin avioliitto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home