Title: Lahjakas - Kertomus
Author: Dilling, Lars
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lahjakas - Kertomus" ***


LAHJAKAS

Kirj.

LARS DILLING



Tampereella,
Hj. Hagelbergin ja Kumpp. kirjapainossa,
1887.



SISÄLLYS:

     I. Haaaveiluja.
    II. Kasvitiedettä.
   III. Herroiksi ajamista.
    IV. Alkeisopetuksia.
     V. Toivehikkaita poikia.
    VI. Ripillelaskijaiset.
   VII. Leikkitulitus.
  VIII. Kova kolaus.
    IX. Suuria muutoksia.
     X. Surujuhla.
    XI. Ensi askel.
   XII. Äidit.
  XIII. Rantaporras vedetään pois.
   XIV. Parisin elämää.
    XV. Ranskalaista hajuainetta.
   XVI. Pimeitä kesäpäiviä.
  XVII. Koditon.
 XVIII. Taas pois.
   XIX. Juttuja näytösten välillä.
    XX. Silkkilaahusten keskellä.
   XXI. Timanttipuuterin silmään.
  XXII. Viimeisen kerran tällä erällä.
 XXIII. Vanhoja saatavia.
  XXIV. Jäähyväiset.
   XXV. Kotinurkissa.
  XXVI. Muukalainen Israelissa.
 XXVII. Ihana syksy.
XXVIII. Loppukuvaus.



I.

Haaveiluja.


Lorenz Falk oli hänen nimensä, ja hän oli syntynyt keskipalkoilla
vuosisataamme, tätä vuosisataa, jota, niin kuin rakasta lasta ainakin,
niin monella nimellä mainitaan; milloin sanotaan sitä keksintöjen
vuosisadaksi, milloin salahankkeiden ja dynamiitin vuosisadaksi,
mutta mitä tähän aikaan mieluummin olisi hermottomuuden ja morfinin
vuosisadaksi nimitettävä.

Hän oli sangen lahjakas lapsi, ja se merkitsi siihen aikaan paljoa
enemmän kuin nyt, kun kaikki lapset ovat siksi lahjakkaita, jotta
pystyvät vanhemmilleen opettamaan, että kristinoppi on vanha, tuhma
satu, että avioliitto ja kuningasvalta ovat vanhentuneita laitoksia ja
että kaikki inhimillinen synti, murhe ja viheliäisyys poikkeuksetta
seuraa mikrobeista ja bakterioista.

Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Hans Falk Falkestadissa ja hänen
vaimonsa Beate Christensen, lomöläisen laivanisännän Christensenin
tytär.

Isä oli mittava, karkealuinen mies, vähäsen köyryselkäinen niin kuin
kaikki pitkät ihmiset, voimakas ja hyvänsävyinen, niin kuin kaikki
väkevät tavallisesti ovat.

Äiti oli vähäinen ja hento, jotenkin kivulloinen, kasvot hienot,
kalpeat, ja päässä pari semmoisia kauniita, vehreänharmaita silmiä,
jotka toisinaan voivat näyttää niin ihmetyttävän lempeiltä ja toisinaan
terävästi salamoida. Hän oli lujaluontoinen, tunnollinen ja ankara,
ja jos hänessä joskus heikkoutta havaittiin, ilmaantui sitä, niin
kuin kaikissa muissakin äideissä, ainoastaan lastansa, avioliittonsa
ensimmäistä ja viimeistä kohtaan.

Vanhemmat, jotka ennen vanhan tilanomistaja Falkin kuolemaa olivat
läheisessä pienessä kaupungissa asuneet, olivat sivistyneitä ihmisiä,
jotka eivät ympärillä asuvain talonpoikain kanssa paljoa seurustelleet,
eikä poikakaan, Lorenz, ylimalkaan mikään talonpoikaislapsi ollut.

Hän oli heikko hamasta syntymästään saakka, hieno, kalpea ja hento kuin
äitinsä, ja silmänsäkin olivat yhtä kauniit vehreänharmaat. Suuri,
käyrä sukunenä oli ainoa, minkä hän oli isältään perinyt.

Hän istui mieluummin hiljaa jossakin nurkassa ja luki romaaneja,
ja jotenkin varhaisesta lapsuudestaan saakka hän suuresti rakasti
näytelmätaidetta.

Ensi kertaa vanhempainsa kanssa pääkaupungissa käydessään hän näki "Fra
Diavolo"-operan, ja kotiin palatessaan hän heti suulakalla liimasi
arkin kirjoituspaperia päähänsä ja alkoi niin hurjasti ulvoa että äiti
syöksähti sisään ja luuli hänen jalkansa taittaneen, kunnes hänelle
selitettiin pojan näyttelevän italialaista talonpoikaistyttöä, joka
lauloi erään arian.

Sen jälkeen hän kävi aina niitä näytelmiä katsomassa, joita kuljeksivat
tanskalaiset näyttelijäseurat kaupungissa antoivat, ja näytteli sitten
kappaleita pienessä nukketeaatterissa, jonka hän itse oli laitellut.

Hänen rakkain olinpaikkansa oli kylkirakennuksen iso sali, jota
ainoastaan suuremmissa vieraspidoissa käytettiin. Huonekalut olivat
vanhanaikuiset, mustaksi kiillotetut ja kultauksilla koristetut sekä
päällystetyt heleänpunaisella tamastilla, ja suuret kullatut kuvastimet
painoivat kaikkeen tähän komeuteen vielä sangen hienon leiman.

Täällä hän saattoi tuntikausia istuskella. Täällä eräässä nurkassa oli
hänen nukketeatterinsa, ja väsyttyänsä paperinukilla näyttelemiseen,
esiintyi hän itse näyttelijänä. Silloin hän istahti johonkuhun
kullattuun nojatuoliin ja oli aina olevinansa joku ranskalainen kreivi
tahi parooni, joka kuvitellun prinsessan tahi markisittaren kanssa
keskusteli.

Hän oli näet täyttänyt päänsä Aleksanteri Dumasin ja Eugène Suesin
romaaneilla ja otti haaveiluihinsa aiheet "Kolmesta musketööristä",
"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua" ynnä muista semmoisista ranskalaisten
Ludvigien turmeltuneen, mutta loistavan hovin kuvauksista.

Joka hänen ensin oli saattanut tällä tavalla ranskalaista
kirjallisuutta ihailemaan, se oli emännöitsijä, neitsy Mikkelsen, nuori
tyttö, hiukkasen neljännelläkymmenellä, joka oli Falkestadissa jo
vanhan herran ajoilta asti ollut.

Neitsy Mikkelsen oli pieni pyylevä olento, jolla oli kähärät hiukset
ja kellahtavan vaaleat pöhökasvot. Hän piti sinistä pumpulihametta ja
valkeata keittiöesiliinaa, joka oli täpö täynnä nokitäpliä, ja kun
hänellä oli ainaisena tapana nenänsä alustaa esiliinaansa pyyhkiä,
kuului hänen jokapäiväiseen vaatteukseensa myös vakinaiset mustat
viikset, jotka eivät juuri hänen kauneuttansa lisäämään sopivat olleet.

Vanhan herran aikana oli neitsy Mikkelsenin suotu
kaunokirjallisuuttansa rauhassa ahmia; mutta nuoren herrasväen tultua
ei hän enää patojansa hoidellessaan saanut häiritsemättä antautua
noitten kiellettyjen ranskalaisten hedelmien nauttimiseen, ja kuultuaan
rouva Falkin askeleet ruokasalista, täytyi hänen laittaa luettavansa
lymyyn niitä sopimattomimpiinkin paikkoihin.

Nuori rouva, näet, tunki silmäyksiänsä joka paikkaan, ja eräänä
päivänä hän keksi keittiössään kokonaisen lainakirjaston piilevän;
siltä "Kuningattaren kaulanauha" oli hiililaatikossa, ja "Vicomte de
Bragelonne" kätkettynä tyhjään liemimaljaan, ja kun hänen piti paistiin
suolaa ottaman, silloin hän sai käteensä "Monte Criston kreivin".

Neitsyen kauhistunut naama heti ilmaisi, että hän se syyllinen
oli, jonka tähden hän saikin ankaran manauksen tästä alkaen luopua
semmoisista keittotaiteellisista tavattomuuksista.

Pikku Lorenz hämmästytti häntä kuitenkin heti sen jälkeen juuri hänen
ollessaan keskellä erästä "Seitsemään kuolemansyntiin" kuuluvata, ja
tämän vaitioloa ostaakseen hän sitten teki hänet rikostoverikseen
ranskalaisessa kirjallisuudessa, jota he sen jälkeen yhdessä iloiten
huvituksekseen nauttivat.

Päästyään iltapäivällä joutilaaksi, hiipi neitsy Mikkelsen aina suureen
alatupaan Lorenzin luokse, jossa hän sitten tämän ääneensä lukiessa
neulomuksineen istui.

Tätä vastaan ei rouva Falkilla mitään muistuttamista ollut; sillä
hän aina evästi poikansa hyvillä, siveellisillä englantilaisilla
lastenkirjoilla, jotka kuitenkin vaan näön vuoksi pöydällä selällään
lepäsivät, ja kun hän jonkun kertasen tupaan astui ja löysi
kumpaisenkin heistä kyyneliin saakka liikutettuna, luuli hän niin
sydämellisesti säälityksi jotakuta kilttiä poikaa, joka niin kauniisti
ja kärsivällisesti kuoli lumivalkeaan vuoteesensa raamatunlause
huulillaan, eikä hänellä ollut siitä aavistustakaan, että sekä Lorenz
että neitsy siinä istuivat sydän kurkussa peljäten, ettei urhoollinen
d'Artagnan hyvään aikaan ennättäisikään takaisin jouduttaa niitä
timantteja, jotka kevytmielinen kuningatar Anna itävaltalainen oli
rakastajalleen Buckingbamin herttualle lahjoittanut.

Mitään muuta kirjallista oppia ei Lorenzilla juuri paljoa ollut.

Kun vanhemmat asuivat kaupungissa ennen kuin olivat sukutalon
huostaansa ottaneet, oli hän käynyt Blombergin neitien tyttökoulua,
johon pojatkin pääsivät, ja sitten kun he maalle muuttivat, oli äiti
häntä vähäsen opettanut. Hän olikin niin heikko, eikä häntä saanutkaan
liiaksi rasittaa. Nyt hän jo sentään oli niin vanha, että täydellä
todella täytyi hänelle opettajaa kuulustella, ja seminarilainen Vindahl
siksi otettiin.

Hän oli seurakunnan koulunopettaja; mutta hän oli iltapäivät joutilaana
ja sai ravinnon ja asunnon Falkestadissa, kun pari tuntia päivässä
Lorenzia opetti.

Vindahl oli bergeniläinen, tunnokas luonteeltaan ja ontuva.

Hänen sydämessään hehkui ihanteellinen rakkaus, ja hän uskoi pian
asiansa Lorenzille.

Ingeborg oli hänen rakkautensa esine, ja tämä asui jossakin Bergenin
lähiseuduilla. Vindahl oli hänen opettajanansa ollut ja talletti hänen
hiussuortuvaansa ja puserrettua ruusua, joka hänen ripille päästessään
oli hänen kukkavihossaan ollut.

Joka vuosi hänen syntymäpäivänänsä lähetti Ingeborg hänelle
onnittelukirjeen, oikein sydämellisen viattoman kirjeen, jossa ei
rakkauden jälkiäkään havaittu. Vindahlilla oli jo pieni mytty näitä
kirjeitä, ja kun hän kauniilla laulavalla bergeniläisellä painollaan
näitä Lorenzille luki, istui tämä ja kuunteli hartaana.

Oli selvää, että hänenkin täytyi niin laittaa, että rakastuisi; mutta
sangen vaikeata oli löytää joku, ketä sopisi haaveksimaan ruveta.
Ainoa, jota siksi ajatella voi, oli hänen serkkunsa, Anette Norderud;
mutta ensiksikin hän oli niin pieni, ja toiseksi ei hän ensinkään ollut
romantillinen.

Kun hän joskus nukketeaatterissaan itkunäytelmiänsä hänelle
näytteli, silloin tämä joko istui ja haukotteli taikkapa nauroi mitä
liikuttavimmissa kohtauksissa, niin ettei hän Lorenzin mielestä
miksikään ihailun esineeksi sopinut.

Hän uskoi asiansa neiti Mikkelsenille, joka kuitenkin hänelle selitti,
että hän oli vielä liian pieni rakkautta ajattelemaan, jota vastaan
hänen huomionsa erittäin siihen kiintyi, että seminarilaisella oli
rakkauteen taipumusta.

Ei hän tähän asti vielä ollut tuota pientä, nilkkua koulunopettajaa
kohtaan mitään myötätuntoisuutta tuntenut; mutta nyt tämä loisti hänen
mielessään varsin toisessa valossa.

Neitsyellä itsellään oli sangen hellä sydän; mutta hänen samoin kuin
Lorenzinkin oli ollut vallan vaikea löytää joku esine, koska ei
lähiseuduilla keitään nuoria herroja ollut. Nyt hän tunsi itsensä
melkein onnelliseksi tavattuaan yhden onnettoman, jota lohduttaa voisi.

Se on naisen kaunistus, että hän niin mielellään tahtoo miestä silloin
lohduttaa, kun tämä on onneton. Niin, onpa paljo naisia, jotka
saattavat miehet oikein onnettomiksi -- sen tähden vaan, että heitä
sitten lohduttaa voisivat.

Neitsy Mikkelsen alkoi seminarilaista lähennellä. Hän lähetti
päivällispöydän ääressä hänelle myötätuntoisia silmäyksiä ja antoi
hänelle viisi katriniluumua liemeen, ja eräänä päivänä, kun tämä istui
huvimajassa ja opetti Lorenzia, otti neitsy Mikkelsen työn mukaansa ja
istahti heidän seuraansa.

Pian he olivat kuin vanhoja tuttavia. Lorenz oli yhdys-siteenä
heidän välillään, heidän uskottunansa, jota lie kohtelivat
yhdenikäisenä ystävänänsä, eivätkä minäkään lapsena, ja tästäpä tuli
seuraukseksi, että hänen koko luonteensa jollakin tavalla muuttui
vanhamaisiksi, hänellä kun ei sitä paitsi ollutkaan ketään samanikäistä
leikkikumppalia, koska ei lähitienoilla semmoista ollut, ja jos olisi
joku semmoinen ollutkin, niin ei hän luultavasti olisi siitä mitään
piitannutkaan.



II.

Kasvitiedettä.


Vanhemmat eivät Lorenzin kasvatuksesta juuri suurta huolta pitäneet.

Isä, tilanomistaja, oli melkein aina matkoilla, harjoitti vilja- ja
hevoskauppaa ynnä muuta sellaista ja jätti talonhoidon isännöitsijälle.
Rouva hoiti talouttaan ja otti vastaan vieraita, joita melkein joka
päivä kaupungista tuli, ja Lorenz ylimalkaan sai tehdä, mitä itse
tahtoi, sillä eipä hän Vindahlista juuri mitään piitannut.

Eräänä päivänä hän oli kaupungissa hammasta suustaan vedättämässä ollut.

Hän palasi kotiin ilosta loistaen ja syöksyi suorastaan Vindahlin
huoneesen.

"Vindahl!"

"Niin".

"Nyt minäkin olen rakastunut".

"Joutavia".

"Niin, se on oikein totta".

"Keneen?"

"Gusta Londemunniin, perhelääkärimme tyttäreen. Oi, tämä on niin
hauskaa, niin!"

"Mutta hänpä on jo suuri nainen".

"Niin, mutta ei se haittaa tee. Semmoisistapa minä juuri pidänkin. En
minä voi suvaita pikku tyttöjä".

"Mitenkä se kävi?"

"Niin, näetkös, ei tohtori ollut silloin kotona, kun minä sinne
menin, ja minä istuin hänen työhuoneessaan, ja sitten hän tuli sinne,
leivoksia ja hilloa lautasella, ja sitten hän taputti minua päähän
ja pyysi minua syömään. Oi, kuinka hän oli hieno ja suloinen, ja yks
kaks, täällä rinnassani alkoi tuntua niin kummalliselta. Vaikuttiko
Ingeborgikin sinun rinnassasi niin kummallisia tunteita?"

"Juuri samoin", vastasi Vindahl huoaten.

"Mutta en minä tahtonut syödä, ja kun hän minulta kysyi, miksi en
syö, vastasin minä, että mieluummin ottaisin sen ruusun, joka hänen
rinnassaan oli. Eikös se ollut sievästi sanottu? Ja sitte hän nauroi,
mutta punastui myös; niin, Vindahl, hän punastui todellakin ja antoi
minulle kukan ja sanoi, että nyt minun pitäisi syödä hillot ja
leivokset, ja tiedätkös, mitä hän sitten teki?"

"En".

"Arvaa!"

"Hän suuteli sinua".

"Niin, ajattelepas, keskelle suuta. Se maistui paremmalta kuin
kymmenen pönttöä hilloa. Kun tohtori tuli, niin minä jo silloin olin
koko hammassäryn unhottanut; mutta hammas oli vedettävä kaikessa
tapauksessa".

"Missä ruusu on?"

"Täällä -- housuntaskussa. En tahtonut äidille sitä näyttää; mutta
neitsy Mikkelsenille minä sen näytän".

Hän juoksi ulos rapuille ja huusi:

"Neitsy Mikkelsen, tulkaa tänne, minulla on jotakin tärkeätä teille
puhuttavana".

Neitsy tuli ylös, historia kerrottiin uudestaan, ja kaikki kolme
seisoivat siinä ruusun hartaaseen ihmettelemiseen vaipuneina.

"Ei tuo poika elä vanhaksi", kuiskasi, neitsy hiljaa seminarilaiselle.
"Hän on vallan liiaksi viisas ijälleen".

Vindahl nyökäytti myötätuntoisesti päätänsä.

"Saanen kai sen pusertaa", lausui Lorenz.

"Niin, tottapa kai. Saat panna sen Snorre Sturlessonin Kuningassatujen
väliin".

"Täytyy panna jotain raskasta päälle", sanoi neitsy.

"Hyvä neitsy Mikkelsen, tepä saattaisitte istua päälle, te olette niin
raskas".

"Ei, Lorenz, ei minun käy istuminen, kirja on liian pieni".

"Minä saatan varsin hyvin sille istua", sanoi Vindahl, ja heittäytyi
satukirjan päälle.

"Et sinä ole tarpeeksi raskas, Vindahl", sanoi Lorenz. "Mutta tiedänpä,
mitä meidän on tekeminen. Me panemme neitsyen vielä lisäksi, sinun
syliisi".

"Ei, Lorenz, et se käy laatuun", vastasi seminarilainen ja punastui.

"No, herranen aika, jos sillä voimme lapselle jotakin iloa toimittaa,
niin olkoon menneeksi minun puolestani", huudahti neitsy. "Jos vaan
voitte minua kannatella, Vindahl."

Neitsy istahti kainosti ja hyvin täpärälle seminarilaisen polvien
päähän.

"Teidän on istuminen ylemmäksi, muuten ei se laatuun käy".

Neitsy siirtyi.

"Olenko painava?"

"Ette ensinkään".

"Ehkä minä istun neitsyen syliin, niin pusertuu paremmin".

"Ei, Lorenz, ei se ole tarpeellista".

Molemmat istuivat hetkisen äänettöminä; Lorenz seisoi ja tarkasteli
syvämietteisesti heitä, ikään kuin olisi tieteellistä koetta
tekemäisillään ollut.

Vindahl antoi kätensä hervottomina riippua molemmin puolin tuolia.
Hän tunsi erinomaista halua kiertää toisen kätensä neitsyen pyöreän
vyötäisen ympärille, mutta ei uskaltanut. Hänen sydämensä jyskytti, ja
samanlainen tunne kuin silloinkin, kun hän ensi kerran oli Ingeborgin
tähden rinnassansa ahdistusta tuntenut, valtasi taaskin hänet. Ja olipa
nyt oikein täydellä todella neitsy Mikkelsen siinä hänen rintaansa
ahdistamassa.

"Ettekö istu epämukavasti, neitsy Mikkelsen?"

"En; minä istun niin hyvin. Jos vaan jaksatte minua pidellä".

"Minä pitelisin mielelläni teitä polvellani koko elämän lävitse".

"Oh, enpä luullut teitä sellaiseksi --"

"Miksi sellaiseksi?"

"Sellaiseksi veijariksi, kohteliaasti sanoakseni", vastasi neitsy ja
lähetti olkapäänsä ylitse hänelle viekistelevän silmäyksen.

Vindahl kohotti vähän oikeata kättänsä.

"Istukaa hiljaa, Vindahl!"

Hän kiersi kätensä hiljaa neitsyen vyötäisille.

"Minä vaan tukeen teitä, niin on parempi istuaksenne".

"Niin, totta tosiaan tuntuukin paremmalta", vastasi neitsy tykyttävin
sydämin.

Askeleita kuului rapuilta.

"Siunatkoon, se varmaan on rouva!"

Neitsy hypähti ylös. Seminarilainen jäi hurmaantuneena paikallensa
istumaan.

Se oli oikein todellakin rouva Falk.

"Mitä te täällä ylhäällä teette?"

"Me puserramme kukkia, äiti".

"Niin, me -- me puserramme kukkia", sanoi seminarilainen.

"Onko Lorenz ruvennut kasvitiedettä lukemaan?"

"On; tämä on hänen ensimmäinen tuntinsa".

"Tutkitteko tekin kasvitiedettä, neitsy Mikkelsen?"

"En, minä vaan -- minä kuuntelen", vastasi neitsy punastuen.

"Olisi parempi, että pitäisitte huolta padoistanne. Minä olen ympäri
taloa teitä etsinyt, mutta en ole löytänyt muuta kuin yhden romaanin
ruokakaapista ".

Neitsy kohotti itkien valkean esiliinan kasvoillensa ja onnistui
sillä tavalla mustaamaan silmänsä ympärystät juuri kuin ensimmäinen
lemmittävä toisen luokan teaatterissa ja lähti nyyhkyttäen alas
keittiöön.

Kotiopettaja yritti nousta.

"Ei, istu hiljaa, Vindahl", sanoi Lorenz, "muuten kukka turmeltuu.
Oli todellakin ikävää, että sinun, äiti, piti tänne tulla meitä
häiritsemään; neitsy pusersi niin erinomaisen hyvin".

Vindahl ajatteli samoin; mutta ei hän uskaltanut sitä sanoa.

Seuraavana päivänä tuli Lorenz hiipien alas keittiöön neitsyen luokse.

"Neitsy Mikkelsen, teidän täytyy tulla ylös Vindahlin luokse. Hän on
niin kovin onneton".

"Mitä on tapahtunut?"

"Hän on saanut kirjeen Ingeborgilta. Ingeborg on kihloissa".

Neitsy meni yksinänsä sinne.

Kotiopettaja istui siellä synkkänä ja murheellisena.

Ingeborg oli kirjoittanut, iloisena ja onnellisena, juuri kuin se olisi
ollut luonnollisin asia maailmassa, menneensä kihloihin ja olevansa
siitä varma, että Vindahlia ilahduttaisi kuulla hänen olevan kaupoissa
kauniin ja kunnollisen nuoren miehen kanssa.

Häntäkö ilahduttaisi! No niin, ei hän tosin koskaan millään tavalla
ollut häntä omakseen saavansa ajatellutkaan. Asuihan Ingeborg kaukana
ylhäällä Bergenin lähellä ja hän täällä alhaalla Smaalenenissä, eikä
hänellä ollut mitään onnellista tulevaisuuttakaan hänelle tarjottavana;
mutta raskasta sentään oli tietää, että hän toisen omana oli.

"Oletteko kuullut sitä, neitsy Mikkelsen?"

"Olen, Lorenz siitä minulle kertoili. Herra Vindahl raukka!"

"Hän oli niin kaunis ja niin hyvä".

"Kyllä kait; mutta hän oli varmaan liian nuori teille. Teidän täytyy
saada ijäkkäämpi, järkevä vaimo".

"En minä nai koskaan".

"Elkää sanoko niin, Vindahl. Se on syntistä puhetta. Te kun juuri
voisitte naisen onnelliseksi tehdä".

"Luuletteko niin?"

"Totta tosiaan, te voisitte".

Neitsy seisoi hetkisen vaiti. Sitten hän tuli Kuningassatuja
silmäilleeksi. Hän meni ja avasi kirjan.

"Ei ruusu ole vielä oikein pusertunut", sanoi hän. "Luulen, että minun
tarvitsee vielä vähän sen painoksi istahtaa".

"Sitten on parempi, että istumme taas samoin kuin eilenkin".

"Ei, Vindahl; ei tänään".

"Miksi ei? Lapsen tähden vaan. Tämähän on hänen ensimmäisen rakkautensa
kukka, jota me hoidamme".

"Aina te puhutte niin kauniisti, Vindahl, ettei käy teitä
vastusteleminen".

Seminarilainen oli jo istahtanut kirjalle. Neitsy asettui kainosti
hänen syliinsä eikä niin täpärälle polvien päähän kuin viime kerralla.

Taaskin he istuivat hetkisen äänettöminä. Neitsy kuivasi liikutettuna
nenänsä alustaa nokisella esiliinallaan.

"Neitsy Mikkelsen'"

"Niin".

"Eiköhän meidänkin kävisi tässä ensimmäisen rakkautemme kukkaa
pusertaminen?"

"En minä ymmärrä teitä".

"Te olette ijäkkäämpi nainen --"

"Kolmekymmentä vuotta -- ei enempää".

"Te olette järkevä nainen, joka voisitte miehen onnelliseksi tehdä".

"Niin, senpä mielelläni soisin".

Vindahl kiersi rohkeasti kätensä hänen vyötäisilleen.

"Tahdotteko -- tahdotteko minut tehdä onnelliseksi? Minä tarvitsen niin
hyvin vähäsen lohdutusta ja tukea nyt, kun Ingeborg on minut hyljännyt".

"Tahdon, Vindahl, minä koen parastani".

Neitsy kiersi ruumistaan puoleksi taaksepäin, laski kätensä Vindahlin
kaulalle ja painoi huulensa hänen suutansa vasten.

Siinä he istuivat kauvan, onnellisina rakkaudessaan, nuoressa
rakkaudessaan, mutta kuitenkin niin vanhassa, aina satuajalta saakka
kestäneessä.

Kun Lorenz tuli ylös, nousivat he molemmat.

"Onko kukka nyt oikein pusertunut?"

"On, Lorenz; nyt se on oikein pusertunut. Pidä se tarkassa tallessa!
Ruusu on rakkauden kukka."

"Se oli hauskaa," sanoi poika. "Jospa äiti vaan tietäisi, kuinka me
täällä ylhäällä kasvitiedettä tutkimme!"

"Niin, jospa hän tietäisi!" lausui neitsy, veitikkamainen hymy nokisen
suunsa ympärillä.



III.

Herroiksi ajamista.


Kaupungista oli koko joukko vieraita Falkestadissa ollut.

He jäivät yöksi sinne, ja seuraavana aamupäivänä oli heitä kotiin
saatettava vanhoilla, suurilla vaunuilla, jotka olivat niin raskaat,
että niiden eteen täytyi kolmivaljakko panna, kun niin monta niihin
istumaan meni, ja niihin sopikin varsin mukavasti kahdeksan henkeä.

Lorenz oli päässyt mukaan saadaksensa ajella; mutta ei hän sinne
niinkään itse matkan vuoksi pyrkinyt. Hänellä oli omat tuumansa.

Palausmatkalla hän aikoi antaa Jens ajurin, joka ajajan sijalla
istui uudessa sinisessä,hopealta heloittavilia napeilla varustetussa
liverinutussaan, ajaa tohtori Londemannin talon ohitse, ja Gusta
Londemann, joka tapansa mukaan aina akkunan pielessä istui ja
korko-ompeluksia hypisteli, saisi silloin nähdä hänen siinä kaikessa
loistossaan ajavan kuin pienen prinssin kolmivaljakolla. Se varmaankin
hänessä kunnioitusta herättäisi.

Aluksi kaikki kävi toiveiden mukaan.

Vieraat olivat saatetut kukin omiin asuntoihinsa, ja Lorenz istui
yksinään ja rehenteli vaunuissa postitalon edustalla, sillä aikaa kun
Jens oli kirjeitä ottamassa.

Jens oli juuri sijallensa ennättänyt, kun Lorenz alempana kadulla keksi
ko'okkaan naisolennon.

"Joudu, Jens, ja aja isoa katua ylöspäin ennen kuin täti Norderud
meidät huomaa!"

Mutta se oli jo liian myöhäistä.

Täti Norderud viittasi käskien suurella ruskealla kädellään, ja heidän
täytyi pysyä paikallaan.

Norderudin matami oli tilanomistaja Falkin sisar ja naimisissa
rikkaan talonpojan, Ole Daniel Norderudin, kanssa. Itse hän eli
yksinkertaisesti kuin tavallinen talonpoikaiseukko eikä pienestä,
hienosta, kaupunkilaistapoja seuraavasta kälystänsä juuri paljoa
välittänyt. Hän oli pitkä, karkealuinen, karkeapiirteinen nainen,
isonenäinen kuin veljensäkin. Hänen pukunansa oli kotikutoinen hame,
kudottu villasaali kahdesta kulmastaan vyötäisille solmittuna, ja
suuri, musta olkihattu sekä muutamia kauheita vaatekukkia sen toisella
puolella.

Hän talutti kädestä tytärtään, Anettea, joka oli pieni tyttö, vähää
nuorempi Lorenzia. Anette oli oikeastaan hyvin herttainen tyttö
paksuine, liinanvaaleine lettineen, jotka selkää pitkin alaspäin
riippuivat, ja terveine, ahavoittuneine kasvoineen; mutta Lorenzin
mielestä hän oli hirvittävän näköinen siinä seistessänsä jäykäksi
tärkätyssä pumpulihameessaan, suuri punaruutuinen karttuunisäpsä
päässään.

Norderudin matami avasi aivan häikäilemättä vaunujen oven.

"Käypäs takapuolelle." sanoi hän Lorenzille, "Anette ja minä tulemme
mukanasi Falkestadiin; sillä tavalla pääsemme kävelemästä enimmän
osan tietä. Kotoa emme saa ainoatakaan hevosta näin keskellä
elonkorjuuta; mutta ei teillä pidetä asianakaan ottaa niitä työstä
kolme kappaletta, nähdäkseni. On ihmeellistä, että ette vaunujen eteen
neljää valjastaneet ja panneet isännöitsijää vielä mustalla oriilla
edellä ratsastamaan, sittenpä se vasta oikein kuninkaalliselta olisi
näyttänyt".

"Kyllä vielä niinkin teemme", vastasi Lorenz, "että talonpoikaismuijat
jotakin harmitellakseen saavat".

"Oletpa itsekin talonpojan lapsi, sinä nenäviisas nulikka, etkä
hituistakaan muuta, vaikka äitisi mielellään silkissä käy ja
luulottelee rouva olevansa."

"Äiti on paljoa parempi kuin sinä", sanoi Lorenz vihasta tulipunaisena.
"Usko pois, että minä vielä kotia päästyäni tämän hänelle kerron".

"Minä olen sitä itsekin hänelle jo usein sanonut. Mutta minäpä olen
aika hölmö, joka istun tässä ja riitelen poikanulikkain kanssa. Aja
kaupungista vanhan hautausmaan ohitse", sanoi hän ajajalle. "En minä
halua pitkin katuja narrin tavoin ajella".

"Lorenz käski ajamaan isoa katua".

"Ei lapsilla ole mitään sanomista, silloin kun vanhempia ihmisiä
saapuvilla on".

Lorenz oli aina miesmäisestä tädistänsä paljon pitänyt. Nyt hän suuttui
häneen. Hän oli sentään iloinen, kun he pääsivät kaupungin lävitse
kulkemasta. Ei iki maailmassa hän olisi suonut Gusta Londemannin häntä
tämmöisessä seurassa näkevän.

Maantietä kuljettaessa Lorenz istui vaan jurrotteli, mutta Norderudin
matami oli vaiti ja näytti miettiväiseltä. Anette teki onnistumattoman
sovitusyrityksen itse syöden pipari kakku-ukolta jalat ja tarjoten
yläruumista Lorenzille; mutta kylmästi halveksien tämä hyljäsi hänen
jalomielisen tarjouksensa.

Kun he Falkestadiin saapuivat, oli rouva juuri tullut puutarhasta
kukkia katkomasta ja seisoi rapulla.

Hänellä oli valkea olkihattu, vaalea hame ja puutarhahansikkaat käsissä.

"Kiitoksia kyydistä", sanoi Norderudin matami ja astui vaunuista.

"Sepä sopi oikein hyvin, että sait ajaa kotiin", sanoi rouva Falk.
"Etkö halua tulla tupaan ja juoda kupin kahvia, ennen kuin jatkat
matkaa, niin saavat lapsetkin sillä aikaa puutarhassa leikkiä".

"Kiitoksia".

He menivät tupaan.

"Niinpä sinä näytät kuin tanssihuveissa olisit", sanoi Norderudin
matami.

"Voihan suvisin hyvin käyttää vaaleata hametta, ja täytyyhän
päivänpaisteella pitää hansikkaita, jos ei halua käsiään rengin
kouriksi saada".

"Niin, voihan olla hieno, kun ollaan rouva ja ajetaan kolmivaljakolla".

"Vaunut ovat liian raskaat kahdelle".

"Olisithan voinut antaa pojan kotona olla. Hänellä on kylliksi suuria
ajatuksia ennestäänkin, eikä sinun sopisi hänen turhamaisuuttaan
yllytellä".

"Olisipa ollut syntiä, jos ei olisi suonut pojan hiukkasta huvikseen
ajella".

"Kyllä kait olisi poikaa huvittanut, kun olisi kaupungin lävitse
kolmivaljakolla ajaa saanut, kuin ainakin joku keikari; mutta
onnettomuudekseen hän kohtasi halpa-arvoisia sukulaisiaan, ja silloin
hänen täytyi ajaa sivutietä".

"Minä tiedän kyllä, että sinä aina Lorenzia väärin arvostelet".

"En minä häntä väärin arvostele; mutta sinä se olet, joka häntä
väärin kasvatat. Niin, älä pahastu, Beate, saatatpa kyllä suvaita
totuutta kuulla, se lausutaan hyvässä tarkoituksessa. Näetkös, _me_
olemme rikkaita, siitä minä olen varma; mutta me kasvatamme Anettea
juuri kuin köyhää torpantyttöä, ja hän on niin lapsellinen, ettei
voi aavistaakaan meidän ainoana lapsenamme tulevansa näiden seutujen
rikkaimpain naimapoikain haluttavaksi. Oletteko te rikkaita, sitä en
minä tiedä. Teidän itsenne tähden sitä toivon; mutta minä pelkään, että
jos te eteenkinpäin elätte niin suurellisesti ja jos ei veljeni tahdo
pitää omaisuudestaan parempaa huolta kuin nyt, niin te alatte takaperin
kulkea. Tämä on nyt minun mielipiteeni. Ja Lorenz, häntä kasvatetaan
kuin pientä prinssiä, ja semmoinen hän luulottelee olevansakin. Hän saa
menetellä omin päinsä, eikä kukaan häntä opeta. No, sepä ajaakin saman
asian, jos hänestä maanviljelijä tulee; mutta siksi hän epäilemättä
on liian hieno. Norderud on oikea hölmö, herra nähköön, tuskin osaa
nimeänsä kirjoittaa; mutta hän hoitaa taloansa ja ymmärtää rahaa koota,
ja sepä kuitenkin on pääasia tässä maailmassa".

"Olemmeko rikkaita vai emmekö, siitä en minä tiedä enempää kuin
sinäkään", sanoi rouva Falk, "sillä ei mieheni milloinkaan anna minulle
asioistansa pienintä aavistustakaan; mutta mitä Lorenzin kasvatukseen
tulee, siitä ei minulla ole hituistakaan tunnonvaivaa. Ei ole monta
lasta, joita pidettäisiin niin ahtaalla kuin häntä. Ettei hän ole
mikään talonpoikaistollo, se kyllä on totta, sillä hän on hieno
luonteeltaan, ja lahjakas hän on, ja kyllä hän lukee myöskin".

"Niin, romaaneja".

"Sinä näyt tietävän tässä talossa kaikki asiat paljoa paremmin kun me
itse".

"Ehkäpä. Minä tunnen kumminkin Vindahlin ja tiedän, että Lorenz
komentaa häntä, samoin kuin hän komentaa neitsyttä ja palveluspiikoja
ja kaikkia muitakin tässä talossa".

"Ei Vindahl enää saatakaan vallan kauvoja hänen opettajanansa olla.
Hänpä onkin vaan seminarilainen, ja meidän täytyy saada lukenut mies".

"Niin, epäilemättä on Lorenzin lukeminen itsensä niin viisaaksi, että
alkaa vanhempiansa halveksia".

"Tänäänhän sinä olet tavallista miellyttävämpi".

"En minä ole tänne sinua miellytelläkseni tullutkaan".

"Et, sen kyllä voin huomata".

"Beate", lausui Norderudin matami ja työnsi kahvikupit luotaan, "vaikka
minä silloin tällöin sinulle mielipiteeni suoraan sanon, niin en sillä
tarkoita sinua loukata, vaan kun teidän omaa hyväänne tarkoitan. Minä
tiedän kyllä, että sinä olet kelpo ja ankara vaimo, joka talonsa
järjestyksessä pitää, mutta te elätte kokonaan liiaksi suurellisesti,
se on pää-asia. Kyllä sitä pääsee yhtä hyvin perille, vaikka ei niin
herroiksi ajaisikaan".

"Ei se ole yksinään minun syyni".

"Olkaamme oikein avomielisiä, Beate, ja myöntäkäämme, että sekä sinä
että minä olemme herrat talossamme. Norderud on nolla, herra nähköön,
ja Falk, niin, hän on kyllä suuri, pitkä ja voimakas, mutta kun hänen
pieni, hieno, kalpea vaimonsa lähettää hänelle pari silmäystä vehreistä
silmistään, niin hän taivuttaa niskansa kuin taittunut akilea ja lausuu
niin ja amen kaikkiin".

Norderudin matami nousi seisaalleen.

"Nyt on parasta meidän lähteä matkaamme. Minä luulen, että sinä olet
saanut minusta tarpeesi tänään ".

Heidän ulos tullessaan istui Anette rapulla ja nyreissänsä.

"Etkös leiki?"

"En; ei Lorenz huoli leikkiä muuta kuin teaattieria. Hän vaatii minua
prinsessaa esittelemään, enkä minä sitä osaa".

"Et, tyttäreni; ei se meidän suvullemme sovellu", sanoi Norderudin
matami, tarttui tyttärensä käteen ja meni tietä alaspäin.

Rouva Falk katseli vakavana heidän jälkeensä ja henkäsi vähän syvempään
jälleen tupaan palatessaan.



IV.

Alkeisopetuksia.


Pari vuotta oli kulunut, ja kaikki meni tavallista rataansa
Falkestadissa.

Tilanomistaja oli tapansa mukaan paljon matkoilla, teki kauppaa
ja keinotteli, ja oli kotona ollessaan kentiesi hiukkaista
köyryselkäisempi kuin tavallisesti ja vaipui usein ajatuksiinsa.

"Falk", sanoi rouva eräänä päivänä, "sinä olet toisinaan niin
kummallisen raskasmielinen. Onko sinulla jotakin murhetta, joka sinua
rasittaa".

"Ei, mistä sinä semmoista luulet? Minähän olen onnellisin ihminen
maailmassa".

"Sinä teet kauppaa ja keinottelet, mutta et milloinkaan anna minulle
pienintäkään vihiä asioistasi".

"Vaimo hoitakoon taloutta, mies asioitaan."

"En minä niihin tahdo sekaantuakaan, mutta käypi niin ikäväksi nähdä
sinua murheellisena".

"Päin vastoin, minäpä olen tyytyväinen ja onnellinen. Minun kauniimpana
unelmanani on aina ollut tuoda sinut perheenäitinä tänne rakkaasen
lapsuudenkotiini, ja onhan se nyt toteutetuksi tullut. Juuri sen tähden
minä olen näinä vuosina aina tehnyt kauppaa ja keinotellut, että voisin
sinulle ja Lorenzille turvallisen tulevaisuuden hankkia. Silloin, kuu
me naimisiin menimme, et sinä, Beate, minusta niin paljoa pitänyt".

"Minä olen sitten oppinut", lausui hän ja loi silmänsä alaspäin.

"Sitä minäkin uskon, ja jos vastoinkäymiset tulisivat --".

"Niin minä olen niitä kantamaan vahvempi kuin sinä".

"Siitä olen varma; mutta toivokaamme, että sinä koettelusta säästyisit".

Lorenz tuli sisään. Hänen silmäinsä alustat olivat turvonneet ja
itkusta jotenkin raukeat.

"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?"

"Se tuntuu niin ikävältä, kun Vindahlin täytyy lähteä. Neitsy
Mikkelsen puuhailee siellä ylhäällä ja latoo hänen tärkki paitojansa
matkalaukkuun, ja me olemme itkeneet kaikin kolmisin".

"Saapa hän edullisemman paikan kansakoulunopettajana kaupungissa, ja
hänellä on toiveita päästä pääkaupunkiin muuttamaan, eikä hän sitä
paitsi tästä alkaen osaisi sinulle enää mitään opettaakaan. Muistapas
vaan, että sinä nyt olet kolmentoista vuotias ja että sinun täytyy
ruveta latinata lukemaan. Uusi kotiopettajasi, kandidaatti Finne, on
kelpo mies, joka osaa sinulle kaikkia tarvittavia aineita opettaa ".

"Oh, eipä sitä patruuna niin paljoja taitoja tarvitse".

"Eikö tarvitse?"

"Ei; kaikki ihmiset sanovat, että nuori patruuna Iversen on tyhmeliini,
jolle isän täytyi kartano ostaa, kun ei hänestä mitään muuta tullut".

"Eikä sinun tarvitsekaan luulotella mikään patruuna olevasi", lausui
isä. "Me olemme vaan halpoja talonpoikia".

"Saatpa suvaita sentään, että minä isoksi kasvettuani itseäni
patruunaksi nimitytän. Minä olen Falkestadin vapaa omistaja,
ymmärrätkös, ja vapaa maanomistaja, se on yhtä hyvä kuin aatelismies
täällä köyhässä Norjassamme, jossa ei enää mitään muuta aatelia ole".

"Se on tuo hölppö neitsy Mikkelsen, joka kaikki nuo romaanihoureet on
hänen päähänsä istuttanut. Onneksi saamme sentään taloomme järkevän
miehen, joka saattaa oikkusi kitkeä".

Seminarilaisen huoneessa puuhaili neitsy matkalaukun täyttelemisessä.

Hän neuloi nappia Vindahlin paitaan, ja kyyneleet vierivät alaspäin
hänen nokisia poskiansa pitkin, niin että hänen hyvänsävyisät, kalpean
pöyheät kasvonsa olivat kartan näköisiksi käyneet.

"Älä sentään huoli noin itkeä, rakas Georgine. Käynhän minä täällä
sinua tervehtimässä. Ennen lähtöäni minä kerron rouvalle, että me
olemme kihloissa, ja kun sitten vuoden kuluttua, niin kuin toivon, saan
paikan pääkaupungissa, niin voimme mennä naimisiin".

"Mutta siellä kansakouluissa on niin paljo nuoria opettajattaria. Kunpa
vaan et niiden vuoksi minua unhottaisi".

"Olenkos milloinkaan Ingeborgia unhottanut?"

"Et, se on kyllä hyvä, se; mutta en minä tyytyisi tuommoiseen
ihanteelliseen rakkauteen".

"Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä tulet minun vaimokseni ".

Vindahl puristi häntä sydäntänsä vasten, painoi poskensa hänen
poskeensa ja jäljensi kartan omaan parrattomaan naamaansa.

Sen jälkeen he kumpainenkin pyyhkivät kasvonsa kosteaan pyyhinliinaan
ja menivät alas herrasväen luo kihlaustansa ilmoittamaan.

Tilanomistaja ja rouva joivat pullon samppanjat heidän maljoiksensa, ja
Lorenzia, joka sai myös palasia ja tuli hyvin iloiseksi, huvitti tämä
asia erinomaisesti aina siihen saakka, kun Vindahlin piti jäähyväiset
lausua. Silloin hänen tuskansa taaskin valloilleen pääsi ja kun
seminariiainen lähti, meni hän neitsyen kanssa, käsikkäin isoon saliin,
jossa he sitten istuivat kumpikin kullatulla tuolillaan ja itkivät.

Uusi opettaja piti höyrylaivasta samoihin vaunuihin otettaman,
joilla vanhaa saatettiin, ja kun tämä parin tunnin kuluttua saapui,
tarkasteltiin häntä jännittyneellä uteliaisuudella.

Neitsy ja Lorenz tutkivat häntä ison salin valkeitten akkunaverhojen
takaa, ja keittiön akkunassa olivat piiat yhdessä läjässä, Mari,
tanakka keittäjä, keskellä, ja toisella puolen sisäpiika Tomine,
pyylevä, pystynenäinen ja punakka, kiharahiuksinen kaunotar, ja
toisella puolella karjapiika Birgit, jotenkin kaarevaksi laitettu
tunturitynkkä, pukeutuneena pääasiallisesti kansallispukunsa
jäännökseen, mustaan, puna- ja viheriäraitaiseen hameesen.

Kandidaatti Finne hyppäsi voitosta ylpeänä vaunuista. Hän tiesi hyvin
piikain seisovan ja häntä katselevan; mutta hän oli siihen jo niin
hyvin tottunut.

Hän oli pitkä, somakasvuinen mies, vähän lihomiseen taipuva. Kasvot
olivat oluesta hiukkasen pöhistyneet; mutta sivulta katsoen olivat
ääripiirteet kauniit, ja hänellä oli säkenöivän tummat silmät, musta
kiharainen tukka ja pari paksuja mustia viiksiä. Puku oli muodin
mukainen ja jotenkin komeanlainen.

Tilanomistaja vei hänet arkihuoneesen, esitteli vaimolleen ja huusi
poikaansa.

"Vai niin, sinäkös olet minun uusi oppilaani?" lausui kotiopettaja ja
taputti Lorenzia olkapäähän. "Meistä tulee ystävät; etpä näytä sentään
varsin tuhmalta".

"Ei, ei poika ole lahjoja vailla", sanoi rouva.

"Mutta epäilemättä laiska, juuri niin kuin minäkin olen ollut. Kaikki
lahjakkaat ihmiset ovat semmoisia, ja sen tähden heistä harvoin mitään
tulee".

"Sepä oli kaunis lohdutus".

"Voipa olla, rouva hyvä, poikkeuksiakin. Perästä nähdään".

Heti Lorenz alkoi hänestä pitää. Koko miehessä oli jotakin niin
miellyttävän suloista, joka puoleensa veti.

Illallispöytä odotteli valmiina.

Tomine palveli pöydässä ja punastui punaisia hiuskiharoitansa myöten
joka kerta kohdatessaan kandidaatin terävän silmäyksen.

Neitsy Mikkelseniä ei näkynyt. Hän oli kammarinsa yksinäisyyteen
vetäytynyt murheineen ja rasvaisine lainakirjasto-romaaneineen.

Aterian jälkeen Lorenz ja hänen opettajansa menivät ylös kamareihinsa,
jotka vierekkäin olivat.

Finne alkoi matkalaukkuansa purkaa.

Muutamain kirjain ja vaatekappalten alta hän veti esiin pullon
konjakkia, väkiviina-lampun ja sokerimytyn.

"Minä olen tottunut aina iltasilla juomaan lasin totia; sitä varten
olen nyt ottanut mukaani aineksia toistaiseksi. Kun vähän paremmin
tunnetuksi tulen, niin sinä kyllä pidät siitä huolen, että rouva
minulle tarpeet huoltaa".

"Kyllä minä!"

Hän sytytti lampun.

"Juotko sinä totia?"

"Minä tavallisesti maistan vähän isän lasista".

"Me teemme tähän sinulle vähän miedompaa, se on hauskempaa. Me käytämme
vesilasiamme ja seottelemme paperiveitsellä".

Lorenz oli tavattoman palvelevainen, ja laitokset näyttivät hänestä
oivallisilta.

"Etkö sinä tupakoitse?"

"En".

"Eikö vanha kotiopettajasi sinua siihen opettanut?"

"Ei, totta sanoen; eipä niiltä seminarilaisilta juuri niin paljoja
opita".

"Ei, me oppineet miehet käsitämme asioita paljoa paremmin. Mutta hepä
ovatkin tottuneet paremmin köyhiä lapsia opettamaan".

"Niin, epäilemättä", lausui Lorenz mielevästi.

Vindahl raukka, hän oli jo kokonaan varjoon joutunut. Jopa Lorenz
melkein häpesi hänen lähtiessään itkeneensä.

"Näetkös, minulla on omat periaatteeni. -- Sytytäpäs papirossi, se
maistuu niin mainion hyvältä totilasin ohella! -- No mitäpä minun nyt
piti sanomanikaan? Niin, se on nyt minun periaatteeni, että opettajan
ja oppilaan kesken kaunis ja hyvä väli vallitkoot!. -- Nyt vesi kiehuu.
Tuopas nappo tänne; mutta pane sokeria ensin, muuten lasit särkyvät!"

Finne laittoi todit. Lorenz heittäytyi huolettomasti nojatuoliin ja
veteli muutamia mehukkaita haikuja papirossista.

"Kas niin, nyt se maistuu. Maljasi!"

"Maljanne!"

"Mistä me taas puhuimmekaan?"

"Teidän periaatteistanne".

"Oikein. Minä vaan tahdon sanoa, että tuota se on naurettavaa tuo
ankara kurinpito".

"Niin, sitä minäkin luulen; mutta ei Vindahlkaan juuri ankara ollut".

"Ei, se on luultavaa. Eikä se mitään hyödytäkään. Näetkös, ystäväni,
muutaman vuoden kuluttua sinä olet patruuna, ja silloin minä yhä
vieläkin olen köyhä opettaja, ja kun minä tulen sinua tervehtimään,
otamme yhdessä lasin kuin vanhat ystävät ja kumppanukset ainakin".

"Niin teemmekin. Maljanne!" sanoi Lorenz, joka alkoi tulla jotenkin
iloiseksi.

"Onko tässä talossa yhtään kauniita tyttöjä?" kysyi Finne ja sytytti
uuden papirossin.

"On, useampiakin. Keittiössä meillä on kolme. Sisäpiian te jo
näittekin. Sitten on keittäjä, joka on oikein tanakka, ja sitten vielä
karjapiika; mutta hän on niin paksu ".

"Ei se haittaa. Onkos ketään emäntäneitsyttä?"

"Kyllä, mutta hän on kihloissa".

"Ei se haittaa".

"Mutta hän on kihloissa Vindahlin, edellisen kotiopettajani kanssa".

"Ei sekään haittaa. Onko hän kaunis?"

"Kyllä hänellä on oikein hyvännäköiset kasvot, ja kun ei hän vaan ole
varsin kovin nokinen, niin ei hän näytä niinkään rumalta".

"Täytyy saada hänet pesemään itseänsä. Sanopas minulle, Lorenz, oletko
sinä milloinkaan rakastunut?"

"Kyllä, ihanteellisesti, niin kuin Vindahl sitä nimitti, Gusta
Londemanniin, perhelääkärimme tyttäreen ".

"Kuinka vanha hän on?"

"Täysikasvuinen nainen".

"Se on luultavaa. Poikana ollessani minäkin haaveksin semmoisia
täysikasvuisia naisia -- ihanteellisesti; mutta vuosien vieriessä ne
haihtuvat".

"Vindahl tekee vieläkin niin, ja hän on vanhempi kuin te".

"Sitten hän on tyhmeliini", sanoi Finne ja nousi ylös. "Mutta nytpä on
jo aika mennä levolle".

Ei Lorenzillakaan ollut mitään sitä vastaan.

Hän tunsi olevansa niin erinomaisen iloinen ja tyytyväinen, ja hänen
silmänsä olivat kirkkaat ja loistavat; mutta kumminkin oli kaikki niin
kummallisen hämärätä, eikä hän saattanut pitää tulta papirossissaankaan.

Hän tunsi päänsärkyä herätessään seuraavana aamuna; mutta se meni
sikseen, kun hän oli kylmällä vedellä itsensä pessyt ja pukenut
vaatteet ylleen.

Hän tuli alas aamiaiselle ennen Finneä.

"Äiti, usko pois, että Finne on erinomainen opettaja. Hänellä on omat
periaatteensa, näetkös, joita hän opetuksessaan seuraa".

"Joko te eilis-iltana aloitte?"

"Kyllä, vähäsen".

"Klassillisilla luvuillako?"

"Niin, alkeisopetuksia Finne sanoi niitten olleen. Minä olen siitä
varma, että minä häneltä opin paljoa enemmän kuin Vindahlilta".

"Tämäpä onkin lukenut mies -- vaikka Vindahlkin oli hyvin taitava.
Meillä on muuten ollut yleensä hyvä onni saada sinulle oivallisia
opettajia, poikaseni".

Nyt juuri Finne astui sisään ja toivotti kohteliaasti "hyvää huomenta".

Hän oli kaunis, loistava ja sievä -- hiukkasen vaan liiaksi
pöhökasvoinen.



V.

Toivehikkaita poikia.


Nukketeaatteri oli pölyisenä ja halveksittuna nurkassa. Ei Lorenz
esittänyt näytelmäkappaleita paperihenkilöillään eikä näytellyt
kohtauksia ison salin kullatuilla tuoleillakaan. Hän häpesi sellaisia
lapsellisuuksia.

Hän oli oppinut pitkät sarjat asioita näinä kahtena vuonna, joina Finne
oli hänen kotiopettajanansa ollut.

Lorenz oli nyt viidentoista vanha, jotenkin pitkä ijälleen, ja vaikka
hän nyt vielä eli niin sanottuja nulikkavuosiansa, huomattiin hänessä
sangen vähän taikka ei ollenkaan konnankujeita, jotka kuitenkin tällä
aikakaudella ovat tavallisia.

Mustan samettimekon ja kiiltonahkaisen vyön, jotka viime aikoina
hänelle paljon surua olivat tuottaneet, hän oli nyt vaihtanut
muodinmukaiseen vaatteukseen, irtonaiseen kaulukseen ja kaulahuiviin ja
osaksi hän oli ruvennut Finnen sievää, vähän hervaantunutta käytöstapaa
seuraamaan.

Kandidaatin kunniaksi täytyy kuitenkin sanoa, että hän oli oppilaalleen
jotenkin runsaasti tietoja jakanut: sillä vaikka he viettivätkin
kumppanuuden tapaista elämää, täytyi Lorenzin sentään aina
säännöllisesti läksynsä oppia.

Finne oli sillä ajalla, minkä hän oli Falkestadissa viettänyt, varsin
erinomaisella tavalla koko naispuolisen palvelusväen valtaansa saanut.

Ei punakaharainen Tominekaan enää punastunut, kun kandidaatti häneen
silloin silmänsä iski, kun tämä pöydässä palveli. He harjoittivat nyt
silmillänsä taukoomatonta sananlennättämistä aina silloin, kun ei
neitsy Mikkelsen pöydän ääressä istunut ja rouva Falkin huomio oli
ruokiin tarkistunut. Tilanomistaja ei milloinkaan mitään huomannut. Hän
tuli päivä päivältä köyryselkäisemmäksi ja hajamielisemmäksi. Lorenz
sitä vastaan tiesi kyllä hyvin, miten asian laita oli; mutta ei siitä
mitään haittaa ollut. Finne oli hänelle opettanut, että miehet ovat
lapsia ja naisten sydämet heidän leikkilelujansa, joilla he saattavat
jonkun aikaa huvitella ja sitten heittää pois. Siitä ei mitään haittaa,
vaikka ne särkyisivätkin. Keittäjä, Mari, oli ainoa, joka tähän saakka
oli Finnen lumoavia ominaisuuksia vastustellut. Kun Finne eräänä
päivänä oli partavettä alhaalta keittiöstä etsimässä, yritti hän Maria
vyötäisiltä ottaa; mutta tämäpä antoi hänelle navakalla kädellään niin
tuntuvan töyttäyksen, että kandidaatti kukertui lavitsalle ja loimautti
kaikki lämpimän partavetensä uusille vaaleanharmaille housuilleen. Tämä
voimannäytös ei sentään likimainkaan häntä yrityksistään peloittanut,
vaan päin vastoin hänen lämpimiä tunteitaan tuota voimakasta hempukkaa
kohtaan vielä enemmän tulistutti.

Neitsy Mikkelsen oli jo aikoja sitten hänen paulaansa langennut. Lorenz
hämmästytti eräänä päivänä häntä juuri samallaisessa asemassa, missä
hän seminarilaisen kanssa ennen kukkia pusersi. Heti virkosi pojassa
taas entinen rakkaus vanhaa opettajaa kohtaan, ja hän vihastui heille
kummallekin; mutta Finne ymmärsi heti hänet jälleen tyynnyttää; olihan
Vindahl nyt saanut kauvan varrotun paikan pääkaupungin kansakoulussa
eikä ollut pitkään aikaan itsestänsä mitään vihiä antanut, ja siitä
neitsy oli ikävillään: ja sen vuoksi hän surevata vähän lohdutteli.
Lorenz sai olla aivan levollinen. Eihän Vindahlilta häntä riistäisi.
Mitä lohdutukseen tulee, niin oli seikka muuten varsin päinvastainen
ollut. Finne itse oli, näet, teeskennellyt epätoivoinen olevansa,
joka pääkaupunkilaista uskotonta naista suri. Ja eihän nyt neitsy
hennonnut häneltä yhtä pienen pientä suukkosta kieltää, ja sitten hän
otti vielä pari lisäksi. Siinä oli kaikki; mutta kun neitsy sitten,
hyvän sydämensä vaatimuksesta, hänelle elinaikuiseksi lohduttajaksi
tarjoutui, niin hän jyrkästi tämän hyljäsi. Ei hän milloinkaan voisi
hänelle onnellista tulevaisuutta valmistaa, hän oli siksi liian
kevytmielinen j.n.e. He olisivat vaan ystäviä, kuin veli ja sisar,
ei mitään muuta. Neitsy kuljeksi syvästi huolissaan. Hän nuhteli
siitä itseään, että oli uskoton ollut Vindahlille, josta hän sentään
toden teolla piti, ja oli suutuksissaan kandidaatille; mutta kun
tämä taas häneen hurmaavilla mustilla silmillään katsahti, silloin
hän taas oli lumottu kuin kaniini lonkokäärmettä kohtaan. Hän itki
usein kamarissaan; mutta ei hän itseänsä nokiseen esiliinaansa enää
kuivaillut. Finne oli häntä siitä kieltänyt. Päin vastoin hän hankasi
kalpeita kasvojaan saippualla ja pyyhinliinalla niin ankarasti, että
hän toisinaan sai ruusuja poskiinsa noitten entisten nenänalaisten
viiksiensä sijaan; ja ruusut kaunistivat häntä paremmin.

Lokakuun keskitienoilla oli paljo puuhaa Falkestadissa.

Lorenz oli ripille laskettava.

Norderudin matami oli sinne tullut juhlavalmituksissa avullisena
ollakseen; sillä luonnollista oli, että silloin paljo vieraita tulisi.

Anette oli kotona. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja laskettaisiin
ripille vasta ensi vuonna.

Ei se piikoja ensinkään miellyttänyt, että Norderudin matami oli
taloon tarkastuspoliisiksi tullut; sillä melkein semmoisena hän siellä
esiintyi. Ei kukaan voinut olla varmassa turvassa hänen teräviltä
silmäyksiltään.

Rouva Falk ei tosin taloudellisia velvollisuuksiaan laiminlyönyt.
Kyllä hän piti kaikkia silmällä ja oli usein keittiössä; mutta kaikki
se tapahtui paremmin ylhäisellä ja mahtavalla tavalla, ja sitä paitsi
vieraat häntä usein pidättelivät.

Eräänä päivänä Norderudin matami tuli myöhään päivällispöytään. Hän oli
leiponut tippaleipiä ja oli jotenkin ärtyisellä tuulella.

Parhaallaan hänelle liemiruokaa tarjotessaan lähetti Tomine silmillään
sähkösanoman kandidaatille, joka heti siihen vastasi.

Norderudin matami kohotti päätänsä.

"Katso tehtävääsi!" sanoi hän tuimasti. "Sinä tarjoat nyt minulle etkä
kandidaatille".

Finne etsi hämillään porkkanan palasia liemestä.

Neitsy Mikkelsen, joka oli silmät alas luotuina istunut, katsoi
närkästyneenä heitä kumpaakin.

"Kyllä minä varsin hyvin ymmärrän, että teitä suututti, neitsy
Mikkelsen", jatkoi Norderudin matami. "Niin ijäkkäästä, kihlatusta
tytöstä, kuin te olette, täytyy tuommoisen kiekailemisen näkeminen
sietämättömältä tuntua".

Ei kandidaatti lausunut sanaakaan, rouva Falk johti ujoillaan
keskustelun muihin asioihin.

Iltasella seisoi keittäjä Mari yksinänsä keittiössä. Ruokakamarin ovi
oli rakosellaan. Norderudin matami oli siellä sisällä.

Kandidaatti tuli itsellensä hiukkasen totivettä ottamaan. Neitsy hankki
hänelle aina sokeria ja konjakkia. Väkiviina-lamppuansa ei hän enää
käyttänyt Veden etsiminen antoi hänelle aina syytä alas keittiöön
pistäytyä.

"Tarvitaanko nyt taaskin lämmintä vettä?" kysyi Mari.

"Kyllä, ja niinpä saat sinä itsekin hiukkasen olla lämmin. Mari.
Tiedäthän, että minä sinua rakastan".

"Ettekä muita?"

"En, en ketään muuta; sinä olet niin kaunis ja niin voimakas".

Finne yritti lähetä häntä.

"Niin, voimakas minä olen. Varokaa siis tulemasta liian lähelle minua!"

"Mutta minä tulen kumminkin".

Hän kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, eikä Mari nyt vastustellutkaan
yhtä paljon kuin ennen.

"Hm!" hyrähti Norderudin matami ruokakamarin ovella.

"Minä -- minä tarvitsisin vaan vähäsen lämmintä vettä", jupisi Finne ja
irroitti kätensä.

"Te varmaan tarvitsette paremmin vähän kylmää vettä -- vereenne", sanoi
matami. "Te olette varsin liiaksi lämmin".

Ei kandidaatti vastannut, luhjusteli vaan hämillään tiehensä.

Matamin suora häikäilemättömyys teki häneen vaikutuksensa.

Kun neitsy Mikkelsen illalla huoneesensa meni, tuli Norderudin
matamikin sinne.

"Tuleeko Vindahl tänne ripillelaskijaisiin?" kysyi hän äkkiä.

"Kyllä, minä luulen", änkytti neitsy.

"Minun mielestäni se on väärin. Teidän täytyisi ainakin kirjoittaa ja
purkaa kaupat hänen kanssansa sitä ennen".

"En minä ymmärrä teitä".

"No, mutta ettehän saata kahden kanssa yht'aikaa kihloissa olla. Taikka
ehk'ette lienekään kihloissa kandidaatin kanssa?"

"En -- en minä olekaan".

"Vai niin; hän siis käypi vaan ja peijaa teitä niin kuin kaikkia
muitakin".

"Muitakin!" huudahti neitsy. "Onko hänellä useampia?"

"Niin, että hän ja Tomine ovat sulhosilla, sen toki olette huomannut,
ja nyt hänestä pian tulee hyvä ystävä Marinkin kanssa. En oikein
tiedä, onko hän vielä karjapiiankin puoleen kääntynyt saadakseen koko
palvelusväen huostaansa".

"Se on inhottavaa", sanoi neitsy itkien.

"Minun mielestäni te, neitsy Mikkelsen, olette vallan liiaksi hyvä ja
kunnon tyttö tuolla tavalla käyttäytyäksenne".

"En minä koskaan enää niin menettele".

"Kun Vindahl tulee, niin minä puhun hänelle ja sanon, että hänen täytyy
teidät naida. Eihän teillä ole enää mitään varrottavana, kun hän on
saanut hyvän paikan, ja olette kait tekin kodin alkajaisiksi jotain
säästänyt".

"Kyllä, olenhan minä. Jos te ottaisitte hänelle pulmaksenne, niin
olisitte oikein hyvä, matami Norderud. Minä huomaan, että olen
menetellyt hirveän tuhmasti ja että Finne on kerrassaan aika lortti".

"Niin onkin. Kunpa ei hän vaan olisi poikaa turmion poluille vienyt. Se
olisi pahinta. Niin, odottakaa vaan siksi, kunnes ripillelaskijaisista
on päästy, silloin minä tahdon tässä talossa totuutta lukea".

Sen sanottuaan hän toivotti hyvää yötä ja meni. Seuraavana päivänä
tuli pääkaupungista vieraita, jotka viipyivät Falkestadissa, kunnes
ripillelaskijaiset olisivat menneet.

Ne olivat tukkukauppias Verlundin rouva ja hänen poikansa Ferdinand.

Tukkukauppias Verlund ja Falk olivat jo kauvan aikaa olleet
kauppaliitossa, viljakaupoissa, ja kun Falkilaiset pääkaupungissa
olivat, niin he aina asuivat Verlundilla. Sen vuoksi oli heitä nyt
kutsuttu; mutta ei itse tukkukauppias nyt voinut vierailemaan päästä.

Rouva Verlund oli lyhyt, paksu nainen, mustan kiiltävät hiukset
ohauksille ja korville sileiksi kammatut pienine reunanippuineen, juuri
kuin pari nippasyrjäisestä kiiltokamritsista poimuteltua suruverhoa.
Hänellä oli paksut, kultaiset korvakellukkaat, rintaneula, kultavitjat
ja paksu kultainen rannerengas, ja hän oli pukeunut paksuun, ruuniin
silkkihameesen.

Poika, joka oli vuotta vanhempi Lorenzia, oli nuori
pääkaupunkilaisurho, sievässä, vaaleassa kesäpuvussa. Hän oli kaunis
nuorukainen, tukka musta ja käherretty, sekä ylähuulessa vähäsen
mustain viiksien oireita.

Nuoret herrat eivät olleet toisiansa nähneet sitten kun pieninä
ollessaan, ja he tarkastelivat nyt toisiansa arvostelevilla
silmäyksillä. Nähtävästi kummasteli Ferdinand, ettei Lorenz ollut
paremmin talonpoikamainen, vaan melkein yhtäläinen keikari kuin hän
itsekin.

Hän astui hänen eteensä ja ojensi kätensä hänelle.

"Minun luullakseni me heti tässä saatamme toisiamme sinuttelemaan
ruveta".

"Paljo kiitoksia", vastasi Lorenz. "Emmekö lähde puistoon pienelle
kävelyretkelle, sillä aikaa kuu naiset itseänsä vaatettavat?"

He astuivat käsi kädessä.

"Haluatko ottaa sikaarin?" kysyi Lorenz.

"Kyllä, kiitos. Minä luulin, ettet sinä vielä olisi tupakoimaan
opetellut".

"Oh, herra nähköön, jo kauvan sitten. Finne ja minä otamme mieluisasti
totilasin ja sikaarin joka ilta".

"Vai niin; etpä sinä sitten niin viaton olekaan kuin olisin luullut".

"Viatonko? Siitä on jo aikoja kulunut, kun minä viaton olin".

"No, sitten on sinulla kait rakkausseikkojakin ollut?"

"Ei, niitä on Finnellä, mutta ei minulla. Minä tahdon sanoa sinulle,
että minun sydämessäni on jo muutaman vuoden ihanteellinen rakkaus
hehkunut".

"Sepä on hupsua".

"Kyllä, ja sen vuoksi minä nyt sen ilmoitankin, niin pian
kuin täysikasvuisten lukuun pääsen. Sinä saat nähdä hänet
ripillelaskijaisissa. Oikein herttainen tyttö -- vähän vanhempi minua;
mutta ei se mitään haittaa tee. Niin pian kuin olen ylioppilaaksi
päässyt, julkaisemme kihlauksen".

"Aijotko sinä lukea? Se on hupsua!"

"Etkö sinä ylioppilaaksi aijo?"

"En, kiitoksia; mitä ihmettä nyt hyödyttää ylioppilaana olla tähän
aikaan, kun joka ainoa tyhmeliini tahtoo lukea. Ei, minä antaudun
käytölliselle tielle. Näetkös, ensi vuonna minä matkustan ulkomaille
ja täydennän kielitaitoani, ja kotiin palattuani minä ryhdyn isäni
kauppatoimeen".

"Kyllä minäkin koen niin toimittaa, että ulkomaanmatkalle pääsen, mutta
en ennen kuin ylioppilaaksi päästyäni Mitä sinä toimittelet kotona
ollessasi".

"Oh, enpä juuri mitään. Minun pitäisi tietysti auttaa isää
konttooritoimissa, mutta ei siitä juuri mitään kartu. Aamupäivällähän
täytyy vähäsen kävellä ja pelata piljarttia, ja iltasilla pistäydään
kahviloissa. Talvisilla sitä paitsi menee aikaa tanssihuveissa ja
tervehdyksillä käydessä ynnä vieraspidoissa, niin että melkein koko
päiväkaudet niihin hupenevat. Saat vielä nähdä, kun olet ylioppilaaksi
päässyt ja sinne tullut, että ajan pitkään väsyt niihin".

"Kyllä sitä itsekin luulen. Minä olen jo väsynyt siihenkin
seurusteluun, jota me täällä vietämme".

Ja nämä molemmat toivehikkaat pojat antoivat väsyneinä silmälautainsa
vaipua ja kuljeksivat käsi kädessä eteenpäin, tuprutellen sikaariansa,
juuri kuin olisivat olleet pari pariisilaisveitikkaa maapihkalla
päällystetyllä katukäytävällä.

Äidit seisoivat akkunan edessä ja ihailivat heitä.

"Me saatamme ylpeillä pojistamme", lausui rouva Verlund. "He ovat
toisensa kaltaiset, ikään kuin veljiä olisivat, ja kauniita ja sieviä
he ovat kumpainenkin".

"Ja lahjakkaita," lisäsi rouva Falk.

"Se on varmaa. Ferdinandilla on erinomainen pää. Jos hän vaan tahtoisi
hiukkasta enemmän työskennellä".

"Mutta näethän, että hän on niin nuori vielä. Lorenz on ahkera; mutta
sitäpä tarvitaankin, koska hän aikoo lukea. Saatte nähdä, rouva
Verlund, että meille kyllä tulee iloa pojistamme. Eihän meillä olekaan
muuta kuin yksi kummallakin".

"Ja nepä ovatkin ainoat, joiden hyväksi me elämme".

He seisoivat siellä ylpeinä ja onnellisina ja näkivät tulevaisuuden
valoisana ja loistavana kuin auringonpaisteisen lokakuunpäivän
syksyisessä loistossaan.

Eivät he sattuneet ajattelemaan, ettei siinä vielä ole riittämään
saakka, että äiti poikansa hyväksi ainoastaan elää, vaan hänen usein
täytyy myöskin taistella -- vieläpä hänen tulevaisen onnensa tähden
kuollakin.



VI.

Ripillelaskijaiset.


Alkavan sunnuntain aurinko paistoi säteilevän kirkkaana. Isot vaunut
olivat jo valmiina, mutta niiden eteen oli nyt vaan kaksi hevosta
valjastettu. Ei oltu kolmea käytetty enää sen kerran jäljestä, kun
Lorenz niillä yksinään oli herroiksi ajanut.

Lorenz nousi niihin vanhempineen ynnä rouva Verlund poikineen, ja
seuraavissa vaunuissa ajoi Vindahl ja kandidaatti Finne Norderudin
perheen kanssa. Herra Norderud oli pieni, vähäpätöinen mies, hiukkanen
kuuvalon alkua päälaella ja punervan ruskea partareunus poskien
ympärillä ja leuvan alla.

Rahvas kurkotteli kaulojansa heidän mennessään kirkon lattiata perälle
päin. Lorenz näytti kauniilta uusissa mustissa vaatteissaan, ja hänen
ylevät kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat. Rouva Falk kulki
miehensä rinnalla ja laahusti jäykkää mustaa silkkihametta jäljessään,
ja rouva Verlund ällistytti rahvasta sinikiuhtavalla silkkihameellaan,
joka oli melkoisella samettisummalla ja pitsimäärällä reunustettu,
ja valkoisella hatullaan, jossa komea höyhentöyhtö heilui. Hän astui
poikansa nojassa, joka toisen silmänsä eteen puristetun nelikulmaisen
akkunalasin lävitse yleisöä ylevämmän ryhdillä tarkasteli.

Norderudin perhe esiintyi juhlakulussa paljoa kehnompana. Matami oli
kohtuullisissa vaatteissa niin kuin ainakin, ja pikku Anette, joka
ei viimeksi kuluneina vuosina ollut paljoa kasvanut, näytti jotenkin
talonpoikamaiselta tärkätyssä, kotikutoisessa hameessaan ja kirjatuissa
mamelukkihousuissaan, puhtaan talonpoikaistavan mukaan pitäen kokoon
käärittyä valkeata nenäliinaa kädessään.

Lorenz tietysti istui ylinnä kirkossa. Se oli kunnia, joka aina oli
parempain ihmisten lapsille säästetty.

Hän vastasi muuten hyvin papin kysymyksiin, ja koko meno kävi kauniisti
ja juhlallisesti. Rouva Falk istui hiljaisena ja kalpeana, pää alaspäin
vaipuneena, ja Norderudin matami itki koko saarnan ajan. Se oli
ystävyyttä, jota hän katsoi olevansa velvollinen papille osoittamaan,
samoin kuin teaatterissa näyttelijäin kehoitukseksi käsiä taputetaan.

Kotimatkalta Norderudin matami sanoi Vindahlille:

"Neitsy Mikkelsen raukka ei saanut koko juhlallisuudesta mitään nähdä.
Hänen täytyy keittiössä koko päivä hikoilla; mutta kun nyt ensi kerran
teidän kanssanne kirkkoon ajan, Vindahl, silloinhan te ja hän olette
ylkä ja morsian".

"Kyllä siihen voi aikoja kulua".

"Minkä tähden niin? Eihän teillä enää ole mitään vartoomista. Enpäs
minä vaan uskaltaisi sillä tavalla morsiantani jättää, jos mies olisin.
Hän on nainen, jota sietää omakseen tavotella; siliä hän on kelpo
ihminen ja kodikas, eikä hänen säästönsäkään niin perin vähäiset ole.
Olkaa varoillanne, ettei joku huimapää häntä teiltä sieppaa".

"Eipä ole mitään vaaraa", lausui Vindahl ja yritteli huolettomalta
näyttää, mutta hänen silmänsä kääntyivät vasten tahtoakin Finneen päin.

"Älkää olko liian huolettomia; vaan toimittakaa niin, että ajoissa
saatte hänestä varma olla".

"Oikein puhuttu; minun täytyy todellakin keskustella siitä Georginen
kanssa".

"Onko hänen nimensä Georgine? Se on syyskukka", puuttui Finnekin
puheesen.

"Minä tunnen sellaisia ihmisiä, jotka poimivat sekä kukkia että
keittiökasvia", lausui matami.

Kandidaatti pureksi huuliansa, ja Vindahl loi matamiin kysyvän
silmäyksen; mutta tämä sitoi parhaallaan Anetten leukanauhoja.

Päivälliselle tulivat ainoastaan omat sukulaiset ja läheisimmät
tuttavat. Vieraat tulivat vasta iltapuoleen.

Aterialta päästyä meni Vindahl keittiöön neitsyen luokse.

Hänellä oli kovin kiire ja keittiö-esiliina oli sangen nokinen.

"Kiitoksia ruoasta", sanoi Vindahl ja kumartui häntä suutelemaan.

Neitsy pyyhki nenänsä alustaa ja seisoi siinä ihan samallaisena kuin
kaksi vuotta sitten vanhoina rakkaine, hyvin tunnettuine viiksineen,
joihin Vindahl painoi hellän suudelman, suureksi huviksi Marille
sekä karjapiiallekin, joka oli astiainpesussa avullisena ja nyt
päivän kunniaksi esiintyi korkeassa kauluksessaan ja täydellisessä
kansallispuvussaan, eikä sen jäännöksessä.

"Huomenna, kun juhla on loppunut, minä keskustelen kanssasi", kuiskasi
Vindahl. "Täytyy häitämme tuumia".

"Kapiot ovat valmiit ja minä myös", sanoi hän kainosti.

Iltapuoleen alkoi vaunuja saapua.

Siellä olivat seudun kaikki ylhäisimmät, sekä maaherralaiset että
pappilaiset ynnä nimismiehen perhe, ja läheisestä pienestä kaupungista
oli myös useampia, muiden mukana tohtori Londemann ja hänen tyttärensä
Gusta sekä rouva Falkin parhaat naisystävät, Binbergin neidit,
apteekkari Binberg-vainajan tyttäret.

Kaikki toivat mukanaan joko suurempia tahi pienempiä myttyjä, joita
Lorenz sai asianomaisten ystävyyden osoitteeksi perhettä kohtaan,
useampia tusinoita rintaneuloja ja mansetinnappeja, kirjattuja
tohveleita ja housunkannikkeita koko elinajakseen ja melkoiset
määrät muita joko hyödyllisempiä tahi hyödyttömämpiä antimia, joilla
ripillelaskettua tavallisesti yllätetään, sekä suuret joukot kauniisti
sidottuja siveellisiä kirjoja, joita he eivät milloinkaan lue.

Isossa salissa istuivat naiset kullatuille vanhanaikaisille tuoleille
latoutuneina, ja maaherranrouva ja papinrouva vallitsivat sohvalla,
edellinen laihana ja ylevänä, kultajuotteinen lornetti nenällä ja
ruunista silkkinauhoista ja pronssituista viinirypäleistä koottu
hiuspukine päässä, jälkimmäinen talleroisena ja punaposkisena
mustine sarvikaiteisine nenälasineen ja päähineenä liehuvilla
nauhoilla varustettu valkea pitsimyssy sekä kolme ruusunnuppua
kummallakin korvalla. Rouva Verlund oli tunkeutunut ihan heidän
lähelleen nojatuoliin, jossa hän istui ja mitä kohteliaimmin hymyili,
sinikiuhtava hansikka ainoastaan toisessa kädessään, jotta kaikki
saattaisivat toisesta hänen paksut kultasormuksensa nähdä.

Tuonnemmaksi taffelipianon ääreen olivat nuoret naiset kokoontuneet
Binbergin neitien ja Gusta Londemannin ympärille, ja muutamia
naapuriston hyvinvoipia talonemäntiä istui ujoillaan rivissä ovensuussa
pidellen kokoonkäärittyjä nenäliinoja paljaissa käsissään, joka heidän
vakaumuksensa mukaan hyvää kasvatusta osoitti.

Rouva Falk oli esimiehenä kahvipöydän ääressä, ja vanha Gunhild
kaupungin hienoin passari, tarjoili ympäriinsä teetä ja kahvia Tominen
kanssa. Sellaista ylellisyyttä, kuin vahtimestari on, ei täällä
tunnettu.

Norderudin matami kävi ympäriinsä ujojen talonpoikaiseukkojen joukossa
ja yllytteli heitä itsemurhan tekoon tyrkyttämällä heille kohtuuttoman
suuria määriä kotona leivottuja pikkuleipiä. Onneksi oli heillä
kumminkin sen verta älyä mukanansa, että huomasivat niistä jonkun osan
jälkeläistensä hyödyksi taskuihinsa tunkea.

Likööriä ja sikaareja tarjottiin herroille puutarhamajassa. Maaherra
kulki ympäriinsä ritaritähti napinreijässä ja oli ystävällinen,
ja pastori keskusteli hyväntahtoisesti alentuvaisen äänellä
seminarilaisen, Vindahlin, kanssa.

Tilanomistaja, jonka selkä nyt oli suorempi kuin tavallisesti, esiintyi
oivallisena isäntänä, ja muutkin herrat keskustelivat jotenkin
vilkkaasti.

Finne, Lorenz ja Ferdinand seisoivat ison salin avonaisella ovella ja
arvostelivat naisia.

Gusta Londemann istui juuri pianon ääressä ja oli soittoa
alottamaisillaan. Hän oli säteilevän kaunis hiukset paksut ja
vaaleanpunervat ja vielä kokonainen seppele heloittavia ruusuja niiden
loistoa lisäämässä ja sininen silkkihame verhoili lainehtivilla
poimuillaan hänen upeata vartaloansa.

"Eikö hän ole uljas nainen?" kysyi Lorenz Ferdinandilta.

"Kyllä, hän näyttää kauniilta".

"Mutta hän on vallan liiaksi vanha sinulle", lausui Finne. "Kun sinä
siihen ikään ennätät, että saatat naimisiin mennä, silloin hän on jo
kuihtunut. Minulle hän paljoa paremmin vaimoksi soveltuisi, ja tottapa
hän lienee rikaskin".

"Finne, ettehän toki häntä minulta riistä?"

"Älä ole siitä kovin varma".

"Kukas tuo pieni tyttö on, joka noin ujona ja yksinään tuolla nurkassa
seisoo?" kysyi Ferdinand.

"Hän on minun serkkuni, Anette Norderud. Täällä onkin vaan
täysikasvuista väkeä, niin ettei täällä ole mitään seuraa hänelle".

"Hänestä tulee seurakunnan rikkain naitava aikanaan", sanoi Finne.

"Tuleeko? Luulenpa, että pistäyn hiukkasen pakinoimaan hänen kanssansa".

Ferdinand meni Anetten luokse, joka häntä hämillään tarkasteli,
ja kandidaatti astui Gusta Londemannin viereen kääntääkseen hänen
nuottilehtiänsä.

Lorenz jäi ovelle seisomaan, Ferdinand kumarsi Anettelle.

"Pyydän esitellä itseni teille. Nimeni on Ferdinand Verlund. Minulla on
kait kunnia tutustua neiti Norderudiin?"

"Niin".

"Ei täällä ole vielä oikein hauskaa".

"Ei".

"Mutta kyllä illallisen jälkeen tulee hauskempaa. Kyllä kait täällä
tanssitaankin?"

"Kyllä kait".

"Tanssitteko, neiti?"

"En".

"Sepä on ikävää".

"Kyllä".

"Mielevä ei hän ainakaan ole", ajatteli Ferdinand, "mutta eivätpä ne
rikkaat perijättäret yleensä juuri semmoisia olekaan."

Kandidaatti Finne käänteli Gusta Londemannin nuotti lehtiä. Hän nojasi
kättään tuolinkarmiin, ja joka kerta, kun hän eteenpäin kumartui,
joutui Gusta Londemann melkein lepäämään hänen rintaansa vasten, ja
Gusta Londemann tunsi poskeensa hänen lämpimät henkäyksensä.

"Sinun kätesi vapisevat niin, Gusta kulta", sanoi Amalie Binberg.
"Etkä sinä soita niin hyvin kuin tavallisesti. Olet totta tosiaan
heikkohermoinen".

"Täällä on niin lämmin".

"Niin, vallankin tässä pianon ääressä, kun olemme tähän näin liiaksi
lähekkäin tunkeutuneet", lausui Hilda Binberg.

Binbergin neidet olivat kaupungin teräväkieliä, sukkelia, mutta
ilkeitä. He olivat kappaleen neljännelläkymmenellä; mutta vaikka
olivatkin jotenkin varakkaita, eivät he vielä kuitenkaan kihloissa
olleet, ja heillä oli sangen hyvät toivonaiheet vastaisuudessakin
yhä semmoisina säilyvänsä. He olivat kaupungin muotilehtiä
ja hämmästyttivät tänään yleisöä esiintyen kultakirjaisissa
zuavilaisvaipoissaan ja tukkapönkeissään sekä kullan hohtavissa
hiusverkoissaan.

Neiti Londemann painoi loppusoinnun.

"Minä esittelen, että tekisimme pienen kierroksen puutarhassa",
lausui kandidaatti. "Näin syksyiseen aikaan se on rikkaimmaasa
väriloistossaan. Kukkien laita on samoin kuin naistenkin. Ne ovat
kauneimpia keskikesän jälkeen".

"Niin, minä olen huomannut kandidaatin ihastelevan täysin puhjenneita
ruusuja".

Nuoriso virtasi ulos puutarhaan, talonpoikaiseukot seurasivat ujona
parvena jäljessä.

Maaherran rouva, papin rouva ja rouva Verlund jäivät kolmisin isoon
saliin.

"Toivoisin illalliseen päästävän, joutuaksemme kotiin", sanoi
maaherran rouva. "Meidän virkamiesten on, paha kyllä, pakko näyttäytyä
kaikenmoisissa mahdollisissa piireissä kansan suosiota voittaaksemme".

"Niin, paha kyllä", mökelsi papin rouva, suu täynnä torttuja.

"Pääkaupungissa voi valita seuransa", sanoi rouva Verlund. "Me
seurustelemme ainoastaan hienoissa piireissä".

"Vai niin, tosiaanko?" lausui maaherran rouva nuivasti ja tarkasteli
häntä kultalornettinsa lävitse.

Kandidaatti Finne ja neiti Londemann, jotka etunenässä kulkivat,
poikkesivat erääsen syrjäiseen lehtokujaan ja erosivat seurasta.

Lorenz seisoi puutarha-majan ovella ja katseli heidän jälkeensä.

"Nyt menee Finne ja panee Gusta Londemanninkin pään pyörälle.
Mutta annahan päivän ehtoolle ehtiä, niin minä hänet kutsun tänne
sireenimajaan ja ilmoitan rakkauteni. Minä uskon, että hän kyllä tietää
pitää patruunaa parempana kuin köyhää kandidaattia".

Hän meni alas puutarhaan yhtyäksensä seuraan.

Pikku Anette istui yksinään penkillä ja potki hiekkaa huvikseen.

Kandidaatti ja neiti Londemann menivät innokkaasti keskustellen
yhä etäämmälle lehtokujaan. Jälkimmäinen piteli toisella kädellään
silkkihamettansa ylhäällä ja näytteli kahta keimeän pientä, sinistä
silkkikenkäänsä.

Nyt ei Lorenz voinut heitä enää nähdä. He olivat jo joutuneet
puistoraivaukselle puutarhan äärimmäiseen laitaan saakka.



VII.

Leikkitulitus.


Ruokasalissa oli katettuna pitkä pöytä, joka nääntyi kaikenmoisten
mahdollisten ruokalajien painon alla ja kaikkialla viereisissä
huoneissa oli voileipäpöytiä valkoisine liinoineen ja viinipullo
keskellä.

Maaherran rouva ja papin rouva purjehtivat ensin pöydän ääreen itseänsä
ruoalla varustamaan, ja heidän jäljessänsä rouva Verlund, joka riippui
maaherran rouvan hameessa kuin kymmenvuotias tyttö. Sen jälkeen
tuli muutamia kaupunkilaisrouvia sekä Binbergin neidet ynnä neiti
Londemann. Norderudin matami näki sangen paljon vaivaa saadakseen ujot
talonpoikais-eukot ensiksikin pöydän ääreen ja sitten ottamaan jotakin
syödäkseen, kunnes viimeinkin joku ijähtänyt vaimo, jolla oli harmaat
viikset ja useita syyliä kasvoissa, alkoi ryntäysretken, jonka jälkeen
kaikki urhoollisesti jäljessä seurasivat.

Kun herrat olivat osansa ottaneet, istahtivat vanhemmat ison pöydän
ääreen, ja nuoremmat asettuivat pienempäin ympärille. Herrat palvelivat
vahtimestareina, ja vanha Gunhild ja Tomine hilasivat suurta
paistikulhoa, joka tarumaisen pikaisesti tyhjennettiin.

Päällisruoka-pöytä oli katettu isoon saliin, ja siinä oli lukematon
määrä torttuja, hyytelöitä, räämejä, putinkeja ynnä muita suunvoiteita
tarjolla. Samppanjaa juotiin siihen aikaan päällisruokain eikä paistin
sekaan.

Pappi asettui ison salin ovelle ja pyysi sananvuoroa. Vieraat
virtasivat kokoon ja seisoivat odottavaisina suut torttuja
täynnä, ahkeroiden tasapainossa pysyäkseen lautasillaan seisovain
samppanjalasien turvaamiseksi.

Se oli ripillelasketun malja.

Papin rouva oli heltynyt. Hän oli nyt aina näinä seitsemänäkolmatta
vuonna, mitkä he naimisissa olivat olleet, kuullut saman puheen
kaikissa paremmissa ripillelaskijaisissa; mutta aina hän siinä sentään
uutta kaunista havaitsi, ja tuon ja tämän mahtikohdan ajalla hän loi
ympärilleen puhuvan silmäyksen.

Norderudin matamikin oli heltyneenä, ja olisi vieläkin heltyneempi
ollut, jos ei hän olisi sellaista vaivaa nähnyt noiden ujojen
talonpoikaiseukkojen tähden, joita hänen toden teolla täytyi oikein
hilata päällisruoan ääreen, josta he aina karkasivat.

Puheen loputtua alkoi vierasten yhteinen pyhiinvaellus, ensiksi tuonne
Lorenzin luo, kilistämään hänen kanssansa, ja sitten hänen vanhempainsa
luokse.

Kandidaatti Finne oli Gusta Londemannin kavalieri. Hän toi hänelle
torttuja ja jäätelöä kelpo annoksia, jotka hänen huultensa hehkuun
sulivat.

Maaherra piti puheen isännälle ja emännälle.

Pyhiinvaellus ja kilistyksiä.

Rouva Verlund uskoi maaherran rouvalle ja papin rouvalle, että molemmat
puheet olivat niin hyvät.

Tilanomistaja kiitti ja esitti maljan maaherralle ja papille, jotka
saapuvilla-olollaan tälle yksinkertaiselle perhejuhlalle loiston
antoivat.

Seminarilainen Vindahl nilkutti ympäri vierasjoukkoa ja jakeli
vaatimattomalla runoilijansävyllä ripillelasketun kunniaksi sepitettyä
lauluansa.

Gusta Londemann istahti pianon ääreen ja säesti, ja seurue lauloi
moniäänisesti tätä yksiäänistä laulua. Norderudin matamin ääni kuului
kaikkein muiden ylinnä, aivan samoin kuin kirkossakin.

Neitsy Mikkelsen, joka nyt oli päivätyönsä lopettanut, seisoi puhtaaksi
pestynä ja upeana ovella ja silmäili ihaillen ylkäänsä.

Sitten seurasi koko sarja puheita ja jono monenmoisilla erinomaisilla
ominaisuuksilla lahjoitettuja erinomaisia miehiä ja naisia. Oikein on
kummallista, miten lukemattomat joukot kelpo ihmisiä päällisruokain
ääressä tavataan. Saattaisipa uskoa, että sekä isäntä ja emäntä
että heidän kaikki lapsensa ja lähimmät sukulaisensa ynnä useimmat
muut seuraan kuuluvat ovat tähän syntiseen maailmaan jo ennen
syntiinlankeemista tulleet, joten ei heillä siis ole hituistakaan osaa
siinä rikoksessa, minkä Eeva äiti teki, silloin kun hän liikapalakseen
päällisruokaa paratiisissa söi, niin kunniallisia ja jaloja ja kelpo
ihmisiä he ovat -- sen illan.

Kandidaatti Finne ja Binbergin neidet sekä neiti Londemann seisoivat ja
nauraa hikersivät nurkassa sekä arvostelivat puheita.

Lorenzia suututti Finnen kiekaileminen.

Samppanja oli kiivennyt hänen päähänsä ja antanut rohkeutta. Hänen
täytyi ja hän tahtoi puhutella Gusta Londemannia tänä iltana.

Onneksi pastori alkoi pitkänlaisen puheen Lorenzin opettajille, niille
miehille, jotka niin taitavasti olivat johtaneet hänen ensimmäisiä
askeleitaan tässä maailmassa, ja kun Finne, lasia etsien, varpaillaan
hiipi pöydän äärestä toiseen, luikahti Lorenz neiden luokse.

"Minun täytyy hetkinen puhutella teitä", kuiskasi hän.

"Minuako?"

"Niin, minulla on oikein tärkeätä puhumista. Tulkaa kanssani
sireenimajaan. Minun _täytyy_ puhua teille".

"Se on mahdotonta Finnen tähden".

"Pyytäkää häntä puistoon ja vartoamaan teitä siellä, niin peijaamme
häntä".

"Veitikka!" sanoi Gusta keimeästi. "Minä koitan".

Kun malja oli juotu, hiipi Lorenz puutarhaan ja istahti tykyttävin
sydämin sireenimajaan.

Oli jo jotenkin hämärä, eikä siinä muuten olisi mitään varjoa
keskustelupaikaksi ollutkaan, sillä siinä oli vaan muutamia nuoria
pensaita, jotka olivat kehään istutetut, niin että aukko johti suoraan
nurmikolle, joka kukkapenkereineen oli verannan edustalla.

Hellät tunteet olivat niin kokonaan Lorenzin vallanneet, ettei hän
ensinkään keksinyt muutamia kummallisia, valkeita esineitä, jotka
olivat keskelle nurmikkoa pystytetyt, siihen missä lipputankokin seisoi.

Heti sen jäljestä hän näki Finnen tulevan valaistun verannan kautta ja
katoavan puistoon päin.

Kuje oli siis onnistunut.

Siunaaman aikaa sen jälkeen tuli Gusta Londemann verannalle ja
leikitteli köynnöskasveilla juuri kuin hajamielinen. Hän oli heittänyt
saalin olkapäilleen ja kannatteli toisella kädellään hameensa laahusta.

Kunpa nyt vaan eivät Binbergin neiditkin tulisi ulos itseänsä
tuuletuttamaan.

Ei, onneksi eivät tulleet. Hän katselee varovaisesti ympärilleen ja
kiitää joutuisasti lehtimajaan päin.

"Lorenz, Lorenz, oletkos siellä?"

"Olen, tulkaa lähemmäksi!"

"Mitä tahdot minulta?"

"Oi, neiti Londemann, Gusta, minä -- minulla on niin paljo sanomista
teille".

Hänen päätänsä kuumotti. Ilma oli kukkain tuoksusta niin raskasta, ja
nyt se tuli vielä raskaammaksi siitä hajuaineen tuoksusta, jota Gusta
Londemannin kahisevasta silkkihameesta virtasi.

Se oli nyt ensimmäinen hajuainetta tuoksuva silkkihame, joka hänelle
tässä elämässä päänkivistystä tuotti.

Paha kyllä, on tässä maailmassa monta hajuainetta tuoksuvaa
silkkihametta ja paljo päänkivistystä.

Gusta istahti pienelle penkille hänen viereensä.

"Sanokaapa nyt, mitä tuumitte, Lorenz. Olette niin kummallisen
kiihkoisa".

Hänen täytyi sanoa "te". Hän tunsi, ettei Lorenz enää mikään lapsi
ollut.

Lorenz tarttui hänen käteensä.

"Enpä tuumi mitään muuta, kuin että rakastan teitä, Gusta, että olen
teitä rakastanut jo hamasta lapsuudestani saakka, siitä saakka, kun
ensi kerran minulle suudelman ja ruusun annoitte, jonka viimeksi
mainitun olen pusertanut, ja että minä teitä aina rakastan, teitä, enkä
ketään muuta".

"Päästäkää minut, Lorenz, olette juonut liiaksi samppanjaa".

"En, Gusta, minä olen hurmaantunut vaan rakkaudesta teihin. Teidän
täytyy tulla omakseni, tulla minun vaimokseni!"

"Lorenz, te olette vaan lapsi. Olenhan minä vanhempi teitä!"

"Ei siitä haittaa, minä rakastan teitä aina, aina".

"Mutta minä olen jo melkein kihloissa".

"Finnenkö kanssa? Niin, hän on melkein kihloissa kaikkien tyttöjen
kanssa, jotka vaan tielleen sattuvat".

"Lorenz, niin ei sovi opettajastaan haastella".

"Ei, en minä tahdo hänestä mitään haastella. Minä tahdon puhua vaan
teistä, teistä, jota minä rakastan enemmän kuin omaa henkeäni".

Hän vaipui polvilleen hänen eteensä ja suuteli suutelemistaan hänen
kättänsä.

Niinhän kaikki ritarit näytelmissä ja romaaneissa tekevät

"Lorenz, tule järkiisi, istu penkille jälleen. Vieraita alkaa
verannalle tulla".

Lorenz istahti taas hänen viereensä.

"Tahdotteko nyt antaa minulle suudelman, niin kuin silloinkin,
kun vielä pieni poika olin.'" sanoi hän ja kiersi kätensä hänen
vyötäisilleen.

"Lorenz, joku liikkuu nurmikolla".

"Se on vaan Jens ajaja, joka tulee lippua alas korjaamaan. Minä näen
hänen liverinsä napit".

"Hyi, häijy poika, antakaa minun olla!"

Gusta teki vaan heikosti vastarintaa. Lorenz jo kärventeli pitkällä
suudelmallaan hänen huuliansa.

Samassa kuului kova paukaus, ja punerva valo levisi koko kentän yli.

Vieraat ryntäsivät puutarhaan, ja kokonainen kimppu raketteja kohosi
ilmaan ja varisi kultasateena sieltä alas puihin.

Gusta ja Lorenz hypähtivät parkaisten ylös ja jäivät kauhistuneina
seisomaan keskelle lehtimajaa komean, punertavan bengalitulen
kirkkaimpaan valoon.

Se oli Norderudin matami, joka tahtoi sukulaisiaan hämmästyttää
pienellä ilotulituksella ja joka oli käskenyt Jens ajurin illallisen
aikana tarpeelliset varustukset tekemään ja päällisruoan jälkeen ne
sytyttämään.

Naurua ja kikerrystä kuului vierasten joukosta; mutta Gusta Londemann
oli tyttö, joka ei äkkiä hämilleen joutunut.

"Laskeu polvillesi!" kuiskasi hän.

"Oletteko hupsu?"

"Laskeu polvillesi, sanon minä!"

Lorenz vaipui polvilleen. Gusta rupesi oikein veistotaiteelliseen
asentoon, otti ruususeppeleen hapsiltaan ja laski sen hänen päähänsä.

Myrskyisiä kättentaputuksia.

"Enemmän bengalitulta!" huusi hän hymyillen. "Jens sytytti liian
varhain".

Papin rouva loi maaherran rouvaan kysyvän silmäyksen.

"Luuletteko tämän kohtauksen aijotun yleisön nähtäväksi?"

"Eihän tässä maailmassa saata enää mitään uskoa", vastasi maaherran
rouva ja varisti huolellisena ruunia silkkinyöriänsä ja pronssittuja
viinirypäleitään.

"Se oli herttainen kuvaus", lausui rouva Verlund.

"Ihastuttava", sanoi maaherran rouva nuivasti.

"Se oli todeltakin odottamatonta", sanoi Amalie Binberg. "Emme
olisi likimainkaan niin hämmästyneet, jos te, herra Finne, olisitte
kuvauksessa päähenkilönä ollut; mutta että tuo poika --?"

"Gusta Londemann on mielevä tyttö", lausui Hilda Binberg pisteliäästi.

"Mitähän se oikeastaan oli kuvaavinansa?"

"Luultavasti rakkauden jumalatarta, joka seppelöitsee nuorta miestä",
vastasi kandidaatti.

"Se tehtävä soveltuu mainiosti hänelle", sanoi Amalie. "Kun hän kerran
miehen saapi, niin kylläpä hän myöskin hänet seppelöitsee".

Kandidaatti puri huultansa.

Gusta ja Lorenz olivat lähteneet lehtimajasta ja seisoivat nyt muiden
joukossa ja katselivat loppunumeroa, aurinkoa ynnä erivärisiä tähtiä.

Heti sen jälkeen lähtivät maaherralaiset ja pappilaiset liikkeelle, ja
muutkin vieraat lausuivat jäähyväisensä vähitellen.

Ei tullut tanssista puhettakaan aterian jälkeen. Ferdinand Verlund
teki tosin ehdoituksen siihen suuntaan; mutta Gusta Londemann
halusi jo viimeinkin päästä kotiin, ja Binbergin neitien piti mennä
tohtorilaisten vaunuissa, niin että heidän täytyi seurata mukana. Finne
oli huonolla tuulella, ja Lorenz oli iloinen päästessään lepoon omaan
huoneesensa.

Norderudilaiset olivat viimeisten joukossa, jotka talosta lähtivät.

"Tuhansia kiitoksia kaikesta avusta", lausui rouva Falk matamille. "Ja
suurimmat kiitokset siitä kauniista ilotulituksesta. Sinäkö sekin olit,
joka kuvaelman aatteen keksit?"

"En, se oli vallan odottamaton kohtaus, jonka Lorenz itse oli
järjestänyt", vastasi matami nuivasti.

"Sinähän aina kehut, että hän on niin lahjakas, ja totta olet siinä
puhunutkin".

Juhla oli päättynyt, kynttilät olivat kruunuista sammutetut ja
herrasväki oli levolle mennyt.

Keittiössä palvelusväki pesi laseja ja söi päällisruokain jäännöksiä;
ulkona puutarhassa käyskentelivät seminarilainen Vindahl ja neitsy
Mikkelsen käsi kädessä ja suunnittelivat tulevaisuustuumiansa, ja
kandidaatti Finne riippui paitahihasillaan puoleksi ulkona avonaisesta
akkunasta ja vihelteli.



VIII.

Kova kolaus.


Talvi oli mennyt.

Puutarhan käytävät olivat lumilatkua täynnä, ja tuolla suurella
nurmikolla, joka alkoi viheriöidä, oli vielä muutamia valkeita
lumilaattoja.

Joulun aikana oli seminarilainen Vindahl neitsy Mikkelsenin
morsiamenaan kotiinsa vienyt.

Häät, jotka olivat hyvin juhlalliset, vietettiin Falkestadissa, Kaikki
tilanomistajan tuttavat olivat kauniita lahjoja antaneet; Norderudin
matamilta, joka nyt oli yhtä käytännöllinen kuin muulloinkin, oli nuori
pari saanut makuuvaatteet.

Kandidaatti Finne oli muuttanut kaupunkiin, jossa hän vuokrasi huoneen
ja eli Gusta Londemannin sulhasuudella. Kihlaus julkaistiin uudenvuoden
aikana, heti sen jälkeen, kun hän oli Falkestadin jättänyt.

Norderudin matami oli saanut niin vaikutetuksi, että hänet irti
sanottiin, ja silloin päätettiin, että Lorenz lähetettäisiin
pääkaupunkiin ja pantaisiin latinakouluun.

Rouva Falkin silmät olivat auenneet, ja hän alkoi havaita, ettei
kandidaatti ollut sovelias opettaja hänen pojalleen.

Niin pian kuin Finne oli palkattomaksi joutunut, kosi hän virallisesti
neiti Londemannia ja sai hänen myöntymyksensä.

Gusta oli siksi viisas, ettei pitänyt Lorenzin lapsellista ihastusta
minkään arvoisena, ja hän iloitsi siitä, että hänen kihlauksensa Finnen
kanssa oli omiansa tuota kuvaelmakepposta unhotuksiin saattamaan;
sillä hänen kekseliäisyydestään huolimatta olivat Binbergin neidet ja
jotkut muut hyvänsuovat sielut tuota lehtimajan kohtausta sillä tavalla
selitelleet, että se melkein todellisessa valossaan ilmi tuli.

Kihlauksensa jälkeen kiusaili Finne toisinaan morsiantansa Lorenzin
rakkaudella; mutta silloin hän vuorostaan sai muutamia hyväntahtoisia
viittauksia punatukkaisesta Tominesta, jotka häneltä suun tukkivat.

Kuultuaan neiti Londemannin kihlauksesta kerrottavan, meni Lorenz omaan
huoneesensa, otti puserretun ruusunsa ruusunkarvaisesta kotelosta,
jossa sitä säilytettiin, ja polki sen muruiksi jaloillaan.

Hän luuli sydänvamman saavansa taikka jotakin muuta semmoista; mutta
kun ei häneltä sen jälkeen unta eikä ruokahaluakaan puuttunut eikä edes
tuntenut pakkoa runovärsyjäkään kirjoitella unohti hän huolensa pian.

Eikä se Gusta Londemann toden teolla niin erinomaisen kaunis ollutkaan
-- vallan liiaksi valkeaverinen ja melkein punatukkainen.

Ei hänellä ollut juuri paljoa tekemistä siihen aikaan, jonka tähden hän
lueskeli Dickensin romaaneja ja Erik Baghin runoja ja lauluja.

Eräänä päivänä, kun vanhemmat olivat poissa, veti hän nukketeaatterin
nurkastansa päivänvaloon, puhdisti pölyn kulisseista ja
paperinäyttelijöistä ja asetti ne jälleen isoon saliin vanhalle
paikalleen, sekä antoi taasen näytelmiä yksinänsä lukittujen ovien
takana, juuri kuin Baijerin kuningas.

Siellä salissa oli niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuivat; mutta
vähitellen hän itsensä lämpimäksi näytteli.

Siellä nähtiin ivallinen huvinäytelmä, jossa kandidaatti Finne ja
Gusta Londemann olivat päähenkilöinä ja piiat ensimmäisenä, toisena ja
kolmantena rakastajattarena. Edellinen päähenkilö petti jälkimmäisen
neljässä ensimmäisessä näytöksessä, ja viidennessä hänen täytyi
naida keittäjä Mari, joka häntä pieksi, ja Gusta meni luostariin --
vanhain neitien turvapaikkaan -- jossa hän heittäytyi kahvijuopoksi ja
kielikelloksi.

Aihe ei enää ollut aistikas eikä juonikaan hienosti suunniteltu,
mutta häntä sekä huvitti että lohdutti sillä tavalta kuvina rangaista
näitä kumpaakin petturia, jotka hänen ensimmäisen rakkautensa unelman
ruhjoneet olivat.

Sitten hän antoi useampia samallaisia näytelmiä, aina lukittujen ovien
takana; sillä eihän sopinut kenenkään tietää, että hän, joka nyt jo oli
iso mies, vielä semmoisia lasten leikkiä harjoitteli.

Äiti näki kyllä, että nukketeaatteri oli jälleen esille otettu; mutta
ei hän ollut sitä huomaavinansakaan.

Hän kun sai oleksia aina niin yksinään! Täytyipä hänellä jotakin
aikansa kuluksi olla. Nyt hän jo pian oli kaupunkiin menevä ja lukuja
alkava, ja silloin hän kyllä saisi vakavampia asioita miettiäkseen.

Eräänä pimeänä kevätpäivänä rouva istui yksinään salissa. Lorenz oli
nukketeaattereineen lukon takana, ja tilanomistaja viipyi kaupungissa.

Ulkona satoi, ja rouva Falk tunsi sydämessään niin kummallista
ahdistusta.

Kait se oli tuo kolkko ilma, joka hänessä semmoista vaikutti. Hän oli
aina niin heikkohermoinen.

Hän kuuli vaunujen tulevan. Se oli kaiketi hänen miehensä. Nyt kuului
askeleita etehisestä, ne olivat hänen; mutta ne olivat nyt tavallista
raskaampia.

Ovi temmattiin auki, ja hän hoippuroitsi huoneesen ja vaipui tuolille,
hän, tuo voimakas mies, ja nyyhkytti kuin lapsi.

Rouva Falk nousi säikähtyneenä.

"Mikä nyt on, Falk?"

"Minä olen häviöön syösty", ähkyi hän. "Kaikki on mennyttä.
Tukkukauppias Verlund on halvaukseen kuollut eikä hänen omaisuutensa
riitä hänen äärettömiin velkoihinsa, ja minä olen useampien tuhansien
takauksessa, jota paitsi minulla vielä muutenkin on velkoja. Juuri nyt
minä luulin, että hän saattaisi minua auttaa, ja silloin hän minut
päätäpahkaa onnettomuuden kuiluun vetää".

Rouva Falk seisoi kalpeana ja vapisi.

"Onnettomuus on siis kumminkin tullut. Minä olen sitä kauvan odottanut.
Kestä se kuin ainakin mies, minäkin naisena tahdon sen kestää".

Hän talutti hänet sohvaan, pani tyynyn hänen päänsä alle ja kuivasi
kylmää hikeä hänen otsastaan.

"Kas niin, lepää nyt rauhassa", sanoi hän ja taputti häntä kuin lasta.
"Minä menen hetkeksi pois, mutta en viivy kovin kauvoja".

"Minne sinä nyt menet?"

"Sisaresi luokse".

"Hän on niin kova".

"Hänellä on hyvä sydän, ja hän on ainoa, joka saattaa meitä auttaa ja
neuvoa?".

Hän heitti viitan ylleen ja koputti mennessään ison salin ovea.

"Lorenz, mene sisään isäsi luokse! Hän tarvitsee sinua tykönänsä".

Norderudin perhe istui koolla arkihuoneessaan.

Se oli suuri, matala huone, jonka kattoa hirret kannattivat, ja
seinät öljymaalilla sivellyt. Vaaleat koivuiset huonekalut olivat
kotikutoisella viheriällä kankaalla päällystetyt, ja kotikutoiset
matot peittivät lattiat. Matalat akkunat olivat ruukkukasvia täynnä,
ja seinillä riippui mahonkipuitteissaan muutamia vallan jokapäiväisiä
raamatullisia kuvia. Kaikki oli kohtuullista ja talonpoikaista, mutta
siistiä ja kestävätä.

Matami kutoi paksusääristä, harmaata villasukkaa, Norderud veteli
savuja hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, ja Anette istui virkkuineen
akkunan pielessä.

"Äiti, täti Falk tulee jalkaisin tuolla alhaalla tiellä".

"Jalkaisinko ja tämmöisellä säällä! Sitten on jotakin erinomaista
tapahtunut".

Hän riensi eteiseen ja kohtasi rouva Falkin, joka tuli kalpeana ja
sateesta likomärkänä.

"Herranen aika, Beate, mitä on tapahtunut? Ja olet noin märkänä,
raukka. Martine, Martine, riennä laittamaan pannu tulelle, hyvää
kahvia!"

Ja hän auttoi ystävällisesti kälynsä viitan riisumista, taputti häntä
olkapäähän ja vei hänet huoneesen.

"Kas niin, istupas nyt tähän sohvaan ja kerro kaikki minulle. Anette,
parasta on, että sinä menet omaan huoneesesi".

Anette otti tyynesti työnsä ja meni.

"Se on rahaseikka, eikös niin? Vai konkurssiko?"

"Oi, niin! Tukkukauppias Verlund on kuollut ja pesä pantu konkurssiin".

Ja sitten hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut.

Norderudin matami istui siunaaman aikaa mietteissään.

"Norderud, sinun täytyy ostaa talo!"

"Mikä talo?"

"Siunatkoon sinua, Norderud, älä nyt ole noin tuhma. Falkestad
tietysti".

"Mitä me sillä teemme? Onhan meillä jo talo entiseltä".

"Me muutamme sinne. Täällä Norderudissa on kaikki niin vanhaa ja
hävinnyttä, että on hyvä saada kunnollinen talo asuakseen; ja jos
Anette kerran miehen saapi, ja sen hän kyllä saakin, niin silloin me
saatamme tämän vanhan könsämme korjata ja muuttaa tänne jälleen. Ei
meidän sukutalomme saa huutokauppa-vasaran alle eikä vieraisiin käsiin
joutua, niin kauvan kun Ragnhild Falk elää ja hänellä on sen verta omaa
kuin nytkin. Älä itke, Beate, kaikki voi jälleen hyväksi kääntyä".

"Jumala sinua siunatkoon, Ragnhild, sinä olet aina niin järkevä ja
hyvä, kun apua tarvitaan".

"Ette ole tähän asti paljoakaan minun apuani tarvinneet, ja minä
toivon, että te eteenkin päin omin apuinne toimeen tulette. Olettehan
nuoria ja ravakoita kumpainenkin. Jäähän teille kuitenkin niin paljo
jäljelle, että voitte Kristianiassa pientä kauppaa alkaa, ja sillä
tavalla te pääsette erillenne, täkäläisistä seurusteluista. Ehkä
veljestäni tulee hyvä kauppamies; maanviljelijäksi ei hän ole koskaan
kelvannut. Siellä sinä myös voit Lorenzia silmällä pitää. Jos hän olisi
siellä saanut yksikseen olla ja lukea ja kuvitella tilanomistajaksi
tulevansa, niin olisi hänestä luultavasti hylkiö tullut. Nyt hänestä
saattaa kentiesi säällinen ihminen tulla. Kas niin, tässäpä onkin
Martine kahvineen. Otapas nyt oiva kupillinen! Se lämmittää".

Rouva Falkin täytyi hymyillä kyyneleet silmissä.

Sellainen kohtelu, lämmittää sekin.

"Norderud, ota kääsit ja aja heti nimismiehen luokse!"

"Tämmöisessäkö ilmassa?"

"Ole Daniel!"

"Niin, no, no. Minä vaan vetelen piippuni loppuun".

"Ja kun sinä olet vähäsen levähtänyt, Beate, niin minä kyyditsen sinut
kotiisi veljeni luokse. Hän kyllä tarvitsee sinua luonansa kotona".

Vähän ajan kuluttua ajoi rouva Falk Norderudin matamin kanssa
Norderudin vanhalla jikillä takaisin Falkestadiin.

Rouva Falk ei nyt tosin herroiksi ajanut; mutta hän ajoi turvallisena,
sillä Norderudin matami piti itse ohjia voimakkaissa käsissään.



IX.

Suuria muutoksia.


Kristianiassa oli erään pikkukadun varrella nelikerroksinen kulmatalo,
jonka alikerroksessa oli kaksi puotia.

Kulmapuodin ovessa oli luettavana:

        Hans Falk.
    Ruokatavara-Kauppa.

Vähää kauvempana oli pienempi puoti, ja sen kyltissä loisti:

        Magdalene Verlund.
    Palttina- ja Lanka-Kauppa.

Rouva Verlund seisoi puodissaan myymäpöydän takana lyhyenä ja paksuna
mustankiiltävine hiuksineen, jotka nuhille olivat ohauksien verhoksi
liistaroidut; korvissa riippuivat vielä vanhat paksut kultakellukkaat
ja vanhan mustan silkkihameensa hän oli ylleen pukenut.

Oven ulkopuolelle pysähtyi tyttö lapsivaunuineen, joissa hyvinvoipa
poikanen loikoi ja luurengasta pureksi. Pyylevä, hyvästi puettu rouva
astui puotiin.

"Hyvää päivää, rouva Verlund".

"Jumal' antakoon, rouva Vindahl; oletteko ulkona huvikävelyllä
pienokaisenne kanssa? Mikä hänen nimensä on?"

"Gaston", vastasi rouva Georgine Vindahl, syntyisin Mikkelsen, ja
lausui tuon ranskalaisen nimen jotenkin leveällä norjalaisella painolla.

"Sepä oli hieno nimi".

"Niin, minä olen nähnyt sen eräässä ranskalaisessa romaanissa. Minä
ostaisin vähäsen sukkalankaa, No, miten kauppa käy, rouva Verlund?"

"Kyllä, kiitoksia, oikein hyvin, ja minun täytyykin ansaita, sillä
Ferdinandin tarpeisin tarvitaan paljo rahaa".

"Onko hän vieläkin Ranskassa?"

"On; hän on siellä nyt jo piakkoin vuoden ollut. Näettehän, että kun
Verlund oli kuollut ja minä olin saanut asioita järjestykseen ja näin,
että tämä pieni kauppa, jonka olin alkanut, kävi näin hyvin, näytti
minusta vääryydeltä, että pojan täytyisi täällä kotona oleksia, ja
niin minä annoin hänen matkustaa Parisiin kieliä oppimaan, ja se tulee
maksamaan, sen saatte uskoa. Hän maksaa kuukausittain enemmän kuin sata
frankkia eräälle hienolle naiselle pelkästä opetuksesta. Hän, näette,
käy lukemassa erään hienon naisen luona, sillä hän väittää naisilta
parhaiten opittavan, ja se saattaa hyvin mahdollista ollakin. Kaikki,
mitä voin kokoon haalia, minä lähetän hänelle. Itse en kuluta juuri
mitään, en edes vaatteissakaan, sillä minulla on niin monta vanhaa
silkkihametta, joita minä nyt kulutan."

"Ja asutteko te tässä myös?"

"Kyllä, minulla on huone tässä puodin takana, ja minä makaan
keittiössä. Täällä saatte nähdä kaikki".

Hän avasi huoneensa oven.

Se oli pimeä, pihanpuoleinen huone, täpö täynnä monenmoisia suuria,
kallisarvoisia, mutta kuluneita huonekaluja, kadonneen loiston
jäännöksiä.

"Tämä on hienosti kalustettu, mutta vähäsen kolkko".

"En minä täällä oleksikaan muulloin kuin iltasilla, ja silloin olen jo
niin väsyksissä, että heti panen levolle. Mutta kun Ferdinand tulee
kotiin ja on saanut hyvän paikan -- ja semmoisen hän kyllä saa, nyt kun
hän niin hyvin kieliä taitaa -- niin me vuokraamme asunnon ylemmästä
kerroksesta, niin kuin Falkilaisetkin, ja laitamme sen hauskaksi".

"Niin, Falkilaiset asuvat hyvin hienosti".

"Heilläpä voikin rouva itse huoneitaan hoitaa. Onhan hänellä mies joka
liikkeestä huolta pitää".

"Hän tahtoisi niin halukkaasti auttaa miestänsä puodissa, mutta ei
häntä sinne lasketa. Ja kyllä hän onkin liiaksi hieno ja hento siellä
juuston hajussa seisomaan ja silavaa punnitsemaan".

"Lorenzista tulee varmaankin etevä nuorukainen".

"Sangen etevä", vastasi rouva Vindahl. "Hän olikin niin lahjakas jo
pikku poikana ollessaan. Silloin hän jo näytteli kauniimpia kappaleita
nukketeaatterissaan. Nyt hänen pitäisi suvella tuleman ylioppilaaksi,
ja hän ottaa jo paljo osaa ylioppilas-juhliin. Hän kirjoittelee niin
mukavia ja hauskoja värsyjä ja laulaa sekä pitää puheita".

"Niin, Jumalan kiitos, meillä on siis iloa lapsistamme, sekä rouva
Falkilla että minulla, vaikka meillä onkin tässä maailmassa paljo
murhetta ollut".

Nuori Vindahl alkoi ulkopuolella mölytä.

"Ei, sitä Liinaa, sitä Liinaa! Nyt hän seisoo ja lavertelee toisen
pilan kanssa ja antaa lapsen luurenkaansa katuojaan viskata. Hyvästi,
rouva Verlund, sanokaa terveisiä rouva Falkille. Ei minulla ole tänään
aikaa sinne ylös hänen luoksensa mennä".

"Hyvästi, rouva Vindahl!"

Falkilaisten asunto oli kerrosta ylempänä.

Jotenkin avarassa huoneessa olivat Falkestadin ison salin
vanhanaikuiset kullatut huonekalut järjestyksessään. Ne olivat kentiesi
kylläkin liian suuret ja kömpelöt tavalliseen kaupunkilaishuoneesen;
mutta sekä huonekalut että suuri kynttiläkruunu tekivät huoneen sangen
komean näköiseksi. Lorenz istui nurkassa kirjoituspöydän ääressä.
Hän oli tullut paria vuotta vanhemmaksi, mutta ei ollut juuri paljoa
muuttunut. Kasvojen piirteet olivat vähäistä paremmin vakaantuneet,
ja nenän alle oli pari orastavaa viiksien alkua hienoa varjoansa
levittänyt.

Soitettiin. Lorenz aukasi oven.

Molemmat Binbergin neidet loistavissa puvuissaan.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, Lorenz! Onko äitisi kotona?"

"Minä etsin hänet. Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään siksi aikaa!"

"Onhan täällä sievää", sanoi Amalie, kun he olivat huoneesen astuneet.
"Eihän täällä niin köyhältä näytä".

"Ei niinkään".

Samassa astui rouva Falk huoneesen.

Eikä hänkään ollut paljoa muuttunut.

Hänen kauniit vehreänharmaat silmänsä olivat kentiesi vähän
synkkämielisemmiksi tulleet ja kasvot kalpeammiksi entisestään; muuten
hän oli yhtä hieno, hento ja kauniisti puettu kuin ennenkin hyvinä
päivinään.

"Hyvää päivää, Beate kulta, miten jaksat? Herranen aika, miten suuria
muutoksia on tapahtunut näinä viimeksi kuluneina vuosina, joina emme
ole toisiamme nähneet; mutta meitä ilahuttaa sentään, että sinulla on
näinkin hauska koti. Oli tosiaankin vaikeata löytää tätä katua. Me
olemme, näetkös, tottuneet kulkemaan vaan paremmilla kaduilla; mutta
minä sanoin Hildalle, että se olisi sekä väärin että häpeällistä, että
me olisimme Kristianiassa emmekä kävisi sinua tervehtimässä. Juuri nyt
saattaa sinulle olla hauskaa nähdä, etteivät vanhat ystäväsi ole sinua
unhottaneet".

"Te teitte sangen kauniisti tänne tullessanne", vastasi rouva Falk
vähäsen nuivasti.

"Siellä kotikaupungissa, näet, he juoruavat niin paljon yhtä ja toista,
ja siellä he myös puhuivat, että te eläisitte täällä niin niukoissa
varoissa", sanoi Hilda ja korjasi kuvastimen edessä parisilaista
hattuansa oikeaan asentoon.

"Ei meidän. Jumalan kiitos, ole tarvinnut turvautua kehenkään vanhoista
ystävistämme, ja minä toivon, ettei meidän vastaisuudessakaan tarvitse
sitä tehdä".

"Niin, se on totta tosiaankin parasta", sanoi Amalie ja suori
päällyshameensa paria atlaskaista ruususolmua.

"Tiedättekö mitään uutisia kotipuolesta?"

"Tiedät kait, että kandidaatti Finne ja Gusta ovat naimisissa?"

"En".

"Niin, ja vanha tohtori kuoli kuukauden kuluttua häiden jälkeen. Eikä
hänen jälkeensä jäänyt tutuistakaan muuta omaisuutta, kuin pieni talo
sisustuksineen. Siinä Finne pettyi. Herra tiesi, millä he elänevät, ja
Finne on niin taipuvainen juomaan. Hän istuu ravintolassa päiväkaudet".

"Sepä oli surullista!"

"Kyllä, täällä maailmassa kuulee niin vähän ilahuttavaa", sanoi Amalie.

"Minnekä se Lorenz katosi?" kysyi Hilda.

"Hän on omassa huoneessaan ja lukee".

"Kaikki sanovat, että hän on niin toivehikas. Saat vielä nähdä, Beate,
että hänestä tulee suuri kirjailija. Ajattelepas, silloin saat nähdä
hänen nimensä sanomalehdissä. En voi unhottaa sitä, kun isä kuoli.
Silloin 'Tilskueren' sisälsi niin kauniin pikku pätkän hautauksesta. Me
olemme leikanneet sen irti ja säilytämme sitä".

"Nyt hänen täytyy ensin toimittaa tutkintonsa suoritetuiksi. Sitten on
hänellä vasta aikaa ajatella, miksi hän rupeaa".

"Hän onkin vielä niin nuori. Ja miehesi, miten hän uudessa tilassaan
viihtyy?"

"Hän työskentelee ja puuhaa aamusta iltaan saakka. Hänellä on vaan
pieni poika apunansa".

"Raukka! Niin, maailma antaa niin monta kovaa kolausta".

"Mutta nyt meidän täytyy mennä", sanoi Hilda. "Me seisomme tässä ja
viivytämme sinua juuri päivällisen aikana. Hyvästi!"

"Hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Beate", sanoi Amalie. "Me tahtoisimme niin mielellämme
kutsua sinut luoksemme kylpemään viikoksi taikka niin kesän kuluessa,
mutta meillä, paha kyllä, on niin pula tiloista".

"Kiitoksia, enkä minäkään tahdo kotoani jättää".

"Ei, eikä, suoraan puhuen, sinullekaan olisi hauskaa tulla sinne meidän
pieneen juorukaupunkiimme sellaisten olosuhteiden aikana, joissa nyt
elät. Hyvästi, sano terveisiä miehellesi ja pojallesi".

"Kiitoksia. Hyvästi!"

"Hän on yhtä ylpeä kuin aina ennenkin", sanoi Hilda, kun he ulos olivat
tulleet. "Eikä luotua sanaakaan virkannut meidän uusista hameistamme.
Minä luulin niiden näkemisen häntä huvittavan, mutta ei hän tietysti
meille sitä iloa suonut, että olisi sanonut: ne ovat kauniit".

"Niin, ihmiset ovat niin kummallisia tässä maailmassa", sanoi Amalie
huoaten.

Rouva Falk veti huojennuksen henkäyksen heidän mentyänsä.

Vähän sen jälkeen tuli Falk päivälliselle.

Hän oli paljon muuttunut. Selkä oli entistä enemmän köyristynyt,
hiukset harmaantuneet, ja hän näytti väsyneeltä.

"Binbergin neidet kävivät kait sinua tervehtimässä?"

"Kävivät. He olivat niin ystävällisiä ja sääliväisiä, että minua toden
teolla halutti heidät rapuista alas nakata".

Falk huokasi.

"Sitä täytyy kärsiä niin monenmoista, kun ollaan köyhiä".

"Sinä siitä enemmän saat kärsiä. Minusta tuntuu niin pahalta nähdä
sinun päiväkaudet siellä epäterveellisessä puodissa puuhailevan, ja
minä täällä ylhäällä oleksin kuin kuningatar. Saattaisithan sinä antaa
minun vähäsen itseäsi auttaa".

"Ei sinun terveytesi siedä siellä alhaalla oleksia".

"Entäs sinun?"

"Minä olen suuri ja voimakas. Minä sitä kyllä kestän".

"Mutta jos sinä sairastuisit ja kuolisit pois, silloin minunkin
täytyisi sitä kestää. Silloin olisi parempi, että siihen jo tottunut
olisin. Ei meillä ole mitään muuta, millä elää, ja täytyyhän Lorenzin
päästä maailmassa eteenpäin. Siihen kuluu monta vuotta, ennen kuin hän
voi leipänsä ansaita".

"Vait, tuolla hän tulee. Älkäämme siitä enempää puhuko. Jumalan avulla
minä kyllä voin elää ja teidän molempain puolesta työskennellä".

Päivällisen jälkeen Lorenz jäi yksinänsä huoneesen; hän meni ja avasi
akkunan.

"Isä saisi hyvin heittää pois tuon rasvaisen esivaatteensa, ennen kuin
tulee tähän huoneesen", sanoi hän. "Vanhan juuston haju löyhkää täällä
joka paikassa".

Hän heittäytyi kullattuun nojatuoliin ja sytytti hienon sikaarin.

Äiti puuhaili keittiössä astiain pesussa, ja alhaalla ummehtuneessa
puodissa seisoi isä köyryselkäisenä ja myi eltaantunutta silavaa.



X.

Surujuhla.


Oli uudenvuoden aika.

Lunta oli levinnyt paksuksi peitteeksi kaikille haudoille ja kimalteli
loistavan valkeana auringon paisteessa.

Kappelin ovet olivat auki. Molemmin puolin oli suuria kuusennäreitä
pystytettyinä, ja pilputtuja kuusenhavuja oli sisäänkäytävän eteen
hajoitettu.

Mustapukuisia palvelustyttöjä ja pari liverivaatteista palvelijaa tuli
kantaen salvetteihin ja paksuihin villahuiveihin käärittyjä seppeleitä;
mutta ilma oli niin kylmä, että kukat paleltuivat niin pian kuin
ne esille otettiin, ja suuret komeat kallat kutistuivat kokoon ja
riippuivat kellertävänruskeina ja lakastuivat vehreiden lehtien väliin.

Keskellä kappelin lattiata oli seppeleillä ja kukkavihkoilla peitetty
arkku, ja toisia seppeleitä ja kukkakimppuja surupukuiset naiset siihen
herkeämättä kiinnittelivät.

Norderudin matami seisoi jäykkänä ja vakaisena, mutta muuten
tavallisessa tajussaan arkun vieressä pienen pöydän ääressä, otti
käyntikortit seppeleistä ja antoi kullekin piioista kuoreen pistetyn
mustareunaisen kortin, johon oli painettu:

    Sydämellinen kiitos myötätuntoisuudesta.

                              Beate Falk.

Ensimmäisellä penkillä arkun yläpuolella istuivat rouva Falk, rouva
Verlund ja rouva Vindahl, kaikki kolme mustiin pukeuneina. Rouva Falk
piti melkein koko ajan nenäliinaa kasvojensa edessä ja nyyhkytti.
Molemmat toiset rouvat itkivät äänettä ja taputtelivat lohdutellen
häntä olkapäähän.

Lorenz istui hänen vieressään kalpeana ja vakavana. Hän oli
sievä surussaankin hienoissa mustissa hansikkaissaan ja uudessa
ylioppilaslakissaan, jonka pitkä silkkitupsu riippui toiselta puolella
kuin raskas musta höyhentöyhtö.

Hän mietti, mietti niin paljon istuessaan siellä kappelissa isänsä
arkun vieressä. Hän näki hänet selvästi, tuon mittavan, voimakkaan
miehen, joka päivä päivältä köyryselkäisemmäksi kävi ja jonka
askeleet puodin ja asunnon välisiä rappusia astuessa yhä raskaammiksi
muuttuivat, siksi kunnes ei hän lopulta enää kyennyt sinne alas
menemään. Silloin täytyi äidin mennä hänen sijaansa. Siellä oli niin
kylmä, niin kouristelevan kylmä siellä alhaalla, ja hänen hienot
kätensä tulivat turpeiksi ja punaisiksi; mutta täytyihän hänen hoitaa
liikettä, ja sairasta hän myöskin hoiti. Joka hetkisen kuluttua
hän juoksi ylös nähdäkseen, puuttuisiko häneltä mitään. Ja kun hän
iltasella oli puodin sulkenut ja tullut ylös väsyneenä ja nääntyneenä,
niin -- hän valvoi yönsä.

Ja Lorenz, mitä hän teki? Ei niin mitään. Et hän ollut sen jälkeen
juuri mitään tehnyt, kun oli ylioppilaaksi päässyt. Ylioppilas-aikansa
alussa, niin kauvan kuin isä terveenä oli, täytyihän hänen levätä
tutkintojensa jäljestä. Sillä tavalla hän kulutteli kaiket päivät ja
mittaili katuja, ja iltasilla hän oli "Ylioppilaskunnassa". Hän kuului
jo sikäläisten johtajien joukkoon. Olipa hän kirjoittanut jo oivallisen
tulijaisrunon ja pitänyt monta puhetta, ja nyt joulun edellä piti
teaatterinäytäntökin toimitettaman. Hän oli luvannut alkajaissanat
kirjoittaa, ja hänen piti yhtenä jäsenenä erästä kappalettakin
näyttelemän.

Mutta sitten isä sairastui. Se oli harmillista, sangen harmillista.
Nyt hänen täytyi olla kotona suuremman osan päivää eikä saattanut enää
iltasilla "Ylioppilaskunnassakaan" käydä.

Hän istui kotona ja yritteli lukea hiukkasen ja kirjoitella hiukkasen;
mutta eipä se tahtonut menestyä. Silloin tällöin hän tirkisti isän
huoneesen, antoi hänelle vettä ja lääkkeitä ja korjasi vähän hänen
päänalaistansakin. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä: mutta isä oli
kiitollinen ja katseli poikaansa mitä lempeimmin silmin. Sitten tuli
jouluaamu, ja kun kellot parhaallaan aamusaarnaan kutsuivat, silloin
hänen hellä silmäyksensä viimeisen kerran hyväili vaimoa ja poikaa, ja
silmät sulkeutuivat viimeiseen uneen.

Lorenz oli vieläkin ne näkevinänsä istuessaan siellä kappelissa
äitinsä vieressä. Nyt hän oli äidin ainoa tuki, ja nyt hänen pitäisi
myöskin työhön ryhtyä, niin ettei äidin enää kauvoja tarvitsisi siellä
siivottomassa puodissa seisoa.

Kellot alkoivat soida ja muutamia saattovieraita tulla.

Lorenz silitteli hansikkaitansa ja pani ylioppilaslakkinsa suoraan.
Oli sentään sangen hauskaa tällä tavalla murhenäytelmässä päähenkilönä
olla, kulkea lähinnä arkkua papin rinnalla ja seisoa alhaalla haudan
reunalla ja puristaa kaikkien vierasten käsiä.

Jospa edes tulisi paljo hänen ylioppilas-tovereitaan, niin että
saattojoukko oikein pitkäksi venyisi!

Oikein: niitä tuli paljo. Kappeli täyttyi vähitellen.

Vindahl nilkutti äänetönnä ympäriinsä ja jakeli mustareunaiselle
paperille painettua huolirunoa, urkuri soitti virren alkusäveleitä ja
orpokodin lapset lauloivat, ja sitten pappi piti puheen.

Kyllä se oli tosiaankin hyvä puhe; mutta ei siitä Lorenz juuri paljoa
kuullut. Ei hän voinut pitää ajatuksiansa koossa. Hän mietti niin
paljon, niin mielettömän paljon.

Loppuvirsi oli veisattu, vasituiset kantajat nukkavieruisine, korkeine
hattuineen kohottivat arkkua, ja sitten tuo synkkä jono lähti
liikkumaan alaspäin pitkin auringonpaisteisia käytäviä, ja lumi narisi
saattojoukon jalkojen alla.

Juhlallinen toimitus oli suoritettu.

Lorenz ja hänen äitinsä sekä Norderudin puolisot nousivat katettuihin
vaunuihin -- ylellisyys, jota he eivät olleet itselleen suoneet, sitten
kun Falkestadissa asuessaan.

Murhekodissa nautittiin sitten yksinkertainen päivällinen. Sukulaisia
paitsi ei siellä ollut keitään muita kuin Vindahlilaiset ja rouva
Verlund.

Rouva Vindahl oli keittiössä ja laittoi ruokia, ja kun hän sitten istui
pöydän ääreen taaskin pari pieniä nokiviiksiä nenänsä alla, ei Lorenz
voinut muuta tehdä kuin ajatella niitä menneitä aikoja, jolloin tämä
neitsy Mikkelseninä Falkestadissa oli kihloissa seminarilaisen kanssa.
Jotain muutakin, mikä niitä aikoja muistutti, oli nyt nähtävänä, sillä
Tomine palveli pöydässä. Nyt, kun rouva Falkin täytyi aina puodissa
seisoa, oli piika tarpeen, ja kun Tomine oli vapaana, oli hän halukas
entisen paikkansa ottamaan.

Päivällisen jälkeen Vindahlilaiset menivät kotiinsa katsomaan
pikku Gastonia, joka ei ollut terve, ja rouva Verlund vetäytyi
jälleen puotiinsa. Hän oli äskettäin saanut kirjeen Ferdinandilta,
jota seuraavan kuun kuluessa kotiin varrottiin. Liike kävi
huononpuoleisesti, niin ettei ollut varaa häntä siellä pitempää aikaa
pitää, ja kyllä kait hän nyt jo oli kieltä kylliksi oppinutkin.

Lorenz oli mennyt omaan huoneesensa, ja nojatuolissa veti Ole Daniel
Norderud päivällisuntansa.

Rouva Falk ja Norderudin matami istuivat yhdessä tuonnempana akkunan
luona.

Norderudin matami tuli sattumalta vilkaisseeksi rouva Falkin punaisia
käsiä.

"Sinä katsoit minun käsiäni, Ragnhild. Eivät ne nyt enää ole
niin valkoiset kuin silloin, kun Falkestadissa kukkia katkoin
puutarha-hansikkaat käsissäni".

"Eihän käy koko ikäänsä silkkihansikkaissa heleillä kukkasilla
kulkeminen", sanoi matami. "Minä pidän sinusta enemmän semmoisena kuin
nyt olet".

"Tämä on ollut tukala aika".

"Kolkko jouluaamu, Beate".

"Hyvä oli, että Hans kuoli jouluaamuna, ettei minun tarvinnut mennä
puotiin, vaan sain juhlapäivät levätä ja itkuni itkeä".

"Ja mitä nyt Lorenzista tulee?"

"Nyt on hänen rupeaminen toden teolla lukemaan".

"Toden teolla; niin, jospa vaan niin hyvin kävisi. Kunpa hän myös toden
teolla tahtoisi noista kirjoitteluistaankin luopua".

"Sitä ei hän voi. Hänen teoksistaan pidetään niin paljo
ylioppilaspiireissä, ja kaikki sanovat, että hän on niin lahjakas".

"Oh, eipä kukaan vielä sillä elä, että hän lahjakas on".

"Hänestä saattaa kirjailija tulla".

"Niinkö? Sepä onkin loistava elämänrata täällä Norjassa! Ei, anna hänen
suorittaa lainopillinen tutkintonsa ja mennä johonkin piirikuntaan sekä
ruveta virkamieheksi. Se on sentään paljoa varmempi, säännöllisempi
toimi, kuin kierrellä siellä ja täällä ja olla älyniekkana kaiken
ikänsä. Minä olen pari sellaista tuntenut. He ovat huonointa roskaväkeä
kuin mitä olla saattaa".

"Nyt sinä olet liian ankara. Heidän joukossaan saattaa olla myös
kunnollisia ihmisiä; mutta suoraan sanoen minäkin mieluummin soisin,
että Lorenz koko kirjailijatoimen sikseen heittäisi. Sillä alalla on
vaikea jotakin säällistä toimeen saada".

"Anette ja minä haastelemme niin usein hänestä. Tyttö pitää aina
kiinteästi hänen puoltansa".

"Se on kiltisti tehty. Hän onkin kait jo iso tyttö?"

"On, ja kelpo tyttö myös. Nyt, kun isä ja minä poissa olemme, hän
hoitaa koko taloutta".

Norderudilaiset matkustivat iltajunassa. Lorenz ja rouva Falk
saattoivat heitä rautatien asemalle, ja sieltä äiti ja poika käsikkäin
palasivat kotiinsa.

Lunta oli paksulta kaduilla ja raskasta oli käydä sekä kouristelevan
kylmä; mutta heidän huoneessaan oli lämmintä ja hauskaa.

Tomine oli tehnyt tulen uuniin ja sytyttänyt pari lamppua, ja tässä
kirkkaassa valossa kiilsivät kullatut huonekalut ja kynttiläkruunun
särmiöt kuin juhlassa.

Ja nyt olikin juhla, surujuhla.

He olivat molemmat niin kauniita ja sieviä siinä seistessään,
poika seurustelupuvussa ja äiti aistikkaassa suruvaatteuksessa,
kivihiili-koristus kaulassaan ja päävaatteus mustista helmistä, jotka
lampun valossa kimeltelivät.

"Nyt me olemme yksinäiset, vallan yksinäiset", sanoi äiti ja silitteli
poikansa tummia hiuksia.

"Me tulemme niin hyvin toimeen yksinämme, äiti. Onhan meillä kaunis
kotimme, jossa kaikki on niin lämmintä ja valoisata ja hauskaa".

"Mutta jos sinä nyt jäisit yksiksesi, vallan yksiksesi, poikaseni, niin
minä pelkään, ettet sinä tulisi toimeen, ja silloin kotikin häviäisi".

"Et sinä saa minua niin pian jättää, äiti. Sinun täytyy täällä elää
minun kanssani, kunnes tulen suureksi ja ylistellyksi, niin että minä
voin sinulle hauskan kodin hankkia. Hyvää yötä, äiti!"

Äiti suuteli häntä otsaan.

"Hyvää yötä, Lorenz, nuku makeasti ja uneksi suloisesti. Unelmat
kuuluvat nuoruuteen".

Lorenz meni huoneesensa.

Äiti istui vielä hetkisen mietteissään.

Sitten hän nousi, riisui pois helmikoristeen ja alkoi lamppuja
sammuttaa.

Juhla oli mennyt. Se oli kyllä ollut surujuhla, mutta juhla kuitenkin.

Se oli ollut juhlapäivä, jona hän oli saanut levätä ja itkunsa itkeä.

Huomenna ei hän enää saisi surrakaan rauhassa. Hänen täytyisi
jälleen alkaa iloton, jokapäiväinen taistelunsa, taistelu poikansa
tulevaisuuden puolesta.



XI.

Ensi askel.


Kaikki viisi kaasukruunua olivat sytytetyt Ylioppilasyhdistyksen isossa
salissa, ja lattialla oli useampia penkkiriviä naisia täynnä.

Nyt oli annettava näytelmä, johon katsojiksi pääsivät kaikki
yliopistolaiset naisten sekä tuttaviensa kanssa, ja enemmistö oli
naisia. Ei heidän mielestään ole mikään niin hauskaa kuin nähdä
ylioppilaitten näyttelevän. Silloin he uskaltavat hauskaa pitää ja
oikein sydämensä pohjasta nauraa, muuten ei Kristianian yleisö ole
mikään kiitollinen, yleisö. Mieluummin se näkee sen, mikä ei ole hyvää
jossakin näytelmässä.

Molemmista ahtaista vaatetuskammioista, jotka näyttämön takana
ovat, toinen lähti matkaansa toisen tieltä ja riiteli ihomaalista,
tekoviikseistä ja täytepumpuleista. Ylioppilas-näyttelijät eivät, näet,
milloinkaan voi riittävästi täytepumpuleita saada. Rakastajatar niitä
läjittäin tarvitsee turnyyrikseen ja rinnakseen, rakastaja koivikseen
sekä ilveilijä vatsakseen.

Ensimmäinen rakastajatar, Henrik Meydling, käveli ympäriinsä täysissä
tamineissaan, laahaavassa punaisessa kallikohameessaan, ja veteli
savuja pitkästä piipusta manaillen hiusten kähertäjää, joka ei
aikanansa hänen tekotukkaansa tuonut, ja avomieli, nuori keltanokka,
istui alushameessaan vaatettajan, matami Veiden, kuristeltavana.

"Istukaa hiljaa, Pedersen!"

"Niin, kun te kutittelette minun kylkiäni, matami Veide".

"Ei muu auta, Pedersen, teidän täytyy tulla hoikemmaksi, vaikka hiisi
perisi. Minä saan hävetä, jos te astutte näyttämölle vyötäisiltänne
paksuna kuin oluttynnyri. Kas niin, nouskaa nyt ylös, niin saatte
pienen korvatyynyn taaksenne. Minä otin sen mukaani, koska
johtokunnalla aina on niin kamalan niukalta täytepumpulia. Nostakaa nyt
hameenne ylemmäksi, niin että minä saan sen kiinni sitoa".

"Kyllä minä sen itsekin sidon", sanoi Pedersen ja meni ujosti
tuonnemmaksi nurkkaan.

"Mutta sitokaa nyt säällisesti, Pedersen".

Ilveilijä pilkisti oven raosta.

"Mene matkaasi! Emme me suvaitse herroja täällä naisten
vaatetushuoneessa".

"Missä Falk on? Minä tahdon enemmän punssia".

"Olethan jo hyvässä tuulessa, sinä elukka".

"Luuletko sinä minun voivan selvänä näytellä? Kut, kut", sanoi hän ja
pisteli Pederseniä kylkeen.

"Antakaapas hänen olla rauhassa, Bilskau", varoitteli matami Veide.
"Näettehän, että hän on siveä tyttö".

"Falk! Falk!" huudettiin viereisestä huoneesta.

Falk tuli alas pienistä rapuista, jotka näyttämölle veivät.

"Mitä puuttuu?"

"Ihomaali on loppunut".

"Minä tarvitsen pullon olutta ja pari voileipää".

"Kähertäjän täytyy välttämättömästi tulla meidän naisten luokse. Meidän
on astuminen esiin ensi näytöksessä".

"En minä näyttele, jos en saa totilasia".

"Tepä nyt pääni kokonaan pyörälle panette. Enhän minä voi kaikista
huolta pitää".

"Etkö? Sinähän olet sekä johtaja että kappaleen tekijä".

"Minulla on tarpeeksi omassa osassani".

"Falk, Falk, nuppineulat ovat kaikki loppuneet".

"Minä tulen, minä tulen. Olkaa hiljaa, niin saatte kaikki, mitä
tarvitsette".

Hän antoi muutamia käskyjä ja meni taaskin näyttämölle tirkistelemään
esiripun reiästä.

Nyt sali oli jo melkein täynnä.

Siellä istui rouva Falk silmät alaspäin luotuina ja leikki ujoillaan
ohjelmallansa. Hän tunsi olevan useita, jotka häntä kiikareillaan
tähystelivät. Hänpä se oli kappaleen tekijän äiti. Hänen vieressään
istui rouva Verlund sinikiuhtavassa silkkikameessaan, samassa, joka
oli hänen yllään Lorenz Falkin ripillelaskijaisissakin ollut. Nyt oli
hame jo vähän haljastunut, ja niinpä hän oli itsekin, eukko raukka.
Ferdinand seisoi penkin päässä ja kiikaroitsi naisia. Hän oli eilen
Parisista tullut. Ei Lorenzkaan vielä ollut häntä puhutella saanut.
Hänellä oli heloittavan punainen kaulahuivi ja ulkomaalainen, vähäsen
nukkavieru puku. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, mutta hiukkasen
pöhistyneet, ja Lorenz sattui vastoin tahtoansakin ajattelemaan Finneä,
semmoisena kuin tämä ensi kerran Falkestadiin tuli. Mutta sielläpä
istui Finnekin -- miten hänen hiuksensa olivat harmaantuneet! -- rouva
hänen vieressään. Sepä oli kauheata, miten Gusta Londemannin ruumis oli
laventunut! Etäämpänä salissa istuivat Vindahl ja hänen rouvansa. Hekin
olivat tulleet Lorenzin ensi askelta näkemään.

Uvertyyri soitettiin. Hän vetäytyi takaperin kulissien väliin. Esirippu
oli nostettava.

Kappaleen ensimmäisessä kohtauksessa esiytyivät Meydling ja Pedersen,
molemmat naisina. Yleisö oli mitä mainioimmalla tuulella, ja kun
Pedersen, joka seisoi siellä ujona ja viatonna valkeassa hameessaan,
suunsa avasi ja pari peruslauselmaansa mainitsi, rehahtivat ensimmäiset
yhteisnaurut ilmoille.

Meydling meni; neiti Pedersen haasteli kotvasen yksinään, ja sitten
Lorenz Falk astui näyttämölle. Hän näytteli keikarina. Se osa sopi
hänelle erinomaisen hyvin, ja hän sai innokkaita käsientaputuksia
sekä kappaleen tekijänä että näyttelijänä. Hänellä oli rakkauskohtaus
avomielen kanssa, ja tämä lepäsi hellästi hänen rinnallaan, selin
yleisöä kohden. Yhtäkkiä hänen takapuolensa muuttui tavattoman
litteäksi. Kovaa naurun kikerrystä kuului. Hän astui pari askelta.
Hillitsemätöntä naurua kaikui salissa. Siinä se kelletti matami Veiden
tyyny keskellä näyttämöä. Pedersen katseli kauhistuneena hetkisen tuota
pudonnutta vahvikettaan -- turnyyri ei silloin vielä ollut keksittynä
-- kumartui kiireesti, kaappasi sen kainaloonsa ja syöksähti ulos.

Ei yleisö nauranut enää, se hurmaantuneena oikein ulvoi; ja kun sitten
Lorenz taasen lausui: "Hän on kuin hento kuusi tunturin huipulla", ei
tuntunut ilo lopulleen joutuvan.

Yleisö oli innostunut heti alussa, nauru ja kättentaputukset seurasivat
myötäänsä kappaleen kulkua, ja niin se oli suosion saavuttanut.

Pedersen sai veljenosan suosiosta. Kun hän jälleen astui esiin paremmin
varustettuine vahvikkeineen, otettiin häntä vastaan kuin itse Kristina
Nilssonia.

Ainoa, jota tämä onnettomuus kaiveli, oli matami Veide. Hän istui
itkien vaatetushuoneessa ja sanoi, että häpeä oli hänen, ja vannoi
kovasti ja kalliisti, ettei Pedersen niin kauvan kuin hän, itse matami
Veide, eli, milloinkaan enää itse saisi takavarustuksiaan kiinni sitoa.

Näytelmä oli loppunut, ja Lorenz oli monen monituista kertaa esille
huudettu.

Nyt alkoi yleisö ulos virtailla. Ainoastaan muutamia ylioppilaita
ja näyttelijäin läheisimmät tuttavat olivat jäljellä ja vartoilivat
joukoissa taiteilijoita, jotka tulivat alas näytelmäpuvuissaan. Naiset
tietysti saivat osakseen suurinta huomiota ja jotenkin julkeata
armastelua.

Ei Lorenzkaan ollut pukuansa muuttanut. Hän oli vaan suuret
irtonaisviiksensä pois jättänyt, ja siinä hän seisoi keikaripuvussaan,
joka hänelle sopi mainion hyvin, ja sai onnentoivotuksia joka haaralta.
Hänpä se illan sankari nyt olikin.

Rouva Falk seisoi poikansa rinnalla, ja ilo oli hänen poskiinsa hienoa
punaa levittänyt.

Tämä juhlallisesti valaistu sali, tämä loistava yleisö, joka
riemuitsevin "hyvä"-huudoin hänen poikansa nimeä matki, nämä
mielistelyt ja nämä lämpimät kädenpuristukset, kaikki tuntuivat hänelle
kuin kauniilta unelta.

Nyt oli jo kappale syksyä kulunut, ja pian oli jo vuosi siitä vierryt,
kun hänen miehensä kuoli, ja tämä ilta oli päivänvälähdys hänen
synkässä elämässään.

Finne raivasi itselleen tien Lorenzin luokse ja puristi hänen kättänsä.

"Onnittelen, ystäväni! No, minua se ilahuttaa, kun entinen oppilaani
minulle kunniata tuottaa. Mutta sinun täytyy tervehtiä vaimoanikin,
ensimmäistä rakastettuasi. Eikös hän ole herttainen, mitä? Sinä saat
olla minulle kiitollinen, kun hänet sinulta riistin. Olisipa kait
hauskaa ollut, jos hän olisi täällä morsiamenasi tänä iltana ollut,
ja sinä olisit häntä näytelmän jälkeen suudella saanut", lisäsi hän
hiljemmin.

Lorenz puristi hämillään Gustan kättä. Häntä hävetti, että tämä
lihava, punatukkainen nainen, kasvot näppyjä täynnä, oli kerran hänen
nuoruutensa ihanteena ollut.

"Meidän täytyy toisiamme useammin tavata", jatkoi Finne. "Mekin olemme
tänne pääkaupunkiin muuttaneet. Gusta pitää asuma- ja hoitolaitosta,
mutta ei hänellä ole ainoatakaan asujaa eikä hoidettavaa, ja minä
annan kieliopetusta, mutta ei minulla ole ainoatakaan oppilasta. Sillä
tavalla, näetkös, me tulemme mainiosti toimeen. Kas, täällähän onkin
pelkkiä vanhoja tuttavia! Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rouva Vindahl,
mitenkäs nyt hurisee?"

Rouva Vindahl tervehti punehtuen entistä henttuansa.

"Nytpä kait jo on aika lähteä kotiin",sanoi rouva Falk.

"Lorenz tietysti jää hetkiseksi tänne", sanoi Finne. "Näytännön jälkeen
aina seuraa juhla. Minä käyn siihen osalliseksi vanhana ystävänäsi ja
opettajanasi".

"Mutta, Finne, enhän minä saata yksinäni kotiin mennä", sanoi hänen
vaimonsa.

"Sinä menet muun herrasväen seurassa torille, ja siitä voit sitten
ajurin ottaa. Nuori herra Verlund tietysti seuraa naisia. Ettekä te
sitä paitsi olekaan yliopistolaisia, jonka tähden nämä pyhät salit ovat
teiltä suljetut. Tule nyt, Lorenz, niin menemme ravintolaan ja juomme
veljenmaljat. Hyvästi, hyvät naiset ja herrat!"

Ja sitten hän vei Lorenzin pois.

Ferdinand ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä äitinsä ja rouva Falkin
kanssa kulkeissaan. Rouva Finne meni Vindahlilaisten seurassa.

Portilla Ferdinand erosi heistä.

"Menetkö sinä vielä pois?"

"Minä teen vaan pienen kierroksen ja hengitän raitista ilmaa. Ilma on
niin kaunis. En minä ole tottunut näin varhain levolle menemään".

"Älä viivy kauvan poissa, Ferdinand".

"Joutavia!"

Molemmat äidit menivät siitä kotiin yksinänsä.

"Parasta kait on mennä levolle", sanoi rouva Verlund huoaten.

"Niin, eiköhän niin liene", vastasi rouva Falk huoaten.

"Hyvää yötä, rouva Falk!"

"Hyvää yötä, rouva Verlund!"

Rouva Falk vaipui levottomaan unenhorrokseen ja heräsi usein. Hän kuuli
kellon lyövän 12, 1, 2 ja 3, eikä vieläkään Lorenzia kotiin kuulunut.

Viimeinkin kuului rapuista raskaita askeleita. Ei hän tullut yksinänsä,
siellä oli joku hänen kanssansa.

Hän kuuli hänen hapuilevan ruokahuoneessa, ja hän puki kiireesti vähän
vaatteita ylleen ja lähti huoneesta.

"Mitä se on, Lorenz?"

"Minä vaan olisin ottanut puoli pulloa olutta. Olisin Finnelle antanut".

"Onko hänkin täällä? Saat sanoa hänelle, ettemme täällä pidä mitään
ravintolaa. Laita hänet paikalla täältä pois, muuten minä sen teen, ja
tule sisään ja pane levolle!"

"En minä humalassa ole, äiti".

"Etkä selväkään".

"Äiti!"

"Mene sisään, minä sanon!"

Vehreänharmaista silmistä välähti kirkas salama. Ei hän ollut
semmoisena ennen äitiänsä nähnyt.

Hän oli vaiti ja meni.

"Olisinpa sen saattanut uskoakin", sanoi Finne, "ettemme pisaraakaan
olutta saisi. Naisten täytyy aina suutaan käyttää. Gusta on ihan
samanlainen. No, meidän täytyy kait taipua ylivallan alle. Hyvää yötä,
hyvää yötä. Se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti".

"Kyllä, kaikki ovat siitä samaa mieltä, että se ensi askel onnistui
tavattoman loistavasti", tuumiskeli Lorenz riisuessaan.

Hän joi kaksi lasillista vettä, meni levolle ja tunsi päätänsä
kivistävän.



XII.

Äidit.


Myöhään illalla jouluajan lähetessä rouva Falk istui huoneessaan ja
ompeli. Hän oli jo aikoja sitten puodin sulkenut, mutta ei mielinyt
levolle mennä, ennen kuin Lorenz kotiin tulisi.

Näinä kuukausina, sen jälkeen kun hänen näytelmänsä oli niin
loistavasti onnistunut, oli hän viipynyt kaupungilla joka ainoan illan.

Milloin oli näytelmiä, harjoituksia ja johtokunnan kokouksia
Ylioppilasyhdistyksessä, milloin taas lahjamyyntejä, milloin
tanssihuvia ja yksityisiä seurusteluja.

Nuori kirjailija, joka oli niin lahjakas, joka osasi niin sukkelasti
kirjoittaa, niin mainiosti näytellä ja niin hauskasti kupletteja ja
lauluja laulaa, oli kaikkialla suosittu ja hyvin haluttu vieras, vallan
liiaksi haluttu, ajatteli rouva Falk hiljaisena itsekseen; mutta eihän
millään tavalla äidin käynyt sanallakaan moittiminen sitä elämätä, jota
hän vietti.

Eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut eikä huonoja seuroja
etsinyt, ja kaikki ihmiset häntä niin onnelliseksi ylistelivät, kun
hänellä niin lahjakas poika oli.

Armeliaat ylhäiset rouvat, jotka toimikunnissa olivat Lorenziin
tutustuneet, tulivat häneltä voita ostamaan, ja nuoret naiset, joiden
haaveilun esineeksi hän oli ylioppilas-näytelmissä tullut, tekivät
tikustakin asian puotiin pistäytyäkseen ainoastaan Lorenz Falkin äitiä
näkemään.

Entäs tutkintovalmistelut? No, niistä nyt ei, paha kyllä, juuri
mitään tullut, ja kauvan varmaan tulisi aikaa kulumaan, ennen kuin
hän saattaisi jotakin ansaitsemista ajatella. Nyt hän sitä vastaan
ainoastaan kulutti jotenkin paljon.

Rouva Falk katsoi huoaten kelloa. Se oli jo kaksitoista tulossa.

Eteisen kelloa hiljaa soitettiin. Hän avasi; rouva Verlund astui sisään.

"Minä näin teiltä valoa, rouva Falk, ja sen vuoksi teki mieleni tulla
istumaan ja vähäsen pakinoimaan, jos ei se teille vaivaksi olisi. Te
vartootte kait Lorenzia, ja minä Ferdinandia".

"Niin, he ovatkin aika heittiöitä molemmat kuluttelemaan kaupungilla
kaiket iltansa".

"Se käy kyllä laatuun teidän pojaltanne, sillä hänpä on aina hienoissa
seuroissa; mutta minä olen peloillani Ferdinandin vuoksi. Hän käy ja
kiertelee kaiket päivät paikkaa etsien; mutta kun hän illalla kotiin
palajaa, on hän toisinaan hieman humalassa, ei paljoa, rouva Falk,
minä vakuutan teitä siitä, eikä hän koskaan ole epäkohtelias eikä
törkeä, niin kuin monet muut, vaan hän menee aina siivosti levolle.
Ja niin kiitollinen kuin hän on jok'ainoasta killingistä, minkä saa!
Tänään hän sai kymmenen krunnua maksaakseen etukäteen asioitsijalle,
joka on luvannut hänelle paikkaa kuulustella. Hän laski niin hellästi
kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Ei hän ole ilkeä, vähän vaan
kevytmielinen, ja kun hän nyt paikan saa, niin saatte nähdä, että
kaikki vielä hyväksi kääntyy. Vähäsen surua täytyy lasten silloin
tällöin tuottaa: mutta sittenpä heistä taas iloakin saadaan".

Rouva Falk huokasi.

Juuri silloin porttikelloa kovasti soitettiin.

Rouva Verlund hypähti ylös.

"Se on varmaankin Ferdinand, joka on portin avaimen unohtanut".

Hän juoksi alas ja avasi. Poliisi seisoi siellä ulkopuolella.

"Tiedättekö sanoa, missä rouva Verlund asuu?"

"Minä se olen. Siunatkoon, poikani -- Ferdinand -- eihän toki liene
mitään tuhmuuksia tehnyt?"

"Ei, mutta -- hän on kovin sairaana -- hän makaa eräässä ravintolassa
tuolla sivullapäin, jos haluatte kanssani tulla".

"Tulen, minä tulen heti".

Hän puki kiireesti päällysvaatteet yllensä ja seurasi häntä. He
pysähtyivät erään vanhan, matala-akkunaisen huoneen eteen. Kello oli
yli kahdentoista, niin että se jo oli suljettu; mutta sisäpuolelta
loisti valo, ja poliisi koputti.

Vanhanpuoleinen nainen, kengät lätsällään ja hiukset kuin hottentotin
päässä, avasi oven. He astuivat suureen huoneesen, jossa pitkin
lattiata oli pieniä pöytäkuluja ja tuolirania ja ummehtunutta viinan
hajua sekä vanhaa tupakansavua tukehduttamaan saakka.

"Missä minun poikani on?" kysyi rouva Verlund värisevällä äänellä.

"Täällä sisällä".

"Onko hän kovin sairas?"

"Mutta, hyvä rouva, kuollutpa hän jo on".

"Kuollut!"

Rouva Verlund nojautui horjuen pöytää vasten. Silmät tuijottivat,
suu jäi auki rempalleen. Hän olisi niin mielellään itkenyt, mutta ei
voinut. Viimein hän sanoi kolkosti ja soinnuttomasti:

"Oliko hän humalassa?"

"Ei; miten saatatte, rouva hyvä, semmoista luulotella? Hän tuli vaan
juomaan lasin olutta, eikä hän todellakaan ollut mitään sitä ennen
nauttinut, sen voi varsin selvästi nähdä; hän oli niin selvä, että
oikein hauskaa oli häntä katsella".

Ferdinand oli kyllä istunut ja juonut siellä yhtä niittaa aamusta
alkaen, mutta ei hän uskaltanut sitä niin sanoa, että poliisi sen olisi
kuullut: ja olisihan ollut syntiä hänen siivolle äidilleen semmoista
ilmoitellakin.

"Vai niin, hän oli siis vallan selvä?"

"Yhtä selvä kuin minäkin".

"Jumalan kiitos, sitten on se sydänhalvaus ollut, joka hänet on
lopettanut. Hän tunsi kait kipua ohitse kulkeissaan. Eihän muuten
lienee ollut hänen tapansa milloinkaan ennen tänne poiketa?"

"Ei milloinkaan".

"Täällä sisälläkö hän lepää?"

"Niin; mutta rouva kait itsekin hyvin ymmärtää, etten minä saata hänen
antaa täällä yötä maata. Tässä talossa asuu yksi palkkakantaja, ja
minä olen puhunut siitä hänelle, niin että hänen käsirattaansa ovat jo
valmiina".

"Kiitoksia! Niin, parasta kyllä on viedä hänet kotiin, nyt kun on niin
pimeä, ettei kukaan näe".

Hän astui yksinään sinne ruumiin luokse.

Ulkona vihmoi vettä. Kaasulyhdyt seisoivat ja vilkkuivat unisina kuin
sumussa, ja kaduilla oli ohut kerros likaista lumilatkua.

Palkkakantaja astuskeli raskaasti ja kyyryselkäisenä vaivalloisesti
työntäen rattaita edellään. Vanha hevosloimi oli alle levitetty
ja risainen tervavaate peitoksi. Semmoiset ne Ferdinand Verlundin
paarivaatteet olivat.

Äiti astui rattaiden jäljessä raskaasti ja kumaraisena, juuri kuin
unissaan.

Poliisi ja hottentottinainen seisoivat rapulla ja katselivat heidän
jälkeensä.

"Eihän tästä mitään tutkintoa tulle?"

"Ei, mitäpä siitä tutkia!"

"Jumalan kiitos! Ehkä konstaapeli halunnee juoda lasin totia näin
kostealla ilmalla? Minun täytyy, hiisi vieköön, itsellenikin
virkistykseksi pisarainen laittaa. Minä tulin niin hämmästyneeksi.
On niin ikävätä, kun jotakin semmoista tapahtuu näin säädyllisessä
talossa".

Molemmat menivät sisään, ja palkkakantaja kulki raskaine kuormineen
eteenpäin ja katosi usvaan.

Lorenz seisoi ja hapuili portin avainta. Kun hän katsahti taaksensa,
seisoi rouva Verlund juuri hänen takanansa.

"Hyvää iltaa, rouva Verlund. Oletteko ulkona näin myöhään?"

"Olen, minä -- kävin Ferdinandia noutamassa".

"Ferdinandiako?"

"Hän lepää -- täällä -- rattailla -- kuolleena".

"Suuri Jumala, mitä sanoitte! Suokaa -- suokaa minun auttaa teitä!"

He kantoivat hänet puodin kautta huoneesen ja laskivat sinne sohvaan.

Kun Lorenz tuli äitinsä luokse, istui tämä vielä neulomassa. Kalpeana
ja vavisten hän heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Oi, äiti, se on kauheata!"

Sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

"Ja luuletko sinä hänen itsensä kuoliaaksi juoneen?" kysyi hän.

"Kyllä; hän on näinä viime aikoina ollut niin hurja juomaan, etten minä
halunnut ensinkään hänen kanssansa seurustella. Hän tahtoi viedä minut
mukanansa muutamiin huokeisin kapakoihin, sillä niissä saa enemmän
rahallansa, sanoi hän. Minä tapasin hänet aamulla. Silloin hän minulle
näytti kymmentä kruunua ja sanoi, että hän nyt laittaa itsensä oikein
juhla humalaan".

Äiti kohotti päätänsä.

"Lorenz -- et sinä -- sinä saa milloinkaan minulle tuommoista surua
tuottaa. Se minut tappaisi".

"Mutta, äiti --"

"Seuraelämä on vaarallista elämää, poikaseni. Alkoihan Ferdinand sillä
tapaa, hänkin. Ajattelepas, jos sinullekin lopuksi niin kävisi!"

"Ei, äiti, siitä saat huoletta olla. Mutta emmekö mene alas tuokioksi
rouva Verlundin luokse?"

"Niin, menkäämme vaan".

Lamppu loi himmeätä valoansa tuohon suureen matalaan huoneesen, joka
oli täpö täynnä kuluneita huonekaluja.

Haalakanvehreällä sametilla verhotussa sohvassa lepäsi Ferdinand
suoraksi oikaistuna parisilaisessa vaatteuksessaan korupunaisine
kaulahuivineen ja näytti nukkuvan. Eivät hänen kauniit kasvonsa olleet
paljoakaan kalpeammat entistään, ja mustat hiukset olivat siististi
kammatut. Äiti istui hänen päänsä kohdalla; kädet lepäsivät yhteen
puristettuina edessä hiukikuluneella silkkihameella, ja päätään hän
hiljaisesti eteen ja taaksepäin huojutteli, niin että paksut kultaiset
korvakellukkaat heiluivat, ja oikeastaan mitään ajattelematta hän
tuijotteli ylös ilmaan. Hän käänsi vähäsen päätänsä heidän huoneesen
tullessaan.

"Niin, se on totta, se on todellakin totta, rouva Falk. Hän on kuollut,
minun poikani, kuollut juuri nyt, kun hän olisi paikan saanut ja
äitiänsä vähän auttanut Tämä kaikki tuntuu minusta kuin pahalta unelta:
mutta tämä on kumminkin totta. Oi, jospa vaan voisin vähäsen, edes
vähäsen itkeä!"

"Saattaisimmeko mitään hyväksenne tehdä?"

"Ette, kiitoksia, ette mitään tänä iltana. Minun luullakseni on
parasta, että minä ja Ferdinand saamme nyt kahden olla. En minä saa
häntä enää kauvoja luonani pitää. Sen tähden minä nyt istun tässä hänen
vuoteensa ääressä niin kuin silloinkin, kun hän vielä pieni oli, ja
ehkä minä sitten voisin itkeä vähäsen. Sitä minä vaan nyt toivon".

"Niin, hyvää yötä sitten, rouva Verlund!"

"Rouva Falk?"

"Niin".

"Ei hän ollut tänä iltana humalassa. Ei, ei vähääkään, ja siitä minä
olen niin iloinen. Hän sairastui kadulla, ja sitten hän meni sinne
-- sinne ravintolaan lepäämään. Ei hänellä ollut tapana muutoin
siellä koskaan käydä -- ei koskaan! Niin sanoi rouva siellä -- siellä
ravintolassa, ja siitä minä olen niin iloinen".

Rouva Falk taputti hiljaa hänen kiiltävän mustia hiuksiansa.

"Hän on kaunis, minun poikani, eikös niin? Ja niin hyvä kuin hän oli!
Muistattehan, että niinä kerroin, miten lempeästi hän minua tänä aamuna
ennen lähtöänsä suuteli? Siitä minä olen niin iloinen".

Hänellä oli nyt tällä hetkellä niin paljon surua, että hän vaan
ajatteli, mistä kaikesta hän saattoi iloinen olla.

Kun Lorenz äidillensä hyvää yötä lausui, loi tämä kyyneleisen
silmäyksensä niin kummallisesti häneen. Lorenz luuli siinä jotakin
nuhdetta havaitsevansa.

Mutta eihän ollut hänellä mitään, mistä nuhdella itseänsä!

Hän viipyi tosin iltasilla kauvan ulkona; mutta eipä hän milloinkaan
itseänsä humalaan juonut. Ei hän tosin mitään lukenut -- mutta
kirjoittelipa hän sen sijaan, ja eikä hän tosin mitään ansainnutkaan,
mutta ansaitsihan äiti -- sillä äitipä työtäkin teki, eikä hän sitä
tehnyt.

Ja niinhän kaikki vanhemmat tekevät, siksi kunnes lapset itse voivat
itsestänsä huolta pitää, ja sitten eivät he vanhemmistansa mitään
piittaa.

Mutta eipä hän semmoinen olisi. Oi, äidille hän kaikki niin hyvin
laittaisi, kun vaan ensin -- kuuluisaksi tulisi. Ja siihen hän nukkui.

Rouva Falk makasi kauvan valveillaan ja ajatteli Ferdinandia. Niin
huono ei sentään hänen poikansa ollut, ja siitä voi hän iloinen olla.

Köyhät ja äidit ovat tyytyväisintä väkeä. He iloitsevat niin vähästä.



XIII.

Rantaporras vedetään pois.


Hän oli saanut suuren kehoituksen, suurimman kehoituksen, mikä Norjassa
nuorelle "toivehikkaalle" kirjailijalle annetaan. Hän oli saanut 400
kruunua matkarahoja.

Lorenzin oli ulkomaille ja matkoille lähteminen.

Hän oli suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon, oli kolmenkolmatta
vanha eikä huolinut lainopillisia kirjoja ostaa. Hän oli liian lahjakas
lukujansa jatkamaan. Sitä kaikki ihmiset sanoivat, vieläpä pari
professoriakin, ja täytyipä hänen sitten itsekin sitä uskoa.

"On koko joukot lahjakkaita ihmisiä, joista ei tässä maailmassa
milloinkaan tule mitään muuta kuin filosofian kandidaatteja ja
lahjakkaita", sanoi Norderudin matami.

Rouva Falk ajatteli myös jotakin sinne päin hiljaa itseksensä; mutta
mitäpä siitä hyötyä oli? Olihan Lorenz saanut matkarahat. Niitähän
saattoi ainoastaan matkustukseen käyttää; hänen täytyi siis matkustaa;
mutta tietysti täytyi niiden lisäksi vielä enemmän rahoja hankkia.

Hänelle onnistui saada toimeen ylioppilas-näytelmä jossakin
teaatterissa. Huone oli täpö täynnä ja mieltymys myrskyilevä, ja hän
sai pari tuhatta kruunua kokoon. Se tuki kassaa; hän laittausi hyvään
vaatteesen, ja lähtöpäivä määrättiin.

Nyt oli viimeinen ilta, minkä Lorenz oli kotona.

Suuri matka-arkku oli keskellä lattiata, ja tuoleilla äsken silitettyjä
paitoja, sukkia, pari uutta vaatekertaa ja rouva Falkin iso valokuva
leikkauksilla koristetuissa puitteissa.

Lorenz istui ja järjesti suosituskirjeitänsä; rouva Falk sääli
vaatteita matka-arkkuun, ja rouva Verlund katseli syrjästä.

Hän oli niin laihtunut ja rypistynyt, ja kiiltävän mustiin hiuksiin oli
jo useita harmaita juovia ilmaantunut.

Hän piti herkeämättä nenäliinaa silmillään ja itki.

"Siunatkoon sentään, miten tämä minulle Ferdinandia muistuttaa! Juuri
noin minäkin puuhasin ja säälin hänen tavaroitaan. Nyt on jo enemmän
kuin vuosi kulunut siitä, kun hän kuoli. Luuletteko, rouva Falk, että
minä nyt jo saatan surun heittää? Niin, surupuvun, minä tarkoitan.
Surun minä kyllä saan aina pitää".

"Kyllä, sen voitte vallan hyvin tehdä, rouva Verlund".

"Minä sanon teille, että minun täytyy ottaa pitääkseni ruuni
hameeni. Tämä tuskin pysyy koossa enää, eikä minulla ole varaa
ostaa minkäänmoista uutta mustaa hametta. Kaikki, mitä saan kokoon
haalituksi, menee Ferdinandin velkain maksuksi. Yhtä päätä tulee
Ranskasta uusia laskuja. Kovin kalliiksi tulee elää ulkomailla, Lorenz".

Rouva Falk laski juuri paitaa matka-arkkuun. Pari kyyneltä putosi sen
laskoksiin.

Lorenz näki sen ja painoi päänsä alaspäin, Herra nähköön, mitä tuolla
rouva Verlundilla tehdäänkin täällä ylhäällä tänä iltana myötäänsä
istumassa ja poikaansa muistuttelemassa? Eipä _hän_ ollutkaan
Ferdinandin kaltainen muuten kuin siinä, että hänkin matkustaa
ulkomaille, ja samoinhan tekevät niin monet muutkin, eikä hän
matkustanutkaan äitinsä rahoilla. Itsepä hän ne oli ansainnut.

Onneksi Vindahlilaiset tulivat samassa. Entinen neitsy Mikkelsen oli
paljon hyvään päin muuttunut. Ei hän ollut enää kalpea, eikä hänessä
enää liikalihaakaan ollut; pyylevä hän sentään oli ja punaposkinen.

He istuivat ja pakisivat hetkisen aikaa, siksi kunnes matka-arkku oli
täyteen ladottu. Kun rouva Falk kiersi arkun lukkoon ja antoi huoaten
avaimen Lorenzille, nousivat he ja aikoivat lähteä.

Vindahl nilkutti Lorenzin eteen, puristi hänen kättänsä ja sanoi:

"Minä autan äitiäsi, niin hyvin kuin kykenen, sillä aikaa, kun sinä
poissa olet, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä siitä heti sinulle
kirjoitan".

"Minä toivon, ettei mitään erinomaista tapahtuisi".

"Eihän sitä koskaan tiedä. Äitisi on heikko ja riutunut raskaasta
työstä, johon ei hän ole tottunut, ja murhekin on avullisena häntä
murtamassa ollut; mutta hän on lujatahtoinen ja pysyy kohdallaan. Hän
on niitä, jotka samoavat eteenpäin kunnes kaatuvat".

Lorenz tunsi rinnassaan niin kummallista ahdistusta.

Ei sopisi antaa hänen sillä tavalla samota eteenpäin siihen asti,
kunnes kaatuu. Mutta eipä hän sitä ole aikonutkaan. Kun hän nyt
vaan -- --.

"Hyvää yötä, Lorenz!" sanoi rouva Verlund. "Hyvästi, ja onnea matkalle!
En minä tule huomenna höyrylaivalle. Minä olen liian kehnoissa
vaatteissa, ja sitten minä vielä pelkään, että joutuisin liiaksi paljon
Ferdinandia ajattelemaan".

Lorenz makasi valveillaan kauvan sinä iltana, ja loistavia
tulevaisuudenkuvia oli hänen mielensä täynnä. Päivänpaahteinen etelämaa
hehkui miellyttävänä hänen mielikuvituksissaan. Parisi häntä luoksensa
viittoi, Parisi, maailmankaupunki, pitkine bulevardeineen, loistavine
linnoineen ja kauniine naisineen. Mutta kaiken tämän ihanuuden keskeltä
nousi yhä taukoamatta hänen sielunsa silmäin eteen uusi taulu,
synkkä, kolkko taulu. Siinä oli Ferdinand Verlundin kalpea ruumis,
joka pitkänänsä sohvassa lepäsi, silmät kiini suljettuina, ja hänen
vieressään istui äiti hiukikuluneessa mustassa silkkihameessaan ja
huojutteli päätänsä, niin että kultaiset korvakellukkaat heiluivat.

Hän kääntyi vuoteessaan ja yritti jotakin muuta ajatella; mutta tämä
kuva oli hänen silmissään vielä sittenkin, niin selvänä, niin selvänä
kuin valokuva.

Viimein hän vaipui levottomaan unenhorrokseen.

Höyrylaiva oli matkaan valmiina.

Lorenz käveli ympäriinsä laivasillalla komeassa matkapuvussaan ja
lausui jäähyväisiä tuttavilleen.

Siellä oli saapuvilla paljo hänen tuttaviansa. Vindahlilaiset ja
Finneläisetkin muiden joukossa.

Rouva Gusta Finnellä, syntyisin Londemann, oli suuri kukkavihko,
jonka hän keimeilevästi hymyillen Lorenzille tarjosi. Lorenz kiitti
häntä teeskennellyllä ystävällisyydellä. Arvoisa rouva näyttikin
niin anteeksiantamattoman rumalta seisoessaan siinä synkkämielisessä
aamuhämärässä lihavana ja punatukkaisena, kasvot näppylöitä täpö
täynnä. Ja entäs mies hänen rinnallaan! Varmaankaan ei hän ollut viime
yön humalasta itseänsä oikein selväksi nukkunut; sillä hän oli niin
inhottava rähnys ja tihrusilmäinen.

Soitettiin kolmatta kertaa.

Lorenz suuteli äitiänsä ja vetäytyi laivaan.

Askel oli astuttu ja porras hänen ja entisyyden väliltä katkaistu ja
nyt alkoi matka ulos avaraan maailmaan. Hän oli polttanut kirjansa,
heittänyt lukunsa, elämän täysi tosi oli alkava. Nyt saataisiin
nähdä, kykenisikö hän niillä suurilla lahjoiillansa, joilla hän niin
paljon oli keimaillut, mihinkään muuhun, kuin ylioppilasilveitä
kirjoittelemaan ja taiteenharrastelijain teaattereissa loistavia osia
näyttelemään.

Mutta ei hän tämän hetken vakaisuutta nyt kuitenkaan miettimään
joutunut. Hän oli vaan iloinen, iloinen siitä, että hän pääsi
ulkomaille ja hiukkasen ympärilleen näkemään.

Tosin hän tunsi vähäsen ahdistusta rinnassaan, kun hän äitiänsä
tarkasteli.

Hän seisoi siellä hienona, kalpeana surupuvussaan, niin kuin ainakin,
ja koki hymyillä; mutta kyyneleitä valui hänen poskiansa pitkin.

Hän mietti, että hänen kentiesi pitäisi oleman ylpeä ja iloinen, mutta
kumminkin hän oli niin murheellinen, niin sanomattoman murheellinen.
Hän oli siitä peloissaan, millainen Lorenz silloin olisi, kun hän
matkaltaan takaisin palajaa.

Täytyisikö hänen kentiesi nähdä hänet takaisin saavansa samanmoisena
kuin Ferdinand Verlund oli, sielun ja ruumiin puolesta turmeltuneena?

Siellä etelässä on pahe niin vaarallinen; sillä se on niin kaunis.

Nyt rautaporras vedettiin pois, ja laiva lähti liikkeelle.

Lorenz heilutti hattuansa, ja rouva Falk käytti nenäliinaansa
kahdella tavalla. Hänen täytyi sitä heiluttaa ja sillä hänen täytyi
kyyneleitänsäkin kuivata.

Höyrylaiva eteni etenemistään. Nyt äiti oli yksinään. Hän olisi niin
mielellään häntä rintaansa vasten puristanut ja pyytänyt, ettei hän
jättäisi häntä; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.

Olihan rantaporras jo laivaan vedetty.

Rouva Falk toivoi tällä hetkellä, että hänellä olisi ollut semmoinen
poika, joka ei olisi niin lahjakas ollut.



XIV.

Parisin elämää.


Oli huone sisustetussa asuntohotellissa erään bulevardin varrella. Se
oli varustettu mataloilla, topatuilla parisilaisilla huonekaluilla,
ja uuninreunalla oli tuo välttämätön "reunustus", kaksi haarakasta
kynttilänjalkaa ja kello, jotka jokaista ranskalaista huonetta
kaunistavat, herttuattaren hovisalista portinvartijan komeroon saakka.

Nojatuolissa loikoi nuori mies pitkällään. Kasvot olivat kalpeat ja
vähäsen väsyneen näköiset, hiukset viimeisen muodin mukaan otsalle
kammatut ja lyhyiksi leikatut, ja suuren, mutta somamuotoisen nenän
alla pilkisteli pari hienoja, vähän punertavia viiksiä, joiden päät
olivat unkarilaisella partavoiteella vahatut.

Hän oli illallisia varten valmiiksi puettu, valkea huivi kaulassaan,
mutta oli ylleen heittänyt ruunista sametista laitellun ja keltaisella
atlaskavuorilla varustetun aamunutun, joka edestä paksuilla keltaisilla
silkkinauhoilla kiinnitettiin.

Lorenz Falk nousi seisaalleen ja avasi yhden palkongille vievistä
ovista.

Ulkona satoi kaatamalla.

"Niin, nythän on kaunis Toukokuun ilma, ja näin kylmä täällä lämpimässä
etelässäkin!"

Samassa avattiin ovi, ja nuori luutnantti astui huoneesen.

"Hyvää iltaa mr. Falk. Aijotteko ulos lähteä?"

"Aijon, nyt on matami de Pontjoien vierailu-ilta. Hän loukkaantuu niin
pahasti, jos ei hänen luoksensa mennä".

"Sepä oli ikävää! Minä ajattelin, että menisimme Valentinoon tänä
iltana. Clarisse tulee tänne minua ottamaan".

"Ei, hyvä mr. Vibertin, se on vallan mahdotonta. Eikä minulla sitä
paitsi ole yhtään rahaakaan".

"Ja minä kun juuri mielin muutamia frankkeja teiltä lainata!"

Luutnantti Vibertin pörhisteli suuttuneena mustia, kiharaisia hiuksiaan.

"Minä olen Clarisselle luvannut illallisen tänä iltana. Hän istuu ja
puuhailee kukkineen päiväkaudet. Hän on useammin kuin kerran vaan minua
auttanut, kun olen pulassa ollut".

"Siitä minä olen kovin pahoillani; mutta ei minulla ole ainoatakaan
sou'ta. Minä olen kirjoittanut rahaa äidiltäni. Olen tuhlannut
tavattoman paljon tänä talvena".

"Te olette paljon ottanut osaa seuraelämään, ja olette paljon
huvitelleet yhdessä Colomben kanssa".

"Hän tuli minulle liian kalliiksi, ja minä olenkin jo hänestä erot
tehnyt".

"Todellako?"

"Todellakin. Sitä paitsi minä olen rakastunut".

"Ah!"

"Nuoreen, kauniisen ja rakastettavaan impeen".

"Mademoiselle Angélique de Pontjoiehen".

"Juuri niin".

"Ystävä raukka; tiedättekö, paljonko hän myötäjäisiä saa?"

"En".

"Mutta minäpä tiedän. Korot tuskin riittävät hänen vaatteukseensa
vuoden kuluessa".

"En minä ole aikonutkaan häntä heti naida".

"Ette suinkaan; jos minä nain, niin minä otan rikkaan. Muuten pidän
Clarissen. Hän on kiltti ja järkevä tyttö".

Ovea koputettiin.

Kookas, kaunis, vanhanpuoleinen nainen pilkisti oven raosta.

"Kuulin portinvartijalta poikani täällä olevan. Saanko luvan astua
huoneesen?"

"Tehkää niin hyvin!" lausui Lorenz, ja tarjosi hänelle nojatuolia.

"Ethän toki liene käynyt ylhäällä minun huoneessani, äiti?"

"En, poikaseni".

"Onkin niin vaikeata kapuilla niitä monia rappuja. Me istumme
mieluummin täältä, jos mr. Falk suvaitsee. Oli varsin odottamatonta
tavata sinut täällä tähän aikaan päivästä".

"Minä söin päivällistä tässä lähellä erään ystävättären luona, ja minä
luulin sinulle aina iloista olevan äitiäsi tavata", sanoi hän hieman
nuhdellen. "Meidän täytyy kuitenkin mennä ylös sinun huoneesesi.
Minulla on jotakin sinulle puhuttavaa".

"Sitten on minun meneminen edellä katsomaan, onko siellä kaikki
järjestyksessä".

"Ei tarvitse", sanoi hän nuivasti. "Minä tulen samassa sinun kanssasi.
Hyvästi, mr. Falk!"

"Hyvästi, madame!"

Mr. Vibertin kääntyi ovella ympäri ja viittasi Lorenzille.

Tämä ymmärsi tarkoituksen ja meni alas ovenvartijan luokse ja pyysi,
että tämä Clarissen ohjaisi hänen huoneesensa, jos hän tulisi.

Lorenz istui hetkisen mietteissään, sytytti papirossin ja puhalteli
savurenkaita ilmaan.

Madame Vibertin astui taas huoneesen. Hän oli toisen hansikkaansa
lattialle pudottanut.

Hänen mennessään seurasi Lorenz rappuja alaspäin.

Kun hän meni käytävää pitkin poikansa käsivarteen nojaten, niin hänen
samettikaapunsa melkein liipasi nuorta tyttöä, joka oli tieltä pois
seinän viereen vetäytynyt ja katseli häntä.

Se oli Clarisse.

Tuolla pienellä kukkakauppiattarella oli sangen kauniit, mutta muuten
tavalliset kasvot, ja hän oli sievässä, tummassa puvussa.

Hän seisoi ja siveli hansikkaitansa ja kiristeli hampaitansa itkua
pidelläkseen, ja hänen rintansa aaltoili rajusti.

Madame Vibertin tarkasteli häntä terävillä silmäyksillä. Mr. Vibertin
astui nuivana ja tyynenä äitinsä rinnalla. Lorenz loi silmänsä maata
kohden.

Kun madame Vibertin oli häneen selkänsä kääntänyt, syöksyi Clarisse
rajusti ylöspäin rappuja myöten.

"Kuka se nuori tyttö oli?" kysyi madame Vibertin.

"En minä häntä tuntenut", vastasi hänen poikansa. "Tässä hotellissa
tulee ja menee niin paljo ihmisiä".

Luutnantti Vibertin avasi vaunujen oven.

"Hyvää yötä, äiti!"

"Hyvää yötä, poikani!"

Clarisse seisoi Lorenzin huoneessa keskellä lattiata, kun he jälleen
sinne palasivat.

Hän heittäytyi nyyhkyttäen Vibertinin kaulaan.

"Oi, kuinka hän oli kaunis, tuo sinun äitisi. Minun teki niin kovin
mieleni häntä suudella, mutta sen sijaan minun täytyi pahantekijättären
tavoin seistä siinä silmät maahan luotuina. Enkä minä kuitenkaan ole
mitään muilta rikosta tehnyt kuin sinua rakastanut. Charles, minä
tahdon tulla sinun vaimoksesi".

Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

"Sinä olet hupsu", sanoi Vibertin tyynesti.

Clarisse vaipui itkien tuolille.

"Kas niin, ole nyt järkevä. Minä menen nyt alas ja tuon isännältä
puollon samppanjata, niin pääsemme paremmalle tuulelle. Eihän teidän
tarvinne iltamaan mennä ennen kuin kymmeneltä", sanoi hän Lorenzille.

"Minun on nälkä", valitteli Clarisse.

"Ei tule illallisesta mitään tänä iltana. Ei minulla ole rahaa
sukuakaan".

Hän meni ja palasi pulloineen heti takaisin.

Samppanja juotiin; mutta ei mieliala siitä sen hilpeämmäksi käynyt.

Clarisse itki, Vibertin oli nyreä, ja Lorenz istui mietteisinsä
vaipuneena ja tuskin lasiinsa koski.

Häntä hävetti tämä elämä, jota täällä, vietti. Tätäkö varten hän oli
matkarahat saanut ajelehtaaksensa täällä kaikissa kahviloissa ja
tanssihuveissa maineeltaan epäiltäväin naisten ja henttutarjokasten
seurassa taikka vaihtelevaisuuden vuoksi myöhäiseen yöhön hienomman
maailman iltamissa keimaillakseen ja sitten puolipäivään saakka
maatakseen.

Tämmöistäkö se matka oli, jonka pitäisi virkistäväisesti hänen sieluunsa
vaikuttaman niin kuin kylpymatkan sairaasen; jonka pitäisi uusia
näkyaloja hänen silmäiltäväkseen avaaman ja antaman hänelle uusia,
tuoreita ja raittiita mielivaikutteita, joita hän sitten paperille
panisi?

Entäs paperit? Niin, ne olivat vielä kirjoituspöydällä
kirjoittamattomina. Hän oli niin usein aikonut uutta teosta aloittaa,
kirjoittaa oikein suurta näytelmäkappaletta, oikein mahtikappaletta
alusta loppuun saakka; mutta ei hän saanut kokoon mitään aatteita.

Hän oli tullut tylsämieliseksi ja vaiveroiseksi. Toisinaan hän halveksi
itseänsä, mutta ei hänellä ollut tarpeeksi luonteen pontevuutta tästä
itseänsä irottaakseen.

Ja nyt olivat hänen varansakin loppuun hipuneet. Nyt hänen olisi
eläminen niillä rahoilla, joita hänen äitinsä niin vaivalloisesti
kokoon haali.

Miten katala ja kevytmielinen hän olikin! Yhtä kevytmielinen kuin tuo
rakastunut pari, joka velaksi samppanjaa joi, vaikka ei heillä ollut
rahaa illallistakaan hankkiakseen.

Vibertin ja Clarisse nousivat ja aikoivat lähteä.

"Parasta on, että eroamme", sanoi luutnantti. "Me kaikki kolme olemme
kaikkea muuta, vaan ei rakastettavia. Ja minä kun juuri olin siitä
iloinnut, että nyt saisin oikein hauskan illan nähdä! Sekin jo oli
ikävää, että äidin piti tänne nenänsä pistää. Minä huomasin hänen
nuhtelevasta silmäyksestään, että hän jotakin pahaa aavisti. Hyvää
yötä nyt! Emme tahdo teitä kauvemmin viivytellä. Toivon teille oikein
hauskaa illanviettoa!"

He lähtivät, ja Lorenz heitti yltään keltaisen samettinuttunsa ja puki
päälleen hännystakin.

Hansikkaita ottaessaan tuli hän katsahtaneeksi isoa valokuvaa, joka
leikkauksilla kaunistetuissa puitteissaan pöydällä oli.

Se oli hänen äitinsä kuva. Kasvojen piirteet olivat lempeät, mutta
hänen mielestään oli katseessa jotakin nuhtelevaista.

Hän huokasi pukeutuessaan pitkäliepeiseen kauhtanaansa. Sitten hän
nosti kauluksen korvilleen, pisti kätensä taskuihin ja astui ulos
sateesen. Seurustelusalit häntä viittoivat.



XV.

Ranskalaista hajuainetta.


Punainen silkkipaperi-suojus oli säästäväisyyslampun päällä ja
nojatuolit puoliympyrässä uunin edessä. Matami de Pontjoie rehenteli
suuressa nojatuolissa. Hän oli kookas nainen, kasvot puuterista
harmaana kuin myllymiehen, ja hänen avara pukunsa oli punaisenruunia
samettia, kaunisteltuna keltaisilla pitseillä, sekä muutamia
samanvärisiä höyhentöyhtöjä päässä.

Hänen tuolinsa takana seisoi monsieur de Pontjoie, joka, samoin kuin
kaikki muutkin ranskalaiset aviomiehet, näytteli alamaisen osaa
seurustelusalissa, jossa hän esiintyi vaimonsa palvelevana kavalierina,
lievää sanaa käyttääksemme. Muuten käytettiin "Anatolea" paremmin
palvelijana eli juoksupoikana ja lähetettiin milloin minnekin sekä
mahdollisille että mahdottomille toimille.

Hän oli heikko mies, kasvot ryppyiset ja kellahtavat ynnä pari pieniä,
mustia piikkiviiksiä nenän alla.

Monsieurin ja madamen ympärille oli seura ryhmittynyt.

Siellä oli pari rouvaa naitaviksi valmistuneitten tyttäriensä kanssa,
yksi paroonin-armo -- semmoiset ovat aina seurustelusalien parhaimpia
koristeita -- sekä kirjallisuutta harrastava nainen, hiukset lyhyiksi
leikattuina ja silmälasit nenällä. Sitä paitsi oli siellä ruotsalainen
laulajatar, Malin Jönsson, pitkä, vaaleaverinen pohjoismainen kaunotar,
joka Parisissa sivistymässä venyi: sillä ruotsalaiset laulajattaret
tahtovat olla aina niin uusimuotisia.

Madame de Pontjoien heikkouksiin kuului taiteilijain ja kirjallisuutta
rakastavain henkilöitten helliminen, varsinkin jos nämä ulkomaalaisia
olivat. Sen tähden hän myös oli neiti Jönssonin kautta Lorenz Falkinkin
saanut seurustelusalinsa kaunistukseksi vetäneeksi, ja kaunistus hän
huomattavan ulkomuotonsa puolesta todella olikin.

Seuran miehisinä jäseninä oli kaksi vanhanpuoleista herrasmiestä,
kummallakin ritarinauha napinreiässä ja _"de"_ nimen edellä, ja pari
nuorta serkkua, molemmat sangen siivoja nuorukaisia, jotka mielellään
halusivat hervaantuneilta näyttää.

Oviverhojen aukosta, jotka syrjään olivat vedetyt, nähtiin ruokasaliin,
jossa mademoiselle Angélique teepöydän ääressä puuhaili, ja taampaa
häämötti madamen erityinen huone vaaleanharmaine huonekaluineen,
pikkupöytineen ja sarjahyllyineen, joille pikkutavaroita oli ladeltu.

"Terve tuloa!" huudahti madame, kun Lorenz saliin astui. "Teitte
kauniisti, monsieur Falk, että näin rumalla säällä tänne pistäydyitte.
Anatole, tuopas tuoli monsieurille!"

Angélique tuli ruokasalista ja ojensi kätensä hänelle.

Hän oli mustahapsinen ja mustasilmäinen nuori immyt, pukeutunut
laahaavaan vaaleankeltaiseen silkkihameesen, ja kasvavia ruusuja
rinnassaan.

Hän oli reipas, kukoistava ja turmeltumaton, samoin kuin kaikki
muutkin hyvin kasvatetut ranskalaiset nuoret naiset, joita äiti aina
tarkimmalla silmällä valvoo, kunnes he naiduiksi tulevat. Silloin he
saavat vapautensa, ja silloin he sitä käyttävätkin -- usein.

Kirjallisuutta harrastavan naisen piti esitelmä lukea.

"Anatole, tuo kaksi kynttilää tähän pienelle pöydälle ja anna jakkara
minulle!"

Madame nojautui tuolillaan taaksepäin ja rypisti miettiväisesti
silmäkulmansa. Muutkin naiset kokivat hartailta näyttää.

Kirjallisuutta harrastava nainen joi lasin vettä ja alotti.

Esitelmä oli sangen pitkä ja sangen ikävä.

Naiset haukottelivat viuhkojensa takana ja herrat leikkivät
välinpitämättöminä kokoon painettavilla hatuillaan, ja onneton Anatole
seisoi väsymyksestä vaipumaisillaan vaimonsa tuolin takana.

Vihdoinkin hän lopetti. Kaikki hengittivät huokeammasti ja taputtivat
käsiänsä innokkaasti, luultavasti siitä syystä, että se nyt viimeinkin
loppui.

Sitten levähdettiin tuokio ja keskusteltiin. Puhuttiin taiteesta,
musiikista ja teaattereista.

Angélique oli erittäin kiintynyt teaattereihin, joita hän ainoastaan
nimeksi tunsi. Hän sai käydä vaan operassa ja Fraçaisessa.

"Ja sitten olemme tänne saaneet kelpo amerikalaisen sirkuksen", sanoi
Jacques serkku. "Se avataan huomenna".

"Anteeksi, monsieur", sanoi Lorenz, "mutta se avataan jo tänä iltana".

"Eipä, minä vakuutan teille, monsieur, huomenna".

"Minä näin, että kaasutulet olivat sytytetyt".

"Mutta minä tunnen erään taideratsastajattaren", sanoi Jacques itseensä
tyytyväisenä.

Angélique varoitteli sormellaan

"Minä kuitenkin uskallan epäillä --".

"Hyvät herrat", sanoi madame, "ei mitään sanakiistaa! Asia saattaa
silmänräpäyksessä ratkaistuksi tulla. Anatole, pue yllesi ja mene
kuulustamaan, miten asianlaita on!"

"Mutta sehän on jotenkin samanarvoista".

"Eipä niinkään".

"Ja matka niin pitkä", uskalsi Anatole huomauttaa.

"Sinä kuljet sen puolessa tunnissa".

"Mutta, madame, moisessa ilmassa!"

"Anatole kävelee niin mielellään. Hän istuu niin paljon hiljaa".

"Kyllä, tietysti, niinä, minä kävelen -- niin mielelläni", sammalsi hän
epäröivänä ja vetäytyi pois.

Angélique meni taas teepöytänsä luokse. Lorenz seurasi häntä.

"Suvaitsetteko auttaakseni teitä ja ollakseni passarina?"

"Aijotteko harjoitella aviomiehen tointen varalle?" sanoi hän
hymyillen. "Se on vaikea asema, niin kuin tässä talossa näette. Suokaa
mieluummin minun palvelijattarenanne olla ja tarjota teille! Kaksi
palaa sokeria, niinkö, ja vähä rommia sekaan? Ja täällä on nisuleipää,
jota itse olen leiponut".

Hän antoi kupin hänelle.

"Kiitoksia, te olette ylen rakastettava".

Malin Jönsson istahti pianon ääreen ja alkoi muutamia lirityksiä.

"Vait, mennäänpäs laulua kuulemaan!"

"Ei, menkäämme mieluummin tuonne madamen erikoishuoneesen. Hänen
alttoäänensä kuuluu etäälle kauniimmalta, ja sitten saatamme myös --
pakista hiukkasen. Se on luultavasti aria, joka kestää puolen tuntia".

"Epämusikaalinen raakalainen!" sanoi hän ja pudisti mustakutrista
päätänsä. "Muuten ei minua itseänikään nuo nurinniskaiset
taidekappaleet miellytä".

Hän kääntyi ympäri sievästi potkaisten pitkää laahustansa ja astui
mainittuun huoneesen, jossa hän istahti eräälle puhville oven taakse
nurkkaan. Lorenz asettui matalalle tuolille hänen viereensä.

Uunin reunalla palavien lamppujen helakat suojukset kuulottivat
himmeätä valoa huoneesen, yltä ympäriinsä vaaseissa lemuavat
tuoreet kukat täyttivät sen tuoksullaan, ja pitkästä, keltaisesta
silkkilaahuksesta, joka kasalla hänen jalkainsa edessä oli, virtasi
paksulta hajuainetta.

Lorenz istui äänettä ja hengitti tätä kaikenmoista tuoksua sisäänsä.

"Kuuletteko laulua?" kysäsi Angélique.

"En; minä katselen teitä".

"Kertokaa minulle jotakin Norjasta, teidän kylmästä isänmaastanne,
jossa ihmiset jäävuorilla istuvat ja talikynttilöitä syövät".

"Ei minulla tällä hetkellä ole mitään sanomista".

"Pitihän meidän jutella. Olkaahan nyt vähäsen mielevä!"

"Ei, minä olen tylsämielinen, oikein onnellinen tylsiö. Tämmöiseltä
mahtaa morfinihumalaisenkin olo tuntua, Samallaisen unelman näin jo
ennenkin, varhaisimman nuoruuteni aikana. Silloinkin tuoksui vierestäni
silkkihameesta tämmöistä hajuainetta, ja minä pidin pehmeätä kättä
omassani -- näin, kuin nytkin".

"Päästäkää minut, ei tämä sovi!"

"Teidän kätenne vapisee".

"Niin, minä pelkään teitä".

"Minkä tähden?"

"Sen tähden -- kun -- en minä tiedä; mutta minä olen niin paljon
kuullut ja lukenut rakkaudesta, ja kasvatuslaitoksessa me nuoret
tytöt puhuimme siitä niin usein, ja nyt -- nyt minä pelkään teitä
rakastavani".

"Mutta Angélique, rakastanhan minäkin teitä, rakastan niin tulisesti,
etten ketään muuta naista vielä milloinkaan ole niin rakastanut".

Lorenz kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vuorostaan nojasi
päätänsä hänen olkaansa vastaan.

Äkkiä hän katsahti ylöspäin.

"Olemmeko me nyt kihloissa?"

"Kyllä, niin -- tietysti me nyt kihloissa olemme".

"Sitten teidän on siitä minun vanhemmilleni puhuminen".

"Kyllä minä, myöhemmin".

Hän veti hiljaa kätensä pois.

"Ja kirjoittaminen äidillenne".

"Kyllä minä".

"Onko hän hyvä?"

"Hyvin hyvä".

"Ja kaunis, kauniimpi kuin te?"

"Paljoa kauniimpi".

"Kyllä minä sitten hänestä paljon pidän ja hänelle oikein hyväksi
tyttäreksi rupean".

Malin Jönsson pärrytti salissa loppulirityksiänsä.

Angélique nousi.

"Käykäämme saliin", sanoi hän. "Ei meidän olisi sopinut täällä näin
kauvoja istua".

"Niin, menkäämme saliin", sanoi Lorenz. "Ilmassa on niin paksulta
hajuainetta. Olen päänkivistystä saanut".

Laulu oli loppunut. Vieraat joivat teetä.

Lorenz läheni madamea jäähyväisensä lausuakseen.

"Aijotteko nyt jo lähteä?"

"Kyllä, en voi oikein hyvin".

"Näytätte todellakin kalpealta. Raitis ilma tekee teille hyvää. Hyvää
yötä, ja terve tuloa ensi lauvantaina!"

"Me näemme taas pian toisemme", kuiskasi hän jäähyväisiksi Angéliquen
kättä puristaessaan.

Etehisessä hän kohtasi monsieur de Pontjoien.

"Olipa onni, että vielä teidät tapasin", sanoi Anatole innokkaasti. "Se
huvittaa vaimoani. Ei herroista kumpainenkaan oikein tietänyt. Sirkus
avataan vasta kahdeksan päivän kuluttua".

Mutta ei Lorenz häntä kuunnellut; hän riensi rappuja alas. Hän tarvitsi
raitista ilmaa.

Mitä hän olikaan tehnyt?

Kihlannut tuommoisen hajuainetta tuoksuvan parisilaisnuken. Ja
tämmöinen hänen nyt pitäisi kotiinsa viedä, kotiinsa, joka hänen
mielestään tähän parisilaiseen keimeään loistoon verraten niin köyhältä
ja haljastuneelta tuntui.

Mainiostipa hän sinne alakerroksen voipuotiin keltaisine
silkkihameineen soveltuisikin!

"Oh, tämäpä saattaisi mieheltä järjen riistää!"

Hän tuli huoneesensa ja sytytti kynttilän.

Siinä oli kirje.

"Vihdoinkin!"

Hän heitti päällysnutun kiireesti yltään.

Se oli Vindahlin käsialaa. Postivekseli oli siellä sisällä, ja kirjeen
sisältö oli surullinen, kovin surullinen.

Rouva Falk oli sairaana, arveluttavasti sairaana, ja puoti suljettuna.
Rahat, jotka hän lähetti, olivat Norderudilaisilta lainatut. Lorenzin
täytyi heti kotiin palata. Höyrylaiva lähti Havresta muutaman päivän
kuluttua.

Lorenz nojautui uuninreunaa vasten.

Kentiesi hänen äitinsä oli jo kuollutkin.

Eipä sentään. Hän oli vapisevalla kädellään jälkimaineeksi piirtänyt:
"Terveisiä äidiltäsi".

Hän vaipui nojatuoliin ja istui siinä somassa iltamapuvussaan,
ranskalaisen ylellisyyden keskellä, ja tuijotteli eteensä.

Hänen täytyi siis kotiin lähteä, kotiin, murheesen, kaipaukseen
ja kuolemata näkemään, ainoatakaan niistä suurista lupauksista
täyttämättä, joita oli antanut.

Kaikki oli mennyttä, säteilevä parisilaisunelma kauniine naisineen,
kuohuvine samppanjoineen ja huumaavine kukkatuoksuineen.

Hän painoi otsaansa kylmää marmoriuunia vastaan.

Kukkashuume oli hänelle päänkivistystä tuottanut.

Se oli kovin väkevätä se ranskalainen hajuaine.



XVI.

Pimeitä kesäpäiviä.


Vanhanaikaiset huonekalut olivat entisessä asennossaan ja
kynttiläkruunun särmiöt säteilivät ilta-auringon valossa niin kuin
ennenkin, mutta huone oli kuitenkin toisenmoisen asun saanut.

Sänky oli sinne nurkkaan muutettu, ja sali oli sairashuoneeksi
laitettu; sillä täällä oli niin hauskaa ja viivakasta.

Rouva Falkin hieno pää lepäsi tyynyillä. Silmät olivat ylen loistaviksi
muuttuneet ja kädet valkoisiksi, ylen valkoisiksi.

Tuonnempana akkunan ääressä istui nuori, kaunis impi kohtuullisessa,
mutta somassa tummassa puvussa. Kasvot olivat verevät ja kukoistavat,
ja paksut, vaaleat hiukset kiertelivät suurina lettinä hänen päänsä
ympärillä.

"Anette!"

"Niin, täti".

"Kait höyrylaiva nyt jo on satamaan tullut?"

"Eiköhän liene".

"Etkö näe häntä jo kadulla tulemassa?"

"En vielä!"

Rouva Falk henkäsi syvään ja lepäsi hetkisen puoleksi tunteetonna,
lakanan pitseillä leikitellen.

Anette kohensi hänen päänalaistansa, siveli hajuvedellä hänen otsaansa
ja meni taaskin akkunan luo.

"Nyt hän tulee, täti".

Verevämpi väri nousi sairaan poskille ja hänen sydämensä tykytti.

"Nosta -- nosta minut istumaan!"

Rouva Falk yritti vuoteessaan istua, mutta vaipui alas jälleen.

Tomine oli oven avannut. Lorenz heitti pois matkatamineitaan.

"Minä menen tuokioksi tänne toiseen huoneesen, täti. Parasta on, että
saatte jonkun aikaa kahden olla".

Hän meni.

Ovi avattiin, ja Lorenz astui huoneesen.

Kahden vehreänharmaan silmäparin katseet sulivat kyynelten lävitse
säteillen tuokioksi yhteen, ja samassa oli ikävöidyn pojan pää sairaan
päänalaiseen hautautuneena, ja tämän laiha, vapiseva käsi siveli hänen
tummia hiuksiansa.

Sitten hän vei kätensä hänen leukansa alle ja kohotti tulleen kasvoja
omiansa kohden.

"Anna katsoakseni sinua! Ei -- etpä ole Ferdinandin kaltainen --
Jumalan kiitos!"

"Äiti, äiti, älä minulle ole vihainen!"

"Vihainenko sinulle! Miksikä?"

"Sen tähden, että minä olin kylliksi sydämetön siellä tuhlaavaisesti
elääkseni, enkä ajatellut sinun täältä kotona sairaana olevasi ja työtä
tekeväsi".

"Nyt en minä enää jaksa. Nyt sinun täytyy itse työtä tehdä. Oletpa
kait jo sitä suurta kappalettasi kirjoittaa aloittanut? Ehkä se jo
valmiskin on? Oi, Lorenz, olisi niin hauskaa, jos sinä minun vielä
eläissäni jotakin ansaita voisit, niin että siitä varma olisin, ettei
sinun nyt tarvitse puutetta kärsiä, kun minä pois menen, sinun, joka
hemmottelulla niin pilattu olet. Olethan toki jotakin kirjoittanut?"

Pojan pää vaipui alaspäin. Ei hän saattanut nyt juuri hänen
kuolinvuoteensa ääressä hänelle valehdella.

"Lorenz?"

"Minä -- minä alotan -- nyt".

"Sitten en minä sitä valmiina näekään".

"Äiti, et sinä saa minua jättää. Nyt olisi meidän niin hyvä yhdessä
elää; minä rupean nyt ahkeraksi ja teen työtä meidän molempain
puolestamme. Sinä olet sitä jo kylliksi kauvan tehnyt".

"Olisipa kyllä hauskaa vielä vähän aikaa sinun kanssasi elää. Enkä minä
vielä niin vanhakaan ole. Mutta oi, tämä talvi on ollut niin pitkä
ja ikävä. Rouva Verlund ja minä olemme yhdessä iltasilla istuneet ja
itkeneet".

"Äiti raukka!"

"Nyt minä olen tyytyväinen, nyt sinä saatat minun luonani olla ja
silmäni sulkea, ja minulla on siis kaikin puolin hyvä olla. Makaanhan
minä täällä sohvassa kuin kuningatar, ja minua on erinomaisen hyvin
hoidettu. Norderudin täti on aina saapuvilla, kun vaan apua tarvitaan.
Anette matkusti tänne heti, kun minä sairastuin. Anette, etkös tahdo
tänne Lorenzia tervehtimään tulla?"

Hän tuli ja astui suoraan hänen eteensä sekä ojensi hänelle kätensä.

Lorenz tarkasteli häntä ihmetellen.

"Miten sinä olet muuttunut ja kauniiksi tullut Anette!"

"Niinpä olet sinäkin, Lorenz -- muuttunut".

"Hän on minulle kuin oma tytär ollut", sanoi rouva Falk ja loi
hellän katseen nuoreen impeen. "Hänen tultuansa on täällä meillä
päivänpaistetta ollut".

"Mutta nyt sinä olet väsynyt, täti; nyt sinun täytyy vähän levähtää.
Sinä olet ylen paljon puhunut".

"Kyllä, sinä sanot oikein".

Hän sulki silmänsä ja nukkui, onnellinen hymy vaaleilla huulillaan.

Anette siirtyi töinensä tuonnemmaksi akkunan eteen. Lorenz istahti
hänen viereensä ja katseli hänen käsiänsä, jotka niin ahkerasti
virkkauksessa liikkuivat.

Anette kohotti päätänsä, mutta loi silmänsä jälleen alaspäin ja
punastui.

"Sitten on jo paljo aikaa kulunut, kun viimeksi juttelimme. Silloin
sinä olit pieni tyttö --"

"Talonpoikaistyttö, joka ei prinsessan osia näytellä osannut".

"Ja nyt sinä olet täysikasvuinen, impi --"

"Joka ei osaa prinsessan osia näytellä hänkään. Siellä kaukana
Parisissa sinä kait olet todellisia prinsessoja nähnyt?"

"Olen, minä olen siellä tarpeekseni naisia nähnyt".

"Ja kauniita ja komeita?"

"Ylen kauniita ja komeita".

"Ylenkö?"

"Niin, naisten laita on samoin kuin kovin tuoksuvain loistokukkienkin.
Ne huumaavat aluksi, mutta sitten niihin ikävystytään, ja sitten saapi
niistä päänkivistystä."

"Nyt sinä tähtäilet niin korkealle, että minä tuskin sinua ymmärrän".

Rouva Falk avasi silmänsä.

"Hiljaa, me herätämme tädin!" sanoi Anette.

"Ei, jutelkaa vaan, lapset, minua ilahduttaa nähdä teitä niin yhdessä
istumassa".

Tomine avasi oven. Vieras herra halusi herra Falkia puhutella.

Lorenz meni omaan huoneesensa.

Se oli pieni, lihava herra, kasvot kalpeat ja parrattomat, niin kuin
useimmilla näyttelijöillä tapaa olla. Hänellä oli komea puku, vaaleat
hansikkaat ja korkea hattu.

"Minulla kait on kunnia herra kirjailija Falkia puhutella?" sanoi hän
köpenhaminalaisella murteellaan.

"Kyllä".

"Minun nimeni on Stegerup ja olen täällä oleksivan tanskalaisen
näyttelijäseuran johtaja. Minä mieluisasti tahtoisin teiltä pienen
ilvenäytelmän tilata, semmoisen oikein hauskan, pienen ilvenäytelmän.
johon kupletteja ja pukuja ja muuta semmoista kuuluisi, jonkunlaisen
naurukappaleen, niin, kyllä te ymmärrätte. Olettehan semmoisia
Parisissa paljon nähnyt?"

"Ylen paljon," jupisi Lorenz huoaten.

"Tahdotteko sellaisen ottaa kirjoittaaksenne?"

"Kyllä -- minä -- tahdon koettaa".

"Entäs palkkio? Mitä ajattelette vaatia?"

"Sen johtaja saapi itse määrätä".

"Mitä arvelette neljästäsadasta kruunusta?"

Neljäsataa kruunua, sepä oli jo koko sievä rikkaus!

"Kyllä, kiitoksia; kyllä minä siihen tyydyn".

"Mutta sen täytyy kahdeksan päivän kuluessa valmistua".

"Kyllä valmistuu", sanoi Lorenz reippaasti. Hänet oli vallannut
semmoinen erinomainen halu työtä tehdä, äidilleen iloa tuottaa --
viimeistä iloa.

Hän tuli saliin.

"Äiti, minä olen uutta työtä saanut. Minä ansaitsen neljäsataa kruunua
kahdeksassa päivässä".

"Jos semmoista riittää, niin pian voit miljoonain omistajaksi päästä",
sanoi äiti hymyillen.

Lorenz oli niin innokas. Hän neuloi vihon konseptipaperia yhteen, otti
uuden kynän ja alkoi luonnoksiaan tehdä.

Oli oikein ihmeellistä, miten työ sujui.

Aatteita ilmaantui, näytökset liittyivät toisiinsa, ja sukkeluuksia ja
sujuvia kupletteja oli siinä oikein satamalta vaan.

Sillä tavalla hän istui kaiket päivät tuonnempana nurkassa
kirjoituspöytänsä ääressä, äidin siinä vieressä vuoteessaan niin
tyytyväisenä levätessä; Anette istui virkkuineen entisellä paikallaan
akkunan edessä.

Kentiesi työ sen tähden niin keveästi sujui, kun kahden rakastavaisen
naisen silmäykset hänen kirjoittaessaan häntä hyväilivät.

Kappale oli valmistunut ja tilaajalle annettu. Se oli hyvä, oikein
hyvä, mutta -- se oli vaan ylioppilas-ilveilyä, ei mitään muuta, eikä
siinä hituistakaan edistyksen jälkiä havaittu.

Hän makasi illalla ja painot epätoivoisena polttavata päätään
päänalaiseen.

Eikö hän sitten milloinkaan pitemmälle pääsisi, vaan pitäisikö hänen
lahjakkaaksi tai teon tavoittelijaksi ikuisesti jäädä? Ja kumminkin hän
tunsi itsessään runoilijan hengen asustavan.

Mitäpä vielä sitten sen ilmoille viettelemiseksi vaadittaneekaan?



XVII.

Koditon.


Rouva Falk oli onnellinen ja tyytyväinen, sillä olipa hänen poikansa
osoittanut rahoja kokoomaan kykenevänsä: mutta päivä päivältä hän kävi
yhä heikommaksi.

Vindahlilaiset kävivät, häntä usein katsomassa, ja rouva Verlund samoin.

Oli varhainen aamu.

Lorenz ja Anette, jotka yön olivat valvoneet, olivat tuokioksi
huoneisinsa lepäämään menneet. Norderudin matami, joka myös oli
sairasta katsomaan tullut, istui yksinänsä hänen luonaan.

"Ragnhild", sanoi rouva Falk, "nyt, minun pois mentyäni Lorenz jääpi
yksinäiseksi maailmaan. Älä sinä häntä turvattomaksi heitä. Hän
tarvitsee vähän tukea. Hän on niin heikko".

"Minä lupaan sinulle, että minä häntä silmällä pidän, missä ikään hän
kulkeekin, ja parhaimman kykyni mukaan häntä autan. Hän on veljeni
ainoa lapsi, ja minä toivon, ettei Falkien suku häneen sammu. Ehkä hän
vielä Falkestadin isännäksikin saattaa päästä. Hänessä on paljo hyvää.
Se vaan on hänen suurin vikansa, että hän on lahjakas".

"Miten sinä saatat semmoista lausua?"

"Tähän aikaan on niin muodin mukaista olla lahjakas. Lahjakkaana
oleminen on niin hienoa; mutta ne ovat harvat, joilla on todellisia
lahjoja. Kaikki nuoret herrat ovat leikin vuoksi kirjailijoita ja
taideniekkoja olevinansa, kunnes he itsekin uskovat älyniekoiksi
tulleensa, eivätkä he lopuksi kuitenkaan muuta ole kuin kohtalaisia, ja
kohtalainen taiteilija on surkuteltavin, mitä olla saattaa".

"Uskotko sinä siis, ettei hänestä iki päivinä mitään tule?" kysyi rouva
Falk vapisevalla äänellä.

"En minä sitä tiedä, aika on sen näyttävä ja ehkä piankin, ja
toivokaamme sitä molemmin; mutta yhden ammatin minä tiedän, mihin hän
kelpaa, eikä se hulluinta laatua olisikaan".

Hän kumartui kälyänsä kohden ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

Valoisa hymy levisi rouva Falkin kasvoille. Sitten hän lepäsi hetkisen
hiljaa ja hengitti raskaasti.

"Ragnhild, pane tyyny paremmin selkäni alle. Minua -- minua --
tukehduttaa".

Niin kummalliset väreet kävivät hänen suunsa ympärillä.

Norderudin matami sovitti tyynyn hänen allensa, meni sitten toiseen
huoneesen ja herätti Lorenzin.

"Jos haluat vielä kerran elämässä äitisi nähdä, niin tule saliin. Ei
hänellä enää pitkältä aikaa jäljellä ole".

Rouva Falk lepäsi hiljaisena, kädet ristiin puristettuina, ja näytti
nukkuvan.

Norderudin matami oli asettunut päänalaisen kohdalle, ja Lorenz istui
vuoteen ääressä. Anette seisoi hänen vieressään. Hän oli sattumalta
tullut kätensä Lorenzin kaulalle laskeneeksi, ja tämä nojasi päätään
hänen rintaansa vasten ja nyyhkytti.

"Älä itke, Lorenz! Minä olen niin väsynyt, että lepo tuntuu minulle
niin suloiselta, ja ovathan täti ja Anette sinun luonasi. He ovat niin
hyviä ja helläsydämisiä. Jumala teitä kaikkia siunatkoon!"

Sitten hän taas sulki silmänsä, pää vaipui alaspäin olkapäätä kohden,
ja hiljainen hengähdys tuli vaaleiden huulien välistä.

Lorenz lepäsi vieläkin Anetten rintaa vasten.

Norderudin matami hiipi hiljaa hänen luoksensa.

"Hänen taistelunsa on nyt loppunut".

"Kuollut -- oi, äiti, äiti!"

Hän heittäytyi vuoteelle ja tarttui kuolleen käteen. Se oli kylmä ja
kankea.

"Kas niin, mene nyt omaan huoneesesi ja lepää ja itke itkusi".

Täti talutti hänet sinne. Hän astui kuin unissaan ja vaipui tuolille.

Ei hän tiennyt, kuinka kauvan hän siinä oli istunut. Kaikki oli hänestä
kuin unta vaan.

Ovea koputettiin hiljaa. Vindahl astui huoneesen.

Pienen bergeniläisen silmissä kiilui kyyneleitä, kun hän entisen
oppilaansa luokse nilkutti ja antoi hänelle kirjeen, joka sisälsi
tekijäpalkkion teaatterin johtajalta.

Lorenz pisti koneentapaisesti sen taskuunsa.

"Kas niin, rupeapas nyt mieheksi jälleen, ystäväni, meillä on paljo
asioita huolehdittavana. Meidän täytyy saada lääkärintodistus,
ilmoittaa kuolemantapaus jako-oikeuteen, ja sitten on myöskin -- arkku
ostettava".

"Niin, onhan minulla rahoja tässä. Tulivatkin parhaasen aikaan".

He tulivat saliin ja astuivat vuoteen viereen.

Norderudin matami oli jo kälynsä puettanut.

Siinä hän lepäsi niin kauniina, rouva Falk, hienoine, kalpeine
kasvoineen ja melkein hymyhuulin. Hän oli puettu kirjailtuihin
morsiusvaatteisinsa ja piteli kukkavihkoa käsissään, mirtin-oksia oli
hänen päänsä ympärille asetettuina.

Rouva Vindahl seisoi salissa surupuvussaan ja itki. Hänen mukanansa oli
pikku Gaston, joka lujasti piteli äitinsä hameesta kiinni ja katseli
ympärilleen suurella, kummastelevalla silmäparillaan.

Tuolilla istui rouva Verlund pukeutuneena yhteen vanhoista
silkkihameistaan ja huojutteli päätään, niin että pitkät kultaiset
korvakellukkaat heiluivat.

"Herra nähköön, miksi en minä se ollut, joka täältä olisin saanut pois
lähteä?"

Lorenz seisoi tuokion ja katseli kuollutta.

Sitten hän otti hattunsa ja meni Vindahlin kanssa ensimmäisellä
kirjailijapalkkiollansa äidilleen ruumisarkkua ostamaan.

Se oli äidin palkkio siitä, että hän sillä tavalla poikansa eduksi oli
taistellut.

Hautaus oli tapahtunut, ja Norderudilaiset olivat kotiinsa matkustaneet.

Lorenzin piti jälkeenpäin lähtemän ja jonkun ajan Falkestadissa
viipymän. Hänen tarvitsi vähäsen levossa olla. Hän oli niin väsynyt ja
heikkohermoinen, että hän vapisi kuin vanhus.

Hän käveli ympäriinsä asunnossaan, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä
ja akkunainverhotkin pois otetut. Muutamia huonekaluja olivat
Norderudilaiset ostaneet, loput piti huutokaupalla myytämän.

Tomine oli itkien hänen matka-arkkunsa valmiiksi täyttänyt. Nyt hän oli
valmis avaraan maailmaan matkustamaan.

Finne tuli hänelle jäähyväisiä sanomaan. Hän näytti vielä
renttumaisemmaksi tulleen, ja kasvonsakin olivat vallan
sinervänpunerviksi käyneet.

"Tai niin, poikaseni, nytkö sinä muutat pois?"

"Niin, nyt on koti hävinnyt".

"Minä mielelläni tarjoisin sinulle kodin luonamme, sillä onhan meillä
muitakin hoitolaisia; mutta sinunlaisellesi vanhalle ystävälle en saata
laitostamme esittää, Gusta käypi vuosi vuodelta yhä niuhemmaksi ja
lihavammaksi, vaikka me, hiisi vieköön, elämme sangen laihasti. Jos
minä itsekin vaan muuttaa voisin, niin maksaisinpa puolen kuukauden
vuokran ja lähtisin huomenispäivänä".

"Finne raukka!"

"Kyllä, sitä voisit kyllä kahdestikin sanoa. Entäs aina itse? Mihinkäs
sinä aijot siirtyä?"

"Huutokauppa tuottaa kyllä niin paljon, että saatan ulkomaan-matkan
tehdä. Minun täytyy täältä pois päästä ja uusia aatteita saada".

"Kyllä se on surkuteltavaa, kun täytyy aatteillaan elää. Se on melkein
yhtä epävarma elämänrata kuin minunkin, kun, näet, minun olisi
yksityisopetusta antaminen enkä ainoatakaan oppilasta saa. Mahtaa
tuntua helkatin raskaalta myydä kykyänsä viidenkymmenen kruunun mukaan
arkilta ja olla henkevänä viidessä näytöksessä saadakseen 10 prosenttia
tyhjän huoneen puhtaasta voitosta".

"Sinä lavertelet. Onhan kirjailijan elämänrata kaunis rata".

"Se on luistinrata. Toisinaan siinä sangen hyvin ja huokeasti mennään;
mutta toisinaan siinä helposti kuperkeikkakin tehdään".

Vindahl tuli kuulustamaan, tahtoisiko Lorenz heidän luonansa tämän
illan viettää.

Siellä olivat huoneet kohtuullisesti, mutta sangen kodikkaasti
sisustetut.

Rouva Vindahl kyllä vieläkin luki romaaneja, mutta hän hoiti myös
talouttaan, eikä hänellä enää nokiviiksiäkään nenänsä alla ollut. Ne
ainakin oli Finne hänellä poistumaan saanut.

Hän puuhaili siellä illallispöydän kattamisessa, ja sitten hän riisui
pikku Gastonin.

Tämä istui ristissäkäsin vuoteessaan ja rukoili selvällä äänellä:

"Jumala siunatkoon isää ja äitiä ja Lorenz Falkia, joka on äitinsä
menettänyt".

Lorenzin pää vaipui alaspäin. Semmoinen musertava tuska valtasi hänet.
Hän toivoi voivansa itkeä; mutta sitäpä hän ei voinut tehdä.

Juuri tässä hauskassa kodissa hän tunsi, minkä suuren tappion hän oli
kärsinyt.

Kyllä hän oli silloinkin surullinen ollut, kun isä kuoli; mutta tuo
kookas, kyyristynyt, miettivä mies oli aina etäämmällä hänestä ollut.
Äiti se oli, joka hellänä ja lempeänä aina oli hänen rinnallaan ollut
ja häntä kotona suojellut.

Ja nyt hän oli koditon.

Nyt ei hänellä enää ollut lämmintä, pientä kotia, johon olisi silloin
paeta saattanut, kun oli maailman myrskyissä harhailemiseen väsynyt.



XVIII.

Taas pois.


Hän tapasi Falkestadin vaunut höyrylaivasta lähdettyänsä.

Hän ajoi tuon pienen kaupungin lävitse, jossa kaikki oli melkein
entisellään; pienet, vaaleiksi maalatut puurakennukset ja suuret
puutarhat katujen varsilla olivat vielä samanlaiset kuin ennenkin.

Siellä oli tohtori Londemanninkin entinen talo; mutta ei Gusta
nyt enää akkunassa istunut. Siihen oli uutta väkeä muuttanut.
Binbergiläisillä sitä vastaan oli kaikki entisellään. Molemmat neidet
istuivat muodinmukaisissa parisilaispuvuissaan akkunaruudun takana. He
kurkottelivat kaulojansa Lorenzin siitä ohitse ajaessa, nyykähyttelivät
päätään ylen ystävällisesti ja hymyilivät, niin että pari riviä uusia
tekohampaita selvästi näkyi.

Omituisia tunteita liikkui hänessä, kun hän lehtokujaa pitkin vanhaan
lapsuudenkotiinsa ajoi.

Niin kauniina ja upeana siinä näkyi tuo suuri, valkea päärakennus ja
soma listeaita puutarhan ympärillä sekä pitkä lippusalko, johon lippu
oli hänelle tervetuliaisiksi liehumaan hinattu.

Ole Daniel pitkine piippuineen seisoi ovella ja puristi sydämellisesti
hänen kättänsä, ja vierashuoneessa matami ja Anette ystävällisesti
häntä vastaan tulivat.

Lorenz katseli ympärilleen. Kaikki oli niin toisellaista. Kun hän avasi
"ison salin" oven, näkyi se olevan tyhjä. Norderudilaiset eivät olleet
huolineet sitä huonekaluilla varustaa. Heillä oli huoneita kylliksi
muutenkin.

"Sinun mielestäsi on kait täällä nyt kaikki kehnonlaista, kun olet
ranskalaiseen komeuteen tottunut", sanoi Norderudin matami: "mutta
saatpa sentään kokea täällä jonkun osan suveasi viihtyä. Sinun
tarvitsee levossa ja rauhassa vähän aikaa olla. Mihin sitte aijot
ryhtyä?"

"Minä aijon ulkomaille matkustaa".

"Sinuna minä suorittaisin tutkintoni. Ethän ole siihen vielä liian
vanha".

"Mutta minun kappaleeni ovat sangen suurta suosiota voittaneet, ja
sanomalehdet sanovat, että minulla on loistava tulevaisuus".

"Tulevaisuus on Jumalan kädessä. Mutta ei siitä sentään kannata tämän
enempää puhua, ei ainakaan tällä kerralla".

Kahvia juotuaan hän vähän käveli puutarhassa ja meni sireenimajaan. Ne
olivat jo suuriksi kasvaneet nuo pienet pensaat. Hän istahti penkille,
samalle penkille, jossa hän oli Gusta Londemannin kanssa istunut ja
hänen sinisen silkkihameensa hajuaineesta hurmaantunut. Siitä hän tuli
ajatelleeksi erästä toistakin silkkihametta, joka myöskin hajuainetta
tuoksui. Angélique. Tämän oli hän surunsa aikana jo melkein unhottanut
ja toivoi, että Angéliquekin puolestaan hänet unhottanut olisi.

Hän nousi ja astui etemmäksi.

Anette istui penkillä ja potki toisella jalallaan hiekkaa huviksensa,
juuri samalla tavalla kuin pienenä tyttönäkin ollessaan.

Hän katsahti ylöspäin ystävällisesti hymyillen ja punastui hieman, kun
Lorenz lähestyi.

Hän oli oikein kaunis. Surupuku soveltui hänelle mainiosti, ja sen
ohella hänen valkea ihonsa ja vaaleat hiuksensa huomattavimmin näkyivät.

Hän huokui terveyttä, eloa ja puhtautta; ainoastaan ilman kukkastuoksua
oli hänen ympärillään, eikä mitään hajuainetta; sillä se menee päähän.

"Oli hauskaa nähdä sinut jälleen täällä Falkestadissa", sanoi hän.

"Minä kävelen täällä ja elähdytän vanhoja muistoja, lapsuudenajan
suloisia muistoja. En minä silloin uneksinut näin köyhänä ja koditonna
täällä vanhalla sukutilallani kuljeksia saavani".

"Sinulla on sentään koti aina täällä meidän luonamme, Lorenz".

"Kyllä, ehkä nyt, mutta sittemmin --"

"Miksei sittemminkin?"

"Kun sinä naimisiin menet ja miehesi talon ottaa".

"En minä naimisiin menekään", vastasi hän lyhyesti.

"Niin kaikki nuoret immet sanovat".

"Etkö sitten usko, ettei minulla olisi jo monta kosijaa ollut?"

"En sitä epäilekään. Kyllä niitä on monta --"

"-- jotka mielellään ottaisivat tämmöisen kauniin talon, aijoit kait
sanoa".

"Ja kauniin immen kaupanpäällisiksi".

"Kiitoksia, en minä huoli kaupanpäällisinä mennä, ja sen vuoksi en
huoli naimisiinkaan mennä".

"Varropas vaan, kunnes omasi tulee".

"Omani ei varmaan milloinkaan tule", sanoi hän huoaten.

Norderudin matami seisoi heidän edessänsä.

"Mitä te täällä istutte ja tuumitte, lapset?"

"Lorenz puhuu, ettei hänellä enää kotia ole".

"Niin, minä olen taivaan lintu, jolla ei mitään paikkaa ole, mihin
päänsä kallistaisi".

"Etkös muista, mihin pääsi oli silloin kallistettuna, kun äitisi
kuolinvuoteen ääressä itkit?"

"Anetten rintaa vasten".

"Siellä tykkii sinulle aina uskollinen sydän".

"Sen tiedän. En milloinkaan unhota, miten hyvä sinä äiti raukalle olit
hänen viimeisinä päivinään", sanoi hän ja kääntyi Anetteen päin.

Anette nousi.

"Tässä paahtaa päivä niin kuumasti. Parasta on mennä huoneesen".

Äiti lähti mukaan. Lorenz jäi istumaan yksinänsä.

Huoneesensa päästyään Anette heittäytyi sohvaan ja peitti kasvonsa
käsillään.

"Älä itke, Anette,kaikki voi vielä hyväksi kääntyä".

"Mitä tarkoitat, äiti?"

"Etkös luule minun jo kauvan sitten huomanneeni, että sinä hänestä
pidät?"

"Kyllä, äiti, sitä kyllä luulen, ja niin olen tehnytkin siitä saakka,
kun vielä pieni tyttö olin; mutta ei hän ole milloinkaan minusta
välittänyt eikä nytkään minusta mitään piittaa".

"Ehkä aika vielä kerran hänen silmänsä avaa; antaa hänen vaan mennä
vielä matkoihinsa, antaa hänen vaan oikein tarpeeksensa siellä suuressa
avarassa maailmassa yltä ympäriinsä temmeltää, niin saat nähdä, että
hän on sangen iloinen, kun saapi kotiin tulla ja löytää Uskollisen
sydämen, jota vasten saa päänsä kallistaa".

"Jos hän matkustaa pois, niin ei hän milloinkaan takaisin palaja",
jupisi Anette.

"Me kumpikin rukoilemme Jumalalta hänelle onnellista tulevaisuutta",
sanoi Norderudin matami. "Herramme ohjaa kaikki parhain päin".

Päivät kuluivat edelleen siellä rauhallisessa ja yksinäisessä
Falkestadissa.

Aluksi tuntui Lorenzista suloiselta rauhassa olla; mutta vähitellen se
väsyttäväksi kävi, sillä täällä ei ollut ketään, johon liittyä voisi.

Ole Daniel oli hyvänsävyinen ja ystävällinen ihminen, mutta ei
ollenkaan henkevä eikä hupaisa; matamia hän oli aina sekä hieman
pelännyt että kunnioittanut ja samalla jonkunmoista vastenmielisyyttä
häntä kohtaan tuntenut, ja Anetteen hän kyllä mielellään olisi
liittynyt; mutta tämä oli aina sanaton ja ujo ja näytti häntä
karttelevan.

Lorenz istuskelikin sen tähden useimmin yksinänsä kohtalaisessa
huoneessaan, puisevilla koivuisilla huonekaluilla sisustetussa kylmässä
arkihuoneessa.

Syksy läheni. Illat tulivat pitkiksi ja pimeiksi, tuuli huojutteli
puita, sade pieksi akkunanruutuja, ja pieni lamppu valaisi huonetta.

Lorenz halusi takaisin suuriin kaupunkeihin, joissa kaasuvalo
silmiä huikaisee ja ihmisiä katukäytävillä virtailee; hän halusi
seurustelusaleihin, joita kynttiläkruunut, kukat ja matalat, hyllyvät
huonekalut somistavat.

Norderudin matami arvasi hänen ajatuksensa.

"Parasta on, että taas vähäksi aikaa pois matkustat", sanoi hän.
"Onhan sinulla itselläsikin vähän rahoja, ja jos enemmän tarvitset,
niin lopuksi autamme sinua. Sinä olet vallan pilattu lapsi, joka
et kylliksesi ole namusia saanut. Matkusta nyt ja syö niitä oikein
tarpeeksesi, niin saat nähdä, miten hyvältä maistuu kotiin päästä ja
syödä vähäsen kohtuullista talonpojan ruokaa".

Seuraavana päivänä Lorenz kokosi tavaransa matka-arkkuun ja
valmistautui matkaan.

Sitten hänen piti lähtemän.

Anette seisoi rapulla, ja puristi jäähyväisiksi hänen kättänsä.

"Hyvästi, Anette, ja kiitoksia kaikesta ystävyydestäsi! Jos minä kauvan
poissa viipyisin, niin kyllähän sinä pidät vähän huolta haudasta, niin
ettei se hoidotta jää. Sinä tosin et ole niin usein pääkaupungissa
sentään ollutkaan".

"Mutta nyt on minulla syytä sinne matkustaa. Ole siitä varma, että se
säännöllisesti hoidetuksi tulee".

"Silloinhan sinä joskus tulet minuakin ajatelleeksi. On hyvä. tietää,
etten ole kotimaassani kokonaan unhotettu".

"Minä pelkään, että sinä tulet harvemmin meitä ajatelleeksi", sanoi
Norderudin matami.

"Koti vetää aina jollakin tavalla puoleensa. Minä tunnen sen siltä
ajalta, minkä Ranskassa olin".

Hän nousi vaunuihin.

"Hyvästi!"

"Hyvästi, ja onnea matkalle'"

"Kiitoksin. Hyvästi, hyvästi!"

Alempana tiellä hän vielä kerran taaksepäin kääntyi ja hattuansa
heilutti.

Norderudin matami vastasi heilutukseen: mutta Anette piti nenäliinaa
silmäinsä edessä ja itki.

Hän peittyi tomupilveen heidän nähtävistään.

Nyt hän jälleen matkusti pois -- taas pois.



XIX.

Juttuja näytösten välillä.


Yli kolmenkymmenen vuoden hän oli jo ennättänyt, ja mitä hänestä oli
muuten tullut?

Lahjakas ja toivehikas, ei mitään muuta, ja se on surkuteltavata,
kun mies on jo neljännelläkymmenellä ja vielä sittenkin ainoastaan
toivehikas on.

Hän oli paljon matkustanut ja tietysti Italiassakin ollut. Kun
kirjailijaksi, "opetellaan" niin kuin käsityöläis-kielellä sanotaan,
niin täytyy aina Italiaan matkustaa.

Ja millä hän sitten oli nämä vuodet elänyt?

Niin, olihan hänellä se rahasumma, minkä huonekalujen huutokauppa oli
tuottanut; sitten hän lainasi vähän Norderudilaisilta, ja sitä paitsi
hän silloin tällöin kirjoitti jonkun pikku luonnoksen, matkamuistelman,
ulkomaankirjeen tahi muuta sellaista.

Sitä paitsi hän oli kirjoittanut erään pitemmänkin kertomuksen,
italialaisnovellin, sepustuksen _Roomasta_ ja _Monte Pinciosta,
Maccheronista_ ja _Fontana Trevistä, Lazzaroneista, Napolista,
Osteriasta, Vendettasta, Carissima miasta_ y.m. Sankarittaren nimi oli
_Giocama_, ja hänellä tietysti oli tulta sydämessä, hehkua silmissä ja
väkipuukko vyöllä.

Tämä oli ylimalkaan sanoen näppärä ja sievä tyttö, joka ei kenenkään
vahingoksi korttakaan ristiin pannut; mutta kumminkin hänen
kimppuunsa hyökkäsi koko joukko armottomia arvostelijoita, jotka
hänen italialaisen pukunsa riistivät ja häntä sekä asianomaista
kirjailijata arvoisissa aamu ja iltanumeroissa näytteillä pitivät sekä
muille samanmoisille varoitukseksi useitten palstojen mittaisissa
kirjallisuusarvosteluissaan häntä julkisesti ruoskivat.

Häntä olisi saattanut Johannaksi juuri yhtä hyvin kuin Giovannaksikin
nimittää; sillä eipä hän ollut mikään muu kuin tavallinen
halpa-arvoinen norjalainen tehtaantyttö, joka naamiaisia varten
hankitusta vaatevarastosta oli itselleen pitkäraitaisen hameen ja
italialaiselle välttämättömän päähineen vuokrannut. Hän oli mauton,
hengetön ja tuhma, eikä hänessä todellista mitään muuta ollut kuin tuo
liikatunteinen, kömpelö sukkeluus, j.n.e. aina loppumattomiin.

Niin, te hyvin tiedätte, miten herrat arvostelijat saattavat
turvattomaan kirjailija raukkaan iskeytyä. Ja he saattavat ollakin
kuinka kauhean hävyttömiä tahtovat vaan, sillä salanimisiä ja
loukkaamattomiapa he itse ovat.

Lorenz Falk oli jo kirjailijapalkkion taskuunsa pistänyt, eivätkä nämä
ilmoitukset hänen rauhaansa häirinneet.

Sillä olipa hän poissa näitä kotimaassa kestäviä jankutuksia
kuuntelemasta, ja kylläpä vielä hyväksymistäkin seuraisi. Hänellä oli
ainakin yksi ehto mainioksi norjalaiseksi kirjailijaksi tullakseen. Hän
oleksi myötäänsä ulkomailla.

Ei ole, nimittäin, ensinkään hienoa norjalaisen kirjailijan Norjassa
asua.

Hän oli päivänpaahteisen Italian jättänyt, oli läpi hupaisan Saksanmaan
kuljeksinut, jossa ihmiset seideleillä isoiksi imetetään ja iloisilta
näyttävät, ja nyt hän oli Tanskaan, kuninkaan omaan Kyöpenhaminaan
joutunut.

Nyt oli suuri juhla Larsenin huoneistossa S:t Annæ Pladsin
varrella; lausuntoa, kuvaelmia, musiikkia ja seuranäytelmä
armeliaisuustarkoitusta varten.

Pieni näyttämö oli salin toiseen päähän kyhätty, ja tämän alapuolella
oli piano.

Sali oli täynnä naisia komeissa tanssijaispuvuissaan, sillä lopuksi
oli tanssittava, ja ympärillä seinänvierillä seisoivat herrat
hännystakeissaan ja valkeissa kaulaliinoissaan, kokoon painettavat
hatut kainaloissaan.

Ensimmäisten tuolirivien äärimmäisillä sijoilla istui kaksi nuorta
naista, molemmat säteileviä kaunottaria. Toinen oli paroonitar Olga
Vildenberg, pitkä ja solakka, kutrit sysimustat ja á la Titus kammatut,
sekä kasvoissa puuteria paksulta. Hänen hameensa oli keltaista plyysiä
ja laahus samanväristä kirjosilkkiä, vuorina vaaleansinistä atlaskaa,
sekä töyhtö hiuksissa. Hänen ystävättärensä, Ellen von Feldau,
kenraalitar Feldaun tytär, oli hurmaavan kaunis vaaleaverinen impi
vaaleanpunaiseen silkkiin pukeuneena ja sammalruusuja rinnassaan.

Äiti, kenraalitar ylevä vanhanpuoleinen nainen, istui siinä
vieressä, ja tuonnempana parooni Vildenberg, vanha keikari, jolla
oli dannebroginauha napinreiässä, punaiset kasvot ja paksut, valkeat
viikset.

Hän oli nuoren vaimonsa, rikkaan tukkukauppiaan tyttären, rahain tähden
nainut, ja tämä taas oli hänet arvonimen vuoksi ottanut; tämä on vanha
historia, mutta aina se kuitenkin uutena pysyy.

Nämä molemmat nuoret naiset kiikaroitsivat ahkerasti nuorta herraa,
joka kuvastinseinän vieressä näyttämön lähellä seisoi.

Se oli Lorenz hyvin tunnetuine, ylevine, kalpeine kasvoineen, jotka
kentiesi olivat hiukkaista täyteläisemmiksi tulleet, samoin kuin
vaaleanpunervat viiksetkin vähäistä suuremmiksi, ja vielä hän oli
itselleen kasvattanut tumman leukaparrankin, joka Henrik neljännen
tapaan oli suipuksi keritty. Hänen pukunsa oli sangen huolellinen, niin
kuin ainakin: kameliakukka oli napinreiässä ja valkeat kädet ilman
hansikkaita viimeisen parisilaisen muodin mukaan.

"Totta tosiaankin hän on oikein sievä", kuiskasi neiti Ellen
paroonittarelle.

"Kyllä, ja niin huomiota herättävä. Näkee heti, ettei hän tanskalainen
ole".

"Uskallanko kysyä, kuka se onnellinen tahi onneton on, joka noin
ankaran naisten kiikaroiminen esineeksi on joutunut?" kysyi patooni ja
kumartui kenraalitarta kohden.

"Se on tuo nuori norjalainen tuolla":.

"Tänään näytettäviin kappaleen tekijä", lisäsi paroonitar.

"Vai niin, onko hän kirjailija ja norjalainen?"

"Voithan toki sen itsekin nähdä, ystäväni".

"Niinkö? Minun mielestäni ei hän juuri niistä kummaltakaan näytä".

"Eikö? Miltä hän sitten näyttää?"

"Kauniilta näyttää", jupisi neiti von Feldau.

"Minun mielestäni hän paremmin näyttää ranskalaiseen lähettiläskuntaan
kuuluvalta".

"Vallan paikalle osattu", lausui kenraalitar ja sovitteli tähystintä
silmäinsä eteen. "Paroonin lausunnot ovat aina niin sattuvia".

"Kyllä; tällä kerralla ei hän niin tuhmasti puhunutkaan. Kuules,
Mogens, sinun täytyy siitä huolta pitää, että hän meille esitellyksi
tulee".

"Jahkapa ensiksi nähdään, mikä menestys hänen kappaleellansakin on".

"Saman arvoista. Aina hän sentään kauniina pysyy. -- Ihailijaisi
joukossa, kultaseni".

"Sitä pahempi, ettei heissä ole ainoatakaan, josta vähääkään
välittäisin", jupisi paroonitar Olga.

"Ehkäpä tuo nuori norjalainen silmäisi edessä armon löytäisi", sanoi
parooni.

"Sitä toivokaamme!"

"Oikein, olisikin suloista, kun vaan _yksi_ olisi, jolle tarvitsisi
mustasukkainen olla", lisäsi parooni.

"Herranen aika, Mogens, sinähän minua aina mitättömänä lapsena pidät,
ja pitäisihän sen sinua ilahduttaa, kun tyttärelläsi monta ihailijaa
on".

"Mutta oletkos varma siitä, että hän heti paikalla sinun jalkaisi eteen
heittäytyy, Olga?" kysyi neiti von Feldau.

"Siunatkoon, Ellen, kuinka sinä saatat semmoisia puhua?" huudahti
kenraalitar ja veti valkean kasmirisaalinsa olkapäilleen.
"Paroonittarella on ihan vastustamaton lumousvoima. Nähdä hänet on sama
kuin rakastua häneen".

"Mutta miehenipä näkee minut joka päivä, mutta siitä on sentään jo
herran aikoja kulunut, kun hän minua ihaili".

"Mutta, Olga --"

"Vait, nyt tulee kuvaelma!"

"Katsokaapa neiti Brennemannia, eikö hän ole ihana kuin prinsessa?"

"Näyttää paremmin vaatetetulta karjapiialta", sanoi neiti von Feldau.

"Ja entäs polvistunut ritari", sanoi paroonitar, "ei hänen olisi
sentään sopinut trikoossa esiintyä!"

"Ei, oikein sanottu. Tuommoisena vääräsäärenä!"

"Vait, pikku Ellen; minun nuoruuteni aikoina eivät nuoret tytöt
semmoisia haastelleet", sanoi kenraalitar ja pudisti nuhdellen
hiusvaatetuksensa sinikiuhtavia töyhtöjä.

Kuvaelma oli mennyt.

"Kas nyt pyrkii eversti Brenneman norjalaisen luokse".

"Hän takistuu aina ulkomaalaisiin, mutta ei sittenkään saa ainoatakaan
noista pitkistä tyttäristään kaupaksi käymään".

"Hyi, pikku Ellen!"

"Tuo nuori mies on jo hyvin suosittu seurapiireissä", sanoi
kenraalitar. "Hän on ollut kahden ministerinkin luona".

"Ja useitten tukkukauppiaitten päivällisillä", lisäsi paroonitar.

"Se on kauheata, miten kaikki naiset häntä kiikaroivat", sanoi parooni.
"Tiettyä on, että hän on kappaleen tekijä".

"Hän sietää sitä vallan tyynenä", lausui paroonitar Olga. "Hän on
luultavasti jo tämmöiseen töllistelemiseen tottunut".

Samassa aukeni pieni ovi näyttämön vierestä, ja nainen tuli sieltä
esille, pakka nuotteja kainalossaan.

Hän katseli ympärilleen ja pysähtyi epätietoisena Lorenz Falkin viereen.

Hän lienee hyvinkin jo vähän yli kolmenkymmenen ikävuotensa ollut;
kasvot olivat hienot ja kalpeat, ja pari mustia silmiä vilkkui
kultajuottoisten nenälasien takana. Hänen mustille hiuksilleen,
jotka ohauksilta olivat hiukkasen harmaahtaviksi käyneet, oli
timanttipuuteria seulottu, ja merisinervästä atlaskasta ja
tulipunaisesta, kullalla kirjaillusta silkistä sommiteltu puku liittyi
hyvin hänen somamuotoiseen keskivartaloonsa ja lisäsi hänen etelämaista
kauneuttaan.

"Suvaitkaatte kysyäni, herra eversti Brennemann, kuulutteko
toimikuntaan?" kysyi hän.

"En, arvoisa rouva".

"Täytyy sanoani, että tämä on oivallisesti järjestetty! Vai
tahtonetteko, että minun on yksinäni pianon ääreen marssiminen, ja kuka
sitten nuottilehtiä kääntää?"

"Toivon kuitenkin voivani teille mainion kavalierin toimittaa", sanoi
eversti sievästi. "Suvaitkaa esitelläkseni: Näyteltävän kappaleen
tekijä herra Lorenz Falk -- rakastettava mukasoittajamme rouva Stein".

"Uskallanko saattajaksenne tarjoutua?" kysyi Falk hymyillen.

"Paljo kiitoksia", vastasi hän ja tarttui ujostelematta hänen käteensä.

Lorenz Falk vei hänet ensimmäisten istuinrivien ohitse pianon ääreen ja
istahti tuolille hänen taaksensa.

Yleisö vartosi jännittyneenä. Rouva Stein riisui hansikkaansa, avasi
nuottikirjansa ja soitti tottumuksensa mukaan mestarintapaisella
taidolla alkukappaleen.

Sitten esirippu nousi.



XX.

Silkkilaahusten keskellä.


Esirippu laskeusi.

Sitten seurasi myrskyisiä suosion-osoituksia. Hyvää taiteellisuutta
tavoitteleva ilvenäytelmä, hyvät taiteenharrastelijat ja hyvin esitetty
yleisölle, joka myös joko enemmän tahi vähemmän oli tuolla onnettomalla
muotisairaudella, taiteenharrastelulla, saastutettu, -- olihan siis
luonnollista, että kappale miellytti.

Tekijätä huudettiin kovasti.

Lorenz Falk nousi paikaltansa rouva Steinin takaa, joka mukasäveleitä
kupletteihin soitti, ja kumarsi pari kertaa. Suurta iloa. Naiset
heiluttivat pitsitettyjä nenäliinojansa, ja pari innostuneinta heistä
repi rintakukkasensakin irralleen ja viskasi ne hänelle. Hän kumarsi
taaskin pari kertaa, sitten kun ensin oli kukat keräillyt, ja tarttui
sitten rouva Steinin käteen, hänet jälleen taiteilijain huoneesen
taluttaakseen.

Yleisö oli noussut. Oli lähdettävä alas ruokasaleihin siksi aikaa, kun
sali tanssia varten tyhjennettäisiin.

Falkin ja rouva Steinin täytyi tuokioksi pysähtyä. Edellisen ympärille
tunkeili tiheältä esittelyä haluavia.

Eversti Brennemann tuli parooni Vildenbergiä tutustamaan.

"Meidän naisissa hehkuu harras halu teidän tuttavuuteenne päästä!"
sanoi parooni kohteliaasti. "Toivon teidän ja rouva Steinin iloksemme
meidän seurassamme illallista nauttivan".

"Se on minulle suuri kunnia -- jos rouva Stein suvaitsee".

"Herra nähköön, totta kait. Se on onni, jota teiltä moni kadehtii,
herra Falk, vaikka minä pelkään, että se kuitenkin teille
onnettomuudeksi kääntyy".

"Rouva Stein on aina niin leikkisä", sanoi parooni hymyillen.

"En minä ymmärrä --"

"Paroonittaren kauneus on nuorille sydämille vaarallinen".

"Minäpä olenkin jo vanha", keskeytti Falk olkapäitään nytkäisten.

"Olkoon niin, jalo vanhus, mutta olkaa sentään varoillanne.
Paroonittarella on musta silmäpari --".

"Minä tiedän useampiakin vaarallisen mustia silmiä", puuttui paroonikin
puheesen, "kaksin kerroin vaarallisia, sillä ne ovat aina aseilla
varustetut -- nenäkakkuloilla".

"Tulkaa, lähtekäämme!" sanoi rouva Stein ja tarttui Falkin käteen. "Nyt
alkaa paroonikin vaaralliseksi käydä".

Hän vei Lorenzin parin salin lävitse.

"Kävelkäämme vähäsen huviksemme, ennen kuin ruokasaliin menemme", sanoi
rouva Stein. "Ylpeilen siitä, että saan yksin teitä viisi minuuttia
pitää. Sitten teidän ympärillenne kokoonnutaan kuin koiralauma
lihakokkareesta tappelemaan. Hoh hoh, kylläpä teille on suitsutettu!
Ettekö ole iloinen, häh?"

"Sanomattoman iloinen".

"Sanotte sitä niin nuivasti, No niin, olette tietysti tällaisiin
mielen-osoituksiin jo tottunut!"

"Kyllä, joka kerta, kun vaan taiteenharrastelijana esiinnyn. Mutta kun
jotakin säällistä tehdä yritän, ei se menesty".

"Mutta teidän _täytyy_ toimittaa suurempi teos, kuuletteko -- teidän,
joka niin lahjakas olette".

"Se on surkuteltavinta, mitä tässä maailmassa olla saattaa. Se
mielipide on minussa vakaantunut".

"Mutta entäs ilta, semmoinen kuin tämä? Saattaako mitään ihanampaa
ajatella?"

"Entäs yhden illan pannukakku? Saattaako mitään kauheampaa ajatella?"

"Ei teidän tarvitse milloinkaan sellaista kokea".

"Kuka tietää?" vastasi Lorenz ja nytkäytti olkapäitään.

"Tämäpä on todellakin hullunkurista", sanoi rouva Stein ja katsoi häntä
kasvoihin salamoivilla, mustilla silmillään kultalornettinsa takaa; "me
olemme näin vähän aikaa toisiamme tunteneet ja juttelemme sentään kuin
vanhat ystävät".

"Sen tekee molemminpuolinen myötätuntoisuus".

"Niin oikein; minä pidän teistä hyvin paljon".

"Te olette ylen ystävällinen".

"Kyllä, minä olen todellakin ylen ystävällinen, mutta ei siitä mitään
haittaa. Ette siitä sen keimeämmäksi tule kuin jo olette".

"Kiitoksia!"

"Niin, teille saatan vapaasti puhua, sillä ette ole näitä tavallisia
jokapäiväisiä ihmisiä. Tiedättekö, minkä tähden teistä niin paljon
pidän?"

"En".

"Juuri sen tähden, ettette ole minua ollenkaan miellytellä kokenut".

"Me olemme toisiamme vasta niin vähän aikaa tunteneetkin. Saatanhan
minä vielä --".

"Ei; jättäkää se tekemättä, niin olette oikein hyvä. Olen aina toivonut
saavani hyvän ystävän, jonka kanssa saattaisi niin jutella, ettei siltä
tarvitsisi toiseensa rakastuneena olla; sillä silloin todellakin ajan
mittaan tuohon rakastamiseen ikävystytään".

"Kyllä, herra nähköön", vastasi Lorenz asiasta vakaantuneena.

"Jos sen tiedätte, niin olemme samaa mieltä. Mutta minulle on, sitä
pahempi, pari kertaa sattunut, että olen tavannut ihmisen, josta olen
sangen paljon pitänyt -- ystävänä. Mutta silloin tämä onneton on tullut
ja rakastunut minuun".

"Ja sitten olette kihloihin menneet?"

"Niinpä niinkin, mitä muuta pitäisi turvattoman naisraukan teidän
luullaksenne tekemän? Sulhanen on nuorelle leskelle melkein välttämätön
omaisuus. Olenhan minä vielä vallan liiaksi iloluontoinen luostariin
mennäkseni. Minä tahdon vielä jonkun aikaa nuoruuttani nauttia, tahdon
huvitella, vieraisilla ja tanssihuveissa, teaattereissa ja konserteissa
käydä, mutta enhän saata yksinäni kulkea. Sen tähden on minun joko
istuminen kotona taikka täytyy hankkiani vartijatar, joku vanha
äkäsisuinen neiti taikka köyhänkopea rouva, eikä se todellakaan hauskaa
ole, eikä minulla semmoisiin varaakaan ole".

"Ei, ei, ja siinä tapauksessa käykin sekä suloisemmaksi että
halvemmaksi pitää sulhanen, joka mukana teaatterissa kulkee ja
pääsyliput maksaa --".

"-- Niin, ja illalliset myös. Oh, enpä tiedä mitään hauskempaa kuin
syödä illallista à Portassa, sitten kun kuninkaallisen teaatterin
näytäntö on päättynyt".

"Kuka tuo onnellinen nykyään on?"

"Tällä haavaa on paikka avoinna".

"Vai niin, kiitoksia; minä en ole sitä hakea aikonut".

"Ette suinkaan, siksi olette liian viisas, toivoakseni. Edellinen sai
eron puoli vuotta sitten".

"Olette kait usein kihloissa ollut?"

"Kahdesti vaan".

"Ja kauvanko olette leskenä ollut?"

"Viisi vuotta. Minä tein järkiperäisen naimiskaupan. Mieheni oli
vanha, närkäs ja luulevainen, niin ettei elämäni hänen eläessään
ensinkään hauskaa ollut, ja sen vuoksi minä mielelläni tahtoisin nyt
vapaana ollessani vähäsen hauskaakin pitää. Hän jätti jälkeensä pienen
pääoman, niin että sen nojalla säästäen voin toimeen tulla ja rakasta
musiikkiani harjoittaa. Sitä minä enin maailmassa rakastan. -- Mutta
täällähän me seisomme ja illallisen vallan unhotamme", huudahti rouva
Stein ja katsahti ympärilleen tyhjässä salissa. "Kaikki ihmiset ovat jo
alas aterioimaan menneet. Onneksi sentään parooni meille kyllä tilaa
säästää".

He olivat eräässä sivuhuoneessa seisoneet, Lorenz Falk kuvastimen
edessä olevalla pöydällä puoleksi istuen ja rouva Stein akkunan
puitteen nojalla suurta tulipunaista viuhkaansa heilutellen.

He menivät kiireesti rappuja ala.

Ruokasali oli täpö täynnä. Kauloja kurkoteltiin heitä kohden joka
pöydän äärestä, mistä he ohitse menivät.

Parooni istui ja viittoi salvetilla ja osoitti pöydän nojalle
kallistettua paria tuolia.

"Kas tänne, tätä tietä! Tepä olette itseänne odotella antaneet,
arvoisa herrasväki! Kananpojat jäähtyvät ja samppanja lämpenee, siitä
puhumattakaan, että naiset ovat odotuksesta kuolemaisillaan ja purkavat
vihaansa minua ja tätä kamarijunkkari raukkaa vastaan".

"Parooni on aina niin pisteliäs", sanoi kenraalitar ja pudisti päätänsä
lempeästi nuhdellen.

"Ja nyt heti tutustuksiin. Niin, rouva Stein tuntee koko seuran. Tämä
on illan ylistetty sankari, herra Falk -- minun vaimoni; kenraalitar
von Feldau, neiti Ellen von Feldau ja kamarijunkkari von Eisenfeldt".

Kamarijunkkari nousi ja kumarsi, hovihymy huulillaan.

Hän oli pieni, hento herra, hiukset hyvin käherretyt, ääni vaiveroinen
ja viikset hienot ja vaaleankellahtavat.

Lorenz Falk istui paroonittaren viereen; rouva Stein oli hänen toisella
puolellaan ja neiti von Feldau vastapäätä.

"Mitä pidätte, herra Falk, Kyöpenhaminasta?" kysyi paroonitar
keskustelun johdannoksi.

Se oli sama ainainen asia, jota häneltä jo niin monta kertaa ennenkin
oli kysytty.

"Lumoava," vastasi hän. "En tiedä ainoatakaan toista kaupunkia, jossa
paremmin viihtyisin. Ja erittäinkin seuraelämä täällä tuntuu minusta
niin miellyttävältä".

"Mutta olettehan siihen osaa ottaneet jo muuallakin ulkomailla
ollessanne?"

"En niin paljoa kuin täällä. Ehkä sentään Parisissa. Roomassa kävin
enimmäkseen museoissa ja taiteilijain työhuoneissa, ja Saksassa vietin
ylioppilaselämää olutkapakoissa".

"Ei se, minun luullakseni, teille soveltunut".

"Ei, minä viihdynkin paljoa paremmin esimerkiksi tässä valaistussa
salissa, jossa kukat tuoksuvat ja samppanja kuohuu, kauniit naiset
komeissa puvuissaan loistelevat sekä kaikkialta ympäriltäni tätä
vilkasta, hupaisata keskustelua kuulen. Voitteko, rouva Stein, ajatella
kauniimpaa musiikkia, kuin tämä rattoisa lasien, veitsien ja lautasten
kilinä".

"Minä pidän ehdottomasti sinfoniakonserttia parempana", sanoi hän
hymyillen.

"Molemmat ovat hyvät", sammalsi kamarijunkkari. "Minä puolestani
äänestäisin sinfoniakonserttia ensiksi ja sen loputtua
lautaskonserttia, hi, hi hi".

"Kamarijunkkari on aina niin mielevä", sanoi kenraalitar ja heilutteli
kohteliaasti sinikiuhtavia töyhtöjänsä.

Musiikkia oli jo alkanut ylhäältä kaikua, illallinen oli lopetettu ja
naiset parhaallaan kiskoivat pitkiä hansikoita käsiinsä.

Sitten he lähtivät parittain rappuja ylöspäin vaeltamaan.

Parooni talutti kenraalitarta; heidän jäljessään tuli Falk, paroonitar
toisessa ja rouva Stein toisessa kainalossaan, ja jonon loppupäänä
kulkivat kamarijunkkari ja neiti von Feldau.

Samppanja ja lämpö olivat Falkin päähän kiivenneet, niin ettei hän nyt
ollutkaan yhtä kalpea kuin tavallisesti.

Hän tunsi pehmeän käden puristusta kumpaankin kylkeensä ja astui
keskellä kahden mustan, salamoivan silmäparin kaksinkertaista tulta, ja
koko ilma hänen ympärillään tuoksui vienoa hajuainetta.

Naisten raskaat silkkilaahukset lakasivat matoilla peitetyitä rappuja
heidän jäljessään.

Ja sitten, kun hän tanssisaliin ennätti, niissä naiset parvittain
seisoivat, mitkä kauheat kasat laahuksia hänen ympärillään olikaan,
kokonaisia pieniä silkki- ja samettivuoria, jotka kaikilla
taivaankaaren väreillä loistivat!

Tuskin hän silkkilaahuksilta voi jalkojansa siirtää. Kunpa ei hän vaan
niihin kompastuisi!



XXI.

Timanttipuuteria silmään.


"Minun mielestäni on kaksi ensimmäistä näytöstä oivallista; mutta älkää
minun arvostelustani niin paljoa piitatko, sillä se on puolueellinen.
Tiedättehän, että minä olen teidän hartaimpia ihailijoitanne. Mutta
toimittakaa niin, että loppu pian valmistuu. Ajatelkaapas, nyt on puoli
vuotta siitä kulunut, kun armeliaisuusjuhlassa tutustuimme. Muistatteko
minun silloin sanoneeni, että teidän olisi suurempi teos valmistaminen?"

Rouva Stein istui nojatuolissa ja piteli käsikirjoitusta pitkissä
valkoisissa käsissään.

Lorenz oli kirjaillulle puhville häntä vastapäätä istahtanut.

Oltiin rouva Steinin vierassalissa, joka oli keimeä ja vallan
omituinen, niin kuin hän itsekin.

Keskellä lattiata oli piano suuren viuhkapalmun varjossa, kaikki
huonekalut vinossa ja kaikkialla huoneissa siellä täällä mataloita
tuolia, pieniä sammalvehreitä pöytiä, kaikellaisia pikku tavaroita täpö
täynnä, ja kirjailtuja puhveja pitkine sammalvehreine silkkihapsuiaeen.
Ovien ja akkunain verhot olivat persialaista mallia, seinillä
vihkottain viuhkoja ja riikinkukon sulkia, ja joka pöydällä kukkivia
kasveja, jotka huonetta paksulla hyvänhajuisella tuoksulla täyttivät.

Kaikki oli järjestetty miellyttävimpään epäjärjestykseen, ja
omistajatar soveltui mainion hyvin tämän haaveellisen ympäristönsä
keskukseksi, semmoisena kuin hän nytkin istui kultakirjaisine
tohveleineen, jotka pitkäkarvaiseen sammnalvehreään angoramattoon
hautautuneet olivat.

Jonkunlainen aamuhame pehmeätä vaatetta turkkilaiseen malliin,
purpuravärisine käännöksineen ja taskuineen, purpuravärisellä
pitkätupsuisella silkkinyörillä vyötäisille sidottuna, verhoili
löysillä poimuillaan hänen somamuotoista vartaloansa, ja lyhyiksi
leikatuissa hapsissa oli ruusunsolmi rääminkeltaisista pitseistä ja
purpurapunaisesta atlaskanauhasta.

"Ja jos sen nyt valmiiksi saisittekin, niin ette sitä voi ennen
esitetyksi saada kuin syksyllä vasta, Näytäntökautta on jo niin
pitkältä kulunut".

"Niin, lauvantaina on taas päivällisille meneminen -- oh, miten olen
näihin alinomaisiin päivällisiin väsynyt! -- mutta minä toivon myös,
että nämä ovat viimeiset tänä talvikautena".

"Kenen luokse?"

"Kenraalitar von Feldaun".

"Antaako hän päivälliset?"

"Kyllä, se tapahtuu tyttärensä kihlauksen johdosta", vastasi hän vähän
hämillään.

"Vai niin, onko Ellen Feldau kihloissa? Kenen kanssa?"

"Minun", vastasi hän ja kohotti päätänsä.

"Laskette leikkiä".

"Enpä laskekaan, totta puhun".

"Mutta vastahan olette häntä niin vähän aikaa tuntenut".

"Me olemme seurusteluissa usein toisiamme tavanneet".

"Ja rakastatteko häntä?"

"Totta kait. Onpa hän kaunis impi, ja vielä -- hän on rikas. Hän on
satatuhatta kruunua isältänsä perinyt".

"Ahaa, me katsomme etuamme vanhoilla päivillämme. No, se minua muuten
ilahduttaa, että te olette järkevämpi kuin olen luullutkaan. Ja mitä
paroonitar kihlauksesta sanoo?"

"Paroonitarko?"

"Niin, paroonitar Vildenberg, tietysti. Olettehan te koko talvikauden
hänen julkinen ihailijansa ollut".

"Paroonitar on kunnioitettava nainen. Hän on vaan nuori, iloinen ja
varomaton, niin kuin -- monet muutkin".

"Niin kuin esimerkiksi minä?"

"Miksei?"

"Kyllä niin, aivan oikein sanottu; minä olen hyvin varomattomasti
menetellyt, kun olen sillä tavalla yksinäni teidän seurassanne
konserteissa, à Portassa ynnä muualta kulkenut. Ihmiset ovat juorunneet
meidän kihloissa olevamme".

"Ovatpa he sanoneet meidän salanaimisissakin olevamme", lisäsi Lorenz;
"ja minä olen vastannut asian niin olevankin, mutta ensi viikolla
eriävämme."

"Niin", vastasi rouva Stein, keveästi huokaisten, "nytpä ensi viikolla
on meidän eriäminenkin. Sitten ne loppuvat nuo suloiset kahdenkeskiset
hetkemme".

"Niin, se on selvää".

Rouva Stein kohotti päätänsä ja katsoi Lorenz Falkia vasten kasvoja, ja
hänen silmänsä salamoivat kultapinsenetsien takaa.

"Minä melkein luulin, että te olitte minuun rakastunut".

"Siitähän me jo ensi kertaa tavatessamme sovimme, ettei siitä mitään
tulisi".

"Niin oikein, enkä minä saata mitään suloisempaa väliä ajatellakaan
kuin tämä intohimoista vapaa keskinäinen ystävyytemme, enkä sen tähden
ole siitä mitään piitannutkaan, vaikka kaikessa viattomuudessanne
paroonitartakin mielistellyt olette: mutta en voi, vilpittömästi
lausuen, siitä iloita, että nyt olette mennyt ja kihlat solminnut.
Nythän meidän keskinäinen välimme kokonaan purkautuu".

"Hankkikaa korvausta! Menkää ja tehkää järkiperäinen naimiskauppa
tekin!"

"Kenen luulette vanhasta harmaapäästä leskestä huolivan?"

"Tiedätte sangen hyvin, että nuo harmaat kähärät ohuuksillanne teille
erinomaisesti soveltuvat. Senpä tähden tuota timanttipuuteriannekin
noin suuressa määrässä hiuksiinne kylvätte, että vielä harmaammiksi
tulisivat". "Mutta ei sentään ole niin helppoa varakkaisin naimisiin
päästä".

"Näettehän sen minusta".

"Se onkin varsin toista teidän, joka olette nuori, lahjakas ja rikas".

"Rikasko? Kuka teille semmoista sanonut on?"

"Koko maailma sitä sanoo. Onhan teillä suuri maakartano siellä
Norjassa".

"On ollut, rouva kulta, on ollut".

"Mutta todistaahan koko teidän elintapanne varallisuutta. Te asutte
hienossa asuntolaitoksessa ja esiinnytte sanalla sanoen hienona
miehenä".

"Eihän siltä tarvitse niin rikas olla, kunhan vaan osaa asioistaan
huolta pitää. Sitä paitsi minulla on siellä kotona sukulaisia, jotka
tarpeen tullessa minua rahoilla auttavat".

Rouva Stein nousi ja antoi käsikirjoituksen hänelle takaisin. Sitten
hän kumartui häntä kohden, laski kätensä hänen olalleen, pudisti
kaunista päätänsä, niin että timantti puuteria alas varisi, ja
tarkasteli häntä vienosuruisilla silmäyksillä:

"Tämä oli siis jäähyväisvierailu. Sinäkin, poikaseni Brutus! Nyt olen
siis jälleen yksinäinen".

Lorenz Falk nousi puhvilta.

"Oh, kyllä te helposti uuden kavalierin teaatteriseuraksenne löydätte".

"Älkää nyt olko katkera! Tiedätte sangen hyvin paremmin ystävänäni kuin
kavalierinani olleenne, ja, enkös minä ole teille äidillinen ystävätär
ollut? Luulitteko, että olisitte teostanne niin pitkältä valmiiksi
saanut, jos en aina olisi teitä kirjoittamaan kehoitellut?"

"En, vallan oikein lausuttu, ja sen tähden aina olenkin teille
kiitollinen. Minä toivon, että vielä eteenkin päin voimme toisiamme
ystävinä kohdata".

"Kyllä voimme".

"Ja hyvästi nyt!" sanoi Lorenz ja puristi hänen kättänsä.

"Hyvästi, ja kiitoksia hyvästä kumppanuudesta!"

Lorenz riensi kiireesti ulos ja sitten rappuja alas.

Rouva Stein sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän meni pianon ääreen
ja jäi siihen ajatuksiinsa vaipuneena istumaan; kädet lepäsivät
soittimilla, mutta ei siltä soittoa kuulunut.

Falk meni kenraalittaren luokse.

Hänellä oli komea, vanhanaikuisilla huonekaluilla sisustettu asumus,
jonka seinillä perheen muotokuvat riippuivat.

Nyt olikin juuri vierailuaika. Kamarijunkkari Eisenfeldt istui
vierassalissa naisten seurassa.

Kenraalitar oli mustaan silkkiin, pukeutunut, Ellen tummaan kotipukuun.

Kun Falk astui huoneesen, meni Ellen häntä vastaan; kamarijunkkari
nousi myös ja puristi kumartuen hänen kättänsä.

"Suvaitkaa onnitellani! Se uutinen oli todellakin hämmästyttävä".

"Kihlakortit jaettiin vasta tänään".

"Muulloin ovat kihlaukset tavallisesti jo aikoja edeltäpäin arvatut",
sanoi kenraalitar.

"Niin, totta kyllä on herra Falkinkin jo arveltu kihloissa olevan,
mutta -- ei neiti von Feldaun kanssa".

"Eikö? Kenen kanssa sitten?" kysyi kenraalitar.

"Suoraan sanoen tuon kaunoisen lesken, rouva Steinin kanssa", sammalsi
kamarijunkkari.

"Me olemme ollut hyviä ystäviä, emme muuta mitään", vastasi Falk.

"Hän on omituinen nainen ja käytöstavaltaan jotenkin vapaa", sanoi
kenraalitar. "Luultavasti se on ihmisten juoruille aihetta antanut".

"Lorenz ja minä olemme jo kauvan toisestamme pitäneet. Minä miellyin
häneen jo ensimäisessä silmänräpäyksessä, kun hänet armeliaisuushuvissa
näin", sanoi Ellen säteilevin silmin. "Sitten olemme parooni
Vildenbergin luona niin usein toisemme nähneet. Hän teeskenteli
paroonittaren ihailija olevansa, sentähden vaan, että saisi minua
siellä kohdata".

Kamarijunkkari väänteli pienoisten viiksiensä päitä ivallisesti
hymyillen.

"Paroonnitar raukka!"

"Vai niin, herra vävyni; näyttääpä siltä kuin olisitte oikea don Juan",
sanoi kenraalitar ja uhkaili häntä sukkavartaallaan. "Niin, herra
nähköön, nuorukaisten täytyy hurjailla. Minun mieheni, kenraali, oli
myös nuoruudessaan ollut osallinen kaikenmoisissa kelpo kepposissa, ja
hänestä tuli sentään erinomainen aviomies".

"Ei paroonitar ole aina kylliksi varovainen", sanoi kamarijunkkari.

"Ja ihmisiä huvittaa niin mainiosti juosta ja juoruta ja perättömiä
laverrella", sanoi Falk.

"Sehän on naisten parhaimpia huvituksia", sammalsi kamarijunkkari
suopeasti.

"Eivätpä totta tosiaan herrat ole hituistakaan parempia", huudahti
neiti von Feldau.

"Äläpäs toki keskustelussa kiivastu!" varoitteli kenraalitar. "Täällä
on lämpöä muutenkin, Aurinko paahtaa vallan kauheasti".

"Niin, ja herra Falk istuu keskellä päivänpaistetta", lisäsi
kamarijunkkari. "Hänen oikea puolensa säkenöitsee juuri kuin olisi
priljantteja siihen seulottu".

Ellen meni sulhonsa eteen ja tarkasteli hänen takkiansa.

"Sehän on timanttipuuteria", sanoi hän.

"Olette, hyvä neiti, varmaankin päätänne herra Falkin olkaa vasten
nojannut", myhäili kamarijunkkari.

"En milloinkaan käytä tuota vanhanaikuista korutavaraa", jupisi Ellen,
ja veri alkoi hänen päähänsä kohota.

"Luultavasti minä olen sitä saanut jostakusta naisesta, joka
teaatterissa on vieressäni istunut", sanoi Falk, teeskennellen
levollinen olevansa.

"Kyllä kait, sitä saakin niin helposti", sanoi kamarijunkkari. "Rouva
Stein oli kerran minun pöytätoverinani, ja sitten oli hännystakkini
kuin kuuralla peitetty. Se nainen ei timanttipuuteriansa säästele".

Ellen puri huuliansa ja selaili joitakin muotilehtiä. Kenraalittaren
sukkavartaat liikkuivat muodon vuoksi vaan.

Kamarijunkkari nousi ja aikoi lähteä. "Kello on jo niin paljon, ja
minulla on vielä pari vierailua tehtävänä. Täytyy, paha kyllä, naisille
jäähyväiset lausuani".

"Hyvästi, hyvästi", sanoi kenraalitar. "Toivon ilokseni teidät täällä
lauvantaina näkeväni".

"Se on minulle suuri kunnia, rouva kenraalitar".

Falk saattoi häntä etehiseen. Ellen meni omaan pieneen kammioonsa.
Siellä hän seisoi akkunan ääressä kukkasryhmään päin kumartuneena ja
itki. Falk meni hänen luoksensa.

"Mikä sinua vaivaa, armahin Ellen?"

"Olen saanut timanttipuuteria silmääni", sanoi hän, "ja se kirveltää".

"Se poistuu parhaiten pienellä suudelmalla", vastasi Falk ja painoi
huulensa hänen ruusunpunervaan silmälautaansa.

"Lorenz, ethän sinä ketään muuta rakasta kuin minua?"

"Miten sinä voit noita kamarijunkkarin ilkeitä juoruja kuunnella?"

"Mutta, Lorenz, ethän sinä ole rouva Steinin luona ollut?"

"Jos on vieläkin timanttipuuteria silmässäsi, niin täytyy se sieltä
pois toimittaa", sanoi hän ja suuteli taas häntä.

Ellen kohotti nuoruutta kukkivat kasvonsa häntä kohden ja hymyili
kyyneleet silmissään.



XXII.

Viimeisen kerran tällä erällä.


"Arvoisat naiset, hyvät herrat! --"

Lorenz Falk kohotti samppanjalasiansa taaskin maljaa esittääksensä,
kolmatta näillä päivällisillä.

Se oli Vildenbergin paroonin ja paroonittaren malja, joiden kodissa
hän tänä talvena oli niin monta suloista hetkeä viettänyt ja jossa hän
oli tulevata vaimoansa tuntemaan ja rakastamaan oppinut. Kun tämä nyt
luultavasti oli viimeinen kerta tällä erällä, minkä he yhdessä olivat,
tahtoi hän paroonille ja paroonittarelle sydämellisimmät kiitoksensa
kaikesta osoitetusta ystävällisyydestä lausua.

Malja juotiin suurella innostuksella. Hyvillä päivällisillä ollaan aina
innostuneita.

Parooni ja paroonitar kohottelivat samppanjalasejansa ja nyökäyttelivät
hymyillen joka suunnalle.

Oli onneksi, että paroonittaren naama oli niin paksuun puuteroitu,
muuten hän varmaankin olisi hyvin punastunut ollut; sillä hän tunsi
veren päähänsä kohonneen.

Mutta nyt olikin jo seitsemää laatua viiniä näillä päivällisillä juotu.

Kamarijunkkari Eisenfeldt kumartui pöytäkumppanittarensa puoleen ja
kuiskasi vaiveroisella äänellään:

"Sen maljan olisi paroonitar yksin ansainnut. Todellakin se on hän,
joka herra Falkille on enimmän ystävällisyyttä osoittanut".

"Hyi, kamarijunkkari, miten ilkeä te olette", hikerteli neiti.

"Minä pyydän teitä, arvoisat naiset, hyvät herrat, tyhjentämään lasin
erään rakkaan poissa olevan onneksi", jatkoi kamarijunkkari, yhtä
hiljaisesti kuin äskenkin, naiseensa kääntyen. "Leskirouva Steinin
malja!"

Neiti uhkaili kahvelillaan.

"Herra kamarijunkkari, teillä riittää loppumattomiin tuota purevata
ivaa!"

Juusto ja jäätelö oli jo syöty. Nyt ei pöydällä enää jäljellä muuta
ollut kuin joitakuita puoleksi tyhjennettyjä laseja, muutamia
päällisruoka-asetteja viinirypäle-korsineen ja omenankuorineen sekä
muutamia ruokalistoja, joissa kullatut kirjaimet ja viinitäplät
rinnakkain loistivat.

Herrat pistivät kuverttikukkasensa napinreikiin, naiset kiinnittivät ne
rintaansa ja napittivat hansikkaansa.

Kenraalitar tarttui paroonin käsivarteen, ja seura lähti parittain
vierassaliin. Sitten useammat herrat vetäytyivät tupakkahuoneesen,
ja muutamat nuoret naiset, paroonitar etunenässä, menivät Ellenin
kammioon, jossa he papirossinsa sytyttivät.

Lorenz oli kätensä Ellenin vyötäisille kiertänyt, ja tämä tuprutteli
keimeänä papirossiaan ja puhalteli savua hänen kasvoihinsa.

Hän oli oikein sievä yksinkertaisessa valkeassa silkkipuvussaan,
vihkonen tuoreita kielokukkia rinnassaan.

Kenraalitar tuli ovelle.

"Kylläpä vaan tämä on hienoa, tämä meidän aikainen nuorisomme! Jos minä
nuorena tyttönä olisin noin höyryveturin tavalla äitini läsnä ollessa
tuprutella uskaltanut, niin olisinpa totta tosiaan korvapuustin saanut".

"Ne ovat nuo mielevät rouvat, jotka esimerkillään edellä käyvät", sanoi
Ellen, luoden veitikkamaisen silmäyksen paroonittareen.

"Niin, meitä rouva raukkoja syytetään niin paljon", sanoi paroonitar.

Kun kahvia oli tarjottu, meni Ellen pianon ääreen laulaakseen
pari duettia kamarijunkkarin kanssa. Kenraalitar, parooni ja pari
vanhanpuoleista naista istuivat pelipöydän ääreen.

Paroonitar Olga oli asettunut vierassalin nurkkaan. Hän viittasi
Lorenzia viuhkallansa.

"Istahtakaapas nyt tähän ja olkaa hieman rakastettava! Tämä on
luultavasti viimeinen kerta, minkä tällä erällä yhdessä olemme. Pyökki
on jo puhjennut, emmekä mekään sitten enää Kyöpenhaminassa huoli
kauvoja viivytellä".

"Mihin herrasväki aikoo kesällä matkustaa?"

"Me matkustamme Modumiin Norjaan. Minua niin haluttaa nähdä Norjan
lumituntureita. Ne kuuluvat olevan niin kauniita ja kylmiä -- juuri
kuin te itse".

"Enpä ole kumpaistakaan. Tiedättehän Islannista, että useimmat
jäätunturit ovat tuliperäisiä".

"Sammuneita tulivuoria", sanoi paroonitar olkapäitään nytkäisten. "Ei
näy tulta, savua vaan, ja siitä mustaa itsensä".

"Minä luulin paroonittaren maininneen, että meidän piti rakastettavia
olemaa näin viimeistä kertaa yhdessä ollessamme".

"Eipä tämä, toivoakseni, sentään viimeinen kerta liene. Kyllä me vielä
toisemme tapaamme. Missä kesänne vietätte?"

"Minä matkustan ensin vähäksi aikaa Skåneen pariin maakartanoon ja
sitten olen Klampenborgissa. Kenraalitar on sieltä huvilan vuokrannut,
ja minä asun kylpylaitoksen ravintolassa".

"Entäs häät?"

"Kylläpä nekin kait joulun edellä pidetään. Minä tahdon ensin uuden
kappaleeni näyttämölle saada".

Kamarijunkkari oli laulunsa lopettanut ja tuli sinne heidän luoksensa.
Keskustelu tuli yleiseksi.

Teetä juotuaan lähtivät vieraat pois kellon yhtätoista käydessä.

Falk astuskeli yksinänsä Leveetäkatua ja Kuninkaan Uudentorin poikitse
sikaariansa poltellen.

Sitten hän poikkesi à Portaan pullon suutavettä juodakseen.

Herrain puolella ei ollut pöytäin ympärillä enää sijaa, eikä häntä
haluttanut minnekään istahtaa. Sitä paitsi oli siellä niin kuuma ja
tupakansavua paksulta. Hän meni siis oikealle, naisten kahvihuoneesen,
joka oli melkein tyhjä, ja kun kello jo oli yli 11, sai hän
sikaarinsakin pitää.

Eräs nainen istui yksinänsä pöydän ääressä selin ovea kohden.

Falk tunsi sangen hyvin tuon valkean niskan ja takaraivan lyhyiksi
leikattuine tummine hiuksineen.

Istuja käänsi päätänsä ja katsoi häntä hymyillen.

"Niin, tosiaankin minä se olen, leski raukka, joka täällä yksinäni
ja hyljättynä istun ja kehnoa voileipääni syön. Olen teaatterissa
ollut yksinäni, vallan yksinäni, ja olen käskenyt piikani tulla minua
täältä puoli kahdeltatoista noutamaan. Ei minua, nimittäin, haluttanut
nälkäisenä levolle mennä, sillä, miten tiedätte, ei minulla ole mitään
säännöllistä taloudenpitoa. Ei tämä tietysti ollut sopivata minulle
tulla tänne ilman herraseuraa, mutta tämä hirveä rouva Stein on tehnyt
niin paljon muutakin sopimatonta, että hiukkanen enemmän tahi vähemmän
on siinä sangen arvotonta. No, mitä siinä keskellä lattiata seisotte?
Ettekö saata tähän pöydän ääreen istahtaa, vai eikö se kentiesi ole
sopivata?"

"Minä tulen suoraan kihlaajaiskestistä".

"Vai niin, siellä te olette samppanjassa uinut, ja sillä aikaa minä
olen kyyneleistä juomaani juonut".

"Pullo pilsneriä ja korkea lasi!" tilasi Edvard myymäpöydän ääressä.

"Pullo pilsneriä ja hyviä korkea lasi!" huusi Gianelli aukossa.

"Kuuletteko, mitä vanhus sanoo? Niin, minä olen todellakin juonut surun
pilsneriä hyvin korkeasta lasista, ja nyt minä istun täällä surussa ja
--".

"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!"

"Kaksi hapanta voileipää ja paistia!" huusi Gianelli.

"Vallan niin", sanoi rouva Stein. "Siinä on minun koko lohdutukseni.
Kas niin, älkää siellä nyt enää seisoko ja kihlatulta näyttäkö, vaan
istukaa, ihminen!"

Falk riisui päällystakkinsa.

"Viimeksi teidän seurassanne oltuani oli morsiameni siitä syystä
mustasukkainen, että minun olkapäässäni oli hiukkanen teidän
timanttipuuterianne".

"Herranen aika, istukaa siis kaikin mokomin pöydän toiselle puolelle,
niin etten teitä saastuta! Poika raukka, joko nyt niin tohvelin alla
olette! Oi, miten minua huvittaisi nähdä teitä oikein kunnollisena
aviomiehenä!"

"Minä toivon siinä hyvin suoriutuvani. Mutta emmekö ota vähän
virvoituksia?"

"Kiitoksia, lasi sherrykobbelia ei tekisi pahaa", "Kuuletko, Kaspar,
lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"

"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"

"Lasi sherrykobbelia ja toinen totia!" kertoi vanha Gianelli.

Falk istui toiselle puolen pöytää ja tarkasteli rouva Steiniä, joka
supisti verevät huulensa torven ympärille ja imi itseensä tuota kylmää
juomaa.

"No, mitä te minua noin töllistelette? Sanoako, mitä ajattelette?"

"Saisi kuulla!"

"Hän on sentään sangen kaunis". "Kyllä, oikein sanottu, jotakin
semmoista se oli, ja minä onnittelen tulevata miestänne".

"Kiitoksia", sanoi hän kuivakiskoisesti ja tarttui jälleen imutorveensa.

Samassa astui kamarijunkkari Eisenfeldt kahvilaan. Hän ensin säpsähti
vähäsen takaperin ja kumarsi sitten ivallisesti hymyillen.

"Oh, saanko ilokseni teidät vielä kerran tänä iltana tavata?"

"Miten näette", vastasi Falk lyhyesti, "Ja aina naisten seurassa. Niin,
herrat runoilijat ovat onnellisia. He perhosina yhdestä kukkasesta
toiseen liehuvat".

"Äsken olitte herra Falkin kanssa riemujuhlassa, hyvä kamarijunkkari",
sanoi rouva Stein. "Tämä on jäähyväisjuhla. Näettehän, että kestitys on
kohtuullista".

"Sittenpä sopinee minunkin teille jäähyväiseni lausua. Matkustan
aamulla varhain linnaväkeni luokse".

"Oh, en muistanutkaan, että kamarijunkkari luutnanttikin on. Vai niin,
te matkustatte? Sepä oli ikävätä!"

"Olette ylen hyvä, rouva".

"Mutta ettehän sitten enää huomenna neiti von Feldauta tapaa --".

"En oikein ymmärrä teidän sanojanne".

"Ette siis voi hänelle kertoa minut ja herra Falkin yhdessä nähneenne.
Niin, ehkä kävisi laatuun lähettää hänelle sähkösanoma".

"Rouva Stein on aina hieman ilkeä", sanoi kamarijunkkari, hovihymy
huulillaan. "Muuten minä neiden kyllä syksyllä tapaan. Silloinkin on
vielä aikaa hänelle tämä kauhistava salaisuus kertoa".

"Luuletteko sietävänne sitä niin kauvan takananne säilytellä?"

"Rouva Stein, te olette kauhea! Mutta en milloinkaan naisten kanssa
ottele. Pakenen siis ja jätän kiistakentän teille. Hyvästi, hyvä rouva,
ja hauskaa kesää! Hyvästi, herra Falk. Niin, nyt emme kait niin pian
toisiamme tavanne?"

"Emme", sanoi Falk ja nousi nuivasti kumartaen. "Minä toivon tämän
olevan viimeisen kerran tällä erällä".

Kamarijunkkari vetäytyi jälleen herrain puolelle.

Rouva Stein laski kätensä pöydälle ja tähysteli Falkia
kultakakkuloittensa lävitse.

"Älkäähän nyt toki noin hirveän onnettomalta tämän kohtauksen tähden
näyttäkö. Eipä hän neiti Elleniä kohtaa ennen kuin syksyllä, ja
voittehan jo huomenna hänelle tämän suuren syntinne tunnustaa ja --
anteeksi saada. Tästä tulee vaan pieni vaihdos kihlaviikon imelyydessä".

"En minä voi kärsiä tuota miestä!"

"Enkä minäkään. Toivoisin hänen rakastuvan minuun."

"No ei sanomista --".

"Ja sitten minä häntä myötäänsä piinaisin ja kiusaisin".

"Oikein, sepä olisi rangaistusta sekin".

"Mutta tuollapa jo palvelustyttöni tuleekin. Nyt pääsette minun
seurastani".

"Saanen kait teitä portille saattaa, miten ennenkin?"

"Uskallatteko todeltakin?" kysyi hän ja nousi.

"Kyllä uskallan", vastasi Falk ja heitti teaatteriviitan hänen
olkapäilleen.

"Kiitoksia!" sanoi rouva Stein ja kohotti mustat silmänsä häntä kohden.

Ei Falk ollut vielä milloinkaan niissä niin vienosuruista loistoa
huomannut.

Hän kulki Falkin edellä salin lävitse, jossa Gianelli heille
kohteliaimmat jäähyväisensä lähetti.

Falk avasi hänelle oven, ja hän astui katukäytävälle. Palvelustyttö
astui jäljessä.

Tuonnempana, Kuninkaan Uudellatorilla, kiersi hän kätensä Falkin
käsivarteen -- viimeisen kerran tällä erällä.



XXIII.

Vanhoja saatavia.


Syyskuun aurinko paahtoi polttavan kuumana; sillä ei tullut tuulen
hengähdystäkään salmelta, joka tyynenä vaan ja peilikirkkaana loisti,
ja alhaalla rantatiellä tuprusi tomupilviä vaunujenpyöristä, niin että
kutistellut puu raukat pienissä puutarhoissa huviloiden edessä olivat
varsin harmaiksi puuteroittuina lehdet riipallaan.

Pitkä tie Klampenborgiin tultaessa konserttisalin edustalla oli vallan
typö tyhjä, ja huvilatkin alas laskettuina akkunanverhoineen näyttivät
kaikki kuin myytäviltä. Kentiesi asukkaat lienevät hiukan siimestä
etsiäkseen noihin punaisiksi maalattuihin lautasuojuksiin paenneet,
joiden tarkoituksensa mukaan pitäisi huvihuoneita oleman, mutta jotka
eivät syrjäiselle voi ainoastaan pelkän huvin vuoksi rakennetuilta
näyttää.

Kylpylaitoksen ravintolan verannalla olivat pöydät katettuina; mutta
ei siellä mitään muita eläviä olennoita näkynyt kuin melkoinen parvi
varpusia ja pari passaria, jotka kuumuuden rasittamina pylväitä vasten
nojasivat ja salveteilla itseänsä viuhkoivat.

Neljän aikaan alkoi kuitenkin muutamia päivällisvieraita saapua. Kaikki
he verannalle pöydän ääreen asettuivat, sillä ruokasalissa oli vallan
tukahduttavan kuuma. Kenraalitar von Feldau ja neiti tulivat läheisestä
huvilastansa ja istuivat verannalle hekin.

Kamarijunkkari Eisenfeldt nousi erään pöydän äärestä ja riensi naisten
luokse.

"Hyvää päivää, herra kamarijunkkari, terve tultuanne takaisin!"

"Kiitoksia! Hyvää päivää, rouva kenraalitar, hyvää päivää, armas neiti,
miten voitte?"

"Kiitoksia, mainiosti; eikä meidän sitä tarvinne kamarijunkkarilta
kysyäkään. Näyttehän olevan kuin elävä terveys itse ja ahavoittunut
kuin intiaani". "Istutte täällä niin yksinänne?"

"Niin istumme: vartoomme Falkia, joka on Kyöpenhaminassa".

"Hän on kovassa jännityksessä näinä päivinä ollut", sanoi kenraalitar.
"On uuden näytelmäkappaleensa lähettänyt sekä Kyöpenhaminan
kuninkaalliseen että Kristianian teaatteriin ja vartoo nyt juuri
vastausta".

"Siitä on taukoomatta tietoja sanomalehdissä", vastasi kamarijunkkari.

"Liian paljon", sanoi kenraalitar. "Siitä vaan ruvetaan liian suuria
vartoomaan. Kunpa ei vaan erehdyttäisi".

"Sitä emme sentään huoli uskoa", sanoi Ellen rohkeasti.

Kamarijunkkari rupesi hennoille jaloilleen hennon herrassauvansa
nojalle ja koki välinpitämättömältä näyttää sekä tokasi:

"En ole nähnyt Falkia sitten kuin edellisenä iltana ennen linnaväkeen
lähtöäni".

"Niin, kihlaajaispäivallisillä luonamme".

"Ja sitten myöhempäänkin illalla vielä. A Portassa -- rouva Steinin
seurassa".

"Mitä sanoitte?" tokasi kenraalitar.

"Mahdotonta!" huudahti Ellen.

"Minä vakuutan, hyvät naiset, kunniasanallani, se on totta. Heiliä
oli vallan varmaan jonkunlaiset jäähyväiskestit siellä, ja molemmat
he totiansa joivat. En tosiaankaan muista, polttiko rouva Stein
paperossia, mutta molemmat he kuitenkin jotenkin riemastuneita olivat".

"Sehän on inhottavaa!" huudahti Ellen.

"Vallan kauhistavaa!" lisäsi kenraalitar.

"Sitten he käsi kädessä kotiin lähtivät".

"Herra kamarijunkkari!"

"Kunniasanallani, rouva kenraalitar, todeksi sen vakuutan".

Ellen nyppi hervastuneena päivänvarjonsa tupsuja.

"Jospa sen olisin ennemmin tiennyt! Ihan kihlaajaispäivänä! Mutta ei
sitä sikseen heitetäkään".

"Siinä paha, missä panetellaan", sanoi kamarijunkkari. "Tuollapa hän
tuleekin. Minä menen tieheni, etten häiriöksi olisi".

Hän kohotti hattuansa ja meni pöytänsä ääreen.

Falk oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän kamarijunkkaria
huomannutkaan.

"Herran tähden, hillitse itseäsi, Ellen!" sanoi kenraalitar. "Älkäämme
tässä näytelmiä kaikkien ihmisten nähtäviksi laitelko".

"Ei, äiti, minä olen rauhallinen, vallan rauhallinen", sanoi Ellen
hiljaa ja puristi huulensa yhteen.

Falk istahti synkkänä pöydän ääreen.

"Mutta mikä teitä nyt vaivaa, Falk, kun niin totiselta näytätte?" kysyi
kenraalitar.

"Hyvin ikävä asia. Näytelmäkappaleeni on takaisin lähetetty".

"Hyljättykö?"

"Niin juuri, hyljätty kummassakin teaatterissa".

"No, sepä oli ikävä seikka", sanoi Ellen iloisena, saadessaan vihaansa
purkaa. "Nyt saavat sitten ihmiset noitten sanomalehtien loppumattomien
ylistyslaulujen johdosta jotakin juorutaksensa".

"Minä luulen parhaaksi matkustaa vähäksi aikaa Kyöpenhaminasta pois.
Kaikki nämä sääliväiset silmäykset ja surkuttelevat kysymykset
tekisivät minut heikkohermoiseksi".

"Kyllä, viisainta kait olisi mennä tiehensä", sanoi Ellen nuivasti.

"Mutta syökäämme nyt sentään päivällisemme, Vaikka, herra nähköön,
minun ei ollenkaan nälkä ole".

Päivällistä tarjottiin, ja he söivät äänettöminä.

Kamarijunkkari istui ja tarkasteli heitä vahingoniloisilla silmäyksillä.

Ei kukaan huomannut, että kolmihenkinen seurue, kaksi naista ja yksi
herra, kulki ohitse, ennen kuin terävä nais-ääni ranskaksi lausui:

"Anatole, se on hän, totisesti se on hän!"

Lorenz Falk kohotti silmänsä lautasestaan ja muuttui ensin vallan
vaaleaksi ja sitten heti tulipunaiseksi.

Madame de Pontjoie seisoi hänen edessään, mittavana ja pyylevänä, naama
valkeaksi puuteroituna, kuin joku pöppö, mustan pitsipilven varjossa
tavattoman suureen tulipunaiseen päivänvarjoonsa nojautuen. Hänen
vieressään seisoi Angélique yksinkertaisessa matkapuvussaan. Hänen
kasvonsa olivat vähäsen nuoruutensa kukoistusta menettäneet ja saaneet
puuteria sijaan, ja laihemmaksi hän oli myöskin tullut; mutta kaunis
hän vieläkin oli. Anatole pysytteliihe tapansa mukaan takapuolella,
vanha Anatole raukka, keveänä ja arkana ryppyisine, kellahtavine
kasvoineen ja mustine piikkiviiksineen.

"Monsieur Falk, tunnettehan vielä vanhat ystävänne?" sanoi madame
ranskaksi ja astui lähemmäksi.

Falk nousi hämillään.

"Anteeksi, rouva, että teitä häiritsen", sanoi madame de Pontjoie
kenraalittaren puoleen kääntyen. "Mutta ymmärrättehän ranskaa, eikö
niin?"

"_Ui_", hökäsi kenraalitar.

"Olette kait herra Falkin äiti, eikö niin?"

"_Nong_", tokasi kenraalitar.

"Ah, _pardon!_ Mutta herra Falk, ettekö tahdo tutustaa meitä?"

Falk suoritti hämillään tämän toimen.

"Suvaitsetteko istuani? Puh, en luullut täällä Tanskassa näin kuuman
olevan. Anatole, hanki tuoli minulle!"

Falk oli Angéliquelle tuolinsa tarjonnut. Tämä loi häneen salamoivan
silmäyksen. Sitten hän istui hiljaa, silmät maahan luotuina.

Kenraalitar ja Ellen istuivat ujoillaan, ja tuonnempana pöytänsä
ääressä istui kamarijunkkari uteliaana kaulaansa kurkotellen.

"Ajatelkaas, rouva kenraalitar", jatkoi madame de Pontjoie sujuvalla
parisilaismurteellaan, "olimme päättäneet tänä kesänä matkustaa sen
sijaan, että olisimme jossakin ranskalaisessa kylpypaikassa venyneet.
Menimme Norjaan --".

"Se oli ihana matka!" puuttui ihastunut Anatolekin puheesen.

"Vait, Anatole! No niin, me kyselimme mr. Falkia Kristianiansa --
semmoisissa pikkukaupungeissa näet koko maailma toinen toisensa tuntee
-- mutta sanottiin hänen Kyöpenhaminassa oleksivan; päätimme palata
Kvöpenhaminan kautta. Hotel d'Angleterressä kerrottiin hänen täällä
Klampenborgissa olevan".

"Sitten matkustamme Klampenborgiin, sanoin minä", vakuutteli herra de
Pontjoie riemuiten.

"Vait, Anatole! No niin, viimeinkin olemme teidät löytäneet, ilkeä
karkuri. Minkä tähden lähditte Parisista meillä jäähyväisillä käymättä?"

"Minä sain sähkösanoman, äitini oli kuolemaisillaan ".

"Kyllä, sen kuulimme hotellissa. Mutta olisittehan kumminkin kirjoittaa
voinut".

"Minä olen myötäänsä matkoilla ollut".

"Ja nyt, kun näin monen vuoden kuluttua jälleen Angéliquen tapaatte,
eikö teillä ole edes ainoatakaan ystävällistä sanaa hänelle
lausuttavana? Hän on koko tämän ajan teitä uskollisesti odotellut".

Kenraalitar siirtyi levotonna tuolillaan. Ellen oli sangen kalpea.

"Minä luulin -- ettei niin hätimiten tehty tuttavuus", sammalsi Falk.

"Hätimitenkö!" huudahti madame de Pontjoie. "Ah, ystäväni. Angélique
uskoi heti tämän salaisuuden vanhemmillensa, ja te, rouva kenraalitar,
joka luultavasti olette herra Falkin sukulainen, saatte myöskin sen
tietää. Hän kihlasi minun tyttäreni lähtönsä edellisenä iltana".

"Lapsellisuuksia", jupisi Falk.

"Ei, tämä menee liian pitkälle", huudahti kenraalitar ja keräili
vaivoin kaikki kouluranskansa jäännökset kokoon. "Madame, herra Falk on
kihloissa minun tyttäreni kanssa".

"_Oli,_ äiti", sanoi Ellen ranskaksi ja nousi kalman kalpeana. "_Emme
ole enää._ Herra Falk" lisäsi hän vapisevalla äänellä tanskaksi ja
kääntyi häntä kohden; "vaikkei tätäkään kolttosta olisi tullut,
olisin kuitenkin päättänyt teistä erot tehdä. En milloinkaan olisi
voinut sellaiseen mieheen luottaa, jolla juuri samana iltana, jona
kihlaajaisiamme vietimme, oli sovittu salakohtaus vanhan lemmittynsä
kanssa".

"Vai niin, kamarijunkkari on kielitellyt".

"Ehkei se totta olekaan?"

"Ei maksa vaivaa tässä itseänsä puolustella, Minä pyydän palvelijalla
lähettää sormuksenne takaisin. En mielelläni huolisi tämmöistä
tehtävätä tässä kaikkien vierasten nähden suorittaa".

"Ei se minunkaan tarkoitukseni ole".

Neiti von Feldau avasi päivänvarjonsa.

"Äiti, tule, lähtekäämme pois. En jaksa tässä enää seistä. Olen
pyörtymäisilläni".

He vaihtoivat asianmukaiset jäähyväiset Pontjoien perheen kanssa ja
poistuivat ravintolan taitse päästäksensä käymästä pöytäin ohitse.

"Nyt olemme kahdenkesken, hyvä herra", sanoi madame de Pontjoie. "Nyt
on meillä lasku suoritettavana".

"Niin, todellakin tärkeä lasku", lisäsi mr. de Pontjoie rohkeasti.

"Vait, Anatole!"

"Ei tässä ole mitään laskua suoritettavana", sanoi Angélique ja
sekaantui vasta ensi kerran keskusteluun. "Herra Falk huvitteliihe
muutama vuosi sitten kokemattomalla naissydämellä leikkien ja unhotti
sitten koko seikan, miten ainakin lapsellisen kujeen. Se minua kovin
surettaa, että olen ollut liiaksi viaton samoin tehdäkseni. Nyt
tahdomme koko asian unhottaa".

"Mutta, Angélique --".

"Ei minulla ole _mitään_ herra Falkille puhuttavaa, äiti. Vuokratkaamme
nyt vaan huone täältä ravintolasta. Minun tarvitsee vähän levätä".

"Mutta, rakas lapseni", muistutti mr. de Pontjoie.

"Vait, Anatole! Angélique puhui oikein. Ei meillä ole mitään teille
puhuttavaa, mr. Falk. Hyvästi, monsieur; olette huonosti meidän
vierasvaraisuutemme palkinnut. Anatole, etsipäs viinuri!"

Falk seisoi siinä eikä voinut suustaan saada sanaakaan. Hänen kurkkunsa
kutistui kokoon, ja hän teki ainoastaan jäykän kumarruksen, kun he
ravintolahuoneesen astuivat.

Sitten hän joi lasin jääkylmää vettä ja meni.

Mitään syytä tietämättä johti hän askeleitaan Eläintarhaan ja kulki
kauvaksi metsään, jossa hän istahti yksinäiselle penkille, ja ajatukset
kiersivät hurjassa sekasotkussa ympäri hänen päätänsä.

Hän oli näiden monien silkkilaahusten keskellä liian paljon elämöinyt;
hänen jalkansa olivat niihin takertunut, ja se on vaarallista.

Niihin kompastuu niin pian ja -- lankee.



XXIV.

Jäähyväiset.


Jo oli ilta ehtinyt, kun hän Klampenborgin ravintolaan palasi.

Ovenvartijalta hän kuuli ranskalaisen perheen jo takaisin
Kyöpenhaminaan lähteneen.

Hän meni kiireesti huoneesensa, pani kihlasormuksensa koteloon ja
lähetti sen palvelijalla kenraalittaren asuntoon.

Palattuansa kertoi tämä herrasväen parhaallaan tavaroita kokoon
säälineen. Piika oli sanonut kenraalittaren ja neiden Jyllantiin
matkustavan ja käyvän kenraalittaren sisarta tervehtimään, jolla siellä
oli maatila.

Hän antoi Falkille pienen mytyn ja meni.

Siinä oli Ellenin sormus ja muutamia kultakapineita, joita hän oli
Ellenille lahjoittanut.

Falk viskasi ne kaikki matka-arkkuunsa ja aikoi sinne tavaroitansa
latoa. Sitten hän soitti palvelijata, tilasi Iaskunsa seuraavaksi
aamuksi sekä heti lasin totia. Ruoka ei häntä maittanut.

Hän sytytti sikaarin, istui avoimen akkunan eteen ja katseli
salmelle, joka siellä peilikirkkaana ja tyynenä loisti; ja alhaalta
konserttisalista kuului heikkoja sävelkatkelmia hänen korviinsa.

Siis täytyi hänen taas täältä luopua ja kääntää selkänsä tälle
pienelle, ystävälliselle Tanskalle, jossa hän niin monta suloista
hetkeä oli viettänyt ja kauniimmat tulevaisuutensa unelmat uneksinut.

Nyt hänen taas oli tuonne kylmään, kolkkoon Norjaan palaaminen. Kyllä
hän oli aikonut siellä kotomaassaan pistäytyä; mutta ylisteltynä
kirjailijana ja rikkaana, onnellisena aviomiehenä rakastettavan vaimon
rinnalla hän silloin oli kulkevansa kuvitellut.

Nyt se oli kukistunut tuo kaunis unelmalinna, ja itse hän sureskellen
sen raunioilla istui.

Hän oli pohjoismainen perho raukka, joka oli etelään hämmentynyt
ja siellä kukkain tuoksussa hurmaantunut. Sitten hän oli johonkin
ylhäiseen saliin joutunut ja kynttilätä liian lähelle liehuellut. Eikä
hänellä siis enää muuta tehtävää ollut, kuin palaneine siipineen kotiin
laahustella ja pohjolan pitkään yöhön kuolla.

Niin, kotiin Norjaan hänen siis täytyi lähteä. Ei ollut muuta
valittavana, Kyöpenhaminassa ei hän jaksaisi olla, eikä ollut varoja
uudestaan eteläänkään päin matkustaa.

Sopisihan keskustella Norderudilaisten kanssa. Heidän täytyisi vielä
kerran häntä auttaa, se oli ainoa keino; ja jos eivät sitä tekisi, niin
saisi hän sinne kotiin kuolemaan jäädä.

Siellä Kristianian hautausmaalla oli hänelle tila vanhempainsa
rinnalla. Se oli ainoa maaturve, mitä hänen omaansa isänmaassa oli. Ei
siinä sitä paljoa ollut; mutta totta puhuen se se juuri olikin, mitä
hän tarvitsi.

Vihdoin hän meni levolle; mutta levottomana hän siinä itseänsä edes ja
takaisin viskoi eikä voinut nukkua.

Ajatukset pitivät häntä valveilla.

Höyrylaiva oli seuraavana päivänä lähtevä Norjaan.

Aamupäivällä hän ajoi Kyöpenhaminaan ja meni rouva Steinin luokse. Tämä
oli ainoa, jolle hän jäähyväiset tahtoi lausua.

Hän oli juuri äsken maalta kaupunkiin muuttanut ja otti vieraansa
vastaan sammalvehreässä vierassalissaan.

"Mutta herra nähköön, miltä te näytätte, mies! Mikä teitä vaivaa?
Ovathan kasvonne valkeat kuin juuri äsken puuteroidun Vildenbergin
paroonittaren!"

Falk istui ja kertoi hänelle kaikki. Hänen äänensä oli vakainen ja
matala, juuri kuin unissaan puhuvan.

"Ystävä raukka!" sanoi rouva Stein, kun Falk oli lopettanut. "Onpas
teille onnettomuuksia oikein satamalla tullut, enkä minäkään ole
teidän eroonne vallan syytön. Kyllä minä arvelin, että kamarijunkkari
salaisuudet kielittelisi".

"Ja sitten tuli vielä Pontjoien perhe lisäksi. Kaikki näyttivät ikään
kuin liittoon minua vastaan lyöttäytyneen".

"Ikävintä oli, ettei teoksestanne huolittu. Minä olin jo ennakolta
iloinnut, miten saisin parketilla istua ja tekijätä esille huutaa, ja
silloin olisin teille pitkillä ruusunsolmuisilla dannebroginauhoilla
varustetun laakeriseppeleen viskannut".

"Nyt ne ovat lakastuneet kaikki minun laakerini".

"Ne saattavat vielä uudelleen viheriöidä. Matkustakaa nyt kotiinne
Norjaan, levätkää tarpeeksenne, rauhoittakaa mielenne ja aloittakaa
sitten taas työnne. Ei kukaan tule runoilijaksi ilman taistelua".

"En ole milloinkaan taistellut. Minä olen koko ikäni ihmelapsi ollut,
jota yleisö ja sanomalehdet ovat hemmotelleet, niin kauvan kuin olen
kilttinä taiteenharrastelija-poikana pysynyt; mutta niin pian kuin
olen täysin varttuneeksi kirjailijaksi pyrkinyt ja suurempaa teosta
yrittänyt, silloin on minulle läimäyksiä jaettu ja häpeänurkassa
seisotettu. Mutta nyt olen pelkäksi taiteenharrastelijaksi jo liian
vanha. Minä tahdon toisella tiellä lahjojani koetella".

"Ehkä aijotte näyttelijäksi?"

"En, voinhan mieluummin morfinijuopoksi tahi juoppolallukseksi ruveta.
Ehkä voin sillä tiellä pitemmälle päästä".

"Hyi, ettekö häpeä tuollaisia puhua! Ja nyt, kun kotiinne Norjaan
matkustatte, en enää saata teitä silmälläkään pitää".

"Niin, jos olisin tänne Kyöpenhaminaan jäänyt, niin olisimmehan
saattaneet entisen ystävyysliittomme jälleen uudistaa".

"Teidän puoleltanne ei tosin mitään estettä olisi; mutta oletteko siitä
varma, että minä yhtä vapaa olisin?"

"Oletteko esteen saanut?"

"Saattaa niin olla".

"Ehkä olette minun neuvoani seurannut ja kihloihin mennyt?"

"Vallan niin".

"Onnittelen!"

"Kiitoksia!"

"Te kuulette kaikkea niin tyynenä tähän aikaan".

"Kyllä, minusta kaikki on niin runtelevan vähäpätöistä".

"Eikö teitä edes haluta kuulla, kuka tuo onneton on?"

"Oh, niin, miksei?"

"Hänen nimensä on Blistrup ja hän on tukkukauppias. Sangen kaunis,
pieni mies, valkoverinen ja sievistelty -- näköjään vallan kuin
kamarijunkkari Eisenfeldt -- ja hyvissä varoissa. Sitä paitsi hän
ihailee minua, ja se on enemmän kuin mitä te teette, ja väittää, ettei
hän saata ilman minua elää, ja sitä te voitte vallan hyvin, ja sen
tähden olen häntä armahtanut".

"Sen olette oikein tehnyt".

"Kyllä, ja se mielipide on minussa yhä paremmin vakautunut, ettei
turvattoman naisen ole hyvä yksinänsä vaeltaa --"

"-- à Portaan".

"Yksinänsä elämän lävitse vaeltaa, niin kauniisti minä ajattelin
sanoa, mutta te seoititte siihen tuota ravintola-jokapäiväisyyttänne.
Te olette runollisuudesta köyhin runoilija, mitä milloinkaan olen
tuntenut".

Falk nousi.

"Nyt on toki aika jäähyväiset lausua".

Rouva Stein ojensi hänelle kätensä.

"Niin, tämä on sitten kait peruuttamattomasti viimeinen kerta. Minä
olisin niin mieluisasti teitä höyrylaivaan saattanut ja kukkavihkonkin
antanut; mutta itse huomaatte, että kun ollaan kihloissa j.n.e."

"Kyllä, tietysti".

"Mutta vartokaapas vähäsen, kukka teidän täytyy kuitenkin jäähyväisiksi
saada".

Hän meni tuonnemmaksi ja leikkasi suuren ruusun.

"Kas tässä, ottakaapas tämä ja pankaa rintaanne! Kun se on lakastunut,
silloin olette kyllä jo minutkin unhottanut".

"Minä olen usein, hyvin usein teitä ajatteleva".

Hän työnsi häntä ovea kohden.

"Koettakaa nyt vaan mitä pikemmin täältä suoriutua, muuten pelkään
itkutuulelle tulevamme, molemmin".

Falk katsoi ovella mennessään vielä kerran taaksensa. Rouva Stein
veti kiihkeästi oviverhoja eteen. Hänen tummissa silmissään loisti
kyyneleitä, jotka kultapuitteisten nenäkakkulain takaa poskille
vierähtelivät.

Falk meni suoraan satamaa kohden.

Hän tahtoi ajoissa laivaan ehtiä, päästäksensä lähtiessään tuttavia
tapaamasta. Hänen tavaransa olivat jo aamulla sinne kannetut.

Rannemmalla, Amaliankadulla, hän kohtasi kamarijunkkari Eisenfeldtin ja
paroonitar Vildenbergin, jotka innokkaasti haastellen astuivat.

Kamarijunkkari tervehti tapansa mukaan, kohteliaimmasti hymyillen.
Paroonitar tuskin viitsi välinpitämättömästi hieman päätään nyykäyttää;
sillä niin hartaasti hän näytti keskusteluun kiintyneenä olevansa,
ettei edes huomiotansa Lorenziin luonut, vaikka tämä melkein hiipasi
hänen silkkiviittaansa ja tunsi ohitse mennessään hänen vaatteidensa
hajun tuoksuvan.

Paroonitar käytti aina heliotropia. Sen Falk viime talven ajalta muisti.

Hän kiirehti höyrylaivaan ja laskeutui siellä heti hyttiinsä.

Kun laiva lähti rannasta, nousi hän kannelle, seisoi peräpuolella ja
katseli lakeata, hedelmällistä Seelantia.

Siellä se oli Kyöpenhamina, iloinen, hupaisa Kyöpenhamina.
Marmorikirkon suuri kattokupu kuvautui pilvetöntä taivasta vastaan,
ja venäläisen kirkon kullatut pallot säteilivät auringon paisteessa.
Siellä näkyi pitkänä viivana Pitkälinja, jolla hän niin monta kertaa
oli huvikseen kävellyt, useimmiten naisten seurassa, ja tuonnempana,
samalla puolella, oli rannikko ynnä Skovshoved ja Taarbäkke, jossa
kalastajain majat ja uusimuotiset huvilat vehreiden pyökkipuiden
väliltä hymyillen pilkistelivät.

Höyrylaiva poistui poistumistaan.

Hyvästi, kaunis Kyöpenhamina!



XXV.

Kotinurkissa.


Laivareitti Kristianiaan tultaessa on kauneudestaan tunnettu, ja
kauniina näkyy kaupunkikin, tummannsinertävät tunturit takanaan
ja edustalla nuo monilukuiset kauniit saaret ynnä niille seulotut
haaveelliset huvilat, jotka tähän kaikkeen niin etelämaalaiselta
näyttävän leiman painavat.

Mutta sitä on mieluummin auringonpaisteessa katseltava.

Kun sumu paksuna ja raskaana verhoo kaupunkia ja kaikki on harmaata ja
märkää, kosteata ja kylmää, silloin se varsin toiselta näyttää, ja jos
vielä sen lisäksi katselija Lorenz Falkin tapaan on synkällä, harmaalla
tuulella, silloin tämä kaikki näyttää sangen synkältä ja kolkolta,
ja tämmöiseltä se kaupunki sittenkin näyttää, kun jo on maalle
astuttu, Ei kuulu katukaupustelijain iloisia huutoja niin kuin muissa
suurissa kaupungeissa, ja kaikki ihmiset näyttävät niin yksitotisilta,
niin hirveän yksitotisilta. He tervehtivät toisiansa juuri kuin
hautaajaisissa olisivat, ja puhuvat kadulla aina pidätetyllä äänellä.

Ranskalainen, joka Kristianiassa kävi, väitti vielä kaupungin
koirainkin niin yksivakaisia olleen, etteivät uskaltaneet avoimella
kadulla haukkuakaan, jotteivät olisi pahennusta herättäneet.

Lorenz tuli maalle ja kulki katua ylöspäin.

Pari tuttavaa tuli häntä vastaan. He mittailivat katseillaan häntä
kiireestä kantapäihin saakka ja nostivat vastenmielisesti hattuansa
sellaisella kasvojen sävyllä, ikään kuin olisivat siitä loukkaantuneita
olleet, että hän oli takaisin palannut.

Hän oli tavaransa laivaan jättänyt ja kuljeskeli nyt eteenpäin ilman
mitään päämäärää. Hän aikoi mennä johonkin ravintolaan majaa pitämään,
mihin sattuisi vaan.

Hän katseli ympärilleen joka suunnalle, ja yhtäkkiä hänen silmänsä
keksivät nimikilven, joka oli porttiin maalattu.

Siinä oli paksuilla mustilla kirjaimilla:

    ROUVA FINNEN
    Yksityisravintola ja vuokrakoti.

Se oli tietysti Gusta Londemann. Herranen aika, vai niin, vieläkö
hänellä nytkin asumavieraita oli! Lieneekö hän leskeksi jäänyt? Olisipa
sentään hauskaa nähdä, miten siellä eletään. Saattoipa hän yhtä hyvin
asua siellä kuin muuallakin. Pääsisipä silloin ainakin tuttavain
seuraan.

Hän astui portista sisään.

Ei siellä paikat juuri siistittä näyttäneet, ja rappukäytäväkin oli
pimeä ja likainen.

Nyt hän seisoi etehisen ovella ja soitti.

Laapottelevia askeleita kuului sisäpuolelta, ja niitä seurasi koko
joukko poljeksivia lasten jalkoja.

Lihava nainen, kähäräiset, punakeltaiset suortuvat otsalle kammattuina,
avasi oven. Hänen takanansa näkyi lauma punatukkaisia tyttöjä,
jokaisella siirapilla voideltu leipäpala kädessään.

"Saisiko täällä asuntoa?"

"Kyllä, vallan hyvin, sievästi kalustettu huone ja ravintoa ja hoitoa
joko osaksi tahi kokonaan, hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa ja
perheen seuraakin, jos halutaan. Lyhyeksi vai pitemmäksikö ajaksi?"

"En vielä tiedä oikein varmaan sanoa".

"Tehkää hyvin ja käykää saliin. Menkää kamariinne, pikku tytöt, älkääkä
siinä tiellä todistelko ja siirapillanne vierasta herraa tahratko!
Tehkää niin hyvin!"

Nainen avasi oven ja kehoitti häntä pimeään huonoilmaiseen ruokasaliin
astumaan.

"Tehkää niin hyvin ja istukaa!"

Hän katseli tätä pyylevätä naista, joka seisoi hänen edessään.

Hän oli tullut vähäistä kookkaammaksi sitten viime erän; mutta
nuo punertavat kasvot ja näppylät olivat melkein samallaiset kuin
ennenkin. Hän oli pukeutunut mustaan pitsitettyyn hameesen ja kaljuun
samettiliiviin, jossa oli löysä atlaskalisäsi etupuolella ja suuri
reikä kyynäspäässä. Pari lätsälleen poljettuja tohveleita ja virkattu
vaaleansinervä pitkä saali olivat hänen pukunsa täydennyksenä.

Lorenz astui pari askelta häntä kohden.

"Ettekö tunne minua, rouva Finne?"

Tämä tarttui häneen, veti lähemmäksi akkunaa ja löi sitten käsiänsä
yhteen.

"No, siunatkoon sentään, ettekös vaan olekin Lorenz Falk? Finne, Finne!"

Finne tuli saliin syöksyen ja näytti rähjäisissä harmaissa vaatteissaan
jotenkin rahjaantuneelta. Toisessa kädessään oli rikkinäinen tuolin
selkälauta ja toisessa katkennut jalka.

"Mitä nyt? Onko joku pennuista nenänsä menettänyt?"

Hän säpsähti takaperin Falkin huomatessaan.

"Anteeksi, en tiennyt täällä vieraita olevan".

"Etkö tunne häntä, Finne?"

Hän heitti tuolinjäännökset lattialle, riensi hänen luokseen ja syleili
häntä.

"Lorenz, vanha ystäväni, miten sinä voit?"

"Kiitoksia, enpä juuri mainiosti".

"Siis juuri kuin mekin, ystäväni, juuri kuin mekin. Sulaa kurjuutta!"

Hän potkasi tuolinpalaset tuonnemmaksi lattialle.

"Olin juuri puita hakkaamassa. Nykyään me poltamme vaan mahonkia
muitten polttopuiden puutteessa. Näinä viimeksi kuluneina päivinä
olemme vanhoilla tuoleilla ruokaa keittäneet, ensi viikolla aijon
Gustan pianolla lämmitellä. Ei se enää soitettavaksikaan kelpaa".

"Hyi, Finne, sinä aina niin hirveästi liiottelet ja pelkkiä
vastenmielisyyksiä juoruat", nuhteli rouva.

"Niin, oikein, Gusta, me annamme nyt surun lentää ja juomme
tervetuliaismaljat Lorenzin kanssa. Kuules, poikaseni, etköhän voisi
minulle olutpullon hintaa lainata? Ei minulla ole yhtään pieniä rahoja?"

"Kyllä, tee niin hyvin".

Falk antoi hänelle kruunun.

"Tuhat kiitosta. Niin, kun minä pullosta puhun, niin tietysti kahta
tarkoitan. Gusta juo mielellään lasin hänkin. Isabella, menepäs tuomaan
kaksi pulloa olutta isälle!"

Yksi punatukkaisista tytöistä tuli saliin.

"Tässä näet vanhimman tyttäreni. Minulla on kuusi tyttöä, ja kaikki
punatukkaisia ja rumia. Eikö se ole ihmeellistä, mitä? Minä olen totta
sanoen ollut kaunis mies, eikä Gustakaan nuoruutensa aikana niin
rumalta näyttänyt".

Rouva Finne heilahutti päätänsä ja loi Lorenziin kiekailevan silmäyksen.

"Niin Gusta, ei sinun sentään tarvitse siitä liian itserakkaaksi käydä.
En kuullut kenenkään muun sinua niin kauniina pitävän, kuin Lorenzin,
ja hänkin oli siihen aikaan vielä niin nuori, ettei asiata paremmin
ymmärtänyt".

Lorenz loi suuttuneena silmänsä maata kohden.

Samassa palasi lapsi olvineen, kaksi suurta, rumaa norjalaista
kokopulloa ilman nimilippua; ne hän laski ruokapöydälle, jolla vielä
äskeisen aterian ajalta likainen liina leivänmurujen peitossa virui.

Finne kaatoi, ja hän sekä rouva tyhjensivät lasinsa kumpainenkin.
Lorenz vaan kostutti huuliansa.

"Mutta ethän sinä juokaan?"

"Kiitoksia, minä juon olutta mieluummin aterian jälkeen".

"Niin, sinä oletkin aina tavoiltasi niin hieno ollut ja olet kait
ulkomailla vielä hienommaksi tullut. Pelkään, että sinun olosi täällä
luotinamme käypi kovin kehnoksi".

"Mutta, Finne sinä!"

"Siunatkoon sinua, Gusta; totta kait vanhaa ystävätä kohtaan täytyy
rehellinen olla! Näetkös, meillä on kolme täydessä hoidossa, kaksi
puotityttöä ja näivetystautia kituva ylioppilas. Näistä kolmesta
syntisestä elää koko perhe, kahdeksan henkeä, ja silloin tällöin vielä
piikakin, jos satumme niin onnellisia olemaan, että semmoista saamme
kahdeksan päivää pitää; pitempää aikaa eivät ne meillä milloinkaan
viivy".

"Mutta, Finne, sinähän peloitat herra Falkin samaa tietä talosta pois".

"Oli, enpä minä puolestani niin arka ole", sanoi Lorenz ja nousi. "Minä
menen ulos, tuotan palkkakantajalla tavarani tänne ja tulen hetkisen
kuluttua takaisin".

Epätietoisena hän otti rahakukkaronsa.

"Ehkä te haluatte vähän ennakolta", sanoi hän ja tarjosi Finnelle paria
kymmenen kruunun seteliä.

"Kyllä, kiitoksia, se on todellakin sangen tervetullutta".

"Hyvästi siksi aikaa!".

"Hyvästi, ja tervetuloa takaisin!" sanoi rouva.

"Saatte oikein hauskan huoneen --".

"Ja hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa sekä perheen seuraakin",
jätkytteli Finne, meni samassa ja täytti olutlasinsa, jolla aikaa pikku
Isabella myös Lorenzin lasista jäännöksen tyhjensi.

Gusta saattoi häntä etehiseen. Falk riensi kiireesti rappuja alas.

Hän päätti ensin hautausmaalle mennä.

Hän hengitti ikään kuin huokeammin sen porttien sisäpuolelle
päästyänsä. Siellä oli kaikki niin hiljaista ja kaunista. Hän
meni lehtokujaa ylöspäin ja antoi silmäyksiensä liidellä pitkin
haudoilta haudoille, jotka kaikki järjestään olivat hyvin laiteltuja
kukkakumpuja, rakkailla käsillä hoidettuja.

Vaikka jo olikin myöhäinen vuodenaika, loisteli täällä sentään
kaikkialla runsas kukkalaiho, ja metsän viiniköynnöksen lehdet
komeilivat pengermäin laiteilla veripunaisessa väriloistossaan.

Nyt piti hänen jo pian haudalle joutua; mutta: missä se nyt olikaan?
Oikein, tuolla; mutta sepä nyt oli vallan toisellaiseksi laiteltu.

Ympärillä oli kivikehys ja valettu ristikkoaitaus, ja keskellä korkea,
kiillotettu kivipatsas, jossa kullatuilla kirjaimilla loisti:

         HANS FALK.
         BEATE FALK,
    syntyisin Christensen.

Ja alle olivat syntymä- ja kuolinpäivät ynnä vuodet merkityt. Kuhunkin
neljään nurkkaan oli korkearunkoinen ruusupuu istutettu, ja niiden
juurilla kukki punaisia, valkeita ja sinikiuhtavia astereita. Itseä
hautapatsasta ympäröivät kristtorni- ja georginiköynnökset, ja haudalla
oli pari kaunista kukkavihkoa.

Sehän oli kuin juhlaksi koristettu. Ja jopa hän muistikin, että juuri
äskettäin oli hänen äitinsä syntymäpäivä ollut, Olihan se patsaasenkin
merkittynä.

Eipä häntä siis oltu vallan unhotettu, äiti raukkaa. Rakkaat kädet,
naisen kädet varmaan, olivat haudan täksi juhlapäiväksi koristaneet.

Ei se voinut kukaan muu olla kuin Norderudin Anette, joka tätä oli
muistanut. Ja yhtäkkiä tämä hänen silmäinsä eteen selvisikin, tämä
nuori impi, vaaleaverisenä, lempeänä ja ystävällisenä. Hän oli koko
tämän kuvan siellä etelässä monien silkkilaahusten keskellä kadottanut.
Nyt hän oli jälleen hänet täällä hautausmaalla löytänyt.

Falk avasi ristikkoaitauksen portin ja istahti pienelle penkille, joka
oli haudan äärellä.

Tietysti ne olivat Norderudilaiset, jotka, tämän kauniin
muistomerkinkin olivat tähän hankkineet. Itse ei hän ollut mitään
tehnyt eikä voinutkaan mitään tehdä, ei mitään muuta kuin itkeä
rakkaitansa, jotka hänen hyväkseen siihen asti olivat työtä tehneet,
kunnes menehtyivät.

Hän painoi kasvonsa käsiään vasten ja nyyhkytti.

Hetken aikaa istuttuansa hän tunsi käden hiljaa olkapäätänsä
koskettavan. Hän kohotti päätänsä.

Rouva Verlund seisoi aitauksen ulkopuolella. Lorenz tunsi hänet
heti, vaikka hänen mustankiiltävät hiuksensa olivat vallan harmaiksi
muuttuneet; mutta hän oli sievä, ja pukunansa oli säällinen musta
villahame, eikä vanha silkkirääsy niin kuin ennen.

"Herranen aika, se oli Lorenz sittenkin! Minä olen usein teitä
muistellut, sillä minä poikkeen tähänkin joka kerta tuolla ylempänä
Ferdinandin luona käydessäni, ja _siellä_ minä joka päivä olen. Se on
ainoa ilo, mitä minulla on, kun saan hänen hautaansa katsella. Tuolla
hän lepää ylempänä kummulla, minun poikani, ja siellä on hänellä
kaikki niin hienoa. Siellä ylhäällä onkin hienoin osa; ja ne ovat
kaikki pelkkiä ylhäisiä, jotka siellä lepäävät; sillä siellä tulevat
haudat kaksihintaisiksi, koska ne siellä täytyy kallioon särkeä; mutta
siellä he sitten lepäävätkin niin kuivalla ja niin hyvin. Ja sitten
minä olen vielä niin kauniin semmoisen marmoriristinkin ostanut,
jossa on kyyhkynen päällä ja avoin kirja alla, johon hänen nimensä on
kullatuilla kirjaimilla piirretty. Mutta _kallis_ oli sekin".

"No, menette kait hyvin eteenpäin vaan, rouva Verlund?"

"Kyllä, Jumalan kiitos; pieni kauppani kannattaa oikein hyvin, enkä
minä nyt paljoa mitään tarvitsekaan, minä yksinäinen nainen. Siksipä
Ferdinand saakin niin hienosti levätä, ja siitä minä ylpeilen".

Eukko raukka, ei hänellä mitään muuta ollut, minkä hyväksi elää, kuin
poikansa, poika vielä nytkin, vaikka hän jo kuollutkin oli.

"Mutta teidän vanhemmillannekin on oikein kaunis hauta," jatkoi
rouva Verlund. "Se on neiti Norderud, joka sitä hoitaa. Minä näin
hänet täällä pari päivää sitten. Hän on oikein herttainen tyttö ja
erinomaisen nuorelta hän vielä näyttää, vaikka varmaan jo lähellä
kolmeakymmentä onkin. Niin, valkoveriset ihmiset pysyvät aina niin
kauniina. Tietysti te menette Falkestadiin sukulaisianne tervehtimään?"

"Kyllä niin olen aikonut".

"Asetutteko nyt jo lepoon tänne kotimaahanne Norjaan?"

"En tiedä sitä vielä".

"No niin, me tapaamme kyllä toisemme useamminkin. Teidän täytyy tulla
tänne ylös Ferdinandia tervehtimään. Siellä on hänellä _niin_ hienoa,
niin hienoa. Hyvästi siihen asti!"

Hän nyykäytti päätänsä, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat
heilahtivat, ja mennä piipersi pois hautain välitse.

Lorenz nousi myös ja lähti alaspäin kaupungille.

Matkalla hän pistäysi Vindahlilaisia tervehtimään. He asuivat entisessä
paikassaan, ja heidän kodissaan oli kaikki siistiä ja säädyllistä.

Rouva Vindahl istui salissa neulomus polvillaan ja tutki rasvaista
lainakirjasto-romaaniansa, ja pikku Gaston, joka oli jo suureksi
pojaksi ylennyt, pinnisteli läksyjä päähänsä. Vindahl tuli nilkuttain
sivuhuoneesta ja puristi hänen kättänsä.

"Terve tultuasi takaisin! Oh, hoh, miten sinä olet vanhentunut, ja
näytät niin hivuneelta!"

"Niin, vuosien jäljet tuntuvat meissä kaikissa; vaikka ei samaa käy
sinun rouvastasi sanominen. Hän kukkii kuin ruusu".

"Imartelija!"

"Niin, Georgine on hyvin pysynyt voimissaan, ja hän on kelpo vaimo,
vaikka hän vielä nytkin romaanejansa tutkii. Niin, nythän sinä kait
piakkoin kirjoitat aika paksun sepustuksen, jota hän saattaa lukea?"

"Oh, minä tosiaankin olen jo kirjoitukseni kirjoittanut", vastasi
Lorenz synkästi.

"Oh, joutavia! Kuules, Georgine, tuopas lasi viiniä meille, niin saamme
jutella vähäsen; ja sinä Gaston, saat vähäksi aikaa kävelemään mennä".

He istuivat kauvan yhdessä, ja Lorenz kertoili vanhoille tuttavilleen
pimentyneet tulevaisuutensa toiveet.

Kuin Lorenz lähti ja he olivat häntä ulos saattaneet, sanoi Vindahl
vaimollensa:

"Tänä iltana minä kirjoitan Norderudin matamille, että hänen täytyy
tänne tulla. Hän on ainoa, joka nämä seikat selvittää saattaa.
Finneläisten luona ei hän saa asua. Finne saattaisi hänestä piankin
juoppolalluksen tehdä".

Kun Lorenz jälleen asuntoonsa palasi, avasi rouva Gusta oven.

Helteistä paistinkäryä oli etehinen täynnä, ja ruokasalin rakoselleen
olevasta ovesta hän näki Finnen ja lasten sekä asumavierasten
likaisella liinalla katetun pöydän ympärillä istuvan ja syövän
illallista, johon myöskin olutta ja viinaa kuului.

Ei Falk huolinut ollenkaan syödä, vaan meni suoraa päätä huoneesensa ja
sanoi väsynyt olevansa sekä haluavansa levolle mennä.

Hän lukitsi oven ja avasi matka-arkkunsa vähän vaatteita esille
ottaaksensa. Silloin hän sai käteensä äitinsä valokuvan veistoksilla
kaunistettuine kehyksineen. Se oli koko matkan hänen mukanansa ollut.

Hän asetti sen pöydälle eteensä ja tarkasteli sitä.

Ei katse ollut enää niin nuhteleva kuin ennen, surumielinen vaan.



XXVI.

Muukalainen Israelissa.


Seuraavana päivänä oli ennakolta maksetuilla rahoilla rouva Finnen
vuokrakodissa oikein juhlapäivällinen laitettu: lientä, paistia ja
putinkia; moista juhlallisuutta eivät asumavieraat vielä milloinkaan
ennen olleet nähneet.

Rouva Finnen vaatetus oli tavallistaan huolellisemmin suoritettu.
Otsasuortuvat olivat aamulla kuumalla kivikynällä käherretyt ja
kaljun samettiliivin kyynärpäässä ollut reikä kiinni parsittu. Kaikki
hänen punatukkaiset pikku tyttönsä istuivat puhtaiksi pestyinä pöydän
ääressä korjaillen sangen ahnaasti ruokaa puoleensa, ja molemmat
puotitytöt, jotka luulivat talossa syntymäpäivän olevan, istuivat
punehtuneina pyhähameissaan ja hyvän käytöstapansa osoitteeksi
pitelevät kahvelia harritettujen hyppöstensä nenissä. Ylioppilas, hyvin
kasvatettujen norjalaisten nuorukaisten perikuva, jotka kaikkia ihmisiä
verivihollisinaan kohtelevat, istui kalpeana ja äänetönnä sekä tunki
loukatun näköisenä tarumaisia osuuksia paistia ruumiisensa.

Finne, joka oli muutamia ryyppyjä ruoan lisäksi kallistanut, oli
juhlatuulella ja näytteli isännän osaa sangen loistavasti. Ensin hän
loistavalla puhetaidollaan esitti Lorenzin maljan, joka ei asianomaista
kunniavierasta sentään likipitäinkään miellyttänyt. Sitten hän kääntyi
toisen puotitytön puoleen.

"Neiti Olsen, eikö vielä vähäsen minun tähteni?"

Neiti Olsen ei, totta sanoen, voinut enempää syödä.

"Neiti Pedersen, suvaitsetteko ilokseni?"

Neiti Pedersen otti olutlasin harritettuihin hyppösiinsä, nyykkäsi
ujosti ja kastoi huulensa päitä olueen kuin kanarialintu, nyykkäsi
taaskin ujosti ja laski lasin pois.

"Nyt sinun täytyy maljasta kiittää, Lorenz", sanoi Finne.

"En koskaan pidä puheita muuten kuin ahtaimmassa tarpeessa", vastani
Falk; "ja minun mielestäni on jotenkin joutavata toiseksi ruveta
toisensa maljoja juoniaan, missä vaan parikin ihmistä koolla istuu".

"Siitä saapi koko seurustelu paljoa juhlallisemman muodon. Minä olin
ajatellut aamupäivällä sinun kunniaksesi runonkin kirjoittaa, mutta ei
henki ottanut minua innostuttaaksensa".

"Sepä todellakin oli onneksi", vastasi Lorenz.

"Finne on, näette, aina seuramies ollut", sanoi rouva Finne ja
tarkasteli häntä ylpeillen.

"Herra kandidaatti Klemmesen, suotteko minulle ilon juoda lasin
kunniaksenne?" sanoi Finne majesteetillisen vakavana.

Ylioppilas kohotti äkäisesti lasiansa, kolautti sitä lujasti pöytään,
nosti sitten nenänsä korkeudelle, nyykkäsi päätään niuhasti ja joi.
Sitten hän uudelleen haistoi lasia, nyykkäsi niuhasti, kolautti pöytään
ja laski vihdoin lasin siihen.

Kun tämä pitkällinen meno, joka on kohteliaisuuden korkein määrä,
oli päättynyt, alkoi herra Klemmesen jälleen oikein tukahduttavalla
vimmalla putinkia ahmia, eikä sitten silmäystään lautasesta kääntänyt,
ennen kuin aterian loppupuolella, jolloin hän kävi "vastavieraisille"
ja joi Finnen kunniaksi, oikein takitilaisesti kaikki äsken tehdyt
temput jäljitellen.

Nyt oli Finne tuntehikkaalle tuulelle tullut. Hän kohotti säröistä
olutlasiansa, ikään kuin se olisi pikari täynnänsä kuohuvata samppanjaa
ollut, ja otti esittääksensä vaimonsa maljan, rakkaan, uskollisen
vaimonsa, joka lempeänä ja ystävällisenä hänen rinnallansa elämän
taisteluissa oli seisonut, joka hänelle lauman armaita tyttösiä oli
lahjoittanut ja joka hyvänä enkelinä oli häntä tässä yksinkertaisessa,
mutta hauskassa kodissa suojellut.

Tässä hänen äänensä kyyneliin melkein tukahtui.

Rouva Gustakin oli kovin heltynyt ja pyyhki silmiään virkatun, pitkän
saalinsa hapsuilla, jolla aikaa hänen toivehikkaat tyttärensä käyttivät
yleistä hämmennystä hyväkseen ja naappasivat putingin jäännökset
hyppösiinsä ja pistivät suuhunsa.

Koko seurue nousi ja joi rouvan kunniaksi, paitsi herra Klemmesen,
joka äkäisenä kaappasi lasinsa ja poistui pöydän äärestä, Lorenz
luuli hänen loukkaantuneena aikovan tiehensä mennä; mutta silloin
hän keksi ylioppilaan marssivan ruokapöydän ympäritse rouva Finnen
luokse hänen lasiansa kilistämään, jonka jälkeen hän taasen
juhlallisen vakavana paikallensa samosi ja vaipui puhtaaksi kaavittua
päällisruokalautastansa tarkastelemaan.

Vihdoinkin noustiin aterialta. Puoti tytöt menivät puotiinsa ja herra
Klemmesen vetäytyi kammioonsa. "Minulla on oikein kelpo asumavieraita,
eikös niin?" sanoi Finne ja tarttui sydämellisesti Falkin käsivarteen.
"Molemmat naiset ovat herttaisia tyttöjä, ja ylioppilas on rakastettava
nuorukainen hänkin. Hän on vaan vähän hiljainen ja umpimielinen, ennen
kuin häntä tunteinaan oppii; mutta hän on olentotapansa puolesta
tavattoman hyvin kasvatettu ja sangen miellyttävä, sanalla sanoen
oikein kelpo norjalainen".

"Kieltämättä", myönsi Lorenz.

Finne longahti mielihyvillään sohvaan, ja heti sen jälkeen hän jo
kuorsasi kuin höyrykone.

Lorenz meni kammioonsa ja istui akkunan pieleen, josta hän
hajamielisenä alas kadulle tirkisteli, kunnes hämärtää alkoi.

Finne tuli sisään. Hän oli itsensä selväksi nukkunut, oli viluissaan ja
haukotteli.

"Sinun täytyy, poikaseni, minulle olutputelin hinta lainata; tuo
suolainen pesulatku, jota Gusta liemikeitokseksi nimittää, minua niin
vietävästi janottaa. Hänellä on rahat, mutta ei anna minulle äyriäkään;
menin sen tähden Klemmesenin luokse häneltä lainatakseni, mutta ei
hänellä raukalla tietysti ropoakaan minulle antaa ollut. Jos hänelle
olutta tarjoo, niin hän imee kuin juottovasikka, mutta ei itse tarjoo
mitään, ei sikunatippaakaan".

Kun hän oli rahat saanut, lähetettiin Isabella, niin kuin ennenkin,
isälle olutta tuomaan.

Itseänsä oluella vähän virkistettyään kävi Finne vilkkaammaksi ja
esitteli Lorenzille, että he tänä iltana Ylioppilas-yhdistykseen
menisivät.

"Nyt on Lokakuun toinen päivä, yhdistyksen perustuspäivä, miten hyvin
muistat. Siellä nautitaan kuutonen, esitetään näytelmä ja juodaan
punssia päälle. Kuutosesta emme huoli; en milloinkaan saata nauttia
illallista hyvän päivällisen syötyäni; mutta, hauskaa olisi nähdä,
miten ylioppilaat nyt näyttelevät".

Lorenz suostui ilomielin tähän ehdotukseen. Jo se ajatuskin häntä
kauhistutti, että hänen olisi pakko iltansa viettää Olsenin ja
Pedersenin neitien sekä tuon hyvin kasvatetun herra Klemmesenin
seurassa.

Finne näytti nyt sangen siistiltä kasvonsa pestyään ja päänsä
kammattuaan sekä puettuaan yllensä puhtaan paidan ja nukkavierut mustat
vaatteensa.

Varsin omituiset tunteet liikkuivat Lorenzissa hänen astuskellessaan
Ylioppilas-yhdistyksen huoneuksen leveitä kivirappusia ylöspäin. Näissä
saleissa hän oli ensimmäiset voittoriemunsa viettänyt, täältä hänen
iloisimmat nuoruutensa muistot johtuivat.

Etehiseen hän jo kuuli siellä salissa kuutospöytäin ääressä
laulettavan. Sitten seurasivat nuo välttämättömät eläköönhuudot ja nuo
välttämättömät kättenpaukutukset, juuri samoin kuin ennenkin.

He menivät erääsen lukukammioon odottelemaan, kunnes kuutonen päättyisi
ja sali ennätettäisiin näyttelemistä varten järjestää. Lorenz katseli
ympärilleen: vallan uppo outoja kasvoja. Entisinä aikoina hän joka
ainoan tunsi. Hänet valtasi semmoinen käsittämätön halu joku vanha
tuttava kohdata, saada oikein lämmin kädenpuristus ja sydämellinen
tervehdys; mutta ei kukaan hänestä välittänyt.

Nyt ovi aukeni. Joukko herroja hännystakeissaan ja valkeissa
kaulahuiveissaan tuli salista. Niin, siinäpä vihdoinkin oli vanha
ystävä, Henrik Meydling, ensimmäinen rakastajatar hänen ensimmäisessä
ylioppilas-ilveilyssään.

Lorenz riensi hänen luoksensa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, vanha ystävä!"

"Hyvää iltaa", sanoi Meydling, ja hänen naamansa sävystä päättäen
tuntui Lorenz hänen mielestään vaan pari päivää poissa viipyneen.
"Oletkos jo palannut takaisin Norjaan?"

"Olen, miten näet, ja nyt olisi minusta hauskaa vanhoja ystäviäni
tervehtiä".

"Eipä täällä niitä enää monia jäljellä ole".

"Ei, silta näyttää. Sanos minulle, missä Bilskau, meidän vanha
ilveilijämme on?"

"Bilskau -- vai niin, hänkö? Hän on kait Heimdalissa".

"Heimdalissako: mikä se on?"

"Se on juoppojen parannuslaitos".

"Vai niin! Entäs Pedersen, pikku Pedersen, joka niin ujo oli?"

"Hän on Gaustadissa. Menetti järkensä uskonnollisissa mietiskelyissään".

"No, hepä ovat surullisen lopun kumpainenkin saaneet. Niin, he
olivatkin niin lahjakkaita molemmat; mutta et sinä ole semmoinen
koskaan ollut, Meydling".

"En, enkä minä sen tähden ole pitemmälle ennättänytkään kuin apurahain
nauttijaksi ja Ylioppilasyhdistyksen puheenjohtajaksi", vastasi
Meydling nuivasti. "Mutta ei minulla ole aikaa tässä enää seisoskella.
Hyvästi!"

"Tuhannesti anteeksi, että tässä olen sinua viivytellyt!" sanoi Falk.

Nyt alkoi keltanokkia saliin tulvata ja istumaan asettua. Pitkän
odotuksen ja pitkän soittokappaleen jäljestä, joka viimeksi mainittu
oli uudestaan soitettava, näytteleminen vihdoinkin alkoi.

Se sujui vilkkaasti ja hauskasti, vallan samoin kuin entisinäkin
aikoina, ja kappaleen tekijä, joka mukana näytteli ja näytteli
mainiosti, huudettiin esille -- vallan samoin kuin ennenkin.

Sitten seurasi punssipöytä, mutta ei samallainen kuin ennen. Toimikunta
sai virassaan vanhentuneen teekattilan, jossa oli lämmintä vettä, sekä
kaksi pulloa konjakkia totilaitoksia varten; soittajat ja näyttelijät
kutsuttiin toisen pöydän ääreen, ja yleisö osti seltterivettä ja totia
parilta pöppöpäiseltä poikanulikalta, jotka tarjousta hoitivat ja aina
jotakin semmoista antoivat, mitä ei tilattukaan oltu.

"Takapajulle jäävät vanhat jumalat", sanoi Finne, kun he puolen tiimaa
odoteltuaan vihdoinkin olivat vähän suun kostuketta saaneet. "Missä
on yhdistyksen pitkä pöytä juhlallisine punssimaljoineen, jonka
ympärillä istuttiin ja yhtä paljo päälleen kuin sisäänsäkin kaadeltiin?"

"Viinayhtiö on ne ylisille vienyt, ja yhdistys juo luvatonta totia.
Ensi vuonaa se pian aikaa luvattomasta anniskelusta oikeuteen
haastetaan ja pakotetaan marjamehuja ja kirsikkahilloa juhlissansa
tarjoomaan, juuri kuin lastenhuveissa nuorena ollessani. Me elämme
vapaassa maassa, sanon minä!"

Puheenjohtaja piti päivän kunniaksi puheen, saman minkä kuutosenkin
ääressä; ja sitten laulettiin juhlaruno, sama mikä kuutosenkin ääressä.
Sitten pidettiin puheita soittokunnalle ja näyttelijöille. Kaikki ne
Lorenz jo ulkoa osasi.

"Siinä menettelee puheenjohtaja säädyttömästi, kun ei edes parilla
sanalla sinua jälleen kotimaahasi tervetulleeksi toivota", sanoi Finne.
"Olethan sinä kumminkin tuommoinen yhdistyksen entinen kelpo jäsen".

"Ole rauhassa, Finne, minä mieluummin olen sitä kunniata vailla.
Näetkös, että minä olen muukalainen Israelissa".

Sitten juotiin kappaleen tekijän malja, ja loppumattoman riemun
vallitessa häntä kullatulla tuolilla kannettiin.

Falk meni kirjailijan luokse, joka oli nuori mies, kasvot kauniit ja
rehelliset.

"Suvaitkaa surkutellakseni teitä! Me olemme onnettomuuden osaveljiä
Minäkin olen, nähkääs, ylioppilaskirjailija ollut".

"Minulla on tietysti ilo tuntea herra Falk, kuulemaini mukaan? Kaikki
teidän näytelmäkappaleenne ovat arkistossamme tallella".

"Ovatko todellakin? Minä luulin ne jo aikoja sitten hylkypapereina
rakennusrahaston hyväksi myydyksi".

"Olette, herra Falk, ivallinen tapanne mukaan. No, mitä näytelmästä
pidätte?"

"Paljon -- sekä kappaleesta että näyttelemisestä. Mitä luette?"

"Minä olen suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon enkä aijo enää
lukujani jatkaa".

"Ette tietysti, siksi olette liian lahjakas".

"Kyllä niin, minua on neuvottu näyttelijäuralle antautumaan. Minkä
ammatin te puolestanne minulle soveliaimpana pidätte?"

"Niin, näyttelijöinä esiintyväin taiteenharrastelijain jäljestä en
ole minkään muun nähnyt myrskyilevämpiä suosionosoituksia yleisöltä
niittävän kuin säveleitä jätkyttelevien klownien hevosteaattereissa.
Jos te voisitte opetella päällänne seisomaan ja tyhjille pulloilla
kastrullien mukasoitolla _Carneval de Veniseä_ puhaltamaan, niin
luulisin sitä parhaimmin palkitsevaksi taiteenhaaraksi, minkä
harjoitukseen elämänne pyhittää saattaisitte".

Tulipunaiseksi vihastuneena nuori mies käänsi selkänsä hänelle.

"Tule, Finne, lähdetään pois!" sanoi Falk. "Minä olen tästä mokomasta
ilveilystä jo tarpeeni saanut. Nuori kirjailija loukkaantui ja luuli
minun häntä ivailla tahtovani; mutta muutaman vuoden kuluttua hän
sanani todeksi myöntää. Tämä ikuinen kykyjen liehakoiminen minua
ärsyttää. Täällä on aina joku uusi kirjava taiteentavoittelija-pallo
lahjoja täynnä, jonka nämä yhdistyspojat ensin korkealle ilmaan
viskaavat ja sitten antavat lokaan pudota".

Heidän kotiin palatessaan rouva Finne avasi oven ja vei riemuiten
Lorenzin ruokasaliin.

Keskellä lattiata seisoi mittava, karkealuinen olento.

Samassa tuokiossa Lorenz tunsi nämä teräväpiirteiset kasvot, ja niiden
keskellä Falkin suvun somapiirteisen suuren nenän.

Se oli Norderudin matami.

"Terve tultuasi jälleen vanhaan Norjaan, poikaseni", lausui hän ja
puristi lämpimästi hänen kättänsä, ja pari kyyneltä vierähti hänen
kurttuisille poskilleen. "Suopas itseäsi hieman katsellani!"

Hän piti hänen kättänsä omassaan ja veti häntä lähemmäksi kattolampun
kohdalle.

"No, vähäsen olet nokaltasi kalpeammaksi käynyt; mutta kyllä se siellä
raittiissa maalais-ilmassa sinusta parannetaan. Huomenna sinä tulet
minun kanssani Falkestadiin".

"Mutta, täti --"

"Ei mitään vastaväitteitä! Sinä tiedät, ettei semmoisista ole silloin
mitään hyötyä, kun minä ohjissa olen. Muistatko sitä kolmivaljakolla
ajamistasi? Silloin sinun sittenkin täytyi sitä tietä ajaa, mitä
Norderudin täti tahtoi, ja kotiin pääsit oikein säällisesti, vaikka et
isoa katua ajaa saanutkaan. Kas niin, mene levolle nyt! Huomenna saamme
puhua".

Norderudin matami laski vankan kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet
salista etehiseen.



XXVII.

Ihana syksy.


Falkestadin vaunut odottelivat laivasillalla. Jens ajaja istui jäykkänä
ja tanakkana uudessa liverissään ajajan sijalla. Hän oli näiden monien
vuosien vieriessä vanhana talon kaluna aina virassansa pysynyt,
vaikka ei hän niin hirveän vanha vielä sentään ollut: sillä hän oli
taloon vallan nuorena tullut. Nyt viimeksi kuluneina vuosina hän oli
siellä onnellisena aviomiehenä punatukkaisen Tominen rinnalla elänyt.
He asuivat eräässä läheisessä mökissä; ja aina kun talossa jotain
juhlantapaista vietettiin, silloin Tominekin siellä aina auttelemassa
oli.

Lorenz ja Norderudin matami istuivat vaunuihin ja ajoivat kaupungin
pääkatua ylöspäin. Kaikissa akkunoissa näkyi kurkistelevia päitä --
pikkukaupungeissa kurkistellaan aina niin, milloin vaunut kulkevat
vaan -- ja monien muitten joukosta Lorenz tunsi Binbergin neitienkin
kasvot. Ne olivat kokoon kutistuneet juuri kuin muumiot, eivätkä siis
paljoakaan muuttuneet.

Nyt he ennättivät maantielle, tälle leveälle, kauniille tielle,
joka tämän seudun lävitse kulki, tämän seudun, mikä on Smaalenenin
aukeimpia ja hedelmällisimpiä ja ikään kuin täyteen seulottu valkeiksi
maalatuita, hyvin asuttuja talonpoikaistaloja, pieniä metsätilkkuja,
koivulehtoja ja lehtokujia, ja siellä täällä peilikirkas lampi tahi
suurempi järvi.

Aurinko paistoi lempeästi ja lämpimästi, ja syksy oli reimalla
siveltimellään metsän mitä hohtavimpiin väreihin maalannut, punervaksi,
keltaiseksi ja viheriäksi sekä kaikellaiseksi muuksi; aina sen mukaan,
olivatko ne koivuja, vaahteria tahi pihlajia, jotka tummanvehreiden
havupuiden välillä kuurupiilosia leikkivät.

Lorenz istui ja hengitti täysin siemauksin puhdasta ilmaa sisäänsä.

"Mikä ihana syksy!"

"Täällä hengittää helpommin kuin siellä tukahduttavassa kaupungin
ilmassa. Olin tukehtua siellä rouva Finnen vuokrakodissa", sanoi
Norderudin matami.

"Kyllä, siellä olikin ilma paljoa pilaantuneempaa kuin muuten
tavallisesti", vastasi Lorenz. "Jos olisi siellä kauvemmin viipynyt,
niin loppunsa varmaan löytänyt olisi".

"Sitä itsekin ajattelin, ja sen tähden tahdoin sinut sieltä
mahdollisimman pikaisesti pois saada".

Lorenz kääntyi tätiänsä kohden ja katsoi ystävällisesti häntä silmiin,
ja siinä hän tuli huomanneeksi, etteivät ne muutokset niinkään pienet
olleet, mitkä hänen koko olennossaan olivat tapahtuneet. Hänen pukunsa
oli tosin yksinkertainen ja tumma nyt niin kuin ennenkin; mutta sekä
kangas että kuosi olivat sievät ja todistivat varallisuutta.

"Sanos minulle, täti, eräs asia, joka minua kummastuttaa, se nimittäin,
mikset sinä sanallakaan ole minulta kysynyt, mihin toimeen nyt aijon
ryhtyä?"

"Tiedätkös sitä itsekään?"

"Totta puhuen en sitä tiedä".

"No mitäpä sitten hyödyttäisikään sinua semmoisilla kysymyksillä
kiusata?"

"Surullista on, kun mies vielä tällä ijällään näkee tulevaisuutensa
näin musertavan toivottomana ja pimeänä edessään".

"Tulevaisuus on Jumalan kädessä, poikaseni", lausui Norderudin matami
lempeästi. "Tähän aikaan on kyllä niin uusimuotista sanoa, ettei mitään
Jumalata olekaan; mutta kyllä hän sentään siellä ylhäällä hallitsee, ja
kun meistä kaikki pimeimmältä näyttää, silloin hän aina meille pienen
kynttiläntynkän sytyttää ja oikean tien osoittaa".

Lorenz huokasi ja antoi päänsä alaspäin vaipua.

"Tuolla näet Falkestadin. Vieläkös tunnet sitä?"

"Herranen aika, noin kauniina ja komeanako se tuolla auringon
paisteessa loistaa? Luulen, että se on äskettäin maalattu".

"Kyllä, se on siistitty sekä sisältä että ulkoa, ja niin on
Norderudissakin tehty. Me vanhukset muutamine sinne uudeksivuodeksi".

"Entäs Falkestad?"

"Siellä asuu sitten Anette miehensä kanssa".

"Vai niin, hän on siis kihloissa?" urkki Lorenz hieman tuskallisesti.

"Kyllä, voithan hyvin käsittää, ettei niin kaunis ja rikas tyttö
vanhaksipiiaksi jouda".

"Ei, tietysti. Onko hänen sulhasensa maanviljelijä?"

"Ei, kaupungista on; mutta meillä on niin kelvollinen työnjohtaja,
joka saattaa siksi auttaa, kunnes hän itse on vähäsen ennättänyt
maanviljelykseen perehtyä; ja kun on talo semmoinen kuin Falkestad
velatonna ja vielä korkoja muutama tuhat vuodessa, niin saattaapa
sillä aina toimeen tulla, vaikka ei olisikaan niin tavattoman taitava
maata viljelemään. Ja ovatpa nuoret sitä paitsi lähellä minua ja Ole
Danielia, ja me saatamme heitä työllä ja neuvoilla auttaa".

"Kyllä niin", sanoi Lorenz hieman huokaisten.

Nyt he kääntyivät lehtokujaan.

Anette seisoi rapulla ja heilutti kaikin voimin nenäliinaansa, ja
hänen takanansa näkyi Ole Daniel hopeahelaisine merenvahapiippuineen,
ja parin piian uteliaat kasvot pilkistelivät keittiön akkunaruutujen
takana. Unionimerkillä kaunistettu suuri lippu liehui rattoisasti
tuulessa, ja alempana puutarhan vanhassa pihlajassa tiukutteli koko
parvi varpusia oikein sydämensä halusta.

Norderudin matami vei riemuiten veljensäpojan saliin, jossa kahvipöytä
oli katettuna, kori nääntymäisillään kotona leivottujen nisuleipäin
alla ja Falkin suvun vanhoja hopeakaluja ikään kuin näytteille
ladottuina.

Huonekalut olivat uudet ja sievät; seiniin oli uusia tauluja pantu ja
brysseliläiset matot lattialle.

Lorenz sijoitettiin sohvaan Ole Danielin rinnalle, ja Anette tarjosi
kahvia.

Lorenzin mielestä tuntui siltä kuin olisi vaan pari päivää siitä
kulunut, kun hän viimeksi oli Anetten nähnyt; sillä niin samallaiselta
hän näytti tuossa terveenä ja punaruusuisena seistessään paksut,
vaaleat hiuspalmikot pään ympärille kierrettyinä, yllään tummansininen
puku kultareunaisine kaulaharsoineen ja edessään pieni sirotekoinen
esiliina, johon ruusunnuppuja ja kultalehtiä oli ompelemalla kuvailtu.
Hän oli niitten tuoksuvain kukkasten kaltainen, jotka kaukana
sydänmailla kasvavat ja joita pitkät puut päivänpaahteelta ja tuulilta
suojelevat. Siksipä eivät ne niin pian lakastutaan, koska ne varjossa
kasvavat.

Lorenz tunsi niin kummallista tukehduttamista kaulakuopassaan joka
kerta, kun hän Anettea katsahti ja tuli sitä ajatelleeksi, että hän nyt
piakkoin toisen omaksi joutuisi.

Kun he olivat kahvit juoneet, sanoi Norderudin matami:

"Nyt sinun täytyy Lorenzille iso sali näyttää, Anette; häntä kait
huvittanee sitä jälleen katsella".

Nuoret menivät. Ole Daniel nousi myös.

Matami veti navakasti nykäisten hänet jälleen sijalleen.

"Minne sinä pyrit?"

"Minä vaan lasten kanssa menisin".

"Ole Daniel, sinäpä nyt aika tollo olet! Etkö voi käsittää, että heidän
nyt täytyy kahden olla?"

Ole Daniel pureksi häpeillään piippunsa imuketta ja oli vaiti.

Anette ja Lorenz astuivat yhdessä pitkän käytävän lävitse ja tulivat
isoon saliin.

Lorenz seisahti keskelle lattiata.

Tämä se oli, se vanha iso sali nuorennetussa muodossaan; sillä
isot kuvastimet olivat uudestaan kullatut, samoin vanhanaikaiset
huonekalut, jotka nyt olivat punaiset silkkipäällykset saaneet.
Vanha kynttiläkruunukin riippui siellä niin kuin ennenkin ja soi
lasisärmiöittensä auringonvalossa kimallella.

"Kaikkihan täällä ovat entisellään".

"Kyllä, tiedäthän sinä, että me ostimme huonekalut tätivainajan jälkeen
ja olemme ne puhdistuttaneet. Ja katsos tänne, Lorenz, täällä on sinun
nukketeaatterisikin vanhassa nurkassaan. Minä löysin sen ylisiltä
eräästä hinkalosta ja puhdistin tomut siitä. Koristukset ja nuket ovat
vallan eheät; mutta ne ovat kovin kellastuneet".

Lorenz vaipui kullatulle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja itki.
Anette seisoi äänettä kyynelsilmin hänen vieressään.

"Kas niin, Lorenz; älä anna muistojen masentaa itseäsi".

"Oi, Anette, parempi olisi ollut, etten milloinkaan olisi takaisin
tullut enkä kaunista nuoruuteni kotia enää nähnyt. Olen tuntenut itseni
vallan toiseksi ihmiseksi tällä lyhyellä ajalla, minkä täällä olen
ollut; ja nyt minä koditonna ja rauhatonna jälleen pois ajetaan".

Anette otti tuolin ja istahti hänen viereensä.

"Voithan sinä jäädä tänne meidän luoksemme".

"Jäädäkö tänne, kun sinä naimisiin menet!" puhkesi hän sanomaan ja
kohotti päätänsä.

Anette katsoi vilpittömästi häntä silmiin.

"En minä milloinkaan mene naimisiin muiden kuin sinun kanssasi, Lorenz!
Nyt sen tiedät".

"Anette, onko -- onko -- se sinulta oikein täyttä totta?"

"Minä olen aina sinusta pitänyt, aina siitä saakka, kun vielä pieni
tyttö olin enkä osannut prinsessaa näytellä; mutta nyt minä mielelläni
sitäkin koettaisin, jos se sinua ilahduttaa voisi", sanoi hän ja
hypisteli kultakirjaista esiliinaansa.

Lorenz kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja antoi raskaan päänsä hänen
olkaansa vasten vaipua. Ei hän oikein tiennyt nauroiko vai itkikö.
Ehkä siinä tuli kumpaakin. Kauvan he siinä niin istuivat, aina siihen
saakka, kunnes ovi hiljaa avattiin ja Norderudin matami pilkisti siitä.

"Täällä oltiin niin hiljaa -- no, viimeinkin ovat hänen silmänsä
auvenneet! Se on vallan hirveätä, miten tuollaiset viisaat ihmiset
saattavat siinä niin tuhmia olla, mikä heidän omaa hyväänsä koskee! Ole
Daniel, nyt saat tulla, ja sano myös yksin tein Tominelle, että hän
tuokoon pullon samppanjaa isoon saliin; kyllä mekin komeilla osaamme,
kun tahdomme vaan, sillä nyt me juomme kihlaajaismaljat".

"Mutta, äiti", sanoi Anette punastuen, "nyt näin hetikö --"

"Onko tämä sinun mielestäsi liian aikaista, hyvä lapsi? Minun
mielestäni sinä olet kylliksi kauvan odotellut, kyllä vaan!"

Ei Anette vastannut mitään, piti vaan Falkin kättä omassaan, kun he
yhdessä pöydän ääreen menivät, missä Tomine, nyt Jens ajajan vaimo,
ilosta ratkeemaisillaan laseja täytteli.

Sen jälkeen käyskelivät äsken kihlautuneet puutarhassa, jossa he
sireenimajan penkille istahtivat.

Lorenz pisti kätensä liivintaskuun.

"Kas tässä, Anette, on sinulle sormus. Ei tähän ole päivää merkitty.
Sitä on vähän käytetty, mutta ei se uutta huonompi ole; tahdotko tätä
pitää?"

"Kyllä minä", vastasi Anette. "Minä tiedän sinun siellä Kyöpenhaminassa
olleesi kihloissa kreivittären taikka paroonittaren kanssa, taikka mikä
hän nyt oikein lienee ollutkaan; mutta sen saan hyvänäni pitää. Me
naiset, me vartoomme, jos nimittäin oman päämme pitää saamme, kunnes
oikea mielitietty tulee; mutta te miehet koettelette kaikki --".

"-- Ja valitsemme parhaan", puuttui Lorenz puheesen. "Norderudin täti,
taikka äiti, niin kuin nyt häntä nimittää saan, sanoi oikein, että minä
olen hirveän sokea ollut, kun olen onneani etsimässä ympäri maailmaa
ajelehtanut, vaikka sen olisin jo aikoja sitten täältä kotoa löytänyt.
Saattaako ajatella kauniimpaa luontoa kuin mitä täällä on? Nyt en
huolisi Seelannin valoisiin pyökkimetsiinkään tätä vaihtaa. Kaikki
ympärillämme huokuu rauhaa".

"Se seuraa siitä, että itse olet rauhan löytänyt".

"Katso, miten ihanasti aurinko laskee ja suopi säteidensä tuohon
kellertävään koivumetsään loistaa. Se loistaa juuri kuin kultaa olisi".

"Lehti kellastuu, kesä on mennyt", kuiskasi Anette.

"Kyllä, mutta syksyllä saattaa sulonsa olla silläkin. Meidän kesämme on
myöskin mennyt, Anette; mutta siitä olen varma, että me saamme ihanan
syksyn", vastasi Lorenz ja kiersi kätensä hänen vyötäisillensä.

Vastaukseksi hän sai vaan hellän silmäyksen.



XXVIII.

Loppukuvaus.


Pari vuotta on kulunut: ja ne kuluvatkin silloin niin pian, kun
onnellisia ollaan.

Taaskin on lokakuu kulumassa. Metsä on kirjavassa väriloistossaan:
syysaurinko paistaa ison salin akkunoista sisään, ja sen säteet
kimaltelevat kynttiläkruunun särmiöissä ja raskaissa hopeakannuissa,
jotka tänne katetulla kahvipöydällä seistä törröttävät; sillä nyt on
suuri juhla talossa.

Falkestadin nuori, vapaa omistaja Hans Falk, vanhempainsa,
talonomistajan ja filosofian kandidaatin Lorenz Falkin ja hänen
vaimonsa Anetten, omaa sukuansa Norderudin, poika viettää näet tänään
toista syntymäpäiväänsä.

Falk ja Anette viettivät häänsä viimeisen edellisenä vuonna uudenvuoden
aikaan, ja lokakuussa nuori Falk tuli maailmaan.

Lorenz Falkista on tullut vakava perheen isä. Hän on kasvattanut suuren
parran, mutta pitänyt vatsansa pienenä, työskentelee innokkaasti
maanviljelyksessä; on selväpiirteisenä oikeiston miehenä suurkäräjiin
valituksi tulemaisillaan eikä enää näytelmäkappalten kirjoituksissa
puuhaile.

Hän yritti poikansa syntymäpäivän kunniaksi nukketeaatterissaan
pienen juhlanäytännön antaa; mutta nuori Hans Falk osoitti koko
näytelmätaidetta niin suuresti halveksivansa, että potkasi nurin erään
linnamaalauksen ja puri pään ensimmäiseltä rakastajattarelta, josta
Norderudin matami saa aihetta päätellä, ettei hän milloinkaan tule
teaatteritoimiin antaumaan.

Nykyään hän rehentelee mummonsa sylissä, suuri kakku kummassakin
kädessään ja ahtaa sitä itseensä, niin että muruset hänen ympärilleen
singahtelevat. Ja ylimalkaan ei hänellä vielä mitään muuta
selväpiirteistä taipumusta näy olevankaan, kuin tunkea kaikki suuhunsa,
mitä vaan käsiinsä saa.

Eikä hän vielä mikään puhetaiturikaan ole, sillä hänen koko
sanavarastonansa on vaan nämä kolme sanaa: "ä", "i" ja "muh".

Että nämä kaksi edellistä sanaa ovat äitiä ja isää merkitsevinään,
siinä ei ole epäilemisen aihettakaan; mutta viimeisen selittäminen
on oppineiden kesken paljon kiistaa synnyttänyt, Lorenz väittää,
nimittäin, että "muh" lastenkielen yleisen sanakirjan mukaan merkitsee
"lehmää;" mutta Norderudin matami sitä vastaan uskaltaisi valallaankin
todistaa sillä tässä tapauksessa "mummoa" tarkoitettavan.

Tätä tärkeätä kysymystä harkitsee tässä kahvipöydän ääressä parhaallaan
seura, johon kuuluvat nuoren perillisen sekä omat että hänen äitinsä
vanhemmat ynnä Vindahlin perhe ja kandidaatti Finne, joka kuukauden
päivät on Falkestadissa vieraisilla ollut, jolla aikaa Gusta rouva on
kotona ja hoitaa asumavieraita ja punatukkaisia pikku tyttöjään. Hän
on Falkilta uudet vaatteet saanut ja on elämässään hyvin säännöllinen
täällä maalla ollessaan, luultavasti sen tähden, että hän kavahtaa
Norderudin matamia, joka melkein joka päivä Falkestadiin pistäytyy,
enimmäkseen varta vasten lemmikkiänsä, pikku Hansia, tervehtimään.

"Siunattu ruokahalu hänellä on --", sanoi Norderudin matami ja silmäili
ylpeänä tyttärensä poikaa.

"Katsos tänne, näetkös?" sanoi isoisä ja piti kiiltävää kahdenkruunun
kappaletta pojan edessä.

Lapsi luopui molemmista kakuistaan ja tarttui rahaan, jonka hän samassa
tuokiossa suuhunsa pisti.

"Eilen hän nielasi kaksi kymmenäyriä, ja tänään hän, herra varjelkoon,
tahtoo koko puolen taaleria lotkasta", sanoi Norderudin matami ja otti
kahdenkruunun rahan hänen suustansa. "Hän on jo ihan hulluna rahan
himosta. Ihan sinun kaltaisesi, Ole Daniel".

"Ja nyt hän näyttää noin onnettomalta, kun sinä sen häneltä riistit",
sanoi äiti.

"Minun mielestäni hän näyttää tuhmalta", puhkesi Falk sanomaan.

"Kyllä, hän on Ole Danielin näköinen, se on selvä kuin päivä", sanoi
matami. "Lahjakasta ei pojasta, Jumalan kiitos, kumminkaan tule!"

Herra Falk nuorempi potkasi juonikkaasti jalallaan ja löi mummoa
likaisella teelusikalla.

Rangaistuksekseen hän sai pitkän suudelman mummolta.

"Mutta eipä sentään kaikki lahjakkuus männikköön mene", sanoi Finne.
"Muistatkos, Lorenz, miten sitä lahjakasta ylioppilasta vertasit
kirjavaan kummipalloon, jonka yleisö ensin korkealle ilmaan viskaa ja
sitten antaa likaan pudota. Niin ei kuitenkaan sinulle tapahtunut. Sinä
olet pikemmin kuin lehmä viheriälle niitylle pudonnut".

"Kyllä minäkin olisin likaan pudonnut, jos eivät rakkaat naisten kädet
olisi minua kiinni ottaneet", vastasi Falk ja ojensi vaimolleen toisen
ja anopilleen toisen kätensä.

Norderudin matami puristi niin, että oikein kipeältä kävi; mutta se oli
vaan hyvää tarkoittava kädenpuristus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lahjakas - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.