Title: Ilman vaan aikojaan - Pieniä juttuja
Author: Hemmo, Kaarlo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ilman vaan aikojaan - Pieniä juttuja" ***


ILMAN VAAN AIKOJAAN

Pieniä juttuja

Kirj.

KAARLO HEMMO



Porissa,
Gust. Ronelius
1909.



SISÄLLYS:

Ilman vaan aikojaan...
Miksi pastori ei nauranut...
Kun Matti naitiin...
Pahin rangaistus.
Karhun ampuminen.
"On takahangassa, kuin Vesamäki mustalaisille."
Kun lukkari Lassi Kivipuro taivaaseen matkusti.
Valtuusmiehen huono menestys.
Häämatkaseikkailu.
Kun nimismiestä jutkautettiin.
Hampaankolotus.
Rakkaus ei ole potaatti!
Hyvää tavaraa.
Merimiesten kylpy.
Nappi kolehtikukkaroon.

Marjamatka.
Politiikasta.
Herra sen salli eikä Pekkakaan pannut vastaan
Yhteiskunta ja kansakoulunopettajat
Kadonnut morsian
Palkollisten valistusiltama
Kun Marja-ahon Mikko viljeli juurikkaita
Rautatielaitoksemme.
Joulurauha
Osuusruokala "Yhteishyvä"
Matti Aution rakkaudentunnustus



Ilman vaan aikojaan...


Kahden maailman kylillä toisensa kohdanneen savolaisen miehen välillä
oli kerran syntynyt seuraava keskustelu:

-- Mistä kotoisin?

-- Minäkö?

-- Niin?

-- Kuopiosta.

-- No, sittenhän olemme samasta pesästä, sillä Kuopiosta sitä minäkin
olen.

Toinen nolostui, kun oli mahtavasti sanonut kaupungista olevansa, eikä
kuitenkaan ollut, ja sen vuoksi virkahti:

-- Minä en olekaan kaupungista...

-- No, mistäs sitten?

-- Ilman vaan aikojaan... Tuusniemeltä. Keskustelu oli päättynyt tähän
ja tuskinpa sitä olisi ansainnut kertoa, ell'ei siitä saisi nimeä
semmoiselle kirjaselle, joka tahtoo vaatimuksitta esiintyä, s.o. ilman
vaan aikojaan... Elkööt myös lukijatkaan kirjasen suhteen mitään
vaatimuksia asettako, vaan hankkikoot sen itselleen ilman vaan aikojaan
ja katselkoot sitä muun lukemisen tahi puhelemisen lomassa ilman vaan
aikojaan... Ja jos heiltä tiedustetaan, mitä lukevat, niin vastatkoot:

-- Ilman vaan aikojaan...



MIKSI PASTORI EI NAURANUT...


-- Sanokaa mitä tahansa, mutta minä luulen, että pastori on ollut joko
onnettomasti rakastunut tahi on häneltä kuollut lempensä esine, sanoi
postinhoitajatar, vanhapiika, joka miltei kaikkiin asioihin sotki
rakkauden.

-- Minä puolestani uskon Herran häntä etsiskelleen niin voimakkaalla
kääntymisellä, että kaikki maallinen on saanut unohtua ja nauru juuri
etupäässä, arveli lautamiehen emäntä.

-- Mutta minun mieheni sanoo nähneensä pastorin nauraneen toisella
suupielellään, kun kellonsoittaja oli talkoudessa tanssinut
karhunmöyryä, tiesi lukkarin rouva kertoa.

Tätä viimeksi mainittua puhetta ei kukaan lukuisista naisista ollut
kuulevinaankaan, sillä vanhastaan tunnettua oli, että lukkari ja hänen
rouvansa olivat tietävinään kaikki asiat paremmin, kuin muut.

-- Kerrassaan turhaa on arvella sinne tahi tänne, siinä kun ei voi
olla mitään muuta syytä, kuin yksinkertaisesti pappimainen tekopyhyys,
päätteli teräväkielinen kunnanlääkärin rouva.

Nyt tekivät rovastinrouva ja kappalaisen leskirouva niin hermostuneita
liikkeitä ja niin pahasti silmäilivät, että kaikki toisetkin naiset
loukkaantuivat. Myrskypilvi näytti koko huoneen yli leijailevan, ja
ell'ei kahvintuoja samassa olisi sisään astunut ja kääntänyt huomiota
toisaalle, niin kukatiesi, minkälainen nujakka olisi noussutkaan.

Ei suinkaan ensimmäistä kertaa tapahtunut, että pitäjän naisten, jopa
miestenkin, milloin heitä vaan useampi yhteen sattui, keskustelun
aiheena oli uuden kappalaisen, pastori Pietari Pyhälän nauramattomuus.
Hän oli vasta ensimmäistä vuottaan pitäjässä ja oli siksi kaukaa
muuttanut, ett'eivät uteliaammatkaan olleet hänestä kovin paljon
tietoja saaneet -- ja valhetta hänestä taasen ei voinut puhua, hän
kun oli kauttaaltaan kunnon mies. Saarnalahjat olivat vertojaan
etsivät, kaikkia kohteli hän suoralla avomielisyydellä, oli valmis
tehtäviään nurkumatta täyttämään ja sovinnollisessa hengessä tahtoi
riitaisuudetkin selvitettäviksi. Kirkolliselle kutsumukselleen ei hän
laisinkaan loukkaukseksi katsonut käydä kaikenmoisissa kokouspaikoissa,
eikä koskaan moittivasti puhunut, jos hää- ja huvitilaisuuksissa näki
viattomasti riemuittavan. Mutta se merkillinen omituisuus hänessä oli,
ett'ei hän koskaan nauranut. Ja tässä sitä kummaa olikin enemmän,
kuin tarpeeksi asti, jopa oikeutettuakin. Mies ei, näet, vielä ollut
30 ikävuottaan täyttänyt, silmien ja kasvojen ilme oli vilkas ja kun
oikein tarkasteli, ei voinut olla huomaamatta, että pohjalla täytyy
löytyä tai on ainakin löytynyt aimo annos veitikkamaisuuttakin -- ja
tämä samainen mies ei kuitenkaan koskaan nauranut, ei edes silloinkaan,
kuin toiset olivat naurusta katkeamaisillaan... Mikä oli tähän syynä?
Miksi hymyä ei koskaan hänen verevillä huulillaan nähty ja miksi
muutoin niin miellyttävät kasvonsa olivat naurulle jäässä?

Tämmöisiä kysymyksiä lakkaamatta tehtiin, ja milloin vaan pitäjäläisiä
yhdessä oli, silloin melkein poikkeuksetta, etenkin jos puhe-ainetta
puuttui, keskusteltiin pastorin nauramattomuudesta ja koetettiin
keksiä syitä siihen. Kaikki kokeet olivat kuitenkin turhia, eikä
kellään ollut rohkeutta ruveta niin tungettelevaiseksi, että olisi
itseltään pastorilta sitä tiedustanut. Hyvin uskottavalta tuntuu, että
koko tämä asia, joka pitäjäläisistä oli tavallaan "polttava kysymys",
olisi kaikiksi ajoiksi jäänyt salaperäisyyden verhon taakse, ell'ei
pastorin kuoleman jälkeen olisi löydetty erästä merkillistä paperia
hänen tärkeimpien talletettaviensa joukosta. Kun ei voine olettaa, että
vainajan muistoa kohtaan tapahtuu loukkaus, kopioidaan pastorin jättämä
paperi tähän ja oli se sanasta sanaan näin kuuluva:

    "Minä en koskaan naura.

    Oman itseni kanssa olen vakavamielisen harkitsemisen jälkeen
    tehnyt sen järkähtämättömän päätöksen, ett'en täst'edes koskaan
    enää naura, olkoonpa siitä pidättäytyminen kuinka vaikeata tahansa,
    minä kun naurullani olen häväissyt pyhän saarnavirkani itse
    kirkossa, pyhässä Herran huoneessa. Jos minä tämän lupaukseni
    rikon, katson itseni mahdottomaksi sananpalvelijana olemaan. K:ssa
    Kesäkuun 24 päivänä 1816.

                                                 _Pietari Pyhälä_,
                                                  apulaispappi."
                                                    (Sinetti).

Kun tämmöinen sitoumuspaperi löydettiin, oltiin päästy avaimeen
käsiksi, jota mitä kiihkeimmän uteliaisuuden vallitessa ruvettiin
pyörittelemään. Tietysti oli paljon vaikutuksia voitettavana,
mutta innokasten ponnistusten avulla saatiin salaisuus ilmi.
Lyhykäisyydessään kerrottuna on se seuraava:

Pastori Pietari Pyhälä, joka ei ollut taipunut suomalaista sukunimeään
ruotsintamaan, vaikka se sinä aikana oli niin tavallista, oli
ensimmäisinä pappisvuosinaan apulaisena K:ssa. Eräänä juhannuspäivänä,
jolloin jumalanpalvelus oli tavallista juhlallisempi syystä, että
rippilapset laskettiin Herran ehtoolliselle, oli pastori Pyhälä
saarnaamassa. Kirkko oli koristettu lehtipuilla ja ihmisiä oli
tungokseen asti. Kun oli lämmin ilma, olivat ovet auki. Kirkon pää-oven
kynnykselle oli muuan vanha mummo asettunut istumaan sillä tavoin,
että seljällään nojasi pihtipieltä vasten ja toinen jalkansa oli
sisäpuolella ja toinen ulkopuolella kynnystä. Vaikka pastorin saarna
oli ainakin, mutta erittäinkin juhlapäivänä, voimakasta ja pirteätä,
oli mummoa kuitenkin ruvennut torkuttamaan. Lienevätkö poikaviikarit
ajaneet vai omia aikojaanko lie kirkonkylän lautamiehen tallipässi
lähtenyt nousta kaputtelemaan kirkonrappusia myöten ylös ja olisi kai
kirkkoonkin astunut, ell'ei olisi ruvennut tarkastelemaan kynnyksellä
torkkuvaa mummoa. Huomatessaan mummon pään nyökkämisen, oletti kai
pässi sitä puskusille vaatimukseksi, koska oli ruvennut niskaansa
väännellen käpälällään kaapimaan rappukiveä ja hiljalleen äännähdellyt:
"Pä... ä... pä... ä..." Juuri sillä hetkellä oli saarnaava pastori
sattunut vilkasemaan ovelle päin, kohdaten siellä nähtävän, joka oli
niin mieltä- ja sydäntäkutkuttavaa, että häneltä oli nauru purskahtaa.
Onneksi hän toki muisti paikan pyhyyden ja sen kalliin tehtävän, jota
oli toimittamassa. Mitä kiireimmiten hän käänsi päänsä toisaalle ja
vakavalla hartaudella vertaili tätä juhannusta sinikirkkaine taivaineen
ja kukkineen muistoksi paratiisista, jossa esivanhempamme puhtaine,
synnittömine sydämineen... hahhah hahaha hahhah hahaha hahhah hahaha...

Keskellä lausettaan oli pastori, näet, sattunutkin vilkaisemaan jälleen
ovelle päin, jossa pässi siinä silmänräpäyksessä puskea jupsasi
mummoa päähän niin voimakkaasti, että mummoparka kaatui kynnykseltä
ylenkuntturaisiaan kirkkoon, tehden mitä hullunkurisimman kuperikeikan,
joka on helpompi käsittää, kuin kertoa. Kirkkoväki oli tavattomasti
hämmästynyt ja useampi kavahti seisomaan. Kun jokaisen katse ja huomio
oli kiintynyt pastoriin ja hänen saarnansa kuuntelemiseen, ei kukaan
huomannut, mitä ovella tapahtui. Ja sitten sitä vasta pastoriin
ruvettiin oikein katsomaankin, kun hän täyttä kurkkua nauroi, niin että
kirkko raikui. Tosin näytti väliin siltä, kuin hän tahtoisi lakata,
mutta naurunpuuskat alkoivat uudelleen ja saarnatuolin laidasta kiinni
pitäen pastori edelleen hohotti... hahhah hahaha hahhah haahaa...

Tuli toki naurusta viimein loppu kun tulikin. Hengästyneenä,
hermostuneena ja harmistuneena oli pastori laskeutunut saarnatuolista
alas tiedustamaan, sallitaanko hänen toimittaa jumalanpalvelus loppuun
asti. Kun kirkossa-olijat yksimielisesti siihen myöntävästi olivat
vastanneet, oli pastori noussut saarnaansa jatkamaan. Silloin olikin
vasta saarna saatu kuulla ja koko muukin jumalanpalvelus oli sitten
tullut niin liikuttavasti toimitetuksi, että kirkossa oli itkeä
nyyhkytetty kaikkialla.

Pastorin pyynnöstä ilmoitti kirkkoneuvosto tapauksen tuomiokapituliin,
jonne pastori kutsuttiin kuulusteltavaksi. Kun hän suullisesti asian
oikein selitti, annettiin hänelle ainoastaan muistutus. Mutta tarpeeton
tämä muistutuskin oli, sillä pastori oli jo samana päivänä, jona tapaus
sattui, rangaissut itse itseään, vieläpä niin ankarasti, kuin edellä
olleesta, hänen jälkeenjättämästään paperista näkyy...

Ja siinä oli syy, miksi pastori ei nauranut.



KUN MATTI NAITIIN...


Samaan taloon he olivat sattuneet pestautumaan, Marketta
palvelijattareksi ja Matti rengiksi. Uudessa palveluspaikassaan he
jo tulopäivänsä iltapuolella olivat niin toisiinsa tutustuneet, kuin
olisivat ikänsä yhdessä asuneet, vaikka totinen totuus oli, ett'eivät
koskaan sitä ennen olleet toisiansa tavanneet. Aivan alusta alkaen oli
heillä jokaisessa kohtaamisessa jokin pilapuhe toisilleen valmiina
ja tuommoinen hyväntahtoinen naurava katse sen harjakaisiksi. Hyvin
pian heidän välillään oleva juopa kuivui kokonaan umpeen ja vuoden
lopulla oli heidän suhteensa siinä määrässä hyvä, että kyläkunnan
ennustaja-eukot alkoivat arvella, että kyllä heistä taitaa tulla yksi...

Ennenkuin seuraava pestausaika saapui, olivat he jo ajoissa
keskustelleet, vieläkö jäävät entiseen paikkaan tulevaksi vuodeksi tahi
eivätkö.

-- Jos vaan tahtovat pitää, oli silloin Marketta sanonut.

-- Samaa ajattelen minäkin -- oli Matti lausunut -- sillä näkyypä tässä
työtä, ruokaa ja lämmintä riittävän.

Ja kun kumpaistakin sitten pestausaikana toiseksi vuodeksi pyydettiin,
antoivat he myöntävän vastauksen. Enemmän kuin tähän asti olivat he
täst'edes toisiinsa kiintyneitä. Missä suinkin sopi, siinä he aina
puhua supattelivat toisilleen, ja jos Marketta mitä apua tarvitsi,
silloin oli Matin auttava käsi heti ojennettuna, eikä Marketta
suinkaan tietänyt, ennenkuin itse siihen hommaan ruvetessaan, että
saunapuut olivat jo uunin edessä ja navettavedet kannetut. Marketta
taas puolestaan valvoi, että Matin sukat tulivat ajallaan parsituiksi
ja että hänen kylpyvetensä oli lämmitettyä. Heille kyllä kaiken tämän
johdosta monta irvistelysanaa lausuttiin, mutta he eivät olleet
toppanaankaan, vaan lohduttivat itseään sananlaskulla: Ei haukku
haavaa tee, jos ei koira purra saa. Ja siltä melkein näytti, kuin
toisten virnailut olisivat heitä yhä läheisempään yhteyteen saattaneet.
Niinpä he esimerkiksi yhdessä astua tassuttelivat pyhinä kirkkoon ja
yhdessä sieltä palasivat. Ja sekös kielikelloille vasta vettä myllyyn
antoi, kun he yhdessä menivät Jyväskylään laskiaismarkkinoille.
Siellä, jos missä, oli Marketalla ja Matilla hauskaa! He kävelivät
puolipäivää posetiivinsoittajan mukana, ostivat monta uutta ja
kaunista rakkaudenlaulua, vieläpä niitten säveleenkin oppivat, ajoivat
karusellissa ja joivat torilla vehnäskahvit kolme kertaa päivässä.
Kotiin lähtiessä osti Matti Tampereen puodista Marketalle niin
helakkavärisen huivin, että se näkyi avannolta kotiin. Sen lisäksi
hän vielä kaikessa salaisuudessa osti pari hopeasormusta, jotka
päällepäätteeksi oikein kultauttikin. Vaan eipä hän itsekkään lahjoitta
jäänyt! Marketta, näet, pisti hänen taskuunsa paperikäärön, joka
sisälsi messinkiset kellonperät, niin paksut, että ne, Marketan sanojen
mukaan, kelpaisivat, vaikka härän kytkyeksi. Ja ne välkkyivät, kuin
kulta!

Kun kotiväki sai näistä lahjoituksista tietää ja joku vahingossa
Matin sormuksetkin näki, niin silloin heti päätettiin, että kyllä
heistä tulee yksi... Sitten tuo arvelu levisi kylällekin ja sielläkin
sanottiin, että kyllä heistä tulee yksi... Matti oli ruvennut itsekin
miettimään, että silloin on taottava kuin rauta on kuuminta. Eräänä
perjantai-aamuna kun hän Marketan sattui saunassa tapaamaan, sanoi hän:

-- Mitäs tästä turhasta jorotuksesta enää lähtee -- sano suoraan, eikö
meidän sopisi panna nuttujamme samaan naulaan?

-- Tarkoitatko sitä, että papilla panettaisimme mustaa valkealle?

-- Sitähän minä tarkoitan.

-- No, jos luulet, että minä eukoksesi kelpaan, niin pannaan vaan
ryysyt yhteen.

-- Mikäpäs tässä sitten hätänä... Lämmitä pesuvettä minullekin asti ja
koeta joutua itsekin pian valmiiksi.

Tässä oli koko kosinta -- ei siinä ensin uinailtu ja autuaasti
vavahdeltu, ei äänettömällä huokauksella kysymykseen vastattu,
eikä tulisesti suudeltu: sydämen teeskentelemättömällä suoruudella
avioliiton ensimmäinen side solmittiin... Matti, näettekös, oli jo
ovessa silloin, kuin hän puhui pesuvedestä ja pyysi Marketan kiirettä
pitämään. Sitten hän astua taapusteli isännän pakeille. Häntä hiukan
nolostutti, eikä oikein tietänyt, kuinka alkaisi. Muutaman kerran
rykäistyään ja korvallistaan raapaistuaan, sanoi hän viimein:

-- Tuota noin... antaisittekohan, isäntä, muutamisen kymmenen markkaa
rahaa ja hevosta maksua vastaan -- Marketta ja minä pistäytyisimme
hiukan tuolla kirkolla.

-- Sitä minä olen jo kauan odottanutkin, sanoi isäntä naurahtaen. Mutta
kukas puhemieheksi lähtee?

-- Ihalais-Pekkahan se lupasi tulla.

-- Olisin minäkin lähtenyt ja etenkin tänään se olisi mainiosti
sopinut, kun minulla on omaakin asiaa pappilaan.

-- Mieluimminhan minä toki isännän puhemieheksi otan, mutta en ole
uskaltanut pyytää.

-- No, mene sitten tupaan ja käske emännän minulle kaulaamaan puhdas
paita. Varistakoon myöskin partavettä.

Matti kiirehti isännän käskyä täyttämään ensin ja sitten kapusi aitan
ylisiltä vaatteitansa noutamaan. Sieltä hän otti verkanuttunsa,
jonka kilpa-ammunnasta saamillaan rahoilla oli teettänyt, harmaat
sarkahousunsa, niin paksut, että melkein itsestään seisoivat,
lastinkiliivinsä ja pitkävartiset saappaansa. Vaatteensa hän pihamaalla
lumeen pieksämällä puhdisti, ennenkuin ne tupaan kuljetti.

Mutta Marketta oli kodassa pahemmassa kuin pulassa, hän kun ei
tahtonut saada valkeata syttymään, vaikka tulitikun toisensa perästä
poltti ja tuohia sekä päreitä, puitten sekaan tunki. Kuten muut hänen
kalttaisensa, oli hänkin taika-uskoinen ja jo itsekseen puheli:

-- Mikähän riena tähän naimahommaan mahtaa tullakaan, koska ei tuli
tahdo syttyä?...

Vaan vihdoin remahti ilmivalkea palamaan. Silloin Marketta iloisena
lähti vaatteitansa hakemaan. Hän toi aitastaan tupin eli alushameen,
kirjavapohjaisen päällyshameen, satiininutun, paksun palttoon, sukat,
kengät ja helakkahuivin, jotka kantoi saunaan siellä pukeutuakseen.
Ja siinäkös sitä olikin työtä! Kasvotkin olivat pestävät kolmella eri
vedellä: ensimmäisellä lähti nila, toisella lika ja kolmas vesi vasta
kiiltävän teki. Pieneen läkkipeiliin piti lakkaamatta kurkistaa, jotta
jakaus keskelle päätä tulisi, tarvittiinpa siinä toisiakin sukkapuikko
kädessä auttamassa, kun jotkut hiukset olivat itsepäisiä, teetättäen
jakausta moneen kertaan.

Samanlaista hommaa ja pieniä vastuksia niitä Matillakin oli: väliin,
näet, partaveitsi ei tahtonut pystyä ja väliin taasen tahtoi haavankin
tehdä. Ja nyt kuitenkin oli syytä itsensä aivan uudelle karvalle
luoda, sillä oltiinhan lähtemässä pappilaan -- omaa itseä kuulutuksiin
panemaan.

Vihdoin kaikki oli valmiina!

Isäntä oli valjastuttanut oriin parhaimman kirkkoreen eteen, olipa
puoliksi karvaton peurannahkakin perälle asetettu. Lähtiessä syntyi
pieni kina, kun isäntä tahtoi olla kuskilla ja asettaa Marketan ja
Matin herroina rinnakkain perässä istumaan. Tähän ei Matti olisi
suostunut, vaan kun isäntä puolestaan oli luja, niin mikäs siinä auttoi.

Marketan päässä oli Matin lahjoittama helakkahuivi, ja Matti taas antoi
takkinsa olla auki, jotta Marketan lahjoittamat kellonperät komeasti
loistivat. Kun ori karkasi juoksemaan, että kulkuset helähtivät, ja
kiidätti sekä reen että reessä-olijat kartanon taakse, mistä tie
kirkolle kulki, silloin vasta kotiväki huomasi, mitä tekeillä oli. Ja
nytkös syntyi hälinä! Ei, näet, voitu olla arveluita ja mielipiteitä
ilmilausumatta: yksi löi kahtakämmentä, toinen nauraa virnotti ja
kolmas jonkun kokkapuheen päästi. Yksin sokea elättimuorikaan ei
saattanut itseään pidättää, vaan puhkesi puhumaan:

-- Vai oikein heidät reenperään pantiin... katsopas sitä herrasväkeä!
Hm, hm, semmoista on, kun ollaan nuoria... Parasta taitaisi olla,
ett'eivät vielä ylpeileisi, sillä pianpa tuommoiset rikkaat luudalta
lattialle putoavat, suuria säästöjä kun ei liene... Mutta jos tyhjinä
kuin saippuakuplat mennään naimisiin, niin ei suinkaan kiikarilla
tarvitse nälkää katsella... se tulee niin lähelle, että sen silmälläkin
erottaa... ohhoh! Ripille päästyäni ja tuskin oman vaatekerran
omistajana sitä minäkin koetin miehen saada -- ja tässä tätä nyt
ollaan...

Minkälaisen aavistuksen kaukoputken kautta Matti ja Marketta
kuulutuksille mennessään tulevaisuuteensa katselivat vai eivätkö
katselleet ollenkaan, se on tietymätöntä. Kun jotenkin pian oli
kirkolle päästy, käytiin puodista ostamassa papille antimet -- ja
sitten lähdettiin pappilaan. Isäntä pistäytyi ensin papin pakinoille,
jolla ajalla Marketta ja Matti eteisessä taskupeiliensä avulla
tarkastelivat, olivatko jakaukset keskellä päätä, sekä muutenkin
pukujansa järjestelivät. Kohta kuitenkin isäntä heidät sisälle kutsui.
Marketan syvään niiata hörskäytettyä ja Matin koreasti kumarrettua teki
pappi tavanmukaiset kysymykset ja pani sitten -- mustaa valkealle.
Paluumatkalla poikettiin Tuurissa vehnäskahvit juomassa ja vehnäistä
ostamassa sekä Kanttilan puodissa pieniä ostoksia tekemässä.

-- Nytkös Matti akkametsästä palajaa? kysyi puoti-Pekka naurahtaen.

-- Niin -- vastasi Matti ja naurahti hänkin, vaikka ainoastaan toisella
suupielellään -- keväällähän siitä metsästä parhaiten saaliin saa...

Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin, mutta siitä huolimatta
Marketta vielä paahtaa sukasi kahvia, pisti suuren sumppipannun kiehua
porisemaan. Sitten Marketta ja Matti alkoivat kehotella:

-- Tulkaa ryyppäämään kuppi varikaista ja ottakaa vehnäistä myöskin.

Ja omasta puolestaan sanoi Matti vielä lisäksi:

-- Tämän parempia ratulia ei tulla viettämäänkään, koskapa kuvernööri
kuuluu niitten pitämisen kieltäneen.

Hyvältä näytti kahvi maistuvankin, eikä nyt arvosteltu ja ilvehditty,
kuten aamupuolella tapahtui, vaan sylintäydeltä onnitteluja ja
kiitoksia jaeltiin. Sokea elättimuorikin maiskutteli huuliaan ja puheli:

-- Kas, kuinka hyvää kahvia Marketta keitti... ei herroissakaan
parempata synny... ihan se sydämeeni herahti... Luoja palkitkoon ja
nuorta paria siunatkoon!... Voi kuitenkin tuota hyvää kahvia, jota
vielä kaksi kuppia annettiin, toinen niin täytenä, että teevadillekin
oli läikkynyt... Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!

Seuraavana aamuna oli Marketan ja Matin välttämättömästi lähdettävä
kirkkoon kuullakseen, kuinka liperikaula, (s.o. pappi) heidän nimensä
pyhästä pöntöstä lausuu. Kotiin palattuaan olivat kertoneet, että
kuuluttamisen aikana oli vaikea kirkossa olla, kun muka luulivat, että
tuntemattomatkin heitä tarkastivat...

Kuulutetuiksi tultuaan oli Marketalla ja Matilla vapaus, irvistelyjä
pelkäämättä, seurustella, kuinka vaan halusivat. Parhaansa mukaan
he ryhtyivät varustautumaan tulevaisuuden varalta, tiedustaen jo
seuraavalla viikolla Marketalle asunnon Luikalan mäkitupaan, Matti kun
aikoi vielä seuraavankin vuoden olla renkinä, sillä siinä tapauksessa
oli isäntä luvannut hänet ottaa torppariksi Lääppäälän torppaan. Kaikki
näytti valoisalta, kuin pouta-aamuna.

Mutta kuinka lienee ollutkaan, rupesi Matti muutamain viikkojen
kuluttua muuttumaan, ikäänkuin pouta-aamu alkaa pilveen vetäytyä,
vaikka päivän valjetessa ei edes hattaroita näy. Ensinnäkin hän
enimmäkseen oleksi eripäällään ja näytti välttävän Marketan seuraa.
Ja jos Marketta häntä milloin puhutellakseen kutsui, niin hän meni
jompsimalla, eikä nopeasti, kuten ennen, jopa väliin oli menemättäkin.
Eikä hän Markettaa enää tämän töissäkään tahtonut auttaa. Kun
vieraantuminen niin silmiinpistävästi tapahtui, eivät muutamat
malttaneet olla kysymättä, mikä siihen on syynä.

-- Onpahan tuota vielä aikaa toistemme kanssa kylliksi kamuta, oli
Matin kuivakantainen vastaus ollut.

Tuli sitten kekri ja palvelusväen odottama kisaviikko. Moni
hyppyhaluinen oli silloin toivonut saavansa häitä tanssia, mutta
niitäpä ei tullutkaan. Tehdyn sopimuksen mukaan muutti Marketta
Luikalaan, ryhtyen kutoa helskyttämään kangasta, josta suurin osa oli
tuleva talon tyttärille ja loppu hänelle itselleen. Matti puolestaan
lähti kokoviikkoiselle metsästysretkelle, hyvä ampuja kun oli, Hovilan
sydänmaille, eikä sinne lähtiessä yhtä vähän kuin sieltä palattuaan
Luikalassa edes käymään mennyt. Silloin Marketan ja Matin naimahomma
tuli jälleen arvostelujen alaiseksi, ensin kaikessa hiljaisuudessa ja
sitten julkisesti.

-- Taitaapa olla Marketan ja Matin taikinassa paha, sanoivat yhdet.

-- Ei heistä tule yhtä, vaikka köyttäisi, päättivät toiset.

Ja vanha sokea elättimuorikaan ei malttanut olla äänetönnä, vaan sanoi:

-- Sitä se on, kun kovin aikaiseen ruvetaan avioparina olemaan... Hm,
kukas käski niin komeasti pappilaan lähtemään... Niin, niin, -- ylpeys
käy lankeemuksen edellä...

Mutta mitä kaikkea lienee puheltukaan, arveltu ja päätetty, ei
kuitenkaan löytynyt ketään, joka olisi kyennyt pääsemään asian
ytimeen: löytämään syyn Matin mielenmuutokseen. Jos hän olisi ollut
kevytmielinen nuorukainen tahi hulttiomainen ja hutilusmies, niin
moinen menettely olisi silloin, ikäänkuin ohjelmaan kuuluva. Matti oli
kerrassaan toista maata, rehellinen ja vakava, ja siksi oudoksuminen
syntyi aivan itsestään. Tosin kyllä jotkut olivat tietävinään, että
Matti aikoo lähteä etelä-Suomeen ansiomatkoille ja jättää naimahommat
sikseen. Toiset taasen arvelivat, että kun kylällä kerrotaan
naapuritalon pojan käyvän Luikalassa Marketan luona istuksimassa,
niin Matti on ruvennut kylmenemään. Nämä arvelut tulivat kuitenkin
kumotuiksi sen kautta, että Matti ensinnäkin oli koko vuodeksi
pestautunut, eikä poislähdöstään ollut mitään jutellut, ja toisekseen
oli Marketta niin nuhteettomaksi tunnettu, ettei hänen tähtensä edes
oman sulhonkaan tarvinnut luulevaisuuden huolta kantaa... Kenties
Matin ero-aikeet olivatkin ainoastaan pinnalla, eivätkä sydämen
syvyydessä tahi oli hänen tarkoituksena tutkia itseään ja samalla
ottaa selvä, oliko Marketta häneen todenteolla kiintynyt? Mutta kukapa
tietää, ihmissydän kun on semmoinen merkillinen salakammio, että sen
aivoituksia on usein vaikea tutkia -- ja taitavatpa ne väliin, eikä
niinkään harvoin, olla tutkimattomiakin, ell'ei aika vähitellen syitä
ja seurauksia ymmärrettävään muotoon saata. Päästäksensä johonkin
selvyyteen, päätti isäntä, kuten kunnon puhemiehen olikin tehtävä,
puhutella Mattia itseään ja kerran ruokalevon aikana kutsui hänet
kamariinsa.

-- Kuulehan, Matti, -- sanoi isäntä -- kohta on jo joulu käsissä, ja
sinun hääsi ovat vielä viettämättä. Mitäs sinä oikeastaan mietit?
Heitä hornaan kaikki verukkeet ja hommaudu jouluksi naimisiin, sillä
sananlasku sanoo: Ennen mies on vuoden lehmättä, kuin jouluyön eukotta!

Matti katseli ympäri kamaria ja vastasi:

-- Taitavat ne häät jäädä minulta viettämättä...

Sitten hän vilkaisi seinäkelloon ja jatkoi:

-- Kas, jokos se aika on noin mennä livahtanut... Pitääpä tästä mennä
ruunan apetta silmästämään.

Sen sanottuaan Matti mennä luikahti pois.

Isäntä jäi ihmettelemään, eikä voinut olla Matin kuminallista vastausta
emännälleen kertomatta -- siinä samalla sen sattuivat tyttäretkin
kuulemaan, jotka puolestaan pitivät huolta, että asia koko kyläkunnalle
levisi.

-- Katsohan vaan, eipä heistä yhtä tulekaan, kuului silloin pilkallisia
huudahtuksia kaikkialta.

Mutta kun kyläkuntalaiset ilkkuen puhelivat, tunsi Marketta sydämensä
verta vuotavan. Hän kyllä koetti tehdä parastaan ollakseen iloinen
ja siten näyttääkseen maailmalle, että ihmiset haastelevat turhia,
mutta ei se tahtonut oikein onnistua -- surun voima oli suurempi.
Tuontuostakin hän itkeä tihautti, eikä kankaan kutominenkaan tahtonut
luistaa. Vihdoin hän päätti panna kaiken viisautensa liikkeelle ja
viedä Matin vihille -- millä keinolla tahansa.

Eräänä iltahämäränä hän meni taloon. Aivan kuin sallimus olisi
asettanut, tapasi hän Matin kartanolla jotain puuhailemassa.

-- Tulehan vähän puheilleni, sanoi Marketta, mennen edeltä saunaan,
jonka uuni oli riittymäisillään, niin ettei savu enää ollut
häiritsemässä.

Matti jäi hetkiseksi seisomaan.

-- No, eihän tuo purematta nielase, sanoi hän sitten yksinään ja lähti
astua jörppimään Marketan perästä saunaan.

Siellä oli Marketta istumassa penkillä, nypistellen hyppysillään
esiliinansa nurkkaa. Matti istahti portaille ja alkoi vedellä
pieksujensa varsia. Kumpikaan ei puhunut halaistua sanaa.

Kun oli kotvan aikaa sillä tavoin istua nokotettu, katkaisi Marketta
äänettömyyden kaulan.

-- Matti hoi -- sanoi hän -- minkästähden sinä olet tullut aivan
toisenlaiseksi?

-- Ehkä olen lihonut, kun olen syönyt paljon perunoita.

-- Eläpäs nyt rupea virnakoimaan, vaan sano suoraan, koska olet
päättänyt häitämme viettää?

-- Kuoleman jälkeen, kuin Kukkolan Jussi hevoskauppansa purkamisen.

-- Mitä sinä, Herran nimessä, nyt haastatkaan? Minä olen aina sinusta
pitänyt ja pidän nytkin vielä niin että oikein kutkuttaa ja samoin olen
uskonut sinunkin tekevän -- ja nyt kuulenkin, että mielessäsi onkin
ollut pelkkä petos, ihan Mäntsälän jutku... No, olkoon niinkin, sillä
eipä minulla puolestani ole mitään syytä hävetä, mutta sinulla on,
kun olet orpoa tyttöparkaa näin ilkeästi narrannut -- usko pois: --
hevosetkin sinua nauravat... Ja sanopas nyt, mikä tähän on syynä?

Matti oli hyvin liikutettu, niin että äänensä värisi sanoessaan:

-- En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui.

-- Niin, -- no -- virkkoi Marketta -- ei väkisin vävyksi, ylenmielin
ystäväksi, sanotaan sananlaskussakin. Sen lisäksi ei sinulle mitään
vahinkoa tapahdu, vaan minulle, sillä sinä kyllä minua parempiakin
vaimoksesi löydät, mutta minä en saa miestä ikänäni, kun maailman
korviin joutuu, että olet minut hyljännyt... Ajattele tätä, Matti, ja
ajattele myöskin, mikä kohtalo on petturin sielulla!... Sanoit äsken,
että mielesi yht'äkkiä muuttui... No, hyvä! Minä olen keksinyt keinon,
miten pulasta parhaiten selviämme. Me menemme vihille, kuten ainakin,
mutta ilmoitamme, ettemme vietä häitä, kun "huomentuoppikin" on
kielletty. Sitten papin kysyessä, tahdotko ottaa minut aviovaimoksesi,
vastaat myöntävästi. Mutta kun pappi minulta kysyy, tahdonko ottaa
sinut aviomiehekseni, vastaan minä: En tahdo!

Matti mietti ja kun hänen omatuntonsa sanoi, että Marketan on hyvitys
saatava, virkkoi hän:

-- No, minä suostun ja kaikkein parasta on mennä jo ensi sunnuntaina,
niin pääsemme itse rauhaan ja ihmiset myöskin, joilla tuntuu olevan
meidän naimahommasta niin paljon tekemistä.

-- Mennään vaan ensi sunnuntaina, sanoi Marketta. Sitten molemmat
lähtivät saunasta, Marketta Luikalaan ja Matti tupaan, Ilonsekaiset
tunteet täyttivät Marketan mielen, kun hän puolijuoksua mennä hipaisi.
Seuraava sunnuntai tuli. Niinkuin sulho konsanaankin, pukeutui Matti
parhaisiin vaatteisiinsa, pyysi hevosen ja kävi Marketan ottamassa
Luikalasta rinnalleen -- ja sitten he lähtivät vihille. Suunsoittajat
ja ilvehtijät nolostuivat ja olivat mykkinä.

Kirkonmenojen loputtua astuivat Marketta ja Matti sakaristoon
vihkimistä varten, josta Matin isäntä oli jo edellisenä päivänä
kirkolla käydessään poikennut pappilassa ilmoittamassa. Useita
muitakin pareja oli samalla pyhällä asialla. Pappi asetti vihittävät
riviin seisomaan, alottaen vihkimisen rivin oikeasta päästä, ja kun
Marketta ja Matti olivat vasemmassa päässä, oli heidän vuoronsa tuleva
viimeiseksi. Mutta lähenemistään läheni pappi heitäkin, tulipa vihdoin
heidän kohdalleenkin ja kysyi Matilta:

-- ... minä kysyn sinulta Matti Muhonen, tahdotkos ottaa tämän Marketta
Suhosen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

-- Tahdon, yrähti Matti puoliääneen.

Sen perästä pappi siirtyi Marketan eteen ja lausui:

-- ... minä kysyn sinulta Marketta Suhonen, tahdotkos ottaa tämän Matti
Muhosen aviomieheksesi ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä?

-- Tahdon, vastata heläytti Marketta niin raikkaasti, että sakaristo
kajahti.

Matin silmissä maailma tuntui mustenevan ja hän yritti kiljaista:
Petturi! Mutta ääni tukehtui kulkkuun sekä omatunto sanoi, että
petturihan hän itsekin oli aikonut olla... Pakoon lähtemistäkin jo
ajatteli. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, kun jalkansa tuntuivat
voimattomina vapisevan ja kun pelkäsi tulevansa vangittavaksi ja
vietäväksi tuomiokapituliin itsensä piispan tutkittavaksi... Lienee
hän myöskin mielitellyt jotakin sanoa, koska huulet höpähtelivät...
Papin juhlallinen ja hurskas katse estivät kuitenkin hänen puhelunsa
ja ikäänkuin tietämättään hän kaivoi rahakukkarostaan Jyväskylän
markkinoilta ostamansa kullatun hopeasormuksen, jolla sitten kaksi
yhdistettiin yhdeksi kuolemaan asti. Vasta polvistuttuaan pääsi Matti
täyteen tajuunsa ja ajatteli, että ehkäpä tämä oli näin meneväkin, eikä
milloinkaan liene ketään vihittävää ollut, joka suuremmalla sydämen
hartaudella oli loppusiunauksen vastaanottanut, kuin juuri -- Matti.
Hetkisen kuluttua hän vihittynä miehenä astua tassutteli Markettansa
kanssa hevosen luo.

Rekeen istuttua sanoi Matti:

-- Sinä syytit minua talon saunassa, että minä olen narrannut sinua
ja lupasit vihillä vastata kieltävästi. Mutta sinähän vasta oikein
narrasitkin ja valehtelit... Minkätähden sinä teit sillä tavalla?

-- En tiedä itsekään, vaan minun mieleni yhtäkkiä muuttui, haasteli
Marketta, väistyen Mattia lähemmä ja katsoen hellästi hänen silmiinsä.

Tämä katse sattui Mattiin. Hän käänsi kasvonsa toisaalle ja pyyhkäisi
rukkasella silmiään.

-- Kas, kuinka tuo vastatuuli nostaa vettä silmiin, puheli Matti,
ikäänkuin itselleen.

Vähän ajan kuluttua Matti jatkoi:

-- Tuntuipa tuo minunkin mieleni muuttuneen. Sitten hän ropsaisi
hevosta ohjasperillä ja virkahti:

-- Mitäpäs me rupeamme kirkonkyläläisten kahvihöröä särpimään --
saammehan me varikaista kotonakin.

Kauan ei kulunutkaan, ennenkuin muutaman virstan pituinen taival oli
kuljettu. Luikalassa poikettiin sen verran, että Marketta otti kahvia
ja sokeria sekä vehnäistä sieltä, voidaksensa pistää talossa suuren
sumppipannun kiehua porisemaan, kuten kuulutusmatkalta tultuakin.
Pian sitten istuttiin puhaltelemassa höyryäviin kahvikuppeihin. Siinä
onnitellessa sanoi isäntä:

-- Kas niin, Matti, eikös nyt kaikki ole hyvin?

-- Hyvin olisi -- vastasi Matti -- jos ei olisi yhtä pahaa vikaa.

-- Mikä se paha vika on, mikä se on? kysyi jok'ikinen tuvassa-olija,
ikäänkuin yhdellä suulla.

-- Niin, tuota noin... muut miehet saavat sanoa: Minä nain. Mutta minun
miesparan pitää sanoa, että minut naitiin...

Nauru purskahti jokaiselta, vaikka eivät ymmärtäneetkään, mitä Matti
sanasutkauksellaan tarkoitti. Eikä kukaan ruvennut selitystäkään
pyytämään, sanottiinhan vaan:

Tulipa heistä yksi, kun tulikin...

-- Niin tuli, kun minut naitiin, päätti Matti vielä uudestaan.



PAHIN RANGAISTUS.


Pikku kaupunki!

Ei oikein tiedä, onko säälittävä tahi hymyiltävä, kun pikku kaupungista
tulee kysymys. Se ala, jonka se isänmaan pintaa on saanut itselleen
valloitetuksi, on pieni, kaikki sen rakennukset ovat pieniä ja siinä
asuvat ihmiset ovat, ellei juuri pieniä, niin ainakin pikkumaisia.
Mitä sen omassa keskuudessa sattuu, se on pientä sekin, ja suuren
maailman suurista tapauksista taasen ainoastaan pientä huminaa pikku
kaupunkiin saapuu. Kun meidän maassamme suurkaupungit eivät ole vielä
muotiin tulleet, vaan melkeinpä kaikki ovat pikku kaupunkeja, täytyy
ensinnäkin, jos niistä jotain tahtoo kertoa, jättää mainitsematta,
mistä kaupungista on puhe, ja toisekseen kertomuksessa esiintyville
henkilöille on annettava uudet niinet, ett'ei -- pikkumaisuuksia
syntyisi. Vaikka kuvattavat tapaukset henkilöineen jo olisivat
historiantakaisiakin, saattaa varovaisuus sittenkin olla tarpeen, sillä
onhan mahdollista, että jälkeläisten joukossa on semmoisia, jotka eivät
voi olla näyttämättä, että heissä on pikkukaupungin -- pikkumaisuutta.
Viisasta varovaisuutta ohjeekseen käyttämällä on siis kerrottava esim.
tällä tavalla:

Eräs maamme pikku kaupunki eleli itseensä sulkeutuneena herttaisen
rauhan ja levon helmassa, eikä juuri koskaan ollut muuta muutosta
tuntenut, kuin vaan sen, mitä vuodenaikojen vaiheet tuottavat. Sen
vuoksi suurena uutisena ja milt'ei silmänräpäyksessä, vaikka ei
silloin vielä puhelimia ollutkaan, levisi ympäri kaupunkia tieto,
että sanomalehdissä kuuluu olevan mainittuna, että pormestari Carl
Stehn on saanut kahdeksi kuukaudeksi virkavapautta, mennäksensä
kylpyparannusmatkalle, sekä että viranhoitajaksi on virkavapauden
ajaksi määrätty varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Kun
sanomalehtien tietovarastosta ei ollut tämän enempää ammentamista,
jätettiin huhujen ja mielikuvitusten valtaan lisätä, mitä ne hyväksi
näkisivät. Ja kyllä ne osasivatkin lisätä! Niinpä saatiin kuulla,
että pormestari, ollessaan valtion puolesta erään urakkahuutokaupan
toimittajana, oli lyöttäytynyt yksiin tuumiin kauppias Taneli Varpusen
kanssa, ja keinotelleet omaksi tehtäväkseen urakkatyön, josta
voittivat 50,000 markkaa mieheen. Kelpasi sitä nyt vanhoja velkojaan
maksaa ja kylpymatkoille lähteä! Vielä sanottiin semmoistakin,
että kun pormestari oli vuosikymmenisen ajan onnistumatta virkoja
hakenut, niin hän nyt koettaa kylpylaitoksessa voittorahojensa
avulla päästä suurten herrain tuttavuuteen ja suosioon, jotta sitten
vastaisissa viranhakemuksissaan paremmin joutuu korkeain asianomaisten
huomioon. Mutta joskin pormestarista osattiin mielikuvituksen avulla
huhuja ja arveluja laittaa, niin aivan ymmälle jouduttiin hänen
virantoimittajansa, varatuomari Alcibiades von Spindelheim'in suhteen.
Hänestä ei, näet, tiedetty kerrassaan mitään, eikä osattu juuri paljon
arvellakaan. Luonnollisesti tunnettiin tyydytystä, kun uusi henkilö
saadaan kaupunkiin, vaikkapa vaan lyhemmäksikin ajaksi, ja monet
kunnianarvoisat äidit, jotka huolehtivat naimaikäisten tyttäriensä
tulevaisuudesta, kutoivat toiveitten kangasta ja ajattelivat: Onkohan
tuo naimaton? Mitähän jos minun tyttäreni?... Sama oli kaupungin
neitosien, jopa vanhojen piikojenkin laita -- hekin kutoivat toiveitten
kangasta ja ajattelivat: Onkohan hän vielä vapaa? Mitähän jos hän
minuun?... Mutta kuten sanottu, pormestarin tulevasta viranhoitajasta,
varatuomari Alcibiades von Spindelheim'istä ei tiedetty kerrassaan
mitään, eikä osattu juuri paljon arvellakaan.

Kun hän sitten saapui, niin hän todellakin "tuli, näki ja voitti".
Eikä siinä mitään kummeksittavaa ollutkaan. Vanhemmat, näet, olivat
pääkaupungin hienoa ylimyssukua, jota paitse isä oli korkeassa virassa.
Ja entäs hän itse? Niin, -- hän oli hienon sukuperänsä kukka. Ulkomuoto
kaunis, jos kohta milt'ei liiaksi naisellinen, vartalo solakka ja
samalla ryhdikkääksi koulutettu ja käytös sulava ja norja. Pukunsa oli
mitä uusimuotisin, ja jokaisen tervehdykseen tuli yhtä herttainen hymy
vastaukseksi -- hymy kai siitäkin syystä, että hän oli tavattomasti
huvitettu, huomatessaan kaikkien häntä tuttavallisesti tervehtivän,
ikäänkuin vanhaa ystävää. Mutta mitä ne pikkukaupunkilaiset tietävät
suuren maailman tavoista, vielä vähemmän silloin, kuin hienon
sukuperän hienostunut kukka noin yht'äkkiä on heidän keskuuteensa
saapunut. Tietysti kaikkikin olivat uteliaita, mutta naiset kuitenkin
sukupuolisen uteliaisuutensa etuoikeudella pääsivät voitolle -- missä
heitä kaksi tahi kolme yhteen sattui, silloin heti kyseltiin: Joko
olet häntä nähnyt? Ja jos kenellä oli ollut onni päästä tuttavuuteen
tahi asialla hänen luonaan käydä, niin siitäkös ahdinkoon joutui, kun
riennettiin tiedustamaan, mitä hän sanoi, kuinka hän tervehti... Ah,
kerro, kerro, pyysivät tuttavat, jopa puolituntemattomatkin...

Herra Alcibiades von Spindelheim'iltä ei jäänyt huomaamatta, minkä
suuremmoisen vaikutuksen hän on tehnyt kaupunkilaisiin, joitten "v.t.
isänä" hän nyt oli. Se kutkutti hänen itserakkauttaan ja samalla
antoi hauskaa vaihtelua pikku kaupungin yksitoikkoisuuteen, joka
pääkaupungin humussa eläneelle nuorelle miehelle olisi saattanut käydä
ikäväksi. Ja herra Alcibiades von Spindelheim oli oppinut elämään
sen sanan pääkaupunkilaisen merkityksen mukaan. Hän oli jommoinenkin
laulaja, harrasti soitantoa ja tanssijana oli salonkikuninkaaksi
tunnettu. Nuo kolme tehtävää ne aina olivat hänen korkeimpina
harrastuksinaan siinä määrässä, että tutkintojen suorittaminen ja
varatuomarin arvonimen saavuttaminen lienevät suureksi osaksi luettavat
hänen isänsä ansioitten joukkoon... Kuten tiedetään, eivät pikku
kaupungin pormestarin työt tekijänsä selkää katkase, sitä vähemmin
vielä, jos ei tunne mitään muita velvollisuuksia olevan, kuin vaan
on pormestarina. Ja semmoinen pormestari oli herra Carl Stehn, josta
mielihyvällä on kuitenkin mainittava, että hän virkatoimensa täytti
milt'ei liiaksi täsmällisesti. Mutta niin ei sen sijaan tehnyt
viranhoitaja, varatuomari Alcibiades von Spindelheim. Hän, näet,
taisi heti tultuaan unohtaa olevansa v.t. pormestari, koskapa siihen
virkaan kuuluvat, itsessään kyllä vähäiset tehtävät löi laimin,
yrittäen joskus häiriöitäkin synnyttää, ja tapansa mukaan harrasti
laulamista, soittamista ja tanssimista. Vakavamieliset kaupunkilaiset
olivat huolissaan tästä ja olisivat olleet paljonkin, ell'eivät
olisi tietäneet, että poikkeustila on ainoastaan väliaikainen.
Sitä paitse oli herra Alcibiades von Spindelheim'issä, kuten hänen
kreikkalaisessa kaimassaankin, semmoinen merkillinen lumousvoima,
ett'ei hänen tarvinnut kuin hieman hymyillä ja kohtelias olla, niin
silloin sekä viran laiminlyömiset että muutkin sattumat anteeksiannon
pehmeään untuun kätkeytyivät. Tosin kaupungin pappi, hengellisestä
kiivastelemisestaan tunnettu mies, uhkasi kerran opettaa näkemään,
ketä on pistetty, kun herra Alcibiades von Spindelheim sotki hänen
palvelijattarille aikomansa hartaus- ja rukoushetken pitämisen --
palkkaamalla kaupungin lähistöllä olevalle maantiesillalle kuljeksivan
posetiivinsoittajan samaksi ajaksi soittamaan ja haettamalla 2 koria
olutta poikamiesten tanssi-innon nostattajaksi. Kun tästä huvista
tieto levisi -- ja se tapahtui hyvin pikaisesti --, luikkivat
palvelijattaret tanssimaan, ja pastori sai hartaus- ja rukoushetkensä
viettää muutamain vanhain mummojen kanssa. Luonnollisesti pastori
vihastui, mutta suuttumuksensa ja uhkauksensa jäivät tuloksettomiksi,
sillä hänen vastassaan seisoivat melkein kaikki kaupungin naiset,
joista etupäässä oli hänen oma rouvansa ja naimaikäisten tyttäriensä
liuta -- ja niin pastorin pyhä kiivastus suli rakkauden lauhkeaksi
evankeliumiksi, jos kohta hän ei liene täydellisesti hyväksynytkään
vanhojen viisaitten sananpartta: Mitä naiset tahtovat, sitä Jumalakin
tahtoo. Toisestakin ikävästä pulasta pelastivat kaupungin naiset herra
Alcibiades von Spindelheim'in. Hän oli eräänä yönä iloisella tuulella
ollessaan kulettanut parin toverinsa kanssa pöydän ja väkijuomia
keskelle toria ja siinä maljaillessa tuontuostakin puhaltanut jostakin
nurkkauksesta anastamansa vesitorven kappaleen kautta niin räikeitä
säveliä, että monen kunnon kaupunkilaisen uni tuli häirityksi. Tästä
yritti nousta jyrinä. Mutta jälleen olivat kaupungin naiset välissä ja
kun he selittivät, että se kaikki on ollut viatonta leikkiä ja että
herra Spindelheim on semmoiseen hauskuuteen tottunut, niin rauha oli
palautettu. Herra Alcibiades von Spindelheim teki taasen puolestaan
kaiken voitavansa -- ja paljon hän siinä suhteessa kykenikin --
palkitaksensa naisten hyväntahtoisuuden. Hän lauleli ja soitteli,
keksi jos jonkinmoisia retkiä, imarteli rouvain suloutta ja tyttöjen
ihanuutta ja -- tanssitti. Kaupungin vanhimmat asukkaat pitivät
tämmöistä elämää viimeisten päiväin enteenä, mutta naismaailma ja
nuoriso aivan riemussa uivat...

Tähän ilo-asuiseen tauluun heitteli kuitenkin synkkiä varjoja
tietoisuus siitä, että herra Alcibiades von Spindelheim'in virka-aika
läheni loppuaan, eivätkä varjot edes etäisinä kangastuksina ajatusten
akkunoihin häämöittäneet, vaan alastomassa todellisuudessaan jo
aivan ovella olivat. Tietysti tämä ei voinut olla lamauttavasti
vaikuttamatta, niin että useinkin näytti siltä, kuin huvitilaisuuksien
mielialan riemullisuus alkaisi keinotekoiseksi muuttua alakuloisuuden
yhäti laajentuvassa värityksessä. Ja ihmekös tuo! Oli, näet, saatu
entisen yksitoikkoisuuden ummehduttamaan ilmapiiriin suuren maailman
vilpas tuulenhenkäys puhaltamaan ja juuri kuin sitä oli hieman
keuhkoihin vedetty, ja nautinnon esimakuun päästy, silloin on loppu
edessä! Kaikeksi onneksi ei murhe toki koko räikeydessään päässyt
näkymään, kun sitä hälventämään heräsi ajatus, että kaupungin naisten
velvollisuus on hommata juhlapidot herra Alcibiades von Spindelheim'in
kunniaksi. Kenestä tämä ajatus oli kotoisin, sitä ei tiedetty, vaan
valtaavalla voi maila se tempasi kaikki mukaansa. Juhlavalmistukset
näyttivät tuottavan niin runsaasti touhua ja puuhaa, että murheellisia
mietteitä tuskin muistamaan ehdittiin.

Kaikkien tähänasti vietettyjen juhlien ja yhteisyritysten
toimeenpanijana ja sieluna oli aina ollut kaupunginlääkäri, tohtori
Theodor Tubenius, jonka puoleen nytkin käännyttiin. Mutta tämäpä
yrittikin asettautua vastustavalle kannalle koko hommaa kohtaan
ja tiesi mitä hän olisi tehnytkään, ell'ei hänen rouvansa kahden
naima-ikäisen tyttären kanssa olisi ollut toista mielipidettä. Kun
tohtori huomasi, että hänen oli pakko alistua, koetti hän ehdottaa,
että juhla pidettäisiin vasta pormestari Stehn'in palattua, joka
siten muodostuisi hänen tervetuliais- ja herra von Spindelheim'in
läksiäisjuhlaksi, eikä pormestarilla olisi aihetta loukkautua, että
hänen viranhoitajataan juhlitaan ja häntä itseään ylenkatsotaan. Vaikka
sinä aikana ei naiskysymys vielä päiväjärjestyksessä ollut, vaan vanhat
patriarkalliset olot vallitsivat, olivat tämän pienen yhteiskunnan
Eevan tyttäret niin itsenäisellä kannalla, että he päättivät puuhata
juhlansa itse -- ja siihen tohtorin rouvakin tyttärineen yhtyi,
seikka, joka oli synnyttänyt pieniä perhekohtauksia... Eivät naiset
kuitenkaan ilman miehistä apua jääneet, sillä herra Spindelheim oli
iloisissa seuroissa kaupungin herroista saanut uusia maljaystäviä ja
-veljiä, jotka olivat erittäin innostuneita juhlan toimeenpanosta sekä
auliita valmistustöihin ryhtymään. Kun kaupungin ruotsinmaalainen
-- ruotsinmaalainen, kuinkas muutoin! -- ravintoloitsija Thor
Bålman tarjoutui pitämään juomista ja ruuasta huolen, vieläpä sanoi
kunnia-asiakseen ottavansa näyttää, että kaupungissa kyetään jotain
erinomaistakin aikaansaamaan, supistuivat varsinaiset valmistukset
puuhaajain puolelta kokousten pitämisiin, joista kuitenkaan tuskin
mitään tulosta saatiin, ja pukujen laittamisiin ja järjestämisiin.
Ainoa mainittava päätös oli se, että naiset järjestävät erään tanssin,
jonka kuluessa kunniavieras kukitetaan aivan yltäyleensä. Juhlan
varsinaisena ohjelmana oli oleva juomien tarjoilua, syömistä ja
tanssimista sekä kunniavieraan laulua ja soittoa, jos hän haluaa laulaa
ja soittaa kaupunkilaisia ilahduttaaksensa...

Kauniina valkeni juhlapäivä ja semmoisena pysyikin. Ravintoloitsija
Thor Bålman, joka tiesi runsaan maksun kiskovansa ja samalla voivansa
osottaa kiitollisuuttaan hyvälle ravintolavieraalleen, pani parastaan
valmistuspuuhissa ja näytti todeksi, että hän koristeluissakin on
mestari. Tohtori Tubenius, joka päivän kuluessa pistäysi juhlahuonetta
katsomassa, oli nyrpistellyt nenäänsä huomatessaan, että hänen kiitetty
taitonsa ja kauneusaistinsa uhkaa ruveta varjoon joutumaan, lohduttaen
kuitenkin itseään sillä, että hätäkös kesällä on koristuksia laittaa,
kun koko maailma on kukkia täynnä...

Iltapäivällä kokoontui k:lo 6:deksi juhlapukuinen juhlayleisö
juhla-asuiseen juhlahuoneesen. Juhlatunteen valtaamina tuskin
uskallettiin mitään virkkaa -- ainoastaan ne 12 naista, jotka
lähetystönä olivat olleet kunniavierasta kutsumassa, kuiskuttamalla
kertoivat, kuinka rakastettavasti kutsujat ja kutsu olivat tulleet
vastaanotetuiksi. Mutta vähitellen alkoi juhlallisuus rauhattomuudeksi
muuttua, kun kunniavierasta ei juhlaan kuulunutkaan. Mitä enempi aikaa
kului, sitä levottomammaksi mieliala muodostui. Ja kun viimein saatiin
kuulla, että hra Alcibiades von Spindelheim, oli ollut jo juhlaan
tulossa, mutta tohtori Tubenius oli perheineen ajanut vaunuilla,
joihin hra Spindelheim'kin oli pyydetty nousemaan -- ja sitten oli
lähdetty katsomaan tohtorin, pormestari Stehn'in ja kauppias Varpusen
tiilitehtaan rakennusta, niin silloin suuttumus pääsi valloilleen.
Heti tiedettiin varmuudella kertoa, että tohtorilla oli mielessään
jokin piirilääkärin virka ja että hän tätä tietä tahtoo päästä hra von
Spindelheim'in vaikutusvaltaisen isän suosioon, sekä myöskin, että
tiilitehdasta rakennetaan siinä toivossa, että valtio aikoo kaupunkiin
yleisen sairashuoneen rakennuttaa. Yksimielisen suuttumuksen vallitessa
päätettiin, että tohtoria on rangaistava, ja rangaistusta määräämään
päätettiin asettaa sovinto-oikeus.

Vasta klo 8 seudussa tohtorin perheen kanssa saapui kunniavieras,
joka kaikella kohteliaisuudella otettiin vastaan, mutta tohtorille
kursailematta ilmoitettiin, että hänen on puolestaan valittava kaksi
jäsentä sovinto-oikeuteen, jos tahtoo rettelöitä välttää. Tohtori
yritti ensin suuttua. Hetkisen kuitenkin mietittyään hän keksi
parhaaksi ottaa koko vaatimuksen hupaiselta kannalta ja valitsi
tuomarinsa.

Ei ollut mielenkiintoa vailla se tehtävä, jonka sovintotuomarit ja
heidän valitsemansa puheenjohtaja saivat suorittaakseen -- he itse
olivat jännityksessä ja juhla-yleisö myöskin. Väliin he istuivat
eri kamarissa, väliin kävelivät huoneesta huoneesen. Yksi ja
toinen käväsi tuontuostakin jotain sen tai tämän tuomarin korvaan
supattamassa, ikäänkuin olisi neuvoja antanut, vaikka itse asiassa ei
osannut mitään sanoa. Vihdoin saatiin päätös valmiiksi. Se kuului:
Tohtorin on julkisesti juhla-yleisön edessä tehtävä anteeksipyyntö
--venäjänkielellä.

Päätöstä tervehdittiin yleisellä mieltymyksellä. Vaikka tohtorin
sisua karmi, astui hän teeskennellyllä hilpeämielisyydellä keskelle
juhlahuonetta ja kumartaen lausui:

Jaa vinovat (pyydän anteeksi).

Kun tämä oli tapahtunut, ryhdyttiin juhlan viettoon niin innokkaasti,
kuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan. Sovinto-oikeuden
tuomarit olivat erittäin tyytyväisiä viisaasen päätökseensä, kuten
kaikki muutkin. Hyvät kaupunkilaiset eivät, näet, luulleet sen
pahempaa rangaistusta osattavan keksiäkään, kuin on se, että täytyy
alentua venäjänkielellä anteeksipyyntö tekemään. Mutta huomattavaa
on, että tämä tapahtui semmoisena aikana, jolloin ansioluetteloissa
venäjänkielen taito ei tuottanut etuja, eikä matkarahoja venäjänkielen
oppimista varten haettu...



KARHUN AMPUMINEN.


Koko kyläkunta tiesi kertoa, että torppari Lassi Jymyllä ja
irtolaismies Tuomas Pieleksellä oli jotain erinomaista tekeillä, mutta
mitä tämä jokin erinomainen oli, sitä ei edes kyetty aavistamaan. Jos
he sattuivat samoille työpaikoille, niin he loma-aikoina loittonivat
muista eripäälleen ja näyttivät hyvin tärkeitä keskusteluja keskenään
pitävän, eikä niin harvoin semmoinenkaan kumma tapahtunut, että he
toisten yölevolle mentyä lähtivät ulkosalle kävelemään. Jotkut tiesivät
vielä senkin kuulleensa, että he olivat toisiaan tiedustelleet, milloin
eivät muutamaan päivään olleet sattuneet yhteen joutumaan. Kun he tätä
ennen eivät olleet sen enempää toisiinsa kiintyneinä, kuin ihmiset
tavallisuudessa ovat, oli käsittämätöntä, mistä heidän välillensä
moinen vetovoima oli viime aikoina ilmestynyt, ja siksipä ei ole
ihmettelemistä, että jotkut uteliaisuudessa menivät niin pitkälle, että
oikein kysäsivät:

-- Mitä ne miehet aikovat hommata?

-- Mikäpä niistä kesäisistä hommista selvän saa, oli pitkän vaiti-olon
perästä poikkeukseton vastaus, tulipa se sitten Lassin tahi Tuomaan
suusta.

Eikä siitä vastauksesta paljon viisastuttu, ei tosiaankaan.

Heinänteon loppupuolella kyläkuntalaisten käsittämättömyys muuttui
hämmästykseksi, kun Lumppu-Loviisa -- tämän nimen hän oli saanut
sen johdosta, että oli eräänä talvena jonkun viikon muolalaisen
rättimiehen seurassa kuljeskellut tiesi ihmeitä kertoa. Ensimmäinen
hämmästyttävä uutinen oli se, että Tuomas Pieles on "Patent
Liver"-kellollaan vaihtanut pyssyseppä Röyhinältä vanhanaikaisen,
tavattoman suurireikäisen pyssyn, ja Lassi Jymy oli pyssynsä oikein
kaupungissa korjauspajassa käyttänyt. Mutta toinen uutinen oli
vieläkin repäisevämpi. Sen mukaan ovat Lassi ja Tuomas käyneet
kaukana Sompakorven takana pitämässä ampumaharjoituksia ja kerran
harjoitusmatkalta tullessaan on heidän kuultu keskustelevan seuraavalla
tavalla:

-- Jos se päätös on varma, että Vappu tapetaan, niin sittenhän meillä
on kaikki valmiina sitä varten, että se toinenkin pian kellistyy, oli
Tuomas sanonut.

-- No, kun paholainen on kerran veneesemme otettu, niin soudetaan
rantaan asti. Ja mitäpä se Vappu elonomana tekee, oli Lassi puolestaan
hyvin kolkosti puhunut.

Kun tämmöinen keskustelu joutui kyläkuntalaisten korviin -- ja
tuulispään nopeudella se tapahtuikin -- niin kylläpä moni suurilla
silmillä katseli. Vaikka Lassi ja Tuomas olivat siivoiksi kelpomiehiksi
tunnettuja, oltiin heidän kummallisten salakähmäisten menettelyjensä
ja äskettäin saatujen ihmeellisten kuulemien johdosta jouduttu
hämmästyksen valtaan, ja vakavat isännätkin miettivät, minkälaisiin
varokeinoihin olisi ryhdyttävä...

Silloin kuitenkin rauhoittava tuuli saatiin hämmästyksen sumua
selvittämään. Lassi ja Tuomas olivat, näet, eräänä päivänä tulleet
Nokelan lautamieheltä pyytämään muutamia lautoja ja rautanauloja,
tehdäkseen Sompalammin rannikolle tiheään kuusikkoon lavan, jossa
aikovat ruveta vahtimaan karhua. Kun Lassi Jymyllä oli vaivainen
Vappu-niminen varsa, oli se päätetty tappaa haaskaksi, ja pyssyjensä
hyvyyttä ja ampumataitoaan osasivat Lassi ja Tuomas siinä määrässä
ylistää, että lautamies mielihyvällä heidän pyyntönsä täytti,
ihanpa vielä laudat ja naulat lahjaksi antoi. Ja oli hänellä siihen
syytäkin, sillä kahtena edellisenä kesänä oli lautamieheltä elukan
kaatanut sama karhu, jonka päiviltä saattamista Lassi ja Tuomas
nyt puuhasivat. Se olikin hyvin kummallinen karhu. Monena vuotena
peräkkäin se oli kulkenut Sompakorven läpi Kinttuniemeen asti,
pysähtyen aina muutamiksi päiviksi Sompalammin rantamilla sekä tulo-
että menomatkallaan. Kinttuniemeen mennessään se liikkui mitään pahaa
tekemättä, lukuunottamatta sitä, että se pengosteli muurahaispesiä,
mutta sieltä takaisin palatessaan Hoikan sydänmaalle, jossa sillä
talvitelansa oli, se säännöllisesti joitakuita elukoita kaatoi. Oli
sitä koetettu pyydystääkin, pitäjän yhteisellä mahdillakin, mutta
koskaan ei siinä oltu onnistuttu. Jos nyt Lassi ja Tuomas sen hengiltä
saisivat, niin se olisi yhteinen hyvä, puhumattakaan siitä hyödystä,
jonka palkinto heille itselleen tuottaisi. Lautamies heitä kiitteli
ja onnitteli sekä lupasi asiasta niin hiljakseen olla, kuin hiiri
kissan lähistöllä. Mutta kyläkunnassa vallitsevaa pelonsekaista
hämmästystä rauhoittaaksensa -- kertoi lautamies, vaitiolon ehdolla,
muutamille ystävilleen Lassin ja Tuomaan aikeista. Nämä ystävät taasen,
samasta syystä ja samalla ehdolla, juttelivat ystävilleen -- ja pian
koko kyläkunta tiesi, ett'ei mitään hirmutöitten suunnitteluja ole
kysymyksessä ollut, vaan yhteishyvän harrastus on Lassin ja Tuomaan
toimissa ollut punaisena lankana. Monenmoisia arveluja ja arvosteluja
lausuttiin, mutta asianomaiset itse eivät niistä mitään kuulleet, sillä
he olivat jo Sompakorvessa, jonne pyssyineen ja viikon eväät matkassaan
olivat menneet karhua kaatamaan, kehuen olevansa niin hyvästi
varustettuina, että uskaltaisivat vaikka Turkin valtakuntaa vastaan
sotimaan lähteä.

Sunnuntain iltapäivällä -- karhunampujat olivat lauantaina retkelleen
lähteneet -- oli kyläkunnan laidassa olevalle Myllymäen kalliolle
tavallisuuden mukaan kokoontunut runsaasti nuorisoa kisailemaan,
laulelemaan ja -- turhuuksia puhelemaan. Aivan kuin itsestään siinä
karhunampujistakin kysymys nousi. Vallattomuuksistaan tunnettu Leenan
Taavetti sanoi silloin:

-- Mitähän jos olisi yösydännä lähteä pelottelemaan, niin kyllä sieltä
ampujat lähtisivät kiireesti, kuin ampiaispesältä.

-- Pelottelijat sieltä lähtisivät, mutta hengettöminä -- tiesi
Vauhkolan renki vakuuttaa -- sillä niin tavattomia luoteja kuuluivat
Lassi ja Tuomas valaneen, että niitten lävistämistä reijistä henki
mahtuu ruumiista lähtemään.

Nuorison joukossa oli Maailman Juoso, noin 35 vuotias mies, jonka
oikeata nimeä ja kotipaikkaa tuskin kukaan tiesi. Hän oleksi viikon
siellä, toisen täällä, väliin teki työtä ja väliin kuljeksi työttömänä
ja -- syömättömänä. Kun häntä ei oltu koskaan mistään pahanteosta
tavattu, annettiin hänen olla omissa oloissaan ja kutsuttiin ainoastaan
Juosoksi itsensä kuullen, mutta Maailman Juosoksi takana päin. Pienen
naurunhohotuksen loputtua, joka Vauhkolan rengin sanojen johdosta
syntyi, hypähti Maailman Juoso seisomaan ja jotenkin kuuluvalla äänellä
huudahti:

-- Jos minulle annetaan viinakannun hinta rahaa, niin minä ensitulevana
yönä, aivan yösydännä, menen kaappasemaan karhunampujilta heidän
haaskansa ja tuon sen huomisaamuksi keskelle kyläkuntaa kaikkien
nähtäväksi.

-- Pysytkö puheessasi kiinni, jos sinua siitä ruvetaan vetämään? kuului
joku väkijoukosta kysyvän.

-- Pääni annan pantiksi, vastasi Juoso.

-- Mitähän tuolla päällä saisi, jos sitä myömään joutuisi? sanottiin
väkijoukossa.

-- Tyhjän säkin sisuksen ja puupennin puolikkaan, tiesi joku vastata.

-- Mutta mistäs Juoso saa pään matkaansa, jos hän omansa pantiksi
antaa? koukkasi Leikkaan Liisa pisteliäästi kysyä.

-- Elkää virnuilko joutavia, vaan täyttäkää pyyntöni, niin saatte
nähdä, sanoi Maailman Juoso.

-- Saisimme nähdä menettävämme rahat, sinä kun niitten kanssa menisit
vaikka maailman toiselle puolelle, tuumaili Aapeli, varakkaan Ahnaalan
poika.

-- Koska semmoista pelkäätte, niin jätetään rahat Ahnaalan Aapelin
huostaan siihen asti, kuin minä tuon haaskan kaikkien nähtäväksi kylän
keskelle maanteitten risteykseen, ehdotti Juoso.

Nyt syntyi äänettömyys, jonka kuitenkin räätäli Keränen katkasi.

-- No, pistetäänpä sitten jänis Juoson housuihin, sanoi räätäli
Keränen. Minä ojennan lakkini haaviksi, johon itse ensialuksi
kymmenykset pudotan, ja antakoot muut lisää. Tottahan tämmöinen joukko
saa sen verran kukkaroistaan lantteja herutetuksi, että viinakannun
hinta kertyy. Tietysti rahat tulevat takaisin jaettaviksi, siitä kun,
näettekös, voimme olla varmat, että jänis Juoson housuihin hyppää.

-- Ei hyppää jänis Juoson housuihin, kiljasi Juoso itse.

-- Helppopa sen on hypätäkin noin rikkinäisiin housuihin, kuului joku
väkijoukossa ääntävän.

Kun räätäli Keränen oli pannut kyräyksen alkuun, rupesi lakkiin rahaa
oikein satamalla tulemaan ja tuokion kuluttua voitiin jo ilmoittaa,
että varoja on yli tarpeen karttunut.

-- Vieläkö pysyt sanassasi? huudettiin kaikkialta.

-- Sanani seisoo kuin senaatin päätös, vastasi Juoso.

-- Seisooko sittenkin, kuin ehdot kuulet? puheli räätäli Keränen. Sinun
täytyy ottaa musta, nurinkäännetty turkki päällesi ja nelinryömin
kontata haaskan luo. Mieti tarkoin, minkälaiseen vaaraan antaudut.
Nokelan lautamies tiesi kertoa, että Lassi ja Tuomas ovat Sompaniityn
heinäladon takana olevan tiheän kuusikon korkeimpiin reunapuihin
rakentaneet lavan, jossa ovat vartioimassa, ja Vauhkolan rengin suusta
äsken kuulit, että heillä on tavattomat varustukset. No, Juoso, --
vieläkö sinussa puhtia riittää vai joko housusi lokattavat?

-- Luontoni yhä nousee, kuin hyvä taikina, vastasi Juoso rintaansa
pullistaen.

-- Koska itse tahdot vapaaehtoisesti vaaraan antautua, niin elä sitten
sinä, elköönkä kukaan muukaan meitä syyttäkö, tapahtukoonpa sinulle
mitä tahansa, sanoi räätäli Keränen vakavasti. -- Ja nyt menemme
minun mökilleni laittamaan Juososta kummituksen, jota oikea karhukin
säikähtää, jos sattuu vastaan tulemaan.

Tavattomasti meluten ja ilvehtien lähti koko joukkue räätäli Keräsen
asunnolle. Siellä oli vanha turkkiruja, joka nurinkäännettynä pantiin
Juoson ylle, hänen kasvonsa noettiin ja lakin nahkalippaa kasteltiin
sekä fosfori-tulitikuilla kahteen eri kohtaan sitä kihnuttamalla
saatiin siihen, ikäänkuin hehkuvat silmät. Kun Juoso jo iltahämärän
varjostaman tuvan lattialla nelinryömin kulki, niin lapset ja naiset
pelosta parkasivat. Siinä puvussa ja juuri semmoisenaan lähti hän
sitten painaltamaan Sompakorpea kohti, liuta nuorisoa ison matkaa
kintereillään. Oli jo myöhäinen ilta, ja kun taivas yleensä oli
paksussa pilvessä, oli kutakuinkin myterä.

Sunnuntai-iltainen meluaminen ja ilvehtiminen eivät olleet mistään
kotoisin verrattuna siihen näytelmään, joka sitten seuraavana eli
maanantai-aamuna suoritettiin kyläkunnan keskustassa maanteitten
risteyksessä. Maailman Juoso oli, näet, lupauksensa mukaan tuonut
Lassin ja Tuomaan haaskan siihen ja tieto tästä kulovalkeana levisi
ympäri kylää. Kuka kynnelle kykeni, hän jätti työnsä (ja toiset
makuusijansa), lähtien juoksujalassa katsomaan, oliko uutisessa perää.
Ja totta se oli! Maailman Juoso kasvoi, etenkin vallattoman nuorison
silmissä, kerrassaan sankariksi, ja huvitettuja aikuisemmatkin olivat,
jos kohta vakavimmat olivat moittivinaan siitä, että Lassin ja Tuomaan
hyvä yritys oli tullut häirityksi. Kun Ahnaalan Aapeli kertyneet rahat
päivän sankarille antoi, kysäsi hän:

-- Kuinka sinä kuitenkin uskalsit niin uhkarohkeaan temppuun ryhtyä?

-- Minulla oli ensin ajatuksissani kolme ehtoa ratkaistavana ja kun ne
sain selväksi, uskalsin tehtävään antautua.

-- Mitkä ne ehdot olivat? huudettiin kaikkialta.

-- Ensinnäkin minä ajattelin, että Lassi ja Tuomas nukkuvat, eivätkä
huomaa mitään, toiseksi taasen tuumailin, että jos he ampuvat, niin
ampuvat ohi ja kolmanneksi mietin, että jos heidän luotinsa minuun
sattuu, niin -- sattukoon!

Oikein helapäinen nauru tämän vastauksen loppusäestykseksi remahti.

Mutta pian saatiin kuulla, ett'eivät Maailman Juoson "ehdot" olleetkaan
sattuneet paikalleen, vaan että Lassi ja Tuomas olivat olleet -- pelon
vuoksi ampumatta. He, näet, tavattomassa touhussa saapuivat kertomaan
että karhu kävi yöllä heiltä haaskan viemässä ja että se oli niin suuri
ja hirvittävännäköinen peto, että se kaataa koko kyläkunnan elukat,
ell'ei heti joukolla lähdetä sitä hengiltä ottamaan...

-- No, miksi te ette sitä ampuneet? kysyttiin.

-- Mikä kirous -- selittivät Lassi ja Tuomas kilvassa -- lienee
kostuttanut ruudin vai nallitko lienevät olleet turmeltuneita,
koskapa...

Enempää oli mahdoton kuulla, sillä ukkosilman tapainen nauru pani
tantereenkin täräjämään.

Sitten Lassille ja Tuomaalle osotettiin heidän maantieraviin
viskattu haaskansa ja kerrottiin, että Maailman Juoso se oli sinä
hirvittävännäköisenä petona ollut, jota he kostuneen ruutinsa ja
turmeltuneitten nalliensa vuoksi eivät voineet ampua...

Onneksi itselleen oli Maailman Juoso arvannut heti Lassin ja Tuomaan
paikalle tultua luikahtaa tiehensä, vieläpä tykkänään toiseen pitäjään
mennyt oleksimaan. Ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä kovin
olivat Lassi ja Tuomas muuttuneet myrtyneiksi ja kaikista vähimmin
voi olettaa, että heidän mieli-alaansa olisi Juoson tapaaminen
lauhduttanut... Muutoin tuntuu hyvin uskottavalta, että he olivat aivan
"verivihaan" asti suuttuneet, koskapa vielä monien vuosien kuluttuakaan
ei oltu uskallettu heidän läsnäollessaan ruveta karhujen ampumisista
juttelemaan...



"ON TAKAHANGASSA, KUIN VESAMÄKI MUSTALAISILLE."


Kun Savossa tulee kysymys hankalasta matkasta, kuulee tavallisesti
sanottavan: "On takahangassa, kuin Vesamäki mustalaisille." Eikä
Vesamäki kuitenkaan millään hankalalla paikalla ole: se on lähellä
yleistä valtatietä ja vesitsekin on kesä-aikana mukava pääsy siihen
taloon, joka on paikkakuntansa tunnetuimpia sekä varallisuutensa
että kaiken muunkin puolesta. Etenkin vierasvaraisuus on jo usean
miespolven ajan niin hyvässä maineessa ollut, että kaiku siitä on
kauaksi levinnyt. Siksi ei olekaan kummallista, ett'ei vieraitten
käynti Vesamäellä ole harvinaista -- ainoa kumma on se, ett'eivät
heillä koskaan mustalaiset poikkea, vaikka kyllä lähistöllä liikkuvat.
Kun syyllä, jonka vuoksi Vesamäki on takahangassa mustalaisille, on
hauskakin puolensa, maksanee vaivan saattaa se laajemmankin piirin
tietoon, kuin itsensä Vesamäkeläisten, jotka sen asian keskuudessaan
säilyneenä perhemuistona tuntevat.

Ennen vanhaan oli Vesamäellä tavallaan suosittukin mustalaisia, sillä
oli arveltu, että mustalaiset ovat samanlaisia kuin sudet: missä
niillä on pesäpaikka, siellä eivät tee pahaa. Ja kyllä niitä Kainin
jälkeläisiä oli siinä talossa käynytkin! Mutta sitten sai hallitusohjat
käsiinsä mies, joka päätti mokomat mankujat kodistaan karkoittaa
hinnalla millä hyvänsä. Kauan aikaa hän keinoa tuumansa toteuttamiseksi
mietti ja vihdoin viimein semmoisen keinon keksikin, vieläpä tepsivän
oikein.

Otollisena aikana isännän keinon keksiminen tapahtuikin, sillä melkein
heti sattui Vesamäelle tulemaan suuri lauma mustalaisia. Heidät
otettiin entistä auliimmalla myötätuntoisuudella vastaan, toinen
tupa annettiin heidän käytettäväkseen, ja hevoset ja siat saivat
tyyssijansa nekin sekä ruokaa kyllikseen. Ja jos he jotakin ilmoittivat
tarvitsevansa, se vajaus mahdollisen nopeasti täytettiin, vieläpä
isäntä ja emäntä tuontuostakin tulivat juttelemaan, tiedustellen
vieraitten vointia ja kysellen maailman kuulumisia. Mustalaiset olivat
iloissaan, kiittelivät ja kostelivat sekä toivottivat Luojan siunausta
"hyvälle isännälle" ja "kulta emännälle." Ja kyllä heidän kiitoksensa
olivatkin kukkurapäisiä! "Antakoon Luoja lammaskatraanne lisääntyä
kymmenkertaiseksi ja niin hienovillaiseksi, että silkiksi kelpaa;"
"ruvetkoot lehmänne lypsämään rasvaista maitoa ja vuotakoot sitä,
kuin vanha seula vettä" ja "kasvakoot lapsenne kotahalkoa pitemmiksi
muita ihmisiä" -- siihen suuntaan heidän siunauksensa ja toivotuksensa
kävivät, kun pyysivät "hyppysellistä villoja," "maitotilkkaa"
sekä "voimuruista," mutta saivatkin kaikkia oikein roppakädellä.
Iloinen takkavalkea palaa roihusi, valaisten tuvan, jonka lattialle
levitetyillä oljilla mustalaisparlakat leikkivät ja osa aikuisiakin
oli heittäytynyt niille loikomaan kaikessa villissä vapaudessaan ja
huolettomuudessaan, ikäänkuin tässä paikassa olisivat koko ikänsä
olleet, eikä koskaan tarvitseisi poistua.

Kun takkavalkea paloi hiilokseksi, toi isäntä padan, jonka asetti
hahloihin riippumaan ja kävi pitkin iltaa lisäämässä puita padan alle.
Sitten makuu-ajan tultua, nosti isäntä padan lieteen, jossa päivällisen
lämmityksen jälkeen oli vielä hiukkasen hehkuvia hiiliä.

Varhain seuraavana aamuna tuli isäntä keitostaan katsomaan ja oli
hirmuisesti säikähtyvinään, kun huomasi, ett'ei padassa ollut
muuta, kuin rippeitä jäljellä, vaikka sen jotenkin täyteläisenä oli
eilisiltana lieteen nostanut.

-- Voi taivaan tuohipää! huudahti hän. Kuka onneton on käynyt tästä
padasta keitosta ottamassa? Hän on auttamattomasti kuoleman oma... voi,
voi!...

-- Mitä siinä isännän padassa sitten on ollut?... En minä ole
edes tietänyt siellä pataa olevankaan, puheli eräs oljilla istuva
puolialaston vanha mustalaisakka.

-- Siinä oli -- vastasi isäntä hätäisesti -- kaksi koiranraatoa,
joista aikomukseni oli keittää lääkettä hevosten jalkapatteja varten.
Tosin ei koiranliha mitään vaarallista olisi, mutta nämä koirat olivat
itsestään kuolleita, jota paitse sekaan oli pantu vaarallisia aineita.
Kunpa nyt edes kissat olisivat keitoksen syöneet, niin niistä ei
olisi vahinkoa... Mutta jos ihminen on sitä vaikka vähänkin poskeensa
pistänyt, ei auta muu, kuin nahkansa joutuu kepille... voi kuitenkin,
voi, voi!

Tuskin isäntä oli ensimmäiset sanansa saanut lausutuksi, kuin
lattialla nousi tavaton elämä: mustalainen toisensa jälkeen pompahti
ylös, ikäänkuin sähkö-iskun olisivat saaneet. Mikä heistä siunasi,
mikä kirosi, mikä sylkäsi ja mikä yökkäsi. Näytti siltä, kuin
kilpapukeutuminen olisi ollut kysymyksessä -- semmoisella tulisella
kiireellä sukivat sekä vanhat että nuoret vaatteita ylleen. Ainoastaan
jotkut kerkesivät sanoa "vähän lientä maistaneensa" tahi "pienen
lihasirun ottaneensa." Ja kun hevoset saatiin valjaisiin, lapset ja
siat -- muutama sika taisi unohtuakin -- ajopeleihin nostetuksi,
lähdettiin painamaan Taikuri-Matin mökkiä kohti. Tämä ovela poppamies,
joka oli yhtä viisas kuin vanhakin, arvasi heti asian oikean laidan,
mutta siitä huolimatta käytti mustalaisten hätäytynyttä tilaa
hyväkseen, antaen heille monenmoisia sopotuksiaan ja ottaen heiltä
palkakseen viinaa ja rahaa niin paljon, kuin kykenivät antamaan.
Mielellään mustalaiset antoivatkin, kun Matti vakuutti heidät aivan
varmasta kuolemasta pelastavansa ja pelastaneensa...

Mustalaisten äkkipikainen lähtörymäkkä sai Vesamäen koko perheen
ihmettelemään ja kun isäntä naurusuuna tupaan tuli, lenteli joka
haaralta hänelle tämmöisiä kysymyksiä:

-- Mikäs niiden sappeen nyt sattui, kun lähtivät kuin ampiaispesältä?

-- Taisivat meidän talosta -- sanoi isäntä -- lähteä laitimaisen
kerran, niin siksi kai semmoisella jyryllä ja pauhulla menivät.
Kauan aikaa olen miettinytkin keinoa, jonka avulla mokomista
mankujista pääsisi erilleen ja juuri heidän tulonsa edellä satuin sen
hoksaamaankin. Vaimoni kanssa päätimme heille olla ystävällisiä ja
vierasvaraisia, saadaksemme heidät tarpeeksi tunkeileviksi. Kun tietää,
ett'eivät mustalaiset malta olla näykkimättä mitään, johon vaan käsiksi
pääsevät, saattoi pitää varmana, että he minunkin syöttiini tarttuvat.
Minä, näet, pistin eilisiltana pari jänistä kiehumaan pataan,
jonka jätin lieteen yöksi. Tänä aamuna varhain mentyäni keitostani
katsomaan ja huomattuani sen melkein lopuilleen syödyksi, olin
hirmuisesti säikähtävinäni, ilmoittaen siinä olleen kaksi itsekuolleen
koiranraatoa sekä muita hengenvaarallisia aineita, joista oli aikomus
tehdä hevospattien voidetta. Ja muuta ei tarvittu! Tuskin venäläiset
ovat Viipurin pamauksesta sukkelammin lähteneet, kuin mustalaiset
nyt sukeusivat taipaleelle. Ken ennätti, se pukeutui, mutta useimmat
näkyivät ryysyjään kainaloonsa keräävän ja puoli-alastomina painoivat
tielle. Kunpa vaan eivät enää koskaan takaisin palajaisi!

-- Eivät he palajakaan, kuului usealta taholta, ikäänkuin samasta
suusta. Mitä iloisin mieliala pääsi valloilleen, jota kesti vielä
aamiaispöydässäkin, koko perheen syödessä maitolämmitystä "mustalaisten
läksiäisiksi."

Mutta nämä läksiäispidot tulivat tavallaan liian aikaiseen vietetyiksi,
sillä vielä samalla viikolla pomahti Vesamäen pihaan liuta
mustalaisia, jotka kaikesta päättäen näyttivät yöpyvän. He olivat
vieraista pitäjistä ja kuljeksivat "heimoaan etsimässä." Kun isäntä
ei ollut kotosalla, ryhtyi eräs renki, joka oli koirankujeistaan koko
paikkakunnalla tunnettu, mustalaisten vastaanottajaksi. Hän tarjosi
miehille tupakkaa, jopa muutamien antoi sitä kukkaroonsakin pistää, ja
naisille kantoi piimää juotavaksi. Sitten osoitti tuvan seinukselle
vietyyn tyhjään sänkyyn ja alkoi kertoa, että tänä aamuna tässä kuoli
Jussi-niminen elättimies, jonka sänky on nyt tuolla seinuksella.

Mustalaiset rupesivat pelästyneinä toisiinsa vilkumaan, sillä he, kuten
tiedetään, pelkäävät kauheasti kuolleita. Mutta renki jatkoi puheluaan
hyvin rauhallisesti:

-- Se Jussi-vainaja oli ilkeäluontoinen mies ja sen vuoksi ei
kukaan tahdo hänen ruumistaan pestä. Eivätköhän vieraat ottaisi
sitä vaivaa nähdäkseen, että puhdistaisitte ruumiin, joka on tuolla
pihanperä-aitassa? Kyllä siitä vaivasta palkka maksetaan ja johan minä
teille annoin Jussi-vainajan piimää ja tupakkia, niin että...

Sen enempää ei rengin puhetta voinut kuulla, sillä miesmustalaiset
alkoivat nakella piippujaan ja tupakkakukkaroitaan palavaan uuniin
ja naiset rupesivat syljeksimään ja kakastelemaan. Karkeat kiroukset
ja kostohuudahtukset olivat hyvästeinä, kun mustalaiset kilvassa
ryntäsivät tuvasta ulos ja taaksensa katsomatta hurjaa vauhtia talosta
poistuivat.

Eikä sen erän perästä ole mustalaisia Vesamäellä nähty, ja sen johdosta
on syntynyt sananparsi, että "Vesamäki on takahangassa mustalaisille."



KUN LUKKARI LASSI KIVIPURO TAIVAASEN MATKUSTI.


Eräässä seurassa kun kaikenmoisia ihmeellisyyksiä kertoiltiin, jutteli
lukkari Lassi Kivipuro seuraavan kumman:

-- Minun pitkän elämäni merkillisin ihme on se, kun kerran matkustin
taivaasen. Tämä tapahtui siihen aikaan tahi vähän sen jälkeen, kuin
apulaisen saatuani jouduin kaikista virkatoimistani vapaaksi. Olin
aina mielessäni kuvitellut, että mahtaa elämä vapaudessa onnellista
olla, mutta jo heti ensi alussa virattomuuden ja joutilaisuuden tunne
oli ikäänkuin huolena painostamassa. Siinä miettiessäni, mitä aikani
kuluksi olisi ryhdyttävä tekemään, saapui tyttäreltäni ja vävyltäni
Helsingistä kirje, jossa vaimoani Susannaa ja minua -- eikähän meidän
perheen jäseniä muita enää kotosalla ollutkaan -- mitä ystävällisimmin
pyydettiin tulemaan heidän luokseen ja luvattiin meitä niin rakkaasti
ja hellästi vaalia, että aivan varmaan viihdymme. Lisäsyöttinä
kirjeessä oli vielä terveisiä heidän lapsiltaan, jotka kuuluivat
iso-äitiä ja iso-isää kovasti ikävöivän. Kutsu luonnollisesti oli
houkutteleva, erittäinkin minulle, mutta Susanna ei omasta puolestaan
ollut halukas lähtemään. Hän, näet, entisten käyntiensä johdosta tiesi,
että vävyni asunto on suuren kivimuurin neljännessä huonekerrassa,
johon kapuaminen hänelle vanhalle ja kipeäjalkaiselle ihmiselle on niin
tavaton rasitus, että hän kernaammin, vaikka ikävältä tuntuukin, pysyy
kotona ja odottaa, kunnes vävy muuttaa lähemmä maata asumaan. Minua hän
ei kuitenkaan tahtonut estellä, vaan päinvastoin kehottamalla kehotti
lähtemään, ja kun uskollinen palvelijattaremmekin, vanha Maijaleena,
oli samaa mieltä, niin minä lähdin, jättäen kodin Herran halttuun.

Ei ollut tyttäreni ja vävyni kutsukirjettään hampaittensa ulkopuolelta
kirjoittaneet -- sen jo vastaanotosta huomasin. Ja kun Susanna oli
kotiin jäänyt, näyttiin peljättävän, että minä rupean ikävöimään, jonka
vuoksi minua melkeinpä liiaksikin koeteltiin viihdyttää. Minua vietiin
tuttaviin ja tuotiin niitä minua tervehtimään, kuljetettiin kaupungilla
milloin mitäkin katsomassa, jopa kirveskin ostettiin, jos tahtoisin
käydä puita pilkomassa, kuten kotoisissa oloissa tapasin tehdä, ja
sanalla sanoen pidettiin niin hyvänä, että mielessäni alkoi kyteä
ajatus Helsinkiin muuttamisesta...

Eräänä iltana olimme soitantoa kuulemassa perin hauskan tuttavaperheen
seurassa ja söimme samalla matkalla herkullisen illallisen. Myöhällä
palattuamme olin niin läpeensä väsynyt, että oikopäätä rupesin
makaamaan vävyni työhuoneesen, johon minulle oli sija laitettu
kääntösohvaan. Tuskin lienen itseäni kunnollisesti peitellä ennättänyt,
kun jo raskaasti nukuin. -- -- --

       *       *       *       *       *

Totisesti minä olen kuollut -- siitä ajatuksesta en päässyt
irtautumaan, vaikka kuinka koetin. Olin kuiskinut Susannan nimeä
-- vastausta saamatta, olin häntä viereltäni etsinyt -- kuitenkaan
löytämättä. Koplin vuodettani: siinä ei ollut toista laitaa ollenkaan
ja toinen oli semmoinen kummallisen pehmonen, että pelolla vedin
käteni takaisin. Alusena ei ollut olkimatrassi, vaan mikä hupponen
lienee ollutkaan ja kun nahkasiani haperoin, tunsin kohisevan täkin
peitteenäni olevan. Mahdanko uneksua? kysäsin itseltäni. Vastauksen
saadakseni nipistelin poskiani ja jalkojani sekä tukistinkin itseäni...
kaikki tuo teki kipeätä: minä en siis uneksunut... Nousin istualleni
ja huomasin jonkinmoista valoa kuumottavan, ikäänkuin akkunasta.
Kun jalkani sijani reunalta alaspäin laskin, tunsin niitten vahvaan
pohjaan koskettavan. Minä ojennausin seisomaan ja hiljalleen läksin
hiipimään kuumottavaa valopaikkaa kohti. Ja yht'äkkiä näin edessäni
paljon valoja sekä ylhäältä että alhaalta tuikkivia... Ne varmaankin
ovat tähtiä ja minä itse kuljen korkealla ilman läpi taivaasen, vaikka
en kulkemista huomaa... Minä olen siis kuollut, kuollut tuskatta ja
olen jo arkkuni ja hautani jättänyt. Minkälainen lienee kuolemani ollut
ja minkälainen on haudantakainen elämäni oleva? Tuhannet ajatukset
risteilivät aivoissani... Lohdutin itseäni ja muistelin, että melkein
koko ikäni olen kirkkoa palvellut, joten en voi pahaa palkkaa saada...
Ja kun kuluneesta elämästäni jouduin itse tiliä tekemään, löysin vaan
pelkkiä ansiopuolia, päästen yhä suurempaan vakaumukseen siitä, että
ijankaikkiseen autuuteen matkani lopulta päättyy... Mutta kuinkahan
Susanna on surussa ja kuinka? Vaan miksi ajattelen maallisia -- ei,
poistukoot ne kaikki mielestäni! Minä panin käteni ristiin ruvetakseni
hartaasti rukoilemaan -- ja silloin jysähtää päähäni se huomio, että
minähän olen vävyni luona Helsingissä, jonka vuoksi en löytänyt
Susannaa, enkä makuusijaani tuntenut sekä että nuo valot, joita olin
tähdiksi kuvitellut, olivat valoja suuren kivitalon eri kerrosten
akkunoista. Vähitellen tämä huomioni osottautui täydellinen totuus
olevansa. En tiedä, lieneekö se jonkunmoista pelkoa ollut vai viluko
sen vaikutti, vaan puistatuksia tunsin ruumiissani, jonka vuoksi lähdin
hiipimään makuusijaani kohti, lämpimään peitteesen päästäkseni.

Vaan jos äsken olin sotkeuksissa, niin nyt minä vallan sekaisin menin
-- en löytänyt ääriä, enkä vieriä, kuten sanotaan. Ja mihin ihmeelle
se valopaikka lienee hävinnyt, koska ei miltään taholta kuumottanut,
vaikka tarkastelin? Kuljin ja kuljin, haparoiden käsilläni. Vihdoin
käteni koskettivat johonkin, minä varasin voimakkaasti -- ja silloin
kuului niin hirveä älähdys, kuin kuolevan parahdus olisi korviini
sattunut... Minä putosin istualleni ja rupesin täyttä kurkkua
huutamaan... Kohta sen jälkeen näin kirkasta valoa, jostain raosta
pilkistävän, rako laajeni varovaisesti, ikäänkuin pelonalaisesti olisi
ovea avattu... ja pitkä, valkeaan vaippaan puettu olento, sädekehä
kädessään, seisoi valon keskessä... Minua huimasi, koetin jotain sanoa,
mutta ääni tukehtui kurkkuuni... Tunsin, ett'en kykene istumaan...
Suurella ponnistuksella sain käteni ristiin ja hervottomana istuiltani
horjahtaessani luulen lausuneeni: Herra, lopeta palvelijasi kärsimykset
ja ota hänet luoksesi...

Kun jälleen tulin tajuihini, olivat tyttäreni, vävyni ja heidän kaksi
palvelijatartaan ympärilläni, valellen raitista vettä päähäni ja
kasvoilleni. Kesti jonkun aikaa, ennenkuin täydellisesti selvenin,
jos kohta vapisinkin kuin haavanlehti. Minulle tuotiin lapsia varten
lämmitettyä maitoa juodakseni, annettiinpa jotain lääkettäkin ja
sitten johdettiin vävyni työhuoneesen, jossa makuusijani oli. Kun
sitten joukolla ryhdyttiin tutkimaan minun seikkailuani, huomattiin,
että ensimmäisen sotkeukseni aikana olin ollut katsomassa vävyni
työhuoneen akkunasta, jonka rullakartiini oli ollut puoleksi ylhäällä,
ja näin toisista akkunoista valoja, joita alussa tähdiksi luulottelin.
Lähdettyäni makuusijalleni pyrkimään, jouduinkin avonaisen oven
kautta saliin, joka oli hyvin kookas huone, ja jonka rullakartiinit
olivat alhaalla, niin että se oli täydellisesti pimeä. Tuo hirmuinen
älähdys, jonka vaikutuksesta putosin istualleni, tuli taasen siitä,
että käteni osuivat painamaan avonaisen pianon koskettimia. Minun
huudostani herännyt vävyni lähti yöpaidassaan ja yölamppu kädessään
tarkastamaan huudon syytä ja luonnollisesti varovaisesti avasi ovea,
kun ei tietänyt, kuka salissa huutaa ja mitä varten. Entisen pelkoni ja
säikähdykseni valtaamana luulin minä hänessä näkeväni yliluonnollisen
olennon...

Tapaus oli siksi merkillinen, ett'ei loppu-yönä tahtonut uni tulla
silmiäni ummistamaan. Jos olisin ollut taika-uskoinen, olisin voinut
ruveta luulottelemaan sitä kuolemani enteeksi. Mutta tottapa se ei sitä
merkinnyt, koska vieläkin elän. Yksi vaikutus tällä tapauksella oli
-- minä, näet, sain koti-ikävän ja jo seuraavana päivänä, pyynnöistä
ja estelyistä huolimatta, istahdin junaan kotiin matkustaakseni.
Ja suoraan sanoen, en ole tuntenut yhtään halua muuttaa asumaan
Helsinkiin, jossa Susannan kanssa emme aijo käymäänkään mennä,
ennenkuin vävymme muuttaa lähemmä maata...



VALTUUSMIEHEN HUONO MENESTYS.


Yleisesti aina sanotaan, että kilpailu ja tiedonhalu ovat edistyksen
äiti. Mutta tällöin unohdetaan -- kunnianhimo, jolla silläkin on suuri
ansio kaiken inhimillisen kehityksen voittokulussa. Tarkastellessa
ihmiselämän monipuolista temmellystä, ei voi olla taipumatta siihen
uskoon, että monellekin henkilölle, joka maineenkukkulalle on pyrkinyt,
on juuri kunnianhimo tärkeänä tekijänä tämän päämäärän saavuttamisessa
ollut. Niinpä ei esim. maalarimestari Immanuel Vehreisestä olisi
koskaan tullut valtuusmiestä, ell'ei hänen synnynnäinen kunnianhimonsa
olisi kiihottanut tätä luottamustointa tavottelemaan. Kun synnynnäinen
kunnianhimo tuli mainituksi, tapahtui se siitä syystä, että hän jo
lapsuuden kisoissa tahtoi paitaressuna pahaisna olla voittajana,
yksinpä juoksussakin, vaikka hänen länkimäisiksi vääristyneet
säärensä tuottivat juoksu-urheilussa suurta vaikeutta ja antoivat
irvihampaille aihetta hänen juoksemistaan längestämiseksi kutsua.
Mutta poikaviikarien ja tyttötynkäin irvuilemisista välittämättä ja
sääriensä länkimäisyydestä huolimatta, ponnisti hän yli voimiensakin,
päästäksensä ensimmäisenä perille ja milloin ei onnistunut, silloin
itki -- itki todistukseksi siitä, että jo lapsuudessa, siis aivan
synnynnäisenä, oli hänessä kunnianhimoa oikein aimo annos. Tultuaan
sitten maalarinoppiin, oli kunnianhimo hyvänä kiihottajana ahkeruuteen,
jonka palkkioksi aikanaan kiittävillä arvosanoilla varustettu
kisällikirja tuli.

Monen muun sällin tavalla ei Immanuel Vehreinen lähtenyt maailmoita
miilustelemaan, vaan tahtoi saada jalkansa oman pöydän alle ja
hommasi maalarinliikkeen itselleen. Ja nyt hän oli mestari! Mitä
unelmia lienee mielessä liikkunut, niitä ei kukaan tunne, sen verran
kuitenkin saattaa mainita, että harrastuksien päämääränä näytti olleen
tehdä liikkeestä ensimmäisen luokan liike. Sitä mukaa kuin tämä
harrastus onnistui, sitä mukaa työtä lisääntyi -- ja varallisuutta
myöskin. Samassa tasassa hän itsekin paisui, ell'ei tämä hieman
suuremmassakin suhteessa tapahtunut. Vähitellen työhommat siirtyivät
erityisen työnjohtajan käsiin, jos kohta mestari kävelymatkoillaan
käväsi noin vaan sivumennen tarkastelemassa. Mutta missä jokin
huomattavampi tehtävä tai luottamustoimi oli kysymyksessä, siinä
hän oli "vapaaehtoisena tarjokkaana", kuten pilkallisesti ruvettiin
sanomaan. Kun kaupungin vakinainen ja vapaaehtoinen palosammutuskunta
ryhtyivät kilpailemaan etevämmyydestä, hääräsi maalarimestari
Immanuel Vehreinen alussa kumpaisessakin puolueessa ja lopussa tuli
-- syrjään sysätyksi. Rukoushuonepuuhassa hän taasen oli mukana sekä
suullaan että kukkarollaan, mutta kun tiedettiin, että hän herrain
suosiota etsiessään kaupungin ravintolassa useasti oli kaikkia muita
kuin hartaushetkiä viettämässä, katsottiin hänen uskonnolliset
harrastuksensa niin kovin kevyisiksi, ett'ei edes hyvällä tahdolla
voitu hänelle mitään sijaa yhdistyksen johtokunnassa luovuttaa. Moni
muukin hänen kunnianhimoinen apajansa antoi samanlaisen vesiperän.
Häntä luonnollisesti suututti ja juuri suuttumuksen kaihi lieneekin
hänen henkiset näkimensä siinä määrässä sumentanut, ett'ei hän
huomannut onnistumattomuuteensa olevan syynä liiaksi julkean
tuppautumisensa sekä sinne tänne horjumisensa. Vuosien kuluessa
karttunut varallisuutensa veti häntä herrojen ja rikkaitten piiriin,
joissa häntä sitä mukaa suosittiin, kuin hän komeitten illallisten
ja samppanjaputelien korkkien pomahtamisten avulla itselleen tilaa
valloitti. Tosin hän useimmiten valloittamansa tilan menetti, kun
ryhtyi pöyhkeilemään ja itseään kehumaan, mutta jonkunmoiset sillat
kuitenkin siten saatiin pysytetyiksi, että ikäänkuin pilaa tehden
hänet tuontuostakin valittiin jonkun komitean varajäseneksi tai muuhun
vähäpätöiseen luottamustoimeen pantiin. Eikä hän itsekään ryhtynyt
siltoja särkemään, sillä hänen toiveissaan kangasti jokaisen tappion
perästä voitto. Mutta hänen vaimonsa, eli toisin sanoen rouva Lotta
Vehreinen, läkkiseppä Hendrick Hullmer'in tytär, oli näissä asioissa
aivan vastaisella kannalla, kuin hänen miehensä. Tarkkana kuin
tervanahtari ja taloudellisesti toimeliaana, hän miehensä pyrinnöissä
ei nähnyt muuta, kuin herrojen narrina olemista, ja naapurien kesken
hyvin yleisesti tiedettiin kertoa, että maalarimestari Vehreinen
ei kotioloissa kuullut korkkien pamahduksia, vaan tunsi läimäyksiä
korvallisillaan, etenkin silloin, kuin oli luvannut rukoushuoneesen
hartauskokoukseen mennä -- ja kuitenkin oli luikkinut ravintolaan...

Vaan vaikka aviopuolisot olivatkin näin eri kannalla, olisi Lotta-rouva
siitä huolimatta mielellään nähnyt miehensä pääsevän kaupungin
luottamustoimiin, jos kohtakin hän herrojen narrina olemista vihasi
-- ja vuosien kuluessa sai hän miehensä uskomaan, että tyvestä on
puuhun noustava, eikä latvasta. Kun valtuusmiesvaali -- sen arvoisan
neuvospöydän ääreen pääseminen oli monena vuotena maalarimestari
Immanuel Vehreisen toiveitten ja unelmien keskustana ollut -- jälleen
oli ovella, päätti maalarimestari rouvansa neuvon ohjeekseen ottaa ja
kääntyi syvien rivien keskuudesta itselleen kannatusta hankkimaan,
lähtien liikkumaan teillä ja kujilla, kuten itse sanoi. Tavatessaan
pienien talojen omistajia, alkoi hän keskustella.

-- Katsokaas... -- puheli hän --, jos valitsemme tuon rikkaan Rietu
Lehtolan valtuuskuntaan, niin hän ryhtyy vaatimaan, että jokaisen on
talonsa koristeltava samanlaisilla torneilla ja leikkauksilla, kuin
omansakin on laittanut -- ja kuka tässä sitten talollisena pysyy?

-- No, jos hän niin aikoo tehdä, niin olkoon valtuustosta poissa,
kuului päättävä vastaus useamman suusta.

Joutuessaan sitten työmiesten keskuuteen, tuli hänen juttelulleen
toisemmoinen suunta.

-- Valitkaa valtuustoon -- sanoi hän -- herroja ja virkamiehiä, niin
nälkäkuolema työmiehet silloin perii, he kun eivät mitään yleisiä töitä
myönnä tehtäviksi.

-- Alas herrat ja virkamiehet, kajahti uhkaava huuto, kuin ukkonen.

Kaikista merkeistä päättäen, olikin kuuma ottelu piakkoin tapahtuvassa
valtuusmiesvaalissa tultava taistelemaan, kaupunkilaiset kun olivat
kauppatoriasiassa jakautuneet maisteri- ja kauppiaspuolueihin, joista
edelliset tahtoivat kauppatorin muutettavaksi eräälle toiselle tyhjälle
alalle, ja jälkimmäiset vaativat pysyttäväksi entisellään. -- Jos
minä olisin -- tuumaili maalarimestari Vehreinen -- tästä asiasta
päättämässä, niin se ratkaistaisiin Salomonin tuomiolla, johon kaikki
tyytyisivät. Sen enempää en kuitenkaan sano.

Vaikea on päättää, oliko näistä omista puuhista tällä kertaa apua
vai eikö, vaan niin tapahtui, että maalarimestari Immanuel Vehreinen
tuli valituksi valtuusmieheksi! Millä tavoin hänen sydämensä silloin
hypähti, sitä ei kukaan tiedä. Mutta varmaa on, että vaali-illan
jälkeisenä yönä hän vähintäinkin tähdissä vaelteli... Ja seuraavana
päivänä hän niin hymysuisena pitkin katuja käveli, että jokaisen
vastaantulijan sai myöskin hymyilemään, eikä hän ketään puhuttelematta
sivuuttanut. Jos ei kuka huomannut mitään valtuusmiesvaalista virkkaa,
niin hän itse johti puheen siihen -- ja hymyili. Mutta eipä ihmekään,
sillä olihan monivuotinen toive vihdoinkin täyttynyt!

Kun maalarimestari Immanuel Vehreinen oli aina mitä ankarimmin
arvostellut valtuuskuntaa ja valtuusmiesten toimia, oli luonnollista,
että hän itse valtuusmieheksi tultuaan tahtoi heti alussa näyttää, että
hän on oikea mies oikealla paikallaan. Aivan ensi töikseen ryhtyi hän
valmistelemaan puheita, etenkin kauppatoriasiassa, jossa oli sanonut
voivansa Salomonin tuomion langettaa. Häntä oikein nauratti, kun ei
kukaan ollut ennen häntä keksinyt, että tori-asia voidaan järjestää
sillä tavalla, ett'ei kenelläkään ole syytä valittaa. Tämän keksintönsä
hän kuitenkin tahtoi lausua kaunopuheisuuden muodossa, tehdä asian niin
viehättäväksi, kuin koristemaalauksen. Kun vaan jäi yksinään, silloin
alkoi paperille kirjoittaa puhetta, jonka aikoi ensin ulkoa oppia ja
sitten valtuuston kokouksessa juhlallisesti lausua. Jos joku vieras
tuli tapaamaan, käski ilmoittamaan olevansa matkalla, ell'ei aavistanut
aivan tärkeätä asiata olevan. Päivillä ei kuitenkaan tahtonut rauhaa
saada ja yöllä ei Lotta-rouva antanut kirjoitella. Paha pula oli
edessä. Mutta hätä keinon keksii: hän matkusti veljensä luo, joka oli
maakauppiaana lähipitäjässä, ja siellä kokonaista kolme vuorokautta
hikoili puheensa valmistuspuuhissa. Sunnuntaina saapui kotiin, valmis
puhe taskussaan, ja valtuuston ensimmäinen kokous, johon hän oli
osaa-ottava, oli sitten maanantaina.

Osapuilleen hän jo puheensa ulkoakin osasi, jos kohta jonkunmoinen
harjoitus tuntui tarpeelliselta. Kaikeksi onneksi Lotta-rouva lähti
iltapuolella rukoushuoneesen, johon miestänsäkin tahtoi. Teeskennellen
itsensä sairaaksi, jäi maalarimestari kotiin, vieläpä aivan yksinään,
hän kun toimi siihen suuntaan, että palvelijat, sällit ja oppilaiset
saivat koko illaksi mennä kaupungille. Vielä pariinkymmeneen kertaan
puheensa luettuaan tuli hän ajatelleeksi, että paras puhumisen
harjoituspaikka on työhuone, se kun on pihanperällä, jonne ei kukaan
vieras arvaa tulla häiritsemään. Ei siis muuta, kuin asuntopuolen
ovet pisti lukkoon ja astui työhuoneesen. Ollaksensa varma siitä,
ett'ei kukaan voi huomaamatta sisään päästä, laittoi hän tyhjistä
puulaatikoista oven eteen puhujalavan, jolle hyvin arvokkaana kapusi
seisomaan ryhtyäksensä puhumista harjoittamaan.

Samaan aikaan palasi Lotta-rouva rukoushuoneelta, jossa erään
sairastumisen vuoksi ei ollut sen pitempää hartauskokousta, kuin vaan
muutamia hengellisiä lauluja veisattiin. Arvatenkin hänen sydämensä
oli kristillistä rakkautta täynnä, joka kuitenkin maalliseksi vihaksi
muuttui, kun kotiin tultuaan ei päässyt sisään, vaikka kuinka olisi
kolkuttanut. Salamana iski hänen päähänsä ajatus, että miehensä on
jälleen mennä luikkinut ravintolaan. Hän päätti lähteä mokomankin
sairaan kotiin noutamaan, nouskoonpa siitä minkämoinen meteli
tahansa. Vaan ennen lähtemistään tahtoi kuitenkin käydä työhuoneessa
oppilaisilta tiedustamassa, missä talon kaikki ihmiset ovat.
Tultuaan oven taakse, kuuli hän sisältä herransa ja miehensä äänen,
vieläpä tavallista kiivaampanakin. Kun Lotta-rouva oli kiihtyneessä
mielentilassa, ei hän malttanut edes oikein kuunnella, jos kohta vielä
liikkumattomana oven takana seisoisikin, käsi valmiina avaimessa.

-- Ja kun nyt ryhdyn tähän kauppatoriasiaan -- näin maalarimestari
Immanuel Vehreinen yksinään puhua paukutteli -- on minun surullista
mainita, että tästä on semmoinen riitakapula syntynyt. Miksi onkaan
unohdettu se opetus, jonka kansallisuusrunokokoelmassa, Kalevalassa,
jalo runoilija Elias Lönnrot, antaa Lemminkäisen äidistä, joka
rakkaudesta niin kauan etsi kadonnutta poikaansa, että hän hänet
löysi. Meillä myöskin tulee samanlaista rakkautta olla tätä poikaamme,
kauppatoria kohtaan, jota olemme etsimässä. Emmekä me tätä poikaamme
koskaan löydä, jos emme etsi rakkaudella ja jos emme kerrankin ryhdy
tekemään viisaan Salomonin tuomiota. Pankaamme tämä poika kahtia, kuten
viisas Salomonikin teki, antamalla osan torikaupasta pysyä entisellä
kauppatorilla ja asettamalla toinen osa uudelle torille, niin silloin
ei kenelläkään ole syytä olla tyytymättömänä, kun yhden pojan sijaan
olemme saaneet kaksi poikaa ja kun...

Enempää ei Lotta-rouva kestänyt. Hän luuli itseään kymmenillä puukoilla
iskettävän, kuullessaan miehensä niin kiivaalla äänellä puhuvan
rakkaudesta ja kahdesta pojasta. Tosin ei Lotta-rouva käsittänyt,
mistä kysymys oli, eikä mitään muita sanoja tajunnut, kuin rakkauden
ja kaksi poikaa... Mutta niissä olikin jo kylliksi saattamaan häntä
siihen luuloon, että hänen miehensä on ollut uskoton ja että nyt
ovat syntyneet kaksoiset, jotka ovat tuodut heidän kotiinsa, mutta
hätäpäissä ovat juoksutetut työhuoneesen... Sitä varten kaikki muut
ovet olivatkin lukitut ja sitä varten hänen miehensä niin kiihkeästi
puhuu... saadakseen pojat sovinnolla täältä pois...

Ja hurjistuneen raivolla survasi Lotta-rouva seljälleen työhuoneen
kaksipuoleiset sisäänpäin avautuvat ovet, jotka kaatoivat puhujalavan,
ja samalla puhuja viskautui lattialle maalipönttöjen sekaan. Mutta
kaatui Lotta-rouva itsekin. Koppina hän kuitenkin heti hyppäsi pystyyn
ja karkasi mieheensä käsiksi... Jos maalipöntöillä ja siveltimillä
olisi ollut puhelahja, niin varmaankin olisi saatu kuulla kerrottavan
-- ei mistään hellistä aviollisista syleilyistä, vaan tuimasta
ottelusta... Ne olivat kuitenkin kielettömiä ja siksi koko tapaus
kaikkine kohtauksineen jäi niitten salaisuudeksi. Jonkunmoisia
arveluja ei kuitenkaan voinut olla syntymättä sen johdosta, että
sekä Lotta-rouvan että itsensä maalarimestari Immanuel Vihreisen
kasvoissa ja otsissa oli ollut rumia naarmuja ja mustelmia -- mistä
ne sitten lienevät tulleetkaan... Eikä kenelläkään ollut tilaisuutta
näitä seikkoja tiedustella, asianomaiset kun eivät useaan päivään
näyttäytyneet, eivätkä ottaneet vieraita vastaan. Ja valtuuston
kokouksessa ilmoitti puheenjohtaja, että maalarimestari Immanuel
Vehreinen on sairauden vuoksi kokouksesta poissa...

Arvatenkin tästä sairaudesta oli itsekullakin omat ajatuksensa, koska
valtuusmiesten suut olivat vetäytyneet puheenjohtajan ilmoituksen
johdosta hienoon hymyyn. Mutta tuskinpa myhäili uusi valtuusmies,
maalarimestari Immanuel Vehreinen, joka käärittyneine kasvoineen
ja peitettyine otsineen sai luvan pysyä kodissaan miettimässä sitä
seikkaa, että miksi ankara kohtalo salli hänen valtuusmiestoimensa niin
kovin huonolla menestyksellä alkaa...



HÄÄMATKASEIKKAILU.


-- Tervetullut kutsu, mutta sopimattomaan aikaan! Näin kertoi
pankkivirkamies Arvi Kallis huudahtaneensa, saatuaan seuraavan
kutsukortin:

    Tervetuloa läsnäolollanne kunnioittamaan tyttäremme Saima Sorjan
    ja Pankinvirkamies Lauri Laskusen vihkiäisiä Mikkelin kirkossa
    Helmikuun 8 p:nä 1898 täsmälleen k:lo 6 i.p.

    Vihkimisen perästä kokoonnutaan asuntoomme.

                                     Kaisu ja Kusti Kangastus.

Herrat Arvi Kallis ja Lauri Laskunen olivat, näet, erinomaiset
ystävykset. He olivat yhdessä lapsuutensa kisat leikkineet, yhdessä
asuneet koulua käydessään ja yliopistossa ollessaan ja saman
pankkiliikkeen palvelukseen antautuneet, jos kohtakin sen eri
konttoreissa, yliopistolliset tutkinnot suoritettuaan. Vähintäin
kerran vuodessa kävivät he toisiaan tervehtimässä ja kerran viikossa
oli joko kortti tahi kirje lähetettävä. Heidän ystävyyteensä kuului
vielä oikein kirjallinen sopimus siitä, että milloin tahansa jotain
merkillistä toisen elämässä tapahtuu, silloin on toisen saavuttava
siitä osaaottamaan, olkoonpa välimatka, vaikka kuinka pitkä, ja
olkoonpa kysymyksessä vihkiäiset tahi -- ristiäiset. Herra Kallis, joka
oli kirjallisen sopimuksen alkuunpanija, oli siitä niin innostunut,
että melkein jok'ikinen kerta herra Laskusen kanssa yhdessä ollessaan
puheli, kuinka hän puolestaan oli valmis tulemaan ystävänsä surusta
tahi ilosta osaa-ottamaan -- puolikyljistä asti haudastaankin. Ja kun
sitten saapui kutsukortti ystävänsä vihkiäisiin, niin hän kuitenkin
saattoi lausua:

-- Tervetullut kutsu, mutta sopimattomaan aikaan!

Tämä lausuminen saattaa kuulostaa hyvinkin kylmäkiskoiselta, eikä
ole sopusoinnussa herrojen Kalliin ja Laskusen välillä vallitsevan
lämpimän ystävyyden kanssa. Mutta katsoen siihen, että herra Kallis
oli pankinvirkamies, jonka pääsy riippui sekä tirehtööristä että
myöskin hänen omista tehtävistään, on pidettävä luonnollisenakin, että
hän tuli lausuneeksi sillä tavalla, kuin hän lausui. Nyt oli, näet,
tilinpäätöksen valmistamisaika, joka työ oli suoritettava herra Kalliin
johdolla, sillä tirehtööriltä meni suurin osa päivästä erään komitean
kokouksissa. Kaiken muun lisäksi oli tilinpäätöksen valmistamisessa
tullut jokin erehdys, jonka selvittäminen näytti hyvin uhkaavalta. Ei
ollut edes ajattelemista, että herra Kallis voisi häämatkaa varten
saada vapautta, vaikka anoisikin, ennenkuin tilinpäätös on valmiina.
Miksi pitikään tuon kutsun juuri tähän aikaan saapua! Ystävysten kesken
ei tosin ollut salaisuutena, että herra Laskusen lemmen perhosen
samettisiivet olivat tulleet rakkauden ruususiteillä solmituiksi,
mutta että häät näin yht'äkkiä tulivat, se oli täydellinen yllätys.
Mutta se vasta pää-yllätys olisi, jos herra Kalliin täytyisi jäädä
häistä pois... Ei, kyllä niihin on päästävä, vaikka kylkiään myöten jo
haudassa olisi -- niin päätti herra Kallis.

Hän lakkasi harmittelemasta ja murheellisilla ajatuksilla mieltään
vaivaamasta. Toivoa täynnä hän asteli pankkiin, jossa heittäysi hyvin
ystävälliseksi ja samalla koetti konttoorin henkilökunnan itserakkautta
kutkuttaa, saadaksensa sen tarmonsa takaa tilinpäätöstä valmistamaan
-- ja onnistuikin siinä, sillä jokainen otti kunnia-asiakseen täyttää
tehtävänsä. Mutta jos muut olivat ahkeria, niin kaikista ylinnä
kuitenkin puuhasi herra Kallis itse, joka kahteen vuorokauteen tuskin
ollenkaan nukkui ja syömistäkin harjoitti ainoastaan sattumalta,
lohduttaen itseään sillä, että hän syömisen laiminlyömisen
vastaisuudessa moninkertaisesti korvaa ja nukkua hän taasen saa
makuuvaunussa Mikkeliin mennessään sekä Mikkelissä vielä ennen häitä
kokonaisen päivän. Ja kun sillä tavoin yhteisvoimin uurastettiin, niin
tilinpäätös todellakin valmistui, vaikkakin aivan yhdennellätoista
hetkellä. Valmistumista tavallaan joudutti sekin, että komitean
istunnot loppuivat ja siis tirehtöörikin pääsi pankkitöihinsä käsiksi.
Hän oli mitä tyytyväisin ja kiitteli herra Kallista toimeliaisuudesta
sekä mitä herttaisimmalla myöntyväisyydellä antoi häämatkaloman.

Vaikka herra Kallis oli läpikotaisin väsynyt, täytyi hänen juosta
ja puuhata hää- ja matkavarusten vuoksi puodeissa ja räätäleissä
sekä jos jossakin. Kun hän vihdoin viimeinkin rautatieasemalle ajoi
ja makuuvaunuun pääsi, tunsi hän melkein horjuvansa väsymyksestä.
Saatuansa vuoteen, jätti hän pilettinsä siivoojattaren huostaan, jotta
konduktöörin ei tarvitse hänen untaan häiritä. Sitten hän riisuutui ja
heti nukkui niin raskaasti, ett'ei olisi tietänyt, vaikka maanjäristys
olisi tapahtunut...

Mikä onkaan hauskempaa, kuin saada nuorena olla nuoren ystävänsä
häissä! Onnesta säteilee onnellinen morsian ja onnesta säteilee
onnellinen sulho. Häävieraat ovat myöskin, kuin onnen taikomina:
ilo hohtaa jokaisen silmistä ja kasvoista. Laulut kaikuvat, soitot
helähtävät ja karkelossa riemutunteitten valtaamina pyöritään --
sanalla sanoen tuntuu yhtä uhkuvalta, kuin keväällä luonnossa, jolloin
keväthengetär päiväpaisteilleen, kukkineen ja laululintusineen
nuoruudella ja uudestisyntymisellä maan ja ilman täyttää... Herra
Kallis oli tuntevinaan nauttivansa täysin siemauksin ystävänsä hää-ilon
onnea -- ja syytä hänellä olikin siihen, sillä hän ei ainoastaan
luullut, vaan täydellisesti uskoi, että ystävänsä oli onnellinen.
Tuommoinen hurmaava morsian -- kukapa ei olisi onnellinen saatuaan
hänen kanssaan vihkityynyllä polvistua... Ja hänen oma kukkaisneitonsa
sitten -- mikä ihastuttava olento hänkin oli... Niin tenhottuna herra
Kallis oli, että karkeloidessaan luuli liitelevänsä, eikä jaloillaan
tanssivansa... Tulvivia tunteitaan täytyi hänen saada jollain tavoin
tyhjentää -- hän päätti puhua. Ja hän puhui valituin sanoin luonnon
keväästä ja elämän keväästä, rakkaudesta luonnossa ja rakkaudesta
ihmissydämessä. Hän innostui ja hehkui runollisia vertauksia
lausuessaan. Lopuksi korotti hän äänensä ja huusi:

-- Eläköön morsiuspari, eläköön, eläköön!

-- Kiitoksia toivotuksestanne! Mutta meistä ei ole morsiuspariksi,
sillä minä olen naimisissa, jos kohta tämä rinnallani seisova
siivoojatar onkin leski, sanoi konduktööri, joka siivoojattaren
kehotuksesta oli tullut katsomaan, kuka vaunussa on nukkumassa...
Pyytäisin kysyä, mihin herra matkustaa?

-- Minä en matkusta mihinkään -- minä olen häissä, vastasi herra
Kallis, joka oli hypähtänyt seisomaan.

-- Hääpuvussa herra todellakin on ja...

Nyt herra Kallis heräsi horroksestaan ja näki, että hänellä on
ainoastaan liinavaatteet ja hännystakki yllänsä sekä kalossit
sukittomissa jaloissa. Silloin säikähdys muutti hänet niin pelottavan
näköiseksi, että konduktööriltä jäi lause kesken ja siivoojatar
vetäytyi syrjään...

Hetkisen ihmettelevillä katseilla tarkastettuaan herra Kallista, joka
puolestaan yhtä tutkivin silmäyksin häneen tuijotti, sanoi konduktööri:

-- Koska ja mistä herra on tähän vaunuun tullut?

-- Sitä samaa kysyn minä teiltä, vastasi herra Kallis. Minä olin juuri
pitämässä puhetta ystäväni vihkiäisissä, enkä voi käsittää, kuinka
tänne olen joutunut. Ja missä ovat tavarani, vaatteeni ja kaikki...
niin, -- missä ne ovat?

-- No, missäs ne häät ovat? kysyi konduktööri jälleen.

-- Morsiamen vanhempain kodissa, oli herra Kalliin vastaus.

Kahtena kysymysmerkkinä katsovat nyt herra Kallis ja konduktööri
toisiinsa. Mitä herra Kallis lienee miettinyt, on tuntematonta;
mutta konduktööri tuli siihen arveluun, että hänen edessään on joko
heikkomielinen tahi humalainen mies, joka joltakin asemalta on päässyt
kenenkään huomaamatta pujahtamaan matkaan. Kun konduktöörillä oli kiire
kulkiessaan vaunusta toiseen, ei hän joutanut pitempiin tutkimuksiin
ryhtymään, vaan haetti kaksi junamiestä, joitten käski ovella
vartioida, ett'ei mitään tavattomia tapahtuisi. Sitten hän poistui.

Herra Kallis koetteli ajatuksissaan selvitellä kummallista tilaansa
siinä kuitenkaan onnistumatta. Vihdoin hän ryhtyi keskustelemaan
vartijoina olevain junamiesten kanssa.

-- Mihin tämä juna kulkee? kysäsi hän.

-- Helsinkiin, kuului vastaus.

-- Millä seuduin nyt olemme?

-- Viiden minuutin kuluttua saavumme Hyvinkäälle.

Kirkkaana salamana tässä epätiedon pimeydessä välähti herra Kalliin
muistiin, että Hyvinkään aseman ensimmäinen kirjuri, herra Pennstedt,
on hänen hyvä tuttavansa. Hän sanoi nyt junamiehille, kuka ja mistä
hän on, sekä pyysi heidän heti asemalle tultua juoksemaan herra
Pennstedt'ille kertomaan, kuinka asianlaita on. Samalla olisi myöskin
pyydettävä herra Pennsted'in tuomaan tarpeelliset vaatekappaleet, että
hän voisi junasta Hyvinkäälle jäädä siihen asti, kuin tämä seikkailu
selvenee. Junamiehet eivät tohtineet lähteä, kun konduktööri oli heidät
vartioimaan jättänyt, vaan sen sijaan meni siivoojatar, joka tehtävänsä
niin hyvin toimitti, että tuskin minuuttia oli asemalla seistu, kuin jo
herra Pennstedt juoksujalassa harppasi tulla vaunuun, suuri matkaturkki
kainalossaan ja pitkävartiset metsästyssaappaat kädessään.

-- Terve, veljeni, -- sanoi herra Kallis herra Pennstedt'ille --
eläkä suinkaan peljästy nähdessäsi minut tässä kummallisessa tilassa.
Voin sinulle vakuuttaa, että olen täydessä järjessäni, enkä tietysti
raittiusmiehenä ole juopuneenakaan. Etkö tahdo olla niin armollisen
ystävällinen, että otat minut luoksesi, minä kun en mitenkään tahtoisi
Helsinkiin asti tässä puvussa mennä? Koetamme sitten yhdessä päästä
selville, kuinka tähän kohtaloon olen joutunut. Otathan, veliseni,
minut luoksesi?

-- Tietysti otan, vieläpä kernaastikin. Sutkase vaan kengät jalkoihisi
ja turkki yllesi, niin pääsemme pois, ennenkuin juna lähtee eteenpäin
mennä huristamaan. Kas niin, -- ihanhan sinä tuossa turkissa
patruunalta näytät!

Konduktöörikin tuli, ja kun herra Pennstedt lupasi pitää herra
Kalliista huolen sekä vastata piletistä ynnä makuusijasta, ei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, että "kummallinen matkustaja junasta
poistui."

Päästyään herra Pennstedt'in huoneesen ja hieman rauhoituttuaan,
alkoi herra Kallis kertoa, kuinka hän oli matkalla ystävänsä
Lauri Laskusen vihkiäisiin Mikkeliin, mutta hänelle itselleen ja
arvattavasti muillekin käsittämättömällä tavalla seisoo nyt tässä,
vieläpä vaatteettomana. Kaikista kummallisinta hänestä oli, että juuri
pitäessään morsiusparille puhetta, hänet konduktööri herätti, --
kaukana häistä ja koko Mikkelistäkin...

Herra Pennstedt käski vieraansa heittäytymään hänen avonaiseen
sänkyynsä ja meni itse asemakonttoriin lähettämään virkasähkösanoman
Mikkeliin. Puolentoista tunnin kuluttua saapui vastaus, jossa
ilmoitettiin, että Mikkelin asemalle on otettu talteen eräästä
makuuvaunusta sen matkustajan tavarat, joka edellisenä iltana on
jättänyt matkustajapilettinsä siivoojattaren haltuun, voidakseen
rauhassa nukkua. Mitään tavaroista ei ole hukkunut. Mutta suuri hätä
vallitsee itsensä matkustajan suhteen, jota parastaikaa pitkin radan
vartta Kouvolan ja Mikkelin välillä etsitään. Heti kohta lähetettiin
rauhoittava tieto, että matkustaja on hengissä ja täydessä turvassa.

Virkasähkösanomaan vastausta odottaessa ryhdyttiin miesjoukolla
ottamaan selkoa herra Kalliin seikkailusta ja tultiin siihen
käsitykseen, että hän on uneksiessaan muuttanut Savon makuuvaunusta
Helsingin makuuvaunuun -- luultavasti Simolan asemalla -- ja kun
sattui olemaan vapaa osasto, niin hän paiskautui siihen nukkumaan.
Riihimäellä siivoojatar sattui huomaamaan hänet ja ilmoitti siitä
konduktöörille. Muutoin tapahtui erinomainen onni siinä, että hänet
Riihimäen ja Hyvinkään välillä keksittiin, hän kun Hyvinkäällä joutui
hyvän tuttavansa haltuun ja huomaan, eikä tarvinnut vastoin tahtoaan
tekemäänsä "huvimatkaa" Helsinkiin asti jatkaa, jossa mahdollisesti
olisi voinut kaikenmoisia ikäviä selkkauksia syntyä. Sen lisäksi
sai herra Kallis vaatteet ja matkarahat lainaksi matkustaakseen
päiväjunassa Mikkeliin ja joutuakseen ystävänsä häihin riemun juuri
parhaillaan ollessa. Jos ilo jo ennestäänkin aivan kattoon asti oli
noussut, niin sitten se vasta korkealle kohosi, kun herra Kallis
odottamatta saapui ja todisti oman lausuntonsa, että hän kyllä
ystävänsä häihin tulee, vaikka kylkiään myöten jo haudassa olisi...

Mitä herra Kallis oli häistä uneksinut, se kaikki moninkertaisesti
toteutui, mutta on ulkopuolella tämän kertomuksen piiriä.



KUN NIMISMIESTÄ JUTKAUTETTIIN.


Totutulla tavalla, kun se oikein perinpohjaisesti on kansaan syöpynyt,
on niin suuri voima, että se voi johtaa yksinpä lainrikkomisiinkin.
Ajatelkaamme esim., että meidän suomalaisten keskuudessa, joita
lainkuuliaisuudesta kehutaan, vielä nytkin salapolttoa harjoitetaan,
vaikka on jo miespolven ikä aikaa kulunut viinankeiton kieltämisestä.
Tarvitaan suuri määrä uhkarohkeutta antautuessa kiellettyyn tehtävään,
josta sakko ja linnavankeus on millä hetkellä tahansa tarjona. Ja yhtä
suurta osaa, kuin uhkarohkeus, näyttelee myöskin kekseliäisyys ja
viekkaus ohjatessaan harhaan sekä järjestyksenvalvojia että muitakin
vaarallisia henkilöitä. Jos nämä hyvät ominaisuudet olisivat joutuneet
käyttövoimaksi hyödyllisen toiminnan ahjoon, niin kukapa tietää,
minkämoisia kehityksiä olisi tapahtunutkaan -- nyt ne sitä vastoin
pahuuden palvelukseen joutuneina voivat ainoastaan joko intohimoja
kiihottaa tai antaa aihetta nauruun kaikenmoisista sukkelista tempuista
kerrottaessa. Viimeksi mainittua lajia on aivan tyhjentymätön
aarre-aitta, jonka runsaasta varastosta olkoon seuraava kepponen
näytteeksi.

Muutama vuosikymmen sitten oli R--n pitäjän nimismies saanut kuulla,
että Louhurannan torpassa K--veden rannalla oli viinapannu parastaikaa
kiehumassa. Ollessaan "ryöstömies" oli nimismiehen velvollisuuden tie
selvä: hänen tuli lähteä ryöstöretkelle.

Kahden voimakkaan miehen seuraamana hän lähtee ajaa karittelemaan
Louhurannan torppaan, jonka jänislankojaan kokemassa oleva poika
oli sattunut huomaamaan nimismiehen tulon ja metsän läpi riensi
ilmoittamaan, että nyt on paholainen liikkeellä... Säikähtynyt
torpanväki ei osannut muuta, kuin juostiin sulkemassa saunan ovi,
jossa salapolttimo oli, ja pantiin paksu koivuhalko pönkäksi, jotta
luultaisiin, että sauna on tyhjää täynnä ja pimeätä puolillaan. Kun
nimismies apulaisineen pihamaalle saapui, tuntui hänellä olevan tarkat
tiedot, koskapa suorastaan ajoi saunan edustalle. Pönkkä kiskaistiin
kursailematta oven edestä pois, mutta sauna oli ennättänyt tulla savua
täyteen lattiaan asti, niin että sisään ei voitu mennä. Ovi avattiin
seljälleen ja nimismies apulaisineen ryhtyi saunan edustalla odottamaan
savun poistumista.

Silloin he huomasivat erään vaimon lähtevän torpan rannasta juoksemaan
jäätä myöten, vetäen perässään kelkkaa, jossa oli suuri pärevakka.
Kummallista oli, että vaimo juoksi umpihangessa, vaikka rannempana oli
tiekin, ja tuontuostakin tapahtuvista kaatumisistaan huolimatta koetti
rientää eteenpäin, ikäänkuin häntä olisi takaa ajettu. Pahaa avistaen
hyppäsi nimismies apulaisineen rekeensä ja lähtivät ajamaan jäälle,
jossa oli paksulta lunta. Siellä ei tullut kysymykseenkään hevosen
juokseminen, ja huonoa oli käyminenkin, kun raskas reki oli vedettävä.

Suurella vaivalla viimein tapasivat vaimon, jonka sitten tunsivat
Löyhkä-Leenaksi, erääksi kuuroksi ja tylsämieliseksi naiseksi. Ja mitä
näkivät hänen vakassaan olevan? Muutamia kahmalollisia ruumenia!

-- Mistä sinä tulet? huusi nimismies Leenan korvaan.

-- Tuolta, oli vastaus.

-- No mihinkä sinä sitten menet?

-- Tuonne.

-- Miksi et kulje tietä myöten?

-- Siksi, ettei kukaan aja päälleni.

-- Mutta miksi sinulla semmoinen kiire oli?

-- Kun oli vilu, niin juoksin lämpimikseni.

Sen parempaa selvää ei saatu kyselemälläkään. Ei auttanut muu, kuin
piti lähteä takaisin mennä urnimaan ja jättää Leena lämpimätään
etsimään.

Kun Louhurantaan jälleen päästiin ja saunaan mentiin, oli se
riittynyt hyvin raittiiksi ja mitä herttaisin lämmin helähti sieltä
vastaan. Lauteilla oli vanha vaimo alastonna penkillä ja toinen
häntä hieromassa. Hierottava valitti niin surkeasti, että nimismies
apulaisineen hetimiten saunasta poistui, sitä suuremmalla syyllä vielä,
kun vähintäkään merkkiä ei ollut siihen suuntaan viittaamassa, että
siinä saunassa olisi koskaan viinaa keitetty. Sitä paitse hieroja,
suulaaksi tunnettu Kuppari-Kaisa, rupesi hyvin pisteliääksi. Hän ei
ollut nimismiestä tuntevinaankaan, vaan alkoi kysellä:

-- Etsivätkö vieraat kupparia? No, jos semmoisen tarvis on, niin täältä
löytyy hammassuussa syntynyt akka, joka ruumiistanne sarvillaan vaivan
imee, olkoonpa se hyvän tahi pahan hengen antama.

-- Emme etsi, vastasi nimismiehen toveri, kupparia. Me etsimme
viinankeittokojeita. Missä ne ovat?

-- Minä ainakaan en, selitti Kuppari-Kaisa, muualta tiedä
viinankeittokojeita neuvoa, kuin Kuopiosta, jossa kuuluu
viinanpolttimokin olevan. Vai luuletteko tätä pistoksissa voivottavaa
vanhaa muoria viinankeittokojeeksi? Ei, uskokaa minua, kun sanon,
että tästä muorista ei viinaa lähde, vaikka kuinka puristaisi ja
kallistaisi... Mutta minäpä luulenkin, että teillä on jo ennestään
viinaa päässänne ja että nyt pyritte saunaan selviytymään. Menkääpäs
tupaan vähäksi aikaa, että minä ennätän tämän muorin hieroa, niin
sitten annan teille semmoisen löylyn, että väkevä aivokopastanne
haihtuu...

Päästäksensä suulaan kupparin pistoksia kuulemasta, poistui
nimismies apulaisineen, kuten jo sanottiin, hetimiten saunasta,
ryhtyen etsimistä muualla jatkamaan. Mutta mistään muualtakaan
ei mitään viinankeittokojeita löydetty, vaikka koko torppa hyvin
tarkoin etsittiin ja komuttiin. Nimismies apulaisineen tuli siihen
vakaumukseen, että heitä on petetty, vieläpä nöyrtyi niin paljon, että
tapahtunutta tarkastustaan pyysi anteeksi...

Ja vasta usean vuoden kuluttua sai nimismies sitten kuulla, mitenkä
asianlaita todellisuudessa oli. Löyhkä-Leenan pakeneminen ja
vaimon hierominen olivat sovinnon perästä tehtyjä temppuja, jotka
kaikki vaaran korkeimmillaan ollessa silmänräpäyksessä keksittiin.
Viinankeittokojeet ja kaikki siihen kuuluvat tarpeet taasen oli
kätketty tallin taustalla olevaan tunkioon sinä aikana, jolloin
nimismies apulaisineen oli Leenaa takaa-ajamassa.



HAMPAANKOLOTUS.


Kun melkein kaikki upseerit olivat ylhäisistä suvuista peräisin, oli
heistä tavattoman vastenmielistä, että pataljoonan päällikkö osotti
kansanvaltaisia taipumuksia seurustelemalla kernaammin alipäällystön
ja sotamiesten, kuin herrojen upseerien kanssa, vieläpä niitten
rikoksiakin myötätunnolla kohteli, jos kohta vaatikin, että kaikki
hänen antamansa käskyt ja määräykset olivat empimättä täytettävät.
Tosin hän itsekin oli aatelia, eikä tätä jalosukuisuuttaan koskaan
hetkeksikään unhottanut, vaan siitä huolimatta hän upseeriston
loistavasta parvesta harjoitusten ja paraadien loputtua asteli
alipäällistön ja sotamiesten vaatimattomaan joukkoon, jutteli ja
naureskeli siellä, väliin tupakkaakin tarjoili. Upseerit laskettelivat
pilkkasanoja päällikkönsä kansanvaltaisista taipumuksista ja nimittivät
häntä kansanmieheksi, hän kun esim. ei upseeriston tanssiaisissa käynyt
muuta, kuin pistäytymällä, jota vastoin alipäällistön ja sotamiesten
iltamissa saattoi viihtyä aivan alusta loppuun asti olemaan. Tietysti
alipäällystö ja sotamiehet koettivat puolestaan, ett'ei pataljoonan
päällikön myötätuntoisuuden aurinko heitä kohtaan pääsisi pilvien
varjoon vetäytymään, sillä kuten sanottu, hän saattoi olla ankarakin,
jos vaan hänen käskyjään ja määräyksiään laiminlyötiin. Onneksi toki
ei pataljoonan päällikkö ollut tuittupäinen hermostunut herra, joka
harkitsematta olisi käskyjään jaellut, jos kohta sekin saattoi joskus
tapahtua. Mutta nurkumatta hänen tahtonsa silloinkin täytettiin, vaikka
terve hammaskin olisi ollut uhrialttarille laskettava, kuten aliupseeri
Joonas Miekkalan kerran piti tehdä.

Eräänä aamuna oli pataljoonan päällikkö, tavanmukaisella
kiertomatkalla ollessaan, poikennut aliupseerien kokoushuoneesen,
ilmoittaen haluavansa puhutella alipäällistöä. Toiset kyllä jo
olivat liikkeessä, mutta aliupseeri Joonas Miekkala oli melkein
koko yön ollut ryyppyretkellä "Valaskalassa", laitakaupungilla
olevassa huonomaineisessa kapakassa, joka kummallisen nimensä oli
saanut muutaman huoneen seinällä riippuvasta valaskalan kuvasta,
ja siis parhaillaan kuorsaten makasi humalaansa. Kun peljättiin,
että pataljoonan päällikkö menee katsomaan, jos Miekkala sairaaksi
ilmoitetaan, koetettiin häntä herättää ja siinä suurella vaivalla
onnistuttiinkin, vieläpä jossain määrin saatiin pestyksi ja
siistityksikin. Miltä raamatullinen Joonas lienee ennen vanhaan
näyttänyt valaskalan vatsasta päästyään, on tietymätöntä, mutta kyllä
hänen nykyaikainen kaimansa, aliupseeri Joonas Miekkala, ei ollut
suinkaan suloinen pataljoonan päällikön eteen astuessaan. Pataljoonan
päällikön tarkastava silmä huomasi heti, ett'eivät asiat nyt ole oikein
ja sen vuoksi hän kysyi:

-- Oletteko te, aliupseeri Miekkala, sairas?

-- Olen, herra eversti.

-- Mikä teitä vaivaa?

-- Hampaankolotus, vastasi Miekkala, ryhtyen hieromaan poskiaan, ett'ei
huomattaisi sitä hämmästystä, joka hätävalheen johdosta lehahti hänen
kasvoilleen.

Samassa silmänräpäyksessä kulki käytävässä pataljoonan lääkäri, tohtori
von Pillerbaum, jonka pataljoonan päällikkö sattui avonaisesta ovesta
näkemään.

-- Menkää heti -- komensi pataljoonan päällikkö -- tohtorin jäljessä
ja ilmoittakaa hänelle, että olen käskenyt suustanne vetämään kipeän
hampaan.

-- Ymmärrän, herra eversti, vastasi aliupseeri Joonas Miekkala ja
lähti astumaan. Hänen humalansa haihtui ja pohmelonsa milt'ei poistui,
ajatellessaan, että annetun käskyn mukaan on hammas kiskotettava,
vaikka tiesi, että hänen hampaansa ovat niin valkeat ja terveet, että
niitä kadehtien katsellaan.

Tohtori von Pillerbaum oli astumassa pataljoonan sairashuoneesen, jonne
Miekkalakin meni. Tohtori oli hyvin raittiusmielinen, eikä häneltä
jäänyt arvaamatta, minkälainen vaiva Miekkalassa oli, sittenkuin
oli suun avattuaan nähnyt mitä terveimmän hammasrivin ja tuntenut,
miltä henki hajahti. Mutta hän mietti, että tässä on hyvä tilaisuus
ajaa raittiusasiaa, jonka vuoksi hän puheli jonkun aikaa väkijuomain
vahingollisuudesta hampaille sekä sitten kysyi?

-- Mitä hammasta kolottaa?

-- Tuota, vastasi Miekkala, osottaen jotain hammastaan.

Silloin kaivoi tohtori hammaspihdit käsille, eikä tarvittu muuta, kuin
voimakas nykäisy, niin Miekkalan suusta oli hammas lattialla...

Kun Joonas Miekkala sitten meni alipäällystön kokoushuoneesen, josta
pataljoonan päällikkö jo oli poistunut, lausui hän tovereilleen:

-- Olin minä aikalailla tyhmä, kun sanoin hampaankolotuksen olevan,
enkä päänkivistystä taudikseni ilmoittanut -- eihän minulta kuitenkaan
olisi päätä määrätty kiskottavaksi...

Kun toverit eivät mitään virkkaneet, voinee olettaa, että he
vaitiololla tämän arvelun myönsivät todeksi.



RAKKAUS EI OLE POTAATTI!


-- Tuossapa tuo onkin sija minulle, sanoi hän, kun oli saanut pari
istujaa tungetuksi syrjään ja hervottomasti heittäytynyt junavaunun
penkille.

Tällä tavoin istumasijansa vallannut mies oli näöltään 60-vuotias,
musta päällystakki yllään, koivistolainen lammasnahkareuhka päässä,
paksu villakaulahuivi kaulan ympäri käärittynä ja kalossit kenkien
päällä. Silmät olivat eloisat, oikeinpa veitikkamaiset, ja kasvojen
piirteet suhteelliset. Ulkomuodosta ja puvusta katsoen oli vaikea niin
hänen yhteiskunnallisesta asemastaan kuin toimestaankaan mitään päättää.

-- Peijakas, kun en kuitenkaan ostanut eväsputelia matkaani, jatkoi hän
hetkisen kuluttua junan liikkeelle lähdettyä.

Mies oli jo siinä määrässä vetänyt huomiotani puoleensa, että halusin
päästä puheisille. Hänen viimeistä lausettaan pidin soveliaana johtona
keskusteluun ja sanoin siis:

-- Mitäpä apua ja hyötyä siitä eväsputelista olisi täällä junassa
ollut, kun sen sisustaa ei kuitenkaan olisi saanut hyväkseen käyttää.

-- Hvarför inte? kysäsi hän.

-- Rautatien ohjesäännöt kieltävät väkijuomien nauttimisen junassa.
Mutta miksi nyt rupesitte ruotsia puhumaan, vaikka äsken suomeksi
haastelitte? tiedustin minä.

-- Tahdoin vaan huvikseni puhella lapsuuteni kieltä.

-- Mistä olette kotoisin?

-- En mistään, sillä minä olen Kulkuri-Jussi, joka olen joka paikassa,
enkä kuitenkaan kotonani missään.

-- No, tottahan teidän jossakin paikassa on täytynyt syntyä.

-- Syntynyt olen Kuopiossa.

-- Mutta sehän on aivan suomalainen kaupunki, jota ei edes ruotsalaisen
koulun luonnottomalla pitämisellä saada muuksi muuttumaan, eikä siis
ruotsi voi lapsuutenne kieli olla.

-- Minäpä en syntyäni olekaan semmoinen, miltä nyt näytän -- minä olen
sotakamreeri von E:n poika.

-- Vai sotakamreerin poika ja oikein aatelissukuinen...

-- Niin olen. Vanhempani kuolivat minun lapsena ollessani ja orvoksi
jääneenä jouduin setäni perheesen kasvatettavaksi. Hoitoa ei minulta
tosin puuttunut, jos kohta se ei ollutkaan niin hellää, kuin omien
vanhempain huostassa ollessa. Mutta kun sitten rupesin koulua
käymään ja edistyin paremmin kuin setäni poika -- minua kehuttiinkin
erinomaisen teräväpäiseksi -- niin silloin olut muutti makunsa: minua
aljettiin ensin vieroa, sitten pahoin kohdella ja lopuksi lakkasi
setäni minua kokonaan kouluuttamasta, lähettäen minut kultasepän
oppiin Pietariin. Siellä en kuitenkaan monta vuotta ollut, sillä sain
vastustamattoman halun päästä sotaväen soittokuntaan -- ja menin
myöskin.

-- Siinä varmaankin teitte oikein, sillä...

-- Päinvastoin. Olin liian nuori ja luonteeni liian taipuva -- yksinpä
pahuuteenkin. Ja uskokaa minua, että kyllä sotaväessä oli pahuutta sinä
aikana, jolloin sotamiehen uskottiin saavan elää, niinkuin "viimeistä
päivää". Vaikka toiselta puolelta saatoin kehittää vanhemmilta
perimiäni musikaalisia taipumuksia, niin toiselta puolelta mennä
huilasin turmeluksen laveata tietä alaspäin. Vaaraa en kuitenkaan
toisten samankaltaisten parissa huomannut, ennenkuin jouduin muuttamaan
synnyinseudulleni. Siellä kun pienissä oloissa aloin entistä elämätäni
jatkaa, tulin kaikkien kauhuksi -- ja silmäni avautuivat. Päätin
tehdä parannuksen, mutta tahdonvoimani näytti tylsistyneen. Ja
parantuminen olisi ollut tarpeen, sillä minulla oli mahdollisuutta
päästä soittokunnan johtajaksi, entinen johtaja kun oli liian vanha,
ja muitakin toimia olisi ollut saatavissa, jos vaan minussa olisi
miestä ollut. Kiikkuessani kuin harakka tuulella seipäässä, tunsin
povessani äänen, joka oli sanovinaan: mene naimiseen, niin sinusta
tulee mies! Samassa aloin ajatella Katri Häyristä, joka oli puolittain
kasvattityttärenä eräällä leskirouvalla. Katri olikin kelpo tyttö,
punaposkinen ja sinisilmäinen, kuin vastamaalattu nukke. Minä rupesin
hänen tuttavuuttaan etsimään ja pian olivat välimme sillä kannalla,
että menimme kihloihin. Paitse sormusta, annoin hänelle kihloiksi
rahaakin.

Aikaa kului jokunen kuukausi. Kevytmielisyys tahtoi minua edelleenkin
nujertaa alleen, mutta samalla tunsin miehuuttakin saavani. Silloin
eräänä iltana sattui tapaus, joka teki kokokäänteen elämässäni,
muuttaen minut Kulkuri-Jussiksi. Olimme soittamasta palajamassa. Katua
astuessamme, avautui neuvosmies Ellman'in akkuna ja tuo akkunassa oleva
kunnon ukko pyysi meitä pysähtymään. Sitten hän kysäsi:

-- Onkos teidän joukossanne eräs soittaja nimeltä von E:n?

-- Kyllä minua siksi sanotaan.

-- Olkaapa hyvä ja tulkaa tänne sisälle. Minulla olisi teille hieman
haastamista.

Jätin torveni ja nuottini telineilleen toverieni haltuun ja menin
neuvosmiehen luo. Hänkös vasta ystävällisesti otti minut vastaan, käski
painamaan puuta ja tarjosi tupakkaa.

-- Te siis aijotte, sanoi hän hetkisen yhtä ja toista puheltuamme,
naida minun tyttäreni vai kuinka?

Minä säikähdin, sillä arvelin, että neuvosmiehen laita ei taidakaan
olla oikein... Koetin kuitenkin pysyä tyynenä ja vastasin:

-- Kuinkas voisi kysymykseenkään tulla, että tämmöinen pillipiipari
naisi teidän tyttärenne, herra neuvosmies. Eihän...

-- No, vähätpä nyt siitä! Ja vaikka minulla naimattomana miehenä ei
tytärtä olekaan, niin sittenkin te minun tyttäreni olette aikeessa
naida. Vai ettekös ole kihlannut Katri Häyristä?

Minä vastasin myöntävästi.

-- Siinäpä se temppu juuri onkin, sillä Katri on tavallansa minun
tyttäreni, minä kun olen hänen holhoojansa. Tulemme siis ikäänkuin
sukulaisiksi. Eläkä enää sano minua herra neuvosmieheksi, sillä samalla
kuin nyt juomme onnittelumaljan, samalla jätämme haukkumanimetkin pois.
Kas niin -- terve, terve! Katri on hyvä tyttö ja hänellä on rahojakin
minun tallessani. Sinä saat siis naimisesi kautta rahaakin. Eikös ole
hauskaa? Minä toivotan sydämestäni onnea!

Minä kumartelin ja kättelin sekä ilmoitin, ett'en laisinkaan ole
tietänyt Katrilla rahoja olevan, niin ett'ei kenenkään tarvitse luulla
minun häntä niitten vuoksi naivan.

-- Mutta on minulla sinulle muutakin sanottavaa, alkoi neuvosmies
jälleen puhella, sittenkuin viinilasimme olimme tyhjentäneet. Minä
olen, näet, joutunut sinunkin holhoojaksesi, vaikka en ole tahtonut
sitä aikaisemmin ilmoittaa siitä syystä, että olen arvellut sinulle
paremmaksi, että nyt vasta saat tietää itselläsi olevan perintörahoja
muutamia tuhansia, jotka ovat nostettavinasi, milloin vaan itse tahdot.
Uskon sinulla vakavat aikeet mielessäsi olevan, koska naimahommiinkin
olet päättänyt ryhtyä ja siksi en tahdo enää omaisuuttasi salassa
pitää. Toivon sinun ostavan talon ja Katrin rahat jollain tavalla
muuten edullisesti sijoittavan, niin eipä sitten ole hätäpäivää, jos
vaan elät siivosti sekä sovinnollisesti ja rakkaudessa keskenänne
koetatte pysyä Katrin kanssa.

Tämä vasta jotakin oli! Katrilla on rahaa ja minulla on rahaa! Mutta
rahat voivat olla -- rupesin ajattelemaan -- minulle, kevytmieliselle
nuorukaiselle turmioksi. Minä saattaisin ne piankin tuhlata, Katri
tulisi onnettomaksi ja minä itse aivan loppulahteen joutuisin... Ei,
näin ei saa tapahtua!

Vaikka neuvosmies olisi vielä tahtonut kanssani jutella, kiirehdin minä
kuitenkin lähtemään ja menin Katrin luo. Kovinpa hän hämmästyi, kun
tulin yöllä -- vastoin tavallisuutta, eikä ollut laisinkaan halukas
puheelleni tulemaan. Vihdoin toki taipui. Kysäsin häneltä silloin:

-- Olenko koskaan menetellyt kunnottomasti sinua kohtaan ja voimmeko
rehellisesti toisiamme silmiin katsoa?

-- Et koskaan, vastasi hän. Ja missä tahansa voimme toistemme silmiin
katsoa. Mutta miksi tätä kysyt?

-- Nyt saat kuulla! Meidän naimisesta ei voi tullakaan mitään...

-- Miksi ei?

-- Siksi, että sinulla ja minulla, meillä molemmilla, kuuluu olevan
rahaa. Ja tiedätkös mitä? Minä pelkään, että rahat ovat minulle
turmioksi ja samalla sinullekin onnettomuuden tuottavat. Vaan sitä en
tahdo. Erotkaamme siis ajoissa ja sovinnossa. Suo minulle anteeksi! Ja
jos tahdot, niin anna kihlarahat takaisin mutta sormuksen saat pitää
muistona, kuten minäkin sinun sormuksesi...

Katri kävi sisältä noutamassa rahat ja selvään näin, että kyynelhelmiä
kiilsi hänen kauniissa silmissään. Kovin tuntui omassakin sydänalassani
raskaalta siinä hyvästellessämme...

Kun Kulkuri-Jussi ei mitään sen jälkeen puhunut, kysäsin minä:

-- No, entäs sitten?

-- Niinkö sitten? Eipä muuta, kuin väkisin erosin soittokunnasta ja
neuvosmiehen kielloista huolimatta nostin perintörahani ja läksin
maailmalle, minusta kun olo synnyinseudulla tuntui niin liian
lämpimältä, että tunsin tarvitsevani jäähdyttelemistä. Olen sittemmin
ollut siellä, jos täälläkin, kuten Kulkuri-Jussin pitääkin. Milloin
olen ollut soittajana, milloin muissakin ammateissa. Välistä olen ollut
varakkaana ja toisen kerran tyhjänä kuin kirkonhiiri. Rehellistä on
kuitenkin vaellukseni aina ollut, enkä muille mitään vahinkoa ja pahaa
ole tehnyt, kuin omalle itselleni. Mutta itsepä siitä olen kärsinytkin.
Ja jos elämäni on milloin metisemmältäkin maistunut, niin ainoastaan
itse siitä olen iloinnut. Surulle ja murheelle minä annankin palttua!
Kun täällä vaan kerran elää, niin vielä tässä huolehtimaan! Pääasia
minun mielestäni on se, että paperini ovat puhtaat ja jälkeni myöskin,
vaikkapa olenkin Kulkuri-Jussi.

Siinä samassa jouduimme asemalle, josta minä lähdin hevoskyydillä
matkustamaan. Rattailla istuessani ryhdyin miettimään ihmisluonteitten
kirjavata sekamelskaa. Monen moni henkilö kulki sielunsilmieni ohi.
Yhdessä oli yhtä, toisessa toista kummallista, eikä kummallisuudesta
ollut osaton Kulkuri-Jussikaan, joka luonteensa vyyhdestä oli minulle
muutamia säikeitä niin avomielisesti purkanut. Mutta kummallista,
muista erikoista, pitääkin olla luonteessa miehen, joka sanoo olevansa
Kulkuri-Jussi ja joka jo ennestään tarpeeksi suurta kummallisuuttaan
vielä aivan erotessaan lisäsi seuraavalla kummallisella lausunnolla:

-- Ainoa ikävyys elämässäni on se, että näin vanhanakin tahtoo Katrin
muisto sydänalassani välistä viileksiä, ikäänkuin kissanpoika siellä
raaputtaisi... Mutta niinhän sitä sanotaankin, että rakkaus ei ole
potaatti!



HYVÄÄ TAVARAA.


Asianajaja Johannes Tingbom käveli kamarissaan tyytyväisenä, pisti
peukalot liivien kainalokoloihin, naputteli sormilla rintaansa ja
hymyili väliin. Koko hänen olennostaan ja päiväpaisteisista kasvoistaan
saattoi huomata, että jotakin oli tapahtunut, vieläpä erinomaistakin.

Tavallisesti hän on ennen ulkona kävellessään ollut allapäin ja
mietteissään, mutta tällä kertaa, hetkisen kuluttua liikkeelle
lähdettyään, hän käveli, kuin vastaleivottu luutnantti, jolla virkapuku
on ensimmäistä päivää yllään. Ja tarkkasilmäiset ihmiset, jotka
huomaavat kaiken, mikä on merkillistä, ja mikä -- ei ole merkillistä,
päättivät heti, että herra Tingbom on joko voittanut riita-asian tahi
on saanut parhaita toiveita herättävän jutun ajaakseen.

Mutta niinkuin useimmiten ainakin, erehtyivät ihmiset arveluissaan
nytkin. Herra Johannes Tingbom ei ollut, näet, voittanut riita-asiaa,
eipä edes semmoista hänen toiveissaan kangastanut, vaan ilonsekainen
tyytyväisyys johtui lahjasta, jonka erään suuren ulkomaalaisen
viinikaupan edustaja oli hänelle lähettänyt. Ja tämä lahja -- noin 1
1/2 litran vetoinen konjakkiputeli, "sitä parasta lajia", kerrassaan
"hyvää tavaraa", kuten kirjeessä sanottiin -- ilahdutti herra
Tingbom'in mieltä ainoastaan kehutun hyvyytensä vuoksi, sillä hänen
kunniakseen on tunnustettava, ettei hän mikään "viinaanmenevä" mies
ollut, vaikkapa lasin ystävien kanssa kallistikin. Mutta milloin se
tapahtui, silloin piti olla hyvää tavaraa. Herra Johannes Tingbom
oli, näet, sukuperältään noblessia -- ja etenkin vierailuilla
ollessaan tahtoi hän kernaasti noblessia näytellä olemalla tyytymätön
juomatavaroihin. Kerran hän sattui moitteensa niin kuuluvasti
ilmaisemaan, että henkikirjuri illanisäntänä hyvin kuivakiskoisesti
kysäsi:

-- Onkos sinulla parempia?

Siinä oli isku, joka sattui aivan naulanpäähän, taisipa verihaavankin
tehdä. Mutta ollakseen noblessia, koetti herra Tingbom silittää
kärsivällisyyden valkeata laastaria haavaan ja kun tunsi henkikirjurin
heikon kohdan, meni hän tämän viereen, löi hiljaa olkapäähän sekä sanoi:

-- Sinä erehdyt, veliseni, jos otat omaan tiliisi ne sanat, jotka
tässä ohimennen lausuin kauppiaittemme lukuun pantaviksi. Katsos, minä
pidän anteeksiantamattomana tekona Sinua kohtaan, että lähetetään
ala-arvoista tavaraa Sinulle sivistyneelle säätyhenkilölle, vaikka
jokainen tietää, että Sinä olet tavarantuntija ja olet hyvää tilannut.
Ja tietysti Sinulta on hyvän tavaran hinta kiskottu.

Ihan naulaan osasi herra Tingbom'kin lyödä, sillä henkikirjuri otti
lasinsa ja hymysuisena tuli kippistämään.

-- Ja sitten me ryypättiin, lausui henkikirjuri.

-- Niin, -- sitten me ryypättiin, kertoi herra Tingbom, koettaen hänkin
hymyillä, vaikka tosin näyttelijän naurua.

Sillä nuo pistosanat: "Onkos sinulla parempaa?" olivat painuneet hänen
hampaankoloonsa, eivätkä ne sieltä poistuneetkaan. Lohdutuksekseen
herra Tingbom ryhtyi odottamaan tilaisuutta saadakseen näyttää, että
hänellä on parempaa, on kun onkin... Ja kun nyt oli lahjaksi saanut
"sitä parasta lajia", niin hän ei voinut olla tyytyväisenä hymyilemättä
-- ensin kodissa ja sitten kadulla. Vielä hänellä tyytyväisyyden
hymyilyä riitti henkikirjurin, tohtorin ja jonkun muunkin luona, joille
hän kävi esittämässä linnustus- ja kalastusretkelle lähtöä. Tämä retki
tehtäisiin majakan seutuville, niin että majakkapäällikön luona sopisi
olla yötä ja iltaa viettäessä juoda lasi -- hyvää totia. Tohtorille
h:ra Tingbom kertoi lahjan saantinsa, luvaten nyt henkikirjurille
näyttää, että hänellä on parempaa, on kun onkin... Kaikki olivatkin
erinomaisen halukkaita retkelle lähtemään, eikä siis muuta, kuin
ryhdyttiin tuumasta toimeen. Suuria valmistuksia ei tarvittukaan,
ja saman päivän iltapuolella jo vene ohjattiin kaupungin satamasta
kulkemaan majakkaa kohti.

Ilta oli todellakin kaunis ja ihana. Sinertävän kirkkaana kupuili
taivas ja meri lepäsi tyynenä, ainoastaan hiljainen maininki sen pintaa
nosti, kuin huokaus nukkuvan immen rintaa. Itse Ahti, meren kultainen
kuningas, oli hyvin anteliaalla päällä, sillä usea vesilintu joutui
retkeilijäimme laukausten uhriksi ja tuontuostakin aika kalanjutikoita
uistimella saatiin. Kun vihdoin majakalle päästiin, olivat paistivarat
jo valmiina.

Harvoin vieraita lämpimimmin vastaanotetaan, kuin majakkapäällikkö nyt
teki -- eikähän tuo ole ihmekään, kun saa ikävässä yksitoikkoisuudessa
pitkät ajat olla ja elää. Tulijat ilmoittivat aikomuksensa olevan
heittää muutamia satoja koukkuja, jonka vuoksi ei voitu laajoihin
pakinoihin ryhtyä. Liiat tavarat nostettiin majakkaan, ja kun herra
Tingbom korinsa majakkapäällikölle antoi, käski hän siitä tarkan vaarin
pitämään, sillä siinä on jotain erinomaista. Herra Tingbom, vanhastaan
tunnettu kalamies, lähti laskemaan koukut, henkikirjuri ja jotkut muut
menivät vesilintuja ajelemaan, mutta tohtori jäi majakkaan, jossa hänen
tuli huolehtia paistista. Lähtiessään kuiskasi herra Tingbom tohtorin
korvaan, että hänen on varistettava totivettä ja keitettävä se hyvää,
koska konjakkikin on hyvää.

Pian sitten tohtori majakkapäällikön kokkipojan kanssa ryhtyi
paistamispuuhiin. Niissä puuhissa ollessaan hänelle iski veitikkamainen
juoni päähän, jonka hän majakkapäällikölle ilmoitti. Tämä, läpeensä
hauskuutta rakastava mies, ihastui tohtorin tuumaan täydellisesti.
Yhdessä mentiin herra Tingbomin koria tarkastamaan, josta löydettiin
kookkaanlainen konjakkipullo. Juonen onnistumiselle oli eduksi, että
h:ra Tingbom ei ollut malttanut olla puteliaan avaamatta, joten siitä
helposti voitiin konjakki laskea toiseen puteliin ja panna paloviinaa
sijaan. Salaperäisessä hymyssä oli tohtorin suu, ruvetessaan polttamaan
sokeria ruskeaksi nesteeksi, johon vielä lisäksi jotain muuta ainetta
taskustaan pisti. Kun tämä sekotus viinaan kaadettiin, niin taivahan
tasakäpälä! Viina muuttui aivan samanväriseksi, kuin herra Tingbomin
konjakki oli. Vatsojaan pidellen tohtori ja majakkapäällikkö nauroivat,
sijoittaessaan tämän väärennetyn tavaran herra Tingbom'in koriin ja
ottaessaan oikean konjakin omaan talteensa.

Aurinko oli jo vaipunut kultavuoteelleen, jonka eteen yön hämäräverhot
vähitellen vetäytyivät. Majakkapäällikkö istui vierainensa majakan
ulkokäytävällä teetä juomassa. Hän, näet, kertoi antaneensa
majakkamiehistölle ankarat määräykset, ett'ei kukaan heistä saa
juomatavaroita majakkaan tuoda, eikä siis sanonut tahtovansa näyttää,
että niitä hänellä itselläänkään on. Sentähden h:ra Tingbom'in konjakki
pidettiin -- sisähuoneessa, josta itsekukin kävi sitä teelasiinsa
ottamassa. Herra Tingbom oli itse avaamassa putelinsa, eikä mitään
kepposta huomannut tehdyksi, ja pyysi sitten ystäviään pistäytymään
ottamassa laseihinsa "hyvää tavaraa", vilkaisten silloin voitonriemulla
henkikirjuriin. Tohtorilta ja majakkapäälliköltä olivat toiset herrat
jo asian oikean laidan kuulleet -- ja heistä oli erinomaisen hauskaa
kaataa väärennettyä konjakkia sivulla olevaan astiaan, jotta näytti
siltä, kuin sitä olisi ahmien nautittu, ja ottaa laseihinsa sitä "hyvää
tavaraa" heille neuvotusta kätköstä...

Kun pari lasia oli nautittu, pääsi puhe valloilleen ja muun muassa
sitäkin ihmeteltiin, miksi toti juuri tänä iltana niin hyvälle
maistui... ehkäpä siksi, että teetä on seassa. Herra Tingbom kuitenkin
tämän arvelun heti kumosi ja hymyillen sanoi syynkin tietävänsä, vaikka
ei tahtonut sitä ilmaista. Antaaksensa edes jonkinmoisia viittauksia,
rupesi hän kertomaan isävainajastaan, jolla oli ollut tapana kodissaan
Oulunjoen varrella tarjota ystävilleen kalastusretkillä totia, mutta
ainoastaan hyvästä tavarasta. Siitä hänkin jo nuoruudessaan oppi ei
ainoastaan pitämään hyvästä tavarasta, vaan myöskin tavarantuntijaksi,
ollen lisäksi vielä sitä mieltä, että jos ystävilleen kerran tarjoo,
niin tulee tavaran olla hyvää... Muutoin ei sanonut hyvästä tavarasta
tehdyn todin missään niin mainiolta maistuvan, kuin ulkosalla lintu-
tahi kalapaistia odotellessa...

Ja maistuvan se toti näyttikin, sillä eipä kauan kulunut, ennenkuin
herra Tingbom sai lasiinsa putelistaan viimeiset pisarat kaataa, sillä
toiset tahtoivat, että hänen on nautittava loppu, koska hän itse oli
alunkin ottanut...

Sitten syötiin hyvällä ruokahalulla maukas illallinen, kiitellen
ruokien ja konjakin hyvyyttä, ja pian sen jälkeen laskeuttiin
makaamaan. Jokainen tunsi tyytyväisyyttä mielessään, mutta etenkin
herra Tingbom oli tyytyväinen, niin että toinen suupieli jäi hymyyn
vielä nukkuessakin...

Aamulla noustiin auringon kanssa melkein yhtaikaa, nostettiin
pyydykset, jotka antoivat runsaan saaliin, ja sitten lähdettiin
kaupunkia kohti. Mennessä oli herra Tingbom, kuten eilisiltanakin,
muita tyytyväisempi, naurahteli ja vihelteli sekä lopuksi kysyi:

-- Onko teillä kupariseppiä?

-- Ei laisinkaan, vastasivat kaikki kuin yhdestä suusta.

-- Niin, -- semmoista se on, kun on hyvää tavaraa, sanoi herra Tingbom,
vilkaisten voitonriemulla henkikirjuriin, ja kertoi konjakkinsa
historian sekä vakuutti olevansa semmoinen mies, että jos kerran
ystävilleen tarjoo, niin tulee tavaran olla hyvää.

Ja sitten herra Tingbom taasenkin hymyili, ja hymyilivät ne toisetkin
herrat, vaikka aivan erilaisesta syystä.



MERIMIESTEN KYLPY.


Kaikilla kansoilla ovat omat herkkunsa, niinkuin esim. venäläisillä
hapankaali ja saksalaisilla olut. Suomen kansan pääherkku lienee --
sauna. Tämä suomalaisten saunahalu on jo hyvin vanhoista ajoista asti
ollut ulkomaillakin tunnettu -- siihen uskoon ainakin seuraava tapaus
saattaa, joka ei ikänsä puolesta mikään eilispäivän lapsi ole.

Tukholman laivarannassa oli -- niin kertoo vanha kansantarina --
suomalaisten laivojen luo ennen aikaan saapunut herrasmies, ilmoittaen
olevansa oikean vihtasaunan omistaja ja tulleensa tiedustamaan, eikö
ketään haluttaisi lähteä kunnon kylpy ottamaan.

Päästä kylpemään moniviikkoisen matkan perästä se oli yhtäläinen
ilosanoma suomalaisille merimiehille, kuin iltakellon soiminen
laiskalle päiväläiselle. Lämmin värähdys herahti pitkin ihoja, jotta
moni jo luuli löylyn somasti polttavassa kuumuudessa istuvansa...

Vaikka kansallisominaisuuksiimme hitauskin kuuluu, ei kuitenkaan
ruvettu pitkin piiskuttelemaan, vaan heti tiedustettiin, kuinka monella
miehellä olisi mahdollisuus päästä kylpemään. Kun sattui olemaan
kiireellistä sekä lastausta että purkamista, voitiin eräästä laivasta
ainoastaan kolmelle miehelle vapautta antaa. Nämä kolme miestä olivat
hyvin suuria kooltaan, ahavoituneita ja tervaisia. Huolimatta siitä,
että olivat vettä myöten monta viikkoa kulkeneet, heidän naamansa,
kätensä ja pukunsa saattoivat kuitenkin siihen luuloon, että he
eivät olleet vettä edes nähneetkään. Jos tähän vielä lisätään heidän
partansa, jotka olivat saaneet villissä tilassa versoa, ja hauskassa
epäjärjestyksessä olevat hiukset, niin siinäpä heistä jo kuva onkin
koristelemattomassa valossaan.

Neljissä miehin -- saunan omistaja itse ja nuo kolme merimiestä --
sitä sitten lähdettiin astumaan saunalle. Kun kotvanen aikaa oli
kuljettu ja kierrelty, niin erään kapean solan ja taka-oven kautta
johtaa saunanisäntä kylpyvieraansa "suureen taloon." Siellä tullaan
verrattain komeaan huoneesen, jossa merimiesten käsketään riisuutumaan.
Saunanisäntä käy noutamassa kolme vihtaa, jotka ovat aika suuria
höpsäkkeitä. Varovaisina suomalaisina kysäsevät merimiehet, mitä kylpy
maksaa, he kun arvelevat, että tämmöisessä suuressa talossa saattaa
kylpy olla hyvinkin kallista.

-- Tavattoman huokeahan täällä Tukholmassa saunataksa onkin, tuumivat
merimiehet hinnan kuultuaan.

Saunanisäntä neuvoi, mistä ovesta kylpyhuoneesen on mentävä,
vieläpä käski tavallista pikemmin ovesta kulkemaan, se kun kiinni
pompahtaessaan saattaa vikuuttaa kinttuja. Sitten hän poistui.

Pian olivat merimiehet siinä tilassa, että ainoastaan paidat olivat
ruumiita verhoamassa. Vihdat otettiin käsiin ja neuvon mukaan
sukkelasti hypättiin saunaan.

Voi "Ilomantsin leimaus" kuitenkin, minkälainen ulvonta, huuto,
haukkuminen ja rähinä nyt alkoi -- vähintäinkin luuli maailman
loppuvan...

Merimiehet olivat, näet, hypätä loikanneet huoneesen, jossa kuninkaan
metsästyskoirat pidettiin! Siinä oli piskaa jos jonkinlaista: oli
suuria houneja ja pieniä rakkeja, sanalla sanoen kaikkia lajeja, mitä
siihen sukuun kuuluu.

"Herroja herrojen koiratkin," sanotaan. Mutta luonnollisesti heidän
korkeutensa kuninkaalliset koirat ovat enemmän kuin herroja ainoastaan
-- ja mahtoi niitten hienotuntoisuutta kauheasti loukata, kun tervaiset
merimiehet melkein alastomina uskalsivat niitten asuntoon astua...
Siksi ne kai kiihkeällä innolla yksimielisesti nostivat kauhean metelin
ja lienevät epäkohteliaisuuden päättäneet ankarasti rangaista, koskapa
suoraapäätä tahtoivat puremaan tulla. Merimiehet tiesivät, että
siitä on leikki kaukana, kuin Eenokin syömisestä, jos vihainen koira
pääsee hampaillaan paljaita kinttuja hyväilemään... Vaan mitäs tehdä?
Oveen päin ei voinut kääntyä, koirat kun silloin olisivat tarttuneet
sääriin kiinni. Ei siis muuta neuvoa, kuin ryhtyä taistelulla puoliaan
pitämään. Vihtojen latvapuolet otettiin käsiin ja tyvillä aljettiin
hutkia. Kun iskut sattuivat, silloin koirat, toisten haukkuessa, kahta
uhemmin ryntäsivät ulvoen päälle, ja merimiehet niinikään huusivat
täyttäkurkkua ja kiroilivat -- ja sanomattakin arvaa, että siitä
kaikesta syntyi meteli, jota ei ainakaan kuninkaallisessa linnassa
jokapäivä tarjona ole.

Kun oli kesä-aika, niin koirahuoneenkin akkunat olivat auki,
joten melu kuului kaikkialle. Koko hovi säikähtyi, jopa luultiin
kapinan puhjenneen... Päästiin tuossa toki selville, että melu
tulee koirahuoneesta. Aseellisia miehiä komennettiin koirakapinata
tukehduttamaan. Jos kuninkaalliset koirat lienevät äsken hämmästyneet,
niin eipä toisin käynyt kuninkaallisille sotureillekaan, kun näkivät
hirmuisessa vimmassa olevan koiralauman ryntäämässä 3 puolialastoman
miehen päälle, jotka pelko tekee entistäänkin hirveämmiksi, ja jotka
kovasti huutaen koettavat kylpyvihdoilla uhkaavaa vaaraa torjua...
Mahdollista on, että sotilaat olisivat ampuma-aseitaan käyttäneet,
ell'ei hämmästys olisi ensi topakassa pannut heitä seisomaan. Äkkiä
kuitenkin sotainen innostus hämmästyksen karkoitti ja välkkyviä
sapeleitaan heiluttelemalla ajoivat sotilaat koirat nurkkiin.

Nääntyneinä olivat merimiehet, päästyään siihen huoneesen, jossa heidän
vaatteensa olivat. Mutta sitten alkoi uusi pinnistys -- heitä ruvettiin
tutkimaan. Ainoastaan yksi heistä osasi vaivaisesti ruotsinkieltä
mongertaa, niin että tarvittiin kielenkääntäjäkin. Sillä tavoin asiasta
levisi ympäri palatsia tieto, ja kaikki tahtoivat tulla kummituksia
katsomaan -- hienot hovinaisetkin sitten, kuin merimiehet olivat ensin
pukeutuneet...

Tutkinnossa ei tullut muuta selväksi, kuin että saunanisäntä oli tuonut
merimiehet kylpemään, mutta kuka hän oli ollut, sitä ei tiedetty.
Kun oltiin vakuutettuja, että vilpittömät merimiehet olivat petoksen
uhreiksi joutuneet, ei heidän rankaisemisestaan edes kysymystäkään
nostettu. Päinvastoin oikein köörissä naurettiin. Merimiehiä tosin
suututti, mutta onneksi heidän karkeita mielenpurkauksiaan ei
ymmärretty, lukuunottamatta kielenkääntäjiä, jotka puolestaan niistä
olivat huvitettuja. Vähitellen merimiehetkin rupesivat tapausta
hauskalta kannalta katselemaan, kun poislähtiessä alkoi heidän
käsiinsä kiiltäviä kolikoita oikein runsaasti tippua. Hyvämielisinä
he poikkesivat kapakkaan, jossa tyhjensivät muutamia laseja "kylvyn
päälle."



NAPPI KOLEHTIKUKKAROON.


Yleisesti tunnettua on, että ihmisiä koetetaan saada palkintojen
kautta yksinpä velvollisuuksiaankin täyttämään, palkinnot kun muka
kannustavat toimintahalua ja herättävät työ-intoa. Mutta ei sekään
ole harvinaista, että on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat tulla
-- suututetuiksi, ennenkuin tehtävänsä oikein tarmolla suorittavat.
Tähän viimeksimainittuun lajiin kuului Hankajärven kappelin pappi,
pastori Niilo Peuhu. Hän oli äänivarojensa ja saarnalahjojensa puolesta
tunnetuimpia sananpalvelijoita, mutta oli samalla kertaa laiska, kuin
pappi, kuten muutamin paikoin maassamme sanotaan. Kun hän saarnasi,
niin hän saarnasi sillä tavoin, kuin ainakin tekee se, jonka on pakosta
saarnattava -- hän tahtoi itse nukkua ja nukuttaa kuulijatkin. Mutta
annahan olla, että hänet saatiin suuttumaan, niin silloin tuli saarnaa,
joka sattui sekä luihin että ytimiin -- tunteista puhumattakaan. Ja
paras keino suututtamiseksi oli pistää nappi kirkon kolehtikukkaroon:
se nosti hänen saarna-intonsa ja -kuntonsa aivan ukkosena jylisemään.
Keinoa oli jo siksi useasti koetettu, että milloin vaan tahdottiin
kova saarna kuulla, silloin pastori suututettiin pudottamalla nappi
kolehtikukkaroon. Kerran kuitenkin, vaikka nappitemppu oli tehty, ei
toivottua tulosta saavutettukaan. Pastori, näet, olikin milt'ei entistä
vetelämmin ja hengettömämmin sekä niin harvaan, että sanat toisiaan
huutelivat, saarnata lonkutellut ja saarnansa lopussa rauhallisesti
lausunut:

-- Kolehtikukkarosta on löytynyt nappi. Tässä ei ole sovelias paikka
ruveta tutkimaan, kuka napin on kolehtikukkaroon pistänyt -- sen verran
kuitenkin voinee sanoa, että ainoastaan yksi henkilö sen on tehnyt, ja
minä, vedoten hänen jalompiin tunteisiinsa, uskallan toivoa, että hän
jumalanpalveluksen loputtua tulee perimään sakaristosta nappinsa ja
antamaan rahan sijaan, jos hänen sydämessään on kristillisen rakkauden
halu almun antamiseen.

Kun jumalanpalvelus päättyi, ilmestyi sakaristoon mies, joka oli hyvin
häpeissään ja yskien puheli:

-- Suokaa... yh... anteeksi... yh... tämä nappijuttu... yh... jonka
vakuutan erehdyksestä... yh... tapahtuneen. Minun taskussani... yh...
sattui rahojen joukossa... yh... olemaan nappikin... ja kun aikomukseni
oli antaa markka, otin... yh... erehdyksessä... yh... napin. Tässä on
nyt... yh... markka.

-- Ja tässä on nappinne. Kiitoksia vaan rehellisyydestänne!

Mies aikoi poistua, mutta käähkäili ovella, ikäänkuin jotain olisi
unohtanut. Viimein hän kysäsi:

-- Mutta kuulkaahan, herra pastori. Kuinka saatoitte... yh... tietää,
että juuri... yh... minä olin tuon napin kolehtikukkaroon pistänyt?

-- En minä sitä ole tietänytkään, vastasi pastori.

-- Ettekö tietänyt? No, mutta sanoittehan, että ainoastaan yksi henkilö
on voinut napin kolehtikukkaroon panna, jatkoi mies, pitäen kädellään
avaimesta kiinni.

-- Aivan oikein, vastasi pastori. Katsokaas, eihän ole mahdollista
edes ajatella, että kaksi henkilöä on ollut yhtä nappia erehdyksestä
panemassa kolehtikukkaroon, sitä vähemmän vielä kaksi henkilöä, jos
kyseessä on ilkeä konnantyö ollut -- eikö totta?

Miehellä ei ollut halua vastata -- tuskinpa ennätti hyvästisanaa
lausua, pujahtaessaan ovesta ulos. Siellä hän varmaankin olisi itseään
potkaissut, jos olisi saanut jalkansa kääntymään ruumiinsa siihen
paikkaan, johon tavallisesti potkaistaan. Hyvin luultavaa on, ett'ei
hän vast'edes enää pannut nappia kolehtikukkaroon...



MARJAMATKA.


Jos serkulla on vakituinen virka, niin että häneltä voi vipata kympin
silloin tällöin, samoin kuin lainata vähemmän kiiltävätä hännystakkia
hienompiin juhliin, tai jos serkku on nuori ja kaunis, tanssii
valssia hyvin, ei käytä aina tummia, korkeakauluksisia pukuja, ei
kuulu Betaniayhdistykseen eikä koeta lakkaamatta todistaa kieltolain
suurta merkitystä kansamme siveellisen alennustilan kohottamiseksi,
voi ylioppilas, joka kuusi vuotta on laulanut toista bassoa Y.L:ssä
ja on vakaasti päättänyt tulevan vuoden kuluessa suorittaa alemman
hallintotutkinnon, sellaisia serkkuja jotakuinkin kärsiä.

Mutta jos parhaan kesän aikana tulee kotiin maalle serkku, joka muutama
vuosi sitten on maailman mielestä siirtynyt ohi kolmenkymmenen,
ruumiiltaan laiha ja sielultaan kristillissiveellisempi huoneentaulua,
sen kuitenkaan estämättä häntä heittelemästä kaikkiin ulottuvilla
oleviin miehenpuoliin lemmestä palavia katseita, niin -- jos vielä
tällaisen serkun tähden saa katkaista makeimman ruokaleponsa
lähteäkseen soutamaan täydessä lastissa olevaa venettä ympäri selkiä
kuumana luokopäivänä taikka laukkaamaan pitkin saloja sienessä
ja marjassa, niin alkaa jo vähitellen siitä, kuten nimismiehen
Vollessakin, kapinallisia ajatuksia, ja mieleen johtuu tuon tuostakin
kysymys: mitä varten serkkuja on luotu maailmaan?

Volle oli kyllä parhaansa mukaan koettanut kehitellä nuoremmassa
veljessään Villessä sellaista vakaumusta, että oli juuri Villen asia
seurustella serkun kanssa, hän itse oli muka jo ohi aikansa elänyt ja
tarvitsi lepoa. Mutta Ville, viime kevännä leivottu ylioppilas, jonka
nenän alla päiväpaisteella siinti jotain untuvan alkua; ei puolestaan
ollut vanhemman veljensä työnjakoon vallan tyytyväinen, ja hänellä
olivat sisarensa Ninni, Nänni, Nänni ja mitä kaikkia Nönniä niitä
lienee ollutkaan, urhoollisina liittolaisina. Niin täytyi Volle-paran
alistua ja lohdutella itseään sillä, että jospa syksy pian joutuisi
ja pääsisi Helsinkiin seitsemänneksi vuodeksi tai edes tuomarin pojat
tulisivat kotonaan käymään tuoden jotain tullessaan, että saisi tehdä
jonkun repäisevän kalamatkan ilman naisväkeä.

Eräänä päivänä Volle pujahti päivällisen jälkeen puutarhan
kaukaisimpaan soppeen, ja ripusti riippumattonsa sakean pensaikon taa
piiloon, toivoen, vaikka tosin hyvin heikosti, ettei häntä täältä
löydettäisi, ja hän jäisi pois marjamatkalta, jonka naisväki oli
päättänyt tehtäväksi Selkäsaareen, kolmen kilometrin päähän.

Turha toivo, sillä tuskin oli Volle ehtinyt uneen nurvahtaa ja unohtaa
tämän pahan maailman, kun yht'äkkiä alkoi hänen korviinsa kuulua
jonkunlaista mustalaiskirkunaa ja naurun räkätystä.

"Volle junkkari!... vai tänne sinä piiloon!... haha, hahah, hihi,
hihih,... ylös joutuin Selkäsaareen soutamaan!... kiki, kikih, käkä,
käh!" ja ennenkuin Volle-parka ehti silmänsä avata, kiskoivat naiset
hänet riippumatosta, lähtien viedä retuuttamaan rantaan.

"No, noh! so, soh!" pinnisteli Volle. "Älkää hyvät kansalaiset
tappako ihmistä nimismiehen talossa! Kyllä minä, kyllä minä tulen
vähemmälläkin!"

Mutta auttoiko siinä armot. Kerran kynkkään iskettynä olisi helpommin
kiskonut luun koiran hampaista tai pappi pääsiäisrahan mustalaiselta
kuin hän käsivartensa serkun luisevasta pihdistä. Serkku kiemaili ja
nauroi niin, että viallisen tekohampaan juuresta vilahteli punainen
kitti, mutta vieressä asteli Volle murhe mielin, sillä serkun läheisyys
johti hänen mieleensä sen kärsimysten moninaisuuden, joka miehille on
seurannut syntiinlankeemuksesta.

Veneeseen soviteltaessa tuli naisten kesken pieni kina, kuka pääsee
peränpitäjäksi, mutta tällä kertaa osotti Volle hämmästyttävää
mielen lujuutta, ruveten itse perään, murahdellen jotain siihen
suuntaan, ettei tässä nyt aina pilata ihmisten kalavesiä. Siihen
selitykseen saivat muut tyytyä ja etsiä paikkoja makunsa mukaan. Mutta
sokkiloimista siinä oli, ja vasta sitten, kun asioitsija Niittyviulu,
joka ties mistä hitosta oli joukkoon pujahtanut, oli pudottanut
hattunsa järveen, Nanni kastellut vasemman takajalkansa, ja serkku
vannottanut itsekunkin erikseen ja kaikki yhteisesti, ettei vaan tällä
matkalla hukuttaisi, päästiin selvälle vedelle.

Volle ei ollut erittäin uskonnollinen eikä liioin niin herkkämielinen,
että olisi lohduttomasti itkenyt kotikissan kuolemaa, mutta nähdessään
mihin hellyyden hauteeseen Ville oli joutunut soutaessaan ylähangoilla
serkun vieressä, heräsi hänessä veljeyden tunteita. Pääasiallisena
lämmönjohtona käytti serkku terävää kyynärpäätään, jolla olisi
helpommin voinut puhkoa reikiä kesän-eläneen nahkaan kuin sukkapuikolla
silkkipaperiin.

Alahangoilla souti Ninni ja herra F. O. L. S. Niittyviulu, joka oli
koiraspuoleisen maailman hauskimpia luojanluomuksia. Kaksi vanhaa
kyynärää pitkä ja kokoonpanoltaan hento kuin kauppaneuvos Rahamassin
ainoa tytär, joka viime talven opetteli Parisissa käynnin tyyliä.
Niittyviulun sielun sisustus oli myös kuin herttaisimman impyen.
Hän kasvatti kukkia, soitteli pianolla haikeamielisiä sonaatteja,
holhosi kodittomia kissoja ja kuului kaikkiin kahtakymmentä kilometriä
lähempänä oleviin ompeluseuroihin. Yhdessä ainoassa ominaisuudessa hän
erosi naisista, hän oli kauhean itsepäinen, suorastaan peräänantamaton,
joka seikka juuri selvimmin ilmeni siitä, että, vaikka kaikin puolin
luotu naiseksi, oli itsepäisesti jo kolmekymmentäviisi vuotta tahtonut
käydä miehestä.

Mutta naiset pitivät Niittyviulusta, kerittivät hänellä sukkalankoja,
laulattivat "Mirjamin laulua" ja väittelivät hänen kanssaan viimeisistä
muotiuutuuksista. Tästä olikin Niittyviuluun juurtunut se käsitys,
että hän on hyvin vaarallinen naisille. Aina hän oli tuiki tarkasti
varonut ketään runtelemasta rakkaudellaan, mutta naimisiin hän ei
silti uskaltanut mennä, peläten monen sydämen silloin särkyvän. Nytkin
soutaessaan Ninnin rinnalla ja polvien joskus kolahtaessa yhteen,
kaiveli Niittyviulun omaatuntoa kuin tulikuumalla parsinneulalla, sillä
hän pelkäsi Ninnin syttyvän sellaiseen liekkiin, että vielä hänen
tähtensä juoksee järveen.

Suuremmitta onnettomuuksitta tultiin Selkäsaareen, nokastettiin vene
hietikolle ja hajaannuttiin metsään. Valiten kerran Villen uhrikseen ei
serkku loitonnut hänestä hetkeksikään talikynttelin mittaa kauvemmaksi.
Rauhoittaakseen omaatuntoaan erosi taas Niittyviulu Ninnistä ja
selvitteli Nännille marjahillon keittotaidon salaisuuksia.

Vollea ei haluttanut marjastaminen, hän kallistihe rantanurmikolle
tuuhean lepän katveeseen. Toiset kyllä huutelivat mukaan, ja Volle
vastaili, että kyllä täällä ollaan vahvasti hankkeessa sekä -- käänti
kylkeään.

Hyvänkin haravanvarren mitan oli aurinko alennut, kun Volle heräsi
siihen, että joku kolisteli veneessä. Luuli ensin marjamiesten
palanneen, mutta Kalle, Vollen nuorin veli, siellä vaan hääräilikin.

"Joko sieltä toiset tulevat?"

"Sinne jäivät vielä saaren toiselle puolelle, mutta minä läksin pois,
kun sain astiani täyteen", selitteli Kalle tullen veljensä viereen
istumaan.

"Vai niin! -- Mitä sinä syödä rutustelet?"

"Sain tuomarin Jullelta karamellia; Heikki ja Martti olivat tuoneet
kaupungista."

"Herra hallitkoon! Koska ne ovat tulleet?"

"Eilen illalla myöhään. Sitähän se Julle kävi Villelle sanomassa."

"Eikä Villen riivattu puhunut minulle halaistua sanaa!"

"Tytöt kielsivät. Pelkäsivät, ettet sinä lähde marjaan."

"No, nyt se teki hedelmän! Siellä pojat odottavat minua
vinttikamarissa, ja minä kurja makailen täällä Selkäsaaressa. Ai, sinä
herran keskimäinen! Joutuisivat edes pian toisetkin, ehkä tästä vielä
kerkiäisi?"

"Eivät ne vielä hevillä tule. Kuulin tyttöjen tuumaavan, että koska
Volle on ollut sellainen murjake, niin viivytellään uhalla hyvin
myöhään ja mennessä ilmaistaan tuomarin poikain kotiin tulo, jotta
saadaan nähdä, kuinka kovasti sinä osaat soutaa."

"Senkin läkeröitä, minkä tekivät!" murisi Volle alkaen asemata lähemmin
selvitellä. "Lähtisikö soutamaan ja jättäisi koko roskan tänne tai
enintään lähettäisi jonkun noutamaan. Mutta soutaa kolmisen kilometriä
raskasta vene-lohosta vastatuuleen, toverinaan puolentoista kyynärän
pituinen pojan nulkki, ja etsiä sitten hakumies, jonka saa jos saa.
Ei, myöhäiseksi se vetää tältä illalta kaikissa tapauksissa. Saateri
sentään! Olisipa taas pitänyt viettää pitkästä ajasta hauska ilta,
sillä pojilla on vahvasti tuliaisia. Ai, jai, noita naikkosia! Ja
Villekin samassa juonessa, on silläkin riivatulla veljen sydän!"

"Mutta mitä lempoa tälle koirankurille tekisi vastapainoksi? Muutoin
siitä ei tirskuna lopu koko kesänä."

"Jätetään tänne yöksi!" esitti Kalle, jonka ritarilliset tunteet, kuten
muillakin miehillä sillä ijällä, eivät olleet juuri kehuttavia. Sitä
paitsi oli Volle Kallen mielestä miehisyyden esikuva, saavuttamaton
täydellisyys, jota vastoin tytöt olivat jotain huonompaa lajia.

"Ei jätetä, mutta sen sijaan kastellaan koko komppania", sanoi Volle.

"Kaatamalla vene alassuin kuin siankaukalo."

"Ei, vaan laskemalla vettä vähitellen tapinreijästä, niin että vähän
ennen kotirantaan pääsyä on pakko turvautua muihin kulkuvälineihin."

"Se tehdään, hi, hih!" nauraa hykerteli Kalle innostuksissaan,
sillä aikeen suuremmoisuus himmenti kaikki Kallen entiset
koirankurisaavutukset, ja mielessään hän kuvitteli, mihin arvoon ja
kunnian kirkkauteen hän tällä teolla, josta oma nahka ei kärsi mitään
jälkinäytöksiä, kylän poikien keskuudessa kohoo, varsinkin kun Volle
esitti, että se on Kallen suoritettava tuo tärkeä veden laskeminen
pitämällä kantapäätään tapinreijässä ja raottamalla Vollen antamien
merkkien mukaan enemmän tai vähemmän. Että juoni kaikin puolin
onnistuisi, vasarteli Volle veljensä päähän yksityiskohtia useampaan
kertaan, ja jos Kalle olisi koulun penkillä ollut puoleksikaan niin
tarkkaavainen, olisi hänestä kerran maailmassa paisunut kuuluisa mies,
vanhempainsa ja isänmaansa ilo.

Saapuessaan rantaan näkivät marjastajat veneen jo valmiiksi vesille
työnnettynä. Volle istui perässä laulellen järeällä bassollaan: "Surun
käärme se pisti mun syömmehen" ja vastapäätä, lähi veljeänsä istui
Kalle veistellen kaarnavenettä.

Tulijat toivottivat Vollelle "hyvää huomenta" ja kyselivät,
millaisia unia hän oli nähnyt. Mutta kaikkien ihmeeksi oli Volle
mitä herttaisimmalla tuulella, vaikka uskoivat Kallen jo kertoneen
salaisuuden ja saavansa myrskyn vastaansa. Hän ihasteli, miten
sointuvana Niittyviulun tenori on vielä säilynyt, koska aivan
selvästi oli rantaan kantanut, sekä varoitteli serkkua kastelemasta
pieniä jalkojaan ettei vaan saisi nuhaa. Tietysti tällaisesta
huomaavaisuudesta Vollen osakkeet kohosivat serkun silmissä varsin
huomattavasti.

Vähän matkaa rannasta tapahtui pieni onnettomuus, tartuttiin kivelle.
Silloin naiset kiljasivat ja serkku varnistihe Villeen kiinni
lujemmin kuin virkaatoimittava nimismies kuvernöörin läsnäollessa
maantiekulkuriin. Niittyviulu keikahti taaksepäin Nannin syliin,
karahti punaiseksi ja pyyteli anteeksi, selitellen sen sattuneen
ilman vähintäkään tarkoitusta. Pian kuitenkin kiveltä selviyttiin
ja suunnattiin kokka kohti kotia, mutta Volle vakuutteli useampaan
kertaan, kuinka sentään oli onni onnettomuudessa, ettei yhtään kastuttu.

Menomatka oli yhtä ilon pitoa, ilveiltiin, laulettiin kuorossa ja taas
nauraa pätkätettiin. Volle oli pelkkää päiväpaistetta, Niittyviulu
kiskoi tenoria niin, että kaulajänteet olivat katketa, eikä serkku
sanonut koskaan olleensa näin hauskalla matkalla; aivan koko ikänsä hän
tulee tämän matkan muistot säilyttämään.

Kalle ainoastaan ei ottanut osaa yhteiseen iloon. Ankara
velvollisuuden ja vastuunalaisuuden taakka painoi hänen pieniä
hartioitaan. Ja tuskinpa lienee talonpoikaissäädyn puhemiehen emäntä
valtiopäivätanssiaisissa ollut kireämmässä vireessä odottaessaan
kenraalikuvernöörin käsikoukkua, kuin Kalle vartoessaan, huulet yhteen
puserrettuina, silmät Volleen terästettyinä ja kantapää tapinreikään
painettuna veljeltään vihjausta.

Vihdoin, noin kilometrin matkan päässä kotirannasta iski Volle silmää
ja kosketti Kallea sääreen. Ensin ei veden tuloa huomattu miksikään,
mutta kun se alkoi liplatella pohjasäleikön yläpuolelle ja kastella
naisten helmuksia sekä jalkapohjia, kiljasi Nanni:

"Suss'siunatkoon! mistä tuota vettä noin paljon tulee? Eihän tämä vene
ole ennen juuri vuotanut."

"Vettä! niinpä kylläkin vettä!" ihmetteli Vollekin. "Olisiko kivelle
sattuessa joku liitos auvennut? Soudetaan vähän kovemmin ettei kastuta!"

Vauhtia parannettiin. Nauru ja laulu lakkasi. Naiset nostelivat
helmojaan ja sijoittelivat koipiaan. Etsittiin viskainta, mutta sitä
ei löydetty mistään. Kallen tuohisesta tyhjennettiin marjat yhteiseen
kansikoppaan, ja paraansa mukaan koetti Kalle syytää vettä veneestä,
mutta suurta apua ei siitä näyttänyt olevan. Noin "pyssynhollin" matkan
päässä rannasta sai Kalle kolme potkua sääreensä, se oli merkkinä avata
koko "venttiili". Seuraukset siitä pian näyttäytyivätkin. Kiskottiin
epätoivon vimmalla, mutta vene juoksi raskaasti, ja vesi kohosi
säälimättömästi. Naisten asema muodostui kiusalliseksi, kun vesiraja
alkoi lähetä sovinnaista siveysrajaa, polvitaitetta, eikä siinä
lopultakaan auttanut muu kuin lupsauttaa esiriput alas, kastui mitä
kastui.

Volle teki parastaan, meloi kuin hullu ja tuon tuostakin mittaili
melalla veden syvyyttä samalla rauhoitellen, ettei tässä enää huku,
vaikka tahtoisikin. Mutta miten lienee raukka meloa hosuessaan
horjahtanut, että vene kallistui ja ryyppäsi sisuksensa täyteen,
juurikuin oltiin rantaan pääsemäisillään. Syntyi pieni hämminki. Serkku
kiljasi: "herra, auta, me hukumme!" mutta imeytyi kuitenkin Villeen
kuin iilimato. Nanni ja Nänni puulautuivat rantaa kohden juoksemaan
sillä seurauksella, että mätkähtivät mahalleen sortaen toisetkin samaan
mykkärään. Niittyviulu säkeytyi takajaloistaan airoihin, painuen
umpisukkeloon, mutta selviytyi kuitenkin vähän ajan perästä näkösälle.
Volle ei puolestaan näyttänyt äärimäisesti hätääntyneeltä, nosti
rauhallisesti Kallen niskoilleen, haroi marjakopan veneen kokasta ja
lohdutteli toisia, että mitäs turhan parkumisesta, kesäinen vesi.

Rähinä rantamalla oli kuulunut taloonkin ja sieltäkös alkoi lappautua
väkeä. Tuomarin perhe oli juuri tullut vieraisille ja yhdessä talonväen
kanssa riennettiin katsomaan, mikä mustalaismeno rannalla on.

Ensi hämmästyksestä selvittyään ja nähtyään, ettei siinä pahempaakaan
hätää ole tarjolla, menettelivät kuivalla olijat, kuten ihmiset
tavallisesti tuollaisissa tilaisuuksissa, alkoivat nauraa ja ilveillä.
Vanha vallesmannikin hykerteli vallan koukussa, ja tuomari oli
yskäpuuskaansa tukehtua.

Haaksirikkoisia ei kuitenkaan erikoisesti naurattanut. Niittyviulu teki
tosin alussa muutamia heikkoja yrityksiä toisella suupielellään, mutta
nähdessään, miten ohuet kesäpuvut imeytyivät naisten ihoon kiinni,
ilmaisten ruumiin antiikkiset muodot, kuoleutui hymy ja hän sävähti
punaiseksi kuin rippikouluneitonen, jota pappilan nuori maisteri
taputtaa kahden kesken poskelle. Naisia leikkasi syvälti, sillä jos
muutoinkin asia kävi täydestä, niin vielä kaiken kukkuraksi olivat
tuomarin pojat tämän surkeuden todistajina.

Vollella ainoastaan oli hyvä olla ja vieläkin parempi Kallella. Kuin
Döbeln Juuttaan taistelun jälkeen ratsasti hän voiton riemun hurmaamana
veljensä olkapäillä sommitellen tuon tuostakin jotain "hurraan"
tapaista.

Mistä haaksirikko oli aiheutunut, pysyi muutaman päivän salaperäisen
hämärän peitossa, sillä veneestä ei hakemallakaan mitään vikaa
löytynyt. Mutta sitten alkoi liikkua huhuja, että onnettomuudessa on
jollakin tavalla ollut "koira haudattuna". Vollea alettiin kovistella
ja vaadittiin kiivaasti selitystä, millä tavalla veneen tappi oli hänen
taskuunsa eksynyt, mistä Ville oli sen tupakoita etsiessään sattumalta
tavannut. Ja pitihän Vollen lorun lopuksi asia kertoa juuriaan myöten
ja lieneekö hänen tarkoituksensa ollut erittäin salatakaan.

Saa nyt nähdä, mitä naiset saavat aikaan, mutta ainakin he vannoivat
sen kolttosen Vollelle hirveästi kostavansa.



POLITIIKASTA.


Lähes tieteellisenä varmuutena on näihin asti pidetty, että meidän
maassamme olisi kaikkein enin -- unta ja nälkää. Mutta jos tämän
kansallisen rikkautemme runsaus onkin valtava ja tyhjentymättömältä
näyttävä, täytyy meidän kuitenkin totuudessa pysyäksemme sanoa -- niin
haikealta kuin se monestakin voi tuntua -- että se enemmyys-arvostaan
on näinä aikoina painunut toiseen sijaan, ja etualan on anastanut --
politiikka. Sitähän on nyt kaikkialla. Siitä saarnataan kirkoissa ja
kokouksissa, puhutaan pappiloissa ja partureissa. Politiikka se määrää
virkoihinsa niin senaattorin kuin urunpolkijan. Se rakentaa ja rikkoo
naimiskaupat. Se mittaa ihmisen viisauden ja tyhmyyden, taiteilijan
kyvyn ja kauppiaan kätevyyden.

Mitä oli haukkuminen ja tappeleminen ennen vanhaan? Paljasta
maitovelliä. Politiikka sitävastoin on edelliseen hionut henkevyyden
ja vihlovan terävyyden samoin kuin se tappeluunkin antaa rientoisan
vauhdin. Ei mikään pulla-uutuus ilmesty, ellei sen luomistyöhön
jollakin tavalla olisi koskettanut politiikan aina ojolla oleva
sormi, puhumattakaan nimen antamisesta kissalle tai koiralle, joka
toimitus on ehdottomasti politiikan kontrollin alainen. Kerrotaanpa
erään kellahtavan perustuslaillisen, joka ennen politiikka-basillin
ilmestymistä maahamme oli vierustoverikseen ottanut tavallisen
suomalaisen maatiaisihmisen, kiihkeällä jännityksellä odottaneen
avionsa kukoistuksen kuorestaan puhkeamista, nähdäkseen,
osoittaisivatko tulokkaan ulkoiset tuntomerkit hänestä tulevan
perustuslaillisen tai suomettarelaisen.

Annappa sitten maamme politiikasta ja siihen yhdistetyistä eri
aatevirtauksista kuvaus! Ohhoh!

Mutta jos tekaistaisiin pieni asia, pieni perhenäytelmä. Jos
Pohjanmaalla, Pukarin pitäjässä olisi suomalais-syntyinen Saara
roidellut halolla "hurrisukuista" Aabrahamiaan niin rotevanlaisesti,
että rytäkässä olisivat kintut katkenneet, niin emmeköhän kohta saisi
lukea seuraavanlaisia selityksiä:

_U. S._ "-- -- -- kansallisuusasiassamme. Teko on tietysti raaka eikä
suinkaan esimerkiksi suositettava suomalaisuuden voittoon viennissä.
Kuitenkaan emme luule erehtyvämme, jos otaksumme tämänkin edellä
kerrotun tapauksen johtuvan siitä luonnottomasta tilasta, joka meidän
maassamme on vallinnut s.o. että kourallinen ruotsalaisia ylimyksiä
ja rahapohatoita on sortonsa alla pitänyt suurilukuista suomalaista
väestöä jota se vielä tänäkin päivänä nuorsuomalaisten avulla tekee."

_N. Pressen_: "-- -- -- ja ettei kenkään meistä germaaneista,
jotka historiallisten tapausten kautta olemme joutuneet tähän
raakalaismaahan, unohtaisi asuvansa barbaarien, vandaalien ja
koirankuonolaisten seassa, siitä on tämä tapaus vereksin muistutus."

_Vaasa_: "-- -- -- Tapaus kuvaa erinomaisesti meidän suomalaisten
suhdetta ruotsalaisiin 'hurreihin'. Meitäkin, samoinkuin tuota
vaimoa, ovat 'hurrit' kuivanneet ja orjuudessa pitäneet, mutta siitä
kaikesta on koitunut oikeutettu kosto. Ja niinkuin tuo vaimo, nouskoot
suomalaiset kostoon yli maan. Pois 'hurrit' rantakiviä myöten! Herää
Suomi, valveudu leijona!"

_Hbl._: "-- -- -- Jyrkkään eristäytymiseen hunneista ja mongooleista,
siihen tämäkin tapaus meitä entistä kiivaammin kehoittaa; ero koko
linjalla, se olkoon tunnussanamme. Älköön kukaan pitäkö heitä työssään.
Pois kaikki samojeedilainen palvelusväki syöpäläisineen ruotsalaisten
taloista. Kavaltaja on se nainen tai miesnuorikko tai leski, joka
antautuu lemmenkauppoihin ostjakkien kanssa. Ainoastaan, jos on
tilaisuus rahallisesti perinpohjin nuolaista, olkoon jonkunlainen
yhteisyys sallittu."

_Työmies_: "_Luut ruskaa, veri purskaa_. -- -- rääkkää sosialistia,
sillä mikäli tiedämme, on mies meikäläisiä ja akka suomettarelainen.
Mutta rääkätkööt, iskekööt hampaansa lihaamme ja imekööt vertamme, sitä
pikemmin vaan tulee se päivä, jolloin porvarien haiseva yhteiskunta
luhistuu omaan mätäänsä."

_Hels. San._: "Niin jokapäiväiseen menoon kuin tuollaiset tapaukset
kuuluvatkin, on siinä kuitenkin U. S:lle kyllin aihetta sivellä
nuorsuomalaisia keltavärillä. Pettymystä myöskin tuntisimme, ell'eivät
ruotsalaiset lehdet sotkisi asiaan mongooleja ja germaaneja samoinkuin
Työmies mätää porvarillista yhteiskuntaa."

_Kansan Lehti_: "-- -- -- Miksi sitte mies taipuu tuollaisen
syöjättären kanssa yhdessä elämään? kysynee joku yksinkertainen. Siksi,
että meillä on kirkko, joka kahlehtii ihmiset yhdessä elämään, vaikka
toinen toisensa palasiksi repisivät. Meillä on rasvaisia pappeja,
joiden tehtävänä on sokaista ihmisten järki, että ne taipuvat kirkon
ikeen alle. Porvaritkin hyvin kirkon ikeen painon tuntevat, mutta ne
kuitenkin sitä ylläpitävät. Viikon köyhälistöä nyljettyään, antaa
pappi taas kaikki anteeksi ja lupaa, kun vaan kymmenyksen kiltisti
heille suorittaa, pääsön taivaaseen. Siinä niksi, miksi porvarit
kirkkoa suosivat. Mutta sosialistit sitä laitosta vihaavat ja entistä
voimakkaammin karjasevat: Alas kirkko, vaikka olis saatana!"

_Kansakoulun Lehti_: "-- -- -- eikä tapaus kuulukaan niihin asioihin,
joita me harrastamme, mutta kun tuollaista sivistymättömyyttä ilmautuu,
panee se meidät surulla kysymään, koska valkenee rusopuhtoinen päivä,
jolloin tuollaisia tekoja saamme silmäillä vaan historian lehdiltä?
Koska leviää eteemme ne sivistyksen ikivihreät tasangot, joiden
suloutta eivät mitkään epäsoinnut häiritse? Ja vastauksemmekin on
siihen valmis. Vasta silloin, kun kaiken sivistymättömyyden pohjasyy on
poistettu s.o. kun -- kansakoulunopettajain palkat ovat korotetut."

_Aamul._: "-- -- -- on selvästi tämän aikaan saanut sosialistien valama
myrkky, sama väkihappo, jolla kunnioitus uskontoa ja kirkkoa kohtaan
kansasta syövytetään, pyhät avioliiton siteet rikki ratkotaan ja koko
historiallisesti kehittynyt yhteiskuntalaitos, esi-isien työn tulos,
raadellaan."

_Sotahuuto_: "Kiitos oi Herran!

"Vihdoinkin on toteutunut kauvan vireillä ollut aije perustaa osasto
Pakarin pitäjään. Hiljan siellä sattunut tapaus on sitä jouduttanut
niin pitkälle, että luutnantti Baryton ja korpraali Kitara läksivät
eilen sinne.

"Herran haltuun! Halleluja!"

_Vartija_: "-- -- -- Anttikristuksen valta paisuu; vaimo pieksänyt
miehensä puolikuoliaaksi Pukarin pitäjässä. Mitä ennustavat tällaiset
tapaukset, mihin viittaavat myös teot sellaiset, että käärme maalataan
kirkon kattoon sille sijalle, jossa raamatun mukaan pitäisi olla
pyhähenki kyyhkyisen muodossa, ja alastomia poikia paikoille, josta
rukoukseen polvistuneen uskovaisen korviin pitäisi kuulua enkelien
siipien suhina, mihin viittaa myös se, että kirkon ja teatterin
välimaaksi jätetään vaan 20 metriä? Niin -- ne kaiketi viittaavat
siihen, että viimeiset ajat ovat käsillä. Kristiveljet ja sisaret!
Ovatko kynttilänne sytytetyt?"

_Velikulta_: "Kautta maan valitetaan nyt halkojen kallistumista,
mutta kummakos se on, kun niitä Pukarin pitäjässäkin on ruvettu
käyttämään välineenä perhesolmuja selvitellessä. Muuan muija kuuluu
näet kopiloineen halolla herraansa ja lopuksi -- kai antaakseen asialle
hieman raamatullista väritystä -- rikkoneen sääriluut.

"Mikään uutuus asia ei ole, sillä aina maailman alusta on ollut
avioliittoja, niissä sattuneita solmuja ja sykkyröitä sekä niiden
selvityksiä. Tavallisimmin ovat solmut selvitetyt saivariston
jauhamisella tai korvatillikoilla. Kun on kättä pitempää tarvittu, on
käytetty luutia, kattiloita ja vähemmässä määrässä halkoja, puntareita
ja kirveitä. Vallan tarpeetonta on meistä Pohjanmaalla halkoja käyttää,
kun siellä muutenkin on puutavara vähissä ja kun Kokkolastakin niin
helposti saa hyvää kotimaista tervanarua. Huonosti harkittua on meistä
myöskin lyödä säärille niin, että ne katkeavat, syystä että sääriä
tarvitaan kulkuvälineenä joka päivä, ja vielä sitä tarpeettomampaa, kun
kerran luonto on vartavasten kasvattanut nimenomaan erikoisen paikan
sellaista toimitusta kuin selkään antamista varten."



HERRA SEN SALLI EIKÄ PEKKAKAAN PANNUT VASTAAN.


Ensimäiset viisi vuottansa oli hän juoksennellut pienen metsätorpan
pientarilla kesät talvet paitasillaan, ylennyt sitten paimeneksi
sorkotellen karjan perässä soita ja korpia sateella ja poudalla, väliin
tapellut virkaveljiensä kanssa, väliin lyöttäytynyt osuustoimintaan,
jonka tarkoitusperänä oli suuremmoiset naurispaistikaskestit jonkun
vieraan halmeen kustannuksella. Kymmenvuotiaana hän lähti maailmalle
s.o. pääsi renkipojaksi lähitaloon saaden palkakseen ensin ruuan ja
isäntäväen vaatekuluja, sitten rahaakin ja kotipolttoista viinaa.

Mieheksi kasvettuaan otti hän, kuten me muutkin, vakituisen
taistelutoverin, jonka kanssa rakenteli torpan kylmään korpeen
tapellen karun maan, hallan ja metsänpetojen kanssa puolen vuosisataa.
Myi vaimonsa kuoltua torpan ja enimmän osan irtaimistoa ja muutti
poikansa Pekan kehoituksesta, josta kaikkien ihmeeksi oli vääntäytynyt
kansakoulunopettaja, koulun viereiseen tölliin asumaan, ja siitä syystä
kyläläiset alkoivatkin häntä kutsua "koulun Ukiksi".

Muuton jälkeen olivat Ukin raateet supistuneet puolella kuten hän
itse sanoi. Kesällä Ukki kalasti verkoilla, teki pajupillejä poikansa
lapsille ja uitteli näitä hietikkorannalla. Talvella hän pyyti rysillä
mateita, toimi välitunneilla koulun pihalla sovintotuomarina, kun
koulupoikain periaatteet löivät niin ristiin, etteivät selviytyneet
tappelematta. Puhdetöikseen Ukki veisteli kapustoita miniälleen,
jota sanottiin koulun rouvaksi, kutoi verkkoja ja paikkaili rysiä.
Väliin hän keskusteli poikansa Pekan kanssa maan pyöreydestä ja muista
kummallisista asioista, väliin taas koetti juurruttaa Annaan, lihavaan,
pullakkaan, paksukinttuiseen tytön junttiin, joka Ukilla oli ollut
muutaman vuoden palvelijana, sitä uskoa, ettei hänestä s.o. Alinasta
tule koskaan ihmistä, kun ei osaa lämmittää tupaa tarpeeksi kuumaksi.

Mutta vaikka Ukki oli molemmatkin päivät elänyt, kokenut tuulet
ja tuiskut, ei hän ollut joutanut koskaan sairastelemaan, ei edes
hammastautia. Hampaat olivat Ukilla vielä ehjät ja hohtavan valkoiset,
ja vatsa olisi sulattanut vaikka hevosenkengän nauloja. Ukki ei
myöskään tuntenut hermostumiskäsitettä, tuota nykyajan muotitautia,
joka oikeuttaa jo kolmivuotiset pentupahaset parkumaan täyttä kurkkua,
elleivät saa lyödä rikki ikkunaa, silloin kun haluavat, vaikka äiti
kokisi parhaansa mukaan lohduttaa, ettei hän sitä estäisi, jos olisi
kotona päreitä, jolla ikkuna paikattaisiin.

Mutta mitä ei Ukille ollut tapahtunut ennen, kiertyi hänelle eteen
kahdeksantenakymmenentenä talvenaan mateenkudun aikana: hän hermostui,
eli selittävämmin sanoen tunsi olemuksessaan jotain saman tapaista kuin
se, joka sekoo lukusilla "jokapäiväisessä leivässä" tai on aikeessa
hukuttaa itseään ensi kertaa.

Mikä oli syynä Ukin hermostumiseen?

Se, että Anna eräänä aamuna Ukin tultua maderysiään kokemasta sanoi,
että opettaja oli käskenyt Ukin tulla koulun puolelle päivällisen
jälkeen; kuului olevan tärkeätä asiata.

"Tärkeätä asiata! Mitä sillä nyt niin on?" ihmetteli Ukki. "Et suinkaan
sinä vaan ole niistä meidän puuhistamme kenellekään puhua hölöttänyt?"

"Mitä minä niistä olisin kylille kuljetellut. Koulun piika-Riitalle
mainitsin kyllä eilen pikkusen, mutta olisiko tuo opettajan tietoon
kerinnyt?"

"Siinä se on asia!" Ukin silmissä alkoi uuni kiertää ympäri tupaa,
ja sisuksissa särähti kuin omenain varkaalla, jota äkkiarvaamatta
tartutaan sääreen. Mutta Anna alkoi lohduttaa Ukkia, että mitä tuossa
noin tyrehtyy, ilmihän se olisi tullut ennemmin tai myöhemmin.

"Niinpä niin, sillä eihän siitä ilman Pekan lupaa mitään tulisi. Olisi
tuo sentään saanut hautua vielä muutaman ajan, tuntuu niin ilkeälle
lähteä Pekan puheille. Äh, sinä kasinjalka! Mutta minkä sille muunkaan
enää teki. Valitse tuosta kopasta kolme suurinta mätimahaa ja vie ne
koululle, Pekka pitää mateista, mutta älä antaudu enää uusiin puheisiin
enemmän Riitan kuin rouvankaan kanssa!"

Anna valitsi mateet ja vei ne koulun puolelle, mutta Ukki jäi
miettimään, millä tavalla hän sanansa sovittaisi, että asia paraiten
onnistuisi.

Mikä asia se sitten Ukkiin niin syvältä koski?

Ei niin paljon mikään. Sellaisia sattuu tuhka tiheään, mutta varsinkin
hyvinä perunavuosina. Ukki ja Anna olivat päättäneet lyödä hynttyynsä
yhteen, siinä juttu eikä yhtään enempää.

Hullu juttu!

Kyllä niinkin, jos olisi kyseessä täydellä järjellä varustettu
mies, jolla ei ole paljon velkoja. Mutta kun otetaan huomioon
kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, terve ja nuorekas ukon karilas, joka
ei kertaakaan ole taputellut kapakan impysten maalattuja poskia, ei
nähnyt koskaan varietee-enkelein taivaallista kintunvilkutusta, eikä
liioin viettänyt öitään kapakoissa juomingeissa ja korttipelissä,
voimme Ukin naimatouhun suhteen asettua hyvinkin ymmärtävälle kannalle.
Mutta kun lisäksi ottaa huomioon, että Ukin lehmä tarvitsi vakituisen
hoitajan, ja että hänen omaa selkäänsä pyrki vilulla karsimaan silloin,
kun tuulen nakkasi pohjoiseen, ja lämpömäärä tuvassa aleni alle puolen
sadan, voi Ukin aikeet pienellä murinalla jo hyväksyäkin.

Mutta arvaako Pekka ja pahakielinen maailma ottaa asian samalta
kannalta kuin Ukki itse? Sitä nyt Ukki punnitsi koko aamupuolen päivää.
Mutta vaikka hän Pekan ja pahakielisen maailman vastapainoksi asetti
toiseen vaakakuppiin lehmän, viluisen selkänsä ja pullakan Annan,
joka ominaislämmöllään olisi helposti voinut ylläpitää kohtalaisen
kuumuuden kappeliseurakunnan puukirkossa, ei Ukki päässyt täyteen
selvyyteen, kumpi puoli voiton veisi, sillä vuoroon näytti toinen
ja toinen vaakakuppi olevan alempana. Ja niin hartaasti oli Ukki
asiaan syventynyt, ettei hän ollenkaan huomannut, kuinka koulun
pihalla kamppailtiin lukukauden ehken suurisuuntaisin tappelu
kissanraadosta, jonka kolmasosastolaiset olivat löytäneet, mutta
jonka neljäsosastolaiset oppiarvonsa ylemmyyden perusteella väittivät
kuuluvan heille.

Ukin leuvat eivät lotisseet silloin, kun hän pelkkä keihäs aseenaan
hiihteli korven rytöön karhunpesälle, eivät housut tutisseet, kun
hän asteli tukkajuhlissa ankaran papin eteen antaakseen näytteen
ulkoluvustaan, mutta sovitellessaan nyt koulun porttia kiinni tunsi
Ukki säärensä tärisevän. Ukin sisällisen tilan lienee Pekkakin
arvannut, koskapa, juurikuin rauhoittaakseen, kyseli yhtä ja toista
mateenpyynnistä, tarjosi sikaritupakan ja pyörähteli sulavana kuin
ensimäistä vuotta vaikuttava kansakoulunopettaja tarkastajan ympärillä,
kunnes kuin ohimennen kysäsi, että minkä verran niissä on perää Ukin
naimapuuhissa, joista hän on kuullut puhuttavan.

"Niin", alkoi Ukki vähän aikaa ensin katsella haparoituaan ympäri
huonetta, juurikuin apua etsien, "onhan niissä vähin perääkin. Olen
näet ajatellut, että kun tuonkin lehmän tähden täytyy pitää vakituista
naisihmistä, ja minäkin jo kohtapuoleen alan vanheta ja huonota, niin
tuota, etten tulisi sinunkaan vastukseksesi, ja kun Annakin on käypä ja
osava ihminen sekä suostuu mielellään, niin tuota... että tuota... jos
sen herra sallii, etkä sinä Pekka pane vastaan, niin..."

Näin heitti Ukki asiansa herran ja Pekan haltuun ja jäi katselemaan
pellinnarun tupsua, joka uunin kupeessa hiljaa heilahteli.

Mitä herra Ukin asiasta ajatteli, on vaikeanlainen sanoa, mutta
Pekan ajatukset alkoivat vähin erin purkautua hänen edestakasin
"pasteeraillessaan" kamarin lattialla.

"Tuntuu tuo vähän oudolta, kun tekin olette yli kahdeksankymmenen
vuoden, eikä tyttö vielä parissakaan kymmenissä, mutta kun molemmat
olette halukkaat, niin antaa asian tapahtua ja sillä hyvä. Pannaan
ruuna puihin ja lähdetään pappilaan, minä tulen kuskiksi!"

"Ettäkö paikalla?"

"Aivan paikalla, vai olisiko isä vielä odotellut, että olisi varttunut
paremmin miehen ikään?" alkoi Pekka ilveillä.

"Mennään sitten! Minä lähden valjastamaan ja pyörähdän sanomassa
Annalle, että sukii hieman itseään."

"Vaikkapa käskette Annan pikimmältään täällä pyörähtämään!" huuteli
Pekka Ukille, joka jo puoli pihassa mennä viiletteli.

Anna tuli ja menetteli, kuten joku muukin nainen hänen asemassaan,
pillahti itkemään ja syyti viiden minuutin ajan katkonaisia sanoja,
joista opettaja keräilemällä ja sovittelemalla sai kasaan sen
ajatuksen, että kun Ukki on aina hänelle ollut niin hyvä eikä hänellä,
orpotytöllä, ole sen parempaa turvaa muuallakaan, niin ei hän
puolestaan muutaman vuoden ijän-erosta mitään välitä.

Pappilaan lähdettäessä Pekka istutti nuoren parin reen perään asettuen
itse kuskilaudalle. Morsian kyllä häpeissään vänkäili vastaan, mutta
Pekka selitti toimessaan, ettei hän suinkaan itse kehtaa perässä istua
isänsä tai äitinsä ollessa kuskina.

"Tosiaankin, mitä tuossa suikuileteksen joutavia!" lisäili Ukki, joka
asian näin hyvin luonnistuttua liikehti ketteränä kuin sulhasmies
konsanaan.

Mentäessä lasketteli Pekka yhtä ja toista leikkipuhetta. Pyytelipä
tulevalta äidiltään, ettei tämä häntä vallan pienistä pahateoista
piiskaisi. Ukki kyllä viskasi silloin tällöin sanan sekaan, mutta Anna
istui totisena kuin vasta virkaan otettu kivalteri ollessaan ensi
kertaa kuvernöörin kanssa virkamatkalla.

Pappilassa asiat menivät kuin vanhaa latua. Pekka suoritti puhemiehen
tehtävät vastaillen sekä sulhon että morsiamen puolesta. Rovasti
ei liioin kovin syvälti asiaa kaivellut. Hän osasi asettua Ukin
kannalle, sillä hänellä itsellään oli jo ollut yksi pastorska ja kaksi
ruustinnaa, joista toinen eli vieläkin. Mutta olipa rovastilla viluista
selkääkin kaksi vertaa leveämmältä kuin Ukilla, ja pappilan navetassa
ammui neljättäkymmentä lypsävää.

Yhtä ravakasti kuin "kirjan päälle pano" meni asia loppuun asti. Tuskin
ehtivät konttiämmät puoltakymmentä kertaa käydä sanomassa Ukille, että
hän on hullu, kun vielä vanhoillaan ottaa huoneristin itselleen, ja
Annalle, että hän on hassu, kun sitoo itsensä tuollaiseen ikäkuluun
koppeloon. Mutta maailman viekkaan kielet eivät ehtineet heitä erottaa,
sillä viikon kolmisen perästä rovasti koulun luokkasalissa liitti
heidät sanalla eroittamattomasti yhteen.

Mutta kun ihmiset jälkeenpäin kyselivät Ukilta, millä ihmeen tavalla
hän sai vielä nuoren vaimon, selitti Ukki, että mikäpä siinä sitten
enää konstina oli, kun herra sen kerran salli eikä Pekkakaan pannut
vastaan.



YHTEISKUNTA JA KANSAKOULUNOPETTAJAT.


Kuinka moninaiset ovatkaan yhteiskunnan vaivat ja vastukset! Kuin
suuren perheen isällä on sillä suruja ja murheita, huolta ja hoppua,
että kaikilla lapsilla olisi hyvä olla ja että heistä kaikista luojan
avulla kasvaisi ja kehittyisi kunnon kansalaisia, isänmaan iloja.

Niiden monien vaikeiden asioiden joukossa, jotka yhteiskunnan
sydäntä lähinnä lepäävät, on myös vaarinotto ja huolenpito
kansakoulunopettajista. Jos tässä, samaten kuin monessa muussa
asiassa, pysyttäisiin tavallisuuden puitteissa, olisi se vallan helppo
ratkaista, mutta vaikeuksia on kertynyt eteen sitten, kun yhteiskunta
on, kai aikoen työntää maailman kehitystä rotevammin eteenpäin, pannut
päämääräkseen pyrkiä ihannetilaan, s.o. teettämään ihmisellä mitä
erilaisimpia töitä mahdollisimman paljon ja toisaalta, teettämään ne
kaikki moninaiset työt mahdollisimman pienellä palkalla.

Asian edellisen puolen suhteen, s.o. noiden monien töiden kasaamisen
kansakoulunopettajain tehtäviksi, voikin yhteiskunta lausua jo
tyytyväisyytensä. Sillä jos pikapuolin vilkasemme niihin töihin,
joiden katsotaan suorastaan kuuluvan opettajan varsinaisiin tehtäviin,
niin epäilemättä se johtaa mieleen jonkunlaisen ihannetilan. Niinpä
aamulla ani varhain kokoontuu opettajan ääreen puolen sataa lasta mitä
erilaisimmista kodeista, joiden ihmistainten suurin halu ja harrastus
on tarrata toistensa niskaan eikä suinkaan ottaa vastaan annoksia
tiedon ja viisauden syvänselkeistä lähteistä. Mutta armot eivät auta.
Mikä ei suju päähän hyvällä, se pitää opettajan ajaa väkisin. Se
on yhteiskunnan jyrkkä vaatimus, joka ei saa vieryä ei mureta. Ja
ell'eivät vain lapset tiedä, kun seurakunnan pappi on kuuntelemassa,
aivan tuumalleen, miten suuri Noakin arkki oli, saa opettaja pian
huomautuksen, ett'ei hänellä olekaan täyttä käsitystä syvemmistä
uskonnollisista totuuksista. Samoin voi tarkastaja muistuttaa
puutteellisesta järjestyksestä, jos luokalla virtailee tavallista
enemmän myrkyllisiä "monsuuneja". Poikkeuksetta langetetaan myös syy
opettajan niskaan kaikista niistä kolttosista ja koirankurista, mitä
nämä puolen sataa hilpeätä, elämänhaluista veitikkaa ympäri pitäjää ja
kaupunkia kulloinkin tekevät.

Mutta opettaja tehköön työnsä ilolla eikä huokauksella. Älköön se
myöskään estäkö hänen osanottoansa yleisiin aatteellisiin asioihin
ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Edelleenkin johtakoon hän
paikkakunnan seurojen ja yhdistysten toimintaa, ja ell'eivät
raittius-, nuoriso-, voimistelu-, maamies-, ompelu-, suomalainen tai
nuorsuomalainen seura sekä eläinsuojelus-, osuuskauppa-, meijeri-,
puutarha-, Martta- ja Maria- ja sonniyhdistykset toimi virkeästi,
olkoon opettaja valmis ottamaan syyn niskaansa. Siten saakin
opettaja olla joka ilta kokouksissa keskustelemassa, puhumassa,
laulamassa, soittamassa, näyttelemässä j.n.e. Hän myös kerää tilauksia
sanomalehdille, kirjoille, joulujulkaisuille, varoja nälkääkärsiville,
arpajaisiin, muistopatsaisiin; vakuuttaa ihmisiä, hevosia, lehmiä;
kirjoittelee sanomalehtiin; viljelee hedelmiä, marjoja, ruokakasveja,
siemeniä; hoitaa lainakirjastoa; herättää paikkakuntalaisissa
harrastusta keräämään ja syömään sieniä. Sanalla sanoen, ilmestyköön
mikä yhteiskunnallinen riento tahansa, sen ajamisen katsotaan kuuluvan
opettajan leipävelvollisuuksiin, ja ell'ei hän siihen ota osaa, on hän
-- huono opettaja.

Kansakoulunopettajista saivat myös valtiolliset puolueet enimmät
akutaattorit. Jotta tähän koiran virkaan halusta otettaisiin osaa,
luvattiin parantaa palkkoja; asetettiinpa muutamia opettajia oikein
ehdokkaiksikin, tietysti kuitenkin siten, ett'ei eduskuntaan pääseminen
tullut kysymykseenkään.

Hyvin on siis yhteiskunta onnistunut korttaissaan
kansakoulunopettajilta pusertaa, mitä heistä ikinä on irti saatavana.

Mutta asian toisesta puolesta, s.o. palkkauksen järjestämisestä emme
voi sanoa vallan samaa. Sillä ihannetilaan pääseminen ei tässä asiassa
näytä niinkään helpolta siitä syystä, että opettaja elollisena oliona
tarvitsee myös jotain ruumiinsa ravinnoksi ja verhoksi. Alkujaan lienee
päämääräksi asetettu, että opettaja tulisi toimeen ilman palkkaa.
Sittemmin on tuosta kannasta luovuttu nähtävästi siitä pelosta, että
mahdollisesti opettajalle kävisi samoin kuin mustalaisen hevoselle,
joka kuoli juuri kun oli oppinut syömättä elämään. Tietysti on vielä
paljon sitä mielipidettä, että entisessä päämäärässä on kiinteästi
pysyttävä ja siihen pyrittävä, mutta enemmistö yhteiskunnassa on
harkinnut välttämättömänä pahana kärsittäväksi asiaksi maksaa
opettajille palkkaa siksi, että henki juuri ja juuri pysyy. Tämän
perusajatuksen ymmärtäen, selkenee myös se, miksi opettajatoimesta
maksetaan naiselle vähemmän kuin miehelle. Nainen näet tulee vähemmällä
toimeen kuin mies. Hänellä on enemmän kärsivällisyyttä, henki
sitkeämmässä kuin miehessä.

Näin olivat asiat sitten kymmeniä vuosia. Opettajat kyllä marisivat,
että kohta henki lähtee, mutta yhteiskunta ei antanut perään ja
kuka ties, ellei suurlakkoa olisi tullut, olisivat asiat ennallaan.
Mutta silloin kun monella muullakin tavalla hulluteltiin, luvattiin
opettajillekin palkan lisäystä. Näytti siltä kuin yhteiskunnalla
olisi ollut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä, että se muutamia
lapsistaan oli nälällä kiusannut.

Omantunnon tuskia ei kuitenkaan kauvan kestänyt, sillä yhteiskunta
menetteli kuin Farao ennen, vaivan lakattua paadutti sydämensä.
Alkuperäistä palkkausehdotusta alettiin sitten kyniä, ja ennenkuin
lopullinen päätös eduskunnassa tehtiin, olikin siitä enää vain liisteet
jälellä. Mutta niitä muutamaakaan sataa eivät opettajat saaneet ilman
korvausta.

Mitä heidän sitten piti vielä tehdä lisää?

Jaa-ah, siinä se olikin asia, joka yhteiskunnan ylimmäisten päitä
vannehti. Opettajien hartioille oli jo kaikki mahdolliset harrastukset
kasattu, ainoatakaan aukko-paikkaa ei päivässä ollut, mutta jotain piti
opettajilta korotuksen korvaukseksi kiristää, siinä ei auttanut tupet,
ei tulukset. Ja se vihdoin, kiitos luojan, keksittiinkin: korvaukseksi
palkanlisäyksestä vaadittiin, että opettajan on omakätisesti
siitettävä, synnytettävä ja kasvatettava yhteiskunnalle lapsia.

Tämä hienon hieno ajatus, viisaista viisain neron leimaus on minua
siihen määrin huvittanut, ett'en ole sitä malttanut olla ottamatta
puheeksi.

Se kyllä tuntuisi hullulta ja suorastaan naurettavalta, jos esimerkiksi
oppikoulujen ja yliopiston opettajille tai muille virkamiehille
esitettäisiin vaatimus, että sinä saat paremman palkan -- et paremmasta
ja enemmästä työstäsi, vaan siitä, onko sinulla kuntoisuutta tehdä tai
teettää lapsia. Mutta kun yhteiskunta asettaa tämän saman vaatimuksen
kansakoulunopettajille, on se viisas ja nerokas ajatus. Samat henkilöt,
jotka tällaiseen vaatimukseen itse hyvin äreästi vastaisivat: "työstä
minä palkan tahdon enkä lapsen teosta; ne ovat asioita, joihin ei
syrjäisellä ole oikeutta nokkaansa pistää", -- nämät samat henkilöt
pitävät sitä kansakoulunopettajien suhteen aivan luonnollisena
asiana. Silloin on yhteiskunnalla oikeus vaatia, että asianomaisella
virkamiehellä tai naisella on siitoskyky.

Luonnollisesti tämän lapsien hankkimisen täytyy käydä
kristillissiveellisessä järjestyksessä. Niinpä täytyy kaiken pohjana
olla kirkon vihkimä avioliitto ja lapset omia tekoja. Jos opettajalla
on eukko, mutta ei lapsia, on se tarpeetonta ylellisyyttä, josta
ei korotusta heltiä. Eikä sitä anneta sittenkään, vaikka ottaisi
vieraan lapsen kasvattaakseen; yhteiskunnan mielestä on näet
sellainen eukko, joka ei viitsi tehdä lapsia, laiska tai maho, mutta
ehdottomasti kummassakin tapauksessa jäävi parempia paloja saamaan. Jos
opettajat taas ulkopuolella kirkon siunaaman avioliiton ryhtyisivät
kuntoisuuttaan näyttämään, saisivat he tietysti sellaisissa tapauksissa
palkankorotuksen sijaan -- selkäänsä.

Toivottavasti tätä nerokasta järjestelmää toteutettaessa käydään
rohkeasti viimeisiin johtopäätöksiin asti esimerkiksi siten, että
opettajat saavat suuremman korvauksen pojistaan kuin tytöistä. Jo
johdonmukaisuus velvoittaa näin menettelemään, sillä kun kerran pidämme
naista ja naisen tekemää työtä huonompana kuin miehen, on epälogillista
silloin maksaa tyttölapsesta sama palkanlisäys kuin pojasta. Myös
liikemies-näkökohtia silmällä pitäen olisi näin meneteltävä. "Onhan
näet tilastollinen totuus, että, ennenkuin poikaviikarit tasaantuvat
vakavasti tätä maailmata asumaan, on kulunut paljon enempi ruokaa,
vaatteita ja patukoita, kuin tyttöjä kasvattaessa."



KADONNUT MORSIAN.


Ihmisen uskoa koetellaan täällä murheen laaksossa hyvin monella
tavalla. Job oli varakas mies ja onnellinen perheenisä, mutta eräänä
päivänä listittiin kaikki lapset kuoliaaksi, toisena poltettiin
omaisuus poroksi ja kolmantena puhkesi hänen omaan nahkaansa äkämä
äkämän viereen. Nykyisin ei juuri noin monta piettiä isketä yhteen
mieheen, mutta pienessä puristimessa sitä olemme kuitenkin. Muutamalla
voi olla kaunis vaimo, jota hän on luullut siipiä vaille enkeliksi,
mutta jonakin kauniina päivänä enkeli voi lähteä lentoon nälkäisen
taiteilijan kanssa jättäen miehen häpeän ja naurun alaiseksi. Joku
yritteliäs liikemies voi joutua äkkiarvaamatta kuudeksi vuodeksi
"lukujaan jatkamaan" siitä syystä, että on pahojen ja kateellisten
viranomaisten mielestä tyhmästi käsitellyt tulineuvoja omistamassaan
tehtaassa, vaikka tehdas ei kannattaisi enempää kuin Haukilahden
rukoushuone.

Miehinen mies kuitenkin tällaiset koettelemukset kestää, mutta
pahempikin on, jos joutuu "vastaavaksi" maaseutukaupungin pienehköön
sanomalehteen; silloin on usko lujilla.

Tämä käsitys oli ainakin toimittaja Juurakkoon syöpynyt niinä kolmena
vuotena, jolloin hän oli vastannut Rätyskylässä kolmasti viikossa
ilmestyvän "Valottaren" tehdyistä ja tekemättömistä synneistä.

Ensi vuotena tuntui kylläkin hauskalta ja sitä aikaa toimittaja
usein kaiholla muisteli kuin ameriikanleski kihlausaikaansa. Tosin
pienempiä kommelluksia sattui, mutta ne johtuivat väärinkäsityksestä,
eikä Juurakko niitä niin sydämelleen pannut. Joskus kysyttiin,
onko Juurakon suvussa idiootteja enemmältäkin. Muutama taas toi
jotenkin selväpiirteisesti julki sen, että sittenkuin Juurakko tuli
"vastaavaksi", on "Valotarkin" muuttunut roskalehdeksi. Eräs lähetti
puolitusinaa englantilaisia saksia toivomuksella, ettei "vastaava"
niin usein vaivaisi ihmisiä syvämietteisillä pääkirjoituksillaan, vaan
laajentaisi kehitystään leikkaustaidossa, johon hänellä näyttääkin
olevan luojan erikoiset lahjat.

Vähän jo paheni kun Juurakon vastattavaksi alettiin siirrellä kuin
yhteistuumasta yhteiskunnallisia häiriöitä ja luonnononnettomuuksia.
Kun ukonilma kaatoi suutari Puolakan lahoneen lankun, pidettiin
sitä suoranaisena seurauksena siitä, että "Valottaressa" vaadittiin
kaupunkiin sähkövalaistusta kaduille kahden rikkonaisen lyhdyn
ja kuuvalon sijaan. Rätyskylän kirkkoherra sanoi uudenvuoden
saarnassaan "Valottaren" vapaamielisistä kirjoituksista, esimerkiksi
lämmityslaitoksen vaatimisesta kirkkoon, johtuvan, että äpärälasten
lukumäärä oli menneenä vuonna kohonnut yli kohtuuden. Kun kauppaneuvos
Viinanheimon rahastonhoitaja varasti satatuhatta ja nuorimman tyttären,
ei kukaan epäillyt, etteikö se olisi ollut "Valottaren" ja juuri
etupäässä "vastaavan" Juurakon syy.

Saadessaan kaikkea tällaista niellä olisi joku toinen arvioinut
itsellään olevan täysin siveelliset syyt mennä hirteen, mutta Juurakko
lohdutti itseään sillä, että se kaikki kuului "vastaavan" virkaan,
kuten entisen kauppiaan mielestä valehteleminen.

Mutta arveluttavammaksikin muuttui hänen asemansa, kun alettiin käydä
persoonallisuuksiin. Juurakkoa sakotettiin ehtimiseen, ja ettei hänen
elämänsä tuntuisi yksitoikkoiselta, kiskottiin vaihteeksi linnaan.
Useimmat ajat Juurakko vankilasta käsin toimittikin "Valotarta". Ja
minkälaisista asioista häntä ahdistettiin?

Jos jonkun poroporvarin koira sattui saamaan aputoimittaja Kanervan
puhdasrotuiselta "Hekulta" selkäänsä, haastettiin "vastaava"
edesvastaukseen "järjestyksen rikkomisesta paikkakunnalla", kuten tuomio
kuului. Kerran hävisi pormestarin poika "Valottaren" juoksupojalle
rehellisessä nappipelissä muutaman tinanapin, ja samana päivänä tuli
toimitukseen koko kaupungin poliisivoima s.o. silmäpuoli komisarius
ja kolme ontuvaa konstaapelia tarkastamaan sitä rosvoliittoa, joka on
perustettu tarkoituksella ryövätä Rätyskylän kunniallisten asukasten
viattomat lapset putipuhtaiksi.

Siitä huolimatta, että yhteiskunta nyt huolehtikin Juurakon pään
keritsemisestä, oli hänen mielensä jo niin myrtynyt, että hän kirosi
ei ainoastaan syntymäpäivänsä, vaan kaikki muutkin päivät, joilla oli
ollut hiukankaan juhlallisempi merkitys hänen elämässään, ja varsinkin
sen päivän, jolloin hän muka sisällisen äänen kehoituksesta rupesi
"vastaavaksi".

Mutta kun kerran on pannut nahkansa parkkiin, kestäköön myös muokan.

Eräänä päivänä toi varakkaamman käsityöläisen vaimon viettelijältä
näyttävä mies "vastaavalle" ruusunpunasen kirjeen. Sitä avatessa
vapisivat Juurakon kädet, sillä hän hyvin arvasi sen sisältävän jotain
muuta kuin pankkiosoituksen. Aivan oikein, sisällä oli seuraava kirje:

    "Arv. Toimittaja!

    Olen kuoleman tuskassa. 'Valotar!' Tulkaa tänään kello 12
    antamaan selitystä!

    Kunnioittaen Paroonitar Oesilia Häränpää omaa sukua v.
    Siansaparo."

"Mitä on tänään lehdessä!" kiljasi "vastaava" jotenkin yhtä karskisti
kuin lukkari "Seitsemässä veljeksessä" alkaessaan kuuluisan
sovintosaarnansa.

Seurauksena "vastaavan" kuolinhuudosta oli, että joka suunnalta alkoi
tuiskuta "Valottaria"; koko toimitus- ja konttoorikunta juurikuin
kilpailivat, kuka ensin ehtisi auttaa "vastaavaa" viimeisen tyhmyyden
jälille. Muut eivät tunteneet syvällisempää tarvetta jäädä "vastaavan"
lähettyville, mutta aputoimittajan ja reportterin oli pakko,
sillä apulaisten tärkein virkatehtävä juuri on olla jonkunlaisena
"varaventtiilinä", silloin kun "vastaavassa" ankarammalla lämmityksellä
on kehitetty liikapaisuntaa.

Ryhdyttiin miehissä tarkastamaan viimeistä "Valotarta".

Pääkirjoituksena oli kolmas ja viimeinen osa "Kirjallisen toimiston"
lähettämää syvämietteistä selostusta "Talkkunan ja puuron
periaatteellinen ero."

"Tuo ei ainakaan ketään runtele", sanoi vastaava, "ensiksikin siitä
syystä, ettei sitä kukaan, kaikkein vähimmin paroonitar, lue ja
toiseksi siitä syystä, että jos lukisikin, ei sitä kukaan ymmärrä,
tuskin ymmärtänee kirjoittaja itsekään."

"Sitten seuraa viralliset uutiset. -- Ministerineuvostolla ei
yleisvaltakunnallisen hyödyn ja turvallisuuden kannalta katsoen ole
ollut mitään muistutettavaa Eduskunnan lakiesitystä vastaan sonnien
laitumelle laskemisesta. -- Senaatti myöntänyt yhteisesti kymmenen
markan vuotuisen eläkkeen entisen signalistin Tuuran leskelle
ja kahdeksalle turvattomalle lapselle sekä vuosittain 200 mkaa
Suuruuskummun kunnalle kätilön palkkaamiseksi. -- Sitten on muutamia
vähemmän tärkeitä hm... hm... hm... ja sitten oma kirjoittamani
väliartikkeli 'Kohti valoa ja valistusta!' Siinä ei pitäisi enää
olla pahoja oksia, sillä se oli häiriötä tekemättä kolme kertaa
'Lännettäressä' ja nyt toisen kerran 'Valottaressa' ja joka erän edellä
olen sitä vielä siistinyt."

"Mutta kuka on tuhrinut tämän pätkän perunoista?"

"En tiedä, leikkasin sen 'Katajasta'", selitti aputoimittaja Kanerva.

"Oletteko sen lukenut?"

"Tuota kyllä, kyllä minä en..."

"Herra! Mitä minä kuulen omilla korvillani? Työnnätte lehden täyteen
sepustuksia edes vilkasematta, mitä törkyä ne sisältävät. Joku ihminen
soveltuisi paremmin räätäliksi kuin sanomalehtimieheksi."

"Tarkotin sanoa, että kyllä minä en pane lehteen mitään lukematta."

"Se ei paljon paranna asiaanne, peruna tässä on pääasia, sillä siitä
kirjoitteleminen ja leikkeleminen on enemmän kuin vaarallista.
Ollessani aputoimittajana 'Lännettäressä' oli minulla rikas morsian,
oikein harvinainen rahakäärö, mutta, kerran kirjoitin kurja perunoista
niin maukkaasti että tuleva anoppini söi nuoria perunoita puoli
kappaa enemmän, kuin olisi laillisesti nahkaansa mahtunut, pyöri
kolme vuorokautta elämän ja kuoleman rajalla, ja neljäntenä sain
morsiameltani rukkaset ja anoppimuoriltani haasteen murhayrityksestä.
-- Ajatelkaa, herra Kanerva, että paroonittarella, jonka mies
on lehtemme suurimpia osakkaita ja ilmoittajia, on parast'aikaa
perunanpuolikas poikkiteloin kurkussaan, ja minun täytyy mennä
tervehtimään kuolevaa naista ja raivostunutta miestä tunnin perästä!
Lähettäkää edes juoksupoika hakemaan kotoani pitkä, musta takkini!"

Tultiin uutisosastoon ja reportteri Pitkäsääri sai vuorostaan astua
teriin.

"Teillä on kyllä komea nimi, mutta uutisten hankkijana te ette sitä
vähääkään vastaa. Muutamia kurjia uutisia, ja niissäkään ei toisissa
puolissa ole perää ei pontta. Teille on suuri nautinto syöttää
ihmisille suoranaisia valeita, joista sitten minua kiristetään kuin
matoa pihdissä. Niitä vähiä uutisia, joita te varastelette muista
lehdistä, suurentelette vielä niin kauheasti, että heikot naiset saavat
hysteerisiä kohtauksia. Jos jostakin talosta saunan seinä murtuu,
poltatte te koko kartanon perustuksiaan myöten, jos vasikalta nyrjähtää
jalka, tapatte koko karjan sorkkatautiin, samoin te lahtaatte ihmisiä
kylmäverisesti kuin sikoja, vaikka tappelussa tuskin kunnon mustelmaa
lienee kolhaistu."

"Sanomalehtimiehellä pitää kyllä olla mielikuvitusta ja hänen pitää
osata kirjoittaa hauskasti, mutta jos pesuakka kastelee rannalla
räpylänsä, ei ole vallan välttämätöntä hukuttaa koko kylän väkeä."

"Kyllä minä koetan ottaa huomioon", vakuutteli Pitkäsääri.

"Ottaa huomioon ja tehdä sen mukaan kuin neuvotaan, sillä on suurempi
eroitus kuin yhteiskoulun viidennen luokkalaisen runokokeella ja
'Ulkomaan katsauksella', herra Pitkäsääri. -- Mutta mikä rakkauden
lirputus on taaskin lehteen työnnetty? Kenen tuherruksia tämä on?"

"Minun", sanoi Pitkäsääri sävähtäen punaiseksi kuin juoksupoika, jonka
faktori yhyttää tupakkalaatikoltaan.

"Minä olen jo kerran ennen teille antanut käyttöohjeen omiin
runoihinne. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että te joskus
juotte lasin punssia teatteri-impysten kanssa tai käytte varieteessa
ihailemassa yleismaailmallisia pohkeita, mutta älkää tuhriko runoja, se
on tyhmyrin asia, sanomalehtimiehen asia on niitä polttaa!"

Siirrettyään tämän sanomalehtimies-viisauden apulaiseensa, jatkoi
"vastaava" edelleen "Valottaren" tarkastelua.

Keisarikunnasta ei tällä kertaa järin kummia ollut. -- Jossain
kuvernementissa Etelä-Venäjällä oli tilaston mukaan kuollut viime
vuonna 5,000 asukasta nälkään. -- Pari valtion viinakauppaa ryöstetty
eräässä kylässä Puolan rajalla. -- Täysilastinen, viisikymmen-vaunuinen
tavarajuna kadonnut Siperian radalla teille tietämättömille j.n.e.
Jostakin mustan sotnian lehdestä oli käännetty pitempi pätkä, jossa
tosivenäläisten sydämiin painettiin, miten kauhea vaara voi Pyhälle
Venäjälle johtua siitä, että "Suomen rajaläänissä" edelleen sallitaan
talonpoikain pitää sarvellisia pässiä.

Ulkomaan osasto sisälsi vaan peruutuksia niihin huhuihin, joita viime
lehdessä oli ollut. Ja siinäpä se "Valottaren" sisältö olikin, eikä
"vastaava" mitään kuoleman aiheuttavaa siinä älynnyt. Alakerrassa oli
kyllä jatko novelliin "Kadonnut morsian", mutta sellaisia ei "vastaava"
koskaan lukenut eikä hän olisi voinut vannoa, lukivatko juuri muutkaan.

Paroonitar Häränpään kutsu sattui varsin sopimattomaan aikaan.
Pääkirjoitus oli vielä alkutekijöissään. Valtiollinen asema oli
taas hyvin kynää koskeva, sillä kokoomushallituksesta käytiin
kiivasta sotaa. Jotain täytyi raappia kokoon vaikka silmästään. Joku
petiitti-välipala oli myös kirjoitettava, samoin vastattava erääseen
samassa kaupungissa ilmestyvän "Mullikan" hävittömään sepustukseen.
Iltapäivällä oli taas pari kokousta ja muutaman kuuluisan taiteilijan
konsertti. "Vastaavaa" huokasutti, mutta ei auttanut, täytyi lähteä,
kuitenkaan hän ei kuolemakseenkaan voinut aavistaa, mistä joutuisi
kiinniottoon.

Paroonitar oli juuri läksyttämässä miestään muutamien huhujen johdosta,
joissa mainittiin myös eräästä neitosesta, kun ilmoitettiin toimittaja
Juurakon saapuneen. Paroonitar keskeytti kotoisen huvituksensa,
käski tuoda vieraan saliin ja retkahti itse sohvaan niin sortuneen
näköisenä kuin olisi valmistautunut kuolemaan tai sade pilannut aijotun
huvimatkan. Hyvillään ripityksen keskeytymisestä livahti paroonikin
matkaansa.

Juurakko astui sisään nöyränä ja arkana kuin nuorin konttoristi
kauppaneuvoksen puheille, jota hän aikoo pyytää takausmieheksi 30,000:n
mkn kassakreditiivilainaan perustaakseen uudenaikaisilla koneilla
varustetun makkaratehtaan.

"Ah, se on herra Juurakko!" huudahti paroonitar. "Olkaa hyvä ja
istukaa! En jaksa nousta. Koko päivän olen odottanut kuolemaa. Ah!
Vettä!..."

Onneksi ei paroonittaren pyörtymiskohtaus kestänyt kauvan, ja saatuaan
vettä, alkoi hän silmät puoleksi ummessa puhua.

"Herra Juurakko, teissä on melkoinen määrä minun mieleistäni
eräänkaltaisuutta. Minä harrastan kirjallisuutta kuten tekin, luen
sitä ja olenpa joskus itsekin kirjoitellut. Mutta se, mitä on ollut
'Valottaressa' viime aikoina ja varsinkin, mitä oli tämän päivän
lehdessä, menee yli naisellisten voimien. Nyt ymmärrätte, mistä on
kysymys."

"Kyllä, armollinen rouva, kyllä minä ymmärrän ja yleisesti sanoen
olen aina pitänyt erittäin tärkeänä asettua naisten suhteen niin
ymmärtävälle kannalle kuin mahdollista. Mutta anteeksi, armollinen
rouva, jos sivumennen kysyn, mikä kirjoitus on paroonittaren mieltä
enin pahoittanut?"

"Mikäkö kirjoitus, kysytte te! Tietysti se, joka on lukemisenkin
arvoinen, vai luuletteko te, että minä viitsin kaiken maailman asiat ja
politiikat lukea? Ei, herra Juurakko, minä luen ainoastaan novellit."

"Siis 'Kadonnut morsian'?"

"Juuri niin, herra Juurakko, 'Kadonnut morsian', jolla te raatelette
rikki kaikki, mitä naisessa on hellää ja hienoa. Mutta, anteeksi
epäilykseni, näytätte niin hämmästyneeltä, kuin puhuisin vallan oudosta
asiasta. Ehkä ette itse olekaan lukenut 'Kadonnutta morsianta?'" kysyi
paroonitar luoden Juurakkoon kummastuneen jopa puolittain halveksumista
ilmaisevan katseen.

"Kyllä, armollinen rouva, kuinka voisi olla mahdollistakaan, etten jo
edeltäpäin lukisi, mitä 'Valottareen' kulloinkin tulee painettavaksi?"
lasketteli Juurakko samalla sielussaan kiroillen, ettei hänellä ollut
kaukaisinta aavistustakaan, mitä roskaa "Kadonnut morsian" sisältää,
mutta jotain vallan kamalaa se lienee.

"Niinpä voitte sitten käsittää, mitä nainen voi kärsiä lukiessaan
sellaista novellia. Mahdollisesti miehet eivät voi siinä mitään
liiallista huomata, mutta toista on meidän heikkojen naisten. Ah, miten
viiltelee sydäntäni, kun vaan sitä ajattelen! Tuntuu kuin jokainen
hermosäije katkeaisi. Oh, vettä!..."

Monta pahaakin vyyhteä oli Juurakko eläissään selvitellyt, mutta tämä
voitti kaikki edelliset. Tarjotessaan taas vettä vapisivat Juurakon
kädet, selkäpiitä karsivat kylmät väreet, ja hiki juoksi virtanaan.

"Jos vielä tuohon käsiin kuolee", jupisi Juurakko itsekseen "saa
loppuikänsä linnassa kyköttää, ja se on saaterin yksitoikkoinen
tulevaisuus. Lemmon morsian! mikä lienee ollutkaan kaiken maailman
naikkonen! epäsiveellinen lutka! -- Mutta jopa näyttää henki
palautuvan..."

"Kiitos, herra Juurakko! Nyt on vähän parempi. Mutta ellette te vakuuta
-- ah, taas viiltää sieluani -- niin minä kuolen. Oi, herra Juurakko!
armahtakaa!... sanokaa!... että... että... saivatko... he... toisensa?"

Salaman nopeudella selvisi Juurakolle asia, ja ettei kaiken muun hyvän
lisäksi jäisi hänen omaatuntoaan kalvamaan tieto, että paroonitar oli
erinnyt tästä maailmasta tietämättä "Kadonneen morsiamen" lopullista
kohtaloa, ehätti hän huutamaan:

"Varmasti saivat, armollinen rouva, aivan varmasti, sen vannon!"

"Se tieto palauttaa minut henkiin. Ah, miten olin hirveästi jännitetty
siitä, kuinka tulisi lopullisesti käymään. Sanomattomia vaivoja
kärsittyään ja lukemattomia vastuksia voitettuaan pääsi sulho jo viime
numerossa niin lähelle, että olin aivan varmasti vakuutettu hänen
saavuttavan kadonneen morsiamensa. Sen sijaan kiertyykin tämän päivän
numerossa kamala vaara eteen, surman suu aukeaa ja -- siihen katkeaa
novelli. Uh, miten pöyristyttävää! Mutta kiitos, herra Juurakko, saan
siis olla täysin vakuutettu, että 'Kadonnut morsian' vihdoinkin löytyy,
ja he saavat toisensa?"

"Viimeistään kuukauden päästä, ellei jo ennemminkin."

"Siitä ei väliä, vaikka 'Kadonnutta morsianta' kestäisi puolenkin
vuotta, kun kerran tiedän kaiken päättyvän onnellisesti. Se on erittäin
intresantti novelli, vallan suuremmoinen."

"Niin, me koetammekin aina valita parasta ja, kuten paroonitar lienee
huomannut, meidän novelleissamme saavat rakastavat aina toisensa."

"Siitä annankin täyden tunnustuksen teidän erittäin hienolle
kirjalliselle maullenne, herra Juurakko. Kiitoksia vaan nyt hyvin
paljon! Hyvästi!" Suurella jännityksellä odottivat aputoimittajat
"vastaavan" palaamista, sillä tavallisesti oli hänellä tuollaisilta
matkoilta tullessaan hyvin ruotoisia tuomisia. Suuri oli siis
apulaisten kummastus, kun "vastaava" sisään astuessaan oikein ääneen
nauraa röhötteli, vakuutellen vähään ikäänsä nähneensä seppiä ja
sepänsälliä, mutta ei mokomampaa solmua ennen aukaisseensa.

Sittenkuin "vastaava" oli käyntinsä juurtajaksain selvitellyt, tietysti
asiaan kuuluvien särpimien kanssa, sekä saanut tietää Kanervalta,
joki "Kadonnutta morsianta" suomenteli, että rakastavat todellakin
saavat toisensa, varoitteli hän, ettei "morsianta" enää niin pahoista
paikoista katkaistaisi.

"Jos vielä sulhon pudottaa jutkauttaakin johonkin kuiluun tai revittää
pedoilla, on liika juoksujen välttämisen varalta novelli katkaistava
siten, että sulho taas alkaa edes hieman eviään heilutella."



PALKOLLISTEN VALISTUS-ILTAMA.


Vielä viimeistelivät kirkonkylän nuoret juhlalaitteita kansakoulun
luokkasalissa, kun jo alkoi saapua juhlavieraita. Ensin tuli parvi
puolimittaisia poikia kovaa ääntä pitäen ja jalkojaan kolistellen.
Mutta salista virtaava häikäisevä valo vaikutti, että hälinä loppui,
ja kainoina painautuivat pojat eteisen nurkkaan keskenään sipisten.
Ainoastaan pari rohkeimpaa uskalsi loitota salin ovelle asti
kurkistellen hetken sisälle ja kiireesti pujahtaen parveen takaisin
toisille näkemiään kertomaan.

Komeaksi olikin sali koristeltu: katajaköynnöksiä notkui pitkin seiniä,
sinivalkoisia lippuruusukkeita oli nurkissa ja pylväissä. Peräseinällä
komeili parin metrin pituinen paperilevy, johon maalari Kaipiainen oli
suurilla, pitkäkoipisilla kirjaimilla maalannut -- "Terve tuloa!"

Kohta saapuu lisää väkeä, tulee vanhaa ja nuorta, poikaa ja
piikapuolta. Aluksi ujoina ja aristellen, toisiaan kohottavasti
tyrkkien. Mutta kun asioitsija Alanne ja herra Leivo, kauppias Rahkosen
puotilainen, ovat heitä useammat kerrat kehottaneet, alkaakin yleisö
vähitellen siirtyä, antaen tilaa uusille tuleville.

Salissa ohjailevat vieraita vallesmannin Ninni ja Nänni, ovella
katellen ja hymyillen, joskus hät'hätää puikahtaen loitomma, kehotellen
istumaan. Mutta lihavalle rovastille ja vieläkin turpeammalle
ruustinnalle he niiaavat ja kädestä pitäin saattelevat heidät istumaan
kateederin kupeella oleville tuoleille. Samaan nurkkamaan suuntailevat
myös kulkunsa tohtori, "forsmestari" rouvineen sekä tilanomistaja
Paksunen.

Pappilan ja tohtorin väki ovat kyllä huonoissa väleissä --
tohtorilaiset ovat näet maailman lapsia, jotka eivät ainoastaan itse
kulje laveata tietä, vaan ovat monta muutakin samalle liukkaalle
polulle vietelleet -- mutta nyt he keskenään haastelevat mitä
herttaisimmin, ja tämä kaikki johtuu siitä, että kerran vuodessa,
vapaaviikolla, tuntevat sekä hengelliset että maalliset tarvetta
valistaa palkollisiansa. Tätä varten puuhaavat he yhteisvoimin
vapaa-iltaman, jossa pullakahvin ohella tarjotaan palvelijoille niin
hengellistä kuin inhimillistäkin valistusta.

Rovastin ja tohtorin puheen keskeyttää opettaja, keski-ikäinen, laiha
ja tuikeasilmäinen mies, joka jo tullessaan ryhmää kohti useampaan
kertaan kumarrellen tekee lähenemisaikeensa tiettäväksi. Kallistuen
vallan rovastin ja tohtorin korvan juureen, kysäisee hän, että
kuinkahan olisi, jos alettaisiin.

Ohjelma olikin valmis sen kun pään aukaisi. Mutta paljon oli ollutkin
vaivaa sitä setviessä, oli väitelty hiki hatussa, jopa kerran
suututtukin, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttiin. Kierin kohta
oli juhlan alkaminen, sillä hengelliset, varsinkin postineiti ja
diakonissa, jotka pitivät itseään myös pieninä kynttilöinä autuuden
tiellä, tahtoivat välttämättömästi, että juhlan alussa rovasti
pitäisi rukoukset. Nuorisoseuralaiset olivat taas jyrkästi vastaan
sellaista kirkon meininkiä. Lopuksi pantiin kirkko keskelle kylää
ja sovittiin, että aluksi lauletaan yhteisesti hengellinen laulu,
sitten lausuu tohtori juhlavieraat tervetulleiksi, sen jälkeen pitää
rovasti puheen ja opettaja esitelmän. Välipaloiksi lausutaan runoja,
luetaan kertomuksia ja juodaan kahvia. Juhla lopetetaan kuvaelmalla --
"suojelusenkeli".

Opettajan eleistä on jo yleisö arvannut juhlan kohta alkavan, siksi
sorina loppuu, ja juhlakohennus ja suoristus käy yli linjan.

"Jos laulamme aluksi 'Meri pauhaa vaahtoellen'", ilmoittaa vihdoin
opettaja, istuutuu harmonin ääreen, alkaa soittaa ja täydeltä terältä
laulaa. Muut yhtyvät lauluun, mutta ylinnä muista kuuluu Mattilan
Sandran kimeä ääni.

Kun laulu ja sen loppuun liitetty liritys on vaijennut, tervehtii
tohtori yleisöä. "Arvoisat juhlavieraat"! kärähtää hän samallaisella
äänellä, kuin kysyisi hän potilailta, "mikä teitä vaivaa?"

Tohtori ei puhu pitkään. Mainitsee vaan muutamin lausein juhlan ylevän
tarkoituksen palvelijain valistamisen, kehottaen lopuksi palkollisia
vastaanottamaan kaikki, mitä tämä vaatimaton tilaisuus heille voi
tarjota.

Yhteisesti lauletaan: "Oi jos oisit sydämeni."

Seuraa sitten juhlan loistokohta, rovastin puhe.

Tapansa mukaan on hän jakanut puheensa kahteen osaan, lakiin ja
evankeliumiin. Jo alkaissa ovat rovastin kulmat pahasti rutussa, ja
kasvoihin ilmenee kiinteät juonteet, mutta kuta pitemmälle teksti
kehittyy, sitä ankarammin paukuttelee hän lainvasaraa. Rovastilla
onkin erikoista syytä koveta, ei niin palkollisille, mutta nuorisolle
yleensä, joka on hyljännyt jumalan sanan ja vaeltaa riettaita teitä.

Tietäissään, että juhlaan saapuu juuri tohtori nuorisoseuralaisineen,
joille hän saa taas tilaisuuden pitkästä ajasta puhua, onkin hän tehnyt
erikoisia varustuksia. Valmistaessaan puhettaan, oli hän "pinkkaansa"
käännellessään tavannut erään puolikymmentä vuotta sitten pitämänsä
saarnan. Sen hyvyys oli kyllä aiheutunut siitä, että silloin ilmaantui
pitäjässä tavallista runsaammin äpärälapsia, mutta pienempiä sovituksia
tehden sai hän saarnasta sen, mitä nuoriso nyt paraiten tarvitsi.

Mutta jopa alkaa lauhtua rovasti, kurtut häviävät, juonteet lientyvät,
ja ääni alkaa muistuttaa konttoristin ääntä, joka pyytää isännältään
ensimäistä palkankorotusta. "Ei näet riitä se, että me sanan kuulemme
ja ymmärrämme, vaan sitä myös on elämässä toteutettava. Kuinka sitten?
Juuri niinkuin Mestari sanoi opetuslapsillensa: 'ystäväni! peskää
toinen toisenne jalat!' Tämä kohta tekee suuremmoisen vaikutuksen,
katseet nousevat hartaasti kattoon, syviä huokauksia kuuluu, ja
postineiti, diakonissa, ruustinna y.m. kuivaavat kosteiksi käyneitä
silmiään. Vaikutuksen on rovasti jo edeltäpäin arvannut, siksi
hellyttää hän äänensä vallan 'sordinoksi' ja puhuu edelleen palvelijain
kovasta työstä sekä niiden kärsimättömyydestä, joille luoja on sallinut
palvelijoita, mutta ystäväiseni: koettakaamme noudattaa Mestarin
käskyä -- pestä toinen toisemme jalat".

Tähän päättyy rovastin yleväsisältöinen saarna ja ettei hänen sanansa
langennut kivistöön, tulee näkyviin sitä seuranneella väliajalla.

Niille, joille "luoja oli sallinut palkollisia", tuli jalo kilpailu,
kuka useamman palvelijan "jalat ehtisi pestä". Kädestä pitäin
talutettiin heitä viereiseen voimistelusaliin kahville, kehotettiin
panemaan runsaasti sokeria ja ottamaan leipää. Postineiti ja diakonissa
jakoivat Riikoille ja Pekoille viidenpennin pakanalähetys-kirjasia
ilmaiseksi, samaten kuin tohtori ja opettaja kirjasta
"Säästäväisyydestä sananen". Läksivätpä rovasti ja ruustinnakin
liikkeelle, antaen kättä palvelijoille ja ystävällisesti heille
puhellen. Ja ruustinna oikein taputteli piikaansa, joka yötä päivää sai
huolehtia, ettei ruustinnan lihavalla ruumiilla olisi paha olla, ja
kysyi hymyssä suin, "onko Hannalla nyt hauskaa?"

Huomautus: "juhla taas alkaa!" saa yleisön jälleen vetäytymään
luokkasaliin. Siellä onkin jo opettaja kateederin takana, järjestellen
juhlallisen näköisenä suurta paperipinkkaa ja sitten alkaen:

"On hetkiä ihmiselämässä, jolloin tuntee kohoavansa tältä
arkipäiväiseltä maankamaralta aatteiden ja ihanteitten ilmakerroksiin."
Hetken liideltyään, laskeutuu hän kuitenkin jälleen näköpiiriin, alkaen
rakennella esitelmälleen historiallista pohjaa. Tämä perustamistyö
vaatii runsaan tunnin, sitten alkaa vasta esitelmän aineen käsittely,
jona on "kansanvalistuksen suuri merkitys." Kyllä olikin hänellä
asia vallassaan, sillä jo toisen tunnin kuluttua olivat kuulijat
täysin vakuutettuja siitä, ettei yhteiskunnan suuressa ruumisrohjossa
löydy yhtään valuvikaa, sisällisen taudin aiheuttamaa raihnaisuutta
eikä historiallisen kärrinpyörän hankausjälkeä, joka ei paranisi
"kansanvalistuksella".

Saatuaan kuulijansa tähän vakaumukseen, aukaisee hän taas aatteen
siivet, kohoten puoleksi tunniksi ihanteitten ilmakerroksiin. Esitelmä
loppuu runolla "Valistuksen voima".

Sen suursiivouksen jälkeen, jonka opettaja teki, katsotaan
välttämättömäksi levätä puolisen tuntia.

Loppu-ohjelman mainittavampi "peso" oli "suojelusenkeli". Se oli.
postineidin ja diakonissan erikoisaate. Ei kai tarvitsisi mainita, että
enkelinä oli edellinen.

Lähtiessä kestittiin vielä palkollisia pullakahvilla ja kirjasilla.
Antoipa tilanomistaja Paksunen Mattilan paimenpojalle markanrahankin.
Mutta maailmahan tiesikin, että se oli hänen oma poikansa.

Näin vietettiin palkollisten iltamaa, ja kaikki erosivat tyytyväisinä.
Inhimillisen sivistyksen edustajat tunsivat itsensä onnellisiksi,
sillä olivathan he taas valistaneet palkollisia. Tyytyväinen oli myös
pappilan väki. Ja kun illalla piika Hanna riisui ruustinnan jalasta
kenkiä ja sukkia, kiitti ruustinna luojaa, joka antoi hänelle terveyttä
ja voimaa tekemään hyvää palvelijoille.



KUN MARJA-AHON MIKKO VILJELI JUURIKKAITA.


Viimeisten vuosikymmenien aikana on pieni, köyhä kansamme ollut hyvin
monellaisen muokan alaisena. Aatteita, sielun suhteen toinen toistaan
pelastavampia ja vatsan suhteen toinen toistaan ruokaisempia on
keksitty ja pantu kasvun alkuun. Usein on aatteen tarkoituksena ollut
viedä valtion kartteeraamalta valtaväylältä erkanevia oikopolkuja
myöten ihmisiä ruhkanaan sinne "parempaan elämään". Ja ihmiset, aina
herkät himoamaan hyvää halvalla, ovat poluille kilvan ehättäneet.
Jotkut ovat pitäneet ainoana oikeana sen polun, jonka sulkuveräjällä
taipaleelle lähtijän takin helmaan leikataan satayksitoista ja päähän
pannaan koirannahkalakki. Toisten mielestä on taas se oikopolku ollut
hauskempi, jossa taivaaseen marssitaan sotilaallisessa järjestyksessä,
korein univormuin, harpuin ja symbalein. Muutamien mielestä on
kyllin komentoa ja hunööriä riittänyt siinäkin, kun on veräjällä
umpisukkelossa käytetty.

Mutta monta vertaa monipuolisemman käsittelyn alaisena kuin ihmisen
kuolematon sielu, on ollut maan tomuksi muuttuva vatsa eli maha, kuten
samaa ruumiin paikkaa Savossa kutsutaan. Tämä johtunee siitä, että
kansamme on tottunut ruokkimaan sieluansa vaan kerran viikossa, mutta
vatsa esittää vaatimuksensa kolmasti päivässä. Tämän lisäksi on vielä
sielun ravintovaatimus vatsan kiristykseen verrattuna samassa suhteessa
kuin köyhien hyväksi kannettava vapaaehtoinen kolehti velkaisen talon
voudinlukuun eli ruunun veron maksuun. Niinpä onkin tavallista, että
sielun ruokatunnilla kaikki terveet ihmiset makaavat, kun taas vatsan
ruokatunnilla osottavat mitä virkeintä toimeliaisuutta. Eikä siinä
sairauskaan ole esteenä, ellei lääkäri ole lähettyvillä, sillä sanoohan
mustalais-suomalainen sananlaskukin, että voiko ihminen olla niin
kipeä, ettei kävisi leipäressun syönti?

Marja-ahon Mikko ei ollut pelastusarmeijan kansainvälisen enemmän kuin
kotimaisenkaan suunnan kannattajia. Samoin ei Mikko pitänyt vallan
välttämättömänä, että ihmisen täytyy sielunsa lunastukseksi lähettää
neekerien pennuille sarkahousuja. Mikko ei myöskään vielä tietänyt,
että kansamme taloudellisen tulevaisuuden pelastuskallio on kätketty
sieniin, muurahaisen muniin tai palokunta-aatteeseen. Mutta sen sijaan
oli Mikon sielu ja sydän seiniään myöten täytetty juurikkailla.

Juurikasaatteen siemenet kylvettiin Mikkoon eräässä
maanviljelysnäyttelyssä. Paljon muutakin hyvää oli siellä nähtävänä
ja kuultavana. Oli sonneja nutipäitä ja sarvellisia, herroja suuria
ja pieniä samoinkuin sikojakin, oli oriita ja tammoja, siemensäkkejä
ja juurikasvasuja, kanoja, kukkoja, haravia, rekiryijyjä j.n.e. Niitä
kaikkia Mikko katseli ja käsin koetteli, kyselipä muutamien hintojakin,
ei niin ostaakseen, muuten vaan.

Mikon, samoinkuin muidenkin sielunsaranoita voideltiin useammankin
laatuisella henkisellä rasvalla ja jokaisen esitelmöitsijän
perusajatuksena oli, että ellei vaan ajoissa älytä juuri hänen
esittämäänsä pelastusnaruun tarrata kiinni, olemme jotenkin läheisessä
tulevaisuudessa mennyttä kalua. Lopuksi huudettiin "eläköön" aatteelle
ja isänmaalle ja jokaista "-köötä" kannatti Mikko rajamiehen äänellä.

Mikko oli kyllä kunkin esitelmöitsijän kanssa aina täysin yhtä mieltä
esillä olevan aatteen tärkeydestä, mutta syynä siihen, että etusijan
hänessä anasti juurikasaate oli ensiksikin se, että siitä satuttiin
puhumaan viimeiseksi, toiseksi se, että juurikasaatteesta sai Mikko
vielä suun ja vatsan havaittavan täydennysopetuksen juhla-illallisilla,
ja kolmanneksi, että hänen pöytätoverikseen sattui eräs agronoomi,
joka oli elämäntyökseen valinnut juurikasaatteen ajamisen ja oli
kutsumustaan varten käynyt valtion apurahalla Tanskassa.

Vaarallista on saada juhla-illallisilla pöytätoverikseen
henkivakuutus-asiamies, silloin voi menettää ruokahalunsa, mutta
vieläkin vaarallisempaa on joutua Tanskanmatkan tehneen agronoomin
seuraan, jonka erikoisalana ovat juurikkaat, silloin voi syödä
terveytensä tärviölle. Ja ellei Mikon vatsaa olisi pienestä
pitäin niin monta kertaa "reenattu" kalakukoilla, pannurieskalla
ja kokkelipiimällä, niin tuskin se halkeamatta olisi kestänyt
sitä juurikas- ja rehumäärää, minkä pöytätoverinsa hyvän
lammaslihan, tuoreen kalan ja Tanskanmatka-juttujensa kanssa häneen
juhlaillallisilla upotti. Mutta kylläpä Mikko itsekin ihmetteli, kuinka
paljon sentään voi tuores nahka tiukan tullen antaa perään.

Uhrinsa harvinainen vastaanottavaisuus sekä juurikasaatteen
teoreettisen puolen, että varsinkin juurikkaiden sisäänpanon
suhteen innostutti agronoomia siihen määrin, että hän vielä tilasi
kahvit konjakin kanssa. Mikko koki kyllä estellä sanoen istuvansa,
niinkuin olisi tupakkahakkuri sylissä, sekä vakuutti, ettei hän
tunne hengenkäyntiä minkä korvistaan. Mutta agronoomi oli myös
isänmaallisessa viljelystyössään päässyt jo siksi hikoutumaan,
etteivät siinä esteet auttaneet. Niin juotiin vielä kahvit, ja
ennenkuin konjakkipuolikas oli pohjillaan, olivat juurikkaatkin
kohonneet alhaisista asuinsijoistaan ihanteitten maailmoihin muodostaen
kansallemme tulevaisuuden toivon. Erotessa agronoomi oikein syleili
Mikkoa ja puoleksi itkien vielä kerran vakuutti, että kansamme pelastus
Mikon asumakulmalla jää hänen pyhäksi velvollisuudekseen.

Paljon oli Mikolla näyttelystä tultuaan kotiväelle kertomista. Hyvin
tyhmäksi sanoi tuollaisissa tilaisuuksissa tavallisen maatiaismiehen
itsensä tuntevan. Samoin tulee asian ymmärtävien esityksistä
huomaamaan, miten takapajulla vielä maatalous meidän maassamme on,
vaikka monikin on elänyt ja elää siinä uskossa, ettei se hänen
kohdaltaan enää voi parata.

Iltakaudet sitten Mikko jutteli, miten suuremmoisia tuloksia
maanviljelijä voi saavuttaa, kun asioita järjen kanssa järjestellään,
kuten esimerkiksi Tanskassa. Vähin kosketteli Mikko juurikasaatettakin,
vaikk'ei kuitenkaan siinä mielessä, että sitä nyt Marja-ahossa
alettaisiin toteuttaa.

Mikolla oli näet salainen aavistus, että juurikaspuuha synnyttäisi
kotiväen keskuudessa pienen myrskyn pyörteen. Vaimoansa Saara-Lovisaa
ei hän pelännyt, sillä se oli luonnoltaan hiljainen ja myötenantava,
mutta sitä enemmän Sakeria, talon isäntärenkiä, joka kolmisenkymmentä
vuotta oli Marja-ahon maita möyrinyt.

Itsekullakin on näet tässä maailmassa omat ristinsä ja
koettelemuksensa. Kellä on vastus akastaan tai anopistaan, kellä
velallisistaan tai pahoista naapureistaan. Mikolle oli taas kohtalo
koettelemuksen kallion valmistanut Sakerista. Ei niin, että Sakeri
olisi ollut laiska ja huolimaton töissään, päinvastoin hän ei
ainoastaan itse urakkamiehen tavalla raatanut oli sää kuin sää,
kesä tai talvi, vaan pakoitti kaikki muutkin tanssimaan samaan
tahtiin. Lisäksi piti hän niin talon puolta, että kohta kärähti, jos
voita tuotiin pöytään tavallista suurempi mukare. Mutta Sakeri oli
vanhoillinen ja asettui poikkeuksetta kaikkien Mikon uusien yrityksien
suhteen poikkiteloin. Ja anna olla, että Mikko pani puoli väkisin
jonkun parannuksen toimeen, ja se sattui menemään vähänkin vinoon,
niin vielä monen vuoden kuluttua veteli Sakeri sitä leuvoissaan. Eikä
siinä auttanut hyvä eikä paha. Kerran oli Mikko kiukuissaan käskenyt
Sakerin poiskin, mutta silloin oli Sakeri sanonut, että sen saat kerta
kaikkiaan uskoa, että ennen sinä lähdet tästä talosta kuin minä.

Eräänä iltana ohranleikkuun jälkeen esitti Mikko, että huomenna
ajellaan lannat tallinperästä talon ja rannan väliselle
peltokappaleelle.

"Mitä lisämakua se tarvitsee? Työntihän tuo ohraa riihen täyden!"
ihmetteli Sakeri.

"Jos siihen tulevana kesänä kylväisi niitä uuden tyylin kasvia,
juurikkaita."

"Eiköhän noilla entisillä elettäne ilman tyhjää hounailemista;
sellaiset ovat herrojen ja hullujen touhauksia."

"Niinhän sinä aina karritat vastaan ja lopuksi pitää sinun kuitenkin
tunnustaa, etteivät ne kaikki uudet puuhat hulluja ole. Ethän sinä
uskonut muutama vuosi sitten, että heinää voidaan koneella niittää,
vaan vakuuttelit viikate käteen kuolevasikin ja nyt heinäaikana kykötät
koneen istuimella kuin koppelo oksalla."

"Ruoka-asia on kuitenkin erittäin, se ei ole mitään heinäntekoa.
Eipä kurnaalia sinunkaan sisuksesi sietänyt, romukoppaan jouti koko
'sepeteuksen' väkkärä, vaikka sitä niin ylistelit," pisteli Sakeri
vuorostaan.

"Kukapa ties vaikka olisit sinäkin joskus kurnaalia poskeesi pistellyt?
Ja annahan olla, vielä niitä syöt juurikkaitakin, että olet tukehtua."

"En koskaan minä niitä jutkuloita pistä suuhuni, saat uskoa sen ihan
viinoitta. Eikä sellaisiin hullutuksiin miehet jouda. Minä menen Taavin
ja Oskun kanssa huomenna takamaalle. Elätti-Petu jääköön toveriksesi,
jos sitä haluttaa, mutta minä en puutu hullutuksiin, on tässä työtä
tosissakin", kiivasteli Sakeri, jonka pisteli nirpaan, kun isäntä
viittilöi hänelle salaa kurnaalia syöttäneensä, niinkuin oli tehnytkin.

Ei tahtonut Mikko tällä kertaa kiristää asiaa, vaan lannoitti
juurikasmaan Petun kanssa kahden ja kynti maan nurin. Siihen
supistuivatkin sen vuotiset juurikastyöt, mutta monena iltana talven
kuluessa oteltiin Marja-ahon tuvassa juurikkaista suuttumukseen asti.
Erittäin kaiveli Sakeria se, kun Mikko sanoi ihmisten tyhmyyden
suureksi osaksi johtuvan juuri siitä, että syövät niin paljon perunoita
eivätkä käytä ravintonaan useamman laatuisia kasviksia. Mutta kuin
uhalla söi Sakeri perunoita, kehoittipa toisiakin syömään aivan
surutta, sillä jos tyhmeneekin, kyllä ensi syksynä herrasjutkuloita
syömällä taas järki palautuu.

Mutta pitäjällä levisi talven kuluessa sellainen huhu, että ensi kesänä
kasvattaa Marja-ahon Mikko sellaisia jutkuloita, joita kun kerran
nenänsä edessä pyöräyttää tulee viisaammaksi vanhaa rovastia.

Tuli kevät, ja aikaisin tarttui Mikko käsin juurikasmaahansa.
Neuvokirja toisessa kädessä hän mittaili ja sirkkelöi sekä kylvi
punajuurikkaita, porkkanoita, räätiköitä ja turnusta satasylisen saran
kutakin lajia. Sakeri pyrki kyllä huomauttelemaan, että eikö ole vallan
tarpeetonta ruveta enää lukujaan jatkamaan, kun kerran syömälläkin
viisastuu. Mutta Mikko ei näyttänyt välittävän Sakerin pistopuheista
enemmän kuin renkienkään naurun hohotuksesta, vaikka sisua leikkelikin.

Pitkiin aikoihin ei juurikasmaalle ilmaantunut kuin saviheinää ja muuta
roskaruohoa, ja se veti Mikon naaman hyvin totiseksi. Levottomana hän
kierteli sarkoja, tirkisteli ruohoa ja taas selaili neuvokirjaa. Ja
annapa ollakaan, jo alkoikin ilmestyä rikkaruohon sekaan oudon näköisiä
taimia, vallan samallaisia kuin neuvokirjassakin. Silloin Mikon naama
kirkastui kuin olisi saanut takasin varastetun hevosensa.

Tuon tuostakin kyläläisiä pyörähti Marja-ahossa, ja jos Sakerilta
sattuivat tiedustelemaan isäntää, selitti hän, että tuollahan se on
rantapellolla lukujaan jatkamassa, menkää vaan sinne, niin näette
samoin tein, miten näppipelillä heinää tehdään. Kitkeminen ja
harventaminen antoikin työtä enemmän kuin Mikko osasi aavistaakaan,
eikä sinä kesänä isäntä joutanut ruokalepoja makaamaan. Ja useinpa
kun muut olivat jo nukkumassa, kuukki Mikko vielä juurikasmaalla.
Neuvokirjassa "seisoi" näet oikein vahvemmalla "räntillä": "Jos haluat
juurikkaita, pidä maa puhtaana rikkaruohoista!" Ja Mikko piti, sillä
siihen aikaan eivät puolueet olleet levitelleet lentolehtisiä, joten
painetulla sanalla oli vielä kansan seassa arvo. Mutta jos juurikasmaa
puhdistui, kyllä neuvokirjakin likautui, sillä siitä ei Mikko luopunut
hetkeksikään, enemmän kuin matkalla oleva kansakoulunopettaja
sateenvarjossaan ja kalosseistaan.

Niinpä sitten Mikon juurikasaivoitukset menestyivätkin. Jutkulat
pullistuivat päivä päivältä suuremmiksi, ja Mikon sielu täytettiin
ilolla, ja hartaammin kuin ensimäisten housujensa valmistumista odotti
Mikko sitä päivää, jolloin saa sanoa kotiväelle ja erintoten Sakerille:

"Te heikkouskoiset, ravitkaa itsenne kansamme tulevaisuuden toivolla,
kuten äsken syntyneet lapsukaiset ja täyttäkää maarunne juurikkailla,
että teidän järkenne erottaisi hyvän ja pahan!"

On eräs sunnuntai syyskesällä. Tavallista juhlallisempi mieliala
vallitsi Marja-ahossa, sillä koko aamupäivän keittää jyryytti Mikko
juurikkaita, viiden kannun padan kutakin lajia. Turnus oli kyllä
aijottu lehmien herkuksi, mutta Mikko tahtoi niitä maistella itsekin,
varsinkin kun olivat niin suuria ja kauniita.

Neljä kukkurata maitopyttyä kannettiin juurikashaudikkaita
päivällispöytään. Oli siinä haukkaamista, oli punasta, keltasta ja
sinenkihtovata ja joukolla niitä kutakin lajia maisteltiin sekä
tunnustettiin, että mitäs, syötäviähän nämä ovat, muistuttavat paljon
naurishaudikkaita. Sakeri ainoastaan ei syönyt. Sanoi rintansa alustaa
koko viime viikon poltelleen ja niin ollen ei uskaltavansa ajaa
sisäänsä imelähköjä jutkuloita, rietautuu vielä pahemmaksi.

Alku oli siis kaunis, mutta jatko oli sama kuin useiden muidenkin
uusien aatteiden; kun uutuuden viehätys on maisteltu, alkavat ne
lakastua. Niin näytti käyvän juurikasaatteenkin, sillä kerta kerralta
madaltui haudikaspöytyrien kukkura aina vähemmän, kunnes juurikkaihin
eivät viikon päästä kajonneet muut kuin isäntä ja Petu, joka aina
lannanajosta asti oli uljaasti ollut isännän asetoverina juurikkaiden
vaiherikkaan elon aikana. Vihdoin täytyi Mikonkin antaa myöten.
Sielunvoimat olisivat kylläkin kestäneet, mutta vatsa teki tenän. Se
alussa huomautti jotenkin siivosti, ettei hän jutkuloista niinkään pidä
väliä. Mutta kun siitä ei näyttänyt olevan apua, vaan Mikko tunki joka
aterialla yhä lisää, alkoi vatsa marista vihaisemmin, kunnes lopulta
suuttui ja työnsi neljännestunnin perästä "isänmaan tulevaisuuden
toivon" takasin kankaalle. Silloin antoi Mikko määräyksen vaimoväelle,
ettei juurikkaita enää käytetä pöydässä, vaan viedään suoraan elävien
eteen.

Sakerilla olisi kyllä ollut hyvä halu pistellä Mikkoa, mutta kun
hän kerran kysäsi: "No, oletko nyt itse mielestäsi jo paljonkin
viisastunut?" tempasi Mikko halon ja kiljasi tukka pystyssä:

"Se on minun asiani, mutta jos sinä saatana sanankaan vielä päästät
juurikkaista, saat vetää pääsi nuuskana nenääsi!"

Ja vaikka Sakeri ei ollut syönytkään juurikkaita, katsoi hän
viisaammaksi tukkia suunsa kuin opetella Mikon suosittamaa jotenkin
vaikeanlaista nuuskaustemppua.

Mutta kohtalo ei sallinut, että Mikko samoinkuin Sakerikin usean muun
ihmisen lailla olisivat kuolleet niin onnellisesti, etteivät olisi
tulleet tietämään olleensa tyhmiä. Kirkonkylässä asuva tohtori, joka
ei ainoastaan parannellut sairaita, vaan lisäksi otti paikkakunnan
harrastuksiin osaa kaikin tavoin, sattui näet kuulemaan Marja-ahon
Mikon juurikkaiden viljelyksestä ja siihen liittyvistä pilkkapuheista.
Tuollainen menettely sapetti tohtoria ja hänen rouvaansa, ja he menivät
varsin aikain Marja-ahoon asiasta selkoa saamaan. Mikko oli kyllä
juurikkaihin nähden alussa jotenkin harvasanainen, mutta kun tohtori
perinpohjin selvitteli, kuinka kansaamme on satoja vuosia ruokittu
henkisesti viidellä katekismuksen pääkappaleella ja ruumiillisesti
myös viidellä pääherkulla: leivällä, suolakalalla, perunoilla,
pikisuolaisella läskillä ja piimällä, niin ett'ei se luonnollisesti ole
niinkään herkkä uusia annoksia sulattamaan, alkoi Mikonkin sielussa
taas juurikasaate vääntäytyä päällepäin. Vielä lohdutteli tohtori
Mikkoa, ettei yhteen pahaan pidä pahastua eikä yhteen hyvään hyvästyä,
vaan että on vähin erin totutettava kansa syömään ja sulattamaan uusia
sekä henkisiä että ruumiillisia ruokia. Ja mitäs ollakaan, lorun
lopuksi suostui Mikko yrittämään uudestaan, ja tohtori ja tohtorinna
lupasivat tuon tuostakin käydä Marja-ahossa neuvomassa, sillä nyt
päätettiin kylvää kasviksia pienempi ala, mutta useampaa lajia. Vielä
lupasi tohtorinna huolehtia, että ensi syksynä pannaan Marja-ahossa
toimeen ruuanlaittokurssit, sillä eihän niitä kaikkia kasvia sovi
keitellä kuin perunoita.

Ja niin se meni kuin oli tuumattukin. Sakeri kyllä takanapäin
virnotti, että saa nähdä, mitä tuosta jutkula- ja rehutouhusta nyt
paneiksen, kun siinä menetellään oikein tohtorin "ornieringin"
mukaan. Mutta kun syksyllä ruuanvalmistuskurssin päättäjäisissä
annettiin kaksi voimannäytettä, yksi ruuan valmistamisessa ja toinen
pitäjän mahtihenkilöiden suosiollisella avulla ruuan syönnissä, alkoi
Sakerinkin epäusko horjahdella. Ja kun tohtori syönnin ja puheiden
jälkeen, joissa Mikolle annettiin kiitos ja kunnia, kysyi Sakerilta,
että näyttikö Sakerin mielestä tämä oras tähkivän, täytyi Sakerin
nauraen tunnustaa:

"Nyt se vasta on pohjillaan. Ja jos jutkula-aate menee tätä latuaan,
niin Petukin, joka on kahtena vuotena käynyt rippikoulua, pääsee
muutaman vuoden perästä jo ylemmälle osastolle."



RAUTATIELAITOKSEMME.


Mikä on rautatie tai oikeammin: mikä on meidän rautatiemme?

Kysymys äkkiotteeltaan ei näytä juuri olevan suorasyisimpiä, mutta
asiaan painautuen saa pian käsiinsä sen punaisen johtolangan, joka
juoksee läpi rautatielaitoksemme aina sen alkuvaiheista viimeiseen
vihellykseen saakka. Kun siitä siimasta vetää, tulla köllöttää
kohta vastaukseksi alussa tehtyyn kysymykseen: rautatiemme on eräs
sallimuksen, ruotsalaistemme edustaman länsimaisen sivistyksen ja
suomalaisen tyhmyyden yhteistyön sorjimpia aikaansaannoksia.

Sallimus näet johdatteli, että entisille valtiopäiville keräytyi sieltä
täältä ympäri maatamme hevosmiehiä ja entisiä lautamiehiä. Kun nämä
kaikkia asioita pyrkivät höystämään markkinakaskuilla ja lehtolasten
ruokkojutuilla, täytyi heistä muodostaa oma valiokuntansa ja jättää
sallimuksen varaan, mitä he mahdollisesti aikaan saisivat. Mutta
annappa ollakaan. Eräänä päivänä ilmausi valiokunnasta lähettiläitä
kuhunkin säätyyn esittäen, että maahamme on rakennettava rautateitä.
Asia punnittiin sekä länsimaisen sivistyksen että suomalaisen
tyhmyyden puntareissa, ja seurauksena näiden kolmen voiman toisiinsa
kosketuksesta oli kuin olikin -- rautatie.

Muistoksi annettiin valiokunnalle nimeksi rautatievaliokunta,
ja kenessä on vähinkin ollut hevosmiehen vikaa, sen pääsy tähän
valiokuntaan on ollut varma.

Kerran alkuun päästyä on rautatieasia näiden kolmen voiman
vaikutuksesta ripeästi kehittynyt. Sallimus on säätänyt tuon tuostakin
hallavuosia, vesikesiä, pakkastalvia j.n.e.; suomalainen tyhmyys
puolestaan on puutteen uhatessa kehottanut nousemaan uunille ja
huutamaan valtiota avuksi; länsimaisella sivistyksellä ei taas ollut
sopivampaa lievennyskeinoa kuin esittää rakennettavaksi uusi rautatie.

Niin sitä on vähitellen menty eteenpäin ja rata toisensa perästä saatu
valmiiksi.

Mihin suuntaan radat rakennettaisiin, siitä näyttää olleen eri
mieliä. Tuntien hyvin kansamme kiivaan ja kiukkuisen luonteen sekä
idän ja lännen heimojen keskinäisen tappeluhalun, oli sallimus jo
aikaisemmin luonut raja-aidoiksi pitkin maata vuorenselänteitä ja
vesijaksoja ja nähtävästi on sallimuksen tahto ollut, että radatkin
kulkisivat ainoastaan pitkin maata eikä olisi mitään riitoja ja
tappeluita aiheuttavia poikkiratoja. Länsimainen sivistys on taas ollut
poikkiratojen harras kannattaja. Tästä onkin ollut seurauksena, että
radat etelässä juoksevat pitkin ja poikki, mutta pohjoisemmaksi kohoten
ja länsimaisen sivistyksen vaikutuksen heiketen poikkiradatkin käyvät
harvinaisemmiksi, kunnes radat suomalaisen tyhmyyden kannattamina
vihdoin kulkevat pitkin maata -- sallimuksen varassa.

Hartaasti toivomme, että sallimus saa edelleenkin pitää määräämisvallan
ratasuuntiin maamme pohjoisosissa niin, että ne tulevat kulkemaan
rinnan toinen toistaan häiritsemättä aina Pohjois-Jäämeren rantaan
asti. Joku sydämikkö kemijärveläinen voi tosin kiukkuilla, kun hänen
täytyy matkustaessaan Rovaniemelle kulkea etelä-Suomen kautta, mutta
onhan meillä luojan kiitos aikaa ja, kun on hiukan hatussa, rahaakin.
Sitä paitsi jo yksistään kulku läpi länsimaisen sivistyksen kehdon on
suomalaiselle tyhmyydelle suuri kunnia, puhumattakaan sen sivistävästä
vaikutuksesta.

Rautateitä rakennettaessa on ollut perusajatuksena tulla toimeen niin
vähällä kuin mahdollista ja tehdä kaikki hyvin pientä ja vaatimatonta.
Tämän kyllä sanotaan tulevan ajan kuluessa hyvin kalliiksi, mutta
-- sanoakseni toveri Huoposen lailla -- mitäs me olemme turhan
nuukia silloin, kun voimme kansalliset hyveemme, kainouden ja
vaatimattomuuden puhtaina ja laittamattomina säilyttää. Ja kun me
kuljemme taas samaa rataa vuoden viitisen perästä sen jälkeen, kun se
liikenteelle avattiin, ja näemme kaikki ne uudistukset, laajennukset
ja, parannukset, jotka sitte ensinäkemämme on tehty, kuinka hyväksi
mielemme herahtaakaan huomatessamme, miten suureksi voi pieni alku
paisua.

Rautatielaitokseen sanotaan kuuluvan sekä kiinteää että liikkuvaa
kalustoa. Edelliseen luetaan ratalaitokset rakennuksineen ja
jälkimäiseen vaunut, veturit ja rautatiehenkilökunta. Vaikeata
on kuitenkin tarkkaa rajaa vetää, sillä hyvin epätietoista on,
kumpaiseenko ryhmään kuuluvat esim. pohjoisratojen -- sekajunat.

Tekniikka ei myöskään ole vielä päässyt täysin selville, kuuluuko
rautatiehallitus kiinteään vai liikkuvaan kalustoon. Me puolestamme
rohkenemme otaksua sen kuuluvan kiinteimistöön -- ainakin toisinaan.

Henkilökunta jakautuu kahteen tarkasti erotettuun kastiin, virkamiehiin
ja palvelusväkeen -- edelliset luonnollisesti ovat sitä varten
olemassa, että olisi ketä palvellaan, ja jälkimäiset, ketkä palvelevat.
Sallimus suomalaisen tyhmyyden kanssa huolehtii palvelijoista,
länsimainen sivistys on taas kireästi pitänyt kiinni oikeudesta saada
yksin määrätä virkamiesasiat ja virkamiehet. Tähän onkin luonnolliset
syynsä. Hienoihin ruotsalaisiin perheisiin alkoi näet kasaantua niin
paljon murhelapsia, ettei heille mitenkään enää riittänyt tilaa
kadettikoulussa, sähkölennätinlaitoksessa, postissa ja Evossa.
Että länsimainen sivistys on tästä oikeudesta tuntenut vastaavaa
velvollisuuden tuntoa, sitä ei sovi kieltää. Se ilmenee esim. siinä
tunnollisuudessa, millä virkamiehiä on toimeensa valmistettu, sillä
melkein säännöllisesti ovat virkamies-alut saadakseen perusteelliset
pohjatiedot opiskelleet kaksi vuotta luokallaan maamme oppilaitoksissa.

Suomalainen tyhmyys on kyllä tyrkytellyt poikiaan rautatielle
virkamiehiksikin, mutta siitä on vaan seurannut riitaa, ja on
valitettu, että tuollaiset ilmiöt ovat omiaan alentamaan rautateittemme
arvoa.

Kieliasiassa on rautatiellä noudatettu järkähtämätöntä tasapuolisuutta
ja ratkaistu asia siten, että palvelijain virallisena kielenä on suomi
ja virkamiesten ruotsi. Tätä sopusuhtaisuutta on tosin suomalainen
tyhmyys pyrkinyt tavan takaa häiritsemään vaatimalla -- törkeästi
kyllä -- että suomea olisi virkamiesasioissakin käytettävä, mutta
nämä tungettelemiset ovat länsimaisen sivistyksen taholta näihin asti
loistavasti torjutut. Kumoamattomasti on todistettu, että yleinen
häiriö ja liikkeen seisahtuminen olisi heti seurauksena, jos esim.
kaavakkeet muutettaisiin suomenkielisiksi. Virkamiesten keskinäinen
kieli on jo taas siitä yksinkertaisesta syystä oleva ruotsi, että
jos esim. junan lähdöstä ilmoitetaan toiselle asemalle, niin siinä
ilmenevää ajatuksen syvyyttä tulkitsemaan ei ole suomenkielessä
vastaavia käsitteitä eikä sanoja. Tässä asiassa on sallimus vetänyt
yhtä köyttä länsimaisen sivistyksen kanssa, sillä niin pian kun
suomalainen tyhmyys on asiaan puuttunut, on seurannut -- kuten on
selitetty -- rautatieonnettomuus.

Junat kulkevat höyryn voimalla, mutta koko rautatielaitoksen
käyttövoimina ovat -- kiertokirjeet ja reklementit. Niitä laatii
rautatiehallitus. Perusreklementti on: Älä koskaan hätäile! Tästä
johtuukin se perinpohjaisuus ja pienimpiinkin yksityiskohtiin
kaivautuva tunnollisuus ja tarkkuus, joka rautatielakoksemme johdossa
ilmenee. Niinpä voi sattua, että vasta kymmenvuotisen tarkimman
tutkimuksen jälkeen on tultu täysin selville, ettei joku henkilö
olekaan riittävästi kompetentti työtänsä tekemään. Silloin tietysti
annetaan käsky, että toimi on heti jätettävä toisiin käsiin. Ja kun
päätös kerran on tehty, ei se siitä parane. Sallimus kyllä sattuessaan
leikkisälle tuulelle voi asetella, että tekeillä oleva työ onkin niin
tärkeä, ettei sitä voi jättää kompetenttien hoteille. Silloin täytyy
hallituksen odottaa erottamiselle soveliaampaa tilaisuutta.

Usko reklementtien voimaan on hallituksessa horjumaton ja pian se
muissakin virkamiehissä vakaantuu, varsinkin, jos saa niin opettavan
läksytyksen, kuin eräs nuorukainen kerran sai. Hän näet oli hautonut
jotain parannushanketta ja esitti sen eräälle ylemmistä, tukien
tuumaansa vielä sillä, että Ruotsissa on myös jotain sen suuntaista jo
tehty.

"Ystäväni", sanoi ylimmäinen laskien kätensä hänen kiireellensä,
"huomaan teissä siinneen harha-ajatuksia. Mikään parannus ei
laitokseemme voi tulla sieltä alhaalta, vaan täältä ylhäältä. Pidätte
Ruotsin rautatielaitosta parempana kuin meidän, mutta luokaa silmänne
tuohon nurkkaan, niin huomaatte kiertokirjepinon, joka on ainakin, pari
vaaksan mittaa paksumpi kuin Ruotsin."

"Lukekaa vielä uskonne vahvistukseksi meidän reklementtikirjamme
pykälät. Jo yksistään veturinkuljettajille annettu reklementti sisältää
kokonaista 47 eri pykälää, kun itse Englannissakin on vastaava luku
vähäpätöistä 20. Voitteko vielä minkään maan rautatietä pitää meille
esikuvaksi soveliaana? Menkää herran rauhaan!"

Kiittämättömyys on kuitenkin maailman palkka, ja niinpä
rautatiehallitustakin pyritään tuon tuostakin näykkimään. Milloin
valitetaan vaunujen puutetta, milloin mitäkin, vaikka Jyväskylänkin
radalla jo vallitsee sellainen ihannetila, että matkustavaisilla on
kullakin -- vaunu mieheen.

Suurta ääntä on myös pidetty siitä, ettei maamme koskien voimaa
käytetä rautatien liikenteeseen. Sallimus on kylläkin antanut meille
kosket, mutta niin kauvan kun sallimus ei saa suomalaisen tyhmyyden
ja länsimaisen sivistyksen kannatusta, ei asiasta tule munia eikä
poikasia. Ja suomalainen tyhmyys pitää sulana järjettömyytenä luopua
höyryn käyttämisestä ennenkuin metsämme ovat kaikki poltetut.
Länsimaisella sivistyksellä on kyllä jo kauvan ollut asiata koskevia
ajatuksia hautumassa, mutta vielä ei ole voitu saada hankkeelle
tarpeeksi tukevata perustusta. Toisarvoinen asia on näet se, millaisia
laitoksia pitäisi rakentaa, jos kosken kehittämä sähkö otetaan
liikevoimaksi. Pääasia on saada selville koskivoiman pysyväisyys.
Koskikomitea on kyllä saanut selville, että koskia meidän maassamme
on varmuudella ollut jo Juhana herttuan aikana ja että ne siis ovat
laadultaan jotenkin pysyväisiä. Mutta ratkaisevan päätöksen on komitea
sanonut voivansa antaa vasta sitten, kun on päästy varmuuteen, että
niitä on ollut silloin, kun Sammon ryöstö tapahtui.



JOULURAUHA.


Mikä olisi tämä maailma ja mitä maailman meno ilman joulua? Erämaa
ilman yhtään virkistävää kosteikkoa; ampiaispesä täynnänsä vihaa
surisevia, myrkyllisiä pistiäisiä. Mutta kerran vuodessa, jouluna,
maailman kiivas ja kiukkuinen meno taukoaa, ja ihmiset tuntevat
mielessään rauhan ja sovinnon sulomakua.

Puoluepukarit, jotka pitkin vuotta ovat säiläänsä tulisesti
heilutelleet, milloin kohtisuoraan vastustajan päätä halaista aikoneet,
milloin salakavalasti syrjäpistoja yritelleet, pistävät jouluna kuin
yhdestä tuumasta miekkansa tuppeen, ojentaen toisilleen rauhan lämpimän
kämmenen.

Puhdasta jälkeä tekevät rauhan luudat sanomalehtien palstoilla. Pois
ovat hävinneet viikingit ja kalmukit, pois susilistit, mokraatit
ja puol'suomalaiset. Kuin maan sisään ovat painuneet kaikki
suomettarelaiset ja sijaan on ilmestynyt vanhoja suomenmielisiä ja
gamla-fennoja. Ei lyödä jouluna löylyä vuoden 1850 kieliasetuksen
kiukailla eikä työnnetä ruotsalaisia Pohjanlahden kylmiin aaltoihin
tahikka haudata maahan, niinkuin täällä meidän puolessa on tapana.
Kaikki ryssän kätyrit ovat sukupuuttoon kuolleet, kaikki hännät
laanneet heilumasta ja pääskyset laulelemasta. Hävinneet ovat
verenimijät, luunpurijat ja mukanansa vieneet huligaanit, ryöväri- ja
rosvoliigat samaten kuin niiden valmistuslaitoksetkin.

Jouluna on porvareissa paljon sellaisia, joilla on aina ollut lämmin
sydän työväestöä ja sen harrastuksia kohtaan. Työväen vaatimukset
täysin tunnustetaan ajan ja olosuhteiden vaatimiksi.

Kansallisen Suomen tulevaisuus näyttää jouluna hyvin valoisalta, sillä
on vaan pienen ajan kysymys, että taas molemmat suomalaiset ryhmät
yhtyvät, muodostaen puolueen, joka ottaa johdon käsiinsä ja lain ja
oikeuden pohjalla asiain kulun ohjailee.

Vanhoja suomenmielisiä nyt hyvin ymmärretään ja myönnetään
heidän toimineen vakaumuksensa mukaan eikä mistään alhaisista
syrjävaikuttimista, niinkuin sitä temmellyksen kuumuudessa tuli,
pahasti kyllä, usein sanotuksi.

Näin vallitsee rauha ja sovinto poliittisessa maailmassa, ja hartaasti,
täysin rinnoin lauletaan yhteisesti "Enkeli taivaan lausui näin!"

Ja siihen samaan virteen kaikki muutkin yhtyvät.

Myrskyistä on ollut seurakunnallinenkin elämä. Ajan pahuus ja
sosialistien villitys on aiheuttanut, että Matti-pastorin saarnatessa
on tulinen järvi usein tavallista kuumemmaksi valistunut, samalla
kun taivaan tie on perin ahtaaksi ja mutkaiseksi koukistunut. Mutta
jouluna taas kaikki muuttuu hyväksi. Tuonne takalistoon Matti-pastori
joulusaarnassaan tulisen järven työntää, mutta taivaan hän maalaa niin
ihmeen ihanaksi ja kirkkaaksi ja tien sinne tasottelee ja oikoo, että
suurinkin syntinen tuntee itsensä mahdolliseksi sinne sisälle pääsemään.

Rauhan joulu kouluihinkin tuo. Ei kuulu nyt luokilla karjuminen,
lyönnin läiske eikä ulina vaan raikkaat joululaulut siellä helähtelevät
ja rakennuksia tärryttää piiritanssin riehakas ryske. Tyhmistä aaseista
ja pässeistä on joulurauhan taikasauva tehnyt kilttiä oppilaita,
joita opettajat naurussa suin puhuttelevat, poskille taputtelevat ja
tanssissa pyörittävät. Ei myöskään ole joukossa ruttuun kuivettuneita,
kiukkuisia "vanhojapiikoja" eikä kaljupäitä "apinoita", vaan hyviä ja
hauskoja opettajia, joista niin hirveän paljon pidetään.

Kodeissa sentään joulurauhan kauneimmat ja tuoreimmat kukkaset
puhkeavat. Riitaisimmatkin pesät muuttuvat hauskoiksi ja suloisiksi,
kuin huvimajat ennen Eedenin yrttitarhassa. Rauhantuoksuisa öljy
ruosteisimmatkin sielunsaranat vetreiksi voitelee, ärtyneet mielet
lammasnahkaisiksi lauhduttelee ja jähmettyneet sydämet sulattelee
pehmoisiksi kuin laskiaispullan.

Pois ovat kodeista kaikonneet kaikki juopporatit, toraavat akat ja
kiuskavat kakarat. Rakas isä se nyt armaan perheensä keskuudessa iltaa
iloiten viettää. Ja hauskasti kuluukin ilta isältä, joka ei muulloin
kotona olisi vaikka nuorittaisi. Tuo muulloin jo vanhahko ja ryppyinen
Saaransa näyttää hänestä nyt niin kovin nuorekkaalta ja pullakalta ja
äänessäkin on hänellä niin herttainen sävy. Lasten riehunta ei myöskään
tuskastuta hirveästi, päinvastoin riemua lisää. Ja vaikka niitä onkin
jo aika kasa, ei olisi mikään hirmuinen asia, jos herra sallisi heitä
vielä pari kolme lisää.

Näin hiljallensa eteenpäin on menty Saarankin mielestä. Onhan Aabrahami
tullut joskus myöhäänkin kotiin ja ollut hiukan liikutettukin, mutta
ei hetikään niin usein kuin monet muut ukot. Ja toisekseen, pitäähän
miehille, jotka ovat kovassa työssä, suoda vapauttakin. Aabrahami
raukka, joka saa ollakin aina niin kovilla, elättää suurta perhettä,
riehua puoluetaisteluissa, siihen lisäksi lankeavia vekseleitä ja
monta muuta murhetta. Eikä hän Saaran mielestä nyt yhtään raihnaalta
näytä. Nuo muutamat hopeahapset parrassa -- muulloin harmaat takut
leuvassa olevassa turvelossa -- tekevät miehen vaan juhlallisemman
ja arvokkaamman näköiseksi. Ja tarkemmin katsoen näyttää kaljussa
päässäkin orastavan kuin uuden villan alkua.

Näin vallitsee joulurauha kaikkialla, siitä nauttikaamme ja sitten taas
virkistynein voimin alotamme vanhat -- riidat.



OSUUSRUOKALA YHTEISHYVÄ.


Maassa vallitsi sanoin selittämätön rahan vähyys. Sitä tuskin
näki muualla kuin lähetysjuhlilla ja pakanain hyväksi pidetyissä
arpajaisissa. Viisaat sanoivat rahapulan johtuvan kireistä oloista
ulkomaiden rahamarkkinoilla eikä tyhmemmillä luonnollisesti ollut muuta
neuvoa kuin uskoa viisasten puheet. Kaikkein viisaimpia ja mahtavimpia
olivat tietysti pankkiherrat. Rahaa ne eivät antaneet tuumalla
millään muille kuin pankin suurimmille osakkaille ja sukulaisilleen.
Kunniallisen kauppiaan paperi työnnettiin halveksien takaisin,
juuri kuin se olisi ollut kaistale viimevuotista sosialistista
sanomalehteä, ja kuitenkin hän oli parikymmentä vuotta harjoittanut
liikettä huomattavalla menestyksellä ja hänellä oli oma, velaton
talo sekä hautaan kaatuva, upporikas täti. Ja vakituisessa virassa
olevan maisterin nimelle hymyili pankinjohtaja jotenkin samoin,
kuin rikkaan rusthollarin ainoa tytär, jolle renkipojan hellukka
ilmaisee palavat tunteensa. Maalaisten hoito jätettiin taas yksinomaan
vahtimestareille ja melkein poikkeuksetta ne pyörsivät sarkatakkisen
edes asiaa kysymättä jo ovelta takaisin, vaikka hänellä olisi ollut
satojentuhansien arvoisia tukkimetsiä.

Luonnollisena seurauksena tästä kaikesta oli, että useat pienemmän
liikkeen harjoittajat katsoivat tulevaisuuttaan silmällä pitäen
edullisimmaksi "lyödä kintaansa pöytään"! Maalaisille ei taas kannata
konkurssin teko, mutta he puolestaan keksivät keinonsa hekin, sillä
heissäkin on sama inhimillinen heikkous kuin kaupunkilaisissakin,
s.o. etteivät hevillä jättäydy kuolemaan. He korottivat ruokatavarain
hintoja toisen verran lisää.

Siinä aineellinen syy, joka aiheutti kaupunkien säätyläisnaiset
perustamaan ruokaosuuskuntia.

Naishenkistä käyttöhiivaa oli taas tähän aikaan liiaksikin. Hiljattain
olivat naiset saaneet valtiollisen äänioikeuden. Kauvan orjuutettu
naishenki oli vapautunut raskaimmasta kahleestaan. Paljon oli puhuttu
ja kirjoitettu, jopa tarkkaan laskettukin, kuinka monen kuukauden
päästä maailma valmistuu maalaamista vaille, sen jälkeen kun nainen
on saanut ensimäisen yhteiskuntaa koskevan lain hienosyisen sielunsa
leimasimella vahvistaa. Kauvan toivottu ja vaadittu tasa-arvoisuus oli
nyt toteutunut. Naishenki leijaili vapaana, etsien kenen nielisi.

On perin vaikea sanoa, kenessä erään pienen läänin pienen pääkaupungin
naisessa osuusruokala-aatteen sikeytyminen ensin oli tapahtunut, sillä
kymmenkunta arvokkainta rouvaa ja neitiä oli aivan varmasti vakuutettu,
että se oli juuri hän, joka ensiksi lausui julki, että säätyläistönkin
kesken olisi ruokaosuuskuntia perustettava. Kaksi kuukautta oli
tätä tärkeätä asiaa pohdittu sekä kokouksissa että pienemmissä
kahvitilaisuuksissa niin innokkaasti, ettei lopulta kiistakentällä
uskaltaneet muut esiintyä kuin pormestarinna Oikeudenheimo ja
yhteiskoulun johtajatar, neiti Koivunoksa, suuriluinen, miesmäinen
ihminen, jonka kohdatessaan lyseon kahdeksasluokkalaisetkin tunsivat
selkäänsä karmivan. Eikä siinä lopultakaan auttanut muu, kuin jättää
historian ratkaistavaksi, kuka osuusruokala-aatteen syntysanat oli
lausunut.

Vihdoin päästiin kuitenkin perustamiskokoukseen asti, jossa piti
hyväksyä osuusruokalan nimi ja säännöt sekä valita johtokunta.
Nimiehdotuksia oli useitakin kuten "Aamurusko", "Lirisevä lähde",
"Yhteishyvä", "Valonkajo", "Emmaus" j.n.e. Jokainen nimen esittäjä
katsoi velvollisuudekseen lähemmin valaista, miksi juuri hänen
esittämänsä nimi on sekä aatteen symboolina että kielellisesti
kauniina kaikkein sopivin. Kun ei valaisemisesta näyttänyt tulevan
enemmän selvyyttä kuin puolueiden paremmuudesta vaalien aikaisissa
väittelykokouksissa, ryhdyttiin äänestämään ja tuloksena oli:
"Osuusruokala Yhteishyvä".

Jo edeltäpäin oli salaisena aavistuksena, että johtokunnan valitseminen
oli synnyttävä pienen kohinan. Siksi katsoi puheenjohtaja, pormestarina
Oikeudenheimo, tarpeelliseksi laskea arvoisain läsnäolijoiden
sydämelle, miten tärkeä tehtävä heille tällä hetkellä oli uskottu
suoritettavaksi. Jaloinkaan aate, puhtainkaan inhimillinen työ ei tee
hedelmätä, elleivät sitä ole ohjailemassa aatteeseen innostuneet ja sen
toteuttamiseen täysin pystyvät henkilöt. Pyysi lopuksi, että korkein
omin käsin ohjaileisi johtokunnan vaalin paraimpiin tuloksiin.

Ehdokkaita esitettäessä piti jokainen esitetty itseään liian
kykenemättömänä niin tärkeään toimeen. Lisäksi oli itsekullakin
niin ja niin paljon toimia kotona ja monessa yhdistyksessä; paitsi
jos katsottiin hänen valitsemisensa olevan vallan välttämättömän,
täytyi kai hänen aatteen ja yleisen hyödyn vuoksi uhrautua; kuitenkin
hänen mielestään esittäjä itse oli kaikin puolin soveliaampi.
Ainoastaan tyttökoulun johtajatar, neiti Salonsiimes kieltäytyi
jyrkästi, sanoen vasta ankaramman sisällisen taistelun perästä
voineensa liittyä edes jäseneksi yhdistykseen, joka valmistaa ruokaa
myös miehille, kunniallisille tosin, mutta kuitenkin miehille.
Tosikristillissiveellinen maailmankatsomuksensa ja vastuunalainen
asemansa tyttöjen kasvattajana eivät sallineet hänen kuitenkaan loitota
niin kauvaksi, että olisi voinut ottaa johtokunnan jäsenyyden vastaan.

Sittenkun kaikki läsnäolijat, noin puolentoistakymmentä naista,
oli esitetty johtokuntaan, ja kaikki olivat kainon vaatimattomasti
kieltäytyneet, suoritettiin vaali, jolloin valituksi tulivat
pormestarinna Oikeudenheimo, johtajatar Koivunoksa, lehtorska Moisio,
tohtorinna Myrkky ja lääninkamreeri Pykälän rouva.

Säännöistä ehdittiin tarkastaa ja hyväksyä ainoastaan ensimäinen
pykälä, mutta yleinen ajatus olikin, että talvella on kyllä aikaa
sellaiseen; tärkeintä oli nyt päästä alkuun, sillä useimmat rouvat
olivat jo ehtineet sanoa irti palvelijoitaan, ja sitä paitsi odottivat
miehet suurella jännityksellä, mitä "lapsesta tuleman piti". Asiain
näin ollen katsottiin myös viisaammaksi antaa johtokunnalle täysi
valtuus toimia parhaansa mukaan, kuin pitää yhteisiä kokouksia.

Kokouksen päätyttyä syötiin yhteiset illalliset innostuneen mielialan
vallitessa. Rouva Moisio piti puheen kahleitaan katkovasta,
yhteiskuntaa valaisevasta ja lämmittävästä naisaatteesta, neiti
Koivunoksa kasvatuksen suuresta merkityksestä, neiti Salonsiimes
raittiudesta kristillissiveellisellä pohjalla, ja tapansa mukaan
lopetti johtajatar puheensa itkuun, johon kaikki muutkin yhtyivät.

Näin läksi pienen läänin pienen pääkaupungin yhteiskunnallinen elämä
naisten johtamana uusille urille, kohti valoisampaa ja ruokaisempaa
tulevaisuutta.

Maisteri Kuuselan herrasväki asui vasta toista vuotta paikkakunnalla.
Kuuselaiset eivät kuuluneet paikkakunnan "kermaan"; maisteri ei
joutanut huolehtimaan kohoamista. Omantunnon tarkkuudella hän iski
toista kotimaista kieltä isänmaan toivontaimien päihin ja loma-aikoina
suomenteli erästä suurempaa teosta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle,
sillä muutoin oli hänen mahdoton omien laskujensa mukaan päästä
veloistaan, joita oli vielä muutama tuhat jälellä.

Rouva Kuusela olisi kyllä mielellään ottanut osaa seuraelämään
enemmänkin, mutta hän piti liiaksi Lassistaan ja neljästä lapsestaan,
joista vanhin, Olli, kävi jo koulussa, jättääkseen heidät yksin kotiin,
kuten jotkut toiset rouvat kehuivat tekevänsä sillä perusteella, että
niin ne miehetkin ovat tehneet, kokeilkoot nyt vuorostaan, miltä
tuntuu kotona kyhjöttäminen. Naisen tasa-arvoisuus oli toteutettava
niin kotona kuin kylässä, se oli ajan jyrkkä vaatimus. Rouva Kuusela
oli kyllä naisasiastakin jonkun verran perillä, mutta niin syvälti ei
hän opissa ollut vielä kehittynyt, että olisi käsittänyt perhe-elämän
olevan jonkunlaisen kilparadan, jossa vaimo ja mies tarmonsa jakaa
yrittävät, kumpi paremmin puolensa pitää. Niinpä oleksi rouva
useimmiten kotona, joskus pikimältään piipahti ystävättäriensä luona
uutisia kuulemassa, ja kun maisteri oli useamman viikon peräkanaa
iltakaudet suomennellut ja omasta mielestään päässyt hyvän kimpaleen
eteenpäin, menivät he yhdessä jonnekin.

Rouva Kuusela ei kuulunut "Yhteishyvän" jäseniin, mutta siltä hän kyllä
tiesi ei ainoastaan, mikä "Yhteishyvä" on, vaan lisäksi, millaisen
sen olisi pitänyt olla. Kukaan kertoja ei näet tahtonut maailmalta
salata, että vaikka "Yhteishyvä" olikin kaikin puolin hyvä, olisi se
kenties muodostunut vieläkin paremmaksi, jos se ja se kohta olisi
laitettu, kuten kertoja oli ajatellut. Lopuksi ihmeteltiin, miksikä
Kuuselaiset ovat niin ajasta jälellä, etteivät olleet pyrkineet
jäseniksi "Yhteishyvään". Tulokkaita oli kyllä hirveän paljon, mutta
eihän sitä niin yhtä ja toista sopinut ottaa vastaan, vaan jos hän
ottaisi Kuuselaisten pääsyn oikein sydämen asiaksi, niin mahdollisesti
he voisivat päästä jäseniksi.

Näin vuodatettiin rouva Kuuselaan "yhteishyvää" ja seurauksena oli,
että eräänä lauvantai-iltana, kun olivat tulleet saunasta ja istuivat
rinnan maisterin kamarin pehmeällä sohvalla, ja Lassi oli hyvin
päättyneen viikkotyön jälkeen erittäin hauskalla tuulella, ilmaisi
rouva kauvan hauteessa olleet tuumansa.

"Minkälainen osuuskunta se on?" kysyi Lassi, joka koulussa oli jotain
kaupungin rouvain uudesta hankkeesta kuullut, sen enempää siihen
mieltään kiinnittämättä.

Ja rouva selitti, ei tietysti ensin, mikä se on, vaan ketä
siihen kuuluu, ketä on johtokunnassa ja ketä jäseniä, ja kuin
kaupantekijäisiksi ilmaisi sitten osuuskunnasta saavan ruokaa
annoksittain kolmestakymmenestäviidestä markasta kuukauden. Hänen
laskunsa mukaan, riittäisi kolme annosta koko perheelle, kun erottavat
toisen palvelijan, ja niin he pääsisivät lähes sataa markkaa vähemmällä
kuukauden.

Vaikka maisterista näyttivät vaimonsa laskelmat varsin päteviltä,
kaiveli hän kuitenkin periaatteen vuoksi esiin muutamia "jossia",
mutta jokaista "jossia" vastaan oli rouvalla varastossa kymmenkunta
kumoustodistetta, joten siinä ei muu vapahtanut kuin sanoa, että
olisikohan tuota koetettava.

"Niin, Lassi, koetetaan kumminkin!" ja kiiveten Lassinsa syliin kietoi
rouva kätensä hänen kaulaansa jatkaen väräjävällä äänellä:

"Sitten vapautuisin minäkin tuosta kiusallisesta ruuan laittamisesta ja
joutaisin enempi huolehtimaan lapsista ja si... nus... ta."

Keino on vanha ja paljon käytetty, mutta aina kaikkein tehokkain
lyömään miehiltä aseet käsistä. Niin kävi nytkin, sillä parin viikon
perästä olivat Kuuselaiset jäseninä "Yhteishyvässä".

Kuinka hauskaksi Kuuselaisten elämä nyt muodostuikaan, varsinkin
rouvan! Ennen oli saanut aamupäivän liehua kuin tulipalossa: laita
ensin Lassi ja Olli kouluun, siisti ja sui sitten itsesi ja joudu
torille sekä sieltä takaisin siksi, että ehdit valvoa aamiaisen
valmistamista. Vaali siinä sivussa nuorempia lapsia, pese ja
vaateta niitä, valvo, että pellit tulevat aikanaan kiinni, sillä
palvelustyttöihin hän ei uskaltanut luottaa; jos jätti asiat niiden
varaan, sai vaan harmia. Sitä vastoin, kuinka mukavaa nyt olikaan,
haetti valmiin aamiaisen, järjesti sen pöytään, siinä kaikki.
Päivällinen ja illallinen livahtivat yhtä hauskasti. Ei tarvinnut
ährätä hellan ääressä eikä surra, paloiko paisti, pohjasiko puuro.

Ja rouva oikein nuortui, huoneet olivat aina siistit ja aistikkaasti
järjestetyt, lapset puhtaita ja punakoita kuin nuket.

Maisteri oli myös mielissään. Ruoka-annosten hintaa olivat kyllä hiukan
kohottaneet eikä kolmesta oikein riittänyt tarpeeksi, mutta halvemmalla
pääsi kuitenkin ja se oli maisterista pääasia.

Kolmatta kuukautta oli tätä ihannetilaa jo kestänyt. Joulu oli mennyt
kuusineen, lahjoineen ja juhlaruokineen samoin pienemmät pyhät perässä
ja edessä olivat pitkät, yksitoikkoiset selkäviikot, vuoden ikävin ja
arkipäiväisin aika.

Tästä kai lienee johtunut, että maisteria vaivasi aika ajoin
iltapäivillä ikävä, varsinkin silloin, kun rouva oli kokouksissa tai
vierailemassa ja lapset ulkona. Hän koetti painautua työhön, mutta
se ei sujunut, rupesi väsyttämään. Käveli edestakaisin kamarissaan,
kävipä salissa ja keittiössäkin. Mitään vikaa hän ei huomannut, mutta
tuo hiljaisuus ja ainainen samanlaisuus herätti hänessä sen tunteen
kuin olisi jonkun vieraskodin huoneissa kävellyt. Vilaisten vielä
kerran päällekkäin ladottuihin annos-astioihin, joilla heille kolmasti
päivässä "yhteishyvää" kannettiin, läksi maisteri kiireesti ulos,
käveli katua ylös, toista alas ja pistäytyi klubille. Siellä joi hän
tuuttingin, söi markan illallisen, ja merkillisen hyvälle maistoikin
maisterista ruoka.

Maisteri oli aina ollut paremmin niuha syömään. Puoleksi pakottamalla
sai rouva aina lisää ottamaan. Merkillistä kyllä oli hänellä nykyisin
aina nälkä, mutta niin pian kun meni ruokapöytään, hävisi se kuni
siivillä. Ainoastaan klubilla maistoi ruoka, siellä hän söi kuin palkan
edestä ja entistä tiheämpään tulikin siellä poikettua.

Klubi-elämä muodostuikin sinä talvena harvinaisen vilkkaaksi.
Joka ilta oli naisia ja miehiä kuin ennen juhlailtoina, varsinkin
"yhteishyväläisiä". Perin harvoin kuitenkin puhuttiin ruokakunnasta,
joskus kuin ohimennen mainittiin sen tuottamasta mukavuudesta ja
helppoudesta. Mutta eräänä iltana puhkesi pietti, kauvan salassa
piilleet tunteet purkautuivat kuin pitkän poudan jälkeen ukonilma.
Miten lienee sattunut, että puolenkymmentä "yhteishyvän" herrasmiestä
oli jäänyt illallisen jälkeen pieneen "istuntoon". Oltiin jo
sillä tuulella, jolloin aletaan puhua vuodentuloista ja hyvistä
jahtikoirista. Joku sattui mainitsemaan "Yhteishyvänkin". Silloin
kirahti raatimies Kontura, joka oli hieman kiivasta poikaa.

"Helvettiin koko akkain keksintö! Sittenkuin 'Yhteishyvä' perustettiin,
en ole saanut kupuani täyteen minkä täällä klubilla."

Se, joka oli ollut pitkän ajan monen sydämellä, oli nyt lausuttu julki.
Raatimiehen pohjustus ei ollut pitkä, mutta koko seuran mielestä se oli
ytimekäs, ja jokainen alkoi tuoda julki mielipiteitään "Yhteishyvästä".

Pormestari sanoi, että hänen on "Yhteishyvän" tähden ollut pakko
lyödä laimin virkatehtäviään. Vaimonsa Adele, joka on sen hökötyksen
puheenjohtaja, ei tee mitään kymmeniä kertoja kyselemättä ja utelematta
hänen mielipiteitään.

"Hitto soikoon! Olenko minä mikään keittokirja tai muonanhankkija?
Ja minun pitää lakkaamatta olla tekemisissä lahtarien ja ulkolaisten
sillisaksain kanssa. Hyi, saakeli!"

"Tuleeko se sitten halvemmaksi?" jatkoi kamreeri Pykälä. "Ennen riitti
minun palkkani yli hypäten, mutta eilen kävin taas 'pitkän paperin'
uusimassa eikä se tähän aikaan ole vallan mieleisintä työtä. Pakostakin
tulee täällä useana iltana istuttua, muutenhan nälkään kuolisi, ja mitä
se meno merkitsee, tietää teistä jokainen."

"Teidän sentään vielä kelpaa, mutta toista on minun!" huokasi
postivirkamies Vasama. "En näet saa mielestäni pois sitä ajatusta, että
ne kaksi lastani, jotka tässä hiljan hautasin, kuolivat suorastaan
nälkään."

Näin jatkettiin mies mieheltä. Maisteri Kuusela ei monta
sanaa virkkanut, mutta sitä hartaammin hän kuunteli, ja nämä
vallankumoukselliset puheet upposivat häneen kuin voi suutariin. Ja kun
herrat ennen eroamista julistivat sodan "Yhteishyvää" vastaan, yhtyi
liittoon Lassikin kättä lyöden.

Illalla "istunnossa" tehdyn päätöksen ja seuraavan aamun täytäntöön
panon välillä on kuitenkin jonkunlainen juopa olemassa. Niinpä
ei maisterillakaan ollut siveellistä rohkeutta ruveta ruokaa
moitiskelemaan muutamaan päivään. Mutta kun ilma näytti seestyneen,
alkoi hän murahdella jotain siihen suuntaan, että voisivat ne laittaa
ruokalistan vähän vaihtelevammaksi, tuotakin paistettua silliä on
melkein liian useasti.

Rouva sanoi muidenkin sitä valittavan, ja olipa sillijuttu ollut
puheena eräässä kokouksessakin, mutta johtokunta oli sanonut sillin
tulevan kaikkein halvimmaksi, ja siihen se asia sillä kertaa raukesi.

Sanotaan, että kun kerran paha on päässyt alkuun, se kasvaa
maatessakin. Ennen mainittuna iltana kylvetyt kumousopin siemenet
olivat maisterissa langenneet mitä paraimpaan maahan. "Yhteishyvän"
ruokakomento muuttui hänen silmissään päivä päivältä kurjemmaksi, ja
pääosaa siinä näytteli silli, tuores, paistettu silli.

Olkoon, että silli on maailman arvokkain kala, ja myönnettäköön,
että sitä syödään enemmän kuin mitään muuta kalaa, mutta jos sitä on
tarjolla joka aamu, niin se voi aiheuttaa pitemmän päälle voimakkaankin
miehen ymmärryslaatikossa häiriöitä. Maisterissa olikin jo
huomattavissa varsin vakavia ilmiöitä siihen suuntaan. Kuin paholainen
oli silli häneen iskeytynyt vaivaten yöllä ja päivällä. Milloin
hän uneksui ratsastavansa sillin selässä, milloin oli suuri silli
hänet nielemäisillään, milloin oli hänet ahdettu pahalta haisevaan
sillitynnöriin, jossa oli tukehtua.

Päivillä ilmausi sillin kuva milloin seinälle, konsa uunin kylkeen.
Kirjoittaessa tuntui kuin kourassa olisi ollut sillin pyrstö eikä
kynä. Sattuipa kerran, kun hänet koululla esitettiin tarkastajalle,
joka, ollen hieman huonokuuloinen, kysyi uudestaan, kuinka herran nimi
olikaan, että maisteri vastasi selkeällä äänellä olevansa "silli".
Tarkastaja ei tuota kuitenkaan pannut pahakseen, sillä hän uskoi vaan
korkea-arvoisen persoonansa aiheuttaneen nuorehkossa alaisessaan
jonkunlaista hätääntymistä.

Liittyminen "Yhteishyvään" aiheutti tuntuvia muutoksia myös Kuuselan
lastenkamarissa. Ennen olivat lapset saaneet syödä vatsansa täyteen
laillisina ruoka-aikoina ja lisäksi käyneet tuon tuostakin kiristämässä
tuntuvia välipaloja. Totuttaakseen lapsiaan säännölliseen elämään
liitti äiti kyllä joka välipalaan jonkun kasvatusopillisen viisauden,
mutta lapset olivat vielä sillä ijällä, jolloin elämän harrastukset
ja ihanteet ovat kohdistuneet voimakkaammin jumalanviljaan kuin
kasvatusoppiin.

Uusi järjestelmä ei ainoastaan lopettanut välipalat, vaan supisti
määräaikaisenkin annin alle sen, minkä lapset arvioivat oikeuden
ja kohtuuden mukaan heille kuuluvan. Ja joka kerta he poistuivat
ruokapöydästä puutteellisuuden tunne vatsassa ja kärsityn vääryyden
tunne sydämessä. Turhaan turvauduttiin taktiikkaan, itkuun ja
juonittelemiseen. Äiti näytti muuttuneen käsittämättömän ankaraksi,
häntä alettiin kunnioittaa melkein yhtä paljon kuin isääkin.
Palvelustytöllä ei taas ollut mistä antaa "kakkua", selitti omankin
vatsanahkansa tekevän selkärangan kanssa jo hyvin läheistä tuttavuutta.

Itsesäilyttämisen vaisto herää kuitenkin ihmisessä hyvin aikaisin,
varsinkin jos asema muuttuu niin hädän alaiseksi kuin Kuuselan lasten.
Alettiin miettiä keinoja alati kalvavan nälän tyydyttämiseksi ja
palvelijatar liittyi juoneen. Ensin käytiin käsiksi säästörahoihin,
joita itsekullakin oli joku markka. Rakkaita ne lantit olivat, mutta
jalomielisesti luovutti jokainen kaikkensa yhteisen hädän torjumiseksi.
Namusiako niillä ostettiin? Ei vaan leipää ja voita ja joskus
juhlamielen vallitessa makkaraakin.

Säästöjen loputtua turvauduttiin kuin kadon kohdanneessa talossa
irtaimistoon. Olli uhrasi kaksiteräisen linkkuveitsensä, Laura
tukattoman nukenpään, Martta vanhemman helminauhansa j.n.e. Pikku-Lassi
tarjosi kyllä kolmijalkaista, hännätöntä puuhevostaan, mutta Olli,
joka teki kaupat kaupungilla, sai sitä turhaan tarjoilla; lieneekö
yleismaailmallinen rahapula syynä ollut, ettei sitä kukaan ostanut.
Suurempia tavaroita ei tietysti uskallettu myydä, äiti olisi pian aikaa
tehnyt "välikysymyksen".

Näin mennä rimpuiltiin lastenkamarissa eteenpäin. Isältä kiristettiin
yhä useammin rahaa eläviin kuviin, ja kun onnistuttiin saamaan, pantiin
toimeen oikein juhlaillalliset. Olli kyllä varoitteli sen olevan sulaa
hassaamista, kun on vielä edessä kova talvi, mutta enemmistön mielipide
ratkaisi asian.

Kuinka oikeassa Olli oli ollut, tuli pian näkyviin. Säästöt ja
irtaimisto oli syöty, isän annit harvenivat, mutta nälkä kiihtyi
pelottavalla voimalla. Leivän arvo kohosi lastenkamarissa ennen
kuulumattoman korkealle. Kuiva kannikka maksoi jo viisi käytettyä
postikorttia, pieni korppu kymmenen tinanappia; antoipa Olli eräänä
iltana Mantalle neljännestuuman vahvuisesta makkaranpalasesta vanhat
suksenporkat ja kuvakirjan puolikkaan.

On vaikea arvata, kuinka lastenkamarissa olisi tänä ankarana talvena
lopulta käynyt, ellei Olli olisi keksinyt uljasta juonta, juonta, joka
jatkuvasti takasi lapsille lisämuonan. Olli ryhtyi pyytämään rottia,
ei toki syödäkseen, mutta myydäkseen hännät kaupungin viranomaisille.
Yksin ei hän voinut leipäkeinoa toteuttaa, rotta on näet viisas
eläin ja pitkäaikaisesta kokemuksesta tullut hyvin varovaiseksi
käsittäen lähentelemiset ihmisten puolelta kaikeksi muuksi kuin pään
silitykseksi. Tämän Ollikin pian älysi, mutta hän puolestaan lyöttäytyi
yhteistoimintaan samassa talossa asuvan kauppiaan "Rissen" kanssa, ja
silloin luisti asia. Hiljaa hiipi Olli jonkun ulkohuoneen ovelle ja
tempasi sen salaman nopeudella auki. Samassa ryntäsi "Risse" sisään
ja paraassa tapauksessa ehti pari kolme nitistää hengiltä. Suurella,
vainajien joukkoon tuomitulla keittiöveitsellä listi Olli rotilta
hännät, silitti "Rissen" päätä ja riensi juoksujalassa vaihtamaan
saaliinsa rahaan.

Sinä uljas Olli! Kuinka mahtavaksi liikemieheksi vielä kerran
maailmassa paisunetkaan!

Äiti kyllä huomasi toisella silmällään, että lastenkamarissa pidetään
ylimääräisiä pitoja. Olipa tiedustellutkin kerran asian juurta, mutta
Olli oli selittänyt saaneensa isältä rahaa mennäkseen eläviin kuviin,
mutta ostikin siskoilleen ja itselleen "jotain hyvää". Kerran tapasi
äiti sattumalta Pikku-Lassin päänpohjista leipäpalasen ja sirun
lihaa. Silloin vihlasi pahasti. Eikö tosiaankaan hänen kultasillaan
ole tarpeeksi ruokaa, kun noin täytyy piilotella? Ilmankos ovatkin
muuttuneet kalpeiksi ja laihtuneet. Rouvaa huokaisutti.

Muutoinkin oli tänä talvena elämä ollut niin ikävää ja raskasta.
Lassi oli usean illan poissa kotoa ja tuli joskus hyvinkin myöhään.
Sitten olla jurnotti äänetönnä, ja silmät kaljottivat kuin narratulla
sammakolla.

Mutta olipa hän vielä itsekin mennyt tavattomasti alaspäin. Kasvojen
väri oli muuttunut tuollaiseksi harmaankeltaiseksi, ja silmäin alla
asusti musta juonne. Vaatteet retkottivat kuin seipään päällä, niin
oli laihtunut. Tuokin jouluksi teettämänsä lohipunainen verkaleninki,
empire-mallia, josta hän niin paljon piti, näytti nyt siltä kuin olisi
vieraalle tehty tai ostettu huutokaupasta. Ja kun rouva näitä kaikkia
ajatteli, kiertyivät vedet silmiin, ja entistä kiihkeämmin hän halusi
erota "Yhteishyvästä" sekä palata vanhaan "päiväjärjestykseen". Mutta
kerran ruvettua, täytyi siinä vuosi olla.

Eräänä päivänä oli Olli saanut tavattoman runsaan saaliin, kokonaista
viisi häntää. Sen johdosta päätettiin taas viettää hauska ilta.
Muonavaroja hankittiin runsaasti, mutta olipa aina kekseliäs Olli
aineellisen hyvän oheen sommitellut juhlamielen ylentämiseksi
henkistäkin ohjelmaa. Paistetulle sillille oli hän tulitikuista tehnyt
jalat ja asettanut sen keskelle pöytää. Itse esitti hän ritarin osaa,
ja siskojen mielestä näytti Olli paperihattu päässä, hiilellä tehdyt
mustat viikset nenän alla ja suuri leipäveitsi vyöllä, varsin uljaalta.

Kävellen arvokkaasti muutaman kerran poikki lattian seisahtui ritari
vuorenpeikon, sillin, eteen alkaen puhua mahtavalla äänellä:

"Sinä paha silli, mitä varten sinä olet tänne tullut? Sinua ei syö isä
eikä kukaan. Äiti meille laittaa ruokaa. Mene matkaasi vuorenpeikko
taikka minä vaadin sinut taisteluun elämästä ja kuolemasta! Jahah, vai
et sinä luiki tiehesi! Nyt minä halkaisen...!"

Kuolettava isku jäi ritarilta antamatta, sillä ovella näyttäytyi isä
ja äiti, jotka olivat olleet ostoksilla ja lasten huomaamatta tulleet
kotiin kuullen Ollin mahtavan haastepuheen.

"Herra hallitkoon! Mitä te myhkäätte?" huudahti äiti.

Toiset hieman säpsähtivät, mutta Pikku-Lassi heilutti toisessa
kädessään puolen kilon painoista leipämurikkaa, toisessa makkarapötkyä
ja kiljui innoissaan:

"Tilliä ja rlotanäntiä! tilliä ja rlotanäntiä!"

Tulihan näytöksestä lopulta selvyys; tulipa sekin ilmi, että Olli oli
jo pitemmän ajan rotanhännillä pitänyt lastenkamarikunnan muonavaroissa.

Itse mielestään pääsivät lapset asiasta jotenkin vähällä, käskettiinhän
lakata ilveilemästä ja painautua nukkumaan. Mutta maisterin kamarissa
jyrisi sinä iltana ukkonen, satoi vettä ja paistoi päivä taas pitkästä
ajasta.

Sen erän perästä oli lapsilla ruokaa yllin kyllin, ja seuraavasta
aamusta aikain kyseli rouva joka toiselta ihmiseltä, eivätkö halua
osuutta "Yhteishyvässä" -- niin oli päätetty maisterin kamarissa.
Kovalle se otti, mutta ero tuli perältäkin.

Mutta niin lämminpaisteista päivää tuskin lienee Kuuselassa ennen
ollut, kuin silloin, kun rouva taas ensi kerran itse valmisti ruuan
perheelleen, varsinkin valmistajan mielestä.

Ja monessa suuressa perheessä vietettiin samoihin aikoihin yhtäläisiä
juhlia, sillä ennenkun kesä oli käsissä, oli "Yhteishyvästäkin" jälellä
vaan hauskat muistot.



MATTI AUTION RAKKAUDENTUNNUSTUS.


Matti Autio, kauppias Ollikaisen puotilainen, oli sellaisia nuoria
miehiä, joita vanhemmat naiset kutsuvat "kiltiksi pojaksi" ja isännät
"ikäisekseen hyvin pystyväksi miehenaluksi". Nuorten, kukkaan
puhkeavien tyttöhuppanoiden mielestä ei taas Matti ollut läheskään
täydellinen. Toisten mielestä olisi hänen tukkansa saanut olla mustempi
ja kiharampi, toisten mielestä taas nenä suorempi ja luonto vakavampi
j.n.e. Mutta hänen useista pahoista vioistaan huolimatta tytöt pitivät
Matista ja monikin immyt, jolle Matti vuorivaatetta mitatessaan ja
kahvia punnitessaan oli iloisesti naureskellut tai jota hän oli
iltamassa kiivaassa tahdissa tanssittanut, oli jälkeenpäin itsekseen
ajatellut, että jos vaan... niin ehken... mahdollisesti... kyllä...

Matti oli kuitenkin vielä sillä ijällä, jolloin, tietysti tuollaisia
tilapäisiä pihauksia lukuunottamatta, kaikki sievät tytöt ovat
samanarvoisia. Hän nauroi kaikille yhtä helakasti, ilveili yhtä
viehkeästi ja tanssiessa antoi kaikille yhtä kiivaan höyräkän. Eipä
edes kauppiaan oma Hilmakaan, joka äitinsä kuoltua hoiti emännyyttä,
saanut Matilta sen suurempaa huomiota osakseen kuin muutkaan kylän
tytöt, vaikka Hilmalla oli viidenkymmenentuhannen perintö saatavissa
ja posket pullakat ja punakat kuin laskiaispullat sekä silmät suuret
kuin ruplan kulkuset. Ei saanut, vaikka hän sen kyllä olisi, jos
kukaan, ansainnut, sillä jo tulopäivänä oli Hilma saanut piston
rintaansa ja nyt neljä vuotta tuhansilla eri tavoilla, joita vaan
korviaan myöten pihkaantuneet maakauppiaan tyttäret voivat keksiä,
koettanut tehdä Matille selväksi, ettei hänen rintansa ole jäässä.
Mutta kaikkiin Hilman lemmen leiskauksiin vastasi Matti ilvehtien.
Niinpä, jos Hilma puoli hämärässä puotikamarissa noin sattumalta tuli
tarttuneeksi Matin käteen ja hiljaa pusertamalla koettaneeksi sitä
tietä tunkeutua Matin sydämeen, tukkesi tie puoli mädänneeseen luumuun,
jonka Matti oli kouraansa varannut ja joka Hilman pusertaessa tirisi
tuhannen liiskaksi. Samoin, jos Hilma, kauppiaan ollessa kotoa poissa,
oli ruokapöydässä Matin kanssa, kahden kesken syödessä suurilla,
uskollisilla sinisilmillään ja maukkaalla lammaspaistilla yritellyt
herätellä Matissa hellempiä tunteita, ja kun ei onnistunut, huokaissut
niin sydäntä vihlaisevasti kuin tyttökoulun kolmasluokkalainen
nähdessään viimeisen vilauksen kiertävän teatterin pois matkustavasta
ensimäisestä rakastajasta, saattoi Matti kysästä, että mitä sinä ähkät,
vai pureeko vatsaasi.

Rakastava nainen on kuitenkin ihmeellisin ja käsittämättömin olento
maailmassa. Niinpä Hilmakin antoi Matin ylensyrjäisyyden ja kaikki
koirankurit anteeksi. Antoipa senkin loukkauksen, jonka toisten
tyttöjen puheiden mukaan Matin olisi pitänyt sanoa, ettei hän huoli
Hilmasta, koska se on huonokuuloinen. Sen kuultuaan oli Hilma kyllä
kolme päivää ollut hyvin loukkaantuneen näköinen ja näyttipä siltä,
että hän oli itkenytkin, mutta neljäntenä päivänä rupesi hän jo
terittämään Matin sukkia.

Mutta lempi on jumalaista ja ken sitä pilkkaa, sille pilkka kiertyy
vielä omaan nilkkaan. Näin käy kaikille ja näin kävi lopulta
Matillekin. Suunnitellessaan tulevaista elämänrataansa, varmistui
Matissa kerta kerralta se vakaumus, että sen parempaa onnea ei hän
löydä etsimälläkään, kuin hänellä on nyt tarjolla. Hän tunsi kauppiaan
asiat tarkoin. Rahoja oli muutama kymmentuhat varmoissa paikoissa
lainana, kauppa kävi kuin siimaa tuottaen ylijäämää markan markan
perästä. Ja kuta suuremmaksi kassa paisui, sitä enemmän tunsi Mattikin
rakastajansa Hilmaa. Hilma ei tosin ollut sirointa tekoa ja huono kuulo
teki hänet vähän tuhman näköiseksi, mutta mieleltään ja sydämeltään oli
hän paraita ihmisiä.

Niin päätti Matti naida Hilman ja varoi vaan sopivaa tilaisuutta
ilmaistakseen hänelle palavat tunteensa. Ukko Ollikaisesta ei ollut
paljon vastusta, sillä hän oli jo muutaman kerran ollessaan pienessä
"tikussa" viittaillut Matille samaan suuntaan.

Päätöksen perästä tapahtui myös muutos Matin käytöstavassa Hilmaa
kohtaan. Hän ei enää tilsinyt mädänneitä luumuja Hilman kouraan, ei
puhunut muista tytöistä hänelle ja iltamissa oli Matti tuskin muita
näkevinäänkään kuin Hilman. Tämä kaikki oli tietysti Hilman sydämelle
kuin palsamia palohaavalle. Mutta kuinka kummallinen onkaan naisluonto?
Monivuotisen sitkeän työn jälkeen oli hän Matin voittanut, niin että
tämä alkoi olla pehmeä kuin voi nyytissä, mutta päästyään päämääräänsä,
saatuaan Matin lemmenpauloihin, alkoi Hilma vuorostaan kiusata Mattia
näyttäen toisinaan hyvinkin kylmäkiskoiselta, vaikka syvällä kyti
kuumuutta kuni tervahaudassa.

Muutamana suvisena sunnuntaina päätti Matti aukaista sulut lemmen
vuolaista virroista. Hän oli kyllä jo usein tehnyt saman päätöksen,
mutta aina oli tullut väliin jokin este. Mutta nyt ei se saa enää
lykkääntyä etemmäksi, ei vaikka mätänis, niin oli Matti sunnuntaiaamuna
vakaasti päättänyt ja juuri kuin sinetiksi päätökseensä puraissut
ryssän orehkan kertanarskauksella poikki.

Aamiaisen jälkeen tarjoutuikin Matille sopiva tilaisuus: kauppias oli
mennyt kamariinsa ruokalevolle, ja Hilma istui yksin salissa lukien
jotain kirjaa. Matti meni sohvalle Hilman viereen ja kysäsi:

"Mitä sinä luet?"

"Onpahan muudan romaani."

"Kuule, Hilma, minulla olisi sinulle eräs asia ilmaistava, joka on
jo hyvin kauvan ollut sydämelläni, mutta joka on aina jäänyt ja
jäänyt. Niin, Hilma, me luontokappaleet täällä maailmassa olemme hyvin
monenlaisten muutosten ja vaiheiden alaisia. Kun minäkin tulin teille,
olin minä tuollainen irtonainen, hetkellinen tuulihattu, joka ei yhtä
päivää etemmäksi ajattele ja joka ei huomaa mitä aarteita jaloillaan
tallaa. Mutta niinhän se usein käy, että silli, jota ensi silmäyksellä
on luullut K lajiksi, onkin tarkemmin maistellen priima KKK lajia.
Niinpä en minäkään pitkiin aikoihin huomannut, mikä aarre minun
lähelläni on. Vasta viime aikoina olen minä tullut täysin käsittämään
sinut, Hilma, tuntemaan sinun sydämesi hyvyyden ja havaitsemaan sinun
naiselliset hyveesi. Minulle on käynyt samoin kuin miehelle, joka
löysi peltoon kätketyn aarteen. Niinkuin hänelle, on minullekin kaikki
muu muuttunut halvaksi kuin homeinen Ameriikan läski, ja tuo aarre
on minulle nyt kaikki kaikessa. Hilma, minä rakastan sinua! Tuletko
omakseni?"

Tämä Matin runollinen tunnustuspuhe oli tulos monen illan ajatustyöstä
ja hänen mielestään piti sen tehdä Hilmaan niin mahtavan vaikutuksen,
että heti kun hän on loppusanat sanonut, Hilma heittäytyy itkien hänen
rinnoilleen. Siitä syystä levitti Matti sylinsä valmiiksi, suoristipa
vielä toisen jalkansakin takasojoon, ettei mentäisi nurin ja vielä ukko
heräisi. Mutta sen sijaan, että olisi niin käynyt, kuin Mätti sydän
hätääntyneesti läpättäen odotti, käänsikin Hilma Mattiin puolittain
kummastelevat kasvonsa ja sanoi jotenkin kovalla ja kolealla äänellä:

"Häh?"

Tuo "häh" teki Mattiin saman vaikutuksen kuin jos olisi märällä
rukkasella lyöty vasten suuta. Kädet retkahtivat hervottomina alas ja
sojossa ollut jalka vetäytyi tavalliseen asentoonsa. Hetkisen Matti
mietti, mitä tehdä, ja päätti sitten vielä kerran lähteä alusta.
Siltä varalta ettei tuo "häh" uudestaan tulisi vastaan, veti hän
ilmaa keuhkoihinsa ja karjui voimansa perästä tunnustuspuhetta Hilman
korvaan. Hän sivuutti onnellisesti jo K sillin, mutta juuri kun hän oli
pääsemäisillään KKK lajiin, tuli kauppias unisena saliin sanoen melkein
vihasella äänellä:

"Mitä ihmettä te täällä riitelette? Ellette saata olla ihmisiksi, niin
menkää metsään väittelemään, että saa rauhassa maata ruokaleponsa?"

Ja Matti läksi kuin ammuttu, ei metsään, vaan kamariinsa päästellen
siellä kiukkupäissään sanoja, joita ei otettaisi "Nuorten miesten
kristillisen yhdistyksen" pöytäkirjaan.

Mutta Hilman kävi Mattia sääliksi, hän meni kohta Matin luo ja ehdotti,
että mentäisiin kävelemään. Matilla ei ollut mitään sitä vastaan ja
niin lähdettiin. Käveltäessä ei Matti virkkanut montakaan sanaa, mutta
sitä sulavammin liverteli Hilma. Jo olivat rakastavaiset kulkeneet
kauvas kirkonkylästä, mutta vielä ei Matti ollut sanaakaan äskeisestä
maininnut ja vasta sitten, kun olivat maantieltä poikenneet metsään
ja joutuneet paikoille, josta Matin arvion mukaan piti olla Rajamäen
torppaan, lähimpään ihmisasumukseen, runsas kilometri, ehdotti Matti,
että istuttaisiin muutamalle sammaleiselle kivelle.

Ja nyt alkoivat asiat selvitä. Vihan vimmassa karjui Matti
tunnustuksensa Hilman korvaan, ja Hilma ymmärsi, mistä on kysymys,
sekä vakuutti aivan ensi hetkestä rakastaneensa Mattia. Mutta siinä
selitellessään ja väliin suutakin suikatessaan toisteli Matti kaikeksi
vakuudeksi puheensa, josta hän oli niin suuren vaivan nähnyt, Hilman
oikeaankin korvaan ja aina vaan paremmalla menestyksellä.

Mutta Rajamäen torpan Liisa varoitteli lapsiaan, jotka olivat samoihin
aikoihin marjaan lähdössä, etteivät mene sinne päin, josta tuo mölinä
kuuluu, sillä siellä taas Tuoresmäen pojat huutavat humalassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ilman vaan aikojaan - Pieniä juttuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.