Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Etsijän tarina
Author: Larin-Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Etsijän tarina" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ETSIJÄN TARINA

Kirj.

LARIN-KYÖSTI



Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.



    Hän eksyi, lankesi, nousi taas
    ja ristipoluilla kulki umpeen,
    ja läpi runkojen ruskeain
    kuun sarvet loisti kuin terät lumpeen.
    Hän hiipi lymyten kyyryissään
    ja pedon jälkiä vainui,
    hän oli nääntyä noroihin,
    kun korven kohtuun hän painui,
    hän katsoi taakseen ja seisahtui
    ja piti vireillä lintujousta,
    taas rasti tietä hän sauvallaan
    ja vaivoin vaaralle alkoi nousta.
    Hän idät katsoi ja katsoi lännet,
    vain kaijun tyttäret kutsui luoksi,
    puunneulat silmissä säkenöi,
    ja maassa tuliset nuolet juoksi.
    Hän näki luoteessa höyhensaaret,
    ja pohjan porteilla välkkyi kulta.
    Ja katso: alhosta tuikki tulta,
    ja kaukaa vihelsi palorastas,
    hän tunsi palavan turpeen tuoksun
    ja kuuli kellojen kilinää,
    hän huusi riemusta täyttä rintaa,
    ja laakson pohjasta ääni vastas...
    Ja jalka liikkui kuin karkelossa,
    kuin mailta kultaisen kuutamon
    hän tuli tulille paimenten. --
       Siell' illoin istui hän leväten,
    ja katse harhaili nuotiossa
    pään hiljaa vaipuissa vasten kuusta,
    mut muiston kentillä aatos juoksi;
    kuin sen, ken mykkyydess' surrut on,
    nyt puhe virtana pulppui suusta,
    hän kertoi elämän tarinaa,
    hän kertoi erämaan tarinaa.



I


    Ma mökkini harjaa veistelin,
    ja kirves huurteessa kiilsi,
    ma leppien aukosta kirkon näin
    ja vilu mun rintaan viilsi,
    sen kirkon kellojen pakkoa
    en koskaan ma kärsiä voinut,
    sen varjohon äitini vietihin,
    siell' itku ja ilve on soinut.
    Ma kirkkoa vältin ja yksin jäin
    ja luotin luontoni voimaan,
    ma kuljin kujassa pystypäin
    ja siksi ne työtäni soimaa.
    Ne tulivat ilkkuen mökkini luo,
    ne vilkui viekkahin silmin,
    ne huoneeni haltian vieroittivat,
    ja ma lauloin inhoni ilmi,
    en käynyt virnujan vieraissa,
    en kairaa lainannut niiltä,
    en neuvoa vanhoilta pyytänyt,
    siks kateina katseet kiiltää.
       Ma sentään iloa isosin
    ja neitsytlempeä janoilin,
    vaan vieras siell' olin aina,
    en istunut penkissä parjaajain,
    mä Luojaani luonnon templistä hain,
    sen katto ei ikeenä paina...
    Siell' yksin astelin, aattelin:
    miks päätäni valheilla vaivaan,
    on maailma suuri ja suunnaton
    ja paistaa se sielläkin aurinko
    yli suuren, sinisen taivaan.
    Maan raossa lepää lempeimmät,
    ja tyhjältä tupani näyttää,
    kaks kättä on mulla ja kannel myös,
    niit' tahdon ma taidossa käyttää;
    ei mull' ole naista, ma yksin oon,
    ma viluista vuodetta kaihdan,
    vaan myyräksi Luoja ei luonut mua,
    ma kontuni tultahan vaihdan.
       Suven seuduille henkeni liitelee
    ja voimani kuluu täällä,
    kun viidat rannoilla vihannoi,
    ja muuttolintujen siivet soi,
    soi kutsuen kuistini päällä,
    ma lähden pois ja ma hiljaa käyn,
    en tiedä, kuljenko kunne,
    mun jalkani jälkiä etsitään,
    vaan tietäni kukaan ei tunne.

    Oli tuskin viikkoja vierinyt,
    kun soi mun äitini kellot,
    taas läksin avaraan maailmaan,
    jäi armahat ahot ja pellot.
    Olin vapaa näin, olin nuori myös
    ja viitat tiell' oli tarkat,
    minä kultasin sauvani kirjatun pään,
    lens aatos määrättä valloillaan,
    mua ootti nyt kulta ja kunnia vaan
    ja kuohuvat, täydet sarkat.
    Näin elämänvirran vilinää päin
    minä sousin ristin ja rastin,
    en nähnyt murheen varjoa,
    joka seurasi haudalta asti...



II


    Tuli vastaani kulkeva neitonen,
    Tien-Taaria, mieron kukka,
    kävi pyöreät lantehet laineissaan,
    sinitummana heiskui tukka,
    hän paljain jaloin hyppeli,
    ja helmat ryysyinä riippui,
    mesimättäillä rintojen hyllyäväin
    tinatiukuset nauhoissa viippui.
    Ma mustan ruusuni, ruusuni näin,
    mun ruusuni kaunihin, kukan,
    lumivalkeat, loistavat hampaat näin,
    näin silmissä välkkeen hurjan.
    Ja maantien sannalla kaarestain
    hän punaista huivia huiski,
    hän katseli silmihin sirkuttain
    ja kuumia iloja kuiski,
    hän hämärää laulua hyräili:
    hai, dussa, dussa medaari,
    mit dschau, mit dschau, hai, dingeli, dei,
    niin musta on taivaankaari!
    Ma hurjia silmiä suutelin,
    me juoksimme metsän rintaan
    ja ma lauloin: "nyt olet prinsessain,
    sun seikkailusaaresta kotiin hain,
    ei meill' ole onnen hintaa.
    Ja katsos, Taaria, Taariasein,
    me käymme kuin auringosta,
    nyt kullan helinän kuulla saat
    mun sauvani ontelosta,
    sun yllesi säteripalttinat puen,
    ma leilini viinillä täytän,
    salakätköni sulle ma paljastan
    ja metsäiset linnani näytän,
    katinkultaiset kaikki sen tornit on
    ja akkunat kullasta kuutamon,
    siell' loistaa morsiusvuode,
    kun vihreään kuherruskammioon
    me hiivimme häitämme juoden,
    siellä nukkua saamme me soitantoon
    kuin onni ois meidän juuri,
    mit dschai, mitdschai, mun Taariasein,
    se maailma on niin suuri!"

    Me teimme metsähän valkean,
    miss' suitsui lämpöinen hiili,
    yöperhot tulehen lenteli,
    ja lauloi kehräjälintu.
    Nyt alkoi Taaria tarinan
    ja petos äänessä piili:
    "Mua lehtolapseksi kutsutaan,
    vaan itse tiedän ma toisin, --
    jos oman äitini löytäisin,
    niin neiti ylhäinen oisin,
    ois mulla vaunut ja huvipurret,
    ois ratsut, marmorisoimet,
    ois kultakengät ja helminauhat
    ja höyhenpatjat ja silkkiloimet,
    ei rikkautta ois moista.
    Vaan äitipuoleni, hylkyvaimo
    jo lasna ryösti mun koista,
    kun nukkui huoleton hoitaja
    ja nurmell' yksin ma telmin,
    ma juoksin perhoja pyytäen,
    soi kultaketjut mun kaulassain,
    vyö välkkyi helkkyvin helmin.
    Sen puiston muistan ma vieläkin,
    siell' leyhyi tuuheat tammet,
    näin valkojoutsenet ruovikossa
    ja kultakalaiset lammet.
    Ma muistan ruskean vaimon myös,
    hän valkoperhosen antoi,
    ma muistan sormet ne suoniset,
    kun metsään kauvas hän kantoi.
    Hän juoksi siltaa, ma kuulin solskeen,
    näin virran kuohuvan, vuolaan,
    taas mäet mätkyi, hän katsoi taakseen
    ja ryömi matalaan luolaan;
    siell' kiehui tulella kattilat,
    ja ilmat iskivät tulta,
    ne vei mun kultaiset ketjuni
    ja mekon riisui ne multa.
    Sain sitte kasvaa kuin Tuhkimus,
    ma armaan äitini unohdin,
    kun markkinoita ma kiersin ain
    ja suurta harppua kantaa sain,
    ma kuljin kylmillä pihoilla
    ja soitin sortuvin voimin,
    ja jäätyi poskilla kyyneleet,
    kun loast' almuja poimin.
    Ma itkin vierailla vuoteilla
    ja pelko uneni poisti,
    öin äiti nurkassa askaroi
    ja kaulaan ketjuja palmikoi,
    kuin kulta kuussa ne loisti.
    Kun kerran juopuen nukkui muut,
    kuin varas hiljaa ma nurkkaan hiivin
    ja vanhan lippaan ma aukaisin,
    näin helmet heljät ja käädyt hienot
    ja soljen sisästä kuva välkkyi,
    näin äidin kasvot niin hellän vienot,
    ne mulle hymyili läpi muiston:
    nyt muistin silmänsä suuret, kirkkaat,
    näin ison linnan ja nostosillan,
    näin kultakalat ja joutsenet
    ja vanhan, tuuhean puiston.
    Sen soljen kätkin ma povehein
    ja sinne usein ma käden vein.
    Kun aamu-atriaa sitte syötiin
    ja yli kattilan kumarruin,
    niin armaan aarteeni paljastin;
    mua vitsoin kasvoihin lyötiin,
    ma maassa manaten kirkasin
    kuin kirkuu kuollessa jänön lapset,
    vaan sitten olin kuin mykkä yö
    ja istuin hajalla hapset.
    Kaks pitkää päivää ma istuin näin
    ja yöni itkien vietin,
    soi hellä ääni mun unestain,
    kuin äiti kutsuisi luoksi;
    taas soitin harppua kujissa
    ja pakoretkeä mietin.
    Kun tuli syksy ja synkät yöt,
    ma hiivin ylitse nukkuvain
    ja pitkin vuoria juoksin,
    ma yhä kauvemmas juoksin pois
    kuin metsän peikot mua syöneet ois."



III


    Nyt valtateillä taivaltain
    ma kuljin Taarian kanssa,
    ma päivin kartoin kutsujaan,
    öin etsin ilojansa.
    Ja aamun maille matka vei,
    ja metsät taakse jäivät,
    hän kiersi salakisoihin
    ja viipyi poissa päivät,
    hän tuli taas kuin hämärä
    niin hiljaa sekä salaa,
    hän tuli niinkuin katuja,
    ml rikospaikkaan palaa.

    "En usko, Taaria, taikojas,
    et yrttiä päivällä poimi,
    sinä valheen vaeltava sisko oot
    ja sulla on joutava toimi.
    Sä oot niin viekas, vallaton
    ja kulkus tuskin puhdas on,
    sä oot niin helynheikko;
    kun mua huima huutelit,
    ehk' ensin toista suutelit,
    sä olet pieni peikko;
    ma päivin usein elkees nään,
    on silmäs silloin häijyt,
    et koskaan käy sä kirkossa
    ja rauhaani sä väijyt.
    Sä metsän ilveskissa oot
    ja käyrät kyntes peität,
    sä miesten mieltä kiihoitat
    ja lemmen juomaa keltät.
    Sun sieluas ma säikähdän
    kuin syksyn salatöitä;
    ma haaveksin ja halailen
    vain niitä suviöitä,
    kun kotimetsän polulla
    näin Aune neidon nuoren,
    hän pyhää virttä lauleli
    ja itki alla vuoren.
    Hän oli päivän valkeus
    ja sinikellonkukka,
    sä olet käärmeenlehti vaan
    ja lemmen hurja tukka,
    sä veren oot velhotar
    ja silmissäsi tulta on,
    se kiehtoo sekä pistää;
    ja Auneain ma ikävöin,
    mun Auneain, mun armastain,
    vaan lumirinta pulmustain
    en löytää taida mistään." --

    "Tiehaaran" kievarin seinät soi,
    helis' sillat ja akkunapielet,
    jalanastujien, majanmuuttajien
    oli aivan rennolla mielet.
    Tiehaaraan tiet kävi säteettäin,
    sen isännän aina ma nauravan näin;
    se mies oli pukarein parhaita vaan,
    ken ilveillä vilkutti veistä
    ja kolmesti kannunsa tyhjensi
    ja saattoi sangolla seistä.
    Oli tervetullut joutiomies,
    tuvan oljilla sijaa riitti,
    oli vieras, tuttu, niin kättä ne löi
    ja haltia käymästä kiitti. --
    Sinne silmänkääntäjät kiertää sai
    ja haarikan, kaksi ne saivat,
    ne loihtivat vatsansa haastelemaan
    ja seipäät ilmassa seisomaan,
    tasan niin kävi velat ja vaivat.
    Siellä nähtihin seitsemät ihmehet maan
    ja nuoralla juoksijat tangoillaan
    ne renkaita heitti ja kieppejä löi,
    ne tulta ja miekkoja nieli,
    ne taitonsa uhmasta hullaantui,
    sekasaksaa vongersi kieli.
    Soi säkkipillit ja sirmankat,
    pihanurmella piiparit soitti,
    sävel ontui ja vaikka se lankesikin,
    niin kainalosauvoin se laukkasi taas
    ja aina se mielen voitti.
    Ma hullunkurisen elämän näin,
    se oli niin lysti ja leino,
    se maantietaiturin korvissa soi
    kuin maailman kaunein keino,
    rikas siell' oli joukossa jokainen,
    kukin kaas tai onnensa nosti,
    Tiehaaran tynnörit täys' oli kai,
    Tiehaarassa paistoi omenapuut
    ja kauniimmin paistoi naisten suut,
    rovoll' lemmen vihreän lehden osti
    ja kauniilla katseella ystävän sai.
       Tiehaarassa maailman kulkeva mies
    sai olla, mennä ja tulla,
    jo kaukaa kutsui se poikkeamaan,
    sen akkunat valkeissa puitteissaan
    oli kauvan muistossa mulla.
    Siell' aikani vartta ma vaeltaessain
    sain onnea viikon verran,
    siellä Taarian, mustan ruusuni mun,
    näin, näin minä viimeisen herran.

    Näin kankaalla punaisen nuotion,
    tulen ääressä yöpyvän joukkion,
    valo heijasti puusta puuhun,
    ne söivät muroja rikkaiden,
    mitä saivat kädestä suuhun,
    ne lämmitti rintaa ruskeaa,
    vaan kylmänä värjyi kylki
    ja sättien valkeita veljiään
    ne tielle kolmesti sylki,
    ne katseli mykkinä toisiaan
    tai puhuivat salaista kieltä.
    Ma toivotin iltaa ja istahdin,
    olin täynnä ma mieron mieltä,
    ma kuiskasin vanhaa tarinaa,
    miten elämä kullassa kangastaa,
    miten hullu sen lunnaihin luottaa,
    miten kuuman kosken niskaan se vie
    ja liukas ja luisu on kaunis tie,
    joka eksyjän paulaan puottaa,
    ja ihmiset tanssien kuiluhun käy,
    ne kerran huitoo ja sitten ei näy.
       Ma kyselin tummaa Taariaa:
    oi, ootteko nähneet Taariaa,
    nyt missä hän mahtaa vaeltaa,
    hän mennyt on pois, hän mennyt on pois
    kuin puissa kulkeva varjo hän ois?
    Ja musta, valkeahapsinen mies,
    jonka hampaat valossa loisti
    ja silmissä paloi synkkä lies,
    nyt Taarian nimen toisti:
    "En tunne kiertäjä-Taariaa,
    hänet nielköön alinen, musta maa,
    hän on heimonsa haltiat pettänyt
    ja jokaisen jalkanainen on nyt,
    ja sen, joka kultaa on tyrkyttänyt,
    hän verensä vaahdoll' on myrkyttänyt,
    ken Taarian huulten hunajat joi,
    sen raiskaa elämän ruoste ja koi,
    se ilonsa surmas, valkea mies,
    jos Taarian näit, on onneton ties!"
       Mut vaimo lempeä haastoi:
    "on valjennut taatan tumma haps,
    hän suree, kun lempensä lapsenlaps
    pois hukkui tuulien teille,
    miks tuuli viidassa vaeltaa,
    et vastausta sa koskaan saa;
    toit viestin viluisen meille.
    On musta korpilla höyhenvyö,
    vaan sitäi tummempi meidän yö,
    ja mustalaista ei kukaan auta,
    sen askel raskas on niinkuin rauta,
    on vuode talvinen taivas'alla,
    hän kaikkein hylky on kaikkialla,
    käy vitmi äärellä nuotion
    ja hauta maantien ojass' on,
    ja kotimaansa on rannaton maa,
    hän muuttolintuna kiertää saa;
    maa oma sull' on ja kotilies,
    käy hyväin hoivassa, matkamies!"



IV


    Ma tartuin taasen matkasauvahan
    ja kuljin suven maita kohti
    ja laulain unhoitin ma Taarian.
    Jo kaukaa näin ma Riemun kaupungin,
    sen tornein kultanastat hohti,
    siell' toivon tuulten ilonsävel soi,
    ja humu leikitellen leikamoi.
    Sen maineesta ma kuulin aikaisin,
    jo lasna usein nähdä halailin
    sen kimmeltävää porttipieltä.
    Jo sinne yöpyi moni ystävä,
    tai murtuen pois horjui sieltä
    ja sinne haaveksijat, etsijät
    vei voimistansa osan parhaan,
    öin päivin sinne monen matka käy
    ja monen aatos sinne harhaa.
       Ma kuljin ali kauniin kaaripuun,
    näin palatsien pitkät sarjat,
    näin sinisillat, lemmen lehtolat
    ja ruusutarhat köynnöskuistineen,
    näin punertavat, jyrkät taiteharjat,
    näin harmaat kujat, satasokkelot,
    näin raatihuoneen vanhanaikuisen,
    sen päässä kiljui ruosteen syömä viiri,
    sen kupuun vielä vaskenkuultavaan
    sai kuvastua taivaan puhdas piiri.
    Näin kummulla ma kellotapulin
    kuin vanhan ukon, jok' on yksin,
    kuin nukkua se tahtois seisaaltaan
    ja kera naakkain vain ja pilvien
    nyt haastelisi ystävyksin,
    sen suusta muinoin vonkui hätäkello,
    se miehet kutsui miekkavöihin,
    vaan kello ruostui, aika toinen nyt
    vei miehet huveihin ja töihin.
    Näin ison torin, siellä sekaisin
    nous kantotuolit, päivänsuojat,
    siell' liikkui ylhäiset ja ryysyiset,
    maamiehet, porvarit ja tuojat,
    ne seisoi kujilla tai porteillaan
    ja toivottivat ilon iltaa
    ja torvet toitotti ja töyhdöt sous,
    kun huovijoukko marssi siltaa.
    Maan kaivolla lens valkokyyhkyset
    ja veri välkähdellen ilmaan pirskui,
    siell' istui immet saviruukkuineen,
    ne vuoroin ammensi ja tirskui,
    päät yhdessä ne kaivoon katseli,
    taas lemmenretkistään ne supatteli.
    Ja soitto kuului viinituvista,
    siell' laski juomaa neidot veikeät
    ja poskipäillä päivä paistoi,
    siell' istui ystäviä parvittain,
    ne haarikoistaan naurain maistoi.
    Ma sinne astuin hymy huulilla
    ja rintaan nousi riemun laine,
    löi nuoret suonet, humu huumasi
    ja lempi levoton ja mahti, maine.
       Ma katsoin taivasta ja ulapalle,
    siell' liput liehui, mastot häilyi,
    pois haahdet liiti purjeet pullellaan,
    lens aatos satusaarten valkamiin
    ja meren suuri silmä päilyi,
    myös minä tahdoin kauvas laskettaa
    ja kotiin tuoda kuulun kultataljan,
    näin loistavan ja laajan maailman,
    ma ilmaan nostin täyden maljan.
       Ja ilmass' oli kuin juhannus,
    kuin kukkaispölyjen suitsutus,
    kun laulaa kiihkeät, nuoret kertut,
    ja mulle kajasti laulunlaaksot
    ja kuulti tähkäiset teon tertut.
    Ma tunsin jänteissä tahdon tulta
    ja kävi viininä nuoret nesteet,
    ma kartoin tuskien tunkeilua,
    jo kaukaa kiersin ma pienet esteet,
    ma tahdoin elon tanhuella
    ja naurun kannelta kaijutella
    kuin oisin veren valtijas
    ja ilon ilveilykuningas.
    Ma elin elkeissä narrein saatoss'
    ja lensi ympäri kevyt aatos,
    näin elon armaina alanteina,
    sen äänet helkkyivät tumpeleina,
    sen polut eessäni karkeloi.
    Niin pyörin elämän pauhinassa
    kuin korurikkaassa hoijakassa,
    ja helyt heiluvat soi.
       Ma katsoin elämää kirjavaa
    kuin suurta huvitusnäytelmää
    tai hauskaa laskiaisillanpilaa.
    Näin seikkailusta vain seikkailuun
    ma riensin, unhotin kaiken muun
    ja hyvät ystävät antoi tilaa,
    mua hyvähuudoilla huumattiin
    ja nimen kaikua kuiskattiin,
    kun valon nimeen ma vannoin.
    En silmäniskuja huomannut,
    ma narrinpeliä jatkoin vaan
    ja tunteen tulvia aina annoin,
    näin päivänpaistetta tiellä vain
    ja aika kului kuin suhahtain.
    Ma suuruusunia unelmoin
    ja maineen myrkkyä salaa join,
    ma pengoin syntyjä syviä
    ja itse teossa kaivoin kuorta,
    ma luulin vuoria siirtäväin
    ja työnsin eelläni pahvivuorta...

    Ma maantietapani hylkäsin
    ja luonnon hurjuutta kesyttäin
    ma päivänlapsien ääntä matkin.
    Ma hajuvoiteilla tukkaa kastin,
    ma punaviinien mehut latkin
    ja kuvasanojen kukkia
    ma tielle siroitin sopertain;
    vain hienon maailman nukkia
    ma siroin sonetin ihailin.
    Ma kuljin silkissä, kiiltokengin
    ja yrttilemuista ilmaa hengin,
    kuin lauluritari ruusun toin
    ja naisten varsille katseen soin;
    ma untuviuhkojen viimass' soitin
    ja heloluutulla hiljaa säistin,
    öin höytenpatjoilla lepäilin
    ja päivin rahvahan teitä väistin.

    Ja ruunut loisti ja soitto soi
    ja harsohelmat ne ohi liehui,
    ma kaikkein kauneinta aina hain
    ja salaa rinnassa hehku riehui.
    Siell' lemmenliekkejä hillittiin
    ja kaunokäänteissä keimailtiin,
    ja kengät liipaisi lattiaa
    pois hämysoppiin ja palmuin taa.
    Ma etsin janoten hellää ääntä,
    mi minun tähteni värähtäisi,
    ja nostais rintani riemun myrskyyn
    ja sinne ijäksi soimaan jäisi.
    Ma päivän perhoja tavoitin
    ja juoksin ristiin ja juoksin hukkaan,
    ma monen hempeän hylkäsin,
    en nähnyt varjossa liljankukkaa,
    näin hoikat oikkujen keijut vaan,
    ne leijuu hunaja huulillaan,
    ne kutsuu kuutamoleikkeihin
    ja sokkoisjuoksuhun lietoon,
    ne siivin ruusuisin kimmettää,
    kun pois ne lentäen kietoo.
       Ma salist' toisehen harhailin.
    Kuin houruhypyissä parit väilyi,
    ja soiton laineilla varret sous,
    ja seinät silmissä häilyi.
    Ma pylvään varjohon lymyilin
    ja kylmin katsein ma hymyilin:
    siell' itserakkaus prameili,
    suupaltit arvoa usein niitti,
    kun mairesanojaan tuhlaten
    ne itse rumuuden kuvaa kiitti;
    näin muotihupsut ja tavan orjat
    näin hännät heiluvat, niskat norjat,
    ja narritiukuset kiikkui.
    Vaan ventovieraana Ilo kulki,
    kun ontto, punnittu nauru soi,
    ja Tyhjyys ilmassa ilkkui.
    Näin valekukkaset poskipäillä,
    en nähnyt tummia toukkia,
    mi hiipi kiiltäviin verholehtiin;
    näin hyveen kullatun, nähnyt en,
    kuin konnan koukkuja salaa tehtiin.
    Näin takaa imelän irvistyksen
    jo ammoin sammuneet vihan raivot
    ja takaa alhaisten aatosten
    näin puolikasvuiset, pienet aivot.
    Siell' loisti lihava keskinkerta,
    se seuralahjoja uurnaan toi,
    se taiteen vaakaan ne tahtoi jättää,
    se lainaneronsa julki huus,
    ja tuhmuus taputti kättään.



V


    "Fiat lux!" se oli tunnuslause,
    kun istuin kuunnellen kolleegioissa;
    näin bacchalaureot ja keltateinit
    ja tiedon templiherrat katedroissa.
    Ne vanhan ajan kronikoita tutki
    ja aikaan tulevaan ne tähysti,
    vaan silmä etsinnästä tummentui
    ja alas vaipui raskas kaukoputki.
    Ne sanoi: luonnon eess' on järki niukka,
    ja toiset: maailma on tomun hiukka,
    ne kaikki kaivoi, penkoi mielinmäärin
    ja kullai oikein oli, muilla väärin.
    Ma tahdoin tietää, mik' on tosi, väärä
    ja elämisen suuret tarkoitukset,
    siell' leipävirka oli silmänmäärä
    ja opin arvot sekä saivarrukset.
       Siell' ylipapit kulki kuninkaina
    ja ympärillä väilyi sankka saatto,
    puuseitoina ne nyökkyi tuoleissaan
    tai paukuttivat esiin dogmejaan
    kuin jokainen ois ollut pieni Plato.
    Ne loisti itsetiedon valossaan,
    vain kaukaa väikkyi tiedontarhan heelmät
    ja läpi kirjakasojen ja kiirastulen
    sai käydä ongelmat ja väitteet, teelmät,
    piikivellään ne taulaan iskivät
    kuin ois se salakivi viisaiden,
    ne pikku kipenäänsä ihastuivat
    ja omiin kompiinsa ne kompastuivat.
    Ja turhantarkkuus oli kannustin
    ja siipinä vuos'satain vanhat kaavat,
    kun keppiratsasilla laukkailtiin
    maan piirit sekä taivaat aavat,
    tiet pitkät oli sekä mutkikkaat
    ja kautta arvelujen eistyi aste,
    siin' oltiin, mistä eilen löydettiin,
    taas seistiin kaksin jaloin maata vasten.
       Kuin kylmyydessä istuin värjöttäin,
    kun ylipapit puhui kuivin huulin
    ja suuret lainasanat pulppui suusta;
    päät nyökkyi, vanhat kirjat pölisi
    ja silmiin varjo taittui tiedonpuusta --.
    Kuin hyttyishyrinä se korvaan soi,
    vain yhdellä ma tiedon tulvaa kuulin,
    kun toiseen korvaan runosäkeet soi
    ja viserrysten heläjävä kuoro.
    Ja ulkopuolla kirkas päivä paistoi,
    työn templit näin ja harmaat kivilinnat
    ja rakentajat kulki telineillään,
    ne elonpuusta voiman mahlaa maistoi,
    soi työssä nauru sekä juhtain voihke
    mua myöskin ootti siellä vuoro.
       Sen tiedon templin isä, suur'patronus
    ol' ammoin kuollut tietäjä Ignotus,
    hän suuri henki oli aikoinansa
    ja katsoi kauvas tähtipuikollansa,
    kuin merikotka aatos ilmaan nousi,
    maan uumeniin hän tunki, ikijäähän
    ja piiriin ilmattomaan niin hän hyytyi, --
    hän palas elon taiston tasangoille
    ja haudan neljään seinään viimein tyytyi.
    Hän jätti jälkehensä vanhan arkun,
    se kätkettihin kolmen lukon taakse
    ja kaivettihin maahan templin päähän.
    Lie ollut kumma mies tuo suur' Ignotus,
    hän kielsi arkkuansa avaamasta,
    "kun lustrumia kaks on kulunut",
    niin määräsi hän, "avatkaa se vasta!"
       Sen sisällöstä usein tarinoitiin
    ja sinne tänne siitä aprikoitiin,
    se aikaan hämärähän valon loisi
    ja monen umpisolmun päästää voisi.
    -- Ja aika täyttyi, tuli suuri hetki,
    ne vanhan arkun esiin lapioivat,
    ja kirjavissa juhlamenoissa
    nyt bacchalauraei kuin myös doctores
    sen korkealle jalustalle toivat.
    Nous' ylipappi juhlakatedralle
    ja puhui kalskuvalla latinalla:
    "nyt tullut on se odotettu hetki,
    kun valo leijaa yli ajan uksen
    ja lankee kauvas suurten isäin teille.
    Tään tiedon templin itse suur'patronus,
    mi kiven laski sekä nosti maineen,
    hän töissään elää, jätti arkun meille,
    mi kuorehensa kätkee synnyt syvät
    ja ikuisuuden itäväiset jyvät,
    se avattakoon nimeen Ignotuksen,
    ja fiat lux, siis tulkoon valkeus!"
    Ja kansi lensi sepo selällensä
    ja kävi odotuksen humulaine,
    sen ympärillä kaikki tungeskeli:
    O vanitas... miraclum vanitatum,
    kuin viisas peikko naurain itseksensä
    pääkallo arkun pohjast' irvisteli. --
       Lie koiranleuka ollut suur' Ignotus,
    ma haudallensa laskin seppeleitä,
    jäi opin salit omaan onnehensa,
    taas teininä ma kuljin elon teitä.

    Ma katsoin käräjien menoa,
    näin syytettyjen pitkän parven,
    siell' ilveiltiin ja vuoroin herjailtiin,
    näin miehet, vaimot pikku pyyteissään,
    joill' aina oli kiistan tarve.
    Siell' lemmen, vihan teot tuomittiin
    ja juorun kierot torvet huusi julki;
    ma kuulijoissa monen konnan näin,
    vaan irrallaan ne ilkamoiden kulki.
    Näin saivartajat, riidanajajat,
    lain nimessä ne lain kaarsi,
    ne tunsi vanhan lauseen tarkalleen:
    ens' sääntö oikeaa on kieltää;
    ne väärin vannoi sekä väkivalloin
    ne ristikoukuillansa raukan saarsi.
    Näin rikkaat rosvot julkiloistossaan,
    ne pyhää oikeutta osti,
    ne tuomarille silmää iskivät
    ja kahden salakauppaa hieroen
    ne sormiansa ilmaan nosti,
    ja tuomari se istui punniten
    kuin lahjomaton, mykkä paasi
    ja arvonarka ilme kasvoillaan
    hän kohtaloita maahan kaasi,
    soi voiton, vahingon ja naurun hyrske.
    sen alta kuului joskus itkun tyrske.
       Taas kansa katsehensa oveen loi,
    ne raadin eteen nuoren vaimon toi.
    "Mua naapurisi vaimo syyttää näin:
    oot käynyt ilkiteon tiellä,
    oot vuohen maitoa sa varastanut,
    et vastaa, nainen, etkä työtäs kiellä?
    Öin varas käy, ei polkus suora lie,
    se hylkykehrääjien joukkoon vie,
    ne onnettomat kehrää, kehrää vain
    ja vapauttansa ne itkee ain."
    -- "Oi, armoa, ma pyydän armoa,
    ma sairas olin, heikko, onneton
    ja pieni lapsi mulla kehdoss' on,
    mun sydäniloni, mun silmäni,
    sen tähden uskoni ma antaisin,
    sen tähden silmän valon uhraisin,
    sen tähden talven kukkiin loihtisin,
    sen tähden taivaan värit tuhaisin,
    sen tähden pätseissä ma palaisin,
    sen tähden kuivuudessa kuihtuisin;
    sen tuskat tunsin sekä kivut kannoin,
    sen ilot nauroin sekä itkut itkin,
    sen tähden kaikki teen ja tein mä,
    sen tähden vuohenmaidon vein mä!
       Sen sydän sydäntäni vasten tempoi
    ja nälkä väijyi sinikatsannossa,
    sen pieni ruusukäsi kouristui,
    kuin illankastehessa unikukka
    se uinui kalpeana kuutamossa,
    mun äidinpienoni ja linturukka.
    Oi, taivaan Herra, huusin tuskissain,
    nyt kuihtuu kukkani ja armahain,
    oi, auta, auta tämä kerta!
    Ma epätoivoin syöksyin polvillein,
    ma sairaan lapsen laskin povellein
    ja kylmiin huuliin tuijotellen
    taas utareitani ma puristin,
    ah, köyhät rinnat purskui verta.
    Ma ryömin lattialla, rukoilin,
    ma tunsin kuin ois vierryt maa
    ja kuu ois ollut niinkuin musta pallo,
    ja tuli kiusaaja ja kuiskasi:
    lyö, lyö ja riko raukan kallo!
    Ma vielä kerran lasta suutelin,
    jo kättä nostin aikein kypsin,
    kun kaukaa niinkuin taivaan helinää
    ma kuulin vuohenkellon kilinää,
    laps sylissä ma tarhaan syöksähdin,
    ma hiivin vuohen tuo ja lypsin,
    ma lypsin, lypsin, lapsi joi ja joi
    ja suuri ilo korvissani soi.
    Sen jälkeen hiivin sinne joka yö,
    oi, jalo tuomari, siks ällös lyö!"
       Hän vaikeni ja kerjäs silmillään,
    ei sydänääntään kuullut kukaan,
    hän kehrääjien joukkoon tuomittiin
    lain kirjaimen ja tavan mukaan.



VI


    Ma kylmiin tietoihin kyllästyin
    ja väsyin hienoihin valheisiin,
    ja läpi sieluni kanteleen
    soi soinnut vaalean tummat,
    mua huumas suloinen suruisuus
    ja kujavarjojen salaisuus
    ja mieron tyttäret kummat.
    Ma usein saleissa epäröin
    ja ruusukahleita kammoksuin,
    vaan nokkoisteitä en kiertänyt,
    miss' yhtyi katujen kiiltokuona,
    ma mieron mustia iloja
    hain onnen ostetun luona.
       Ma korutekoista elämää
    luin niinkuin runoa synkkää yössä,
    mi hurmaa notkeilla soinnuillaan
    ja helskyy säkeiden vyössä.
    Taas mustat varsani valjastin
    ja huvikenttiä pitkin kiisin
    kuin murheen kyttyräpeikot löis
    ja naurais pyörissä itse hiisi;
    taas katuen minä hiljaa kuljin
    ja hellyin herkeämättä,
    ma onnen oville koputin
    ja etsin ystävän kättä.
       Ja sitä miestä ma usein hain,
    ken ylväs ystävä mulle oisi,
    sen piirtäis liittonsa sydämmeen,
    joll' oisi sielussa samat aatteet
    ja yhteensointua kanssain voisi.
    Jäin monen ukselle kysyen
    ja oli vastaus outo ain,
    taas käännyin turhuuden turulle,
    miss' samat pyyteet ja edut liitti
    ja maut, oikut ja tavat, vaatteet.
    Ma katkoin sanoja, tavasin,
    ma sydänovia avasin,
    taas herkin sormin ne suljin,
    ma kuljin ovelta ovelle
    ja miehest' toisehen kuljin
    ja tasapainoa etsien
    kuin muut ma kuljetin iestä,
    kuin muut ma teeskelin salaten
    ja eksyin viittojen tiestä.
       Ja remu riemuksi tekeyi,
    suut tavan sanoja usein toisti,
    ja narri narria jumaloi,
    ja sydän itki, kun silmät loisti;
    sit' usein outona oudoksuin,
    miks houkko houkkoa jäämään pyys,
    kun pöydän alle jäi ystävyys
    ja kanssa kukkaron laihtui,
    se päivin murheella haudattiin
    ja öiseen varjoon se haihtui,
    taas illoin kuopasta kaivettiin
    ja tuotiin saatossa juomajuhliin,
    miss' ilon vierahat varastaa
    ja huolta isäntä tuhlii.

    Ma kuljin aamukansan tungosteillä,
    kun huvin lapset nukkui suojissaan,
    kun kadun hieno lemu oli poissa
    ja meri suihki suolaviuhkoillaan
    ja missä silkkikengät päivin liikkui,
    nyt puiset kengät kolskui kivillä,
    ja missä loistovaunut patjoin kiikkui,
    työvankkurit nyt kulki rämisten.
    Työmehiläiset näin ja mannun orjat,
    ne keräeli talvivarojaan,
    ne kiskoi, kantoi aamust' iltaan saakka
    ja levon toivo nosti käyrää kättä,
    kun olkapäitä painoi raskas taakka,
    ja kuormaa kuormallensa kasaten
    siell' leipähuolissansa köyhät hyöri
    ja voittojansa kiistoin tasaten
    möi kullanahneet kiiltoromua,
    soi tehtaan torvet, koneet jyskytti,
    työn suuri ratas humahdellen pyöri
    ja kukin väänsi omaa tankoaan,
    ja kaikki keuhkot imi tomua.
       Siell' laverteli turhantouhuiset,
    viis virkaa niillä oli, nälkää kuus,
    näin katukamasaksat, tuhatniekat,
    ne vaihtorihkamaansa korviin huus,
    ja toiset toivat meren antejaan,
    ja toiset kantoi metsän riistojaan
    suun suosioksi rikkaan pöytään.
    Siell' astuskeli pöyhkä porvari
    ja kuljettajat tieltä ärjyi,
    ma olin niinkuin muukalainen,
    mi tungoksessa huvin löytää,
    työn melu kohisi mun korvissain,
    ja haavanlehden lailla hermot värjyi,
    ma olin niinkuin toinen, joutio,
    niin ypöyksin, ulkopuolla muita,
    ma väistyin niinkuin rauhan rikkoja
    ja etsin matalia kujan suita.
       Ma katsoin hämärihin huoneisiin,
    siell' äidit hyöri, liikkui kehdot,
    näin huonemiesten höylää työntävän
    ja rahat lauloi innon säveleitä,
    siell' omaa onnea vain vaalittiin
    ja pienet oli siellä elinehdot,
    nous sauhu musta niinkuin altis uhri
    ja pajain suulta lensi säkeneitä,
    näin nokirinnat, sysisankarit,
    ne teräskourin kuumaan rantaan tarttui,
    ja leiskahdellen heilui moukarit,
    ja silmä säihkyi, voimaa kasvoi, karttui;
    siell' loisti otsan jalot hikihelmet
    ja sydän sykki siellä keveämmin,
    työ unta antoi, rauhaa raatamaan
    ja silmiin väikkyi koti lämmin.
       Kuin kääpiö ma kuljin pois
    ja rinnan ääni soimasi ja sääsi:
    sa kuljet ilveen tiellä tarvotulla
    ja maahan kaivat omaa leiviskääsi...
    Ma naurain katsoin narripukuain
    ja mietin suunnatonta yhteissaunaa, --
    miss' eroa ei mulla eikä sulla, --
    me toisillemme annamme vain kaunaa.
       Soi kirkon kellot rauhaa julistain,
    ne armon pöytään kutsui kaijuillansa
    ja virsikirjoin, pyhävaatteissaan
    näin kirkkoon kiiruhtavan kansan.
    Ma määrää vailla kuljin, kuljin vaan,
    niin yksin en mä ollut milloinkaan,
    ma muistin, kuinka lasna jouluilloin,
    kun paloi sadat vahatuohukset,
    ma katsoin kirkkoa ja mietin silloin:
    siell' asuu enkelit ja Jumala...
       Ma astuin vanhaan, pieneen kappeliin,
    sielt' tulvi soiton heljä kumina,
    soi kultapasuunat ja suuret urut,
    ja viima kävi kautta sieluni,
    taas esiin hiipi vanhat surut,
    taas tahdoin mukaantua muotoihin,
    ees' hetkeksi ma tahdoin rauhaa. --
       Näin alttarilla papin polvillaan,
    muut rukoellen kiersi helminauhaa,
    kuin muut ma lattialle polvistuin
    ja salarippini ma hiljaa luin,
    ma nurkass' supsutin ja kuiskailin
    ja suuret synnit heti syysin,
    mut sydän ilkkui sekä kujeili,
    kun ainoastaan huulin pyysin.
    Ma hiukan lisäsin ja vähensin
    ja muuttui tilin loppusumma:
    mun pahat, hyvät työni tasaantui;
    nyt täytti minut aatos kumma:
    kuin pilvenhattaroilla lepäilin
    ja istuin heiluvassa vaassa,
    taas uskoani hiukan epäilin
    ja ryömin nelinjaloin maassa.
    Ma katsoin papin pitkää kauhtanaa,
    sen napinreikiä ma laskin vuoroin,
    jos niit' on kolmetoista, teen mä niin ja niin,
    niin mietin, punnitsin ja laskin,
    jo seitsemänteen reikään ehdin kai,
    kun urut humahteli kirkkain vuoroin,
    ja kääntyi kauhtana ja petti muisti;
    taas Luojan edessä ma liehakoin,
    ma revin auki pienet arvet,
    kuin takauksena ne tarjosin,
    taas päin kuviin liukas katse luisti.
    Ma muistin myöskin vanhaa Saatanaa
    näin tulihangon sekä kierot sarvet,
    hän kulki alastonna niinkuin häpeissään
    ja piiskurina vallan jouten hääri,
    taas astui profeettana mietteissään
    ja vartalonsa mustaan vaippaan kääri,
    hän puhui kahden mielin toimestaan,
    ei työtä ollut juuri suuren suurta,
    kuin muodon vuoks hän vetos järkeeni
    ja nauroi käärmettä ja synninjuurta,
    hän työnsi noitakirjan käteeni,
    ja neuvoi mustan opin temppuja.
    Ma kiitin neuvosta, vaan pyysin menemään,
    taas matkin menoja kuin toiset,
    ne naapurinsa silmää vartioi
    ja päässä kiehui mietteet monenmoiset;
    kuin Rooman katuja ma astelin
    ja akkunastaan katsoi vanha paavi,
    hän käsin viittoi, -- minä heräsin,
    ja korvissani kilkkui rahahaavi. --



VII


    Kuin pientä murhe-ivanäytelmää
    ma katsoin varjopuoli-elämää,
    näin käden, joka kuvat piirsi,
    se määräs toiminnan ja keksi juonen
    ja näyttämöltä seinät siirsi.
    Ja elo oli suuri sairashuone,
    näin rumat syylät naamareiden alla,
    kun sairaat virskui verhon edustalla,
    ne peitti uhkamielin pelkoaan,
    ne halun hunajalla kyitään syötti,
    ne rakensivat kivilinnojaan
    ja kuvansa ne vaskeen lyötti,
    ne ryömi, rypi onkein onneaan,
    soi ympärillä tuskan ilopauhu,
    ne ohimennen nyökkyi tervehtäin,
    taas eri suuntiinsa ne sukelsi,
    ja yksin ollen tuli turman kauhu.
    Ne osti, möi, ne hyväili ja löi
    ja pitopukujaan ne vaihtoi,
    ne joukossakin kulki yksin ain
    ja viimepäiväänsä ne kaihtoi,
    ne maahan kylvi toiveen nisuaan
    ja tähkää katkeraa ne niitti,
    ne veivät vainajansa kalmistoon,
    taas lempilapsia ne suruun siitti.
    Ja mustain juovain teitä seurasin
    ja kaiken alla rumaa epäilin,
    näin ihmissilmässä vain eläimen,
    mi kiimaan käy tai surmaa torjuu,
    näin hopeoidut ristiveistokset
    ja nimipylväät, jotka hautaan horjuu,
    pääkallon näin ma takaa kasvojen,
    kuin liiman hajun oisin tuntenut...
    Ja maailma, tuo suuri herkkusuu
    vain hyppi hyllyilevin vatsoin,
    sen kuumeen oireita ma tarkastin
    ja iva suussa tieltä katsoin,
    ma ihmist' itsessäni vihasin
    ja muiden aivoissa ma multaa näin,
    miss' iti kalman taimi, tauti.
    Näin kadotuksen suuret varjonäyt,
    ma läpi mustan lasin tähystäin
    näin käden, joka kuvaa kuljetti,
    ma katsoin, katsoin, sekä nautin,
    näin siellä Luojan, haudankaivurin,
    mi hylättyään tyhjän taivaan
    käy mullistellen lelumaailmaansa
    ja sille hyvää salakuoppaa kaivaa.

    Ma seisoin vuorella tähtiyössä
    ja kaupungista ma katsoin pois,
    siell' alla varjojen varjot kulki,
    ne tähtitarhoilta silmän sulki
    kuin maassa kaikkeus, -- taivas ois.
       Ma katsoin sinistä korkeutta,
    näin taivaan vihreät keltarannat,
    näin lounaan pilvillä kultaa, verta;
    ma kuulin kolkkoa kohinaa,
    kun kuuhut kirjasi hopeoillaan
    yön alla lepäävää merta.
       Oi, meri, taivahan lapsi liet,
    sen tähdet kuvaat, sen värit kannat,
    sen siniavariin luhtihin
    sun raskaan rintasi ääni harhaa,
    sä tahdot astua taivaan rannat,
    kun voimas huumeessa läikyt, lemmit
    ja syvyyksissäsi sykkäilet.
    Sä sieltä lähdet kuin jalopeura
    ja syöksyt kaaressa kiljuen,
    ja valkovaahtinen hurja seura
    käy kupeen kuohuissa vyöryen,
    sa häntää piekset ja kahlees kalskaa
    ja mustin kynsin sä rantaa syöt,
    sä nouset pystyyn ja ilmaan lyöt,
    taas selkäs kulkee kuin vuoren harjut,
    taas pilven usvissa karjut,
    sä horjut, kaadut ja syöksyt päin
    ja harjaa huiskien, kimmeltäin
    taas syvyyksissäsi mylvit,
    sä uuvut, tyynnyt ja hiljaa käyt
    ja silmääs päilyvi taivaan näyt,
    oi, turhaan, turhaan sä vihaas kylvit,
    et pääse kahleista milloinkaan,
    taas kierrät piiriä pienen maan.

    Mit' olen, mistä ma tullut oon,
    ma kysyn, turhaanko mietin,
    lien maasta matkalla aurinkoon
    ja kahleiss' sokean vietin?
    Vai oonko tähdestä kipenä,
    mi valon retkillä vaihtuu,
    tai oonko usvaa ja unta vaan,
    mi mustaan taustaan haihtuu,
    ja oonko aamusta kotoisin
    tai vilun vieraasta maasta,
    ma olen maailman matkamies,
    sen kieltä sentään en haasta?
    Kai elon hyvistä lahjoista
    näin pahaa, kieroa unta,
    näin polun, ylitse suon se vei,
    jääjäljet selvyyttä tuoneet ei,
    siell' oisko lopulta lunta.
    Jo usein unessa liitelin
    ma kaukorantojen kotimaata,
    ja mitä siellä ma salaa näin,
    en kielin kertoa saata. --
    Näin usein suuren ma soutajan,
    hän tieltä huutaa kuin hurtta,
    hän kultaporteilta karkoittaa
    ja unen ulapat sekoittaa
    ja meloo mustoa purtta.
    Ma herään äänihin elämän
    ja monta kuulen ma kovaa sanaa,
    ma kuulen kiroja korvissain,
    maan, taivaan alas ne manaa.
       Ma katson taivaiden kirkkautta
    ja arvoituksia turhaan luen,
    sielt' outo elämä silmiin siintää,
    siell' loistaa hohtavat avaruudet,
    siell' liekit sammuu ja syttyy uudet,
    siell' on kuin ikuisen seijas yö,
    siell' luja, parempi sydän lyö,
    siell' asuu Jumala armas, suuri,
    hän auringoiden on alkujuuri,
    hän kaikki itseensä kiintää.
       -- -- Pois mene tyhjyyden henki, pois,
    mi yli, ympäri luonain hiivit
    ja alas auringon asunnoilta
    mun raskaan siipeni sulat riivit,
    et niitä enään voi lokaan kastaa;
    käy eteen, rinta nyt rintaa vastaan,
    en tahdo enään sua totella,
    en tahdo enään sun orjas olla,
    ma tahdon onnesta otella,
    ma seison valossa kalliolla,
    ja paatta vasten sun polvin poljen
    kuin hauraan, ontelon oljen!
    Ma tahdon muistoskin musertaa,
    ma tahdon voimassa vaeltaa
    ja tahdon katsoa kaikki toisin
    kuin päivän poika ma oisin.



VIII


    Ma vuoteen oma olin, hourailin
    kuin kulkisin ma yössä Valpurin
    pois ristitarhan pohjoiskolkkaa päin;
    siell' ilveilijän ma kovin kumman näin:

Soittoniekka:

    Ei taiteena saa soittoani kuulla,
    kun soitan vanhan varkaan sääriluulla,
    -- ei "korvaa" ollut hällä, vastasukaan
    hän tanssi pyövelinsä pillin mukaan; --
    se inhimilliseltä kuuluu sentään,
    sen tahtiin Kyöpelinkin noidat lentää,
    ma tahdon säistää näitä käräjöitä,
    muut tutkii tulokkaamme synnin töitä.
      Juoskaa kaikki kauniit naiset
      kuin ois meillä naittajaiset,
             miehet näin
             naisia päin
         ylös kirkon viirihin,
        alas kuuteen piirihin,
       niksaa näin, naksaa noin,
      nytkös vasta soittaa voin,
      jotta luut ja kallot kolskaa,
    täm' on vanhaa kuolinpolskaa!

Puolustaja:

    Te tiedätte, on elämä kuin hiekka,
    tää mies ol' ennen suuri taideniekka,
    hän kodillensa monen ilon toi,
    ja hovissakin viimein lauluns soi.

Syyttäjä:

    Ma myönnän, kodissa hän oli arka,
    kuin prinssin tähden hyöri äitiparka.

Puolustaja:

    "Jumalalle" hän kerran almun antoi,
    taas toiste sairaan linnun kotiin kantoi,
    hän koulun läpi loistavasti kulki,
    sen opinherrat usein lausui julki.

Syyttäjä:

    Hän silmää palveli, sai nimen kitsaan
    ja muiden selkään syyti mustaa vitsaa.

Puolustaja:

    Hän laulu-innon tunsi, tuli taito,
    ja säkeet sousi puhtaina kuin maito,
    hän vältti turhaa veren huvitusta,
    ja puku hällä oli siivon musta.
    Hän kulki aina kuten tapa sääsi
    ja jaloin miesten hyvään seuraan pääsi,
    ei ollut tyly, hiukan turhantarkka
    ja vieras hälle oli viinisarkka,
    ei naista naurattanut pilan vuoksi,
    hän neuvotellen kulki tädin luoksi,
    hän istui usein yksin kammiossa,
    ja aatos harhaili vain auringossa,
    siks sinipuhdas oli laulu aina,
    hän syntyikin, jos muistan, sunnuntaina.
    Ei koskaan sävähtänyt mustaks sappi,
    hän oli aatteen hyvä ylipappi,
    hän jakoi lempeästi lahjojansa
    ja kiitollisna katsoi häneen kansa.
    Ei kultaa kumartanut vaikka säästi
    ja lauluja hän helokimpuin päästi,
    sai tähtiä ja kiitospalkinnoita,
    näin kunniassa astui kukkuloita.
    En tahdo turhaan mäntä tässä kiittää,
    hän oli mies...

Syyttäjä:

                    Ei, ei, jo riittää, riittää!
    On tietty kyllä miehen mielen laatu,
    ja laulun taito oli muilta saatu,
    ui runosuonensa kuin punaveessä,
    hän istui legendat ja kirjat eessä,
    niist' otti tuntosarvin tuolta, sieltä
    ja siihen sitte aina kukkaiskieltä
    ja omaa lallatusta yhteen liitti,
    nuo lapsipuolet maailmaan hän siitti.
    Kuin valon vartija pää kallellansa
    hän kultapuikoin näppi kanneltansa,
    siit' alkoi kumarrella sinne, tänne,
    jos milloin itä suosi, milloin länne,
    hän tunteillansa aina liehakoitsi
    ja suurten porstuoissa pokkuroitsi,
    kuin varas hämärissä näin hän viisti
    ja muilta leivän sekä innon riisti.
    Hän kulki kuin hän oisi leito lammas,
    vaan salaa kasvoi juorun torahammas,
    hän sillä monen puhtaan maineen murskas
    ja neuvoi hyvyyteen kuin tekohurskas,
    vaan kun ei näkemässä ollut muita,
    hän hiihti hämärässä kujansuita.
    Niin auliina hän aina kuiskain hyppi
    ja hiljaa hihitti ja partaa nyppi,
    hän toisten erheet hyvin käyttää tiesi,
    hän oli kaikkein suuntain sekamiesi,
    hän kulki niinkuin laupeuden sisko
    ja liukas oli niinkuin sisilisko,
    jos luotaan työnsi sen tai löi sen poikki,
    se yhteen luikersi ja ojaan loikki,
    taas sieltä kiertäin toisten joukkoon kurkki
    ja yön ja päivän tapahtumat urkki,
    hän oli naisten mies ja miesten hupsu
    ja hältä puuttui vaan se narrintupsu.

Soittoniekka:

    Tää tuntuu epäinhimilliseltä,
    nyt keltä totta kuulee, väärää keltä?
    Kaks syytettyä täss' on, yks' on kaksi,
    ei, juttu käy vain yhä harmaammaksi
    ja ken se vihdoin riidan viulut maksaa?
    Huh, vilu on ja tuskin seista jaksaa.
          Heisaa, jalka vasten jalkaa,
           nyt se huima lento alkaa,
                  miehet näin
                  naisia päin
             ylös kirkon viirihin,
             alas kuuteen piirihin,
           niksaa näin, napsaa noin,
         nytkös vasta soittaa voin,
         jotta luut ja kallot kolskaa,
      täm' on vanhaa kuolinpolskaa!

Puolustaja:

    Seis! Puhe tuo on valhesyytös musta
    ja kaiken kauneuden rumennusta,
    jos ystävänsä todistaisi tässä,
    niin kiivas syyttäjä ois pälkähässä,
    vaan sairaana hän nukkuu alla nurmen
    ja sydämmestään vielä vuotaa hurme.
    Hän oli holhottini veli parhain,
    se liitto solmittiin jo lasna varhain,
    kun leikkivät he kilvan kuninkaita
    ja kummallakin oli alamaita.
    Hän taideniekka oli köyhä, kurja
    ja silmissänsä oli välke hurja,
    hän joi, -- se sanottakoon ohimennen --
    ja kuninkaat nuo hyvät veikot ennen
    nyt harhailivat kukin eri teitä.
    Hän tahtoi soittaa soidinsäveleitä
    ja lauloi tulta, tuhkaa, kapinoita,
    hän kävi sotaa vasten mahtajoita
    ja ilkkui itseään ja omaa maataan,
    hän tahtoi palatsit ja linnat kaataa,
    hän kansaa villitsi ja muita potki,
    näin vanhat, hyvät tavat lokaan sotki.
    Hän uhmallansa itsensäkin suisti
    ja yhä syvemmälle soraan luisti,
    hän hylkäs hyvyytensä sekä taivaan
    ja vaipui valon teiltä yöhön, vaivaan.
       Tuon holhottini otti hoitohonsa
    ja puhdisti myös karun kantelonsa,
    hän vei sen taiteen herkkään kultavaakaan
    ja hioi voimaa hiukan luonnonraakaa,
    hän iski runosuonta, tukki vuodon,
    näin kaikelle hän antoi uuden muodon.
    Hän korjas vilun tieltä lämpösuojaan
    ja neuvoi rukoilemaan taivaan suojaa,
    hän leipää antoi sekä vaatteet osti
    ja hienoon seuraan hänet luokseen nosti,
    hän miestä kuljetti ja käsin kantoi
    ja kaikkialla hälle arvon antoi.
    Vaan hyväntekijäänsä mies jo kaihtoi,
    ties miksi verkansa taas sarkaan vaihtoi
    ja kulki entisillä julkiteillään
    viel' ihmetyttäin salasäveleillään.
    Ken omaa tietään kulkee, se myös lankee,
    kuin laululintu nukahti hän hankeen.

    Ja ystävä se itki haudallansa
    kuin enkeli ja soitti kanneltansa,
    hän puhui kyyhkystä, mi maasta lähti
    ja lensi sinne, mistä iltatähti
    luo valjun katseen kurjaa maata kohden, --
    vain jäljell' oli aatteittensa hohde,
    ne kirkkain siipisadoin alas sousi,
    kun aurinkoihin vain hän nousi, nousi.
    -- -- Myös avustaan hän puhui hiukan verran:
    "vaan olkoon kunnia vain taivaan Herran".

Syyttäjä:

    Kun piru enkelinä itkee missä,
    on ilo suuri silloin helvetissä.
    Tuo näyttelijä temppujansa taisi
    ja tiesi, mitä rahvas paukuttaisi,
    hän suurin liikkein työnsi tyhjän sanan,
    kun pahatunto hääri kuiskaajana.
       Nyt kuulkoon Kalman suuri lautakunta:
    mies, joka haudassaan vaan tahtoo unta
    ja jota äsken herjailtiin niin julki,
    jo eläissänsä varjon lailla kulki. --
    Hän tahtoi kaiken kieron, väärän poistaa
    ja tahtoi, että totuus vain sais loistaa,
    maan madollekkaan ei hän pahaa suonut.
    Ja Luoja oli hälle lahjat luonut
    ja otsaan tuhat neron kipenöitä,
    ne lensi kauvas läpi Manan öitä. --
    Hän penkoi kiviä ja laihaa multaa
    ja katso, päivän valoon nosti kultaa,
    vaan katinkullaksi se luultiin vielä,
    sai käydä tuntemattomien tiellä;
    hän synkän suuri oli sanaa vailla,
    mi sytyttäis, kun pimeyden mailla
    hän yksin kantoi suurta salaisuutta
    ja etsi porraspuutaan, uraa uutta.
       Hän liian usein tiellään pilkkaa kuuli:
    "kas tuo se kultaa löytävänsä luuli,
    hahhaa, kas kuinka rikkaan ryysyt roikkuu,
    kai salakaivoksilleen taas hän koikkuu;
    hoi, viisas mies, miss' on se kivi kirkas,
    et vastaa, houkko, huono lie sun virkas!
    Mies tuskin itse hulluutensa tiennee
    ja pilvilinnoissa sen kulta lienee,
    hei, kuuseen kurota ja nouse puuhun
    ja lennä yökön siivin vanhaan kuuhun,
    mies kuussa tervapaitahan sun käärii,
    jos tiell' ei sitä ennen taitu sääri!"
       Niin kuin hän, ja niinkuin myrkkysienet
    nous etehensä nahkasielut pienet,
    hän hytkyi vilussa ja kättä väänsi
    ja pimeyteen kasvonsa hän käänsi,
    ei voinut ristiänsä loppuun kantaa
    ja sortui yöhön sekä mieronrantaan.
       Nyt tuli "ystävä" kuin kiusan henki,
    vei säälillänsä voiman viimeisenki
    ja otti hänet niinkuin armohonsa
    ja muutti huvinieluks kantelonsa,
    hän siihen viritteli vieraat soinnut,
    vaan sydänääntä ei hän riistää voinut.
    Maa-alan vei hän sekä ilman vapaan
    ja muokkaeli vanhaan seuratapaan,
    mies peittää sai nyt suoran luonteen uhmaa
    ja vaipua sai pieneen sekä tuhmaan
    ja tunsi kuinka kahleet jäytää niskaa,
    kun rikkaat armostansa palan viskaa,
    nyt vasta tunsi hän sen suurten tiellä
    kuin katkeraa on toisen leipää niellä,
    hän itsellensä yksinollen kosti --,
    ja toinen suurikiitoisia osti.
       Kuin kantanut ois hyvän teon iestä
    nyt syytettymme kuljetteli miestä,
    kuin ois hän koputellut vahvaa rintaa
    ja selvitellyt saaliin loppuhintaa;
    sai katsomahan sitä hieno seura
    kuin ois se markkinoilla ihmepeura.
       Kuin ois hän antelias, suuri, ylväs
    ja toisen torvi sekä tukipylväs,
    hän antoi hälle muka uudet aatteet,
    kun puki ylleen vanhat pitovaatteet.
    Hän antoi hälle Juudaan syleilyitä
    ja salaa kantoi kateuden kyitä,
    hän valekyynelillä silmää vetti,
    näin itseään ja ystäväänsä petti.
    Hän päivä päivält' tunki lähemmälle
    ja kaiken turhuudesta puhui hälle,
    hän repi haaveita ja maalas mustaan
    ja salas aina sivutarkoitustaan.
    Hän istui niinkuin kullanahne saita,
    kun ystävä taas liiti hengen maita
    ja jännitteli suurta siivenjousta
    ja alkoi taasen päivänpiiriin nousta
    ja kauvas aarreaittoihinsa johti,
    miss' suuren sielun hengen helmet hohti,
    ja näytti maailmansa, uran uuden
    ja ilmaisi sen suuren salaisuuden...
    Näin syytetty sai sadon hyvin runsaan,
    hän näpisti ja kätki arkkuhunsa,
    öin kammioon hän itsensä nyt sulki
    ja paperilla hanhen sulka kulki.
    Hän vihdoin levon itsellensä myönsi,
    taas yöhön köyhän ystävänsä työnsi.
    Mies yksin nukkui tähtitaivaan alla
    ja sydämmeensä hiipi Tuonen halla,
    ei siitä noussut kultakuiskehilla,
    hän liiti Manan mailla avarilla.
       Ja syytetty se koikkui haudallansa
    kuin korppi huutain sala-ilojansa.
    -- Sen jälkeen sai hän suuren taidon vasta,
    ja satoi säkeitä kuin taivahasta,
    kun kammiossa niinkuin itse synti
    nyt vainaan runovarsoilla hän kynti,
    hän arkustansa tuhlas kaikkialle,
    ja lehdet lensi kauvas maailmalle,
    ja tuli kansaa maita, mantereita,
    toi kultaa kuninkaat ja laakereita;
    hän pöyhistyi kuin ois hän majesteetti
    ja tuhmuudelleen vielä kruunun teetti,
    ne huusi hänet hengen kuninkaakseen,
    hän huusi laulun laaksot alusmaakseen
    ja keskell' loiston, maineen, helyriimein
    hän vihdoin viisastui, kun kuoli viimein.
    Hän hautaan vietiin nelivaljakoilla,
    hän lepäs ruusuilla ja kanteloilla
    ja kirjaellun hautakiven luona
    viel' ulvoo koirat sekä rahvaan kuona.
    Hän tänne tuli yöllä alastonna,
    haa, katsokaa, noin kalpenee vain konna!

Puolustaja:

    Oi, herää haudassasi henki suuri
    ja nouse, kerro kaikki perin juurin!

Henki (kauhasta):

    Ma unta elämästä näen vain,
    ma pyydän rauhaa, rauhaa, jota hain!

Puolustaja:

    Ma asiassa lykkäystä vaadin,
    ens' istuntohon valituksen laadin.

Syytetty:

    Oi, armoa, ma tahdon tunnustaa!

Soittoniekka:

    Jo tornin kukko kiekuu. Kadotkaa!
         Minä hoppu, sinä hoppu,
         se on kaiken laulun loppu,
                miehet näin
                naisia päin
            ylös kukon viirihin,
          alas kuuteen piirihin,
         niksaa näin, naksaa noin,
        nytkös vasta soittaa voin,
        jotta luut ja kallot kolskaa,
      täm' on vanhaa kuolinpolskaa!



IX


    Kevät saatossa ratsasti kaupunkiin,
    ja airut porteilla toitotti niin,
    että lämpeni vanhat seinät,
    kevät, kevät tuli taas, meri siintäen soi,
    suven rannoilta haahdet viestejä toi,
    suli silmut ja heräsi heinät.
    Yli tornien pääskyset kiitivät pois
    kuin riemun huumeessa kaikki ne ois,
    kotipuilleen ja suuriin metsiin.
    Tuli pohjan puolelta taiturit taas,
    tuli rammat kainalosauvoineen,
    joit' talvi ja taudit hankehen kaas,
    tuli tervehet teerenpilkkuineen,
    tuli toivorikkahat huiluineen,
    jotka uusia riemuja etsii.
       Kevät, kevät tuli mullekin muistoineen,
    join lähteestä täysin kourin,
    elon lähteestä rautaista rohtoa join,
    kuin sairashuoneesta hiivin ma pois,
    missä talven kuumeessa hourin.
    Minä näin, miten puut ketovihreiksi sai,
    ja mielessä väikkyi helluntai,
    maa synnytystuskia kantoi,
    madot, toukat ne ryömivät päivää päin,
    lehon linnut ne kiistasi lehvillään,
    veron kaikki ne Luojalle antoi.
    Ja Luoja se oli kuin tarhuri,
    hän yrttejä höysti ja hoiti,
    hän karsi ja kylvi ja muokkaili,
    mesinesteillä haavoja voiti.
    Meren, taivaan ja maan minä lemmessä näin
    ja ma kuljin päivän kumpuja päin
    surusilmin ja hilpehin huulin;
    uus maailma heijasti haluineen,
    suli rintani riemuhun lämpöiseen,
    kun naisen naurun ma kuulin, --
    se soi kuin kirvisen laulu soi,
    kun hanget sulana soutaa,
    kun valjeta alkaa synkeä yö,
    ja päivä se kutoo poutaa.

    Ja neidot asteli kaivon luo
    ja varret vetreät liikkui, läikkyi,
    siell' usein naisen ma nuoren näin,
    kuin siniudusta silmä väikkyi,
    hän katsoi maahan kuin etsijä,
    kuin yli kasvojen hyväillen
    hän katseen hiipiä salaa antoi;
    kuin hiljan itkenyt yksin ois
    hän katsoi kaihoten pois
    ja tietä kulki niin hiljalleen
    ja saviruukkuaan kantoi.
    -- Ja kerran illalla lempeällä
    ma käden hiipien käteen vein
    ja hiljaa nostin sen huulillein,
    ma siirsin silmiltä hienot hiukset,
    kuin metsän hämärään katselin,
    miss' soiluu rimpien sinisaaret
    ja veeltä kuvastuu taivaan kaaret
    kun päivä puhkevi pilvistään,
    kun auer aholla karkeloi
    ja jossain kaukana koski soi.
       "Et impi ihana surra saa,
    kas päivä paistaa ja kevät koittaa,
    ja kaunis, kaunis on Luojan maa;
    voi, saanko syömmes nuoren voittaa,
    oot mulle rakas, ma yksin jäin,
    ma usein silmäsi surun näin,
    ja istu varjohon vaahteran,
    niin kerron sulle ma tarinan:
       Ol' ennen vuoressa velho suuri
    ja sillä Taaria, tytär nuori,
    se velho ihmisten verta joi
    ja vuori tuo oli kammon vuori.
    Ja laaksoon Taaria hiipi öin,
    kuin impi eksyvä itki hän,
    niin huomas kerran hän paimenen
    ja taikahuilulla soittaen
    hän pojan tenholla täytti;
    hän kammon vuorehen hänet vei
    ja porttiin vitsalla hiljaa löi,
    ja katso, kristallisalit loisti
    ja seinät helmissä säkenöi,
    hän sala-aittojen aarteet näytti
    ja sanoi: kaikki ne on nyt sun
    ja sinä olet nyt mun!
    Se paimen kullassa käydä sai,
    hän illoin Taarian syliin syöksyi,
    ja lammaskarjansa unohtain
    hän kammon vuorehen yöksyi.
    Öin häitä hurjia viettäen
    hän kaikki hekuman ilot maistoi,
    vaan kaikki ilkkuen katosi,
    kun vuoren raosta päivä paistoi;
    nyt verta vuotaen jaloistaan
    hän kulki kammoten seinää pitkin,
    hän huusi hulluna karjojaan
    ja kaiku vuoressa itki. --
       Ja ole sinä mun Taariain,
    mun hyvä, valkea Taariain,
    mun valkoruusuni, ruusu mun,
    sä sydänaarteesi mulle näytä
    ja tyhjä rintani toivein täytä,
    ma suruss', onnessa olen sun,
    ja kammon vuoria välttäin ain
    me rauhan laaksoja käymme vain!"
       Ja silmät silmissä lepäili
    ja hymyellen ne hyväili,
    näin niissä lempeän leimun,
    hän otti kädestä kuiskaten
    ja läpi kujien kulkien
    hän majaan matalaan vei mun.
    Hän neitsytkammioon saattoi mun,
    miss' uudin hämyssä häilyi,
    ja siskat häkissä sirkutti,
    ja kuvat seinillä päilyi:
    näin lapsi sylissä Maarian,
    näin idäntietäjät, aasinsoimen,
    näin harpuin soittavan Daavidin,
    Saul istui kullalla loimen. --
       Ja puolatuolissa vanhassa
    siell' mummo sokea kiikkui,
    hän kiikkui tylsissä muistoissaan
    ja kellon heiluri liikkui.
    -- Taas lemmen juhlia viettää sain
    ja tunteen tulta ma liehdoin,
    taas suonet paloi ja rinta löi,
    ma käden varrelle kiehdoin,
    ma kuiskin korvihin ruusuisiin,
    naissielun soppihin hiivin
    ja hetket kiiti ja aika lens
    pois illan punaisin siivin:
    "mun suvipääskyni ainoinen,
    mun oma ruusuni valkoinen,
    ma tahdon ystävät unhoittaa,
    vain sua tahdon ma rakastaa,
    ma vaihtaa tahtoisin kaiken maan
    sun huultes iloon ja hekumaan,
    vaan sulle aarteit' en antaa voi,
    en helmisolkia joutsenkaulaan,
    vain kukkiin hiuksesi palmikoin
    ja jalkais juurella leväten
    ma tahdon sinusta laulaa
    niin, että nimesi lentää voi
    ja maineen siivillä kauvas soi;
    ma annan sulle mun kanteleeni,
    ei muuta aarretta ole mulla
    ja silmiis katsoa tahdon vaan,
    on silmät ihanat sulla".
    -- Ja yössä soutain me kuunneltiin,
    kun sammui kaupungin humu pois,
    kun äänet, askeleet kauvas haipui,
    ja tornit, taitteiset harjat, puut
    ne hienoon hämärään vaipui,
    vain haavat helisti lehtiään
    ja käet metsästä kaukaa kukkui,
    pää siiviss' sirkatkin uneksi,
    myös mummo tuolissa nukkui.

    Ja kului suvi suloinen
    kuin pääskyn viserryksin
    ja korvissani soitto soi,
    se soi kun kahden kujersin
    tai kulkiessa yksin.
    Ma sokkeloissa harhailin,
    en käynyt ystävissä,
    ma loistoteitä välttelin,
    vain luona pienten hökkelein
    ma kiersin kujapolkuja
    syysillan hämärissä.
    Ma ilkuin tuulen ulvontaa
    ja astuin raikkahasti,
    kun vilu viilsi rintaani,
    ja sankka sade kasti,
    ma aatoksistain lämpenin,
    ma hämärissä hyräilin:
    "Nyt armas seisoo ovellaan
    ja kukat loistaa povellaan
    ja tulet akkunastaan,
    hän katsoo tietä pitkin pois
    kuin askeleita kuulla vois,
    hän juoksisi jo vastaan.
    Taas majassaan hän askaroi
    ja pöydän pölyt poistaa
    ja sanojani sadottain
    hän tarinoiden toistaa,
    hän katsoo milloin kelloa
    ja kallella on pää,
    hän milloin peiliin kurkistaa
    ja hiukan hymähtää.
    Hän liikkuu niinkuin keijunen
    ja sukkasilla sippaa,
    hän suutelevi ruusujaan
    ja sulkee kirjelippaan,
    hän puhuu laululinnuilleen
    ja siemeniä antaa,
    hän laulujani hyräilee
    ja kuvaani hän kantaa.
    Hän sateen ääntä kuuntelee
    ja lampun syöntä nostaa,
    ja odotus niin autuas
    se loistaa katsannostaan,
    nyt kuuli hän mun tulevan
    ja silmät lyö ja säihkyy,
    hän kyykistyvi oven taa
    ja poven aallot läikkyy,
    hän uutimista kurkistaa
    ja rintaa vasten lentää,
    hän tuhertaa ja kuiskuttaa:
    sä tulit, tulit sentään!"



X


    Ma muistan vielä himmeen puolikuun,
    kun juoksimme me merenrantaan,
    kun aallot myllerteli möljällä,
    ne pieksi soraa sekä santaa,
    puin nyrkkiä ma myrskyn raivolle,
    ma muistan kuinka solkes helkkyi,
    lens tiirat kirahdellen Iuodoiltaan,
    ja majakasta heittosäteet välkkyi.
       Toin sulle punertavan simpukan
    ja sitten kalliolla istuttiin:
    "kas meri musta on ja mieluinen,
    niin koleasti karit ruskaa,
    nyt pahat henget pääsi kahleistaan
    ja niill' on tuhansittain tuskaa,
    ne kiipee pursihin ja mastoihin,
    ne tielle särkkiänsä nostaa,
    ne hirviöt nyt ovat vimmoissaan,
    ne laivureille vanhan pilkan kostaa,
    ja merenpohjan haaksirikkoiset
    taas herää, jaalat, laivat hukkuu,
    ja merimiesten vaimot vaikertaa,
    ei pienet kehtolapset unta saa,
    ja hyvät haltiat ne nukkuu.
    Öin vettä pitkä, musta varjo käy,
    kun aavelaiva esiin hyökkää
    pois ohi kelmeen merenkulkijan,
    mies punaviitta peräpuulta nyökkää,
    kuun valossa hän hetken heijastaa
    ja tuokiossa yöhön katoaa.
    Lyö silloin salama kuin säilänpää
    ja välähtävi suuntaan kuuteen,
    kuin mäyrä ruumassa se tuurastaa,
    kuin orava se mastoon kiepsahtaa
    ja katoo synkkään avaruuteen,
    ja pilvet aavehina kokoontuu
    ja taivas pallosilla paukkuu,
    pois sammuu majakasta valkeat,
    veen koirat karikoilla haukkuu.
    -- -- --
    Oi, katso länteen päin tuon pilven taa,
    maa merentakainen on siellä,
    siell' inehmot niin liedon valkeat
    maan mustaan nisuansa kylvää,
    se maa on muistojensa vanha maa,
    siell' luetahan kivilaatoilla
    työt isäin päässä riimupylvään.
    Se maa on seikkailujen suuri maa,
    siell' on mun heimopuuni juuri,
    sielt' idän merelle mun taattoin sous,
    nyt hajalla on suku suuri,
    hän näille kallioille kerran nous
    ja huoneen hirret pohjan puoleen nosti,
    kuin vieras vaeltaja tuli hän,
    maan valan teki, tilkun osti,
    hän täällä tahtoi raataa, rakentaa,
    maan surut sekä riemut jakaa;
    ma täällä synnyin kanssa kesä-aamun,
    hän täällä nurmen alla makaa.
       Ja sentään vieras mulle on se maa,
    sen hengess', ilmassa en elää saata,
    ja kahta rantaa aatos harhailee,
    kaks mulle luotiin kotimaata,
    ma ristiriitain lempilapsi lien,
    ma kahden rajakunnan kieltä haastan,
    ma katson koko laajaa maailmaa,
    mut sydän laulaa synnyinmaasta,
    miss' itkin lasna sekä leikin löin
    ja kuulin illoin kummaa tarun taikaa,
    miss' sieluuni sain korven kohina
    ja missä surun kannel kaikaa.
    Ja sinne, sinne minä ikävöin,
    miss' oranssit ja palmut kukkii
    ja neitoin mustat silmät säteilee
    ja omaa tietään syöksyy lempi,
    miss' soipi kitarat ja palaa katse,
    kun liikkuu kuutamolla gondolit
    ja sykkii sydän tulisempi...

    -- -- Äl' itke tyttö, sydämmeen se käy,
    oi, katsos pilvill' on jo verta,
    pois siirtyy sinusta mun silmäni,
    ma rakastan vain suurta, aavaa merta,
    en voi, en voi sun silmiis tuijottaa,
    et tunne tuskieni syitä,
    nyt kaukana ma kuljen sinusta,
    ja vaikka tuhlaat mulle hyväilyitä,
    mua suutele, oi tyttö, suutele,
    on veto viekas näissä lakkapäissä,
    ah, kuule ulapalta kelloja,
    nyt olkaamme kuin etelässä, häissä...!
    Pois, mene pois, sun kätes polttaa mua,
    sun kuilun kallioihin heitän,
    ei, ei, oot sydämmeni puoliso,
    sun valkoruusuihin ma peitän,
    on meri äitini, on isäs kallio,
    veen suolapisarat ne otsaan sinkuu,
    kas, ylhäällä jo pilvet piiriin käy,
    hääharput myrskyn alla vinkuu!"

    Ja varjo tuli kuin varas yöllä,
    kun ootin kultaista sarastusta,
    kun istuin kannella kuunnellen
    ja tunsin iloista aavistusta.
    Hän lukot tiiralla aukasi
    ja siirsi ovelta vahvan salvan
    ja vuoteen taakse hän tassutti
    kuin iskuun nostaisi kalvan:

    "Ma tulen taas
    kuin vieras kutsumaton,
    kun mielesi hilpeä on,
    ja voimasi lemmessä viihtyy,
    se oon, joka maljasi kaas,
    kun naistasi naurattain
    sun laulusi lentää ja kiihtyy.
    Ma tulen, kun tanssi tulinen käy
    ja helliä kieliä kosket,
    ma tulen kuin viima viluinen,
    kun innosta polttaa posket,
    ma tilkkasi loppuun juon,
    ma Tuonen tuoksun tuon,
    kun päivä sun silmäsi kohtaa,
    ma sädettä kiertäen käyn,
    ma sekoitan kauneimman näyn,
    mun löydät, kun vallan vastaista hait,
    ma olen sun varjosi henki vait. --
    Etkö näe, että kaikki on turhaa,
    että kaikki muuttuu ja maatuu,
    kas tähdet sammuu ja kuluu kuu
    ja palaa lehti ja lahoo puu
    ja elo itsensä murhaa.
    Ja kuule kumeaa kohinaa,
    on ylläsi maa ja allasi maa
    ja haudalla ristisi kaatuu
    ja tulee yö,
    kun sydän ei lyö,
    ja kaikki on lunta
    ja syvää unta,
    nyt tule, ma käteni tarjoon,
    ma vien sinut varjosi varjoon!"

    Ma syöksyin kadulle avopäin,
    vaan varas asteli jalan jälkeen,
    näin kaukaa akkunatulen välkkeen,
    ma hiivin siniseen kammioon,
    se seisoi akkunan alla taas
    ja majaan tahtoi se tulla.
    "Hei, nouse, tanssia tahdon nyt,
    lie säästöss' iloa sulla,
    ma tahdon juoda sun ilos pois,
    nyt ollos suuri ja ollos sorja
    niin, ettei suru mua saada vois,
    sen tahdon patjoihin kuristaa,
    se piillen nurkkia pitkin pyyhkii,
    nyt laula viehkeä, kaunis orja
    ja soita kuherruskanneltas,
    voi, miksi kantelon kielet nyyhkii?
    E! Onnen arpaa me heittäkäämme,
    ken voittaa, onnensa saavuttaa
    ja kultakruunussa vaeltaa,
    ken hukkaa, kohtalo kaataa sen
    ja kulkee hautaansa horjuen,
    nyt heitä, kohta sen näämme!
    Ma maljas juon ja ma onneks juon,
    taas aika armaana vierii,
    luunopat hyrräten hyppelee
    ja vuoteen poimuihin kierii...
    Nyt käsi silmille, hiljaa, hys,
    sun ensin arvata annan,
    kas niin, sen kohtalon aavistin,
    nyt syliss' sua minä kannan,
    nyt sulla onnen on kultakruunu
    ja multa vielä sa sauvan saat.
    Oi, auta, auta, ma vaivun jo,
    ma polvin seison jo surun suossa;
    oi, mikset ovea telkkinyt,
    kas, suru katsoo ja seisoo tuossa,
    se nostaa vasenta kättään jo
    ja palaa punainen soihtu,
    sen suusta kirous kimmahtaa
    ja mustain mahtien loihtu!
    -- niin hyvä, hyvä sä mulle oot,
    tuo päähän puhdasta lunta,
    ma silmäis sinessä päilyn taas,
    kai näin ma sairasta unta,
    sä oot kuin sisko ja morsian,
    mun sisko sirkkuni, rukka!
    Ei, ei, taas silmies liekit nään,
    sä oot kuin tulinen kukka;
    oot muille mairea, tiedän sen,
    oon sua seurannut väijyillen,
    et lunta tuo, sinä tulta tuot
    ja kaikkein eessä sä keimaat,
    sä silmän lumeiksi koreilet
    ja sieluun hehkusi tahrat leimaat.
    Sä olet Taaria, velhon impi,
    sä hiivit rauhani laaksohon,
    oon syönyt juopukanmarjoja
    ja kuullut äänesi kiusausta,
    ma outo, onneton paimen oon,
    nyt huudan vuoressa karjoja,
    en koskaan astu ma aurinkoon,
    ma käärmevuoteilla olen maannut,
    oon kanssas nauttinut kaikki synnit,
    ma rikoin tuhlaten luonnon lait,
    nyt rankaisun olen saanut.
    Ma myrkkyherkkujas armastin,
    kun toista itkin ja kaipailin,
    kuin hullu suutelet vielä mua,
    nyt huudan julki: en lemmi sua,
    en sulle kaikkea antaa voi,
    ja maassa sielusi mataa,
    et kanssain sointua, nousta voi,
    et käydä, loistossa linnunrataa,
    ja yhtä, sitä ma lemmin vaan,
    mi täyttää vois minut kokonaan,
    hän oisi elämä kirkas, uus
    ja hetki, yksi ja ikuisuus.
    Pois, mene pois, olen onneton,
    ken on mun osani, myöty on,
    ken kanssain suruni jakaa tahtoo,
    se suistuu elämän erheisiin
    ja hurjan pyörtänön ristivahtoon,
    se rannan kiveksi jäädä voisi,
    tai aalto kuolleena toisi!"



XI


    Hoi, juomanlaskija, vikkelä mies,
    tulivettä nyt kaada tuoppiin,
    unipöppö sä oot, kai valvoa saat,
    kuka kaivoi poskesi kuoppiin!
    Täällä nauraa nurkat ja seinät soi,
    kuin kappeli on tämä krouvi,
    tänne kannujen kalina kutsunut on
    monen soittajan, teinin ja souvin,
    sun tukkasi on tulipunainen,
    ja luokkana viistävi sääri,
    paholainen itse sun kummisi lie,
    jos vain en muistele väärin.
    Kun mennyt on kontu ja kunto ja muu
    ja kiehuu katkera sappi,
    sinä lohdun öljyä haavoille tuot
    ja käyt kuni säyseä pappi,
    ja riemun rippiä luet sinä vaan
    ja Remujen mahtiin luotat.
    Sun seurakuntasi kirjava on,
    sen lampaat ja vuohet sa juotat,
    sinä huumeen höyryjä suosittelet
    ja keinoa kaikenlaista,
    kun rauha ja rakkaus sammunut on,
    sinä saarnaat: naura ja maista!
    Sinä mulle kahdesti kaataa saat,
    sillä äsken ne minussa kuoli,
    sido viininlehviä otsaani, noin,
    minä leikkisän kaskun kertoa voin,
    vaan totta on toinen puoli.
       Ma kaivolla kerran neitosen näin,
    ma silloin järjestä luovuin,
    hän kantoi sinistä ruukkuaan
    ja siitä ma join sekä juovuin,
    sinä naurat, vettä kun mainitaan,
    et kaskun kärkeä huomaa,
    minä liian kauniiksi neidon näin,
    minä join kai noidan juomaa.
    Hän vei minut punaista liekkiä päin
    läpi yön yhä kauvemmaksi
    kuin enkeli puhtahan valkoinen
    ja häll' oli naamaa kaksi,
    sudenkuoppaan mairien vei hän mun,
    sinikammioks luulin sen silloin, --
    hän huumasi pääni ja silmäni kääns,
    siell' lempeä lietsoimme illoin.
    Koiruohot ruusuilta näyttää siell'
    ja paarmat lintuina laulaa,
    rivosilmäinen akka se kehrää öin
    ja punoo kaunista paulaa,
    ja tytär on keimeä, kiihkeä, nääs,
    moni sinne on suistunut varmaan,
    nyt sinne mun muistoni kuopattu on,
    hän löysi jo uuden armaan.
    Ne rämpytti siellä mun kanneltain,
    -- tuo, veikkoni, vieläkin tilkka! --
    ne hoilotti lemmenlauluja mun
    ja äänessä pisteli pilkka,
    ja hyljätty kannel itkua soi,
    kun tahraiset sormet soitti,
    sen huomenlahjana annoin pois,
    se hävystä itki ja moitti.
    Ja akkunan alta ma hiivin pois,
    sen ääntä en kuulla voinut,
    se kannel on kanssani iloinnut
    ja tuskien tullessa soinut.
    Tuo myrkkyäs tuo... taas kuulen sen --,
    nyt öisihin juhlihin lähden,
    olen pettynyt aina ja -- pettänyt myös;
    juon naikkosi lempijän tähden,
    ja kiitä onneas, vikkelä mies,
    jos et huomenna aisaa kantaa saa,
    toi hempu ei työnnä luotaan;
    mit' on rakkaus? -- savinen astia vain
    joka kyynelhurmetta vuotaa.
    Kas näin, minä sarkkani pirstoiksi lyön
    ja kerälle kaskuni väännän,
    on matkani pitkä ja musta on yö,
    taas tielle ma sauvani käännän.

    Ylt' ympärillä näin valkeat
    ja valomeressä tornit uivat,
    ja kuului virralta iltalaulut,
    veen rajaan palatsit kuvastuivat,
    ja riemu kajahti kaikkialla
    ja tunteen sähkö se ilmaa sous,
    se leimui peitetyn kiihkon alla,
    se käski, pyysi, se laski, nous,
    ja ruusun, viinin ja myrtin tuoksut
    ne tulvi vastaani akkunoista,
    ja kaukaa morsiuslamput loisti,
    mun tähtein ykskään ei loista.
    Toi ilo silmissä sulhot öljyn
    ja lamppuun morsiot kaatoi sen
    ja yli liekin ne kättä antoi,
    ne vannoi valansa vaijeten.
       Kuin kerjäläinen ma katein silmin
    pois hiivin alitse akkunain,
    ja koston kuohuissa povi kiehui,
    ja paloi kirous suonissain.
    Ei ole öljyä enään mulla,
    en sauvoin puhkaista vuorta voi,
    kuin puro nesteen kuiviin juoksi,
    ja viime karpalon helle joi.
    Ma sitä tuhlasin sadat kerrat
    ja joka kerralla monet verrat,
    min verran sain minä onnea?
    Sen verran, mikä on kaikua,
    sen verran vain, mitä kuiva maa,
    kun pienen pisaran janoon saa,
    sen verran vain, mitä nälkäinen,
    kun saa se rikkaatta muruisen,
    sen verran vain, mitä varjon puu,
    mi harhasäteestä kirkastuu.
       Ei jaksa silmäni enään pyytää,
    nyt kylmyys hiipii ja tunteet hyytää,
    ja kuolo veistää jo neljää lautaa,
    jääkausi alkaa, ei päivää näy,
    ja yli sydämmen vyöry käy
    ja lumivuorihin kaikki hautaa.
    Oi, jospa saisin ma tulikeihään,
    niin öljyvuoren ma halkoisin
    ja sydänsuonihin uutta voimaa
    ma vielä janoten johtaisin!
    Ei, ei, se unta on kerjäläisen,
    ei ole öljyä enään mulla,
    jos tilkka oiskin, ei morsioista
    nyt lampuin tahtoisi kukaan tulla.

           *   *   *

    Ylt' ympärillä näin valkeat, --
    ja oli autuas lemmen aatto,
    ma tyhjää katua taivalsin,
    ja askel kajahti seinihin.
    Näin kaukaa lamppujen heiluvan,
    sielt' tuli iloinen, nuori saatto,
    näin eellä kulkevat viestinviejät,
    ja kilvan pärisi vaskirummut,
    ja ilma värjyi ja vonkui maa,
    kun kertoi kaikuja lehtokummut,
    sai pilataiturit nukkeineen,
    soi pipolakkien tiuvun ilve,
    näin suurimestarit miekkoineen,
    ne nosti ilmoihin lemmen kilven.
    Mut saaton keskellä leijaillen
    sous kukkaistuolissa Lemmetär,
    ja kruunu kimmelsi otsallaan,
    hän kaatoi runsaussarvestaan;
    ken kulki purppuravaatteissa
    tai lemmenvärejä vyössään kantoi,
    hän sille armahat almut toi,
    toi uskon, toiveiden kukkia
    ja onnen oksasta lehden antoi.
    Ja nuorukaiset ja neitsyeet
    ne tiellä tanssivat lamppuineen
    ja ruusuvettänsä pirskoitellen
    ne kaikki astuivat armaineen.
    Näin valevalkean Taarian,
    hän julkikatseita taakseen heitti,
    hän miehen vierellä virnakoi
    ja rintaa ruusuinen harso peitti;
    mun korvaan käheä nauru soi,
    ma mustain aatosten tulvaa torjuin,
    kuin yli hautojen hapuilin
    ja virran reunalle yössä horjuin.



XII


    Ma seisoin sillalla yksin yössä
    ja alas tuijotin tummaan vuohon;
    siell' ohi limaisen ahvenruohon
    veen laineet mustina kyinä ui,
    soi raidat rannalla surujaan,
    ja aallot itkivät liplatellen,
    ja mieli kuohuihin kotiintui,
    mua ulvut kutsuivat unen helmaan,
    kuin käsivarsia ojennellen
    ne välkkyi vietellen hetovöin
    ja sinne pois minä ikävöin.

Ulvut:

            Alas, alas,
           syöksy ja suista,
            muista valas,
           murheesi muista,
       loppuu tuska ja loppuu tie,
            virta sun vie
         alatse aarniometsien,
         ulpuista uraa etsien
       suojahan näkinkenkäisen linnan,
       siellä syvät on unen rimmet,
           Tuonen immet
         rauhoittavat ihmisrinnan,
           kutsuvat näin,
            syöksy päin,
         luoksemme luista,
              muista
              valas,
               alas!

    Ja poreet puhkesi, virta kuohui,
    nous kurimuksesta veteinen
    ja sormin suomuisin arkun alta
    se soitti, puhalsi ruokopilliin,
    se loihti sieluni näkyihin
    ja leikkiin rumaan ja villiin.

Veteitten:

    On meren pohjalla musta kaivo,
    ei sitä mitattu milloinkaan,
    ei sieltä loppunut rutsain raivo,
    siell' itsepillaajat voihkii vaan,
    ne sinne syöksyy ja sinne nääntyy,
    ne mudan mujuihin vyöryy, vääntyy,
    ne niljaseinihin lyö ja lyö,
    ja syttä synkempi siell' on yö.
    Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
    kun viima kaislassa vinkuu!

    Sen kaivon suulla yöss' yksin miettii
    suur' itse ruhtinas rumuuden,
    hän rinnat lietsovi vanhaan viettiin
    kyyn silmin vihrehin väijyen,
    ja pohjaan päilyvi otsaluunsa,
    hän sinne laskevi porraspuunsa,
    se hiljaa pyörii ja lipuu luo,
    se kaivoon tuskaisen toivon tuo.
    Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
    kun viima kaislassa vinkuu!

    Ja porraspuulle nyt vainaat hyökkää,
    ne toinen toisensa alleen lyö,
    ne kiskoo, kiipee, ne lankee, työkkää,
    ne hampain iskee ja kynsin syö,
    ja äidit nousevat lasten niskaan,
    ja veli veljensä mutaan viskaa,
    ne yössä kimmovat kimmoissaan,
    ne alas suistuvat uudestaan.
    Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
    kun viima kaislassa vinkuu!

    Ja ajan virrassa vuodet vierii,
    mut meren pohjalta voihke soi,
    ne ylös kömpii ja alas kierii,
    ne kauhun kahleissa kiemuroi.
    On meren pohjalla musta kaivo,
    ei sieltä loppunut rutsain raivo,
    ne elää elonsa uudestaan,
    ei tuskaa mitata milloinkaan.
    Hei, raiju hauskasti ruokopilli,
    kun viima kaislassa vinkuu!

Rannan raita:

    Muistatko vielä sen himmeän aamun,
    kun rannalla suhisi raita,
    lempeä Aunesi lehdossa kulki
    ja katseli maireita maita,
    katsoi kuin katsovi lilja vain,
    sua hän muisteli, muisteli ain.
    Muistatko vielä sen päilyvän päivän,
    kun morsiusmyrtin sa annoit,
    kuinka hän kainona onnesta loisti,
    kun lehdossa lempesi vannoit,
    loisti kuin loistavi lilja vain,
    sua hän muisteli, muisteli ain.

    Muistatko vielä sen riutuvan illan,
    kun veistit sä raidasta sauvas,
    kuinka sun armas Aunesi itki,
    kun sanoit käyväsi kauvas,
    itki kuin itkevi lilja vain,
    sua hän muisteli, muisteli ain.

    Aune se äitisi haudalla istui
    ja kasteli yöllä kukkaas,
    sortui suruun ja ikäväänsä,
    voi, armasta Aune rukkaas,
    sortui kuin sortuvi lilja vain,
    sua hän muisteli, muisteli ain.

Ulvut:

              Alas, alas,
           täällä on rauha,
            muista valas!
            Lempeä, lauha
        täällä on päivä ja viileä yö,
              luotasi lyö
      valheet ja vaivat lukkohon luoden;
            vaahtinen vuode
              unhoa tuo,
              syöksy luo,
            luoksemme luista,
                muista
                valas,
                 alas!

Huoneen haltia:

            Hakkaa, hakkaa
            puita jo takkaan,
      huurteinen huoneesi vilussa on,
             metsäsi nukkuu,
            voimasi rukkuu,
      luonto on puhdas ja koskematon!
            Turpeita käännä,
            kantoja väännä,
      kynnä ja kylvä ja kuokalla lyö,
             voimasi kerää,
             metsäsi herää,
      elo on voima ja voima on työ,
             veri on nuori,
            nouse kuin vuori
        ylitse yön sekä syvyyden,
            maa-emo kantaa,
             maa-emo antaa
        uusia sointuja nuoruuden!
             Hakkaa, hakkaa
            puita jo takkaan,
      kuistille pääskyt jo pesihin saa,
            höyryy jo hirret,
             sulaa jo kirret,
      armas on aurinko, vihreä maa!

Ääni:

    Visko ja riisu, riisu ja visko,
    ei ole rauha vallassa vahdon,
    nöyrry edessä taivahan tahdon,
    ristiäs kisko, ristiäs kisko!

    Ma katsoin virtahan vierivään,
    sen ontto kohina huumas pään,
    näin synnin tarhat ja kalman ukset,
    näin kaikki katalat aatokset,
    ne rintaan hiipi ja rintaan syöpyi,
    ja riehui hirveät kiihoitukset
    ja sielu varjoihin yöpyi.
    Mit' ennen halveksin, taas sen näin,
    ja siihen tuskissa tarrauin,
    näin silmä silmästä kurjuuden,
    ma pahan pitoihin syöksyin suin,
    näin epätoivon ja hurjuuden,
    mi omaa sydäntä syö ja sortaa.
    Maa musta aukeni allani,
    näin jyrkän, viettävän kuilun taa,
    näin tummanvihreän näljäportaan,`
    se syviin uumenten pohjiin johti,
    siell' liehui lieskat ja kalskui raudat,
    ja näkyi hiiluvat himon haudat,
    ja vaipui vale ja kaunistus,
    kuin synkkä helvetin heijastus
    vain totuus tulessa hohti.
    Ma varjon irstahat ilot näin
    ja selväin päivien valko-aaveet
    ja pala palalta riistettiin
    pois lapsuusaikojen kauniit haaveet,
    mun satumekkoni riisuttiin
    ja kaikki ihannepylväät kaatui,
    mit' ennen kauniiksi aina näin,
    nyt oli virvojen harhatulta,
    vain tyhjää ilmaa ma haparoin,
    ja kiilsi sormissa musta multa,
    ja sydän, sydän se paatui.
    Ma katsoin virtahan vierivään,
    ma vaivuin, vaivuin vain syvempään.

Marjon henki:

    Ma tulen taas
    kuin vieras kutsumaton,
    mun silmäni sinua seurannut on
    ain äitisi laudalta asti.
    Ma kuuntelin yössä huountaas,
    kun kyynelet rintaasi kasti,
    ma tulen, kun sieluss' on sydänyö,
    kun luistat varjojen valtaan,
    ma tulen, kun sydän huutaa ja lyö,
    ja elämä työntää sun altaan.
    Et minua välttää voi,
    oi, kuuletko, kuinka itku soi,
    nyt varjoissa vaeltaa saatto,
    ja vuorta jyrkkää se käy,
    eikä yhtä tähteä näy;
    tuolla liitää äiti ja taatto,
    ne katsovat toisiaan
    ja oottavat aamua vaan,
    oi, miksei koita se aamu?
    Etkö näe, että turha on työsi,
    että elämä huokuu hallaa,
    se sua polkee ja tallaa,
    ja pian olet jäljetön haamu,
    nyt tullut on viime yösi,
    nyt tule, ma käteni tarjoon,
    ma vien sinut varjosi varjoon!

Toinen ääni:

    On loppunut varjojen valta,
    nouse, nouse kuin kontio hangen alta
    ja kourasi iskuhun nosta
    ja kosta,
    käy ja rynnistä, konnille kosta
    ja uhkaa,
    lyö ja polje ja tuli ne nuolkoon,
    majat polta, ne kanssasi kuolkoon
    valkeaan tuhkaan!



XIII


    Ja ilovalkeat sammui pois,
    yövahdin huudot ne ilmaan hukkui,
    ja lemmen julkeat juhlijat
    ja hyvät voimat, ne hennon heikot
    ne templein portailla yössä nukkui,
    vain valvoi tornia mustat naakat
    kuin omaintuntojen pahat peikot.
       Kuin sairas unessakulkija
    ma ylhään tapuliin kiipesin,
    näin siellä hämyssä suuren kellon,
    kun kuljin aukkoa mustaa kohti;
    kuin noita vihreessä hameessaan
    sen vaskenvihreä kita hohti,
    ja kitalaesta kieli riippui
    kuin avaruuksihin miekka suora,
    ja musta kasi sen läppää pyyhki,
    se leikki hiiristä kanssa nuoran,
    se hyppi naukuen loukkohon
    ja katsoi pohjasta pimennon.
       Ja kellon alle ma istahdin
    kuin oisin istunut siinä ennen
    ja unta valvonnut kaupungin,
    kuin talven tullen ja kesän mennen
    en päivää nähnyt ois vuosihin.
    Kyll' ennen nuorena soiton taisin,
    kun kasin emä viel' piennä mankui,
    kas, silloin tuprutti huoneet tulta
    ja lieskat suuteli kattomalkaa,
    kun vaino porteilla polki jalkaa,
    ja kello vonkui ja vankui.
    Vaan sitten iloiset vuodet vaihtui,
    kun aatos tyhjyyden piiriin haihtui,
    ja tuli mykkyyden raskas paino,
    ja valheen vainajat kummitteli
    ja hurja muistojen vaino.
    Ma vietin erakon hetkiä
    kuin vailla uskoa umpiyössä,
    ma valvoin juhlijain nukkuessa
    ja nukuin, raukat kun reutoi työssä.
    Näin rahanraatajat, ihmismyyrät,
    ne kiskoi kiistaten, kaivoi multaa,
    ja mulle vieraaksi muuttui maa;
    ma katsoin taivahanrantain taa,
    kun päivä vuorihin piirsi kultaa
    ja läpi ilmojen suhisten
    lens suven seuduille kurjen aura,
    ma mietin, jospa nyt siivet ois,
    niin sinne liitäisin kauvas pois;
    nyt niille houreille nauran.
    Ma katson nukkuvaan kaupunkiin,
    ma siellä tuhlasin nuoruutein,
    siell' ilon lahjoja sylin syysin
    ja huvin tulta ma heille tein
    ja tuskin murua heiltä pyysin.
    kun jouduin mieron ja murheen tielle,
    sain turhaan ovia kolkutella,
    ma onnen peruja heiltä vaadin,
    ne syntivelkani esiinkantoi,
    ja viha sanasta sata antoi,
    ma huusin kaikkien synnit julki
    ja pois ne luotaan mun sulki.
    Sain maksaa kyynelin eessä raadin,
    ma istuin kirkolla jalkapuussa,
    ja naiset nauroivat mulle tiellä,
    ja kommat kihahti konnain suussa,
    näin hävyn herjat sain kaikki niellä,
    ma purin hammasta, huulta söin
    ja turhaan ympäri löin.
       Ma torniss' istun, niin yksin jäin,
    öin päivänlapsille vihaa vannoin,
    ma läppää leikillä hyväilin,
    sen äsken helistä hiljaa annoin,
    vaan kohta riemuun se remahtaa.
    On aika täytetty, tuho tulkoon,
    jo viimein kärsimys loppui multa,
    pois tyrmän telkeet ma irti kiskon
    ja liekinjanoisiin lyhteisiin
    ma isken vihassa tulta.
    Hei, katsos kipenät kimpoo, kiiltää,
    ne tähtisateena alas viskon,
    ne tuliperhoina lentää, leijaa,
    ne lokakukkihin liitää saa
    ja yli sinisten kammioiden
    ne siitintomuaan ruiskuttaa.
    Kas, kas nyt palatsit, raadit syttyy
    ja ilohuoneissa liekit räiskyy,
    pois punaperhoni lentäkää,
    niin mieli laulaa ja läikkyy, läiskyy!
    Nyt on mun tekoni terttuun tullut,
    en himon kurjuutta kestää voi,
    nyt sydän huutaa ja vait on järki,
    siis soikoon lempeni kuolinkellot
    ja lyököön vinkuen kielen kärki!
    Nyt kääpiöillä on lemmon kiire,
    kuin hiiret linkuen lokeroistaan
    ne tuleen hyökkää, ne kiskoo kultaa,
    ne hyörii, häärii ja irvistää,
    ne torniin katsoo ja taivas loistaa,
    soi piu ja pau sekä hähhähhää.
    Ma nuoraa temmon ja temmon vaan,
    ja vasken ramina huumaa pääni,
    nyt sydänpohjihin mustimpiin
    soi tuhattuskien sora-ääni,
    yö-enteen lintuina naakat vinkuu,
    puutorvet turulla kilvan ammuu,
    ja ruiskun letkuista suihkut sinkuu,
    ja tangot tutjuu ja pumput puhkaa,
    ja häpypaalut ne kaatuu tuhkaan,
    ja kaikki uupuu ja sammuu;
    mut tuolla, tuolla kuin vimmoissaan
    taas liekit leimuvat uudestaan;
    siell' liukas naikkonen rinnoin paljain
    juur' istui ääressä viinimaljain,
    kun seinän reijästä katsoi kauhu,
    hän miehen polvelta ponnahtain
    suin syöksyi kirkuen läpi sauhun.
       Taas itkun ihanan, kurja, kuulen,
    nyt palaa kultainen kantele,
    sen kielet kimpoo ja vaikeroi,
    sen sydän viimeisen kerran soi,
    sen ääni puhtahan immen on,
    mi palaa paalulla rovion;
    kuin kultakruunu se kimmeltää;
    sen helke väräjää hiutuen,
    pois ilmaan katoo ja sinne jää.

    Ma läpi melskeen ja joukon juoksin:
    ma tahdon ilmaa, ma tahdon alaa,
    jo voima minusta loppuun vuoti,
    nyt kaikki minussa palaa, palaa,
    pois, pois, pois kellojen vongan voihke,
    ne minuss' soimaten manaa, pauhaa,
    voi, etten niitä ma kuulla voisi,
    ma tahdon paeta korven yöhön,
    oi, rauhaa, armoa, rauhaa!

    Ei, ei, en ryömiä tahdo, en,
    vielä pystyssä seistä ma jaksan,
    olen onneni herra ja pyöveli myös,
    verin raskaan velkani maksan,
    iske salama, lyö ukon nuolella päin,
    min' en myrskyssä taivuta selkää,
    en pelkää, en pelkää,
    vain sorrossa tuomari suuri sä oot,
    minä uhmaan ja hylkään Herran!
    Ja kirottu olkohon suvinen yö,
    jona lemmessä synnyin ma kerran,
    minä kiroon maan, jota ruumiini syö,
    ja taivaan, mi sieluni lakoon lyö,
    myös kiroon riemuni kaupungin
    ja sen portin otsaan ma kirjoitan:
    "On täällä rakkaus raunio,
    käy pois kun aika on vielä,
    ja riemu hetken on kangastus,
    se kuultaa etsijän tiellä,
    käy näiltä porteilta matkamies,
    jos houkko takaisin käännyt,
    niin hukut tuskies tuleen
    ja lemmen nälkääsi näännyt!"

    Pois yli syksyisen harmaan maan,
    en tiennyt, minne, ma kuljin vaan
    kuin kantapäilläni lieskat liehuis
    ja sois ne sähisten takanain,
    kuin käärmeet kiertäisi polun eessä
    ja pensaat puhuisi sivullain.
    Ma mykkää mutinaa kuuntelin,
    kun oksat oksia vasten kitkuu,
    ma suolta hukkuvan huudot kuulin
    kuin äidin henkäys oisi käynyt,
    mi suli liejuun ja lapsen itkuun.
    Ja korpi eli, se velkoi, viilsi,
    sen silmät seuraten puista kiilsi;
    ma mustain siipien suihkeen kuulin
    ja sanajaloissa soitatellen
    ja kultakulkuisin, vaskivaljain
    ma Kalman tulevan luulin.
       Ma laskin päivät ja laskin kuut,
    näin keltakäädyissä suvenpuut,
    ma maahan katsoin ja itkin,
    kuin täytyis aina mun käydä näin
    suon suuren rantoja pitkin,
    kuin tähdet sammuen lentäisi
    maan alle maailman päähän,
    ja jalan lämpöiset viimejäljet
    ne tarttuis lumeen ja jäähän.
    Soi yksi aatos mun sielussain,
    ja yksi vain oli määrä:
    ma omaa varjoa vavahdin
    ja itse itseäin pakenin
    ja tunsin, tieni on väärä.

    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --
    Ja tuli valkeus, loisti maa,
    ja perhot pilvistä kantoi lunta,
    ma ääneen änkötin itseksein:
    nyt hyv' on olla, ma tahdon kuolla
    ja nähdä valkoista iki-unta
       Kuin rauhan rannoille nukkuisin
    ma lumen loistolta silmän suljin,
    ja katso, taivas se kirkastui,
    ma kentill' autuuden kuljin:
    näin vuoret välkkyvät, siniveet,
    maa kiisi vihrehin loimin,
    ma kuljin valkeissa vaatteissa
    ja heloliljoja tieltä poimin,
    ja taivaan kaukainen kuoro soi,
    lens kultaperhoset kukkain päistä,
    ja vaimot vaelsi harppuineen,
    ne lauloi ylkänsä häistä.
    näin miehen valkea-otsaisen,
    hän kulki hiljaa kuin kuningas,
    ja tieltään poimuissa pilvet väisti,
    hän katsoi suruisin silmin mua,
    kun harput hymnejä säisti.
    Hän katsoi sieluuni häikäisten,
    kuin korsi maahan ma taivuin,
    ma tartuin vaippansa liepeisiin
    ja jalkain juurelle vaivuin...





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Etsijän tarina" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home