Title: Nälkämailta - Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902
Author: Kajander, Kalle
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nälkämailta - Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902" ***


NÄLKÄMAILTA

Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902

Kirj.

KALLE KAJANDER



Helsingissä,
Eero Erkon kustannuksella,
1903.

Päivälehden kirjapainossa.



SISÄLLYS:

       Alkulause.
    I. Tervateillä ja porrassilloilla.
   II. Uusia huomioita.
  III. Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.
   IV. Suomussalmessa.
    V. Pikakuvia rajan takaa.
   VI. Taivalkoskella.
  VII. Puolangan kautta Ouluun.
 VIII. Lyhyt silmäys olojen kehitykseen.
   IX. Tervanpoltto.
    X. Asema tätä nykyä.
   XI. Loppumietelmiä.



Alkulause.


Ken eteläsuomalaisista ei muista katovuosia 1867-68, hänellä ei ole
mitään käsitystä siitä, millainen todellinen nälkä on. Minä muistan
niitä aikoja niinkuin hämärää unta, mutta yksi kuva on sentään siitä
saakka pysynyt selvänä mielessäni: kuva nälästä. Se oli pohjosesta
päin tullut ja naapurikylästä se tuotiin talvipakkasessa rekikyydillä
meille. Reen täydellinen repaleisia, kalpeita, kurjia olennoita, silmät
syviin mustiin kuoppiin painuneina, ruumis täynnä rupia ja syöpäläisiä.

Siinä oli sekä aikuisia että lapsia, kokonainen perhekunta. Kun
tulivat keittiöön ja näkivät sangon, jossa oli perunain kuoria,
astiain pesuvettä ja muita ruuan tähteitä sikain varalle, kävi melkein
petomainen väläys heidän väsyneissä silmissään ja he hyökkäsivät
sormineen sangosta haparoimaan kovempia paloja suuhunsa, joivatpa siitä
vielä vettäkin päälle.

Ja niitä kulki kuin köyttä, toisia siirrettiin paikasta toiseen
hevosella, toiset laahustivat jalan. Ei kukaan udellut tarkemmin
mistä he tulivat tai mikä oli heidän matkansa päämäärä. Joka kohdassa
koetettiin heitä vaan niin pian kuin mahdollista siirtää eteenpäin,
suuntaan mihin tahansa, sillä heidän kintereillään kulki tauti ja
kuolema. Eikä heille ollut paljon annettavaa, sillä leivän puute oli
silloin kova etelässäkin, mutta aina sitä se annettiin, mikä suinkin
riitti. Yhdelle annettiin kerran kotonani puolikas vasta leivottua
pehmeätä ruisleipää, ja kun sen söi, niin heitti henkensä, pakahtui
poloinen siihen paikkaan kuoliaaksi. Ja joukottain kuoli niitä
toisiakin, satojen vaivaloinen taival päättyi minunkin kotiseudullani,
ja musta puuristi eräällä kankaalla näyttää vielä tänäkin päivänä
paikan, jossa niitä makaa pitkät rivit haudattuina, ilman nimeä, ilman
sukua, ilman tietoa kotipaikasta.

Pohjoisesta päin ne enimmät sellaiset tulivat ja leivän puute ne kaikki
oli matkaan kannustanut.

Sellainen se oli nälkä, ja siitä saakka on minulla ollut kuva siitä,
vaikka sen koommin en ole sitä nähnyt. Monta kertaa on se pohjan
perillä senkin jälestä tehnyt tuhojaan ja hiiviskelee se siellä vähin
joka vuosi, milloin milläkin perukalla, vaan ei ole se enää lähtenyt
tyyssijoiltaan niin laajoille aloille liikkumaan kuin ennen. Vuosina
1892-93 yritti se päästä koko laajaan valtaan, samoin vuonna 1899,
mutta sen liikkeelle lähdölle on nykysittäin aina lyöty salpa eteen.

Nyt on se taas tavallista laajemmilla aloilla ottanut viime kesän
sateisista ja kylmistä ilmoista virkistyäkseen, heiluttaa valtikkaansa
melkein yli koko pohjoisen Suomen, ja hätähuutoja on kuulunut etelään
päin kaikilta suunnilta.

Koillisesta Suomesta, varsinkin Kajaanin kihlakunnasta ovat huudot
olleet kovimmat, ja niitä seuraten lähdin minäkin kerran katsomaan
nälkää sen omille, miltei ainaisille tyyssijoille.

Matkani tein viime joulun edellä Päivälehden erityisenä
kirjeenvaihtajana, ja ovat enimmät kuvaukseni ja havaintoni sitten
olleet talven kuluessa samassa sanomalehdessä julaistuina. Mutta että
toimenpiteet niitten seutujen yleisen aseman parantamiseksi, jonka
aseman huonouden minä pidän johtuvana pitempi-aikaisista epäkohdista,
eivät laimenisi ja jäisi unhotuksiin, kun nykyinen hätä on häädetty,
olen katsonut hyvän asian vireillä pitämistä varten sopivaksi antaa
näille kirjoituksilleni pysyväisemmän muodon. Ja koska useat muutkin
ovat olleet samaa mieltä niitten suhteen, olen siitä saanut yhä enemmän
yllykettä tähän julkaisuun.

Hausjärvellä helmikuulla 1903.

K. K.



I.

Tervateillä ja porrassilloilla.


    Harvoin yhtenen yhymme,
    Saamme toinen toisihimme
    Näillä raukoilla rajoilla,
    Poloisilla Pohjan mailla.

                        Kalevala.

Poloiset ovat vielä tänäkin päivänä nämä "Pohjan maat", nämä koillisen
Suomen tiettömät, rämeiset, vuoriset ja vuolasvesiset kulmakunnat
harvassa asuvine eläjineen, nämä takalistot, joitten oloista ja
hommista ja nykyisestä leivän puutteesta tässä tulen kertomaan.

Kun etelämpänä maassamme tahdot ajaa kirkolta kirkolle, niin ei muuta
kuin istu rekeen ja aja, ja jos tienhaara sattuu, niin on siinä
punainen patsas ja valkoinen taulu, etkä eksymään pääse, jos lukea
osaat.

Mutta pohjanmailla ei siinä suhteessa auta luku eikä laulu. Niinkuin
ennen kaikki tiet kulkivat Roomaan, kulkevat ne siellä kaikki Ouluun
tai Kajaaniin, ja jos sinulla on asiaa toisen pitäjän kirkolta toiselle
ja tahtoisit sen välin kulkea mukavasti oikeata maantietä, niin kierrä
näitten jommankumman kaupungin kautta.

Tämän seikan tulin täydelleen oivaltamaan, kun matkani alkupäässä
eräänä iltana aloin Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai
Hyrynsalmeen.

Siihen saakka olin ajanut topakasti, vaikka pahassa rospuutossa tosin,
Kajaanin kautta Iisalmesta asti kievarikyydillä, ja olisin kyllä
voinut jatkaa samalla uljaalla tavalla matkaani vaikka Kuhmoniemen
Lentieraan saakka, missä tiesin maantien loppuvan. Mutta mitä apua
siitä sellaisesta huvi-ajosta olisi ollut! Olin huomannut, ett'en
maantien varressa voinut nähdä muuta, kuin aina parin penikulman päässä
jotensakin hyvinvoivan kestikievarin -- ja siinä kaikki.

Minun piti päästä kulkemaan pitäjiä muihinkin suuntiin, eikä ainoastaan
siihen ainoaan, mihin maamittari oli maantien "niljannut", piti päästä
kirkolta kirkolle salojen halki. Vaan siinä se alkoi aprikoiminen ja
moneen suuntaan miehet keskenään tuumailivat, kun kyytihevosta kyselin.

-- Mitähän kautta tuota kulkisi?

-- Kaikkolan kautta tietenkin.

-- Vaan jokohan kestänee Kiimasen jää?

-- Ovathan ne sinne salolle jo jauhoa kulettaneet.

-- Ovatko hevosella?

-- No en tiedä tarkimmilleen, mutta kulettu siellä on.

-- Vaan sitten siellä on Klemetin seudussa ne nevat, arvelee yksi.

-- Onhan niissä porrassillat, jollei muuten pääse yli.

-- Vaikeapa niininkään on luottaa.

-- Tunnetko sinä tien?

-- No onhan tuota kulettuna joskus hyvällä kelillä.

-- Niin, ja voipihan sieltä salolta saada jonkun kyyditsemään eteenpäin.

-- Pitkäkö tämä on taival? kysäsen joukkoon minä.

-- Kuusi peninkulmaa.

-- Kuka sen on mitannut? sanoo joku.

-- Ka mittasihan sen insinööri silloin, kun maantien linjaa
tarkastettiin.

Joku arvelee, että minun olisi viisainta lähteä Kajaanin kautta. Se
merkitsi sitä, että minun olisi pitänyt ajaa omia jälkiäni takaisin
Kajaaniin viisi peninkulmaa, sillä sieltä juuri olin tulossa.

Aamulla lähdettiin sentään hämärissä salotaipaleelle, niin oli illalla
päätetty.

Jäätä ajettiin aluksi ja kirkonkylä jäi taaksemme. Siinä oli heinän
ja puun vetäjien jälkiä jo moneen ristiin. Tunsin itseni täysin
turvalliseksi ja olin mitä parhaimmalla päällä, kun matka mielestäni
alkoi niin hyvin.

-- Hyvinhän tämä pitää, arvelin kyytimiehelle.

Hän vilkasi minuun ja sanoi:

-- Tämäkö! Tottahan tämä kestää, koska ne eilen jo ajoivat Sapson
selänkin yli. Mutta hetteiset suolammet eivät jäädy niinkään pian.

Alettiin lähestyä toista rantaa, niin jo seisautti mieheni hevosen ja
nousi reestä jäälle.

-- Mistähän ne nyt ovat ajaneet, mutisi hän melkein itsekseen,
tarkastellen rantaa kaikilta suunnilta.

Lopulta keksi hän oikean kohdan, sinne käännettiin hevonen ja alettiin
nousta jyrkän vaaran kuusikkoista rintaa.

Mutta voi sitä koluutusta. Lunta oli vähän vielä ja reslan jalas
kolahteli ja kiljahteli joka kivessä, niin että selkää karmi, ja
puut ja kannot rytyyttivät sen sivuja. Siinä kulki sentään metsän
halki jonkunlainen tien aukko, joku poluntapainen, joka pehmeämmissä
paikoissa oli uurtunut syvälle maahan, niinkuin kuurnan pohjaksi.
Uurrospaikoissa kaatui reki monta kertaa, tulin lopulta tuskaiseksi ja
lausuin jotensakin karkein sanoin paheksumiseni tien huonoudesta ja
näistä ihmeellisistä uurroksista.

-- Mikä lemmon tie tämä tällainen on?

-- Se on tervatie.

Aloin kysellä mieheltä asiaa tarkemmin, sillä minulla ei ollut
vähintäkään käsitystä, miksi tervatien piti olla juuri tällaisen. Jos
terva tarvitsi eri teitä kuin muut aineet tässä maailmassa, niin eikö
se sentään olisi voinut olla tasainen.

Näytti siltä, kuin mieheni ei olisi viitsinyt vastata minulle mitään.

-- Uurtavathan ne tynnyrit pyöriessään pehmeämmän kohdan, vastasi hän
lopulta.

-- Pyörimälläkö niitä kuletetaan?

-- Mitenkäs muuten. Palkkuvissa pyörivät.

En tullut hullua hurskaammaksi.

-- Mutta mitkä ne palkkuet sitten ovat?

Mies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni
närkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa
saattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat.
Hän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta
käsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt
mieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain
sopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon,
että palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät
ja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua
ja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.

-- Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä
mieheltä.

-- Mikä ne hajottaisi, kun ovat tervaa täynnä.

Siinä se oli!

Uteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä
lakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki
uudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja
vihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu
kaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että
palkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään
kiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.

Matkaa jatkettiin, monenmoista taivalta, ja aina välillä tervoista
keskusteltiin. Metsä oli yleensä huonoa ja enimmäkseen kuusikkoa, ja
kun kummastelin, että eihän kuusipuista voi tervaa polttaa, selitti
ajomieheni, että sitä poltetaan täällä edempänä ruunun metsissä
kannoista ja kuljetetaan sieltä vesistöihin.

-- Ei ole monella enää omissa metsissään tervapuita, ne alkavat loppua.

Muistin, etten Paltamosta lähdettyä todella ollutkaan enää nähnyt
kunnollista männikköä missään. Missä vaan mäntypuut olivat saavuttaneet
miehen kahmalon vahvuuden, siinä ne oli jo kolottu tervapuiksi,
kuorittu neljän tai viiden kyynärän korkeudelle saakka pihkottumaan.
Monella tavalla sitä metsää lopetetaan, missä uitetaan tukkeina, missä
pyöritetään tervatynnyreinä. Ja hyvähän taitaisi olla kaikki, kun sitä
vaan loppumattomasti riittäisi!

-- Ennättääköhän tämän matkan ajaa yhtenä päivänä? kysäsin taas
mieheltäni muun puheen puutteessa.

-- Hyvä jos kahtena, vastasi hän. -- Ei sinne talottomille ja
tiettömille taipaleille yön selkään lähde kukaan.

-- Vaan onko täällä taloja ollenkaan, että saa edes yösijan?

-- On toki, vakuutti mies.

Se oli erittäin rauhoittavaa kuulla, sillä pari tuntia oli jo ajettu,
eikä vielä ainoaakaan taloa nähty, ei jälkeäkään mistään viljelyksestä.
Oli niitä miehen puheen mukaan kyllä sivuutettu parikin, ja oikein
vankkoja taloja, vaan kun niitten kautta ajaen olisi tullut liiallinen
kierto, oli hän ajanut suorempaa tietä, koska sitäkin näytti jo
kuljetun.

Olemme jo aikoja sitten poikenneet tervatiestä pois ja ajaneet melko
matkan alavia korpimaita, reslassamme kuusien juurilla keikkuen, kun
yhtäkkiä eräälle mäelle noustessamme ilmestyy aita eteen, tuollainen
vanha tuttu, harmaa aita, ja aidan takana ahon tapainen aukeama. Ja
kun ajamme veräjästä aholle, näen sen ylälaidassa pienoisen mökin. Ei
se olekaan tarkemmin katsoen ahoa, vaikka siinä on kiviä ja kantoja,
sillä niitten lomista pistää lumen alta näkyviin ohransänkeä. Mökin
edustalla on liuta lapsia. Yksi aikuisemmista pienii puita, pari
koettelee siinä suksiaan pieksusaappaat jalassa, vaan kolme tai neljä
pienempää teutaroi ilman aikojaan toisten seutuvilla, paljain jaloin ja
ainoastaan paita päällä. Meidät nähtyään juoksevat kaikki paitaniekat
sisään, vaan isommat jäävät seisomaan siihen ja katselemaan meitä,
keskeyttäen hommansa.

Päätämme poiketa mökkiin, ja kun kyytimieheni kääntää hevosensa oven
eteen ja heittää sille heinätukon eteen, tulee jo emäntä ulos vastaan,
kovin kummastuneena katsellen minua.

Mökki ei ole muuta kuin pieni, sisäänlämpiävä sauna, kiuvas nurkassa,
räppänä laessa. Se on niin pieni, että minä suuressa turkissa tuskin
mahdun siellä kääntymään, matala ja kuuma. Kiuvas on juuri lämminnyt,
savu selinnyt, vaan ilma on siellä siltä raitis, leppoisan lämpimälle
saunan savulle tuoksahtava vaan. Ei mitään huonoa löyhkää, sillä savu
on hyvä puhdistusaine.

-- Voi hyvä isä, vai Helsingistä saakka vieras! ihmettelee emäntä.

Kuulumisia kysellään molemmin puolin.

Heillä ne eivät ole erittäin hyviä. Ohraa heillä oli kylvössä ja oli
ruistakin, vaan ei niistä tullut juuri muuta kuin karvaita akanoita.
Niistä yritettiin tehdä leipää, mutta lapset kääntyivät punatautiin ja
sitten tuli vielä tuhkarokko. Mutta kun mies sentään sai hommatuksi
puoli säkkiä kauppajauhoja ja niitä pantiin omien sekaan, niin jo
juoksemaan lähtivät lapset. Kun alkaisi se tukinkaato ruunun metsässä,
niin taitaisihan siinä sentään elää. Mies oli siellä juuri katsomassa
työn saantia, koska jo leimaavan kuuluivat. Jollei työtä saa, niin
hukka siinä taitaa lopultakin periä. Ei ole enää leipää kuin moniaiksi
päiviksi, ja lehmänkin anti on loppunut, lehmä ehtynyt umpeen.
Jäkälillä ja olilla sitä on syötetty. Kurjaa on ollut elämä monasti,
kurjaa oli viimeisinäkin "kilovuosina", vaan aina tuota on henki
pysynyt. Monasti on petäjäistä syöty, monasti jo kuolemaakin toivottu,
vaan yhä on sentään venynyt elämän lanka.

-- Eivät tunne köyhän puutteita täällä salolla, jatkoi eukko
huokaillen puhettaan. On koetettu joskus apuakin hakea, vaan useimmin
siinä nenänsä liittoaa. "Tyytymättömyyttään ne apua hakevat, eivät
puutettaan", sen vaan kuulee. Mutta katsokaas, hyvä vieras, onko tässä
puutetta! Kunhan vaan raataa jaksamme, emme apua hae.

-- Vai Helsingistä saakka, voi toki! Pitäisihän tässä keittää kahvi,
kun niin on kaukainen vieras, mutta ei ole meillä kahvia ollut sitten
Mikon. Vaan minä juoksen talosta hakemaan, antavat ne sen verran
lainaksi. Ei ole kuin neljänneksen matka, istuttehan tässä sen ajan
lämpimässä.

Eukko tahtoi väkisellä lähteä kahvia noutamaan neljänneksen päässä
olevasta talosta, vaan kun siinä alkoi jo muutenkin tulla liian lämmin,
estin minä hänet siitä ja jatkoin matkaa. Jonkun neljänneksen päästä
tulimme isonpuoliseen salotaloon ja siihen kyytimieheni minut jätti,
kosk'ei sanonut teitä siitä eteenpäin tällä kelillä oikein tuntevansa.

Joka puolella näkyi täydellinen erämaa. Penikulmittain sai siinä silmä
katsella pelkkää saloa, sillä talo oli korkealla vaaralla, niinkuin
kaikkikin, mitä niitä siellä metsissä löytyy.

Isäntä lähti minua siitä viemään eteenpäin.

-- Onko pitkältä seuraavaan taloon? kysyin isännältä.

-- On viisi neljännestä, vastasi hän. -- Tuolla se näkyykin. Tähän
pistää välille ruunun metsä ja harvemmassa täällä alkaa olla taloja
muutenkin. Tähän ensimmäiseen taloon meidän täytyy yöpyä, sillä siitä
seuraavaan on seitsemän neljännestä.

Siristelin silmiäni siihen suuntaan, missä isäntä näytti naapurin
olevan, vaan en minä sieltä muuta erottanut, kuin pienen pälven
tapaisen aukon taivaanrannassa mahdottoman korkean vuoren selällä.
Välillä oli pelkkää metsää, pienempää vuorta ja rämettä.

Talosta lähdettyämme alkoi näkyä tervatehtaita, hautojen pohjia ja
pieniä saunoja, joissa polttajat keväällä polton kestäessä majailevat.
Niitä oli joitakuita sivuutettu ja koetettu taas joku matka heidän
valtateitäänkin, kun tultiin "oikein moiselle suolle, hyllyvälle
hetteelle", kuten "Taula Matti" kertoo Kiven Seitsemässä veljeksessä.
Siinä ei ollut enää mitään reen jälkeä, olipahan suksella vaan joku
kulkenut yli. Isäntä tarkasteli suota ja ravisti päätään.

-- Ei pidä hevosta vielä, mutta otetaan toinen keino. Kyllä tässä
mennään, kunhan itse kävelemme pahimmat kohdat. On tässä porrassilta.

Sain kuulla ett'ei näitten soitten takaisiin taloihin ennen päässyt
sulan aikana suorimmittain ollenkaan, vaan piti soita kaartaa kauheat
matkat. Vaan sitten rakennutti ruunu näitä porrassiltoja hätäaputöinä
ja näistä on jo melkoinen apu.

Ei muuta kuin turkki rekeen, ja ensi kerran ijässäni sain koetella
sitä kaikkein alkuperäisintä liikeväylää, joita valtio on avannut.
Rautateitä olen kyllä kulkenut paljonkin. Tästä se alkaa ja rautatiehen
se loppuu, ajattelin lähdettäissä. Ei ole vaatimukset suuret täällä!

Halki soitten ne kulkevat nämä porrassillat kilometrittäin, kymmenin
kilometrin suorassa linjassa, niinkuin valtion valtatiet ainakin.
Ne ovat paria kolmea korttelia leveät ja syntyneet siten, että on
asetettu suolle kaksi halaistua hirren puolikasta rinnakkain, tasaiset
pinnat päälle ja aina joka jatkon kohdalle päitten alle poikkipuu,
joka osaksi kannattaa niitä. Osavasti ja tottuneesti astuskeli hevonen
porraspuilla, reki keikkui mättäissä ja hetepaikoissa niinkuin vene
vesillä, jalas kummallakin puolella siltaa, ja me astelimme jälessä.
Kovemmilla ja tasaisemmilla paikoilla saattoi istua reessäkin, mutta
varsin hyvä oli kävellä jälessäkin, astuskeli melkein niin kuin
pääkaupungin katukäytävää, sillä eroituksella vaan, että tätä ei oltu
hiekoitettu.

Kun nousimme siitä oikein "kaikuvalle kankaalle" taas, suon keskellä
olevalle korkealle törmälle, tuli "Taula Matti" vasta oikein
ilmielävänä eteeni, sillä takanamme siinti vielä ihan selvästi vuorien
ja metsien yli Vuokatin tummansininen harja, vaikka taivalsimmekin jo
kolmannella peninkulmalla Sotkamon kirkolta.

On jo iltahämärä, kun saavutaan taloon. Ponnistellaan ainakin puoli
kilometriä jyrkkää mäkeä, ennenkuin seisomme talon pihalla. Astumme
pirttiin, jossa pään korkeudella päälyelee harmaa savu.

-- No kuuluuko vielä mitä? kysyy emäntä.

-- Eipä kuulukkaan.

-- Vai niin, vai niin, vai ei tuota kuulu.

-- Vaan täältähän ne ovat kuulumiset huonoja, sanon minä puolestani.

-- No eivät hyviäkään, vastaa emäntä salolaisen tapaan kierrellen. --
Mistä kaukaa vieras? -- Vai sieltä saakka, voi toki!

Astun pirtistä ulos katsellakseni vielä ennen pimeän tuloa maisemaa. Ei
vilahtele taloon tulet naapureista, vaan joka puolella yhtyy taivaan
ranta kaukaisiin vaaroihin, ja niitten ja talon välillä on kaikille
suunnille pimeä salo, niinkuin mahdottoman laaja musta hauta, ja
vaaroilta kohoaa tumma laki, jossa illan ensimmäiset tähdet alkavat
pilkoittaa.

Siinä on jotain äärettömän suurta vaan samalla äärettömän jylhää siinä
maisemassa, ja sitä katsellessa alkaa rinta kutistua, vaikka sen
päinvastoin luulisi laajenevan. Ja väkisellä tulee ajatelleeksi, että
mikä toi nämä ihmiset tähän, kuka pani heidät rakentamaan pirttinsä
juuri tälle vaaralle, eikö maailmassa olisi ollut valoisampia ja
rattoisampia paikkoja? Vaan ehkä he itse ajattelevat toisin, ja kuka on
tutkinut ihmisten kohtalojen polut?

Siinä pihalla seistessäni tulee isäntä poikineen talon ainoalla
hevosella kotiin tervasten ajosta -- eikä talossa muita miehiä
olekaan kuin he kaksi. He ovat keräilleet ruunun metsästä kantoja
ensi keväisille tervaverstailleen, sillä heilläkin on omat petäjäpuut
jo kovin vähissä. Hevonen viedään pirttiin, suitaan ja puhdistetaan,
juotetaan oven pielessä olevasta suuresta ammeesta ja pannaan apetta
eteen. Näillä salolaisilla vallitsee hevosen ja miehen kesken melkein
veljellinen väli, ja tällaisena köyhänä vuonna syövät he melkein samaa
ruokaakin molemmat.

Jutellaan siinä kaikenmoista, mutta pääasiassa sentään tästä nykyisestä
huonosta vuodesta. -- Ei saatu heilläkään mitään, ei viljaa, ei
perunoita eikä paljo heinääkään. Mikkona täytyi jo lähteä jauhon
hakuun, vaan rahaa kun ei ollut, niin ei kauppias antanut velaksi.
Täytyi lähteä Kiehimän suuhun ja tehdä siellä oululaiselle kontrahti
ensikesäisestä tervasta, jota vastaan sai kahden jauhosäkin hinnan. Ja
velkaa on jo samalle oululaiselle entuudestakin --.

Velka tietysti kasvaa ja sama oululainen imee lopulta koko talon
tervoineen päivineen niinkuin puutiainen, ja imee ja on jo
osaksi imenytkin koko Kajaanin kihlakunnan. Tälläkin miehellä on
neljännesmanttaalin talo, ja alaltaan kuin pieni ruhtinaskunta, mutta
hänellä ei hädän tullessa ole sentään luottoa kahteen jauhosäkkiin
muualla kuin sen luona, joka poltattaa hänellä tervaa, ainoastaan sen
luona, jonka välityksellä se sama hänen luottonsa on laskeutunut. Se on
omituinen sekasotku, mutta sen alla piilee suureksi osaksi koko näitten
seutujen kurjuus, ja siinä olisi paljon miettimisen aihetta.

Ei tunnu elämä tässä talossa olevan paljoa parempaa kuin siinä
mökissäkään, johon olimme poikenneet. Kahvia on sentään kotona, mutta
vähennetyn sanoo emäntä sen käytäntöä, kun rahapenniä ei saa mistään.
Lihan puolta on, kun karjaa on täytynyt vähentää, mutta sitä on
säästäen käytettävä, kun ei ole tietoa, milloin leivän saanti loppuu
kokonaan. Eikä tullut viime kesänä otetuksi petäjääkään, kun viljantulo
aluksi näytti lupaavalta. Koko suuri perhe syö illallisekseen vaan
velliä, joka on keitetty ostojauhoista sekotettuna puoliksi tämän
vuotisilla ohrakahuilla, ja johon höysteeksi on pantu hiukan eläimen
rasvaa.

-- Menisihän tämä elämä vielä muuten mukiin, vaan kun tästä talvemmalla
alkavat taas ne kaikenlaiset ulostekojen maksut, niin siinä tiukka
tulee, puhuu isäntä syödessään.

-- Taitavat olla ulosteot suuret täällä, puutun minä puheeseen.

-- No eivät ole pienetkään.

-- Ovatko suuretkin?

-- Ovat ne melko suuret.

Ja siitä alkaa meille vähitellen puheenaine, jota jatkuu ohitse
tavallisen makuullemeno-ajan talossa.

Pistetään yhä uutta pärettä uunin otsikkoon ja keskustellaan. On
talossa kyllä pieni pullollinen paloöljyäkin ja yksi pahanpäiväinen
lamppu, mutta öljyssä on joku vika, se ei pala. On poltettava pärettä,
vaikka senkin saanti on huono, kun ei ole enää kunnollisia petäjiä
talossa. Ja mistä niitä olisikaan, ne kun kaikki on jo puolikasvuisina
laskettu tervoina Ouluun.

Suuret ovat todella ulosteot täällä verrattuina vastaaviin numeroihin
etelä Suomessa, mikäli minä niitä siellä tunnen. Alan muististani
laskea, mitä me etelämmissä osissa maata maksamme kunnalle, papeille
y.m. ja minua alkaa suorastaan ihmetyttää, kuinka täällä kaikki
sellaiset menoerät ovat paljoa suuremmat manttaalimiehiltä. Varsinkin
ovat vaivaismaksut hyvin korkeat, ja itse talon väki syö sentään miltei
huonommin, kuin mitä olen tottunut niitten pöydässä näkemään, jotka
vaivaisapua nauttivat.

-- Ja sitten ne koulujen ja pappiloitten rakennukset vielä lisäksi,
huokailee isäntä. -- Ja entä vielä se kinkerienkin pito, kun kolmella,
neljällä hevosella pitää kyyditä kirkonmiehiä kahdesti vuodessa.
Meillekin ne kohta taas tulevat; ja ovatko nämä taipaleita! Ja entä
maantien teko? Sen meidänkin maantieosan työnsivät Kuhmon rajalle.

-- Onko pitkältäkin sinne?

-- Neljä peninkulmaa.

-- Ohhoh! Ja sinne saakka täytyy täältä ajaa hevosineen, kärryineen.

Isäntä naurahti katkeran näköisesti.

-- Vai vielä omilla verstailla! Kiittää kun täältä pääsee kesällä itse
jalan kulkemaan. Olisihan ne ruunun mailla nuo porrassillat ja vähä
talollistenkin teitä, joita myöten hevosen juuri saisi kulkemaan, vaan
välillä on sittenkin paljon nevoja ja suolampia, joista ei pääse yli
eikä ympäri. Sieltä olemme palkanneet verstaat lähempänä asuvilta.

Huomasin nyt, että niin se asia todella oli, sillä tuskinhan olimme
mekään päässeet tänne, vaikka jo alkoi olla talvikeli.

-- Teidän on siis talvella hankittava tänne kaikki tarpeennekin?

-- Hyvähän se olisi, vaan millä nytkään hankit! Eikä tule sitä varaa
koskaan. Keväällä kun loppuu jauho, ei auta muu kuin kantopeli. Sattuu
heinaikana leivänloppu, ei muuta kuin ala taas noutamaan jauhoa koko
talon väki, jos jollain keinoin saat sitä irti. Voi sitä hikeä ja
tuskaa! Alkumatkasta auttaa meitä vesitie, vaan sitten on kantomatkaa
kuusi neljännestä.

Minua suorastaan puistatti isännän kertomus, ja monenmoiset mietteet
alkoivat risteillä päässäni. Tukaluutta ja kurjuutta! Kantaa
kaikki tarpeensa ja tavaransa selässään vuorien, soitten, rimpien
poikki puolitoista penikulmaa, keikkua porrassilloilla ja kompia
kivilouhikoissa.

-- Vaan entä jos joku kesällä kuolee?

-- Reessä vedetään ja pahimmat paikat kannetaan.

Sain yhdellä iskulla niin elävän kuvan tämän erämaan asukkaan, tämän
petäjäisen syöjän ja tervan polttajan viimeisestä retkestä salojensa
halki, että minun kesken kaiken täytyi pyyhästä silmiäni: levähdetään
vainajan kanssa jollain korkealla vaaralla, johon kirkkaasti paistaa
etäiset taivaan rannat, vaan sillä välillä ovat syvissä notkoissa
mustat metsät, niinkuin äärettömän suuri, salaperäinen hauta!

-- Kunpa saisi tällekin perukalle edes maantien, niin siitä jo apu
lähtisi. On sitä jo kauvan hommattu ja jo linjakin katsottiin, vaan
tekemättä se yhä on. Ja täällä on salolla taloja paljo, yhtä tukalia
kuin meilläkin, puhui isäntä.

Ei luulisi niitä paljoa olevan, kun niitä on niin harvassa, mutta salo
on suuri.

       *       *       *       *       *

On jo myöhäinen ilta käsissä, hevonen on viety pirtistä talliin ja
aletaan hankkiutua levolle. Avaan matkalaukkuni, ottaakseni sieltä
jotain, mutta siinä se alkaa vilinä. Se on niin täynnä russakoita,
ett'ei ole mihin panna, ja kun alan tarkastaa ympäristöäni, on niitä
joka kohdassa kylki kyljessä kiinni.

Mitenkä siinä maata?

Emäntä alkaa laittaa minulle tilaa talon ainoalle vuoteelle ja
minusta tuntuu vähän vaikealta vastustaa hänen vieraanvaraista
hyväntahtoisuuttaan, vaan tehtävä se on.

-- Eikö ole muuta suojaa talossa? Onhan tuossa eteisen vastassa toinen
tupa.

Olihan siinä tupa, vaan se oli kylmä. Heillä kun oli niin paljon
russakoita, niin pidettiin aina vuoroon toinen tupa kylmänä, että ne
vähenisi.

Siinä sain panna kaiken voimani liikkeelle, ennenkuin minut laskettiin
sinne kylmään tupaan maata. -- Että nyt vieras Helsingistä saakka sinne
jäätymään. Ei millään ehdolla! Näyttelin heille turkkiani ja vakuutin,
että sillä tarkenee vaikka Lapin hangessa -- ja voitin.

Päre tuotiin minulle mukaan ja asetettiin palamaan. Ei tuntunut minua
nukuttavan. Panin tupakan, istuskelin siinä ja mietiskelin tämän
maailman menoa ja sitä hiljaista, torkkuvaa kolkkaa, johon olin sen
kiihkeästä hyörinästä yksikseni yötäni viettämään joutunut. Muistelin
suuria, hyvinvoipia kyliä, joissa elämä kevyesti ja riemuisasti
rehahtelee. Muistin, kuinka joku päivä sitten etelämpänä maassa huiman
höyryhevosen rattailla hurahutin laajojen vainioitten poikki, joilla
kymmenet miehet vielä auroillaan vakoa käänsivät ja ohikiitävää
junaa katsellen toisilleen nauraen huutelivat. Tuli mieleeni kaikki
rautatiehommat muissa osissa maata, tuhannet riidat ja monet komiteat
y.m., ja kaikki edut, joita sivistys sinne on tuonut mukanaan. Nyt olin
äärimmäisillä etuvartijalinjoilla sivistyksen taistelussa erämaata
vastaan, viljelyksen kamppailussa metsäläiselämän kanssa. Ja minussa
heräsi katkera huomio siitä, että kulttuurin suuressa tilikirjassa on
näitten taistelevien osalle täällä merkitty enemmän vastattavaa, kuin
mitä he ovat vastaavata saaneet, ja että heidän täytyy olosuhteihin
nähden moninkertaisella hiellä ja väellä ponnistella sen saman
kulttuurin kannattamisessa, josta parempiosaisissa kohdissa maata jo
nautitaan täysin siemauksin, vaan josta he itse eivät vielä ole nähneet
juuri jälkeäkään.

Päre karrettui vuolukivisen uunin otsikossa ja vähitellen sammui. Ja
minä nukuin turkkiini kääriytyneenä kylmälle lavitsalle.



II.

Uusia huomioita.


Yhden seikan huomasin tuiki tarpeelliseksi sille, joka vähänkin
siisteyteen ja puhtaihin oloihin tottuneena lähtee Kajaanin takaisia
seutuja risteilemään ja poikkeaa siellä löytyviltä harvoilta maanteiltä
syvemmälle erämaihin. Pitää ottaa mukaansa poron talja ja joku verta
evästä -- ainakin voita, oikeaa tiettyä, puhdasta voita, sekä jotain
sellaista ainetta, josta kuuman veden keralla voi tekaista itselleen
ryypättävää suupalan kastimeksi. Kesällä tuskin näitä varustuksia
tarvinnee, mutta minä matkustinkin talvella.

Ei tämä ole sanottu ollenkaan sentähden, ett'ei siellä aina jossakussa
kohdassa löytyisi yllinkyllin ruokaa matkamiehellekin, sekä voita
että lihaa ja maitoa, jos kohta leipä tällä kerralla onkin useissa
paikoissa vähemmän syöntikelpoista, eikä sitä taljaakaan tarvitse
ottaa kylmän vuoksi eikä liioin makuutilakseen, sillä on siellä miltei
joka talossa "velttiä" ja on olkia sekä höyheniäkin, joille uupuneen
kylkensä voi kallistaa, mutta parasta on kumminkin varustaa itsensä
näillä matkatarpeilla, ellei tahdo menettää nahkaansa sekä kadottaa
ruokahaluaan pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi -- riippuen tietysti
itsekunkin mausta ja nahan vahvuudesta.

Lähtekäämme uudelle matkalle jonkun noitten laajain pitäjäin halki
Oulun vesistön latvoilla, niin saamme nähdä, olenko puhunut totta vai
turhia.

Mutta ottakaamme myös aikaa mukaamme riittävästi, aikaa ja
kärsivällisyyttä. Niitä molempia tarvitaan tavallista enemmän, sillä
siellä ei katkea taival pitäjien läpi päivässä eikä kahdessa.

Lähdemme liikkeelle joltakulta kirkolta. Siinä on majatalo auttavassa
kunnossa, ruoka mukiin menevää, ja eineen syötyämme istumme mukavasti
pitkään ja väljään reslaan. Pakkanen on purevan kova, täytyy silloin
tällöin tunnustella villakintaalla nenänsä selkää ja irroitella
huulipartaansa turkkinsa kauluksesta, jos tahtoo keskustelua pitää
vireillä, mutta kun turkki on vahva, istumme me hyvällä tuulella
reslamme perässä ja ihailemme näköaloja, kun ne aamun hämärtäessä
alkavat näyttää suurenmoisia ja villiä piirteitään.

Järvet ovat jo vahvassa jäässä, suot kantavat hyvästi ja luntakin on jo
riittävästi tavalliseksi rekikeliksi, niin ett'eivät enää kaikki kivet
ja kannot, mättäät ja tervapolut rekeä rytyyttele. Ja jälkiäkin on jo
saloille, sillä jauhon noutajia ja "Oulun miehiä" liikkuu jo ahkerasti.

Kaikki kävisi hyvin, kun vaan taival lyhenisi. Mutta siitä ei tunnu
tulevan loppua ollenkaan. Hevonen astelee hitaassa tahdissa, sen joka
askelella siirtyy reki nytkähtäen kyynärän verran eteenpäin, ja joka
kerta nytkähtää myös perässä istujan niska, aivan kuin tahtoisi antaa
parempaa vauhtia reelle. Mutta vauhti ei siitä parane, niskasuonia
alkaa vaan lopulta katkoa, selkää ja istumakohtia pakottaa, ja on kuin
tekisi mieli mahan kohdalta hellittää housun kaulusta.

-- Ajahan nyt toki hiukan juosten, ett'ei tässä aivan kokonaan jäädy ja
jäykisty, huudan kyytimiehelle, joka istua murjottaa reen sevillä parin
sylen päässä.

-- Pitäneepä sitä hiukan koettaa, vastaa hän päätään kääntämättä.

Hän massauttaa huuliaan ja nykäsee vähän ohjaksista, mutta hevonen
kohottaa päätään ja seisattuu kokonaan, antaen yhä pahemman nytkäyksen
selkäämme.

-- Nooh, ruunah! Mitä sinä pelekäät, noh! Pitääkö minun käydä metsästä
oikea vitsa?

Hevonen lähtee taas astelemaan, kyytimies taittaa napsauttaa sevillä
istuissaan pienen jäisen oksan, karistaen huuraa silmillemme, ja
heittää sillä hevosta, mutta hevonen heilauttaa vaan häntäänsä ja
astelee samassa tahdissa. Tämä alkaa jo hermostuttaa.

-- Osaako tuo hevosesi ollenkaan juosta? Onhan se vankan näköinen, ja
keli on hyvä.

-- Kyllähän se vähän -- -- mutta pitäispä käydä metsästä oikea
vitsa -- --

-- No käy jo lemmossa -- --

Kyytimies katselee hiukan sivuilleen metsään, mutta ei liikahda
seviltä. Heittelee sitten taas hevostaan pienillä oksilla, joita
taittelee lähellä tietä olevista näreistä. Hevonen huiskii häntäänsä
niinkuin äskenkin.

Tekisi mieli käydä taittamassa oikea näreinen pujo ja antaa siitä
heille molemmille, mutta mikä siitä viitsii vääntäytyä ylös heidän
kanssaan tappelemaan. Saisi hyvässä lykyssä vielä selkäänsä itse, tai
jäisi siihen metsään, sillä kyytimies on vankannäköinen ja pullea
leukaperiltään. Maailmassa on paljon asioita, joissa kärsivällisyys vie
parhaille perille.

On jo nujuutettu pakkasessa pari tuntia ja päästy arviolta muutamia
neljänneksiä eteenpäin, kun tullaan laajanlaiselle järvelle.

-- Eiköhän se tuossa tasaisella jäällä aja edes hiukkasenkin juosten,
mietimme reen perässä.

Mutta meno on yhä sama.

-- Kyllä on kehnoja hevosia täällä päin maata. Kuoppaan pantaisi meidän
puolella tuollainen.

-- Mikä sitä nyt ainoata hevostaan kuoppaisikaan -- --

-- No ei sillä ole muutakaan virkaa, kun tuskin enää kävelläkään jaksaa.

-- Noh, ruunah! Katsos tuota! Olisipa pitänyt rannalta taittaa paju!

Ajetaan niemen nenitse ja siinä koppasee miehemme ohimennessä muutamia
kaisloja ja heristelee niillä hevosta.

Ajetaan vielä melkoinen matka metsätaivalta ja keskustellaan yhä siitä
vitsasta, joka piti taitettaman, vaan joka kumminkin taittamatta jäi,
ja niin saavutaan vihdoin ensimmäiseen taloon.

Tiemme kulkee läpi talon, niinkuin vanhanaikaisen neliönmuotoon
rakennetun hakulilinnoituksen läpi.

-- Poikettaisiinkohan talossa?

-- Poikkeemme tietysti, on yhteinen tuuma. Sitävartenhan on matkaankin
lähdetty, ja johan tässä pakosta täytyy ojentaa jäseniäänkin. Ja
suussakin tuntuu aika olevan jo sillä kohdalla, että aamupäivän kahvi
ja kunnollinen tupakka eivät maistuisi hullummalta.

Jää on sulanut parrasta, jäsenet vetristyneet lämpimässä pirtissä, ja
himokkaasti tartumme emännän tarjoomaan kahvikuppiin kaataen paksua
kermaa mustaan, viehkeästi höyryävään nesteeseen.

Mutta tuskin olemme saaneet kupin huulillemme ja siitä hiukan
ryypänneet, kun jo alamme kummallisesti nolostuneina katsella
toisiamme, massautella suutamme ja asetella kuppia pöydän syrjälle.

Pettymys!

Kahvi on väkevää kuin terva, kitkerää kuin suolavesi -- ja sitten
tuntuu siinä vielä joku erityinen löyhkä, joku omituinen ja
alkuperäinen haju, jonka kyllä tunnemme, vaan joka sillä kerralla
tuntuu tuiki oudolta, kun emme ole tottuneet sitä milloinkaan kahvissa
huomaamaan.

Kyytimiehemme, jolle myös olemme tilanneet kahvin, on jo aikaa sitten
ahnaasti härppinyt kupillisen suuhunsa ja odottelee toista, vaan meiltä
ei tahdo se ensimmäinenkään painua.

Se on kuitenkin tupakan lomassa ryypittävä pohjaan, sillä muutenhan
tekisimme ilmeisen loukkauksen taloa kohtaan.

-- Kiitoksia vaan, hyvä emäntä, meillä ei ole tapana juoda kahta kuppia
-- ei tosiaankaan, kyllä se yksi riittää. -- --

Maksamme kahvit ja istumme rekeemme taas.

Mutta se on kummaa tässä maailmassa, kuinka vähästä ihmisen mieliala
voi muuttua, joko kohota tai painua.

Koko luonto, maisemat, kaikki, yksin kirkas taivaskin päällämme
ja veripunainen rusko, joka sivullamme kaukaisia vuoria ja metsiä
näköpiirimme rajoilla hivelee, kaikki ovat menettäneet jonkun asteen
arvostaan. -- Kaikkia katselemme hyvän aikaa välinpitämättömin silmin,
miltei nurpeina reessämme istuen. Ja kuinka toisin olisi kaikki ollut,
jos kahvi olisi ollut hyvää, sellaista, mitä me hyvällä ymmärrämme,
kuinka suurelta kaikki olisi tuntunut, jos olisimme saaneet pienen
mielitekomme kunnolla täytetyksi. Mutta istua ja syleksiä ja noitua
kehnoa kahvia keskellä ääretöntä luontoa, se vie pieneksi kaikki!

Talvisella säällä on sama ominaisuus kuin meri-ilmalla, se alkaa
hiukaista vatsaa tavallista pikemmin. Seuraavan talon kohdalla tuntuu
jo hiukan nälkä, eikä se kumma olekaan, sillä päivä on puolessa,
auringon kehä on jo kokonaisuudessaan näkyvissä taivaan rannalla.
Ruokaa saadaan talosta, leipää, lihaa, voita, maitoa ja suolaisia
muikkuja. Tarvitseeko muuta! Ohut reikäleipä on ihan selvää ruista.
Kekriin saakka oli talossa kyllä syöty olki- ja ruomuleipää, mutta
silloin oli jo saatu jauhoja Oulusta.

Kummallista! Onko se vielä edellisen talon kahvin maku, joka tuntuu
suussa, vai mistä se tulee, että heti ensimmäinen pala, jonka voin kera
pistää suuhunsa, tekee vastarintaa alas mennessään. Mutta ryypätään
maitoa päälle, ehkä se auttaa.

Ei auta sekään, pahentaa vaan, ja kun siinä yht'äkkiä johtuu mieleen
joku ennen kuultu hämärä juttu tämän kulmakunnan lehmänantimista,
niin alkaa luontoa kääntää, ei mene pala voin eikä maidon avulla
alas ollenkaan. Jää vaan jälelle leipä ja suolainen liha ja vieläkin
suolaisemmat muikut.

Kun maito ei näy kuluvan, kysyy emäntä, pitäisikö olla "särvintä".

Särvintähän siinä on edessämme, mutta jos tahtoo, niin tuokoon uuttakin
lajia vielä, sittenhän senkin näkee.

Hän tuo puuhaarikassa harmaalle paistavaa vettä, jossa uiskentelee
joitakuita epäilyttävän näköisiä valkeita kokkareita. Se on "särvintä",
mutta pikemmin sitä voisi käyttää etikkana, jos olisi jotain
ruokalajia, joka sellaista kaipaisi.

Huonosti käy syönti, ja meiltä alkaa mieli painua yhä enemmän. Ja
hämäräksi painuu kohta koko taivas ja maa, lopussa alkaa olla lyhyt
päivä. Kaikki on hämärää, painostavaa ja alakuloista pohjan perillä
talvisaikana.

Kello on vasta kahden seudussa, mutta aurinkoa ei näy enää.

Talon miehet tuovat jo hevosensa pirttiin appeelle ja kyytimiehemme
vie omansa heidän tieltään ulos. Miehet alkavat istua tavallista
"pirtti-oikeuttaan", sytyttävät piippunsa ja asettuvat mukavasti,
rennosti, puoleksi loikoen lavitsoille. Meidän miehemme yhtyy heihin,
eikä tunnu enää ollenkaan taipuvalta matkaa jatkamaan.

Mutta meidän ei tee mieli jäädä tähän taloon yöksi, varsinkaan kun
kuulemme seuraavaa kehuttavan salon parhaiksi.

-- Ajetaan nyt vielä sinne yöksi, tuumailemme kyytimiehelle. Eihän
tästä tällä menolla päästä puusta papuun, kun vasta on tänään pari
penikulmaa kuljettu.

-- Mikä sitä yöksi taipalelle, päiväksihän vaan oli kauppakin.

-- Mutta tästä tulee liian kallista matkaa, kun maksamme viisi markkaa
kahdesta penikulmasta. Olisit edes ajanut vähän paremmin.

-- Pitäisikö sitä sutena juosta hevosen, joka ikänsä on tottunut
askelteitä kulkemaan.

-- Eihän nyt tule askeltiet kysymykseen, kun vasta on lunta parhaaksi
rekikeliksi.

-- Vaan sepä pitää askelensa.

-- No pitäköön. Ja mies näyttää pitävän myös. -- Eikö lähtisi talosta
joku kyyditsemään kohtuullista maksua vastaan naapuriin?

-- Onpa oltu päivä kovassa työssä, pitänee toki ilta levähtää, vastaa
isäntä.

Vihdoin taipuu kyytimiehemme kahden markan lisämaksusta jatkamaan
matkaa seuraavaan taloon.

Hän alkaa torkahdella reen sevillä, me teemme samoin perässä, hevonen
astelee veltosti eteenpäin entisiä askeleitaan ja pimeys laskeutuu
huuraisena ja yhä sankempana ympärillemme.

       *       *       *       *       *

Kun tiedämme vastassa olevan talon paikkakunnan parhaiksi, jossa
kehuttiin olevan kahdet huoneet (kammarit) ynnä muut hyvät, niin
päätämme korvata siellä kaikki päivän puutteet ja viettää illan oikein
hartaassa keskustelussa salolaisten kanssa, syventyä täydelleen heidän
elämäänsä. Tämä toivo antaa virkeyttä taas, torkka katoaa, revontulet
alkavat loimuta pohjoisesta ja maisema saa haaveellisen valaistuksen.
Kaikki on hyvin taas ja yhä parempaa me toivomme.

Mutta kun saavumme taloon, niin siellä jo maataan. Ainoastaan palavan
taivaan kajastus heijastaa läpi pirtin, ikkunasta toiseen, mutta muuten
on kaikki pimeätä ja hiljaista.

Astumme pirttiin, sillä täällä ei ole tapana maata lukittujen ovien
takana. Kovia kuorsauksia kuuluu pitkin lattiata, ilma on jotensakin
paksua, mutta ei sentään juuri sillä väkevyys-asteella, että se
palamaan syttyisi, kun ovensuussa iskemme tulta ja viritämme päreen,
jonka kyytimiehemme on kiukaalta koperoinut. Paitse talon omaa väkeä,
makaa lattialla puolitusinaa Vienan karjalaisia, jotka ovat matkalla
Kajaanin markkinoille. Ne me helposti tunnemme tuuheista parroistaan ja
kirjavista paidoista.

-- A hyvä velj, mistä nyt näin yöllä tullah? kysäsee karjalaisista
yksi, joka herää ensimmäisenä ja nostaa päätään lattialta.

-- Eihän tämä vielä ole yö.

-- Ka moattu jo ollah kotva!

-- Vaan kellohan on vasta seitsemän. Pirtin perällä on vanha seinäkello
ja se näkyy olevan jo yhdeksän.

Meitä tietysti kummastuttaa, että kello saattaa käydä niin päin seiniä.
Voisihan sen almanakan ja auringon avulla asettaa käymään edes oikealla
tunnilla, jos vaan tahtoisi. Vaan kun siinä talon väkeä alkaa heräillä
ja seurata meidän ihmettelyämme ajan tiedoista, kuulemme, ett'ei
talossa olekaan almanakkaa ja että se kello käyskentelee siinä vaan
niinkuin omaksi huvikseen ja ajan ratoksi.

Kohta on koko talonväki liikkeellä, mutta kaikki ne hyvät asiat, joita
tiellä kuvittelimme, jäävät meiltä sentään nauttimatta. Talo on kyllä
vieraanvarainen, mutta me emme voi heidän vieraanvaraisuuttaan käyttää,
niin kernaasti kuin sen tekisimmekin. Heillä on kaksi "huonettakin"
niinkuin jo edeltäpäin tiesimme. Ne ovat pirtin vastapäätä porstuan
toisella puolella, ja sieltä luovuttavat isäntä ja emäntä meille
vuoteensa, tullen itse maata pirtin lattialle. Huoneet ovat peräkkäin,
niin että takimmaiseen on mentävä etummaisen läpi.

Etummainen huone on pimeä, kun emäntä vie meitä sen kautta
takimmaiseen, eikä voi eroittaa, mitä kaikkia esineitä siinä on, mutta
tavallisella hajuaistilla varustettu ihminen olisi valmis lyömään koko
omaisuutensa vetoa, että siinä on jossain nurkassa joku mädännyt raato
löyhkäämässä.

Perimmäisessä huoneessa on löyhkä siedettävämpi, mutta siellä on
ainakin 40 pykälää kuumaa. Sinne meidät jätetään ja käsketään nukkumaan
rauhassa.

Mutta jokainen ihminen on jossain määrin taikauskoinen ja epäilevä --
vähemmässäkin kuumuudessa -- ja me emme saa rauhaa edes niin paljon,
että voisimme ruveta vuodetta koettelemaan, vaikka jo olemmekin
paitasillamme ja pyyhimme hikeä otsastamme. Pitäisi saada edes raitista
ilmaa oven kautta etummaisen huoneen läpi, mutta siellä on se kauhea
löyhkä. -- Mitähän siellä on? kun rohkenisi tarkastaa.

Otamme pienen lasittoman tuikkulampun käteemme ja yritämme avata ovea,
vaan lamppu sammuu ja me jäämme ihan pimeään.

Uhhuh!

Kopeloimme vapisevin käsin tulitikkuja, löydämme päreen pätkän uunilta
ja menemme kuin menemmekin etuhuoneeseen. Työnnämme äkkiä oven
porstuaan auki ja sitten alamme pärevalkealla tutkia huonetta.

Nenä ei auta mitään, sillä haju on tasaisesti jaettu koko huoneessa.
Olemme valmiit ottamaan vastaan minkä näyn tahansa, ja nyt huomaamme
huoneen nurkassa ison ammeen, puolellaan jotain nestettä, jonka
pinnalla kelluu paksu homeenkarvainen kuori ja jonka reunat
sisäpuolelta ovat samallaisen homeen peittämät. Ammeen korvassa riippuu
puinen kauha, jolla näkyy olevan joku tarkoitus nesteeseen nähden.
Liikutamme kauhalla vähän ammeen sisältöä. Kuoren alla on siniharmaa
vesi ja sitä liikutellessa kohoo pohjalta näkyviin vaaleampia
kokkareita ja joitakuita turvonneita rusakoita. Huomaamme, että tämä
on juuri sitä samaa särvintä, jota emäntä meille edellisessä talossa
oli tarjonnut, mutta tarkastusta tehdessämme ei meillä ole aikaa
sitä tarkemmin tutkia, sillä liikutellessa äityy löyhkä sellaiseksi,
että ammeeseen saattaa meiltä hyvin helposti päästä särvintä lisää.
Aamulla sitten kuulemme, että se on kesällä koottua piimää, joka siinä
ammeessa on puoli vuotta mädännyt ja jota pitkin talvea käytetään veden
höysteenä "särpimeksi".

Se asia on siis hyvä, epäluulomme on haihtunut, on saatu lämpö
takimmaisessa huoneessa laskeutumaan pari pykälää, mutta löyhkä saman
verran nousemaan.

Neljännestunnin kuluttua on meillä toinen asia selvillä: meidät on
talletettu oikeaan lutikkain siitos-, kasvatus- ja elatuslaitokseen,
vaikka emäntä, levittäessään puhtaan raidin vuoteelle, oli vakuuttanut,
kun asiaa epäilimme, "ett'ei niitä asiaksi saakka ole". Niitä kiehuu
vuoteessa niinkuin muurahaisia pesässään, niitä kihisee ja kuhisee
täynnä jokainen seinän rako ja jokainen lattiapalkkien liitos, ja
niitä on jo kaikki lavitsalle heitetyt vaatteemmekin aivan täynnä. Ja
joukossa marssii sekä yksittäin että komennuskunnissa suuria rusakoita,
ja saattaisi sieltä löytää vielä muitakin ryömiviä, saaliinhimoisia,
viiruselkäisiä otuksia, jos meillä olisi aikaa ja halua joka kohtaa
lähemmältä tarkastella. Mutta meillä on kiire, me haluamme ilmaa ja
vapautta, ja kohta seisommekin jo alastomin koivin ulkoportailla,
hikinen tukka jään hileessä, ja ravistelemme ja mäikytämme seinään
vaatteitamme revontulten kaameassa valossa, kunkin kappaleen erikseen,
paitamme viimeiseksi.

Vedämme sitten porstuassa hyvällä kiireellä muutamia vaatekappaleita
päällemme, sillä kylmä alkaa jo karmia liiaksi pintaa, ja menemme
pirttiin. Mutta siellä emme pääse pitkälle oven suusta, koska lattia
on täynnä makaajia, yhä täydempänä vielä kuin äsken, kun isäntä ja
emäntäkin ovat tulleet siihen lisäksi. Ei ole muuta tilaa tyhjänä
kuin oven ja uunin välinen nurkkaus, jossa on hevosten juoma-amme
ja apelaitokset. Se on yhdeltä puolen kuitenkin paras kohta pirtin
lattiaa, sillä siinä parveilee vähemmin rusakolta, koska se on kylmä
ja märkä. Siihen täytyy meidän nyt asettaa oma turkkimme, jos mielimme
ollenkaan nauttia unen virkistävää voimaa uuvuttavan matkan jälkeen, ja
kietaista takki palloksi päämme alle.

Karjalan miehillä näytti joillakuilla olleen porontalja allaan, ja
sellaisen päätämme mekin hankkia heti huomispäivänä, jos vielä matkaa
jatkamme.

       *       *       *       *       *

Minä olen nukkunut -- nukkuuhan sitä lopulta väsynyt ihminen vaikka
missä -- ja alan nähdä kauheaa unta. Minut on sidottu jonkunlaiseen
piinapenkkiin. Ruumistani pistellään terävillä neuloilla ja piikeillä
ja nenäni edessä pidetään jotain epäselvää esinettä, joka on minut
myrkyllään tukahuttaa. Mutta että kidutus kestäisi kauvemmin, ett'en
minä heti heittäisi henkeäni, pyyhkäisevät kiduttajat, joiden näen
hyörivän ympärilläni, aina tavan takaa päätäni jääkappaleella. Lopulta
saan käteni irti siteistä ja aijon koettaa päätäni, mutta silloin
putoaa kämmenelleni joku raskas esine ja minä herään. Lutikat riiviöt
pureskelevat joka puolella, niin ett'ei tiedä mitä kohtaa ensimmäiseksi
kyhnäseisi. Niitä on yhtä kaikki jäänyt vaatteihin, vai liekö niitä
ollut pirtinkin lattialla -- ja kömpineet etsimään suuhun pantavaa.
Nenäni on kääntynyt nukkuissani lähemmä lattiaa, josta kaiken muun
lisäksi lähtee tietysti sellainen oma hajunsa, kuin tallin lattiasta
ainakin. Ovessa on alettu käydä ahkerasti -- koko pirtillinen käy
vuoronsa mukaan ulkona -- ja siitä tulee aina avattaissa kylmä
pakkasviima päähän. Joku astuu ohikulkeissa kädelleni, jonka olen
ojentanut suoraksi, silloin kun herään.

Kopeloin puuhkalakin päähäni, väännän vähän turkin lievettä
hartioilleni ja koetan nukkua vielä, siinä varmassa tiedossa, että
käykööt nyt ovessa niin paljon kuin haluavat, ei ainakaan enää viima
hiuksia vie.

Makuulle panevat vielä kaikki muutkin ja nukkuvat uudestaan. Pirtti on
pimeä, mutta perältä kuuluu supatusta, kohta otetaan tulta uunin edessä
ja joku naisista lähtee päresoihtu kädessä ulos, katsahtaen vähän
niinkuin epäilevästi meihin oven suussa. Kohta näkyy ikkunasta, kuinka
toiselta puolelta pihaa kohoo tulen kajastus ja nousee sankka parvi
kipeniä ilmaan. Sinne on johonkin tehty tuli.

Hetken kuluttua palaa nainen pirttiin, heittäytyy levolle vielä hänkin,
eikä kuulu taas muuta kuin kuorsauksia.

Minä en saa enää unta, vaikka ankara väsymys tuntuukin vielä silmissä.
Loikoilen siinä ja katselen, kuinka kipinät leikkivät ilmassa. Alan
tulla uteliaaksi.

-- Minkähän tulen se sinne teki, kun itse tuli takaisin maata? Mitähän
laitosta se sellainen on, kun tuli jätetään yksikseen palamaan?

Tämä tuntuu kaikki niin salaperäiseltä ja näillä salolaisilla on paljon
salaperäistä. Tuo salainen supatus äsken, ja sitten ulosmenevän naisen
omituisen tarkastavat silmät, jotka hänen ohi kulkeissaan selvästi
huomasin itseeni kääntyneiksi, vaikka omat silmäni olivatkin puoleksi
ummessa, tämä kaikki lisäsi uteliaisuuttani siihen määrään, että vedin
kallokkaat jalkaani ja lähdin hiljaa pirtistä ulos.

Kipinät nousivat navetan päässä olevasta kodasta, ja sen raolleen
jääneestä ovesta paistoi tuli. Hapuroin pihassa olevien rekien ja
muitten esineitten lomitse pimeässä tulta kohti, niinkuin rauhaton
yöllinen haamu. Mutta minun täytyi saada selville heidän hommansa,
minun täytyi ne itse nähdä.

Avasin kodan oven. Mutta voi niitä verstaita! Keskellä kotaa riippui
hahlossa suuri pata ja sen alla paloi rovio kuivia honkahalkoja. Pata
oli juuri kiehumaan rupeamassa, mutta arvatkaa mitä siinä oli? Siinä
oli vettä ja puhdasta -- ihmisen lantaa. Elkää hämmästykö! Niin oli
todellakin laita.

Tämä ei ollut suinkaan "ylösrakentava" näky ja vielä vähemmin se oli
mikään virkistys nenälle, eikä se liioin ole niitä hauskimpia asioita
muillekaan kertoa. Mutta kun sitten vielä sain täysin selville, kuinka
tätä keitosta käytetään, en voi olla siitä puhumatta, varsinkin
kun olen jälestäpäin kuullut, että monet matkantekijät ja omain
paikkakuntain herrassääty sen kaiken tietää, vaan jokainen tahtoo siitä
vaijeta ja pitää sitä jonain salaisena asiana, niinkuin salolainen
itsekin. Sitä juotetaan lehmille, vaan asiata pidetään kovin salaisena
ja vierasta kavahdetaan aina, sillä siitä on määrätty sakko, ja kuuluu
toisinaan joitakuita sakoitetunkin.

Sillä tavoin kidutetaan lehmäraukkoja talven yli vauraammissakin
taloissa, mitä sitten huonommissa. Ensin petäjäinen ja olki itse
syödään -- ja se sitten lehmällä syötetään -- ja taas syödään se lehmän
läpi käyneenä itse ja taas -- uh sitä kiertokulkua!

Se tuntuu olevan varsin yleinen tapa ja sen huomaa jo päivällä, missä
sitä käytetään. Siinä talossa on aina nurkan nojalla pystyssä sievonen
rautalapio ja nurkkain taustat muuten tavallisista tuntomerkeistään
ihan puhtaat.

On näillä mailla ollut joskus joku meijerikin käynnissä ja voita
yritetty Englantiin lähettää, vaan yritys on rauennut. Ehkä kannattaisi
paremmin, jos ruvettaisiin valmistamaan juustoa Limburgin tapaan.

       *       *       *       *       *

Menin kummallisissa mietteissä ja mieltä etoen takaisin pirttiin ja
heittäysin pitkälleni niinkuin muina miehinä. Vaan kohta siitä oli
korjattava luunsa, sillä makaava lattia kohosi haukotellen ylös,
kahvipannut pantiin tulelle, hevoset tuotiin appeelle ja miehet
rupesivat tavallista pirtti-oikeuttaan istumaan.

Kummastuttaako nyt ketään, jos siinä on mennyt kaikki halu sekä
ruokaan että juomaan ja myöskin halu matkan jatkamiseen syvemmälle
metsätaloihin, ennenkun on aikaansa tärväten ajanut takaisin
kirkonkylään, pappilaan tai johonkuhun muuhun taatusti siistiin
paikkaan varustamaan itseään matka-eväillä ja samalla myös
porontaljalla.

Ei salolla näytä nälkään kuolevan, eikä siellä liioin tarvitse yösijan
puutteesta kärsiä, kun kellä vaan on pinta ja maku sellainen, että voi
heidän tapoihinsa mukautua.

       *       *       *       *       *

Miehet istuvat pirtti-oikeuttaan koko pitkän aamupuhteen, naiset
liikkuvat kaikellaisilla askareilla. Ei näytä olevan eilisellä
kyytimiehellämmekään mitään kiirettä liikkeelle lähtöön, mutta
rajantakaiset Karjalan miehet lähtevät sentään jo pimeän aikana.

Monenmoisia asioita siinä pohditaan, mutta etupäässä tätä tämän
talvista rahan ja leivän puutetta. Kaikki hätäaputoimet, valtion
metsien hakkuut, komitean vaate-avut, "kilojauhot", käsityöt ja
hamppujen kehruut, mutta ennen kaikkea niissä asioissa toimivat
henkilöt ovat siinä kumminkin tarkimman tutkinnon ja tuomion alaisina.
Kuka pelastaa niin ja näin kunniansa, kuka tuomitaan kerrassaan
pataluhaksi, mutta täyttä kiitosta ei anneta ainoallekaan.

-- Kaksikymmentä kiloahan siellä kuulutaan reestä annettavan, vaan
mistä sen reenkään tässä hädässä teet, kun ei ole aineita. "Kuivista
puista pitäisi olla, kumminkin kaplasten välttämättä, muuten se
ravistuu ja hajoaa", sanotaan, eikä oteta vastaan, eikä anneta mitään,
jos on tuoreesta tehty. Mutta mistä ne kuivat puut tempaat, nehän olisi
pitänyt varata kuivamaan jo viime vuonna.

-- Ja elääkö köyhä ja elättääkö joukkoaan sillä kahdellakymmenelläkään
kilolla pitkälle, vaikka senkin saisi. Ei siitä paljoa syödä. Pyh!

-- Entä nämä työjauhot, joita tilallisille on annettu. Sata kiloa sain
minä -- puhuu isäntä, istuen pöydän takana niinkuin puheenjohtaja --
vaan mitä työtä sillä teetät? Ei sitä leipäpalkalla kukaan työtä tee.
Ja niitäkin jauhoja on monelle rikkaalle annettu paljoa enemmän, vaikka
minä tiedän varmaan, että heillä olisi ollut rahoja teettää jos kuinka
paljon töitä.

-- Antaahan ne, taikka ne ottavat itse, kun ovat siellä toimimiehinä.

-- Niin juuri tekevät. Kyllä niitten kelpaa. Ei ole tuntoa eikä
tasapuolisuutta tässä maailmassa.

-- Ei ole, ei kirkon miehissäkään.

-- Ihankohan se on totta, että rovasti möi ne Oulun porvarin paidat?

-- No se on ihan totta, tiuskahtaa eräs vanhanpuoleinen akka uunin
puolelta, kääntyen miehiin. Enkö minä itse sitä kirkolla kuullut. "Ne
ovat liian hyviä köyhille antaa", oli sanonut, ja möi ja pisti rahat
taskuunsa. Vaan ei myönyt kaikkia. Yhden antoi renkilleen, sille
Taavetille, vuosipaidasta, vaan kielsi tiukasti kellekään puhumasta.
Mutta kun minä istuin pappilan pirtissä jauhoja odotellen, ja Taavetti
kumartui jotain rahin alta ottamaan, niin pistipä hänen nuttunsa
hihasta näkyviin sen paidan ranne ja kiiltävä nappi. "Ylenpä nyt ovat
pappilan miehet hienoissa paidoissa", sanoin minä, mutta Taavetti
nauroi vaan ja iski minulle silmää, ja minä ymmärsin asian heti.

-- Sellaisia ne ovat.

-- Vaan pettipähän Nivamäen Matti sentään komitean sukkelasti.

-- Mattipa onkin eri miehiä. Ei osaa jokainen pitää yhtä hyvästi
puoliaan kuin hän.

-- Koska se petti? Enpä minä ole kuullutkaan.

-- Tässä toissa viikolla. Matilla oli jauhoja kotona viisikymmentä
kiloa -- ja teurastihan se kekrinä lehmänsä ja kolme lammastakin --
mutta ei ollut kahvin papua. Oli kauppiaalle entistä velkaa, eikä
sitäkään kautta heltinyt mitään. Mutta Matti ei joudukaan ensimmäisenä
ymmälle. Otti surkeimman muotonsa päälleen, sairasti ja valitti, ja sai
komitealta taas puoli säkkiä. Meni takaisin kauppiaalle. Kauppiaspa
yritti pitää Matin säkin entisestä velasta, mutta Matti koveni, sai
säkkiään vastaan kahvia, sokuria, tupakkaa, ja vielä kymmenen kiloa
vehnäjauhoja. Tässähän se viime viikolla kelkkoineen niitä vehnäsiä
kauppaili.

-- Vai kaupanvehnäsiksi se ne jauhonsa leipoi.

-- Niin teki. Mutta ei olekaan Matin vertaista viisaudessa yhtä sadasta.

-- Jopa petti komitean.

-- Nenästä veti, että napsahti. Mutta kyllä joutaakin vastavuoroon. Ei
se ole mitään heidän vilppinsä rinnalla.

-- Kun porvaritkin antavat, eikä sentään meille saakka pääse.

-- Ei kuin välille jää. Kuka sitten antaa, ellei porvari, jolla on
tunto ja armelias mieli -- -- --.

       *       *       *       *       *

Naisväki on saanut aamuvellin liedellä valmiiksi ja se kannetaan
pöytään. Pöydällä on pino ohuita reikäleipiä, jokainen tarttuu puiseen
vellikuppiinsa, työntää peukalohankansa leivän reikään, ja niin alkaa
aamiainen. Pöydän yläpuolella häkissä on kyllä pitkä rivi puulusikoita,
mutta niitä ei tarvitse vellin syönnissä. Kukin ryyppii osansa vaan
kuppinsa syrjästä. Sitten on pöydässä vielä "särvintä", mutta sitä on
vaan kahdessa astiassa, kumpaisessakin pieni äkkiväärä puukauha, jota
jokainen vuoronsa mukaan käyttää, pistäen sen taas takaisin astiaan.
Kauha on yhä liikkeessä, mutta niin osavasti se kulkee, ett'ei sitä
koskaan tavottele kaksi kättä yht'aikaa.

Väkeä on pöydässä tavaton joukko yhden talon väeksi, mitä he kaikki
lienevätkään. Aamiaisen syönti kestää mahdottoman kauvan ja monet
asiat on sen kuluessa vielä ennätetty pohtia, ennenkuin on miesten
peukalohangassa leivästä vaan pelkkä reikä jälellä ja vellikupit
tyhjinä. Ja istutaan siinä sittenkin vielä melkoinen rupeama, yhä
jutellen ja asioita seuloen.

Päivä on jo alkanut sarastaa. Pirtin peräikkunasta näkyy kaukainen
vuori hohtavana, niinkuin tulessa palaen, mutta pian peittää sen pilvi,
ja hohto kohoaa heikompana korkeammalle.

-- Kyllä siitä nyt tulee pyry, sanoo joku vanhemmista miehistä
katsellen ikkunasta ulos.

-- Pyryä se tuo rusko tietää, säestää pieni poika, jonka leuka tuskin
vielä ylettyy ikkunan tasalle.

-- Jokohan pyryn tekee tämän pakkasen päätteeksi, on yhteinen tuuma.

Minäkin yhdyn samaan arveluun, sillä ilma on lauhtunut ja heittelee jo
vähän lunta.

-- Pitäneekö lähteä juurikasten ajoon, vai mihin tässä ryhtyisi,
tuumailee yksi miehistä.

-- Mihinkäpä sitä muuhunkaan osannee ryhtyä, ja sehän se kumminkin on
tehtävä, arvelee isäntä.

-- Vaan jos siitä tulee oikea jumalan ilma.

-- Saattaa kyllä sekin tulla, koska niin jäseniäni taas venyttää,
tuumailee isäntä käsiään oikoen ja haukotellen. -- Onhan se saatava
kevääksi hauta, kun viisi säkkiä jo otin sen päälle Kiehimässä
oululaiselta. Eikä ole tietoa, milloin ruukkilaistenkaan ajotyöt
tässä rannan metsässä alkavat. Viisi säkkiä piti ottaa, millä tässä
muuten eläisi, puhui hän kääntyen minuun, niinkuin vieraallekin asiaa
selvittäen.

On jo täysi päivä, vaan ei mene monta tuntia joulun edellä niillä
mailla, ennenkuin on taas uusi hämärä.

-- Lähtisiköhän sinne juurikkaverstaille? kysäsee taas äskeinen mies,
ikkunasta ulos katsellen.

-- Etteköhän lähtene, vastaa isäntä. Kovinpa minun taas jäseniäni
kolottaa, puhuskelee hän moneen kertaan, yhä käsiään ojennellen,
ja kiipee vihdoin uunille. Eikä hänestä kohta näy muuta kuin
lapikassaappaitten anturat, kun hän venyy pitkällään pimennossa
valtavan uunin päällä, vatsassa kupillinen jauhovelliä ja rukiinen
leipä.

       *       *       *       *       *

Minä olin lähtenyt nälkää, puutetta ja yleistä hätää katsomaan, ja
kyllä sitäkin näin. Näin monenmoista hätää, puutetta paljonkin,
ja monta kohtaa, jotka tarvitsisivat mitä kiireellisintä apua ja
korjausta, mutta vähemmässä määrässä sentään sellaista kamottavaa
nälkää, josta minulla on kuva entisiltä ajoilta muistossani säilynyt.
Sitäkin kyllä joukossa tapaa tälläkin kerralla, ja tapaisi varmaan
enemmänkin, mutta hätäaputoimet ovat onneksi ehtineet sen jo koko
lailla peittää.

Seuraavassa koskettelen vähän lähemmin tätä nykyistä hätää ja muitakin
sen kanssa yhteydessä olevia seikkoja niissä pitäjissä, joissa
matkustelin.



III.

Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.


Niinkuin sanomalehtien kautta jo aikaisemmin syksyllä kyllä kuultiin,
tuli kaikkinainen sato Koillissuomessa viime vuonna yleensä kurjin
koko maassa. Sotkamossakin, jossa poikkeuksena sen puolen maista on
joltisenkin paljon väki hyvää maaperää, on sato tullut sellainen,
ett'ei siitä kaikitellen kannata paljon mainita mitään. Vanhat miehet
väittävät poikkeuksetta, ett'ei 1867 vuoden sato ollut näin huono,
sillä silloin oli saatu karjan rehua enemmän ja viljakin ollut laatuaan
parempaa. Minä ainakin hiukan epäilen, lieneekö siinä puheessa perää,
mutta kurja se on ollut tämänkin vuoden tulo. Ainaiset sateet ja
ruoste, jonka täällä päin uskotaan satavan pilvestä ja sen vuoksi
ahdistavan korkeita vaaranmaita pahemmin kuin rantamaita, turmelivat
kaiken viljan melkein kokonaan. Rukiissa oli kyllä olkea vahvasti,
mutta sato siitä on ollut vaan noin kymmenesosa tavallisesta, ja siitä
leivottu leipä, jota minulle joka paikassa näytettiin, oli niin mustaa
ja katkeraa, että sitä kuuluivat hyleksivän hevosetkin. Ja vaikka vielä
senkin leivän -- joka ei ole pettua parempaa -- tyystin söisi, niin
harvalle se sentään kestäisi edes jouluun. Löytyy joku puolikymmentä
taloa koko Sotkamon laajassa pitäjässä, joissa sadasta lyhteestä on
saatu 50 litraa (tavallinen sato 100 litraa), vaan ei niittenkään
viljasta synny säällinen leipä ilman ostojauhoja lisäämättä.

Ohra, joka kesäviljasta siellä päin on paremmin koteutunut, on
paikotellen antanut hiukan paremman sadon, niin että siitä sentään
saadaan koko hyvää rieskaa ja talkkunaa, mutta enimmissä paikoin
on siitäkin sentään tullut kato. Joku harva isäntämies kehui, että
hänen ohransa vielä itääkin, joshan sitten itänevät keväällä, kun
ruoste niissä vielä talven aikana jatkaa tuhoaan. Kauran viljelys
on mitättömän pieni ja kerrassaan hukkaan meni sekin vähä. Perunat
taas jäätyivät suureksi osaksi maahan. Mitä rukiin oraita vielä oli
näkyvissä ohuen lumipeiton alta, näyttivät ne sentään keskulaisilta ja
antavat toivoa tulevalle vuodelle.

Näin on asianlaita ihmisten ravintoon nähden omista tuloista. Mitä
karjaan tulee, lienee sille sentään rehua runsaammin, koska lehmiä ei
oltu aivan tuhottomassa määrin vähennetty. Heinät kyllä menivät monelta
kokonaan hukkaan, jäivät sateen ja tulvan vuoksi tekemättäkin, ja
huonoja ne tulivat kaikille, mutta kun olkia tuli runsaasti, toivotaan
niillä sentään päästävän eteenpäin. Ja onpa joukossa tullut täysin
hyviäkin heiniä -- riippuen tietysti paremmista korjuutavoista -- sillä
useita kuormia sattui vastaani Kajaaniin menossa, eikä niissä tavara
näyttänyt ollenkaan huonolta.

Sotkamolaisilla on paikotellen voimakkaita, lepikkoa kasvavia vuorien
rinteitä, ja niitä käytetään niittyinä. Heinä niissä kuuluu kasvavan
ylen rehevästi, niissä ei ole milloinkaan tulvista haittaa, ja ken vaan
sai ne sateilta korjatuksi, hänellä ei ole aivan huutavaa rehunkaan
puutetta. Niissä kasvavaa heinää kutsutaankin hyvyytensä vuoksi yleensä
"maitoheinäksi".

Sellaiset ovat nykyään lyhyesti mainiten yleiset elämän ehdot
Sotkamossa. Jokainen katselee synkkänä eteensä ja kulettaa kaikki
vanhat säästönsä kauppiaan jauhoihin, joihin kokee sekoittaa omaa,
kehnoa viljaansa mikäli se on mahdollista.

Jauhot eivät entisiin aikoihin verraten ole vielä ollenkaan
pakkohinnoissa ja tuskin tulevatkaan. Maksetaan 61 kilon säkistä 14
markkaa, kun sama erä v. 1867-68 maksoi 30 à 35 markkaa. Mutta niitä ei
anna kauppias velaksi ja monella on velkaa entisestäänkin. On otettava
rahapenni, mistä suinkin saadaan. Myydään lintua, lampaannahkaa,
oravannahkaa. Lampaannahoista maksetaan kyllä hyvä hinta, 2 à 2 mk.
50 penniä kappaleelta, ja metsällisten nahat ovat hyvin korkeissa
hinnoissa. Mutta metsä on muuten antimillaan kitsas tänä vuonna.
Kuuluu löydetyn summissa lintuja metsiin kuolleina ja päätetään niiden
kuolleen ruuan puutteeseen, marjoja kun ei ollut. Eikä antanut saalista
vesikään. Sotkamon vesistö kuuluu muutenkin olevan kalasta köyhää, vaan
kun viime syksynä kaikki työt myöhästyivät, myöhästyi syyskalastuskin
ja jäi lopulta tekemättä, kun järvet menivät jäähän.

Siis sekin särpimen apu, mikä ennen on kalasta ollut, jäi nyt saamatta.
On turvauduttava merisilakkaan ja ulkolaiseen silliin, mutta nekin ovat
mahdottomain rahtimatkain vuoksi kalliita.

Rahaa siis tarvitsee joka mies paljon, kun melkein kaikki suuhunpantava
on ostettavissa, ja niitä on monia muita suuria rahaläpiä täytettävä,
varsinkin tilallisilla, joihin tällainen kato välittömimmin koskee.

Suurempaa nälkää ei Sotkamossa vielä tuntunut yleensä olevan, mutta
sentään oli monessa köyhemmässä kohdassa, monessa salokulman mökissä,
jossa ei ollut ostojauhoa tarpeeksi käytettävänä, näyttäytynyt yksi
huonon ruuan seurauksista, nimittäin punatauti ja pahantapainen
vatsuri. Lapsissa sitä oli enin, ja vähän aikuisissakin, mutta yleinen
toivo oli, että siitä kyllä pahemmitta seurauksitta päästään, joshan
vaan tavalla tai toisella ostojauhoja saadaan. Ja toivottavaa on, että
niitä saadaankin, sillä niistähän se kokonaan riippuu koko muukin
"pärjäyminen", niistä yksin, eikä mistään muusta. Eikä siellä mistään
muusta kuullut puhuttavankaan.

On tosiaan kummallista nähdä, kuinka sikäläinen asukas on tottunut
nälkään ja huonoon ruokaan. Hän kuuluu joskus hyvinä aikoina kyllä
saattavan muuttua hyvinkin hyväksi herkkusuuksi, mutta huonoina saattaa
hän kiristää nälkävyötään luonnottomiin saakka. Missä vaan on edes
silloin tällöin selvää leipää syötävänä niinkuin lääkkeeksi, siinä
ovat köyhäin mökkiläistenkin repaleiset lapsilaumat (ja lauma niitä
säännöllisesti on) aivan reippaan ja terveen näköisiä, vaikkei mitään
muuta ruokaa olisikaan; ja kumma on, ett'ei viime vuoden viljasta,
missä sitä enemmän oli käytetty, ollut jo joku henkeään heittänyt,
koska minulle väitettiin, että siitä hierotulla ruostepölyllä ovat
russakatkin kuolleet. Sitä en tiedä, onko tässä perää, vaikka kyllä
minulla näitten ruosterukiitten suhteen toiselta puolelta olisikin
sellainen syntinen toivomus, että niillä edes kuolisi sukupuuttoon
koko se elukkalaji, nimittäin juuri russakat sieltä pohjan periltä,
kunhan vaan ihmiset säästyisivät. Se olisi ehkä suurin hyöty, mitä
viime vuotisista rukiin jyvistä siellä saattaisi olla. Tämä on joutava
asia itsessään, ja olen sitä maanvaivaa edellä jo liiaksikin kuvaillut,
mutta tahdon siitä vieläkin mainita, kun kuulin niin monia valituksia,
ett'ei siellä muka saa kunnollista russakan myrkkyä, koska kauppiaat
sekoittavat siihen vehnäjauhoa! Ja minä luulen, että jokaisella, joka
sinne etelästäpäin joutuu, on juuri sama toivomus kuin minullakin, eikä
se ole suinkaan pienimpiä toivomuksia, mitä näitten puutteenalaisten
seutujen suhteen saattaa tehdä.

Kaiken sen johdosta, mitä jo Sotkamossa ennätin nähdä ja kuulla, alkoi
minussa vakaantua yksi johtopäätös, joka ei koske ainoastaan sitä
kuntaa, vaan pitänee paikkansa kaikissa muissakin pitäjissä sielläpäin,
ja se on se, että tilalliset, varsinkin pientilalliset ja samoin myös
torpparit, s.o. yleensä maahan kiinnitetty väestö, kärsii siellä
kadosta enin.

Irtolaiskansa ja työmies ei oikeastaan ole suoranaisesti kadottanut
mitään, kunhan vaan saa työtä. Ulkolaista viljaa hän ostaa syödäkseen
parhaimpinakin vuosina, eikä sen hinta nykyään ole juuri, tuskin yhtään
korkeampi kuin ennenkään. Hän on yhtä vapaa lähtemään työhön kuin
ennenkin, mutta vaikeampi on sen, joka on maahansa kiinnitetty, poistua
ulkoapäin aivan kaukaa työansiota etsimään.

"Mitä on siitä apua", lausui eräs pientilallinen, "että ainoine
hevosilleni menen savotalle ja siellä syön evääni ja ruokani. Joukko
syö kotona kumminkin, omat työni jäävät tekemättä, lannat ensi kesäksi
varaamatta, ja niin on minulla tulevana vuonna sama kato kuin nytkin,
sillä eivät nämä peltotilkut kasva ilman työtä ja lantaa."

Hän oli minusta nähden ihan oikeassa, mutta ellei hän apua saa, niin
_täytyy_ hänen lähteä tukkitöihin tai mihin tahansa, sillä asia ei ole
sillä hyvä, että hän oman joukkonsa elättää, vaan on etupäässä hänen
niskoilleen sälytetty koko kunnallisverojen raskas taakka, joka ei ole
koskaankaan aivan kevyt, vaan tällaisina vuosina vielä entistäänkin
raskaampi. Ei ole sillä hyvä, että hän omille lapsilleen leivän
hankkii, hänen täytyy huolehtia vielä sadoista muitten lapsista, joille
kunnan vaivaishoitokassasta leipää patistetaan, ja enemmän juuri nyt,
kuin parempina vuosina. Ja sitäpaitse täytyy hänen suorittaa monet muut
kunnalliset maksut, ei yksin vaivaisrahoja.

Ja ell'ei hän niitä hyvällä maksa, niin häneltä otetaan pakolla,
niinkauvan kun hänellä on kiinteätä omaisuutta mistä ottaa. Vuonna
1901, joka oli vuosien parhaita, hoidettiin Sotkamon kunnassa, jossa
on noin 9,000 asukasta, yli 300 vaivaista kokonaan ja noin 160
henkeä sai tilapäistä vaivaisapua. Koko kunnalliset menot nousivat
yli 30,000 markkaa, josta 15,000 markkaa meni yksin vaivaishoitoon.
Ja kun ottaa huomioon sen tosiasian, että enimmiltä irtolaisilta,
joilta tähän summaan olisi tullut mitättömän pieni lisä, ei sitäkään
ole saatu, kuten kunnalliset tilikirjat osoittavat, niin on koko tuo
määrä lähtenyt yksinomaan tilallisten kukkarosta. Kun tähän vielä
lisää, että sielunhoito Sotkamossa, ilman niitä suuria menoeriä,
joita on ollut papiston puustellien rakennuksessa, nousee vuosittain
kirkollismatrikkelin mukaan noin 12,000 markkaan ja tämäkin etupäässä,
melkeinpä kokonaan, menee tilallisilta, niin arvaa sen taakan, mikä
siinä on kadon kärsineen maanviljelijän niskoilla. Eikä suinkaan tunnu
helpoittavalta tässä seikassa se ainainen huuto, joka meillä kyllä
muuallakin jo hyvin tunnetaan, vaan joka täällä käy vielä kovempana
kuin muualla, että kunnan _täytyy_ antaa apua, sen _täytyy_ elättää
meitä! Tappakoonhan!

Irtolainen, ainakin useampi heistä, joka ei pidä sillä lukua pysyykö
yhteiskunta pystyssä, vai kaatuuko se, syö joka pennin itse, minkä
ansaitseekin.

Tältä puolelta katsottuna on köyhän tilallisen asema tukalampi.
Syytä on tosin hänessä itsessäänkin. Hän on entisinä aikoina tiedon
puutteessa ja ajattelemattomasti, useimmin ehkä pakostakin, myynyt
metsänsä liian paljaaksi tai lopen tärvännyt sen tervan poltolla,
niin että hänen nyt monasti täytyy nostaa ruunun metsistä kantoja
tervaksiksi, päästäkseen Ouluun rahapennille, vaan tämä seikka ei tässä
hädässä enää asiaa muuta. Hän on siinä asemassa, missä hän on.

Saatetaan sanoa, että irtolaisen ja työmiehen asema on siltä yhtä
huono kuin tilallisenkin, kun tilallisilla huonona aikana ei ole
antaa hänelle työtä, eikä siis rahaakaan. Tämä olisi kyllä totta,
jos he olisivat yksinomaan riippuvia tilallisten töistä. Silloin he
totta tosiaan olisivat kaikki samassa kadotuksessa. Mutta niin ei
kuulu täällä olevan laita. Eivät he tee talonpojan työtä vähässä
tingassa koskaan, eivät niin kauvan, kuin heillä on hiukankin muualta
toivoa. Työnpuutetta kyllä huudetaan yleensä, mutta minä olen täysin
luotettavilta miehiltä kuullut, että syksymmällä oli Sotkamon kirkolla
tarjottu ojan kaivua, jossa tavallisen miehen päiväpalkka olisi ollut
kuudelta tunnilta 1: 50 à 2 markkaa, mutta hiukan koeteltuaan lähtivät
enimmät miehet tiehensä. Rengin vuosipalkka on kuluvalta vuodelta
Sotkamossa, mikäli olen kuullut, keskimäärin 150 à 200 markkaa, vaan
maksetaan joukossa aina 280:kin markkaa. Piioille 80 à 120 markkaa
ja sitäpaitsi vaatetta y.m. Kesällä on maksettu työmiehille talon
ruuassa 12 à 15 markkaa viikolta, vaan nyt talvemmalla tosin enää vaan
3 markkaa. Mutta työmiehistä kuuluu olevan puute aina. He lähtevät
ylemmäksi pohjolaan, missä tavallisesti aina on rahallisia tukkitöitä.
Hiihtävät Kuusamoon, Rovaniemelle, Kemijärvelle, Tornioon y.m., missä
tavallaan on niitten Ameriikka, jotka eivät oikeaan kultamaahan syystä
tai toisesta pääse.

"Elättäköön kunta akan ja lapset", on heidän jäähyväis-sanansa, jos
heillä perhettä sattuu olemaan, ja kun sitten akka hakee vaivaisapua ja
kysytään, missä mies on, vastaa hän lyhyesti ja selvästi: "se on siellä
sustensa päällä". Ken saa joltakulta tuttavaltaan oikeasta Ameriikasta
"tiketin", hän huilaa sinne.

Näin ovat puheitten mukaan asiat, ja jos täällä tilallisten ja
irtolaisten siveellinen kanta pannaan kumpikin vaakalaudalleen,
nousee jälkimmäinen epäilemättä varsin keveänä ylemmäksi, kun niitten
oikeastaan pitäisi olla tasassa ja kestää yhdessä niin huonot ajat kuin
hyvätkin, ennenkuin terveellinen sopu ja yleinen edistys näissä harvaan
asutuissa ja kaikkea mahdollista työvoimaa kysyvissä seuduissa todella
pääsisi vakautumaan.

Surkeimmalla kannalla nykyään ovat jotkut vakavaluontoiset ja
kotinurkkiaan rakastavat pienten mökkien miehet, jotka eivät tahtoisi
lapsijoukkoaan jättää eivätkä maailman rantaa repalehtimaan lähteä, kun
ovat itselleen jollekulle vaaran kupeelle mökin saaneet ja sen eteen
pienen ohra-maatilkun. Niitä näkee joskus sellaisia ja niitä käy enin
sääliksi.

Mutta ne ne usein ovat sitkeimpiä kaikista, vaikka niitä on niin
harvassa, ja ne ne ovat ikäänkuin jätteitä siitä vanhasta, puhtaasta
ja rohkeasta sukupolvesta, joka vaaroista ja vastuksista huolimatta
saunojaan erämaihin rakenteli. On liikuttavaa katsella sellaista
miestä, kun hän kyynel silmässä kertoo viime vuoden katoa ja näyttää
haasialla ohralyhteitään, joissa tyhjät tähkäpäät soikehtivat. Hänellä
on tavallisesti perhe suuri, ja usein on viimeinen leipä pöydällä.
Mutta hän vakuuttaa, että hän ei kotipaikkaansa jätä, hän ei lapsiaan
jätä, hän ei vaaraansa eikä ohramaan tilkkuaan hylkää, vaikka siihen
kuolkoon. Hänellä on lehmä navetassa. Lehmän anninta hän vähän saa,
ja kun vaan kevääseen pääsisi, niin ei hätää silloin, hän on kuorinut
petäjän kylkeä ennenkin.

Parissa niistä salomökeistä, joissa Sotkamossa kävin, puhuttiin tällä
tavalla, ja vakuutettu olen, että niissä puhuttiin totta.

Sotkamolaiset ovat muuten päättäneet, ett'eivät he lahja-apuihin
turvaudu, ennenkuin viime tingassa, ja siksipä ehkä sieltä onkin
vähemmin avunhuutoja kuulunut. Vai lieneekö se tapahtunut siitä syystä,
että Sotkamoa on totuttu pitämään vauraimpana kaikista Kajaanin
kihlakunnan pitäjistä. Ja onkin siellä joukossa erinomaisen vauraita
taloja, joissa viljelykset jo ovat kaikin puolin nykyaikaisella
kannalla, vaan missäpä niitä ei aina joukosta jotakuta löytäisi.

Varmin apulähde sille kunnalle niinkuin kaikille muillekin on kumminkin
tukkitöistä valtion metsissä.

Mutta se työ loppuu maaliskuulla ja silloin vasta alkaa tukalin aika,
jos kohta lienee tukaluutta ennenkin, sillä peninkulmaisille saloille
ei kykene ken tahansa tukkitöihin lähtemään.

Keväällä se vasta on kova käsissä. Ja kun silloin vielä alkaa siemenen
hankintakin, jota ei kunnassa liene montakaan jyvää, niin arvellaan
yleensä, että suuri joukko pientilallisia silloin tulee pakosta
sortumaan. On myös kuulunut olevan aikeita pyytää yleisistä varoista
lainaa maanviljelystöitten teettämistä varten. Se annettaisiin
pienemmissä erissä tilallisille, heidän teettääkseen parannuksia
viljelyksissään. Sellaiset lainat olisivat yleensä koko pohjan perillä
suotavimpia kaikista, kunhan sitten vaan valvotaan, että ne todella
tulevat tarkoitukseensa käytetyiksi, sillä ei nälkä sinä ilmoisna ikänä
lähde metsän haaskuulla eikä tervanpoltolla enää nykyisissä oloissa,
jos tuo niillä lieneekin ennen vähän loitompana pysynyt.

       *       *       *       *       *

Jota edemmäksi etenee pohjoseen ja itään, sitä tuntuvampi on kadon
tekemä jälki. Kuhmoniemessä en tosin käynyt, mutta saamieni tietojen
nojalla voin sentään mainita, että hätä siellä on isompi kuin
Sotkamossa, vaikk'ei sieltä ole äänekkäämpiä huutoja kuulunut enemmän
kuin Sotkamostakaan. Maa kuuluu Kuhmoniemessä olevan jo paljoa
huonompaa, ett'ei ole ihme, jos siellä olisikin vuositulo ollut
vieläkin niukempi. Eräs kuhmolainen kertoi, ett'ei heidän pitäjän
pohjoisosassa kasva enää edes leppää, joka on voimaperäisen maan
tuntomerkki, vaan että viimeinen lepän kämpyrä, joka siellä kasvaa
erään puron rannalla, on sekin kallistunut etelään päin, niinkuin pois
siirtyäkseen. Mutta Kuhmolaiset eivät valita, he sekoittavat omia
akanoitaan ostojauhoihin ja tekevät tervakauppoja, sillä heillä kuuluu
olevan vielä mäntymetsiä runsaasti. Heidän pitäjäänsä tulee sitäpaitse
talven kuluessa suuret tukkityöt. Yksityiset ovat siellä myyneet paljon
metsiä ja valtion metsistä leimataan 120,000 kantoa.

Ristijärvellä ja Hyrynsalmessa, ja varsinkin viimemainitussa
pitäjässä näyttää hätä suuremmalta ja kunnallinenkin vaivaishoito on
tiukemmalla. Ja ell'ei ulkoapäin apua tulisi ja sitä jaettaisi, niin
sortua täytyisi näitten kuntien s.o. niitten näissä kunnissa, joilta
kunnalliset ulosteot voidaan tavalla tai toisella saada ulos. Kun esim.
Ristijärvellä koko viimevuotisten vaivaistilikuittien lukumäärä nousi
vaan 60:neen, nousi se tänä vuonna jo marraskuun 15:sta päivään saakka
140:een. Enimmät avunhakijat ovat mökkiläisiä ja pikkutorppareita,
ja että apu tulisi todelliseen tarpeeseen käytetyksi, siitä on
kunnallislautakunnan esimies Ristijärvellä koettanut pitää kiitettävää
huolta. Hän on avunetsijöille lukenut sellaisen lain, että "ellet
kahvipannuasi tuo tänne takavarikkoon, et apuakaan saa". Ja aimo kasa
olikin hänen luonaan jo näitä "talonhävittäjiä", pieniä ja suuria,
mutta kaikki yhtä nokisia.

Alkusyksystä, kun ei vielä mitään apuneuvoja ollut, oli hätääntyminen
ollut suuri, varsinkin köyhemmillä tilallisilla -- eikähän niitä
vauraampia olekaan kuin ani harvoja -- vaan ensi pelastus lähti
siitä, kun alettiin tehdä maantietyötä Hiisijärvelle, johon valtio on
myöntänyt 15,000 markkaa. Tästä maantientyöstä on kuulunut sellaisia
huhuja, että siinä on annettu työtä vaan lähiseudun varakkaimmille
tilallisille, vaan tämä lienee perätöntä; ja milloinka hädän ollen
tyytyväisyys ja yksimielisyys vallitsisi meillä? Jokaisella on oma suu
lähinnä ja jokaisen oma hätä on hänen itsensä mielestä suurin.

Katselin esim. hätävaatteitten jakamista eräässä kohdassa. Voi sitä
itkua ja sitä ruikutusta! Jokainen olisi enimmin tarpeessa ja toisen
tarvetta koetetaan vähentää, ja sitten pois mennessä tiellä moititaan
toimimiehiä. Vaan yhtä alastomia ovat täällä köyhemmät eläjät miltei
kaikki, ja niin he tietysti ovat aina. Sillä mikä ne vaatteet yhtäkkiä
niin tyystin olisi lopettanut, koska sillä maankulmalla ei ole vanhojen
vaatteitten ostajia, että niitä olisi voinut myydäkään. Nälän ollen
tuntuu alastomuus pahemmin, vaan sen kuulin, että jos vaatteita
vaan olisi saatavissa, haettaisiin niitä hyvinäkin aikoina -- nim.
sikäläisinä hyvinä -- juuri yhtä paljon.

Vaatteista puhuttaessa en voi olla mainitsematta yhtä seikkaa. Kun
kulkee maanteitä tai katselee niitäkin, jotka hakevat vaateapua, ei näe
ketään, joka olisi erittäin silmiinpistävästi repaleinen, mutta kun
menee saloilla heidän mökkeihinsä, niin siellä näkee kaikkea muuta kuin
ylenpalttisuutta, mitä ruumiin suojaan tulee. Heillä siis aina sentään
on joku ehjäkin vaatekerta, tai ellei ole, niin se asialle lähdettäissä
lainataan.

Toinen tulolähde, paitse maantientyötä, on Ristijärven ja Hyrynsalmen
kunnilla niinkuin kaikilla muillakin tukinhakkuussa ja vedätyksessä
valtion metsissä, mutta yleensä kuuluu valitus, että yhtiöt, jotka
metsät ovat ostaneet, tarjoovat nälkäpalkkoja. Yhtiöt taas selittävät
asian siten, ett'ei heidän olisi ollut pakko näitä metsiä ostaa, vaan
ovat he sen tehneet hätäaputöiksi. Mene tiedä mikä tässä on keskikohta!

Totta on, että hevosen ruokinta täällä tulee kovin kalliiksi, kun
heinistä on puute ja hevosella on niin suuri suu miehen suuhun
verraten, ja jonkun verran kalliimmaksi se tulee miehenkin ruoka täällä
kuin rautateitten varsilla, koska kaikista tavaroista, mitä muualta on
tuotava, ovat rahdit kalliit -- 6 à 8 penniä kilolta Oulusta -- mutta
toisaalta tuntuu minusta olevan hiukan järkeä toisellakin puolella.
Jos kaikki olisi ennallaan, niin mitä siitä hädästä sitten kannattaisi
puhuakaan.

Siellä vallitsee todella oloissa kummallinen ristiriita, jonka juuria
on hyvin vaikea löytää, ja joka sama ristiriita kyllä vallitsee jossain
määrin muuallakin. Toisaalta tuntuu, niinkuin hätä olisi aivan kauhea.
Näin laumoittain ihmisiä tunkeilemassa paikallisten hätäapukomiteain,
pappien, kunnanesimiesten, kauppiaitten luona, ja valittavan
puutettaan, näin lasten ahtaissa, likaisissa mökeissä puolialastomina
jäytävän leipää, joka ei suinkaan minun kurkustani menisi alas, ja
olin valmis uskomaan, että siellä oli huutava hätä. Mutta yhtä usein
tulin taas siihen luuloon, ett'ei siellä ole sentään _oikeaa_ hätää, ei
sitä hätää, joka pakottaa ihmisen ponnistamaan viimeisensä, ennenkuin
henkensä heittää. Olen itse ollut kaksikymmentä vuotta tekemisessä
maalaistyöväen kanssa etelä-Suomessa ja tiedän mitkä vaatimukset ovat
siellä. Olen huonoina aikoina, nytkin juuri, nähnyt perheellisten
miesten siellä tekevän talvityötä, metsätöitä y.m. puolentoista markan
päiväpalkalla ja alle siitäkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä ja
sanoneet, että ainahan ihmisen täytyy työtä tehdä, tekee halvemmalla
silloin, kun ei paljoa saa. Mutta täällä olen nähnyt paljon työmiehiä,
jotka ovat palanneet metsätöistä Puolangalta kotiinsa, valittaen,
ett'ei sillä palkalla elä, mikä sieltä lähtee.

-- Oliko palkka niin niukka? olen heiltä kysynyt.

-- Ka nälkäpalkka, on yksi vastannut. En saanut kuin 2 markkaa päivältä.

-- Minä sain vaan puolitoista, on vastannut toinen.

Vaan kenenkään en kuullut saaneen siitä alle. Ja päivää on niillä
mailla syystalvesta viisi tuntia, enkä näkemästäni usko, että sen
puolen työmiehet olisivat erittäin taipuvia sitä puhteella jatkamaan,
eikä se metsätöissä olisi varsin helppoakaan.

Vaatimukset ovat siis täällä suuremmat kuin etelämpänä, vaan mistä
se tulee, sitä on lyhyeltä näkemältä vaikea aivan tarkoin selittää.
Mutta suurimmaksi osaksi siihen lienee syynä se, että työkansa siellä
on liiaksi metsäyhtiöistä riippuvaa. Yhtiöt pitävät näet työmailla
ruokakauppaa ja kiskovat työmiesten kustannuksella siitä kaupastaan
liiallista voittoa. Ja vaikka palkat ovat korkeammatkin, osaavat he
kumminkin kiskoa siitä suuremman osan itselleen takaisin. Vaan miksei
voisi isompi joukko työmiehiä lyöttäytyä yhteen, hankkia ruokavaroja
muualta ja elää niukemmasti silloin, kun suuria paloja ei voi saada?
Olisihan se parempi sekin, kuin olla ihan kaikkea ansiota vailla. Olen
nähnyt monen miehen istuskelevan kotosalla ja valittavan työnpuutetta,
ja olen nähnyt monen eukon apua hakemassa ja valittavan nälkää.

Toisin oli esim. vuosina 1867-68, jolloin rautatietä Riihimäestä
Pietariin tavallaan silloisena hätäaputyönä teetettiin. Silloin
sai mies päivältä 80 penniä, ja kilo jauhoja -- mätiä kulijauhoja
enimmäkseen -- maksoi 40 penniä. Mutta miesten _täytyi_ tehdä työtä
niillä palkoilla, voittaa huono aika tai sortua, sillä muuta valittavaa
ei ollut, rahakkaampia hätäaputoimenpiteitä ei löytynyt.

       *       *       *       *       *

Renkimiehille maksetaan nykyään Ristijärvellä noin 200, piioille noin
80-100 markkaa vuodelta. Hyrynsalmella ehkä hiukan vähemmän, mutta
useissa taloissa ei osaa sentään kunnollisesti kyntää tai niittää muut
kuin isäntä, ja naiset ahtavat riihiä.

Kun tapaa nuoren miehen, joka on sattunut rengiksi rupeamaan, ja kysyy
häneltä, miksi hän on niin kehno maantöissä, vastaa hän, että hän on
paremmin tottunut kirvestöihin. Ja sentään näkee monen miehen kirveessä
sellaisen varren, ett'ei se ainakaan minun kädessäni pysyisi.

Nämä ovat seikkoja, joita olojen tarkempi tuntija saattanee hyvinkin
pätevästi perustella, mutta on toinen asia, jolle kenenkään lienee
vaikea löytää mitään pohjaa, ja joka minuun on vaikuttanut varsin
tympäisevästi.

Eräs säätyhenkilö tahtoi hyvässä tahdossaan tulla minulle näyttämään
sitä kurjuutta, mikä heidänkin kylässä syrjemmällä vallitsi.

Tultiin erääseen mökkiin. Lämpimässä, vaan kamalan likaisessa
mökissä oli neljä lasta, yksi melkein aikuinen, joka viime vuoden
sanoi olleensa palveluksessa, vaan nyt istui kotosalla ja kiikutti
kehdossa pienintä sisaruksistaan. Isä ja äiti olivat kotoa poissa,
äiti vastikään lähtenyt. Vartaassa oli neljä leipää, ostojauhoista,
ja kuumalla kiukaalla kahvipannu. Pöydällä kaksi paria kuppia, joista
juuri näytti kahvia juodun. Seuralaiseni nolostui huomattavasti, kun
minä naurahtaen osotin kuppeja. Tämä olisi ollut anteeksi annettavaa,
vaan kuinkas kävi, kun tultiin takaisin tämän säätyhenkilön luo. Siellä
oli sama mökin eukko kyökissä rouvalle surkeasti itkien valittamassa,
että he kuolevat tuohon paikkaan, ei heillä ole enää palaakaan suuhun
pantavaa!

Toisessa mökissä, jossa käytiin, joutui mies valeesta kiinni. Kun
kuuli, että minä olin Helsingistä, luuli hän kai minun nyt tuovan
heille apua ja alkoi väittää, ett'ei hänelle ole vielä annettu kuin 10
kiloa. Katossa oli kumminkin leipänä enemmän kuin 10 kilon jauhot, ja
seuralaiseni sanoi varmaan tietävänsä, että enemmän hän oli saanut.
Sitten alkoi mies näytellä minulle housuja ja liivejä, jotka hän
edellisenä päivänä oli "kometiialta" saanut. -- Nämähän ovat kauhean
suuret minulle, mitä minä näillä, valitteli hän.

Minä en voinut antaa hänelle sen parempaa selitystä asiaan, kuin sen,
että on hyvin vähän luultavaa, että Helsingin räätälit tulisivat tänne
itsekustakin mittaa ottamaan, sillä Helsingistä päin housut olivat
tulleet.

Tällaiset pienet "hätävalheet" ovat ylimalkaan poikkeustapauksia, eikä
niitten vuoksi tarvitse kenenkään kylmetä avun annissaan, mutta pahempi
on mielestäni ylettömän kahvinjuonnin laita silloin, kun leipäkeinoissa
täytyy turvautua muitten ihmisten armeliaisuuteen. Sen käytäntö on
tullut yleiseen niin rajattomaksi, että sitä -- harvinaista kyllä
-- jo moittivat kauppiaatkin. Siitä on tullut sellainen himo-aine,
että löytyy kahvijuoppoja, jotka täydelleen muistuttavat viinan,
morfiinin y.m. orjia. Kerrotaan, joshan lienee totta, että Ristijärven
yhteisostotoiminta alkoi kahvitilauksilla ja niitä olisi viime vuonna
tehty lähemmä pariinkymmeneen tuhanteen markkaan. Tänä syksynä se
tietysti on vähennyt, koskapa pannujakin jo on takavarikossa, mutta
Hyrynsalmen puolella kerrotaan kumminkin eräänkin kauppiaan tässä
syksyllä myöneen lyhyen ajan kuluessa 25 säkkiä samaa tavaraa.

Tällaisissa oloissa soisi kernaasti näkevänsä enemmän lujuutta
kansassa itsessään, kun ajattelee sitä hartautta ja uhrautuvaisuutta,
jolla etelä-Suomessa yksin työmiehetkin kantavat roponsa tälle nälän
uhrialttarille.



IV.

Suomussalmessa.


Suomussalmi, eli niinkuin itse paikkakunnalla useimmin sanotaan: Kianta
-- siinä nimi, joka viime vuosikymmenen kuluessa on eräässä suhteessa
tullut kuuluisammaksi kuin mikään muu kolkka koko Suomenmaassa, ja onpa
tänäkin vuonna tämä sama nimi taas nähty melkein joka päivä jokaisen
sanomalehden palstoilla ensimmäisenä kaikkien niitten joukossa, joihin
hätäaputoimi saa kohdistaa huolenpitonsa.

Tahdon lyhyesti mainita tämän pitäjän aseman, ja huomatkoon jokainen
siitä, millainen se on ja mitä edellytyksiä sillä on liikkeeseen,
yleiseen vaurastumiseen sekä moniin nykyaikaisiin vaatimuksiin nähden.
Pitäjä on pinta-alaltaan lähes yhtä suuri kuin puoli Uudenmaan lääniä,
eikä siinä sentään tähän saakka -- eikä juuri nytkään vielä -- ole
löytynyt minkäänlaisilla kesä-ajoneuvoilla kuljettavaa maantietä
enempää kuin 22 kilometriä, se ainoa maantien pätkä, joka Oulusta
tullen päättyy Kiantajärven rantaan. Siinä se on tien pää, siinä erämaa
edessä, ja kirkkokin sekä kirkonkylä vasta järven toisella rannalla.
Lähin suuremman liikkeen keskus -- Kajaania lukuunottamatta -- ja
lähin rautatie on Oulussa, johon on matkaa 200 kilometriä -- kesän
talven hevosella kuljettava kautta vuorisen Puolangan, sillä mitään
molempiin suuntiin kulkukelpoista vesireittiä ei löydy, joet kun kaikki
ovat täynnä suuria koskia. Lapset kastetaan kinkerimatkoilla puolen
vuoden vanhoina, ja samoilla matkoilla siunataan vainajien maalliset
jäännökset, pitäjän saloilla kun näet löytyy kolmessa eri kohdassa
varsinaiset hautuumaat, joissa vainajat saavat odottaa sitä otollista
hetkeä, jolloin pappi sattuu paikalle pääsemään.

Sellainen on pitäjä, sellainen on Suomussalmi järvineen, vuorineen
ja rämeineen, joiden yli polut kulkevat porrassiltoja pitkin talosta
taloon, kylästä toiseen halki raakojen erämaitten. Sellainen on
paikka, joka nälkäseuduista on suurimman maineen saanut. Toinen osa
petäjiä on kuorittu tervoiksi, toinen osa leiväksi, on viljelty
pieniä peltotilkkuja, otettu riistaa metsistä, nostettu vesistöistä
muikkua, siikaa, harria -- ja eletty on ja enennytty ja hiljalleen
kituutettu vuosisatoja, milloin paremmin, milloin huonommin, vaan viime
aikoina on tultu äänekkäiksi, niinkuin jokainen tietää, eikä suinkaan
aiheettomasti.

Valitus on tällä hetkellä suuri: ei saatu eloja, ei karjan kontuja, ei
kalaa, aivan sama juttu kuin kaikkialla muuallakin pohjan perillä. Se
seikka on kerta kaikkiaan sama joka kohdassa, eikä sitä kannata moneen
kertaan kertoa. Millainen siellä nyt on nälkä, millainen hätä, onko
suurempi kuin ennen, siitä en osaa lyhyimmittäin tehdä selkoa, kun en
ole siellä ennen ollut katovuonna enemmän kuin hyvänäkään.

Avun anojia on paljon, äärettömästi, ja jakajain luona tulvii
aamusta iltaan rahvasta kuin markkinoilla. Oma, kunnallinen apukassa
ponnistelee kuin ikeen alla, sillä viime vuotisia kunnanmaksuja,
jotka olisivat olleet jo keväällä suoritettavat, ei jouluun mennessä
ollut vielä käynyt maksamassa useampaa kuin -- 4 henkilöä (kunnassa
on noin 6,500 asukasta). Kunnallishallitus kirjoittelee vaan avun
anojille pieniä lappuja, paikkakunnan maakauppiaille jätettäviksi,
ja maksaa tietysti velkansa sitten kun jaksaa. Vuonna 1901, tuona
satoisana vuonna, elätettiin vakituisia vaivasia, paitse ruotulaisia,
97 henkilöä ja annettiin satunnaista apua 204:llä eri kuitilla,
nousten koko vaivaishoito 11,400 markkaan, mutta kaiken viime vuotisen
velan on kassa sentään juuri nykysittäin parhaiksi maksanut, joten
krediitti kauppiaitten y.m. luona on taas selvä ja uutta sopii tehdä.
Aivan kulkujalalla olevain irtolaisten kuitteja oli viime vuonna
kunnallisessa taksoitukessa 227 (niissä kokonaisia perheitäkin), ruunun
torppareja ja mökkiläisiä alku neljättäsataa, ja nämä molemmanlaatuiset
kuitit jäävät useimmiten perimättä ja niitten omistajat tuottavat
päinvastoin kaiken menoerän vaivaiskassaan. Varsinaisia maksajia on 360
talonumeroa, tehtaita ei ole, liike- ja virkamiehiä niukin määrä, mitä
kunnissa tavallisesti tarvitaan. Tämä olkoon mainittuna kunnallisista
menoista, lukuunottamatta sitä, että kunnan yhteisillä kassoilla lienee
velkaa yhteensä ehkä parisataa tuhatta.

Ne hätäaputoimet sitten, ja se hädän suuruus! Edelliset menevät
tietysti niinkuin niitten mennä pitääkin, kyläkunnista on valittu
jäseniä, niinkuin muuallakin, paikalliseen toimikuntaan, valvomaan
kukin osaltaan itsekunkin tarvetta, ja apua jaetaan mikäli sitä saapuu.
Hädän suuruus arvattakoon siitä, mitä edellä olen sanonut avunanojain
paljoudesta.

Istuin päiväkauden seurakunnan pappilassa, ollen itse omasta kohdastani
mahdollisimman kaukana kaikesta hädästä, ja katselin muitten puutetta,
joka monenlaisissa tamineissa solui kaiken päivää melkein herkeämättä
virkahuoneen ovesta sisään ja ulos. Ylen rasittava toimi seurakunnan
vanhalle palvelijalle, jos kohta hänellä oli apumiehiäkin. Usein siinä
otettiin kirkonkirjatkin esille, ja kun utelin, miksi niitä hätäapua
haettaessa tarvittiin, sain kuulla, että monella hakijalla oli hyvin
suuri taipumus tällaisessa tapauksessa lisätä perhettään, vaikka ne jo
muutenkin ovat siellä päin yleensä auttavan suuria.

Avunsaantiin on niin totuttu, että joku jommoisissakin varoissa oleva
talonemäntäkin on jo hakenut vaateapua, ja kun tulee köyhempiä anojia,
saattaa syntyä tällainen hupainen keskustelu:

Anoja: minäkin tulin nyt noutamaan sitä hätäjauhoa.

Jakaja: tällä kertaa sitä ei satu olemaan.

Anoja: (jotenkin tiukalla äänellä) mutta sitä _pitää_ olla!

Jakaja: vaan ei sitä nyt ole.

Anoja: no millä te aijotte meitä tänä vuonna elättää?

Useimmille annettiin, kelle koko säkki, kelle puoli, kelle vaan
kilokaupalla, ja paljon jaettiin vaatettakin, vaan pyörrytettiin
siitä joku vankka miehen karilas ja joku pyylevä eukko niine hyvineen
takaisinkin ja käskettiin työhön.

Kellä oli käsitöitä, se sai aina, vauraampi kohtuhinnan, köyhempi
runsaamman. Ja niin se pitää käydäkin, että avun saannista on jotain
vastavuoroksi tehtävä sen, ken jotain tehdä jaksaa, sillä ihmisessä
ei saa almujen annolla tukahuttaa itsetietoa omasta edesvastuustaan
henkensä ylläpitämiseksi, vaikka toiselta puolelta taas ei tällaisia
hätätöitä saa ottaa vastaan keltä tahansa, sillä silloin voi se muuttua
suoraksi keinotteluksi, kuten ennen hätävuosina on tapahtunutkin,
ja josta tavasta nyt vielä ovat pahat seuraukset nähtävinä. Kaikki
avunanto käy nyt toiseen tapaan ja tarkemmalla valvonnalla kuin ennen,
ja työtähän sitä on jokaisen tehtävä, koska jokainen siellä yleensä
työnpuutetta elatuskeinokseen valittaakin. Mutta millä kannalla on
siellä kotiteollisuus? Kurjalla! Tuodaan rekeä, lapiota, lusikkaa,
astiata, vaan minä en monesta niistä maksaisi homehtunutta äyriä.
Sellaiset esineet kuin verkot ja sukset ovat jommoisiakin, joukossa
hyviäkin, vaan eivät suksetkaan sentään ole hetikään sellaisia,
jommoisia odottaisi näkevänsä seudussa, missä ne ovat melkein ainoina
kulkuneuvoina.

Käsiteollisuuden opetusta ruvetaan meillä kyllä kiireellä ja innolla
harrastamaan joka kerta juuri sillä hetkellä, jolloin hätä on suurin,
vaan siihen se oppi ja harrastus taas laukeaa, heti kun hätä on ohitse.
Ei päästä taitureiksi koskaan, ei kyetä milloinkaan kotiteollisuuden
alalla tekemään mitään sellaista, millä olisi kauppa-arvoa kotinurkkia
ulompana. Kun teoksia sitten myydään, menevät ne usein huutokaupoilla
melkein polttopuun arvosta, ja sentään olisi samoista aineista ja
samalla vaivalla -- helpommallakin, jos kätevyyttä olisi -- voitu
saada monta vertaa suurempi summa vastaisten hätäaikojen varalle
kasvamaan. Suksitehdas on kyllä perustettu erään yksityisen hommasta
Suomussalmeen, mutta se on tehdas, se on yksityisen afääri, eikä
tietysti suurestikaan edistä kotiteollisuutta. Meriläisten airoja
esim. voisi yleensä siellä päin tehdä mielestäni kannattavasti, kun
vaan olisi hyvät mallit ja osattaisiin niitä tehdä, sillä siellä
on kyllä kuusimetsiä ja lujanlaatuista puuta. Mutta tämä, niinkuin
kaikki muukin teollisuus, saattaa siellä muutamaksi vuosikymmeniseksi
riutua näkymättömiin, kunhan Leppikosken massatehdas Kajaanin seudussa
valmistuu. Silloin ei tarvitse kotiteollisuutta muuta, kunhan jokainen
osaa pistää kirveensä silmään sellaisen kalikan, että se omissa käsissä
pysyy.

Kun enimmät männiköt yksityisten metsistä ovat pitkitetyllä
tervanpoltolla hävinneet ja kuusipuu voittanut enemmän alaa, tulevat
tietysti vasta perustettavat massatehtaat ostamaan siellä päin summissa
maatiloja pohjineen päivineen. Niitä he kyllä tulevat saamaan, ehkä
Ameriikan "tiketin" hinnoilla, sillä halullisia myyjiä, löytyy vaikka
kuinka paljon, ja esimerkkiä siihen suuntaan on jo olemassa Hyrynsalmen
puolella.

       *       *       *       *       *

Koska avunanojain ja hätätöitten paljoudesta päättäen puute tässä
pitäjässä tuntui olevan suurempi kuin missään muualla niistä seuduista,
joita siihen saakka olin kulkenut, päätin painautua syvemmälle
erämaahan, katselemaan taloihin ja mökkeihin, miltä elämä heillä siellä
kotonaan näyttäisi.

Pariin suuntaan kuljin halki pitäjän kirkolta lähtien, ja niille
matkoille pyydän nyt vaivata lukijaa mukaani.

Lähdin ensiksi ajamaan itäänpäin, Parvavaaraan Venäjän rajalle, jota
kautta rajantakaisten karjalaisten Valtatie kulkee Kajaaniin ja
Ouluun. Vaan ihmisasuntoja on silläkin taipaleella niin harvassa,
ett'eivät havaintoni olleet erittäin rikkaat. Ja mahdotonta on poiketa
päätieltä kaikkiin syrjätaloihin, niihin kun on monen neljänneksen ja
kokonaistenkin penikulmain matka. Hyvästi loppuisi yhden talven keli,
ennenkuin niissä kaikissa kävisi.

Ensimmäinen talo, joka suorastaan matkan varteen sattui, oli Haukilan
talo, puolitoista penikulmaa kirkolta. Tämä seutu kuuluu Vuokin kylän
pohjoisosaan, jonka kylän eteläpuolta pidetään pitäjän varakkaimpina
seutuina, ja samaa Haukilaa sanotaan taas pohjoisosassa varakkaimmaksi.
Ja oli siinä varakkaisuuden merkkejä ompelukone ja paperit kammarin
seinissä sekä yksi vuode kammarissa, vaan ei minun silmääni paljo
muuta. Karja oli vähennetty puoleksi, jauhoa hankittu Oulun porvarilta
ensikesäisen tervakaupan päälle velaksi, selvää leipää syötiin lihalla
ja maitovellillä höystettynä. Puutetta ja velkautumista valitettiin,
minkä kuunnella jaksoi, sekä työpalkkojen korkeutta. Yksi oli jätkä
(s.o. päiväläinen) kokoamassa tervaspuita. Muusta työnhommasta en
kuullut mitään puhuttavan, enkä nähnyt jälkeä. Olen edellä maininnut
erään Sotkamolaisen lannantekopuheista, mutta Suomussalmen kulmalla
tulin sen asian, niinkuin koko maanviljelyshommain suhteen yleensä
sellaiseksi Tuomaaksi, ett'en ensi hopussa ottanut heidän puheitaan
korviini, vaikka niitä olisin kuullutkin.

Haukilasta lähdettyä on taloja tien varrella hiukan taajemmassa, noin
parin, kolmen neljänneksen välimatkoilla rajalle saakka.

Ensimmäinen on Saukkovaara, kahtia viljelty talo. Siellä päin on aivan
yleistä, että taloja viljellään useammassa osassa, oman keskinäisen
suostumuksen nojalla ilman muuta maamittarin jakoa, kun niitä ei
jakseta yksin viljellä, ja osakkailla on kullakin omat asuntonsa,
tavallisesti samalla mäellä kaikki.

Saukkovaara näytti jo varsin kurjalta Haukilaan verraten. Ihmiset,
niin aikuiset kuin lapsetkin, kalpeita ja kituvan näköisiä. Luottoa
ei ole, vanhaa velkaa porvarillekin niin paljon, ett'ei enää saanut
uutta tervakontrahtia. Yksi on hevonen (niinkuin useimmilla koko
Suomussalmen laajassa seurakunnassa), viisi lehmää on pantu lihaksi,
viisi kituu navetassa. "Ruomuja" (viime vuoden eloa) on syöty syksystä,
vaan tuli tauti. Niihin sentään totuttiin, ja kun saatiin aina väliin
joku kilo ostojauhoja velliksi ja lihaa on särpimen avuksi, niin henki
on pysynyt. Nyt oli saatu 50 kiloa komitean jauhoja ja niistä tehty
leipää puoleksi ruomuilla sekoitettuna, joka leipä minun suussani
oli kovin katkeraa. Tulva esti kalanpyynnin kesällä. Pitäisi saada
ainakin tuhannen markan velka, ennenkuin saa 10-henkisen perheen
kesään elätetyksi. Pitäjän pohjoispuolella, 10 penikulman päässä,
alkaisi kyllä tukkisavotta, vaan millä sinne menee, ei ole eväitä.
Kahviverstaat olivat talossa seisauksissa.

Seurasi sitten Parvavaara, neljässä osassa viljelty talo. Yhteen
kun mentiin sisään, kokoontuivat siihen heti toisten eläjät kaikki.
Vaaralla elää noin 40 henkeä, enin osa lapsia. Parvavaarassa näytti
elämä vankemmalta ja kahvipannu oli täydessä toimessa, vaan leivän
puutetta siinäkin huikeasti valitettiin. Vielä oli talossa joku puhdas
leipä, velkajauhoista leivottu.

Siinäkin tuli puheeksi rahatyöt, työpalkat y.m. Jätkä muuan, vankka
mies näköjään, joka siihen lähettyville hommasi omaa mökkiä, otti pian
sanavallan kokonaan haltuunsa, alkaen karkeasti ja kovin sanoin moittia
hätäaputoimia ja huonoja työpalkkoja. Hänkin oli hakenut apua, vaan
vallesmanni ei antanut, käski työhön. Ja mitä tarjosi? Markkaa tarjosi
halkosylestä (syli täällä on neljättä osaa pienempi kuin tavallisesti
etelä-Suomessa käytetään). Sillä ei eletä, hän tuli pois. Tappakoot
suoraan!

Minä kysyin, mitä on maksettu hyvinä aikoina syleltä kotihaloista.

Markka viisitoista penniä on maksettu.

Oliko hän sillä ennen hakannut?

Oli kyllä sillä, vaan yhteen markkaan ei hakkaa. Ja kehnot on aputoimet
täällä. Mutta rajan takana autetaan. Viime kilovuonnakin (nälkävuonna)
annettiin siellä koko säkki jauhoja henkeä kohti.

Kyytimieheni ja osa muitakin läsnäolijoita alkoi väittää sitä
ilmeiseksi valheeksi, vaan jätkä ei siitä huolinut, pysyi väitöksessään
vaan ja puhui rajan takaa muitakin ihmeellisiä asioita.

Ukot alkoivat keskustella rahtiajosta, jota tehtiin Oulusta Kiannalle.
-- Tuoda rahtikuorma kahdenkymmenen penikulman päästä ja saada siitä
korkeintaan 50 markkaa. Senhän syö eväinä!

Minä puolestani tiesin, ett'ei sitä rahtiajoa kaikille riittäisikään,
söipä siinä saadut ansionsa sitten "eväinä" tai muina, sillä eihän
sinne ole muita tarpeita kuletettavana, kuin mitä samat Kiantalaiset
itse käyttävät.

Sitä valitettiin kovasti siinä, niinkuin kaikkiallakin, että ruunu
erotti metsänsä erilleen ja tervaspuut siten loppuivat.

Tulimme sitten viimeisiin taloihin Suomen puolella, Raatevaaraan, jossa
on kolme asujaa, isot perheet jokaisella, niin että vaaralla elää 32
henkeä, kaikki omain perheitten väkeä. Talot ovat ruunun uutistaloja
ja tervanpoltto kokonaan kantojen varassa, jotka onnettomuuden lisäksi
vielä olivat jääneet syksyllä nostamatta. Ei tule siis tervanpoltosta
mitään, porvarille on vanhaa velkaa, eikä ole luottoa missään. Lihaa
olisi, vaan sitäkin piti viedä Ouluun jauhoihin vaihdettavaksi. Isännät
olivat parhaillaan matkalla. Selvää leipää ei ole enää yhtään, ruomuja
vaan. Kahvia ei ole. (Olen tullut tässä yhä maininneeksi kahvin, mutta
pidän sitä tärkeänä nälästä puhuttaessa, sillä, sikäläinen kansa on
milt'ei kestävämpi kärsimään leivän kuin kahvin puutetta). Vatsatauti
on alkanut hätyyttää.

Lähellä Raatevaaraa on Hosko niminen ruumin torppa, jossa ei liioin
ollut leipää. Emäntä oli omituisesti sairastunut, ruumis alkanut
ajettua. Lieneekö se ollut huonon ruuan seurauksia, vaiko muuta tautia,
sitä en tiennyt minä enempää kuin muutkaan. Kivulias hän kuului
olleen ennenkin. Juostiin ja hommattiin hevosta, jolla noudettaisiin
kirkolta apua. Hevonen saatiin vihdoin Parvalasta, vaan kirkolle oli
puolenneljättä penikulman matka, eikä sielläkään ole lääkäriä ei
lääkkeitä, ei muuta apua kuin kunnan -- kätilö.

       *       *       *       *       *

Toisen matkani halki Suomussalmen tein kirkolta pohjoiseen päin.
Ensimmäinen taival vei poikki Kiannan järven ja läpi rämeisen erämaan
kuuden neljänneksen päässä olevaan Haapanan taloon, Pesiön kyläkunnassa.

Siinä on omituinen talo: ei muuta väkeä kuin leskiemäntä ja hänen kaksi
alaikäistä tytärtään. Elukoita yksi lehmä, hevosta ei, ei renkiä ei
piikaa. Jätkää pitää emäntä tarvittaissa työssä, vaan nyt oi ollut
varaa jätkän pitoon. Itse sanoi ennen hevostöitäkin tehneensä, vaan kun
terveys huononi ja lääkärikin oli siitä kieltänyt, niin hevosensa möi,
ja nyt hakee palkkahevosen silloin kun tarve vaatii. Se on talon pitoa!
Mutta hätää ei näyttänyt siltä olevan ihan suurimman suurta. Velkaa
kyllä on ja uutta on tehnyt oululaiselle, vaan sehän on tavallista
jokaisella.

Siitä noin neljänneksen päässä on erään lahden suussa Honkisaaren
mökki. Ei tahdo mahtua ovesta sisään ja kumarassa pitää seistä
sisässäkin. Mökki on kauheasti ränstynyt, lattia ihan mätä. Siellä
on sauhun katkua ja kuumaa, enkä aluksi erota paljon mitään muuta,
kuin joitakin pieniä olennoita, joita vilisee jaloistani nurkkiin.
Teen hyvän päivän, siristelen silmiäni ja koukistun istumaan pienelle
jakkaralle kuuman kiukaan viereen, sillä seistä en voi. Mökin emäntä
ottaa juuri kiukaan uunista paistumasta leipiä, jotka ovat väriltään
hyvin kauniin keltaisia, mutta hän ei puhu minulle mitään, katselee
vaan minua tuijottavin silmin, kalpean ja kuihtuneen näköisenä. Kysyn
kuulumisia, mutta sen sijaan, että hän vastaisi jotain, purskahtaa hän
hillittömään itkuun, painuu kiukaan nurkkaan istumaan, peittää kasvonsa
repaleisella esiliinalla ja itkee yhä, herkeämättä, eikä saa sanaa
sanotuksi, vaikka jo lopulta koettaakin.

Siinä minä näin todellisen nälän ja kurjimman kurjuuden. Se ilmestyy
näin teeskentelemättömänä, se ottaa itselleen näin peittelemättömän
ja avonaisen muodon, se ei tarvitse ilmaisukseen mitään pitempiä
selityksiä, ja sen olemassa oloon täytyy silloin muitta mutkitta uskoa.

Olo alkoi itsellenikin käydä tuskalliseksi ja rupesin lohduttelemaan
emäntää niinkuin pientä lasta. Vihdoin alkoi hän puhua ja käski
minun maistamaan leipäänsä, jota paistoi. Siinä oli toinen puoli
hienoksi jauhettua koivun kuorta seassa. Ei oltu heillä kesällä
otettu petäjäistä ja nyt piti jatkaa koivulla, joka siihen tarpeeseen
on paljoa huonompaa, miltei suorastaan kelvotonta. Kuori keitetään
kahteen kertaan, että sen katkera maku katoaisi, sitten se kuivataan
ja jauhetaan. Kuusi oli vaimolla lasta, nuorin imevä vielä, eikä ollut
hän sen tähden päässyt edes vaatteita hakemaan, jos mistä almua olisi
saanut. Lapset kalpeita, puoleksi alastomia. Mies oli Haapalaan ja
Pesiöön tehnyt töitä komitean jauhoja vastaan, joita sitten parkilla
jatkettiin, vaan se työ oli lopussa. Lehmää ei ollut. Ei moittinut
komitean toimia, mutta sitä yhä valitti, ett'ei imevältä lapseltaan
päässyt mitään apua hakemaan. Mies oli työn etsinnässä.

Lahden toisella puolella on Hiltuniemen torppa, jossa on isompi pirtti
ja porstua edessä.

Astun porstuaan. Siinä on mylly käynnissä. Vasta vuoltua koivun kuorta
on porstuassa iso vasullinen, ja vanha, 75 vuotias eukko jauhaa
käsinkivillä samaa tavaraa, ennen keitettyä ja kuivattua. Kalmaan valuu
kivien välistä hieno, kellahtava jauho, näköjään melkein kuin Fatzerin
kaakao!

Siinä on syntyä sama temppu kuin Honkisaaressakin, ja pahasti
vavahtelee mummon leuka ja suu, kun hän kertoo sitä onnettomuutta,
ett'ei keväällä ymmärretty petäjiä kuoria, kun odotettiin jotain
omastakin pellosta. -- Heillä oli kylvöjä itsellä. -- Tämä koivun
parkki on ylen katkeraa vanhalle, eikä sillä kunnossa pysy lastenkaan
vatsat. Minä myönsin sen täydelleen, sillä Honkisaaren leivästä oli
jäänyt joku karkeampi kappale hampaani väliin ja karvasteli siellä
vielä.

Lehmä ja hevonen oli torpassa, ja joku nuorempi mies, mummon poika,
vaiko vävy sitä en kysynyt -- oli parhaillaan kyselemässä tukkitöitä.
Hevosella oli samana aamuna aijottu lähteä siirtämään koko Honkisaaren
joukkoa mierolle, vaan kun sattui kova pakkanen, - 30 C. -- niin oli
homma lykätty tuonnemmaksi, koska lapsilla ei ollut vaatteita. -- Heitä
käy niin sääliksi, vaan ei voi auttaa, sanoi mummo.

Seurasi sitten kahden neljänneksen päässä Pesiön isonlainen talo,
kahtia viljelty. Tervan poltto kummallakin lopussa, kun on metsäkin
lopussa. Ruunua moitittiin, että on antanut liian vähän metsää!
Toisella puolella väkeä 5 henkeä vaan, toisella 10. Siinä istuin ja
söin, missä oli viisi. Kahdeksan nautaa oli heillä teurastettu ja
kaikki liha säilytetty omaksi tarpeeksi. Säästöjä ei ole mitään, mutta
velaksi on saatu jauhoja, ja tukkitöitä kuulustellaan. Kahvi keitettiin
paksua kuin velli, kamalan väkevätä.

Siitä kahden neljänneksen päässä sivulla Mäntyniemen torppa, jossa
korjattiin kesällä vanhan tavan mukaan petäjää, ja sillä jatketaan
leipää. Valitetaan sitä, että kesäiset ansiot olivat huonot, kun
tilalliset eivät tulvain vuoksi kyenneet pitämään työssä.

Sitten seuraavat talot matkan varrella ovat Parkkila ja Tolonen,
Alanäljängän kylää, kolmen ja puolen penikulman päässä kirkolta.

Parkkila on vankan näköinen talo, joka kylvää vuosittain 7 tynnyriä
ohraa ja yhden ruista. Viljaa ei käytetty ollenkaan riihessä tänä
vuonna, mutta isännällä on luottoa ja on saanut jauhoa tarpeeksi.

Tässä talossa kuulin paljon valitusta monesta muustakin asiasta kuin
huonosta vuodentulosta yksin, ja kaikenmoisia ikäviä ja hämäriä
toiveita lausuttiin. Siinä sattui olemaan eräs metsänvartija
Ylänäljängältä, joka kertoi itsellään olevan hyvää maata, neljä lehmää,
ja nurmenviljelyksen "luottavan hyvin".

"Mitä ne sitä viljaa viljelevät, kun ei se kumminkaan hyvilläkään
vuosina riitä enempää kuin Mikosta Kekriin, viljelkööt nurmea",
tuumaili metsänvartija, mutta samassa kuului toiselta puolen pirtin
jäykkä vastaus: "ei se kaikilla luota, on tuota koetettu".

Tolosen talo samalla mäellä on kurjassa kunnossa. Kylältä lainaillaan
jos saadaan, luottoa ei ole. Hevosta ei ole siinä talossa, lehmiä on
neljä, ja neljä on teurastettu, vaan osa lihoista vaihdettu Oulussa
jauhoihin.

Seuraa sitten Säynäjänniemen talo, puolen penikulman päässä
edellisistä. Lähellä taloa on mökki, jossa, paitse omia asukkaita,
asuu "huonemiehenä" muuan jätkä perheineen. Elämä on jommoisenkin
näköistä, vaikka kovaa puutetta valitetaan ja komiteaa moititaan.
-- Se on niin etäällä, kirkolla saakka, eikähän sieltä mitään saa.
Lähipaikkaisille vaan jakavat ja omaksi hyväkseen käyttänevät, koska
kuuluvat vaatteistakin sanoneen, että ne ovat köyhille liian hyviä, ja
ovat niitä varakkaille ostettaviksi tarjonneet. (Tavallinen moitevirsi
hätäapuhommista). Perheet eivät ole mökissä asujilla suuret. Miehet
ovat ruunun porrastustyössä ja saavat Smk. 1: 80 päivältä, "vaan
huono se on palkka, kun siihen vielä täytyy oma ruoka pitää. Ei sillä
elä" valittaa jätkän vaimo. Hän on sentään lapsineen auttavan hyvissä
vaatteissa ja paahtaa parhaillaan kahvia.

Tulen Säynäjänniemen taloon. Talo on jotensakin vankan näköinen ja
pihalla näkyy tavallista enemmän hevosia ja suksia, pirtti on täynnä
miehiä. Kyselen mikä siinä on kokous ja saan kuulla, että siinä jaetaan
haluaville puita ruunun metsästä.

Olin tullut yli rajan Hyrynsalmen hoitoalueelta Kuusamon alueelle.
Lieneekö Hyrynsalmen alueella Kiannan puolella jo jaettu näitä puita,
tai vastako jaettanee, siitä en tullut ottaneeksi selkoa, mutta
Kuusamon alueella niitä nyt jaettiin, ja kuulin, että sen piirin
forstmestari oli jo aikaisemmin syksyllä heti ruvennut tällä vallassaan
olevalla keinolla lieventämään hätää. Kun ken saa luvan näihin ruunun
puihin -- niitä annetaan noin 50 à 100 kappaletta itsekullekin, aina
asianhaarain mukaan niin on hän siksi kerrakseen pelastettu. Hän lähtee
Ouluun, tekee siellä kaupan porvarin kanssa luvassa olevista puista ja
saa niitä vastaan etukäteen jauhoa. Sitten on hänen talvella laitettava
puut "kaluiksi" ja vietävä määrättyyn uittopaikkaan.

Näitä puita nyt jaettiin tällä kohdalla Kuusamon piiriä ja takuukirjoja
tehtiin. Talon isäntä on ruunun metsänvartija ja hänen ne on leimattava.

Minut viedään kammariin ja esitetään eräälle kovaääniselle
herrasmiehelle, joka on yksinään kammarissa ja jota sanotaan ruunun
metsäntarkastajaksi. Herra käskee tuoda minulle "hätävelliä", jos vaan
sitä haluan, vaan itselleen teetä. Kumpaakin tuodaan, minulle kahvia
mahdottoman suuressa amerikalaisessa kupissa. Pöydällä on kolmessa
pullossa jotain kirkasta, valkeaa nestettä, jota herra nimittää
"hätäliemeksi". Hän käskee minun sillä ohentamaan velliä, jos se on
liian paksua. Minä tyydyn pelkkään velliin. Hän on karkean leikkisä
mies, ja minä haistelen asiain kulusta, että pullot olivat ilmestyneet
pöydälle ukkojen toimesta, jotka olivat tulleet puitten saantaan.

Mutta ennenkuin kaupoista puhuttiin mitään, piti toimitusmies
asianomaisille jotensakin tuiman nuhdesaarnan, josta minun sallittanee
lainata muutamia kohtia, koska kerran olen ruvennut tätä välinäytöstä
matkaltani kuvaamaan.

-- Nuoran pätkää te tarvitsisitte, ettekä hätäapua. Selkään teitä
pitäisi antaa, se olisi paras apu. Häh? Kyllä minä teidät tunnen, kun
olen kolme vuosikymmentä teitä katsellut. Ette viitsi muokata pelloksi
edes omien portaittenne pieliä, vaikka niitä sata vuotta olette
lannoittaneet. Minun pitää teille yhtenään ruunun metsästä puita jakaa.
Ja mitä teitte te ruunun metsille, häh? Poltitte ne, ja mistä minä nyt
annan teille puut, vaikka minun yhä pitää olla teille Pellervona.

-- Mekö oisimma ruunun mehtät polttaneet?

-- Poltitte kolme penikulmaa pitkältä ja kolme leveältä. Ette
viitsineet kuloa sammuttaa.

-- On siinä niin paljon perää, että alkusammutus oli laiska, todisti
isäntä. Vaan tulipa sitten kiire, kun oli palaa talot.

-- Jo toki silloin, myönnyttelivät ukot.

Lähellä Säynäjännientä on Ahoniemen ruununtorppa. Siinä asuu kaksi
vanhusta kunnan elätettävänä. Naurisvelliä syövät ja leipää on, mutta
kahvia ei ole.

Tulemme sitten muutaman neljänneksen ajettuamme Raappanaan, jossa on
viisi taloa. Köyhyyttä valitetaan, herroja ja hätäaputoimia moititaan.
-- Lähellä on maantienteko, vaan siinä ei anneta työtä kuin valituille!
-- Komitea ei anna apua! Ruunun puita on otettu. Yhdessä talossa, jossa
viivyin enemmän aikaa, on isäntä hyvin vanha, emäntä luuvaloinen, makaa
vuoteessa ja pölläyttelee aimo sauhuja nysäpiipusta (siellä tupakoivat
vanhemmat naiset kaikki). Talossa on kaksi aikuista tytärtä, toinen
paistaa leipää, toinen paahtaa kahvia. Pirtissä istuu kokolailla
reippaan näköinen eukko, kylän elätti ja hieroja, sekä perheetön
ihminen. Hän moitti komiteaa ja kaikkien yksityistenkin aputoimien
kehnoutta pahimmin kaikista, syleksien ja sytytellen piippuaan.

Lähdemme taas ajamaan ja saavutamme vanhan naisen, joka hiihtää
edellämme kontti selässä. Nainen tarttuu rekemme selkälautaan, seuraa
siinä meitä suksillaan sujutellen, sivakkain kärkipuolet kulkien
reen alla. Valittaa uupumista. Vuorokauden on hiihtänyt ja saanut
Oulusta palaavilta jonkun kilon jauhoja kokoon. Kotona on mies ja
lapsilauma, vaan ei sinne hänen lähtiessään jäänyt syötävää mitään.
Hellittää jonkun neljänneksen meitä seurattuaan erään mäen alla kätensä
reen selkälaudasta, ja kääntyy siitä sujuttelemaan entistä latuaan
rämeiselle suolle, kotiinsa päin.

Leinosen vaarassa, joka sitten seuraa, on muutamia vauraampia taloja.
Siinä on ihmeeksi ja poikkeuksena paikkakunnalle ruvettu viljelemään
suota nurmena. Suo niin hyvää, että onkilieroja kasvaa. Sivummalla
olevassa Nivan talossa kuuluu myös viljellyn nurmea, ja on se luottanut
niin hyvin, ett'ei tänäkään vuonna ole hätäpäivää.

Leinosesta lähtiessä on erään lahden perukassa Myllylän ruununtorppa.
Mies on Käyrässä "kasakkana" (jätkänä) ja saa 50 penniä päivältä talon
ruuissa. Kotona on kurjassa mökissä vaimo ja kuusi puolialastonta
lasta. Siinä täytyy minun taas katsella vaikeaa, hermostunutta
itkukohtausta. Ainoa lehmä on syksyllä myöty velasta, viimevuotisesta
ruunun arennista, Smk. 25: 60, on haastettu oikeuteen, kaksi kappaa
on perunoita, puolukan kokoisia, jälellä. Olkia tuli omasta pellosta,
joilla koettaa kiduttaa kahta ruokkolehmää, ja samoilla oljilla on
jatkettu omaa leipää. Komitealta on saatu vähän jauhoja, ja niitä
vastaan pitäisi tehdä kaksi työrekeä. -- Vaan kun on kiuvaskin niin
pieni, ett'ei siinä voi edes jalasta hautoa. Kahvista ei puhettakaan,
eikä komiteaakaan moitittu.

Ajamme penikulman verran mitä jylhintä saloa ja saavumme Huokausvaaran
ruununmökeille, kaksi mökkiä, jotka ovat oikeastaan Taivalkosken
puolella rajaa. Olkea syöty siinäkin, vaan kun tässä syksyllä kahteen
mieheen kaatoivat karhun, joka kymmenittäin oli paikkakuntalaisten
lehmiä raadellut, niin saatiin siitä sentään leivän apua. Vanha ukko
kuorii pihlajan oksia lehmän rehuksi, kaksi vanhempaa naista askartelee
leivän leivonnassa, piiput hampaissa.

Tästä tulemme jonkun neljänneksen päässä olevaan Pekkalan taloon.
Emäntä, jo vanhanpuoleinen nainen, hiihtää salolla vastaamme kelkka
perässä, kelkassa kirves, ja sanoo menevänsä pihlajia noutamaan. Kehuu
niitten kuorista keitettyä vettä erinomaiseksi mausteeksi huonoihin
heiniin ja muutenkin voimakkaaksi ravinnoksi lehmille.

Pekkalasta ajamme sivu ja käännämme matkamme eräälle Maanselän
sivuhaaralle, joka eroittaa Oulun ja Iin vesistöt toisistaan, ja
tulemme Piispajärven kylän alueelle, jota kylää kaikkina aikoina on
pidetty Kiannan huonoimpana, ja joka se peittelemättä sanoen tänäkin
päivänä on.

Siinä on ensimmäisenä edessä Pyhävaaran talot, yhteensä viisi
"kattilakuntaa". Jo päältä nähden ovat talot kovin ränstyneet ja
toimeentulo niissä on toisessa toistaan huonompi. Petäjäistä syödään
niissä taloissa usein, vaan kun edellinen vuosi oli erittäin hyvä,
niin viime kesänä jäi se sato korjaamatta. Kolmessa kattilakunnassa
on sentään miten kuten saatu ostojauhoa ruomujen ja olkien sekaan,
vaan neljännessä on kaikki keinot kerrassaan lopussa. Emäntä itkee
siinäkin, mutta hän näyttää painuneen melkein toivottomaan ja tylsään
välinpitämättömyyteen. Pirtti on inhoittavan likainen, lapset niin
repaleisia, ett'ei ole ehjää kohtaa mitään. Almuna saatu hame ja
pusero on emännän itsensäkin päällä. Hän ottaa eteisestä noin kolmen
kapan pussillisen tämänvuotisia ruomuja ja viskaa sen eteeni pirtin
lattialle. -- Siinä on elinaineet kaikki! Perunaa ei ole, lehmän
antia ei ole. Pispajärven komiteamieheltä on saanut joskus hiukan
jauhoja velliksi. Ei ole heillä ollut edes hevosta, kun porvari aina
uhkaa uloshaulla vanhasta velasta, vaan nyt oli saatu velkahevonen,
jolla isäntä parhaillaan on Oulussa koettamassa viimeisiä keinojaan.
Yksi lehmä syksyllä myytiin ulosteoista, kaksi kurjaa on ehtyneenä
navetassa. Ei ole edes mitään kalanpyydystä. Herrat kun kulkevat joka
vuosi kirjoituksilla, niin kaikki menee aina. Ei saa vaatetta edes
isälle eikä vanhemmalle pojalle, jotka tekisivät töitä. Naulan sai
syksyllä kokoon loiminlankoja, vaan kudetta ei ole. Eikä saa edes
jalkineita, kun lehmä on joka vuosi pantava nahkoineen ulostekoihin.

Kurjuus ja lika on suorastaan tympäisevä. Olin nähnyt yhtä ja toista
matkallani, vaan en vielä mitään sellaista. Lapsia on kylässä
lukematon määrä, niitä on juossut jälessäni, ja joukko joka talosta
yhä lisääntynyt. Kun teen pieniä muistiinpanoja tässä viimeisessä,
kurjimmassa pirtissä, seisoo niitä jo ympärilläni 17 kappaletta,
kuvaamattoman repaleisia, kalpeita, villin näköisiä. Kaksi pienintä,
oman talon joukkoa, istuu kehdossa joku epämääräinen vaatesiekale
hartioilla, kiikuttelee siinä itseään ja hyräilee jotain laulua,
niinkuin lapset muuallakin maailmassa.

Ja tämä on verotalo Suomussalmen pitäjässä Kajaanin kihlakuntaa!

Toisessa talossa makaa sairaana likaisella lattialla (vuoteita kun ei
ole) tytär ja pieni poika. Heissä on omituinen tauti. Tyttö on maannut
jo pari viikkoa, vaan ei nuku hetkeäkään. Hänen päätään pakottaa
ankarasti ja hän hourii yhtenään. Poika on sairastunut samallaiseen
unettomuuteen. Kiannan kirkolle on joku 7 penikulmaa, Taivalkoskelle
4, eikä kummassakaan paikassa ole lääkäriä. Ja jos olisikin, mitä se
auttaisi! Millä se sinne saataisi?

Käyn sitten Kauniinahon ruunun torpassa Käärmejärven rannalla. Aina
yhtä kurjaa. Mies heikko, mökki kaatumassa, vesisanko varana kiukaalla,
kiuas kun on rikki ja liekehtii sisään. Petäjää on heillä, sitä syödään
ja siitä tehdään vellikin. Emännällä seitsemän lasta, joista yksi
imevä. Ei tahdo saada edes suolaa, valittaa hän.

Kuljen vielä samoilla seuduilla Vasaraniemen ruunun torpassa sekä
Kellovaaran talossa, ja kaikki ne ovat samassa kurjuudessa. Siinä
lähettyellä alkaa kohta tukkisavotta työnsä ja yhtiö on jo tuonut
ruokavaroja y.m. Oulusta päin. Kellovaarankin isäntä oli jo käynyt työn
kysynnässä siellä ja ottanut yhtiömiehiltä ensimmäiseksi etuanniksi --
kahvia.

Yhtä kurjaa, puheitten mukaan vielä kurjempaa, on elämä Pistojärven
perukoilla samaa Piispajärven kyläkuntaa, ja kuvaavaa koko tästä
paikkakunnasta on se, että kiertokoulun opettajankin täytyi jo
aikaisempaan syksyllä ottaa sieltä omin lupinsa jalkapako nälän tieltä,
eikä hän vieläkään ole sinne palannut. Petäjää ja olkea syödään siellä
joka vuosi.

Pistäysin vielä katsomaan sivummalla olevia Kumpulan taloja samassa
kyläkunnassa. Toinen niistä on jotensakin elävä, kammarin seinällä
kelloja y.m., öljylamppu palamassa, emäntä tarjoo kahvit. Mutta
toisen Kumpulan emäntä, joka ruokkii kahdeksaa lasta petäjäisellä,
hiihtää ympäri kulmakunnan ja tuo hivenen vellijauhoja kotiinsa, mistä
milloinkin saa.

Tämä oli kummallinen retki, täynnä ennen aavistamattomia näköaloja,
ja sieltä voisi kertoa niin paljon monenmoista kurjuutta, ei yksin
nälkää, että lukija niihin varmaan kyllästyisi. Yksi silmiinpistävimpiä
huomioitani oli se, ett'en ainoassakaan paikassa nähnyt miehiä
minkäänlaisessa oikeassa taloudentoimessa, vaikka he kyllä kovaa
työtään ja peltojensa lannoitusta kehuivat. Kaikki heidän ajatuksensa
olivat ehkä keskittyneinä vaan Oulun matkoihin ja jauhosäkkeihin, ja
minä tulin siihen päätökseen, että niin mahtaa olla aina. Savottatöistä
puhuttiin myös paljon, ja siitä kaiketi se heille taas tämän vuotinen
elanto pääasiassa lähtee.

Naiset olivat liikkeellä aikaisesta myöhäiseen, eivätkä he minun
mielestäni suotta piippua imeskelleet. Onpa paikkoja, joissa heidän
täytyy valjastaa miehille hevonenkin, kun nämä heinään tai johonkin
muuhun toimeen lähtevät. Millä voimalla miehet sitten heiluvat
savotoilla ja tervatöissään, sitä en tiedä, mutta paljo kuuluvat naiset
ainakin tervatöissä kulkevan mukana.

       *       *       *       *       *

Ennenkun lopetan tämän matkapakinan, tahdon huomauttaa lukijoille
erästä seikkaa. Tällaisesta hädänalaisten nimien mainitsemisesta on
ollut ennen varsin huonoja seurauksia. Entisinä hätävuosina sattui
esim. Hyrynsalmella, että sieltä tuli mainituksi ja sanomalehdissä
kierrelleeksi erään mökkiläisen nimi enimmin puutteenalaisten joukossa.
Hänen nimiinsä alkoi tulvia apua joka taholta. Eräs säätyhenkilö
otti ne tallettaakseen, ja kun niitä saapui niin runsaasti, kehoitti
hän miestä rakentamaan itselleen uuden mökin. Mies suostui siihen,
kävi aina välillä ilmoittamassa, että nyt on niin ja niin paljon
valmista, ja nosti rahaa. Kun hän oli kaiken saanut ja mentiin "mökkiä"
katsomaan, ei sieltä löydetty edes mökin tilaa. Hän teki sitten vielä
raiskauksia ruunun metsässä ja pantiin syytteeseen. Mutta mies näki
parhaaksi livistää Amerikkaan, ja siellä hän hätäapurahoineen on.



V.

Pikakuvia rajan takaa.


Kun ensimmäisellä matkallani poikki Suomussalmen pitäjän olin tullut
Raatevaaraan, aivan keisarikunnan rajalle, ja kun kerran nälänhätää
olin katselemassa, päätin samalla rupeamalla pistäytyä pikimältään
rajan toisellakin puolella, ell'en muunkaan vuoksi, niin tehdäkseni
ainakin pienen vertailun oloissa. Tiesin olevan hädän sielläkin,
ja yhtenään olin kuullut Kiannalla valituksia siitä, kuinka
rajantakaisista karjalaisista on heillä ainainen vastus, ne kun käyvät
siellä "rikkaissa" heimolaisissaan kerjuulla.

Itsekin olin heitä tavannut, sekä jalan että hevosella kulkevia,
enimmäkseen naisia ja lapsia, olin kuunnellut tuntikausia heidän
tulvanaan kuohuvia valituksiaan ja nostellut heitä polviltaan
jaloistani ylös, kun he olivat minulta apua rukoilleet. Tiedot
Suomen puolella olivat heistä kumminkin kovin ristiriitaisia. Vaikka
heidät eroittaa meidän puolen viimeisistä taloista ainoastaan joku
penikulma saloa ja sen halki avonaiseksi hakattu, leveä rajalinja, niin
kertoivat toiset sentään heistä, ett'ei heillä ole hätää mitään, he
vaan laiskuuttaan kerjäävät. Heillä on olot mainiot, mallikelpoiset.
Ei heidän tarvitse maksaa papille ei kunnalle ei vaivaisille, ja jos
hätä tulee, niin heitä kyllä omalta puoleltaan autetaan, ei nälkään
näännytetä niinkuin meillä. Heillä on kotonaan rikkautta ja loistavaa
vaatetta aitat täynnä, hinkalot viljaa kukkurallaan, ovat vaan suuria
veitikoita ja täällä risaisissa siekaleissaan kerjuulla kulkevat.

-- Kyllä heillä on kurjuus vallalla, puhuivat taas toiset. -- Köyhiä
ovat, saamattomia ja siivottomia. Saman katon alla hevosineen lehmineen
yhteisessä liassa nälkää näkevät.

Että heillä oli puute ja hätä kova, sen uskoin täydelleen, sillä olin
itse nähnyt heidän matkueitaan, joissa lapset avojaloin ja muutenkin
puoli-alastomina istuivat reessä huonoon loimipahaan käärittyinä.
Uskoin varmasti, että sellaisille matkoille ei lähdetä huvin vuoksi
eikä juonillaan kolmenkymmenen pykälän pakkaseen.

Heräsi minussa toinenkin halu kävästä rajan takana, kun olin niin
lähellä, enkä tiennyt, sattuisinko elämässäni milloinkaan toista
kertaa niille maille. Tuollahan oli selänteitten takana Vuokkiniemi ja
Latvajärvi ja Lapukan rannat, ne seudut, joissa runosuoni viimeiseksi
on voimakkaana pulppaillut, vielä silloinkin sykähdellyt, kun se
muualla jo oli kokonaan kuivunut. Enkö olisi käynyt katsomassa kylää,
jossa aikoinaan Lönnrot-vainajan kynää vuorokausimäärin pidettiin
tulisessa liikkeessä.

On sunnuntaipäivä, kun lähden Raatevaarasta itäänpäin, ja minä
vietän pyhää kummallisissa mietteissä, istuen reessä kirkkaassa
talvipakkasessa, keskellä hiljaista erämaata, niin täydellisen
hiljaista ja raskaan rauhallista, että se painaa mielen
vastustamattomasti surunvoittoiseksi. Ajetaan kankaita, noustaan ja
lasketaan vuoria, halaistaan soita ja ajetaan pienien metsälampien
poikki, katkaistaan eräällä lammella raja, joka siitä aukeaa kahden
puolen niin leveänä ja puhtaaksi raivattuna, ett'ei se kotvilleen
umpeen kasva -- mutta aina on ympäristö sama, aina seura muuttumaton,
metsää ja rytöä vaan ja sen keskellä harvakseen suuria ikihonkia,
jotka juurilleen kuivuneina työntävät latvojaan yli pienemmän
metsän korkeuteen, näytellen jäykkiä, käyriä, kovettuneita oksiaan
vaaleansinistä taustaa vastaan.

Vihdoin alkavat maat vähitellen yhtäjaksoisesti laskeutua itään päin
ja muuttuvat hiukan vehmaisemmiksi. Näkyy siellä ja täällä pieniä
viidakoita, joita lännen puolella ei näkynyt, aukeaa eteen jossakussa
kohdassa pieni puron varrelle raivattu niittymaa ja siinä matala, lumen
peittämä lehti- tai heinäsuova.

-- Niillä on täällä paremmat niittymaat kuin meillä, sanoo kyytimies,
joka koko matkalla ei ole puhunut juuri luotua sanaa.

Tulee vastaamme pieni olkikuorma, jonka päällä istuu vanha nainen.
Hänet autetaan ohi ja kuullaan, että hän aikoo koettaa Suomen puolella
vaihettaa kuormansa jauhoihin.

Ympäristö alkaa yhä enemmän muuttaa muotoaan ja huomaan, että olemme
tulossa ihmisasunnoille. Olen utelias näkemään, miltä karjalainen talo
ensi silmäyksellä näyttää.

Se on Vasonvaara, johon ensimmäiseksi tulemme, yksinäinen talo syrjässä
Latvajärven kylästä.

Kumma on talo päältä nähden hämäläisen katsella, monikolkkainen ja
-kulmainen, mutta hauskan ja keveän vaikutuksen se sentään tekee
korkeine päätyineen ja pienine ikkunoineen lähellä pitkää räystästä.
Rakennuksen matalampaan kylki-osaan johtaa sisään leveä, umpinaisen
portin tapainen ovi, ja sieltä kuuluu kahden koiran äkäinen haukunta.
Yhteen korkealla olevista akkunoista ilmestyy pari partaista naamaa;
kun me seisautamme hevosemme oven eteen, kuuluu puhetta ja kolinaa,
niinkuin joku tulisi porraspalkkeja alas, ja koirain haukunta käy
hillitymmäksi.

-- Tule terveh, tule terveh! sanoo ovessa vastaani tuleva mies, kun
minä teen hänelle hyvän päivän, ja hän johtaa minut puoli pimeässä ja
monen soppelon kautta kummallisia portaita myöden ylös asuinhuoneeseen,
joka on matala, mutta suureksi hämmästyksekseni erittäin raitis, puhdas
ja siisti, verraten niihin pirtteihin, joissa viimeksi olin ollut.

Mistä tulee tämä puhtaus? oli ensi ajatukseni. Niin, mistä se tulee?

Vastatkoon, ken tietää, minulla ei ollut aikaa sitä pidemmältä miettiä,
sillä neljältä taholta alettiin minulle puhua yhtaikaa sellaisella
sujuvalla suulla, että sain olla pelkkänä korvana.

Ja hetkiseksi välähti siinä taas mieleeni toinen ajatus.

Mistä tulee tämä tavaton kielen notkeus, tämä sanojen herkkä ja pehmeä
juoksu? Aamulla, penikulmaa, paria lännempänä oli vielä saanut melkein
vetämällä vetää, ennenkuin sai sanan kerrassaan kuuluviin.

Kumpi niistä nyt oli alkuperäistä suomalaista, vai oliko kumpikaan?
Oliko kirkko muuttanut kansan pohjimmaisen luonteen, vai oliko se
jommankumman kirkon alueella säilynyt muuttumatta vanhoillaan?

En tätäkään seikkaa ehtinyt tarkemmin mietiskellä, sillä täytyihän
minun avata sanalippaani minunkin, kun minusta olisi kaiken lisäksi,
mitä itsestäni jo olin sanonut, vielä tahdottu tehdä auttaja
kymmeneenkin eri puutteeseen, mutta varsinkin nälkään ja tauteihin,
joita ei kumpiakaan näkynyt puuttuvan.

Että nälkää oli olemassa, sen näytti jo talonväen kuihtunut
ulkomuotokin, Jos miehet olisivat olleetkin reippaamman näköisiä ja
toisissa tamineissa, olisin ininäkin heidät heti tuntenut, sillä kaiken
aikaa, kun siinä puhelimme, kalvoi minua ajatus, että missä kummassa
minä olen heitä ennen tavannut. En tahtonut pitkään aikaan muistaa,
että he olivat niitä vanhoja tuttuja Karjalan miehiä, jotka lapsena
ollessani minunkin kotipuolessani, rehevän hyvinvointisen näköisinä,
suu leveässä naurussa, latoivat laukuistaan talojen pöydille silkkiä,
samettia, verkoja ja loistavia huiveja, ja saivat naiset ihastumaan
ikihyviksi ja monen emännän avaamaan raha-arkkunsa kannen.

Nyt kituivat he siellä kotonaan ruomuleivällä ja happamalla kalalla,
kalpeina ja parrat harmaantuneina. Ei ollut talossa hevostakaan, yksi
lehmä oli, sekin ehtynyt.

Isännän oli jalka kipeä, että tuskin kävelemään kykeni, toinen mies
talossa oli vanha ja puolisokea, mutta verkkopahojaan he sentään
parhaillaan paikkailivat, vaikka olikin pyhä, ja uhkasivat lähteä siian
kutua jään alta koettelemaan, sillä muuten sanoivat kuoleman uhkaavan,
koska apua ei mistään lähde ja kaikki entiset säästöt ovat lopussa.
Niin ovat tehneet heille tuhoa monet katovuodet, mutta erittäinkin tämä
viimeinen.

Meidän puolella rajaa on tervanpoltto huonontunut, täällä kaupanteko,
mietiskelin minä, kun siitä taas asetuin rekeen. -- Mutta meillä on
sentään vielä toivoa nousemisesta, niinkauvan kun eletään vapailla
tiluspohjilla, vaan lieneekö näillä raukoilla sitä toivoa milloinkaan?

       *       *       *       *       *

Ajoimme kylään ja päätimme yöpyä Perttusen taloon, koska siellä
kuulimme olevan enimmän tilaa. Talo on eräässä Latvajärven saaressa,
hiukan sivulla kylästä, joka näkyy siihen yhtäjaksoisena ryhmänä pitkin
järven rantatörmää, kirkko ylinnä ja keskimmäisenä. Tämä talo oli
ennen ollut kylässä myös, mutta oli palanut, ja silloin oli sen vanha
omistaja, Arhippainen Miihaili Perttus-vainaja, suuri runolaulaja,
muuttanut poikansa kanssa tähän saareen ja tässä sokeana saman poikansa
ja miniänsä hoivissa kuollut ja vienyt virtensä mennessään.

Ei ollut ketään kotosalla, kun tulimme taloon, koira vaan ärhenteli
oven takana tanhuassa. Mutta samassa ajoi emäntä virkulla varsalla
pienen kasvattipoikansa kanssa -- itse hän on lapseton -- jään yli
kylästä kotiin. Yhdessä veimme molemmat hevoset tanhuaan, ja nousimme
sitten sen kautta viepiä portaita tupaan, joka on talon ainoa
asuinhuone.

Isäntä oli Oulussa jauhon haussa, mutta emäntä otti minut vastaan
niin lämpimällä sydämmellisyydellä, ett'en sellaista vastaanottoa
ventovieraana ole vielä ikänäni millään maailman kolkalla tavannut.

Tupa on jo hämärä, kun tulemme sisään, mutta emäntä puhaltaa entisistä
hiilistä takkaan tulen, lisäten siihen vähän puita, ja sytyttää
pöydälle pienen lampun, niin että saattaa selvästi nähdä huoneen
sisustuksen. Se on vielä viittä vertaa puhtaampi ja siistimpi, kuin
äskeinen Vasonvaarassa. Lattia, laki, seinät, kaikki hehkuvan puhtaina,
niinkuin olisivat vasta eilen uudesta hongasta veistetyt. Takka on
valkeaksi rapattu, ikkunanpielet ja huonekalut maalatut, vuoteita ei
ole.

Emäntä on kovin pahoillaan, melkein häpeissään ja nolona, ett'ei heillä
ole vieraalle mitään tarjottavaa. Ei ole kahvipapua, ei tsajun lehteä,
ei sokerin murenaa, ei mitään. -- Eikä ole koko kylässä, he ovat tällä
kertaa kaikki yhtä köyhiä. -- Papilla kyllä on. Sille hiljan juuri
Oulusta tuotiin, niin ett'ei tahtonut tänään kirkkoon kyetä, vaan ei
ole muilla raukoilla edes selvää leipää, eikä sitä ole heilläkään tällä
kerralla.

-- Pannaan eväät tasan matkassa, lohduttelen minä emäntää. -- Minulla
on kyllä laukussani tsajua ja sokeria, on voita ja rinkeliäkin, kunhan
keitätte vettä vaan.

Kun on saanut vettä pataan liedelle, hankkiutuu emäntä tanhuan puolelle
lehmiään katsomaan. Hänellä on niitä kaksi, vaan ei kumpikaan ole enää
maidossa, kun rehut ovat olleet niin kehnoja.

Mutta ensin tekee hän vikkelästi ja kursailematta pienen toaletin.
Pudottaa pyhähameensa jalkoihinsa, astuu siitä ulos, ja vetää päälleen
pitkän mekontapaisen arkihameen, jonka kiinnittää rintansa kohdalle,
melkein kainaloitten alle. Navetasta tultuaan puhdistaa hän tarkasti
kätensä oven pielessä olevassa pesulaitoksessa ja muuttaa taas hameita.

-- Hyvältä tuoksuu vieraan tupakka, polttakaahan vapaasti, sanoo hän
sitten minulle lähestyessään pataansa, kun minä sillä aikaa olin tehnyt
tupakan ja puhaltelin savuja takkaan. Olin jo edeltäpäin kuullut,
ett'ei siellä kernaasti sallita tupakoimista huoneissa enemmän kuin
lattialle sylkemistäkään, ja sen vuoksi olin siirtynyt tupakoimaan
takan eteen.

       *       *       *       *       *

Tee on pöydässä ja minä alan kyytimiehen kanssa juoda sitä, mutta
emäntää en tahdo saada millään tavalla, en pyynnöllä en viettelyllä
yhtymään seuraamme. -- Koska hän nyt itse kerran on niin tyhjä, ettei
ole mitään tarjottavaa, niin väärin on, että hän vieraan matkamiehen
eväitä kuluttaa.

Oliko se hienotuntoisuutta, vai jotain lahkolaista vastenmielisyyttä,
sitä en tiedä, mutta täydellinen poikkeus hän siinä suhteessa oli
kaikista muista rajantakaisista, joitten pariin jouduin.

Vihdoin otti hän kupin ja asettui istumaan minua vastapäätä pöydän
toiselle puolelle. Siinä vasta sain tilaisuuden häntä lähemmältä
tarkastaa. Hän oli jo vanhanpuolinen ihminen, mutta niin läpi hyvän ja
viehättävän näköinen, niin täynnä luontoperäistä hienoutta, että se
tuhanteen kertaan voitti kaiken sen, mitä "hienoudella" suuren maailman
pauhinassa tarkoitetaan. Eikä hän kuitenkaan ollut koskaan liikkunut
kotipitäjäänsä ulompana.

-- Minä nyt sinulta, matkamies, otan, kun sinä hyvällä tahdolla
pakotat, mutta tule sinä meille parempana aikana, niin minä sinua
kestitsen, minä tsajut keitän ja piirakat leivon, minä sinua hyvänä
pidän, puhui hän siinä istuissamme.

Aloin kysellä häneltä yhtä ja toista vankasta Miihaili vainajasta.

Hän innostui kertomaan appivanhuksestaan, jota hän oli loppuunsa saakka
hoitanut, jonka tässä samassa tuvassa oli kuolettanut, ja puhuessaan
hän jo muutaman runosäkeenkin väliin hyrähti. Minä en voinut irroittaa
katsettani hänestä, ja hän oli minusta niin lempeän kaunis, tämä
Miihaili vainajan miniä, kun hän siinä istui edessäni huntu päässä ja
otsalla hopearihmalla kirjailtu vanne, niinkuin suruista tehty puhtain
runo olisi hänessä pukeutunut naisen haahmuun ja ilmestynyt vanhoilta
ajoilta vielä minun silmin nähdäkseni ja hetkeksi ihaillakseni -- - --.

       *       *       *       *       *

Portailta alkoi kuulua jalkojen koputusta ja runolliset tunteet
haipuivat. Sisään tuli kaksi naista, astuivat keskilattialle,
ristisivät siinä hartaasti silmänsä kumartuen tuvan peränurkkaan päin,
tekivät sitten "terveensä" ja emäntä otti heidät "terveinä tullehiksi"
käskien istumaan.

Naisilla oli asiata minulle. Oli jo kylässä kuultu, että Saareen oli
tullut vieras herra Suomen puolelta, ja he olivat lähteneet hakemaan
minulta apua, toinen sairaalle lapselleen, toinen miehelleen.

Enhän minä osannut heille mitään, vaikka olisin tahtonutkin. Asia
kuitattiin tsajulla ja muutamalla lantilla, ja he toivottivat minulle
vastavuoroon jumalan ja tsaarin siunausta.

Mutta tuskin oltiin siitä selvitty, kun tuli taas pari naista samoille
asioille, mukanaan muutamia lapsia. Ja kohta alkoi niitä lappautua
yhtämittaa, pelkkiä naisia ja lapsia, sairaita ja terveitä, niin
että pian oli koko tupa täynnä. Kun näillä Karjalan naisilla miltei
poikkeuksetta on vielä jokaisella tavattoman herkkä kielen kanta, niin
arvaa sen, mihin pulaan olin joutunut. Teet ja sokerit loppuivat pian,
lantteja ei sopinut liioin tuhlata, kun niitä ei ollut ylimääräisiä
mukana, ja pian huomasin asemani varsin tukalaksi ja mahdottomaksi
puolustaa.

Siitä täytyi tavalla tai toisella peräytyä.

Käskin kyytimiehen valjastamaan hevosen ja päätin lähteä itse
liikkeelle katsastelemaan kylälle iltapuhteeksi, saadakseni siten
joukon hajoamaan.

Ajoimme järven yli kylään ja akkaparvi saapasti perässä, jääden
kumminkin koko joukon jälelle meistä.

Ensimmäisessä talossa, johon tulimme, oli pirtti puolillaan väkeä,
naisia ja lapsia enimmäkseen, mutta joukossa sentään miehiäkin.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ainoastaan uunin sivusta
lavitsalta kuului miehisen äänen surkea valitus. Menin lähemmältä
katsomaan. Siinä makasi kurjassa tilassa, koukussaan, leuka polvissa
kiinni keski-ikäinen mies, aivan kuin olisi taitettu keskeä yhteen.
Hän oli jäänyt ruunun savotalla kaatuvan tukkipuun alle, tuotu sieltä
kantamalla kotiin ja kitunut siinä pankolla katkaistuna jo viisi
viikkoa. Hänellä oli vaimo ja kuusi lasta, ja kun ei oltu pienintäkään
apua saatu mistään, ei miehen tuskain lieventämiseksi enemmän kuin
lasten nälkäisiin vatsoihinkaan, oli vaimo lähtenyt Suomen puolelle
kerjuulle. Hän oli siltä retkeltään juuri palannut ja tuonut tullessaan
säkillisen leivän kannikoita, joita lapset parhaillaan ahnaasti
kalvoivat. Mutta ei saanut äiti niitäkään kaikkia itse pitää, hänen
täytyi niistä jakaa kylälle, ja auliisti hän näkyi jakavankin. Mustia
paloja jaettiin terveille, mutta valkeampia, puhtaasta jauhosta
leivotuita annettiin vaan kylän sairaille vietäväksi -- niinkuin
lääkkeeksi. Miehensä katkenneeseen selkään ei hän ollut mitään lääkettä
eikä apuneuvoa saanut.

-- Ettekö te täällä kotona saa minkäänmoista apua omalta puoleltanne?
aloin minä kysellä.

Nyt vasta oikein kääntyi kaikkien huomio minuun ja puhe rupesi käymään
vilkkaaksi.

-- Emme saa, emme mitään. Et puuta kaataa saa ilman rahaa, et edes
petäjätä leivän sekaan ilman maksua kuoria. Suomesta saamme apua, jos
saamme, emme muualta.

-- Suomesta saamme, vaikka köyhyys on sielläkin. Heitä jumala ja tsaari
siunatkoon -- -.

-- Oletteko koettaneet hakea apua täällä kotona?

-- Koettaneet olemme. Kemissä käytih, niin siellä herrat ärjästih, että
heineä syökää! vastasi eräs miehistä.

-- Kun niitäkään olisi edes lehmille tarpeeksi, säestivät toiset
katkerasti.

-- Kovia ovat herrat meillä, jatkoi äskeinen mies. -- Ell'et maksaa
jaksa, niin paljaaksi ottavat. Eivät armoa anna köyhänäkään aikana.
Kolme meidän miestä ikään Kemiin valittamaan läksi, niin sille tielle
jäivät, Kemin linnaan heitettiin.

Kauheata puutetta valittivat kaikki. Törsämössä ja Lapukan rannalla
kertoivat jo kaksi aikuista ihmistä kuolleen huonoon ruokaan.
Kumpikin oli äkkiä kovasti ajettunut ja niin oli henki lähtenyt.
Törsämöläisellä, joka juuri tänään oli tuotu hautaan, ei ollut pitkään
aikaan ollut muuta ruokaa, kuin kerran päivässä pelkistä ruomujauhoista
keitettyä velliä.

Siinä puhuessamme alkoi uunilta kuulua heikko, uikuttava valitus.
Muutamia naisista kääntyi sinne päin, ja nosti sieltä alas erään
räsyisen olennon, josta en aluksi tiennyt, mikä se oli. Mutta kun se
tuotiin keskilattialle, näin että se oli vanha, pikkuinen, sokea akka,
ja niin kauhean laiha kuin elävä luuranko. Ei hän voinut omin neuvoin
pysyä jaloillaan, vaan toiset tukivat häntä. Kun hän äänestäni kuuli,
millä kohdalla minä istuin, hapuroi hän lähemmäksi minua, ojensi luiset
kätensä minua kohti, toi tyhjät silmäkuoppansa ihan lähelleni ja alkoi
saarnaavalla, mutta heikolla äänellä valittaa surkeata kohtaloaan. --
Ei ole hänellä itsellään mitään muuta kuin tämä laiha ja näivettynyt
ruumis. Vieraitten vastuksena täytyy täällä elää, eikä korjaa häntä
taatto taivahinen pois. Nälkää näkevät itsekin täällä, mutta aina
hänellekin sentään joskus leipäpalan antavat ja häntä huonoudessaan
hoitavat. Ihmiset ovat tässä kylässä hyviä, mutta kohtalo on kova -- --.

Minkä minä parhaalla tahdollanikaan voin hänen kohtalonsa kovuudelle?
En mitään.

Tämä akan saarnaava valitus, josta ei tuntunut tulevan loppua
ollenkaan, ja hänen kauhea ulkomuotonsa alkoivat minua suorastaan
kamottaa, ja olisin paennut pois koko kylästä, koko paikkakunnalta,
ell'ei olisi ollut pilkkoisen pimeä ilta ja erämaa kuljettavana. Tupa
oli jo niin täynnä väkeä, että tuskin pääsi ovelle.

Kävimme sentään vielä muutamissa muissakin taloissa, vaan niistä ei ole
parempaa pakistavaa kuin ensimmäisestäkään. Sairautta oli kaikkialla,
nälkää ja puutetta, mutta kaikesta siitä huolimatta vallitsi
silmiinpistävä siisteys joka paikassa.

       *       *       *       *       *

Olemme taas Latvajärven jäällä ja olisi meillä aikomus palata Saareen
yötämme lepäämään, mutta emme pääse. Joukko kintereillämme on kasvanut
joka talosta, ja kun meidän on oudolta rantatörmältä laskeuduttava
pimeässä hiljaa ja varotellen alas, emme saa sitä jäämään, vaan ympäröi
se meidät kokonaan. Naisia nakkautuu rekeen, toisia seville, toisia
poikkiteloin jaloilleni, toisia tulee kannoksille mitä mahtuu ja
pitävät turkistani kiinni.

-- Elkää vielä menkö, käykää meilläkin!

-- Ettehän niin lähtene kylästä, ett'ette meillekin tule. Minulla tyttö
on kuoleman sairaana, tulettehan katsomaan.

-- Elkää menkö, elkää lähtekö.

-- Perttuseenko menet yöksi, herra? A me sinne tulemme -- --

-- Jos teillä tarvetakin lienee, niin kyllä -- pyytääkin osaatte, sanon
minä melkein jo tuskastuneena.

-- Ka emme mitään pyydä. Katsomaan edes tule -- --

-- Jääkää nyt reestä! Ei tästä päästä teille eikä muualle.

-- Vie Perttuseen minut reessä, minä siellä tyttöni sairautta puhuisin.
Sitä kouristaa, koukkuun vetää -- --

-- Emme me tänne yöksi jää, pois lähdemme Suomen puolelle, sanon
vihdoin minä, kun ei muu näy auttavan. -- Käännähän Vasonvaaraan päin!

Kyytimies ymmärtää kyllä yskän. Tietäähän hän, ett'emme voi sitä päätä
lähteä, kun meillä on matkatavarat ja eväät Perttusessa, mutta hänkin
alkaa kysellä joukolta, niiltä kohtaa siitä tie kääntyy Vasonvaaraan.
-- Ajamme tästä läpi yön Raatteeseen takaisin, sanoo hän.

Joukko jää vähitellen reestä, kun näkee, että me todella alamme pyrkiä
salolle päin. Me ajamme jonkun matkaa Vasonvaaraan viepää tietä, vaan
kun tulemme siellä erään mäen alle, irroittaa kyytimies porokellon
aisasta ja me palaamme hiljaa Perttuseen.

       *       *       *       *       *

Illan kuluessa on ilma muuttunut täydelleen. Kirkasta, kaunista päivää
on seurannut tuisku ja oikea ulvova myrsky.

-- Olipa onni, ett'emme joutuneet tällaiseen jumalanilmaan taipalelle,
pakisemme siinä iltaa viettäen. Vaan kuinka tästä aamullakaan päästään
palaamaan, jos oikein niedostaa? -- Senpä aamu näyttänee.

-- Saatte kumminkin olla kyläläisiltä rauhassa, eivät enää tänne tule,
arvelee emäntä. -- Vaan kuinka lienee mieheni laita? Hän on Oulusta
palaamassa jo, kunhan olisi ihmisiin yöksi päätynyt.

Tuuli alkaa vinkua ikkunan puitteissa ja rytyyttelee luukkuja. Ovet
alahalla kuuluvat kolahtelevan ja rytkähtelevän. Emäntä käy telkeämässä
ne lujemmasti kiinni ja huutaa samalla koiran tanhuaan, missä se sitten
kaiken iltaa haukkua luskuttaa.

Aletaan hankkiutua levolle. Minulle levittää emäntä muutamia vaippoja
yksinkertaiseksi makuutilaksi perälle lattiata. Minä ottaisin
mieluummin oman porontaljani alleni, en ollenkaan sen vuoksi, että
minulla olisi pienintäkään syytä epäillä tämän talon siisteyttä, mutta
siitä syystä, että olen siihen jo niin tottunut ja pidän sitä sittenkin
varmimpana kaikista. Mutta emäntä hiukan loukkaantuu ja luulee minun
epäilevän hänen vaatteitaan.

-- Ka meillä ei ole syöpäläisiä, ei minkäänmoisia, puhuu hän. -- Joskus
tähän matkamiehiltä kyllä on jäänyt, mutta minä ne tapan, en niitä
siedä. Niitäkin ovat joskus tuoneet -- mikä se onkaan, joka hyppelööh,
hyppelööh, ja kutkuttaapi -- a kirpuksi hyö sitä kutsunoot -- vaan
kiinni otan senkin.

Totta puhui emäntä. En ollut kotvilleen maannut niin omassa rauhassani
ja sellaisella hyvällä tunteella, kuin siinä Perttusen siistillä
lattialla.

Jutellaan siinä vielä pitkältä emännän kanssa makuullamme rauhallisessa
tuvassa, vaikka tuli jo on sammutettu, ja ihmetellään välillä myrskyä,
joka ulkona ryskii ja vinkuu.

-- Joko se lopen loppui täällä runovirsien laulu Miihailin kanssa?
kysäsen emännältä.

-- Kyllä loppui. Miihaili sen hautaan vei. Muita lauluja nyt vaan
loilottavat.

-- Mutta muistattehan te sentään vielä vähän -- --?

-- Ka en paljoa muista.

-- Eikö muista miehenne?

-- Ei paljoa hänkään. -- Ja mitäpä niistä, kirjoissahan ne kuuluvat jo
olevan.

-- Laulakaahan nyt minulle joku pätkä, vaikka niitä kyllä kirjoista
tunnen paljonkin.

-- Mitäpä minä.

-- Laulattehan nyt mielikseni -- --.

Vihdoin hyräilee emäntä väräjävällä äänellä pienen katkelman, mutta
hänen äänensä painuu pian matalaksi ja hyräilynsä loppuu.

Tuvassa on kaikki hiljaa. Kuuluu vaan kyytimiehen raskas kuorsaus,
koiran haukunta tanhuasta ja tuulen herkeämätön soitto.

Niin kuolee runo. -- -- Minä olin kuullut sen viimeisen, heikosti
valittavan hengähdyksen. -- Se kuolee täällä puutteeseen ja nälkään ja
turhaa on yrittää sitä henkiin herätellä -- mutta se kuolee siististi
ja puhtaasti, niinkuin oikean runon tuleekin.



VI.

Taivalkoskella.


Taivalkoskea oli myös pitkin syksyä mainittu sanomalehtien palstoilla
niitten kuntain joukossa pohjan perukoilla, joita etupäässä nälkä uhkaa
ja jotka ulkoapäin enimmin apua tarvitsevat.

Tällainen oli ensimmäinen talo, johon Taivalkosken salokulmalla tulin,
siirryttyäni Suomussalmen surkeilta perukoilta rajan yli: neliöön
rakennettu kuin linna, keskellä avara piha, ulkopuolella seiniä
räystään alustoilla pitkät rivit lehmän reisiä "palvaantumassa",
porstuan seinät ja katto täynnä vastanylettyjä porontaljoja
puukehyksille kuivamaan pingoitettuina, avara pirtti, jonka toisen
sivun täytti kokonaan orsille ripustettu suuri nuotta, nurkassa
ainakin viisikymmentä kuormaa kiviä suureksi uuniksi muurattuna, uuni
valkeaksi rapattu, pöydällä noin neljän kannun vetoinen kahvipannu ja
siinä joukkoa ympärillä. "Huoneissa" s.o. kammareissa pistää silmään
kaikenmoiset valtameren takaiset esineet: suuri komea merimiesarkku,
monet Amerikassa otetut valokuvat, joissa entiset pieksuniekat ja
sarkatakkiset Taivalkosken pojat seisovat hienoissa tamineissa ja
valkeissa pystykauluksissa jäykkinä ja pönäköinä, niinkuin olisivat
valetut puhtaasta kullasta, vaikka kivihiilen pöly paistaa naamasta
ainakin yhtä selvästi kuin ennen kotipirttien noki -- niitä näkee, sekä
kaikenmoisia muita ulkolaisia esineitä.

Talo on porotalo, isännällä on joku satanen poroa ja hän voi hyvin.
Täällä on porotaloja paljon -- on niitä joitakuita Kiannankin puolella
-- ja olen tehnyt sen huomion, että niissä yleensä eletään paremmin,
vaikka valitusta kyllä kuuluu, että poronhoito on taantumaan päin
laidunten puutteen vuoksi, ja varsinkin tänä vuonna huonoa, kun
jäkälämaat jäätyivät sopimattomasti.

Sellainen oli ensimmäinen näkemäni talo Taivalkosken Jokijärvellä
ja oli niitä siellä useampiakin samallaisia -- jotensakin räikeitä
vastakohtia kaikkeen siihen kurjuuteen verraten, jota Kiannan
perukoilla juuri olin nähnyt.

Mutta rutiköyhiä ja varsinkin tänä talvena kovaa puutetta kärsiviä on
sentään tässäkin kunnassa enemmän kuin päältä nähden luulisi. En rupea
enää niistä tekemään sellaista luetteloa kuin Kiannalta, joka kyllä
tarpeeksi riittänee valaisemaan, kuinka siellä päin yleensä köyhät
elävät, mainitsen vaan, että pienten tilallisten ja torpparien asema on
yleensä tukalin, niinkuin joka paikassa muuallakin. Samalla Jokijärven
kulmallakin syövät köyhemmät eläjät petäjää melkein aina, siihen on
kyllä totuttu ja sitä on kuorittu viime kevännäkin, hyvän vuoden
jälestä. Useat tilalliset söivät jo viime kesänä viljansa niin tarkoin,
että pellot syksyllä jäivät kylvämättä, vaikka täällä aina täytyy
säästää siemenen vara vanhaa viljaa, jos mieli syys-kylvöä lainkaan
tehdä.

On sellaisiakin taloja, jotka eivät enää tällä hetkellä voi ruokkia
kylän ruotilaisiakaan, joita kunnassa ilman muita, yhteisestä kassasta
elätettäviä vaivaisia, on noin 100 kappaletta. Taivalkoskella onkin
vaivaishoitokustannukset kunnan väkilukuun nähden harvinaisen suuret,
ja niitten, sekä muitten kunnallisten menojen alla huokaillaan
raskaasti. Siirtolaisuus on kaikista pohjanperän kunnista ehkä suurin
täällä, paras osa kansasta lähtee maasta pois ja taakka lisääntyy
jälelle jääneitten vanhusten niskoille. Työväen saanti on niin vaikea,
että virkamiestenkin täytyy pakosta itse tehdä maantöitä kellä maata
on -- vaikka heillä ei monasti olisi siihen aikaakaan. Rengin palkka
tuossa 300 markan korvilla, jos sen nimittäin saa, koska enimmät
nuoret miehet ovat joko Amerikassa tai suurissa tukkitöissä ylempänä
pohjolassa ja Venäjän Lapissa.

Tässä muutamia numeroita Taivalkoskelta, jotka eivät oikeastaan kuulu
nykyiseen hätään, vaan jotka sentään ovat sen kanssa jossain yhteydessä
ja joita sen vuoksi olen joskus ennenkin maininnut:

Kunta, jossa on noin 3,000 asukasta, on viime vuonna maksanut yhteiseen
vaivaiskassaan 5,300 markkaa sekä elättänyt kyläruotulaisia rahaksi
laskettuna noin 6,500 markan arvosta ja maksanut muita kunnallisia
menoja 6,600 markkaa. Ja vajaan kymmenen vuoden kuluessa on osaksi
maksu- ja työkykyisimpiä henkilöitä kirkon kirjain mukaan siirtynyt
suureen länteen yli 1,000 hengen (jälestä vuoden 1893). Vaivaset eivät
siirry, ja voi niitä harvoja, joitten ne vihdoin täytyy elättää!

Köyhdytty on kovasti, mutta ponnistella koetetaan sentään omin neuvoin.
Äänekkäämpää valitusta ei vielä ole kuulunut, vaikka synkkä on
tulevaisuus. Tervan poltto on lopussa, kun metsätkin ovat lopussa, ja
moni ostaa jo polttopuikseen kelohonkia ruununmetsistä, vaikka hänellä
ennen on ollut silmäkannot saloa hallussaan. Korvia myöten ollaan
velassa oululaisille ja omille kauppiaille.

Oma kunnan kassa on tämänkin hädän aikana sentään jakanut köyhimmille
ensimmäisen avun, ja tilalliset ovat turvautuneet ruunun metsiin,
niinkuin ennenkin. Mutta tätä viimeksi mainittua apua ei ole saanut
nauttia koko kunta, vaan ainoastaan se osa siitä, joka kuuluu Kuusamon
hoitopiiriin. Siellä on haluaville jaettu "armopuita", vaan toisessa
osassa pitäjää, joka kuuluu Iin hoitopiiriin, ei niitä enää anneta,
vaikka kyllä ennen on annettu. Siitä on valitus kova, sillä armopuilla
on moni ansainnut sievoset rahat. Nyt täytyy heidän turvautua muihin
keinoihin.

Tauteja ei ole Taivalkoskella liikkunut, ei mitään nälkäkuumetta
ollut vielä peljättävissä, mutta toisenlaisen kuumeen huomasin siellä
kyllä raivoavan pahimmin kuin missään muualla, ameriikankuumeen,
josta jo ylempänäkin mainitsin. Kaikenlaisia siirtolaislaulujen
renkutuksia lauletaan sekä yksittäin että yhdessä oltaissa, yhdessä
oltaissa erittäinkin suurella innolla, aivan niinkuin joskus
kuulee kiihkojumalisten veisaavan Siionin virsiä. Ameriikka, se
on heidän Siioninsa, se on heidän toivonsa ja autuutensa ja ainoa
ajatuksensa. He ovat siitä niinkuin juopuneet, ja toimet täällä
kotoisella maakannikalla käyvät veltosti, aivan kuin koulupojan luvut
lukukauden viimeisinä päivinä, kun hänet ovat kokonaan vallanneet
ajatukset lähestyvän kesäloman hauskuuksista. Mutta kun minä toisen
adventtisunnuntain aamuna armon vuonna 1902 aijoin pistäytyä
Taivalkosken kirkkoon, astelivat sieltä jo pois pappi ja lukkari ja
heidän jälessään suntio, avainkimppua kantaen, ja kun ihmettelin,
kuinka jumalanpalvelus niin pian oli suoritettu, sain kuulla, ett'ei
kirkossa ollut sanankuulijaa ketään. Tämän minä olojen kuvaukseksi
merkitsin muistooni.



VII.

Puolangan kautta Ouluun.


Mistä se tulee, että tässä maailmassa löytyy niin äärettömän paljon
räikeitä vastakohtia, ja niin äärettömän suuria vastakohtia, ett'ei
niitä kernaasti ottaisi tosiksi uskoakseen, ell'ei omin silminsä
näkisi? Löytyy huippuunsa saakka kohonnutta ylellisyyttä, jossa paljon
ponnistellaan ajatuskykyä siihen, kuinka mukavimmin ja suurimmaksi
nautinnoksi käytettäisiin tätä maallista mammonaa -- ja löytyy
kurjuutta ja puutetta, löytyy alastomuutta ja nälkää, jossa kaikki
käytettävänä olevat hengen ja ruumiin voimat keskittyvät yhteen
ainoaan yksinkertaiseen kysymykseen: mistä saada leipäpala suuhunsa,
mistä saada yksi ainoa suupala selvää, rukiista leipää nälkänsä
tyydyttämiseksi.

Tämä ajatus asui minussa pohjimmaisena koko sen ajan, jonka näillä
nälkämailla matkustelin, ja yhä voimakkaammaksi se tuli matkani
viimeisellä taipalella kulkeissani Taivalkoskelta Puolangan kautta
Ouluun, joutuessani tervojen syntymäsijoilta siihen paikkaan, jossa ne
niitten polttajani käsistä maailman markkinatavaroiksi muuttuvat. Olin
juuri kuullut tervan syntysanat, olin nähnyt sen synnytysponnistukset,
monet pitkät puhteet ja yöt kurjissa hökkeleissä, likaisilla
lattioilla porontaljallani loikoen valitusta ja ruikutusta kuunnellut
ja puutetta kaikissa muodoissaan katsellut ja kun sitten eräänä yönä
kylmänkonttaisena kömmin reestäni ylös sähkölyhtyjen valossa Oulun
seurahuoneen edustalla, kun astuin sinne sisään ja näin kaiken sen
jäykän ja häikäisevän kaavamaisuuden, jonka ylellisyys siinä oli
ottanut ilmestysmuodokseen, niin iski vastakohta oloissa minua niin
voimakkaasti silmiin, että todella menin pitkäksi aikaa aivan mykäksi,
enkä tahtonut saada kiinni sen sanavaraston päästä, jota siinä paikassa
olisi ollut käytettävä.

Toista on siellä takalistoilla, toista oli täällä!

Tämä oli nyt se Oulu, tämä oli se suu, joka vetää kaikki pienet
purot lähteistään saakka Kuhmosta, Hyrynsalmesta, Sotkamosta,
Paltamosta, Ristijärveltä, aina Kiannan köyhiltä periltä saakka yhteen
kokoon ja laskee ne kuohuvana koskena sähkölamppujen valossa ijäti
täyttymättömään mereen.

Täällä ovat omat ajatuksensa maailmasta ja maailman menosta ja ihmisten
tehtävistä siinä suuressa taloudessa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan, ja
omansa ovat taas niillä, jotka viimeisiä metsäinsä rippeitä tervapuiksi
kolovat, jotka juurakolta vääntävät ja valtion metsistä armopuita
kerjäävät saadakseen täältä jonkun säkin jauhoa olkien ja petäjäisen
sekaan.

Eikä se räikeä vastakohta ilmesty yksin kaupungin ja takaliston
välillä, sitä näkee uskomattoman paljon jo itse takalistollakin, aivan
samoin kuin sitä voi nähdä kaupungin ahtaassakin piirissä.

Olen oikeastaan rientänyt asioista edelle, kun puhun jo Oulusta, vaikka
minulla vielä on kertomista nälkäseuduiltakin, mutta en voinut lomassa
olla mainitsematta siitä, mikä matkalla ajatustani vaivasi.

Taivalkoskelta ajoin taas saloteitä pitkin takaisin etelään päin,
Puolangalle, ja tulin sillä välillä kulkeneeksi myös erään kolkan
yli Pudasjärven seurakuntaa, Puhosjärven ja Korpisen kyläin kautta
kuuluisan hyvinvoipaan Askanmäkeen, joka on jo Puolangan puolta.

Siinä, Pudasjärven piirissä, tapaa varsin vauraan näköisiä taloja
pitkin matkaa, vaikka ne ovat samallaisia erämaataloja kuin muutkin.
Pirttien lattiat ovat maalatut -- niissä ei kuleteta enää hevosia
appeella -- kammarien seinät ovat paperoidut, ikkunat ovat monessa
paikassa verhotut "kartiineilla", siisteys on jotensakin tyydyttävä,
mutta lapsia ei sentään panna kansakouluun, koska ne ovat "sellaisia
laitoksia, joihin raha täällä saloilla menee hukkaan", kuten sanottiin;
ja lähellä olevassa Jongun kylän koulussa kuului olevan vaan neljä
oppilasta. Kummako sitten, jos ainaisissa pettuleipäseuduissa olisi
koulut tyhjinä.

Oli näillä vauraammilla taloillakin sentään aina joku kurjempi,
hätääkärsivä naapuri, joku, joka yhä piti vastakohtaa vireillä
edessäni. Ja kun koetin ottaa selville, mistä tämä tulee, kuulin
siihen aina samat syyt kuin kaikkialla muuallakin; syytettiin Jumalaa
ja ihmisiä, luontoa ja tukalia oloja. Jokainen oli kyllä parhaansa
koettanut, vaan ei se elämä siitä kirkastunut.

Mutta Korpisen kylän Holapan isäntä, joka kertoi renkipojasta tulleensa
isännäksi, antoi tähän seikkaan sellaisen lyhyen selityksen, "ett'ei
se kurjuuskaan kaikki ole Jumalan sallimaa, ei olojen pakottamaa, vaan
on siihen muitakin syitä". Ja tätä jutellessaan veisteli hän ahkerasti
astian laitoja koko pitkän puhteen -- tervatynnörin laitoja tosin,
mutta hän sanoi silloin tällöin polttavansa tervaa vaan hylkypuista ja
minä luulen, että hänen lyhyessä selityksessään oli hyvin paljon totta.

Kuului olevan Pudasjärvelläkin sentään laajempiakin alueita, jotka ovat
järjestään köyhiä ja niistä mainittiin etupäässä pitäjän pohjoisosa,
Livojoen latvaseudut.

Vaan Puolangan puolelle tultaessa oli heti jo valitus yleisempi taas ja
puute yleensäkin silmiinpistävämpi. Siinä sattui kyllä siinäkin matkani
varteen taloja, jotka muistuttivat melkein "hoveja", kuten esim. edellä
mainitsemani Askanmäki, jossa kylvetään vuosittain 14 tynnöriä ohraa
ja ruokitaan 40 päätä karjaa kytkyessä, vaan heti ympäristössä syödään
pienemmissä paikoissa, torpeissa ja mökeissä, tämän vuotisia "ruomuja"
sekä petäjää.

Tulolähteitä sekä työansiota oli Puolangalla kyllä paljon, mutta ne
olivat epätasaisesti jaetut, ja siitä kuului paljon valitusta. Toisissa
osissa seurakuntaa niitä oli, toisissa ei, ja tämä tulee, varsinkin
mikäli tilallisia koskee, siitä, että pitäjän alueeseen sattuu useampia
valtion metsähoitopiirejä, ja näistä hoitopiireistä toisissa annetaan
armopuita, vaan toisissa ei anneta, riippuen aina siitä, mihin
huomioon paikalliset metsäherrat ovat tämän asian suhteen tulleet ja
millaisia puoltolauseita he ovat tällaiseen puitten saantiin nähden
valtion metsistä antaneet. Tämä oli sama seikka, josta valitettiin
Taivalkoskellakin. Kuusamon piirissä niitä annetaan auliisti, niinkuin
jo ennen olen maininnut, ja annetaan Hyrynsalmenkin piirissä; ja
rahallinen ansio on niistä talollisten sekä yleensä puitten saajain
oman puheen mukaan melkoisen suuri ja melkoisen huokealla vaivalla
saatu.

Ostetaan näet ruunulta honkia ja hylkypuita esim. 100 markan arvosta.
Kun niitä sitten on hiukan muokattu, ajettu jäälle ja keväällä uitettu
johonkin rantasatamaan, voidaan niistä saada porvarilta hyvässä
tapauksessa 1,000 markkaa ja ylikin. Ja sitä ennen, kauppoja tehdessä,
on niistä jo saatu käsirahoiksi muutaman jauhosäkin hinta. Työssä on
silloin ollut jonkun aikaa talvella pari tai kolme miestä ja hevonen,
keväällä menee uittohommiin joku viikko. Tämä on kaikki hyvin ja tästä
on paikoin totuttu jo elämään niin kokonaan, että on esim. maatyöt
kotona keväällä jätetty vaimoväen huoleksi, mutta näitten kauppojen
alla on ollut eräs ruma kohta, joka on vaikuttanut sen, että puitten
saanti on lopetettu.

Iin hoitopiirissä esim., johon suuri osa Puolankaakin kuuluu, ei enää
anneta kalikkaakaan. Piiriin on tullut uusi metsäherra, joka on alkanut
asiaa lähemmältä tarkastaa, huomannut siinä suurta vilppiä, ottanut
rautaisella kopralla oikeudesta kiinni ja sakottanut viime vuosina
jokaisilla käräjillä suuren joukon näitä armopuitten ottajia -- metsän
varkaudesta. Hän on huomannut, ett'ei tyydytä siihen määrään, mikä
on leimattu ja mistä on välikirja tehty, vaan otetaan mielin määrin
mistä tahdotaan ja mitä tahdotaan, kun kerran lupa on saatu. Ja kun
muut keinot eivät ole tepsineet tällaista omavaltaisuutta rajottamaan,
on metsäherra estänyt puitten saannin kokonaan. Häntä syytetään nyt
ankarasti tunnottomuudesta y.m., mutta päättäköön lukija itse, missä
määrin häntä on syytettävä.

Jotensakin samanlaatuinen on ollut asian laita viime hätävuosien
toimenpiteihin nähden, ja se on vaikuttanut lamauttavasti näihin
toimiin nykyisen hädän aikana. V. 1893 oli toimivia henkilöitä vastaan
lausuttu julkeita syytöksiä siitä, että he muka olisivat tahallaan
väärin käyttäneet hätäapuvaroja, ja tämä on luonnollisesti tympäissyt
toimessa olleita siinä määrässä, etteivät he enää kernaasti ryhdy koko
hommiin. Vaan siitä huolimatta syytetään heitä nyt taas liian laimeasta
toimesta ja osanotosta köyhäin hätään nähden.

Paperipuitten hakkuuta on Puolangalla runsaasti ja siinä tietysti
on vapaa työmaa kelle taliansa. Tämä on tunnettu kaikissa
lähipitäjissäkin. Mutta työn teettäjät valittavat, että miehiä
tarvittaisiin enemmän, ainakin joku satakunta vielä lisää. Työ on
urakkatyötä, jossa palkka jalkamiehelle tarkimman ilmotuksen mukaan
on nykyään ollut 1: 50 à 2: 50 päivältä, aina miestä mukaan. On
tapahtunut, että joku roteva mies on ansainnut kolmekin markkaa
päivältä.

Todellisen hädän suhteen oltiin Puolangalla samoin kuin
Taivalkoskellakin vielä odottavalla kannalla, aijottiin sitten vasta
anoa, suuremmassa määrässä apua muualta, kun ei enää nähdä tultavan
mitenkään omilla toimeen. Ja hyvin todennäköistä on, että apua
kyllä kevätpuolella tarvitaan hyvinkin runsaasti, jotenka on aivan
paikallaan, ett'ei sitä ennen aikojaan pikku puutteessa tärvätä.

       *       *       *       *       *

Puolangalla loppui matkani niissä seuduissa, joita on pidetty enimmin
hädän uhkaamina, ja jota ne kieltämättä ovatkin. Siitä käännyin Ouluun.
Taakseni jäivät nälkämaat, ajelin taajaan asuttua ja hyvinvoivan
näköistä Oulun jokivartta ja katselin valoisampia oloja. Miltä tämä
kaikki näytti edellisiin verraten ja mitä tunteita siinä liikkui
mielessäni, siitä olen tässä aikaisemmin koettanut antaa lyhyen kuvan.



VIII.

Lyhyt silmäys olojen kehitykseen.


Jota laajemmalta risteilin hädänalaisia seutuja Koillissuomessa,
jota enemmän katselin heidän toimiaan siellä ja tutustuin heidän
mielipiteihinsä sekä entisiin että nykyisiin oloihin nähden, ja
varsinkin kun kuulin, kuinka siellä on eletty ennen ja näin kuinka
siellä eletään nyt, sitä enemmän aloin tulla siihen johtopäätökseen,
ett'ei tämä nykyinen nälänhätä ole niinkään suuressa määrässä
satunnaista kuin luulisi. Vuodentulo oli kyllä huono, ja yhä huonompi
se on ollut, jota edemmäksi pohjoiseen kulkee, mutta tässä täytyy ottaa
huomioon se, että se on huono aina, se on heikko pysyväisestä. Ei
parhaimpinakaan vuosina riitä tulo omista viljelyksistä yleiseen muuta
kuin kevättalveen, noin puoleksi vuodeksi tai vähä enemmän. Joka vuosi
tulee sato liian pieni, vaikka se laadultaan olisi kuinka hyvä tahansa.
Tänä vuonna se on tullut mitätön sekä laatuunsa että paljouteensa
nähden, leivän puute on alkanut heti uutisesta, kun se tavallisesti
alkaa vasta kevätpuolella. Kymmenen vuoden kuluessa on ollut viisi
katovuotta ja niistäkin toisesta viidestä ainoastaan kolme hyvää.

Näistä hyvistä vuosista oli vuosi 1901 parhaita, mitä miesmuistiin on
ollut, sen kaikki myöntävät, ja sentään kuorittiin viime kevännäkin
monessa paikassa petäjää leivän jatkoksi ja monella ei ollut enää
syksyllä siementä kylvöä tehdäkseen.

Nämä seudut ovat juuri sillä rajalla, jossa maanviljelys vielä _kokee_
olla pääelinkeinona, _olematta_ kumminkaan sitä.

Pää-elinkeinoina ovat jo kauvan olleet ja ovat vielä tälläkin hetkellä
yleensä metsänhaaskaus ja erittäinkin tervanpoltto, vaan kun nekään
eivät enää harjoittajaansa pysyväisesti elätä, niin siitä se lähtee
haikein hätä, siitä suurin nälkä.

Tämänkin nykyisen leivänpuutteen emäjuuret ovat hyvin syvällä ja
leveällä, eivätkä ainoastaan viimekesäisiin tulviin ja halloihin
kiintyneinä, joskin kohta epäsuotuisa kesä ne taas satunnaisesti
paljasti tavallista enemmän.

       *       *       *       *       *

Jos nyt kaikista näistä seikoista, sekä entisistä että nykyisestä
hädästä siellä, tahtoo tehdä jonkunlaista yhteenvetoa, jotain
lopullista johtopäätöstä, niin tuntuu aluksi, niinkuin siitä sukeutuisi
sellainen sotkuinen vyyhti, josta ei aivan helposti selvää kohtaa
löydä. Kaikki langat ovat niin toisiinsa hämmentyneet, että jos yhteen
tarttuu, niin seuraa mukana koko vyyhti, eikä ainoakaan lanka ole
yksittäin nähtävissä, täydelleen erillään muista.

Vaan että saataisiin vyyhti jotenkuten selville, ei auta muu kuin
etsiä ensin käsiinsä pää. Kun sitä sitten pujottelee ja sille juoksua
selvittelee, niin saattaa koko vyyhti sentään juosta jommoisellekin,
yhtäjaksoiselle kerälle. Ja se juuri on tehtävä tässäkin. On haettava
alku käsiin, ennenkuin voidaan lopusta päättää mitään, on luotava
katsaus näitten hädänalaisten seutujen entiseen kehitykseen ja sitten
vasta tehtävä johtopäätöksiä nykyisistä oloista.

Tällainen katsaus vaatisi tietysti syviä tutkimuksia ja paljon aikaa,
ja silloin siitä saattaisi syntyä hyvinkin laaja, mutta silloin se
myös olisi täydellinen ja luotettava. Siihen en minä kumminkaan lyhyen
matkan perustuksella pysty, enkä sitä yritäkään, vaan kerron ainoastaan
sen, mitä olen tietooni saanut vanhoilta, kokeneilta ja paikkakuntain
oloja tuntevilta miehiltä.

Ja hyvin ahtaisiin puitteihin voisin oikeastaan supistaa koko tämän
katsaukseni, muutamiin sanoihin, jotka minulle lausui eräs vanhus
Puolangan salolla.

"Kun minun isoisäni tuli tänne", sanoi hän, "olivat nämä seudut yhtä
hyviä, kuin mitkä muutkin tahansa, vaan sen jälkeen on muualla menty
eteenpäin ja täällä jääty paikalleen".

Vaan kun siellä ei kumminkaan kaikissa suhteissa ole jääty ihan
täydellisesti paikalleen, niin täytyy tätä katsausta laajentaa.

Väkiluku on lisääntynyt ja asutus levinnyt, yhteiskunnalliset olot ovat
muuttuneet, valtio on supistanut metsäin käyttöä erottamalla suurimman
osan niistä omaan huostaansa j.n.e., mutta maa on pysynyt tavallaan
yhä erämaana, elämän ehdot ennallaan. On siis kylläkin menty eteenpäin
muutamissa kohdissa, vaan toisissa todella pysytty paikallaan.

Kun asutus ensin alkoi näihin seutuihin levitä, kulkien Savosta
päin ja Oulunjärven ympäristöstä itään ja pohjoiseen, kun
ensimmäiset tienraivaajat metsästäjinä ja kalastajina anastivat
saloja haltuunsa, oli siellä tietysti luonnon välittömästi antamaa
hyvyyttä ylenpalttisesti ja kaikki oli aluksi yhteistä, niin metsät
kuin järvetkin sekä niitten kasvattama riista. Ei kukaan pannut
metsään rajaa, jonka yli ei olisi saanut käydä, ei kukaan pitänyt
etuoikeutenaan padota jokien suita niin tiukalle, ett'ei lohi ja
siika vapaasti päässyt merestä nousemaan ylävesiin, eivätkä liioin
tukkiruuhkat niitten kulkua estäneet. Taloja oli mahdottoman harvassa,
päivänmatkain päässä toisistaan, ainoastaan moniaita koko nykyisten
laajojen pitäjien alueella. Kaskia poltettiin rajattomasti. Valittiin
joku suuri vaara tai tasainen kangas, alettiin Maariasta kaataa sen
aarniometsää ja ryskytettiin Vappuun saakka, niskassa palttinaiset
suojukset, "sillä lumeen sitä olisi sen aikuisissa metsissä muuten
hukuttu", kertovat vielä vanhat. Maa oli ennen kajoamatonta, siinä oli
vuosisatain voima tallessa, ja kun siihen lisäksi tuli summaton tuhkan
paljous, kasvoi se tietysti mainion hyvästi. Ja alaa ja väljyyttä oli
hakea yhä uusia kaskimaita, toisinaan kuului olleen monenvuotisia
aumoja metsissä säästössä, ja viljaa oli usein myytäväksikin. Tehtiin
ohrasta ja lohesta kalakukkoa, elettiin edelleen ja kaskettiin
miespolvien kuluessa koko äärettömät erämaat laidasta laitaan.

Hallavuosia ja epäsuotuisia kesiä sattui tietysti silloinkin, ja
jollei vanhoja säästöjä ollut, saattoivat ne muodostua hirveitä tuhoja
tuottaviksi, koska avunsaanti ulkoapäin usein oli aivan mahdoton kaupan
ja liikekeinojen silloisella kannalla ollessa. Ja monet vielä sitäkin
pahemmat tuhot tulivat vanhempina aikoina ryöstöretkien muodossa
Venäjän puolelta rajaa, jotka kaikki seikat kyllä niitten seutujen
historiasta tunnetaan.

Kaskenpoltto, joka nähtävästi on ollut viljan viljelyksen ensimmäinen
alkumuoto kaikkialla, vaatii viljelijältään laajoja maa-aloja,
sitä laajempia, jota hitaampi metsän uudestaan kasvaminen kullakin
paikkakunnalla on, ja yhäkin laajempia, jos maan rapautuminen sekä
monenmoisten orgaanisten ainesten tekeytyminen sen pinnassa käy
hitaasti, niinkuin asianlaita ehdottomasti on esim. juuri Koillissuomen
kylmässä ilmanalassa ja auhdolla hietikkomaalla. Ja suot taas, joita
siellä päin on suhteettoman paljon, ovat sen laatuiseen viljelystapaan
tuiki käymättömiä, olivatpa ne sitten vaikka kuinkakin hyviä.

Joka paikassa, missä asutus on vakautunut ja laajentunut, onkin
kaskenviljelys edellämainituista syistä ihan itsestään, ilman
mitään pakkokeinoja alkanut väistyä pysyväisen ja säännöllisen
peltoviljelyksen tieltä syrjään, ja on siihen tietysti osaltaan
vaikuttanut sekin, että puulle muulla tavoin käytettynä on ruvettu
saamaan parempia ja varmempia hintoja, kuin leiväksi polttamalla.

Koillissuomessa alettiin kaskenpolttoa vähentää jo paljoa aikaisemmin
kuin etelämpänä maassamme, jossa se Savon ja Karjalan puolella paikoin
jatkuu vieläkin jotensakin sitkeästi. Metsänkasvu on siellä siksi
hidasta, maan pinta siksi laihaa ja raakaa ja hitaasti tekeytyvää, että
tuskin monessakaan kohdassa voinee kahta kaskea vuosisadan kuluessa
samalla mäellä kaataa, kun esim. Savon multaisilla kunnailla on voitu
kaataa kolme ja ehkä neljäkin.

Valtio alkoi myös käydä isojakoja ja supistaa laajojen yhteismetsien
nautintoa, kaskenkaatajia enentyi niin, että olisi oikeastaan ihan
päinvastoin tarvittu vielä entisiinkin maihin lisää, ja niin luovuttiin
koko kaskenpoltosta. Mutta tämä ei käynyt niinkuin sitä ennen ja
sittemmin on käynyt muualla, ja siinä juuri lieneekin koko pääasia,
suurin syy näitten seutujen edistymisen seisahdukseen. Sen sijaan,
että olisi ruvettu täysillä voimilla muihin viljelyskeinoihin, kun ei
enää metsää polttamalla saatu viljaa, ruvettiinkin metsiä polttamaan
tervaksi, ja on tähän päivään saakka poltettu sellaisella innolla --
vaikka kyllä yhäti huononevilla tuloksilla että sen rinnalla kaikki muu
on saanut pysyä syrjässä. Jäätiin siis kumminkin metsistä riippuviksi
ja niin yksinomaa niitten turvaan, ett'ei enää osata mihinkään muuhun
apukeinoon tarttua, vaikka monenkaan metsistä ei ole paljo muuta
jälellä, kuin siellä täällä huojuvia limoja, joista ei ole suurempaa
turvaa kuin myrskyssä heikosta korresta.

Ja kun näistäkin alkaa tulla kato, niin sitten vasta on kato
täydellinen, ell'ei sitä ennen ole mitään sen estämiseksi tehty. Kun
kaikki mäntymetsät on poltettu tervoiksi, niinkuin nyt jo alkaa olla
laita, koska uusien männiköitten kasvu ehkäistään sillä, että puut jo
moniaan tuuman vahvuisina heti kolotaan, ennenkuin ovat edes ehtineet
siementä levittää, ja metsät siten muuttuvat huonoiksi kuusikoiksi, kun
sitten massatehtaat ovat jauhaneet kuusikot paperiksi ja tukkiyhtiöt
anastaneet parhaat metsätalot haltuunsa, sitten vasta siellä on _oikea_
nälänhätä, sitten saadaan hätäapukomiteat muuttaa vakituisiksi, aina
seisoviksi virastoiksi -- ell'eivät asukkaat itse ajan vielä ollessa
ryhdy miehekkäästi miettimään, mitä heidän itsensä olisi tehtävä.

Paljon antaisi tämä uhkaava metsäkato muun kadon ohessa puheen ainetta,
mutta tyytykäämme nyt siihen, että teemme syntiluettelon tervanpoltosta
-- joka kumminkin kaikkine pahoinekin puolineen on sentään pää-asiassa
ihmisiä siellä päin näihin saakka miten kuten elättänyt.



IX.

Tervanpoltto.


Se on oikeastaan jo hyvin vanha, tämä metsän käyttämistapa, vuosisatoja
koeteltu keino, ja arvattavasti rannikkopohjanmaalta alkanut ja siitä
kulkenut sydänmaille päin. Puolangan pohjoiskulmille, Taivalkoskelle
ja Suomussalmelle kertovat vanhat sen tehneen tuloaan noin satakunta
vuotta sitten, vaikka Oulunjärven rantamilla ja Sotkamon vesistössä se
varmaan on vanhempi, riippuen tietysti sen suurempi leveneminen paljo
siitä, missä määrin kulku Ouluun ja Iin suuhun tehtiin helpommaksi
koskia perkkaamalla.

On hyvin luultavaa, vaikka minä en siitä voi varmasti väittää mitään,
että metsättömät alat rantapohjanmaallakin ovat syntyneet tervahautojen
kautta, koska ne ovat jo silloin olleet paljaina, kun puutavaraa
muussa muodossa alettiin maastamme suuremmissa määrissä viedä ulos.
Ja mainitaanhan tervahaudoista jo 16:sta sataluvulla. Mutta siellä
on tämä elinkeino jo aikansa elänyt eikä siitä monin paikoin ole
enää muuta kuin muisto jäljellä. Se on jättänyt tilaa vankoille
viljelyksille ja suurelle karjanhoidolle, ja voisi otaksua, että asia
itsestään kulkisi samoja jälkiä Kajaanin kihlakunnassakin, ell'ei
siellä olisi muita vaikeuksia. Mutta siellä on todella vaikeuksia,
joita ei rantamaalla ole: siellä on karumpi maa ja arempi hallalle,
siellä vaaditaan muutokseen enemmän älyä ja pontevuutta, ja nämä ovat
tuossa iänikuisessa tervanpoltossa luvalla sanoen vaan -- laimenneet ja
tylstyneet.

Missä määrin tervanpoltto ennen lienee kannattanut, on vaikea sanoa,
vaan eiköhän sen kannattavaisuus ole ollut ja ole nytkin jotensakin
samassa suhteessa kuin kaskenpoltonkin. Kumpainenkin riippuu tietysti
suurimmassa määrässä siitä, millaisen hinnan laskee raaka-aineelle,
työlle ja tuotannolle -- olettaen, että metsä on raaka-aineena
kaskenpoltossakin. Työ on aina jotensakin sama, ja siis raaka-aineen ja
valmiin tavaran hinnat määräävät kannattavaisuuden. Kumpaisessakin on
raaka-aine viime aikoina kallistunut, vaan työntuotanto halventunut,
riippuen tietysti viljan suhteen koko maapallon lisääntyneestä
tuotannosta ja äärettömästi kehittyneistä kulkuneuvoista, ja tervan
suhteen monista keksinnöistä, kun käytetään entistä enemmän metalleja
tervatun puun asemasta ja puutakin vahvistetaan muilla kemiallisilla
aineilla.

Mutta kaikesta tästä Koillis-Suomen salolaiset eivät suuria "perusta",
penkovat tervahautojaan vaan niinkuin myyrä pesäänsä, joka heikolla
näkövoimallaan ei käsitä mitään siitä, mitä auringon valossa tapahtuu,
ovat iloissaan, jos hauta "luottaa" hyvästi ja tyytyvät siihen, mitä
porvarilta saavat. Eivät he laske sitä, mitä saavat työstään, eivät
sitä, mitä saavat puistaan, he polttavat tervaa vaan, koska se on
niinkuin heidän luontoonsa mennyt. Eivätkä he moiti tervan polttoa,
mutta sitä he valittavat, että metsä loppuu ja että heillä on velkaa.

Monasti lienee tehty laskuja tervanpolton kannattavaisuudesta ja
lienevät tulokset niistä olleet milloin minkinlaisia, aina sen mukaan,
missä hinnassa itse tuo aine milloinkin on ollut, ja kuinka korkealle
kulloinkin sen valmistukseen käytetty työ on arvioitu. Mutta koska on
hyvin luultavaa, ett'ei moni tiedä paljo mitään koko siitä hommasta,
joka itsepäisesti on näihin päiviin saakka ollut ja paikotellen vielä
tänäkin päivänä on kysymyksessä olevain seutujen pää-elinkeinona,
otan minäkin tämän yhteydessä tehdäkseni siitä selkoa. Ja sellainen
selonteko on mielestäni varsin paikallaan, koska se hyvin läheisesti
liittyy koko nälkäseutujen historiaan.

Seuratkaamme nyt tervan kulkua siitä saakka, kun se petäjän pinnassa
alkaa muodostua, siihen hetkeen, jolloin se "räkärin" käsistä
lopullisesti jää Oulun "hoviin".

Tämä on pitkällistä hommaa, sillä kun tänä vuonna esim. kolotaan
(kuoritaan) puut, ei niistä pääse hautaa polttamaan ennenkuin 5 à 7
vuoden päästä, koska puitten täytyy vähintäin 5 vuotta kannoillaan
pystyssä pihkottua. Ne kolotaan ensimmäisenä vuonna miehen korkeudelle
ja sitten jonkun vuoden kuluttua jatketaan kolomista ylemmäksi, noin
4,5 à 5 kyynärän korkeudelle. Tämä on kaikki alustavaa työtä tämä, jota
näin useitten vuosien kuluessa täytyy vireillä pitää. Itse lopullinen
valmistus tapahtuu sitten yhden talven ja kevään kuluessa. Vaan että
pääsisimme helpoimmin selville koko tämän työn kulusta, niin tehkäämme
kaikki laskut esim. 25 tervassylen haudasta, jommoiset nykyään ovat
suurimpia. Ennen kyllä käytettiin tavallisesti 50:kin sylen hautoja ja
ehkä sitäkin suurempia, mutta siitähän juuri valitus onkin, että metsä
loppuu.

Tervassyli lasketaan vanhain mittain mukaan 3 kyyn. korkeaksi ja 3
kyyn. leveäksi, puitten ollessa 4,5 à 5 kyyn. pitkiä.

Nyt on siis ensiksi nuo kaksi kolomista, ja niihin lasketaan syltä
kohti 2 miehen kesäistä päivätyötä, siis koko esimerkkinämme olevaa
hautaa kohti 50 päivätyötä.

Seuraa sitten 5 à 7 vuoden kuluttua tervaspuitten kaataminen, joka
tapahtuu syksytalvesta. Siihen lasketaan myös 2 miehen päivätyötä
sylelle, joka kyllä olisi paljon tavalliseen rankain hakkuuseen, mutta
tervasrankoja saadaan vaan yksi kustakin puusta, ja ne ovat kannettavat
korkeihin ristikasoihin. Tähän toimeen menee siis samoin 50 talvista
päivätyötä.

Nyt ajetaan rangat rekikelillä haudalle kasaan, ja kuluu siihen 1
miehen ja hevosen päivätyö syltä kohti, siis 25 hevospäivää koko
hautaan.

Sitten on rangat haudalla halottava pieniksi säikäleiksi, ja se työ
vaatii 1 miehen päivätyön syltä kohti, eli siis 25 päivätyötä koko
haudan osaksi. Tämä työ toimitetaan tavallisesti kevätpuolella, päivän
jo pitkänä ollessa, ja kaikki muut työt, jotka nyt seuraavat, sattuvat
siis parhaaksi kevätkesäksi.

Mutta ennenkuin haudan lopullista valmistamista voi ajatellakaan,
täytyy tynnyrien olla valmiina paikalla. Niitä tehdään tavallisesti
talvella, ja lasketaan niitten hinnaksi (niitä kun useasti
ostetaankin) 1 mk. 25 p. kappaleelta. Vaan ne ovat vielä kruunattavat,
ennenkuin niitä saadaan käyttää. Pitäjän "kruunari" kulkee keväällä
tervaverstailla ja ottaa palkakseen soissa ja erämaissa rämpimisestään
25 p. tynnyriltä. Siis on tynnyrin osalle laskettava 1 mk. 50 p.

Ja kun kaikki näin on varustettuna, alkaa haudan teko. Siihen kuuluu
itse haudan kaivaminen, pohjan tiivistäminen, joka tavallisesti tehdään
savella, savimullalla tai puunkuorilla, ja tervaksien latominen
hautaan sekä haudan peittäminen y.m.m. seikkaa. Tähän työhön kuluu
8:lta hengeltä (joukossa voi olla naisiakin) kaksi viikkoa, ja
sitäpaitse tarvitaan siinä hevosta neljä päivää, siis 96 päivätyötä
ja 4 hevospäivää. Nämä seikat riippuvat paljo siitä, onko hauta
tehtävä kokonaan uusi, vai käytetäänkö vanhaa kuoppaa, onko pohjan
tiivistysaine läheltä saatavissa, vai onko se etäältä ajettava j.n.e.
mutta yllämainittua työmäärää voidaan pitää keskikohtana.

Sitten alkaa poltto, ja se pitää yötä päivää 5 täyttä miestä työssä
9 vuorokautta, siis 45 "vuorokausityötä", eli jos koko vuorokaudesta
laskemme puolitoista päivätyötä, koska siinä sentään aina vähän
vuoronsa mukaan maataan "tervasaunassa", niin saamme siitä 67 1/2, tai
tasaisin luvuin 68 päivätyötä.

Tervan puhdistukseen, s.o. alusveden laskemiseen tynnyreistä menee
2:lta mieheltä 1 päivä, siis 2 päivätyötä.

Nyt alkaa tervan kuljetus. Otaksutaan, että hauta on 5 kilometrin
päässä lähimmästä vesistöstä, jota tätä nykyä voi pitää keskimatkana,
koska lähempänä vesiä ei enää juuri tervametsiä löydy. Silloin ennättää
1 mies ja hevonen päivässä "palkkuvilla" pyöritellä rantaan noin 7
à 8 tynnyriä, jos hyvää kiirettä pitää, ja kun 25 sylen haudasta
keskimääräinen tulo on 50 tynnyriä, kuluu siis tähän toimeen 7 miehen
ja hevosen päivätyötä.

Seuraa sitten tervan kuljetus Ouluun, n.k. "Oulun soutaminen", joka
monasti on kovin ja enimmin aikaa vaativa toimi koko tervahistoriassa,
vaan joka toiselta puolen on ainoa vaihtelu ja huvitus koko
erämaanmiehen yksitoikkoisessa elämässä. Tynnyrit lastataan ja sidotaan
veneihin suurimmalla tarkkuudella, 25 tynnyriä kuhunkin, ja niin
aletaan tuo huima, monasti hengenvaarallinenkin matka vuolaita virtoja
ja tuimia koskia alas, välillä aavoja järvien selkiä soutaen, matka,
josta runoilijat ja taiteilijat yhä ovat saaneet aiheita kauniisiin
kuvauksiin.

Tämä matka riippuu tietysti aina siitä, miltä periltä saakka se
tehdään, mutta otaksutaan, että tervaverstaamme ovat olleet esim.
Hyrynsalmessa. Silloin se voidaan suorittaa edestakaisin Ouluun
kahdessa viikossa, mutta jos säät ovat epäsuotuisat, voi siihen kulua
kuukausi ja vieläkin enemmän. Emme kumminkaan rupea seuraamaan kaikkia
tervamiehen vastuksia ja vaikeuksia tällä retkellä, emme hänen monia
riitojaan koskiluotsien kanssa ynnä muita seikkailujaan, emmekä liioin
hänen päiviään rahaksi arvioimaan, sillä silloin venyisi tämä juttu
liian pitkäksi. Nykyään saa tervan kuljetuskustannuksista lyhyemmästi
selon. Löytyy jo ammattimiehiä, jotka kuljettavat sitä rahtitavarana
omilla veneillään vissiä maksua vastaan. He ottavat esim. Hyrynsalmen
kirkolta Ouluun 3 mk. 25 p. tynnyriltä, vaan Suomussalmesta on maksu jo
4 mk. 25 p. ja sama lienee hinta Kuhmon perukoilta.

Nyt on siis terva Oulussa, mutta ennenkuin se siellä on rahaksi
muutettuna, on sen kanssa vielä monta hommaa.

Kun tervamies on saapunut lastilleen Oulun hoviin ja alkaa siellä tehdä
kauppoja tavarastaan, tulee hovin "räkäri" (tervanmittaaja) ja laskee
kaikkein ensimmäiseksi tynnyreistä veden pois. Sitä laskettiin kyllä
jo kotonakin, mutta sitä on matkalla karttunut lisää, sillä tervasta
eroittuu pitkän aikaa yhä uutta vettä, joka laskeutuu tynnyrin pohjaan.
Kun nyt vesi hovissa on laskettu pois, menee yksi kokonainen tynnyri
toisten täytteeksi, niin että 25 tynnörin lastista on vaan jälellä 24
tynnyriä. Mutta sitten vähentää tervahovin pehtoori vielä jokaisesta
tynnyristä vastaisen veden varalle 3 kannua, niin että 24 tynnyristä,
jotka ovat jälellä, vähennetään 72 kannua. Kun täysimittaisen tynnyrin
tulee sisältää 48 kannua, jää siis lastista vielä pois 1 1/2 tynnyriä,
jotenka tervamies pääsee lopullisesti tekemään kauppaa vaan 22 1/2
tynnyristä, vaikka hänellä lastinaan kyllä alussa olikin 25 tynnyriä.
Ja kun hän 25 sylen haudasta toi Ouluun 2 lastia, eli 50 tynnyriä, on
hänellä haudastaan myytävää tavaraa siis vaan 45 tynnyriä.

Haudasta tulee hienoa eli ohutta tervaa vaan noin neljäsosa, ja kolme
neljättäosaa tulee paksua. Hieno terva on kalliimpaa, täysihintaista,
paksu on halvempaa. Edellisestä on viime aikoina Oulussa maksettu Smk.
17: 50, jälkimmäisestä 16: 50 tynnyriltä, ja kun siis edellistä tulee
25 sylen haudasta 11, jälkimmäistä 34 tynnyriä, saamme tästä seuraavan
laskun:

    11 tynnyriä hienoa tervaa à 17:50... Smk. 192:50
    31 tynnyriä paksua à 16:50..........  "   561:--
                                   Summa Smk. 753:50

Siis on tervanpolttajan koko lopullinen tulo 25 sylen haudasta
tasaisissa markoissa 753 markkaa.

Mutta tehkäämme nyt edellisen selityksen perusteella taulu kaikista
menoista, mitä hänellä on ollut, ennenkuin pääsee tämän rahan
herraksi, ja laskekaamme siinä päiväpalkat sellaisiksi, mitä niillä
paikkakunnilla tavallisesti jätkälle talonpojan töissä maksetaan,
huomioon ottaen sen, että haudan valmistuksessa voi olla naisiakin
mukana ja osaksi alaikäisiäkin, joten päiväpalkka siinä työssä on
laskettava halvemmaksi.

Taulu tulee tällainen:

    Tervapuitten kolomiseen 50 keväistä
       päivätyötä à 2:50 .................... Smk. 125:--
    Kaatamiseen 50 talvista päivätyötä à 1:50  "    75:--
    Tervaksien ajo haudalle 25 talvista
       hevospäivää à 4:-- ...................  "   100:--
    Pienimiseen 25 keväistä päivätyötä à 2:50  "    62:50
    Haudan tekoon 96 kesäistä päivätyötä,
    osaksi naisia ja ala-ikäisiä à 1:75        "   168:--
    4 hevosen päivää samassa toimessa à 2:--   "     8:--
    Haudan polttaminen 68 päivätyötä à 2:50    "   170:--
    Tervan puhdistus 2 päivätyötä à 2:50       "     5:--
    Tynnyrien ajo rantaan 7 hevospäivää à 5:-- "    35:--
    50 tynnyriä kruunattuina à 1:50            "    75:-
    50 tynnyrin kuljetus Ouluun à 3:25         "   162:50
                                        Summa Smk. 986:--

Tällainen on siis loppusumma. Se voi monista asianhaaroista
riippuvana vaihdella jonkun verran, vaan ei kovin paljoa, sillä
enimmät suuremmista meno-eristä pysyvät siinä jotensakin samoina niin
lähempänä uittoväyliä kuin edempänäkin niistä, ainoastaan valmiin
tervan kuljetuskustannukset voivat enimmin vaihdella. Jos käytetään
vanhaa hautaa, saattaa hautatyön lyhentää kolmella päivällä, eli 24
päivätyöllä, joka tekisi 42 markkaa.

Mutta tämän laskun tulos on todella enemmän kuin kummallinen.
Päiväpalkat ovat pohjolan nykyisiin oloihin nähden arvatut pikemmin
alhaisiksi kuin korkeiksi, melkein niin alhaisiksi, ettei niillä
ihan hyvästi päivämiehiä saakaan, ja jos juuri saakin, niin ei niitä
ainakaan kannata tervatöissä pitää, ell'ei haudan omistaja tahdo syöstä
itseään suorastaan kerjäläiseksi. Hän on tehnyt lähes 1,000 markan työn
ja saa siitä 750 markkaa. Sysiä tosin jää haudasta joku määrä, mutta
tulo niistä on niin mitättömän pieni siellä erämaissa, joissa ei ole
tehtaita eikä muita sellaisen tavaran tarvitsijoita, että niitä tuskin
voi laskuissa ottaa lukuun ollenkaan.

Jos tässä tahdotaan meno- ja tulopuoli saada edes yhtäsuuriksi, ei auta
muu, kuin alentaa päiväpalkkoja laskussamme, jolloin ne alenevat siihen
määrään, ettei kukaan niillä paikkakunnilla sellaisilla palkoilla
toisen työtä tee, ja tuskin missään muuallakaan. Tilanomistajan,
haudanpolttajan, täytyy siis tehdä enimmät tervatyöt oman perhekuntansa
kanssa ja ottaa vaan kaikkein tärkeimpiin toimiin siinä sivullisia
apumiehiä. Ja niin hän tekeekin. Hän pidentää tietysti työaikaa, missä
se vaan sopii, kuten hakkuussa, ajossa y.m., koska työvoimaa on vähän.
Hänen täytyy todellakin perheensä kanssa tehdä työtä nälkäpalkoilla,
koska hän kerran on maahansa ja kotiinsa ja tervanpolttoonsa sidottu.

Mutta nyt on tässä toinen kysymys, vielä hämmästyttävämpi kuin
ensimmäinen.

Missä on metsä! Mitä hintaa tulee puille, solakoille nuorille
petäjille, joista olisi voinut tukkia kasvaa ja joista aikain kuluessa
olisi voitu saada useita markkoja kappaleesta ilman mitään muuta työtä
kuin odotusta. Niitä on parhaassa kasvussaan poltettu yhdessä ainoassa
25 sylen tervahaudassa kaikkein vähimmässä määrässä 3.000 kappaletta.

Löytyy tervaseutujen lähistössä eräs pitäjä, jossa tätä elinkeinoa ei
oltu käytetty, vaan jossa metsät tähän saakka ovat saaneet jakamattomina
jotensakin rauhassa kasvaa. Siellä on kyllä ollut nälkää ja puutetta
sielläkin ja valituksia sieltä kuuluu nytkin, mutta eletty siellä
on sentään kaikkina aikoina miltei paremmin kuin tervaseuduissa. Se
pitäjä on Kuusamo. Siellä on viime aikoina käyty kyläkunnissa isoa
jakoa ja viime vuonna möi siellä eräskin kyläkunta yhteisin tuumin
metsälohkonsa. Ja mitä he saivat? He saivat tukkiyhtiöltä yhteisestä
metsästään vähää vaille kaksi miljoonaa markkaa, ja tämän saman metsän
hakkuu- ja ajokustannuksista on laskettu paikkakunnalle jäävän lisäksi
noin yhden miljoonan markkaa.

En tahdo sanoa, että tällainen yht'aikainen summamyyntikään olisi
terveellistä, sillä kaiken loiston alla on niistä ollut usein surkeita
seurauksia niistäkin, mutta siinä on sentään päätä huimaava vastakohta
tervanpolttajan surkealle menettelytavalle ja kurjille työn tuloksille.
Ja välillä on ainoastaan selänne, joka eroittaa vedet toisistaan.
Toiset juoksevat Ouluun ja Iihin, toiset Valkeaan mereen, jonka
rannoilla ei ole tervahovia.

Emme voi edellä tehdyistä laskuista tulla tätä nykyä muuhun kuin yhteen
johtopäätökseen: tervanpolttaja tekee työtä alhaisilla palkoilla,
hävittää sillä huonosti tuottavalla työllään vielä meidän yhteistä
kansallisomaisuuttamme, metsiämme -- ja näkee itse nälkää. Hänen
ansionsa ovat surkean pienet ja hänen maanviljelyksensä on mitätöntä
yrittelemistä, koska tervanpoltto vie häneltä parhaan ajan siitä
lyhyestä kesästä, joka hänen täytyisi tyystin heilua viljelyksillään,
jos hän niistä jotain tuloa odottaisi. Hän saa niistä parhaimpina
vuosina jonkun verran muitten niukkojen ansioittensa lisäksi, mutta ei
koskaan tarpeeksi. Ja hänen ennestäänkin pieni palkkansa vähenee yhä
samassa suhteessa kuin hänen metsänsä huononee ja harvenee, jota se
myötäänsä tekee. Vihdoin alkaa hän vääntää juurakoita valtion metsistä
-- omissaan hänellä niitä ei ole, kun hän ei koskaan ole laskenut puuta
kasvamaan niin suureksi, että siitä olisi tervaskantoa jäänyt -- ja
yrittää yhä entistä elinkeinoaan. En voi varmaan sanoa, kumpainen tapa
on tuottavampi, mutta kantoja vääntämällä hän saa ainakin pikemmin
valmista tavaraa, eikä tärvää metsää.

Nyt on vielä yksi tärkeä seikka huomioon otettava. Monasti saattaa
ihmetyttää, että miksi hän niin itsepäisesti jatkaa tuota huonosti
tuottavaa työtään, mutta asia käy selväksi heti, kun kuulee, että
hän ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on tervaporvarille
entisestään velassa, milloin enemmän, milloin vähemmän, vaan useimmin
"korviaan myöten". Eikä ole velassa ainoastaan hän itse tällä hetkellä,
vaan samoin on ollut hänen isänsä ja jo isänsäkin isä.

Velka voi olla siis miespolvia vanhaa, kulkenut miehestä mieheen niin
velallisen kuin saajankin puolella, ja harvoin tietää velallinen
itse tarkemmin, kuinka suurikaan se on, sillä useasti sattuu, ett'ei
ole minkäänlaista täydellistä lopputiliä tehty moniin vuosiin. Mutta
kun antajan mielestä mitta on täysi ja loppusuorituksia vihdoin
käräjillä selvitellään, voi asia päättyä niin katkerasti, ettei tuo
entinen uskollinen tervanpolttaja enää olekaan isäntänä talossaan,
tuo yksinkertainen erämaan ukko, joka monet kymmenet kerrat on
sarkanutussaan ja lapikkaissaan hyvällä mielellä astuskellut Oulun
katua, Iijoen ranta-äyrästä tai maantietä Kiehimän suussa, hampaissaan
pitkä sikaari, jonka tervaporvari oli hänelle kaupanpäättäjäisiksi
antanut. Hän oli hyvillään, että oli sillä kertaa nälän kaikkouttanut
ja saanut vastaisten tervojen eteen jonkun jauhosäkin. Ei hän ajatellut
menneitä eikä vastaisia asioita, vastaisia ei ollenkaan, ja menneitä
oli ikävä kysellä porvarilta ja niitten tarkalla tiedustelemisella
häntä häiritä, kun hän hyvällä mielellä vielä auttoi siinä kovassa
hädässä. Mutta lopulta ei porvari enää auttanutkaan, ja silloin
otettiin ainoastaan kaikki entiset asiat esille, ja siitä saattoi
tulla ihmeellinen juttu, sillä talonumero oli jaettu keskinäisellä
suostumuksella suvun kesken ja velkaa olivat tehneet isät, pojat,
veljet ja langot ja lankojen lapset samaan pesään, olematta itse
selvillä asioistaan ollenkaan. Vaan porvarilla oli nimet ja numerot
ja selvät merkit kirjoissaan ja nyt se entinen hyvä auttaja muuttui
pahimmaksi vainoojaksi -- tervamiehen mielestä.

Mutta kaikki, jotka eivät vielä ole joutuneet juuri tällaiselle
kannalle porvarin kanssa, kiittävät häntä ja sanovat, että jos mistään
muualta ei saa apua, niin kyllä häneltä saa.

On omituista, kuinka porvarit ovat sitoneet itseensä nämä
tervanpolttajat. Vanhat miehet saloilla kertovat, kuinka he jo ammoin
aikoja sitten olivat ylen hyviä ja auttavia. Vaikka ei sattunut olemaan
puutettakaan suurempaa, vaikka vuosi oli ollut hyväkin, niin tarjosivat
he sentään auliisti rahoja ja tavaroita etukäteen. "Tule vaan tänne,
kyllä täältä aina saat, kun vaan tervaa tuot taas ensi vuonna. Ota vaan
nyt samalla matkalla enemmänkin, ethän tiedä mikä tarve tulee".

En voi sanoa, onko todella tällä tavoin käynyt, vaikka sen tiedän, että
sen puolen kansa on hyvin herkkä tekemään velkaa; mutta se on varma
asia, että nykyjään täytyy useimpien ottaa etukäteen jo pakostakin,
mikään muu ei heitä auta, eivätkä he mistään muualta, mitään saa,
kuten itsekin sanovat. He eivät pääse enää porvareistaan irti. Heidän
täytyy polttaa tervojaan niinkauvan kuin tynnörinkin saavat, ja samalla
yhä lisätä velkaansa, muuten on ulosotto entisestä velasta niskassa.
Ja sama uhka on heillä siinäkin tapauksessa, että möisivät tavaransa
jollekulle toiselle, joka tarjoisi korkeamman hinnan kuin se, jonka
kanssa he ovat ennen asioissa olleet. Heidän täytyy tyytyä siihen,
mitä heidän oma porvarinsa antaa, muuta valintaa heillä ei ole. Ja
kun he talvella tekevät etukäteen kauppoja keväisistä tervoistaan ja
ottavat niitä vastaan jauhoja, täytyy heidän miltei säännönmukaisesti
luovuttaa tervatynnöri ainakin markkaa halvemmalla käypähinnasta ja
maksaa ottamistaan jauhoista saman verran enemmän säkiltä, kuin millä
he muualta saisivat.

Jos taas käy niin hullusti, ett'eivät he voi välikirjaansa täyttää,
etteivät he voi tuoda niin monta tynnöriä kuin ovat sitoutuneet
tuomaan, täytyy heidän maksaa sakkoa 2 markkaa jokaiselta puuttuvalta
tynnöriltä ja maksaa ylisaamansa raha, jos sellaista syntyy, 6
prosentin korolla takaisin. Tällaista sattuu tietysti useinkin,
varsinkin että tynnöriluku uupuu, ja kun heillä ei ole millä
maksaisivat, lisääntyy tietysti velka, ja etukäteen saadut jauhot on
aikoja sitten syöty. Eikä monikaan, kuten jo edellä mainittiin, tiedä
edes velkansa määrästä mitään.

Sellainen on seikka ja sellainen on ollut asiain meno tervanpolttajani
keskuudessa. On tietämättään, nälkää nähdessä ja kovaa työtä tehdessä
syöty petäjäisen seassa maat ja mannut, metsät ja pääoma kaikki.



X.

Asema tätä nykyä.


Siihen suuntaan on siis kehitys näillä seuduilla kulkenut, sellaiseen
tulokseen on kaskenviljelyksellä ja sitä seuraavalla tervanpoltolla
päästy, niinkuin edellisestä huomattanee, että metsät alkavat
arveluttavasti vähetä ja kiinteä väestö, s.o. tilalliset, ovat yhtä
arveluttavasti velkaantuneet.

Eikä sekään elinkeino voi kauvan kestää eikä yksinomaan kannattaa,
johon laajoilla aloilla Kajaanin kihlakuntaa ja muuallakin
Koillissuomessa nykyään on oman metsän puutteessa alettu paljon
turvautua, nim. puitten ostaminen valtion metsistä ja niitten kauppaan
valmistaminen, eli n.k. "armopuut". Tämä tällainen kaupanteko, jossa
ohimennen sanoen on paljon keinottelua, jopa suoria petoksiakin
syntynyt, osottaa vaan puolestaan sekin, kuinka äärettömän ja
melkeinpä auttamattoman syvästi kansaan on juurtunut metsällä elämisen
välttämättömyys ainoana mahdollisena ja käsitettävänä toimeentulon
lähteenä. Sen päähän ei mahdu mitään muuta.

On kyllä suuri onni, että valtio aikoinaan on siellä ottanut siksi
paljon metsämaita omaan haltuunsa, kuin se todella on tehnyt, mutta
asujamisto on kaikessa harvuudessaankin sentään jo siksi taaja,
ett'eivät nekään metsät sentään riitä sitä yksinomaan elättämään,
ell'ei aleta tehdä lakeata jälkeä niissäkin, niinkuin yksityistenkin
metsissä on tapahtunut, sillä pelkät hylkypuut eivät pitkälle riitä.
Mutta ei toki sallittane valtion metsiä siellä pohjan perillä liiaksi
harventaa, ell'ei tahdota kokonaan muuttaa eteläisenkin Suomen
ilmanalaa ja tahallisesti siirtää Lapin tuntureita muutamia asteita
etelämmäksi, sillä tuntuupa hiukan siltä, niinkuin tunturiseudulla
olisi hyvä taipumus auttamattakin siirtyä etelämmäksi.

Ja liian taaja on asutus jo poronhoidollakin elämään, vaikka siitä
kyllä saattaa olla sievonen sivutulo yhdelle ja toiselle, mutta usein
vaan vahinkoa naapureille. Eikä sitäkään voi sanottavassa määrässä
harjottaa Kajaaninkaan kihlakunnassa muualla, kuin ihan kihlakunnan
pohjoisimmilla perukoilla.

Kylmän ja karun luonnon välittömät tulolähteet, joihin kokonaan on
luotettu, alkavat siis kuivua, ja olot ovat ylimalkaisesti ja lyhyesti
kerrottuina tätä nykyä jotensakin seuraavalla kannalla.

Keskikokoinen talo (noin 1/8 manttaalinen, jommoiset ovat
tavallisimpia) kylvää vuosittain arviolta 1 hehtolitran ruista, 4 à 5
hehtolitraa ohraa ja saman verran perunoita. Siinä on kaikki. Talossa
saattaa olla velkaa tuhat tai pari, ehkä enemmänkin markkoja, ja
kymmenkunta suuta syömässä. Kylvö tehdään useimmin huonosti muokattuun
ja heikosti lannotettuun peltoon, sillä kunnollisia työkaluja puuttuu
ja muutamasta nälkäruokinnalla kidutetusta lehmästä ei paljo lantaa
lähde talven kuluessa, kun yleensä ei juuri muuta maanparannusainetta
käytetä, kuin puhdas karjan lanta.

Kaikkein parhaimpina vuosina saatetaan talossa elää oman pellon
tuloilla kevääseen saakka, mutta tämä tapahtuu harvoin, sillä hallan
vaara on ainakin suuri ja heikoilla mailla vielä tavallista suurempi.

On siis ostettava jauhoja, joku määrä kumminkin aina, vaikka "jältän
lähdentään" saakka juuri olisi omillaan aikaan tultukin. Mutta
kulkuneuvot ovat huutavan surkeat. Pari -- kolmesataa kilometriä
hevosmatkaa, ja monen on kannettava vielä viimeinen taival, kymmeniä
kilometriä, kaikki tarpeensa selässään. Hakipa jauhoa kaupungista tai
ostipa sitä paikkakunnan kauppiaalta, aina tulee se 6, 8 à 10 penniä
kilolta kalliimmaksi kuin suurten liikeväyläin varsilla. Mutta paitse
sitä, että yhden jauhosäkin hankintaan saattaa mieheltä joskus kulua
viikko tai pari, tarvitaan siihen ennen kaikkea _rahaa_, ja yhä enemmän
rahaa, jota etäisemmissä ja köyhemmissä paikoissa näitä nälkäseutuja
ollaan.

Niittyjä ei ole. Heinän saannin parantamiseksi ei ole useimmissa
paikoissa tehty kerrassa mitään. Ei ole kertaakaan kuokkaa tai lapiota
tai kirvestä siinä tarkoituksessa käteen otettu, lukuunottamatta
joitakuita patolaitoksia purojen varsilla. Se on ainoa heinätulo,
mitä soilta ja rämeiltä huonoja, sammalen sekaisia saroja niitetään.
Ja sekin tulo on useasti sattuman varassa. Kidutetaan karjaa pitkä
talvi tällaisilla heinillä ja oljen vähillä, ja jatketaan ruokintaa
jäkälällä, pihlajan kuorella, ihmislannalla y.m.m. kurjalla
lisäkkeellä. Kesälaidunta löytyy yllin kyllin ja useimmissa paikoissa
varsin hyvääkin, mutta kesä on lyhyt. Kun karja on ennättänyt saamaan
hiukan lihaa luittensa päälle ja uutta karvaa selkäänsä, teljetään se
jo taas kehnolle talviruokinnalle navettaan. Siitä ei ole tuloa mitään,
ja harvoin se voi tyydyttää talon omaakaan tarvetta.

Taloissa puuttuu miltei säännöllisesti työvoimia. Joukkoa saattaa kyllä
olla kymmenkunta henkeä, ehkä enemmänkin, mutta ne ovat suurimmaksi
osaksi lapsia ja alaikäisiä. Harvoin näkee taloissa täysin työkykyistä
miestä muuta kuin isännän, eikä aina sitäkään, sillä isännät vanhenevat
tietysti niinkuin muutkin ihmiset. Mutta pojat eivät tavallisesti
vanhene kotona. Täysikasvuisiksi päästyään, ja jo aikaisemminkin,
siirtyvät he Amerikkaan kotoista kurjuutta pakoon. Eikä heidän päässään
ole syttynyt pienintäkään aatoksen kipinää siitä, että he saattaisivat
koettaa tuota kurjuutta täällä kotona parantaa sillä samalla työllä,
jota he Ameriikassa tulevat toisen käskyläisinä tekemään, usein vielä
terveytensä ja henkensäkin uhalla.

Usein puuttuu heiltä itseltään matkaraha, mutta he saavat joltakulta
aikaisemmin Ameriikkaan siirtyneeltä sukulaiseltaan tai tuttavaltaan
"tiketin" ja niin he lähtevät matkaan, välinpitämättöminä kaikesta.

Jos nyt kotiin jääneet tahtoisivatkin jollain tavoin parantaa
viljelyksiään tai kohentaa ja korjata taloaan ja tiluksiaan, eivät he
sitä voi, sillä työväen palkat ovat kohonneet tavattoman korkealle.
Moni talo ei pysty pitämään edes renkiä, vielä vähemmin päiväläisiä.

Irtolaiskansaa löytyy kyllä tavattoman paljo, mutta siitä on
tilallisille enemmän rasitusta kuin hyötyä, vaikka heillä olisi tuota
kaikkialla tarvittavaa rahaa niinkin runsaasti, että pystyisivät sitä
työssään pitämään ja sen vaatimuksia täyttämään.

Liian huimat ja huonosti harkitut metsäliike-yritykset pohjan perillä,
joista moni on päättynyt loistavaan konkurssiin, ovat monessa suhteessa
olleet siellä työkansalle ja irtolaisväestölle vaan turmioksi. Viime
vuosikymmenellä, kun tilalliset Kemijärvellä, Rovaniemessä, Kuusamossa
y.m. pääsivät isänniksi vanhoihin aarniometsiin, hyökkäsi sinne
kaikkialta rahanhimoisia liikemiehiä täysin sylin kultaa kokoomaan,
ja syydettiin Pohjanlahden perukoille ja Vienanmeren Koudaan laskevat
vedet niin kukkuralleen tukkeja, että joet olivat läkähtyä, eivätkä
voineet vuosikausiin niitä niellä meriin. Kaikissa niissä töissä,
tukkiruuhkien purkamisissa y.m. maksettiin miehille palkkaa mitä
he vaan vaatia osasivat. Jätkille maksettiin 5 markkaa päivältä
makuullakin, kun he esim. jokivarsilla loikoessaan odottelivat entisiä
palkkojaan, ennenkuin uuteen työhön ryhtyivät. Vedätettiin saloille
suuria kuormastoja kahvia, sokeria, siirappia, rusinoita, veskunoita
y.m. ylellisyysräämää -- ja vielä tänäkin talvena ottivat viranomaiset
eräältä "kauppiaalta" Rovaniemessä takavarikkoon muutaman tuhat litraa
Ruotsin konjakkia. Suu on työmiehellä sielläpäin ollut sellainen
menoläpi, joka on suurista palkoista huolimatta pitänyt tulopuolen
hänen taloudessaan ainaisessa vaillingissa. Ja kaupan päälle on hän
vielä tuottanut kuntien vaivaiskassoille suurimmat menoerät. Kun hän
kiihkeitten työkausien seisahduttua on palannut kotiinsa "lepäilemään"
ja odottamaan niitten uudestaan alkamista, ei hänellä ole ollut monasti
penniäkään taskussa, ja kunta on hänen poissa ollessaan saanut hyvässä
lykyssä elättää hänen perhettään.

Nämä tällaiset liikeyritykset ovat niinkuin ajoittaisia, äärettömän
korkeita hyökyaaltoja, joitten harjoilla vesi hajautuu tuhansiin
säteihin, loistaen auringon valossa kaikilla taivaankaaren
viehättävillä väreillä, vaan jotka taas painuvat kohahtaen alas ja
jättävät jälkeensä kammottavan, mustan tyyneyden, vaikka suotavampaa
olisi, että laine läikkyisi aina tasaväkisesti, jonka se kyllä voisi
tehdäkin.

Irtolaiskansan paljous ja häälyvä elämäntapa lisää yleistä köyhyyttä
yhä ja kuormaa kuorman päälle jo ennestäänkin velkaantuneille
tilallisille.

Vaivaismaksut ja muut kunnalliset menot lisääntyvät vuosi vuodelta, ja
niihin tarvitaan rahaa -- yhä vaan rahaa.

"Kun kansa lisääntyy, eivätkä viljelykset laajene lainkaan, syntyy
siitä vaivaisia ja irtolaisia, joita ei ennen ollut", sanoi muuan
hyrynsalmelainen.

Siellä on kuntia, niinkuin esim. Ristijärvi, Hyrynsalmi, Taivalkoski,
joissa on vähän päälle 2,000 asukkaan (Taivalkoskella sentään lähes
3,000) sekä satakunta talosavua, vaan joissa kunnallinen taksotus
nousee sentään 12-15,000:teen markkaan. Suurin menoerä siitä on aina
vaivaishoitoon. Ei ole nyt saatavissani numeroita vaivaismaksuista
muualta Suomesta, vaan epäilen, tokko ne ovat missään suhteellisesti
ja suorittajainsa maksukykyyn nähden niin korkeat, kuin näissä
nälkäseuduissa. Ja ilman sitä löytyy ruodussa olevia vaivaisia joka
kunnassa suuret määrät, joitten hoitokustannukset eivät tietysti
ollenkaan sisälly kunnallisen taksotuksen numeroihin.

Kaikissa kunnissa ei ole näitten ruotulaisten hoitokustannuksia
ollenkaan rahaksi arvioitu, mutta Taivalkoskella, missä sellainen lasku
on tehty, on se viime vuodelta noussut 6,500 markkaan, niinkuin siitä
kunnasta puhuessani jo ennemmin olen maininnut. Siis vielä sellainen
summa vakinaisen taksotuksen lisäksi. Ja leipää on isännän talossaan
_rahalla ostettava_ niin omalle perheelleen kuin ruotulaisellekin.

Papiston palkkaus vaatii suuria uhrauksia.

Tehkäämme muutamia vertauksia tässä suhteessa eteläisen Suomen ja
näitten nälkäseutujen välillä, heittäen pois sen tulon, joka papeilla
on virkataloistaan, ja ottaen lukuun rahaksi arvioituna ainoastaan sen
palkan, jonka seurakunta heille suorittaa.

Suomussalmen seurakunnassa on asukasluku (osapuille) 6,500 henkeä, ja
ne maksavat papiston palkkaa 12,200 markkaa. Janakkalan pitäjä Hämeessä
esim., jossa on 6,800 asukasta, maksaa papeilleen 5,200 markkaa.

Hyrynsalmi, 2,100 asukasta, maksaa 4,700 mrk., vaan Anjala
Uudellamaalla, 2,400 asukasta, maksaa vaan, 3,100 mrk., Ristijärvi
samoin, 2,100 asukasta, maksaa 4,900 mrk., vaan Luhanko Mikkelin
läänissä, 2,300 asukasta, maksaa 3,400 mrk. Sotkamo, 8,700 asukasta,
maksaa 10,000 mrk., Hausjärvi Hämeessä, 9,500 asukasta, maksaa vaan
6,000 mrk. Puolangan 4,700 asukasta maksaa 8,600 markkaa, vaan
Padasjoen Hämeessä 5,100 asukasta maksaa vaan 6,500 mrk.

Nämä kyllä ovat umpimähkäisesti otetuita esimerkkejä ja voisi tarkalla
vertailulla ehkä löytää joitakuita päinvastaisiakin numeroita, mutta
tosiasiana on pidettävä, että papiston palkkaus näillä köyhillä
perukoilla on paljon rasittavampi, kuin onnellisemmissa osissa
maatamme. Ja kun tähän vielä ajattelee lisäksi kaiken sen vaivan ja
ajan hukan, mikä syntyy jo papinsaatavien maksussa ja kuljetuksessa,
tilallisten kyytivelvollisuudet kinkerimatkoilla y.m.m. pientä seikkaa,
ja kun tietää, ett'ei monikaan sentään pääse pappiaan kuulemaan ei
näkemään kuin kerran, pari vuodessa, niin tulee erotus kaikin puolin
vieläkin melkoisemmaksi.

Kouluja ei tosin vielä ole niin lukuisasti rakennettu kuin
etelämpänä maassa, mutta pappilansa kyllä ovat kunnat panneet ajan
vaatimaan kuntoon. Ja molemmista näistäkin menoista, mutta varsinkin
jälkimmäisistä, kuulee paljon valitusta.

Sitten rasittaa useampia kuntia vielä tuhottoman suuret valtiovelat,
joista kyllä silloin tällöin saadaan osa anteeksi, vaan joitten
kanssa harvalukuisilla maksajilla sittenkin on enemmän kuin tarpeeksi
painimista.

Kaikki nämä menot ovat päivänselvästi välttämättömiä nykyisessä
kunnallisjärjestyksessä, mutta minusta nähden ne ovat kukin osaltaan
yhtä selvästi tekijänä siinä luvussa, jolla näitten seutujen yleistä
köyhyyttä merkitään. Ja sitä ne ovat paikkakuntalaisten omastakin
mielestä, eikä mikään ole ikävämpää kuulla, kuin heidän haikeat
valituksensa ja heidän ainainen odotuksensa jostain sellaisesta
uudesta laista, joka muka vapauttaisi heidät papiston palkkauksesta ja
kunnallisista maksuista.

Edellisen perusteella voinee jotensakin hyvällä syyllä väittää,
että yhteiskunnallinen kehitys siellä vaatii enemmän, kuin mitä
taloudellinen kehitys äärettömän harvaan asutussa, syrjäisessä, karussa
ja kaikkia kulkuneuvoja vailla olevassa erämaassa voi ylläpitää. Ja
kun kansa itsessään vielä on oppimatonta, taitamatonta, saamatonta
-- joka tietysti on enemmän olojen kuin heidän oma syynsä, kun sillä
ennestään ei ole uhkaavaa vaaraa vastaan varattuna minkäänmoista asetta
-- ei hatarimpaakaan -- kun se alituisesti, muusta puhumattakaan, on
taloudellisessa asemassa niin täpärällä, että saadaanko leipää vai ei,
niin ei ole kummasteltavaa, että jokaisen katovuoden sattuessa täytyy
ruveta avun keräykseen ympäri maan.



XI.

Loppumietelmiä.


Kaiken sen perustuksella, mitä edellä olen oloista näillä mailla
kertonut, luulisin voitavan tehdä sellaisen lyhyen johtopäätöksen,
ettei elinehdot nykyisillä keinoilla tule siellä milloinkaan
paranemaan, vaan pikemmin päinvastoin.

Suunnattomat määrät elintarpeita, joista enin osa kaikista hätätöistä
huolimatta kuitenkin näyttää menevän suorana armolahjana, on sinne
tämänkin hädän aikana jo koottu, ja yhä enemmän ehkä vielä kevätpuolia
tarvitaan, ell'ei anneta tuhansien ihmisten riutua nälkään. Mutta niin
välttämätöntä kuin apu tällä kertaa onkin, yhtä välttämätöntä, vieläkin
välttämättömämpää on, että kerran jo ryhdytään sellaisiin tarmokkaisiin
ja pysyväisiin toimenpiteisiin, ettei tämän nälkäverotuksen tarvitse
muissa osissa maatamme tavan takaa uusiintua, eikä kohota niin
korkealle, kuin se viimeistenkin kymmenen vuoden kuluessa on useamman
kerran tehnyt.

Ei ole sillä hyvä, että joka kerta ryhdytään hätäaputoimiin juuri
silloin, kun hätä jo on astunut yli kynnyksen. Ei ole asia sillä
autettu, että laaditaan satunnaisia käsityökouluja, perustetaan
ruokalaitoksia ja lastenkoteja, että pannaan rukit kiertämään
hamppulankaa ja miehet veistämään suksia, kauhoja, lapioita ja
lusikoita juuri silloin, kun nälkä pahimmin kynsiään helistelee ja jo
salon pirttien peräpenkeillä tuijottelee, että juuri silloin pannaan
hätäkapula kiertämään ympäri maan, ja unohdetaan taas koko asia ja
uskotaan kaikki olevan hyvin, kun on nälkä sillä kertaa saatu jonkun
matkaa kylistä ja taloista kaikkoutumaan, eikä ajatella sitä, että
sen ilkeä haamu elää aina, se on vaan hetkeksi piiloutunut aivan
lähelle, peltoaitojen taa, soitten pohjiin, kankaille kolottujen
petäjien juuriin, risukoihin, raiskattuihin metsiin ja tervaverstaitten
perustuksiin. Ei ole sillä vielä paljon tehty, että hommataan erämaan
talonmiehelle joitakuita jauhosäkkejä tai mitätön rahalaina, jolla hän
rakentaa jonkun rämeikön rantaan pienoisen heinäladon juuri silloin,
kun hänellä ei ole lehmälleen antaa heinän kortta, ja joka lato taas
seuraavana nälkävuonna kyhjöttää siinä kallellaan, tyhjä suu selällään
suolle ammoteilen, niinkuin heikkona muistomerkkinä edellisen hädän
ajoilta.

Kaikesta tällaisesta ei ole pysyväistä parannusta. Se auttaa vaan
kerrakseen ja kohottaa vaan vaatimuksia seuraavaksi kerraksi sieltä
päin ottamaan, mistä ennenkin on totuttu saamaan. Se heikontaa vaan
avunsaajain omaa kykyä ja saattaa lopulta viedä heidät ihan tylsään
välinpitämättömyyteen sekä katkeraan nurkumiseen ja moitteeseen, ett'ei
apua tule tarpeeksi asti, jommoisia oireita nytkin jo niillä seuduilla
matkustaessaan voi hyvin paljon havaita.

Kansa, etupäässä kiinteä maataviljelevä väestö (tai oikeammin sanoen
maata-omistava väestö) on siellä saatava tekemään täydellinen muutos
kaikissa elinkeinohommissaan, täydellinen ympärikäännös kaikessa,
mikä koskee heidän _oman_ toimeentulonsa hankintaa heidän _omilla
voimillaan_. Heissä on herätettävä tunto siitä, että he voivat elättää
itsekin itsensä, tarvitsematta muitten apua. Heille on annettava aseet
käsiin ja heitä on opetettava niitä käyttämään ja tekemään niillä
työtä, herkeämätöntä työtä, ja he tulevat kyllä käsittämään, että se
uusi työ ja ne uudet aseet, joihin he eivät ennen vähääkään luottaneet,
elättää heidät moninverroin paremmin, kuin koskaan ennen metsän
raiskaus ja tervamatkat ja porvarien armopalojen kerjuu.

Eikä sellainen muutos ole mikään mahdottomuus, vaikka se monesta ehkä
sellaiselta tuntuu. Vaikea se kyllä on ja paljon se vaatii sitkeää
ja uupumatonta ponnistusta. Se vaatii enemmän kuin yhdenvuotiset
hätäkomitean työt, vaan sitten koituukin siitä varmaan pysyväinen apu.

Hoitakoot lappalaiset tuntureilla porojaan, niinkauvan kun se on
sopiva elinkeino heille, viljelköön eteläsuomalainen paremmilla
maillaan viljaa, koska se hänellä menestyy, mutta ruvetkoon pohjalainen
maanselänteen yläpuolella täysin voimin kartuttamaan heinävarojaan ja
hoitamaan lehmiä, sillä se on mielestäni tätä nykyä ainoa luontaisin
elinkeino hänelle ja luonnon itsensä viittaama tie parempaan
toimeentuloon. Ruohoa kasvaa siellä kyllä jo ilman itsestäänkin niin
paljon, että sokeakin ymmärtää sen siellä menestyvän, mutta viljan
viljelys on epävarmaa aina, vaikka sitä yritettäisiin kovemmallakin
työllä, kuin mitä tähän asti on tehty.

Mutta tähän muutokseen ryhdyttäköön pian, aivan heti, ettei todellakin
käy sillä tavalla, kuin esim. Suomussalmessa nykyään ennustetaan.
He eivät näe siellä enää muuta pelastuksen keinoa itselleen, kuin
että valtio maksaisi kaikki heidän velkansa, ostaisi sitten kaikki
heidän maansa, sanalla sanoen koko töskän, ja siirtäisi heidät sieltä
kokonaan pois etelämpiin osiin maata -- tai lähettäisi Amerikkaan,
joka luultavasti olisi paremmin heidän oman mielensä mukaista. Samaan
suuntaan kuulee puheita vähän muuallakin, eikähän sekään keino taitaisi
täydellinen mahdottomuus olla, mutta kyllä siitä sentään syntyisi
jommoinenkin majan muutto; eikähän ole sanottu, ettei valtion mieli
taas joskus vastaisuudessa saattaisi heltyä päästämään sinne entisille
tiluksille uusia uutisasukkaita samaan kiusaukseen. Ei, kyllä on
parasta, että he pysyvät paikoillaan ja koettavat kerran oikein
miesmäisesti iskeä uudelta suunnalta elämään käsiksi, joskin kohta
siinäkin tarvitaan tavattoman paljon sivullista apua ja välitystä,
ennenkuin he oikean latunsa löytävät.

Jo v. 1888 julkaisi silloinen Oulun läänin agronoomi, hra A. Th.
Europaeus kirjasen, jonka pelkkä nimi puhuu tarpeeksi puolestaan tässä
samassa asiassa, minun tarvitsematta siihen laajemmalta kajota. Kirjan
nimi on: "Tervanpolttoko vai heinänviljelyä? Muutama sana Kajaanin
kihlakuntalaisille." Siis silloin jo mies, joka täydelleen tuntee
viljelysolot näillä pohjolan sydänmailla, puhui heinänviljelyksen
eduista tervanpolton rinnalla.

Mutta mitä siitä on ollut apua?

Tähän saakka vielä huomaamattoman vähän. Se on kyllä ollut huutavan
ääni korvessa, mutta se on korpiin hukkunut, sillä mitä auttavat kirjat
ja kirjotukset yksinään seuduissa, joissa ei kaikissa taloissa ole edes
annakkaa.

Sinne pitäisi lähettää pataljoona kovakouraisia miehiä, oikea
pelastusarmeija pasuunilla ja vaskitorvilla, eväillä ja työkaluilla,
herättämään nukkuvia saloja, asettamaan lapiota ja kuokkaa miesten
kouriin ja huutamaan heille korvaan, että he ovat ihmisiä hekin, että
heidän pitää tehdä sellaista työtä, josta he elävät ja jossa itse
luontokin on heille auliisti apuna, ja herättää heidän kunniantuntonsa
siitä, että he saattavat tulla vielä paremmiksikin ihmisiksi kuin muut
ovatkaan, että he ovat vielä kunniakkaammalla sijalla kuin etelämmät
kansat, he kun suojaavat sivistyksen rajalinjaa jäämeren rynnäköitä
vastaan, voittavat jäykän luonnon ja elävät sentään omillaan muitten
apua tarvitsematta. Heille täytyy huutaa, että heidän kyllä kannattaa
lähteä ostamaan jauhoa muualta, jos heillä on kotona hyvää särvintä ja
jos he mennessään kymmenen tervatynnyrin asemasta vievät myytäväksi
yhden tynnyrin hyvää voita, jonka he voivat saada kymmentä kertaa
vähemmällä rahdilla samaan paikkaan kuin tervatynnyrinsäkin. Ja jos
he pudistavat päätään ja valittavat kulkuneuvojen puutetta, jonka he
tätä nykyä vielä voivat täydellä syyllä tehdä, niin vakuutettakoon
heille, että Kajaaniin tulee kohta rautatie. Ja jos sekään ei kaikille
soveltuisi, niin selitettäköön heille, että aina heidän kannattaa
paremmin maksaa esim. 8 penniä kilolta rahtia vientitavarasta, jonka
myyntiarvo on 2 mk. kilolta, kuin maksaa tervatynnyristä rahtia
neljäsosa koko tavaran hinnasta. Ja laittakoot ja kuljettakoot voita
talvella, jolloin se hyvästi säilyy ja on hyvissä hinnoissa, ja
säilyttäkööt voinsa lyhyeltä kesäajalta omaksi talvivarakseen, sillä
parempaa särvintä se on sekin talvella, kuin kesällä koottu mädännyt
piimä, jota nykyään käytetään. Ja kun järviä on ja jäitä, ja suota,
millä jään peittää, niin sanottakoon heille, että kyllä he voivat
entisissä tervaveneissään laskea kesälläkin voita Ouluun, kun peittävät
tynnörit jäällä ja sammaleilla.

Huudettakoon heille mitä tahansa, kun se vaan käy tähän suuntaan ja
heidät saadaan herätetyksi heinänviljelykseen ja parempaan karjan
hoitoon.

Samaan suuntaan viittaavat kaikki heidän omatkin valituksensa viime
vuoden kadosta. Kukaan ei haikaile niin paljon viljan katoa kuin sitä,
että tuli täydellinen kato "konnuista", s.o. heinistä. Mutta miksi
heinänkato tuli niin täydellinen? Ei ollenkaan yksinomaan sateitten
ja tulvain, vaan yhtä paljon täydellisen heinäviljelyksen puutteen ja
huonojen korjuuneuvojen vuoksi -- sillä kyllä vesi pysyy rahkasoissa
niinkuin pesusienessä, ell'ei sitä johdeta pois. Vaan jos kellä on
heinää ylävämmällä ja ojitetulla maalla, niin aina siitä hyvillä
korjuuneuvoilla jotain saa.

Ja että todella on heinää saatu viime kesänäkin juuri keskellä
kaikkia niitä, jotka pahimmin katoa huutavat, siitä löytyy joitakuita
ilahuttavia esimerkkejä, vaikka äärettömän harvassa kyllä. Ja voin
tässä asian päättäjäisiksi mainita niistä jonkun.

Puolangalla on Puokion kylässä Riihelän talo, jossa on alettu viljellä
heinää, ja viime kesänäkin saatiin sitä niin paljon, ett'ei ole hätää
vähääkään. Kynsiperän kylässä Taivalkoskella (siis yhä pohjoisempana)
on Harjun tilalla myös alettu viljellä heinää. Sitä saatiin viime
vuonnakin niin paljon, että isäntä syksyllä möi sitä Kemi-yhtiölle
1,000 markan edestä ja vielä oma tarve jäi. Itse Suomussalmen pitäjän
köyhimmällä perukalla, Pispajärven kylässä, viljelee Nivan talon isäntä
myöskin heinää ja kehuu tänäkin talvena elävänsä kuin "pellossa".
Samalla seudulla on Leinosen vaaralla koetettu samaa keinoa, eikä
talossa näyttänyt olevan läheskään sellaista puutetta kuin muualla.

Ja sama on asian laita kaikissa muissakin paikoissa, missä heinän
viljelykseen vähänkin on turvauduttu ja rehun saanniksi säännöllisesti
jatkuvaa työtä tehty, mutta enimmät naapurit katselevat näitä miehiä
epäillen, aivan kuin mitäkin "taikureita", eivätkä usko itse tuota
taikaa saavansa.

Niistä heinänviljelystavoista ja heinälajeista, jotka siellä kylmässä
pohjolassa parhaiten menestyisivät ja tähänkin saakka ovat parhaiksi
näyttäinneet, ei tässä tarvitse tehdä laajempaa selkoa. Niitä on kyllä
kokeneita ammattimiehiä sillä alalla ja jääköön se heidän tehtäväkseen.

Minun toivoni on vaan, että tähän toimeen ryhdyttäisiin niin pian kuin
mahdollista ja niin suurella voimalla kuin suinkin, samalla koettaen
tavalla tai toisella ainakin aluksi huojentaa näitten raukkojen rajojen
monia rasituksia ja nykyistä suurta velkakuormaa, sillä ehdoton
vakuutukseni on, että ainoastaan niillä keinoilla saadaan siellä
pysyväinen ja varma apu toimeen.

Siinä toivossa lopetan nämä pakinani "nälkämailta", samalla toivoen,
ett'ei kenenkään vastaisuudessa tarvitsisi niistä sitä nimeä käyttää,
jonka minä niille tällä kertaa olen antanut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nälkämailta - Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.