Title: Pikkupappilassa
Author: Swan, Annie S.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikkupappilassa" ***


PIKKUPAPPILASSA

Kuvaus isoäidin ajoilta


Kirj.

ANNI SWAN



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



        Omistettu rakkaan
             Äitini
            muistolle.



ENSIMMÄINEN LUKU


Harjulan rouva ajoi häkkirattaillaan lumisohjuista tietä. Hän ohjasi
itse hevostaan ja puheli puoliääneen itsekseen. Sellainen oli hänen
tapansa.

-- Parolan oraat näyttävät hyviltä, mutta ei ihmekään, heillä oli
hyvä siemen. Mutta Seppälän laiho on harvaa, siitä pellosta ei vain
tule monta kuhilasta. -- Kas -- Hilda Hanénko siinä kävelee? Ja niin
koukussa, Hilda raiska. Ukko on kai taas pauhannut kotona. Ja pojat
mukana kuten tavallisesti. Voin ottaa hänet kärryihin. Tietysti hän on
menossa asemalle. Hän on hirveän utelias, ihmisparka.

Rouva pysäytti hevosen tavattuaan kiinni käräjäkirjurin rouvan,
joka selkä kumarassa käydä taapusti tien syrjällä. Pyörien jyrinän
kuullessaan hän seisahtui ja tervehti.

-- Nouse kärryihin, Hilda. Oletko asemalle menossa?

-- Olen, sinnekö sinäkin?

-- Käyn siellä noutamassa maitohinkit. Rengeillä on paljon työtä, kun
kevät tuli niin äkkiä.

Rouva Hanén kätki hymynsä. Vai maitohinkkejä hakemaan! Kunpa vain ei
olisi jotain muutakin asiaa siinä sivussa. Hän kokoili hameenhelmansa
ja kiipesi kärryihin.

-- Ei, pojat, te saatte kävellä, sanoi Harjulan rouva pojille, jotka
valmistuivat nousemaan äidin jäljestä rattaille. -- Rusko ei jaksa
vetää niin monta. Teillä on nuoret jalat. Juoskaa kärryjen jäljestä.

Hilda rouva loi säälivän katseen poikiin, joiden kasvoilla selvästi
kuvastui katkera pettymys.

-- Elviira on sentään turhantarkka hevosten suhteen, ajatteli hän.
Ääneen hän lausui:

-- No, tänäänhän he tulevat?

-- Niin Pikkupappilan väkikö? Taitavat tulla. Heitäkö vastaanottamaan
olet matkalla?

-- Oli muutenkin asiaa kauppapuotiin, niin pistäyn samalla katsomassa
ja tervetulleeksi toivottamassa. Onhan Anna tavallaan sukuakin. Ja
nuoruudenystävä.

-- No siihen sukulaisuuteen en minä ainakaan paljon perusta. Anna oli
Schöringeille sukua, ei meille.

-- Mutta kumminkin Herman Schöringin oikea serkku, siis Oliviankin. Ja
Hermannin kasvattisisar sen lisäksi.

-- Niinpä kyllä, sanoi toinen äreästi. -- Ellei Gustaava täti olisi
ottanut taloa täyteen sukulaisia ja orpolapsia, olisi Kauniala ehkä
vielä pystyssä. Eikä Olivian olisi tarvinnut joutua sukulaisten
armoille.

-- Ja kuolla köyhyydessä. Olivia parka! säälitteli Hilda rouva.

-- Olivia ei osannut pitää miestään kurissa. Herman oli tuhlari.

-- Niin oli, niin oli. -- Ja nyt palaa Anna tänne synnyinseudulleen. Ja
kappalaisen rouvana. Ovat tainneet elää ahtaissa oloissa näihin asti.

-- Hyvinkin. Annan mies velkaantui jo ylioppilasvuosina. Gustaava täti
kyllä vastusti heidän avioliittoaan juuri sen vuoksi. Suuri lapsiparvi
ei tietenkään ole velkataakkaa vähentänyt. Opettajantuloilla ei suurta
perhettä elätetä.

Hilda rouva huokasi vastaukseksi. Hän tiesi itse hyvin, mitä köyhyys
merkitsi.

-- Kas, tuossahan ajavat rovastin nelipyöräiset.

-- Ja ruustinna mukana. Hän tahtoo kai itse olla vastaan ottamassa.
Kas, kas, miten kohteliasta.

-- Etten minäkään ottanut parempia kärryjä, pahoitteli Harjulan rouva.
-- Vaikka hyvä näinkin. Olisivat kuluneet kiesit vain turhaan tässä
kelissä.

Kimakka vihellys ilmoitti junan saapuvan. Harjulan rouva hoputti
hevostaan. Rouvat ehtivät parahiksi odotussaliin näkemään, miten
ruustinna, pieni, valkohiuksinen nainen, toivotti pitäjän uuden
kappalaisväen tervetulleeksi.

Kappalainen itse, pitkä, tanakka, vaaleaverinen, likinäköinen mies,
hohti jälleennäkemisen iloa ja tyytyväisyyttä. Rouva oli kalpea ja
rasittunut, hänen kasvojensa piirteet olivat yhä kauniit, silmät
loistivat tummina ja sielukkaina kirkastaen koko olennon. Kolme tyttöä
ja kaksi pientä poikaa tarkasti uteliain silmin ympäristöä.

Ruustinna kätteli kutakin vuoron perään.

-- Tervetuloa pitäjäämme, rakas pastorska. Jumala siunatkoon
saapumisenne. -- Tässäkö ovat kaikki lapsenne?

-- Vanhin tyttäreni on Helsingissä ja toinen järjestyksessä saapui
tänne aikaisemmin mieheni kanssa kotia kuntoon asettamaan.

Nyt lähenivät Harjulan rouva ja Niemelän Hilda rouva tervehtimään.

-- Vieläkö tunnet, Anna? kysyi Niemelän rouva. Hänen silmissään kiilsi
kyyneliä. Sydämellisesti hän syleili vastatullutta.

Anna vastasi syleilyyn, ehkä ei aivan yhtä sydämellisesti. Sitten hän
ojensi kätensä Harjulan rouvalle.

-- Kylläpä olet, Anna kulta, vanhentunut ja laihtunut, sanoi tämä
kuuluvalla äänellä. -- Voi, voi, ja niin monta lasta. Hoh hoo!

Hänen teräksenharmaat silmänsä tarkastivat kutakin erikseen ja
pysähtyivät uudelleen pastorin rouvaan.

-- Niin, niin, tuskinpa olisin sinua tuntenut enää, niin olet muuttunut.

Anna rouva hymyili heikosti, liikutustaan peittääkseen hän alkoi
puuhata lasten kanssa.

-- Saanko tarjota trillani herrasväen käytettäväksi? sanoi ruustinna.
Minulla on asioita täällä aseman lähettyvillä enkä tarvitse hevostani
ennen kuin iltapuolella.

Tarjous vastaanotettiin kiitollisuudella asianmukaisen kursailun
jälkeen. Kappalainen itse, hänen vaimonsa ja molemmat pikkupojat
asettuivat rovastin ajoneuvoihin. Tyttäret Liisi, Ulla ja Lotti
istuivat kieseihin, joilla pastori oli tullut perhettään vastaan.
Tavarat sijoitettiin häkkirattaille. Otettiin ystävällisesti
jäähyväiset asemalle vastaantulleilta naisilta ja lähdettiin ajamaan
kohti Pikkupappilaa.

-- Voi, Liisi, eikö tämä ole jännittävää? alkoi Ulla puhua. Hän oli
noin kaksitoistavuotias, ruskeahipiäinen, liikkeiltään kulmikas. Kun
hän istui hiljaa, silmät alasluotuina, oli hän mitättömän, miltei juron
näköinen. Mutta kun ruskeat, tavattoman eloisat silmät avautuivat,
vaihtui ilme kasvoissa, niinkuin maisema kirkastuu päivän pilvistä
valjetessa.

-- Minä ainakin olen hirveän väsynyt. Ja nälkäinenkin, valitti Lotti.
Hän painoi suurta nukkea rintaansa vasten ja näytti tyytymättömältä.

-- Lotti sinä, kuka puhuu nälästä ja väsymyksestä tällaisena tärkeänä
hetkenä. Voi, voi, minusta tuntuu aivan kuin olisin kuningatar, joka
tulee valtakuntaansa. Ja katsokaa, tytöt, kuinka kaunista täällä on.
Kuusimetsää, tuollaista ihanan tummaa, minne silmänsä luo, ja tällainen
hauska kiemurteleva tie. Ei tiedä mitä yllätyksiä joka uuden mutkan
takana on. Se on toista kuin kaupungissa, missä kadut ovat väsyttävän
suorat ja ikävät. Mitä nyt! Voi hyväinen aika!

Viimeinen ihastuksen purkaus johtui siitä, että matkustajiemme eteen
avautui punaiseksi maalattu silta, jonka alla virtasi vasta jäistä
vapautunut joki leveänä ja rauhallisena.

Ulla oli haltioissaan. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt juoksevaa
vettä.

-- Liisi, Liisi, huusi hän. Eikö tämä ole suurenmoista! Kas niin -- hän
pidätti henkeään --. Nyt olemme sillalla. Kop, kop. Sulkekaa silmät,
tytöt, kuuletteko, ritarijoukko ratsastaa vallihaudan yli prinsessaa
vastaan, kaviot kopisevat. Kop, kop.

Sillan herättämä mielikuva piti tyttöä äänetönnä jonkin aikaa. Mutta
äkkiä hän kysyi renkipojan puoleen kääntyen:

-- Onko näissä metsissä rosvoja?

-- En mää vaan tiärä, vastasi tappuratukkainen poika, saattaa ollakin.

-- Hui, kirkaisi Lotti, minä pelkään. Päästäkää minut trilloihin isän
ja äidin luo. Rosvot tappavat meidät.

-- Rauhoitu, Lotti, sinä olet typerä. Kuka rosvoja pelkää ilmipäivällä!
Ulla puhuu loruja, torui Liisi.

-- Minusta olisi kauhean jännittävää, jos noissa mustissa, syvissä
metsissä olisi rosvoja. -- Kas mikä talo tuo on? Tuo vihreänharmaa,
kolkon näköinen.

-- Se on Harjula. Siinä asuu Kemellin patruuna. Rouva oli asemalla.

-- Sekö, jota äiti sanoi Elviira tädiksi. Hän oli hirveän kuiva ja
hapan.

-- Älä lausu huomautuksia renkipojan kuullen, kuiskasi Liisi tuimasti.

-- Se on totta se. Meidän täytyy olla arvokkaita nyt, kun olemme
papintyttäriä. Ranssu, oletko sinä koskaan ennen kyydinnyt
papintyttäriä?

-- Kyyrittinhän mää viime viikolla yhtä.

-- Viime viikolla. Niin meidän Marttaa. Mutta sitä ennen?

-- En, mutta konstaapelin rouvaa olen kyyrinnyt. Ja kuvernöörin
vahtimestaria, joka kävi täällä Hämeenlinnasta tätinsä luona.

Liisi nauroi hiljaa. Ulla ei ollut oikein selvillä, tekikö Ranssu
hänestä pilaa. Mutta hän sai pian muuta ajattelemista, sillä kun
ajopelit valtamaantieltä poikkesivat Pikkupappilaan vievälle tielle,
kohosi näkyviin rivi korkeita, havupuitten peittämiä kukkuloita, joiden
välillä oli syviä notkoja eli "lukkoja".

-- Liisi, Lotti, katsokaa! huusi Ulla. Sellaisia korkeita, ihania
harjuja!

-- Tuo tuossa on Inkanlinna, selitti Ranssu, sen toisella puolella on
Kaunismäki ja tuo korkea, paljas harju on Keinumäki. Siinä on kylän
keinu, suuri kahreksan-aisainen. Ja tuo suo Inkanlinnan alapuolella on
Kantolan suo. Siinä kasvaa karpaloita kovasti. Mutta se upottaa.

-- Ai, kuinka soma punainen tupa, huusi Lotti osoittaen tien oikealla
puolella sijaitsevaa, hiukan ränsistynyttä mökkiä.

Ranssu ei vastannut, hän loi pelokkaan katseen sivulle ja hoputti
hevosta.

-- Mikä se oli? kysyi Ullakin. Hän oli huomannut Ranssun omituisen
käytöksen.

Vasta kun mökki oli jäänyt näkymättömiin, vastasi Ranssu matalalla
äänellä:

-- Se on paha paikka. Siinä asuu kummituksia, aaveita ja muita
menninkäisiä.

-- Äläs, huudahtivat Liisi ja Ulla yhteen ääneen. -- Miksi siinä
kummittelee?

-- Siinä asui näes ennen suuri pahantekijä. Hän ryösti monta ihmistä,
tappoi ja kätki ruumiit ja rahat lattian alle. Oli hänellä tytärkin,
sellainen keskenkasvuinen, ja senkin hän tappoi, kun tyttö uhkasi antaa
hänet ilmi. Sitten hän kääri hänet paperiin ja piilotti kellariin.
Yhtenä yönä muuan isäntämies sitten ajoi kotiin tästä sivu, ja siinä
seisoo kellarin päällä valkoiseen paperiin puettu tyttö ja vääntelee
käsiään, kuin olisi apua anonut.

-- Kaameata! hengähtivät tytöt.

-- Isäntä puhui sitä näkyään kylässä, ja kun tyttö näyttäytyi
muillekin, ajoi nimismies paikalle ja toimitti tutkimuksen. Ja silloin
tuli miehen kaikki pahat teot julki.

-- Kuinka hänen sitten kävi?

-- Ei sitä kukaan tiärä. Mökki oli tyhjä, kun nimismies tuli, eikä
rosvoa sen koommin kuulunut. Sanoivat, että hän itsekin oli nähnyt sen
paperipukuisen tyttärensä haamun ja peljästyksissään karannut metsään
tai virtaan. Herra hänet ties. Mutta vanhat ihmiset kertovat nähneensä
hänen täällä vielä liikuskelevan mökkinsä ympärillä aarteitaan
hakemassa.

-- Kamalaa!

Tytöt vetäytyivät vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja loivat aran
katseen taakseen. Kaamea juttu oli sulkenut Ullankin suun.

-- Tuossa on Pikkupappila, sanoi Ranssu äkkiä osoittaen
piiskansiimallaan suoraan eteen.

Tumma havumetsä, joka tähän asti oli sulkenut tien, hävisi antaen
sijaa viljelysmaille, ja matkustajien silmien eteen avautui peltoja
ja niittyjä sekä vasemmalla korkea mäki. Sen alla kohosi matala,
kellertävä puurakennus. Mäen rinteellä levitti ryhmä suuria koivuja
punertavia oksiaan. Ylimpänä mäen harjalla kasvoi vanhoja haapoja
muodostaen laajan lehtimajan, joka näin huhtikuun lopussa vielä oli
alaston.

Hevonen ajoi pihaan. Portailla seisoi seitsentoistavuotias Martta sisar
ja tukeva palvelustyttö.

-- Martta, Martta, meillä on ollut ihana matka! huusi Ulla ja hyppäsi
rattailta alas sellaisella vauhdilla että olisi tupsahtanut maahan suin
päin, ellei renkipoika olisi saanut hänestä kiinni.

-- Se on erin elävä likka tämä, tuumi Ranssu palvelustytölle, joka
riensi auttamaan.

-- Onko täällä navetta ja lehmiä? huusi Lotti. Ja puskevatko lehmät,
Martta?

Nyt ajoivat trillatkin pihaan. Martta riensi syleilemään äitiä.

-- Tervetuloa kotiin, rakas äiti. Onko äiti hyvin väsynyt? puheli hän
hellästi. Antaa tavaroitten olla. Riikka ja Ranssu ja minä kannamme
ne sisään. Olen kattanut päivällisen ja kahvin ruokasaliin. Lauri ja
Kaarlo poju, tervetulemaan! Tiedätkös, Kaarlo, täällä on pieni varsa ja
kolme somaa vasikkaa.

-- Minä ajoin hevosta, selitti Kaarlo, mutta Lauri on vielä liian
pieni. Hän kärtti ohjaksia, mutta minä en antanut eikä isäkään.

Pikkupappila, jossa tätä ennen vuosikausia oli elänyt vanha kivulloinen
kappalainen vaimoineen, täyttyi äkkiä virkeällä elämällä. Lasten
innokkaat äänet kajahtivat mataloissa suojissa. Käytiin huoneesta
toiseen, suunniteltiin ja arvosteltiin.

-- Rakennus ei ole kehuttavassa kunnossa, selitti Martta, mutta aikaa
myöten saamme ne kyllä asuttavaksi. Onhan täällä meillä kuitenkin
enemmän huoneita kuin kaupungissa.

-- Martta kulta, olethan saanut vierashuoneen jo oikein somaksi.
Ikkunoissa verhot, ja meidän vanhat rakkaat mahonkihuonekalumme.
Kiltti, ahkera tyttöni. Täällä on oikein kodikasta.

Äiti syleili tytärtään, ja Martta katseli häntä silmissä hellä katse
kuten aina hänen luodessaan ne rakastettuun äitiin.

-- Mutta, Martta, -- mistä tämä on tullut? Äiti oli pysähtynyt pienen
vanhanaikaisen neulomapöydän eteen. Se oli ruusupuuta, hiukan kulunut,
mutta silti vielä siro.

-- Sen on vanha Kristiina täti lähettänyt.

-- Gustaava tädin neulomapöytä. Ja Kristiina täti on lähettänyt sen
minulle, sanoit?

Äidin ääni oli kiihkeä, kyynelverhoinen.

-- Niin, äiti, se saapui tänä aamuna. Muuan nuori poika toi sen.

-- Eikö ollut mitään kirjettä mukana?

-- Ei. Poika sanoi vain, että Kristiina neiti lähetti tämän pastorin
rouvalle ja paljon terveisiä.

-- Rakas Kristiina täti. Miten hienosti hän on ajatellut. Voi, lapset,
tulkaa katsomaan. Parempaa tervetuliaislahjaa ei äiti olisi voinut
saada.

Lapset katselivat hiukan ihmeissään äidin kiihtyneitä kasvoja.

-- Minusta pöytä on hirveän vanhan näköinen, huomautti Lotti.

-- Niin, se on hyvin, hyvin vanha. Gustaava täti sai sen miehensä
isältä, kenraali Schöringiltä, morsiuslahjaksi, ja kun hänen poikansa
Herman Schöring meni naimisiin, lahjoitti Gustaava täti sen nuorelle
miniälleen. Se oli aina meidän nuorten ihastus. Se on täynnä mitä
ihmeellisimpiä lokeroita ja pikku laatikoita. -- Kummallista, että
Kristiina täti hennoi luopua siitä. Äiti jäi tuumivan näköiseksi. --
Merkitseeköhän se sitä, että Ulrik Schöring on kuollut? Hänen vaimonsa
olisi pitänyt saada tämä.

Isä löi äitiä olkapäille.

-- Kas niin, pappilan muori, jätä tuo vanha muistomerkki ja tule
maistamaan Martan herkkuja. Mitä muuten arvelet valtakunnastamme? Eikö
kaikki ole mainiota? Minulla on suurenmoisia tuumia. Aion panna alulle
pellavanviljelyksen, joka parissa vuodessa tuottaa meille tuhansia.

Pastorin harmaat silmät olivat täynnä eloa ja innostusta.

Iloisesti hyräillen ja joustavin askelin hän poistui ruokailuhuoneeseen.

Vaimo katseli surunsekainen hymy huulillaan hänen jälkeensä. Sitten hän
kääntyi Martan puoleen.

-- Näyttää siltä kuin isä alkaisi viihtyä. Pelkäsin hänen ikävöivän
koulutointa. Ja miten tottunee hän papin tehtäviin?

-- Kyllä hän tottuu. Rippikoulu alkaa viikon kuluttua, ja siitä isä
tulee paljon pitämään. -- Oi, äiti! -- Martta veti syvän henkäyksen.
-- On niin ihanata, ettei illalla maata mennessään tarvitse huolehtia
perunoista ja maidosta ja kaikesta muusta. Eikä vuokranmaksusta tai
haloista.

-- Tyttöni on liian aikaisin saanut kantaa köyhyyden taakkaa. Meidän
olisi pitänyt sinua enemmän säästää.

-- Mihin minä sitten kelpaisin, ellen taloushuolia kantamaan? En ole
kaunis kuin Minna enkä hyväpäinen kuin Liisi. Jokin hyvä ominaisuus kai
minullakin pitää olla.

Martta hymyili hyvää, päivänpaisteista hymyään.

Lapset lähtivät syötyään löytöretkille. Pojat juoksivat ulkona
renkipojan jäljestä, tutkivat tallin ja ajokaluvajan, kastelivat
jalkansa lätäköissä ja palasivat viimein Martan hoiviin märkinä ja
väsyneinä.

Liisi alkoi purkaa arkkujen ja suurten juurikorien sisällystä, mutta
viedessään keittoastioita keittiöön hän jäi sille tielle. Lotti
lähetettiin häntä noutamaan ja palasi tyhjin toimin.

-- Liisi ei minua edes kuullutkaan, selitti hän äidille ja Martalle.
-- Hän on kiivennyt keittiön pöydälle ja lukee vanhoja sanomalehden
vuosikertoja, joilla seinät on paperoitu. Minun mielestäni hän voisi
tulla ja auttaa poikia nukkumaan, niin Martta ennättäisi avata arkun,
missä nukkeni ovat. Ne raukat ovat olleet jo kaksi päivää sinne
sullottuina.

-- Siinä saa Ulla sinua auttaa. Minä en nyt ennätä, sanoi Martta.

Ulla oli jonkin aikaa ahkerasti kanniskellut pienempiä myttyjä pihalta
sisälle, mutta oli nyt kadonnut hänkin.

-- Minä olen täällä! kuului viimein vastaus Lotin itkuisiin huutoihin.

-- Täällä vinnillä.

Lotti kapusi ylös kapeita vinnin portaita. Ulla seisoi keskellä pimeätä
ullakkoa tomuhiukkasten tanssiessa kirkkaassa valojuovassa.

-- Huh, täällä on pimeää, sanoi Lotti.

-- Ja kauhean salaperäistä. Muistatko ullakkohuonetta kauniin Helena
rouvan linnassa ja salaperäistä Kullenmiestä? Ja nuo portaat ovat aivan
sellaiset, että voi kuvitella Esbern Snaren vierähtäneen niistä alas ja
taittaneen niskansa.

-- Ulla, sinä olet kauhea. Tule heti pois, minusta täällä on
kammottavaa.

Mutta kammostaan huolimatta Lotti varovasti astui peremmälle Ullan
innostuneena selittäessä:

-- Täällä on jännittäviä komeroita ja kummitussoppia ja korkeita
pakkalaatikoita, joissa voi nukkua joku kauan sitten kuollut morsian,
joka on piiloutunut hääiltanaan, koska hän ei tahtonut mennä naimisiin
ruman, vanhan miehen kanssa ja -- -- --

Lotti kirkaisi.

-- Sinä et saa pelottaa minua. Ulla oli lähennyt ovea ullakon perällä.

-- Uskallammeko avata tämän?

-- Ei, ei, kirkui Lotti. Siellä on varmaan joku. Etkö kuule rapinaa?

-- Lotti, kuiskasi Ulla salaperäisellä äänellä. -- Sisällä voi olla
joku onneton vanki, joka on saanut olla syömättä monta viikkoa. Ehkä
pieni lapsi, jonka julma äitipuoli on sulkenut sisään. Me pelastamme
hänet, hän on laiha kuin luuranko.

-- Ei, ei, älä avaa. Minua pelottaa.

-- Lotti, sinä olet sydämetön. Tahdotko, että lapsiraukka nääntyy
nälkään ja janoon?

Uljaana, joskin sykkivin sydämin Ulla läheni ovea, Lotti seurasi hänen
kintereillään arasti pälyen ympärilleen.

Ulla väänsi lukkoa. Ovi narisi kaameasti.

-- Nyt, kuiskasi tyttö ja avasi oven.

Kirkaisu, pakenevien jalkojen töminää, ja Lotti vyöryi kuin pallo alas
jyrkkiä portaita hämmästyneen pastorin jalkoihin.

-- Hiljempaa, tyttö! Mitä tämä tietää?

Lotti oli niin pökerryksissä, ettei osannut muuta kuin nyyhkyttää.
Nolon näköisenä seisoi Ulla alimmilla portailla.

-- Lotta pelästyi Riikkaa, selitti hän hämillään.

-- Sus sentään, puhkui Riikka ylempänä portailla. Minä olen vinnillä
asettamassa paikoilleen arkkuja, niinkuin pastuurska käski. Yht'äkkiä
avautuu ovi ja kuuluu sellainen kirkuna, että luulin henkeni lähtevän,
niin pahasti säikähdin.

Isä katseli tyttöihin kysyvästi.

-- Ulla sanoi, että vinnillä kummitteli, nyyhkytti Lotti, ja että
kamarissa oli lapsi, joka oli laiha kuin luuranko. Ja kun hän avasi
oven, oli siellä jotain valkoista, joka kohosi niin korkeaksi kuin
katto. Minä luulin, että se oli kummitus.

-- Minähän se olin, joka kohosin pystyyn, kun olin polvillani arkun
edessä, huomautti Riikka kiukkuisesti. -- Ei minua kukaan tähän asti
ole kummitukseksi haukkunut.

-- Joko sinä, Ulla, taas olet esillä tyhmyyksinesi? torui Martta sisar,
joka oli tullut paikalle melun kuullessaan. -- Lotti, mene nukkumaan,
ihanhan sinä vieläkin vapiset.

-- Oletpa sinä, Ulla, koko älyniekka, sanoi isä purevasti.

-- Lotti on hirveä pelkuri, mutisi Ulla. Hänen huulensa vapisivat.

-- Lotti saa aina olla koekaniinisi, torui Martta edelleen. Sinä
kiusaat lapsi rukan hengiltä vielä.

"Lapsi rukka" kierteli vaaleita kutrejaan sormiensa ympäri ja näytti
kyyneleisine sinisilmineen suloiselta marttyyrilta.

Ulla tunsi, että häntä kohdeltiin väärin. Niin -- hän oli kyllä sen
huomannut. Ei kukaan koko avarassa maailmassa häntä rakastanut. Ei
äitikään. Olisihan Martan pitänyt ymmärtää, ettei hän tahallaan Lottia
säikytellyt. Oli vain ollut niin jännittävää kuvitella sellaista
kummituksista ja muista.

Hän nieli itkuaan ja lähti ulos pihalle. Poissa oli iloinen mieliala.
Elämä oli synkkää ja pimeää. Oli ehkä paras lähteä metsään ja kuolla
jonnekin -- esimerkiksi tuon vanhan männyn juureen, joka näkyi tuolla
kaukana. Tai sitten pajupensaiden alle, lirisevän puron reunalle.

Mahtoiko siellä olla pajuja? Ja lirisevä puro? --

Mitäs jos lähtisi katsomaan!

Ulla kapusi mäkeä ylös.

-- Kyllä isä ja Martta sitten katuvat, kun olen kuollut. Katukoot!
Mutta äitiä minä säälin. Hän varmasti itkee kovin.

Ja äidin surua ajatellessaan Ulla alkoi itsekin itkeä.

Oli kuulakka kevätilta. Metsä seisoi punaisena ja ruskeana, pajut
olivat kullankeltaiset. Kaukana kuului jäniksen paapatus ja teerien
kukerrus.

Ja tuolla -- Ulla pysähtyi hämmästyneenä, silmät laajenivat
ihastuksesta.

Korkealla metsän takana kohotti Keinumäki yksinäistä mahtavaa
harjaansa. Etelä- ja länsirinnettä peitti havumetsä, mutta muuten se
oli karu ja alaston -- siellä täällä kukkulalla nousi vain joku hoikka
mänty paljasrunkoisena, pieni huisku latvana. --

Ullan kädet olivat painuneet ristiin.

Pieni itikka hän oli mahtavan jättiläisen rinnalla. Pieni, mitätön
ihmisolento.

Yltympärillä seisoi metsä hiljaisena. Ulla tunsi sen huokuvan syvää
myötätuntoa, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

-- Ole rauhassa, pieni ihmislapsi, me ymmärrämme sinua. Me tiedämme ja
tunnemme kaiken. Tule vain meidän luoksemme.

Ulla nyökäytti hymyillen päätään vuorelle.

-- Tänä iltana en vielä kapua harjallesi, mutta huomenna ja ylihuomenna
ja sitten joka päivä.

Hän levitti käsivartensa ja päästi pitkän joikuvan sävelen.

-- Onnellinen, onnellinen olen minä, hyräili hän juostessaan mäen
rinnettä alas syli täynnä urpuisia lepänoksia.



TOINEN LUKU


Oli kirkas sunnuntai -- huhtikuun viimeinen -- kun Pikkupappilasta
oikein joukolla ensi kerran lähdettiin kirkkoon. Jo varhain aamulla
olivat lapset liikkeellä ja touhussa.

-- Et kai aio ottaa Hildua mukaan? kysyi Ulla ihmetellen Lotilta
nähdessään hänen vetävän viheriäistä samettimekkoa nuken ylle.

-- Tietysti. Hildu on jo siksi vanha, että voi päästä mukaan. Muut
nuket jätän kotiin.

-- Minä en usko, että nukkeja voi viedä kirkkoon, sanoi Ulla. Sinun
pitää muistaa, että isä nyt on pappi ja meidän täytyy käyttäytyä
arvokkaasti.

-- Minä en jätä Hildua kotiin, kuului Lotin itsepintainen vastaus.

-- Hevoset ovat valjaissa, huusi Kaarlo ovella.

Nelipyöräisiin trilloihin, jotka isä oli ostanut edellisen papin
leskeltä, asettuivat isä, äiti, pojat ja Lotti. Hildun riisti itkevän
äitinsä sylistä Martta varsin kovakouraisesti.

Ulla ja Liisi asettuivat nappularattaille, Ranssu ajomiehenään. Martta
jäi kotiin huolehtimaan päivällisestä.

Ullan sydän tykytti niin kovasti, että hän luuli muiden kuulevan,
kun hän äidin jäljessä ja sisarusten seuraamana astui pitkin kirkon
käytävää ja asettui papin penkkiin, jossa vanha ruustinna jo ennen
heitä istui ja ystävällisesti nyökäyttäen teki tilaa.

Miten juhlallista oli täällä kaikki -- vanha, valkoinen kirkko,
kullalla silattu saarnastuoli, matalat lehterit, kirkasvärinen
alttaritaulu, joka kuvasi Jeesuksen ristiltäottamista.

Urut soivat, pappi astui alttarille hitain, arvokkain askelin.

Isäkö se oli? Tuo kookas, mustakaapuinen mies, juhlallisen ankara ilme
kasvoillaan! Isä, joka viimeksi eilen kuokki ja kylvi puutarhassa ja
tänä aamuna istui aamiaispöydässä syöden ohrapuuroa kuten muutkin
kuolevaiset. Hän näytti nyt miltei yliluonnolliselta olennolta.

"Herra olkoon teidän kanssanne", messusi pastori.

Ullaa värisyttää. Tuntuu siltä, että tämä on ihanin hetki hänen
elämässään. Hän yhtyi seurakunnan veisuuseen hartain mielin.

"Niin myös sinun henkesi kanssa."

On ihmeellistä, että hän istuu tässä ja rukoilee ventovieraiden
mukana Herran varjelusta isälle. Sydän täyttyy onnesta tulvilleen.
Hän rakastaa kaikkia näitä ihmisiä, lihavia emäntiä, rumia ryppyisiä
eukkoja, nuuskaavia äijiä, nuoria punaposkisia tyttöjä. Hyviä ihmisiä
ne ovat, rukoilevat isän puolesta.

Ja isä muuttuu kuin toiseksi. Ikään kuin läheisemmäksi, mutta samalla
kaukaiseksi, miltei pyhäksi.

Kun Ulla hetkistä myöhemmin kääntyi katsomaan äitiä, istui tämä
penkkiin kumartuneena ja itki hiljaa.

Äiti itki!

Pappilan lapset vaihtoivat silmäyksen. He eivät ymmärtäneet, miksi
äidin kyyneleet vuotivat, tunsivat vain hetken juhlallisuuden sitä
syvemmin.

Pastorin rouva eli muistoissa. Vanha rakas kirkko loi esiin lapsuuden
ja nuoruuden ajan. Tuossa saarnastuolin alla, vasemmalla, oli ollut
Kaunialan penkki. Siinä oli joka sunnuntai istunut Gustaava Schöring,
vanha patrunessa, suorana ja ankarana, kartanon nuoret rinnallaan. Niin
kauan kuin Gustaava täti eli, ei kukaan Kaunialan perheestä vanhaa
patruunaa lukuun ottamatta saanut jäädä pois kirkosta. Ei elämäniloinen
Herman setäkään halunnut vastustaa, kun äiti ilmoitti, että hevosia oli
varattu _kaikille_ perheenjäsenille kirkkomatkaa varten.

Tuossa alttarin edessä he olivat kaksikymmentäviisi vuotta sitten
polvistuneet Herran pyhälle ehtoolliselle, kaunis, iloinen Agnes
Schöring ja hänen serkkunsa, köyhä Anna. Toinen kuoli aikaisin
vieraalla maalla, toinen istui nyt tässä lapsiparven ympäröimänä.

"Rukoilkaamme."

Äiti säpsähti. Miten hän olikaan antanut maallisten ajatusten vallata
mielensä! Nopeasti hän painoi päänsä alas. Kuunteli rakkaan tutun
äänen lukevan vanhoja ihania sanoja. Saman äänen, joka kaksikymmentä
vuotta sitten oli saanut hänen sydämensä sykkimään ja poskensa
hehkumaan. Isä kulta, tukka oli harmennut ja ryhti käynyt kumaraan sen
jälkeen, kun hän nuorena ylioppilaana oli saapunut Kaunialan kartanoon
kotiopettajaksi majuri Schöringin ainoalle pojalle.

Jumala suojelkoon häntä, suojelkoon kotiamme ja lapsiamme.

Äiti vaipui hiljaiseen rukoukseen.

Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli moni pitäjäläinen tervehtimään uutta
pastorinväkeä. Usea vanhemmista ihmisistä muisti vielä hyvin Anna
neidin, vanhan patruunan veljentyttären ja kasvatin. Ja pastori oli
kerran ylioppilaana saarnannut kirkossa.

-- Ja korean saarnan pitikin, sanoi muuan komearyhtinen vanha emäntä
pastorin rouvalle. -- Se vielä muistetaan ja sitä varten hänet tänne
tahdottiin.

Lapset katselivat uteliaina ja tärkeän näköisinä ympärilleen. Lotin
suloiset sinisilmät ja pitkät kiharat herättivät ihastusta.

-- Siunatkoon, ihan kuin Herran enkeli, kuiskasi joku.

Liisi oli kadonnut. Hän kulki kirkkotarhassa ja tutki
hautakirjoituksia. Vanhat hautakivet olivat hänestä mielenkiintoisemmat
kuin ihmiset kirkkomäellä. Pieneen muistikirjaan hän merkitsi vanhimmat
ja huomattavimmat nimet, vuosiluvut ja muistokirjoitukset.

Hautuumaan perällä, kahden ikivanhan kuusen suojaamana kohosi jykevä,
sammaltunut graniittikivi. Siihen oli kultakirjaimin kaiverrettu:

    Tässä lepäävät Herran rauhassa ylösnousemista odottaen

         Kaunialan rälssitilan omistaja
        Kenraali Herman Ulrik Schöring
              s. 1754 -- k. 1828
                  Puoliso
        Hedvig Matilda o.s. v. Heintze
              s. 1760 -- k. 1818
                  Patruuna
            Ulrik Vilhelm Schöring
              s. 1786 -- k. 1846
                  Puoliso
        Gustaava Vilhelmiina o.s. Blylodh
              s. 1806 -- k. 1868
                  Majuri
            Herman Ulrik Schöring
              s. 1824 -- k. 1874
                  Puoliso
            Olivia Henrietta o.s. Rehn
              s. 1829 -- k. 1878
                  Lapset
            Gustaf Vilhelm
              s. 1848 -- k. 1850
            Ruth Olivia
              s. 1849 -- k. 1866

Liisi tarkasti kiinnostuneena pitkää sukuluetteloa. Kaunialan kartanon
omistajia oli siinä kolme sukupolvea. Kenraali Schöring oli ollut äidin
isoisä. Äidin puolelta olivat he, pappilan lapset, samaa sukupuuta.

Gustaf Vilhelm ja Ruth Olivia olivat kuolleet, Agnes samoin ja
luultavasti Ulrik myös, vaikka heidän nimensä eivät olleet kivessä.

Liisi seisoi ajatuksiin vaipuneena hautakummun ääressä.

-- Niin häviää kokonainen suku.



KOLMAS LUKU


Vapunpäivä koitti sumuisena, mutta pastori lupasi päivänpaistetta ja
lapset luottivat häneen, vaikka hyvin tiesivät isän ilmanennustusten
yhtä usein pettävän kuin pitävän paikkansa.

Äiti ja Martta olivat olleet jalkeilla kello neljästä aamulla. He
olivat leiponeet ja paistaneet. Riikka oli pessyt lattiat ja Martta
silittänyt uutimet ikkunoihin.

Ulla istui lastenhuoneen pitkällä pöydällä, heilutti jalkojaan ja
lauloi kovalla äänellä:

    Papinrouvat, papinrouvat nyt taas iloitkoot,
    koska saavat luottaa,
    että kaksi vuotta
    vielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.

-- Häpeä, Ulla, tuollaisia renkutuksia ei lasten sovi laulaa, nuhteli
Martta.

-- Renkutuksia! Tämä on oikein kirjassa painettu. Ja siinä puhutaan
papeista. Tulee seurata aikaansa, rakas Martta.

-- Älä lörpöttele, vaan tule kiillottamaan isän saappaita.

-- Martta kulta, jos sinun välttämättä täytyy komentaa meidät työhön,
niin ehdotan, että minä menen metsään poimimaan vähän sinivuokkoja.
Tiedän päivänpaisteisen paikan Keinumäen etelärinteellä, missä ne
varmaan jo ovat auenneet. Liisi voi kiillottaa isän saappaat.

-- Älä luulekaan niin helpolla pääseväsi, huudahti Liisi, itse
pujahtaisit metsään, ja minä saisin harjata saappaita. Ei, hyvä
mamselli, se ei kelpaa.

-- Anna Ullan mennä. Hän tietää parhaat kukkapaikat. Ja sinivuokot
kahvipöydässä sopivat mainiosti sinivalkoisiin kuppeihimme.

Liisi sulki raskaasti huoaten kirjansa ja nousi luoden Ullaan
harmistuneen katseen.

-- Joudu ajoissa kotiin pienentämään sokeria, huusi Martta Ullan
jälkeen. -- Ja jauhamaan kahvia.

-- Kyllä, kyllä, lupasi Ulla. Mutta kahvit saa Lotti jauhaa.

Hän juoksi ylös pitkin kapeata kujaa kuin siivillä kiitäen. Sumu
oli hälvennyt, ja aurinko paistoi hymyilevänä sinisellä taivaalla.
Siimeksessä, missä vanhojen kuusien oksat estivät päivältä pääsyn,
loisti lumi vielä valkoisena. Mutta muutoin oli maa paljaana, ja heikko
aavistus vihantaa pani sydämen sykkimään kevätonnesta.

Ja tuolla -- Ulla pysähtyi ihastuneena -- tuolla kasvoi sinivuokkoja,
kymmenittäin, sadoittain. Aurinko oli ne vastikään herättänyt
lämmöllään, ne olivat kuin pienet, kylvystä vastanousseet
sinisilmä-keijukaiset. Riemuhuudoin juoksi Ulla niiden luo. Varovasti,
yksitellen hän ne poimi.

-- Te rakkaat, rakkaat, kuiskasi hän suudellen hellästi sinisiä
terälehtiä.

Hetkistä myöhemmin kuuli Martta tullessaan leivintuvasta pihan yli
hänen kaikuvalla äänellä laulavan:

    "Ah voi, kuinka kauheasti,
    suru vaivaa mieltäni,
    kun mun täytyy lähteä
    ja tänne jättää kultani."

Martta pudisti päätään. -- Ei ole hyvä, että Riikka opettaa lapsille
kaikenlaisia renkutuksia, sanoi hän äidille keittiössä.

-- Niin, sanoi äiti huolestuneena. Ei isäkään siitä pidä. Pappilan väen
tulisi kaikessa olla esikuvana. Mutta emmehän voi kieltää palvelijoita
laulamasta.

-- Tyttöjä voisi ainakin kieltää.

Äiti oli luonut katseensa mäelle. Sen rinnettä astui Ulla kädet täynnä
sinivuokkoja, harakanvarvuista kiedottu vihanta seppele hiuksilla. Nyt
hän lauloi, niin että piha raikui.

    "Voi, voi, voi, kun kullalleni
    on niin pitkä matka."

Äidin tummiin silmiin tuli lämmin loiste. Jos kuka hänen lapsistaan
niin juuri Ulla oli äidin sydäntä lähellä. Ulla oli hän itse lapsena --
juuri samanlainen -- herkkä kyyneliin, herkkä iloon oli hänkin ollut --
ajattelematon ja ajattelevainen -- vastakohtia täynnä.

-- Ovathan ne kuitenkin kansanlauluja, sanoi hän puoliääneen kuin
puolustaen Martalle.

Martta ei vastannut. Hän leikkasi kullankeltaista sisarkakkua
tasaisiin, säännöllisiin viipaleisiin.

Pikku pojat ryntäsivät sisään.

-- Vieraita tulee!

Punainen, vanhuuttaan kallistuva veräjä avautui, ja pihalle ajoivat
pappilan nelipyöräiset. Pastori itse ohjasi vanhaa, hidasta
Liinaharjaa. Hänen rinnallaan istui suorana vanha nainen.

-- Kristiina täti!

Pastorin rouva riensi nopeasti vastaanottamaan vierasta.

Kristiina Blylodh kohotti vältellen molempia käsivarsiaan torjuakseen
Annaa, joka tahtoi auttaa häntä trilloista maahan.

-- Älä ole hätäinen, Anna. Minä pääsen kyllä itse. Kunhan vain löydän
keppini. Siinä se onkin. Kas niin, ojenna nyt kätesi. Varovasti,
varovasti. Voi, voi, Anna, sinä olet aivan yhtä hätäinen kuin ennen
tyttönä.

Hitaasti ja varovasti pääsi vanha neiti viimein maahan. Tuntiessaan
vakavan maakamaran jalkainsa alla hän huoahti helpotuksesta ja kääntyi
pastorin puoleen.

-- Kiitos kyydistä. -- Mutta hyväinen aika, ridikyylini, missä on
ridikyylini? Se on varmaankin pudonnut. Siinä olivat silmälasini. Ilman
niitä en näe mitään.

Alkoi kova etsintä, jonka kuluessa Kristiina täti voihki ja hätäili.
Viimein Martta, joka myös oli rientänyt pihalle, löysi vanhan mustan
laukun jalkapeitteen alta. Kristiina täti vastaanotti kaivatun
aarteensa kiihtyneenä.

-- Kiitos. Pelkäsin sen jo pudonneen ajopeleistä. Ja nyt vielä huivini,
kas niin, nyt olen valmis astumaan sisään.

Pastori ojensi käsivartensa vanhalle tädille. Hän oli tavallisen
miehen mittainen, mutta Kristiina täti oli vielä pitempi. Suorana
ja komearyhtisenä hän astui, toisella kädellä nojaten keppiinsä.
Pastorin rouva ja lapset seurasivat jäljestä. Äiti hellästi hymyillen,
lapset hämillään. Vanha täti oli heistä perin omituinen. Hän ei ollut
tervehtinyt ketään, tuskin luonut heihin katsettakaan.

Eteiseen päästyään Kristiina täti alkoi vapautua päällysvaatteista
suurella huolella. Hän irroitti päästään pienen mustan hatun, joka
kuminauhalla oli kiinnitetty leuan alle, puhalsi siitä tarkoin jokaisen
tomuhiukkasen, silitti harsoa, kunnes siitä rypyt olivat oienneet ja
laski molemmat esineet varovasti hyllylle. Päällystakkinsa hän ojensi
Martalle:

-- Tämän sinä kai harjaat, hän sanoi. Puhdista liepeet hyvin.

Sitten hän otti ridikyylistä esille mustan pitsipäähineen, ravisti
sitä tuokion ja laski sen sitten harmaille, sileäksi kammatuille
hiuksilleen. Senjälkeen hän irroitti hametta kannattavan kuminauhan
vyötäisiltä, kääri sen huolellisesti kokoon ja pisti laukkuunsa.
Ja viimein hän kääntyi isäntäväkensä puoleen. Hänen suuret, hiukan
kulmikkaat kasvonsa loistivat älyä ja hyvyyttä. Hoikan, hennon Annan
hän sydämellisesti veti luokseen.

-- Olen niin iloinen, pikku Anna, kun olen saanut sinut tänne. Kiitos
siitä, että lähetit miehesi minua hakemaan.

Pastorin rouva hymyili vesissä silmin.

-- Rakas Kristiina täti, olisin mielelläni tullut heti sinua
tervehtimään, mutta meillä on ollut täällä niin paljon puuhaa, etten
mitenkään ole ennättänyt. Ja kiitos, kiitos kauniista lahjastasi,
rakkahin täti. Miten hennoit siitä luopua?

Kristiina täti taputti hyväntahtoisesti häntä selkään.

-- Niin katsos, sanoi hän, minä olen jo vanha ja saatan milloin tahansa
kuolla. Vanha ompelupöytä on minulle rakas, ja sinä olet lähin sen
saamaan. Puuttuisi vain -- tässä tuimistuivat vanhan neidin kasvot, --
että Alma Örnfelt tai Elviira Kemell sen perisi.

-- Entä jos Agnes tai Ulrik vielä palaisivat? kysyi Anna arasti.

Kristiina täti pudisti surullisesti päätään. -- Sitä en usko. En ole
kuullut heistä kummastakaan vuosikausiin. Agnes rukka kirjoitti kyllä
joskus äidilleen, mutta sitten kirjeet äkkiä lakkasivat tulemasta. Ja
Ulrik ei äitinsä kuoleman jälkeen ole kirjoittanut riviäkään.

-- Ulrik raukka, hän on kai sortunut suuren maailman pyörteisiin, sanoi
pastori.

-- Sitä en usko, sanoi Kristiina täti tiukasti. Poika ei ollut sen
luonteinen. Mutta hän on voinut joutua jonkin onnettomuuden uhriksi.

Vanha neiti oli vaipunut istumaan vierashuoneen mukavaan kiikkutuoliin.
Varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, ne näyttivät vanhoilta ja
kuihtuneilta.

-- Ulrik oli aina minun lempipoikani, sanoi hän. Hän muistutti
isoisäänsä.

Anna katseli säälien vieraansa älykkäitä, isopiirteisiä kasvoja.
Kristiina Blylodh, Gustaava Schöringin ainoa sisar, oli ollut kuin
perheenjäsen Kaunialassa. Anna muisti kuulleensa, että patruuna
Schöring, kuten häntä usein sanottiin, oli vanhempainsa tahdosta
valinnut sisaruksista vanhemman ja kauniimman -- Gustaavan. Mutta kälyä
hän oli pitänyt suuressa arvossa. Kristiina oli sisartaan henkevämpi,
ja lanko keskusteli mielellään hänen kanssaan, kenties käly ymmärsi
paremmin hänen luonnettaan kuin vaimo.

Kun Olivia rouva, Herman Schöringin nuori, hemmoteltu vaimo, tuli
taloon, kohteli hän Kristiina tätiä yliolkaisesti. Täti oli hänen
mielestään naurettava vanhapiika. Loukkaantuneena Kristiina muutti pois
Kaunialasta pari vuotta lankonsa kuoleman jälkeen ja kävi vain lyhyillä
vierailuilla Kaunialassa.

Mutta kun sitten kaikki luhistui majurin kuoltua ja leski jäi
avuttomana sukulaisten armoille -- kenen luona hän silloin sai kodin?
Kristiina tätiin, "vanhaanpiikaan", hän silloin turvautui mieluummin
kuin omiin lähimpiin sukulaisiinsa. Ja köyhänäkin -- hän oli myös
kadottanut suurimman osan omaisuuttaan sisarenpojan vararikossa -- täti
avasi mielellään hänelle kotinsa.

Pastori astui huoneeseen keskeyttäen Annan mietteet.

-- Kai Kristiina täti jää meille nyt koko päiväksi? kysyi hän.

Kristiina täti ravisti päätään.

-- Ei, kiitos, sanoi hän. Teille tulee arvattavasti vieraita, ja minä
olen viime aikoina ollut niin vähän ihmisten seurassa.

-- Mutta, täti, ethän toki aikone niin pian lähteä? Et sinä ennen
ole ihmisiä vieronut, pikemmin päinvastoin. Sinähän ennen aina pidit
vireillä keskustelua, kun Kaunialassa oli vieraita. Muistatko?

Täti hymähti surumielisesti.

-- Muistan kyllä, Anna kulta. Mutta se oli silloin. Nyt olen köyhä
vanha nainen, jolla on hyvin kulunut ja vanhanaikainen puku. Kristiina
Blylodhista on vain rauniot jäljellä.

-- Mutta, täti, mikä pukuasi vaivaa? Olethan yhtä hieno mustassa
silkkipuvussasi kuin kuka hyvänsä.

Kristiina täti nauroi makeasti.

-- Niin, niin, kuka sitä uskoisi. Tämän silkkihameen teetin Elviira
Kemellin häihin -- siitä on nyt kaksikymmentäkolme vuotta. Hame ja minä
sopeudumme hyvin, mutta Elviira Kemelliä en mielelläni tapaa. Hän ja
hänen hieno sisarensa kohtelivat tunnottomasti Oliviaa, joka oli heidän
oikea serkkunsa. Olen sanonut heille siitä suorat sanat, ja siitä he
eivät pitäneet.

Anna ja pastori vaihtoivat leikillisen silmäyksen. He tunsivat
Kristiina tädin "suorat sanat". Hän oli arvosteluissaan säälimätön, jos
hänen tarkan tarkkaa oikeudentuntoaan loukattiin.

-- Teillä on siis kireät välit, kuten sanotaan, Harjulan väen ja
Örnfeltien kanssa.

-- En pidä kitsaista, kovasydämisistä ihmisistä, sanoi Kristiina täti
lyhyesti.

Martta oli keskustelun aikana tuonut sisään kahvitarjottimen.

-- Jos Kristiina täti on väsynyt eikä halua tavata ihmisiä, sanoi hän
punastuen rohkeuttaan, voisi hän ehkä levätä vierashuoneessa sen aikaa
kuin muut vieraat ovat täällä.

Kristiina täti loi lasiensa takaa kiinteän katseen puhujaan.

-- Käytännöllinen tyttö, sanoi hän. Se ihmetyttää minua, Anna, sillä
sekä sinä että miehesi olette kovin epäkäytännöllisiä.

Pastorin rouva nauroi, mutta pastori kysyi ihmetellen:

-- Olenko minä tädin mielestä epäkäytännöllinen?

-- Se, että sinä, mies kulta, lainkaan teet tuollaisen kysymyksen,
osoittaa, että olet epäkäytännöllisempi kuin luulin.

Ja Kristiina täti purskahti raikkaaseen nauruun, Lotti pisti päänsä
sisään:

-- Siellä tulee hirveästi vieraita. Koko maantie pölisee.

Kristiina täti nousi.

-- Jos suvaitsette, katoan nyt. Onko sinulla jokin nidos Kierkegaardia
kirjastossasi, pastori? Ei, älä tule itse. Joku tytöistä ehkä hakee sen
minulle.

-- Liisi etsii sen. Hän tuntee kirjastoni paremmin kuin minä itse.

Koko joukko ajopelejä oli ajanut pappilan pihalle. Tulijat olivat
paraasta päästä pitäjän arvohenkilöitä, joukossa muutamia rikkaita
talonpoikia emäntineen. Pyöreän, toimeliaan lukkarin johtama
pieni kuoro viritti eteisessä virren, vanha kruununvouti lausui
muutamia tervetuliaissanoja, ja sitten käytiin sisään. Kynnyksellä
luonnollisesti kursailtiin jonkin aikaa, kunnes Harjulan rouva
päättävästi sivuutti kruununvoudin rouvan astuen sisään ensimmäisenä.

-- Me päätimme tulla teille aamupäivällä, Anna, puhui Elviira rouva,
kun tervehdysnäytös oli suoritettu. Rovastilaan sopii mennä illalla,
se on vanha talo ja paremmin varustettu. Jaha, tämä on Martta. No ei
hän kaunis ole, mutta siistin ja siivon näköinen. Miili ja Naimi,
tervehtikää.

Kemell seurasi tuikean rouvansa vanavedessä. Hän oli paksu ja
vaaleaverinen, hidas ja harvapuheinen.

-- Katsos nyt Annaa, Mooses, puheli Elviira rouva edelleen. -- Eikö hän
olekin vanhentunut?

Mooses katseli Annaa, ja hänen unteloihin silmiinsä tuli hetkeksi
haikea katse. Oli aika, jolloin Anna Schöringin tummat samettisilmät
olivat panneet hänen hitaan verensä kiivaammin virtaamaan. Mutta siitä
oli kauan. Ja kuitenkin, Anna oli nyt punan kohotessa poskille vielä
kaunis ja nuoren näköinen Elviiraan verrattuna. Mutta niin osaava ja
säästäväinen emäntä kuin Elviira hän tuskin oli.

Pieni laiha Niemelän rouva niiasi pastorille ja syleili Annaa.

-- Toivotan teille monta kaunista Vapunpäivää.

Naimi ja Miili istuivat äitinsä vieressä suorina ja jäykkinä. He olivat
kumpikin isäänsä, paksut ja vaaleat. Miilillä on kirkkaanpunaiset
posket ja vaaleansiniset silmät. Uteliaasti he salaa tarkastelivat
Marttaa, joka hiukan hermostuneena puuhaili kahvintarjoilussa.

Niemelän rouva oli tuonut kaikki neljä nuorempaa poikaansa. He istuivat
jalkojaan heiluttaen ja vartioivat ahnain silmin pöytää, jolle Martta
oli asettanut simapullot ja tippaleivät.

Liisi ja Ulla seisoivat surkean näköisinä oven suussa vasta tärkätyissä
hameissa. Äiti oli käskenyt heidän huvittaa vieraita poikia, mutta
heidän oli mahdoton keksiä sopivaa puheenaihetta. Liisi hävisikin
äkkiä pujahtaen lastenhuoneeseen. Mutta Ulla seisoi yhä uskollisena
paikallaan. Vähitellen hän sentään lähestyi poikia ja rohkaisi mieltään
sen verran että sai sanotuksi:

-- Mennäänkö pihalle lyömään keilaa?

Pojat katselivat häntä silmiään räpäyttämättä, mykkinä ja
hievahtamattomina.

-- Tuletteko pihalle keilaa lyömään? kysyi Ulla uudelleen.

Äänettömyys. Viimein lausui vanhin pojista yksikantaan:

-- Jahka me on saatu simaa ja tippaleipiä.

Ja jälleen käänsivät kaikki neljä silmänsä houkuttelevaan pöytään.

Ullan valtasi kova naurunhalu. Hän kohotti käden suulleen ja juoksi
ulos. Lastenhuoneessa hän päästi ilonsa valloilleen.

-- Nyt on sinun vuorosi koettaa, Liisi, sanoi hän. Minulla ei ole
heihin minkäänlaista vaikutusvaltaa.

-- Poikia! pääsi Liisiltä halveksivasti. En mitään maailmassa halveksi
niin kuin poikia.

Ja Liisi uppoutui tutkimaan Weberin Ihmiskunnan historiaa.

Mutta sisällä salissa oli jo päästy puheen alkuun. Miesväki vetäytyi
pastorin huoneeseen tupakoimaan, naiset tyhjensivät kolmannen
kahvikuppinsa, kiittelivät leivoksia ja juttelivat pitäjän kuulumisia.
Elviira rouvan ääni kuului ylinnä. Hän puhui kuten se, joka on tottunut
komentamaan, ja jakeli mielellään pieniä karvaita pillereitä toisille
naisille. Hilda rouvaa ja Annaa hän kumpaakin kohteli jonkinmoisella
ylemmyydellä. Mutta Hildalla oli valtti, ja sen hän, kun herratkin
tulivat simaa ottamaan, voitonriemuisena iski pöytään.

-- Tiedättekö, hyvä herrasväki, hän ilmoitti, Werner kertoi tänään
uutisen, varsin mielenkiintoisen -- Kauniala on taas saanut uuden
ostajan.

-- Kuka hullu sen nyt enää ostaa? Siellähän on kaikki rappiolla,
päivitteli kanttorin rouva.

-- Kuuluu olevan joku amerikkalainen rahamies. Nimeä ei Werner tiennyt.

Uutinen vilkastutti keskustelua suuressa määrin

Amerikkalainen rahamies! Sehän on tällä syrjäisellä paikkakunnalla
ennenkuulumaton tapaus, miltei oloja mullistava.

-- Onko hän naimisissa? kysyi Harjulan rouva ja katsoi tyttäriinsä.

Herrat hymyilivät. Naimi ja Miili punastuivat.



NELJÄS LUKU


Martta istui kyyryllään pappilan puutarhassa.

-- Sinä, Ulla, kylvät herneet, ja Liisi tasoittaa vaot. -- Kas, minne
ne tytöt joutuivat?

-- Pujahtivat pois, murahti kappalainen. Merkillistä, miten
vastenmielistä tämä puutarhatyö tuntuu heistä olevan. -- Mutta, Martta,
minun mielestäni sinä teet välimatkat liian pieniksi. Puutarhakirjassa
neuvotaan kylvämään harvempaan.

Martta kohautti olkapäitään hiukan hermostuneesti. Isä oli niin
hirvittävän tietopuolinen. Ulla juoksi puutarhaan.

-- Isä, siellä on eräs mies. Tahtoo papinkirjaa.

Pastori kohosi kyyristyneestä asennostaan.

-- Eikö Liisi voisi antaa? kysyi hän. Tuokoon paperin tänne, niin minä
allekirjoitan sen.

-- Mutta hänellä on muutakin asiaa.

Huokaisten pastori työnsi lapionsa maahan. Kansliatyö oli hänelle
kauhistus. Täsmällinen ja tarkka kirjanpito oli aina ollut hänen
kompastuskiviään elämän polulla.

-- Isä rukka, hymähti Martta. -- Ulla, lisäsi hän kääntyen sisaren
puoleen. -- Mene noutamaan Liisi ja tulkaa molemmat työhön.

-- Äiti on luvannut, että tänään pääsemme vispiläretkelle Riikan
kanssa. On niin kaunis ilma.

-- On kyllä, ja siksi on herneet saatava maahan. Kun olemme ne
kylväneet, saatte lähteä. Minäkin tulen.

Ulla juoksi noutamaan vastahakoisen Liisin.

-- En ymmärrä, toruskeli Martta sisariaan, miksi tämä puutarhatyö on
teille niin vastenmielistä. Onko mitään ihanampaa kuin tuoreen mullan
käsitteleminen kauniina kevätpäivänä? Se on toista kuin Liisin romaanit
ja Ullan tyhjänpäiväiset juoksut metsässä.

-- Sinä olet nyt kerta kaikkiaan proosallinen, rakas Martta, sanoi
Liisi pisteliäästä.

Martta punastui.

-- Olisit sinäkin vähän proosallisempi, niin hyödyttäisit enemmän
kotia, tokaisi hän.

Ulla pudotteli herneitä reikiin kiireesti ja hajamielisen näköisenä.
Hän odotti maltittomasti luvattua vispiläretkeä.

-- Vihdoinkin! huudahti hän iloisena, kun viimeinen herne oli pistetty
ja vaot tasoitettu.

Hetkeä myöhemmin astui pappilan nuoriväki pitkin kujaa, joka päättyi
nuoreen, vaaleata vehreyttä uhkuvaan lehtimetsään. Oli vispilänteon
paras aika, ja keväisistä koivunvarvuista sai norjia ja ihania
vispilöitä. Kuljettiin mäkeä ylös, ohi Pikku haan, jossa vasikat
kesäisin kirmasivat, ja painuttiin Isoa hakaa kohti. Iso haka oli
pappilan ja parin muun talon yhteinen laidunmaa. Se oli laaja ja
salaperäinen, täynnä yllätyksiä ja ihmeitä korkeiden sammaleisten
kivien, käyriksi kummituksiksi kasvaneiden puiden ja tavattoman runsaan
kasvullisuuden muodossa. Se oli oikea satumaa. Ei kukaan oikeastaan
tiennyt, kuinka pitkälle sitä ulottui -- mutta jokseenkin maailmanlopun
ääriä se hipaisi -- niin arveli ainakin Lauri poika.

Ja nyt heleänä, sydäntä sylkähyttävänä kevätpäivänä astuskeli sen
kapeita mutkikkaita polkuja onnellinen parvi ihmislapsia. Etumaisena
kulki Riikka, kookas, isokasvuinen palvelustyttö, jonka punaiset
hiukset olivat paksuna palmikkona kierretyt päälaelle. Rehevänä hän
astui keikuttaen leveitä lanteitaan ja kimeällä äänellään kajahuttaen:

    Yksi nuori mies meni jahtiin,
    yksi nuori mies meni jahtiin,
    yksi nuori mies meni jahtiin
    tuonne metsään viheriään.
    Sum fram, sum fram, sum frali lallaa.

Loppusäveleeseen yhtyivät toiset retkeilijät voimakkaasti ja ponnella.

-- Minun mielestäni me jäämme tähän, sanoi Martta. -- Tässä on
tällainen aukea paikka ja nuorta koivumetsää yllin kyllin. Vai mitä
Riikka arvelee?

-- Jäärään vaan. Tuon korkean kiven vieressä on tasainen paikka.

-- Lotti ja Kaarlo taittavat virpiä, Liisi ja Ulla kuorivat, Riikka ja
minä sidomme ja pikku Lauri poimii äidille kukkia, määräsi Martta.

Mutta Lauri oli pitkästä kävelystä uupuneena heittäytynyt Riikan
jalkoihin ja kävi vähitellen harvinaisen äänettömäksi.

-- Nukkuu, kuiskasi Martta. Hän levitti vaipan maahan ja nosti pojan
siihen lepäämään sinisten orvonkukkien keskelle.

Kuinka suloinen oli nuori tuoksuva kevätmetsä! Ullan sydäntä ahdisti ja
kurkkua salpasi.

-- Sinä ihana, ihana -- -- --, kuiskasi hän. Hän olisi tahtonut itkeä
onnesta.

-- Ulla, älä istu siinä silmät ummessa. Kuori varpuja.

Martan ääni kutsui tytön arkipäivään.

-- Riikka, kysyi Liisi, -- onko totta, että tästä Isosta haasta kulkisi
muka jokin oikotie Kaunialaan?

-- Kyllä sitä tietä ennen vielä minun lapsuudessani kulettiin. Mutta ei
maar sitä nyt enää muut käy kuin eläimet.

-- Muistaako Riikka enää mitään niiltä ajoin, kun Kaunialassa oli
vanhat omistajat?

-- Muistan hyvin majuurin ja majuurskan ja pikkutyttönä näin vanhan
patrunessan parikin kertaa. Muistan minä meirän pastuurskankin, kun se
nuorena tyttönä pääsi ripille. Silloin oli koko Kaunialan herrasväki
kirkossa, nuori herrakin.

-- Sekö Ulrik?

-- Justiin, Ulrik herra oli silloin vielä karetti ja niin korea ja
iloinen.

-- Missähän hän nyt mahtaa olla?

-- Ei sitä kukaan tierä. Amerikkaanhan se taisi lähteä. Ja kertovat
siellä kuolleen.

-- Mitä varten hän oikein lähti täältä pois? kysyi Ulla. Hänen
mielikuvituksensa oli saanut virikettä.

-- Sitä voit kysyä äidiltä, sanoi Martta.

-- Olen kysynyt, mutta äiti ei kerro. Hän käy aina surullisen
näköiseksi, kun Kaunialaa mainitaan.

-- Kauniala oli äidin lapsuuden ja nuoruuden koti. Ja häntä surettaa,
kun se nyt on vieraitten käsissä.

-- Niin on, jesses sentään, jos vanha patrunessa sen tietäisi. Vaikka
kyllä hän sen tietääkin -- tässä Riikka alensi ääntään, -- koska
kuuluu Kaunialassa vieläkin yöllä liikuskelevan. Joka paikassa kulkee,
navetassa ja tallissa ja pakarituvassa. Ja niin raskaasti kuuluu
huokasevan, kun pilttuut on tyhjät ja pakaritupa kylmillä, että oikein
selkää karmii, jos kuka kuulee.

Liisin ja Ullan kasvot hehkuivat jännityksestä, mutta Martta sanoi
kuivasti:

-- Juttuja.

-- Juttujakos Martta neiti sanoo? Sopii sanoa. Mutta eipäs vain
Kaunialassa enää kukaan tahro asua. Palmu, joka kartanon osti
patruunalta, kuoli puolen vuoren peräst, ja sitten sen osti tukkiyhtiö
ja kalus metsät puhtaiksi, ja nyt se on muutaman loimaalaisen hallussa.

-- Onko kukaan nähnyt vanhan patrunessan haamun? kysyi Ulla. Hän oli
kalpea mielenliikutuksesta.

-- Ei muut kuin vanha Loviisa, mun kummitätini. Se palveli ennen
nuorena Kaunialassa. Ja yhtenä päivänä muori mennä käntystää
Kaunialaan, kun tarvittee rautaheiniä ja tietää, että niitä kasvoi
kartanon riihen takana, sitä oikeeta sorttia. Mutta annas kun hän tulee
riihen luo, niin eikös siinä seiso vanha patrunessa vallan ilmielävänä.
Sukankurin oli ollut käsissä ja nyökäyttää päätään muorille ja huokasee
niin raskaasti. Muori paha tietenkin pelästyy ja kaatua rötkähtää
pyörryksissä maahan. Kun hän heräs, oli näky karonnut, mutta muor oli
niin pelästyksissään, että rupes sänkyyn, kun kotiin pääsi.

-- Kaameata! Jännittävää! kuului tyttöjen huulilta.

-- Eikö Kaunialassa nyt sitten kukaan enää asu? kysyi Liisi edelleen.

-- Sen loimaalaisen lampuoti siellä nyt oleilee. Renkituvassa asuu,
pelkää päärakennusta. Huonossa kunnossa Kaunialan maat nykyisin ovat.
Sitä vartenhan vanha patrunessa ei saa rauhaa haurassakaan, se oli näet
semmoinen orninkin ihminen koko elämänsä.

-- Äidillä on hänen kuvansa. Hän on hyvin ankaran näköinen vanha rouva,
selitti Ulla. -- Ja Herman sedän kuva meillä myös on, hän on niin
lihava ja iloisen näköinen.

-- Niin majuurivainaako! Iloinen hän oli, voi voi, ja niin aulis
antamaan ja avokätinen, kun sille tuulelle sattui. Kyllä hänen aikanaan
Kaunialassa juhlittiin ja pitoja pirettiin. Parihevosilla ajettiin
kartanosta toiseen ja remuttiin vähän liiaksikin. Mutta mitäpäs niistä
vanhoista asioista. Olleita ovat jo ja menneitä.

-- Riikka nyt sentään kertoisi, pyytelivät Liisi ja Ulla.

-- Saanhan tuota kertoakin, ja kyllähän minä ne asiat tunnen. Äitini
oli monta kertaa kartanossa passaamassa, kun siellä oli kemut. Majuuria
kaikki suosivat ja rakastivat, mutta vanhaa patrunessaa enemmän
peljättiin.

-- Oliko hän paha?

-- Toiset moittivat pahaksikin, mutta köyhät ja sairaat häntä
kiittivät. Itse kävi patrunessa pellolla. Sukanneule oli aina käsissä,
ja siinä hän käveli saappaat jalassa pellonpientareilla, torui
laiskoja, piti silmällä, ettei hevosia rääkätty, ja kutoi aina välillä
sukkaansa.

Ja sattui usein, kun hän parast'aikaa oli jotain renkiä neuvomassa,
että joku palvelijoista tulla huippaisee pellon yli täyttä vauhtia
ja huutaa: "Patrunessa, patrunessa, täällä on mies, joka on iskenyt
kirveellä polveensa." Ja patrunessa lähti tulemaan ja sitoi
suurilla kauniilla käsillään haavan niin koreesti, ettei sitä olisi
tohtorismieskään paremmin sitonut. Taitava hän oli tauteja ja haavoja
parantamaan, se tierettiin moneen pitäjään. Mutta eipäs osannut omaa
tautiaan parantaa. Kun lavantauti riehui pitäjässä, sai hän tartunnan
niistä sairaista, joita oli hoitanut. Ja kuoli siihen. Kuoli, ja viiren
vuoren perästä Kauniala meni vasaran alle.

-- Kauheata. Mitenkä niin kävi? kysyi Liisi.

Tytöiltä oli vispilänteko jäänyt. Riikan kertomus oli liian jännittävää.

-- No, se ei osannut majuri hoitaa taloa eikä rahoja. Ja rouva oli
kans niin lapsellinen ja ymmärtämätön. Kyllä Ulrik herra itki ja
raivos, kun tuli kotiin ja sattui parahiks paikalle näkemään, kuinka
koti meni. Mutta mitäs hän olis siihen osannut? Nuori poika vielä ja
huikentelevainen.

-- Sen vuoksiko hän sitten lähti pois maasta.

-- En minä häntä tierä, mutta niin hän oli sanonut, että Amerikkaan hän
lähtee ja kyllä hän vielä palaa takaisin ja näyttää, että hänessä on
miestä.

-- Ehkä hän vielä tuleekin, huudahti Ulla innoissaan.

-- Ei tule enempää kuin Aknes neitikään, joka kerran lähti. -- -- --

-- Liisi ja Ulla, menkää noutamaan lisää varpuja, käski Martta. Ehkä
Riikka panee vispilät kokoon, niin minä lasken montako niitä on.

-- Minusta ei ole hauska udella suvun asioita palvelijalta, sanoi hän
matalalla äänellä tytöille, kun Riikka hiukan loittoni. -- Olen varma,
ettei äiti siitä pitäisi.

Liisi ja Ulla muikistivat suutaan. Martta oli aina niin pikkumainen.



VIIDES LUKU


Kun vispiläretkeläiset saapuivat kotiin, istui arkihuoneessa nuori
tummasilmäinen tyttö, jonka soikeita kasvoja ympäröi tuuhea,
pähkinänruskea tukka.

-- Minna!

Tyttö torjui kapeilla, kauniilla käsillään ahdistavaa, ilosta kirkuvaa
siskoparvea.

-- Peljättävät kannibaalit, armahtakaa kalpeanaama raukkaa! huusi hän.
-- Ja voi, Kaarle poika, kangas on nykyään hirvittävän kallista, säästä
hamettani.

-- Miksi et kirjoittanut, jotta olisimme tulleet asemalle sinua
vastaan? kysyi Martta, kun ensimmäisen kohtauksen myrsky oli asettunut.

-- Tahdoin yllättää teidät. Kauppaneuvoksetar sai äkkiä kutsun lähteä
Turkuun, hänen tyttärensä oli siellä sairastunut. Meillä oli niin
paljon työtä matkavalmistuksissa, etten ennättänyt omia matkojani
ajatellakaan. Heti kun hän oli lähtenyt, sulloin omat tavarani
matka-arkkuun, ja tässä nyt olen.

-- Saatko olla vapaana koko kesän? kysyi pastori. Hänen silmissään
loisti hellä ihailu. Vanhin tytär oli isän lempilapsi.

-- Vapaa kuin lintunen. Kauppaneuvoksetar matkustaa sitten tyttärensä
kanssa Wisbyhyn koko kesäksi. Ja ajatelkaa -- hän maksoi minulle
kahden kuukauden palkan. Tunnen olevani rikas kuin kalifornialainen
kullankaivaja.

-- Oletko tuonut tuliaisia? kysyi Lauri.

-- Sen saamme nähdä, kun matkatavarani tulevat, pikku ahnehtija.

Ranssu nouti matka-arkun asemalta, ja kun se saapui, vietettiin
Pikkupappilassa miltei kuin joulua. Isä sai sateenvarjon, äiti vaalean
pitsimyssyn, Martta esiliinakankaan, Liisi kirjan, Ulla ja Lotti leveät
kirjailuilla koristetut kaulukset ja pojat kumpikin pallon.

-- Mutta, Minna, nuhteli äiti. Sinähän olet tuhlannut ainakin kuukauden
palkan lahjoihin.

-- Toinen puoli on vielä jäljellä, hymyili Minna.

-- Mutta katsokaa tätä! Mitä siitä sanotte? Minna levitti ihastuneiden
katsojien eteen vihertävää, kukallista huonekaluvaatetta.

-- Et kai vain -- -- -- Martta pidätti henkeään ihastuksesta. -- Ei kai
se ole huonekaluja varten? sai hän viimein sanotuksi.

-- Onpa niinkin. Salin mahonkikalustoon. Mitä arvelette?

-- Mutta rakas tyttö, puuttui isä puheeseen. -- Vanha olisi kyllä vielä
kelvannut. Sehän on vain vähän kulunut.

Minna nauroi iloisesti.

-- Niinpä kyllä sinun mielestäsi, hajamielinen isä kultamme. Mutta äiti
ja me tytöt aiomme ruveta herrastelemaan. -- Olkaa hyvä ja istukaa
hienoon sohvaamme, patrunessa, painakaa puuta, herra rovasti, olkaa
hyvä. -- Eikö totta, äiti, tämä viheriä väri ruskeaa mahonkia vasten
näyttää kovin hienolta.

-- Kyllähän entinenkin päällinen olisi vielä kelvannut, sanoi äiti.
Hän tahtoi olla samaa mieltä kuin miehensä, mutta tyytyväinen ilme
kasvoilla puhui toista kieltä. Hän oli kyllä huomannut, miten Elviira
ja Hilda Hanén olivat tarkastaneet arvostelevin katsein kulunutta ja
haalistunutta sohvanpäällistä. Martta ei salannutkaan iloaan. Hän
oli jo kauan turhaan vaivannut päätään, mistä ottaisi rahat uusiin
päällisiin.

Illalla istuivat molemmat vanhemmat sisaret perheen muitten jäsenten
levolle mentyä vinnihuoneessa juttelemassa. Minna kyyristyi pienen,
kukallisella kretongilla päällystetyn sohvan nurkkaan ja veti Martan
viereensä.

-- Tee nyt selkoa asioista, Martta. Miten on talvi kulunut? Äiti
näyttää rasittuneelta.

Martan nuorille kasvoille levisi huolestunut ilme.

-- Niinkö sinusta? Katso, äiti on saanut tehdä työtä aika tavalla.
Olen kyllä koettanut auttaa häntä, mutta kun minun täytyi ottaa
puhtaaksikirjoitustyötä tuloja kartuttaakseni, on äidin suureksi osaksi
yksin pitänyt hoitaa taloutta. Liisi auttoi minua kirjoitustyössä, ja
Ulla on kovin lapsellinen.

Minna huokasi ja kohotti käden silmilleen.

-- On hirveää olla köyhä.

-- Älä pane pahaksesi, Minna, lohdutti sisar. -- Nythän kaikki näyttää
valoisammalta. Ihanaa on, että isä suostui hakemaan tänne kappalaiseksi
ja että hän pääsi.

-- Niin, Minnan kasvot vilkastuivat, -- nyt kai on parempi.

-- Ensimmäinen vuosi on tietysti raskas. Täytyy hankkia niin paljon
uutta, työkaluja ja muuta. Kunpa vain isä antaisi äidin ja minun hoitaa
puustellin. Kaikki käy kyllä hyvin, kun ei hän, isä rukka, pääse
liiaksi sekaantumaan maanviljelykseen.

-- Mutta Martta! Minnan ääni oli lievästi moittiva.

-- Niin, sinun mielestäsi en puhu kyllin suurella kunnioituksella
isästä. Mutta jos olisit minun sijassani -- -- -- Ei, ei, minun ei
pidä puhua mitään. Sanon vain, mitä enemmän rakas isämme antautuu
seurakunnan hoitoon ja papillisiin tehtäviin, sen edullisempi
puustellin hoidolle.

Ovelta kuului koputus, ja Liisin pää pilkisti esiin.

-- Mielestäni voisitte ottaa minut mukaan, jos aiotte pitää
perheneuvottelua, sanoi hän. -- Olen jo nelitoistavuotias ja ymmärrän
enemmänkuin luulette.

-- Kas vain, neiti Tietoviisas. Mitäs arvelet, Minna, pääseekö hän
mukaan?

-- Anna Liisin tulla, hänen on jo aika päästä pikkulasten kirjoista.

-- Minä myös, kuului rukoileva ääni, ja Liisin takaa näkyivät Ullan
pyytävät silmät.

-- Sinä menet kauniisti nukkumaan, määräsi Martta. -- Ei tämä ole
mikään pikkutyttöjen kongressi.

-- Martta on kauhean kovasydäminen, oikea tyranni. Minä istuisin hiljaa
kuin hiiri, lupaan, etten hiisku sanaakaan. Tahtoisin niin hirveän
mielelläni kuulla Minnan juttuja Helsingistä.

-- Mene nukkumaan siivosti, Ulla, niin kerron sinulle huomenna
minkälaista oli, kun kävin teatterissa katsomassa Macbethia.

-- Oletko sinä käynyt teatterissa? Eikö se ole synti? kysyi Ulla silmät
pyöreinä uteliaisuudesta ja ihastuksesta.

-- Ei minun mielestäni. Mutta mene nyt nukkumaan.

Tyttö totteli vastahakoisesti.

-- Isot sisaret kohtelevat nuorempiaan kerrassaan halpamaisesti, mutisi
hän laskeutuessaan kapeita vinninportaita alas. -- Mutta malttakaa,
kun minä kasvan suureksi, en kerro kellekään salaisuuksiani, en
ainoatakaan, sen lupaan. Saavat ryömiä vaikka polvillaan edessäni ja
rukoilla äänensä käheäksi. Minä olen kuuro ja ylpeä kuin ruhtinatar.

Tällä valoisalla tulevaisuudenkuvalla loukattua mieltään lohduttaen
Ulla painautui vuoteeseensa.

-- Ulla on vielä naurettavan lapsellinen, sanoi Liisi heilauttaen
pitkää palmikkoaan. -- Mutta, tytöt, mitä sanotte minusta?

Hän asettui seisomaan sisarten eteen ja kohotti lyhyttä vartaloaan
näyttääkseen pitemmältä. -- Olen kohta viisitoistavuotias enkä ole
saanut vielä mitään säännöllistä opetusta. Minun täytyy päästä kouluun.

Hän linkosi viimeiset sanat kuin uhalla ja jäi selkä suorana, otsa
rypyssä odottamaan niiden vaikutusta sisariin.

-- Liisi rukka, mistä ne rahat tulisivat? huokasi Martta. -- Saat
tyytyä siihen oppiin, minkä isä ja kansakoulunopettajamme sinulle
antavat.

-- Mutta minä en tyydy siihen, intti Liisi itkunsekaisella äänellä. --
Sinun, Martta, on hyvä puhua, sinä et itse välitä luvuista, sinulle
riittää, kun saat keittää, leipoa ja kirnuta. Mutta minä -- Liisi
kohotti taaskin pientä vartaloaan -- olen luotu muuhun, tiedän sen.
Minua ei tyydytä, että saan nokkia tiedonjyvän sieltä täältä. Tahdon
perinpohjaiset tiedot. Tahdon kehittyä, tahdon samat oikeudet kuin
pojilla on.

-- Ja niin edespäin. Liisi on lukenut Fredrika Bremerin Herttaa,
huomaan, sanoi Minna hymyillen. -- Martta, eikö todellakaan ole mitään
mahdollisuuksia siihen, että Liisi pääsee kouluun?

-- Kyllähän äiti ja isä ovat sitä ajatelleet, ja vuoden kuluttua se
ehkä jo käykin.

-- Vuoden kuluttua olen jo liian vanha, vaikeroi Liisi.

-- Ei Naimi eikä Miilikään ole käyneet koulua, sanoi Martta. -- Eikä
heitä kukaan siitä moiti. Tytöt tulevat hyvin toimeen ilman kielioppia
ja matematiikkaa. Ei äitikään ole saanut muuta kuin kotiopetusta.

-- Me elämme nyt omaa aikaamme. Kyllä tyttöjenkin täytyy saada
koulusivistystä. Luuletko minun tyytyvän samanlaiseen elämään kuin
Naimi ja Miili? Maitokamarista leivintupaan, leivintuvasta kangaspuiden
ääreen. Ei -- minä en ole sitä maata. Minä tahdon lukea ja tutkia,
tulla itsenäiseksi, riippumattomaksi naiseksi. Historian opettajaksi
tai -- tai lääkäriksi.

Viimeisen sanan Liisi virkkoi puoliääneen, epäröiden, ikään kuin
häveten omaa rohkeuttaan.

-- Herra varjelkoon! huudahti Martta. -- Kaikkea sitä kuuleekin. Opi
paikkaamaan hameesi liepeitä ja parsimaan sukkasi. Sinusta puhuu
ylpeyden henki. Kyllä vielä nöyrryt.

Minnakin lausui mielipiteensä.

-- Älkää kiistelkö tytöt. Kunnia maitokamarille ja kangaspuille, mutta
kunnia myös naissivistykselle. Älä huolehdi, Liisi, koetetaan keksiä
jokin keino syksyyn mennessä.

-- Isä ja äiti kyllä suostuvat, mutta Martta on niin vanhanaikainen ja
halveksii tietoja. Itse hän tuskin avaa muuta kirjaa kuin keittokirjaa
tai postillaa.

Martan kielellä pyöri terävä vastaus, mutta hän hillitsi itsensä.
Minnan ensimmäistä iltaa uudessa kodissa ei saanut himmentää
kinastelulla.

-- Täti Örnfelt on kirjoittanut äidille, sanoi hän kääntyen Minnan
puoleen; äänen epävarmuudesta saattoi päättää hänen taistelevan
kyynelten kanssa. -- Hän pyytää saada lapsensa tänne meille
kesäkuukausiksi.

-- Meille! huudahti Minna. -- Miksi ei pikemmin Harjulaan? Miten
viihtyisivät Örnfeltin hemmotellut, mukavuuksiin tottuneet lapset
meidän vaatimattomassa kodissa?

-- Alma täti ja setä matkustavat Sveitsiin noutamaan Nooraa
tyttöopistosta ja viipyvät jossakin kylpylaitoksessa koko kesän.
Jojulle käy koulussa huonosti. Täti kirjoittaa: "Haluaisimme hartaasti,
että rakas Annamme ottaisi huolehtiakseen lapsiemme ruumiillisesta
hoidosta ja että Jonatan, joka on tunnettu opettajalahjoistaan, ohjaisi
Jojun lukuja."

Martta oli ottanut taskustaan kirjeen ja lukenut siitä yllä olevat
sanat.

-- Mitä aiotte vastata ehdotukseen? kysyi Minna.

-- Isän mielestä emme voi vastata kieltävästi. Ja ehkäpä näin ollen on
paras suostua. Alma täti lupaa maksaa lasten puolesta hyvin. Jos Liisin
täytyy päästä kouluun, ovat nekin rahat tarpeen.

-- Toisin sanoen, Martta saa puuhata vielä enemmän kuin tähän asti,
jotta hänen työtään halveksiva sisar pääsisi toiveittensa perille.
Ymmärrätkö, Liisi, minkälainen helmi Marttamme on?

Minna oli hyväillen kietonut käsivartensa Martan vyötäisille. Liisi
pureksi hämillään palmikkonauhaansa.

-- Tiedänhän minä, että Martta on meistä paras ja uhrautuvaisin, sanoi
hän katuvaisena. Mutta sen myöskin lupaan, että jos Martta nyt minun
puolestani ahertaa, tulen sen kerran vielä hänelle palkitsemaan. Kyllä
minussakin on tarmoa, kun vain pääsen oikealle hyllylleni.

-- Mitä koulunkäyntiisi tulee, on isän ja äidin ensi sijassa siitä
päätettävä, sanoi Minna. -- Ja nyt saat hävitä omalle yöpuullesi. Hyvää
yötä.

-- Voin siis luottaa siihen, että te puollatte asiaani
perheneuvottelussa, kysyi Liisi ovea avatessaan.

-- Kyllä, kyllä, lupasi Minna. -- Emme kai saa muutoin rauhaa.

Molemmat vanhemmat sisarukset valvoivat vielä kauan kuuleassa
kesäyössä. He juttelivat puoliääneen nauttien toistensa läsnäolosta,
paljastaen tunteensa arasti ja teeskentelemättä, kuten nuoret tytöt
heidän iällään tekevät. Minna etupäässä puhui kertoen kokemuksiaan,
Martta kuunteli, pujottaen keskusteluun silloin tällöin omia
johtopäätöksiään ja elämän totuuksia, jotka vanhemman ihmisen suussa
olisivat vaikuttaneet väsyttäviltä, niin epäitsenäisiä ja kuluneita
ne olivat, mutta nuorten huulien lausumina niissä oli oma pikkuvanha,
herttainen sävynsä.

Tytöt olivat jo hetken aikaa maanneet kapeissa puusängyissään, kun
Minna kohosi kyynärpäänsä nojaan ja miltei kuiskaten kysyi:

-- Nukutko, Martta?

Martan vuoteesta kuului epämääräistä mutinaa, josta hyvällä tahdolla
saattoi erottaa: -- En vielä.

Minna nousi vuoteestaan ja istuutui Martan sängyn jalkopäähän
peitteeseensä kietoutuneena.

-- Voitko kuvitella, alkoi hän, minulla oli matkalla seikkailu.

Siinä samassa oli Martta valveilla. Kaikki mikä vähänkään vivahti
romantiikkaan kiinnitti hänen mieltään.

-- Kerro, pyysi hän.

-- Oh, sitä ei oikeastaan voi kertoa. Se sulaa käsiin, kun alkaa
käyttää sanoja. Mutta jos sinua huvittaa -- -- -- Satuin junassa
samaan vaunuosastoon kuin muuan toverini Haminan tyttöopiston ajoilta.
Vastapäätä meitä istui muuan ulkomaalaiselta näyttävä herrasmies, joka
luki englanninkielistä sanomalehteä. Englantilainen tai amerikkalainen,
arvelimme me ja puhuimme aivan vapaasti. Kun sitten nousin asemalla
junasta, käännyin asemavirkailijan puoleen kysyen, tiesikö hän neuvoa
jotakuta ajomiestä Pikkupappilaan. Mies, joka meidän kesken sanoen
näytti omaavan verrattain hidasliikkeisen älykoneiston, ei osannut
sanoa muuta, kuin että Pikkupappilaan oli viisi virstaa maantietä
ja neljä oikotietä myöten. Seisoin siinä matkatavaroitteni keskellä
neuvotonna kuin turvaton emigrantti, kun kuulin syrjästä kohteliaan:
"Jos suvaitsette, neiti."

Sanat lausuttiin englanniksi murtaen, ja kun hämmästyneenä käännähdin,
näin edessäni pitkän, laihan herrasmiehen, saman, joka oli matkustanut
kanssani Helsingistä ja jota luulimme ulkomaalaiseksi. Katselin häntä
ylhäisen kylmästi, kuten nuoren, hyvin kasvatetun tytön tulee katsahtaa
tuntemattomaan herrasmieheen, kohotin isoisä Schöringiltä perimiäni
kulmakarvoja ja vedin suupieleni alaspäin Alma tädin tyyliin. Mutta
ylhäiset eleeni eivät häneen huomattavasti tehonneet.

"Anteeksi, neiti", sanoi hän. "Kuulin teidän olevan vailla hevosta.
Suvaitsetteko käyttää minun hevostani?"

Kulmakarvani ja suupieleni vetäytyivät nopeasti alkuperäisiin
olomuotoihinsa ja kasvoni osoittivat -- pelkään -- liian avomielisesti
mielihyvääni. Onneksi oli minulla sentään sen verran omanarvon tuntoa
jäljellä, että tein siroimman kumarrukseni ja lausuin silmät maahan
luotuina:

"Kiitän teitä, hyvä herra, mutta minun on mahdoton käyttää hyväkseni
avuliaisuuttanne."

"Miksi niin?" kysyi hän siekailematta. "Kuulin teidän kysyvän tietä
Pikkupappilaan. Sattumalta tiedän sen olevan samalla taholla kuin minun
matkani päämäärä. Ajopeleissäni on tilaa, miksi ette käyttäisi sitä
hyväksenne?"

Asia oli todella perin yksinkertainen ja selvä. Jätin siis
matka-arkkuni asemalle säilöön, otin pienen matkalaukkuni ja kiipesin
portaiden edustalla odottaviin kieseihin.

-- Mutta, Minna! Martta oli kauhistuneena kohonnut istumaan. -- Et
kai tarkoita, että ajoit ventovieraan herran kanssa keskellä päivää
maantiellä!

-- Tarkoitan kyllä, sisko kulta. Mutta olisiko sinusta ollut parempi,
jos olisin tehnyt sen keskellä yötä ja syrjäteillä? vastasi Minna
nauraen.

-- Kai hän ainakin ojensi sinulle käyntikorttinsa? Ja sinä hänelle?

-- Ikävä kyllä ei minulla sattunut olemaan sellaista. Eikä nähtävästi
hänelläkään, koska hän vain mutisi jonkin nimen, josta en saanut selkoa.

-- Kuka hän mahtoi olla?

-- Ehkäpä joku insinööri, siltä minusta tuntui hänen keskustelustaan.
Ja vaatimattomissa oloissa elänyt.

-- Et kai tarkoita, että hän olisi köyhä? sanoi Martta äänellä, jossa
selvästi saattoi lukea pettymystä.

Hän oli sisaren kertomuksen aikana ennättänyt punoa juonen romaaniin.
Minnan tuli hänen mielestään joutua rikkaaseen avioliittoon, hän oli
kuin luotu loistamaan. Martalla oli käytännöllisistä lahjoistaan
huolimatta suuri taipumus hempeämielisyyteen. Hän rakasti kaihomielistä
runoutta ja haikeita lemmenlauluja. Arkipäiväisten askareittensa
lomassa hän mielellään piirteli rohkeita tulevaisuudenkuvia,
enimmäkseen kuitenkin Minnalle ja Lotille, jotka hänen mielestään
perheen kaunottarina olivat itseoikeutettuja onnen lempilapsia.
Jos joku olisi vaatinut häntä tilille siitä, mitä hän sisimmässään
itselleen unelmoi, olisi hänen punastuen täytynyt tunnustaa
rohkeimmissa unelmissaan haaveilevansa pientä punaista pappilaa, jonka
emäntänä askaroi häntä itseään varsin lähellä oleva henkilö.

-- Oliko hän kaunis? kysyi hän edelleen.

Minna nauroi:

-- Martta, Martta, minä näen sinun ajatuksesi. Mutta vapautan sinut
heti turhista kuvitteluista. Hän oli miltei isän ikäinen, laiha ja
kuiva ja ruskea kuin pergamentti. Ja nenä hänellä oli hirveän iso.
Aivan kuin Rastasnokka-kuninkaalla.

Minna kohosi seisomaan ja astui ikkunan luo.

-- On ihanaa olla kotona, ihanaa olla vapaa, ihanaa, että vanha
kauppaneuvoksetar on Wisbyssä asti. Ja nyt nukumme.

Hän pujahti vuoteeseen.

-- Hyvää yötä, pikku pappilan muori. Näe makeita unia Hesekielistäsi.

-- Mistä Hesekielistä?

-- Hänestä, jonka omaksi kerran tulet. Hänellä on valkoinen tukka ja
siniset silmät ja pyöreät, punaiset posket, ja hän vallitsee pientä
herttaista pappilaa.

Martta upotti nauravat kasvonsa pielukseen. Minnalle ei osannut
loukkaantua.

-- Minä uneksin Rastasnokka-kuninkaasta, kuului Minnan unelias ääni
toisesta vuoteesta.

Martta valvoi yhä. Hän ajatteli Minnan seikkailua.

Äkkiä hän päästi heikon huudahduksen.

-- Minna! Minna, minä arvaan, kuka hän oli. Tietysti se amerikkalainen
rahamies, joka on ostanut Kaunialan.

Mutta Minna ei kuullut. Hän nukkui aavistamatta, mitä kullanhohtoisia
unia sisar hänelle uneksi.



KUUDES LUKU


Ulla syöksyi arkihuoneeseen kuin tuulispää.

-- Hei, tytöt, nyt hän on tullut.

-- Kuka? kysyivät sisaret.

-- Tuo Ulla ei sitten koskaan voi tulla sisään niinkuin muut ihmiset,
murahti Liisi.

Hän oli juuri päättämässä sukanteräänsä ja pudotti sisaren
sisäänhyökätessä pari silmää puikolta. -- Sellainen harmi, saan taas
istua tässä tuntikauden, ennen kuin tämä tulee kuntoon.

-- Annas, minä autan, sanoi Martta hymähtäen. Sisarten kesken oli
Liisin käsityötaito kyllin tuttu.

-- No, Ulla, kuka on tullut, koska noin olet suunniltasi? Keisariko?
kysyi Minna.

-- Poika, se ulkomaalainen.

-- Mikä poika?

-- Ah niin, sinä et vielä tiedäkään, Minna, kun niin vasta olet tullut.
Se on muuan poika, kauhean orpo ja köyhä. Ja hän on Harjulan sedän
veljenpoika ja musta. Ja minä olen hirveän utelias häntä näkemään.

Minna kohotti kauniita kulmakarvojaan. Martta ja Liisa nauroivat.

-- Sinä olet sietämättömän sekava puheissasi, Ulla, sanoi Liisi. --
Minä selitän asian Minnalle. Mooses sedällä oli veli, merikapteeni. Hän
kuoli pari vuotta sitten Hampurissa, ja hänen leskensä palasi viime
vuonna Suomeen. Mutta matkalla hänkin sairastui ja kuoli melkein heti
Suomeen tultuaan. Hän jätti jälkeensä sievähkön omaisuuden ja pienen
pojan. Miehen omaiset -- Harjulan setä ja pari sisarta -- jakoivat
omaisuuden keskenään, mutta poika jäi ilman, sillä hän oli vain
kapteenin ottopoika, ja laillista testamenttia ei ollut. Sukulaiset
päättivät silloin jakaa pojankin, niin että kukin noista kolmesta pitää
poikaa luonaan vuoron perään, kunnes hän kasvaa niin isoksi, että itse
kykenee ansaitsemaan elatuksensa. Nyt on Kemellien vuoro pitää häntä.

-- Minä oikein palan uteliaisuudesta nähdä häntä. Mahtaa olla
mielenkiintoista olla ulkomaalainen. Minä olisin hirveän mielelläni
joku hindu-tyttö Ganges-virran rannalta, puheli Ulla innoissaan.

-- Tyydy sinä suomalaiseen sukuperääsi, sanoi Martta kuivasti. --
Tuosta saat työtä. Pura tämä minun ristikkäinen pumpulihameeni. Äiti
arveli, että siitä tulee sinulle vielä hyvä arkipuku.

Ulla kohotti ruskeata, varsin haalistunutta pumpulihametta.

-- Pitääkö minun saada tästä puku? Se on sydäntäsärkevää. Miksi minulle
aina pienennetään vanhoista? En ole vielä eläissäni saanut uudesta
kankaasta hametta. Jospa minulle ommeltaisiin edes Minnan puvuista,
niissä on aina sekä väriä että mielikuvitusta. Mutta Martan puvut ovat
toivottoman käytännöllisiä ja ikäviä. Ah, kunpa kerran saisin valita
itselleni puvun. Siitä vasta tulisi kaunis.

-- Millainen siitä sitten tulisi? kysyi Minna.

-- Sininen kuin taivas, vastasi Ulla haaveellisesti. Ja koristettu
valkoisilla pitseillä kuin pilvenhattaroilla.

-- Hohhoh, ivaili Liisi. -- Miltä sinä näyttäisit taivaansinisessä,
sinä, joka olet ruskea kuin kahvipapu!

-- Älä loukkaa minua, Liisi, sinä luulet, että minä olen kuin mikäkin
puukuva, mutta on minullakin sielu. -- Minulla on aina ollut kolme
toivomusta, kunpa ne kerran vielä toteutuisivat elämässäni. Tahdotteko
kuulla, mitkä ne ovat?

-- Tietysti, vastasivat sisaret.

-- Ensimmäinen toivomukseni on, kuten äsken sanoin, että saisin
taivaansinisen puvun. Toiseksi toivoisin itselleni silmälasit,
sellaiset nimittäin, joita käytetään nenällä ja joista riippuu pitkä
musta silkkirihma, ne antavat niin perin arvokkaan ja ylimyksellisen
näön, ja kolmanneksi -- niin kolmanneksi toivoisin, että minusta kerran
tulisi suuri kirjailijatar. -- Miksi nauratte? Minulleko? Se on minusta
hyvin loukkaavaa. En koskaan enää usko teille sydänporojani.

Ja sisimpäänsä saakka loukkaantuneena Ulla poistui päättäen, ettei
ikinä enää paljastaisi tunteitaan vanhempien sisarten pilkattavaksi.

Seuraavana päivänä sanoi äiti:

-- Liisi ja Ulla, te voitte mennä Harjulaan tänään viemään takaisin
pirran, jonka keväällä lainasimme.

Ulla hypähti pystyyn kaataen tuolin innoissaan.

-- Saammeko todella lähteä! Kuinka äärettömän hauskaa! Mitä äiti
arvelee, panenko valkoisen pikeehameeni ylleni vai harmaan?

-- Valkoinen on aivan liian hieno. Harmaa kelpaa kyllä.

-- Mutta valkoisessa esiinnyn edullisempana.

-- Kenelle sinä nyt sitten tahdot esiintyä niin edullisena? Elviira
täti katsoo vain, onko pukusi siisti. Ja Miili ja Naimi samoin.

-- Mutta äiti, eikö äiti muista, että se uusi poika on tullut Harjulaan?

-- Mikä uusi poika? Ah niin, se orpo raukkako? Mene sinä vain harmaassa
puvussasi, Ulla raiska, tuonikäiset pojat eivät huomaa, mitä tytöillä
on yllä.

-- Kummallista, etteivät äidit välistä lainkaan ymmärrä asioita,
ihmetteli Ulla pukeutuessaan nyrpeänä harmaaseen pumpulihameeseensa.
-- Jos olisin saanut valkoisen hameen, tekisin tietysti syvemmän
vaikutuksen poikaan. Tahtoisin hirveän mielelläni vaikuttaa häneen
yllättävänä ilmestyksenä. En ole vielä koskaan nähnyt ulkomaalaista. --
Etkö sinäkin, Liisi, ole jännityksessä?

Liisi palmikoi pitkiä tummia hiuksiaan haluttoman näköisenä.

-- Mistä syystä? En ainakaan tuon pienen ottopojan tähden. Paljon
jännittyneempi olen näkemään joudutko koskaan valmiiksi, että
minä pääsen kotiin ajoissa. Olen päättänyt tänään vielä kerrata
epämurtoluvut.

-- Tavattoman tunteeton olento, tuo Liisi. Me menemme näkemään uutta
ulkomaalaista poikaa, ja sinä vain puhut epämurtoluvuista. Sinusta
tulee varmaan vielä joskus kansakoulunopettaja, yhtä kuiva ja hapan
kuin neiti Salomaa.

-- Kansakoulunopettaja! Ei sinne päinkään, minusta tulee ylioppilas.
Niin juuri, älä katsokaan minuun niin hämmästyneenä. Minna on kertonut,
että pari hänen tyttötuttavistaan aikoo suorittaa ylioppilastutkinnon.
Kyllä naisetkin nykyään voivat tulla ylioppilaiksi, vieläpä
maistereiksikin. Uskotko?

Ulla ei vastannut. Liisin kunnianhimo oli hänen mielestään rajaton.
Se masensi hänet kokonaan. Maisteriksi! -- Se oli ennen kuulumatonta.
Miksi ei yhtä hyvin professoriksi tai kuvernööriksi? Ja aikoiko hän
siinä tapauksessa pukeutua housuihin ja käyttää kävelykeppiä? Ja ehkä
polttaa piippua? Us-ko-ma-ton-ta!

Ääneti ja mietteissään hän astui sisaren jäljestä, kun tämä pirtaa
kantaen lähti kulkemaan Harjulaa kohti.

Harjula oli vanha perintötila. Sen omistajat, Kemellit, olivat
vuosikymmeniä viljelleet maata, eläneet ahkeraa, säästeliästä elämää ja
koonneet huomattavan omaisuuden. Päinvastoin kuin Kaunialan Schöringit,
jotka olivat rakastaneet loistoa ja iloisia seuroja, he olivat osanneet
eristäytyä kaikesta turhamaisuudesta ja elämän koreudesta. Matala,
vihertävänharmaaksi maalattu asuinrakennus näytti heti taloon tulijalle
huomauttavan: -- Jos sinulla on jonkinlaisia vaatimuksia kauneuteen ja
viihtyisyyteen nähden, niin luovu niistä ajoissa. Täällä ei turhuudella
ole sijaa.

Harjulan herra oli hidas, harvapuheinen ja pahojen kielien mukaan
typerähkö. Hänen vaimonsa oli pitäjän entisen kruununvoudin tytär,
pitkä, luiseva ja tuikea nainen, varma puheissaan ja nopsa töissään.
Lapsia oli talossa kuusi. Jaakko, vanhin, oli pitkä ja puiseva kuten
äiti. Hän oli vuosi sitten saanut ylioppilaslakin, aikoi papiksi ja
vaati jo itselleen kaikkea sitä arvonantoa ja huomiota, mitä hänen
mielestään hengelliseen säätyyn lukeutuvan henkilön osaksi oli
tuleva. Kaksoset Miili ja Naimi tulivat isään, molemmat hitaita,
hiljaisia ja hyväsydämisiä. Naimi oli kuitenkin jossain määrin Miiliä
vilkkaampi. Seuraava järjestyksessä oli nelitoistavuotias Mikko,
valkotukkainen, kesakkoinen ja lihava. Äidin ja sisarten mielestä hän
oli lahjakas poika, muut ihmiset pitivät häntä huonostikasvatettuna
nulikkana. Mikkoa nuoremmat lapset, tyttö ja poika, olivat kilttejä,
valkotukkaisia, sinisilmäisiä vekaroita.

Koska Elviira rouva oli pastorin rouvan nuoruudenystävä ja tavallaan
laski olevansa sukuakin Schöringeille, oli Pikkupappilan ja Harjulan
välillä syntynyt jonkinlainen, ellemme juuri sano sydämellinen,
niin ainakin tuttavallinen suhde. Nuoret olivat samanikäiset ja
ystävöityivät pian, Mooses herra käväisi tuon tuostakin pappilassa
polttamassa piipullisen, ja siellä kuunneltiin mielellään hänen
kokeneita neuvojaan maanviljelyksessä, sillä Harjula oli parhaiten
viljeltyjä tiloja pitäjässä. Ja pelloista ja niityistä puhuttaessa
kävi vaitelias Mooseskin oikein kaunopuheiseksi. Rouvat seurustelivat
harvemmin. Elviira rouvan mielestä ei Anna likimainkaan vastannut
pappilan emännälle asetettavaa mittapuuta, eikä Anna liioin viihtynyt
itsetietoisen, kalsean nuoruudenystävänsä seurassa. Sen lisäksi
hän ei milloinkaan voinut unhottaa, etteivät Harjulalaiset olleet
millään tavalla tukeneet Schöringejä, kun Kauniala vielä olisi ollut
pelastettavissa. Olivat vain pudistaneet päätään ja kuitanneet
tapahtuman itsevanhurskaalla:

-- Mitä me sanoimme! Sellainen elämä ei lopu hyvin.

Ja Ulrikin he olivat antaneet lähteä maasta auttamatta häntä eteenpäin
pienimmälläkään tavalla.

Syy oli Elviiran, sen Anna tiesi. Mooses oli hyväsydäminen, hän olisi
kyllä auttanut.

Ja Elviira oli kuitenkin Olivia Schöringin serkku.

Liisi ja Ulla tapasivat talon naiset matalassa puolipimeässä
arkihuoneessa. Elviira rouva punnitsi villoja, ja tytöt erottivat
mustat villat valkoisista. Harjulan lampaat olivat kuuluisat pitkistä
ja pehmeistä villoistaan, ja ylpeydellä Elviira täti niitä tytöille
näyttikin.

Päästyään suunvuoroon Liisi niiaten toi esille äidin kiitokset lainasta
ja laski pirran pöydälle.

Elviira täti tutki pirtaa joka puolelta ja laski sen sitten miltei
pettyneenä käsistään. Olisi ollut niin Annan tapaista antaa palvelijain
rikkoa pirta. Olipa onni, että se tuli ehyenä takaisin.

-- Minä jo ihmettelinkin, missä se pirta viipyy, puheli hän. -- Sanoin
juuri tänään Miilille ja Naimille: Tytöt, sanoin, huomenna teidän on
mentävä pappilaan tiedustelemaan meidän pirtaa. Ei ollut tarkoitukseni
lainata sitä niin pitkäksi aikaa. Pirta on muutenkin sellainen kapine,
jota ei mielellään toisille lainaa.

-- Kyllä äiti jo viikko sitten huomautti meille, että pirta olisi
vietävä takaisin, sanoi Liisi.

-- Niin, mutta teistä ei tietysti kukaan joutanut sitä tuomaan. Sinä
istut nenä kirjassa. Ulla juoksentelee metsissä, ja Minna, niin Minna
kai ompelee rimsuja pukuihinsa. Martta raukka sen kyllä olisi tuonut,
mutta hänhän ei ennätä joka paikkaan. -- Markus, älä pälyile tännepäin,
paina silmäsi kirjaan. Joko osaat toisen uskonkappaleen?

Viimeiset sanat lausuttiin ikkunan ääressä istuvalle laihalle,
tummaihoiselle pojalle.

-- Nimeni on Mark, kuului hiljainen, mutta päättävä ääni ikkunan luota.

-- Markus sinä olet, Markus. Se on siisti raamatullinen nimi. Ole
kiitollinen siitä, että sinulla on niin säädyllinen nimi ja sitä
paitsi...

-- Voi, täti, Mark on paljon viehättävämpi kuin Markus. Se kuuluu
oikein romanttiselta! huudahti Ulla punoittavin poskin.

Elviira rouva kääntyi tyttäriensä puoleen osoittaen Ullaa pitkällä
laihalla etusormellaan.

-- Katsokaa häntä, tytöt, hän on kaksitoistavuotias ja keskeyttää
äitinne puheen. Minä en mielelläni sekaannu toisten ihmisten lasten
kasvatukseen, mutta pappilan nuorison kasvatus antaa todellakin
muistutukselle sijaa. Mitä sopimattomaan huomautukseesi tulee,
Ulla, niin sanon sinulle kerta kaikkiaan: tässä talossa ei anneta
arvoa romanttisuudelle ja muulle sellaiselle roskalle, kuten teidän
kodissanne tehdään, niin pappila kuin se onkin. -- Naimi, sinä panit
valkoisia villoja mustien joukkoon. Tarkkuutta, tyttäreni, tarkkuutta,
muutoin ei sinusta ikinä tule emäntää. -- Kolme naulaako niitä mustan
pässin villoja vain tuli? Se on kovin vähän. Kunpa vain ei joku
palvelijoista olisi näpistänyt keritessään. Joko teidän lampaanne ovat
kerityt, Liisi?

-- Ei vielä.

-- Mutta johan nyt on aika. Ennen juhannusta on lampaat aina kerittävä.
Kyllähän äiti sen tietää. Kas, miksi ette istu? Miili, mene noutamaan
tytöille vähän vattumehua. Mutta tuo sitä käynyttä. Se kelpaa kyllä
lapsille.

Miili nousi paikaltaan tavallista nopeammin, ja Mikko huudahti leveästi
hymyillen:

-- Saammeko piparkakkuja myös, äiti?

-- Kaikkea vielä. Ne säästämme isän syntymäpäivää varten.

-- Kai korppuja ainakin tarjotaan, kun on vieraita. Liisi ja Ulla
saavat niin harvoin vehnästä.

-- Kiitos, sanoi Liisi nopeasti. -- Meidän tähden ei tarvitse mitään
tuoda. Lähdemme kohta kotiin.

Mikko loi häneen närkästyneen silmäniskun, ja kaksitoistavuotias Emma
kuiskasi hätäisesti Ullalle:

-- Älkää vastustako. Mekin saamme mehua ja korppuja.

-- Olkoon menneeksi, koska Mikko niin kohteliaasti tahtoo tarjota
vieraille, saa Miili tuoda korppuja myös. Mutta vain kuusi, yhden
jokaiselle.

-- Meitä on seitsemän, huomautti Ulla.

-- Sinäpä olet merkillisen nenäkäs tyttö. Kuka on seitsemäs? Ah niin,
Markus. Miili, tuo siis seitsemän korppua.

Miili palasi kotvan kuluttua kantaen tarjotinta, jolla oli seitsemän
lasia ja seitsemän korppua sekä mehupullo, josta leviävä etikkamainen
haju ilmoitti sen olevan vahvassa käymistilassa.

-- Mutta, Miili, mitä sinä oikeastaan ajattelet? Laseja lapsille!
Läkkiset mukit käyvät nuorille ihmisille täydestä. Vie lasit
takaisin kaappiin. Pelkään, että sinusta vielä kerran tulee tuhlari,
tyttö rukka. Jaa jaa, kun isä ja äiti sulkevat silmänsä, hävitätte
te, lapset, tietysti koko talon. Syötte arkipäivinä paraimmasta
pöytäkalustosta ja kulutatte hienoimmat damastiliinani ja pellavaiset
lakanani. Minä tunnen tuon kyllä. Sillä lailla elettiin Kaunialassa, ja
sen vuoksi siitä tulikin loppu.

Ohoh jaa, jaa.

Elviira täti huokasi raskaasti.

Tyttäret näyttivät kaikki syyllisiltä ja pelästyneiltä, ikään kuin he
jo olisivat kuluttaneet loppuun Harjulan suuret liinavaatevarastot ja
pöytäkalustot. Mikko naureskeli salaa.

Miili toi seitsemän vanhaa kulunutta läkkimukia ja asetti ne pöydälle.
Hänen mukanaan tuli isä Kemell pyöreänä ja hymyilevänä, pää kallellaan
kuten aina. Hän tervehti ystävällisesti Ullaa ja Liisiä.

-- Kas niin, lapset, sanoi hän iloisesti, -- herkutelkaa nyt. Ottakaa,
ottakaa, älkää ollenkaan kursailko. Kun mamma kerran tarjoo, on se
hyvästä sydämestä suotu.

Talon oma nuoriso nautti nöyrästi hapanta mehuaan ja ummehtuneelle
tulevia korppuja. Mutta Liisi joi varovasti mukistaan, ja Ullan silmiin
nosti väkevä, hapan mehu kyyneleet.

-- Anna minulle, ellet itse juo, sanoi Mikko. Vanhempien lähdettyä
huoneesta hän anasti Liisin korpun ja mehulasin.

-- Sinä et ole gentlemanni, Mikko, sanoi Mark moittien. -- Hyi, syöt
vieraan osan.

-- Ole vaiti, äläkä rupea minua mestaroimaan. Mokomakin kuokkavieras!
kivahti Mikko.

-- Mikko, sinä olet halpamainen, oikein matalamielinen, huudahti Ulla
punoittavin poskin. -- Mark on vieras talossa, ulkomaalainen, ja sen
sijaan että olisit hänelle kiltti ja kohtelias, olet oikein epähieno.
Minä en enää koskaan rupea sinun puolueeseesi krokettipelissä.

-- Kas, kas, neiti Nokkaviisas, tulta tappuroihin. Onko Markus
lellipoikasi?

Ulla nielaisi viimeisen korpunmurunsa. Sitten hän loi musertavan
katseen Mikkoon ja nousi seisomaan.

-- Meidän täytyy nyt lähteä kotiin. Hyvästi, Mark, tule pappilassakin
käymään Emman kanssa tai Naimin ja Miilin mukana.

-- Ihmettelen, että saatoit olla niin rauhallinen, Liisi. Sinä olet
kylmä kuin kiiski. Tätikin puhui niin loukkaavasti.

-- Osaan hillitä itseni, vastasi Liisi. -- Kyllä kuluu aikoja, ennen
kuin taas menen Harjulaan.

-- Siellä on todella hirveän ikävää. Mark raukka, hän varmaan nääntyy.
Näitkö, miten surulliset silmät hänellä oli? Oi, Liisi, hän oli
mielestäni kuin viimeinen Hohenstaufi vankeudessa.

-- Lorua. Viimeinen Hohenstaufi oli vangittuna Bolognassa. Vertauksesi
ontuu pahasti.

-- Niin, niin, mutta sittenkin. Hän näytti niin romanttiselta. -- Mutta
voitko sanoa, Liisi, miksi Elviira täti on niin kauhean saita? Eivätkö
he ole rikkaita?

-- Juuri siksi he ovat saitoja. Köyhät, sellaiset kuin me, eivät
koskaan ole saitoja.

-- Silloin olen mieluummin köyhä. Äiti ei pakota meitä juomaan käynyttä
marjamehua pahalle maistuvista läkkimukeista. Huh sentään!

-- Kierretään pellavavainion ohi, sanoi Liisi. -- Tahtoisin nähdä,
miten se kasvaa.

-- Kaikkia, ethän sinä ennen ole piitannut sellaisesta.

-- Mutta nyt piittaan. Isä on luvannut, että jos pellavasato tulee
hyvä, pääsen syksyllä kouluun. Pellavista saa hyvän hinnan.

-- Riikka sanoi eilen, että meidän pellava kasvaa hyvin harvaa ja
huonoa.

-- Tietysti, hymähti Liisi katkerasti. Meille onnistuu kaikki huonosti.

Ulla katseli häneen pitkään.

-- Ja minusta me olemme niin onnellisia. Sellainen äiti kuin meillä on
ja sellainen isä. Luuletko sinä, että Elviira täti osaa kertoa satuja
ja leikkiä nukkekemuja ja muuta sellaista niinkuin äiti?

-- Se on totta, sanoi Liisi harvakseen. Miltähän tuntuisi olla Elviira
tädin tytär?

-- Minä omasta puolestani välitän viis' rahoista ja sen semmoisista.
Pääasia on, että ihmisellä on satusilmät.

-- Satusilmät!

-- Niin, sellaiset, että hän näkee maailman omalla ihanalla tavallaan,
aivan toisin kuin miltä se näyttää kenen tahansa silmiin. Meillä on
kaikilla satusilmät, isällä, äidillä, Minnalla, vieläpä Martallakin,
niin käytännöllinen kuin hän onkin olevinaan. Katsos, minä selitän,
miten olen ajatellut, jatkoi Ulla innostuneena. -- Kun enkeli tuo
meidän sielumme alas taivaasta ruumiiseen...

-- Enkelikö?

-- Niin, enkeli. Älä väitä muuta, minä uskon niin. Siis kun enkeli
tuo sielumme alas taivaasta, yhdistääkseen sen pikku ruumiiseemme
alhaalla maan päällä, lentää hän avaruuksien kautta maata kohti. Sielu
uinuu vielä, mutta se herää vähitellen, mitä lähemmä maata enkeli
liihottaa. Ja ensimmäinen vaikutelma, minkä se saa avatessaan silmänsä,
jää ikiajoiksi vallitsemaan. Olen varma siitä, että Elviira tädin ja
Mooses sedän sielut ovat nähneet kaikkein ensiksi lehmiä ja ruissäkkejä
ja jauhohinkaloita. Ja Naimi ja Miili ovat nähneet pellavakankaita
ja kirnun. Isä on nähnyt jonkin vanhan yksinäisen kirkon ja äiti
ystävällisen sinisen puron kukkaniittyjen keskellä. Minnan sielu
varmaankin on nähnyt laulavia keijuja, ja Martta -- niin, hän on nähnyt
pienen soman talon puutarhoineen.

-- Entä minä? kysyi Liisi huvittuneena.

-- Sinä -- sinä olet tietysti nähnyt jonkin sotatantereen tai paavin
tai ehkä Fredrik Barbarossan. Lotti on nähnyt pienten lasten leikkivän
nurmikolla.

-- Mitä itse olet nähnyt?

-- Minäkö? Ullan katse kävi uneksivaksi. -- Minä näin suuren, tumman
metsän, korkeita, jylhiä vuoria ja syvän, mustan veden. Ja vuorella
soitti paimenpoika iloista säveltä ja aurinko paistoi, niin että kaikki
synkkä muuttui valoisaksi.



SEITSEMÄS LUKU


-- Liisi, mitä sinä teet?

-- Kirjoitan sukuluetteloa Hohenstaufeista.

-- Anna palttua Hohenstaufeille ja tule minun kanssani metsään,
pyysi Ulla. En ymmärrä, kuinka jaksat aina puuhata historiallisten
henkilöiden ja kaikenlaisten muitten kuivien olioitten parissa. Sinä
homehdut vähitellen.

Liisi loi älykkäät harmaat silmänsä sisareen.

-- Sinä, Ulla, rakastat metsää ja eläviä ihmisiä, minä rakastan
kirjojani. Kaikki se, mikä oli ennen meitä, herättää mielenkiintoani.

-- Hohhoo, huokasi Ulla, kunpa olisi jo huomispäivä! Ajatteles, kuinka
hirveän hauska, että Tyyra ja Joju tulevat jo huomenna.

-- Minusta ei ole ollenkaan hauska. Tuollaiset pääkaupunkilaiset ovat
tavallisesti hyvin olevinaan ja koppavia.

Ullan iloinen ilme hävisi.

-- Mutta hehän ovat sukulaisiamme.

-- Olkoot vaan, ei se muuta asiaa. Örnfeltit ovat varakkaita, me olemme
köyhiä. Ja sen saamme kyllä tuta, ole varma siitä.

-- Mutta Liisi, puuttui Martta puheeseen, on väärin, että maalaat
heidät mustiksi jo ennakolta. Tyyra ja Joju ovat pääkaupunkilaislapsia
ja arvattavasti hemmoteltuja, mutta sinulla ei ole mitään oikeutta
arvostella heitä, ennen kuin olet heidät nähnyt.

Liisi mutisi jotain ennakkoaavistuksista ja jatkoi Hohenstaufien
sukuluetteloa.

Ullan kasvot olivat jälleen kirkastuneet. Hän kääntyi Martan puoleen,
joka istui parsimassa pesusta vastatulleita vaatteita.

-- Luuletko, että Tyyra on huvittunut nukeista?

-- Eiköhän, tuonikäiset tytöt leikkivät kyllä vielä nukeilla.

-- Minun täytyy panna toimeen suursiivous nukkekaapissani, mutisi
Ulla ja juoksi lastenhuoneeseen. Siellä istui Lotti jo täydessä
siivouspuuhassa.

-- Sinä saat siistiä oman puolesi, sanoi hän kipakasti Ullalle. Ja
kauheassa siivossa se onkin.

-- Niinpä näkyy olevan, myönteli Ulla hämillään. Hän ei moneen
päivään ollut huolehtinut nukeistaan. Siellä ne venyivät nukkekaapin
yläkerrassa hyljättyinä ja risaisina.

-- Berengarian toinen jalka on poikki, sanoi Lotti moittivasti.

-- Se on Laurin vika. Annoin poikien ottaa sen valkonaamaiseksi
tytöksi, kun he olivat intiaanisilla. Ja tietysti he sen rikkoivat.

-- Antaakin nukkensa pojille! puuskahti Lotti halveksivasti.

Hänen omat nukkensa -- kahdeksan luvultaan -- istuivat kaikki suorina,
siistit, vastapestyt vaatteet yllään. Ulla puuhaili katuvaisena
nukkeinsa kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.

-- Kuule, Lotti, eikö olekin hauskaa, kun Tyyra tulee?

-- On, se on hirveän jännittävää, vastasi Lotti.

-- Tyyra on niin sievä nimi. Hänellä on tietysti sysimustat kiharat ja
suuret tummat silmät ja pieni herttainen suu. Ja hänestä tulee minun
paras ystäväni. Oi, minä rakastan häntä jo etukäteen.

Ulla huokasi uneksiva katse silmissään.

-- Ehkä hän tuleekin minun ystäväkseni.

-- Sinun! Hän on yhtä vanha kuin minä -- kaksitoistavuotias ja sinä
olet vain kymmenvuotias.

-- Mutta minullapas on Hildu, intti Lotti ja kohotti ylpeänä isoa
nukkeaan.

Ulla näytti alakuloiselta.

Se oli totta. Lotilla oli Hildu, jonka hän kerran oli saanut
kummitädiltään. Se oli perheen komein nukke, ja Ullan toiveet alenivat
hänen sitä katsellessaan. Hän istui ääneti ja suori Berengarian
takkuisia suortuvia.

-- Tyyralla on varmaan hyvin kauniita nukkeja, mutisi hän.

Seuraavana päivänä saapuivat Örnfeltit. Pastori ajoi itse asemalle
ottaakseen vieraat vastaan.

Ulla, Lotti ja pojat olivat kiivenneet riihen katolle, josta näkyi
kauas maantielle. He olivat kaikki vastapestyt ja puhtaissa vaatteissa.
Jännitys oli suuri.

Kun tomupilvi ilmaisi hevosen olevan tulossa, hyppäsivät he alas
katolta ja kiirehtivät kilpaa aukaisemaan porttia. Kaarlo pääsi
ensimmäiseksi. Toiset laukkasivat jäljestä ja saapuivat parahiksi
pihalle, kun vieraat astuivat alas trilloista.

-- Rakas Anna, tässä me nyt olemme, huudahti everstinna Örnfelt
syleillessään talonemäntää. Mutta -- kultaseni -- kuinka epämukavat
ajopelit teillä on. Ostakaa ensi tilassa vaunut. Minä olin nääntyä
väsymyksestä. Rakas ystävä, kuinka muuttunut sinä olet! Ah -- ja
tässä on Minnamme. Charmante kuten aina, pieni maalaiskaunotar
karttuunipuvussaan. Entä tämä toinen -- Mon Dieu! -- onko hän Minnan
sisar -- niin perin erilainen.

Everstinna tarkasti lornjetilla punastuvaa Marttaa. Sitten hänen
välinpitämätön katseensa solui Liisin ja Ullan ohi pysähtyäkseen
mielenkiinnolla Lottiin.

-- Katsos vaan -- hänellä on Schöringien piirteet. Elle est jolie,
cette petite. [Hän on sievä, tuo pienoinen.]

Kaarlo ja Lauri sivuutettiin lauseella:

-- Eivät he kai ole vallattomia? Joju on niin herkkä ja hento. -- Joju,
sydänkäpyni, älä haukottele, se ei ole soveliasta.

Mutta Joju, sydänkäpy, haukotteli, niin että molemmat hammasrivit
näkyivät, ja sanoi surkealla äänellä:

-- Minulla on nälkä ja uni.

Martta riensi apuun.

-- Minä vien lapset syömään ja nukkumaan, sanoi hän ystävällisesti.
Martta ei koskaan ujostellut ketään, siihen hän oli aivan liian
luonnollinen. -- Tule, Joju, tule, Tyyra.

Joju tarttui hänelle tarjottuun käteen, mutta Tyyra pudisti päätään.

-- Minä syön täysikasvuisten kanssa, sanoi hän hiukan kopeasti.

-- Niinkuin tahdot, sanoi Martta yhtä ystävällisesti. -- Ulla, vie sinä
Tyyra vierashuoneeseen, ehkä hän tahtoo pestä kätensä.

-- Tahdotko tulla? kysyi Ulla. Hänen sydämensä läpätti ihastuksesta ja
ujoudesta. Tyyra oli ihanampi, hienompi hänen rohkeinta kuvitelmaansa.

Kunpa hän vain viihtyisi heidän köyhässä kodissaan. Sillä köyhä
heidän kotinsa oli, sen Ulla vasta ensi kertaa oikein selvästi
huomasi. Vierashuonekin, joka vielä tänään oli ollut niin ihastuttava,
näytti nyt varsin puutteelliselta. Kun Tyyra laski pienen, hienon
käsilaukkunsa tuolille ja loi arvostelevan silmäyksen ympärilleen,
seurasivat Ullan silmät hänen katsettaan arastellen.

Kuinka hän olikaan voinut pitää tätä huonetta hienona ja kauniina!
Hyväinen aika, kattohan oli aivan mustunut. -- Tyyran katse oli juuri
osunut siihen, ja nyt se pysähtyi uuniin, niin, siinähän on halkeama,
sitäkään hän ei ollut ennen huomannut. Ja valkoisista huonekaluista oli
maali kulunut. Tyyra varmasti huomasi sen. Ja sohvan sininen päällystä
oli haalistunut, ja ikkunaverhoissa oli parsittuja paikkoja. Ja
piirongin vetimet olivat kuluneet. Ja seinäpaperit halkeilleet.

Mutta piironkiliina ainakin oli soma. Sen oli Ulla ommellut äidille
joululahjaksi, ja äiti oli kiittänyt sitä, vieläpä Marttakin. Hänen
täytyi tietää, mitä Tyyra siitä piti.

-- Onko tämä sinusta kaunis? kysyi hän, ja hänen oma äänensä kuulosti
hänen korvissaan luonnottomalta. -- Se on ommeltu Jaavakanavalle.

Tyyra loi välinpitämättömän katseen liinaan.

-- Miksei, sanoi hän, -- meillä on palvelijainhuoneessa melkein
samanlainen. Sisällä emme luonnollisesti käyttäisi näin räikeitä
värejä. Mutta tässä ympäristössä se kyllä menee mukiin.

Ulla oli mykistynyt. Tyyran ylhäisen huolimaton ääni masensi hänet.

-- Oliko sinusta hauska tulla maalle? aloitti hän hetkisen kuluttua
keskustelun uudelleen.

Tyyra oli heittänyt hartioilleen vaaleanpunaisen kampausviitan ja
harjasi pitkiä, kiiltävänmustia hiuksiaan. Ullan kysymyksen kuultuaan
hän jäi seisomaan harja kädessä ja loi ynseän katseen Ullaan.

-- Hauska? Olisiko sinusta hauska, jos sinut erotettaisiin kaikista
hyvistä ystävistäsi ja saisit lähteä hienosta, mukavasta kodistasi
ventovierasten luo? Niin juuri -- ventovierasten luo. Sillä vaikka
olettekin meille jollakin lailla sukua ja vaikka Elviira täti, äidin
sisar, asuu Harjulassa, olen aivan vieras teille kaikille. Ja isä
ja äiti lähtevät Sveitsiin eivätkä ota minua mukaansa. Se on kovaa.
Sydämeni murtuu siitä.

Hän heittäytyi istumaan kiikkutuoliin ja näytti niin onnettomalta, että
Ullan teki pahaa häntä katsellessaan.

Samassa aukeni ovi ja Lotti astui sisään Ullan Berengaria toisella, oma
Hildunsa toisella käsivarrellaan.

-- Ulla, sanoi hän moittivasti. Et taaskaan ole tuonut Berengariaa
sisään leikkituvasta. Se olisi varmaan saanut jäädä sinne koko yöksi,
ellen minä olisi sitä huomannut ja tuonut sisään.

Tyyra pyyhki kyyneleet silmistään ja katseli Lottia, joka ojensi nukkea
Ullalle.

-- Mitä! huudahti hän. Vieläkö te leikitte nukeilla? Suuret tytöt!
Ulla, kuinka vanha sinä olet?

-- Kaksitoista vuotta, mutisi Ulla.

-- Taivas! Ja onko tuo kuvatus sinun nukkesi?

Ulla silmäili Berengaria rukkaa. Se oli todella ruma. Nenä oli kulunut
miltei kokonaan pois ja tukasta, joka joskus oli ollut vaalea ja
kiharainen, oli jäljellä vain joku takkuinen suortuva. Katkenneesta
jalasta tippui sahajauhoja.

-- Se on minun vanha nukkeni, sopersi hän häpeissään. -- Vie pois se,
Lotti, en minä siitä välitä. Miksi toit sen tänne?

Lotti otti hyljätyn nuken ja painoi sen sydäntään vastaan.

-- Tätä ei Berengaria ikinä anna anteeksi sinulle, Ulla, sanoi hän
hitaasti ja painokkaasti.

Tyyra puhkesi nauramaan.

-- Hän on mainio. Luulenpa, että hän loukkaantui neiti Berengarian
puolesta.

-- Eikö sinulla sitten ole nukkeja? kysyi Ulla.

-- Oo, kai minulla niitä on jossakin vielä tallella. Mutta enhän toki
niillä enää leiki. Meillä Helsingissä on jo toiset huvit minun iälläni.
Me käymme tanssiaisissa ja luistinradalla ja teatterissa.

Ulla ja Lotti seisoivat sanattomina. Lotti painoi nukkejaan yhä
tiukemmin sydämelleen. Sitten hän kääntyi ja luotuaan vihamielisen
katseen Tyyraan hän lausui Ullalle:

-- Koska sinä et enää huoli Berengariasta, otan minä sen
kasvatuslapsekseni. Eihän se voi ilman äitiä olla.

Ja sydämeen asti loukkautuneena äidintunteissaan Lotti poistui
huoneesta.

Ulla tunsi katkeraa katumusta. Hän oli kieltänyt lapsuutensa toverin.
Oli hyljännyt nukke raukkansa, uskollisen ystävänsä. Oli menetellyt
kuin Juudas.

Tyyra oli tullut hyvälle tuulelle.

-- Uh, sanoi hän, anna hänen viedä nukkensa. Minä opetan sinua
tanssimaan. Se on paljon hauskempaa kuin nukeilla leikkiminen. Osaatko
kotiljongia?

-- En osaa lainkaan tanssia. "Vedä verkaa, kudo sarkaa", sen osaan, ja
"Kiikkuri, kaakkuri, kirjava lintu". Riikka on ne meille opettanut. Ja
purppuria osaan myös jonkin verran, sitä tanssitaan täällä häissä. Ja
Martin Vappua tanssivat muonamiehen tytöt joskus lauantaisin.

-- Ne ovat tietysti kaikki talonpoikaistansseja. Emme me niitä
Helsingissä tanssi.

-- Purppuri on oikein hauskaa, selitti Ulla innostuen. Sitä tanssitaan
näin ja samalla lauletaan.

Hän otti muutamia tanssiaskeleita purppurin tahdissa laulaen:

    "Lanttuloodaa, lanttuloodaa,
    perunoita, perunoita, lanttuloodaa."

Tyyra oli kohottanut kädet kasvoilleen ja nauroi, niin että hytkyi.

-- Kauheaa! huusi hän. Sinähän olet täydellinen maamoukka. Odotas, nyt
minä tanssin.

Hän kohotti hiukan hameitaan ja alkoi hyräillen tanssia valssia
kevyesti ja sirosti.

Ulla oli punastunut hiusmartoa myöten. Pöllö, puhisi hän itselleen,
pöllö.

Ja sitten hän huokasi. Tyyra oli ihana, saavuttamaton.

-- Tule mukaan, hyräili Tyyra, minä opetan sinullekin. Tämä on
Donau-Wellen. Se on toista kuin sinun lanttuloodasi.

-- Tyyra, Tyyra, sinä hengästyt, enkelini, kuului ovelta.

Tytöt kääntyivät katsomaan. Ovella seisoivat molempien äidit.

-- Äiti, sinun olisi pitänyt nähdä Ullan äsken tanssivan. Se oli
verratonta. Olin nääntyä nauruun.

Alma Örnfelt katseli säälivästi hymyillen Ullaa.

-- Vahinko, ettei teillä täällä maalla ole tanssikoulua, sanoi hän
kääntyen Annaan.

Pastorin rouva silitti hämmentyneen Ullan hiuksia.

-- Isä tahtoisi sinua iltarukoukseen, lapsi.

-- Iltarukoukseen? toisti everstinna hiukan hämillään. -- Niin tietysti
-- pappilassa. Se on kaunis tapa. Tahdotko, sinäkin, Tyyra enkelini,
mennä iltarukoukseen?

-- En, äiti. Olen väsyksissä.

-- Me jäämme tänne, Anna, minä palmikoin Tyyran hiukset yöksi. Hänen
täytyy päästä nukkumaan. Ehkä saan illallista hänelle tänne.

Anna nyökkäsi päätään ja poistui Ullan seuraamana.

Salissa odottivat jo toiset. Minna istui soittokoneen ääreen, ja pian
kaikuivat kirkkaassa kesäillassa vanhan virren tutut sävelet.

Ulla oli painautunut lähelle äitiä. Hänen sydämensä oli levoton, ajatus
harhaili rauhattomana. Hän tuskin kuuli, kun isä tyynellä, hiukan
juhlallisella äänellä luki Raamattua.



KAHDEKSAS LUKU


-- Niin, Anna, sanoi everstinna Örnfelt ja laski pöydälle
kahvikuppinsa, jätän nyt molemmat enkelini sinun ja miehesi huostaan.
Sinä ymmärrät, mitä hellä äidinsydän kärsii luopuessaan lapsistaan,
mutta mitä tehdä? Noora on myös lapseni, ja Vilhelm tahtoo välttämättä
minut mukaansa Sveitsiin.

-- Pelkään vain, etteivät lapset viihdy meillä. He ovat tottuneet niin
peräti toisenlaisiin oloihin, sanoi pastorin rouva hiljaisesti.

-- Se on kyllä totta, mutta Vilhelmin mielestä tekee lapsille hyvää
nähdä vaatimattomiakin oloja, se herättää heissä suurempaa kiintymystä
kotiin. Näetkös, Anna, me kaksi, Vilhelm ja minä, koetamme kasvattaa
lapsemme periaatteiden mukaan. Tiedämme, että esimerkiksi Minna on
kaikin puolin hyvin kasvatettu nuori tyttö, sopivaa seuraa kenelle
tahansa, ja muut lapsenne ovat myös siivoja, joskin jonkin verran
kömpelöitä ja maalaisia. Hovineuvoksetar oli Minnaan hyvin tyytyväinen,
voin sinulle kertoa.

Annan poskille kohosi hieno puna.

-- Minna on kyllä hyvä tyttö, sanoi hän.

-- Mikä onni, että saitte hänet Haminaan tyttöopistoon. Olen kuullut
hänen ääntävän ranskaa, ja se oli aivan erinomaista. Usko minua, hänen
onnistuu päästä hyviin naimisiin.

-- Palatakseni Tyyraan ja Jojuun, olet kai huomannut, että he molemmat
ovat hyvin herkkiä ja hienotunteisia. Joju varsinkin on erinomaisen
sensible. Häntä tulee kohdella hellävaroen, ei mitenkään loukkaamalla.

-- Toisin sanoen hemmotellen, kuului Elviira rouvan kuiva ääni sohvan
kulmasta. Hän oli tähän asti ääneti kuunnellut sisarensa puhetta,
niinkuin näytti, syventyneenä villa-alushameen kudontaan.

-- Ei suinkaan, rakas sisar, meidän lapsiamme ei koskaan ole
hemmoteltu. Mutta sekä Vilhelm että minä olemme sitä mieltä, että
lapsia tulee kohdella hienotunteisesti.

-- Pötyä, lapset tarvitsevat kuria, vastusti Harjulan rouva.

Everstinna hymyili imelästi ja siristi silmiään.

-- Luonnollisesti on ero lasten ja lasten välillä. Meidän
lapset -- -- --

-- Teidän lapset ovat juuri yhtä juonikkaita ja tottelemattomia kuin
muidenkin.

-- Elviira, sinä loukkaat minun tunteitani, ja minun täytyy
sanoa -- -- --

Salaisuudeksi jäi mitä Alma sisar aikoi sanoa, sillä ovi aukeni ja
Niemelän rouva astui sisään poikansa ja tyttärensä seurassa.

-- Päivää, päivää, rakas Anna. Ja Elviira, mitä kuuluu? Mutta Alma,
oletko sinäkin täällä? Sehän oli yllätys. Ja kuinka komea sinä olet,
yhtä nuori kuin aina ennenkin. Niin, niin, sinulla on toisenlaiset
päivät kuin muilla ihmisillä. Entä pukusi, ohhoh sentään. Me olemme
virttyneitä ja haalistuneita pumpuliriepuja sinun silkkisi rinnalla.

-- Etkö sinä, Hilda, muka tiennyt, että Alma oli täällä? kysyi Harjulan
rouva pistävästi.

Niemelän rouvaa alkoi yskittää.

-- Kas, kun olin aivan unohtaa esittää sinulle lapseni, Alma. Tämä
tässä on vanhin poikani Samuli, tuli keväällä ylioppilaaksi, ja tässä
on Viivi.

Samuli kumarsi kömpelösti, ja Viivi niiasi silmät maahan luotuina.
Samulilla oli älykkäät, kalpeat kasvot, Viivi oli kesakkoinen ja laiha,
mutta terhakan näköinen.

-- Nuoret ovat krokettikentällä. Menkää tekin sinne, sanoi pastorin
rouva. Ja, Viivi kulta, pyydä Marttaa tänne.

-- Ajatelkaas, sanoi Niemelän rouva tyhjennettyään kaksi kupillista
kahvia. -- Ajatelkaas, mitä Verner kuuli eilen kaupungissa. Kas, minne
minun käsityöpussini joutui?

Kotvasen etsittyään hän löysi kuluneen käsityöpussinsa tuolin alta.
-- Otin käsityötä mukaani, kun ajattelin, että Anna ehkä tahtoo pitää
meidät illallisen yli. Tulee niin harvoin täällä käydyksi, kun matka on
pitkä.

-- No, mitä Verner kaupungissa kuuli? kysyi Elviira rouva
kärsimättömästi.

Hilda rouva veti sukankutimen esiin pussista, ja saatuaan silmän
puikkoon hän alkoi:

-- Niin, kuulkaapas, kun kerrottiin, että Ulrik Schöring muka on nähty
siellä.

-- Ulrik Schöring!

Niemelän rouva nautti hämmästyksestä, joka oli nähtävänä läsnäolevien
rouvien kasvoilla.

-- Niin, juuri, Ulrik Schöring. Sanoivat hänen liikkuneen sen
amerikkalaisen herran seurassa, joka on ostanut Kaunialan.

-- Se nyt on pelkkää puhetta, sanoi Harjulan rouva. Olisihan hän
silloin käynyt meilläkin tai pappilassa.

-- Ei ole niinkään sanottu, että häntä haluttaa käydä teillä, sanoi
Niemelän rouva merkitsevästi.

-- Olen varma siitä, että on juoruja, arveli Alma Örnfelt.

-- Minä aion ainakin mennä Kristiina Blylodhin luo ottamaan asiasta
selkoa, sanoi Niemelän rouva päättäväisesti. Olen aina pitänyt Ulrik
Schöringistä ja toivon hartaasti, että hän vielä palaa kotiseudulleen.

-- Hän oli miellyttävä poika, sanoi Anna lämpimästi.

Molemmat toiset naiset olivat ääneti. Sitten sanoi Elviira rouva:

-- Hän oli tuhlari kuten isä ja isoisä. Tuhlari ja huikentelevainen.
Amerikka on juuri sopiva maa hänenlaisilleen.

Anna puristi huulensa yhteen. Alma Örnfelt vaihtoi puheenaihetta.

Krokettikentällä olivat nuoret sillä aikaa täydessä toimessa. Pelattiin
kolmessa puolueessa. Jaakko ja Minna, Samuli ja Naimi, Viivi ja Miili.
Martta oli rientänyt keittiöön huolehtimaan kahvista.

Ylt'ympäri krokettikenttää istuivat nuoremmat katselijoina osoittaen
kiivain elein ja suorasukaisin huudahduksin hyväksymistään tai
paheksumistaan pelaajien otteilla.

-- Menkää, te aikaihmiset, nyt jo jonnekin muualle ja heittäkää kenttä
meidän haltuun, ehdotti Mikko.

-- Niin, me tahdomme myöskin pelata! huusivat toiset lapset kuorossa.
Teidän pelinne on kohta lopussa. Hei, hei, Minna, se oli oiva temppu.
Eläköön! Minna ja Jaakko voittivat.

Kuin intiaanit hyökkäsi katselijaparvi kentälle, sieppasi nuijat
käsiinsä ja alkoi jakautua puolueisiin.

-- Ollaanko me yhtä puoluetta? kysyi Ulla Tyyralta.

-- Pelaatko sinä hyvin? kysyi tämä.

-- Ulla pelaa huonosti, kirkui Mikko. Tule minun puolelleni. Joju ja
Ulla saavat olla yhtä miestä, ja Liisi ja Emma. Kaikki paalun luo!

Ulla pelasi haluttomasti ja alakuloisena. Miksi ei Tyyra voinut
ruveta hänen puolelleen! Oi, jospa hän olisi arvannut, kuinka Ulla
häntä ihaili. Tyyra olisi voinut olla hänen paras ystävänsä, Emma ei
ollut mitään hänen rinnallaan. Mutta Tyyralla oli niin monta ystävää
Helsingissä. Ullasta hän ei välittänyt, sen huomasi selvästi.

Elämä on sentään surullista! Mitenkä Minna ja Martta kerran
sanoivatkaan? Traagillista, niin juuri, traagillista. Ja tuo
Jojukin pelaa niin surkean huonosti. Ei pääse porttien lävitse, ei
ajamallakaan. Liisi ja Emma ennättivät ensimmäisinä paaluun.

-- Voitimme. Ja sinä, Mikko, älä lainkaan riitele. Koetit pettää, mutta
minä kyllä huomasin metkusi, kehuskeli Emma.

Liisi haukotteli. Kunpa jo menisivät vieraat. Koko iltapuoli kului
turhaan. Mikon ja Emman seura ei häntä huvittanut. Oikeastaan hän jo
kuuluikin isojen seuraan. Päättävästi hän keikautti niskojaan, niin
että pitkä palmikko nytkähti. Toisten vielä kinaillessa siitä, kuka oli
pelissä eniten vääryyttä tehnyt, Liisi juoksi mäelle lehtimajaan, jonne
Martta oli kantanut kahvitarjottimen. Tekeytyen niin pieneksi kuin
mahdollista hän istui Miilin viereen.

Auringon säteet pujottautuivat sisään tiheän lehtikudoksen lävitse ja
kikattelivat nuorten tyttöjen vaaleilla kesäpuvuilla ja olkihatuilla.
Jaakko ja Samuli olivat ottaneet ylioppilaslakin päästään. Samuli istui
Naimin vieressä, jonka posket olivat tavallista punakammat.

Miili esitti panttileikkejä, mutta toisten mielestä oli hauskempi
keskustella.

-- Elämä on lyhyt, sanoi Samuli kohottaen silmälasejaan, ja meidän on
päästävä selvyyteen niin paljosta.

-- Ette kai aio ruveta taas pohtimaan suuria kysymyksiä? huudahti
Miili. Silloin minä saan päänsärkyä.

-- Minä en koskaan keskustele naisten seurassa elämän suurista
kysymyksistä, sanoi Jaakko ylimielisesti.

-- Kuulepas tuota! huudahti Viivi. Sen päätöksen kai teit sen jälkeen
kuin viimeksi kiistelimme, ja sinä niin loistavasti jouduit tappiolle.

-- Lauletaan, ehdotti Martta. Näen, että Samuli on tuonut kitaransa.

Samuli otti pyynnöstä kitaran ja näppäili sitä hetken.

-- Laulanko Trubaduurin viimeisen rukouksen?

-- Oi laula, pyysivät toiset.

Samuli lauloi, ja toiset kuuntelivat kasvoillaan nuoruuden onnellinen
kaihomielisyys.

Liisi hiipi hiljaa pois.

Hän ei ollut löytänyt täälläkään mitä etsi. Hempeämieliset
rakkauslaulut ja haaveilu eivät häntä viehättäneet.

       *       *       *       *       *

-- Ulla, sanoi Tyyra illalla, kun molemmat tytöt istuivat salissa
selaillen valokuva-albumia. -- Katsopas, miten erilaiset kädet Anna
tädillä on kuin minun äidilläni.

Pastorin rouva ja Alma Örnfelt istuivat vieretysten sohvalla. Ulla
katseli heitä vertailevasti. Alma täti nojautui sohvan selkämystä
vasten suorana ja ryhdikkäänä. Hänen lihavahkoilla, vaaleahipiäisillä
kasvoillaan näkyi tuskin ryppyä, tukka oli hyvin käherretty ja
kiiltävän musta, puku oli hienoa, vaaleata musliinia, vartalo nuorekas,
vyötäisiltä hoikka, sileät ja valkoiset kädet lepäsivät sylissä
joutilaina, pari hohtokivistä sormusta välkkyi hyvinhoidetuissa
sormissa. Ulla ymmärsi, että hän oli moitteettomasti pukeutunut, komea
maailmannainen. Sitten hän loi silmänsä äitiin. Alma tädin rinnalla
tämä näytti pieneltä ja hennolta. Kasvot olivat kalpeat ja väsyneet,
silmien ja suun ympärillä oli ryppyjä. Ja kädet -- niin, Tyyra oli
oikeassa -- ne olivat aivan erilaiset kuin Alma tädin. Laihat ja
päivettyneet, siniset suonet hiukan koholla, iho hienoissa rypyissä.

Ulla tunsi selittämätöntä mielipahaa. Miksi ei äiti ollut yhtä
komea ja nuoren näköinen kuin Alma täti? Hänen pukunsakin oli niin
yksinkertainen, tumma pumpulihame vain. Olisihan hän voinut pukeutua
paremmin nyt, kun Örnfeltit olivat täällä. Ja laihoissa sormissa, jotka
nytkin niin ahkerasti kuljettivat neulaa, ei ollut muita koristeita
kuin kaksi kapeata, sileätä sormusta.

-- Minusta äidin kädet ovat niin hienot ja kauniit, sanoi Tyyra.

Ulla oli ääneti. Hän tunsi tällä hetkellä vastenmielisyyttä ihailtua
ystävää kohtaan. Ja samalla ikään kuin jonkinlaista tyytymättömyyttä
äitiin. Koko illan tätä tyytymättömyyttä sitten jatkui. Koti tuntui
ikävältä, pikku pojat melusivat tavallista enemmän, ruoka oli mautonta.
Nyrpeänä hän meni makuulle pieneen, kapeaan sänkyynsä Lotin vuoteen
viereen.

Lotti oli pannut kaikki nukkensa, kasvattilapsi Berengaria mukaan
luettuna, nukkumaan ja oli jo sikeässä unessa, kun Ulla yhä valvoi. Hän
kääntelehti vuoteessaan, potki lakanan yhdeksi mytyksi jalkopäähän,
muutti pielusta puolelle ja toiselle, huokaili ja voihki hiljaa
itsekseen.

Miksi hän ei saanut unta? Oliko hän tehnyt syntiä? Isä oli usein
sanonut, että paha omatunto on huono päänalainen.

Oliko hänellä paha omatunto? Ja mistä?

Hän näki äkkiä edessään kaksi laihaa, hiukan ryppyistä kättä, siniset
suonet olivat koholla, sormia koristi vain kaksi kapeaa kultavannetta.

Kädet tuntuivat katsovan häneen, aivan kuin niillä olisi ollut silmät.
Ja nyt ne puhuivat.

-- Ulla, sanoivat ne. Sinä halveksit meitä. Häpeät puolestamme. Niinko
meidät palkitset? Oletko unohtanut mitä olemme puolestasi tehneet?

Olemme mekin kerran olleet hienot ja valkoiset, sileät ja täyteläiset.

Mutta siitä on kauan. Senjälkeen olemme ommelleet ja parsineet, pesseet
ja keittäneet. Olemme kantaneet sinua, kun olit pieni, kostuttaneet
polttavaa otsaasi, kun olit sairas. Sinun, sisartesi ja veljiesi tähden
olemme kauneutemme kadottaneet.

Ja nyt sinä häpeät meitä. Häpeät äidin käsiä.

Ulla kavahti istumaan vuoteessaan.

-- Äiti, äiti, nyyhkytti hän. Oi, anna anteeksi.

Hän astui varpaisillaan pelkässä paidassa äidin makuuhuoneen ovelle ja
kurkisti sisään.

Äiti oli jo vuoteessa.

Ulla hiipi hiljaa vuoteen luo ja pujahti peitteen alle äidin viereen.

-- Äiti, äiti, kuiskasi hän taas. Anna anteeksi. Ja hän puristi lujasti
äitiä kaulasta.

-- Mitä? kysyi äiti.

Ulla kohotti kädet poskeaan vastaan.

-- Siunatut, rakkaat, väsyneet kädet, kuiskasi hän.

Äiti siveli hänen hiuksiaan hiljakseen.

Hän ymmärsi, että tämä herkkä, ajattelematon hetken lapsi saisi paljon
kärsiä maailmassa.



YHDEKSÄS LUKU


Ulla istuu Keinumäen harjalla. Hän on kiivennyt suuren
kahdeksan-aisaisen keinun keskilaudalle ja antaa vain silloin tällöin
vauhtia raskaalle keinulle, joka hitaasti heilahtaa. Hän katsoo
yli metsien ja harjanteiden, yli syvien lukkojen ja kiemurtelevan,
keltaiselle hohtavan maantien.

Silmät sulkeutuvat, hän kuiskaa:

"Metsien kaukainen sini."

Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostain ihanasta salaperäisestä
maailmasta.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, osuivat ne maantiellä juoksevaan
olentoon. Se läheni ja muuttui pojaksi. Ullan kasvot vilkastuivat, hän
kurottautui eteenpäin paremmin nähdäkseen. Poika pälyili levottomasti
ympärilleen, nyt hän hiljensi vauhtiaan ja käveli hitaasti kahden
vaiheilla minnepäin kulkisi.

Ullan uteliaisuus oli herännyt. Hän hypähti keinusta maahan ja lähti
juoksemaan vuorta alas maantielle.

Hyväinen aika, sehän oli Harjulan Mark. Oli totta tosiaan. Minne hän
oli matkalla? Pappilaan varmaan, koska hän tätä tietä kulki.

Tytön nähtyään poika säpsähti ja kiirehti kulkuaan aikoen hänet
sivuuttaa. Mutta Ullasta ei niinkään vähällä päästy.

-- Päivää, Mark, huusi hän hengästyneenä nopeasta juoksusta. Aiotko
meille?

-- En, kuului ynseä vastaus.

Ulla alkoi astua rinnan hänen kanssaan. Mark rypisti silmäkulmiaan.

-- Minne tämä tie vie? kysyi hän hetkisen kuluttua Ullalta.

-- Se vie kylään.

-- Onko siellä poliisia?

-- Poliisia?

Ulla oli hämmästyksen ilmikuva. Jännittyneenä hän katseli poikaa. Tämä
heitti päänsä taaksepäin ja luoden mustat silmänsä tuikeasti Ullaan hän
sanoi:

-- Minä en tahdo nähdä poliisia. Minä olen karkumatkalla.

-- Karkumatkalla! Oletko sinä karannut?

Ullan silmät loistivat, hänelle avautui uusia, ennen arvaamattomia
näköaloja. Ihailunsekaisella kammolla hän katseli Markia ja kysyi:

-- Oikeinko totta? Oletko karannut Harjulasta?

Poika nyökkäsi, hänen täyteläiset, kaunismuotoiset huulensa värisivät.

-- He sanoivat minua kerjäläiseksi. Sanoivat, että syön armoleipää.
Albert isä ja Berta äiti eivät koskaan niin sanoneet. He sanoivat, että
olin heidän poikansa, heidän oma poikansa. Oi, mutta he ovat kuolleet,
ja minä olen yksin. Harjulassa minua torutaan, torutaan aina.

-- Minne sinä nyt aiot? kysyi Ulla osaaottavasti.

-- Menen metsiin, asun luolassa, syön marjoja ja juuria. Ja soitan
viulua.

Hän osoitti viulukoteloaan.

Ullan posket hehkuivat innostuksesta.

-- Minä tiedän täällä lähellä mainion piilopaikan. Oikein sopivan
luolaksi. Sitä ei tunne kukaan muu kuin minä.

Mark loi häneen epäluuloisen syrjäkatseen.

-- Et kai sinä petä minua? Naiset ovat petollisia.

Ulla pärskähti halveksivasti.

-- Tuo on niin poikien tapaista. Sama se, jos sellaista luulet -- -- --

Hän käännähti kantapäillään ja lähti astumaan pappilaan päin.

-- Ei, ei, älä mene, sanoi poika hätäisesti. Kyllä minä uskon sinua.

-- Tule sitten.

He poikkesivat kapealle syrjäpolulle, joka kulki aivan Keinumäen
alitse. Se johti yli ahon, joka ennen oli ollut peltona, mutta nyt
kasvoi vain laihaa heinää, suolaruohoja ja harakankelloja. Ahon
toisella laidalla kohosi tuuhea metsä, ja sen suojassa oli pieni,
ränsistynyt lato, jota tuskin saattoi huomata, niin piilossa se oli
suurten, tuuheiden puiden kätkemänä.

-- Tämä on minun luolani, selitti Ulla ja kömpi sisään oviaukosta
-- ovea ei ladossa ollut. Tänne minä tulen aina, kun -- -- -- Hän
keskeytti puheensa hämillään.

-- Aina kun -- -- --? kysyi Mark katsellen tyttöä tummilla,
ilmehikkäillä silmillään.

-- Aina, kun olen yksinäinen ja hyljätty.

-- Oletko sinäkin yksinäinen ja hyljätty?

Ulla nyökkäsi päätään ja huokasi.

-- Mutta sinullahan on isä ja äiti ja sisaria ja koti. Eikä Mikkoa,
joka kiusaa ja soimaa kerjäläiseksi.

-- On minullakin suruja, katkeriakin. Sisaret ja veljet voivat kyllä
olla hyviä, mutta kun meitä on niin monta, niin me välistä riitelemme,
ja silloin saamme toruja, ja minun mielestäni minua torutaan joskus
aivan turhistakin asioista. Katsos, minä olen meidän perheessä
oikeastaan kekseliäin, ja juuri kun me, Lotti ja pikku pojat ja
minä leikimme jotain oikein mojoa ja jännittävää, kummituksia ja
sen semmoista, tulee joku isoista ja alkaa torua. Ja minä saan aina
pahimman ryöpyn korvilleni. Silloin minä lähden pois ja tulen tänne ja
olen kauhean onneton ja sorrettu. Ja sitten minä itken ja toivon, että
he löytäisivät minut kuolleena täältä. Minä makaisin silmät ummessa ja
kädet ristissä rinnalla ja kaunis hymy kalpeilla huulilla. Ja silloin
he itkisivät ja sanoisivat: "Voi, Ulla rukka, me olimme liian ankaria
hänelle. Kyllä hän sentään oli kiltti. Nyt hän makaa tuossa hiljaa ja
vaaleana eikä enää koskaan herää."

Mark nyökäytti ymmärtävästi päätään.

-- Entä sitten?

-- Sellainen rauhoittaa, ja sitten minä makaan täällä ja kuuntelen
puiden huminaa pääni päällä ja vähän ajan perästä unohdan koko suruni
ja alan keksiä satuja.

-- Keksitkö sinä satuja?

-- Keksin. Se on hirveän hauskaa.

He olivat istuneet lattialle, joka oli kuivien sammaleiden ja
sananjalkojen peitossa. Ulla oli sisustanut luolansa mukavaksi.

-- Eikö olekin tämä hauska kätköpaikka? kysyi hän Markilta.

-- On, myönsi poika. Minä jäänkin tänne asumaan. Kuljen ihmisille
soittamassa ja nukun täällä öisin.

-- Soitatko sinä mielelläsi?

-- Soitan. Sen vuoksihan minä juuri karkasinkin, kun eivät Harjulan
setä ja täti antaneet minun soittaa. He sanoivat, että se on turhaa
ajanhukkaa. Ja Jaakko tahtoi takavarikoida viuluni. Silloin minä
karkasin. Sillä viuluani en anna kenellekään. Albert isä osti sen
minulle, ja Berta äiti lupasi, että saan opetella soittamaan. Ja kun
kasvan suureksi, tulee minusta kuuluisa viuluniekka.

-- Semmoinenko kuin räätälin Eetu, joka aina soittaa häissä?

-- Paljon kuuluisampi, niinkuin Paganini tai joku muu sellainen. Sitten
minä soitan sinullekin. Mutta Harjulalaisille en soita. Minä vihaan
heitä. Ja kun tulen isoksi, kostan heille.

Ulla näytti huolestuneelta nähdessään pojan synkeät kasvot.

-- Kuule, sanoi hän, ei saa kostaa. Se on jumalatonta ja syntistä.

-- Olkoon vain, minä en siitä välitä. Minä vihaan heitä kaikkia, setää
ja tätiä ja Jaakkoa ja Mikkoa -- koko taloa.

Ulla ravisti päätään.

-- Ei saa vihata. Koeta tehdä, niinkuin minä aina teen, kun olen oikein
pahalla tuulella ja johonkin suuttunut. Heittäydy tuohon sammaleille
pitkällesi, sulje silmäsi ja kuuntele puiden suhinaa. Sitten kuiskaat
hiljaa:

"Metsien kaukainen sini."

-- Onko se jokin loitsuluku? kysyi Mark. Jokin manaus pahalle hengelle?

-- Ei, ei. Se on vain taikasana, joka rauhoittaa mielen. Luin sen
kerran eräästä kirjasta. Kas näin se tehdään.

Tyttö heittäytyi pitkälleen lattialle, kohotti käsivartensa pään yli ja
lausui hiljaa, uneksivasti, silmät ummessa:

"Metsien kaukainen sini."

Mark oli tehnyt samoin kuin Ulla. Sanat kuiskattuaan hän kääntyi Ullan
puoleen.

-- Entä sitten?

-- Hiljaa, nyt kuulet metsän suhisevan, kaukaa, kaukaa tulee tuulen
henki. Kuuletko?

Kesätuuli heilutti ladon kattoa varjostavia kuusenlatvoja. Molemmat
lapset makasivat hiljaa henkeään pidättäen suljetuin silmin.

-- Ymmärrätkö, mitä metsä puhuu? kuiskasi Ulla.

-- Ymmärrän, kuiskasi Mark vastaan, mutta en osaa sitä selittää.
Viuluni kyllä osaa, se kertoo ajatukseni.

-- En minäkään osaa sitä selittää, puheli Ulla hiljaa. Tuntuu vain niin
ihanalta. Hän alkoi hiljaa hyräillä.

    Sa riida ma reena, su lang lang lang,
    fa viida, ka reena, so lei.

-- Mitä kieltä se on? En ole koskaan sellaista kuullut.

-- Se on minun omaa kieltäni. Sitä ei kukaan muu ymmärrä. Sävelkin on
oma laatimani.

-- Se on pelkkää pötyä, koko sävel, siinä ei ole mitään sointua.

-- Niin, minä en olekaan musikaalinen, selitti Ulla tyynesti. --
Hyräilen vain omaksi ilokseni.

Pikkupappilasta kuului päivälliskellon kimeä ääni. Ulla hypähti pystyyn.

-- Täytyy rientää kotiin.

Mark kohottautui myös istumaan.

-- Et kai aio kieliä?

Ulla loi häneen musertavan silmäyksen.

-- Sinulla näkyy olevan erinomaiset käsitykset tytöistä. Minä en
koskaan kieli. Uskallanpa väittää, että Harjulan Mikko, niin poika kuin
onkin, kielii kymmenen vertaa enemmän kuin minä.

-- Se on totta, huudahti Mark kiihkeästi. Hän on hirveä kielikello, ja
sellainen on Emmakin. Huh, minä halveksin sellaisia ihmisiä.

-- Niin minäkin. Sen lisäksi halveksin sellaisia ihmisiä, jotka
epäilevät toisten kielivän.

Ja tämän nuolen lingottuaan Ulla nopeasti käänsi selkänsä pojalle ja
hyppäsi ulos ladosta.

-- Ulla, Ulla, huusi Mark hänen jälkeensä kuroittaen päätään
oviaukosta. Suutuitko minuun? Nyt kai et enää tule tänne?

-- Saa nähdä, vastasi Ulla päätään kääntämättä ja juoksi ahon poikki
kotiinpäin.

Hän myöhästyi aterialta. Isä loi häneen moittivan silmäyksen, ja äiti
ravisti nuhdellen päätään. Hengästyneenä Ulla istuutui paikalleen
Jojun viereen. Luotuaan pikaisen silmäyksen ruokapöytään hän huokasi
helpotuksesta. Onni, että oli perunoita. Niitä saattoi aina jonkun
kätkeä taskuunsa. Ja ohukaisia tai pannukakkua oli myös, koska
pöydällä oli hillovati. Hän vetäisi ruokaliinansa syliin ja kääri
siihen nopeasti pari perunaa sekä leipäviipaleen. Esiliinan tasku oli
onneksi niin iso, että käärö mahtui siihen. Jälkiruoaksi oli todella
pannukakkua. Ullan palanen katosi nopeasti taskuun sekin.

Ei kai Joju huomannut? Ja jos huomasikin, ei se haitannut. Itse hän
usein kätki sokeria ja leipää taskuihinsa antaakseen hevosille.

-- Sinähän olet tänään kovin nälissäsi, Ulla, sanoi äiti, kun Ulla
hiljaisella äänellä pyysi neljättä leipäviipaletta. Ulla punastui.
Hän oli todella nälkäinen, ja suurimman osan päivällisestään hän oli
säästänyt Markille.

-- Ulla ja Liisi, tulkaa puutarhaan herneitä poimimaan, sanoi Martta
päivällisen jälkeen. -- Me aiomme tänään ripustaa sokeriherneitä
kuivumaan.

Tytöt tekivät tyytymättömiä vastaväitteitä.

-- Ei lainkaan vastustella, sanoi Martta päättävästi. -- Liisi on
koko aamupäivän maleksinut sisässä lukemassa ja Ulla on juoksennellut
metsissä. Nyt tehdään työtä. Eikö niin, äiti?

-- Luonnollisesti, myönsi äiti. Totelkaa nyt vain napisematta. Tuossa
on vasu kumpaisellekin.

-- Tule sinäkin, Tyyra, koetti Liisi houkutella.

Tyyra väänsi pienen punaisen suunsa vastahakoiseen nipistykseen ja
pudisti päätään.

-- Tulisin kovin mielelläni, sanoi hän ystävällisesti, mutta minun
täytyy kirjoittaa kirjeitä.

-- Sinä kirjoitat aina kirjeitä, kun sinua pyydetään tekemään jotain
vastenmielistä, sanoi Liisi.

-- Todellako? Tyyra näytti kovin hämmästyneeltä. -- Katso, minulla
on hyvin paljon ystäviä, ja tiedäthän, että hyvin kasvatettu ihminen
vastaa kirjeisiin, joita hänelle kirjoitetaan. Se kuuluu sivistykseen.

Liisi kohautti olkapäitään.

-- Sormiani kihelmöi tuo Tyyran "hyvin kasvatettu". Jospa hän joskus
edes suuttuisi, mutta hän on aina yhtä kohtelias ja hillitty, torui hän
Ullalle astuessaan vasu käsivarrellaan puutarhaan.

-- Hän on todellakin hyvin kasvatettu, huokasi Ulla, joka yhä ihaili
Tyyraa, joskaan ei enää niin sokeasti.

-- Teeskentelijä hän on, itsekäs ja hemmoteltu olio. Pidän paljon
enemmän Jojusta, vaikka hän on vallaton ja juonikas.

Liisi ja Ulla poimivat nyreinä herneitä. Liisi oli jättänyt kirjansa
jännittävimpään kohtaan, siihen, missä Regina von Emmeritz saa tiedon
Kustaa Aadolfin kuolemasta. Ulla puolestaan oli kuin tulisilla
hiilillä. Hän ei vielä ollut ennättänyt tyhjentää taskuaan. Mitä jos
käärö putoaakin maahan ja Liisi huomaa sen! Hänen liikkeensä kävivät
varovaisiksi ja kömpelöiksi, kumartuessaan hän joka kerran painoi
kädellä esiliinan taskua. Ellei Liisi olisi ollut niin kiintynyt
omiin ajatuksiinsa, ei sisaren omituinen käytös olisi jäänyt häneltä
huomaamatta. Mutta suuresti häntä hämmästytti, kun Ullan vasu oli
herneenpalkoja täynnä, silloin kun hänen omansa vasta oli puolillaan.

-- Kas, joko sinä olet valmis, huudahti hän. Mikä sinuun nyt meni, kun
olet noin harvinaisen joutuisa?

Ulla loi epäröivän katseen Liisiin. Mitä jos kertoisi hänelle Markista.
Liisi osasi mainiosti säilyttää salaisuuksia, aivan toisin kuin Martta,
joka oli tihkuva kuin seula. Tuokion hän punnitsi. Sitten hän muisti
Markin sanat: "Et kai aio kieliä?"

Hän kääntyi nopeasti poispäin jättäen Liisin tuskaisen näköisenä
riipimään palkoja.

Ulla juoksutti vasunsa keittiöön, mutta juuri kun hän oli poismenossa,
huomasi Martta hänet ja komensi:

-- Älä mene vielä, Ulla, palot on pujotettava lankaan myös.

Ulla alistui kuolemaantuomitun toivottomalla tyyneydellä. Ei auttanut
estellä, silloin kun äiti ja Martta olivat yhtä mieltä. Hermostunein
sormin hän pujotteli palkoja lankaan ajatellen huolestuneena
suojattiaan. Mitähän Mark arveli, kun hän niin kauan viipyi? Luuli
varmaan hänen todella suuttuneen.

-- Ulla, jos sinä teet noin hätäistä ja huolimatonta työtä, saat
pujotella toisen mokoman lisäksi, keskeytti Martan ankara ääni hänen
mietteensä.

Ulla loi sisareen vimmastuneen katseen. Kiusoittava Martta!

Vihdoin! Ullan rinnasta kohosi helpotuksen huokaus, nopeasti hän heitti
herneenpalkorihman pöydälle Martan eteen ja kiiti ulos.

Mark loikoili sammaleilla, kun hänen suojelijattarensa nopeasta
juoksusta hengästyneenä ryömi sisään oviaukosta.

-- Minä jo luulin, ettet enää tulisikaan, sanoi poika nyrpeänä.

-- En päässyt ennen tulemaan, vastasi Ulla nöyrästi. Tässä on sinulle
vähän ruokaa.

Markin kasvot kirkastuivat.

-- Mainio tyttö. Olenkin niin nälkäinen, kuin olisin seitsemän viikkoa
paastonnut.

Syntyi lyhyt äänettömyys, jonka kuluessa Mark söi. Ulla katseli ääneti
ihmetellen, miten sirosti ja hienosti poika osasi syödä, vaikka hänen
täytyi tyytyä pelkkiin sormiin veitsen ja kahvelin asemesta.

-- Ja nyt seikkailemaan, sanoi Mark karistellen viimeisenkin murun
vaatteiltaan. -- Viulu mukaan ja sitten matkaan.

-- Mutta jos sattuu joku Harjulalaisista tai muu tuttava sinut näkemään?

-- Pitäisi oikeastaan pukeutua valepukuun, virkkoi Mark otsa rypyssä.

Ulla hypähti pystyyn.

-- Kuule, minä käyn noutamassa sinulle jonkun puvuistani.

-- Tytöksikö pukeutuisin? Ei, se on noloa.

Mutta Ulla oli ihastuksissaan.

-- Vaihdetaan nyt heti pukuja. Me voimme aivan hyvin olla
mustalaispoika ja mustalaistyttö. Se on hirveän romanttista, eikä
kukaan tunne meitä silloin.

Markin myöntymystä odottamatta hän syöksyi ulos ladosta, piiloutui
pensaikkoon ja riisui nopeasti hameensa.

-- Kas tässä sinulle! huusi hän, ja Mark näki paljaan ruskean
käsivarren kiidättävän latoon vaatemyttyä.

Ladon ovesta lensi hyvin kuluneet housut ja takki.

-- Siinä saat, mutta en minä tästä pidä, huusi Mark ladosta.

Tuokion kuluttua seisoi ladon edustalla kaksi varsin merkillisen
näköistä olentoa. Molemmat loivat toisiinsa tarkastavan silmäyksen.

-- En ymmärrä, mikä siinä on, arveli Ulla siristäen silmiään, mutta tuo
puku ei näytä oikein sopivan sinulle. Käsivartesi pistävät hihoista
kuin piipunvarret ja, sääret näyttävät hirveän pitkiltä. Sinä olet
vähän hassunkurisen näköinen.

-- Et kai sinäkään erittäin ihana ole, sanoi Mark loukkaantuneena. --
Ei ikinä minun housuni riipu noin kummallisesti pitkin sääriä.

-- Ei se mitään tee. Sittenpähän eivät tunne meitä. Vaihdetaan vielä
päähineitä.

Hän sitoi jäykäksi kangistetun päähineensä Markin kiharaiseen päähän ja
kätki omat paksut palmikkonsa pojan haalistuneen olkihatun peittoon.

-- Kas niin, nyt olemme valmiit. Sinun nimesi on Esmeralda, minä olen
Tonio. Maltahan.

Hän kumartui ottaakseen maasta linnunsulan ja kiinnitti sen hattuunsa.

-- Korpinsulka, se sopii mustalaispojalle.

-- Variksensulkahan se on.

-- Korpin tai haukan tai ehkä kotkan. Niin juuri, kotkan.

-- Pötyä, näkeehän sen selvästi, että se on variksen sulka.

Ulla käänsi punoittavat kasvonsa pojan puoleen.

-- Sinulla sitten ei ole mielikuvitusta kynnen vertaa. Luuletko minua
sokeaksi? Älä turhia väitä, lähdetään.

Mark pisti viulun kainaloonsa. He lähtivät astumaan niityn halki
valtatielle.

-- Kenelle minä oikeastaan soitan? kysyi Mark.

-- Tietysti kaikille ihmisille, jotka tulevat meitä vastaan.

Mutkittelevalla metsätiellä he eivät kohdanneet ketään. Mutta kun he
olivat kappaleen matkaa kulkeneet maantietä, kohosi heidän edessään
pölypilvi, ja kun se läheni, tunsi Ulla kauhukseen pappilan Lujan, joka
tasaiseen tapaansa juosta lonkkasi.

-- Kamalaa, läähätti hän. -- Siinä tulee isä. Hän palaa sairasmatkalta.

Ajopelit lähenivät. Pastori itse ajoi. Hän näytti vajonneen syviin
ajatuksiin.

-- Voi, voi, vaikeroi Ulla. -- Eikä täällä pääse piiloonkaan.

Molemmat lapset seisoivat kuin maahanjuurtuneina. Ohitse ajaessaan loi
pastori heihin hajamielisen katseen. Ulla oli vaistomaisesti vetänyt
hatun silmilleen. Vielä kerran loi pastori heihin katseen, tällä kertaa
se oli terävämpi, miltei kysyvä. Sitten Luja paransi vauhtiaan ja
kiesit katosivat tienkäänteeseen.

Ulla katsoi pelästyneenä toveriinsa.

-- Minä petin isän. Se oli kauheaa, mutta voi, kuinka kamalan
jännittävää. Mikä onni, että isä on niin likinäköinen ja hajamielinen.

Kohtaus oli vaikuttanut jonkin verran lamauttavasti Ullan
seikkailuintoon. Ääneti hän astui Markin rinnalla. Ei edes vanha mummo,
joka tulla köpitti heitä vastaan ja jäi tiepuoleen ihmettelemään
"maankiertäjiä", herättänyt hänen mielenkiintoaan.

Mutta tuokion kuluttua kohosi maantiellä uusi tomupilvi. Kaksi
ratsastajaa kiiti tasaisella tiellä täyttä laukkaa.

Nyt Ulla innostui.

-- Mark, Mark, huusi hän. -- Noille sinun pitää soittaa. Oi, miten
komeita he ovat! Varmaan joitakin ulkomaan kreivejä. Asetutaan tähän
veräjän kohdalle, tässä on sopiva paikka. Sinä soitat, ja minä avaan
heille veräjän. Pian, pian, tulevat.

Tuossa tuokiossa he olivat asettuneet veräjän luo. Mark kohotti viulun
leukansa alle ja vetäisi tottuneesti käyrällä. Ulla seisoi vapisevin
polvin hänen rinnallaan, käsi veräjän linkulla.

Veräjä aukeni. Ratsastajat pysähtyivät. Ihmettelevä katse sattui
hullunkurisiin pikkuolentoihin. Toinen herroista loi uuden tutkivan
katseen Markiin ja hätkähti. Kauniit hevoset seisoivat hiljaa, silloin
tällöin vain hirnaisten. Mark soitti, mutta oli niin jännittynyt, että
pari kertaa vetäisi väärin.

-- Kiitos soitostasi, tyttöseni, sanoi toinen, pitempi ratsumiehistä.
-- Soitat oikein hyvin. Oletteko paikkakunnan lapsia?

Mark loi soraansa maahan, häntä hävetti. Mutta Ulla astui esiin ja
virkkoi niiaten:

-- Me olemme mustalaisia, hyvä herra, minun nimeni on Tonio, ja
sisareni on Esmeralda. Olemme köyhiä ja vainottuja.

Pitempi ratsastajista naurahti.

-- Mustalaiseksi olet sinä, Tonio, varsin vaaleaverinen. Hyvää
soitto-onnea, lapset.

Hän sanoi englanninkielellä jotain toverilleen ja ojensi hopearahan
Ullalle, toinen ratsastaja teki samoin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidättivät ratsut heidät pitkin
pölisevää tietä.

-- Loistavaa! Mainiota! huudahti Ulla säteillen onnea ja ylpeyttä. --
Tämähän sujui sunrenmoisesti. Ajatteles, neljä markkaa saimme.

Mutta hän vaikeni nopeasti luotuaan katseen Markiin. Poika oli
tummanpunainen, hänen mustat silmänsä leimusivat ja huulet vapisivat.

-- Aasi, aasi, aasi, mutisi hän hampaittensa välistä takoen nyrkkejään
toisiinsa.

Hän oli hurjan, miltei villin näköinen.

-- Kuka on aasi, Mark? Miksi olet suuttunut? huudahti säikähtynyt Ulla.
-- Kaikkihan kävi hyvin.

-- Hyvin. Niinkö luulet? Mark kääntyi tyttöön raivostuneena. -- Aasi
minä olin, kun rupesin tällaiseen narrimaisuuteen. Etkö huomannut,
kuinka he nauroivat meille? Pilkkasivat. Ja minä soitin heille
kauneimman kappaleeni.

-- Mutta hehän kiittivät sinun soittoasi.

-- Tarvitsiko sinun mennä heille puhumaan pötyä Toniosta ja
Esmeraldasta ja mustalaisista? Ja katso tukkaasi.

Ulla vei kätensä päähän. Molemmat palmikot törröttivät jäykkinä
kummallakin puolen hatunreunoja. Kauheata! Ja hän oli kohottanut
hattuaan! Mitähän kreivit ajattelivat!

-- Kaiken päätteeksi sinä vielä niiasit heille. Kaunis poika!

Ulla oli niin masentunut, ettei saanut sanaa suustaan. Nöyränä, itkua
niellen hän astui vimmastuneen Markin jäljestä. Poika harppasi yli
maantienojan ja alkoi kiivaasti kävellä ylös metsänrinnettä kadoten
lepikkoon.

Hetken kuluttua halkaisi pieni vaatemytty ilmaa pudoten Ullan jalkoihin.

-- Ole hyvä ja heitä minun vaatteeni tänne, kuului kiukkuinen ääni
lepikosta.

Ulla totteli ja pukeutui ääneti hameeseensa. Surullista kyllä oli Mark
kiskaistessaan hilkan päästään katkaissut toisen nauhan, ja hameesta
oli ainakin pari nappia poissa. Ulla huokasi alistuvasti. Se tiesi
nuhteita kotona.

Hiukan myöhemmin vaelsivat Tonio ja Esmeralda syrjätietä ladolle ääneti
ja masentuneina, Mark edellä, Ulla jäljessä. Ulla vaivasi päätään
ihmettelemällä, mistä syystä Mark oli suuttunut. Hänen mielestään oli
seikkailu täysin onnistunut -- tuommoiset pikkuseikat kuin palmikkojen
näkyminen hatun alta eivät merkinneet paljon -- mustalaisistahan
saattoi otaksua mitä tahansa. Miten mielenkiintoisilta ja romanttisilta
molemmat ratsastajat näyttivät! He olivat varmasti kreivejä tai ehkäpä
englantilaisia lordeja -- hehän puhuivat englanninkieltä.

Mutta kohtaus isän kanssa oli nolo. Se painoi mieltä, vieläkin
värisytti sitä ajatellessa.

Mahtoiko Jumala vaatia, että tällaisetkin jutut piti kertoa isälle ja
äidille?

Sitä sieti ajatella.

Kun seikkailijat olivat saapuneet "luolalle", seisahtui Mark äkkiä
Ullan eteen.

-- Anna anteeksi, sanoi hän. -- Minä olin tuhma, oikein tuhma poika.

Hän otti hatun päästään ja taivutti kiharatukkaista päätään Ullan
puoleen.

-- Tuossa on. Tukista Markia. Paljon, oikein paljon.

-- Miksi sinä, Mark, suutuit? kysyi Ulla, kun he taas kaikessa
sovinnossa istuivat sammaleilla.

Mark rypisti silmäkulmiaan.

-- He nauroivat meille. Minä en siedä, että nauretaan minun soitolleni.
Enkä minä huoli heidän rahoistaan.

-- Mitä me niillä sitten teemme ja mistä sinä saat rahoja?

-- Rahat annamme kerjäläisille. Ja minä soitan vain sellaisille, jotka
eivät naura minulle.

Ennen kuin Ulla lähti kotiin, kokosivat lapset metsästä suojaavia
risuja oviaukon eteen. Ulla juoksi pappilaan vielä noutamaan
hevosloimen tallista peitteeksi Markille.

-- Se haisee hirveästi hevoselle, valitti Mark nenäänsä nyrpistäen.

-- Niin, mutta se on lämmin, eivätkä karkulaiset saa olla niin
turhantarkkoja, selitti Ulla.

Illalla oli Liisillä uutisia. Hän oli käynyt postissa ja kuullut
Harjulan Miililtä, että Mark oli kadonnut.

-- He ovat etsineet häntä joka paikasta, kyselleet asemalta ja muualta,
mutta ei kukaan ole häntä nähnyt. Otaksuvat hänen karanneen, hän oli
jotain sellaista uhkaillut Emmalle ja Mikolle.

-- Siinä on nyt palkka sedälle ja tädille siitä, että ottivat orvon
kotiinsa.

-- Mutta he ovat olleet hyvin kovia Markille. Minusta ei ole ensinkään
kumma, että Mark karkasi, huudahti Ulla kiihkeästi.

-- Sinun ei sovi arvostella sedän ja tädin käytöstä. Ja sitä paitsi,
mistä sinä tiedät, kuinka pahoja he ovat olleet?

-- Mark on itse -- -- --

Ulla sulki äkkiä suunsa. Likellä piti, ettei hän paljastanut
salaisuutta. Nopeasti hän lähti ulos huoneesta.

Minna loi pitkän silmäyksen hänen jälkeensä ja pudisti päätään.



KYMMENES LUKU


Heti aamiaisen jälkeen riensi Ulla ulos. Hän oli viettänyt levottoman
yön ja ollut varhain jalkeilla, mutta kun hän ei uskaltanut luvatta
ottaa syötävää ruokasäiliöstä, oli hänen täytynyt odottaa aamiaiseen
asti voidakseen omasta osuudestaan säästää suojatilleen.

Juuri kun hän oli pujahtamassa pihaveräjästä ulos, kuuli hän Minnan
äänen takanaan.

-- Minne menet, Ulla?

Ulla sopersi jotakin epämääräistä. Hädissään hän pudotti maahan
paperipussin, jossa säilytti Markille vietävän ruoan.

Minna riensi nostamaan sen ennen Ullaa. Hän katseli ensin pussia ja
sitten punastuvaa sisartaan.

-- Kenelle sinä ruokaa kuljetat?

Ulla seisoi syyllisen näköisenä.

-- Nyt on kaikki hukassa, ajatteli hän.

Minna laski kätensä hänen olkapäälleen.

-- Nyt sinä rehellisesti kerrot minulle, mitä metkuja on mielessäsi.
Kenelle sinä ruokaa kannat? Huomasin jo aamiaispöydässä, että itse olit
syömättä ja kätkit osuutesi.

-- Se on salaisuus, sopersi Ulla. -- Olen luvannut olla vaiti.

Minna hymyili. -- Luonnollisesti se on salaisuus. Eikä sinun tarvitse
sitä minulle kertoa. Arvaan itsekin. Sitä et voi estää. Onko eilinen ja
tämänpäiväinen omituinen käytöksesi jossakin yhteydessä Markin kanssa?

Ulla oli vaiti.

-- Siis on. Sinä tiedät hänen piilopaikkansa. Mutta ymmärrätkö sinä
myös, että teet hyvin väärin auttaessasi häntä? Mitä luulet isän ja
äidin tästä sanovan?

Ulla purskahti itkuun.

-- Hän on niin onneton -- kuului nyyhkytysten välistä. -- Ja minä olen
luvannut, etten petä häntä. Ja hän aikoo rehellisesti elättää itsensä
viulunsoitolla. Ja Harjulan setä ja täti ovat tyranneja. Ja kaikkia
hyljätyltä pitää auttaa. Ja orpoja. Raamatussakin sanotaan niin.

-- Tietysti. Mutta auttaa järkevästi. Vie minut Markin luo, niin koetan
minä puolestani auttaa häntä.

Ulla taisteli kovan taistelun. Tuntui mahdottomalta pettää Mark, mutta
olipa hän myös vahvasti ruvennut epäilemään, tokko Mark saattaisi omin
neuvoin tulla toimeen. Olisi tietysti suuri helpotus, jos Minna olisi
mukana salaisuudessa.

-- Mutta sinä et saa ilmaista Harjulan tädille ja sedälle Markia, ellei
hän itse tahdo. Lupaatko sen?

-- Lupaan. Toivon saavani Markin järkiinsä.

Mark loikoi sammaleilla näppäillen hiljaa viulunsa kieliä, kun sisaret
saapuivat luolalle. Heidät huomatessaan poika ponnahti pystyyn kuin
joustin. Uhkamielinen katse sinkosi Minnaan, toinen sanomattoman
halveksiva Ullaan.

-- Petturi, kielikello, kuului yhteenpusertuneiden huulien välistä.

-- Hän arvasi itse, änkytti Ulla syyllisen näköisenä.

Minna nyökkäsi ystävällisesti pojalle.

-- Hyvää päivää, Mark. Sinähän olet löytänyt mainion pesäpaikan
itsellesi. Saanko tulla sisään?

Mark oli odottanut musertavaa nuhdesaarnaa. Minnan iloinen,
ystävällinen ääni saattoi hänet hämille. -- Mutta se oli tietysti
tyttöjen tavallisia metkuja. Hän murjotti äänettömänä, uhkamielisenä.

Minna ei ollut huomaavinaan pojan huonoa tuulta. Hän istui ladon
kynnykselle ja otti hatun päästään estääkseen sitä rutistumasta.
Auringonsäteet pujahtivat puiden oksien välitse kullaten hänen
hiuksensa, nopea kävely oli kohottanut punan hänen muutoin kalpeille
poskilleen. Mark tarkasti häntä salaa. Vähitellen pojan kasvojen
piirteet pehmenivät, hänen kauneudelle herkkään mieleensä vaikutti
Minnan hempeä sulo rauhoittavasti.

Tuokion kesti jännittynyttä, odottavaa hiljaisuutta. Sitten sanoi
Minna lähettäen katseensa yli kesäisten, päivänpaisteessa kimmeltävien
niittyjen ja vainioiden taustalla kohoavaan tummaan metsään:

-- Kuinka kaunis aamu! Mark, etkö tahtoisi soittaa meille jotain?
Oletko soittanut Mozartia? Eikö totta, Mozart sopii tähän tunnelmaan?
Tai Schubert?

Mark hätkähti. Hänen silmiinsä tuli kysyvä, iloisen hämmästynyt katse.
Mitä tämä oli? Hän oli valmistautunut kohtaamaan nuhteita, ja häntä
pyydettiin soittamaan.

-- Kyllä minä osaan soittaa Mozartia, vastasi hän miltei iloisesti.
Kasvattiäitini piti hänestä paljon.

-- Rakastiko kasvattiäitisi soittoa?

-- Rakasti. Ja isä myös. He antoivat minulle tämän viulun, ja minä sain
opetella soittoa.

Pojan ääni alkoi väristä. Nopeasti hän tarttui viuluunsa, ja pian
kaikuivat Mozartin leikkivät, päivänpaisteiset säveleet vanhassa
ladossa. Siro, viehkeä menuetti kohotti hymyn kuuntelijain huulille
ja pani Minnan kapean jalan liikkumaan hänen siinä istuessaan ladon
kynnyksellä. Ulla loisti -- olipa hyvä, että Minna sai nähdä, kuinka
taitava Mark oli.

Vähitellen Mark antoi valoisten sävelien vaihtua tummempiin. Viulun
kielet kertoivat surusta ja pettymyksestä, yksinäisyydestä ja
orpoudesta. Päivänpaiste oli peittynyt pilviin, kirkas onnellinen kevät
pimeään syksyyn.

Minna kuunteli liikuttuneena. Hän katseli pojan kalpeita, sielukkaita
kasvoja, hänen siroa, hienorakenteista ruumistaan ja asetti hänet
ajatuksissaan Harjulan karuun ja sulottomaan ympäristöön. Totisesti,
siinä maaperässä ei Markin tapainen voinut menestyä.

Mark lopetti soittonsa ja loi arasti kysyvän katseen Minnaan. Tämä
istui yhä ääneti pää käden nojassa. Viimein hän kohotti päänsä ja
lausui vitkaan:

-- Minä istun tässä ja ajattelen sinua, Mark. Sinua ja viuluasi. Sinä
rakastat varmaan sitä hyvin paljon.

Mark nyökkäsi ääneti. Liikutus pusersi hänen kurkkuaan estäen häntä
puhumasta.

-- Rakastatko niin paljon, että sen vuoksi tahtoisit uhrata jotain?

Poika loi häneen silmänsä vakavasti.

-- Rakastan.

-- Katsopas, jos sinun nyt viulusi tähden täytyisi alistua siihen, mikä
mielestäsi on ikävintä, jos sinun täytyisi mennä takaisin Harjulaan.
Tahtoisitko?

-- Mutta he eivät salli minun soittaa. Jaakko aikoi ottaa viuluni
pois. He tahtovat lähettää minut Marttiselle puotipojaksi. Mutta minä
en tahdo ruveta kauppiaaksi. En voi seistä siellä myymässä silliä ja
saippuaa ja kaikenlaista muuta, mikä haisee niin pahalle. Ja miehet
polttavat hirveätä tupakkaa, ja kauppias toruu, ja koko huone on
likainen ja pimeä. Oih, en voi, en voi. Tahdon soittaa!

Tässä pojan tasapaino petti. Hän heittäytyi sammalille ja kätki kasvot
käsiinsä.

-- En tahdo, en voi, hoki hän kyyneliään pidättäen, hammasta purren.

Minna oli laskeutunut hänen viereensä polvilleen. Hän siveli hiljaa
pojan hiuksia.

-- Tiedätkö, Mark, mitä me nyt teemme? Ensiksikin lopetamme tämän
lapsellisen latoseikkailun -- sinähän olet jo suuri poika. -- Markin
poskille kohosivat veret. -- Sitten menemme pappilaan. Ja siellä isä
kyllä keksii jonkin neuvon. Pyydämme häntä puhumaan oikein kauniisti
Harjulan sedälle.

-- Setä ei olekaan niin kova, kuului sammaleiden seasta.

-- Ja tädille myös. Ja arvaapas, mitä minä aion pyytää? Pyydän, että
sinä saisit ainakin pari kertaa viikossa tulla pappilaan soittamaan
minun kanssani. Sillä minä soitan hyvin mielelläni, ja me soitamme
yhdessä, sinä ja minä, pianoa ja viulua. Soitamme Mozartia, Schubertia
ja Chopinia. Mitä arvelet?

Mark oli kohottanut kyyneleiset kasvonsa tyttöä kohti. Hänen silmänsä
säteilivät.

-- Se olisi hirveän hauskaa.

-- Eikö totta? Ja nyt lähdemme. Pappilassa syöt oikein hyvän aamiaisen.
Arvaan, etteivät Ullan tuomiset ole olleet kovinkaan runsaat.

Mark oli kuulevinaan pienen ivan väreen tytön äänessä. Taaskin
karahtivat veret hänen poskiinsa. Hän suoristi itseään ylpeästi,
karisti rikat vaatteistaan ja sanoi hiukan kopeasti:

-- Olen ollut hyvin lapsellinen. Kiitän kutsustanne, hyvä neiti. Mutta
on kai parasta, että menen suoraa päätä Harjulaan vastaamaan teostani.

-- Se on oikein, Mark. Mutta etkö tahdo sanoa minua Minnaksi, se on
paljon yksinkertaisempaa. Ja kun olet nain lähellä pappilaa, täytyy
sinun todella ensin tulla meille isän kanssa neuvottelemaan.

-- Siellä on niin paljon tyttöjä, mutisi Mark.

Minna nauroi hilpeästi.

-- Tytöistä emme välitä, eivät he sinulle pahaa tee. Ullan ja minut
sinä jo tunnet. Olemmeko mielestäsi niin pelottavia?

Mark yhtyi vasten tahtoaan hänen nauruunsa, ja Ulla, joka mykkänä
katselijana oli seurannut tapauksen kulkua, hymyili ilo kasvoillaan.

Jos kerran isä ja Minna ottivat Markin huostaansa, oli asia oikealla
tolalla. Sillä isähän oli pappi, ja Minnaa ei kukaan voinut vastustaa.



YHDESTOISTA LUKU


Pastori ja Minna istuivat Harjulan avarassa salissa, jossa kaikki oli
kiiltävän puhdasta ja siistiä. Huonekalut oli peitetty valkoisilla
palttinapäällyksillä, kynttiläkruunu ja suuri peili verhottu
harsokankaalla suojaksi kärpäsiltä, lattiata peittivät valkoiset matot.

Minna katseli levottomana isän jalkoja. Kunpa hän vain ei jättäisi
tahroja Elviira tädin putipuhtaille matoille. Toden totta -- tuossa
juuri hänen tuolinsa kohdalla oli maantienpölyä, ja täti oli sen
huomannut, sen näki suusta, joka äkkiä pusertui kokoon silmien
tarkatessa tahraa. Ja isäparka ei tiennyt mitään rikoksestaan,
keinutteli vain tyytyväisenä kiikkutuolissa piippuaan poltellen.

-- Anna ei vaan joutanut tulemaan, sanoi Harjulan rouva. -- Hän melkein
kuin karttaa meidän taloa.

-- Annalla oli kaljanpano parhaillaan, selitti pastori. -- Ja tämä
Minna vaati minua nyt juuri tänään lähtemään Harjulaan. Hän tahtoi
saada asiansa toimitetuksi niin pian kuin mahdollista.

-- Turhaa hoppua, sanoi Elviira rouva kuivasti. -- Me emme anna
kaikenlaisten päähänpistojen ja haaveiden vaikuttaa menettelytapaamme.
Mark on köyhä poika, jonka itse täytyy ansaita elatuksensa. Hänet on
siis valmistettava siihen.

-- Elviira on aivan oikeassa, mutta poika on vielä niin nuori ja tuntee
sitä paitsi ankaraa vastenmielisyyttä sitä kutsumusta kohtaan, jonka
olette hänelle valinneet, lausui pastori kohteliaasti.

-- Hui hai, pojalla on vastenmielisyys kaikkeen työhön. Viuluaan hän
vinguttaisi, se on ainoa työ, joka ei hänelle ole vastenmielinen. Mutta
sillä hän ei elä.

-- Ehkäpä sentään, kuului Minnan ääni vienona. Hän oli istunut Mooses
herran vieressä ja ahkerasti sopotellut hänelle. -- Jos hänestä tulee
etevä viulunsoittaja, voi hän kyllä elättää itsensä.

-- Niin, jos -- ja sitä paitsi, rakas Minna, kaikki taiteilijat ovat
enemmän tai vähemmän huonoa väkeä, maankiertäjiä ja synnintekijöitä.
Meidän kotimme on kristillinen koti, siinä ei kasvateta taiteilijoita.

-- Äiti puhuu kuin minun suullani, yhtyi Jaakko puheeseen. -- Markus on
uppiniskainen poika ja tarvitsee lujaa ohjausta ja ennen kaikkea työtä.

Minna loi harmistuneen katseen itsetietoiseen ylioppilaaseen ja toisen,
vetoavan Mooses herraan, joka tanakkana ja lempeänä pää vinossa istui
tuolillaan.

-- Setä, kuiskasi hän, -- sinä lupasit auttaa Markia.

Mooses herra yskäisi pari kertaa ja ryhtyi harvakseen puhumaan silmät
maahan luotuina.

-- Minun mielestäni Mark voi vielä ainakin vuoden olla täällä meillä.
Jos hän olisi oma poikamme, emme häntä niin varhain lähettäisi
palvelukseen vieraisiin.

-- Oma poikamme! Elviira rouvan ääni oli masentava. -- Meidän poikamme
ei koskaan vinguttaisi viulua. Marttinen on luvannut ottaa hänet
puotiinsa, ja sinne hän saa mennä.

Mooses loi haileansinisistä silmistään tyynen katseen vaimoonsa. Hänen
hyvänsuovilla kasvoillaan asui luja päättäväisyys.

-- Ei poika nyt vielä mene minnekään. Ja jos Minna tahtoo pari kertaa
viikossa soittaa hänen kanssaan, ei se minusta haittaa. Saamme silloin
mekin kodissamme kuulla vähän soitantoa. Miksi meillä muuten on
soittokone? Niin kallis kapinekin vielä.

Elviira rouvan suu oli kuin kapea viiva, mutta hän ei enää vastustanut.
Kun Mooses kerran asettui takajaloilleen, oli turha panna vastaan. Se
ei tapahtunut usein, mutta silloin hänen täytyi saada tahtonsa perille.

-- No niin, Mooses hyvä, sanoi hän kylmällä äänellä, -- sinä olet
isäntä talossa. Mutta muista varotustani, jos pojasta tulee heittiö
vielä kerran elämässä.

-- Oi täti kulta, sanoi Minna iloisesti, -- hän on niin kelpo poika, ei
hänestä heittiötä tule. Kyllä tädin hyvät opetukset häneen sen verran
vaikuttavat. Ja sedän esimerkki.

-- Imartelija! -- Elviira rouvan ääni oli kuitenkin hiukan leppeämpi.
-- Kutsu Markus tänne, sanoi hän Jaakolle.

Mark tuli sisään kalpeana ja kiihtyneenä. Hän oli nähdessään pastorin
ja Minnan ajavan Harjulaan arvannut, millä asioilla he kulkivat.

-- Markus, puhui Elviira rouva tuimalla äänellä, -- sinun ei huomenna
tarvitse lähteä Marttisen puotiin. Setä on luvannut pitää sinut vielä
vuoden kotona. Mutta tämä aika on sinun käytettävä oikein ja taidolla.
Pastori on ystävällisesti tarjoutunut antamaan sinulle opetusta.
Saat lukea yhdessä Joju Örnfeltin kanssa. Muista olla kiitollinen ja
nöyrä ja palkitse sedän ja pastorin hyväntahtoisuus ahkeruudella. Et
todellakaan olisi tällaista ansainnut viimeisen kepposesi jälkeen.

Mark kumarsi säteilevänä. Sitten hän nopeasti riensi Mooses herran ja
pastorin luo ja painoi kumpaisenkin kädelle suudelman, luotuaan Minnaan
kiitollisen katseen hän poistui.

Elviira rouva tohahti.

-- Tuo oli niin hänen tapaistaan. Iso poika suutelee kädelle.
Komeljanttitemppuja!

-- Hänen tunteensa ovat läikkyvämmät ja herkemmät kuin meidän
pohjoismaalaisten, sanoi pastori. -- Eikö hän olekin etelän lapsia?

-- Jostain Saksasta Albert hänet löysi, orpokodista, sanoi Elviira
rouva tuimasti. -- Hän olisi ehkä kadunlakaisija muussa tapauksessa.

Naimi ja Miili tulivat sisään, ja keskustelunaihe vaihtui.

Kun pastori ja Minna pari tuntia myöhemmin ajoivat kotiin, istui Ulla
piha-aidalla heitä odottamassa.

-- Onnistuiko? huusi hän jo kaukaa. Hän oli kyllä arvannut, mille
asioille oli lähdetty.

-- Joju saa Markista lukutoverin, sanoi pastori vakavasti ja lyhyesti.
Ja sen enempää ei Ulla saanut tietää. Mutta sekin riitti. Hän tiesi
nyt, ettei Markin tarvinnut ruveta puotipojaksi Marttiselle. Ellei
muusta, niin Minnan iloisista kasvoista hän sen huomasi.



KAHDESTOISTA LUKU


-- Tytöt, kutka teistä tahtovat mennä tervehtimään Kristiina tätiä?
Pelkään, ettei hän ole oikein terve, kun ei hän viime sunnuntaina ollut
kirkossa, sanoi pastorin rouva.

-- Minä kyllä mielelläni lähden, äiti, sanoi Minna.

-- Minä myös. Saanko mennä Minnan mukaan? pyysi Ulla.

-- Saat kyllä, lapseni, mutta älä väsytä tätiä lörpötyksilläsi.

-- Ehkä Tyyrakin tahtoo mennä?

-- Kiitos, täti, hyvin mielelläni, mutta minun jalkani ovat olleet
hiukan kipeät. Pelkään rasittuneeni eilen, kun olimme Liisin kanssa
postissa jalan.

Liisi hymyili ivallisesti. Tyyra ei ollut lainkaan valittanut väsymystä.

Polku, jota Minna ja Ulla astuivat Kristiina Blylodhin asumukselle,
kulki syvän havumetsän halki. Tytöt kävelivät äänettöminä, kumpikin oli
herkkä luonnon kauneudelle. Metsän syvä hiljaisuus oli selittämättömän
suloinen. Kuului tuskin ainoatakaan ääntä, vanamoiden vieno tuoksu
sekaantui mäntyjen pihkanhajuun, ja alhaalla tien oikealla puolen
päilyi yksinäisen lammen musta kalvo kelluvine lumpeenlehtineen.

Minna hyräili hiljaa itsekseen. Ulla uneksi. Tuon tuostakin hän
pysähtyi ja kuunteli suljetuin silmin.

Metsä puhui.

Tällaiset hiljaiset hetket metsän yksinäisyydessä olivat Ullan
onnellisimmat.

Metsästä johti kapea polku niitylle. Silmiä huikaisi -- niin äkillinen
oli vaihdos pimennosta vuohensilmiä ja punaisia tervakukkia uhkuvaan
aukeamaan.

Ulla syöksyi avosylin kukkien luo.

-- Minä poimin tädille, huudahti hän ahneesti katkaisten kukkien varsia.

-- Jätä kukat rauhaan. Ne ovat paljon kauniimmat omassa ympäristössään.
Sinullahan on jo vanamolta tädille.

Kristiina Blylodh asui Kaunialan entisen pehtorin luona kappaleen
matkaa maantieltä. Pieni rakennus ympäristöineen oli siisti ja soma.
Pihalla prameili keisarinkruunuja, korkeita punaisia harjaneilikoita,
helakansinisiä kukonkannuksia ja punaisia ruusuja. Ikkunoilla näkyi
runsaasti ruukkukasveja.

Taava, talon emäntä, oli nähnyt Minnan ja Ullan tulevan ja riensi heitä
vastaan.

-- Olipa hyvä toki, että pappilan neidit sattuivat tulemaan. Täällä on
vanha fröökynä ollut sairaana jo pari päivää. Ei pahasti -- ei pidä
säikähtyä -- mutta vuoteessa on ollut. Se leinihän se tahtoo vanhaa
ihmistä kiusata. Hain kuppari-Mantan sitä hieromaan.

-- Äiti arvasikin tädin sairastavan, sanoi Minna, -- lähetti
linjamenttia. Saan kai mennä sisälle tädin luo?

-- Kysynpähän.

Taava pistäytyi porstuan toiselle puolen sijaitsevaan kamariin, missä
Kristiina neiti asui.

-- Saa sinne mennä, ilmoitti hän takaisin tultuaan. Ja minä kysyisin,
että voisikohan neidit olla täällä sen aikaa, kuu minä veisin ukolle
kahvia niitylle. Lapset meni marjaan, ettei ole talossa ketään.

-- Menkää vain rauhassa, Taava, kyllä me tädistä huolehdimme. -- Ulla
voi istua sen aikaa ulkona tai tuvassa, ettei häiritse tätiä.

Minna katosi tädin huoneeseen ja Ulla jäi istumaan kuistille seuranaan
kaksi somaa kissanpoikasta. Niiden iloiset kujeet ja hullunkuriset
hypähdykset valtasivat hänen huomionsa tykkänään. Hän juoksi niiden
jäljestä ulos, heittäytyi vatsalleen nurmikolle ja veti ruohikossa
hilkkaansa, jonka pitkiä nauhoja kissanpojat vaanien tavoittelivat.

-- Hyvää päivää, pikku neiti.

Ulla ponnahti pystyyn. Nurmikolla hänen edessään seisoi pitkä solakka
mies ratsastussaappaissa.

Ulla tunsi hänet heti. Kreivihän se oli. Kreivi itse.

Huh, kaikkea sitä sattuukin! Mitä ihmeitä hän täällä Tuomaalassa tekee?
Ja tunsiko hän Ullan? Kamalaa se olisi. Ullan ensi ajatus oli puikkia
pakoon, mutta luotuaan pelästyneen silmäyksen "kreiviin" hän jäi
paikalleen.

Oikeastaan tämä ei näyttänyt lainkaan pelottavalta. Ei ainakaan tällä
haavaa. Silmissä oli veitikkaa, ja huulien ympärillä värisi, vaikka hän
koetti näyttää totiselta.

Tämän huomion tehtyään Ulla rohkaisi mielensä, niiasi syvään ja sopersi:

-- Päivää.

Kreivi astui portaita ylös kuistille -- aikoiko hän Kristiina tädin
luo? Ulla juoksi hänen jälkeensä, niiasi uudestaan ja sanoi:

-- Kristiina täti on sairas. Ei sinne pääse.

-- Niinkö? Onko hän pahastikin sairas? Kreivi näytti huolestuneelta.

-- Ei pahasti. Mutta häntä hierotaan. Minna on siellä sisällä ja
kuppari-Manta.

-- Onko Minna sisaresi?

-- On.

-- Sitten sinä varmaan olet Pikkupappilasta?

-- Niin olenkin.

-- Luulenpa, että jään tänne kuistille istumaan, kunnes saan kuulla,
miten neiti Blylodh jaksaa. Ehkä pikku neiti suvaitsee tehdä minulle
seuraa?

Kohteliaasti kumarrellen kreivi viittasi penkkiin. Ulla istuutui
punoittavin poskin, kreivi asettui hänen viereensä.

Juteltiin niitä näitä. Ullan teki kovin mieli kysyä kreiviltä, oliko
hän todella kreivi vaiko englantilainen lordi ja minne hänen toverinsa
oli jäänyt.

Mutta yhtäkkiä kreivi kysyi:

-- Kuinka Esmeralda jaksaa?

Ullan entisestään punaiset posket sävähtivät tulipunaisiksi. Sellainen
viekastelijako kreivi olikin? Hän oli siis tietänyt koko ajan. Jospa
Ulla sen olisi arvannut, ei olisi viereen istunut. Hän koputti kengän
kärjellä lattiaa silmät maahan luotuina ja tunsi, miten itku hitaasti
kohosi kurkkuun ja sieltä silmiin. Täytyi lähteä, ennen kuin vedet
alkoivat tippua.

Hän nousi lähteäkseen mutisten jotain epäselvää. Mutta kreivi tarttui
häntä käteen.

-- Ettehän suuttune, pikku Tonio, pyysi hän. -- Eihän ole minun vikani,
että tunsin teidät.

Ulla koetti vetää kättään pois, mutta kreivi sulki sen sitä lujemmin
kahteen kouraansa.

Ja yhtäkkiä Ulla muisti rahan, jonka hän oli saanut. Hänen tuli kuuma.
Täytyi selittää, etteivät he olleet tavallisia kerjäläisiä. Hän
suoristi ryhtiään.

-- Me annoimme ne rahat suutarin lapsille, jotka aina ovat niin
nälkäisiä ja repaleisia.

-- Ahaa, te olitte siis jonkinlaisella hyväntekeväisyysretkellä.

-- Ei, se oli oikeastaan Markin tähden.

-- Markin?

-- Niin. Ja nyt Ulla tunsi, että hänen täytyi kertoa koko asia,
että kreivi ymmärtäisi, mistä syystä he olivat ryhtyneet semmoiseen
seikkailuun. Hän kuvasi kaunopuheisesti Markin olennon, hänen
soittohalunsa, hänen tukalan tilansa Harjulassa, jossa ei kukaan
ymmärtänyt eikä rakastanut soittoa.

-- Mutta nyt ovat isä ja Minna käyneet Harjulassa puhumassa Markin
puolesta. Minna saa kyllä perille, mitä hän tahtoo, hän on niin
ihmeellinen.

-- Vai on Minna niin ihmeellinen, sanoi kreivi hitaasti.

-- On, hän on vanhin sisareni, ja kaikki pitävät hänestä. Hän on
talvisin Helsingissä vanhan hermostuneen rouvan seurana. Se on tietysti
hirveän ikävää. Mutta nyt hän on kotona, ja minä pidän hänestä enemmän
kuin kenestäkään muusta sisaresta.

-- Mikä sinun nimesi on?

-- Ulla, eli oikeastaan Ulriika. Minä olen äidin serkun, Ulrik
Schöringin, kaima. Hän asui ennen Kaunialassa, mutta Kauniala myytiin
ja hänen täytyi lähteä pois maasta, ja hän oli hirveän onneton ja
surullinen. Ja hänellä oli morsian, Harjulan tädin ja Alma tädin nuorin
sisar, mutta kun hän tuli köyhäksi, hylkäsi morsian hänet ja meni
naimisiin vanhan rikkaan miehen kanssa. Eikö se ollutkin rumasti tehty?

-- Se oli varsin viisasta.

Kreivin ääni oli omituisen katkera. Ulla loi hämmästyneenä häneen
katseensa.

-- Minä en ainakaan olisi niin tehnyt. Eikä Minnakaan.

-- Eikö Minnakaan? Oletko siitä niin varma, pikku Ulla?

-- Kyllä. Meillä on kotona valokuva-albumissa Ulrik Schöringin kuva,
ja kun Minna kävi Haminassa tyttöopistossa, hän otti kuvan albumista
ja kätki sen matkalaukkuunsa. Sitä ei kukaan muu nähnyt kuin minä, ja
kuulin Minnan kertovan Martalle, että kaikilla tyttöopiston tytöillä
oli oma ihanteensa, jonka kuvaa he säilyttivät tyynynsä alla ja salaa
katselivat. Ja hän ihaili Ulrik Schöringiä.

-- Sanoiko hän todella niin? kysyi kreivi kiihkeästi.

-- Kyllä, ja sitten hän vielä sanoi, että sellainen tyttö, joka hylkää
ystävänsä rahan tähden, on tunteeton. Ja että Ulrik Schöringin morsian
oli sydämetön.

Ja kun hän tuli kotiin tyttöopistosta, kertoi hän Martalle, että
kaikki tytöt olivat kauhean uteliaita nähdessään hänen ihanteensa. Ja
kauhean kateellisia, sillä Ulrik Schöring on tosiaan hyvin komea poika
kadettipuvussaan siinä kuvassa.

-- Oikeinko totta? sanoi kreivi ja näytti miltei poikamaisen nuorelta.

-- Mutta hyväinen aika, huudahti Ulla. -- Nyt minä vasta huomaankin,
että te olette hirveästi hänen näköisensä juuri tällä haavaa. Teillä on
juuri sellainen suuri nenä kuin hänelläkin.

-- Kuinka se voisi olla mahdollista, sanoi kreivi ja hieroi isoa
nenäänsä. -- Mutta kerrohan vielä Ulrik Schöringistä ja Minnasta,
anteeksi, Minna neidistä.

Mutta nyt Ulla äkkiä huomasi olleensa liian avomielinen. Voi
sentään! Mitähän Minna sanoisi, jos tietäisi, että hän istui täällä
lörpöttelemässä hänen ihanteestaan ventovieraalle kreiville, joka
lisäksi ehkä ei ollutkaan kreivi, ei edes englantilainen lordi, koska
hän saattoi olla noin utelias? Ja mahtoiko hän suuttua siitä suuresta
nenästä?

Nyt tuli Taava kotiin niityltä. Kreivin nähdessään hän hän iloisesti
huudahti:

-- Olipa hauskaa, että insinöörikin tuli fröökynää kattoon. Se onkin
raukka jo ikävöinyt. Jahka ma käyn sisällä sanomassa.

Ulla jäi miettimään: insinööri! Kreivi suli kuin tina tuhkaan.

Taava astui kuppari-Mantan seurassa ulos Kristiina neidin huoneesta.

-- Menkää sisään vain, insinööri. Fröökynä pyysi tulemaan.

-- Saanko minäkin mennä? kysyi Ulla.

-- Menee vaan.

Kristiina täti istui korkeaselkäisessä nojatuolissa suureen saaliin
kiedottuna, musta pitsipäähine hiuksilla ja jakkara jalkain alla. Minna
oli paraillaan asettamassa tyynyjä hänen selkänsä taakse, kun ovi
aukeni ja insinööri, Ulla kintereillään, astui sisään.

Insinööri suuteli Kristiina tätiä kädelle ja kumarsi syvään Minnalle.

Mutta mistä syystä Minna punastui? Sillä punainen hän oli, siitä ei
päässyt mihinkään.

Vai johtuiko se siitä, että hän oli ollut kumarassa korjatessaan tädin
tyynyjä?

-- Minna, sanoi Kristiina täti, ja hänen äänensä oli juhlallinen,
mutta samalla selittämättömän onnellinen. -- Tässä on Ulrik Schöring,
sisareni Gustaavan ja lankoni Herman Schöringin poika. Hän on palannut
kotiin.

Vanha nainen oli tarttunut Minnan käteen, toisella hän piteli vieraan
miehen kättä.

-- Tervehtikää toisianne, lapset.

Minna ojensi rauhallisesti kapean pienen kätensä ja lausui vienosti:

-- Tervetuloa kotimaahan.

Kukaan ei huomannut, että Ulla oli rynnännyt ulos ovesta.
Tulipunaisena, silmät vesissä hän oikopäätä syöksyi pihalle. Siellä
parin korkean viinimarjapensaan suojassa hän heittäytyi maahan.

Että ihminen saattaakin olla niin viekas ja halpamielinen!

Ja toinen niin typerä ja avomielinen!

Kuinka monta kertaa olikaan isä sanonut hänelle: oma suu tikanpojan
surma!

Hän oli lörppö, iankaikkinen, parantumaton lörppö, lörppöjen lörppö.

Liisi taas nauraisi, kun tietäisi.

Ja Tyyra! Hän kohottaisi sysimustia kulmakarvojaan ja sanoisi: Sinä
olet aivan liian puhelias ja välitön, Ullaseni.

Entä Minna! Niin Minna!

Ulla painoi päänsä ruohikkoon ja voihkaisi tuskasta.

Hän oli paljastanut Minnan salaisuuden, oli avannut hänen sydämensä
kirjan Ulrik Schöringin nähtäväksi.

Ei, luettavaksi, niinhän sitä sanotaan. Avannut sydämen kirjan
ventovieraan luettavaksi.

Se oli hienosti sanottu. -- Ulla jäi sitä ajattelemaan.

Sitten hän taas kiihkeni, takoi nyrkillään maata.

Katala Ulrik Schöring. Mokomakin urkkija. Ja hän, Ulla, oli luullut
häntä kreiviksi.

Kaunis kreivi! Tosiaan.

-- Ulla! Ulla!

Minna huusi. Huutakoon vain! Hän ei enää ikipäivinä näytä silmiään
kenellekään ihmiselle maan päällä. Häntä on petetty, kohdeltu kavalasti.

Taas huudettiin.

-- Ulla, joudu. Lähdetään kotiin.

Ulla kurkisti pensaan takaa.

Kas vaan. Kehtasi vielä kulkea Minnan rinnalla. Jos Minna tietäisi! Nyt
he astuvat aivan sivuitse, ja Minna ihmettelee, minne hän on joutunut.

Kulkekoot. Hän ei ilmaise itseään. Minna menköön yksin kotiin. Hän ei
näyttäydy, ennen kuin petturi on lähtenyt.

Kului hetkinen, äänet häipyivät. Sitten kohotettiin viinimarjapensaiden
oksia varovasti ja Ulla tirkisti ympärilleen.

-- Minna on kovin levoton, sanoo levollinen ääni.

Onko moista kuultu!

Siinä seisoo Ulrik Schöring itse ilmi elävänä ratsastuspiiska kädessä
ja katselee häntä viattomana kuin kapalovauva.

Ulla kohosi seisomaan ja loi petturiin niin musertavan katseen kuin
ikinä saattoi.

-- Ulla, sinä et tervehtinyt serkkuasi, sanoo rikollinen ja kohtaa
röyhkeästi tytön leimuavan katseen.

Ei vastausta.

-- Mehän olemme kaimoja.

Synkkä äänettömyys.

-- Ulla, oletko todella minuun suuttunut? Katsos, minä olen elänyt niin
kauan Amerikassa villien joukossa, etten enää tiedä kuinka käyttäytyä
päästyäni sivistyneitten pariin.

Nopea katse ilmoitti tytön mielenkiinnon heränneen.

-- Ulla, emmekö polta rauhanpiippua?

Ullan kasvot vilkastuivat. Nyt kuului taaskin Minnan ääni.

-- No mutta, Ulla. Missä sinä olit?

Ulla juoksi sisaren luo. Hän ei vastannut sanaakaan Minnan
ihmetellessä, missä hän oli piillyt.

He kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Ulrik Schöring
ja Minna astuivat rinnan, Ulla pysyttelihe jäljessä.

Kreivi -- ei -- Ulrik Schöring saisi kokea, että hän saattoi olla
leppymätön.

Mutta jos hän joskus maailmassa vielä leppyy, täytyy hänen kertoa
Ullalle Amerikan villeistä. Oliko hän ehkä ollut intiaanien vankina?
Tai kaivanut kultaa Kaliforniassa ja tapellut saaliinhimoisten
kullankaivajien kanssa kultamöhkäleistä?

Joka tapauksessa hän tietysti oli kokenut jännittäviä seikkailuja.

Mahtoiko hän tulla pappilaan niitä kertomaan?



KOLMASTOISTA LUKU


Veräjällä kohtasivat Minna ja Ulla Hilda Hanénin. Jo kaukaa saattoi
nähdä hänellä olevan uutisia.

-- Tulen juuri teiltä, sanoi hän. Käväisin Harjulassa Elviiran luona
enkä voinut samalla olla pistäytymättä pappilassa. Ajatteles, Minna,
Ulrik Schöring on todella palannut Amerikasta.

-- Tiedän sen.

-- Tiedät. Mistä tiedät?

-- Tapasimme hänet juuri Kristiina tädin luona.

-- Enkö ollut oikeassa taannoin? Mutta Alma ja Elviira eivät uskoneet.
Eivät tahtoneet uskoa. Ihmekö se, niin pahasti kuin he käyttäytyivät
Ulrikia ja hänen äitiänsä kohtaan. Ohhoh. Ulrik rukka, nyt hän saa
ruveta pehtoriksi entiseen kotitaloonsa.

-- Pehtoriksi!

-- Niin tai isännöitsijäksi tai miksi sitä sanoisi? Hän on sen
amerikkalaisen rahamiehen palveluksessa, hänen, joka on ostanut
Kaunialan. Ei tainnut poikaparalla olla onnea Amerikassa. Köyhänä
läksi, köyhänä palasi. Mutta tässä minäkin, vanha ihminen, seison
höpisemässä. Käy katsomassa, Minna. Ja tuo äiti mukaasi.

Ulla pureskeli miettiväisenä huuliaan. Toisenlaiseksi hän oli
kuvitellut Ulrik Schöringin tuloa. Oli sentään vähän noloa ruveta
pehtoriksi. Siinä ei ollut mitään romanttista. Se tuli pellolle ja
lannalle.

Äiti oli iloinen ja kiihtynyt. Minnan täytyi monta kertaa
perinpohjaisesti kuvata, miltä Ulrik Schöring oli näyttänyt, mitä hän
oli sanonut, miten Kristiina täti häntä kohteli.

Martta ei ottanut osaa keskusteluun. Hän oli pettynyt. Hän tiesi nyt,
että Minnan Rastasnokkakuningas oli Ulrik Schöring. Ja hän oli köyhä,
hänestä tuli Kaunialan pehtori, niin oli Hilda täti sanonut.

Tyyra nyrpisti nenäänsä.

-- Hän olisi voinut pysyä Amerikassa, tuo Ulrik Schöring, sanoi hän
Ullalle. Hän on meidän pikkuserkku ja -- pehtori! Uh!

Ulla tunsi äkkiä voivansa antaa anteeksi. Raukka! Oliko hänen vikansa,
ettei hän ollut löytänyt kultaa Kaliforniasta?

Seuraava päivä oli harmaa ja sateinen. Pastori ja rouva olivat
lähteneet pitäjälle. Martta makasi huoneessaan kovan hammastaudin
kourissa. Minna istui isän kamarissa, haukotteli salaa ja opetti Jojua
ja Markia.

Lastenhuoneessa leikittiin paperinukeilla. Liisi piirusti ja maalasi
paperinukkeja, toiset leikkivät. Oikeastaan oli tämmöinen homma
alapuolella Liisin harrastuksien, mutta hän piirusti hyvin ja sitä
paitsi hänelle oli myönnetty oikeus antaa nukeille nimet. Niillä
onkin kaikilla karskit ja ylpeät historialliset nimet. Pojat olivat
Lothareja, Waldemareja, Ataulfeja ja Klodovigeja, tyttönuket olivat
ruhtinattarien kaimoja järjestään, oli Brunhilda, Teodosia, Klotilda ja
Zenobia.

Lotti tenäsi koreita nimiä vastaan, ne olivat niin vaikeat lausua.
Ja hänen paperinukkensa eivät olleet mitään ruhtinattaria tai
sotapäälliköitä, ne olivat hänen omia pikkulapsiaan ja niillä piti olla
pikkulasten nimet. Maija ja Kerttu ja Lassi ja Lilli.

Tyyran nukkein sukunimi oli von Silversvärd. He olivat kauhean
ylhäisiä. Ullan nukkeperhe oli köyhä. Isä oli merillä, ja äiti
sairasti keuhkotautia, lapsista yksi kävi kadulla soittamassa viulua,
toinen lauloi, ja kolmas oli ihmeen ihana, niin että Klodovig prinssi
rakastui häneen. Juoni oli jännittävä, ja toiset tytöt jättivät
leikkinsä nähdäkseen, saisiko kaunis, mutta köyhä Zenobia prinssin vai
pakotettaisiinko tämä ottamaan puolisokseen ylpeä Siegfrida herttuatar.

Juuri kaikkein jännittävimmässä kohdassa hyökkäsi Kaarlo sisään märkänä
ja likaisena.

-- Tulee vieraita, huusi hän hengästyneenä. Kaksi herraa.

Tytöt ryntäsivät ikkunaan niin kiireesti, että paperinuket lensivät
pöydältä huiskin haiskin.

Todella. Portaiden eteen ajoivat kiesit, ja niistä nousi kaksi
sadetakkeihin kietoutunutta herrasmiestä.

-- Ulrik Schöring! kiljaisi Ulla.

-- Ja amerikkalainen miljoonanomistaja tietysti se toinen, lisäsi Tyyra.

-- Voi, voi, isä ja äiti ovat poissa!

-- Ja Martta hammastaudissa.

-- Pian kertomaan Minnalle.

Martta ilmestyi paksu kääre poskella levottomana ja huolestuneena.

-- Minä en voi mennä tällaisena heitä vastaan. Missä Minna on?

Minna ilmestyi silittäen hätäisesti kädellään hiuksiaan.

-- Lapset menevät kaikki siistiytymään, komensi hän. Kaarlo, sinähän
olet likainen kuin possu.

Mark oli koonnut kirjansa ja riensi pois keittiötietä.

-- En tahdo tavata heitä, sanoi hän ohijuostessaan Ullalle. He
nauroivat minulle.

Hetkistä myöhemmin istuivat Ulrik Schöring ja mister Hassel salin
mahonkisohvan viheriässä sylissä. Mister Hassel oli Amerikan
saksalaisia ja puhui hyvin saksaa. Minna oli kiitollinen siitä
vähäisestä saksankielentaidostaan, minkä oli tyttöopistossa saanut.

Ovea raotettiin.

-- Minna, saammeko tulla sisään? kuului äänekäs kuiskaus.

Minna loi levottoman katseen vieraisiin. Ehkä he eivät pitäneet
lapsista.

-- Antakaa heidän tulla, sanoi Ulrik Schöring.

Samassa oli koko liuta sisällä. Kahdeksan uteliasta silmäparia tähtäsi
katseensa harvinaisiin vieraisiin.

-- Eihän heillä ole höyheniä päässään eivätkä he ole kuparikattilan
näköisiä, kuului Laurin tyytymätön arvostelu. Hän oli luullut vieraita
intiaaneiksi, kun oli kuullut heidän olevan Amerikasta.

-- Olenko jo saanut anteeksi? kysyi Ulrik Schöring matalalla äänellä
Ullalta.

-- Kyllä, kuiskasi Ulla punastuen.

Tyyra oli pukeutunut hienoksi. Hän tervehti kylmästi Ulrik Schöringiä.
Pehtori ei kiinnostanut häntä, paljon enemmän sitten rikas mister
Hassel.

Vieraat, varsinkin Schöring, pahoittelivat, etteivät saaneet tavata
pastoria ja hänen vaimoaan.

-- Kyllä he tulevat kotiin iltapuolella, huudahti Ulla.

-- Jääkää meille päivälliseksi, pyysi Kaarlo. Hän oli pian tutustunut
uuteen sukulaiseensa.

Minna punnitsi mielessään mahdollisuuksia. Isä olisi pahoillaan,
jos vieraat pääsisivät menemään ennen hänen tuloaan. Isä oli niin
vieraanvarainen. Ja ehkä äitikin pahoittelisi. Ulrik Schöring oli
hänelle niin läheinen.

Hän uudisti lasten kutsun, ja vieraat suostuivat jäämään hetken
epäröityään.

Martta vastaanotti tiedon päivällisvieraista ihailtavan alistuvasti.
Pöhöttynein poskin, vahvasti kamfertille ja kreosootille tuoksuen hän
ryhtyi nostelemaan patoja ja pannuja.

-- Saavat tyytyä siihen, mitä talo tarjoo, vastasi hän filosofisella
tyyneydellä Minnan huolestuneeseen tiedusteluun, mitä hän aikoi
vieraille antaa. -- Mutta Liisin ja Ullan voit lähettää avukseni.

He tulivat touhukkaina ja palvelusintoisina. Tyyrakin tarjoutui
auttamaan. Martta komensi Liisin ja hänet kattamaan pöydän. Ulla sai
olla keittiöapulaisena.

-- Kuka tarjoilee, kun kaikki palvelijat ovat ulkotöissä? kysyi Liisi.

-- Minä, kuului Martan vastaus.

-- Mutta rakas Martta, eihän se sovi. Ajatteles, miltä se näyttäisi,
jos pappilan oma tytär tarjoaa pöydässä, sanoi Tyyra.

-- Niin, ei se mitenkään ole soveliasta, säesti Liisi Tyyraa.

-- En minä aio esiintyäkään pappilan neitinä. Ei kumpikaan herroista
ole minua nähnyt, ja jos he joskus jäljestäpäin minut näkevätkin, olen
nyt niin pöhöttynyt, että heidän on mahdoton minua tuntea.

-- Se on kyllä totta. Kyllä sinun naamataulusi on nykyään jokseenkin
vaikeasti tunnettavissa, arveli Ulla luoden arvostelevan katseen Martan
pieniin silmiin ja pulleihin poskiin.

-- Pöytä on katettu, ilmoitti Tyyra. Mitäs arvelet, Martta, eikö se ole
soma?

Tyyran työ oli tosiaan onnistunut hyvin. Lumivalkea liina, pappilan
parhaat porsliinit, kiilloitetut hopeat ja kirkasväriset kukat antoivat
ruokapöydälle soman ja aistikkaan näön.

-- Kaunis on, sanoi Martta hyväksyvästi. Mutta avaapas ikkuna, Tyyra
hyvä, täällä on minusta niin kummallinen haju.

-- Se johtuu kai ammoniakista, jolla Liisi kirkasti hopeat, sanoi Tyyra
heittäen ikkunan selälleen.

Vieraat kutsuttiin pöytään. Pikkupojat eivät päässeet mukaan, heidän
oli määrä syödä jäljestäpäin Martan kanssa. Kun Martta hiukset
jakaukselle tiukasti vedettynä, valkoinen pitsilaite päässä ja esiliina
edessä ilmestyi sisään kantaen liemimaljaa, oli Minna kadottaa
mielenmalttinsa, ja Joju huudahti puoliääneen:

-- Martta! -- Mitäs -- -- --

Mutta jotenkin kovakourainen nipistys Tyyran sormista sai hänet
vaikenemaan.

Minna ei sanonut mitään. Hän näytti sekä pelästyneeltä että
huvittuneelta. Vieraat silmäilivät kummastuneina vuoroin pyöreäposkista
sisäkköä vuoroin nuoria emäntiään, joiden kasvot eivät vielä olleet
tottuneet teeskentelyyn, joten niiden ilme oli selittämättömän
hassunkurinen.

Mutta hassunkuriseksi muuttui heidän oma ilmeensäkin, kun he maistoivat
lientä. Siinä oli omituinen maku.

Niin, liemi maistui todella ihmeelliseltä. Minna loi kysyvän katseen
Liisiin, Liisi silmäili Tyyraa, Tyyra Ullaa.

-- Mitä kumman maustetta Martta oli sekoittanut liemeen? Se oli ilkeätä.

Jokainen tyhjensi kuitenkin lautasensa säädyllisesti ja mukisematta
paitsi Joju, joka jokseenkin mielenosoituksellisesti työnsi omansa
syrjään.

Seuraava ruokalaji oli onnistunut, samoin jälkiruoka, "köyhiä
ritareita", ja mieliala, joka liemen aikana oli tuntuvasti laskeutunut,
kohosi jälleen. Amerikkalaiset vieraat kuvasivat hauskasti Suuren
Lännen oloja, he olivat huomanneet emäntiensä kiusallisen hämmennyksen
ja tahtoivat haihduttaa sen. Niinpä soikin ruokasalista pian hilpeä
nauru. Mutta keittiössä istui Martta raukka puulaatikolla tyhjentymätön
liemilautanen edessään. Kyyneleet tippuivat pitkin hänen pöhöttyneitä
poskiaan. Hän oli ilmetty suru ja epätoivo.

Hänen emännänylpeytensä oli saanut auttamattoman kolauksen. Mitä äiti
sanoo maistaessaan lientä!

Ja mistä johtui ellottava maku? Ranssuhan oli vasta eilen illalla
vääntänyt kanan niskan nurin. Ja se oli ohut terve kana.

Mikä oli tämä maku liemessä?

Äkkiä hän kirkaisi. Se oli bentsiinin maku. Liisi oli kirkastanut
hopealusikat bentsiinillä. Niin sen täytyi olla!

Hän syöksyi ruokasaliin, missä Liisi ja Tyyra paraillaan tyhjensivät
pöytää hekin matalalla äänellä keskustellen onnettomasta liemestä.

-- Liisi, kiilloititko hopeat ammoniakilla?

-- En, sanoi Liisi, bentsiinillä. Eikö niin pitänyt olla?

Martta vaipui istumaan lähimmälle tuolille.

-- Sinä olet ikuisiksi ajoiksi häväissyt pappilan maineen, voihki hän.

Liisi mutisi nolona: -- Bentsiinillähän tahrat pestään.

-- Tietäähän sen lapsikin, että hopeat kiilloitetaan liitujauhoilla
ja ammoniakilla. Siinä sen näkee, mitä siitä tulee, kun ei ole
minkäänlaisia halua käytännöllisiin toimiin. Tule keittiöön pesemään
onnettomat lusikkasi kuumalla vedellä.

Heti päivällisen jälkeen saapuivat pastori ja Anna rouva. Nyt saivat
lapset poistua, sillä isällä ja äidillä oli vieraiden kanssa paljon
sellaista puhumista, mikä ei ollut pikku korvia varten.

Anna oli syvästi liikuttunut tavatessaan lapsuudentoverinsa. Hän oli
Ulrikia kymmenen vuotta vanhempi, mutta heillä oli paljon yhteisiä
muistoja, sekä suloisia että katkeria. Katkeria vältettiin, mutta ne
olivat mukana antaen keskustelulle hillityn, surunvoittoisen sävyn.

Insinööri Hassel oli hienotunteisesti vetäytynyt syrjemmälle. Hän
jutteli Minnan kanssa. Hän oli raskasmielinen, mutta älykäs ja
tietorikas mies. Minna kuunteli mielenkiinnolla hänen puhettaan.

-- Kristiina täti muuttaa piakkoin Kaunialaan asumaan, kertoi Ulrik
Schöring. Hän on luvannut auttaa minua ja emännöidä kuin kotonaan.
Hän on nuortunut ja virkistynyt päästessään takaisin Kaunialaan. Anna
on kai ystävällinen ja tulee sinne nyt pian. Teidän kahden, Kristiina
tädin ja Annan, pitää auttaa minua saamaan koti entiselleen.

Anna loi häneen kysyvän katseen. Saiko Ulrik vallita Kaunialassa
mielensä mukaan? Insinööri Hassel oli kai antanut hänelle täydet
valtuudet.

-- Kyllä minä tulen, sanoi hän iloisesti hymyillen ja lisäsi: Jospa
äitisi vielä eläisi!

Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät.

-- Minä en lainkaan tiennyt hänen kärsineen puutetta. Hän oli tottunut
komeuteen ja mukavaan elämään ja sai elää köyhän tavoin. Elviira ja
Alma tädeille on minun vaikea antaa anteeksi. He olivat kuitenkin
läheisiä sukulaisia.

-- He olisivat kumpikin ottaneet hänet luokseen, mutta hän muutti
mieluummin Kristiina tädin luo. Ei hänelläkään paljon ollut, mutta
Olivialle hän kyllä koetti asettaa elämän mukavaksi.

-- Äiti parka. Kristiina täti on ollut suurenmoinen, Anna. Hän se antoi
minulle matkarahat Amerikkaa varten. Häntä ja ystävääni Hasselia on
minun kiittäminen siitä, että nyt olen mies ja seison omilla jaloillani.

Taaskin loi Anna kysyvän katseen, miltei surullisen, sukulaiseensa.

Noinko pienet vaatimukset oli Gustaava Blylodhin ja Herman Schöringin
pojanpojalla? Oli tyytyväinen siihen, että sai toisen palkkalaisena
vallita isäinsä kartanossa. Niin, niin, Jonatan sanoisi tietysti,
että nöyryys ja vaatimattomuus on hyvä avu. Mutta sittenkin --
korkeammalle hän oli toivonut Ulrik Schöringin lentävän. Ei koskaan
vielä ollut kukaan Schöring ollut toisen käskyläinen. He olivat isästä
poikaan olleet joko upseereita tai tilanomistajia, ylpeätä, käskevää,
elämänkauneutta rakastavaa väkeä.

-- Läksin täältä, kertoi Schöring edelleen isäntäväelleen,
katkeroituneena, miltei toivotonna. Minulta oli mennyt koti, morsian,
asemani. Suomeen en tahtonut jäädä, olin elänyt kuin rikkaan miehen
poika, en tahtonut kärsiä köyhyyden häpeätä. Amerikka lupasi kultaa,
ja minä olin lujasti päättänyt valloittaa itselleni rikkauksia. Nyt
jäljestäpäin olen usein nauranut omaa lapsellista itseäni. Mitä
merkitsin minä, pieni suomalainen vänrikki, tuossa jättiläiskuilussa,
joka kurimoihinsa oli niellyt tuhansia? Mitä merkitsi joku Schöring
kaukaisesta Suomesta ovelien, tarmokkaiden jenkkien joukossa? Ellei
Fred Hassel olisi tullut avukseni, olisin kenties minäkin sortunut
kuten moni ennen minua Amerikassa. Hän oli itse pari vuotta sitten
tullut Amerikkaan. Tarmokas, sitkeä, viisas -- hän taisteli vimmatun
lailla. Hänellä oli Euroopassa pieni vaimo, ja hän kamppaili heidän
yhteisen onnensa puolesta. Sattuma vei meidät yhteen, hän tuki ja
kannusti minua. Paljon olemme kokeneet ja kärsineet yhdessä, mutta
hänellä oli enemmän tietoja kuin minulla -- oli Saksassa suorittanut
insinööritutkinnon -- ja hän saavutti vähitellen askel askeleelta
itselleen aseman. Kerron joskus toiste teille hänen surullisen
tarinansa.

Fred Hassel läheni nyt heitä.

-- Eikö ole aika lähteä? kysyi hän.

-- Hyvinkin, vastasi Ulrik Schöring nopeasti katsoen kelloaan. --
Olemme viipyneet täällä miltei koko päivän.

Vieraat olivat lähteneet. Pastori ja hänen vaimonsa keskustelivat vielä
kauan vaikutelmistaan. Minna kiirehti Martan luo, joka surkeana makasi
kapeassa vuoteessaan. Hänelle oli päivä ollut menetetty taistelutantere.

Minna lohdutti häntä kertomalla vieraista, varsinkin herra Hasselista.
Martta kuunteli jännittyneenä.

Miksi ei Minna maininnut sanaakaan Ulrik Schöringistä?

-- Muistatko, miten häntä ennen ihailit?

Minna käänsi kasvonsa poispäin.

-- Koulutytön hullutuksia. Teet minulle palveluksen, Martta, ellet puhu
enää noista ajoista.



NELJÄSTOISTA LUKU


-- En todella ymmärrä, miten saamme kaikki työt tehdyksi, valitti äiti.
Ranssu on taas lähtenyt kotiin. Tällä kertaa hänen isänsä on lyönyt
kirveellä polveensa ja on heikkona sairaana.

-- Sepä surullista, sanoi pastori kohottaen hajamielisen näköisenä
päänsä kirjastaan.

-- Niin, surullista se kyllä on, varsinkin meille. Jos oikein tunnen
Ranssun metkut, ei isän polvea vaivaa mikään. Mutta Ranssua tarvitaan
kotona heinäniityllä.

-- Se on minunkin käsitykseni asiasta, huomautti Martta. Aina kun on
kiire aika, sairastuu joku Ranssun omaisista, ja me jäämme vaille
renkipoikaa juuri silloin kun häntä paraiten tarvitsisimme.

Samaan aikaan kun Ranssun kotiinlähtöä pohdittiin pastorin
työhuoneessa, käveli noin viisitoistavuotias poika pitkin maantietä
pappilaan päin. Huolettomasti viheltäen Napoleonin marssia Alppien
yli hän asteli, pieni tuohikontti oli hartioilla, kulunut lippalakki
takaraivolla. Hänellä oli vaalea tukka, eloisat, harmaansiniset silmät
ja hienopiirteinen suu. Solakkaa, joustavaa vartaloa verhosivat
haalistunut pumpulipusero ja karkeat rohdinhousut.

Oli helteinen päivä ja poika näytti väsyneeltä.

-- Puh, jupisi hän puoliääneen. Tämä on kuivaa. Oikein kurkkua polttaa.
Kunpa olisi edes kirnupiimää.

Pappilan rakennukset huomatessaan hän kiirehti askeleitaan.

-- Näyttää herrastalolta, mutisi hän. Mutta oli mikä oli, sisään minä
menen ja pyydän juotavaa.

Ulla ja Lotti olivat takapihalla kanoja syöttämässä, kun poika astui
ohi suunnaten askeleensa keittiötä kohti.

-- Ketä sinä haet? tiukkasi Lotti. Ei meillä päästetä sisään kulkureita.

-- Ole vaiti, Lotti, etkö tiedä, että pappilassa annetaan syötävää ja
juotavaa jokaiselle? Se on vanha tapa.

Ulla kääntyi pojan puoleen.

-- Pyytäisin vain jotain juomista. Mikä talo tämä on? sanoi poika.

-- Se on Pikkupappila. Astu sisään keittiöön, niin annan sinulle piimää.

-- Ehkä hän on, raukka, nälissäänkin, ajatteli hän ja katseli poikaa
jonkinlaisella kunnioituksella. Kaikki kerjäläiset herättivät Ullassa
mielenkiintoa. He olivat hänen mielestään vapaita, onnellisia olentoja,
jotka kulkivat minne tahtoivat ja saivat nähdä maailmaa.

Hän juoksi arkihuoneeseen.

-- Siellä on keittiössä poika ja hänellä on varmaan nälkä. Hän on
hauskan näköinen ja reipas.

-- Siinä meillä renkipoika parahiksi, nauroi Minna ja seurasi Marttaa
keittiöön.

Martta asetti pöydälle perunoita, leipää ja piimää. Poika kiitti ja söi
halukkaasti.

-- Mistä sinä olet? kysyi Martta.

-- Tuolta vaan, pitäjän rajalta.

-- Mikä on nimesi?

-- Heikki Heikinpoika.

-- Eikö sinulla ole työtä?

-- Ei tällä kertaa.

-- Kuinka noin suuri ja vahvannäköinen poika kehtaa kulkea maanteitä
laiskana, sanoi Martta paraimmalla saarnaäänellään.

-- Kyllä minä ottaisin työtä, kun joku antais.

Martta katosi sisään vanhempain kanssa neuvottelemaan.

-- Hän näyttää siivolta ja näppärältä. Jospa todella ottaisimme hänet
koetteeksi muutamaksi päiväksi, siksi aikaa kun Ranssu on poissa.

-- Eikö ole uskallettua ottaa taloon palvelija suoraan maantieltä?
virkkoi pastorin rouva. -- Hänellä voi olla pahoja tapoja.

-- Sitä suurempi on velvollisuutemme häntä kohtaan, sanoi pastori
vakavasti. -- Kutsu poika tänne, Martta.

Pastorin rouva hymähti. He olivat usein kokeilleet maantienkulkureilla
ja muilla sentapaisilla. Ja aina he olivat pettyneet. Ihmisiä ei ollut
niin helppo johtaa parannuksen tielle kuin Jonatan luuli.

Poika astui sisään. Ulla pyörähti uteliaana mukaan.

-- Vai haluaisit sinä työhön, nuori mies, alkoi pastori.

Poika pyöritti hattua käsissään ja katseli veitikka silmissä pastoriin.

-- Saishan tuota ruveta.

-- Onko sinulla papinkirja tai työtodistus?

Heikki Heikinpoika näytti hölmistyneeltä.

-- E-ei ei satu olemaan. En ole vielä paljon ollutkaan töissä.

-- Hm, on vähän vaikeata ottaa työhön sellaista, jolla ei ole
minkäänlaisia papereita. -- Osaatko mitään?

-- Osaan hoitaa hevosta ja kantaa vettä ja pilkkoa halkoja ja käyttää
viikatetta.

Pastori kääntyi kysyvästi vaimonsa puoleen. Tämä nyökkäsi hyväksyen.

-- Minkälaisen palkan tahtoisit?

-- Olenpahan ensin ruokapalkalla, pastori määrää sitten työn mukaan.

Asia oli sillä päätetty. Heikki Heikinpoika otettiin pappilaan
väliaikaiseksi renkipojaksi. Martta vei hänet väentupaan ja osoitti
hänelle Ranssun vuoteen ja pienen kulmakaapin.

-- Enköhän minä saisi maata jossakin vilpoisemmassa, sanoi Heikki
luoden epäröivän katseen vuoteeseen.

-- Miksikä ei. Jos mieluummin makaat luhdissa, on meillä yksi tyhjänä.
Tuo tuossa pihan perällä. Nyt saat ensi työksesi pilkkoa halkoja ja
tuoda minulle keittiöön.

Vähän ajan kuluttua kuului reipasta laulua halkovajasta. Uusi
renkipoika siellä heilutti kirvestä paitahihasillaan, hattu niskassa.

-- Kylläpä tässä talossa tyttöjä piisaa, huomautti hän iloisesti, kun
Liisi ja Tyyra ja Ulla kulkivat halkovajan ohitse. -- Nyt olen jo
laskenut kuusi kappaletta. Onko teitä vielä useampia?

Tytöt pysähtyivät hämmästyneinä, ja Tyyra loi poikaan pitkän katseen
ylhäältäpäin.

-- Hirveän nenäkäs tuo poika, sanoi hän puoliääneen, mutta niin
selvästi, että Heikki kuuli. Hänen harmaat silmänsä hymyilivät
veitikkamaisesti ja kohottaen kätensä ohimolle hän virkkoi:

-- Anteeksi, armollinen neiti, olen niin moukkamainen ja tottumaton
herrastapoihin.

Tyyra poistui halveksivan näköisenä.

-- Katso, Tyyra, hän ei osaa käyttäytyä, puolusti Ulla päättäen samalla
ruveta kasvattamaan poikaparkaa.

-- Täytyy olla jonkinlainen raja herrasväen ja renkien välillä, sanoi
Tyyra. Tulkaa, tytöt, mennään pelaamaan krokettia.

Heikki katseli naurusuin heidän jälkeensä.

-- Pitäisipä vähän nujertaa armollista neitiä, mutisi hän.

Illalla kuului pihalta äänekästä melua, naurua ja huutoja. Äiti katseli
ikkunasta ulos keksiäkseen syytä tähän tavallista suurempaan elämään.

Nurmikolla käveli uusi renkipoika päälaellaan. Kaarlo ja Lauri
koettivat kirkuen seurata hänen esimerkkiään, ja Lotti heitti
kuperkeikkaa. Äiti pudisti päätään.

-- Martta kulta, tuo näyttää liian rajulta. Mene heitä hillitsemään.

Martta juoksi pihalle.

-- Lotti, huusi hän. Taukoa heti. Noin suuri tyttö ja heittää vielä
kuperkeikkaa.

-- Meillä on kauhean hauskaa! kirkuivat pikku pojat kilvan. -- Heikki
näyttää meille sirkusta. Heikki, näytä tytöillekin, miten apina hakee
kirppuja ja miten virtahepo ruiskuttaa vettä.

Heikki oli kohonnut seisomaan nähtävästi hämillään. Portailla seisoi
koko pappilan tyttöparvi. Joju, Kaarlo ja Lauri kieppuivat innostuneina
Heikin ympärillä.

-- Heikki on paljon hauskempi renkipoika kuin Ranssu, huusi Kaarlo. --
Hän osaa veistää kaarnaveneitä.

-- Ja minulle hän on luvannut laittaa leijan, kirkui Lauri. Heikki,
Heikki, älä mene vielä pois.

-- Heikki menee nukkumaan, sanoi Martta päättävästi. -- Heikin täytyy
aikaisin nousta. Antakaa Heikin olla, pojat.

Vastahakoisesti pojat erosivat uudesta leikkitoveristaan.

-- Ei häntä ainakaan hämäläinen hitaus vaivaa, sanoi Minna hymyillen
katsellessaan poistuvan Heikin jälkeen.

-- Kunpa ei vain olisi liian vilkas, arveli Martta päätään pudistaen.

-- Hän on sopimattoman rohkea renkipojaksi, muistutti Tyyra. -- En usko
äidin pitävän siitä, että Joju seurustelee hänen kanssaan.

Uusi renkipoika tuotti monta päänvaivaa pappilan vanhemmalle väelle ja
ennen arvaamatonta huvia nuoremmalle.

-- Heikki ratsasti tänään aidan yli täyttä laukkaa Lujalla, kerrottiin
-- tai Heikki hyppäsi riihen katolta alas ja me kaikki jäljestä.

-- Heikki nosti Jojun tallinylisille, kun hän teki minulle kiusaa,
kerskui Lauri eräänä päivänä tytöille.

-- Tämä on sietämätöntä, huudahti Tyyra. -- Jos äiti tietäisi!

Hän juoksi talliin Ullan ja Lotin seuraamana. Siellä heitä kohtasi
surkea näky. Joju istui nyrkkiä puiden silmät vesissä ylisillä,
tikapuut oli nostettu pois.

-- Ulla, mene heti pyytämään setää tänne, sanoi Tyyra. Hän oli aivan
kalpea mielenliikutuksesta.

-- Koetapas, huusi Joju kiukkuisesta. -- Ja mitä te akkaväki täällä
teette? Tiehenne. Luuletteko minun olevan tyttöjen varassa. Aja heidät
ulos, Kaarlo. Kyllä ma itteni pärjään.

Tyyra oli sanattomana. Ulla nauroi.

-- Joju alkaa miehistyä. Lähdetään pois.

-- Mars matkaan, huusi Joju yläilmoista. Pötkikää ja heti kans.

-- Joju kulta, sinä käytät kovin sivistymätöntä kieltä. Mitä äiti
sanoisi, jos kuulisi.

-- Kissa minä teidän sivistyksestänne, kuului uhmaileva vastaus.

-- Sehän on kauheata, kuinka hän on muuttunut, valitti Tyyra. Samassa
hän huomasi Heikin, joka seisoi oven suussa tadikko kädessä.

Tyyran ryhti jäykistyi. Hän kääntyi Ullan puoleen.

-- Sano hänelle, Ulla, että hän heti pystyttää tikapuut ylisille tai
menen kantelemaan sedälle.

-- Uskallapas, kuului taaskin Jojun uhkaava ääni. -- Uskallapas
kannella, Tyyra.

Heikki nauroi niin, että valkoiset hampaat kiiluivat ja silmät
säteilivät.

-- Hei, Joju, sinusta alkaa mamselli karista. Pääsetkö sieltä?

-- Pääsen kyllä.

Joju tarttui kiinni tallin parsiin ja alkoi varovasti hilata itseään
alas. Ottaen hyvän vauhdin hän äkkiä päästi otteensa irti ja tulla
kupsahti keskelle tyttöparvea. Likainen ja heinänkorsien vallassa hän
oli, mutta ylpeä.

-- Luulitko minua tyttökoululaiseksi? rehenteli hän Tyyralle.

-- Kyllä minun mielestäni isän pitäisi nuhdella Heikkiä, sanoi Martta
eräänä päivänä ruokapöydässä. -- Hän villitsee pojat vallan tykkänään
ja sitten hänen käytöksensä on aivan sopimaton.

-- Onko hän uppiniskainen? kysyi pastori tuimasti.

-- Ei hän juuri uppiniskainenkaan ole, mutta...

-- Onko hän sopimaton puheissaan?

-- En minä sitäkään voi sanoa, mutta...

-- Hm, nauroi pastori. -- En minäkään ymmärrä, mistä häntä oikein
nuhtelisin. Hän on kohtelias ja palvelevainen, taitava hän tosin ei ole
erinäisissä askareissa. Puutarhatöissä hän on laiska ja haluton, mutta
hevoset hän hoitaa mallikelpoisesti. Hänen käytöksensä on tosin aika
lailla eroava Ranssun käytöksestä, mutta en oikeastaan tiedä, mistä
ottaa kiinni. Hän on raju, mutta ei häijy.

-- Hän on ehkä liian tuttavallinen käytöksessään, huomautti äiti. -- En
minäkään pidä siitä, että tytöt ja pojat alinomaa ovat hänen seurassaan.

-- Pojat ovat aina hänen luhdissaan, kun hän on vapaa, sekaantui Tyyra
keskusteluun.

-- Hän on niin metka, huusi Kaarlo suu täynnä ruokaa. -- Ja hän antaa
jöötä, niin että vinkuu, suutarin pojille, kun he tulevat meitä
kiusaamaan.

-- Ei hän pelkää Harjulan Mikkoakaan, kehui pikku Lauri.

-- Hän osaa puhua ranskaakin, selitti Joju.

Kaikki purskahtivat nauruun.

-- Kylläpä olet nenästä vedettävä, veikko rukka, ivaili Tyyra. --
Olisipa se hieno renkipoika, joka osaisi puhua ranskaa.

Iltapuolella ajoivat Tyyra ja Liisi kirkonkylään ostoksille. Heikki
lähti ajomieheksi.

Tyyra oli pukeutunut hienosti, hän tahtoi vaikuttaa kirkonkyläläisiin.

-- Kyllä tuo sinun komeutesi on turhanaikaista, sanoi Liisi. -- Ei
siellä ole ketään, joka osaa panna arvoa sinun hienouksiisi.

-- Kuka tietää, voisinhan tavata esimerkiksi Hedda Gyllenheimin.

-- Kuka hän on?

-- Etkö tiedä? Hän on paroni Gyllenheimin tytär. Heillähän on iso
maatila tässä pitäjässä. Etkö ole kuullut puhuttavan Sarvimäen
kartanosta?

-- Olen kyllä. Vai on hän Sarvimäen paronin tytär?

-- On, ja hän on hirveän herttainen. Olimme viime vuonna samoissa
kutsuissa setäni luona. Olisi kovin hauska tavata häntä.

-- Onko heillä muita lapsia?

-- Yksi poika. Häntä en ole nähnyt, kuuluu olevan sievä ja sukkela
poika, mutta aika vekkuli ja laiska koulussa. Meidän luokan tytöt ovat
hirveän ihastuneet häneen. -- Kuule Liisi, sano Heikille, ettei hän
vihellä. Se on niin kiusallista.

Tyyra ei milloinkaan puhutellut Heikkiä suoraan. Siten hän osoitti
halveksimistaan. Hän ei voinut hyväksyä rengin käytöstä, joka oli hänen
mielestään aivan liian vapaa ja tuttavallinen.

Kun tytöt saapuivat postitoimiston kohdalle, huomasivat he portaiden
edessä pienet korivaunut. Niissä istui kaunis, vaaleaverinen tyttö.

-- Mutta siinähän Hedda onkin, huudahti Tyyra. -- Minun täytyy tavata
hänet. Pysäytä, Heikki, hevonen tässä.

Mutta Heikki käänsikin äkkiä hevosen ja kiidätti sen päinvastaiseen
suuntaan. Tyyra ennätti vain nyökätä päätään vaunuissa istuvalle
tytölle.

-- Seis, pysäytä, Heikki. Miksi et tottele? Meidänhän pitää mennä
postiin.

Mutta Heikki oli kuuro. Vasta kauppiaan kohdalla hän seisautti Lujan.

Tyyra oli niin vimmastunut, että unohti käyttää Liisiä tulkkinaan.

-- Miksi et tottele, kun sinua käsketään, torui hän Heikkiä.

-- Pastori käski ostamaan tupakkaa täältä Marttiselta, kuului vastaus.

-- Tyhmeliini! Olisithan ennättänyt saada tupakan sittenkin. Aja nyt
takaisin postiin.

-- Minun mielestäni neidit voivat kävellä sinne. Tässä on parempi
syöttöpaikka hevoselle.

-- Niin, kävellään, Tyyra, sanoi Liisi. -- Mutta kyllä Heikin on
toteltava, sillon kuin me sanomme. Heikki on hyvin uppiniskainen.

Heikki näytti niin ylenmäärin katuvalta, että Liisi epäili hänen
teeskentelevän.

-- Anteeksi, sopersi hän.

Tyyra riensi postitoimistoon, mutta Sarvimäen vaunut olivat jo ajaneet
pois. Hän oli syvästi loukkaantunut Heikille.

-- Hedda olisi varmaan kutsunut minut Sarvimäkeen, harmitteli hän
kotimatkalla Liisille.

-- Tuskinpa vaan, kuului takaistuimelta kuivasti.

Tyyra käännähti kuin ampiaisenpistosta.

-- Minä pyydän Heikkiä säästämään nenäkkäät huomautuksensa. Tämä on
sietämätöntä.

Ärsyttävä vihellys oli ainoa vastaus. Tyyra tunsi suureksi
nöyryytyksekseen kyynelten kohoavan silmiinsä.

-- Eikö häntä millään saa masennetuksi?



VIIDESTOISTA LUKU


Hei Maks!

Terve mieheen! Tässä se nyt tulee se lupaamani pöytäkirja. -- V.V:n,
toisin sanoen Vapaiden Veikkojen, sihteerin selostus kesähommistaan. Ne
on kyllä luonnistuneet muutoin aika nasevasti, mutta Jeremias soikoon,
itikat ja kuumuus ovat välistä viedä rohkeuden ja sitten vielä ne
tytöt, joita täällä vilisee kuin harmaita katteja.

Mutta alanpahan alusta. Minun puolestani on suunnitelmamme täydessä
vauhdissa. Kun tulin kotiin, oli "maman" (mun täytyy sanoa äitipuoltani
sillä nimellä) matkavarustuksissa. Hän oli aikeissa lähteä kylpemään
jonnekin suutarin hienoon kylpypaikkaan ja fatsin täytyi tietysti
seurata mukana, vaikkei mieli tekiskään. Mun fatsini on näes perin kiva
äijä, mutta tämä maman pyörtyy heti, ellei saa tahtoaan perille, ja
silloin fatsi peljästyy ja myöntyy mihin tahansa.

Hedda ja minä, muistathan, että Hedda on naispuolinen veljeni, oltiin
iloissamme, kun maman läksi. Kylläpä nyt elää kelpaa vapaudessa ja
ihanuudessa kuin lintunen oksalla tai ryöväri metsässä.

Mutta hast du mir gesehen, kuten saksalainen sanoo. Kun vaunut,
joilla maman ja fatsi lähtivät asemalle, palasivat kotiin, eivät ne
olleetkaan tyhjät. Niissä istui kaksi olentoa, toinen pitkä ja laiha
ja ruudullinen kuin tammilauta, toinen appelsiininvärinen mytty
heleänpunainen päivänvarjo kädessään.

Hedda ja minä olimme juuri pihalla heittämässä volangia. Oliot
tallustelivat nokka pystyssä meitä kohti.

-- Bon jour, vikisee appelsiinin värinen mytty. Olemmeko Sarvimäellä?

Toinen tammipelilauta hirnuu:

-- Good morning. How do you do? ja sitten vielä jotain siunattua
mongerrusta.

-- Herrasväki on tullut väärään paikkaan, sanon minä.

Hedda niiaa ja sanoo: -- Pappa ja mamma ovat matkustaneet pois.

-- Hiljaa, lapset, sanoo täti Louise, joka on tullut portaille. --
Nehän ovat uudet kotiopettajanne.

_Uudet kotiopettajanne!_ Sano Maks, eikö ole hetkiä ihmiselämässä,
jolloin lapsen kunnioituksen vanhempiaan kohtaan täytyy väistyä muitten
inhimillisten tunteiden tieltä?

-- Yes, yes, hirnuu tammipelilauta ja näyttää pitkiä kellertäviä
hampaitaan. -- I am mister Smith. Tämäkö olla young baron?

Appelsiininvärinen mytty purjehti sisään Louise tädin saattamana. Hän
oli kovin "fatiguée". Mister Smith hiihti jäljestä. (Hänen jalkansa
ovat nähtävästi kuuluneet ennen jollekin jättiläiselle.)

Tarvitseeko minun mainita, että Hedda ja minä olimme masentuneet?

Kaksi kotiopettajaa! Englantilainen ja ranskalainen!

Jää hyvästi vapaus! Tervetuloa kahleet, orjuus ja sorto.

Tyrannius kukoistaa.


_Orjuuden ensimmäinen päivä_.

Heräsin aikaisin aamulla kummallisiin maanalaisiin ääniin. Hyppäsin
pystyyn ja ajattelin, että joku eriskummainen hirviö ulvoi oven takana.
Mutta painaessani korvani ovea vasten, joka johti mister Smithin
huoneeseen, huomasin, että brittiläinen kuorsasi. Mutta Jupiter
soikoon, millä voimalla ja hartaudella tämä tapahtui. Jos kaikki
englantilaiset kuorsaavat näin voimakkaasti, ymmärrän hyvin, miksi
Britannia on maailmanvalta.

Kun tulin portaita alas -- asun yläkerrassa -- huomasin alimmalla
astuimella ihmeellisen olion. Siinä istui paksu pyöreä kerä, hiukset
täpötäynnä noita pieniä valkoisia paperisarvia, joita tyttöväki sanoo
papiljoteiksi. Kerän yllä oli jotain vaaleanpunaista ja se itki
haikeasti.

-- Monsieur Henri, huusi hän kimeällä äänellä minut nähdessään ja
peitti nopeasti päänsä.

-- Anteeksi neiti, sanoin minä. -- Miksi itkette?

-- Oo, monsieur Henri, kaksi kauheata petoa, monstres, huoneessani.
Heräsin ja pakenin. Kauheata! Horrible!

-- Olkaa huoleti, mademoiselle, minä ajan kyllä pedot pois, sanoin minä.

Astuin huoneeseen ja näen -- kaksi ampiaista ikkunaruudulla, kaksi
aikamoista junkkaria, jotka pörisivät täyttä päätä.

-- Mon Dieu! huusi mademoiselle Favier. -- Olen tullut barbaarien
maahan. Tuollaisia hirviöitä!

Minä otin käteeni ensimmäisen aseen, minkä sain -- luullakseni se oli
mademoisellen päivänvarjo ja aloin hosua ampiaisia.

Kuten tiedät, Maks, voivat tuontapaiset otukset olla joskus aika
itsepintaisia. Ne lentelivät ympäri huonetta, minä perässä.
Mademoiselle seisoi nurkassa ja hosui käsillään. Viimein istahtivat
molemmat vintiöt yhtaikaa paperikäärölle, joka oli mademoisellen
yöpöydällä. Sieppasin käärön ampiaisineen käteeni ja heitin sen
siekailematta ulos ikkunasta, jonka sitten suljin.

-- Kas niin, mademoiselle Favier, nyt olette päässyt kiusanhengistänne,
sanoin ja kumarsin kuin gentlemanni.

Mutta mitä luulet hänen sanoneen kiitokseksi?

-- Pöllö! kirkaisi hän tulipunaisena kiukusta.

Sitten hän hyökkäsi soittokellon luo ja vetäisi nauhaa vimmatusti.

-- Poistukaa, huutaa hän minulle. -- Te olette loukannut minua.

Voiko kukaan rehellinen miessielu ymmärtää naista?

Menin miettiväisenä ulos. Heddan pieni Joy juoksi vastaani. Se retuutti
suussaan jotain punertavaa. Minä koetin houkutella sitä luokseni, mutta
se ei tullut, repi ja retuutti vain saalistaan.

Jäljestäpäin sain aikamoiset nuhteet Louise tädiltä. Ja arvaatko mistä
syystä? Mademoiselle Favier oli valittanut minun loukanneen häntä.

Saatoinko minä arvata, että paperikäärössä oli hänen otsakiharansa? Ja
oliko minun syyni, että Joy sattui olemaan ikkunan alla, kun heitin
käärön alas?

Aamiaispöydässä istuin kuin mikäkin rikollinen. Mademoisellen silmät
olivat punaiset ja hänen päänsä merkillisen pieni.

_Opetus_: Älä koskaan heitä paperikääröjä ulos ikkunasta. Niissä
saattaa olla jonkun naisen tukkaa.


_Orjuuden toinen päivä_.

Sataa. Louise täti istuu sohvannurkassa koruompelu sylissä. (Nukkuu.)
Mademoiselle Favier virkkaa ns. frivoliteettia. Hedda kirjailee
fatsille tohveleita helmillä. Mister Smith lukee ääneen jotain
englantilaista hölynpölyä. Minä istun suorana ja kärsin.

Maks, onko ihminen syntynyt kärsiäkseen?

Muistelen V.V:n iloisia istuntoja, kekseliäitä kepposiamme ja rohkeita
suunnitelmiamme. Tämäkö on kaiken loppu? Tähänkö nuoren haukan lento
päättyi!

Kalistelen voimattomuudessani kahleitani.

Silloin kuuluu mister Smithin haudansyvä ääni:

-- Henry, te ette kuuntele, te ette olla kuullut sanaakaan. Te mennä
omaan huoneeseenne. Lukea kymmenen sivua tätä kirjaa.

Mademoiselle näyttää voitonriemuiselta, Hedda surulliselta. Louise täti
nukkuu yhä. Minä poistun kirja kädessä.

    Väliverho.

Iltapuolella astelen ongenvapa olalla rantaan. Olemme, voudin Janne ja
minä, päättäneet lähteä yhdessä ongelle. Tiellä tapaan mister Smithin.
Hän ravistaa ihmetellen päätään ja osoittaa ongenvapaa.

-- Te mennä yksin ongimaan, Henry?

-- En, menen voudin Villen kanssa.

-- No, no. Lady Gyllenheim sanoa: Henry ei seurustella halpasäätyisten
kanssa. Henry paljon rakastaa heidän sällskaappi. Henry ei mennä foudi
Villy kanssa.

-- Mutta hän tietää paraat kalapaikat, sanon minä.

-- Yks ja sama. Täyty totella rouva baronessa. Mister Smith tulla
kanssas. Come along, my boy. Huvi ja hyötty. Puhu paljon English, saa
paljon kala.

Istuimme kolme tuntia veneessä. Mongersimme koko ajan engelskaa. Saimme
yhden (I) särjen!!

_Opetus_. Älä koskaan mene ongelle tammipelilaudan kanssa.


_Orjuuden kolmas päivä_.

Maks! Kuinka kauan voi rääkätty orja elää? Olen uudestaan syventynyt
Rooman historiaan ja orjien kapinaan. Oi Spartacus, sinä olit suuri
mies!

Tänään sanoi mister Smith, että isä on määrännyt minun lukemaan latinaa
kesän kuluessa?

-- Only yks tunti päivässä, my boy. Olla hyvin opettava. Ei saada
vetelehtiä ulkona. Well.

Edessäni on Caesarin De bello Gallico. Ulkona paistaa päivä. Uusi
haulikkoni riippuu seinällä. Varikset rääkyvät melkein nenäni edessä.
Eikö Tantalus ollut joku sellainen äijä, joka näki variksia edessään
eikä saanut niitä ampua?

Hedda on jo alistunut. Hän puhuu ranskaa kuin papukaija ja kähertää
hiuksiaan mademoisellen käherrysraudoilla.

_Opetus_. Tytöillä ei ole luonnetta.


_Orjuuden neljäs päivä_.

Eilen mademoiselle ilmoitti, että tanssitunnit alkavat iltapuolella.
Voudin Janne lähtee ravustamaan. Olin luvannut tulla hänen mukaansa
muiden tietämättä. Meillä oli mainioita syöttejä. Vähän ennen
tanssitunnin alkua hiivin joen rantaan.

Meillä oli ihana retki. Rapuja tuli tavattomasti, suuria könsiköitä,
miltei hummerin kokoisia. Tulimme kotiin vasta aamuyöstä.

-- Kyllä Louise täti leppyy, ajattelin, kun saa näin paljon rapuja.

Seuraavana päivänä istuin kotiarestissa. Mister Smith ja mademoiselle
pistivät poskeensa rapuni.

_Opetus_. Poljetulla madolla on hampaat, joilla se voi puraista.


_Orjuuden viides päivä_.

Pikari on täysi. Pisara enää, ja se vuotaa yli.

Eilen oli mademoisellen syntymäpäivä. Hän kertoi sen Heddalle ja
lisäsi, että hänen edellisessä paikassaan oli hänen syntymäpäiväänsä
juhlittu suurellisesti. Noh, saamas pitää, ajattelin minä. Laitoimme
Heddan kanssa mahtavan ukon minun huoneessani. Minä otin misterin
vaatesäiliöstä hänen ruudulliset vaatteensa, leveäkärkiset kenkänsä
ja korkean hattunsa ja maalasimme äijän pään aivan brittiläisen
naamalajiin. Panimme hökötyksen istumaan kiikkutuoliin ja nauroimme
katketaksemme -- niin metka se oli, vallan kuin mister itse. Käsiin
pistimme hirvittävän kukkaluudan. Aamulla aikaisin -- mademoiselle
nukkuu aina sikeästi aamuisin (lukee iltaisin puoliyöhön vuoteessa
ranskalaisia romaaneja) nostimme ihanuuden kiikkutuolineen päivineen
sisään mademoisellen ovesta. Itse pysyttäydyimme lähettyvillä. Hedda
tahtoi välttämättä tietää, mitä mademoiselle sanoo huomatessaan
onnentoivottajan.

Olimme odottaneet hetkisen, ja minä aloin hiljakseen rummuttaa ovea
saadakseni mademoisellen hereille, kun yhtäkkiä kuuluu hirveä kirkaisu.

-- Juostaan pois! kuiskaa Hedda pelästyen.

Läksimme livistämään. En malttanut olla taakseni katsahtamatta. Voi
kauheata! -- ovella seisoi mademoiselle hiukset papiljoteissa ja
kauhean lyhyt tulipunainen alushame yllään.

-- Hirveät lapset, hän huutaa. -- Mon Dieu!

Ja sitten hän kaatua möksähtää lattialle kuin kivi.

Siitä syntyi hirveä juttu. Täti Louise uhkasi kirjoittaa fatsille,
Hedda itki ja mister pauhasi punaisena kuin kukko. Jäimme ilman
aamiaista ja syntymäpäiväkakkua. Mademoiselle oli koko päivän kärsivä
pyhimys ja minä kurja barbaari.

Iltapuolen sain istua misterin huoneessa tutkimassa muuatta kirjaa,
jonka nimi on "Kuinka nuoren kansan on opittava siveitä tapoja".

_Opetus_. Älä koskaan valmista kenellekään syntymäpäiväyllätyksiä.


_Orjuuden kuudes päivä_.

Olen päättänyt karata. KARATA! Vive la liberté! Alas tyrannit!

Voudin Ville on luvannut auttaa minua.

Se tapahtuu tänä iltana. Louise täti on lähtenyt kirkolle. Mademoiselle
kirjoittaa kirjeitä. Mister Smith potee hammastautia.

Rubicon-virta odottaa, että Caesar soutaa sen yli.


_Ihana vapaus_.

Maks poika, oletkos koskaan kuullut puhuttavan Heikki Heikinpojasta.
Hän on vapaa maankiertäjä, uljas kuin Roobin Hood, köyhä kuin
Ravenswoodin kreivi, vapaa kuin metsän intiaani. Hän nukkuu yönsä
heinäladoissa tai tallin ylisillä, tekee työtä milloin haluttaa, näkee
nälkää, kun tarvitaan.

Huhhei! Kerran hän asui Sarvimäen suuressa hovissa, pänttäsi hikipäässä
päähänsä engelskaa ja Vergiliusta ja piteli paksulle mademoiselle
lankavyyhteä. Hänellä oli kiiltokaulus ja silkkipaita, nyt hänellä on
voudin Villen rohdinhousut ja risainen pumpulimekko.

Pako onnistui mainiosti. Mister voihki hammastaudissa eikä kuullut
mitään. Tyhjensin säästölaatikkoni, otin kaikki taskurahani ja
veitseni, hiivin hiljaa portaita alas ja pääsin kenenkään huomaamatta
ulos. Pujahdin puiston päässä olevaan huvihuoneeseen ja vaihdoin siellä
vaatteeni toisiin, jotka Ville oli minulle tuonut. Omani kätkin vanhan
omenapuun onteloon.

Ja sitten reppu selkään ja matkaan. Oli ihana yö ja minä marssin
viheltäen kapeata metsäpolkua pitkin. Pari tuntia nukuin heinäladossa,
ja sitten taas eteenpäin.

Aamulla tulin erääseen talonpoikaistaloon. Pyysin siellä työtä ja
pääsin niittämään. Se maistui muulta kuin englannin kielioppi ja
heksametrit.

Maks, olen päättänyt ruveta talonpojaksi, _suomalaiseksi_ talonpojaksi.
Nain jonkun Riikan tai Mantan ja saan yhdeksän pellavapäistä poikaa.

En ikinä enää palaa mamanin hajuvesipullojen, misterin kieliopillisten
esitelmien ja mademoisellen ranskalaisten tanssiuutuuksien helmaan.
Luovun aatelisnimestä, talonpoika on yhtä hyvä kuin paroni.

Olen nyt ollut kaksi viikkoa vapaana. Kierrän talosta taloon niin
kaukana kuin mahdollista Sarvimäestä, hakkaan halkoja, niitän heinää,
paimennan karjaa.

Ja syön piimää ja talkkunaa. Yksi asia mua sentään juupelisti
harmittaa. Haulikkoni jäi kotiin, mun uusi hyvä haulikkoni, jonka sain
fatsilta nimipäivälahjaksi.


_Renkipoikana pappilassa_.

Palvelukseksenne: renkipoika Heikki Heikinpoika, sukii hevoset, kantaa
halkoja ja vettä, kitkee otsansa hiessä rikkaruohoja puutarhassa ja
passailee pappilan "fröökynöitä".

Tää on koko hauskaa. Pastori on kiivas, mutta hyvänsävyinen äijä, toruu
välistä kovasti, mutta on kuin päivänpaiste jäljestäpäin. Rouva on
sellainen kuin luullakseni papinrouvan pitääkin, vähän ylpeänlaiseksi
moittivat palvelijat.

Ja tyttölapsia on talo täynnä, niin että kiehuu. Sinisilmäisiä ja
mustasilmäisiä, paksuja ja hoikkia, tirskuvat, kuten tyttöväen on tapa,
loukkaantuvat ja leppyvät.

Muistatkos Tyyra Örnfeltin, jonka aina välistä Bulevardilla näimme sun
sisaresi kanssa yhdessä kävelevän? Hän on täällä. Hän ei tietystikään
arvaa, kuka minä olen. Hirveän ylpeä ja koppava hän on, ja minä
kiusaan tyttöpahaa minkä jaksan. Hänellä on veli, aikamoinen mamselli
ja mammanpoika. Minä häntä kasvatan -- ehkä hänestä vielä tulee mies
aikaa myöten. Sisar koettaa estää häntä minun kanssani seurustelemasta
-- on se sentään mukavaa tämä säätyerotus. Niinhän minuakin kotona
kiellettiin Villen kanssa olemasta. Ja nyt en kelpaa herraspoikien
toveriksi, koska olen renkipoika.

Tekee hyvää tämä, kokea miltä tuntuu olla toisen käskyläisenä. Oppii
katsomaan asioita renkipojan kannalta. Ja hauska on nähdä tätä
kotikomentoa pappilassa. Se on toista kuin Sarvimäellä, jossa kaikki on
niin kankeata ja jäykkää. Se on korutonta, työteliästä elämää. Köyhiä
ovat, mutta tyytyväisiä.

Maks veikko, oletko koskaan lauantai-iltaisin lakaissut pihaa
varsiluudalla? Tee se, niin tiedät, mitä V.V:n sihteeri kärsii aatteen
puolesta.

On hauska kuulla, oletteko te toiset, Valter ja sinä ja Jon, täyttäneet
lupauksen. Meidänhän piti tutustua kansaan tänä kesänä ja näyttää, että
herraspoika kykenee muuhunkin kuin herrastelemaan.

On hauska olla vapaana, mutta silloin minä häpesin, kun Minna neiti,
talon vanhin tytär, kiipesi luhtiini ja antoi minulle housuparin, jotka
hän oli pienentänyt pastorin vanhoista nimettömistä.

Ciel! olisi maman sanonut. Siinä seisoin minä, Sarvimäen paronin ainoa
poika, ja kiitin nöyrästi saadessani köyhältä pastorilta vanhat housut.

Täytyy tunnustaa, että silloin olin vähällä tunnustaa ja riisua
naamioni.

Mutta oikeammin olisi minun pitänyt ylpeillä, sillä housut olivat
ensimmäiset omalla työlläni ansaitut vaatekappaleet.

Kunpa vain kelpo Aiaani olisi täällä! Ikävöin sitä, uljasta ratsuani.
Olen koettanut opettaa pappilan Lujaa ratsuhevoseksi, mutta se on
sellainen säyseä, vanha tantta, ei siitä tahdo kalua tulla.

Kysyt, enkö koskaan kaipaa Sarvimäkeä ja sen mukavuuksia. Joskus --
mutta siellä on brittiläinen, mademoiselle, Vergilius ja tanssitunnit.



KUUDESTOISTA LUKU


Takapihalta kuului naurua, poikaäänien hihkaisuja ja kimeitä
hätähuutoja.

Heikki seisahtui kujan suuhun, hän tunsi Lotin äänen melun seasta.

-- Pojan naskalit taas kiusaavat pikku prinsessaa, mutisi hän, pisti
sirpin aidanseipäitten väliin ja harppasi hätään.

Hassunkurinen ja samalla liikuttava näky kohtasi hänen silmiään.
Kaarlo, Joju ja muonamiehen Aatu hätyyttivät laihaa, surkean näköistä
kissaa, joka näin kolmelta taholta ahdistettuna ei tiennyt minne paeta.

Keskellä poikaparvea seisoi Lotti keltaiset kiharat valloillaan,
punaiset täplät poskilla.

-- Ei saa, ei saa rääkätä minun kissaani, huusi hän.

Voimattomassa vihassaan hän pui pojille nyrkkiä.

-- Häijyt pojat, minä sanon äidille. Antakaa kiltin kissani olla
rauhassa. Se on loihdittu prinssi.

Pojat räjähtivät raikuvaan ivanauruun.

-- Kyllä on hieno prinssi, ilvehti Joju. -- Hei Aatu, ota kiinni.
Tuossa se on. Pelosta pökertynyt kissa ryntäsi suoraa päätä Aatun sille
asettamaan ansaan.

-- No nyt se raato on kiinni, kiljui Aatu.

-- Mitä sille teet? kysyi Kaarlo lapsen säälimättömällä uteliaisuudella.

-- Vien ravunsyötiksi.

Lotti päästi sydäntäsärkevän hätähuudon. Kuin vastaukseksi sille
paukahti tukeva korvapuusti, ja Aatu tupertui maahan.

-- Vai te lurjukset rääkkäätte eläimiä, kuului Heikin vihainen ääni.

Aatu nousi seisomaan naukuva kissa yhä käsissään. Toista poskea
kaunisti tulipunainen läikkä.

-- Laske kissa paikalla vapaaksi.

-- Enkä.

-- Laske vapaaksi tai saat maistaa muutakin kuin korvapuustia.

-- Mitä sinulla täällä on tekemistä? ryhtyi Joju kiukkuisesti
puheeseen. Mene luomaan lantaa äläkä sekaannu meidän hommiin.

-- Häpeä, Joju, olet olevinasi herrasmiehen poika ja käyttäydyt kuin
siivoton sälli.

Nyt kuten niin monta kertaa ennen Heikin kanssa riidellessään Joju jäi
sanattomaksi. Kaarlo läheni häpeissään Aatua ja kuiskasi:

-- Päästä kissa, kun Heikki käskee.

-- Heikki käskee, kivahti Aatu. -- Mikä hän on käskijäksi? Mokomakin
renki, maankiertäjä, kerjäläinen, kupinnuolija.

Joju ja Kaarlo loivat kauhistuneen katseen Heikkiin. Että Aatu uskalsi
noin häpäistä häntä! Kyllä hän nyt saa!

Mutta heidän suureksi kummakseen loi Heikki vain halveksivan katseen
vihasta puhkuvaan Aatuun ja naurahti.

-- Ei suuret sanat suuta halkaise, sanoi hän.

Aatu oli peräytynyt joitakin askelia loitomma. Nähdessään, ettei Heikki
hyökännyt kimppuun, hän laski kissan valloilleen.

-- Menköön katti, sanoi hän huolettomasti, -- ilmanhan minä vain
kurillani. Tulkaa, pojat, mennään palloa lyömään.

Joju ja Kaarlo hävisivät taistelutantereelta. Jäljelle jäivät vain
Heikki, kissa ja kiitollinen Lotti.

-- Sehän on kauhean ruma kissa, sanoi Heikki. -- Mikä lienee
kulkurikissa. Ja kyljessä sillä on haava.

-- Siksi minä siitä juuri pidänkin, kun se raukka on kipeä. Ja kaikki
sitä vihaavat. Ei sillä ole ketään muuta kuin minä. Marttakin ajoi sen
pois lastenhuoneesta, ja Riikka kielsi sitä tulemasta keittiöön.

Lotti oli riisunut esiliinansa ja kietoi sen kissan ympärille. Laiha,
takkuinen kissa kehräsi kiitollisena.

-- Minä tiedän, sanoi Heikki, viedään se minun luhtiini.

Lotti loi häneen siniset lapsensilmänsä tutkivasti.

-- Etkö sinä tee sille pahaa?

-- En toki.

-- Etkä anna toisten poikien kiusata sitä? Et Jojunkaan?

-- En anna. Aatu ei saa tulla likelle koko luhtia. Laitetaan vuode
nurkkaan, ja sinä tuot sille maitoa.

Iloisena Lotti suojatteineen kiipesi Heikin luhtiin. Vanha säkki
täytettiin heinillä ja haavoittunut mirri vetäytyi tyytyväisenä
leposijalleen.

-- Heikki, sanoi Lotti, -- sinä olet hyvin hyvä poika. Minä pidän
sinusta. -- Ja kun tulen isoksi, menen sinun kanssasi naimisiin, lisäsi
hän juhlallisesti.

Heikki kohotti risaista hattuaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti.

-- Kiitän, pikku prinsessa. Tahtonne on lakini.

-- Olenko minä prinsessa? kysyi Lotti silmät suurina.

-- Etkö sitä tiedä? Prinsessahan sinä olet, ja minä olen halpa
tallirenki. Saduissa tallirengit aina saavat prinsessan. Ja nyt vie
tallirenki prinsessan takaisin hänen valtakuntaansa keijujen luo
kukkanurmikolle.

Heikki nosti Lotin syliinsä ja kantoi hänet alas luhdin portaita.

Vihreälle pihamaalle juhannuskukkasten keskelle hän laski tytön. Ja
jatkoi sitten matkaansa kujaa myöten heinäniitylle.

Kun hän tuli kotiin muun heinäväen kanssa harava olalla reippaasti
laulaen, juoksi Lotti häntä vastaan.

-- Se kehrää siellä, kertoi hän iloisesti, -- kehrää ja latkii maitoa.
Ja täällä on vieraita.

Heikki loi välinpitämättömän katseen pääportaiden edustalla seisovaan
hevoseen ja kieseihin. Sitten hän hätkähti ja katosi nuolennopeasti
talliin.

-- Hiljaa, pikku prinsessa, ennätti hän ovella kuiskata Lotille, -- älä
kerro kenellekään, että olen täällä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kapusi ylisille ja hautautui heiniin.

Pienestä aukosta hän saattoi nähdä pihalle, saattoi nähdä, miten mister
Smithin isot jalat astuivat kieseistä maahan ja hänen suuriruutuinen
ruhonsa hitaasti seurasi jäljestä.

Mister Smith oli huolestuneen ja nääntyneen näköinen. Tähystäjä tunsi
sopimatonta vahingoniloa.

Englantilainen marssi suoraa päätä pastorin virkahuoneeseen, istuutui
tuolille, jonka pastori hänelle sysäsi ja pyyhkäisi pari kertaa
otsaansa suurella nenäliinalla.

-- Herra pastori, aloitti hän, -- minä olla syvästi liikutettu, very
unhappy, onneton. The young baron olla poissa, karannut.

Mister Smith lausui tämän jonkin verran kiihtyneellä äänellä, mutta
hänen kasvonsa olivat aivan levolliset.

-- Nuori paroni? Tarkoitatteko Sarvimäen paronin poikaa?

-- Yes.

Mister Smith nyökkäsi murheellisena. Ja sitten hän alkoi selittää.
Nuori paroni oli kadonnut kotoa kolme viikkoa sitten. Hän oli
ilmoittanut sisarellensa lähtevänsä retkeilemään, ja että oli turha
huolehtia hänen puolestaan. Hän oli ollut ahkerassa kirjeenvaihdossa
erään koulutoverinsa kanssa, ja arveltiin joistakin merkeistä päättäen
hänen lähteneen tämän luokse. Mutta kun sieltä tiedusteltaessa
vastattiin, ettei hän ollut siellä käynyt, alettiin kuulustella
toisaalta. Mutta toistaiseksi olivat kaikki tiedustelut olleet turhat.
Viimein oli heidän ollut pakko kirjoittaa paronille tapahtumasta. Tänä
aamuna oli paroni palannut kotiin. Hän oli ollut kovin suuttunut ja
kiihdyksissä. Mister Smith oli saanut oikean nuhderyöpyn niskaansa.

Ja poika pysyi yhä kadoksissa. Eikö herra pastori tahtoisi lukea ensi
pyhänä kirkossa kuulutusta pojan katoamisesta? Rovasti oli matkoilla,
ja häntä oli neuvottu tulemaan herra kappalaisen luo. Tähän asti oli
tapahtumaa salattu, mutta nyt ei voitu muuta kuin tuoda se julkisuuteen.

Pastori kuunteli pitkää piippuaan imien englantilaisen kotiopettajan
pitkää selitystä, ja hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.

Ikävä juttu. Osoitti suurta kurittomuutta ja hurjapäisyyttä nuoressa
paronissa. Hän oli jonkun kerran tavannut Sarvimäen paronin pitäjän
asioissa. Tämä oli tehnyt rehdin aatelismiehen vaikutuksen, jonkin
verran ylpeän ja itsevaltiaan. Todella ikävä pulma. Ja missä taivaan
nimessä poika saattoikaan olla?

Hän lupasi mister Smithille tehdä voitavansa. Englantilainen hyvästeli
ja lähti pastorin saattamana.

-- Onko Heikki täällä? kysyi pastori Jojulta ja Kaarlolta, jotka ulkona
ihailivat Sarvimäen hevosta. -- Hänen pitäisi juottaa vieraan hevonen.

-- Heikki! huusivat pojat yhteen ääneen. Mutta Heikki oli kadonnut
jäljettömiin, hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Vasta kun pyörien jyrinä
ilmoitti mister Smithin lähteneen, hän uskaltautui jälleen ihmisten
ilmoille. Mutta hänen käyntinsä ei nyt ollut yhtä reipas kuin ennen ja
hänen katsannossaan oli jotain arkaa, kun hän hiipi pihan yli luhtiin.

-- Hm, sanoi pastori vaimolleen illalla. -- Omituinen juttu. Sellainen
hurjapäinen poika.

Hän avasi paperin, minkä englantilainen oli antanut kuulutuksen
pohjaksi. Se sisälsi nuoren Henrik Gyllenheimin pienoiskuvan ja
tuntomerkit. Vaalea, ohimoilla kähertyvä tukka, eloisat, harmaansiniset
silmät, hienopiirteinen suu, kapea nenä.

-- Kas, sanoi äiti, joka isän olan takaa oli kurkistanut kuvaan. -- Se
muistuttaa koko lailla Heikkiä.

Pastori tuijotti hetken aikaa vaimoonsa. Sitten hän ponnahti pystyyn ja
iski kämmenensä pöytään.

-- Anna, sanoi hän, -- me olemme lähempänä arvoituksen ratkaisua kuin
aavistimmekaan. Lähetä heti noutamaan Heikki tänne.

Riikka juoksi pojan luhtiin ja väentupaan. Hän palasi hetken kuluttua
ilmoittaen, että Heikkiä ei näkynyt missään.

-- Poissa! Mahdotonta! huudahti pastori kiihtyneenä.

Hän sieppasi hatun naulakosta, etsi keppinsä nurkasta ja syöksyi ulos.
Anna riensi levottomana jäljestä.

-- Jonatan kulta, huusi hän. -- Mistä aiot häntä etsiä? Vaikea sinun on
juosta nuoren pojan jäljestä.

Hän vaikeni äkkiä. Kujaa pitkin astui Heikki kantaen kissaa
käsivarrellaan. Lotti juoksi hänen rinnallaan.

-- Heikki tahtoi lähteä pois, kertoi tyttö äidille. -- Mutta ensin
hänen täytyi pestä Mosse ja kääriä sen käpälä. Enkä minä päästä häntä
lainkaan pois.

Pastori loi renkipoikaansa tutkivan katseen.

-- Heikki, tule minun työhuoneeseeni, sanoi hän lyhyesti.

Heikki puraisi huultaan.

Kas niin! Nyt sitä oltiin kiikissä. Saattoihan sen arvata, kun
brittiläinen kerran oli liikkeellä. Hän kohotti päätään uhmamielinen
katse silmissään ja astui pastorin jäljestä sisään.

Pastori sulki huoneensa oven ja ojensi pojalle Henrik Gyllenheimin
valokuvan.

-- Tunnetko hänet? kysyi hän.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna tiesi koko pappila, karjapiiasta ja muonarengistä
alkaen, että Heikki Heikinpoika, jota itsekukin oli komentanut ja
renkinään pitänyt, joka oli ollut niin rivakka töissään ja naseva
puheissaan, oli Sarvimäen paronin ainoa poika.

-- Enkös minä sitä koko ajan ihmetellytkin, kun se oli niin
nättiruokainen, päivitteli Riikka. -- Ei meikäläiset niin vähällä elä.

-- On niillä herrain nulikoilla metkunsa, tuumi vanha Ananias,
ruotilainen.

Martta oli toisten ihmetellessä ja päivitellessä yks kaks toimittanut
entiselle käskyläiselleen lämpimän kylvyn. Poikahan oli tahallaan
pitänyt kasvonsa likaisina, jotta häntä olisi vaikeampi tuntea. Kai
hänet oli puhtaana vietävä kotiin.

Sarvimäen nuori paroni istui jonkin verran nolona pastorin huoneessa.
Pastori oli puhunut hänelle pitkään ja isällisesti. Henrik oli tottunut
toisenlaiseen äänilajiin kotonaan. Selkäpiitä karmi hänen ajatellessaan
äitipuolen soimauksia ja ruikutusta.

-- Paljon huolta olet isällesi ajattelemattomuudellasi tuottanut,
sanoi pastori. -- Hänen on täytynyt keskeyttää kylpykautensa, jättää
paronitar Saksaan ja yksin matkustaa Suomeen.

-- Mitä! huudahti Henrik ja hypähti pystyyn -- onko maman jäänyt
Saksaan? No silloin on kaikki hyvin, isän kanssa kyllä tulen toimeen.
Hän toruu ja pauhaa kyllä kovin, mutta leppyy pian. Ja tietääkö
pastori, suoraan sanoen isä on iloinen päästessään takaisin rakkaaseen
Sarvimäkeensä. Hän on uhrilammas, jota maman nauhasta taluttaa
kylpypaikkoihin.

-- Poika, poika, varoitti pastori. -- Sopimatonta on noin puhua
vanhemmistaan.

Mutta Henrikin paha tuuli oli nyt kuin poispyyhkäisty. Hän rakasti
isäänsä ja iloitsi, kun kerrankin ilmaantui tilaisuus oleskella hänen
kanssaan kotona ilman äitipuolen häiritsevää läsnäoloa.

Lastenhuoneessa oli tapahtuma herättänyt vilkkaan hälinän ja ajatusten
vaihdon.

-- Kuinka hirveän romanttista, selitti Ulla. -- Ajatelkaa, täällä hän
kantoi vettä ja halkoja Riikalle ja lakaisi pihan ja hoiti hevoset ja
sen semmoiset ja nukkui luhdissa ja söi väen kanssa keittiössä. Ja
Sarvimäellä hänellä on palvelija joka sormelle ja hienot vaatteet ja
höyhenpatjat. Sehän on aivan kuin Alfred Suuri tai Kustaa Waasa. -- Kai
hänestä vielä tulee Suomen vapauttaja vai mitä luulet, Liisi?

-- Kyllä varmaan, kehui Kaarlokin. -- Heikki on niin rohkea ja
pelkäämätön.

Tyyra ei ollut vaihtanut sanaakaan keskustelun aikana. Hän oli syvästi
masentunut.

Hedda Gyllenheimin veli! Ja hän oli kohdellut häntä kuin sivistymätöntä
renkiä. Mutta missä ihmeessä hänen järkensä oli ollut, kun ei hän
huomannut, että Heikki sentään oli hienompi kuin tavalliset renkipojat!

-- Kyllä nyt Tyyraa harmittaa, sanoi Joju armottomasti. -- Ei kai sinua
tänä kesänä Sarvimäkeen kutsuta.

-- Tämä on meille kaikille hyvä opetus, sanoi Minna, -- ihmistä tulee
kohdella hänen ansioittensa mukaan eikä vain säätyyn katsoen.

Heikki oli tullut sisään ja pysähtynyt ovelle. Hän oli painanut umpeen
toisen silmänsä ja tirkisti pahankurinen ilme kasvoillaan Tyyraa.

Kaarlo ja Lauri hyökkäsivät hänen kimppuunsa.

-- Heikki, menetkö nyt kotiisi? huusivat he. -- Meille tulee sinua
kauhean ikävä.

Heikki nyökkäsi.

-- Minkä sille voi? Pastori on erottanut renkipoikansa.

Hänen katseensa osui Lottiin. Pikku tyttö oli vetäytynyt nurkkaan ja
istui siinä matalalla jakkarallaan kasvot käsien peitossa.

Heikin kasvoille levisi miltei hellä ilme. Hän astui Lotin luo ja veti
kädet syrjään. Niiden takaa paljastui kyyneleinen silmäpari, joka
moittivana kohdistui häneen.

-- Sinä et ollutkaan tallirenki. Sinä petkutit minua.

-- Pikku prinsessa, pikku prinsessa, tallirengithän usein saduissa
muuttuvat kuninkaanpojiksi. Ja minä tulen varmasti sinut noutamaan
vielä kerran.

-- Kuudella maidonvalkoisella hevosellako ja kullatuilla vaunuilla?

-- Varmasti.

Lotti nauroi kiharoitaan pudistaen.

-- Kyllä minä tiedän, että se on satua, mutta se on niin hauskaa.

Heikki katseli häntä hymyillen. Ja hänen kehittymättömässä
pojanmielessään heräsi aavistus toisesta Lotista, pitkästä,
keltakutrisesta tytöstä, jolla oli pikku prinsessan siniset
lapsensilmät ja hellä äidillinen sydän.

-- Heikki, hevonen on valjaissa, ilmoitti pastori. Hän tahtoi itse
viedä pojan Sarvimäkeen.

Hyvästijättö oli sydämellinen. Heikki oli ollut jokaisen suosima. Nyt
eron hetkellä muistui elävästi mieleen hänen avoin, reipas luonteensa,
kohtelias avuliaisuutensa ja iloinen mielensä.

-- Me emme enää koskaan saa niin mojoa renkipoikaa, valitti Kaarlo.

-- Niin myöntäkää, että ainakin mitä hevosten hoitoon tulee, minä olin
Ranssua etevämpi, naureskeli Henrik. -- Rikkaruohot ne tosin olivat
kompastuskiveni, mutta hevoset suin hyvästi.

Hän kiipesi kieseihin, mutta ei millään muotoa suostunut istumaan
pastorin rinnalle.

-- Ollaan nyt vain vielä niinkuin ennenkin. Ja enhän minä ole vielä
oikein herrasvaatteissakaan.

Hän heilutti iloisesti vanhaa hattureuhkaansa portailla seisovalle
pappilan väelle.

-- Kyllä minä pian tulen takaisin, huusi hän. -- Ratsastan Aiaalla tai
tulen vaunuilla noutamaan teidät Sarvimäkeen.

He ajoivat niityn ohi. Siellä hyöri pappilan väki vielä viimeisiä
heiniä tehden.

-- Saanko sanoa heille hyvästi? kysyi Henrik.

Pastori nyökkäsi. Poika hyppäsi alas kääseistä ja harppasi aidan yli.
Hän kätteli jokaista erikseen. Miehet löivät kättä, mutta eivät niin
vapaasti kuin ennen, tytöt niiasivat ja toivottivat menestystä nuorelle
paronille.

Heikki tunsi pistoksen rinnassaan. Miksi he nyt olivat niin
toisenlaisia? Ennen reippaita ja toverillisia, nyt jäykkiä ja vieraita.

Täytyikö maailmassa aina olla niin?



SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Oli lauantai-iltapuoli. Avoimista ikkunoista kantautui lehmänkellojen
kalkatus, iloisia ääniä ja krokettipallojen pauketta.

Minna istui soittokoneen ääressä säestäen Markia, jonka päivettyneet
siromuotoiset sormet kuljettivat jousta.

Kesätuuli kohotti ikkunaverhoja.

-- Ei, sanoi Mark, -- tänään en osaa soittaa. Liian paljon ääniä
ulkona, tahdon nauraa ja juosta.

-- Niin minäkin oikeastaan tahtoisin, Mark, sanoi Minna.

Hän heitti päänsä taaksepäin ja hymyili silmät ummessa.

-- Ja itkeä minä myös tahtoisin, Mark.

Poika katsoi häntä ihaillen. Hän jumaloi Minnaa.

-- Mene ulos juoksemaan, Mark, siellä ovat muutkin. Krokettikentällä
luullakseni.

-- Lähden heti. Mutta Minna, laula minulle ensin pieni laulu.

Minna nyökkäsi hymyillen. Hänen sormensa liukuivat koskettimilla kuin
etsien, hapuillen. Viimein hän vienosti alkoi hyräillä.

    Laps seutuin outojen,
    miks sieltä siirryit, oi?
    Sa kauko-lintunen,
    ken tänne tiesi toi?

    Sydämen liekkiväks
    sä kylmän kuinka loit?
    Ylimmäks ystäväks
    kuink' outo, tulla voit?

Ovi oli hiljaa auennut. Ulrik Schöring ja Fred Hassel seisoivat
kynnyksellä. Mark huomasi heidät ensiksi.

Hänen silmäkulmansa rypistyivät. Ensi kertaa hän nyt taas silmästä
silmään kohtasi vihatut ratsastajat. Tähän asti hänen oli aina
onnistunut välttää heitä.

Miksi katseli toinen herroista häntä niin tarkkaan? Hän teki levottoman
liikkeen, ja silloin Minnakin huomasi kuuntelijat. Heleä puna peitti
hänen kuulakat poskensa, ja herkät huulet värisivät.

-- Anteeksi, sanoi Ulrik Schöring. -- Tunkeudumme sisään kuin varkaat,
mutta talon koko väki tuntuu olevan tipotiessään. Pihalla ei ollut
ketään, portailla ei näkynyt ainoatakaan sielua, ja niin me uskalsimme
tänne asti.

Minna sulki pianon.

-- Lapset ovat krokettikentällä ja äiti ja Martta leivintuvassa. Isä
kai kirjoittaa saarnaa työhuoneessaan. Meillä oli täällä Markin kanssa
pieni soittohetki.

-- Onko Mark sukulaisenne? kysyi Fred Hassel.

-- Ei, hengenheimolainen vain, vastasi Minna ystävällisesti hymyillen
pojalle.

-- Hän on orpo, lisäsi hän pojan poistuttua huoneesta. -- Hänen
vanhemmistaan ei oikeastaan tiedetä mitään.

Ja hän kertoi muutamin sanoin pojan tarinan.

Fred Hassel kuunteli jännittyneenä.

-- Hän on niin jonkun näköinen, sanoi hän hitaasti. -- Melkein voisi
luulla -- -- -- Jumalani, ei, se on mahdotonta. Schöring, old boy,
päätäni huimaa.

Hän istuutui raskaasti nojatuoliin kätkien pään käsiinsä. Schöring loi
häneen huolestuneen katseen.

-- Rauhoitu, ystävä. Hän viittasi Minnalle.

-- Jättäkäämme hänet hetkeksi, sanoi hän. -- Vanhat katkerat muistot
valtaavat hänen mielensä. Tule puistoon, niin kerron hänen tarinansa.

He astuivat pitkin vanhojen lehmusten varjostamaa käytävää. Ulrik
kertoi:

-- Fred Hasselin vaimo kuoli nuorena kaksi vuotta sen jälkeen kun hänen
miehensä lähti Amerikkaan. Se oli vanha tarina, tyttö oli kaunis, mutta
köyhä. He menivät naimisiin vastoin molempien vanhempien tahtoa. Fred
Hasselin vanhemmat olisivat suoneet poikansa ottavan rikkaan vaimon,
ja sen lisäksi he halveksivat miniänsä sukua. Isä oli italialainen
soittoniekka Fredin kotikaupungissa. Saadakseen nopeammin hyvän
toimeentulon Fred Hassel matkusti Amerikkaan kuten niin moni muu.

Kaksi vuotta hän raatoi ja teki työtä kuin orja, mutta sitten hän
olikin vallannut itselleen riittävän toimeentulon. Hän lähetti rahaa
vaimolleen ja pyysi häntä tulemaan Amerikkaan. Heidän pieni sievä
kotinsa oli valmis, Hassel odotti malttamattomana laivan saapumista,
luki päivät, hetket.

Hänen vaimonsa ei koskaan saapunut Amerikkaan, häneltä ei myöskään
saapunut tietoja, miehen kirjeet palautettiin. Ei ole tavattavissa,
oli niihin lyhyesti merkitty. Silloin hän itse epätoivoissaan lähti
Eurooppaan. Saksassa hän sai kuulla, että vaimo todella oli lähtenyt
matkalle. Hän oli matkustanut Hampuriin, mutta siihen laivaan,
jolla hänen piti matkustaa, ei hän koskaan ollut tullut. Sen verran
hän pitkien vaivalloisten tiedustelujen jälkeen sai selville, että
hänen vaimonsa oli joutunut rautatieonnettomuuden uhriksi ja kuollut
muutamassa sairaalassa Hampurissa. Hänellä oli ollut mukanaan vuoden
vanha poika, mutta kukaan ei voinut antaa onnettomalle isälle tietoja
lapsesta. Se oli kadonnut jäljettömiin.

Oliko lapsi kuollut rautatieonnettomuudessa vai elikö vielä jossain
tuntemattomien ihmisten luona -- kenties orpokodissa nimettömänä?

Fred Hassel palasi takaisin Amerikkaan murtuneena miehenä ja ryhtyi
jälleen työhön. Hän teki työtä koneellisesti, kaikki onnistui hänelle,
mutta hän ei iloinnut rikkauksistaan. Hänen sydämensä oli kuollut,
hänen aivoissaan kierteli yhä kysymys: Missä oli hänen poikansa?

Sinä näit hänen liikutuksensa äsken. Pikku Mark on herättänyt muistoja.
Hän ajattelee taaskin kuten niin usein ennen: "Voisiko hän olla
lapseni?"

Pelkään, että hän tälläkin kertaa pettyy. On tapahtunut, että
sydämettömät huijarit ovat käyttäneet väärin hänen isänrakkauttaan
tyrkyttäen hänelle lasta, joka todistettavasti ei ole ollut hänen
poikansa.

Minna oli kuunnellut jännittyneenä sukulaisensa kertomusta, hänen
poskensa hehkuivat innostuksesta.

-- Mutta Mark voisi todella olla hänen poikansa. Se ei ole mahdotonta.
Albert Kemell kävi Saksassa usein laivamatkoillaan, miksi ei hän olisi
voinut käydä Hampurissakin. Meidän on otettava selkoa asiasta. Säälin
sydämeni pohjasta herra Hasselia. Tule, mennään puhumaan isälle.

He tapasivat Hasselin portailla. Hän oli nyt levollisempi, mutta Minnan
sydäntä viilsi hänen raskasmielinen ilmeensä.

-- Olen häirinnyt teitä huolillani, rakas Minna neiti, sanoi hän
anteeksi pyytäen.

-- Voi, herra Hassel, meidän täytyy mennä isän luo kertomaan tästä,
sanoi Minna, ajatelkaa jos -- --

-- Jos, puuttui Hassel kiihkeästi puheeseen. -- Luuletteko olevan
mitään mahdollisuuksia?

Ulrik Schöring loi varoittavan katseen Minnaan. Olisi ollut julmaa
antaa isälle toiveita, jotka kenties olivat petollisia.

-- En tiedä -- -- -- Minna epäröi -- sitten hän lisäsi vilkkaasti: --
Mutta oi, minä toivon -- minä luulen, sydämeni sanoo, että niin on.

Schöring pudisti paheksuen päätään. Tosiasiain oli puhuttava, ei
tunteiden.

Mutta Hasselin kasvot kirkastuivat, hän kohotti nuoren tytön käden
huulilleen lausuen: -- Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista. -- -- --

       *       *       *       *       *

Vielä samana iltana ajoivat pastori ja herra Hassel Harjulaan.
Amerikkalaisen miljoonanomistajan käynti herätti perheessä suuren
hälinän. Elviira rouva komensi Miilin ja Naimin pukeutumaan
parhaimpiinsa. Hienoimmat porsliinit otettiin esiin, vieläpä pullo
vanhaa madeiraa, jota oli säilytetty niiltä ajoilta, jolloin kapteeni
Kemell toi sitä taloon merimatkoiltaan.

Mutta kun pastori varovasti ja harkitusti alkoi kysellä Markin
kasvatusvanhempia, hänen syntymävuottaan ja muita lähempiä tietoja,
pudisti Elviira rouva päätään. He eivät paljon tienneet Markista.
Orpokodista hän oli otettu aivan pienenä, ja kapteeni Kemell oli
pitänyt häntä kuin omaa lastaan.

Vasta kun vieraat olivat poislähdössä, virkkoi Mooses Kemell hitaaseen
vitkalliseen tapaansa:

-- Muistuu tässä mieleeni, että veljeni joskus mainitsi lapsen
pelastuneen jostakin rautatieonnettomuudesta.

Herra Hassel kalpeni huomattavasti.

-- Oletteko varma siitä? kysyi hän koettaen hillitä kiihtymystään.

Mooses herra katsoi häneen sinisillä lapsensilmillään hyväntahtoisesti.

-- Kyllä minä luulen, että se niin oli. Mutta parhaimmat tiedot saa
herra kai Hampurin papinkansliasta. Sieltä kai pojan papinkirja
otettiin.

Pastori hymyili hienosti. Mooses kuvitteli nähtävästi Hampuria joksikin
maalaisseurakunnaksi.

Mutta Hassel sanoi päättävästi.

-- Neuvonne on hyvä. Matkustan huomenna Hampuriin. Mutta pyydän, älkää
mainitko sanaakaan käynnistämme pojalle.

Mark seisoi toisten lasten kanssa pihalla, kun vieraat läksivät. Herra
Hassel loi häneen vielä viimeisen, tutkivan katseen.

Sitten hän kääntyi pastorin puoleen.

-- Hän on vaimoni näköinen. Minä huomasin sen jo nähdessäni hänet
maantiellä tytön puvussa. Mutta en uskaltanut toivoa, olin pettynyt
niin usein ennen.



KAHDEKSASTOISTA LUKU


Satoi. Satoi ja myrskysi. Kaunis kesä, joka viikkokausia oli hymyillyt
päivänpaisteisena ja leppeänä, oli äkkiä suuttunut ja murjotti
pahantuulisena.

Pappilan arkihuoneessa polki Ulla rukkia, nyrpeänä hänkin. Ihme ja
kumma, ettei hän saanut syntymään tasaisia käämejä. Ja äiti oli niistä
niin hirveän tarkka. Kas niin -- siinä taas syntyi sellainen onneton
tekele, joka toisesta päästään oli pyöreä kuin sammakko ja toisesta
litteä kuin sisilisko. Hän loi salavihkaa katseen Minnaan, joka istui
kangaspuiden ääressä.

Uskaltaisikohan kätkeä käämin hameen taskuun ja ryhtyä uutta kehräämään?

Ei, vasta eilen oli Martta, jokapaikassa-nuuskija, löytänyt viisi
sotkeutunutta käämiä uunin takaa ja nostanut siitä aika metakan.

On tämä elämä sentään raskasta. Kun on ruma ilmakin. Ei edes pääse
metsään kuljeksimaan.

Mikähän Minnaakin nykyään vaivaa? Hän on tullut niin omituiseksi.
Toisinaan iloinen ja hilpeä, toisinaan surullinen, itkeekin joskus.

Esimerkiksi eilen. Ulla istui lastenhuoneessa, ja ovi oli raollaan
arkihuoneeseen. Martta ja Minna olivat kangasta luomassa. Martta kuuluu
sanovan Minnalle:

-- Minun mielestäni Ulrik serkku voisi naida Naimin. Hänen pitäisi
saada rikas vaimo, kun ei hänellä itsellään ole varoja.

-- Se sopisi mainiosti, vastaa Minna. -- Naimi sen lisäksi on niin
käytännöllinen.

Ja sitten hän yhtäkkiä alkaa vilkkaasti nauraa ja puhella. Mutta kun
Ulla hetken kuluttua tulee huoneeseen, istuu Minna yksin kangaspuiden
ääressä ja itkee.

Voiko sellaista ymmärtää?

Se myöskin on harmillista, että vanhemmilla sisarilla aina on niin
paljon salaisuuksia. Ja jos joku nuorempi sattuu lähettyville, niin
aina kuuluu: "Pikku padoilla on korvat."

Tyhmiä he ovat. Ikään kuin hän, Ulla, ei käsittäisi, että padoilla
tarkoitetaan lapsia. Ja ikään kuin hän ei arvaisi, mistä he juttelevat
istuessaan kuutamossa tai hämärissä.

Martta tuli huoneeseen keskeyttäen Ullan mietiskelyt. Nyt hän tietenkin
alkaa torua huonoista käämeistä.

Mutta Martta ei luonut katsettakaan Ullaan. Hän astui Minnan luo ja
sanoi matalalla äänellä:

-- Mene sinä isän ja äidin luo, minä kudon.

Minna loi katseen Martan itkettyneisiin silmiin.

-- Onko jotain ikävää tapahtunut?

Martta nyökkäsi.

-- Mene ulos, Ulla, sanoi hän. -- Saat levätä vähän aikaa.

Ulla hymähti ivallisesti.

Tietysti taaskin "pikku padat". Martta ei kyllä muutoin pitänyt
huolta hänen "lepäämisestään". Hän sulki oven jälkeensä
mielenosoituksellisesti.

-- Kerro, Martta, pyysi Minna.

Mutta Martta istuutui kangaspuiden penkille ja purskahti itkuun.

-- Martta kulta, älä minua kiduta, pyysi Minna. Ja sitten äkkiä
kalveten:

-- Ei kai äiti liene sairas? Tai isä?

-- Ei, ei, nyyhkytti Martta pyyhkien silmiään. -- Martan itku oli aina
erikoisen liikuttavaa. Hän itki välittömästi kuin pieni lapsi, kasvot
vääntyivät ja nyyhkytykset nousivat sydämen sisimmästä.

Minna antoi hänen itkeä. Kietoen käsivartensa sisaren vyötäisille hän
kärsivällisesti odotti.

-- Me toivoimme, että kaikki alkaisi selvitä, alkoi Martta itkettyään
hetken aikaa. -- Isä on kuukausittain maksanut velkojaan. Mutta
nyt tänään postissa hän sai kirjeen Mattlinilta -- tiedäthän --
viljakauppiaalta. Isä on hänelle velkaa kaksituhatta markkaa, ja hän
vaatii koko summan nyt yhtaikaa kahden viikon kuluessa.

-- Kaksituhatta markkaa! Sehän on hirveä summa!

-- Onpa kyllä, mutta tarvittiin niin paljon nyt juuri, kun kaikki oli
maksettava, maanviljelyskalut, siemenviljat, palvelijain palkat, muutto
tänne pappilaan. Olemme kyllä koettaneet säästää, puolusteli Martta.
Ja Mattlin lupasi, että isä saa maksaa kuukausittain. Mutta nyt hän
on itse rahan tarpeessa, kireät ajat ja suuria rahallisia tappioita,
kirjoittaa hän.

Minna puristi kätensä yhteen ja käveli tuskaisen näköisenä edestakaisin
lattialla.

-- Jumalani, kuiskasi hän puoliääneen -- nämä ikuiset rahahuolet. On
hirveätä olla riippuvainen rahoista.

Martta hillitsi heti oman surunsa nähdessään sisaren liikutuksen.

-- Täytyy keksiä jokin keino, sanoi hän, -- älä tätä niin raskaasti ota.

Minna pysähtyi kävelyssään.

-- Onko jotain keinoa?

Martta katseli miettivänä eteensä.

-- Luuletko, että herra Hassel tai ehkä Ulrik Schöring?

Minna iski häneen säihkyvän katseen.

-- Ei milloinkaan, sanoi hän kiivaasti. -- Kuinka voit sellaista
ajatellakaan!

-- Minä vain arvelin -- lainaksi tietysti.

-- Herra Hassel on meille aivan vieras, ja Ulrik serkku on itse köyhä.
Senhän tiedät.

-- Ehkä Mooses setä voisi auttaa, kuului Liisin ääni oven luota. Hän
oli keskustelun aikana toisten huomaamatta pujahtanut sisään.

-- Harjulalaiset ovat liian saitoja, vastusti Martta.

-- Nyt kai minä en voi syksyllä päästä kouluun, pääsi Liisiltä
soinnuttomasti. -- Pellavatkin kasvavat niin huonosti.

Sade rapisi ikkunoita vasten. Ääneti, pää painuksissa, harmaiden
ajatusten vallassa istuivat tytöt. Köyhyyden taakka painoi raskaana
heidän hentoja hartioitaan.

Ovi aukeni. Äiti astui sisään. Yksi ainoa silmäys tyttäriin riitti
selvittämään hänelle mielialan. Hänen omilta väsyneiltä kasvoiltaan
katosi huoli ja suru kuin poispyyhkäistynä. Levollisesti hän astui
kangaspuiden ääreen.

-- Sinä olet kutonut jo pari kyynärää tänään, Minna, sanoi hän
iloisesti. -- Katsopas vaan, sinusta tulee vielä hyvä kutoja. Mutta
tuon keskimmäisen punaisen juovan minä panisin kapeammaksi. Vai mitä
Martta arvelee?

Tytöt katsoivat hämmästyneinä äitiin. Kuinka hän saattoi olla niin
levollinen?

Äiti vastasi kärsivällisesti hymyillen heidän sanattomaan kysymykseensä.

-- Tyttöseni, sanoi hän lähestyen heitä ja sivellen Liisin hiuksia
otsalta.

-- Oletteko unohtaneet, että Jumala on taivaassa?

       *       *       *       *       *

Äiti koetti parastaan, mutta painostava mieliala ei ottanut
hälvetäkseen kodin piiristä. Se tunkeutui kaikkialle, pastorin
työhuoneeseen, missä hän istui laatien suunnitelmia, jotka seuraavassa
silmänräpäyksessä hylättiin, pujahti saarnaan, jota hän sunnuntaiksi
valmisti, se sumensi Jumalan rakkauden, vääristi Hänen evankeliuminsa.

Jokainen kodin jäsen kärsi. Minna kutoi kangasta ääneti, kasvoilla
jäykistynyt ilme, hänen hilpeä laulunsa oli vaiennut, Martta raatoi
askareissaan kymmenkertaisesti, laski ja säästi.

-- Vartioi joka suupalasta, jonka syömme, valitti Lotti.

Liisi oli kadottanut lukuhalunsa, nyt kun kouluunpääsytoiveet olivat
niin vähäiset, murjotti ja oli ärtyinen. Tyyra tarkasti viisain
silmin jokaista erikseen, hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea
rahahuolia, mutta hän tunsi vaistomaisesti painajaisen läsnäolon.
Ulla oli harvinaisen hiljainen. Hänen aivonsa askaroivat kuumeisesti.
Milloin hän odotti äkkiarvaamatonta rahalähetystä tuntemattomalta
taholta, milloin teki rohkeita päätöksiä mennä Harjulaan tai Kaunialaan
herra Hasselilta pyytämään lainaksi rahoja, jotka hän kyllä kerran
kuuluisaksi kirjailijaksi tultuaan maksaisi takaisin.

Toistaiseksi hän ei ollut suuria suunnitelmiaan toteuttanut. Rohkeus
petti viime hetkessä.

Ja yhä satoi. Vihmoi pientä tiheätä sadetta, kaikki oli harmaata,
toivotonta.

Äiti laski käsistään Liisin liinavaatteet, joita hän oli korjannut,
ja tuijotti ulos harmauteen. Hänen kalpeat kasvonsa saivat päättävän
ilmeen.

Tänään se oli tehtävä. Sitä ei voinut enää sysätä. He kärsivät kaikki,
isä, vanhemmat tyttäret ja lapsetkin.

Hän nousi, meni hiljaa eteiseen, puki sadetakin ylleen ja lähti ulos.

Lauri juoksi hänen jälkeensä.

-- Äiti, minne äiti menee? Pääseekö Lauri mukaan?

-- Ei, poju, sinä et voi tulla äidin mukaan. Juokse takaisin sisään.
Kastut täällä ulkona.

Poika jäi katsomaan hänen jälkeensä. Itku ei ollut kaukana.

-- Kunpa vain pääsisin, niin ettei kukaan näkisi, ajatteli äiti.

Kas niin, siinä tuli Ulla juosten väentuvasta.

-- Äiti, meillä on siellä hauskaa. Vanha Maija ja Josefiina raastavat
perunajauhoja ja kertovat vanhoja juttuja. Mutta minne äiti on
matkalla? Sateessa?

-- Harjulaan, lapseni, älä seiso täällä kastumassa. Äidillä on kiire.

Ulla katseli äidin jälkeen. Miksi äiti oli niin hätäinen? Aivan kuin
pelkäisi jotain.

Harjulaan hän sanoi menevänsä. Ulla vetäisi pitkään henkeänsä.
Harjulaan! Voi hyvänen aika! Hän ymmärsi mille asialle. Äiti raukka.

Ullan teki mieli itkeä.

-- Rakas Jumala, rukoili hän, -- älä anna äidin astua turhaan raskaita
askeleitaan.

Harjulan rouva seisoi pihalla hameet korkealle nostettuna, harmaa,
kotikutoinen löysä nuttu yllään ja torui emäntäpiikaansa.

-- Kuusi naulaa voita yhdessä viikossa. Se on kuulumatonta, kerrassaan
sietämätöntä, sanon minä Mimmille. Jos Mimmi luulee, että patruunalla
ja minulla on kultakaivoksia, niin Mimmi erehtyy.

Portin saranat narisivat. Pastorin rouva astui pihalle. Elviira rouva
nyökytti päätään.

-- Mene sisään vaan, Anna, minä tulen kohta jäljestä.

Harjulan rouva jatkoi torumistaan. Annan sydän pusertui kokoon hänen
sitä kuullessaan. Äänetön tuska kouristi hänen sydäntään.

Hyvä Jumala, kuinka vaikeata tämä oli. Mutta hänen täytyi, Jonatanin
tähden, lasten tähden -- --

Hän oli puhunut asiansa. Elviira rouva sekoitti lusikalla kahvikuppiaan
ja istui ääneti. Erehtyikö Anna vai vilahtiko todella hänen kasvoilleen
jotakin vahingonilon tapaista?

Harjulan rouva mietti. Kaksituhatta markkaa oli suuri summa. Ja
pastori oli muullakin taholla velkaantunut. Ja tuli aina olemaan.
Maanviljelystä hän ei ymmärtänyt, mutta luuli ymmärtävänsä ja teki
rohkeasti tyhmyyksiä. Anna ei myöskään ollut malliemäntä. Antelias ja
runsaskätinen hän aina oli ollut. "Pikkumainen säästäväisyys on muka
matalaa."

Sen hän oli kerran sanonut, ja se oli aiottu hänelle, Elviira Kemelille.

Ei, siihen taloon ei kannata rahoja lainata. Parasta antaa heidän
kokemuksen kautta tulla huomaamaan, kuinka tärkeätä "pikkumainen
säästäväisyys" on.

Jos Mooses olisi ollut kotona, olisi hän ehkä suostunut. Hän oli niin
löperö pappilaisten suhteen.

-- Niin, totisesti, Anna hyvä, tällä kertaa meidän on mahdoton auttaa.
Mooseksella on niin paljon menoja nyt juuri. Hyväinen aika, joko sinä
nyt menet? Etkö juo toista kuppia?

Annan huulet värisivät.

-- Kiitos, minun täytyy rientää kotiin. Aion värjätä vielä tänään
matonkuteita.

Harjulan rouva seisoi hetkisen epäröiden, kun ovi Annan jälkeen oli
sulkeutunut.

Olisiko sittenkin pitänyt auttaa?

Tuntui niin pahalta sydänalassa.

Hän otti pari askelta ovea kohti, mutta pysähtyi.

-- On paras odottaa, saavatko he muualta. Sittenhän vielä on aikaa. --

Äiti astui takaisin samaa lokaista maantietä, jota äsken oli Harjulaan
kulkenut.

Olisihan hänen pitänyt arvata. Eikö ollut turhaa näin nöyrtyä?
Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hän oli väsynyt, elämä oli
harmaata, lohdutonta.

Pikkupappilassa odotettiin malttamattomasti hänen tuloaan. Ulla oli
kertonut Minnalle ja Martalle, että äiti oli mennyt Harjulaan, ja he
arvasivat hänen asiansa. Minna pusersi tuskaisesti kätensä ohimoilleen.
Martan sydämessä syttyi toivon kipinä.

Mooses setä oli kyllä itara, mutta hän oli hyvä. Kunpa äiti saisi
hänelle puhua.

-- Nyt äiti tulee, huudahti Ulla.

Tytöt juoksivat ikkunalle. Ja maantiellä he näkivät äitinsä pyrkivän
eteenpäin sateessa ja tuulessa, hameen liepeet loassa, märkänä,
väsyneenä, hartiat kumarassa.

He saattoivat lukea hänen olemuksestaan käynnin tuloksen.

Ja seistessään siinä ikkunan ääressä toisiinsa lujasti pusertuneina
sisaret tunsivat, etteivät he koskaan, koskaan elämässään tulisi tätä
näkyä unohtamaan.

Heidän kaunis, ylpeä äitinsä nöyrtyneenä, murtuneena.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU


Entistä synkeämpi oli mieliala pappilassa äidin Harjulassa-käynnin
jälkeen. Mutta lapsen mieli ei kauan jaksa kestää surua, ja kun aurinko
aamulla loisti pilvettömällä taivaalla tuntui Ullasta, että hänen oli
mahdoton surra tänään niinkuin eilen. Jotain täytyi tapahtua.

Ja tapahtuikin.

Aamiaisen jälkeen ajoi pihalle ihka uudet vaunut, ja kuskilaudalta
hypähti poika, jonka leveät hämäläiskasvot huomattavan itsetyytyväisinä
muhoilivat komean kuskinhatun alta. Hän ojensi paikalle rientäneille
lapsille kirjeen.

Se oli Kristiina tädiltä ja kuului seuraavasti:

Rakas Anna! Olisin iloinen, jos vaunuissa voisitte tulla Kaunialaan.
Sinua odotan malttamattomasti. Minnaa samoin. Martta luultavasti
estelee, mutta ota hänet mukaan. Nuoremmista lapsista niin monta kuin
tahdot ja vaunuihin sopii.

Jos Jonatan saattaa tulla, olen hyvin iloinen.

Ulrik pyytää lausua kunnioittavimman tervehdyksensä perheellesi.

Sinua tervehtii vilpittömästi vanha ystäväsi

Kristiina Blylodh.

-- En tahtoisi jättää isää nyt, kun hänellä on vaikeuksia, sanoi äiti.
Te nuoret voitte lähteä.

Tähän ei pastori millään suostunut. Äidin oli lähdettävä, hän tarvitsi
virkistystä. Minna ja Martta kilpailivat kumpikin siitä, kumpi jäisi
kotiin.

-- Te lähdette kumpikin, sanoi isä. Tunnettehan siksi hyvin Kristiina
tädin, että hän pahastuu, ellei hänen kutsuaan noudateta. Riikka pitää
kyllä huolen talosta, ja Liisi jää hänen avukseen. Nuoremmista pääsee
Ulla mukaan, ellei Tyyra mahdollisesti tahdo lähteä.

Tyyra kieltäytyi kohteliaasti. Hän ei tiennyt, mitä äiti siitä sanoisi.
Ja sitä paitsi hän ei voinut jättää Jojua yksin.

Ulla oli ylen onnellinen istuessaan vaunuissa Martan vieressä
vastapäätä äitiä ja Minnaa. Pitkästä aikaa tuntui elämä taas kevyeltä.

Kuka tietää, mitä seikkailuja kohti he ajoivat! Ulla lähti
pienimmällekin matkalle siinä mielessä, että jotain ihmeellistä ja
satumaista tapahtuu juuri sillä retkellä.

Matka suoritettiin äänettömyyden vallitessa. Silloin tällöin vain Ulla
ja Martta vaihtoivat jonkun sanan. Äiti ja Minna istuivat ajatuksiinsa
vaipuneina. Minnan kasvoilla oli jäykkä, luoksepääsemätön ilme.

Kristiina täti oli portailla vastassa, kun vaunut ajoivat perille.
Hänen leveät, voimakkaat kasvonsa loistivat hyväntahtoisuutta ja
vilpitöntä iloa. Sydämellisesti hän sulki Annan syliinsä.

-- Tervetuloa Kaunialaan, Anna Schöring.

Annan kasvot kirkastuivat. Hän ojensi hymyillen kätensä Ulrikille, joka
myös oli rientänyt vastaanottamaan vieraita.

-- Tämähän on melkein kuin ennen. Kristiina täti ja Ulrik toivottamassa
vieraita tervetulleiksi.

-- Kauniala on ränsistynyt siitä, kun sinä viimeksi olit täällä, Anna.

Anna huomasi sen. Häntä värisytti. Kaameata oli liikkua tyhjissä
huoneissa, nähdä hävitystä ja rappiota kaikkialla. Alastomina
irvistivät seinät, haljenneista katoista ammotti tyhjyys, lattiat,
joita monen sukupolven Schöringit olivat polkeneet iloisina ja
surullisina päivinä, olivat kuluneet ja ihmeellisen vieraat, kun niitä
suojaavat matot oli pois riistetty.

Mutta ikkunoihin oli pystytetty telineitä sekä ulko- että sisäpuolelle
ja reipas kalkutus ja maalin haju ilmoitti korjaustyön olevan
hyvässä vauhdissa. Alakerran suuren salin kattomaalausta korjailtiin
parhaillaan ja seinäpapereita kiinnitettiin suurella kiireellä.

Yläkerrassa oli kodikkaampaa. Kristiina tädin vanha huone oli
laitettu kuntoon. Hänen huonekalunsa olivat entisillä paikoillaan,
seinillä riippuivat perhemuotokuvat, kirjakaapissa näkyivät Fryxell,
Kierkegaard, Tegnér ja Runeberg, tädin lempikirjailijat, ikkunoilla
vihannoivat kameliat ja geraniumit -- kaikki oli entisellään.

Kristiina tätikin -- kaksikymmentä vuotta oli pois pyyhkäisty hänen
elämästään -- oli virkeä ja tarmokas, ja hänen raikas naurunsa, jota
ei kukaan saattanut kuulla siihen yhtymättä, soi kuin ennen hyvinä,
onnellisina päivinä.

-- Täällä minä nyt majailen ja pidän huolta isosta pojastani.

Kristiina tädin iso, kaunismuotoinen käsi laskeutui hyväillen Uhrikin
olkapäälle.

-- Ja hemmottelen hänet pilalle, voisi täti lisätä, lausui Ulrik
iloisesti kohottaen käden huulilleen.

Kahvipöydässä keksi Annan silmä jälleen vanhoja tuttuja. Kahvimyssy
punaisine tulpaaneineen, vihreät kupit, joiden kyljissä paimenpoika
soitti huilua karjalleen, suuri hopeainen sokerimalja -- kaikki oli
kotoista ja ennen nähtyä.

Puheltiin menneistä ajoista, Kaunialan loistokaudesta, vanhasta
kenraali Schöringistä, Annan ja Herman Schöringin isoisästä, komeasta
itsevaltiaasta sotilaasta, joka oli aatelismies kiireestä kantapäähän,
Gustaava Blylodhista, Kaunialan tarmokkaasta emännästä ja hänen
miehestään, hienosti sivistyneestä Ulrikista sekä Annan isästä,
aikaisin kuollesta Carl Gustavista.

Päivällinen syötiin ympyrän muotoisella verannalla, jonka seinät olivat
värillistä lasia. Anna huomasi ihmeekseen Kaunialan pöytähopeat. Mistä
ne olivat ilmestyneet? Hän tiesi sukuhopeoidenkin menneen vieraille
huutokaupassa, joka majurin jälkeen pidettiin Kaunialassa.

-- Martta, sanoi Kristiina täti, kun päivällisen jälkeen toiset
valmistautuivat lähtemään puistoon, minun jalkani tahtovat levätä. Jää
sinä luokseni, niin voimme jutella uudesta raanunmallista, joka minun
mielestäni olisi sopiva pappilan vierashuoneeseen.

Tuskin oli ovi sulkeutunut toisten jälkeen, kun Kristiina täti
kiinnitti teräksenharmaat silmänsä Marttaan ja alkoi:

-- Kas niin, anna nyt kuulua, mikä teitä vaivaa?

-- Mikäkö meitä vaivaa? sopersi Martta avutonna.

-- Niin juuri. Vai luuletko minua sokeaksi ehkä? Täällä te istutte
ja juttelette ja nauratte, kuin kaikki olisi erinomaista ja sileätä,
niinkuin olla pitää. Mutta koko ajan tirkistää huoli ja levottomuus
verhojen takaa. Ikäänkuin en huomaisi äidin silmissä pidätettyä
ahdistusta ja Minnan lempeän suun ympärillä katkeraa piirrettä. Sinä
itse olet olennoitu pelko ja hätä. Mikä teidän on?

-- Hiukan huolia, mutisi Martta poloinen. Minna oli ankarasti kieltänyt
häntä sanallakaan mainitsemasta heidän ahdistuksestaan Kaunialassa.

-- Hiukan huolia! Rahahuoliako?

Rehellinen Martta vääntelihe tuolilla. Hän oli tottumaton
teeskentelemään ja oi -- olisi ollut suuri helpotus uskoa huolensa
Kristiina tädille.

Vanha neiti kääri käsityönsä kokoon ja veti tuolinsa lähemmäksi Marttaa.

-- Teillä on siis rahahuolia, ja niitä ei uskota Kristiina tädille,
perheen vanhalle ystävälle. Niin, niin, ajatellaan kai -- mummo on
vanha ja köyhä, ei hän kuitenkaan voi auttaa.

-- Mutta täti kulta -- täti erehtyy, Martta säikähtyi tädin tuikeata
ääntä. Hetkisen hän vielä epäröi, sitten hän vieritti kuormansa tädin
kuultavaksi.

Kristiina täti hieroi silmälasejaan.

-- Kaksituhatta markkaa! Entä mistä isä luulee saavansa rahat?

Martan pää painui alas.

-- Hän on kyllä koettanut saada kaupungista lainaa. Mutta toistaiseksi
se ei ole onnistunut. Olemme koettaneet kääntyä Kemellien puoleen.
Mutta se oli turha yritys.

-- Kemellien puoleen, huudahti Kristiina täti tulistuen. -- Sen olisi
voinut ennakolta teille sanoa. Mooses ehkä lainaisi, Elviira ei koskaan.

Hän mietti hetkisen.

-- Suo minun järjestää tämä asia, sanoi hän levollisesti.

Martta esteli. Ei, ei, se oli mahdotonta. Äiti ja isä eivät ikinä
siihen suostuisi. Eikä Minnakaan.

-- Kuka on sanonut, että minä kysyn heidän suostumustaan. Kerroin
vain sinulle, että Ulrik on maksanut takaisin rahat, jotka hänelle
lainasin Amerikan-matkaa varten. Ja ne minä aion käyttää oman mieleni
mukaan. En kysy lupaa ylpeältä Anna Schöringiltä enkä hänen yhtä
ylpeältä tyttäreltään tai epäkäytännölliseltä mieheltään. Sinä olet
ainoa järkevä koko perheessä. Anna minulle tuon koronkiskurin osoite,
niin selvitän asian. Ja estä isääsi parin päivän kuluessa ryhtymästä
mihinkään toimenpiteisiin.

Martta häpesi ääretöntä onnen tunnetta, joka täytti koko hänen
olemuksensa. -- Hänen olisi kai pitänyt estellä pontevammin. Oli
väärin turvautua vanhan tädin pieniin varoihin. -- Hän muisteli isän
huolestuneita kasvoja ja kodin raskasta mielialaa ja teki päätöksensä.

Hän oli kyllä pitävä huolen siitä, että täti sai omansa takaisin.

Mutta kun äiti ja Minna palasivat puistosta, vältti hän heidän
katsettaan. Ja samalla hän olisi voinut ääneen riemuita, niin kevyeltä
tuntui olo. Kotimatkalla hänen oli vaikea hillitä hyvää mieltään.
Olisi ollut ihanaa saada kertoa äidille ja Minnalle. Mutta suu kiinni,
Martta, he olisivat vielä voineet turmella kaiken.

Ellei Minna olisi ollut niin omien ajatuksiensa vallassa, olisi hän
epäilemättä huomannut sisaren omituisen mielentilan. Mutta hän istui
silmät ummessa nojautuen vaunujen tyynyihin. Katkera piirre suun
ympäriltä oli kadonnut.

Ulla katseli kuuta ja sommitteli kertomusta, jonka päähenkilöitä olivat
ihana linnanneito ja uljas, köyhä ritari. Neidolla oli Minnan piirteet
ja ritarilla Ulrik serkun miehevä olemus. Mutta taustalla väijyi neidon
julma ja kovasydäminen isä viljakauppias Mattlinin hahmossa. -- -- --

Oli kulunut kaksi päivää Kaunialan retkestä. Martta odotti
hermostuneena postia. Mitä jos Kristiina tädin ei ollutkaan onnistunut
järjestää asiaa? Jos jokin este oli sattunut viime hetkessä.

Isä ja äiti olivat alakuloisia. Martta kuuli isän aikovan kaupunkiin
samana päivänä.

-- Ei asia parane viivyttelystä, sanoi pastori raskaasti huoaten.

Martta tarjoutui lähtemään isän mukaan, jos isä malttaisi odottaa
iltapuoleen. Sitä ennen hänen muka oli mahdoton päästä askareiltaan.

Ulla ja Liisi olivat postissa. Martan mielestä he viipyivät
luonnottoman kauan. Hän pälyi ikkunasta, juoksi tuon tuostakin portille
ja lähetti pikku pojat tien kaarteeseen katsomaan, eikö tyttöjä näkynyt.

Siinä he tulivat. Maleksien kuin etanat, kiduttaen häntä tietämättään.
Martta sieppasi postilaukun heidän käsistään. Sisälsikö se tietoja
Mattlinilta tai tädiltä?

Hän avasi postilaukun, vaikka tiesi isän pahastuvan, jos joku muu kuin
hän itse teki sen.

Pari kolme virkakirjettä, sanomalehti ja isälle osoitettu paksu kirje.

Isä silmäili kirjettä, hätkähti nähdessään sen päällekirjoituksen,
avasi sen vapisevin sormin ja huudahti:

-- Äiti, äiti, tule pian tänne.

Äiti riensi paikalle. Pastori syleili häntä ja heilutti ilmassa paperia.

-- Mattlinin velkakirja. Velka on maksettu.

-- Jumalalle olkoon kiitos! pääsi äidin huulilta. -- Mutta kuka sen on
tehnyt? Ja meidän tietämättämme.

Hänen katseensa osui Marttaan. Tyttö seisoi kyynelsilmin hymyillen,
onnellisena katsellen vanhempiaan. Ja siinä samassa selvisi äidille
tyttären omituisen salaperäinen käytös, joka häntä oli viime päivinä
ihmetyttänyt.

-- Martta, sinä tiesit tästä?

Martta heittäytyi äidin syliin.

Kuinka hän olisi voinut salata vanhemmilta jotain? Pastori ja hänen
vaimonsa saivat täyden tunnustuksen.

He olivat syvästi liikuttuneita.

-- Rakas kelpo Kristiina täti!



KAHDESKYMMENES LUKU


Elettiin kesän viimeisiä viikkoja. Puutarhassa georgiinit ja asterit
loistivat kirjavassa väriprameudessaan. Täysinäiset elokuhilaat
pellolla lupasivat viljaa talven varaksi. Kevättouot hohtivat
kellertävinä, karviaismarjapensaat ja omenapuut houkuttelivat
pikkupoikia luvattomille teille.

Pappilassa päivät kuluivat alituisessa kiireessä. Pellava oli
nyhdettävä, marjat korjattava, elo puitava.

Ja kaiken lisäksi sekä Minna että Liisi laitettava kuntoon syksyyn
mennessä.

Kauppaneuvoksetar oli pyytänyt Minnaa saapumaan syyskuun alussa
Helsinkiin, ja Liisin oli määrä suorittaa pääsytutkinto tyttökouluun
elokuun viimeisenä päivänä.

Arkihuoneessa leikattiin ja ommeltiin, korjattiin vanhoja pukuja,
värjättiin ja parsittiin.

Liisi seurasi mielenkiinnolla heidän puuhiaan. Hän oli nöyrä ja
taipuvainen, luki ehtymättömällä tarmolla, kertasi historian
vuosilukuja ja maantietoa.

Öisin hän joskus heräsi läpimärkänä hiestä. Hän oli nähnyt unta
sisäänpääsytutkinnosta, opettajat olivat ivailleet hänen tietojaan ja
käskeneet hänen lähteä takaisin maalle.

Hän kulki kirja kädessä yhden luota toisen luo ja pyysi:

-- Kuulusta minua, olen vähän epävarma kymmenmurtoluvuissa, tai: --
Kyselepä minulta kaasukset, en osannut niitä eilen oikein.

Tyyra ja Ulla alkoivat häntä välttää. Ei ollut hauska yhtä mittaa
kuulustaa toisen tietoja.

Everstinna Örnfelt saapui noutamaan lapsiansa. Hän oli entistään
hienompi ja rakastettavampi. Kylpymatka oli ollut erittäin onnistunut,
Noora oli saanut monta ihailijaa ja -- taivas, kuinka me täällä
Suomessa elämme jäljessä ajastamme, mitä muoteihin tulee.

-- Tyyra, ma chère, sinä näytät terveeltä, liiankin terveeltä,
ulkomailla ovat nuoret tytöt kalpeampia ja hoikempia. Et kai aio lihoa
paksuksi, tyttöseni? Ja hipiäsi on päivettynyt. Oletko käyttänyt
iltaisin coldcreamia ja mantelijauhoja, kuten äiti käski? Joju,
rakkaani, olet saanut pienen vivahduksen maalaista, joka ei sinua
somista. Ja kuinka ruskeat kätesi ovat, horrible, kultaseni. No niin,
se kaikki korjaantuu, kun taas tulemme kaupunkiin ja sivistyneihin
oloihin.

-- Maaelämä on ihanaa, idyllimäistä, mutta se ei sovi ajan pitkään
meille, joiden tulee edustaa.

Tyyra iloitsi päästessään kaupunkiin, mutta Joju mukisi. Hän oli
sitonut lujia ystävyydenliittoja poikien kanssa, joiden pelkkä ulkonäkö
sai mamma Örnfeltin parkaisemaan, niin likaisia ja resuisia he olivat.
-- Oh, äiti, älä sure Jojun maalaistumista, sanoi Tyyra. Kaupungissa
hän unohtaa tämän kaiken ja muodostuu uudelleen. Joju on pehmeätä
ainesta.

Rouva Örnfelt katseli ihaillen kaunista tytärtään. Tyyra oli viisain
hänen lapsistaan, viisain ja järkevin. Mikä ero hänen ja Ullan välillä,
toinen käytöksessään hillitty, joka liike kaunis ja harkittu, toinen
kulmikas, kömpelö, välitön ja avomielinen.

Siinä hän nytkin tulla tupsahtaa huoneeseen punaisena, tukka pörröllään.

-- Heikki on täällä, ajatteles, hän on tullut ratsain. Ja hän saa jäädä
meille pariksi päiväksi.

Tyyran kasvoille kohosi heikko puna. Henrik Gyllenheimin nimi herätti
ikäviä muistoja hänessä. Pihalta kuului riemuhuutoja ja hälinää.

-- Heikki, minun leijani on rikki. -- Sinun pitää korjata laivani,
Heikki. -- Toitko karamelleja, niinkuin lupasit, Heikki?

Henrik Gyllenheim istui raudikkonsa selässä ja torjui nauraen luotaan
poikia, jotka kieppuivat hänen ympärillään ihastuneina.

-- Tuonnemmaksi, muutoin en pääse alas. Siivolla, Lauri, niin pääset
ratsastamaan.

Pikku Lauri kirkui ilosta. Henrik nosti hänet eteensä satulaan ja
ratsasti ympäri pihamaata. Toiset seurasivat kateellisin silmin.

-- Missä Lotti on? kysyi Henrik turhaan katseltuaan pikku prinsessaansa
muitten joukosta lastenhuoneessa, jonne meluava lapsiparvi hänet
kuljetti.

-- Hän syötti äsken kanoja takapihalla, kertoi Ulla.

Lottia ei näkynyt missään. Henrik naurahteli, hän tunsi pikku tytön
oikut.

-- Sepä ikävä, etten tapaa Lottia, huokasi hän ja istuutui
lastenhuoneen pitkälle pöydälle. Hän otti taskustaan pienen käärön.
Minulla oli hänelle pieni tuominen.

Vaatesäiliön ovi aukeni raolleen, pieni käsi piteli sitä.

-- Täytyy lähteä kotiin vähitellen, jatkoi Henrik luotuaan silmäyksen
oveen. Sanokaa Lotille terveisiä. -- Käärö suljahti takaisin taskuun.

Vaatesäiliön ovi aukeni selälleen, ja Lotin vaaleakiharainen pää
tirkisti esiin.

-- Tuolla hän on, huusivat pojat. Hän on mennyt piiloon.

Hämillään, kiharoitaan ravistaen pujahti Lotti kädet silmillä esiin.
Kesti kauan ennen kuin hän suvaitsi lähestyä Henrikiä.

Tämä oli uudelleen ottanut käärön taskustaan ja avasi sen.

-- Lotti, tule katsomaan.

Pieni rasia tuli näkyviin. Henrik otti siitä siron kultasydämen
vitjoineen.

-- Tämä on sinulle, sanoi hän ja ripusti korun tytön kaulaan.

-- Ah! pääsi tyttöjen ihastuneilta huulilta.

Lotti juoksi peilin eteen ja tarkasti kuvaansa pää vinossa.

-- Olenko nyt prinsessan näköinen? kysyi hän totisesti.

-- Voi sinuas, turhamainen naissielu, nauroi Henrik. Tietenkin olet
prinsessan näköinen, koska olet prinsessa.

-- Lotti on naurettava, sanoi Tyyra nyreästi kääntyen Ullan puoleen, ja
Henrik on yhtä naurettava ja lapsellinen.

Everstinna Örnfelt oli Henrikiä kohtaan sulaa ystävyyttä ja
päivänpaistetta.

Joju oli niin kiintynyt nuoreen paroniin. Hän suorastaan jumaloi häntä.
Ja Tyyra ihaili niin suuresti Hedda Gyllenheimiä. Heidän täytyi usein
olla yhdessä Helsingissä.

Tyyra rypisteli silmäkulmiaan äidin imartelevaa puhetta kuullessaan.
Häntä hävetti -- miksi äiti oli niin mairea -- siksikö, että Henrik oli
paroni?

Hän loi silmäyksen Anna tätiin, joka levollisena ja lempeänä istui
paikkaamassa Kaarlon housuja. Hän ei kohdellut Henrikiä toisin kuin
Markia, köyhää orpopoikaa, hän oli tasainen ja ystävällinen kaikille.
Tyyra huomasi myös, miten kunnioittavasti, miltei hellästi Henrik
kohteli pastorin rouvaa. Hän ei milloinkaan vastannut hänelle eikä
pastorille liioin ylimielisesti ja kopeasti, kuten hänen tapansa usein
oli.

Iltapuolella lähti koko perhe kerppu- eli tupputalkoille Niemelään.
Hanéneilla oli lehmä, mutta koska heillä oli heinämaata vain pieni
niitty, pidettiin siellä joka vuosi tällaiset tupputalkoot, jolloin
jokaisen talkoovieraan oli tuotava heinä- tai kerpputuppu lehmän
talviruokinnaksi. Sitä paitsi nyhdettiin samalla joukolla heidän
pellavansa.

Pappilasta lähtivät kaikki nuoret tarkoin, Harjulasta samoin. Henrik
Gyllenheim tuli tyhjin käsin, mutta lupasi pyytää isäänsä lähettämään
heiniä Sarvimäeltä.

Hilda rouva seisoi pihalla Viivin ja Samulin kanssa vieraita
vastaanottamassa. Hän loi jokaisen heinätuppuun tarkastavan katseen,
niiasi ja kiitti. Kirjuri itse, kuiva, keltaihoinen mies mitteli
pahantuulisen näköisenä salin lattiaa. Hän ei sietänyt vieraskutsuja ja
antoi vieraiden selvästi sen tunteakin. Silloin tällöin hän pistäytyi
keittiössä torumassa rouvaa ja tytärtä.

Aikoivatko he saattaa talon vararikkoon tuhlaavaisuudellaan? Tuommoiset
läjät nisuleipää! Ja noin paksut viipaleet!

Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi reunat pois viipaleista. -- Sisus
tarjotaan aikuisille ja reunat lapsille. Se riittää. Ja kahviin sai
panna sikuria puoleksi.

Viivi vetosi äitiin.

Mahdoton oli heidän viedä vieraille tuollaisia typisteltyjä
leipäviipaleita. Mutta äiti ravisti päätään. Isää oli toteltava.
Hänellä oli tänään taas vaikea päivänsä.

Nuoriso ei voinut salata iloaan, kun kahvitarjotin tuotiin pöytään.
Vallaton Mikko pisti kourallisen leivänreunoja suuhunsa, ja Emma
tirskui käsi suun edessä. -- Oltiin Harjulassakin säästäväisiä, mutta
kutsuissa siellä ei kitsailtu, silloin tarjottiin yllinkyllin ja
runsaasti.

Mutta nauru hiljeni ja vallattomat kasvot kävivät totisiksi, kun ovella
näyttäytyivät herra Hanénin vahankeltaiset kasvot, ja pistävät silmät
silmälasien takaa iskeytyivät lapsiin.

Pahin pilkkakirves, Harjulan Mikko, piiloutui toisten selän taa
peittääkseen poskiaan, jotka olivat pullollaan nisua.

Mutta nimismiehen haukansilmä oli keksinyt Markin, jolla oli molemmat
kädet täynnä leivänreunoja.

-- Älkää olko niin nälkäiset kuin sudet, sanoi hän poikaan kääntyen
tuimalla äänellä. -- Säästäkää omillekin lapsille jotain.

Vielä kerran iskettyään vapiseviin vieraisiin tuikean katseen hän
poistui. Lapset seisoivat kauan aikaa sanattomina. Mark nieli itkua.
Hänen herkkä mielensä oli syvästi loukkaantunut. Talon nuoret, joita
kaikkiaan oli kahdeksan, lohduttivat heitä.

-- Ei isä pahaa tarkoittanut. Sattui vain olemaan huonolla tuulella.

Mutta ilo ei enää tahtonut ilolle tuntua. Lapsia hävetti isäntäväen
puolesta.

Kahvitarjottimeen ei enää koskettu. Yksi toisensa jälkeen vieraista
hiipi pihalle, jonka takana joutunut pellava odotti nyhtäjiään.

Mutta vasta kun Minna kirkkaalla äänellään aloitti piirilaulun, väistyi
ahdistus. Käsi tarttui käteen, piiri muodostui viheriälle tantereelle
ja reippaana kaikui laulu.

    Kättä annan ma sinun,
    luota lujasti minuun,
    etten erkane sinust',
    vaikka kivetkin kiljuis,
    kaikki muutkin, kanssa puutkin,
    meri mustaksi muuttuis.



YHDESKOLMATTA LUKU


Kirkkaana kiilsi metallipallo pylvään nenässä Kaunialan puutarhassa.
Ulrik Schöring itse oli omakätisesti aamulla kiilloittanut sen
tummuneen pinnan.

-- Sen tulee olla kuvana Kaunialan ja Schöringien jälleennousemisesta,
selitti hän Kristiina tädille.

Suihkulähde sammaltuneen tonttu-ukon jalkain juuressa oli taas
toimessa. Vedenneito oli puhdistettu hämähäkinseiteistä, pienen
huvihuoneen ikkunat hehkuivat elokuun auringon kullassa ja vanha
keilahuone oli avattu.

Ja vasta maalatun päärakennuksen ikkunarivit tuntuivat katselevan
hyväksyvinä pihalla astelevaan mieheen, melkein kuin sanoisivat ne:

-- Kiitos siitä, että talossa taas vallitsee järjestys ja vanha
isäntävalta.

Kristiina Blylodh istui korkeaselkäisessä nojatuolissaan ja luki
aamurukouksen vanhasta rukouskirjastaan. Saman rukouksen hän oli
lukenut jo kuusikymmentäviisi vuotta samana päivänä, ja sitä ennen oli
sen hänelle lukenut äiti tai Gustaava sisko.

Hän sulki kirjan ja katseli ulos yli puiston puiden ja vehmaan
ruohonurmen.

Vuosia oli kulunut siitä kun hänen syntymäpäiväänsä vietettiin
Kaunialassa. Hän pani kätensä ristiin.

-- Kiitos, Jumala, antimistasi. Kiitos suruista, kiitos iloista.

Kaksi voimakasta kättä kiertyi hänen ympärilleen.

-- Kristiina täti uneksii. Uneksii eikä kuule kavionkopsetta, joka
ilmoittaa vieraiden saapuvan. Alas heitä vastaanottamaan, sinä vanha
uskollinen täti kulta! Ovet auki! Kaunialalla ei ole mitään salattavaa
enää. Pystyotsin astuu Kaunialan isäntä vastaanottamaan vieraitansa.

Ulrik Schöringin ääni oli riemua ja voitoniloa täynnä.

Hän tarttui vanhan tädin käsivarteen ja vei hänet portaita alas miltei
juoksujalkaa.

-- Varovasti, varovasti, hullu poika, torui Kristiina täti, aiotko
taittaa jalkani itse syntymäpäivänäni? Oletko enää kaksikymmenvuotias
poika?

Täti oli niin liikuttunut, että hänen täytyi torua. Muutoin hän olisi
purskahtanut itkuun, ja vetistelemistä ei Kristiina neiti suvainnut.
Hän ei ollut hempeämielinen.

-- Mutta minähän olen kaksikymmenvuotias tänään, täti kulta, nauroi
Ulrik.

Hän kumartui vanhan neidin puoleen ja painoi vallattoman suutelon hänen
poskelleen.

-- Tiedätkö, täti kulta, kuka tänään tulee tänne?

-- Kemellit ja Örnfeltit ja niemeläiset ja pappilan väki tietenkin.

-- Entä vielä?

Hän lähensi huuliaan vanhan neidin korvaan ja kuiskasi:

-- Kaunialan tuleva valtiatar saapuu. Mitä siihen sanot, täti kulta?

Kristiina täti pysähtyi ja löi kätensä yhteen.

-- Puhutko totta, Ulrik? Voi sinä veitikka, petät vanhaa tätiäsi.

-- Näytänkö siltä? sanoi Ulrik, ja täti luki hänen säteilevistä
kasvoistaan totuuden.

-- Hän on siis suostunut ottamaan sinut, köyhän miehen?

-- Köyhän pehtorin. Miehen, joka on alentunut rupeamaan sukukartanonsa
ensimmäiseksi palkkalaiseksi. Niin, täti kulta, se on ihmeellistä,
mutta totta.

Kristiina täti tunsi jalkojensa pettävän. Hän istuutui raskaasti
verannalla olevaan tuoliin ja kätki kasvonsa nenäliinaan.

Mutta seuraavassa tuokiossa hän huiski nenäliinalla Ulrikia kohti ja
nauroi kyynelissä.

-- Mene syrjään, vekkuli, äläkä seiso siinä katsomassa, kuinka vanha
tätisi ulisee.

Ulrik Schöring katseli häntä hellä ilme kostuneissa silmissään.

-- Jos minä jostakin kiitän Jumalaa, täti kulta, niin kiitän häntä
siitä, että hän on antanut minun tuntea kaksi sellaista sydäntä kuin
sinun ja Minnan.

-- Mutta, Ulrik, sanoi vanha neiti rauhoituttuaan. -- Sinä et koskaan
ole sanonut minulle, mistä syystä tahdoit esiintyä köyhänä?

Ulrik Schöringin kasvot synkistyivät hetkeksi.

-- Sinähän tiedät, mitä kokemuksia minulla on naisten suhteen. Betty
oli opettanut minua halveksumaan heitä. Ja minä halveksuinkin, missä ja
koska heitä tapasin. Kunnes näin Minnan. Hän oli silloin kotimatkalla
Helsingistä. Satuimme samaan vaunuosastoon. Hän oli jonkun naisystävän
seurassa. Minä luin englantilaista sanomalehteä, ja he luulivat
minua nähtävästi ulkomaalaiseksi. He juttelivat varsin vapaasti,
toinen kertoi jostakin heidän yhteisestä ystävästään, joka oli mennyt
naimisiin köyhän miehen kanssa. Minna huudahti: -- Minä en ainakaan
koskaan ota köyhää miestä. Pelkään ja inhoan köyhyyttä.

Katselin hänen suloisia, puhtaita kasvojaan ja äkkiä -- en tiedä mikä
minuun meni -- päätin saada hänet rakastamaan minua, mutta ei rahojani
-- minua itseäni, olemustani.

-- Ja sitten sinä pakotit meidätkin, minun vanhan rehellisen ihmisen ja
kelpo Fred Hasselin näyttelemään komediassasi. Häpeä, Ulrik Schöring,
sinä olet viekas ihminen etkä ansaitse suurta onneasi.

Vanha neiti uhkasi sormellaan, veitikka silmässä.

-- Niin, täti, mutta nyt olen hänet voittanut, ja nyt on komedia
lopussa. Tänä iltana saavat kaikki tietää, kuka on Kaunialan oikea
isäntä.

Kristiina neiti katseli ylpeänä suosikkinsa miehekästä olemusta.
Samalla levisi varjo hänen kasvoilleen. Hän ajatteli Olivia Schöringiä.
Kaunialan koditonta emäntää, joka oli kuollut köyhänä ja ystäväinsä
hylkäämänä Kristiina tädin pienessä huoneessa.

-- Nyt tulee Fred Hassel! huudahti Ulrik äkkiä. Ja totta tosiaan,
hänellä on poika mukanaan.

Hän riensi portaita alas vastaanottamaan ystäväänsä. Hassel heilutti
iloisesti kättään hänelle.

-- All right, my boy! huusi hän. Tässä hänet tuon.

Mark istui kääseissä pienenä ja kalpeana. Hänen suurissa tummissa
silmissään oli äänetön kysymys.

Minne hänet nyt taas heitettiin? Aamulla oli amerikkalainen herra
tullut Harjulaan, sulkeutunut Mooses sedän ja Elviira tädin kanssa
vierashuoneeseen. Sitten oli Naimi hätäpikaa sullonut matkalaukkuun
hänen vähät vaatteensa. Jaakko oli pitänyt hänelle pitkän saarnan
Jumalan erinomaisesta kaitselmuksesta ja oikeasta kristityn mielestä,
joka myötäkäymisessäkin pysyy nöyränä.

Sitten kutsuttiin Mark vierashuoneeseen ja Elviira täti oli suudellut
häntä -- mitä hän ei vielä koskaan ollut tehnyt -- ja sanonut, että hän
nyt oli saanut uuden isän. Mark ennätti laskea mielessään, että se oli
jo neljäs isä lukuun ottamatta oikeata isää, jota hän ei koskaan ollut
tuntenut. Elviira täti oli kehoittanut häntä olemaan kiitollinen ja
nöyrä, mutta amerikkalainen oli keskeyttänyt hänen puheensa ja sanonut
reippaasti:

-- Astu kieseihin, Mark. Nyt lähdetään.

Ja sitten hän oli jättänyt hyvästi Harjulan väelle ja kehoittanut
Markia tekemään samoin.

Pihalla oli seisonut koko Harjulan väki ja amerikkalainen oli kiittänyt
Mooses setää ja Elviira tätiä. Ja ennen kuin Mark ennätti oikein
tajuta mitä tapahtui, istui hän kieseissä herra Hasselin vieressä
viululaatikko polvillaan.

Naimi ja Miili ja Emma huiskuttivat nenäliinaa, Mikko ja muut lapset
töllöttivät suu auki, herra Hassel kohotti hattuaan, Mark teki samoin.

Harjula jäi taakse.

Ja nyt hän oli täällä, Kaunialassa.

Mutta miksi?

-- Saitko varmoja tietoja? kysyi Ulrik Schöring Hasselilta matalalla
äänellä.

-- Kukaan ei Hampurissakaan tiennyt mitään, jota en olisi jo ennestään
tiennyt. Mutta olen väsynyt etsimään ja kyselemään. Otan Markin
pojakseni -- hän on orpo ja minä lapseton -- me kaksi sovimme yhteen.
Ja sitten en enää etsi.

Ulrik löi häntä olalle.

-- Oikein puhuttu, Hassel. Pois turha mietiskely ja raskasmielisyys.
Tunnen taas vanhan tarmokkaan Fred-veikkoni. Nyt on meillä yksi
ilonaihe lisää tänä päivänä.

Hassel vihelsi. Se oli vanha tuttu tervehdys heidän kesken niiltä
ajoilta, jolloin he kamppailivat yhdessä ja tahtoivat toisiaan
rohkaista.

Hän vei Markin huoneeseensa ja keskusteli hänen kanssaan kauan.
Poika oli ujo ja arka, ei ollut niinkään helppoa saavuttaa hänen
luottamustaan.

Mutta ystävät heistä täytyi tulla. Hän tunsi jo rakastavansa tätä
poikaa, jolla oli hänen pikku vaimonsa silmät ja ääni.

Hänen katseensa osui viuluun, jonka Mark oli laskenut tuolille oven
viereen, ja hän ymmärsi mikä oli oikea tie pojan sydämeen.

-- Soita minulle jotakin, pyysi hän

       *       *       *       *       *

Nyt oli kello kolme, ja ajopelit toisensa jälkeen ajoivat Kaunialaan
johtavaa tietä. Siinä oli Harjulan suuret, raskaat perhevaunut, joita
veti vankat työhevoset, oli Sarvimäen kevyet korivaunut, rovastilan
trillat, kruununvoudin keltaiset Turun kiesit. Niemelän väki tuli
lainarattailla -- omat olivat epäkunnossa -- ja Mattilan isäntä oli
ne lainannut sillä nimenomaisella ehdolla, että kärryissä ei saanut
istua kuin korkeintaan kolme henkeä. Sen vuoksi oli herra Hanén jäänyt
kotiin, hän ei sietänyt, että pöyhkeä talonpoika saneli hänelle ehtoja.
Töin tuskin hän oli suostunut siihen, että rouva ja kaksi vanhinta
lasta pääsi lähtemään. Mutta Hildasta tuntui, ettei hän voisi elää sen
päivän yli, jona hän ei saisi olla näkemässä, kuinka Kaunialan portit
taas avattiin pitäjän vallasihmisille.

Kristiina täti seisoi korkeana ja suorana loistosalissa vieraita
vastaanottamassa, toisella puolella Hassel, toisella Ulrik Schöring.
Suupielissä värähti petollisesti, hänen huumorille altis mielensä
nautti tilanteesta. Hän luki vieraiden katseista kunnioittavan
ihmettelyn, kun suuren salin ovet aukenivat ja sali entisessä
komeudessaan oli heidän edessään. Hän huomasi heidän hämmästyksensä,
kun huonekalusto oli täsmälleen samanlainen, kuin se oli ollut
Schöringien loistoaikana, ja hän kuuli supinan ja sipinän ympärillään.

Ja miten kohteliaita ja kunnioittavia kaikki nyt olivat häntäkin
kohtaan -- Kristiina Blylodhia ei enää voinut vaitiololla
sivuuttaa. Herra Hassel piti häntä nähtävästi kunniassa, koska
salli hänen esiintyä emäntänä salongissaan. Oli paras päästä hänen
suosioonsa. Kristiina neiti oli liian viisas katkeroituakseen tästä
mielenmuutoksesta. Hän muisti vanhan sananlaskun oluttynnyristä ja
hymähti.

Mutta kun pikkupappilan väki saapui, saivat he erikoisen sydämellisen
vastaanoton. Minnan osalle tuli lämmin syleily ja tädin tuttu reipas
taputus selkään. Vähältä piti, etteivät he molemmat, Anna ja hän,
purskahtaneet itkuun tavatessaan toisensa.

-- Oli se sentään onni Ulrikille, että hän sai näin rikkaan ystävän,
supisi nimismiehen rouva Elviira Kemellille ja Alma Örnfeltille.

-- Mutta nöyryyttävältä mahtaa tuntua kulkea käskyläisenä entisessä
synnyinkodissaan, vastasi viimeksimainittu.

-- Huomasitteko, että Kristiina Blylodhilla oli ihka uusi
silkkileninki? jatkoi nimismiehen rouva. -- Hypistelin sitä, se on
paksuinta atlasta.

-- No niin, toisten on helppo vastaanottaa armolahjoja, sanoi Alma
Örnfelt.

Puhe kääntyi Markiin ja hänen ihmeelliseen onneensa.

Harjulan rouva ylisti herra Hasselia. Tämä oli suurenmoinen ihminen. Ja
niin ystävällinen. Kunpa hän vain nyt hankkisi itselleen vaimon. Markus
tarvitsee äidin hellää kättä. Teki pahaa nähdä, kuinka vaikea hänen oli
ollut erota Naimista. Herra Hasselkin sen huomasi.

Toiset rouvat kätkivät hymynsä.

-- Päivällinen on valmis, hyvät rouvat, ilmoitti Kristiina täti ovella.

Pitkällä ruokasalin pöydällä kohtasi silmä kaikki sen ajan parhaat
herkut.

-- Keittäjä oli tuotu kaupungista, tiesi kruununvoudin rouva kertoa.

-- Mistä ihmeestä hän on saanut Schöringien pöytähopeat ja kaiken muun?
Täällähän on kaikki niinkuin ennenkin? kysyi Elviira rouva Kristiina
tädiltä.

-- Ulrik on ostanut takaisin kaiken, mikä Kaunialan huutokaupassa
viisitoista vuotta sitten myötiin. Se mitä oli mahdoton enää saada,
korvattiin uusilla samanlaisilla ja rikkinäiset korjattiin.

-- Herra Hassel mahtaa olla kovin rikas ja omituinen.

-- Varmaankin, kuului vanhan neidin kuiva vastaus.

Paistin aikana kohotti vanha rovasti lasinsa ja pyydettyään
hiljaisuutta lausui:

-- Pitäjän sielunpaimenena ja vanhana ystävänä otan itselleni
tänäpäivänä oikeuden lausua Kaunialan isännän tervetulleeksi sukunsa
kotiin. Me, jotka nyt olemme kokoontuneet näiden vieraanvaraisten
tuttujen seinien sisäpuolella, iloitsemme kaikki siitä, että Schöringin
suvun perinnäistavat jatkuvat edelleen tarmokkaassa isännässämme. Herra
on antanut hänen kokea maanpakoa ja kärsimyksiä, mutta taistelussa
on hänen tarmonsa terästynyt. En luule erehtyväni lausuessani sen
otaksuman, että Ulrik Schöringin valtikan alaisena Kauniala on
jälleen oleva sama, mikä se vuosikymmeniä on ollut -- pitäjämme helmi
ja ylpeys. Hyvät naiset ja herrat, kohottakaamme tervetuliaismalja
Kaunialan isännälle, Ulrik Schöringille.

Hämmästynyt hiljaisuus seurasi rovastin sanoja. Mutta sitten kuului
viereisen huoneen ovelta, jonne nuorisolle oli katettu pöytä, oikein
intiaanimainen riemuhuuto.

-- Hei, hei, eläköön! Eläköön Ulrik Schöring!

Harjulan ja pappilan lapset siinä huusivat, Ulla ylimpänä äänessä.
Sitten astui Sarvimäen paroni Ulrikin luo kilistäen hänen kanssaan.
Hänen suopeat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. -- Iloitsen
sukumuistojen puolesta, hän sanoi puristaen isäntänsä kättä.

Toiset vieraat seurasivat hänen esimerkkiään. Pian oli Ulrik
onnittelevan ihmispiirin ympäröimänä. Hän kuunteli heidän mairittelevia
sanojaan hajamielisenä. Hänen katseensa etsi Minnaa.

Minna oli kalvennut, mutta Martta kastoi nenäliinansa läpimäräksi
ilonkyynelissä. Hänen unelmansa oli toteutunut.

Pastori vei Minnan pieneen sivuhuoneeseen, jossa äiti ja Kristiina täti
häntä syleilivät.

-- Äiti, tiesittekö te, tiesikö isä tästä? kysyi Minna hiljaa.

-- Tiesimme. Ulrik kertoi sen meille eilen pyytäessään kättäsi
vanhemmiltasi.

-- Miksi hän petti minut? kysyi Minna värisevin huulin.

Silloin sulki Kristiina täti hänet suureen lämpimään syliinsä.

-- Sen hän saa itse kertoa sinulle. Ja minä toivon, että Minna tyttö
ymmärtää hänet oikein.

Lasten puolella oli ilo vilpitön ja peittelemätön.

-- Ajatelkaat sentään, kuinka paljon tänä kesänä on tapahtunut, puheli
Ulla. Minä tulen aivan päästäni pyörälle. Ulrik ei ole pehtori, Heikki
ei ole renkipoika, ja Mark on saanut isän. Nyt en minä odota muuta kuin
että Lotin Mosse todella muuttuu prinssiksi ja tulee noutamaan hänet
kullatuissa vaunuissa.

-- Ohoo, huusi Henrik, siihen en minä suostu.

Salissa supistiin ja ihmeteltiin vielä kauan. Fred Hassel oli hetkeksi
saanut väistyä uusien yllätyksien varjoon.

Niemelän rouva pyyhkieli silmiänsä ja väitti aina pitäneensä Ulrik
Schöringin puolta ja arvanneensa, että näin juuri täytyi käydä.

Sisarukset Elviira ja Alma rouva olivat tavallista hiljaisemmat.
Elviira rouva ajatteli, että Ulrik oli parhaassa iässään ja että Miili
oikeastaan aina oli mielenkiinnolla puhunut hänestä. Ja Alma rouva
harmitteli itsekseen, ettei ollut ottanut Nooraa mukaansa maalle.

Kun kahvitarjotin tuotiin esille, oli mielten tasapaino jo saavutettu.
Kasvot loistivat hyvänsuopina ja tyytyväisinä. Jokainen tunsi iloa
siitä, että yksi pitäjän vanhimpia kartanoita jälleen oli joutunut
oikealle suvulle.

Illalla tanssittiin. Kruununvoudin vanha sisar istui pianon ääreen ja
pian soivat kiehtovan valssin säveleet suuressa salissa.

Ulrik Schöring vei Minnan lattialle. Ja heidän siinä tanssiessaan
onnellisina ympäristönsä unohtaneina ymmärsi jokainen vieraista, kenen
käteen Kaunialan avaimet ja emännyys joutuisi.

Yksi ja toinen äideistä huokasi ja loi pastorin väkeen kateellisen
katseen.

Mutta sisimmässään iloitsi jokainen nuorten onnesta.

Puistossa loistivat paperilyhdyt kuin suuret, vieraat kukat. Raketit
kohosivat suhisten ilmaan, muodostivat kiiltäviä aurinkoja ja tähtiä
ja katosivat jälleen paukahtaen. Insinööri Hassel ja Mark toimivat
rakettimestareina.

Lapset katselivat lasiverannalta ilotulitusta. Silloin tällöin he
kurkistivat tanssisaliin, mutta raketit olivat huvittavampaa kuin
tanssi. Tyyra tarkasti tanssivia arvostelevin silmin.

Tullapa joku häntäkin pyytämään. Hän näyttäisi näille maalaisille,
miten tanssitaan. Teki pahaa nähdä Miilin vaapottamista ja Viivin
pitkiä harppauksia. -- -- --

Ulla oli vetäytynyt erikseen muista. Hän tuijotti ulos pimeään
puistoon, missä kirjavat lyhdyt hohtivat ja kiiltomadot kiilsivät
kosteassa ruohikossa.

Elämä oli satu, kirjava, ihmeellinen satu.

Ja hän oli vasta kaksitoistavuotias!

Sisällä oli liian lämmin. Hänen täytyi päästä ulos, tummien, vanhojen
puiden suojaan.

Iltatuuli suhisi lehmuksien latvoissa.

Ulla ummisti silmänsä.

-- Metsien kaukainen sini!

Se soi kuin vieras laulu, kuin sävel jostakin ihanasta, salaperäisestä
maailmasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikkupappilassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.