Title: Pikku prinsessa
Author: Burnett, Frances Hodgson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku prinsessa" ***


PIKKU PRINSESSA

Kirj.

FRANCES HODGSON BURNETT



Porvoo * Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



SISÄLLYS:

Saara.
Ranskantunti.
Ermengarde.
Lottie.
Becky.
Timanttikaivokset.
Vielä kerran timanttikaivokset.
Ullakkohuoneessa.
Taaskin Lottie.
Intialainen herra.
Ram Dass.
Seinän toisella puolen.
"Kansan lapsi".
Taikatemppu.
Vierailu.
"Hän on se lapsi".
Minä koetin.
Anne.



SAARA


Pimeänä ja koleana talvipäivänä, jolloin Lontoon kadut verhosi niin
sakea ja raskas sumu, että lyhtyjen täytyi olla sytytettyinä ja
kauppojen ikkunoiden valaistuina pitkin päivää niin kuin iltaisin,
istui pieni tyttö isänsä kanssa ajurinvaunuissa, jotka hitaanlaisesti
vierivät suuria katuja.

Tyttö istui jalat nahkasiin käärittyinä nojaten isäänsä, joka tuki
häntä käsivarrellaan, ja katseli vaunujen ikkunasta ohikulkijoita
suurilla silmillään, joissa oli ihmeellinen, hänen ikäisekseen
omituisen miettivä ilme.

Tyttönen oli niin pieni, ettei olisi voinut odottaa näkevänsä
tuollaista katsetta hänen silmissään. Kaksitoistavuotiaallakin
tuollainen katse olisi ollut harvinainen, ja Saara Crewe oli ainoastaan
seitsemän vuoden vanha.

Mutta Saara uneksi ja ajatteli aina merkillisiä asioita; hän tuskin
edes muisti sellaista aikaa, jolloin hänen ajatuksensa eivät olisi
askarrelleet aikaihmisten parissa ja heidän maailmassaan. Hänestä
tuntui siltä, kuin hän olisi elänyt kauan, kauan aikaa.

Tällä hetkellä hän istui ja muisteli matkaa, jonka hän äsken oli tehnyt
isänsä kapteeni Crewen kanssa Bombaysta.

Hän ajatteli isoa laivaa ja kaikkea, mitä hän oli siellä nähnyt,
ja hänestä tuntui kovin merkilliseltä, että hän niin pian Intian
polttavassa auringonpaisteessa oleskelunsa jälkeen matkusti keskellä
aavaa valtamerta ja ajeli nyt kummallisissa ajoneuvoissa outoja katuja,
joilla oli pimeää keskellä päivääkin.

Kaikki tämä oli hänestä niin kummallista, että hän painautui lähemmäksi
isäänsä.

-- Isä, hän sanoi hiljaa salaperäisellä äänellä, joka kuulosti
kuiskaukselta, -- isä!

-- Mitä nyt, lemmikkini? kysyi kapteeni Crewe sulkien hänet lujemmin
syliinsä ja katsellen häntä. -- Mitä Saara miettii?

-- Tässäkö se paikka on? kuiskasi Saara, -- tässäkö se on, isä?

-- Niin, pikku Saara, tässä se on. Olemme vihdoinkin perillä.

Vaikka Saara olikin vasta seitsemän vuoden vanha, hän ymmärsi, että isä
oli murheellinen sanoessaan niin.

Saaran mielestä oli kulunut monta vuotta siitä, kun isä oli alkanut
puhua "paikasta", joksi Saara sitä aina nimitti. Hänen äitinsä oli
kuollut hänen syntyessään, joten hän ei ollut koskaan tuntenut eikä
osannut kaivata äitiään. Hänen rakas, nuori, kaunis ja rikas isänsä
näkyi olevan ainoa läheinen, joka hänellä oli maailmassa. Yhdessä he
aina olivat leikkineet ja rakastaneet toisiaan hellästi.

Tyttö tiesi tosin, että hänen isänsä oli rikas, sillä hän oli kuullut
ihmisten sanovan niin, kun he eivät luulleet hänen kuuntelevan, ja
hän oli kuullut, että hänestäkin aikuisena tulisi rikas. Mutta hän ei
oikein ymmärtänyt, mitä merkitsi "olla rikas".

Hän oli aina asunut kauniissa bungalow'ssa ja tottunut näkemään
paljon palvelijoita, jotka tervehtivät häntä, sanoivat häntä "missee
Sahibiksi" ja noudattivat kaikessa hänen tahtoaan. Hänellä oli ollut
leikkikaluja ja nukkeja ja _ayah_, lastenhoitaja, joka jumaloi häntä.
Ja vähitellen hän oli oppinut ymmärtämään, että tämä oli rikkaille
ihmisille kuuluvaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän rikkaudesta
tiesi.

Ainoastaan muuan seikka oli häntä hänen nuorella iällään
huolestuttanut. Se oli "paikka", johon hänen kerran piti matkustaa.

Intian ilmanala on lapsille hyvin epäterveellinen, joten oli tapana
lähettää heidät niin pian kuin mahdollista sieltä pois -- tavallisesti
johonkin kouluun Englantiin. Saara oli nähnyt toisten lasten
matkustavan ja kuullut heidän vanhempiensa puhuvan kirjeistä, joita
olivat saaneet heiltä. Hän oli tiennyt, että hänenkin kerran oli pakko
matkustaa, ja jos kohta isän kertomukset matkasta ja uudesta maasta
olivatkin usein herättäneet hänessä mielenkiintoa, häntä oli sentään
vaivannut ajatus, ettei isä voisi jäädä hänen luokseen.

-- Etkö voisi tulla mukaan tuohon paikkaan, isä? hän oli viisivuotiaana
kysynyt. -- Etkö sinäkin voisi käydä koulua? Kyllä minä auttaisin sinua
läksyissä.

-- Ei sinun tarvitse jäädä sinne pitkäksi aikaa, isä oli aina
vastannut. -- Sinä asut siellä hienossa talossa, jossa on koko joukko
tyttöjä, saat leikkiä heidän kanssaan, ja minä lähetän sinulle paljon
kirjoja. Sitten kasvat suureksi niin pian, että koko aika tuntuu tuskin
yhden vuoden pituiselta, ja niin olet yhtäkkiä kylliksi iso ja taitava
tulemaan tänne takaisin ja pitämään huolta isästäsi.

Tämä ajatus oli Saarasta mieluisa. Hoitaa isänsä taloutta, ratsastaa
hänen kanssaan, olla emäntänä hänen päivälliskutsuissaan, lukea
kirjoja ja puhua niistä hänen kanssaan -- kaikki tämä olisi tyttösestä
mieluisempaa kuin mikään muu maailmassa, ja jos kerran täytyi matkustaa
tuohon "paikkaan" Englantiin saavuttaakseen tämän onnen, hän tahtoi
rohkein mielin tyytyä siihen.

Toisista tytöistä Saara ei paljonkaan välittänyt. Kunhan hänellä vain
oli kylliksi kirjoja, hän ei kaivannut muuta. Hän rakasti kirjoja
enemmän kuin mitään muuta ja hänellä oli tapana itsekin keksiä
kertomuksia ja satuja kaikenlaisesta kauniista. Joskus hän kertoi niitä
isällensä, joka mielellään kuunteli niitä ja piti niistä kuten hänkin.

-- No niin, isä, hän sanoi lempeällä äänellä, -- koska me nyt kerran
olemme täällä, niin meidän täytynee alistua ja olla tyytyväisiä.

Isä nauroi tyttönsä pikkuvanhalle puhetavalle ja suuteli häntä. Hän
itse ei ollut suinkaan luonteeltaan alistuvainen, mutta sen hän
tietysti salasi. Paljon iloa hänellä oli ollut pienestä, ihmeellisestä
Saarastaan, ja varmaan hän tuntisi itsensä hyvinkin yksinäiseksi ja
hylätyksi palatessaan Intiaan ja bungalow'honsa, kun hän tietäisi,
ettei pieni, valkohameinen olento tulisikaan häntä vastaan.

Hellästi hän siis syleili tytärtään ajoneuvojen vieriessä suurelle
pimeälle kadulle, jonka varrella sijaitsi talo, johon he aikoivat.

Talo oli suuri, synkän näköinen tiilirakennus, jonka oveen
kiinnitetyssä messinkilevyssä oli mustilla kirjaimilla:

          NEITI MINCHININ
    valiokoulu nuorille tytöille.

-- Nyt olemme perillä, Saara, sanoi kapteeni Crewe koettaen saada
äänensä niin tyyneksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Sitten hän nosti
tytön vaunuista, he kiipesivät portaita ja soittivat kelloa.

Perästäpäin Saara usein ajatteli, että rakennus tavallaan muistutti
neiti Minchiniä. Se oli kunnioitusta herättävä ja hyvin sisustettu,
mutta siinä oli kaikki rumaa; nojatuolitkin tuntuivat kovilta kuin
niissä olisi ollut luita sisässä. Salissa, jonne heidät vietiin,
oli ruudullinen matto permannolla, nelikulmaisia tuoleja ja raskas,
pyöreänaamainen ja ankaran näköinen marmorinen pöytäkello suuren
marmoriuunin reunuksella.

Saara istuutui jäykälle mahonkituolille ja katseli nopeasti ympärilleen.

-- En pidä tästä, isä, hän sanoi. -- Mutta eivät kai sotilaatkaan
erikoisesti pidä sotaan menemisestä, vaikka he ovatkin urhoollisia?

Kapteeni Crewe nauroi. Hän oli nuori ja leikkisä, eikä hän koskaan
väsynyt kuuntelemaan Saaran omalaatuisia puheita.

-- Voi, Saaraseni! hän sanoi. -- Mihin minä joudunkaan, kun ei minulla
ole ketään, joka puhuu juhlallisia asioita minulle? Ei kukaan muu ole
lähimainkaan niin juhlallinen kuin sinä.

-- Mutta minkä vuoksi juhlalliset asiat naurattavat sinua, isä? kysyi
Saara.

-- Siksi, että sinä olet niin hullunkurinen puhuessasi niistä, isä
vastasi. Ja sitten hän yhtäkkiä sulki tyttösen syliinsä ja suuteli
häntä lämpimämmin kuin koskaan ennen. Hän oli lakannut nauramasta, ja
hänellä näytti olevan kyynelet silmissä.

Juuri sinä hetkenä neiti Minchin astui huoneeseen. Saaran mielestä hän
oli aivan talonsa näköinen: kookas ja ikävä, kopea ja ruma. Hänellä
oli isot kylmät kalansilmät ja leveä liehittelevä suu, joka vetäytyi
kylmään hymyyn, kun hän huomasi Saaran ja kapteeni Crewen.

Neiti Minchin oli kuullut paljon hyvää nuoresta upseerista naiselta,
joka oli suositellut hänen kouluaan kapteeni Crewelle. Muun muassa
hän oli kuullut, että kapteeni Crewe oli rikas isä, joka oli valmis
maksamaan melkoisia summia tyttärensä puolesta.

-- Minusta on erittäin hauskaa saada huolehtia näin kauniista ja
lupaavasta lapsukaisesta, kapteeni Crewe, hän sanoi tarttuen Saaran
käteen, jota hän hyväillen silitteli. -- Lady Meredith on kertonut
minulle hänen harvinaisesta älystään. Älykäs lapsi on suuri aarre
sellaiselle laitokselle kuin minun kouluni.

Saara seisoi vaiti katse tähdättynä neiti Minchinin kasvoihin. Hän
ajatteli jotakin erikoista, kuten tavallisesti.

-- Miksi hän sanoo minua kauniiksi lapseksi? hän mietti. -- Enhän ole
ollenkaan kaunis. Eversti Grangen pieni tyttö Isabel on kaunis. Hänellä
on kuopat poskissa, ruusunvärinen iho ja pitkä, kullankeltainen tukka.
Minulla on lyhyt musta tukka ja vihreät silmät; hoikka ja laiha olen
myös. Olen rumimpia lapsia, mitä koskaan olen nähnyt. Hän siis aloittaa
puheensa valheella.

Saara erehtyi kuitenkin, kun hän luuli olevansa ruma lapsi. Hän ei
ollut hiukkaakaan Isabel Grangen näköinen, jota pidettiin rykmentin
pienenä kaunottarena, mutta hän oli omalla tavallaan suloinen ja
viehättävä lapsi. Hänen hienoja älykkäitä kasvojaan kehysti paksu,
musta, kihartava tukka, hänen silmänsä olivat tosin vihertävänharmaat,
mutta ne olivat suuret ja ihmeelliset pitkine, mustine silmäripsineen.
Vaikkei hän itse pitänytkään niiden väristä, monet muut pitivät sitä
enemmän.

Kun Saara tutustui vähän paremmin neiti Minchiniin, ei hän enää
ihmetellyt, että tämä nainen oli sanonut häntä kauniiksi. Hän huomasi,
että neiti Minchin puhui samalla tavoin jokaiselle isälle ja äidille,
joka toi lapsensa hänen kouluunsa.

Saara seisoi kuunnellen isänsä vieressä tämän puhellessa neiti
Minchinin kanssa.

Kapteeni Crewe oli tuonut Saaran tähän kouluun, koska lady Meredithin
kaksi pientä tyttöä olivat saaneet kasvatuksensa siellä, ja hänellä oli
sangen hyvä käsitys lady Meredithin kokemuksista.

Saara saisi etuoikeuksia, joita täysihoitolaiset yleensä eivät saaneet.

Hän saisi kaksi kaunista huonetta aivan itseään varten, hän saisi
ponihevosen ja vaunut sekä kamarineidin ayahin sijaan, joka oli
hoitanut häntä Intiassa.

-- En ole ollenkaan huolissani hänen kasvatuksestaan, sanoi kapteeni
iloisesti naurahdellen ja taputellen Saaran kättä, jota hän piti
omassaan. -- Vaikeampaa on estää häntä oppimasta liian pian ja liian
paljon. Hänellä on tapana istua pikku nenä kirjassa kiinni. Hän ei
lue kirjoja, neiti Minchin, hän nielaisee ne, ikään kuin hän olisi
susi eikä pieni tyttö. Aina hän haluaa uusia kirjoja nielläkseen, hän
lukee aikuistenkin kirjoja -- suuria paksuja nidoksia, historiaa,
luonnontieteitä, runoja ja kaikenlaista muuta. Koettakaa saada hänet
irti kirjoista, jos hän lukee liian paljon. Lähettäkää hänet puistoon
ratsastamaan ponillaan tai ostamaan uutta nukkea. Hänen pitäisi leikkiä
enemmän.

-- Mutta isä, huomautti Saara, -- jos minä yhtä mittaa käyn ostamassa
uusia nukkeja, niitä tulee minulle niin paljon, etten voi pitää niistä
kaikista. Nukkien täytyy olla hyviä ystäviä. Emilystä tulee minun hyvä
ystäväni.

Kapteeni Crewe katsoi neiti Minchiniin ja Minchin katsoi kapteeniin.

-- Kuka Emily on? kysyi neiti Minchin.

-- Kerro se hänelle, Saara! kehoitti kapteeni hymyillen.

Saaran vihreänharmaisiin silmiin tuli hyvin juhlallinen ja hellä ilme,
kun hän vastasi:

-- Se on nukke, jota en ole vielä saanut. Se on nukke, jonka isä ostaa
minulle. Me lähdemme yhdessä ulos etsimään sitä. Minä olen antanut
sille nimeksi Emily. Siitä tulee minun ystäväni, kun isä on matkustanut
pois. Tahdon jutella sen kanssa isästä.

Neiti Minchinin leveä mielistelevä hymy näkyi muuttuvan aivan
ihailevaksi.

-- Miten merkillinen lapsi! Millainen armas, suloinen pienokainen!

-- Niin, virkkoi kapteeni Crewe vetäen Saaraa puoleensa. -- Hän on
pieni suloinen olento. Pitäkää hyvää huolta hänestä poissaollessani,
neiti Minchin!

Saara asui muutamia päiviä isänsä luona hotellissa ja oli hänen
seurassaan, kunnes hän matkusti.

He menivät yhdessä kaupungille ja kävivät useissa suurissa kaupoissa,
joista he ostivat kaikenlaista tavaraa. Epäilemättä he ostivat paljon
enemmän kuin Saara tarvitsi, mutta kapteeni Crewe oli vielä nuori ja
kokematon ja tahtoi, että hänen pikku tyttönsä saisi kaikkea mistä
hän piti. Siten he saivat kokoon varusteet, jotka olivat aivan liian
suurenmoiset seitsenvuotiaalle lapselle.

Siinä oli kalliilla turkiksilla reunustettuja samettipukuja, pitsi- ja
koruompeleisia leninkejä, suurilla, pehmoisilla kamelikurjensulilla
koristettuja hattuja, kärpännahkaturkkeja ja puuhkia sekä rasioita,
joissa oli pieniä hansikkaita, nenäliinoja ja silkkisukkia sellaiset
määrät, että nuoret kohteliaat puotineitoset kuiskailivat toisilleen
luullen pientä tyttöstä, jolla oli suuret totiset silmät, vähintään
ulkomaalaiseksi prinsessaksi tai mahdollisesti intialaisen rajahin
tyttäreksi.

Ja vihdoin he löysivät Emilyn käytyään useissa leikkikalukaupoissa ja
nähtyään jos jonkinlaista tavaraa.

-- En tahdo sen olevan ainoastaan nuken näköinen, selitti Saara. --
Tahdon, että se näyttää kuuntelevan minua puhuessani sille.

Niinpä he tarkastelivat pieniä ja suuria, musta- ja sinisilmäisiä
nukkeja, sellaisia, joilla oli ruskeat kiharat, ja toisia, joilla
oli pitkät kullankeltaiset palmikot, valmiiksi puettuja ja alastomia
nukkeja.

Käveltyään ja katseltuaan kotvan aikaa Saara seisahtui yhtäkkiä
pienenlaisen kaupan ikkunan kohdalle, tarttui isänsä käsivarteen ja
huudahti:

-- Isä! Tuossa on Emily!

Hänen poskilleen kohosi heikko puna, ja hänen vihreänharmaiden
silmiensä ilme näytti siltä, kuin hän olisi tavannut vanhan rakkaan
ystävän.

-- Se odottaa juuri meitä. Tule, mennään sen luokse!

-- No hyvänen aika, virkkoi kapteeni Crewe, -- minusta tuntuu melkein
siltä kuin jonkun pitäisi esittää meidät sille.

-- Sinä saat esittää minut, ja minä esitän sitten sinut, tuumi Saara.
-- Minä tunsin sen heti kun näin sen; kenties sekin tuntee minut.

Kenties nukke tosiaankin tunsi hänet. Varmaa on, että sen silmien ilme
oli hyvin älykäs, kun Saara otti sen syliinsä. Nukke oli iso, mutta
ei kuitenkaan niin kookas, että sitä olisi ollut vaikea kantaa. Sillä
oli luonnolliset kiharat, kullanhohtavat vaaleanruskeat hiukset, jotka
ikään kuin vaippana ympäröivät sitä; sen silmät olivat harmaansiniset
ja kirkkaat, silmäripset pitkät ja pehmoiset, oikein todelliset eikä
maalatut.

-- Tietysti tämä on Emily, isä! sanoi Saara katsoen nukkea silmiin
pitäessään sitä polvellaan.

Niinpä Emily ostettiin, vietiin lastenpukimoon, jossa siitä otettiin
mitta, tilattiin vaatteita, melkein yhtä paljon ja yhtä hienoja kuin
Saaralle itselleen oli hankittu. Senkin piti saada pitsileninkejä,
sametti- ja musliinipukuja, hattuja ja pitseillä koristettuja kauniita
alusvaatteita, hansikkaita, nenäliinoja ja turkiksia.

-- Tahtoisin, että se aina näyttäisi lapselta, jolla on hyvä äiti. Minä
olen sen äiti, vaikka aion pitää sitä myös toverina.

Kapteeni Crewe olisi todellakin sanomattomasti nauttinut kaikista
näistä ostoksista, ellei surullinen ajatus olisi vaivannut häntä.
Kaikki tämähän merkitsi, että hänen piti erota pienestä rakkaasta
toveristaan.

Keskellä yötä hän nousi vuoteestaan ja katseli Saaraa, joka nukkui
Emily vieressään. Hänen musta tukkansa oli hajallaan tyynyllä, ja
siihen sekaantuivat Emilyn kullanhohtavat kiharat. Molemmilla oli
pitseillä koristettu yöpuku, ja molemmilla pitkät silmäripset. Emily
muistutti niin oikeaa elävää lasta, että kapteeni Crewe oli iloinen sen
löytämisestä. Hän huoahti syvään ja kiersi viiksiään poikamainen ilme
kasvoillaan.

-- Voi pikku Saara, hän sanoi itsekseen, -- en luule sinun
aavistavankaan, kuinka kovasti isäsi kaipaa sinua.

Seuraavana päivänä hän vei tyttärensä neiti Minchinin luo. Seuraavana
aamuna hänen piti matkustaa. Hän ilmoitti neiti Minchinille, että
herrat Barrow & Skipworth hoitivat hänen asioitaan Englannissa, joten
hän saisi heiltä tarvittaessa neuvoja, ja että he suorittivat Saaran
menot. Hän aikoi kirjoittaa Saaralle kahdesti viikossa, ja Saaran piti
saada kaikki mitä hän halusi.

-- Hän on pieni, ymmärtäväinen lapsi eikä hän koskaan pyydä semmoista,
jota hänelle ei huoletta voisi antaa, selitti kapteeni.

Sitten isä meni Saaran pieneen huoneeseen, jossa he heittivät hyvästit.

Saara istui isän polvella, piti pienillä käsillään kiinni hänen
takistaan ja katseli kauan ja tarkkaan hänen kasvojaan.

-- Opetteletko ulkoa, minkä näköinen olen, Saara pieni? kysyi kapteeni
hyväillen hänen hiuksiaan.

-- En, vastasi Saara. -- Minä osaan sinut jo ulkoa. Sinä olet
sydämessäni.

Ja he syleilivät ja suutelivat ikään kuin eivät olisi koskaan tahtoneet
erota.

Kun ajopelit vierivät pois, Saara istui huoneessaan leuka käsien
varassa ja seurasi vaunuja katseellaan, kunnes ne hävisivät
kadunkulmaukseen.

Emily istui vieressä ja katseli myös ajopelejä.

Kun neiti Amelia tuli sisarensa neiti Minchinin lähettämänä katsomaan,
mitä lapsi hommaili, hän ei saanut ovea auki.

-- Olen lukinnut sen, sanoi outo pehmoinen lapsenääni huoneesta. --
Olisin mielelläni aivan yksin, jos sallitte.

Neiti Amelia oli pieni, paksu, jokseenkin yksinkertainen nainen,
joka suuresti kunnioitti sisartaan. Oikeastaan hän oli sisaruksista
parempiluontoinen, mutta hän ei koskaan ollut neiti Minchinille
tottelematon.

Hän laskeutui portaita melko levottoman näköisenä.

-- En ole koskaan nähnyt niin merkillistä, pikkuvanhaa lasta! hän
toimitti. -- Hän on sulkeutunut huoneeseensa eikä päästä ääntäkään.

-- Paljon parempihan se on kuin jos hän kirkuisi ja potkisi niin
kuin muutamat tekevät, vastasi neiti Minchin. -- Luulin, että hänen
kaltaisensa hellitelty lapsi panisi koko talon ylösalaisin. Jos koskaan
lapsi on saanut kaiken mitä tahtoo, niin ainakin tämä.

Ylhäällä lukitussa huoneessa istuivat Saara ja Emily lattialla
tuijottaen kadunkulmaukseen, johon ajopelit olivat hävinneet kapteeni
Crewen heittäessä lentosuukkosia ja viittaillessa jäähyväisiksi aivan
kuin hänen olisi ollut mahdotonta ollenkaan lakata.



RANSKANTUNTI


Kun Saara seuraavana aamuna astui koulusaliin, kaikki katselivat häntä
suurin uteliain silmin. Kaikki oppilaat, Lavinia Herbertistä alkaen,
joka oli lähes kolmetoistavuotias ja piti itseään täysikasvuisena,
Lottie Leghiin saakka, joka äsken oli täyttänyt neljä vuotta ja jota
pidettiin koulun vauvana, olivat jo kuulleet hänestä yhtä ja toista.
He tiesivät varsin hyvin, että hän oli neiti Minchinin "mallioppilas"
ja että häntä pidettiin koko laitoksen suosituksena. Olivatpa muutamat
heistä nähneet vilahdukselta hänen ranskalaisen kamarineitonsa
Marietten, joka oli saapunut edellisenä iltana. Lavinian oli onnistunut
Saaran huoneen ohi kulkiessaan nähdä avoimesta ovesta, kuinka Mariette
avasi äsken kaupasta tulleen laatikon.

-- Se oli täynnä pitsireunaisia alushameita! hän kuiskasi ystävälleen
Jessielle istuessaan kumarruksissa maantietokirjansa ääressä. -- Minä
näin, kuinka hän levitteli niitä. Kuulin neiti Minchinin sanovan
Amelialle, että on naurettavaa antaa lapselle niin kallisarvoisia
vaatteita. Minun äitini sanoo, että lasten pitää olla yksinkertaisesti
puettuja. Yksi noista alushameista on hänellä nyt yllään; näin sen, kun
hän istuutui.

-- Hänellä on silkkisukat, kuiskasi Jessie, joka myös istui
kumarruksissa maantietonsa ääressä. -- Ja niin pienet jalat! En ole
koskaan nähnyt niin pieniä jalkoja.

-- Äsh! puhisi Lavinia ärtyisästi, -- se johtuu siitä, että hänen
kenkänsä ovat hyvämalliset. Minun äitini sanoo, että isokin jalka voi
näyttää pieneltä, jos kenkä on taitavasti tehty. Mielestäni hän ei ole
ollenkaan kaunis. Hänen silmänsä ovat niin merkillisen väriset.

-- Hän ei ole kaunis samalla tavalla kuin muut kauniit ihmiset,
sanoi Jessie katsoen huoneen toiseen päähän, -- mutta ei voi olla
katselematta häntä. Hänellä on kauhean pitkät silmäripset, mutta hänen
silmänsä ovat melkein vihreät.

Saara istui levollisena paikallaan odottaen, että saisi tietää, mitä
hänen piti tehdä. Hänet oli asetettu lähelle neiti Minchinin pöytää.
Monet häneen tähdätyt silmät eivät tehneet häntä noloksi. Hänen
mielenkiintonsa oli virinnyt, ja hän katseli levollisesti lapsia, jotka
tähystelivät häntä. Mitähän he ajattelivat! hän arveli. Ovatkohan
oppitunnit heistä hauskoja? Pitävätköhän he neiti Minchinistä? Olikohan
kenelläkään heistä isää, joka oli lainkaan hänen isänsä kaltainen?
Aamulla hän oli keskustellut kauan Emilyn kanssa isästään.

-- Hän on nyt kaukana merellä, Emily, hän oli kertonut. -- Meistä pitää
tulla oikein hyvät ystävät, että voimme puhella kaikenlaista. Katso
minuun, Emily! Sinulla on kauneimmat silmät, mitkä milloinkaan olen
nähnyt, mutta toivoisin, että osaisit puhua.

Saaralla oli vilkas mielikuvitus. Emily oli elävä olento, joka kuunteli
ja ymmärsi, ja se ajatus tuotti Saaralle paljon lohdutusta.

Kun Mariette oli pukenut Saaran tummansiniseen koulupukuun ja pannut
tummansinisen nauhan hänen tukkaansa, Saara meni Emilyn luo, pani sen
istumaan omaan tuoliinsa ja antoi sille kirjan käteen.

-- Sinä voit lukea tämän sillä aikaa kun minä olen alhaalla, hän sanoi;
ja kun hän huomasi, että Mariette uteliaana katseli häntä, hän selitti
tälle aivan tosissaan:

-- Luulen, että nuket voivat tehdä kaikenlaista, josta ne eivät puhu
meille mitään. Kenties Emily osaa todellakin lukea ja puhua ja kävellä,
vaikka se tahtoo tehdä niin vain silloin, kun täällä ei ole ketään. Se
on hänen salaisuutensa. Voithan ymmärtää, että jos ihmiset tietäisivät
nukkien osaavan toimittaa jotakin, he panisivat ne työhön. Kenties ne
sen vuoksi ovat luvanneet toisilleen pitää asian salassa. Niin kauan
kuin sinä olet huoneessa, Emily istuu paikoillaan, mutta kun sinä olet
mennyt, se rupeaa kenties lukemaan tai nousee katsomaan ulos ikkunasta.
Jos se silloin kuulisi jonkun meistä tulevan, niin se heti juoksisi
takaisin, hyppäisi tuoliinsa ja olisi aivan kuin olisi koko ajan
istunut siinä.

-- Miten kummallinen hän on! ihmetteli Mariette itsekseen, ja
laskeutuessaan portaita hän kertoi Saaran puheita sisäkölle. Hän alkoi
jo kiintyä tuohon pieneen merkilliseen tyttöön, joka oli puheissaan
älykäs ja käytökseltään moitteeton. Hän oli ollut ennen tekemisissä
lasten kanssa, jotka eivät olleet näin kohteliaita. Saara oli oikein
hieno pieni olento, ja hänen lempeä, ystävällinen tapansa sanoa: ole
niin hyvä, Mariette, tai: kiitos, Mariette, tuntui varsin mieluisalta.
Mariette kertoi sisäkölle, että Saara kiitti häntä, niin kuin olisi
kiittänyt hienoa naista.

-- Tuolla pienokaisella on todellakin prinsessan eleet, hän tuumi.
Mariette oli tosiaankin hyvin ihastunut uuteen pieneen emäntäänsä ja
tyytyväinen paikkaansa.

Kun Saara oli istunut koulusalissa oppilaiden tarkastamana muutamia
minuutteja, neiti Minchin koputti arvokkaasti pöytään.

-- Nuoret neidit, hän lausui, -- tahdon esittää teille uuden toverinne.
Kaikki pienet tytöt nousivat paikoiltaan ja Saara nousi myös. --
Toivon, että olette oikein ystävällisiä Saara Crewelle; hän on äsken
tullut luoksemme kaukaa, Intiasta saakka. Kun tunti on lopussa, voitte
tutustua toisiinne.

Oppilaat kumarsivat juhlallisesti, Saara niiasi; sitten he istuutuivat
ja katselivat taas toisiansa.

-- Saara, sanoi neiti Minchin opettajatarmaiseen tapaansa, -- tule
tänne luokseni.

Hän oli ottanut kirjan pöydältä ja selaili sitä. Saara totteli.

-- Koska isäsi on ottanut sinulle ranskalaisen kamarineitsyen, aloitti
opettajatar, -- niin otaksun, että hän toivoo sinun erikoisesti oppivan
ranskaa.

Saara tunsi itsensä hieman epävarmaksi.

-- Luulen, että isä otti hänet siksi, että -- uskoi minun pitävän
hänestä, hän sopersi.

-- Pelkään, että olet hyvin hemmoteltu lapsi, arveli neiti Minchin
happamesti hymyillen, -- ja että aina olet kuvitellut tapahtuvan niin
taikka näin siitä syystä, että pidät siitä. Minä luulen kuitenkin, että
isäsi toivoo sinun oppivan ranskaa.

Jos Saara olisi ollut vanhempi tai jos hän ei olisi pitänyt
kohteliaisuutta ihmisiä kohtaan niin tärkeänä, hän olisi helposti
voinut antaa selityksen. Mutta kun nyt asian laita oli niin kuin
se oli, hän tunsi punastuvansa. Neiti Minchin oli hyvin ankara ja
kunnioitusta herättävä henkilö, ja koska hän näytti varmasti otaksuvan,
ettei Saara ollenkaan osannut ranskaa, niin Saarasta tuntui melkein
epäkohteliaalta oikaista häntä.

Oikeastaan Saara ei muistanut sellaista aikaa olleenkaan, jolloin
hän ei olisi osannut ranskaa. Hänen isänsä käytti usein sitä kieltä
puhuessaan hänelle jo silloin, kun hän oli aivan pieni. Saaran äiti
oli kotoisin Ranskasta, ja kapteeni Crewe piti hänen kielestään; siitä
johtui, että Saara aina oli kuullut puhuttavan ranskaa ja oli siihen
hyvin perehtynyt.

-- Minä -- minä en ole koskaan opetellut ranskaa, alkoi Saara ujosti
selitellä, -- mutta, mutta --

Neiti Minchin ei itse osannut ranskaa, ja hän teki aina parhaansa
salatakseen tämän harmillisen tosiasian. Siksi hänen ei nytkään tehnyt
mieli pohtia asiaa sen enempää eikä antaa vastatulleen pienen oppilaan
viattomilla kysymyksillään ehkä paljastaa hänen taitamattomuuttansa.

-- Hyvä on, hän sanoi kylmän kohteliaasti. -- Jollet ole opetellut
ranskaa, niin sinun täytyy heti aloittaa. Ranskan kielen opettaja,
monsieur Dufarge, on muutaman minuutin perästä täällä. Ota tämä kirja
ja tutki sitä, kunnes hän tulee.

Saaran poskia poltti. Hän meni takaisin paikalleen ja avasi kirjan. Hän
katseli totisena ensimmäistä sivua. Hän tiesi, että olisi rumaa nauraa,
eikä hän mitenkään tahtonut käyttäytyä sopimattomasti. Mutta hänestä
tuntui hullunkuriselta tutkia sivua, jossa kerrottiin, että "le père"
merkitsee "isä" ja "la mère" merkitsee "äiti".

Neiti Minchin katsahti tutkivasti häneen.

-- Näyttää melkein siltä kuin olisit pahoillasi. Minusta on todellakin
ikävää, ettet pidä ranskan oppimisesta.

-- Kyllä minä siitä paljon pidän, vastasi Saara, -- mutta --

-- Et saa sanoa _mutta_, kun sinun käsketään tehdä jotakin, keskeytti
neiti Minchin. -- Lue kirjaasi!

Saara teki niin eikä edes nauranut nähdessään, että "le fils" merkitsee
"poika" ja "le frère" "veli".

-- Kun monsieur Dufarge tulee, ajatteli Saara, -- saan kyllä hänet
ymmärtämään.

Kohta monsieur Dufarge saapuikin. Hän oli hyvin hauska ja älykäs
ranskalainen, ja Saara, joka näytti hartaasti syventyneen pieneen
kirjaseensa, kiinnosti heti häntä.

-- Olenko saanut uuden oppilaan, madame? hän kysyi neiti Minchiniltä.
-- Toivon, että minulla tulee olemaan iloa hänestä.

-- Hänen isänsä tahtoo välttämättä, että hän oppii ranskaa. Mutta
pelkään, että hän on lapsellisen ennakkoluuloinen kieleen nähden.
Hänellä ei näytä olevan halua oppia sitä, selitti neiti Minchin.

-- Sepä ikävää, mademoiselle, sanoi monsieur Dufarge ystävällisesti
Saaralle. -- Kun rupeamme yhdessä sitä opettelemaan, voin kenties
osoittaa, että se on ihana kieli.

Saara nousi seisomaan. Hän oli vähällä joutua epätoivoon. Hän katsoi
monsieur Dufargeen viaton, rukoileva ilme vihreänharmaissa silmissään.
Hän tiesi, että kaikki selviäisi heti kun hän puhuisi. Ja hän alkoi
puhua kauniilla, sujuvalla ranskan kielellä. Madame ei ollut ymmärtänyt
häntä. Hän ei ollut koskaan oppinut ranskaa lukemalla kirjoista, mutta
hänen isänsä ja muutkin ihmiset olivat puhuneet hänen kanssaan ranskaa,
ja hän oli kirjoittanut ja lukenut ranskaa samoin kuin englantiakin.
Hänen isänsä piti ranskan kielestä, siksi hänkin piti siitä. Hänen
äitinsä, joka kuoli hänen syntyessään, oli Ranskasta kotoisin. Hän
tahtoi mielellään oppia, mitä hyvänsä monsieur halusi hänelle opettaa;
hän olisi vain tahtonut sanoa madamelle, että hän tunsi ne sanat, jotka
olivat tässä kirjassa.

Ja hän ojensi kirjan opettajalle.

Kun Saara alkoi puhua, neiti Minchin oli kiivaasti säpsähtänyt ja
tuijotti häneen suutuksissaan silmälasiensa yli, kunnes hän lopetti.
Monsieur Dufarge hymyili ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Kun hän kuuli
tuon kauniin lapsenäänen puhuvan niin luontevasti ja miellyttävästi
hänen omaa äidinkieltään, hän melkein saattoi kuvitella olevansa
kotimaassaan, joka Lontoon pimeinä, usvaisina päivinä tuntui olevan
äärettömän kaukana. Kun Saara vaikeni, monsieur otti ystävällisesti
kirjasen häneltä ja kääntyi neiti Minchinin puoleen.

-- Voi, madame, hänelle minä en voi paljonkaan opettaa! Hänen ei ole
tarvinnut lukea ranskaa oppiakseen, hän on ranskalainen. Hän ääntää
erinomaisesti.

-- Se sinun olisi pitänyt sanoa minulle, neiti Minchin torui
suutuksissaan kääntyen Saaran puoleen.

-- Mi -- minä koetin, Saara vastasi. Minä -- minä kai aloitin väärin.

Neiti Minchin ymmärsi, että Saara oli koettanut ja ettei ollut hänen
syynsä, ettei hänen annettu selittää. Kun hän huomasi, että toiset
tytöt olivat kuunnelleet ja että Lavinia ja Jessie nauraa hihittivät
kielioppiensa suojassa, hän raivostui.

-- Hiljaa, nuoret neidit! hän komensi ankarasti ja koputti pöytään. --
Hiljaa, heti paikalla!

Siitä hetkestä alkaen hän rupesi melkein kantamaan kaunaa uutta
mallioppilastaan kohtaan.



ERMENGARDE


Kun Saara ensimmäisenä aamuna istui neiti Minchinin vieressä tuntien
koko koulun tarkastelevan itseään, hän oli piankin huomannut pienen,
melkein hänen ikäisensä tytön, joka katseli häntä hartaasti vaaleilla,
melko typerillä silmillään. Tyttö oli lihava eikä näyttänyt erittäin
älykkäältä, mutta hänen suunsa ympärillä oli hyväntahtoinen piirre.
Hänen pellavanväriset hiuksensa oli palmikoitu kireälle ja kiinnitetty
nauhalla. Palmikon hän oli vetänyt kasvoilleen ja pureskeli sen nauhan
päätä samalla kun hän nojaten pulpettiinsa tuijotti äsken tulleeseen
toveriin.

Kun monsieur Dufarge alkoi puhua Saaralle, hän oli aivan säikähtyneen
näköinen, ja kun Saara nousi paikaltaan ja vastasi ranskaksi katsellen
opettajaan suurin rukoilevin silmin, pieni lihava tyttönen vallan
ihastui ja punastui hämmästyksestä.

Viikkomääriä hän oli vuodattanut lohduttomia kyyneliä yrittäessään
painaa muistiinsa, että "la mère" oikealla kielellä merkitsi "äiti" ja
"le père" "isä", ja nyt hän yhtäkkiä kuuli ikäisensä tytön käyttävän
ei ainoastaan näitä sanoja, vaan monia muitakin, vieläpä sekoittavan
niihin verbejä, ikään kuin ei se olisi hänelle paljoakaan merkinnyt.
Tätä hänen oli vaikea tajuta.

Hän tuijotti tuijottamistaan ja pureskeli nauhaansa niin innokkaasti,
että neiti Minchinin huomio kiintyi häneen, ja koska opettajatar oli
perin kiihdyksissä, hän kävi heti tytön kimppuun.

-- Neiti St. John! hän huudahti ankaralla äänellä. -- Mitä tarkoitatte
tuollaisella käytöksellä? Alas kyynärpäät! Nauha pois suusta, ja
istukaa kunnollisesti.

Ermengarde St. John säpsähti uudelleen, ja kun Lavinia ja Jessie nauraa
hihittivät, hän punastui yhä enemmän, punastui niin, että kyynelet
näyttivät kihoavan hänen typeriin silmäraukkoihinsa. Kun Saara näki
hänet, hänen oli tyttöä niin sääli, että hän melkein rupesi tästä
pitämään, vieläpä toivomaan, että heistä tulisi ystävykset. Hänen
tapanansa oli antautua millaiseen taisteluun tahansa, kun hän huomasi
toista pideltävän pahoin tai toisen onnettomana.

"Jos Saara olisi poika", hänen isänsä oli sanonut, "ja olisi elänyt
muutamia vuosisatoja sitten, hän olisi lähtenyt kuljeksimaan miekka
kädessä pelastaakseen ja puolustaakseen kaikkia ahdistettuja. Aina kun
hän näkee ihmisiä kiusattavan, hän haluaa taistella."

Hän rupesi pitämään pienestä lihavasta, hitaasta tytöstä ja katsahti
silloin tällöin aamupäivän kuluessa häneen. Hän huomasi, että läksyt
olivat tytölle vaikeita ja ettei häntä suinkaan hemmoteltu minään
"mallioppilaana". Ranskantunnilla häntä oli miltei sääli. Hänen
ääntämisensä saattoi monsieur Dufargenkin vastoin tahtoaan hymyilemään,
ja Lavinia ja Jessie sekä muut lahjakkaammat tytöt nauroivat hänelle ja
halveksivat häntä. Mutta Saara ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaan,
kun toinen äänsi "le bon pain" "le bong pang". Hän oli hienotunteinen,
mutta kiivas, ja hän tunsi melkein raivostuvansa, kun kuuli
naurunhihityksen ja näki lapsiparan ilmeen.

-- Se ei todellakaan ole naurettavaa, hän tuumi itsekseen ja kumartui
katsomaan kirjaansa. -- Heidän ei pitäisi hihittää.

Kun tunti oli lopussa ja oppilaat kokoontuivat ryhmittäin juttelemaan,
Saara löysi tytön melkein lohdutonna ikkunan komeroon kyyristyneenä.
Hän meni raukan luo ja alkoi jutella.

Ei hän sanonut muuta kuin sellaista, mitä tyttöjen on tapana sanoa
toisilleen tehdessään tuttavuutta, mutta Saarassa oli jotain hyvää ja
ystävällistä, ja sen ihmiset aina huomasivat.

-- Mikä sinun nimesi on? hän kysyi. Ymmärtääkseen Ermengarde St. Johnin
hämmästyksen täytyy muistaa, että uusi oppilas on aina alussa jotakin
epämääräistä; ja tästä uudesta oppilaasta oli koko koulu puhunut
edellisenä iltana, kunnes kaikki nukkuivat täydellisesti uupuneina
innostuksesta ja vastakkaisista kertomuksista. Uusi oppilas, jolla oli
ponihevonen ja vaunut ja kamarineiti ja joka osasi kertoa Intiasta, ei
ollut suinkaan tavallinen tuttavuus.

-- Nimeni on Ermengarde St. John, vastasi tyttö.

-- Ja minä olen Saara Crewe. Sinulla on hyvin kaunis nimi. Se on aivan
kuin satu.

-- Pidätkö sinä siitä? Ermengarde kuiskasi. Minä -- minä pidän sinun
nimestäsi.

Ermengarden suurin huoli elämässä oli, että hänellä oli lahjakas
isä. Joskus hän piti sitä hirveänä onnettomuutena. Isä, joka tietää
kaikki, joka puhuu seitsemää, kahdeksaa kieltä ja jolla on tuhansittain
kirjoja, jotka hän nähtävästi on oppinut ulkoa, odottaa tavallisesti,
että hänen lapsensa tietää ainakin mitä koulukirjoissa on; eikä ole
mahdotonta, että hän vaatii tämän tuntemaan muutamia historiallisia
tapahtumia ja osaamaan ranskan kirjoitusharjoituksen.

Ermengarde oli herra St. Johnille kova koettelemus. Hän ei voinut
ymmärtää, että hänen lapsensa saattoi olla niin ilmeisen typerä, ettei
hänen etevyyttään voinut koskaan eikä missään huomata. "Voi taivas",
hän sanoi usein katsoessaan lapseensa, "luulenpa, että hän on yhtä
typerä kuin Elisabeth täti".

Jos täti Elisabeth oli ollut hidasoppinen ja helposti kokonaan
unohtanut kaiken, mitä oli saanut päähänsä, silloin Ermengarde oli
samanlainen. Hän oli koulun todellinen visapää, sitä ei voinut kieltää.

-- Hänet on pakotettava oppimaan, sanoi hänen isänsä neiti Minchinille.

Seurauksena tästä oli, että Ermengarde sai suuren osan elämästään
hävetä tai vuodattaa kyyneliä. Jos hän oppi jotakin, hän unohti sen
samalla, tai jos hän muisti mitä oli oppinut, ei hän ymmärtänyt sitä.
Sen vuoksi oli luonnollista, että hän tutustuttuaan Saaraan ihmetellen
tuijotti häneen.

-- Sinähän osaat puhua ranskaa! hän sanoi kunnioittavasti.

Saara istuutui penkille ikkunakomeroon, joka oli iso ja syvä, veti
jalat allensa ja kietoi kädet polvien ympäri.

-- Osaan puhua sitä siksi, että olen aina kuullut sitä puhuttavan, hän
vastasi. -- Sinäkin osaisit puhua sitä, jos olisit aina sitä kuullut.

-- Ei! Ei! En minä osaisi! väitti Ermengarde. -- Minä en koskaan osaisi
puhua ranskaa.

-- Miksi et? kysyi Saara uteliaasti. Ermengarde pudisti päätään, niin
että palmikko heilui edestakaisin.

-- Kuulithan äsken, hän vastasi. -- Semmoista on aina. Minä en osaa
ääntää sanoja. Ne ovat niin konstikkaita!

Hän vaikeni hetkiseksi ja lisäsi sitten hieman pelokkaasti:

-- Sinulla on varmaankin hyvä pää?

Saara katseli ikkunasta likaista toria, jossa varpuset hyppelivät
viserrellen rautakiskoilla ja nokisilla puiden oksilla. Hän mietti
hetkisen. Hän oli usein kuullut sanottavan, että hänellä oli hyvä pää,
ja hän ihmetteli, oliko asia tosiaankin niin -- ja mistä se sitten
johtui.

-- En tiedä, hän vastasi. -- En osaa sanoa sitä.

Kun hän sitten huomasi surullisen ilmeen pyöreässä typerässä naamassa,
hän naurahti kevyesti ja vaihtoi puheen aihetta.

-- Tahtoisitko nähdä Emilyn? hän kysyi.

-- Kuka Emily on? tiedusteli Ermengarde aivan niin kuin neiti Minchin.

-- Tule huoneeseeni katsomaan, sanoi Saara ojentaen hänelle kätensä.

He hyppäsivät alas penkiltä ja kiipesivät portaita toiseen kerrokseen.

-- Onko totta, kuiskasi Ermengarde heidän kulkiessaan eteisen läpi, --
onko totta, että sinulla on aivan oma leikkihuone?

-- On kyllä, vastasi Saara. -- Isä pyysi neiti Minchiniä antamaan
minulle sen siksi että -- niin, siksi, että leikkiessäni keksin aina
kaikenlaisia tarinoita, joita kerron itsekseni, enkä tahdo, että kukaan
kuulee minua. Jos tietäisin, että joku kuuntelee, kaikki olisi pilalla.

He olivat nyt tulleet käytävään, josta mentiin Saaran huoneeseen, ja
Ermengarde seisahtui äkkiä henkeään pidätellen ja tuijottaen.

-- Keksitkö sinä tarinoita? hän kysyi huohottaen. -- Osaatko sinä tehdä
niitä yhtä hyvin kuin puhua ranskaa? Osaatko?

Saara katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Kyllä! Niitähän voi kuka tahansa tehdä. Etkö ole koskaan koettanut?

Hän tarttui varoittaen Ermengarden käteen.

-- Mennään hyvin varovasti ovelle, hän kuiskasi, -- ja sitten minä
avaan sen hyvin äkkiä, niin voimme kenties yllättää sen.

Saara naurahti, mutta hänen silmissään oli salaisen toivon vilahdus,
joka viehätti Ermengardea, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä,
mitä se merkitsi ja kenet Saara tahtoi yllättää ja minkä vuoksi.
Tarkoittipa hän mitä hyvänsä, se oli Ermengardesta varmasti jotakin
ylen ihastuttavaa. Sen vuoksi hän seurasi Saaraa innosta vavisten
varpaillaan läpi käytävän.

He eivät aiheuttaneet pienintäkään melua ennen kuin saapuivat ovelle.
Silloin Saara tarttui äkisti kahvaan ja avasi oven selko selälleen.
Siinä oli huone sievänä ja hienona, uunissa paloi kodikas valkea ja sen
edessä tuolilla istui merkillinen nukke, joka näytti lukevan kirjaa.

-- Voi, se ennätti takaisin paikalleen, ennen kuin saimme nähdä sen!
huudahti Saara. -- Niin ne aina tekevät. Ne ovat nopeita kuin salama.

Ermengarde katsoi hänestä nukkeen ja takaisin.

-- Voiko se -- kävellä? hän kysyi henkeä pidättäen.

-- Kyllä! Saara vastasi. -- Ainakin luulen, että se osaa. Sen vuoksi
tuntuu siltä kuin se olisi totta. Etkö sinä koskaan kuvittele mitään?

-- En, vastasi Ermengarde. -- En koskaan. -- Minä -- kerrohan,
minkälaista se on.

Merkillinen uusi toveri sai hänet aivan hämilleen, ja hän vain tuijotti
Saaraan sen sijaan, että olisi katsellut Emilyä, vaikka Emily oli
ihanin nukke, minkä hän koskaan oli nähnyt.

-- Istuudutaan, sanoi Saara, -- niin minä kerron sinulle. Se on niin
helppoa, että kun sinä kerran aloitat, et voi lopettaa. Sinä vain
jatkat ja jatkat ja teet sitä aina. Ja se on kaunista. Emily, sinun
täytyy kuunnella. Tämä on Ermengarde St. John. Ermengarde, tämä on
Emily. Tahtoisitko pitää sitä?

-- Voi saanko minä? ihmetteli Ermengarde. -- Saanko tosiaankin? Kuinka
kaunis se on!

Ja Emily pantiin hänen syliinsä.

Ei ikinä elämässään Ermengarde olisi voinut uneksiakaan sellaisesta
hetkestä, jonka hän vietti uuden, merkillisen toverinsa seurassa,
kunnes kello soi aterialle ja heidän täytyi mennä.

Saara istui matolla uunin edessä ja kertoi hänelle kummallisia
asioita. Hän istui kyyryssä vihreänharmaat silmät loistaen, posket
hohtaen. Hän kertoi matkasta ja Intiasta. Eniten viehätti Ermengardea
kuitenkin hänen ihmeellinen ajatuksensa nukeista, hänen luulonsa, että
ne osasivat kävellä ja tehdä mitä tahtoivat, kun ei ihmisiä ollut
huoneessa, mutta että niiden täytyi salaman nopeasti joutua paikoilleen
niin pian kun joku tuli huoneeseen.

-- Me emme voisi tehdä niin, sanoi Saara totisena. -- Siinä on aivan
kuin jotakin taikaa.

Kun hän kertoi Emilyn etsimisestä, Ermengarde huomasi hänen kasvojensa
ilmeen äkkiä muuttuvan. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja silmien loiste
näytti himmenevän. Hän hengitti niin syvään, että kuului kummallinen
ääni, ja puristi huulensa yhteen aivan kuin olisi päättänyt joko tehdä
tai olla tekemättä jotakin. Ermengardesta tuntui, että jos hän olisi
ollut samanlainen kuin muut tytöt, hän olisi yhtäkkiä purskahtanut
itkuun ja nyyhkytyksiin. Mutta Saara ei tehnyt niin.

-- Koskeeko sinuun? Ermengarde uskalsi vihdoin kysyä.

-- Koskee, vastasi Saara hetken kuluttua, -- mutta ei ruumiiseen.
Sitten hän lisäsi hiljaa, koettaen tehdä äänensä aivan levolliseksi:
Pidätkö sinä isästäsi enemmän kuin mistään muusta maailmassa?

Ermengarde istui suu auki. Hän tiesi, ettei ollut ollenkaan soveliasta
hyvin kasvatetun tytön sanoa hienossa täysihoitolassa, ettei hän
koskaan ollut ajatellutkaan voivansa rakastaa isäänsä ja että hän
saattaisi tehdä mitä tahansa, jottei tarvitsisi olla kymmentä minuuttia
kahdenkesken hänen kanssaan.

-- Minä -- minä näen häntä niin harvoin, hän änkytti. -- Hän istuu aina
kirjastossa lukemassa.

-- Minä pidän isästäni kymmenen kertaa enemmän kuin kaikesta muusta
maailmassa, sanoi Saara. -- Hän on matkustanut pois luotani, ja siksi
minuun koskee.

Hän nojasi päätään koukistettuihin polviinsa ja istui muutaman minuutin
aivan hiljaa.

-- Nyt hän alkaa itkeä ääneen, arveli Ermengarde säikähtyneenä.

Saara ei kuitenkaan tehnyt niin. Lyhyet mustat kiharat kiemurtelivat
hänen korvillaan, ja hän istui aivan hiljaa. Sitten hän puhui
nostamatta päätään.

-- Lupasin hänelle, että kestäisin, hän aloitti. -- Ja minun täytyy.
Täytyy kestää vaikeuksia. Ajattele vain, mitä sotilaat saavat kestää.
Isä on sotilas. Jos syttyisi sota, niin hänen täytyisi kestää
marssimista, janoa, kenties vaikeita haavojakin. Eikä hän koskaan
valittaisi, ei sanallakaan.

Ermengarde ei voinut muuta kuin tuijottaa toveriinsa, mutta tunsi
alkavansa ihailla häntä. Saara oli niin merkillinen ja niin erilainen
kuin kaikki muut tytöt.

Nyt hän kohotti päätään ja pudisteli hymyillen mustia hiuksiaan.

-- Jos minä vain juttelen ja juttelen ja kerron sinulle sellaista, jota
kuvittelen tapahtuvan, niin minun on helpompi kestää. Unohtaa ei voi,
mutta voi paremmin kestää.

Ermengarde ei tiennyt, miksi hänelle nousi ikään kuin tulppa kurkkuun
ja silmät tuntuivat täyttyvän kyynelillä.

-- Lavinia ja Jessie ovat ystäviä, hän sanoi äkisti. -- Toivoisin, että
meistäkin tulisi. Tahtoisitko minut parhaaksi ystäväksesi? Sinä olet
hyväpäinen, ja minä olen tyhmin tyttö koko koulussa, mutta -- voi, minä
pidän niin paljon sinusta!

-- Siitä olen iloinen, sanoi Saara. -- Voi olla kiitollinen, kun on
jollekin rakas. Niin, ollaan ystäviä! Ja minä sanon sinulle erään asian
-- hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä -- minä voin auttaa sinua, jos
ranskan läksyt ovat sinusta vaikeita.



LOTTIE


Jos Saara olisi ollut toisenlainen lapsi, eivät ne kolme neljä vuotta,
jotka hän oli neiti Minchinin oppilaana, olisi olleet hänelle lainkaan
hyväksi. Häntä kohdeltiin pikemminkin ylhäisenä vieraana kuin pikku
tyttönä. Jos hän olisi ollut itserakas, vallanhimoinen tyttö, hänestä
olisi voinut tulla hyvinkin epämiellyttävä, kun häntä niin suosituin ja
imarreltiin, ja jos hän olisi ollut laiska, ei hän olisi oppinut mitään.

Oikeastaan neiti Minchin ei pitänyt hänestä, mutta hän oli liian
harkitseva sanoakseen tai tehdäkseen mitään, mikä saattaisi niin
mieluisan oppilaan toivomaan pois hänen koulustaan. Hän tiesi vallan
hyvin, että jos Saara kirjoittaisi isälleen, ettei hänen ollut hyvä
olla tai että hän tunsi itsensä onnettomaksi, kapteeni Crewe ottaisi
hänet pois koulusta. Neiti Minchin oli varma siitä, että jos lasta aina
kiitettäisiin eikä häneltä kiellettäisi mitään, hän varmasti pitäisi
paikasta.

Seurauksena tästä oli, että Saaraa aina kehuttiin: hän luki nopeasti
läksynsä, hän käyttäytyi hyvin, hän oli herttainen tovereilleen, ja hän
oli antelias, jos hän avasi täyden kukkaronsa antaakseen kuusi pennyä
kerjäläiselle. Vähäisintäkin asiaa, minkä hän teki, pidettiin hyveenä,
ja jollei hän olisi ollut sekä hyväsydäminen että hyväpäinen, hänestä
olisi tullut kovin itserakas. Mutta Saaran äly ilmaisi hänelle monta
totuutta hänestä itsestään ja olosuhteista, joissa hän eli, ja joskus
hän puhui tästä Ermengardelle.

-- Johtuu vain sattumasta, että ihmisille tapahtuu kaikenlaista, hänen
oli tapana sanoa. -- Minulle on tapahtunut monenlaista hauskaa. Niinpä
minä satun pitämään sekä läksyjen että muiden kirjojen lukemisesta,
ja minun on helppo muistaa, mitä olen lukenut. Olen sattunut saamaan
isän, joka on hyvä ja lahjakas ja joka voi antaa minulle kaikkea, mistä
pidän. Kenties en ole ollenkaan hyväluonteinen, mutta kun on kaikki
mitä haluaa ja kaikki ovat ystävällisiä -- kuinka silloin voisi olla
muuta kuin hyvällä tuulella? En tiedä, -- hän sanoi varsin totisena, --
voinko koskaan saada tietää, olenko todellakin kiltti vai hirveä tyttö.
Kenties olen kamala lapsi, mutta sitä en saa koskaan tietää, koska
minulla ei ole milloinkaan vastoinkäymisiä.

-- Lavinialla ei ole mitään vastoinkäymisiä, ja hän on totisesti
hirveä, huomautti Ermengarde juhlallisesti.

Saara hieroi miettivästi nenännypykkäänsä punniten asiaa.

-- Niin, hän tuumi vihdoin, -- kenties, kenties se johtuu siitä, että
Lavinia juuri kasvaa.

Tämä juolahti hänen mieleensä, koska hän oli kuullut neiti Amelian
sanovan, että Lavinian terveys ja mielenlaatu luultavasti kärsivät
hänen nopeasta kasvustaan.

Lavinia oli todellakin häijy. Hän kadehti kovasti Saaraa. Hän oli
tuntenut olevansa johtavassa asemassa koulussa, kunnes uusi oppilas
ilmestyi. Tämän aseman hän oli saavuttanut siksi, että hänellä oli
erinomainen kyky olla äärettömän epämiellyttävä, elleivät toiset
noudattaneet hänen mieltään. Pieniä lapsia hän hallitsi, ja niille,
jotka olivat kylliksi isoja ollakseen hänen tovereitaan, hän kerskaili.
Hän oli sangen kaunis ja oli ollut hienoimmin puettu täysihoitolaisten
kulkiessa kaksittain rivissä, kunnes Saara ilmestyi samettikappoineen,
kärpännahkapuuhkineen ja heiluvine kamelikurjensulkineen ja neiti
Minchin asetti hänet ensimmäiseen riviin. Alussa jo tämäkin
tuntui katkeralta, mutta vähitellen kävi selväksi, että Saara
saavutti johtavan aseman myös sen vuoksi, ettei hän käyttäytynyt
epämiellyttävästi, vaan päinvastoin.

-- Saara Crewessä on jotakin erinomaista, oli Jessie suoraan sanonut
ärsyttäen "parasta ystäväänsä". -- Hän ei ole koskaan vähääkään ylpeä,
ja sinä tiedät kyllä, Lavinia, että hänellä olisi hyvinkin syytä
ylpeillä. Luulen, etten minä voisi olla hiukan ylpeilemättä, jos
minulla olisi niin paljon kauniita tavaroita ja minuun kiinnitettäisiin
niin paljon huomiota. Tympäisee oikein nähdä, kuinka neiti Minchin
näyttelee häntä tyttöjen sukulaisten täällä käydessä.

-- Saara kulta, sinun täytyy tulla saliin kertomaan rouva Musgravelle
Intiasta, matki Lavinia neiti Minchiniä. -- Saara kullan täytyy puhua
ranskaa lady Pitkinille. Hän ääntää niin mainiosti. Hänhän ei olekaan
oppinut puhumaan ranskaa koulussa. Eikä ole ollenkaan ihmeellistä, että
hän osaa sitä. Itse hän sanoo, ettei hän koskaan ole lukenut sitä. Hän
on oppinut ranskaa, koska hänen isänsä aina puhuu sitä. Ja hänen isänsä
-- niin, ei ole erittäin ylhäistä olla upseerina Intiassa.

-- Niin kyllä, sanoi Jessie hiljaa, -- mutta hän on tappanut
tiikereitä! Senkin hän tappoi, jonka nahka on Saaran huoneessa. Siksi
Saara pitää siitä niin paljon. Hän makaa sen päällä ja hyväilee sen
päätä ja juttelee sille niin kuin kissalle.

-- Hän tekee aina jotakin typerää, puhisi Lavinia. -- Äiti sanoo, että
hänen tapansa kuvitella kaikenlaista on paha. Se kiihoittaa häntä.

Oli totta, ettei Saara koskaan ylpeillyt. Hän oli pieni ystävällinen
olento, joka jakoi lahjojaan avokäsin. Pienille, jotka olivat
tottuneet siihen, että isot, kymmen- ja kaksitoistavuotiset neitoset
halveksivat heitä ja komensivat pois tieltä, ei Saara, jota kaikki
eniten kadehtivat, koskaan antanut aihetta itkuun. Saarassa oli
jotakin äidillistä, ja kun joku kaatui ja satutti polvensa, hän juoksi
heti apuun löytäen tavallisesti makeisen tai jotakin muuta lapselle
lohdutukseksi. Ei hän koskaan tuuppinut pienempiään eikä puhunut heidän
iästään halveksien.

-- Kun on nelivuotias, niin on nelivuotias, hän sanoi ankarasti
Lavinialle kerran, kun tämä -- se on tunnustettava -- oli lyönyt
Lottieta ja sanonut häntä penikaksi, -- mutta seuraavana vuonna hän
täyttää viisi vuotta, ja sitten kuusi. Eikä ole kuin kuusitoista vuotta
siihen, kun hän täyttää kaksikymmentä, hän lisäsi avaten suuret,
vakuuttavat silmänsä.

-- Kas vain! sanoi Lavinia. -- Kylläpä osaamme laskea!

Eihän todellakaan voinut kieltää, että neljä ja kuusitoista on yhteensä
kaksikymmentä, ja kahdenkymmenen vuoden ikä oli jotakin, josta
rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet uneksia.

Nuoremmat lapset ihailivat siis Saaraa. Tiedettiin, että hän useammin
kuin yhden kerran oli järjestänyt teekutsut omassa huoneessaan näille
halveksituille pienille. He olivat saaneet leikkiä Emilyllä, ja
Emilyn omat teekupit oli otettu käytäntöön, nuo sinikukkaiset kupit,
joihin sopi aika paljon makeaa, mietoa teetä. Ei kukaan ollut ennen
nähnyt niin täydellistä nukkien astiastoa. Tästä lähtien piti koko
aakkosluokka Saaraa jumalattarenaan.

Lottie Legh jumaloi häntä niin, että jollei Saaralla olisi ollut
äidillinen luonne, hän olisi väsynyt. Lottien oli hänen nuori,
elämäniloinen isänsä lähettänyt kouluun, kun ei tiennyt, minne hänet
muuten sijoittaa. Hänen nuori äitinsä oli kuollut, ja kun lasta oli
kohdeltu niin kuin lemmikkinukkea tai lelliteltyä sylikoiraa tai
lempiapinaa syntymästään saakka, hän oli pilalle hemmoteltu tyttö. Kun
hän tahtoi tai ei tahtonut jotakin, hän itki ja parkui. Ja kun hän aina
halusi sellaista, jota ei voinut saada, eikä tahtonut semmoista, joka
olisi ollut hänelle hyödyllisintä, hänen kimakat, kovat valitushuutonsa
kuuluivat alinomaa talon toisesta päästä toiseen.

Hänen voimakkain aseensa oli sääli; jollain salaperäisellä tavalla hän
oli päässyt selville siitä, että hyvin pieni tyttö, joka oli kadottanut
äitinsä, oli henkilö, jota oli säälittävä ja johon oli erikoisesti
kiinnitettävä huomiota. Luultavasti hän oli kuullut aikuisten ihmisten
puhuvan hänestä äidin kuoltua. Ja hänelle tuli tavaksi käyttää
hyväkseen tätä tietoa.

Ensimmäisen kerran Saara ryhtyi auttamaan häntä eräänä aamuna, jolloin
hän kulkiessaan muutaman huoneen ohi kuuli, kuinka sekä neiti Minchin
että neiti Amelia koettivat saada vaikenemaan jotakin lasta, joka
parkui vihoissaan ja nähtävästi kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi
niin kiukkuisesti, että neiti Minchinin oli pakko huutaa -- ankarasti
ja ylpeästi -- saadakseen äänensä kuluviin.

-- Mitä hän parkuu? neiti Minchin melkein ulvoi.

-- Voi, voi, voi! Saara kuuli. -- Minulla ei ole ä-äitiä!

-- Vitsaa sinun pitäisi saada, selitti neiti Minchin, -- ja vitsaa sinä
saatkin, ilkeä lapsi.

Lottie parkui kovemmin kuin koskaan, ja neiti Amelia rupesi itkemään.
Neiti Minchin korotti ääntään niin, että se jyrisi kuin ukkonen,
syöksyi äkkiä tuoliltaan ja purjehti hillittömän vihan vallassa ulos
huoneesta jättäen asian selvittelyn neiti Amelialle.

Saara oli seisahtunut eteiseen kahden vaiheilla, mennäkö huoneeseen,
koska hän äsken oli kaikessa ystävyydessä tutustunut Lottieen ja toivoi
voivansa rauhoittaa häntä.

Kun neiti Minchin huoneesta tullessaan huomasi hänet, hän näytti hieman
nololta. Hän tiesi, ettei hänen äänensä ollut kuulunut ystävälliseltä
eikä myöskään arvokkaalta.

-- Voi, Saara! hän huudahti koettaen saada esiin soveliaan hymyn.

-- Minä pysähdyin, selitti Saara, -- kun tiesin, että se on Lottie
-- ja ajattelin, että minä kenties, kenties voisin saada hänet
rauhoittumaan. Saanko minä koettaa, neiti Minchin?

-- Jos vain voit! Sinähän olet kelpo tyttö, vastasi neiti Minchin
jäykistyen. Mutta kun hän huomasi, että hänen jäykkyytensä sai Saaran
hämilleen, hän muutti tapaansa. -- Sinähän olet aina mallikelpoinen,
hän sanoi hyväksyen. -- Kenties voit saada hänet taipumaan. Mene sisään!

Kun Saara tuli huoneeseen, Lottie makasi lattialla kirkuen ja
potkien rajusti pienillä, lihavilla jaloillaan. Neiti Amelia oli
kumarassa hänen vieressään hämillään ja epätoivoissaan, punoittaen
ja palavissaan. Lottie oli aina huomannut, että kotona, hänen omassa
lastenhuoneessaan, saatiin potkiminen ja kirkuminen taukoamaan niillä
keinoin, joita hän itse halusi käytettäväksi. Lihava neiti Amelia parka
koetti vuoronperään toista ja toista tapaa.

-- Pikku raukka, hän sanoi ensin, -- tiedän, ettei sinulla ole äitiä,
raukka -- ja sitten aivan toisella äänellä: Jollet vaikene, Lottie,
niin minä näytän. -- Pikku enkeli raukka! -- Kas niin, sinä ilkeä,
inhottava, hemmoteltu lapsi, minäpä lyön sinua! Niin, niin minä teen!

Saara meni levollisesti heidän luokseen. Hän ei ollenkaan tiennyt, mitä
hänen piti tehdä, mutta siitä hän oli varma, ettei ollut hyvä sanoa
niin erilaisia asioita niin avuttomana ja kiihtyneenä.

-- Neiti Amelia, hän sanoi hiljaa, -- neiti Minchin lupasi, että saisin
koettaa rauhoittaa häntä -- saanko minä?

Neiti Amelia käännähti ja katseli häntä toivottomana.

-- Voi, luuletko voivasi? hän kysyi hengästyneenä.

-- En tiedä, voinko, vastasi Saara yhä kuiskaamalla, -- mutta yritän.

Neiti Amelia nousi ylös syvään huoahtaen, ja Lottien lihavat jalat
potkivat yhä rajummin.

-- Tahtoisitteko te hiipiä pois huoneesta, niin minä jään hänen
luokseen?

-- Voi, Saara, neiti Amelia melkein nyyhkytti. -- Näin hirveätä lasta
ei meillä koskaan ennen ole ollut. Luulen, ettemme voi pitää häntä.

Mutta hän hiipi ulos huoneesta, ja hänen sydämensä tuntui keventyvän,
kun hän pääsi pois.

Saara seisoi ääneti muutamia minuutteja kirkuvan, kiukkuisen lapsen
vieressä katsellen häntä. Sen jälkeen hän istahti lattialle lapsen
viereen ja odotti. Lukuunottamatta Lottien kiukkuista parkunaa oli
huoneessa aivan hiljaista. Tämä oli jotakin aivan uutta nuorelle
neidille, joka oli tottunut huutaessaan kuulemaan toisten tekevän
vastaväitteitä, rukoilevan, käskevän ja uhkaavan vuorotellen. Hän
huomasi saavansa potkia, eikä läsnäoleva henkilö ollenkaan näyttänyt
välittävän siitä. Hän avasi kiinni puristetut kyyneleiset silmänsä
nähdäkseen, kuka oli huoneessa. Siellä olikin vain toinen pieni tyttö.
Mutta tämä oli se, jolla oli Emily ja paljon muita kauniita tavaroita.
Ja hän katseli häntä levollisesti, niin kuin olisi vain ollut
mietteissään. Lottie, joka oli ollut ääneti muutaman silmänräpäyksen
huomatakseen kaiken tämän, luuli, että hänen pitäisi jatkaa
kirkumistaan, mutta Saaran kasvojen merkillinen ilme laimensi jonkin
verran hänen huutoaan.

-- Mi-mi-nulla ei ole ä-äi-tiä! julisti Lottie, mutta hänen äänensä ei
ollut enää yhtä voimakas.

Saara katseli häntä yhä vakavammin, mutta hänen katseessaan oli myös
ymmärtämystä.

-- Ei minullakaan ole äitiä, hän virkkoi.

Tämä oli aivan odottamatonta ja hämmästytti Lottieta. Lapsi lakkasi
potkimasta, kääntyi Saaraan päin ja tuijotti häneen. Uusi ajatus voi
saada itkevän lapsen rauhoittumaan, kun ei mistään muusta ole apua.
Sitä paitsi Lottie, joka ei pitänyt neiti Minchinistä, koska tämä
oli häijy, eikä neiti Ameliasta, joka oli naurettavan avuton, piti
Saarasta, vaikka he olivatkin ainoastaan vähän tuttuja. Hän ei tahtonut
luopua surustaan, mutta hänen ajatuksensa kääntyivät siitä pois; hän
käännähti ja kysyi jurosti nyyhkyttäen:

-- Missä hän on?

-- Hän on mennyt taivaaseen, vastasi Saara. -- Mutta uskon varmaan,
että hän joskus tulee tänne tapaamaan minua, vaikken minä näe häntä.
Niin sinunkin äitisi. Kenties molemmat näkevät meidät nyt. Kenties
molemmat ovat tässä huoneessa.

Lottie nousi äkkiä istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli kaunis
pieni tyttö. Hänen tukkansa oli kihara ja hänen silmänsä muistuttivat
kosteita lemmikkejä. Mutta jos hänen äitinsä olisi nähnyt hänet
viimeisen puolen tunnin aikana, ei hän suinkaan olisi voinut pitää
häntä sellaisena lapsena, joka on enkelien sukua.

Saara jatkoi puhettaan. Kaiketikin se, mitä hän puhui, olisi monesta
tuntunut kauniilta sadulta, mutta itse hän kuvitteli sen niin elävästi,
että Lottie vastoin tahtoaan alkoi kuunnella. Hänelle oli kyllä
sanottu, että hänen äidillään oli siivet ja päässä kruunu, ja tauluissa
hän oli nähnyt kauniisiin valkoisiin yöpukuihin pukeutuneita olentoja,
joita sanottiin enkeleiksi. Mutta Saara kuului kertovan ihanasta
maasta, jossa oli oikeita ihmisiä.

Siellä oli suuria kukkasniittyjä, Saara sanoi unohtaen itsensä, niin
kuin tavallisesti alkaessaan kertoa, ja puhui melkein kuin unessa.
Siellä on vainioita täynnä liljoja, ja kun tuuli hiljaa suhisee niiden
yllä, se levittää ilmaan niiden tuoksua. Ja pieniä lapsia juoksentelee
vainioilla; he poimivat sylinsä täyteen liljoja, nauravat ja sitovat
pieniä seppeleitä. Ja kadut hohtavat. Eikä kukaan koskaan väsy, vaikka
kävelisi kuinka pitkälle tahansa. He voivat liidellä ympäri, minne vain
tahtovat. Koko kaupunkia ympäröivät helmistä ja kullasta tehdyt muurit,
mutta ne eivät ole korkeat, vaan ihmiset voivat nojaten niihin seisoa
ja katsella maahan ja hymyillä ja lähettää alas kauniita tervehdyksiä.

Lottie olisi epäilemättä lakannut itkemästä kuunnellakseen, olisipa
Saara kertonut mitä tahansa, mutta ei voinut kieltää, että tämä
kertomus oli kauniimpi kuin useimmat muut. Lottie hiipi aivan Saaraan
kiinni ja kuunteli ahmien joka sanaa, kunnes päästiin loppuun -- liian
pian. Kun kertomus loppui, hän oli niin pahoillaan, että hänen pienet
huulensa venyivät pahaenteisesti.

-- Minä tahdon mennä sinne, hän sanoi. -- Minulla ei ole äitiä täällä
koulussa.

Saara huomasi vaaran ja palasi unelmistaan todellisuuteen. Hän tarttui
palleroisen käsiin ja veti hänet puoleensa hiljaa nauraen.

-- Minä rupean sinun äidiksesi! Leikitään, että sinä olet minun pikku
tyttöni. Ja Emily saa olla sinun sisaresi.

Kuoppaset Lottien poskissa tulivat näkyviin.

-- Saako se? hän kysyi.

-- Saa-a, vastasi Saara hypähtäen seisoalleen. -- Tule, mennään
kertomaan sille. Ja sitten minä pesen kasvosi ja harjaan hiuksesi.

Lottie suostui ihastuksissaan, juoksi ulos huoneesta ja ylös portaita
unohtaen kokonaan, että koko viime tunnin murhenäytelmään oli syynä se,
ettei hän antanut pestä itseään ja harjata hiuksiaan lounaalle, minkä
vuoksi neiti Minchin kutsuttiin käyttämään majesteettista mahtiaan.

Tästä hetkestä alkaen Saarasta tuli kasvattiäiti.



BECKY


Suurin mahti, joka Saaralla oli ja joka hankki hänelle enemmän
liittolaisia kuin hänen rikkautensa ja maineensa mallioppilaana, se
mahti, jonka vuoksi Lavinia ja muutamat muut tytöt häntä kadehtivat ja
joka heitä samalla vastoin heidän tahtoaan viehätti, oli hänen kykynsä
kertoa tarinoita ja saada sadun tuntua kaikkeen, mitä hän jutteli,
olipa se sitten satua tai ei.

Saara ei ainoastaan osannut kertoa tarinoita, vaan tarinoiminen tuotti
hänelle myös nautintoa. Kun hän seisoi kuuntelijoittensa keskellä ja
alkoi keksiä ihmeellisiä kertomuksiaan, hänen vihreänharmaat silmänsä
suurenivat ja loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja tietämättään
hän alkoi näytellä ja teki kertomuksensa viehättäväksi tai kaameaksi
joko kohottaen tahi alentaen ääntään, taivuttaen notkeata ruumistaan
sekä liikuttaen käsiään niin kuin näytelmässä. Hän unohti, että hän
kertoi kuunteleville lapsille; hän eli itse sadussa, niiden kuninkaiden
ja kuningattarien ja kauniiden naisten parissa, joiden seikkailuista
hän kertoi. Joskus lopettaessaan kertomuksensa hän oli aivan
hengästyksissään mielenliikutuksesta, painoi kätensä huohottavalle
rinnalleen ja nauroi hiljaa ikään kuin itselleen.

-- Kertoessani ei tarina tunnu minusta keksityltä, hänellä oli
tapana sanoa. -- Se tuntuu todellisemmalta kuin mitä itse olemme,
todellisemmalta kuin kouluhuone. Tuntuu siltä, kuin itse olisin
jokaisena henkilönä kertomuksessa -- vuorotellen kunakin. Se on
tosiaankin merkillistä.

Saara oli ollut neiti Minchinin koulussa jotenkin tasan kaksi
vuotta, kun hän eräänä sumuisena iltapäivänä talvella laskeutuessaan
vaunuistaan lämpimään samettiin ja turkiksiin pukeutuneena ja
ulkomuodoltaan ylhäisemmän näköisenä kuin itse tiesikään huomasi
likaisen pienen olennon, joka seisoi portaiden vieressä säleaidan
takana ja kurotti kaulaansa nähdäkseen hänet. Kaihomielisissä, ujoissa,
likaisissa kasvoissa oli jotakin, mikä sai Saaran tarkemmin katselemaan
lasta, ja silloin hän hymyili niin kuin hänen tapansa oli hymyillä
ihmisille.

Mutta likaisen naaman ja suurten silmien omistaja nähtävästi säikähti,
kun oli huomattu hänen tarkastelevan yhtä koulun huomattavimmista
oppilaista. Hän hävisi näkyvistä niin kuin vieteriukko rasiaan ja
kiiruhti keittiön ovelle, josta hän pujahti sisään niin nopeasti, että
Saaran olisi ollut vaikea olla hänelle nauramatta, ellei hän olisi
ollut köyhän ja hylätyn näköinen pieni olentoparka.

Samana iltana Saaran istuessa kouluhuoneen nurkassa keskellä
kuuntelevaa tyttöryhmää tarinoita kertomassa sama olento tuli ujosti
huoneeseen. Hän kantoi hiilitaakkaa, joka näytti olevan hänelle aivan
liian raskas, ja laskeutui polvilleen kamiinan eteen lisätäkseen siihen
hiiliä ja lakaistakseen pois tuhkan.

Hän oli puhtaampi kuin säleaidan läpi katsoessaan, mutta hieman
säikähtäneen näköinen. Nähtävästi häntä pelotti katsella lapsia tai se,
että hän näyttäisi kuuntelevan. Hän pani sormillaan hiiliä kamiinaan
varovaisesti, ettei suinkaan syntyisi häiritsevää kolinaa, ja käytteli
pölyharjaa yhtä varovasti. Mutta Saara huomasi parissa minuutissa,
että häntä kovin huvitti kaikki, mitä huoneessa tapahtui ja että hän
toimitti tehtävänsä hiljaa toivoen saavansa silloin tällöin siepatuksi
muutamia sanoja. Ja sen huomattuaan Saara korotti ääntään ja puhui
selvemmin:

-- Merenneitoset uiskentelivat hiljaa kristallinkirkkaassa vedessä ja
vetivät perässään kalaverkkoa, joka oli kudottu oikeista helmistä.
Prinsessa istui valkoisella kalliolla ja katseli heitä.

Se oli ihmeellinen kertomus prinsessasta, joka rakasti meren prinssiä
ja meni elämään hänen kanssaan merenpohjan loistaviin saleihin. Pieni
palvelija kamiinan luona lakaisi ja lakaisi, ja kun hän oli lakaissut
kaksi kertaa, hän lakaisi vielä kolmannenkin ja sitä tehdessään hän
viehättyi kuuntelemaan, eikä jaksanut vastustaa kiusausta, vaan
unohti, ettei hänellä ollut oikeutta kuuntelemiseen, unohti kaiken
muun. Hän kyykistyi kamiinamatolle, ja harja riippui liikkumattomana
hänen sormiensa välissä. Sadunkertoja jatkoi kertomustaan ja vei
hänet mukanaan meren sokkeloisiin luoliin, jotka kimmelsivät vienon
kirkkaassa, sinisessä valossa ja joiden lattiat olivat kultahiekalla
peitetyt. Hänen ympärillään keinui ihmeellisiä meren kukkia ja ruohoja,
ja kaukaa kuului hiljaista laulua ja soittoa.

Harja putosi työssä karkeaksi käyneestä kädestä, ja Lavinia Herbert
katsahti taakseen.

-- Tuo tyttö on kuunnellut! hän tiuskaisi. Syyllinen tarttui harjaansa
ja kavahti pystyyn. Hän otti hiilikopan ja harppasi kuin säikähtänyt
kaniini ulos huoneesta.

Saara kiivastui:

-- Tiedän kyllä, että hän kuunteli. Miksi hän ei saisi kuunnella?

Lavinia nakkeli niskojaan ylpeän näköisenä.

-- No niin, hän virkkoi, -- en tiedä, pitäisikö sinun äitisi siitä,
että kerrot satuja palvelustytöille, mutta sen tiedän, ettei _minun_
äitini pitäisi siitä, jos minä niin tekisin.

-- Minun äitini! sanoi Saara omituisen näköisenä. -- En luule, että
hän välittäisi vähääkään siitä. Hän tietää, että sadut ovat jokaisen
omaisuutta.

-- Luulin, että äitisi on kuollut, puuttui Lavinia terävästi puheeseen.
-- Kuinka hän siis voi tietää mitään?

-- Luuletko, ettei hän tiedä mitään? sanoi Saara ankarasti. Joskus
hänen äänensä saattoi olla ankara.

-- Saaran äiti tietää kaikki, Lottie pisti väliin. -- Ja minun äitini
myös. Saara on tosin äitini neiti Minchinin luona, mutta minun toinen
äitini tietää kaikki. Kadut ovat kiiltävät, ja siellä kasvaa liljoja
vainiolla, ja kaikki poimivat niitä. Saara kertoo siitä minulle
iltasella, kun hän asettaa minut nukkumaan.

-- Sinä jumalaton olento, huudahti Lavinia kääntyen Saaraan päin, --
kuinka sinä voit kertoa satuja taivaasta?

-- Ilmestyskirjassa on vielä oivallisempia kertomuksia, vastasi Saara.
-- Voit itse lukea. Kuinka sinä tiedät, että minun kertomukseni
ovat satuja? Mutta minä sanon sinulle, Saara lisäsi, eikä juuri
taivaallisessa mielentilassa, -- että sitä sinä et koskaan saa tietää,
jollet ole ystävällisempi ihmisille kuin nyt. -- Tule, Lottie!

Hän lähti huoneesta ja melkein toivoi näkevänsä pienen palvelustytön
jossakin, mutta ei huomannut häntä enää, ei vilahdukseltakaan
mennessään eteiseen.

-- Kuka on se pikkuinen tyttö, joka pitää huolen kamiinoista? hän kysyi
illalla Mariettelta.

Marietten vastaus tuli kuin virran juoksu:

-- Niin, sitä on todellakin syytä kysyä. Hän on hylätty raukka, joka
on otettu astioiden pesijäksi, mutta joka sitä paitsi saa toimittaa
kaikenlaista muuta. Hän kiillottaa kenkiä ja kamiinanristikkoja,
hän kantaa raskaita hiilitaakkoja portaita ylös, pesee lattioita
ja ikkunoita ja on sitä paitsi jokaisen käskettävänä. Hän on
neljätoistavuotias, mutta niin kitukasvuinen, että häntä luulisi
kaksitoistavuotiaaksi. -- Marietten oli häntä todellakin sääli. Hän oli
niin ujo, että jos häntä sattumalta puhutteli, hänen silmäraukkansa
näyttivät säikähdyksestä putoavan pois päästä.

-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Saara, joka istui pöydän ääressä leuka
käsien nojassa ja kuunteli jännittyneenä Marietten puhetta.

-- Hänen nimensä on Becky. Joka viides minuutti Mariette kuuli alhaalla
huudettavan: "Becky, tee tämä!" ja "Becky, tee tuo!"

Saara istui katsellen tuleen ja ajatteli Beckyä kotvan aikaa vielä sen
jälkeen, kun Mariette oli mennyt. Hän kyhäsi mielessään kertomuksen,
jossa Becky oli huonosti kohdeltuna sankarittarena. Hänen mielestään
Becky oli sen näköinen kuin hän ei olisi koskaan saanut syödä itseään
kylläiseksi. Hänen silmänsäkin näyttivät nälkäisiltä. Saara toivoi
tapaavansa hänet uudelleen, mutta vaikka hän useita kertoja näkikin
tytön vilahdukselta tämän kantaessa tavaroita portaita ylös ja alas,
hänellä näytti aina olevan kiire, ja hän näkyi aina pelkäävän, että
joku huomaisi hänet. Siten oli mahdotonta puhutella häntä.

Mutta eräänä toisena sumuisena iltapäivänä muutamia viikkoja myöhemmin
Saara näki melkeinpä liikuttavan näyn tullessaan huoneeseensa. Hänen
omassa mielinojatuolissaan istui leimuavan valkean ääressä Becky --
pieni nokitahra nenällään ja useita esiliinassa, pieni kehno myssy
päästä putoamaisillaan ja tyhjä hiiliastia vieressään lattialla --
syvään uneen vaipuneena, lopen uupuneena liian rasittavasta työstä.

Hänet oli lähetetty laittamaan makuuhuoneet yökuntoon. Huoneita oli
monta, ja hän oli juossut asioilla koko päivän.

Saaran huoneet Becky oli jättänyt viimeiseksi. Ne eivät olleet
samanlaiset kuin toiset, jotka olivat aivan yksinkertaiset. Tavalliset
oppilaat saivat tyytyä välttämättömimpään. Saaran mukava huone näytti
astioidenpesijästä kerrassaan ihmeelliseltä, vaikkei se todellisuudessa
ollut muuta kuin tavallinen sievä, valoisa, pieni huone.

Siellä oli tauluja ja kirjoja ja merkillisiä intialaisia esineitä.
Siellä oli sohva ja matala pehmoinen tuoli. Emily istui omalla
tuolillaan jumalattaren kaltaisena, ja aina siellä paloi valkea takassa
ja takan ristikko oli kiiltävän kirkas. Iltapäivätöistään Becky jätti
tämän viimeiseksi, sillä häntä virkisti meneminen tähän huoneeseen,
jossa hän toivoi saavansa istua pari minuuttia pehmoisessa tuolissa,
katsella ympärilleen ja ajatella tuon lapsen ihmeellistä onnea, hänellä
kun oli niin kauniita esineitä ympärillään ja hän kun sai kylmän tullen
pukeutua niin kauniisiin hattuihin ja päällystakkeihin, että niitä
kannatti katsoa edes vilahdukselta säleaidan läpi.

Kun hän tänä iltapäivänä oli istuutunut tuoliin, se oli tuntunut
ihmeellisen ihanalta levolta hänen särkeville jaloilleen, jopa
helpotukselta koko hänen ruumiilleen. Takkavalkean miellyttävä lämpö
vaikutti häneen uuvuttavasti, ja kun hän katseli punaisia hiiliä,
levisi hänen likaisille kasvoilleen väsynyt hymy. Hänen päänsä painui
rinnalle huomaamatta, silmät menivät umpeen, ja hän vaipui syvään uneen.

Hän oli todellakin ollut ainoastaan kymmenen minuuttia huoneessa,
kun Saara tuli sinne, mutta hän nukkui niin sikeästi, kuin hän olisi
prinsessa Ruususen tavoin nukkunut sata vuotta. Mutta Becky parka ei
ollut ollenkaan prinsessa Ruususen näköinen. Hän oli ruma, likainen ja
väsynyt astioidenpesijä.

Saara oli niin erilainen, että olisi voinut luulla häntä toiseen
maailmaan kuuluvaksi.

Tänä iltapäivänä hänellä oli ollut tanssitunti, ja ne päivät, joina
tanssinopettaja kävi koulussa, olivat melkein juhlapäiviä, vaikka
hän kävikin siellä joka viikko. Oppilaat pukeutuivat sievimpiin
leninkeihinsä, ja koska Saara tanssi erittäin hyvin, hän sai usein
esiintyä, ja Mariette sai käskyn pukea hänet niin hienoksi ja kauniiksi
kuin mahdollista.

Tänään hänellä oli yllään ruusunpunainen puku. Mariette oli ostanut
eläviä ruusunnuppuja, sitonut niistä seppeleen ja pannut sen hänen
mustille kiharoilleen. Hän oli saanut oppia uuden, kauniin tanssin,
jossa hän leijaili ympäri huonetta ruusunpunaisena perhosena, ja ilo ja
liikunto olivat nostaneet kauniin punan hänen kasvoillensa.

Omaan huoneeseensa hän astui kevein askelin ja -- siinä istui Becky
unissaan, pää nyökällään ja myssy vinossa.

-- Voi, tyttö raukkaa! huudahti Saara huomatessaan hänet.

Hänen mieleensäkään ei johtunut suuttua nähdessään pienen likaisen
tytön istuvan mielituolissaan. Todellisuudessa hän oli iloinen
nähdessään hänet siinä. Kun hänen satunsa huonosti kohdeltu sankaritar
heräisi, hän puhuisi tälle. Saara hiipi varovaisesti hänen luokseen,
seisoi siinä ja katseli häntä. Becky kuorsasi hiljaa.

-- Toivon, että hän heräisi itsestään, arveli Saara. -- En tahtoisi
herättää häntä. Mutta neiti Minchin suuttuisi, jos saisi tietää tämän.
Taidan odottaa pari minuuttia.

Hän istahti pöydän reunalle, heilutteli ruusunpunaisia jalkojaan ja
mietti, mitä olisi tehtävä. Neiti Amelia voisi tulla huoneeseen minä
hetkenä tahansa, ja jos niin kävisi, Becky saisi varmasti nuhteita.

-- Mutta hän on niin väsynyt, Saara tuumi sitten. -- Hän on kovin
väsynyt!

Samassa hehkuva hiili teki lopun hänen epäröimisestään. Se irtaantui
suuresta kekäleestä ja putosi säkeneristikolle. Becky säpsähti ja
avasi pelästyneenä silmänsä. Hän ei tiennyt, että oli nukahtanut. Hän
oli vain hetkiseksi istahtanut ja tuntenut miellyttävää lämpöä -- ja
nyt hän tuijotti kovasti huolissaan ihmeelliseen oppilaaseen, joka
oli ilmestynyt hänen viereensä ikään kuin ruusunvärinen haltiatar ja
katseli häntä myötätuntoisesti.

Becky hyppäsi pystyyn ja tarttui myssyynsä. Hän tunsi sen roikkuvan
korvallisellaan ja koetti hurjasti saada sen paikoilleen. Voi, voi!
Mikähän rangaistus häntä nyt odottikaan? Kun oli sopimattomasti
nukahtanut sellaisen nuoren neidin tuoliin! Tietysti hän saisi eron
toimestaan ilman palkkaa! Kuului tukahdutettu nyyhkytys.

-- Voi, neiti! Voi, neiti! hän änkytti. -- Voi, anteeksi, anteeksi,
neiti!

Saara hyppäsi maahan ja tuli hänen luokseen.

-- Älä pelkää, hän sanoi ystävällisesti. -- Ei se tee yhtään mitään.

-- En voinut sille mitään, soperteli Becky. Takkavalkea lämmitti -- ja
olin niin väsynyt. Ei se ollut tunkeilevaisuutta.

Saara laski kätensä hänen olalleen.

-- Olit väsynyt, hän sanoi, -- etkä voinut sille mitään. Et ole oikein
hereillä vieläkään.

Yhä enemmän ihmeissään Becky parka tuijotti häneen. Hän ei todellakaan
koskaan ennen ollut kuullut niin kaunista ja ystävällistä sointua
kenenkään ihmisen äänessä. Tavallisesti hän oli kuullut vain komentelua
ja torumista ja tiuskimista. Ja tämä, ruusunpunaisessa tanssipuvussaan,
katsoi häneen, ikään kuin hän ei olisikaan syntipukki, ikään kuin
hänellä olisi oikeus olla väsyksissä, vieläpä nukahtaakin. Pienen
hennon käden kosketus oli ihaninta, mitä hän koskaan olisi voinut
ajatella.

-- Ettekö ole suutuksissa, ettekö todellakaan? hän huohotti. -- Ettekö
aio kertoa tästä neidille?

-- En toki! huudahti Saara. -- Sitä en suinkaan tee.

Huolestunut ilme nokisissa kasvoissa saattoi hänet äkkiä niin
pahoilleen, ettei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan taputteli
Beckyä poskelle.

-- Samanlaisiahan me olemme; minä olen vain pieni tyttö niin kuin
sinäkin. Sattumasta johtuu, etten minä ole sinä ja sinä minä.

Tästä ei Becky ymmärtänyt hitustakaan. Hänen aivonsa eivät voineet
sulattaa niin merkillisiä ajatuksia. "Sattuma" merkitsi hänelle samaa
kuin onnettomuus, kun jonkun yli ajettiin tai joku tuupertui portaita
alas ja vietiin sairashuoneeseen.

-- Sattuma, neiti? hän kuiskasi kunnioittavasti, -- niinkö?

-- Niin juuri, vastasi Saara ja katseli häntä hetkisen haaveksien.
Mutta heti hän taas puhui toiseen tapaan. Hän ymmärsi, ettei Becky
käsittänyt hänen tarkoitustaan.

-- Oletko saanut työsi valmiiksi? hän kysyi. -- Uskallatko viipyä
täällä muutaman minuutin?

Becky joutui taas hämilleen:

-- Täälläkö, neiti? Minäkö?

Saara juoksi ovelle, avasi sen, katseli ja kuunteli.

-- Ei ole ketään lähellä, hän selitti. -- Jos makuuhuoneet ovat
yökunnossa, voit kenties viipyä täällä hetkisen. Ajattelin, että sinä
kenties pitäisit kakkupalasesta.

Seuraavat kymmenen minuuttia olivat Beckylle kuin hurmaavaa unta.
Saara avasi kaapin ja antoi hänelle suuren palasen kakkua. Hän nautti
nähdessään, miten ahmien raukka söi sen. Saara jutteli ja kyseli ja
naureskeli, kunnes Beckyn pelko alkoi hävitä, ja hän jo pariin kertaan
rohkaisi mielensä, niin että uskalsi kysyä jotakin, vaikka hän pitikin
sitä julkeana.

-- Onko tuo, hän uskalsi änkyttäen kysyä tarkastaen ruusunpunaista
pukua, -- onko tuo paras leninkinne?

-- Se on tanssipukujani, vastasi Saara. -- Minä pidän siitä. Pidätkö
sinäkin?

Becky seisoi hetken aikaa ihailusta sanattomana. Sitten hän kertoi
vapisevalla äänellä:

-- Kerran minä näin prinsessan. Seisoin väkijoukossa kadulla Covent
Gardenin ulkopuolella ja katselin teatteriin menevää herrasväkeä.
Erästä heidän joukossaan kaikki eniten tarkastelivat. Ihmiset sanoivat
toisilleen: "Tuossa on prinsessa!" Hän oli täysikasvuinen nuori nainen
ja hänen pukunsa oli pelkkää harsoa -- leninki ja viitta ja kukat,
kaikki olivat ruusunpunaista. Minä muistin hänet heti, kun näin teidän
istuvan pöydällä. Olitte niin hänen näköisensä.

-- Olen usein ajatellut, sanoi Saara miettivällä äänellään, -- että
olisin mielelläni prinsessa. Miltähän se tuntuisi? Jospa rupeaisin
kuvittelemaan olevani prinsessa!

Becky tuijotti häneen ihaillen, mutta taaskaan hän ei ymmärtänyt
ollenkaan. Hän tarkasteli Saaraa tavallaan jumaloiden. Saara havahtui
pian haaveilustaan ja kääntyi hänen puoleensa.

-- Becky, hän kysyi, -- etkö sinä kuunnellut tuota satua?

-- Kuuntelin, Becky tunnusti taaskin hieman levottomana. -- Tiedän,
ettei minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta satu oli niin kaunis, etten
voinut olla kuuntelematta.

-- Minusta oli hauskaa, että kuuntelit. Kun kertoo satuja, ei mikään
ole niin mieluisaa kuin kertoa ihmisille, jotka kuuntelevat. En tiedä,
miksi niin on. Tahtoisitko kuulla sadun loppuun?

Taas Becky oli sanattomana.

-- Minäkö saisin kuulla? hän vihdoin sopersi. -- Aivan niin kuin olisin
joku oppilaista? Saisinko kuulla prinssistä -- ja pienistä valkoisista
merenlapsista, jotka uiskentelivat ja naureskelivat ja joilla oli --
tähtiä hiuksissa?

Saara nyökkäsi.

-- Pelkään, ettei sinulla nyt ole aikaa kuunnella satua, hän virkkoi,
-- mutta jos sanot, mihin aikaan tulet siivoamaan minun huoneitani,
niin koetan olla täällä silloin, ja kerron sinulle vähän joka päivä,
kunnes pääsemme sadun loppuun. Se on aika pitkä, ja minä lisään siihen
yhä jotakin uutta.

-- En välitä siitä, että hiiliastia on raskas, enkä siitäkään, mitä
keittäjä minulle tekee, kuiskasi Becky hartaasti, -- jos saan ajatella
tätä.

-- Tietysti saat, vakuutti Saara. -- Kerron sinulle kaikesta.

Kun Becky laskeutui portaita, ei hän enää ollut sama Becky, joka oli
hilannut niitä ylös raskasta hiilitaakkaa. Hänellä oli palanen kakkua
taskussaan, ja hän oli saanut ravintoa ja lämpöä enemmänkin kuin sen,
minkä kakku ja tuli hänelle antoivat. Jokin muu oli häntä lämmittänyt
ja ravinnut, ja sen oli Saara tehnyt.

Kun Becky oli mennyt, Saara istahti mielipaikalleen pöydänreunalle. Hän
nojasi jalkojaan tuoliin, kyynärpäitään polviinsa ja leukaansa käsiinsä.

-- Jos olisin prinsessa -- oikea prinsessa, hän mutisi, -- voisin antaa
lahjoja ihmisille. Mutta vaikka vain kuvittelen olevani prinsessa,
voin kuitenkin keksiä heille jotakin pientä hauskuutta. Tämäntapaista
kuin nyt. Olihan Becky niin onnellinen. Aivan kuin olisi saanut suuren
lahjan. Tahdon kuvitella, että annan lahjoja joka kerran, kun voin
tehdä ihmisille jotakin, josta he pitävät. Kuvittelen antavani lahjoja.



TIMANTTIKAIVOKSET


Vähän aikaa tämän jälkeen tapahtui jotakin, mikä herätti suurta
mielenkiintoa. Ei yksin Saara kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan koko
koulu, ja siitä puhuttiin monta viikkoa vielä jälkeenpäin.

Kapteeni Crewe oli kerran kirjeessään kertonut erittäin
mielenkiintoisen jutun. Eräs hänen ystävänsä ja entinen koulutoverinsa
oli aivan odottamatta käynyt Intiassa tervehtimässä häntä. Tämä omisti
suuren maa-alueen, josta oli löydetty timantteja, ja kaivoksissa
työskenneltiin parastaikaa. Jos kaikki kävisi, niin kuin oli syytä
otaksua, hänestä tulisi niin suurten rikkauksien omistaja, että
päätä huimasi niitä ajatellessakin. Koska hän oli hyvin kiintynyt
lapsuudenystäväänsä, hän oli tarjonnut tälle tilaisuuden päästä
rikkauksista osalliseksi rupeamalla osakkaaksi liikeyritykseen.

Niin Saara ainakin oli ymmärtänyt hänen kirjeensä. Tosin ei mikään
muu liikeyritys, kuinka suurenmoinen tahansa, olisi herättänyt hänen
mielenkiintoaan eikä muidenkaan koululaisten, mutta timanttikaivokset!
-- sehän oli aivan kuin "Tuhannesta yhdestä yöstä" otettua, eikä sen
vuoksi kukaan voinut pysyä välinpitämättömänä.

Saara kuvitteli ne loihdituiksi ja keksi satuja Ermengardelle ja
Lottielle maanalaisista sokkelokäytävistä, joiden seinät, lattia
ja katto olivat hohtokivien peitossa ja joissa tummaihoiset miehet
hakkasivat irti kiviä raskailla kaivoskoukuilla. Ermengarde oli
hyvin ihastunut kertomukseen, ja Lottie tahtoi joka ilta kuulla sen
uudelleen. Laviniaa harmitti! Hän sanoi Jessielle, ettei hän uskonut
sellaisia timanttikaivoksia olevankaan.

-- Minun äidilleni on timanttisormus, joka on maksanut neljäkymmentä
puntaa, hän sanoi, -- eikä se ole suinkaan suuri. Jos olisi oikein
kaivoksia täynnä timantteja, niin ihmiset tulisivat ihan naurettavan
rikkaiksi.

-- Kenties Saarasta tulee naurettavan rikas, hihitti Jessie.

-- Hän on naurettava olematta rikas, Lavinia sanoa sävähdytti.

-- Minä luulen, että sinä vihaat häntä, tuumi Jessie.

-- En suinkaan, Lavinia tiuskaisi. -- Mutta en usko olevan kaivoksia,
jotka olisivat täynnä timantteja.

-- Ihmistenhän täytyy kuitenkin saada timanttinsa jostakin, huomautti
Jessie ja kysyi uudelleen hihittäen: Tiedätkö, mitä Gertrude sanoo?

-- En, enkä siitä välitäkään, jos se koskee tuota siunattua Saaraa!

-- Häntä se juuri koskeekin. Hän on nyt keksinyt, että hän muka on
prinsessa. Sitä hän aina leikkii. Koulussakin. Hän sanoo oppivansa
läksynsä paremmin sillä tavalla. Hän tahtoisi, että Ermengardekin olisi
prinsessa, mutta Ermengarde sanoo olevansa liian lihava.

-- Hän onkin liian lihava, ja Saara liian laiha. Taaskin Jessie nauraa
hihitti.

-- Hän sanoo, ettei se riipu siitä, minkä näköinen on tai mitä omistaa.
Se riippuu vain siitä, mitä ajattelee ja tekee.

-- Kai meidän täytyy sanoa hänelle "teidän kuninkaallinen korkeutenne",
ilkkui Lavinia.

Päivän oppitunnit olivat päättyneet, ja tytöt istuivat takkavalkean
ääressä kouluhuoneessa ja viettivät aikaansa mielensä mukaan.

Lavinian puhuessa ovi avautui ja Saara tuli huoneeseen mukanaan Lottie,
jonka oli tapana seurata hänen kintereillään kuin pieni koira.

-- Tuossa hän on, tuo kamala penikka! kuiskasi Lavinia. -- Jos Saara
on häneen niin ihastunut, niin miksi ei hän sitten pidä häntä omassa
huoneessaan? Varmaankin hän rupeaa kirkumaan, ennen kuin on kulunut
viittäkään minuuttia.

Lottieta oli yhtäkkiä haluttanut leikkiä kouluhuoneessa, ja hän oli
pyytänyt "kasvatusäitiänsä" seuraamaan häntä sinne. Hän meni muutamien
pienokaisten seuraan, jotka leikkivät huoneen nurkassa.

Saara kiipesi ikkunakomeroon, avasi kirjan ja alkoi lukea. Kirjassa
kerrottiin Ranskan vallankumouksesta, ja pian hän oli syventynyt
kertomukseen Bastiljin vangeista. Nämä miehet olivat viettäneet niin
monta vuotta vankiluolissa, että kun heidän vapauttajansa päästivät
heidät ulos, heidän kasvonsa olivat melkein kokonaan pitkän tukan ja
parran peitossa, ja he olivat melkein unohtaneet, että oli maailmaa
heidän vankilansa ulkopuolella.

Hän oli kaukana kouluhuoneesta, eikä ollut suinkaan miellyttävää joutua
sinne takaisin, kun Lottie yhtäkkiä päästi kimakan ulvonnan. Saarasta
ei mikään ollut niin vaikeaa kuin malttaa mielensä, jos joku häiritsi
häntä, kun hän oli syventyneenä kirjoihin.

Hänen täytyi väkisin tukahduttaa ärtyisyyden tunne, kun hän pani pois
kirjansa ja hyppäsi alas sopestaan.

Lottie oli laskenut luikua lattialla, oli ärsyttänyt Laviniaa ja
Jessietä melullaan ja vihdoin kellahtanut kumoon ja satuttanut lihavan
polvensa. Hän huusi ja hyppeli keskellä ystävien ja vihollisten piiriä,
jotka milloin hyväilivät, milloin toruivat häntä.

-- Suu kiinni, irvisuu! Heti paikalla! komensi Lavinia.

-- Minä en ole irvisuu -- en ole irvisuu! valitti Lottie. -- Saara!

-- Jollei hän vaikene, niin neiti Minchin kuulee, sanoi Jessie.

Saara juoksi huoneen poikki, laskeutui polvilleen ja syleili Lottieta.

-- Kas niin, Lottie! hän sanoi. Lottie pieni, sinähän _lupasit_
Saaralle!

-- Hän sanoi, että minä olen irvisuu, nyyhkytti Lottie.

Saara hyväili häntä, mutta puhui totisella äänellä, jonka Lottie tunsi.

-- Jos sinä itket ja parut, niin sinusta tulee sellainen, pikku Lottie.
Sinähän lupasit!

Lottie muisti, että oli luvannut, mutta huusi vain kovemmin.

-- Minulla ei ole äitiä! hän julisti. -- Ei äitiä ollenkaan.

-- Onhan sinulla sentään, sanoi Saara ystävällisesti. -- Oletko
unohtanut? Etkö tiedä, että Saara on sinun äitisi? Etkö huoli Saaraa
äidiksesi?

Lottie painautui häntä vasten, ja hänen nyyhkytyksensä hiljenivät.

-- Tule ikkunakomeroon luokseni istumaan, jatkoi Saara, -- niin
kuiskutan sinulle sadun.

-- Kerrotko sinä? Lottie ihasteli lopettaen nyyhkytyksensä. Kerrotko
minulle -- timanttikaivoksista?

-- Timanttikaivoksista! tirskahti Lavinia. -- Ilkeä lellitelty penikka,
tahtoisin pieksää häntä!

Saara hyökkäsi äkisti ylös. Täytyy muistaa, että hän oli ollut
syventyneenä kertomukseen Bastiljista ja että hänen oli täytynyt
nopeasti palauttaa mieleensä kasvattinsa ja hoivata häntä. Hän ei ollut
enkeli, eikä suinkaan pitänyt Laviniasta.

-- Niin, hän sanoi kiivaasti, -- mutta minäpä tahtoisin pieksää sinua
-- mutta en nyt tee sitä kuitenkaan, hän lisäsi hilliten itsensä. --
Emmehän ole katulapsia. Olemme kylliksi vanhoja ymmärtääksemme.

Nyt sai Lavinia toivomansa tilaisuuden.

-- Niinpä niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne! hän virkkoi
ivallisesti. -- Mehän olemme luullakseni prinsessoja -- ainakin
eräs meistä. Koulun maineen pitäisi kohota korkealle nyt, kun neiti
Minchinillä on prinsessa oppilaana.

Saara juoksi hänen luoksensa. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut antaa
Lavinialle korvapuustin. Kenties hän aikoikin.

Hänen tapansa kuvitella kaikenlaista tuotti hänelle paljon iloa. Näistä
kuvitelmistaan hän ei kertonut koskaan sellaisille tytöille, joista
hän ei pitänyt. Uutta "keksintöään", että hän oli prinsessa, hän oli
pitänyt sydämenasianaan ja pelkäsi kovasti, että joku saisi siitä
vihiä. Hän oli pitänyt sitä salaisuutena, ja nyt Lavinia pilkkasi sitä
melkein koko koulun kuullen.

Hän tunsi veren kohoavan poskilleen ja suhisevan korvissaan. Mutta hän
hillitsi itsensä ajoissa.

Prinsessa ei saanut joutua raivon valtaan. -- Hänen kätensä vaipui
alas, ja hän seisoi hetkisen aivan hiljaa. Kun hän sitten puhui, hänen
äänensä oli levollinen ja vakava. Hänen päänsä oli pystyssä, ja kaikki
kuuntelivat häntä.

-- Se on totta, hän sanoi. -- Joskus kuvittelen olevani prinsessa
voidakseni koettaa käyttäytyä niin kuin prinsessa käyttäytyisi.

Lavinia ei voinut keksiä sopivaa vastausta. Monta kertaa hän oli
huomannut, ettei hän voinut löytää tyydyttävää vastausta joutuessaan
riitaan Saaran kanssa.

-- Vai niin, hän sanoi vihdoin. -- Toivon, ettet unohda meitä, kun
nouset valtaistuimelle.

-- En unohda, vastasi Saara ja katseli vaieten ja vakavasti Laviniaa,
joka näki parhaaksi kääntyä, tarttua Jessien käsivarteen ja poistua.

Tämän jälkeen ne tytöt, jotka kadehtivat Saaraa, sanoivat häntä
"Saara-prinsessaksi", kun milloin tahtoivat erikoisesti näyttää
halveksivansa häntä. Ne, jotka pitivät hänestä, käyttivät samaa
nimitystä hyväilynimenä.

Beckyn mielestä se oli Saaralle sopivin nimi, mitä koko maailmasta voi
löytyä. Tuttavuus, joka oli alkanut sinä sumuisena iltapäivänä, jolloin
hän oli säikähtyneenä herännyt mukavassa tuolissa, oli kehittynyt ja
kasvanut neiti Minchinin tietämättä siitä mitään.

Joskus Becky uskalsi viipyä vain muutaman minuutin valoisassa,
lämpöisessä huoneessa, jolloin tytöt saattoivat ainoastaan vaihtaa
muutaman sanan ja Saara pistää vain jonkin pienen lahjan Beckyn avaraan
taskuun.

Makupalojen etsiminen ja löytäminen ja kääriminen pieneen pakettiin
tuotti Saaralle uutta huvia. Kun hän oli kaupungilla kävelemässä tai
ajelemassa, hänen oli tapana tarkastella kauppojen ikkunoita. Kun hän
ensimmäisen kerran oli tuonut mukanaan kotiin kaksi pientä piirakkaa,
hän oli mielestään tehnyt oikein hyvän keksinnön. Beckyn silmät
loistivat ihastuksesta, kun hän näki ne.

Vähitellen Beckyltä alkoi tämän ylimääräisen kestityksen vaikutuksesta
hävitä alituinen näläntunne, eikä hiilikoppa tuntunut hänestä enää niin
sietämättömän raskaalta kuin ennen.

Ja vaikka se olikin aika raskas ja keittäjä pahalla tuulella, ja
vaikka työt, jotka sälytettiin Beckyn tehtäväksi, olivatkin raskaita,
niin olihan odotettavissa iltapäivän lohduttava hetki, toivo,
että Saara neiti olisi huoneessaan. Olisi hän ollut iloinen ilman
lihapiirakoitakin, kunhan vain sai nähdä Saaran.

Becky-poloinen oli joutunut koko elämänsä ajan raatamaan, ja hän tuskin
tiesi, mitä nauru olikaan. Saara sai hänet sekä hymyilemään että
nauramaan ja nauroi itse mukana, ja vaikkei kumpikaan heistä oikein
ymmärtänyt sitä, tämä nauru oli yhtä ravitsevaa kuin lihapiirakatkin.

Pari viikkoa ennen kuin Saara täytti yksitoista vuotta, hän sai
isältään kirjeen, jota kirjoittaessaan isä ei näyttänyt olleen yhtä
poikamaisen hyvällä tuulella kuin tavallisesti. Hän ei ollut oikein
terve, ja timanttikaivoksen aiheuttamat puuhat nähtävästi rasittivat
häntä liiaksi.

-- Katso, pikku Saara, hän kirjoitti, -- isäsi ei ole liikemies, ja
numerot ja asiakirjat vaivaavat häntä. Hän ei ymmärrä niitä ja kaikki
touhu tuntuu niin hankalalta. Jollei minulla olisi kuumetta, en
luultavasti pysyisi öisin valveilla heittelehtien vuoteellani puolelta
toiselle. Jos oma pikku emäntäni olisi täällä, luulen, että hän antaisi
minulle monta vakavaa, hyvää neuvoa. Antaisithan, pikku emäntäni?

Kapteeni Crewe oli leikillään sanonut Saaraa "pikku emännäkseen" tytön
pikkuvanhan käytöksen vuoksi.

Hän oli ryhtynyt suurenmoisiin valmisteluihin Saaran syntymäpäiväksi.
Muun muassa oli Pariisista tilattu uusi nukke, ja sen vaatetuksesta oli
pidetty erinomainen huoli.

Syntymäpäivää aiottiin viettää suurin juhlallisuuksin. Tarkoituksena
oli koristaa koulusali ja panna siellä toimeen illanvietto.

Laatikot ja lahjapaketit avattaisiin juhlallisesti, ja neiti Minchinin
yksityisissä huoneissa vietettäisiin loistavat juhlat.

Kouluhuone koristettiin rautatammen lehvistä sidotuilla seppeleillä,
pulpetit nostettiin pois, ja penkit peitettiin punaisella kankaalla ja
asetettiin seinäviereen ympäri huonetta.



VIELÄ KERRAN TIMANTTIKAIVOKSET


Iltapäivällä Saara astui koristettuun kouluhuoneeseen ensimmäisenä
oikein juhlasaatossa.

Neiti Minchin, joka oli sonnustautunut hienoimpaan silkkipukuunsa,
talutti häntä kädestä. Heitä seurasi miespalvelija kantaen rasiaa,
jossa uusi nukke oli, sisäkkö kantoi toista rasiaa, ja viimeisenä tuli
Becky kantaen kolmatta. Päivän kunniaksi hänellä oli puhdas esiliina ja
uusi myssy.

Saara olisi paljon mieluummin tahtonut tulla sisään niin kuin
tavallisesti, mutta neiti Minchin oli kutsunut hänet luokseen
huoneeseensa ja esittänyt hänelle toivomuksensa.

Sen vuoksi siis Saara talutettiin sisään näin suurenmoisella tavalla,
ja hän ujosteli vähän tullessaan huoneeseen, kun suuret tytöt
tuijottivat häntä tyrkkien toisiansa kyynärpäillään, ja pienet, jotka
istuivat riveissä, alkoivat kuiskia ja iloisesti liikahdella.

-- Hiljaa, nuoret neidit! varoitti neiti Minchin. -- James, pane
laatikko pöydälle ja ota kansi pois. Emma, pane rasiasi tuolille. --
Becky! hän sanoi sitten jyrkästi ja ankarasti.

Becky oli innoissaan aivan unohtanut itsensä ja nauroi Lottielle,
joka vääntelehti ihastuksissaan. Hän oli pudottaa rasiansa, sillä hän
säikähti paheksuvaa ääntä, ja kun hän pelästyneenä niiasi ikään kuin
anteeksi pyytäen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Lavinia ja
Jessie nauraa hihittivät.

-- Sinun ei sovi tirkistellä nuoria neitejä, torui neiti Minchin. --
Unohdat, miten on käyttäydyttävä. Pane rasia pois!

Becky totteli peloissaan ja riensi kiireesti ovelle.

-- Saatte mennä, ilmoitti neiti Minchin viitaten kädellään
palvelijoille.

-- Ettekö voisi sallia, neiti Minchin, sanoi Saara äkkiä, -- että Becky
saisi jäädä?

Se oli rohkea pyyntö. Neiti Minchin säpsähti hieman. Sitten hän otti
lornjenttinsa ja katseli Saaraa sangen kiihtyneenä.

-- Beckykö! hän huudahti. -- Mutta... Saara kulta!

-- Pyydän sitä, sillä tiedän, että hän mielellään tahtoisi nähdä
lahjat, selitti Saara. -- Hänhän on myös pieni tyttö.

-- Mutta Saara kulta! sanoi neiti Minchin nuhdellen... Beckyhän on
keittiötyttö, eivätkä sellaiset ole... eivät ole... pikkutyttöjä.

Hänen mieleensä ei tosiaankaan ollut koskaan juolahtanut ajatella heitä
pikku tyttöinä. Keittiötytöt olivat koneita, jotka pesivät astioita,
kantoivat hiilikoppia ja panivat tulen uuniin.

-- Mutta Becky on kuitenkin pikkutyttö! väitti Saara.

-- Ja minä tiedän, että hänellä olisi hauskaa. Olkaa hyvä ja antakaa
hänen jäädä -- koska on minun syntymäpäiväni.

Neiti Minchin vastasi hyvin arvokkaasti:

-- Koska pyydät sitä suosionosoituksena syntymäpäivänäsi --
niin jääköön. Rebecka, kiitä Saara neitiä hänen suuresta
ystävällisyydestänsä! Hän viittasi kädellään oven lähellä olevaan
nurkkaan.

-- Mene tuonne seisomaan! hän komensi. -- Ei liian lähelle nuoria
neitejä!

Becky niiasi ja kiitti ja meni hymyillen paikalleen. Hän ei välittänyt
siitä, missä hänen piti seisoa, oli vain onnellinen, kun sai
jäädä huoneeseen sen sijaan, että hänet olisi lähetetty keittiöön
astianpesuun näiden juhlien ajaksi.

-- Minulla on vähän sanomista teille, nuoret neidit, lausui neiti
Minchin selvitettyään kurkkuansa merkitsevällä tavalla.

-- Hän aikoo pitää puheen, kuiskasi joku tytöistä. -- Kunpa se olisi
lyhyt!

Saaraa ei tämä ollenkaan miellyttänyt. Koska juhla oli hänen
kunniakseen, oli otaksuttavaa, että puhekin koskisi häntä. Ei ole
miellyttävää seisoa kouluhuoneessa ja kuunnella puhetta, joka koskee
asianomaista itseään.

-- Te tiedätte, nuoret neidit, aloitti neiti Minchin, -- että rakas
Saara täyttää tänään yksitoista vuotta.

-- _Rakas_ Saara, mutisi Lavinia.

-- Useat teistäkin ovat täyttäneet yksitoista vuotta, mutta Saaran
syntymäpäivä on vähän erilainen kuin muiden pienten tyttöjen. Kun
hän tulee vanhemmaksi, hän saa periä suuren omaisuuden, ja hänen
velvollisuutensa on käyttää sitä ansiokkaalla tavalla. Kun hänen
isänsä, kapteeni Crewe, tuli hänen kanssaan tänne Intiasta ja jätti
hänet minun huostaani, hän sanoi minulle leikillisesti: "Pelkään, että
hänestä tulee hyvin rikas, neiti Minchin!" Minun vastaukseni kuului:
"Hänen kasvatuksensa minun koulussani tulee olemaan suurimmallekin
varallisuudelle kunniaksi." Saarasta on tullut paras oppilaani. Hänen
ranskankielentaitonsa ja tanssinsa tuottavat koululle kunniaa. Hänen
käytöksensä, joka on antanut teille aihetta sanoa häntä prinsessa
Saaraksi, on mallikelpoinen. Hän osoittaa herttaisuuttansa kutsumalla
teidät tähän illanviettoon. Minä toivon, että te pidätte arvossa hänen
auliuttansa. Minä toivon, että ilmaisette tyytyväisyytenne sanomalla
ääneen ja yhtaikaa: Kiitos, Saara!

Kaikki nousivat seisomaan, niin kuin he olivat tehneet tuona
ensimmäisenä aamuna, jonka Saara niin hyvin muisti.

-- Kiitos, Saara, he sanoivat, ja Lottie hyppeli innoissaan. Saara oli
hetkisen hiukan ujon näköinen. Hän niiasi -- niiasi sievästi.

-- Kiitos, hän sanoi, -- kun tahdoitte tulla tänne.

-- Hyvä, oikein hyvä todellakin! sanoi neiti Minchin hyväksyen. --
Juuri noin tekee oikea prinsessa, kun kansa taputtaa käsiään hänelle.
Ja nyt minä lähden, että voitte huvitella mielenne mukaan.

Kaikki syöksyivät rasioiden kimppuun. Saara kumartui yhden ääreen
ihastuneen näköisenä.

-- Tässä on kirjoja, sen tiedän!

Pikkulapset mutisivat pettymyksestä, ja Ermengarde oli aivan hämillään.

-- Lähettääkö isäsi sinulle kirjoja syntymäpäivälahjaksi? hän huudahti.
-- Silloin hän on yhtä ankara kuin minun isäni. Älä viitsi avata sitä
laatikkoa, Saara!

-- Minä pidän niistä, sanoi Saara nauraen, mutta meni suurimman
laatikon luo. Kun hän otti siitä "viimeisen nuken" -- niin kuin hän
sitä sanoi, koska ajatteli, ettei hän tästedes enää huolisi uusia,
lapset suorastaan huusivat riemusta.

-- Se on melkein yhtä suuri kuin Lottie, joku väitti hengästyneenä.

-- Tässä on sen matkalaukku, sanoi Saara. -- Avataan se ja katsotaan,
minkälaisia tavaroita siellä on.

Hän istuutui lattialle ja väänsi avainta. Lapset tunkeutuivat meluten
hänen ympärilleen, kun hän tutki, mitä matkalaukun eri osastot
sisälsivät. Eikä kouluhuoneessa ollut koskaan ennen ollut sellaista
hälinää kuin nyt.

Kaikenlaistapa matkalaukusta löytyikin: siinä oli pitsikauluksia,
silkkisukkia ja nenäliinoja, siellä oli jalokivilipas, jonka sisästä
löytyi kaula- ja otsakoriste, jotka näyttivät olevan oikeista
timanteista tehtyjä, siellä oli kylpy viittoja ja kävelypukuja, hattuja
ja viuhkoja.

Lavinia ja Jessiekin unohtivat olevansa liian suuria välittääkseen
nukeista, huudahtelivat ihastuksesta ja tarkastelivat kapineita.

Silloin neiti Amelia ilmestyi äkkiä huoneeseen.

-- Saara, hän sanoi, -- isäsi asiamies, herra Barrow, on tullut
tänne tapaamaan neiti Minchiniä. Hän tahtoo puhutella neiti
Minchiniä kahdenkesken, ja koska virvokkeet ovat kaikki hänen
vastaanottohuoneessansa, niin on parasta, että te kaikki tulette
nyt sinne viettämään juhlaanne, niin että sisareni voi pyytää herra
Barrow'n tänne kouluhuoneeseen.

Virvokkeita nauttimasta ei kukaan kieltäytynyt, milloin tahansa niitä
tarjottiinkin, ja monet silmät loistivat, kun lapset menivät huoneesta
jättäen "viimeisen nuken" istumaan tuolille keskelle komeuttaan.

Heti sen jälkeen neiti Minchin tuli huoneeseen. Häntä seurasi pieni,
kuivannäköinen, teräväpiirteinen herra. Neiti Minchin istuutui jäykän
arvokkaasti ja viittasi tuoliin.

-- Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra Barrow!

Herra Barrow ei heti istuutunut. Hänen huomionsa näkyi kiintyneen
"viimeiseen nukkeen" ja sitä ympäröiviin tavaroihin. Hän pani
silmälasit nenälleen ja tutki kaikkea hermostuneen paheksuvasti.

-- Syntymäpäivälahjoja sadan punnan arvosta! hän huomautti arvostellen,
-- yksitoistavuotiaalle lapselle! Mieletöntä tuhlausta!

Neiti Minchin oikaisihe loukkaantuneena.

-- Kapteeni Crewe on rikas, hän huomautti. -- Jo timanttikaivokset...

Herra Barrow kääntyi häneen päin.

-- Timanttikaivokset saattavat useammin perikatoon kuin rikkauteen. Kun
mies, joka ei itse ole liikemies, joutuu tekemisiin "rakkaan ystävän"
kanssa, olisi hänen paras pysytellä visusti erillään rakkaan ystävän
timanttikaivoksista ja kultakaivoksista, yleensä kaivoksista kuin
kaivoksista, joihin tuo rakas ystävä tahtoo käyttää hänen rahojansa.
Kapteeni Crewe vainaja...

Tässä keskeytti hänet neiti Minchinin läähätys.

-- Kapteeni Crewe vainaja! hän huudahti. -- Vainaja! Ette suinkaan aio
kertoa, että kapteeni Crewe on...?

-- Hän on kuollut, vastasi herra Barrow lyhyesti ja tylysti. -- Kuollut
liejukuumeeseen ja rahahuoliin. Liejukuume ei olisi tappanut häntä,
jollei hän olisi tullut hulluksi rahahuolista, eivätkä rahahuolet olisi
vieneet hänen henkeänsä, jollei hänellä olisi ollut liejukuumetta.
Kapteeni Crewe on kuollut!

Neiti Minchin vaipui tuoliinsa. Herra Barrow'n sanat tekivät hänet
levottomaksi.

-- Mitkä rahahuolet? hän kysyi. -- Mitkä? Mitkä?

-- Timanttikaivokset, herra Barrow vastasi, -- ja hyvä ystävä -- ja
vararikko.

Neiti Minchin oli tukehtumaisillaan.

-- Vararikko! hän läähätti.

-- Menetti jok'ainoan rovon. Nuorella kapteenilla oli liian paljon
rahaa. Rakas ystävä teki hullun yrityksen timanttikaivoksellaan. Hän
pani siihen kaikki rahansa ja kaikki kapteeni Crewen rahat myös.
Sitten rakas ystävä karkasi -- kapteeni Crewe makasi kuumeessa jo
silloin, kun sai tiedon tästä. Isku oli hänelle liian ankara. Hän
kuoli mielisairaana houraillen pikku tytöstään. Eikä häneltä jäänyt
penniäkään!

Nyt neiti Minchin ymmärsi, mistä oli kysymys, eikä hän ollut eläessään
saanut sellaista iskua. Yhtäkkiä hän menettäisi parhaimman oppilaansa
ja parhaimman suosijansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut
rosvouksen ja pahoinpitelyn alaiseksi, ja hänen mielestään kapteeni
Crewe, Saara ja herra Barrow olivat kaikki yhtä moitittavia.

-- Onko tarkoituksenne, hän huudahti, -- sanoa minulle, ettei häneltä
jäänyt mitään? Ettei Saaralla ole lainkaan omaisuutta? Että lapsi on
kerjäläinen? Että hänet jätetään minulle köyhäinhoitolaisena eikä
perijättärenä?

Herra Barrow oli ovela liikemies ja piti parhaana viipymättä vapautua
kaikesta edesvastuusta.

-- Hän on tullut kerjäläiseksi, hän vastasi. -- Ja hän on jäänyt teidän
huostaanne -- koska hänellä ei tietääksemme ole ketään sukulaista koko
maailmassa.

Neiti Minchin tuijotti eteensä. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut
avata oven ja syöksyä ulos huoneesta keskeyttämään juhlallisuudet,
jotka jatkuivat meluavina ja riemuisina virvokkeiden ääressä.

-- Se on ennenkuulumatonta! Tyttö on parast'aikaa vierashuoneessani ja
pitää kutsuja minun kustannuksellani.

-- Jos hän pitää kutsuja, hän pitää ne teidän kustannuksellanne,
selitti herra Barrow levollisesti. -- Barrow & Skipworth ei vastaa
mistään. Harvoin on kenenkään miehen omaisuus täydellisemmin sulanut
olemattomiin. Kapteeni Crewe kuoli maksamatta meille viimeistä
laskuamme -- ja se lasku oli suuri.

Neiti Minchin kääntyi takaisin ovelta yhä enemmän kiihdyksissään. Asia
oli pahempi kuin kukaan olisi voinut uneksiakaan.

-- Pitipä tämän nyt sattua! hän huusi. -- Olin niin varma hänen
maksuistaan, että panin rahaa suorastaan naurettaviin asioihin tuon
lapsen vuoksi. Minä maksoin tuon naurettavan nuken ja sen naurettavan
eriskummallisen koristelun. Tytönhän piti saada mitä ikinä halusi.
Hänellä on vaunut ja ponihevonen ja kamarineito, ja kaikesta minä olen
maksanut sen jälkeen, kun sain viimeisen maksuosoituksen.

-- Paras on olla maksamatta mitään, jollette tahdo antaa lahjoja tuolle
nuorelle neitoselle, muistutti herra Barrow. -- Ei kukaan muista
teitä kuitenkaan. Hänellä ei ole pennin pyöreääkään, jota voisi sanoa
omakseen.

-- Mutta mitä minun pitää tehdä? kysyi neiti Minchin, ikään kuin hänen
mielestään herra Barrow'n ilmeinen velvollisuus olisi ollut järjestää
asia.

-- Siinä ei ole mitään tekemistä, sanoi herra Barrow ottaen nenältään
silmälasinsa ja pistäen ne taskuunsa.

-- Kapteeni Crewe on kuollut. Lapsi on rutiköyhä. Te olette hänestä
vastuussa. Te eikä kukaan muu.

-- Minä en ole hänestä vastuussa, en nyt enkä koskaan!

Neiti Minchin ihan kalpeni kiukusta. Herra Barrow kääntyi lähteäkseen.

-- Asia ei koske minua, hän sanoi välinpitämättömästi. -- Barrow &
Skipworth ei ole hänestä vastuussa.

-- Jos kuvittelette, että voitte tyrkyttää hänet minulle, niin
erehdytte suuresti! läähätti neiti Minchin. -- Minut on ryöstetty ja
petetty; minä heitän hänet kadulle!

Jollei hän olisi ollut niin raivoissaan, hän olisi pitänyt
varomattomana sanoa näin paljon. Hänelle tyrkytettiin lasta, joka oli
saanut kalliin kasvatuksen ja joka oli häntä aina harmittanut; hän
menetti kokonaan mielenmalttinsa.

Herra Barrow meni levollisena ovea kohti.

-- Minä en tekisi niin. Se ei näyttäisi hyvältä. Siitä syntyisi ikävä
juttu, josta juorupuheet saisivat vettä myllyynsä. Oppilas kadulle
ilman rahaa ja ilman ystäviä! Parempi on pitää tyttö ja käyttää häntä
hyödykseen, kun hän tulee vanhemmaksi.

-- Kyllä kai minä hänestä hyödyn! neiti Minchin huudahti katkerasti.

-- Siitä olen varma, sanoi herra Barrow hieman häijysti hymyillen. --
Hyvästi!

Hän poistui kumartaen ja painoi oven kiinni mennessään.

Neiti Minchin jäi seisomaan paikalleen useaksi minuutiksi tuijottaen
oveen.

Kohta sen jälkeen neiti Amelia avasi oven, mutta peräytyi säikähtyneenä
askelen huomatessaan neiti Minchinin muuttuneet, vihan vääristämät
kasvot.

-- Mitä on tapahtunut, sisar? hän kysyi.

-- Missä Saara Crewe on? vastasi neiti Minchin tylysti.

Neiti Amelia hämmästyi.

-- Saarako? hän kysyi änkyttäen. -- Hän on tietysti toisten lasten
kanssa sinun huoneessasi.

-- Mene sanomaan hänelle, että hän riisuu päältään tuon koristellun
hienon silkkipuvun ja pukeutuu mustaan, olipa se sopiva tai pieni. Nyt
tuli hänen koristelemisistaan loppu.

Silloin alkoi neiti Amelia väännellä lihavia käsiänsä ja itkeä.

-- Voi sisar! hän nyyhkytti. -- Voi, sisko, mitä on tapahtunut?

Neiti Minchin ei tuhlannut sanojaan.

-- Kapteeni Crewe on kuollut, hän aloitti. -- Kuollut jättämättä
penniäkään omaisuutta. Tuo lellitelty, pilattu haaveksiva lapsi on
jätetty köyhäinhoitolaisena huostaani. Satoja puntia olen tuhlannut
kaikenlaiseen turhuuteen hänen vuokseen, enkä saa pennyäkään takaisin.
Lopeta hänen naurettavat kutsunsa! Sano, että hän muuttaa leningin heti
paikalla!

-- Minäkö? läähätti neiti Amelia. -- Pi-pitääkö minun mennä sanomaan
se hänelle nyt?

-- Silmänräpäyksessä! kuului ankara vastaus. Äläkä istu siinä ja
tuijota kuin lehmä uutta konttia! Mene!

Neiti Amelia raukka oli tottunut siihen, että häntä sanottiin milloin
miksikin.

Hän hieroi nenäliinallaan silmänsä punaisiksi ja lähti huoneesta
uskaltamatta sanoa sanaakaan. Kun hänen vanhempi sisarensa oli sen
näköinen kuin nyt ja puhui niin kuin nyt, oli viisainta totella käskyä
napisematta.

Kun Saara muutamaa hetkeä myöhemmin tuli noudattaen neiti Minchinin
käskyä tämän luo, johtajatar oli ankaramman ja armottomamman näköinen
kuin koskaan ennen.

Jo silloin Saarasta tuntui, että syntymäpäiväjuhla oli joko uni tai
tapaus, joka oli vuosikausia sitten sattunut jonkun toisen tytön
elämässä.

Kaikki juhlan merkit oli jo poistettu; rautatammiseppeleet olivat
poissa, ja pulpetit ja penkit oli nostettu paikoilleen.

-- Sisar, oli neiti Amelia sanonut, -- merkillisempää lasta en
koskaan ole nähnyt. Hän on niin hiljainen. Kun kerroin hänelle, mitä
on tapahtunut, hän seisoi aivan rauhallisena ja katseli äänettömänä
minuun. Hänen silmänsä laajenivat laajenemistaan ja hän meni kalman
kalpeaksi. Kun olin lopettanut kertomukseni, hän seisoi tuokion hiljaa
tuijottaen, sitten hänen leukansa alkoi vapista, ja hän kääntyi, juoksi
ulos huoneesta ja portaita ylös. Toisista lapsista alkoivat useat
itkeä, mutta hän ei huomannut eikä kuullut muuta kuin mitä minä sanoin.
Minun oli oikein paha olla, kun en saanut mitään vastausta.

Ei kukaan muu kuin Saara itse tiennyt, mitä tapahtui hänen huoneessaan
sen jälkeen, kun hän oli juossut sinne ja sulkenut oven. Ei hän
itsekään muistanut muuta kuin että hän kulki edestakaisin ja toisti
toistamistaan aivan vieraalla äänellä:

-- Minun isäni on kuollut! Minun isäni on kuollut! Kerran hän seisahtui
Emilyn eteen, joka istui tuolissaan ja katseli häntä, ja huusi rajusti:

-- Emily! Kuuletko sinä? Kuuletko sinä -- isäni on kuollut! Hän on
kuollut Intiassa -- tuhannen peninkulman päässä täältä.

Kun hän neiti Minchinin käskyä noudattaen tuli vierashuoneeseen,
hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärillä oli
tummat renkaat. Hänen suunsa oli jäykistynyt, aivan kuin hän ei olisi
tahtonut ilmaista, miten hän oli kärsinyt ja yhä kärsi. Hän ei ollut
vähääkään sen ruusunvärisen perhoslapsen näköinen, joka oli leijaillut
koristetussa kouluhuoneessa aarteensa luota toisen luo. Hän oli kuin
mikäkin vieras, hylätty, melkein omituinen pieni olento.

Ilman Marietten apua hän oli pukenut ylleen kuluneen mustan
samettileningin. Se oli liian lyhyt ja liian ahdas, ja hänen hoikat
säärensä näkyivät pitkinä ja laihoina lyhykäisen hameen alta. Hän ei
ollut löytänyt mitään mustaa nauhaa, minkä vuoksi hänen paksut mustat
kiharansa olivat valtoiminaan hänen kasvojensa ympärillä ja tekivät
niiden kalpeuden silmiinpistäväksi. Toisella kädellään hän piti
rintaansa vasten painettuna Emilyä, jonka hän oli käärinyt mustaan
kangaspalaseen.

-- Pane nukke pois, sanoi neiti Minchin. -- Mitä varten sinä sitä tänne
kuljetat?

-- Ei, vastasi Saara, -- en tahdo panna sitä pois. Sehän on kaikki,
mitä omistan. Isä antoi sen minulle.

Hän oli aina saanut neiti Minchinin pahalle tuulelle, niin nytkin.
Hän ei ollut puheessaan epäkohtelias, vaan pikemminkin kylmän
levollinen, ja tätä hänen levollisuuttaan vastaan oli neiti Minchinin
vaikea taistella -- kenties sen vuoksi, että hän aikoi käyttäytyä
sydämettömästi ja epäinhimillisesti.

-- Tästä lähtien ei sinulla ole aikaa leikkiä nukkien kanssa, hän
sanoi. -- Sinun täytyy tehdä työtä ja edistyä, niin että voit olla
hyödyksi.

Saara katseli häntä vaiteliaana suurilla, ihmeellisillä silmillään.

-- Kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi, jatkoi neiti Minchin. -- Otaksun,
että neiti Amelia on selittänyt asian sinulle?

-- On, vastasi Saara. -- Isä on kuollut. Häneltä ei jäänyt yhtään
rahaa. Olen aivan köyhä.

-- Sinä olet kerjäläinen! neiti Minchin kirkui, ja hän kiukustui yhä
enemmän ajatellessaan, mitä kaikkea se merkitsi. -- Näyttää olevan
niin, ettei sinulla ole sukulaisia, ei kotia, eikä ketään, joka voisi
pitää sinusta huolta.

Saaran kalpeat laihat kasvot värähtivät, mutta hän vaikeni yhä.

-- Mitä sinä tuijotat? kysyi neiti Minchin tuimasti. -- Oletko niin
tyhmä, ettet ymmärrä? Minä sanon sinulle, että olet aivan yksin
maailmassa, ettei sinulla ole ketään, joka pitäisi sinusta huolta,
jollen minä tee sitä armeliaisuudesta.

-- Kyllä ymmärrän, vastasi Saara hiljaa, ja kuului siltä kuin hän olisi
kiivaasti nielaissut jotakin, mikä kohosi hänelle kurkkuun. Kyllä minä
ymmärrän.

-- Tuon nuken, sanoi neiti Minchin osoittaen komeaa syntymäpäivälahjaa,
joka oli lähellä tuolilla, -- tuon naurettavan nuken ja sen kalliit
koristukset -- olen minä maksanut!

Saara kääntyi tuoliin päin.

-- Olkaa hyvä ja ottakaa se sitten. Minä en tarvitse sitä.

Jos hän olisi kirkunut tai nyyhkyttänyt tai ollut säikähtyneen
näköinen, neiti Minchinillä olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä. Hän
oli nainen, joka tahtoi hallita ja tuntea valtansa, mutta nähdessään
Saaran pienet, kalpeat, tyynet kasvot ja kuullessaan hänen levollisen
äänensä hän tunsi mahtinsa joutuvan alakynteen.

-- Älä huoli ylpeillä. Siihen ei sinulla enää ole syytä. Sinä et enää
ole mikään prinsessa. Vaunusi ja ponihevosesi lähetetään pois --
kamarineitosi erotetaan palveluksestasi. Saat pukeutua vanhimpiin ja
huonoimpiin vaatteisiisi -- paremmat eivät sovi nykyiseen asemaasi.
Sinä olet Beckyn vertainen, ja sinun täytyy tehdä työtä hankkiaksesi
elatuksesi.

Yllätyksekseen hän huomasi heikon valonpilkahduksen lapsen silmissä,
helpotuksen merkin.

-- Saanko tehdä työtä? kysyi Saara. -- Jos minä voin tehdä työtä, niin
ei tunnu yhtä vaikealta. Mitä minä saan tehdä?

-- Saat tehdä kaikkea, mihin sinua käsketään! Sinä olet sangen
ymmärtäväinen lapsi, ja sinun on helppo oppia. Sinä puhut sujuvasti
ranskaa; ja saat olla apuna pienten lasten hoidossa.

-- Saanko minä? huudahti Saara. -- Voi, saanhan minä! Minä pidän niin
paljon pienistä lapsista, ja he pitävät minusta.

-- Älä puhu joutavia, että ihmiset muka pitävät sinusta, tiuskaisi
neiti Minchin. -- Tulee sinulle muutakin tekemistä kuin pienten
opettamista. Saat juosta asioilla ja auttaa sekä keittiössä että
kouluhuoneessa. Jollen ole sinuun tyytyväinen, niin lähetän sinut pois.
Muista se! Mene nyt!

Saara seisoi hetkisen hiljaa ja katseli neiti Minchiniä. Hänestä tuntui
niin kummalliselta ja hänen mielessään liikkui syviä ja ihmeellisiä
ajatuksia. Sitten hän kääntyi lähteäkseen huoneesta.

-- Seisahdu! sanoi neiti Minchin. -- Etkö aio kiittää minua?

Saara seisahtui, ja hänestä tuntui vielä omituisemmalta.

-- Mistä? hän kysyi.

-- Hyvyydestäni sinua kohtaan, vastasi neiti Minchin. -- Hyvyydestäni,
kun annan sinulle kodin.

Saara kulki pari askelta lähemmäksi neitiä. Hänen pieni rintansa
kohosi ja laski, ja hän puhui vieraalla, ankaralla, kaikkea muuta kuin
lapsellisella äänellä:

-- Te ette ole hyvä; te _ette_ ole hyvä, eikä tämä ole _mikään_ koti.

Ja hän juoksi ulos huoneesta, ennen kuin neiti Minchin ennätti estää
tai tehdä muuta kuin seisoa ja tuijottaa vihasta mykkänä.

Saara kiipesi hitaasti portaita, mutta hänen henkeään ahdisti, ja hän
painoi Emilyä lujasti rintaansa vasten.

Hän aikoi mennä huoneeseensa, heittäytyä pitkäkseen suurelle
tiikerintaljalle, painaa poskensa pedon täytettyä päätä vasten ja
miettiä, miettiä, miettiä.

Mutta samassa kun hän pääsi välikäytävään, neiti Amelia tuli hänen
huoneestaan, pani oven kiinni ja asettui hermostuneen näköisenä sen
eteen seisomaan. Asia oli niin, että hän salaa häpesi sitä, mihin häntä
oli käsketty.

-- Sinä... sinä et saa mennä sinne, hän änkytti.

-- Vai en saa? huudahti Saara peräytyen askelen taaksepäin.

-- Se ei ole enää sinun huoneesi, sanoi neiti Amelia punastuen hiukan.

Saara ymmärsi heti. Hän ymmärsi, että tämä oli sen muutoksen alkua,
josta neiti Minchin oli puhunut.

-- Missä minun huoneeni on? hän kysyi.

-- Saat maata Beckyn huoneen vieressä ullakkohuoneessa.

Saara tiesi missä se oli. Becky oli puhunut ullakkohuoneesta. Hän
kääntyi ja kiipesi vielä kahdet portaat ylös.

Kun hän saapui ullakkohuoneen ovelle ja avasi sen, hän tunsi ahdistusta
mielessään.

Hän painoi oven kiinni, asettui sitä vasten seisomaan ja katseli
ympärilleen.

Huone oli valkaistu, ja siinä oli viettävä katto. Väri oli likaista ja
lohkeillut pois monista paikoista. Takan ristikko oli ruostunut, ja
vanhassa rautasängyssä oli kova patja ja haalistunut peite.

Kattoikkunan alla, josta ei näkynyt muuta kuin kaistale harmaata
taivasta, oli vanha, rikkinäinen, punainen jakkara. Saara istuutui
sille.

Hän itki harvoin eikä hän itkenyt nytkään. Hän asetti Emilyn
polvelleen, painoi päänsä sitä vasten, kietoi käsivartensa sen
ympärille ja istui aivan hiljaa.

Jonkin ajan kuluttua kuului hiljainen koputus ovelta -- se oli niin
hiljainen ja nöyrä, ettei hän sitä ensin kuullut eikä havahtunut
mietteistään, ennen kuin ovi ujosti avattiin, ja näkyviin tulivat
itkettyneet kasvot.

Ne olivat Beckyn kasvot. Becky oli varkain itkenyt tuntikausia ja
hieronut silmiään astialiinalla, niin että hän oli sangen kummallisen
näköinen.

-- Voi, neiti! hän sanoi kuiskaten. -- Saanko minä -- sallitteko te,
että tulen sisään?

Saara kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän koetti hymyillä, mutta ei
jaksanut. Hän ojensi kätensä ja sanoi nyyhkyttäen:

-- Voi, Becky, sanoinhan sinulle kerran, että olimme aivan samanlaisia
-- kaksi pientä tyttöä vain. Nyt näet, kuinka totta se on. Nyt ei ole
mitään eroa. Minä en ole enää mikään prinsessa.

Becky juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä
rintaansa vasten, polvistui hänen viereensä ja nyyhkytti kiintymyksestä
ja surusta.

-- Kyllä, neiti, prinsessa te olette, hän sanoi murtuneella äänellä.
-- Vaikka tapahtuisi mitä tahansa -- niin, mitä tahansa -- te olette
kuitenkin prinsessa -- eikä mikään voi muuttaa sitä.



ULLAKKOHUONEESSA


Saara ei koskaan voinut unohtaa ensimmäistä yötä, jonka hän vietti
ullakkohuoneessa. Hän kärsi silloin surua ja sieluntuskia, joista hän
ei koskaan puhunut kenellekään. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä.
Oli tosiaankin hyvä, että vieras ympäristö kiinnitti hänen huomionsa
puoleensa, kun hän valveilla makasi pimeässä. Oli kenties myös hyvä,
että hänen oli pakko muistaa ruumiillisia asioita, sillä muuten hänen
olisi ollut mahdoton kestää sieluntuskaansa. Mutta yön kuluessa hän
tuskin muisti, että hänellä oli ruumista tai ylipäänsä mitään muuta,
sillä hän muisti vain yhden asian.

-- Isä on kuollut! hän kuiskaili alituiseen itseksensä. -- Isä on
kuollut!

Vasta kauan perästäpäin hän muisteli, että hänen vuoteensa oli ollut
kova, että hän oli heittelehtinyt kyljeltä toiselle löytääkseen paikan,
jossa voisi levähtää, että pimeys tuntui hänestä sankemmalta kuin
koskaan aikaisemmin ja että tuuli ulvoi katolla savupiipuissa aivan
kuin joku olisi valittanut. Mutta vieläkin pahemmalta tuntui melu ja
rapina ja vinkuminen seinissä ja lattianraoissa. Hän tiesi, mitä se
merkitsi, sillä Becky oli kertonut siitä. Se merkitsi sitä, että rotat
ja hiiret siellä mellastivat ja tappelivat. Pari kertaa hän myös kuuli
teräväkyntisten käpälien kiitävän yli lattian, ja muisti perästäpäin,
kuinka hän vavisten nousi vuoteessaan istumaan ja laskeutuessaan
takaisin makuulle veti peitteen päänsä yli.

Muutos hänen elämässään ei tapahtunut vähitellen, vaan se tuli yhtäkkiä.

Hänen täytyy aloittaa niin kuin hänen on jatkaminenkin, neiti Minchin
sanoi neiti Amelialle. Hänen täytyy heti oppia ymmärtämään, mikä häntä
odottaa.

Mariette oli lähtenyt talosta seuraavana aamuna. Kun Saara meni
entisen huoneensa ohi, hän näki vilahdukselta avonaisesta ovesta, että
kaikki oli siellä muutettu uuteen kuntoon. Hänen koruesineensä ja
ylellisyystavaransa oli viety pois, ja huone oli järjestetty uudelle
oppilaalle.

Tullessaan alas aamiaiselle hän näki, että hänen paikallaan neiti
Minchinin vieressä istui Lavinia. Saara huomasi, että neiti Minchin
puhui hänelle kylmästi:

-- Saat aloittaa uudet velvollisuutesi menemällä nuorempien lasten
luo pienempään pöytään. Sinun pitää katsoa, että he ovat hiljaa,
käyttäytyvät hyvin eivätkä tahraa pöytäliinaa. Sinun olisi pitänyt olla
aikaisemmin täällä. Lottie on jo kaatanut teekuppinsa.

Tällainen oli alku, ja päivä päivältä Saaran tehtävät lisääntyivät.
Hän opetti nuorimmille lapsille ranskaa ja kuulusteli heidän läksynsä.
Tämä oli helpoin hänen tehtävistään. Huomattiin, että hän voi olla
hyödyksi monella tavalla. Hänet saattoi lähettää asioille mihin aikaan
ja millä ilmalla tahansa. Hänet sai käskeä tekemään, mitä toiset olivat
laiminlyöneet. Keittäjä ja sisäkkö ottivat neiti Minchinistä esimerkkiä
ja melkein nautinnokseen komensivat "penikkaa", josta kauan oli pidetty
suurta melua. Heitä ei voinut sanoa kunnon palvelijoiksi, eivätkä he
olleet hyviä, eivät tavoiltaan eivätkä mielenlaadultaan. Aina heillä
piti olla joku, jota he voivat syyttää.

Kahtena ensimmäisenä kuukautena Saara luuli, että hän koettamalla tehdä
tehtävänsä mahdollisimman hyvin ja ottamalla vastaan moitteet vaieten
voisi saada lempeämmiksi nuo ihmiset, jotka pakottivat hänet niin
ankaraan työhön. Ylpeydessään hän tahtoi, että he näkisivät, kuinka hän
koetti ansaita elatuksensa ja olla ottamatta vastaan almuja.

Mutta aikaa myöten hän huomasi, ettei kukaan heltynyt, ja kuta
kerkeämpi hän oli tekemään mitä käskettiin, sitä enemmän sisäkkö
komensi ja vaati ja sitä enemmän riitaisa keittäjä torui häntä.

Jos hän olisi ollut vanhempi, neiti Minchin olisi antanut hänen
opettaa suurempia tyttöjä, sillä olisihan häneltä silloin säästynyt
yhden opettajan palkka, mutta niin kauan kuin hän oli lapsi ja
näytti lapselta, hänestä oli suurempi hyöty asiatyttönä. Tavallinen
asiatyttö ei olisi ollut yhtä reipas ja luotettava. Saaralle saattoi
uskoa toimeksi vaikeita monimutkaisiakin asioita. Hän saattoi mennä
laskujakin maksamaan. Sitä paitsi hän osasi tomuuttaa huoneen hyvin ja
asettaa kaikki paikoilleen.

Hänen omat oppituntinsa kuuluivat menneeseen aikaan. Hänelle
ei opetettu mitään, ja vasta pitkän kiireisen päivän jälkeen,
kun hän oli juossut jokaisen käskystä sinne ja tänne, hänelle
annettiin vastahakoisesti lupa mennä vanhoine kirjoinensa tyhjään
kouluhuoneeseen, jossa hän luki yksinään myöhään illalla.

-- Jollen kertaa, mitä olen oppinut, unohdan kenties kaiken, hän
tuumi itseksensä. -- Minähän olen melkein astiainpesijä, ja jos
olen sellainen astiainpesijä, joka ei tiedä mitään, minusta tulee
samanlainen kuin Becky parka.

Miltei merkillisintä Saaran uudessa olossa oli hänen muuttunut
suhteensa oppilaisiin. Sen sijaan että häntä ennen oli pidetty
tavallaan kuninkaallisena henkilönä, häntä nyt tuskin hyväksyttiin
heidän joukkoonsa. Hän oli aina niin touhussa, että hänellä tuskin oli
tilaisuutta puhua heidän kanssaan, eikä hän voinut olla huomaamatta,
että neiti Minchin näki mieluummin hänen pysyttelevän erillään niistä,
jotka kuuluivat kouluhuoneeseen.

-- En tahdo, että hän on tuttavallinen ja juttelee toisten lasten
kanssa, sanoi tuo arvoisa nainen. -- Tytöt kuuntelevat mielellään
toisten valituksia, ja jos hän alkaa kertoa runollisia kertomuksia
itsestään, hänestä tulee pahoinpidelty sankaritar, ja lasten
vanhemmat saavat vääriä käsityksiä. Parempi, että hän elää erillään
olosuhteittensa mukaan. Minä annan hänelle kodin, enempää ei hän voi
minulta odottaa.

Saara ei odottanut paljoa ja oli aivan liian ylpeä koettaakseen olla
yhä edelleen tuttavallinen tovereilleen, jotka eivät näyttäneet
tietävän, miten suhtautua häneen. Neiti Minchinin oppilaat olivat
nimittäin hitaita käsittämään ja mielikuvitusta vailla. He olivat
tottuneet rikkauteen ja mukavuuteen. Kun Saaran puvut kuluivat ja
kävivät yhä lyhyemmän ja kummallisemman näköisiksi ja kun hänen
kenkänsä menivät rikki ja hän kantoi kaupungilta korilla kotiin
maustetavaroita, heistä alkoi tuntua melkein kuin he olisivat
puhutelleet palvelijaa keskustellessaan hänen kanssaan.

-- Kuinka voi ajatella, että hän on sama tyttö, joka omisti
timanttikaivoksia! huomautti Lavinia. -- Häntä on surkea katsella.
Ja kummallisempi hän on kuin koskaan ennen. En ole juuri milloinkaan
pitänyt hänestä, mutta hänen tapansa tarkastella toista puhumatta
mitään on sietämätön -- aivan kuin hän tahtoisi tunkea toisen läpi.

Saara ei koskaan kujeillut eikä sekaantunut toisten asioihin. Hän teki
työtä kuin juhta, riensi märkiä katuja kantaen myttyjä ja koreja,
teki parhaansa opettaakseen ranskaa lapsellisen huolimattomille
pikkulapsille; kun hänen vaatteensa kävivät kuluneiksi ja kehnoiksi,
hän sai kuulla, että hänen oli paras syödä ateriansa keittiön puolella.
Häntä kohdeltiin kerrassaan välinpitämättömästi, ja hän loukkaantui
sisimmässään ja kävi ylpeäksi, mutta ei koskaan kertonut kenellekään,
mitä tunsi ja ajatteli.

-- Sotilaat eivät valita, hänellä oli tapana ajatella hammasta purren.
-- Enkä minäkään aio valittaa. Tahdon kuvitella olevani sodassa.

Oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänen lapsensydämensä melkein olisi
voinut pakahtua, jollei olisi ollut kolmea henkilöä.

Ensimmäinen näistä, se on tunnustettava, oli Becky -- juuri Becky.
Ensimmäisestä ullakolla vietetystä yöstä alkaen Saaraa oli lohduttanut
suuresti tieto, että toisella puolella seinää, jonka lokeroissa rotat
tappelivat ja vinkuivat, oli toinen nuori ihmisolento. Ja seuraavina
öinä tämä lohdutuksen tunne kasvoi.

Harvoin heillä oli tilaisuutta päivän kuluessa jutella
keskenään. Kummankin täytyi pitää huoli askareistaan, ja jokaista
juttelemisyritystä olisi pidetty laiskottelemisen haluna ja ajan
hukkana.

Mutta jo ennen päivän valkenemista Becky tavallisesti hiipi Saaran
koppiin napittamaan hänen pukuaan ja muutenkin auttamaan häntä, ennen
kuin itse meni alas laittamaan valkeaa keittiön uuniin. Ja kun tuli
ilta, Saara kuuli aina nöyrän koputuksen, joka merkitsi sitä, että
hänen kamarineitonsa oli valmis auttamaan, jos hänen apuaan tarvittiin.

Ensimmäisinä viikkoina Saara suri niin, ettei hän voinut puhua, minkä
vuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin he alkoivat tavata
toisiaan useammin ja käydä toistensa luona. Beckyn sydän sanoi hänelle,
että oli parasta jättää sureva rauhaan.

Toinen lohduttavassa kolmikossa oli Ermengarde, mutta merkillisiä
asioita tapahtui, ennen kuin Ermengarde löysi sijansa siinä.

Kun Saara taas rupesi tajuamaan elämää ympärillään, hän huomasi
unohtaneensa kokonaan Ermengarden olemassaolon. He olivat aina olleet
ystäviä, vaikka Saara oli mielestään useampia vuosia vanhempi.
Ei voinut kieltää, että Ermengarde oli yhtä typerä kuin Saaraan
kiintynyt. Hän turvautui Saaraan yksinkertaisena ja avuttomana; hän
tuli läksyineen Saaran luo saadakseen apua, hän kuunteli jokaista
hänen sanaansa ja aneli alituisesti, että Saara kertoisi satuja. Mutta
hänellä ei itsellään ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa ja hän
inhosi kirjoja sanomattomasti. Oikeastaan hän ei ollut sellainen, joita
surun valtaamana muistetaan, joten Saara unohti hänet.

Vielä helpompi oli unohtaa hänet sen vuoksi, että hän oli matkustanut
kotiinsa muutamiksi viikoiksi. Kun hän tuli takaisin, hän ei nähnyt
Saaraa pariin viikkoon, ja kun hän tapasi tämän ensimmäisen kerran,
Saara tuli häntä vastaan käytävässä syli täynnä vaatteita, jotka hänen
piti viedä korjattavaksi. Saara itse oli jo saanut oppia korjaamaan
niitä. Hän oli kalpea ja muuttunut ja pukeutuneena kummalliseen,
pieneksi käyneeseen pukuun.

Ermengarde oli liian typerä suoriutuakseen kunnialla sellaisesta
tilanteesta. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Hän tiesi, mitä
oli tapahtunut, mutta ei koskaan ollut voinut kuvitella Saaraa tuon
näköiseksi -- hänhän oli niin kummallinen ja köyhä, melkein kuin
palvelustyttö. Hän tunsi itsensä aivan onnettomaksi eikä voinut muuta
kuin naurahtaa lyhyesti ja huudahtaa ajattelemattomasti tarkoittamatta
mitään:

-- Kas Saara! Sinäkö se olet?

-- Niin olen, sanoi Saara punastuen.

Hän piti vaatekantamusta sylissään tukien sitä leuallaan. Hänen
rehellisessä katseessaan oli jotakin, mikä sai Ermengarden vielä
enemmän hämilleen. Hänestä tuntui, että Saarasta oli tullut aivan
toinen tyttö ja ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut häntä. Kenties
tämä oli niin muuttunut siksi, että hän yhtäkkiä oli tullut köyhäksi ja
että hänen täytyi korjata vaatteita ja tehdä työtä niin kuin Becky.

-- Voi! hän änkytti. -- Kuinka -- kuinka sinä jaksat?

-- En tiedä, vastasi Saara. -- Entä sinä itse?

-- Minä olen -- minä voin aivan hyvin, sanoi Ermengarde ujostellen. Sen
jälkeen hän koetti sanoa jotakin soveliaampaa. -- O -- oletko sinä --
hyvin onneton? hän kysyi kiireesti.

Silloin Saara ymmärsi Ermengardea väärin. Hänen sydänparkansa oli aivan
pakahtua, ja hän ajatteli, että kun joku on noin typerä, niin on paras
poistua hänen luotaan.

-- Mitä luulet? hän vastasi tiukasti. -- Luuletko, että olen hyvin
onnellinen?

Ja hän lähti tiehensä puhumatta muuta.

Vähitellen Saara huomasi, että hän surunsa vuoksi oli unohtanut, että
Ermengarde raukka aina oli kömpelö, ja kuta enemmän hän tarkoitti hyvää
sitä typerämpi hän oli.

-- Hän on samanlainen kuin muutkin, oli Saara ajatellut. -- Hän ei
tahdo puhua minun kanssani. Hän tietää, ettei kukaan enää puhuttele
minua.

Ja siten oli monta viikkoa aivan kuin juopa heidän välillään. Jos
he joskus sattumalta tapasivat toisensa, Saara katsoi syrjään. Ja
Ermengarde jäykistyi ja meni yhä nolommaksi eikä voinut puhua. Joskus
he ohimennen nyökkäsivät toisilleen, mutta joskus he eivät edes
tervehtineet.

-- Jollei hän mielellään puhu minun kanssani, ajatteli Saara, minun on
paras väistyä hänen tieltään. Neiti Minchin tekee sen minulle helpoksi.

Neiti Minchin teki sen niin helpoksi, että he pian eivät ollenkaan
nähneet toisiaan. Pian ruvettiin huomaamaan, että Ermengarde oli
entistä typerämpi ja että hän näytti toivottomalta ja onnettomalta.
Hänen oli tapana kyyristyä penkille ikkunakomeroon ja äänetönnä
tuijottaa ikkunasta ulos. Kerran Jessie ohi kulkiessaan tarkasteli
Ermengardea uteliaasti.

-- Mitä sinä itket, Ermengarde? hän kysyi.

-- En minä itke, vastasi Ermengarde hiljaa epävarmalla äänellä.

-- Kyllä sinä itket, väitti Jessie. -- Nenääsi pitkin vieri juuri suuri
kyynel.

-- Entä sitten? Olen pahoilla mielin, eikä kenenkään tarvitse siitä
välittää.

Hän käänsi Jessielle selkänsä, otti nenäliinansa ja kätki kasvonsa
siihen.

Samana iltana Saara meni tavallista myöhemmin ullakkokoppiinsa. Häntä
oli pidetty työssä yli sen ajan, jolloin oppilaat panivat maata,
ja sitten hän oli mennyt kouluhuoneeseen lukemaan. Kun hän kiipesi
portaita huoneeseensa, hän ihmeekseen näki oven raosta valoa.

-- Eiväthän siellä tavallisesti käy muut kuin minä, mutta joku on
sytyttänyt kynttilän.

Joku oli todellakin sytyttänyt kynttilän, eikä se palanut siinä
kynttilänjalassa, jonka Saara oli saanut keittiöstä käytettäväkseen,
vaan sellaisessa kynttilänjalassa, joka kuului alakerran
makuuhuoneisiin. Ja rikkinäisellä jakkaralla istui joku, jolla oli yllä
ryppyinen yöpaita ja punainen liina. Se oli Ermengarde.

-- Ermengarde! huudahti Saara. Hän ällistyi niin, että miltei pelkäsi.
-- Sinulle tulee tästä ikävyyksiä.

Ermengarde nousi horjuen jakkaralta. Hän laahusti yli lattian liian
isoissa tohveleissaan. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat punaiset
itkusta.

-- Tiedän, että tulee ikävyyksiä -- jos tämä tulee ilmi, hän myönsi. --
Mutta en välitä siitä -- en välitä siitä hituistakaan. Voi, Saara, ole
kiltti ja puhu minulle. Mitä sinä ajattelet? Miksi et enää pidä minusta?

Saara tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa kuullessaan Ermengarden äänen.
Tämä puhui niin yksinkertaisesti ja liikuttavasti aivan kuin entinen
Ermengarde, joka oli pyytänyt, että he olisivat "parhaita ystäviä".
Tuntui siltä, että hän ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli näyttänyt
tarkoittavan viime viikkoina.

-- Minä pidän sinusta, vastasi Saara. -- Mutta ajattelin -- sillä
kaikkihan on nyt toisin. Minä luulin, että sinäkin olit muuttunut.

Ermengarde avasi itkettyneet silmänsä.

-- Sinähän olit muuttunut! hän huudahti. -- Sinä et tahtonut
puhua minulle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä. Sinä olit aivan
toisenlainen, kun minä tulin takaisin.

Saara mietti hetkisen. Hän huomasi erehtyneensä.

-- Minä olen muuttunut, vaikken sillä tavalla kuin sinä luulet. Neiti
Minchin ei tahdo, että minä puhun tyttöjen kanssa. Useimmat heistä
eivät liioin tahdo puhua minun kanssani. Ajattelin, että sinä kenties
et myöskään tahtoisi. Ja sen vuoksi koetin väistää sinua.

-- Voi Saara! Ermengarde melkein vaikeroi epätoivoissaan. He katsoivat
vielä kerran toisiinsa ja juoksivat toistensa syliin, ja Saaran
pieni musta pää nojasi muutaman minuutin punaisen liinan peittämää
olkapäätä vasten. Ermengarde katseli ihastuksissaan noita merkillisiä,
suurisilmäisiä kasvoja.

-- En voinut kestää kauemmin, hän toimitti. -- Luulen, että sinä voit
elää ilman minua, Saara, mutta minä en voinut elää ilman sinua. Minä
olin melkein kuin kuollut. Ja tänä iltana, kun makasin itkien peitteen
alla, päätin yhtäkkiä hiipiä ylös sinun luoksesi ja pyytää, että
olisimme ystäviä taas.

-- Sinä olet kiltimpi kuin minä! Minä olin liian ylpeä pyrkiäkseni
uudelleen ystäväksesi. Kun koettelemukset tulivat, näyttivät ne, niin
kuin näet, etten minä ole mikään kiltti lapsi. Pelkäsin, että niin
kävisi. Kenties -- Saara rypisti otsaansa pikkuvanhasti -- ne ovat
minua kohdanneet juuri sen vuoksi.

-- Minä en voi nähdä niissä mitään hyvää, sanoi Ermengarde rohkeasti.

-- En minäkään, jos sanon totuuden, myönsi Saara rehellisesti. -- Mutta
otaksun, että koettelemuksista voi olla jotakin hyötyä, vaikkemme sitä
huomaakaan.

Ermengarde katseli ympärilleen melkein pelokkaan uteliaasti:

-- Saara, luuletko, että voit kestää täällä asumista? Saara katseli
myös ympärilleen.

-- Jos kuvittelen, että täällä on aivan toisenlaista, voin kestää, hän
vastasi. -- Tai jos kuvittelen, että tämä kaikki on satua.

Hän puhui hitaasti. Hänen mielikuvituksensa alkoi elää. Se ei ollut
elänyt kertaakaan hänen kokemansa suuren surun jälkeen. Hänestä oli
tuntunut siltä kuin ei hänellä olisikaan enää mielikuvitusta.

-- Onhan monella ollut huonompikin asunto. Ajattele Monte Criston
kreiviä Ii-linnan vankiluolissa. Ja ajattele Bastiljia!

-- Bastiljia, Ermengarde puoleksi kuiskasi katsellen Saaraa ikään kuin
lumottuna. Hän muisti Ranskan vallankumouksesta kertomukset, jotka
Saaran oli onnistunut kuvittelutaidollaan opettaa hänelle. Ei kukaan
muu kuin Saara olisi voinut tehdä sitä.

Saaran silmiin syttyi tuttu hehku.

-- Niin! hän sanoi käsivarret polvien ympäri kierrettyinä. -- Tässä
paikassa on hyvä kuvitella. Minä olen Bastiljin vanki. Olen ollut
täällä vuosikausia, äärettömän kauan, ja kaikki ovat unohtaneet minut.
Neiti Minchin on vanginvartija, ja Becky -- äkillinen valonvälähdys
lisäsi hehkua hänen silmissään -- Becky on viereisen kopin vanki.

Hän kääntyi Ermengardeen päin ja oli aivan entisen Saaran kaltainen.

-- Kuvittelen näin. Saan siitä paljon lohtua. Ermengarde heti sekä
innostui että pelästyi.

-- Ja kerrotko sitten minulle kaikesta? hän kysyi. -- Saanko minä
hiipiä tänne illalla, kun kaikki on hiljaista, ja kuulla, mitä sinä
olet päivän kuluessa keksinyt? Tuntuu siltä, kuin me olisimme parempia
ystäviä kuin koskaan ennen.

-- Niin kyllä, vastasi Saara nyökäyttäen päätään. -- Vastoinkäymiset
koettelevat ihmistä, ja minun vastoinkäymiseni ovat koetelleet sinua ja
näyttäneet, kuinka hyvä sinä olet.



TAASKIN LOTTIE


Kolmas Saaran ystävä oli Lottie. Pieni raukka, joka ei tiennyt mitään
suruista ja huolista ja joka oli hyvin hämillään nähdessään, millainen
muutos hänen kasvatusäitinsä elämässä oli tapahtunut. Hän oli kuullut
kerrottavan, että Saara oli kokenut merkillisiä asioita, mutta ei
voinut ymmärtää, minkä vuoksi hän oli niin muuttunut -- minkä vuoksi
hänellä oli vanha, musta puku ja minkä vuoksi hän tuli kouluhuoneeseen
ainoastaan opettamaan, sen sijaan että olisi istunut kunniapaikallaan
ja itse saanut opetella läksyjä.

Paljon oli kuiskuteltu pienokaisten kesken, kun huomattiin, ettei
Saara enää asunut niissä huoneissa, joissa Emily niin kauan oli ollut
näytteillä.

-- Oletko sinä nyt hyvin köyhä, Saara? hän oli viattomasti kysynyt
ensimmäisenä aamuna, jolloin hänen ystävänsä alkoi opettaa ranskaa
pikkulapsille. -- Oletko sinä yhtä köyhä kuin kerjäläinen? Hän pisti
palleroisen kätensä Saaran laihaan kouraan, ja hänen pyöreät silmänsä
olivat kyynelissä. -- Minä en tahdo, että sinä olet köyhä kuin
kerjäläinen.

Hän näytti rupeavan itkemään, mutta Saara ehätti lohduttamaan:

-- Kerjäläisellä ei ole asuntoa, mutta minulla on.

-- Missä sinä asut? jatkoi Lottie. -- Sinun huoneessasi asuu uusi
tyttö, eikä se ole enää kaunis.

-- Minä asun toisessa huoneessa.

-- Onko se kaunis? jatkoi Lottie. -- Minä tahdon mennä katsomaan.

-- Et saa jutella. Neiti Minchin katsoo meihin. Hän suuttuu, jos minä
annan sinun kuiskata.

Hän oli jo huomannut, että kaikki mitä tapahtui pantiin hänen syykseen.
Jos lapset olivat tarkkaamattomia, jos he juttelivat, jolleivät he
istuneet hiljaa, hän sai toruja.

Lottie oli kuitenkin itsepintainen. Jollei Saara tahtonut sanoa, missä
hän asui, pienokainen aikoi jollakin toisella tavalla ottaa selvän
asiasta. Hän puheli ikäistensä kanssa, kierteli vanhempien tyttöjen
seurassa ja kuunteli heidän puhettaan ja sai heidän huomaamattaan
erinäisiä tietoja, joiden johdosta hän lähti eräänä iltapäivänä
löytöretkelle. Hän kiipesi portaita, joiden olemassaolosta hänellä
ei ennen ollut aavistustakaan, kunnes tuli ullakkokerrokseen. Siellä
hän näki kaksi ovea vieretysten, ja kun hän avasi toisen niistä,
hän huomasi rakkaan Saaransa, joka seisoen jakkaralla katseli ulos
ikkunasta.

-- Saara! hän huusi hämillään. -- Saara äiti! Hän säikähti
huomatessaan, että huone oli autio ja ruma ja tuntui olevan kaukana
muusta maailmasta. Hän oli mielestään kiivennyt satoja portaita.

Saara kääntyi äkisti kuullessaan hänen äänensä. Nyt oli hänen vuoronsa
hämmästyä. Mitähän nyt tapahtuisi? Jos Lottie alkaisi huutaa ja joku
kuulisi, he olisivat molemmat pulassa. Hän hyppäsi alas jakkaralta ja
juoksi lapsen luo.

-- Älä huuda, älä melua! hän rukoili. -- Minua torutaan, jos sinä
huudat, ja minua on jo toruttu koko päivän. Ei tämä -- ei tämä ole
mikään huono huone, Lottie!

-- Eikö se ole huono? läähätti Lottie ja puri huultaan tarkastellessaan
sitä. Hän oli tosin lellitelty lapsi, mutta hän rakasti kasvattiäitiään
ja koetti sen vuoksi hillitä itseään. Sitä paitsi hän ajatteli, että
mikä paikka tahansa voisi muuttua hauskaksi, kun Saara tuli sinne
asumaan.

-- Miksi se ei ole huono, Saara? hän kuiskasi.

Saara veti hänet luoksensa ja koetti nauraa. Pehmoisen lapsenruumiin
lämpö tavallaan lohdutti häntä. Hänellä oli ollut vaikea päivä ja hän
oli tuijottanut ulos ikkunasta kuumin silmin.

-- Täältä voi nähdä kaikenlaista, jota sieltä alhaalta ei näe.

-- Mitä sitten? kysyi Lottie uteliaana.

-- Savupiippuja aivan meidän lähellämme, ja savua, joka kiertelee
ylöspäin renkaina ja pilvinä ja häviää ilmaan; ja varpusia, jotka
hyppelevät ja juttelevat keskenään aivan kuin ihmiset -- ja toisia
ullakkoikkunoita, joista koska tahansa voi näkyä joku ihmisen pää, ja
silloin haluaisi tietää, kenen se on. Ja kaikki tuntuu olevan niin
korkealla, aivan kuin olisi jossakin toisessa maailmassa.

-- Voi anna minun katsella! pyysi Lottie. -- Nosta ylös.

Saara nosti hänet ylös, ja he seisoivat vieretysten vanhalla pöydällä,
nojautuivat katossa olevaan ikkunaan ja katselivat ulos.

Se joka ei ole kertaakaan tehnyt samoin, ei tiedä, kuinka toisenlaisen
maailman he sieltä näkivät. Peltikatto levisi heidän ympärillään
viettäen räystäskourua kohti. Varpuset olivat siellä kuin kotonaan,
hyppelivät ja visertelivät pelkäämättä. Kaksi istuutui savupiipun
reunalle riidellen kiivaasti, kunnes toinen nokki toista ajaen sen
pois. Viereinen ikkuna, joka kuului toiseen taloon, oli suljettu, sillä
talossa ei asunut ketään.

Taivas näytti olevan paljon lähempänä täällä kuin kadulla, ja Lottie
oli innoissaan. Kaikki alhaalla oleva tuntui häipyvän. Saattoi tuskin
uskoa, että neiti Minchiniä ja neiti Ameliaa ja kouluhuonetta oli
olemassakaan, ja vaununpyörien jyrinä kuului kuin toisesta maailmasta.

-- Voi Saara! huudahti Lottie puristaen hänen suojelevaa käsivarttaan.
-- Minä pidän tästä ullakosta -- minä pidän siitä! Se on hauskempi kuin
huoneet tuolla alhaalla.

-- Katso tuota varpusta, kuiskasi Saara. -- Toivoisin, että minulla
olisi muruja heittää sille.

-- Minulla on! huusi Lottie. -- Minulla on palanen kakkua taskussa.

Kun he heittivät katolle muutamia muruja, varpunen hyppäsi pois ja
lensi lähellä olevalle savupiipulle. Se ei nähtävästi ollut tottunut
tuttavallisuuteen, joten odottamattomat murut tekivät sen levottomaksi.
Mutta kun Lottie oli aivan hiljaa ja Saara piipitti vienolla äänellä
-- melkein kuin itse olisi ollut varpunen -- lintu huomasi, että se,
mikä oli säikähdyttänyt sitä, olikin vieraanvaraisuutta. Se tarkasteli
pää kallellaan ja säihkyvin silmin murusia. Lottie tuskin malttoi pysyä
hiljaa.

-- Tuleekohan se? Tuleekohan se? hän kuiskasi.

-- Silmistä päättäen se tahtoisi, kuiskasi Saara takaisin. -- Se
miettii, uskaltaako. Kyllä se tulee, se tulee.

Varpunen lensi katolle ja hyppi muruja kohden, mutta pysähtyi muutaman
tuuman päähän niistä, kallisti taas päätänsä ja näytti harkitsevan,
voisivatko Saara ja Lottie muuttua suuriksi kissoiksi ja karata
kimppuun. Vihdoin se tunsi sydämessään, että he olivat kiltimpiä kuin
olisi luullut, hyppäsi lähemmäksi ja lähemmäksi, tarttui yhdellä
nokkaisulla isoimpaan muruun ja vei sen savupiipun toiselle puolelle.

-- Nyt se tietää, ja se tulee kyllä takaisin hakemaan lisää.

Se tuli takaisin; vieläpä sillä oli ystävä mukanaan. Ja ystävä lensi
pois ja palasi tuoden mukanaan sukulaisen; siitä syntyi oikeat pidot.
Ne visertelivät, juttelivat ja piipittivät. Silloin tällöin ne
seisahtuivat ja pää kallellaan tutkien tarkastelivat Lottieta ja Saaraa.

Lottie oli niin ihastuksissaan, että hän aivan unohti, kuinka ensin oli
säikähtänyt, kun näki Saaran huoneen. Kun he laskeutuivat alas pöydältä
ja palasivat entiseen maailmaansa, Saara kykeni näyttämään hänelle
huoneessa kaikenlaista kaunista, jonka olemassaoloa hän ei itsekään
ollut aavistanut.

-- Se on niin pieni ja kaiken muun yläpuolella, sanoi hän huoneestaan,
-- että se on melkein kuin linnunpesä oksalla. Kalteva katto on niin
lystikäs. Katso, sinä tuskin voit seisoa suorana tällä puolella
huonetta; ja kun aamu koittaa, minä voin vuoteessani maaten ikkunasta
nähdä taivaan. Näen ikään kuin nelikulmaisen valopaikan. Kun aurinko
paistaa, leijailee helakoita pieniä pilviä ohi, ja mielestäni voisin
aivan koskea niihin. Kun sataa, loiskivat ja ratisevat pisarat aivan
kuin ne kertoisivat jotakin kaunista. Ja kun taivas on tähdessä, voi
maatessaan koettaa laskea, kuinka monta tähteä sopii valopaikkaan.
Aika paljon siihen sopiikin. Ja katsopa tuota pientä, ruosteista
uuninristikkoa nurkassa! Ajattele, kuinka hauskalta se näyttäisi, jos
se olisi kiilloitettu kirkkaaksi ja tuli palaisi uunissa. Niin kuin
näet, tämä on todellakin pieni, hauska huone.

Hän kulki ympäri huonetta pitäen Lottieta kädestä ja selitti käsien
liikkeillä kaikkea kaunista, mitä hän oli näkevinään. Ja Lottie näki
kaiken semmoisena kuin Saara sen hänelle esitti, sillä Saara sai hänet
aina uskomaan kertomuksiansa.

-- Katso, Saara taas aloitti, -- lattialla voisi olla paksu
pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla
pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja
sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä
voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä
keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä
kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla
aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla
kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme
kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja
kysyisivät, saisivatko tulla sisään.

-- Voi Saara! huudahti Lottie, -- minä asuisin mielelläni täällä.

Saara houkutteli Lottieta menemään takaisin alakertaan, ja kun hän
oli auttanut pikku tytön matkalle ja palannut huoneeseensa, hän
seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ympärilleen. Lumo, jonka hänen
mielikuvituksensa oli luonut Lottielle, oli haihtunut. Vuode oli kova,
ja siinä oli likainen peite. Valkaistulla seinällä näkyi kuluneita
paikkoja, lattia oli kylmä ja paljas, uuninristikko ruosteinen ja
rikkinäinen, ja risainen jakkara, joka oli vinossa rikkinäisillä
jaloillaan, oli ainoa istumapaikka. Hän istahti sille ja nojasi päätään
käsiinsä. Vain se, että Lottie oli käynyt siellä ja taas mennyt pois,
sai esineet näyttämään huonommilta. Varmaan vangitkin tuntevat itsensä
hylätymmiksi sen jälkeen, kun joku heidän luonansa käynyt on poistunut
jättäen heidät yksinäisyyteen.

-- Täällä on autiota. Joskus minusta tuntuu, että tämä on yksinäisin
paikka maailmassa.

Viikkoa myöhemmin oli sellainen harvinainen ilta, jolloin Ermengarde
uskalsi hiipiä ullakolle. Hän naputti sormenpäillään oveen, mutta kului
pari minuuttia Saaran tulematta avaamaan. Oli niin hiljaista, että
Ermengarde luuli Saaran nukkuvan. Mutta sitten hän kuuli ihmeekseen
tämän hiljaa nauravan ja puhuvan hyväillen jollekulle.

-- Katsos tässä! kuuli Ermengarde hänen sanovan. -- Ota se ja mene
kotiin, Melkisedek! Mene kotiin vaimosi luo! Sen jälkeen Saara avasi
oven ja näki Ermengarden seisovan levottomana kynnyksellä.

-- Ke-kenelle sinä puhut, Saara? hän läähätti.

Saara työnsi hänet varovaisesti sisään iloisen näköisenä.

-- Sinun täytyy luvata, ettet pelkää -- etkä suinkaan huuda, sillä
muuten en voi kertoa mitään.

Ermengarden teki kovasti mieli huutaa samassa, mutta hän sai sentään
hillityksi itsensä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään.

-- Onko täällä jotakin, joka voi säikähdyttää? hän kysyi.

-- Muutamat pelkäävät niitä. Minäkin ensin pelkäsin, mutta en nyt enää.

-- Onko täällä kummitus?

-- Ei toki, sanoi Saara nauraen. -- Minulla on rotta.

Ermengarde hyppäsi suoraan pieneen likaiseen vuoteeseen. Hän veti
jalkansa yöpaitansa ja punaisen liinan alle. Hän ei huutanut, mutta
huohotti pelosta.

-- Voi! Hyi! hän kuiskasi. -- Rotta! Rotta!

-- Arvasin, että pelkäisit. Mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minä
parastaikaa kesytän sitä. Se jo tuntee minut hyvin ja tulee tänne,
kun houkuttelen. Minä olen pannut sille nimeksi Melkisedek. Etkö sinä
uskalla katsoa sitä?

Asia oli niin, että aikaa myöten keittiöstä saatujen murujen avulla
tämä tuttavuus oli kehittynyt; Saara oli vähitellen unohtanut, että
arka olento, johon hän oli niin hyvin tutustunut, oli tavallinen rotta.

Ensin Ermengarde oli niin säikähtynyt, ettei hän uskaltanut muuta kuin
istua vuoteeseen kyyristyneenä ja vetää jalat alleen, mutta kun hän
näki Saaran rauhalliset kasvot ja kuuli kertomuksen Melkisedek-rotan
ensimmäisestä esiintymisestä, hän alkoi käydä uteliaaksi ja kumartui
vuoteen laidan yli katselemaan, kun Saara laskeutui polvilleen
lattiassa olevan reiän eteen.

-- Eihän se vain hyppää vuoteeseen? hän kysyi.

-- Ei toki. Se osaa käyttäytyä yhtä hyvin kuin mekin. Se onkin ihmisen
kaltainen. Pidä nyt varasi!

Hän vihelsi aivan hiljaa, toisti vihellyksensä moneen kertaan ja näkyi
kokonaan syventyvän yritykseensä. Ermengardesta tuntui siltä kuin Saara
lukisi jonkinlaisia loitsuja. Ja vihdoin tuli reiästä esiin viiksekäs
kirkassilmäinen pää. Saaralla oli muutamia muruja kädessä. Hän pudotti
ne lattialle, ja Melkisedek tuli rauhallisesti syömään ne. Suurimman
palasen se tietenkin vei kotiinsa.

-- Katso, tuon se vei vaimolleen ja lapsilleen. Se on hyvin kiltti. Se
syö vain pienet muruset. Sitten se menee kotiinsa, ja minä voin aina
kuulla, kuinka sen perhe piipittää iloisesti.

Ermengarde rupesi nauramaan.

-- Voi Saara! Sinä olet merkillinen -- mutta sinä olet niin hyvä ja
hauska!

Samassa kuului kaksi kovaa koputusta seinään. Ermengarde säikähti niin,
että oli hypätä pois vuoteesta. Saara nousi seisomaan ja vastasi varsin
juhlallisesti:

-- Se on viereisen kopin vanki.

-- Becky! huudahti Ermengarde ihastuksissaan.

-- Niin juuri. Saat kuulla: kaksi koputusta merkitsee: "Vanki, oletko
siellä?"

Hän koputti itse kolme kertaa seinään vastaukseksi.

-- Se merkitsee: "Kyllä, minä olen täällä ja kaikki on hyvin."

Beckyn puolelta seurasi neljä koputusta.

-- Se merkitsee, Saara selitti: "Siis, onnettomuustoveri, nukutaan
rauhassa. Hyvää yötä!"

Ermengarde säteili ihastuksesta.

-- Voi, Saara! hän kuiskasi iloisesti, -- tämähän on aivan kuin satua!

Saara istui ja jutteli, niin että Ermengarde unohti itse olevansa
tavallaan karannut vanki, ja Saaran täytyi muistuttaa hänelle, ettei
hän voinut jäädä Bastiljiin koko yöksi, vaan että hänen täytyi hiljaa
hiipiä alas ja kiivetä takaisin vuoteeseensa.



INTIALAINEN HERRA


Ermengarden ja Lottien vaellukset ullakolle olivat uskaliaita. He eivät
koskaan varmasti tienneet, oliko Saara siellä. Tuskin he myöskään
voivat olla varmoja siitä, ettei neiti Amelia kierrellyt juuri silloin
tarkastelemassa makuuhuoneita, joissa oppilaiden tuli olla nukkumassa.

Sen vuoksi he vain harvoin kävivät Saaran luona, ja Saara vietti
yksinäistä elämää. Kun hän oli alhaalla, elämä tuntui hänestä vieläkin
yksinäisemmältä kuin ullakkokopissa. Hänellä ei ollut ketään, jonka
kanssa hän olisi voinut puhua. Ja kun hänet lähetettiin asioille ja
hän, pieni hylätty olento, kulki katuja pitkin kantaen koria tai
myttyjä, tuulisella ilmalla pidellen hattuaan ja sateisella tuntien
veden sirisevän kengissään, hänen mielestään ohitse rientävät
ihmisjoukot tekivät hänen yksinäisyytensä yhä suuremmaksi. Kun hän oli
prinsessa Saara, joka ajoi kaduilla hienoissa vaunuissaan tai käveli
Marietten seuraamana, hänen säteilevät pirteät pienet kasvonsa, kauniit
hattunsa ja viittansa olivat usein kiinnittäneet ihmisten huomion
häneen, niin että he seisahtuivat katselemaan häntä. Onnellinen ja
hyvin puettu pieni tyttö herättää tietenkin huomiota. Repaleiset ja
köyhästi puetut lapset eivät ole kylliksi harvinaisia ja kauniita
saadakseen ihmiset seisahtumaan ja hymyilemään.

Saara oli alkanut kasvaa nopeasti, ja kun hänelle oli annettu
ainoastaan hänen entisen vaatevarastonsa yksinkertaisimmat jäännökset,
hän tiesi olevansa varsin merkillisen näköinen. Kaikki paremmat
vaatteet oli otettu pois ja toisia hän sai käyttää niin kauan kuin ne
vähänkin pysyivät koossa. Joskus, kun hän kulki myymälänikkunan ohi,
jossa oli kuvastin, hän nauroi melkein ääneen nähdessään vilahdukselta
kuvansa, mutta joskus hän punastui, puri huultaan ja kääntyi pois.

Kulkiessaan iltaisin talojen ohi, joiden ikkunanluukkuja ei vielä ollut
suljettu ja joiden huoneistot olivat valaistut, hän pysähtyi katsomaan
ikkunoista lämpöisiin huoneisiin.

Siten hän oli tutustunut moniin perheisiin, jotka asuivat saman torin
varrella kuin neiti Minchin. Sitä perhettä, josta hän eniten piti,
hän nimitti "isoksi perheeksi". Siihen kului kahdeksan lasta, iso,
punaposkinen äiti ja iso, punaposkinen isä, sekä iso, punaposkinen
äidinäiti, sitä paitsi koko joukko palvelijoita.

Saara oli kerrassaan ihastunut heihin ja antoi heille kirjoista
saamiansa aika romanttisia nimiä. Milloin hän ei nimittänyt heitä
isoksi perheeksi, hän sanoi heitä Montmorency-nimellä. Paksu, pullea
kapalovauva, jolla oli pitsimyssy päässä, oli Ethelberta Beauchamp
Montmorency; seuraavaksi pienin oli Violet Cholmondeley Montmorency;
pikkuinen poika, jolla oli pyöreät jalat ja joka juuri oli alkanut
kävellä, oli Sydney Cecil Vivian Montmorency, ja sitten tuli Lilian
Evangeline Maud Marion, Rosalind Gladys, Guy Clarence, Veronica
Eustacia ja Claude Harold Hector.

Eräänä iltana tapahtui jotain oikein hullunkurista, vaikkei se
oikeastaan ollut sellaista.

Useat Montmorencyistä olivat luultavasti lähdössä lastenkutsuihin, ja
juuri kun Saaran piti kulkea heidän porttinsa ohi, he olivat nousemassa
odottaviin vaunuihin. Veronica Eustacia ja Rosalind Gladys valkoisissa
pitsihameissa, joissa oli kaunis vyö, olivat juuri nousseet vaunuihin,
ja viisivuotias Guy Clarence seurasi heitä. Poika oli kovin hauska.
Hänellä oli punaiset posket ja siniset silmät, ja hänen pientä sievää
päätään ympäröi kihara tukka. Saara unohti kokonaan korinsa ja kuluneet
vaatteensa -- niin, hän unohti kaiken ja tahtoi hetkisen katsella
poikaa. Sen vuoksi hän pysähtyi.

Oli joulun aika, ja suuri perhe oli kuullut monta kertomusta lapsista,
jotka olivat köyhiä ja joilla ei ollut vanhempia, jotka olisivat
voineet antaa heille joululahjoja -- lapsista, jotka olivat ohkaisissa
ja huonoissa pukimissa. Kertomuksissa oli aina ystävällisiä ihmisiä,
joskus hyväsydämisiä lapsia, jotka näkivät köyhät lapset ja antoivat
heille rahaa tai muita lahjoja tahi veivät heidät kotiin ja tarjosivat
heille hyvän päivällisen. Guy Clarence oli samana iltapäivänä aivan
itkenyt liikutuksesta kuullessaan sellaisen kertomuksen, ja hän oli
hartaasti toivonut tapaavansa köyhän tytön antaakseen hänelle kuuden
pennyn rahan, jonka hän omisti ja jolla hän luuli voivansa muuttaa
tytön koko elämän. Hän oli ihan varma siitä, että kuusi pennyä voisi
hankkia tytölle hyvät olot.

Kun hän kulki punaisella matolla, joka oli pantu katukäytävälle portin
ja vaunujen väliin, hänellä oli juuri tämä raha lyhkäisten housujensa
taskussa. Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui
niiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä
katukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan
katsellen nälkäisin silmin häntä.

Hän luuli Saaran silmien näyttävän nälkäisiltä siksi, ettei hänellä
kenties ollut pitkään aikaan ollut mitään syömistä. Hän ei tiennyt,
että Saaran silmissä kuvastui halu päästä hänen kotinsa lämpöiseen,
iloiseen elämään, josta hänen punaiset poskensa kertoivat, ja että
Saaran olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä. Hän
tiesi vain, että Saaralla oli suuret silmät, laihat kasvot ja hoikat
sääret sekä huono kori käsivarrellaan ja kehnot vaatteet yllään. Siksi
hän otti rahan taskustaan ja meni ystävällisesti hänen luokseen:

-- Katso tässä, pikku tyttö raukka! Tässä on kuuden pennyn raha. Tahdon
antaa sen sinulle.

Saara säpsähti. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli niiden köyhien
lasten kaltainen, joiden hän oli parempina päivinään nähnyt seisovan
katukäytävällä katsellen häntä, kun hän nousi vaunuistaan. Monta kertaa
hän oli antanut näille lantin. Hän vuoroin punastui ja kalpeni ja luuli
ensin, ettei hän voisi ottaa rahaa vastaan.

-- Ei! Ei! hän sanoi. -- Ei kiitoksia, en todellakaan voi ottaa sitä
vastaan.

Hänen äänensä ei ollenkaan muistuttanut tavallisen katulapsen ääntä,
ja hänen käytöksensä oli kuin hyvän kasvatuksen saaneen henkilön
konsanaan, minkä vuoksi Veronica Eustacia (jonka oikea nimi oli Janet)
ja Rosalind Gladys (oikeastaan Nora) kääntyivät kuuntelemaan.

Mutta Guy Clarence ei tahtonut, että hänen hyväntekeväisyytensä saisi
näin nolon lopun. Hän pisti rahan tytön käteen.

-- Kyllä sinun täytyy se ottaa, köyhä tyttö! tyrkytti poika. -- Voit
ostaa sillä jotakin syötävää. Siinä on kokonaista kuusi pennyä.

Poika näytti kiltiltä ja ystävälliseltä ja olisi varmaankin ollut
pahoillaan, jollei Saara olisi huolinut rahaa. Sen vuoksi Saara ei
voinut kieltäytyä. Hän ei saanut olla ylpeä, se olisi ollut julmaa;
siksi hän voitti ylpeytensä, mutta hänen poskensa hehkuivat.

-- Kiitoksia, hän sopersi, -- sinä olet oikein kiltti ja herttainen
poika.

Kun poika iloisena kiipesi vaunuihinsa, Saara lähti tiehensä koettaen
hymyillä, vaikka hänen rintaansa ahdisti ja hänen silmissään kiilsivät
kyyneleet. Hän oli tiennyt olevansa merkillisen näköinen, mutta tähän
asti hän ei ollut tiennyt, että häntä voisi luulla kerjäläiseksi.

"Ison perheen" vaunujen vieriessä pois lapset juttelivat innokkaasti
keskenään.

-- Voi, Donald (se oli Guy Clarencen nimi), huudahti Janet levottomana.
-- Miksi sinä annoit rahasi tuolle pienelle tytölle? Olen varma siitä,
ettei hän ollut kerjäläinen.

-- Hän ei puhunut niin kuin kerjäläinen, puuttui Nora puheeseen. --
Eikä hän kerjäläiseltä näyttänytkään.

-- Eikä hän myöskään kerjännyt. Pelkäsin niin, että hän suuttuisi
sinuun. Katsos, ihmiset suuttuvat, jos heitä luullaan kerjäläisiksi,
jolleivät he ole sellaisia.

-- Ei hän suuttunut, sanoi Donald hiukan epävarmalla äänellä, mutta
rauhallisena. -- Hän nauroi vähän ja sanoi, että minä olin oikein
kiltti ja herttainen pieni poika.

Ja niin minä olinkin, hän lisäsi varmaa varmemmin. Annoinhan hänelle
kuusi pennyä. Janet ja Nora katselivat toisiinsa.

-- Ei kerjäläinen koskaan olisi sanonut niin kuin tämä, päätteli Janet.
-- Hän olisi sanonut: "Paljon kiitoksia, nuori herra" -- "kiitos, hyvä
herra" ja olisi luultavasti niiannut syvään.

Saara ei tiennyt mitään tästä keskustelusta, mutta siitä päivästä
"iso perhe" ajatteli häntä yhtä paljon kuin hän perhettä. Monta
silmäparia oli ikkunassa, kun hän kulki ohi, ja usein hänestä puhuttiin
takkavalkean ääressä.

-- Hän on jonkinlaisena palvelijana täysihoitolassa, selitti Janet.
Luulen, ettei hänellä ole sukulaisia. Luulen, että hän on orpo. Mutta
kerjäläinen hän ei ole, vaikka hänellä onkin kuluneet vaatteet.

Ja sitten hän sai nimen: "Pikku tyttö, joka ei ole kerjäläinen", mikä
tietysti oli pitkänlainen nimi ja kuului kummalliselta, varsinkin kun
nuoremmat lapset lausuivat sen nopeasti.

Saaran onnistui porata reikä saamaansa kuuden pennyn rahaan, ja hän
pujotti hienon nauhan sen läpi ja kiersi sitten nauhan kaulaansa.
Hänen kiintymyksensä isoon perheeseen lisääntyi -- niin kuin myös
hänen kiintymyksensä kaikkeen, jota hän saattoi rakastaa. Hän piti
yhä enemmän Beckystä ja odotti ikävöiden niitä kahta aamua viikossa,
jolloin hän sai mennä kouluhuoneeseen opettamaan ranskaa pienille
lapsille. Hänen pienet oppilaansa pitivät hänestä ja koettivat kilvan
päästä hänen viereensä seisomaan ja pistää pienen kätensä hänen
käteensä. Hänen nälkäinen sydämensä tunsi, että he turvautuivat häneen,
ja se teki hänelle hyvää.

Varpusten kanssa hän tuli oikein hyväksi ystäväksi. Kun hän nousi
huoneensa pöydälle, kumartui ulos ikkunasta ja piipitti, kuului heti
vastaukseksi siipien suhinaa ja viserrystä, ja pieni joukko likaisia
kaupungin lintuja lensi katolle juttelemaan hänen kanssaan ja syömään
muruja, joita hän niille jakeli.

Talvi-iltoina, kun hän tuli upi-uupuneena, viluisena ja nälkäisenä
huoneeseensa, hän tunsi selvimmin itsensä onnettomaksi ja hylätyksi.

Hän oli kovin toivonut, että joku vuokraisi asumattoman naapuritalon.
Sen ullakkohuoneen ikkuna oli aivan lähellä hänen omaansa, ja hänestä
olisi ollut hyvin hauska nähdä se jonakin päivänä valaistuna,
ja hauskaa olisi ollut myös, jos jonkun pää ja hartiat olisivat
kurottautuneet ulos nelikulmaisesta aukosta.

-- Jos sieltä näkyisi miellyttävä pää, hänen oli tapana ajatella, --
minä sanoisin: "Hyvää päivää", ja kaikenlaistahan voisi tapahtua. Mutta
tietysti ei ole luultavaa, että sinne tulisi asumaan muita kuin joku
palvelijoista.

Kerran aamulla, kun hän käytyään maustekaupassa, teurastajalla
ja leipurissa kääntyi torin kulmasta kotiin, hän näki ilokseen
huonekaluvaunut, jotka olivat hänen poissa ollessaan pysähtyneet
naapuritalon eteen. Portit olivat auki, ja miehet kulkivat
paitahihasillaan edestakaisin kantaen taloon raskaita laatikoita ja
huonekaluja.

-- Talo on vuokrattu! hän tuumi itsekseen. -- Se on todellakin
vuokrattu. Voi, toivoisin niin, että ullakon ikkunasta kurkistaisi hyvä
pää.

Huonekaluvaunut kulkivat edestakaisin pitkin päivää. Monta kertaa
Saara näki, kuinka tavaroita kannettiin sisään. Ja hän oli nähtävästi
oikeassa arvatessaan, että taloon muutti rikkaita ihmisiä. Huonekalut
olivat kallisarvoisia ja kauniita, ja suuri osa niistä oli
peräisin itämailta. Sinne tuotiin ihmeellisiä mattoja, verhoja ja
koriste-esineitä, paljon tauluja ja kirjoja, niin että olisi saanut
kokonaisen kirjastohuoneen täyteen. Muiden muassa oli siellä myös
erinomainen Budhan kuva kauniissa kehyksessä.

-- Joku perheestä on varmaankin käynyt Intiassa, ajatteli Saara. --
He ovat tottuneet intialaisiin tavaroihin ja pitävät niistä. Olen
niin iloinen. Minusta rupeaa varmaan tuntumaan, että he ovat minun
ystäviäni, vaikkei ullakonaukosta kurkistaisikaan minkään valtakunnan
päätä.

Illalla, kun päivän työt oli tehty, tuli Becky tervehtimään
vankilatoveriaan ja kertomaan hänelle uutisia.

-- Naapuritaloon muuttaa intialainen herra, hän kertoi. -- En tiedä,
onko hän musta, mutta intialainen hän on. Hän on hyvin rikas ja
sairas, ja se herra, jolla on iso perhe, on hänen neuvonantajansa.
Hänellä on ollut paljon huolia, siksi hän on tullut sairaaksi ja vähän
omituiseksi. Hän palvelee epäjumalia, neiti! Hän on pakana ja kumartaa
puita ja kiviä. Minä näin, kuinka taloon kannettiin epäjumala. Hänelle
pitäisi lähettää kirkollinen lehti. Pennyllähän sellaisen voi saada.

Saara naurahti.

-- En luule, että hän palvelee sitä epäjumalaa. Muutamista ne ovat
muuten hauskoja, joten he katselevat niitä mielellään. Minunkin
isälläni oli sellainen kuva, mutta ei hän sitä palvellut.

-- Minulla ei ole koskaan ollut pakanoita naapurina, Becky toimitti. --
Tahtoisin nähdä, kuinka he oikein ovat ja elävät.

Kului monta viikkoa, ennen kuin hän voi tyydyttää uteliaisuutensa.
Silloin kävi ilmi, ettei uudella vuokralaisella ollut vaimoa eikä
lapsia. Hän oli aivan yksinäinen, perheetön mies, ja oli selvää, että
hänen terveytensä oli murtunut ja että hän oli onneton.

Kerran vaunut seisahtuivat talon eteen. Palvelija hyppäsi
kuskinpenkiltä avaamaan vaunun ovea. Sieltä tuli ensimmäisenä "ison
perheen" isä, ja häntä seurasi virkapukuinen sairaanhoitaja. Samassa
tuli talosta kaksi palvelijaa isäntäänsä vastaan, ja sairaanhoitajan
kanssa he auttoivat hänet ulos vaunuista. Hän oli sairaan ja surullisen
näköinen, äärettömän laiha ja kääriytynyt turkkeihin. Hänet kannettiin
portaita ylös, ja ison perheen isä kulki hänen vieressään levottoman
näköisenä. Heti sen jälkeen ilmestyivät talon eteen lääkärin vaunut, ja
lääkäri meni sisään -- tietenkin katsomaan sairasta herraa.



RAM DASS


Joskus näkyi torinkin luota kauniita auringonlaskuja. Niitä voi nähdä
savupiippujen lomitse ja kattojen yläpuolelta. Keittiön ikkunoihin
ei niitä ollenkaan näkynyt, mutta olipa paikka, jonne ne näkyivät
kaikessa komeudessaan: punaisia ja kullalle hohtavia pilviä lännessä,
häikäisevän valoreunaisia rusopilviä tai pieniä ruusunvärisiä
hattaroita, jotka liidellessään sinitaivaalla muistuttivat lentävää
kyyhkysparvea. Se paikka, josta voi kaikkea tätä katsella ja jossa
samalla voi hengittää puhtaampaa ilmaa, oli tietysti ullakkohuone.

Kun tori yhtäkkiä alkoi hehkua lumoavassa hohteessa näyttäen
ihmeelliseltä nokisista puistaan ja pystyaidoistaan huolimatta, tiesi
Saara, että pilvissä tapahtui jotakin. Jos silloin oli mahdollista
lähteä keittiöstä tarvitsematta pelätä, että häntä kaivattaisiin
tai huudettaisiin takaisin, hän hiipi aina pois, juoksi rappusia
huoneeseensa, kiipesi vanhalle pöydälle ja kurottautui ulos ikkunasta
niin kauas kuin mahdollista. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hän
hengitti aina syvään katsellen ympärilleen. Hänestä tuntui, että taivas
ja koko maailma olivat olemassa ikään kuin häntä varten.

Toisista ullakonikkunoista ei kukaan koskaan katsellut ulos.
Tavallisesti ne olivat kiinni, mutta silloinkin, kun ne olivat auki
tuuletettaessa, ei näkynyt ketään niiden läheisyydessä. Ikkunassa
Saaran oli tapana katsella sinitaivasta, joka näytti olevan niin
ystävällinen ja lähellä, aivan kuin kaunis holvikatto. Hän katseli
läntistä taivaanrantaa, jossa tapahtui ilmeellisiä asioita: pilviä,
jotka haihtuivat tai kiitivät eteenpäin tai pysähtyivät muuttaakseen
väriä ruusunpunaisesta karmosiininpunaiseksi, lumivalkoiseksi,
tulipunaiseksi tai vaalean siniharmaaksi.

Sellainen auringonlasku oli muutamia päiviä sen jälkeen, kun
intialainen herra oli muuttanut uuteen kotiinsa. Kun kaikeksi onneksi
iltapäivän työt keittiössä olivat lopussa eikä kukaan ollut käskenyt
Saaraa tekemään mitään eikä menemään minnekään, hänen oli tavallista
helpompi päästä pakoon ullakolle.

Hän kiipesi pöydälle, seisoi ja katseli ympärilleen. Oli ihmeellinen
hetki. Kultainen meri peitti taivaan lännessä aivan kuin loistava
nousuveden aalto olisi tulvinut yli maailman. Suuri ja laaja keltainen
valo levisi ilmaan, ja linnut, jotka lentelivät kattojen yllä,
näyttivät aivan mustilta sitä vasten.

-- Tämä on suurenmoinen auringonlasku, tuumi Saara mieli heltyneenä
itsekseen. -- Minua melkein pelottaa, aivan kuin tapahtuisi jotakin
outoa.

Yhtäkkiä Saara käänsi päätänsä, sillä hän kuuli merkillisen äänen
muutaman kyynärän päästä; oli aivan kuin joku olisi nauranut lyhyesti
ja kimakasti. Ääni tuli viereisen kopin ikkunasta. Joku katseli
auringonlaskua niin kuin hänkin.

Ikkunasta näkyi pää ja osa ihmisen ruumista, mutta ne eivät olleet
pienen tytön eikä sisäkön, vaan synnynnäisen Intian asukkaan outo,
valkoisiin puettu vartalo ja pää, johon oli kiedottu valkoinen turbaani.

-- Se on intialainen palvelija, arvasi Saara heti, ja naurun oli
päästänyt pieni marakatti, jota mies piteli sylissään aivan kuin hän
olisi ollut siihen kiintynyt. Marakatti painautui lörpötellen hänen
rintaansa vasten.

Kun Saara katsoi sinnepäin, mieskin katsoi häneen. Saaran ensimmäinen
vaikutelma oli, että mies oli surullinen ja että hän ikävöi kotiansa.
Varmaankin hän oli tullut katsomaan aurinkoa, koska hän harvoin näki
sen Englannissa ollessaan ja kaipasi sitä. Saara katseli miestä ja
hymyili sitten hänelle. Hän oli oppinut ymmärtämään, että hymyilystä
voi olla lohdutusta, vaikkakin hymyilijä olisi vieras. Hänen hymyilynsä
nähtävästi huvitti miestä.

Miehen ilme muuttui, ja kun hän hymyili takaisin, tulivat hänen
hampaansa näkyviin, ja ne olivat niin kiiltävän valkoiset, että ne
ikään kuin valaisivat hänen tummat kasvonsa. Saaran ystävälliset silmät
tekivät aina hyvää, kun ihmiset olivat väsyksissä tai surullisia.

Luultavasti silloin kun mies tervehti Saaraa, marakatti pääsi häneltä
irti. Se oli juonikas eläin, aina valmis kepposiin. Se loikkasi
peltikatolle, juoksi lörpötellen kattoa myöten Saaran luo, hyppäsi
hänen olkapäälleen ja siitä hänen huoneeseensa. Se nauratti ja huvitti
Saaraa, mutta hän tiesi, että se oli saatava takaisin isäntänsä luo --
lieneekö hindu sitten ollut sen isäntä. Hän tuumaili, voisiko hän saada
sen kiinni vai olisiko se juonikas eikä antautuisi hänen käsiinsä, vaan
karkaisi vielä pitkin kattoa ja joutuisi kadoksiin. Eihän se mitenkään
kävisi laatuun. Kenties se olikin intialaisen herran oma, ja kenties
herraraukka oli siihen kiintynyt.

Hindu vastasi oikealla sanatulvalla. Hän oli missee Sahibin palvelija.
Marakatti oli kiltti eläin eikä purrut, mutta valitettavasti sitä
oli vaikea saada kiinni. Se saattoi paeta paikasta toiseen salaman
nopeasti. Se oli tottelematon, mutta ei häijy. Ram Dass tunsi sen kuin
oman lapsensa, ja joskus se totteli Ram Dassia, mutta ei aina. Jos
missee Sahib sallisi, niin hän tulisi kattoa pitkin ja ikkunan kautta
Saaran huoneeseen ottamaan kiinni tottelemattoman pienen elukan. Mutta
hän pelkäsi, että Saara pitäisi häntä liian rohkeana eikä antaisi hänen
tulla. Mutta Saara antoi hänelle heti luvan.

-- Voitteko te tulla tänne? hän kysyi.

-- Voin tulla hetkiseksi, vastasi hindu.

-- Tulkaa sitten. Marakatti hyppii huoneen toiselta puolelta toiselle,
ikään kuin se pelkäisi.

Ram Dass kiipesi ulos ikkunastaan ja kulki Saaran ikkunan luo niin
varmasti ja kevyesti kuin hän olisi tottunut aina katolla kävelemään.
Hän pujahti sisään ikkunasta ja hyppäsi alas aivan äänettömästi. Sitten
hän kääntyi Saaran puoleen ja tervehti häntä uudelleen. Marakatti näki
hänet ja päästi pienen kirkaisun. Varmuuden vuoksi Ram Dass heti sulki
ikkunan ja alkoi sitten ajonsa. Sitä ei kestänyt kauan. Marakatti
pitensi sitä muutamia minuutteja nähtävästi ainoastaan huvin vuoksi,
mutta hyppäsi pian lörpötellen Ram Dassin olkapäälle, istuutui siihen
ja piti kiinni hänen kaulastaan pienellä laihalla käsivarrellaan.

Ram Dass kiitti Saaraa nöyrästi. Saara oli nähnyt, että Ram Dass oli
alkuasukkaille ominaisella nopeudella huomannut huoneen tyhjyyden
ja kehnouden, mutta hän ei ollut näkevinään mitään, vaan puhutteli
Saaraa kuin pientä rajahin tytärtä. Hän uskalsi viipyä vain hetken
saatuaan marakatin, mutta tämän hetken hän käytti ilmaistakseen vielä
kohteliaasti syvää kiitollisuutta Saaran hyväntahtoisuuden vuoksi.

Kun Ram Dass oli mennyt, Saara seisoi keskellä huonetta ja mietti
kaikenlaisia asioita, jotka olivat juolahtaneet hänen mieleensä, kun
hän näki Ram Dassin. Hänen pukunsa ja syvästi kunnioittava tapansa
palauttivat Saaran mieleen monta vanhaa muistoa. Oli kummallista
ajatella, että hän -- asiatyttö, jota keittäjä tunti sitten oli
parjannut niin pahasti -- oli vielä muutama vuosi sitten ollut ihmisten
ympäröimänä, jotka kaikki kohtelivat häntä niin kuin Ram Dass oli häntä
kohdellut, jotka tervehtivät häntä, kun hän kulki ohi, joiden otsa
melkein koski maahan, kun hän puhutteli heitä, ja jotka olivat hänen
palvelijoitansa ja orjiansa. Se oli kuin unennäköä. Kaikki oli mennyttä
eikä koskaan voinut uudistua.

Tuntui varmalta, että muutosta ei mitenkään voinut tapahtua. Hän tiesi,
minkälaiseksi neiti Minchin oli ajatellut hänen tulevaisuutensa. Niin
kauan kuin hän oli liian nuori tavalliseksi opettajaksi, käytettäisiin
häntä asiatyttönä ja palvelijattarena, mutta siitä huolimatta
hänen täytyisi sekä muistaa se, minkä oli lukenut, että jollakin
salaperäisellä tavalla oppia lisää. Useimmat illat hänen piti käyttää
lukemiseen ja epämääräisten väliaikojen perästä häntä kuulusteltiin.
Hän tiesi hyvin saavansa ankarat nuhteet, jollei hän ollut edistynyt
niin kuin odotettiin. Kun hän tulisi vanhemmaksi, saisi hän ylenmäärin
aherrella kouluhuoneessa, niin kuin hän nyt sai uurastaa eri paikoissa
talossa. Olisihan heidän pakko antaa hänelle siistimpiä vaatteita,
mutta varmaankin ne olisivat rumia ja huonoja, niin että hän näyttäisi
palvelijattarelta.

Tämmöiseltä hänen tulevaisuutensa näytti ja hän seisoi monta minuuttia
miettien sitä.

Mutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, joka sai hänen poskensa
punoittamaan ja silmänsä säteilemään... Hän oikaisi pienen laihan
ruumiinsa ja kohotti päätään. -- Mitä tahansa tapahtuneekin, on sentään
jotain, jota ei voi muuttaa. Vaikka olenkin repaleinen ja ryysyinen,
voin kuitenkin sisimmässäni olla prinsessa. Helppo olisi olla
prinsessa, jos olisin puettu kultavaatteisiin, mutta kunniakkaampaa on
olla prinsessa, kun ei kukaan sitä näe, niin kuin Maria Antoinette,
kun hän menetettyään kruununsa oli vankilassa mustassa puvussa
ja harmaahapsisena, kun roskaväki loukkasi häntä sanoen häntä
Capet'n-leskeksi. Paljon ylevämpi kuningatar hän oli silloin kuin
ollessaan iloinen ja kaiken ollessa suurenmoista. Minä pidän hänestä
eniten semmoisena. Ulvova roskaväki ei saanut häntä säikähtämään.

Tämä ei ollut mikään uusi ajatus. Se oli lohduttanut häntä monena
katkerana päivänä, ja hänen kasvoissaan oli silloin ollut ilme, jota
neiti Minchin ei voinut ymmärtää ja joka kovasti harmitti arvoisaa
neitiä, sillä lapsi näytti elävän elämää, joka korotti hänet muun
maailman yläpuolelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi kuullut
raakoja ja häijyjä sanoja, joita hänelle sanottiin, tai jos hän ne
kuuli, ei olisi välittänyt niistä. Joskus neiti Minchin saattoi kesken
tuiman, käskevän puheensa huomata lapsen katseen kohdistuneen häneen
itseensä ja siinä jonkinlaisen hymyilevän, ylpeän ilmeen. Hän ei voinut
aavistaakaan, että Saara silloin mietti itsekseen:

-- Sinä et tiedä, että sanot kaiken tämän prinsessalle ja että
minä voisin, jos tahtoisin, viitata riistämään hengen sinulta.
Armahdan sinut, koska minä olen prinsessa ja sinä yksinkertainen,
epäystävällinen, halpamainen vanha olento, raukka, joka ei ymmärrä
parempaa.

Tämä tavallisesti huvitti häntä ja kiinnosti häntä enemmän kuin mikään
muu, ja tämä hänen ihmeellinen haaveilunsa toi hänelle lohdutusta. Kun
hän haaveili näin, hän ei voinut olla raaka ja epäkohtelias niille,
jotka olivat raakoja ja epäkohteliaita hänelle.

-- Prinsessan täytyy olla kohtelias, hän tuumi itsekseen.

Ja kun palvelijat -- jäljitellen emäntäänsä -- olivat röyhkeitä ja
komensivat häntä juoksemaan kaikenlaisille asioille, hän piti päänsä
pystyssä ja vastasi heille kohteliaasti, mikä usein sai heidät
ihmetellen tuijottamaan häneen.



SEINÄN TOISELLA PUOLEN


Kun asuu rivitalossa, on mielenkiintoista ajatella, mitä mahtanee
tapahtua ja mitä puhuttaneen toisella puolen sen huoneen seinää, jossa
itse asuu. Saara mietti huvikseen, mitä mahtoi tapahtua toisella puolen
sitä seinää, joka erotti täysihoitolan intialaisen herran talosta. Hän
tiesi, että kouluhuone oli intialaisen herran työhuoneen vieressä, ja
toivoi, että seinä olisi niin paksu, ettei melu, joka joskus vallitsi
oppituntien loputtua, häiritsisi häntä.

-- Minä alan oikein pitää hänestä, hän sanoi Ermengardelle. -- En
tahtoisi, että hän häiriytyisi. Olen ottanut hänet ystäväkseni. Voi
pitää ihmisiä ystävinään, vaikkei koskaan puhu heidän kanssaan. Voi
kiinnittää huomionsa heihin, ajatella heitä ja olla heidän puolestaan
huolissaan, kunnes he melkein tuntuvat sukulaisilta.

-- Minulla ei ole monta sukulaista, sanoi Ermengarde miettiväisesti,
-- ja olen siitä iloinen. En pidä niistä, joita minulla on. Molemmat
tätini sanovat aina: "Varjelkoon, Ermengarde, miten lihava sinä olet!
Sinun ei pidä syödä niin paljon makeisia!" Ja setä kysyy minulta aina:
"Milloin Edvard kolmas nousi valtaistuimelle?" tai muuta sen tapaista.

Saara nauroi:

-- Ihmiset, joille ei koskaan puhu mitään, eivät voi tehdä sellaisia
kysymyksiä, ja olen varma, ettei intialainen herra tekisi sellaisia,
vaikka tuntisinkin hänet oikein hyvin. Minä pidän hänestä.

Hän oli ihastunut isoon perheeseen siksi, että se näytti onnelliselta,
mutta intialaisesta herrasta hän piti sen vuoksi, että tämä oli
onnettoman näköinen. Nähtävästi hän ei ollut täydellisesti parantunut
ankarasta taudistaan. Keittiössä, jossa jollakin salaperäisellä tavalla
saatiin tietää kaikki asiat, puhuttiin paljon hänestä. Oikeastaan hän
ei ollut intialainen, vaan englantilainen, joka oli asunut Intiassa.
Hän oli joutunut suuriin onnettomuuksiin, jotka olivat -- niin kuin hän
luuli -- nielleet koko hänen omaisuutensa, niin että hän uskoi olevansa
puilla paljailla. Tämä isku oli koskenut häneen niin kovasti, että
hän oli ollut kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja siitä asti oli hänen
terveytensä ollut heikko, vaikka hän oli saanut omaisuutensa takaisin
ja oli uudelleen tullut varakkaaksi. Hänen liikehuolensa ja häviönsä
olivat johtuneet kaivosyrityksistä.

-- Hänellä oli samanlaisia huolia kuin isällä, ajatteli Saara. -- Hän
oli sairaana niinkuin minun isänikin, mutta hän ei kuollut.

Siten Saara tunsi sydämessään yhä enemmän vetovoimaa tuntemattomaan.
Kun Saara iltaisin lähetettiin asioille, hän tunsi itsensä joskus
oikein iloiseksi, sillä ainahan oli mahdollista, että verhot
viereisessä talossa eivät vielä olleet alhaalla, vaan hän voisi
katsella lämpöiseen huoneeseen ja nähdä uuden ystävänsä. Kun ei ketään
ollut läheisyydessä, hän seisahtui joskus, piteli kiinni rautaisesta
käsipuusta ja toivotti hänelle hyvää yötä aivan kuin tämä olisi voinut
kuulla.

Hänen sydämensä lämpeni tästä ja sai lohtua. Hänen myötätuntonsa oli
niin suuri, että hänen mielestänsä vieraan herran täytyi jollain lailla
tuntea se istuessaan yksin nojatuolissaan tulen ääressä, melkein aina
suuressa yönutussaan pää käteen nojaten tuijottaen tuleen.

-- Hän näyttää aina siltä, kuin hän miettisi jotakin, joka yhä vielä
tuottaa hänelle tuskaa, tuumi Saara itsekseen; mutta hänhän on saanut
takaisin rahansa ja paranee vähitellen aivokuumeestaan, eikä hänen
siksi pitäisi olla tuon näköinen. Onkohan hänellä muita huolia?

Oliko hänellä niitä, sen varmaankin tiesi ison perheen isä, jota
Saara nimitti herra Montmorencyksi. Herra Montmorency kävi usein
tervehtimässä häntä, rouva Montmorency ja lapset myös, vaikkeivät yhtä
usein. Hän näkyi erikoisesti pitävän vanhemmista tytöistä, Janetista ja
Norasta, jotka olivat olleet niin levottomia, kun heidän pieni veljensä
Donald oli antanut Saaralle kuuden pennyn rahan. Hänellä oli muutoin
lämmin sydän kaikkia lapsia, varsinkin pieniä tyttöjä kohtaan.

-- Häntä on sääli, sanoi Janet, -- ja hän sanoo, että me olemme hänelle
hauskuudeksi. Koetetaan saada hänet iloiselle tuulelle.

Janet oli sarjan vanhin ja piti toisia kurissa. Hän tiesi, milloin
saattoi pyytää intialaista herraa kertomaan Intiasta, ja hän huomasi,
milloin herra oli väsynyt ja lasten oli aika hiljaa poistua ja käskeä
Ram Dass isäntänsä luo.

Intialaisen herran nimi oli herra Carrisford, ja Janet kertoi hänelle
"pikku tytöstä, joka ei ollut kerjäläinen". Herraa tämä huvitti
suuresti, ja hänen mielenkiintonsa kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän
kuuli Ram Dassin kertovan marakatista ja sen seikkailusta katolla.
Ram Dass esitti hänelle elävästi aution ullakkohuoneen -- sen paljaan
lattian, rikki murenevan rappauksen, ruosteisen, tyhjän tulisijan ja
kovan, kapean vuoteen.

-- Carmichael, sanoi intialainen herra ison perheen isälle kuultuaan
tämän kuvauksen, -- kuinkahan monta tuollaista komeroa lienee tämän
torin varrella ja kuinkahan monta onnetonta pientä palvelustyttöä
nukkunee noin kovilla vuoteilla samalla aikaa kun minä kääntelehdin
untuvapatjoillani ja minua painavat ja vaivaavat rikkaudet, jotka
suurimmaksi osaksi -- eivät ole omiani.

-- Hyvä ystävä, vastasi Carmichael ystävällisesti, -- kuta pikemmin
herkeät kiusaamasta itseäsi tuolla tavoin, sitä parempi sinulle.

Herra Carrisford istui tuijottaen hiillokseen.

-- Luuletko sinä, hän sanoi hitaasti oltuaan vähän aikaa vaiti, --
luuletko mahdolliseksi, että se toinen lapsi -- lapsi, jota varmaan en
koskaan voi olla ajattelematta -- olisi -- voinut joutua sellaiseen
asemaan kuin tuo pieni olentoraukka tässä viereisessä talossa?

Herra Carmichael katseli häntä levottomana. Hän tiesi, että pahin, mitä
toinen voi tehdä terveydelleen, oli juuri sen asian ajatteleminen.

-- Jos se lapsi, joka oli rouva Pascalin koulussa Pariisissa, oli
etsimäsi, hän vastasi rauhoittaen, -- hän näyttää joutuneen ihmisten
luo, jotka voivat pitää hänestä huolta. He ottivat hänet omaksi
lapsekseen, koska hän oli ollut heidän kuolleen pikku tyttönsä paras
ystävä. Heillä ei ollut omia lapsia, ja rouva Pascal sanoi, että he
olivat hyvin varakkaita venäläisiä.

-- Ja tuo kurja nainen ei edes tiennyt, minne he olivat matkustaneet,
huudahti herra Carrisford.

Herra Carmichael kohautti olkapäitään.

-- Hän on viekas nainen, joka luultavasti tuli hyvinkin iloiseksi
päästessään niin mukavasti lapsesta, joka isän kuoltua jäi puille
paljaille.

-- Mutta sinä sanot: "jos" lapsi oli etsimäni. Sinä sanot "jos". Emme
ole varmoja. Nimi kuulosti vähän erilaiselta.

-- Rouva Pascal äänsi sen Carew Crewen asemesta -- mutta ero voi
riippua ääntämisestä. Muutenhan asianhaarat olivat merkillisen
samanlaiset. Englantilainen upseeri Intiasta oli pannut äidittömän
pikku lapsensa kouluun. Upseeri kuoli äkkiä menetettyään omaisuutensa.

Herra Carmichael vaikeni hetkeksi, ikäänkuin hänen mieleensä olisi
juolahtanut uusi ajatus.

-- Oletko varma siitä, hän kysyi, -- että lapsi pantiin kouluun
Pariisissa? Oletko varma, että hänet jätettiin Pariisiin?

-- Hyvä ystävä, vastasi Carrisford katkerasti, -- en ole mistään varma.
En ole koskaan nähnyt äitiä enkä lasta. Ralph Crewe ja minä kiinnyimme
toisiimme jo poikina, mutta kouluajan päätyttyä emme olleet tavanneet
toisiamme ennen kuin Intiassa. Olin aivan haltioissani kaivosten
suurenmoisista mahdollisuuksista. Hän innostui myös. Kaikki oli niin
mahtavaa ja houkuttelevaa, että meiltä molemmilta meni pää ihan
pyörälle. Kun tapasimme toisemme, me tuskin puhuimme muusta. Tiedän
vain, että lapsi oli lähetetty jonnekin kouluun. En edes voi muistaa,
miten minä sain tietää sen.

Hän alkoi tulla liikuttuneeksi. Niin kävi aina, kun hänen vielä
heikkoja aivojansa häiritsivät menneisyyden tuskalliset muistot.

-- Mutta sinun oli syytä otaksua, että koulu oli Pariisissa?

-- Oli, kuului vastaus, -- sillä hänen äitinsä oli kotoisin Ranskasta,
ja olin kuullut hänen toivoneen, että lapsi saisi kasvatuksensa
Pariisissa. Tuntuihan todenmukaiselta, että hän olisi siellä.

-- Niin, se tuntuu hyvinkin luultavalta. Intialainen herra kumartui
eteenpäin ja löi laihtuneen kätensä pöytään:

-- Carmichael, minun täytyy löytää se tyttö! Jos hän elää, niin hän
on jossakin. Jos hän on ilman ystäviä ja rahaa, se on minun syyni.
Kuinka voi päästä voimiinsa, kun täytyy ajatella tällaista? Äkillinen
onnellinen käänne, joka tapahtui kaivoksien kannattavaisuudessa, on
toteuttanut rohkeimmatkin unelmamme, ja Crewe paran lapsi kenties
kerjää kaduilla!

-- Ei! Ei! Koeta rauhoittua. Lohduta itseäsi sillä tosiasialla, että
tavatessasi hänet voit antaa hänelle suuret rikkaudet.

-- Miksi en voinut pysyä pystyssä silloin, kun kaikki näytti synkältä?
Luulen, että olisin voinutkin, jollen olisi ollut vastuussa toisten
rahoista yhtä paljon kuin omistani. Crewe-parka oli pannut yritykseen
jok'ainoan pennyn, jonka hän omisti. Hän luotti minuun. Hän piti
minusta. Ja kuoli siinä luulossa, että olin saattanut hänet perikatoon
-- minä -- Tom Carrisford, joka pelasin krikettiä hänen kanssaan
Etonissa. Minkälaiseksi roistoksi hän lienee luullutkaan minua!

-- Älä soimaa itseäsi noin katkerasti.

-- En minä soimaa itseäni sen vuoksi, että yrityksemme näytti menevän
myttyyn -- soimaan itseäni siksi, että mieleni masentui. Livistin
pakoon kuin keinottelija tai rosvo, sillä en voinut katsoa parasta
ystävääni silmiin ja sanoa hänelle, että olin saattanut häviöön hänet
ja hänen lapsensa.

Ison perheen hyväsydäminen isä laski lohduttaen kätensä hänen olalleen.

-- Sinä lähdit tiehesi, koska sieluntuskat olivat vaikuttaneet
lamauttavasti aivoihisi. Sinä olit jo puoleksi hermosairas. Jollet
olisi ollut sellaisessa tilassa, olisit pysynyt paikoillasi ja
taistellut taistelun loppuun asti. Kaksi päivää lähtösi jälkeen olit
sairaalassa, vuoteenomana, aivokuumeessa houraillen. Muistatko sen?

Carrisford nojasi otsaansa käsiinsä.

-- Hyvä Jumala! Niin, hän sanoi, minä tulin hulluksi pelosta ja
kauhusta. En ollut nukkunut moneen viikkoon. Sinä yönä, jona
hoipertelin ulos kodistani, tuntui koko ilma olevan täynnä kaikenlaista
kaameaa, ja kaikki pilkkasi ja solvasi minua.

-- Siinä on jo selitystä tarpeeksi. Kuinka voisi mies, joka jo oli
sairastumaisillaan aivokuumeeseen, toimia niinkuin terve!

-- Ja kun toinnuin siitä, Crewe parka oli jo kuollut ja haudattu. En
voinut muistaa paljon mitään. En muistanut lasta moneen kuukauteen.
Vielä silloinkin, kun aloin muistaa, että hän oli olemassa, kaikki oli
ikään kuin sumun peitossa.

Hän vaikeni vieden käden otsalleen.

-- Vieläkin on kaikki sumun vallassa, hän jatkoi, -- kun koetan
muistella jotain. Varmaankin olen jossakin yhteydessä kuullut Crewen
puhuvan koulusta, jonne hänet lähetettiin. Etkö luule niin?

-- Kenties hän ei sentään ole sitä maininnut. Ethän sinä ole kuullut
hänen oikeaa nimeänsäkään.

-- Hän oli antanut tytölle ihmeellisen hyväilynimen. Hän sanoi tätä
"pikku emännäkseen". Onnettomat kaivokset saivat kaikki muut ajatukset
häipymään päästämme. Jos hän on puhunut koulusta, olen unohtanut sen --
unohtanut. Enkä koskaan voi muistaa sitä.

-- No niin, no niin, rauhoitteli Carmichael. -- Kyllä me löydämme
hänet. Etsitään yhä edelleen rouva Pascalin hyväntahtoisia venäläisiä.
Hän näkyi aavistavan, että he asuivat Moskovassa.

-- Jos kykenisin matkustamaan, lähtisin mukaasi, mutta minusta ei
ole muuhun kuin kääriytymään turkkiin ja tuijottamaan tuleen. Näin
tässä istuessani olen näkevinäni Crewen iloiset nuorekkaat kasvot.
Hän näyttää katselevan minua ja kyselevän jotakin. Joskus yöllä näen
hänestä unta... ja aina hän seisoo edessäni kysyen minulta samaa asiaa.
Voitko arvata, mitä hän kysyy, Carmichael?

Herra Carmichael vastasi hiljentäen ääntään:

-- En, en oikein.

-- Hän sanoo aina: "Tom, veliseni -- Tom, missä on 'pikku emäntäni'?"
Hän tarttui Carmichaelin käteen ja piti lujasti siitä kiinni. -- Minun
täytyy osata vastata hänelle -- minun täytyy! hän toisti. -- Auta minua
löytämään hänet. Auta minua!



"KANSAN LAPSI"


Talvi oli hyvin ankara. Monta päivää oli satanut taukoamatta; oli
koleaa, kadut olivat lokaiset ja ilma täynnä ilkeää, kylmää sumua.
Kaikkialla oli likaa -- tahmeaa Lontoon likaa -- kaikkialla usvaa ja
vihmasadetta.

Tietysti oli käytävä asioilla pitkän matkan päässä -- ainahan niitä
oli! -- ja Saara lähetettiin ulos uudelleen ja yhä uudelleen, niin
että hänen kuluneet vaatteensa olivat lopulta läpimärät. Vanhat
pörröiset sulat hänen haalistuneessa hatussaan olivat lerpallaan ja
entistä enemmän porhollaan, ja hänen linttaan poljetut kenkänsä olivat
likomärät. Sen lisäksi hän oli jäänyt ilman päivällistä, neiti Minchin
oli rangaissut häntä sillä tavalla.

Hän oli niin viluissaan ja nälissään ja riutuneen näköinen, että
silloin tällöin joku hyväsydäminen ohikulkija katsahti häneen
myötätuntoisesti säälien. Hän ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän
kiiruhti eteenpäin ja koetti ajatella jotakin muuta. Se olikin kovin
tarpeen. Hän koetti kaikin voimin elää mielikuvituksessaan, mutta
tällä kertaa se oli todella vaikeampaa kuin koskaan ennen. Jopa hän
pari kertaa ajatteli, että kuvittelut saivat hänet tuntemaan itsensä
vieläkin viluisemmaksi ja nälkäisemmäksi, eikä päinvastoin. Mutta
kuitenkin hän koetti "kuvitella" herkeämättä, ja kun likainen vesi
sirisi hänen kengissänsä ja tuuli oli riistää häneltä hänen ohkaisen
nuttunsa, hän eteenpäin pyrkiessään jutteli itseksensä, vaikkei ääneen,
ei edes liikuttamalla huuliansa.

-- Olisipa minulla nyt kuivat vaatteet! Ja olisipa minulla hyvät
jalkineet ja pitkä, paksu viitta ja pehmoiset villasukat ja pieni
sateensuoja. Ja sitten minä -- sitten minä löytäisin kuuden pennyn
rahan -- joka ei olisi kenenkään oma, juuri leipurikaupan edustalta,
jossa olisi kaupan lämpöisiä vehnäpyöryköitä. Ja jos minä löytäisin
rahan, menisin kauppaan ja ostaisin kuusi lämpöisintä pyörykkää ja
söisin ne kaikki, toisen toisensa perästä.

Joskus tapahtuu merkillisiä asioita tässä maailmassa.

Saaralle tapahtui tosiaankin jotakin kummallista. Juuri näin
ajatellessaan hän kulki kadun poikki. Lokaa oli hirveästi. Hänen
täytyi melkein kahlata. Hän kulki niin varovaisesti kuin osasi, mutta
vaikeaa se oli. Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli katsoa eteensä joka
askeleella, ja katsoessaan alas juuri kun hän tuli katukäytävälle, hän
näki loassa jotakin kiiltävää. Siinä oli todellakin hopearaha -- ohut
lantti, jota monet jalat olivat polkeneet, mutta joka sentään vielä
vähäsen kiilsi. Ei se ollut juuri kuuden pennyn raha, mutta kyllä
neljän.

Heti sen jälkeen se oli hänen pienessä kylmässä sinisenpunaisessa
kädessään.

-- Voi! Tämä on totta! hän läähätti. -- Tämä on totta!

Ja sitten hän katsoi suoraan myymälään, joka oli hänen edessään. Se oli
leipurin myymälä, ja lihavahko, ystävällisen näköinen, punaposkinen
nainen tyhjensi juuri peltiä, jolla oli ihania vehnäpyöryköitä,
korkeita sileitä pyöryköitä, joissa oli korinttejakin.

Saaran päätä oikein pyörrytti hänen nähdessään vehnäpyörykät
ja tuntiessaan ihanan leivänhajun, joka tunki ulos leipurin
kellarikerroksen ikkunasta.

Hän tiesi, ettei hänen tarvinnut epäillä, mihin hän käyttäisi pienen
rahasen.

-- Mutta minun täytyy kysyä leipurin rouvalta, onko hän kadottanut
tämän rahan, hän tuumi hiukan vastahakoisesti itsekseen.

Niin hän kulki katukäytävän poikki ja nousi portaille. Samassa hän näki
jotakin, joka sai hänet pysähtymään.

Siinä oli pieni olento, joka oli häntä itseään vielä kurjempi --
pieni raukka, joka ei ollut juuri kummempi kuin ryysykäärö, josta
pistivät esiin paljaat, punaiset, likaiset jalat, joita hän turhaan
koetti peittää liian lyhyillä ryysyillään. Vaaterepaleiden yläpuolella
näkyi vanukkeinen tukka ja likaiset kasvot, joissa oli suuret syvälle
painuneet nälkäiset silmät.

Samassa silmänräpäyksessä kun Saara näki ne, hän ymmärsi, että ne
olivat nälkäisen silmät, ja hänen tuli äkkiä sääli lasta.

-- Tuo on kansan lapsi, hän tuumi itsekseen, ja hän on vielä
nälkäisempi kuin minä.

"Kansan lapsi" tuijotti Saaraan ja väistyi vähän syrjään antaakseen
tietä. Hän oli tottunut väistymään jokaisen tieltä. Hän tiesi, että
niin pian kuin poliisi sattuisi näkemään hänet, tämä käskisi hänen
"mennä eteenpäin".

Saara puristi kovemmin rahaansa ja hiukan epäiltyänsä kääntyi hänen
puoleensa.

-- Onko sinun nälkä? hän kysyi. Lapsi väistyi repaleineen vielä vähän.

-- Että onko minun nälkä? hän sanoi käheällä äänellä. -- Nälkähän minun
juuri onkin.

-- Etkö ole syönyt päivällistä? kysyi Saara.

-- En ole syönyt päivällistä -- vielä käheämmin ja yhä väistyen. --
Enkä aamiaista, enkä illallista, enkä yhtään mitään.

-- Kuinka pitkään aikaan? kysyi Saara.

-- En tiedä. En ole tänään saanut rahtuakaan mistään, vaikka olen
kerjännyt kerjäämistäni.

Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä.
Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän
keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen:

-- Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan,
kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku
vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.

-- Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle. Saara meni
myymälään. Siellä oli lämmin ja tuoksui hyvälle. Leipurin vaimo
asetteli lämpimiä vehnäpyöryköitä ikkunalle.

-- Anteeksi, kysyi Saara, -- oletteko kadottanut hopearahan -- neljä
pennyä?

Ja hän ojensi pienen rahan rouvalle.

Nainen katseli rahaa ja katseli Saaraa -- hänen totisia pieniä
kasvojansa ja tahraantuneita, ennen hienoja vaatteitaan.

-- En, en suinkaan, hän vastasi. -- Oletko sinä löytänyt sen?

-- Olen, myönsi Saara. -- Tuolta katuloasta.

-- Pidä se sitten, sanoi nainen. -- Se on kenties ollut siinä jo
viikkomääriä, ja Jumala tietää, kuka sen on kadottanut. Et sinä siitä
koskaan saa selvää.

-- Tiedän sen, mutta ajattelin, että minun pitäisi kysyä teiltä.

-- Sitä ei monikaan olisi viitsinyt tehdä, virkkoi nainen näyttäen
samalla hämmästyneeltä, huvittuneelta ja hyväntahtoiselta.

-- Tahdotko ostaa jotakin? hän lisäsi huomatessaan Saaran katselevan
vehnäpyöryköitä.

-- Voisinko saada neljä vehnäpyörykkää. Noita, jotka maksavat pennyn
kappale.

Nainen meni ikkunan luo ja pisti muutamia pussiin. Saara näki, että hän
pani kuusi.

-- Anteeksi, mutta minä sanoin neljä, hän huomautti. -- Minulla on vain
neljä pennyä.

-- Minä panen kaksi kaupanpäälliseksi, sanoi nainen ystävällisesti. --
Ajattelen, että voit joskus syödä ne. Eikö sinun ole nälkä?

Saaran silmät kostuivat.

-- On, hän vastasi, -- minun on hyvin nälkä, ja olen hyvin kiitollinen
ystävällisyydestänne; ja hän aikoi juuri lisätä, että ulkona oli lapsi,
jolla oli kovempi nälkä kuin hänellä, mutta samassa silmänräpäyksessä
tuli kauppaan pari ostajaa, joilla näytti olevan kiire, minkä vuoksi
hän ehti vain kiittää naista ja poistua.

Kerjäläistyttö istui yhä rappujen nurkkaan kyyristyneenä. Hän oli
hirveän näköinen märissä, likaisissa ryysyissään. Hän tuijotti suoraan
eteensä, hänen katseensa oli kärsivä ja tylsä. Saara näki hänen karhean
tumman kätensä selkämyksellä pyyhkäisevän silmistään kyynelet, jotka
väkisin tunkeutuivat esiin. Hän mutisi jotakin itseksensä.

Saara avasi pussinsa ja otti sieltä lämpimän vehnäpyörykän, joka jo oli
vähän lämmittänyt hänen omia viluisia käsiänsä.

-- Kas tässä, hän sanoi laskiessaan pyörykän tyttöparan syliin, -- se
on hyvä ja lämmin. Syö se, niin sinun ei ole niin nälkä.

Lapsi säpsähti ja tuijotti Saaraan ikäänkuin äkillinen onni olisi
säikähdyttänyt häntä. Sitten hän tempasi leivän ja alkoi ahmia sitä.

-- Voi rakas! Voi rakas! kuuli Saara hänen kuiskaavan.

Saara otti vielä kolme pyörykkää ja antoi ne tytölle.

-- Hän on nälkäisempi kuin minä, toisteli Saara itseksensä. -- Hän
näkee nälkää. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän otti esiin neljännen
pyörykän. Minä en kärsi nälkää, hän ajatteli ottaen esiin viidennen.

Lontoon pieni, ahne, villi lapsi ahmi yhä leipäänsä, kun Saara lähti
hänen luotaan. Hän söi liian ahneesti huomatakseen kiittää, vaikka
häntä olisikin opetettu kohteliaisuuteen, mitä ei kuitenkaan oltu
koskaan tehty.

Hän muistutti pientä villiä eläintä.

-- Hyvästi!

Kun Saara oli kulkenut kadun poikki, hän katsoi taakseen. Tytöllä
oli vehnäpyörykkä kumpaisessakin kädessään, ja hän tuijotti hänen
jälkeensä. Saara nyökäytti hänelle päätään, ja luotuaan uudelleen
katseensa Saaraan -- merkillisen, ikävöivän katseensa -- kadun lapsi
kumarsi vastaukseksi pörröistä päätään.

Samassa leipurin rouva katsahti ulos ikkunasta.

-- No enpä ole ennen nähnyt moista! hän huudahti.

-- Eikö tuo tyttöparka antanut vehnäsiänsä kerjäläistytölle! Eikä hän
sitä tehnyt siksi, ettei itse olisi huolinut niitä. Ei suinkaan, sillä
näyttipä hänellä itselläänkin olevan kova nälkä.

-- Tule sisään, hän sitten sanoi kerjäläistytölle pitäen ovea auki.

Lapsi nousi ja meni sisään. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseen, joka oli
täynnä leipiä! Se tuntui uskomattomalta. Tyttö ei tiennyt, mitä vielä
tapahtuisi. Eikä hän siitä välittänytkään.

-- Lämmittele nyt siinä, virkkoi nainen osoittaen pienen myymälähuoneen
uunissa räiskyvää tulta. -- Ja kuule -- kun sinun on vaikea saada
leipää, voit tulla täältä sitä hakemaan. Minä tahdon antaa sinulle
leipää tuon tytön vuoksi!

       *       *       *       *       *

Oli jo pimeä, kun Saara ehti torille, jonka varrella täysihoitola oli.
Kaikkialta taloista loistivat valot. Verhot olivat vielä ylhäällä siinä
huoneessa, jossa hän melkein aina näki vilahdukselta ison perheen
jäsenet. Tähän aikaan hän näki usein herran, jota hän nimitti herra
Montmorencyksi, istuvan suuressa tuolissa lapsijoukon ympäröimänä. He
juttelivat ja nauroivat ja kiipesivät hänen käsivarrelleen ja syliinsä
ja nojasivat häneen.

Tänä iltana oli koko perhe hänen ympärillään, mutta hän ei istunut
paikallaan. Päinvastoin näytti talossa olevan levotonta. Oli selvää,
että joku heistä aikoi lähteä matkalle, ja tämä oli itse herra
Montmorency.

Vaunut odottivat portin edessä, ja suuri matkalaukku oli kannettu
ulos. Lapset hyppelivät ja juttelivat isänsä ympärillä. Kaunis
kukoistava äiti seisoi hänen vieressään ja hän näytti tekevän viimeisiä
kysymyksiä. Saara seisahtui hetkiseksi katsellakseen, kuinka isä
suuteli ensin pienokaisia ja sitten suurempia.

-- Aikooko hän viipyä kauankin poissa, tuumaili Saara. -- Matkalaukku
on aika suuri. Kylläpä he kaipaavat häntä. Minäkin kaipaan häntä,
vaikkei hän edes tiedä olemassaolostani.

Kun portti avattiin, hän meni pois, mutta näki matkapukuisen
Montmorencyn yhä vanhempien lastensa ympäröimänä tulevan ulos ja hänen
taustanaan lämpöisen valaistun eteisen.

-- Onko Moskova ihan lumen peitossa? kysyi pikku Janet. -- Onko siellä
kaikkialla jäätä?

-- Kyllä minä kirjoitan ja kerron kaikesta, sanoi isä nauraen. --
Mutta juoskaa sisään nyt. On kovin kosteaa tänä iltana. Minä jäisin
mieluummin tänne teidän luoksenne kuin matkustaisin Moskovaan. Hyvää
yötä! Hyvää yötä, pienokaiset! Jumala olkoon kanssanne! Ja hän juoksi
portaita alas ja hyppäsi vaunuihin.

-- Jos tapaat sen pienen tytön, sano hänelle terveisiä meiltä! huusi
Guy Clarence hypellen oven edessä matolla.

Sen jälkeen he menivät sisään ja sulkivat oven.

Saara kulki torin poikki neiti Minchinin keittiöportaille tuntien
itsensä aika väsyneeksi ja heikoksi.

-- Kukahan se pieni tyttö on, hän ajatteli, -- se pieni tyttö, jota hän
matkustaa etsimään?

Ja hän kiipesi portaita kantaa retustaen koria, joka hänestä tuntui
sangen raskaalta, ison perheen isän ajaessa asemalle matkalla
Moskovaan, josta hän toivoi löytävänsä kapteeni Crewen kadonneen pienen
tyttären.



VIELÄKIN RAM DASS


Samana iltapäivänä, kun Saara oli ulkona, tapahtui ullakolla jotakin
ihmeellistä.

Ikkuna avautui salaperäisellä tavalla. Tumma naama katseli huoneeseen;
pian sen jälkeen näkyi toinen naama, ja molemmat tarkastelivat
varovaisesti ja uteliaasti pientä komeroa. Katolla, ikkunan
ulkopuolella, oli kaksi miestä, ja he yrittivät hiipiä sisään
ikkunasta. Toinen oli Ram Dass, ja toinen, nuori mies, oli intialaisen
herran sihteeri.

Ram Dass laskeutui ikkuna-aukosta niin helposti ja notkeasti, ettei
syntynyt pienintäkään kolinaa.

Vaaleaverinen nuori sihteeri hyppäsi ikkunasta sisään yhtä hiljaa kuin
Ram Dass ja huomasi samalla rotanreikään vilahtavan hännän.

-- Oliko se rotta? hän kysyi kuiskaten Ram Dassilta.

-- Rotta se oli, sahib, vastasi Ram Dass hiljaa. -- Seinissä on monta
rotankoloa.

-- Hyi! huudahti nuori mies. -- Merkillistä, etteivät ne pelota lasta.

Ram Dass viittasi kädellään ja hymyili kunnioittavasti. Hän tunsi
olevansa Saaran tuttava, vaikka hän vain kerran oli puhunut tytön
kanssa.

-- Hän on kaikkien ystävä, sahib, selitti Ram Dass. -- Hän ei ole
samanlainen kuin muut lapset. Minä hiivin monena yönä katolle
katsomaan, miten hänen laitansa on. Tutkin häntä ikkunastani, kun
hän ei tiedä minun olevan lähellä. Hän seisoo tuolla pöydällä ja
katselee taivasta, ikään kuin se puhuisi hänelle. Varpuset tulevat
hänen luokseen, kun hän kutsuu niitä. Rottaa hän on syöttänyt ja on
yksinäisyydessään kesyttänyt sen. Talon orjaparka tulee lohduttamaan
häntä. Eräs pieni tyttö käy salaa hänen luonaan; toinen, vanhempi tyttö
jumaloi häntä. Tämän minä olen huomannut katolta. Koulun johtajatar,
joka on ilkeä nainen, kohtelee häntä niin kuin paariaa, mutta hän
käyttäytyy kuin lapsi, jonka suonissa on kuninkaallista verta!

-- Sinä näytät tietävän melko paljon hänestä, sanoi sihteeri.

-- Minä tunnen hänen jokapäiväisen elämänsä, vastasi Ram Dass. --
Tiedän, koska hän menee ulos ja koska hän tulee takaisin; tiedän,
kuinka häntä palelee ja kuinka hän on nälissään. Minä näen hänen
keskellä yötä lukevan kirjojansa. Tiedän, milloin hänen ystävänsä
salaa hiipivät hänen luokseen, ja silloin hän on onnellisempi, niin
kuin lapset voivat olla keskellä köyhyyttään, sen vuoksi, että ystävät
tulevat, ja hän voi nauraa ja puhella kuiskutellen heidän kanssaan. Jos
hän olisi sairas, niin tietäisin sen ja tulisin palvelemaan häntä, jos
se kävisi päinsä.

-- Oletko varma, ettei täällä käy muita kuin hän itse ja ettei hän
yllätä meitä? Hän säikähtäisi jos näkisi meidät täällä, ja sahib
Carrisfordin tuuma menisi myttyyn.

Ram Dass meni hiljaa ovelle seisahtuen siihen.

-- Tänne ei tule muita kuin hän itse, sahib, hän selitti. -- Hän
meni kaupungille koreineen ja viipyy kyllä poissa monta tuntia. Jos
minä seison tässä, voin kuulla, kun joku tulee, ennen kuin hän ehtii
viimeiseen porras jaksoon.

Sihteeri otti povitaskustaan kynän ja muistikirjan ja katseli
ympärilleen.

Ensiksi hän meni kapean vuoteen ääreen. Hän painoi kädellään ja
huudahti hämmästyneenä.

-- Kova kuin kivi! Tämä täytyy muuttaa toisenlaiseksi jonakin päivänä,
kun tyttö on kaupungilla.

Hän nosti peitettä ja tarkasti ainoaa ohkaista pielusta.

-- Peite on likainen ja kulunut, vuodevaatteet repaleiset ja paikatut.
Onko tällainen vuode muka sopiva lapselle nukkumasijaksi -- ja vielä
talossa, joka on olevinaan hyvässä maineessa! Ja katsellen ruosteista
kamiinaa hän lisäsi: -- Tuota ei ole lämmitetty moneen päivään.

-- Ei niin pitkään aikaan kuin minä olen sen nähnyt. Neiti Minchin ei
ole sellainen ihminen, joka muistaa, että muitakin voi palella kuin
häntä itseään.

Sihteeri teki nopeasti muutamia muistiinpanoja. Hän repäisi lehden
kirjastaan ja pisti sen taskuunsa.

-- Tämä on oikeastaan hieman outo menettelytapa, hän sanoi katsahtaen
ylös. -- Kuka sen keksi?

Ram Dass kumarsi ujosti kuin anteeksi anoen.

-- Ensimmäinen ajatus oli tosin minun, mutta se oli vain ajatus. Minä
pidän tuosta lapsesta; me olemme molemmat yksin. Hänellä on merkillinen
tapa kertoa toivomuksistaan ystävilleen. Eräänä iltana, kun olin
alakuloisella mielellä, makasin lähellä avonaista ikkunaa ja kuuntelin.
Hän kuvaili, minkälainen tämä kurja huone olisi, jos se sisustettaisiin
vähän mukavammin. Hän oli näkevinään sen kertoessaan siitä, ja hän
lämpeni ja tuli iloiseksi. Seuraavana päivänä, kun sahib oli sairas ja
onneton, kerroin hänelle tästä huvittaakseni häntä. Se tuntui silloin
vain haaveelta, mutta se miellytti sahibia. Hänen oli helpompi olla
kuunnellessaan kertomustani lapsen ajatuksista. Hän tunsi mielenkiintoa
tyttöseen ja hän kyseli kaikenlaista hänen oloistansa. Lopuksi hän
päätti huvikseen toteuttaa lapsen unelmat.

-- Luuletko, että sen voi tehdä hänen nukkuessaan? Ajattele, jos hän
heräisi, sanoi sihteeri, ja mikä suunniteltu tuuma lienee ollutkin, oli
selvää, että se huvitti häntä yhtä paljon kuin sahib Carrisfordiakin.

-- Minä voin liikkua ikään kuin jalkani olisivat samettia, vastasi Ram
Dass. -- Lapset nukkuvat sikeästi -- myös silloin kun ovat onnettomia.
Monena yönä minä olisin voinut tulla tähän huoneeseen hänen edes
kääntymättä vuoteellaan. Kunhan toinen auttaa minua antamalla tavarat
ikkunasta, voin järjestää kaikki herättämättä häntä. Kun hän herää, hän
luulee varmaankin noitaukon käyneen täällä.

Hän hymyili aivan kuin hänen sydämensä olisi lämmennyt valkoisen takin
alla, ja sihteeri hymyili myös.

-- Se tulee olemaan aivan kuin "Tuhannen yhden yön" satu. Ainoastaan
itämaalainen olisi voinut keksiä sellaista. Se ei kuulu Lontoon
sumuihin.

Nuorta sihteeriä näkyi kaikki huvittavan. Hän kirjoitti lattiasta,
tulensijasta, rikkinäisestä jakkarasta, vanhasta pöydästä ja seinistä,
joita hän yhtä mittaa kosketteli, ja näytti aika tyytyväiseltä
huomatessaan, että niihin oli lyöty nauloja useaan paikkaan.

-- Niihin voi ripustaa esineitä, hän tuumi. Ram Dass hymyili
salaperäisesti.

-- Eilen, kun lapsi oli ulkona, tulin tänne, ja minulla oli mukanani
pieniä, teräviä nauloja, joita voi painaa seinään tarvitsematta takoa
vasaralla. Minä painoin niitä rappaukseen useita.

Intialaisen herran sihteeri seisoi hiljaa ja katseli ympärilleen
pistäen muistiinpanokirjan taskuunsa.

-- Luulen, että olen kirjoittanut kylliksi muistiin. Nyt voimme mennä.
Sahib Carrisfordilla on lämmin sydän. On todellakin sangen ikävää,
ettei hän ole löytänyt kadonnutta lasta.

-- Jos hän löytäisi lapsen, niin hän varmaankin voimistuisi, tuumi Ram
Dass. -- Hänen Jumalansa voi tuoda lapsen hänen luokseen.

Sitten he kiipesivät ulos ikkunasta yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin.



TAIKATEMPPU


Kun Saara kulki täysihoitolan vieressä olevan talon ohi, hän näki Ram
Dassin sulkevan ikkunaluukkuja ja katsahti silloin siihenkin huoneeseen.

-- Pitkä aika on kulunut siitä, kun näin tuollaisen hauskan huoneen
sisältäpäin, hän ajatteli.

Siellä paloi niin kuin tavallisesti leimuava takkavalkea, ja
intialainen herra istui sen ääressä. Hän nojasi päätään käteensä ja oli
yhtä hylätyn ja onnettoman näköinen kuin ennenkin.

-- Miesraukka, ajatteli Saara. -- Mitähän sinä mietiskelet?

Näin intialainen herra mietiskeli juuri silloin:

-- Otaksutaan, että Carmichael löytää nuo ihmiset Moskovasta, mutta
pieni tyttö, jonka he ottivat madame Pascalin koulusta Pariisista, ei
ole se, jota etsimme. Otaksutaan, että se on aivan toinen lapsi. Mitä
minun sitten pitää tehdä?

Kun Saara tuli sisään, hän tapasi neiti Minchinin, joka oli tullut
keittiön puolelle torumaan keittäjätärtä.

-- Missä sinä olet ollut aikaa tuhlaamassa? tiuskaisi neiti heti. --
Sinähän olet ollut ulkona monta tuntia.

-- Oli niin märkää ja likaista, vastasi Saara, -- ja oli vaikea
kävellä, kun kenkäni ovat rikki ja minä yhtä mittaa liukastelin.

-- Älä puolusta itseäsi, äläkä puhu valheita!

Saara meni keittäjättären luo. Tämä oli saanut aika nuhteet ja oli sen
vuoksi hirveällä tuulella. Hän oli oikein mielissään, kun sai jollekin
purkaa raivoaan, ja Saara oli niin kuin tavallisesti siihen sopivin.

-- Miksi et ollut koko yötä poissa yksin tein? hän tiuski.

Saara laski tavarat pöydälle.

-- Tässä ovat ostokset.

Keittäjätär katseli niitä muristen. Hän oli todellakin aika pahalla
tuulella.

-- Voinko minä saada jotakin syödäkseni? kysyi Saara melkein epäröiden.

-- Olemme juoneet teetä aikoja sitten, ja se on nyt lopussa. Luulitko
kenties, että minä pitäisin sitä sinulle lämpimänä?

Saara seisoi hetkisen ääneti.

-- En saanut minkäänlaista päivällistä, hän sanoi sitten hyvin hiljaa.
Hän puhui niin hiljaa, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä vapisisi.

-- Kaapissa on vähän leipää. Muuta et voi saada tähän päivän aikaan.

Saara etsi kaapista leivän. Se oli vanhaa, kovaa ja kuivaa.

Oli raskasta lapsen kiivetä kolmen kerroksen pitkät portaat
ullakkokomeroon. Useinkin hänen ollessaan väsyksissä ne olivat
tuntuneet hänestä jyrkiltä ja pitkiltä, mutta tänä iltana niistä
ei tuntunut loppua tulevankaan. Monta kertaa hänen täytyi pysähtyä
lepäämään.

Kun hän vihdoin pääsi viimeiselle portaalle, hän ilostui nähdessään
valoa oven raosta. Se merkitsi, että Ermengarden oli onnistunut hiipiä
tervehtimään häntä. Tämä lohdutti Saaraa. Olihan parempi niin, kuin
tulla tyhjään ja autioon huoneeseen. Punaiseen liinaansa kääriytyneen
paksun ja kiltin Ermengarden näkeminenkin hiukan lämmittäisi häntä.

Kun hän avasi oven, Ermengarde oli tosiaankin huoneessa. Hän istui
vuoteessa ja oli varmuuden vuoksi vetänyt jalat allensa.

-- En odottanut sinua tänä iltana, Ermie, sanoi Saara. Ermengarde kääri
liinan ympärillensä.

-- Neiti Amelia on tervehtimässä jotakin vanhaa tätiä, hän selitti.
-- Ei kukaan muu käy makuuhuoneissamme sen jälkeen kun olemme menneet
nukkumaan. Voisin jäädä tänne vaikka huomenaamuun, jos tahtoisin.

Hän osoitti ikkunan alla olevaa pöytää. Saara ei ollut katsonut siihen
lainkaan tultuaan huoneeseen. Pöydälle oli pantu koko joukko kirjoja,
ja Ermengarde oli alakuloisen näköinen.

-- Isä on lähettänyt minulle lisää kirjoja. Tuossa ne ovat.

Saara nousi ja kiiruhti pöydän luo, otti päällimmäisen kirjan ja
selaili sitä innokkaasti. Hän unohti hetkeksi surunsa ja vaivansa.

-- Voi kuinka hauskaa! hän huudahti. -- Carlylen _Ranskan
vallankumous_. Olen niin toivonut, että saisin lukea sen!

-- Mutta minä en, sanoi Ermengarde. -- Ja isä suuttuu kovasti, jollen
lue sitä. Hän odottaa, että minä tunnen koko kirjan sisällön, kun tulen
kotiin loma-ajaksi. Mitä minä nyt teen?

Saara lakkasi selailemasta kirjaa ja katseli häntä posket punaisina
innostuksesta.

-- Kuulehan! Jos sinä tahdot lainata nämä kirjat minulle, minä luen ne
-- ja kerron sitten sinulle kaikesta, mitä niistä olen lukenut -- ja
kerron niin, että sinä muistat.

-- Voi! mainiota! huudahti Ermengarde. -- Mutta luuletko sinä osaavasi?

-- Tiedän, että osaan, vastasi Saara. -- Pikkulapsetkin muistavat aina,
mitä minä kerron heille.

-- Voi Saara, sanoi Ermengarde toiveikkaasti, -- jos sinä haluat ja
voit saada minut muistamaan, mitä olet lukenut, niin minä -- minä annan
sinulle jotakin.

-- En tahdo, että annat minulle mitään, huomautti Saara. -- Minä tahdon
lukea kirjasi -- kaipaan niitä. Ja hänen silmänsä suurenivat ja hän
hengitti syvään.

-- Ota ne sitten. Toivoisinpa, että itsekin tahtoisin lukea ne,
mutta en voi. Minulla ei ole hyvää päätä, mutta isällä on, ja hänen
mielestään minullakin pitäisi olla.

Saara avasi kirjan toisensa perästä.

-- Mitä sinä sanot isällesi? hän kysyi epäröiden.

-- Eihän hänen tarvitse tietää mitään, vastasi Ermengarde. -- Hän
luulee tietysti, että minä olen lukenut kirjat.

Saara pani kirjan pois pudistaen päätään.

-- Se olisi melkein narraamista. Ja katso, valehteleminen ei ole
ainoastaan rumaa -- se on myös halpamaista. Joskus, -- hän sanoi
miettien, -- olen ajatellut, että voisin tehdä jotakin rumaa -- minä
voisin yhtäkkiä raivostua ja tappaa neiti Minchinin, kun hän kohtelee
minua pahasti -- mutta en voisi ruveta halpamaiseksi. Miksi sinä et
voisi kertoa isällesi, että minä olen lukenut kirjat?

-- Hän tahtoo, että minä itse luen ne, sanoi Ermengarde hiukan
alakuloisena asian odottamattomasta käänteestä.

-- Hän tahtoo, että sinä tunnet kirjojen sisällön. Ja jos minä osaan
kertoa sen sinulle yksinkertaisella tavalla, niin että sinä muistat
sen, isäsi on luullakseni siihen tyytyväinen.

-- Hän on tyytyväinen, kunhan minä vain opin jotakin millä tavalla
tahansa, sanoi Ermengarde surkealla äänellä. -- Olisithan sinäkin
tyytyväinen, jos olisit isäni?

-- Ei ole sinun syysi, että sinä --, Saara aloitti, mutta vaikeni
äkkiä. Hän oli aikonut sanoa: Ei ole sinun syysi, että olet typerä.

-- Että mitä?

-- Ettet sinä voi oppia niin pian, korjasi Saara puhettaan. -- Kun et
voi, niin et voi. Jos minä voin -- niin voin. Siinä koko juttu.

He sopivat niin, että herra St. Johnille annettaisiin tieto heidän
tuumastansa ja kirjat jäisivät toistaiseksi Saaralle.

-- Kerrotaan nyt toisillemme elämästämme ja olostamme. Miten on
ranskantuntiesi laita?

-- Olen osannut paljoa paremmin sen jälkeen kun viimeksi olin täällä
ja sinä selitit verbien taivutuksen. Neiti Minchin ei voinut ymmärtää,
miten minun kirjoitukseni onnistui niin hyvin sinä ensimmäisenä aamuna.

Saara nauroi ja kietoi käsivartensa polviensa ympäri.

-- Hän ei ymmärrä, minkä vuoksi Lottie laskee niin hyvin, mutta Lottie
hiipii myös tänne ja minä autan häntä.

Hän katsoi ympärilleen.

-- Tämä komero olisi melkein hauska -- jollei se olisi niin hirveä, hän
sanoi nauraen taas. -- Täällä on hyvä kuvitella.

Asia oli niin, ettei Ermengarde tiennyt mitään ullakkoelämän
melkein sietämättömistä varjopuolista, eikä hänellä ollut tarpeeksi
mielikuvitusta kuvitellakseen sitä paremmaksi. Niinä harvoina hetkinä,
jolloin hän voi tulla Saaran huoneeseen, hän näki sen vain semmoisena,
jollaiseksi Saara miellyttävien kertomuksiensa avulla kuvasi sitä.
Hänen käyntinsä olivat pikemminkin seikkailun tapaisia, ja vaikka
Saara olikin joskus kalpea ja kieltämättä kovasti laihtunut, hän oli
kuitenkin siksi uljasluontoinen, ettei ruvennut valittelemaan.

Siten Ermengarde ei tiennyt heidän siinä istuessaan, että Saara oli
väsynyt ja nälissään ja että hän tuskin saisi unta nälältään jäätyään
yksin. Saarasta tuntui, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin
nälkä kuin nyt.

-- Toivoisin, että olisin yhtä hoikka kuin sinä, Saara! Luulen, että
sinä olet laihempi kuin ennen. Sinun silmäsi näyttävät niin suurilta,
ja katso tuota terävää pientä luuta, joka pistää esiin kyynärpääsi
kohdalta.

Saara veti alas hihansa, joka oli kääriytynyt ylös.

-- Minä olen aina ollut laiha lapsi ja minulla on aina ollut suuret,
vihreät silmät, hän sanoi.

-- Minä pidän sinun ihmeellisistä silmistäsi, sanoi Ermengarde
katsellen niitä ihaillen. -- Ne näyttävät aina katselevan etäisyyteen.
Minä pidän niistä ja siitä, että ne ovat vihreät -- vaikka mustiltahan
ne tavallisesti näyttävät.

-- Ne ovat kissan silmät, sanoi Saara nauraen, -- mutta en voi nähdä
niillä pimeässä -- olen koettanut, mutta en voinut. Toivon, että voisin!

Juuri silloin oli ikkunan luukulla joku, mutta ei kumpikaan heistä
huomannut sitä. Jos jompikumpi olisi sattumalta kääntynyt ja katsonut
sinnepäin, hän olisi nähnyt tummat kasvot, jotka katselivat huoneeseen
ja hävisivät yhtä pian ja melkein yhtä hiljaa. Saara, jolla oli hyvä
kuulo, kääntyi äkkiä ja katseli kattoon päin.

-- Etkö kuullut mitään?

-- E-en, kuiskasi Ermengarde. -- Kuulitko sinä?

-- Kenties en kuullut, vaikka olin kuulevinani. Kuului aivan siltä kuin
joku olisi varovaisesti liikkunut katolla.

-- Mitä se voi olla? Voiko se olla -- rosvo?

-- Ei toki, aloitti Saara iloisesti. -- Täällä ei ole mitään...

Hän keskeytti samassa. Molemmat kuulivat äänen, joka sai heidät
vaikenemaan. Se ei kuulunut katolta, vaan alhaalta, portaista, ja se
oli neiti Minchinin kiukkuinen ääni. Saara hyppäsi ylös vuoteesta ja
sammutti kynttilän.

-- Hän toruu Beckyä, kuiskasi Saara pimeässä. -- Ja Becky itkee.

-- Tuleeko hän tänne? kuiskasi Ermengarde kauhuissaan.

-- Ei, hän luulee minun nukkuvan. Älä liikahda. Aniharvoin neiti
Minchin kiipesi portaita ylös asti.

Saara muisti hänen tehneen sen ainoastaan kerran ennen. Mutta nyt hän
oli kylliksi vihoissaan tullakseen perille saakka ja tuntui siltä, kuin
hän olisi ajanut Beckyä takaa.

-- Sinä hävytön, epärehellinen penikka, he kuulivat hänen kirkuvan. --
Keittäjätär sanoo, että hän alinomaa kaipaa jotakin.

-- En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. -- Nälkä minulla kyllä oli,
mutta en minä ottanut, en!

-- Ansaitsisit joutua vankilaan! Näpistelet ja varastat. Kokonaisen
lihavanukkaan!

-- En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. -- Olisin kyllä voinut syödä
kokonaisen -- mutta minä en ole edes katsellut sitä.

Neiti Minchin oli aivan tukehtua kiukusta ja rasituksesta kiivetessään
ylös jyrkkiä portaita. Lihavanukas oli aiottu hänelle itselleen
illalliseksi.

-- Älä valehtele! Mene huoneeseesi heti paikalla.

Sekä Saara että Ermengarde kuulivat läjähdyksen, sitten he kuulivat
Beckyn juosta kopsuttavan ylös portaita huoneeseensa. He kuulivat,
kuinka hän pani oven kiinni, ja ymmärsivät, että hän heittäytyi
vuoteeseen.

-- Olisin jaksanut syödä kaksikin, mutta en ottanut palastakaan.
Keittäjätärhän sen antoi poliisilleen! he kuulivat Beckyn nyyhkyttävän
pielukseensa.

Saara seisoi keskellä pimeää huonettaan. Hän puri hammasta ja pui
kouristuksentapaisesti nyrkkiään. Töin tuskin hän malttoi seisoa
hiljaa, mutta ei uskaltanut liikkua, ennen kuin neiti Minchin oli
mennyt alas ja kaikki taas oli hiljaista.

-- Tuo kamala, ilkeä ihminen! hän huudahti. -- Keittäjätär itse
ottaa ja syyttää sitten Beckyä varkaudesta. Becky ei varasta! Sitä
hän ei tee! Hänen on joskus niin nälkä, että syö leipäkannikoita
roskalaatikosta!

Hän painoi kätensä kovasti kasvojaan vasten ja purskahti kiivaaseen
itkuun, ja Ermengarde, jolle tämä oli aivan uutta, säikähti. Saara
itki! Voittamaton Saara! Sitä hän ei koskaan olisi voinut ajatella.
Mitä jos --! Mitä jos --? Hänen hitaissa aivoissaan heräsi kauhean
mahdollisuuden aavistus. Hän kiipesi vuoteesta lattialle, haparoi
pimeässä pöydän luo ja sytytti kynttilän. Sitten hän katseli Saaraa, ja
hänen äskeinen aavistuksensa kasvoi peloksi.

-- Saara, hän aloitti ujolla, melkein pelokkaalla äänellä, o-oletko
-- sinä et ole koskaan sanonut minulle -- mutta oletko sinäkin joskus
nälissäsi?

Se oli liikaa juuri tällä hetkellä. Muuri luhistui. Saara otti kädet
pois kasvojensa edestä.

-- Olen! hän sanoi kiivaasti. -- Kyllä olen. Juuri nytkin olen niin
nälissäni, että melkein voisin syödä sinut. Ja nälkäni tulee yhä
pahemmaksi, kun kuuntelen Becky raukkaa. Hän on vielä nälkäisempi kuin
minä.

Ermengarde hengitti raskaasti.

-- Voi! Voi! hän huudahti vaikeroiden. -- Enkä minä ole tiennyt siitä
mitään.

-- En ole tahtonut, että tietäisit. Silloin olisin tuntenut itseni
kerjäläiseksi. Tiedän, että näytän kerjäläiseltä.

-- Ei! Ei! Et sinä näytä -- et näytä, puuttui Ermengarde puheeseen.
-- Sinun vaatteesi ovat vähän oudot -- mutta sinä et voisi näyttää
kerjäläiseltä. Sinulla ei ole kerjäläisen kasvoja.

-- Eräs pieni poika antoi minulle kerran almuna kuusi pennyä, sanoi
Saara naurahtaen. -- Tässä se on. Ja hän veti esiin ohuen nauhan
kaulaltansa. -- Hän ei olisi antanut minulle joulurahaansa, jollei hän
olisi luullut minun tarvitsevan sitä.

Kuinka olikaan, tällä Saaralle kallisarvoisella rahalla oli hyvä
vaikutus heihin molempiin. Se sai heidät vähäsen nauramaan, vaikka
molemmilla oli kyynelet silmissä.

-- Kuka sen antoi? kysyi Ermengarde katsellen sitä ikään kuin se ei
olisi ollut mikään tavallinen kuuden pennyn hopearaha.

-- Se oli pieni herttainen poika, jonka juuri piti lähteä ajelemaan.
Hän kuuluu isoon perheeseen -- pieni paksujalkainen poika, jolle olen
antanut nimeksi Guy Clarence. Otaksun, että hänen lastenhuoneensa oli
täynnä joululahjoja ja koreja, joissa oli kakkuja ja muuta hyvää, ja
hän näki, etten minä ollut saanut mitään.

Ermengarde säpsähti. Yhtäkkiä hän muisti ja keksi jotakin.

-- Voi Saara! kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole ajatellut sitä!

-- Mitä sitten!

-- Kuulehan! toimitti Ermengarde innoissaan. -- Juuri tänään
iltapäivällä sain kaikkein kilteimmältä tädiltäni paketin. Se oli
täynnä herkkuja. En ole koskenut siihen, sillä sain paljon vanukasta
päivälliseksi ja olin sitä paitsi pahoillani isän lähettämien kirjojen
vuoksi. Siinä on kakkuja ja pieniä lihapiirakoita ja hedelmäleivoksia
ja vehnäpyöryköitä ja viinimarjamehua ja viikunoita ja suklaata. Minä
hiivin heti huoneeseeni ja tuon ne tänne, niin syömme ne nyt.

Saara melkein horjui. Kun on nälästä pyörtymäisillään, on ruoan
mainitsemisella joskus kummallinen vaikutus. Hän tarttui Ermengarden
käteen.

-- Luuletko, että -- että voisit?

-- Kyllä! Tiedän, että voin! vastasi Ermengarde ja juoksi ovelle, avasi
sen varovasti, pisti päänsä ulos ovesta ja kuunteli. Sitten hän palasi
Saaran luo. -- Kaikkialla on pimeää ja kaikki ovat menneet nukkumaan,
sanoi hän. Voin hiipiä alas kenenkään kuulematta.

Tämä oli niin viehättävää, että he puristivat toistensa käsiä ja Saaran
silmät alkoivat säteillä.

-- Ermie, hän sanoi. -- Leikitään, että meillä on kutsut! Ja etkö sinä
tahtoisi kutsua niihin myös viereisen kopin vankia?

-- Tietysti! Tietysti! Koputa nyt seinään. Vanginvartija ei kuule.

Saara meni seinän viereen. Hän saattoi sen läpi kuulla, että Beckyn
itku oli hiljennyt. Hän koputti viisi kertaa.

-- Se merkitsee: Tule luokseni salaista käytävää myöten, joka on
muurissa, hän selitti. -- Minulla on jotakin sanomista sinulle.

Vastaukseksi kuului kuusi koputusta seinään.

-- Hän tulee, sanoi Saara.

Melkein heti sen jälkeen ovi avautui, ja Becky ilmestyi näkyviin. Hänen
silmänsä olivat punaiset ja myssy oli putoamaisillaan hänen päästänsä,
ja huomatessaan Ermengarden hän alkoi levottomasti hieroa kasvojaan
esiliinaansa.

-- Älä välitä minusta vähääkään, Becky! rauhoitti Ermengarde häntä.

-- Ermengarde on kutsunut sinut tänne, selitti Saara. -- Hän aikoo
tuoda tänne laatikollisen herkkuja.

Becky innostui niin, että hänen myssynsä oli kokonaan pudota.

-- Syötäväksikö? Onko se syötäväksi kelpaavaa?

-- On kyllä; ja me aiomme leikkiä, että täällä on kutsut.

-- Ja sinä saat niin paljon kuin jaksat syödä, lisäsi Ermengarde. --
Minä menen heti.

Hänellä oli niin kiire, että hän hiipiessään varpaillaan ullakkokopista
pudotti punaisen liinansa huomaamatta sitä. Ensiksi ei kukaan huomannut
sitä. Becky oli aivan odottamattoman, suuren onnen lumoissa.

-- Voi hyvänen aika! hän läähätti. -- Tiedän teidän pyytäneen, että
minä saisin tulla. Mi-minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä.

Ja hän meni Saaran luo ja katseli häntä palvoen. Saara pudisteli Beckyä
ystävällisesti.

-- Ei! Ei! Et saa itkeä. Meidän täytyy kiiruhtaa kattamaan pöytää.

-- Kattamaan pöytää? sanoi Becky katsellen ympärilleen. -- Millä me sen
katamme?

Saara katseli ympärilleen huoneessa.

-- Ei täällä näy olevan paljon pöydälle panemista, hän sanoi hiukan
nauraen.

Samassa hän näki jotakin lattialla ja nosti sen ylös. Se oli
Ermengarden punainen liina.

-- Tässä on liina, hän sanoi. -- Tiedän, ettei hän ole siitä
pahoillaan. Saamme siitä kauniin punaisen pöytäliinan.

He vetivät esille vanhan pöydän ja peittivät sen liinalla. Punainen
väri on sangen lämmin ja miellyttävä. Se teki huoneen melkein
kalustetun näköiseksi.

-- Kuinka kaunis olisikaan punainen matto lattialla, huokasi Saara. --
Kuvitellaan, että meillä on sellainen.

Hän katseli paljasta lattiaa ihaillen. Mielikuvituksessaan hän jo oli
pannut maton siihen.

-- Kuinka pehmoinen ja paksu se on! Becky kuuli hänelle niin tutun
naurun. Ja Saara nosti jalkaansa ja asetti sen varovaisesti alas taas
aivan kuin hän olisi tuntenut maton sen alla.

-- Niin on! sanoi Becky katsellen häntä juhlallisena ja ihastuksissaan.
-- Hän oli aina juhlallinen.

-- Mitä me nyt keksimme? sanoi Saara ja seisoi hiljaa varjostaen
kädellään silmiänsä. -- Kyllä se selviää, kunhan vähän tuumin ja
odotan. Noitaukko neuvoo minua, hän lisäsi lempeästi ja hartaasti.

Eräs kuvitelma, jota hän erikoisesti rakasti, oli se, että ajatukset
odottivat "ulkopuolella" päästäkseen sisään. Becky oli monta kertaa
ennenkin nähnyt hänen seisovan ja odottavan ja tiesi, että hänen
kasvonsa muutaman sekunnin kuluttua näyttäisivät iloisilta ja
hymyileviltä.

Niin kävi nytkin.

-- Kas niin! hän huudahti, -- nyt tiedän. Nyt se on selvinnyt. Minun
täytyy tutkia vanhaa arkkua, jota käytin silloin, kun olin prinsessana.

Hän juoksi nurkkaan, jossa arkku oli, ja kumartui tutkimaan sen
sisältöä. Sitä ei ollut nostettu hänen mukavuudekseen, vaan siksi,
ettei sille muualla ollut tilaa. Eikä sinne ollut jätetty mitään muuta
kuin romua.

Yhdessä nurkassa oli niin mitättömän näköinen paketti, että se oli
jäänyt huomaamatta, ja kun Saara itse löysi sen, hän oli säilyttänyt
sitä kuin pyhäinjäännöstä. Siinä oli tusina pieniä valkoisia
nenäliinoja. Hän otti ne ihastuksissaan ja juoksi pöydän luo. Hän alkoi
järjestellä niitä punaiselle pöytäliinalle, silitteli ja käänteli ja
muodosteli niitä niin, että kapeat pitsit olivat kähäränä reunana
ympärillä.

-- Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja
lautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.

-- Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä
juhlallisemmaksi.

-- Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se
tuntuu myös siltä.

-- Katso tätä!

Hän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun
pohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppele, ja sen hän otti irti.

-- Tässä on seppele juhlaan, hän sanoi mahtipontisesti. -- Se täyttää
ilman tuoksulla. Pesupöydällä on tuoppi ja saippua-astia, anna ne tänne
pöytäkoristeiksi.

Becky antoi hänen pyytämänsä tavarat.

-- Mitä ne nyt ovat? hän kysyi. -- Luulisin, että ne ovat savesta --
mutta tiedän, etteivät ne ole sellaisia.

-- Tämä on kristallimaljakko, sanoi Saara järjestäessään seppeleestä
ottamiaan oksia siihen, -- ja tämä, hän sanoi hellästi katsellen
saippua-astiaa, jonka hän täytti ruusuilla, -- on jalokivillä
koristettua puhtainta alabasteria.

Hän kosketteli totisena tavaroita, ja hänen huulillaan oli onnellinen
hymy.

-- Varjelkoon! Kuinka se on kaunista! kuiskasi Becky.

-- Mutta mihin panisimme Ermien herkut? mutisi Saara. Minä tiedän -- ja
hän kiiruhti kirstun luo -- muistan, että näin äsken jotakin.

Siellä oli vain hiukan villalankaa, joka oli kääritty silkkipaperiin,
mutta pian silkkipaperi oli muodostettu pieniksi vadeiksi, jota
paitsi siitä osa käytettiin yhdessä jäljellä olevien kukkien kanssa
koristamaan kynttilänjalkoja. Ainoastaan taikatempun avulla olisi siitä
voinut tulla muuta kuin vanha pöytä, joka oli peitetty punaisella
liinalla ja katettu romulla. Mutta Saara katseli kaikkea muutaman
askeleen päästä ja näki ihmeitä. Ja Becky oli aivan ihastuksissaan ja
puhui hiljaa.

-- Onko tämä, hän tuumi katsellen huonetta, -- onko tämä nyt Bastilji
-- vai onko se muuttunut joksikin toiseksi paikaksi?

-- On kyllä, aivan toiseksi. Se on sali, jossa aiotaan syödä
juhla-ateria.

-- Herranen aika, Saara neiti! Becky päivitteli. -- Sali, jossa syödään
juhla-ateria? Ja hän katseli kovin hämmästyneenä kaikkea.

-- Niin, sanoi Saara, -- suuri huone, jossa pidetään juhlia. Siinä on
holvikatto, soittoparvekkeita ja suuri uuni täynnä leimuavia puita, ja
sitä valaisevat vahakynttilät, jotka loistavat kaikkialla.

-- Herranen aika! huudahti Becky uudelleen.

Nyt ovi avautui, ja Ermengarde tuli sisään melkein horjuen, sillä hänen
korinsa oli raskas. Hän hämmästyi ja huudahti ilosta, sillä tullessaan
ulkoa pimeästä oli hänelle punaisella verhottu, valkoisilla liinoilla
ja kukilla koristeltu juhlapöytä aivan odottamaton näky, ja hän
ymmärsi, että valmistukset olivat olleet suurenmoiset.

-- Voi Saara! hän huudahti. -- Sinä olet ihmeellisin tyttö, mitä
koskaan olen nähnyt.

-- Eikö tämä ole kaunista? Löysin tavarat vanhasta arkustani. Kysyin
neuvoa noitaukoltani, ja hän kehoitta minua katsomaan sinne.

-- Mutta odottakaa, neiti, sanoi Becky, -- kunnes hän kertoo teille,
mitä tämä kaikki on. Eivät nämä ole juuri -- voi, Saara neiti, olkaa
hyvä ja kertokaa hänelle! Becky pyysi.

Ja Saara kertoi ja sai taikavoimansa avulla Ermengarden näkemään
melkein kaikki: kultaiset lautaset, holvikattoisen huoneen, leimuavan
valkean ja loistavat vahakynttilät. Kun sitten tavarat oli otettu
korista -- sokeroidut leivokset, hedelmät ja makeiset -- tuli juhlasta
suurenmoinen.

-- Meillähän on oikein pidot! huudahti Ermengarde.

-- Tämä on aivan kuin kuningattaren pöytä, huokasi Becky.

Silloin Ermengarde keksi jotakin loistavaa:

-- Minä sanon sinulle jotakin, Saara! Leikitään, että sinä olet
prinsessa ja että tämä on kuninkaallinen juhla.

-- Mutta sehän on sinun juhlasi, sanoi Saara. -- Sinun pitää olla
prinsessa, ja me olemme sinun hovineitojasi.

-- Voi, en minä osaa! esteli Ermengarde. -- Minä olen liian lihava enkä
tiedä, miten pitää käyttäytyä. Sinä saat olla prinsessa.

-- No niin, jos sinä tahdot, sanoi Saara.

Mutta yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi jotain muuta ja juoksi ruosteisen
kamiinan luo.

-- Kamiinassa on koko joukko paperia ja muuta roskaa, hän sanoi. -- Jos
me sytytämme ne, niin saamme leimuavan tulen muutamiksi minuuteiksi, ja
meistä tuntuu, että meillä on oikea takkavalkea.

Hän sytytti romun palamaan; tuli leimahteli ja valaisi koko huoneen.
Hän hymyili seistessään siinä leimuavan tulen valossa.

-- Eikö kaikki näytä aivan toisenlaiselta? hän kysyi. -- Nyt me
aloitamme juhlan.

Hän osoitti tien pöytään ja teki armollisen kädenliikkeen Ermengardelle
ja Beckylle. Hän eli kokonaan haaveessaan.

-- Käykää juhlapöytään istumaan, soreat neitoset, hän sanoi
onnellisella, unelmoivalla äänellään. -- Jalo isäni, kuningas, joka on
poissa pitkällä matkalla, on kehoittanut minua pitämään juhlat teille.

Hän kääntyi huoneen nurkkaan päin.

-- Kuulkaa, soittajat! hän huusi. -- Virittäkää viulunne ja fagottinne.
Prinsessoilla -- hän selitti kiireesti Ermengardelle ja Beckylle -- oli
aina soittajia, jotka soittivat heidän juhlissaan. Tuolla nurkassa on
olevinaan soittoparveke. Nyt me aloitamme.

Tuskin he olivat ennättäneet ottaa kakkupalasen käteensä -- ei kukaan
heistä ollut ennättänyt enempää -- kun kaikki kolme hypähtivät
paikaltaan kääntäen kalpeat kasvonsa oveen päin -- kuuntelivat --
kuuntelivat.

Joku kiipesi portaissa. Ei voinut mitenkään erehtyä siitä, kuka se oli.
Jokainen heistä tunsi neiti Minchinin raskaat askeleet ja tiesi, että
nyt oli loppu tulossa.

-- Se on -- neiti! Becky sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä ja
pudotti kakkupalasensa lattialle.

-- Niin! sanoi Saara ja hänen silmänsä laajenivat pienissä kalpeissa
kasvoissa. Neiti Minchin on saanut tietää, että meillä on jotakin
tekeillä.

Neiti Minchin työnsi oven auki. Hän oli kiukusta kalpeana. Hän katsoi
pelokkaista kasvoista juhlapöytään ja juhlapöydästä viimeisiin
kamiinassa palaviin paperikaistaleisiin.

-- Olen epäillyt jotakin tämän tapaista, hän sanoi, -- mutta en voinut
uneksiakaan tällaisesta röyhkeydestä. Lavinia puhui totta.

Siten he saivat tietää, että Lavinia oli jollakin tavoin päässyt
selville heidän salaisuudestansa ja antanut heidät ilmi. Neiti Minchin
meni Beckyn luo ja löi häntä korvalle toisen kerran.

-- Sinä hävytön olento! Sinä lähdet tästä talosta huomispäivänä!

Saara seisoi aivan hiljaa; hänen silmänsä laajenivat ja hänen kasvonsa
kalpenivat yhä enemmän. Ermengarde purskahti itkuun.

-- Voi, älkää panko häntä pois! hän nyyhkytti. -- Tätini lähetti
minulle korin. Pidimme vain pitoja.

-- Minä näen sen, virkkoi neiti Minchin kuivasti. -- Ja prinsessa Saara
istui kunniaistuimella. Hän kääntyi kiivaasti Saaran puoleen. -- Sinä
tämän keksit, sen tiedän, hän kirkui. -- Ermengarde ei olisi koskaan
ajatellut sellaista. Sinä tietysti pöydänkin koristit -- tuolla romulla.

Hän kääntyi Beckyn puoleen ja polki jalkaansa lattiaan.

-- Mene huoneeseesi! hän komensi, ja Becky hiipi pois kätkien kasvonsa
esiliinaan ja itkusta hytkien.

Sitten oli taas Saaran vuoro.

-- Kyllä minä muistan huomenna. Et saa aamiaista etkä päivällistä etkä
illallista.

-- En ole tänäänkään saanut päivällistä enkä illallista, sanoi Saara
hiljaa.

-- Sitä parempi. Saat jotakin muistamista. Älä seiso siinä. Pane nuo
takaisin koriin.

Hän alkoi itse syytää kaikkea koriin ja huomasi Ermengarden uudet
kirjat.

-- Ja sinä -- hän huusi Ermengardelle -- olet ottanut uudet kauniit
kirjasi tänne ullakkokoppiin! Ota ne ja mene takaisin vuoteeseesi. Saat
maata siinä koko huomisen päivän, ja minä kirjoitan isällesi. Mitä hän
sanoisi, jos tietäisi, missä olit tänä iltana?

Samassa hän huomasi jotain erikoista Saaran totisessa vakavassa
katseessa ja kääntyi kiivaasti tämän puoleen.

-- Mitä sinä ajattelet? Miksi katsot minuun tuolla tavalla?

-- Minä mietin, vastasi Saara aivan samoin kuin hän oli vastannut tuona
merkillisenä päivänä kouluhuoneessa.

-- Mitä sinä mietit?

Tämä muistutti paljon kohtausta kouluhuoneessa. Saara ei käyttäytynyt
mitenkään nenäkkäästi. Hän oli ainoastaan murheellinen ja levollinen.

-- Minä mietin, hän sanoi hiljaisella äänellä, -- mitä minun isäni
sanoisi, jos tietäisi, missä minä olen tänä iltana.

Neiti Minchin raivostui kuten hän oli ennenkin raivostunut, ja hänen
kiukkunsa purkaantui niin kuin ennenkin hyvin hillittömällä tavalla.

-- Sinä hävytön, niskoitteleva lapsi! Kuinka sinä uskallat?

Hän otti kirjat pöydältä, viskeli muut tavarat sikinsokin koriin,
heitti sen Ermengardelle ja työnsi hänet edellään ulos ovesta.

-- Jätän sinut miettimään, hän sanoi. -- Mene heti nukkumaan!

Lumous oli haihtunut. Viimeinen kipinä kamiinasta oli sammunut,
ainoastaan tuhkaa oli jäljellä; pöytä oli tyhjä, kultaiset lautaset,
koruompeleiset lautasliinat ja seppeleet olivat muuttuneet vanhoiksi
nenäliinoiksi, punaisiksi ja valkoisiksi paperinpalasiksi ja
tekokukiksi, jotka olivat hajallaan lattialla; soittajat olivat
hiipineet pois soittoparvekkeelta, viulut ja fagotit olivat vaienneet.
Emily istui selkä seinää vasten ja tuijotti jäykästi eteensä. Saara
huomasi sen, meni ja otti sen vapisevin käsin syliinsä.

-- Juhla-ateria on päättynyt, Emily! hän selitti. -- Eikä enää ole
mitään prinsessaa. Ei ole jäljellä muuta kuin Bastiljin vangit.

Ja hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä.

Ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jollei hän juuri sillä hetkellä olisi
kätkenyt kasvojaan tai jos hän olisi katsonut ikkunaan sopimattomalla
hetkellä -- kenties tämän luvun loppu olisi silloin ollut aivan
toisenlainen. Sillä jos hän olisi katsonut ikkunaan, hän olisi
varmaankin hämmästynyt näkemästään.

Hän olisi nähnyt samat kasvot, jotka aikaisemmin iltapäivällä, kun hän
jutteli Ermengarden kanssa, katselivat häntä ikkunasta painautuneina
sen ruutua vasten.

Mutta Saara ei katsonut ylös. Hän istui hetken pieni musta pää
käsivarsien varaan painuneena. Niin hänen oli tapana istua aina, kun
hän koetti ääneti kestää jotakin. Sitten hän nousi ja meni hitaasti
vuoteeseen.

-- En voi kuvitella mitään toisenlaiseksi niin kauan kuin olen
hereillä, hän tuumi. -- Ei maksaisi vaivaa yrittääkään. Jos
menen nukkumaan, niin tulee mahdollisesti uni ja muuttaa kaikki
toisenlaiseksi.

Yhtäkkiä hän tunsi olevansa -- kenties ravinnon puutteesta -- niin
väsynyt, että hän uupuneena lysähti vuoteen laidalle.

-- Mitäpä, jos kamiinassa olisi leimuava tuli ja pienet liekit
leikkisivät siinä! hän mutisi. -- Entä jos sen ääressä olisi mukava
tuoli ja tuolin vieressä pieni pöytä, -- hän veti ohuen peitteen
päällensä -- mitäpä jos tämä olisi kaunis, pehmoinen vuode, jossa olisi
villaiset peitteet ja suuret untuvapielukset. Mitäpä jos -- mitäpä --

Ja hänen väsymyksensä oli hänelle hyödyksi, sillä hänen silmänsä
painuivat umpeen, ja hän vaipui sikeään uneen.

Hänen heräämisensä tapahtui hyvin äkkiä, eikä hän tiennyt, että mikään
erityinen olisi häntä herättänyt.

Oikeastaan hän oli herännyt meluun -- todelliseen meluun, sillä
ikkunaluukku paukahti sulkeutuessaan notkean olennon perässä, joka
kiipesi siitä ulos ja laskeutui pitkäkseen katolle juuri sen viereen,
tarpeeksi lähelle voidakseen nähdä mitä ullakkokopissa tapahtui, mutta
ei niin lähelle, että häntä itseään näkyi sinne.

Ensiksi Saara ei avannut silmiään, sillä häntä nukutti -- ja
merkillistä kyllä -- hänen oli lämmin ja hyvä olla. Hänen oli niin
hyvä ja lämmin olla, ettei hän uskonut olevansa oikein hereillä. Ei
hänen koskaan ollut näin lämmin ja hyvä muulloin kuin mahdollisesti
nähdessään suloista unta.

-- Voi kuinka kaunis uni! hän mutisi. -- Minun on oikein lämmin. Minä
-- en -- tahdo -- herätä.

Tietysti tämä oli unta. Tuntui aivan kuin hänen ympärillään olisi
ollut lämpöisiä, ihania vuodevaatteita. Hän saattoi ihan kosketella
peitettä, ja kun hän ojensi kätensä, se sattui johonkin, joka oli aivan
kuin satiinilla päällystetty haahkanuntuvapeitto. Hän ei saanut herätä
tästä suloisuudesta -- hänen täytyi maata aivan hiljaa, niin että sitä
jatkuisi.

Mutta hän ei voinut; vaikka hän painoi kiinni silmänsä, ei hän voinut.
Jokin pakotti hänet heräämään -- jokin, joka oli huoneessa. Tuntui
aivan kuin kamiinassa olisi ollut tuli -- leimuava, räiskyvä tuli.

Hänen silmänsä avautuivat vasten hänen tahtoansa. Ja sitten hän
todellakin hymyili -- sillä mitä hän nyt näki, sitä ei hän koskaan
ennen ollut nähnyt ullakolla eikä vastakaan koskaan näkisi.

-- Voi, enhän minä kuitenkaan ole herännyt, hän kuiskasi nojaten
kyynärpäähänsä ja katsellen ympärilleen. -- Näen vieläkin unta.

Tietysti tämä kaikki oli unta, sillä eihän sitä voinut olla olemassa
silloin, kun hän oli hereillä.

Kamiinassa oli leimuava valkea, ja takan arinalla oli pieni, poriseva
kuparikattila; lattialla oli paksu, lämpöinen, punainen matto; tulen
ääressä oli pehmustettu saranatuoli, tuolin vieressä pieni valkoisella
liinalla peitetty laskupöytä, jolle oli asetettu pieniä kulhoja, kuppi,
kerma-astia ja teekannu; vuoteessa oli uusia lämpimiä huopapeitteitä ja
satiinipeitto, huopatohvelit ja muutamia kirjoja. Koko huone oli ikään
kuin taikaiskusta muuttunut -- ja sinne tulvi valoa, sillä pöydällä oli
kirkkaasti loistava lamppu, jossa oli punainen varjostin.

Hän nousi istumaan ja hengitti kiivaasti.

-- Uni ei häivy, hän läähätti. -- Voi, en ole koskaan ennen nähnyt
tällaista unta!

Hän uskalsi tuskin liikahtaa, mutta vihdoin hän sentään työnsi vaatteet
sivulle ja pisti hurmaantuneena hymyillen jalkansa lattialle.

-- Näen vain unta -- nousen vuoteesta, hän kuuli oman äänensä puhuvan,
ja kun hän sitten seisoi katsellen kaikkea ympärillään, hän lisäsi:
Näen unta, että kaikki tämä on totta. Se tuntuu kaikki todelliselta.
Kaikki on kuin lumottua -- tai minä itse lienen lumottu. Minähän luulen
vain, että todella näen kaiken tämän. Hän alkoi puhua nopeammin. -- Jos
tätä unta vain voisi jatkua, muu on samantekevää.

Hän seisoi hetkisen huohottaen, sitten hän virkkoi:

-- Voi! eihän se ole totta! Ei se voi olla totta. Mutta todelliselta se
näyttää!

Leimuava valkea houkutteli häntä, ja hän laskeutui polvilleen sen
eteen ja pani kätensä niin lähelle sitä, että kuumuus pakotti hänet
peräytymään.

-- Tuli, josta näen unta, ei voi polttaa, hän tuumi. Hän hyppäsi
ylös, kosketteli pöytää, vateja, mattoa; hän meni vuoteen ääreen ja
tunnusteli huopapeitteitä. Hän otti pehmoisen, vanulla sisustetun
aamunutun ja painoi sitä rintaansa ja kasvojansa vasten.

-- Se on lämmin. Se on pehmoinen! hän melkein nyyhkytti. -- Se on
totta. Sen täytyy olla totta!

Hän heitti sen hartioilleen ja pisti tohvelit jalkaansa.

-- Ne ovat myös todelliset. Kaikki on totta! hän huudahti. -- Minä en
näe unta.

Melkein horjuen hän meni kirjojen luo, otti niistä päällimmäisen ja
avasi sen. Jotakin oli kirjoitettu nimilehdelle, ja Saara luki:

"Pienelle ullakontytölle. Ystävältä."

Kun hän näki tämän, niin hän -- eikö se ollut merkillistä? -- painoi
päänsä kirjaan ja purskahti itkuun.

-- Joku välittää hiukan minusta, en tiedä, kuka. Minulla on ystävä!

Hän otti kynttilänsä ja hiipi huoneestansa Beckyn huoneeseen ja asettui
hänen vuoteensa viereen seisomaan.

-- Becky! Becky! hän kuiskasi niin kovasti kuin uskalsi. -- Herää!

Kun Becky heräsi ja nousi säikähtyneenä istualleen naama likaisena
itkusta, hänen vuoteensa vieressä seisoi pieni olento, jolla oli yllä
kallisarvoinen, vanulla sisustettu aamunuttu. Ja hän näki ilosta
säteilevät ihmeelliset kasvot. Prinsessa Saara, semmoisena kuin hän
hänet muisti, seisoi hänen vuoteensa vieressä kynttilä kädessä.

-- Tule! hän sanoi. -- Voi, Becky, tule!

Becky ei uskaltanut puhua. Hän seurasi Saaraa ääneti suu ja silmät
selällään.

Ja kun he olivat tulleet kynnyksen yli, Saara sulki varovaisesti oven
ja veti hänet lämpöiseen huoneeseen keskelle kaikkia houkuttelevia
tavaroita, jotka huimasivat hänen päätään ja lisäsivät hänen nälkäänsä.

-- Tämä on totta. Tämä on totta! Saara huusi. -- Olen kosketellut
kaikkea. Kaikki on yhtä todellista kuin mekin. Noitaukko on käynyt
täällä ja tehnyt tämän, Becky, sillä aikaa kun me nukuimme --
noitaukko, joka ei tahdo, että pahin tapahtuisi.



VIERAILU


Kuvittele mielessäsi, jos voit, kuinka loppuosa yötä kului. Tytöt
hiipivät valkean ääreen, joka leimusi ja näytti niin hauskalta pienessä
uunissa. He nostelivat kulhojen kansia ja löysivät maukkaita, lämpimiä
ruokalajeja, voileipiä, paahdettua leipää ja teeleipiä niin paljon,
että siitä riitti heille molemmille.

Becky sai käyttää pesupöydän tuoppia teekuppina, ja tee oli niin
hyvää, ettei heidän suinkaan tarvinnut ajatella, että se oli olevinaan
jotain muuta. Heidän oli lämmin olla ja he olivat sekä kylläisiä että
onnellisia, ja oli aivan Saaran tapaista, että hän, huomatessaan
ihmeellisen onnensa todelliseksi, koko sielustaan nautti siitä, mitä
oli saanut. Hän oli niin tottunut elämään mielikuvituksessaan, että hän
oli aivan valmis hämmästymättä kokemaan minkälaisia kummallisia asioita
tahansa.

-- En tiedä ketään koko maailmassa, joka olisi voinut tehdä tämän, hän
sanoi, -- mutta joku on tehnyt sen. Ja tässä me istumme valkean ääressä
-- ja -- ja tämä on totta. Ja kuka hän lieneekin -- ja missä lieneekin
-- minulla on ystävä, Becky -- joku on minun ystäväni.

Ei voi kieltää, että he istuessaan leimuavan valkean ääressä ja
syödessään ravitsevaa, hyvää ruokaa tunsivat väliin pelkoa ja
katselivat toisiansa ikään kuin epäillen.

-- Ettekö te, Becky änkytti kerran kuiskaten, -- ettekö te luule, että
tämä voi häipyä pois? Eikö olisi paras kiiruhtaa?

Ja hän työnsi nopeasti koko voileivän kerrallaan suuhunsa. Jos tämä oli
vain unta, niin täytyihän antaa anteeksi keittiössä opitut tavat.

-- Ei, tämä ei häivy, lohdutteli Saara, -- minähän olen syönyt tätä
teekakkua. Eihän unessa voi syödä. Silloin vain luulee syövänsä. Sitä
paitsi minä nipistin itseäni; ja äsken minä koetteeksi liikutin kuumaa
hiiltä.

Miellyttävä raukeus, joka lopuksi valtasi heidät, oli ihana. He
tunsivat mielihyvää, jollaista kylläinen, onnellinen lapsi voi tuntea,
ja he istuivat tulen ääressä ja nauttivat siitä, kunnes Saara tuli
katsoneeksi muuttunutta vuodetta.

Siinä oli niin monta huopapeitettä, että niitä riitti Beckyllekin, eikä
hän koskaan olisi voinut uneksiakaan viereisen kopin kapeaa vuodetta
niin hauskaksi kuin se tänä iltana oli.

-- Mistä tämä kaikki on tullut? Becky huudahti. -- Hyvänen aika, neiti,
kuka tämän on tehnyt?

-- Ei kysellä, Becky! Jollen kernaasti tahtoisi kiittää tästä kaikesta,
minusta olisi parempi olla tietämättä, mistä kaikki tulee. Se on
kauniimpaa niin.

Tästä hetkestä alkaen elämä muuttui päivä päivältä ihmeellisemmäksi.
Satu jatkui todellisuudessa. Melkein joka päivä tuli jotakin uutta.
Joka ilta, kun Saara avasi huoneensa oven, sinne oli ilmestynyt
jokin hyödyllinen tavara tahi koriste-esine, kunnes komero lyhyen
ajan kuluessa oli muuttunut kauniiksi pieneksi huoneeksi, jossa oli
kaikenlaisia hauskoja tavaroita.

Rumat seinät peittyivät vähitellen tauluilla ja verhoilla, kirjahylly
seinällä oli täynnä kirjoja, ja silloin tällöin ilmestyi älykkäästi
keksittyjä kokoonlaskettavia huonekaluja ja kaikenlaisia sopivia ja
hyödyllisiä esineitä, niin että tuskin voi enää muuta toivoa.

Kun Saara aamulla meni alas, oli pöydällä illallisen tähteitä; ja kun
hän palasi illalla huoneeseensa, ne olivat poissa, ja noitaukko oli
pannut uutta ruokaa tilalle.

Neiti Minchin oli yhtä kova ja riidanhaluinen kuin ennenkin, neiti
Amelia yhtä nyreissään ja palvelijat yhtä halpamaisia ja raakoja. Saara
lähetettiin kaupungille asioille tuulella ja tyynellä, hän sai toruja,
ja häntä komenneltiin sinne tänne. Hän sai tuskin puhua Ermengarden
ja Lottien kanssa, Lavinia pilkkasi hänen yhä enemmän kuluneita
vaatteitaan, ja toiset tytöt katselivat häntä uteliaasti, kun hän
näyttäytyi kouluhuoneessa.

Mutta mitä hän välitti kaikesta tästä, kun hän eli salaperäistä,
ihmeellistä satuelämäänsä! Se oli runollisempaa ja viehättävämpää kuin
kaikki kuvitelmat, joita hän oli keksinyt lohduttaakseen janoavaa
nuorta sieluaan ja pelastuakseen epätoivosta. Joskus, kun häntä
toruttiin, hän voi töintuskin olla hymyilemättä.

-- Jospa tietäisitte! hän tuumi itsekseen. -- Jospa te tietäisitte!

Mielihyvä ja onni, jota hän tunsi, antoivat hänelle voimia ja täyttivät
hänen ajatuksensa. Kun hän tuli kotiin kaupungilta märkänä, väsyneenä
ja nälissään, hän tiesi päästessään ullakkokoppiinsa pian lämpenevänsä
ja saavansa nälkänsä tyydytetyksi. Vaikeimpinakin päivinä hän saattoi
tuntea iloa, kun mietti, mitä hän saisi nähdä avatessaan ovensa, ja
ihmetteli, mikä uusi miellyttävä yllätys häntä odottaisi.

Ennen pitkää hän alkoi näyttää lihavammalta. Hänen kasvonsa saivat
väriä, eivätkä hänen silmänsä enää olleet liian suuret hänen
kasvoihinsa.

-- Saara Crewe on merkillisen reippaan näköinen, sanoi neiti Minchin
moittien sisarelleen.

-- Niin, vastasi typerä neiti Amelia parka. -- Hän on todellakin
lihonnut. Hän oli aikaisemmin aivan kuin nälkiintynyt variksenpoika.

-- Nälkiintynyt! huusi neiti Minchin suutuksissaan. -- Ei hänen ole
suinkaan tarvinnut nähdä nälkää. Aina hänellä on ollut kylliksi ruokaa.

-- Niin -- tietysti, -- Amelia neiti myönsi nöyrästi peläten, että hän
-- niin kuin tavallisesti -- oli sanonut jotain hullua.

Tietenkin myös Becky alkoi lihoa eikä näyttänyt niin säikähtyneeltä.
Hän ei voinut välttää sitä. Hänelläkin oli osansa salaisessa sadussa.
Hänellä oli kaksi patjaa, kaksi pielusta ja riittävästi peitteitä, ja
hän sai joka ilta ruokaa ja lämmitteli valkean ääressä.

Joskus Saara luki ääneen jotakin kirjaansa, joskus hän luki omia
läksyjään, joskus hän istui katsellen tuleen ja arvaillen, kuka hänen
ystävänsä voi olla ja toivoen voivansa sanoa hänelle, mitä hänen
sydämensä tunsi.

Eräänä päivänä tapahtui jotakin muuta merkillistä. Taloon tuli mies
tuoden useita myttyjä ja kääröjä. Kaikissa oli isoilla kirjaimilla
kirjoitettu osoite:

"Oikeanpuoleisen ullakkokopin pienelle tytölle."

Saara lähetettiin avaamaan ovea, ja hän otti tavarat vastaan. Hän pani
kaksi suurinta kääröä eteisen pöydälle ja katseli osoitetta, kun neiti
Minchin laskeutui portaita ja huomasi hänet.

-- Vie tavarat sille nuorelle neidille, jolle ne ovat, hän sanoi
ankarasti; äläkä jää siihen seisomaan ja tuijottamaan niihin.

-- Ne ovat minulle, sanoi Saara levollisesti.

-- Sinulle? ihmetteli neiti Minchin. -- Mitä sinä tarkoitat?

-- En tiedä, mistä ne tulevat, mutta ne on osoitettu minulle. Minä asun
oikeanpuoleisessa ullakkokopissa, Becky toisessa.

Neiti Minchin meni hänen luokseen ja katseli uteliaasti kääröjä.

-- Mitä niissä on? hän kysyi.

-- En tiedä, vastasi Saara.

-- Avaa ne, johtajatar komensi.

Saara teki työtä käskettyä. Kun kääröt oli avattu, neiti Minchinin
kasvojen ilme muuttui merkillisesti. Hän näki muhkeita vaatteita
-- erilaisia vaatteita: kenkiä, sukkia ja lämpimän kauniin viitan.
Oli siellä myös hauska hattu ja sateensuoja. Kaikki oli hyvää ja
hyödyllistä, ja viitan taskuun oli nuppineuloilla kiinnitetty paperi,
johon oli kirjoitettu:

"Käytettäväksi joka päivä -- uusia tulee tilalle tarvittaessa."

Neiti Minchinistä tämä nähtävästi tuntui epämiellyttävältä. Olisiko
mahdollista, että hän sittenkin olisi erehtynyt ja että laiminlyödyllä
lapsella olisi rikas, mutta omituinen ystävä -- kenties joku ennen
tuntematon sukulainen, joka yhtäkkiä oli päässyt selville hänen
olinpaikastaan ja tahtoi pitää huolta hänestä moisella salaperäisellä
ja kummallisella tavalla? Sukulaiset ovat joskus sangen omituisia
-- varsinkin rikkaat, vanhat poikamiehet, jotka eivät tahdo lapsia
läheisyyteensä. Sellainen mies piti mahdollisesti parempana kauempaa
valvoa nuoren sukulaisensa menestystä. Mutta sellainen henkilö olisi
varmaan kylliksi oikullinen ja tuittupäinen loukkaantuakseen helposti.
Ei olisi miellyttävää tulla tekemisiin sellaisen henkilön kanssa,
varsinkin jos hän saisi selvän koko totuudesta, ohuista, kuluneista
vaatteista, niukasta ruoasta ja kovasta työstä. Hän oli todellakin
pahalla, levottomalla mielellä ja vilkaisi salaa Saaraan.

-- Niin, aloitti hän, eikä hän ollut käyttänyt sellaista äänensävyä
Saaraa kohtaan sen jälkeen kun kapteeni Crewe oli kuollut. -- Joku
näkyy olevan hyvin ystävällinen sinulle. Koska vaatteet on lähetetty
tänne ja sinä saat uusia, kun nämä ovat kuluneet, voit kernaasti
pukeutua näihin, niin että olet siistimmän näköinen. Ja kun olet
pukeutunut, voit tulla kouluhuoneeseen lukemaan läksyjäsi. Sinun ei
tarvitse tänään mennä asioille.

Puoli tuntia myöhemmin kouluhuoneen ovi avautui ja Saara astui
huoneeseen hämmästyttäen kaikkia oppilaita.

-- Herranen aika! huudahti Jessie töytäisten Laviniaa kyynärpäällään.
-- Katso prinsessa Saaraa!

Kaikki katsoivat, ja kun Lavinia katsoi samaan suuntaan, hän punastui.

Siinä oli tosiaankin prinsessa Saara. Ainakaan ei Saara ollut
kertaakaan ollut tämän näköinen sen jälkeen, kun hän oli ollut
prinsessa. Hän ei ollut heidän mielestään sama Saara kuin se, joka
oli tullut takaportaita muutama tunti sitten. Hänellä oli sellainen
puku, jonka vuoksi Lavinia ennen oli kadehtinut häntä. Sen väri oli
lämmin ja kaunis, ja se oli hyvin ommeltu. Hänen hoikat jalkansa olivat
samanlaiset kuin silloin, kun Jessie oli ihaillut niitä, ja kiharat
hiukset, jotka hajallaan riippuessaan tekivät Saaran melkein Shetlannin
ponihevosen näköiseksi, oli sidottu nauhalla.

-- Kenties joku on lahjoittanut hänelle omaisuuden? kuiskasi Jessie.
-- Olen aina uskonut, että hänelle tapahtuisi jotakin. Hän on niin
merkillinen.

-- Kenties on löydetty uusia timanttikaivoksia, sanoi Lavinia
pilkallisesti. -- Älä ilahduta häntä katselemalla, senkin tyhmyri!

-- Saara, kuului neiti Minchinin kova ääni, -- tule tänne istumaan.

Ja sillä aikaa kun kaikki kouluhuoneessa katselivat ja töykkivät
kyynärpäillään toisiaan tuskin edes yrittäen salata uteliaisuuttaan,
meni Saara entiselle kunniapaikalleen ja kumartui katsomaan kirjojaan.

Kun hän samana iltana oli tullut huoneeseensa ja hän ja Becky olivat
syöneet illallisensa, hän istui kauan aikaa tuijottaen totisena tuleen.

-- Keksittekö te jotakin, neiti? kysyi Becky hiljaa. Kun Saara istui
hiljaa katsellen haaveksien tuleen, se merkitsi tavallisesti, että hän
keksi jonkin uuden kertomuksen. Mutta tällä kertaa ei ollut niin, ja
hän pudisti päätänsä.

-- Ei! Minä tuumin, mitä minun pitäisi tehdä.

Becky katseli häntä yhä ihaillen. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta
kaikkea kohtaan, mitä Saara sanoi ja teki.

-- En voi olla ajattelematta ystävääni, selitti Saara.

-- Jos hän itse tahtoo pysyä tuntemattomana, olisi epäkohteliasta
koettaa saada selvä siitä, kuka hän on. Mutta tahtoisin niin mielelläni
hänen tietävän, kuinka kiitollinen olen hänelle -- ja kuinka
onnelliseksi hän on tehnyt minut. Minä toivon -- minä toivon --

Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen katseensa sattui johonkin pöydällä
olevaan esineeseen. Siinä oli pieni lipas, jossa oli paperia, kyniä,
kirjekuoria ja mustetta. Pari päivää aikaisemmin hän oli löytänyt sen
tullessaan huoneeseensa.

-- Voi, miksi en tullut ennen ajatelleeksi sitä! Hän otti lippaan tulen
ääreen.

-- Minä voin kirjoittaa hänelle! sanoi Saara iloisesti, -- ja jättää
kirjeen pöydälle. Kenties se henkilö, joka korjaa pois tavarat, ottaa
senkin. En aio kysyä mitään. Mutta uskon varmasti, ettei hän paheksu
sitä, että kiitän häntä.

Saara kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:

    "Toivon, ettette pidä minua epäkohteliaana, kun kirjoitan teille,
    vaikka näytte tahtovan pysyä tuntemattomana. Pyydän teitä
    uskomaan, ettei aikomukseni ole olla epäkohtelias eikä koettaa
    saada jostakin selvää. Tahtoisin vain kiittää teitä, kun olette
    ollut minua kohtaan niin hyvä -- niin taivaallisen hyvä -- ja
    tehnyt kaikki minulle ikään kuin saduksi. Olen teille kiitollinen
    ja olen niin onnellinen -- ja niin on Becky myös. Becky tuntee
    kiitollisuutta niin kuin minäkin -- kaikki on yhtä kaunista
    ja ihmeellistä hänelle kuin minullekin. Olimme niin yksin ja
    viluisia ja nälkäisiä, ja nyt -- ajatelkaa kuinka te olette
    muuttanut kaikki toisenlaiseksi! Sallikaa minun sanoa ainoastaan
    nämä sanat. Mielestäni minun täytyi sanoa ne. Kiitos -- kiitos --
    kiitos!

                                     Pieni ullakkohuoneen tyttö."

Seuraavana aamuna hän jätti kirjeen pienelle pöydälle, ja illalla se
oli viety pois muiden tavaroiden mukana. Hän tiesi siis, että noitaukko
oli saanut sen, mikä ajatus teki hänet onnelliseksi.

Kerran illalla, kun Saara luki uutta kirjaansa Beckylle juuri ennen
kuin heidän piti mennä maata, herätti Saaran huomiota ikkunan luota
kuuluva kolina. Hän katsoi ylös kirjastaan ja näki, että Beckykin
oli kuullut melun, sillä hän oli kääntänyt päätään katsellakseen ja
kuunteli hieman levottomana.

-- Siellä on joku, neiti, hän kuiskasi.

-- Niin, sanoi Saara hiljaa. -- Kuului melkein siltä kuin kissa olisi
pyrkinyt sisään.

Hän nousi seisomaan ja meni ikkunan luo. Hän kuuli kummallista ääntä,
aivan kuin heikkoa raapimista. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä
jotakin, ja hän naurahti. Hän muisti lystikkään pienen olennon,
joka kerran ennen oli löytänyt tien ullakolle. Hän oli juuri samana
iltapäivänä nähnyt sen istuvan sangen alakuloisena pöydällä, joka oli
ikkunan edessä intialaisen herran huoneessa.

-- Ajattele! hän kuiskasi hyvin iloisena ja innoissaan, -- ajattele,
jospa se olisi apina, joka on taas karannut.

Hän kiipesi tuolille, avasi ikkunan hyvin varovaisesti ja katsoi ulos.
Oli satanut lunta koko päivän, ja lumessa, aivan hänen vieressään,
istui pieni, vapiseva olento kokoon lyyhistyneenä. Kun apina näki
hänet, se rypisti surkeasti pientä mustaa otsaansa.

-- Siellä on apina! huusi Saara. -- Se on ryöminyt ulos toisesta
ullakkokopista, ja se näki valoa.

Becky juoksi hänen luoksensa.

-- Aiotteko te päästää sen sisään, neiti? hän kysyi.

-- Kyllä, Saara vastasi iloisesti. -- Ulkona on apinoille liian kylmä.
Ne ovat arkoja. Houkuttelen sen sisään.

Hän ojensi kätensä ja puhui hyväilevällä äänellä.

-- Tule, pikku apina, hän sanoi. -- En tee sinulle pahaa.

Apina ymmärsi, ettei hän tekisi sille pahaa. Se ymmärsi sen ennen kuin
Saara tarttui siihen hyväilevällä, pienellä kädellään ja veti sen
luoksensa. Se oli tuntenut inhimillistä ystävällisyyttä Ram Dassin
tummissa käsissä, ja se tunsi sitä näissä käsissä. Apina antoi nostaa
itsensä ikkunasta sisään, ja kun se oli Saaran sylissä, se painautui
hänen rintaansa vasten, piti kiinni hänen kiharoista hiuksistaan ja
katsoi häntä silmiin.

-- Kiltti apina! Kiltti apina! sanoi Saara hyväillen sitä. -- Voi, minä
pidän niin paljon pienistä eläimistä.

Marakatti oli kovin iloinen, kun oli päässyt lämpimään, ja kun Saara
oli ruvennut istumaan pitäen sitä polvillaan, se katseli vuoroin häntä
vuoroin Beckyä hiukan uteliaasti.

-- Kylläpä se on ruma, neiti, eikö teistäkin? kysyi Becky.

-- Se on kuin hyvin ruma lapsi, vastasi Saara nauraen. -- Pyydän
anteeksi, apina, mutta minua ilahduttaa, ettet sinä ole ihmisen lapsi.
Äitisi ei todellakaan voisi ylpeillä sinusta, eikä kukaan uskaltaisi
sanoa, että olisit sukulaistesi näköinen. Mutta minä pidän sinusta
kuitenkin.

-- Kenties siitä on ikävää, että se on ruma, jatkoi Saara sitten, -- ja
kenties se ei voi unohtaa sitä. Onkohan sillä mitään ajatuksia?

Mutta apina ojensi laihan kätensä ja raapi päätänsä.

-- Mitä me teemme sille? kysyi Becky.

-- Annan sen nukkua luonani tämän yön ja vien sen sitten huomenaamuna
intialaiselle herralle. On ikävä viedä sinut takaisin, apina, mutta
sinun täytyy mennä. Sinun pitäisi olla eniten kiintynyt omaan
perheeseesi, enkä minä ole oikea sukulainen.

Ja kun Saara meni nukkumaan, hän laittoi vuoteensa jalkapuoleen tilan
apinalle, ja se kyyristyi siihen ja nukkui kuin lapsi tyytyväisenä
yösijaansa.



"HÄN ON SE LAPSI"


Seuraavana iltapäivänä istui kolme ison perheen jäsentä intialaisen
herran kirjastossa tehden parhaansa ilahduttaakseen häntä.

Sairas herra oli jonkin aikaa elänyt jännittävässä odotuksessa, ja
tänään häntä hermostutti erikoisesti eräs tapaus. Herra Carmichael
oli nimittäin palannut kotiin Moskovasta. Hänen siellä olonsa oli
pidentynyt viikon toisensa perästä.

Kun hän ensin saapui outoon suureen kaupunkiin, hänen oli ollut
mahdotonta päästä sen perheen jäljille, jota hän etsi. Kun hän vihdoin
varmasti tiesi löytäneensä sen ja oli käynyt heidän kotonaan, oli
hänelle ilmoitettu, että he olivat matkoilla. Hänen yrityksensä päästä
yhteyteen heidän kanssaan olivat turhia, minkä vuoksi hän päätti jäädä
Moskovaan siksi, kunnes he palaisivat matkaltansa.

Herra Carrisford istui lepotuolissaan, Janet lattialla hänen
vieressänsä. Hän piti paljon Janetista. Nora oli löytänyt jakkaran, ja
Donald istui hajareisin ratsastaen tiikerillä, jonka pää koristi sen
nahasta tehtyä mattoa, vieläpä hän ratsasti aika rajusti.

-- Älä reuhtoile niin kovasti, Donald, nuhteli Janet.

-- Kun olemme tulleet tänne ilahduttamaan sairasta, ei pidä meluta
noin! Kenties meidän "ilahduttamisemme" on liiaksi meluavaa, herra
Carrisford?

-- Ei ollenkaan, tämä vastasi taputtaen häntä olalle.

-- Se estää minua ajattelemasta liikaa.

-- Kas, tuolla tulevat ajurinrattaat! huudahti Janet heti sen jälkeen.
-- Ne seisahtuivat portille. Se on isä!

Kaikki juoksivat ikkunaan ja katsoivat ulos.

-- Se on isä! ilmoitti Donald. -- Mutta ei hänellä ole mitään pientä
tyttöä mukanaan.

Kaikki kolme juoksivat viipymättä ja riemuiten ulos huoneesta eteiseen.
Tällä tavalla he aina lausuivat isänsä tervetulleeksi. Saattoi kuulla
heidän hyppelevän ja taputtavan käsiään sekä kuinka heitä nosteltiin ja
suudeltiin.

Herra Carrisford yritti nousta tuoliltansa, mutta vaipui siihen
takaisin.

-- Ei maksa vaivaa koettaakaan, hän sanoi. -- Minkälainen raukka minä
olenkaan!

Herra Carmichaelin ääni kului sanovan:

-- Ei, lapset, te saatte tulla sisään sitten, kun minä olen puhunut
herra Carrisfordin kanssa. Menkää nyt Ram Dassin luo leikkimään.

Sitten hän avasi oven ja tuli sisään. Hän näytti entistäkin
kukoistavammalta ja toi mukanaan terveyden ja reippauden tuulahduksen,
mutta hänen silmissään oli pettymyksen ja levottomuuden ilme, kun hän
kohtasi sairaan hartaasti kysyvän katseen.

-- Mitä uutta? kysyi herra Carrisford. -- Mitä tiedät tytöstä, jonka
venäläinen perhe otti lapseksensa?

-- Hän ei ole se lapsi, jota me etsimme, kuului herra Carmichaelin
vastaus. -- Hän on paljon nuorempi kuin kapteeni Crewen pieni tyttö.
Hänen nimensä on Emily Carew. Olen nähnyt hänet ja puhunut hänen
kanssaan. Venäläiset eivät voineet antaa minulle kaikkia tietoja.

Kuinka väsyneeltä intialainen herra näyttikään!

-- Sitten täytyy aloittaa tiedustelut uudelleen, hän sanoi. -- Siinä on
kaikki, mitä voimme tehdä. Mutta ole hyvä ja paina puuta.

Herra Carmichael istuutui. Hän oli vähitellen oppinut pitämään tästä
onnettomasta miehestä. Hän oli itse hyvinvoipa ja onnellinen ja häntä
ympäröivät hilpeys ja rakkaus, joten yksinäisyys ja sairaus tuntuivat
hänestä sietämättömiltä ja surkuteltavilta.

-- Niin, niin, hän sanoi iloisesti, -- kyllä me hänet viimein löydämme.

-- Meidän täytyy aloittaa heti. Aikaa ei saa hukata, puuttui herra
Carrisford kiihkeästi puheeseen. Voitko tehdä jotakin uutta ehdotusta
-- mitä tahansa?

-- Kenties, vastasi herra Carmichael. -- Muuan ajatus juolahti päähäni
miettiessäni tätä asiaa matkalla Doverista.

-- Mikä se oli? Jossakinhan hänen täytyy olla, jos hän elää.

-- Niin, jossakin hän on. Olemme etsineet Pariisin kouluista. Jätetään
Pariisi rauhaan ja ruvetaan etsimään Lontoosta. Se oli ajatukseni --
etsitään Lontoosta.

-- Lontoossa on paljon kouluja, sanoi herra Carrisford. -- Todellakin,
viereisessä talossakin on yksi.

-- No hyvä, parasta aloittaa siitä. Emmehän voi aloittaa lähempää kuin
viereisestä talosta.

-- Emme kylläkään, sanoi Carrisford. -- Siellä on lapsi, joka on
herättänyt mielenkiintoani, mutta hän ei ole oppilaana siellä. Se on
pieni, tumma, hylätty raukka ja on niin vähän Crewe-paran näköinen kuin
yleensä kukaan lapsi voi olla.

Mahdollisesti taikavoima vaikutti juuri tällä hetkellä -- hyvä
taikavoima. Siltä tosiaankin näytti. Mikä muuten olisi tuonut Ram
Dassin huoneeseen juuri kun hänen isäntänsä puhui.

Ram Dass tervehti kunnioittavasti, mutta hänen tummat silmänsä
välähtivät innostuksesta.

-- Sahib, hän sanoi, -- lapsi on itse tullut -- lapsi, jota sahibin oli
niin sääli. Hän on tullut tuomaan apinan, joka taas on karannut hänen
ullakkokoppiinsa. Olen pyytänyt häntä odottamaan hetkisen. Ajattelin,
että sahibia huvittaisi nähdä hänet ja puhutella häntä.

-- Kuka hän on? kysyi herra Carmichael.

-- Jumala sen tietää, vastasi herra Carrisford. -- Sama lapsi, josta
juuri puhuin. Koulun pienin palvelustyttö.

Hän viittasi Ram Dassille ja sanoi hänelle:

-- Kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä hänet. Mene hakemaan hänet.

Heti sen jälkeen Saara tuli huoneeseen. Hänellä oli marakatti
sylissään, eikä se ollenkaan näyttänyt haluavan erota, sillä se piteli
lörpöttäen kiinni hänestä.

-- Teidän apinanne karkasi taas, selitti Saara. -- Se tuli minun
ikkunani taakse eilen illalla, ja minä päästin sen sisään, kun oli niin
kylmä. Olisin tuonut sen heti takaisin, mutta oli jo myöhäinen ilta, ja
kun tiesin, että olette sairas, en tohtinut häiritä teitä.

Intialainen herra katseli häntä uteliaasti.

-- Se oli oikein hyvin ajateltu, hän sanoi. Saara katsoi Ram Dassiin,
joka seisoi ovella.

-- Jätänkö minä sen hindulle? hän kysyi.

-- Miten sinä tiedät, että hän on hindu? vastasi intialainen herra
hieman hymyillen.

-- Voi, kyllä minä tunnen heidät, sanoi Saara antaen pois vastahakoisen
apinan. -- Minä olen syntynyt Intiassa.

Intialainen herra nousi äkisti istumaan, ja hänen kasvojensa ilme
muuttui niin, että Saara miltei säikähti.

-- Oletko sinä syntynyt Intiassa? hän huudahti. -- Oikeinko totta? Tule
tänne!

Hän ojensi kätensä. Saara meni hänen luoksensa ja pani kätensä hänen
käteensä, koska hän näkyi tahtovan sitä.

-- Sinä asut viereisessä talossa? hän kysyi.

-- Niin, asun neiti Minchinin täysihoitolassa.

-- Mutta et ole hänen oppilaitaan?

Saara hymyili oudosti.

-- Luulen, etten oikein tiedä, mikä minä olen, hän vastasi.

-- Miksi et tiedä?

-- Ensin olin oppilas ja minulla oli kaksi omaa huonetta, mutta nyt --

-- Sinä olit oppilas! Mikä sinä olet nyt?

Taas Saara hymyili surullisesti.

-- Minä asun ullakkokopissa astianpesijätytön vieressä, hän selitti. --
Juoksen keittäjättären asioilla -- teen kaikkea, mitä he käskevät -- ja
opetan pikkutytöille läksyjä.

-- Kysy häneltä, Carmichael, sanoi Carrisford vaipuen takaisin
makaavaan asentoon ikään kuin olisi menettänyt kaikki voimansa. -- Minä
en jaksa.

Ja ison perheen suuri, ystävällinen isä tiesi, miten pieniltä tytöiltä
on kysyttävä. Saara ymmärsi, kuinka paljon kokemusta hänellä oli, kun
hän puhui hänelle ystävällisellä, rohkaisevalla äänellään.

-- Mitä sinä tarkoitat, lapseni, kun sanot "ensin?" hän kysyi.

-- Kun isäni ensin toi minut tänne.

-- Missä sinun isäsi on?

-- Hän on kuollut, kertoi Saara. -- Hän kadotti kaikki rahansa, eikä
minulle jäänyt mitään. Eikä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut
pitää minusta huolta tai maksaa neiti Minchinille.

-- Meidän ei pidä säikähdyttää häntä, sanoi herra Carmichael syrjään
hiljaisella äänellä ja lisäsi kovemmin Saaralle: -- Ja sitten sait
mennä ullakkokoppiin, ja sinusta tuli pieni palvelustyttö. Eikö niin?

-- Ei ollut ketään, joka olisi voinut pitää minusta huolta. Eikä
minulla ollut ollenkaan rahaa. Ja olin aivan yksin.

-- Kuinka sinun isäsi menetti rahansa? intialainen herra puuttui
läähättäen puheeseen.

-- Ei se ollut hänen oma syynsä, vastasi Saara, joka joutui yhä enemmän
hämilleen. -- Hänellä oli ystävä, josta hän paljon piti -- hän piti
hänestä paljon. Hänen ystävänsä otti hänen rahansa. Hän luotti liiaksi
ystäväänsä.

-- Kenties ei ystävän aikomus ollut vahingoittaa häntä? huomautti herra
Carrisford. Kenties oli syynä erehdys?

Saara ei tiennyt, kuinka julmalta hänen levollinen äänensä kuului, kun
hän vastasi. Jos hän olisi voinut aavistaa sellaista, hän olisi varmaan
puhunut lempeämmin intialaisen herran vuoksi.

-- Se koski kuitenkin isääni sangen kovasti. Se vei häneltä hengen.

-- Kuka isäsi oli? kysyi intialainen herra. -- Sano se!

-- Hänen nimensä oli Ralph Crewe, vastasi Saara hiukan levottomana. --
Kapteeni Crewe. Hän kuoli Intiassa.

Riutuneet kasvot vääntyivät, ja Ram Dass juoksi isäntänsä luo.

-- Carmichael! läähätti sairas, -- hän on se lapsi -- se lapsi!

Saara luuli hetkisen, että intialainen herra kuolisi siihen paikkaan.
Ram Dass kaatoi pullosta jotakin lääkettä hänen suuhunsa. Saara seisoi
vieressä hiukan vavisten. Hän katsoi neuvottomana herra Carmichaeliin.

-- Mikä lapsi minä olen? hän kuiskasi.

-- Hän oli sinun isäsi ystävä, vastasi herra Carmichael. -- Älä
säikähdä. Me olemme etsineet sinua kaksi vuotta.

Saara vei kätensä otsalleen ja hänen huulensa vapisivat. Hän puhui
ikään kuin unessa, puoleksi kuiskaten:

-- Ja minä olen koko ajan ollut neiti Minchinin luona. Seinä vain
välillä!



MINÄ KOETIN


Kiltti rouva Carmichael sai selittää asian Saaralle. Hänelle
lähetettiin heti sana, ja hän tuli syleilemään Saaraa ja kertomaan
hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut. Kerrassaan odottamaton
asiain käänne oli hetkeksi kokonaan lamauttanut sairaalloisen herra
Carrisfordin.

Kun ehdotettiin, että pieni tyttönen menisi toiseen huoneeseen, hän
kuiskasi väsyneenä herra Carmichaelille:

-- Minä vakuutan, että minusta tuntuu, kuin en voisi olla katselematta
häntä.

-- Minä pidän hänestä huolen, sanoi Janet, -- ja äiti tulee heti. Janet
talutti hänet pois.

-- Olemme hyvin iloisia, kun olemme löytäneet sinut, hän selitti. -- Et
tiedä, kuinka iloisia me olemme.

Donald seisoi kädet taskussa ja katseli Saaraa miettien, tavallaan
soimaten itseänsä:

-- Jos minä vain olisin kysynyt, mikä sinun nimesi on, silloin kun
annoin sinulle kuusi pennyä, sinä olisit sanonut, että nimesi on Saara
Crewe, ja silloin olisimme heti löytäneet sinut.

Ja sitten tuli rouva Carmichael. Hän näytti hyvin liikuttuneelta, sulki
Saaran syliinsä ja suuteli häntä.

-- Sinä olet hämilläsi, lapsi raukka! Eikä se ole yhtään ihmeellistä.

Saaran täytyi vain ajatella erästä asiaa.

-- Oliko hän, sanoi Saara katsoen kirjastohuoneeseen vievää ovea, joka
oli kiinni, -- oliko hän se paha ystävä? Voi, sanokaa minulle se!

Rouva Carmichael itki suudellessaan uudelleen Saaraa. Hänen mielestään
Saaraa oli suudeltava hyvin usein, koska ei kukaan ollut suudellut
häntä pitkään aikaan.

-- Ei hän ollut paha, rakas lapseni, hän selitti. -- Hän ei todellakaan
hävittänyt isäsi rahoja. Hän vain luuli hukanneensa ne, ja kun hän
oli kovasti kiintynyt isääsi, niin hän tuli surusta niin sairaaksi,
että hän jonkin aikaa oli hiukan sekaisin. Hän oli kuolemaisillaan
aivokuumeeseen, ja jo kauan ennen kuin hän alkoi parantua, oli sinun
isäsi kuollut.

-- Eikä hän tiennyt, mistä hän löytäisi minut, mutisi Saara. -- Ja minä
olin niin lähellä.

Hän ei voinut unohtaa, että hän oli ollut niin lähellä.

-- Hän luuli, että olit koulussa Ranskassa, selitti rouva Carmichael,
-- ja aina hän joutui väärille jäljille. Hän on etsinyt sinua
kaikkialta. Kun hän näki sinun kulkevan tästä ohi surullisena ja
laiminlyötynä, ei hän voinut uneksiakaan, että sinä olit hänen rakkaan
ystävänsä lapsiraukka. Mutta koska sinäkin olit pieni tyttö, hänen oli
sinua sääli, ja hän tahtoi tehdä sinut onnellisemmaksi. Niinpä hän
käski Ram Dassin kiivetä ikkunan kautta huoneeseesi ja tehdä huoneesi
hauskemmaksi.

Saara päästi ilonhuudon. Hänen kasvojensa ilme muuttui kokonaan.

-- Ram Dassko sen teki? hän huudahti. -- Käskikö hän Ram Dassin tehdä
sen? Hänkö aiheutti unen, joka muuttui todellisuudeksi?

-- Niin, lapseni -- niin! Hän on ystävällinen ja hyvä, ja hänen oli
sääli sinua kadonneen Saara Crewen vuoksi.

Kirjastohuoneen ovi avautui, ja herra Carmichael tuli kutsumaan Saaraa.

-- Herra Carrisford voi jo paremmin. Hän tahtoo, että tulet hänen
luoksensa.

Saara ei viivytellyt. Kun hän tuli huoneeseen, intialainen herra
katseli häntä ja huomasi, että hänen kasvonsa olivat pelkkää aurinkoa.

Saara meni hänen luoksensa ja asettui hänen tuolinsa viereen seisomaan
kädet ristissä rinnallansa.

-- Tekö lähetitte tavarat minulle? hän kysyi iloisesti. -- Ne kauniit,
kauniit tavarat? Tekö ne lähetitte?

-- Niin, rakas lapsi, minä ne lähetin.

Pitkällinen tauti ja huolet olivat heikontaneet hänet, mutta kun hän
katseli Saaraa, hänen katseessansa oli jotakin, mikä muistutti Saaran
isän silmiä -- siinä oli rakkautta ja halua sulkea hänet syliinsä.
Saara vaipui polvilleen hänen viereensä, niin kuin hän ennen oli
polvistunut isänsä viereen, kun he olivat parhaimmat ystävykset
maailmassa.

-- Tekö siis olette minun ystäväni? Tekö olette minun ystäväni! Ja
hän painoi kasvonsa hänen laihaa kättänsä vasten ja suuteli sitä yhä
uudelleen ja uudelleen.

-- Carrisford paranee entiselleen kolmen viikon kuluessa, sanoi herra
Carmichael salaa vaimolleen. -- Sen voi nyt jo nähdä hänen kasvoistansa.

Hän oli todellakin muuttunut. Tässä oli 'pikku emäntä', ja hänellä oli
jo paljon uutta ajattelemista ja tuumimista. Ensiksikin neiti Minchin.
Hänen kanssaan oli puhuttava ja hänelle oli annettava tieto hänen
oppilaansa muuttuneista varallisuussuhteista.

Saara ei enää ollenkaan saanut mennä takaisin täysihoitolaan. Siinä
kohden intialainen herra oli hyvin luja. Hänen täytyi pysyä siellä
missä oli, ja herra Carmichael saisi mennä tapaamaan neiti Minchiniä
itseään.

-- Olen iloinen, kun minun ei tarvitse mennä sinne takaisin, tunnusti
Saara. -- Hän suuttuu varmasti kauheasti. Hän ei pidä minusta, mutta
siihen olen kenties itse syypää, sillä minäkään en pidä hänestä.

Mutta merkillistä kyllä neiti Minchin säästi herra Carmichaelilta sen
vaivan, sillä hän ilmestyi itse etsimään oppilastaan. Hän oli tarvinnut
Saaraa jollekin asialle, ja kun hän oli kysynyt tyttöä, hän oli saanut
kuulla hämmästyttäviä asioita. Eräs sisäköistä oli nähnyt Saaran
hiipivän ulos kätkien jotakin vaippansa alle ja oli myös nähnyt hänen
menevän viereiseen taloon.

-- Mitähän se merkitsee? sanoi neiti Minchin Amelia neidille.

-- Siitä ei minulla todellakaan ole aavistustakaan, vastasi Amelia
neiti. -- Ehkä Saara on ystävystynyt intialaisen herran kanssa, koska
hän itse on ollut Intiassa?

-- Olisi juuri Saaran tapaista tunkeutua hänen luokseen ja koettaa
jollakin hävyttömällä tavalla herättää hänessä sääliä, tiuskaisi neiti
Minchin. -- Hänen on täytynyt olla siellä pari tuntia. Sellaista
julkeutta en salli. Menen itse kysymään, miten asia on, ja pyytämään
anteeksi hänen röyhkeyttään.

Saara istui jakkaralla herra Carrisfordin vieressä kuunnellen kaikkea,
mitä tämä piti tarpeellisena koettaa selittää hänelle, kun Ram Dass
ilmoitti vieraan tulon.

Saara nousi vastahakoisesti seisomaan ja kalpeni vähän, mutta
herra Carrisford näki, että hän pysyi rauhallisena eikä osoittanut
lapsellisen säikähtymisen tavallisia merkkejä.

Neiti Minchin tuli huoneeseen arvokkaana ja totisena. Hän oli
moitteettomasti pukeutunut ja kohtelias mutta jäykkä.

-- Olen pahoillani, kun minun täytyy häiritä teitä, herra Carrisford,
hän aloitti. -- Mutta minun täytyy antaa teille selitys. Olen neiti
Minchin, tässä vieressä olevan tyttöjen koulun omistaja.

Intialainen herra tarkasti häntä hetkisen ääneti. Hän oli sangen
kiivasluontoinen mies, mutta hän ei tahtonut, että hänen kiivas
luontonsa pääsisi valloilleen.

-- Vai niin, te olette neiti Minchin?

-- Niin olen.

-- Siinä tapauksessa, jatkoi intialainen herra, -- te olette saapunut
oikeaan aikaan. Asiamieheni, herra Carmichael, aikoi juuri tulla
luoksenne.

Herra Carmichael kumarsi hieman, ja neiti Minchin katsoi hämmästyneenä
hänestä herra Carrisfordiin.

-- Teidän asiamiehenne! hän sanoi. -- En ymmärrä. Velvollisuudentunto
on tuonut minut tänne. Olen juuri huomannut, että eräs oppilaani
-- jota pidän luonani armeliaisuudesta -- on ollut kyllin julkea
tunkeutuakseen asuntoonne. Tulen selittämään, että hän on tehnyt sen
ilman minun tietoani!

Hän kääntyi Saaran puoleen.

-- Mene heti kotiin! hän komensi tuimasti. -- Saat ankaran
rangaistuksen. Mene heti kotiin!

Intialainen herra veti Saaran lähemmäksi ja taputti hänen kättänsä.

-- Ei hän mene minnekään.

Neiti Minchinistä tuntui, että hän oli menettämäisillään järkensä.

-- Eikö hän mene? hän toisti.

-- Ei, herra Carrisford sanoi lujasti. -- Hän ei mene "kotiin" -- jos
annatte talollenne sen nimen. Hänen kotinsa on tästä lähtien minun
luonani.

-- Teidän luonanne! Teidän luonanne, sir! Mitä se merkitsee?

-- Ole hyvä ja selitä asia, Carmichael, sanoi intialainen herra, -- ja
tee se niin nopeasti kuin mahdollista.

Niin hän sai Saaran takaisin istumaan ja otti hänen kätensä omiensa
väliin -- siten oli Saaran isänkin ollut tapana tehdä.

Sen jälkeen Carmichael selitti asian tyynesti ja selvästi kuten
ainakin mies, joka on perehtynyt tehtäväänsä ja tietää sen laillisen
merkityksen, ja neiti Minchin ymmärsi, mutta se ei suinkaan
ilahduttanut häntä.

-- Herra Carrisford, aloitti herra Carmichael, -- oli kapteeni
Crewe-vainajan hyvä ystävä. Hän oli tämän yhtiötoverina suurissa
liikeyrityksissä. Kapteeni Crewen omaisuus, jonka hän luuli
kadottaneensa, on saatu takaisin, ja se on nyt herra Carrisfordin
hallussa.

-- Omaisuus! huudahti neiti Minchin ja lausuessaan tämän sanan hän
kalpeni. -- Saaran omaisuus?

-- Niin, sen omaisuuden Saara saa, sanoi herra Carmichael hiukan
ylpeästi. -- Oikeastaan omaisuus on jo nyt Saaran. Erinäisistä syistä
se on suunnattomasti suurentunut. Timanttikaivoksista on saatu hyvät
tulot.

-- Timanttikaivoksista, läähätti neiti Minchin. Hänen mielestänsä ei
koko hänen elämässään ollut tapahtunut mitään niin kauheaa kuin tämä --
jos se todellakin oli totta.

-- Timanttikaivoksista, toisti herra Carmichael, eikä hän voinut olla
-- lakimiehen tavoista poiketen -- ivallisesti hymyillen lisäämättä:
-- Tuskin lienee montakaan prinsessaa, neiti Minchin, jotka olisivat
niin rikkaita kuin teidän armeliaisuutta nauttinut oppilaanne Saara
Crewe. Herra Carrisford on etsinyt häntä lähes kaksi vuotta; nyt hän on
vihdoinkin löytänyt hänet ja aikoo pitääkin hänet.

Sen jälkeen hän pyysi neiti Minchiniä istumaan ja selitti hänelle
lähemmin olosuhteita ja yksityisseikkoja saadakseen hänet täysin
ymmärtämään, että Saaran tulevaisuus oli turvattu, että omaisuus, joka
luultiin menetetyksi, oli saatu kymmenkertaisena takaisin, ja että
herra Carrisford oli Saaran suojelija ja ystävä.

Neiti Minchin ei ollut erikoisen älykäs, ja kiihtyneessä
mielentilassaan hän oli kyllin typerä tehdäkseen epätoivoisen yrityksen
sen takaisin voittamiseksi, minkä hän hyvin kyllä ymmärsi kadottaneensa
oman järjettömyytensä vuoksi.

-- Hän on ollut minun hoidettavanani, hän väitti. -- Olen tehnyt
voitavani hänen hyväkseen. Jollei minua olisi ollut, hän olisi kuollut
nälkään.

Nyt intialainen herra kadotti kärsivällisyytensä.

-- Mitä siihen tulee, että kärsitään nälkää kadulla, hän huomautti, --
ei hän olisi siellä ollut sen enemmän nälissään kuin teidän kopissanne.

-- Kapteeni Crewe jätti hänet minun hoidettavakseni, toisti neiti
Minchin itsepintaisesti. -- Hänen täytyy tulla takaisin luokseni,
kunnes hän on täysi-ikäinen. Hän saa tulla uudelleen erikoisia
oikeuksia nauttivaksi oppilaakseni. Hänen kasvatuksensa on saatettava
päätökseen. Laki tuomitsee varmasti minun edukseni.

-- Kas niin, kas niin, neiti Minchin! puuttui herra Carmichael
puheeseen. -- Laki ei ratkaise tätä asiaa. Jos Saara itse haluaa palata
luoksenne, olen varma siitä, ettei herra Carrisford kiellä häntä. Saara
saa ratkaista asian.

-- Silloin vetoan Saaraan. Kenties en ole hemmotellut sinua, hän sanoi
hiukan hämillään tytölle, -- mutta sinä tiedät, että sinun isäsi oli
tyytyväinen edistymiseesi ja -- hm -- minä olen aina pitänyt sinusta.

Saara katsoi neiti Minchiniin vihreänharmailla silmillänsä, ja niissä
oli se ilme, joka oli tälle erikoisen vastenmielinen.

-- Oletteko te, neiti Minchin, pitänyt minusta? hän ihmetteli. -- Sitä
en ole tiennyt.

Neiti Minchin punastui ja oikaisihe.

-- Sinun olisi pitänyt tietää se. Mutta pahaksi onneksi lapset eivät
koskaan tiedä, mikä on heidän parhaakseen. Amelia ja minä sanoimme
aina, että sinä olit koulun ymmärtäväisin lapsi. Etkö sinä halua
täyttää velvollisuuttasi isääsi kohtaan ja tulla kotiin minun luokseni?

Saara astui askeleen häntä kohti ja jäi seisomaan hiljaa. Hän ajatteli
sitä päivää, jolloin hänelle oli ilmoitettu, ettei hänellä ollut ketään
omaista ja että hän oli vaarassa joutua kadulle. Hän ajatteli niitä
tunteja, jotka hän viluissaan ja nälissään oli viettänyt ullakkokopissa
Emilyn ja rotan kanssa. Hän katsoi neiti Minchiniä suoraan silmiin.

-- Te tiedätte, neiti Minchin, minkä vuoksi minä en tahdo tulla
luoksenne. Te tiedätte sen varsin hyvin.

Kuuma puna nousi neiti Minchinin jäykille katkeroituneille kasvoille.

-- Sinä et koskaan enää saa nähdä tovereitasi, hän alkoi puhua. -- Minä
kyllä pidän siitä huolen, että Ermengarde ja Lottie pysyvät sinusta
loitolla.

Herra Carmichael keskeytti hänet kohteliaasti, mutta vakavasti:

-- Anteeksi! Saara saa tavata ketä tahtoo. Neiti Crewen toverien
vanhemmat eivät varmaankaan kiellä lapsiaan tulemasta kutsuihin hänen
luokseen hänen holhoojansa kotiin. Herra Carrisford kyllä järjestää sen
asian.

Neiti Minchinin täytyi antautua. Tämähän oli pahempi kuin yltiöpäinen
vanhapoika, jolla olisi ollut äkäinen luonne ja joka olisi helposti
voinut loukkaantua siitä, miten tyttöä kohdeltiin. Halpamainen, saita
nainen saattoi helposti käsittää, että useimmat ihmiset eivät kieltäisi
lapsiansa olemasta ystäviä pienen timanttikaivoksien perijättären
kanssa. Ja jos herra Carrisford kertoisi muutamille neiti Minchinin
suojelijoille, kuinka pikku Saara Creweä oli kohdeltu, niin siitä voisi
olla seurauksena montakin ikävyyttä.

-- Tehtävä, jonka otatte suorittaaksenne, ei suinkaan ole helppo, sanoi
neiti Minchin intialaiselle herralle aikoessaan lähteä huoneesta. --
Sen saatte sangen pian huomata. Tyttö ei pysy totuudessa eikä ole
myöskään kiitollinen. -- Ja Saaraan päin kääntyen hän lisäsi: -- Sinä
kai olet mielestäsi nyt taas pieni prinsessa?

Saara katsoi alas ja punastui hieman, sillä hän ajatteli, että
vieraiden, hyväntahtoistenkaan vieraiden, ei olisi helppoa ymmärtää
hänen kuvittelujansa.

-- Koetin aina pysyä prinsessana, hän vastasi hiljaa, -- silloinkin,
kun minun oli kylmä ja nälkä.

-- Nyt sinun ei enää tarvitse koettaa, sanoi neiti Minchin happamesti,
kun Ram Dass kumartaen avasi hänelle oven.

       *       *       *       *       *

Neiti Minchin palasi kotiinsa ja mentyään vierashuoneeseensa hän
kutsui Amelia neidin luoksensa. Sisarensa kanssa hän istui suljetun
oven takana koko iltapäivän, ja neiti Amelia parka sai elää vaikeita
hetkiä. Hän itki monet itkut ja hieroi silmiänsä aikalailla. Eräs hänen
onnettomista muistutuksistaan sai hänen sisarensa miltei hyökkäämään
hänen kimppuunsa, mutta kohtaus päättyikin harvinaisella tavalla.

-- Minun täytyy sanoa, virkkoi Amelia neiti, -- että olen monta kertaa
ajatellut, että sinun ei olisi pitänyt olla niin ankara Saara Crewelle.
Sinun olisi pitänyt huolehtia, että hän olisi ollut lämpöisemmin ja
paremmin puettu. Tiedän, että hän sai tehdä ikäisekseen liian kovaa
työtä ja tiedän, että hän sai vain puolet siitä ruokamäärästä, minkä
hän olisi tarvinnut --

-- Kuinka uskallat sanoa sellaista? huudahti neiti Minchin.

-- En tiedä, kuinka uskallan, sanoi Amelia neiti rajusti, -- mutta kun
nyt kerran olen alkanut, niin voin lopettaakin, tapahtukoon sitten
mitä tahansa. Lapsi oli ymmärtäväinen ja hyvä, ja hän olisi palkinnut
pienimmänkin ystävällisyytesi. Mutta sinä et osoittanut hänelle yhtään
ystävällisyyttä. Asia oli niin, että hän oli mielestäsi liian älykäs,
ja siksi et sinä koskaan hänestä pitänyt. Hän huomasi tarkoituksemme --

-- Amelia! läähätti hänen vihan vimmaan joutunut vanhempi sisarensa ja
olisi ollut valmis antamaan hänelle korvapuustin tai lyömään myssyn
hänen päästään, kuten hänen oli tapana tehdä Beckylle.

Mutta suuttumus oli tehnyt neiti Amelian niin hillittömäksi, ettei hän
välittänyt mistään.

-- Hän huomasi! Hän huomasi! hän kirkui. -- Hän huomasi tarkoituksemme.
Hän ymmärsi, että sinä olit kovasydäminen nainen ja minä heikko houkka,
ja että me molemmat olimme halpamaisuudessamme valmiit matelemaan
ja polvistumaan hänen edessään, niin kauan kuin hänellä oli rahoja,
mutta käyttäytymään moitittavasti heti kun hän kadotti rahansa -- ja
kuitenkin hän itse käyttäytyi kuin prinsessa myös silloin, kun hän oli
kerjäläinen. Niin hän käyttäytyi -- aivan kuin prinsessa!

-- Ja nyt sinä olet menettänyt hänet, jatkoi neiti Amelia, -- ja jokin
toinen koulu saa hänet ja hänen rahansa, ja jos hän olisi samanlainen
kuin muut lapset, niin hän kertoisi, kuinka häntä on kohdeltu, ja me
menettäisimme kaikki oppilaamme ja joutuisimme perikatoon. Ja sen me
ansaitsisimme, mutta sinä sen ansaitsisit paremmin kuin minä, sillä
sinä, Maria Minchin, olet kovasydäminen, itsekäs, maalliseen tavaraan
kiintynyt nainen!

Ja tästä hetkestä alkaen -- sen voin mainita -- vanhempi neiti Minchin
rupesi osoittamaan hiukkasen kunnioitusta sisartaan kohtaan, joka
ilmeisesti ei ollut aivan typerä, vaikka hän siltä näytti, ja joka
osasi sanoa ihmisille totuuksia, jotka eivät olleet heille mieluisia.

Kun oppilaat sinä iltana olivat kokoontuneet valkean ääreen
kouluhuoneeseen, niin kuin heidän oli tapana tehdä ennen maatapanoa,
Ermengarde tuli sisään kirje kädessään ja merkillinen ilme pyöreissä
kasvoissaan. Ihastuksen ja hämmästyksen ilme hänen kasvoissaan tuntui
oudolta siksi, että se näytti johtuvan äsken saadusta, yllättävästä
uutisesta.

-- Mitä on tapahtunut? huusi heti pari ääntä.

-- Onko se missään tekemisissä sen melun kanssa, jota on kuulunut?
kysyi Lavinia kiihkeästi. -- Neiti Minchinin huoneessa on ollut kauhea
hälinä. Amelia neidillä on ollut jonkinlainen hysteerinen kohtaus, ja
hänen on täytynyt mennä levolle.

Ermengarde vastasi heille hitaasti, aivan kuin puoleksi huumauksissa:

-- Olen juuri saanut tämän kirjeen Saaralta! Ja hän näytti heille sen,
että he näkisivät, kuinka pitkä se oli.

-- Saaralta! kaikki huusivat yhteen ääneen.

-- Missä hän on? uteli Jessie.

-- Viereisessä talossa, vastasi Ermengarde hitaasti. -- Intialaisen
herran luona.

-- Missä? Onko Saara lähetetty pois? Tietääkö neiti Minchin sen? Senkö
vuoksi siellä oli kova melu? Minkä vuoksi hän kirjoitti? Sano! Sano!

Syntyi valtava hälinä, ja Lottie rupesi itkemään.

Ermengarde vastasi heille hitaasti, ikään kuin hän olisi ajatellut
vain sitä, mikä tällä hetkellä näytti tärkeimmältä, sitä, mikä saattoi
selittää kaikki.

-- Timanttikaivokset! hän sanoi ylpeästi. -- Timanttikaivokset!

Suu auki ja silmät tuijottaen kaikki seisoivat hänen ympärillään.

-- Ne olivat oikeita, hän kiiruhti jatkamaan. -- Siinä oli vain
väärinkäsitystä. Jotakin tapahtui, ja herra Carrisford luuli, että he
joutuisivat perikatoon.

-- Kuka herra Carrisford on? huusi Jessie.

-- Intialainen herra. Voi, kapteeni Crewe luuli myös -- ja hän kuoli.
Ja herra Carrisford sairastui aivokuumeeseen ja matkusti pois -- ja hän
oli vähällä kuolla. Eikä hän tiennyt, missä Saara oli. Ja kävi ilmi,
että kaivoksissa oli miljoonittain timantteja; ja puolet niistä oli
Saaran; ja ne olivat hänen silloinkin, kun hän asui ullakkokopissa,
eikä hänellä ollut muuta ystävää kuin rotta, ja keittäjätär
komensi häntä sinne ja tänne. Ja herra Carrisford löysi hänet tänä
iltapäivänä, ja Saara on hänen kodissaan -- eikä hän tule koskaan
tänne takaisin -- ja hän on enemmän prinsessa kuin milloinkaan ennen
-- sataviisikymmentätuhatta kertaa enemmän. Ja minä saan mennä häntä
tervehtimään huomenna iltapäivällä. Siinä sen kuulette!

Tuskinpa itse neiti Minchinkään olisi voinut ehkäistä yleistä
hämmennystä, eikä hän sitä yrittänytkään, vaikka kuuli melun. Hän
ei ollut sillä mielellä, että olisi voinut kestää enempää kuin mikä
hänellä oli kestettävänä omassa huoneessaan, jossa neiti Amelia makasi
itkien vuoteessa. Hän ymmärsi, että uutinen jollakin salaperäisellä
tavalla oli tunkeutunut seinien läpi ja että palvelijat sekä lapset
menisivät levolle puhuen siitä.

Ja niin tapahtui, että kaikki koulun lapset -- aavistaen, että
tällä hetkellä voi rankaisematta rikkoa koulun sääntöjä vastaan --
olivat Ermengarden ympärillä kouluhuoneessa miltei puoliyöhön asti
kuullaksensa luettavan yhä uudelleen kirjettä, joka sisälsi yhtä
ihmeellisen kertomuksen kuin ne sadut, joita Saara itse oli keksinyt ja
jonka viehätystä lisäsi se, että tämä oli tapahtunut Saaralle itselleen
ja viereisen talon salaperäiselle intialaiselle herralle.

Beckyn, joka myös oli kuullut uutisen, onnistui hiipiä portaita ylös
tavallista aikaisemmin. Hän tunsi halua päästä pois ihmisten seurasta
ja mennä katsomaan vielä kerran pientä lumottua huonetta. Hän ei
tiennyt, miten sen kävisi. Varmastikaan ei neiti Minchin saisi pitää
tavaroita. Luultavasti kaikki vietäisiin pois, ja ullakkokoppi jäisi
taas tyhjäksi ja autioksi.

Iloinen hän oli Saaran vuoksi, mutta kuitenkin hänellä oli outo tunne
kurkussansa ja kyynelet silmissä, kun hän kiipesi viimeisiä portaita
ylöspäin. Tänä iltana ei huoneessa palaisi valkeaa eikä tuli loistaisi
punaisen lampunvarjostimen läpi, ei olisi illallista eikä prinsessaa,
joka istuisi valkean ääressä ja lukisi tai kertoisi -- ei olisi
prinsessaa!

Hän nielaisi nyyhkytyksen, avasi oven ja päästi heikon huudahduksen.

Lamppu paloi huoneessa, uunissa leimusi valkea, illallinen odotti, ja
Ram Dass seisoi siellä hymyillen ja katseli häntä.

-- Missee Sahib muisti, hän selitti. -- Hän kertoi kaikki Sahibille.
Hän tahtoi, että sinä saisit kuulla suuresta onnesta, joka on häntä
kohdannut. Tarjottimella on kirje. Hän on kirjoittanut. Hän ei tahdo,
että sinä menet onnettomana nukkumaan. Sahib tahtoo, että sinä tulet
huomenna hänen luoksensa. Sinä saat olla missee Sahibin kamarineito.
Tänä yönä minä vien kattoa myöten pois nämä tavarat.

Kun hän säteilevin kasvoin oli sanonut tämän, hän tervehti ja luisui
ikkunan kautta ulos niin hiljaa ja ketterästi, että Becky näki, kuinka
helposti se oli häneltä ennenkin käynyt.



ANNE


Ei koskaan ollut sellainen riemu vallinnut ison perheen
lastenhuoneessa, eikä tämä perhe koskaan ollut uneksinutkaan riemusta,
joka oli seurauksena tutustumisesta pikku tyttöön, "joka ei ollut
kerjäläinen".

Jo Saaran kärsimykset ja seikkailut saivat hänet tuntumaan kalliilta
aarteelta. Jokainen tahtoi yhä uudelleen kuulla kerrottavan kaikesta,
mitä hänelle oli tapahtunut.

Kun istuttiin ihanan valkean ääressä suuressa valoisassa huoneessa, oli
oikein viehättävää kuulla, kuinka kylmä ullakkokopissa saattoi olla.

Hauskinta oli kuitenkin kuulla juhla-ateriasta ja unesta, joka
toteutui. Saara kertoi siitä ensimmäisen kerran seuraavana päivänä sen
jälkeen kun hänet oli "löydetty".

Useita ison perheen jäseniä oli tullut hänen luokseen teelle, ja kun
he istuivat tai loikoilivat matolla uunin edessä, hän kertoi tapauksen
omalla tavallaan, ja intialainen herra kuunteli ja katseli häntä.
Lopetettuaan kertomuksensa Saara laski kätensä pelastajansa polvelle ja
katsoi häneen.

-- Tämä oli minun osani; etkö sinä nyt tahdo kertoa omasta osastasi,
Tom setä? Herra Carrisford oli pyytänyt, että Saara sanoisi häntä "Tom
sedäksi". -- En oikein tunne sinun osuuttasi vielä, ja se on tietysti
kaunis.

Ja herra Carrisford kertoi, kuinka hän oli ollut yksin, alakuloinen ja
sairas ja kuinka Ram Dass oli koettanut viihdytellä häntä kuvaamalla
hänelle ohikulkijoita, joista eräs pieni tyttö oli kulkenut ohi
useammin kuin kukaan muu.

Tyttö oli herättänyt hänen mielenkiintonsa -- osaksi kenties sen
vuoksi, että hän ajatteli niin paljon erästä pientä tyttöä, ja osaksi
sen vuoksi, että Ram Dass oli kertonut käynnistään ullakolla marakattia
ajaessaan.

Hän oli kertonut, kuinka kehno ja iloton tuo huone oli, ja oli kuvannut
pienen tytön käytöstä ja tapoja -- hän ei näkynyt kuuluvan palvelijain
luokkaan. Vähitellen Ram Dass oli tehnyt yhä useampia havaintoja hänen
onnettomista oloistaan. Hän oli myös huomannut, kuinka helppo oli
kiivetä katolle ne muutamat metrit, jotka erottivat tytön ikkunan hänen
omastaan, ja tämä oli kaiken tapahtuneen alku.

-- Sahib, hän oli kerran sanonut, minä voisin kiivetä katolle ja
lämmittää uunia lapselle jonakin päivänä, kun hän on kaupungilla
asioilla. Kun hän sitten tulee kotiin märkänä ja viluisena ja näkee
loimuavan valkean huoneessansa, hän luulee, että siellä on käynyt
noitaukko.

Tämä ajatus oli tuntunut niin hupaisalta, että herra Carrisfordin
surullisilla kasvoilla oli häivähtänyt hymyä, mistä Ram Dass
oli ihastunut niin, että oli kehittänyt tuumaansa ja selittänyt
isännälleen, kuinka helppoa olisi saada aikaan paljon muutakin.

Hän oli ollut lapsellisen iloinen ja osoittanut suurta kekseliäisyyttä,
ja valmistukset tuuman toimeenpanemiseksi muodostivat harrastuksen,
joka täytti monta päivää, jotka muuten olisivat kuluneet
ikävystyttävässä yksitoikkoisuudessa.

Samana iltana kun myttyyn mennyttä "juhla-ateriaa" oli yritetty, Ram
Dass oli ollut vartioimassa mukanaan kaikki Saaralle hankitut tavarat,
ja henkilö, joka oli ollut hänen apunansa, oli myös siellä ja yhtä
huvittuneena tästä oudosta seikkailusta kuin Ram Dass itse.

Ram Dass oli maannut vatsallaan katolla, kun "juhla-ateria" loppui
niin nolosti! Varmistuttuaan siitä, että uupunut Saara oli vaipunut
sikeään uneen, hän oli hiipinyt huoneeseen mukanaan salalyhty, ja hänen
toverinsa oli sillä aikaa seisonut ulkopuolella ja ojentanut hänelle
tavarat. Niin pian kuin Saara oli hiukankin liikahtanut, Ram Dass oli
sulkenut lyhdyn ja laskeutunut lattialle pitkälleen.

Tästä ja monesta muusta huvittavasta asiasta lapset ottivat selvän
tekemällä tuhansia kysymyksiä.

-- Olen niin iloinen, sanoi Saara, -- niin iloinen siitä, että sinä,
Tom setä, olit se minun ystäväni.

Näistä kahdesta tulikin niin hyvät ystävät, että tuskinpa sellaisia
ennen on ollutkaan. He näyttivät sopivan erinomaisen hyvin yhteen.
Intialaisella herralla ei ollut koskaan ollut toveria, josta hän olisi
pitänyt niin paljon kuin Saarasta. Kuukauden kuluttua hän oli, niin
kuin herra Carmichael oli ennustanut, aivan kuin uusi ihminen. Hän oli
hilpeä ja hänellä oli kaikenlaisia harrastuksia, ja rikkauskin, joka
ennen oli tuntunut raskaalta taakalta, alkoi nyt tuottaa hänelle iloa.

Kerran kun herra Carrisford kohotti katseensa kirjastaan, hän näki
pienen toverinsa istuvan liikahtamatta tuleen tuijottaen.

-- Mitä sinä mietit, Saara? hän kysyi.

Saara katsoi häneen, ja hänen poskilleen nousi keveä puna.

-- Ajattelen sitä päivää, jolloin olin niin nälissäni ja jolloin
tapasin sen pienen kerjäläistytön, jolla oli vielä kovempi nälkä kuin
minulla. Ja ajattelin, että olisi hauska, jos voisin tehdä jotakin...

-- Mitä aikoisit tehdä? Saat tehdä, mitä tahdot, prinsessa!

-- Minä mietin, sanoi Saara hiukan epäröiden, -- sinähän sanot, että
minulla on paljon rahaa -- mietin, voisinko mennä leipurinrouvalta
pyytämään, että hän, jos nälkäisiä lapsia istuutuu hänen portailleen
tai seisoo ja katsoo ikkunasta sisään -- varsinkin tuollaisina
hirmuisina päivinä -- kutsuisi heidät sisään ja antaisi heille syötävää
ja lähettäisi sitten laskun minulle. Voinko minä tehdä niin?

-- Sen saat tehdä jo huomispäivänä, vastasi intialainen herra.

-- Kiitos! Katso, minä tiedän, miltä tuntuu olla nälissään, ja kuinka
vaikea on olla, kun ei edes voi kuvitella olevansa kylläinen.

Seuraavana aamuna, kun neiti Minchin katsoi ulos ikkunastaan, hän näki
jotakin, jota hän kenties kaikista vähiten olisi toivonut näkevänsä.

Intialaisen herran komeat hevoset ja vaunut ajoivat viereisen portin
eteen, ja niiden omistaja sekä pieni, pehmoisiin, hienoihin turkiksiin
pukeutunut olento tulivat ulos ja nousivat vaunuihin.

Pieni olento oli eräs tuttu tyttönen, joka muistutti neiti Minchinille
kuluneista päivistä. Häntä seurasi toinen yhtä tuttu tyttönen,
jonka näkeminen häntä erikoisesti ärsytti. Se oli Becky, joka
Saaran kamarineitona aina ja ihastuneena seurasi nuorta emäntäänsä
kantaen vaunuihin huopapeitteitä. Becky oli jo muuttunut pyöreä- ja
rusoposkiseksi.

Vähää myöhemmin vaunut pysähtyivät leipämyymälän kohdalle, ja herra
Carrisford ja Saara laskeutuivat vaunuista juuri kun leipurinrouva
asetti tuoreita lämpöisiä pyöryköitä ikkunaan.

Kun Saara tuli myymälään, nainen kääntyi ja meni myymäläpöydän taakse.
Hän katseli hetkisen Saaraa tarkasti, sitten hänen hyväntahtoiset
kasvonsa kirkastuivat.

-- Luulen varmasti, että olen nähnyt teidät ennen, neiti! Ja
kuitenkin...?

-- Niin, Saara vastasi, te annoitte minulle kerran kuusi pyörykkää
neljällä pennyllä, ja...

-- Ja te annoitte viisi niistä kerjäläistytölle, sanoi leipurinrouva.
-- En koskaan unohda sitä. En ensin voinut ymmärtää. -- Hän kääntyi
intialaisen herran puoleen.

-- Pyydän anteeksi, sir, mutta ei monikaan lapsi huomaisi nälkäisiä
kasvoja ja välittäisi niistä. Antakaa anteeksi rohkeapuheisuuteni,
neiti, hän sanoi Saaralle, -- mutta te olette paljoa punakamman ja
terveemmän näköinen kuin silloin...

-- Kiitos, voin kyllä paremmin, sanoi Saara. -- Ja olen paljon
onnellisempi -- ja olen tullut pyytämään, että te tekisitte minulle
palveluksen.

Nojaten myymäläpöytään Saara teki hänelle pienen ehdotuksensa vaikeiden
päivien ja nälkäisten kulkurilapsien hyväksi.

Leipurinrouva katseli ja kuunteli häntä hämmästyneenä.

-- Hyvänen aika, hän huudahti kuultuansa kaikki, -- mielelläni minä
toki teen sen. En voi koskaan unohtaa, kuinka te annoitte pois lämpimät
pyörykkänne, vaikka itse olitte niin nälkäinen ja viluisen näköinen.

-- Oletteko nähnyt tyttöä sen perästä? kysyi Saara. -- Tiedättekö missä
hän on?

-- Kyllä tiedän, vastasi nainen, ja hänen hymynsä oli vielä
hyväntahtoisempi kuin ennen. -- Hän on tuolla sisällä, neiti; hän on
ollut luonani kuukauden, ja hänestä alkaa tulla oikein kelpo tyttö, ja
minulle on hänestä hyvä apu sekä kaupassa että keittiössä!

Hän meni huoneeseen, ja heti sen jälkeen tuli hänen mukanaan pieni
tyttö. Hän oli tosiaankin tuo kerjäläistyttö, mutta nyt puhtaassa ja
siistissä asussa, ja näytti siltä, että hänen ei pitkään aikaan ollut
tarvinnut nähdä nälkää.

Hän oli ujon näköinen, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät, kun
hän ei enää ollut hoidon puutteessa ja kun vauhko ilme oli hävinnyt
hänen silmistänsä.

Hän tunsi heti Saaran ja seisoi ja katseli häntä ikään kuin ei koskaan
voisi katsella häntä kylliksensä.

-- Asia on niin, sanoi leipurinrouva, -- että minä käskin hänen
tulla tänne, kun hänen oli nälkä, ja kun hän tuli, annoin hänelle
tavallisesti jotakin tekemistä. Kun huomasin hänet halukkaaksi
työhön, rupesin pitämään hänestä. Ja lopuksi annoin hänelle paikan
kodissani; hän auttaa minua, ja se näkyy luonnistuvan hyvin. Hän on
niin kiitollinen kuin tyttönen suinkin voi olla. Hänen nimensä on Anne.
Muuta nimeä hänellä ei ollut.

Lapset seisoivat ja katselivat toisiansa hetkisen; sitten Saara otti
kätensä puuhkastaan ja ojensi sen Annelle. Anne tarttui siihen, ja he
katsoivat toisiansa silmiin.

-- Olen niin iloinen, kun sinun on käynyt hyvin, sanoi Saara. --
Ja olen juuri ajatellut jotakin. Kenties rouva Brown tahtoo antaa
sinun tehtäväksesi jakaa leipää ja pyöryköitä lapsille. Kenties sinä
mielelläsi tekisit sen, koska tiedät, miltä tuntuu olla nälissään?

-- Kyllä, neiti, sanoi tyttö.

Ja Saara tunsi, että Anne ymmärsi häntä, vaikka hän puhui niin vähän ja
vain seisoi liikahtamatta ja katseli, kun hän meni intialaisen herran
kanssa ulos ja he nousivat vaunuihinsa ja ajoivat pois.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku prinsessa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.