Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Metsäsissi - Kuvaus Amerikan Lännestä
Author: Ferry, Gabriel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Metsäsissi - Kuvaus Amerikan Lännestä" ***


METSÄSISSI

Kuvaus Amerikan Lännestä


Kertonut

GABRIEL FERRY


Suomentanut

Kaarlo Riukuniemi



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.



SISÄLLYS:

    Esipuhe.
 1. José unikeko.
 2. Kullan etsijät.
 4. Väijytys.
 5. Molemmat tiikerinpyytäjät.
 6. Tiburcion salaisuus.
 7. Turha takaa-ajo.
 8. Rohkea hyppäys.
 9. Intiaanipäälliköiden neuvottelu.
10. Hyökkäys kullanetsijäin leiriin.
11. Uiva saari.
12. Mustalintu.
13. Intiaanien viekkaus.
14. Kamala yö.
15. Intiaanien lähetti.
16. Tuli ja vesi.
17. Cuchillon petollisuus.
18. Kadonneet.
19. Intiaanien voitto.
20. Kultalaakso.
21. Kohtaaminen.
22. Vangitseminen.
23. Kulta ja vesi.
24. Syytös.
25. Koston hetki.
26. Cuchillon rangaistus.
27. Yö kalliolla.
28. Neuvottelu.
29. Intiaanien vanki.
30. Ystävyksien puolustustuumat.
31. Molemmat erämaan rosvot.
32. Hyökkäys ja puolustus.
33. Intiaanit valmistautuvat kuolemaan.
34. Piirityksen jatkuminen.
35. Urhojen onnettomuus.
36. Fabianin ja intiaanien välinen kaksintaistelu.
37. Metsästysseurue Puhvelijärven rannalla.
38. Nuori comanhi.
39. Aavikoiden valkoinen ori.
40. Takaa-ajo.
41. Uusia vaivoja.
42. Onnellinen löytö.
43. Uusia liittolaisia.
44. Seikkailuja joella.
45. Matkan jatkaminen.
46. Apahit ajetaan pakoon.
47. Rosaritan ryöstö.
48. Metsästäjät tulevat avuksi.
49. Apahit varustautuvat metsään.
50. Taistelu ja voitto.



Esipuhe.


_Gabriel Ferry_, oikealta nimeltään Louis de Bellemarre (Bálmár),
syntyi 1809 Grenoblessa, Ranskassa. Hän teki useita matkoja Amerikaan,
ja kuoli 1852 Amazone-laivan palossa ollessaan menossa Kaliforniaan.
Teoksensa julkaisi hän aluksi aikakauslehdessä "_Revue des Deux
Mondes_". Niiden vilkkaat ja värikkäät kuvaukset Keski-Amerikan
levottomista oloista, kullankaivajista ja intiaanein elämästä,
herättivät pian ansaittua huomiota ja käännettiin useille kielille. Ja
vielä tänä päivänä ovat ne haluttua lukemista.

Kuuluisin niistä on epäilemättä "_Metsäsissi_" ("Le coureur des
bois"), joka ilmestymisestään saakka on ollut kaikkien tervehenkisten
ja seikkailunhaluisten nuorten mielikirja. Samalla kuin hengähtämättä
seurataan "metsäsissin", tuon kanadalaisen jättiläisen ja hänen
suojattiensa seikkailuja Meksikon erämaassa, jonka luonnon hurja ja
suurenmoinen kauneus herkällä kädellä kuvataan, opitaan itse juonesta
ja tapausten kulusta vihaamaan vääryyttä, julmuutta, kavaluutta ja
alhaista kullan himoa; mutta samalla oppii niistä nuori lukija sitä
enemmän panemaan arvoa raittiille ja yksinkertaiselle elämälle, jonka
ohjeina ovat peloton rohkeus, rehellisyys, inhimillisyys ja itsensä
uhraavaisuus. Kukapa ei silloin mielellään antaisi kirjaa poikainsa
luettavaksi!

"Metsäsissi" on muutoin Suomessakin tunnettu teos: v. 1891 ilmestyi
se nimittäin Tampereella sanomalehden ylipainoksena, mutta on aikoja
sitten nykypolven saatavista kadonnut. Kansankirjastojen hoitajat
kuitenkin mahdollisesti voisivat todistaa, että joka vuosi poikaset
loistavin silmin pyytävät lainata "Metsäsissiä", jonka uskomaton
väkevyys ja pitkä pyssy, rohkeus ja osumatarkkuus muodostuvat saduksi
heidän mielessään. Teoksen silloinen suomentaja on nyt tahtonut
lahjoittaa Suomen nuorille uudelleen ja parannettuna laitoksena tämän
mainion kirjan.

Saakoon se suopean vastaanoton! Tuskinpa lienee sitä miestä, jolla
ei olisi lapsuudestaan viehättävän romanttista muistoa tällaisista
metsäsisseistä, punanahoista, harmaista karhuista, erämaiden salaisista
ja suunnattoman rakkaista kultalaaksoista sekä aavikoiden loihditusta
valkoisesta hevosesta. Hänkin vannaan rientää koettamaan, saisiko
noita rakkaita tunnelmia edes hiukan uudistumaan, ja silloin lukee hän
"Metsäsissin", sijoittaen sen tärkeälle paikalle poikansa kirjojen
joukkoon. Ja pian huomaa hän, kuinka vanha kanadalainen muodostuu
nuorten uskolliseksi ja rakkaaksi ystäväksi.

_Kustantaja_.



1.

JOSÉ UNIKEKO.


Biscayalahden kallioisella rannalla on vanha linna, jonka harmaa
liuskakatto, auringon säteiden siihen sattuessa, loistaa kauvas
merelle. Tämän linnan omistivat espanjalaiset Mediana-kreivit, joiden
perheet pitkän ajan olivat tässä asuneet. Linnan alapuolella ulottuu
kallion porrasmaisilla rinteillä meren rannalle asti pitkä rivi kehnoja
hökkeleitä. Niissä asuu kalastajia, jotka tällä rannalla harjoittavat
vähän tuottavaa elinkeinoansa.

Joulukuulla 1808 oli osa heistä, kurjuudestaan huolimatta, peljäten
Ranskan armeijan lähestymistä, paennut Elanchovin kylästä, ja
ainoastaan pieni osasto espanjalaisia rannikkovartioita oli jäänyt
jäljelle estämään ulkomaisen tavaran salakuljetusta.

Täksi rauhattomaksi ajaksi oli don Juan de Mediana, kreivi-vainajan
vanhempi poika, valinnut tämän syrjäisen linnan varmaksi turvapaikaksi
puolisolleen, donna Luisalle. Jätettyään hänet ja heidän ainoan
lapsensa uskotun ystävän turviin, matkusti kreivi itse pois,
tarjotakseen uhatulle isänmaalleen käsivartensa taistelussa peljättyä
vihollista vastaan. Hän meni, eikä milloinkaan palannut.

Ranskalainen luoti kohtasi hänet eräässä niistä kahakoista, jotka
tapahtuivat ennen Burgosin taistelua. Siitä alkaen suri donna Luisa
yksinäisessä linnassaan kalliin puolisonsa kadottamista ja vietti
päivänsä vaatimattomassa yksinäisyydessä vanhan linnan synkissä
saleissa.

Oli rankka, kylmä ja kostea ilma mainittuna vuoden aikana, kun eräs
rannikon vartioista meni rannalle, ollaksensa siellä linnan lähistöllä
olevassa lahdelmassa vartiana yön. Tätä vartiopaikkaa pidettiin
erittäin vaarallisena, sillä jo usean kerran olivat salakuljettajat
koettaneet päästä maihin tästä ja aina oli syntynyt taistelu.

Tuota miestä, joka nyt pimeänä yönä hitaasti kulki eteenpäin lyhtynsä
valossa, nimittivät toverit unikeoksi, kun hän tavallisesti vietti
enimmän aikansa maaten riippumatossaan. Hänen oikea nimensä oli José,
hän oli nuori mies, noin 25-vuotias, pitkä, jäntevä ja laiha. Vaikka
hän näyttikin välinpitämättömältä, olisi kuitenkin hänen mustista,
tuuheiden silmäripsien peittämistä silmistään voinut huomata, että tämä
välinpitämättömyys oli teeskenneltyä, eikä hänen luonteensa mukaista.
Sen huomasi siitäkin, että José, kun kapteeni määräsi hänet täksi
yöksi lahdelman vartiaksi, heti aavisti jonkun salaisen tarkoituksen
siinä piilevän ja varovaisesti läheni paikkaa. Sinne saavuttuansa
ja varmistuttuansa, että oli yksin, asetti hän lyhtynsä siten, että
se valaisi kylään vievää rotkopolkua, ja viittaansa kääriytyneenä
laskeutui vähän matkan päähän niin että samalla voi vartioida tietä ja
lahdelmaa. Kun hän oli ollut siinä noin puolen tunnin ajan tarkastellen
merta ja tietä, kuuli hän askeleita polulta; pian näkyi lyhdyn valossa
tumma olento ja José tunsi rajavartion kapteenin, joka hänet oli
määrännyt tälle paikalle.

-- José! huudahti hän puoliääneen, nukutko? Mutta José ei huolinut
vastata. Hän oli vaiti kysymystä toistettaessakin, pysyen makaavassa
asennossaan, kunnes kapteeni tuli vakuutetuksi hänen nukkuvan ja lähti
eteenpäin.

-- Nyt en enää ole José unikeko, sanoi José nousten. Vieläkin kului
puolituntia mitään tapahtumatta. Äsken nousseen kuun peittivät
ajoittain paksut, tummat pilvet, ajoittain valaisi se, mutta ei mikään
merkki osoittanut ihmisiä olevan lähellä. Josén huomio oli merelle
käännettynä. Äkkiä kuului vedestä pientä loisketta, kuin airojen,
jotka varovasti halkovat vettä. Musta pilkku suureni yhä ja näyttäytyi
veneeksi, joka varovasti edeten jätti jälkeensä hyrskyisen uoman. Pian
huomasi José sen pysähtyvän liikkumattomaksi, kuin ilmassa liehuva
lokki saaliinsa niskaan hyökätessään; sitten se taasen äkkiä lähti
liikkeelle lahdelmaa kohti. Heti sen jälkeen kolahti veneen pohja
matalan rannan kiviin.

-- Uh, sanoi sotilas itsekseen, ei ainoatakaan tavaramyttyä. Eivätkö
olisikaan salakuljettajia?

Veneessä oli kolme miestä, jotka varovasti ja melua herättämättä
nousivat maihin; puvusta päättäen he eivät olleet salakuljettajia.

-- Keitä nuo lienevät, mietti sotilas, joka itse näkymättömänä vartioi
heitä pensaiden takaa.

Nyt lähti kaksi miehistä liikkeelle perämiehen viittauksesta, joka
itse jäi veneeseen. Hetken epäröi José, poistuisiko, vai jäisi;
katsahtaen veneessä olevaan mieheen päätti hän jäädä. Hän tarkasti
molempia miehiä, jotka kulkivat ohi vuoren juuren; molemmat olivat
puukoilla varustetut ja oli heillä merirosvojen tavallinen puku. Äkkiä
pysähtyivät he. Kappale maata oli lohjennut Josén jalkojen alta ja
vieri rinnettä alas.

-- Kuulitko mitään? kysyi toinen; luulin kuulleeni jotain putoavan.

-- Loruja, lepakko kai lennähti kolostaan.

-- Menisin ylös, ellei rinne olisi niin jyrkkä noustavaksi, sanoi
edellinen.

-- Ei ole pelon syytä, sen sanon, lausui toinen. Yö on sysimusta ja
hän, tiedäthän, on vakuuttanut vastaavansa vartiasta, joka makaa
päiväkaudet.

-- Sitä enemmän syytä otaksua hänen olevan valveilla yöllä. Jää sinä
tänne, minä kiipeän ylös, ja jos tapaan makaajan, sanoi hän, vetäen
pitkän puukkonsa, niin, sen pahempi tai parempi hänelle, kyllä hänet
lepoon saatan.

Nyt lähti José hiljaa piilostansa, ryömien sille paikalle, jossa vene
oli. Tässä hengitti hän syvään, järkähtämättä katsellen veneessä olevaa
miestä.

Tämä katseli merelle, eikä huomannut rajavartiaa, joka hiljaa nousi
ylös mittaillen matkaa, joka hänet veneestä erotti. Toisen kääntäessä
pois päänsä hellitti José pensaasta, josta oli kiinni pitänyt, ja
hyppäsi hänen niskaansa kuin tiikeri.

-- Minä se olen, sanoi hän. Älkää liikahtako, tai olette kuoleman oma,
lisäsi hän, laskien pyssyn suun vieraan rinnalle.

-- Kuka sinä olet? kysyi tämä, malttiaan tässä uhkaavassa vaarassa
menettämättä.

-- Tiedäthän, José unikeko.

-- Pahoin hänelle, jos hän minut petti, mutisi vieras.

-- Jos kapteenia tarkoitatte, niin vakuutan teille, salakuljettaja,
että hän on viaton.

-- Salakuljettaja? toisti vieras halveksivasti.

-- Hyvä, sanoi José iloissaan, että viekkautensa oli onnistunut! Sanoin
vain niin, etten kutsuisi teitä pahemmalla nimellä, sillä en näe mitään
tavarakääryjä, elleivät nuo nuoraportaat ole näytteenä.

José ei näkynyt pettyneen luulossaan. Hänen edessään oleva mies ei
näyttänyt salakuljettajalta. Hän oli miehuuden ijän kukoistuksessa,
hänen kasvonsa olivat ahavoituneet kuin merimiehen. Tummat kulmakarvat
varjostivat hänen mustia, tulisesti hehkuvia silmiänsä. Kunnian-
ja kostonhimo kajasti niistä ja katkeran ivan piirre ympäröi hänen
huuliaan. Hänellä oli espanjalaisen meriupseerin puku.

-- Leikki pois, roisto, mitä tahdot? lausui vihdoin vieras,
kyllästyneenä toisen terävään katseeseen.

-- Hyvä, sanoi José, puhukaamme asioista. Siis, ensinnäkin, jos
seuralaisenne tuovat viittani ja lyhtyni tänne, niin käskette niiden
pysyä loitolla, muuten ammun teidät ja survaisen veneen ulos.
Kapteenilleni olette tarjonnut 40 unssia kultaa; en tahdo olla kitsas,
pyydän vain sen kahdenkertaisesti itselleni.

Tämän hävyttömän vaatimuksen kuultuaan näkyi viha ja pelko vieraassa
taistelevan. Kylmästä vuodenajasta huolimatta tippuivat hikipisarat
hänen kasvoiltaan, mutta hänen täytyi mukautua. Hän otti sormestaan
sormuksen ja tarjosi sitä.

-- Ota tuo ja mene tiehesi.

José otti sormuksen ja katseli sitä.

-- Olkoon, tahdon uskaltaa ja ottaa sen 80 unssista. Nyt olen kuuro,
mykkä ja sokea.

-- Siihen luotan, sanoi vieras kylmästi, tapahtukoon mitä tahansa.

Näin sanoen riensi vieras veneestä rannalle ja katosi tien
polvekkeeseen. José oli yksin, katsellen sormuksessa olevaa timanttia.



2.

ÖINEN KONNANTYÖ.


Samalla kun tämä tapahtui Josén ja vieraan kesken rannikolla, oli
kreivitär Mediana tavallisuuden mukaan makuukamarissaan. Se oli suuri
huone, jolle vanhanaikuiset huonekalut antoivat kolkon näön. Osaksi
valaisi sen lamppu, jonka himmeä valo ulottui kamiinin puoliksi
sammuneisiin hiiliin. Kaksi lattiaan asti ulottuvaa akkunaa johti
verannalle, joka oli noin 20 jalkaa ylhäällä maasta; kreivitär katseli
synkkää taivasta ja loi sitten silmänsä kätkyeeseen, jossa hänen
lapsensa nukkui.

Hän näytti olevan tuskin kolmenkolmatta vuotias, ja musta surupuku teki
hänen kalvakkuutensa vieläkin huomattavammaksi. Hetkisen seisottuaan
syvissä mietteissä, otti hän lampun, valaisten uinuvaa poikaansa.
Hellin silmäyksin, ikäänkuin olisi kasvojen piirteistä voinut lukea
pojan tulevaisuuden, katseli hän kauvan noita lapsekkaita kasvoja,
joita kiharat hiukset osaksi peittivät; sitten painoi hän hellän
suutelon pojan ruusuiselle poskelle. Kätkyen yläpuolella riippui suuri
taulu, jota lamppu valaisi. Se kuvasi noin viisitoistavuotiasta poikaa
nojautuneena suureen nojatuoliin, jossa uinaileva lapsi lepäsi. Näiden
yhdennäköisyys oli huomattava. Tämän ryhmän selityksenä voi pitää
taulun alla olevaa kirjoitusta: "Minä valvon."

Kumma kyllä, havaitsi kreivitär vasta ensi kerran nostaessaan katseensa
nukkuvasta kuvaan molempien yhdennäköisyyden, ja tämän huomaten valtasi
hänet ehdoton vavistus.

-- Lapsi raukka, sanoi hän puoliääneen, taivas varjelkoon sinua
sellaisesta kohtalosta, mikä hänen osakseen tuli!

Hän otti lampun ja istahti uudelleen akkunan ääreen, jonka ruudut
tuulen puhalluksesta tärisivät. Äkkiä kuului torven räikeä ääni.
Kummastuen tätä tavatonta ääntä tällä hetkellä, nousi kreivitär
puoleksi tuoliltaan, katsoi levotonna ympärilleen ikäänkuin peljäten
jotain onnettomuuden tapausta. Ensin aikoi hän tarttua soittokelloon,
joka oli läheisellä pöydällä, kutsuaksensa sillä palvelijoita, mutta
ei tehnyt sitä peljäten lapsensa heräävän. Tuskastuttava hiljaisuus
seurasi äsken kuulunutta ääntä. Sitten kuului ulkoa kumeaa jytinää,
joka yhä läheni. Äkkiä temmattiin akkuna kiivaasti auki, kylmä
tuulenpuuskahdus tunkeusi huoneeseen ja lampun liehuvassa valossa astui
mies pelosta vapisevan kreivittären luo.

Jos salama olisi hänen jalkojensa juureen iskenyt, ei kreivitär olisi
peljästynyt enempää kuin nyt, kun hän väkivallalla sisään tunkeuneessa
miehessä tunsi don Antonion, miesvainajansa veljen; tämä seisoi
uhkaavassa asennossa kreivittären edessä. Hänet oli kerran aijottu
puolisoksi tälle miehelle, mutta oli valinnut vanhemman veljen, eikä
sitten oltu mitään kuultu don Antoniosta; olipa vielä levinnyt huhuja
hänen kuolemastansakin, vaikkei niitä oltu todistettu.

Vaikka suuresti kummastellen tämän miehen odottamatonta sisään
tunkeumista ja hänen kasvojensa synkkää muotoa, ei kreivitär ensin
luullut tarvitsevansa peljätä mitään pahaa. Mutta pian hän pääsi tästä
erehdyksestä.

-- Ei liikettä, ei ääntäkään avunhuudoksi, jos tuo lapsi on sinulle
rakas, sanoi don Antonio, viitaten pikku Fabianin kätkyeeseen.

Ääni oli niin käskevä ja osoitti sellaista vihaa, että hämmästynyt
kreivitär seisoi mykkänä ja liikkumattomana sekä vavisten katseli
harvinaista vierastansa. Hän oivalsi, ettei menneellä ajalla ollut
mitään arvoa tuon miehen silmissä, ja että hän itse ja hänen lapsensa
olivat vaarassa. Kuitenkin rohkaisi hän itsensä ja huudahti lujalla
äänellä:

-- Ken olette te, joka tunkeudutte tänne salaa kuin varas yöllä?
Palaako poika niin isiensä kotiin, ja eikö don Antonio ole kuin kurja
rosvo, joka pelkää päivän valoa?

-- Kärsivällisyyttä, vastasi don Antonio pilkallisesti, sekin aika
tulee, eikä se loitolla olekaan, jolloin tulen tähän linnaan, niinkuin
sopiikin, täydellä päivän valolla, avonaisten porttien kautta ja
alustalaisteni riemuitessa. Mutta aikeitteni mukaista on olla nyt,
niinkuin sanoitte, yöllinen varas.

-- Mitä sitten tahdotte? kysyi kreivitär peloissaan.

-- Mitä? Ettekö sitä aavista? vastasi don Antonio kylmästi, mikä
todisti hänen tehneen kamalan päätöksen, ettekö aavista, että olen
saapunut tekemään itseni kreivi Medianaksi.

Nämä sanat eivät jättäneet kreivitärtä epätietoisuuteen don Antonion
aikomuksista. Hän riensi poikansa luo, suojellaksensa sitä ruumiillaan,
mutta ennenkuin hän ehti kätkyen luo, asettui don Antonio hänen
tiellensä ja loi häneen kylmän, välinpitämättömän katseen. Aavistamaton
tuska valtasi onnettoman kreivittären.

-- Armoa hänelle, huudahti hän tukahtuneella äänellä. Tappakaa minut,
don Antonio, mutta mitä on hän tehnyt teille?

-- Mitäkö tehnyt minulle? Eikö hän nyt ole kreivi Mediana, eikö veljeni
nimi ja omaisuus ole hänen, -- veljeni, jonka puoliso oikeastaan olisi
ollut minun?

Kreivitär peitti kasvonsa käsillään eikä voinut vastata mitään näihin
hirvittäviin vaatimuksiin. Don Antonio meni kätkyen luokse.

-- Mutta käsitättehän, sanoi kreivitär hänen uhkaavana lähetessään,
ettei poikani ole tehnyt teille mitään.

-- Ken sanoo, että minä tekisin hänelle pahaa? lausui don Antonio
hiukan leppeämmin. Kuulkaa ensin aikomukseni, ennenkuin tuomitsette.
Hänelle ei ole suuri uhraus luopua maailmasta, jota ei vielä tunne, ja
vielä vähemmän, kun ei kukaan, ette edes tekään, ole hänen luonansa
sitä muistuttamassa.

-- Mitä! huudahti kreivitär, ettehän tahdo erottaa minua hänestä? Oi,
ei, sitä ette tee, jatkoi hän ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin
langeten polvilleen.

Kylmä hymyily oli don Antonion ainoa vastaus.

-- Miten, lausui hän vihdoin, luuleeko kreivitär Mediana minun
rohjenneen tämän askeleen, antaakseni hänen rukoustensa vaikuttaa
itseeni. Ei, aikeeni on täytettävä, ellei, jatkoi hän, vetäen puukon ja
ojentaen sen Fabianiin, turha vastarinta pakota minua iskemään tuohon
lapseen; mutta silloin olette sen itse niin tahtonut.

-- Oi Jumalani, vaikeroi kreivitär, sallitko sellaisen rikoksen? Etkö
minulle hädässäni lähetä pelastajaa?

-- Lopettakaamme asia pian, rouva! Uskokaa minua, yhtä vähän voi
luottaa Jumalan oikeuteen, kun se on nukuksissa, kuin ihmisen, kun se
on sokea.

-- Jälkimäisen voitte kieltää, mutta Jumalan oikeus, jota pilkkaatte,
on teille tuova maailman äärissäkin, vieläpä kaukaisimmassa
erämaassakin, jonne ihmisjalka ei vielä ole astunut, syyttäjän,
tuomarin ja kostajan.

-- Ihmetöiden aika on ohi, pilkkasi don Antonio. Lopettakaamme! Tämä
poika on nyt viimeisen kerran levännyt isänsä kodissa.

-- Taivas varjelkoon! huudahti donna Luisa lähettäen Jumalalle
rukouksen, lämpimimmän, minkä äidin sydän voi. Sitten lankesi hän
polvilleen tuon sydämettömän miehen eteen ja huudahti: Antonio!
Minä olen kerran tuntenut teidät jaloksi ja rehelliseksi mieheksi;
tahdotteko saastuttaa rikoksella sielunne? Ei, te vain pelottelette
minua, eikö niin?

-- Pelottelen? sanoi don Antonio katkerasti hymyillen, en suinkaan.
Mutta aika rientää, lisäsi hän, ja toverini käyvät kärsimättömiksi.

Kreivitär käsitti, että kaikki oli menetetty. Hän oli tajuntansa
kadottamaisillaan ja odotti tahdottomana, vaitonaisena, tuon armottoman
miehen käskyjä. Hän meni kätkyen luo herättämään ja pukemaan lastansa,
niinkuin toinen käski. Hetkisen aikoi hän huutaa apua, mutta don
Antonion puukko välkkyi hänen silmissään. Surumielisenä lähestyi hän
kätkyttä ja hellästi pyyhkäsi hän äidillisellä huolella kiharat pojan
kasvoilta. Pikku Fabian heräsi, avasi silmänsä, mutta äitinsä tutut
kasvot nähdessään hymyili hän lempeästi ja nukkui taasen. Kreivitär
loi epätoivon silmäyksen pyöveliinsä; hänen tarmonsa lamaantui ja
herpaantuneina vaipuivat kädet sivulle.

Don Antonio katsahti uhkaavasti häneen. Kreivitär vapisi, kumartui
vielä kerran lapsensa yli ja suuteli häntä; lapsi heräsi uudelleen,
katsoi kummastuneena ympärilleen, uneliaat silmäluomet ummistuivat
taasen, kunnes don Antonion ankara tyrkkäys herätti hänet uudelleen.
Osaksi huoneeseen tunkeuvan kylmän ilman tähden, osaksi nähdessään
oudon miehen sekä vaalean, vapisevan äitinsä kyynelissä, alkoi pikku
Fabiankin kauhusta vavista ja vaipui itkien äitinsä rinnoille.

Don Antonio poistui akkunalle, kääntämättä silmiään heistä. Turhaan
koki äiti pitkittää aikaa poikaansa pukiessaan. Aika kului, eikä
pelastajaa näkynyt. Onneton äiti ei kestänyt enää; antaessaan viimeisen
suudelman puetulle lapselleen, päästi hän heikon huudahduksen ja vaipui
tainnoksiin lattialle.

Pojan nyyhkytyksistä huolimatta don Antonio kylmäverisesti tarkasti
äidin kasvoja, sitten salpasi hän oven. Sitten avasi hän kreivittären
kirjoituspöydän, heitteli lattialle kalleudet laatikoista ja pisti
nopeasti muutamia papereita taskuunsa. Pian oli hän saanut huoneen
epäjärjestykseen, niin että se näytti ikäänkuin omistaja olisi sieltä
äkkiä lähtenyt.

Väsyneenä istahti don Antonio hetkeksi kreivittären nojatuolille.
Ankara taistelu näytti tapahtuvan hänen sydämessään, katsoessaan
vaaleaan ja vapisevaan poikaan. Välttääksensä tätä, meni hän nopeasti
akkunalle ja vihelsi hiljaa. Pian ilmestyi pää verannalle, ja toinen
Josén rannalla näkemistä miehistä tuli huoneeseen.

Merimies katseli välinpitämättömänä edessään olevaa näytelmää ja odotti
äänetönnä isäntänsä käskyjä.

-- Ota tuo, sanoi don Antonio viitaten kreivittäreen, ja kanna rantaan,
minä seuraan pojan kanssa perässä.

Merimies nosti näköjään kuolleen kreivittären kevyesti syliinsä ja
kiipesi verannalta alas; don Antonio tuli perässä häntä vavisten
tottelevan pojan kanssa.

Hetkistä myöhemmin leimahti lamppu vielä kerran, valaisten hajallaan
olevia esineitä, ja sammui sitten. Samassa kuului läpi tuulen huminan
ja valtameren kaukaisen kohinan valitushuuto, joka tuntui epätoivon
viimeiseltä purkaukselta.

Se oli onnettoman äidin viimeinen huudahdus; kun hän taintumuksestaan
heräsi, murhasi hänet toinen merimies. Hyljätyn lapsen jätti don
Antonio heikkoon veneeseen myrskyn ja aaltojen saaliiksi, toivoen
niiden tekevän, mitä hän ei itse uskaltanut. Lähelle laivaansa
tultuansa heittäysi hän molempien rikostoveriensa kanssa mereen; he
teeskentelivät, että vene oli kärsinyt haaksirikon. Veneessä oli nyt
kuollut kreivitär ja lapsiraukka. Kurja toivoi talviyön surmaavan sen.

Kääntykäämme tuosta järkyttävästä tapauksesta yksinäiseen lahdelmaan,
jossa kertomuksemme alkoi. Seuraavana iltana oli José taasen
vartioimassa. Ilta oli yhtä sumuinen kuin edellinenkin, kun kymmenen
aikaan nopeaan purjehtiva kutteri saapui lahdelmaan. Sen ulkomuoto,
varustus ja purjeet todistivat sen sota-alukseksi tai ainakin
varustetuksi kauppalaivaksi. Se ohjasi lahteen, seisahtui siihen ja
laski kaksi venettä, jotka veisivät tavaroita maalle ja toisivat
muonavaroja. Hetken päästä alkoi vilkas kiväärin tuli rannikolta, ja
pian saapuivat molemmat veneet kutterin luo.

José, uskollisempana kuin edellisenä iltana, oli hälyyttänyt; liian
myöhään kuitenkin, sillä veneet olivat runsaasti lastattuina menossa
takaisin. Viimeksi laivan kannelle noussut oli jättiläisruumiinen
merimies. Hän kantoi sylissään pientä liikkumatonta lasta, jonka olisi
luullut kuolleeksi, ellei ruumiin hiljainen väristys olisi todistanut
elonkipinän vielä hehkuvan.

-- Mitä tuomista sinulla on, Rosenholz? kysyi vahtia pitävä upseeri.

-- Luvallanne, herra luutnantti, pieni lapsi, nälästä ja vilusta
puolikuolleena; löysin sen tuuliajolta veneestä. Kuollut verinen nainen
piteli sitä sylissään, ja minulla oli paljon vaivaa, saadakseni sen
aluksesta, jota rantavartiat pitivät maalitaulunansa. Varsinkin muuan
pitkä sotamiesroisto -- se oli José -- ampui minua yhtä itsepäisesti
kuin taitamattomastikin. Mutta jos joskus vielä kohtaan hänet, niin --
en sano enempää.

-- Mutta mitä nyt aijotte lapselle tehdä? kysyi upseeri säälin
liikuttamana.

-- Pidän sen luonani, kunnes rauha on solmittu, ja sitten palaan tänne
hankkimaan tarpeellisia tietoja.

Merimies ei kuitenkaan voinut saada muuta selkoa lapsesta kuin että sen
nimi oli Fabian, ja että murhattu nainen oli sen äiti. Kaksi vuotta
kului, eikä tuo ranskalainen laiva voinut päästä Espaniaan. Sillä aikaa
hoiti merimies, jonka nimeksi kuulimme mainittavan Rosenholz ja joka
oli Kanadasta kotoisin, mitä huolellisimmin lasta ja oppi rakastamaan
sitä yhä enemmän.

Kerran täytyi tuon ranskalaisen risteilijän paeta englantilaista
prikiä, joka oli sitä voimakkaampi. Priki alkoi ajaa kutteria takaa,
saavutti sen, ja nyt syntyi ankara taistelu, jonka päättymisestä
ei ollut epäilystä. Rosenholz vei pikku Fabianin laivan alimpaan
osaan, mutta huomasi täytyvänsä tuoda hänet etukannelle, ettei
taistelun kestäessä eroaisi hänestä. Tässä keskellä riehuvan taistelun
pamahtelevia laukauksia, joihin yhtyi kuole vain ja haavoitettujen
valitusäänet, tahtoi hän painaa lapsen mieleen mahdollisen eron
yksityiskohdat.

-- Polvistu, lapseni! sanoi hän, nojaten jättiläisvartalonsa lapsen yli
ja siten suojellen häntä vihollisen luodeilta. Näet, mitä tapahtuu,
jatkoi hän juhlallisesti.

-- Minä pelkään, kuiskasi Fabian, tuota vuotavaa verta ja melua.

Hän painautui jättiläisen rinnoille.

-- Niin, jatkoi merimies, älä milloinkaan unohda, että merimies,
mies, joka rakasti sinua enemmän kuin elämäänsä, käski sinut nyt
polvistumaan, sanoaksensa sinulle: Polvistu, lapseni, ja rukoile äitisi
puolesta...

Hän ei lopettanut, luoti sattui häneen ja hänen verensä virtasi
Fabianin päälle, joka päästi sydäntä vihlovan huudahduksen.
Kanadalainen ehti vain vielä kerran painaa hänet rinnoillensa ja niin
hiljaa, että poika tuskin kuuli, päättää lauseensa seuraavin sanoin:

--- ... äitisi puolesta, jonka löysin kuolleena vierestäsi.

Sitten meni hän tainnoksiin. Tajuntaan tultuansa lepäsi hän
ummehtuneessa lastihuoneessa. Polttava jano vaivasi häntä. Heikolla
äänellä huusi hän Fabiania, joka joka aamu ystävällisesti hymyili
hänelle, mutta ei kukaan vastannut -- Fabian ei ollut siellä.
Vankina täytyisi hänen aina kaivata sitä, jonka kohtalo oli hänelle
lahjoittanut. Emme kuitenkaan tahdo rientää kertomuksen edelle. Se
vain mainittakoon, että pari päivää kreivitär Medianan selittämättömän
katoamisen jälkeen Elanchovin linnasta, muutamat kalastajat löysivät
hänen hengettömän ruumiinsa meren rannalta. Kappalainen kääri linnan
katolla olevan lipun mustaan suruharsoon ja asetti omin käsin puuristin
sille paikalle, josta hänen onneton emäntänsä oli löydetty. Vaikka
moni sydän sääli odottamattomasti poismennyttä ja vaikka monta arvelua
syntyi hänen kohtalostaan, unohtui se kuitenkin pian, kun don Antonio
Mediana saapui loistavana isänsä kotiin.



3.

KULLAN ETSIJÄT.


Nyt on meidän jättäminen kertomuksemme tähänastinen näyttämö ja
siirtyminen uuteen maailman osaan, joka on niin monen ihmisen toiseksi
kodiksi muuttunut.

V. 1830 oli Sonoran maakunta, joka on rikkaimpia Meksikon valtiossa,
vielä hyvin vähän tunnettu. Luonto on sen tuhlaavasti varustanut. Auran
tuskin koskettama maa tuottaa kaksi satoa vuodessa, ja antaa sitäpaitsi
toisin paikoin vielä runsaamman kultasadon. Näiden suurien etujen
ohella on kuitenkin hankaluuksiakin. Sotaisten intiaaniheimojen asumat
äärettömät erämaat ympäröivät maan viljeltyjä seutuja. Vaikka täällä
on kultaa kuin hiekkaa, kuten sanotaan, niin on erittäin vaarallista
oleskella noilla seuduilla. Ainoastaan erityinen ihmisluokka,
varsinaiset kullanetsijät ammatiltaan, uskaltavat toisinaan näille
autioille seuduille; tuhansien vaarojen alaisina työskentelevät he
kultasuonessa ja palaavat sitten apahien hätyyttäminä kaupunkeihin,
joissa eivät saata kyllin kehua näiden seutujen rikkauksia. Toisinaan
yhtyvät nämä "gambusinot", niinkuin heitä nimitetään, yhteiseen
matkaan, joka kuitenkin tavallisimmin menee mitättömiin heidän
kevytmielisyytensä ja tyhmän röyhkeytensä tähden.

Mainittunakin vuonna keskusteltiin Arispessa, Sonoran pääkaupungissa,
sellaisesta retkestä. Sen johtajaksi mainittiin don Estevan de
Arechiza, pari kuukautta sitten Espaniasta saapunut vieras. Tällä
miehellä tuntui olevan hallussaan runsaita salaisia tulolähteitä, sillä
hän oli erinomaisen antelias, pelasi halusta ja menetti lähes aina,
lainaili rahoja vaatimatta milloinkaan takaisin. Sen vuoksi oltiinkin
taipuvaisia luulemaan, että don Estevanilla oli rikas, tähän asti
tuntematon kultasuoni Arispen läheisyydessä, sillä toisinaan hän katosi
kaupungista. Siten sai tuo salaperäinen mies helposti kerätyksi koko
joukon seikkailijoita, jotka yhtyivät häneen, lähteäksensä maakunnan
sisäosiin.

Eräänä päivänä don Estevanin ollessa vierailulla, toi sanansaattaja
hänelle kirjeen. Hänen tuntemansa henkilö kehoitti häntä siinä kolmen
päivän kuluttua saapumaan määrätylle paikalle, joka oli tiellä
Tubac-presidioon (linnoitukseen) ja kolmen päivän matkan päässä
Arispesta.

Seuraavana aamuna nähtiin don Estevanin, loistavan ratsastajajoukon
seuraamana, lähtevän mainitulle paikalle. Se mies, joka erämaan rajalla
olevassa kylässä odotti ratsastajia, pelasi joukon lähestyessä erään
toisen kanssa. Kummankaan kasvot eivät olleet luottamusta herättäviä,
pikemmin ilmaisivat ne sellaista ihmistä, jota ei yksinään tahtoisi
kohdata asumattomalla seudulla.

Cuchillo, se oli don Estevanin kirjeen lähettäjän nimi, oli puettu
nahkaiseen takkiin. Toisessa korkeassa ratsastussaappaassa oli pitkä
tuppi, puukko, jonka omistaja helposti ulottui ottamaan. Suuri, lankaan
pujotetuilla lasihelmillä koristettu huopahattu oli hänen päässään.
Vähän matkan päässä oli hänen hevosensa, joka ei tavallisuuden
mukaan ollut tiuhtiossa. Cuchillon vieressä oli lyhyt pyssy, joka
hänestä teki vaarallisen toverin näillä seuduin. Hänen pelitoverinsa
nimi oli Baraja, pitkä mies, tuuheapartainen, puettuna samallaiseen
nahkatakkiin; hänellä oli hevonen, joka näytti yhtä nopealta kuin
voimakkaaltakin. Kun miehet huomasivat don Estevanin seurueinensa,
lopettivat he pelinsä ja valmistautuivat saapuvia vastaanottamaan. Don
Estevan ja Cuchillo näkyivät jo olevan tuttuja keskenään ja menivät
yhdessä telttaan, jonka palvelijat pystyttivät. Täällä keskustelivat
he kauvan eikä kukaan uskaltanut häiritä heitä. Cuchillo ilmaisi don
Estevanille, että hän oli keksinyt eräässä laaksossa erinomaisen
runsaan kultasuonen ja aikoi ilmaista salaisuuden, jos don Estevan
antaisi hänelle kymmenennen osan voitosta ja ennakolta suorittaisi
hänelle viisisataa piasteria. Samalla mainitsi hän, että hän erään
toisen "gambusinon" kanssa oli löytänyt tämän erinomaisen runsaan
aarteen, mutta takaa-ajavat intiaanit olivat heti löydön jälkeen
murhanneet hänen ystävänsä ja toverinsa Marcos Arellanoksen.

Vaikkei don Estevan, sen mukaan mitä jo tiesi miehestä, ehdottomasti
luottanut Cuchilloon, tuntui hänestä sellaisen saaliin toivo niin
houkuttelevalta, ettei hän kokonaan hyljännyt ehdotusta Hieman
epäiltyään suostui hän Cuchillon ehtoihin, ja tämän täytyi vannoa, että
ilmoitus kultasuonesta oli totta sekä tarkoin mainita missä se oli.
Kun tie sinne meni Tubacin kautta ja don Estevan oli määrännyt tämän
kokoontumispaikaksi retkikuntansa jäsenille, lähtivät matkustajat heti
liikkeelle, ehtiäksensä ennen yön tuloa seuraavalle juottopaikalle,
jossa päättivät olla yötä.

Pian koko ratsujoukko nopeasti nelisti tuon heitä ympäröivän aavan
seudun kautta. Ei mikään tässä erämaassa osoittanut ihmisolentoja
siellä löytyvän. Kaivojen luo oli sinne tänne pystytetty seipäitä
osoittamaan matkustajalle tietä, mutta seipäissä riippuvat nahkaiset
vesiämpärit olivat auringon helteessä käpristyneet osoittaen samalla,
että kaivot olivat kuivaneet.

Aurinko oli laskemaisillaan ja matkustajat olivat kahden penikulman
päässä juottopaikasta, kun he saapuivat aavikolta seudulle, jossa
kasvoi gummipuita. Äkkiä pysähtyi don Estevanin hevonen korviaan
heristäen, ratsastaja kannusti sitä ja ajoi eteenpäin. Kummastuksekseen
huomasi don Estevan kaatuneen hevosen raadon muutamain aloepensaiden
takana. Cuchillokin ratsasti esiin, ja molemmat huomasivat hevosen
kaatuneen matkustajan vesileilin päälle, joka oli särkynyt.
Tästä päätti Cuchillo heti, että ratsastajan, menetettyään näin
välttämättömän apukeinon, oli jonkun matkan päässä hevosestaan käynyt
samoin kuin tämänkin. Hänen kokemuksensa ei pettänytkään häntä,
hiekassa näkyi ihmisen jälkiä, osoittaen matkustajan jalkaisin
jatkaneen matkaansa. Jäljet muuttuivat yhä selvemmiksi ja vihdoin
huomasivat he miehen, joka liikkumatonna lepäsi tien vieressä. Suuri
olkihattu peitti hänen kasvonsa, vaatteet olivat yksinkertaiset ja
repaleiset. Meksikolainen käski palvelijansa nostamaan hattua, mutta
pimeässä ei voitu makaavan kasvonpiirteitä nähdä. Sitten käski hän
Cuchillon jäämään ja pitämään huolta tuosta näköjään kuolleesta
miehestä. Vaikka Cuchillo vastenmielisesti suostui tähän, astui
hän kuitenkin vastustamatta hevosen seljästä, kumartui miehen yli,
nähdäksensä, oliko vielä elonkipinää jäljellä. Suuresti hän kummastui
tuntiessaan kuolleen Tiburcioksi, Marcos Arellanoksen kasvattipojaksi;
Arellanos ei muuten ollut kaatunut intiaanein uhrina, vaan uskottoman
toverinsa murhaamana. Hornamainen aatos valtasi tässä rosvon. Hän
ajatteli, olikohan tuo hänen edessään avutonna makaava nuorukainen
kasvatti-isältään saanut tiedon kultalaaksoa koskevasta salaisuudesta.
Cuchillo otti puukkonsa ja laski sen Tiburcion sydämelle, kun samassa
heikko liikahdus todisti elonkipinän vielä löytyvän. Jo nosti hän
kätensä, mutta pysähtyi äkkiä, kun hänen sydämessään toinen ääni,
nimittäin omanvoiton, puhui korkeammin kuin omantunnon. Hän tunsi tuon
nuorukaisen pelottoman rohkeuden ja taitavuuden ja päätti käyttää sitä
hyödyksensä. Hän aukasi Tiburcion suun ja kaatoi sinne muutaman pisaran
vettä leilistään. Vasta hänen usean kerran tätä toistettuaan, virkistyi
Tiburcio vitkallisesti ja vastasi pelastajansa kysymyksiin. Tämä sai
nyt tietää, että nuorukaisen kasvatti-äiti oli kuollut ja että hän oli
lähtenyt juottamatta hevostaan, joka pian oli uupunut ja kaatunut,
jolloin Tiburcion vesileili särkyi.

Cuchillo oli oikeassa epäillessään, että Tiburcio tiesi salaisuuden.
Hänen kasvatti-äitinsä oli kuolinvuoteellaan sen hänelle ilmaissut
ehdolla, että hän etsisi kasvatti-isänsä murhaajan ja saattaisi
hänet edesvastuuseen. Vaikka Cuchillo käytti kaiken viekkautensa
saadaksensa tiedon, olivatko epäluulonsa aiheelliset, ei hän kuitenkaan
nuorukaiselta saanut mitään selvyyttä; sitä vastoin Tiburciossa näiden
kysymysten johdosta heräsi epäluulo, että edellinen, joka sanoi
tunteneensa murhatun, olisi murhaaja. Tiburcion tätä ajatellessa kuului
äkkiä puman, Amerikan leijonan, kumea ääni. Cuchillon hevosen valtasi
pelko. Samalla kuului toisaalta läpitunkeva ulvominen.

-- Siellä puma ja jaguari riitelevät hevosestanne, Tiburcio ystäväni,
sanoi Cuchillo; istukaa taakse minun hevoseni selkään ja rientäkäämme
täältä.

Olikin jo aika heidän lähteäksensä, sillä petojen karjuminen kuului
yhä äänekkäämmin ja kumeammin heidän takaansa. Heidän nopeasti
ratsastaessaan kuului laukaus ja karjuminen taukosi. Vasta nyt sai
Tiburcio kuulla, että hänen toverinsa seuralaisineen, jotka olivat
edellä ratsastaneet, aikoi viettää yönsä lähimmässä juottopaikassa ja
seuraavana aamuna jatkaa matkaansa del Venadan haciendan (maakartanon)
kautta Tubaciin. Samaan haciendaan aikoi Tiburciokin, tarjotaksensa,
kunhan oli omaisitta ja varaton, palvelustaan vaquerona (paimenena).
Tuskin oli hän tämän ilmaissut Cuchillolle, kun tämä kehoitti häntä
ottamaan osaa don Estevanin retkikuntaan. Tämän ehdotuksen kuullessaan
heräsi Tiburciossa taasen epäluuloja Cuchilloa kohtaan, ja itseksensä
mietti hän, mikä tämän retkikunnan tarkoitus oli. Toinenkin seikka
herätti hänen huomiotansa: hevonen, jonka seljässä hän Cuchillon kanssa
istui, nilkahti äkkiä, ja Tiburcio tiesi, että hänen kasvatusisänsä
hevosella oli sama vika. Kun molemmat saapuivat juottopaikalle, ei hän
kuitenkaan ollut saanut tietää mitään, mikä olisi hänen epäluulonsa
johtanut määrättyyn suuntaan.

Tämä juottopaikka oli ainoa useamman penikulman alalla, missä aina
löytyi vettä. Se oli pienessä, puiden varjostamassa laaksossa;
matkustajat ja metsästäjät, jotka siellä aina tapasivat otuksia,
viihtyivät siellä. Juottopaikan viereen oli nyt petojen pelottamiseksi
tehty nuotio, jonka ääressä don Estevanin palvelijat liikkuivat
illallista valmistamassa. Lähellä oli meksikolaisen teltta. Tiburcion
saapuessa katseli don Estevan häntä tarkasti ja tervehti hänet sitten
tervetulleeksi nuotiolle.

Cuchillo läheni nyt don Estevania ja ilmaisi hänelle salaa, että oli
pelastanut Marcos Arellanoksen pojan hengen. Myöskin ilmaisi hän
pelkäävänsä, että tuo nuorukainen ehkä tietää kultalaakson salaisuuden
ja voisi käydä heille vaaralliseksi. Se riitti kääntämään don Estevanin
huomion vieläkin enemmän nuorukaiseen, jota hän erityisistä syistä jo
ennen oli tarkoin katsellut. Vaipuneina tähän salaiseen keskusteluun
olivat molemmat miehet tietämättänsä kääntäneet askeleensa läheistä
metsää kohti, kun läheisyydestä äkkiä kuuluva kumea karjunta sai heidät
nopeasti palaamaan nuotiolle. Petojen karjuminen eneni yhä ja havaiten
tämän lähenevän vaaran tunkeutuivat hevoset, jotka olivat seisoneet
hajallaan, peljästyneinä yhteen kokoon, nuotion luona olevat palvelijat
panivat enemmän puita tuleen ja vaihtoivat levottomia silmäyksiä. Äkkiä
kuultiin samallainen karjunta loitompaa; ei ollut siis epäilystäkään,
että kaksi tiikeriä läheni juottopaikkaa sammuttaaksensa janoansa.
Don Estevan ensimäisenä katkaisi tuon tuskallisen hiljaisuuden, joka
oli hänen poissa ollessaan syntynyt, käskien väkensä valmistumaan
taisteluun näiden vaarallisten vastustajain kanssa, joiden karjunta
yhä läheni. Itse odotti hän niitä kaksipiippuinen pyssynsä kädessään
ja asettui uhkeana telttansa ovelle. Kaikki jo odottivat nähdäksensä
petojen hehkuvat silmät, kun äkkiä sakaalin ulvominen yhtyi molempien
tiikerien karjuntaan, ja heti sen jälkeen kuului ihmisääni kuten
merimiesten toisiaan huudellessa, läheisestä metsiköstä: Hoi, siellä
nuotion luona! Me saavumme, älkää olko levottomia, älkääkä ampuko!

Kaikki hämmästyivät tästä odottamattomasta huudahduksesta ja heidän
hämmästyksensä eneni, kun näkivät jättiläisen kokoisen amerikalaisen
metsästäjän, pitkällä ja raskaalla pyssyllä varustettuna tulevan
pensaiden takaa ja lähenevän nuotiota.

-- Hitto teidän nuotionne vieköön! sanoi hän kovalla, mutta
hyväntahtoisella äänellä. Jo kahden tunnin ajan olette minulta
pelottanut kaksi pulskimpaa, pilkkuista tiikeriä, mitä milloinkaan on
erämaassa nähty. Toivon että sammutatte tuon nuotionne.

-- Miten! huudahtivat palvelijat tämän kuultuansa, sammuttaisimmeko
nuotion?

-- No, ettehän kai peljänne kahta tiikerinpahaista jatkoi metsästäjä
hymyillen.

-- Ken te olette? puuttui don Estevan puheeseen.

-- Metsästäjä, niinkuin näette.

-- Mikä metsästäjä?

-- Minä toverini kanssa pyydystelen saukkoja, majavia, susia, tiikeriä
ja intiaaneja, aina miten sattuu. Noin kahden tunnin matkan päässä
tästä tapasimme puman ja kaksi jaguaria, koiraan ja naaraan, jotka
kiistelivät kuolleesta hevosesta.

-- Se oli minun hevoseni, lausui Tiburcio.

-- Teidän! Nuorukais-raukka, sanoi metsästäjä avomielisen
sydämellisesti. Minua ilahuttaa kuitenkin, että te olette täällä,
sillä en luullut enää tapaavani omistajaa elävien joukosta. Mutta
nyt olemme tappaneet puman ja aina tänne asti olemme seuranneet
molempien tiikerien jälkiä, joita te estitte sammuttamasta janoansa
juottopaikassa. Jotta me voisimme vapauttaa teidät niistä, täytyy
teidän sammuttaa tuli.

-- Ja missä toverinne on? kysyi don Estevan. Näiden miesten kohtaaminen
näkyi olevan hänen aikeittensa mukaista.

-- Hän on heti täällä, sammuttakaa vain nuotio! Ääni, jolla nämä sanat
lausuttiin, oli niin luottava, että don Estevan päätti noudattaa
metsästäjän pyyntöä. Tämä taasen toisen kerran matki sakaalin
ääntä, jolloin hänen toverinsa saapui. Vaikka tämäkin oli jotenkin
suurikasvuinen, näytti hän kuitenkin kääpiöltä jättiläisenmoisen
toverinsa rinnalla. Kaksinkertainen karjuminen, joka nyt kuului,
saattoi metsästäjät heti käymään työhönsä käsiksi. He katosivat tuohon
pieneen laaksoon, jonka keskellä juottopaikka oli. Siellä pimeässä
asettuivat he asentoon, nojaten selkänsä yhteen ja toisen polvensa
maahan; pyssy oli kädessä ja puukko hampaissa.

Jonkun hetken kuluttua näkivät levottomat matkustajat kaksi eläintä
hehkuvin silmin hiipivän puiden välissä; nämä nähdessään pelottominkin
sydän vavahti. Notkeina kuin metsän köynnöskasvit näyttivät molemmat
eläimet lähestyvän ja silmät olivat kuin neljä valokohtaa, jotka
liikkuivat kuin kiiltomadot, joita tuuli puun oksilla keinuttelee
edestakaisin.

Metsästäjät eivät vielä voineet tätä nähdä; he kuulivat vain julmien
vihollistensa raivoisan sihisemisen, jonka ne päästävät, haistaessaan
ihmisiä olevan lähellä, liikkumattomina kuin kuvapatsaat olivat
metsästäjät ja odottivat itseluottamuksella, jonka taitavuus ja
koeteltu rohkeus yksin tuottavat, taistelua, jossa heidän täytyi joko
voittaa tai kaatua.



4.

VÄIJYTYS.


Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tuon pian tapahtuvan kamalan taistelun
katselijat huomasivat, että jaguarit äkkiä pysähtyivät, niinkuin
saalista vainuavat lintukoirat. Karjunta, jonka ne samalla kertaa
päästivät, todisti, että ne olivat huomanneet tähän asti outojen
vihollisten läsnäolon. Hetkeksi jäivät ne ikäänkuin yhteisestä
sopimuksesta seisomaan käännellen ja ojennellen itseänsä; sitten
pieksivät ne kylkiänsä hännällänsä ja karjuen tekivät pitkän hyppäyksen.

Äkkiä pamahti laukaus, jota seurasi toisen eläimen valitushuuto; se oli
kuolettavasti haavoitettu. Jaguari, jonka tappava luoti oli kohdannut
juuri hyppäyksessä, kääntyi pyörien ilmassa ja putosi sitten kuoliaana
laaksoon; raivoissaan toinen syöksi metsästäjien kimppuun.

Nyt kuultiin sekaista melua, ihmisääniä ja ulvontaa, ikäänkuin
metsästäjä olisi vihollisensa kanssa kierrellyt maassa, kunnes kuului
toinen laukaus, jota seurasi viimeinen, vähitellen haihtuva ulvonta.
Suuresti pelänneet kuuntelijat eivät uskaltaneet lähestyä, ennenkuin
kanadalaisen jättiläisvartalo tuli esiin pimeästä.

-- Kas siinä, sanoi hän lähelle tullessaan, mitä kaksi kentuckypyssyä
ja kelpo veitsi voivat taitavissa käsissä.

Nyt vasta huomasivat leiriläiset maassa makaavat jaguarit, sitten
huomasivat he metsästäjän toverin, jota nimitettiin unikeoksi, kylmällä
vedellä hautovan pitkää veristä naarmua, joka ulottui toiselta
olkapäältä rinnalle ja oli jotenkin syvä.

-- Puukko on sentään parempi kuin terävimmät kynnet, sanoi hän viitaten
kuolleeseen petoon, jonka vatsa oli kokonaan halaistu, samalla kun
aivoihin sattunut luoti oli sen tappanut.

-- Lieneeköhän tässä lähellä haciendaa, jossa saisi myydä kaksi
kaunista tiikerin taljaa ja yhden puuman nahan? kysyi unikeko.

-- On, sanoi eräs palvelija, me olemme juuri matkalla del Venadon
haciendaan, joka on muutaman penikulman päästä tästä; sieltä saatte,
paitsi viittä piasteria kustakin nahasta, lisäksi kymmenen piasterin
palkinnon.

-- Mitä siitä arvelet, kanadalainen, menemmekö niin kauvaksi?

-- Tietysti! Viisikolmatta piasteria on sievä summa; vähän levättyämme
lähdemme sinne ennen teitä, ellette pian saa pakoon juosseita
hevosianne kiinni.

-- Olkaa huoletta, sanoi toinen palvelija, kyllä ne heti kiinni saamme.

Nuotio sytytettiin uudestaan ja palvelijat alkoivat laittaa illallista.
Don Estevan kutsui pelottomat metsästäjät luoksensa ja istahti heidän
kanssaan vähän matkan päähän nuotiosta. Tiburciokin kutsuttiin sinne.
Hänen istuessaan silmäili don Estevan häntä tarkoin ja mutisi muutamia
epäselviä sanoja. Näytti, ikäänkuin olisi tuo nuorukainen, josta ei
kukaan muuta tiennyt kuin että hän oli Arellanos-vainajan kasvatti,
jonkun yhdennäköisyyden vuoksi muistuttanut jostain hänen muinoin
tuntemastaan henkilöstä. Olipa sen asian laita kuinka tahansa, nuoren
vaqueron näkö ei tehnyt miellyttävää vaikutusta don Estevaniin, vaikka
tämä varoi, ettei sitä kukaan läsnä-olija huomannut.

Toisellaiset olivat ne tunteet, jotka saman nuorukaisen näkö näytti
herättävän vanhemmassa ja voimakkaammassa metsästäjässä. Ikäänkuin
salaman sokaisemana ummisti hän silmänsä, ja hänen jäsenensä
vavahtivat, kuin olisi hän tahtonut hyökätä nuorukaisen luokse. Mutta
pian saavutti hän entisen tyyneytensä, samalla kuin hän iloinen hymy
huulillaan loi silmänsä Tiburcioon.

Toisessakin metsästäjässä näytti yhtyminen matkustajain kanssa
herättävän eloon tunteita, sillä hän mutisi itseksensä ja painoi
karvalakkinsa syvemmälle päähän, ikäänkuin olisi hän halunnut salata
kasvonsa joltakulta läsnä-olevalta.

Keskustelu kääntyi molempien metsästäjien ammattiin; he sanoivat
olevansa metsäsissejä ja kotoisin Amerikasta. Don Estevan koki
taivuttaa molempia miehiä yhtymään hänen retkeensä, mutta ei
onnistunut; nuo miehet pitivät enemmän metsien vapaasta elämästä kuin
raha-voitosta, jonka siitä luopuminen tuottaisi.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin kaikki muut paitsi Tiburcio, olivat
nukkuneet. Seikkailut, joissa hän vastikään oli ollut, hänen nykyinen
kurja tilansa, kuin myöskin tuo epäluulo, joka hänessä oli herännyt
Cuchilloa vastaan, pitivät häntä vielä hetkisen hereillä. Hän
ajatteli myöskin, että kultalaaksoa koskeva salaisuus, jonka hänen
kasvatusäitinsä kuolinvuoteellaan oli hänelle kertonut, saattaisi
hänet äärettömän rikkaaksi, mutta hän oli, niin pitkältä kuin muisti,
tottunut kieltäymyksiin, joten tämä voiton toivo ei vaikuttanut häneen
mitenkään kiihottavasti. Ainoastaan yhden asian halusi hän kernaasti
tietää, nimittäin oliko hänen epäluulonsa henkensä pelastajaa kohtaan
oikeutettu, ja olisiko matkueella, josta tämä oli puhunut ja johon
oli vaatinut häntä osaa ottamaan, päämääränään juuri sama laakso,
josta hänen kasvatus-äitinsä oli hänelle puhunut. Näitä ajatellessaan
saavutti hänet kuitenkin hetki, jolloin hänen silmänsä ummistuivat ja
hän vaipui uneen.

Tuskin sarasti päivä idässä, kun matkailijat valmistautuivat lähtöön,
ja Tiburcio jälleen istui Cuchillon kanssa hevosen selässä. Molemmat
metsästäjät olivat jo ennen poistuneet; sitten vasta nähtiin heidät
kun ratsujoukko jätti metsän ja saapui aukealle kedolle. Pian näkyivät
etäältä hacienda del Venadon rakennukset, ja muutaman tunnin kuluttua
oltiin niin lähellä, että voitiin katsella siellä työskentelevien
maamiesten innokasta tointa ja nähdä eri rakennusten asema.

Nämä olivat kivestä rakennetut kahta tarkoitusta varten, nimittäin
talon rakennuksiksi ja samalla linnoitukseksi seudulla kuljeksivien
intiaanien hyökkäystä vastaan. Niitä ympäröi joka taholla rikkaat
peltomaat, joita haciendaron'in [maanomistajan] päivätyöläiset, jotka
asuivat lähellä olevassa kylässä, viljelivät. Sen ohessa muodostivat
nämä isäntänsä päällikkyyden alaisina hätätilassa täysin riittävän
puolustusväen tuohon pieneen linnaan.

Don Augustin Pena -- se oli omistajan nimi -- oli paikkakunnan rikkain
mies. Hän ei ollut ainoastaan tuota kaunista kartanoa ympäröivän maan
omistaja, vaan hän myöskin omisti kultakaivoksen, joka sijaitsi hänen
laajojen tiluksiensa läheisyydessä. Hänellä oli ainoa lapsi, tytär
Rosarita, joka oli yhtä rakastettava kuin kauniskin ja joka kerran oli
saava suunnattomat rikkaudet perinnökseen.

Koska tilanhaltia edellä lähetetyn viestin kautta oli saanut tiedon
Estevanin tulosta, olivat haciendan portit avoinna, ja hän itse
oli odottamatonta vierastansa vastaanottamassa. Hän oli tanakka
mies ja hänen ahavoituneet kasvonsa osoittivat niin hyvin maamiehen
avomielisyyttä kuin tuota päättäväisyyttä, joka on alinomaisissa
vaaroissa eläneen miehen tuntomerkkinä. Hän otti kohteliaasti vastaan
don Estevanin, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt, ja
Tiburcioakin kohtaan, joka eräässä ennen sattuneessa tilaisuudessa oli
hänelle ja hänen tyttärelleen tehnyt suurenmoisen palveluksen, oli hän
ystävällinen ja alentuvainen.

Salissa odotti matkustajia haciendaronin tytär, ja sitten vietiin
heidät toiseen huoneeseen, jossa rikkaasti katettu pöytä heitä
odotti. Samassa tilaisuudessa esitti tilanhaltia don Estevanille
uuden osanottajan hänen yritykseensä, don Diaz'in. Tämä aikoi
yhtyä retkikuntaan. Pedro Diaz oli uskalias seikkailija, jonka
nimeä intiaanit suuresti pelkäsivät. Päivällinen syötiin iloisesti
haastellen, ja keskustelu koski yksinomaan don Estevanin yritystä;
päivällisen loputtua siirtyivät matkustajat heitä varten
valmistettuihin huoneisiin.

Pian kuitenkin nähtiin don Estevanin lähtevän kalliisti sisustetusta
huoneestaan ja menevän Cuchillon seurassa puistoon, jonka varjoisia
käytäviä valaisivat nousevan kuun säteet. Hetkisen äänetönnä
kuljettuaan alkoivat he hiljaa ja kuiskien keskustella. Keskustelun
aiheena oli Tiburcio, Marcos Arellanoksen kasvattipoika. Molemmilla
näytti, vaikka vast'ikään olivat tuon nuorukaisen seurasta tulleet,
olevan joku yhteinen syy vihata häntä, ja he tuumivat keinoja, miten
helpoimmin pääsisivät hänestä. Cuchillo, joka epäili salaisuutensa
olevan nuorukaisen tiedossa, oli keksinyt keinon tähän ja pyysi don
Estevania jättämään asian hänen huolekseen. Tämä ei kuitenkaan vielä
itsekään tiennyt, mitä tekisi, ja hän katsoi soveliaammaksi salata
rosvolta syyt, jotka saattoivat hänet nuorukaista vihaamaan.

Satunnaisesti ohjasi Tiburciokin samaan aikaan, kun hänen kohtalostaan
salaisesti keskusteltiin, askeleensa puistoon, sillä hänestä tuntui
vastenmieliseltä tavata jälleen Cuchillo, jonka hän otaksui olevan
sisällä talossa. Myöskin häntä käski joku selittämätön tunne karttamaan
tuota meksikolaista, joka Cuchillon välityksellä tahtoi häntä
palvelukseensa, ja hän juuri ajatteli olevan itselleen edullisinta
tarjoutua tilanhaltian palvelukseen vaquerona.

Kun hän näin huolettomana hitaasti kulki pitkin puiston varjoisia
käytäviä, kuuli hän äkisti viehättävän naisäänen laulavan. Hän
kuunteli, eikä tiennyt menisikö vastaiselle suunnalle, josta ääni
kuului, vai jäisikö paikalleen. Tuo lumous ja tuo sisällinen tunne
laulussa saattoivat hänet lähestymään. Pian näki hän valonsäteen
viiniköynnöksien ympäröimästä ikkunasta. Hän lähestyi ja näki Rosaritan
laulavan, kitaralla itseään säestäen. Tiburcio kuunteli hartaana
laulua, joka kaikui tytön huulilta, eikä kuullut pensasten kahinaa
takanaan, eikä hiljaista kuiskinaa.

Hetken kuluttua vaikeni laulaja ja nousi, aukaistakseen akkunan.
Tämän odottamattoman liikkeen vaikutuksesta vetäytyi Tiburcio vähän
etäämmälle pensastoon, ollakseen piilossa häneltä. Samassa tuokiossa
kahisivat lehdet selvemmin hänen takanaan, ja ennenkuin hän kerkesi
taaksensa katsoa, sai hän ankaran töytäyksen selkäänsä, jolloin
hän menetti tasapainonsa ja kaatui. Ennenkuin hän ennätti nousta
ylös, kumartui joku henkilö hänen ylitseen, leveä puukko kädessä.
Kun hyökkääjä nosti kätensä, iskeäkseen uudelleen, toipui Tiburcio
hämmästyksestään ja tempasi tuntemattoman pitkälleen maahan.

Muutamia minuuttia kiertelivät taistelijat maassa sanaakaan sanomatta,
ja kuului ainoastaan heidän raskas hengityksensä. Puukko putosi
hyökkääjän kädestä, eikä kumpikaan taistelijoista saanut sitä käsiinsä.
Lujalla voimainsa ponnistuksella nousi Tiburcio äkisti ylös, painoi
polveaan Cuchillon rintaa vasten -- sillä tuo kavala vihollinen ei
ollut kukaan muu -- ja koetti saada puukkoansa vyöltään.

Äkkiä hyökkäsi esiin toinen henkilö. Se oli don Estevan, joka tähän
asti oli ollut taistelun toimettomana katselijana. Hän näkyi hetkisen
epäröivän, mille puolelle hän kävisi, kun eräs ääni huudahti:

-- Pysähtykää, pysähtykää, pyhän neitsyen nimessä! Tuo nuorukainen on
isäni vieras, hänen henkensä on pyhä meidän kattomme suojassa.

Se oli Rosarita, joka oli kuullut melun, ja riensi erottamaan
taistelijoita.

-- Jumalani! huudahti hän, te olette haavoitettu? Don Estevan, sennor
Cuchillo, vetäytykää takaisin!

Tämä väliintulo ratkaisi asian. Tiburcio päästi Cuchillon, joka mutisi
muutamia käsittämättömiä sanoja, ja sitten don Estevanin kanssa katosi
puiden pimeään varjoon.

Tiburcio jäi yksin Rosaritan kanssa. Hän kiitti tyttöä kohteliain
sanoin siitä avusta, jonka tyttö oli hänelle antanut, mutta tunsi
mielessään, ettei hän enää voinut jäädä haciendaan. Vaikka Rosarita
useita kertoja pyysi häntä jäämään, pysyi hän kuitenkin päätöksessään
heti lähteä talosta ja sanaa sanomatta kumartaen poistui hän. Tyttö
riensi perässä huutaen, että kuolema odotti häntä talon ulkopuolella,
mutta turhaan; hän hyppäsi puistoa ympäröivän aitauksen yli ja riensi
pois. Minne? Sitä ei tuo nuorukais-raukka tiennyt, mutta sydämessään
oli hän vakuutettu, että jumalallinen sallimus, joka jo kerran niin
ihmeellisellä tavalla oli hänen henkensä säästänyt, nytkin veisi hänet
suojelevan katon alle.

Enemmän hän kuitenkin ajatteli kuluneita hetkiä kuin tulevaisuuttaan.
Turhaan koki hän saada selkoa siitä, mikä oli saattanut Cuchillon,
joka vasta oli pelastanut hänen henkensä, niin salaa hyökkäämään hänen
päällensä; tätä miettiessään vakaantui hänessä yhä enemmän yksi ainoa
otaksuminen, se nimittäin, etteivät hänen epäluulonsa Cuchillon suhteen
olleet aiheettomia ja että tämä sen vuoksi koki saada häntä tieltä
pois. Don Estevaninkin läsnä-olo tuntui hänestä siten selitettävältä,
vaikka tämä olikin tahtonut esiintyä enemmän hänen suojelijanaan kuin
vihollisenaan.

Kun Tiburcio näihin synkkiin ajatuksiin vaipuneena meni eteenpäin tietä
tarkastelematta ja poistui yhä enemmän haciendasta, huomasi hän äkkiä
loitolla olevan valon välkkymisen; se pysyi samalla kohdalla, mistä
loistikin. Sen tyyni valo tuntui kutsuvan Tiburciota lähemmäksi, ja hän
ohjasi matkansa sinne, toivoen ehkä löytävänsä ihmisiä, jotka yöksi
soisivat hänelle lepopaikan nuotionsa ääressä ja olisivat hänelle apuna
taistelussa Cuchillon kanssa saamansa haavan sitomisessa.



5.

MOLEMMAT TIIKERINPYYTÄJÄT.


Onnellinen todellakin oli se tähti, joka tänä yönä loisti tuolle
orvolle nuorukaiselle ja johti hänet paikalle, jossa hän toivoi
nauttivansa turvaa.

Metsän rinteelle, vähän matkan päähän haciendasta, oli
nimittäin asettunut kaksi henkilöä, jotka eivät huolineet talon
vieraanvaraisuudesta. Olemme jo tulleet tuntemaan heidät ja lisäämme,
että siinä olivat molemmat pelottomat metsästäjät, jotka pitkästä
matkasta väsyneinä olivat levähtämässä.

Kun nämä molemmat usein tulevat huomiomme esineiksi, lienee sopivaa
vielä kerran lähemmin tarkastella heitä.

Toisella heistä, joka oli nimittänyt itseään "metsäsissiksi",
oli nuttu, joka erittäin hyvin sopi metsäelämään ja joka samalla
muistutti intiaanien ja valko-ihoisten pukua. Päässä oli hänellä
katkaistun keilan muotoinen ketunnahka-lakki. Nutun alla oli hänellä
siniraitanen puuvilla-röijy ja hänen vieressään maassa oli jonkunlainen
päällysviitta, villapeitteestä tehty. Hänellä oli nahkasäärykset, mutta
mokkasiinien sijasta oli hänellä jaloissaan raudoitetut saappaat, niin
tukevat, että ne voivat kestää vuosikausia.

Huolellisesti sileäksi raavittu puhvelin sarvi riippui hänen toiselta
olkapäältään. Se oli ruutisarvi; toisella puolen riippuva nahkapussi
sisälsi taasen suuren varaston lyijyluotia. Hänen vieressään oleva
pitkä pyssy ja kirjavaan villavyöhön pistetty metsästyspuukko täydensi
metsästäjän varustuksen. Hänen jättiläismäisestä vartalostaan tunsi
hänet Kanadan ensimäisten siirtolaisten rohkeaksi jälkeläiseksi, joka
kansan rotu siellä käy yhä harvinaisemmaksi. Hänen hiuksensa alkoivat
harmaantua ja tuskin olisi niitä erottanut lakista, ellei leveä, pyöreä
arpi, joka ulottui toiselta ohimolta toiselle, olisi ollut kummankin
rajalla. Tämä arpi osoitti, että vaikka hänellä vielä olikin hiuksensa
tallella, oli hän ollut vaarassa kadottaa ne.

Tämän jättiläisen ahavoituneet kasvot näyttivät olevan pronssista, kun
niitä katseli leimuavan tulen valossa. Muuten kajasti hänen kasvoiltaan
suopeus, mikä hyvin soveltui hänen jäntereittensä jättiläisvoimiin.

Vaikka hänen toverinsakin oli suurikasvuinen, näytti hän kääpiöltä
tämän jättiläisen rinnalla. Hän oli noin viidenviidettä ikäinen,
hänen mustat silmänsä olivat rohkean ja kiivaan mielen ilmaisijana.
Nähtävästi polveutui hän eteläisemmästä ilmanalasta, sillä hehkuva
aurinko oli hänen kasvonsa ahavoittanut.

Vaikka hän oli puettu melkein samalla tavoin kuin toverinsakin, osoitti
hänen pukunsa hänen pikemmin olevan ratsastajan kuin jalkamiehen. Hänen
rikkinäiset saappaansa kuitenkin todistivat, että hänen oli usein
täytynyt tehdä pitkiäkin jalkamatkoja.

Molemmat metsästäjät olivat heittäyneet sammalille nuotion ääreen
ja katselivat mielihyvällä lampaan reittä, joka oli pistetty
rautatammiseen keppiin hiilille paistumaan, jolloin sen maukas mehu
poristen tipahteli tuleen.

Molemmat miehet kertoilivat toisilleen aikaisempia elämänvaiheitansa ja
nuorempi kertoi toverilleen ne tapaukset, jotka olemme kertomuksemme
alussa maininneet. Todella ei hän ollutkaan kukaan muu kuin sama
mies, jonka olemme tulleet tuntemaan José unikeon nimellä Elanchovin
lahdelmassa. Hänen omatuntonsa oli käynyt levottomaksi siellä
tapahtuneen ilkityön jälkeen, ja kun hän tahtoi tietää sinä yönä
sattuneiden tapausten yhteyden, joihin hän itsekin oli ollut osallinen,
oli hän haastattanut kapteeninsa, joka oli määrännyt hänet vartioimaan
rannikolle, ja syyttänyt häntä osallisuudesta kreivittären murhaan.
Lahjomalla tuomarit onnistui kapteenin poistaa syytös itsestään ja
saada José lähetetyksi espanjalaiseen alusmaahan, Ceutaan. Monien
seikkailujen jälkeen onnistui miesparan paeta Amerikaan ja täällä
kohtasi hän metsäsissin, joka tuosta entisestä rajavartiasta oli tehnyt
kelpo ampujan ja eleli hänen kanssaan parhaimmassa toveruudessa.

Heidän näin jutellessaan aikaisemmasta elämästään kertoi kanadalainen,
että hän oli ollut merimiehenä ja että samallaiset kohtalot kuin
Josénkin olivat pakottaneet hänet luopumaan merielämästä. Silloin
kuulivat he jonkun lähenevän. Se oli Tiburcio, joka heti äänestä tunsi
kanadalaisen; hän läheni metsästäjiä, anoen suojaa.

-- Te olette tervetullut, sanoi kanadalainen, ojentaen kätensä
lähenevälle, jonka kasvoja hän jo edellisenä iltana oli mieltymyksellä
tarkastellut. José taasen katseli häntä erittäin kummastuneena.

-- Oletteko eksynyt ratsastajista, joiden seurassa teidät eilen illalla
näimme? kysyi José Tiburciolta, joka väsyneenä vaipui maahan, ja ettekö
tiedä, että neljännestunnin matkan päässä täältä olisitte saaneet
paremman vastaanoton? Ehkäpä haciendan omistaja on kieltänyt teiltä
yösijan, vai tuletteko sieltä?

-- Sieltä minä tulen, vastasi Tiburcio; en voi moittia don Augustinia
puuttuvasta vieraanvaraisuudesta, mutta hänellä on vieraita, joiden
kanssa oman turvallisuuteni vuoksi en voi olla saman katon alla.

-- Miten? kysyi José, onko mitään tapahtunut?

Tiburcio aukaisi viittansa ja näytti oikeata kättänsä; hihan oli
Cuchillon puukko poikki leikannut ja se oli verinen.

-- Perhana vieköön! sanoi kanadalainen, te olette ollut tekemisissä
vakavakätisen roiston kanssa. Jokunen tuuma syrjään, ja henkenne olisi
mennyttä! Tyyntykää kuitenkin, jatkoi hän, varovasti irroittaen haavaan
kuivaneet vaatteenpalaset, tämä ei ole vaarallinen, nuori ystäväni.

Hän kostutti haavaa vedellä ja käski Josén hankkimaan kourallisen
oregamoruohoja. Tämä toi niitä heti, tarkoin täyttäen metsäsissin
käskyn. Hän teki kääreen näistä terveellisistä ruohoista, asetti
sen haavalle ja sitoi sen Tiburcion omalla vyöllä. Sitten kehoitti
hän Tiburciota ottamaan osaa heidän ateriaansa, mutta tämä kiitti
ja ilmaisi haluavansa päästä lepäämään muutamaksi tunniksi. Tämä
mieluisesti suotiin, ja pian vaipui hän raskaaseen uneen. Kanadalainen
katseli häntä jonkun hetken vaiti ollen ja kääntyi sitten Josén puoleen
sanoen:

-- Elleivät hänen kasvonsa kokonaan eksytä minua, niin ei meidän
tarvitse katua sitä, että otimme tuon nuorukaisraukan huostaamme.
Kuinkahan vanha hän lienee? jatkoi hän kasvojen ilmaistessa suurta
osanottavaisuutta hänen tätä kysyessään.

-- Hän ei ole neljääkolmatta vuotta vanhempi, se on varma, sanoi
entinen rajavartia.

-- Niin minäkin luulen, lausui kanadalainen, puhuen enemmän itsekseen
kuin ystävälleen ja surumielinen kajastus saattoi hänen jyrkät
kasvonpiirteensä näyttämään lempeämmiltä; juuri sen ikäinen hän on,
jos hän vielä elää. Näin lausuessaan pääsi huoahdus hänen leveästä
rinnastaan.

-- Mitä tarkoitat? keskeytti hänet äkkiä espanjalainen, jonka sydämessä
nämä sanat näkyivät herättävän vastakaiun.

-- Mitä kerran on tapahtunut, se on tapahtunut, sen sanon sinulle,
lisäsi metsäsissi, ja jos joku on pois, on parasta unohtaa hänet.
Älkäämme sitä enää ajatelko, yksin olen minä elänyt metsissä, yksin
täytyy minun kuolla.

Tähän päättyi heidän keskustelunsa, ja he alottivat ateriansa. Sitten
lähti José noutamaan haciendan hevosta; tätä ei hän eikä hänen
toverinsa pitänyt rikoksena, näitä eläimiä kun siellä oli kyllin.

Kanadalainen jäi yksin. Taasen katseli hän nukkuvaa Tiburciota, heitti
vieläkin kourallisen kuivia oksia tuleen ja laskeutui myöskin nukkumaan.

Nyt kuului vain yötuulen suhina noiden puitten latvoissa, joiden
juurella nuo kaksi olentoa lepäsivät aavistamatta, että he
kaksikymmentä vuotta aikaisemmin olivat levänneet toistensa vieressä
valtameren kohinan tuuditellessa heitä uneen, samoin kuin nyt
aarniometsän puiden suhinan.



6.

TIBURCION SALAISUUS.


Tiburcion ja kanadalaisen nauttiessa tyyntä lepoa, vallitsi suuri
levottomuus haciendaan saapuneiden vieraiden keskuudessa. Don Estevan
oli salaisessa neuvottelussa huoneessaan Cuchillon kanssa, ja käski
tämän vielä samana yönä ottamaan valtaansa Tiburcion, joka, tietäen
kultalaakson salaisuuden, saattoi käydä hänelle vaaralliseksi. Samalla
tuntuivat toiset, vieläkin tärkeämmät syyt pakottavan häntä saamaan
nuorukaisen haltuunsa; nämä syyt selkenevät kertomuksemme aikana.
Tarkoin harkittuaan piti don Estevan asiata niin tärkeänä, että hän
päätti vielä samana yönä asettua seuralaistensa etunenään, ajaaksensa
paennutta takaa. Onnettomuudeksi oli Cuchillo kuunnellut poistuvan
askeleita ja huomannut hänen menevän metsän syrjässä olevaa tulta
kohti. Sieltä hän siis toivoi löytävänsä hänet, ja ehkäpä vastarinnatta
vangitsevansakin. Kun joukko lähti haciendasta, oli Cuchillo jo
hevosellaan mennyt samaan suuntaan.

Saavuttuansa nuotion läheisyyteen sitoi hän hevosensa sumach-puun
runkoon, ja hiipi sitten jaguarin tavoin eteenpäin. Kuu valaisi metsää,
ja jota enemmän Cuchillo läheni metsän puita, sitä selkeämmin näkyi
nuotion tuli. Hän hiipi yhä eteenpäin, kunnes ehti erään mangoliapuun
yhteenkasvaneen juurakon luo. Tähän pysähtyi hän, ja ilkeä hymy
kuvastui hänen kasvoilleen, kun hän katseli nuotiolle.

José oli juuri palannut saaliineen ja laskeutunut lepäämään, samalla
kun kanadalainen, joka oli herännyt, asettui vartioimaan. Metsästäjä
meni hiljaa nukkuvan Tiburcion luo, kumartui hänen ylitsensä ja katseli
tarkoin hänen kasvojansa. Sitten palasi hän entiselle paikalleen
lausuen:

-- Siinä ijässä täytyy hänenkin olla, jos hän vielä on elossa.
Mutta kuka voisi kukoistavassa nuorukaisessa tuntea lapsen, joka
nelivuotisena ryöstettiin minulta?

Epäilevä hymy ilmestyi metsästäjän tätä hiljaa lausuessa hänen
huulillensa, ikäänkuin olisi hän itse käsittänyt tuollaisen otaksumisen
mahdottomuuden.

-- Ja kuitenkin, jatkoi hän, olen elänyt kyllin kauan Ja nähnyt paljon,
epäilläkseni salliman kaikkivaltaisuutta. Miksi ei nyt sellainen ihme
tapahtuisi. Eikö se jo ollut ihme, kun löysin valtamereltä lapsen, joka
vilusta ja nälästä kuolemaisillaan lepäsi murhatun äitinsä rinnoilla?
Ken tietää? Jumalan tiet ovat käsittämättömät.

Metsäsissi lausui tämän itsekseen, mennen uudelleen katsomaan, eikö hän
Tiburcion kasvonpiirteissä keksisi yhtäläisyyttä tuon lapsen kanssa,
jonka hän oli pelastanut ja jota hän isän tavoin oli rakastanut.
Tarpeetonta lienee enää lukijalta salata, ken oli tuo metsäsissi, sillä
hän on varmaan jo itse tuntenut hänet ennen mainituksi merimieheksi,
Rosenholziksi.

Tämä läheni siis vielä kerran Tiburciota, kumartui hänen ylitsensä ja
katseli kauvan hänen kasvojansa. Huomaten näiden olevan vaaleat ja
nuorukaisen tukan tumman, istui hän uudelleen toiveissaan pettyneen
näköisenä ja päätti olla häiritsemättä nuorukaisen unta.

Hänen näin istuessaan aarniometsän hiljaisuudessa muisteli hän sitä
yötä, jolloin hän -- saman Josén, joka nyt oli hänen metsästys- ja
sotatoverinsa, maalitauluna -- oli löytänyt taasen kadottamansa lapsen
veneestä, jossa hänen äitinsäkin ruumis oli.

Rosenholz ei kuitenkaan tiennyt, että José unikeko oli sama rajavartia,
jonka kehnon ampumisen hän hyvin muisti, sillä José ei ollut
milloinkaan maininnut tätä tapausta, kun hän halusta olisi tahtonut
elämästänsä poistetuksi sen yön, jolloin hän oli ollut vartiana
lahdelmassa. Sangen kummallista oli kuitenkin, että molemmat sittemmin
olivat sattuneet yhteen, ja jos Rosenholz tällä hetkellä olisi edes
aavistanut, että hänen nykyinen toverinsa oli niin läheisissä suhteissa
siihen tapaukseen, jota hän itse juuri niin elävästi muisteli, olisi
hän varmaan luottamuksella toivonut toistakin, yhtä kummallista
sattumaa. Kuitenkin täytyi hänen vastoin tahtoansakin hymyillä
otaksumisellensa, että nuori, hänen edessään nukkuva meksikolainen
olisi sama Fabian, jota hän kaipasi.

Rosenholzin ollessa näihin muistelmiin vaipuneena, alkoi yö tuntua
jäätävän kylmältä. Aamu läheni, usva tiheni yhä puunlatvojen ympärillä
ja alkoi kylmänä kasteena pudota maahan. Vielä oli kuitenkin,
huolimatta ajan etenemisestä, aivan hiljaista. Äkkiä hirnahti hevonen,
jonka José oli sitonut puuhun, hypähti syrjään, kokien katkaista
riimunvartta. Varmaankin joku olento, jota ei vielä voitu nähdä, oli
sen peljättänyt.

Tähystellen ja kuunnellen kulki Rosenholz hiljaa eteenpäin. Mutta
kun hän ei nähnyt mitään, mikä olisi hänen epäluuloansa herättänyt,
istui hän uudelleen ja havaitsi Tiburcion heränneen. Tämä katseli
uneksivaisena nuotiota, jonka vieressä hän istui ja kysyi Rosenholzilta
sen kolinan syytä, joka oli hänet herättänyt.

-- Ei se mitään ollut, vastasi tämä, vaikka hiljainen ääni, jolla
hän sen lausui, vastusti hänen sanojansa; hevonen kai peljästyi, kun
vainusi jaguarin, joka hiiviskelee sen paikan ympärillä, johon jätimme
sen toverin nahat ja teurastamamme lampaan nahan. Tästä muistuukin
mieleeni, ettei teillä kai ole mitään vastaan, että nautitte mitä
jäljellä on, ja minkä teille säästin.

Kanadalainen ojensi Tiburciolle kaksi kylmää lihanviipaletta, jotka
tämän hyväksi oli pannut erilleen ruohostoon. Tiburciosta maistui liha
mainiolta, ja otettuaan tilkan paloviinaa lämpimiksensä tunsi hän
itsensä aivan uudeksi ihmiseksi.

Nähdessään tuon kanadalaisen metsästäjän, joka niin huolellisesti oli
sitonut hänen haavansa, ei hän enää pitänyt itseänsä niin yksinäisenä
ja hyljättynä; salaperäinen tunne sanoi hänelle, että hän tuossa
hyväntahtoisessa, suorassa miehessä oli löytänyt lujan ystävän, joka
jättiläisvoimillaan, pelottomuudellaan ja taitavuudellaan oli kaikkien
vihollisten kauhuna. Rosenholzkin hymyili iloisesti katsellessaan
Tiburciota ja tunsi sydämensä kiintyvän nuorukaiseen.

-- Kuulkaa, nuori mies, sanoi hän hetken kuluttua, intiaanit kysyvät
vasta sitten vieraittensa nimeä ja säätyä, kun ovat yhdessä syöneet. Te
olette täällä minun nuotiollani, olette nauttinut ruokaani, rohkenenko
siis nyt kysyä teiltä, ken olette ja mitä tapahtui haciendassa, kun
teidät siellä tuolla tavoin vastaan otettiin?

-- Aivan mielelläni, vastasi Tiburcio. Syistä, jotka eivät huvittane
teitä, olin jättänyt majani, mennäkseni del Venadan haciendaan.
Matkalla uupui hevoseni väsymykseen ja janoon, ja sen kuollut ruumis
houkutteli puman ja molemmat jaguarit, jotka te ja toverinne niin
rohkeasti ja taitavasti tapoitte.

-- Niin, tuumi kanadalainen, eipä tuo urotyö kerskailua kestä. Mutta
jatkakaa! Mikäpä oli syynä siihen, että hyökkäsivät teidän ikäisenne
nuoren miehen päälle, sillä pidänpä veikkaa, ett'ette ole paljon yli
kahdenkymmenen vuoden?

-- Olen neljänkolmatta vuotias, vastasi Tiburcio, mutta jatkanpa
kertomustani. Lähellä oli, ettei minun käynyt samoin kuin hevosrukkani,
ja kun kohtasimme yösijalla juottopaikan ääressä, ei ollut monta hetkeä
kulunut siitä, kun ratsastajat löysivät minut janoon ja kuumeeseen
kuolemaisillani. En voi siis selittää, miksi nuo ihmiset pelastivat
minut, koettaaksensa heti sen jälkeen murhata minua. Ehkäpä olen kahden
heistä tiellä; ehkä epäluulo, joka minulla on yhtä heistä kohtaan,
on liiaksikin todenperäinen ja hän aavistaa sen ja pitää sen vuoksi
parhaimpana saada minut tieltä pois.

Tämän sanottuaan katseli Tiburcio vaiti eteensä ja vaipui syviin
ajatuksiin.

-- Mutta mikä on nimenne? Ettehän ole vielä maininnut nimeänne, lausui
metsäsissi hetken kuluttua selvästi nähtävällä osanotolla.

-- Nimeni on Tiburcio Arellanos.

Kanadalainen ei saattanut olla huoahtamatta, kuultuansa tämän nimen,
joka tuhosi hänen unelmansa ja vastoin tahtoansakin vei hänet
todellisuuteen takaisin.

-- Ehkäpä jokunen muisto liittyy tähän nimeen? sanoi Tiburcio. Isäni...
tässä pysähtyi hän äkkiä,... Arellanos retkeili usein erämaissa, jossa
saatoitte hänet tavata; hän oli kuuluisin gambucino koko maassa.

-- Ensi kerran kuulen tämän nimen, sanoi Rosenholz, mutta näkönne
muistuttaa minulle kauvan sitten tapahtuneita tapauksia.

Metsästäjä vaikeni; Tiburciokin vaikeni, sillä hän muisteli sitä, mikä
hänelle oli sattunut haciendassa, ja piti itseänsä onnellisena siitä,
että oli kohdannut molemmat metsästäjät. Sen vuoksi päätti hän avata
sydämensä kanadalaiselle.

-- Olette sanonut olevanne metsästäjä, ja ellen erehdy, jatkoi
Tiburcio, on se vaarallinen ja vähän tuottava ammatti.

-- Se ei ole mikään ammatti, vastasi kanadalainen, se on jalo toimi ja
minulle kutsumukseni. Esi-isänikin ovat olleet metsästäjiä, ja minä
olen lyhyen väliajan jälkeen antautunut tähän toimeen, jonka olen
perintönä saanut. Onnettomuudeksi ei minulla ole poikaa, joka astuisi
jälkiäni, ja kuitenkin voin kerskaamatta lausua, että minussa kuolee
jalo ja rohkea suku.

-- Ja minä olen kullankaivaja samoin kuin isänikin, sanoi Tiburcio.

-- Niin, te kuulutte niihin ihmisiin, jotka pitävät huolen siitä, ettei
maan sisässä oleva kulta jää maailmalta salaan.

-- Isäni ilmaisi minulle salaisuuden, joka koskee erästä ei aivan
kaukana tästä olevaa paikkaa, jossa on niin runsaasti kultaa, että
minä, jos te ja toverinne tahdotte yhtyä minuun, voin tehdä teidät
rikkaammaksi kuin voitte uneksiakaan.

Malttamattomana odotti Tiburcio kanadalaisen vastausta ja oli melkein
varma hänen myöntymisestään. Suuri oli siis hänen kummastuksensa, kun
kanadalainen sanoi:

-- Minulle tekemänne tarjous varmaankin houkuttelisi ihmisen, jonka
sydän on yhteen tai toiseen paikkaan sidottuna. Mutta minulla ei ole
mitään kotimaata. Metsä ja erämaat ovat muuttuneet kodikseni, enkä
muuta haluakaan; mitäpä siis kulta minua hyödyttäisi? Minulla ei ole
ketään, jolle siitä olisi hyötyä. Ei, ei, nuorimies, kiitän teitä, en
huoli siitä, lisäsi hän, pitäen käsiään kasvojensa edessä, ikäänkuin
olisi tahtonut temmata katseensa tuosta viehättävästä kuvasta, jonka
Tiburcio oli esiin loihtinut.

-- Eihän tuo liene viimeinen sananne? vastasi Tiburcio. Eipä hevin
työnnetä pois aarretta, jonka saavuttamiseksi tarvitsee vain kumartua.

-- Se on järkähtämätön päätökseni, sieluni ja ruumiini on
omistettu toimelle, jossa minun tulee auttaa toveriani, oivaa
kymmenvuotis-kumppaniani. Näen, nuorimies, loukkaavani teitä
kiellollani, lisäsi kanadalainen nähdessään pilven Tiburcion otsalla.

-- Kuulkaa, rehellinen metsästäjä, sanoi Tiburcio, en tahdo kieltää,
että epäämisenne tekee tyhjäksi toiveeni, mutta uskokaa minua, omasta
puolestani en valita näiden aarteiden kadottamista, jotka nyt toisille
jätämme...

-- Sen uskon, vastasi Rosenholz, sillä kasvonne eivät ilmaise
voitonhimoa. Mutta en sillä kokonaan kiellä tahtovani olla teille
hyödyksi. Minulla on syytä luulla, että Josékin voipi syyttää yhtä
niistä miehistä, jotka ovat teidän vihollisianne; meillä on siis
yhteinen asia.

Tämän keskustelun aikana tuntui usein lausuttu "aarre"-sana
salaperäisesti vaikuttavan Joséhen; hän kääntyi usein, ikäänkuin ei
olisi ollut samaa mieltä toverinsa kanssa.

-- Tuo don Estevan, josta olen kuullut puhuttavan, alkoi
kanadalainen uudelleen, on roteva mies, eikö niin? Eikö hän ole tuon
matkustajajoukon johtaja, jossa vielä eilen näin teidät?

-- On, vastasi Tiburcio.

-- Sen nimen on hän siis täällä itselleen ottanut, lausui nyt José,
nousten istumaan, ottaaksensa osaa keskusteluun.

-- Tunnetteko hänet? kysyi nuorukainen.

-- Kyllä tunnen hänet, vastasi José, hän on vanha tuttu, jota minun
täytyy vaatia edesvastuuseen muutamista seikoista ja siinä syy, miksi
löysitte minut näiltä seuduilta. Jos tahdotte tietää enemmän, kerron
sen teille sitten, mutta kaikella on aikansa ja nyt on lepääminen
tärkeintä, ollaksemme valmiina kaikkeen, mitä sattua voi.

-- Seis, José! sanoi kanadalainen hyvänsuovasti. Näyttää, kuin
tahtoisit olla nimesi kaltainen. Kuule minua hetkinen! Tämä nuorukainen
on tehnyt meille tarjouksen, että seuraisimme häntä etsimään niin
runsasta kultasuonta, että tarvitsee vain kumartua saadaksensa käden
täydeltä kultaa.

-- No totta vieköön, huudahti José, toivon, että suostuit hänen
tarjoukseensa.

-- Päin vastoin, minä hylkäsin sen.

-- Teit väärin, Rosenholz; asia sietää parempaa harkitsemista, mutta
siitä puhumme sitten; nyt minulla on muuta tekemistä.

Näin sanoen oikaisi José itsensä uudelleen ja pian kuultiin hänen
kuorsaamisestaan, että hän oli taasen nukkunut.

Tiburciota ilahutti nähdessään, ettei ollut kokonaan pettynyt
toiveissaan ja Rosenholz alotti taasen:

-- Näettepä, lausui hän, Joséssa miehen, joka on valmis taistelemaan
tuon don Estevanin kanssa ja siitä voitte arvata, että minä autan
häntä, sillä hänen vihollisensa ovat minunkin. Pidän itseäni sen
vuoksi onnellisena, voidessani auttaa teitä kelpo pyssylläni, joka ei
milloinkaan satu syrjään.

Näin sanoessaan näytti hän tarkoin katselevan pitkän pyssynsä perää,
jossa Tiburcio nyt huomasi koko joukon kummallisia, veitsen kärjellä
kaivettuja merkkejä.

Rosenholz lausui huomaten nuorukaisen kummastuneen katseen: te varmaan
laskette skalppiani.

-- Skalppianne? toisti Tiburcio kummastuneena, sillä hän ei tuntenut
metsästäjäin tapoja.

-- Niin, vastasi kanadalainen. Pakanalliset intiaanit laskevat uhriensa
luvun heidän päänahkojensa, skalppiensa mukaan, me metsäsissit
laskemme voitonmerkkimme kristittyjen tavoin. Nuo uurrokset osoittavat
vihollisteni luvun, jotka rehellisellä tavalla olen sotapolulla
tappanut, niinkuin intiaanit sanovat.

-- Mutta onhan siinä ainakin parikymmentä sellaista uurrosta, lausui
Tiburcio.

-- Voisitte sanoa neljäkymmentä, ettekä sittenkään vielä olisi kaikkia
laskenut, lausui kanadalainen hymyillen. Nämä yksinkertaiset ristit
tarkoittavat apahia, kaksinkertaiset pavnioita, nuo kolmenkertaiset
sioux-indiaania, nuo tähdet korppia ja tässä, jatkoi kanadalainen,
merkkiä laskien, on litteäpäitä ja mustajalkoja, jotka ainaiseksi ovat
sanoneet jäähyväiset aavikoiden metsästysmaille. Mihin olisin näiden
kaikkien päänahat pannut? Intiaanien turhamielisyys saa ne pitää.

Hämmästyneenä kuunteli Tiburcio tuon kelpo kanadalaisen voitonvirttä.

-- Niin, jatkoi Rosenholz, olinko väärässä sanoessani, että voitte
luottaa ystävään, joka on yhtä rohkea kuin ken toinen tahansa? Näin
sanoen ojensi hän avomielisesti, mikä vaikutti enemmän kuin hänen
sanansa, kätensä Tiburciolle. Nuorukainen, tajuten epätoivoisen
tilansa, kiitti häntä lämpimästi.

-- Salaperäinen aavistus, lausui hän, sanoi minulle että valo, jonka
metsästä näin välkkyvän haciendaan, olisi minulle onnen tähtenä.

-- Siinä ette erehtynyt, sanoi Rosenholz. Mutta suokaa vanhan miehen
tehdä muutamia kysymyksiä, jotka teistä ehkä tuntuvat tunkeilevilta.
Te olette vielä nuori; eikö teillä enää ole isää, jonka luona saisitte
turvaa?

Tämän kysymyksen kuullessaan peitti Tiburcion posket hehkuva puna, hän
oli hetken vaiti ja sanoi sitten:

-- Miksi en ilmaisisi teille, että minä kaikin puolin vihollisten
ympäröimänä olen aivan yksin tässä maailmassa eikä minulla ole isää
eikä äitiä.

-- Molemmat ovat siis kuolleet? sanoi Rosenholz säälien.

-- En ole milloinkaan heitä tuntenut, sanoi nuorukainen hiljaa.

-- Sanotte, ettette ole milloinkaan heitä tuntenut! Sanotteko todella
niin? huudahti kanadalainen äkkiä nousten ylös ja valaisten palavalla
kekäleellä Tiburcion kasvoja.

Kovin raskaalta tuntui tämä kekäle jättiläisen kädessä; se vapisi, kun
hän huudahti äänellä, joka saattoi Tiburcionkin vapisemaan:

-- Mutta tiedättehän ainakin, missä maassa olette syntynyt?

-- Sitä en tiedä, vastasi Tiburcio.

-- Fabian! Fabian! sanoi Rosenholz hellällä äänellä, mitä on sinusta
tullut?

-- Fabian?... Tuota nimeä en tunne, lausui Tiburcio, jonka kummastus
eneni yhä enemmän, kun kanadalainen häntä innokkaasti tarkasteli.

-- Oi, Jumalani, sanoi Rosenholz surullisesti itsekseen, kun ei tämä
nimi muistuta hänelle mitään, ei se ole hän. Miksi olenkin niin
houkkiomaisia toiveita pitänyt? Ja kuitenkin ovat hänen kasvonsa
sellaiset, jollaisiksi ne vuosien kuluessa olisivat kehittyneet. Mutta
anteeksi, nuori ystäväni, minä olen narri, järkensä kadottanut ihminen.
Ja kanadalainen heitti palavan kekäleen uudelleen nuotioon, istui saman
puun juurelle, jossa äskenkin oli istunut, ja käänsi selkänsä nuotiota
kohti, niin että hän joutui kokonaan tuon runsaslehtisen korkkipuun
varjoon, jonka runkoon hän nojasi.

Jo valaisivat sinertävät värivivahdukset puiden korkeimpia latvoja;
päivä oli pian koittava, mutta metsän siimeksessä oli vielä aivan
pimeä. Kuultiin kukon laulua lähellä olevasta haciendasta.

Tiburcio mietiskeli metsästäjän sanoja; ne tuntuivat hänestä niin
salaperäisiltä, mutta hänen kysymyksiänsä piti hän hyvänsuopana ja
omaa hyötyä tarkoittamattomana uteliaisuutena. Metsäsissi ei ollut
vielä hänelle ilmaissut etsivänsä kadonnutta kasvattiansa. Tämä olisi
selittänyt kaikki, mutta sitä ei Rosenholz ollut kertonut.

-- Ehkäpä, sanoi Tiburcio äänettömyyden katkaisten, muistelmissani
aikoja sitten menneestä ajasta olisi joitakuita, jotka vielä voisi
virkistää, mutta sen voi tehdä yksin Jumala.

-- Miten? Ettekö muista mitään varmaan? kysyi kanadalainen hiljaisella
äänellä ja synkällä muodolla, painaen päätänsä alas.

-- Ja sentään, jatkoi Tiburcio, on yön hiljaisuudessa, sellaisina
öinä kuin tämäkin, ja niinpä sinäkin yönä, jolloin valvoin hänen
ruumiinsa vieressä, jota pidin äitinäni, epävarma hohde valaissut tätä
hämäryyttä, ja silloin olen luullut muistavani muutamia surullisia
tapauksia; mutta varmaankin ne ovat unelmia.

Tiburcion tätä sanoessa nosti kanadalainen, joka uudelleen alkoi
toivoa, päänsä, ikäänkuin ankaran myrskyn taivuttama tammi. Hän
viittasi kädellään Tiburciolle, ettei tämä katkaisisi muistelmiansa.

-- Minusta tuntuu, sanoi nuorukainen, kuin taasen olisin suuressa
huoneessa, jonka läpi puhaltaa tuulen viima, kylmempi kuin milloinkaan
olen tuntenut; minusta tuntuu kuin kuulisin naisen nyyhkytystä ja
sitten ankaran uhkaavan äänen... eikä sitten muuta.

Nämä sanat sammuttivat taasen kanadalaisen toiveet, sillä
muistanemmehan, että hän tiesi vain Elanchovin tapausten loppuosan.

-- Varmaan ne ovat unelmia, sanoi hän surullisesti, mutta jatkakaa,
jatkakaa. Eikö muuta ole muistoonne jäänyt? Ettekö muista meren
kohinaa? Se on sellaista, jota ei milloinkaan unhoita, kun sen on
kerran kuullut, vaikka nuorenakin.

-- Neljä vuotta sitten näin ensi kerran meren Guaymasissa, sanoi
Tiburcio, ja sentään olen sen kai nähnyt lapsena, jos on perää
muutamissa saamissani tiedoissa.

-- No, sanoi kanadalainen, eikö mikään muistelma liity siihen?

-- Ei, ei mikään.

-- Ei mikään, toisti kanadalainen, ikäänkuin kaukainen kaiku, eikö
mikään?

-- Ei ainakaan mitään varmaa, ja ne ovat kai, niinkuin sanoitte ja
niinkuin itsekin luulen, pelkkiä unelmia, joita pidän todellisuutena.

-- Epäilemättä, sanoi Rosenholz, katkeruuden tunteella, mitenkäpä
voisikaan lapsi muistaa sellaisia.

-- Ja näiden unelmien joukossa, jatkoi Tiburcio, näen nyt karkeat ja
ahavoituneet, mutta lempeät kasvot.

-- Mitkä kasvot? kysyi Rosenholz uudelleen, kääntäen kasvonsa nuotioon
päin, joka valaisi niiden jännitettyjä lihaksia, samalla kun hänen
rintansa aaltoili.

-- Nämä kasvot, vastasi Tiburcio, olivat miehen, joka rakasti minua
suuresti, sillä, lisäsi hän, taasen muistan tuon miehen.

-- Mutta te, sanoi Rosenholz, kovan tuskan kuvastuessa hänen
piirteistään, rakastitteko tekin häntä?

-- Kyllä, hän oli minulle niin rakas. Kyynel vieri hitaasti ystävämme
Rosenholzin ruskealle poskelle; hän kääntyi sitä salataksensa ja taasen
ollen varjossa, mutisi hän:

-- Niin, hänkin rakasti minua niin hellästi.

Sitten sanoi hän murtuneella äänellä, ikäänkuin sydämensä olisi ollut
pakahtua: Ettekö muista tapausta, jolloin tämä mies erotettiin teistä?
Se oli...

Hän ei voinut enempää. Peittäen kasvonsa karkeisin käsiinsä, odotti
hän vavisten vastausta kysymykseensä. Tuskastuttava, epätietoinen
äänettömyys syntyi.

-- Kuulkaa, katkaisi Tiburcio vihdoin äänettömyyden, te näytte voivan
johtaa minua, kuulkaa, mitä muistelen. Eräänä päivänä vuoti veri
virtana ympärilläni, maa vapisi jalkojeni alla, ukkonen tai ehkä
kanuunat jyrisivät hirveästi, minut suljettiin pimeään huoneeseen,
jossa suuresti pelkäsin. Mies, josta kerroin, joka minua rakasti, tuli
luokseni.

-- Odottakaa, alkoi hän uudelleen, mies, josta kerroin, tuli luokseni
sanoen: polvistu lapseni ja rukoile äitisi puolesta... Mutta mitä
sitten tapahtui, en enää muista.

Tällä välin näytti kanadalainen, jonka vartalo oli varjoon peitetty,
suonenvedon tapaisesti värähtelevän ja nyyhkytystä kuului. Tiburcio
säpsähti, kun kanadalainen särkyneellä äänellä huudahti:

-- Ja rukoile äitisi puolesta, jonka löysin kuolleena vierestäsi.

-- Niin, niin, huudahti Tiburcio, hypähtäen ylös, niin hän sanoi.
Mutta ken olette te, joka näytte tietävän, mitä tuona kamalana hetkenä
tapahtui?

Kanadalainen nousi sanaakaan lausumatta, lankesi polvilleen ja
huudahti, sydän iloa kukkurallaan, taasen näyttäen karkeat, miehekkäät
kasvonsa, joille vieri kyyneliä:

-- Oi, Jumalani, tiesinhän, että vielä kerran lähettäisit hänet
minulle, kun hän tarvitsi isää. Fabian... Fabian! Minä se olen, minä
olin tuo mies.

Tässä hänet äkkiä keskeytti pyssyn paukaus ja luoti iski maahan
Tiburcion viereen.

Unessaan peljästyneenä hyppäsi José nopeasti ylös.



7.

TURHA TAKAA-AJO.


Kauvan oli Cuchillo väijynyt, ennenkuin hän ampui tuon petollisen
laukauksen kohti Tiburciota. Tämän tehtyänsä palasi hän nopeasti
toveriensa luo. Hän ei edes ehtinyt varmistua, oliko hänen luotinsa
todellakin sattunut. Hän ei kuitenkaan, kun pelko häikäisi hänen
silmiänsä, heti löytänyt paikkaa, johon oli hevosensa sitonut. Tämän
olisi hän helposti saanut hengellänsä maksaa, ellei Rosenholz ja hänen
molemmat ystävänsä olisi olleet niin hämmästyneitä tämän äkillisen
hyökkäyksen johdosta.

-- Toverit! huudahti José, haluaisinpa tietää, kenelle tuo luoti
oli aijottu, minulleko, vai teille, nuori mies, sillä olen kuullut
keskustelunne, enkä ole aivan outo tälle tapaukselle Elanchovin luona...

-- Tapaukselle Elanchovin luona! huudahti kanadalainen. Sinä tiedät...

-- Mutta nyt ei ole aikaa puhua siitä. Se voipi tapahtua sittemmin,
sillä se on salaisuus, jota ette voine ilman minua saada selville. Sinä
näyt löytäneen nuoren kreivin, siinä on nyt kylläksi. Ja nyt eteenpäin!
Rosenholz, mene sinä suoraan sinnepäin, mistä laukaus tuli, minä asetun
tämän nuorukaisen kanssa väijyksiin vastakkaiselle puolelle, sillä tuo
konna, joka laukauksen ampui, aikoo ehkä hiipiä leiripaikkamme ympäri
ja silloin joutuu hän meidän käsiimme.

Näin sanoen riensi José pyssy kädessään ja Tiburcio puukolla
varustettuna toiselle suunnalle, samalla kun voimakas kanadalainen,
erinomaisen taitavasti hiipien puiden alatse, yhtä nopeasti ja
kuulumattomasti katosi sille suunnalle, jonka José oli ehdottanut.

Leiripaikalle jäi ainoastaan Josén anastama hevonen ja tämä,
peljästyneenä pyssyn laukauksesta, koki ponnistella katkaistaksensa
lasson, jolla oli kiinni sidottu ja siinä melkein kuristi itsensä.

Sillä aikaa alkoi päivän ensimäinen koitto tunkeutua puun oksien läpi,
nuotion loiste vaaleni vähitellen auringon noustessa taivaan rannalle.
Luonto heräsi koko ihanuuteensa.

Aamutuuli toi kaukaa hevosten hirnumisen ja karjan ammunnan ääniä,
jotka tervehtivät nousevaa aurinkoa. Nurmikolla ruusunpunaisine ja
valkoisine kukkineen ja kaikissa vihreän vivahduksissa välkkyvillä
lehdillä heloittivat kastehelmet, joilla yö oli ne peittänyt; puiden
kuhmuiset rungot muuttuivat kullalta kimaltaviksi ja siellä täällä
rungon ja oksan välillä nähtiin kuivia nahkoja, joita käärmeet olivat
jättäneet. Aurinko valaisi samalla kerralla tuon alkuperäisen luonnon
kauneutta ja kamaluutta.

-- Pysähtykäämme tähän, sanoi José Fabianille -- joksi häntä tästä
lähin tahdomme nimittää -- kun he nopeasti juostuaan saapuivat
metsistöön, johon voivat piiloutua tarkastelemaan polkua, joka vei
vesiputouksen yli vievälle sillalle; olen varma siitä, että tuo konna,
joka niin huonosti tähtäsi, pian kulkee tästä ohi; silloin toivon
voivani näyttää hänelle, että olen edistynyt pyssyn käyttämisessä,
sitten kun erosin Espanian palveluksesta ja kanadalaisen johdolla
alotin opintoni.

Fabian ja José pysähtyivät erään sumachpensaston taakse.

-- Älkää enempää kuin minäkään, kääntäkö silmiänne polusta, joka menee
tuonne puiden taakse, älkääkä kääntäkö päätänne, sanoi José; vaaran
hetkinä puhumme, Rosenholz ja minä, näin keskenämme; ja kuulkaa nyt
tarkoin sanojani.

-- Kyllä kuulen, sanoi Fabian, asettuen niinkuin José oli käskenyt.

-- Ettekö muista mitään enempää aikaisemmasta lapsuudestanne kuin sen,
mitä kanadalaiselle kerroitte? kysyi entinen rajavartia.

-- Turhaan olen kokenut muistella, saatuani kuulla, ettei Marcos
Arellanos ollut isäni. Siitä on jo pitkä aika, mutta enhän muistanut
sitäkään, kuka piti huolta lapsuudestani.

-- Ja mies, joka teidät pelasti, kun olitte hyljättynä, tietää yhtä
vähän kuin te itsekin, lisäsi José, mutta minä voin teille sanoa, mitä,
ette itse tiedä.

-- Puhukaa, Jumalan nimessä! huudahti Fabian.

-- Vait! Ei niin lujaa! varoitti José: Tämä metsä varmaan, niin
autiolta kuin se tuntuukin, kätkee perheenne vihollisen. Mahdollista
kuitenkin on, ettei hän ole tuntenut teitä; kävihän minun itsenikin
aluksi samoin.

-- Ken? Kenestä puhutte? huudahti Fabian innoissaan.

-- Äitinne murhaajasta, siitä miehestä, joka on varastanut arvonne,
rikkautenne ja nimenne.

-- Minä olen siis rikas ja jalosukuinen? kysyi Fabian.

-- Niin olette, sanoi José, nopeasti tarttuen pyssyynsä ja tähdäten,
sillä hän luuli näkevänsä hatun töyhdön kimaltelevan puiden välissä.
Mutta ne olivat vain auringon säteitä, ja metsästäjä laski pyssyn
uudelleen.

-- Mutta teiltä ei ole voitu varastaa suonissanne juoksevaa verta,
vaikka ette enää ole rikas.

-- Mitäpä hyötyä siitä? sanoi Fabian.

-- Paljonkin! Minä tunnen kaksi miestä, jotka joko hankkivat teille
takaisin mitä olette kadottanut, tai myöskin kuolevat.

-- Entä äitini? kysyi Fabian.

-- Oi, muisto äidistänne ja teistä on usein riistänyt unen siltä
mieheltä, josta puhun. Usein yön hiljaisuudessa, metsän syvyydessä, on
hän tuulen henkäyksessä luullut uudelleen kuulevansa sen tuskan huudon,
joka eräänä yönä tunkeusi hänen korvaansa ja jonka hän luuli tuulen
ulvonnaksi... se oli teidän onnettoman, kuoleman kanssa taistelevan
äitinne viimeinen huudahdus.

-- Ja mistä miehestä nyt puhutte?

-- Miehestä, joka itse tietämättään on äitinne murhaajia auttanut. Oi,
don Fabian, älkää häntä tuomitko! Hänen omatuntonsa on jo aikoja sitten
tuominnut hänet kovemmin kuin te voisittekaan, ja nyt on hän valmis
vuodattamaan verensä puolestanne.

-- Ja te tunnette äitini murhaajan? huudahti Fabian tulta säihkyvin
silmin.

-- Te itsekin hänet tunnette; hän on sama, joka nyt nimittää itseänsä
don Estevaniksi, mutta joka todella on don Antonio Mediana. Te olette
itse istunut hänen kanssaan saman pöydän ääressä haciendaronin luona,
jonka talossa äsken olitte.

Jättäkäämme José kertomaan tuota surullista kertomusta, jonka jo
tunnemme, ja etsikäämme kanadalainen.

Rosenholz ajatteli vaaraa, joka voisi uhata hänelle uuden ihmeen kautta
takaisin annettua nuorukaista, ja hän tunkeutui senvuoksi rivakasti
eteenpäin; mutta turhaan hänen harjaantunut silmänsä tarkasteli
tiheässä olevien puitten runkojen, köynnöskasvien ja lehdistöjen
lomitse, ei ainoatakaan vihollista näkynyt. Hänen korvansa koki saada
selkoa jokaisesta äänestä, mutta ei kuullut muuta kuin pensaitten
kahinan, kun hän niitä raskaalla jalallaan tallasi, ja jotka hänen yli
astuttuaan taasen nousivat pystyyn.

Niin riensi hän jonkun minuutin eteenpäin, sitten laskeutui hän
maahan kuuntelemaan. Jonkun sekunnin kuluttua kuuli hän kumean äänen,
ikäänkuin hevosen juoksun.

-- José ei ole erehtynyt, huudahti hän, nousten ja kiiruhtaen takaisin.
Se roisto ehtii edelle ja kokee kiertää leirimme, mutta minulla on se
etu, että käytettävänäni on kelpo amerikalainen pyssy, ja samoin on
Josénkin laita.

Hän juoksi niin nopeasti, että puut molemmin puolin näyttivät lentävän
hänen ohitsensa; kun hän juoksi suoraan ja vihollisen täytyi käyttää
kiertotietä, huomasi hän hetken päästä vaaleanruskean nahkamekon,
joka metsistön ollessa harvempaa näkyi niin korkealla, kuin sopi
ratsastajalle. Tämä melkein näkymätön maali oli hänelle riittävä,
äkkiä pysähtyi hän ja laukaisi pyssynsä. Nahkamekko katosi, mutta kun
sellaisille miehille tähtääminen on sama kuin satuttaminenkin, ei
kanadalainenkaan epäillyt miehen kaatumista.

Vasta leijaili valkea savu alimmaisten oksien tasalla, kun Rosenholz
oli jo pitkän matkan päässä siitä, jossa oli ampunut. Hän aikoi
uudelleen ladata pyssynsä, mutta pelkäsi kadottavansa aikaa ja luotti
voimiinsa. Pysähtymättä riensi hän eteenpäin, eikä huolinut mitään
varovaisuutta noudattaa.

Hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin olisi kuullut jonkun elävän
tunkeutuvan pensaiden väliin, ja nyt huomasikin hän hevosen, joka
peljästyneenä, ratsastajatta juoksi edes takaisin; eläimen peljästystä
lisäsivät vielä puiden oksat, joihin se itsensä satutti, ja jalustimet,
jotka sitä kylkiin hakkasivat.

Äkkiä kuului omituinen vihellys; hevonen pysähtyi, heristi korviansa,
kohotti päätänsä ja levitti sieramiansa; sitten riensi se siihen
paikkaan, josta vihellys kuului; Rosenholz meni hevosen perässä, mutta
pian oli se hänet jättänyt; sitten pysähtyi se uudelleen.

Kun Rosenholz oli vielä hetken juossut, saapui hän paikalle, jossa
luuli tapaavansa pudonneen ratsastajan. Hän aikoi säälimättä laittaa
miehen pois maailmasta, suojellaksensa Fabiania uusilta hyökkäyksiltä.
Jo kuuli hän haavoitetun huokuvan hengityksen, puiden lomitse näki
hän hevosen kumartuvan alas ja taasen nousevan ylös, mutta nyt oi:
nahkamekkoinen ratsastaja satulassa, ja pian katosivat mies ja hevonen
metsään.

Rosenholz latasi uudelleen pyssynsä ja laukaisi sen, mutta myöhään,
saalis pääsi hänen käsistään. Nyt matki hän kolmesti sakaalin kimeää
ääntä ilmoittaaksensa Josélle, että jotain oli tekeillä, ja meni
sitten huoaten sille paikalle, jossa näki hevosen kumartuvan ja taasen
nousevan ylös.

Ruoho oli siinä ikäänkuin raskaan ruumiin musertama; siinä oli
ratsastaja pudonnut maahan, jota osoittivat erään sumachpensaan
oksatkin, jotka olivat niin korkealla, että ratsastaja ulottui niihin;
lehdet olivat nimittäin irti revittyjä, ikäänkuin voimaton käsi olisi
koettanut nojata niihin. Kuitenkaan ei ruohostossa eikä alemmilla
lehdillä voinut huomata verijälkiä; pakoon kiirehtivältä oli pyssy
jäänyt, ja sen otti Rosenholz.

-- Fabian-raukkani, sanoi Rosenholz itseksensä, on ainakin saanut hyvän
aseen, sillä paljas veitsi ei ole paljon arvoinen metsissä.

Rosenholzille oli tästä löydöstä hieman lohdutusta huonolle
menestykselleen; hän palasi leiripaikalle. Kulkiessaan kuuli hän
laukauksen metsistä.

-- Se oli Josén pyssy; minä tunnen sen pamauksen; olisiko hän ollut
onnellisempi kuin minä?

Taasen kuului laukaus. Sen ääni oli outo kanadalaisen korvaan ja
herätti tuskallisia tunteita hänessä. Epätietoisuus vaivasi häntä,
sillä olisihan tämä laukaus voinut sattua siihen, jonka hän äsken
löysi. Hän riensi niin nopeasti kuin voi leiripaikalle. Taasen kuului
laukaus, joka enensi hänen tuskaansa. Tälläkään kertaa se ei ollut
Josén pyssyn tuttu pamaus.

Nyt kuului Josén ääni katkaisevan hiljaisuuden, joka oli vallinnut
laukausten jälkeen. Äänessä oli hieman levottomuutta, mikä enensi
kanadalaisen tuskaa.

-- Tulkaa Jumalan tähden takaisin, don Fabian, huudahti José, jos...

Kolmas laukaus keskeytti hänen sanansa ja kun kaiku oli sen toistanut,
kuunteli metsästäjä, mutta turhaan. Hetken juoksi hän vielä, sitten
huusi hän kautta metsän kaikuvalla äänellä:

-- Hoi, José, missä olet?

-- Tässä aivan edessäsi, vastasi Josén ääni, me olemme tässä, don
Fabian ja minä.

Ilon huudahdus pääsi kanadalaisen rinnasta, kun hän huomasi molemmat.
Hän kertoi heille mitä oli tapahtunut.

-- Paholainen suojelee sitä miestä, sanoi José, minäkin ammuin häntä
osaamatta; mutta hänen seurassaan oli neljä ratsastajaa, ja yhden
niistä tunsin siksi, joka nimittää itseänsä don Estevaniksi, mutta joka
todella on...

-- Minä olen nähnyt vain nahkamekkoisen miehen, ja tässä on pyssy,
jonka hän paetessaan jätti, keskeytti Rosenholz. Mutta ethän ole
haavoitettu, huudahti hän Fabianiin kääntyen.

-- En, en, ystäväni, isäni, sanoi tämä heittäytyen kanadalaisen syliin;
kyynelsilmin painoi tämä hänet rinnoilleen ja huudahti ikäänkuin olisi
hänet ensi kerran nähnyt:

-- Oi, kuinka suuri ja muhkea hän nyt on, tuo pikku Fabian!

Levottomana kysyi hän sitten jälleen löytämältänsä nuorukaiselta, mikä
oli syynä tämän vaaleuteen ja sortuneeseen näköön.

-- José on kertonut minulle kaikki, sanoi Fabian, minä tiedän, että
äitini murhaaja on noiden ihmisten joukossa.

-- Niin, sanoi José, mutta pyhän neitsyeen nimessä, päästämmekö hänet
pakenemaan?

-- Jumala varjelkoon, sanoi Fabian.

Nuo kolme ystävää ryhtyivät neuvottelemaan ja päättivät mitä pikimmin
rientää sillalle, jonka yli matkustajain täytyi mennä, sillä se oli
ainoa Tubaciin vievä tie.



8.

ROHKEA HYPPÄYS.


Cuchillon toverit olivat usean kerran laukaisseet pyssynsä liian
pitkältä matkalta. Nyt saapui Cuchillo ratsastaen. Hän oli kalman
vaalea. Luoti, jonka kanadalainen arviokaupalla oli hänen jälkeensä
lähettänyt oli mennyt niin läheltä hänen päätänsä, että hän kaatui
hevosen selästä. Varmaan olisi Rosenholz sitten voinut tappaa hänet,
ellei Cuchillon hevonen olisi ollut niin hyvin opetettu. Kun tuo jalo
eläin näki, ettei hänen isäntänsä voinut hypätä satulaan, kumartui se
hänen eteensä, ja niin onnistui Cuchillon nousta hevosen harjan avulla.
Mutta kun hevonen tunsi, että ratsastaja taasen istui satulassa, jalat
jalustimissa, lähti se nopeasti juoksemaan, siten vieden isäntänsä
loitolle eteenpäin rientävästä kanadalaisesta.

Ei tämä kuitenkaan ollut ainoa rosvoa uhkaava vaara. Kun hän oli
saapunut toveriensa luo, ei don Estevanin tarvinnut kysyäkään,
saadaksensa tietää, että Fabian vielä kerran oli välttänyt hänen
vainonsa. Toiveissaan pettyneenä syntyi espanjalaisessa vimma, joka
pian puhkesi ilmi. Hän ratsasti Cuchillon luo, ja huusi kovalla äänellä:

-- Pelkuri, taitamaton konna!

Sokeassa vimmassaan tarttui hän pistoliinsa, ajattelematta, että
Cuchillo oli ainoa, joka tunsi kultalaakson paikan. Rosvon onneksi
heittäytyi Pedro Diaz heidän väliinsä ja vähitellen lauhtui don
Estevanin kiukku.

-- Ja keitä miehiä on hänen seurassaan? kysyi espanjalainen.

-- Molemmat tiikerin pyytäjät, vastasi Baraja.

Nyt neuvottelivat don Estevan ja Pedro Diaz hetkisen keskenään,
poistuen hiljaa jutellen toisten luota.

-- Meidän täytyy hävittää vesiputouksen yli vievä silta, sanoi Diaz,
ja sitten on piru merrassa, jos he ennen meitä ehtivät Tubaciin.

Ratsastajat lähtivät. Eivät Fabian ja metsästäjätkään tuhlanneet
aikaa. Josén hevonen oli hyväksi avuksi pakenevia seurattaessa ja
ehkäpä heiltä tietäkin katkaistaessa, ja kysymyksessä vain oli, ken
ryhtyisi niin vaaralliseen toimeen, sillä täytyi yksin vastustaa viittä
pakenevaa.

-- Minä lähden, sanoi Fabian.

Näin sanoen riensi hän hevosen luo, joka peljästyneenä väistyi,
ja tarttuen lasson varteen, jolla hevonen oli kiinni, heitti hän
nenäliinansa sen silmille.

Koko ruumis vavisten jäi hevonen liikkumatonna seisomaan.

Fabian toi Josén satulan, kiinnitti sen nopeasti, osoittaen pystyvänsä
tällaisiin toimiin; sitten kiersi hän lasson eläimen kuonon ympäri,
niin että sitä saattoi ohjata ja ottamatta pois nenäliinaa, jolla
hevosen silmät olivat peitetyt, aikoi hän jo hypätä satulaan, kun José
kanadalaisen viittauksesta koetti estää sitä.

-- Hiljaa, hiljaa, sanoi hän, jos täällä jokunen on oikeutettu istumaan
tuon hevosen selkään, niin olen kai minä, joka sen pyydystinkin.

-- Ettekö näe, sanoi Fabian kärsimättömästi, ettei tuolla hevosella
vielä ole omistajansa merkkiä, ja se todistaa, ettei sitä vielä ole
opetettu ratsuksi. Jos henkenne on jonkin arvoinen, ja toivotte
saavanne pitää jäsenenne ehjinä, niin älkää yrittäkökään ratsastaa
sillä.

-- Minä siitä asiasta päätän, sanoi José ja läheni, astuaksensa
jalustimeen. Mutta tuskin hevonen huomasi käden tarttuvan satulaan ja
jalan koskevan jalustimeen, kun se syrjään hyppäämällä heitti Josén
kymmenen askeleen päähän huumauksiin maahan. Vielä ei hän ollut ehtinyt
ylös, kun Fabian jalustimiin koskematta hyppäsi satulaan.

-- Pysähdy, Fabian, pysähdy! huudahti Rosenholz levottomana; tahdotko
joutua heidän käsiinsä?

Mutta Fabian oli jo ottanut pois nenäliinan hevosen silmiltä, ja se,
kun taasen saattoi nähdä, hypähti läähättävin sieramin kolme kertaa
vapautuaksensa taakasta, jonka ensi kerran tunsi selässään; mutta
sitten jäi se liikkumattomana seisomaan, vavisten ikäänkuin häpeästä,
tuntiessaan itseänsä siten hallittavan.

Rosenholz käytti tätä hetkeä tarttuaksensa ohjaksena olevaan nuoraan,
mutta se oli jo myöhäistä, ja kuinka väkevä hän olikaan, vapautti
kuitenkin hevonen yhdellä hyppäyksellä itsensä hänestä ja lähti sitten
vimmatusti rientämään eteenpäin. Jonkun hetken voi kanadalainen vielä
katseellaan seurata rohkeaa ratsastajaa; peljästyen näki hän miten
Fabian taisteli eläimen raivoa vastaan ja kumartui satulaan, ettei
satuttaisi itseään puun oksiin; sitten ei Rosenholz enää voinut nähdä
häntä.

-- He tappavat hänet! huudahti hän surullisesti. Viisi yhtä vastaan!
Taistelu on liiaksi epätasainen. Meidän tulee koettaa mikäli
mahdollista pysytellä läheisyydessä suojellaksemme lasta, joka meille
vasta äsken lahjoitettiin.

Jo oli Rosenholz heittänyt pyssynsä olalle; muutamat jättiläis-askeleet
olivat vieneet hänet niin kauvaksi sille suunnalle, johon Fabian oli
kadonnut, ettei José voinut enää nähdä häntä.

-- Tuota hevosta ei ole helppo ohjata, huudahti José, juosten perässä.
Tiedän varmaan, ettei se mene suoraan. Älä pelkää, me ehdimme yhtä pian
kuin hänkin. Don Estevan! Onneton tähtesi johti sinut noiden rosvojen
joukkoon.

Sillä aikaa samosi Fabian pelottavalla nopeudella yli epätasaisen maan,
metsäpurojen, rotkojen ja puun runkojen; hänen oma vimmansa tuntui
olevan sopusoinnussa eläimen vimman kanssa. José ei ollut erehtynyt;
epäilemättä olisi hän saanut pian kiinni ne, joita ajoi takaa, jos
olisi tahtonsa mukaan saattanut hallita riehuvaa hevostansa. Mutta
vasta äärettömäin ponnistusten jälkeen onnistui hänen palauttaa hevonen
metsän läpi kulkevalle, kapealle polulle, jolla selvään näkyivät
viiden ratsastajan jäljet. Usein palasi hän samalle paikalle, jossa
jo oli ollut, ja siten menetti taasen voittamansa ennätyksen. Kun
tätä taistelua oli kotvan kestänyt, alkoi hevonen tuntea kantavansa
ratsastajaa, joka kykeni sen hallitsemaan, ja vähitellen väsyivät
sen voimatkin. Ratsastajan voimakkaan käden vetämä lasso kiristi sen
sieramia, joista nyt kuului nuhahtavia henkäyksiä, eläimen nopeus
väheni ja vihdoin totteli se ratsastajaansa. Mies ja hevonen lepäsivät
hetkisen hengittääksensä, hiki tippui molemmista ja eläimen kyljet
höyrysivät.

Tämän lyhyen ajan käytti Fabian tutustuaksensa seutuun; sumu, joka
esti hänen katsettansa, alkoi hajota, veri lakkasi suhisemasta hänen
korvissansa, ja hän saattoi taasen kuulla ja nähdä.

Rikki tallatut lehdet, vasta katkaistut pienet oksat, hevosen
kavioitten jäljet ruohostossa ja hiekassa osoittivat aivan selvään,
että pakenevat olivat ratsastaneet tämän paikan kautta, jossa hän
nyt oli. Äkkiä kuului kaukana kuohuvan vesiputouksen kohina hänen
korviinsa. Hetkinen vielä, ja pakenevat ehtisivät ennen häntä
sillalle, joka johti kuohuvan metsävirran leveän ja syvän uurroksen
yli; yhdistynein voimin voisivat he sitten hajoittaa sillan. Sitten
olisi takaa-ajo hyödytöntä, sillä sen ajan kuluessa, mikä menisi
kaalauspaikkaa etsiessä, ehtisi don Estevan noille äärettömille
tasangoille, jotka ulottuvat aina Tubaciin asti.

Fabian kannusti sen vuoksi uudelleen hevostansa ja ratsasti pitkin
polkua, jonka mutkat vielä peittivät pakenevan vihollisen. Jo alkoi
metsävirran kohina kuulua yli hevosen kavioiden kopinan. Pian kuului
myöskin ihmisääntä, vielä hetkinen ja hän olisi niiden vihollisten
joukossa, jotka hän mihin hintaan tahansa tahtoi saavuttaa.

Suurista puunrungoista tehty silta yhdisti tällä paikalla molemmat
jyrkät äyräät, joiden välillä metsävirta kohisi. Näiden suurien
runkojen molemmat päät, jotka olivat niin leveitä, että hevonen voi
niillä kulkea, olivat ilman mitään kiinnitystä paljaalla kalliolla;
muutamat väkevät miehet voivat siis hajoittaa sillan ja tehdä ylipääsyn
mahdottomaksi tällä paikalla. Kun Fabian oli sillalle pääsemäisillään,
veti neljä ratsastajansa kehoittamaa hevosta kaikin voimin näitä
pölkkyjä, jotka lassoilla olivat kiinnitetyt satuloihin. Pölkyt
alkoivat vihdoinkin liikkua, erosivat toisistaan ja putosivat virtaan,
niin että vesi roiskahti korkealle ilmaan.

Fabian huudahti raivoissaan. Eräs miehistä kääntyi tämän huudon
kuullessaan; se oli don Estevan. Pilkallisena katseli hän Fabiania,
joka rikkirevityin vaattein, kasvot verissä raivoisasti kannusti
hevostaan hyppäämään yli putouksen. Kuilun reunalle päästyään, pysähtyi
kuitenkin hevonen ja astui peljästyneenä takaperin.

-- Ampukaa hänet! huusi don Estevan, ampukaa, tai tuo mieletön tekee
tyhjäksi kaikki aikeemme. Ampukaa, sanon!

Kolme pyssyä jo ojennettiin Fabiania kohti, kun hänen takaansa kuului
jyrisevä ääni. Tällä hetkellä tulivat kanadalainen ja José metsästä. He
saapuivat siis kylliksi ajoissa pelastamaan Fabiania.

Nämä kaksi peljättyä metsästäjää nähdessään epäilivät rosvot. Fabian
kannusti hevosensa uudelleen eteenpäin, mutta eläin nousi pystyyn ja
heittäytyi sanomattoman pelon valtaamana uudelleen takaisin.

-- Ampukaa, ampukaa! huusi don Estevan.

-- Kirottu, sanoi kanadalainen tuskallisella äänellä, kirottu se, joka
ampuu! Ja sinä Fabian, väisty, Jumalan nimessä, noiden rosvojen tieltä!

-- Fabian? toisti don Estevan kummastuen, katsoen nuorukaiseen, joka
kanadalaisen rukouksista huolimatta uudelleen kannusti oikealle ja
vasemmalle hyppivää hevostansa.

-- Niin, Fabian! huusi José äänellä, joka kuului yli vedenputouksen
kohinan, Fabian se on, don Antonio Mediana, joka teiltä vaatii tiliä
äitinsä murhasta.

Samalla kun hänen äänensä sekaantui kosken kohinaan ja kuului
onnettomana enteenä Medianan korviin, jonka ensi kerran eläissään
peljästys valtasi, sieppasi tuo kiivas nuorukainen veitsensä, antoi
hevosensa tuntea sen terävää kärkeä ja kannusti eteenpäin. Nyt hypähti
hevonen nopeasti kuilun yli ja pääsi vastaiselle rannalle.

Mutta toinen sen takajaloista luiskahti kostealla rinteellä. Hetkisen
koetti se saavuttaa tasapainoansa; kallio säkenöi sen kavioissa, sitten
sen polvet herpautuivat, silmät menivät umpeen, se päästi tuskallisen
hirnunnan ja putosi ratsastajineen koskeen.

Kun vesi loiskahti rannalle, pääsi sydäntä särkevä huudahdus
kanadalaisen rinnasta, mutta vastaiselta rannalta kajahti riemun
huuto. Pian sen kuitenkin tukahdutti kosken kohina, joka anasti
kahdenkertaisen saaliinsa.



9.

INTIAANIPÄÄLLIKÖIDEN NEUVOTTELU.


Noin neljätoista päivää Fabian Medianan katoamisen jälkeen kosken
kuohuihin tapahtui seuraava kohtaus niissä erämaissa, jotka ulottuivat
Tubacin linnoituksesta Yhdysvaltain rajalle.

Ennenkuin kuvaamme siinä esiytyvät henkilöt, tahdomme esittää sen
näyttämön, jossa he kohtaavat toisensa.

Ne äärettömät tasangot, jotka Rio Gilan ja sen haarajokien vähän
kastelemassa erämaassa erottavat Meksikon Yhdysvalloista, ovat
ainoastaan metsästäjäin ja kullankaivajien epämääräisten kertomusten
kautta tunnettuja. Mainittu joki, joka alkaa pohjoisen kaukaisilta
vuoriseuduilta, juoksee pitkän matkan hiekkaisen maaperän läpi, jossa
ei mitään puita näy. Kuivan erämaan uurtavat vain sadeveden tekemät
kuilut, mutta tämä vesi ei tuota kasvullisuutta, vaan hävittää sen.

Kivinen maa näyttää matkustajalle ainoastaan syviä kuivuneita jokien
uomia, jotka ehkäisevät hänen matkaansa, tarjoamatta hänelle tai hänen
hevosellensa ravintoa. Hirvet ja puhvelit karttavat näitä erämaita,
joissa ainoastaan pian kuihtuvaa ruohoa kasvaa. Intiaanejakin liikkuu
täällä vain silloin kun siellä osan vuotta puhaltava helteinen tuuli on
tauonnut.

Aurinko jo loi vinoja säteitä vaipuessaan länteen. Näkyi valkeita
keveitä pilviä, jotka punertavalla kajastuksellaan osoittivat, että
aurinko oli kulkenut suurimman osan rataansa. Ääretön avaruus, jonka
sineä siellä täällä verhosivat pilvet, oli tyhjä, kotka vain näkyi
siipiään liikahduttamatta leijailevan. Korkeudestaan voi se nähdä
ihmisolentoja erämaassa.

Aivan sen alla oli soikean muotoinen aitaus, jonka olivat muodostaneet
teräväpiikkiset nopaalikasvit. Niiden seassa näkyi muutamien
rautatammien mataloita oksia.

Aitauksen toisessa päässä oli päältä aivan tasainen, jonkun jalan
pensastoa korkeampi kukkula. Ympärillä näkyi laveita kalkkialueita,
hiekkaisia aroja ja kukkuloita, jotka näyttivät hiekkameren
kivettyneiltä aalloilta.

Noin kuusikymmenmiehinen ratsastajajoukko oli tässä laskeutunut
ratsailtaan. Hevosien kyljet höyrysivät kuin pikaratsastuksen perästä.
Saattoi kuulla ihmisäänien sorinaa, hevosten hirnuntaa ja kaikenlaisten
aseiden kalsketta. Keihäitä pienine lippuineen, muskettia, kivääriä
ja kaksipiippuisia pyssyjä oli sidottu satuloihin kiinni. Muutamat
ratsastajat hoitivat hevosiansa, toiset loikoivat hiekalla
kaktuskasvien vaillinaisessa katveessa ja mielivät ennen kaikkea saada
levätä raskaan matkan jälkeen, jonka kestäessä kuuman vyöhykkeen
polttava aurinko oli saattanut heidän jäsenensä jäykistymään aivan kuin
pohjolan pakkanen.

Vähän matkan päässä näkyi kuormahevosia, jotka tälle paikalle ohjasivat
matkansa; niiden perässä nähtiin parikymmentä raskaasti lastattua
vaunua, jotka muodostivat epäsäännöllisen vyön ja muulien vetäminä
hitaasti lähenivät.

Mitä ei yksikään näistä ihmisistä voinut nähdä, mutta minkä kotkan
silmä näki, olivat nuo pitkin aukeaa erämaata lepäävät ihmisten ja
eläinten ruumiit, jotka olivat viittoina seikkailijain kulkemalla
tiellä, hehkuvan auringon valaisemina.

Kun muulit vaunuineen olivat lepopaikalle saapuneet, syntyi vähän
hämminkiä. Kauvan ei tämä kestänyt. Pian olivat kaikki vaunut puretut,
muulit riisutut valjaista, hevoset satuloista. Sitten kiinnitettiin
vaunut rautavitjolla toisiinsa, satulat koottiin yhteen ja riittivät
yhdessä irti revittyjen pensaiden kanssa peittämään pyörien väliset
aukot; sitten syntyi nopeasti vankka varustus.

Leirissä sidottiin eläimet vaunuihin kiinni, keittoastiat laskettiin
risukimppujen viereen, joita oli tuotu mukana. Pantiin kuntoon
kenttäpaja, ja pian oli koko siirtokunta täydessä toimessa. Alasimella
kajahtelivat vasaran iskut, tehtiin pyörien vanteita ja hevosen kenkiä.

Yksinäinen, rikkaasti puettu ratsastaja, jonka pukua pöly ja auringon
säteet olivat pahoin pidelleet, istui rautiollaan, tähystellen kaikille
suunnille. Se oli Armadan herttua eli don Antonio Mediana, joukon
johtaja. Kolme hänen seuralaistaan kiinnitti juuri hänen telttansa
harjalle lippua, jossa oli kuusi kultaista tähteä taivaansinisellä
pohjalla ja lause: "Minä valvon". Sitten astui johtaja syvissä
mietteissään telttaan.

Oikealla leiristä, itäänpäin, mutta kaukana kukkuloiden takana oli
keskellä hiekkamerta tiheä, gummipuita ja rautatammia kasvava viita.
Toinen ratsastajajoukko oli pysähtynyt tämän viidakon katveesen.
Täällä ei näkynyt vaunuja, ei kuormahevosia, ei varustuksia. Tämä
joukko näyttikin olevan kahta vertaa lukuisampi edellistä. Muutamat
ratsastajat olivat melkein alastomia, toisilla oli nahkaisia vaatteita,
päässä oli heillä kotkan höyheniset, liehuvat töyhdöt; heidän
vaskenkarvaisista kasvoistaan, kirjaviksi maalatuista ruumiistaan,
hevosien omituisista, raaoista koristeista voi heidät heti tuntea
sotapolulla olevaksi intiaaniheimoksi.

Kymmenen noista erämaiden pojista, epäilemättä päälliköt, istui
vakavina tulen ympärillä, joka savusi enemmän kuin paloi, ja pitkä
piippu, jolla kaikissa heidän neuvotteluissaan on tärkeä sija, kulki
miehestä mieheen. Jokaisen päällikön vieressä olivat hänen aseensa,
nimittäin höyhenreunuksinen nahkakilpi, pitkä keihäs, tomahavki eli
sotatappara ja puukko. Jonkun matkan päässä seisoi viisi soturia, kukin
pidellen kahta hevosta. Eläimillä oli kummalliset, parkitsemattomalla
nahalla peitetyt satulat, lautaset olivat ketun nahoilla koristetut.
Ne olivat päällikköjen hevoset, joita soturit vaivoin suupielistä
hillitsivät.

Samalla kun eräs päällikkö ojensi piippunsa toiselle, osoitti hän
sormellaan erästä kohtaa taivaan rannalla. Europalaisen silmä olisi
huomannut ainoastaan pienen, harmaan pilven hattaran, mutta intiaanin
silmä huomasi siellä savupatsaan, joka kohosi valkoisten leiristä.

Tällä hetkellä toi intiaanien lähetti varmaankin hyvin tärkeän sanoman,
sillä kaikki ratsastajat keräytyivät hänen ympärillensä.

Nyt keksi kotkan silmä intiaanien lepopaikan ja valkoisten leirin
välillä yksinäisen ratsastajan, erillään molemmista puolueista. Hänellä
oli harmaa hevonen; nyt pysähtyi hän, ja hänen hevosensa näytti kaula
kurotettuna, sieramet levällään, samoin kuin hän itsekin, etsivän
vielä näkymättömiä jälkiä. Ratsastajalla oli valkoisten puku, ja hänen
hipiänsä, vaikka suuresti ahavoitunut, samoin kuin tuuhea, musta
partakin selvästi osoittivat, että hän oli valkeaihoinen.

Äkkiä lähti kulkija -- se oli Cuchillo -- taasen ratsastamaan ja
nousi eräälle kukkulalle. Siinä hänen katseensa näytti levottomasti
tarkastelevan kahta eri esinettä, seikkailijain leiristä tulevaa
savupatsasta ja intiaanien leiriä.

Mutta intiaanitkin huomasivat hänet, sillä äkkiä kajahti kova ulvonta,
joka tuntui lähtevän sadan pantterin kurkusta, ja tästä pelästyneenä
katosi ilman kuningas tummana pilkkuna avaruuteen.

Kun rosvo huomasi intiaanien ajavan itseänsä takaa ikäänkuin hirveä
tavoittelevat nälkäiset sudet, pakeni hän valtoimin ohjaksin
savupatsasta kohti.

Vielä näkyi eräällä kohdalla taivaan rannalla yhtä kaukana valkoisten
ja intiaanien leiristä, kevyen usvan peittämä joukko. Tämä usva
leijaili joen yllä, jonka rannat olivat puiden varjostamat ja jonka
keskellä oli pieni saari, runsaan kasvullisuutensa vuoksi huomiota
herättävä. Tällä saarella majaili viimeksimainittu joukko, mutta oliko
heitä kolme, neljä, vai viisi henkilöä, ei voinut usvassa erottaa.
Neljää enempää ei heitä kuitenkaan näyttänyt olevan.

Nyt kuvailtu erämaan osa päättyi tähän jokeen. Se juoksi idästä
länteen, jakaantui tunnin matkalla saaresta länttä kohti ja muodosti
suuren suomaan, jota rajoitti vuorenharjanne; mutta tiheä sumu peitti
sen kukkulat, ja ainoastaan Jumalan silmä olisi voinut tunkea tämän
sumuverhon läpi, joka kajasti yhä sinertävämmissä väreissä, kuta
alemmaksi aurinko vaipui.

Tässä suomaassa, jonka pinta-ala oli yli neljännespenikulman, oli
kultalaakso. Täällä nuo eri ihmisjoukot, eri pyrintöjen johtamina,
kohtaisivat toisensa, ikäänkuin vastakkaisien tuulien liikkeelle
panemat aallot.

Pedro Diazin miettimän sukkelan liikkeen avulla olivat kullanetsijät,
jotka nyt olivat saapuneet kultalaakson läheisyyteen, voineet
intiaaneilta salata sen suunnan, jota he viime päivinä olivat
kulkeneet. Mutta ajatus, että hänen täytyi jakaa saalis kuudenkymmenen
toverin kanssa, ei tuntunut mieluisalta Cuchillo-rosvolle; heidän
lukuansa täytyi vähentää, ja siksi erosikin hän joukosta, teeskennellen
menevänsä tarkastusretkelle. Luottaen hevosensa nopeuteen ja hyvin
tuntien nämä erämaat, tahtoi hän johtaa intiaanit toveriensa jäljille.
Tätä ei luonnollisesti leirissä aavistettu, sillä viisaasti oli
Cuchillo peittänyt konnamaisen aikomuksensa; niin, olipa leirissä vielä
siltä varalta, että häntä jokunen vaurio kohtaisi, sytytetty tulikin,
jonka savu opastaisi häntä.

Lähetti oli, niinkuin kerroimme, saapunut tärkein tiedoin intiaanien
leiriin. Hän oli tunkeutunut aina joen rannalle asti ja siellä puiden
varjossa havainnut kolme valkoista vihollista saarella.

Nämä kolme miestä eivät hänen kertomuksensa mukaisesti voineet
olla muita kuin kanadalainen, José ja Fabian, jotka yhdessä olivat
lähteneet tälle vaaralliselle matkalle. Nämä kolme ne olivatkin, jotka
mielihyvällä taas tapaamme yhdessä.

Fabianin putous oli onneksi tuottanut kuoleman ainoastaan hänen
hevoselleen; ratsastaja oli ikäänkuin ihmeen kautta välttänyt kohtalon,
mikä häntä vesiputouksessa odotti.

Ystävät olivat uudelleen ryhtyneet takaa-ajoon, jonka Fabianin
putoaminen oli keskeyttänyt; mutta kun heidän täytyi jalkaisin kulkea
sama matka, jonka toiset kulkivat hevosilla, ehtivät he Tubaciin vasta
samana päivänä, jolloin retkikunta lähti liikkeelle; he olivat siis
Fabianin putoamisen kautta menettäneet yhden päivän.

Tästä alkaen oli heidän helpompi seurata seikkailijoita, joiden
matkaa viivästyttivät raskaat kuormavaunut; kymmenen päivän matka
oli saattanut nuo kolme pelotonta toveria samalle seudulle, jossa
retkeilijät olivat. Näin suuren seurueen ympäröimänä oli Don Antonio
saalis, jota ei hevin voinut anastaa.

Kun intiaanien lähetti oli kertomuksensa päättänyt, tuumivat päälliköt
mitä olisi tehtävä. Mielipiteet olivat eroavia. Nuorimmat päälliköt
arvelivat, että olisi heti mentävä Gilajoelle, toiset sitä vastustivat.
Näin erilaisia mielipiteitä esiteltäissä kajahti äkkiä intiaanein
huuto Cuchillon ilmestyessä; apahien päälliköt jättivät neuvottelunsa
toistaiseksi. Kun Cuchilloa takaa-ajaneet saapuivat, ilmoittaen
löytäneensä valkoisten jäljet ja saaneensa tiedon heidän leiristään,
jatkettiin neuvottelua. Eräs Mustalintu niminen päällikkö, roteva,
muita tummemman ihoinen mies lausui:

-- Olen sanonut, etteivät pohjoisesta tulevat miehet kuulu etelästä
tuleviin. Olen aina nähnyt pohjan ja etelän riidassa, samoin kuin
näiltä suunnilta puhaltavat tuulet. Lähettäkäämme airut saarella
olevain kolmen soturin luo, jotta he yhtyisivät meihin taistelemaan
niitä soturia vastaan, joilla on vaunuja, ja intiaani iloitsee, kun
valkoiset tappavat valkoisia.

Tätä liittoa, jota äly ja ihmistuntemus puolustivat, ei kannatettu.
Mustanlinnun täytyi myöntyä, kun ei kukaan päällikkö häntä kannattanut,
ja päätettiin, että suurin osa joukosta lähtisi leiriä vastaan ja
pienempi osasto saarelle.

Neljänneksen kuluttua lähti satakunta sotilasta leiriä kohti ja
kaksikymmentä saarelle, palaen halusta saada vuodattaa siellä olevan
kolmen miehen veren.



10.

HYÖKKÄYS KULLANETSIJÄIN LEIRIIN.


Jättäkäämme hetkeksi Fabian ja hänen molemmat toverinsa saarelle, johon
he olivat turvautuneet, ja kääntäkäämme huomiomme retkeilijöihin ja
heidän päällikköönsä.

Vaikka he tähänastisella matkallaan olivat jo menettäneet neljäkymmentä
miestä, olivat he vieläkin kyllin voimakkaita vastustamaan intiaaneja.
Heidän innostuksensa ei kuitenkaan enää ollut niin suuri kuin silloin,
kun he kanuunain jyristessä ja asukkaiden innokkaasti hurratessa
lähtivät Tubac-linnoituksesta.

Don Estevan ei laiminlyönyt mitään varovaisuuskeinoja. Hän oli
harjoitellut seikkailijansa ja pakottanut heidät tottelevaisuuteen;
ostamansa vaunut kelpasivat kuljetukseksi ja varustukseksi.

Hänen otsallaan oli kuitenkin tyytymättömyyden varjo, sillä hänen
sydämessään oli uudestaan auennut ainoastaan osaksi parantunut haava.
Vaikka hän itse oli koettanut poistaa veljensäpojan tieltänsä, ilmestyi
kuitenkin nyt hänen sukunsa ylpeys hänen tiellensä. Heti kun hän luuli
veljensäpojan kuolleeksi, alkoi hän syvästi sääliä nuorukaista, joka,
ollen tulinen ja rohkea, olisi voinut auttaa häntä hänen aikeittensa
toteuttamisessa. Sillä hetkellä, jolloin viimeinen Medianan sukuinen
oli hänen silmiensä edessä kadonnut, valitti hän onnetonta loppua, joka
oli hänen nimensä perillistä kohdannut.

Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa huoli, joka hänen mielensä täytti.
Cuchillon viipyminen oli myöskin levottomuuden aiheena. Tämä oli
päässyt hyvän matkaa takaa-ajavien intiaanien edelle. Niinkauvan
kuin hän oli loitolla don Antonion leiristä, antoi hän hevosensa
juosta nopeasti, mutta nähtyänsä toveriensa varustuksen ratsasti hän
hitaammin, jottei hänen takaa-ajajiensa rohkeus vaipuisi. Hän oli vielä
niin kaukana leiristä, etteivät siellä olevat vartiat voineet häntä
nähdä, kun hän näki intiaanien pysähtyvän; he olivat nähneet leiristä
nousevan savun. Nyt pysähtyi hänkin. Hän alkoi vasta viimeisellä
hetkellä ilmaista tovereillensa heitä uhkaavan vaaran, ja hän tunsi
tarpeeksi intiaanien tavat kylmäverisesti antautuessaan tähän leikkiin.
Hän tiesi, etteivät villit milloinkaan uskalla hyökätä, elleivät ole
vihollista voimakkaampia ja siitä päätti hän, että hänen takaa-ajajansa
lopettaisivat ajonsa noutaaksensa toverinsa.

Eikä hän tässä erehtynytkään. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin punaihoiset
palasivat lehtoonsa.

Viekkauteensa täysin tyytyväisenä laskeutui rosvo pienen kukkulan
taakse, tarkasti kuunnellen. Hän aikoi jatkaa pakoansa heti kun hänen
harjaantuneet aistimensa ilmaisivat vaaran lähenevän.

-- Huomenna olisi meitä kuusikymmentä miestä näiden aarteitten
jakajana, sanoi hän itsekseen, ellen olisi niin toiminut, ettei päivän
koittaessa tuosta luvusta ole elävien joukossa enempää kuin puolet.
Ja sitten minä, kun nuo punaiset ja valkoiset pedot teurastavat
toisiansa...

Etäinen, pyssyn laukauksen kaltainen pamaus katkaisi Cuchillon
yksinpuheen. Ääni tuntui tulevan pohjoisesta. Tällä suunnalla oli joki,
jossa oli saari, johon Rosenholz ja hänen molemmat toverinsa olivat
asettuneet.

-- Sepä kummallista, että sellainen ääni tulee siltä taholta, sanoi
Cuchillo itsekseen, tähystellen pohjoiseen; valkoisten leiri on idässä,
punaisten lännessä tästä.

Uusi laukaus kuului nyt, hetken kuluttua kolmas ja sitä seurasi vilkas
kiväärin tuli. Hetkeksi tunsi hän rohkeutensa katoavan; hän luuli jo,
että uusi lukuisa joukko valkoisia aikoi anastaa hänen saaliinsa.
Sitten rupesi hän pelkäämään, että don Antonio oli valinnut muutamia
miehiä omasta joukostaan ja lähettänyt ne ottamaan kultalaakson
haltuunsa, mutta lähemmin miettien huomasi hän, kuinka aiheeton hänen
pelkonsa oli. Valkoisten joukko olisi edetessään jättänyt jälkiä, eikä
hän kaksipäiväisen retkeilynsä aikana, ollut nähnyt sellaisia; ei
myöskään ollut luultavaa, että don Antonio olisi uskaltanut heikontaa
joukkoansa jakamalla sen. Cuchillo rohkasi itsensä uudelleen, ja rupesi
vihdoin arvelemaan, että laukaukset olivat kotoisin amerikalaisilta
metsästäjiltä, jotka matkallaan Meksikon rajalle olivat kohdanneet
intiaaniparven.

Leiriinkin oli tämä kiväärin tuli kuulunut. Nyt oli ilta. Punaiset
pilvet osoittivat vielä auringon tulista matkaa taivaalla. Maa alkoi
jäähtyä illan viileydessä, ja vaalea kuun puolisko loisti taivaalla.
Kuunvalossa tarjosi leiri viehättävän näyn. Muutamat sytytetyt
nuotiot loivat punertavan valon. Hyökkäyksen sattuessa voi tätä valoa
enentää risukimppuja sytyttämällä. Seikkailijat joko parvittain
lepäsivät kentällä tai olivat illallisen valmistuspuuhissa, hevosten
ja vetojuhtien luona, jotka söivät maissiannoksiansa pellavasäkeistä.
Huolettomuus, joka kuunvalossakin kajasti näiden tummapintaisten
miesten kasvoilta, osoitti, että he kokonaan luottivat päällikkönsä
valppauteen. Varustuksen ulkopuolella hopeoitsivat kuun säteet kentän,
jolle kaktuskasvit loivat pitkiä varjoja.

Aivan varustuksen ääressä seisoi kaksi miestä, jutellen keskenään.

-- Kas, sanoi toinen, vanha paimen, viitaten lähellä oleviin muuleihin,
eläimet lakkaavat syömästä ja kuuntelevat. Katso Pedro Diazin jaloa
sotaratsua. Se ojentaa kaulaansa, ikäänkuin aavistaisi vaaran.

Eräs vartiaksi asetettu mies kävi ohitse.

-- Ettekö ole kuullut tai nähnyt mitään? kysyi häneltä toinen
juttelijoista.

-- En ole mitään nähnyt, vastasi vartia. Luulin vain kuulleeni
hevosen hirnuvan noissa laaksoissa, jotka tuolla näette, mutta olen
varmaan erehtynyt. Minua kummastuttaa kuitenkin, etteivät Cuchillo
ja se gambusino, jonka don Estevan lähetti häntä etsimään, vielä ole
palanneet.

Tämän sanottuaan alkoi mies astua edestakaisin, ja vanha paimen istui
Barajan kanssa samalle paikalle, jossa ennen olivat olleet.

-- Ei ole hyvä, sanoi paimen, että don Estevan, joka muuten on ryhtynyt
kaikkiin varokeinoihin Tubacista alkaen, on koko iltapäivän antanut
tuon nuotion savuta. Se merkki näkyy kirkkaalla ilmalla kauvaksi.

-- Samaa minäkin ajattelin, sanoi Baraja, mutta tiedättehän, että
Cuchillolla täytyy olla johtoa, osataksensa takaisin. Inhimillisyys ja
oma etumme sen vaativat.

-- Inhimillisyys? lausui vanha paimen. Jumala suokoon Cuchillon
ansaitsevan että sitä hänelle osoitetaan. Näin meidän kesken saatan
teille sanoa, että vähän epäilen tuota Cuchilloa ja luulen hänet
sellaiseksi oppaaksi, joka vie vain kadotukseen. Ettekö ole kuullut
huhua, joka on syntynyt retkikunnan jäsenien kesken?

-- Mitä? kysyi Baraja.

-- Että tämä retki ei ole satunnaista laatua, niinkuin edelliset, vaan
että don Estevan tietää äärettömän rikkaan kultasuonen näissä erämaissa.

-- Sen kyllä tiedän, mutta hän ei tunne, missä se on, ja minulla on
syytä luulla, että Cuchillo tietää siitä paljon enemmän, ja että hänen
kuolemansa olisi korvaamaton vahinko meille.

-- Sitä epäilen, vastasi vanha paimen, päätänsä pudistaen; Cuchillon
kasvot ovat sellaiset, joitten suhteen tottunut silmä ei erehdy. Muuten
kyllä toivon, että olisin erehtynyt.

-- Te katselette kaikkia synkältä puolen.

-- Siltä se teistä näyttänee, vastasi vanha paimen, mutta sisällinen
ääni sanoo minulle, että tämä ilta on ratkaiseva minulle ja meille
kaikille. Eläimet lakkaavat taasen syömästä, kuunnellaksensa. Mutta
mitä tehdä? Jos suvaitsette, kääriydyn viittaani ja laskeudun
levähtämään.

Vanha paimen tekikin, niinkuin oli sanonut, peljästymättä uhkaavista
enteistä, joita hevoset osoittivat. Baraja koetti tehdä samoin,
mutta keskustelu vanhan paimenen kanssa oli jännittänyt hänen
mielikuvituksensa, eikä hän voinut nukkua. Vasta vähitellen tyynnytti
hänet leirin hiljaisuus, kun kaikki seurasivat vanhan paimenen
esimerkkiä. Barajakin oli nukkumaisillansa, kun kaukaisten laukausten
ääni ehti hänen korvaansa; ennenkin oli sellaisia leiriin kuulunut.
Heti kosketti hän kädellään vieressään nukkuvaa.

-- Siellä ammutaan vielä, sanoi hän.

Paimen kuunteli.

-- Aivan oikein. Mutta jos siellä on Cuchillo ystävämme indiaanien
pyssyjen maalitauluna, niin tyyntykää, hyvä Baraja, ja nukkukaa
rauhassa. Nukkukaa, sillä arolla on nukkumisen aika usein lyhyt, vaikka
joka päivä voikin päättyä siihen että nukkuu ijäksi.

Sitten laskeutui vanha paimen uudelleen levolle, mutta vetojuhtien
hirnuminen sai hänet nostamaan taasen päätänsä.

Tällä hetkellä kuului aavikolta etäisen huudon seuraamana hirnuntaa ja
ratsastaja nelisti eteenpäin täyttä vauhtia.

-- Se on Cuchillo, huudahti paimen, ratsastajan nähdessään. Älköön
hänen tulonsa olko onnettomuuden enteenä meille!

Rosvo se olikin, joka tuli täyttä vauhtia huutaen: Aseihin, aseihin!
intiaanit ovat täällä! Hän ratsasti varustukseen, kun vartiat olivat
irroittaneet kahden vaunun väliset kahleet.

Tämä kamala huuto herätti kaikki nukkuvat ja sai heidät jalolleen.
Hirveä sekasorto vallitsi jonkun hetken näitten rohkeitten miesten
keskuudessa, joista useat olivat ennen taistelleet noiden kauhistavain
vihollisten kanssa; sitten riensivät kaikki kiväärien säilytyspaikalle
ja varustautuivat nopeasti.

Hevoset ja muulitkin oli samallainen kauhu vallannut, niinkuin vanha
paimen jo oli huomauttanutkin. Kun ne haistoivat intiaanit, tempoivat
ne nuoriansa, ikäänkuin karhu tai tiikeri olisi lähestynyt; aron pojat
tekivät niihin kauhistuttavan vaikutuksen.

Levottomuus hälveni kuitenkin pian ja jokainen riensi paikalle, minkä
don Estevan jo ennakolta oli kullekin määrännyt. Se olikin aivan
välttämätöntä, sillä vaara oli aivan lähellä ja uhkaava, ja voipi se,
sen osoitti Cuchillon kiire, milloin tahansa ilmetä.

Pysähtymättä ja vastaamatta hänelle tehtyihin kysymyksiin riensi rosvo
don Estevanin teltalle; tämä oli Diazin kanssa saapunut ulos ja näkyi
odottavan häntä. Kun Cuchillo ehti sinne, menivät he telttaan kuulemaan
hänen kertomustansa.

Tämä kertomus oli lyhyt ja tuntui molemmista kuulijoista epäiltävältä.
He eivät kuitenkaan mitään sanoneet, loivat vain toisiinsa merkitseviä
silmäyksiä, jotka osoittivat molempien ajattelevan samoin. Kun he vielä
kuuntelivat Cuchillon kertomusta, saapui Oroche, eräs retkikunnan
jäsen, joka Venadossa oli siihen liittynyt, ilmoittamaan, että
intiaanien etujoukko oli lähellä leiriä. Tämä ilmoitus ei viivytyksiä
suonut. Don Estevan ja Pedro Diaz riensivät teltasta, jonka Oroche heti
hajoitti, ja ensin mainittu käski heti sytyttämään leirin eteen kasatut
risukimput, jotta voisi nähdä hyökkäävät viholliset.

Tämä käsky täytettiin heti, ja pian leimusi tulen valo, melkein yhtä
kirkas kuin päivän; koko leiri näytti olevan tulessa. Tässä valossa
nähtiin intiaaniratsastajain rientävän yli kentän. Heihin kohdistuivat
seikkailijain katseet; pyssy kädessä oli jokainen paikoillaan;
hevoset seisoivat satuloituina, jotta heti olisivat käytettävinä, jos
tarvitsisi hyökätä ulos. Tuskastuttava hiljaisuus vallitsi leirissä.
Hiljaista oli arollakin. Kuu ei enää valaissut intiaaniratsastajia, ne
olivat taasen kadonneet.

Tässä kamalassa hiljaisuudessa, joka seurasi äskeistä melua, seisoivat
nuo molemmat miehet, joiden keskustelua äsken kuuntelimme, taasen
toistensa rinnalla.

-- Luottakaa siihen, sanoi vanha paimen Barajalle, että pian kuulemme
noiden punaisten pirujen kiljumisen.

Tällä hetkellä kuuluikin huuto, paimenen ennustus toteutui heti.

-- Sallikaa siis minun, sanoi hän, lausua teille jokunen sana.
Sisällinen ääni sanoo, että viimeinen hetkeni on tullut. Minulla ei
ole vaimoa eikä lapsia, joista täytyy erota, ja jotka minua surisivat,
mutta minulla on vanha toveri, josta eroaminen tuntuu tuskalliselta.
Tämä vanha toveri, jonka kanssa usein olen retkeillyt aavikolla, on
hevoseni. Sen lahjoitan minä teille, Baraja-ystäväni; kohdelkaa sitä
lempeästi, rakastakaa sitä niinkuin minäkin olen sitä rakastanut ja
sekin on rakastava teitä. Minulla oli toinenkin samanlainen, jonka
tiikeri repi; meistä kolmesta jää tämä viimeiseksi.

Näin sanoen osoitti ukko jaloa juoksijaa, joka seisoi muitten hevosten
joukossa. Sen kaula oli kumarruksissa, kun ohjakset olivat satulaan
sidotut, ja ylpeänä pureskeli se kuolaimiansa. Paimen meni sen luokse,
silitteli sen selkää ja palasi sitten vakavana.

-- Kuulkaa, sanoi hän Barajalle, osoittaakseni jo ennakolta
kiitollisuuteni siitä huolenpidosta, jota tulette vanhalle ystävälleni
osoittamaan, tahdon opettaa teille värssyn eräästä virrestä, joka sopii
kuolevalle...

-- Kuinka se kuuluu? kysyi Baraja kummastuneena, kun ukko yht'äkkiä
vaikeni.

Mutta turhaan odotti hän vastausta. Vanha paimen ei voinut enää puhua.
Nuoli oli tullut suhisten ja puhkaissut hänen kaulansa. Ukko vaipui
maahan viitaten uskolliseen toveriinsa, jonka hän sammuvin silmäyksin
jätti Barajan haltuun.

Tämä nuoli näkyi olevan hyökkäyksen merkkinä. Samalla kuin se suhisi
ilmassa, esiintyivät apahien parhaat ratsastajat kentällä. Tulen
valossa näkyivät heidän hirveät, punaisella maalatut kasvonsa. Heidän
pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa; nahkahihnat, joilla heidän pukunsa
oli koristettu, kiertyivät heidän nopeasti ratsastaessaan käärmeen
tavoin heidän ympärilleen, ja uhkamielisiä huutoja kuului heidän
joukostaan.

Tämän uhkaavan vaaran nähdessään, don Estevan sijoitti osan miehistään,
ne, joitten pyssyt kantoivat kauvemmaksi ja joitten silmä oli
harjaantuneempi, kukkulalle, josta he tulen valossa voivat nähdä
maalin luodillensa. Sitten syntyi hetkisen aselepo, kun loitommaksi
tunkeutuneet apahit selittivät perässä tuleville vihollisen aseman,
ennenkuin uskalsivat tehdä hyökkäyksen.

Nyt kajahti äkkiä sadoista kurkuista apahien kauhea sotaulvonta; maa
tärisi hevosien kavioissa, kun ne täydessä vauhdissa, luotien, kivien
ja nuolien sataessa, hyökkäsivät meksikolaisia vastaan. Kolmelta
taholta piiritti leirin liehuvatukkaisten soturien säännötön joukko.
Ulvonnan välillä kuuluivat pyssyjen pamaukset, niiden välähdykset
leimahtelivat yössä. Hevosia laukkaili ilman ratsastajaa arolla, ja
toiset ratsastajat koettivat vapautua kaatuneista ratsuistaan. Pian
muuttui taistelu käsikahakaksi mies miestä vastaan; intiaanit koettivat
hyökätä vaunulinnaan, jossa meksikolaiset olivat.

Taistelussa oli etevä sija kolmella miehellä, Orochella, Pedro Diazilla
ja Barajalla. He seisoivat toistensa rinnalla, astuivat toisinaan
taaksepäin, välttääksensä intiaanein pitkiä keihäitä, toisinaan
hyökkäsivät eteenpäin iskuja antaakseen. He kehoittivat toisiansa
huudoilla ja loivat tuon tuostakin silmäyksen päällikköön, joka oli
paikalla, missä vaan tarvittiin.

Niinkuin jo mainittiin oli levinnyt se huhu, että hän tiesi rikkaimman
kultasuonen, mikä maassa oli, ja se enensi suuresti sellaisten miesten
kuin Barajan ja Orochen rohkeutta ja intoa taistelussa. Taistelun näin
raivotessa sattui sotatapparan isku Orochen päähän; hän olisi varmaan
ollut mennyttä miestä, ellei hänen paksu huopahattunsa olisi iskun
voimaa laimentanut; hän vaipui kuitenkin maahan. Kun hän kokonaan
huumaantuneena taasen koetti nousta, nojasi hän vastustajaansa, jonka
iskun voima myöskin sai horjahtamaan, ja toisella kädellään vaunun
aisaan saavuttaaksensa tasapainon. Diaz tarttui intiaanin käteen, veti
hänet, pitäen kiinni vaunun pyörästä, vastustamattomalla voimalla
luokseen ja tempasi hevosen seljästä alas. Hän ei ollut vielä ehtinyt
maahan, kun meksikolaisen miekka katkaisi hänen kaulansa.

Kun ampujista ei enää ollut hyötyä taistelun raivotessa mies miestä
vastaan, tulivat he taistelijain joukkoon. Tämä auttoi melkoisesti
valkoisia, sillä varsinkin sillä puolen, jossa don Estevan ja Cuchillo
olivat, oli vähän miehiä. Tosin oli urhoollinen päällikkö, jonka
katseet ehtivät kaikkialle, useammankin veroinen; hyvällä pyssyllään,
jota hän taitavasti käytti, pelasti hän usean uhkaavasta kuolemasta,
mutta ei hän kuitenkaan olisi voinut kestää kauvan vihollisten
suurempaa mieslukua vastaan, kun Cuchillokin vain heikosti häntä auttoi.

Tämä kurja roisto, joka oli pettänyt toverinsa apaheille ja tahallansa
tämän verisen taistelun aikaansaanut, piti enemmän huolta omasta
pelastuksestaan ja turvallisuudestaan kuin vihollisista. Hänen
vieressään seisoi hänen satuloitu hevosensa, joka seurasi kaikkia
hänen liikkeitänsä kuin uskollinen koira isäntäänsä, ja rosvo näkyi
aavistavan, miten taistelu päättyisi, kun hän äkkiä horjahti, astui
muutaman askeleen taaksepäin, ikäänkuin kuolettavasti haavoitettuna ja
kaatui raskaasti maahan.

Don Estevan yksin huomasi sen ja sanoi kylmäverisesti: nyt meillä on
yhtä pelkuria vähemmän. Mutta kaatuneen hevonen riensi kaatuneen luo
ja hirnumisella osoitti sääliänsä. Muutaman hetken pysyi kaatunut
liikkumattomana, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja loi tarkastavan
silmäyksen ympärilleen; pian seisoi äsken kuolleelta näyttänyt
jaloillaan, käsi sydämellä, ikäänkuin tahtoisi hän pidättää poistuvaa
eloa, ja astui horjuen muutaman askeleen ja vaipui sitten hiljaa
maahan, etäälle siitä paikasta, johon ensin oli kaatunut.

Hänen hevosensa seurasi häntä. Mutta Cuchillo kieritti itsensä sille
puolen varustusta, jossa ei intiaaneja ollut, odotti siinä hetken,
konttasi sitten vaunun pyörien väliin ja oli pian leirin ulkopuolella.

Siellä nousi hän ylös yhtä nopeasti ja varmasti kuin ainakin. Synkän
riemun hymy kajasti hänen kasvoiltansa. Nopeasti irroitti hän kahden
vaunun väliset ketjut, siten tehden hevoselleen pääsypaikan. Hän
vihelsi ja hevonen riensi ulos. Pian istui hän satulassa. Hän painoi
kannukset hevosen kylkiin, ja molemmat katosivat nopeasti pimeään.

Sillä aikaa kaatui monta sotilasta kummaltakin puolen. Puoleksi
palaneet risukasat valaisivat punertavalla valollaan taistelun verisiä
jälkiä, raivostuneitten vihollisten huudot, nuolten suhina ja alituiset
pyssynlaukaukset seurasivat lakkaamatta toisiaan. Intiaaniratsastajain
kamalat kasvot näyttivät tulen valossa vieläkin kamalammilta; toisinaan
olivat ne näkyvissä, toisinaan katosivat yön pimeyteen.

Yhdellä paikalla olivat intiaanit alituisesti hyökkäillen päässeet
varustukseen. Vaunuvarustuksen tämän puolen puolustajat olivat joko
kuolleet tahi haavoitettuina vetäytyneet takaisin, vihollisia näytti
nousevan maasta yhä lukuisemmin. Se oli ratkaiseva hetki; hirveä
sekasorto vallitsi, kun taistelijat sekaantuivat toisiinsa, ja
intiaanien hiustöyhdöt liehuivat ylinnä. Mutta pian taasen sulkeutui
seikkailijain katkennut rivi ja he ehkäisivät leiriin tunkeutuneiden
apahien peräytymisen.

Oroche, Baraja ja Pedro Diaz, jotka rikkirevityin, verisin vaattein
riensivät apuun, kohtasivat vihollisen aivan edessään, ja päättivät
yhdistynein voimin uskaltaa viimeisen ponnistuksen.

Katkaistun joukon keskellä, jonka keihäät ja tapparat erotuksetta
sattuivat peljästyneisiin hevosiin ja muuleihin, samoin kuin
miehiinkin, herätti erityistä huomiota roteva päällikkö, jota hänen
heimonsa nimitti Pantterikissaksi. Baraja kutsui urhoollisen Diazin
saapumaan. Kun intiaanipäällikkö kuuli tämän nimen, alkoi hän katsella,
ken sen omistaja oli. Hänen silmänsä leimusivat ja hän kohotti
keihäänsä, lävistääksensä Diazin, joka Barajan käskyä noudattaen
saapui. Tällä hetkellä katkaisi Oroche puukollansa hevosen kintut.
Intiaani kaatui hevosensa mukana maahan ja pudotti keihäänsä. Diaz
anasti sen, ja kun apahi nousi toiselle polvelleen ja tempasi lyhyen
miekkansa, tunkeutui hänen pudottamansa aseen kärki syvälle hänen
rintaansa. Hän oli saanut kuolin-iskun, mutta ei ääntäkään päässyt
hänen huuliltaan, hänen silmänsä eivät kadottaneet ylpeätä, uhkaavaa
katsettaan ja hänen kasvoillaan voi nähdä yhden ainoan toivon.

-- Pantterikissalla on sitkeä henki, sanoi hän, ja kädellä, jonka
voimaa lähenevä kuolema ei vielä ollut vähentänyt, tarttui hän
päättävästi keihään varteen, josta Diaz vielä piti kiinni. Viimeinen
taistelu alkoi nyt. Joka ponnistuksella, minkä apahi teki vetääksensä
vihollisensa luoksensa ja kuristaaksensa hänet, tunkeutui keihään kärki
yhä syvemmälle. Pian raukenivat hänen voimansa; keihäs tempautui äkkiä
hänen rinnastaan ja jäi Diazin käteen, intiaani vaipui maahan, loi
vielä uhkaavan silmäyksen vastustajaansa, eikä liikkunut enää.

Kun heidän päällikkönsä näin oli kaatunut Diazin voittamana, saavutti
sama kohtalo pian toisetkin apahit, samalla kun heidän toverinsa
turhaan kokivat tunkeutua vaunujen lävitse. Yksi ainoa intiaani istui
vielä leirissä hevosen seljässä. Hetkisen katseli hän ympärilleen
hehkuvin silmin kuin tiikeri ja kajahutti sitten sotahuutonsa.
Mutta sitä tuskin erotti tuon raivokkaan kiljunnan joukosta, joka
kuului leirin ulkopuolelta. Silloin käytti apahi hyväksensä hetkisen
hämminkiä, jolloin varustuksen aukko oli taistelijoista tyhjä,
loikautti hevosensa aukosta ja oli taasen miestensä luona.

Pedro Diaz yksin oli huomannut tämän rohkean ratsastajan eikä hän
leppymättömässä intiaanivihassaan voinut sallia niin hyvän saaliin
menettämistä. Viipymättä hyppäsi hän hevosensa selkään, jonka oli
saanut don Augustin Penalta ja lähti ajamaan pakenevaa takaa. Hänen
kädessään riippui kannikkeessa pitkä ja leveä toledolais-miekka, jossa
oli ylpeät espanjalaiset sanat: Älä paljasta syyttä, älä pistä tuppeen
kunniatta!

Terä oli verestä punaisena. Hän piti toista kättään silmiensä edessä,
käyttäen sitä varjostimena katsellessaan pimeyteen. Äkkiä huomasi hän
intiaaniratsastajan sen valovyön ulkopuolella, jonka melkein sammuneet
risukasat loivat.

Sitä miestä Diaz etsikin. Intiaani hyppäytti raivoissaan hevostaan edes
takaisin ja päästi uhkaavia huutoja. Diaz muisti ne sanat, jotka don
Augustin oli lausunut hevosen antaessaan: Sen intiaanin, jota tällä
hevosella ajatte takaa, täytyy ratsastaa tuulen siivillä, jos hän aikoo
päästä pakoon, olkoonpa suurikin se ennätys, jonka hän on päässyt
teidän edellenne. Diaz päätti nyt koetella, minkä verran perää noissa
sanoissa oli.

Kannusten kiihoittama jalo eläin hyppäsi intiaanien kaatamain
varustusten yli, ja hetkisen kuluttua olivat molemmat ratsastajat
toistensa vieressä. Intiaani heilutteli tapparaansa, valkoinen ahdisti
häntä verisellä miekallaan. Muutaman silmänräpäyksen saattoi nähdä
merkillisen kilpailun, jossa molemmat ratsastajat koskettivat voittaa
toisensa rohkeudessa ja taitavuudessa. Molemmat varmistivat väitettä,
että meksikolaiset ja intiaanit ovat maailman parhaita ratsastajia;
apahin tappara iski meksikolaisen miekan palasiksi, niin että kappaleet
sinkosivat loitolle. Sitten tarttuivat molemmat ratsastajat toisiinsa,
koettaen nostaa toisiansa satulasta; molemmat tuntuivat olevan kiinni
kasvaneita hevoseen.

Vihdoinkin onnistui Diazin vapautua vihollisestaan. Hän antoi
hevosensa astua takaperin ja päästyänsä muutaman askeleen intiaanista,
kannusti hän hevostansa niin tuntuvasti, että se hyppäsi pystyyn ja
hetkisen näytti olevan intiaanin päällä. Samassa nosti meksikolainen,
päästämättä jalkaansa jalustimesta, oikean jalkansa ja musersi
yhdellä ainoalla, suuren, raskaan rautaisen jalustimen potkauksella
vihollisensa pääkallon, niin että intiaanin kuljetti hänen hevosensa
pois kuolleena, mutta vielä satulassa.

Tämä viimeinen sankarityö päätti kauvan kestäneen taistelun. Muutamia
nuolia suhisi Diazin ympärillä osumatta häneen, ja hänen toverinsa
ottivat hänet vastaan riemuhuudoilla, yhtä kuuluvilla kuin apahin
kiljunta.

Diaz otti toisen miekan katkenneen sijaan. Ikäänkuin molemminpuolisesta
suostumuksesta seurasi nyt hetken lepo, joka oli tervetullut. Ehti
kysyä jotain ystävältään ja tuntea taasen toisensa.

-- Paimen-raukka! huudahti Baraja. Jumala hänen sielunsa armoonsa
ottakoon! Hänen kuolemansa on suuri vahinko meille. Minä kaipaan hänen
juttujansa...

-- Vielä enempi tulee meidän kaivata kelpo Cuchilloa, opastamme; hänkin
on kuollut, keskeytti Oroche.

-- Teidän ajatuksenne ovat vielä hieman sekaisin sen lyönnin johdosta,
jonka saitte päähänne, sanoi Diaz, koetellen uuden miekkansa notkeutta.
Ellei tuota kelpo Cuchilloa, niinkuin te häntä nimitätte, olisi
ollut, ei meidän tänä iltana olisi tarvinnut menettää pariakymmentä
toveriamme, sillä ainakin niin monta täytyy meidän huomenna haudata.
Cuchillo teki väärin siinä, että kuoli liian myöhään. Hänen tähtensä en
tahdo rukoilla, Jumalaa olemaan hänen sielulleen armollinen.

Sillä aikaa neuvottelivat intiaanit keskenään. Diazin viimeinen
sankarityö, kuolema, joka oli useampia heistä kohdannut valkoisten
leirissä, ja meksikolaisten luodit, jotka olivat useita tehneet
taisteluun kykenemättömiksi, olivat harventaneet heidän rivejänsä.
Intiaanit eivät milloinkaan koeta itsepäisesti pysyä aikeessaan, jonka
huomaavat mahdottomaksi. Tätä omituista kansaa kuvaava on erikoinen
viisauden ja kuoleman halveksimisen sekoitus. Viisaus kehoitti heitä
palaamaan, ja sen he panivat toimeen yhtä nopeasti kuin äskeisen
rynnäkön. Mutta retkeilijäin täytyi noudattaa toisenlaista menettelyä.
Heidän täytyi koettaa käyttää hyödyksensä voittoa, josta huhu oli
tunkeutuva syvälle erämaihin ja joka oli tekevä heidän matkansa
turvallisemmaksi. Sen vuoksi otettiinkin don Estevanin käsky lähteä
ajamaan takaa pakenevia, ilolla vastaan. Parikymmentä ratsastajaa
hyppäsi satulaan, eikä Pedro Diaz ollut viimeisiä. Miekka toisessa
kädessään, ohjakset ja lasso toisessa, katosi hän pian tovereinensa
meksikolaisten leirin läheisyydestä.

Uuden hyökkäyksen varalta ryhtyivät leirissä olevat, vaikka he
olivat enemmän tai vähemmän haavoitettuja, huolellisesti korjaamaan
varustusta niiltä paikoilta, joista se oli rikottu. Sen tehtyään
laskeusi jokainen, väsyneenä taistelun ponnistuksista, nälän ja janon
vaivaamana, verestä kostealle kentälle hetkeksi lepäämään; ei poistettu
edes leirissä olevia ruumiita. Yön juhlallisessa hiljaisuudessa valaisi
kuu ja nuotioitten vähitellen sammuva tuli sekä hetkellistä lepoa
nauttivia, että niitä, jotka eivät enää milloinkaan heräisi ja jotka
lepäsivät hajallaan toisten joukossa.

Noin tunnin kuluttua nousi eräs mies vitkaan ylös. Kekäle kädessä
tarkasteli hän jokaista ruumista.

Toisinaan valaisi palava kekäle intiaanisoturin kasvoja, toisinaan
hänen rinnallaan lepäävän valkoisen; toisinaan vei hänet hiljainen
valitus tai kuolon korina jonkun haavoitetun luo, mutta joka paikassa
teki tuo yöllinen tarkastelija tyytymättömyyden liikkeen.

Tämän kuolon hiljaisuuden vallitessa herätti heikko ääni etsijän
huomion. Ympäröivässä hämärässä koki hän saada selkoa, mistä ääni tuli.
Vihdoinkin erään makaavan heikko käden liikunta ohjasi hänet. Hän
läheni kuolevaa ja tunsi hänet.

-- Tekö se olettekin, Benito raukka, sanoi mies, ja hänen kasvonsa
osoittivat syvää sääliä.

-- Niin, sanoi vanha paimen, vanha Benito kuolee erämaassa, jossa hän
melkein aina on elänyt... en sentään tiedä, ken olette, silmäni ovat
sumuiset. Elääkö Baraja vielä?

-- Elää, vastasi mies, hän on intiaaneja takaa ajamassa, ja palaa pian
sanoaksensa teille viimeiset jäähyväiset.

-- Se on epäiltävää, sanoi Benito. Olen perinnöksi jättänyt Barajalle
vanhan toverin, vanhan ystävän; ken olettekin, lausukaa hänelle
viimeinen tervehdykseni, rakastakoon hän häntä, niinkuin...

-- Veljenne varmaankin?

-- Vielä enemmän, hevoseni.

-- Kyllä sanon hänelle viimeiset terveisenne, luottakaa siihen.

-- Kiitoksia, vastasi ukko. Elämäni on pian lopussa. Intiaanit eivät
minua ottaneet hengiltä nuoruudessani, kun olin heidän vankinansa, vaan
he ovat tappaneet minut vanhoilla päivilläni, ottamatta minua vangiksi;
se...

Tässä vaikeni ukko -- viimeisen kerran.

-- Nyt on loppu, lisäsi hän niin heikolla äänellä, että kuuntelija
tuskin kuuli.

-- Hän oli rehellinen ja uskollinen palvelija, sanoi mies itsekseen.
Rauha hänelle.

Sitten jatkoi hän kuolleitten tarkastamista. Vihdoin kääntyi hän
huolestuneena ja väsyneenä turhasta etsimisestä entiselle paikalleen.
Don Estevan siinä etsi Cuchilloa kuolleitten joukosta, mutta ei
löytänyt häntä. Ja taasen näytti kuoleman kylmä ja yksitoikkoinen
hiljaisuus vallitsevan leirissä, ikäänkuin viimeinenkin elävä olisi
kuolemaan laskeutunut.

Nuotiot valaisivat heikosti, kun ihmisäänet ja hevosten kavioiden
kopina ilmaisivat apahia takaa-ajaneiden palaavan. Sama mies, joka
äskenkin oli ylhäällä, nousi taasen, meni heitä vastaan ja kysyi yhtä
ja toista. Toisten ratsastajien astuessa alas ratsuilta meni Pedro Diaz
hänen luoksensa.

-- Sennor Estevan, sanoi hän, takaa-ajo ei ole onnistunut. Ainoastaan
pari pakenevaa olemme keihäillämme lävistäneet, ja olemmepa
lisäksi menettäneet yhden miehistämme. Minulla on kuitenkin vanki;
kuulustelemmeko häntä?

Näin sanoen irroitti Diaz lassonsa satulasta ja osoitti tummaa
esinettä, joka oli juoksusolmulla kiinni. Se oli intiaani, jota hän
armottomasti oli vetänyt perässään yli kivien ja kantojen, ja joka
melkein joka askeleella oli menettänyt osan ruumiistansa niin ettei hän
enää näyttänyt ihmiseltä.

-- Hän oli hengissä, kun hänet löysin! huudahti seikkailija, mutta nuo
intiaanikoirat ovat sellaisia että he mieluummin kuolevat kuin puhuvat.

Naurahtamatta tälle julmalle leikille, viittasi don Estevan Pedro
Diazin seuraamaan itseänsä. Kun kaikki olivat laskeutuneet levolle ja
hiljaisuus taasen vallitsi, sanoi don Estevan:

-- Diaz, me olemme nyt matkamme perillä; huomenna sijoitamme leirimme
kultalaakson läheisyyteen; mutta jotta vaivamme tulisivat palkituiksi
täytyy meidän estää petoksen niitä tyhjäksi tekemästä. Te olette
kauvan, mutta ette kyllin kauvan, tuntenut Cuchillon. Jo nuoruudesta
alkaen on hän pettänyt ne, joita kohtaan hän on enemmän ystävyyttä
osoittanut. En tiedä, mikä pahe hänessä on enimmän vallalla, mutta
hänen kasvonsa ovat huono kuvastin hänen mustasta sielustaan. Hän möi
minulle kultalaaksoa koskevan salaisuuden, ja murhaamalla toverinsa
pääsi hän yksin tämän salaisuuden omistajaksi. Olen aina pitänyt
Cuchilloa silmällä; toissa iltana herätti minussa levottomuutta
hänen katoamisensa, mutta se voipi olla näissä erämaissa helposti
sattuva tapaus; tuo hyökkäys, joka oli viedä henkemme, on kuitenkin
epäluulojani kartuttanut; apahit ovat olleet hänen kätyrejänsä.

-- Minustakin, vastasi Diaz, tuntuu hänen epäröimisensä epäilyttävältä,
mutta löytyy helppo keino: pidetään sotaneuvottelu, näytetään Cuchillon
petos toteen ja ammutaan hänet.

-- Jo taistelun alussa määräsin hänelle paikan läheisyydessäni,
voidakseni pitää silmällä häntä; hän ei tiennyt, mitä tehdä, kunnes
näin hänen kaatuvan, nähtävästi kuolettavasti haavoitettuna; nyt
olen tarkastellut kaatuneet, löytämättä merkkiäkään Cuchillosta.
Välttämätöntä on siis, että viipymättä lähdemme ajamaan häntä takaa,
eikä häntä tarvitse kauvan etsiäkään. Cuchillo ei voi olla muualla kuin
matkalla kultalaaksoon; sieltä meidän tulee etsiä häntä. Kehoittakaa
sotilaitamme olemaan varuillansa jo odottamaan takaisin tuloamme,
ottakaa Oroche ja Baraja mukaanne, ja sitten kaikin nelin ratsastamme
kultalaaksoon.

-- Varmaan on Cuchillo siellä, vastasi Diaz, ja huolimatta siitä, että
hän on päässyt edelle, löydämme hänet joko mennessämme tai palatessamme.

-- Kultalaaksossa hänet kohtaamme, sanoi don Estevan; laakson nähtyänne
voitte päättää, onko se sellainen paikka, jonka Cuchillon kaltainen
mies jättää heti sinne saavuttuansa.

Diaz meni täyttämään päällikön käskyjä. Don Estevan pystytti taasen
telttansa, jotta hänen poissa ollessaankin tähtilippu liehuisi
leirissä; sitten heittäysi hän vuoteellensa ja nukkui kuin sotilas,
joka ponnistuksista uupuneena levähtää taistelukentällä. Hetken
kuluttua saapui Diaz.

Don Estevan nousi heti, sillä hän oli nukkunut vaatteissaan. Satuloittu
hevonen odotti häntä. Oroche ja Baraja olivat jo satulassa.

-- Diaz, sanoi don Estevan puoliääneen ennen lähtöään, kysykää, onko
lähettämäni etsijä palannut.

Diaz kysyi vartioilta, mutta sai kieltävän vastauksen.

-- Varmaan on Gayferos -- se oli miehen nimi -- murhattu, sanoi Diaz.
Don Estevan astui satulaan, ja kaikki neljä lähtivät nelistämään
kultalaaksoa kohti. Ainoastaan vartiat valvoivat leirissä.



11.

UIVA SAARI.


Samaan aikaan kokoontuivat intiaanit nuotion ääreen neuvottelemaan,
miten uudelleen hyökkäisivät kullanetsijäin leiriin; mutta tällä välin
palatkaamme me noiden kolmen miehen seuraan, jotka pitkäksi ajaksi
olemme syrjään jättäneet.

Oli noin neljän aika iltapäivällä. Erämaassa oli hiljaista, usva alkoi
hitaasti nousta joesta, jossa se saari oli, mihin Rosenholz, Fabian ja
José olivat asettuneet.

Suuria haapoja ja salavia kasvoi Rio Gilan rannoilla pyssyn kantaman
päässä mainitulta saarelta. Puut olivat niin lähellä rantaa, että
niiden juuret ulottuivat kauvaksi veteen. Puiden välissä oli reheviä
pajupensaita ja köynnöskasvia. Mutta melkein saarta vastapäätä oli
aukea paikka, jossa ei mitään kasvullisuutta ollut.

Tähän olivat villien hevosten ja puhvelien laumat raivanneet tiensä,
kun tulivat joelle juomaan. Saaresta voi siis tämän avonaisen paikan
yli nähdä kauvaksi arolle.

Tuon pikku saaren olivat alkujaan muodostaneet puunrungot, joiden
juuret olivat tarttuneet pohjaan. Muita puita oli tarttunut tähän
esteeseen; muutamissa oli vielä lehdet ja oksatkin, toiset olivat
aikoja sitten kuivuneet, juuret olivat kietoutuneet toisiinsa, ja näin
oli lautta muodostunut. Se oli tapahtunut jo aikoja sitten, sillä
nousuveden irroittamaa ruohoa oli tarttunut oksien väliin ja siten
täyttänyt aukot. Tuulen tuoma tomu oli vielä muodostanut ikäänkuin
maankamaraa tälle uivalle saarelle.

Saaren rannoilla kasvoi vesikasvia. Meheviä pensaita, kahilaa ja
vihertävää salavaruohoa oli kasvanut runkojen väliin ja muutamia suuria
salaviakin kohosi sen syvimmällä paikalla.

Tämä omituinen lautta oli noin kuuden jalan levyinen ja rotevakin mies
voi siinä pensaiden taakse piiloutua.

Aurinko vaipui vähitellen taivaan rannalle ja pensaitten varjot
pitenivät. Täten syntynyt miellyttävä vilpoisuus oli houkutellut
Fabianin laskeutumaan levolle. Rosenholz näytti vartioivan tätä lyhyttä
unta, jota nuorukainen nautti marssin vaivojen perästä, jonka kestäessä
he olivat olleet alituisesti vaarassa. José taasen koki vilvoitella
itseänsä siten, että kasteli jalkojansa vedessä.

-- Katso, sanoi vanha metsästäjä hetken kuluttua jälkimäiselle, tuolla
joen toisella rannalla nousee tomu-pilvi ilmaan; siinä on kesyttämätön
hevoslauma, joka tahtoo tulla juomaan, ennenkun menee yöksi kaukaisille
laidunmailleen. Tuossa ne tulevat koko ylpeässä komeudessaan, jonka
Jumala on suonut kesyttömille hevosille, niiden silmät hehkuvat,
sieramet ovat levällään, harja liehuu tuulessa. Mielinpä herättää
Fabianin, että hän saisi nähdä ja ihailla niitä.

-- Anna hänen maata, Rosenholz, sanoi José.

-- Mutta tämä komea näytelmä, joka häneltä jää näkemättä! Kuinka
iloisina nuo jalot eläimet juoksentelevat, vapaudestaan hurmautuneina.

-- Siihen asti, kuin intiaanit ajavat niitä takaa; silloin
juoksentelevat ne peloissaan, sanoi José.

-- Näetkö, nyt ovat ne juosseet tiehensä yhtä nopeasti kuin myrskyn
ajama pilvi. Nyt muuttuu näky; näetkö tuota hirveä tuolla, jonka
kiiluvat silmät ja tumma pää tuon tuostakin näkyvät puiden välistä. Se
vainuu jotain, se kuuntelee. Tuolla se tulee juomaan. Se on kuullut
jotain ääntä, se kohottaa päänsä; noita vesipisaroita, jotka tippuvat
sen suusta, voisi luulla valuvaksi kullaksi, kun aurinko kultaa ne
tuollaisiksi. Mutta nyt ei poika saa enää maata.

-- Anna hänen maata, sanon.

Kanadalaisen pää vaipui miettivänä rinnalle ja hän antautui
kaihomielisten unelmien valtaan, luoden salaisen silmäyksen nukkuvaan
kasvattipoikaansa. José veti puhvelinnahkaiset saappaansa taasen
jalkaansa.

-- Kas niin, mitä sanoin. Etkö kuule tuota ilkeää ulvontaa? Hirvi rukka!

-- Enkö nyt herätä Fabiania? kysyi kanadalainen.

-- Herätä! vastasi espanjalainen.

Ja vanha metsästäjä kosketti nuorukaiseen, lausuttuaan ensin tämän
nimen, ettei hän äkillisesti herätessään peljästyisi.

Sarvet pitkin selkää, kaula paisuneena ja pää taaksepäin voidakseen
avonaisilla sieramillaan saada tarpeeksi ilmaa suuriin keuhkoihinsa
pakeni hirvi nopeasti pitkin aavikkoa. Hänen jäljessään näkyi joukko
nälkäisiä susia, toiset valkoisia, mutta useimmat mustia. Nämä pedot
ajoivat tavattomalla nopeudella hirveä takaa.

Tämä oli pitkän matkan edellä, mutta hiekkakukkuloilla, joita oli
aavikolla, saattoi matkustajan silmä etäällä taivaan rannalla nähdä
vartioiksi asetettuja susia, jotka tarkoin pitivät silmällä toveriensa
ponnistuksia ajaa hirvi heidän luoksensa. Mutta tuo jalo eläin ei
näyttänyt huomaavan tai huolivan niiden siellä olosta, sillä se pakeni
yhä sinnepäin.

Kun eläin oli ehtinyt jonkun matkan päähän näistä vartioista, pysähtyi
se hetkeksi hengittämään.

Hirvi oli suljettuna yhä ahtaampaan piiriin. Äkkiä kääntyi se
takaa-ajavia susia kohti, ja koetti viimeisen kerran hyökätä näitten
läpi. Mutta sen ei onnistunut hypätä tuon ulvovan lauman yli, se putosi
keskelle joukkoa. Muutamat takaa-ajajista musertuivat sen jalkojen
alle, toisia lennätti se kaarena ilmaan. Sitten riensi eläinraukka
raahaten erästä sutta joka oli iskeynyt kiinni sen toiseen reiteen,
verisenä, kieli suusta riippuvana joen rannalle, vastapäätä sitä
paikkaa, jossa nuo kolme metsästäjää katselivat tuota harvinaista ajoa.

-- Tämä on kaunista, tämä on ihanaa! huudahti Fabian käsiään taputtaen
ja metsästysinnon kuumeessa, joka kaikissa ihmisissä saattaa
inhimilliset tunteet vaikenemaan.

-- Niin, eikö tämä ole ihanaa, sanoi vanha kanadalainen onnellisena
metsästysinnossaan ja nähdessään Fabianin niin iloisena. Odota,
lapseni, näemme vielä ihanampiakin näytelmiä. Tässä näet vain
kehnoimman osan Amerikan erämaita, mutta jahka pääset Josén ja minun
kanssani suurien jokien ja suurien järvien rannoille pohjoiseen...

-- Eläin on vapauttanut itsensä vihollisistaan, keskeytti hänet Fabian,
se juoksee suoraan jokeen.

Vesi loiskahti korkealle hirven hypätessä jokeen, sitten nähtiin sen
pään ja sarvien sukeltavan esiin vaahdosta ja samoin takaa-ajajien,
nälästä ja raivosta ulvovien susien, verisine silmineen; muutamat
pelkurimmat juoksivat edes takaisin rannalla ja päästivät valittavan
ulvonnan.

Hirvi oli nyt aivan lähellä saarta, jossa sen kuoleman-taistelun
näkijät olivat, kun rannalla olevat sudet lakkasivat ulvomasta ja
pakenivat äkkiä.

-- Mitä se on? huudahti José, mistä tuo äkillinen pelko, joka ne
valtasi?

José oli tuskin lausunut nämä sanat, ennenkun näkyi toinen näytelmä,
joka vastasi hänen kysymykseensä.

-- Kumartukaa alas, kumartukaa alas, Jumalan tähden! Piiloutukaa
ruohostoon! huudahti hän itse ensimäisenä tehden sen, -- intiaanit ovat
myöskin metsästämässä.

Ja nyt näkyikin toisia peljättävämpiä metsästäjiä tuolla avaralla
metsästys-alalla, joka erämaassa on jokaiselle tulijalle avoinna.

Noin kymmenkunta noita kesyttämättömiä hevosia, joiden kanadalainen ja
José äsken olivat nähneet tulevan joelle juomaan, nelisti peljästyneenä
poikki aavikon. Muutamat intiaaniratsastajat, jotka ratsastivat
satuloimattomilla hevosilla, jotta ne helpommin ja nopeammin
juoksisivat, ajoivat peljästyneitä hevosia takaa. Ratsastajat istuivat
kyyryissään hevosiensa seljässä, niin että polvet melkein ulottuivat
leukaan, joten hevoset voivat liikkua nopeammin. Aluksi näkyi vain
kolme intiaania, mutta pian ilmestyi noin parikymmentä. Muutamat olivat
varustetut keihäillä, toiset heiluttivat ilmassa lassojaan, ja kaikki
päästivät tuon ulvonnan, jolla he ilmaisevat iloaan ja suruaan.

José loi kysyvän silmäyksen kanadalaiseen, ikäänkuin olisi tahtonut
häneltä kysyä, oliko hän ottanut lukuun tämän ikävän vaihdoksen
tehdäksensä heidän seikkailija-elämänsä rakkaaksi ja miellyttäväksi
Fabianille. Ensi kerran tällaisten olojen vallitessa peitti
kanadalaisen kasvoja kalman vaaleus. Synkkä, mutta puhuva silmäys oli
hänen vastauksensa Josén kysymykseen.

-- Tämä merkitsee, ajatteli José, että liian suuri rakkaus ihmisolennon
sydämessä, olkoon hän muuten kuinka urhoollinen ja peloton tahansa,
saattaa hänet vapisemaan rakastamansa henkilön tähden, ja se siis
todistaa, etteivät meidän kaltaisemme seikkailijat saa kiintyä
mihinkään tässä maailmassa. Kas vaan Rosenholzia, hänen rohkeutensa
vaipuu, kuin olisi hän nainen.

Melkein varmaa sentään oli, ettei edes intiaanin tottunut silmä voinut
heidän pakopaikkaansa keksiä. Kun ensimäinen peljästys oli ohi,
seurasivat metsästäjät kylmäverisemmin heidän liikkeitään.

Vielä jonkun hetken ajoivat ratsastajat pakenevia hevosia. Epälukuiset
esteet, joita on näillä näennäisesti tasaisilla aavikoilla, kuopat,
kukkulat, teräväpiikkiset kaktuskasvit, eivät heitä pidättäneet.
Hiljentämättä nopeaa ratsastustaan, näitä esteitä välttämättä, ajoivat
intiaanit rohkeudella, jota ei mikään voinut ehkäistä. Fabian, joka
itse oli rohkea ratsastaja, katseli ihastuksella noiden uskalikkojen
ratsastustaitoa, mutta varovaisuus, jota metsästäjien oli käyttäminen
piilottaaksensa itsensä intiaaneilta, ehkäisi häneltä suurimmaksi
osaksi tuon suurenmoisen, mutta kamalan metsästysnäyn, jonka esineeksi
he itsekin helposti voivat joutua.

Ääretön aavikko, joka vielä äsken oli autio, oli äkkiä muuttunut
mellastuksen ja hämmingin näyttämöksi. Tuon ahdinkoon pakotetun hirven
oli uudelleen täytynyt palata rannalle, josta se tuulen nopeudella
pakeni, susien ulvoen ajaessa sitä takaa. Kesyttömät hevoset juoksivat
intiaanien edessä, joiden huuto ei ollut vähempi kuin petojenkaan.
Kaiku toisti susien ja apahien kamalaa kiljuntaa.

Nähdessään Fabianin, joka hehkuvin silmin seurasi kaikkia näitä
meluavia liikkeitä, olematta levoton vaarasta, jonka uhkaama hän ensi
kerran oli, koetti Rosenholz turhaan saavuttaa tuon itseluottamuksen,
joka hänet oli aina pelastanut.

-- Tällaista, alotti hän, eivät kaupunkien asukkaat milloinkaan saa
nähdä, tällaista näkee vain erämaassa.

Mutta vastoin hänen tahtoansakin vapisi hänen äänensä ja hän vaikeni,
tuntien, että antaisi vuoden elämästään säästääksensä kasvatiltaan
tämän. Hänen tuskansa lisääntyi vielä enemmän.

Näky kävi, suuresti muuttumatta, vieläkin juhlallisemmaksi; uusi
näyttelijä, jonka osa tuli olemaan yhtä kamala kuin lyhytkin, ilmestyi.
Se oli ratsastaja, jonka ystävykset puvusta tunsivat valkoiseksi.

Tuo onneton, jonka intiaanit huomasivat, joutui nyt heidän takaa-ajonsa
yksinomaiseksi esineeksi. Kesyttömät hevoset, sudet ja hirvi olivat
kadonneet sumuiseen etäisyyteen. Ainoastaan intiaaniratsastajat olivat
jäljellä ja muodostivat suuren puoliympyrän, jonka keskellä valkoinen
ratsastaja oli. Ollen yksin niin monen vihollisen keskellä loi hän
epätoivon ja tuskan katseita kaikille suunnille. Mutta intiaaneja oli
kaikkialla, paitsi joen puolella. Tälle suunnalle täytyi hänen paeta,
ja äkkiä lähti hän ratsastamaan saarta kohti.

Mutta hetkinen, jonka hän oli epäröinyt minne pakenisi, oli riittänyt
päästämään intiaanit lähemmäksi.

-- Tuo onneton on hukassa, yrittäköön mitä tahansa, huudahti Rosenholz;
hän ei ehdi enää joen ylitse.

-- Rosenholz, José, huudahti Fabian, sallimmeko kristityn tulla
murhatuksi silmäimme edessä, jos voisimme pelastaa hänet?

José loi kysyvän silmäyksen Rosenholziin.

-- Minä olen vastuunalainen sinun hengestäsi, Fabian, niin totta kuin
Jumala on, sanoi kanadalainen juhlallisesti, mutta en olisi elämästämme
varma, ellemme pysyisi piilossa, kun meitä on vain kolme kahtakymmentä
vastaan. Kolmen miehen henki ja etupäässä sinun, Fabian, on kalliimpi
kuin yhden, ja sentähden täytyy meidän jättää tuo raukka kohtalonsa
huomaan.

-- Mutta olemmehan varustuksessa, jatkoi jalomielinen Fabian.

-- Olemmeko varustuksessa? kysyi Rosenholz, -- nimitätkö tätä heikkoa
suojaa, näitä pajupensaita ja kaisloja varustukseksi? Luuletko
noitten lehtien kestävän luotia? Ei suinkaan. Vaikka intiaaneja on
nyt ainoastaan kaksikymmentä, ei tarvita muuta kuin että laukaus
pyssystämme kaataa yhden noista punaisista perkeleistä, ja niin
kokoontuu heitä heti satamäärä tänne. Jumala antakoon anteeksi
kovasydämisyyteni, mutta se on välttämätön.

Fabian ei enää pyytänyt, kun Rosenholz tämän seikan mainitsi. Se
olikin aivan pätevä, eikä Fabian tiennyt, että intiaanien päävoima oli
hyökännyt don Estevanin leiriin.

Valkoinen ratsastaja pakeni kuin ihminen, jolla ei ole muuta
pelastuksen toivoa kuin hevosensa nopeus. Voitiin jo erottaa hänen
kasvonpiirteensä, jotka olivat pelon valtaamat. Hän oli ainoastaan
kahdenkymmenen askeleen päässä joesta, kun erään intiaanin lasso
saavutti hänet; onneton tempautui satulasta ja putosi raskaasti maahan.



12.

MUSTALINTU.


Syntyi syvä hiljaisuus tuon riemuhuudon jälkeen, jolla intiaanit
tervehtivät onnettoman ratsastajan putoamista. Saarella olevat miehet
vaihtoivat hämmästyksen ja säälin silmäyksiä.

-- Jumalan kiitos! sanoi Fabian, he eivät ole tappaneet häntä.

Ja vanki nousi todellakin ylös, vaikka oli pudotessaan saanut
kolahduksia, ja eräs apahi irroitti häntä ympäröivän lasson.

Rosenholz ja José pudistivat päätään.

-- Sitä pahempi hänelle, sillä nyt olisivat hänen kärsimyksensä
lopussa, sanoi José; -- tuo intiaanien äänettömyys on merkkinä siitä,
että he miettivät, millä tavoin tappaisivat hänet. He pitävät paljon
ansiokkaampana yhden valkoisen miehen kuin kokonaisen hevoslauman
vangiksi ottamista.

Hevosiltaan astumatta ympäröivät intiaanit vangin, joka hämmästyneenä
katseli ympärilleen, mutta näki vain liikkumattomia, vaskenkarvaisia
kasvoja. Sitten alkoivat he neuvotella keskenään.

Muuan intiaani, joka näytti joukon johtajalta ja joka tummemman ihonsa
ja päähineessään olevien mustien höyhenien kautta erosi toisista, astui
alas hevosen selästä, ikäänkuin hän ei olisi välittänyt neuvottelusta,
vaan hänellä olisi ollut tärkeämpiä tehtäviä. Hän antoi ohjakset
eräälle apahille, joka ne kunnioittavasti otti. Sitten tuli päällikkö
suoraan saarta kohti. Rannalle päästyään näkyi hän etsivän jälkiä
maasta.

Kanadalaisen sydän sykki kovasti, sillä intiaani osoitti selvästi, että
hän epäili jotain.

-- Ehkäpähän tuo koira, sanoi Rosenholz hiljaa Josélle, vainuaa
ihmislihaa?

-- Kenties, vastasi José.

Mutta maan olivat leveältä tallanneet rantaan juomaan tulleet hevoset,
eikä intiaani voinut siinä ihmisjälkiä keksiä. Sitten lähti hän joen
rantaa ylöspäin, jatkaen tarkastustaan.

-- Tuo kirottu mies epäilee, sanoi Rosenholz, ja hän on löytävä
jäljet puolen penikulman päässä, jossa astuimme jokeen, kahlataksemme
tälle saarelle. Sanoinhan sinulle, José, jatkoi kanadalainen hieman
katkerasti, että meidän olisi pitänyt mennä veteen kaksi penikulmaa
ylempänä, mutta et sinä eikä Fabian myöntynyt, ja minä olin tyhmä
suostuessani siihen.

Tämän sanottuaan löi kelpo kanadalainen rintaansa iskun, joka olisi
katkaissut tavallisen miehen kylkiluut.

Neuvottelu vangin kohtalosta oli nyt kai päättynyt, sillä äkkiä
kuultiin äänekkäitä riemuhuutoja, arvattavasti jonkun intiaanin
esityksen johdosta. Mutta ensin oli odottaminen päällikön tuloa ja
suostumusta. Eikä tämä ollut kukaan muu kuin sama sotilas, jonka jo
olemme tulleet tuntemaan Mustalinnun nimellä.

Tämä jatkoi tarkastelujaan rannalla ja käveli jokea ylöspäin.
Ehdittyänsä sille paikalle, jossa Rosenholz tovereinensa oli astunut
jokeen saarelle kahlataksensa, ei hän enää epäillyt vakoojan ilmoitusta
ja päätti käyttää sitä hyväksensä.

Heti, kun Mustalintu oli varmistunut metsästäjäin saarella olosta,
palasi hän hitain askelin joukkonsa luo. Ensin kuunteli hän, mihin
päätökseen intiaanit olivat tulleet, vastasi muutamalla sanalla ja
viittasi kädellään, että heidän tuli odottaa; sitten lähti hän hitain
askelin joen rannalle, annettuansa käskyn viidelle ratsastajalle, jotka
heti poistuivat täyttämään saamaansa käskyä.

Vesikasvit rehottivat vihannuudessaan, tuulen henki sai saaren rannalla
olevien salavien heikot oksat liikkumaan, mutta saari näytti yhtä
autiolta kuin silloinkin, jolloin se oli avoin ainoastaan taivaan
linnuille ja juomaan tuleville puhveleille ja hevosille. Intiaania ei
tämä näennäinen hiljaisuus voinut pettää.

Intiaani teki kädestään puhetorven ja huusi puoleksi espanjan, puoleksi
intiaanien kielellä:

-- Pohjoisen valkoiset soturit saavat näyttäytyä; Mustalintu on heidän
ystävänsä, ja samoin hänen johtamansa soturit.

Nämä sanat kuullessaan tarttui Rosenholz Josén käsivarteen. Hän ja José
olivat ymmärtäneet intiaanin sanat.

-- Mitä vastaamme tuolle koiralle? kysyi hän.

-- Emme mitään, vastasi José lyhyesti. Kaislikossa suhiseva tuuli
olikin ainoa vastaus, minkä intiaani sai.

Mustalintu jatkoi kuitenkin:

-- Kotka voi apahien silmiltä salata jälkensä ilmassa, vesiputouksesta
nouseva lohi ei jätä uomaa jälkeensä, mutta erämaan kautta kulkeva
valkoinen mies ei ole kotka, eikä lohi.

-- Eikä aasikaan, mutisi José, aasi nyt voisi ilmaista itsensä
äänellään.

Intiaani kuunteli taasen, mutta José lausui sanansa niin hiljaa,
etteivät ne kuuluneet.

-- Pohjoisen valkoisia soturia, alkoi Mustalintu taasen tyynesti,
on ainoastaan kolme. Heitä on vain kolme kahtakymmentä vastaan, ja
punaihoiset antavat kunniasanansa, että tahtovat olla heidän ystäviään
ja liittolaisiaan.

-- Mihinkähän tuo intiaani tahtoo meitä houkutella? sanoi kanadalainen
hiljaa Josélle.

-- Antaa hänen jatkaa, niin saamme kuulla, vastasi José, hän ei ole
vielä lopettanut, sen huomaan.

-- Kun valkoiset soturit saavat tiedon Mustanlinnun aikeista, tulevat
he esiin piilostaan, jatkoi apahi-päällikkö, ja sen vuoksi ilmaisen ne
nyt. Etelän valkoisilla miehillä ei ole sama kieli, eikä sama Jumala.
Apahien käsissä on koko leirillinen etelän sotureita.

-- Sitten käy kullanetsijäin nolosti, sanoi Rosenholz.

-- Jos pohjan soturit tahtovat yhdistää pitkät pyssynsä intiaaneihin,
niin saavat he heidän kanssaan jakaa ne aarteet ja hevoset, jotka ovat
etelän miesten, sekä heidän päänahkansa, ja sitten tanssivat intiaanit
ja valkoiset heidän ruumiittensa ympärillä.

Rosenholz ja José katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

-- Kuules tuota pakanaa! sanoi Rosenholz suutuksissaan.

Käyttäen intiaaneille omituisia vertauksia, jatkoi hän:

-- Hän luulee jaguaria sakaaliksi. Jollei Fabian olisi täällä, niin
pyssyni luoti antaisi vastauksen.

Mutta intiaania ei näiden kolmen miehen vaitiolo pettänyt; hän oli
varma siitä, että he olivat saarella.

-- Yhtä helppoa on, alkoi hän taasen, seurata valkoisten jälkiä
kuin aavikkojen puhvelin. Puhvelin jäljet ilmaisevat intiaanille
sen ijän, lihavuuden tai laihuuden, sen juoksun nopeuden vieläpä
päivänkin, milloin se on paikalla ollut. Uivan kätkyen, kaislikon
takana on siis mies, yhtä väkevä kuin puhveli, ja pitempi kuin pisin
pyssy; hänen kanssaan on puoleksi etelästä, puoleksi pohjoisesta
kotoisin oleva soturi, sekä nuori soturi etelän rotua, mutta näiden
liitto ensinmainitun kanssa todistaa, että he ovat etelän valkoisten
vihollisia, sillä heikompi etsii aina väkevämmän ystävyyttä ja on sen
puolella.

-- Noiden koirien tarkka-älyisyys on hämmästyttävä, sanoi Rosenholz
Josélle.

-- Sanot niin, kun se on mairittelevaa sinulle, vastasi José, jonka
itserakkautta oli loukattu.

-- Odotan valkoisen vastausta, jatkoi Mustalintu kuunnellen. Kuulen,
lisäsi hän, ainoastaan kohisevan virran ja tuulen, joka sanoo:
"Valkoiset luulottelevat paljon, mikä on perätöntä; he luulevat, että
intiaanien silmät ovat niskassa, että bisonin jäljet ovat näkymättömät,
ettei luoti pysty kaislikkoon." Mustalintu nauraa tuulen vastaukselle.

-- Kas vaan! sanoi José; intiaani puhuu selvää kieltä, hän sanoo, mitä
on sydämellään; eipä ollut hullumpaa, että tahtoi meistä liittolaisia.

-- Voi, huudahti kanadalainen surullisesti, jospa olisimme astuneet
jokeen kaksi penikulmaa ylempänä. -- Hyljätystä ystävästä tulee
peljättävä vihollinen.

Nyt viittasi Mustalintu vankia astumaan lähemmäksi. Valkoinen teki
käskyn mukaan. Päällikkö viittasi sormellaan saarta ja näytti avonaista
paikkaa kaislikossa.

-- Voiko valkeanaaman pyssystä sattua luoti tuonne ruohostoon.

Mutta vanki käsitti vain nuo muutamat espanjalaiset sanat, jotka
intiaani sekotti äidinkieleensä, ja seisoi ääneti, vapisevana.
Silloin lausui Mustalintu muutaman sanan eräälle soturilleen, joka
antoi valkoiselle pyssyn, ja nyt hän viittoen selitti vangille, mitä
tahdottiin. Onneton kullanetsijä tähtäsi, mutta pelko saattoi koko
hänen ruumiinsa niin vapisemaan, ettei hän voinut pitää pyssyä vakavana.

-- Tuo mies-raukka ei osaa saareenkaan, sanoi José huolimattomasti, ja
ellei intiaanilla ole parempaa keinoa saadaksensa meidät puhumaan, niin
piru vieköön en lausu sanaakaan, ennenkuin huomenna.

Valkoinen ampui, mutta hänen pyssynsä luoti putosi veteen muutaman
tuuman syrjään saaresta.

Mustalintu nyökäytti halveksivasti; sitten kääntyi hän, etsien
katseellaan jotain.

-- Niin, sanoi José, etsi sinä vaan luotia ja ruutia sotilaittesi
keihäitten ja jousien joukosta.

Juuri kun José oli lausunut nämä lohduttavat sanat, palasivat nuo
viisi ratsastajaa, jotka olivat poistuneet päällikön käskystä; he
olivat kiireestä kantapäähän varustetut, heillä oli pyssyjä ja jousia.
He olivat uudestaan noutaneet aseensa, jotka olivat panneet pois,
voidaksensa helpommin ajaa takaa hevosia, ja taasen poistui viisi
ratsastajaa.

-- Asia alkaa käydä arveluttavaksi, sanoi Rosenholz surullisesti.

-- Jos hyökkäisimme heidän päällensä, kun heitä on vain viisitoista,
sanoi José.

-- Ei, sanoi kanadalainen, olkaamme ääneti ja hiljaa, intiaani ei ole
varma vielä.

-- Niinkuin tahdot.

Ja José alkoi tähystellä puiden takaa.

Intiaanipäällikkö otti itse pyssyn ja meni rannalle.

-- Mustanlinnun käsi ei vapise kuin kuivunut ruoho tuulessa, sanoi
intiaani, kohotti pyssynsä ja ojensi sen saarta kohti; pyssy oli
vakavana ja liikkumattomana hänen voimakkaissa käsissään. -- Mutta
ennenkuin intiaani ampuu, jatkoi hän, odottaa hän vastausta saarelle
piiloutuneilta valkoisilta; hän laskee sataan asti.

-- Mene minun taakseni, Fabian, sanoi Rosenholz.

-- Ei, minä jään tähän, sanoi Fabian päättävästi. Minä olen nuorin; en
saa peljätä vaaraa, vaan koetan suojella teitä.

-- Lapsi, sanoi kanadalainen, etkö näe, että minun ruumiini on joka
taholta kuutta tuumaa leveämpi sinun ruumistasi. Jos tekisin mielesi
mukaisesti, tarjoaisimme intiaanin pyssylle kahdenkertaisen maalin.

Saattamatta kaislan korttakaan liikahtamaan konttasi kanadalainen
Fabianin eteen.

-- Antakaa olla näin, sanoi José tyynesti; ei ole ihmisellä ollut
jalompaa kilpeä kuin tuon jättiläisen sydän, joka nyt on levoton teidän
tähtenne.

Intiaanipäällikkö kuunteli laskiessaan pyssy kädessä, mutta, paitsi
veden solinaa, kaikkialla vallitsi syvä äänettömyys.

Mustalintu ampui, puun oksia lensi ilmaan, mutta kun metsästäjät olivat
polvillaan toistensa takana, eivät he tarjonneet erittäin suurta
pilkkaa; luoti lensi heidän ohitsensa vähän matkan päästä.

Mustalintu odotti hetken, sitten huusi hän:

-- Intiaani on erehtynyt, hän huomaa erehdyksensä ja etsii muualta
valkoisia sotureita.

-- Kukapa sitä uskoisi, sanoi José; tuo koira on asiastaan varmempi
kuin ennen. Kiusaaja päästää meidät hetkeksi, kunnes on murhannut tuon
raukan, eikä se kauvan kestä, sillä valkoisen tappaminen on näytelmä,
jota intiaani ei pitkälle heitä.

-- Mutta emmekö voisi mitään tehdä tuon onnettoman hyväksi, jota kauhea
kidutus odottaa, sanoi Fabian.

-- Siitä ei puhumistakaan; toivon kuitenkin, että jokunen odottamaton
seikka tulee avuksemme, sanoi kanadalainen luotuaan Joséhen silmäyksen.
Mitä José sanoneekin, on sentään mahdollista, että intiaani epäilee,
mutta jos näyttäymme, ei hän enää epäile.

Hän kävi miettiväksi.

-- Liittäytyminen noihin perkeleihin, vaikkapa se tapahtuisikin itse
don Estevania vastaan, olisi kurjaa pelkuruutta. Mutta mitä tehdä...
mitä tehdä, lisäsi hän surullisesti.

Toinenkin pelko teki hänet levottomaksi. Hän oli nähnyt Fabianin
antautuvan suuriin vaaroihin, kun hänen verensä kuohui. Mutta omasiko
Fabian tuon kylmäverisyyden, tuon tyynen rohkeuden, joka ei pelkää
kuolemaa, ei tulistu?

Äkkiä lausui kanadalainen päättävästi:

-- Kuule Fabian, voinko sinulle puhua miehen tavoin? Eivätkö sanat,
jotka kuulet, saa vertasi pelosta hyytymään?

-- Miksi epäilette rohkeuttani? sanoi Fabian teeskentelemättömästi,
mutta lempeästi moittivalla äänellä. Mitä sanottekin, kuuntelen sitä
vaalenematta; mitä teettekin, sen minäkin teen vapisematta.

-- Don Fabian on oikeassa, José! huudahti kanadalainen. Kas kuinka
hänen silmänsä hehkuvat rohkeudesta.

Sydän riemuitsevana painoi hän Fabianin rinnoillensa ja jatkoi
juhlallisesti:

-- Ei ole ennen kolme miestä ollut niin suuressa vaarassa kuin me;
vihollisemme ovat seitsemän kertaa lukuisammat meitä. Vaikka jokainen
meistä kaataisikin kuusi noita koiria, ovat he sittenkin lähes yhtä
lukuisat kuin mekin.

-- Olemme kerran ennenkin sen tehneet, sanoi José.

-- Sitten teemme sen toisenkin kerran, huudahti Fabian.

-- Hyvä, lapseni, sanoi Rosenholz, mutta mitä tapahtuneekin, niin emme
elävänä antaudu noiden pirujen käsiin. Katso tänne, Fabian, lisäsi
hän äänellä, johon koetti saada enemmän lujuutta ja samalla vetäen
tupestaan pitkän, leveän puukon, -- jos me ruuditta ja ampumaneuvoitta
olisimme heidän käsiinsä joutumaisillamme ja jos tämä ase kädessäni
olisi ainoa pelastuskeino, mitä sanoisit?

-- Sanoisin: iske isäni, kuolemme yhdessä!

-- Niin, niin! huudahti kanadalainen sanomattomalla riemulla katsellen
sitä, joka häntä nimitti isäkseen, -- täten ei meidän tarvitsisi erota.

Ja hän ojensi Fabianille liikutuksesta vapisevan kätensä, jota
nuorukainen kunnioittavasti suuteli; kanadalaisen silmät loistivat
hellyydestä.

-- Tapahtukoon mitä tahansa, sanoi hän, niin emme eroa; Jumala on
auttava meitä, koetamme pelastaa tuon onnettoman.

-- Toimeen siis! huudahti Fabian.

-- Ei vielä, ei vielä, lapseni, katsokaamme ensin, mitä he aikovat
vangillensa.

Tämän keskustelun aikana olivat intiaanit vieneet pois vangin,
kuitenkin sitomatta. He pysähtyivät kahden pyssynkantaman päähän
rannalta. Valkoinen seisoi jonkun matkan päässä riviin asettuneista
kiusanhenkistään.

-- Nyt huomaan, mitä he aikovat tehdä, sanoi Rosenholz; tiedän sen yhtä
hyvin, kuin jos olisin ollut neuvottelussa läsnä. He aikovat koetella,
ovatko tuon onnettoman polvilihakset sitkeämmät kuin hänen kätensä. Nuo
perkeleet aikovat huvitella itseään ajojahdilla.

-- Miten? kysyi Fabian.

-- He päästävät vankinsa vähän edelle, kun hän merkin saatuansa on
lähtenyt pakoon. Sitten rientävät intiaanit hänen peräänsä keihäät ja
tapparat kädessä. Jos valkoisella on nopeat jalat, ehtii hän ennen
intiaania joelle ja sitten huudamme hänet uimaan tänne. Muutamat
pyssyjemme laukaukset suojelevat häntä, niin että hän pääsee ehjänä
tänne. Muu on meidän asiamme. Mutta jos pelko lamauttaa hänen jalkansa,
niinkuin se äsken sai hänen kätensä vapisemaan, niin ensimäkien
intiaani, joka hänet saavuttaa, ruhjoo hänen päänsä tapparallaan, tai
lävistää hänet keihäällään, mutta sentäänkin teemme mitä voimme.

Tällä hetkellä palasi viisi viimeksi poistunutta intiaania
varustuksineen ja yhtyi tovereihinsa.

Fabian tarttui kiivaasti pyssyynsä ja loi syvän säälin katseen
onnettomaan valkoiseen, joka tuijottavin silmin ja kauhistuneena
odotti, mitä tuleva oli. Oli juhlallinen hetki, sillä ihmisjahti oli
alkava.

Saarella, samoin kuin rannallakin, odottivat kaikki merkkiä
tuskallisella jännityksellä, kun Mustalintu äkkiä viittasi kädellään,
että tuon inhottavan ajon alku oli vieläkin siirrettävä. Hän viittasi
ensin sotilaittensa avojalkoihin ja sitten valkoisen jalassa oleviin
puolisaappaisiin.

Nyt istui valkoinen maahan, ja alkoi hitaasti ja vitkallisesti riisua
saappaitansa; ehkäpä hän tahtoi voittaa vielä jonkun hetken.

-- Voi noita koiria, noita kirottuja! huudahti Fabian.

Rosenholz laski kätensä hänen suullensa.

-- Vait, sanoi hän, älä liian aikaisella itsesi ilmaisemisella riistä
tuolta onnettomalta viimeistä toivoa, mikä hänellä on. Älä riistä
häneltä suojaa, minkä hänelle voimme antaa, jahka hän on ehtinyt
lähemmäksi.

Fabian oivalsi että kanadalainen oli oikeassa ja ummisti silmänsä,
ettei hänen tarvitsisi nähdä tuota kauheaa näytelmää, joka nyt alkoi.

Vihdoinkin oli valkoinen taasen pystyssä ja intiaanit, jotka jo olivat
juoksuasennossa, näyttivät ahmivan häntä silmillään. Mustalintu löi
käsiään yhteen.

Karjuntaa, mikä seurasi tätä merkkiä, ei voi verrata muuhun kuin
jaguarilauman ulvomiseen, kun ne ajavat hirveä takaa. Vanki-raukka
tosin näytti omaavan hirven nopeuden, mutta takaa-ajajat olivat
tiikerin tavoin heti hänen kintereillään.

Vanki juoksi kuitenkin sen ennakkomatkan avulla, mikä hänellä oli,
osan matkasta vaurioitta. Mutta sitten ehti hän kiviröykkiöön, joka
haavoitti hänen jalkojaan, kaktuskasvien terävät piikit tunkeutuivat
hänen ihoonsa ja saivat hänet horjumaan. Vielä oli hän kuitenkin hieman
edellä takaa-ajajistaan, kun muuan intiaani yhdellä hyppäyksellä
saavutti hänet ja raivoissaan pisti häntä keihäällään. Se ei kuitenkaan
sattunut, vaan ase osui onnettoman kyljen ja käden väliin ja intiaani,
joka iskunsa voimasta kadotti tasapainonsa, kaatui maahan.

Gayferos -- se oli valkoisen nimi -- näytti hetkisen epäröivän,
ottaisiko maasta pudonneen keihään. Mutta itsensä säilyttämisen vaisto
pani hänet jatkamaan juoksuansa. Tämä epäröiminen oli hänelle tuhoa
tuottava.

Metsästäjät seurasivat jännityksellä noita eri tapauksia kilpailussa,
jossa yksi oli kahtakymmentä vastaan. Äkkiä välähti tomupilvessä, jonka
juoksijat olivat liikkeelle panneet, tappara Gayferoksen pään päällä,
hän kaatui ja vieri samaa vauhtia rannalle asti.

Kanadalainen tahtoi ampua, ja ainoastaan pelko, että surmaisi sen,
jota tahtoi suojella, pidätti häntä. Hetkisen kuluttua hajoitti tuuli
tomupilven. Rosenholz ampui mutta myöhään; intiaani, jonka metsästäjän
luoti kaatoi maahan, heilutti kädessään onnettoman vangin veristä
päänahkaa.

Tähän odottamattomaan laukaukseen, jota seurasi kanadalaisen ja Josén
sotahuuto, vastasivat intiaanit kiljunnalla. He poistuivat kuitenkin
nyt ruumiilta näyttävän uhrinsa äärestä. Pian nähtiin tuon onnettoman,
verisenä, pääkallo paljaana, nousevan ylös, horjuvan muutamia askeleita
eteenpäin ja vihdoin väsyneenä vaipuvan maahan.

Kanadalainen vapisi vihasta.

-- Jospa hänellä, huudahti hän, vielä on rahtunenkin henkeä, jos
hänen päänahkansa vain on riistetty, sillä siitä ei aina kuole, niin
pelastamme hänet. Jumala olkoon siihen todistajana!



13.

INTIAANIEN VIEKKAUS.


Kun kanadalainen vannoi tämän jalon valan, tuntui hänestä, kuin olisi
rukoileva ääni kuulunut hänen korvaansa.

-- Eikö tuo onneton huuda meitä apuun? sanoi hän.

Ja ensi kerran kohotti hän päänsä yli kahilan. Nähdessään
ketunnahkalakin, joka peitti jättiläisen päätä, ja tuon pitkän
raskaan pyssyn, jota hän heilutteli yhtä keveästi kuin pajukeppiä,
tunsivat apahit pelottavimman vihollisensa pohjoisesta ja väistyivät
kummastuneina taaksepäin tämän näyn nähdessään. Rosenholz loi vakavan
silmäyksen rannalle, jossa Gayferos oli ja josta apahit olivat
poistuneet. Tuo mies-raukka anoi heikolla äänellä apua ja ojensi
vapisevat kätensä kanadalaista kohti.

Intiaani, joka oli hänen päänahkansa riistänyt, piti sitä vielä
kuollessaan suonenvedon tapaisesti puristetuissa käsissään.

Tämän kamalan näyn nähdessään nousi kanadalainen ylös, näyttäen
jättiläisvartalonsa koko pituudessaan.

-- Ruoduttainen tuli noita koiria vastaan, sanoi hän, älkääkä
unhottako, etteivät he saa meitä elävinä.

Tämän sanottuaan astui hän päättävästi veteen. Se olisi ulottunut
jokaisen muun pään yli, mutta ylti ainoastaan kanadalaisen hartioihin.
Hänen pyssynsä piti vihollisen loitolla.

-- Antakaa minun ampua ensin, sanoi José Fabianille; minulla on
vakavampi käsi kuin teillä, ja minun kiväärini kantaa toista vertaa
pitemmälle kuin teidän. Mutta tehkää samoin kuin minäkin ja tähdätkää.
Heti kun joku noista koirista liikahtaa, jätätte minun huolekseni tehdä
hänet kykenemättömäksi meitä vahingoittamaan.

Hehkuvin silmin tarkasteli José vihollisia, jotka pysyivät loitolla,
uhkaillen pyssyllään milloin yhtä, milloin toista; hän oli valmiina
vähimmänkin vihollisuusilmauksen huomattuaan ampumaan.

Kanadalainen kahlasi eteenpäin ja vesi rupesi jo madaltumaan, kun muuan
intiaani ojensi pyssynsä ampuaksensa rohkean metsästäjän. Mutta laukaus
Josén pyssystä esti hänet siitä ja indiaani kadotti aseensa, kaatuipa
itsekin.

-- Nyt on teidän vuoronne, Fabian! sanoi José, heittäytyen maahan
seljälleen, ladataksensa siinä pyssynsä, metsästäjäin tavan mukaisesti.

Fabiankin ampui nyt, mutta hänen kätensä ei ollut niin vakava, eikä
hänen pyssynsä kantanut niin loitolle, joten se intiaani, johon hän
oli tähdännyt, päästi ainoastaan raivokkaan äänen, kaatumatta maahan.
Muutamia nuolia lensi kohti kanadalaista, mutta hän väisti ne alas
kumartumalla, tai syrjään kääntymällä, ja siksi kun hän verrattomalla
kylmäverisyydellä astui rannalle, oli José ehtinyt ladata pyssynsä ja
oli valmiina ampumaan. Intiaanit epäröivät hetken mitä tekisivät ja
tätä käytti kanadalainen hyväksensä, nostaaksensa Gayferoksen ylös.

Onneton piti kiinni pelastajansa ruumiista, mutta hänellä oli tarpeeksi
mielenmalttia, jättääksensä kanadalaisen kädet vapaiksi. Taakka
seljässään, astui Rosenholz taasen veteen, nyt kuitenkin takaperin.
Kerran vain pamahti hänen pyssynsä, ja siihen vastasi eräs intiaani
kuolemanhuudolla. Viholliset katselivat hämmästyksestä liikkumattomina
tuon rohkean miehen paluumatkaa, jota suojelivat Josén ja Fabianin
pyssyt, ja pian laski voitokas Rosenholz tunnottoman Gayferoksen
saarelle.

-- Nyt on kaksi noista koirista tehty taisteluun kelpaamattomiksi,
lausui jättiläinen. Nyt meillä on muutaman hetken aselepo. Nyt, Fabian,
näit, mitä etuja on ruoduttaisesta tulesta. Ne koirat ovat tällä kertaa
saneet kyllänsä. Et sinä niin huonosti alottanut, ja voinpa vakuuttaa,
että sinusta tulee hyvä ampuja, kun olet saanut tällaisen pyssyn.

Heidän saavuttamansa voitto näkyi hälventäneen kanadalaisen synkät
mietteet. Kääntyen Gayferokseen, joka surkeasti valitti, sanoi hän:

-- Ehdimme liian myöhään pelastaaksemme päänahkanne, poikani,
mutta älkää huolehtiko, ei se paljon haittaa. Minulla on useita
ystäviä, jotka ovat samassa tilassa kuin tekin, eikä se heitä
haittaa, säästävätpä vielä tukanleikkaajankin palkan, siinä kaikki.
Olette jäänyt henkiin, se on pääasia, ja nyt pidämme huolta, että
pelastuksenne on täydellinen.

Gayferoksen omista vaatteista reväistiin muutamia repaleita, joista
tehtiin yksinkertainen side; päälaelle pantiin salavan kosteita lehtiä.
Kun side oli valmis, pestiin hänen kasvonsa verestä puhtaaksi, eikä
enää häntä katsoessa voinut huomatakaan haavaa.

-- Näetkö, sanoi kanadalainen Fabianille, sillä hän ajatteli yhä,
miten saisi aina pitää kasvattinsa luonansa, -- sinun täytyy oppia
tuntemaan erämaiden elämän tarpeet ja intiaanien tavat. Ne roistot
ovat nyt uhraamalla kolme joukostansa saaneet nähdä, mihin kelpaamme,
ja peräytyneet takaisin neuvotellaksensa, eivätkö viekkaudella voisi
toimittaa, mitä väkivallalla eivät voineet. Kuules vain, kuinka
hiljaista on äskeisen melun jälkeen.

Ja todellakin oli äänetön yksitoikkoisuus taasen vallannut erämaan.
Haapojen lehdet vain iltatuulessa humisivat ja laskeutuvan auringon
säteistä sai joen vesi vilkkaita värivaihdoksia. Hiekkainen kenttä
rannalla, joka äsken oli ollut sellaisen temmellyksen näyttämönä, oli
nyt hiljainen, kuin tyynen järven pinta.

-- Mitä tuumit, José? Heitä on nyt vain seitsemäntoista, sanoi
kanadalainen tyynellä äänellä.

-- Jos heitä olisi vain seitsemäntoista, vastasi José, niin tulisimme
kyllä toimeen heidän kanssaan, mutta jos he saavat apua...

-- Meidän täytyy kuitenkin koettaa, vaikkapa se on vaarallistakin;
henkemme on Jumalan huomassa, vastasi Rosenholz, tullen uudelleen
levottomaksi Fabianin tähden. -- Sanokaapas, ystäväni, jatkoi hän,
kääntyen Gayferokseen, ettekö kuulu don Estevanin joukkoon?

-- Tunnetteko hänet? kysyi haavoitettu heikolla äänellä.

-- Kyllä. Mutta mitenkä poistuitte niin loitolle leiristä?

Haavoitettu kertoi, että hän don Estevanin käskystä oli lähtenyt
etsimään eksynyttä opasta ja sitten eksynyt itsekin, jolloin kesyttömiä
hevosia pyydystävät intiaanit olivat hänet huomanneet. -- Mikä on tuon
oppaan nimi? kysyi Fabian.

-- Cuchillo.

Fabian loi tarkoittavan silmäyksen Rosenholziin.

-- Niin, tuumaili metsästäjä, hyvinkin luultavaa on, ettei epäluulosi
tuota teeskentelevää pirua vastaan ole perätön ja luultavasti opastaa
hän heitä kultalaaksoon; mutta, lapseni, olemmehan itsekin lähellä
sitä, kun vain vapaudumme noista kirotuista intiaaneista. Kun vain
kerran olemme sinne asettuneet, niin suoriudumme kyllä heistä, vaikka
heitä olisi sata.

Tämän kuiskasi hän Fabianin korvaan.

-- Vielä sananen, sanoi kanadalainen haavoitetulle, ja sitten saatte
olla rauhassa; paljonko väkeä on don Estevanilla?

-- Kuudenkymmenen miehen vaiheilla.

Kun kanadalainen oli saanut tietää, mitä halusikin, valeli hän vielä
kerran haavoitetun kuumeista ja polttavaa päätä raikkaalla vedellä;
tästä sai onneton heti helpotusta ja kun melkoinen verenvuoto oli häntä
heikontanut, vaipui hän pian syvään, horrosmaiseen uneen.

-- Nyt täytyy meidän miettiä asioitamme, sanoi kanadalainen, mutta
ensin rakennamme varustuksen, joka paremmin kuin nuo lehdet suojelee
meitä luodeilta ja nuolilta. Oletteko laskenut, montako pyssyä
intiaaneilla on?

-- Seitsemän, ellen erehdy, sanoi José.

-- Kymmentä meidän siis on vähemmän pelkääminen. Täytyy kuitenkin
valmistautua vastustamaan hyökkäystä molemmilta rannoilta, sillä
arvattavasti kiertävät he toisellekin rannalle ja saattavat meidät
kahden tulen väliin.

Se puoli saarta, joka oli intiaanien hallussa olevan rannan puolella,
oli riittävästi suurien juurakkojen suojassa, jotka ikäänkuin
hakuliaitaus kohosivat maasta, mutta toinen puoli, josta hyökkäys
luultavasti uudistettaisiin, oli vain tiheän, mutta heikon kahila- ja
pajupensaston suojelema.

Josén avulla ja erinomaisilla käsivoimillaan kiskoi kanadalainen
saaren molemmista päistä suuria oksia ja muutamia puunrunkoja, jotka
virta äskettäin oli ajanut rannalle. Pian olivat taitavat metsästäjät
varustaneet heikoimmat ja uhatuimmat kohdat yksinkertaisella, mutta
tukevalla aitauksella, joka ehkä suojelisi saaren puolustajia monesta
haavasta.

-- Näetkö, Fabian, sanoi Rosenholz, sinä olet yhtä hyvässä turvassa
näiden puunrunkojen takana kuin kivilinnassa. Ainoastaan ne luodit
voivat sattua sinuun, jotka ammutaan meihin rannalla olevista puista,
mutta kyllä minä pidän huolen siitä, ettei yksikään noista roistoista
pääse niiden latvaan.

Kanadalainen hieroi käsiään iloissaan, kun oli rakentanut sellaisen
suojelusmuurin Fabianin ja surman väliin, ja sitten määräsi hän
nuorukaisen parhaiten suojellulle paikalle.

-- Huomasitko, kysyi Rosenholz Josélta, kuinka saari notkahti
perustuksia myöten joka ponnistuksella, minkä teimme taittaaksemme
oksan tai kiskoaksemme kannon?

-- Kyllä sanoi José, luulinpa, että koko saari irtautuisi paikaltaan.

Mutta molemmat metsästäjät huomasivat vaaran hetken lähenevän ja että
aselepo oli lopussa ja pitkä, julma taistelu alkamassa.

Kanadalainen kehoitti molempia tovereitansa mahdollisimman tarkasti
säästämään ampumatarpeitaan. Sitten neuvoi hän Fabiania, miten tämä
tähtäisi, paremmin osataksensa. Tämän tehtyään pusersi hän vavisten
Josén kättä, ja tämä vastasi sydämellisesti tähän; vihdoin sulki hän
sanomattomalla hellyydellä, samoin kuin sinäkin päivänä, jolloin
heidät meritaistelu erotti, Fabianin sydämellensä. Tämän inhimillisen
heikkouden ilmauksen jälkeen asettuivat saaren puolustajat paikoilleen
niin tyyninä ja kylmäverisinä, kuin mikä intiaani tahansa.

Muutamia hetkiä kului, jolloin vain sairaan raskaat henkäykset ja veden
loiske saaren rannoilla olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät luonnon
hiljaisuutta tällä hetkellä, jolloin aurinko oli katoamaisillaan.

Joen pinta, rannalla olevien puiden latvat, kaislikkokin olivat
metsästäjäin tarkan huomion esineinä, sillä yö monine vaaroineen
läheni nopeasti. -- Nyt on hetki, jolloin yön pahat henget virittävät
ansojaan, hetki, jolloin nuo jaguarit ihmishaamussa etsivät saalistaan,
sanoi Rosenholz vakavasti.

Ei kukaan vastannut näihin sanoihin, jotka pikemmin tuntuivat ääneen
lausutulta ajatukselta, kuin huomioon otettavalta varoitukselta.

Pimeni vähitellen. Rannalla kasvavat pensaat saivat haaveellisen
muodon, jollaisen hämärän epäselvä kajastus luo esineisiin. Puiden
vihannuus muuttui tummiksi, kylmiksi värivivahduksiksi, mutta
tottumuksesta oli molemmilla metsästäjillä intiaanien tarkka silmä,
eikä mikään voinut pettää heidän tottuneita aistimiaan, kun he
huolellisesti vartioivat.

-- José, alkoi metsästäjä matalalla äänellä, eikö sinustakin tunnu,
ikäänkuin tuo pensas -- hän osoitti erääseen pajupensaasen -- olisi
saanut toisen muodon ja tullut suuremmaksi?

-- Kyllä, sanoi José, pensas ei enää ole samanmuotoinen.

-- Katsohan tuonne, Fabian, jatkoi kanadalainen, eikö sinunkin
nuorelle, terävälle silmällesi näytä ikäänkuin tuon pajupensaan
vasemman puoliset oksat ja lehdet eivät olisi sellaisessa asemassa kuin
ne ovat luonnostaan?

Nuorukainen taittoi kahilan syrjän ja katseli tarkasti Rosenholzin
viittaamaa paikkaa.

-- Melkeinpä voisin sen vannoa, sanoi hän, mutta...

Hän vaikeni, jatkaen tarkastusta.

-- No, näetkö mitään muuta? kysyi kanadalainen.

-- Näen tuolla, vastasi Fabian, noiden salavien välissä pensaan, jota
ei äsken ollut siellä.

-- Niin, jatkoi kanadalainen, sellaisiksi muututaan, kun eletään
kaukana suurista kaupungeista; huomataan seudun pienimmätkin esineet,
jotka usein ovatkin arvokkaita merkkiä. Sinä Fabian olet luotu
metsäelämään.

José tähtäsi mainittuun pensaasen.

-- José käsittää vajaatkin viittaukset, jatkoi Rosenholz; hän tietää
yhtä hyvin kuin minäkin, että intiaanit ovat käyttäneet illan
taittaakseen oksia ja tehdäkseen niistä siirrettävän suojuksen; mutta
he halveksivat todellakin liian paljon valkoisia, joista kuitenkin
kaksi kykenisi opettamaan heille sotajuonia, joita eivät vielä tunne.
Jätä tuo pensas Fabianin haltuun, lisäsi hän Joséhen kääntyen, hän
voipi siihen helpommin osata, ja ammu sinä noihin oksiin, joiden lehdet
alkavat kuihtua, sillä niiden takana on intiaani. Tähtää keskelle,
Fabian, keskelle, lisäsi hän vilkkaasti.

Kaksi laukausta ammuttiin saarelta yhtä aikaa, niin että kuuluivat
yhdeltä. Tehty pensas putosi ja metsästäjät näkivät punaisen ruumiin
horjuvan sen takana.

José, Fabian ja Rosenholz heittäytyivät seljälleen. Molemmat
ensinmainitut latasivat pyssynsä, kolmas oli valmiina ampumaan.

Luotia lensi metsästäjäin pään päällitse, niin että lehtiä ja oksia
putoili ja intiaanien ulvonta vihloi heidän korviaan.

Rosenholz nousi paikaltaan ja laskeusi polvilleen. Aurinko loi
viimeisiä säteitään puiden latvoihin, synnyttäen niihin kummallisia
värivivahduksia.

-- Pitäkää varanne, lapset, sanoi hän, näen tuossa erään haavan lehtien
liikkuvan, eikä niitä pane tuuli liikkeelle. Varmaankin on joku
veitikka kiivennyt haapaan.

Luoti, joka sattui erääseen puun runkoon saarella, todisti metsästäjän
oikein arvanneen.

-- Perhana, meidän täytyy menetellä vieläkin sukkelammin ja saada
intiaanit paljastamaan itsensä enemmän.

Näin sanoen riisui hän takkinsa ja lakkinsa, jotka ripusti erään puun
oksalle. Fabian katseli tarkasti hänen puuhiaan.

-- Jos nyt olisi, sanoi Rosenholz, valkoisia sotamiehiä vastassani,
niin asettuisin takin viereen, sillä sotamies tähtäisi takkiin, mutta
kun olen tekemisissä intiaanien kanssa, täytyy asettua takin taakse,
sillä punaihoista ei petetä niinkuin sotilasta, vaan ampuu hän takin
viereen. Laskeudu alas, Fabian, ja sinäkin José; antakaa minun nyt
toimia; pian saatte kuulla luotien suhisevan oikealle ja vasemmalle ohi
tuon maalitaulun.

Kanadalainen laskeusi polvilleen takkinsa taakse, valmiina ampumaan.
Hän ei ollut luulossaan pettynyt. Pian repivät intiaanien luodit lehtiä
ja oksia puista molemmin puolin takkia, mutta tapaamatta kanadalaista
tai hänen toveriaan, jotka olivat vetäytyneet syrjään.

Metsästäjä ampui nyt erääseen haavan oksaan, jossa näkyi jotain
punaista, joka muiden silmille olisi näyttänyt syksyiselle lehdelle;
ja ennenkuin pamaus oli tauonnut kuulumasta, vieri intiaani oksalta
oksalle, niinkuin kypsä hedelmä, johon raesade on sattunut.

Tähän kanadalaisen mestarilaukaukseen vastasi raivokas ulvonta,
joka kuului niin kamalalta, että täytyi olla rautainen hermosto
sitä kestääkseen vapisematta. Haavoitettukin, jota eivät edelliset
laukaukset olleet herättäneet, heräsi, vapisevalla äänellä mutisten:

-- Virgen de los dolores! (Tuskien neitsyt). Luulisipa koko parven
tiikeriä ulvovan. Pyhä neitsyt, auta minua!

-- Kiittäkää häntä, keskeytti kanadalainen; nuo roistot saattavat
ulvonnallaan säikäyttää sellaisen vasta-alkajan, kuin te olette,
mutta ei vanhaa metsäsissiä. Olette iltasin kuullut sakaalien ulvovan
toisillensa metsässä, kuin niitä olisi sata, vaikkei ole muuta kuin
kolme tai neljä. Intiaanit tekevät samoin kuin sakaalit ja pistänpä
vaikka veikkaa, ettei heitä ole tusinaa useampaa noiden puiden takana.
Voi, jospa saisin heidät kahlaamaan jokeen, niin ei ainoakaan pääsisi
kyläänsä kertomaan tappiostaan.

Ikäänkuin äkillinen mielen johde olisi hänet vallannut, käski Rosenholz
toverinsa laskeutumaan seljälleen. Pensaat, kahila ja puun rungot
suojelivat heitä tarpeeksi.

-- Niinkauvan kuin tässä lepäämme, olemme turvassa, sanoi hän; --
meidän tulee vain tarkastella puiden latvoja, sillä sieltä voivat he
meihin osata. Ammumme vasta, kun näemme jonkun kiipeävän puuhun, mutta
muuten olemme aivan hiljaa. Nuo roistot eivät tahdo poistua ilman
meidän päänahkojamme ja siksi tulevatkin tänne ennemmin tai myöhemmin...

Tähän päätökseen näytti taivas saattaneen metsästäjän, sillä tuskin
olivat he laskeutuneet maahan, kun luoti- ja nuolisade sattui kahilaan
ja pensaisiin; nekin oksat, joiden takana he äsken olivat olleet,
murtuivat. Kaikki luodit ja nuolet suhisivat heidän päällitsensä. Äkkiä
tempasi kanadalainen takin ja lakin alas, ikäänkuin hän itse olisi
kaatunut ja tuon näennäisesti murhaavan tulen jälkeen vallitsi saarella
mitä syvin hiljaisuus.

Tätä hiljaisuutta seurasi raju riemuhuuto, jonka taasen laukaukset
keskeyttivät. Mutta saari pysyi yhtä äänettömänä nytkin.

-- Eikö yksi niistä nouse puuhun? sanoi José.

-- Nousee, mutta älkäämme vastatko hänen laukauksiinsa; älkäämme
liikkuko, vaan olkaamme kuin kuolleita. Jumalan nimessä uskaltakaamme
tämä koe. Hän astuu alas ja kertoo seuralaisilleen nähneensä neljä
ruumista saarella.

Vaikka suuri vaara liittyi tähän sotajuoneen, hyväksyttiin kanadalaisen
ehdotus ja kaikki pysyivät liikkumatta, tarkastellen intiaanin
liikkeitä. Varovasti kiipesi soturi oksalta oksalle, kunnes oli päässyt
niin korkealle, että voi nähdä saaren yli.

Oli vielä niin valoisa, että saarelle voitiin nähdä intiaanin kaikki
liikkeet. Kun hän oli ehtinyt tarpeeksi korkealle, kurkisti hän
saarelle. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, nähdessään makaavat. Hän
kuitenkin epäili jotain juonta, sillä rohkeasti, huolimatta hänen
puussa kuolleen toverinsa muistosta, paljasti apahi koko ruumiinsa
ja tähtäsi saarelle. Sitten laski hän kiväärinsä nosti sen taasen
ja tähtäsi. Näin teki hän useaan kertaan, mutta metsästäjät eivät
liikahtaneet enempää kuin todelliset ruumiit. Intiaani päästi
riemuhuudon.

-- Hai tarttui koukkuun, sanoi Rosenholz.

-- Kyllä tunnen sen koiran, sanoi José, ja ellen saata hänelle yhtä
kamalaa hetkeä kuin hän meille, on syynä se, että luoti, jonka hän
aikoo meille, estää minut siitä.

-- Se on Mustalintu, sanoi Rosenholz; -- hän on samalla rohkea ja
älykäs.

Intiaani ojensi taasen pyssynsä kohti ruumiita; hän tähtäsi yhtä
tyynesti kuin ampuja, joka kilpailussa toivoo palkintoa, kunnes hän
vihdoin päätti ampua. Luoti irroitti pirstaleen eräästä puun rungosta
Josén pään vieressä, ja se haavoitti häntä otsaan.

José ei liikahtanut enempää kuin puu, johon hän nojasi; hän sanoi vain:

-- Kirottu punanahka! Kyllä pian maksan sinulle. Muutamia veren tippoja
pirskahti kanadalaisen kasvoille.

-- Onko kukaan haavoitettu, kysyi hän.

-- Mitätön naarmu vain, sanoi José. -- Jumalan kiitos!

Intiaani päästi uuden riemuhuudon ja kiipesi alas puusta. Metsästäjät
hengittivät jälleen.

Vielä ei kuitenkaan heidän juonensa ollut täydellisesti menestynyt.
Intiaanit epäilivät vielä, sillä pitkä äänettömyys syntyi.

Aurinko meni mailleen, lyhyt hämärä levitti varjonsa luontoon, kuu
valaisi veden pintaa; punaihoisista ei kuulunut hiiskaustakaan.

-- He haluavat meidän päänahkojamme, mutta eivät ole varmoja asiastaan,
sanoi José, pidättäen haukotustaan, sillä aika tuntui hänestä pitkältä.

-- Kärsivällisyyttä, sanoi kanadalainen, intiaanit ovat korppikotkien
tapaisia: vasta sitten uskaltavat he ryhtyä ihmisruumiiseen, kun se on
ruvennut mätänemään. Apahit tekevät samoin. Ja me asetumme kaislikon
taakse vartioimaan.

Metsästäjät alkoivat tarkastella. Hetkisen näytti vastainen ranta aivan
autiolta; pian nähtiin kuitenkin intiaanin suurinta varovaisuutta
käyttäen koettelevan metsästäjäin kärsivällisyyttä, jos jokunen
juoni olisi ollut kätkettynä; sitten yhtyi häneen toinen ja molemmat
lähenivät rantaa enenevällä luottamuksella. Vihdoin nähtiin kuun
valossa kymmenen soturia.

-- Indiaanit kahlaavat, jos heidät oikein tunnen, peräksytin joessa,
sanoi Rosenholz; sinä Fabian tähtäät ensimäistä, José keskelle, ja minä
annan viimeisen edelliselle osansa. Siten erottaa heidät aukko, eivätkä
he voi yht'aikaa päästä saarelle, ja me tulemme helposti toimeen heidän
kanssaan. Sitten alkaa taistelu mies miestä vastaan; sinä Fabian sillä
aikaa, kun me puukkoinemme heitä odotamme, lataat meidän pyssymme ja
annat ne meille; kiellän sinua äitisi nimessä hyökkäämästä.

Kun kanadalainen antoi nämä käskyt, astui roteva soturi jokeen ja hänen
jäljessään yhdeksän lisäksi. Kaikki kahlasivat he varovasti, eikä
loiskekaan heitä ilmoittanut. Olisi luullut heitä henkien maailmasta
tulleiksi varjoiksi, jotka veden pinnalla liehuivat.



14.

KAMALA YÖ.


Intiaaneista varmaan tuntui kuin olisi kuolon hiljaisuus vallinnut
saarella, sillä metsästäjät pidättivät hengitystänsäkin, ja sentään
lähenivät apahit mitä suurimmalla varovaisuudella. Jonon ensimäinen
oli saapunut paikalle, jossa vesi alkoi syvetä. Se oli Mustalintu;
viimeinen intiaani oli tuskin rannalta astunut. Nyt oli hetki, jolloin
kanadalaisen tuuma oli täytäntöön pantava.

Fabian aikoi juuri Josén suureksi harmiksi ampua jonon johtajaa, kun
Mustalintu äkkiä sukelsi veteen; lieneekö hän sitten aavistanut jotain
vaaraa, tai varoittiko metsästäjäin pyssyn piippuihin sattunut kuunsäde
häntä.

-- Ampukaa! huudahti Rosenholz.

Samassa kaatui jonon viimeinen mies veteen; kaksi, joihin Fabian ja
José olivat tähdänneet, horjui vielä muutaman askeleen eteenpäin
vedessä, joka kuitenkin pian kuljetti heidät pois.

José ja kanadalainen olivat heittäneet pyssynsä taaksensa, jotta Fabian
sopimuksen mukaan lataisi ne uudelleen. Itse olivat he nousseet ja
seisoivat puukko kädessä rannalla taistellakseen mies miestä vastaan.

-- Apahia on vielä seitsemän, huudahti ukkosen äänellä kanadalainen,
joka paloi halusta saada tuhota heidät viimeiseen mieheen, ja jonka
intiaani-inho heräsi uudelleen, kun hän näki heidät. Uskaltavatko he
tulla noutamaan kahden valkoisen päänahkaa?

Mutta päällikön katoaminen ja kolmen toverin kuolema oli saanut heidät
suunniltaan; he eivät tosin paenneet, mutta pysähtyivät epäröivinä ja
liikkumattomina kuin kuun valaiseman veden pinnan puoliksi salaamat
kalliosärkät.

-- Ruumiiltako vain punaiset soturit voivat riistää päänahan? lisäsi
José pilkallisesti nauraen. Ovatko apahit korppikotkia, jotka silpovat
ainoastaan kuolleita? Tulkaa sitten tänne korppikotkat, te pelkurit
naiset! karjasi hän, nähdessään vihollisten nopeasti rientävän rannalle.

Äkkiä huomasi hän selällään kelluvan ruumiin, mutta sen hehkuvat silmät
osoittivat, ettei se ollut kuollut, vaikka ojennetut kädet ja ruumiin
liikkumattomuus antoivat aihetta sellaiseen otaksumaan.

-- Don Fabian, pyssyni pian! Tuossa on Mustalintu, joka luulottelee
olevansa kuollut ja antaa virran viedä itseään.

José otti pyssyn Fabianilta ja tähtäsi vedessä kelluvaa. Mutta paitsi
silmiä, jotka hehkuivat kuin tuli, ei ainoakaan jäsen järkähtänyt.

José laski pyssynsä alas.

-- Minä olen erehtynyt, sanoi hän ääneen. Valkoiset eivät tuhlaa
ruutiansa kuolleisiin, niinkuin intiaanit, eivätkä ammu ruumiita.

Ruumis kellui vielä selällään, ojennetuin käsin; virta vei sitä hiljaa
rantaa kohti!

José otti pyssynsä ja tähtäsi uudelleen, nyt huolellisemmin kuin
edellisellä kerralla, sitten laski hän pyssynperän taasen maahan ja
vasta kun luuli intiaanipäällikön kylliksi tuskaa kärsineen, ampui hän,
jonka jälkeen Mustalintu sukelsi.

-- Parempi olisi ollut, jos heti olisit tappanut hänet, sanoi
Rosenholz. Voi! huudahti hän, polkien jalkaansa, mitä nyt on tekeminen.
Toivoin, että olisimme saaneet tapetuksi nuo rosvot, toisen toisensa
perästä, ja nyt täytyykin alkaa alusta. Emme saata kahlata joen yli
heitä tappamaan.

-- Ja se kuitenkin olisi viisain tuuma.

-- Niin kauvan kuin Fabian on luonani, en milloinkaan saata siihen
suostua, vastasi Rosenholz matalalla äänellä, muuten olisin jo paennut
vastaiselle rannalle; sinä tunnet intiaanit liian hyvin, tietääksesi,
että nuo koirat miettivät vain kostoa.

José kohautti jäykästi olkapäitään; hän tunsi yhtähyvin kuin
kanadalainenkin intiaanien kostonhimon.

-- Olet oikeassa, vastasi hän, mutta meidän täytyy päättää,
pakenemmeko, vai jäämmekö tänne.

-- Jos olisimme kahden, emme tarvitsisi montakaan minuuttia ehtiäksemme
toiselle rannalle. Tosin nuo seitsemän ratsastajaa saavuttaisivat
meidät, mutta me kahden voittaisimme heidät kyllä, sillä olemmehan
vaikeampaakin kokeneet.

-- Olisi se sentään parempi kun jäädä tänne piiritetyksi kuin ketut,
jotka savulla ja rikillä tukahutetaan luoliinsa.

-- Aivan niin, sanoi Rosenholz ajatuksiinsa vaipuneena, mutta entä
Fabian -- ja tuo raadeltu mies-raukka, jota emme voi kiusaajilleen
jättää; he ovat jo tarpeeksi häntä raadelleet! Jättäkäämme ainakin
pako-yrityksemme siksi, kun kuu on laskeutunut ja tullut pimeä yö.

Ja ukon pää vaipui rinnoille surumielisenä, mikä suuresti vaikutti
Joséhen. Sitten loi hän katseen taivaalle, jossa kuu kulki hitaasti
tähtien peittämän taivaanlaen poikki.

-- Olkoon menneeksi, sanoi José, asettuen toverinsa viereen. Mutta
katso! Viisi tikkua on pistetty maahan, lisätkäämme kolme, niin tulee
kahdeksan. Kaksitoista heitä siis on vielä hengissä. Mutta me näimme
ainoastaan kymmenen joessa. En luule erehtyväni otaksuessani, että
Mustalintu on lähettänyt kaksi puuttuvaa apua hakemaan.

-- Se on kyllä mahdollista, vastasi Rosenholz. Molemmatkin keinot,
tänne jääminen ja pakeneminen, ovat yhtä vaarallisia.

Kun metsästäjät olivat päättäneet yksinkertaisen ateriansa, johon
kuului auringon paisteessa kuivattua lihaa ja karkeita maissijauhoja,
lankesivat kuun säteet vinommin veden kalvoon ja varjot peittivät puun
latvoja.

Oli jo tunti kulunut intiaanien yrityksestä päästä saarelle ja
vaikkei ainoakaan ääni häirinnyt yön hiljaisuutta, kuunteli kuitenkin
José, joka oli ollut vaipuneena ajatuksiinsa samoinkuin Rosenholz,
levottomana.

-- Eikö tuo kirottu kuu ensinkään laske? sanoi hän. Olen levoton;
minusta tuntuu kuin tuntisin aaltojen loiskivan jalkojeni alla, eikä
se ääni tule virran pyörteistä; ei ne ole puhveleitakaan, jotka näin
myöhään tulevat juomaan.

Näin sanoen nousi hän ylös, katseli tarkoin jokea ylhäälle ja alhaalle,
pitkin sen juoksua, mutta molemmin puolin nousi usva, peittäen kaikki
läpinäkymättömällä verholla. Amerikan öiden viileys, joka seuraa päivän
hehkuvaa kuumuutta, tihentää siten maan ja auringon lämmittämän veden
haihtumisen tiheiksi pilviksi.

-- Minä en sumulta näe mitään, sanoi José. Vähitellen vaimeni tuo
epämääräinen ääni, jonka José oli kuullut, ja taasen muuttui kaikki
tyyneksi ja hiljaiseksi. Kului jälleen pitkä aika, kuu laski yhä
alemmaksi, tähtisikeröt kääntyivät taivaan laella, luonto uinaili
vienossa levossa, kun saaren puolustajat yhtäkkiä kauhistuivat ja
katselivat hämmästyneinä toisiinsa.

Molemmilta rannoilta kajahti yht'aikaa niin valtava, läpitunkeva ja
kestävä ulvonta, että kun se vihdoinkin taukosi, molempien rantojen
kaiku toisti sen useaan kertaan.

Nyt ei voinut pakoa ajatellakaan. Intiaanit piirittivät saarta molemmin
puolin. Molemmat metsästäjät olivat kyllin kokeneet sitä epäilläksensä.

-- Nyt saa kuu laskea! huudahti José. Sanoinhan epäileväni noita kahta
kadonnutta intiaania ja kuulemaani ääntä; intiaanit silloin kahlasivat
joen poikki. Ken tietää, suuriko joukko meitä piirittää.

-- Samapa se, sanoi kanadalainen synkästi, sata korppikotkaako näykkii
hengettömiä ruumiitamme, vai sata intiaania ulvoo niiden ympärillä.

-- Olet oikeassa! Asiain näin ollen ei paljoudesta ole lukua, mutta
tästä tulee riemun päivä intiaaneille.

-- Ethän toki alota kuolinvirttäsi, niinkuin intiaanit, kun he
pylväisiin sidottuina lukevat uhreiltaan riistämänsä päänahat.

-- Miksi en? Onhan se hyvä tapa; helpommin kuolee sankarikuoleman, kun
muistaa eläneensä miehenä.

-- Ensin täytyy meidän miettiä, kuinka kuolisimme kristittyinä, sanoi
Rosenholz.

Hän veti Fabianin luokseen ja jatkoi:

-- En voi täysin selittää, mitä unelmissani sinulle aijoin, rakas
lapseni. Olen puoleksi raakalainen, puoleksi sivistynyt, ja unelmani
ovat sen mukaisia.

-- Toisinaan, jatkoi hän, tahdoin sinulle antaa maailman kalleudet,
säätysi ja arvosi ja siihen lisäksi kultalaakson aarteet; toisinaan
pidin parhaimpana erämaan kauneudet, jotka ympäröivät ihmistä hänen
laskeutuessaan levolle ja tervehtivät häntä ylösnoustessa; mutta, voin
vakuuttaa, aina ajattelin, etten milloinkaan hylkäisi sinua. Täytyykö
meidän nyt käydä kuolemaan? Täytyykö sinun, vielä niin nuorena,
reippaana, pulskana, kantaa sama kohtalo kuin vanhuksenkin, jota ei
maailma kaipaa?

-- Kenpä maailmassa minusta pitäisi, ellei teitä olisi, sanoi Fabian
hellästi, mutta hänen äänensä oli, huolimatta heidän epätoivoisesta
tilastaan, yhtä vakava kuin ennenkin. Ennenkuin löysin teidät, oli maa
poveensa sulkenut kaikki, joita rakastin, ja ainoa, joka heidät voi
korvata, olitte te. Miksi siis tahtoisin viipyä maailmassa?

-- Sinulla on tulevaisuutta, lapseni, tulevaisuutta, jota nuoriso
toivoo yhtä innokkaasti, kuin janon vaivaama hirvi vettä...

Tässä vanhan metsästäjän surulliset mietteet keskeytti kaukaisten
laukausten ääni. Tällä hetkellä intiaanit hyökkäsivät don Estevanin
leiriin. Laukaukset ilmaisivat, että siellä raivosi kiivas taistelu.
Tunnemme sen päätöksen. Laukausten joukosta kuului saaren vastaiselta
rannalta kova ääni.

-- Kuunnelkoot valkoiset! sanoi se.

-- Se on tuo Mustalintu roisto, sanoi José, tuntien hänen äänensä.

Kaksi sotilasta tuki haavoitettua päällikköä.

-- Miksi kuuntelisimme? huusi José äkeällä äänellä, lausuen sanat
sekaisin espanjan ja apahien kielellä; valkoiset nauravat Mustanlinnun
uhkauksille ja halveksivat hänen lupauksiansa.

-- Olkoon! sanoi intiaani, valkoiset ovat urhoollisia, mutta he
tarvitsevatkin koko rohkeutensa. Etelän valkoisten kimppuun hyökätään
juuri; miksi eivät pohjan valkoiset taistele heidän kanssaan?

-- Kun sinä, pikimusta lintu, olet heidän vihollisensa ja kun eivät
leijonat metsästä yhdessä sakaalien kanssa; jälkimäiset osaavat vain
kiljua, kun leijona repii ja nielee. Pidä hyvänäsi, roisto! Luulenpa,
että se oli oikein intiaanien tavoin lausuttu, lisäsi José suuttuneella
äänellä.

-- Hyvä, sanoi päällikkö, valkoiset menettelevät kuin voitetut
intiaanit. Mutta kotka nauraa matkijalinnun haukkumasanoille; tämä
matkii kaikkia ääniä, eikä kotka viitsi hänen kanssaan puhua.

-- Kenen kanssa se sitten tahtoo puhua? kysyi José, jota ei tämä
vastaus lepyttänyt.

-- Hän tahtoo puhua jättiläisen kanssa, veljensä lumivuorten kotkan
kanssa, joka ei viitsi matkia muiden lintujen kieltä.

-- Mitä hänestä tahdot? kysyi kanadalainen.

-- Intiaani haluaa kuulla, kuinka pohjan soturi anoo henkeänsä.

-- Anon sinulta muuta, sanoi Rosenholz.

-- Minä kuuntelen, sanoi intiaani.

-- Jos vannot sotilaan kunnian nimessä, esi-isäisi luiden kautta,
säästäväsi kolmen toverini hengen, niin tulen yksin ja aseettomana
luoksesi ja saat riistää päänahkani. -- Tästä hän iloitsee, lisäsi
Rosenholz matalammalla äänellä.

-- Oletko hullu, Rosenholz! huudahti José hypäten ylös kuin haavoitettu
tiikeri.

Fabian riensi hänen luoksensa.

-- Jos astutte askeleenkin, mennäksenne intiaanien luo, niin pistän
puukon rintaani, sanoi nuorukainen kiivaasti.

Rajun metsästäjän sydämeen koski syvältä, kun hän kuuli näiden kahden
rakastamansa miehen lausuvan näin. Intiaani oli vaiti, hän mietti
varmaan.

Kun vaitioloa oli hetken kestänyt, alkoi intiaani:

-- Mustalintu haluaa, että pohjan soturi anoo häneltä henkeänsä ja
valkoinen anoo kuolemaa. He eivät ymmärrä toisiansa. Minun tahtoni
on, että pohjan mies jättää toverinsa; sitten vannon sotilaan kunnian
nimessä ja esi-isieni luiden kautta, ettei mitään pahaa tapahdu
hänelle, mutta ainoastaan hänelle. Noiden kolmen täytyy kuolla.

Rosenholz ei viitsinyt vastata tähän ehtoon, joka oli vieläkin
häpeällisempi kuin alkuperäinen, jolloin päällikkö tahtoi yhtyä
metsästäjiin yhdessä hyökätäksensä meksikolaisten leiriin. Intiaani
odotti turhaan vastausta, mikä hyväksyisi tai hylkäisi hänen
ehdotuksensa. Sitten jatkoi hän:

-- Valkoiset kuulevat nyt viimeisen kerran kuolinhetkeensä asti
päällikön äänen. Sotilaani ovat kaikilta tahoilta piirittäneet saaren.
Intiaanien verta on vuotanut, ja se vaatii kostoa. Valkoisten veri
on nyt vuotava. Mutta intiaani ei halua tätä verta, kun se hehkuu
sotaisesta innostuksesta, hän ottaa sen vasta, kun se on kauhusta
jähmettynyt ja nälän heikontama. Hän ottaa valkoiset elävinä, ja kun
hänellä on ne hallussaan, ei sotilaina, vaan nälkäisinä koirina,
jotka ulvovat, saadakseen kuivan puhvelin luun, silloin on intiaani
vuodattava näiden ihmisten sydänveren, jotka pelko ja kärsimykset
ovat eläimiksi muuttaneet. Heidän nahastansa tekee intiaani satulan
ratsulleen, heidän päänahkansa ripustaa hän jalustimiinsa ja hevosensa
selkään kostonsa voiton merkiksi. Sotilaani piirittävät saarta
neljätoista päivää ja jos tarvitaan, yhtä monta lisäksi, anastaaksensa
valkoiset.

Nämä uhkaukset lausuttuansa katosi intiaani puiden taakse, eikä
lausunut enää mitään. Mutta José ei tahtonut, että intiaani luulisi
heidän peljästyneen ja huusi niin tyynesti, kuin kuohuva vihansa myönsi:

-- Koira, joka et osaa muuta kuin haukkua, valkoiset halveksivat
sinun tyhjiä sanojasi, vaikka ne uhkaaviltakin kuuluvat; valkoisten
ruumiittenkin näkeminen karkoittaisi unesi.

Tässä tukahutti kiukku Josén äänen, ja kun ei hän enää voinut puhua,
teki hän halveksivan liikkeen.

Kaikuva ivanauru seurasi Josén vastausta, mutta iloiten siitä, että
oli saanut pitää viimeisen sanan, istui hän keveällä mielin. Rosenholz
näki intiaanin uhkauksista ainoastaan hänen urhoollisen ja uhraavan
tarjouksensa hylkäämisen.

-- Voi, sanoi tuo jalo ukko huoahtaen, jos olisitte antanut minun
toimia, olisin järjestänyt kaikki molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.
Nyt on liian myöhäistä; älkäämme siis enää siitä puhuko.

Kuu oli laskenut; pyssyjen kaukaiset pamaukset olivat tauonneet,
ja nyt vallitseva äänettömyys ja pimeys vaikutti, että nuo kolme
ystävystä aivan hyvin tunsivat, kuinka helppo heidän olisi ollut päästä
toiselle rannalle, elleivät intiaanit olisi saaneet apua; olisivatpa
he voineet kuljettaa mukanaan raadellun kullanetsijänkin. Tämä oli
vielä vaipuneena kuumeentapaiseen tilaan, eikä tiennyt mistään, mitä
ympärillään tapahtui.

-- Meillä on siis, alotti José, ensin katkaisten saarella vallinneen
äänettömyyden, neljätoista päivää aikaa. Tosin meillä ei ole runsaasti
muonavaroja, mutta tiedän millä voimme hädän poistaa: kalastamme
ajankuluksi ja saadaksemme jotain pureskelemista.

Mutta Josén pila ei voinut poistaa synkkiä ryppyjä kanadalaisen otsalta.

-- Täytyy käyttää hetket, mitkä meillä on päivän koittoon, sanoi
Rosenholz.

-- Mihin? kysyi José.

-- Pakenemiseen. Mihin muuten?

-- Ja miten se käy laatuun?

-- Siinäpä pulma onkin, vastasi Rosenholz. Osaat kai uida, Fabian?

-- Mitenkä muuten olisin voinut pelastua vesiputouksen hyrskyistä?

-- Aivan oikein. Luulenpa pelon saattavan pääni pyörälle. Ehkäpä voimme
kaivaa reijän saaren läpi ja laskeutua siitä veteen. Nyt on niin pimeä,
että voimme päästä maihin intiaanein meitä näkemättä hyvän matkan
päässä tästä. Odottakaahan, teen kokeen, ennenkuin alotamme.

Näin sanoen tempasi kanadalainen irti puun rungon tuosta luonnollisesta
lautasta, joka oli heidän pakopaikkanaan. Rungon kuhmuinen pää oli
ihmispään kaltainen. Vanha metsästäjä laski varovasti puun jokeen, ja
pian alkoi tuo tumma esine hitaasti liikkua. Tarkoin seurasivat sitä
ystävät silmillään jonkun hetken, ja vasta kun se oli kadonnut pimeään,
alotti kanadalainen puheen.

-- Näette, sanoi hän, että taitavaa ja varovaa uimaria ei voida huomata
enemmän kuin tuota puutakaan. Ei ainoakaan intiaani ole liikahtanut.

-- Totta kyllä, sanoi José, mutta kukapa takaa, etteivät apahit osaa
erottaa ihmistä puun rungosta? Ja eräs meistä ei osaa uida.

-- Kuka sitten?

José viittasi haavoitettuun, joka unissaan valitti tuskiaan, ikäänkuin
hänen suojelushenkensä olisi ilmaissut hänelle, että hänet aijottiin
jättää intiaanein käsiin.

-- Olkoon, sanoi Rosenholz epäröiden, mutta onko tuon henki sen
arvoinen kuin Mediana-suvun viimeisen vesan?

-- Ei, sanoi José, mutta minä, joka äsken olin melkein sitä mieltä,
että jättäisimme haavoitetun oman onnensa nojaan, pidän nyt sitä
pelkuruutena.

-- Tuolla miehellä, lisäsi Fabian, on ehkä lapsia, jotka itkisivät
isäänsä, samoin kuin minäkin samassa tilassa tekisin.

-- Se olisi kehno työ, joka tuottaisi meille onnettomuutta, Rosenholz,
sanoi José.

Nämät toverinsa sanat kuultuaan, peräytti kanadalainen ehdotuksensa.
Hän sanoi:

-- Olkoon niin, Fabian, lähde sinä matkalle, tie on avoinna sinulle,
sinä olet hyvä uimari; minä jään tänne Josén kanssa suojelemaan tätä
miestä, ja jos kuolemme tänne, kuolemme ilomielin, tietäen täyttäneemme
velvollisuutemme ja auttaneemme sinut pakoon.

Fabian puisti kieltäen päätänsä.

-- Toistan, sanoi hän, etten tahdo elää ilman teitä molempia, jään siis
luoksenne.

-- Mutta mitä tehdä? kysyi kanadalainen surullisesti.

-- Miettikäämme, niin, miettikäämme! sanoivat José ja Fabian yhtaikaa.

Onnettomuudeksi oli nyt asema sellainen että kaikki inhimilliset
ehdotukset olivat mahdottomia panna toimeen; tila oli niin toivoton,
että ainoastaan ihmistä väkevämpi käsi voi heidät pelastaa. Turhaan
pimeni yö yhä enemmän usvan saetessa; päätös, etteivät jättäisi
haavoitettua, esti metsästäjiä pakenemasta. Pian loivat intiaanien
pitkin rantoja tekemät nuotiot punaisen valonsa veteen ja valaisivat
jokea pitkät matkat.

Tämän tähden oli mahdoton panna käytäntöön kanadalaisen ehdottamaa
pelastuskeinoa, vaikkapa he olisivat aikoneetkin, mutta sitä ei
kukaan ajatellutkaan. Ellei nuotioita, joiden kajastus levisi jokeen,
olisi ollut, niin olisi molemmilla rannoilla vallitsevasta syvästä
äänettömyydestä voinut tulla siihen päätökseen, että ihmiset olivat
jättäneet rannat sillä ei ainoatakaan vihollista näkynyt, ei ainoakaan
ihmisääni häirinnyt yön hiljaisuutta.

Joesta nousevat usvat tihenivät yhä ja peittivät saarta yhä enemmän.
Rannat näyttivät väistyvän yhä kauvemmaksi, kunnes ne vihdoin kokonaan
katosivat; nuotiot näyttivät usvassa epämääräisiltä vaaleilta
valopilkuilta, puiden latvat tuntuivat liehuvan heidän päällään kuin
jonkunlaiset sumuolennot.



15.

INTIAANIEN LÄHETTI.


Mutta katsokaamme nyt Mustanlinnun hallussa olevalle rannalle.

Intiaanien molemmille rannoille veden valaisemiseksi sytyttämät nuotiot
loivat niin kirkkaan ja lavealle ulottuvan valon, että ahdinkoon
saatetut metsästäjät eivät voineet paeta. Jokaisen nuotion ääreen oli
intiaani asetettu vartiaksi. Hänen täytyi pitää nuotiota vireillä ja
samalla tarkoin ottaa huomioon, mitä tapahtui saarella. Mustalintu,
jonka olkapään Josén luoti oli murtanut, istui erään puun juurella ja
nojasi siihen; hänen kasvoillaan saattoi nähdä veren himon, jonka hän
toivoi tulevan tyydytetyksi, mutta mitään tuskan merkkiä ei näkynyt.

Hänen tuliset silmänsä olivat käännetyt usvan ympäröimään saareen,
jossa hän luuli kolmen miehen, joitten verta hän himosi, olevan kovassa
tuskassa.

Yön ensi hetkillä voivat intiaanit helposti nähdä, mitä saarella
tapahtui, mutta jota tiheämmältä usva ympäröi saarta, sitä vähemmin
valaisivat nuotiot jokea. Pian taajeni usva niin, etteivät vartiat
voineet nähdä vastaista rantaa; hetken kuluttua ei sieltä näkynyt edes
nuotioitten valoa ja vihdoin katosi saarikin usvaan.

Intiaanipäällikkö tajusi, että oli välttämätöntä käydä vieläkin
tarkkaavammaksi. Hän kutsui luoksensa kaksi soturia, joihin hän voi
luottaa. Toisen käski hän kahlata joen yli, toisen käydä sitä rantaa,
jolla hän itsekin oli, viemään hänen käskynsä ja uhkauksensa vartioille.

-- Menkää, sanoi päällikkö sotureille, ja sanokaa niille, jotka ovat
saaneet toimekseen vartioida noita kristittyjä, että metsän pojilla
täytyy olla usvan tähden neljä silmää jokaisella. Sanokaa heille, että
jos uni tekisi heidän korvansa kuuroiksi, niin Mustanlinnun tappara
lähettää heidät henkien maahan, jossa saavat ikuisesti nukkua.

Molemmat soturit poistuivat täyttämään käskyjä ja palasivat pian
ilmoittamaan päällikölle, että hän saattoi olla varma siitä, että hänen
käskynsä täytetään.

Intiaanit enensivät tarkkaavaisuuttansa, sillä heitä kiihoitti viha
valkoisiin ja palkinnon toivo. He tosin eivät peljänneet kuolemaa,
vaikka unikin olisi heidät vallannut -- intiaani ei milloinkaan tunne
kuoleman pelkoa -- mutta heitä pelotti sentään herääminen henkien
metsästysmailla, jossa intiaanien uskonnon mukaan unen valtaama soturi
ei enää uskalla katsoa ylöspäin.

Tuskin mikään öinen ääni jää huomaamatta intiaanien hienolta kuulolta,
samaten kuin heidän terävä katseensakin keksii melkein jokaisen
esineen, mutta nyt esti usva äänen levenemisen ja peitti silmältä
ympäröivät esineet.

Ummessa silmin, mutta avoimin korvin seisoivat intiaanisoturit
liikkumattomina nuotioittensa ääressä ja koettivat, koko luonnon
ollessa uneen vaipuneena, pysyä valveilla; tuon tuostakin heittivät
he oksan tuleen pitääksensä sitä vireillä ja palasivat sen jälkeen
kuuntelevaan asentoonsa.

Niin kului pitkä aika, jolloin ainoa ääni, mikä yössä kuului rannoille
ja saarelle, oli kaukaisen vesiputouksen kohina ja kaislan suhina, kun
virta sitä taivutti.

Intiaanipäällikkö oli vasemmalla rannalla. Yöilma, joka enensi hänen
haavansa kipua, lisäsi samalla hänen sydämensä vihaa. Hänen kasvojansa
valaisi nuotion hohde, jonka ääressä hän istui.

Hänen kasvonsa olivat inhottavalla tavalla maalatut ja tuskan, jota hän
ei tahtonut näyttää, vääristämät, hänen hurjasti leimuavat silmänsä
saivat hänet näyttämään verenhimoiselta epäjumalan kuvalta.

Kuitenkin painuivat, vaikka intiaanit voivatkin aistimiansa hillitä,
hänen silmäluomensa kiinni, hänen silmänsä sumenivat ja vasten
tahtoansakin valtasi hänet uni.

Jonkun hetken kuluttua nukkui hän niin sikeästi, ettei hän kuullut
kuivien oksien rätisevän mokkasiinien alla, eikä nähnyt, että eräs
hänen heimonsa intiaani tuli hänen luoksensa.

Liikkumattomana ja suorana kuin bamburuoko odotti siinä verellä
tahrattu lähetti; hänen sieramensa olivat levällään, ja hän hengitti
raskaasti kuin ihminen, joka on pitkän matkan nopeasti juossut; hän
pysähtyi kahden askeleen päähän nukkuvasta, odottaen että pelätty
päällikkö avaisi silmänsä ja tekisi hänelle kysymyksiä.

Kun lähetti näki, että päällikön pää vähitellen vaipui rinnalle, päätti
hän ilmaista läsnä-olonsa. Ontolla kurkkuäänellä lausui hän seuraavat
sanat: -- Jos Mustalintu avaa silmänsä, saa hän minun suustani kuulla
sanoman, joko ajaa unen loitolle hänestä.

Kun nämä sanat sattuivat intiaanin korvaan, kohotti hän silmäluomiansa,
ja hänen tahdon voimansa riitti heti karkoittamaan unen. Häveten, että
sotilas oli tavannut päällikön nukkumasta, luuli hän tarvitsevansa
puolustaa itseään:

-- Mustalintu on menettänyt paljon verta, niin paljon, ettei
huomispäivän aurinko ehdi sitä maasta kuivata, ja hänen ruumiinsa on
heikompi kuin hänen tahtonsa.

Sitten jatkoi hän:

-- Epäilemättä on sinulla jotain tärkeätä minulle kerrottavaa, kun
Pantterikissa on valinnut nopeimman juoksijansa sanaa tuomaan.

-- Pantterikissa ei enää lähettele mitään sanoja, vastasi intiaani.
Valkoisen miehen keihäs on hänen rintaansa tunkeutunut ja hän
metsästelee nyt isiensä kanssa henkien maassa.

-- Mitäpä siitä? Hän on kuollut voittajana; ennen kuolemaansa näki hän
valkoisten koirien pakenevan kaikille suunnille, sanoi Mustalintu.

-- Hän on kuollut voitettuna; meikäläisten päinvastoin täytyi paeta,
kadotettuaan päällikkönsä ja viisikymmentä kelpo soturia.

Ei paljon puuttunut, ettei Mustalintu, huolimatta haavansa polttavasta
tuskasta ja tuosta itsensähillitsemisestä, jota päälliköltä vaaditaan,
hypähtänyt ylös tämän odottamattoman uutisen kuultuaan. Hän hillitsi
kuitenkin itsensä.

Hän vastasi tyynesti, vaikka vapisevin huulin:

-- Ken lähettää sitten luokseni sinut, onnettoman lähetin?

-- Sotilaat, jotka tarvitsevat päällikköä, kostaaksensa tappionsa.
Mustalintu on tähän asti ollut yhden heimon, nyt hän on koko kansan
päällikkö.

Intiaanin tummista silmistä loisti tyydytetty ylpeys. Toisaalta kasvoi
hänen valtansa, toisaalta todisti tappio, josta hän oli saanut tiedon,
hänen antamansa neuvon järkevyyttä, vaikka muut päälliköt olivat sen
hyljänneet.

-- Jos pohjoisen pyssyt olisivat yhtyneet meihin, eivät etelän
valkoiset olisi voittaneet.

Nyt muisti hän tuon loukkaavan tavan, jolla molemmat metsästäjät olivat
hänen ehdotuksensa hyljänneet, ja hänen silmistään loistavaan ylpeyteen
sekaantui viha. Hän jatkoi, haavaansa näyttäen:

-- Mitäpä haavoitettu päällikkö voi tehdä? Hänen jalkansa eivät kannata
häntä, tuskin voi hän pysyä hevosensa satulassa.

-- Sidotaan hänet siihen, vastasi intiaani. Päällikkö on samalla päänä
ja käsivartena; päällikön veren näkeminen kiihoittaa aina soturia.
Neuvottelutuli on tappion jälkeen uudelleen sytytetty. Mustaalintua
odotetaan, jotta kuultaisiin hänen äänensä; hänen ratsunsa on valmiina,
lähtekäämme siis!

-- Ei, vastasi Mustalintu, ei; soturini ovat molemmilta rannoilta
piirittäneet valkoiset, joita tahdoin liittooni. Nyt he ovat
vihollisia; erään luoti on kuudeksi kuukaudeksi herpaissut käden, joka
taistelussa aina oli toimessa ja vaikka minulle tarjottaisiin kymmenen
kansan päällikkyys, niin epäisin sen, ja odottaisin vain hetkeä,
jolloin veri, jota janoon, vuotaa silmieni edessä.

Mustalintu kertoi nyt Gayferoksen vangiksi ottamisesta, miten
kanadalainen oli hänet vapauttanut, hänen, päällikön, ehdotuksen
hylkäämisestä ja vihdoin vannomastansa koston valasta.

Lähetti kuunteli häntä vakavana. Hän oivalsi, kuinka tärkeätä oli
ryhtyä uuteen taisteluun kullanetsijäin kanssa silloin, kun he
voitonriemussaan luulivat olevansa turvatut äkkinäiseltä hyökkäykseltä.
Sen vuoksi ehdotti hän Mustallelinnulle, että tämä valitsisi jonkun
toisen johtamaan.

Intiaani oli järkähtämätön.

Lähetti ei kuitenkaan vielä ollut toivoton.

-- Olkoon, sanoi hän, pian nousee aurinko; odotan kunnes päivä koittaa
ja kerron sitten apaheille, että Mustalintu pitää oman kostonhimonsa
tyydyttämisen kansansa kunniaa parempana. Sotilaillamme on silloin
lyhempi aika säälitellä etevimmän miehensä menettämistä.

-- Olkoon minun puolestani, sanoi intiaani sitä vakavammalla äänellä,
jota hauskemmalta tämä taitavasti lausuttu mairittelu hänestä tuntui;
mutta lähetin täytyy levätä taistelun jälkeen, jonka perästä hän vielä
on paljon juossut. Sillä aikaa kuuntelen kertomusta taistelusta, jossa
Pantterikissa menetti henkensä.

Lähetti laskeutui jalat ristissä nuotion ääreen, nojasi kyynärpäällään
polveensa ja pää nojautui käteen. Levähdettyänsä näin jonkun hetken,
katkaisi hän äänettömyyden ja kertoi seikkaperäisesti valkoisten
leiriin tehdystä hyökkäyksestä. Hän ei unohtanut mitään, mikä oli
omiansa herättämään Mustassalinnussa vihaa meksikolaisia kohtaan.

Kun lähetti oli kertomuksensa lopettanut, laskeutui hän nuotion ääreen
ja nukkui tai ainakin näytti nukkuvan. Mutta tällä kertaa pitivät nuo
hurjat ja sekanaiset tunteet, jotka raivosivat Mustanlinnun mielessä,
päällikön valveilla, eikä hänen tarvinnut ponnistellakaan unen
voittamiseksi.

Sillä rannalla, jossa Mustalintu oli, oli nyt yhtä hiljaista kuin
saarellakin.

Noin tunnin kuluttua nousi lähetti uudelleen, kääri kokoon
puhvelivaippansa, jolla hän oli päänsä suojellut usvalta ja huomasi
Mustanlinnun, joka istui samassa asennossa.

-- Yön hiljaisuus on korvaani kuiskannut, sanoi lähetti, että niin
kiitetyn päällikön, kuin Mustalintu on, täytyy päivän koittaessa saada
vihollisensa käsiinsä ja kuulla heidän kuolinvirtensä.

-- Soturini eivät voi kävellä vettä myöten niinkuin sotapolulla, sanoi
päällikkö; pohjan miehet eivät ole eteläisten kaltaisia, joiden käsissä
pyssy on kuin ontto kaislaputki.

-- Mustanlinnun vuodattama veri on himmentänyt hänen mielensä selkeyden
ja sumentanut hänen silmänsä. Jos hän sallii niin toimin hänen
puolestaan, ja hänen kostonsa on aamulla täydellinen.

-- Tee se, vastasi päällikkö, mistä kosto tuleekin, on se minulle yhtä
tervetullut kuin vieras majaani.

-- Hyvä! Pian tuon tänne nuo kolme metsästäjää sekä hänet, jonka
päänahka heidän täytyi teille luovuttaa.

Näin sanoen nousi lähetti ja katosi pian usvaan, Mustanlinnun yhä
tähystellessä saareen päin.



16.

TULI JA VESI.


Vihollisten ympäröimänä, joita rannan puut heidän luodeiltaan
suojelivat, eivät metsästäjät voineet toivoa, että he samoin kuin
edellisenä iltana voisivat synnyttää vihollisissa sokean vimman
siten, että luodeillaan tappaisivat heistä muutaman. Rosenholz ja
José tunsivat aivan hyvin intiaanien taipumattoman itsepintaisuuden,
voidaksensa toivoa, että Mustalintu väsyisi hyödyttömään piiritykseen,
eikä kieltäisi soturejaan uudistamasta hyökkäystä.

Tämä soturin kuolema taistelukentällä olisi intiaanipäällikön vihalle
ollut liian lempeä. Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, tahtoi
näännyttää heidän ruumiinsa ja sielunsa nälällä.

Näiden surullisten mietteiden valtaamina eivät metsästäjät puhuneet
mitään ja antautuivat mieluimmin kohtalonsa huomaan, kuin koettivat
yrittää pakoa, jolloin heidän olisi täytynyt luopua haavoitetusta
raukasta. Fabian odotti kuolemaa yhtä tyynenä kuin hänen molemmat
toverinsakin; hänen pettyneet toiveensa ja hänet vallannut syvä
toivottomuus saattoivat hänet pitämään kuolemaa ase kädessä parempana
kuin tuota hidasta ja häpeällistä surmaa, joka heitä intiaanein vankina
odotti.

Hän oli ensimäinen, joka päätti katkaista saarella vallitsevan kuolon
hiljaisuuden.

Joen molemmilla rannoilla vallitseva rauhallisuus oli kokeneen
kanadalaisen ja hänen toverinsa silmissä mitä varmin todistus heidän
vihollistensa järkähtämättömästä päättäväisyydestä, mutta Fabianista
oli tämä rauhoittava merkki, taivaan armo, jota täytyi kokea hyväksensä
käyttää.

-- Kaikki ympärillämme lepää nyt, sanoi hän, sekä intiaanit rannalla,
että kaikki, kellä eloa on; jokikin näyttää juoksevan hitaammin.
Katsokaa vaan, miten nuotioitten valo himmenee. Eikö nyt olisi suotuisa
hetki koettaa päästä rantaan.

-- Nukkuisivatko intiaanit? sanoi José katkerasti; niin, samaten kuin
tuo jokikin, joka näyttää pysyvän alallaan, mutta sentäänkin jatkaa
juoksuansa tuntemattomiin kuiluihin, joihin se katoaa. Ennenkuin olette
kolmea askelta astuneet jokeen, saatte nähdä intiaanien heittäytyvän
siihen teitä takaa ajamaan samoin kuin äsken näitte susien hyppäävän
jokeen ajamaan hirveä takaa. Eikö sinulla, Rosenholz, ole parempaa
ehdotusta?

-- Ei, vastasi kanadalainen lyhyesti ja hänen kätensä etsi Fabianin
kättä.

Sitten viittasi hän toisella kädellään haavoitettuun, joka levottomana
kääntyili edestakaisin heräämättä.

Tämä liike oli vastauksena Fabianin ehdotukseen.

-- Jos ei meillä ole muuta neuvoa, lausui viimeksimainittu, niin voimme
ainakin kunnialla kuolla toistemme rinnalla, niinkuin haluammekin.
Jos taasen voitamme, niin voimme auttaa tuota onnetonta, joka on nyt
suojeltavanamme. Jos taasen menehdymme ei Jumalakaan voi moittia meitä,
astuessamme hänen eteensä, siitä että olemme uhranneet ihmisen, jonka
hän on suojelukseemme uskonut, kun siinä uhrasimme oman henkemme.

-- Ei suinkaan, sanoi Rosenholz; mutta luottakaamme vielä Jumalaan,
joka niin ihmeellisesti on meidät yhteen johtanut; mitä ei tänään
tapahdu, voipi tapahtua huomenna; muonavaramme riittävät vielä. Uiminen
johonkin paikkaan rannalle olisi varmaan kuolemaan antautumista, kun
intiaaneja nyt on kolminkertainen määrä. Itse kuolema on vähäpätöinen
seikka, sillä se on aina viimeinen apukeino, mitä voimme käyttää, kun
vain on puukko kädessämme, jos meidät ehkä vangittaisiin; ja minua
kauhistuttavat nuo hirveät kidutukset, joitten alaisiksi silloin
joutuisimme. Oi, rakas Fabianini, nuo intiaanit pidentävät ainakin
siten, että koettavat saada meidät elävinä käsiinsä, muutaman päivän
onnea saada olla seurassasi.

Taasen vallitsi hiljaisuus tuossa toivonsa menettäneessä joukossa.
Ajatus saada vielä olla kasvattipoikansa seurassa oli kanadalaisesta
samaa, kuin pidennys, joka rikokselliselle ennen mestausta myönnetään,
mutta pian tempasi Rosenholz suonenvedon tapaisesti erästä puuta,
samoin kuin tuomittu rikoksellinen, joka ajatellessaan pidennystä
seuraavaa kamalaa hetkeä, raivoissaan puistelee vankilansa
rautaristikkoa. Kanadalaisen voimakkaasta tempauksesta vapisi koko
pikku saari, ikäänkuin se olisi perustuksiltaan irtaantunut.

-- Voi, noita koiria, noita perkeleitä! huudahti samassa José, joka ei
voinut pidättää raivon huudahdusta. Katsokaa!

Vähitellen tunkeutui usvan läpi punertava valo ja enentyessään näytti
se lähenevän ikäänkuin kasvavan tulipalon loiste.

Ja kumma kyllä, tuli liikkui veden pinnalla.

Kuinka tiheä joesta nouseva usva olikaan, hajoitti sen kuitenkin joen
pinnalla uiva tulipatsas, samoinkuin aurinko pimeyden.

Metsästäjät eivät vielä ehtineet lausua kummastustansakaan tämän
äkillisen valon ilmestymisestä, kun he jo arvasivat, mikä sen sai
aikaan.

Pitkällinen tutustuminen erämaiden elämään ja siihen yhdistyneet
alituiset vaarat olivat kanadalaisessa kehittäneet luonteen lujuuden,
jota ei José vielä omannut. Josén oli vallannut kiukku, mutta
kanadalainen sen sijaan tapansa mukaisesti pysyi tyynenä.

Hän tiesi, että vaara, jota kylmäverisesti katselee, on puoleksi
voitettu, kuinka kauhealta se näyttääkin; hänen malttinsa tavallisesti
kasvoi vaaran lähetessä.

-- Niin, sanoi hän vastaukseksi Josén huudahdukselle, tiedän mitä tuo
tarkoittaa aivan yhtä hyvin, kuin jos intiaanit olisivat ennakolta
sen minulle sanoneet. Puhuit äsken ketuista, joita koetetaan savustaa
luolistaan, -- nuo roistot aikovat nyt tulella karkoittaa meidät
suojastamme.

Uiva tulipatsas kasvoi pelottavan nopeasti ja vahvisti kanadalaisen
sanat. Se valaisi jo kaislan ja saaren rannoilla kasvavat pensaat.

-- Se on polttaja, huudahti José, jolla he tahtovat sytyttää saaren.

-- Olet oikeassa, sanoi Rosenholz, mutta tuli on pelottava vihollinen.
Voi, jospa voisin sytyttää toisen tulen tätä vastaan. Onnettomuudeksi
emme ole aavikolla, ja sen vuoksi on etu noitten puolella.

Kanadalainen viittasi tässä sotajuoneen, jota intiaanit usein käyttävät
aavikolla vihollisiansa vastaan. Amerikan äärettömillä aavikoilla,
jossa korkea ruoho aaltoilee tuulessa samoin kuin valtameren aallot,
leviää tuli niin nopeasti, kuin olisi palava aine ruutia. Mutta
valkoinen metsästäjä tai kokenut intiaani, jota tuli uhkaa, vastustaa
sitä toisella tulella. Hän rientää sytyttämään suuren alan kuivaa
ruohoa, ja kun hänen sytyttämänsä tuli on polttanut kaikki palavat
kasvit hänen ympäriltään, sammuvat vihollisen liekit polttoaineen
puutteessa.

Mutta tässä eivät piiritetyt voineet vastustaa liekkejä liekeillä, ja
intiaanien virtaa alas kulkemaan lähettämän polttajan täytyi sytyttää
saari, jossa olevilla ei ollut tulta karttaaksensa muuta keinoa, kuin
jokeen heittäytyminen. Mutta silloin voisivat intiaanit joko ampua
heidät kuoliaaksi, tai vangita heidät elävinä.

Niin oli intiaanien lähettikin arvellut. Hänen käskystään olivat
apahit karsineet pihkaisen männyn oksat, asettaneet ne lehtiselle puun
rungolle ja sytyttäneet ne; sitten olivat he sysänneet polttajansa
virtaan. He tiesivät, että tulipatsas menisi saarta kohti. José loi
kysyvän silmäyksen Rosenholziin ja Fabianiin. Saattoi huomata, että
vaara enensi hänen kostonhimoansa.

Pihkaisen puun rätinä veden pinnalla teki kamalan vaikutuksen.
Mustan, sumuun sekaantuvan savupeitteen alla olivat saari ja rannat
niin kirkkaasti valaistut, kuin olisi ollut päivä. Saarella olevia
miehiä ei kuitenkaan näkynyt, heitä verhosi kaisla ja pensaat; erään
intiaanivartian vaskenkarvaiset kasvot näkyivät silloin tällöin.

José ei voinut vastustaa äkillistä kiihtymystä.

-- Odotahan! lausui hän puoliääneen, sinä et ainakaan tule kertomaan
kristityn kuolontaistelusta.

Kaislojen joukosta saattoi nähdä äkäisen Josén pyssyn piipun,
ja samassa kun laukaus keskeytti, yön hiljaisuuden, vaipui myös
intiaanisoturin höyhentöyhtö maahan.

-- Myöhäinen ja huono kosto, sanoi Rosenholz vakavasti, nähdessään
intiaanin kaatuvan.

Ikäänkuin eivät apahit olisi välittäneet voitetun vihollisen
laukauksesta, pysyi ranta samaan synkkään äänettömyyteen vaipuneena,
eikä ainoatakaan huutoa kuulunut.

Palavan puun valossa, joka vielä oli vähän matkan saarelta ja tuli sitä
kohti, saattoi nähdä Josén voimattoman kiukun vääristämät kasvot.

-- Voi, huudahti hän jalkaansa polkien, kuolen sitä tyynempänä, kuta
suurempi niiden punaihoisten luku on, jotka olen toiseen maailmaan
lähettänyt. Ladatessaan pyssyänsä, etsi hän uutta kostonhimonsa uhria.

Kanadalainen piti vakavana silmällä tulipatsasta, joka oli sytyttävä
saaren.

-- Kuinka! huudahti José raivoissaan, mitä hyötyä siitä on, että noin
kauvan katselet tuota polttajaa? Onko sinulla mitään keinoa, jolla voit
sysätä pois tuon palavan rovion, joka saarta lähenee?

-- Ehkä, vastasi kanadalainen kuivasti ja jatkoi tarkastustaan.

José alkoi välinpitämättömänä viheltää.

-- Kas, sanoi Rosenholz, tuossa huomaan jotakin, joka osoittaa, että
nuo metsän pojat toisinaan erehtyvät. Ellei meidän tarvitsisi peljätä,
että meitä pian tervehtii luoti- ja nuolisade, pakottaaksensa meidät
pysymään piilossa ja estääksensä poistamasta polttajaa, kun se sytyttää
saaren, en välittäisi tuosta palavasta lautasta enempää kuin ilmassa
lentelevästä tulikärpäsestä.

Paksu peite kosteata ruohoa muodosti ikäänkuin lattian uivan puun
oksien välille kannattaen pihkaista, palavaa roviota, joka läheni
saarta. Intiaanit olivat niin laskeneet tämän ruoholattian vahvuuden,
että polttajan ehtiessä saarelle tuli olisi ennättänyt sen kuivata,
jolloin se syttyisi itsestään.

Mutta ruoho sattui usein veteen, joka alituisesti sitä kostutti, ja se
oli sen syttymistä hidastuttanut. Paksummat puun oksat eivät myöskään
ehtineet syttyä, vaan ainoastaan heikommat oksat ja lehdet paloivat.

Tämä seikka ei jäänyt kanadalaisen tarkastelevalta katseelta
huomaamatta. Hän päätti pitkällä seipäällä hajoittaa leveämmälle tuota
kosteata ruohoa samoin kuin niittäessä hajoitetaan niitetty heinä,
mutta samalla kun hän varustihe toimeenpanemaan tätä vaarallista
yritystä, toteutui hänen ennustuksensa.

Muutamia luotia ja nuolia lensi polttajan ja saaren välille. Näiden
laukausten tarkoituksena nähtävästi oli enemmän pelottaminen kuin
haavoittaminen.

-- He koettavat saada meidät elävinä, sanoi Rosenholz matalalla
äänellä. No niin, nyt täytyy koettaa.

Tulipatsas melkein kosketti saareen, joka pian oli liekkeihin
leimahtava.

Metsästäjiä vaivasi jo tukahduttava kuumuus, kun kanadalainen salaman
nopeasti sukelsi jokeen, johon katosi. Molemmilta rannoilta kuului
hirveä ulvonta ja intiaanit, samoin kuin José ja Fabiankin, jotka
nyt olivat yksin, näkivät tuon uivan rovion horjuvan kanadalaisen
voimakkaista tempauksista. Tuo ääretön rovio loi vielä hetkeksi
kirkkaan valon, sitten se äkkiä rätisi sihisten, tulipatsas jakaantui
kahtia ja sammui aaltoihin.

Syvä pimeys seurasi äkkiä tätä häikäisevää valoa; hämärä ja sumu olivat
taasen levittäneet synkän vaippansa joelle.

Puu mustuneine oksineen meni entiseltä suunnaltaan poistettuna
saaren ohi, eikä koskettanut edes kaislaan. Kummastuksesta melkein
liikkumattomain intiaanein hirveästi kiljuessa saapui Rosenholz
toveriensa luo. Saari häilyi niistä ponnistuksista, joita hän teki
sinne noustessaan.

-- Ulvokaa, kuinka kauvan tahdotte, sanoi Rosenholz henkeänsä
vedettyään, ulvokaa oikein sydämenne pohjasta. Vielä ette meitä
vanginneet, lisäsi hän, mutta onnistummekohan aina?

Ja kuinka monta vaaraa heidän vielä täytyikin voittaa tämän jälkeen?
Kenpä ennakolta voisi arvata kaikki ne juonet, joita intiaanit
käyttäisivät heitä vastaan.

Nämä mietteet haihduttivat ensimäisen voitonriemun, ja synkkä
äänettömyys seurasi niitä onnitteluja, joita molemmat metsästäjät
olivat Rosenholzille lausuneet.

Äkkiä hypähti José ylös, tukahduttaen huudahduksen, mutta tällä
kerralla ilon aiheuttaman.

-- Rosenholz, don Fabian! huudahti hän, me olemme pelastetut, minä
takaan sen.

-- Pelastetut; huudahti kanadalainen vapisevalla äänellä. Puhu, José,
sano pian!

-- Etkö huomannut, jatkoi José, kuinka koko saari muutama tunti sitten
vapisi, kun katkaisimme muutamia oksia suojelukseksemme? Nyt taasen
sait sinä, Rosenholz, pikku saaremme vapisemaan. No niin, ensin
tuumailin, että tekisimme lautan näistä puunrungoista, mutta olen siitä
tuumasta luopunut; meitä on kolme, ja voimme varmaan kaikki voimamme
ponnistaen temmata saaren irti pohjasta ja saada sen liikkeelle. Sumu
on tiheätä, yö pimeä ja huomenna päivän koittaessa...

-- Olemme jo kaukana täältä, huudahti Rosenholz. Toimeen siis, toimeen!
Ellen ole menettänyt merimiesvaistoani, niin ei laivamme kulje
nopeammin kuin kolmen solmuvälin vauhdilla tunnissa.

-- Sitä parempi, sanoi José, -- sitten ei matkaamme huomatakaan.

Kelpo kanadalainen tarttui molempien ystäviensä käsiin, sitten nousi
hän.

-- Mitä aijotte tehdä? kysyi Fabian. Emmekö yhdistynein voimin voi
temmata saarta irti, niinkuin José ehdotti?

-- Kyllä sen voimme, Fabian, mutta silloin olemme vaarassa temmata sen
rikkikin. Pelastuksemme riippuu siitä, että saari pysyy nykyisessä
koossaan. Ehkäpä sitä pitää joen pohjassa kiinni vain jokunen suuri
juuri tai paksu oksa. Monta vuotta on kulunut siitä, kun nämä puut
pysähtyivät tähän, -- tuo maa, joka niiden päälle on muodostunut,
todistaa sen. Vesi on aikojen kuluessa nuo oksat tai juuret
mädännyttänyt; siitä aijon nyt ottaa selon.

Kanadalaisen keskeytti pöllön vastenmielinen kirkuna. Tämä ääni, joka
katkasi yön hiljaisuuden ja kuului juuri sillä hetkellä, jolloin
toivo uudelleen koitti metsästäjille, tuntui Josén korviin turmiota
tuottavalta.

-- Voi, lausui hän surullisesti, -- hänen taikauskonsa näet heräsi
tästä, -- pöllön ääni ei ennusta mitään hyvää.

-- Matkiminen on hyvin onnistunutta, vastasi Rosenholz, mutta älä anna
pettää itseäsi. Intiaanien vahti siinä kehoittaa toisia valppauteen.
Varmaan on tuo heidän pirullisen ilkeytensä keksimä ja he ilmoittavat
meille sillä vartioitsevansa meitä. Se on kuolinvirsi, jolla he
koettavat ilahduttaa meitä.

Tuskin oli kanadalainen lausunut tämän, kun sama ääni valittavine,
toisinaan pilkkaavine väreineen toistui vastaiselta rannalta, ja se
todisti kanadalaisen arvelun oikeaksi. Mutta nämä äänet olivat silti
pelottavia, sillä ne osoittivat mitä vaaroja yön pimeys salasi.

-- Tekisipä mieleni huutaa heille, että heidän tulisi pikemmin kiljua
tiikerin tavoin, sanoi José.

-- Älä millään muotoa tee sitä. Siten ilmaisisit heille paikan missä
olemme. Nyt eivät nuo roistot tiedä sitä niin varmaan.

Näin sanoen astui Rosenholz varovasti veteen. Saarelle jääneet
metsästäjät katselivat levottomina kanadalaisen etsimisiä. Tämä tuon
tuostakin katosi veden pinnan alle, samoin kuin sukeltaja, joka laivan
kyljeltä etsii reikää, joka uhkaa laivaa haaksirikolla.

-- Noh, kysyi José vilkkaasti, kun kanadalainen taasen ilmestyi veden
pinnalle hengittämään, olemmeko useampien ankkurien nojassa?

-- Kaikki käy toivoakseni hyvin, sanoi Rosenholz; tähän asti olen
löytänyt ainoastaan yhden, mutta se onkin itse hätäankkuri.

-- Varokaa kaikin mokomin sukeltamasta liian syvälle, sanoi Fabian.
Voisitte tarttua kiinni veden alla oleviin oksiin ja juuriin.

-- Ole huoletta, lapseni, sanoi kanadalainen. Valas tarttuu pikemmin
kiinni kalastusveneen alle, jonka se voi heittää ilmaan, kuin minä
tämän saaren alle, jonka voin olkapääni sysäyksellä hajoittaa.

Vesi peitti taasen kanadalaisen. Pitkä hetki kului, jonka aikana saaren
ympärille ilmestyvistä ilmarakkuloista saattoi huomata, että Rosenholz
liikkui veden alla. Pian keinui koko saari kuin laiva aalloissa.
Tuntui, että jättiläinen koetti viimeistä voimainsa ponnistusta. Fabian
oli hetkisen levottomana, peljäten Rosenholzin kamppailevan kuoleman
kanssa, kun kumea rätinä kuului melkein heidän jalkainsa alta.

Samassa ilmestyi kanadalainen taasen veden pinnalle, hiukset valuvina,
kasvoiltaan tulipunaisena, kun veri oli noussut hänen päähänsä. Yhdellä
hyppäyksellä heittäytyi hän saarelle, joka alkoi hitaasti kääntyä
ympäri ja sitten hiljaa solua virran mukana. Paksun juuren, joka
ulottui jotenkin syvälle joen pohjaan, oli kanadalaisen voimakas käsi
katkaissut; epätoivoissaan oli kanadalainen saanut kymmenkertaisen
voiman.

-- Jumalan kiitos! huudahti hän, viimeinen ja ainoa este, joka meidät
kiinnitti, on pois; me olemme nyt vesiajolla.

Hänen tätä sanoessaan kuljetti virta todellakin saarta eteenpäin ja
vaikkapa se liikkuikin melkein huomaamattomasti, liikkui se kuitenkin.

-- Nyt on kohtalomme Jumalan kädessä, jatkoi Rosenholz. Jos saari pysyy
keskellä jokea, niin olemme pian, siitä kiitos sumulle, intiaanien
näkyvistä loitolla. Hyvä Jumala! -- huudahti hän hartaasti, vielä sumua
tunnin verta, niin luomasi olennot ovat pelastetut!

Metsästäjät olivat aivan ääneti. Levottomin katsein seurasivat he
saaren liikuntoa, sanaakaan enää lausumatta.

Päivä oli tosin pian koittava, mutta yökylmän tähden, joka tavallisesti
eneni auringon nousun tunteina, tiheni joessa usva yhä enemmän.

Molemmilla rannoilla olevat nuotiot näyttivät tähdiltä, jotka päivän
koittaessa valkenevat.

Tämän tähden ei vaara ollutkaan aivan suuri, ja varmaan voitiin toivoa,
että he välttäisivät intiaanivartiain huomion, mutta toinenkin vaara
uhkasi metsästäjiä.

Uiva saari seurasi vaikka hitaastikin virran mukana, mutta pyöri
samalla alituisesti ympäri, ja sen vuoksi oli peljättävä, että se
kääntyessään poistuisi oikealta suunnalta ja tarttuisi rantaan kiinni.
Mutta molemmilla rannoilla oli intiaaneja.

Samoin kuin merimiehet laivalla, joka on menettänyt mastonsa ja
peräsimensä ja jota laineet ajavat kohti kalliota murskattavaksi,
seurasivat metsästäjät pelkäävin katsein saaren hitaita ja epävarmoja
liikkeitä. Tuon tuostakin suhisi maalta tuleva tuulen henkäys saaren
rannalla olevissa puissa ja pensaissa. Saari näytti kääntyvän oikealle
ja vasemmalle, tehden suuria kaarroksia; toisinaan sitä vei jokunen
virran pyörre taaksepäin, mutta saarella olevat eivät voineet mitään
tehdä kulun ohjaamiseksi.

Vähinkin kolina olisi ollut riittävä kuulumaan rannalle ja saattamaan
kaikki intiaanit jaloilleen. Onneksi oli sumu niin tiheä, ettei näkynyt
edes rannalla olevia puitakaan.

-- Älkäämme kadottako rohkeuttamme, sanoi José, sillä niin kauvan kuin
emme näe rannan puita, kuljemme oikealla väylällä. Voi, jospa Jumala
armossaan suojelisi meitä, niin millaisen ulvonnanpa intiaanit rannalla
päästäisivät, kun eivät päivän koittaessa näkisi saarta, eivätkä meitä.

-- Niinpä niinkin, vastasi vanha metsästäjä, tämä oli erittäin hyvä
tuuma, José! Siinä hämmästyksissäni en milloinkaan olisi tullut tätä
ajatelleeksi, vaikka tuuma oli yksinkertainen.

-- Niinhän se aina on, yksinkertaisimmat ja parhaimmat ajatukset
tulevat aina viimeksi. Niin tässäkin, mutta sanon sinulle suoraan
Rosenholz, etten tunne sinua enää.

-- Olet oikeassa, en tunne enää itsekään itseäni, vastasi kanadalainen
avomielisesti, ja sentään... hän ei lopettanut lausettaan.

-- Me poistumme oikealta väylältä, Rosenholz, sanoi José hiljaa; nuo
sumussa häämöttävät esineet ovat rannan puita.

-- Olet oikeassa, vastasi kanadalainen, molemmilta rannoilta
pilkottavista nuotioista voipi huomata, kuinka lyhyen matkan olemme
puolessa tunnissa ehtineet.

Uiva saari näytti saaneen suuremman vauhdin ja pian näkyivät puun
latvat selkeämmin. Metsästäjät vaihtoivat levottoman katseen.

Saari kulki yhä rantaa kohti. Eräs nuotio, joka äsken oli heikosti
usvan läpi pilkottanut, suureni yhä heidän silmissään.

Epävarmassa tulen valossa nähtiin intiaanivartian seisovan suorana ja
liikkumattomana, taisteluun varustettuna. Pitkä bisonin harja peitti
hänen päätänsä, josta kohosi höyhentöyhtö.

Kanadalainen nyökäytti Josélle ja viittasi soturiin, joka nojasi
keihääseensä. Onneksi oli sumu vielä niin tiheä, että apahi, joka näkyi
seisoessaan nuotion ääressä, ei voinut nähdä tuota tummaa esinettä,
joka vesilinnun tavoin hiljaa ui joen pinnalla.

Nyt kohotti intiaani, ikäänkuin hänen vaistonsa olisi ilmaissut, että
vihollisten taitavuus ja rohkeus pettäisi hänen valppautensa, päätänsä
pudistaen liehuvaa töyhtöänsä.

-- Epäileeköhän tuo? sanoi kanadalainen.

-- Voi, jospa ei pyssy nostaisi suurempaa melua kuin nuolikaan, niin
heti lähettäisin tuon ihmisbisonin vartiaksi toiseen maailmaan, sanoi
José.

Pian näkivät metsästäjät intiaanin pistävän keihäänsä maahan,
kumartuvan eteenpäin ja varjostavan käsillään silmiänsä, paremmin
nähdäksensä.

Pakenevien sydämet sykkivät levottomasti, eivätkä he muutamaan hetkeen
uskaltaneet hengittääkään.

Kun intiaanisoturi siten, ikäänkuin väijyksissä oleva peto, nojautui
eteenpäin ja näytti pitkien bisonin harjaksien peittämät kasvonsa,
oli hän hirveän ja pelottavan näköinen. Rohkeakaan mies ei olisi
vapisematta voinut katsoa häneen.

Mutta pakolaiset eivät olisi tästä näystä välittäneet enempää kuin
lapsesta, ellei lapsikin tällä vaarallisella hetkellä olisi ollut yhtä
peljättävä kuin intiaani.

Tiheän sumun tähden valaisi nuotio, jonka ääressä intiaani seisoi, vain
pienen alan.

Kun apahi jonkun hetken oli seisonut samassa asennossa, ikäänkuin hän
pimeässä olisi koettanut erottaa jotain esinettä, astui hän äkkiä
muutaman askeleen jokea kohti ja katosi sitten näkyvistä.

Aamutuuli heilutteli edestakaisin ihmishiuksia, jotka lipun tavoin
olivat keihääseen kiinnitetyt. Keihäs oli vielä maahan pistettynä.

Nyt oli vieläkin tuskallisempi hetki kuin ennen, sillä pimeän tähden
ei enää voinut seurata intiaanin liikkeitä. Pakolaiset olivat
hengittämättäkin, ja saari liikkui yhtä hiljaa kuin ennenkin joen
synkällä pinnalla.

-- Olisikohan tuo huomannut meidät? kuiskasi José.

-- Minä pelkään sitä, sanoi Rosenholz. Valittava ääni saattoi
metsästäjät vapisemaan.

Se toistui molemmilta rannoilta ja oli merkkinä vahdeille, jotka
matkivat pöllön ääntä. Sitten taasen kaikki vaikeni. Vihdoinkin päästi
Rosenholz helpotuksen huokauksen ja viittasi nuotioon.

Intiaani oli taasen asettunut sen viereen; hän otti keihäänsä ja nojasi
siihen samoin kuin äskenkin.

-- Jos tätä suuntaa yhä mennään, sanoi Rosenholz, niin olemme parin
minuutin kuluttua tuon intiaanin edessä. Jospa vain voisin vähän soutaa
tällä oksalla, niin pian pääsisimme oikealle väylälle, mutta veden
loiske ilmaisisi meidät.

-- Ja sentään täytyy meidän se tehdä. Ehkäpä onkin parempi, kun
kerran olemme vaaraan antautuneet, että itse ilmaisemme itsemme, kuin
antaudumme. Mutta katsokaamme ensin, kuljettaako tämä virran uoma,
jossa olemme, meidät rannalle; jos niin on, ei enää auta empiä, ja
vaikka oksa loiskuukin vedessä enemmän kuin kankaalla kääritty airo,
niin kyllä kai koet meloa niin hiljaa kuin mahdollista on.

Tätä sanoessaan taittoi José hiljaa kuivan oksan ja heitti sen jokeen.
Molemmat metsästäjät kumartuivat eteenpäin, nähdäksensä, mihin oksa
kulkisi.

Tällä paikalla oli kova pyörre, jonka vaikutti syvennys joen pohjassa.

Hetkisen pyöri oksa ympäri, ikäänkuin olisi ollut uppoamaisillaan,
mutta sitten lähti se menemään toiselle rannalle päin. Molemmat
metsästäjät päästivät helpotuksen huoahduksen, mutta katsoivat sitten
hämmästyneinä toisiinsa.

Toinen virran pyörre kuljetti nimittäin oksaa taasen rantaa kohti. Oli
helppo arvata, että saari kulkisi samaa tietä kuin oksakin.

Uiva saari tuntuikin hetkisen pysyvän paikoillaan, mutta sitten
joutui se ensimäiseen uomaan ja poistui pian rannalta. Usvapeite
muuttui molemmin puolin yhtä tiheäksi, ja se osoitti tyyntyneille
metsästäjille, että saari kulki suotuisaa suuntaa.

Niin kului tunnin verta, jolla ajalla pelko ja toivo vaihtelivat;
sitten katosivat intiaanien nuotiot etäisyyteen ja sumuun; pakolaiset
saattoivat jo varmistua siitä, että olivat välttäneet vaaran. Ei
auttanut sentään vielä istua kädet ristissä.

Vanha merimies alkoi kaikin voimin meloa puunoksalla.

Uiva saari, jota kanadalainen pysytteli keskellä virran väylää,
kulki nyt nopeammin ja oli pian ennättänyt pitkän matkan. Nyt vasta
voivat ystävykset pitää itseänsä turvattuina, joskaan ei vielä täysin
pelastettuina.

-- Pian koittaa päivä, sanoi Rosenholz, ja meidän täytyy nyt mennä
maihin jommallekummalle rannalle ja päästä aavikolle, sillä jalkasin
voimme kulkea nopeammin kuin nyt.

-- Olkoon niin, Rosenholz, sanoi José, rannalta täytyy kahlata
jonkun matkaa jokea myöten peittääksemme jälkemme intiaaneilta;
tarpeen tullen kannamme tuota haavoitettua ja ehdimme sentään pari
penikulmaa tunnissa. Kuinka pitkältä, don Fabian, luulette vielä olevan
kultalaaksoon.

-- Olette, samoinkuin minäkin, sanoi Fabian, nähnyt auringon
laskeutuvan niiden vuorien taakse, jotka ympäröivät tätä laaksoa;
olemme muutaman penikulman päässä sieltä ja ehdimme varmaan perille
päivän koittaessa.

Rosenholz ohjasi nyt Josén avulla saaren maata kohti, ja pian se
survaisikin rantaan niin kovasti, että siihen syntyi halkeama. Josén ja
Fabianin astuessa rannalle, jossa ei ollut vihollisia, otti Rosenholz
liikkumattomana makaavan gambusinon ja laski hänen ruohostolle. Siinä
heräsi haavoitettu. Nähdessään seudun, joka oli toisellainen kuin se,
jossa hän oli nukkunut, katseli hän iloisena ympärilleen.

-- Pyhä neitsyt! huudahti hän, vieläkö minun täytyy kuulla tuota
hirveätä ulvontaa, joka untani häiritsi?

-- Ei poikaseni, intiaanit ovat kaukana, ja me olemme pelastetut.
Jumalalle kiitos, että hän salli minun pelastaa rakkaimpani, Fabianini
ja vanhan toverini vaaroissa ja taisteluissa.

Näin sanoen paljasti kanadalainen nöyrästi harmaahapsisen päänsä ja
ojensi sydämellisesti kätensä Josélle ja Fabianille.

Metsästäjät soivat haavoitetulle vähän aikaa tointumiseen, sitten
valmistautuivat he matkalle.

-- Ellette jaksa, kulkea meidän rinnallamme, sanoi José, niin teemme
jonkinlaiset paarit teille. Meillä ei ole siekailemisen aikaa, jos
mielimme karttaa uutta kohtausta intiaanien kanssa, sillä heti päivän
valjettua ajavat he raivoissaan meitä takaa.

Gayferos halasi niin hartaasti päästä uudelleen kohtaamasta intiaaneja,
että hän melkein unhotti kärsimänsä kovat tuskat.

Hän vakuutti seuraavansa pelastajiaan niin nopeasti kuin nämä vain
toivoivat ja esitti, että heti lähdettäisiin.

-- Ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin varokeinoihin, sanoi Rosenholz;
levähtäkää hetkinen, kunnes olemme hajoittaneet tämän meille niin
tarpeellisen saaren ja antaneet virran viedä sen. Intiaanit eivät saa
löytää jälkeäkään meistä.

Uiva saari, jota jo oli vahingoittanut sitä kiinni pitävän juuren
katkaiseminen ja äskeinen survaus, ei kestänyt noiden kolmen toverin
yhtyneitä voimia.

He irroittivat puun rungot, sysäsivät ne virtaan, joka kuljetti ne
pois, ja pian ei nähty jälkeäkään saaresta, jota luonto niin monta
vuotta oli valmistellut.

Kun viimeinen oksa oli näkyvistä kadonnut, alkoivat Rosenholz ja José
kohotella ruohoa, jota he olivat tallanneet.

Sitten antoi kanadalainen lähtömerkin.

Pakolaisista suurimpana ja voimakkaimpana astui hän ensin veteen;
he kulkivat niin etäällä rannasta, että veden syvyys peitti heidän
jälkensä hiekkaisella pohjalla; intiaanit siten luulisivat heidän
jatkaneen matkaansa lautalla. Kulku oli vaivaloista, eikä suinkaan
nopeaa. Kuitenkin ehtivät he tunnin kuluttua, jolloin heidän väsyneet
jalkansa pakottivat heidät lepoon, sille kohdalle, jossa joki
haaraantui kahtia muodostaen sen suomaan, jossa kultalaakso oli.

Aurinko ei enää ollut kaukana, päivä alkoi jo koittaa, vaaleita
viiruja, lähestyvän päivän ennustajia, näkyi taivaan rannalla. Onneksi
ei se joen haara, jonka yli heidän täytyi mennä, ollut aivan syvä,
sillä enin vesi juoksi toista haaraa. Se oli suotuisa seikka, sillä
paljon aikaa olisi vienyt, jos olisi täytynyt uimalla kuljettaa
haavoitettua.

Rosenholz otti hänet selkäänsä. Kaikin kolmin alkoivat he kahlata; vesi
ei ulottunut heidän polviinsakaan. Niin sanotut Sumuvuoret olivat noin
penikulman päässä tältä rannalta, jossa metsästäjät nyt olivat. Hetken
levähdettyään jatkoivat he vahvistunein voimin matkaansa.

Seudun muoto muuttui pian. Hiekkaisen aron sijasta nähtiin syviä
laaksoja, kuivuneita joen uomia, joita purot olivat kaivaneet
sadeaikoina. Salavien ja puuvillapensaiden sijasta, jotka olivat
rantoja varjostaneet, kohosi täällä vihannoita tammia, ja maisemaa
rajoitti vuoren harjanne, niin sanotut Sumuvuoret.

Matkustajat pysähtyivät. Ympärillä oleva maisema oli suurenmoinen.
Harvoin oli valkoinen mies käynyt näillä seuduilla, joilla vielä oli
alkuperäinen luontonsa. Ainoastaan Marcos Arellanos ja Cuchillo olivat
näin kauvaksi tunkeutuneet.

Nuo ikuiseen sumuun peitetyt vuoret, jotka silloinkin olivat usvan
ympäröiminä, muu seutu oli kirkkaasti valaistu, näyttivät peittävän
tutkimattomia salaisuuksia.

Tuon tuostakin tunkeusi salamoita vuorta ympäröivän usvakerroksen läpi,
ukkonen jyrisi kumeasti, ja kaukaa kuului ammottavaan kuiluun syöksyvän
vesiputouksen kohina. Saattoi melkein luulla, että manalan henget,
salattujen aarteiden näkymättömät vartiat, taistelivat keskenänsä
tuolla maan sisässä, ja että intiaanein taikaluulon mukaan tuo
usvakerros todellakin salasi vuoren haltian pyhän ja saastuttamattoman
asunnon.



17.

CUCHILLON PETOLLISUUS.


Gayferos-raukan olivat ponnistukset ja tuskat kokonaan näännyttäneet.
Kun hänen ei tullut saada mitään tietoa kultalaakson olemassa olosta ja
paikasta, päättivät Rosenholz ja José jättää hänet muutamaksi tunniksi
tähän turvalliseen paikkaan, mennäkseen itse tarkastelemaan seutua,
jossa Fabianin ilmoituksen mukaan kultalaakso oli.

Haavoitettu suostui vastenmielisesti tähän eroon; kuitenkin taipui
hän, tyyntyen jalomielisten pelastajainsa vakuutuksista, että he pian
palaisivat. Kun he lähtivät, vaati Rosenholz häntä lupaamaan, ettei hän
kenellekään ilmaisisi metsästäjäin olevan näillä seuduilla. Sen hän
kernaasti lupasikin.

Keventynein sydämin lähtivät toverit matkalle. Tuskin olivat
he kuitenkaan monta minuuttia kulkeneet, kun Fabian pysähtyi,
kieltäytyen jatkamasta matkaa. Kummastuneena kysyi Rosenholz, mikä
oli syynä tähän kieltoon. Nuorukainen arveli, etteivät hänen molemmat
toverinsa voisi vastustaa kullanetsijäin suurta joukkoa. Jonkinlainen
lapsellinen arkuus esti häntä myöskin menemästä paikalle, jossa hänen
kasvatusisänsä oli murhattu.

Vihdoinkin onnistui Rosenholzin taivuttaa Fabian myöntymään. Rohkeasti
kulkivat he Sumuvuoria kohti. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin he
katosivat laaksoon.

Yö ei vielä ollut kokonaan loppunut, kun toiselta suunnalta näkyi
ratsastaja lähestyvän samaa seutua, jonne ystävyksetkin pyrkivät. Hän
oli yksin ja ratsasti niin nopeasti että hiekka pölysi. Ratsastajan
kasvonpiirteistä -- se oli Cuchillo -- kuvastui samalla pelko ja voiton
himo. Häntä pelotti luulo, että taistelun melskeessäkin joku olisi
huomannut hänen pakenemisensa leiristä.

Cuchillo ei kuitenkaan ollut sellainen mies, joka toivomatta
onnistuvansa rohkeni tällaiseen uhkapeliin antautua. Hän oli
tahtonut johtaa intiaanit toveriensa jäljille ja oli saavuttanutkin
tarkoituksensa. Sitten oli hän lähtenyt leiristä, eikä häneltä
puuttunut tekosyitä tämän uuden uskottomuutensa puolustukseksi ja
koettaessaan käyttää vain omaksi hyödyksensä salaisuutta, jonka hän oli
melkoisesta maksusta myynyt. Mutta hän unhotti tässä, että don Antonio
oli jo epäillyt häntä hänen palatessaan edellisenä iltana.

Cuchillo oli kertonut don Estevanille niin tarkoin kultalaakson
paikan, ettei tämä voinut eksyä. Tämä seikka saattoi käydä hänelle
vaarallisemmaksi kuin hän tällä hetkellä aavistikaan.

Hän oli ollut olevinaan kuolettavasti haavoitettu ja oli hiipinyt
varustusten toiselle puolen, jossa ei ollut ihmisiä ja hänen hyvin
opetettu hevosensa oli seurannut häntä sinne. Kenenkään huomaamatta
oli hän hypännyt satulaan ja lähtenyt vuoristoon. Voitonhimo kiihotti
häntä eikä suonut hänelle ensinkään lepoa. Jo lähestyi hetki, jolloin
menestys palkitsisi hänen petoksensa; säihkyvin silmin ja sykkivin
sydämin ratsasti hän kohti kultalaaksoa; vielä hetkinen ja hän oli
voitonhimoisten toiveittensa perillä. Innoissaan jatkoi hän matkaansa.
Hetken kuluttua kauhistutti häntä tuttu paikka, ja hän vapisi
muistaessaan tässä tekemänsä murhan. Nopeasti ratsasti hän eteenpäin.
Tuuli löyhytti hänen hiuksiansa, hänen hevosensa hirnui, kun se
ehti murhapaikalle. Ratsastajakin oli levoton; hänestä tuntui, kuin
olisivat aaveet pensaikosta tirkistelleet häntä ja okaiset kaktuskasvit
näyttivät ojentavan käsiään pitääksensä kiinni hänestä. Kylmä hiki
juoksi hänen otsaltansa, mutta kullan himo voitti pelon ja hän ratsasti
eteenpäin. Pian häntä naurattikin, oma tuskansa ja hän kiirehti
hevostaan. Sitten hän taasen pysähdytti sen ja kuunteli. Ei kuulunut
ääntäkään erämaan hiljaisuudessa, paitsi hänen hevosensa hengitystä ja
hänen sydämensä tykytystä. Kamaloita ajatuksia pyöri hänessä, häntä
ilahdutti tuumansa onnistuminen ja se, että kulta, jolla on kaikki
mahti, nyt olisi yksin hänen; sitten kannusti hän uudelleen hevostansa.

Neljä ratsastajaa lähti meksikolaisten leiristä. Ne olivat don Estevan,
Pedro Diaz, Oroche ja Baraja. Kullanetsijäin johtaja luuli voivansa
luottaa enimmän näihin kolmeen, ja sen vuoksi olikin hän ne valinnut.

Jäljelle jääneitä oli hän ankarasti käskenyt pysymään leirissä.
Sitten oli hän, mainitsematta kuinka lähellä he olivat matkan määrää,
lähtenyt, ilmoittaen menevänsä tarkastusretkelle.

Ainoastaan Oroche ja Baraja olivat, samoin kuin don Estevanin rinnalla
ratsastava Pedro Diazkin, salaisuuden perillä. Hekin halusivat päästä
kultalaaksoon ja ehkäistä Cuchillon aikeet. Pimeässä he eivät voineet
nähdä häntä aavikolla.

Don Estevan tahtoi jo luopua takaa-ajosta ja palata leiriin, kun Pedro
Diaz kumartui ottamaan jonkun esineen maasta. Se oli pieni nahkalaukku,
joka heti tunnettiin Cuchillon omaksi.

Tämä ilmaisi ratsastajille, että Cuchillo oli kulkenut tätä tietä, ja
hekin jatkoivat matkaansa.

Niin saapuivat päivän koittaessa kaikki mainitut henkilöt
kultalaaksoon, tietämättä toisistaan. Jumalan oikeus oli johtanut
heidät erämaan luoksepääsemättömimpään osaan, siellä tuomitaksensa
heidän välinsä.



18.

KADONNEET.


Pakolaiset olivat jo ehtineet sille rannalle, jossa he hajoittivat
saarensa, kun lähetti, jonka intiaanit olivat lähettäneet tarjoamaan
Mustallelinnulle päällikkyyttä, avasi silmänsä.

Päivä koitti. Muutaman hetken lepo oli riittänyt vahvistamaan lähetin
väsyneitä jäseniä; kovalla vuoteellaan eivät nämä erämaiden soturit
kaipaa pitkälti unta.

Päällikkö istui vielä liikkumattomana ja näytti sammuvan nuotion
ääressä yhtä synkältä kuin edellisenäkin iltana.

-- Linnut alkavat laulaa, sanoi lähetti tuolla kuvallisella kielellä,
joka on yhteistä intiaaneille ja itämaalaisille. Sumu pakenee aurinkoa.
Eikö yö ole päällikölle mitään neuvonut hänen kansansa hyväksi, joka
odottaa hänen tuloansa?

-- Sille, joka valvoo, sanoo yö paljonkin, vastasi päällikkö, ja
Mustalintu on koko yön kuunnellut uhriensa valituksia; hän on kuullut
nälän kurnivan heidän suolissaan; hän on kuunnellut kaikkia, mitä hänen
sielunsa on hänelle sanonut, mutta hän ei ole kuullut kansalaistensa
rukouksia.

-- Hyvä! Lähetti on uskollisesti kertova ne sanat, jotka hän on
kuullut, niille, jotka hänet lähettivät.

Aikoen poistua, pingotti soturi uumillaan olevaa vyötä, kun päällikkö
pyysi häntä auttamaan itseään ylös.

Soturi totteli.

Kun päällikkö taasen seisoi jaloillaan ja tukahdutti tuskan, jonka
hänen haavoitettu olkapäänsä tuotti, sanoi hän, nojautuen lähettiin:

-- Tarkastakaamme nyt vartioita. Intiaaniin nojaten lähti Mustalintu
hitain, mutta vakavin askelin nuotiolle.

Uudet vartiat olivat astuneet entisten sijalle, jotka nahkoihin
käärittyinä nukkuivat nuotioitten ääressä. Mustalintu yksin ei ollut
silmiänsä ummistanut. Vartiat seisoivat liikkumattomina kuin patsaat
paikoillaan.

Ensimäinen vartia, jolta kysyttiin, vastasi:

-- Usva ei ole äänettömämpi kuin joki, valkoiset soturit, jotka
pelastuivat tulesta, eivät ole voineet uiden paeta, elleivät he ole
olleet yhtä äänettömiä kuin kalat vedessä.

Kaikki muutkin vastasivat samoin.

-- Hyvä on, sanoi päällikkö, jonka silmistä loisti hurja riemu.

Sitten kääntyi hän lähettiin ja jatkoi, näyttäen sidettä olkapäällään:

-- Koston ääni on liian voimakas korvissani, ne eivät muuta kuule.

Se vahvisti päätöksen, jonka hän jo oli lähetille ilmoittanut. Viimeksi
mainittu kuljetti vaiti ollen päällikön takaisin nuotion ääreen.
Epäävästä vastauksesta huolimatta ei lähetti kiirehtinyt lähtöä. Hänen
silmänsä näyttivät tahtovan tunkeutua jokea peittävän usvan läpi.

Kovempi tuuli, joka käy auringonnousun edellä, hajoitti toisinaan
vähäsen tuota sumuverhoa ja helposti näkyi, että se pian oli katoava.
Vaikka intiaani ponnistikin katsettaan, ei hän saattanut nähdä
päällikön mainitsemaa saarta.

Äkillinen otaksuminen, että vartiain valppauden olisi voinut joku
käsittämätön seikka pettää, syntyi lähetin mielessä, ja huonosti
salattu ilo loisti hänen kasvoiltaan.

-- Olen sanonut, että lähden vasta auringon noustua.

Tuo hänessä äkkiä syntynyt otaksuminen saattoi hänet hiljaa lausumaan
nämä sanat.

Pian aamun hämärä valkeni. Usvakerrokset kaareilivat toistensa
ympärillä kuin puhvelilauman synnyttämä tomupilvi. Auringon ensi säteet
loivat tuohon harmaaseen verhoon viheriän heloituksen.

Vielä liehui hajanaisia usvakerroksia joen yllä, kun Mustalintu päästi
kauhean vihan ja pettyneen toiveen karjunnan.

Saari oli kokonaan kadonnut; paikka, jossa se edellisenä iltana oli
ollut, oli aivan tyhjä, ei ainoatakaan sitä ympäröinyttä kaislaa eikä
vesikasvia näkynyt.

Pahan hengen käsi on ulottunut veteen, sanoi lähetti. Se ei ole
tahtonut, että hänen lapsensa, nuo valkoiset koirat, kuolisivat
Mustanlinnun, tuon kuuluisan päällikön kädestä.

Mutta intiaani ei kuunnellut näitä lähetin sääliviä sanoja. Nyt nousi
päällikkö avutta, hänen silmänsä tuijottivat, hänen kasvonsa olivat
vaaleat; kädessään heilutti hän tapparaa, kun hän horjuen läheni
ensimäistä vartiaa.

Mutta uhattu vartia ei liikahtanutkaan. Hän seisoi siinä pää
ojennettuna, käsivarsi puoleksi nostettuna tarkoin kuuntelevassa
asennossa, ikäänkuin olisi tahtonut näyttää, ettei hän ollut tauonnut
uskollisesti vartioimasta tähän onnettomaan hetkeen saakka.

Päällikön tappara oli putoamaisillaan sotilaan päähän, kun lähetti
pidätti Mustanlinnun käden.

-- Intiaanin aistilla on rajansa, sanoi hän; hän ei voi kuulla ruohon
kasvavan, hänen silmänsä ei voi tunkeutua jokea peittävän usvakerroksen
läpi. Mustalintu on tehnyt, mitä on voinut, hän ei ole varovaisuutta
laiminlyönyt, mutta suuri henki ei ole tahtonut, että päällikkö
kuluttaisi aikansa vuodattamalla kolmen valkoisen verta, kun hän suo
hänelle tilaisuuden vuodattamaan verivirtoja tuolla.

Intiaani viittasi meksikolaisten leiriä kohti.

Ponnistuksen ja raivon uuvuttamana ei Mustalintu voinut vastata. Hänen
haavansa oli taasen auennut, ja veri tulvasi hihnoilla kiinnitetyn
siteen läpi. Hän horjui, hänen polvensa notkistuivat, ja lähetin täytyi
laskea hänet ruohostolle, jossa hän meni tainnoksiin.

Aika, mikä kului siihen, kun Mustalintu uudelleen toipui, pelasti
pakolaiset, jotka intiaanit varmaan olisivat saavuttaneet, kun heidän
kulkunsa joella oli niin hidasta.

Kumea ulvonta kajahti vastaiselta rannalta, osoittaen päällikölle, joka
juuri avasi silmänsä, että sielläkin oli saaren katoaminen huomattu.

-- Etsikäämme pakolaisten jäljet, sanoi lähetti, ja sitten kuuntelee
Mustalintu järjen ääntä, eivätkä hänen korvansa enää ole kuurot.

Toisella rannalla olevat soturit saivat käskyn yhtyä päällikön
joukkoon, ja kun kaikki, luvultaan noin kolmekymmentä, olivat
kokoontuneet, nostettiin haavoitettu hevosen selkään.

Lähetti, joka oli tullut jalkasin, kun hän oli menettänyt hevosensa
edellisen illan hyökkäyksessä, nousi Mustanlinnun taakse tarpeen
tullessa tukeaksensa häntä.

Sitten lähdettiin pitkin joen rantaa. Kun hämmästyksen ensi hetki oli
mennyt, käsittivät intiaanit mahdolliseksi, että saari oli pohjasta
irroitettu; he toivoivat löytävänsä sen rantaan ajautuneena jonkun
matkan päässä entiseltä paikaltaan.

Intiaanit ratsastivat kauvan löytämättä jälkeäkään etsimistään
henkilöistä. Tosin eräs soturi päästi ilon huudahduksen huomatessaan
jälkiä sillä paikalla, jossa pakolaiset olivat menneet maihin, sillä
kanadalaisen varokeinot eivät voineet apaheilta niitä peittää, mutta
intiaanit petti tuo huolellisuus, jolla pakolaiset olivat saareen
hajoittaneet.

Virta oli kuljettanut pois ruohon, puut ja juuret, ja niin pitkälle,
kuin intiaanien silmä ulettuikin, eivät he voineet havaita mitään, mikä
olisi saaren muotoa muistuttanut.

Rannalla olevat jäljet johtivat vain muutaman askeleen syrjään;
pakolaiset olivat siis jatkaneet matkaansa vesitse ja ehtineet paljon
edelle.

Vaikka häntä suututtikin voimattomuutensa, kun hän ei voinut saada
kiinni vihaamiansa metsästäjiä, oli Mustalintu ehtinyt hillitsemään
kasvojensa väreet. Hän pysyi tyynenä.

Mutta hänessä herännyt veren himo ei ollut tyydytetty, vaan pakolaisten
kadottua johti se hänet toisaalle; joskin hänen täytyikin siirtää
kostonsa tuonnemmaksi, valtasi hänet nyt kunnianhimo.

Hän tajusi, että hänen taasen täytyi lähetille selittää käytöstänsä.
Viekas intiaani päästi tämän johdosta helpotuksen huoahduksen.

Kun Mustalintu oli luonut voimattoman vihan katseen pitkin jokea,
käänsi hän päänsä toisaalle ja istui liikkumatta.

-- Mitä kuulee nyt päällikkö, jonka korva on niin tarkka? kysyi lähetti.

-- Mustanlinnun korvissa on nyt hiljaista, verta vaativaa ääntä ei
kuulu.

-- Siinäkö kaikki? kysyi lähetti. Intiaanipäällikkö ei vastannut, mutta
hänen kasvonsa muuttuivat hymyileviksi, ikäänkuin hän olisi kuullut
kaukaisen säveleen.

-- Korvani, vastasi päällikkö, eivät enää ole kuurot. Pahan hengen
käsi ei enää peitä niitä. Kuulen soturien kehoittavan minua kostamaan
kansani kunnian; kuulen tulen rätinän, jonka ympärille neuvosto on
kokoontunut. Kiitetty olkoon apahia suojeleva henki; lähtekäämme!

Päällikkö käänsi hevosensa sille suunnalle, jossa lähetin kertomuksen
mukaan soturit odottivat hänen vastaustaan.

Aurinko loi häikäisevän valonsa erämaahan, kun Mustalintu sotureineen
ehti siihen gummipuumetsikköön, jossa jo olemme nähneet intiaanit.
Kärsimänsä tappion ja yöllisen takaa-ajon jälkeen, jonka esineinä he
olivat, olivat indiaanit sytyttäneet nuotionsa samalle paikalle, siinä
neuvotellaksensa.

Kaikki päästivät kaikuvan ilohuudon nähdessään päällikön, jota niin
levottomasti olivat odottaneet. Kunnianhimoinen intiaani esiintyi
arvokkaana, ikäänkuin olisi ansainnut tämän kunnioituksen.

Sitten kääntyi hän sotilaihin lausuen:

-- Mustanlinnun sielu vain on hänen soturiensa luona, sillä hänen
ruumiinsa on sairas ja kätensä rauennut.

Näin sanoen näytti hän verta vuotavaa olkapäätään. Valitusulvonta
seurasi ilohuutoa, ja kun näin oli säälin tunteet ilmaistu, autettiin
päällikkö hevosen seljästä. Sitten vietiin hänet nuotion luo istumaan.

Kun hän oli asettunut paikalleen, kumarsivat toiset päälliköt ja
asettuivat hänen ympärillensä.

Mustalintu veti muutaman savun hänelle tarjotusta piipusta, antoi sen
sitten toiselle, ja niin kulki piippu syvän äänettömyyden vallitessa
ympäri. Kaikki valmistautuivat vakavasti harkiten neuvotteluun.

Jätämme päälliköt polttamaan, niinkuin sotilaiden tuleekin,
joiden pitää olla hitaita päätöstä tehdessä, mutta nopeita sen
toimeenpanemisessa, luodaksemme sillä välin silmäyksen meksikolaisten
leiriin, jossa ei nyt ollut päällikköä.

Siellä vallitsi suuri hämminki. Niinkuin lähes aina sattuu, kuinka
huolellisesti salaisuutta koetetaankin säilyttää, oli nytkin levinnyt
huhu, että kullan etsijät olivat lähellä määränpäätänsä, ja että
tässä aivan lähistöllä oli äärettömän runsas kultasuoni ja ettei don
Estevanin lähtö tarkoittanut muuta, kuin tarkan selon saamista paikasta.

Aamun ensi hetkinä koitui hämminkiä tuosta kuumeentapaisesta
kärsimättömyydestä, jolla kaikki odottivat päällikön takaisin tuloa ja
tuota iloista uutista. Mutta kun aurinko jo oli ehtinyt keskitaivaalle,
eikä ainoakaan aamulla lähteneistä ratsastajista palannut, seurasi
kärsimättömyyttä levottomuus.

Se teltta, joka päällikön käskystä oli pystytetty leirin keskellä
olevalle kukkulalle, oli autiona. Medianan vaakunalla koristettu
lippu riippui surullisena tangossaan; ei vähinkään tuulen hengähdys
sen poimuja levittänyt. Turhaan tarkastelivat meksikolaiset vartiat
alituisesti taivaan rantaa; he eivät nähneet päällikköänsä eivätkä
opastansa, jonka salaperäinen katoaminen heitä peljästytti, eivätkä don
Estevanin saattajat myöskään palanneet.

Kiinni sidotut hevoset seisoivat päät riipuksissa, janon vaivaamina;
ihmisiäkin vaivasi jano, ja uhkasipa heitä nälkäkin, mutta he
eivät uskaltaneet ajaa takaa mitään hirveä eikä härkää, kun olivat
saaneet ankaran käskyn pysyä leirissä. Kuta enemmän aika kului, sitä
suuremmaksi kasvoi levottomuus.

Sellainen oli tila leirissä.

Leirin ulkopuolella alkoivat jo intiaanien ruumiit mädätä, ja eräällä
kohdalla kentällä ilmaisi äsken luotu hiekkakumpu paikan, jossa
edellisenä päivänä kaatuneet seikkailijat lepäsivät.

Tämä synkkä näky enensi tuon ennestään synkän seudun kolkkoutta.

Melkein samaan aikaan, jolloin kullankaivajat edellisenä päivänä olivat
pysähtyneet tälle paikalle, huomasivat vartiat etäällä tomupilven.
Kaikki hyökkäsivät sille puolen, toivoen näkevänsä don Estevanin ja
hänen seuralaisensa, mutta tämä hairahdus ei kestänyt kauan, sillä
pian erotettiin tomupilvessä liehuvat höyhentöyhdöt ja ihmishiuksilla
koristetut keihäät.

-- Aseihin! aseihin! Intiaanit tulevat! kajahti kaikilta tahoilta.

Tähän asti vallitseva suuri hämminki ei ollut mitään siihen verraten,
mikä nyt nousi leirissä. Ken käskisi? Ketä toteltaisiin? Niin ajatteli
jokainen, mutta asettui kuitenkin, mikäli mahdollista, samalle paikalle
kuin edellisenäkin päivänä.

Kaikkien kasvoilla kuvastui levottomuus. Hetken kuluttua
rohkaistuttiin, kun intiaaneja oli vain kuusi, eivätkä he nelistäneet
sotahuudon kajahtaessa leiriä kohti, vaan ratsastivat tyynesti
eteenpäin. Eräällä heistä oli keihäänsä kärjessä valkoinen riepu;
kaikissa maissa on valkoinen lippu rauhan merkkinä.

Kun he olivat lähestyneet kahden pyssynkantaman päähän, erosi valkoista
lippua kantava ratsastaja tovereistaan, jotka pysähtyivät.

Kun airut oli päässyt lähemmäksi, pysähtyi, hänkin, lippuaan heiluttaen.

Muuan Tubac-linnoituksesta oleva seikkailija oli ollut tekemisissä
apahien kanssa ja osasi heidän kieltänsä, ymmärtäen tuota puoleksi
espanjalaista sekoitusta, jota näillä rajaseuduilla puhuttiin.

Hän oli pieni, laiha mies ja intiaanein silmissä varmaankin hyvin kehno
korkeimman vallan edustaja, sillä intiaanit kunnioittavat rotevuutta.
Kauvan estelikin hän ottamasta vastaan tätä päällikkyyttä, mutta
myöntyi vihdoin. Seikkailijani täytyi oman turvallisuutensa tähden ja
jotta alkava keskustelu päättyisi hyvin, osoittaa, että heillä oli
johtaja.

Meksikolaisten leirissä tehtiin rauhan lippu nenäliinasta, joka
aikoinaan oli ollut valkoinen.

Seikkailija, jonka nimi oli Gomez, lähti vavisten leiristä mennäksensä
ratsastaen intiaania vastaan, jonka vakava ryhti oli vastakohtana hänen
pelolleen. Hänet rauhoitti kuitenkin niiden veristen hihnain näky,
jotka ympäröivät intiaanisoturin toista olkapäätä.

Haavastaan tunnemme hänet Mustaksilinnuksi.

Meksikolainen ja intiaani tervehtivät toisiaan, ja Mustalintu alotti
keskustelun.

-- Kaksi päällikköä nyt kai keskustelee keskenään? kysyi hän
kohteliaasti.

Meksikolainen vastasi yhtä kohteliaasti, mutta jonkunlainen hämmästys
osoitti, ettei hän puhunut totta.

-- Toisinaan on suuri sielu mitättömässä ruumiissa; valkoinen veljeni
on suuri päällikkö, sanoi intiaani.

Näissä kaksimielisissä sanoissa oli enemmän ivaa, kuin vakavuutta, ja
intiaanin ääni ilmaisi hänen huomanneen kullanetsijän koettavan pettää
häntä. Hän loi Gomeziin katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen
sieluunsa asti.

Meksikolainen ei voinut kestää tätä terävää ja tutkivaa katsetta, vaan
loi silmänsä alas ja intiaani jatkoi:

-- Veljeni ei varmaankaan valehtele, kun hän kehuu itseään päälliköksi,
mutta valkoisten leirissä löytynee useita sellaisia päälliköitä, ja hän
on kai yksi heistä?

-- Minä olen ainoa päällikkö, vastasi seikkailija, selvästi näyttäen
hämminkinsä.

Noin mitättömän päällikön nähdessään arveli Mustalintu helpostikin
voivansa suoriutua tuosta miesraukasta, joka ei voinut kilpailla hänen
kanssaan lujuudessa eikä kekseliäisyydessä, ja hänen silmistään hehkui
turmiota ennustava tuli.

Intiaani päätti ottaa selon hänen totuuden harrastuksestaan.

-- Mukanani tuomat sanat ovat rauhan sanoja, sanoi hän; kaikkien etelän
soturien täytyy kokoontua ympärilleni niitä kuulemaan. Intiaanit
ottaisivat vastaan valkoisten lähetin neuvotteluun nuotionsa ääreen ja
hän saisi astua päällikön telttaan. Miksi pitää valkoisten päällikkö
hänen luokseen tulleen airueen näin loitolla leiristä?

Gomez ei tiennyt, mitä vastaisi. Hän ei voinut viedä sutta
lammaslaumaan.

Mustalintu huomasi tämän epäröimisen. Hän rypisti kulmakarvojaan,
uhkaava pilvi peitti hänen otsansa ja hänen silmänsä salamoivat.

-- Apahien päällikkö ei ole sellainen, jota pidetään loitolla majasta.
Toisessa kädessään on hänellä sota, toisessa rauha; kummanko niistä hän
avaa?

Tämä uhkaus ja ääni, jolla se lausuttiin, saattoivat meksikolaisen
kokonaan hämille. Hän aikoi vastata, että neuvottelisi toveriensa
kanssa, mutta onneksi pidätti itsensä aikoinaan.

Viekas intiaani jatkoi tyynellä, vaikka hieman ivallisella äänellä:

-- Yksi ainoa soturi seuraa minua. Onko valkoisia niin vähän, että
he pelkäävät kahta leirissään olevaa vierasta soturia? Eikö heidän
leirinsä ole varustettu? Eikö heillä ole riittävästi ruutia ja luotia?

Intiaanin viekoittelemana Gomez-raukka vihdoin oivalsi, ettei hän
voinut kieltää lähetiltä pääsyä leiriin, kadottamatta toisaalta rauhan
toiveita ja toisaalta taasen myöntämättä intiaanin olleen oikeassa
heidän varustustensa suhteen.

-- Punainen veljeni valitkoon yhden seuralaisen, mutta yhden ainoan
vain, sanoi hän.

Sitä Mustalintu toivoikin. Jos seikkailija puhui totta ilmoittaessaan
olevansa valkoisten päällikkö, niin saattoi intiaani helposti arvata,
millaisia soturia oli sellaisella päälliköllä. Jos hän taasen
valehteli, niin saisi Mustalintu leirissä nähdä oikean päällikön, ja
sen mukaan tekisi hän hyökkäyssuunnitelmansa.

Intiaani antoi merkin, ja tämän johdosta lähestyvä soturi oli ennen
mainittu lähetti, jota nopeutensa vuoksi nimitettiin Antiloopiksi.
Olemme nähneet tämän olevan yhtä viekkaan, kuin tuo viekas päällikkö
itsekin, jonka luo hänet oli lähetetty päällikkyyttä tarjoamaan.

Antilooppi oli sitäpaitsi ainoa intiaani, joka tunsi todellisen
päällikön don Estevanin, jota hän oli tarkastellut, kun tämä johti
puolustusta.

Molemmat intiaanit seurasivat Gomezia, vaihtaen matalalla äänellä
seuraavat sanat:

-- Mikä on sakaali, joka tahtoo kätkeytyä leijonan nahkaan? sanoi
lähetti.

-- Tuo päällikkö tahtoo pettää Mustanlinnun, mutta Mustanlinnun silmä
on hänen aikeensa huomannut, sanoi viekas päällikkö.

Molemmat astuivat nyt leiriin, samoin kuin tuli ja miekka, jotka
yhtyvät hävitystyöhön.



19.

INTIAANIEN VOITTO.


Kuvaus, jonka olemme koettaneet antaa erämaan oloista ja tavoista,
olisi epätäydellinen, ellemme myöskin kertoisi tuon seikkailuretken
surullista loppua.

Kun molemmat intiaanit saapuivat meksikolaisten leiriin, eivät
he kääntäneet päätänsä oikealle eikä vasemmalle, vaan kulkivat
välinpitämättöminä suoraan eteenpäin.

Mitään ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta heidän terävältä
havaintokyvyltään. Heidän heimolaistensa ruumiit kentän ulkopuolella,
don Estevanin tyhjän teltan, seikkailijain hämmästyksensekaisen
alttiuden, epäluulon, pelon -- kaikki he huomasivat.

Kun Mustalintu ja Antilooppi olivat saapuneet leiriin, loivat he
ympäröivään joukkoon tyynen ja ylpeän katseen, ikäänkuin kaksi
leijonaa, jotka yhtyvät liittoon lammasten kanssa.

Päällikkönä alotti Mustalintu keskustelun.

Hänelle oli mitä tähdellisintä saada selville, mihin oikea päällikkö
oli joutunut; jos don Estevan ja Pedro Diaz, jonka urhoollisuuden
Antilooppi oli nähnyt hänen taistellessaan Pantterikissan kanssa,
olivat kuolleet, niin joutuisivat nuo toiset helposti heidän
saaliiksensa.

Intiaanit päättivät ottaa selon asiasta.

-- Meillä on mukanamme rauhan tarjous, joka on yhtä mieluinen
valkoisille kuin intiaaneillekin, sanoi Mustalintu, mutta sydämemme on
surullinen, sillä täytyy kunnioittaa niitä, jotka tuovat hyviä tietoja,
ja täällä veljemme ottavat intiaanein lähetit vastaan paljaan taivaan
alla, jossa he ovat polttavan auringon helteessä, vaikka heille tulisi
tarjota päällikön teltta suojaksi polttavia säteitä vastaan. Päällikön
sanat kuuluvat paremmin tuolta kukkulalta.

Intiaani käytti kiertoteitä, päästäksensä tarkoituksensa perille.
Gomez'ia kauhistutti tämä ilmeinen röyhkeyden osoitus, mutta hän ei
ehtinyt miettimään, mitä olisi tekeminen.

Hän kiirehti täyttämään lähettiläiden pyynnön, ja vei heidät don
Estevanin autioon telttaan. Mustalintu oli perinpohjaisesti harkinnut
tuon kauhean osan, jota hän aikoi näytellä, ja vaikka tämä olikin
vaarallista, istui hän niin tyynesti kuin hänet todellakin olisi
vallannut tuo rehellisyyden ja rauhan henki, jota hän teeskenteli.

Gomez nosti teltan aukon verhon ja kiinnitti sen niin, etteivät poimut
peittäneet intiaania; sitten odotti hän heidän selityksiään.

Mutta intiaanit istuivat äänettöminä.

Gomez luuli täytyvänsä alottaa.

-- Odotan, sanoi hän arvokkaammin kuin ennen, erämaan veljeni rauhan
ehtoja. Päällikön korvat ovat avoinna.

Gomez-raukka onnitteli itseään näiden sanojen johdosta, jotka olivat
aivan intiaanien tapaisia, mutta Mustalintu ei sallinut hänen kauvan
iloa nauttia. Raaka soturi kohotti hitaasti päänsä, hänen väreilevät
sieramensa ilmaisivat loukattua ylpeyttä, ikäänkuin hän nyt vasta
olisi huomannut valkoisen miehen petollisuuden. Hänen tuliset silmänsä
saattoivat valkoisen kalpenemaan, kun hän huusi ukkosen tapaisella
äänellä:

-- Minä näen vain yhden päällikön -- tässä näytti hän itseänsä -- ja se
on intiaani. Missä on valkoinen päällikkö? Häntä ei näe.

Seikkailija hämmästyi tästä ylpeästä vastauksesta. Kun hän taasen
koki tointua ja näyttäytyä todellisessa asemassaan loukatulta, lisäsi
Mustalintu:

-- Miksi tahdotte pettää rehellistä intiaania?

-- Gomez ei petä ketään, änkytti meksikolainen; olen sanonut sinulle
olevani päällikkö ja se olenkin.

Mustalintu viittasi Antiloopille. Ja tämä tarkasti seikkailijaa,
ikäänkuin olisi tahtonut kokonaan pelottaa ja hämmentää hänet.

-- Ainoa päällikkö, sanot? Tämän kangasmajan omistaja, tähtilipun
soturi?

-- Minä se olen, sanoi meksikolainen.

-- Olen kuullut valheen, tiuskasi Mustalintu. Minun kaltaiseni
päällikkö ei tahdo kuulla kahta sellaista.

Antilooppi ryhtyi nyt tyynnyttämään intiaanipäällikön kiukkua
ja meksikolaisen tuskaa. Mustalintu näytti aikovan nousta,
keskeyttääksensä kiivaasti keskustelun, mutta Antilooppi pidätti hänet.

Sitten kääntyi Antilooppi Gomez'iin, sanoen:

-- Valkoinen soturi on joko tahtonut pilkata ystäviänsä intiaaneja,
tai koetella heitä. Itse hän kyllä tietää, ettei hän ole se päällikkö,
jolla on kaksipiippuinen pyssy, tummat, harmaansekaiset hiukset,
ylöspäin kääntyneet viikset, korkea vartalo ja leveät hartiat.

Intiaani kuvasi don Estevania.

-- Hän tietää kyllä, ettei tämä teltta ole hänen, eikä hänen
nimensäkään ole se, jonka vuoriemme kaiku usein on toistanut. Se on
toisen päällikön nimi. Tämä päällikkö on solakka kuin veljenikin, mutta
hän on lähes kahta vertaa pitempi. Hänen ruumiinsa on notkea kuin
bamburuoko, mutta tukeva kuin rautatammen runko.

-- Kuka se soturi on? kysyi Gomez, aikaa voittaaksensa ja hieman
tyyntyäksensä.

-- Tämä päällikkö on sama, joka tässä, jatkoi Antilooppi, osoittaen
paikkaa, jossa intiaani kaatui Pedro Diazin keihään iskusta, tappoi
Pantterikissan. Hänen nimensä on Pedro Diaz; lapsemme vavisten
mainitsevat tämän nimen. Eivätkö nämä kaksi soturia, joista puhuin, ole
päälliköitänne, eikö totuus ole huulillani?

Mitäpä voi Gomez-raukka tehdä, kun intiaani sai hänet valheesta kiinni.
Hänen täytyi nöyrtyä ja myöntää Antiloopin puhuneen totta.

Sen hän tekikin.

Mutta hän ei huomannut tuota leimuavaa katsetta, jonka intiaanit
keskenään vaihtoivat.

Kun Mustalintu oli Antiloopille huomauttanut, mikä riemu hänet valtasi,
loi hän taasen vakavan katseensa Gomez'iin ja sanoi:

-- Miksi tahdot omistaa arvon, joka ei ole sinulle tuleva? Minä
ilmaisen rauhanehtoni päällikölle ja sille, jolla on rautatamminen
ruumis. Missä he ovat?

-- He ovat lähteneet muutamien seuralaistemme kanssa bisonia ajamaan,
hankkiaksensa sotureillemme muonaa, vastasi Gomez jotenkin mahtavasti,
mutta hän oli tekemisissä itseänsä etevämpien vastustajain kanssa.

-- Antilooppi ja Mustalintu odottavat heidän takaisin tuloansa, lausui
intiaani päättävästi; siihen asti on kahden soturin suu kiinni.

Intiaanit ummistivat halveksivasti silmänsä, nostivat puhvelin taljan
olallensa, ikäänkuin ei valkoinen, jonka vieraita he olivat, olisi
ollut läsnäkään.

Vaikka tämä päätös olikin loukkaus teeskennellyn päällikön
itserakkaudelle, lopetti se ainakin hänen hämminkinsä. Hänen
päällikkö-osansa tuntui hänestä liian vaikealta, ja hän olisi
mieluisasti luopunut siitä don Estevanin ja Pedro Diaz'in palaamiseen
asti, joka hänen luulonsa mukaan piankin oli tapahtuva.

-- Veljeni tuolla tahtonevat kuulla intiaanipäällikön sanat, sanoi
Gomez; tahdon kertoa ne heille.

-- Mene! sanoi Mustalintu.

Gomez ei odottanut toista käskyä ja lähti kukkulalta iloisena kuin
koulupoika, joka on oppinut vaikean läksyn.

Hän kertoi keskustelun yksityiskohdat, jättäen kuitenkin mainitsematta
moniaita hänen itserakkauttaan masentavia seikkoja ja huomautti,
mikä etu siitä oli, että hän sai intiaanit pidätetyksi don Estevanin
palaamiseen asti; sen oli muka hänen lujuutensa ja viekkautensa saanut
aikaan.

Aika kului, mutta don Estevania ei näkynyt.

Sillä aikaa keskustelivat telttaan jääneet intiaanit hyvin vilkkaasti,
vaikka hiljaa.

Kun Mustalintu oli varmistunut todellisen päällikön poissa-olosta ja
että hänellä Gomez'issa oli heikko, jopa kurjakin jäljennös tästä,
teki hän rohkean suunnitelman, jossa hän itselleen pidätti kaikki sen
toimeenpanemiseen liittyvät vaarat. Mutta Antilooppi vastusti tätä ja
tahtoi ne omaksi osakseen. Suunnitelma oli tällainen:

Jokunen seikka, ehkä pitkittynyt metsästys, tuumaili Mustalintu,
viivyttää päälliköitä leiristä kauvemmin kuin he aikovat. Oli
asetettava joukko indiaaneja väijyksiin odottamaan heidän takaisin
tuloansa. Jos he viipyvät yöhön asti, niin hyökkäisivät apahit
Antiloopin johtamina päällikköä vailla olevien valkoisten kimppuun.
Niin Mustalintu tuumaili, eikä häntä pelottanut mahdollisesti sattuva
tappiokaan, vaan tahtoi hän pysyä leirissä, vihollistensa valppautta
torjumassa.

Kun intiaanit näin ollen hyökkäisivät valkoisten leiriin, olisivat nämä
kokonaan riippuvia heidän armostaan. Tosin sai leiriin jääpä intiaani
peljätä henkeänsä, mutta mitäpä on päällikön henki, kun hän sillä voi
kansaansa hyödyttää.

Antilooppi suostui tähän tuumaan, mutta tahtoi itse jäädä leiriin.
Jospa pelkkä soturi menehtyisikin, niin jäisi kuuluisa päällikkö
henkiin. Tästä syntyi heidän keskensä jalomielinen, kauvan kestävä
kilpailu.

-- Mustanlinnun haava paranee pian, sanoi Antilooppi. Pian omaa hän
väkevän ruumiin ja mahtavan hengen kansansa hyväksi. Jos päällikkö
kuolisi, niin soturit surisivat kuukausia, mutta ken muistaisi
Antilooppia, jos hän kuolisi.

Mustalintu kieltäytyi vieläkin sotilaan ehdotukseen myöntymästä.

-- Ruumiini on raudasta, jatkoi tämä taasen; viikunapuun kummi ei
ole kimmoavampaa kuin Antiloopin polvijäntereet. Vaaran tullessa on
Antilooppi hyppäävä helposti vihollisten etuvarustusten yli; täten on
hän yhdellä hyppäyksellä kansalaistensa keskellä. Mutta mitä tekee
Mustalintu olkapää muserrettuna?

-- Hän on liikkumatta katseleva vihollistansa, ja odottava kuolemaa,
sekä pilkkaava heidän vihaansa.

Mutta Antilooppi tahtoi säilyttää kansalleen niin kalliin hengen ja
esitti vieläkin innokkaammin tuumaansa.

-- Antilooppi, virkkoi hän, on kuin Mustalintukin pilkkaava heidän
raivoansa. Antilooppi on osoittava samaa kestävyyttä heidän iskujansa
vastaan, mutta hänellä on sen ohessa ruumiinvoima, jota ei mikään
entinen haava heikonna.

Molempien päälliköiden täten kilpaillessa jalomielisyydellään,
laskivat meksikolaiset levottomina jokaisen minuutin, joka kului
tuomatta takaisin don Estevania. Ei kukaan kiihkeämmin odottanut hänen
palaamistansa kuin Gomez, joka kerskauksistansa huolimatta ei mitään
niin peljännyt kuin pakkoa, joko sitten lähettiläänä tai johtajana,
olla molempien intiaanien läheisyydessä.

Synkkä hiljaisuus vallitsi leirissä, kun noin tunnin kuluttua
Mustalintu astui ulos teltasta ja lähestyi sitä joukkoa, jossa Gomez
oli.

-- Sotilaani, sanoi intiaani, odottavat kärsimättömästi saada
päällikkönsä suusta kuulla vakuutuksen siitä ystävyysliitosta, joka
pian on yhdistävä heidät valkoisiin. Mustalintu palaa pian ystäviensä
luo, ja hän jättää toverinsa vakuudeksi siitä.

-- Mene! sanoi Gomez majesteetillisen vakavalla äänellä, jota hänen
onnistui teeskennellä.

Intiaani poistui, samoin kuin oli tullutkin, päätään kääntämättä ja
näyttämättä vähintäkään uteliaisuutta.

Kun päällikkö oli ehtinyt neljän soturinsa luo, jotka häntä yhä
odottivat, jutteli hän hetkisen heidän kanssaan. Hän näytti viittaavan
telttaan, jossa Antilooppi istui liikkumatta ja vakavana kuin
kuvapatsas.

Hetken kuluttua näkivät valkoiset yhden intiaanin ratsastavan pois.
Toiset intiaanit jäivät, pidellen suitsista hevosiaan, istumaan yhtä
vakavina kuin Antiloopikin teltassaan.

Päivä kului yhä enemmän. Aurinko oli kadonnut taivaan rannan taakse.
Pilvet, joiden kirkas väri alkoi vaaleta, ilmaisivat yön olevan tulossa.

Vielä odotettiin turhaan leirissä don Estevania, Diazia, Orochea ja
Barajaa.

Vihdoin tuli yö, lisäten kaikkein levottomuutta. Intiaanit ovat
vaihtelevia ja oikullisia, sen kaikki tiesivät; äkillinen hyökkäys
voipi seurata rauhan tarjousta, joka olikin hyvin epämääräinen.

Gomez koki rauhoittaa heidän levottomuuttaan.

-- Mitäpä tässä on pelkäämistä niin kauan kun intiaani on leirissä,
sanoi hän. Tuo hänen tyyneytensä ilmaisee rehellistä mieltä.

Yön hämärässäkin voitiin vielä nähdä Antiloopin tummat kasvot. Soturi
pysyi yhä samassa asemassa, mutta päivän valolla olisi saattanut nähdä
hänen vähän kääntävän päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkoin
huomata jokaisen melun, mikä häiritsi yön hiljaisuutta.

Syvä äänettömyys vallitsi. Ääretön aro oli yhtä äänetön kuin taivaan
lakikin, johon ilmestyi tähti toisensa perään. Heti kun pimeys seuraa
auringon valoa, saa aro synkemmän, suurenmoisemman luonteen.

Leirissä häiritsi vain tuota ympäröivää, pelottavaa aron hiljaisuutta
muutamien hiljaiset kuiskaukset, ja jonkun levottoman hyräily.
Kaikki loivat tuon tuostakin epäluuloisia silmäyksiä arolla istuviin
intiaaneihin. Nämä näyttivät yhtä liikkumattomilta kuin kallion paadet,
jotka pimeässä toisinaan saavat ihmisen näön. He näyttivät kuitenkin,
ehkäpä pimeän tähden, siirtyvän yhä loitommalle.

-- Tuopa kummallista, sanoi eräs seikkailija Gomezille, luoden
epäluuloisen silmäyksen arolle; -- nuo intiaanit näyttivät äsken olevan
lähempänä.

-- Se on vain näköhairahdus, vastasi Gomez, joka halusi selittää kaikki
edullisemmalta kannalta.

-- Katso tuonne Gomez, lisäsi toinen, nyt ei tunnu tuulen
henkäystäkään, ja sentään näyttää tuuli tuolla intiaanien luona saavan
tomupilvet nousemaan.

-- Meitä suojelevat vaunumme tuulelta, tuolla sitä vastoin voi tuuli
puhaltaa, siinä kaikki.

Pimeys eneni, intiaanit näkyivät yhä epäselvemmin. Gomez piti vaan
mielessään sitä, että Antilooppi oli jäänyt leiriin, ja koki tämän
nojalla rauhoittaa seuralaisiaan, jotka häneltä kysyivät, olivatko nuo
kaukana häämöittävät varjot ihmisiä, vai pensaita.

Epävarmuus kasvoi niin, että eräs seikkailija päätti ottaa lähemmin
selkoa asiasta, ja poistui pyssy olalla.

Pensaita ne olivatkin, ei näkynyt ihmisiä eikä hevosia. Intiaanit
olivat pimeän turvin poistuneet. Tomu-pilvi oli heidän liikkeensä
salannut ja olivat he yhtyneet tovereihinsa.

Kun tarkastelija ehti sille paikalle, jossa apahit olivat olleet,
ei hän nähnyt ainoatakaan elävää olentoa; niin pitkältä kuin hänen
silmänsä kantoi oli tyhjää ja autiota. Hän palasi nopeasti leiriin
kertomaan intiaanien pakenemisesta. Tämä oli arveluttava enne.

Antilooppi oli huomannut kaikki maanmiestensä liikkeet. Hänen luoksensa
tuli nyt Gomez, seikkailijain kehoituksesta.

-- Miks'ei päällikkö käskenyt soturejaan pysymään valkoisten
läheisyydessä? kysyi meksikolainen.

-- Keitä tarkoittaa veljeni? vastasi Antilooppi, tietämättömyyttä
teeskennellen.

-- Noita, jotka istuivat tuolla äsken kuin ystävät ja nyt ovat
kadonneet kuin viholliset.

-- Pimeässä näkee silmä ainoastaan lyhyen matkan; valkoiset eivät voi
nähdä niin loitolle, mutta jos he sytyttävät nuotionsa, näkevät he
ne, joita etsivätkin; mutta mitä se hyödyttää. Heillä on vallassaan
mahtavan heimon päällikkö, joka odottaa sanansaattajansa palaamista.
Soturimme kyllä käskivät sanansaattajan kiirehtimään.

Tämä viekkaan intiaanin vastaus muistutti jotain Gomez'ille. Hän
vavahti ja Antilooppi huomasi sen.

Gomez muisti nimittäin, että kaikki puut, jotka olivat aijotut leirin
valaisemiseksi, olivat edellisenä iltana loppuneet ja oli unhotettu
kerätä uusia. Nyt oli liian myöhäistä.

Tämän hänen viekkaille aikeillensa suotuisan, mutta valkoisille
epäsuotuisan seikan oli Antilooppi kyllä huomannut, mutta hän tahtoi
varmistua epäilyksissään tässä suhteessa. Nyt ei hän enää epäillyt.

Muistellessaan tätä laiminlyöntiänsä peitti Gomezin otsan kylmä hiki.
Häntä lohdutti vain se seikka, etteivät intiaanit olleet pahassa
tarkoituksessa paenneet, kun olivat jättäneet päällikkönsä pantiksi.
Hän päätti kuitenkin vartioida tätä huolellisemmin.

-- Päällikkö ei saa olla yksin ystäviensä luona, minä käsken kuusi
miehistäni pitämään hänelle seuraa. He kuuntelevat kertomuksia hänen
taisteluistaan.

Gomez lähti, huomaamatta ylpeätä hymyä Antiloopin suupielessä, ja
hän käski kuusi tovereistansa menemään intiaanin luo ja vähimmänkin
petoksen merkin huomattuaan murhaamaan hänet. Gomez alkoi tottua
päällikkyyteen.

He luulivat voivansa lähettää osan miehistöstä keräämään puita, jotta
siten saisivat varomattomuutensa korjatuksi, mutta siten olisi joukko
liian paljon heikontunut, ja tästä tuumasta luovuttiin.

Leiri jäi siis pimeän peittoon. Tämä pimeys oli vaarallinen sekä itse
seikkailijoille, että myöskin arolla oleville, joita he niin hartaasti
odottivat ja jotka ehkä olivat eksyneet, eivätkä enää osanneet
takaisin. Leiriläiset alkoivat epäillä, ettei heidän päällikkönsä
seuralaisineen palaisikaan enää.

Kuiskaavat keskustelut taukosivat, jokainen vaipui ajatuksiinsa,
leirissä samoin kuin arollakin vallitsi syvä hiljaisuus.

Tämän kuitenkin pian keskeytti kaukainen ääni. He luulivat kuulevansa
hevosten hirnuntaa, vaikka loitollakin. Gomez oli jo vähän tutustunut
siihen toimeen, joka niin odottamatta tuli hänen osaksensa, ja hän
riensi tuon lähestyvän vaaran kehoittamana, jonka kaikki aavistivat
näkemättä sitä vielä, intiaanin luo, jota hän piti päällikkönä. Tämä
istui yhtä vakavana.

-- Valkoisen kuulo, sanoi meksikolainen intiaanille, ei ole niin hieno,
kuin intiaanin. Voisiko päällikkö selittää minulle, tuleeko tuo etäinen
hirnuminen sanansaattajain joukosta?

Intiaani kuunteli tarkasti jonkun hetken.

-- Sanansaattajat tulevat, vastasi hän; he tahtovat kuulla, joko
päällikkö ja tuo toinen, Diaz niminen, ovat palanneet.

-- Intiaanit tietävät ehkä paremmin kuin valkoiset, palaavatko nämä
päälliköt milloinkaan, mutta jos he eivät tällä kerralla tahdo
neuvotella sen kanssa, jonka hänen toverinsa ovat päälliköksi
valinneet, nimittäin minun kanssani, niin haluavat he sotaa.

-- Olkoon! sanoi intiaani, Mustalintu on suuri päällikkö, joka ei
muilta kysele, mitä hänen tulee tehdä.

Tämän keskustelun aikana oli tuo etäinen melu enentynyt. Maa kumisi
nelistävien hevosien kavioista, ne lähestyivät yhä, mutta pimeässä ei
niitä voinut nähdä. Epämääräinen kauhu valtasi jokaisen, mutta vielä
luottivat kullan etsijät Antiloopin läsnäoloon, eivätkä ryhtyneet
puolustustoimiin. Juuri kun Gomez oli käskemäisillään niihin ryhtymään,
kehoitti Antilooppi häntä kuuntelemaan.

Indiaani itsekin taivutti päätänsä hänelle esimerkiksi.

-- Ne eivät ole sanansaattajia, sanoi Antilooppi; -- katso itse.

Hevoslauma laukkasi arolla, niin lähellä leiriä, että helposti saattoi
nähdä, ettei niiden selässä ollut ratsastajia.

-- Ne ovat kesyttömiä hevosia, sanoi Antilooppi; soturini tahtovat
ottaa kiinni niitä. Jos se onnistuu, saavat ystävämme valko-ihoiset
osansa saaliista. Mustalintu saapuu pian saaliin jakoon.

Todellakin näkyi pari kolme intiaania ratsastavan kesyttömien hevosten
perässä, jotka peloissaan pakenivat.

-- Valko-ihoiset voivat rauhoittua, huudahti Antilooppi, poistaaksensa
vihollistensa epäluulot. Vihdoinkin tulee Mustalintu sopimaan
ystäviensä kanssa. Kas vaan, hän ratsastaa pelottomana eteenpäin.

Intiaani lausui tämän henkilöille, jotka eivät näkyneet vähääkään
epäilevän. Useimmat näkivät tässä turvallisuutensa merkin. He
arvelivat, että luottamus ja varmuus, jota intiaanit osoittivat
ajaessaan kesyttömiä hevosia aivan valkoisten leirin äärellä, olivat
rauhan enteitä.

Ei kukaan huomannut, että Antilooppi hiljaa päästi auki lavean
vaippansa ja otti sen poimuista lyhyen, terävän tapparan; heidän koko
huomionsa oli kiinnitettynä tuohon heidän silmiensä edessä tapahtuvaan
näytelmään.

Kesyttömät hevoset näyttivät tahtovan hyökätä leiriä ympäröiviä vaunuja
kohti. Niitä takaa-ajavain intiaanien joukossa näkyi Mustalintu.
Seikkailijat näkivät hänen saavuttavan pakenevan lauman ja koettavan
katkaista siltä paluutien. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä sen aukon
eteen, joka oli avattu intiaaneille.

Äkkiä, ja juuri kun luottamus Antiloopin rauhan vakuutuksiin ja noiden
metsästelevien intiaanien esiintymiseen oli kohonnut korkeimmilleen,
pääsi meksikolaisilta hämmästyksen ja kauhun huudahdus.

Heidän silmiensä eteen kohosi tummia, synkkiä, näköjään pimeyden
henkiin herättämiä haamuja.

Noiden tähän asti näköjään irtonaisten hevosten selkään ilmestyi
ratsastajia liehuvine töyhtöineen, ratsastajia, jotka heiluttivat
aseitaan ja päästivät kamalan kiljunnan.

Onneton tapahtuma enensi sekasortoa ja tämän hyökkäyksen kauhua.

Tuon äkkiä ilmassa kajahtavan ulvonnan pelästyttäminä raivostuivat
meksikolaisten hevoset, joiden vaisto jo oli huomannut intiaanien
läsnäolon.

Pian olivat hihnat, joilla ne olivat kiinni, katkaistut, paalut maasta
temmatut. Eläimet alkoivat juosta edestakaisin leirissä, tallaten
isäntiään, jotka eivät voineet niitä hillitä. Muutamat hyökkäsivät
varustuksia vastaan, toiset hyppäsivät vaunujen yli, tai riensivät
aukosta ulos.

Tuskan ja kiukun huutoja sekaantui hevosten hirnumiseen ja intiaanien
ulvontaan, ja se saattoi miehuullisimmatkin neuvottomiksi ja hämille.

Leiriin ei jäänyt muita hevosia kuin ne, jotka olivat itsensä
haavoittaneet ja nyt makasivat kentällä; toiset nelistivät arolla.

Melkeinpä tämä uusi onnettomuus oli koitumaisillaan meksikolaisten
hyväksi.

Satuloihinsa nousseet intiaanit aikoivat ryhtyä ottamaan kiinni tätä
elävää saalista, joka pääsi heidän käsistään. Muutamat jo ryhtyivät
takaa-ajoon, kun valkoisten onnettomuudeksi Mustalintu kutsui heidät
takaisin.

Apahit olivat meksikolaisia kohtaan käyttäneet juonta, johon vain
niin rohkeat ratsastajat voivat menestyksellä turvautua. Toinen jalka
satulassa ja piilottaen ruumiinsa hevosen toiselle puolen, saattoivat
he matkustaa pitkiä matkoja. Pimeys oli helpottanut tämän juonen
onnistumista, ja seikkailijat olivat nähneet vain hevoset, huomaamatta
ratsastajia, jotka niitä ohjasivat.

Ikäänkuin tuulen ajama tomupilvi hyökkäsivät ratsastajat aukosta
leiriin. Maa tärisi, kun intiaanien päävoima nelisti esiin ensin
saapuneitten avuksi. Gomez sieppasi puukkonsa, iskeäksensä sen
vieressään istuvaan Antilooppiin, mutta tämä ehti ennen häntä.

Intiaanin vaippa valahti äkkiä hänen jalkoihinsa, ja tapparan iskulla
halkaisi hän onnettoman kullanetsijän pään.

Samassa kajahti don Estevanin teltan luota sotahuuto, joka tuli
niin äkkiä ja oli niin läpitunkeva, että se pikemmin tuntui tulevan
paholaisen kurkusta kuin ihmisrinnasta.

Antilooppi sen päästi, hypäten alas kukkulalta ja hyökäten salaman
nopeudella valkoisten keskelle.

Satakertainen ulvonta toisti Antiloopin huudon.

-- Valkoiset eivät ole edes koiria, huudahti intiaani, he ovat
jäniksiä, järjettömiä elukoita. Näin sanoen yhtyi hän tovereihinsa.

Meksikolaisten leirissä vallitsi sekasorto, suurempi kuin milloinkaan.
Pimeässä ja hämmingissä ei kukaan tiennyt, mitä tehdä; muutamat
hyökkäsivät puukko kädessä toisiansa vastaan, luullen tovereitaan
intiaaneiksi.

Kuolinhetki oli leirin asukkaille tullut. Turhaan kohtasivat laukaukset
intiaaneja; ei ainoakaan sattunut, sillä ampujain kädet vapisivat,
silmä hämärsi. Apahit eivät edes viitsineet vastata ampumiseen.

Tapparoineen ja keihäineen hyökkäsivät intiaanit. Kuusikymmentä hevosta
hyökkäsi raivoissaan, mikä on omituista niille samoin kuin niiden
isännillekin, ratsastajineen aukosta leiriin, ikäänkuin valtameren
aallot, jotka syöksyvät karille ajautuneen laivan yli.

Näiden kamaloitten, kiljuvien ratsastajain etunenässä ajoi Mustalintu,
jonka helposti tunsi muhkeasta ruumiistaan ja sidotusta kädestään.
Peloton päällikkö oli sitonut itsensä satulaan kiinni, voidakseen
johtaa sotureitansa ja riemuita verisaunasta; vasemmalla kädellään
ohjasi hän hevostaan, jonka kaviot tallasivat vihollisia.

Puukko, tappara ja keihäs tekivät intiaanien käsissä kauheata työtään.
Ruumiita oli kasottain. Epätoivon rohkeudella taistelivat vielä
muutamat meksikolaiset, mutta useimmat hengissä olevista koettivat
paeta. Mutta hevoset olivat menneet, leirissä oli vain kuolleita ja
haavoitettuja. Pelko voitti kuitenkin, valkoiset pakenivat leiristä,
etsien turvaa arolta. Meksikolaisten tappio oli jo melkein täydellinen,
kun toivon säde välähti heille.

Sumuvuorilta päin tuli täyttä nelistä kaksi ratsastajaa. Muutamat
pakolaiset yhtyivät heihin.

Tämä odottamaton seikka saattoi muuttaa asiain tilan, mutta
onnettomuudeksi olivat intiaanien ahdistamat soturit jalkaisin eivätkä
voineet puolustautua ratsastavia vihollisiansa vastaan.

Turhaan iski joka iskulla, jonka hän intiaanilta sieppaamallaan
tapparalla antoi, vihollisen maahan toinen näistä odottamatta
saapuneista ratsastajista. Hän seisoi jalustimilla ja voimakkaasti
auttoi häntä hänen kanssaan saapunut, jota ei pimeässä voinut tuntea
enemmän kuin toistakaan. Pian ympäröivät heidät kaikilta tahoilta
hyökkäävät intiaanit.

Toinen ratsastajista hyppäytti hevosensa tämän elävän muurin yli
ja katosi pian, vihollistensa raivokkaasti takaa-ajamana, samalle
suunnalle, josta oli tullutkin.

Toisen ratsastajan kohtalon ilmaisi leiriin saarretuille hirveä riemun
kiljunta: hänet oli tapettu tai vangittu.

Tämä oli tuon surullisen näytelmän viimeinen kohtaus.

Pakolaiset samoin kuin leirissä taistelevatkin kaatuivat toinen
toisensa jälkeen indiaanein iskuista.

Pian katosivat takaa-ajajat ja ajettavat pimeään, laukaukset harvenivat
yhä, ilmaisten taistelijain luvun vähenevän.

Sitten ei kuultu enää mitään.

Muutaman tuokion kuluttua kokoontuivat voittavat intiaanit; pakolaisia
takaa-ajaneitten käsissä oli verta vuotavia päänahkoja. Leirissä
murhatut valkoiset olivat samoin raadellut.

Koko tuosta lukuisasta joukosta ei ollut jäljellä muita kuin elävänä
nyljetty gambusino, ja muutamia pakolaisia, jotka pimeässä olivat
pelastuneet tästä hirveästä verisaunasta. Muista oli jäljellä raadellut
ruumiit, joita oli hajallaan kentällä.

Tunnin kuluttua siitä, kun tuo verinen taistelu oli päättynyt, valaisi
vaunuista kerätty ääretön nuotio lavealta ruumiiden peittämää kenttää.

Tulen valossa nähtiin valkoinen vanki tammen runkoon sidottuna. Hänen
ympärillänsä tanssivat intiaanit hurjaa piirihyppyä.

Taasen istuivat, samoin kuin aikaisemminkin, Mustalintu ja Antilooppi
don Estevanin teltassa. He olivat kahden kuolonenkelin kaltaisia,
jotka näyttivät tänne lähetetyiltä johtamaan hävitystä ja teurastusta.
Heitä näytti ilahduttavan tuo kuoleman ja kauhun kamala näky; heidän
korvansa tuntuivat mielihyvällä kuuntelevan kuolonkamppauksessa olevien
haavoitettujen voihkauksia.

Synkkä, muutamin paikoin tulenkajastuksesta punaiselta heijastava
taivas kattoi tätä kamalaa näkymöä. Molemmat intiaanit olivat
asettuneet aivan rauhalliseen asemaan, ikäänkuin eivät tapahtumat
koskisikaan heitä. Molemmat olivat ääneti ja vakavina, kunnes
Antilooppi ensin alotti puheen.

-- Mitä Mustalintu nyt kuulee? kysyi hän.

-- Hän kuulee kaksi ääntä, vastasi päällikkö; ensinnäkin kuumeen, joka
hehkuu hänen povessaan ja kehoittaa häntä antautumaan lääketaitoisten
hoidettavaksi. Toiseksi kuulee hän kolmen pohjan soturin äänen ja vielä
ystävän, joka sanoo haavoitetulle päällikölle: ystävä on sinut kostava.

-- Hyvä, sanoi Antilooppi vaatimattomasti, huomenna ajan heitä takaa
kolmenkymmenen parhaan soturimme kanssa.



20.

KULTALAAKSO.


Taasen täytyy siirtyä siihen aamuhetkeen -- samana meksikolaisille niin
onnettomana päivänä -- jolloin uivalta saarelta pelastuneet metsästäjät
koettivat tunkeutua kultalaaksoon.

Pimeys, vaikkei enää niin syvä kuin yöllä, peitti vielä seudun,
jonka pääpiirteet vain saattoi erottaa. Vähitellen vaalenivat tähdet
taivaalla, jota kohti vuoriston terävät, sumun peittämät huiput tornien
tavoin kohosivat.

Vuoren rinteellä olevat synkät varjot ilmaisivat siellä olevan syviä
rotkoja. Vuoriston päätöskohdalla oli erikseen muusta vuoresta
yksinäinen kallio, ikäänkuin etuvarustus. Tämän yksinäisen, katkaistun
kartion näköisen kallion juurella syöksyi vesiputous pohjattomaan
kuiluun. Lähistöllä olevat paju- ja puuvillapensaat ilmaisivat siinä
olevan joen.

Sumuvuorten aukosta juokseva Rio Gilan muodostama suisto oli
äärettömällä tasangolla, joka synkässä komeudessaan ulottui vuoriston
taakse.

Jokea ympäröivä suisto oli tuskin penikulman pituinen, mutta joen
molempien haarojen välillä ainakin kolminkertaisen levyinen.

Yö siirtyi päivän tieltä; aamun sinertävä kajastus levisi pimeän
peittämille kukkuloille. Hämärästä esiytyivät kukkulat vähitellen
samoin kuin maalauksen ensi suunnittelussa.

Vähitellen levisi valon kajastus vuoren rinteellä oleviin rotkoihin.
Valkeni yhä enemmän. Yksinäisen kallion kukkulalla levitti kaksi mäntyä
suuria juuriansa; niiden vinot rungot nojautuivat kuilun yli.

Näiden juurella oli hevosen luuranko, jonka vaaleilla luilla vieläkin
näkyi punaisia nauhoja, jotka ennen sitä olivat koristelleet. Satulan
jäännökset peittivät sen kylkiluita.

Aamu valaisi pian kamalampiakin kuvia; määrätyn matkan päässä
toisistaan olevilla pylväillä liehui aamutuulessa ihmishiuksia. Nämä
kamalat voitonmerkit ilmaisivat siinä olevan intiaanisoturin haudan.
Ja lepäsikin urotöistään kerran kuuluisa päällikkö tämän luonnon
muodostaman pyramidin huipulla.

Haudastansa vallitsi päällikkö noita aroja, joilla hänen sotahuutonsa
usein oli kajahtanut ja joita hän oli nelistänyt samalla ratsulla,
jonka luita nyt valkaisi yön kosteus ja päivän polttava kuumuus.
Petolinnut käheästi kiljuen lentelivät tämän äänettömän haudan päällä,
ikäänkuin äänellään olisivat tahtoneet herättää sen, joka siinä makasi
ikuista unta, ja jonka kylmä käsi ei enää tuottaisi heille verisiä
aterioita.

Pian näkyi itäisellä taivaan rannalla vaalea kajastus, ruusunkarvaisia
pilviä ilmestyi, sen jälkeen auringon säde kultaisen nuolen kaltaisena
tunkeutui vuoriston synkkien sumujen läpi ja valovirrat tulivat
laaksoon.

Oli päivä, mutta sumu peitti vielä vuoren.

Vähitellen hajoitti aamutuuli tämän aaltoilevan usvaverhon. Usvan
hattaroita oli vielä pensastoilla tai hyppeli vuorikauriiden
tavoin kukkulalta kukkulalle, päästäen valoa ahtaisiin ja syviin
vuorenkuiluihin; niiden suulla näkyi uhriantimia, joilla intiaanit
olivat vuoren henkiä muistaneet.

Mainittu vesiputous peitti intiaanipäällikön haudan utusateella, johon
muodostui sateenkaaria. Vihdoin saattoi nähdä hautapyramidin juurella
ahtaan laakson, -- se oli kultalaakso.

Ensi katsannolla huomasi vain sen synkän ja omituisen ympäristön,
kukkulan mäntyineen, luurankoineen ja sumupilvineen, voitonmerkkeinä
liehuvat ihmishiukset, vaahtoavan vesiputouksen ja sen takana
vesikasvien peittämän järven; mutta kullanetsijä olisi pian muutakin
huomannut.

Tällä yksinäisellä seudulla ei mikään osoittanut eläviä olentoja
löytyvän, kun kolme miestä, jotka maan epätasaisuus tähän asti oli
kätkenyt, näkyi aivan kultalaakson läheisyydessä.

Kaikki kolme loivat kummastuneita, melkein pelkääviä silmäyksiä
ympärilleen.

-- Jos missään on kamalaa, sanoi José pyytäen toverinsa pysähtymään
ja viitaten sumuverhoon, joka peitti vuorta, niin on ainakin täällä,
noissa synkissä kuiluissa.

-- Jos on totta, että kulta on synnyttänyt useimmat rikokset
maailmassa, niin melkeinpä uskoisin, että pahahenki on asuinpaikakseen
valinnut tämän laakson, jossa sinun ilmoituksesi mukaan, Fabian, on
niin äärettömiä aarteita.

-- Olette oikeassa, sanoi Fabian, näyttäen vaalealta ja vakavalta;
ehkäpä juuri tällä paikalla, missä nyt seison, murhasi onnettoman
Marcos Arellanoksen hänen toverinsa. Voi, jospa tämä paikka
voisi puhua, niin saisin tiedon sen nimestä, jota olen vannonut
takaa-ajavani, mutta tuuli ja sade ovat poistaneet uhrin, samoin kuin
murhaajan jäljet, ja erämaan ääni on vaijennut.

-- Kärsivällisyyttä, lapseni, kärsivällisyyttä, sanoi Rosenholz
vakavasti. Pitkänä elinaikanani en ole milloinkaan nähnyt rikoksen
jäävän rankaisematta; usein löytyvät jäljet, jotka jo oli luullut
poishuuhdotuiksi; toisinaan kohoaa erämaankin ääni syyllistä vastaan.
Ellei murhaaja jo ole kuollut, niin ajaa voitonhimo hänet tänne;
ehkei hän enää kauvan viivykään, ehkä hän on meksikolaisten leirissä.
Odotammeko Fabianin vihollista täällä, vai täytämmekö taskumme
kullalla, sitten palataksemme takaisin ihmisasunnoille?... Sinä saat
siitä päättää. -- Tätä sanoessaan huokasi Rosenholz.

-- En tiedä, mitä päättäisin, sanoi Fabian; olen melkein vasten
tahtoani joutunut tänne; mukaudun tosin teidän johtoonne, mutta
melkeinpä voin sanoa seuraavani korkeampaa käskyä, kuin teidän on.
Tunnen näkymättömän käden vievän itseäni, samoin kuin sinäkin iltana,
kun tulin nuotiollenne. Miksi antaudun vaaroihin, saadakseni tuota
elotonta kultaa, josta en tiedä, mitä sillä tekisin? Sitä en käsitä.
Tiedän vain seisovani tässä suru sydämessäni.

-- Tosin on ihminen leikkikalu kohtalon käsissä, sanoi Rosenholz, mutta
tuo sinut valtaava surullisuus sopii kyllä tälle paikalle ja...

Kanadalaisen keskeytti tässä kimeä huuto, joka tuntui ihmisääneltä ja
sekaantui veden pauhinaan. Tämä huuto tuntui tulevan intiaanin haudalta.

Metsästäjät katsahtivat hämmästyneinä pyramidin huipulle, mutta
siellä ei näkynyt ketään. Auringon säteet kimaltelivat hevosen rungon
kylkiluissa, ja tuuli heilutteli tangon päässä olevia ihmishiuksia.
Kukkulan yläpuolella leijailevat petolinnut olisivat voineet nähdä
tämän äänen päästäjän.

Seudun synkkä juhlallisuus, sen Fabianissa herättämät veriset muistot,
Josén mielen täyttävät taikauskoiset ajatukset ja tuo kummallinen
huuto synnyttivät ystävyksissä melkein pelon tapaisen tunteen. Heidän
kuulemassansa äänessä oli jotain niin selittämätöntä, että he hetkisen
epäilivät, olivatko hairahtuneet.

-- Olikohan se todella ihmisääni? kysyi Rosenholz hiljaa, tarttuen
Josén ja Fabianin käsiin. Vai oliko se vain tuollainen kummallinen
kaiku, joka yölläkin kajahti vuoristosta.

-- Jos se oli ihmisääni, sanoi Fabian, niin on selittämätöntä, mistä
se tuli, sillä minä luulin kuulevani sen aivan päämme päältä. Tuolla
kukkulalla ei ole ketään, sieltä se ei siis voinut tulla.

-- Jumala suokoon, sanoi José itseään ristien, ettemme tässä
vuoristossa, jossa kuuluu selittämättömiä ääniä ja jossa salamat
leimahtelevat kirkkaalta taivaalta, tulisi tekemisiin muiden kuin
ihmisten kanssa. Ellei niin satu, niin mitäpä siitä, jos tämä laakso
vain sisältäisi niin paljon kultaa, että Espanjan kuningas joitakuita
vuosia sillä suorittaisi hovinsa menot. Sanokaa, Fabian, onko meillä
vielä pitkäkin matka oikealle paikalle.

Fabian kokoili muistojansa, sitten kulki hänen katseensa Sumu vuorten
kukkuloita pitkin, noihin joesta nouseviin kaukaisiin usviin asti. Tämä
omituinen seutu oli sama, jonka Arellanoksen vaimo oli hänelle kuvannut.

Tarkastukseensa tyytyväisenä vastasi hän: Ei sinne enää ole pitkä
matka, sillä laakso on aivan intiaanihaudan juurella, ja nuo kamalat
koristeet ilmaisevat, että hauta on tuolla. Mutta emme saa aikaa
turhaan kuluttaa. Sillä välin kun te ja Rosenholz kuljette tämän
kallion taitse, tarkastelen minä tuota pensastoa, olisiko siellä mitään.

-- Kaikki tällä salaperäisellä paikalla herättää epäluuloani, lausui
Rosenholz. Tuo kuulemamme ääni ilmoittaa täällä olevan ihmisolennon,
mutta olipa hän valkoihoinen, tai intiaani, peljättävä hän kuitenkin
on. Ennenkuin eroamme, tahdon tarkastella ympäristöä.

Kaikki tarkastelivat maata, jota he olivat tottuneet lukemaan kuin
avonaista kirjaa.

-- Mitä sanoinkaan! lausui kanadalainen. Tässä on valkoisen miehen
jälkiä, ja voinpa sanoa hänen olleen tässä kymmenkunta minuuttia sitten.

Saattoi todellakin erottaa hiekassa ihmisjälkiä; olipa tuo henkilö
tallannut poikki jonkun kasvin varrenkin, joka hitaasti kohosi. Jäljet
johtivat puuvillapensastoon.

-- Yksin hän ainakin on, sanoi Fabian.

Hän alkoi mennä pensastoon, mutta Rosenholz pidätti hänet.

-- Odotahan, tuo tiheä pensasto voipi kätkeä vihollisen! Ei sentään,
lisäsi hän, tuo ihminen, jonka jäljet näemme tässä, on vain taivuttanut
pensaita ja köynnöksiä katsahtaaksensa sinne.

Näin sanoen käänsi Rosenholz syrjään oksat ja köynnökset, mutta siellä
oli maa kalkin sekaista ja täynnä latuskaisia kiviä.

Jälkiä ei voinut enää nähdä.

-- Kiertäkäämme tämä kallio, jatkoi Rosenholz, ehkä siellä näemme
jotain. Tule, José, ja sinä, Fabian, odota meitä täällä.

Molemmat metsästäjät poistuivat, ja Fabian jäi yksin. Hän oli tuon
kultalaakson läheisyydessä, jonka valtaamisesta hän oli uneksinut.

Alakuloisena ja surullisena, ikäänkuin paljon kärsinyt ihminen, meni
Fabian pensaston luo, joka muodosti melkein läpipääsemättömän aidan.
Mutta tuskin oli hän siirtänyt oksia syrjään, kun hän jäi hämmästyneenä
edessään olevasta näystä katsomaan eteensä.

Laaksossa äsken vielä vallinnut sinertävä varjo oli kadonnut auringon
tieltä, jonka valossa näkyi maassa kiiltäviä pisteitä. Nämä kiiltävät
kivet olivat yhtä lukuisia kuin liuskakivet rannoilla, eikä niitä olisi
päivässä ehtinyt laskea.

Näky olisi pettänyt jokaisen muun paitsi kullanetsijän, mutta Fabianin
harjaantuneen silmän ei tarvinnut kuin hetkeksi kiintyä kiviä
ympäröivään saveen, kun hän huomasi tässä olevan puhdasta kultaa,
jollaista purot huuhtovat vuorista.

Rikkain aarre, mitä ihminen milloinkaan oli nähnyt, oli hänen edessään.

Kullalla on sellainen lumousvoima, että Fabianin valtasi huumaus, josta
hän ei voinut heti irtautua.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan, sillä Fabianin mieltä ei onni voinut
sokaista, ja pian kutsui hän tovereitansa.

Kanadalainen ja José saapuivat heti.

-- Oletteko keksinyt hänet? kysyi José.

-- Aarteen, en miestä. Katsokaa itse, sanoi Fabian vaatimattomasti
pyssyllään taivuttaen syrjään laaksoa suojelevat köynnökset.

-- Mitä? kysyi José, nämä kimaltelevat kivet...?

-- Ovat puhdasta kultaa, aarre, jota sallimus täällä on vuosisatoja
vartioinut.

-- Jesus, Maria! huudahti José, kummastuksesta liikkumattomana.

Sitten laskeusi hän polvilleen, innokkaasti tähystellen tätä
suunnatonta aarretta, joka todellakin vaikutti huumaavasti. Kauvan
tukahdutetut intohimot näkyivät valtaavan hänen sydämensä, hänen
mielessään tapahtui hetkeksi täydellinen muutos ja hänen kasvojensa
synkkä muoto muistutti tuosta konnasta, joka kaksikymmentä vuotta
sitten oli kaupitellut verirahoja ja anastanut ihmisverellä tahratun
summan.

-- Nyt, sanoi Fabian, synkkänä katsellen kimaltelevia kiviä, nyt
käsitän, miten joen molemmat haarat vuotuisilla tulvillaan ja
Sumuvuorilta juoksevat purot tuovat kullan mukanaan tähän laaksoon,
jonka peittävät; tämän laakson asema on omituisin maailmassa.

Mutta José ei kuullut Fabianin sanoja. Hänessä heräsi uudelleen kullan
himo, kun hän näitä aarteita katseli.

-- Eikö totta, José, ette luullut olevan näin paljon kultaa yhdessä
paikassa? sanoi Fabian mietteissään. Minä itsekään, vaikka olenkin
alkujaan kullanetsijä ammatiltani, en voinut tästä uneksiakaan.

José ei vieläkään vastannut. Hänen silmänsä eivät tauonneet ahnaasti
tähystelemästä kultaa, ja silloin tällöin loi hän vain salaisen katseen
Fabianiin, joka ei näyttänyt huomaavan toveriansa, ja Rosenholziin,
joka seisoi liikkumattomana, nojaten pyssyynsä ja katsellen
kasvattiansa.

Toisin José. Toinen näistä oli hänen vanha toverinsa, jonka kanssa
hän oli kestänyt kaikki vaarat; sadoissa taisteluissa oli heidän
sotahuutonsa yhteisesti kajahtanut, nälkää, janoa, vilua olivat he
yhdessä kestäneet, yöt päivät olivat he yhdessä viettäneet.

Toinen taasen oli sama lapsi, joka hänen tähtensä oli äidittömäksi
jäänyt, saattanut hänelle omantunnon vaivoja, ja joka oli hänen
ystävänsä syvän rakkauden esineenä, vieläpä koko hänen elämänsä
toivona. Mutta voitonhimon perkele ei suonut hänelle rauhaa, vaan
karkoitti hänestä kaikki nämä muistot, sillä hänestä olivat nyt nuo
kaksi liikaa tässä maailmassa.

Kauhun värähdys saattoi hänet vapisemaan, kun hän tätä ajatteli. Ankara
taistelu tapahtui hänen sydämessään.

Mutta tämä taistelu oli lyhyt.

Entinen rajavartia oli kadonnut, ja kun José saattoi jälleen käsittää
kehnot ajatuksensa, voitti hänen jalompi luonteensa.

Hän oli, yhä vielä polvillaan, ummistanut silmänsä, ja salainen kyynel,
jota eivät hänen toverinsa huomanneet enempää kuin taisteluakaan,
putosi hänen ahavoituneelle poskelleen.

-- Herra kreivi Mediana! huudahti hän ylös hypähtäen, tästä hetkestä
alkaen olette rikas ja mahtava, sillä tämä kulta on teidän.

Näin sanoen paljasti hän päänsä, ja kumarsi kunnioittavasti.

-- Jumala varjelkoon! lausui Fabian vilkkaasti, minua yksin sitä
pitämästä. Te olette ottanut osaa vaaroihini, teidän tulee jakaa
kultakin. Mitä sanotte, Rosenholz? Eikö teitä ilahduta, kun vanhoilla
päivillänne tulette varakkaaksi?

Yhä tyynenä nojaten pyssyynsä pudisti päätänsä Rosenholz, joka kullan
nähdessään pysyi yhtä kylmänä kuin vieressä oleva kallio. Hellästi
hymyillen katseli hän Fabiania.

-- Olen samaa mieltä kuin José-ystävänikin, sanoi hän; mitä sillä
tekisin? Jos tämä kulta on meille arvokasta, on se sen vuoksi, että
se on sinun; pienimmänkin möhkäleen omaaminen riistäisi kaiken arvon
palvelukselta, jonka ehkä sinulle olemme tehneet. Mutta haastelemisen
sijasta täytyy meidän toimia; emme kai ole yksin täällä.

Tämä muistutus huomautti ajan olevan kalliin.

José tunkeusi edellä pensastoon, mutta tuskin oli hän astunut laaksoon,
kun laukaus kajahti vuoristossa. Josén äänen kuultuaan tyyntyivät
toiset.

-- Hornan henki kokee meitä pidätellä, huusi hän, mutta huonosti se
ainakin tähtää.

Ennenkuin kanadalainen ja Fabian tunkeutuivat laaksoon, katsahtivat he
kukkulalle, josta laukaus, samoin kuin heidän kuulemansa äänikin oli
tullut. Mutta kukkulaa peittävä sakea sumu esti heidät mitään näkemästä.

Pian olivat he Josén luona ja lähtivät kaikin kukkulaa kohti. Siellä
varmaan heitä uhkaava vihollinen lymysi.

Kukkulan rinteillä, vaikka ne olivat jyrkkiäkin, kasvoi pensaita,
joiden avulla saattoi kavuta ylös. Vaarallinen koe se oli, sillä usvan
tähden he eivät voineet tietää, montako vihollista oli heitä vastassa.

Fabian tahtoi käydä edellä, mutta kanadalainen pidätti häntä. José oli
jo ehtinyt puolitiehen. Häntä seurasi Rosenholz, ruumiillaan suojellen
rakastettua kasvattiansa, jonka oli pyytänyt jäämään jälkimäiseksi.

Usva peitti vielä läpinäkymättömällä verholla kukkulan. Pelkäämättä
vaaraa, joka mahdollisesti oli tuon usvavaipan takana, astui José
rohkeasti rinnettä ylös. Pian katosi hän kokonaan sumuun.

Kun Fabian ja Rosenholz hetkeksi pysähtyivät huohottamaan, kadottivat
he hänet näkyvistään; he jatkoivat vaarallista kulkuaan.

Josén ilonhuudahdus ilmoitti hänen päässeen perille. Hänen molemmat
toverinsa vastasivat huutoon ja olivat itsekin pian paikalla.

Ei näkynyt ketään.

Tällöin, kun ystävykset hieman äkeissään siitä etteivät ketään
löytäneet, ja sumussa melkein näkymättöminä toisilleen, aikoivat lähteä
alas, karkoitti tuulen puuska sumun ja he voivat nähdä aavikolle.

Oikealla ja vasemmalla oli täydellinen erämaa synkässä loistossaan,
kuivia, hehkuvan auringon polttamia aavikoita, joilla hiekka pölysi,
kaikkialla hiljaista, liikkumatonta, paitsi yhdellä taholla.

Vähän matkan päästä tuosta tiheästä pensastosta, joka oli kultalaakson
edessä ja verhottuna joesta nousevaan usvaan, josta näyttivät
tulleenkin, läheni neljä ratsastajaa pyssyt kädessä. Välimatka oli
kuitenkin vielä niin suuri, etteivät ystävykset kalliolta voineet
erottaa ratsastajain pukua eikä kasvojen väriä.

-- Täytyykö meidän täälläkin kestää piiritys? huudahti Rosenholz.
Ovatko nuo valkoisia vai punaihoisia?

-- Sama se, ovatko he valkoisia tai punaihoisia, vihollisia he ainakin
ovat, sanoi José.

Kun ystävykset kumartuivat alas, ettei heitä nähtäisi, laskeusi
henkilö, jota he eivät vielä olleet huomanneet, hiljaa järveen.
Varovasti otti hän lumpeiden leveitä lehtiä ja teki niistä jonkunlaisen
suojuksen päänsä päälle ja jäi sitten liikkumattomana seisomaan. Järvi
oli saanut odottamattoman vieraan, mutta sen pinta ei muuttunut.
Se oli Cuchillo, sakaali, joka kohtalonsa ajamana tuli jalopeuran
metsästysmaille pyydystelemään.



21.

KOHTAAMINEN.


Kun Cuchillo nopeasti ratsastettuaan oli saapunut Sumuvuorten
läheisyyteen, pysähtyi hän taasen. Rosvo ei ollut unohtanut tätä
kerran ennen näkemäänsä seutua, mutta hänen pelkoa ja iloa täynnä
oleva sydämensä, hänen korvissa humiseva verensä vaikutti, ettei hänen
katseessaan ollut entistä tarkkanäköisyyttä. Hänen täytyi pysähtyä
päättääksensä missä hän oli.

Vasta muutaman hetken kuluttua saattoi hän tyynempänä katsella
ympärillensä.

Oli vielä pimeä, kun hän ehti kultalaakson edessä olevan kukkulan luo,
ja järven kosteat sumut peittivät laakson ja hautakummun tiheällä
verholla.

Vesiputouksen kumea kohina, jonka hän aivan hyvin muisti, lopetti
hänen epätietoisuutensa. Hän muisti laakson olevan vesiputouksen
läheisyydessä. Hän nousi ratsultaan levähtääksensä hetkisen ja
odottaaksensa päivän tuloa. Mutta tuskin oli hän istahtanut, kun pelon
tunne saattoi hänet hypähtämään ylös, ikäänkuin myrkyllisen käärmeen
pistämänä. Sattumalta oli hän pysähtynyt samalle paikalle, jossa
hän oli murhannut Marcos Arellanoksen. Kauhukseen kuvastuivat hänen
silmiinsä taistelun erityiskohdat. Pian toki oli hänen pelkonsa ohi.

Erämaissa pelkää yksinäinen matkustaja eläviä enemmän kuin kuolleita ja
Cuchillo sai kyllä peljätä valkoisia ja intiaaneja, ehtimättä muistella
Arellanosta.

Vähitellen alkoi hän muuta ajatella. Vaikkei hän saavuttanutkaan
malttiansa, ei hän enää ajatellut rikosta, jonka muisto liittyi toisiin
samallaisiin.

Tosin oli hän jotenkin varma siitä, ettei kukaan huomannut hänen
pakoansa leiristä ja ettei kukaan ajanut häntä takaa, mutta hän päätti
sentään nousta kukkulalle tähystelläksensä sieltä ympärilleen.

Männyt, joiden synkkä vihannuus varjosti intiaanipäällikön hautaa,
olivat omiansa peittämään hänet intiaaneilta, jos sellaisia sattumalta
retkeilisi lähistöllä; hän siis kulki huoleti kohti kukkulaa.

Ohimennessään ei hän voinut olla luomatta ahnasta silmäystä tuohon
kultaa täynnä olevaan laaksoon.

Äkillinen pelko valtasi hänet. Oliko laakso vielä nytkin yhtä
koskematon kuin kaksi vuotta sitten, jolloin hänen täytyi sieltä
poistua?

Yksi ainoa silmäys rauhoitti hänet. Kultalaakson muoto ei ollut
muuttunut, samat kimaltelevat kivet olivat siellä vielä. Janon
uuvuttama matkustaja ei suuremmalla ilolla katsele vihannassa
kosteikossa, keskellä ääretöntä hiekkamerta olevaa vettä, kuin Cuchillo
tuota kiiltävää kultaa; silmillään päätti hän ensin nauttia siitä,
ennenkun koski aarteeseen, jota hän kaksi vuotta oli himonnut ja jonka
tähden hän oli toverinsa tappanut.

Hetkisen tyydytettyänsä tällä itseänsä, tarttui hän hevosensa suitsiin
ja sitoi sen pensaaseen erääseen syvään rotkoon, josta sitä ei kukaan
voinut huomata.

Kukkulalle päästyään tähysteli hän ympärilleen, nähdäksensä,
oliko yksin. Hetken tarkasteltuaan rauhoittui hän, sillä don
Estevan seurueineen ja metsäsissit olivat vielä loitolla kukkulain
peitossa. Häiriytymätön hiljaisuus varmistutti häntä, ja hän kääntyi
vesiputoukseen päin.

Kukkulan takana alas syöksyvä vesi näytti muodostavan kuilun yli
hopeaisen sillan, jota tuuli häilytteli. Putousta verhoavan sumun läpi
näkyi vuosisatojen veden huuhtoma, kirkas kullan möhkäle auringon
säteissä. Suurin kokospalmun pähkinä ei ollut sen kokoinen.

Alituisesti veden huuhtoma kultamöhkäle välkkyi koko loistossaan. Joka
hetki näytti se olevan putoamaisillaan kuiluun.

Kultamöhkäleen nähdessään, johon hän luuli voivansa ulottaa kädellään,
valtasi Cuchillon mieletön ilo. Ahnain katsein kumartui hän kuilun
reunalle ja ojensi kätensä; hänen sydämensä sykki niin, että oli
pakahtumaisillaan, ja tuo kova mielenliikutus olisi tukahduttanut
hänet, ellei raivokas huuto olisi päässyt hänen suustaan.

Tämän huudon olivat metsästäjät kuulleet.

Mutta pian sai hänet näky, jota hän ei ollut odottanut, uudelleen
huudahtamaan, tällä kerralla kuitenkin kiukusta.

Rosvo oli nähnyt ihmisolennon, ihmisen, joka tiesi hänen elämänsä
salaisuuden, joka jaloillaan tallasi hänen saastuttamatonta aarrettaan.
Se oli José; Rosenholzia ja Fabiania hän ei voinut nähdä, kun he olivat
pensaston takana. Cuchillo luuli Josén olevan yksin ja ampui häntä
enempää miettimättä, melkein tähtäämättä.

Se oli kuultu laukaus, luoti oli mennyt Josén pään ohi.

Ei tarvinne kuvailla rosvon kiukkua ja hämmästystä, kun hän mäntyjen
takana piillen näki kahden miehen yhtyvän edelliseen, ja tunsi toisen
heistä tuoksi pelottavaksi metsästäjäksi, joka oli tiikerin kanssa
taistellut, ja toisen Fabianiksi, jonka henkeä hän oli kahdesti
väijynyt.

Kuolon kauhu saattoi hänen sydämensä pysähtymään. Hän horjui ikäänkuin
huumauksissa; nytkin täytyi hänen paeta tästä kultalaaksosta, josta
kamala kohtalo tuntui hänet pidättävän.

Rosvon onneksi salasi hänet kukkulaa peittävä sumu metsästäjiltä, jotka
juuri kiipesivät huipulle.

Heidän kavutessaan ylös, hiipi hän alas toiselta puolen. Mutta silloin
huomasi hän don Estevanin seuralaisineen lähenevän. Tässä oli rosvolle
uusi hämmästyksen aihe. Käärmeen tavoin liu'uttuaan alas, piiloutui hän
järveen, päättäen siellä odotella seikkailun loppua.

Hän aikoi käyttää hyväksensä taistelua, joka varmaan oli syntyvä
molempien joukkojen kesken.

Hornamaisen riemun väristys sekaantui veden kylmyyden vaikutukseen.
Rosvo oli kuin petolintu joka ilmassa liehuen odottaa taistelukentältä
uhria.

Cuchillo tiesi taistelun elämästä ja kuolemasta syntyvän Fabianin ja
Armadan herttuan välillä. Hän mietti mitä etuja tästä koituisi hänelle.

Rosenholz saattoi jo nähdä lähenevien ratsastajien kasvojen värin.

-- Siinä tulee neljä ratsastajaa meksikolaisten leiristä, sanoi hän.

-- Sen kyllä luulen, huudahti Fabian; pian saamme koko joukon niskaamme
ja jäämme saarretuiksi tänne kuin kesyttömät hevoset hakuliaituukseen.

-- Vait, sanoi Rosenholz, jättäkää minun huolekseni teidän
vapauttamisenne tästä hankalasta asemasta. Ei mikään osoita, että näitä
seuraisi useampia ratsastajia emmekä voi valita parempaa paikkaa kuin
tämän kukkulan, jossa voisimme vastustella kokonaista raakalaisparvea.
Pidän heitä kuitenkin silmällä.

Tämän sanottuaan laskeutui hän suulleen kukkulalle ja asettui niin,
että ympäröivät kivet peittivät hänen päänsä. Hän ei kuitenkaan
hetkeksikään päästänyt ratsastajia näkyvistään. Heidän hevostensa
kavioitten kopina kuului jo.

Metsästäjä näki heidän hetkeksi pysähtyvän neuvottelemaan, mutta heidän
äänensä ei kuulunut sinne asti.

-- Miksi tämä viivytys, Diaz? kysyi Armadan herttua kärsimättömästi;
meillä on kiire, ja olemme menettäneet jo paljon aikaa.

-- Varovaisuus vaatii, ettemme mene etemmäksi, ennenkuin olemme
tarkastelleet seutua.

-- Eikö tämä seutu ole aivan samanlainen kuin Cuchillon kuvaama?

-- On kyllä; tuo roisto on piilossa täällä, näimmehän hänen jälkensä
tänne tullessamme; ehkei hän olekaan yksin, joten meillä on syytä olla
varuillamme.

Don Estevan teki halveksivan liikkeen.

-- Diaz on minun mielestäni oikeassa, sanoi Baraja, minä en pääse
siitä, että äsken olin näkevinäni ihmishaamun tuolla kukkulalla.

-- Nuo intiaanien tuomat uhriantimet osoittavat että he usein käyvät
näillä seuduin, lisäsi Oroche, ehk'emme olekaan täällä niin yksin kuin
luulemme. Intiaaneja on pelkääminen vielä enemmän kuin Cuchilloa,
emmekä saa panna vaaraan armollisen herramme henkeä.

Don Estevan myöntyi, ja rintavarustuksensa takaa näki Rosenholz Orochen
laskeutuvan ratsulta ja eroavan seurasta.

-- Ah, sanoi Rosenholz hiljaa, noista ratsastajista tunnen nyt yhden
erääksi niistä henkilöistä, jotka silloin yöllä näin. Se on sama, jota
nimitettiin don Estevaniksi, mutta joka ei ole kukaan muu kuin don
Antonio de Mediana, jonka hänen kohtalonsa tuo meidän käsiimme.

-- Don Antonio de Mediana! toisti Fabian. Ettekö erehdy? Onko se
mahdollista?

-- Hän se on, sen sanon.

-- Ah, huudahti Fabian, nyt näen hänet; Jumala johdatti minut vasten
tahtoani tänne.

José oli vaiti, mutta tämän nimen kuullessaan kohotti hänkin päätänsä.
Hänen katseestaan hehkui sammumaton viha, ja silmillään näytti hän
mittaavan väliä, joka hänet vielä erotti vihansa esineestä. Mutta eipä
niinkään taitava ampuja kuin Rosenholz olisi tältä matkalta voinut
osata ratsastajiin. José piiloutui taasen kivien taakse.

-- Älä kohota itseäsi, José, niin paljon, muuten huomaavat he sinut,
sanoi kanadalainen.

-- Ettekö näe muita ratsastajia? kysyi Fabian.

-- En ainoatakaan. Tuosta paikasta, jossa joki jakaantuu kahteen
haaraan, aina tänne asti en näe ainoatakaan elävää olentoa... ellei,
jatkoi Rosenholz hetken vaiti oltuansa, ikäänkuin olisi tahtonut saada
selvää jostakin etäällä näkyvästä esineestä, tuo musta esine, jonka
näen kelluvan joen pinnalla, olisi jotain muuta kuin kuivettunut puun
runko, jota en sentään luule. Mutta ainakin se, olkoonpa sitten puun
runko tai ruuhi, poistuu myötävirtaan.

-- Mitä se meihin koskee, sanoi Fabian, joka mieluummin tahtoi
vartioida don Antoniota kuin saada selkoa tuosta esineestä; kertokaa
minulle, minkä näköisiä ovat don Antonion seurassa olevat ratsastajat;
ehkä tunnen heidät.

-- Ah! jatkoi kanadalainen, ruuhi tai puun runko...

-- Antakaa nyt tuon kaukaisen esineen olla! huudahti Fabian
kärsimättömästi, mitä siitä huolisimme?

-- Kysy merimieheltä, joka on tähystelemässä tuntematonta merta,
välittääkö hän kalliosärkistä? Olkoon, tuo musta esine voipi, sen
sanon, olla ruuhikin ja Jumala suokoon, ettei siitä astu rannalle
ryöväreitä, joita on täällä erämaassa viljalta. Nyt katoaa se sumuun.

-- Entä ratsastajat, ratsastajat? kysyi Fabian uudelleen.

-- En tunne noita kolmea. Yhdellä heistä on solakka ryhti, hänellä on
kaunis hevonen...

-- Punaisen ruskea... kultanauha hatun ympärillä... jalot kasvot.

-- Aivan niin.

-- Se on Pedro Diaz.

-- Ei, mutta kas kuinka omituisessa viitassa tuo yksi mies reipastelee!
sanoi Rosenholz.

-- Se on Oroche, keskeytti Fabian. Mitä tekevät he nyt? Mutta
raukkamaista olisi, ellemme näyttäytyisi nyt, kun Jumala antaa meille
don Antonion melkein suojatonna.

-- Malttia! sanoi José, minulle on yhtä tärkeätä kuin teillekin,
ettei hän pääse karkuun, mutta hätäisyys voipi pilata kaikki; kun on
odottanut viisitoista vuotta, voipi vielä odottaa minuutin. Ovatko he
yksin, Rosenholz, vai näetkö heidän muuta joukkoansa loitompana?

-- Hiekka tuolla kaukana pöllyy, mutta sen panee tuuli liikkeelle,
he ovat yksin. Ah, nyt he pysähtyvät ikäänkuin tahtoisivat tutustua
seutuun. He katselevat ympärilleen. Nyt astuu tuo mies, jolla on
omituinen viitta, ratsulta ja lähtee kultalaaksoa kohti.

-- Ehkäpä he sen tietävät, sanoi Fabian; mutta eikö heidän joukossaan
ole peitottuun hirvennahkaan puettua miestä, joka ratsastaa voitiolla
hevosella? Jos sellainen on siellä, niin se on Cuchillo.

-- Sellaista ei joukossa ole, sanoi kanadalainen, mutta odotahan,
tuo viittamies kumartuu, koskee hiekkaan. Hän taivuttaa köynnökset
syrjään ja menee pensastoon. -- Tuo roisto on löytänyt kullan, lisäsi
Rosenholz. Mutta hänen ilonsa ei tule olemaan pitkällinen.

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä ystävykset tuskin tohtivat
hengittää. Kanadalainen teki kumminkin havainnoltaan.

-- Minusta näyttää, ikäänkuin järven vesi olisi liikkeessä. Ah,
viittaan puettu mies palaa pensastosta, hän keskustelee erään
toverinsa kanssa, ja molemmat hyppivät ja tanssivat ikäänkuin hullut;
ilo saattaa heidän päänsä pyörälle, sen kyllä uskon, sillä harvoin
kullankaivaja löytääkään sellaista varastoa; mutta he ovat yksin, ja
nyt on aika osoittaa, ettei tämä aarre kuulu kenellekään muulle kuin
meille. Emmehän voi ampua kristittyä ihmistä ikäänkuin koiraa tai
apahia; sentähden kehoitamme heitä antautumaan armoillemme.

Näin haastellen nousi Rosenholz vitkallisesti seisomaan.

Kun seutu näytti olevan vallan autio, olivat Oroche ja Baraja
rauhallisina jälleen nousseet hevosen selkään sekä viitanneet don
Estevania ja Pedro Diaz'ia, jotka olivat seisahtuneet etäämmälle,
lähestymään.

Nuo molemmat miehet olivat, ehkä kullan kiillon sokaisemina, huomanneet
Cuchillon jäljet hiekassa. He odottivat nyt johtajaansa kuullakseen
hänen käskynsä.

Samoin kuin Cuchillon ja Josén, valtasi nämä molemmat kullankaivajat
voiton himo.

Tuo synkkä laakso, nuo yksinkertaiset kukkulat, tieto, että olivat
ainoat leirissä, jotka don Estevanin ja Diaz'in kanssa tiesivät tämän
äärettömän kultamäärän olemassaolon, kaikki tämä kuiskasi heille
kamalia neuvoja.

Jos don Estevan ja Pedro Diaz eivät enää palaisikaan leiriin, olisivat
Baraja ja Oroche kahden. Sittemmin näkisi, kumpi heistä oli väistyvä.
Täten tuumivat Oroche ja Baraja, kun toiset ratsastajat heihin yhtyivät.

-- Olemme löytäneet Cuchillon jäljet, ja saadaksemme hänet vangituksi,
tulee meidän tarkasti tutkia nämä vuoret, virkkoi Baraja.

-- Cuchillo on nähnyt aarteen, eikä saa päästä käsistämme, lisäsi
Oroche. Olen samaa mieltä Barajan kanssa, että hän piileskelee näillä
kukkuloilla, välttääksensä kiinni joutumista. --

-- Sennor don Estevan, sanoi Diaz, luulen että meidän tulee heti palata
leiriin.

Don Antonio epäröi hetkisen, jolla aikaa sekä Barajan että Orochen
sydän pamppaili.

Tuo oli hyvä neuvo, jonka Diaz oli antanut, sen huomasivat molemmat,
mutta se tuli liian myöhään.

Nuo kolme väijyksissä olevaa metsästäjää voivat nyt kalliolta osua
pyssyillään heihin ja pitivät heidän pienimpiäkin liikkeitään silmällä;
pako oli mahdoton.

Kamala herääminen oli tekevä lopun Orochen ja Barajan kultaisista
unelmista.

-- Nyt on aika toimia, virkkoi Rosenholz.

-- Minun tulee saada don Antonio osakseni, toimikaa sen mukaan; muista
en välitä.

Fabianin tätä sanoessa oikaisihe Rosenholz koko pituuteensa, päästäen
huudon, joka äkisti kaikui neljän ratsumiehen korvissa ja saattoi
heidät vavahtamaan hämmästyksestä, joka vielä lisääntyi heidän
nähdessään kanadalaisen jättiläismuodon ja hänen kummallisen pukunsa.

-- Ken olette? Mitä tahdotte? huusi ääni, jonka Fabian tunsi don
Estevanin ääneksi.

-- Keitä me olemme? vastasi kanadalainen, sen kyllä sanon teille.
Mutta ensin tahdon muistuttaa teille tosiasiasta, jota ei kielletä
kotimaassani eikä erämaassa, siitä nimittäin, että maa on sen oma, joka
sen ensin ottaa haltuunsa; te ette ole nähneet meidän tulevan tänne,
koska olimme täällä ennen teitä. Me yksin olemme siis isäntiä täällä.
Me vaadimme, että kolme teistä hyvällä lähtee takaisin ja neljäs
antautuu meidän armoillemme, voidaksemme hänen mieleensä johtaa erään
toisen erämaitten lain, sen, että veri vaatii verta.

-- Siinä on eräs, jonka pään yksinäisyys on pannut pyörälle, sanoi
Pedro Diaz, joka piti tuota pyssyllä ja puukolla varustettua miestä
erakkona.

-- Olkaa varuillanne! sanoi Baraja, minä tunnen tuon miehen; hän on
peljättävin tiikerin pyytäjä, mitä olen nähnyt. Katsokaa, Diaz, meillä
ei ole onnea.

-- Mitä me hänestä! huudahti Pedro Diaz.

-- Mitä! Tuo mies vaatii, että me laukaustakaan ampumatta hänelle
jättäisimme kulta-aarteen, jonka vertaista ei löytyne. Kun tuollainen
aarre on edessä, ystäväni, huudahti Oroche, viitaten kultalaaksoon,
niin ennen annan kiskoa sisälmykseni ulos kuin jätän sen toiselle.

-- Kuinka vain tahdotte, sanoi kanadalainen.

-- Odottakaa, sanoi Pedro Diaz, minä lopetan tämän keskustelun pyssyn
laukauksella.

-- Ei, huudahti Mediana, pidättäen häntä, katsokaamme ensin, pitkällekö
tuo mies mielipuolisuudessaan menee; kenelle meistä, ystäväni, huudahti
hän ivaten, aijotte opettaa erämaan lakia?

-- Teille, kun niin haluatte, huudahti Fabian, esiintyen äkkiä. Josékin
nousi samalla ylös.

-- Sielläkö tekin olette! huudahti Mediana kiukun ja hämmästyksen
sekaisella äänellä.

Fabian kumarsi juhlallisesti.

-- Ja minä, joka viidentoista vuoden ajan olen teidän askeleitanne
seurannut, huusi José, ininä kiitän Jumalaa, että vihdoinkin voin
päättää vanhan tilini teidän kanssanne.

-- Kuka te olette? kysyi don Estevan turhaan aprikoituaan kenen kanssa
hän oli tekemisissä, sillä aika oli entisen rajavartian muuttanut.

-- Minä olen José unikeko, enkä ole unohtanut oloani Ceutassa, kuten te.

Tämän nimen kuullessaan katosi halveksimisen hymy don Estevanin
huulilta. Nopea aavistus sanoi hänelle, että tämä kohtaus voisi muuttua
vaaralliseksi.

Hän loi levottoman katseen ympärilleen.

Kultalaakson toisella puolen olevat korkeat kalliot saattoivat suojella
häntä pyramidin huipulla olevien tulelta. Lyhyt matka erotti don
Estevanin näistä kallioista, ja hetkisen arvelikin hän käyttää tätä
suojaa hyväksensä, mutta ylpeys ja kiukku eivät sallineet hänen lähteä
paikaltansa.

-- Kostakaa viholliselle, joka halveksii pakenemista, huudahti hän
ylpeästi Josélle.

-- Olenhan sanonut, vastasi tämä kylmästi, että tahdon vangita teidät
elävänä.



22.

VANGITSEMINEN.


Koko seikkailija-elämänsä aikana sotilaana ja merimiehenä ei don
Estevan ollut milloinkaan ollut suuremmassa vaarassa kuin nyt.

Aavikolla ei ollut mitään suojaa kanadalaisen eikä Josén pyssyiltä.

Mitä olivat hänen ratsastajainsa tuliaseet metsästäjien toista vertaa
pitemmälle kantavien rihlojen rinnalla? Hän tiesi, ettei heidän
silmänsä milloinkaan erehtynyt, eikä heidän kätensä vavissut.

Näillä pelottavilla vastustajilla oli sekin etu, että he olivat hyvässä
asemassa ja heitä suojelivat kukkulalla olevat paadet.

Jos ratsastajat tekivät vähimmänkään liikkeen tai alottivat
vihollisuudet, oli ainakin kaksi heistä mennyttä miestä.

Don Antonio ei yrittänytkään kuvitella lievemmäksi tätä vaaraa;
kuitenkaan ei hänen rohkeutensa horjunut.

Tätä ei voinut kauvan kestää, sen oivalsivat sekä kukkulalla että
alhaalla olijat.

-- Lopettakaamme nyt tämä leikki! kajahti kanadalaisen ukkosääni, sillä
hänen jalomielisyytensä mukaista ei ollut tuon edullisen asemansa
hyväkseen käyttäminen eikä hän tahtonut vuodattaa verta, jos vain voi
sen estää. Te olette kuulleet, että tahdon jutella päällikkönne kanssa;
en tahdo vaatia, että antaisitte hänet meille, mutta otamme hänet itse
kiinni, ellette tahdo että kohtelisimme teitä samoin kuin jaguaria tai
apahia.

-- Emme milloinkaan, emme milloinkaan ole sellaisia raukkoja! huudahti
Diaz. Te olitte ensin: täällä, sen myönnän, me siis poistumme; mutta
don Estevanin tulee samoin kuin meidänkin saada kunnialla poistua.

-- Mahdotonta, sanoi José; meidän täytyy saada se mies, jota nimitätte
don Estevaniksi.

-- Älkää vastustelko Jumalan tuomiota, sanoi Fabian. Tämän miehen asia
ei ole teidän. Saatte viisi minuuttia mietintöaikaa, ja sen kuluttua
tulevat pyssymme ratkaisemaan asian.

-- Sanokaa meille, don Tiburcio, huudahti Oroche Fabianille, eikö
meidän sallita viedä vähän kultaa mukanamme, jos hyvällä poistumme?

-- Edes hatullisen? pyysi Baraja samoin.

-- Ei muruakaan, sanoi José. Tämä kulta on kaikki don Fabianin.

-- Ja ken on tuo onnellinen, jota don Fabianiksi nimitätte? sanoi
Oroche.

-- Tässä hän on, sanoi Rosenholz, viitaten Tiburcioon.

-- Kunnia sille, jolle kunnia tulee, sanoi Oroche, tervehtien Fabiania
vihan ja kateuden sekaisella liikkeellä.

Hetken äänettömyys syntyi, jonka aikana José hiljaa lausui
kanadalaiselle:

-- Jalomielisyytesi saattaa käydä hyvinkin kalliiksi, Rosenholz. Kun
päästämme nuo ahnaat korpit palaamaan leiriin, niin saamme koko joukon
kimppuumme, sillä luulen intiaanien joutuneen tappiolle; sanon siis,
että nuo miehet eivät saa poistua -- heidän täytyy jäädä tänne. Jumala
suokoon etteivät he hyvällä lähtisikään. Eivät he myöskään saa viedä
mukaansa kullan muruakaan.

-- Lienet oikeassa, sanoi Rosenholz miettiväisenä, mutta he ovat
lupaukseni saaneet, enkä minä sanaani peruuta.

José ei ollut erehtynyt. Orochen ja Barajan horjuva uskollisuus ei
olisi kestänyt, jos he olisivat saaneet osansa aarteesta; Josén kielto
suututti heitä kovasti.

-- Ennen kuolen kuin väistyn vaaksan vertaa, sanoi Oroche kiukuissaan.

-- Hyvä, sanoi José itsekseen.

-- Teillä on enää kaksi minuuttia päätöksenne tekemiseen, sanoi
Rosenholz, tähdäten suoraan ratsastajiin; luottakaa minuun, ja
karttakaa tarpeetonta veren vuodatusta; vielä on aikaa.

-- Poistukaa, aika rientää.

Mediana istui pää pystyssä, ja oli vaiti.

Järkähtämättömänä, ritarillisuutta täynnä loi Pedro Diaz, päättäen
kuolla päällikkönsä kanssa, kysyvän katseen don Estevaniin.

-- Palatkaa leiriin, sanoi tämä, jättäkää minut kohtalon huomaan ja
tulkaa sitten takaisin kostamaan.

Mutta Diaz oli järkähtämätön; sitten läheni hän don Estevania, vaikkei
voitu nähdä, kuinka tuo taitava ratsastaja sai hevosen liikkeelle.
Kun hän oli saapunut don Estevanin viereen, jäi hän liikahtamatta
seisomaan. Tässä, vaikkeivät hänen huulensa näkyneet liikkuvan,
kuiskasi hän päällikölleen:

-- Istukaa vakavasti satulassa -- pitäkää hevosenne valmiina ja antakaa
minun toimia.

Entinen rajavartia seurasi tarkoin vastustajansa liikkeitä.

Don Estevan viittasi kädellään, ikäänkuin olisi halunnut ajan
pitennystä.

-- Oroche, Baraja, sanoi hän niin korkealla äänellä, että hänen sanansa
selkeästi kuuluivat kalliolle, leiri tarvitsee kaikki puolustajansa --
rientäkää sinne takaisin tämän jalon ja urhoollisen Diazini kanssa,
joka tästä alkaen on päällikkönänne. Sanokaa niille miehille, joiden
päällikkönä olen ollut, että tämä on viimeinen tahtoni.

Oroche ja Baraja kuuntelivat näköjään epäröivinä don Estevanin
kehoitusta, mutta itsekseen tuumailivat nuo molemmat seikkailijat,
että vaikka heistä tuntuikin vaikealta kullan jättäminen olisi parasta
armoille antautuminen, hengen säilyttämiseksi, sillä silloinhan heillä
oli toivoa, että vielä kerran voisivat palata kultalaaksoon. He eivät
siis tahtoneet antautua tapettaviksi ja molemmat epäröivät vain näön
vuoksi mahdollisimman kauvan.

-- Panenpa veikkaa, sanoi José, että tuo pelkuri raukka, joka
kädellään sivelee tukkaansa, ikäänkuin pois lähteminen olisi
vastoin hänen luontoansa, ei milloinkaan ole mieluummin noudattanut
päällikkönsä käskyä kuin nyt. Ja aivan sama on hänen toverinsakin,
tuon nahkatakkisen miehen laita. Mutta mitä näen, nehän ovat samoja
roistoja, jotka haciendan luona ampuivat meitä.

-- Siitä en ole varma, sanoi Rosenholz, sillä olin liian loitolla
tunteakseni heidät; mutta mitäpä siitä. Barajakin viittasi nyt
kädellään.

-- Päällikkömme käskyjä on meidän noudattaminen, sanoi hän; vaikka
poistuminen onkin masentavaa luonteellemme, niin täytyy suostua.

-- En luule, lausui Oroche, olevan häpeäksi, jos antautuu sotaonnen
ollessa vastaisen. Pyydämme siis teiltä, sennor Fabian, ja teidän
tovereiltanne lupaa saada lähteä ja sanomme jäähyväiset.

Huolimatta tuosta halveksivasta silmäyksestä, jonka Diaz loi
heihin, heiluttivat nuo kelpo toverit toisella kädellään hattuansa,
kääntäessään toisella hevosiansa.

He olivat jo lähtemäisillään, kun José kiivaasti löi pyssynsä perän
maahan.

-- Perhana vieköön, kirkasi entinen rajavartia kovalla äänellä, onko
sovittu, että saatte viedä aseennekin?

-- Niin olemme me asian käsittäneet, huusi Oroche; ellei niin ole, niin
tulkaa ottamaan ne.

-- Heittäkää ne tuonne järveen, ja suoriutukaa sitten hornaan, sanoi
José.

-- Kuten tahdotte, sanoi Baraja, ottaen toiseen käteensä pyssyn,
ikäänkuin olisi aikonut heittää sen pois, mutta nopeasti laukaisikin
hän sen kukkulaa kohti.

-- Kas vaan! huusi José ivaten ja paikaltaan liikahtamatta, vaikka
Orochekin näytti aikovan noudattaa toverinsa esimerkkiä.

Mutta hän ei tahtonut menettää aikaansa tähtäämällä, ja siis,
samoinkuin Barajakin, kannusti kiivaasti hevostansa; molemmat katosivat
pian kallioiden taakse.

-- Sinun syysi, Rosenholz. Sinä olet liiaksi jalomielinen ja noista
roistoista saamme vielä tekemistä. Voi, asiat olisivat toisin, jos
olisin noudattanut ensi päätöstäni.

Kanadalainen kohautti olkapäitään, samassa kuin don Estevan näkyi
tehneen lopullisen päätöksen.

-- Kumarru, Jumalan tähden, Fabian! huudahti kanadalainen; tuo roisto
aikoo ampua.

-- Kumartuisinko äitini murhaajan edessä? En milloinkaan, sanoi Fabian,
jääden seisomaan.

Mutta nopeasti laski kanadalainen kätensä hänen olkapäällensä, ja
painoi hänet alas.

Turhaan etsi don Estevan tähtäämiskohtaa pyssyllensä. Kukkulalla näki
hän vain kanadalaisen peljättävän, häntä kohti suunnatun pyssyn, vaikka
Rosenholz, tahtoen noudattaa Fabianin pyyntöä, ei tahtonut päättää
taistelua ampumalla miestä, jonka hänen kasvattinsa halusi vangita
elävänä.

Diaz heittäytyi nyt yhtä rohkeasti kuin notkeastikin hevoseltaan
don Estevanin hevosen selkään. Lautasilla istuen kietoi hän kätensä
ratsastajan ympärille, tarttui ohjaksiin, käänsi hevosen ja lähti
pakenemaan, suojellen omalla ruumiillaan päällikköä.

Samalla kun Fabian ja José henkensä uhalla luisuivat jyrkältä kalliolta
alas, seurasi Rosenholz hevosen juoksua raskaalla ja pitkällä
pyssyllään, joka hänen käsissään oli vakavana kuin rautapihdissä.

Molemmat ratsastajat, jotka pakenivat kohtisuoraan hänestä, näyttivät
yhdeltä. Hevosen lautaset ja Pedro Diazin selkä olivat ainoat kohdat,
joihin hänen luotinsa voi sattua; hevosen pää näkyi ainoastaan tuon
tuostakin. Diazin ampuminen olisi ollut tarpeetonta murhaamista, sillä
don Estevan olisi kuitenkin voinut päästä pakoon; vielä hetkinen, ja
pakolaiset olivat pyssyn kantamaa ulompana.

Mutta kanadalainen oli ampuja, joka satuttaa majavaa tai saukkoa
silmään, ettei tärvelisi kallista nahkaa, ja nyt tuli osata -- hevosen
päähän.

Silmänräpäykseksi käännälti tuo jalo, molempia ratsastajia kantava
eläin päätänsä; mutta tämä silmänräpäys oli kanadalaiselle kyllin.
Laukaus, luoti, joka suhisi niin läheltä heidän poskeansa, että
tunsivat kylmiä väreitä -- siinä kaikki mitä he kuulivat. Samalla
hetkellä kaatui hevonen kuoliaana.

Vielä huumautuneina tuosta nopeasta kaatumisesta ehtivät don Estevan ja
Pedro Diaz tuskin nousta, kun Fabian ja José, molemmilla pyssy kädessä
ja puukko hampaissa, lähenivät juosten. Taampana tuli kanadalainen
harpaten jättiläisaskelin ja samalla pyssyänsä ladaten.

Ladattuansa jäi hän paikallensa seisomaan.

Loppuun asti velvollisuutensa täyttäen juoksi Diaz noutamaan pyssyä,
jonka don Estevan oli pudottanut ja joka oli vähän etäämpänä. Diaz
antoi sen päällikölle.

-- Puolustakaamme itseämme kuolemaan asti! huusi hän, vetäen pitkän
terävän puukkonsa.

Don Estevan oli ehtinyt vähän tointua; hetken epäröi hän, kumpaako,
Fabiania tai Joséta ensin tähtäisi, mutta kanadalainen seurasi hänen
liikkeitänsä.

Vielä ei hän ollut laukaissut Fabianiin, jonka hän uhrikseen valitsi,
kun kanadalaisen pyssystä lähtenyt luoti sattui hänen aseeseensa, jota
hän juuri oli käyttämäisillään. Luoti rikkoi pyssyn. Se putosi don
Estevanin käsistä, ja itse kadotti hän tasapainonsa ja kaatui maahan.

-- Vihdoinkin, viidentoista vuoden kuluttua! huudahti José, hypäten don
Estevanin luo ja laskien polvensa hänen rinnalleen.

Turhaan koki don Estevan puolustautua, hänen kätensä olivat kuin
rampautuneet. José irroitti vyötäisillään olevan villavyön ja sitoi
sillä lujasti vihollisensa.

Diaz ei päässyt päällikkönsä avuksi, sillä hänen täytyi puolustautua
Fabiania vastaan.

Fabian ei tuntenut Pedro Diazia. Pikimältään oli hän vain nähnyt hänet
Venadon haciendassa; hän tahtoi kuitenkin säästää tämän jalomielisen
miehen hengen.

-- Antautukaa! huusi hän, torjuen iskun, jonka seikkailija tähtäsi
häneen.

Nyt alkoi molempien kesken taistelu, jossa he koettivat voittaa
toisensa nopeudessa. Fabian toivoi saavansa vihollisensa aseettomaksi
häntä haavoittamatta. Diaz ahdisti milloin oikealta milloin vasemmalta
puolen ja teki hyökkäyksen, kun Fabian koetti lamauttaa hänen
kättänsä. Nyt riensi Rosenholz esiin, päättääksensä taistelun. Josékin
läheni. Meksikolainen ei kuitenkaan tahtonut kostamatta kuolla. Hän
heitti puukkonsa kohti Fabiania, mutta tämä ei ollut vastustajaansa
näkyvistään päästänyt; samassa kun puukko suhisten lähti Diazin
kädestä, kohtasi se Fabianin pyssyn, jonka tämä oli heittänyt kohti
vastustajansa rintaa.

Puukko väistyi toiselle suunnalle ja meni vähän matkan päästä Fabianin
ohi, pudoten hiekkaan, samalla kuin pyssy sotanuijan tavoin sattui
Diazin rintaan.

-- No voi sun! huusi José, tarttuen herpautuneen Diazin rintaan,
täytyykö teidät tappaa, jotta antautuisitte? Ettehän ole haavoitettu,
don Fabian? Kiitos Jumalan! Muuten niin... Kuulkaa nyt, ystäväni, mitä
teemme teille?

-- Mitä tuolle jalosukuiselle miehellekin, vastasi meksikolainen
läähättäen ja luoden katseen don Estevaniin, joka sidottuna makasi
maassa, vihasta vavisten.

-- Älkää pyytäkökään, että joutuisitte saman kohtalon alaiseksi, sanoi
José synkästi; tuon miehen hetket ovat luetut.

-- Mikä kohtalo hänen osakseen tuleekin, tahdon jakaa sen, sanoi Diaz,
koettaen vaikka turhaan vapautua Josén vahvoista käsivarsista; minä en
ota teiltä mitään armoa.

-- Älkää herättäkö vihaamme! sanoi José, jonka kiivas luonto nousi.
Minä en ole tottunut kahdesti tarjoamaan viholliselleni armoa.

-- Minä tiedän keinon, millä saamme hänet taipumaan, sanoi Fabian,
ottaen Diazin puukon maasta. Päästä hänet irti, José; sellaisen miehen
kanssa kyllä voidaan sopia.

Fabianin ääni ei sietänyt vastaväitteitä. José päästi irti
meksikolaisen, joka hänen käsissään oli kiinni lujasti kuin
rautapihdissä. Diaz katseli kummastuneena ympärilleen vuoroin jokaiseen
vastustajaansa.

-- Kuulkaa Diaz, sanoi Fabian, heittäen pyssynsä kauvaksi luotaan,
ottakaa aseenne takaisin ja kuunnelkaa minua hetkinen!

Fabian lausui nämä sanat niin jalolla äänellä, että se vaikutti
seikkailijaan, ojensi hänelle puukon, mennen samalla niin lähelle
vastustajaansa, että Diaz saattoi häneen ulottua.

Hän otti puukkonsa, mutta Fabian ei ollut erehtynyt.

-- Minä kuulen, sanoi Diaz, pudottaen puukkonsa maahan.

-- Hyvä! lausui Fabian hymyllä, joka valloitti Diazin sydämen; tiesin
näin käyvän.

Fabian kertoi nyt lyhyesti Diazille ne syyt, jotka olivat saattaneet
hänet ystävinensä ottamaan don Estevanin vangiksi, ja seikkailijan
täytyi tunnustaa ne oikeutetuiksi. Surullisena katseli hän
espanjalaista aatelismiestä, joka äänettömänä makasi maassa.

Nämä selitykset eivät kuuluneet vangin korviin, ja Fabian viittasi
kreivi Medianaan, jonka kohtalo niin ihmeellisellä tavalla oli hänen
käsiinsä saattanut.

Tuskan ilmaus kuvastui seikkailijan kasvoille, kun hän katseli
päällikköänsä, jonka tuomion hän itse tietämättänsä oli julistanut,
sillä tuo järkähtämätön oikeudentunto, joka on jokaisen ihmisen
rinnassa, sanoi hänelle, että don Estevan oli kohtalonsa ansainnut,
ellei Fabian ollut väärin häntä syyttänyt.

Surullisena painoi Diaz päänsä alas, tukahdutti huokauksen ja vaikeni.

Tämän tapahtuessa olisi voinut nähdä, miten Cuchillo kohotti päätänsä
vedestä, luoden ahnaan silmäyksen kultalaaksoon, ja vettä valuen nousi
järvestä, ikäänkuin ne hornan henget, joiden asuntona intiaanien
taikauskon mukaan nämä vuoret olivat.

Mutta hetken vakavuus kiinnitti niin Diazin, kanadalaisen ja hänen
toveriensa mieltä, etteivät he huomanneet rosvoa.



23.

KULTA JA VESI.


Kun Oroche ja Baraja huomasivat päässeensä niiden jyrkkien kallioiden
suojaan, jotka länsipuolelta rajoittivat kultalaaksoa, riensivät he
nopeasti pois paikalta, jossa heidän oli käydä onnettomasti. Tämä
kallioryhmä aleni vähitellen laaksoon päin ja oli toisaalta Sumuvuorten
yhteydessä.

Kun molemmat ratsastajat kiiruhtivat pitkin tämän kallioseinän juurta,
pääsivät he helposti vuoriston rotkoihin. He pysähtyivät rotkotielle,
jossa he sakean sumun peitossa olivat turvassa.

Nyt riemahti heidän ilonsa ilmi, heidän tunteensa olivat niin
kiihtyneet, etteivät he aluksi voineet sanaakaan lausua toisilleen.

Salaisesti kadehtien toisiaan he kuitenkin jo halusivat päästä
toisistaan. Heidän jutellessaan kuului kaksi laukausta. He luulivat,
että nämä päättivät Pedro Diazin ja don Estevanin päivät ja iloitsivat
siitä, että aarretta jaettaessa oli kaksi osallista vähemmän. Toisiansa
pitivät he tarkoin silmällä, eikä kumpikaan uskaltanut ratsastaa edellä
tällä kapealla käytävällä peljäten toisen takaapäin tappavan hänet.

Vihdoin ratsasti Oroche edelle.

Vaikkei matka ollut pitkä sille paikalle, missä vesiputous haudan
takana syöksyi kuiluun, oli hevosten vaikea kulkea sitä. Maassa oli
tulenpurkauksen jälkiä, jotka, päättäen vuoren sisästä kuuluvasta
kumeasta jyrinästä, eivät olleet aivan vanhoja.

Joka hetki olivat suuret, kostean sumun liukkaiksi tekemät paadet
esteenä; toisinaan kulki tämä kostea polku syvien kuilujen reunoja,
joilta pieninkin harha-askel olisi saattanut putoamaan. Heidän
edessään oleva sumuverho esti heitä selkeästi näkemästä aivan heidän
lähelläänkin olevia esineitä.

Sumussa muuttuivat peljästyneiden ratsastajain silmissä pensaatkin
väijyviksi intiaaneiksi tai kummallisiksi pedoiksi, jotka näyttivät
heitä odottavan. Suojapaikastaan peljästytetty antilooppi hypähti
ylös ja katosi. Tälle synkälle paikalle, johon ihmisjalka ei kenties
milloinkaan ollut astunut, kuului selvästi vielä näkymättömissä olevan
vesiputouksen kohina.

Oroche pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että hänen jäljessään
ratsastava Baraja töytäsi häneen.

-- Mitä nyt? kysyi Baraja hiljaa. Mutta Oroche vain katsella tuijotti
eteensä ja viittasi olemaan hiljaa.

Barajan ei tarvinnut uudistaa kysymystänsä. Harmaassa, puoleksi
läpikuultavassa sumussa näkyi ihminen, joka hiukset vettä valuen ja
savisin vaattein makasi suullaan ja siten sulki heiltä tien.

Siinä kaikki, mitä he voivat nähdä.

Oliko tuo epäselvä olento intiaani vai valkoinen? Oliko tuo ruumis,
jonka piirteet sumussa häämöttivät, elävä vai kuollut?

Sitä ei Oroche voinut erottaa.

Heidän asemansa oli vielä hankalampi sentähden, että polku tällä
kohdalla, jossa molempain seikkailijain täytyi pysähtyä, kulki pitkin
jyrkkää kallion rinnettä, jossa oli mahdotonta saada hevostansa
kääntymään.

Oroche ei uskaltanut ratsastaa eteenpäin; häntä hämmästytti ja pelotti
ihmisen näkeminen tällä paikalla, jossa vain kotkilla ja antiloopeilla
oli tyyssijansa, levottomana katseli hän harvinaista ilmiötä. Tuo
henkilö kurotti päätänsä kuiluun, ja kun sumu vähän hälveni, saattoi
Oroche nähdä, miten hän piti kalliosta kiinni ja tarkasti katseli
jotain alapuolella olevaa esinettä.

Vesiputous kohisi niin kovasti, että se voitti Orochen äänen.

-- Se on Cuchillo, huusi hän toveriinsa kääntymättä.

-- Cuchillo! toisti Baraja kummastuneena. Mitä hän täällä tekee?

-- En tiedä!

-- Lähetä hänelle luoti hauskuudeksi, sillä sen hän kyllä ansaitsee.

-- Niin kyllä, vastasi Oroche, jotta laukaus ilmaisisi kanadalaiselle
meidän olevan täällä.

Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hän siten joutuisi Barajan valtaan.

Sumu oli hetkeksi hälvennyt, mutta tuuli ajoi sen taasen kokoon, ja kun
se uudelleen hälveni, oli Cuchillo kadonnut.

Oroche ratsasti nopeasti sille paikalle, josta Cuchillo oli lähtenyt.

Tässä leveni tie niin paljon, että ratsastaja saattoi astua hevosen
seljästä alas kuilun ja kallioseinän välille. Oroche ja Baraja
hyppäsivät yht'aikaa hevosiltaan.

-- Mitä aijotte tehdä? kysyi edellinen.

-- Sen saatte tietää, jos teette samoin kuin minäkin, vastasi Baraja;
tahdon koettaa, enkö minäkin voisi nähdä sitä esinettä, jota Cuchillo
äskettäin niin innokkaasti katseli.

-- Varokaa itseänne, nämä kalliot ovat kovin niljakkaita.

-- Älkää peljätkö, vaan tehkää samoin kuin minäkin, kursailematta.

Näin sanoen laskeutui Baraja polvilleen, katsoaksensa kuiluun. Muutaman
sylen päässä syöksyi vesi alas kallion halkeamasta ja polku muodosti
sen yli luonnollisen sillan.

Oroche vei hevosensa vesiputouksen yli vievää siltaa toiselle puolen.
Sen jälkeen tähystelivät molemmat miehet eri kohdilta innokkaasti
kuiluun, ollen samoin kuin Cuchillokin suullaan, ja kurottaen päätään.

Äkkiä sama näky herätti heidän hämmästyksensä ja voitonhimonsa. He
näkivät saman kultamöhkäleen, joka jo oli saattanut Cuchillon hurjasti
parahtamaan. Mutta tätä aarretta oli mahdoton saada.

-- Alituinen kosteus oli kasvattanut jyrkille kallion seinämille
viheriää sammalta. Kultamöhkäleen alapuolella näytti olevan pieni
vuoren kolo, joka kosteana alituisesta usvasta näytti odottavan jalkaa,
joka olisi kyllin rohkea antautuaksensa tämän vaarallisen nojan varaan;
yksinäinen henkilö ei tähän kokeeseen uskaltanut ryhtyä.

Sentähdenpä Cuchillokin oli poistunut vähää ennen molempia
seikkailijoita, silmillään nautittuansa tuon kallisarvoisen
kultamöhkäleen loistosta.

Baraja ensin saavutti malttinsa; hänen sydäntänsä alkoi ahdistaa, kun
hän ajatteli, että kultamöhkäle milloin hyvänsä voisi pudota kuiluun,
niinkuin kypsä hedelmä puusta.

Orochekin oli pian katsellut tarpeeksensa ja molemmat nousivat melkein
yht'aikaa epäröiden mitä tekisivät, toisistaan erillään molemmin puolin
kuilua, jonne hyrskyvä putous kohisten syöksyi.

-- No, mitä olette nähnyt? kysyi Oroche.

-- Entä te? vastasi Baraja.

-- Pohjattoman kuilun.

-- Kuilusta nousevat, leijailevat usvapilvet.

-- Mitä? sanoi Oroche, tekeytyen tietämättömäksi.

-- Perhana vieköön! Tarkoitan kultamöhkälettä, jonka näitte yhtähyvin
kuin minäkin.

-- Mitenkähän sen saisi? kysyi Oroche.

-- Solmitkaamme yhteen molemmat lassomme; sitten laskee toinen meistä
toisen alas kallion syrjää ja siten anastamme kuilulta aarteen,
huudahti Baraja kiiluvin silmin.

-- Kumpi meistä uskaltaisi sinne?

-- Heittäkäämme arpaa, ja jos arpa sattuisi teille...

-- Jos arpa sattuu minulle, niin pudotatte minut, pääni musertuu ja...

-- Te olette pässinpää, kelpo Oroche; eihän päästetä putoamaan aarretta
ja hyvää ystävää samalla. Mitä ystävään tulee, niin hänet ehkä
saattaisin uhrata! mutta aarre... sitä en millään ehdolla tahtoisi
menettää.

-- Hyvä Baraja, te teette pilaa pyhimmistäkin tunteista, niinpä
ystävyydestäkin, sanoi Oroche niin hartaan näköisenä, että Baraja tunsi
itsensä entistä levottomammaksi.

Pian kuitenkin nämä molemmat lakkasivat kilpailemasta toistensa kanssa
viekkaudessa. He päättivät yhteisin ponnistuksin anastaa aarteen.

Baraja otti kortit taskustaan ja päätettiin, että se, joka saisi
korkeamman kortin, saisi valita, kummanko toimen ottaisi.

Oroche sai tämän etuoikeuden. Vastoin Barajan odotusta valitsi hän
vaarallisemman tehtävän, liukua nimittäin lasson avulla kuiluun.

Barajan ehdotuksen mukaisesti irroitettiin satulasta lassot, jollainen
jokaisella meksikolaisella ratsastajalla on.

Molemmat köydet punottiin yhteen, jolloin ne kylläkin kannattivat yhden
ihmisen painon. Toinen pää kiinnitettiin Orochen vyötäisille, toisesta
piti Baraja kiinni, ja se kiedottiin vielä moneen kertaan erään kallion
halkeamassa kasvavan nuoren tammen runkoon.

Ilman tätä nojaa, jonka rautatammen vielä heikko runko tarjosi, olisi
Barajankin tehtävä ollut yhtä vaarallinen kuin Orochen, jonka paino
olisi voinut vetää hänetkin kuiluun.

Kun nuora oli lujasti sidottu, alkoi Oroche varovasti liukua alaspäin
pidellen kiinni kallion koloista ja koettaen sovitella jalkaansa niihin.

Synkkä kohina kuului kuilusta. Mutta voitonhimon ääni hänen korvissaan
oli kovempi kuin se.

Pian koskivat ensin hänen jalkansa, sitten hänen ruumiinsa ja vihdoin
kädetkin tähän kullan möhkäleeseen. Hän saattoi tuntea sen pyöreän
muodon ja tutkia, kuinka se oli kiinni.

Kuilu ei hänestä enää kumissut, vaan lauloi niin vienosti kuin ihania
unelmia herättävä puronen.

Suonenvedon tapaisesti hän tarttui kultaan; aluksi se ei
liikahtanutkaan, mutta pian se irtaantui.

Kaksi ahnasta kättä tuskin riitti sitä pitelemään, ja varomaton liike
olisi saattanut pudottaa sen kuiluun.

Oroche uskalsi tuskin hengittääkään ja Baraja, joka kumartui kuilun
yli, oli yhtä levoton.

Jyrkän kallioseinän kaiku toisti kaksi huutoa -- ensin Orochen, sitten
hänen toverinsa riemuhuudon, kun kulta kimalteli Orochen käsissä.

-- Vedä taivaan nimessä minut nopeasti ylös! huusi Oroche vapisevalla
äänellä. Minulla on vähintään kuusikymmentä naulaa kultaa. Voih, enpä
luullut olevani näin väkevä.

Aluksi vetikin Baraja oikein innokkaasti, mutta pian alkoi vetäminen
käydä hitaammin, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi.

Orochen kädet eivät vielä ulottuneet polulle.

-- Kas niin, Baraja, vedä vielä vähän! huudahti Oroche. Vähän vain,
niin olen luonasi!

Mutta Baraja pysyi liikkumattomana.

Pirullinen ajatus valtasi hänet.

-- Antakaa minulle tuo kulta, sanoi hän, se riistää voimanne ja minäkin
olen kokonaan väsyksissä.

-- En, tuhatkertaisesti en! huudahti Oroche, kylmän hien peittäessä
hänen otsansa; mieluummin annan teille henkeni. Niin, jatkoi hän,
sitten päästäisitte nuoran irti.

-- Ken sanoo, etten päästä sitä heti? sanoi Baraja käheästi.

-- Oma etunne, sanoi Oroche vapisevalla äänellä. -- Hyvä, minä en
päästä nuoraa. Mutta yhdellä ehdolla. Minun täytyy yksin saada tuo
kulta... aivan yksin... ymmärrättekö?... Antakaa se minulle... muuten
pudotan teidät kuiluun.

Kauhun väristys viilsi läpi Orochen ruumiin. Nähdessään Barajan kalpeat
kasvot kirosi tuo onneton mieletöntä luottavaisuuttaan. Hän koetti
päästä ylös, mutta kantamansa taakka lamautti hänen voimansa.

-- Minun täytyy saada tuo kulta, ymmärrättekö? sanoi Baraja uudelleen;
minun täytyy saada se, muuten päästän nuoran, tai leikkaan sen poikki.

Ja hän otti terävän puukkonsa.

-- Ennen kuolen! huudahti Oroche; ennen saa tuo kuilu niellä minut ja
tämän kullan samoin.

-- Saatte vapaasti valita, sanoi konna; joko kulta tahi henki.

-- Te tappaisitte minut, vaikka antaisinkin sen teille!

-- Mahdollista kyllä, sanoi Baraja, hitaasti leikaten poikki yhden
nuoran kuudesta säikeestä, ja samalla huutaen onnettomalle, että hän
vielä ennättää tehdä päätöksensä.



24.

SYYTÖS.


Palatkaamme kuitenkin siihen kertomuksemme osaan, jonka hetkeksi
keskeytimme.

Diaz vapautui pian siitä alakuloisuudesta, joka hänet hetkiseksi oli
vallannut.

-- Olen vankinne, sotalain mukaan, sanoi hän kohottaen päätään, ja
haluaisin tietää, miten aijotte kanssani menetellä.

-- Olette vapaa, Diaz, vastasi Fabian, vapaa ehdolla, joka ei
kuitenkaan pane estettä vapaudellenne.

-- Millä ehdolla? kysyi seikkailija.

-- Ettette kenellekään kerro tämän kultalaakson olemassa olosta.

-- Jääkööt nämä rikkaudet ijäksi haudatuiksi näihin erämaihin, vastasi
Diaz; vannon etten yhdellekään ihmiselle kerro niistä.

-- Voitte nyt mennä, virkkoi Rosenholz.

-- En vielä, teidän luvallanne, vastasi seikkailija. Sallikaa minun
olla läsnä kuulemassa syytöstä, jonka teette tätä miestä vastaan. Minä
vapautan hänet niistä siteistä, joilla hän on sidottu ja vannon, ettei
hän pakene.

Rosenholz myöntyi tähän. Pedro Diaz meni don Estevanin luo, jonka
katseesta loisti vielä sama ylpeys kuin hänen onnensakin päivinä. Kun
hän huomasi toverinsa, ilmestyi kuitenkin hänen kasvoillensa tuskan
piirre.

Diaz aukaisi ne siteet, joilla hän oli sidottu, vakuuttaen, ettei hän
pakenisi, ja molemmat palasivat metsästäjäin luo.

-- Herra kreivi Mediana, näette, että tunnen teidät, sanoi Fabian,
avopäin läheten kahden askeleen päähän espanjalaisesta, joka myöskin
pysähtyi; ja te taasen tiedätte, kuka minä olen.

Armadan herttua jäi seisomaan suorana ja liikkumattomana, vastaamatta
veljensäpojan kohteliaisuuteen.

-- Minulla on oikeus seisoa lakki päässä Espanjan kuninkaan edessä,
ja käytän tätä etuoikeuttani teidänkin läsnäollessanne, vastasi
hän; myöskin on minulla oikeus vastata, milloin tahdon, ja tätäkin
oikeuttani tahdon käyttää. Sanon sen jo ennakolta teille.

Ylpeästä vastauksesta huolimatta oivalsi entisen perheen nuorempi
poika, että oli suuri ero sen nuorukaisen, joka nyt ilmestyi hänen
tuomarikseen, ja sen lapsen välillä, joka kaksikymmentä vuotta sitten
oli itkenyt ja vavissut hänen edessään Elanchovin linnassa. Arasta
kotkanpojasta oli tullut pelottava lintu, joka piteli vankiaan
voimakkaissa kynsissään.

Sukulaiset mittelivät toisiansa katseilla, jotka olivat teräviä kuin
miekan terä, ja Diaz katseli kunnioituksen sekaisella kummastuksella
Arellanos-paimenen kasvattipoikaa, joka yhtäkkiä oli muuttunut niin
hienoksi.

Fabianin kasvoilla kajasti ilme, joka kylläkin veti vertoja Armadan
herttuan ylpeydelle.

-- Olkoon minun puolestani, vastasi hän. Mutta teidän ei tulisi
unhottaa, ettei väkevämmän oikeus ole mikään tyhjä sana täällä.

-- Totta kyllä, vastasi don Antonio, joka huolimatta näennäisestä
maltistaan vapisi tuskasta ja kiukusta, nähdessään haaksirikkoutuvansa
itse satamassa. Vastaankin sentähden kysymykseenne, mutta sanoakseni
vain, että tiedän teistä ainoastaan sen verran, että paholainen on
teidät esiin loihtinut, jotta te, repaleissanne, asettuisitte minun ja
sen tarkoitusperän väliin, jota koetan saavuttaa. Minä tiedän...

Kiukultaan ei hän saanut enempää sanotuksi.

Kiivas nuorukainen vaaleni, kuullessaan äitinsä murhaajalta tämän
karkean solvauksen.

-- Ette siis tiedä minusta sen enempää? alkoi Fabian uudelleen. Ettekö
tunne nimeäni, ettekö säätyäni? Enkö ole mitään muuta kuin se, miltä
näytän.

-- Ehkäpä myöskin murhaaja, vastasi Mediana kääntyen Fabianista siten
osoittaaksensa, ettei hän tahtonut enää vastata.

Tämän keskustelun kestäessä näiden molempien miesten välillä, joitten
suonissa juoksi samaa verta ja joilla kummallakin oli yhtä jäykkä
mieli, olivat Rosenholz ja José pysyneet loitolla.

-- Tule tänne, sanoi Fabian Josélle, ja sano, lisäsi hän maltillisesti,
ken olen. Sano se tälle miehelle, joka on nimittänyt minua nimellä,
jonka hän yksin ansaitsee.

Jos don Antonio vielä olisi epäillyt niiden miesten aikomuksia, joitten
käsiin hän oli joutunut, niin täytyi hänen epäilystensä kadota, kun hän
näki Josén lähestyvän synkän näköisenä.

Ne ponnistukset, joita José näkyi tekevän tukahduttaaksensa sen vihan
ja kiukun, jotka hänessä heräsivät nähdessään tuon espanjalaisen
aatelismiehen, synnyttivät jälkimäisessä synkkiä aavistuksia.

Don Antonio kauhistui, mutta ei luonut silmiään alas ja pysyi näköjään
tyynenä ja järkähtämättömästi ylpeänä, kun José alkoi puhua.

-- Vai niin, lausui tämä äänellä, jota hän turhaan koetti saada
leikilliseksi, maksoikohan vaivaa lähettää minut kaleereihin Välimeren
rannalle, kun kuitenkin kolmentuhannen penikulman päässä Espanjasta
kohtaatte minut ja veljenne pojan, jonka äidin olette murhannut. En
tiedä, aikooko don Fabian Mediana antaa teille armoa; mitä minuun
tulee, lisäsi hän työntäen pyssynsä perän maahan, olen vannonut, ettei
teidän ole minulta armoa odottaminen.

Fabian loi Joséhen käskevän silmäyksen, joka näytti hänelle
huomauttavan, että hänen täällä täytyi alistua toisen tahdon alaiseksi.

Sitten kääntyi nuorukainen espanjalaiseen, sanoen:

-- Herra Mediana, te ette tässä seiso murhaajien, vaan tuomarien
edessä, eikä José ole sitä unohtava.

-- Tuomarien! toisti don Antonio epäillen, minä hyväksyn vain
vertaiseni tuomitsemaan ja epään karanneen kaleeriorjan ja kerjäläisen,
joka anastaa itsellensä nimen, mikä ei hänelle kuulu. Tässä ei ole
ketään muuta Medianaa kuin minä, eikä minulla ole mitään vastaamista.

-- Ja sentään tulen teidän tuomariksenne, sanoi Fabian, mutta
puolueettomaksi, sillä kutsun todistajakseni Jumalan, jonka aurinko
paistaa meille, ettei sydämessäni tästä alkaen ole mitään vihaa teitä
kohtaan.

Fabianin äänessä oli niin paljon vakuuttavaa rehellisyyttä, että
Medianan kasvoilta katosi tuo synkkä epäluuloisuus. Toivon säde välähti
hänessä, sillä Armadan herttua tiesi, että hän seisoi sen perillisen
edessä, jota hänen ylpeytensä kerran oli surkutellut. Hän sanoi:

-- Mistä rikoksesta minua syytetään?

-- Sen saatte heti kuulla, sanoi Fabian.



25.

KOSTON HETKI.


Amerikan erämaissa on kauhea laki vallalla. Se kuuluu: silmä silmästä,
hammas hampaasta, veri verestä.

Niissä erämaissa, jotka ovat Yhdysvaltain rajalla, noudattavat tätä
lakia järkähtämättömällä ankaruudella keskenään valkoiset, samoin kuin
intiaanit valkoisia ja valkoiset intiaaneja kohtaan.

Sellaisen tuomioistuimen eteen oli don Antonio Mediana nyt joutunut.

Juhlallinen oli hetki, jolloin hän astui syyttäjänsä ja tuomarinsa
eteen, ja sen juhlallisuutta lisäsi vielä tuo synkkä seutu, jossa he
olivat.

Fabian viittasi Armadan herttuaa istumaan laakealle kivelle, jollaisia,
melkein hautakiven näköisiä, oli arolla, ja istui itse toiselle.

-- Syytetyn ei sovi istua tuomariensa läsnäollessa, sanoi hän
katkerasti hymyillen. Jään siis seisomaan. Fabian ei vastannut. Hän
odotti, kunnes Diaz, ainoa läsnäoleva puolueeton, oli istunut.

Diaz istui niin lähelle, että saattoi nähdä ja kuulla kaikki. Hän
otti valantehneen vakavan ja tarkkaavan ryhdin, kun hän tahtoo tehdä
päätöksensä niitten syytösten nojalla, jotka asiassa tulevat ilmi.

Fabian alkoi taasen puhua. -- Saatte kuulla, sanoi hän. Minä olen tässä
vain tuomarina, joka kuuntelen, mitä esitetään ja joka tuomitsen tai
vapautan syytetyn.

Tämän sanottuaan vaikeni hän hetkeksi jotain miettien.

-- Oletteko todellakin se, alkoi hän uudelleen, jota ihmiset tähän asti
ovat nimittäneet Medianan kreiviksi?

-- En, vastasi espanjalainen vakavasti.

-- Kuka te sitten olette? jatkoi Fabian tuskallisella kummastuksella,
jota hän ei voinut salata, sillä hän ei tahtonut otaksua, että
Medianan-sukuinen turvautuisi valheeseen.

-- Minä olen ollut kreivi Mediana, vastasi don Antonio juhlallisesti,
siihen hetkeen saakka, jolloin miekallani valloitin toisen arvonimen;
nyt ei minua nimitetä Espanjassa muuksi kuin Armadan herttuaksi.
Sen nimen voisin jättää perinnöksi sille suvustani, jonka ottaisin
lapsekseni.

-- Hyvä, sanoi Fabian. Armadan herttua saapi nyt tiedon, mistä
rikoksesta häntä syytetään. Puhukaa Rosenholz, sanokaa mitä tiedätte,
mutta ei sanaakaan enempää.

Tarpeeton oli tämä lisämuistutus. Jättiläismäisen kanadalaisen
miehekkäiltä kasvoilta, kun hän tuossa seisoi liikkumattomana pyssy
olalla, kajasti sellainen maltti ja rehellisyys, ettei petosta voinut
ajatellakaan.

Rosenholz oikaisihe, otti vitkaan lakin päästään, paljastaen leveän,
jalon otsansa.

-- Kerron, mitä tiedän, alkoi hän.

-- Eräänä sumuisena marraskuun yönä vuonna 1808 olin merimiehenä
ranskalaisessa Albatross-nimisessä laivassa, joka oli puoleksi
merirosvo, puoleksi salakuljettaja. Elanchovin luona olevan rajavartion
päällikön kanssa tehdyn sopimuksen mukaan olimme saapuneet rannalle.
En tahdo kertoa, miten meidät pyssyn laukauksilla ajettiin rannalta,
jota lähestyimme ystävinä; riittänee kun sanon, että lähestyessämme
laivaamme lapsen itku, joka tuntui tulevan valtameren helmasta, herätti
huomiotani. Tämä itku tuli mereltä ajelehtivasta veneestä. Soudin sen
luo henkeni uhalla, sillä rannalta suunnattiin kiihkeä tuli venettä
kohti.

-- Tässä veneessä oli nainen verissään. Hän oli kuollut, ja hänen
vieressään oli kuolemaisillaan oleva lapsi.

-- Minä otin lapsen; hän on tässä seisova mies. Otin, niinkuin sanoin,
lapsen, murhatun naisen laskin rannalle. En tiedä, kuka tämän rikoksen
on tehnyt. Muuta ei minulla ole sanottavaa.

Näin sanoen pani Rosenholz taasen lakin päähänsä ja istui äänettömänä.

Juhlallinen hiljaisuus seurasi tätä todistusta. Fabian loi hetkeksi
alas säihkyvät silmänsä, sitten loi hän ne kylmästi ja tyynesti
Joséhen, jonka vuoro nyt oli puhua.

Tämä nousi ja astui kaksi askelta eteenpäin. Hänenkin kasvoillaan oli
luja päättäväisyys puhua ainoastaan velvollisuutensa ja omantuntonsa
mukaisesti.

-- Kyllä ymmärrän, kreivi Mediana, sanoi hän, kääntyen Fabianiin, joka
hänen mielestänsä yksin oli oikeutettu tätä nimeä kantamaan. -- Minä
unohdan, että minun tuon ihmisen tähden on täytynyt viettää monet
pitkät vuodet maanpakolaisuudessa yhteiskunnan hylkiöitten seurassa.
Kun kerran astun Jumalan eteen, toistakoon hän ne sanat, jotka nyt
lausun; kuuntelen niitä, enkä kadu, että olen ne lausunut.

Fabian teki myöntävän liikkeen.

-- Eräänä marraskuun yönä 1808 olin vartiana Elanchovin rannikolla;
olin silloin kuninkaallinen rajavartia Espanjan palveluksessa. Kolme
mereltä tulevaa miestä astui rannikolle. Päällikkömme oli yhdelle
heistä myynyt oikeuden astua kielletylle alueelle. Saan moittia
itseäni siitä, että olin tämän miehen rikostoverina, sillä häneltä
sain rikollisesta heikkoudestani maksun. Seuraavana päivänä huomattiin
kreivitär Mediana ja hänen poikansa kadonneiksi linnasta; he olivat
yöllä lähteneet. Kreivitär löydettiin murhattuna, nuorta kreiviä ei
löydetty. Pian sen jälkeen ilmestyi lapsen setä. Hän vaati itsellensä
tiluksia ja veljensäpojan arvonimeä. Ne hän saikin. Luulin, että olin
ollut avullisena salakuljetuksessa, mutta olinkin ollut avullisena
murhassa. Jälkeenpäin syytin uutta kreivi Medianaa tästä rikoksesta;
rohkeuteni palkintona oli, että minut tuomittiin viideksi vuodeksi
kaleereihin. Nyt, kaukana näistä lahjotuista tuomareista ja Jumalan
kaikkitietävän silmien edessä syytän minä, samoin kuin silloinkin,
tätä miestä, joka seisoo tässä, anastettuaan kreivi Medianan nimen,
kreivittären murhaamisesta. Hän oli yksi niistä kolmesta miehestä,
jotka yöllä hiipivät linnaan, jota ei Fabianin äiti enää ollut
näkevä. Muuta ei minulla ole sanottavaa. Sanokoon murhaaja minut
valehtelijaksi, jos voi.

-- Kuulette, sanoi Fabian, mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Juuri kun Fabian oli lausunut nämä sanat, kuului tuskanhuuto siltä
suunnalta, jossa vesiputous syöksyy kuiluun.

Kaikki katsahtivat heti sinnepäin ja luulivat näkevänsä ihmisolennon,
joka hetkisen häilyi kuilun päällä ja alas pudotessaan muodosti tumman
viivan.

Kuolon hiljaisuus seurasi huutoa, sitten kuului ukkosen kumea jyrinä
vuoriston usvan seasta.

Näyttämö soveltui kokonaan esiintyviin henkilöihin. Mustia kotkia
liehui heidän yläpuolellansa, niiden kimeä kiljunta sekaantui kaukaisen
ukkosen jyrinään, ikäänkuin ne olisivat aavistaneet pian saavansa
saaliin.

Kun ensimäinen hämmästyksen tunne oli mennyt ohi toisti Fabian viimeksi
lausumansa sanat:

-- Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Medianan sydämessä tapahtui kova taistelu hänen omantuntonsa ja
ylpeytensä välillä.

Ylpeys voitti.

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa, vastasi hän.

-- Ei mitään? toisti Fabian. Ettekö käsitä, että minulla on kauhea
velvollisuus täytettävänä?

-- Käsitän kyllä.

-- Ja minä, huudahti Fabian lujasti, osaan sen täyttääkin. Kuitenkin
pyydän minä, että puolustaisitte itseänne; siunaan sanojanne, vaikka
äitini veri huutaa kostoa. Vannokaa minulle Medianan nimen kautta, joka
meillä molemmilla on, -- vannokaa kunnianne kautta, sielunne autuuden
kautta, että olette viaton, ja minä olen onnellinen voidessani uskoa
teitä.

Fabian odotti sanomattoman tuskallisena Medianan vastausta, mutta tämä
pysyi synkkänä, äänettömänä.

Nyt astui Diaz tuomarien ja syytetyn luo.

-- Minä olen, sanoi hän, järkähtämättömällä huomiolla kuunnellut sitä
syytöstä, joka on tehty don Estevan de Arechizaa vastaan, jonka myöskin
tiedän omaavan Armadan herttuan arvonimen. Saanko vapaasti sanoa, mitä
siitä ajattelen?

-- Puhukaa! sanoi Fabian.

-- Eräs kohta tuntuu minusta epäilyttävältä. En tiedä, onko tämä
aatelismies todellakin tehnyt sen rikoksen, josta häntä syytetään;
mutta joskin se myönnetäänkin, syntyy kysymys, onko teillä oikeus
tuomita hänet. Maamme lakien mukaan saavat vain murhatun lähimmät
sukulaiset vaatia syyllisen verta. Don Tiburcio on viettänyt
nuoruutensa tässä maassa, minä tunnen hänet Marcos Arellanoksen
kasvatiksi. Mikä todistaa, että Tiburcio Arellanos on murhatun naisen
poika? Kuinka on näin monen vuoden päästä entinen merimies -- tässä
oleva metsästäjä -- voinut tuntea edessäni olevan nuorukaisen siksi
lapseksi, jonka hän vain hetkisen näki sumuisena yönä?

-- Vastatkaa, Rosenholz, sanoi Fabian kylmästi.

Kanadalainen nousi uudestaan seisomaan.

-- Ensinnäkin täytyy sanoa teille, alkoi vanha metsästäjä, etten nähnyt
lasta ainoastaan tuona sumuisena yönä, vaan olen elänyt hänen kanssaan
kaksi vuotta laivalla, johon hänet vein, kun olin pelastanut hänet
varmasta kuolemasta. Lapsen piirteet eivät ole syvemmin juurtuneet isän
mieleen, kuin tämän pojan minun mieleeni. Tarvitseeko nyt sanoa teille,
miten hänet tunsin. Kun kuljette erämaassa, jossa ei ole ainoatakaan
raivattua tietä, ettekö silloin suunnittele matkaanne purojen juoksun,
puitten muodon, niitten runkojen laadun, niitä peittävän sammalen,
taivaan tähtien mukaan? Jos palaatte seuraavana vuonna tai ehkä vasta
kahdenkymmenen vuoden perästä -- ettekö aina tunne tähtiä, puita ja
puroa, vaikkapa sade olisikin paisuttanut puron, tai aurinko sen
puoliksi kuivannut, vaikkapa lehdet peittäisivätkin puuta, jonka
talvella näitte paljaana, vaikkapa sen runko olisikin vahvistunut,
sitä peittävä sammal taajennut, vaikka pohjantähti olisi paikkaansa
muuttanut?

-- Epäilemättä, vastasi Diaz; erämaahan perehtynyt mies ei siitä pety.
Mutta...

Kanadalainen keskeytti hänen puheensa.

-- Jos aavikolla kohtaatte tuntemattoman miehen, joka vastaa teille,
kun matkitte määrättyä lintua, ettekö silloin sano: tuo mies on
meikäläinen?

-- Tietysti.

-- Hyvä! Minä olen täysikasvuisessa nuorukaisessa tuntenut lapsen,
samoin kuin te suuressa puussa tuntisitte vesan, tuntisitte puron, joka
nyt sateen paisuttamana tulvii; minä olen tuntenut lapsen muutamien
sanojen avulla, jotka hän kahden vuosikymmenen kuluessa ainoastaan
osaksi oli unohtanut.

-- Eikö tällainen yhteensattuminen ainakin ole sangen ihmeellistä?
sanoi Diaz, melkein vakuutettuna kanadalaisen totuuden harrastuksesta.

-- Eikö Jumala, vastasi kanadalainen juhlallisesti, joka
muuttolinnuille, riehuvalle myrskylle, eteenpäin syöksyvälle virralle,
uskoo puitten ja kasvien ihmisten elannoksi välttämättömät siemenet,
jotta ne itäisivät sadan penikulman päässä siitä puusta tai kasvista,
jota heidän on kiittäminen olemassa olostaan -- eikö hän yhtä helposti
voi yhteen saattaa kahta hänen kuvakseen luotua olentoa?

Diaz vaikeni hetkeksi, ja kun ei hänellä ollut mitään väitettävää
kanadalaisen niin lämpimästi lausumia sanoja vastaan, joilla, ottaen
vielä lukuun hänen rehelliset kasvonsa ja hartaat sanansa, oli
vastustamattoman vakuuttava ponsi, sanoi hän kääntyen Joséhen:

-- Oletteko te tuntenut Arellanoksen kasvatin kreivitär Medianan
pojaksi?

-- Kun vain on vilaukseltakin nähnyt hänen äitinsä, ei häntä saata
muuksi sanoa, vastasi José; muuten voipi Armadan herttua sanoa,
valehtelenko.

Don Antonio, liian ylpeänä valehtelemaan, ei voinut kieltää totuutta
alentamatta itseänsä kolmen tuomarinsa silmissä, ja tehdä mitättömäksi
ainoata puolustuskeinoa, jonka hänen ylpeytensä ja sydämensä salainen
toivo hyväksyivät.

-- Totta se on, sanoi hän, tämä nuorukainen on minun sukulaiseni; sitä
en voi kieltää saastuttamatta huuliani valheella. Valhe on pelkuruuden
tytär.

Diaz painoi päänsä, palasi paikallensa, eikä sanonut enää mitään.

-- Olette kuulleet sen, sanoi Fabian. Minä olen todellakin sen naisen
poika, jonka tämä mies murhasi. Minulla on oikeus kostaa hänet. Mutta
mitä sanoo erämaan laki?

-- Silmä silmästä! sanoi Rosenholz.

-- Hammas hampaasta! lisäsi José.

-- Veri verestä! sanoi lopuksi Fabian.

Sitten kääntyi hän don Antonioon ja sanoi vitkaan, pannen painon joka
sanalle:

-- Te olette vuodattanut verta; sama mitä te minulle olette tehneet,
tehdään teille, Jumala on sen sanonut, Jumala sen vaatii.

Fabian veti puukkonsa; aamuaurinko loi kirkkaat säteensä erämaahan ja
esineet heittivät vielä pitkiä varjoja. Kirkas terä välähteli, nuorempi
molemmista Medianeista piti sitä kädessään.

Fabian pisti puukon hiekkaan; se loi pituisensa varjon.

-- Aurinko, huudahti hän, on määräävä sen ajan, jonka vielä saatte
elää. Kun puukko ei enää luo varjoa, niin silloin saatte astua Jumalan
eteen.

Kuolon hiljaisuus seurasi Fabianin viimeisiä sanoja, ja katkeroitten,
kauvan tukahdutettujen mielenliikutusten painamana hän pikemmin vaipui
kuin istui hautapatsaan tapaiselle kivelle.

Rosenholz ja José istuivat samoin sanaakaan lausumatta.

Kaikki neljä olivat nyt liikkumattomia.

Diaz oivalsi kaiken toivon olevan mennyttä. Hän ei tahtonut olla läsnä
tuomiota täytäntöön pantaessa.

Sanaakaan lausumatta läheni hän Armadan herttuaa, laskeutui hänen
eteensä toiselle polvelleen ja tarttui hänen käteensä, jota suuteli:

-- Tahdon rukoilla sielunne pelastukseksi, sanoi hän hiljaa. Armadan
herttua, vapautatteko minut valastani?

-- Vapautan, vastasi don Antonio lujalla äänellä. Jumala
uskollisuutenne palkitkoon!

Jalo seikkailija poistui äänetönnä. Hänen hevosensa oli lähellä. Diaz
meni sen luo, tarttui ohjaksiin ja lähti hitaasti sille paikalle, jossa
joki jakaantuu kahtia.

Sillä aikaa lyhenivät varjot hitaasti; mustat kotkat risteilivät
vieläkin arolle kokoontuneiden yllä ja Sumuvuorilta kuului kumea
jyrinä, kaukaisen ukkosen kaltainen.

Vaaleana, mutta kohtaloonsa alistuen oli kreivi Mediana jäänyt
seisomaan. Syviin ajatuksiin vaipuneena ei hän näkynyt huomaavankaan,
että varjo yhä enemmän lyheni.

Ylpeys taisteli vielä hänen sydämessään, ja jäykästi pysyi hän
äänettömänä.

-- Herra kreivi Mediana, alkoi vihdoin Fabian, tahtoen tehdä viimeisen
kokeen, viiden minuutin kuluttua ei puukko enää luo varjoa.

-- Entisyydestä ei minulla ole mitään sanottavana, vastasi don Antonio,
minun tulee vain pitää huolta nimeni tulevaisuudesta. Älkää pettykö
niistä sanoista, jotka saatte kuulla, älkääkä niihin muuta tarkoitusta
sovelluttako; missä muodossa kuolema esiintyneekin, ei se minua pelota.

-- Minä kuulen, sanoi Fabian lempeästi.

-- Te olette vielä nuori, Fabian, jatkoi Mediana, ja veri, jota aijotte
vuodattaa, on sitä kauvemmin vaivaava omaatuntoanne.

Fabianin valtasi tuska.

-- Miettikää tarkoin, Fabian; anteeksi en teiltä pyydä, vaan että
unohtaisitte, mitä on tapahtunut; teistä riippuu, tahtoisitteko tulla
ruhtinaallisen nimeni perilliseksi, sillä ottaisin teidät pojakseni;
muuten herttuan nimi kuolee kanssani.

Nämä sanat kuullessaan peitti kalman vaaleus nuorukaisen kasvot;
mutta karkoittaen ylpeyden houkutukset sydämestään, ummisti Fabian,
ikäänkuin olisi kuullut tuulen tyhjän suhinan puun lehdissä, korvansa
tältä ääneltä, joka hänelle tarjosi niin runsaan osan tämän maailman
mahtavuutta ja kunniaa.

-- Oi, Mediana, miksi tapoitte äitini! huudahti hän peittäen kasvonsa
käsillään.

Sitten loi hän katseen hiekkaan pystytettyyn puukkoon ja lausui
juhlallisella äänellä:

-- Armadan herttua, puukko ei luo varjoa enää. Vastoin tahtoansakin
kauhistui don Antonio.

Ehkäpä hän muisti tuon ennustavaisen uhkauksen, jonka kreivitär Mediana
kaksikymmentä vuotta tätä ennen oli lausunut:

-- Ehkä, oli tämä hänelle sanonut, Jumalan oikeus, jota pilkkaatte,
kaukaisimmassa erämaassakin, jonne ihmisjalka ei vielä ole astunut, on
teille tuova syyttäjän, todistajan, tuomarin ja pyövelin.

Syyttäjä, todistaja, tuomari -- eivätkö kaikki olleet siellä? Mutta ken
tulisi pyöveliksi?

Tuo kauhea ennustus oli sanasta sanaan toteutuva.

Kahina pensastossa sai paikalla olevat katsahtamaan sinne.

Äkkiä astui sieltä esiin mies, jonka vaatteet olivat savessa ja vettä
valuvat.

Se oli Cuchillo.

Tämä roisto läheni todellakin hämmästyttävällä julkeudella, vaikka
näyttikin hieman epäröivän.

Ei ainoakaan noista neljästä näyttänyt hämmästyneeltä hänen tullessaan,
sillä kaikki olivat omien ajatuksiensa valtaamina.

-- Nöyrin palvelijanne, sennor Estevan, sennor Tiburcio!

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Cuchillon sanoja. Hän kyllä tiesi
näyttelevänsä jäniksen osaa, joka etsii turvaa hurttakoirien luota,
mutta röyhkeydellä koki hän pelastua.

Kanadalainen loi Fabianiin katseen, joka näytti kysyvän, mikä oli syynä
Cuchillon röyhkeään esiintymiseen.

-- Se on Cuchillo, vastasi Fabian kanadalaisen katseeseen.

-- Cuchillo, arvoton palvelijanne, joka on ollut rohkeain urotöittenne
todistajana, herra tiikerintappaja, lausui roisto.

-- Läsnäoloni ei tunnu niinkään vastenmieliseltä heistä, ajatteli hän.

Hän tunsi julkeutensa kasvavan samassa määrässä kuin häntä suvaittiin,
ja jatkoi, huomaten kaikkien juhlallisen muodon:

-- Teillä on toimia, näen minä ja ehkäpä on sopimatonta tunkeutua
tänne; menenkin sen vuoksi takaisin. Löytyy hetkiä, jolloin ei haluta
tulla häirityksi; sen tiedän omasta kokemuksestani.

Näin sanoen teeskenteli Cuchillo lähtöä, mutta kanadalaisen jyrkkä ääni
pidätti hänet.

-- Pysähtykää, jos pidätte henkeänne arvossa, sennor Cuchillo, sanoi
metsästäjä.

-- He tarvitsevat minua, sanoi Cuchillo itsekseen. Kun kaikki käy
ympäri, niin onkin parempi, että ja'an heidän kanssaan kuin jään aivan
ilman; mutta varmaan on tämä kultalaakso noiduttu. -- Mitä suvaitsette,
herra kanadalainen? lausui hän, kääntyen Rosenholziin.

Ja nähdessään päällikkönsä teeskenteli hän hämmästystä, jota hän ei
ensinkään tuntenut, ja sanoi:

-- Tuleeko minun...?

Fabianin käskevä muoto keskeytti hänen kysymyksensä.

-- Vait! sanoi hän, älkää häiritkö kristityn viimeisiä ajatuksia, kun
hän valmistautuu kuolemaan!

Maahan pistetty puukko ei enää luonut varjoa.

-- Herra Mediana, lisäsi Fabian, kysyn teiltä vielä kerran sen nimen
kautta, joka meillä molemmilla on, kunnianne, sielunne pelastuksen
kautta: oletteko syytön äitini kuolemaan?

Don Antonio vastasi järkähtämättömänä:

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä myönnän ainoastaan
vertaisilleni oikeuden tuomita minut. Minun ja teidän kohtalonne
täyttyköön!

-- Jumala kuulee ja näkee minut, sanoi Fabian. Sitten vei hän Cuchillon
syrjään.

-- Juhlallinen tuomio on tuolle miehelle julistettu, ja hänet on
kuolemaan tuomittu, sanoi Fabian. Pyövelin toimen annamme teille. Tässä
laaksossa olevat aarteet ovat palkkionanne tämän kauhean velvollisuuden
täyttämisestä. Jospa ette milloinkaan olisi tehneet pahempaa murhaa.

-- Ei kukaan ole elänyt neljää vuosikymmentä saamatta pienempiä syntejä
omalletunnollensa, sennor Tiburcio. Olisin kaikissa tapauksissa
tappanut don Estevanin, ja olen ylpeä, nähdessäni teidän osaavan pitää
arvossa kykyäni. Sanotte siis, että kaikki laaksossa oleva kulta on
minun?

-- Kaikki; joka hiukkanen.

-- Totta vieköön, omantuntoni epäilyksistä huolimatta on se hyvin
maksettu; en siis epäröikään, ja jos jotain muuta palvelusta
haluaisitte minulta, noin niinkuin sattumalta, niin teen sen
kaupanpäällisiksi.

Ennen kerrottu selittää Cuchillon äkillisen esiintymisen. Rosvo oli
ollut piilossa järvessä, mutta lähtenyt sieltä viimeksikerrottujen
tapausten aikana.

Barajan ja Orochen kohtaaminen vuoristossa saattoi hänet palaamaan
alkuperäiseen tuumaansa, liittymään voittavaan puolueeseen. Pian
huomasi hän asioitten käyvän paremmin kuin oli aavistanutkaan.
Hän kyllä oivalsi, mihin vaaraan antautui ruvetessaan sen miehen
pyöveliksi, joka tiesi kaikki hänen rikoksensa ja joka sanankin
lausumalla saattoi jättää hänet erämaassa voimassa olevan ankaran ja
leppymättömän oikeuden käsiin. Hän oivalsi, että hänen, saadaksensa
luvattu palkkio ja don Antonio ijäksi vaikenemaan, täytyi alottaa
viekkaudella aatelismiestä kohtaan. Hän saikin tilaisuuden kuiskata
tämän korvaan:

-- Älkää huolehtiko... minä olen puolellanne. Tämän kamalan kohtauksen
katselijat, joihin se teki erilaisen vaikutuksen, olivat ääneti.
Fabian, yhtä vaaleana kuin sekin, jonka tuomion hän oli julistanut,
painoi päänsä alas. Rosenholz, merimies- ja metsästäjäelämän alituisten
vaarojen terästämänä, näytti olevan vaipuneena sen nuorukaisen
katselemiseen, jota hän poikanansa rakasti, ja joka nyt seisoen
tuossa melkein masentuneena siten ilmaisi katkeran surunsa. José
koki teeskennellyn välinpitämättömyyden verholla peittää tyydytetyn
kostonhimonsa hurjia tunteita. Samoin kuin molemmat toverinsakin oli
hän aivan ääneti.

Cuchillo yksin voi tuskin iloansa pidättää ajatellessaan tuota
ääretöntä aarretta, jonka tämä murha hänelle tuottaisi.

-- Kylläpä tosiaankin, sanoi hän itsekseen ottaen pyssyn Josélta ja
samalla viitaten don Antoniota pysymään tyynenä -- tässä on todellakin
sellainen tapaus, että Arispen alkaldikin (tuomari) harmista halkeaisi,
kun hänen täytyisi julistaa minut vapaaksi.

Ja hän meni don Antonion luokse.

Vaaleana ja säihkyvin silmin seisoi siinä espanjalainen; hän ei
tiennyt, oliko Cuchillo hänen pelastajansa vai pyövelinsä.

-- Minulle on ennustettu, sanoi hän, että kuolisin erämaassa; minä
olen teidän luulonne mukaan ollut oikeuden edessä ja saanut tuomioni.
Vieläkö Jumala suo senkin häpeän minulle, että täytyy kuolla tuon
miehen kädestä. Sennor Fabian, annan teille anteeksi, mutta älköön tuo
rosvo käykö yhtä vaaralliseksi teille kuin nyt sedällenne, ja ennen...

Kamala huudahdus keskeytti hänet. Aseihin, aseihin! intiaanit tulevat!
huusi Cuchillo.

Syntyi hämminki. Kaikki tarttuivat pyssyihinsä.

Cuchillo käytti tätä hyväksensä, hyökkäsi don Antonion kimppuun, joka
katseli aavikolle, ja painoi puukkonsa kaksi kertaa hänen kurkkuunsa.

Onneton Mediana vaipui maahan, veri tulvasi hänen suustaan.

Hymyily ilmestyi Cuchillon huulille.

Don Antonio oli vienyt hautaan rosvon salaisuuden.



26.

CUCHILLON RANGAISTUS.


Hetken hämmästys seurasi tätä nopeasti tehtyä murhaa.

Don Antonio ei enää liikkunut. Unohtavan näytti Fabiankin, että rosvo
vain oli kiirehtinyt sen tuomion toimeen panemista, jonka hän itse oli
lausunut.

-- Onneton! huudahti hän, hyökäten Cuchilloa kohti ja tarttuen
pyssyynsä, ikäänkuin olisi tahtonut sen perällä antaa don Antonion
murhaajalle kuoleman iskun.

-- No, no, sanoi Cuchillo, väistyen. Sotajuonihan se vain oli,
voidakseni nopeammin tehdä pyytämänne palveluksen. Älkää siis olko
kiittämätön, sillä äsken -- miksi ette sitä myöntäisi, olitte
hankalimmassa asemassa, missä veljenpoika milloinkaan on setänsä
suhteen ollut... Te olette hyvä, jalo, te olette herkkätunteinen;
olisitte koko elinaikanne valittanut sitä, ettette antanut sedällenne
anteeksi -- kun minä väkivaltaisesti ratkaisin kysymyksen. Minä olen
ottanut omantunnon vaivat itselleni, siinä kaikki!

-- Terve järki ja vakava käsi on tuolla roistolla, sanoi José.

-- Niin, sanoi Cuchillo mielistellen, olen ylpeä, etten ole mikään
pässinpää.

-- Voi! huoahti Fabian, toivoin vielä saavani antaa hänelle anteeksi.

Sillä välin oli Cuchillo saavuttanut koko entisen julkeutensa. Kaikki
näytti hänestä käyvän erittäin suotuisasti.

Hän loi tyydytetyn vihan katseen sen ruumiiseen, joka ei enää voinut
puhua, ja mutisi puoliääneen:

-- Kuinka helposti ihminen sentään kuolee. Muistan kyllä, että
parikymmentä vuotta sitten olin vähällä tulla hirtetyksi.

Sitten kääntyi hän Fabianiin sanoen:

-- On siis selvää, että olen tehnyt teille suuren palveluksen. Voi, don
Tiburcio, ikuisesti olette minulle kiitollinen, mutta odottakaahan,
-- luulen voivani neuvoa keinon, joka kokonansa vapauttaa teidät
kiitollisuudesta. Täällä on äärettömiä aarteita ja muistanette ehkä
lupauksen, jonka annoitte miehelle, joka, uskokaa minua, ensi kerran
joutui ristiriitaan omantuntonsa kanssa.

Ja Fabianin lupauksesta huolimatta odotti Cuchillo tuskallisesti hänen
vastaustaan.

-- Niin, totta kyllä, en ole vielä suorittanut veren hintaa, sanoi
Fabian rosvolle.

Cuchillo teeskenteli liikutusta.

-- Hyvä! Tulette loistavasti palkituksi, sanoi nuorukainen
halveksivasti. Älköön sanottako jakaneeni mitään teidän kanssanne; koko
kulta-aarre on teidän.

-- Kaikki? huudahti Cuchillo korviaan uskomatta.

-- Sen olen sanonut.

-- Tuo on mieletöntä! huudahtivat José ja Rosenholz samalla kertaa; se
roisto olisi hänet ilmaiseksikin murhannut.

-- Te olette Jumalan kaltainen, huudahti Cuchillo, te yksin osaatte
täysin arvostella epäröimiseni. Miten? Kaikkiko tämä kulta?

-- Kaikki, joka hiukkanen, vastasi Fabian, en halua mitään yhteistä
teidän kanssanne, en edes tätä kultaa.

Ja hän viittasi Cuchillolle.

Rosvo riensi sille paikalle, johon oli sitonut hevosensa. Pian palasi
hän takaisin vaippansa kädessään. Hän taivutti syrjään kultalaaksoa
peittävät oksat.

Aurinko oli nyt keskitaivaalla, ja sen säteet saattoivat kullan
välähtelemään.

Riemun väristys kävi läpi Cuchillon ruumiin. Hänen sydämensä sykki,
nähdessään auringon säteitten aiheuttamat välähdykset, ja hän oli
lammaskarsinaan tunkeutuneen tiikerin näköinen, joka epäröi, minkä
ensin uhrikseen valitsisi. Hän tuijotti edessään oleviin aarteisin,
eikä paljon puuttunut, ettei hän ihastuksissaan alkanut kieritellä
kullan seassa. Pian hän kuitenkin tyyntyi ja nuo voitonhimoon
perustuvat kiivaat intohimot talttuivat. Hän levitti viittansa maahan
ja loi tyynemmän katseen ympärilleen, huomatessaan mahdottomaksi
kaikkien laakson rikkauksien pois kuljettamisen.

Sillä aikaa Diaz, joka vielä viipyi, oli loitolta tarkoin seurannut
kohtausta. Hän oli nähnyt Cuchillon äkkiä esiintyvän, kuullut hänen
huutavan: aseihin! ja nähnyt tuon verisen lopun.

Tämän kestäessä pysyi hän liikkumattomana. Hän valitti johtajansa
kohtaloa ja omien rakkaimpain toiveittensa sortumista.

Cuchillo oli juuri kadonnut kultalaaksoon, kun metsästäjät näkivät
Diazin lähenevän. Hän tuli hitain askelin, allapäin, hevosen ohjakset
käsivarteen kiedottuina. Seikkailija loi säälivän katseen verissään
makaavaan Armadan herttuaan; kuolema ei ollut tuota tämän kasvoille
ominaista järkähtämättömän ylpeyden piirrettä hävittänyt.

-- En moiti teitä, sanoi hän. Teidän sijassanne olisin tehnyt samoin.
Kuinka paljon intiaaniverta olenkaan kostonhimoni tähden vuodattanut!

-- Hän oli todellakin rohkeamielinen, vieläpä kovasydäminenkin mies,
sanoi Rosenholz; Jumala armoonsa hänen sielunsa ottakoon!

Fabian oli syvästi liikutettu.

-- Olemme itse satamassa joutuneet haaksirikkoon, jatkoi Diaz katkeran
tuskan äänellä, ja petturin tähden; aijon jättää hänet teidän
tuomittavaksenne.

-- Mitä tarkoitatte? huudahti Fabian. Oliko Cuchillo...

-- Sama petturi, joka kaksi kertaa on koettanut murhata teidät,
ensikerran Venadan haciendassa, toisen sen läheisessä metsässä, oli
meidän oppaanamme kultalaaksoon.

-- Cuchillo möi siis salaisuuden teille. Siitä olin melkein varma,
mutta oletteko te varma asiastanne?

-- Niin varma kuin kerran toivon pääseväni Jumalan eteen. Don
Estevan-raukka kertoi minulle, miten Cuchillo oli löytänyt aarteen;
rosvo murhasi toverinsa, joka sen ensin keksi. Mies, joka kahdesti on
väijynyt henkeänne, ansaitsee kyllä rangaistuksen, mutta siitä saatte
itse päättää.

Tätä puhuessaan Pedro Diaz kiristi hevosensa satulavyötä ja
valmistautui lähtemään.

-- Sananen vielä, huudahti Fabian. Kauvanko Cuchillolla on ollut tuo
hevonen, joka nilkuttaa toisella jalallaan?

-- Pari vuotta, niin hän itse minulle sanoi.

Tätä viime kohtausta ei Cuchillo huomannut, sillä tiheä pensasto oli
estänyt hänet tapahtumaa näkemästä; salama olisi voinut iskeä hänen
viereensä, eikä hän olisi kääntänyt silmiänsä tuosta häntä hurmaavasta
näystä. Polvillaan konttasi hän kullansekaisten kivien joukossa, joita
oli tiheässä kuin tähtiä taivaalla. Hänen suonensa turposivat, hiki
peitti hänen otsansa.

Diaz päätti paljastuksensa juuri silloin kun rosvo hieman
maltillisempana alkoi koota viittaansa kultakasaa.

-- Tämä on kauhistuttavan kamala päivä, sanoi Fabian, joka ei
enää ollut epätietoinen kasvatusisänsä murhaajasta; mitä nyt teen
tuolle ihmiselle? Te molemmat, jotka tiedätte mitä hän on tehnyt
kasvatusisälleni, José ja Rosenholz, neuvokaa minua, sillä itse en enää
kykene; tässä tulee liian paljon mielenliikutuksia samalla kertaa.

-- Ansaitseeko tuo kurja rosvo, joka on tappanut kasvatusisäsi, enemmän
sääliä, kuin tuo äitisi tappanut urhoollinen aatelismieskään? kysyi
kanadalainen päättävästi.

-- Olipa sitten teidän tai jonkun muun kasvatti-isä joutunut hänen
uhriksensa, niin tuo rosvo ainakin ansaitsee kuoleman, sanoi Diaz
satulaan hypäten. Teidän haltuunne jätän sen toimeenpanon.

-- Vastenmielisesti näen teidän poistuvan, sanoi Rosenholz Diaz'ille;
mies, joka, kuten te, on intiaanein kuolinvihollinen, olisi toveri,
jota pitäisin suuressa arvossa.

-- Velvollisuuteni pakottaa minut palaamaan leiriin, vastasi
seikkailija. Mutta kahta seikkaa en milloinkaan ole unohtava,
ensinnäkin, että olen ollut tekemisissä jalomielisten vihollisten
kanssa ja sitten, että olen vannonut, etten kenellekään ilmoita näitä
äärettömiä rikkauksia.

Kun kelpo Diaz oli tämän lausunut, poistui hän nopeasti, miettien miten
yhdistäisi kunniasanansa toveriensa turvallisuuden huolenpitoon; don
Estevan oli nimittäin uskonut päällikkyyden hänen haltuunsa.

Pian katosi hän ystävyksien näkyvistä.

Hänen poistuessaan kiiti toinenkin ratsastaja nelistäen joen toista
haaraa pitkin meksikolaisten leiriä kohti.

Se oli Baraja.

Hän riensi apua noutamaan, eikä aavistanutkaan että leiri oli hävitetty.

Aurinko valaisi laaksossa nyt vain Cuchilloa, joka ahnain silmin
katseli aarrettaan ja ystävyksiä, jotka neuvottelivat, mitä tekisivät
rosvolle.

Fabian oli äänetönnä kuunnellut kanadalaisen neuvoa ja tahtoi nyt
kuulla entisen rajavartian mielipiteen.

-- Te olette, sanoi tämä, tehnyt lupauksen, josta ei kukaan teitä
voi päästää; Arellanoksen vaimo on kuolinvuoteellaan tämän lupauksen
saanut, nyt teillä on käsissänne hänen miehensä murhaaja, ja teidän
täytyy pitää valanne.

Ja huomatessaan tuskallisen epäröimisen Fabianin kasvoilla, lisäsi hän:

-- Jos tehtävä tuntuu vastenmieliseltä, niin otan minä sen
suorittaakseni.

Sitten meni José pensastoon, joka hänet Cuchillosta erotti. Tämä ei
vähääkään välittänyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen
suonenvedon tapaisesti kouristetut sormensa kaivoivat kultaa hiekasta
samallaisella kiihkolla kuin nälistynyt sakaali kaivaa ruumiita maasta.

-- Sennor Cuchillo, sanoi José oksia taivuttaen, tahtoisin jutella
kanssanne. Sennor Cuchillo!

Mutta Cuchillo ei kuullut.

Vasta kolmannella huudolla käänsi hän päänsä ja näytti metsästäjälle
kasvonsa, samalla kuin hän tahdottomalla epäluulon liikkeellä käänsi
vaippansa syrjän keräämänsä kullan päälle.

José selitti, ettei hän kultaa halunnut ja sai hänet houkutelluksi
kalliolle. Siellä ympäröivät ystävykset hänet. Kun hän näki heidän
vakavat kasvonsa, tunsi hän pelkonsa palaavan, mutta koki hillitä
itsensä ja näyttäytyä vakavalta.

Fabian nousi hitaasti; Cuchillo vapisi tämän nähdessään.

-- Cuchillo, sanoi hän, te olette pelastaneet minut janoon kuolemasta,
ettekä ole kiittämättömälle olennolle tätä tehneet; olen antanut
anteeksi sen puukon iskun, jonka annoitte minulle Venadan puistossa,
olen antanut anteeksi uuden murhayrityksenne vesiputouksen lähellä,
olen antanut anteeksi sen laukauksen, jonka ainoastaan te saatoitte
ampua tältä kalliolta, ja joka tarkoitti meitä, olisin antanut
anteeksi teidän kaikki minun henkeäni tarkoittavat murhayrityksenne
tuon yhden kerran tähden, niin, maksoinpa teille ruhtinaallisen hinnan
verityöstänne -- mutta yhtä en voi teille anteeksi antaa, sitä, että
murhasitte Marcos Arellanoksen, jonka olen vannonut kostavani.

Tämän odottamattoman ja äkkinäisen syytöksen kuullessaan peitti kuolon
kalpeus Cuchillon kasvot. Hän ei enää ollut epätietoinen siitä, mikä
kohtalo häntä odotti. Hänen silmillään ollut verho poistui, ja hänen
äskeinen ihastuksensa muuttui kauhistuttavaksi todellisuudeksi.

-- Marcos Arellanoksen, änkytti hän heikolla äänellä, ken on sanonut,
että minä olen hänet murhannut?

Fabian nauroi katkerasti.

-- Ken sanoo paimenelle, missä on tiikerin luola? Ken sanoo vaquerolle,
mihin hänen takaa-ajamansa hevonen on paennut? Ken osoittaa intiaanille
hänen etsimänsä vihollisen -- ken kullanetsijälle kullan? Järven pinta
ei tosin säilytä sen poikki uivan vesilinnun jälkiä, mutta maa, ruoho,
sammal, kaikki näyttää meille tiikerin, hevosen, intiaanin jäljet;
ettekö sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?

-- Minä en ole murhannut Arellanosta, toisti murhaaja.

-- Minä sanon, että olette hänet murhanneet. Olette murhanneet hänet
yhteisen nuotionne ääressä ja heittäneet hänen ruumiinsa jokeen; maa on
kertonut minulle kaikki aina siitä virheestä alkaen, joka hevosellanne
on, haavaan asti, jonka taistelussa saitte jalkaanne.

-- Armoa, armoa, sennor Tiburcio! huudahti Cuchillo, kun nämä
erityisseikat, joita hän ei luullut kenenkään tietävän, paljastettiin.
Ottakaa kaikki kulta, mitä minulle annoitte, säästäkää vain henkeni
ja kiitokseksi tapan kaikki vihollisenne; aina, kaikkialla tahdon
tappaa vain teidän viittauksestanne, maksutta... vaikka isäni, jos niin
käskette, mutta säästäkää henkeni, Jumalan nimessä, säästäkää henkeni!
huusi hän, kontaten Fabianin luo.

-- Arellanos rukoili teiltä armoa, mutta kuulitteko te häntä? sanoi
Fabian pois kääntyen.

-- Tapoin hänet anastaakseni yksin kaiken kullan ja nyt annan tämän
kullan hengestäni; mitä vielä tahdotte? sanoi hän väistäen Joséta, joka
koetti estää häntä pääsemästä Fabianin luo.

Vääristynein piirtein, suu vaahdossa, kamalasti hehkuvin silmin rukoili
Cuchillo henkeänsä, kokien kontata Fabianin luo.

Siten oli hän tullut kuilun partaalle. Hänen takanansa syöksyi vesi
kuiluun.

-- Armoa, armoa, huusi hän, äitinne tähden.

-- Mitä? huudahti Fabian kääntyen, mutta kysymys jäi hänen huulilleen.

Josén väkevän potkun kohtaamana syöksyi Cuchillo takaperin kuiluun.

-- Mitä teitte, José? huudahti Fabian.

-- Tuo roisto ei olisi ansainnut köyttä, johon hänet olisi hirtetty,
eikä laukausta, joka olisi hänet lopettanut.

Sydäntä särkevä, kuilusta tuleva huudahdus voitti vesiputouksen kohinan.

Fabian kumartui katsomaan, mutta väistyi kauhun valtaamana takaisin.

Pensaan oksissa, jotka hänen painostansa olivat katkeamaisillaan,
riippui Cuchillo, epätoivoisena huutaen.

-- Auttakaa minua, sanoi hän, auttakaa, jos teillä on sydäntä.

Ystävykset katselivat toisiinsa, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Lyhyt äänettömyys seurasi Cuchillon pyyntöä. Hänen äänensä tukahdutti
pelko, se teki hänet mielettömäksi. Kamala nauru kuului heidän
korviinsa.

-- Voi, voi! huusi rosvo, miksi loistavat don Estevanin silmät noin?
Miksi kiiltää tuo kullan möhkäle niin erinomaisesti... Niin, minä
käsitän... Don Estevan... kulta... hänen silmänsä... voi!

Hetkisen pauhasi kuilu tavallista kovemmin. Se oli merkkinä, että
ruumis oli pudonnut kuilun alapuolella olevaan järveen.

Mutta pian kaikki tyyntyi juhlalliseen yksitoikkoisuuteensa.



27.

YÖ KALLIOINA.


Sillä aikaa pitenivät vähitellen vuoren itää kohti luomat varjot ja
levisivät aavikolle. Suurentuen, mikäli aurinko läheni länttä, ne
himmensivät kultalaakson leimahtelemisen.

Jokunen hetki vielä ja taasen peittäisi pimeys, taasen valtaisi
äänettömyys nämä erämaat, jossa äskeiset tapaukset sattuivat.

Yksi velvollisuus oli heillä vielä täytettävänä, don Antonion
hautaaminen.

José ja kanadalainen ryhtyivät tähän toimeen; he kantoivat ruumiin
kukkulalle ja sai se viimeisen lepokammionsa intiaanipäällikön
haudassa. Taikausko sitä siellä suojeli ihmiskäsien saastutukselta, ja
päälle ladotut kivet petoeläimiltä ja linnuilta.

-- Kuinka usein, huudahti kanadalainen, on siitä alkaen, kun pyssyä
kykenin käyttämään, minulle sattunut tällainen juhlallinen hetki.

José ei ollut niin mietteisiinsä vaipunut kuin toverinsa, vaan tuon
tuostakin loi hän huolestuneen katseen taivaan rannalle.

-- Minun mielestäni, sanoi hän vihdoin, menettelemme hyvin tuhmasti,
jos jäämme yöksi tänne.

-- Miksi niin? Mistä löytäisimme vankemman ja turvallisemman paikan
kuin tämä on? sanoi kanadalainen.

-- Kaksi roistoa on päässyt pakoon ja ne tekevät kiukussaan meille
tepposet.

-- Mitä? Nuo kurjat pelkuritko? Etkö muista että näimme toisen niistä
putoavan kuiluun, johon lähetit Cuchillon hänen jälkeensä?

-- Totta kyllä, ja kauvan olen muistava tuon onnettoman sydäntä
särkevän huudahduksen, sanoi José vavisten; mutta toinen palaa leiriin
ja ehkäpä vielä tänä iltana saamme kuusikymmentä miestä niskaamme.

-- Sitä en luule. Se, jonka näimme kuiluun putoavan, ei mennyt
vahingossa. Löisinpä veikkaa, että hänen toverinsa sysäsi hänet sinne.
Miksi? Yksin ollaksensa salaisuuden haltiana.

Kanadalainen ei pettynyt Orochen kohtalon suhteen.

-- Todennäköinen on kyllä otaksumisesi, sanoi José, mutta siitä
huolimatta pysyn mielipiteessäni. Meillä on vielä pari tuntia päivää ja
jokaisen tulisi ottaa mukaansa kolme- tai neljäkymmentä naulaa kultaa.
Se käypi helposti päinsä ja ellen erehdy, niin siinä on jo kelpo summa.
Meidän tulisi kulkea koko yö Tubacin linnoitusta kohti ja kaivaa
aarteemme johonkin paikkaan, palataksemme sitten tänne uutta noutamaan.
Jospa tuo roisto, jonka päästimme karkuun, ottaisikin kultaa niin
paljon kuin hän itse painaa, niin täytyy hänen sentään jättää enemmän
kuin Fabian tarvitsee. Eikö tuon laakson ääretön aarre ole oikea ihme?

Tätä sanoessaan loivat metsästäjät katseensa alas. Laakson varjot
pitenivät, kullan kimalteleminen loppui.

-- Sanon sinulle, ettei mies palaa leiriin, sillä se ei ole hänen
etujensa mukaista, sanoi Rosenholz; ja muuten lähdemmekin muutaman
tunnin kuluttua.

-- Ja täytyykö meidän odottaa aina huomisetta saakka hakeaksemme sen
miesraukan, jonka jätimme jälkeemme?

-- Eikö meidän täytyisi odottaa vieläkin kauvemmin, jos noudattaisimme
sinun tuumaasi. Olen varma siitä, että kuume on antanut hänen nukkua
koko tämän päivän, sanoi Rosenholz. Hän on turvassa, hänellä on
vettä, ennen huomista emme voi mitään hänen hyväkseen tehdä. Minun
mielipiteeni on, että annamme hänen olla siellä missä hän on, vaikka se
tuntuneekin armottomalta; mutta käsittänet itsekin, ettei hänen millään
ehdolla tule saada tietoa aarteesta eikä sen paikasta. Me palkitsemme
hänelle tämän välttämättömän yksinäisyyden muutamilla kullanpalasilla
ja sitten me... Mutta siinäpä se pulma onkin: mitä hänelle teemme?

-- Kyllähän keinon keksimme, mutta luulen, että hän, saatuaan vähän
kultaa taskuunsa, sanoo meille jäähyväiset ja rientää ihmisasunnoille.

Tämä keskustelu tapahtui sillä välin kuin Fabian oli mennyt kentälle
saadaksensa hetkisen olla rauhassa ajatuksineen.

-- Huomaan aivan selvästi, päätti José, että olet samaa mieltä kuin
minäkin, mutta että Fabianin päähän on pistänyt tuo vaarallinen tuuma
viettää yö täällä ja hänen tahtonsa määrää sinunkin tekosi.

Kanadalainen hymyili, mutta ei vastannut mitään.

Nyt palasi Fabian kalliolle tovereittensa luo.

-- Nyt tahdon minäkin hieman tarkastella seutua.

Näin sanoen poistui José, heittäen pyssynsä olalleen. Puolen tunnin
kuluttua hän palasi. Hän oli tavannut Barajan ja Orochen jäljet, mutta
ei seurannut niitä kauvan. Sitten oli hän kiivennyt sille vuorelle,
jonka taakse molemmat seikkailijat olivat menneet heidän ampumistansa
pakoon.

-- Vuoren huippu, sanoi hän, on niin tiheän pensaston peittämä, ettei
viisi kuusi miestä voi meitä siellä suuresti vahingoittaa. Kallistun
siis sille puolen, että jätämme tämän paikan ja sijoitumme sinne.

Eräs seikka vaikutti, ettei kanadalainen suostunut Josén ehdotukseen.
Piirityksen sattuessa oli tässä nimittäin vesiputous niin lähellä,
että seipääseen kiinnitetyllä hedelmän kuorella ylettyi saamaan vettä.
Se olikin pääasia, sillä hehkuvan auringon valossa on vesi melkein
tarpeellisempaa kuin ruoka. Metsästäjät päättivät siis jäädä kalliolle
ja lähteä sieltä aamun sarastaessa.

Kanadalainen ei ollut unohtanut tuota salaperäistä venettä, jonka hän
aamulla oli etäämpänä nähnyt. Hän ei itseltään salannutkaan, että
vaarallinen oli Fabianin tuuma viettää yö paikalla, joka leirissä
ehkä tiedettiin. Mutta kelpo kanadalainen mukautui siihen, koska
hänen kasvattipoikansa oli niin päättävästi sitä ehdottanut. Muuten
oli kallio vuorta korkeampi. Kahta noista kentällä olevista litteistä
kivistä käytettiin puolustuskeinona; kalliolla ennestään olevien kivien
lisänä muodostivat ne vallituksen, jonka takana metsästäjät tarpeen
tullessa olivat suojassa vihollisen luodeilta.

Kun nämä varovaisuustyöt olivat tehdyt, loi kanadalainen tyytyväisen
katseen ympärilleen. Heidän ruuti- ja lyijyvarastonsa oli riittävä,
ja muuten luottivat he pelottomaan rohkeuteensa, tarkkaan näköönsä ja
kykyynsä käyttää hyödyksensä sattuvia seikkoja.

-- Ja nyt, sanoi José, syökäämme hiukan ennen ensimäistä yövartiota.
Eikö sinulla, Rosenholz, vielä ole palasta kuivattua lihaa repussasi?
Minulla on vain jokunen leivän palanen.

Ruokatavarat tarkastettiin ja paitsi kahdeksi päiväksi riittävää määrää
pinole-jouhoja, oli heillä enää tuskin yhdeksi ateriaksi riittävä määrä
lihaa! Mutta kun Fabian lausui, että hänelle riitti kourallinen vedessä
kostutettuja ruis-jauhoja, päättivät molemmat metsästäjät tyytyä
kanadalaisen repussa olevaan ruokaan.

-- Emmekö sinunkin mielestäsi, sanoi José, ateriaansa alottaessaan, ole
aina Venadosta lähdettyämme eläneet kehnolla ruoalla lukuunottamatta
sitä kaurista, jonka lihan kuivasit?

-- Kyllä. Mutta mitäpä sille voi, sanoi kanadalainen, kun kolme miestä
on yksin erämaassa, eivät he saa sytyttää tulta, eivätkä ampua hirveä,
jos tahtovat välttää ilmituloa.

-- Totta kyllä, mutta tuli mitä tahansa, niin varokoon se kauris
itseänsä, joka lähenee pyssyn kantaman päähän.

Kanadalaisen ja Josén nauttiessa kehnoa ateriaansa laski aurinko,
tähdet alkoivat tuikkia, ja kylmä ja sakea usva laskeusi Sumuvuorille.

-- Ken on ensiksi vartiana? kysyi José.

-- Minä, vastasi Fabian. Te molemmat saatte nukkua, minulle ei uni
maita.

Turhaan vaati Rosenholz, että Fabian, nuorempana, levähtäisi ensin;
nuorukainen pysyi sanassaan.

Rosenholz ja José panivat siis levolle, ja pian olivat molemmat
unohtaneet päivän seikkailut.

Fabian, yksin valvoen, kääriytyi viittaansa ja istuen kalliolle katseli
länteen, josta vaara pikemmin saattoi uhata. Hän ei liikahtanut enempää
kuin makaajatkaan.

Pimeässä laaksossa olevat kultakivet kimaltelivat kuun valossa
heikosti. Muuan esine näkyi paraiten tuon maassa olevan kullan
joukosta. Se oli Cuchillon keräämä aarre, joka oli nyt omistajatta
rosvon viitalla.

Rosenholz oli jo ennättänyt nukahtaa ja avasi silmänsä.

-- Mitä uutta? kysyi hän Fabianilta.

-- Ei mitään, vastasi tämä, mutta miksi näin pian katkaisitte unenne?

-- Näin pian! Tähdistä näen, että olen nukkunut noin neljä tuntia.
Ainakin on nyt puoliyö.

-- Joko? En luullut niin myöhäistä olevan.

-- Nuku nyt sinä, lapseni, sanoi Rosenholz, ei ole terveellistä nuorten
valvoa.

-- Nukkua! sanoi Fabian, koskettaen vanhuksen käteen. Onko viisasta
nukkua, kun kuulee tuon äänen ympärillään?

Valittava ääni kuului arolta, siltä paikalta, johon don Estevanin
hevonen oli kaatunut kanadalaisen luodin lävistämänä. Tummia varjoja
näkyi epäselvästi kuun valossa.

-- Sudet, jatkoi Fabian, ulvovat saaliin ympärillä, jota eivät ihmisten
lähellä olon tähden uskalla syödä. Ehkemme me yksin niitä pelota?

Kaukaisten laukausten ääni näkyi todistavan Fabianin pelon oikeaksi.
Henkilönä, joka on tottunut tekemään varmoja johtopäätöksiä
pienimmistäkin merkeistä, vähimmästäkin äänestä erämaassa, ei
kanadalainen tarvinnut pitkää aikaa selittääksensä noiden laukausten
aiheen.

-- Meksikolaiset, sanoi hän, ovat taasen apahien kimpussa, mutta hyvän
matkan päässä täältä. Sudet pelkäävät ainoastaan meitä. Nuku siis,
lapseni, nuku huoletta, kun minä valvon; sinä tarvitset lepoa.

-- Voi, sanoi Fabian, päivät tuntuvat minusta nyt vuosien mittaisilta.

-- Jos päivä on ollut kovakin, voipi sentään nukkua, kun on täyttänyt
velvollisuutensa, sanoi Rosenholz. Luota siinä kokeneeseen mieheen,
jonka arvostelukyky on eräretkillä kehittynyt.

-- Jahka koetan, sanoi Fabian.

Ja pikemmin tehdäksensä Rosenholzille mieliksi kuin omasta halustaan
pani hän maata.

Samoin kuin Fabianin lapsenakin ollessa kumartui kanadalainen
nuorukaisen yli.

-- Vaaleakutrinen lapsi, jonka luona ennen niin usein valvoin, sanoi
hän itsekseen, sinä, joka nuoruuden voimissasi nyt nukut, jonka kasvot
ovat ahavoituneet, hiukset tummentuneet, nuku vielä kerran levossa,
sillä aikaa, kun metsästäjä vartioitsee sinua, samoin kuin henkesi
pelastaja merimies ennen sinua suojeli. Lähenee hetki, jolloin tiemme
eroavat, sitten enää milloinkaan yhtymättä; kaupunkien kadut eivät
johda erämaahan, tammi ja palmu eivät viihdy samassa ilmanalassa.

Haikeamielisenä lausui Rosenholz nämä sanat; hän nosti raskaasti
nukkuneen nuorukaisen pään polvensa nojalle varjostaen hänen silmiään
kuunvalolta.

Kolmikymmenvuotisen merimies- ja metsästäjäelämänsä aikana oli
kanadalainen aina liikutettuna katsellut avaruutta. Ukko antautui
epämääräisiin, kaihomielisiin unelmiin. Vesiputous kohisi kumeasti
kuilussaan, tuon tuostakin suhisi tuuli puissa ja Sumuvuorilta kuului
salaperäisen, kumean jyrinän kaiku.

-- Kuinka meri on erämaan kaltainen, sanoi Rosenholz itsekseen. Kuulen
täällä ikäänkuin aaltojen kohinan, ikäänkuin etäisten kanuunain
laukausten kaiun. Usein on puiden rytinä minulle muistuttanut mastojen
rytinää, olen uneksinut Albatrossin mastojen häilyvän. Valtameri,
erämaa, Fabian -- niitä olen oppinut rakastamaan. Erämaa yksin on
saattanut minut unohtamaan meren. Mikä tulee nyt erämaan sijaan?
Varmaankin Fabian! Koetan sitäkin, ihminen ei olekaan luotu oleksimaan
ijankaiken metsissä, etäällä lähimmäisistään. Luovun kuljeksivasta
elämästäni, ja Fabian on minua tästä uhrista kiittävä.

Sitten muisteli hän aikoja, kauvan sitten menneitä, mutta äkkiä valtasi
hänen mielensä tuskallinen epäilys.

-- Mutta, alkoi hän, ennenkuin Fabian kiittää minua uhrauksesta, joka
on lyhentävä elämäni, täytyy hänen ensin anoa sitä minulta. Kaksi
kertaa olen hänelle viitannut lähestyvästä erostamme, ja molemmilla
kerroilla on hänen vaitiolonsa syvästi minuun koskenut. Oi, Jumala,
minkä koettelemuksen vielä suot minulle!

Metsästäjä kohotti kosteat silmänsä taivasta kohti. Otava kääntyi
pohjoiseen päin ja oli katoamaisillaan kukkulain taakse, ja muutamat
tähtilennot tuntuivat metsästäjästä onnettomilta enteiltä.



28.

NEUVOTTELU.


Jätimme Fabianin ja Josén nukkumaan kukkulalle. Tarkastakaamme, mitä
vielä tapahtui. Kultalaakson ympäristöltä kuului epämääräisiä ääniä.
Metsästäjä laski varovasti nuorukaisen pään maahan ja hiipi pyssy
kädessä kukkulan reunalle.

Hänen silmänsä vahvistivat korvakuulon ja palatessaan takaisin, näki
hän Fabianin heränneen.

-- Mitä nyt? kysyi nuorukainen.

-- Ei mitään, sakaali vain liikkuu tuolla järven rannalla. Veren haju
on houkutellut ne tänne.

-- Niin, verta on siellä vuodatettu, sanoi Fabian alakuloisesti.

Molemmat istuivat äänettöminä.

Fabian viittasi Joséhen, joka kovalla kalliolla nukkui yhtä hyvin kuin
pehmeimmässä vuoteessa.

-- Hän tietää minun valvovan, sanoi kanadalainen, ja sentähden nukkuu
hän niin levollisesti. Hänen omatuntonsakin on keveämpi, kun hän
tietää täyttäneensä valansa ja antaneensa takaisin sinulle sen, mitä
oli auttanut ryöstämään sinulta. Tee lapseni samoin kuin hänkin. Ehdit
vielä pari tuntia nukkua.

Samalla kuin Fabian aikoi vastata, tuntui vuoren sumusta kuuluvaan
jyrinään vastaavan kaiku etäältä aavikolta. Tuuli toi heidän korviinsa
ääniä, jotka eivät olleet yhtä kumeita kuin Sumuvuorelta kuuluvat.
Toisinaan tuntui tuo kaukainen kumina, joka oli pyssyn laukausten
tapainen, lähenevän. José nousi ja sanoi, kääntyen Rosenholziin:

-- Samallaisia ääniä kuulimme viime yönäkin; mutta huomaa, kiväärin
tuli leviää kentälle. Noita onnettomia ei enää suojele leiri. Varmaan
ovat varustukset valloitetut ja siinä tapauksessa jokainen laukaus
tietää kuolemaa ja apahit saavat runsaasti päänahkoja. Voi meitä, jos
intiaanit tuhoavat heidät kaikki, sillä heidän läheisyytensä on meitä
suojellut. Olemme olleet täällä yhden yön liiaksi, Rosenholz!

He kuuntelivat taasen äänettöminä. Niinkuin José oli arvannutkin, oli
intiaanien koko huomio kohdistettuna leiriin, ja siksi olivatkin he
saaneet vielä olla rauhassa.

Tämä ei ollut muuten ainoa vaarallinen retki, jonka José ja
kanadalainen olivat tehneet. Mutta vaikka on pelotonkin, tuntuu vaaran
läheisyys varsinkin yöllä juhlalliselta ja niin nytkin. Aika ja paikka
antoivat kyllä aihetta huoliin, ja heidän edessään liehuvat kamalat
voitonmerkit osoittivat, minkä kohtalon viholliset säälittä voitetuille
soivat.

Laukaukset tuntuivat lähenevän, ja joka hetki saattoi sinnepäin tuleva
pakolainen tuoda perässään parikymmentä intiaania.

-- Jospa niitä olisikin parikymmentä miestä, lausui Rosenholz Josén
arveluiden johdosta, niin meidän edulliseen asemaamme nähden ei
ainoakaan heistä pääsisi tänne. Fabian! Tässä tilaisuudessa on sinun
pantava mieleesi neuvo, jota et saa halveksia. Sinä olet kiivas,
lapseni, vaara saattaa sinut pois suunniltasi; huomaahan, että yhtä
hyvin voi joutua kuoleman uhriksi liiallisen urhoollisuuden, kuin
liiallisen pelkuruudenkin tähden; kun nuorukainen tietää itsellään
olevan ladatun pyssyn, ei hän voi vastustaa halua sitä laukaista.
Mutta muista, että meidän tulee laukaista toistemme jälkeen, ja että
viimeisen tule odottaa, kunnes molemmat edelliset ovat ladanneet. Tämä
on sotatapa, jonka niin hyvin José kuin sinäkin olette huomanneet
oivalliseksi. Tällä tavoin voimme kukin vastustaa kuutta vihollista,
jos heitä on kaikkiaan kahdeksantoista. Vasta sitten kuumenee
ja likaantuu pyssyn piippu niin, ettei luoti enää mene suoraan.
Sellaisissa tilaisuuksissa on minulle sattunut, että tähdätessäni
jonkun intiaaniveitikan korvaan, olenkin kummastuksekseni osannut
häntä keskelle silmää. Mutta älä sinä ole niin vaatelias; tähtää vain
keskelle rintaa. Se on tosin vähemmän mairittelevaa, mutta varmempaa.

Rosenholzin näin opastaessa olivat laukaukset loitonneet. Pian ne
taukosivat kokonaan.

-- Tuntuu kylmemmältä, sanoi kanadalainen, tuuli tuo tänne puitten
tuoksua, sakaalit ovat lakanneet ulvomasta, ja se todistaa että päivä
pian koittaa. Puolen tunnin kuluttua täytyy meidän lähteä; päivän
valossa näemme, mitä tietä kuljemme, ettemme joudu intiaanien kynsiin,
ja jälkiä ei ainakaan puutu. Päivänkoittoa seuraava hetki on erittäin
sovelias jälkien tarkastamiseen, sillä kasteen pehmittämä maa säilyttää
ne. Ensin täytyy meidän sentään syödä vähäisen, vahvistaaksemme
itseämme.

Pian nauttivat he ateriaksensa kourallisen pinolejauhoja. Fabian
tunsi, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen tälle miehelle, jota
kiitollisuudessaan piti isänänsä, tuli ilmaista vastaiset aikeensa.

-- Rosenholz! Isä! lausui hän.

Tämän kuullessaan vavahti kanadalainen.

José oivalsi, että hänen läsnäolonsa häiritsi keskustelevia ja hän
poistui vähän matkan päähän.

-- Isä, alkoi Fabian taasen -- tämän nimen aina ilolla mainitsen -- te
olette eläneet sekä Europan suurissa kaupungeissa että erämaissa ja
voitte arvostella niiden erilaisuuden.

-- Kyllä, vastasi Rosenholz, viidenkymmenen vuotisena elinaikanani olen
saattanut vertailla kaupunkien komeutta ja erämaan ihanuutta.

-- Nuo suuret kaupungit, joissa tuhansia ihmisiä kuhisee yhdessä,
tarjonnevat mahtavan näyn, niiden korkeat palatsit lienevät komeita;
eikö totta, että tuntisi olevansa onnellinen siellä oleskellessa?
Siellä joka päivä tuottaa vaihtelevaisuutta.

-- Kyllä ne todella ovatkin komeita, sanoi kanadalainen ivallisesti,
nuo suuret kadut, joilla kiirehtivät ihmiset alituisesti tyrkkivät
toisiansa, jossa vaunujen kolina huumaa ihmisen; usko minua, nuo ovat
hyviä nuo huoneet, joissa ilmaa ja valoa, jota Jumala niin runsaasti
jakaa erämaassa, on niin niukalta, jossa köyhä kuolee nälkään kurjalla
vuoteellaan, kun tuhlaaja hänen naapurissaan pitää loistavia pitoja.

Rosenholz pysähtyi äkkiä; hän huomasi menneensä liian pitkälle, kun
aikoi tukahuttaa Fabianin huulille ehdotuksen, jonka nuorukainen aikoi
tehdä heidän yhdessä olostaan. Hän sanoi sen vuoksi:

-- Tahtoisin viettää siellä loput päiväni.

Nämä sanat kuullessaan pääsi Josélta ankara yskä.

Fabian luuli kuulevansa väärin.

-- Erämaan elämä on siis kadottanut tuon viehätyksen, jota niin
suuresti olette kehuneet? kysyi hän.

-- Hm, tuumi Rosenholz, kyllähän tämä olisi hauskaa elämää, ellei
täällä alituisesti uhkaisi nälkä ja jano, puhumattakaan intiaanien
puukkojen tuottamasta vaarasta.

Josén yskä eneni.

-- Ennen olen kuullut teidän puhuvan toisin, sanoi Fabian kummastuneena.

-- Älkää häntä uskoko! keskeytti hänet äkkiä esiin astuva José. Älkää
uskoko, että saukon ja majavan pyytäjä pitäisi kaupungissa elämisen
erämaata parempana. Ettekö huomaa, että Rosenholz-parka kehnosti
ilveilee? Ettekö huomaa, että hän luulottelee, että teidän kaltaisenne
nuori herra pitäisi suurenakin uhrauksena Madridissa oleskelemisen
hänen kaltaisensa harmaaparran seurassa?

-- José, huusi jättiläinen, nousten ylös.

-- Minä puhun uhallasikin, sanoi José. Ja kääntyen Fabianiin, jatkoi
hän.

-- Rosenholzko salpautuisi kaupunkiin! Rosenholzko menisi asumaan
kivikopin tapaiseen huoneesen! Se on mahdotonta. Hän tahtoo pettää
teitä, voimatta pettää itseään. Tiedättekö mitä hän kaipaa? Hänellä
täytyy olla kuljettavana äärettömiä metsiä ja aavikoita. Hänen täytyy
päästä kulkeminaan auringon tavoin kenenkään pysähdyttämättä.

Hän tarvitsee erämaan ilmaa, tuota tuoksujen täyttämää ilmaa, jossa
toisinaan kuulee intiaanien huutoja. Ei, jatkoi hän, vanha jalopeura ei
voi kuolla olkivuoteella.

-- Totta, totta, huokasi kanadalainen, mutta hänen kätensä
ummistaisivat silmäni.

Ja ukon pää vaipui rintaa kohden.

-- Entä minä, huudahti José äärettömän tuskan liikuttamana, enkö minä
ole täällä, joka olen kymmenen vuotta rakastanut sinua niinkuin veli
veljeänsä, olen taistellut ja kärsinyt kanssasi?

Ja voimakkaasti puristi hän kanadalaisen alasriippuvaa kättä.

Fabian tuli hänelle avuksi.

-- Kuulkaa, sanoi hän, kuulkaa minua te molemmat. Ylhäinen mies on
täällä kurjasti kuollut, ahne rosvo löytänyt hautansa haluamiensa
aarteiden ääressä. Mitä heillä nyt on?

Ukko loi Fabianiin liikutuksen ja hämmästyksen sekaisen katseen. Hän
alkoi ymmärtää nuorukaista, uskaltamatta vielä toivoa.

-- Jatka! sanoi hän vapisevalla äänellä.

-- Rikkaus, jatkoi Fabian, on arvokasta ainoastaan sille, joka on sen
kerännyt. Mutta mitä minä olen tehnyt? En ole elänyt teidän kanssanne
käsittämättä teidän mielipiteittenne järkevyyttä. Tämä kulta tuntuisi
minusta vastenmieliseltä, sillä vuodatettiinhan verta päästäksemme
käyttämään sitä hyödyksemme. Sen vuoksi en siihen koske. Lapsuudessani
elin ylellisyydessä, sanotte. Olen sen unohtanut, muistan vain kovat,
uutterat nuoruuteni ajat. Olen ainoa suvustani, ja saan menetellä oman
mieleni mukaan. Oi, isä, ystävä! Pyydän saada jäädä teidän kanssanne
erämaahan, jakaa vaaranne ja yhdessä teidän kanssanne viettää tätä
riippumatonta elämää, jota ei mikään muu minulle korvaisi. Sanokaa
Rosenholz, sanokaa José, suostutteko?

-- Suostunko! lausui José äänellä, jonka koetti tehdä karkeaksi,
salataksensa mielenliikutustansa.

-- Entä te, isä, mitä sanotte? kysyi hän hiljaa.

Vanha metsästäjä seisoi äänetönnä ja liikkumatta, ja kokonaan hurmaavan
ilon valtaamana saattoi hän vain avata sylinsä, värähtelevällä äänellä
huudahtaen:

-- Poikani, Fabianini, tule syliini!

Ja nuorukainen tunsi jättiläisen syleilyn.

Uusi elo koitti Rosenholzille. Nyt vasta löysi hän lapsensa, joka ei
enää luopuisi hänestä.

Vitkaan, nosti hän väkevillä käsillään Fabianin kohti taivasta,
ikäänkuin äsken syntyneen lapsen, jonka isä kiittää Jumalaa, ja
huudahti:

-- Oi, Jumala, anna anteeksi, minulla ei ole voimia kieltää häntä.

-- Vielä voitte katua päätöstänne, sanoi José Fabianille, jonka
Rosenholz hiljaa laski maahan, ja joka voimakkaasta syleilystä tunsi
itsensä aivan hengästyneeksi; -- miettikää tarkoin, kun vielä on aikaa.

-- Asian olen tarkoin miettinyt. Mitä tekisin minä oudoissa oloissa?
Hetkisen halusin minä rikkautta ja kunniaa, en itselleni, vaan
jakaakseni toisille. Siitäkin olen luopunut.

Rosenholz ja Fabian olivat ajatuksiinsa vaipuneina, eivätkä huomanneet,
että José lähti aavikolle. Kuu oli laskemaisillaan, sen viimeiset
säteet lankesivat kultalaaksoon, kun José tunkeutui laaksoa ympäröivän
pensaston läpi.

Hetkisen katseli hän kultamöhkäleitä, jotka ensin olivat herättäneet
hänessä niin kamaloita ajatuksia. Hän ei voinut antaa anteeksi
itselleen, että hetkisen oli tällaista ajatellut, vaikka hän saattoi
ylpeillä siitä, että oli ne karkoittanut.

-- Vaikka Fabian ottaisikin kuinka paljon tahansa näistä rikkauksista,
sanoi hän itsekseen, jää jäljelle kyllin kiusaamaan monta henkeä, jotka
eivät ole niin vakavia kuin hän. Kun en voi tämän laakson aarteita
hävittää, niin ainakin piilotan niiden loiston niiltä, jotka sattumalta
tänne tulevat. Vastedes matkustajat kulkevat ohi tämän kullan,
aavistamatta sen olemassaoloa. Siten kenties ehkäisen monta rikosta,
säilytän monta sielua ikuisesta kadotuksesta.

Näin puhuessaan potkasi hän hajalleen Cuchillon viitalleen keräämän
kultakasan, ja tasoitettuaan maanpinnan heitti hän Cuchillon viitan
pensastoon, otti sitten puukkonsa ja leikkasi sylyyksellisen ruohoa,
kahilaa ja köynnöksiä.

Nyt ei silmä voinut nähdä tuon viheriän peitteen alla olevaa kultaa, ei
ainoakaan möhkäle kimallellut enää, ja ikäänkuin kuu olisi surkutellut
sitä, ettei enää voinut valaista tätä luojan ihmetyötä, katosi se
vuorien taakse juuri kun José oli päättänyt työnsä.

José palasi kalliolle ja istahti mäntyjen juurelle, juuri kun Rosenholz
lausui Fabianille:

-- Olet, lapseni, parhaiten valinnut. Rikkaus paaduttaa sydämen,
kaupungin elämä pilaa ihmisen ja heikontaa ruumiin. Sinäkin, Fabian,
olet leijonan sukua, ja erämaa on sellaisia varten. Sinun toimeksesi on
Jumala määrännyt villien hevosien kesyttämisen, kalastelemisen joissa
ja virroissa, metsästelemisen metsissä ja lakeuksilla, joilla ei ole
rajoja eikä isäntiä, kilpailemisen vihollistesi kanssa viekkaudessa,
heidän kanssaan taistelemisen ja sitten iltasin nuotion valon ääressä
uneksimisen tähtikirkkaan taivaan alla kuunnellessasi tuulen ja puitten
suhinaa, veden kohinaa.

-- Kuuletteko, José! huudahti Fabian, voitteko parempaa esitellä?

-- En tosiaankaan.

-- Ole varma siitä, jatkoi Rosenholz, että ensimäinen saukon nahka,
jonka myyt, ilahuttaa sinua enemmän kuin tuo kulta, jonka täältä olisit
voinut kerätä. Opetan sinut kelpo ampujaksi, samoin kuin Josénkin, ja
sitten olemme maailman onnellisimmat ihmiset. Sinä tarvitset vain hyvän
pyssyn, ja ehkäpä joku antaa sen meille velaksi, lisäsi hän.

-- Miksi emme siis heti lähde täältä? kysyi Fabian hymyillen.

-- Otin tuolta niin paljon, sanoi José, että voimme heti maksaa pyssyn.

Ja riemuiten näytti hän Fabianille pähkinän suuruista kullanpalasta,
ainoata, jonka oli kultalaaksosta anastanut, kun oli sen ihmissilmiltä
peittänyt.

Samassa kun he aikoivat lähteä kukkulalta, mennäksensä sinne, mihin
olivat Gayferos-raukan jättäneet, kuulivat he hevosen nelistävän
aavikolla.

-- Varmaankin, sanoi kanadalainen, itsekään sitä oikein uskomatta,
pakenee joku meksikolaisten leiristä tännepäin.

-- Jumala suokoon, ettei tulisi pahempaa, sanoi José. Minua
kummastuttaa, että yö on ollut niin hiljainen, vaikka intiaaneja
risteilee tässä lähellä, ja vaikka intiaaneja ahnaammat valkoiset ovat
niin lähellä meitä ja tuota kirottua aarretta.

-- Vait, näen ratsastajan, sanoi Fabian hiljaisella äänellä, mutta kuun
laskettua on niin pimeä, etten erota, onko hän ystävä vai ei, ainakin
on hän valkoinen.

Ratsastaja nelisti nopeasti eteenpäin. Hän aikoi mennä ohi etäältä,
mutta käänsi äkkiä hevosensa ja nelisti kukkulaa kohti.

-- Hoi, ystävä, ken olette? huusi Rosenholz.

-- Ystävä, niinkuin sanoitte, vastasi ratsastaja, jonka he äänestä
tunsivat Pedro Diaziksi.

-- Kuulkaa, huusi hän, ja käyttäkää sanani hyödyksenne.

-- Tulemmeko luoksenne? kysyi kanadalainen.

-- Ei, sitten ehkä ette ehtisikään takaisin varustukseenne. Intiaanit
ovat isäntiä aavikolla, lähes kaikki toverini ovat murhatut. Vaivoin
pääsin itse hengissä.

-- Kuulimme laukaukset, sanoi José.

-- Älkää keskeyttäkö, nyt on kiire. Sattumalta tapasin roiston, jonka
päästitte pakoon. Se on Baraja. Hän tuo mukanaan tänne kaksi erämaan
rosvoa ja koko joukon apahia. Olen vain vähän edellä heistä, he ovat
kantapäilläni. Hyvästi! Säästitte minua, kun olin vankinne, maksakoon
tämä tieto velkani! Jos selviätte hengissä, niin koettakaa päästä
sille paikalle, jossa punainen joki haarautuu, sillä siellä kohtaatte
rohkeita miehiä, jotka...

Näkymättömän käden ampuma nuoli suhahti Diazin ohi, ja hän ei ehtinyt
enempää sanoa. Kiire todella olikin.

Kun Diaz oli asian ilmoittanut, kannusti hän hevostansa ja antaaksensa
ystävyksille viimeisen varoituksen ja uhitellaksensa vihollisia, huusi
hän:

-- Olkaa varuillanne.

Kaiku toisti vielä nämä sanat, kun Diaz pimeän suojaamana katosi
erämaahan. Kaikilta tahoilta kuului susien ulvontaa.

-- Intiaaneja ne ovat, sanoi Rosenholz. He ovat nähneet susien repivän
tuolla olevaa hevosen raatoa ja matkivat niiden ääntä antaaksensa
merkin toisilleen. Mutta nuo pirut eivät petä vanhoja metsästäjiä.



29.

INTIAANIEN VANKI.


Tämän uuden, metsästäjiä uhkaavan vaaran selittämiseksi täytyy meidän
hetkeksi palata sille paikalle, johon jätimme Barajan ja kuilussa
häilyvän Orochen. Säälimättä oli Baraja leikannut poikki lasson ja
Orochen ruumiin olivat metsästäjät tumman varjon tavoin nähneet
putoavan kuiluun.

Hämmästyneenä teostaan, ei tosin tekemästään murhasta, vaan
kultamöhkäleen menettämisestä, katsahti Baraja kuiluun. Mutta liian
myöhään; mitä se kerran oli niellyt, sitä se ei takaisin antanut. Se
karjui kuin raivokas peto ja konnan katse näki vain pimeyttä.

Ensi kerran valitti Baraja yksinäisyyttä, johon Orochen kuoleman kautta
oli joutunut. Jälkimäisen kanssa katosi toivokin tasamittaisesta
taistelusta kultalaakson haltiain kanssa.

Raivo valtasi hänet. Hän päätti ajaa pois nuo kolme metsästäjää, jotka
niin julkeasti olivat sanoneet olevansa kultalaakson isäntiä.

Hän poistui hitaasti ilmoittaakseen aikeensa viidelle tai kuudelle
seikkailijalle ja palataksensa niiden kera. Hän ei aavistanut, että
Diaz nelisti hänen takanansa. Äkkiä sattui etäinen kiväärin tuli hänen
korvaansa. Kylmä hiki peitti hänen otsansa.

Ampuminen muuttui kiivaammaksi.

Täynnä kauhua pidätti hän hevosensa.

Vaikka niin eteenpäin kuin takaisinkin meno oli yhtä vaarallista,
päätti hän kuitenkin palata takaisin. Hän aikoi panna päätöksensä
toimeen, kun hevosen nelistäminen hänen takanansa enensi hänen
pelkoansa.

Sitä lisäsi vielä ääni, joka pimeässä sekaantui kavioitten kopinaan.

Pedro Diaz huusi:

-- Oroche, ellen erehdy!

Barajasta tuntui ääni kuolleen huudolta, joka kutsuu toista. Konnan
mieleen ei juolahtanutkaan, että Diaz oli päässyt pakoon, ja hän luuli
pimeässä häntä Orocheksi; hän nelisti pois.

Ajo hänen takanaan kävi myöskin nopeammaksi ja ääni muuttui
uhkaavammaksi. Ampumisesta huolimatta pakeni Baraja leiriä kohti.
Vihdoinkin kääntyi hän.

-- Kurja pelkuri! huusi Diaz, sulkien häneltä tien; jos vain saatan
estää, et toistamiseen pakene.

Samalla hetkellä ympäröi apahijoukko ratsastajat ja vastoin tahtoansa
täytyi Barajan ottaa osaa tuohon kiivaaseen taisteluun, jota aikoi
välttää. Näiden kahden ratsastajan ottelun olivat leirissä taistelevat
meksikolaiset nähneet.

Diaz tempasi tapparan erään intiaanin kädestä ja käytti sitä kauhealla
menestyksellä. Kun vihollisten luku kuitenkin oli liian suuri, täytyi
hänen paeta, ja hän palasi kultalaaksoon varoittamaan ystävyksiä heitä
uhkaavasta vaarasta.

Se mies taasen, jonka vangitsemista seurasi riemuhuuto, valkoinen, joka
sidottiin puuhun kuoliaaksi kidutettavaksi, oli Baraja, jolle koston
hetki oli koittanut.

Hirveä rangaistus alkaisi Orochen murhaajalle. Onneton oivalsi,
että hän oli joutunut vihollisten valtaan, jotka olivat vieläkin
säälittömämpiä kuin hän oli ollut Orochea kohtaan, ja että armo,
vieläpä vesipisarakin, jolla tuskien kestäessä sammuttaisi janoansa,
kiellettäisiin häneltä.

Palavien vaunujen valossa saattoi nähdä, miten vanki kuoleman tuskan
valtaamana katseli ympärilleen ja miten hän pysyi maahan vaipumatta
ainoastaan sen vuoksi, että oli kiinni sidottu.

Odotettaessa Mustanlinnun merkkiä juhlan alkamiseksi, muuttivat hänen
soturinsa vaunujen raudat kidutusaseiksi, kuumentaen niitä tulessa.
Jotka eivät sellaisia olleet saaneet, terottivat seipäitä ja hioivat
puukkojansa.

Päivän riemun oli intiaanien täydellisen voiton jälkeen päättävä vangin
kidutuskuolema.

Muuan julmannäköinen intiaani astui ensin onnettoman luo ja lausui:

-- Kun on koossa suuri joukko valkonaamaisia, loruavat he kuin
papukaijat, ja kun he ovat sidottuina puuhun, ovat he äänettömiä kuin
lohet. Uskaltaako valkoinen laulaa kuolinvirtensä?

Baraja ei ymmärtänyt villin sanoja; hiljainen valitus oli hänen
vastauksensa. Toinen intiaani astui uhrin luo. Suuri, meksikolaisen
puukon iskemä haava oli hänen rinnassansa; verta vuoti siitä, vaikka se
oli niinillä sidottu.

Apahi kastoi sormensa vereen, veti sitten Barajan kasvoille viivan
otsasta leukaan asti sanoen:

-- Kasvojen tämä puoli, puolet otsaa, toinen silmä ja toinen poski ovat
minun; minulla yksin on oikeus riistää siitä nahka irti, kun valkoinen
vielä on hengissä.

Kun ei Baraja ymmärtänyt tätäkään kauheaa uhkausta, selitti intiaani
sen hänelle espanjan kielellä.

Onnettoman veri jähmettyi suonissa.

Kolmas intiaani, esimerkin kehoittamana, astui nyt vankia ympäröivästä
joukosta esiin.

-- Päänahka on minun, sanoi hän.

-- Sitten, lisäsi neljäs, on yksin minulla oikeus kaataa valkoisen
paljastetulle pääkallolle kiehuvaa rasvaa, jota keitetään hänen
veljiensä ruumiista.

Sitten jättivät he hänet hetkeksi rauhaan.

Tämän lyhyen lomahetken aikana tanssivat intiaanit niin sanotun
päänahka-tanssin.

Pian kuului kiljunta, joka oli toisenlainen kuin se, mikä seuraa
intiaanien iloa tai surua, sillä villi, julmin kaikista erämaan
eläimistä, voi karjua vain ilossaan tai surussaan.

Kärsimättömyyden kiljunnan nämä tiikerit nyt päästivät.

Hitaasti nousi haavoitettu päällikkö, joka Antiloopin kanssa oli
istunut kukkulalla, ja sanoi hetken tulleen, jolloin hänen sotilaansa
tuuma tuumalta saisivat repiä saaliinsa.

Mutta Barajan hetki ei ollut vielä tullut.

Palavien vaunujen valossa näkyi äkkiä soturi, jonka puku, vaikka
intiaanein, ei ollut samallainen kuin apahien. Hänen tulonsa
ei kuitenkaan näyttänyt ketään hämmästyttävän; nimi "mestitsi"
kuului suusta suuhun. [Mestitsiksi nimitetään valkoisen miehen ja
intiaaninaisen tai intiaanin ja valkoisen naisen lapsia.]

Outo tervehti vakavasti intiaaneja ja meni vangin luo.

Tulen valo valaisi niin Barajan kasvot, että hän saattoi nähdä niitä
peittävän kalman vaaleuden.

Mestitsin kasvoille kuvastui syvä halveksiminen ilman vähintäkään
säälin tunnetta, mutta Baraja teki hämmästyksen liikkeen. Hän oli
tuntenut tuon salaperäisen henkilön, jonka samana päivänä oli nähnyt
ruuhessaan joella.

Mestitsi puhutteli Barajaa ensin englannin kielellä, jota tämä ei
ymmärtänyt, sitten ranskan ja vihdoin espanjan kielellä.

Baraja päästi ilon huudahduksen.

-- Voi, huudahti hän, jos pelastatte henkeni, annan teille kultaa niin
paljon kuin kantaa jaksatte.

Baraja lausui nämä sanat niin vakuuttavalla äänellä, että outo näkyi
kummastuvan. Hänen synkille kasvoilleen ilmestyi kiihkeä voitonhimo.

-- Onko se totta? kysyi hän hehkuvin silmin.

-- Herra, jatkoi Baraja, käsiään väännellen, se on yhtä totta kuin
sekin, että minun tässä täytyy kuolla hirveä kuolema, ellei teidän
välityksenne pelasta minua. Kuulkaa minua! Tulkaa kanssani, ottakaa
kymmenen, kaksikymmentä soturia mukaanne, jos sopivana pidätte,
ja ellen päivän koittoon ole vienyt teitä maailmaan runsaimmalle
kultasuonelle, niin saatte valmistaa minulle vieläkin kauheampia tuskia
kuin ne, jotka minua nyt odottavat.

-- Jahka koetan, sanoi outo matalalla äänellä, mutta älkää sanoko enää
mitään, sillä intiaanien ei tule saada tietää, mitä olette minulle
ehdottanut, vaikkeivät pidäkään suuressa arvossa valkoisten kultaa.
Vait, he kuuntelevat!

Villit paloivat halusta saada alottaa juhlansa; he lähenivät ja synkkää
murinaa kuului.

-- Hyvä! lisäsi outo ääneen intiaanein kielellä, minä ilmoitan
päällikölle vangin sanat.

Näin sanoen loi hän ympärilleen käskevän silmäyksen, joka saattoi
innokkaimmankin peräytymään, ja meni Mustanlinnun luo.

Päästyään kukkulalle, jossa päällikkö istui, huudahti hän:

-- Älköön kukaan koskeko vankiin, ennenkuin molemmat päälliköt ovat
neuvottelunsa päättäneet! Toivon säde välähti Barajan silmistä ja
kun hänen kiusaajansa loivat verenhimoisen kärsimättömyyden katseita
häneen, tunsi onneton, jonka kasvot olivat kääntyneet luultuun
pelastajaansa, sydämensä toisinaan ilosta sykkivän, toisinaan
jähmettyvän.

Molemmat päälliköt keskustelivat kauvan. Mustalintu ei näyttänyt oikein
uskovan. Muuten eivät intiaanit kuulleet, mitä he lausuivat, eikä
heidän liikkeistäänkään voinut selvää saada.

Mestitsi viittasi Sumuvuorille, tehden kädellään kaaren, joka varmaan
merkitsi, että täytyi mennä niiden yli. Sitten hän molemmilla käsillään
piirsi ympyrän, ehkäpä suurta aavikkoa merkitäksensä, viittasi leirissä
tapettuihin hevosiin, ja matki hevosen juoksua.

Mustalintu epäröi kuitenkin vielä, kun Baraja, jonka silmät ahmivat
puhujain liikkeitä, näki puolustajansa muuttuvan surumieliseksi ja
kuiskaavan jotain Mustanlinnun korvaan.

Tyyneydestään huolimatta ei intiaani saattanut olla vavahtamatta,
eikä myöskään voinut pidättää raivon tulta, joka näytti iskevän hänen
silmistään. Vihdoin lisäsi mestitsi ääneen, jotta kaikki kuulivat:

-- Mitä on tuo pelkuri jänis -- hän osoitti vapisevaa vankia --
rohkeasydämisen, rautajäntereisen miehen rinnalla, jonka jätän
käsiinne. Kun aurinko on kolmesti noussut, yhtyvät Punakäsi ja Bastardi
Mustaanlintuun Bisonjärven luona sillä paikalla, jossa Gila yhtyy
Punaiseen jokeen. Siellä saavat apahit hevosiakin, joita valkoiset
metsästäjät ovat heille pyydystäneet. Ne saavat apahit kadottamiensa
sijaan. Siellä on myöskin se, joka... Mustalintu keskeytti hänet tässä
tarttuen puhujan käteen.

Kauppa oli tehty.

Sitten astui outo vitkaan kukkulalta ja loi ylpeän ja vakavan katseen
toiveissaan pettyneihin intiaaneihin. Vihdoin otti hän puukkonsa ja
katkaisi nuorat, joilla Baraja oli sidottu.

Kuuntelematta Barajan puolittain mielettömiä kiitoksia vei hän hänet
syrjään ja lausui ylpeällä ja uhkaavalla äänellä:

-- Älä leiki minun herkkäuskoisuudellani. Eräs toveri odottaa minua
tuolla -- hän viittasi Sumuvuorille -- ja sitä paitsi otan mukaani
yksitoista intiaanisoturia.

-- Voi, huudahti Baraja, ne eivät riitä. Aarretta vartioipi kolme
miestä, joista kaksi on oikein kauhistuttavia. Heidän pyssynsä ei
milloinkaan vie ohi heidän valitsemastaan maalista.

Röyhkeän ylpeyden hymy ilmestyi oudon huulille.

-- Ei Punakäsi enkä minäkään ole milloinkaan turhaan tähdännyt
vihollista, vaikkei hänen ruumiistaan ole näkynyt enempää kuin
maissinjyvän kokoinen pilkku, sanoi hän raskaaseen pyssyynsä viitaten.
Haukka on sokea ja hidas meihin verraten.

Intiaanit lähtivät kullanetsijäin palavasta leiristä. Joukkonsa
päävoiman kanssa lähti Mustalintu haavastaan huolimatta Bison-järvelle.

Toisia teitä kulkivat hänen kostonsa lähetit. Antiloopi lähti sille
paikalle, jossa joki haaraantuu, etsiäksensä metsästäjäin jälkiä.
Mestitsi ja Baraja lähtivät taasen kahdentoista intiaanin kanssa
kultalaaksoon.



30.

YSTÄVYKSIEN PUOLUSTUSTUUMAT.


Diazin tuoma ilmoitus hämmensi metsäsissin tulevaisuuden aikeet.
Surulliselta enteeltä tuntui hänestä se. Hän ja Fabian olivat vaiti;
José vihelsi marssia.

Kanadalaisen aavistukset olisivat varmaan olleet synkemmät, eikä
Josékaan olisi ollut niin välinpitämätön vaarasta, jos Diaz olisi
voinut ilmoittaa heille, että vihollisten joukossa oli kaksi
peljättävää vastustajaa.

Metsästäjäin aavistamatta olivat Barajaa vankina pitävät kaksi rosvoa
piilottaneet ruuhensa tuohon maanalaiseen kanavaan, joka järvestä meni
Sumuvuoren alitse.

Nämät rosvot olivat isä ja poika.

Toista olemme jo sanoneet mestitsiksi. Siksi sanoivat häntä
meksikolaiset ja apahit, mutta ranskalaiset metsästäjät Kanadassa ja
Mississipin aavikolla bastardiksi (äpäräksi). Hän oli retkeillyt kaikki
nämä aavikot ja oli laajalta tunnettu.

Isää sanottiin Punakädeksi, eikä kukaan paitsi ehkä hänen poikansa,
ollut niin pelätty kuin hän. Säälimättömän sydämen taipumattomaan
raakuuteen ja järkähtämättömään rohkeuteen yhtyi heissä vielä se etu,
että he sujuvasti puhuivat englannin, ranskan, ja espanjan kieltä,
sekä noita monia intiaanimurteita. Tulemme muuten lähemmin tuntemaan
nämä miehet, joita milloin valkoisten tai intiaanien ystävinä, milloin
vihollisina molemmat yhtä paljon pelkäsivät.

Tuo jotenkin kylmä tapa, jolla Mustalintu ja hänen soturinsa ottivat
hänet vastaan, mestitsin ylpeä esiintyminen ja vangin vapauttaminen
antavat käsityksen siitä salaperäisestä ja mahtavasta vaikutuksesta,
joka hänellä oli intiaaneihin.

-- No, sanoi José, lakaten viheltämästä, kun hänen toverinsa olivat
ahkerassa työssä, vahvistaen illalla tekemäänsä varustusta -- enkö
ollut oikeassa sanoessani, että yön viettäminen täällä on vaarallista?
Nyt olemme pinteessä.

-- Entäpä sitten! sanoi Fabian rohkealla maltilla, joka seurasi
hänen äskeistä epäröimistään; eikö elämämme olekin loppumaton jakso
taisteluita, ja eikö ole sama, taistelemmeko täällä vai muualla?

-- Minulle ja Josélle se on sama, lausui kanadalainen surullisesti,
mutta sinun tähtesi, Fabian, toivoin, tahtomatta sentään kokonaan
luopua metsäelämästä, ettemme olisi näin yksinäisiä, sillä se
enentää vaaroja. Aikomukseni oli liittyä niihin kansalaisiini, jotka
harjoittavat laivaliikettä ylisellä Missourilla, tai myöskin teidän
kanssanne antautua vuorimetsästäjäksi Oregonin piirissä. Siellä on
aina satojen toverien joukossa, ja vaikka onkin etäällä kaupungista,
ei tarvitse peljätä mitään, kun vain on kunnollinen ja varova johtaja,
jollaisia siellä kyllä on.

-- Pelkään, lausui José lyhyen äänettömyyden päästä, ettei tätä paikkaa
olekaan niin helppo puolustaa kuin alussa luulin. Tuolta kukkulalta
voidaan pitää meitä ahtaalla ja ampua meitä.

-- Sumussa olemme niille roistoille, jotka sinne asettuvat, yhtä
näkymättömiä kuin hekin meille. Katso, täälläkin olemme taajan sumun
peitossa, jonka kuitenkin aurinko poistaa; mutta se ei voi poistaa
tuota kukkulaa ympäröivää sumua.

-- Olet kyllä oikeassa, vastasi José, mutta kun sumu muutamiksikin
minuuteiksi hälvenee, olemme me maalitauluina.

-- Me olemme Jumalan huomassa, sanoi Fabian.

-- Niin ja apahien, tai toisin sanoen todellisten perkeleitten.

Metsästäjät oivalsivat, että heidän elämänsä voi riippua siitä
seikasta, hajoittaako tuuli hetkeksikään vuorta peittävän usvan, mutta
kun hyökkäys saattoi piankin alkaa, eivät he ehtineet etsiä toista
paikkaa.

-- Voi, huudahti José, mieleeni juolahti ja tahdon... mutta vait,
tuolla liikkuu joku.

Vuorelta irtaantunut kivi vieri samassa jyristen laaksoon.

-- Ne roistot ovat kukkulalla, kuunnelkaamme, sanoi kanadalainen.

Kuiluun syöksyvän vesiputouksen kohina oli ainoa ääni, minkä he
kuulivat.

-- Niitä piruja on kukkulalla ja aavikolla, sanoi José, mutta minun
täytyy mennä alas, täyttääkseni aikeeni. Teen sen teidän pyssyjenne
turvissa, olkaa siis varuillanne!

Kanadalainen oli tottunut järkähtämättä luottamaan toverinsa rohkeuteen
ja usein koeteltuun neuvokkaisuuteen, samoin kuin Josékin järkähtämättä
luotti Rosenholziin. Jälkimäinen ei siis pyytänyt toveriltaan mitään
selityksiä.

Fabian ja Rosenholz nojasivat toisen polvensa maahan, ollen valmiina
tarpeen tullessa laukaisemaan.

José liukui jyrkkää rinnettä alas ja katosi hetkeksi pimeään; pyssynsä
oli hänellä mukanaan.

Rosenholz ja Fabian olivat hieman levottomia toverinsa puolesta, mutta
pian näkivät he hänen ryhtyvän kiipeämään ylös. Hänellä oli kädessään
Cuchillon paksu villaviitta.

-- Sepä oli kelpo tuuma, sanoi Rosenholz, käsittäen Josén aikomuksen.

-- Niin, jos yhdistämme tämän ja Fabianin viitan, niin on niistä
suoja, jonka takaa ei yksikään luoti voi meitä saavuttaa, niin ainakin
luulen. Molemmat viitat kiinnitettiin mäntyjen väliin ja niiden paksut,
alaslaskeutuvat poimut olivat suojana, johon pyssyn luoti pysähtyi.

-- Tältä puolen ei meillä ole mitään peljättävää, sanoi José
tyytyväisenä hieroen käsiään, ja tuolla taasen nuo latomamme kivet
antavat riittävän suojan.

-- Voimme siis tyynesti odottaa vihollista ja antautua keskusteluihin
hänen kanssaan, jos hän haluaa, sanoi Fabian.

-- Nyt jo saatan kertoa teille koko heidän hyökkäyssuunnitelmansa,
sanoi José sellaisen sotapäällikön varmuudella, joka ennakolta tuntee
vihollisen liikkeet.

-- Antaapa kuulua! sanoi Fabian hymyillen Josén kylmäverisyydelle,
samalla kun tämä aivan tyynesti laskeutui viittojen taakse ja katseli
sumussa välkkyviä tähtiä.

-- Aivan kernaasti, mutta laskeutukaa ensin alas samoin kuin minäkin,
sinä Rosenholz myöskin, sillä sinä olet paljon leveämpi maalitaulu kuin
tämä mänty.

Molemmat tottelivat äänetönnä toveriansa, eikä aavikolta voinut nähdä
enää muuta kuin hevosen rungon piirteet, pylväiden päässä liehuvat
ihmishiukset ja tummat pitkäoksaiset männyt, jotka varjostivat näitä
synkkiä voitonmerkkejä.

-- Ensinnäkin -- sanoi José -- on aivan kummallista kun Baraja,
opastaessaan tänne meksikolaiset seikkailijat, jotka luultavasti ovat
mukana, samoin kuin intiaanikuljeksijatkin, hän tuo ne tänne samaa
tietä, jota itsekin kulki meitä paetessansa, siis kukkulain yli. Mutta
tuolla niitä johtavalla roistolla on varmaan toinenkin syy, miksi ei
saapunut aavikon poikki. Jos on totta, että hän syöksi uskollisen
toverinsa tuonne kuiluun saadaksensa suuremman osan saaliista, niin hän
ei varmaankaan ilmaise aarteen olemassaoloa uusille liittolaisilleen.
Hän pelkäsi, että he keksivät hänen saaliinsa, jos hän toisi heidät
aavikon kautta. Näyttää melkein siltä, lisäsi José hetken vaitiolon
perästä, kuin olisi luoja kehoittanut minua peittämään aarteen ruoholla
ja oksilla. Mutta palaan hyökkäyssuunnitelmaan. Nuo roistot nousevat
siis meitä vastapäätä oleville kukkuloille, ja sieltä he tappavat
meidät toisen toisensa jälkeen, murhataksensa sitten toisensa, kun
ryhtyvät jakamaan perintöämme. Jos vihollisuuksia syntyy, lausui
hän vihdoin vilkkaasti, täytyy meidän ensimäiseksi antaa tuolle
Baraja-roistolle pieni muistutus.

Metsästäjäin joukossa oli yksi, joka ei ollut lähimaillekaan niin tyyni
ja huoleton kuin entinen rajavartia.

Se oli Rosenholz.

Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin hän toiveittensa mukaan olisi
saanut viettää loppuikänsä erämaissa kasvattipoikansa kanssa,
pelottivat häntä ensi kerran erämaan vaarat. Gilajoen saarella hän ei
rohkeuttansa menettänyt, vaikka olikin synkkämielinen ajatellessaan
Fabiania uhkaavaa vaaraa. Nyt näytti hänen rohkeutensa kokonaan
kadonneen.

Metsästäjäin vielä neuvotellessa, miten voisivat pelastua tästä
uhkaavasta vaarasta, ulvoivat sudet hevosen raadon ympärillä. Äkkiä
muuttui niiden ääni valittavaksi. Metsäsissi käsitti tämän.

-- On mieletöntä ajatellakin, ettei aavikolla olisi intiaaneja. Kuule
vain, kuinka sudet ulvovat tuon raadon ympärillä, jonka luo eivät
uskalla mennä. Heidän ulvonnastaan huomaan, ja voinpa lyödä vetoakin
siitä, että pari intiaania on raadon takana. Kanadalaisen tätä
lausuessa meni José entiselle tähystyspaikallensa.

-- Olet oikeassa, sanoi hän alaspäin katsoen, näen heidän makaavan
siellä suullaan. Voi, jospa saisin seurata omaa päätäni... mutta
sama se,... ehdotan vieläkin, että vihollisuuksien syntyessä annamme
Barajalle muistutuksen.

-- Siitä ei mitään tule, sanoi kanadalainen. Varmaankaan he eivät halua
henkeämme, vaan ainoastaan saalista.

-- Sitä en epäilekään, mutta valkoisilla on kaikkialla, missä
intiaaneja on, vihollisia, jotka janoovat enemmän verta kuin kultaa.

Kun kuitenkin oli luultavaa, että Baraja, jonka liittoa apahien kanssa
kanadalainen ei voinut täysin selittää, ainoastaan runsaan saaliin
toivolla oli saanut heidät tähän hyökkäykseen, luuli Rosenholzkin
voivansa kultalaakson aarteilla tyydyttää tämän voitonhimon. Kelpo
kanadalainen tahtoi sen vuoksi tyynesti odottaa, kunnes viholliset
vihdoinkin ilmaisisivat itsensä muulla tavoin kuin hurjalla karjunnalla.

Toverien siten vaihtaessa arveluitaan intiaanien aikomuksista iloitsi
Baraja, kun oli pelastunut niin uhkaavasta vaarasta. Aluksi aikoi
hän johtaa mestitsin kultalaaksoon ja jättää hänelle aarteet, mutta
vähitellen saattoi voitonhimo hänet toisen tuumaan: hän nimittäin
aikoi pettää mestitsin ilmoittamalla, että aarre oli metsästäjäin
puolustamalla kukkulalla.

Mestitsi tyytyi tähän ilmoitukseen, eikä aavistanutkaan siihen
kätkettyä ansaa.

Baraja mietti juuri, mitä hänelle seuraisi tästä uudesta petoksesta,
kun hänen opastamaansa osastoon yhtyi mestitsin isä, julma Punakäsi.

Tämä neuvotteli poikansa kanssa eräässä pensastossa, jonka luo Diaz
oli sattunut pysähtymään. Tämä pysyi hiljaa ja kuunteli heidän
keskusteluansa. Kuulemastansa käsitti hän, että mestitsi aikoi
ryöstää kartanonomistaja Augustin Penan tyttären, joka isänsä kanssa
oli Puhvelijärven rannalla, mutta että he ensin aikoivat hyökätä
kultalaaksossa olevien metsästäjäin kimppuun. Tämä saattoi Diazin
varoittamaan metsästäjiä ja sitten ratsastamaan Puhvelijärvelle
ilmoittamaan don Augustinille häntä uhkaavasta vaarasta. Rosvot eivät
aavistaneetkaan Diazin läsnä-oloa ja jatkoivat Barajan johdolla
huoletonna matkaansa. Pian keksivät he ruohostossa metsästäjäin jäljet.
Intiaanien seuratessa näitä ja hajautuessa aavikolla poikkesivat Baraja
ja molemmat rosvot Sumuvuorten rinteellä olevalle kapealle polulle.
Pian olivat he vastapäätä hautakukkulaa, mutta eivät sumussa voineet
nähdä vihollisiansa.

Bastardi meni vesiputoukselle, mutta Punakäsi jäi vartioimaan Barajaa
ja teki tulen siten pettääksensä vihollisensa.

Heidän etsiessä paikkaa, josta he tehokkaimmin voisivat hyökkäyksen
alottaa, luulotteli Rosenholz yhä vain, että he halusivat kultalaakson
aarteita.

Äkkiä huomasi José hevosen raadon luona olevat intiaanit. Hän ei
erehtynyt, sillä hänen huudahtaessansa hypähtivät molemmat ylös ja
katosivat pienen kukkulan taakse.

Tämä näky palautti Rosenholzin masentuneen rohkeuden. Hän nousi ylös
molempine tovereineen ja he päästivät, niinkuin pelottomain soturien
tuleekin, rajun sotahuudon. Intiaanit vastasivat tähän aavikolta ja
vuorilta. Sudet pakenivat peljästyneinä.

Päivä koitti.

Auringon ensimäiset säteet sammuivat Sumuvuorten usvaan, mutta aavikon
hiekka kimalteli kullalta heloittavana, purppuraloiste heijasti
kallioilta, ja puunlatvat pudistivat päältään sumuverhon.



31.

MOLEMMAT ERÄMAAN ROSVOT.


Piiritetyt ryhtyivät heti tekemään loppuvalmistuksia taisteluun. Kuivaa
ruutia kaadettiin sytytinreikiin ja niukka muonavarasto tarkastettiin.
Sitten he laskivat ruutisarvensa, luodit ja muonavarat paikalle, jossa
niitä suojelivat levitetyt viitat, ja peittivät vielä kaikki kivillä
suojellaksensa niitä vihollisen luodeilta.

Kun nämä toimet olivat tehdyt, laskeutuivat kanadalainen ja Fabian
pyssy kädessä, katse kiinnitettynä vastapäätä oleviin kukkuloihin,
pystytettyjen kivien taakse. José kumartui mäntyjen luo. Siten
odottivat he vihollisuuksien alkamista.

Mestitsi oli heti huomannut, että vastapäätä oleva kukkula oli
edullisin, ja heti miehittänyt sen.

Baraja oli epäillen ja vavisten seurannut häntä sinne, sillä hän tiesi,
että kultalaakso oli aivan tämän kukkulan alla; mutta hän kummastui
suuresti nähdessään tuntemattoman käden peittäneen aarteen.

Taasen iloitsi hän siitä, että hänen viekkautensa oli onnistunut, ja
rupesi jo miettimään, miten menettelisi hankkiaksensa osan aarteesta ja
antaaksensa sen mestitsille, ilmaisematta koko aarteen olemassaoloa.

Punakäsi ja Bastardi katselivat levottomasti intiaanien hitaita
hyökkäysvalmistuksia, ja näiden asettuessa kukkulalla kasvavain
tiheiden pensasten ja kerättyjen risukimppujen taakse löi mestitsi
pyssynsä perän maahan ja kiroili heidän vitkastelemistaan. Kun he
vihdoinkin olivat ehtineet valmistautua, loi hän Barajaan katseen, joka
sai tämän vapisemaan, ja sanoi:

-- Ja mitä sinä, konna, aijot tehdä, täyttääksesi lupauksesi?

Baraja ei tiennyt mitä vastaisi. Sen hän vain tiesi, että oli ottanut
sakaalin osan, kun tämä yhtyy tiikerien kanssa pyydystämään.

Kuitenkin koki hän näyttäytyä niin tyyneltä kuin mahdollista oli,
muistaen, että hänen henkensä oli jonkun arvoinen Punakäden ja
mestitsin silmissä ainakin siihen asti, jolloin hän oli lunnaansa
suorittanut.

-- Teidän armonne, sanoi hän, käsittänee, etten kevytmielisesti saata
panna henkeäni vaaraan.

-- Jää sitten näiden kallioitten taakse, sanoi mestitsi, halveksivasti
kääntäen hänelle selkänsä.

Sitten puhui hän hetkisen isänsä kanssa murteella, jota ei yksikään
läsnäoleva ymmärtänyt.

Tämä lyhyt keskustelu tapahtui kallioiden välisessä syvennyksessä.
Tässä, jonka yläsyrjällä kasvoi tiheitä pensaita, olivat intiaanit.
Heidän päänsä olivat alempien oksien tasalla, ja vaikka vastustajat
olivat heitä korkeammalla, saattoivat he kuitenkin, itse suojassa
ollen, käyttää hyväksensä vähintäkin liikettä, jolla vihollinen
paljasti itsensä heidän tulellensa.

Isä ja poika kiipesivät rinteelle ja kohottivat toisen kätensä
pensaitten yli, itseänsä näyttämättä.

-- Olkaa varoillanne, sanoi José mäntyjen takaa, vihollisuudet tai
keskustelut alkavat nyt; näen kaksi kättä kohouvan pensaitten takaa ja
heiluvan edestakaisin aivan kuin rauhan merkin. Mutta mitä näen? Noissa
käsissä ei ole rauhan piippua... ja niitä peittävät vaatteet eivät ole
apahien... Keitten kanssa olemme tekemisissä?

Josén nopeasti lausuttua nämä sanat, keskeytti hänet kova ääni:

-- Ken teistä, sanoi ääni, on se, jota intiaanit kutsuvat Lumivuorten
kotkaksi?

-- Mitä tämä on? mutisi Rosenholz; ja ken noista roistoista osaa
englannin kieltä?

Ja kun Rosenholz ei vastannut, kuului ääni uudelleen:

-- Ehkäpä Lumivuorten kotka ymmärtää ainoastaan sitä kieltä, jota
Kanadassa puhutaan.

Ja ääni toisti kysymyksen ranskaksi. Rosenholz vavahti.

-- Tämä on arveluttavampaa kuin luulinkaan, jatkoi kanadalainen niin
hiljaa, että ainoastaan José saattoi kuulla häntä; heidän joukossaan on
valkoinen.

-- Valkoinen roisto, joka on yhtynyt punaisiin konniin, sanoi José, --
ne ovat aina pahimpia.

-- Mitä Kotkalta tahdotaan? kysyi Rosenholz, samoin ranskaksi, muistaen
Mustanlinnun hänelle antaman nimen.

-- Näyttäytyköön tai kuunnelkoon, ellei hän uskalla esiintyä.

-- Ja ken takaa, etten tule katumaan, jos esiinnyn?

-- Me tahdomme osoittaa luottamusta, sanoi ääni.

-- Mitä hän sanoo? sanoi José.

-- Että näyttäytyisin ja...

Rosenholz vaikeni, nähdessään kaksi omituista olentoa, joitten päät
äkkiä kohosivat pensaston takaa. Hän tunsi miehet, joitten verinen ja
kauhea maine ei ollut ainoastaan tullut hänen korviinsa, vaan jotka
sattuma jo toisen kerran toi hänen tiellensä. Jo ensimäinen kohtaaminen
oli ollut hänelle onneton.

Nähdessään nämä kaksi miestä, jotka taasen seisoivat hänen edessään,
valtasi pelottaman metsäsissin tuskallinen, outo tunne; Fabian oli
mukana -- ensi kerran pelko valtasi Rosenholzin, hänen rautajäntereensä
vapisivat kuin metsäköynnökset, joita ei tavallinen tuuli saa
liikkeelle, mutta jotka myrskyssä tärisevät.

-- Punakäsi ja Bastardi! Tunnetko heitä? kysyi hän Josélta.

José myönsi. Hän tunsi olevansa yhtä hämmästynyt kuin Rosenholzkin.

-- Älä näyttäydy, sanoi hän; kaikille, jotka kohtaavat heidät, on se
surun päivä.

-- Aijon kuitenkin näyttäytyä, sanoi Rosenholz, muuten levitettäisiin
huhu, että pelkään; sinun täytyy pitää tarkoin silmällä pensaitten joka
lehteä ja tarkoin huomata noitten miesten liikkeet.

Tätä sanoessaan nousi Rosenholz ylös. Hänen kirkas, tyyni katseensa
osoitti, että pelko omasta puolesta oli tuntematon vieras hänen
sydämessään.

Punakäden ulkomuoto oli vastenmielinen. Hän oli pitkä laiha ukko,
iho tiilen karvainen, terävät silmät eri kokoiset. Valkuainen oli
täynnä veripilkkuja, nenä oli vinossa hänen kulmikkailla kasvoillaan,
ja kaikki hänessä ilmaisi täyttä rosvoa. Hänen pitkät, valkoiset
hiuksensa, jotka ennen olivat olleet tulipunaiset, olivat intiaanien
tapan saukonnahkaisilla hihnoilla solmitut päälaelle. Jonkunlainen
hirvennahasta tehty, erivärisillä nauhoilla koristettu paita ulottui
aina polviin saakka; sen alta näkyivät pienillä kulkusilla ja tupsuilla
koristetut nahkasäärystimet. Jaloissa oli hänellä kaikenvärisillä
lasihelmillä koristetut, vihreät mokkasiinit. Toisella olkapäällä oli
keltainen vaippa. Nahkavyö oli kireään uumille vedetty, punaisessa
olkanauhassa riippui tappara, pitkä puukko ja intiaanilaisen piipun
kotelo.

Bastardi ei ollut isänsä näköinen ja vaikka hänen silmänsä
ilmaisivatkin yhtä paljon julmuutta, ei hänen kasvojensa intiaanilainen
muoto osoittanut isässä silmiinpistävää roistoutta.

Mestitsi oli isäänsä pitempi ja tanakampi. Hän oli perinyt tuon
äärettömän voiman, jota vanhuus ei ollut vielä riistänyt isältä.

Mestitsissä oli jotain, joka samalla muistutti tiikeriä ja leijonaa.
Isä sitä vastoin näytti Bengaalin tiikeriltä, joka on ottanut sakaalin
luonteen.

Mestitsin vahva, musta tukka oli samoin kuin isänkin sidottu päälaelle,
mutta ei hihnoilla, vaan tulipunaisilla nauhoilla, jollaisia toisinaan
nähdään hevosten harjoissa. Hänen metsäpukunsa oli saman kuosinen kuin
isänsäkin, ja punaisesta kankaasta; siinä oli runsaasti koristuksia,
jollaisilla nuori intiaani kokee persoonallista sulouttaan lisätä.

Hänen olallaan oli pitkä pyssy, jonka pää oli täynnä kiiltäviä
vaskinauloja ja punamaalilla koristettu.

Sellainen oli noitten molempien erämaan rosvojen ulkomuoto.

-- Mitä Lumivuorten kotkalta tahdotaan, koska minua on sillä nimellä
mainittu? kysyi kanadalainen tyynesti.

-- Ho ho, lausui Illinoisin rosvo ilkeällä hymyllä; minusta tuntuu kuin
jo kerran ennen olisimme kohdanneet toi emme ja ellei muistoni petä,
niin ei kanadalainen metsäsissi olisi saanut pitää hiuksiansa ilman...

-- Ilman kelpo iskua pyssyn perästä, jonka mainio päänne varmaan
myöskin muistaa, lisäsi José, sekaantuen tuohon ranskankieliseen
keskusteluun.

-- Oletteko tekin siellä? sanoi rosvo.

-- Niinkuin näette, vastasi José, kylmyydellä, jonka vastakohtana
olivat hänen vihasta hehkuvat silmänsä.

-- Se on sama mies, jota intiaaniveljeni nimittävät Matkijalinnuksi,
sanoi Bastardi.

José, jonka kiivas mieli oli kuohuksissa, loi leimuavan katseen
mestitsiin ja avasi jo suunsa antaaksensa äkäisen vastauksen, kun
Rosenholz pyysi häntä olemaan vaiti.

Kanadalainenkin tunsi kärsivällisyytensä olevan lopussa.

-- Olen noussut kuulemaan rauhan sanoja, ja nyt jo poistuvat Punakäden
ja Bastardin kielet kauvaksi siitä, lausui hän vakavasti.

-- Monta sanaa ei tarvita, sanoi amerikalainen. Puhu poikani!

-- Suuri aarre on hallussanne, sanoi mestitsi. Teitä on ainoastaan
kolme, mutta meitä on viisi vertaa enemmän, meidän täytyy saada se
aarre. Sitä tahdomme.

-- Suoraan asiaan, vaikka hävyttömästi, tuumaili José. Saa kuulla, mitä
Rosenholz vastaa.

-- Hm, sanoi Rosenholz, millä ehdolla tahdotte saada aarteen?

-- Ehdolla, että te heti poistutte täältä.

-- Aseinemme ja tavaroinemme?

-- Tavaroinenne, mutta ilman aseita, vastasi mestitsi, hyvin tietäen,
että hänen lupauksestaan huolimatta olisi sitten helppo jättää
metsästäjät intiaaneille.

-- Elleivät nuo roistot tahtoisi henkeämme, niin he empimättä
antaisivat meille aseemme, kun heitä on niin paljon, kuiskasi José.

-- Se on päivän selvää, mutta jahka tempaan naamarin noitten rosvojen
kasvoilta, sanoi Rosenholz matalalla äänellä.

Sitten lausui hän kovasti, mestitsiin kääntyen:

-- Eivätkö riitä ne aarteet, jotka teille luovutamme? Mitä hyödyttäisi
kolme pyssyä viittätoista soturia?

-- Ette sitten voisi meitä vahingoittaa. Kanadalainen kohautti
olkapäitään.

-- Tuo ei ole mikään vastaus, sanoi hän. Te olette tekemisissä miesten
kanssa, jotka kuulevat kaikki, jotka eivät pelkää uhkauksia, ja joita
ei petollisilla sanoilla houkutella. Meidän täytyy heti saada selko,
mihin voimme luottaa, lisäsi hän toveriinsa kääntyen.

Nyt puuttui vanhempi roisto puheeseen.

-- Hyvä, sanoi hän, ilkeästi irvistäen, Bastardi suopeudessaan unohtaa
yhden ehdon.

-- Minkä sitten?

-- Että teidän täytyy antautua meidän armoillemme, sanoi mestitsi.

-- Anna minun vastata noille valkoruumiisille intiaanikoirille,
kyykäärmeille, sanoi José, nyhjäisten Rosenholzia.

-- José, lausui kanadalainen vakavasti, aina siitä alkaen kun minä olen
edesvastuussa kasvattipoikani hengestä, on minulla pyhä velvollisuus
täytettävänä ja jos onnettomuus sattuisi, tahdon esiintyä puhtaana
Jumalan edessä. Älkäämme siis niin nopeasti asiaa ratkaisko.

Ja Rosenholz loi Fabianiin, joka tarkoin seurasi kaikkia liikkeitä,
katseen, joka ilmaisi koko hänen isällisen hellyytensä. Ystävällinen
hymy palkitsi tämän katseen.

-- Hyvä, alotti kanadalainen, puhukaa, niinkuin pelottoman soturin
ja kristityn tulee. Mitä meiltä tahdotte? Kuinka aijotte vankejanne
kohdella?

Mutta Bastardi halusi vain puolittain ilmaista aikeensa. Vaikka
hän piti melkein varmana, että hän saavuttaisi tarkoitusperänsä,
halusi hän kuitenkin säästää, ellei verta niin aikaa, ja hän toivoi
mielettömyydessään, että soturit suostuisivat vankeuteen ennen
kuolemaa, josta ei heitä mikään pelastaisi.

-- En tosiaankaan tiedä, miten teitä kohtelisin, lausui hän, mutta
Mustalintu, jonka sotureja on mukanani, tahtoo välttämättömästi teidät
ja olenkin kunniani kautta luvannut teidät hänelle.

Vastauksessaan käytti mestitsi intiaanilais-espanjalaista murretta, ja
hänen viimeisiä sanojaan lausuessaan näkivät metsästäjät pensastossa
silmiä, jotka hehkuivat kuin tiikerin.

-- Sitä arvelenkin, sanoi Rosenholz, ja mitä Mustalintu meillä tekisi?

-- Sen tahdon sanoa teille, sanoi mestitsi kääntyen intiaaniin. Mitä
tekisi Mustalintu Kotkalla, Matkijalinnulla ja etelän soturilla? Vastaa
hiljaa, veljeni.

-- Kolme seikkaa, vastasi apahi. Ensin tulisi heidän koirien tavoin
olla hänen majassaan, sitten kuivaisi hän nuotionsa ääressä heidän
päänahkansa ja lopuksi antaisi hän heidän sydämensä soturiensa
syötäväksi; sillä he ovat urhoollisia miehiä ja heidän rohkeutensa
siirtyy niitten sydämiin, jotka ovat maistaneet heidän sydäntänsä.

-- Hyvä, sanoi mestitsi, tarkoin kuunneltuaan intiaanin sanoja,
mestitsi kertoo nämä sanat heille.

Kääntyen Rosenholziin koki hän hymyillä. --

-- Suuri intiaanipäällikkö, lausui hän englannin kielellä, jota ei
Fabian ymmärtänyt, vakuuttaa vangeillensa ystävyyden, jollaista
rohkeille tulee osoittaa; hän lupaa heille parhaat metsästysmaat ja
kauniimmat naisensa.

-- Hyi, Rosenholz, huudahti José, on häpeäksi kuunnella tuota roistoa;
etkö huomaa, että hän pilkkaa suoruuttasi?

-- Mitä sanoo Matkijalintu? kysyi vanha rosvo.

-- Hän sanoo, vastasi José, että hän tahtoo olla yhtä jalomielinen ja
lupaa teille: sinulle uuden iskun pyssynsä perästä, pojallesi puukon
piston rintaan ja hänen petollisen kielensä korpeille.

-- Ah! huudahti Bastardi hammasta purren ja ojensi nopeasti pyssynsä.

Rosvo unohti lupauksensa vangita metsästäjät elävänä.

Ei José eikä Rosenholz olisi ehtinyt kumartua alas ja toinen heistä
olisi ollut mennyttä, kun heidän pyssynsä oli syrjässä, ellei samassa
olisi ammuttu laukausta heidän takaansa ja mestitsi alkanut horjua.

Ampuja oli Fabian.

Onnettomuudeksi ei hänen pyssynsä kantanut pitkälle, joten hänen
luotinsa kadotti voimansa mestitsin vaippaan.

Bastardi horjahti kuitenkin luodin sattuessa häneen ja olisi syössyt
kultalaaksoon, jossa Rosenholz pian olisi hänet lopettanut, ellei hänen
isänsä olisi tarttunut häneen.

Voimakkailla käsillään kantoi hän hänet rinteeltä pois.

Samalla kuin rosvot, katosivat intiaanitkin pensaitten taakse.



32.

HYÖKKÄYS JA PUOLUSTUS.


He olivat hankalassa asemassa. Taistelu oli välttämätön ja uhkasi
muuttua tuliseksi ja katkeraksi, mutta ystävykset, joitten vastustajat
olivat paljon lukuisemmat, saivat luottaa vain itseensä ja hyviin
aseisiinsa. Näitäkään he eivät saaneet liian usein käyttää. Sitäpaitsi
oli heillä vain hiukkasen muonavaroja. Tämän vaaran uhatessa liittyivät
he sitä lujemmin toisiinsa.

Hetkiseksi vain uhkaavan vaaran pelko valtasi näitten urhojen sydämen;
sitten päättäväisyys ja järkähtämätön rohkeus paisutti heidän
rintaansa, ja tarkoin harkitsivat he kaikki käytettävinä olevat
puolustuskeinot.

Järkähtämätön ystävyys yhdisti Josén ja Rosenholzin; se oli syntynyt
kymmenen vuoden yhteisissä taisteluissa ja vaaroissa. Atlannin
rannoilta Tyynen meren rannoille asti olivat molempien metsästäjäin
pyssyt samalla kertaa pamahtaneet; epälukuisissa tuimissa taisteluissa
olivat he toistensa rinnalla seisoneet, jakaen ilot ja surut. Nälkä ja
jano, joka rikkoo vanhempain ja lasten välin, ei ollut voinut katkaista
heitä yhdistäviä siteitä, vaan keskenänsä olivat he jakaneet viimeisen
vesipisaran, viimeisen ruoan tähteen. Sellaista ystävyyttä voipi
ainoastaan erämaassa tavata.

Sumussa loistava tuli herätti kanadalaisen huomion.

-- Tuo valo ei miellytä minua, sanoi hän. Vaikka viitat tällä puolen
suojelevatkin meitä riittävästi, on kuitenkin hieman värisyttävää, kun
tietää olevansa luotien uhkaamana takaakin päin. Nuo roistot varmaankin
tahtovat kääntää huomiomme hyökkäyksen alkukohdasta pois. Kukkuloita
peittävä usva ei estä intiaaneja lähettämästä luotituiskua päällemme.

-- Olet oikeassa, sanoi José. En luule, että tuo vanha rosvo ja hänen
poikansa ovat sitoutuneet jättämään meidät aivan vahingoittumattomina
Mustallelinnulle, vaan tilaisuuden sattuessa koettavat he varmaankin
pirullisella taidollaan murtaa olkapäämme tai katkaista kätemme tai
jalkamme.

-- Tänne, Fabian, jatkoi Rosenholz, tässä on sinun paikkasi. Pidä
tarkoin varalla tuota nuotiota ja kohdista pyssysi sinnepäin. Heti kun
sumussa näet pyssyn väläyksen, täytyy sinun vapisematta ja rohkeasti
lauaista pyssysi sitä paikkaa kohti, jossa näet tulen leimahtavan
sytytinreiästä.

Rosenholzin määräyksen mukaan asettui Fabian viittojen taakse ja ojensi
pyssynsä ylöspäin.

Molemmat toiset makasivat maassa, kasvot vihollisiin käännettyinä.
Pyssyn suu ei ulettunut rahtuistakaan kallion ulkopuolelle ja siinä he
tarkoin tähystelivät vihollisten liikkeitä.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden kaksi toistaan seuraavaa laukausta. Toinen
tuli vuorelta, toinen kalliolta, josta Fabian oli turhaan ampunut
vihollista.

Kolme kertaa perättäin uudistuivat nämät kaksinkertaiset laukaukset.
Männyistä irtautuneita kuorenpalasia ja oksia putosi heidän päällensä,
eikä luultavasti Fabianinkaan luodit olleet sen enempää vahingoittaneet
vihollista.

-- Anna minulle paikkasi, sanoi Rosenholz ja asetu minun paikalleni.
José, näytä hänelle, miten hänen tulee pitää pyssyänsä, näyttämättä
itseään.

Tätä sanoessaan konttasi Rosenholz takaperin ja Fabian hiipi varovasti
Josén luo.

Paikalleen päästyänsä tarkasti Rosenholz pikaisella silmäyksellä vuoret
ja aavikon. Hän hämmästyi, nähdessään kallion juurella olevan järven
rannalle nostetun pystyyn muutamia suuria latteita kiviä, lyhyen matkan
päähän toisistaan.

Sellaisia kiviä oli neljä, eikä Rosenholz hetkeäkään epäillyt, ettei
yhtä monta vihollista ollut niiden takana, estämässä metsästäjien pakoa
sille suunnalle. Sitten käänsi hän katseensa vuorelle, josta tuli vielä
heikosti kajasti.

Intiaanin kärsivällisyydellä alkoi hän odottaa.

Sillä aikaa vaihtoivat toistensa rinnalla liikkumattomina makaavat José
ja Fabian muutamia sanoja. José ei ollut vielä lakannut puhumasta, kun
hän äkkiä laukaisi.

Raivokas kiljunta seurasi.

-- Tuo ei enää karju, siitä olen varma, sillä pistänpä vetoa, että
luoti meni silmän läpi aivoihin.

-- Niin, jatkoi José, uudelleen ladaten pyssyään, nuo metsärosvot ovat
hirvittäviä. Olen nähnyt isän ja pojan koettavan murhata toisiansa.
Olen nähnyt kuinka poika kumartui armoa pyytävän isänsä yli, kuinka hän
otti terävän puukkonsa nylkeäksensä isänsä päänahan, kun muuan intiaani
sattui paikalle ja henkensä uhalla esti kauhean rikoksen.

-- Niin, lisäsi hän, mitä voi sellaisilta pedoilta odottaa? Hoi,
Rosenholz, meillä on yhtä vihollista vähemmän.

-- Sen tiedän, kun sinä ammut, vastasi Rosenholz tyynesti ja
kääntymättä tarkastavasta asemastaan.

Syvä hiljaisuus seurasi Josén kamalaa kertomusta, ja ystävykset
makasivat kalliolla yhtä liikkumattomina kuin hevosen runko ja kuolleet
aavikolla.

Kaksi pitkää tuntia kului siten.

Aurinko oli melkein kohtisuorassa heidän päällänsä, ja loi hehkuvia
säteitänsä kukkulalle. Mäntyjen varjot eivät enää voineet kuumuutta
lieventää. Aavikon tuuli puhalsi kuumana kuin uunista tuleva, nälkä ja
jano alkoivat ystävyksiä vaivata.

-- Sanopa, Rosenholz, mitä nyt pitäisit yksinkertaisimmastakin
ateriasta, joka eteesi katettaisiin?

-- Mitäpä tuosta, José! Olemmehan jo kerran neljäkolmatta tuntia
paastonneet taistellessamme aamusta toiseen aamuun. Jos olet nälissäsi,
niin pureskele männyn kuorta, ja vakuutanpa, että pihkan katkera maku
vie ruokahalusi.

-- Kiitoksia paljon, mutta kyllä minä pidän kauriin tai härän paistin
palan parempana, vastasi José, joka oli taasen tullut leikkisälle
tuulelle. Etkö näe aavikolla ainoatakaan elävää olentoa, jonka voisit
pyssylläsi kaataa?

-- Kyllä näen neljäkin, mutta ne piilevät koloissa litteiden kivien
takana, samallaisten kuin meitä suojelevatkin, sanoi kanadalainen,
luoden silmäyksen aavikolle, jossa oli nähnyt ylös nostetut kivet,
jotka nyt olivat kumossa. Kas, jatkoi Rosenholz, nuo roistot ovat
kaataneet kivet päällensä, mutta elleivät ketut yön tullessa ole
poistuneet luolistansa, niin menemme ja tapamme ne.

Tätä sanoessaan tarkasteli hän yhä sitä kohtaa, jossa nuotio oli ollut.
Tiheässä usvassa saattoi sen nähdä ainoastaan tummemman viirun avulla,
joka syntyi sammutetun tulen savusta.

José sitä vastoin saattoi nähdä asemaansa muuttamatta ahtaan
ampumareikänsä kautta kultalaaksoon.

-- Niinkuin huomaatte, en pettynyt väittäessäni, ettei Baraja ollut
liittolaisilleen ilmoittanut kultasuonen olemassa-oloa, sanoi José
Fabianille; muuten näkisimme mestitsin tovereinensa hiipivän laaksoon
tai ainakin luovan uteliaita katseita sinne. Silloin olisi ollut mainio
tilaisuus ampua heidän kalloonsa. Heitä rehellisemmät ihmiset eivät,
sen voin vakuuttaa, ole voineet vastustaa tuon kullan lumoavaa voimaa.

-- Tein varmaankin väärin, kun salasin sen heidän katseiltaan. Mutta
mitä pirua he tuumivat, kun eivät liikahda paikaltaan. Sen tahtoisin
tietää, lisäsi José levottomasti.

-- Ehkäpä he aikovat valloittaa asemamme hyökkäyksellä ja odottavat yön
tuloa, sanoi Fabian.

-- Sitä toivoisin, vaikka en heidän lukuaan tunne... Muuan tapaus
keskeytti Josén.

Rosenholz näki kaksi tuliviirua tunkeutuvan usvaverhon läpi, ja
kahdenkertainen pamaus ei ollut vielä hänen korviinsa ehtinyt, kun
väläys leimahti hänen omasta pyssystään.

Näiden kolmen laukauksen ääni kuului melkein yht'aikaa, mutta
seuraukset olivat erilaiset.

Kaksi yhdellä kerralla viittoihin sattuvaa luotia, jotka iskivät juuri
siihen, missä viitat olivat puihin sidotut, saivat ne putoamaan,
samalla kuin Rosenholz, joka oli tähdännyt sytytinreiästä leimahtavaan
tuleen, antoi toiselle ampujalle kuolinhaavan.

Vuorelta alas syöksyvä intiaani koetti, vaikka turhaan, saada kiinni
terävistä kallion syrjistä, joihin hän pudotessaan satutti itsensä.
Siinä kimmahti hän syrjään, eikä syöksynyt vesiputouksen kuiluun, vaan
järveen, jonka vesi loiskahti korkealle.

Järvelle muodostui yhä useampia renkaita, kunnes ne rannalla katosivat;
vesi sai entisen tyyneytensä ja kuvasti rauhallisena taivasta ja
vuoria. Metsästäjät eivät enää kuulleet muuta kuin kivien ratinan, kun
ne vuoresta irtautuneina vyöryivät järveen.

-- Kumpikin meistä saa nyt vetää viirun pyssynsä perään, sillä noita
roistoja on nyt kahta vähemmän, sanoi José. Se oli todellakin oiva
laukaus!

Mutta Rosenholz mietti aivan toista; hän ei enää välittänyt voiton
merkkien piirtämisestä pyssynsä perään, jossa ei enää ollut juuri
tilaakaan.

Ensin arveli hän, että he viittojen pudottua olivat vuorelta tulevien
luotien saavutettavissa, sekä etteivät männyt suojelleet heitä enää
yhtä paljon; myöskään ei voinut ajatellakaan suojelevien viittojen
uudelleen ripustamista.

Muuan seikka, jota hän aikoi käyttää hyödyksensä, kiinnitti myöskin
hänen huomiotansa.

Vuorelta järveen pudotessaan oli intiaani temmannut irti järven pinnan
yläpuolella kallion koloissa kasvavaa pitkää heinää; samoin oli hän
lamannut kaislaa, jonka tummat tähkät ja viheriät korret sekaantuivat
ruohoon.

Täten saattoi nähdä holvimaisen, leveän aukon kallion seinässä.

Tämä aukko näytti olevan jotenkin tilava, vaikkapa pimeän kanavan suu,
ja se olikin todella sen maanalaisen kanavan suu, johon Baraja oli
edellisenä päivänä nähnyt Punakäden ja Bastardin ruuhellaan menevän.

Rosenholz ei tätä tiennyt, mutta hän ajatteli, mitä hyötyä heillä
siitä olisi, jos nälkä pakottaisi heidät pakenemaan. Samalla ei hän
kuitenkaan lakannut tähystämästä vihollista. Ammutun intiaanin toverin
täytyi varmaankin, jos hän tahtoi välttää uhkaavaa vaaraa, mennä
kallion yli vievää kapeata polkua. Rosenholz ei pettynytkään. Pian
keksi hänen kotkansilmänsä liehuvan pääkoristeen, joka näkyi ylempänä
ja alempana ja katosi taasen näkyäksensä.

Hetkisen pysyivät liehuvat höyhenet liikkumatta. Vakuutettuna siitä
että hänen vihollisensa piti häntä silmällä, oli Rosenholz kääntävinään
päänsä toisaalle. Villi soturi näyttäytyi kokonaan kalliolta, joko
sitten varmemmin kohdataksensa vihollisen, joka ei näyttänyt olevan
varuillaan, tahi uhitellaksensa häntä, minkä intiaanit toisinaan
tekevät, se kun heitä miellyttää.

Apahi heilutteli pyssyään ampumatta ja päästi uhittelevan huudon.

Mutta huuto päättyi kuolon kiljahduksella. Rosenholzin luoti oli
sattunut. Pyssy putosi hänen kädestään, itse astui hän jonkun askeleen,
mutta syöksähti sitten kultalaaksoon, jossa ei liikahtanutkaan.

-- Tämä on mainiota! sanoi José. Rosenholz ei ruutia tuhlaa.

Sillä aikaa konttasi Rosenholz toveriensa luo, jotka puristivat hänen
kättänsä äänettömän ilon ja kiitollisuuden merkiksi.

-- Tuo kuollut, sanoi Rosenholz, ei uneksikaan lepäävänsä kullassa.
Älkäämme kuitenkaan sitä ajatelko, vaan miettikäämme, miten
pelastuisimme tästä vaarallisesta asemasta.

Sitten kertoi hän tovereillensa lyhykäisesti sivuseikat äskeisestä
intiaanin järveen syöksymisestä; hän kertoi nähneensä maanalaisen
aukon, joka toisiinsa näytti yhdistävän järven ja Sumuvuorten sisustan.

Se saattoi pelastaa heidät. Järvi oli kuitenkin syvä, eikä voinut
toivoa päästä aukolle ruutia kastelematta ja tekemättä siis aseitaan
kelpaamattomaksi. Mutta tätä kiinteää kalliota ei myöskään voinut
temmata paikoiltaan kuten taannoista saarta.

Ystävysten neuvotellessa pysyivät viholliset tyyninä ja näyttivät
aikovan jatkaa piiritystä.



33.

INTIAANIT VALMISTAUTUVAT KUOLEMAAN.


Piiritetyt kuuntelivat levottomina vesiputouksen kumeaa kohinaa, sillä
siellä oli heidän viimeinen pakopaikkansa. Silloin viisi intiaania
laskeutui tähystelevin katsein vuorelle varustusten taa.

Vastapäätä heitä oli hautakukkula kamaline koristuksineen. Ei
ihmisolennon jälkeäkään voinut huomata siellä, ei yksikään pyssyn
piippu kimallellut auringossa, synkät männyt vain hiljaa häilyivät
metsästäjien päitten päällä; muuten vallitsi kaikkialla mitä syvin
hiljaisuus.

Apahit tiesivät kuitenkin aivan hyvin, että vähinkin varomattomuus
tuottaisi heille kuoleman. Heidän alapuolellaan istuivat
molemmat erämaan rosvot poltellen punertavasta savesta tehdyillä
intiaanipiipuilla. Heidän vieressään olivat heidän pitkät pyssynsä ja
tuon tuostakin loivat he katseen vaaleaan ja levottomaan Barajaan.
Vielä eivät ryövärit aavistaneet petosta, jonka hän oli heille tehnyt;
sattumus saattoi kuitenkin ilmaista sen. Mies pelkäsi senvuoksi
henkeänsä ja aarretta, eivätkä molempien rosvojen uhkaukset olleet
omiansa rauhoittamaan häntä.

Molemmat neuvottelivat, miten parhaiten voisivat täyttää
Mustallelinnulle antamansa lupauksen ja jättää metsästäjät elävinä
hänelle. He kysyivät eräältä lähellä olevalta Vuorikauris-nimiseltä
intiaanilta saadakseen samalla kuulla liittolaistensa mielipiteen,
minkä neuvon hän antaisi. Tämä ehdotti, että nälällä pakotettaisiin
metsästäjät antautumaan, mutta tämä keino tuntui molemmista rosvoista
liian pitkälliseltä, sillä heidän voitonhimonsa halusi pikemmin päästä
perille.

Ehdolla, että kolme arvalla määrättyä soturia uhrautuisi hänen aikeensa
hyväksi, lupasi Bastardi hankkia viholliset elävinä heille. Empimättä
ilmaisivat intiaanit olevansa valmiit siihen ja päästivät pitkän
riemuhuudon. Molemmat rosvot ilmaisivat nyt aikeensa ja heti ryhdyttiin
uhreja valitsemaan.

Eräs intiaani otti arpanappulat taskustansa ja määrättiin, että kolme
alimman numeron saanutta uhrautuisi toisten hyväksi.

Tämän kamalan uhkapelin aikana pysyivät intiaanit aivan tyyninä,
eivätkä väreelläkään ilmaisseet, mitä heidän sydämissään liikkui.

Vuorikauris koetti ensin onneansa. Hän puisti nappuloita ja pudotti ne
hiekalle, ja hänen tummat silmänsä seurasivat viekkaasti niitä, mutta
ei jänterekään värähtänyt.

-- Kaksitoista! sanoi mestitsi, laskettuansa, samalla kuin hänen isänsä
kirjoitti luvun hiekkaan.

Kun ei voitu noutaa aavikolla olevia neljää intiaania antaumatta
varmaan kuolemaan, vapautettiin heidät arvan heitosta.

Toinen soturi seurasi Vuorikaurista. Hän ei edes viitsinyt puistaa
nappuloita. Toisen kerran vyöryivät ne hiekkaan.

-- Kaksi! huudahti Bastardi.

-- Soturit valittavat Kalliosydämen kuolemaa, sanoi intiaani, pitäen
oman ruumissaarnansa; he sanovat, että hän on ollut sankari.

Yksi silmä kummastakin nappulasta oli pudonnut, intiaanin kohtalosta
ei siis ollut epäilystä; mutta lausuttuansa yllämainitun, hän kovalla
voimanponnistuksella pidätti sydämensä valtavat liikkeet.

Kun intiaani, jonka kohtalo siten oli määrätty, näin osoitti
välinpitämättömyyttä, jota ei hänen sydämensä tuntenut, vetivät
jäljellä olevat arpaa.

Kaksi ja kuusi olivat alimmat tähän asti tulleet numerot ja enää oli
jäljellä yksi intiaani, joka ei ollut arpaa vetänyt hengestänsä.

Luultavaa oli, että hän heittäisi samoin kuin Vuorikauriskin.

Kuuden jälkeen oli alin luku yhdeksän. Hän saattoi toivoa heittävänsä
enemmän.

Kaikista ponnistuksista huolimatta ei apahi saattanut pidättää kättänsä
vapisemasta.

Punakäsi rypisti otsaansa, mestitsi nauroi ivallisesti, ja intiaanit
murisivat.

Soturi pidätti kätensä juuri kun oli heittämäisillään, ja katsahtaen
miettivästi ja surullisesti ympärilleen lausui heikkouttaan puolustaen:

-- Huokaavan tuulen majassa on nuori vaimo, joka on ollut siellä
ainoastaan yhdeksän kuukautta, ja soturin poika, joka tänään näkee
auringon kolmannen kerran.

Hän heitti nappulat.

-- Viisi! kiljaisi melkein iloisella äänellä vanha rosvo, jota
kummastutti, että saattoi rakastaa vaimoaan ja lastaan.

-- Nälkä ja huoli tulevat vieraiksi Huokaavan tuulen majaan, lisäsi
intiaani vienolla, sointuisella äänellä, josta oli nimensäkin saanut.

Onnettoman viimeiset ajatukset kääntyivät niihin kahteen heikkoon
olentoon, jotka samalla menettäisivät soturin rakkauden ja turvan; hän
istui äänetönnä erillään, eivätkä toisetkaan hänestä välittäneet.

Mestitsi loi isäänsä riemuitsevan katseen, johon tämä vastasi
inhottavalla hymyllä.

Kun intiaanien mestitsin aikeen mukaan tuli uhrautua toinen toisensa
jälkeen, määrättiin, että he toistamiseen löisivät arpaa siitä, missä
järjestyksessä se tapahtuisi.

Tässä voitti Huokaava tuuli sen edun, että jäi viimeiseksi.

Tämän kaiken kestäessä mietti Baraja, tunnustaisiko asian todellisen
laidan rosvoille.

Lopuksi päätti hän yhä vain pysyä äänetönnä ja odottaa asiain menoa.



37.

PIIRITYKSEN JATKUMINEN.


Intiaanien vielä neuvotellessa liittolaistensa kanssa alkoi aurinko
vaipua länteen, ja rasittava, helteinen tuuli puhalsi, ajaen suuria
valkoisia pilviä pitkin taivaan lakea.

Pilvet levenivät ja tummenivat, ja lähestyvän myrskyn enteenä häilyivät
männyn oksat edestakaisin.

Mustat kotkat, erämaan lentävät asukkaat, etsivät suojaa kalliolta.

-- Voitko noista intiaanien parista huudahduksesta päättää, paljonko
heitä on? kysyi Rosenholz Josélta.

-- En; sitä paitsi mietin levottomasti, minkä pirullisen sotajuonen
viekas mestitsi ja julma Punakäsi ovat keksineet. Sinä samoinkuin
minäkin, olet kuullut etäältä heidän äänensä. Jotain he ovat keksineet,
siitä olen varma, sillä sen todistaa äskeinen riemuhuuto.

-- Me olemme käyttäneet kaikkia varovaisuuskeinoja, mitä uljaat ja
järkevät miehet voivat, sanoi Fabian, ja kun on velvollisuutensa
täyttänyt, täytyy kohtaloonsa alistua.

-- Tehkäämme niin, sanoi José, mutta nyt minun on polttava jano. Te,
don Fabian, olette vesiputousta lähimpänä, katsokaa, ettekö vaaratta
saattaisi ammentaa vettä pullooni, jos sidomme sen latauskeppini päähän.

-- Antakaa tänne se, sanoi Fabian, se käy helposti ja minäkin tahtoisin
sammuttaa janoni.

Fabian konttasi putouksen luo, täytti pullon ja kaikki joivat. Tämä
virkisti heitä ja uudelleen alkoivat he tähystellä.

Mutta janon sammuttua tuli uudelleen nälkä; kello oli lähes neljä, ja
kaksitoista tuntia oli kulunut siitä, kun piiritetyt söivät niukan
ateriansa. Heidän täytyi kuitenkin odottaa yön tuloa voidaksensa
turvallisesti ryhtyä syöntipuuhiin, jossa puute pakotti heidät
kohtuullisiksi.

Heidän varustuksensa suojelivat heitä vihollisten luodeilta ainoastaan
heidän ollessaan pitkällään maassa. Mutta jos he vähänkin kohottivat
itseänsä, olivat he intiaanien luotien esineenä.

Pitkän odotuksen jälkeen saapui hetki, jolloin metsästäjät luulivat
huomanneensa liikettä vastapäätä olevalla kukkulalla. Siellä kasvavat
pensaat häilyivät edes takaisin. Pian nähtiin kuinka bisoninnahkainen
vaippa laskettiin oksien päälle.

-- Tuo on jonkun sotajuonen alkua, sanoi Rosenholz; ehkäpä siten
koetetaan kääntää huomiomme sieltä, missä vaara todella piilee.

-- Kyllä se tuolta tulee, luota siihen, sanoi José; heti kun viisi tahi
kuusi nahkaa on tuon päälle laskettu, voipi kaksi miestä asettua niiden
taakse; heidän suojuksensa läpi eivät meidän luotimme tunkeudu, vaikka
ei välikään ole pitkä.

Josén tätä lausuessa heitti hänen aavistuksensa todistamiseksi
näkymätön käsi toisen vaipan edellisen päälle.

-- Olkoon miten tahansa, lisäsi Rosenholz, kyllä minä ainakin pidän
silmällä kaikki pensaat, eikä ainoakaan silmä voi minun huomaamattani
tähystellä lehtien välistä.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin kolmas nahka liittyi edellisiin, ja vielä
näkivät metsästäjät viisi nahkaa laskettavan edellisten päälle; niiden
karvat olivat vuoroin sisään vuoroin ulospäin käännetyt.

Nämät vaipat tiheine karvoineen muodostivat suojuksen, joka oli yhtä
vahva kuin jalan paksuinen muuri.

-- Tuo on epäilemättä tuon ilkeän mestitsin puuhia, sanoi José, eivätkä
meidän kaikkienkaan silmät ehdi näkemään, mitä tuon vallin takana
tehdään. Kas, nyt voisi mies tuolla melkeinpä seisoa ja hän pitäisi
meidät tiukalla.

-- Kas, sanoi Rosenholz, näenpä miten pensaat tuolla alhaalla
vasemmalla häilyvät, vaikka niin vähän, että intiaani, joka saa ne
häilymään, voipi otaksua meidän luulevan sen tuulen teoksi. Rosenholzin
viittaama paikka oli kukkulan toisessa päässä, vastaisella puolella
bisonin nahkojen muodostamaa vallia. Kallion kieleke peitti tässä
aukon, josta ihminen vaaratta uskalsi katsahtaa alaspäin.

-- Älä välitä siitä veitikasta, sanoi José, vaan epäile mestitsiä ja
hänen inhottavaa isäänsä.

-- Taivas antaa käsiimme sen miehen, joka on syynä tähän kaikkeen.
Näetkö hänet? kysyi Rosenholz tukahdutetun kiukun äänellä.

Kallionkielekkeen taakse kumartui ihminen, jota tuskin huomasikaan
tiheässä pensastossa, mutta jonka piirteet Rosenholzin terävä silmä
pikemmin arvasi kuin näki.

Henkilö pysyi liikkumattomana, eikä uskaltanut syrjäyttää suojelevia
oksia.

-- Käännä pyssysi hieman viistoon, José, sanoi Rosenholz. Kas niin,
hyvä, se ei saa ulottua sinua suojelevan kiven ulkopuolelle...

Hänet keskeytti Josén pyssyn pamaus.

Baraja, jonka päähän luoti sattui, ojensi haavoitetun käärmeen tavoin
ruumistansa; hän ei enää voinut pidättää sitä, vaan vyöryi rinnettä
alas, temmaten mukanaan kappaleen suojelevaa vihantaa aitausta ja
putosi kultalaaksoon.

Hänen suonenvedon tapaisesti puristettujen käsiensä viimeiset
värähdykset paljastivat osan peitettyä kultaa, jonka hän sai
hengellänsä maksaa ja johon hän kuolonkamppauksessaan iski hampaansa.

Sattumalta peitti hänen irtitempaamansa ruoho uudelleen aarteen.
Metsästäjiä lukuun ottamatta oli Pedro Diaz ainoa, jolle ei paikan
tietäminen ollut henkeä maksanut.

-- Tuo roisto uinuu kullassa korviansa myöten, sanoi José.

-- Jumalan tuomio! lausui kanadalainen.

-- Etsi nyt sinulle luvattua aarretta, perhanan mestitsi! sanoi José;
teinpä oikein viisaasti, kun peitin sen.

Taivas oli sillä aikaa mennyt pilveen ja kaiku toisti ukkosen
ensimäisen, kaukaisen jyrinän. Sitä seurasi syvä, mahtava hiljaisuus,
lähenevän myrskyn enne.

-- Kamala yö on tulossa, sanoi Rosenholz, ja meidän on taisteleminen
sekä ihmisiä että luonnonvoimia vastaan. Fabian, konttaa katsomaan,
onko ruutimme suojassa myrskyltä. Luo samalla silmäys aavikolle
nähdäksesi, vieläkö ne neljä rosvoa ovat luolissaan.

Fabianin poistuessa täyttämään Rosenholzin käskyä, lausui jälkimäinen
huoahtaen Josélle.

-- Sydämeni on yhtä synkkä kuin nuo sadetta ja ukkosta uhkaavat pilvet.
Olen arka kuin nainen, synkät aavistukset, joita ei tuo lapsi saa
huomata, ovat masentaneet rohkeuteni, josta tähän asti olen ylpeillyt.
José, etkö mitenkään voi lohduttaa vanhaa toveriasi?

-- En, Rosenholz-parka, vastasi tämä. Jos sentään, josta Jumala
varjelkoon, noitten luoti sattuisi sinuun, niin...

-- En puhu itsestäni, lausui Rosenholz keskeyttäen hänet; nyt
pidän henkeäni arvossa Fabianin tähden, enkä itseni. Älä suutu
suorapuheisuudestani, sillä jos saisin teidän molempien kanssa
elää kuolemaani saakka, tuntuisi se minusta matkustukselta noita
viehättäviä, kukkarantaisia jokia myöten, joita usein olemme
ruuhessamme kulkeneet, toisinaan sytyttäen öisen nuotiomme
magnolioitten ja sumachpuitten siimekseen, toisinaan ollen alallamme
majavia pyydystämässä, tahi joen rannalle juomaan tulleita hirviä
ampumassa.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi José, sinä et pelkää kuolemaa, vaan eroamista
hänestä, niinkuin jo ennenkin on tapahtunut.

-- Niin juuri, José! Olet koskettanut sydämeni arimpaan kohtaan. Jos
joutuisin noitten intiaanien käsiin, niin älä, samoin kuin ennen,
seuraa jälkiäni viikkokausia, vaan jätä kykenemätön ukko sillensä.
Saata Fabian takaisin Espanjaan, auta häntä kadonneen omaisuutensa
takaisin saamisessa, äläkä päästä häntä unohtamaan, että on ollut
ihminen, jolle hänen näkemisensä oli kuin aavikon puun varjo, kuin
savupatsas, joka ohjaa eksyneen metsästäjän oikealle, kuin sumun läpi
tuikkiva pohjantähti, joka on hänelle tien viittana.

Ukko vaikeni, sydämeensä sulkien synkät mietteensä.

Fabian palasi paikalleen.

-- Ampumavaramme ovat suojassa, sanoi hän, enkä nähnyt ketään aavikolla.

-- Nuo roistot ovat jääneet luoliinsa kuin huuhkaimet, jotka vasta
yöllä uskaltavat esiintyä, sanoi José. Sitten näemme heidän hiipivän
tämän kukkulan juurelle, sillä varmaan he nyt vain odottavat pimeän
tuloa hyökätäksensä päällemme.

-- Sitä en luule, sanoi Rosenholz; mutta jos yö tulee, ennenkuin
he ovat suunnitelmansa toteuttaneet, tiedän henkilön, joka säästää
heiltä puolen matkaa. Me kahden, José, hyökkäämme aivan kuin sinä
yönä, jolloin Arkansasin rannoilla voitimme intiaanit, jotka luulivat
olevansa turvassa majavanluolissa, joihin olivat piiloutuneet.

-- Niinpä niinkin, vastasi José, jos meidät joskus sidotaan puuhun ja
käsketään virittämään kuolinvirtemme, niin on meillä pitkä hautausvirsi
veisattavana.

Hyökkäys viipyi kuitenkin vastoin Rosenholzin otaksumista. Savupatsas
oli jo hetken tiheänä kohonnut kukkulan takaa.

Aluksi eivät metsästäjät voineet käsittää, miksi intiaanit olivat
sytyttäneet tulen, jonka savu näkyi, mutta nälkä saattoi heidät
arvaamaan syyn. Tuuli toi mukanansa miellyttävän tuoksun, eivätkä he
voineet erehtyä sen aiheuttajasta.

-- Kas vaan noita koiria, sanoi José, heillä on metsänriistaa mukanaan
ja nyt he paistavat sitä, samalla kuin meidän laistemme kristittyjen
täytyy tyytyä sen hajuun. Se todistaa, että he ovat päättäneet pitää
meitä saarroksessa täällä ja toivovat voittavansa nälällä sen, mitä
eivät väkivallalla saa. Pidinpä mestitsiä ja hänen isäänsä parempina,
sillä vaikka he ovatkin kehnoja rosvoja, ei heiltä rohkeutta puutu.

Vähitellen lakkasi savu näkymästä ja äkkiä kajahti hurja huuto, jota
kuunnellessa täytyi olla vahvat hermot.

Metsästäjät eivät kuitenkaan tästä pelästyneet. Hyökkäystä he eivät
pelänneet, vaan pitkällistä piiritystä.

-- Vastaammeko siihen? kysyi José.

-- Emme, sanoi Rosenholz, vaan annamme pyssyjemme vastata. Tarkastele
tarkoin jokaista oksaa, jokaista ruohon kortta, ikäänkuin edessämme
olisi joukko käärmeitä. Nuo pedot kyllä haluavat päättää taistelun
vielä päivän koittaessa ennen myrskyn puhkeamista.

-- Jumala suokoon, ettet pettyisi, sillä huomispäivä tuottaisi vain
uusia vaaroja.

-- Tuo peto, jonka äsken kaadoimme tuonne kultavuoteelle, on tuonut
tänne nuo roistot, Punakäden ja mestitsin tovereinensa anastamaan
aarretta, eivätkä he tienneet, että kolme soturia Gilajoen saarelta
vartioitsi sitä. Luultavasti on Mustalintu päässyt soturiensa tuhoojien
jäljille, ja huomenna ovat he kaikki täällä.

-- Puhvelinnahkainen suojus liikkui äsken, sanoi Fabian. Näin myöskin
sen takana mestitsin päätä koristavien punaisten nauhojen liikkuvan.

Siitä osasta kukkulaa, jossa Punakäsi ja mestitsi olivat
puhvelinnahkojen suojassa, eivät piiritetyt jättäneet tuuman vertaakaan
vartioimatta. Mutta voidaksensa osua kukkulan juurella oleviin
vihollisiin, täytyi heidän suunnata pyssynsä alaspäin; samoin täytyi
ampujan pistää pyssyn piippu ulos ampumareijästä, itseään kuitenkaan
paljastamatta.

-- Jumal' auta! huudahti José äkkiä, tuolla on intiaani, joka joko on
suuttunut elämään tai myöskin tahtoo tarkastaa kultalaakson puolta.

Näin sanoen viittasi hän intiaanin käteen, joka varovasti käänsi
syrjään vuoren juurella kasvavia pensaita.

-- Vetäy hieman takaisin oikealle, sanoi Rosenholz Fabianille. José on
aivan vastapäätä häntä, eikä voi osata häneen panematta itseään vaaraan.

Fabian väistyi vesiputoukseen päin lähes kukkulan syrjälle, tehdäksensä
tilaa Rosenholzille.

-- Intiaani, lisäsi Rosenholz, on mieletön; kas vaan, hän näyttää
ärsyttävän meitä ampumaan ja tahtoo ilmaista olopaikkansa.

Todellakin taivutti vihollinen, jonka käden ainoastaan saattoi nähdä,
pensaita syrjään, liikkeitään salaamatta.

-- Ehkäpä se on vain sotajuoni, jolla tahdotaan suunnata meidän
huomiotamme sinne, sanoi José, mutta ole huoletta, kyllä minä pidän
varalla.

-- Sotajuoni! toisti Rosenholz, ei suinkaan. Nyt on tuo veitikka aivan
pyssyni suussa ja voisin murtaa hänen kätensä peukalon ja kämmenen
välistä. Väistypä Fabian vielä vähän takaperin; minun täytyy suunnata
enemmän vasemmalle, sillä kun käsi on tuossa, on ruumis vähän sivulla.
Hyvä! Nyt olen oikeassa asennossa.

Rosenholzin lausuessa näitä viimeisiä sanoja, tunkeutui petolinnun
kimeä kiljahdus ilmasta metsästäjien korviin, ja samalla päästi
intiaani pensaan. Hänen kätensä katosi.

Petolintuja leijaili ylhäällä pilvissä, ja laskeutuessaan alas
näyttivät ne suuremmilta.

Ei José eikä Rosenholz voineet oikein selittyä tuota kiljahdusta, eikä
päättää, oliko se merkkinä vai tuliko se ilmassa leijailevilta kotkilta.

Ukkosen jyrähdys Sumuvuorilla ajoi linnut pakoon.

Kaikki eläimet näyttivät etsivän suojaa myrskyltä, joka oli
puhkeamaisillaan. Maakin näytti peittävän kasvonsa. Ihmiset vain eivät
häiriytyneet, he koettivat saada tilaisuutta toisiansa tappaaksensa.

-- Tuo punainen piru näyttäytyy kyllä uudelleen, sanoi Rosenholz, sillä
ei kukaan liiku tuolla vastapäätä, eivätkä he voi hyökätä päällemme
kukkulalta, vaan aavikolta.

Valmiina ampumaan jokaisen, joka uskaltautui kukkulan ja vuoriston
välille, oli Rosenholzin pyssyn suu suunnattuna pensastoon, jota ei nyt
edes tuuli pannut liikkeelle.

-- Ahaa, sanoi Rosenholz, tuolla se veitikka taasen on, hän röyhkeilee;
mutta enpä ole nähnyt intiaanin tuolla tavoin menettelevän. Hän lienee
joku elämäänsä kyllästynyt, joka on päättänyt antautua ensi tilassa
ammuttavaksi.

Intiaani oli tullut yhdellä hyppäyksellä vuoren rinteeltä kultalaaksoa
ympäröivään pensastoon ja vaikka pensaat suojelivatkin muun osan hänen
ruumistaan, kohosi hänen päänsä kuitenkin sen yli.

-- Tuo veitikka ei muuta tahdokaan, sanoi Rosenholz, jonka täytyi
ampua alaspäin ja pistää pyssynsä suu ampumareijästä ulos. Se ei
ulottunut puolta jalkaakaan kiven ulkopuolelle. Melkein samalla kertaa
kuului kolme laukausta ja kaksi tuskan huudahdusta. Ensimäinen laukaus
tuli metsäsissin pyssystä ja ensimäinen huudahdus intiaanilta, joka
uhitellen päästi kuolon kiljahduksen. Toiset melkein samanaikaiset
laukaukset tulivat Punakäden ja mestitsin pyssystä. Toisen
huudahduksen päästi Rosenholz. Kaksi luotia oli samalla kertaa
sattunut hänen pyssyynsä, joka kirposi hänen kädestään ja vyöryi alas
kuolevan intiaanin luo. Tällä oli vielä voimaa tarttua siihen, hänen
heikko kätensä heitti sen vuoren juurelle, ja sitten ei hän enää
liikahtanutkaan. Hurja ilon huudahdus seurasi tätä tapausta, samalla
kuin kanadalainen loi kuolettavan tuskallisen katseen Fabianiin ja
Joséhen. Sillä aikaa pimeni taivas yhä.



35.

URHOJEN ONNETTOMUUS.


Kaukaisen lännen erämaissa on kolme asiaa aivan välttämätöntä, peloton
sydän, nopea, kestävä hevonen ja tarkka pyssy. Järkähtämätön rohkeus,
sellainen kuin metsästäjien, tekee hevosen tarpeettomaksi; mutta
pyssyttä on rohkeakin mies vaaran uhkaama olento, jota nälkä ja pedot
ahdistavat ja jonka intiaanit tappavat.

Kanadalaisen kelpo ase, hänen uskollinen toverinsa monissa
vaarallisissa seikkailuissa Kanadan metsistä Sumuvuorille saakka, oli
nyt tuolla, omistajansa kädestä kirvonneena. Vanha metsäsissi loi yhtä
surullisen silmäyksen pyssyynsä kuin olisi se ollut hänen rakkaimman
ystävänsä hengetön ruumis. Hänestä tuntui, että hän oli menettänyt ei
ainoastaan puolustusaseensa, vaan vieläpä oman kasvattipoikansa hengen.
Aavikoiden harmaahapsinen soturi tunsi silmiensä käyvän kosteiksi;
hän oli hevostaan itkevän arapialaisen kaltainen. Kyynel vyöryi hänen
poskelleen.

-- Nyt on teitä vain kaksi tällä kalliolla -- vanhaa Rosenholzia ei
tule ottaa lukuun, sanoi hän vihdoin koettaen salata heikkouttaan. Olen
nyt lapsi, jolle viholliset voivat tehdä mitä tahtovat. Fabian poikani,
sinulla ei enää ole isää, joka sinua puolustaisi... Sitten vaipui hän
synkkään äänettömyyteen, kuten voitettu intiaani.

Hänen toverinsa olivat samoin vaiti; nuo kolme tunsivat heitä
kohdanneen onnettomuuden suuruuden. Hyödytöntä uhkarohkeutta olisi
ollut koettaa anastaa takaisin ase, joka ehkä oli luotien runtelema.
Jos he sitä aikoivat, niin antautuivat he intiaanein, joitten lukua
eivät tienneet, saarrettavaksi, vaikka heillä vesiputouksessa oli tie,
millä vankeuden välttäisivät.

-- Ymmärrän sinut, lausui José, nähdessään toverinsa tähystelevän
veteen, joka pudotessaan hiukan kimalteli; mutta vielä ei olla niin
pitkällä. Sinä olet minua taitavampi ampuja, ja pyssyni sopii paremmin
sinulle kuin itselleni.

Näin sanoen tarjosi hän asettansa.

-- Kun meillä kolmella on edes yksikin pyssy, on se teidän, Rosenholz,
lisäsi Fabian. Olen Josén kanssa samaa mieltä; voisimmeko jalompiin ja
uskollisempiin käsiin luovuttaa ainoan pelastuskeinomme?

-- Kiitos, lapseni, kiitos, vanha sotatoverini, mutta en saata
tarjoustanne hyväksyä, sillä onni ei suosi minua.

Näin sanoen ojensi Rosenholz takaisin Josén antaman pyssyn.

-- Mutta Jumalan kiitos, alotti hän uudelleen, kun hänen tuskallinen
alakuloisuutensa vähitellen muuttui raivoavaksi vimmaksi, jollainen
toisinaan valtasi tämän jättiläisen, vielä on minulla jäljellä
puukkoni, millä voin halaista jokaisen, joka näyttäytyy, ja kädet,
jotka voivat kuristaa heidät, tai murskata heidän päänsä kiviä vastaan.

José ei vielä ottanut pyssyänsä.

-- No, sinä mestitsi koira, sinä valkoisen rodun häpeätahra -- te
kuljeksivat intiaanit -- uskallatteko ryömiä piilostanne ja tulla
tänne! huudahti Rosenholz vimmoissaan Punakädelle, mestitsille ja
heidän liittolaisilleen, -- nyt on ainoastaan kaksi teidän vastassanne.
Mitä on soturi ilman pyssyä?

Mahtava ukkosen jyrinä mustista pilvistä masensi hänen äänensä, mutta
hänen uhkauksensa tuntui vaikuttaneen. Toinen intiaani, kulkien lähes
samaa tietä kuin äsken kaatunutkin, oli tullut kultalaakson pensastoon,
mutta hän salasi itsensä niin huolellisesti, että voi nähdä ainoastaan
hänen silmänsä, päänsä ja punaiset hiusnauhansa.

-- Hän se on, tuo mestitsikoira! huudahti José, joka luuli tuntevansa
hänet, samalla kuin hänen kätensä kurottui pyssyyn. Mutta Rosenholz
ehti ennen häntä.

Kostontunteen sokaisemana ja suuttuneena pyssynsä kadottamisesta
sieppasi kanadalainen Josén aseen, ja suuntasi sydämessään raivoavan,
malttamattoman vihan valtaamana sen mestitsiä kohti. Kun tämä oli
samalla paikalla, jossa äskeinenkin intiaani, täytyi metsästäjän, jos
mieli osata häneen, pistää pyssynsä ulos samoin kuin äskenkin.

Intiaani kaatui kuoliaaksi haavoitettuna pensastoon. Mutta kaksi
laukausta kuului taasen samalla kuin kanadalaisenkin ja särki pyssyn
hänen kädestään.

-- Voih! huusi kanadalainen jyrisevällä äänellä nousten melkein
kokonaan ylös ja uhaten kuollutta vihollista särkyneellä pyssyn perällä.

-- Piru sinut vieköön, kirottu mestitsi! huusi hän puistaen ruumiille
kättään.

Pilkkanauru kajahti vastapäätä olevalta kukkulalta ja hetkiseksi
näyttäytyi mestitsi terveenä vahingoittumattomana, hiukset hajallaan
liehuen pirullinen ivahymy huulillaan, puhvelin nahkojen takaa. Sitten
katosi hän yhtä nopeasti.

Intiaani oli lainannut mestitsin pääkoristeet herättääksensä
vihollistensa vimmaa, jonka tarkoitusperän hän oli saavuttanutkin.

-- Lumivuorien kotka on päivällä liikkuvan pöllön kaltainen; hänen
silmänsä ei voi erottaa päällikköä soturista, huusi mestitsi.

-- Voi, José, tuo ihminen saattaa meidät onnettomuuteen; tästä hetkestä
on meidän kesken taistelu elämästä ja kuolemasta! huudahti Rosenholz,
asettuen paikalleen ja kiroten puoliääneen.

-- Vannon äitini sielun kautta, sanoi José, että jos Jumala minulle
elon päiviä suo, pistän puukkoni juurta myöten tuon puoleksi valkoisen,
puoleksi mustan pirun sydämeen.

Ikäänkuin taivas olisi tahtonut osoittaa kuulleensa tämän valan,
pimensi se äkkiä koko seudun; tulisten käärmeiden näköisiä salamoita
risteili ja ukkonen jyrisi. Vuoren kaiku toisti tämän jyrinän, salaman
valo valaisi omituisella, kaamealla valolla metsästäjiä.

Kanadalaisen ja Josén silmissä hehkui kiivas tuli, ikäänkuin
saarroksessa olevan leijonan.

Heitä kohdannut kamala onnettomuus ei ollut heidän rohkeuttaan
masentanut, hetkeksi vain muuttanut sen surulliseksi alakuloisuudeksi.
Selvästi näkyi, että molemmat miehet, jotka hetkeksi taipuivat kuin
myrskyn notkistamat tammet, taasen kohottautuisivat.

Tuollainen nöyryytyksen tunne, joka valtaa vanhan soturin, kun
nuoret rekryytit anastavat hänen aseensa, valtasi nyt vihan sijaan
kanadalaisen.

Vähitellen saavutti Josékin tavallisen reippautensa ja leikillisyytensä.

-- Fabian, sanoi kanadalainen surullisesti, olen liiaksi luottanut
voimaani ja kokemukseeni; mitä tämä voima, mitä tämä kokemus minua
hyödyttää? Fabian, José, antakaa anteeksi minulle! Mielettömyyteni on
teidät turmioon saattanut.

-- Siitä puhumme sittemmin, sanoi José. Aseesi on kädestäsi murskattu,
samoin kuin ne olisivat murskatut minun kädestäni -- siinä kaikki.
Mutta luuletko, ettei meillä ole muuta tekemistä kuin naisten tavoin
valittaminen, kuin haavoitettu puhveli, joka odottaa kuolemaa?

-- Mitäpä voisi soturi, jonka käsiä hirvi nyt vaaratta voisi nuolla?
sanoi kanadalainen nöyrästi.

-- Selvää on, ettemme ennen yötä voi paeta täältä; tehkäämme siis
hyökkäys. Fabian suojelee meitä pyssyllään täältä. Tiedäthän Rosenholz,
että sellaiset rohkeat yritykset toisinaan onnistuvat. Kas näin! Tuolla
alhaalla kivien takana makaa neljä roistoa, jotka meidän täytyy tappaa
luoliinsa. Nyt on lähes yhtä pimeä kuin yöllä, meitä on kaksi neljää
vastaan -- siinä kaikki!

Sitten kääntyi José Fabianiin jatkaen:

-- Vaikka ette kokonaan lakkaakaan tähystelemästä noita vuorella olevia
roistoja, tulee teidän kuitenkin etupäässä, itseänne näyttämättä,
tarkata noita aavikolla olevia. Jos viimemainitut meidät huomaavat ja
joku heistä liikahtaa, niin ampukaa hänet; jos he ovat hiljaa, niin
kyllä me heistä huolen pidämme. Rosenholz, tämä on varmaan sinunkin
mielipiteeksi! Toimeen siis! Kun olemme muutaman iskun antaneet, palaan
minä noutamaan teitä, don Fabian! ja sitten lähdemme.

Rosenholz suostui tuumaan, joka jo rohkeudellaan miellytti häntä ja
jonka pimeän suojassa saattoi toteuttaa. Kostokin häntä siihen kiihotti.

He silmäsivät aavikolle, varmistuaksensa, ettei kukaan sieltä ollut
lähtenyt.

Sitten luisuivat molemmat metsästäjät puukko hampaissa kukkulalta alas
niin nopeasti, että Fabian tuskin luuli heidän lähteneen, kun he jo
piiloutuivat järven rannalla olevaan kahilaan.

Fabian tuskin uskalsi hengittää, seuratessaan heidän liikkeitänsä.

Intiaaneja peittävät kivilaatat olivat yhtä liikkumattomia kuin muutkin
kivet. Synkän, häntä ympäröivän äänettömyyden tyynnyttämänä seurasi
Fabian Josén ja Rosenholzin liikkeitä. Molemmat olivat pysähtyneet ja
näkyivät neuvottelevan hetkisen.

Sitten he varovasti painautuivat rannalla olevaan kahilaan. Pian
katosivat he kokonaan.

Myrsky pani kahilan niin kovaan liikkeeseen, että Rosenholz ja José
voivat huomaamattomasti lähetä.

Tarvitsematta enää pitää vaaria ystävistään, jotka nyt olivat
näkymättömissä, ja joita pimeys ja tiheä kahila suojasi, asettui Fabian
entiselle paikalleen.

Sillä aikaa pysähtyivät ystävykset vielä kerran. He eivät voineet nähdä
pitkälle, mutta he tiesivät, että Fabianilla oli laveampi näköala.

Pimeässä tuntui järven ranta aivan autiolta. -- Ellemme pian kuule
Fabianin pyssyn laukausta, sanoi Rosenholz, niin todistaa se, etteivät
intiaanit ole nähneet meidän laskeutuvan kukkulalta alas; kun he
ovat suorassa rivissä melkein yhtä kaukana toisistaan, niin tulee
meidän kummaakin hyökätä äärimmäisten kimppuun. Iske sinä viimeiseen,
minä muserran ensimäisen paatensa alle; molempien jäljellä olevien
kanssa tulemme luullakseni helposti toimeen, kun he peljästyneinä
tovereittensa kuolemasta ovat välissämme.

-- Hyvä! sanoi José.

Tämä tuuma oli hyvin mutkaton, ja hetkisen odottivat metsästäjät
kuullaksensa Fabianin pyssyn pamauksen.

Tällä hetkellä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat kuin tulikäärmeet
pilvissä.

Molempia metsästäjiä vaivasi levottomuus, Rosenholzilla oli huolta
myöskin silmäterästään, rakkaasta Fabianistaan, joka oli yksin vaarassa
kalliolla.

Turhaan oli hän tuona lyhyenä aikana, jonka oli ollut yhdessä
kasvatti-isänsä kanssa, osoittanut rohkeutta, joka oli vanhan
metsästäjän vertainen. Rosenholz piti häntä yhä vain tuona pienenä,
turvattomana, vaaleakutrisena lapsena, jota hän oli uskollisesti
suojellut.

Hän vapisi ajatellessaan, että kuulisi Fabianin hätähuudon kalliolta.

Nyt kuuluikin omituista kolinaa aavikolta.

-- Nyt on aika, sanoi Rosenholz, sillä lapsi on yksin... Eespäin, José!
Tiedät, ensimäinen ja viimeinen.

Kahila taipui eräästä paikasta ikäänkuin äkillisestä tuulen
puuskauksesta ja niinkuin kaksi tiikeriä salaman nopeudella ja hiljaa
hyökkää saaliinsa kimppuun, hyökkäsivät metsästäjät esiin rannalta.

Kummastuttavalla tarkkuudella, jollaista huomaa melkein ainoastaan
petoeläimissä, hyökkäsivät metsästäjät suoraan kohti vihollisiansa --
Rosenholz ensimäistä, José viimeistä.

Tällä hetkellä kuului Fabianin pyssyn tuttu laukaus.

Rosenholz vavahti, mutta ei voinut vauhdissaan pysähtyä; toista
laukausta ei kuulunut; nopeasti täytyi hyökkäys päättää.

Kanadalainen luotti ruumiinvoimiinsa ja painoi jalallaan, raskaalla
kuin kivipaasi, apahin alas, kun tämä liian myöhään koetti hiipiä ulos
ahtaasta aukostaan.

Sitten nosti Rosenholz nopeasti paaden maasta ja pudotti sen intiaanin
päälle. Sitten hyökkäsi hän toista kohti.

José hyökkäsi toisella tavalla vastustajansa kimppuun; koko painollaan
heittäytyi hän kivipaaden päälle ja iski nopeasti muutaman kerran
puukollaan kiven alle.

Sitten riensi hän yhtymään Rosenholziin.

Kaksi intiaania oli tapettu, mutta jäljellä olevat kaksi nousivat
epäröiden, taistelisivatko vai pakenisivat.

-- Tallaa kuoliaaksi tuo käärme, ennenkuin se sähisee! huusi Rosenholz,
juuri kun toinen intiaani ulvoen väistyi takaperin, koettaen käyttää
kädessään olevaa jousta, samalla kuin toinen ulvoen hyökkäsi Josén
päälle.

Salaman nopeudella riensi José vihollistansa vastaan, antaen tälle
puukon iskun. Apahi ei voinut tätä väistää, kuolevana vaipui hän maahan.

Rosenholz kumartui sillä välin välttääkseen nuolta, joka suhahti hänen
päänsä ohi.

Kun hän taasen nousi, oli intiaani jo kaukana, mutta käärme oli,
niinkuin hän oli peljännytkin, sähissyt. Sen ulvonta kaikui kentällä.

-- Pian, pian, José, kalliolle! huusi Rosenholz. Molemmat riensivät
takaisin kalliolle, johon Fabian äsken oli jäänyt yksin.

Kun he pensaista kiinni pidellen hengästyneinä kiipesivät jyrkkää
kukkulaa ylös, pelotti heitä tuo synkkä äänettömyys, joka vallitsi
kukkulalla.

-- Fabian, Fabian! huusi Rosenholz tuskan valtaamana; hänen polvensa
horjuivat ja tuskin kannattivat häntä, Fabian, oletko vielä hengissä?

Ei kukaan vastannut.

Myrskyn ulvonta vain kuului, kun se yhä enenevällä raivolla riehui
mäntyjen oksissa.



36.

FABIANIN JA INTIAANIN VÄLINEN KAKSINTAISTELU.


Samalla kuin Fabian tarkoin seurasi ystäviensä vähimpiäkin liikkeitä,
hiipi viimeinen intiaani, joka edellä kerrotulla tavalla oli määrätty
uhrattavaksi, varovasti kultalaaksoon.

Se oli Huokaava tuuli.

Mestitsin antamat määräykset olivat tarkkoja. Kun metsästäjissä nyt
oli kai epäluuloja syntynyt, sai intiaani, jotta ei paljastaisi tähän
asti hyvin onnistunutta sotajuonta, käskyn teeskentelemään suurinta
varovaisuutta, hiipiessään kalliota kohti.

Huokaava tuuli ei kuitenkaan matkallaan, jossa häntä suojeli tiheä
pensasto, saanut mennä määrättyä paikkaa etemmäksi; hänen täytyi
pysähtyä paikalle, johon eivät metsästäjäin pyssyt kantaisi, ellei
ampuja pistäisi päätään tai kättään ampumareijästä ulos.

Levottomana alkoi mestitsi lukea kuolleitaan.

Barajaa ja Josén ja Rosenholzin äsken tappamaa kolmea intiaania lukuun
ottamatta, oli hänen tuomistaan yhdestätoista soturista jo kuusi
kaatunut. Huokaava tuuli olisi, niin toivoi hän, viimeinen, ja hänen
kuolemansa oli oleva hyödyksi.

Mestitsi ei aavistanut, että ainoastaan yksi piiritetyistä oli
kalliolla.

Huokaava tuuli oli suuresti kummastuksissaan päästessään
vahingoittumatta paikalle, jossa kaksi soturia oli kuollut. Käskyn
mukaisesti pysähtyi hän siihen.

Vaikka taivasta peittävät paksut pilvet pimensivät ilman, huomasi
intiaanin tarkka silmä vähimmänkin aukon kivien välissä ja helposti
näki hän, ettei hänen liikkeitään mikään pyssyn suu seurannut, niinkuin
edellisten.

Syy siihen oli seuraava:

Fabianin huomio oli toisaalle käännetty, eikä hän aavistanutkaan, että
Huokaava tuuli oli läheisyydessä, samalla kuin viimeksi mainittu piti
vihollisen äänettömyyttä ja toimettomuutta jonakin juonena, josta hän
ei päässyt selville. Siitä huolimatta odotti hän joka hetki tuhoa
joltakin näkymättömältä kädeltä.

Punaisen soturin täytyi kestää jokunen pitkä ja kauhea hetki, ja ne
käytti hän vielä kerran muistellaksensa noita kahta avutonta olentoa,
jotka hän jättäisi -- vaimoansa ja pientä lastansa.

Hänen yläpuolellansa oli yhä vain yhtä hiljaista, ja hän oli
häiritsemättä päässyt kukkulan juurelle. Tämän odottamattoman onnen
kiihoittamana alkoi hän toivoa, että hänen onnistuisi omin käsin ja
hengellään sitä maksamatta temmata vihollisilta heidän viimeinen
aseensa.

Hän tiesi molempien päälliköitten seuraavan hänen liikkeitänsä, ja
vielä kerran pysähdyttyänsä antoi hän merkin puhvelin nahkojen takana
oleville rosvoille.

Sitten alkoi hän, kummastellen vihollisten käsittämätöntä
toimettomuutta hitaasti kiivetä rinnettä ylös.

Varovasti hiipi hän eteenpäin, eivätkä edes irtautuneet kivet hänen
läsnäoloansa ilmaisseet.

Samassa kun hänen päänsä nousi kalliolle, kuunteli hän liikahtamatta.
Ei sanaakaan, ei henkäystäkään hän kuullut.

Sitten uskalsi hän katsahtaa piiritettyjä suojelevien kivien yli. Tällä
hetkellä juuri Fabian tarkoin seurasi molempien toveriensa liikkeitä ja
näki heidän katoavan kahilaan.

Ennenkuin Fabian ehti huomata eteenpäin hiipivää intiaania, olisi tämä
tapparallaan ehtinyt halaista hänen kallonsa, mutta Mustalintu toivoi
saavansa metsästäjät elävinä valtaansa, ja siksi ei apahikaan koettanut
tappaa Fabiania, vaan hiipi hänen luoksensa, temmataksensa häneltä
aseet. Tällöin kääntyi Fabian. Hän pidätti huudahduksensa, peljäten
siten ilmaisevansa toverinsa ja katkaisevansa heidän paluumatkansa,
sekä tarttui äänettömänä intiaaniin, kun ei voinut pyssyänsä käyttää.
Tulinen taistelu alkoi.

Molemmat taistelijat kierivät kalliolla ja taistelun aikana laukesi
pyssy, kumpaakaan vahingoittamatta. Sen kuulivat molemmat metsästäjät
ollessaan yhtä tuimassa taistelussa. Vihdoinkin sai Fabian, joka
oli intiaania väkevämpi, voiton, ja piti vihollistaan maassa. Hän
iski puukkonsa apahin rintaan, eikä tämä voinut iskua välttää.
Onnettomuudeksi olivat molemmat taistelun aikana joutuneet kallion
syrjälle. Heidän allansa kohisi vesiputous, ja kuoleva intiaani
ponnisti viimeiset voimansa vetääkseen Fabianin mukanaan alas. Fabian
koki turhaan vapautua punaisen soturin tuimasta syleilystä.

Hetkiseksi tunsi nuorukainen väsyneitten jäntereittensä raukeavan,
mutta kuoleman pelko palautti hänen voimansa ja kiivaasti hän vastusti.
Hän ei voinut kuitenkaan estää intiaania tempaamasta häntä mukanansa
kallion syrjälle. Fabian, intiaani ja pyssy, jota ei ensinmainittu
ollut kädestään päästänyt, vyöryivät kallion melkein kohtisuoraa
rinnettä alas. Molemmat viholliset, jotka eivät olleet toisiansa
päästäneet, kimmahtivat maahan ehdittyänsä korkealle. Fabian tunsi
intiaanin kuoleman kangistaman käden päästävän hänet. Sitten hän ei
enää mitään tiennyt. Hänen päänsä sattui maassa olevaan terävään
kiveen, ja hän jäi tunnotonna makaamaan intiaanin viereen.

Monta minuuttia kului siitä, kun pyssynlaukaus kuului, siihen kun
kanadalainen ehti kalliolle, saamatta epätoivoisiin huudahduksiinsa
muuta vastausta kuin myrskyn ulvonnan. Syvä tuska kajasti vanhin
metsästäjän kasvoilta. Don Antonion äsken peitetyn haudan päällä näki
hän tuiman taistelun jäljet, näki suojuksena olleet kivet kumossa ja
päästi pelottavan huudahduksen. Fabian ei ollut kalliolla.

Myrsky puhkesi nyt koko raivoonsa. Ukkonen jyrisi, vuoristo kajahteli.
Tiheänä ja nopeasti seurasivat salamat toisiansa. Mustista pilvistä
syöksyi vesivirtoja, ikäänkuin kaikki taivaan portit olisivat auenneet.

Rosenholz huuteli toisinaan jyrisevällä, toisinaan tukahutetulla
äänellä lastansa, samalla etsiskellen joka kolon kalliolla.

Siellä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa.

-- Kumarru alas, kumarru alas, Rosenholz! huusi José, joka oli ehtinyt
kalliolle.

Rosenholz ei häntä kuullut ja vastaisella kalliolla seisoi mestitsi
ikäänkuin hornan henki.

-- Kumarru alas taivaan nimessä! toisti José, oletko kyllästynyt
elämään?

Aavistamattakaan, että mestitsi oli niin lähellä ja että hänen pyssynsä
oli häneen suunnattu, kumartui Rosenholz kallion reunan yli etsien
lastansa kallion juurelta. Siellä ei enää ollut intiaanin ruumistakaan.

Kun kanadalainen taasen kohotti päätänsä, huomasi hän mestitsin.
Nähtyänsä tämän ihmisen, jota hän hyvällä syyllä piti itseään
kohdanneen onnettomuuden aiheuttajana, tunsi metsäsissi vihansa
leimahtavan, mutta hän oivalsi, että Fabianin kohtalo oli mestitsin
käsissä, ja tukahdutti vihansa. -- Mestitsi, huudahti hän tukahtuvalla
äänellä, alennun rukoilemaan sinua; jos sydämessäsi vielä on
rahtunenkaan sääliä, niin anna minulle takaisin ryöstämäsi lapsi.

Tätä sanoessaan seisoi hän suorana, rosvon maalitauluna. José, joka oli
mäntyjen suojassa, kehoitti häntä varovaisuuteen, mutta turhaan.

Pilkkanauru oli rosvon ainoa vastaus.

-- Peto! karjasi José, vihan valtaamana toverinsa nöyryytyksen ja
tuskan tähden, samalla hyökäten esiin; etkö vastaa, kun valkoinen suo
sinulle sen kunnian, että puhuttelee sinua.

-- Ole hiljaa, José, pyydän sinua! keskeytti Rosenholz, älä suututa
tuota ihmistä, jonka käsissä on Fabianin kohtalo. Älä kuuntele häntä,
mestitsi! Suru on vienyt toveriltani kaiken maltin.

-- Lankea polvillesi! huusi rosvo, ehkä sitten kuuntelen sinua.

Veri nousi kanadalaisen päähän; hän vapisi, kuullessaan tämän röyhkeän
käskyn, samoinkuin mänty, jonka suuria oksia myrsky taivutteli.

-- Leijona ei saa nöyrtyä sakaalin edessä, kuiskasi José vilkkaasti
Rosenholzille, sillä sakaali pilkkaisi nöyrää leijonaa.

-- Mitä siitä? sanoi Rosenholz suruissaan.

Tämän soturin, joka ei kohottanut kättänsäkään oman henkensä
puolustukseksi, voitti isän hellä rakkaus.

-- Voi, tämä on liikaa! karjasi José, jonka kasvot olivat aivan
tulipunaiset ja silmät kosteat, nähdessään toverinsa nöyränä
polvistuvan rosvon eteen, noin ei saa nöyrtyä sydämettömän, petollisen
rosvon edessä! Tule, Rosenholz, kostamme, vaikkapa tuhannen noita
perkeleitä...

Näin sanoessaan juoksi kiivas metsästäjä, innostuneena rakkaudesta
Fabianiin, mutta vielä enemmän ystävyydestä kanadalaiseen, vuorikauriin
nopeudella kalliolta alas.

-- Ahaa, tuotako tarkoitattekin? huusi mestitsi.

Ja hän ampui Rosenholzia, joka häneltä rukoili sääliä.

Mutta sade oli vielä niin rankka, ettei laukaus tahtonut syttyä.
Kahdesti pyssy limsahti.

Suuttuneena tästä petollisesta murhayrityksestä aseetonta ja rukoilevaa
vihollista kohtaan ja oivaltaen, ettei voi toivoakaan sääliä
mestitsiltä, seurasi Rosenholz Joséta, ajattelemattakaan kukkulan
takana mahdollisesti piilevien vihollisten määrää. Ei Josékaan ollut
sitä muistanut.

Rosenholz ei ollut vielä ehtinyt kalliolta alas, kun José puukko
kädessä oli jo kultalaakson toisella puolella.

-- Tule tänne, Rosenholz! huusi José kukkulalle ehdittyänsä. Ne roistot
ovat paenneet.

Niin olikin asia; nyt alkoi mestitsikin, joka yksin oli jäljellä,
vetäytyä Sumuvuorille.

-- Pysähdy, ellet ole yhtä pelkuri kuin verenhimoinenkin, huusi
kanadalainen vihasta vavisten, nähdessään miehen pakenevan.

-- Mestitsi ei ole pelkuri, vastasi tämä. Lumivuorten kotka ja
Matkijalintu kohtaavat vielä kerran hänet ja silloin käy heidän
samoin kuin tuon nuoren etelän soturin, jonka ympärillä nyt intiaanit
tanssivat, ja jonka lihan he heittävät aavikon koirille.

Kanadalainen riensi vimmoissaan eteenpäin; pian saavutti hän
Josén. Toivottomassa takaa-ajossaan ei kumpikaan näkynyt maan
epätasaisuuksista ja liukkaista kivistä välittävän. Mestitsi näkyi
vielä, mutta pian huomasivat he hänen katoavan Sumuvuoria peittävään
ikuiseen usvaan.

-- Voi, ettei ole edes pyssyä! huusi José, polkien raivoissaan maata.

-- Elämäni toivo on mennyt! huudahti kanadalainen raukeavalla äänellä,
vetäessään henkeänsä samalla kuin sade valui hänen kasvoillensa, joille
kuvastui syvä ja kalvava suru.

Molemmat alkoivat kiivetä kalliolle etsiäksensä vihollistensa jälkiä,
mutta sade oli ne huuhtonut pois. Pimeys eneni, yö oli tulemaisillaan,
vuorelta ei löytynyt ihmisjälkeäkään. Rosenholz ja José katosivat pian
sumuun. Heidän alapuolellaan raivosi myrsky aavikolla. Maan näkyivät
vallanneen pimeyden henget. Tuon tuostakin jyrisi ukkonen kauheasti,
taasen leimahti salama, iskien paasiin, jotka se muruksi survoi.
Salamain sinertävässä leimussa näkyi häikäisevässä valossa kultalaakso,
kallio ja aavikko. Näkyi hevosen runkokin, joka tuntui melkein
elävältä, molemmat männyt, jotka myrskyssä vapisivat, ikäänkuin vuoren
halkeamissa kasvavat pienet kukkaset.

Näiden leimausten valossa olisi voinut nähdä kaksi miestä suruissaan
istuvan kallion paadella. Turhaan kokivat he lohduttaa toisiansa. He
loivat synkkiä, huolestuneita silmäyksiä syviin rotkoihin, joissa
tuuli suhisi, ja harmaille kukkuloille, jotka tuntuivat ikäänkuin
jättiläisurkujen torvet ijankaikkisen hengähdyksistä jyrähtelevän.
Sitten molemmat päästivät tuskansa valloilleen ja itkivät katkerasti.

Kun myrsky vihdoinkin oli tauonnut, kuljeskelivat he vielä vuoristossa,
löytämättä nuorta, rohkeaa toveriansa. Aseitta ja muonavaroitta
alottivat he nyt tuon kauhean ajan erämaassa, jolloin metsästäjä
voimatta mitenkään taistella nälkää vastaan, yhtä vähän voi suojella
itseään intiaanein julmuuksilta kuin pedoiltakin. Kuitenkin päättivät
nämä rohkeat miehet jatkaa takaa-ajoansa.

Jättäkäämme nyt nuo murheiset metsästäjät ja palatkaamme vielä kerran
Venadon haciendaan, jossa olimme viimeksi don Estevanin seurueineen
sieltä lähtiessä.

Seuraavana aamuna tarjosi hacienda taasen tyynen ja rauhaisan näyn.
Karja käveli vihannoilla, kartanoa ympäröivillä niityillä. Työväki
lähti majoistaan päivätöihinsä, mutta pihamaalla oli satuloituja
hevosia ja kuormitettuja muulia matkahankkeita osoittamassa.

Isäntä aikoikin vieraitten lähdettyä tyttärensä kera ratsastaa
läheiselle juottopaikalle pyytämään aavikoitten kesyttömiä hevosia.
Tätä huvia ei hän kuitenkaan silloin saanut nauttia.

Hän aikoi juuri tyttärineen astua ratsaille, kun muuan paimen saapui
nelistäen ja ilmoitti juottopaikan, johon aikoivat, kokonaan kuivuneen,
ja että oli siis etsittävä toinen, johon hevoset tavallisesti tulivat.
Kun tämä vei aikaa ja oli hankalaa, lykättiin metsästys toistaiseksi,
ja vasta kahdeksan päivän kuluttua valmistautuivat isä ja tytär
uudelleen matkalle. Paikka ei ollut lähellä kartanoa, vaan neljän
päivän matkan päässä siitä. Kun ei seudulla oltu nähty intiaaneja, ei
kartanon omistaja ensinkään peljännyt itsensä eikä tyttärensä puolesta.

Ensimäisenä matkapäivänä ei sattunutkaan mitään levottomuutta
herättävää. Illalla, kun he olivat ehtimäisillään yöpaikkaan,
kohtasivat he kaksi ratsastajaa, joitten ulkomuoto oli erittäin silmiin
pistävä.

Toinen oli nuorempi, toinen vanhus. Molempien hiukset olivat
nahkahihnoilla taakse sidotut, pieni, höyhentöyhdöllä koristettu
lakki peitti heidän päätänsä. Ruumiin koko yläpuoli oli villavaippaan
kääritty, heidän pukunsa oli papagosintiaanien tapainen sillä
erotuksella, että heillä jousen ja nuolien sijasta oli pitkät pyssyt,
joitten perät olivat vaskinauloilla koristetut.

Vaikka he eivät estäneet joukon matkaa, loi nuorempi heistä ohi
ratsastaessaan niin ilkeän katseen kartanonomistajan tyttäreen, että
peljästynyt tyttö kauvan jälkeenkinpäin sitä kauhulla muisteli.



37.

METSÄSTYSSEURUE PUHVELIJÄRVEN RANNALLA.


Luokaamme nyt silmäys matkustajain määräpaikkaan ja siellä oleviin
henkilöihin.

Kun Gilajoki on kulkenut läpi Sumuvuorten, yhtyy eräs sen haaroista
Punaiseen jokeen, joka virrattuaan läpi Teksasin, caignas- ja
comanhi-intiaanien metsästysmaiden, laskee Meksikon lahteen.

Kuudenkymmenen penikulman päässä Venadon haciendasta ja noin tunnin
matkan päässä molempien jokien yhtymäpaikasta on ääretön setri-,
korkkitammi-, sumach- ja tammipuumetsä. Tästä metsästä aina Punaiseen
jokeen saakka on miehen korkuista ruohoa kasvava aavikko.

Täällä, aivan metsän partaalla, on Puhvelijärvi, ja sen rannalle
oli nyt majoittunut tusinan verta miehiä, joista toiset nojasivat
satavuotisten tammien runkoihin, toiset olivat pitkällään maassa
nukkuen. Lähellä heidän lepopaikkaansa juoksi oja.

Oli aamu, aurinko nousi, luoden ensimäiset säteensä järvelle, jonka
pintaa peittivät leveälehtiset vesikasvit.

Nämä mukavasti järven rannalla lepäävät miehet olivat don Augustinin
ennakolta lähettämiä vaqueroita (paimenia), jotka olivat seuranneet
tänne villihevosten jälkiä ja odottivat nyt isäntäänsä metsästämään.
Järven toiselle puolen olivat he raivanneet lavean alan ja tehneet
puitten rungoista tiheän aituuksen. Seipäät olivat syvälle maahan
kaivetut ja toisiinsa sidotut puhvelinnahkaisilla hihnoilla, joten
aituus kesti koviakin sysäyksiä. Tämä näin suljettu ala oli soikea ja
kapea, aukko oli siitä rannalle. Aituus oli peitetty oksilla, jotta se
ei peljästyttäisi villihevosia.

Miesten joukossa oli neljä, jotka eivät olleet don Augustinin väkeä,
ja jotka jo puvustaan, mikä oli puolivillien lainen, mutta vielä
enemmän tummaksi ahavoituneesta muodostaan erotti toisista. Nämä neljä
olivat puhvelin pyytäjiä, jotka toimensa vaikeuksien väsyttäminä
lepäsivät järven rannalla, johon, niinkuin nimikin osoitti, puhvelit
suurina parvina tulivat juomaan. Äsken nyljetyt puhvelin nahat, jotka
olivat asetetut läheisyyteen kuivamaan, todistivat, että nytkin oli
puhvelia käynyt järven rannalla. Paimenten joukossa makasi melkein
kokonaan tiheän ruohon peitossa suuri koira, joka tuon tuostakin
kohotti päätänsä ja päästi valittavan ulvonnan. Koiran omistaja,
rotevaruumiinen, pitkä mies oli polvillaan madonnan kuvan edessä, jonka
oli ripustanut kuhmuiseen tammeen, ja luki siinä aamurukoustansa.
Koiran ulvonta herätti hänen huomionsa ja Encinas, siksi toverit häntä
nimittivät, meni koiransa luo, rauhoittaen sitä.

-- Ehkäpä Oso vainuu jotain kuljeksivaa intiaania? sanoi nuorin
paimenista Encinaalle tämän puhellessa koiralle.

-- Ei poikaseni, vastasi Encinas, koira vain omalla tavallaan ilmaisee,
mitä sen mielessä on. Jos intiaaneja kuljeskelisi täällä, niin
saisittepa nähdä sen karvan nousevan ja sen silmien kiiluvan kuin
tulikekäleitten. Ei se silloin olisi noin tyynenä eikä rauhallisena.
Rauhoittukaa siis!

Näin sanoen meni Encinas nukkumaan ja hänen toverinsa seurasivat hänen
esimerkkiänsä, jättäen vartioimisen Osolle. Pian ilmoitti koiran
äänekäs haukunta jonkun lähenevän. Paimenet nousivat ja näkivät isännän
palvelijoiden tulevan; nämä ilmoittivat isännän heti saapuvan. Heidän
vielä purkaessa kuormia ja pystyttäessä telttoja puiden siimekseen,
nelisti esiin ratsastaja, ilmoittaen isännän olevan tulossa.

Pian saapuikin ratsastajajoukko. Isäntä nosti tyttärensä satulasta,
tarkasteli tyytyväisenä palvelijainsa toimia ja meni sitten telttaansa
levolle. Sinne meni ihana donna Rosaritakin, joka ensin pelkäsi
Encinasta ja hänen kolmea toveriansa, kunnes tuli vakuutetuksi,
etteivät nämä olleet intiaaneja, vaan rauhallisia puhvelin pyytäjiä.
Pian hän taasen palasi isänsä kera. Puhvelin pyytäjät olivat juuri
satuloimassa hevosiansa, ajaaksensa otuksia joen rannalla, etäällä
Puhvelijärvestä.

-- Mitä nyt, Oso? sanoi Encinas koiralleen, joka taasen alkoi ulvoa,
onko intiaaneja lähellä?

-- Intiaania! huudahti peloissaan lähellä oleva Rosarita, onko niitä
näillä seuduilla?

-- Ei, neiti, sanoi Encinas, ei näy jälkeäkään heistä lähistöllä,
elleivät he oravien ja villikissojen tavoin hyppää puusta puuhun, mutta
tämä koira...

Puhvelin pyytäjät seurasivat Oson liikkeitä. Koiran silmät muuttuivat
punaisiksi, sen karva nousi pystyyn; raivoissaan hyppäsi se pari
askelta eteenpäin, mutta kääntyi sitten tyynempänä takaisin ja
laskeutui muristen ruohostoon.

-- Tämä koira, jatkoi Encinas, on opetettu taistelemaan intiaaneja
vastaan, ja se haistaa ne jo pitkältä; mutta nyt on se rauhoittunut,
ja se todistaa, että vainu petti sen hetkeksi. Nyt saamme sanoa
jäähyväiset herrasväelle ja toivottaa onnellista metsästysretkeä.

Encinas veti satulavyön kireämmälle ja aikoi nousta ratsaille. Sillä
aikaa kuiskasi Rosarita jotain isänsä korvaan. Ensin kohautti tämä
olkapäitään, mutta loi sitten hellän katseen tyttäreensä ja sanoi
Encinaalle:

-- Sanokaa, ystäväni, te olette kai olleet monessa tuimassa taistelussa
punanahkojen kanssa ja tunnette kaikki heidän sotajuonensa?

-- Viisi päivää sitten taistelin elämästä ja kuolemasta niiden kanssa,
vastasi Encinas.

-- Siinä sen kuulit, rakas isä, sanoi Rosarita.

-- Missä sitten? kysyi don Augustin.

-- Lähellä Tubacin linnoitusta.

-- Parinkymmenen penikulman päässä tästä! huudahti neito peljästyen.

-- Aina siitä asti, kun tämä tyttö kahdeksan päivää sitten kohtasi
kaksi papagos-intiaania metsässä... sanoi don Augustin viitaten
Rosaritaan.

-- Voi, isä, sanoi neito, eivät papagos-intiaanit näytä niin
kamaloilta, se oli vain valepuku -- he olivat, niinkuin don Vicente
sanoi, susia lammasten vaatteissa.

-- Don Vicente on pelkuri, sanoi Augustin hymyillen.

Sitten kääntyi hän metsästäjiin.

-- Paljonko keskimäärin ansaitsette vaarallisessa työssänne?

-- Toisinaan, vastasi Encinas, ansaitsemme päivässä paljonkin, mutta
väliin kuluu monta päivää, jolloin emme ansaitse mitään.

-- Niin että...

-- Keskimäärin ansaitsee kukin meistä kaksi piasteria päivässä, jos
puhvelin nahka on viiden piasterin arvoinen.

-- Hyvä, jäisittekö luoksemme metsästyksen loppuun asti, jos maksan
teille kolme piasteria päivässä?

Encinaan toverit suostuivat ilolla tähän.

-- Myöskin saa jokainen teistä valita itselleen kelpo hevosen
pyydystämistämme.

-- Niin jalomielistä herraa halusta palvelee, sanoi Encinas.

-- Toivon, sanoi don Augustin, että kahdeksankolmatta paimenen,
ja neljän näin rohkean metsästäjän, siis yhteensä kahdenneljättä
puolustajan avulla ei huviasi, tyttäreni, tule mikään pelko
häiritsemään.

Vastauksen sijasta suuteli Rosarita isäänsä. Aurinko oli
jo katoamaisillaan puitten latvojen taakse, kun asia tuli
kaikkien mieliksi ratkaistuksi. Ryhdyttiin metsästyksen
valmistustoimenpiteisiin. Ne olivat hyvin mutkattomia; riisuttiin
taasen puhvelinmetsästäjäin hevoset ja ajettiin varahevoset aituukseen,
sekä raivattiin molempia telttoja lukuunottamatta tieltä kaikki, mikä
olisi peljästyttänyt villihevosia.

Nyt läheni hetki, jolloin nämä eläimet, jotka kauvan olivat olleet
estetyt pääsemästä juontipaikalleen ja joelle, koettaisivat ehkä
lähestyä järveä. Don Augustin kysyi paimenilta, oliko niiden kolmen
päivän kuluessa, jotka aituus oli ollut valmiina, hevosia näkynyt?

-- Ei, teidän armonne, vastasi muuan, ja Ximenes on kolmen miehen
kanssa ollut yhtä mittaa joella estämässä hevosia sinne pääsemästä.

-- Sitten ainakin jotkut yrittävät vanhaan juontipaikkaansa.

Puolikuivat puhvelinnahat otettiin puista, joissa ne olivat riippuneet,
suitset, satulat ja astiat kannettiin syrjään. Sitten katkaistiin
oksia, jotta voitiin tuoreilla lehdillä peittää kuihtuneet. Kaksi
hevosta vain satuloitiin. Ne olivat nopeimmat ja niillä ratsastavat
paimenet olivat taitavimmat lasson heittäjät. Don Augustin tyttärineen
asettui teltan ovelle siten, että ovena oleva uudin peitti heidät;
siitä he saattoivat nähdä järvelle, mutta hevoset eivät voineet nähdä
heitä.

Paimenet ja metsästäjät asettuivat sille rannan puolelle, joka
oli vastapäätä polkua, jota, niinkuin jäljet osoittivat, hevoset
tavallisesti tulivat rannalle. Ratsastavat paimenet piiloutuivat
aituukseen, tuon ahtaan aukon lähelle, jonka tarpeen tullen voi
sulkea pitkillä seipäillä. Ellei huomattu telttoja, näytti järvi
ympäristöineen aivan autiolta.

Nyt kuului etäinen kohina, joka äkkiä taukosi. Hevosparvi oli varmaan
huomannut paikan omituisen näyn, ja peljästyneenä pysähtynyt.
Ainoastaan yksi hirnunta, kimeä ja läpitunkeva kuin luikurin ääni,
tunkeutui väijyksissä olevain metsästäjäin korviin. Mutta pian taasen
kahisi pensasto ja kuusi hevosta, muita rohkeampia, näyttäytyi metsän
rinteessä kohotetuin päin, punaisin, avonaisin sieramin ja hehkuvin
silmin. Harjat liehuivat niiden nopeasti liikkuessa, sitten kääntyi
viisi niistä ja katosi kuin salamat metsään. Yksi ainoa jäi jäljelle;
sen ruumis värisi, se ojensi kaulaansa kohti järveä. Se oli lumen
valkoinen ja kimaltava kuin joutsen, sillä oli hieno kaula, leveä rinta
ja vahvat lautaset. Valkoinen jouhitöyhtö riippui sen otsalla kahden
hehkuvan silmän välissä, ja hännällään pieksi se kylkiänsä. Sen samalla
pelkäävässä ja ylpeässä asennossa oli jotain kesytöntä majesteettia.

-- Jumala minua varjelkoon! kuiskasi Encinas nuorelle paimenelle, joka
hyvällä syyllä oli asettunut metsästäjän viereen, se on aavikoiden
valkoinen ori.

-- Aavikoiden valkoinen ori! toisti paimen. Mikä se on?

-- Se on sellainen valkoinen hevonen, selitti Encinas, jonka ani
harvoin näkee ja joka ei milloinkaan anna vangita itseään.

-- Loruja, narraatte vain.

-- Vait, älkää pelottako hevosta; katselkaa sitä tarkoin, sillä
milloinkaan ette saa nähdä senkaltaista.

Todella olikin mahdotonta tavata kauniimpaa eläintä. Se oli samalla
voimakas ja nopea. Muutamalla hyppäyksellä, niin notkealla ja keveällä,
että se näytti tanssivan ruohistolla, läheni se järveä. Yhdellä
hyppäyksellä saavutti tuo jalo eläin veden rajan. Siihen pysähtyi
ori, ja peilikirkas veden pinta kuvasti sen ylpeän ja hienon pään, ja
pienet, eteenpäin taivutetut korvat. Nyt ojensi se päätänsä, paremmin
nähdäksensä ympärillensä ja laski varovasti toisen etujalkansa veteen.
Tämä liike oli niin kevyt, ettei tyyni veden pinta värissyt, vaan yhtä
kirkkaasti kuvasti ylpeän ja komean ruumiin.

-- Voi, sennor Encinas, sanoi nuori paimen hiljaa, nyt täytyy minun
heittää lassoni sen päälle.

-- Epäilen sitä; melkein aina tapahtuu jotain sille, joka tahtoo ottaa
kiinni aavikoiden valkoisen oriin, sillä se se todellakin on; katsokaa
vain, kuinka harvinaisen kaunis se on.

Valkokaulainen hevonen laskeutui nyt polvilleen veteen, päristi ääneen
ja alkoi juoda, nostaen tuon tuostakin päätänsä ja tähystellen metsään.
Metsästäjät näkivät paimenen kohouvan aitauksen takaa, sitten se taasen
kumartui satulaan. Toinen paimen teki samoin. Äkkiä hypähti arka eläin
peljästyneenä ylös ja vesi loiskahti korkealle ilmaan. Hevonen hypähti
takaisin rannalle vesivaahdon ympäröimänä. Samassa nelisti toinen
paimen esiin, heiluttaen lassoansa. Palmikoiduista nahkahihnoista
tehty nauha suhisi ilmassa, mutta samalla nilkahti ratsastajan hevonen
hypätessään alas jyrkkää rinnettä ja ratsastaja hevosineen kaatui
päistikkaa järveen.

-- Sen sanoinkin! huudahti metsästäjä, jonka taikausko sai vahviketta
tästä odottamattomasta tapaturmasta. Kas vaan, kuinka eläin vapauttaa
itsensä paulasta!

Hevonen pakeni, puistaen kaunista päätänsä ja pitkää valuvaa harjaansa.
Eläimen ylpeyttä loukkasi tuo ihmiskäden heittämä paula, jonka se
pian puisti päältänsä. Toinen paimen riensi pakenevan eläimen perään.
Muutaman hetken saattoi nähdä harvinaisen kilpailun villin hevosen ja
innokkaan ratsastajan välillä, joka lasso kädessä ajoi sitä takaa. Oli
vaikea päättää, kummanko taitavuus ja nopeus oli suurempi.

Ei mikään näyttänyt pidättävän ratsastajaa, eivät puun rungot, joihin
hän oli vaarassa katkaista kätensä ja jalkansa, eivät oksat, jotka
uhkasivat murskata hänen päänsä. Toisinaan oli hän satulassa, toisinaan
riippui hän hevosen kyljessä, toisinaan oli hän melkein vatsan alla,
josta pitkillä kannuksillaan auttoi itsensä satulaan. Käärmeen tavoin
hän pujotteli puitten ja oksien lomitse. Pian katosivat näkyvistä
valkoinen ori ja paimen. Metsästäjät tulivat esille kätköistään
päästäen iloisen ja kehoittavan hurraan. Heidän näkemänsä näytelmä oli
yhtä arvokas kuin jos parikymmentä hevosta olisi kiinni otettu.

Kun kaatunut paimen vettä valuvana ja vaatteet mutaisina oli päässyt
järvestä, meni Encinas häntä lohduttamaan.

-- Voitte onnitella itseänne päästessänne niin helpolla, sanoi hän.
Toivoisin, että voisin sanoa samaa toveristanne, sillä tavallisesti ei
kukaan, joka liian innokkaasti ajaa aavikoiden valkoista oritta takaa,
palaa milloinkaan.



38.

NUORI COMANHI.


Kun ensimäinen hämmästys oli ohi, lähetti don Augustin neljä paimenta
sanomaan väkensä eri osastoille, jotka risteilivät arolla ja metsässä,
että yön kuluessa supistaisivat piiriä, jolla olivat juottopaikan
rajoittaneet.

Ei enää epäiltykään, ettei se hevoslauma, jota aijottiin pyydystää,
ollut lähellä, ja ajo voitiin jo seuraavana päivänä päättää.

Kun sanansaattajat olivat lähteneet, keräilivät don Augustinin luo
jääneet palvelijat polttopuita nuotioihin.

Hämärä jo levisi seudulle, järven pinnalla kajastivat laskevan auringon
taivaalle synnyttämät punaiset värivivahdukset. Oli hetki, jolloin
järvestä nousevat usvat alkavat metsässä tihetä, jolloin linnut sanovat
jäähyväisensä poistuvalle päivälle, jolloin iltatuuli suhisee. Rosarita
jutteli Encinaan kanssa, kun omituinen ilmiö äkkiä nousi peljästyneen
tytön silmien eteen. Lehdikosta, joka varjosti sitä ojannetta, jonka
kautta järvi purki vetensä, läheni varovasti kummallinen olento.
Pelottava ja samalla kummallinen päähine, maalatut kasvot ja piirretty
iho osoittivat hänen olevan intiaanin.

Encinas itsekin katseli häntä hetkisen peljästyksen sekaisella
hämmästyksellä, joka valtasi kaikki muutkin. Mutta pian rauhoitti hän
don Augustinin, joka oli rientänyt aseilleen.

-- Ei tässä vaaraa ole, sanoi metsästäjä, hän on ystävä, vaikka
kamalaltakin näyttävä: hän on mies, jolle olen erittäin kiitollinen,
niinkuin äsken kerroin neidille.

Läsnä-olevain epäilykset poistaaksensa läksi Encinas intiaania vastaan.
Kun tämä huomasi rannalla istuvat henkilöt, heitti hän pyssynsä, jota
tähän asti oli kantanut kädessään, olalleen ja tuli Encinasta kohti.
Intiaani oli nuori sotilas, hänellä oli notkea, voimakas ruumis ja
ylpeä muoto. Hänen rintansa ja leveät hartiansa olivat alastomia, hänen
kapeille lanteilleen oli kääritty viitta, jonka heleät värit heti
pistivät silmään. Hänellä oli säärysvarret tulipunaisesta kankaasta;
niitä kannattivat koreat, jouhista kudotut sukkanauhat, jaloissa oli
omituisilla neuloksilla koristellut puolisaappaat. Hänen päänsä oli
sileäksi ajeltu, paitsi yhtä hiustukkoa, joka muodosti ikäänkuin
höyhentöyhdön ja oli kummallisesti koristeltu. Ensinnäkin oli hänellä
jonkunlainen kapea, kahdesta kääritystä kaulahuivista tehty turbaani.
Turbaanin poimuissa nähtiin suuren kalkkarokäärmeen kuivattu, kiiltävä
nahka, jonka vielä kalkoilla varustettu häntä riippui hänen toiselle
olalleen, pää taasen terävine hampaineen toiselle. Intiaanin kasvot
olivat säännölliset ja kauniit. Nuori soturi läheni huoletonna. Hän
ei välittänyt herättämästään kauhusta, vaan loi ihastuneen katseen
Rosaritaan, joka oli yhtä vaalea kuin hameensa valkoinen kangas.

Kyyhkynen, joka välttääksensä päällensä iskevää petolintua pakenee
kaktuskasvien terävien okaiden väliin, ei vapise eikä pelkää enemmän
kuin Rosarita, kun hän kauhun valtaamana tunkeutui metsästäjän turviin.

-- Onko tänään satanut lunta järven rannoille, vai kasvaako
lumpeenkukkia metsässä? sanoi intiaani esiin astuessaan.

Emme saata sanoa, tuntuiko nuori soturi tätä lausuessaan tytöstä
yhtä kammottavalta kuin ennenkin, varmaa ainakin on, ettei hän enää
tunkeunut niin lähelle metsästäjää. Hän ei kuitenkaan vielä ollut
kokonaan rauhoittunut.

-- Mitä nyt? kysyi Encinas espanjan kielellä; tuoko comanhi ikäviä
tietoja, ja luuliko hän olevansa vihollisen seassa, kun tuli tänne
pyssy kädessä, aivan kuin olisi ollut apahien jäljessä?

Tämän kysymyksen teki Encinas soturille, että Augustinin tytär kokonaan
rauhoittuisi.

Ukkosensäde, se hänen nimensä oli, hymyili halveksivasti.

-- Apahien jäljessä, sanoi hän, kulkee comanhiheimon soturi ainoastaan
piiska kädessä. Comanhi näki tässä lähellä puhvelin jälkiä ja toivoi
tapaavansa ne järven rannalla.

Encinas ei ollut unohtanut, että intiaani oli luvannut hänelle
ajaa takaa molempia erämaan rosvoja, joitten kanssa hän äsken oli
taistellut; hän tiesi myöskin, ettei soturi ollut mies, joka hevillä
heittäisi aikeensa.

-- Oletteko muuta mitään nähneet? kysyi metsästäjä.

-- Valkoisten jälkien joukossa olen erottanut Punakäden ja mestitsin
jäljet ja tulin kehoittamaan ystäviäni olemaan varuillansa.

-- Mitä? Ovatko ne roistot täällä? kysyi metsästäjä levottomasti.

-- Mitä hän sanoo? kysyi kartanon omistaja.

-- Eipä juuri mitään, sennor Pena, vastasi Encinas. Voitteko aavistaa,
kysyi hän vielä comanhilta, mitä varten Punakäsi ja mestitsi tulevat
tänne?

Nuori soturi katseli äänetönnä rannalla olevia henkilöitä. Uudelleen
kääntyivät hänen silmänsä mieltymyksellä donna Rosaritaan, joka seisoi
nojaten isäänsä.

-- He tulevat lumpeenkukan tähden, joka on niin valkoinen kuin ensi
lumi, sanoi hän vakavasti.

-- Niinkö todellakin luulette? kysyi Encinas.

-- Ellei sen naisen kuva, joka hoitaa Ukkosensäteen majaa, olisi aina
hänen silmissään, niin häikäisisi ne hänen loistonsa, joka asuu taivaan
palasesta tehdyssä teltassa. Se on hänen arvoisensa asunto ja mestitsi
tahtoo omistaa lumpeenkukan.

Tämä runollinen viittaus donna Rosaritan kauneuteen ja hänen
taivaansiniseen silkkitelttaansa lausuttiin hovimiehen hienoudella
ja keveydellä, ja metsän kesytön poika katsahti don Augustinin
punastuvaan, ääneti olevaan tyttäreen.

-- Eikö teillä ole kaksi soturia mukananne? kysyi Encinas.

-- Molemmat ovat palanneet isäinsä luo; Ukkosensäde on yksin; mutta hän
on vannonut kostavansa niiden kuoleman, jotka olivat hänen sanaansa
luottaneet; hän suojelee myöskin lumpeenkukkaa. Ukkosensäde iloitsee,
että on ilmoittanut vaarasta ystävillensä, ja lähtee taasen seuraamaan
jälkiä, jotka hän hetkeksi jätti.

Tämän sanottuaan ojensi nuori comanhi metsästäjälle kätensä ja poistui
äänetönnä samoin kuin oli tullutkin. Näytti kuin hän ei olisi luullut
tekevänsä erityistä urotyötä yksin ajaessaan noita kammottavia rosvoja.
Lukija tietää kuitenkin, tarvittiinko siihen rohkeutta.

Intiaanin kadottua puitten taakse, kysyi don Augustin:

-- Mitä tarkoitti hän noilla koreilla puheillaan?

-- Teidän armonne tietää, että intiaanit puhuvat vain vertauksilla;
kuitenkin on hän ilmoittanut kahden veitikan lähestymisen, jotka
todellakin olisivat vaarallisia parille kolmelle yksinäiselle
matkustajalle, mutta eivät voi tehdä mitään vahinkoa kolmellekymmenelle.

Hän kertoi mitä tiesi molemmista rosvoista. Don Augustinin nuoruus
oli kulunut taisteluissa intiaanein kanssa, eivätkä vuodet olleet
laimentaneet hänen sotilaan ylpeyttään.

-- Vaikkapa heitä olisi kymmenen, sanoi hän, olisi häpeäksi peljätä
sellaisia roistoja ja keskeyttää niiden tähden huvinsa; muuten on meitä
kyllin paljon, ettei meidän tarvitse mitään peljätä.

-- Nyt huomaan, miksi Oso haukkui, sanoi metsästäjä. Se vainusi ystäviä
ja vihollisia. Näitte, ettei se liikahtanutkaan, kun tuo nuori soturi
tuli, voitte luottaa sen vaistoon.

Ennen yön tuloa otti Encinas kuitenkin pyssynsä, vihelsi uskollista
koiraansa ja tarkasteli sen kera Puhvelijärven ympäristöt.
Varovaisuudesta muutatti don Augustin omansa ja tyttärensä teltan aukon
keskelle, palavien nuotioiden väliin.

Paimenet ja Encinaan toverit olivat jo päättämäisillään illallisensa,
kun tämä palasi. Hän ei ollut huomannut mitään levottomuutta
herättävää, ja kaikki rauhoittuivat.

Herrasväen syödessä vähän kylmää ruokaa mukana tuoduista eväistä,
juttelivat toiset vähän matkan päässä matalalla äänellä päivän
tapauksista. Roteva metsästäjä istui heidän joukkoonsa. Nuotiot loivat
kirkkaan valon ympärilleen ja kajastivat järvelle.

-- Olen säästänyt vähän teillekin, jotta ette jäisi ilman illallista,
sanoi nuori paimen Encinaalle; kohtuullista on, että jokainen saa
osansa, eikä varsinkaan saa unhottaa teitä, joka osaatte kertoa niin
kummallisia juttuja.

Encinas kiitti paimenta hänen huomaavaisuudestaan ja kävi sitten
käsiksi ruokaan; mutta hän söi yhtä äänetönnä kuin suurella
ruokahalullakin, eikä nuori paimen ollut tähän äänettömyyteen ensinkään
tyytyväinen.

-- Ette ole siis nähneet mitään erinomaista läheisyydessä? sanoi hän
puheen aluksi.

Metsästäjä teki kieltävän liikkeen, mutta avasi suunsa ainoastaan
syödäksensä.

-- Miten lieneekään, alotti nuorukainen uudelleen, mutta Francisko,
joka ajoi takaa aavikoiden valkoista oritta, ei ole palannut.

-- Aavikoiden valkoista oritta! huudahti muuan paimen. Mikä se eläin on?

-- Niin, se on ihmeellinen eläin, vastasi nuori paimen; mutta minä en
todellakaan tiedä siitä sen enempää. Sennor Encinas voi siitä kertoa.

-- Näittehän sen? sanoi metsästäjä. Tahdoittehan ajaa sitä takaa, ja
olitte siinä niskanne taittamaisillanne. Sanoinhan teille, että niin
tapahtuu aina, kun ajetaan takaa valkoista oritta.

-- Ellei hevoseni olisi ollut niin innokas, ei se olisi niljahtanut ja
ellei se olisi niljahtanut...

-- Ette te olisi pudonnut. Mutta hevonen niljahti, ja siinäpä se on.

-- Se on muillekin sattunut. Jutun loppu on, että paimen kaatui
hevosineen.

-- Totta kyllä, mutta jos te, samoin kuin minäkin, olisitte retkeilleet
aavikoilla, sanoi Encinas vakavasti, niin tietäisitte, että siellä
toisinaan kohtaa oriin, niin kauniin, ettei sen vertaista löydy,
niin nopean, että se ravaa nopeammin kuin toinen hevonen nelistää.
Nyt pyydän teitä sanomaan, oletteko milloinkaan nähneet komeampaa ja
nopeampaa hevosta kuin se ori oli, jonka tänä iltana näimme.

-- Myönnän kyllä, etten ole ennen sen vertaista nähnyt.

-- Hyvä, tämä hevonen on epäilemättä se, jota nimitetään aavikoiden
valkoiseksi oriiksi.

-- Sen minä uskon, sanoi nuori paimen syvän vakaumuksen äänellä.

-- Ja mitä merkillistä tässä hevosessa on? kysyi paimen.

-- Ensinnäkin sen verraton kauneus, sitten sen ääretön nopeus ja
sitten... kuinka vanhan luulette sen olevan?

-- Ei se vielä aivan monen vuoden vanha ole, huusivat kaikki.

-- Siinä kelpo tavalla erehdytte, vastasi Encinas vakavasti, se hevonen
on viidensadan vuoden ikäinen.

Tämä metsästäjän väite otettiin vastaan yleisellä epäilyksellä.

-- Niin on kuin sanon, lausui hän vakavasti, mikä melkein varmistutti
kuulijat.

-- Mutta, väitti muuan paimen, olen kuullut sanottavan, ettei siitä
vielä ole kolmeasataakaan vuotta, kun espanjalaiset toivat ensimäiset
hevoset Amerikaan.

-- Loruja! sanoi nuori paimen, ei parisataa vuotta asiaan vaikuta;
sittenkin vielä jää kylläkin kunnioitettava ikä.

-- Voin sanoa, jatkoi metsästäjä, että kaikki Teksasin paimenet ovat
jo monta vuotta turhaan koettaneet ottaa sitä kiinni. Sillä ovat
kaviot kiveä kovemmat, ja kun sitä ajaa takaa etäämmältä, katoaa se
pian näkyvistä; jos taasen on lähellä, katoaa se samalla lailla, eikä
myöskään enää milloinkaan nähdä sen takaa-ajajaa. Voisin kertoa teille
paljon siitä.

-- Ehkäpä olette itsekin joskus ajaneet sitä takaa? huudahti nuori
paimen.

-- En itse, mutta eräs Teksasin metsästäjä, joka siitä kertoi minulle.

-- Teidän täytyy vuorostanne kertoa se meille, sanoi nuorukainen
käsiänsä hykertäen. Kuulepas, Sanchez, annapa sennor Encinaalle siemaus
viiniä, se virkistää muiston.

-- Tällä nuorukaisella on hyvä ymmärrys, lausui metsästäjä. Tahdon
siis kertoa teille mitä tiedän. Muuan englantilainen, jotenkin
kummallinen mies, huomatkaa se, matkusti täällä Amerikassa jonkunlaisen
hovimestarinsa kanssa, joka oli yhtä omituinen kuin hän itsekin. Hän
lupasi Teksasin metsästäjälle tuhat piasteria, jos tämä hankkisi
hänelle aavikoiden valkoisen oriin, josta hän oli kuullut puhuttavan.
Koetettiin pelottaa metsästäjää niin uskaliaasta yrityksestä, mutta
hän pysyi päätöksessään ja koetti hankkia itselleen nopeimman ja
vahvimman hevosen; hän siis varustautui ja tiedusteli tietä, mitä
myöten pääsisi hevosen mieluisimmille juontipaikoille. Tietäkää, että
tällä hevosella on useampia sellaisia paikkoja, päinvastoin kuin
muilla hevosilla, jotka elävät niillä seuduilla, joihin kerran ovat
mieltyneet. Metsästäjä läksi matkalle ja muutamia päiviä etsittyänsä
löysi hän etsimänsä eläimen; se on niin nopeajalkainen, että toisena
päivänä näkee sen sadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa se
oli edellisenä. Metsästäjällä oli tavattoman nopea hevonen, eikä hän
uskonut oriista kuulemiansa juttuja. Hän toivoi voittavansa luvatun
summan. Heti kun hän näki eläimen, alkoi hän ajaa sitä takaa, heilutti
lassoaan, nelistäen kivien ja kantojen yli tuulen nopeudella. Joka
hetki läheni hän oritta. Tämä ei tullut siitä, niin vakuutti metsästäjä
minulle, että ori olisi väsynyt, vaan katsahti se tuon tuostakin
taaksensa, siten menettäen aikaa; päinvastoin tuntuivat takaa-ajetun
hevosen voimat lisääntyvän. Jota väsyneempi hevonen on, sitä
raukeammiksi muuttuvat sen silmät, mutta nuo silmät, jotka hehkuivat
tuon oriin valkoisen harjan alta, näkyivät muuttuvan yhä tulisemmiksi.
Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa seikka, mikä huolestutti metsästäjää,
ja itseänsä rohkaistaksensa täytyi hänen kuvitella kultakasaa, jossa
piasterit hehkuivat ja heloittivat yhtäläisesti kuin oriin silmät. Yö
oli tulemaisillaan, eikä hän ollut onnistunut pääsemään lassoineen
lähelle hevosta. Myöskin kummasteli metsästäjä suuresti sitä, että
maan ollessa kivistä pitkät tuliviirut välkkyivät hevosen kavioista,
vaikkeivät ne olleet kengitetyt, ja yön pimetessä voi metsästäjä
ainoastaan näiden tuliviirujen avulla seurata hevosta. Vaikkei
ratsastaja käsittänyt, miten kengättömät kaviot saattoivat iskeä
tulta, enempää kuin sitäkään, miksi hevosen silmät niin ihmeellisesti
leimusivat... Kuulijain suureksi mielipahaksi keskeytti Oson haukunta
tässä metsästäjän kertomuksen.

Uudelleen laskeutui kuitenkin koira taasen tulen ääreen; se näytti
kuuntelevan Encinaan kertomusta yhtä tarkoin kuin paimenetkin ja kun se
ei varmaankaan haukkunut intiaaneja, jatkoi Encinas tarinaansa:

-- Metsästäjä ei siis voinut käsittää näitten säkenien eikä eläimen
silmistä hehkuvan tulen syytä. Mutta kun hänelle oli luvattu suuri
palkinto, ei hän joutanut pitkältä aprikoimaan, vaan jatkoi takaa-ajoa.
Pian huomasi hän oriin nopeuden vähenevän. Sitten näki hän sen äkkiä
pysähtyvän, kääntyvän ympäri, hirnahtavan, ja ojentavan kaulaansa.
Metsästäjä kannusti hevostansa, joka alkoi väsyä. Hän nelisti eteenpäin
lasso kädessään. Äkkiä aukeni juoksusolmu, joten ei paulasta ollut
mihinkään. Hänen hevosensa oli kuitenkin vauhdissa, ja metsästäjä oli
niin lähellä oritta, että melkein voi koskea siihen. Mies kiroili ja
noitui, nähdessään ettei voinut käyttää lassoaan; mutta samassa potkasi
ori taaksepäin ratsastajan hevosta keskelle rintaa niin voimakkaasti,
että molemmat kaatuivat maahan -- aivan samoin kuin te äsken kaaduitte
järveen, lisäsi Encinas, kääntyen paimeneen, joka kuivasi vaatteitansa
nuotion ääressä.

-- Kun metsästäjä taasen nousi, ei hän voinut missään nähdä oritta.
Hänen hevosensa ei enää noussut. Äkkiä kadonneen oriin raudankovat
kaviot olivat sen tappaneet ja se olikin metsästäjän onneksi, sillä jos
hän olisi vielä askeleenkaan ratsastanut eteenpäin, olisi hän syössyt
pohjattomaan kuiluun, jonka reunalle ori oli pysähtynyt. Kohtasin
hänet, kun hän jalkaisin palasi takaisin, ja hän kertoi minulle kaiken
sen, mitä olen teille puhunut.

Tämän kertomuksen, josta ainakin osa oli hyvin todennäköistä, uskoivat
sokeasti kaikki Encinaan ympärillä olevat puolivillit miehet.

-- Siitä näette, lausui ennen mainittu nuori paimen, joka ensin
keskeytti äänettömyyden; siitä näette, että tulee käymään kylläkin
huonosti Francisko-rukalle, joka on takaa-ajamassa tuota kummallista
hevosta, joka viidestäsadasta vuodestaan huolimatta näyttää niin
nuorelta.

-- Sitä minäkin pahoin pelkään, lausui Encinas päätänsä puistaen, ellen
ole erehtynyt ja ellei näkemänne hevonen olisikaan aavikoiden valkoinen
ori.

-- Kyllä se varmaan se on! huudahtivat kaikki paimenet, joita miellytti
se, että tästä lähin voisivat kehua kerran nähneensä tämän merkillisen
eläimen.

Encinaan kuulijakunta seurasi hänen esimerkkiään ja heittäytyi
pitkälleen nurmelle nuotion ympärille; heidän isäntäväkensä oli jo
aikoja sitten mennyt telttoihinsa, kun koira alkoi uudelleen haukkua.

-- Jokunen matkustaja kai tulee, lausui tyynesti Encinas, nousten
kyynärvarrelleen ja jotenkin välinpitämättömästi katsahtaen
ympärilleen, saadakseen toisen luulemaan, että hän oli varma asiasta.

Jonkun ajan kuluttua tuli metsästä kaksi ratsastajaa.

Edellinen näistä pidätti hevostansa ja näkyi hämmästyneenä katselevan
tuota omituista näkyä, minkä Puhvelijärvi tarjosi rannalla olevine
telttoineen, nuotioineen, jotka valaisivat tummaa veden pintaa, ja
nuotioitten ympärille makaavine miehineen, jotka toiselta puolen
olivat synkän varjon peittämät, toiselta taasen tulen punaisen hohteen
valaisemat.

Toisella ratsastajalla oli oikeassa kädessään pitkä pyssy, vasemmalla
talutti hän kuormahevosta.

Sen kuormituksena oli kaksi nahkaista laukkua riippumassa kummallakin
puolen satulaa, teltta ja esine, joka saattoi olla suuri maali- tai
kasvilaatikko. Kun ensimäinen ratsastaja mielihyvällä näkyi katselevan
edessään olevaa, kuvaamisen arvoista näkyä, tähysteli toinen tarkemmin
ympärilleen.

-- Täyttäkää velvollisuutenne! lausui edellinen englannin kielellä
toiselle.

-- Sen olen jo tehnyt, vastasi toinen; teidän armonne on täällä hyvässä
turvassa.

Näin sanoen ratsasti hän makaavien luo, heitettyänsä pyssynsä
olalleen. Hän pyysi jotenkin huonolla espanjan kielellä nuotion
ympärillä makaavilta maan tavan mukaista lupaa saada asettua heidän
luokseen. Tämä myönnettiin kohteliaisuudella, joka on kaikensäätyisten
meksikolaisten luonteen mukaista.

Hänen astuessaan satulasta, ja riisuessaan kuormahevosta, läheni
toinen äänetönnä, tervehti sivumennen metsästäjiä ja paimenia ja astui
hevosensa seljästä sanaakaan lausumatta. Hänen ulkomuodossaan ei
ollut mitään erityistä. Hän oli meksikolaisten tavoin puettu, ja kun
pimeys peitti hänen piirteensä, saattoi vasta kun hän käytti hattuansa
itseänsä löyhyttääksensä nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat kokonaan
englantilaiset. Hänen matkakumppaninsa puku oli aivan toisenlainen;
hänellä oli pitkä vihreänkarvainen mekko huonosti peitotusta
hirvennahasta, ja pitkät nahkasäärykset. Hän oli keskikokoinen,
erittäin vahvarakenteinen ja noin viisikymmenvuotias. Sen saattoi
päättää hänen puoleksi paljaasta päästään ja hatun alta esiinpistävistä
harmaista hiussuortuvista. Vyöhön kiinnitetty metsästyspuukko,
ruutisarvi ja suuri, kovin kulunut huopahattu täydensi hänen
pukunsa; paitsi metsästäjiä, näkivät muut hänet ensi kerran. Vaikka
amerikalainen selvästi näkyi olevan matkakumppalinsa palveluksessa, ei
hän vähintäkään välittänyt tämän hevosesta, vaan riisui englantilainen
sen itse.

Tämän tehtyänsä otti hän matkalaukkunsa vierestä jonkun esineen ja
näytti sitä kysyen:

-- Onko tämä hattu jonkun teistä?

-- On, sanoi eräs paimen hämmästyen, se on sama hattu, joka
Franciskolla oli äsken.

Hattu kulki miehestä mieheen, ja kaikki tunsivat sen heidän kaipaamansa
paimenen päähineeksi.

-- Mitä sanoinkaan, huudahti Encinas, eikö tulekin loihdituksi se, joka
liian innokkaasti ajaa takaa aavikoiden valkoista oritta?

Tämä tapaus olisi metsästäjän kuulijakunnalta poistanut viimeisetkin
epäilykset hänen kertomuksensa todenperäisyydestä, ellei
englantilainenkin olisi huudahtanut:

-- Juuri tätä valkoista oritta olen ajanut takaa Teksasista tänne asti.
Oletteko nähneet sen?

-- Tänä iltana joi se edessänne olevasta järvestä. Oletteko ehkä sama,
joka eräälle Teksasin metsästäjälle lupasitte tuhat piasteria, jos hän
teille hankkii hevosen? kysyi Encinas vilkkaasti.

-- Olen, ja lupaan vieläkin saman summan jokaiselle, joka tuo hevosen
minulle, sillä olen vannonut, etten palaa kotimaahani tuomatta mukanani
tätä kummallista hevosta. Kuulkaa! Onko täällä ketään, joka tahtoo
ansaita luvatun palkinnon?

Paimenet pudistivat päätään, ei kukaan rohjennut tarjoutua.

-- Tiedetään kyllä, mitä tuottaa sellaisen hevosen ajaminen, jonka
kengättömät kaviot saavat säkeniä lentämään kivistä, sanoi nuori paimen.

Englantilainen kohautti olkapäitään.

-- Herra, sanoi Encinas, jokainen meistä panee joka päivä muutamasta
piasterista henkensä vaaraan seikkailuissa, jotka ihminen voi
onnellisesti suorittaa, mutta me emme tahdo olla tekemisissä asiassa,
jossa rohkeus ja viekkaus eivät auta yliluonnollisen voiman edessä.

-- Hyvä! sanoi englantilainen kylmästi; huomenna päivän koittaessa
näytätte minulle oriin jäljet, ja minä lähden yksin sitä ajamaan.

-- Paraiten tekisitte, jos sen jättäisitte, sillä kaikellaiset vaarat
uhkaisivat yhäti teitä.

-- Vaarat, vastasi englantilainen hymyillen; olen maksanut tälle
kentuckymetsästäjälle siitä, että hän poistaa vaarat minusta; ne
kuuluvat hänelle.

-- Niin, lisäsi kentuckyläinen, minä olen ottanut urakalle tämän
matkustajan vaarat.

-- Ettekö siis pelkää, kun hän on kanssanne.

-- Mitä, enkö maksanut suurta summaa, ettei minun tarvitsisi mitään
peljätä?

Tähän päättyi keskustelu ja kummalliset matkustajat oikaisivat nurmelle
telttaansa pystyttämättä. Paimenetkin laskeutuivat pitkäkseen ja pian
vallitsi hiljaisuus metsässä ja järven rannalla.



39.

AAVIKOIDEN VALKOINEN ORI.


Seuraavana päivänä myöhään illalla saapui eräs ratsastaja täyttä
nelistä Puhvelijärvelle; hän oli ilman hattua, hänen kasvonsa olivat
okaiden repimät, ja hänen vaatteissaan oli pensaiden merkkejä,
joitten läpi hän oli kiitänyt takaa-ajon innossa. Se oli Francisko,
jota hänen toverinsa jo pitivät hukkuneena. Kaikki ahdistivat häntä
kysymyksillään, miten hänen oli käynyt.

Hänen kertomuksensa oli jotenkin yksinkertainen. Tuo kummallinen
hevonen oli houkutellut hänet etäälle ja yön hän oli viettänyt paljaan
taivaan alla, antaaksensa hevosensa vähän levähtää. Sitten oli hän
kohdannut muutamia tovereitansa ja yhtynyt näihin, ajaaksensa hevosia
lähemmäksi rantaa.

Valmistettiin uutta, suurta ajoa. Teltat siirrettiin uudelleen pois, ja
hevoset syrjään.

Paimenet asettuivat paksujen puun runkojen taakse, metsästäjät
aitauksen sisään, valmiina sulkemaan oven. Tällä kertaa olivat he
vaarassa joutua hevosien tallattavaksi.

Jonkunlainen lehtikerpuilla peitetty porras oli asetettu tuon jotenkin
leveän ojanteen yli, jonka kautta Puhvelijärvi purki vetensä,
ja kartanonomistaja tyttärineen saattoi asettua sinne jotenkin
turvalliseen paikkaan ja nähdä koko tuon tarjolla olevan harvinaisen
näytelmän.

Jokaisen asetuttua paikoilleen odotettiin äänettöminä hevosten tuloa.
Kotkan huuto, sen lentäessä aitauksen yli, oli pelottanut linnut puissa
äänettömiksi, ja syvä hiljaisuus vallitsi järvelläkin. Pian kuulivat
metsästäjät kimeän vihellyksen. Se oli merkkinä, että ajomiehet
olivat lähteneet ajamaan hevosia. Sitten kuultiin äänekkäitä huutoja
ja kiljuntaa joka taholta. Nyt kuultiin etäältä metsästä hirnunta,
niin kova, että se ilmaisi siellä olevan suuren parven hevosia.
Porras, jolla kartanonomistaja ja Rosarita seisoivat tuota hurjaa
ajoa katselemassa, oli suoraan aitauksen ja sen paikan välillä, josta
hirnunta kuului.

Jos tuo kesytön parvi lähenisi tälle suunnalle, voisi onnettomuus
tapahtua. Lehtikerput eivät olisi voineet pidättää näitä eläimiä, jotka
paetessaan saavat aikaan sellaisia hävityksiä kuin jos myrsky olisi
kulkenut läpi metsän. Don Augustin aavisti vaaraa, ja kutsui muutamia
paimenia luoksensa.

-- Luuletteko, kysyi hän, hevosten tulevan tänne päin?

-- Se on kyllä mahdollista, vastasi muuan, ja ajattelin juuri, kuinka
suureen vaaraan herrasväki joutuu, ellemme ryhdy varokeinoihin. Jos
tahdotte, niin minä kahden toverini kera siirryn meille määrätyiltä
paikoilta tähän ojanteen partaalle.

-- Mieluimmin me lähdemme paikaltamme, vastasi don Augustin, kuin
asetamme teidät tarpeettomasti vaaraan.

Kaikkia ammattiinsa liittyviä vaaroja pelkäämättöminä miehinä
vastasivat paimenet isäntänsä huolenpitoon siten, että asettuivat
jokusen sadan askeleen päähän Punaiselle joelle päin, josta hevoset
tulivat.

Tämä oli viimeinen sijoitus, mihin ehdittiin, sillä läheni hetki, joka
olisi ratkaiseva noiden jalojen eläimien kohtalon, kun niitä ajettiin
aituukseen, jossa heitä odotti vankeus ja orjuus. Tähän asti kuultu
melu eneni yhä. Aluksi kuuluivat vain paimenten kimeät vihellykset
ja läpitunkevat huudot, kun he risteilivät metsässä ja huusivat
toisilleen. Kun joskus syntyi hetkisen äänettömyys, kuultiin hevosten
hirnumista ja korskumista, ikäänkuin lähenevän myrskyn enteitä. Kaikki
metsän asukkaat ilmaisivat pelkoansa. Lintuparvia lensi kirkuen puista,
päivän valon häikäisemät yököt lehottelivat edestakaisin pyrkien
pimeisiin koloihinsa, ja melun pelottamat hirvet pakenivat nopeasti.

Pian rytisi pensasto ja metsä hevosten lähestyessä; niitten äänekkäät
hirnunnat ja yhä lähenevien paimenten kovat huudot sekaantuivat
maanalaisten luolien ukkosenkaltaiseen kuminaan. Saattoipa tuo lintujen
kirkuminen, miesten huudot, hevosten hirnunta, puitten rytinä ja maan
töminä, kuulijan luulemaan tuon hurjan ajon syöksähtävän metsästä
hänen ylitseen. Vaillinaisesti vain voimme kuvailla nyt seuraavan
näytelmän. Alassyöksyvä, jyrisevä lumivyöry, sulkunsa murtava virta,
äkkiä tulvinut puro, joka vuorilta syöksyy alas -- tuo kaikki ei riitä
antamaan täydellistä käsitystä kauheasta melusta sillä hetkellä, kun
lehdikko sadoista paikoista revähti rikki. Jokaisesta aukosta nähtiin
kesyttömien hevosten päitä pelosta leimuavine silmineen, punaisine
sieramineen ja liehuvine harjoineen pistäyvän esiin. Sitten yhtyi
tuo päiden joukko muodostamaan myrskyisen meren, jossa liehuvat
harjat, häilyvät hännät liikkuivat samalla kuin paimenet ratsastivat
edestakaisin lassojaan heilutellen.

Nyt tuli hetki, jolloin tuo kesytön parvi hajoisi, epäröiden minne päin
lähtisi.

Ja nyt juoksi kaksitoista miestä, hattujaan heiluttaen, kovasti
huutaen, hevosia kohti, huolimatta vaarasta joutua parinsadan hevosen
tallattaviksi. Edestä ja takaa lukuisien, meluavien vihollisten
ahdistamina pysähtyivät hevoset hetkeksi, ja silloin uskallettiin
tuskin hengittää. Jos hevoset lähtisivät oikealle tai vasemmalle, niin
sekä ratsastavat että jalkaisin olevat paimenet tulisivat muserretuiksi
kuin tähkät varstojen alla. Eteenpäin, lapseni! huusi don Augustin
innoissaan juosten esiin ja päästäen korkeita huutoja. Kauhea ulvonta
ajomiesten joukosta oli hänen kehoitukseensa vastauksena.

Nyt parven etunenässä oleva, joka jo oli luonut tuliset silmäyksensä
lehtikerppujen peittämään aituukseen ja siinä olevaan aukkoon, lähti
nelistämään sitä kohti. Koko parvi seurasi perässä, syöksyen sisään
kuin raivokkaasti vyöryvä virta. Tällä hetkellä kuului kaikilta
tahoilta ilon huudahdus, kun Encinas tovereineen, jotka hetkeksi olivat
kadonneet tuon riehuvan vyöryn sekaan, hiipivät pylväiden välisestä
ahtaasta aukosta.

Kului hetkinen, ennenkuin metsän ylpeät otukset huomasivat vankeutensa,
mutta kun ne ensi kerran eläissään olivat ahdistetut aituukseen,
joka ulottui korkeimman pään tasalle, päästivät ne raivon ja tuskan
hirnunnan. Oli komea näytelmä, tuo parvi raivoisia eläimiä, jotka
syöksyivät toistensa ohi ja hyppelivät korkealle, samalla kuin niiden
hirnuntaa ja korskumista saattoi verrata myrskytuulen suhinaan; nuo
päät, jotka peljästyneinä liikkuivat edestakaisin silmien leimutessa
tulta ja vaahdon pärskyessä suusta.

Hevosten raivoaviin hirnahduksiin vastasivat paimenet riemun
huudahduksilla.

-- Se on siellä! Se on siellä! huudahti Encinas.

-- Mikä on siellä? huusi parikymmentä ääntä.

-- Aavikoiden valkoinen ori! vastasi metsästäjä.

Komein ja jaloin näistä aavikoiden kauniista ja jaloista hevosista,
hurjin ja nopein kaikista, heloittavan valkoinen ori, yhtä valkoinen
kuin lumpeenkukka, oli aituuksessa. Se oli sama eläin, jota edellisenä
päivänä oli turhaan ajettu takaa. Tuo komea tulisilmäinen eläin hyppi
aituuksen toisesta päästä toiseen vimmoissaan sysäten kumoon tiellä
olevat onnettomuustoverinsa. Siten sai se tilaa juostaksensa vapaasti
ympäri; sen hirnunta kuului valittavalta, sen harja liehui edestakaisin.

-- Joutuin tuonne! huusi Encinas ja riensi sille kohdalle, josta ori
aikoi hypätä aituuksen yli. Mutta tämän estäminen oli myöhästä. Tila,
jonka ori oli hankkinut, antoi sille tilaisuuden vauhdin ottamiseen ja
metsästäjät näkivät valkean viirun nuolen nopeudella halkaisevan ilman.

Hevonen putosi jaloilleen aituuksen ulkopuolelle ja katosi toisen
kerran metsään. Sen paetessa päästivät miehet suuttumuksen
huudahduksen. Parisataa hevosta oli kuitenkin aituuksessa ja se riitti
korvaamaan kauneimman menettämisen.

-- No, vieläkö epäilette, ettei tällä hevosella ole yliluonnollisia
voimia? kysyi Encinas.

Ei kukaan vastannut, kaikki olivat vakuutettuja.

Vangitut hevoset voivat juostessaan edestakaisin vahingoittaa
ainoastaan itseänsä; ne muodostivat parven, joka alituisesti liikkui
edestakaisin. Tuon tuostakin hyökkäsi joukko aituusta vastaan, mutta
se oli tehty tukevista pylväistä, jotka eivät antaneet perään. Eläimet
olivat tomupilven verhoamia; muutamat pureskelivat raivoissaan
pylväitä, toiset kuopivat kavioillaan maata, muutamat kaatuivat
niissä hehkuvan raivon valtaamina maahan, josta eivät enää nousseet.
Ikäänkuin hehkuva, vähitellen jäähtyvä laavavirta, taukosi hurja joukko
vähitellen hyökkäyksistään pylväitä vastaan. Hämmästys seurasi raivoa
ja synkkä liikkumattomuus vimmattuja hyppyjä. Metsän hurjat asukkaat
olivat voitetut.

Joskus sattuu kuitenkin, että huonosti tehty aituus parin kolmensadan
samalla kertaa syöksähtävän hevosen sysäyksistä kaatuu. Silloin
syöksähtävät eläimet ulos kuin laavavirta, jota ei mikään voi pidättää,
eivät edes tuhannen metsästäjän huudot, ponnistukset eivätkä lassot.
Hevoset tallaavat maahan kaikki mitä eteen sattuu. Hämmästyneet
vimmatut eläimet pakenevat tuulen nopeudella; melu ja jyry on niin
kauhea, että luulisi koko metsän kaatuvan tahi vuorien syöksyvän
kumoon. Paksu tomupilvi kohoaa hevosten jälkeen ja melua seuraava
hiljaisuus todistaa, että eläimet pian ovat takaa-ajajansa jättäneet.

Näin sattuu ja metsästäjät saavat pitää itsensä onnellisina, jos ei
kukaan heistä muserru tai haavoitu hevosten jaloissa.

Nyt olivat ne voitetut, nyt tuli vain niiden kesyttäminen nälällä,
ennenkuin ne kesyjen tammojen avulla vietiin laitumelle. Vielä kuluisi
viisi, kuusi päivää, ennenkuin nälkä, joka ainoastaan voi totuttaa
ne ihmisiin, olisi ne kesyttänyt. Yö taasen levitti luontoon synkän
vaippansa. Riemuitsevat paimenet, jotka olivat tehneet urotyön, josta
kauan puhutaan, viettivät juhlaa. Don Augustin jakoi viiniä ja viinaa
väelleen suuren nuotion ääressä; siinä paistettiin kaurista ja siinä
miehet vielä puoliyön aikaan kertoivat seikkailujaan.

Mutta älkäämme unohtako monien muiden kertomuksemme henkilöiden
vaativan huomiotamme. Diaz on vielä harhailemassa aavikolla, comanhi
seuraa rosvoja, Rosenholz itkee ryöstettyä kasvattiansa. Luokaamme
vielä kuitenkin silmäys Puhvelijärven rannalle. Kauvan kajahteli
metsässä metsästäjäin iloinen nauru, johon sekaantui aitauksessa
olevain hevosten valittava hirnunta. Kun viimeiset viinipullot olivat
tyhjennetyt ja kauriista jäljellä vain luut, joita metsästäjän koira
kalvoi, raukesi keskustelu ja taukosi vihdoin. Paimenet heittivät uusia
puita nuotioon, ja ojentuivat vaippoihin kääriytyneinä nurmelle.

He antautuivat hyvin ansaitun unen valtaan, muistamatta että metsässä
oli nähty epäiltäviä jälkiä.

Yön hiljaisuudessa, jota vain keskeyttivät vangitut eläimet, jotka pian
saisivat nöyrtyä piiskan ja kannuksien alla, loi kuu vaalean valonsa
punertavaan nuotioon. Kuun säteet ja nuotio valaisivat telttoja ja
nurmikolla makaavia metsästäjiä. Milloinkaan ei oltu järven rannalla
nähty niin maalaamista ansaitsevaa ja tyyntä näkyä kuin nyt.



40.

TAKAA-AJO.


Kaksi päivää oli kulunut kesyttömien hevosien pyynnistä, kun viisi
henkeä eri joukoissa kulki Punaista jokea ylöspäin.

Siltä paikalta, jossa nämä noin puolen penikulman erottamat henkilöt
olivat, oli päivän matka kultalaaksoon ja kolmen Puhvelijärvelle.

Muutamia päiviä ennen kuin ystävykset piiritettiin kultalaaksoon,
kulki kaksi henkilöä kevyellä, ruuhella Gilajokea ylöspäin. Ruuhi oli
niin täyteen ahdettu kaikenlaisia esineitä -- satuloita, viittoja,
tavarakääröjä ja aseita -- että sen reunat olivat melkein veden pinnan
tasalla. Soutajina olivat vanha rosvo ja hänen poikansa, jotka eräältä
Tubac-linnoituksen kauppiaalta olivat ryöstäneet nämä tavarat ja
tappaneet hänet. Kun tämä murha oli saanut liikkeelle koko seudun,
olivat molemmat rosvot paenneet nopeasti saaliinensa ja, jotta heitä ei
tunnettaisi, pukeutuneet papagos-intiaanien pukuun. Silloin kohtasi don
Augustin tyttärineen heidät matkalla Puhvelijärvelle.

Rosaritan nähdessään oli mestitsissä herännyt halu hänet ryöstää,
mutta kun hän ei uskaltanut yksin ryhtyä tähän, eikä aikakaan tuntunut
hänestä suotuisalta, päätti hän ensin viedä kätköön rosvoamansa tavarat
ja sitten yhtyä apaheihin, toteuttaaksensa heidän avullaan tuumansa.

Senpätähden hän, niinkuin jo tiedämme, etsi intiaanit, heidän
anastettuaan kullanetsijäin leirin, ja auttoi heitä ystävyksiä
saarrettaessa. Samalla sopi hän Mustanlinnun kanssa, että he määrättynä
päivänä kohtaisivat toisensa jokien yhtymäpaikalla. Siellä aikoi hän
panna toimeen pirullisen tuumansa ja anastaa Rosaritan.

Nyt hän isänsä kanssa souti tuota kovassa lastissa olevaa ruuhta.
Vaikka virta oli jotensakin väkevä, saivat molemmat tottuneet soutajat
ruuhen kulkemaan nopeasti. Pian näkyi etäällä pieni, viheriä saari,
jonka nähtyään soutajat enensivät ponnistuksiaan. Se oli keskellä
Gilajokea oleva pieni Puhvelisaari.

Molempien rosvojen ohjatessa matkaansa suoraan sinne kulki heidän
tietämättänsä tuo nuori comanhi pitkin joenrantaa ja vartioi tarkoin
ruuhen liikkeitä. Ennenkuin alus oli ehtinyt joen viimeiseen mutkaan,
pani hän aseensa ja vaatteensa kääryyn päänsä päälle ja ui yli. Pian
oli hän ehtinyt vasemmalle rannalle ja piiloutunut paikalle, josta hän,
itse näkymättömänä, saattoi tarkoin nähdä kaikki mitä saarella tapahtui.

Molemmat rosvot pysähtyivät saaren rannalle, levittivät varovasti
puhvelin nahkoja ruohostolle, jotta ei heidän jälkiänsä huomattaisi ja
leikkasivat sitten puukoillaan suuren, pyöreän turpeen maasta. Mukana
olevalla lapiolla kaivoivat he maata, jonka panivat säkkiin. Siten
syntyi kuoppa, joka ori pian niin suuri, että sinne voi kätkeä aseet ja
muut ruuhessa olevat tavarat. Kun rosvot olivat sinne kaikki kätkeneet,
laskivat he varovasti turpeen paikoillensa ja peittivät siten
kätköpaikan niin hyvin, ettei siitä huomannut jälkeäkään. Sitten he
taasen palasivat rannalle ja jatkoivat tyhjällä ruuhellaan matkaansa.
Kolmen päivän kuluttua Rosenholz ja José näkivät ruuhen.

Nyt tuli nuori Comanhikin esiin piilostaan ja sanoi itsekseen: Heidän
sielunsa on haudattuna tänne, he tulevat siis pian takaisin.

Sitten meni hän metsään, jatkaen yksinäistä matkaansa. Myöhemmin
kohtaamme hänet vielä.

Täytettyämme näin aukot kertomuksessamme palatkaamme Rosenholzin ja
Josén luo, jotka jätimme kultalaaksoon suremaan kadonnutta Fabiania.

Vasta aamupuolella oli myrsky ja tuo kauhea rajuilma, joka
viimeksikerrottuna iltana raivosi kultalaaksossa ja sen ympäristöllä,
tauonnut. Nyt oli taivas kirkas ja selkeä, uhkaavia ukonpilviä ei enää
näkynyt. Sitä selvemmin näkyivät maassa rajuilman tuottaman hävityksen
jäljet. Ankara sade oli huuhtonut maan niin, että jokainen ihmisjälki
oli kadonnut. Vuorelta, joka edellisenä päivänä oli ollut niin äänetön,
kuului nyt kohiseva jyrinä. Se syntyi monista mutaisista, likaisista
vuoripuroista, jotka syöksyivät kalliolta alas ja kuljettivat laaksoon
oksia, korsia ja soraa. Näitä hävityksen jälkiä valaisi nyt kirkas ja
loistava aamuaurinko.

Muuan mies istui allapäin kallion paadella intiaanihaudan luona. Tuska
näkyi yhtenä ainoana yönä uurtaneen syviä juovia hänen kasvoilleen.
Hänen harmaat hapsensa liehuivat ahavoituneilla poskilla, joita nyt
kuitenkin huolet vaalensivat, eikä hän tuntunut välittävän hehkuvista
auringon säteistä, jotka osuivat hänen paljaaseen päähänsä. Tämä mies
oli kanadalainen metsästäjä. Hänen äskeisten tapausten järkyttämät
sielunvoimansa oli kokonaan masentanut tämä viimeinen, kauhea isku. Hän
oli liikkumaton, hänen katseensa alakuloinen, epätoivo saattoi hänet
äänettömäksi. Kauvan istui hän synkässä toimettomuudessa. Vihdoin nosti
hän hitaasti päätänsä, ikäänkuin mies, joka kauvan on ollut vaipuneena
kuoleman kaltaiseen horrostilaan, mutta jonka ainoa, jäljellä oleva
elämän kipinä vähitellen herää, panee veren taasen liikkeelle ja tuo
uutta eloa jäseniin. Tahtomattaankin ojentui hänen käsivartensa, hänen
kätensä aukeni, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarttua tavalliseen
aseeseensa, mutta koskettikin vain tyhjää ilmaa.

Nyt hän taasen palasi tuntoihinsa ja nosti aseettomat kätensä taivasta
kohti. Tällä hetkellä läheni hänen uskollinen, nykyään ainoa toverinsa.
Rosenholz huomasi hänet, vavahti ja hänen kasvoillaan välähti heikko
toivon säde.

Espanjalaisen metsästäjän kasvoilla oli huolen pilvi. Hän loi nopean
silmäyksen vanhaan toveriinsa ja rauhoittui vähän siitä. Josén
kasvot selvenivät; hän tunsi tammen juurtuneen niin syvälle maahan,
ettei se vielä kaatuisi ja häntä ilahutti nähdessään sen taasen
järkähtämättömänä ja lujana.

-- Eikö mitään? kysyi Rosenholz sammuvalla äänellä.

-- Ei mitään, vastasi vakavalla äänellä entinen rajavartia, joka
nähdessään vanhan toverinsa saavuttaneen mielenmalttinsa jätti
lohdutukset syrjään; -- mutta kyllä löydämme hänet.

-- Sitä olen itsekin jo itselleni vakuuttanut; etsikäämme siis!

Kumpikaan ei maininnut Fabianin nimeä; mutta molemmat ajattelivat
häntä. José tahtoi kuitenkin koetella ystävänsä rohkeutta ja lausui
häneen katsoen: Hän on joko kuollut tai elävä, kummassakin tapauksessa
löydämme hänet.

-- Aivan oikein, vastasi Rosenholz. Jos löydämme hänet kuolleena,
kuolen minäkin; jos taasen elävänä, jään minäkin elämään.

-- Hyvä! sanoi José, mutta itsekseen ajatteli hän toisin ja luotti
ajan parantavaan vaikutukseen; lähtekäämme siis ajamaan takaa tuota
mestitsikonnaa sinne, mihin hän pakeni. Hetki, jolloin minun tai sinun
puukkosi iskeytyy hänen rintaansa, on lähempänä kuin hän luuleekaan;
nyt minä vain mietin kostoa.

-- Koettakaamme ensin keksiä täältä jälkiä, jotka selittävät, miten
Fabian on joutunut intiaanein käsiin, sanoi Rosenholz. Katso, José.
Tunnet varmaan yhtä hyvin kun minäkin tämän litteän kiven yhdeksi
niistä, jotka tuolla kukkulalla olivat suojanamme; se on siis heidän
taistellessaan vierinyt alas ja molemmat taistelijat samalla.

-- Epäilemättä; menenpä kukkulalle ja mikäli mahdollista otan selkoa
missä asemassa he ovat taistelleet. Käsitäthän, miten tärkeätä sen
selville saaminen on. Jos he ovat syöksyneet alas pää edellä, niin
silloin on Fabianin pää murskaantunut; jos hän taasen on vierinyt
makaavassa asemassa taistellen alas, niin on hän päässyt muutamilla
mustelmilla. José aikoi kiivetä kukkulalle, mutta Rosenholz pidätti
häntä.

-- Hiljaa, hiljaa, sanoi hän. Kapuamme molemmat sinne ylös, mutta, jos
vain mahdollista on, tarttumatta käsin pensaisin. Minulla on omat syyni
siihen, meidän täytyy nimittäin tarkoin tutkia ruoho ja pensaat.

Molemmat metsästäjät alkoivat kavuta ylöspäin ja tutkivat samalla
tarkoin jokaisen vähimmänkin jäljen. Heidän ei tarvinnut kavuta muuta
kuin muutama jalka. Niinkuin Rosenholz oli toivonutkin, ilmaisi
pensaitten tarkastus mitä he toivoivatkin.

-- Näetkö, sanoi kanadalainen, viitaten kahteen noin kolmen jalan
päässä toisestaan kasvavaan pensaasen, nämä katkenneet oksat
todistavat, että vähintään noin pitkä ruumis on pudotessaan katkaissut
ne. Selvillä siis on, että molemmat taistelijat vyöryivät tästä alas.
Odota, tuossa on kuoppa, jossa hiljattain on ollut kivi. Sen pää oli
varmaan ulkona ja molemmat ruumiit ovat irroittaneet sen maasta.
Panenpa veikkaa, että löydämme kiven.

-- Sitä ei tarvita, vastasi José, Fabian elää.

-- Niin, mutta hän on vankina ja millaisten vihollisten? Voi! huudahti
Rosenholz, kauhun vavahduksen tukahduttaen, minnekähän pystytetään
piinapylväs hänen varalleen?

-- Sinäkin, Rosenholz, olit kerran sellaisessa ja...

-- Ja sinä pelastit minut; kyllä oivallan mitä tarkoitat, me pelastamme
hänet.

-- Pääasia on, että hän vielä elää. Rosenholz tunsi itsensä
lohdutetuksi ja tunsi voivansa ryhtyä vaikka mihin, pelastaaksensa
Fabianin.

-- Kun olemme tästä selvillä, niin tarkastakaamme...

Rosenholz keskeytti Josén pusertaen hänen käsivarttaan voimakkaasti
niin että se oli katkeamaisillaan.

-- Tässä on vielä epäselvyyttä! huudahti hän, ikäänkuin olisi äkkiä
jotain oivaltanut. Missä ovat tappamiemme intiaanien ruumiit?
Epäilemättä tuossa kuilussa ja mikä todistaa, ettei Fabianinkin ruumis
ole siellä.

-- Milloinka nuo intiaanikoirat, ja varsinkin tuo kirottu mestitsi
alkoivat pitää niin suurta huolta vihollistensa ruumiista? Omat
kuolleensa ovat roistot varmaan vieneet pois, jotta eivät elävät niitä
häpäisisi -- se on heidän tapansa. Ei, ei, jos Fabian olisi kuollut,
niin löytäisimme hänet päänahatonna täältä. Luota siihen, mestitsi ei
suotta niin äkkiä keskeyttänyt piiritystä. Hän tietää Fabianin tuntevan
paikan, missä minun salaamani aarre on, ja rosvo säästää nuorukaisen
henkeä, kunnes tämä on ilmaissut paikan hänelle.

Josén edellytys oli hyvinkin todennäköinen ja Rosenholz tunsi
olevansa onnellinen voidessansa luottaa siihen. Pian kohtasivat he
kuitenkin levottomuutta herättävän merkin, joka oli ristiriidassa
Josén johtopäätöksen kanssa. Rosenholz oli lähestynyt kuilua. Sen
syrjältä koki hän turhaan etsiä ihmisjalan jälkiä; sade oli ne
huuhtonut -- mutta silloin muuan esine herätti hänen huomiotansa. Hän
otti sen nopeasti ja näytti sitä synkän näköisenä Josélle. Se oli
Fabianin puukko. Sade ei ollut sitä täydellisesti viruttanut, vaan
muutamia veripilkkuja saattoi vielä nähdä sen sarvipäätä koristavissa
vaskinauloissa.

-- Miten on Fabianin puukko joutunut näin lähelle vesiputousta?

José ei vastannut toverinsa kysymykseen. Hänen neuvokkaisuutensa
etsi luonnollista selitystä, ja molemmat olivat kamalan epävarmuuden
vallassa.

José ei kuitenkaan hellittänyt, vaan meni paikalle, josta taistelijat
olivat vierineet alas.

-- Fabian on alas syöksyessään pudottanut puukkonsa ja se on vierinyt
sille paikalle, josta löysit sen. Todennäköistä on, että taistelua
jatkettiin kukkulan juurella, ja että pari kolme roistoa on tullut
toverinsa avuksi. Fabian on silloin saarrettu ja vangittu, ennenkuin
ehti asettansa etsiä.

Molemmat metsästäjät läksivät nyt Sumuvuorille päin.

-- Huomaa, Rosenholz, jatkoi José, edelleen väitän, että Fabian on tuon
kirotun mestitsin vankina ja että häntä koetetaan taivuttaa uhkauksilla
ja lupauksilla. Rohkea nuorukainen ei varmaankaan välitä uhkauksista ja
halveksii lupauksia, ja ehdimme siis kyllä ajoissa pelastamaan hänen
henkensä.

-- Voi, huudahti Rosenholz katkerasti, -- että niin vanha, viekas
kettu, kuin minäkin, annoin heidän riistää aseeni!

-- Meillä on aseet, joita meiltä ei riistetä, -- kelpo puukko, peloton
sydän ja, sen uskallan sanoa, luottamus Jumalaan, joka ei ole sallinut
sinun niin ihmeellisellä tavalla löytää Fabiania, jotta hänet taasen
ainaiseksi sinulta riistettäisiin. Tähän vastaat ehkä, että nälkä uhkaa
meitä ja totta onkin...

-- Mitä siitä! Teemme samoin kuin nuo intiaaniraukat, jotka viime
vuonna antoivat meille suojaa Kalliovuorilla ja jotka elävät pelkillä
hedelmillä ja juurilla.

-- Minua ilahduttaa, Rosenholz, kun taasen näen sinut sellaisena,
jollaisena sinut näin tyynesti polttavan piippuasi todellakin kamalassa
asemassa, kun olit kidutuspylvääseen sidottuna. Erään pyssyn tutun
laukauksen kuultuasi käänsit sinä hämmästymättä päätäsi syrjään,
samalla hetkellä, kun intiaani, joka alkoi irroittaa päänahkaasi
otsalta, kaatui ikäänkuin salaman kohtaamana.

-- Niin, tosin kyllä hämmästymättä, José, sillä minä odotin sinua,
sanoi kanadalainen aivan avomielisesti.

-- En sanonut tätä muistuttaakseni tuosta pienestä palveluksesta, vaan
osoittaakseni sinulle, ettei saa milloinkaan epäillä.

Molemmat metsästäjät olivat nyt saapuneet sille paikalle, jossa
intiaanit edellisenä päivänä olivat olleet.

Rosenholz ei voinut olla luomatta synkkää silmäystä vastapäätä olevalle
kukkulalle, johon he olivat leiriytyneet lujamielisinä rohkeudessaan
ja yksimielisyydessään. Nyt olivat he erotettuina, heidän voimansa oli
murtunut, mutta rohkeus oli jäljellä.

-- Voi! huudahti kanadalainen, ensi kerran sitten eilisen tunnen iloa
sydämessäni.

-- Mitä nyt? kysyi José, rientäen paikalle.

-- Katso!

Rosenholz näytti Josélle Fabianin takista reväistyä tilkkua, jonka
tuuli varmaan oli tänne tuonut.

-- Ainakin tänne asti hän on tullut, jatkoi hän kaihomielisellä ilolla,
ja tämä kankaan kappale on reväisty hänen puolustaessaan itseään.

-- Tuon poikarukan takki ei nyt ole juuri kehuttavassa kunnossa, vaikka
hän voisi olla rikaskin, vastasi José, mutta samalla todistaa tämä
minun olevan oikeassa väittäessäni hänen elävän. Ja tästä puhuessani
kysyn sinulta, vieläkö nytkin luulet intiaanien välittävän valkoisten
ruumiista?

-- Olet oikeassa, vastasi Rosenholz, en tullut ajatelleeksi, että
täältä löytäisin todistuksen.

Josén väitettä tuki surullinen näky. Se oli Barajan ruumis, joka oli
samalla paikalla, mihin oli kaatunut Rosenholzin luodin satuttamana.
Onnettoman silmät näkyivät vieläkin olevan aarteeseen kiinnitetyt.

-- Jos tuo mestitsi-koira olisi ruumiista välittänyt niin paljon kuin
luulet, sanoi José, olisi hän tullut loistavasti palkituksi saamalla
kaiken tämän kullan. Niin, niin, don Fabian on jäänyt henkiin, siitä
meidän on kiittäminen Jumalaa. Hän minulle johti mieleen, että
peittäisin kultalaakson lehdillä ja ruohoilla, joten kulta tuli
kätköön. Emmekö nyt, kun ei meillä ole aseita, ota hieman kultaa
mukaamme, Rosenholz?

-- Mitä hyödyttää kulta erämaassa? Pakenevatko pedot sitä? Haluavatko
aavikolla harhailevat kauriit sitä? Jättäkäämme tämä kultalaakso
sellaiseksi, kuin se on. Tämä kankaanliuska on minulle noita rikkauksia
arvokkaampi.

Molemmat metsästäjät olivat tarkastaneet kaikki, mitä tällä paikalla
voikin, ja menivät kohti Sumuvuoria, joitten tiheät usvat saattoivat
peittää monia salaisuuksia.

-- Pysähtykäämme tähän hetkeksi! sanoi José, kun he vaivoin olivat
kavunneet kapeaa polkua, jota mestitsi ja Punakäsikin olivat kulkeneet.
José tunsi jo itsensä nälkäiseksi.

He jakoivat keskenänsä jäljellä olevat niukat ruokavaransa. Eilisestä
he eivät olleet palaakaan maistaneet.

Vuoristossa oli vieläkin vaikeampi löytää sateen huuhtomia jälkiä.
Sumua kohosi yhä sateen kostuttamasta maasta, jossa ei voinut jalan
jälkiä havaita. Molemmat olivat niin sumun peitossa, etteivät voineet
nähdä toisiansa, kun José huusi kanadalaiselle, näyttääksensä mitä oli
keksinyt. Turhaan odotti hän vastausta ja toistamiseen huudettuansa
kuuli hän äänen, joka ei kuitenkaan ollut Rosenholzin.

Kummastellen, ettei ollut yksin Rosenholzin kanssa, huusi hän uudelleen.

-- Ketä sinä siellä huutelet? kuului äkkiä Rosenholzin ääni aivan
läheltä. Mutta toinen ääni huusi:

-- Sennor Rosenholz, sennor José, missä olette?

-- Täällä, vastasi José, tuntien Gayferoksen äänen.

-- Jumalalle kiitos ja kunnia, että vihdoinkin löydän teidät, ettei
minun tarvitse kuolla nälkään tässä kirotussa vuoristossa! sanoi
nyljetty gambusino astuen esiin sumusta, joka hänet oli peittänyt.

-- Hyvä, sanoi José itsekseen, tässä on meillä lisäksi yksi
muonavieras, jonka täytyy elää juurilla! Kuulkaa, ystäväni, tällä
kerralla on teillä oikein huono onni, sillä pyssyttömät metsästäjät
ovat huonoja liittolaisia.

-- Entä don Fabian? kysyi vilkkaasti Gayferos, joka ei unohtanut,
että hänen oli hengestään kiittäminen nuorukaisen rukouksia; onko
aavistamani onnettomuus todellakin tapahtunut?

-- Intiaanit ovat ottaneet hänet vangiksi ja tapaatte meidät
muonavaroitta, tuli-aseitta, alttiina pedoille ja intiaaneille ja
mikä on vieläkin pahempi, nälkään kuolemaisillamme; mutta poikaseni,
ennenkuin kerron teille tästä meitä kohdanneesta onnettomuudesta täytyy
minun kysyä jotain Rosenholzilta.

José näytti vanhalle metsästäjälle jalan jälkiä tuuhean
koiruohopensaston alla, josta sade ei ollut voinut niitä huuhtoa.

-- Tässä on intiaanien mokkasiinien jälkiä, ja tässä, ellen erehdy,
valkoisen miehen jalkineitten, sanoi hän.

-- Noita viimeksi mainittuja ei ole Fabianin jalka jättänyt, lausui
Rosenholz. Etkö muista niitä jälkiä, joita joku päivä sitten
seurasimme, kun lapsiraukka meitä innokkaampana riensi edellä ajaen
takaa viimeksi tappamaamme kaurista. Toivoni on Jumalassa, mutta
mikään ei todista, että Fabian on hengissä. -- Epäilettekö sitä?
kysyi Gayferos säälivästi. Ensi kerran gambusinon yhdyttyä heihin loi
Rosenholz ystävällisen katseen häneen. Hän hämmästyi muutosta, minkä
kahden päivän melkein täydellinen paastoaminen ja haavan kipu olivat
tuon miehen ulkomuodossa vaikuttaneet.

-- Epäilemmekö sitä? huudahti José, tietysti! Olimme vain hetkeksi
jättäneet hänet, emmekä sitten ole häntä löytäneet. Mutta mitä
lausuitte äsken pelkäämästänne onnettomuudesta?

-- Eilen illalla, sanoi Gayferos, päätin itse auttaa itseäni, kun
ette lupauksenne mukaan palanneet ja kun jättämänne ruokavarat olivat
lopussa. Voi, kauheata on olla niin avutonna, kuoleman vaaran alaisena.
Seurasin jälkiänne pitkän matkan, mutta kadotin ne täällä vuoristossa.
Yön lähetessä harhailin ympäri ja saavuin vihdoin suurelle joelle; näin
siellä olkihatun, jonka tunsin Fabianin omaksi.

-- Missä sitten? lausui Rosenholz, päästäen ilon huudahduksen. José,
vanha ystäväni, olemme rosvojen jäljillä. Näkemäni vene oli varmaan
heidän. Viekää heti meidät sille paikalle!

Ilo valtasi vanhan metsästäjän, ja Gayferoksen opastaessa kysyi
Rosenholz ystävällisesti, oliko mitään tapahtunut heidän poissa
ollessaan.

-- Ei minulle mitään sattunut, vastasi tämä. Jumalan armosta kasvoi
lähistöllä runsaasti tuota kummallista ruohoa, jota kotiseudullani
nimitetään apahiruohoksi ja jonka mehu nopeasti parantaa haavoja.
Survottuani kahden kiven välissä tätä ruohoa tein siitä siteen päähäni;
ja muutaman tunnin kuluttua tunsin itseni niin virkistyneeksi, että
olin nälissäni ja söin jättämänne muonavarat.

-- Ja tänne tullessanne näitte Fabianin hatun? kysyi José.

-- Niin, ja se saattoi minut aavistamaan onnettomuutta, jonka surukseni
huomaan tapahtuneenkin.

José kertoi lyhyesti uudelle toverilleen, mitä oli tapahtunut,
piirityksen ja sen surkean lopun.

-- Ja keitä ovat nuo rohkeat miehet, jotka ovat olleet teitä
urhoollisempia ja taitavampia? kysyi Gayferos kummastuksella, joka
selvästi osoitti, kuinka suureksi hän arvosteli vapauttajainsa voiman
ja rohkeuden.

-- Roistoja, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä perkeleitä, ja joille
aijomme kovasti kostaa, vastasi José, mainiten nuo kaksi vaarallista
vastustajaa, joiden kanssa he onnettomuudeksi olivat toisen kerran
sattuneet yhteen. Mutta kyllä vielä kohtaamme heidät, lisäsi hän.

Tällä hetkellä saapuivat kulkijat tehtyänsä monta kierrosta, joihin
oli syynä Gayferoksen huono muisti, sille paikalle, jonka hän oli
maininnut. Samalta paikalta oli Barajakin nähnyt ruuhen molempine
rosvoineen katoavan maanalaiseen kanavaan.

Suurista vaikeuksista huolimatta onnistui heidän laskeutua alas
jyrkkiä kallioita, jotka ympäröivät sitä joen haaraa, jonka rannoilla
metsästäjät toivoivat löytävänsä uusia jälkiä, jotka johtaisivat heidät
oikeaan.



41.

UUSIA VAIVOJA.


Kun molemmat metsästäjät sekä gambusino olivat saapuneet joen rannalle,
huomasivat he lyhyen matkan päässä siitä paikasta, jossa olivat, polun,
joka kiemurteli vuorelta rannalle.

-- Varmaan on tämä sama tie, jota nuo roistot vankineen kulkivat, sanoi
José, ja meidän tulee etsiä heidän jälkiänsä polulta.

-- Kummastelen vain yhtä seikkaa, sanoi Rosenholz, tarkoin
tarkastellessaan polkua, sitä näet, että kiivasluontoinen Fabian
on niin rauhallisena ja tyynenä kulkenut mukana. Nuo pensaat, nuo
koiruohot eivät osoita hänen tehneen vähintäkään vastarintaa.

-- Olisitko mieluummin tahtonut, että hän vartiainsa kanssa olisi
syössyt alas tuolta vuorelta?

-- En suinkaan, José, vastasi Rosenholz, mutta näithän yhtä hyvin
kuin minäkin, kuinka hän henkensä uhalla syöksähti vesiputoukseen; tuo
hänen rauhallisuutensa saattaa minut levottomaksi. Varmaan oli hän
haavoitettu, ehkäpä tainnuksissa, ja se selittää...

-- Se on kyllä todennäköistä, keskeytti José. Sinun luulosi on kylläkin
otaksuttava.

-- Jumalani, Jumalani! huudahti Rosenholz huolestuneena, miksikä tämä
rajuilma huuhtoi pois jokaisen veripilkun, jokaisen jalan jäljen?
Muuten olisi ollut helppoa löytää ne; se olisi selittänyt paljon mistä
haluamme tietoa. Ettekö nähnyt, Gayferos, oliko veden pinnalla uiva
hattu verinen?

-- Sitä en saattanut nähdä, vastasi tämä, olin liian etäällä; kallio,
jolla seisoin, oli korkealla, ja oli jo melkein pimeä.

-- Jos otaksutaan, ettei hän voinut tehdä vastarintaa, niin eikö se
todista, että nuo roistot toivovat runsaita lunnaita Fabianista? Vai
miksikä olivat vaivautuneet kantamaan hänet ruuheen?

Kiitollinen silmäys oli kanadalaisen vastauksena näihin Josén
lohduttaviin sanoihin.

Todellakin oli Fabian kannettu veneeseen pitkän tainnoksissa-olonsa
aikana, joka tuli siitä, että hän alas pudotessaan löi päänsä kiveen.
Muuan intiaani oli ottanut hänen hattunsa, mutta kun se oli niin kehno,
heittänyt sen veteen.

Tähän asti eivät metsästäjät olleet erehtyneet otaksumisissaan ja
tietämättänsä olivat he arvanneet melkein koko asian; uudella innolla
jatkoivat he tarkastuksiaan.

Heti he eivät lähteneet jokea pitkin, vaan tutkivat ympäristön. Tällä
paikalla ei vesi ollut jalkaa syvempää ja kaikkialla kasvoi kaislaa.

Äkkiä juolahti Rosenholzin mieleen jotain; hän riensi ahtaaseen
kanavaan ja katosi pimeään käytävään.

Sillä välin tutkivat José ja Gayferos rantaa, pensaita, vieläpä veden
pinnankin, mutta mikään ei osottanut ihmisten täällä liikkuneen.
Nyt kuului kanadalaisen ukkosääni maanalaisesta käytävästä ja hänen
ilohuutojensa johdosta riensivät molemmat hänen luoksensa. Rosenholz
ei ollut turhaan ilosta huudahtanut. Syviä, selviä jalanjälkiä
kosteassa maassa -- toiset niistä olivat vettä täynnä -- niitä näkivät
metsästäjät ja Gayferos. Tässä oli ollut Punakäden ja mestitsin vene.

-- Voi! huudahti Rosenholz, nyt ei meidän tarvitse ummessa silmin
harhailla! Jumalan tähden! Mitä tuolla kaislassa on? Onko se nahan
liuska -- tai mikä! Katso sinä, José, ilo saattaa pääni höperöksi.

José astui muutaman askeleen veteen ja otti esineen, jota näytti
vanhalle metsästäjälle.

-- Siinä on palanen siitä hihnasta, jolla vene oli kiinni tässä
kivessä, ja jonka roistot ovat leikanneet poikki, irroittamatta sitä,
sanoi José. Ollessani täällä tahdon mennä etemmäksi käytävään, sillä
luulen näkeväni harmaahkon valonsäteen tuolla veden pinnalla.

José kahlasi matalassa vedessä varovasti eteenpäin sille paikalle,
jossa maanalaisen käytävän päässä näkyi heikkoa valoa. Kuinka suuresti
kummastui hän, kun hän, taivutettuansa kaislan syrjään, näki tutun
järven. Se oli sama käytävä, joka vuorien alitse oli yhteydessä
kultalaakson järven kanssa.

José palasi kanadalaisen luo ilmoittamaan löydöstänsä, vaikka se
ei erittäin tärkeä ollutkaan. Rosenholz ei kuitenkaan saattanut
olla harmiansa ja mielipahaansa ilmaisematta muistaessaan ampumansa
intiaanin paljastaneen käytävän suun ja siten näyttäneen hänelle
pakotien, vaikka hän ei tullut sitä käyttäneeksi.

-- Jos olisimme tämän tienneet, sanoi hän, lyöden nyrkillään otsaansa,
niin olisimme löytäneet veneen ja päässeet tästä vuoristosta. Meidän
olisi vain ollut seuraaminen veden juoksua.

-- Lähtekäämme jalkaisin kulkemaan pitkin joen vartta, sanoi José, niin
pääsemme tuon kirotun mestitsin jäljille.

-- Käyttäkäämme siis näitä hetkiä, jolloin ei nälkä vielä uuvuta
jalkojamme eikä heikonna näköämme. Ja ennen auringon laskua olemme
ehtineet hyvän matkan.

Näin sanoen alotti Rosenholz reippaana matkan. Hänen toverinsa
seurasivat. Vaivaloista oli heidän tiensä, kun heidän täytyi kulkea
pitkin jyrkkiä joen rantoja ja kiivetä yli kallioitten.

Yksi ainoa tärkeä tapaus sattui matkalla. He löysivät nimittäin
Fabianin hatun, joka oli kulkenut virran mukana ja tarttunut kiinni
rannalla kasvavan pensaan oksiin. Kyynelsilmin katseli Rosenholz tätä
esinettä, joka oli ollut hänen kasvattinsa oma. Veripilkkuja ei voinut
hatussa nähdä.

Kanadalainen ripusti sen vyöhönsä, samoin kuin pyhiinvaeltaja säilyttää
kallista pyhäin jäännöstä. Sitten jatkoivat he matkaansa.

-- Tämä on hyvä enne, sanoi José, kokien vapautua hänet vallanneesta
surumielisyydestä; me olemme löytäneet hänen puukkonsa ja hattunsa.
Jumala suo meidän löytää hänet itsensäkin.

Päivä rupesi vähitellen pimenemään, kun matkustajat saapuivat paikalle,
jossa vesi muodosti pyörteen, mikä Rosenholzin vakuutuksen mukaan
syntyi siitä, että vähän matkan päässä toinen joen haara yhtyi tähän.

Rosenholz ei ollut kokonaan erehtynyt, mutta yhden joen haaran
sijasta olikin kaksi, ja se joki, jonka vartta he tähän saakka
olivat kulkeneet, oli ainoastaan salvattua vettä, joka ulottui aina
kultalaakson järveen asti.

Matkue pysähtyi tähän. Uusi pulma ilmestyi. Mitä tietä vene oli
kulkenut? Itäistäkö vai läntistä haaraa? Matkustajat aprikoivat
pääsemättä varmuuteen. He etsivät jälkiä, jotka olisivat johdoksi.
Mutta ei veden synkällä pinnalla, eikä kaislassa huomannut mitään.
Synkkä ja pimeä, tiheän sumun seuraama yö tuli; tähtiä ei näkynyt.

Täytyi jättää seuraavaan päivään takaa-ajo ja jäädä tänne, jotta ei
eksyttäisi väärälle tielle. Väsymyskin esti heitä etemmäksi kulkemasta
ja vaikkei kukaan matkustajista sitä myöntänytkään, vaivasi nälkä yhä
enemmän jokaista. Äänetönnä laskeutuivat he ruohostolle, mutta turhaan
heidän väsyneet silmänsä unta halusivat. Vasta pitkän ajan kuluttua
saattoivat he hetkeksi nukahtaa, ja hiljaisuutta häiritsivät silloin
valitukset, joita he unissaan; päästivät.

Oli vielä aivan pimeä, kun Rosenholz hiljaa nousi ylös. Kalvavasta
nälästään huolimatta tunsi tuo jättiläinen voimainsa olevan
heikentymättä, ja hetket olivat kalliita. Hän loi surullisen katseen
ympärillä olevaan synkkään seutuun, autioihin vuoriin, joilla
ei näkynyt elävää olentoa, ja joen mustaan veteen, jossa kalat
uiskentelivat. Vakuutettuna siitä, että nälkä oli ainoa vieras täällä,
herätti hän Josén.

-- Sinäkö se olet, Rosenholz, sanoi José, silmänsä avaten, onko sinulla
mitään syötävää minulle uneksimani aterian sijaan, jonka tuhosit? Minä
uneksuin...

-- Kun ollaan sellaisella retkellä kuin mekin, ovat hetket liian
kalliita niitä nukkuen tuhlata, sanoi Rosenholz juhlallisesti. Me
emme saa häiritä tämän miehen unta, lisäsi hän Gayferokseen viitaten;
hänellä ei ole poikaa pelastettavana, mutta meidän täytyy kulkea
eteenpäin yöt päivät.

-- Se on kyllä totta, mutta minne lähdemme?

-- Kumpikin menee omaa tietänsä; sinä kuljet joen toista haaraa myöten,
minä toista ja päivän koittaessa palaamme tänne; niin tulee meidän
tehdä.

-- Kuinka autiolta tämä seutu näyttää, sanoi José hiljaa, samalla kuin
rohkeuden puute ensi kerran valtasi hänet. Onko sinulla mitään muuta
sanottavaa? lisäsi hän nopeasti.

-- On; ensi kerran nähdessäni ruuhen luulin sen uivaksi puunrungoksi;
se kulki luodetta kohti tuon vuoren ympäri. Varmaan on se palannut
samaa tietä takaisin. Jos olisin sumussa voinut erottaa, mille
suunnalle aurinko laski, olisin heti päässyt jäljille, mutta ei
edes pohjantähti tuiki taivaalla. Ellet siis tunnin kuluttua pääse
aavikolle, niin tule tänne kohtaamaan minua; minä varmaan olen sen
löytänyt.

Molemmat metsästäjät poistuivat eri suunnille. Pian katosivat he
toistensa näkyvistä. Nyljetty gambusino nukkui vielä ja kun hän vihdoin
heräsi, huomasi hän olevansa yksin. Hänen levoton kummastuksensa ei
kuitenkaan ollut pitkä-aikainen, sillä José palasi pian. Aamuruskon
ensi säteet varmaankin jo aavikolla loistivat, vaikka vuoriston sumussa
tuskin huomasikaan päivän koittoa.

Oli vain saatava selville, oliko Rosenholz onnistunut paremmin. Pian
palasi hän.

-- Ylös! huudahti hän, nähtyään molemmat toverinsa. Minä olen löytänyt
jäljet, ainoat oikeat jäljet.

-- Jumalalle kiitos ja kunnia! huudahti José. Sen enempää kyselemättä
seurasi hän niin nopeasti kuin voi, vaikka tunsikin itsensä uupuneeksi.

Aurinko nousi samalla kuin matkue näki joen levenevän ja juoksevan
äärettömän tasangon kautta. Rosenholz kulki edellä, näköjään nälän
tuskista välinpitämättömänä, vaikka ne eivät säästäneet häntä enempää
kuin hänen toveriansakaan. Nämä seurasivat häntä vähän matkan
päässä, edellä José, joka nälkäänsä sammuttaaksensa turhaan koki
viheltää marssia, ja kahdenkymmenen askeleen päässä Gayferos tuskiaan
tukahuttaen.

Hetken kuluttua kutsui Rosenholz Josén luoksensa. Hän oli pysähtynyt
suuren puun alle, jossa kasvoi niin korkeaa ruohoa, että se ulottui
melkein jättiläisen rintaan.

-- Tule pian tänne, sanoi Rosenholz lempeästi moittien, saattaisipa
luulla sinun jättäneen jalkasi vuoristoon!

-- Tosiaan ne ovatkin täydessä kapinassa, vastasi José, kiirehtien
kulkuansa.

Hän näki kanadalaisen kumartuvan ja katoavan ruohostoon. Perille
ehdittyänsä näki hän Rosenholzin polvillaan mitä huolellisimmin
tarkastelemassa lukuisia jalan jälkiä, joita näkyi sammuneen nuotion
ympärillä.

-- Kova sade, joka huuhtoi jäljet vuoristossa, ei ole voinut näitä
sotkea, kun ne ovat vasta sateen jälkeen painuneet. Katso näitä
auringon kuivaamia jälkiä, eikö siinä ole Punakäden, mestitsin ja
intiaanein?

-- On tosiaankin. Illinoisin rosvolla on oikeat puhvelin jalat, jotka
tuntee satojen joukosta; mutta en näe Fabian-raukan jälkiä.

-- Kiitän sentään taivasta, joka johti meidät tänne. Emme ole missään
löytäneet kidutuspylvästä emmekä murhan merkkejä. Luuletko, että nuo
rosvot, joitten vankina Fabian on, välittävät siitä, vaikka antoivatkin
hänen maata yönsä sidottuna veneessä. Siksi emme näekään tässä hänen
jälkiään.

-- Se on totta, Rosenholz, luulenpa nälän hämmentävän pääni. Voi noita
roistoja, noita roistoja! huusi José äkillisen raivon valtaamana, mikä
sai Rosenholzin vapisemaan.

-- He ovat syöneet -- täyttäneet mahansa hirven lihalla, samalla kun
meidän laiset kristityt eivät saa kalvaa edes luita, ellemme tyydy
koirien hyljeksimän.

José näin kirotessaan potkasi halveksivasti ja kateellisesti syrjään
muutamia luita, joissa vielä oli lihan viipaleita. Tällä hetkellä
saapui Gayferos ja vähemmän ylpeänä kuin toverinsa hyökkäsi hän
ahnaasti näiden jäännösten kimppuun.

-- Hän on todellakin oikeassa, sanoi kanadalainen, ja meidän ylpeytemme
on naurettavaa.

-- Mahdollista kyllä, mutta mieluummin kuolen kuin kiitän henkeäni
niistä muruista, joita nuo pedot ovat jättäneet.

Takaa-ajonsa menestymisen lohduttamina etsivät molemmat metsästäjät
ruohoja, joilla hetkeksi voisivat nälkäänsä hillitä. Pian lähti
taasen tuo pieni joukko liikkeelle. Puhvelin jälkiä näkyi kaikkialla,
pikkulintu- ja hanhiparvia oli matkalla pohjoiseen, ja niiden
höyhenet loistivat auringossa. Toisinaan juoksi hirvi tai peura
jonkun matkan päässä ohitse; sanalla sanoen taivas, maa ja vesi
levitti antimensa nälkäisten matkustajain silmien eteen, jotta he sitä
paremmin tuntisivat tuliaseittensa kadottamisen vahingon. Nämä tuskat
uudistuivat joka hetki.

-- Älä käy niin nopeasti! sanoi José kanadalaiselle; suo minulle aikaa
miettiä, miten voisimme pyydystää tuon komean puhvelin, joka näkyy
tuolla etäällä.

-- Ensin täytyy meidän temmata aseet niiltä rosvoilta, joitten hallussa
Fabian on, vastasi Rosenholz. Nälkä kiihottaa urhouttamme ja toiveemme
toteutuvat. Rientäkäämme siis nopeasti!

Vielä ei ollut nälkä heitä kokonaan uuvuttanut ja he kulkivat koko
päivän. Vasta illalla pysähtyivät he väsyneinä Punaisen joen rannalle,
jota he koko päivän olivat seuranneet. Vastapäätä heitä oli pieni
saari, jollaisia joessa on runsaasti.

Se oli tuollainen suojaava paikka, johon aavikon matkustaja haluaa
sytyttääksensä nuotion, jonka ääressä hän ateriansa valmistaa, sekä
nälkänsä tyydytettyänsä toivoo vielä saavansa nauttia untakin voimainsa
virkistämiseksi.

Molemmat metsästäjät olivat neljäkolmatta tuntia sitten syöneet
kourallisen maissijauhoja ja olivat nyt kulkeneet kaksi päivää melkein
paastoten. Hieman tuon intiaanien nuotion äärestä löytämänsä laihan
aterian virkistämänä ei Gayferos vielä ollut menettänyt kaikkea
rohkeuttaan, eikä Josékaan, vaikka hänen voimansa alkoivat uupua. Kun
Rosenholz näki ystävänsä nälän niin arveluttavalla tavalla enenevän,
aikoi hän vasta tunnin levähdyksen jälkeen kehoittaa häntä eteenpäin
lähtemään. Se oli turhaa. Nälkä hämmensi Josén niin, että hän tuskin
saattoi nähdä, vaikka hänellä oli terävät silmät kuin haukalla.

-- Jaloissani ja käsissäni ei ole enää voimaa, vastasi hän kanadalaisen
kehoituksiin; kaikki näyttää pyörivän ympäri. Näen kaikkialla kaloja,
jotka hyppivät vedessä, hirviä, jotka pysähtyvät minua katselemaan,
mutta mitä, lisäsi hän, luulet metsästäjän voivan pyssytönnä? Puhvelit
ja hirvet saavat pilkata meitä!

Sitten heittäytyi hän maahan, ikäänkuin hurttakoiran väsyneeksi ajama
jänis, joka odottaa tappavaa laukausta. Kanadalainen katseli häntä
tukahduttaen huokauksen.

-- Voi, lausui hän katkerasti, mutta hiljaa, mitäpä voi vahvinkaan
mies, kun nälkä häntä ahdistaa!

-- Todistukseksi siitä, että näen olentoja aavikolla, joita te ette
näe, jatkoi José, sanon etäällä näkeväni puhvelin, joka tulee meitä
kohti.

Kanadalainen katsahti surullisena ystäväänsä, jonka järki näytti
katoavan nälän vaikutuksesta. Hän näki Josén tuijottavan eteensä.

-- Sinä et sitä näe, eikö niin? kysyi José kumealla äänellä.

Rosenholz ei viitsinyt kääntyäkään.

-- Mutta minä näen sen, tuon haavoitetun puhvelin, näen sen tulevan
vastaani veren virratessa siitä; sen veri on punaista, heleämpää kuin
iltaruskon purppura; tuntuu ikäänkuin Jumala lähettäisi sen tänne
pelastaaksensa minut kuolemasta, jatkoi hän kiiluvin silmin.

Äkkiä päästi hän kamalan kiljahduksen, hypähti ylös ja riensi nopeasti
pois.

Rosenholz ei voinut hänen pakoansa estää, niin nopeasti se kävi.
Pelon valtaamana ajatellessaan, että José oli tullut mielipuoleksi,
kääntyi hän katsomaan. Mutta silloin päästi hänkin äänekkään huudon.
Komea puhveli, kesyä härkää suurempi, juoksi aavikolla, jota verellään
värjäsi punaiseksi; se pudisti pitkää mustaa harjaansa, pieksi
hännällään kylkiänsä, sen leimuavat silmät pyörivät kuin tulipallot.
José riensi nälkäisen pedon tavoin haavoitetun puhvelin perässä.



42.

ONNELLINEN LÖYTÖ.


Järkähtämättä päättäen käyttää hyväksensä tätä odottamatonta
armoa, jonka kohtalo soi heille, riensi Rosenholz Josén perässä.
Ei Gayferoskaan vitkastellut, sillä hän käsitti yhtä hyvin kuin
metsästäjätkin, että heidän henkensä riippui ajon menestymisestä.
Oli estettävä nälkäkuolema kaikkine tuskineen; täytyi lihaa syövien
eläinten tavoin ajaa saalista verisin silmin, läähättävin rinnoin,
nälästä kurnivin vatsoin. Mutta näitten miesten, joilla ei ollut muita
aseita kuin puukot, täytyi äärettömällä tasangolla ajaa takaa eläintä,
jonka nopeus teki heidän ponnistuksensa mitättömiksi, samalla kuin se
muutoinkin oli niin pelottava, ettei sitä voinut rankaisematta lähetä.
Nähdessään vihollisensa seisahtui härkä hetkeksi, kaapi vihoissaan
kiviä ja ruohoa, pieksi kylkiään hännällään, laahasi maata harjallaan
ja odotti mylvien sekä alaspäin taivutetuin sarvin hyökkääjiä.

-- Mene eläimen taakse, José! huusi kanadalainen äänellä, joka oli
yhtä pelottava kuin härän mylvintä. Gayferos, oikealle, meidän täytyy
saartaa se.

José oli kaikkien edellä. Hän täytti kanadalaisen käskyn nopeudella,
johon tuskin luuli hänen väsyneitten jalkojensa kykenevän; Gayferos
riensi oikealle, samalla kuin Rosenholz juoksi vasemmalle.

Pian olivat he saartaneet haavoitetun eläimen.

-- Nyt eteenpäin yht'aikaa! Hurraa! hurraa! huusi José, hyökätessään
puukko kädessä puhvelia kohti ja ahnain silmin imien verta, joka
eläimestä virtaili.

-- Älä taivaan nimessä niin kiirehdi! huusi kanadalainen, pelästyen
nälkäisen Josén intoa. Meidän täytyy joutua yht'aikaa eläimen luo.

Mutta José ei häntä kuullut; leimuavin silmin hammastaan purren
hyökkäsi hän. Missä Rosenholz näki vaaran, näki hän vain saaliin ja oli
jo koskettamaisillaan puhveliin, joka ahdistajainsa pelottamana väistyi
syrjään ja lähti pakoon samalla hetkellä kun José kohotti käsivartensa
iskeäksensä.

José ei enää voinut pidättää itseään; käsi iski vain tyhjään ilmaan, ja
tasapainonsa kadottaen kaatui hän kumoon.

Kun hän raivosta huudahtaen nousi ylös, oli puhveli jo loitolla;
Rosenholz ja Gayferos olivat edellä.

-- Estä se pääsemästä joelle, Rosenholz! huusi José, nähdessään sen
menevän sinne päin.

-- Emme Fabianin tähden saa päästää sitä pakoon! Kaikkien meidän
henkemme on vaarassa!

Josén ei olisi tarvinnut kehoittaa Rosenholzia seuraamaan puhvelin
liikkeitä. Kun tämä näki, että hänen toiveensa henkensä säilyttämisestä
katosi eläimen mukana, riensi hän epätoivoissaan metsäkoiran tavoin
joen rannalle ja ehdittyänsä puhvelin eteen hyökkäsi hän huutaen sitä
kohti. Eläin kääntyi vastaiselle suunnalle, mutta siellä oli Gayferos
vastassa ja nyt se hyökkäsi suoraan Joséta kohti.

Taitavina metsästäjinä jatkoivat kanadalainen ja Gayferos takaa-ajoaan
kirkuen entistä kovemmin, samalla kuin José äänetönnä, kumartuneessa
asennossa odotti eläintä. Pian saattoi huomata härän heikontuvan
veren vuodosta, jota tuli yhä suuresta haavasta lanteiden välissä.
Sen liikkeet osoittivat sen voimien vähenevän, veristä vaahtoa valui
sen suurista, mustista sieramista, sen käheä katkonainen mylvintä
todisti väsymystä. Sen silmät tuntuivat himmenevän, sillä juosten sille
suunnalle täytyi sen tavata väijyksissä olija ja kuitenkin juoksi se
suoraan sitä kohti.

José tarttui toisella kädellänsä puhvelin sarviin, toisella iski hän
puukkonsa kaksi kertaa vartta myöten sen kylkeen.

Eläin vaipui polvilleen, mutta nousi pian ylös, raastaen Josén
mukanaan. Tämä oli hypännyt sen selkään ja tarttunut sen suureen
harjaan.

Rosenholz ja Gayferos riensivät eteenpäin ja näkivät miten nälän
ahdistama ratsastaja käärmeen tavoin oli kietoutunut saaliiseensa
toisinaan kohottaen kättänsä iskeäksensä, toisinaan kumartuen alaspäin
imeäksensä ahnain huulin verta, jota purskahti ulos joka puukon
iskulla. Nälkä oli muuttanut ihmisen pedoksi. José ei enää välittänyt,
minne kuoleman kanssa kamppaileva eläin meni, hän yhä joi lämmintä
verta, joka hänelle antoi voimaa, hän huusi, iski ja antoi kuljettaa
itseään.

-- Piru vieköön! huusi Rosenholz läähättäen ja nälän tuskissa, jotka
hän jo kauvan oli tukahuttanut; tapa se, José, älä päästä sitä joelle
pakenemaan.

José jatkoi huutojaan ja iskujaan, huomaamatta, että puhveli riensi
joelle vapautuaksensa selässään olevasta vihollisesta. Samalla hetkellä
kun Rosenholz päästi uuden raivon huudahduksen, keräsi haavoitettu
eläin kaikki voimansa ja hyökkäsi ahdistetun hirven tavoin jokeen. Mies
ja puhveli katosivat tyrsky vaahtoon. Mutta aavikoiden jättiläinen
oli kuollut, se jäi liikkumattomana kuin suuri kivimöhkäle makaamaan
matalaan veteen. Samalla hetkellä kun José nousi ylös, syöksyivät
Rosenholz ja Gayferos jokeen.

-- Taitamaton teurastaja, huusi kanadalainen Josélle; onko milloinkaan
nähty niin jaloa eläintä noin teurastettavan ja nyljettävän.

-- Entäpä sitten, vastasi José, ilman minua olisitte menettäneet tuon
jalon eläimen, mutta siinä se nyt on, siitä kiitos taitamattomuudelleni.

Tämän lausui hän saavuttaen jälleen iloisen mielenlaatunsa, ja juoksi
riemuissaan vedessä olevan eläimen ympäri. Tuskin voivat nuo kolme
yhdistynein voimin saada tuon suuren ruumiin rannalle. Kun se vihdoin
onnistui, ryhtyivät he heti eläimen paloittelemiseen.

-- Muonavaroja koko komppanialle! huudahti José kymmenennen kerran,
jättiläisateria ja sitten levähdys noiden tuuheiden puitten
siimeksessä, jatkoi hän, viitaten vastapäätä olevaan saareen.

-- Ateria, jonka nautimme yhtä nopeasti kuin sotilaat sodassa, tunnin
lepo ja sitten intiaanien perään, sanoi Rosenholz vakavasti.

-- Sitä en unohtanut, mutta me olemme saaneet kärsiä nälkää.

Velvollisuuden tunteensa johtamina jatkoivat metsästäjät tyynempinä
työtänsä, kunnes heidät keskeytti valittava ulvonta.

-- Kas vaan, sanoi José, viitaten saaren rannalle, jossa nähtiin kaksi
sutta, jotka nälissään ulvoivat ja loivat heihin ahnaita katseita,
tuossa on kaksi nälkäistä raukkaa, jotka haluavat osaansa saaliista ja
sen he saavatkin.

Näin sanoen otti José puhvelin toisen etujalan, heilutti sitä päänsä
ympäri ja heitti sen voimakkaalla kädellä joen yli.

Lihapala putosi muutaman kyynärän päähän rannasta ja molemmat
nälistyneet pedot syöksyivät jokeen sitä etsimään.

-- Tämän saavat he ja heidän toverinsa sitten, sanoi Rosenholz, kun
parhaat palat, nimittäin kyttyrä, joka on mehukkain osa tätä hienosta
maustaan kiitettyä lihaa, ja pitkiin, ohuisiin viilekkeisin leikatut
reisikappaleet olemme itsellemme tallentaneet; nyt alamme valmistaa
ateriaamme.

Mutkainen, kellertävä viiru joessa osoitti siinä olevan kahlamon ja
se erosi suuresti veden muuten taivaansinisestä väristä; metsästäjät
päättivät varmuuden vuoksi kahlata siitä yli mennäksensä korkeita
puita kasvavaan saaren osaan ja siellä sytyttääksensä tulensa sekä
valmistaaksensa ateriansa puitten siimeksessä. Kun tuo pieni joukko
kahlasi joessa, lakkasivat sudet kaivamasta maata ja toinen niistä
kantoi nopeasti pois Josén heittämän lihapalan. Toinen susi seurasi
ulvoen. Tuskin olivat metsästäjät päässeet saarelle, kun he vähän
matkaa rannalta näkivät muutaman tuuman syvyisen kolon, jonka sudet
olivat kaivaneet.

-- Varmaankin on siellä ruumis haudattuna, sanoi José, joka ei juuri
hevin luopunut kerran otaksumastaan mielipiteestä; eikä ruoho sentään
näytä, että maata olisi äskettäin kaivettu.

Lähemmin tarkastaessaan näytti eräs seikka Josésta kummastuttavalta,
se nimittäin, että maa sillä paikalla, jossa sudet olivat ruohoa
kaivaneet, tuntui puutarha-aseella muokatulta. Kanadalaisen ääni,
joka kutsui Joséta avuksi ruoan laittoon, sai hänet luopumaan
tarkastuksesta; hän päätti kuitenkin palata lähemmin tarkastelemaan
paikkaa heti kun hänen nälkänsä oli sammutettu.

Vaikka sade tuona onnettomana yönä, jolloin Fabian oli ryöstetty, oli
pilannut metsästäjäin ruudin, oli se kuitenkin niin kuivaa, että he
sillä saattoivat sytyttää tulen ruoan valmistamiseksi. Polttopuista
ei saarella ollut puutetta ja pian saattoivat metsästäjät ryhtyä
odottamaan hetkeä, jolloin vihdoinkin saisivat sammuttaa nälkänsä, ja
sillä aikaa nauttivat he tuota suloista tuoksua, jonka puhvelin liha
levitti, kun se oli paistumassa hiilustalla.

Ainakin parikymmentä kertaa täytyi kanadalaisen, joka saattoi hillitä
itseänsä paremmin kuin toverinsa, estää heitä käymästä käsiksi veriseen
lihaan. Vihdoinkin tuli hetki, jolloin heidän ei enää tarvinnut hillitä
kiihkeää kärsimättömyyttään. Sanomattomalla mielihalulla nauttivat he
kelpo ateriansa, säästäen ainoastaan pienen osan. Sitten laskeutuivat
Rosenholz ja Gayferos levolle. José taasen meni uudelleen sille
paikalle, joka oli herättänyt hänen huomiotansa. Uudelleen tarkasti hän
huolellisesti paikan ja tuli pian vakuutetuksi ettei mikään eläin ollut
maata muokannut.

Hän oli huomaavinansa veitsen tekemän uurroksen maassa. Heti otti hän
oman puukkonsa ja pisti sen uurrokseen, jonka syntyä hän ei voinut
selittää. Puukon terä meni helposti maahan ja kun hän kuljetti sitä
eteenpäin, teki se suuren ympyrän. Hän aavisti löytäneensä tuollaisen
salaisen piilopaikan, jollaisia metsästäjät usein kaivavat itselleen
erämaahan; varmaan oli siellä majavan nahkoja ja aseita. Tiedämme,
että nämä hänen toiveensa tulivat toteutetuiksi. Puukollaan ja
kynsillään kaivoi hän innokkaasti. Mitäpä löytyisikään tästä salaisesta
piilopaikasta? Kapineita, joita hän ei voisi käyttää -- ehkäpä aseita,
jotka pelastaisivat Fabianin hengen ja vapauden?

Tuskan valtaamana pidätti hän hetkeksi työnsä ja jatkoi sitten taasen
uudella innolla. Pian tunsi hän maassa nahan, joka oli tavaroiden
päälle levitetty. Hän otti sen pois ja näki joukon suurempia ja
pienempiä pyssyjä ruutisarvineen.

Ensi kerran pitkistä ajoista laskeutui José polvilleen, rukoili
hartaasti sekä riensi sitten mielipuolen tavoin Rosenholzin luo.

-- Mitä nyt, José? kysyi tämä, jonka toverinsa askeleet olivat
herättäneet.

-- Mukaan, Rosenholz! Mukaan, Gayferos! huusi José iloissaan, jalallaan
tyrkäten nukkuvaa.

Sitten riensi hän takaisin piilopaikalle toveriensa seurassa, jotka
turhaan häneltä kyselivät.

-- Aseita! Aseita koko varasto! huusi hän vihdoin. Kas täällä! Täällä!

Näin sanoen pisti hän kätensä kuoppaan ja otti sieltä pyssyn, jonka
heitti kummastuneelle Rosenholzille.

-- Kiittäkäämme Jumalaa, José! huudahti kanadalainen. Hän antaa meille
takasin voiman ja vallan, jonka meiltä otti.

Kukin valitsi pyssyn itselleen. Rosenholz otti Fabianille neljännen,
sillä siitä asti, kun heidän oli onnistunut saavuttaa puhveli ja kun he
nyt olivat keksineet tämän odottamattoman aarteen, oli toivo uudelleen
vallannut vanhan metsästäjän sydämen.

-- Peittäkäämme loput sinne takaisin, José, sanoi kanadalainen; emmehän
tahdo riistää näitten omistajalta hänen tänne kätkemiänsä kalliita
apulähteitä. Se olisi kiittämättömyyttä taivasta kohtaan.

Pian olivat he uudelleen täyttäneet kuopan ja mahdollisuuden
mukaan salanneet sen ihmissilmiltä, aavistamatta suojelevansa
kuolinvihollistensa omaisuutta.

-- Nyt matkalle! jatkoi Rosenholz. Kuljemme nyt yötä päivää, eikö niin
José?

-- Tietysti, sillä kolme soturia on rosvojen jäljillä ja don Fabian...

José ei lausunut enempää. Rosenholz ja Gayferos huomasivat
hänen äkillisen äänettömyytensä syyn. Vastaisella rannalla oli
intiaanisoturi, huolellisesti maalattuna ikäänkuin taistelun varalle;
tarkoin katseli hän rannalla olevaa puhvelia. Vaikka intiaanin oli
täytynyt huomata saarella olijat, oli hän ikäänkuin ei ensinkään niistä
tietäisi.

-- Haa! huudahti José, jahka annan hänelle laukauksen koetellakseni,
mihin uusi pyssyni kelpaa.

-- Älä tee sitä, José! Kuinka urhoollinen tuo intiaani on, todistaa
hänen tyyneytensä, ettei hän ole yksin, sillä hän näkee meidät olematta
huomaavinaan meitä.

Intiaani jatkoikin tarkastustaan kylmäverisyydellä, joka ilmaisi
järkähtämätöntä rohkeutta. Hänen seljässään oleva pyssy näytti
oikeammin olevan kaunistuksena kuin hyökkäysaseena.

-- Se on comanhi, jatkoi Rosenholz. Näen sen hänen päähineestään ja
hänen viittansa koristeista. Comanhit ovat apahien kuolinvihollisia.
Tuo nuorukainen on sotapolulla, niinkuin he sanovat. Tahdon huutaa
hänelle, sillä hetket ovat liian kalliita viekkauden käyttämiseksi;
täytyy kulkea suoraan.

Kanadalainen ryhtyi heti aikeensa täyttämiseen. Vakavin askelin meni
hän rannalle yhtä valmiina taisteluun -- jos kohtalo olisi tuonut
vihollisen heidän eteensä -- kuin yhtymään liittoonkin intiaanin
kanssa, jos nuori soturi olisi ystävä.

-- Huuda hänelle espanjan kielellä, Rosenholz! sanoi José. Siten saamme
pikemmin tiedon, kuinka asiat ovat.

Kanadalainen nosti pyssyänsä, kun intiaani vielä katseli puhvelin
raatoa ja sen vieressä olevia jälkiä.

-- Kolme soturia oli nälkään kuolemaisillaan, kun suuri henki lähetti
heille haavoitetun puhvelin, huusi hän. Poikani tutkii varmaan, onko se
hänen peitsensä satuttama. Tahtooko hän ottaa sen osan, jonka olemme
hänelle jättäneet? Täten osoittaisi hän valkoisille sotureille, että
hän on heidän ystävänsä. Vihdoinkin kohotti intiaani päätään.

-- Comanhi ei ole kaikkien kohtaamiensa valkoisten ystävä, vastasi hän.
Ennenkuin hän istuu heidän nuotionsa ääreen, täytyy hänen tietää, mistä
he tulevat, mihin menevät, mikä heidän nimensä on?

-- Caramba! sanoi José puoliääneen, tuo veitikka on ylpeä kuin mikäkin
päällikkö.

-- Poikani puhuu päällikön ylpeydellä, sanoi Rosenholz kohteliaammin
toistaen Josén sanat. Varmaan on hänellä päällikön rohkeuskin, mutta
hän on liian nuori johtamaan soturia sotapolulla. Vastaan kuitenkin
hänelle kuin olisi hän heimon päällikkö. Me olemme retkeilleet halki
apahien maan ja olemme seuranneet kahden rosvon jälkiä aina Punaiselle
joelle saakka. Tässä on José, unikeko, tässä se kullanetsijä, jonka
päänahan intiaanit nylkivät, ja minä olen metsäsissi Kanadasta.

Vakavana kuunteli intiaani kanadalaisen sanoja.

-- Isäni, vastasi hän, omaa päällikön viisauden ja ijän, mutta hän
ei voi tehdä comanhisoturia kuuroksi eikä sokeaksi. Kolmen valkoisen
soturin joukossa on kaksi, joitten nimet ovat hänen muistossaan
pysyneet, mutta ne eivät ole samat nimet, jotka hän äsken kuuli.

-- Hitto vieköön, sanoi Rosenholz vilkkaasti, tuo on kohtelias tapa
sanoa minua valehtelijaksi, mutta minä en ole milloinkaan valehdellut
pelosta enkä ystävyydestä.

Sitten jatkoi hän suuttuneena:

-- Joka syyttää Rosenholzia valheesta, muuttuu hänen viholliseksensa.
Takaisin siis, comanhi, älkääkä tulko enää näkyviin! Erämaa on tästä
alkaen liian ahdas meille molemmille.

Tätä sanoessaan veti hän pyssynsä vireesen, mutta intiaani pysyi yhtä
tyynenä ja viittasi kädellään.

-- Ukkosensäde, huusi hän lyöden ylpeästi rintaansa, etsii Punaisen
joen varsilta Lumivuorten kotkaa ja Matkijalintua. Hän luuli niitten
etsivän poikaa, jonka apahikoirat ryöstivät heiltä.

-- Kotka? Matkijalintu? huudahti Rosenholz kummastuneena. Niin, totta
kyllä, minä unohdin... Mutta sanokaa minulle, nuori ystäväni, jatkoi
vanha metsästäjä vilkkaasti, oletteko nähneet Fabianiani, oletteko
nähneet etsimääni poikaa?

Ja äkkiä riensi hän joelle ja kahlasi jättiläisaskeleilla sen yli.

-- Niin, niin, Kotka ja Matkijalintu, me olemme samat, niin nimittivät
apahit meitä, mutta en sitä muistanut, jatkoi kanadalainen kahlatessaan
vedessä, joka loiskui korkealle. Odottakaa. Ukkosensäde, odottakaa,
tästä lähin olen teille, mitä rauta on nuolelle, terä varrelle...
ystävänne elämässä ja kuolemassa.

Nuori intiaani hymyili odottaessaan metsäsissiä, joka pian ehti
rannalle.

Ehdittyänsä sinne ojensi kelpo kanadalainen suuren kätensä
intiaanisoturille ja epäröimättä tarttui tämä siihen.

-- Oletteko siis, huudahti kanadalainen, joka töin tuskin saattoi
hillitä haluansa sulkea nuolen intiaanin syliinsä, oletteko siis
Punakäden ja mestitsin vihollinen. Kuka on ilmaissut meidän nimemme
soturille, jota hänen heimonsa syystä nimittää Ukkosensäteeksi, sillä
minusta näyttää hän yhtä uhkaavalta kuin ne tulikielekkeet, jotka
välähtelevät pilvistä.

-- Tubac-linnoituksesta aina Puhvelijärvelle saakka, jossa Lumpeenkukka
kuvastelee vedessä, vastasi intiaani, viitaten donna Rosaritaan --
Puhvelijärveltä Sumuvuorille ja noilta synkiltä vuorilta siihen
salaiseen piilopaikkaan saakka, jonka he tänne ovat tehneet, on
Ukkosensäde seurannut niitten jälkiä, jotka solvasivat hänen kunniaansa.

-- Nuoko perkeleet... Mutta jatkakaa, Ukkosensäde!

-- Rosvot, jatkoi intiaani, eivät ole voineet pitää mitään salassa
häneltä ja heidän kertomuksensa mukaan on comanhi tuntenut
Puhvelisaarella olevat valkoiset soturit. Ovatko nämä kaksi valkoista
soturia niin urhoollisia kuin sanotaan? kysyi hän katsahtaen taivaan
rannalle.

-- Miksi niin kysytte? sanoi Rosenholz hymyllä, joka ilmaisi enemmän
kuin vakuutukset.

-- Kysyn, vastasi intiaani tyynesti, kun tästä näen idässä savun
Mustanlinnun ja hänen kolmenkymmenen soturinsa nuotiosta, lännessä
savun kahden rosvon nuotiosta ja pohjoisessa savun kymmenen apahin
nuotiosta; comanhi ja valkoiset ovat siis kolmelta taholta vihollisien
keskellä.

-- Taivaan nimessä, se on totta! Nuo intiaanit näkevät paljon paremmin
kuin me, huudahti kanadalainen, luoden kysyvän silmäyksen comanhiin
ja tähystäen etäistä ohutta savupatsasta, joka osoitti siellä olevan
intiaaneja.



43.

UUSIA LIITTOLAISIA.


Nuori comanhi käsitti täydellisesti kanadalaisen silmäyksen merkityksen.

-- Vielä on vaara kaukana, vastasi hän, viitaten itään, jossa
melkein näkymätön savupatsas kohosi intiaanien leiristä. Comanhi
seuraa ystäväänsä Puhvelisaarelle, he sytyttävät neuvottelunuotion
päättääksensä, mitä on tehtävä. Menkäämme!

Metsäsissi ja intiaani kahlasivat joen poikki yhtyäksensä Gayferokseen
ja Joséhen, jotka sitä levottomampina odottivat keskustelun
päättymistä, kun he eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet.

Juhlallisesti puristi intiaani molempien valkoisten kättä ja kaikki
neljä menivät nuotion ääreen, jossa valkoiset äsken olivat ateriansa
valmistaneet. Nyt he olivat aivan toisessa mielentilassa. Ateria
oli heidän uupuneisiin jäseniinsä tuottanut uutta eloa ja voimaa,
uusien aseiden omistaminen oli herättänyt heidän sydämessänsä, jonka
alakuloisuus oli vallannut, uutta luottamusta.

Nuori intiaani söi nopeasti kappaleen puhvelin lihaa; hän sanoi erään
mestitsin joukkoon kuuluvan intiaanin haavoittaneen eläimen. Rosenholz
kertoi tovereillensa, mitä hän äsken oli kuullut.

-- Nuo ovat huolestuttavia ja vakavia seikkoja, sanoi hän lopuksi.
Tulee vaikeaksi vihollisen takaa-ajaminen, kun itsekin on
takaa-ajettuna.

-- Niinpä niinkin, vastasi José, mutta nyt kun olemme soturin aseilla
varustettuina, on meidän helpompi päästä tarkoituksemme perille kuin
silloin, kun apahien saartamina ajoimme takaa don Antoniota.

Kanadalainen, samoin kuin Josékin, luottivat järkähtämättömästi
itseensä ja sillä he voivatkin tehdä ihmeitä. He oivalsivat, ettei
tehtävä menisi yli heidän voimiensa.

-- Olkoon miten tahansa, huudahti kostonhimoinen José, minä tyhjennän
uudelleen tuon kirotun mestitsin kätkön, jonka äsken niin suurella
vaivalla peitimme. Tulkaa, Gayferos! Sillä aikaa kun Rosenholz
neuvottelee tämän nuoren soturin kanssa, heitämme me noitten
kyykäärmeiden muun saaliin, paitsi pyssyt, jokeen.

Suuttunut José poistui Gayferoksen kanssa. Kun intiaani oli syönyt,
sanoi kanadalainen:

-- Tahtooko poikani nyt sanoa minulle, mitä varten hän yksin, ja näin
etäällä heimostaan retkeilee apahien mailla?

Comanhi kertoi Rosenholzille kaikki lukijan tuntemat tapaukset;
molempien rosvojen tulon Puhvelijärven seuduille ja oman kulkunsa
Puhvelisaarelle, jonka luona hän oli heidän toimiaan väijynyt.

Pian palasivat Gayferos ja José. He olivat heittäneet kaikki jokeen,
paitsi pyssyjä, joita raahasivat mukanaan.

-- Hyvä, sanoi comanhi, heimoni soturit saavat nämä pyssyt, sillä
heillä on nyt vain jousia ja nuolia. Niin saavat he omakseen valkoisten
ukkosen.

Ukkosensäde jatkoi nyt kertomustansa ja tarkoin kuuntelivat
metsästäjät. Comanhi oli lähtenyt Puhvelisaarelta, toivoen ehtivänsä
sinne takaisin ajoissa kohdataksensa rosvot, jotka varmaan piankin
palaisivat sille paikalle, johon intiaanin sanojen mukaan olivat
sielunsa haudanneet. Mutta aika, mikä hänellä oli kulunut käydessänsä
heimonsa etäisessä leirissä, sekä mestitsin ja Punakäden nopeat
liikkeet olivat nämä hänen toivonsa pettäneet.

Kun hän kymmenen soturin johtajana, jotka hänen heimonsa päällikkö
oli uskonut hänen haltuunsa, palasi Punaiselle joelle, oli hän
asettanut vakoojia joen rannalle. Nämä ilmoittivat, että molemmat hänen
takaa-ajamansa rosvot olivat jo lähteneet Puhvelisaarelta, jossa hän
oli toivonut saartavansa heidät ja että he joelta lähdettyänsä olivat
jalkaisin menneet Puhvelijärvelle. Comanhi sotureinensa kulki veneellä,
mutta kun heidän oli soutaminen kovaa vastavirtaa, eivät he ehtineet
ajoissa saavuttaaksensa rosvot.

Se olikin ehkä hänen onneksensa, sillä rosvojen joukko oli lisääntynyt
siihen yhtyneitten, harhailevien intiaanien kautta, joita usein kohtaa
aavikolla.

Tästä oli Ukkosensäde saanut tiedon eräältä vakoojaltaan, ja sitten
oli toinen intiaani kertonut hänelle seuraavaa. Hän oli joutunut
liian lähelle mestitsin leiriä ja tullut vangituksi. Hän oli ollut
lähes puolen päivää mestitsin ja tämän isän luona ja silloin, kun
hän luuli viimeisen hetkensä tulleen, oli mestitsi lähettänyt hänet
takaisin vakuuttaen rauhaa ja ystävyyttä sekä käskenyt ilmoittamaan
nuorelle päällikölle, että tämä otettaisiin ystävällisesti vastaan.
Mutta comanhi varoi luottamasta siihen. Tältä irtipäästetyltä vangilta
oli Ukkosensäde saanut kuulla ne nimet, joilla intiaanit nimittivät
molempia valkoisia soturia, ja oli tuntenut heidät Puhvelisaarella sen
kuvauksen mukaan, jonka vanki oli heistä antanut.

-- Ukkosensäde, lisäsi intiaani kertomuksensa lopettaen, ei halua muuta
vihollisiltansa kuin heidän verensä, pestäksensä puhtaaksi kunniansa,
ja heidän päänahkansa, koristaaksensa niillä majansa. Hän on apahien,
jotka kerran olivat hänen veljiänsä, kuolinvihollinen.

-- Kyllä me voimaimme mukaan autamme teitä, sanoi José, nähdessään
comanhin silmäin hehkuvan vihasta entistä heimoansa kohtaan. Veljeni,
lisäsi hän, ei siis olekaan syntyjään comanhi?

-- Ukkosensäde, vastasi intiaani, ei muista enää, että hän on syntyisin
apahi, kun Mustalintu hänen kunniaansa solvasi ja häpäisi.

Tuo yhteinen viha intiaanipäällikköä kohtaan kiinnitti vieläkin
lujemmaksi uuden ystävyyden siteet comanhin ja metsästäjäin välillä.
Päätettiin käyttää loppu päivästä matkan jatkamiseksi, jotta pikemmin
päästäisiin perille.

-- Ovatko soturinne täältä etäällä? kysyi Rosenholz.

-- Yksi heistä vartioi venettämme Puhvelisaaren äärimmäisessä nenässä;
toiset ovat väijyksissä siellä täällä joen vasemmalla rannalla, samalla
kuin mestitsi ja Punakäsi ovat oikealla. Kahden pyssynkantaman päässä
tiestään olisivat Kotka ja Matkijalintu löytäneet heidän jälkensä.

-- Emme tosin niitä keksineet, lausui Rosenholz, mutta sen sijaan
olemme saaneet muonavaroja sekä rehellisen ja urhoollisen liittolaisen.

José ja Gayferos ottivat kantaakseen muonavaroja ja ampuma-aseita ja
kaikki, innostuneina tähän-astisesta menestyksestä, seurasivat comanhia
niemelle, jossa venettä vartioiva soturi oli piilossa.

Vene oli intiaanein tavallisia aluksia. Sen omituinen tekotapa kaipaa
lähempää selitystä. Se oli tehty kahdesta puhvelin nahasta, jotka
olivat neulotut yhteen ja tammikaarille kiinnitetyt. Neulomus oli
talilla ja tuhalla tehty vedenpitäväksi. Tuo hatara alus oli noin
kymmenen jalkaa pitkä ja kolme ja puoli leveä. Kokka ja perä olivat
suippoja ja aluksen pyöreä muoto muistutti nahkaista juoma-astiaa.

Sellaisilla aluksilla tekevät intiaanit kuitenkin pitkiä matkoja
joilla, joissa on runsaasti vesiputouksia, hiekkasärkkiä ja kiviä,
ja vaikkeivät nämä alukset olekaan kestäviä, täytyy kummastella että
ne niinkin kauvan sietävät kolauksia, joita ne saavat, ja väkevää
virtaa, jota niillä kuljetaan. Muuten niitten kevyt rakennelma suojelee
niitä monista tapaturmista, jotka olisivat turmiollisia vahvemmalle
aluksille, ja samoin jaksavat soutajat suuremmitta ponnistuksitta
kantaa ne vaarallisten paikkojen ohi.

Sellaiseen alukseen astui tuo pieni joukko. Comanhi survasi sen
airollaan vesille ja pian kuljetti väkevä virta sen keskelle uomaa.
Intiaani ohjasi veneen vasemmalle rannalle ja kuljetti venettä niin
lähellä rantaa kuin mahdollista oli, puitten varjossa.

-- Pitkältäkö luulette olevan jokien yhtymäpaikalle? kysyi
kanadalainen, josta meno tuntui hitaalta, vaikka vene kulkikin nopeasti.

-- Jos soudamme koko yön, ehdimme sinne huomen-illalla, kun aurinko on
yhtä lähellä taivaan rantaa kuin nytkin, vastasi intiaani.

Täytyi siis soutaa puolen vuorokautta. Oli tuskin luultavaa, ettei
jokunen heidän vihollisistansa keksisi heitä.

Samalla kuin Rosenholz huolellisesti tarkasteli molempia rantoja --
sillä mestitsi joukkoineen oli varmaan jommallakummalla, mietti hän
comanhin kertomuksen yksityiskohtia arvostellaksensa kuinka pian
saavuttaisi mestitsin.

Ukkosensäteen kertomus ei tuntunut hänestä tyydyttävältä ja levottomana
ajatteli hän, mikä kohtalo tulisi Fabianille.

-- Ken väestänne oli Punakäden leirissä? kysyi hän.

Intiaani näytti vieressään soutavaa intiaania.

-- Voih! huudahti metsäsissi vavisten, miksi ette sitä heti sanonut?
Comanhi, jatkoi hän liikutetulla äänellä, kääntyen soutajaan, olette
nähneet tuon nuoren etelän soturin, joksi Fabiania nimitätte, oletteko
jutelleet hänen kanssaan? Mitä hän teki? Oliko hän rauhallinen?
Käänsikö hän usein silmänsä taivaan rannalle pilvistä etsiäksensä
Lumivuorten kotkaa, jota teidän tulisi nimittää Merikotkaksi? Puhukaa,
comanhi, isän korvat ovat avoinna kuulemaan jotain rakkaasta pojastaan.

Mutta soturi ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, sillä hän ei
ymmärtänyt espanjan kieltä, eikä kanadalainen osannut comanhien kieltä.

Ukkosensäde käänsi kanadalaisen kysymykset ja intiaanin vastaukset.

-- Nuori etelän soturi, vastasi hän, oli levollinen ja surumielinen,
ikäänkuin illan puhde vuoristossa, silloin kun satakieli alkaa laulunsa.

-- Kuuletko José, huudahti kanadalainen kyynelsilmin.

-- Hänen kasvonsa, jatkoi tulkki, kääntäen sanasta sanaan, olivat
vaaleat, ikäänkuin kuun säteet järvellä; mutta hänen silmänsä
loistivat, ikäänkuin kiiltomato aavikon ruohikossa yön tultua.

-- Niin, niin, sanoi kanadalainen, saadakseen tietää, onko joku
urhoollinen, ei pidä katsoa häntä kasvoihin, vaan hänen silmiinsä.

-- Mutta, jatkoi tulkki, mitä osoittavatkaan nuoren soturin vaaleat
kasvot ja tuli hänen silmissään? Niin, hän kärsii nälästä, mutta hänen
ruumiillinen tuskansa ei ole tunkeunut hänen sieluunsa. Sotilaan sielu
ei milloinkaan kärsi ruumiin tuskista. Vanha metsästäjä oli elänyt
intiaanein parissa tarpeeksi kauvan, ettei asettanut järkähtämätöntä
rohkeutta kaikkea muuta korkeammaksi; hurja ilo loisti hänen silmistään
kuullessaan intiaanin ylistävän hänen kasvattipoikaansa.

-- Etelän nuori soturi, alkoi intiaani uudelleen, joka kenties
lainasi Fabianille omat tunteensa, ei yrittänytkään etsiä Kotkaa
pilvien joukosta; hän katsoi omaa sydäntänsä, ja niiden vihollisien
kuolinhuuto, jotka hän oli saattanut hengiltä, kaikui ihanalta hänen
korvissaan, kun hän hymyili kuoloa vastaan.

-- Ole huoletta comanhi, nuorukainen ei virkkanut mitä ajatteli. Hän
tietää kyllä, että vanha Rosenholzinsa... Mutta, jatkoi kanadalainen
äänellä, jota turhaan koetti saada vakavaksi, tietääkö comanhi,
milloin... milloin... tuo nuori soturi teloitetaan?

-- Kun suuri, Mustaksilinnuksi nimitetty päällikkö yhtyy mestitsiin
jokien haarassa.

-- Olette nyt molemmat väsyneitä, sallikaa Josén ja minun nyt soutaa,
sanoi kanadalainen leimuavin silmin. Kotka on korppien jäljillä.

Vene liukui sukkelammin veden pintaa myöten kahden uuden soutajan
voimakkaista aironvedoista.

Suuri kuorma oli poistettu kanadalaisen sydämestä; hän tiesi Fabianin
elävän ja että hänen teloituksensa oli lykätty siksi, kunnes Mustalintu
kohtaisi mestitsin; hän tiesi sen lisäksi Mustanlinnun joukon olevan
heidän jäljessänsä ja että hän olisi saapuva ennen tätä nimitetylle
paikalle.

Mutta mestitsi voi mahdollisesti muuttaa olopaikkaansa tahi olla
viipymättä siellä niin kauvan, että kanadalainen saisi tilaisuuden
menestymisen toiveella hyökätä hänen kimppuunsa.

-- Onko jokien yhtymäpaikka etäälläkin Puhvelijärvestä? kysyi
kanadalainen Ukkosensäteeltä.

-- Noin puolen penikulmaa.

-- Ja mitä tekee mestitsi Puhvelijärvellä, jossa olette löytäneet hänen
jälkensä? Tietääkö poikani siitä?

-- Hän aikoo ryöstää lumpeenkukan, joka asuu taivaansinisessä majassa,
sanoi intiaani leimuavin silmäyksin.

-- En ymmärrä teitä, Ukkosensäde.

-- Lumpeenkukka, selitti comanhi, koettaen salata silmiensä loistoa,
on valkoisten tytär; hän on niin valkoinen ja kaunis kuin magnoliapuun
kukat, jotka ovat puoleksi avoinna aamulla ja täysin puhjenneina
päivällä; hän loistaa selkeämmin kuin aamutähti, joka sotilaan silmissä
on kauniimpi kuin kaikki intiaanitytöt.

-- Ja mitä tekee tyttö siellä, kaukana kaikista ihmisasunnoista? jatkoi
Rosenholz.

-- Hänen isänsä ja kaksineljättä metsästäjää hevosineen ovat
lumpeenkukan seurassa.

-- Kaksineljättä metsästäjää! Oi! huudahti Rosenholz iloiten, sitähän
juuri Pedro Diaz aikoi meille sanoa. Siellä niinmuodoin kohtaamme
hänet, ja silloin on syntyvä ankara taistelu: kuusikymmentä intiaania
toisella puolen ja toisella neljä-, viisikymmentä valkoista ja
intiaania, jatkoi metsästäjä, jonka kasvot elpyivät rohkeudesta;
Punainen joki on näkevä veren virtoinaan juoksevan. Me pelastamme
taistelun tuoksinassa Fabianin ja sitten muserramme pyssyn tukeillamme
molempien rosvojen päät.

-- Me ristiinnaulitsemme heidät, Rosenholz! huudahti José, antautuen
tuon hurjan kiihkon valtaan, jonka hänen vihansa Punakättä ja mestitsiä
kohtaan herätti. Tuo tiikeripari ei ansaitse parempaa kohtaloa.

Tuo rehellinen metsästäjä, joka paremmin osasi rakastaa kuin vihata,
ja tuo leppymätön espanjalainen, joka taisi sekä vihata että rakastaa,
soutivat vielä innokkaammin.

Joen vesi muuttui melkein mustaksi, sillä rannat lähenivät toisiaan,
muodostaen kapean kanavan, jota varjosti tiheä metsikkö. Viimeinen
laskeuvan auringon purppurasäde heitti pitkän valonsäteen tuon viheriän
lehdikön alle, sekaantuen tummiin varjoihin, jotka häilyivät veden
pinnalla.

Ennenkuin soudettiin tuohon pimeään kanavaan, antoi Ukkosensäde
vieressään istuvalle sotilaalle merkin, ja molemmat tarttuivat jälleen
airoihin metsästäjäin käydessä käsiksi pyssyihinsä. Heti sen jälkeen
antoivat intiaanit kuulua tukahutetun huudahduksen, joka oli veden
pinnalla leijailevien pääskysien viserryksen kaltainen. Jonkun hetken
perästä liukui vene puiden varjossa. Viimeinen auringon säde oli
ikäänkuin sammunut jokeen, ja pimeässä saattoi tuskin nähdä veneen
perästä sen kokkaan.

-- Jos pimeys joskus ei synnyttäisi harvinaisia näköhairahduksia, sanoi
kanadalainen, niin melkeinpä vannoisin näkeväni ihmisolennon tuon
haavan oksalla, joka nojautuu veteen.

Nuori comanhi hillitsi kanadalaista, joka jo varustausi ampumaan.

-- Kotka ja Matkijalintu eivät ole täällä vihollismaassa, sanoi hän;
sotilaat ovat vartioina pitkin jokea, tehdäkseen sen varmaksi.

Näin sanoen käski Ukkosensäde intiaanin heretä hetkeksi soutamasta
samalla kuin itse huopasi, ja vene liukui silloin tuon nojaavan puun
alle, jota kanadalainen oli näyttänyt.

Ennenkuin José ja Rosenholz selkesivät hämmennyksestään, pudottautui
musta ruumis puusta. Vene sai sysäyksen, joka saattoi sen vapisemaan,
ja muuan intiaani istui Ukkosensäteen viereen. Vastatullut kertoi
lyhyesti jotakin, jota metsästäjät eivät ymmärtäneet, veneen jatkaessa
pimeässä matkaansa.

Pian vaikeni vastatullut yhtä äänettömäksi kuin toisetkin matkailijat.
Kun he näin äänettöminä olivat kulkeneet tunnin ajan, uudistui äskeinen
tapaus. Eräs toinen intiaani tuli samalla tavalla veneeseen, joka
oli liian pieni, jos matkailijani luku näin joka hetki lisääntyisi.
Myöskin viimeksi tullut lausui muutamia sanoja comanhien kielellä
Ukkosensäteelle. Nyt nostivat molemmat intiaanit aironsa ylös, ja
antoivat veneen jonkun aikaa mennä virran viemänä. Kaukainen kohina
alkoi kuulua, ikäänkuin vesi syöksyisi kivien yli tahi matalikkoon,
mutta pimeässä taisi tuskin nähdä veneen mittaa eteensä. Nyt alkoi
tuo heikko alus kieppua ympäri, eivätkä intiaanit yrittäneetkään sitä
ohjata. Sitten kulki se vähän aikaa sivuttain, ja vihdoin liukui se
eteenpäin tuimaa myötävirtaa. Pian tuli nopeus niin suureksi, että vene
kulki kuin nuoli veden pintaa, joka tuntui olevan kalteva. He olivat
koskessa, ja intiaanit, kun eivät nähneet ohjata venettä, antoivat sen
kulkea omin päin. Hetkisen kiehui ja kohisi vesi tuon kehnon aluksen
alla, joka hyrskyjen läpi syöksyi edelleen.

Äkkiä sai se ankaran sysäyksen, ja tuntui melkein kuin olisi se
haljennut ja tullut vettä täyteen; sitten se pysähtyi. Onnellisesti oli
tultu vaarallisen paikan ohi ja Ukkosensäde tovereinensa, jotka olivat
levänneet, tarttuivat uudelleen airoihin ja alkoivat soutaa.

Kun matkustajat olivat päässeet koskesta, tulivat he pian tuosta
pimeästä kanavasta, joka oli useiden penikulmien pituinen. Täytyi nyt
mennä maihin tarkastamaan venettä, joka oli saanut pienen reijän.
Aukea aavikko levisi tässä matkustajain silmien eteen; muutamia
puuvillapensaita kasvoi joen rannoilla.

-- Kotka ja Matkijalintu saavat nukkua hetken sillä aikaa kun minä
sotureineni sytytän nuotion paikataksemme veneen, sanoi Ukkosensäde.

-- Jos sallitte, nuori ystäväni, vastasi José, niin syön ensin
hiukkasen ja panen vasta sitten nukkumaan.

Pian olivat intiaanit sytyttäneet nuotion, jonka ääreen he ja
metsästäjät asettuivat; puhvelin tähteistä saivat nuo seitsemän miestä
aterian, joka maistui yhtä hyvältä kuin Puhvelisaarella syöty. Kun
he olivat kääntäneet veneen, etsiäksensä reikää, huomasi Ukkosensäde
veneen ratkenneen neulomuksen kohdalta. Oltiin juuri ryhtymäisillään
reijän paikkaamiseen puhvelin rasvalla ja tuhkalla, kun Ukkosensäde
alkoi kuunnella.

-- Kuuletteko mitään epäiltävää? kysyi José.

-- Ukkosensäde kuuntelee ennustavien susien ulvontaa.

-- Hyvä nuori ystäväni, teillä on hieno kuulo, siitä voitte ylpeillä.
Mitä sitten ennustaa tuon pienen aavikkosuden ulvonta, joka minun
mielestäni todistaa sen vain olevan nälissään?

-- Kun intiaanit ovat metsästämässä, sanoi comanhi vakavasti, seuraavat
sudet heitä äänettöminä, ollen varmoja saavansa osan saaliista; pienet
ja heikommat sudet seuraavat ulvoen suurempia, toivoen hekin osaansa.
Olen kuullut ennustavien susien äänen pohjoisesta; Mustanlinnun joukko
on idässä. Kolmas joukko, jota vakoojamme eivät ole huomanneet, on siis
pohjoisessa; puhvelit pakenevat niitä, isäni voi kuulla sen.

Etäältä kuului todellakin kumeaa ja epämääräistä melua.

Comanhi otti kekäleen ja tarkasteli sen valossa nuotion viereistä
maata. Leveä, kovaksi sotkettu tie vei joelta aavikolle.

-- Tästä kulkevat puhvelit ohi, huudahti hän; tämä on vaarallinen
paikka, josta meidän täytyy lähteä heti, jos ehdimmekään enää. Lauma
lähestyy tätä tietä.

Pian kuului etäältä mylvintää, samalla kuin maa tärisi.

Ukkosensäde lausui muutaman sanan kolmelle soturilleen, jotka nopeasti
sammuttivat nuotion, paitsi sitä kekälettä, joka oli päälliköllä.
Ukkosensäde kulki edellä, häntä seurasivat intiaanit, kantaen
metsästäjäin avulla venettä. Nuori päällikkö pysähtyi eräälle pienelle
kukkulalle, jollaisia seudulla oli runsaasti. Siellä sytytettiin nuotio
uudelleen ja intiaanit jatkoivat veneen paikkaamista. Tuskin olivat he
alottaneet työnsä, kun joen toisella rannalla, vastapäätä sitä paikkaa,
josta he olivat lähteneet, näkyi joukko puhvelia. Puuvillapensaat
taipuivat rätisten ikäänkuin ruohon korret noitten suurien eläinten
kulkiessa. Kauhea mylvintä kuului laumasta, kun se alkoi uida joen yli.
Nyt loiskahti vesi, kun puhvelit syöksyivät jokeen, joka nousi yli
äyräittensä. Lauma oli päässyt joen poikki. Vesi oli vielä vaahdossa,
kun pois rientävien puhvelien melu vähitellen taukosi aavikolla.



44.

SEIKKAILUJA JOELLA.


-- Poikani luottaa siis uniin ja enteisiin? sanoi Rosenholz intiaanille.

-- Ennustavan suden ulvonta ei milloinkaan petä, vastasi Ukkosensäde
niin vakavalla muodolla, ettei kanadalainen saattanut olla
hymyilemättä. Samoin eivät petä nekään unet, jotka suuri henki lähettää
nukkuvalle soturille. Luuleeko Lumivuorten kotka, että puhvelit
tähän aikaan yöstä luopuisivat makuusijoiltaan korkeassa ruohostossa
lähteäksensä viileään yöhön.

-- Se ei ole luultavaa; Jumala suo yöllä unta eläimille samoin kuin
meillekin. Puhvelit eivät ole susia eivätkä tiikeriä, jotka retkeilevät
pimeässä ja makaavat päivällä; varmaankin ovat intiaanit pelottaneet
tästä ohikulkeneet eläimet.

-- Unet ovat sielulleni kuin ennustavien susien ulvonta korvilleni
ja puhvelien yöllinen pako silmilleni varmana merkkinä, että vaarat
uhkaavat meitä.

-- Jos te, kuten luulen, puhutte totta, sanoi Rosenholz, niin minun
mielestäni tulisi meidän mitä pikimmin jatkaa matkaamme.

-- Vene on jo paikattu, mutta ensin täytyy meidän ryhtyä muutamiin
varokeinoihin. Näitten kukkuloitten taakse sytytämme kuusi nuotiota
vähän matkan päähän toisistansa. Siltä paikalta, johon Mustalintu on
pysähtynyt, näkevät apahit nuotiot erottamatta, onko niitten ympärillä
vartioivia soturia, ja kun he kuluttavat aikaansa miettimällä,
miten huomaamatta voisivat lähestyä, pääsevät Ukkosensäde, Kotka ja
Mustalintu vihollistensa edelle.

Rosenholz ja José oivalsivat, mitä hyötyä tästä olisi.

Nuotioita sytytettiin pensaitten ja kukkulain taakse siten, että
ainoastaan niitten kajastus näkyi etäälle. Sitten sysättiin vene joelle
ja pieni joukko alotti matkansa parin tunnin keskeytyksen jälkeen.

Metsästäjät, jotka täydellisesti luottivat comanheihin, jotka
vuorotellen soutivat ja lepäsivät, laskeutuivat veneen pohjalle
nukkuaksensa hetkisen. Heidän näin kulkiessaan tunsivat Rosenholz ja
José voittavansa menettäneensä ajan ja tämän rauhoittavan tunteen
lohduttamina antautuivat he heitä raskauttavan unen helmoihin.

Nuotiot, jotka he olivat rannalle sytyttäneet vihollisia pettääksensä,
katosivat pian näkyvistä.

Äänettöminä soutivat intiaanit, eikä nuori comanhi, joka
liikkumattomana istui veneen perässä, lakannut tähystelemästä
aavikolle. Pian kiinnitti hänen huomiotansa kumea mörinä, joka kuului
joelta. Hän viittasi intiaaneja lakkaamaan soutamasta, kumartui sitten
kanadalaisen puoleen, joka tuntien olkapäähänsä koskettavan heti avasi
silmänsä katsahtaen ympärilleen. Hän huomasi intiaanien lakanneen
soutamasta ja arvasi jonkun salaisen vaaran heitä uhkaavan. Tässä
juoksi joki korkeitten äyräiden välillä.

-- Herätänkö Josén? kysyi Rosenholz.

-- Antaa hänen nukkua, vastasi comanhi, herätämme hänet sitten, jos
tarve vaatii. Olen kuullut sanottavan, että Kotkan luoti aina sattuu
määräpaikkaan.

-- Kyllä, poikani, niin olikin silloin, kun minulla oli se pyssy, joka
vihdoin käsistäni särjettiin, mutta tällä en voi taata ensimäistä
laukausta, kun en ole vielä koetellut. Mutta miksi herätitte minut.

Kumea mörinä, joka tuntui pitkään vedettyjen palkeitten puhallukselta,
vastasi intiaanin puolesta.

-- Hyvä, sanoi Rosenholz, enempää ei minun tarvitse tietää. Toimikaamme
niin, että pääsemme paikan ohi, ja sallikaa minun sitten nukkua,
ellette ole väsyksissä soutamisesta.

-- Karhun luvatta emme paikan ohi pääse. Tuon käänteen takana on joki
kapea, ja karhu on pienellä, keskellä jokea olevalla saarella. Mitä
Ukkosensäde kerran on nähnyt, sitä hän ei milloinkaan unohda. Hän
tuntee Punaisen joen jokaisen pienimmänkin mutkan.

Vene liukui kuitenkin eteenpäin, kääntyen ympäri. Mutta kun täytyi
jotain päättää, ennenkuin vaaran paikalle uskallettiin, tarttui
Rosenholz airoihin ja souti vähän matkaa taaksepäin.

-- Emme tosiaankaan saa, sanoi hän, pidättäen venettä soudettuansa
jonkun sylen, tuhlata laukauksia täällä erämaassa, jossa viholliset
voivat olla aivan lähellämme, ellemme tahdo läsnäoloamme ilmaista.
Yksikin laukaus riittää tuomaan ne kimppuumme. Minun mielipiteeni on,
että pitemmittä mutkitta ja syrjäyttäen itserakkautemme menemme maihin
ja otamme veneen selkäämme väistääksemme tuota kirottua eläintä. Hieman
alempana lykkäämme veneen taasen vesille.

-- Kolmella intiaanilla on tukevat käsivarret ja terävät kirveet;
valkoisilla sotureilla on pitkät, terävät puukot, sanoi intiaani.

-- Nuorukaisen itserakkaus ei tahtoisi kuulla paosta puhuttavan, sen
tiedän. Tahtoisitteko mieluummin, että veneemme ajaisi karille, mikä
ei niin pahoin olisikaan, kun sitä oikein ajattelen, vai tahdotteko,
että karhu repisi sen rikki? Se olisi korvaamaton vahinko. Ukkosensäde,
kuulkaa minua. Luopukaa tuosta pienestä kunniasta isän tähden, joka
kokee vapauttaa poikaansa, jonka hetket ovat luetut. Harmaahapsinen
ukko, jonka sydän on surua täynnä, pyytää sitä teiltä, nuorukaiselta.

-- Lumpeenkukka, sanoi intiaani, joka ei voinut salata nuoren sydämensä
tunteita, olisi pelännyt ja vavissut kun hän olisi nähnyt tuon kauhean
eläimen nahan; hän olisi ystävällisesti hymyillyt sille nuorelle
soturille, joka hänelle olisi nahan lahjoittanut. Ukkosensäteen sydän
olisi riemuinnut.

-- Niinpä niinkin, ystäväni, sen kyllä uskon; mutta suloista on myöskin
auttaa vanhusta, joka on levoton poikansa tähden; suuri henki on aina
siunaava teitä.

Comanhi ei enempää väitellyt.

Herätettiin José ja Gayferos ja ilmoitettiin heille, että harmaa
aavikkokarhu vartioi ahdasta paikkaa joessa, josta he eivät
voineet päästä ohi antaumatta taisteluun eläimen kanssa; oli
siis välttämätöntä, että kierrettäisiin maitse vaarallisen melun
välttämiseksi, joka syttyisi taisteltaessa saaren kauhean vartian
kanssa.

Tämä ilmoitus sai Josén huonolle tuulelle.

-- Piru tuon kurjan itikan niskat nurin vääntäköön, sanoi hän
haukotellen. Harmissaan käytti hän aavikoiden suurimmasta ja
pelottavimmasta eläimestä halveksivaa lausetta. Sitte lisäsi hän: Minä
nukuin niin rauhallisesti.

Kanadalainen oli sillä välin soutanut toiselle rannalle. Siellä päätti
vanhus tavallisella varovaisuudellaan luoda silmäyksen aavikolle,
ennenkuin kaikki nousisivat maalle. Hitaasti kapusi hän jyrkkää äyrästä
ylös. Korkeaa ruohoa kasvoi äyräällä, estäen näköalan. Pyssy kädessä
hiipii hän varovasti ruohostoon ja katosi hetkeksi. Veneeseen jääneet
olivat varuillaan; voi sattua, että karhu, jota koetettiin väistää,
hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Oli selvää, että karhu vainusi ihmisiä läheisyydessään eikä enää
tuntenut olevansa yksin valtakunnassaan. Syystä kyllä pelkäsivät
matkustajat, että se, samoin kuin muinaisaikana nuo pelottavat
linnanherrat, jotka kalliolinnoistaan hallitsivat ympäristöä, vaatisi
itselleen veroksi metsästäjän tai intiaanin, jos se joskus ennen olisi
päässyt ihmislihan makuun. Sen sieramien nopeaan huokumiseen sekaantui
toisinaan hampaitten kiristeleminen ja jalan raapiminen, kun se
kynsillään kaapi kiviä. Samassa palasi kanadalainen juosten takaisin.

-- Pois, pois! sanoi hän matalalla äänellä veneeseen ehdittyänsä.
Tusinan verta ratsastavia intiaania on aavikolla.

-- Ennustavat sudet eivät milloinkaan petä, vastasi Ukkosensäde. Mistä
päin tulevat nuo apahikoirat?

-- Ne näyttävät tulevan siltä taholta, johon sytytimme nuotiot. Niin,
Ukkosensäde, nyt ei auta epäileminen enää, meidän täytyy kirveillä ja
puukoilla puolustaa itseämme.

-- Olkoon kuinka tahansa, emme saa viipyä täällä. Joka hetki saattaa
jokunen ratsastaja tulla joelle.

Vene soudettiin uudelleen keskelle jokea, huolimatta karhun
pelottavasta mörinästä. Muulloin olisivat matkustajat, perustamatta
tuon kulkuväylää vartioivan karhun voimasta ja raivosta, sangen vähän
välittäneet sen kohtaamisesta. Kaikki, paitsi Gayferos, olivat ikänsä
viettäneet erämaassa ja tottuneet sen vaaroja vastaan taistelemaan.
Ei Gayferoskaan näyttänyt pelkäävän enempää kuin toverinsakaan; se
tuli siitä, ettei hän tiennyt, millaisen vihollisen kanssa oltiin
tekemisissä. Mutta molemmat metsästäjät ja intiaanit tiesivät sen,
ja he käsittivät kuinka paljon apahien lähellä olo enensi taistelun
muutenkin suurta vaaraa. Ellei eläin antaisi heidän rauhassa kulkea
ohi, voitiin ainoastaan teräaseita käyttää taistelussa. Karhun vahva
nahka teki kuitenkin sellaisen taistelun päättymisen epäiltäväksi. Jos
karhu tuli ainoastaan haavoitetuksi, voisi sen ääni houkutella sinne
metsästyshaluiset intiaanit; heti kun karhu terävillä kynsillään iski
veneeseen, oli se rikki revitty; veneen täytyi kaatua. Varmuuden vuoksi
ja estääksensä comanhin hyökkäämästä karhun kimppuun, pyysi Rosenholz
Ukkosensädettä tarttumaan toiseen airoon. Itse tarttui hän toiseen
ajattelematta, mihinkä vaaraan hän antautui, sillä hän istui samalla
puolen, jossa eläinkin oli.

Pian oli vene ehtinyt samalle paikalle, josta kanadalainen alkoi
soutaa sitä takaisin. Oli vakava hetki, kun vene kulki jokeen pistävän
niemen ohi. Kokassa seisoivat intiaanit kirveet kädessä valmiina
iskemään jättiläiseen, perässä seisoivat José ja Gayferos puukoilla
varustettuina. Äänetönnä solui tuo pieni alus vedenpinnalla, ja
keskeltä jokea kuului kumea huokuminen, ikäänkuin veden hirviö olisi
hiekkasärkälle ajautunut.

Tummalla veden pinnalla näkyi saari, jolla saattoi erottaa suuren
mustan möhkäleen.

-- Jesus Maria! sanoi hiljaa Gayferos, suuresti peljästyen nähdessään
vihollisen, jonka jättiläiskoosta hänellä ei ollut aavistustakaan.

-- Luottakaa enemmän puukkoonne kuin rukoukseen! kuiskasi José
vilkkaasti.

Hitaasti kulki vene eteenpäin, ja nähdessään ihmiset päästi karhu
kauhean mörinän. Ojentaen toisen äärettömistä käpälistään sai se koko
hiekkavyöryn vierimään jokeen. Sitten alkoi peto hitaasti nousta
takajaloilleen. Vene oli tuon vaarallisen paikan lähellä. Soutajat
olivat valmiina.

-- Kas nyt comanhi, pari voimakasta airon vetoa! Seitsemän ihmisen
henki riippuu siitä, huudahti Rosenholz.

Ja peloton metsäsissi koetti parastansa saadaksensa veneen kiitämään
niin nopeasti kuin mahdollista pedon ohi, joka seisoi takajaloillaan
ja näytti epäilevän, hyökkäisikö vai ei. Intiaani auttoi voimakkaasti
metsästäjää ja vene kiiti nuolen nopeudella tuskin sylenkään päästä
saaren jättiläisvartian ohi.

Karhu näytti vielä epäilevän, hyökkäisikö veneeseen, ja Rosenholz
toivoi jo heidän pääsevän vaarallisen paikan ohi. Tällä hetkellä ja
niin nopeasti, ettei metsästäjä ennättänyt sitä estää, ampui eräs
comanhi nuolen, joka tunkeutui syvälle karhun ruumiiseen. Rosenholz ei
voinut olla päästämättä kiukun huudahdusta. Haavoitettu eläin päästi
äreän mörinän, puri yhteen kauheita hampaitansa ja syöksähti veteen.

Molemmat soutajat ponnistivat voimiansa äärimmäiseen asti ja heidän
voimakkaat aironvetonsa saivat veneen melkein lentämään joen pinnalla.
Karhu myöhästyi, se iski käpälänsä veteen kohtaamatta venettä.

-- Hurraa! huudahti José korkealle loiskuvan vaahdon puoliksi
tukahuttamana, kestä Rosenholz, kestäkää comanhi! Te olette tehneet
tehtävänne kuin kelpo merimiehet. Kuulkaa siellä, pitäkää tapparanne
valmiina, ellette halua, että tuo peto saattaa meidät haaksirikkoon.

Intiaanit hiipivät nopeasti soutajien välitse ja samalla kun peto
raivosta läähättäen oli jalan päässä veneestä, joka hyppeli joen
levottomilla aalloilla, seisoivat he kirveet iskuun valmiina perässä.

-- Iskekää! karjasi José.

Intiaanit eivät tarvinneet hänen kehoitustaan, jota he eivät
ymmärtäneetkään, sillä kolme kirvestä putosi yhtä aikaa jättiläisen
päähän kuin vasarat alasimeen.

-- Vielä kerran! huusi José.

-- Hiljaa, hiljaa Jumalan tähden! huudahti Rosenholz.

-- Intiaanit eivät...

Äkkiä leimahti pyssyn tuli veren punaamalla joella.

Uudelleen haavoitetun karhun ulvonta sekaantui laukaukseen, ja veneen
perässä olevista tuntui kuin tuomiopasuuna olisi heidän ylitsensä
kaikunut.

-- Piru vieköön! huudahti José, nähdessään ruumiin vyöryvän rannalle ja
putoavan eläimen lähelle veteen.

-- Mikä se oli? lisäsi hän.

-- Mikä on veteen putoava apahi? Uppoava nälkäinen koira, vastasi
Ukkosensäde.

Nyt kuului korkeitten äyräitten peittämältä aavikolta pelottava
ulvonta, ja comanhit vastasivat siihen; kauheaa oli kuulla ihmisääniä
sekaantuvan karhun mörinään.

Pedon ruumiisen tunkeutunut nuoli ja nuo kolme sen päähän sattunutta
kirveeniskua näkyivät kiihoittaneen sen raivoa.

-- Souda, Rosenholz, souda! huusi José, ollen polvillaan veneen perässä
ja intiaanien kanssa pitäen varalla karhun liikkeitä. Peto ui nopeasti
veneen perässä ja joka hetki olivat suuret käpälät musertamaisillaan
aluksen. -- Taivaan nimessä, olemme tuskin ehtineet alta pois, jatkoi
José, kun uusi vaahtosade kasteli hänet. Souda kovasti, comanhi, vielä
hetkinen, sitten olemme pelastetut. Sinäkö Rosenholz ammuit äsken?

-- Niin, vastasi kanadalainen soutaessaan, ja pyssy käy hyvin. Ammu nyt
sinäkin tuota kirottua karhua ja tähtää kuonoon.

Nyt ei enää ollut varovaisuus tarpeen. Intiaanit tiesivät pakolaisten
läsnäolon ja oli aika vapautua perässä uivasta vihollisesta, jotta
saatettaisiin vastustaa aavikolta tulevien vihollisten hyökkäystä.

-- Hyvä! Oletteko valmis Gayferos? Kuulitteko, mitä Rosenholz sanoi?
Täytyy tähdätä pedon kuonoin.

-- Tehdään niin! vastasi tämä.

Nyt kajahti joelta kaksi laukausta; mutta vene kieppui kovassa virrassa
niin, etteivät luodit sattuneet. Peto puisti vain suurta päätään, josta
kuitenkin vuosi verta.

-- Perhanan otus! huudahti José suuttuneena.

Vielä hetkisen kesti tätä kamalaa, yöllistä taistelua karhun ja
pakenevan veneen välillä. Ihmiset olivat äänettömiä, mutta peto ulvoi
kauheasti. José ja Gayferos latasivat uudelleen pyssynsä ampuakseen
vielä kerran. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä vene keinui kovasti
aalloissa. Ampujat asettuivat kuitenkin varuilleen; veneen ja pedon
väli eneni, ja tämä oli merkkinä siitä, että se alkoi väsyä.

-- Soutakaa vaan! huusi José, peto alkaa jäädä jälelle.

Soutajat ponnistivat vieläkin kovemmin ja välimatka eneni yhä.

-- Älkää väsykö! Älkää väsykö! Hyvä! Pidättäkää hetkeksi, jos
mahdollista on, sillä vene ei keinu enää niin kovasti, joten voin
tarkemmin tähdätä tuota pirua. Koetan satuttaa sen mustaan kuonoon,
jonka näen tuolta pistäytyvän esiin.

-- Älä suinkaan! sanoi Rosenholz vilkkaasti soutaessaan, tottelematta
toverinsa kehoitusta. Säästä luotisi tuolta läheneville intiaaneille.

Rannat olivat tässä kohden matalammat, joten matkustajat saattoivat
nähdä aavikolle. Korkeassa ruohossa liikkui tummia olentoja --
ratsastavia intiaaneja.

Toinenkin välitön vaara teki matkustajain tilan arveluttavaksi. Karhu
oli tosin vähentänyt ponnistuksiansa, mutta tämä tapahtui sentähden,
että se voisi hyökätä toiselta taholta. Se ui vinoon oikeanpuolista
rantaa kohti.

-- Maihin, Rosenholz! huusi José, joka seurasi karhun liikkeitä, muuten
katkaisee peto tiemme ja hyökkää edestä.

Ukkosensäde katsahti sinnepäin ja näki karhun lähellä rantaa.
Rosenholzin auttamana souti hänkin oikealle rannalle.

Vene kiiti viistoon rantaa kohti, ja samalla kuin karhukin nousi
maalle, hyppäsi nuori comanhikin pyssy aseena rannalle.

-- Survaiskaa vene ulos rannalta. Lumivuorten kotka saa nyt nähdä,
miten peloton soturi menettelee.

Intiaani ja karhu olivat samalla rannalla noin kahdenkymmenen
askeleen päässä toisistaan. Comanhi ei pitkältä valmistellut. Karhun
lähetessä istahti Ukkosensäde tyynesti, mikä herätti kanadalaisessakin
ihmettelyä, ikäänkuin väsynyt levähtävä matkustaja; hän tähtäsi ja
odotti liikkumattomana. Tuo puhvelin kokoinen raivokas peto, aavikoiden
kauhu, riensi eteenpäin. Sen kauheat hampaat näkyivät veristen huulien
välistä, leimuavat silmät näyttivät tulipalloilta.

Comanhin pyssy seurasi pedon kaikkia liikkeitä ja kun pyssy melkein
kosketti karhun päähän, pamahti laukaus. Jättiläinen vaipui alas;
painollaan olisi se kuitenkin musertanut intiaanin, ellei tämä
ammuttuansa olisi väistynyt syrjään hämmästyttävällä nopeudella ja
pysähtynyt puukko kädessä kuuden askeleen päähän.

Intiaani loi ylpeän katseen verisellä hiekalla makaavaan viholliseen.
Nopeasti ja taitavan metsästäjän ketteryydellä leikkasi hän yhden
karhun käpälistä ja astui sitten veneeseen.

-- Ukkosensäde on päällikön vertainen urhoollisuudessa, sanoi
Rosenholz, pusertaen comanhin kättä. Kotka ja Matkijalintu ylpeilevät
nuoresta ystävästään. Hänen sydämensä voipi iloita, sillä lumpeenkukka
hymyilee, kun hän näkee tämän merkin hänen urhoollisuudestaan.

Nuoren comanhin silmät hehkuivat ylpeydestä, jonka kanadalaisen
mairittelevat sanat, mutta varsinkin toivo olla Rosaritan mieliksi
herättivät. Hän huudahti lujasti ja alkoi taasen soutaa, sillä
aavikolla nelistävät apahit näyttivät, samoinkuin karhukin, tahtovan
katkaista heidän matkansa.



45.

MATKAN JATKAMINEN.


Sillä paikalla, jonne intiaanit näyttivät aikovan mennä odottamaan
venettä, kasvoi runsaasti leppiä ja pajupensaita, joitten suojassa he
helposti, itse olematta vaarassa, saattoivat ahdistaa joella olevia.
Täytyi sen vuoksi ponnistaa kaikki voimat ehtiäksensä sinne ennen
apahia. Jos näiden kuitenkin onnistui päästä sinne ensin, täytyi tuota
vaaran paikkaa karttaa.

Kaksi comanhia oli ruvennut Rosenholzin ja Ukkosensäteen sijasta
soutamaan; Gayferoksen ja Josén kanssa nämä taasen pyssy kädessä
suojelivat molempia soutajia. Apahien täytyi ratsastaa suuri kierros
ollakseen pyssyn kantaman ulkopuolella. Vene sitävastoin kulki suoraan.

-- Sanoessani, että aavikon intiaanit kulkevat tuulen siivillä kuin
heinäsirkat, olen oikeassa, sanoi tämän uuden esteen johdosta suuttunut
Rosenholz.

-- Ellen erehdy, lausui José, ovat nämä apahit, joitten kanssa nyt
olemme tekemisissä, samoja, jotka jo olemme tulleet tuntemaan. Katso
tuota hevosta, jonka värin pimeässäkin voi erottaa, ja joka juoksee
ilman ratsastajaa; eikö sinustakin tunnu, että näimme sen ollessamme
Gilajoen saarella?

-- Minulla puolestani on kylläkin syytä muistella sitä, lisäsi
Gayferos. Se intiaani, joka ensin heitti lassonsa minuun, ratsasti
samallaisella.

-- Ja, lisäsi José, eiköhän tuosta puhvelin harjasta, joka koristaa
tuon intiaanin päätä, voi päättää, että se on sama, joka oli vartiana
rannalla kun uiva saaremme kulki virran mukana? Se on sellainen tapaus
seikkailuelämässämme, jonka aina muistan. Minusta voipi panna sata yhtä
vastaan, että nuo roistot ovat samoja, jotka piirittivät meitä, ja että
he ovat löytäneet jälkemme siinä, jossa astuimme maihin lähteäksemme
kultalaaksoon.

-- Samaa minäkin melkein luulen, vastasi huoaten Rosenholz, jolle nämä
tapaukset muistuttivat Fabianin katoamista.

Noin kolmannes matkasta oli nyt kuljettu. Vene oli siis tullut
lähemmäksi intiaaneja ja jos metsästäjäin pyssyt vain kantoivat niin
etäälle, saattoivat he ampua jonkun.

Vaikka vene kulki nopeasti, oli sen kulku kuitenkin niin tasaista, että
ampuja saattoi tähdätä.

Rosenholz ja José, joitten taito oli ollut niin monen intiaanin
turmioksi, tähtäsivät ja ampuivat.

-- Nuo kaksi eivät enää seuraa kenenkään jälkiä, sanoi José; takaan
että he eivät meitä enää hauku.

-- Ehkä he ovat ainoastaan haavoitettuja, arveli Gayferos, joka
hämmästyksekseen ja ilokseen huomasi voivan osata niin etäältä
viholliseen, vieläpä pimeässäkin.

-- Sitä epäilen, vastasi Rosenholz. Mutta he eivät voi enää ainakaan
vahingoittaa meitä; kuitenkaan emme voi estää noita toisia ennen meitä
asettumasta pensaitten taakse.

-- Riittää! huusi intiaani, viitaten kädellään soutajille lakkaamaan
soutamasta.

Viimeisetkin intiaaniratsastajat olivat kadonneet pensastoon; kuitenkin
oli comanhin pyssy, jonka hän äkkiä laukaisi, tappanut vielä yhden.

Pian tervehtivät venettä kiväärin laukaukset. Onneksi ne eivät
vaikuttaneet tuhoavasti; toisen soutajan käsivarsi haavoittui, eräs
luoti läpäisi taasen veneen, mutta vedenpinnan yläpuolelta. Comanhi
koetteli terveellä kädellään haavaa; kyynärluu ei ollut vahingoittunut,
luoti oli vain lävistänyt lihan. Kanadalainen tarttui nyt airoon hänen
sijastaan ja souti taaksepäin pieneen lahdelmaan, jota tiheä kaislavyö
suojeli. Se oli varmin turvapaikka, mitä lähistöllä oli.

Matkustajat käsittivät, että olisivat menettäneet kallista aikaa,
ehkäpä henkensäkin, jos olisivat väkisin tahtoneet kulkea jokea myöten
tai ajaa intiaanit edullisesta asemasta, josta he vallitsivat jokea.

Täytyi siis päättää joko jättää vene ja samalla siis luopua arvokkaasta
apuneuvosta, tai kantaa vene kiertoteitse intiaanien anastaman paikan
ohitse.

Tuskin olivat matkustajat varovasti ehtineet nousta maihin, kun siltä
paikalta, johon apahit olivat asettuneet, kirkas leimu valaisi joen ja
sen rannat. Samassa myöskin suhahti muutamia luotia läheltä venettä
läpi kaisliston. Tulen leimu oli varmaankin merkki, jonka intiaanit
antoivat etäämpänä oleville tovereillensa.

Vihollisten aavikolta keräämä kuiva ruoho levitti kirkkaan, mutta
lyhytaikaisen valon. Tuossa punertavassa loimussa näkivät apahit
kuitenkin aivan selvästi kanadalaisen jättiläisvartalon ja samoin
toisenkin, helposti tunnettavan, nimittäin Josén.

Huudot: Lumivuorten kotka! Matkijalintu! Verinen pääkallo! -- joilla
nimillä intiaanit nimittivät Rosenholzia, Joséta ja Gayferosta,
ilmaisivat, että heidät oli tunnettu.

-- Miksi nimittää valkonaamainen suuri metsästäjä itseänsä kotkaksi,
kuului pilkallinen ääni, kun hän ei ole voinut salata jälkiänsä
Sumuvuorelta ja Gilajoelta Punaisen joen rannoille?

-- Älä vastaa, José! sanoi kanadalainen, suusota on kyllä hyvä,
kun on runsaasti aikaa, niinkuin meillä oli saarella; mutta tässä
on toimiminen, eikä puhuminen. No, Ukkosensäde, eikö intiaanien
keksintökyky ole teille ilmaissut mitään sotajuonta, minkä avulla
pääsisimme täältä?

-- Mitäpä meidän tarvitsee sotajuonia tuumailla? vastasi comanhi.
Yksinkertaisin ja parhain keino on kantaa vene tästä parin
pyssynkantaman päähän.

Juuri kun nuoren päällikön kolme soturia, kantaen kevyttä venettä,
aikoi aavikolle päin, päästi eräs heistä heikon huudahduksen.

Vaikkei kuu vielä ollut noussut, valaisivat tähdet niin paljon
että saattoi nähdä toisen, noin parinkymmenen miehen suuruisen
intiaaniparven. Kolme tai neljä oli ratsain, mutta nämäkin ajoivat yhtä
hitaasti kuin kävelevät toverinsa.

-- Vaikka Ukkosensäteen sydän onkin rohkea, ei pyssy ole niin varma
hänen käsissään kuin minun ja Josén, sanoi Rosenholz. Nuori päällikkö
ja Gayferos auttavat veneen kantamisessa, että ehdittäisiin nopeasti,
minä ja José suojelemme teitä kaikkia, kun ette voi itse puolustaa
itseänne.

-- Hyvä! sanoi intiaani, soturi voipi olla hyödyksi muullakin tavoin
kuin sotimalla.

Comanhi ja Gayferos noudattivat Rosenholzin kehoitusta. Tämä asettui
kantajain toiselle puolen, José toiselle, ja eteenpäin riennettiin niin
nopeasti kuin mahdollista oli.

Ei mikään osoittanut että lähenevät intiaanit olisivat huomanneet tuon
pienen joukon. Niin ei kuitenkaan ollut niitten vihollisten laita,
jotka olivat väijyksissä pensastossa. He päästivät kamalan kiljunnan,
mikä ilmaisi heidän vimmansa.

-- Jos vain selvästi erottaisin jonkun noista! sanoi José, joka käveli
veneen ja joen välillä.

-- Tarkasta, José, pikemmin noita, jotka lähenevät tuolta, vastasi
Rosenholz. Ai, nyt huomasivat hekin meidät, kuule, kuinka he ulvovat!
Mutta älköön yksikään lähestykö pyssyn kantaman päähän! Näes, José,
sanottakoon mitä tahansa, niin jalkaväki on edullisempaa aavikolla
taisteltaessa, samoin kuin ratsuväki sivistyneitten kansain sodissa.
Ennenkuin yksikään noista ratsastajista -- ellei hän tahdo turhaan
ampua -- saa hevosensa pysähtymään, niin että hän voi oikein tähdätä,
niin minä...

Näin sanoen pysähtyi Rosenholz ja näytti kuin maahan kiinni kasvaneelta.

-- Kyllä tiedän, mitä hän aikoi sanoa, sanoi José puoliääneen
kulkeissaan eteenpäin. Hän aikoi sanoa: niin minä pysähdyn, tähtään
ja...

Vanhan metsästäjän pyssyn pamaus keskeytti hänet.

-- Ja, alotti hän uudelleen, intiaani putoo hevosen selästä kuin
kypsynyt omena puusta...

-- Joutuin pois! huusi Rosenholz, joka viime urhotyönsä jälkeen tuli
juosten samalla kuin aavikolta, jossa hänen luotinsa etäisyydestä
huolimatta oli uhriin sattunut, kaksi laukausta kuului vastaukseksi.

-- Näette, Ukkosensäde, että kelpo ampujan käsissä tavallinen pyssy
näyttää kantavan kahta vertaa kauvemmaksi kuin toinen, vaikka entisen
pyssyni luodit ovatkin liian pieniä tähän, mikä vähentää paljon niitten
voimaa.

Tähän asti olivat vasemman rannan, jota he kulkivat, kukkulat
jotenkin hyvin suojelleet heitä oikealla rannalla pensastossa olevien
intiaanien tulelta, mutta nyt saapuivat he paikalle, jossa molemmat
rannat olivat yhtä tasan. Tämä oli vaarallisin paikka, mikä heillä oli
kuljettavana, ja huolimatta Rosenholzin ja Josén tarkkaavaisuudesta,
kun he pensastossa koettivat etsiä maalia, mihin ampuisivat, tervehti
matkuetta näkymättömäin vihollisten suuntaama tuli.

Yksi veneen kantajista kaatui hengenvaarallisesti haavoittuneena,
voimatta enää nousta. Hänen toverinsa tulivat hänen avukseen. Jotta
eivät joutuisi noitten kahden valkoisen metsästäjän ammuttaviksi,
joitten erinomaista osumatarkkuutta he olivat jo saaneet kokea, olivat
intiaanit varoneet paljastamasta itseänsä ja ampuneet arviokaupalla
pensastosta. Paitsi erästä luotia, joka kosketti Josén käteen ja repäsi
kappaleen hänen takkinsa hiasta, ei tuli heitä vahingoittanut.

Kun oli enää vain kaksi kantamassa venettä, nimittäin Ukkosensäde ja
Gayferos, eivät he voineet kulkea yhtä nopeasti. Kuolevan toverinsa
kantaminen hidastutti intiaanienkin kulkua, ja tuo apahijoukko, jota
oli enin pelkääminen, se kun oli lukuisin ja samalla rannalla kuin
hekin, alkoi tuntuvasti lähetä. Kahdesti pysähtyivät pelottomat
metsästäjät, jotka yksin olivat tuon pienen joukon taistelijoita,
ehkäistäksensä vihollista ja kummallakin kerralla putosi kaksi
intiaania ratsailta.

Tämän peräytymisen kestäessä kävelivät molemmat metsästäjät, joita
kiihdytti heidän oma ampumisensa ja heidän ympärillään suhisevat
luodit ja nuolet, takaperin. Heidän toverinsa, jotka jo olivat
ehtineet suojaan toisen rannan tulelta, olivat paljon edellä, ja
laskivat venettä vesille. Rosenholz ja José, joitten kasvot olivat
käännetyt aavikolta läheneviin intiaaneihin ja selkä jokeen päin,
eivät huomanneet, että intiaaniratsastajat lähtivät pensastosta ja
kiiruhtivat joelle katkaistaksensa heiltä tien.

Ukkosensäteen äänekäs huudahdus ja pyssynlaukaus ilmaisi heille, missä
vaarassa he olivat, paukaus haavoitti kuolettavasti yhden joen yli
uivista hevosista, joka kaatui keskellä virtaa, mikä vei sen mukanaan.

José kääntyi nopeasti, huomasi vaaran suuruuden ja antoi Rosenholzin
pelätyllä aseellaan pitää etenevän vihollisen loitolla.

Itse hiipi hän kumarruksissaan ja pyssy valmiina pitkin rantaa, huutaen
Rosenholzille:

-- Peräydy takaisin veneeseen; minä tulen perässä heti, kun olen
ampunut yhden noista.

Nyt pamahti. José kaatui kiroten ja katosi ruohostoon. Kanadalainen
päästi tuskan huudahduksen nähdessään sen miehen kaatuvan, joka oli
ollut osallisena kaikkiin hänen vaaroihinsa ja iloihinsa; vanha
metsästäjä tunsi nyt kadottaneensa veljen, kadotettuaan ensin poikansa.

Kanadalaisen ankara mielenliikutus esti hänet huomaamasta, että eräs
apahi-ratsastaja pääsi rannalle, lähelle sitä paikkaa, johon José
oli kadonnut. Hetkinen vielä ja hämmästyneen Rosenholzin loppu olisi
tullut. Onneksi nyt, ikäänkuin ihmetyö, leimahti salama maasta, eikä
sitä seuraava pamaus ollut vielä tauonnut kuulumasta, kun intiaani
kaatui satulasta jokeen. Samassa näkyi maan tasalla Josén pää,
puoliksi äkäisen puoliksi ivallisen näköisenä. Hän näytti aivan
vahingoittumattomalta.

-- Tule tänne, Rosenholz! huusi hän, pujahda tällaiseen kuoppaan,
johon kohtalo salli minun langeta. Tässä on valloittamaton asema eikä
ainoakaan noista roistoista pääse rankaisematta lähenemään meitä.
Kahdella hyppäyksellä seisoi Rosenholz Josén vieressä. Hänkin katosi
tuollaiseen luonnon tekemään kuoppaan, jollaisia usein tavataan
aavikoilla ja joita tiheä ruoho peittää. José ja Rosenholz, joita
intiaanit turhaan etsivät, seisoivat selkä selkää vastaan, edellinen
vartioiden aavikkoa, jälkimäinen joen rantaa.

José oli taasen ladannut pyssynsä ja molemmat metsäsissit, joitten
päät olivat maan tasalla, seurasivat säihkyvin silmin intiaanien
liikkeitä. He uivat takaisin hirnuvine hevosineen, ja se, jonka hevosen
Ukkosensäde oli ampunut, seurasi perässä.

-- Nyt, Rosenholz, sanoi José, saatamme uudelleen astua veneeseen, joka
odottaa meitä. Kas vaan noita roistoja, ne nousevat joesta märkinä ja
noloina kuin selkäsaunan saaneet koirat. Täältä päin ei vaara enää
uhkaa, veneeseen siis!

-- Odota, odota, José! huudahti innostunut kanadalainen; jota useampi
noista roistoista tänään kaatuu, sitä vähemmän vihollisia meillä on.
Kun olet puhdistanut joen, niin käänny tännepäin; täällä meillä on
tekemistä.

Aavikolle hajautuneet intiaanit, jotka kaikkialta etsivät molempia
vihollisiansa, joitten olivat nähneet katoavan, lähenivät nyt
metsästäjiä.

-- Ampukaamme ensin ratsastajat, se on varminta, sanoi Rosenholz,
ammutaan yht'aikaa. Sitten emme ehdi lataamaan. Oletko valmis?

-- Olen, ammu sinä oikeanpuolinen, kyllä minä vasemmasta huolen pidän.

Kaksi ruohostosta leimahtavaa salamaa välähti. Taasen kaatui kaksi
ratsastajaa. Rosenholz ja José ehtivät tuskin kumartua alas, kun
luoti- ja nuolisade peitti maan.

-- Nopeasti! sanoi José, nyt on aika. Ennenkuin hän ehti loppuun
sanoakaan, olivat he jo matkalla.

Viholliset epäröivät hetken, mutta sitten hyökkäsivät he puukko ja
tappara kädessä eteenpäin.

Gayferos, Ukkosensäde ja molemmat intiaanit, jotka olivat kumartuneet
veneen taakse, ammuskelivat yhtä mittaa toisen rannan pensastossa
olevia intiaaneja.

Comanhin yhtämittainen kiljunta ja alituinen ampuminen, josta päättäen
he luulivat vastustajia olevan lukuisastikin, herätti aavikollakin
olevissa apaheissa levottomuutta.

Tämä heidän epäröimisensä oli molempien metsäsissien onneksi;
Ukkosensäteen ja hänen toveriensa tulen suojelemina saattoivat he
juosta pitkin avonaista rantaa ja ehtiä veneeseen.

Vasemmalla rannalla olevat apahit näkivät, silloin kun tuo pieni
joukko astui veneeseen, kuinka vähän heitä oli, ja alottivat uudelleen
takaa-ajon. Mutta se oli myöhäistä; vene oli jo keskellä jokea.
Ratsastajat ainoastaan olisivat voineet saavuttaa veneen, mutta heitä
pidätti noitten varmasti sattuvien luotien pelko.

-- Anna minulle kätesi, José! huudahti Rosenholz vilkkaasti, istuessaan
Josén vieressä veneen perässä, joka kulki nopeasti virtaa myöten.
Perhana vieköön, kuinka pelästyin sinun kaatuessasi. Luulin tosiaankin
sinun kuolleen. Jumalan kiitos, ettei näin onnettomasti sattunut!

-- Kaatumiseni juuri pelastikin minut kuolemasta, sanoi José,
vastaten yhtä lämpimästi, vaikkei yhtä voimakkaasti kanadalaisen
kädenpuristukseen.

Pitkällinen äänettömyys seurasi näitä onnentoivotuksia; molemmat
metsästäjät tunsivat itsensä onnellisiksi, kun saivat veneen kiitäessä
vielä kerran kuunnella erämaan öisiä ääniä, jotka niin usein olivat
heitä ihastuttaneet -- puhvelin kaukaista mylvintää, pöllön huutoja,
tuulen huminaa ja aaltojen loisketta.

Vaarasta he eivät vielä olleet päässeet. Kun he vielä kulkivat matalien
hiekkaisten rantain välillä, jossa eivät pensaat estäneet katsetta
ulottumasta aavikolle, soutivat he vain hiljakseen. Mutta ehdittyänsä
etemmäksi, missä rannat olivat korkeita ja pensaston peittämiä, siten
tarjoten vihollisille väjymyspaikkoja, muuttuivat he levottomiksi ja
molemmat metsästäjät tähystelivät epäluuloisin silmäyksin pensastoon.

José ei ollut erehtynyt väittäessään, että pajupensaston takana olevat
intiaanit, joihin osa Mustanlinnun joukosta oli yhtynyt, olivat samoja,
jotka heitä olivat saarella piirittäneet.

Se olikin sama pieni osasto, joka lähti meksikolaisten palavasta
leiristä etsimään noitten kolmen pakoon päässeen metsästäjän jälkiä.

Tarkka tutkimus, jota vaikeutti uivan lautan hajottaminen ja johon
kului kaksi päivää, oli johtanut Antiloopin Gilajoelta kultalaaksoon
ja Punasen joen rannoille, sekä vihdoin sille paikalle, jossa
Rosenholz, José ja Gayferos olivat astuneet comanhin veneeseen. Ei siis
ollut luultavaa, että Antilooppi pelästyisi kärsimästään tappiosta,
varsinkaan kun oli päässyt yhtymään Mustanlinnun lukuisaan joukkoon.

Joki juoksi tiheän metsän läpi ja matka kävi pimeän tähden vaikeaksi,
jopa vaaralliseksikin, kun intiaanit saattoivat olla väijyksissä
rannoilla; siksi ehtivätkin he kahdessa tunnissa ainoastaan yhden
penikulman.

Vihdoinkin nousi kuu, hopeoiden vuorten kukkulat; siellä täällä lankesi
vaalea viiru jokeenkin, joka oli pimeän peitossa. Kun se ei voinut
valaista jokea, tarttuivat airot usein rannalla oleviin puihin, tai
kolahtivat vedenalaisiin liekoihin. -- Molemmat metsästäjät juttelivat
hiljaa keskenänsä, luoden tarkastelevia silmäyksiä molemmille rannoille.

-- Jos nuo roistot, joille äsken annoimme niin veriset tervetuliaiset,
tajuaisivat asian, niin he voisivat tässä, kun puunrungot estävät
kulkua, loistavasti kostaa, sanoi José levottomana puistaen päätänsä.
Tämä joki on tosiaankin ainoa, mitä olen kulkenut, jonka voi verrata
Arkansasin jokeen. Tultuamme tänne metsään olemme kulkeneet tuskin
penikulmaakaan ja samoin oli tuskin penikulman matka siitä, missä
metsä alkoi, sille paikalle, jossa taistelimme; kolmessa tunnissa
emme ehtineet siis kahtakaan penikulmaa. Jos nyt nuo roistot olisivat
oikein oivaltaneet, niin olisi jokainen ratsastaja ottanut jalkamiehen
taaksensa hevosen selkään, ja siten olisivat he ehtineet tänne
väijyksiin.

-- Samaa minäkin arvelen, vastasi Rosenholz. Varmaa ainakin on, että
nuo pimeät rannat ovat omiansa salaamaan väijyksissä olevan vihollisen
ja minun mielestäni tulisi meidän valaista jokea, voidaksemme kulkea
nopeammin. Tahdon puhua siitä comanhin kanssa.

Lyhyen neuvottelun seurauksena oli, että vene soudettiin rantaan.
Intiaanit kaivoivat turpeen, joka pantiin poikkipuolin veneen kokkaan.
Tämän turpeen päälle pantiin seedripuun oksia, jotka sytytettiin. Tästä
syntyi kirkas valo, jonka avulla oli helppo venettä ohjata.



46.

APAHIT AJETAAN PAKOON.


Tuon tuostakin tarkasti kanadalainen palavan puunoksan avulla jokea,
jonka pintaa tämä tuohus valaisi.

Mikään ei häirinnyt yön hiljaisuutta; kuului vain aluksen pohjalta
haavoitetun comanhin raskaat henkäykset; hänen sielunsa oli ruumiista
eroamaisillaan.

Hiljaa lauloi hän kuolinvirttään, jota säestivät tahdikkaat airon
vedot, ja sitten kuoli hän valitustakaan huuliltaan päästämättä
nuoren päällikön syliin. Vene jatkoi vielä hetkisen matkaansa, mutta
soudettiin sitten maihin; intiaanit täyttivät vainajan viitan raskailla
kivillä; ja sitten lykättiin vene uudelleen vesille. Viitta kiedottiin
ruumiin ympäri ja laskettiin kivien painolla joen pohjaan, jossa ruumis
oli suojassa häväistyksiltä.

Soutajat tarttuivat airoihin, ja kevyt vene kiiti eteenpäin. Rosenholz
tarkasteli tulisoihdullaan joen pintaa ja huomasi kummastuksekseen
oksia ja runkoja. Heti arvasi hän tässä piilevän jonkun intiaanien
viekkauden ja ryhtyi toimenpiteisiin sen välttämiseksi. Päätettiin
poistua joelta ja kiertää metsän kautta vihollisen hyökkäyksen
välttämiseksi. He vetivät veneen maalle ja piilottivat sen puun oksien
alle. Otettuaan mukaansa sen verran muonavaroja kuin kukin helposti
saattoi viedä mukanaan, lähtivät he kulkemaan.

Pian oivalsivat he, kuinka tarpeen tämä varovaisuus oli. He olivat
kulkeneet jonkun tuhat kyynärää metsässä, jonka tiheät viidakot ja
köynnökset hidastuttivat heitä, kun he raikkaista tuulenhenkäyksistä
huomasivat, ettei joki ollut etäällä. Veden kovemmasta kohinasta
tiesivät he lähenevänsä paikkaa, jossa joki juoksi ahtaiden ja
jyrkkien rantojen välitse, joita varjosti tiheä metsä. Siinä oli siis
jonkunlainen sola, jossa viholliset varmaan olivat väijyksissä. Kun
tässä vaadittiin mitä suurinta varovaisuutta, kehoitti etunenässä
kulkeva Ukkosensäde toisia hetkeksi pysähtymään; sitten poistui hän
tovereinensa pyytäen metsästäjiä odottamaan samalla paikalla.

Päivä alkoi koittaa heidän siinä odottaessaan. Etäältä kuulivat he
pöllön surullisen äänen, johon vastasi toinen. Vaikka ääni tuntui
aivan luonnolliselta, epäili Rosenholz, joka hyvin tunsi intiaanien
viekkauden, jonkun juonen olevan tekeillä, kun äkkiä pyssyn pamaus
kajahti hänen korviinsa. Heti lähtivät metsästäjät sille taholle, josta
pamaus kuului. Pitkältä he eivät ehtineet, kun jo lukivat kolmetoista
laukausta, mikä todisti, että siellä oli kova ottelu. Heti muodostivat
he jonkunlaisen ampumaketjun ja riensivät mitä nopeimmin sille
suunnalle, josta ampuminen kuului, matkien tuon tuostakin sakaalin
ääntä, etteivät eksyisi kovin loitolle toisistaan.

Rosenholz ehti ensimäisenä joen rannalle. Pensaiden ja viidakon läpi
näki hän välkkyvän vedenpinnan, jossa uivat siihen heitetyt puut. Siitä
päätti hän, että oteltiin joella tai sen rannoilla, ja veden pinnalta
kuvastava ampumisen välähdys vahvisti tätä luuloa. Heti kutsui hän
luoksensa molemmat toverinsa, rientääksensä sinne, mistä comanhien
sotahuuto kuului.

Samassa kun hän huusi Gayferosta ja Joséta, tarttui kaksi kättä hänen
kurkkuunsa ja mustia olentoja sukelsi esiin hänen vierestänsä; puukot
välkkyivät hänen silmissään. Hetkenkin pelko -- ja kelpo metsäsissin
loppu olisi tullut.

Mutta Rosenholz ei menettänyt malttiaan; hänen ensimäinen liikkeensä
oli voimakas taaksepäin hyppäys, joten hän tempasi mukaansa intiaanin,
joka uhkasi kuristaa hänet. Vasemmalla kädellä pitäen pyssyänsä
etäällä, oikealla tarttuen vihollisensa kurkkuun ja kuristaen hänet
kuoliaaksi -- tuo kaikki oli silmänräpäyksen työ jättiläiselle. Sitten
vetäisi hän henkeänsä ja huusi tovereitansa avuksi. Samalla murti hänen
raskas pyssynsä perä toisen, edellisen vieressä seisoneen, intiaanin
pään. Samassa tuli José pensastosta.

Pari sanaa riitti selittämään äskeisen tapauksen, ja sitten kohdistivat
he pyssynsä kolmanteen intiaaniin, joka pakeni metsään, ennenkuin
ehtivät ampua. Kun metsästäjät syöksyivät hänen peräänsä, hyppäsi
metsästä kolme tummaa ruumista jokeen ja katosi uivien runkojen alle.

Comanhien sotahuuto kaikui yhä kovemmin heidän korviinsa. Molemmat
ystävät vastasivat siihen ja riensivät joen taipeeseen, jossa omituinen
näky oli heidän vastassansa.

Joki juoksi tässä vuoren rotkon läpi. Kuohuen kiisi vesi ahtaassa
kanavassa, korkeitten, toistensa lähellä olevien äyräitten välissä.
Kummaltakin puolen koki eräs soturi hypätä yli kuilun, joka erotti
heidät toisistaan. Juuri kun comanhi oli hyppäämäisillään, pidätti
häntä kanadalaisen huudahdus, joka kehoitti hänet odottamaan, kunnes
hän -- Rosenholz -- oli ehtinyt ladata pyssynsä. Samassa hyppäsi toinen
huutaen: Antilooppi voi hypätä kauvemmaksi! ja tarttui Ukkosensäteesen.
Rosenholz aikoi ampua, mutta hän tovereinensa saattoi ainoastaan
katsella molempien taistelevien ponnistuksia. Kummatkin koettivat
heittää toisensa jokeen ja molemmat syöksähtivät sinne, ennenkuin
Rosenholz ehti tähdätä apahiin.

Juuri kun vesi loiskahti korkealle näiden taistelijoiden yli, hyppäsi
eri kohdilta rannasta puoli tusinaa mustia olentoja jokeen. Valkoiset
metsästäjät seisoivat kummastuneina ja katselivat uteliaina jokeen,
jonka pinnalla taistelu taisteltiin. Pian näkivät he sukeltaneitten
uudelleen tulevan puun runkojen joukkoon ja alkavan taistella keskenään
joessa.

Uuden henkilön ilmestyminen enensi metsästäjäin kummastusta. Se oli
Pedro Diaz, joka tuli esille piilopaikasta, jossa hän tähän asti
oli ollut; hän viittasi miekallaan molempiin taistelijoihin, jotka
toisinaan olivat pinnalla, toisinaan sukelsivat.

Lausumatta ilmi iloansa, minkä heissä herätti seikkailijan esiintyminen
niin ratkaisevalla hetkellä, seurasivat molemmat metsästäjät hänen
miekkansa suuntaa ja näkivät kolmen uijan lähestyvän taistelevia ja
puukoillansa lävistävän toisen. Tämä levitti kätensä ja vaipui veteen,
toinen vedettiin liikkumattomana rannalle. Se oli nuori comanhi, joka
väsyneenä tuosta kovasta taistelusta vasta vähitellen virkistyi;
hän ei ollut saanut pahempaa haavaa. Nyt vasta saatettiin tervehtiä
toisia ja levätä hetkinen rannalla. Nuori comanhi oli menettänyt kolme
soturiansa, hänellä oli siis seitsemän jäljellä, joten valkoisten ja
comanhien yhtynyt voima nousi kahteentoista mieheen.

Kun apahit paostaan huolimatta uudelleen voivat yhtyä, päättivät tuon
pienen, mutta rohkean joukon johtajat jatkaa matkaa veneellä. Pian oli
palattu sille paikalle, jossa vene oli kätkössä. Se työnnettiin heti
vesille. Kaksi intiaania kulki vakoojina joen kummallakin rannalla,
samalla kuin muut nopeasti kiitivät pitkin jokea Josén ja Rosenholzin
soutaessa. Ainoastaan siinä, missä joki juoksi vuoren seinämien
lomitse, täytyi heidän uudelleen vetää vene maihin, kun uiva metsä oli
pysähtynyt siihen ja esti kulun. Siitä kulkiessaan näkivät he, missä
vaarassa olisivat olleet, jos vene olisi joutunut virran ajamien puun
runkojen väliin. Samalla saivat he kuulla, miten Ukkosensäteen oli
onnistunut liittyä tovereihinsa ja pettää apahit.

Erottuansa valkoisista metsästäjistä oli hän löytänyt tuoreet jäljet,
joita oli seurannut. Sitten oli hän apahien väijymäpaikan lähellä
löytänyt äsken tallattuja kuivia oksia. Päästäkseen liittymään omiin
sotureihinsa, joitten hän luuli olevan lähistöllä, oli hän matkinut
pöllön ääntä, joka heille oli merkkinä päällikön tulosta. Tämän merkin
kuultuaan yhtyi intiaaneja hänen seuraansa, ja Ukkosensäde jakoi
joukkonsa kolmeen osaan. Ensimäisen osaston lähetti hän joelle, käskien
heidän asettua virtaa myöten kulkevien puiden päälle ja seurata niitä
mainittuun solaan. Toisen osaston kanssa ui hän joen yli ja asettui
väijyksiin tuon ahtaan solan luo. Neljä comanhia kätkeytyi vastaiselle
rannalle.

Heti kun hän kuuli ensimäisen osaston lähestyvän solaa, kiipesi hän
seuralaisinensa hiljaa ylös jyrkkää mäenrinnettä, kun apahit toisella
puolen mitään epäilemättä odottivat veneen tuloa. Kun he huomaisivat
virran mukana tulevat comanhit, ampuivat he, mutta heidät pelotti
molemmin puolin jokea kajahtava huuto ja he hyppäsivät jokeen,
uidaksensa pakoon. Siinä comanhit tappoivat muutamia heistä. Molemmat
päälliköt jäivät paikalleen ja ilmestyivät yhtaikaa rannalle. Tiedämme
mitä sitten seurasi. Diazkin selitti nyt kummastusta herättäneen
esiytymisensä. Sittenkuin hän, niinkuin ennen olemme kertoneet, oli
varoittanut metsästäjiä, koetti hän päästä jokien yhtymäpaikalle.
Mutta pian uhkasi häntä sama vihollinen, joka niin kovasti vaivasi
metsästäjiäkin, heidän ajaessaan rosvoja takaa. Kauhea nälkä ahdisti
häntä. Kun hänen samoin nälistynyt hevosensakin etsi ruohoja maasta,
huomasi hän vähän matkan päässä suuren eläimen, jota ensin luuli
laumastaan eksyneeksi puhveliksi. Diaz kiitti taivasta, joka näin
täytti hänen tarpeensa, kun hän äkkiä kuuli kauhean mörinän ja hänen
puhveliksi luulemansa eläin muuttuikin karhuksi. Tämä hyökkäsi häntä
kohden ja osoitti kömpelöstä ruumiistaan huolimatta erinomaista
nopeutta. Diaz juoksi hevosensa luo ja ampui ennenkuin hyppäsi hevosen
selkään, laukauksen petoon. Mutta luoti ei voinut tunkeutua karhun
vahvan nahan läpi ja peto suuttui siitä vielä enemmän. Diaz ehti tuskin
hypätä satulaan ja nelistää sieltä; rohkea ratsastaja joutui nyt itse
karhun takaa-ajettavaksi, ja raskaasti mutta nopeasti samosi peto hänen
jäljessään. Tosin pääsi hän edelle, mutta hänen hevosensa väsyi yhä
enemmän ja karhu pääsi lähenemään. Vaikka ilta tuli ja tähdet alkoivat
tuikkia, ei karhu tauonnut takaa-ajostaan. Ratsastajan hevonen oli
vaahdossa, sen askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja epävakaisemmiksi.
Kahden tunnin kuluttua ei eläin enää jaksanut kantaa ratsastajaansa,
vaan kaatui. Onneksi pääsi Diaz nopeasti jaloillensa ja kiipesi
läheisyydessä kasvavaan vaahteraan. Hänen kiivetessään puuhun läheni
karhu, nousi takajaloilleen ja tavotti ratsastajan kannuksia.

Diaz istui nyt mukavasti oksalla, ja odotti miekka kädessä pedon
hyökkäystä. Siinä hän kuitenkin pettyi. Harmaa karhu, joka ei, toisin
kuin sukulaisensa, osaa kiivetä puuhun, nuuski vaahteran ympärillä ja
kantoi sitten kaatuneen hevosen puun juurelle syödäksensä sen siinä.
Tuon tuostakin katsahti hän seikkailijaan, ikäänkuin olisi tahtonut
huomauttaa pitävänsä hevosta ainoastaan ennakkomaksuna. Diaz kuunteli
kauvan miten luut murskaantuivat karhun hampaissa, kunnes hän nälän
ja väsymyksen raukaisemana nukahti. Hänen herätessään olivat karhu
ja hevonen kadonneet. Tätä yötä seurasi kamala päivä. Nälkä kiusasi
häntä mitä hirveimmin ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa näki joka
pensaassa karhun. Varovasti laskeutui hän puusta, joka oli ollut hänen
turvapaikkansa, ja riensi sieltä minkä ennätti. Illalla huomasi hän
etäällä savupatsaan ja päätti mennä sitä kohti.

Nuotion ääressä istui kuusi intiaania. Kun Diaz näki, ettei heillä
ollut mitään syötävää, aikoi hän vetäytyä takaisin, mutta intiaanien
kotkansilmät olivat jo huomanneet hänet, eivätkä he sallineet hänen
poistua. Rauhallisesti ottivat he kuitenkin kutsumattoman vieraansa
vastaan, kysyivät hänen matkansa määrää ja tarjosivat hänelle
piipullisen tupakkaa. Ne olivat Ukkosensäteen soturia, joilla oli
sama matka kuin Diazillakin. Pian saattoi hän tyydyttää nälkänsäkin.
Intiaanit olivat nimittäin kaivaneet kuopan maahan, ja siinä paistaneet
kappaleen rasvaista puhvelin lihaa, joka nyt yhteisesti syötiin. Sitten
lähtivät kaikki matkalle ja saapuivat Punaiselle joelle.

Juuri kun Diaz oli lopettanut kertomuksensa, huomasi comanhi
savupatsaan veneen edessä ja viittasi Rosenholzille ja Josélle
lakkaamaan soutamasta. Samalla saivat rannalla kulkevat vakoojat käskyn
lähetä varovasti tätä paikkaa, veneessä olijoiden valmistautuessa
ampumaan. Ennenkuin miehistö astui maihin, huomasivat he kaksi miestä
ja kuulivat toisen huutavan:

-- Näyttää siltä kuin luulisitte saavanne vetelehtiä. Ettekö kuule?
Vene! Olen jo puolen tuntia sitä tarkastellut.

-- Hyvä on, vastasi toinen, en välitä siitä, se on teidän asianne.

Varmaankin on lukija tuntenut nuo molemmat henkilöt; siinä oli
englantilainen ja hänen henkivartiansa. Rauhallisina loikoivat he
nuotion ääressä, jossa oli kauriin lihaa paistumassa. Vähän matkan
päässä oli kolme hevosta, joista yksi, häikäisevän valkoinen, oli
sidottu puuhun ja turhaan koki vapautua. Se oli aavikoiden valkea ori,
joka vihdoinkin oli joutunut englantilaisen pitkällisten ponnistusten
palkkioksi.



47.

ROSARITAN RYÖSTÖ.


Matkailijat katselivat hetkisen tuota rauhallista näkyä, jonka
englantilaisen ja hänen toverinsa leiri tarjosi, ja saivat sitten
tiedon, että edellisen päivän iltana vene, jossa oli kymmenen intiaania
ja molemmat rosvot, oli kulkenut ohi. He eivät tienneet sanoa, oliko
Fabian ollut mukana vai ei. He päättivät liittyä sisseihin ja auttaa
heitä vangin vapauttamisessa.

Hevoset satuloittiin nopeasti, ja kun valkoinen hevonen oli sidottu
riimulla, joka kiinnitettiin amerikalaisen hevosen häntään, lähtivät
kaikki nopeasti matkalle, intiaanit ja molemmat ratsastajat pitkin joen
rantaa, muut veneellä.

Kun nyt saatamme erota sissien lisääntyneestä parvesta, tahdomme
kääntää huomiomme toiseen henkilöön, joka ansaitsee sääliämme.

Jätimme Fabianin silloin kun hän ja intiaani taistellessaan syöksyivät
kalliolta alas. Samassa hyökkäsivät piirittäjät esiin ja vangitsivat
hänet.

Tapetut intiaanit heitettiin vesiputoukseen. Tämän tapahtuessa palasi
yksi niistä neljästä soturista, joitten kimppuun Rosenholz ja José
olivat hyökänneet, ja kertoi toveriensa kuoleman.

Fabian kannettiin heti maanalaisessa kanavassa olevaan veneeseen,
molemmat rosvot irroittivat sen ja alkoivat soutaa. Vasta pitkän ajan
kuluttua tuli vanki tuntoihinsa ja kummastui suuresti nähdessään
olevansa vankina veneessä molempain rosvojen seurassa. Ensimäiseksi
kysyi hän luonnollisesti molempia toveriansa, mutta ei saanut mitään
vastausta. Hän ummisti silmänsä, ettei hänen tarvitsisi katsella
rosvojen ilkeisiin kasvoihin. Molemmat rosvot puhuivat vilkkaasti
englannin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt.

Myrsky raivosi yhä rajusti, ukkonen jyrisi ja sadetta virtasi. Pieni
vene kiiti keveästi veden pinnalla kuljettaen vangin yhä kauvemmaksi
suojelijoistaan. Fabian makasi veneen pohjalla, ja sade virutti
hänen kasvojansa ja kasteli hänen vaatteensa. Vavisten muisteli hän
Rosenholzia ja katsahti sitten molempiin rosvoihin, joilta hänellä ei
ollut armon toivoa.

Sadetta kesti koko yön. Vasta seuraavana aamuna selkeni taivas, ja
rosvot pysähtyivät erääseen paikkaan rannalla, jossa kasvoi puita.
Toinen käytti tilaisuutta pyydystääksensä jonkun otuksen läheisyydestä,
samalla kuin toinen sytytti nuotion, kuivataksensa märkiä vaatteitansa.
Tällaista suopeutta ei kuitenkaan osoitettu Fabianille, vaan hänen
täytyi jäädä sidottuna veneeseen. Pian palasi metsästäjä tuoden ammutun
kauriin, josta heti paistettiin kappale. Pelko, että heidän vankinsa
kuolisi nälkään, saattoi rosvot antamaan hänellekin muutamia lihan
viipaleita. He ottivat Fabianin veneestä ja vapauttivat hetkeksi hänen
käsivartensa siteistä. Mutta tätä suopeutta ei kauvan kestänyt, sillä
pian sidottiin hänet uudelleen ja matkaa jatkettiin. Vasta kun soutajat
olivat ehtineet Puhvelisaarelle, pysähtyivät he hetkeksi, nähdäksensä,
oliko heidän saarelle kaivamansa asevarasto vielä tallella. Kun näin
oli asia, menivät he toiselle rannalle ja piilottivat veneen kahilaan.

Tästä jatkoivat rosvot matkaansa jalkaisin, välttääksensä joen monia
mutkia. Matkalla yhtyi heihin kymmenen lipania, jotka he sattumalta
kohtasivat; tämä intiaaniheimo oli liitossa apahien kanssa. Vielä
onnistui heidän saada vangiksi eräs Ukkosensäteen vakooja, jonka
kuitenkin päästivät irroilleen; rosvot tahtoivat näin luulotella
nuorelle comanhille, että he olivat hänen ystäviänsä. Samalla kutsuivat
he vapaaksi lasketun intiaanin kautta häntä heidän nuotiollensa ja
ateriallensa. Mutta comanhi varoi tätä kutsua noudattamasta.

Saman päivän iltana astui koko intiaanien joukko sotaveneeseen, joka
oli kyllin tilava kantaaksensa enempikin. Vaikka Fabian yhä oli
sidottuna ja ankarasti vartioituna, kävi matka hänelle helpommaksi,
sillä hän tiesi, että muuan rosvojen vihollinen oli hänet nähnyt,
comanhi nimittäin, jonka päällikkö saattoi kohdata Rosenholzin ja
Josén. Tämä toivo ei pettänytkään. Molemmat metsästäjät saivat täten
varmoja tietoja hänestä ja Ukkosensäteestä liittolaisen, jota paitsi he
varmaankin olisivat menehtyneet äsken kerrotussa taistelussa.

Kun vene oli raskaskulkuinen ja intiaanit juopuivat tulivedestä
(viinasta), saapuivat he vasta seuraavana aamuna matkansa perille ja
astuivat maihin oikealle rannalle, siihen missä Punainen joki yhtyy
Gilajokeen.

Niinkuin ennen on mainittu, oli tämä se paikka, jossa Mustanlinnun
piti kohtaaman rosvot. Seutu oli autio ja harvoin siellä ihmisiä
liikkui, Molemmin puolin oli korkeita vuoristoja, joitten kukkulat
olivat lumen peitossa. Jokien ympäröimä seutu oli soinen ja melkein
läpipääsemättömän viidakon peittämä. Punaisenjoen toisella rannalla
oli ruoho-aavikko, joka ulottui aina Puhvelijärven rannalla olevaan
metsikköön asti.

Tähän yksinäiseen ja syvällä olevaan laaksoon menivät siis molemmat
rosvot maihin. Mestitsin käskystä vietiin Fabian toiselle rannalle.
Punakäsi vei vangin, maihin tiheän viidakon taakse vähän matkaa
rannasta. Hän itse ja eräs intiaani jäivät häntä vartioimaan, muut
soturit soutivat uudelleen joen yli liittyen mestitsiin ja kätkivät
veneen huolellisesti korkeaan kaislaan. Pian havaittiinkin, että
mestitsillä oli toinen tuuma mielessä. Hän asetti kaksi intiaania
rannalle vartiaksi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa Fabian oli,
ja sitten asetti hän vartioita aavikolle, käskien heitä odottamaan
Mustanlinnun tuloa. Sitten irroitti hän punaiset nauhat hiuksistaan,
pesi kasvoiltaan maalin ja puki itsensä valkoisten pukuun, otti pyssyn
olalleen ja lähti Puhvelijärvelle.

Kuljettuaan aavikon poikki ja saavuttuaan metsänrinteeseen, kuuli hän
ihmisääniä ja hevosen hirnumista. Tähän asti oli hän hiipinyt eteenpäin
hiljaa ja varovasti kuin kissa, mutta nyt hän otti vapaamman ryhdin.
Tahtomatta enää pitää salassa tuloansa läheni hän viheltäen ja vakavin
askelin sitä paikkaa, josta ääni kuului. Hän saavutti harvemman paikan
metsässä, ja harmikseen näki hän siellä puolitusinaa ratsuja, mikä
osoitti kartanon isännän ja hänen tyttärensä matkustavan pois. Pian
toki kirkastuivat mestitsin kasvot. Donna Rosaritan ja hänen isänsä
teltat olivat vielä pystyssä, kuormahevoset söivät rauhallisina vähän
matkan päässä ja kuormasatulat olivat maassa. Nyt ilmestyikin tyttö
isänsä kutsumuksesta. Tuon lempeän olennon nähdessään kiiluivat
mestitsin petomaiset silmät hänen mustien silmäripsiensä alta, ja
pirullinen ilo kajasti hänen kasvoiltaan. Hän vetäytyi hiljaa takaisin
ja heittäytyi ruohostoon kuuntelemaan, mitä tekeillä oli.

Don Augustin ja hänen tyttärensä astuivat nyt ratsaille. Encinaan ja
kolmen palvelijan seuraamina he menivät aavikon yli joelle. Siinä
erosi Encinas heistä näytettyänsä heille kahlaamon alempana joessa
ja tien majavansululle, tyttökin halusi nimittäin nähdä näitten
eläinten merkillisiä rakennuksia. Nyt huomautti eräs palvelija, että
ruoho liikkui aaltomaisesti heidän edessään. Tämä ei don Augustinista
tuntunut epäiltävältä, sillä hän luuli siellä liikkuvan hirven, jonka
ratsastajat olivat makuusijoiltaan pelottaneet. Ratsastajat kulkivat
hitaasti ja saapuivat vihdoin Encinaan osoittamalle paikalle. Kun don
Augustin katseli leveätä virran uomaa ja vesi tuntui hänestä syvältä,
luuli hän Encinaan erehtyneen ja sanoi:

-- Näen tuolla ihmisen, valkoisen miehen; ehkäpä saamme häneltä tiedon,
olemmeko oikealla paikalla. Mene Francisko ja kutsu hänet tänne.

Palvelija totteli ja palasi miehen kanssa, joka ei ollut kukaan muu
kuin mestitsi.

-- Anteeksi, sennor, sanoi tämä lähestyen alasriippuvin käsin,
kömpelösti käyden ja välinpitämättömän näköisenä, mutta yksinäisen
metsästäjän täytyy tietää, kenen puoleen hän kääntyy. Kysytte siis
Punaisen joen kahlaamoa?

-- Niin ystäväni, vastasi kartanon omistaja, epäluuloisesti katsellen
vierasta, joka pysyi näennäisessä välinpitämättömyydessään.

-- Aijotteko majavan sululle?

-- Aijomme, vastasi don Augustin, tyttäreni haluaa nähdä näitten
eläinten rakennuksia.

-- Hm, sanoi vieras, minun pyydykseni ovat siellä ja pyydykset ovat
köyhän metsästäjän ainoa omaisuus. Kuitenkin saatan teidät yhdellä
ehdolla sinne.

Don Augustin katseli yhä terävästi outoa, jonka kasvot tuntuivat
hänestä tutuilta.

-- Varmaan, sanoi tämä, ette ennen ole nähnyt metsästäjää, kun niin
tarkoin minua katselette. Kuitenkin tahdon saattaa teidät majavan
suluille, jos lupaatte, ettette koske siellä mihinkään, ettekä ammu.
Kahlaamo on vasemmalla.

-- Vasemmalla? kysyi don Augustin, meille on kerrottu, että se on
toisella puolen.

-- Loruja! sanoi mestitsi, teille on kerrottu väärin. Muuten, ellette
luota sanoihini, niin hyvästi!

Näin sanoen poistui hän välinpitämättömänä, mutta don Augustin huusi
hänet takaisin ja ratsastajat seurasivat häntä, kun hän johti heitä
joenrantaa ylöspäin. Matkalla heräsi don Augustinissa epäluulo; hänestä
tuntui kuin hän ennenkin olisi nähnyt tuon miehen, mutta ei voinut
muistaa, missä.

-- Majavat, sanoi opas, huomatessaan seurueen käyvän levottomaksi
matkan pituuden tähden, ovat kekseliäitä eläimiä; olen usein ja
kauvan tarkastellut niitä yksinäisillä retkilläni. Usein on erämaan
hiljaisuudessa se kolina, joka syntyy kun he hännällään rakentavat
huoneitansa puunkappaleista ja savesta, muistuttanut minulle
pesijättärien kurikoiden ääntä Illinoisin rannoilla, etäisellä
kotipaikallani.

-- Oletteko niin etäältä kotoisin? kysyi Rosarita säälivästi.

Minä olen Illinoisista, vastasi metsästäjä vakavasti, jatkaen kulkuansa.

-- Kuulkaa, kuuletteko? sanoi hän hetken kuluttua, kuuletteko majavain
kolinaa?

Matkustajat kuuntelivat ja kuulivat etäisen äänen, joka tuntui
pesijättärien kurikoimiselta.

-- Mutta, jatkoi metsästäjä, kun he ovat työssään, eivät he mene
ansoihin, ja sentähden pelotan niitä.

Tämän sanottuaan päästi hän kauhean kiljunnan, joka saattoi hänen
seuralaisensa vasten tahtoaankin kauhistumaan. Olisi luullut sitä
Amerikan leijonan kiljumiseksi. Majavan sululla vaikeni ääni äkkiä, ja
metsästäjä nauroi ratsastajain hämmästykselle.

He olivat saapuneet sille paikalle, jossa Punaisen joen molemmat haarat
yhtyvät; rannat olivat korkean ruohon peitossa.

-- Joki näyttää minusta syvältä tässä kohdin, sanoi don Augustin.

-- Vesi on sekaista, eikä matalikkoa siis voi nähdä, vastasi
metsästäjä. Sallikaa minun istua jonkun palvelijanne taakse hevosen
selkään ja ratsastaa edellä, lisäsi hän, kömpelösti nousten hevosen
selkään. Mutta hevonen ei tahtonut kulkea kaksi ratsastajaa selässään
ja se saatiin liikkeelle vasta kun toinen hevonen tuotiin sen rinnalle.

Äkkiä kuului ruohostosta ratsastajain takaa kiljunta, samallainen kuin
metsästäjäinkin. Tämän herättämä hämmästys muuttui pian kauhuksi.
Mestitsi päästi samallaisen huudon ja iski puukkonsa onnettoman
Franciskon hartioihin. Voimakkaalla kädellä nosti hän hänet satulasta
ja heitti jokeen, istuen itse satulaan. Hän heitti pyssynsä taaksensa
ruohostoon, tarttui rinnalla olevan hevosen suitsiin ja survaisi senkin
ratsastajan jokeen.

Ennenkuin kukaan tuli tajuihinsa, hyökkäsi kahdeksan intiaania
ruohostosta, tempasi toiset ratsailta alas ja kantoi ruohostoon. Ei
kukaan päässyt pakoon, sillä senkin, joka oli joessa, ampui mestitsi ja
intiaanit ottivat hevosen kiinni.

Kun Rosarita huomasi tuon petomaisen mestitsin kuljettavan pois
itseänsä, päästi hän sydäntä särkevän huudon ja meni tainnuksiin. Juuri
tällöin luuli hän kuulevansa rakkaan äänen lausuvan nimensä viimeiset
kirjaimet. Se oli onnettoman Fabianin ääni, jonka huudon tuuli toi joen
yli.



48.

METSÄSTÄJÄT TULEVAT AVUKSI.


Kun vangit oli viety korkeaan ruohostoon ja Rosarita laskettu isänsä
viereen, osoitti muuan intiaani suurta tomupilveä ylempänä joen
rannalla. Keihäissä liehuvat päänahat, puhvelinnahkaiset viitat, jotka
näkyivät tomupilvestä ja hevosten hirnuminen, tuo kaikki ilmaisi
Mustanlinnun ja hänen joukkonsa tuloa. Huutaen ja mielipuolen tapaisin
liikkein nelistivät ratsastajat esiin, ja kaikkialta kaikui huutoja:
Mustalintu! Mestitsi! Punakäsi!

Sitten hyppäsivät he reippaasti alas ratsuiltaan. Syvä hiljaisuus
seurasi tuota kovaa melua. Mestitsillä oli vielä pukunsa, ja
askeltakaan eteenpäin astumatta odotti hän Mustaalintua. Tämä istui
vakavana ja suorana ratsullaan, vaikka hänen haavansa kipu vielä
kuvastui hänen kasvoiltaan. Hän lähestyi mestitsiä, jonka hän tämän
muutetusta puvusta huolimatta tunsi, ja ojensi hänelle kätensä tyynen
ja arvokkaan näköisenä.

-- Intiaani, valkoisen poika odotti liittolaistansa, sanoi mestitsi.

-- Eikö nyt ole kolmas päivä? vastasi Mustalintu. Mestitsi on aikansa
hyvin käyttänyt, lisäsi hän vankeihin viitaten.

-- Nämä eivät ole ainoat, vaan tuolla on vielä yksi valkoisista,
Lumivuorten kotkan poika.

-- Entä Kotka ja Matkijalintu, mihin he ovat joutuneet? Minä annoin
veljelleni yksitoista soturia, missä ne ovat? huudahti päällikkö
ankarasti, tukahduttaen riemun liikkeen, jonka Fabianin vangitseminen
oli hänessä herättänyt.

-- Yhdeksän on kaatunut, vastasi mestitsi. Miksi rypistää päällikkö
otsaansa? Kolme vuorokautta piiritti hän valkoisia Gilajoen saarella;
missä ovat hänen soturinsa, jotka joen kalat ovat syöneet? Mestitsi on
kahdentoista tunnin kuluessa ottanut vangiksi etelän nuoren soturin ja
riistänyt Kotkan ja Matkijalinnun aseet, niin että erämaan pedot nyt
pilkkaavat heitä.

-- Kotka ja Matkijalintu ovat meidän jäljillämme, he ovat saaneet uusia
aseita ja täyttäneet tiensä soturiemme ruumiilla.

Päällikkö kertoi nyt mestitsille, mitä tämä ei vielä tiennyt. Sillä
välin saapui kuusi soturia, Antiloopin joukon jäännökset. Heidän
kertomuksensa kiihoitti vielä enemmän intiaanien vihaa Fabian-raukkaa
kohtaan, jota heti päätettiin kiduttaa. Mestitsi päätti heti lähteä
viemään saalistansa turvapaikkaan, ennenkuin taistelu alkaisi. Mutta
Mustalintu muistutti häntä lupauksesta jättää Ukkosensäde ja molemmat
metsästäjät hänelle ja mestitsin täytyi vasten tahtoansa pysähtyä.

Mustanlinnun joukossa oli vielä hänen kärsimistään häviöistä huolimatta
neljäkymmentä ratsastajaa. Kymmenen intiaania oli molempien rosvojen
seurassa ja nyt oli heihin yhtynyt kuusi; apahit olivat siis kyllin
lukuisia menestyksellä hyökkäämään paimenten kimppuun, vaikkapa comanhi
liittolaisineen ehtisikin ajoissa. Ei kuitenkaan ollut pelkoa että se
tapahtuisi ennen yön tuloa.

Yksimielisesti päätettiin sillä välin huvitella Fabiania piinaamalla.
Tätä valmistettaessa tointui Rosarita pitkällisestä taintumuksestaan,
mutta ummisti heti uudelleen silmänsä nähdessään mestitsin hehkuvin
silmäyksin katselevan häntä.

Aivan samoin kuin joku päivä aikaisemminkin don Antonion viimeiset
hetket olivat lasketut auringon mukaan, merkitsi nytkin joka askel sen
painumisessa länteen hetken lyhennystä Fabianin elämässä. Vielä jokunen
hetki, eivätkä hänen ystävänsä voisi muuta kuin kostaa hänen kuolemansa.

Mutta kohtalo oli tosin päättänyt. Punakäsi oli juuri vapautunut
vangin siteistään, jotta tämä voisi nousta ja kävellä sille paikalle,
johon kidutuspaalu oli pystytetty, kun tuskanhuudahdus kuului rannalta
majavan sulun luota. Fabian vastasi huutoon; nyt kajahti toinen
samanlainen jättiläismetsästäjän kurkusta ja Josén ääni kuului samoin.

-- Koira! karjasi Punakäsi ja kohotti puukkonsa iskeäksensä. Mutta
Fabian väisti iskun ja tarttui vastustajansa käteen. Varmaan olisi
tämä pelottava vihollinen suuremmalla voimallaan iskenyt hänet maahan,
ellei äkkiä, samalla kuin metsästäjäin huuto kuului, kaikkialta
olisi kajahtanut ulvonta. Tämän melun ohella kuultiin äkäisen koiran
haukuntaa, ikäänkuin kahleistaan irti päässeen karhun vihaista murinaa.

Ponnistellessaan Punakäden puukon pysyttämiseksi etäällä itsestään
kaatui Fabian, joka oli niin heikko, että vaivoin pysyi jaloillaan,
ja tämä pelasti hänen henkensä sillä hetkellä. Karttuva melu tuossa
äsken niin rauhallisessa laaksossa käänsi Punakäden huomion hänestä.
Rosvo tuumi, että vangin henki oli Mustanlinnun omaisuutta, ja
koetti nähdä heitä uhkaavia vihollisia. Tiheä viidakko oli kuitenkin
esteenä. Paikaltaan voi hän nähdä ainoastaan muutamia intiaania, jotka
nopeasti olivat menneet ratsuillensa, ja liikettä ruohostossa, joka
puoleksi peitti ratsastajain peljästyneet kasvot; olisi voinut luulla
puhvelilauman lähestyvän. Samassa pamahti viisi laukausta, toiset
vasemmalta, toiset oikealta, ja äsken ratsaille nousseet kaatuivat
satuloistaan.

Kaikki apahit lähtivät pakoon, vaikka mestitsi isänsä kanssa koki heitä
pysähdyttää. Kaikki riensivät joelle, sillä heidän takaansa nousi paksu
savu, ja liekit nuoleskelivat korkeata ruohostoa.

-- Pelkuri-soturit, joilla on naisen sydän, raukat! kirkui mestitsi
raivoissaan ja koki turhaan estää apahien pakoa. Mutta pysähtymistä ei
ollut ajattelemistakaan; tuulen ajama savu, palavan ruohon rätinä ja
äkillinen pelko, jonka näkymättömän vihollisen läsnäolo oli herättänyt,
olivat liian valtavia.

Punakäden turhaan etsiessä maalia pyssylleen, hyppäsi mestitsi,
Rosarita sylissään, satulaan ja ui joen yli. Tämä tapahtui niin
nopeasti, ettei kukaan hyökkääjistä ehtinyt estää sitä. Musta savupilvi
peitti heidät hyökkääjiltä; savun seasta kuului ääniä.

-- Tännepäin, Rosenholz! huudahti äkkiä José kovalla äänellä. Kuulen
tuon mestitsi-koiran ulvovan. Missä olet?

-- Auttakaa, kaikkien pyhimysten nimessä! huusi kartanon omistaja,
jonka mestitsi oli jättänyt sidottuna makaamaan savun keskelle. Samassa
kuului englantilaisen ääni. Hän oli kuullut don Augustinin avunhuudon
ja riensi seuralaisineen pelastamaan häntä. Tuskin olivat siteet
katkaistut, kun hän hyökkäsi joen rannalle. Täällä näki hän sekanaisen
joukon hevosia ja ratsastajia, jotka taistelivat kovan virran kanssa ja
estivät toisiansa eteenpäin pääsemästä; sitten huomasi hän mestitsin,
mutta tämä katosi saaliineen korkeaan ruohostoon. Onneton isä seisoi
siinä kauhusta sanatonna, kun voimakas isku kaatoi hänet maahan, ja hän
kuuli luodin suhahtavan ylitsensä.

-- Kiittäkää Jumalaa, että vielä kerran pääsitte hengissä! sanoi eräs
ääni ja esiin astui Wilson, amerikalainen, jonka jo olemme tulleet
tuntemaan ja joka oli hiipinyt kartanonomistajan taakse ja kaatanut
hänet maahan, kun Punakäsi tähtäsi häneen.

-- Kas, sanoi Wilson, tuolla se roisto pakenee häpeissään, kun ampui
harhaan. Voi, jospa olisin ehtinyt uudelleen ladata pyssyni! Mutta
tahdoin vain estää ensin, ettette elävältä paistuisi ja sitten ettei
luoti lävistäisi päätänne.

Sillä välin oli viimeinenkin intiaaniratsastaja ehtinyt rannalle ja
Punakäsi katosi samoin Fabianin kanssa, jota kaksi intiaania raahasi
hänen perässään.

-- Luottakaa Jumalaan! sanoi ennen mainittu seikkailuhaluinen
englantilainen, sir Frederick, joka oli tullut rannalle, jossa kulo
sammui kosteaan maahan. Olemme kaikilta tahoilta saartaneet ne koirat
eikä yksikään pääse pakoon. Kas, tuolla ovat paimenenne, ja tässä
uskollisia, rohkeita liittolaisia.

Näin sanoen viittasi englantilainen ratsastaviin paimeniin, jotka
olivat rannalla ja sitten näytti hän Joséta ja Diazia, jotka
ratsastivat jokeen sekä viittä miestä veneessä, joka vähän matkan
päässä kulki jokea alaspäin. Don Augustin tunsi heti puhvelin
pyydystäjät, mutta ken oli viides, jonka jättiläisvartalon rinnalla
Encinaskin näytti pieneltä ja heikolta, sitä hän ei tiennyt.

-- Se on Rosenholz, sanoi sir Frederick, kanadalainen metsäsissi,
jolta, samoinkuin teiltäkin, don Augustin, toivorikas lapsi
on ryöstetty. Majavan sulun luona on vielä nuori, rohkea
comanhiliittolaisenne, ja kaikki minkä nämä voivat tehdä, tulee
tehdyksi.

Metsäsissi ja José huomasivat nyt toisensa ja viittasivat kädellään
toisilleen, vaikka heidät erottava välimatka olikin pitkä. Tästäkin
käsittivät he toisensa.

-- Tyttäreni pelastajan teen koko elinajakseen rikkaaksi! huusi
Augustin kiihoittaaksensa heitä.

Kun hän toisti lupauksensa, vaihtoivat molemmat metsästäjät silmäystä,
ja viittasivat taasen toisilleen. José kannusti hevostansa, joka
nopeasti ui eteenpäin, Rosenholz kiihdytti veneen kulkua. Don Augustin
luuli sen tapahtuvan hänen lupauksensa johdosta, mutta siinä hän
erehtyi.

Nyt kuultiin majavan sulun luota kiväärin tulta, joka todisti, etteivät
Ukkosensäde eikä Gayferos olleet jouten. Nuoren päällikön ääni kuului
rannalle asti, jossa Wilson ja sir Frederick olivat vartiana, ja Diaz,
José ja Rosenholz päästivät myös äänekkään huudon, ilmaistaksensa
Ukkosensäteelle, että he riensivät apuun. Pian näki don Augustin heidän
nousevan rannalle ja hyökkäävän vihollisia kohti viidakon kautta, joka
kaikkialla peitti soista rantaa.

Heidän kadottuansa ilmaisi koiran haukunta, joka kuului yhä etäämmältä,
että rohkeat seikkailijat riensivät eteenpäin maanpinnan hankaluuksista
huolimatta, pelkäämättä vaaroja, jotka voivat kohdata tuossa melkein
läpipääsemättömässä viidakossa.



49.

APAHIT VARUSTAUTUVAT METSÄÄN!


Täytyy pysähtyä hetkeksi kertoaksemme lukijoillemme, miten metsästäjät
ja Ukkosensäde sattuivat yhteen don Augustinin paimenten kanssa jokien
yhtymäpaikalla.

Niinkuin tiedämme, seurasivat Mustanlinnun, Ukkosensäteen ja Antilopin
joukot toisiansa lyhyen matkan päässä. Ehtiäksensä ennen apahia, pyysi
comanhi lainaksi sir Frederickin hevosen ja nelisti sitten täyttä
vauhtia Puhvelijärvelle. Kun hänen täytyi turvallisuutensa tähden tehdä
kierros, saapui hän järven rannalle vasta tunnin kuluttua siitä, kun
don Augustin ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet majavan sululle.
Helposti sai hän paimenet uskomaan, että suuri vaara uhkasi heidän
isäntäänsä ja heitä itseä ja heidät nousemaan ratsaille, vartioidakseen
joen rantoja. Sillä välin palasi Ukkosensäde sovitulle yhtymäpaikalle,
odottaaksensa liittolaisiaan. Kauvan ei hänen tarvinnut odottaa.

Sitten lähtivät Ukkosensäde, Gayferos ja kuusi intiaania joen pienimpää
haaraa myöten laaksoon. José, Rosenholz ja muut astuivat maihin vähän
matkan päähän siitä, johon Mustalintu oli pysähtynyt. Siinä tuli heidän
odottaa comanhin ryntäysmerkkiä. Tuon äkkiä laaksossa kajahtavan
kamalan huudahduksen oli comanhi päästänyt ja nyt alkoi hyökkäys.

Diaz ja José olivat ehtineet maalle melkein samalla hetkellä, kun
Rosenholz, Encinas ja kolme puhvelin pyydystäjää olivat veneestä
hypänneet. Nuo kuusi miestä lähenivät nopeasti toisiansa ja tutkivat
tarkoin ympäristöä. Sir Frederick päätti ottaa tehokkaasti osaa
hyökkäykseen, ja helposti sai hän henkivartiansakin myöntymään.
Don Augustinkin tahtoi ottaa osaa taisteluun, mutta englantilainen
huomautti hänelle, että hänen täytyi jäädä paimentensa luo, jotka eivät
olleet tottuneet intiaanien kanssa taistelemaan. Sillä välin olivat
José ja Diaz yhtyneet metsäsissiin ja puhvelin pyydystäjiin.

-- Rosenholz, hän elää vielä, sanoi José; kysy Diazilta, olemme äsken
tiheän pajupensaston takaa löytäneet Fabianin ja Punakäden jäljet, ne
johtavat tuonne.

José viittasi suureen puuvillapensastoon, joka kasvoi alavalla maalla.
Diaz todisti hänen ilmoituksensa.

-- Nuo roistot varustautuvat tuohon tiheään viidakkoon, joka ulottuu
aina majavansuluille ja Punaisen joen kuivuneeseen haaraan. Vait!
Kuuletteko! sanoi José.

Etäältä kuultiin kirveen iskujen kajahtelevan puun runkoihin.

-- Aivan oikein! vastasi Rosenholz. Ellen pelkäisi lapsiraukkani
henkeä, kiittäisin taivasta, joka näin on jättänyt nuo pedot tuhon
omiksi heidän omiin varustuksiinsa; mutta kauheata on ajatellakin, että
intiaanin oikku saattaa hänen henkensä vaaraan.

-- Vakuutan sinulle, että he nyt vähemmän kuin ennen uskaltavat ryhtyä
häneen, sanoi José; ennen iltaa he antautuvat.

Encinas pidätti vaivoin koiraansa, joka tahtoi hyökätä sinne, missä sen
vaisto ilmaisi intiaanein olevan, kun Rosenholzin mieleen johtui antaa
koiran etsiä Fabiania. Hän otti Fabianin repaleisen hatun ja antoi sen
Encinaalle, sanoen:

-- Antakaa koiranne haistella tätä hattua, se on etsimäni nuorukaisen.
Olen nähnyt koiran siten seuraavan jälkiä, joita ei muuten ole löydetty.

Puhvelinpyydystäjä otti hatun ja antoi Oson haistella sen sisäpuolta.
Koira hyökkäsi heti sinnepäin, jossa José oli löytänyt Fabianin jäljet.
Erään pensaan takana alkoi Oso haukkua, siten kutsuen isäntänsä sinne.

-- Eteenpäin nyt! huusi Rosenholz voimakkaasti; missä hän lieneekin,
elävänä tai kuolleena, etsimme hänet. Samassa yhtyi heihin sir
Frederick, ja he aikoivat juuri eteenpäin, kun Ukkosensäteen
lähetti saapui noutamaan apua nuorelle päällikölle. Hän sanoi, että
melkein vastapäätä tuota läpipääsemätöntä viidakkoa, johon apahit
varustautuivat, oli syvä rotko, joka täytyi valloittaa ja siitä
ahdistaa vihollisia. Lähetti käski myöskin paimenia tulemaan joen yli
ja hyökkäämään lähemmäksi apahia. Tätä tehtäessä koetti Rosenholzin
johtama pieni joukko kiertää tuon tiheän viidakon, jossa intiaanit
olivat. Kirveen iskujen kaiku kuului sieltä yhä. Piirittäjät koettivat,
eteenpäin tunkeutuessaan, saada suojaa vihollisten luodeilta puun
runkojen ja maan epätasaisuuksien takana.

-- Voitko käsittää, miten nuo intiaanit hevosineen saattoivat niin
nopeasti raivata itselleen tien tiheän viidakon kautta? sanoi Rosenholz
Josélle, heidän seisoessaan puitten suojassa.

-- Itsekin sitä juuri ajattelin, vastasi tämä. Näyttää siltä, kuin
yhdenkin henkilön olisi vaikea tunkeutua eteenpäin, vaikka kirveellä
raivaisi tietä, ja nuo roistot ovat päässeet hevosineen niin nopeasti.
Varmaan löytyy joku salainen käytävä, joka meidän täytyy etsiä; muuten
emme voi valloittaa paikkaa, ja jos yrittäisimme ajaa heidät pois,
tulisimme jokainen ammutuksi.

-- Voimme ainakin sytyttää metsän tuleen, sanoi Rosenholz; pahaksi
onneksi on intiaanien joukossa kalliita henkiä, joita meidän täytyy
säästää.

Näin sanoen jatkoivat molemmat metsästäjät reippaasti etenemistään ja
kohtasivat pian comanhit.

-- Lumpeenkukka on tuolla sisällä, eikä Kotkan poika ole kaukana
hänestä.

Nuoren päällikön taitavasti valitsemana asemana oli majavien joen
kapeimman haaran yli tekemä sulku. Muulloin olisi ollut hupaistakin
katsella noitten eläinten työtä. Mutta nyt ei ollut aikaa siihen.

Sulun avulla, oli vesi johdettu uomastaan ja ennenkuin se muodosti
mainitun suon, oli se uurtanut itselleen uuden uoman, joka oli
kuivanut. Tähän uomaan, joka oli noin neljä jalkaa syvä ja
kaksikymmentä leveä, laskeutuivat comanhin apujoukot väijyksiin.
Taitavat ampujat saattoivat tästä, joka oli puolen pyssyn kantaman
päässä vihollisten varustuksista, suuresti vahingoittaa tätä.

-- Encinas, sanoi Rosenholz puhvelin pyydystäjälle, jos hetkeksi
päästätte koiranne, niin se suuresti auttaisi meitä pelastamaan
kristityn hengen.

-- Oso-raukkaa rakastan suuresti, sanoi Encinas; jos sen lähettää
tuohon viidakkoon, on se siellä varman kuoleman oma. Mutta tehdään
sittenkin niin.

Näin sanoen aukaisi hän koiran hihnan.

-- Oso, reipas Oso, etsi! sanoi hän. Koira näkyi ymmärtävän isäntänsä
kehoituksen, ja hiipi pensastoon.

-- Seuratkaamme sitä, José! huudahti Rosenholz; älköön sanottako, että
eläin on rohkeampi kuin isä, joka etsii poikaansa, tai ystäväänsä
etsivä ystävä.

José ei sen enempää kehoituksia tarvinnut ja metsästäjät seurasivat
varovasti koiraa. Mutta Oso näytti kadottaneen jäljet. Turhaan haisteli
se ruohostoa ja molemmat metsästäjät näkivät sen tekevän pitkän
kierroksen, palaten viidakosta pois.

-- Luuletko sen ymmärtävän, mitä siltä toivotaan? kysyi kanadalainen
hiljaa Josélta.

-- Varmaan. Intiaanit eivät ole tältä puolen vieneet Fabiania
viidakkoon ja koira etsii ennen seuraamiansa jälkiä.

Koira lähti viidakosta ja molemmat metsästäjät näkivät sen menevän
niitten pajupensaitten luo, jossa se äsken oli löytänyt Fabianin
jäljet. Molemmat seurasivat nopeasti koiraa ja kohtasivat Encinaan,
joka koirastaan levottomana oli kiertänyt viidakon etsiäksensä sitä.

-- Antakaa sen etsiä, kelpo Osoni on yhtä älykäs kuin rohkeakin.

Kun koira oli uudelleen löytänyt jäljet, hyökkäsi se haukkuen joen
rannalle tuon tiheän viidakon sille puolen, joka oli ollut oikealla
metsästäjistä, kun he äsken tunkivat eteenpäin. Varovaisuuden vuoksi
tehtyänsä pitkän kierroksen saapuivat he vihdoin paikalle, mutta eivät
nähneet enää koiraa. Viidakko näytti tässä harvemmalta, mikäli saattoi
päättää korkeasta ruohosta esiin pistävistä pensaista. Encinas oli
levoton koiransa kadottamisesta ja vihelsi pitkään, mutta koira ei
antanut aluksi merkkiä itsestään, kunnes se vihdoin alkoi haukkua.
Haukkuminen tuntui pikemmin iloiselta kuin vaaraa ilmaisevalta;
metsästäjät riensivät siis eteenpäin, tunkeutuen ruohoston läpi, joka
heidän silmiltään peitti sen viidakon alapuolen, jossa apahit olivat.
Pian löysivät he polun, jossa ruoho näytti äsken tallatulta. Hieman
loitompana haukkui Oso yhä. Ruoho muuttui lyhemmäksi ja harvemmaksi,
maa kovemmaksi ja kivisemmäksi; vihdoin pysähtyivät metsästäjät äkkiä
Rosenholzin huudahtaessa:

-- Pysähtykää siihen! sanoi hän. Tarpeetonta on, että antaumme piilossa
olevien vihollisten ammuttaviksi. Emme ole erehtyneet José. Koira on
löytänyt salaisen käytävän.

Kun Encinas uudelleen sitoi takaisin palanneen Oson, hiipi José
Rosenholzin luo. Polku ei ollut enää ruohoinen, vaan pienien kivien
peittämä, ja noin kahdenkymmenen askeleen päässä alkoi metsä. Vesi,
joka oli uurtanut maan, oli kaivanut noin neljä jalkaa leveän rotkon
metsistön reunaan. Sen seinät kohosivat jyrkästi molemmin puolin, ja se
oli täytetty äsken kaadetuilla puun rungoilla ja oksilla.

-- Tästä ne roistot ratsastivat sisään aivan kuin portista, sanoi José.

-- Älkäämme tässä toimettomina menettäkö aikaa, lausui Rosenholz.
Kun sinä olet mukana, niin hiivimme sisään rotkon molemmin puolin
katsomaan, mitä viholliset tekevät ja missä Fabian on. Encinas,
koettakaa, jos mahdollista, pysytellä koiraanne äänetönnä, ja juoskaa
kiireesti ilmoittamaan Ukkosensäteelle ja don Augustinille, että olemme
löytäneet salaisen käytävän. Hyökätkää vain rohkeasti eteenpäin,
toverini ja minä käymme sillä välin tarkastelemassa.

Metsä oli parikymmentä kyynärää oikealla ja vasemmalla rotkotiestä
erittäin tiheää, mutta ei kumpikaan metsästäjä hetkeäkään epäillyt
menemästä sinne aijettansa toteuttaaksensa. Heitä ympäröivässä tiheässä
viidakossa voivat he nähdä tuskin muutaman askeleen eteensä; oli
kuitenkin aivan välttämätöntä antautua tähän uhrarohkeaan yritykseen.
Kanadalainen eteni siis varovasti puitten lomitse, kunnes metsä harveni
ja hän saattoi nähdä puitten ja pensaitten ympäröimälle paikalle, jossa
oli ihmisiä ja hevosia sekaisin.

Majavan sulku oli tämän jotenkin lavean paikan toisessa päässä.
Tässä oli tilaa ihmisille ja hevosille. Toisella rannalla näkyi noin
viisitoista majavan pesää. Useimmat olivat melkein kokonaan veden
peitossa, mutta pari kolme oli vähän matkan päässä rannalta, ja nämä
olivat apahit tehneet jonkinlaiseksi suojuskehäksi täyttäen väliaukot
satuloilla, viitoilla ja puhvelin nahoilla. Sulun ja varustuksen
välille oli suurin osa intiaania asettunut, samalla kuin toiset
varustivat heikompia kohtia. Kanadalainen ei nähnyt Fabiania, ei
Rosaritaa, eikä ketään päällikköä. Hän otaksui niitten olevan sulun ja
majavan pesien välillä, jotka olivat avonaisia joelle päin. Ei Josékaan
heitä nähnyt. Tuskallisesti kuuntelivat molemmat toivoen erottavansa
Fabianin tai Rosaritan äänen.

Äkkiä pamahti laukaus siltä puolen majavan sulkua, jossa nuori
comanhipäällikkö oli. Sitä seurasi kova ulvonta, ja useita laukauksia
kuului melkein yhtaikaa; pian näki kanadalainen näyn, joka sai veren
hyytymään hänen suonissaan.



50.

TAISTELU JA VOITTO.


Hetkeksi täytyy nyt siirtyä intiaanein varustukseen. Näkymättömät
viholliset olivat niin äkkiä hyökänneet heidän päällensä, että he
kaikki pelon valtaamina olivat pötkineet pakoon, eikä haavojen
heikontama Mustalintu tai kumpikaan rosvoista ollut voinut sitä estää!
Vasta nyt kuvatulla paikalla olivat he uudelleen kokoontuneet ja
mestitsi päätti sovintokeskusteluilla pettää vihollista, jota hän piti
paljon lukuisampana, voidaksensa sillä välin lujentaa varustuksiansa.
Näiden lähellä oli neljäkymmentä hevosta puihin sidottuna. Siihen
majavan pesään, joka oli vastapäätä sitä, johon Ukkosensäde oli
asettunut, oli mestitsi sulkenut donna Rosaritan, jota käytävän suulla,
pyssy kädessä vartioi Punakäsi. Äärimmäisessä majavan pesässä oli
Fabian kahden intiaanin vartioimana. He olivat saaneet käskyn tappaa
hänet heti, ellei aijotulla hyökkäyksellä ollut menestystä. Hän ei
ensinkään tiennyt, että Rosarita, joka kerran oli pelastanut hänen
henkensä, oli läheisyydessä.

Isä ja poika menivät nyt siihen avonaisen paikan päähän, jossa olivat
lähempänä Ukkosen sädettä ja kauimpana Rosenholzista, ja mestitsi huusi:

-- Kuunnelkoon se rohkea soturi, jota apahit nimittävät Pimeäksi
pilveksi ja comanhit Ukkosensäteeksi.

-- Ukkosensäde ei tunne Pimeän pilven nimeä, vastasi nuori soturi. Mitä
häneltä tahdotaan ja ken häntä kutsuu?

-- Minä, mestitsi! vastasi tämä. Tahdon puristaa ystävän kättä.

-- Jos siinä on kaikki, mitä mestitsi tahtoo, niin olkoon ääneti; hänen
äänensä on minusta yhtä inhottava kuin kalkkarokäärmeen sihinä, vastasi
Ukkosensäde.

-- Ei siinä vielä kaikki. Mestitsillä on vallassaan Kotkan poika ja
Valkoinen kyyhkynen; hän lupaa luopua heistä.

-- Millä ehdoilla mestitsi heistä luopuu?

-- Hän sanoo ehdot silloin, kun hänen toinen kätensä puristaa
Kotkan, toinen Ukkosensäteen kättä. Päälliköt eivät ole tottuneet
keskustelemaan, katsomatta toistensa silmiin.

-- Kotka ei ole täällä, eikä Ukkosensäde purista milloinkaan mestitsin
kättä, ellei musertaaksensa sitä.

-- Hyvä! vastasi mestitsi, jonka silmät hehkuivat vihasta. Eikö majavan
sulun takana ole ketään muuta päällikköä?

-- Jos sallitte, niin kyllä minä johdan keskusteluja, sanoi Pedro Diaz
comanhille. Kuule mestitsi! Tässä on meksikolaisten kullanetsijäin
päällikkö. Hän on kai yhtä hyvä kuin muutkin?

-- Keskustelkaamme, sanoi mestitsi; saanko minä hänen sanaansa luottaen
astua yksin, aseetonna esiin, yksi ainoa aseellinen seuralainen
mukanani? Te saatte tehdä samoin.

-- Kyllä, vastasi rehellinen Diaz, kunniani nimessä, ja itse tahdon
näyttää esimerkin.

Mestitsi kääntyi isäänsä, ja molemmat hymyilivät inhottavasti,
petomaisesti. -- Ole varuillasi! sanoi mestitsi Punakädelle.

-- Veljeni tekee väärin, sanoi comanhi; myrkyllistä käärmettä tulee
peljätä sitä enemmän, kun se joskus laulaa leivosen äänellä.

-- Wilson, te ammutte yhtä hyvin kuin Vilhelm Tell, sanoi
englantilainen. Seuratkaa tätä nuorukaista ja suojelkaa häntä.

Nyt ilmestyivät molemmat rosvot metsän rinteelle, ja samassa astuivat
Diaz ja Wilsonkin majavien tekemille suluille. Hetken katselivat nuo
neljä äänettöminä toisiansa. Sitten eteni mestitsi noin kuusi askelta
metsän rinteeltä, Diaz toista vertaa pitemmän matkan. Wilson jäi
sululle seisomaan, nojaten pyssyynsä, Punakäsi seisoi metsän rinteellä
samassa asennossa.

Vakavin askelin meni Diaz mestitsin luo ja tarttui tämän ojennettuun
käteen.

-- Ammu! karjasi rosvo äkkiä, laskien toisen kätensä Diazin olkapäälle.
Punakäden pyssy kohosi, laukaus pamahti, luoti suhahti mestitsin korvan
ohi ja sattui keskelle Diazin rintaa. Onneton horjui, mutta mestitsin
voimakas käsi piti häntä pystyssä. Rosvo käytti Diazia kilpenään ja
kulki takaperin silmät suunnattuina Wilsonin pyssyyn; turhaan etsi tämä
paikkaa, mihin olisi voinut ampua. Mestitsi oli jo metsän rinteellä,
kun Diaz viimeisen kerran ponnistaen voimiansa sieppasi puukkonsa ja
iski sen hänen olkapäähänsä. Haavoitettu rosvo hypähti taaksepäin,
heitti Diazin hengettömän ruumiin luotaan ja huusi:

-- Tuossa on päällikkönne ruumis! Samassa katosi hän viidakkoon ja
Wilsonin luoti sattui vain puitten oksiin.

Ensi hämmästys tästä inhottavasta petoksesta ei ollut vielä ohi, kun
molemmat rosvot olivat jo kaukana ja mestitsi huusi:

-- Ken uskaltaa tulla ottamaan valkoisen tytön ja Kotkan pojan
mestitsiltä?

-- Sen teen minä! huusi Wilson, hyökäten rosvon perään.

Mutta nuori comanhi oli jo salaman nopeudella päässyt hänen edelleen
ja tunkeutunut viidakkoon. Hänen soturinsa seurasivat häntä pyssyillä
ja aseilla varustettuina. Kuitenkin ehti mestitsi, joka tunsi paikat
paremmin, ennen heitä aukealle paikalle.

Veri virtasi hänen olkapäästään, mutta hänen erinomainen voimansa ei
näyttänyt heikontuneen. Ehdittyänsä sululle, nousivat apahit nopeasti
hevosillensa, tehdäksensä tuon päätetyn hyökkäyksen.

Tämän liikkeen oli Rosenholz huomannut, mutta pian kiinnitti toinen
näky hänen huomionsa. Sillä välin kun Punakäsi, täyttääksensä poikansa
käskyn, tarttui tainnuksissa olevaan Rosaritaan ja piti varalla
hevosta, viedäksensä hyökkäyksen aikana hänet suojaan, lähestyi
mestitsi Mustaalintua ja näytti haavoittunutta olkapäätään.

-- Nyt on Kotkan pojan kuoleminen, sanoi hän; Mustalintu ei enää saa
siirtää kostoansa, sillä muuten se ehkä livahtaa hänen käsistään;
vereni vaatii kostoa, mestitsi ei voi taata voittoa.

-- Mustalintu nylkee ensin valkoisen päänahan, vastasi päällikkö, joka
samoin pelkäsi taistelun päätöstä. Soturini sitten tappavat hänet.

Kaksi intiaania oli kuullut tämän lyhyen keskustelun; odottamatta
enempää käskyjä hyökkäsivät he petojen tavoin majavan pesään, jossa
Fabian oli. Jaloista raahasivat he hänet varustukseen. Nyt näki
Rosenholz, jonka jäsenet vapisivat pelosta, Mustanlinnun lähenevän
Fabiania. Kahdesti tähtäsi Rosenholz intiaaniin, mutta molemmilla
kerroilla laskeutui ikäänkuin verho hänen silmiensä eteen; pyssy vapisi
hänen käsissään, ikäänkuin tuulen heiluttama ruohon korsi aavikolla.

Mustalintu kumartui hitaasti; hänen vasemmassa kädessään välähti puukko
Fabianin pään kohdalla. Nyt, tänä äärimmäisen vaaran hetkenä, lakkasi
Rosenholzin käsi vapisemasta, kun samalla äkillinen pamaus sai hänet
vavahtamaan. Mustalintu kaatui pää lävistettynä Fabianin päälle, jonka
hän peitti verisellä ruumiillaan, ja eräs ääni huusi:

-- Se oli minun viimeinen sanani, sinä punanahkainen koira!

Se oli Josén ääni. Nyt kaatoi uusi laukaus toisen intiaanin. Tällä
kerralla ampui Rosenholz. Äkkiä hyökkäsivät apahit vyöryn tavoin
rotkopolulle. Avoin paikka ja sulun rannat olivat melkein tyhjinä
vihollisista, kun José ja Rosenholz levottomasti sykkivin sydämin
hyökkäsivät sinne, huomaamatta että Punakäsi ja mestitsi katosivat
vastaiselle taholle Rosaritan kanssa.

Uskoton mestitsi jätti liittolaisensa, viedäkseen saaliinsa turvaan.
Mutta molemmat metsästäjät näkivät vain Fabianin. Hetken työ oli hänen
luoksensa rientäminen ja hänen siteittensä leikkaaminen vapisevin
käsin; Rosenholz saattoi vain äänetönnä syleillä poikaansa. José,
pyssyynsä nojautuen, katseli äänetönnä molempia onnellisia, peläten
että hänen äänensä ilmaisisi hänen ahavoituneille poskilleen valuvat
kyyneleet.

Sillä välin syntyi molemmilla puolin, sekä siellä, mihin rosvot olivat
kadonneet, että vastaisella puolen, johon intiaanit hyökkäsivät, kauhea
melu, ja ikäänkuin kohiseva sadepuro, joka syöksee voittamatonta
estettä vastaan, virtasi koko joukko takaisin. Don Augustinin paimenet,
hänen itsensä johtamina, olivat kohdanneet apahit rotkopolulla ja
tunkeneet heidät takasin epäjärjestyksessä. Tämän uuden vaaran uhatessa
otti Rosenholz Fabianin syliinsä ja riensi Josén kanssa etuvarustuksen
taakse. Siellä latasivat he kiireesti taasen pyssynsä ja odottivat
hyökkäystä, lujasti päättäen jos tarvittiin vaikka kuolla tällä kertaa
yhdessä.

Pian kuitenkin asema muuttui. Intiaanien hälinäistä pakoa seurasivat
pyssynlaukaukset, ja puoli tusinaa heistä syöksyi maahan.

Intiaanitulva kasvoi joka hetki; he hajautuivat avonaiselle paikalle
ja paimenet pääsivät vihdoinkin hyökkäämään solan läpi. Jotkut, niiden
joukossa tilanhaltia, olivat ratsain, mutta useimmat jalkasin.

-- Ammu, Rosenholz, ammu ja sitten sotahuuto kuin olisi meitä sata
miestä! huusi José. Tällä kerralla totteli metsäsissi empimättä,
ja samassa kun he ampuivat ja kun kaksi ratsastajaa putosi maahan,
päästivät sotatoverit sellaisen huudon, että olisi luullut heihin
yhtyneen kymmenen soturia. Käyttäen hyväksensä tämän takaa tulevan
hyökkäyksen synnyttämää epäjärjestystä, ryntäsivät he varustukseen.
Fabianilla oli aseenaan puukko, jonka Rosenholz antoi hänelle, itse
tarttui kanadalainen erään kuolleen intiaanisoturin tapparaan, José
heilutti ilmassa raskasta pyssyään, ja sitten heittäytyivät he ääneen
huutaen käsikahakkaan.

Tuo jättiläismäinen metsäsissi oli niittomiehen kaltainen, joka haluaa
lopettaa urakkansa, tai halonhakkaajan, joka kirveellään kaataa
vesakkoa. Vastustamattomalla voimalla kaatoi hän vihollisensa, ja
näytti vetävän läpipääsemättömän piirin Fabianin ympärille. Hän koki
päästä don Augustinin luo, joka vihollisten ympäröimänä rohkeasti
taisteli pitkällä miekallaan, ja raivasikin tien hänen luokseen, kun
tutun äänen päästämä huudahdus kuului hänen takaansa.

Se oli Ukkosensäde, joka verisenä, aseetonna, pyörtynyt Rosarita
sylissään, tuli kanadalaisen jäljessä, kun tämä kirveellään raivasi
tietä. Riemusta huudahtaen laski nuori soturi tytön hänen isänsä syliin
ja vaipui sitten maahan.

Rosenholzin kokiessa suojella tuota jaloa nuorukaista, suojeli don
Augustin miekallaan tytärtään, kannusti sitten hevostaan ja oli pian
kadonnut tuolta kamalalta paikalta. Mutta Rosenholz seisoi kuin muuri
tuon maassa makaavan comanhin edessä, jonka veri virtasi syvästä
haavasta, ja piti taistelevia etäällä, kun uusia vihollisia hyökkäsi
sululta kaatuneitten peittämälle taistelutantereelle.

Nämä olivat Punakäsi ja mestitsi, joitten paon Wilson, Gayferos ja sir
Frederick olivat ehkäisseet. Molempien haavoitettujen rosvojen täytyi
nyt palata takaisin, ja olivat he parilla hyppäyksellä miekan mitan
päässä Rosenholzista ja Josésta. Vaikkapa Ukkosensäteen soturit ja
englantilainen tovereinensa olivatkin rohkeita, seisoivat he epäröiden,
mitä tekisivät. Mutta heidän edessään seisoi mies, jota ei kukaan
vihollinen voinut pelottaa; se oli José, joka nyt huomasi molempien
rosvojen tulon.

-- Käänny, Rosenholz! huusi hän. Rosenholz kääntyi heti ja oli molempia
vihollisiaan vastassa.

Taistelevien rivit olivat sillä välin harventuneet. Heidän päällikkönsä
kaatumisen synnyttämä hämmästys sekä Rosenholzin ja hänen toverinsa
ankara hyökkäys olivat ajaneet intiaanit pakoon. Molempien rosvojen
odottamaton palaaminen ehti liian myöhään. Useimmat apahit olivat
paenneet jättäen kuolleensa jälkeensä, ja paimenet olivat lähteneet
ajamaan heitä takaa.

Seitsemänkolmatta ruumista, joista kahdeksantoista intiaania, oli
kentällä; ainoastaan muutamat olivat vielä kiivaassa kahakassa, kun
kanadalainen ja José kolmannen kerran elämässään olivat molempia
rosvoja vastassa. Rosenholz heilutti tapparaansa ja hyökkäsi mestitsiä
vastaan, sillä tämä oli nuorempi ja väkevämpi.

Mutta vaikka kanadalainen olikin vahva, oli mestitsi notkeampi. Hän
väisti iskun ja aikoi tarttua jäntevillä käsillään Rosenholziin, kun
hän, nähdessään Wilsonin uudelleen lataavan pyssynsä, luopui aikeestaan
ja juoksi avonaisen paikan toiseen päähän. Täällä oli majavien kaatama
puu, ja monta oksaa oli katkennut sen kaatuessa; kuivat vielä kiinni
olevat oksat muodostivat jonkunlaisen suojuksen, jonka taakse mestitsi
pakeni. Rosenholzin esti muuan taisteleva joukko, joka asettui hänen ja
hänen vihollisensa väliin, mestitsin peräytymistä ehkäisemästä.

Mitä Josén tulee, oli hän lupauksensa mukaisesti koettanut pyssynsä
perällä musertaa Punakäden pään; mutta tämä oli kirveellään väistänyt
iskun, ja pyssyn pää oli mennyt murskaksi. Kun Punakäsi näki Fabianin
Josén vieressä, pakeni hän saman puunrungon taakse, johon mestitsi
oli asettunut. Hän latasi pyssynsä, suojuksensa takaa tähystellen
molempia metsäsissejä. Ilon välähdys leimahti rosvon silmistä, sillä
heti saattoi hän valita uhrinsa. Samassa huomasi José toisen kaatuneen
puunrungon. Vaikkei siinä enää ollut ainoatakaan oksaa, oli korkeata
ruohoa kasvanut sen ympärille ja runko oli kyllin paksu, jotta ihminen
voi asettua sen taakse.

-- Tule tänne heti, Rosenholz, Pian, pian! huusi José.

Rosenholz kiirehti tottelemaan Josén kehoitusta ja samassa kun hän
painautui puun rungon taakse, katsahti mestitsi suojelevan puun takaa,
kenen ensin ampuisi. Fabian ja Wilson olivat heittäytyneet majavan
pesän taakse, eikä mestitsi nähnyt ainoatakaan vihollistansa, joitten
verta hän himoitsi. Nyt alkoivat molemmat rosvot, joihin luodit eivät
voineet sattua, murhaavan tulen vielä taistelevia paimenia vastaan,
eikä sitä voitu estää.

-- Taivaan nimessä, nuo rosvot eivät saa jäädä tuonne eivätkä päästä
kynsistämme, sanoi José Rosenholzille.

-- Ei tosiaankaan, vaikka henkeni menettäisin. Nuo rosvot saavat maksaa
tuskat, jotka minulle ovat saattaneet.

Tätä sanoessaan kohdisti Rosenholz ainakin kahdennenkymmenennen kerran
pyssynsä, mutta sitä ei voinut käyttää vihollisiin, joihin luodit
eivät voineet sattua. Yhtä usein käänsi hän levottoman katseensa sille
suunnalle, jossa Fabian oli. Vaikka tämä olikin suojassa Wilsonin
vieressä, oli hän kuitenkin kanadalaisen hellän huolenpidon esineenä.

-- Ei, ei, mutisi hän. Niin kauvan kuin nuo rosvot ovat hengissä, en
voi olla levollinen. Meidän täytyy selvittää asiamme heidän kanssaan.

Hänen tätä sanoessaan kaatoi kaksi laukausta kaksi paimenta.

-- Kuolema ja kadotus! Meidän täytyy hyökätä heidän kimppuunsa, José,
sanoi Rosenholz vihasta leimuavin silmin. Odotahan, löytyy helppo
keino, miten pääsemme heihin käsiksi.

Näin sanoessaan survasi hän voimakkaasti puun runkoa, jonka takana
he olivat; pyöreä runko irtaantui kolosta, johon se oli maatunut, ja
vyöryi kyynärän verran eteenpäin.

-- Hurraa! huusi Rosenholz iloisena. Wilson, sir Frederick, jos nuo
roistot ottavat askeleenkaan paetaksensa, kun me lähenemme heitä, niin
ampukaa heti. Tähdätkää lakkaamatta sille kohdalle, jossa he ovat.

José yhtyi Rosenholzin kanssa yhteisiin ponnistuksiin, ja katselijat
näkivät nyt omituisen taistelun, -- joka voi tulla kysymykseen
ainoastaan intiaanisodissa.

Suullaan madellen vierittivät molemmat metsästäjät puun runkoa
eteenpäin tuon tuostakin levähtäen puun rungon takana ja tähystellen
vihollisen liikkeitä sekä samalla arvostellen, pitkäkö matka heillä
vielä oli.

-- Punakäsi, sinä vanha rosvo! huusi José, joka nähdessään molemmat
vihollisensa ei voinut hillitä sadatuksiaan, ja sinä mestitsi, pedot
tulevat teidän ruumiitanne hylkimään.

Metsästäjät olivat omituisen näköisiä. Toisinaan matelivat he eteenpäin
liikkuvan suojuksensa takana, toisinaan olivat he alallansa, mitaten
silmillään välimatkaa, joka heidät vielä erotti vihollisista. Nuo
neljä taistelijaa, jotka pian tulivat mittelemään voimiansa, olivat
aavikoiden rohkeimpia ja taitavimpia ampujia.

-- Rohkeutta, rohkeutta! huusi Wilson, kiihoittaaksensa molempia
hyökkääjiä. Te jo melkein kosketatte rosvojen puun runkoon. Jos heistä
kumpikaan kohottaa päänsä tuumankin suojuksen takaa, niin saa hän katua
sitä, sen vannon taivaan kautta; tahtoisinpa olla sijassanne.

Puunrungot olivatkin nyt niin lähellä toisiansa, että rosvot saattoivat
kuulla metsästäjäin hengityksen; rosvot eivät liikahtaneet eivätkä
lausuneet sanaakaan, mutta heidän silmänsä mulkoilivat hurjasti.

Mestitsi päästi nyt raivokkaan huudahduksen.

-- Tähtää tuonne ylös, Punakäsi! sanoi hän. Vanha rosvo katsahti
korkeaan puuhun, johon oli kiivennyt kaksi intiaania ampuaksensa
rosvoja, ja hän huudahti voimattomalla vimmalla:

-- Miten sen voisin! Voi mestitsi, mihin on sinun riehuva himosi meidät
vienyt!

Laukaus puusta, jossa comanhit olivat, keskeytti tuon vanhan rosvon,
jonka otsaan sattui puun siru.

Mestitsi laskeutui selälleen ja ampui, vaikka olikin vaarassa joutua
intiaanien tulen esineeksi. Vaikka hän ampuikin hankalassa asemassa,
putosi toinen comanhi kuoliaaksi haavoitettuna maahan.

-- Ole varuillasi! huusi Punakäsi vilkkaasti. Etkö näe, että puu, jota
nuo pirut vyöryttävät, lähenee meidän puutamme.

Metsästäjäin vyöryttämä liikkuva suojus oli pian tuskin kyynärän
päässä. Levottomille katselijoille oli tämä jännittävä hetki, kun puut
olivat toisiinsa koskettamaisillaan. Lopputaistelu oteltiin mies miestä
vastaan teräaseilla.

Mestitsi ei ehtinyt ladata uudestaan, José oli pudottanut pyssynsä,
molemmat nämä vastustajat olivat siis toistensa vertaiset.
Rosenholzilla ja Punakädellä oli kummallakin ladattu pyssynsä, joilla
he voivat ampua. Se, joka ensin itsensä paljasti, oli varman kuoleman
oma.

Molemmat viholliset käsittivät, mitä heidän oli tekeminen. Tuskin
olivat metsästäjät saaneet puun vieritetyksi toiseen kiinni, kun
Punakäsi ja Rosenholz, pyssyistään välittämättä, samalla kerralla
hyökkäsivät ylös ja alkoivat painia.

Rosenholz ponnisti viimeisetkin voimansa heittääksensä vihollisensa
maahan; haavoitetun vihollisen täytyi antaa perään. Kanadalaisen käsien
välistä kuului rytinää. Samassa kaatui jättiläinen vihollisensa päälle,
jonka selkä oli mennyt poikki.

José oli hyökännyt toisella tavalla. Hän antoi mestitsin ensin nousta
ylös ja heitti sitten kaikin voimin kirveensä hänen päähänsä. Mestitsi
ei vielä ollut tointunut tuosta huumaavasta iskusta, kun José hyökkäsi
hänen päällensä ja molemmat kaatuivat. Pian nousi José ylös; mestitsi,
puukon iskun läpäisemänä, ei enää liikahtanut.

Isä ja poika makasivat rinnakkain hengetönnä.

Molempain rosvojen kuolema ratkaisi hyökkääjäin voiton. Ainoastaan
harvat apahit pääsivät Gilajoen rannoille; mutta tappio oli suuri
valkoistenkin puolella, sillä puolet don Augustinin paimenista
kaatui. Noin 80 taistelijasta oli 40 kaatunutta taistelutantereella,
lukuunottamatta niitä, joitten ruumiit olivat aavikolla tai viidakossa.

Kaatuneitten joukossa oli myöskin kaksi puhvelin pyydystäjää ja
kuusi comanhia. Näitten päällikkö oli itsekin vaikeasti haavoitettu.
Rosenholz ja José, jotka olivat tottuneet haavoja hoitamaan, ottivat
Ukkosensäteen huostaansa.

Kuolleet haudattiin matalahkoon kuoppaan ja haavoitetut vietiin
Puhvelijärven rannalle. Tähän meni aikaa useita tuntia.

Aurinko oli jo ehtinyt kaksi kolmannesta radastaan, kun vihdoin mitä
syvin hiljaisuus vallitsi äskeisellä taistelukentällä.

Sanomaton oli Rosenholzin ilo kadotetun kasvattinsa löytämisestä.
Fabiania näytti kuitenkin vaivaavan surumielisyys, joka ei jäänyt
vanhukselta huomaamatta. Nuorukainen lähti paikalle, jossa viimeksi oli
nähnyt don Augustinin ja hänen tyttärensä. Niinkuin tiedämme, tunsi
Fabian molemmat, vieläpä oli hänen kiittäminen Rosaritaa hengestänsä.
Nytkään hän ei ollut voinut kiitoksiansa lausua, eikä kumpikaan heistä
ollut aavistanutkaan, että olivat niin lähellä toisiaan. Tämä suretti
Fabiania, vaikkei hän tahtonut antaa kasvatti-isänsä huomata sitä,
jotta ei huolestuttaisi häntä. Kumpaakaan ei hän enää löytänyt. Don
Augustin ja hänen tyttärensä olivat ratsastaneet pois ja paimenet
olivat seuranneet isäntäänsä. Fabian kulki poistuneiden jälkiä
huolissaan toiveittensa pettymisestä. Hänet saavutti Rosenholz, joka
levottomana oli kasvattiansa seurannut. Molemmat päättivät lähteä
järven rannalle, johon pian toivoivat ehtivänsä. He luulivat siellä
tapaavansa heidät.

Sillä välin lepäsi nuori comanhi puhvelinnahkavuoteella majavan sulun
lähellä; hänen vuoteensa ääressä olivat äsken olleet Rosenholz, Fabian,
José, Gayferos, Wilson ja sir Frederick sekä kolme comanhia, hänen
joukkonsa jäännökset. Metsäsissin oli Fabianin vapauttamisesta suureksi
osaksi kiittäminen comanhin rohkeutta ja malttia; nuori päällikkö oli
yksin, oman henkensä uhalla, vapauttanut don Augustinin tyttären ja
ehkäisemällä rosvojen paon saattanut heidät kaatumaan.

Säälivästi katsahti Rosenholz milloin Fabianiin, milloin comanhiin,
kertoessaan kasvatilleen, mitä tuo -- melkein kuolettavasti haavoitettu
comanhi oli hänen vapauttamiseksensa tehnyt.

Sen jälkeen olivat molemmat lähteneet, nuorukainen levottomuutta
täynnä, vanhus tukahutetuin huokauksin. Aurinko oli jo katoamaisillaan
vuorien taa, joitten kukkulat heloittivat kullan karvaisina, kun he
ehtivät aavikolle. Hiljakseen aaltoili korkea ruoho, eikä mikään
olisi muistuttanut äsken tapahtuneesta taistelusta, ellei olisi nähty
kaatuneitten hevosien ja ratsastajain ruumiita.

Molemmat kulkivat äänettöminä miettien enemmän tulevaisuutta kuin
äskeistä taistelua.

He kahlasivat Punaisen joen yli ja kulkivat sitten ruohostossa olevaa,
järven rannalle vievää polkua.

Joen oikealla rannalla, jota he nyt kulkivat, oli ruohosto sytytetty;
tuli oli sammunut vähän matkan päähän polusta. Palosta nousi kuitenkin
vielä musta savu, joka toisinaan peitti kulkijat.

-- Kulkekaamme nopeammin, Fabian! sanoi vihdoin Rosenholz. Tämä savu
muistuttaa minulle siitä kuoleman tuskasta, jota tunsin luullessani
liekkien ympäröivän sinua.

Tämä oli Fabianin mieleen ja hetken metsän rinnettä kuljettuaan
kuulivat he Oson haukkuvan järven rannalla.

-- Fabian! huudahti Rosenholz, kuulemme pelastajasi äänen; ilman tuon
koiran vainua olisimme ehtineet liian myöhään; koira löysi viidakkoon
vievän rotkopolun. Tämä ystävän tervehdyshaukunta on suotuisa enne,
lapseni.

-- Ken siellä? kuului äkkiä Encinaan karkea ääni.

-- Ystävä! vastasi Rosenholz.

Pian olivat kulkijat järven rannalla.

Paitsi Encinasta ja yhtä puhvelinpyydystäjää, ainoa, joka hänen
tovereistansa oli elossa, oli ranta tyhjä ja aukea. Rosaritan
taivaansininen teltta ei enää kuvastanut järvestä, kartanonomistaja,
hänen tyttärensä ja palvelijansa olivat nopeasti lähteneet seudulta,
joka oli tuottanut niin paljon onnettomuutta.

Aituuskin oli avattu ja kesyttömät hevoset päästetty aavikolle
vapauteensa.

Surukseen saivat Fabian ja Rosenholz kuulla tuon nopean lähdön; he
olivat varmaan toivoneet kohtaavansa don Augustinin ja Rosaritan.
Heillä ei siis ollut muuta tekemistä kuin palata Josén luo, joka oli
jäänyt hoitamaan Ukkosensädettä. Encinaskin lähti heidän mukaansa,
sillä hänkin tahtoi sanoa jäähyväiset tuolle haavoitetulle, rohkealle
nuorukaiselle.

Oli jo yö, kun Fabian ja Rosenholz palasivat majavansululle. Nuori
comanhi näytti heidän poissa ollessaan vähän toipuneen, ja hän
tunsi Encinaan, jonka kättä hän puristi. Sitten nukkui hän taasen.
Suojellaksensa häntä yökylmältä levitti englantilainen telttinsä hänen
ylitsensä. Sitten laskeutuivat kaikki levolle. Heidän untansa ei
häirinnyt muu kuin vangittu ori, jonka Wilson oli tuonut sinne. Tuo
komea hevonen ei voinut kärsiä vankeutta, vaan repäisi poikki tuon
vahvan hihnan, jolla se oli kiinni. Wilson ehti liian myöhään apuun.
Eläin riensi nopeasti pois.

Tuskin oli aamu koittanut, kun englantilainen ja amerikalainen taasen
lähtivät matkalle. Pian katosivat he puitten taakse.

Nuoren comanhin tila oli tänä aamuna vähän parempi kuin eilen. Kun
Rosenholz oli ottanut pois ensimäisen siteen, saattoi hän haavan
näöstä päättää, etteivät jaloimmat osat olleet vahingoittuneet. Ei
kuitenkaan uskallettu ennen seuraavaa päivää lähteä viemään häntä
vesitse comanhien kylään, joka oli Punaisenjoen rannalla Teksasissa.
Lähetettiin vain Ukkosensäteen soturit noutamaan puhvelinnahkavenettä,
joka oli jokien yhtymäpaikalla. Täältä löysivät he raskaamman veneen,
joka oli ajautunut kaislikkoon, ja vaihtoivat ilolla omansa siihen.

Seuraavana aamuna astuivat ystävykset ja comanhit veneeseen,
saattaaksensa Ukkosensäteen kotiin. Rannalla sanoi Encinas heille
jäähyväiset ja katsoi kauvan venettä, joka kiiti pitkin Punaistajokea.
Pian näkyi se etäällä pienenä pisteenä. Hetken kuluttua peitti auer
kokonaan seikkailijat, jotka lähtivät uusille retkille. Sitten
poistuivat molemmat puhvelinpyydystäjät, jättäen sulun majaville, jotka
ottivat haltuunsa entisen alueensa, välittämättä kuolleista.

       *       *       *       *       *

Tässä luvussa kerrottuihin tapauksiin saattaisimme päättää
kertomuksemme metsäsissistä, ellemme luulisi täyttävämme lukijan
toiveita kertomalla, miksi päähenkilöitten kohtalo muodostui. Hetkeksi
pyydämme siis vielä lukijan huomiota, sillä vaikka kertomamme käsittää
pitkän ajan, voipi sen sanoa muutamalla sanalla.

Nuo kolme metsästäjää, jotka pitivät suurimpana onnenansa saada olla
yhdessä, olisivat varmaan alati noudattaneet rakkauttansa aavikoiden
vapaaseen elämään, ellei olisi sattunut yhtä odottamaton kuin
iloinenkin tapaus, joka heille antoi toisen olopaikan. Siksi tuli
Venadon maatila, joka kerran oli tulemaisillaan Fabianille turmioksi,
ellei vieraanvaraisen isännän tytär olisi häntä pelastanut. Tuo jalo
tyttö sai pitää huolen Fabianin vastaisistakin päivistä, ja maatila
tuli heidän yhteiseksi asunnokseen, kun heidän sydämensä ensin olivat
toisensa löytäneet.

Kertomuksestamme näkyy, miten kohtalo ihmeellisellä tavalla saattaa
erotetut yhteen. Samoin tässäkin Gayferos, jonka hengestään on
kiittäminen metsästäjäin rohkeutta, oli se, jonka avulla tämä iloinen
muutos tapahtui. Don Augustin kutsutti hänet luoksensa läheisestä
kylästä, jossa hänen odottamaton esiintymisensä oli herättänyt suurta
huomiota, ja sai häneltä kuulla metsästäjäin lähteneen Teksasin
aavikoille. Samalla kuuli hän, mikä surullinen kohtalo oli tullut don
Antonion retkikunnan osaksi. Kun hän tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan
niille miehille, joitten rohkeutta ja uupumattomuutta hänen itsensä ja
hänen ainoan lapsensa oli hengestään kiittäminen, ei hän saanut lepoa,
ennenkuin tapasi nämä kolme metsästäjää. He saapuivat ja kertoivat
hänelle merkilliset kohtalonsa. Nuoren Medianan kreivin ihmeelliset
elämän vaiheet herättivät hänessä ja hänen tyttäressään mitä syvintä
sääliä ja saivat don Augustinin antamaan tyttärensä käden jalolle
nuorukaiselle.

Tämä iloinen tapaus antoi kovan iskun vanhan kanadalaisen
mieltymykselle metsäelämään. Ilolla siunasi hän tämän liiton, ja
vaikkei hän kokonaan luopunut vapaasta metsäelämästä, niin pian kohosi
raivattuun paikkaan metsässä lähellä maatilaa mökki, johon Fabian
Mediana nuoren puolisonsa kanssa usein ohjasi kulkunsa ja jossa hän
uskollisten ystäväin seurassa nautti todellista iloa ja onnea.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Metsäsissi - Kuvaus Amerikan Lännestä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home