Title: Päivän koittaessa - Novelli
Author: Vilde, Eduard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Päivän koittaessa - Novelli" ***


PÄIVÄN KOITTAESSA

Novelli

Kirj.

EDUARD WILDE

Tekijän luvalla vironkielestä suomentanut

Ape Laitio



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.



I


V:n puoliasemalla ja sen lähimmässä ympäristössä vallitsi muuten uninen
ikävyys; asemapäällikkö istui huoneessaan, joi teetä, luki "Svjetiä"
ja haukotteli; virantoimituksessa oleva telegrafisti ajatteli niin
kauvan 20:ttä päivää [virkamiesten palkanmaksupäivä], kunnes hänen
päänsä vaipui apparaattipöydän laitaa vasten ja silmät menivät kiinni;
vahtimestari istui kyyryissään pakaasihuoneessa vaa'an päällä ja
paikkasi poikansa kenkiä; ainoastaan ratamestari käveli hiljalleen
aseman edessä kiskoilla, antoi vaihdemiehelle muutamia käskyjä ja läksi
sitten kotiin vaimonsa luo; sireenipensastossa, pienen, keltaiseksi
maalatun aseman takana visertelivät varpuset, joukko koppakuoriaisia
lenteli nuorten päärynä- ja pihlajapuiden ympärillä, alhaalta metsästä
kuului käen kukunta -- muuten oli kaikki hiljaista, uinuvaa.

Mutta kun matkustajajunat aamuin illoin olivat tulossa, muuttui
elämä V:n asemalla vilkkaammaksi kuin usealla suurella asemalla --
luonnollisesti kuitenkin ainoastaan kesällä. Kaikkia teitä myöten,
jotka pohjoisesta ja idästä johtivat asemalle -- ja niitä oli hyvin
paljon -- tuli viheriöivien puiden ja pensasten välitse näkyviin
valkoisia hattuja, vaaleita naispukuja, värikkäitä päivänvarjoja ja
kaikenkarvaisia miesten päällystakkeja, ja pian vallitsi asemasillalla
vilkas liike, hupaisa pujotteleminen toistensa ohi ja äänekäs hälinä.
Asematalon seinien nojaile kokoontui joukko polkupyöriä, päärynä-
ja pihlajapuiden alla taasen oli joukko hevosia satuloituina tahi
vankkurien edessä. Parin virstan päässä V:n asemalta sijaitsi näet
hiljan rakennettu kesähuvila, jonka asukkaille, etenkin nuoremmille,
junien tulo ja lähtö tarjosivat hauskaa vaihtelua, etenkin kun asemalle
johtavat, kuusimetsän ja viheriöivien niittyjen halki vievät tiet
olivat aivan kuin luodut huvikävelyä varten.

T:n huvilassa asui rikkaita kaupunkilaisporvareita; sen voi nähdä
heidän tyttäristään ja pojistaan heidän ollessaan asemasillalla.
Heidän ulkomuotonsa, pukunsa, koristuksensa, heidän liikkumis- ja
keskustelutapansa, kaikessa ilmeni tunnettu piirre, joka heidät
muihin sisällisesti yhdistää, mutta ulkonaisesti heistä eroittaa,
ja joka siinä yhteiskuntaluokassa on selvästi huomattavissa.
Nuori asemapäällikkö, joka huoneessaan "Svjetiä" lukiessaan oli
ikävästä haukotellut, miten reippaasti hän nyt liikkuikaan, miten
kunnioittavasti hän tervehtikään puolelle ja toiselle, miten
kärsivällisesti hän kuuntelikaan kaikkia, joilla oli häneltä jotakin
kysyttävää tahi toivottavaa, ja miten punastuikaan hän onnellisuudesta,
kun joku nuorista neitosista häntä kaikenlaisilla miellyttävillä
kysymyksillä kunnioitti! Ja vahtimestari ja kantaja -- he muuttuivat
heti näiden herrojen kuuliaisiksi palvelijoiksi, kumarteleviksi
käskyläisiksi, he olivat heti valmiit kiireesti lähtemään, kun joku
herra, rouva tahi neiti lähetti heidät jollekin asialle. Väsynyt
telegrafisti, joka niin suurella kaiholla odotti 20:ttä päivää, oli
jo aikoja sitten herännyt unestaan, tähysteli ikkunasta puoleksi
kunnioitettavalla uteliaisuudella ulos ja tunsi hivelevää riemua, kun
herrasväen joukossa, joka ei häntä huomannut, löytyi henkilö, jota hän
voi tervehtiä, olkoonpa, että se oli ainoastaan erään tohtorin rouvan
-- lastenhoitaja.

Eräänä tuorstai-iltana toukokuun loppupuolella, jolloin Andrei
Petrowitschia kohtasi se odottamaton kunnia, että Riesemannin
tyttäret olivat veljineen ja vieraineen itse saapuneet häntä
asemalle vastaanottamaan, tarjosi V:n asema tavallista eloisamman
kuvan. Asemasillalla käveli suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä
muodinmukaisesti kammattuja nuoria neitosia vaaleissa kesäpuvuissa,
nuoria herroja valkoisine hattuineen tahi kirjavine urheilulakkeineen,
viikset ylöspäin kierrettyinä ja kiilloitetut kepit kädessä, ja
vielä lisäksi useammanikäisiä alaikäisiä nuoria tyttöjä lyhyine
päällystakkeineen ja lyhyempine ja pitempine palmikoineen, joita
useammanväriset nauhat koristivat, ja lopuksi nuorempia ja vanhempia
poikasia, joista toiset olivat koululaisten puvussa, toiset taasen
olivat puetut ohuisiin valkeisiin kesävaatteisiin. Vanhempaa
herrasväkeä oli verrattain vähän saapuvilla, he nauttivat kotona
kauniissa puutarhoissaan lämpimästä, ihanasta kesäillasta.

Andrei Petrowitsch Kurbatow oli pari päivää takaperin kirjoittanut
saapuvansa tämäniltaisessa junassa perille. Herra Riesemann lähetti
hänelle kyytimiehen "sharabaneilla" vastaan asemalle. Että Riesemannin
herrasväestä, joka parhaillaan vietti vieraiden kera hauskasti neiti
Stellan syntymäpäivää, kukaan ei tahtonut mennä itse noutamaan
Eberhardin tulevaa opettajaa asemalta, oli aivan luonnollista. Tämä ei
ollut Eberhardille itselleenkään mieluista, sillä ensinnäkin tunsi hän
kaikkia opettajia, parastakin, kohtaan erikoista vastenmielisyyttä, ja
toiseksi oli opettaja, jonka piti tulla hänen kesäistä loma-aikaansa
häiritsemään, ja jota hän tämän vuoksi sydämensä pohjasta
ennakkoluuloisesti vihasi, ainoastaan köyhä venäläinen ylioppilas,
jota hän, rikkaan tehtailijan poika, voi alentua pitämään ainoastaan
palvelijan veroisena. Vaan äkkiä huudahti neiti Stella, joka oli tänään
kauniin sulhasensa rinnalla erittäin hyvällä tuulella:

"Lapset, lähtekäämme asemalle herra Kurbatowia vastaanottamaan!
Agathe-täti kirjoittaa Pietarista, että hän kaikesta huolimatta on
jotenkin hauska ihminen."

Mitä neiti Stella sanoilla "huolimatta kaikesta" tarkoitti, jätti
hän toisille selittämättä, kun hänen ehdotukseensa heti suostuttiin.
Ensimäisenä tietysti herra Göbler, jonka periaatteena oli sulhasena
täyttää empimättä suloisen morsiamensa pienimmätkin toivomukset,
sitten Heinrich Bergmann, joka itse oli ylioppilas ja sentähden halusi
uteliaana oppia tuntemaan pietarilaista toveriaan, jota Stella oli
sanonut hauskaksi ihmiseksi; pari nuorta neitoa ja eräs herra vierasten
joukosta suostuivat lähtemään kävelymatkalle, ja Eberhard päätti,
asiaa filosofillisesti punniten: mitä aikaisemmin näet vihollisesi,
sitä pikemmin voit hänelle hampaitasi näyttää, lähteä mukaan. --
Ainoa vastahakoinen oli neiti Rita Riesemann, jonka huulet venyivät
pitkiksi ja nuhtelevasti katsoen sisartaan silmiin, lausui terävällä,
pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle niin ominainen:

"Mutta ajattelehan toki, mitä tämä ihminen rupeaa itsestään
ajattelemaan, jos me lähdemme häntä vastaanottamaan! Mehän saatamme
hänet aivan itserakkaaksi!"

"Mitä joutavia", vastasi Stella, "hänhän saa aina asua meidän kanssamme
yhdessä, meidän kanssamme yhdessä syödä, meidän kanssamme yhdessä
vieraissa käydä. Ja lopuksi: hän on ylioppilas, kuten Agathe-täti
kirjoittaa, hyvästä perheestä, vaikka köyhä."

"Ja voihan hän ajaa vankkureissa yksin kotiin, sillaikaa kun me
palaamme jalan takaisin", lisäsi herra Göbler.

Rita katsoi tutkivasti Heinrich Bergmannia, ihailijaansa; tämä näkyi
olevan kahdella päällä, kierteli hetken ylähuulessaan esiinpuhkeavia
viiksenalkuja, työnsi viheriäisen ylioppilaslakkinsa, jota hän nyt
kantoi päällyksettä, toiselle korvalleen ja lausui pitkäveteisellä,
ylpeän huolettomalla äänellään:

"Tuleehan toki tietää, kenen kanssa on tekemisissä, ja ellei hän tiedä,
niin kyllä me tiedämme."

"Mutta meidän tulee ainakin kysyä, mitä äiti asiasta ajattelee",
tiuskasi Rita, nyt kuitenkin jo myöntyväisempänä. Vaan Stella oli jo
lähtenyt Oswald Göblerin käsivarteen nojaten liikkeelle ja muut tekivät
heidän jäljessään samoin, niin ettei neiti Ritalla, joka muuten olikin
kävelyretken puolella, jäänyt muu neuvoksi kuin lähteä ylioppilaansa
kanssa seuraamaan seuruetta.

Nyt kävelivät he asemasillalla edestakaisin ja kuluttivat tuttaviaan
tervehtiessä ja tuntemattomampia tarkastellessa ja arvostellessa,
vilkkaasti, sisällöttömästi keskustellen aikaansa. Kellon soitto oli
jo ilmoittanut junan lähteneen edelliseltä asemalta, merkkilauta oli
laskettu alas.

Stella Riesemannin tuli tänään todella olla hauskalla tuulella, siksi
hän, -- joka sisareensa verraten oli muuten ujo, totinen, melkeinpä
ikävä, huudahti äkkiä vallattomasti nauraen:

"Lapset, kuka tahtoo lyödä kanssani vetoa? Minä väitän, että hän on
tummaverinen!"

"Kuka niin?" kysyi Göbler.

"Andrei Petrowitsch luonnollisesti!"

"Eberhardin tuleva opettajako?"

"Niin."

"Mutta Stella, mitä meillä on sellaisen ihmisen tukan kanssa
tekemistä", kaikui Ritan ääni ikäänkuin pienen ratsupiiskan läimäys.
"Sinä näyt tuntevan aivan erityistä mielenkiintoa häntä kohtaan."

"Niin teenkin", nauroi Stella. "Tietäkää, että minä olen kyllästynyt
kaikkiin niihin kasvoihin, joita me täällä joka päivä näemme, näihin
jokapäiväisiin kasvoihin -- tähän saakka!" Hän osotti etusormellaan
kurkkuaan. "Minä olen kyllästynyt teitä kaikkia -- suokaa anteeksi --
katselemaan!"

"Minuako myöskin?" kysyi herra Oswald Göbler teeskennellyllä
hämmästyksellä, kääntäen samalla kauniit, hienot herraskasvonsa
hellästi ja iloisesti morsiamensa puoleen ja katseli häntä suurilla
ruskeilla silmillään uhmaten suoraan silmiin.

"Mahdollista kyllä -- minä näen sinut ja kaikki muutkin liiaksi usein",
vastasi Stella, luoden samalla sulhaseensa sinisistä silmistään
leikillisen ja samalla hellän katseen. "Minä näen teidät liian usein,
ja se _heikontaa_ näkemisen voimaa, eikä mikään ole luonnollisempaa,
kun että minä katselen huvitettuna kaikkia uusia kasvoja, jotka
saapuvat minun läheisyyteeni... Minä väitän, että Andrei Petrowitsch on
tummaverinen, kuka väittää vastaan ja lyö kanssani kättä?"

Luonnollisesti tunsi herra Oswald Göbler, joka oli ottanut
periaatteekseen sulhasena suostua empimättä kaikkiin morsiamensa
toivomuksiin, olevansa velvoitettu ottamaan vedonlyöntivaatimuksen
vastaan.

"Minä väitän, että hän on vaaleanverinen, ihan liinavalkea, ihan
niinkuin isäsi tallirenki Janka; hänen silmäripsensäkin ovat valkeat
kuin --." Herra Oswald Göbler alkoi ääneensä nauraa ja jätti sanansa
kesken, lyödessään Stellan kanssa kättä. Vedon hinnaksi määrättiin
vähän makeisia -- toiselta puolelta kaksi naulaa suklaata, toiselta
puolen -- hiljaisella suostumuksella -- määrätty luku suukkosia.

"Tietäkää", lausui tarttolainen osakuntalais-ylioppilas, suutuksissaan
olevan neiti Ritan vieressä paljon merkitsevällä äänenpainolla, "jos
Te, neiti Stella, tahdotte tietää, miltä Andrei Petrowitsch todella
näyttää, niin voin Teille hänet kuvata."

"Tekö? Ettehän edes tunnekaan häntä!"

"Tunnen. Ainakin senverran, että voin hänet Teille kuvata. Tunnen
useita Andrei Petrowitscheja ja kaikki he ovat samannäköisiä. Meillä
Tartossa on heitä jo niin, että kuhisee -- kuten tunnettua. Kuulkaa
siis, neiti Stella: Andrei Petrowitsch Kurbatowilla on punainen paita
paikattujen housujen päällä, ja kun hänellä on univormu selässään,
voitte antaa siitä keittää kotona hyvällä tuloksella saippuaa, ja kun
siihen vielä lisäätte palttoon, saatte enemmän saippuaa, kuin voitte
pesuissanne vuodessa kuluttaa. Mutta mitä sitten Andrei Petrowitsch
Kurbatowin tukkaan tulee, jonka väriä minä, ikävä kyllä, en voi sanoa,
niin ulottuu se todennäköisesti kiharaisena olkapäille asti ja on niin
tiheä, että ei haravakaan voi tunkea sen läpi, mikä osaksi johtuu
siitä, että se ei ole kolmeen vuoteen kampaa eikä haravaa nähnytkään."

Koko seurue, Stellaa lukuunottamatta, nauroi, sydämellisimmin neiti
Rita Riesemann, joka puoleksi kiitollisena, puoleksi ihmeissään
katseli pilaa puhuvaa ihailijaansa. Heinrich Bergmannin kuvaus olisi
sattuvaisuudestaan huolimatta ja raakuutensa puolesta ehkä tuntunut
ilettävältä, mutta hän osasi pilkatessaan käyttää niin sydämellistä,
viatonta ääntä, että se vähensi ja heikensi hänen sanojensa
vastenmielistä vaikutusta. Stellakaan ei pahastunut, vaan koska hän
nyt kerran oli ottanut vastustaakseen, ei hän tahtonut jäädä vastausta
velkaa. "En tiedä, Heinrich, miten oikea Teidän kuvauksenne herra
Kurbatowista on", hän lausui totisena, vaikka terävyydettä, "mutta
Teidän täytyy itsennekin tunnustaa, että eivät sileäksi kammattu pää
eikä neulansilmästä lähtenyt puku vielä ole mitään ihmisarvon merkkejä,
eivät tee miestä mieheksi, vielä vähemmin huvittavaksi."

Heinrich Bergmann kumarsi kohteliaasti. "Nytpä sain!" lausui hän
rauhallisesti.

Kun Rita ei tahtonut antaa voittoa niin helposti sisarelleen, veti
hän, kuten hänellä tällaisissa tapauksissa oli tapana tehdä, punaiset
huulensa ylenkatseelliseen hymyyn ja lausui: "Noh, mitä minuun tulee,
seurustelen mieluummin koristetun ja harjatun hölmön, kun puolivillin
neron kanssa; minulla ei ole mitään tekemistä ryysyisen ja likaisen
ihmisen kanssa."

"Makuasia, armas Rita", nauroi neiti Stella, "tiedänhän, että sinä
arvostelet ihmisiä heidän vaatteidensa mukaan ja pidät kykyä yleensä
jokseenkin tarpeettomana asiana."

Väittelyn lopetti junan tulo asemalle. Asemakellon kimeä ääni
esti neiti Ritan vastauksen kuulumasta. Konduktöörit hyppäsivät
vaununsillalta maahan ja avasivat vaunujen ovet; vaunujen ikkunoista
katsoi usea pölystynyt matkustaja ulos; maahanastujoita oli ainoastaan
vähän.

Riesemannin seurue piti silmällä toisen luokan vaunuja; ainoastaan
Henrik Bergmann ei sitä tehnyt; hän näet odotti Andrei Petrowitsch
Kurbatowin astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta, -- ja hän oli
oikeassa. Kesti kyllä kauvan, ennenkuin näkyviin tuli sellainen
henkilö, jonka hän voi ylioppilaspuvustaan päättää Eberhardin tulevaksi
opettajaksi, sillä tällä oli suuri ja raskas matka-arkku vaunun oven ja
eteisen portaiden väliltä ulos kiskottavana ja alas kannettavana; mutta
koska tämä oli ainoa ylioppilas, joka ylipäänsä astui ulos junasta,
niin ei voinut olla epäilystäkään, että raskaan matka-arkun omistaja
oli Andrei Petrowitsch.

Hänen vastassaolijoidensa kesken syntyi tärkeä neuvottelu siitä,
tuleeko heidän lähestyä häntä kaikkien yhdessä, vai olisiko se
annettava yksin herrojen ja Eberhardin tehtäväksi. Mutta ennenkuin
tästä ehdittiin päättää, astui vieras ylioppilas, asetettuaan
matka-arkkunsa asemasillalle, Eberhardin luo, joka kantoi
realikoululaisten lakkia, ja kysyi saksaksi, murtaen heikosti
venäjäksi: "Ettekö ole tehtailija Riesemannin poika?"

Poika kohotti ihmetellen silmänsä ja vastasi myöntäen.

"Sepä on hauskaa", lausui vieras tämän jälkeen venäjäksi ja ojensi
ystävällisesti kätensä. "Olen Andrei Petrowitsch, tuleva toverisi ja
ystäväsi. Puhuessasi minulle sinuttele minua, kuten minäkin sinulle
teen. Ja nyt näytä minulle, missä ovat vankkurit, joille voin asettaa
matka-arkkuni; ellei tie ole pitkä etkä sinä ole väsynyt, lähdemme
jalan kotiin."

Eberhard ei tietänyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän oli tulevan
opettajansa tervehdyksestä niin hämmästynyt, ettei huomannut vastata
mitään ja katseli neuvoa ja apua odottavan näköisenä sisariaan ja
näiden vieraita, jotka seisoivat jonkun matkan päässä.

"Etkö olekaan yksinäsi?" kysyi Andrei Petrowitsch, joka loi katseensa
samaan suuntaan kuin poikakin, jonka jälkeen seurue astui Stellan
johdolla lähemmäksi. "Kuten näen, on sinulla paljon tovereita", lisäsi
hän nauraen ja astui, ottaen lakkinsa päästään reippain askelin neitoja
ja herroja kohti.

Mies, joka esitteli itsensä Riesemannin neidoille ja herroille,
teki Stellan vedon voittajaksi, sillä Andrei Petrowitschilla oli
mustanruskea tukka, joka ohimoilta jo oli harmaantunut, ja samallainen
täysiparta, jossa samoin siellä täällä näkyi harmaita suortuvia. Mutta
Henrik Bergmannin kuvaus hänestä oli muuten vaan vähäisessä määrässä
sattuva. Herra Kurbatowin hiukset olivat lyhyiksi leikatut, hänen
tiheä partansa ympyriäiseksi ajettu, hänen vaatteensa kyllä kuluneet
ja vaalenneet, vaan eivät likaiset ja paikatut, paitaa ei hän myöskään
kantanut housujen päällä, vaan univormun alta, jonka hän oli viskannut
irralleen hartioille, näkyi valkea liinainen vormutakki. Ainoastaan
hänen lakkiansa vastaan saattoi vaativaisemmalla katsojalla olla
muistuttamisen aihetta; aurinko, sade ja tuuli olivat jo aikoja sitten
hävittäneet sen alkuperäisen värin ja antaneet sille muodon ja värin,
jolla ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä alkuperäisen kanssa.

Uteliaimmin katseli vierasta Stella ja teki sen huomion, että Andrei
Petrowitsch oli ruma mies. Hänen kellertävänkalpeat kasvonsa olivat
rokonarpien peittämät, hänen paksuhuulinen suunsa leveä, hänen suuri
nenänsä tylppä; mutta vilkkaissa ja päivänpaahtamissa kasvoissa
oli hänellä mustat, suuret silmät, joilla hän katseli kaikkia
niin rauhallisesti ja tutkivasti, niin luottavasti ja luottamusta
vaativasti. Andrei Petrowitschin keskikokoinen, tukeva vartalo oli
moitteeton, hänen käyntinsä vapaa ja varma. Sitä vastoin herätti
katkeraa huomiota, kun hän ojensi oikean kätensä tervehtiäksensä; Rita
neiti hypähti hämmästyksestä kiljahtaen taaksepäin ja Stellakin otti
käden ainoastaan vastahakoisesti vastaan.

"Teidän tulee tottua sellaiseen" sanoi Andrei Petrowitsch nauraen,
"olen nähnyt, että sellaiseen voi hyvin pian tottua."

Herra Kurbatowin kättä peitti yltäyleensä -- paria sormenpäätä
lukuunottamatta -- kaukaa käsivarrelta tuleva sinipunainen
syntymämerkki. Käden äkkiarvaamaton näkeminen saattoi herättää luulon,
että se on nahan alta täytetty jähmettyneellä verellä.

"Hänen olisi pitänyt käyttää kintaita -- sehän on hirmuista", kuiskasi
neiti Rita, tämän nähdessään inhoa osoittaen, poispäin Heinrich
Bergmannin puoleen kääntyen.

Ikäänkuin olisi Andrei Petrowitsch kuullut nämät sanat, otti hän
taskustaan parin liinaisia kintaita ja pani käteensä.

"En käytä mielelläni kesällä kintaita, suokaatte siis anteeksi", sanoi
hän rauhallisesti seurueelle.

Sillä välin oli Riesemannin kuski ilmaantunut aseman eteen, viedäkseen
opettajan tavarat vankkureille, mikä Stellan neuvosta heti tapahtuikin.

"Me saavuimme jalan asemalle ja lähdemme samoin takaisinkin, niinkuin
me joka päivä ajanvietteeksi teemme. Te taas, herra Kurbatow, haluatte
varmaankin lähteä vastaanne lähetetyillä sharabaneilla", lausui Stella
Riesemann, joka oli ottanut toimittaakseen tässä tilaisuudessa emännän
virkaa.

Mutta herra Kurbatow katseli tulevaa oppilastaan ja lausui:

"Siitä saakoon nuori toverini, jonka kanssa tahdon olla yhdessä,
päättää; Bernhard, ajammeko vai lähdemmekö jalan?"

"Lähden toisten kanssa yhdessä jalan", lausui poika, altakulmain
vierasta ja sitten hänen ohitseen katsoen.

"Siis lähden minäkin teidän kanssanne jalan", huomautti Andrei Kurbatow
rauhallisesti.

Rita neiti rypisti otsaansa, kääntyi Heinrich Bergmannin puoleen
kohottaen harmistuneena olkapäitään, pudisti päätään ja astui pari
askelta eteenpäin, ikäänkuin tahtoen eroittautua seurasta. Heinrich
Bergmann seurasi jäljessä, nähtävästi tämän tunteisiin yhtyen. Oswald
Göbler katseli kysyvästi kauniilla silmillään morsiantaan ja sitten
toisia neitosia ja heidän seuralaistaan, herra Johan Mühlbachia, vaan
Stella Riesemann vastasi nopeasti ja kuulematta toisten mieltä:

"Hyvä, herra Kurbatow, tulkaa kanssamme! Jüri, vie opettajan
matka-arkku vankkureihin ja aja kotiin; opettaja lähtee jalan."

Ei ollut ihme, että Rita Riesemann läksi Heinrich Bergmannin kanssa
seurueen edelle ja koetti pysytellä siitä niin monen kymmenen askeleen
päässä kuin mahdollista. Heidän jälkeensä kiiruhtivat toiset, niin
että ainoastaan neiti Stella, Göbler ja Eberhard, -- viimeksimainittu
Stellan salaisesta käskystä -- jäivät Andrei Petrowitschin luo.
Toisinaan sattui niinkin hullusti, että Stella ja Kurbatow jäivät
kahden, kun Göbler kävi usein John Mühlbachilta tulta paperossiinsa
ottamassa ja joutui siten tämän kanssa keskusteluun, ja kun Eberhard
sellaisina hetkinä, jolloin Stella oli venäläisen kanssa vilkkaammassa
keskustelussa, käytti tilaisuutta kauemmaksi poistuakseen.

Neiti Stellan ystävyys vierasta kohtaan ei kummastuttanut ketään. Se
oli yksi hänen "päähänpistojaan", joita Riesemannin tuttavapiirissä
tiedettiin Stellalla usein olevan. Päähänpistoja, itsepäisyyttä,
vieläpä usein itsekkäisyyttäkin. Tämä näkyi joskus ajatuksissa,
mielipiteissä ja teoissa, joille usein naurettiin tahi suuttuneena
päätä pudistettiin, erittäinkin vanhemman naisväen keskuudessa.
Stellasta oli näet usein hupaista väittää sitä valeeksi, mitä toiset
pitivät totena ja kiittää sitä, mitä toiset tuomitsivat. Hänen
sanottiin potevan vastaansanomistautia, ja kun hän oli hyvä väittelijä,
ei tahdottu joutua hänen kanssaan väittelyyn, vaan pidettiin parempana
tulla hänen kanssaan ilman sellaista toimeen. Niin teki erittäinkin
Oswald Göbler, jonka periaatteena oli, sulhasena, empimättä suostua
kaikkiin morsiamensa toivomuksiin, -- ja useat muut nuoret miehet.
Kaikki antoivat neiti Stellalle anteeksi, että hän oli häilyväinen ja
itsepäinen.

Mitä Eberhardiin tulee, ei häntä miellyttänyt ollenkaan uusi
kiduttajansa, jollaisena hän piti jokaista opettajaa. Hän piti tätä
rumana ja liiaksi typeränä ja inhosi häntä siksi, sekä vihasi häntä
itsetietoisen, julkean käytöksensä tähden, joka muun muassa ilmeni
siinä, että Andrei Petrowitsch oli hänelle, tehtailija Riesemannin
ainoalle pojalle, heti ensimäisessä lauseessaan sanonut "sinä." Eikä
tämä edes ollut oikea opettaja, vaan ainoastaan tilapäinen kotiopettaja
kesäloman aikana. Että Andrei Petrowitsch oli antanut hänelle luvan
sinutella itseään, oli pojan mielestä naurettavaa. Eberhard Riesemann
vihasi ja inhosi Andrei Petrowitschia ja vaivasi matkalla pientä ja
typerähköä päätänsä kysymyksellä, miten hän voisi jo heti näyttää
vihamiehelleen hampaitaan. Hän alkoikin aivan pian:

"Te matkustitte kolmannessa luokassa, herra Kurbatow, vaikka isä antoi
Teille matkarahan toista luokkaa varten", pisteli Eberhard Riesemann
kiusaajaansa sellaisella hetkellä, jolloin suurin osa seurueesta sattui
olemaan niin lähellä, että se voi kuulla jokaisen sanan.

Seurasi äänettömyys. Stella katseli suurin, pelokkain silmin poikaa,
löytämättä sopivia sanoja, joilla voisi hänen sanojensa vaikutusta
heikentää. Toiset kokoontuivat, nauruaan pidätellen, yhteen ryhmään.
Oli ikävää, että Rita oli mennyt Henrik Bergmannin kanssa liian kauaksi
edelle; hän olisi aivan varmaan nauranut veljensä viisaudelle sydämensä
pohjasta, ainakin ensi hetkenä, sillä seuraavana vastasi jo Andrei
Petrowitsch:

"Matkustin kolmannessa luokassa, koska tahdoin saada puhella matkan
kestäessä; rahalla, joka jäi isältäsi saamastani summasta yli, ostin
sinulle, Eberhard, hyvän kirjan lahjaksi. Pidätkö kirjoista, ystäväni?"

Ei, "_ystävä_" vihasi kirjoja, mutta kun hän tunsi olevansa masennettu,
hän koetti nyt peittää neuvottomuutensa teeskentelyllä ja vastasi siis,
että hän pitää kirjoista.

"Sepä hauskaa", sanoi herra Kurbatow, taputtaen häntä ystävällisesti
olalle, "sillä minä pidän erittäin paljon kirjoista, ne ovat rakkaimmat
ystäväni, joista en voi erota. Sentähden toin mukanani paljon kirjoja
-- raskas matka-arkkuni on niitä täynnä, -- ja sinä saat niitä lukea,
mitä tahdot ja mistä saat selvää. Minulla on useita kirjoja, joita
entiset oppilaani ovat suurella nautinnolla ja suureksi hyödykseen
lukeneet."

Eberhard katseli kauhuissaan tällaista vaarallista kirjatoukkaa ja
käytti hyväkseen ensimäistä sopivaa tilaisuutta päästäkseen hänen
läheisyydestään. Stella Riesemann, joka jälleen jäi yksin Andrei
Petrowitschin kanssa, otti uudestaan puheeksi saman asian vaikka
toisessa muodossa.

"Matkustitte kolmannessa luokassa, koska tahdoitte saada jutella",
lausui hän äänellä, josta vielä kuului anteeksipyyntö veljen
ilkeydestä. "Miten se on käsitettävissä, herra Kurbatow? Voihan
toisessakin luokassa tavata sellaisia, joiden kanssa voi keskustella."

"Minusta on opettavampaa ja huvittavampaa keskustella rahvaan kanssa,
ja rahvasta tapaan kolmannessa luokassa", vastasi Andrei Petrowitsch.

Vai niin, rahvaan ystävä! ajatteli Stella Riesemann, eikä hänen
hymyilynsä ollut tätä ajatellessaan ivasta vapaa.

"Mutta Teidän puhelunne heidän kanssaan ei voinut kestää kauvan,
sillä junan tultua Narvan ohi, kävi rahvaan kieli Teille varmaankin
vaikeammaksi käsittää."

"Ei paljonkaan, neiti Riesemann! Ymmärrän hyvästi Viron kieltä. Olin
kolme vuotta Viljannin maakunnassa kotiopettajana, ja kun kielten
oppiminen ei ole minulle vaikeata, niin opin ympäristöni avulla
puhumaan täydellisesti vironkieltä. Te olette varmaankin virolainen,
neiti Riesemann?"

Neiti Stella loi pikaisen katseen Kurbatowiin.

"Mistä sen päätätte?"

"Teidän kasvonpiirteistänne. Mutta olenhan voinut erehtyä", vastasi
Andrei Petrowitsch rauhallisena, kun neiti Stellan kasvot, -- jota
vieras -- todennäköisesti tietämättään ja tahtomattaan -- oli syvästi
loukannut, peittyivät syvällä, tummalla punalla.

"Tietääkseni olen saksalainen", vastasi neiti Riesemann käheällä,
kummallisen epävarmalla äänellä, katsellen salaa Kurbatowia, ikäänkuin
peläten saavansa nähdä hänen kasvoillaan epäilyksen merkkejä.

Mutta Andrei Petrowitschin kasvot pysyivät muuttumattomina ja
rauhallisina, niistä ei voinut mitään lukea.

Kuinka syvällinen vaikutus onkaan muutamalla pintapuolisella,
ajattelemattomasti lausutulla sanalla! Andrei Kurbatow voi tuskin
aavistaa, että hänen yksinkertaiset, sattumalta lausutut sanansa olivat
tehneet ainoan henkilön, joka oli häntä ennakkoluulottomasti, melkeinpä
ystävällisesti lähestynyt, vastustajakseen. Stella Riesemann tunsi
itsensä loukatuksi. Sillä venäläisen piti toki tietää, -- niin mietti
nuori neito ensi kiihkossaan, -- että virolaisten kasvonpiirteitä
ei pidetä kauniina, ja Kurbatow oli häntä, Stella Riesemannia, joka
täydellä syyllä piti kasvojaan sievinä, pitänyt kasvonpiirteidensä
perusteella virolaisena. Se oli ensimäinen vääryys. Stella piti
tällaista ihmistä lievimmin sanoen huolimattomana, tahdittomana.
Mutta vieläkin enemmän. Jos Kurbatow todella oli elänyt useita vuosia
Itämeren maakunnissa, niin tuli hänen tietää, että sikäläisissä
varakkaissa ja sivistyneissä piireissä ei kukaan tahtonut olla
virolainen, että sitä pidettiin alentavana, häpeällisenä, että sanalla
"virolainen" voitiin tarkoittaa ainoastaan talonpoikia ja toisia
alempia kansankerroksia, sivistymättömiä tahi vähemmän sivistyneitä
ihmisiä. Mutta jos Kurbatow tiesi sen, oli hän tahtonut pahoittaa
ja haavoittaa Stella Riesemannin mieltä. Muuhun päätökseen ei
tehtailija Riesemannin tytär, jonka käsityskyky ei jaksanut ulottua
oman yhteiskuntaluokkansa ahtaita rajoja ulommaksi, voinut tulla.
Mutta Stella Riesemann vihasi vielä kolmannestakin syystä Andrei
Petrowitschia. Tämä oli siitä syystä joutunut pahaan pulaan. Stella
pelkäsi, että hänen valeensa tulisi ilmi. Jos Kurbatow vähääkään tunsi
Itämeren maakuntain väestöä ja oloja, ja oli varmaa, että hän tunsi
niitä jonkun verran, niin hänen tuli heti käsittää, että tehtailija
Martin Riesemann oli sitä lajia saksalaisia, joka ei halunnut tunnustaa
olevansa virolainen. Martin Riesemann ei ainoastaan puhunut viroa
puhtaalla ja selvällä maalaismurteella, vaan puhui saksaa ja venäjääkin
niin pahasti viroksi ääntäen ja murtaen ja teki näissä kielissä niin
suuria kieliopillisia virheitä, että hänen kansallisuudestaan voi
jäädä epätietoiseksi ainoastaan se, joka ei tietänyt, että virolaista
kansakuntaa yleensä löytyikään maailmassa. Ja Stella Riesemann oli
Kurbatowille väittänyt olevansa saksalainen!

Heidän keskustelunsa katkesi, mikä kuitenkin tuskastutti ainoastaan
nuorta neitosta. Andrei Petrowitsch kulutti aikaansa kaikessa rauhassa
ympäröivää luontoa ihaillen. Aurinko laskeutui parhaillaan metsän
taa, jota he lähestyivät, muodostaen tummanviheriälle kuusistolle,
jossa niityn syrjässä kasvoi sekaisin koivuja, leppiä ja pihlajia,
tulenkarvaisen, loistavan taustan. Keltaisenpunertava hohde tunkihe
kirkkaana kultaverkkona puiden läpi ja kutoi niiden latvojen ympärille
punaisen, väreilevän sädekehän. Ilma oli täynnä kukka- ja heinämailla
kasvavista kukista ja nuoresta ruohosta nousevaa raikasta tuoksua,
niityn läpi juoksevan ojan pinnalta nousi kevyttä, valkeaa utua.
Yksinäinen lintu lauleli surullisesti, kaihoa herättävin sävelin
puussa, tiheästä lehdikosta kuului satakielen metallikirkas liverrys,
vaihtuen toisinaan laulajan rinnasta vastustamattomasti nousevaksi,
kuohuvaksi riemun ja toivon lauluksi: olihan taasen kevät! -- oi, jospa
se valmistaisi tietä armaalle, lämpimälle, hedelmälliselle kesälle!

"No, pääkaupunkilainen toveri, miten nyt on politiikan laita?"

Andrei Petrowitsch katsahti, ikäänkuin kevyestä unesta heräten, ylös.
Hänen katseensa osuivat Heinrich Bergmannin lakkiin jonka alta näkyivät
tämän nuoren miehen hienot, ruskottumattomat kasvot, joiden ilme oli
itsetietoisen hyväntahtoinen, puoleksi ylpeä, puoleksi ystävällinen ja
joilla kuvastui puoli-ivallinen hymy, samalla kun Bergmannin hiljainen
ääni osoitti samaa. Nuori ylioppilas oli jättäytynyt edellä kulkevasta
seurueesta jälkeen, ikäänkuin tahtoen kuulla, mistä venäläinen ja
Stella Riesemann keskustelivat.

"Politiikanko?" kysyi Kurbatow. "Sen te varmaankin tunnette."

Bergmann pudisti vastenmielisesti päätään, samalla kun hän sytytti
merenvahasta tehdyssä imukkeessa olevan ohuen, kellertävän paperossinsa.

"Me emme sekaannu politiikkaan, sehän on tunnettua", lausui hän, pannen
erityisen painon sanalle 'me'.

"Teitähän ei siis huvita asia, jota kysytte."

"No, ajanvietteeksi haluaa aina saada kuulla, millainen tuleva meteli
tulee olemaan. Sellainen asia huvittaa."

"Ikävää, herra Bergmann, etten voi teille sellaisesta mitään kertoa.
Parasta on, että odotatte."

Heinrich Bergmann katsahti äkisti venäläistä silmiin, vaan Kurbatow
katseli entiseen tapaansa suoraan eteensä maahan, niin että niistä
ei voinut nähdä, piilikö vastauksessa pistosta vai eikö. Nähdessään,
ettei hän valitsemallaan puheenaiheella saanut tilaisuutta oppia
tarkemmin tuntemaan pääkaupunkilaista toveriaan, teki hän toisen,
jokapäiväisemmän kysymyksen. Hän kysyi, kuinka kauvan tämä on ollut
yliopistossa ja milloin hän aikoo sieltä erota.

"Päättäen harmaista suortuvista, jotka partaanne koristavat, pitänee
Teidät lukea kunnioitettavien harmaapäiden joukkoon", lausui hän
nauraen, ei kuitenkaan enää pilkallisesti, "tahi tulitteko vasta
varttuneemmalla ijällä yliopistoon?"

"Olen ollut jo kymmenen vuotta yliopistossa. Aikaisin harmaantuminen
näkyy olevan perheominaisuutemme; isävainajani oli kolmenkymmenen
viiden vuoden ikäisenä vielä harmaampi kuin minä."

"Olette olleet kymmenen vuotta yliopistossa! Ja aina samassa
satulassa?" [tiedekunta], huudahti Heinrich Bergmann.

"Ei, jo kolmannessa, tahi, jos niin tahdotte, neljännessä.
Tulin ensin yliopistoon hengellisestä akatemiasta, ensin
lainopilliseen tiedekuntaan, siirryin sitten kansantaloudelliseen ja
valtio-oikeudelliseen sekä luen nyt lääketiedettä."

"Ja sitten?" nauroi Bergman.

"Sitä en vielä tiedä."

"Mutta minne te kaikella tällä viisaudella sitten kerran lähdette?"

"Sinne, missä sitä enimmin tarvitaan, missä voin sitä hyödyllisimmin
käyttää."

"Omaksi vai toisten hyödyksi?"

"Sekä toisten että omaksi hyödykseni."

"Tahdotte mennä _kansan_ sekaan, kuten tunnetussa sananparressa
sanotaan?"

"Siellä olen jo."

"Oletteko päättäneet edelliset kurssinne?"

"Olen, olen lakitieteen kandidaatti."

"Ja tahdotteko vielä lukea lääkäriksi?"

"Luonnollisesti."

Bergmannin lähestyessä, -- joka tietämättään oli saapunut niin sopivaan
aikaan, oli Stella Riesemann poistunut Kurbatowin luota niin kauvas,
ettei hän enään selvään kuullut heidän keskusteluaan. Nyt hän taasen
lähestyi, oman mielipahansa nähtävästi unohtaen tahi tukahuttaen, häntä
jälleen.

Henrik Bergmann katsahti salaa nuoren neidon puoleen, vilkutti hänelle
silmiään ja epäilystä täynnä oleva, pidätetty hymy, joka hänen
huulillaan väreili, näytti lausuvan Stellalle: Ei kaikki ole totta,
mitä hän höpisee! Liioittelee ja koettaa vaikuttaa meihin! -- Andrei
Petrowitschin puoleen kääntyen sanoi hyvästi kasvatettu toveri samalla
kertaa viekkaalla ja luottavalla äänellä:

"Ja minkä alan valitsette itsellenne kerran käytännölliseksi
toimialaksenne, herra Kurbatow, yhdenkö vaiko kaikki yhdessä?"

"Sitä en tiedä", vastasi Andrei Petrowitsch. "Minulla ei ole tapana
suunnitella tulevaisuuttani niin tarkoin, että rajoittaisin sen
tarkalleen määrättyjen rajojen sisään. Luulen kuitenkin, että tulen
tarvitsemaan kokoomiani tietoja niin yhdellä kuin toisellakin
toimialalla, hoidanpa niitä sitten yhtaikaa tahi erikseen."

Nyt piti neiti Stella Riesemann aikaa sopivana ottaa uudelleen
puheenvuoron, sillä hän tunsi, että hänen äkillinen vaikenemisensa
saattoi tuntua Andrei Petrowitschista epäilyttävältä. Hänen silmissään
oli itsetietoisen vaativa ilme, kun hän lausui:

"Mutta eikö hyöty, jonka Te tahdotte hankkia itsellenne ja toisille,
olisi suurempi, jos olisitte antautuneet tutkimaan ainoastaan
yhtä tieteenhaaraa ja pyhittäneet elämänne ainoastaan _yhdelle_
kutsumukselle, omaa voimaanne opiskellessanne ja sen jälkeen
toimiessanne pirstomatta?"

Andrei Petrowitsch käänsi epämiellyttävät kasvonsa nuoren neidon
puoleen, katsoi hetken vaieten häntä silmiin, ja hänen kasvoillaan
kuvastui mielihyvän iloinen loiste.

"Toisille hankkimani hyöty on mielestäni sitä suurempi, mitä enemmän
minä tiedän _yleistä_, mitä vähemmin yksipuolinen olen. Mitä enemmän
minulla on _useille_ annettavaa, sitä parempi. Tahtoisin mieluummin
olla huono asianajaja ja huono lääkäri, kuin ymmärtää huonosti
elämää ja ihmisiä, kuin olla huono neuvonantaja ja arvostelija. Mitä
omaan hyötyyni tulee, olisi minulle aineellisesti luonnollisesti
hyödyllisempää tuntea perinpohjin yhden ainoan ammatin ja sitä
tarmokkaasti hoitaa. Mutta minä olen kaikkea muuta, kuin käytännöllinen
ihminen, neiti Riesemann, ja minun tiedoistani johtuu, etten jaksa olla
käytännöllinen ihminen. Minulta puuttuu mielenlujuutta, sitkeyttä,
kärsivällisyyttä elää aina samassa toimessa, tehdä aina samaa, ajatella
aina samaa ja jäädä elinijäkseni samalle alalle. Voin tehdä paljon
työtä, mutta en aina samallaista. Lääkärinä ja asianajajana tuntisin
pian kateutta puunhakkaajaa tahi katontervaajaa kohtaan, heittäisin
oman toimeni hiiteen ja lähtisin heidän kanssaan työhön."

"Ei kuitenkaan ijäksi", nauroi Stella. (Niin, hän saattoi taasen
nauraakin hänelle!)

"Ei, ei ijäksi."

Henrik Bergman loi toisen kerran katseen nuoren neidin puoleen ja sanoi
hänelle nauraen avoimesti: "Tahtoo tehdä itsensä huvittavaksi!" Mutta
tällä kertaa ei Stella huomannut hänen katsettaan eikä nauruaan; hän
oli tekemisissä ainoastaan Andrei Petrowitschin kanssa.

"Miten Te jouduitte hengelliseen akademiaan, herra Kurbatow?" kysyi hän.

"Minut pantiin sinne."

"Pantiin?"

"Niin. Isäni oli korkea-arvoinen kirkonmies ja toivoi, että minustakin
tulisi samanlainen. Tahdoin täyttää hänen toivomuksensa, sillä rakastin
häntä."

"Mutta tulevainen uranne ei Teitä miellyttänyt?"

"En tahtonut tulla yksipuoliseksi."

"Ja teitte siis isän tahtoa vastaan?"

"Niin."

"Isän kuoleman jälkeen?"

"Ei. Hänen eläessään. Hän antoi sen minulle anteeksi."

"Ja ellei hän olisi sitä tehnyt?"

"Olisin pysynyt päätöksessäni. Minun ei tullut elää isääni, vaan
itseäni ja tulevaista toimialaani varten."

Neiti Stellan katse viipyi tällä kertaa kauemmin Kurbatowin
rokonarpisilla, epämiellyttävillä kasvoilla, hän oli jonkun aikaa
mietteisiin vaipuneena, ennenkuin kysyi:

"Miten Teitä on miellyttänyt tähänastinen opettajatoimenne?"'

Andrei Petrowitschin kasvoille levisi äkkiä heleä puna, joka muutti
hänen kasvonsa melkein kauniiksi, ja hänen kuiva, karhea äänensä sai
lempeän ja hellän kaiun.

"Sitä työtä rakastan yli kaiken; mielestäni on se toisinaan ainoa työ,
joka kantaa hedelmiä ja palkitsee tekijänsä vaivat."

"Mutta eikö juuri se työ vaadi suurinta kärsivällisyyttä, kestävyyttä
ja lujaa tahtoa?"

"Aivan oikein. Mutta sellaista työtä varten on minulla näitä
ominaisuuksia riittävästi, on tähän asti ainakin ollut. En voi
ajatella miellyttävämpää tunnetta, kun ihminen tuntee saadessaan
huomata, silmillään nähdä ja korvillaan kuulla, kuinka siemen, jonka
on jyvittäin kylvänyt, alkaa nuoressa sielussa itää, nousta oraalle,
heilimöidä ja kypsyä! Tuntee olevansa luoja! Sillä sen, mikä siellä
kasvaa ja kypsyy, on hänen sanansa luonut, neiti Riesemann! Kuinka
suloiselta tuntuukaan tehdä sanalla ihmeitä, kääntää ihmisiä sanalla,
sanalla ihmisiä uudistaa."

Neiti Stellan rinnassa vallitsi outo tunne. Hän katsoi jälleen vierasta
ylioppilasta ja kysyi ihmetellen itseltään, kuinka tämän, päältäpäin
katsoen niin itseensä sulkeutuneen ja juron ihmisen rinnassa voi löytyä
niin aatteellisille haaveiluille tilaa. Ja millaiseen asiaan hän tunsi
mieltymystä? Opettajan toimeen! Se oli melkein luonnotonta. Stella oli
kuullut opettajien, mies- ja naispuolisten, suusta aina tähän asti,
että ei löydy ikävämpää, hermostuttavampaa virkaa kuin opettajan virka.
Heistä ei kukaan vielä ollut puhunut _luojan_-tunteesta, vielä vähemmän
luojan-_innostuksesta_. He ikävöivät koko vuoden intohimoisesti
kesälomaa ja koko aamupäivän vapaata iltapäivää. He pitivät itseään
mielellään yhteiskunnan kidutettuina marttyyreinä ja puhuivat suurella
suulla ja kovalla äänellä raskaasta, vaivoista ja vastuksista rikkaasta
elämänkutsumuksestaan. Onnellista, iloista, innostunutta opettajaa ei
Stella Riesemann vielä ollut nähnyt.

Eikä myöskään Henrik Bergmann. Eikä myöskään Oswald Göbler, joka taasen
oli ilmaantunut morsiamensa luo. Henrik ja Oswald katsoivat, Kurbatowin
puhetta kuullessaan, toisiaan, nauroivat; ja kumpaisenkin silmissä
kuvastui täysin luonnollinen epäilys. Ja kun Göbler oli morsiamineen
joutunut hieman etäämmälle venäläisestä, tarttui hän Stellaa hellästi
käsivarteen, loi tarkkaavan katseen mietteissään olevaan neitoseen ja
lausui, puoleksi kuiskaten:

"Ethän toki uskone kaikkea, mitä hän sinulle puhuu! Nämät ihmiset ovat
sellaisia, jotka tahtovat tehdä itsensä erikoisuuksillaan huomatuiksi.
Minä tunnen jo paljon sellaisia ihmisiä."

Missä ja miten herra Oswald Göbler, kaupunkilaisen suurkauppiaan poika
ja itsekin kauppias, joka seurusteli ainoastaan liikemiesten kanssa,
oli oppinut tuntemaan "sellaisia ihmisiä" jätti hän selittämättä.
Stellan olisi ollut helppo saada hänet valeesta kiinni, vaan hän ei
pannut hänen sanoilleen suurempaa huomiota; hänen ajatuksensa olivat
vielä kiintyneet Andrei Petrowitschin puheeseen ja, Göblerin voimatta
sitä estää, neito lähestyi uudelleen venäläistä ja jatkoi hänen
kanssaan keskustelua.

"Olen utelias näkemään, voitteko Te tehdä meidän Eberhardistamme miestä
-- Te luoja!" lausui hän nauraen ja pilkallisesti, mutta, kummallista
kyllä ei -- mahdollisesti vastoin Stellan tahtoa -- hänen äänessään
ollut vähintäkään, mitä olisi voinut pitää pistoksena, epäilyksenä.
Sana "luoja" tuli hänen huuliltaan niin avomielisesti, melkeinpä
mielistellen ikäänkuin neiti ei sydämessään ollenkaan epäilisikään,
että Andrei Petrowitsch on "luoja" ja tekee Eberhardista miehen.

"Miksi en voisi tehdä veljestänne miestä?" kysyi Andrei Petrowitsch.
"Hänhän on terävä poikanen."

"Toisinaan liiankin terävä, herra Kurbatow! Hän saattaa katkeroittaa
elämänne terävyydellään, joka usein muuttuu sietämättömäksi
vallattomuudeksi. Sen lisäksi hän on huoleton, laiska ja itsepäinen.
Teidän tehtävänne ei tule olemaan helppo, herra Kurbatow, enkä
ollenkaan ihmettele, jos Teidän kärsivällisyytenne, kestävyytenne ja
tahdonlujuutenne loppuisivat juuri tämän pojan suhteen, ja niiden
kanssa samoin uskonne luomiskykyynne! Luulen, että Teidän kylvämistänne
siemenistä hänessä aniharvat itävinä nousevat oraalle."

"Te ette siis paljonkaan luota opetuskykyyni?"

"Tunnen veljeni."

"Tunnetteko hänen tähänastisia opettajiaan?"

"Jonkun verran."

"Ette silloin tunne omaa veljeännekään kylliksi."

"No, suokoon Jumala, että löytäisitte oppilaassanne ne hyvät
ominaisuudet, joita hänen entiset opettajansa ovat tähän saakka
tuloksetta etsineet!"

Nyt Stella pilkkasi. Sen antoi hän Kurbatowin selvästi huomata. Tämä ei
kuitenkaan antanut vakaumustaan järkyttää, vaan vastasi samalla kertaa
vakaasti ja lämmöllä:

"En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, jolla ei olisi ollenkaan hyviä
ominaisuuksia. Usein ne ainoastaan _näyttävät_ puuttuvan, ne ovat
ainoastaan kätketyt, ja ettei niitä löydetä, riippuu siitä, että niitä
ei etsitä _oikein_, että niitä ei viitsitä etsiä. Ihminen on suurempi,
kuin mitä hän luuleekaan, ja vähinkin ja halvinkin ihminen on suuri. Ja
jos veljenne on pieni ja huono ihminen, jota en vielä usko, tulee työni
sitä huvittavammaksi, hänen hyvien ominaisuuksiensa etsiminen sitä
kiihkeämmäksi. Ja että minä huomaan hänen hyvät ominaisuutensa, siitä
voitte olla yhtä varma kuin itsekin olen."



II


Seurue oli sillä välin ehtinyt kuusikon läpi Riesemannin kesähuvilan
luo. Se oli kaksikerroksinen, uusi, kirjavaksi maalattu puurakennus,
jota avara, nuori puisto ympäröi. Talo ja puisto tekivät katsojaan
ensi silmäyksellä loistavan vaikutuksen, etenkin kun toiset sen
lähellä olevat huvilat pienine, hoitamattomine puutarhoineen olivat
huomattavasti pienemmät ja yksinkertaisemmat. Niistä puuttuivat ne
silmiinpistävät ja huomiota herättävät koristukset ja kaunistukset,
joita oli, usein aivan mauttomasti, aseteltu sinne tänne Riesemannin
huvilan ympärille. Niinpä torkkui valuraudasta tehdyn, tulipunaiseksi
maalatun portin kummallakin puolella käpäliinsä nojaten kaksi valkoista
leijonaa, joiden kummallinen muoto ja omituisesti lepäävä ruumiinasento
pakoittivat katsojan väkisinkin nauramaan; nähtävästi oli herra
Riesemann antanut jonkun halvan ja samalla kykenemättömän taiteilijan
tehdä nämät hauskannäköiset pedot. Veräjän päällä upeili kummallisilla
koristuksilla varustetun kaaren keskikohdalla oleva taulu, jossa oli
suurilla kullatuilla kirjaimilla maalattuna "Villa Martinsruh" [Huvila
Martininrauha]. Herra Riesemann rakasti ja kunnioitti luonnollisesti
yli kaiken maailmassa ja perheensä keskuudessa ainoastaan itseään, ja
oli sentähden antanut huvilalleen omasta nimestään johdetun nimen.
Talon portaiden edusta ja kuisti olivat köynnöskasvien ja puisissa
astioissa kasvavien kukkien ja troopillisten kasvien koristamat, jotka
siellä voivat, liian kirkkaine väreineen ja mauttomissa, säännöttömissä
ryhmissä ollen, herättää ainoastaan vastenmielisyyttä ja kummastusta.
Puutarhassa näkyi viheriäisten pensasten välissä puistokäytävillä
kiiltäviä kipsikuvia ja suuria, monivärisinä loistavia metallikuulia;
niitä oli asetettu niin erilaisiin asentoihin toisiinsa nähden, että
ihminen, jolla oli parempi aisti, ne nähdessään pakostakin rupesi
pudistamaan päätään.

Kotona oleva seura oli suurimmaksi osaksi puutarhassa, jossa nuoremmat
herrat parin palvelijan kanssa asettelivat kirjavia lasilyhtyjä
nuoriin ja ilotulitusvehkeitä maahan, sillä päivän kunniaksi aiottiin
toimeenpanna ilotulitus; vanhemmat herrat istuivat kortti- tahi
totipöytien ääressä, rouvien ja neitosten kävellessä keskustellen
yhdessä tahi istuessa siellä täällä pienemmissä ryhmissä. Vierasten
luku ei ollut varsin suuri, sillä useimmat Riesemannin tuttavista
viettivät kesäänsä joko ulkomailla tahi toisissa etäisemmissä
kesänvietto- tahi kylpypaikoissa, josta he olivat lähettäneet neiti
Stellalle kirjeellisesti onnentoivotuksensa.

"Haluatte varmaankin puhdistautua matkapölystä, ennenkuin tulette
luoksemme puutarhaan, tekemään tuttavuutta isän ja äidin kanssa?"
sanoi Stella Riesemann Andrei Petrowitschille, kun he olivat saapuneet
huvilan portaiden eteen.

Tämä vastasi myöntävästi, jonka jälkeen nuori neito aikoi lähettää
Eberhardin noutamaan kamarineitoa, että tämä osottaisi Kurbatowille
hänen huoneensa. Mutta venäläinen otti poikaa kädestä ja lausui,
katsoen häntä ystävällisesti silmiin:

"Nuori toverini osoittaa ehkä itse minulle tien; toisella kertaa teen
minäkin taasen jotakin hänen hyväkseen."

Eberhard, joka mieluummin olisi juossut lyhtyjen ja muiden
ilotulitusvehkeiden asettajien luo, rypisti kyllä vastenmielisesti
otsaansa, vaan ei kuitenkaan rohjennut tempautua irti Kurbatowin
kädestä, vaan läksi osoittamaan hänelle tietä huoneeseensa. Ja siellä,
herra Kurbatowin huoneessa, antoi hän pidättää itseään yli puoli
tuntia, ja kun hän taasen puutarhaan saavuttuaan sattui kulkemaan
Stellan ohi, lausui hän iloisena:

"Hän toi minulle mukanaan todellakin hyvän kirjan -- useita kauniita
kuvia ja huvittava sisällys."

"Mistä sen tiedät? Ethän ole vielä lukenutkaan kirjaa?" kysyi sisar.

"Hän selitti minulle sen sisällön. Tiedätkö, että hän osaa puhua hyvin.
Alan lukea kirjaa jo huomenna."

"Minkä sisältöinen kirja se on?"

"Luonnontiede. Mutta se ei ole nähtävästikään niin ikävä kuin se,
jota minun pitää lukea. Hän lupasi vielä selittää kaikki erityisesti
minulle. Ja hän selittää kaikki satujen muodossa. Ja sitten lupasi hän
lähteä kanssani metsään ja niityille ja näyttää minulle monta luonnon
ihmettä. Ja tiedätkö, mitä hän minulle vielä sanoi?"

"Mitä sitten?"

"Minun ei tarvitse peljätä, että hän alkaisi vaivata minua liiallisella
lukemisella. Hän tietää itsekin, miten vaikeata ja ikävää lukeminen on
minun laiselleni. Stella, hän näkyy olevan jotensakin viisas mies!"

"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo sinua, laiskuria, lukemisella
kiusata", nauroi Stella Riesemann. "Mutta miten hän sitä tapaa
noudattaen voi edistää sinun matematiikan ja venäjän kielen kieliopin
taitoasi, sitä en voi käsittää."

"Älä rupea häntä pilkkaamaan! Viisaana miehenä tietää hän itse, mitä
tekee!"

Andrei Petrowitsch itse ilmaantui noin neljännestunnin kuluttua
puutarhaan. Hän oli osaksi muuttanut pukuaan; valkean vormutakin
asemasta oli hänellä nyt pitkä univormu, jonka kauluksen alta loisti
puhdas kiiltokaulus, ja auringon paahtaman lakin asemesta oli hänellä
nyt uudempi, valkealla kankaalla peitetty.

Eberhardin vaistomainen viha häntä kohtaan näkyi olevan vähenemään
päin, sillä, kun Andrei Petrowitsch katseli puutarhassa ympärilleen
etsien häntä, poika läheni, sen huomattuaan, kutsumatta, vieläpä hyvin
nopeaankin.

"Vie minut nyt vanhempiesi luo, Eberhard", pyysi Kurbatow.

He kiersivät talon ympäri avaran parvekkeen luo, joka koristi talon
puistonpuolista sivua ja jonka edusta oli kauniilla kukkalavoilla
koristettu.

Parvekkeella oli pöytiä tuoleineen ja sieltä kuului vilkasta miesten
puhelua ja aika ajoin kovaa naurua. Eberhard näkyi etsivän isäänsä
äänen mukaan, sillä tuskin hän oli kuullut parvekkeella karkeanlaista
ja rasvaista naurua, kun hän alkoi kuunnella tarkasti ja hänen
kasvoistaan näkyi, että hän oli löytänyt sen, jota oli etsinyt. Täällä
terrassin puolella liittyi Stella, joka oli nähnyt heidän tulevan,
heidän seuraansa. Kurbatow luuli huomaavansa, että neidon kasvot ja
koko olento näyttivät rauhattomilta ja kiihottuneilta.

"Herrat pelaavat suurella innolla kortteja", lausui hän, ja hänen
suupielissään väreili pakoitettu hymyily, "niin että me heitä
mahdollisesti häiritsemme. Te varmaankin suostutte siihen, herra
Kurbatow, että saatan Teidät ensin äidin tuttavuuteen. Hän istuu tuolla
lehtimajassa."

"Olkaa niin hyvä, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch ja
pysähtyi.

He kääntyivät samaa tietä takaisin ja seisoivat pian jasmiinilehtimajan
oven edessä, jonka sisässä istui puutarhatuoleilla kaksi
vanhanpuoleista naishenkilöä. Stellan esitettyä vieraan muutamin
sanoin, nousi toinen heistä hitaasti ja juhlallisesti, ojensi samoin
hitaasti ja juhlallisesti vieraalle kätensä ja vaipui sitten hitaasti
tuolilleen takaisin.

Stellalla ei ollut äitinsä kanssa suurempaa yhdennäköisyyttä, ei
myöskään Ritalla, vaan sitä enemmän Eberhardilla. Kun molemmilla
tyttärillä oli valkeat hiukset, siniset silmät ja pyöreät, punakat
kasvot, oli Eberhard perinyt äidiltään mustanruskean tukan, tummat,
kapeat kasvot, pienet, ruskeat silmät ja ohuen, terävän nenän.
Molemmilla, äidillä ja pojalla oli samallainen varovainen, epäilevä,
alati varuillaan oleva luonne, joka pelkää vaaroja kaikkialla ja on
joka tilaisuudessa valmis juoksemaan pakoon.

Rouva Riesemann ja Kurbatow vaihtoivat, viimemainitun tultua
esitellyksi toiselle lehtimajassa olevalle rouvalle -- se oli neiti
Stellan tuleva anoppi, rouva Göbler -- muutamia ylimalkaisia lauseita,
joista Andrei Petrowitsch heti huomasi, että rouva Riesemann oli hyvin
perehtynyt hienompiin seurustelu- ja puhelutapoihin. Hän käytti, vaikka
keskustelu olikin sisällötöntä ja väritöntä, kuitenkin valittuja
sanoja ja koetti kaikin tavoin antaa huomata, että vieras oli joutunut
tekemisiin sivistyneen ja nerokkaan ihmisen kanssa.

"Tuletteko olemaan ankara lapselleni?"

Rouva Riesemann kysyi tämän nauraen ja leikillisellä äänellä, mutta
hänen silmissään näkyi sekä suurta äidillistä hellyyttä että äidillistä
murhetta.

"Ankara? Luulempa, etten tule olemaan", vastasi Andrei Petrowitsch.

"Iloitsen siitä, että ette ole enää liiaksi nuori ylioppilas, vaan jo
vanhempi herra", sanoi Eberhardin äiti, puoleksi hartaalla, puoleksi
juhlallisella äänellä, jonka ohessa hän pani kätensä ristiin. "Toivon
nimittäin, että kohtelette häntä suuremmalla kärsivällisyydellä, kun
mitä nuorempi henkilö voisi tehdä. Tietäkää, herra -- herra --."

"Kurbatow", auttoi Stella.

"Tietäkää, herra Kurbatow, lapseni -- hän ei ole huono, ei hidas eikä
pilalle joutunut... Eberhard, mene pois!... Hän on kristillisessä
kodissa kristillisesti kasvatettu, kristillisessä ahkeruudessa ja
velvollisuuden tunnossa. Mutta en ymmärrä näitä nykyajan opettajia!
He eivät ymmärrä kohdella oikein kasvattejaan, heihin kasvattaessa
vaikuttaa, heidän henkiseen elämäänsä tutustua eivätkä edistää heidän
henkistä kehitystään. He ovat usein liian kohtuuttomia! Eberhardin
opettajien joukossa on sellaisia, jotka vihaavat häntä, vihaavat minun
lastani -- saatte uskoa minua. He eivät yksinkertaisesti päästä häntä
eteenpäin, he antavat hänelle mielellään huonoja arvosanoja. Lapsi on
joitakin heistä joskus pahoittanut, he eivät unohda sitä, he eivät
kärsi häntä, he vihaavat häntä. Se on kristillistä, se on kasvattavaa!"

Rouva Riesemann katsoi tätä sanoessaan tukea etsien tarkkaan Andrei
Petrowitschia ja vielä tarkemmin rouva Göbleriä. Hänen viimeiset
sanansa, joilla hän edelliset vahvisti, näkyivät olevan tarkoitetut
erittäinkin viimeksi mainitulle; hän lausui ne vasta sitten, kun oli
huolellisesti tarkastellut ympärilleen ja huomannut, että Eberhardia ei
ollut läheisyydessä:

"Lapseni ei ole laiska eikä hemmoittelulla pilattu, hän on niinkuin
lapset ainakin, mutta mitä tuo raukka voi tehdä, kun häntä vihataan,
kun kukaan ei tahdo häntä käsittää, oppia häntä kristillisellä
kärsivällisyydellä tuntemaan. Mistä sellaista voisikaan tulla --
opettajathan ovat enimmäkseen toisuskolaisia."

Stella katsoi pelokkaana ensin äitiään ja sitten Kurbatowia;
tämähän oli epäilemättä "toisuskolainen." Sen oli äiti kiihkossaan
ja enemmän rouva Göblerille kuin vieraalle puhuen unohtanut. Rouva
Riesemann huomasi heti virheensä, nähdessään Stellan katseen, mutta
hänen hermostuneella ärtyisyydellä koettaessaan etsiä sovittavia ja
oikaisevia sanoja, oli Andrei Petrowitsch jo löytänyt tien, jolla
voitiin sivuuttaa tämä arka kohta.

"Kristillinen kärsivällisyys on minun kielessäni inhimillinen
kärsivällisyys", huomautti hän, "ja olette oikeassa, rouva Riesemann,
sanoessanne, että opettajilta sitä usein puuttuu. Mutta ajatelkaa,
kuinka paljon inhimillistä kärsivällisyyttä vaaditaankaan opettajalta,
jonka tulee joka päivä kasvattaa kaikilla luokilla satoja oppilaita ja
enemmänkin kerrallaan. Onko ihmeellistä, että kärsivällisyys siellä
loppuu ja antaa tilaa kärsimättömyydelle ja osanottamattomuudelle. Se
on valitettavaa, mutta myöskin inhimillistä. Mitä minuun tulee, tahdon
tehdä mitä lyhyenä aikana voin hänen edistyksensä hyväksi tehdä."

Rouva Riesemann aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin tuli
Eberhard juosten näkyviin ja huusi:

"Andrei Petrowitsch, isä pyytää Teitä luokseen!"

"Teitä?" kysyi Kurbatow oikaisten. "Sinunhan tuli sinutella minua,
Eberhard?"

"No, sinua", sanoi poika kummallisella äänellä.

"Lähtekäämme siis!"

Ja Andrei Petrowitsch asetti kätensä ystävällisesti Eberhardin olalle,
kumarsi sievästi naisille ja molemmat katosivat keskustellen pensasten
taa.

Lehtimajassa katsoi rouva Göbler rouva Riesemannia ja rouva Riesemann
rouva Göbleriä ja sitten molemmat Stellaa.

"_Sinä?_ Pitääkö Eberhardin sinutella Kurbatowia?"

"Herra Kurbatow sinuttelee myöskin Eberhardia", vastasi Stella.

"Miksi niin?"

Neiti Riesemann kohautti olkapäitään.

"Se on herra Kurbatowin toivomus, niinkuin Eberhard on sanonut."

"Toivomus? Herra Kurbatowin toivomus?"

"Niin äiti."

"Mutta sehän ei käy päinsä!"

Se huudahdus tuli sydämen syvyydestä ja rouva Riesemannin ja rouva
Göblerin suusta yhtaikaa.

Tällainen sinutteleminen opettajan ja oppilaan välillä oli Stellankin
mielestä oikeastaan sopimatonta. Mutta nähdessään nyt molempien
hämmästyksestä ja kummastuksesta pitkiksi venyneet kasvot ja heidän
ikäänkuin pohjattomaan syvyyteen katsovat kauhistuneet silmänsä -- sai
vastustushalu taasen vallan neidossa ja, vaivoin kurkusta nousevia
naurunpuuskauksia pidätellen, hän huudahti hyvin kummastuneena:

"Ei käy päinsä? Miksi se ei voi käydä päinsä? Käypiköhän se
Eberhard-herran kunnialle, että lakitiedeitten kandidati Andrei
Petrowitsch sinuttelee häntä?"

"Niin -- mutta -- Eberhardkin sinuttelee häntä!"

"Sitä suurempi kunnia Eberhardille, että hän saa tehdä sen!"

"Mutta se ei ole ensinkään sopivaa! Niinhän ei ole tapana tehdä!
Sellaistahan ei ole ennen edes kuultukaan!"

"Maailmassa löytyy paljon asioita, joita kaikki ihmiset eivät ole vielä
kuulleet."

"Mutta minne joutuu silloin keskinäinen kunnioitus, arvonanto?"
huudahti rouva Göbler, jonka lihavat posket tulivat aivan punaisiksi.
"Mihin joutuu opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen? Mitä
ajattelee oppilas opettajasta, jota hän sinuttelee niinkuin veljeään,
palvelijoitaan tahi kylän poikia, samalla kun toiselta puolen on hyvin
kummallista, ainakin minusta, että vieras ihminen, joka tänään ensi
kerran saapuu taloon, heti sinuttelee suurta poikaani. Eberhardhan on,
ellen erehdy, jo kolmentoista vanha?!"

"Opettajan auktoriteetti ei perustu teitittelemiseen, vaan hänen
kykeneväisyyteensä", ärsytti Stella sydämestään riemuiten edelleen.
"Voiko Eberhard tahi muut samanlaiset tuntea kunnioitusta kaikkia niitä
opettajia kohtaan, joita he teitittelevät? Jospa tietäisitte, kuinka
he heille nauravat ja millaisia kunnioitettavia pilkkanimiä he näille
antavat! Herra Kurbatow tahtoo kasvattaa oppilastaan veljenään; se on
hänen kasvatustapansa ja minun mielestäni ainoa oikea kasvatustapa."

"Minä en pidä siitä!" Ja rouva Göbler pudisti niin kovasti päätään,
että hänen lihavat poskensa heiluivat.

"Enkä minäkään!" toisti rouva Riesemann, pudistaen kuitenkin päätään
vähemmän äkäisesti, sillä hänen äidinsydämelleen ei oikeastaan ollut
lainkaan vastenmielistä, että uusi opettaja tahtoi olla hänen lapsensa
"veli ja ystävä", mikä merkitsi sitä, ettei hän tahtonut olla ollenkaan
"ankara."

"Jos se on sinunkin mielipiteesi, armas Betty, niin tee sellaisesta
epäjärjestyksestä heti alussa loppu", lausui kunnioitettava rouva
Göbler, kääntäen tulipunaiset kasvonsa suuttuneen kostonjumalan tavoin
tulevan miniänsä puoleen.

"Tahdon puhua mieheni kanssa", vastasi rouva Riesemann.

"Voithan tehdä sen itsekin", huomautti rouva Göbler.

Eroavaisuus rouva Riesemannin ja rouva Göblerin luonteiden välillä
olikin siinä, että rouva Riesemann tahtoi aina "puhua miehensä kanssa"
kun tuli jotakin päättää ja tehdä, kun taas rouva Göbler kotonaan
päätti "itse", mitä oli tehtävä. He olivat kaksi suurta vastakohtaa:
toisella puolen täydellinen epäitsenäisyys, ainainen alistuminen,
neuvotteleminen, toisella puolen jyrkkä itsetietoisuus, tahdon lujuus,
käskemishalu ja rajaton ylpeys. Viimeksimainitun ominaisuuden huomasi
jokainen, joka loi ainoankaan katseen rouva Göblerin käskeviin
kasvoihin, joka pani merkille, miten hän istui tuolillaan, millaisin
silmäyksin hän katseli ympärilleen, ja jonka korva oli kyllin terävä
huomaamaan hänen äänensä sointua ja siinä kuuluvaa terästä.

Andrei Petrowitsch ja Eberhard lähestyivät sillä välin parveketta,
jossa vanhemmat herrat olivat kahden pöydän ääressä lopettaneet
preferanssipelinsä. He istuivat sikaarit hampaissa punssilasien
ääressä ja väittelivät kiivaasti pelin johdosta, jolloin kukin
teki leikillisesti pilaa toisten pelissä tekemistä erehdyksistä ja
häviöistä. Joka näki ja kuuli heitä etäämmältä, tuntematta väittelyn
aihetta, saattoi luulla, että heillä oli tärkeitäkin tehtäviä
ratkaistavanaan; niin vakavat olivat heidän kasvonsa ja niin vilkkaat
heidän kädenliikkeensä. Hermostuneiden äänien yli kuului heikosti
kähisevä, hiljemmin puhuessa ärisevä bassoääni, jonka rasvaisen,
puserretun kaiun Andrei Petrowitsch muutamia hetkiä sitten oli kuullut,
Eberhardin tahtoessa viedä hänet ensi kerran herra Riesemannin luo.

"Isä, herra Kurbatow on täällä."

Herra, jota Eberhard oli kutsunut isäkseen, istui wieniläisessä
nojatuolissa, selkä tulijaan päin. Andrei Petrowitsch näki aluksi
ainoastaan hänen paksun härjänniskansa ja lyhyen, paksun, lihavan
kaulansa, joka muuttui ilman huomattavaa väliä ympyriäiseksi, pyöreäksi
veistellyn pölkyn pään näköiseksi pääksi. Se pää oli tiheän, koneella
lyhyeksi leikatun, karhean harjasmaisen tukan peittämä ja molemmat
korvat olivat niin lähellä pääluuta, kun olisivat ne olleet siihen
yhteen kasvaneet. Hitaasti, kankeasti, huomattavan vaivaloisesti
kääntyi tämä huvittava pää ympäri, mutta ainoastaan sen verran, että
herra Kurbatow voi nähdä ainoastaan toisen puolen herra Riesemannin
kasvoista. Ne olivat paksut ja punakat sekä peitetyt lyhyeksi, leuasta
teräväksi leikatulla harmaalla parralla.

"Terve tuloa, nuorimies!"

Ja tehtailija Riesemann ojensi, nousematta ylös ja nähden ainoastaan
Andrei Petrowitsch Kurbatowin varjon, lyhyessä käsivarressaan olevan
käden, jonka etusormessa loisti sinettisormus, huolimattomasti
vieraalle.

Andrei Petrowitsch ei ottanut kättä vastaan. Hän astui herra
Riesemannin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Nimeni on Andrei Petrowitsch Kurbatow."

Herra Riesemann oli tuskin luonut silmäyksen vieraaseen, ennenkuin
hän veti uloslevitetyt jalkansa tuolin alle, kuten ihminen, joka
haluaa nousta ylös. Hän ei kuitenkaan noussut vielä tällä kertaa, vaan
katsottuaan kiireesti ja sekavasti Kurbatowia, kuului hänen suustaan
tahtomattaan ärisevä huudahdus:

"No, sehän on vanhempi herra! Sepä on hauskaa... nimeni on Riesemann...
tehtailija Riesemann."

Tarjotessaan taasen vieraalle kätensä, joka nyt otettiin vastaan, nousi
hän, vasempaan käteensä nojaten, hitaasti ylös, mutta vaan puoliksi
ja vaipui senjälkeen taasen alas. Tehtailija Riesemann olisi kyllä,
Kurbatowin kanssa kahden ollessaan, noussut kokonaan ja reippaasti
ylös, mutta seuransa nähden piti hän sellaista kohteliaisuutta henkilöä
kohtaan, joka tuli hänen palvelukseensa, nähtävästi sopimattomana.

Tehtailija Riesemann jäi kuitenkin ainoastaan niin kauaksi istumaan
poikansa opettajan eteen, kun oli välttämättömän tarpeellista näyttää
seurueelle, että hän käsittää eron itsensä ja palkollisensa välillä.
Sitten nousi hän verrattain nopeasti ylös, ja esitettyään Andrei
Petrowitschin toisille pöydässä istuville herroille, hän tarttui heti
ystävällisesti Andrei Petrowitschia käsivarteen sekä, hauskan isännän
iloisella äänellä lausui erikoisella venäjänkielellään:

"Lähtekäämme kahden hieman kävelemään, Andrei Petrowitsch; viekää
minut pois näiden roistojen seurasta, jossa minulle taas temmattiin
nahka korvien yli. Tietäkää -- ihminen voi tehdä konkurssin
lyödessään tällaisten konnien kanssa korttia. Tänään taasen menetin
kolme ruplaa!... Tulkaa, Andrei Petrowitsch, viihdyn mielelläni
_kunniallisten_ ihmisten seurassa."

"Joka ei osaa pelata, syyttää aina toisia konniksi", sanoi mäkättävällä
äänellä nauraen Riesemannille paljaspäinen, paksuhuulinen pieni
herrasmies, joka oli Kurbatowille esitelty vanhempana herra Göblerinä.

Herra Martin Riesemannin ja Andrei Petrowitschin välillä alkoi, heidän
valittuaan kävelyään varten puutarhan syrjäisimmät ja yksinäisimmät
käytävät, kohta vilkas keskustelu, josta etenkin lihava tehtailija
piti hyvää huolta. Hänen iloisesta mielentilastaan ja erittäinkin
sanarikkaudestaan voi huomata, että alkoholi oli vaikuttanut häneen.
Hän puhui ensin venäjää, ja kun hän joutui siinä pulaan, hän otti
saksan avuksi ja käytti lopulta molempia sekaisin.

"Poikaani, armas ystäväni, käykää kovasti käsiksi", -- alkoi heidän
keskustelunsa, siihen se kääntyi aina jälleen takaisin, sen keskuksen
ympäri kiertelivät kaikki herra Martin Riesemannin ajatukset.
"Tarttukaa ankaralla kädellä häneen käsiksi, älkää olko heikko, älkää
myöntyväinen! Minä annan teille vapauden häntä nipistää ja rangaista,
niinkuin haluatte, ainoastaan silloin, kun ruoskaa tarvitaan, jättäkää
se työ minulle, ja minä tahdon häntä isällisestä kurittaa, siitä voitte
olla varma."

"Luulen, että sitä ei koskaan tarvita", lausui Andrei Petrowitsch.

"Älkää sellaista puhuko, kyyhkyseni!" huusi herra Riesemann taasen
venäjäksi, jatkaen taasen saksan kielellä, vaikka viroksi ajatellen:
"Vitsatta ei lapsesta saa hyvää, älä anna lapselle armoa vaan kuria
-- se on vanha totuus, joka aina pysyy uutena. Katsokaa, Andrei
Petrowitsch, poikani on hyvin hemmoteltu. Se on vaimoni syy. Hän
on muuten mallikelpoinen nainen, mutta liikaa hellä äiti. Kun minä
ojennan käteni vitsakimppuun tarttuakseni, juoksee tämä mielellään
kloroformipullon luo, tehdäkseen pojan kipua vastaan tunnottomaksi.
Niin on poika sydämystynyt, oppinut laiskaksi ja huolettomaksi.
Ajatelkaa -- käy neljättätoista, kaksi vuotta kolmannella luokalla, ja
nyt vielä ehdot matematiikassa ja venäjän kielessä. Ja kuka on tämä
laiskuri ja puupää? Tehtailija Riesemannin ainoa poika, jonka kerran
tulee johtaa isänsä liikettä ja sen lopuksi perii! Milloin aikoo hän
lopettaa realikoulun, milloin vielä käydä teknillisen opiston? Sehän on
julkinen häpeä -- häpeä etenkin minulle!... Tiedättekö, herra Kurbatow"
-- ja Martin Riesemann tarttui uudestaan ystävällisesti ylioppilaan
käsivarteen, -- "vaimoni sisar Pietarissa suositteli Teitä minulle
tottuneena ja kykenevänä opettajana ja valmistajana, luotan täydelleen
teihin. Auttakaa poikaani eteenpäin, ja saatte nähdä, että en ole
mikään kitsas mies, raha ei minulla näyttele yleensä tärkeätä osaa, se
tulee teidän heti alussa tietää."

Ja herra Martin Riesemann veti valkeat silkkiset liivinsä suurelle
vatsalleen sileämmiksi, antoi raskaat kultaiset kellonvitjansa pari
kertaa luistaa sormien läpi, ikäänkuin näkyen odottavan, mitä hänen
sanansa vaikuttavat venäläiseen ylioppilaaseen.

"Rahaa voin tarvita", lausui Andrei Petrowitsch kuivasti, "ja otan
lahjan, jonka minulle palkkani yli annatte, kiitollisuudella vastaan.
Niin paljon olkoon kuitenkin huomautettu, että olisin jo sovitusta
palkasta tehnyt aivan yhtä paljon poikanne hyväksi, kun nyt, kun
minulla on lisää odotettavana."

"No, no", aikoi herra Riesemann lausua, mutta muutti kuitenkin ajoissa
tämän liikaa julkisen epäilyksenosoituksen yskimiseksi, ja antoi
ainoastaan kasvoillaan näkyä epäilyksen merkkejä.

"Oli miten oli", lausui hän sitten, "joka tapauksessa voitte luottaa
sanaani -- siinä käteni... Ja minä ehdotan Teille vielä jotakin
muuta, herra Kurbatow. Jos Eberhard suorittaa ehtonsa tyydyttävästi
ja pääsee neljännelle luokalle, -- jonka minä tahdon lukea ainoastaan
Teidän työnne ansioksi, niin teemme uuden kaupan: miten olisi, jos Te
jäisitte vuodeksi tai puoleksi poikani ohjaajaksi? -- hyvä palkkio on
luonnollisesti itsestään ymmärrettävissä."

"Siitä en voi vielä mitään päättää."

"Estävätkö omat lukunne Teitä? Onko Teillä loppututkinto lähellä?"

"Se vähemmin; minä en pidä kiirettä lukujeni lopettamisella, -- olen
hyvin mielelläni ylioppilaana."

"Teillä ei siis ole mitään esteitä?"

"Tahdon ensin tietää miten minua elämä teidän talossanne miellyttää."

Herra Martin Riesemann pysähtyi äkkiä, laski Kurbatowin käsivarren irti
ja kiireellinen silmäys, jonka hän heitti kierosti venäläiseen, näkyi
sanovan: "Siinäpä on elukka! Rupeaa tinkimään! Tämä julkeaa olla kahden
vaiheilla siitä, miellyttääkö häntä elämä Martin Riesemannin talossa!"
Herra Riesemann lausui kuitenkin jonkun ajan kuluttua teeskennellyllä
äänellä:

"Luonnollisesti on Teidän sitä silmälläpidettävä. Mutta voin vakuuttaa
Teille, että elämä minun talossani on miellyttänyt kaikkia, jotka
siellä ovat olleet. Puhumme siis ehdotuksestani sopivalla ajalla
lähemmin."

Tehtailijan hauska mieliala oli pilattu; hän vaikeni, käytti syntyneen
väliajan raskaasti hengittämiseen, -- jonka hän ikäänkuin tahallaan
muutti vieläkin raskaammaksi. Lopuksi sieppasi hän taskustaan paksun
hopeaisen, sisältä kullatun sikarikotelon, otti itselleen sikarin ja
tarjosi toisen Kurbatowille.

"Ottakaa pois, se on erittäin hyvää lajia."

"Minä otan siis", lausui Andrei Petrowitsch; "muuten tupakoin vähän,
mutta hyvää sikaaria vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa."

"Ei myöskään mitään lasillista hyvää viiniä vastaan."

"Ei mitään."

"Siis käännymme takaisin ja minä vien Teidät lähteelle."

"Ei sillä ole kiirettä, herra Riesemann. Tahtoisin vielä ensin Teidän
kanssanne puhua muutamia sanoja toimestani Teidän talossanne."

"Tehkää niin hyvin!"

"Minulla on Teille, ennenkuin ryhdyn työhön, tärkeä ja minun
tännejäämiselleni ratkaiseva ehto asetettavana."

"Ehto?"

"Niin, tärkeä ehto."

Herra Martin Riesemann näytti tulevan rauhattomaksi, näytti siltä, kun
ei hän olisi ollut koskaan tottunut siihen, että hänelle asetettiin
ehtoja. Hän katseli pienillä, pyöreillä silmillään hermostuneesti
ympärilleen, kun hän lyhyesti ja karmeasti sanoi:

"Siis puhukaa, herra Kurbatow!"

"Teidän pitää antaa minulle opetustyössäni täydellinen vapaus, herra
Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Teidän pitää antaa minun
vapaasti ja tahtoni mukaan opettaa poikaanne, valmistaa häntä ehtojen
suoritusta varten ja häntä yleensä kasvattaa, niinkuin itse parhaaksi
näen, ilman että Te tulette väliin omine määräyksinenne. Ainoastaan
siten voin vastata toivotuista tuloksista, pojan edistymisestä.
Saman pyynnön aion esittää vaimollennekin. Omia ehtojani pidän sitä
tärkeämpinä, koska Te ette ole vaimonne kanssa yhtä mieltä poikanne
kasvatuksen suhteen."

"Ja sillä ehdolla menette siis takuuseen siitä, että Eberhard suorittaa
ehtonsa ja pääsee ylemmälle luokalle."

"Niin."

"Siis on ehtonne täytetty, herra Kurbatow! Muuta en toivokaan."

Tehtailija ei vielä ollut oikein hyvällä tuulella; ylioppilaan rohkea,
itsetietoinen ja vaativa esiintyminen ei miellyttänyt häntä. Mutta kun
hän piti ennen kaikkea poikansa ja omaa hyötyään silmällä, tukahutti
hän vastenmielisyytensä, oli olevinaan täysin rauhallinen ja antoi
Andrei Petrowitschille miehekkäästi kättä. Hän näytteli viekasta
osaansa vielä paremmin, lausuen:

"Oikeastaan ei Teidän, Andrei Petrowitsch, olisi tarvinnutkaan
sellaista ehtoa asettaa; en olisi muutenkaan tullut teitä
opetustyössänne häiritsemään -- sellainen ei ole minun tapani; ja
vaimoni tekee, mitä minä toivon ja käsken."

Toisiinsa täysin tyytyväisinä astuivat herra Riesemann ja Andrei
Petrowitsch puutarhan halki, jossa kirjavat lyhdyt jo olivat
sytytetyt palamaan, parvekkeelle takaisin, jonne sillä välin oli
kutsuttu illallista syömään. Illallispöytä oli katettu parvekkeelle.
Lamppujen valossa kimalteli pieni, kukilla koristettu pöytä hopealta
ja kristallilta. Monien viinilajien joukosta ei puuttunut myöskään
suuria, kullatuilla lyhyillä kauloilla varustettuja pulloja kiiltävissä
jää-astioissa.

Iloinen, vilkkaasti keskusteleva seurue kokoontui pöytään. Että
tehtailija Riesemannin talossa pidettiin kristillisiä tapoja arvossa,
sitä todisti jo se, että jokainen kumartui ennen pöytään istumistaan
tuolin selkänojaa kohti ja rouva Riesemann luki soinnukkaalla äänellään
tunnetun saksalaisen värssyn, jossa kutsutaan Jeesusta vieraaksi
ja rukoillaan häntä tuomaan mukanaan onnea. Sitten istuuduttiin
äänettöminä.

Herra ja rouva Riesemann istuivat, niinkuin oikeus ja kohtuus
vaativatkin, pöydän yläpäässä. Andrei Petrowitsch oli sattumalta, omaa
sijaansa lainkaan valikoimatta, joutunut istumaan toiselta puolen
paksun rouva Göblerin, toiselta puolen neiti Rita Riesemannin väliin,
Stella Riesemannin sulhasineen istuessa häntä vastapäätä. Niinpian
kuin Andrei Petrowitsch toi näkyviin onnettoman oikean kätensä,
josta hän oli puistossa ottanut kintaan pois, tapahtui kiusallinen
välikohtaus. Rita Riesemann käänsi kasvonsa Andrei Petrowitschista niin
havaittavalla inholla ja käänsi hänelle niin huomiota herättävällä
tavalla selkänsä, että kaikkien lähempänä istuvien katseet kääntyivät
vierasta ylioppilasta kohti. Siten nähtiin hänen kätensä. Ei kukaan
lausunut sanaakaan, mutta naisten, etenkin nuorempien joukossa
kuului salaista kuiskinaa, joka teki paljon pahemman vaikutuksen
kuin äänekkäästi ja sanoin ilmaistu tunteenpurkaus. Ainoastaan yksi
alaikäinen tyttö ei voinut pidättää hiljaista, hämmästynyttä kauhun
huudahdusta...

Andrei Petrowitsch loi katseensa rouva Göbleriin; hänen ihraisissa
kasvoissaan näkyi vähemmin kummastusta ja pelkoa, kun mielipahaa,
paheksumista ja nuhdetta. Rouva Göbler näytteli jälleen rangaistuksen
jumalattaren osaa. Ja hän näytteli sitä niin vaikuttavasti, että Andrei
Petrowitschin, tämän vakavan miehen, täytyi taistella nauruaan vastaan.

"Se on ainoastaan syntymämerkki -- suokaa anteeksi!" lausui hän
äänellä, josta kuului pidätetty nauru. "Se on yhtä vanha kuin minä
itsekin. Kipeätä ei se minulle tee."

Ja ikäänkuin uhmaten kaikkia hämmästyneitä ja pelästyneitä, ei
venäläinen pistänyt kinnasta käteensä vaan alkoi rauhallisesti
veitsellä ja kahvelilla syödä. Kinnas olisikin ollut hänelle
varmaankin syödessään haitaksi. Kun neiti Rita ei enään luonut
katsettaan pelättävään käteen, vaan jäi, selkänsä puoliksi Kurbatowiin
päin kääntäen, istumaan Heinrich Bergmannin viereen, loi rouva
Göbler silloin tällöin silmäkulmiensa takaa katseen sinipunaiseen
kauhun esineeseen ja sitten ikäänkuin nuhtelevasti herra ja rouva
Riesemanniin. Toiset vieraat eivät asiasta enää välittäneet. He
tottuivat näköön varsin pian, tahi eivät he syödessään, juodessaan tahi
jutellessaan ajatelleet enempää Andrei Petrowitschin kättä.

Syötiin hyvästi, juotiin hyvästi ja huudettiin päivän sankarittarelle,
vaahtoavia viinilaseja kilistellen "eläköön." Jouduttuaan istumaan
kahden vihamiehensä väliin, oli Andrei Petrowitsch pakoitettu olemaan
vaiti, olkoonpa, että neiti Stella silloin tällöin lausui hänelle
jonkun pintapuolisen sanan.

Kun nuorempi väki läksi illallisen jälkeen moniväristen tulien
loistaessa puutarhaan, jossa sytytettiin suurenmoinen ilotulitus,
vei isäntä, joka oli saanut hyvän mielialansa täydelleen takaisin,
vanhemmat herrat runsaasti katetun viinipöydän ääreen, joka oli
sijoitettu yhteen parvekkeen loukkoon, suurten filodendronien ja
palmujen väliin. Andrei Petrowitschille antamansa sanan muistaen,
kutsui herra Riesemann hänetkin "lähteelle". Riesemann näkyi unohtaneen
kaiken vastenmielisyytensä, jota hän oli puutarhassa tuntenut
Kurbatowia kohtaan ja tämä totinen, melkeimpä umpimielinen ihminen,
joka osasi niin itsetietoisesti puhua, näkyi vetävän häntä erikoisella
tavalla puoleensa. Herra Riesemann koetti huomattavalla innolla
saada häntä puhumaan, ikäänkuin olisi häntä huvittanut saada kuulla
Kurbatowin mielipiteitä, ikäänkuin panisi hän tämän mielipiteille
muutamissa asioissa suurta arvoa. Sen ohessa näkyi, että hän koetti
itse puhua harkitummin, sisällökkäämmin kuin tavallista. Hän oli saanut
joltakin kuulla, että Andrei Petrowitsch ei ollut ainoastaan korkeamman
hengellisen miehen poika, vaan vielä lisäksi lakitieteen kandidaatti,
siksi kutsui hän tätä aina "kandidaatti herraksi" ja oli häntä kohtaan
erittäin ystävällinen sekä tuntuvassa määrässä kohtelias -- seuransakin
nähden.

Kun viinipöydässä oli juotu jonkun aikaa, osasi herra Martin Riesemann
erotessa asettaa asiat niin, että hän jäi Kurbatowin kanssa kahden
kesken. Keskustellen kulkivat he puutarhassa jälleen edestakaisin.
Herra Riesemann johti keskustelun erikoisetta esipuheetta itseensä ja
liikkeeseensä sekä menneisyyteensä ja nykyisyyteensä. Näytti siltä,
kuin koettaisi hän kohottaa itseään vieraan ylioppilaan silmissä,
saattaa itsensä parempaan valoon.

"Niin, niin", alkoi hän kerran, kun heidän keskustelunsa Pietarin
korkeakoulujen oloista oli päättynyt, tuupaten hattunsa päälaelta
niskaan. "Raskaita päiviä näkee monikin mies elämässään, sen tiedän
itse parhaiten. Ei ole mitään helppoa kohota omin voimin alhaisesta
asemasta ylös, mutta, Jumalan kiitos, se on onnistunut minulle.
Voisitteko kuvitella mielessänne, rakas Andrei Petrowitsch, että mies,
joka seisoo edessänne, on kerran ollut köyhä kuin kirkon rotta? En
ollenkaan häpeä Teille kertoa, että olin vielä kaksikymmentäviisi
vuotta sitten mitätön pannusepän sälli -- sanon Teille, mitätön
pannusepän sälli, joka mestarini luona pienellä viikkopalkalla hankin
otsani hiessä jokapäiväisen leipäni. Mutta nyt, -- tiedättekö,
kandidaatti herra, -- pitää Teidän tulla katsomaan tehdastani. Se ei
ole tosin, Jumala paratkoon, vielä kovin suuri, siinä on ainoastaan
neljäsataa työläistä ja yksi ainoa savutorvi, suurten tehdasten
rinnalla se on vielä mitätön -- mutta -- teidän pitää se kerran itse
nähdä, -- ja voin Teille vakuuttaa, että olen siihen tyytyväinen,
että se -- niin sanoakseni -- kukoistaa, ja mitä minun toimintaani
ja etenkin tuloihini tulee, niin ovat ne suuremmat kuin monen suuren
tehtaan... Niin, niin, sellaiseen tarvitaan hyvää johtoa, tehtailija
tarvitsee nykyaikaan asioiden harkitsemiskykyä, suurta harkitsemiskykyä
ja kaukonäköisyyttä -- sanalla sanoen -- liikeneroa. Kaukonäköinen
liiketaito on se, joka panee rattaat pyörimään ja panee ne oikein ja
oikealla ajalla pyörimään. Mitä arvelette, herra kandidaatti, puhunko
valetta?"

"Tulen hyvin mielelläni katselemaan tehtaitanne", lausui Andrei
Petrowitsch, huomaamatta Riesemannin kiittelevää kysymystä. "Milloin se
voisi tapahtua?"

"Milloin vaan itse haluatte, herra Kurbatow! Te voitte tulla sinne
rautateitse, voitte tulla kanssani vaunuissa, voitte lähteä hevosella
ratsastaen, tahi rattailla ajaen -- minulla on niitä kolme eikä tie
ole pitkä -- ainoastaan kaksitoista virstaa. Kaupungissa voi Teidät
jokainen lapsikin johtaa Riesemannin tehtaalle."

"Omistatteko konetehtaan, herra Riesemann?"

"Rauta- ja konetehtaan; erikoisala höyrypannut... Minun höyrypannuni
ovat kuuluisat, minulla on tilauksia suurista teollisuuskeskuksista,
Pietarista, Moskovasta, Varsovasta, minun höyrykattiloitani tarvitaan
Mustanmeren rannoilla, Siperiassa -- kaikkialla."

Andrei Petrowitsch käveli jonkun aikaa ääneti tehtailijan vieressä,
joka vilkkaasti jatkoi puhetta liikkeestään, ja kysyi sitten:

"Te sanoitte, herra Riesemann, että olette omin voiminne kohonneet
nykyiseen asemaanne, kohonneet köyhästä rikkaaksi."

"Aivan selbst-made man [oikeastaan: self made-man (sano: selfmeedmän)
-- 'oman onnensa seppä', nousukas], niinkuin englantilainen sanoo,
voitte uskoa minua, kandidaatti herra!" Ja herra Riesemann työnsi nyt
niskassa olleen hattunsa toiselle korvalle ja pisti molemmat kätensä
amerikalaiseen tapaan housujensa taskuun.

"Mutta Teillä täytyi olla tehtaanne rakennuttamiseen tahi ostamiseen
jonkun verran pääomaa ja ehkä ainakin velkoja", lausui Kurbatow.
"Köyhällä pannusepän sällillä ei tavallisesti ole kumpiakaan."

"Katsokaahan, jonkun verran onnea täytyy ihmisellä myöskin olla,
vastasi Martin Riesemann, ja hänen leveille, pyöreille kasvoilleen
levisi mielihyvän loiste, joka todistaa, että ihminen on tyytyväinen
itseensä ja kohtaloonsa. Ihmisellä pitää olla onnea, ja _pyrkivää_
ihmistä seuraa enimmäkseen aina onni. Pääasiaksi jää aina hyvä pää,
-- pienikin, terävä pää... Asianlaita oli seuraava, kandidaatti
herra... Minä tein työtä kauemman aikaa erään mestarin luona, joka
kuoli leskenä. Hänen työpajansa perijäksi tuli hänen tyttärensä, joka
oli hänen ainoa lapsensa. Mitä voi nainen, ja etenkin nuori neiti,
yksin tehdä pannusepän työpajalla. Neiti Betti oli suuressa pulassa
ja valitti hätäänsä minulle. Minun tuli häntä sääli. Autanhan aina
mielelläni pulaan joutunutta lähimmäistäni, etenkin jos hän on heikko,
turvaton nainen. Niin kävi sitten, että minä --"

"Että Te kositte neiti Bettiä", keskeytti Andrei Petrowitsch hänet.

"Aivan niin, nuori herra. Minkätähden en olisi niin tehnyt? Neiti Betti
oli tukea ja auttajaa vailla, samoinkuin minä vaimoa. Neiti Betti oli
hyvin kasvatettu ja koulutettu, ja minä olin reipas ja raitis työmies.
Jos hän olisi jättänyt liikkeensä vieraan käteen, palkollisen haltuun,
-- Jumala tiesi, miten paljon siitä olisi jäänyt jäljelle!

"Mutta jos _Te_, herra Riesemann, olisitte olleet tuo vieras
palkollinen?"

"Minä?... No niin... olisin tehnyt, mitä olisin voinut, mutta...
tiedättehän -- oma on aina oma ja vieras on vieras. Teidän pitää
tietää, että liike oli ihan laimiinlyöty, jätetty ihan oman onnensa
nojaan. Autuas appeni, -- Jumala suokoon hänelle rauhaisan levon!
-- oli myöntyväinen, veltto isäntä. Hän antoi sällien tehdä, mitä
tahtoivat ja oppipojatkin kävivät joskus hänelle nenäkkäiksi.
Parannuksen saattoi tuoda ainoastaan sellainen, joka oli itse isäntä,
joka kävi kiinni asioihin _isännän_ kädellä, lujalla, ankaralla,
rautaisella isännän kädellä. Näin puhuin myös neiti Bettille. Sanoin
hänelle, että hän saa pian ruveta vierasten luona opettajattarena
syömään heidän leipäänsä, ellei hän anna liikkeen johtoa miehen käteen,
joka harrastaa sen parasta paremmin kuin palkollinen. Ja hän ymmärsi
minua. Hän huomasi, miten tarpeellinen minä olin hänelle, ja niin me
menimme avioliittoon. Näin, kandidaatti herra, tulin hänen tuekseen ja
auttajakseen ahdingossa..."

Herra Martin Riesemann silitti pari kertaa hyvillään valkeaa, lyhyttä
poskipartaansa, ikäänkuin odottaen Kurbatowilta vastausta. Mutta Andrei
Petrowitsch katsoi vaieten maahan. Jos herra Riesemann näki oikein,
oli venäläisen otsa rypyssä ja hänen huulensa mustan parran keskessä
kokoonpuristetut.

"Te muutitte työpajanne sitten aikaa myöten tehtaaksi?" kysyi Andrei
Petrowitsch lopuksi.

"Mistä sen tiedätte?"

"En tiedä, -- arvelen vaan niin."

"Olette oikeassa. Laajensin työpajaani niin kauvan kunnes se oli liikaa
suuri työpajaksi ja liian pieni tehtaaksi. Sitten rakensin tehtaan."

"Aloitte pitää työpajassa enemmän sällejä ja vielä enemmän oppipoikia?"

"Niin, sillä työ laajeni, ajat olivat suotuisat."

"Ansaitsitteko tehtaan rakentamiseen tarvittavat rahat kaikki vaan
työpajastanne?"

"Luonnollisesti", vastasi herra Riesemann, mutta siinä hän valehteli
vähän; neiti Betti oli tuonut itsensä ja työpajan mukana pesään kolme
tuhatta ruplaa puhdasta rahaa ja pienen kivitalon, jonka hän myöhemmin
myi. Herra Riesemann salasi tämän, sillä häntä nähtävästi miellytti
suuresti esiintyä "oman onnensa seppänä."

Ja nyt hän alkoi laajasti kertoa tehtaan perustamisesta ja sen
kehityksestä, jota tehdessään hän koetti saattaa itsensä niin hyvään
valoon kuin mahdollista. Mutta jos herra Martin Riesemann toivoi,
että ihminen, jolle hän kaikkea tätä jutteli, ja jonka silmissä hänen
nyt piti loistaa, jonka tuli häntä kiittävillä huudahduksilla tahi
kummastelevilla katseilla palkita ja kiihottaa edelleen puhumaan,
niin hän erehtyi. Tuo kummallinen mies vaikeni, hän vaikeni niin
loukkaavalla tavalla, että herra Martin Riesemann itsekin lopulta
vaikeni, ikäänkuin olisi häntä ilettänyt heittää päärlyjään sellaisen
kylmän, tunteettoman elukan eteen...

He olivat joutuneet kävellessään ilotulituspaikalle, jossa puheliaat
vieraat piirittivät Martin Riesemannin, niin että hän joutui erilleen
Kurbatowista -- seikka, jota vastaan kumpaisellakaan ei ollut mitään
sanomista.

Andrei Petrowitsch etsi käsiinsä Eberhardin, jolla oli toisen
samanikäisen pojan, Ralf Göblerin kanssa, tärkeä osa tulituslaitteiden
sytyttämisessä. Ja Kurbatow jäikin nyt koko illaksi lasten luo. Hän
otti nähtävästi huvitettuna osaa heidän iloonsa, neuvoi heille useita
leikkejä, opetti heille pari uutta palloleikkiä ja saattoi heidät --
pojat ja tytöt -- pilapuheillaan usein makeasti nauramaan.

Stella Riesemann oli tahtonut pari kertaa lähestyä Kurbatowia, mutta
hän tapasi hänet isänsä seurassa eikä tahtonut heitä häiritä. Oswaldin
rinta oli myöskin tänä iltana niin täynnä keväistä tunnelmaa, että
hän ei hennonnut jättää morsiantaan hetkeksikään toisten kanssa
seurustelemaan. Ja kun Stella viimeinkin sai tilaisuutta etsiä Andrei
Petrowitschia, oli tämä jo kadonnut puutarhasta. Kurbatowin valaistu
akkuna toisessa kerroksessa osoitti, että hän oli saanut pidoista
kyllikseen ja paennut pesäänsä, -- aikaisemmin kuin kukaan muu ja
kellekään hyvää yötä toivottamatta.



III


Andrei Petrowitschin pedagoginen toiminta Riesemannin talossa alkoi
kaikella muulla kuin toivorikkaalla tavalla, ainakin oppilaan isän
mielestä. Se toiminta nimittäin ei näyttänyt ollenkaan alkavan. Herra
Martin Riesemannin piti päätään pudistaen ja kulmiaan rypistäen
tunnustaa itselleen, että hän oli kuvitellut mielessään opettajan aivan
toisenlaiseksi, opettajaksi, joka ohjaisi laiskaa oppilasta lyhyessä
ajassa suurin askelin eteenpäin, saattaisi hänet onnellisesti karien
läpi ehtoja kuulusteltaessa.

Sen sijaan, että olisi heti maanantai-aamuna ryhtynyt antamaan
pojalle säännöllisesti oppitunteja, läksi herra Kurbatow Eberhardin
kera kaikessa rauhassa kävelemään; molemmat tulivat päivälliseksi
takaisin nälkäisinä kuin sudet sekä läksivät taasen heti päivällisen
jälkeen liikkeelle ja saapuivat samallaisessa tilassa takaisin
illalliseksi. Tämä tapahtui toisena ja kolmantenakin päivänä. Sitten
alkoivat kyllä oppitunnit niitä varten määrätyssä ja jo kauvan sitten
valmiiksijärjestetyssä huoneessa, mutta ne olivat niin lyhyet, se
on, niitä oli niin vähän, että oppilas ei, herra Riesemannin arvelun
mukaan, ehtinyt edes kirjoja haistelemaankaan. Ja kaikki pitkät
iltapäivät käytettiin taasenkin kävelyyn kentillä, niityillä ja
metsässä, ilman että pojalle olisi jäänyt aikaa valmistautua seuraavan
päivän oppituntia varten, jos hän yleensä saikaan minkäänlaisia
läksyjä, -- joka oli hyvin epäiltävää. Ja tämä laiskotteleminen jatkui
päivästä päivään ja näytti jatkuvan yhä edelleenkin.

Oppilas luonnollisesti oli tällaiseen opetukseen erittäin tyytyväinen.
Tämä tyytyväisyys loisti hänen silmistään, punaisista ja terveistä
poskistaan ja ilmeni hänen käytöksessään opettajaa kohtaan. Eberhard
Riesemann ja Andrei Petrowitsch tulivat pian hyviksi tovereiksi, ja
tämä toveruus muuttui pian ystävyydeksi, keskinäiseksi sydämelliseksi
ystävyydeksi. Eberhard Riesemann, joka oli vastaanottanut tämän
opettajan, joka tuli hänen kesäistä loma-aikaansa pilaamaan, laiskan
oppilaan vihalla, joka oli päättänyt tehdä hänen elämänsä niin
rasittavaksi kuin mahdollista ja joka kaiken tämän lisäksi oli tahtonut
pitää vierasta ylioppilasta ainoastaan köyhän palvelijan arvoisena,
jonka kanssa hän, rikkaan tehtailijan poikana, voi ainoastaan
alentuen seurustella, sama Eberhard Riesemann, joka piti jokaista
opettajaa synnynnäisenä vihamiehenään, hän oli parin viikon kuluttua
toveriinsa huomattavasti kiintynyt, oli aina hänen seurassaan, puhui
Andrei Petrowitschista suurimmalla kunnioituksella, ja kun nämät
eroittamattomat toverit nähtiin jonnekin menevän, olivat oppilaan
silmät aina opettajan huuliin kiinnitetyt -- Eberhard Riesemann ei
katsonut enää köyhän palkatun ylioppilaan puoleen _alas_, vaan hän
katseli tämän puoleen _ylös_.

Kun rouva Riesemannin tunteet näiden seikkojen johdosta olivat
jakaantuneet -- hän riemuitsi sydämestään, että opettaja ei ollut
hänen pojalleen ankara, kun hän toiselta puolen taasen oli huolissaan
Eberhardin edistymisestä, muuttui herra Riesemannin mieli aikaa myöten
yhä tuskallisemmaksi. Hänelle oli hyvin vaikeata pitää Kurbatowille
antamansa lupaus, olla kokonaan sekaantumatta hänen toimintaansa. Hän
päätti vihdoin ottaa asiasta kautta rantain lähempää selkoa, vaikka
tämä askel olikin hänen lupaustaan vastaan. Herra Riesemann otti
poikansa eräänä päivänä tutkittavakseen.

"Kuulehan poika, sinähän et opi ensinkään mitään", alkoi hän.

"Kuinka niin?" vastasi poika. "Minä opin joka päivä."

"Mutta minä en näe milloinkaan sinulla kirjoja kädessä, vaan kyllä
puuhaavan kaikellaisia muita asioita, jotka eivät kuulu sinun
tutkintoosi. Ja milloin sinä ylipäänsä opit, kun kiertelet kaiket
päivät metsässä."

"Enhän kulje koskaan yksin, Andrei Petrowitsch on kanssani."

"Se ei muuta ollenkaan asiaa. Minä tahdon saada tietää, milloin sinä
opit."

"Opin kaikkialla", lausui poika, nähtävästi kummastellen isän
kysymyksiä. "Opin kotona ja opin silloin, kun olen Andrei Petrowitschin
kanssa metsässä, joen rannalla tahi kylässä. Andrei Petrowitsch opettaa
minua kaikkialla. Andrei Petrowitsch kysyy, minä vastaan ja selitän."

Herra Riesemannin lihavilla, punaisilla kasvoilla kuvastui suuri
kummastus.

"Mutta mitä oppimista, mitä opettamista se sitten on, -- metsässä, joen
rannalla ja kylässä!", huusi hän. "Sehän ei ole mitään työntekoa vaan
leikkimistä!"

"En tiedä", lausui Eberhard iloisen näköisenä ja vilkkaasti, "mutta
minä opin sillä tavoin paljon mieluummin!"

"Sen minäkin uskon", nauroi herra Riesemann pilkallisesti.
"Laiskotteleminen ja leikkiminen on sinua aina paljon miellyttänyt!
Mutta tahtoisin tietää, mitä sinun mieleesi sillä tavoin jää ja mitä
sinä tiedät syksyllä tutkinnossa."

"Tiedätkö, isä", vastasi poika vakavana ja lämpimästi. "Siten
oppiessani jää minulle kaikki niin hyvin mieleen, paljon paremmin kuin
luulisikaan, eivätkä kirjatkaan ole enään niin -- niin ikäviä..."

"Sehän on luonnollista, kun otat niitä niin harvoin käsiisi!"

"Mutta Andrei Petrowitsch tietää kaikki ulkoa ja opettaa muististaan
aivan samaa, mitä kirjoissakin on! Lukea kirjoista, oppia yksinomaan
kirjoista -- tiedätkö, isä, se on hirmuisen ikävää, enkä minä saa
niistä mitään selvää. Mutta Andrei Petrowitsch puhuu muististaan ja
selittää, mitä hän puhuu, ja se on paljon hauskempaa. Ja hän kyselee
niin usein ja niin erikoisella tavalla sitä, mitä hän on opettanut,
että se ei koskaan mene mielestä... Isä, voit uskoa, että Andrei
Petrowitsch opettaa hyvin!"

Herra Riesemann pudisti päätään, pudisti yhä uudelleen päätään. Jos hän
olisi voinut olla aivan varma siitä, että poika tällä kummallisella
tavalla, nimittäin leikkien, todella oppi jotakin, olisi hän pian
hyväksynyt Kurbatowin opetustavan. Mutta Eberhard voi myöskin laiskan
oppilaan tavoin valehdella, ainakin liioitella. Siksi hän päätti ruveta
salaisesti ottamaan selvää Andrei Petrowitschin opetustavasta ja sitten
sopivassa tilaisuudessa, kun hätä siihen pakottaisi, lupauksestaan
huolimatta, astua isän ja palkanmaksajan auktoriteetilla väliin.

"Teititteletkö jälleen herra Kurbatowia, niinkuin käskin?", kysyi isä
Riesemann, hetkisen mietteissään oltuaan.

Eberhard punastui, katseli maahan ja vaikeni. Hän tiesi kyllä, mitä
merkitsi tehdä isän tahtoa vastaan!

"En", vastasi hän vihdoin, kun isä oli toistanut ankarampana
kysymyksensä.

"Miksi et?"

"En -- en -- voi..."

"Et voi? Mitä se merkitsee?"

Poika seisoi pää alaspäin painuneena, hänen sormensa nyppivät
rauhattomina vyötä.

"Andrei Petrowitsch on jo niin hyvä ystäväni... ja -- ja minä
pahoittaisin hänen mieltään, jos teitittelisin häntä -- siksi -- --"

"No, siksi --?"

"Siksi hän toivoi itse, että sinuttelisin häntä."

"Vai niin! Sinä täytät herra Kurbatowin toivomuksia etkä _minun_
käskyjäni! Etkö pelkää suututtavasi minua!"

"Isä", lausui Eberhard, nostaen rukoilevasti silmänsä, "koetin täyttää
käskynne ja lausuin hänelle kerran 'te.' Mutta hän katseli niin
vieraasti minua ja kysyi, kuka on käskenyt minun teititellä häntä..."

"Ethän toki sanonut, että _minä_ käskin? Pidithän mielessäsi, mitä minä
sinulle opetin?"

"Kyllä, muistin sen... Sanoin Andrei Petrowitschille, niinkuin
käskit minun sanoa: että mielestäni ei ole sopivaa, että sinuttelen
opettajaani, että häpeän sinutella häntä..."

"Ja sitten."

"Silloin muuttuivat Andrei Petrowitschin kasvot totisiksi ja
surullisiksi ja hän lausui: Eberhard, nämä eivät ole sinun sanojasi,
vaan on joku ne suuhusi pannut. Miksi valehtelet minulle? Ihminen ei
saa valehdella. Ja sinun tulee sanoa, mitä itse ajattelet ja tunnet."

"Ja sinä vastasit?"

"En vastannut mitään. Olin vaiti..."

"Miksi et sitten sanonut, ettei kukaan ollut käskenyt sinua niin
puhumaan?"

"En voinut, isä... Hän katsoi minua suoraan silmiin ja minä --
punastuin..."

"Ja miten teidän keskustelunne vihdoin päättyi?"

Eberhard katseli jälleen maahan, raapi varpaillaan lattiamattoa ja
vastasi viimein alakuloisena:

"Andrei Petrowitsch kysyi, rupeenko häntä jälleen sinuttelemaan..."

"Sinä lupasit luonnollisesti?"

"Lupasin, isä..."

Herra Martin Riesemann puri viiksiään ja käveli pari kertaa, kädet
housujen taskussa, edestakaisin huoneessa. Hänen kasvonsa olivat
synkät. Hän oli suutuksissaan pojalleen, mutta vielä enemmän hänen
opettajalleen. Eberhard antoi nähtävästi vieraan ylioppilaan tahdon ja
mielipiteiden valuttaa itseensä paljon enemmin, kuin isän käskyn, se
oli loukkaus Riesemannin vanhemman-tunnetta vastaan. Ja tämä vieras
ylioppilas pakoitti lapsen olemaan tottelematta isän käskyä, tehdä
sitä vastaan; se oli loukkaus Riesemannin isännän-tunnetta vastaan. Ja
lopuksi oli hän pahoillaan siitä syystä, että Kurbatow oli käsittänyt,
että poika oli teititellyt häntä ainoastaan vanhempiensa tahdosta;
herra Riesemannin täytyi myöntää itselleen, että hän oli siten rikkonut
Kurbatowille antamansa lupauksen, ja se, että hänellä oli syytä hävetä
Kurbatowin edessä, loukkasi hänen miehuudentunnettaan.

Hän mietti, mitä nyt oli tehtävä ja tuli siihen päätökseen, että on
viisainta antaa Eberhardin ja Kurbatowin tehdä niinkuin tahtovat...
Ryhtyä tämän sinuttelemisen tähden opettajan kanssa selvään riitaan,
josta olisi ollut seurauksena Kurbatowin poislähtö, se ei käynyt
-- se ei käynyt talon rauhan eikä herra Riesemannin rauhan tähden
päinsä. Siihen ei asia ollut kylliksi tärkeä. Kentiesi ei herra
Riesemann olisi poikaansa kieltänytkään, ellei rouva Riesemann olisi
esiintynyt valituksineen ja samalla kertaa kiivaasti huomauttanut,
että "rouva Göbler ja koko tuttavapiiri" sellaista sinuttelemista
paheksuu. Yleiseen mielipiteeseen alistui herra Martin Riesemann aina,
erittäinkin "tuttavapiiriä koskevissa asioissa."

"Saat mennä", lausui hän pojalle lyhyesti ja ankarasti. "Ja muista,
ettet puhu herra Kurbatowille sanaakaan siitä, mitä sinulle olen tästä
asiasta puhunut!"

Poika arvasi aivan oikein, että hänellä oli nyt isältä lupa sinutella
toveriaan, ja aikoi kevennetyin sydämin kiirehtiä pois, kun isä kutsui
hänet vielä ovelta takaisin.

"Pane mieleesi, mitä sinulle vielä sanon, Eberhard. Saat sinutella
herra Kurbatowia niin paljon kuin tahdot, kun olette kahden kesken, kun
teitä ei kukaan kuule. Mutta kun meillä on vieraita, tahi kun me kaikki
olemme koossa pöydän ääressä, minä, äitisi ja sisaresi, älä silloin
käytä tätä sanaa! Voithan sinä aivan hyvin, kun herra Kurbatow sinulle
puhuu toisten kuullen, vastata hänelle käyttämättä 'sinä' sanaa...
Ymmärrätkö?"

Poika ymmärsi kyllä. Hän oli alkanut jo käyttää tätä viekkautta hädän
pakosta, josta seurasikin, että herra Riesemannin täytyi tänään
_kysyä_, teititteleekö Eberhard nyt opettajaansa, annettuaan käskynsä
heti Kurbatowin tulon jälkeen. Eberhard oli ruokapöydässä ja yleensä
vanhempien kuullen huolellisesti karttanut Andrei Petrowitschin kanssa
keskustellessaan ottamasta suuhunsa tätä kiellettyä sanaa, ja milloin
hän ei ollut voinut siten kiertää, oli hän mieluummin vaiennut. Hänen
tuli nyt isän käskystä edelleen näytellä vanhaa osaansa.

"Kyllä ymmärrän, isä", vastasi hän ja pujahti ulos ovesta.

Kun herra Riesemann seuraavana päivänä näki, että Andrei Petrowitsch
ei tahtonut muuttaa huolettomuutta ja laiskuutta kehittävää
opetustapaansa, että hän piti Eberhardia mahdollisimman vähän
huoneeseen ja kirjojen ääreen sidottuna, vaan vietti aikaansa sitä
enemmän vapaassa ulkoilmassa, päätti hän ensin ottaa diplomaattisen
rauhallisena ja huolellisena lähempää selvää asiasta.

"No, rakas Andrei Petrowitsch", alkoi hän eräänä päivänä, kuten näytti,
hyvin hyvällä tuulella, "minkä käsityksen olette saaneet oppilaastanne?"

"Tyydyttävän käsityksen", vastasi Kurbatow.

"Luuletteko hänen edistyvän?"

"En sitä ainoastaan luule, vaan näen sen."

"Mutta eikö hän lue liian vähän. Eikö hän kuluta liian paljon aikaa
turhaan?"

"Ei."

"Te ette huomaa hänessä laiskuutta eikä huolimattomuutta."

"En, huomaan hänessä opinhalua."

"Eikä lyhytjärkisyyttä, kovaa päätä --?"

"Teidän poikanne ei ole erittäin lahjakas, herra Riesemann, hänen
päänsä ei ole aivan paras, erittäinkään käsittämään muutamia aineita,
hänen muistinsa ei myöskään ole kaikkien paras, hän on keskinkertainen
oppilas, herra Riesemann, niinkuin suurin osa yleensä on."

"Mutta hänen opettajansa syyttävät häntä juuri laiskuudesta ja
huolimattomuudesta ja väittävät ihan päin vastoin kuin te, että hän on
hyvä päinen ja erittäin kyvykäs."

Viimeisen lauseen valehteli herra Martin Riesemann. Eberhardin suuria
kykyjä ei ollut vielä yksikään opettaja kiittänyt, sitä todisti _pojan
isä_ herra Martin Riesemannin suun kautta, sillä tämä isä _toivoi_,
että pojalla olisi suuria henkisiä kykyjä.

"Saattaa olla", vastasi Andrei Petrowitsch, "minun arvosteluni
oppilaastani on se, jonka teille lausuin."

"Mutta luulette kuitenkin voivanne auttaa häntä eteenpäin?"

"Luulen. Tiedättehän, että lupasin vastata siitä."

Herra Riesemann loi Andrei Petrowitschin rokonarpisiin kasvoihin
pitkän, tutkivan katseen, ja tahtomattaan valtasi hänen mielensä
rauhoittava tunne, luottava usko.

"Armas Andrei Petrowitsch", lausui hän imartelevasti, "te huomautitte,
että poikani ei kykene oppimaan muutamia aineita hyvin. Mitä aineita ne
ovat?"

"Ensinnäkin matematiikka ja kaikki, mikä on sen kanssa yhteydessä.
Matematiikka on poikanne heikoin puoli... Oletteko määränneet tekniikan
poikanne tulevaksi työalaksi, herra Riesemann?"

"Se on itsestään selvää. Hänenhän pitää kerran johtaa minun ja
myöhemmin omaa tehdastaan!"

"Pelkään että Eberhardista ei tule hyvää insinööriä", lausui Kurbatow
vakavana, "jos uskaltaisin antaa teille neuvon, herra Riesemann, niin
päästäkää hänet yliopistoon oppimaan jotakin muuta."

Mutta tämä ajatus oli tehtailijasta niin vastenmielinen, niin
vieras, niin tyhmä, ettei hän löytänyt kylliksi kovia sanoja sitä
vastustaakseen. Eikö pitäisi antaa Eberhardista tulla insinööriä? Sehän
oli kaikkia hänen toiveitaan, suunnitelmiaan, unelmiaan vastaan!

"Andrei Petrowitsch", huusi hän hermostuneena, "antakaa minulle neuvoja
missä asioissa tahansa, ja minä olen teille kiitollinen, mutta tässä
älkää! Minun poikani tulee siksi, miksi hän on määrätty, miksi hän,
niin sanoakseni, on luotu. Ja hänestä pitää tulla hyvä insinööri,
siitä tahdon itse huolehtia. Hänen tulee oppia, oppia ja vieläkin
oppia! Ja ellei hän tahdo oppia, joutuu hän tekemisiin minun kanssani.
Huolellisesti oppien saavuttaa ihminen aina päämääränsä. Kyky ei ole
mitään muuta kuin oppimista, ahkeraa oppimista..."

Nähdessään, ettei niin itsepintaista käsitystä vastaan kannattanut
väitellä, kohautti Kurbatow epäillen olkapäitään ja vaikeni.



IV


Neiti Stella Riesemannista tuntui kuin olisi Andrei Petrowitsch tuonut
tullessaan taloon jotakin, jota siinä ei ennen ollut -- nuorteutta.

Hänestä tuntui, kuin olisi Andrei Petrowitsch avannut jossakin akkunat
selkoseljälleen, josta nyt viileä henkäys puhalsi sisään.

Stella tunsi sellaista. Jos häneltä joku olisi kysynyt, mihin tämä
tunne perustuu, ei hän olisi voinut antaa siihen tyydyttävää selitystä.
Sillä Andrei Petrowitsch ei esiintynyt talossa ollenkaan huomattavasti,
hän ei pyrkinyt näkyviin, hän ei tahtonut sekoittua talon ja perheen
sisäisiin asioihin, hän antoi kaikkien rattaiden kulkea niinkuin ne
kulkivat, ja niiden, jotka eivät kulkeneet, antoi hän seisoa. Hän ei
kuitenkaan ollut ujo sanan tavallisessa merkityksessä, hän ei ollut
toisista erillään hän eli keskellä talon oloja ja talossa väreilevää
ilmapiiriä, hän esitti ainoastaan puolueettoman, mykän näyttelijän osaa.

Se raikas tuoreus, jonka Andrei Petrowitsch neiti Stellan mielestä oli
tuonut mukanaan, säteili siis hänen olemuksestaan. Hänen olemuksensa
sisällisistä ominaisuuksista, joita Stella enemmän aavisti, hengessään
tunsi, kuin ulkonaisesti näki. Mitä Kurbatowin suu ei ilmoittanut,
sen luki Stella hänen katseistaan, hänen kasvoistaan, hänen
vaikenemisestaan.

Andrei Petrowitschin olemuksesta levinnyt nuorteus ei ollut Stellalle
tälläkertaa ollenkaan mieleen. Samoin kuin ihmisellä ei ole hauskaa
silloin, kun ikkunasta sisään puhaltava tuuli ajaa tuvassa olevan pölyn
ylös. Andrei Petrowitsch ajoi Stellan mielestä pölyä ylös. Pölyä,
johon asukkaat olivat niin tottuneet, jota he eivät ajatelleetkaan
pyyhkiä pois, tahi oikeammin, jota he eivät ollenkaan nähneetkään. Kun
vieras henkilö näkee talossa pölyä, jota asukkaat eivät huomaa, kun
hän näkee hämähäkin verkkoja, joita kotoväki ei ole nähnyt, tuntevat
jälkimäiset häpeätä, eikä häpeän tunne ole ollenkaan hauskaa. Stella
häpesi usein. Siksi että Andrei Petrowitsch pyyhki pölyä. Stella oli
pahoillaan siitä. Hän oli sitä enemmän pahoillaan siitä, syystä että
Andrei Petrowitsch löysi niin paljon pölyä, joka oli poispyyhittävä,
niin paljon hämähäkin verkkoja, jotka olivat alasriistettävät.

Tämä ihminen vaikeni ja arvosteli kuitenkin. Stella tunsi, että hän
arvosteli. Ja hänellä näkyi olevan paljon moitittavaa.

Stella oli useita kertoja aikonut tehdä hänelle tavallisen ja
jokapäiväisen kysymyksen: "Miten teitä miellyttää olonne meidän
talossamme?" Mutta hän oli aina jättänyt tämän sanomatta ja luopunut
aikeestaan. Häneltä puuttui rohkeutta. Hän pelkäsi hänen vastaustaan.

Kun Andrei Petrowitsch katseli eräissä huoneissa ympärilleen, kun hänen
katseensa osui esineestä toiseen, tunsi Stella rinnassaan salaista,
käsittämätöntä, pistävää pelkoa. Huoneessahan oli kaikki aivan -- aivan
samallaista kuin kaikissa muissakin Riesemannin huoneissa. Huoneessahan
vallitsi, kuten kaikissa muissakin, se hiljaisuus, ja hupaisuus,
joka tekee elämän hauskaksi sellaiseksi, millaista ihminen toivoo,
millaista se, jolla sitä ei ole, kadehtii. Ja tässä huoneessa oli vielä
enemmän sellaista, mikä tavallisesti miellyttää, mistä tavallisesti
pidetään, jolle tavallisesti annetaan suuri arvo: huoneessa ja koko
talossa näkyi joka askeleella kolmen naisen ahkeran työn jälkiä,
näkyi, että Riesemannilla on vaimo ja kaksi tytärtä, ahkera vaimo ja
kaksi ahkeraa tytärtä. Heidän ahkeruutensa oli silmiinpistävä, se ei
voinut jäädä pintapuolisimmaltakaan ihmiseltä huomaamatta. Heidän
ahkeruutensa oli niin suuri, että talossa ei enää tahtonut olla tilaa
sen tuotteille. Siinä talossa tehtiin työtä, ilman että tekijöiden
olisi tarvinnut sitä tehdä, ja työstähän pitää toki jokainen ihminen!
Ja se huone, samoinkuin koko talokin oli sievillä ja hienoilla töillä
niin kaunistettu, koristettu ja sievistetty, että tavallisten vierasten
sydän aina lämpeni.

Kun Andrei Petrowitsch katseli sellaisessa huoneessa ympärilleen,
huomasi Stella hänen katseestaan, että tämä ei häntä miellyttänyt.
Hänellä oli jotakin moitittavaa. Ja neiti Stella arvasi, että Andrei
Petrowitsch tahtoo moittia juuri sellaista, joka kaikkia niin paljon
miellytti, mitä kaikki niin paljon kiittelivät ja josta muiden
muassa neiti Stella ja äiti ja Rita olivat niin -- ylpeitä. Andrei
Petrowitschin katseesta saattoi lukea, että hän moitti Riesemannin
naisten -- ahkeruutta.

Tämä arvelu näyttäytyi sillävälin toisella tavoin todeksi.

Rouva Riesemannin talonjärjestys vaati, että hän itse ja tyttärensä
omistivat jonkun tunnin päivässä pienempään nypläystyöhön. Näinä
tunteina tehtiin ahkerasti työtä. Parvekkeella tahi lehtimajassa,
sateisella ilmalla siihen määrätyssä huoneessa neulottiin ja kudottiin,
ommeltiin korutavaroita ja maalattiin, sidottiin, punottiin, poltettiin
ja kullattiin. Naapuristosta tuli heille väliin rouvia ja neitejä
seuraksi, ja silloin itämä työtätekevä seurue muistutti talkooväkeä.
Mutta rouva Riesemann näki hyvin mielellään, että tyttärillä oli
muulloinkin jotakin käsissään ja hän iloitsi suuresti, kun vieraita
sattui tulemaan juuri silloin, kuin Stella ja Rita olivat ahkerassa
työssä...

"Aina työssä, hyvät naiset!" lausui silloin vieras, jotakin
puhellakseen, ja rouva Riesemann vastasi, jotakin vastatakseen:

"Niin, minun talossani, ei kukaan uskalla laiskotella! Joka tekee
työtä, ei tee syntiä."

Kun Andrei Petrowitsch silloin tällöin sattui menemään työskentelevien
ohi, ei hän ainoastaan ollut puhumatta mitään, vaan neiti Stella
huomasi sen lisäksi hänen kasvoistaan, että hän ei välittänyt heidän
työstään ja ahkeruudestaan, ja vieläkin enemmän, että hän sitä
sydämessään pilkaten, tahi ainakin halveksien nauroi. Sellaisesta
tunteesta ei neiti Stella rukka voinut vapautua, niin usein kuin
Andrei Petrowitschin katse sattui heidän työhönsä ja useihin heidän
valmisteihinsa.

Sama kiusallinen tunne vaivasi neidon sydäntä, kun herra Riesemann tai
rouva Riesemann tahi myöskin Rita Kurbatowin kuullen puhelivat jotakin
ja tämä silloin vaikeni! Se vaikeneminen merkitsi Stellan mielestä
arvostelua, eikä ollenkaan kiittävää. Useinhan tämä terävä nainen voi
varmasti tietää, mitä Andrei Petrowitsch isän, äidin tahi sisaren
puheissa moitti tahi tuomitsi, ja hän koetti suojella jalomielisesti
perheensä kunniaa ja intelligensiä siten, että hän vastusti puhujaa
ja saatti väittelyt usein sangen kiivaiksi. Vaan oli kuitenkin
paljon sellaisia asioita, joita hän piti aivan oikeina, joita hän
uskoi tosiksi, joita vastaan hän ei kyennyt väittelemään, nähdessään
venäläisen kasvoista, ettei häntä joku asia miellyttänyt.

Stella Riesemann alkoi tuntea tätä miestä vastaan jotakin, joka oli
hyvin läheistä vihalle. Se oli pelkäävän vihaa pelättävää vastaan.
Se oli heikomman vihaa väkevämpää vastaan. Se oli sellaisen ihmisen
huono tunne, jolla on liiaksi itsetietoisuutta, alistuakseen hyvällä
toisen tahdon alaiseksi, vaikka hän näkeekin aivan selvästi, että hän
jo on sen alaisena. Stella Riesemann oli pahoillaan, suutuksissaan,
nyrpeissään siitä, että tämä ihminen niin usein kielsi sen, mitä
toiset pitivät totena, että hänellä oli aivan tavallisista ilmiöistä,
erittäinkin tärkeimmistä asioista aivan toinen ajatus kuin muilla. Eikä
neito kuitenkaan voinut nuhdella häntä siitä, että hän täten heitä
kiusotteli, moitti ja säälimättä arvosteli. Tämä ajatus ei tahtonut
paraimmallakaan tahdolla mahtua Stellan mieleen -- hän oli pakoitettu
ajattelemaan sellaisesta ihmisestä, omasta vihastaan huolimatta,
parempaa. Ja tämä pahoitti häntä enimmin...

Stellan pelko heräsi ensimäisen kerran, kun hän alkoi huomata, mitä
Kurbatowin oli onnistunut tehdä Eberhardista lyhyessä ajassa.

Niin, mitä olikaan nyt syntynyt tuosta vallattomasta, itsepäisestä,
laiskasta ja huolettomasta pojasta? Hän ei enään tuntenut muuta huvia,
kun saada viipyä vihollisensa, kiusaajansa seurassa, katsella häntä
kasvoihin, häntä tarkkaavasti kuunnella, ladella kysymyksiä hänelle
ja odottaa kiihkeästi niihin vastausta. Eberhard Riesemann, yksi
realikoulun pahimmista telmijöistä, oli talttunut, parantunut, ainakin
täksi kerraksi. Ja lopuksi neiti Stella vielä lisäksi kuuli, että poika
edistyy opinnoissaan, että hän tahtoi oppia, että hän piti oppimisesta.

"Herra Kurbatow", kysyi neito eräänä päivänä, "kuinka olette sen oikein
tehneet?"

"Voitte sen itsekin arvata, neiti Riesemann", vastasi Andrei
Petrowitsch. "Enhän ole mikään ihmeiden tekijä."

"Olette osannut tehdä oppimisen pojalle hauskaksi, mutta miten?"

"Hyvin yksinkertaisella tavalla. Ensinnäkään en rasita häntä
lukemisella liiaksi, en valjasta häntä määrätyksi ajaksi raskaiden
vankkurien eteen, en anna hänen tuntea liiaksi paljon vapautensa
rajoittamista. Toiseksi koetan mahdollisimman paljon poistaa
oppiaineiden ikävyyttä, etsiä ja esittää niiden huvittavampia puolia,
vertailla opetettavia asioita käytännöllisen elämän ilmiöihin,
valaista niitä käytännöllisillä esimerkeillä -- jos asia niin vaatii,
pilapuheillakin. Siinä kaikki, ja kaikki tämä on niin yksinkertaista."

"Ja pojan luottamuksen ja rakkauden voititte siten, että rupesitte
hänen ystäväkseen ja toverikseen?"

"Sehän on itsestään selvää."

"Ja kaikkeen siihen riittää teillä kärsivällisyyttä?"

"Miksi ei, koska se huvittaa minua, ja olenhan jo teille huomauttanut,
että pidän kasvattajan toimesta."

He seisoivat kahden huoneessa, jota käyttävät osaksi molemmat neidot
kirjoitushuoneenaan, osaksi kirjastohuoneenaan. Pari valkeata, hienosti
sorvattua kirjoituspöytää, kaikilla tarpeilla varustettuna, oli ikkunan
ääressä, avara lasikaappi seinän ääressä oli täynnä kauniisti sidottuja
kirjoja, ja suuri ympyriäinen pöytä sohvan ja pehmeiden tuolien
keskellä oli saksalaisten aikakauslehtien ja aikakauskirjojen peittämä.

Kun Stella Riesemann rupesi miettimään Kurbatowin vastauksia tahi
valmisti uusia kysymyksiä, oli Andrei Petrowitsch astunut kirjakaapin
luo ja antoi katseensa käydä lasin läpi pitkin kirjarivejä, lukien
niiden kullattuja nimiä niiden sidotuista seljistä. Hän oli
ensimäistä kertaa tässä huoneessa. Pari kertaa hän oli katsonut
ovesta sisään, mutta nähdessään ensi kerralla Stellan ja sitten
neiti Ritan kirjoituspöydän ääressä, oli hän luullut huonetta
neitojen neitsytkammioksi ja pysytellyt siitä etäämpänä, kunnes hän
tänään, jouduttuaan viereisessä salissa keskusteluun vanhemman neiti
Riesemannin kanssa, tämän seurassa oli huomaamattaan astunut sinne
sisään.

Andrei Petrowitsch kääntyi pois kirjakaapin luota ja alkoi silmäillä
pöydälle sekaisin viskottuja aikakauskirjoja. Kaapissa ja pöydällä
näkyi samallaista, porvaristaloissa niin tavallista kirjallisuutta.
Edellisessä olivat vallitsevina paitsi useita Saksan klassikoita,
joiden seasta eivät luonnollisestikaan puuttuneet Schiller, Goethe
eikä Lessing, erittäinkin Marlitt, Werner, Heimburg, Schubin, Perfall,
Ompteda, pastori Funke j.n.e. Pöydällä oli toistensa päällä ja vieressä
porvarillisessa rauhassa niinkutsuttuja perhe-aikakauskirjoja, jotka
ovat täynnä samaa laatua olevien kirjailijoiden kynäntuotteita, kuten:
"Ueber Land und Meer", "Daheim", "Die Gartenlaube", "Moderne Kunst",
parooni Grothussin aikakauskirja "Für Herz und Gemüth" [sydämelle ja
hengelle (mielelle). Tekijän muist.] -- "Der Türmer" j.n.e., sitten
useita muotilehtiä ja naisten talouslehtiä sekä lopuksi paikallinen
saksalainen sanomalehti "Düna Zeitung", St. Petersburger Zeitung ja
pieni kirkollinen lehti.

Stella Riesemann seurasi katseillaan Andrei Petrowitschia tämän
seistessä kaapin ja pöydän ääressä ja katseli tutkivana hänen silmiään
ja huuliaan. Neiti Riesemann tunsi taasenkin, että Kurbatow arvosteli,
ja hän aavisti, että tämä arvostelu ei ollut kiittävää laatua. Ja nyt
kun venäläinen käänsi kasvonsa suoraan hänen puoleensa ja jäi katsomaan
kysyvästi häntä silmiin, nyt tiesi Stella selvästi, mitä Andrei
Petrowitsch Riesemannien kirjakokoelmasta ja lukupöydästä ajatteli.

"Luetteko mitään muuta?" kysyi Kurbatow.

"En", vastasi Stella lyhyesti ja tylysti, sillä hän tahtoi mielellään
näyttää sellaiselle näykkijälle hampaitaan. "Eikö siinä Teidän
mielestänne ole tarpeeksi?"

"Ole tarpeeksi?" toisti Andrei Petrowitsch. "Se riippuu siitä,
minkälaiset vaatimukset, tarpeet lukijalla on."

"Luuletteko siis, että nämä aikakauskirjat eivät tyydytä minun
vaatimuksiani ja tarpeitani?"

"Niin, sen luulen."

"Mistä syystä?"

"Siitä syystä, että luettava niissä ei ole kyllin aatteellista!"

Stellan kasvot tulivat tulipunaisiksi.

"Mutta jos se on minun mielestäni kyllin aatteellista."

"Se ei saata olla niin. Luulen tuntevani Teitä vähän. Sanokaa minulle,
neiti Riesemann, ettekö ole tunteneet niitä lukiessanne ikävää ja
kaihonneet jotakin -- jotakin muuta?"

Stella oli tuntenut joskus sellaista, erittäinkin parina viimeisenä
vuotena. Hänhän oli lukenut niin paljon novelleja, jotka kaikki
alkavat niin yhdellä tavalla, samalla tavalla loppuvat, yhdellä tavoin
"intresseeraavat" ja luettua yhdellä tavoin menevät mielestä. Mutta
tahtoen väitellä, koska vastustus-himo oli taasen tarttunut häneen ja
tahtoen kiihoittaa tätä maailmanparantajaa puhelemaan ja saattaa hänet
puhuessaan arvostelemaan, ei hän sanonut totuutta, vaan lausui vakavana:

"Ei, herra Kurbatow, luen kaikkia näitä asioita suurella mielihyvällä.
Ne ovat mielestäni hyvin kirjoitetut."

Andrei Petrowitsch astui, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa neitoa
tarkemmin silmiin, pari askelta lähemmäksi häntä.

"Luetteko paljon, neiti Riesemann?"

"Hyvin paljon."

"Ja aina tätä kirjallisuutta?"

"Sen olen jo sanonut."

"Ja ettekö tunne joskus tyhjyyttä rinnassanne, ettekö tunne
tyytymättömyyttä mielessänne? Ettekö toivo saada vaihtelun vuoksi
maistaa jotakin uutta, jotakin toista, jotakin, joka tavalla tahi
toisella eroaa siitä?"

"En."

"Neiti Riesemann, minun on vaikea uskoa teitä! Ellette olisikaan
päässeet selvyyteen tarpeistanne ja vaatimuksistanne kirjallisuuden
suhteen, enkä sitä ihmettelekään, -- niin olisi teidän kuitenkin
pitänyt huomata haluamattannekin, tiedottomasti, joitakin puutteita ja
tuntea halua saada parempaa."

"Miksi sellaista arvelette?"

"Luulen niin vilkkaan luonteenne tähden. Se lentää joskus tavallisesta
piiristä ulos ja joskus korkeammallekin. Olen huomannut sen useammin
kuin kerran. Te vaaditte joka tapauksessa enemmän vapautta, kuin
sisarenne."

Stellan silmät alkoivat loistaa; hän tunsi poskensa jälleen lämpiävän,
ja peittääkseen punastumisensa, hän alkoi nauraa.

"Kiitän miellyttävästä arvostelustanne", hän vastasi leikillisellä
äänellä, "mutta en todellakaan tietänyt, että kykyni puolesta olen
etevämpi tavallista. Se ei voi olla totta, sillä, kuten näette, tyydyn
aivan samanlaiseen henkiseen ravintoon kuin sisareni ja vanhempani
sekä koko se piiri, jonka kanssa me seurustelemme. Näitä kirjoja ja
aikakauslehtiä tapaatte jokaisessa sivistyneessä kodissa, ne ovat
kirjoitetut sellaisia lukijoita varten, jollaisia me olemme. Kuten
näette, en eroa ollenkaan makuni, vaatimustani ja toivomuksieni suhteen
toisista, josta seuraa, että en ole ollenkaan erilaisempi kuin toiset."

"Kenen valinnan mukaan teidän kirjallisuutenne ostetaan ja tilataan?"
kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen samalla neitoa epäillen ikäänkuin
olisi hän huomannut neiti Stellan lausunnossa jotakin sekavaa.

"Enimmäkseen äidin valinnan mukaan", vastasi neiti Riesemann.

"Ja onko asia aina ollut niin?"

"On."

"Teidän äitinne panee arvoa etupäässä kirjallisuuden siveelliseen ja
kristilliseen sisältöön sekä valvoo sitä, ettei taloon joudu mitään,
jota ei pidetä kelvollisena?"

"Sehän on aivan luonnollista."

"Neiti Riesemann, ettekö ole lukeneet mitään _salaa_, mitään, josta
tiesitte, että se on kiellettyä?"

Stella loi silmänsä maahan ja nosti ne sitten jälleen nopeasti ylös;
hän oli hämillään, sillä hän ei käsittänyt, mihin toinen sellaisella
kysymyksellä pyrki.

"Miksi sellaista kysytte?"

"Minulle olisi hauskaa saada tietää se. Ettekö halua vastata?"

"Miksi en! Kyllä, olen lukenut monta kirjaa äitini tietämättä."

"Siinä näette! Siis etsitte kuitenkin jotakin muuta, kuin sitä, mitä
teidän kirjakokoelmanne ja aikakauskirjat sisältävät! Ja te tahdoitte
sen pyrkimyksenne peittää, kokonaan salata!... Mutta uskon, että ette
puhuneet minulle totta. Te ette ajattele niin, kuin puhutte."

Stella Riesemann olisi vielä puolustanut katsantokantaansa, ellei
Andrei Petrowitsch olisi katsonut niin vakavasti, melkein nuhtelevasti
häntä silmiin. Kurbatow näkyi olevan pahoillaan siitä, että hänen
vastustajansa, kuten hän oli arvannutkin, vaan teeskenteli. Ja äkkiä
päätti neito lopettaa leikkimisen, antaa naamion pudota ja olla suora
sitä henkilöä kohtaan, joka ilmaisi häntä kohtaan myötätuntoaan. "Herra
Kurbatow, tahdon myöntää teidän olevan osaksi oikeassa", lausui neiti
Riesemann jonkun ajan kuluttua, istuutuen kevyesti tuolille ja hetkisen
taistellen arkaa häpeäntunnetta vastaan. "Minun täytyy tunnustaa, että
se kirjallisuus tuntuu minusta joskus ikävältä; huomaan nimittäin,
että näissä kirjoissa ja aikakauslehdissä ei useinkaan puhuta totta,
ikäänkuin ei mielellään tahdottaisi puhua totta."

Kurbatow istuutui äkkiä toiselle siniselle tuolille neitoa vastapäätä.
Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.

"Eikö teistä tunnu, neiti Riesemann, ikäänkuin olisi se, mitä nämä
kirjailijat kirjoittavat, tilauksesta kirjoitettua? Eikö teille johdu
mieleen maalarit, jotka koettavat maalata aina _kauniita_ tauluja,
koska he tietävät, että se miellyttää ostajaa, että suurin osa
tilaajoista juuri sellaista haluaa?"

"Kyllä", vastasi Stella. "Se on samaa, jota minä kutsuin tahallaan
valehtelemiseksi. Löydän kaunistelua, aina vaan kaunistelua, ja että
tätä kaunistelua toimitetaan tahallaan tarkoituksen mukaisesti ja
suunnitelmallisesti, ja totuus peitetään, vastoin parempaa tietoa -- se
on vastenmielistä."

"Mistä huomaatte sitten tämän epätoden, totuudenvastaisen kaunistelun?"
kysyi Andrei Petrowitsch, jonka poskipäitä alkoi punottaa.

"Mistäkö sen huomaan? Näenhän ihmisiä ja elämää! Ne eivät ole
sellaisia, miksi niitä usein kirjoissamme kuvataan. Mutta minun täytyy
teille tunnustaa, että olen lukenut kuitenkin näitä kirjoja suurella
mielenkiinnolla ja luen useita vielä nytkin."

"Huolimatta siitä, että löydätte niissä vääristeltyä totuutta, totuuden
vastaista kaunistelua?"

"Niin. Ettekö usko sitä?"

"Uskon. Mutta mistä se johtuu?"

"Sitä en tiedä."

"Joskus siitä, että ei ole toisia kirjoja."

"Saattaa olla."

"Sallikaa, että mainitsen teille vielä yhden syyn", lausui Andrei
Petrowitsch, siirtäen tuolinsa lähemmäksi neitoa. "Se syy on seuraava:
teitä, neiti miellyttävät kauniit kuvat! Niiden tulee vaan olla
taitavasti kaunistettuja. Te katselette mielellänne 'kaunistettua'
kuvaa. Sitä katsellessanne unohdatte kaunistuksen -- unohdatte, että
kaunistelu peittää totuuden, että on puhuttu tahallaan valetta. Sillä
onhan kylliksi ihmisiä, joita miellyttää kaunis, kaunisteltu kertomus
vanhoista ajoista, ja sellaisessa on kuitenkin kaikki valetta.
Ja tiedättekö, neiti Riesemann, _miksi_ teitä usea taidokkaasti
kaunisteltu kuva miellyttää?"

"No?"

"Siksi, että se on teidän _oma_ kuvanne, teidän _oma_ kaunisteltu
kuvanne. Se kuva miellyttää teitä, _teitä itseänne_."

"Miten niin luulette?"

"Ajattelen näin. Te huomautitte, että näitä kirjoja ja aikakauslehtiä
lukee täällä koko seurapiiri, jonka kanssa te ja omaisenne
seurustelette, ja että ne ovat juuri sellaisia piirejä varten. Se on
oikein. Mutta me tiedämme, että ihminen, joka antaa kuvata itsensä,
joka tilaa kuvan omasta itsestään tahtoo siksi olla 'kaunis',
kauniimpi kuin mitä hän todellisuudessa on. Maalari maalaakin
sellaisen kuvan. Kirjailija on yhteiskunnan kuvaaja. Hän on tilattu
kuvaaja, kuvaaja, joka katsoo omaa hyötyään, hänet yhdistävät
sitäpaitsi tilaajaan yhteiskunnalliset siteet ja siis hän laatii
yhteiskunnasta, se on, tilaajistaan, hyvin kauniin kuvan. Kuva
luonnollisesti miellyttää tilaajia, se on yhteiskuntaa siksi, että
se sitä _imartelee_. Ja se miellyttää sitä enemmän, mitä taitavammin
se on kaunistettu. Mikä taasen miellyttää koko yhteiskuntaa, se
miellyttää yhteiskunnan yksityistä jäsentä, joka tuntee vähänkin
kuuluvansa siihen, jonka mielipiteet, ja tunteet ovat yleensä yhteiset
yhteiskunnassa vallitsevien kanssa... Neiti Riesemann, teitä miellyttää
moni taidokkaasti kirjoitettu valheellinen kirja siksi, että se
miellyttävästi kuvailee seurapiiriänne ja teitä itseänne."

Stella katseli suurin, miettivin silmin Kurbatowia jonka äkillinen
vilkkaus näkyi kummastuttavan häntä.

"Ettekö tee minulle vääryyttä, herra Kurbatow?" lausui hän sitten. "Te
kuulitte, että minä tunnustin totuuden salaamisen tahallisen valehtelun
epäkohdaksi kirjallisuudessa, tuomitsin sen suurena vikana. Siitä
selviää ettei minua miellytä imartelu, kaunistelu, että se on minulle
vastenmielistä, etten sitä kärsi."

"Te ette kärsi kehittyneemmän makunne tähden _taitamatonta_
kaunistelua, liian räikeitä värejä, karkeata kirjallista tuotetta.
Pientä taidetyötä vastaan, joka tarkoittaa samaa, ei teillä ole mitään,
sillä muuten ette löydä huvia sellaisten kirjojen lukemisesta."

"Arvelette siis, etten voisi kärsiä moittivaa arvostelua itsestäni ja
seurapiiristäni, että minua todella miellyttää imartelu, kaunistelu ja
vale enemmän kuin luonnollisuus ja todellisuus."

"Ei, neiti Riesemann, sitä en luule", vastasi Andrei Petrowitsch
kovalla äänellä. "Te tunnette kyllä tuskan moittivasta arvostelusta, se
pahoittaa, loukkaa ja haavoittaa teitä ensin, mutta te jaksatte kärsiä
sen, ja -- kentiesi se alkaa teitä vihdoin miellyttää ja te opitte itse
arvostelemaan! Luulen tohtivani luottaa siihen."

"Mutta miten minun sitten pitäisi saavuttaa tämä mielenmuutos
ja uudestaan syntyminen?" kysyi Stella nauraen, ei kuitenkaan
pilkallisesti.

"Ajatelkaa itse asiaa", vastasi Kurbatow samoin nauraen.

Stella katseli äänettömänä hetken ulos ikkunasta puutarhaan, jossa
hiljainen tuuli heilutteli puiden latvoja, ja kääntyi sitten Kurbitowin
puoleen kysyen nopeasti:

"Andrei Petrowitsch, mitä te sitten oikein luette?"

"Olkaa hyvä, tulkaa huoneeseeni ja katsokaa", vastasi ylioppilas.

"Annatteko minun lukea muutamia kirjoja?"

"Hyvin mielelläni, neiti Riesemann. Ellei äitinne --?"

"Älkää unohtako, että olen nyt täysi ikäinen" nauroi Stella. "Vietin
kahdettakymmenettäensimäistä syntymäpäivääni, kun te tulitte tänne.
Sitäpaitsi olen aina ollut niin tottelematon lapsi, että äiti pitää
minua parantumattomana ja antaa nyt minun tehdä, mitä tahdon... Tulkaa,
Andrei Petrowitsch, tahdon heti nähdä kirjojanne! Mikä hauska aate,
tulen samallaiseksi armottomaksi arvostelijaksi kuin te olette!"

Ja neiti Stella hypähti kiihkeän vilkkaasti pystyyn.

"Miksi te kutsutte minua armottomaksi arvostelijaksi?" kysyi Andrei
Petrowitsch, nousten myöskin seisomaan.

"Ettekö ole sitä? Onko meidän talossamme mitään, jota ette moittien
arvostele? Luonnollisesti teette sitä ääneti, mielessänne;
_puhuessanne_ kuulen teidän tänään ensi kerran arvostelevan. Mutta minä
näen kaikki ja tiedän kaikki, ja olen jo kauan aikonut ottaa teidät
käsiini, alkaa väitellä kanssanne, astua teitä vastaan talon ja perheen
ja yhteiskunnan kunnian puolesta uhmaten esiin."

"Siis tehkää se!" huusi Andrei Petrowitsch huvitettuna. "Minua ei
huvita mikään niin paljon, kuin ankara väittely aatteellisista
asioista!"

He astuivat ulos kirjastosta ja kiipesivät ylös portaita -- Kurbatow
edellä, Stella hänen kintereillään. Kun Andrei Petrowitsch talon
toisessa kerroksessa, jonka eteisessä ei ollut ainoatakaan ihmistä
näkyvissä, avasi huoneensa oven, pysähtyi neiti Riesemann äkkiä
ennenkuin astui sisään. Hänen katseensa lensi nopeasti ympäri,
ikäänkuin jotakin etsien.

"Tehkää niin hyvin", lausui ylioppilas, joka oli jo astunut kynnyksen
yli huoneesen.

"Ei -- eikö Eberhard ole ylhäällä?" kysyi neiti Stella, ja hänen
kasvoillaan näkyi, että hän oli odottamatta joutunut hämilleen.

"Eberhard? Mitä te Eberhardista tahdotte?"

"Ei -- niin muuten..."

"Neiti Riesemann, ettekö _yksin_ --?"

Andrei Petrowitschin keskeytetyn kysymyksen sävyssä kuului ja hänen
kasvoillaan näkyi jotakin, joka saattoi Stellan äkkiä punastumaan.
Nopeasti hän astui ovesta sisälle. Kurbatow sulki oven.

Kun he nyt toistensa vieressä soikeassa, avarassa huoneessa astuivat
eteenpäin, katseli Andrei Petrowitsch syrjästä neitoa. Stella ei nähnyt
tätä katsetta, vaan tunsi, että siinä ilmeni kummastusta, epäilyä tahi
jotakin muuta... Tälle ihmiselle näkyi olevan käsittämätöntä että
nuori neito häpeää yksin astua miehen asuntoon, että se on hänelle
siveellisesti vastenmielistä!

Stella odotti, että Kurbatow huomauttaisi häntä pelokkaasta
viivyttelemisestään, mutta kun sellaista ei tullut, koetti neito
voittaa hämminkinsä, peittää sen häneltä kaikilla tavoin. Ei tiedä,
mistä se johtui, mutta Stellasta tuntui, kun olisi hän hävetessään
tehnyt vääryyttä, kun olisi hän antanut jälleen Andrei Petrowitschille
moitteen aihetta... Ja Stellasta tuntui, kun olisi hän tehnyt vääryyttä
itse Andrei Petrowitschille.

Ikäänkuin koettaen irroittautua näistä vastakkaisista tunteista, astui
hän Kurbatowin edellä kiireesti kiilloitetun kirjahyllyn luo, jolle
ylioppilas oli huolellisesti latonut suuren kirjakokoelmansa.

"Vaan tiedettä ja politikaa!" huudahti Stella Riesemann, otettuaan
useita kirjoja hyllyltä alas ja avattuaan ne sitä myöten, asettaen ne
taasen puoleksi pettyneenä paikoilleen hyllylle.

"Siellä on myöskin kaunokirjallisuutta", huomautti Andrei Petrowitsch.
"Mitä teillä on tiedettä ja politikaa vastaan, neiti Riesemann?"

"Sehän ei ole mitään minunkaltaiselleni, herra Kurbatow!"

"Teidän kaltaisenne?"

"Niin, naiselle!"

"Miksi ei naiselle?"

Stella katsoi kysyvästi häntä, sitten näkyi äkkiä hänen silmistään,
että tämä oli ymmärtänyt hänet.

"Tiedän kyllä, että löytyy naisia, jotka toimivat tällaisissa asioissa,
lausui hän... Olen kuunnellut useita oppineita ja politikoivia
naisia ja lukenut yhtä ja toista niin sanotusta naiskysymyksestä
ja naisliikkeestä. Mutta, Andrei Petrowitsch, mitä ne asiat minuun
koskevat? Mitä minä niillä tekisin?"

"Miksi ette myöskin te?"

"Tiedättehän, että olen tehtailija Riesemannin tytär ja menen pian
avioliittoon! Mitä tekisi kauppias Göblerin rouva politikalla?
Minun 'kysymyksenihän' ovat niin yksinkertaiset, ne pyörivät kaikki
vaan kotoisten asioiden ympärillä, ja minun 'liikkeeni' mahtuvat
täydellisesti asuinhuoneen ja keittiön ja --", neiti Riesemann loi
katseensa maahan, -- "ja myöhemmin vielä yhden huoneen välille!"

"Ainakin pitäisi niiden asioiden teitä huvittaa, neiti Riesemann!"

"Miksi niin?"

"Jo siksi, että ne koskevat teidän sukupuoltanne."

Stella selaili pintapuolisesti yhtä venäjänkielistä kirjaa ja oli
mietteissään.

"Joskus huvittaisivat ne minua, ainakin alkaisivat huvittaa minua,
mutta minähän en voi niissä toimia, minulle ei jää siihen aikaa, ei nyt
eikä vastedeskään."

"Teidän pitäisi varata itsellenne aikaa, neiti Riesemann. Se on
välttämättömän tarpeellista, jos --"

"No, jos --?"

"Jos tahdotte tulla arvostelijaksi ja vieläpä armottomaksi
arvostelijaksi", nauroi Andrei Petrowitsch. "Vai luuletteko, että
arvostelija voi tietoja, elämänkokemusta ja yleisten olojen opettavaa
tuntemusta omaamatta toimia?"

"Mutta sehän oli vaan pilaa, herra Kurbatow! Ja me pidimme, siitä
alhaalla puhellessamme, ainoastaan kaunokirjallisuutta silmällä. Te
tahdoitte antaa minun lukea romaaneja, joissa kuvataan oloja ja ihmisiä
oikeammin, todellisemmin, puolueettomammin, kuin niissä kirjoissa,
joita olen tähän saakka lukenut."

"Pilaa, neiti Riesemann? Teittekö vaan pilaa? Ette siis halua oppia
arvostelemaan, selvemmin terävämmin ja syvemmälle tunkevin silmin
katselemaan maailmaa ja ihmisiä?... Niin, silloin ette tarvitse
parempaa kaunokirjallisuutta! Mitä te sillä silloin tekisitte?
Miksi pitäisi astua ensimäistä askelta, kun tietää, että kaikki jää
tekemättä? Oletteko siis puolinaisten toimenpiteiden ystävä, neiti
Riesemann?"

"Olen jo sanonut teille, että en voi astua täyttä askelta, ja etten
sitä tarvitsekaan tehdä. Kaunokirjallisuutta luen vaan huvikseni.
Pidemmälle ja syvemmälle en voi, en saata mennä."

"Ajan puutteenko tähden?"

"Niin, ajan puutteen tähden."

"Ja kuitenkin luulitte, että nämät etäisemmät ja syvällisemmät asiat
voisivat huvittaa teitä!"

"Niin, kun voisin, kun olisi aikaa."

"Niinkö, neiti Riesemann! Nyt joudumme siis puhumaan teille niin
tärkeästä ajanpuutteesta. Minä vältän, että teillä on kyllin aikaa,
että teillä on sitä tuhlata turhaan. Myöskin suurkauppias Göblerin
rouvalla tulee olemaan paljon aikaa, enemmän kuin tuhansilla
toisilla naisilla, jotka kuitenkin löytävät tilaisuutta harrastaa
yllinkyllin yleisiä asioita... Mihin teidän aikanne sitten kuluu,
neiti Riesemann? Sallikaa, että sanon sen heti teille. Teidän aikanne
kuluu pukeutumiseen ja koristelemiseen, ompelijan ja muotikauppiaan
luona käymiseen, vieraisilla olemiseen ja vieraiden vastaanottamiseen,
ajamiseen ja ratsastamiseen, kävelyyn ja puhelemiseen..."

"Entä jokapäiväinen työni, herra Kurbatow?" huudahti Stella, avaten
silmänsä suuriksi.

"Teidän työnne? Ajatteletteko jokapäiväistä työtänne äitinne ja
sisarenne seurassa? Tietäkää, neiti Riesemann, sen työn voisitte aivan
hyvin jättää tekemättä..."

"Miten niin?"

"Se ei ole työtä, se on urheilua. Se ei ole urheiluakaan, se on
ajanvietettä. Se ei ole edes ajanvietettä se on -- suokaa anteeksi --
ajan tuhlausta. Minulla ei ole mitään urheilua vastaan. Ei myöskään
mitään ajanvietettä vastaan. Vaadin kuitenkin, että urheilulla,
samoinkuin ajanvietteelläkin on joku tarkoitus, jonkunlainen sisältö,
pienikin tarve..."

"Eikö meidän nypläys- ja käsityöllämme siis ole mitään sellaista?"

"Ei. Ei ole enää pitkään aikaan ollut."

"Mitä se merkitsee: ei ole enää pitkään aikaan ollut?"

"Tarkoituksenmukaista ja tarpeellista oli työnne silloin, kun
tarvitsitte vielä sen tuloksia, vaikka niiden tuotteiden joukossa on
kylläkin paljon sellaisia, joita yleensä ei tarvita. Mutta nyt, kun
huoneenne ovat niillä yltyleensä koristellut, aivan kuormitetut, nyt
puuttuu siltä työltä tarkoitus ja tarpeellisuus, nyt pitäisi sen sijaan
tulla jotakin muuta, joka ei ole niin tarpeetonta, olkoon, että ette
tee sellaista työtä yksinomaan itseänne varten."

"Emme teekään mitään yksinomaan itseämme varten", huudahti neiti
Stella, jonka hienot kasvot hermostuneesti punastuivat. "Annamme suuren
osan tuotteistamme hyväntekeväisiin tarkoituksiin -- ne myydään pari
kertaa vuodessa köyhien hyväksi pidettävissä arpajaisissa. Niin on
työllämme mielestäni jokseenkin hyvä ja tuottava tarkoitus ja tarve."

"Oi, nuo hyväntekeväisyys myyjäiset", huudahti Andrei Petrowitsch, ja
ensi kerran kuului hänen vakavassa hillityssä äänessään puolinaista
pilkkaa. "Mitä ihmiset, joilla ei ole työtä, tahi jotka siten koettavat
hankkia itselleen kunniaa, eivät ajattelekaan edukseen!"

"Omaksi edukseenko?"

"Miksi sitten, neiti Riesemann? Eikö se ole teillä selvillä? Onko
sellaisilla hyväntekeväisyys myyjäisillä mitään muuta tarkoitusta,
kuin oma hyöty, joka tarkoitus vaan verhotaan hyväntekeväisyyden,
ihmisrakkauden vaippaan -- itselle ja toisille nähtäväksi?... Eikö ole
paljon yksinkertaisempaa, käytännöllisempää ja oikeampaa auttaa köyhiä
suoraan rahalla? Miksi tarvitaan tätä etsittyä kiertotietä tehtailijan,
kauppiaan, omien nypläystöiden, myyjäissalin kautta?"

"Olette oikeassa, Andrei Petrowitsch", lausui Stella päättävästi, ja
hänen silmänsä loistivat niin, kun ne tavallisesti loistavat silloin,
kun ihminen kuulee omat ajatuksensa toisen suusta. "Olen ajatellut
joskus myyjäisiä, ja olen tehnyt aivan saman johtopäätöksen. Mutta
te toivoisitte, että emme kotona tekisi työtä yksinomaan itseämme
varten, vaan myöskin toisia varten, tahi nyt, kun emme sitä enään itse
tarvitse, ainoastaan toisia varten. Miten sen mielestänne pitäisi
tapahtua? Kenen hyväksi meidän tulisi työtä tehdä?"

"Työskennelkää niiden hyväksi, jotka sitä tarvitsevat. Ja tehkää
sellaista työtä, mikä on todella tarpeellista."

"Selittäkää tarkemmin, herra Kurbatow?"

"Neiti Riesemann, tehän teette työtä vapaaehtoisesti, omaksi huviksenne
ja ajanvietteeksenne, ette tahdo sillä mitään ansaita, sillä ette
sitä tarvitse; te työskentelette, kuten juuri kuulin ja kuten itse
voin arvata, osaksi hyväntekeväisyystarkoituksia varten. Tahdotte
jotakin antaa, lahjoittaa pois omasta kyllyydestänne, jakaa jotakin
toisillekin. Erittäinkin niille, jotka ovat puutteessa. Tehkää sitä,
mutta tehkää tarkoituksenmukaisesti, käytännöllisesti, niin että se
täyttää tarpeen! Lahjoittakaa tuotteenne heti köyhille, ja valmistakaa
ainoastaan sellaisia tavaroita, joita köyhät voivat tarvita. Mutta
niitä tavaroita, joita te valmistatte, ei köyhä voi käyttää mihinkään."

Stella oli istuutunut Kurbatowin pöydän ääreen ja nojasi kaunista,
kiharaista päätään käteensä.

"Myyjäiset ovat nyt kuitenkin kerran olemassa, emmekä me yksin voi
niitä poistaa", lausui hän synkännäköisenä. "Ja meiltä pyydetään vähän,
anotaan lahjoja -- tiedättehän, miten näissä asioissa on tapana...?"

"Tiedän, mutta silloinkin löytäisitte oikeamman tien", lausui
Andrei Petrowitsch. "Antakaa myyjäisiin tarkoitetut lahjat niiden
valmistettavaksi, joilla on työn puute ja jotka elättävät itseään
työllä. Siten tekisitte hyvää, jota te tahdottekin tehdä ja
voittaisitte itsellenne aikaa, joista sanotte olevan itsellänne niin
suuren puutteen. Voisitte käyttää aikanne huvittavampaan työhön, vai
onko mielestänne, neiti Riesemann, sellaisessa nypläys- ja käsityössä
kylläksi huvia?"

Stella pudisti päätään ja alkoi nauraa.

"Ei, herra Kurbatow! Tahdon olla suora ja tunnustaa teille, että se työ
on minulle vastenmielistä, että pidän sitä joskus kauhean kiduttavana.
Olen laiskin ja huolettomin työntekijä kaikista tuttavapiiriimme
kuuluvista naisista ja neitosista -- luonnollisesti äidin suureksi
mieliharmiksi -- ja mietin joka päivä uusia keinoja lyhentääkseni
työaikaa tahi päästäkseni kokonaan työtä tekemästä. Siksi minulla
on niin useasti päänsärky tahi on tarpeellisin väline kipeä...
Katsokaa...!"

Ja neiti Stella ojensi nauraen etusormensa, jota keskinivelestä saakka
peitti valkea nahkatuppo.

"Kysytte usein, miksi en vapaudu sellaisesta vastenmielisestä
ajanvietteestä", lausui neiti Riesemann vakavana nähdessään Kurbatowin
katselevan itseään moittivin silmäyksin. "Vaan se ei ole ollenkaan
helppoa. Äitini panee suurta arvoa sellaiselle työlle. Ja isä
samaten. He pitävät sitä tarpeellisena moralin ja hyvien tapojen
kasvattamiseksi ja samoin Jumalalle otollisena, koska osa työstämme
kantaa hyväntekeväisyyden leimaa. Se on erittäinkin Jumalaa pelkäävän
äitini vakaa ajatus. Työskentelemisemme on vanhempieni mielestä osa
kodin järjestyksestä. Ja kodin järjestystä rikkoa -- tiedättehän, että
se kysyy rohkeutta, voimaa ja ponnistusta; se synnyttää vaan riitaa
ja pahennusta. Minulla ei ole vielä ollut sitä rohkeutta ja voimaa.
Mutta lohdutan itseäni sillä, että pääsen pian itsenäiseksi ja vapaudun
sellaisesta orjuudesta. Minun kodissani, Andrei Petrowitsch, tuhlataan
aikaa vähemmin sellaiseen..."

Kurbatow aikoi kysyä Stellalta, miksi niin rikkaassa suurporvarin
kodissa, kun tehtailija Riesemannin oli, oli huomattavissa, tapana
niin pikkuporvarillinen työnteko; mutta hän jätti sen tekemättä, sillä
vastaus oli niin helposti löydettävissä, että hän sen heti itsekin
huomasi.

Herra ja rouva Riesemann olivat olleet pikkuporvareita ja
jääneet pikkuporvareiksi, vaikka muuttuneissa oloissa. He olivat
käsityöläisistä kohonneet, edellinen sällistä, toinen mestarin
tyttärestä ja tuoneet uuteen, korkeampaan seurapiiriin suuren määrän
entisen ympäristönsä tavoista, mielipiteistä, käsityskannasta,
traditioneista. Mitä uutta he olivat omistaneet, se peitti
ainoastaan ohuena kiiltona kaikkea vanhaa, se oli vaan ulkonaista.
Pikkuporvarillisuuteen perustui koko heidän kotoinen elämänsä,
heidän perhe- ja seuratapansa, heidän mielipiteensä ja luontaiset
ominaisuutensa. Siihen liittyi vielä herra Riesemannin mahtava
ylpeys rikkaudestaan, jota nähdään perinnöllisissä suurporvareissa
ainoastaan vähän, peitetymmässä muodossa, sekä rouva Riesemannin
mielellään osottama työkyky ja ahkeruus, jonka asemesta varsinaisessa
rahamaailmassa käytetään muita loistokeinoja. Siitä johtui Riesemannin
avioparin harras pienimpienkin ulkonaisten tapojen noudattaminen,
sillaikaa kun he eivät huomanneet ollenkaan tekemiään suuria virheitä
seuratapoja ja makua vastaan, erittäinkään herra Riesemann. Se näkyi
myöskin Riesemannien kitsaudesta pikkuasioissa, jota Kurbatow usein
huomasi, sekä heidän tuhlaamisestaan avoimin käsin silloin, kun tuli
näyttää rikkauttaan ihmisille. Vaikuttavaan, loistavaan esiintymiseen
oli Riesemannien kukkaro aina avoinna, mutta herra Riesemann saattoi
tinkiä kyökkipiian palkasta viidenkymmenen kopeekan tähden ja rouva
Riesemann naulasta voita puolen kopeekan tähden kiivaasti kuin
juutalainen.

Esiintymiskiihkossaan pitivät molemmat hyvää huolta siitä, että he itse
ja heidän lapsensa kävivät komeissa puvuissa ja koristeltuina, ettei
kukaan siinä päässyt heidän edelleen, ja että he ottivat tarkan selvän
siitä, millainen "muoti" kulloinkin oli. Riesemannit tekivät matkoja
ulkomaille, niinkuin Andrei Petrowitsch oli kuullut heidän puheistaan;
heillä oli teatterissa oma aitionsa, he kävivät usein "kuuluisammissa"
konserteissa; Stellalla, Ritalla ja Eberhardilla oli ratsuhevoset
ja rattaat, ja isä Riesemann aikoi tilata itselleen ulkomailta
automobilin, sillä hänen oli vaikea ratsastaa.

Se kaikki oli suurporvarillista kiiltoa, minkä ohuen kuoren alla --
kudottiin, ommeltiin, nyplättiin, punottiin, rukoiltiin ja vähennettiin
kamarineitsyen palkasta kymmenen kopeekkaa, kun hän oli rikkonut
vesilasin, hyvin pikkuporvarilliset herjaussanat vielä sen lisäksi...

"No, neiti Riesemann", lausui Andrei Petrowitsch, kun nämät ajatukset
olivat risteilleet hänen päässään, "olemmeko siis nyt saaneet selville,
että teillä pitäisi olla aikaa tutkia muitakin asioita, kun niitä,
jotka nyt täyttävät elämänne?"

Stella loi katseensa ylös kirjasta, jota hän oli alkanut lukea.

"Olemme, Andrei Petrowitsch", vastasi hän, "Minun itsekiitokseni oli
vaan teeskenneltyä, tahdoin ainoastaan vastaan väittäen saada tietää
teidän arvosteluanne ja verrata sitä siihen ajatukseen, joka minulla
joskus on tavallisista töistäni ja ajanvietteistäni, joka minulle usein
tulee pakostakin mieleeni."

"Ja se ajatus on?"

"Että en tee mitään. Että teen turhaa työtä. Että vietän aiheettomasti
aikaani. Että minun _pitäisi_ tehdä jotakin, tunteakseni sydämessäni
tyytyväisyyttä itseäni kohtaan, tunteakseni tyhjyyden sijasta
täydellisyyden tunnetta..."

Andrei Petrowitsch istuutui pöydän ääreen neiti Riesemannia vastapäätä.
Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punottivat.

"Stella Martinowna --", Kurbatow, joka muulloin puhui neidon kanssa
aina saksaa ja kutsui häntä silloin "neidiksi", kutsui häntä ensi
kertaa tällä nimellä -- "Stella Martinowna, nyt sanoitte jotakin,
jota teiltä odotin. Niin, odotin suustanne sellaista tunnustusta. Ja
kuitenkin ihmettelen sitä nyt... Te tunnustatte tähänastisen työnne ja
ajanvietteenne olevan turhaa, ja kuitenkin voisitte haukotellen asettaa
tieteen ja politikan takaisin hyllylle!"

"Olenko siis selvillä itsestäni ja tunteistani ja tahdostani!" huudahti
Stella Martinowna intohimoisella äänellä. "Minähän hapuilen pimeässä,
etsin -- ei, en vielä etsikään -- tahtoisin etsiä, -- mutta en tiedä,
mitä tahtoisin etsiä... Tunnen ainoastaan, että minulta puuttuu
jotakin, vaan en tiedä, mitä minulta puuttuu, mistä voisin saada ja
löytää sitä, mitä minulta puuttuu... jos se on tietoa ja pohtikaa,
Andrei Petrowitsch, niin antakaa minulle sitä! Antakaa minulle kaikki
kirjanne, ja sanon teille jonkun ajan kuluttua, olenko löytänyt, mitä
minulta puuttuu, mitä olen etsinyt."

"Stella Martinowna, te etsitte _työtä!_... Terve ihminen häpeää elää
ilman työtä. Hän tuntee, että hän on turhaan maailmassa. Hän tuntee,
että hän on alempana kun ne, jotka tekevät työtä. Hän tuntee elävänsä
toisten työstä. Te etsitte työtä, Stella Martinowna, sillä häpeätte
elää ilman työtä!"...

"Siis _antakaa_ minulle työtä!"

"Minä annan!"

Andrei Petrowitsch astui kirjahyllyn luo, otti sieltä enempää etsimättä
pari paksuhkoa kirjaa ja antoi ne yhtaikaa Stellalle käteen.

"Ottakaa aluksi tämä; opitte siitä käsittämään ja kunnioittamaan
työtä!... Ja kun olette siihen väsyneet, lukekaa huviksenne tätä
romaania. Ja kun olette ne lopettaneet, tulkaa luokseni, me käymme
vapaasti keskustellen niiden sisällön arvostellen läpi, ja sitten
otatte pari uutta mukaanne."

Ottamatta selvää kummankaan kirjan nimestä neiti Riesemann painoi ne
povelleen sydäntään vasten ja läksi kiittäen kiireesti menemään.



V


Herra Martin Riesemannin kasvoista saattoi nähdä, että hän oli
mielissään saadessaan näyttää Andrei Kurbatowille tehdastaan. Hänen
kasvoillaan näkyi vieno loiste ja suun ympärillä väreili rauhallinen ja
ylpeyden sekainen nauru. Hän vei vieraansa yhdestä nokisesta huoneesta
toiseen sekä selitteli lakkaamatta. Niin puhelias ei herra Riesemann
ollut vielä koskaan ollut. Hän ei jättänyt näyttämättä ja selittämättä
tehdashuoneissa ainoatakaan huomiotaherättävämpää seikkaa, ja hänen
selityksensä venyivät sitä pitemmiksi, hänen mielihyvänsä kasvoi sitä
suuremmaksi, mitä enemmän hän huomasi, että kaikki nämät asiat todella
huvittivat Andrei Petrowitschia. Osottaakseen lopuksi isäntävaltaansa
ja sen laajuutta, pani hän mestarit ja työnjohtajat, niin sanoaksemme,
tanssimaan sekä pakotti heidät karkealla käskijän äänellään mitä
suurimpaan nöyryyteen.

Riesemannin kone- ja rautatehdas sijaitsi kaupungin itäpuolella, laajan
mäenselänteen harjalla, josta se aina savuavine tornineen ja nokisine
huoneineen katseli alas laaksossa olevaa kaupunkia taistelussa olevan
hyökkäykseen valmiin linnoituksen tavoin. Andrei Petrowitsch oli nähnyt
suurempiakin tehtaita, mutta rakennustensa, sisustuksensa ja työn
vilkkauden suhteen tuskin paremmin järjestettyä. Hän huomasi hyvin,
että johto siinä oli todella "rautaisissa käsissä", että tarmokas
yrittelijä, väsymätön, peräytymätön rikkauden kokooja oli tämän
laitoksen johtavana henkenä. Herra Riesemann voi kieltämättä olla ylpeä
siitä, mitä hän pienestä alusta oli aikojen kuluessa kehittänyt.

Tehtaan huoneiden lattioita peittivät pitkissä riveissä valmiit
höyrypannut, maanviljelyskoneet ja laatikoihin asetetut koneenosat,
joista herra Riesemann iloisesti hymyillen huomautti, että "tämä romu
on pian levinnyt kaikille neljälle ilmansuunnalle, ja uutta samallaista
on saapunut sijaan." Suurissa, korkeissa huoneissa aikaansaivat sadat
vasarat työn alaisina olevien kattiloiden kimpussa korvia särkevän,
päätä huimaavan melun.

Mustien kärpäsien tavoin riippuivat ja liikkuivat nokiset työmiehet
kattiloiden rautaisien seinien ympärillä, toiset sisässä, toiset
ulkopuolella. He olivat varmaankin kuuroja, sillä muutoin eivät he
olisi voineet niin rauhallisesti kestää sitä helvetillistä melua,
jonka heidän raskaat vasaransa kattiloiden kylkiin sattuessaan
synnyttivät... Sitten seurasivat laajat työhuoneet meluavine koneineen,
työpenkkeineen, alasimineen, täynnä nokisia sorvareita, viilaajia,
höylääjiä ja seppiä.

Illalla, kun työmiehet toisista osastoista poistuivat, alkoi valimossa
raudan valanta. Eberhardille, Andrei Petrowitschin eroittamattomalle
seuralaiselle, oli tämä työ tehtaassa ollut kaikkein hauskinta.
Olihan se suurenmoinen, synkkiä mielikuvia herättävä näky, kun
mustat, rautakätiset miehet johtivat sulatusuuneista juoksevaa, tulta
leimuavaa rautaa astioihin sekä kaatoivat palavaa, kihisevää nestettä,
josta nouseva hirmuinen lieska korvensi heidän käsiään ja kasvojaan,
muotteihin, jotka olivat tehdyt puusta jättiläissuureen huoneeseen,
savesta ja mullasta olevan lattian sisään. Se oli ikäänkuin kuva
helvetistä, joka näkyi rauhalliselle katsojalle -- niin väritetty
ja kuitenkin niin tympäisevä, aavemainen, riehuva. Ahjoista tuleva
punainen loiste heitti ikäänkuin väreileviä, leikkiviä värijuovia
huoneen pehmeälle, mustalle permannolle, sen nokisiin seiniin ja
kattoon, ja vaaleankellertävä, liekehtivä loiste, joka sulatetulla
raudalla täytetyistä astioista löi valajia kasvoihin, muutti nämät
tummien, pahaa tekevien henkien näköisiksi. Vielä ulkonakin, tehtaan
pihassa, tuntui valamistyön aavemaisuus, savupiipuista löi loimuavan,
ahmivan jättiläiskielen tavoin suuri tulipatsas ulos, saatti taivaan
punottamaan niinkuin suuren tulipalon aikana ja valaisi punertavalla,
väreilevällä loisteellaan koko ympäristöä kaupungin laidassa.

Andrei Kurbatow ja Eberhard olivat tulleet rattailla kaupunkiin
ja tahtoivat lähteä samoin takaisin, mutta he asettuivat, herra
Riesemannin hartaasta toivomuksesta, jättäen rattaat Riesemannien
kaupungissa olevaan taloon, tehtailijan uusiin loistaviin vaunuihin,
joiden edessä juoksi kaksi tulista rotuhevosta. Isä Riesemann halusi
nähtävästi saada kuulla, miten tehdas, tämä hänen ylpeytensä ja koko
olemuksensa oli miellyttänyt Andrei Petrowitschia, sillä tuskin olivat
he lähteneet tehtaan ääressä olevan asunnon portaiden luota, kun vanha
herra alkoi siinä mielessä puhua.

"No, Andrei Petrowitsch, oletteko käyntiinne tyytyväinen? Löysittekö
mitään huvittavaa minun savumökistäni?"

Kurbatow oli mietteissään, kysyjä herätti hänet.

"Hyvin paljon huvittavaa", vastasi hän, hetken vaiettuaan.

"Vai niin! Sepä hauskaa!"...

"Te olette -- sallikaa minun tunnustaa, -- hiton tarmokas ihminen!
Olette huvitettu kaikista asioista -- sellaisistakin, joiden ei luulisi
ollenkaan huvittavan teitä, jotka ovat teille vieraat... Andrei
Petrowitsch" -- ja isä Riesemann löi ylioppilasta veljellisesti olalle,
-- "jos vielä toisenkin kerran -- tehkää vaan hyvin, kaikki ovet ovat
teille avoinna. Tahdon saattaa teidät tuttavuuteen insinörini kanssa,
ja hänen johdollaan --"

"Kiitän, herra Riesemann", lausui Kurbatow, "ja käyttäisin lupaanne
hyvin pian hyväkseni, ellei minulla olisi teille toista pyyntöä
tehtävänä, joka menee vieläkin pitemmälle."

Riesemann katsoi kysyvästi ylioppilasta, suu jo avattuna pyynnön
täyttämiseen.

"Puhukaa, Andrei Petrowitsch!"

"Tahtoisin tehdä tehtaassanne pari tuntia päivässä työtä..."

Tehtailija käänsi raskaan ruumiinsa istuimellaan puoleksi ympäri ja jäi
katsomaan Kurbatowia suuhun, ikäänkuin luullen kuulleensa sanat, jotka
sieltä olivat lähteneet, väärin.

"Työskennellä?... Tehtaassa?... Mitä sanoitte, Andrei Petrowitsch?"

"Te kuulitte oikein", lausui Andrei Petrowitsch. "Tahtoisin silloin
tällöin työskennellä tehtaassanne. Otatteko minut vastaan?"

Isä Riesemann tarkasteli tutkivasti Kurbatowia, näyttäen samalla olevan
kahden vaiheella siitä, tuliko hänen panna hänen sanansa pahakseen vai
pitikö hänen alkaa niiden johdosta nauraa.

"Minkätähden on tämä pila tarpeen?" kysyi hän lopuksi.

"Se ei ole pilaa, herra Riesemann."

"Te -- Te -- herra kandidati, te tahtoisitte ruveta työmieheksi
tehtaaseeni?"

"Niin, -- ajoittaisin, kuten sanoin"

"Tahtoisitte tehdä _työtä_ tehtaassani, -- ei katsella?"

"Niin."

"Mutta miksi se on tarpeellista, herra kandidati?" huusi tehtailija ja
löi kätensä kummastuneena polviensa päällä yhteen. "Kaikkien paholaisten
nimessä, miksi se on tarpeellista? Mitä te sillä teette, mikä tarkoitus
teillä sillä on?"

"Se huvittaa minua", vastasi Andrei Kurbatow. "Tehän sanoitte, herra
Riesemann, että minua huvittavat sellaisetkin asiat, jotka ovat minulle
vieraat. Huomautuksenne on oikea. Annatteko pyytämäni luvan?"

Herra Riesemann jäi, kädet polvien päällä, hymyillen katsomaan eteensä.
Hän kuvaili mielessään, miten herra kandidati työmiehen mekossa,
silmät nokisina, kantaa sulatusuunista sulatettua rautaa, tahi miten
hän, raskas vasara kädessä, takoo höyrykattilan reunalla; kuva oli
Riesemannin mielestä niin huvittava, että hän puhkesi täyttä kurkkua
nauramaan.

"Voittehan koettaa, Andrei Petrowitsch, voittehan kerran koettaa!"
huudahti hän, ja hänen pilkallisista kasvoistaan näkyi, mitä hänen
suunsa jätti lausumatta: "Odotappas vaan, veliseni! Puolen tunnin
kuluttua viskaat vasaran hiiteen ja kiität, että pääset lähtemään
tehtaasta."

Ja sitä lähtöä ajatellessaan alkoi tehtailija Riesemann uudelleen
nauraa. Mutta kun hän nyt katseli Andrei Petrowitschin totisia
kasvoja, tuli hän pian jälleen totiseksi. Hän luki tämän kasvoista
jotakin, joka vei pohjan hänen pilkaltaan, joka kokonaan muutti hänen
mielessään kuvan työtä tekevästä herra kandidatista. Hän jäi kyllä
siihen vakaumukseen, että hän oli tekemisissä kummallisen henkilön
käsittämättömän luonteen kanssa, mutta naurettavaa ei hän siinä enää
löytänyt.

"Tahdotte varmaankin saada tietää, miltä työläisen elämä maistuu, vai
onko teillä ehkä aikomus antautua joskus tekniikan alalle?" kysyi hän
vielä nauraen, mutta hänen sanoillaan oli jo vakavampi sävy.

"Tahtoisin tutustua tehdasoloihin" vastasi Kurbatow rauhallisesti.
"Luulen nimittäin, että mitä enemmän ihminen tuntee elämää, sitä
parempi... Teidän myöntymyksenne on siis minulla herra Riesemann?"

"Se on luonnollista, Andrei Petrowitsch. Mitä minulla voisi olla sitä
vastaan, jos teillä itsellänne on halua ja -- ja aikaa... Pari tuntia
päivässä, sanoitte?"

"Niin paljon kun opettajatoimeltani riittää, ilman että oppilaani siitä
kärsii vahinkoa... Tahtoisin alkaa jo huomenna iltapäivällä."

"Kernaasti. Mutta tietäkää, herra kandidati, että voin ottaa teidät
ainoastaan oppipojaksi, tahi, jos tahdotte, apurityömieheksi."

"Se on samantekevää."

"Palkkanne ei tule olemaan kovin korkea: oppipojat saavat 25 kopeekkaa,
apurityöläiset 70 kopeekkaa päivässä. Ja koska te ette ole koko päivää
työssä, niin saatte luonnollisesti suhteellisesti vieläkin vähemmin...
Oletteko tyytyväinen?"

Herra Riesemann teki pilaa herra Kurbatowin kustannuksella, mutta
hänen pilansa ei ollut pisteliästä, vaan se oli sävynsä ja sisältönsä
puolesta kohteliasta, melkeinpä lämpimän kunnioittavaa. Siitä
huolimatta ei Andrei Petrowitsch vastannut isännän kysymykseen, ei
ollut edes kuulevinaankaan sitä eikä hänen pilaansa. Hänen katseensa
lepäsi oppilaansa kasvoilla, jotka ilmaisivat suurta kummastusta,
melkeinpä sisällistä kunnioitusta. Poika näkyi haluavan jotakin lausua,
jotakin kysyä, mutta isän läsnäolo sulki hänen suunsa. Hänhän ei
uskaltanut sinutella ystäväänsä ja toveriaan isän kuullen!

Mutta niin pian kun he olivat saapuneet kotiin ja Eberhard oli yksin
herra Kurbatowin kera, kevensi hän sydämensä.

"Andrei Petrowitsch, sinä alat käydä tehtaassa työssä?"

"Niin, veliseni."

"Minä tahtoisin myöskin!"

"Sinä? Miksi?"

"Minäkin tahtoisin tehdä työtä -- raskaampaa työtä..."

"Raskaampaa työtä?... Raskas työ ei ole helppoa tehdä, Eberhard!...
Sinulla ei ole siihen voimia."

"On kyllä, Andrei Petrowitsch! Tehtaassahan on minua nuorempiakin
poikia työssä! Etkö huomannut sitä?"

"Huomasin. Mutta he ovat harjautuneet raskaaseen työhön, jota sinä et
ole."

"Ethän sinäkään ole."

"Minä tahdon harjaantua."

"Minä tahtoisin myöskin."

Kurbatow kiersi kätensä pojan kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa
vastaan.

"Olet hyvä poika, Eberhard, mutta se ei käy laatuun! Isäsi ei myönny.
Ja minä en voi siinä asiassa mitään luvata."

"Mutta minä tahdon olla sinun kanssasi!" huudahti poika itku kurkussa.
"Mitä minä teen sillä aikaa, kun sinä olet tehtaassa? Kysy isältä, ehkä
hän lupaa! Kun sinä pyydät, niin hän varmasti lupaa."

"Ole järkevä, äläkä vaadi sitä", vastasi Andrei Petrowitsch hellällä,
mutta vakavalla äänellä. "Se pahoittaa minua, ja sitä et varmaankaan
toivone?"

"En, Andrei Petrowitsch. Mutta miksi se sinua pahoittaa?"

"Isäsi panee pahakseen, että sinä minun esimerkkiäni seuraten pyydät
päästä tehtaaseen ja tahdot laiminlyödä opintosi. Hän ei silloin
sallisi minunkaan käydä tehtaassa, ja se pahoittaisi minua."

"Siis en pyydä", sanoi poika päättäväisesti.

"Yhteen asiaan voin kuitenkin myöntyä: voit tulla usein kanssani
tehtaaseen ja siellä katsella, miten työtä tehdään."

Siihen Eberhard lopulta oli tyytyväinen.

Seuraavasta päivästä alkaen alkoi Andrei Petrowitsch kulkea iltapäivin
Riesemannin tehtaassa työssä. Hän ajoi rattailla tahi rautateitse
kaupunkiin ja tuli sieltä myöhään illalla, toisinaan vasta varhain
aamulla takaisin, nimittäin silloin kun hän oli ottanut valamistyöhön
osaa.

Herra Riesemannin arvelu, että kandidati herra hyvin pian kyllästyy
ja väsyy tehtaan ummehtuneeseen ilmaan ja likaiseen, raskaaseen
työhön, ei käynyt toteen. Andrei Petrowitsch ei lähtenyt tehtaasta
ensimäisenä, eikä seuraavinakaan päivinä, ja herra Riesemann voi omin
silmin nähdä ja johtavalta insinööriltä ja työnjohtajilta kuulla, että
herra kandidati ei pelännyt raskaimpiakaan töitä, että hän etsi juuri
voimia ja vaivoja vaativia tehtäviä, että hän koetti olla samalla
hyvä oppilas ja hyvä työmies. Hän ei kyllä voinut vetää toisille
vertoja kestävyydessä, hän väsyi pian ja piti lepoaikoja, jota toiset
eivät tohtineet. Mutta hän tarttui aina uudella innolla ja halulla
työhön, karkaisi ruumiinvoimiaan, harjoitti jäseniään ja voitti siten
väsymyksensä ja kyllästymisensä.

Riesemannin kotiopettajan työläiseksi rupeaminen herätti perheen
tuttavapiirissä luonnollisesti huomiota -- "kiusallista huomiota"
niinkuin rouva Göbler väitti. Ensinnä kummasteltiin, lausuttiin
epäilyksiä, pudistettiin päitä, lyötiin käsiä yhteen, -- sitte alettiin
nauraa, pilkata, ivaten puhua ja lopuksi -- vainuta kaikenlaisia
vaarallisia tarkoituksia.

"Hän koettaa tehdä itseään huvittavaksi -- tahtoo herättää huomiota --
tahtoo erikoisesti loistaa -- se oli Rita Riesemannin, Oswald Göblerin,
Henrik Bergmannin ja useiden muiden ensimäinen arvelu."

Sitten tulivat rouva Riesemann, rouva Göbler ja useat muut
kunnianarvoiset rouvat ja joutuivat siihen johtopäätökseen, että
sellainen -- "temppuileminen" ei sopinut tehtailija Riesemannin
kotiopettajalle. Se koski talon kunniaa; Eberhard ei voinut ottaa
tehtaalaisella tunteja, eikä tehtaalainen, niinkuin eräs rouva
Meier nerokkaasti huomautti, voinut antaa mitään tunteja Eberhard
Riesemannille. Taasen oli opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen
vaarassa; mitä voikaan sivistyneen perheen poika oppia ihmiseltä, joka
seurustelee joka päivä työläisten kanssa, joka asettuu heidän tasalleen
ja on heidän kanssaan veljellisessä yhteydessä!

Lopuksi sanottiin asiaa politisesti vaaralliseksi, alettiin varoittaa
herra Riesemannia vahingollisista seurauksista.

"Saattepa nähdä, hän kiihoittaa teidän työläisiänne, hän saattaa heidät
nousemaan teitä vastaan", sanoi Riesemannille hänen tuleva vävynsä,
sama herra Göbler, joka oli ensin arvellut, että venäläinen ylioppilas
koettaa tehdä itseään huvittavaksi.

"Suuren lakon panee hän ainakin toimeen" lisäsi tarttolainen
ylioppilas, sama Henrik Bergmann, joka siihen asti oli väittänyt, että
pietarilainen toveri tahtoo erikoisuuksillaan loistaa.

"Miksi niin luulette?" kysyi herra Riesemann.

"Yksinkertaisesti siksi", vastasi Oswald Göbler, "että ihminen,
joka ilman erikoista syytä rupeaa työläiseksi, siten puuhaa jotakin
salahanketta, ja että se hanke ei ole viattominta laatua, sen voi
jokainen joka tuntee yleisiä oloja, arvata."

"Ja erittäinkin venäläinen ylioppilas", lisäsi Henrik Bergmann.
"Me näemme ja kuulemme Tartossa joka päivä, miten he viettävät
loma-aikojaan, miten he pitävät salaisia kokouksia, laativat
julistuksia ja levittävät niitä ja ovat kaikkien salassa toimivien
lähellä ja kaukana asuvien henkilöiden kanssa yhteydessä, temmatakseen
työmiehiä mukaansa liikkeeseensä... En ollenkaan ihmettelisi,
jos jonakin kauniina päivänä huomaisitte, että teidän viaton
kotiopettajanne on täyttänyt työmiestenne taskut julistuksilla,
joissa hän neuvoo heitä vaatimaan teiltä palkan korottamista
viidelläkymmenellä prosentilla ja kahdeksantuntista työpäivää!"

Tehtailija Riesemann pudisti epäillen päätään. Hän yleensä luotti
suuresti Andrei Kurbatowiin, hän ei ollut huomannut hänessä mitään
epäiltävää, ei kotona eikä tehtaassa. Ja toiseksi hän tunsi omansa
ja muut paikalliset työläiset -- hän tunsi virolaiset työläiset.
Heillä ei ollut mitään vaatimuksia, he olivat tyytyväisiä, että
heille annettiin työtä ja maksettiin palkkaa, he pitivät työnantajaa
hyväntekijänään, eikä mikään ollut heistä niin kaukana kuin lakko- tahi
levottomuuspuuhat. Nuoret herrat liioittelivat nähtävästi, he näkivät
itse kuvailemiaan peikkoja. Siltä puolelta ei herra Riesemann luullut
itsellään olevan mitään peljättävää.

Huomio, jota Andrei Petrowitschin toiminta herätti, tuli kuitenkin
hänestä kiusalliseksi, ja hän olisi piankin tehnyt lopun venäläisen
työhalulle, ellei hän tahtomattaan olisi ollut venäläisen vaikutuksen
alaisena. Hän tunsi Andrei Kurbatowia kohtaan kunnioitukseen vivahtavaa
kohteliaisuutta, kunnioitusta, jota matalalta kohonnut, pienen
sivistysmäärän omaava ihminen, kaikesta rikkauden synnyttämästä
ylpeydestään huolimatta, tuntee korkeasti sivistynyttä, tietopuolisessa
suhteessa hänet joka suhteessa voittavaa henkilöä kohtaan, joskin
salaa, sydämessään ehkä tietämättään. Riesemann ei saattanut astua
Andrei Petrowitschin luo ja sanoa hänelle: "Teidän työssä käymisenne
ei miellytä tuttaviani, siksi älkää menkö enään tehtaaseen!" Ja mitä
Riesemanniin itseensä tulee, ei hänellä ollut mitään ylioppilaan
työssä oloa vastaan; hän ei voinut käsittää, miksi se tuottaisi hänen
pojalleen, perheelleen ja tuttavilleen häpeätä, että herra kandidati
käy -- huvikseen, _piloillaan_ tehtaassa työssä. Aivan päinvastoin --
hän oli hyvillään siitä, että herra kandidati kävi _hänen_ tehtaassaan,
herra Martin Riesemannin tehtaassa työssä, että hän piti tätä tehdasta
niin hauskana.

Ja sitäpaitsi ilmaantui tälle henkilölle, jonka toiminta herätti
niin kiusallista huomiota, Riesemannin omassa perheessä rohkea
puolustaja. Neiti Stella vastusti kaikkia pilkkaajia, kiusottelijoita
ja epäilijöitä; erittäinkin sulhastaan ja tulevaa anoppiaan niin
vaikuttavin, sattuvin sanoin, että kiihtynyt keskustelu loppui
tuskalliseen äänettömyyteen. Hän ei ainoastaan tahtonut huomauttaa
niille, jotka hänen isäänsä varoittivat, että heidän pelkonsa on aivan
aiheeton, vaan hän alkoi myöskin selittää, mikä ei ollut kenellekään
selvillä, nimittäin kysymystä siitä, miksi herra kandidati oli ruvennut
työläiseksi.

"Se mies tekee jotakin, jota te ette viitsi vaivaantua tekemään,
vaikka se kyllä olisi teille yhtä tarpeellista kuin hänellekin: hän
tutkii elämää ja sen erilaisia ilmiöitä, voidakseen arvostella niitä
oikein ja puolueettomasti ja niitä selitellessään ja arvostellessaan
nojautua _omaan_ kokemukseensa ja siten todellisuuteen. Te puhutte
usein yleisistä asioista, teette johtopäätöksiänne ja julistatte
tuomioitanne; mutta kaikki se, mitä te tiedätte, on toisilta ja
kolmansilta lainattua, enimmäkseen niiltä, jotka eivät itsekään tiedä
mitään, jotka itsekin ovat käyneet lainaamassa; luonnollisestikin
teette silloin vääriä johtopäätöksiä ja arvostelette väärin. Aivan
samoin, kun nytkin olette arvostelleet väärin Andrei Petrowitsch
Kurbatowin tiedon halua."

Näin puhui neiti Stella erittäinkin Oswald Göblerille ja Henrik
Bergmannille, kun he hänelle olivat lausuneet huonosti valituin sanoin
ajatuksensa venäläisestä ylioppilaasta.

Ja Oswald Göbler ja Henrik Bergmann katsoivat toisiaan silmiin ja
kysyivät toisiltaan, miten neiti Stella oli saanut niin _hyvän_
käsityksen Andrei Petrowitschistä ja niin _huonon_ käsityksen heistä
molemmista ja olivat yksimieliset siitä, että se on Andrei Kurbatowin,
saman epäilyttävän ihmisen syy, josta _he_ olivat saaneet niin huonon
käsityksen...

Vaan Andrei Petrowitsch Kurbatow työskenteli tehtaassa -- herra
Riesemannin tehtaassa, päivä päivältä edelleen, eikä häntä tullut
kukaan kieltämään, niin sopimatonta ja kartettavaa kun se Riesemannien
tuttavien mielestä olikin.



VI


Stella Riesemannin seurustelu Andrei Kurbatowin kanssa tuli joka viikko
yhä vilkkaammaksi, he lähentyvät toisiaan päivä päivältä. Andrei
Petrowitsch oli saanut itselleen uuden oppilaan, Stella Riesemann
toverin ja ystävän. Ja miten tämä uusi oppilas oppikaan, miten hän
edistyikään! Ja miten hänen toverinsa ja ystävänsä huolehtikaan hänen
oppimisestaan ja edistymisestään, miten hän koettikaan herättää hänen
mielessään ja povessaan aina uusia pyrkimyksiä, johtaa häntä entisestä
ajatuspiiristään uusiin, vapaampiin!

Heidän ystävyytensä ja seurustelunsa ei jäänyt talossa ja sen
tuttavapiirissä huomaamatta, ei, vaan se huomattiin kasvavalla
epäilyksellä, tuskalla, kateudella, lopuksi murheella ja pelolla. Mutta
kun Stellalla oli kylliksi luonteenlujuutta ja tarmoa pitämään huolta
vapaudestaan ja kun äidin heikot moitteet ja toruilemiset samoin kuin
sulhasen pienet varoitukset ja Ritan pilkka eivät vaikuttaneet häneen,
oltiin voimattomia estämään tätä suhdetta, jonka ainoastaan venäläisen
ylioppilaan lähtö syksyllä voi lopettaa.

Stellan jokapäiväinen elintapa oli kokonaan muuttunut. Hän nousi
aamulla aikaisemmin ylös, huolehti vähemmin pukeutumisestaan,
näyttäytyi harvemmin kaupungissa kauppiasten luona, vähensi kylässä
käyntejään, unohti pitemmäksi aikaa ratsuhevosensa ja rattaansa,
kartti yhä enemmän ikäistensä nuorten neitojen seuraa ja oli melkein
kokonaan poissa äidin työtunneilta. Kaiken tämän sijaan oli tullut
harras Kurbatowin kirjojen tutkiminen ja alituinen vilkas ajatusten
vaihto hänen kanssaan. Ainoastaan sulhasen osalle jäi Stellalle
vielä ylimääräistä aikaa ja huvia, usein ehkä kylläkin vähemmin
kuin ennen, niin että herra Göbler sai syytä olla pahoillaan hänen
välinpitämättömyydestään. Tämä pahoitteleminen ei jäänyt morsiameen
vaikuttamatta, ja Stella koetti näissä tilaisuuksissa korjata virheensä
suuremmalla hellyydellä ja ylläpitää entistä suhdettaan sulhasensa ja
itsensä välillä. Mutta hän ei voinut ajan pitkään salata sitä, että
hänen olemuksensa ja henkinen elämänsä oli kahtia jaettu, että hänessä
vallitsi uusia voimia ja ajatuksia, ja teki ennen pitkää jälleen samoja
virheitä, antoi yhä uudelleen syytä pahoitteluun.

Stella uskoi varmasti, että häntä yhdistävät Andrei Petrowitschiin
ainoastaan henkiset siteet, että heidän lähentymisensä oli tapahtunut
ainoastaan aatteellisella pohjalla ja että heidän välilleen syntynyt,
aikojen kuluessa kasvanut ja kehittynyt suhde oli yksinomaan
ulkonaista, aatteellista laatua. Se usko antoi neidolle voimaa,
pitää suhdettaan Kurbatowiin oikeana ja luonnollisena ja rohkeasti
puolustautua niitä vastaan jotka olivat huomaavinaan siinä jotakin
muuta. Siitä johtuva voima, rohkeus ja itsetietoisuus veivät neidon
etäämmälle, kun hän olisi voinut aavistaakaan. Ne tekivät hänestä uuden
ihmisen. Ne herättivät hänessä pyrkimyksiä ja toiveita, joille hän
olisi aikaisemmin päätään pudistaen nauranut. Ne kasvattivat hänestä
kumouksellisen itseään ja yhteiskuntaa kohtaan. Andrei Petrowitschin
opetukset, hänen esimerkkinsä ja personallinen vaikutuksensa olisivat
kyllä ilman sitäkin vaikuttaneet Stellaan, mutta neito ei olisi
löytänyt suurille, ratkaiseville päätöksilleen tarpeellista siveellistä
voimaa. Hän olisi tuntenut epäilystä itseään kohtaan, ja ajatus, että
häntä johtavat vieraat aatteet, olisi häntä masentanut, saattanut hänet
horjumaan päätöksissään.

Tästä siis seurasi, että Stella kääntyi eräänä päivänä henkisen
ystävänsä puoleen lausuen sanoja, joista tämä suuresti hämmästyi. Ei
siksi, että ne ajatukset, mitä Andrei Petrowitsch kuuli Stellan suusta,
olisivat olleet hänelle vieraita -- nehän olivat vaan heidän henkisen
yhdessä olonsa, neidon henkisen edistyksen tulos -- vaan niiden
käytännöllisten tulosten tähden, joita hän huomasi näissä ajatuksissa,
ajatuksien kehittyessä teoksi hänen mielessään. Kurbatow kummasteli
neidon päätteliästä rohkeutta, hänen selvää johdonmukaisuuttaan.

"Andrei Petrowitsch, tahtoisin tulla ihmiseksi", alkoi Stella
Riesemann. "Häpeän elää tällä tavoin edelleen. En tahtoisi olla
toimeton, elää toisten kustannuksella...! Auttakaa minua hyvällä
neuvolla, Andrei Petrowitsch!"

Stella tarvitsi, kuten Kurbatow huomasi, hänen neuvoaan, eikä lainkaan
tietämättään; neito tahtoi siten vaikuttaa sitovammin johtajaansa ja
opettajaansa, jonka neuvoa hän tarvitsi.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen tutkivasti neitoa
hänen totisiin, kylmiin kasvoihinsa.

"Tahtoisin tulla työtätekeväksi ihmiseksi, kuten tekin. En muuten
voi sietää nykyistä ja tulevaa elämääni. Olen vakaasti päättänyt
hankkia elämälleni sisältöä. Ikävöin työtä ja toimintaa --
tarkoituksenmukaista, tarpeellista työtä."

"Esimerkiksi?"

"Siitä en ole vielä selvillä. Siksi tarvitsenkin teidän neuvoanne...
Rupeaisin opettajaksi niinkuin tekin olette -- sitä olen enimmin
ajatellut --, mutta olen huomannut, ettei minulla ole siihen toimeen
tarvittavia ominaisuuksia, ennen kaikkea kärsivällisyyttä -- _teidän_
kärsivällisyyttänne. Ja kun en tahdo olla puolinainen tehtävissäni,
luovuin siitä ajatuksesta. Andrei Petrowitsch, minkä toimialan te
neuvoisitte minun valitsemaan?"

"Toimialan?... Mutta tehän aiotte mennä naimisiin, Stella Martinowna!"

"Niin aionkin. Mutta se ei saa olla minulle esteenä toimialaani
valitessani eikä toimeentuloani hankkiessani. Avioliittoa en tahdo
tehdä itselleni miksikään kutsumukseni esineeksi -- nyt kaikkein
vähimmin, Andrei Petrowitsch!"

Neiti Riesemann lausui tämä niin rauhallisesti ja niin päättävällä
äänellä, että Kurbatow jäi hetkeksi sanattomaksi ennenkuin hän voi
huomauttaa hänelle sanojensa, päätöksensä seurauksia.

"Miten luulette voittavanne vastukset, joita avioliittonne epäilemättä
tuottaa?" kysyi hän lopuksi. "Teidän miehenne, suurkauppias Göbler, ei
luullakseni ole tyytyväinen siihen, että hänen vaimonsa, hänen kanssaan
yhdessä eläen, harjoittaa tointa; se olisi vastaista hänen ja hänen
seurapiirinsä ajatus- ja elintavoille, joiden alaisena hän on!"

"Hänen _täytyy_ tyytyä siihen!"

"Siksi että hän teitä rakastaa?"

"Niin. Ja siksi, etten voi enkä tahdo hänen kanssaan muutoin elää."

"Sitten vaatii tärkeämpi käytännöllinen toimiala jota te luultavasti
pidätte silmällä, valmistusta, joka eroittaa teidät useaksi vuodeksi.
Luuletteko, että sulhasenne suostuu siihen?"

"Hänen täytyy suostua siihen, jos hän rakastaa minua ja yleensä haluaa
tulla yhdistetyksi minuun."

"Aiotteko asettaa tämän hänelle ehdoksi?"

"Aion."

"Ja oletteko jo kylliksi ajatelleet, mitä siitä voisi seurata, ellei
hän suostuisikaan vaatimukseenne?"

Stellan huulet puristuivat yhteen ja hän loi silmänsä maahan. Hänen
kasvonsa oli peittänyt tumma puna ja hänen suunsa ympärille oli
ilmaantunut päättävä, terävä piirre. He olivat nähtävästi koskeneet
asian hellimpään ja arimpaan kohtaan.

"Olen kyllä, Andrei Petrowitsch. Olen ajatellut tätä asiaa, ja luulen
voivani pysyä järkähtämättä päätöksessäni, niin raskasta kun se tulee
minulle olemaankin. Sitäpaitsi en vielä odotakaan sellaista seurausta,
toivon saavuttavani tarkoitukseni sovinnollista tietä, ilman että
sellainen kauhea ero tulee tapahtumaan. Tahdon taitavasti vastustaa
kaikkia ennakkoluuloja, armas ystävä, ja ottaa vasta sitten viimeisen,
ratkaisevan askeleen, kun kaikki puolustuskeinoni, kaikki apuneuvoni
ovat käytetyt."

"Mutta teillä ei tule olemaan taisteltavana ainoastaan sulhastanne,
vaan myöskin vanhempianne, tuttavapiiriänne ja sen lisäksi koko sitä
yhteiskunta-luokkaa vastaan, joka on heidän takanaan. Luuletteko
olevanne siihen valmis, Stella Martinowna, luuletteko omaavanne niin
paljon voimia ja tarmoa, että pääsette taistelussa voittajaksi?"

"Olen varma siitä!"

"Ja oletteko varma siitäkin, ettei päätöksenne ole syntynyt
ohimenevästä innostuksesta, keinotekoisesti syntyneestä kiihkosta, vaan
kypsästä harkitusta halusta oppia tuntemaan totuutta, todellisesta
työhalusta ja rakkaudesta työhön? Ja oletteko lisäksi täysin
vakuutetut siitä, että työkykynne ja kestävyytenne riittää vaikeampaan
käytännölliseen toimeen, ettette jonkun ajan kuluttua menetä haluanne,
että innostuksenne ei vähene, ettette ole tyytymätön ettekä rupea
katuen ajattelemaan kaikkea sitä, mitä olette kärsineet ja uhranneet
saavuttaaksenne tarkoitusperän, mikä ei vastaakaan toiveitanne, ei
tarjoa teille rauhaa, mitä etsitte, koska se vaatii teiltä enemmän,
kuin mitä voitte antaa."

"Andrei Petrowitsch, luulen voivani olla varma siitä!"

"Siis eteenpäin, Stella Martinowna, rohkeasti eteenpäin! Luotan teidän
voimiinne, luotan voittoonne ja toivotan teille onnea!"

Ja Andrei Petrowitschin ympäriltä ikäänkuin putosi peite maahan, hänen
varovainen kylmyytensä katosi hänen silmissään loisti innostuksen tuli,
hänen äänessään väreili riemu, ylpeys -- voiton varmuus. Hän tarttui
karkealla työläisen kädellään neidon hienoon, valkeaan käteen, puristi
sitä, ja tähän kädenpuristukseen sisältyivät kaikki hänen ystävyytensä
ja toverilliset tunteensa, koko hänen veljellinen luottamuksensa...

"Andrei Petrowitsch, ettekö odottaneet minulta mitään sellaista?" kysyi
Stella Riesemann, nostaen hehkuvat kasvonsa, loistavat silmänsä hänen
puoleensa.

"Kyllä, odotin sitä", vastasi Kurbatow, "mutta en niin äkillistä
enkä niin perinpohjaista. Näinhän nopean edistyksenne, ihmettelin
käsitysvoimaanne ja kykyänne, mutta en pitänyt rohkeuttanne,
tahdonlujuuttanne niin suurena, kun se nyt on näyttäytynyt olevan."

"Siitä olen suureksi osaksi teille kiitollisuuden velassa! Tiedättekö,
mikä minut herätti, mikä lujensi tahtoani, karkaisi voimiani, kasvatti
rohkeuttani?... Se, että te rupesitte työmieheksi Andrei Petrowitsch."

"Niinkö? Mutta sehän ei vaatinut minkäänlaista rohkeutta eikä tarmoa!"

"Sitä enemmän itseuhrautuvaisuutta, aatteellista innostusta, ennen
kaikkea rakkautta. Teidän rakkautenne, Andrei Petrowitsch, tämä
persoonallisuuden ja itsekkyyden voittava rakkaus ihmisiin ja elämään
kypsytti minut niin nopeasti, antoi minulle sisäistä voimaa, josta
ajatus ratkaisevaan päätökseen kehittyi."

Ja Stella alkoi, ikäänkuin tuntien itsensä siihen velvoitetuksi,
selittää Andrei Petrowitschille, herättäjälleen ja johtajalleen
itsessään tapahtunutta henkistä muutosta ja kehitystä esittää hänelle
kuluneena oppiaikana saavuttamiaan tuloksia. Hän kertoi kuinka hän oli
usein aikaisemminkin tuntenut salaista, synnynnäistä vastenmielisyyttä
useita ilmiöitä, tapoja ja mielipiteitä kohtaan seurapiirissään,
ne olivat herättäneet hänessä vastustushalua, saattaneet hänen
toivomaan enemmän tilaa, vapaampaa ilmapiiriä. Mutta oleviin oloihin
tottuneena, pitäen niitä pysyväisinä, muuttumattomina ja täydellisinä,
hän oli tehnyt samoin, kuin muutkin tekevät -- oli tyytynyt niihin,
oli ottanut ne vastaan sellaisina kun ne olivat, arvostelematta,
ajattelematta. Sitten oli ilmestynyt Andrei Petrowitsch sanansaattajana
toisenlaisesta, paljon muuttuneesta, paljon raikkaammasta ja paremmasta
ilmapiiristä -- ilmapiiristä, joka vielä suuremmaksi osaksi on
järjen ja aatteiden maailmaa, neron valtakuntaa. Ja katso, neidolle
oli säteillyt tästä ilmakehästä niin paljon valoa, hän oli tuntenut
niin raikkaita, virkistäviä tuulahduksia, että hän, jonkun aikaa
viivyteltyään, oli astunut sinne sisään ja laatinut itselleen uuden
elämänsuunnitelman. Hän oli sitten oppinut tässä ilmapiirissä nopeasti
näkemään, kuulemaan, tekemään huomioita ja -- ajattelemaan. Ja nyt oli
hän niin perehtynyt uusiin oloihin, niihin niin kiintynyt, ettei hän
saattanut enää puolella jalallaankaan pysyä vanhassa, että sellainen
ajatuskin jo oli syntiä häntä itseään ja yhteiskuntaa vastaan.

"En ole enään tehtailija Riesemannin tytär", lopetti Stella, "enkä
voi myöskään olla suurkauppias Göblerin rouva. En kumpaakaan missään
suhteessa. Jos he tahtovat minua vielä omakseen kutsua, pitää heidän
päästää minut maailmaan, tahi muussa tapauksessa olla ilman minua. En
tahdo enään heidän ja heidän seurapiirinsä tavoin olla vaan räätälin
ja muotikauppiaan muotinukkena, vanhempieni ja mieheni leikkikaluna,
juorujuttujen kertojana kahvipöydän ääressä, laiskottelevana
tyhjäntoimittajana työtätekevässä maailmassa, toisten hiellä elävänä
loisena! Minulle ei kelpaa enään väliseinillä koppeihin jaettu
maailma, koppeihin, joiden nimi on salonki boudoiri ja lastenhuone;
tahdon elää ulkona laajoilla vainioilla, avaran taivaan alla, vapaassa
päivänpaisteessa, tuulten estämättä puhaltaessa, tahdon vapaasti katsoa
ympärilleni, vapaasti liikkua... Andrei Petrowitsch, lähden kanssanne
ulos maailmaan!"

"Aiotteko ruveta ylioppilaaksi, Stella Martinowna?"

"Aion."

"Ennen häitä vai niiden jälkeenkö?"

"Luullakseni ennen. Silloin olen vähemmin sidottu!"

"Ja toivotteko opintonne ja työalanne valitsemiseen minulta neuvoa?
Tahdon tehdä sen, mutta muistakaa, että sellainen neuvo on pienestä
arvosta, että tekisitte paremmin, kun päättäisitte itse tulevasta
alastanne, ja vasta sitten, kun olette lähemmin tutkineet tieteiden
alaa... Mille alalle olette, kasvattajan tointa lukuunottamatta, jo
itse aikoneet antautua?"

"Tahtoisin tulla lääkäriksi niinkuin tekin."

"Oletteko ottaneet huomioon ne vaikeudet ja erikoisuudet, jotka teitä
tällä alalla kohtaavat?"

"Olen."

"Siis lukekaa lääketiedettä, Stella Martinowna! Tapaatte edessänne
laajan, tuloksellisen ja kiitollisen työalan. Aiotteko lähteä Pietariin
kursseille?"

"Aion."

"Milloin?"

"Pian. Silloin, kun te lähdette pois meiltä."

-- Andrei Petrowitschiin tultiin Riesemannin talossa yhä
tyytymättömämmiksi. Hän kokosi niskaansa synnin toisensa jälkeen
eikä antanut huomata, että hän katui niitä, koetti parantaa itseään,
huolimatta siitä, että hän kyllä huomasi, että hänen toimiaan
paheksuttiin. Andrei Petrowitschin olisi varmasti käynyt huonosti,
ellei häntä olisi säästetty Eberhardin lukujen tähden, sillä poika
näkyi hänen johdollaan todella oppivan ja edistyvän.

Tämä vastenmielinen ihminen oli epäilemättä kykenevä opettaja,
kasvattajana ja seuramiehenä ei hän kelvannut mihinkään. Siitä olivat
kaikki Riesemannin talossa yksimielisiä, neiti Stellaa luonnollisesti
lukuunottamatta.

Mikä kasvattaja sekin oli, joka esimerkiksi opetti oppilaalleen,
että hän voi kylän lasten kanssa leikkiä ja seurustella aivan yhtä
hyvin kuin vertaistensakin kanssa, että siinä ei ole mitään pahaa ja
kiellettävää -- että se on toivottavaakin, sillä maalaisten lapset
ovat monessa suhteessa paljon parempia ja järkevämpiä kuin herrasväen
lapset...

Näin oli Eberhardin opettaja kerran selittänyt oppilaalleen, kun tämä
oli osoittanut eräälle kylän pojalle oikeutettua sääty-ylpeyttä.

"Mutta isä ja äiti kieltävät minua seurustelemasta kyläläisten kanssa",
oli tehtailijan poika vastannut.

"Miksi?"

"Hehän ovat vaan talonpoikia!"

"Ja sinä olet?"

"Minä olen saksalainen!"

"Siis parempi kuin he?"

"Niin."

"Minkä puolesta?"

Poika ei löytänyt tyydyttävää vastausta.

"Et ole heitä parempi, etkä huonompikaan, olet vaan rikkaampi", opetti
silloin mallikelpoinen kasvattaja. "Se on ainoa ero heidän ja sinun,
talonpojan ja saksalaisen välillä. Mutta se eroitus ei saa tehdä
sinua ylpeäksi heitä kohtaan, sillä rikkaus, jonka omistat, ei ole
_sinun_ ansaitsemaasi, ja köyhyyteen, jossa _he_ elävät, eivät he ole
syyllisiä. Sinä ilmestyit maailmaan ilman mitään omaisuutta niin kuin
hekin."

Mutta vieläkin enemmän!

Oppilas kysyy, voiko hän siis myöskin seurustella kaupungin katupoikien
kanssa, ja oivallinen kasvattaja vastaa suurimmassa rauhassa:

"Miksi et voisi?"

"He ovat niin likaiset ja ryysyiset!" huudahtaa poika.

"Ja siksikö et seurusteleisi heidän kanssaan?"

"Niin."

"Jos he olisivat puetut yhtä hyvästi kuin sinäkin, ei sinulla olisi
mitään heitä vastaan?"

"Luonnollisestikaan ei."

"Luuletko, etteivät he mielellään pukeutuisi yhtä hyviin vaatteisiin,
kuin sinäkin?"

"Luonnollisesti he sen tekisivät?"

"Mutta miksi he eivät tee sitä?"

"Heillä ei ole."

"Miksi heillä ei ole?"

"He ovat köyhiä."

"Ja sinulla on, koska olet rikas... Näetkö, aivan sama erotus kun
sinun ja kylän poikien välillä. Ja koska et ole ansainnut itsellesi
hyviä pukujasi omalla työlläsi ja vaivallasi, ei sinulla ole mitään
syytä olla ylpeä katupoikia kohtaan, halveksia heitä ja pysyä heistä
erillään. Siten sinä teet heille vääryyttä, sillä he eivät ole omasta
syystään köyhiä, ja kunniallinen ihminen ei tee toiselle vääryyttä."

"Isä ja äiti sanovat, että opin heiltä pahoja tapoja."

"Mutta isäsi ja äitisihän valittavat että sinä olet liian pahatapainen!"

"Ja kuulen heiltä rumia sanoja", lisää oppilas.

"Oletko siis seurustellut katupoikien kanssa, Eberhard?"

"En."

"Ja kuitenkin osaat joukon rumia sanoja, niinkuin olen kuullut! Keneltä
olet oppinut haukkumasanasi, Eberhard?"

"Toisilta pojilta koulussa."

"Siinä näet! Ja he eivät ole katupoikia eivätkä kylän lapsia! Oletko
nyt siis parempi heitä?... Ja jos todella olisit parempi, Eberhard,
niin tiedätkö, mitä sinun olisi tehtävä? Sinun tulisi olla usein heidän
seurassaan, opettaaksesi heitä paremmiksi! Silloin tekisit heille
oikein ja täyttäisit velvollisuutesi heitä kohtaan"...

Sellaista mieletöntä moralin opetusta oli neiti Rita sattumalta
joutunut kuulemaan, kertoi sen, siveellisestä suuttumuksesta punottaen,
vanhemmilleen, ja Eberhard, jolta nämä asiaa tutkivat, voi sen
ainoastaan todistaa oikeaksi.

Kummallinen kasvattaja! Hän ei ainoastaan kehoittanut tehtailija
Riesemannin poikaa seurustelemaan ystävällisesti kylänviikarien
ja katupoikien kanssa, vaan selitti vielä oppilaalleen vanhempien
entiset opetukset valheeksi ja halveksi niitä! Samalla muutti hän
usein opetuksensa teoksi, vietti kasvattinsa kera aikaansa kylän
savupirteissä, vainioilla ja kujilla kylän lasten seurassa.

Toinen tärkeämpi asia, jota Riesemannit eivät voineet ollenkaan sietää,
oli heidän opettajansa työskentely tehtaassa.

Jonkun ajan kuluttua alkoi herra Riesemannkin huomata, että asiat
kehittyivät tavalla, joka rikkoi hyvää järjestystä ja hyviä tapoja
vastaan, että hän olisi tehnyt paremmin, kun ei olisi suostunut siihen.
Riesemann huomasi nimittäin jonkun ajan kuluttua, että herra kandidati
seurustelee veljellisesti työmiesten, etenkin apurien ja oppipoikien
kanssa. Se ihminen ei työmiehen puvussaan ollenkaan muistanut, että
hän oli ruvennut työmieheksi ainoastaan huvikseen, piloillaan,
vallattomasta mielijohteesta. Se loukkasi herra Riesemannia. Herra
kandidati ei muistanut ylläpitää omaa eikä siis myöskään hänen
arvoaan alempiaan kohtaan. Hän oli täydelleen vapaa siitä ylpeydestä,
joka on tarpeellinen eri ihmisryhmien erottamiseksi toisistaan.
Työmiehet saattoivat ivaten lausua toisilleen; "Katsohan, minkälaista
yksinkertaista ihmistä meidän herramme pitää kotiopettajana!" Ja sitä
ajatusta ei Riesemann voinut sietää.

Samoin alkoi tehtailija salaa peljätä, mitä hän ei alussa ollut
peljännyt: että venäläinen ylioppilas kylvää työmiesten sekaan
huonoja siemeniä. Hänellä ei ollut tähän arveluunsa mitään varmaa
tukea, mutta hän huomasi kasvavalla pelolla -- ja insinööri ja
työnjohtajat kiinnittivät hänen huomionsa tähän ilmiöön --, että
Andrei Petrowitschiliä on liiaksi paljon puhelemista työmiesten
kanssa, että hän usein näkyi pitävän heidän kanssaan neuvotteluja,
jakoi heille selityksiä ja opetuksia. Keskustelujen sisällöstä tuli
vähän tunnetuksi, ja mikä tuli tunnetuksi, ei ollut epäiltävää. Mutta
herra Riesemann, varovaisena miehenä, jonka epäluulo oli herännyt,
ajatteli itsekseen, että on parempi karttaa kuin katua ja antoi
Andrei Petrowitschin loppuaikoina kautta rantain huomata, että olisi
toivottavaa, että hän heittäisi nyt työmiehen takin yltään ja olisi
jälleen yksinomaan hänen poikansa kotiopettaja.

Suurinta mielipahaa, niin, julkista vihaa herätti Riesemannin
perheessä se vaikutus, joka venäläisellä oli tehtailijan vanhempaan
tyttäreen, kauppias Göblerin kihlattuun morsiameen. Se vaikutus alkoi
tulla vaaralliseksi, uhata aavistamattomilla seurauksilla. Stella ei
ainoastaan irroittautunut kaikesta, joka siihen asti oli muodostanut
hänen elämänsä sisällön ja muodon, ei ainoastaan karttanut entisiä
seuralaisiaan, huvejaan, ajanvietteitään, vaan hän vapautti itsensä
vallitsevasta perhe- ja talojärjestyksestä, heikensi entisiä itsensä,
vanhempiensa ja sisarensa välisiä siteitä ja näkyi kaikkien suureksi
mielipahaksi hoitavan huolettomasti niitäkin siteitä, jotka yhdistivät
hänet sulhaseensa. Hän ei koettanutkaan salata Oswald Göbleriltä
henkistä yhteyttään ja sopusointuaan Andrei Petrowitschin kanssa, hän
näkyi haluavan usein kiihottaa ja ärsytellä häntä, ja yhä useammin
hän osoitti halua vaatia sulhastaan periaatteellisiin väittelyihin
terävästi arvostellen niitä asioita ja mielipiteitä, joita Göbler
puolsi, osottaakseen hänelle, kuinka paljon nämä ajatukset eroavat
elävästä todellisuudesta. Noin syntyneitä ajatustenvaihtoja, jotka
usein muodostuivat kiivaiksi väittelyiksi, seurasi kyllä hellä
leppyminen molemminpuolisine anteeksipyyntöineen. Mutta joka tarkemmin
piti silmällä nuorten suhdetta, teki sen johtopäätöksen, että asiat
eivät olleet niinkuin olla pitäisi, että heidän tulevaisuutensa näytti
hyvin vakavalta ja uhkaavalta.

Ja niin tuli ratkaiseva päivä -- ratkaiseva morsiusparille, ratkaiseva
herra Riesemannille, ratkaiseva Andrei Kurbatowille.

Stella Riesemann ilmoitti sulhaselleen päätöksensä, jäädä vielä Stella
Riesemanniksi ja vielä sittenkin, kun hän oli tullut rouva Göbleriksi,
olla Stella Riesemann ja elää aina hänen kanssaan Stella Riesemannina
-- ei tehtailija Riesemannin tyttärenä, vaan yksinkertaisesti Stella
Riesemannina.

"Tahdon olla _minä_, enkä _sinä_", sanoi Stella Riesemann tulevalle
puolisolleen.

Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Hän oli oppinut paljon,
paljon nähnyt, paljon kuullut, paljon lukenut. Hän tilasi kahta
saksalaista sanomalehteä, joista toinen oli vapaamielinen, toinen
vanhoillinen, otti ne usein käteensä ja luki niitä. Häntä voi usea
vaikuttava kirjoitus Maximilian Hardenin "Zukunftissa", erittäinkin
ne, joissa kiitettiin Bismark vainajaa, innostuttaa, ja klubissa
oli hän yksi niistä, jotka tunsivat parhaiten yleismaailmallista
politikaa, erittäinkin kysymyksiä sodasta ja rauhasta, mutta myöskin
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Väittelyt politikasta, joihin hän otti
osaa, olivat aina hyvin vilkkaat. Hän uskalsi julkisesti nousta
vastustamaan paikallisen saksalaisen päivälehden toimittajaakin.
Herra Oswald Göbler luki myöskin kirjallisuutta, eikä mitään huonoa.
Romaanit, joita kirjakauppiaat hänelle antoivat käteen, olivat
aina "uutuuksia", elleivät ne olleet sellaisia, joita ainoastaan
poikamiehet voivat lukea. Herra Oswald Göbler kävi myöskin teatterissa,
eikä ainoastaan sunnuntai-iltoina, niinkuin pikkukauppiaat ja
puotipalvelijat, vaan silloin kun esitettiin Sudermannin, Hauptmannin
tahi Ibsenin teoksia. Ja hän käsitti, mitä silloin näyteltiin; ainakin
lausui hän näistä kappaleista mietteitä ja ajatuksia, jotka usein
poikkesivat paikallisen saksalaisen päivälehden teatteriarvostelijan
arvosteluista. Ja lopuksi -- mikä on pääasia -- herra Oswald Göbler oli
hyvä seuramies, syvä ihmistuntija. Hän ei ollut sellainen tavallinen
sivistynyt elostelija, josta sanotaan, että hän elää elääkseen, ei
yksinomaan taitava kavaljeeri, joka tahtoo yksinomaan miellyttää
naisia, vaan hänessä oli suuri määrä synnynnäistä neroa, synnynnäistä
hauskuutta, joka tuotti hänelle tuttavapiirissään lisänimen "nerokas",
eikä syyttä.

Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Ja kuitenkaan ei hän
käsittänyt, mitä Stella Riesemann sanoi. Hän ei käsittänyt
Stella Riesemannia silloinkaan, kun tämä hänelle selvin sanoin
selitti tahtovansa lukea Pietarin lääketieteellisillä kursseilla
naislääkäriksi, ja ryhtyä harjoittamaan tätä tointa myöhemmin, herra
Göblerin vaimona. Erittäinkin jäivät herra Göblerille käsittämättömiksi
syyt, jotka saattoivat Stella Riesemannin lykkäämään avioliiton
solmimisen, -- avioliiton solmimisen Oswald Göblerin kanssa
toistaiseksi ja mitkä saattoivat suurkauppias Oswald Göblerin rouvan
harjoittamaan tointa, jota hänen ei tarvinnut harjoittaa. Työtähän
tekevät ainoastaan ne, jotka eivät muuten tule toimeen!

Mitä merkitsi: "Tahdon itse ansaita ylöspitoni, omalla työlläni
ansaita, en tahdo toisten työllä elää, en tahdo, että toiset tekevät
minun puolestani työtä, sillaikaa kun itse olen laiskana -- tahdon olla
ihminen, en loinen?"

Herra Oswald Göbler katsoi hetkisen morsiantaan silmiin ja hänestä
tuntui ikäänkuin seisoisi hän tutkimattoman arvoituksen edessä. Ja
siksi oli hänen ensimäinen ajatuksensa ja lauseensa:

"Mutta ajattelehan toki, mitä ihmiset minusta sanoisivat! Ajattelehan
toki, mitä minusta sanottaisiin, jos laskisin morsiameni useaksi
vuodeksi avaraan maailmaan, jos antaisin vaimoni tehdä työtä!"

Mitä ihmiset sanoisivat Stella Riesemannista ja rouva Göbleristä,
se ajatus ja tunne vaivasi herra Göbleriä. Stella Riesemann huomasi
luonnollisesti sen.

"Mutta sehän on meille yhdentekevää, mitä ihmiset meistä sanovat",
lausui Stella. "Emmehän tee mitään pahaa!"

Herra Oswald Göbler selitti, ettei hänelle ole ollenkaan yhdentekevää,
mitä ihmiset hänestä puhuvat, hän ei voi tehdä itseään naurunalaiseksi.
Hänen tuli pitää huolta arvostaan, nimestään.

Morsiamen selitys, että herra Göblerin arvoa ja nimeä ei uhkaa mikään
vaara, ei tehnyt sulhaseen mitään vaikutusta.

"En ole narri enkä aio ruveta narriksi!" huudahti herra Göbler, repien
armotta kauniita viiksiään, ja sama herra Göbler, jonka periaatteena
oli sulhasena empimättä täyttää morsiamen toivomukset, suuttui äkkiä,
eikä ajatellutkaan täyttää morsiamensa toivomusta. Hänen vihansa
kuitenkin kohdistui etupäässä sitä henkilöä kohtaan, joka hänen
arvelunsa mukaan oli saanut hänen morsiamensa toivomaan sellaista, jota
hän ei voinut täyttää. Hän alkoi sisimmässään sadatella ja kirota tätä
miestä ja ilmaisi tunteensa hieman hienommin sanoillakin.

"Sellainen ihminen tarvitsisi, että hänet jätettäisiin kiihotuksesta
oikeuden käsiin!" huusi hän säkenöivin silmin. "Jos minä ja vanhempasi
olisimme tietäneet, että hän ahtaa päähäsi sellaisia ajatuksia,
niin olisi hän jo kauvan sitten kadonnut niinkuin varjo! Sellainen
ilmiantaja! Sellainen häpäisijä! Sellainen venäläinen nihilisti!"

"Syytät tätä kunnioitettavaa miestä aivan aiheettomasti", lausui neiti
Riesemann rauhallisena. "Vakuutan kunniasanallani, että olen tehnyt
tämän päätöksen itse, aivan yksin. Mutta Andrei Kurbatow oli kyllä se,
joka minulle varottaen koetti ennustaa askeleeni seurauksia."

"Sellainen teeskentelijä!" lausui siihen herra Oswald Göbler. "Se oli
vaan hänen viekkauttaan!... Luuletko siis, etten tiedä, mitä salaista
lähetystyötä hän sinun kanssasi on tehnyt, miten hän on myrkyttänyt
henkesi urkkivilla puheillaan, miellyttävillä sanoillaan, kielletyillä
kirjoillaan, miten hän on sinun mielesi kaikenlaisilla utopioilla
huimannut, silmäsi loistavilla valhekuvilla lumonnut, saadakseen
sinut verkkoihinsa. Ja mitä en tiedä, sen voin nyt arvata, senhän
kuulen nyt suustasi omin korvin! Voin arvata, kuka sinun aivoissasi on
hautonut sellaisen koppakuoriaisen, joka nyt lähtee suristen lentoon,
ja jolla on hivelevä nimi, neiti tohtori, tahi rouva tohtori!... Ole
varma siitä, että me tunnemme sellaiset urkkijat, nämät pimeät sielun
kalastajat joiden mertaan sinä olet joutunut!"

Herra Oswald Göbler osasi puhua vaikuttavasti, kauniisti ja hyvin,
kun hän tahtoi, ja nyt hän tahtoi sitä. Hän käytti koko klubissa
oppimansa puhetaidon, voidakseen seistä morsiamensa edessä tarmokkaana
miehenä, voittaa hänet vaikuttavilla henkisillä aseilla. Taistelun
suurena palkintonahan oli morsiamen pelastaminen pelättävän viettelijän
käsistä!... Ikäväkseen sai pelastaja kuitenkin huomata, että hänen
sanoillaan oli eksyneeseen naisparkaan pienempi vaikutus, kun mitä
viettelijän sanoilla oli ollut. Neito jäi vakavaksi, kylmäksi ja
kuunteli puhetta loukkaavan rauhallisena.

"Mitä Andrei Petrowitsch on minusta tehnyt, siitä voin häntä ainoastaan
kiittää, sillä se ei ole mitään pahaa, vaan hyvää", lausui hän lopuksi.
"Eikä sinullakaan ole syytä olla kiittämätön hänelle, sillä mikä
on tapahtunut, olisi kuitenkin joskus tapahtunut, ja silloin usein
vähemmin sopivalla ajalla ja vähemmin toivotulla tavalla. Andrei
Petrowitsch herätti minut, ja minä olisin ennemmin tahi myöhemmin
itsekin herännyt, tahi minun herättäjäni olisi voinut olla joku toinen.
Joka tapauksessa on sinulla edessäsi tosiasia, jota syytökset ja
uhkaukset eivät muuta eivätkä tee olemattomaksi."

"Pysyt siis lujasti päätöksessäsi?"

"Aivan lujasti."

"Oletko ajatellut sitä, että vanhempasi eivät siihen milloinkaan
suostu?"

"Silloin täytän aikomukseni heidän luvattaan."

"Miten aiot sen tehdä? Olethan riippuvainen vanhemmistasi, sillä
tarvitsethan elääksesi aineellisia varoja."

"Luulen tulevani siinä suhteessa toimeen. Mitä tarvitsen, tahdon itse
ansaita."

"Lähtisitkö minunkin luvattani?"

"Sinunkin luvattasi!"

Herra Göbleristä tuntui hetken, kun seisoisi hän vähäjärkisen ihmisen
edessä.

Hän alkoi kävellä edestakaisin ja miettiä.

Terve harkinta, kypsynyt mietiskely, perinpohjainen tutkiminen on aina
hyödyksi. Tämä hyöty tuli varsin pian näkyviin.

Herra Göbler alkoi äkkiä nauraa. Hän nauroi niin lempeästi, niin
anteeksiantavasti, niin isällisesti... Niin voi tällaisessa tapauksessa
nauraa ainoastaan se ihminen, joka on täydellisesti rauhoittunut, joka
on voittanut surunsa ja pelkonsa, joka on saanut tyydyttävän selityksen
epäselvään asiaan.

Sellaisen selityksen oli herra Göbler nyt todella löytänyt. Hän tiesi
nyt, että hänen edessään oli täysijärkinen ihminen, mutta että se
ihminen oli -- nainen, että hän oli lapsi.

Stella Riesemannin suusta oli ainoastaan nainen, ainoastaan lapsi
voinut puhua. Se oli naisen mieltä, lapsen lörpötystä. Molemmat niin
viattomia, niin ohimeneviä, niin helposti voitettavia! Tuli ainoastaan
kärsiä. Tuli ainoastaan odottaa. Kyllä talttuu, kyllä unohtuu! Täytyy
pahimpina hetkinä olla pitävinään asiaa totena, -- kyllähän mielen
muutos tulee itsestään... Se tulee viimeistään silloin, kun lähtö on
käsissä. Silloin, kun Stella Riesemann tarttuu kädellään ovenripaan,
lähteäkseen isän majasta. Hänhän olisi kivestä tahi puusta, ellei hän
huomaisi, mitä hän kadottaa, mitä hän kevytmielisesti heittää luotaan
ja mikä häntä sen asemesta odottaa! Hän ei olisi nainen eikä lapsi,
ellei hän käsittäisi, että hän jättää jonnin joutavan syyn tähden
Eedenin ja lähtee tyhjään korpeen...

Mutta niin pitkälle ei tarvinnut ajatellakaan. Lapsukainen Stella ei
tulisi menemään ovellekaan asti. Hän kääntyy ennenminkin takaisin.
Hänen edessäänhän on taistelu, joka käy hänelle yli voimain. Herra
Oswald Göbler ei voi kuvaillakaan mielessään, että nainen ja lapsi
Stella voisi vastoin vanhempiensa ja hänen kieltoaan ja vastustustaan
saada niin tärkeätä asiaa läpiajetuksi. Ja ettei hän tulisi saamaan
vanhemmiltaan lupaa, siitä tahtoo herra Göbler pitää huolta, jos sitä
askelta ylipäänsä tarvitaankaan...

Ja herra Oswald Göbler nauroi niinkuin onnellinen ja murheeton sulhanen
konsanaan voi nauraa, otti morsiantaan hellästi leuasta kiinni ja sanoi
hellällä, isällisellä äänellä:

"Lapsi kulta, siitä asiasta puhelemme vielä kerran hiukan myöhemmin.
Eihän sillä ole niin kiirettä! Nyt ole armas, kallis suloinen
kyyhkyläiseni, ja puhele minulle jotakin muuta."

Stella Riesemann työnsi herra Göblerin hyväilevän käden kasvoiltaan ja
kysyi:

"Miksi jotakin muuta? Tahdon tietää päätöksesi. Tahdon saada kuulla sen
heti, sillä minulla on kiire."

"Mutta -- mutta pitäähän sinun toki antaa minulle ajatusaikaa!"

"Ajatusaikaa? Ikäänkuin sinun tarvitsisi sitä ajatella! Ikäänkuin en
tietäisi, että olet jo tehnyt päätöksesi!... Oswald, ole suora ja
tunnusta, että et laske minua millään ehdoilla menemään!"

"Mutta rakas lapsi, enhän voi luvata sinulle mitään, ennenkuin olet
puhunut vanhemmillesi! Heidänhän käsissään on vielä lopullinen
päätösvalta. Jos saat heidän suostumuksensa, en tahdo vastustaa..."

"Valehtelet!" huudahti Stella ja hypähti ylös tuolilta. Sinulla ei ole
niin paljon kunnioitettavaa rohkeutta, että puhuisit minulle totta!
Tiedät, etten saa vanhempieni suostumusta ainakaan niin kauvan, kun
_sinä_ et ole antanut minulle omaa suostumustasi ja tiedät myöskin,
että minä saisin vanhempieni suostumuksen, jos sinä täyttäisit
toivomukseni, sillä Riesemannin tytär on Göblerin morsian ja tuleva
puoliso! Mutta sinulla on aivan toista mielessäsi. Luen sen sinun
kasvoistasi. Tahdot vaikuttaa vanhempiini niin, että saan heiltä
myöntymyksen sijasta kiellon... Oswald, sinä valehtelet!

"Mutta armas lapsi -- --"

Herra Göblerin etsiessä sanoja astui Stella Riesemann aivan hänen
eteensä, nauroi hänelle suuttuneena vasten silmiä ja lausui:

"En ole lapsi! Sinulla ei ole enää tekemistä lapsen, vaan
täysikasvaneen ihmisen kanssa. Aiot tuudittaa minut tuuditteluillasi
uneen niinkuin lapsen, niinkuin naisen, koetat saattaa minut
hyväilyilläsi pettymään. Mutta sinä erehdyt! Minä olen herännyt ja
tahdon pysyäkin valveilla! En petä enää itseäni enkä tahdo pettää sinua
enkä toisiakaan..."

Herra Göbler raukka! Hän oli näytellyt huonosti osaansa: hän oli
paljastettu! Hän oli haavoittanut morsiantaan heikoinpaan kohtaan,
hänen heränneeseen itsetietoisuuteensa, joka suojeli neidon
inhimillistä täysiarvoisuutta, hänen kunniantuntoaan ja ylpeyttään.
Herra Göbler raukka oli tehnyt morsiamelleen, jota hän ei enää
tuntenut, vääryyttä ja saanut hänestä vastustajan ja vihamiehen, jonka
voimasta hänellä ei ollut aavistustakaan...

Herra Göbler olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi tässä asiassa
vedonnut tunteisiin, jos hän olisi vastannut neidon vaatimukseen
vetoamalla rakkauteensa; jos hän olisi hehkuvin sydämin ja surullisin
kasvoin astunut hänen eteensä ja sanonut: "Tahdot erota minusta useaksi
vuodeksi -- en voi kestää sitä, saatat minut sillä kovin onnettomaksi!
Armahda minua, uhraa aikeesi rakkautemme tähden, valitse itsellesi
toinen työ, joka ei eroita sinua minusta!"

Sellainen pyyntö ei olisi ollut vaikuttamatta morsiameen. Morsian
oli odottanut sellaista pyyntöä. Ja ellei se olisikaan vienyt herra
Göblerin toivomaan tulokseen, järkyttänyt morsiamen suunnitelmaa, niin
olisivat siteet, jotka heitä molempia yhdistivät, jääneet katkaisematta
niin jyrkästi, niin äksysti, sillä Stella rakasti Oswaldia, ainakin
luuli todella rakastavansa häntä. Hän ikävöi häntä, oli onnellinen
ollessaan yhdessä hänen kanssaan ja ajatteli riemulla, rauhallisesti
liittoa, jonka hän aikoi hänen kanssaan solmia. He olivat itse,
vanhempien tahi muiden heihin vaikuttamatta, lähestyneet toisiaan,
tunsivat toisensa jo useita vuosia ja luulivat tuntevansa toisensa
luonteeltaan, mieleltään ja voimaltaan.

Tähän päivään asti.

Tähän hetkeen asti.

Nyt muuttui asia kokonaan. Ja herra Göbler oli siihen syypää.

Stella Riesemann näki, että he olivat vieraat toisilleen -- se, että
Oswald Göbler oli pitänyt häntä lapsena, hänen hyväilynsä, hänen
tuudittelunsa olivat avanneet neidon silmät. Ja hänet valtasi aavistus,
että tämä mies ei tule koskaan käsittämään häntä, että hän ei voi,
tahdo eikä uskalla käsittää häntä, että hän voi tulla pitämään häntä
ainoastaan naisena ja lapsena tahi -- mikä on yhtä pelättävää --
ihmisenä, jonka itsetietoisuus on hänelle vastenmielistä, loukkaavaa
-- _miesnaisena_, jonka kanssa hän ei osaa seurustella, jonka kanssa
hän tulee elämään onnetonta elämää, koska ei saa häntä vallita, sortaa
häntä _oman_ itsetietoisuutensa, oman vallitsijatahtonsa mukaan. Ja
miten oli siis hänen rakkautensa laita? Hänen vakuutustensa mukaan sen
tuli olla suurta ja todellista. Mutta todellinen ja suuri rakkaus ei
ainoastaan vaadi, vaan se myöskin antaa, se antaa paljon enemmän kuin
se ottaa ja vaatii, se kantaa mielellään uhreja, raskaimpiakin, se
opettaa ihmiselle itsensä kieltämistä, se tekee sokeasti hyvää.

Voiko sellaista huomata Oswald Göblerin rakkaudessa?

Ei.

Herra Göblerin rakkaus ei saattanut kantaa uhreja. Hän ei tahtonut
antaa, vaan ainoastaan vaati ja otti. Sitä ei todistanut ainoastaan se
seikka, että herra Göbler ei jaksanut täyttää morsiamensa toivomusta,
vaan paljon selvemmin se, että hän ei peljännyt tämän toivomuksen
täyttämisestä mitään häpeää _morsiamelleen_, vaan _itselleen_. Omalle
itselleen. Hän rakasti itseään enemmän kuin morsiantaan. Hänen
itserakkautensa oli niin paljon suurempi rakkautta morsiameensa,
ettei hän peljännyt edes alhaisia keinoja, petosta ja kavaluutta,
varjellakseen itseään ikävyyksiltä.

Tämä tosiasia silmiensä edessä oli Stella Riesemannista aivan
luonnollista, että se petollinen valeside, joka oli heidät yhdistänyt,
usvan tavoin puhallettiin pois.

Hän laski kätensä sulhasensa olalle ja loi häneen surullisen katseen,
jollaisella hyvät ystävät jättävät toisilleen hyvästi, ja sanoi:

"Oswald, me olemme kaksi järkevää ihmistä ja teemme oikein, jos emme
enää ole toisillemme kuormaksi. Olemme toisistamme vapaat. Olen sinusta
vapaa -- tästä hetkestä alkaen!"

Ensimäinen tunne, joka kuvastui herra Oswald Göblerin kasvoilla oli
epäilys, selvä epäilys. Hän koetti nauraakin. Hänen katseessaan oli
luettavana kysymys: Miten on mahdollista, että minulle puhutaan
tällaista!... Mutta vähitellen hän kalpeni, ja nyt loisti hänen
silmistään pelko, tuskansekainen pelokas kummastus...

"Mitä se merkitsee, Stella?" kysyi hän hitaasti ja veti olkansa tytön
käden alta. "Sinä aiot purkaa kihlauksemme...?"

"Niin, Oswald."

"Julkisen, kaikille ilmoitetun kihlauksemme...?"

"Kaikille ilmoitetun...? Voimmehan taasen ilmoittaa julkisesti
kaikille, että se, mikä oli, ei ole enää olemassa!..."

"Se on mahdotonta!"

"Miksi?"

"Tahdotko siis minut maailman edessä..."

"Maailman edessä... Se asiahan koskee etupäässä meitä, ei maailmaa!"

Herra Göbler painoi alahuulensa hammastensa väliin. Hän huomasi
morsiamen silmissä jotakin, josta hän aavisti, että hän oli erehtynyt
morsiamensa suhteen ja äkkiä hän muutti menettelytapaa.

"Se on mahdotonta, sillä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin mitään
muuta..."

Ja herra Göbler kokosi ääneensä ja katseeseensa koko rakkautensa, eikä
sitä ollutkaan sanan tavallisessa merkityksessä ollenkaan vähän. Herra
Göbler voi vannoa, ja sen voi jokainen epäilyksettä uskoa, että hän
rakasti morsiantaan, luonnollisesti niin suuresti kun se oli hänelle
ja hänen kyvyilleen mahdollista. Hänhän ei voinut mitään sille, että
häneltä vaadittiin enemmän, kun sivistyneeltä ihmiseltä on sopivaa
vaatia...

Stella Riesemann astui jälleen hänen eteensä, asetti kätensä jälleen
hänen olalleen ja katseli häntä sinisillä, nyt niin vastenmielisen
pisteliäillä silmillään suoraan silmiin.

"Sanot rakastavasi minua, Oswald?"

"Sinä tiedät sen!"

"Rakastat minua yli kaiken maailmassa, enemmän kuin mitään muuta?"

"Niin, Stellani!"

"Tule siis kanssani vanhempieni luo, selitä heille, että olet yhtä
mieltä kanssani aikeeni suhteen, ja saa aikaan, että he suostuvat
pyyntööni. Hanki minulle suostumus ja minä uskon, että sinä rakastat
minua! Mutta niinkauan kun sitä ei ole tapahtunut, älä pidä minua
morsiamenasi, samoinkuin minäkään en pidä sinua sulhasenani...?"

Herra Oswald Göbler ei aluksi tiennyt, mitä tehdä. Hän loi katseensa
morsiamensa edessä epäröivänä maahan, käänsi kasvonsa, joihin neidon
raskas hengitys koski, sivulle ja hänen vapisevat sormensa leikkivät
taskukellon kultaisilla ketjuilla.

"Ja elleivät he anna tätä lupaa, kaikesta huolimatta?"

"Tee minut silloin viipymättä vaimoksesi, niin etten enää tarvitse tätä
lupaa, ja anna minulle oma myöntymyksesi!"

Herra Göblerin kädet vaipuivat kellonvitjoista veltosti alas, hän
astui muutamia askeleita poispäin morsiamestaan; hän kokosi nähtävästi
ajatuksiaan, vaivas liikemiehen älyään päästäkseen pinteestä, johon hän
oli yhä syvemmälle joutunut...

Stella Riesemann katsoi häntä sääliväisenä, surkuttelevana. Mutta tämä
oli sitä ivallista sääliä, sitä huvittavaa surkuttelua, jota ihminen
tuntee, kun hän näkee kavalan ihmisen olevan satimessa.

Stella Riesemann tiesi nyt varmasti, ettei hän ollut koskaan
rakastanutkaan häntä. Hän huomasi ensi kerran täysin selvästi, miten
alhainen tämä ihminen oli, ja ihmetteli, mistä se voima oli tullut,
että hän milloinkaan oli lähestynyt häntä tunteiden siivillä, hänen
kanssaan siihenasti ylläpitänyt suhdetta, oli aikonut tehdä tämän
suhteen kestäväksi -- kuinka hän oli voinut itseään niin suuresti
pettää ja sokaista.

Kun herra Göbler jälleen kääntyi Stellan puoleen, huusi viimemainittu:

"Tiedän, mitä aiot sanoa! Vaadit minulta vielä ajatusaikaa!"

"Niin", vastasi Oswald, ja hänen äänensä vapisi vihasta, "olen tottunut
harkitsemaan ennenkuin teen tärkeitä päätöksiä."

"Hyvä on, annan sinulle kolme päivää ajatusaikaa... Annan sen sinulle,
vaikka kyllä tiedänkin, _mihin_ sitä tarvitset ja minkä päätöksen
minulle ilmoitat. Mutta sinulla ei pidä olla syytä myöhemmin syyttää
minua siitä, etten antanut sinulle miettimisaikaa, ennenkuin teit
tärkeitä päätöksiä!"

Herra Göblerillä olisi ollut keskustelun kuluessa montakin kertaa
syytä suuttua, mutta tottuneena seuramiehenä hän muisti, että hän
oli tekemisissä naisen kanssa, ja niin hän voi hillitä itsensä,
pysyen rauhallisena ja järkevänä. Stellan viimeisissä sanoissa ja
äänessä, jolla ne lausuttiin, oli kuitenkin niin paljon herra Göblerin
miehen-arvoa alentavaa epäilystä ja veristä pilkkaa, että seuramies
hänessä vetäytyi syrjään ja pakeni nurkkaan ja sijalle ilmaantui
suuttunut, mustasukkainen, itsetietoisuudessaan loukattu mies.

Herra Göblerin kauniit, hienot herraskasvot olivat kalpeat, hänen
otsallaan näkyi paksu, sinertävä juova, hänen suurentuneet silmänsä
loistivat.

"Jo riittää -- siihen asti mutta ei pitemmälle!" huudahti hän. "Näyt
unohtavan, että edessäsi ei seiso poika, vaan mies, -- mies, jolla on
kunnioitettu, arvossa pidetty, tahraton nimi, joka ei salli kasvoihinsa
syljettävän, miehen arvoaan lokaan tallattavan... Hyvä on, en tarvitse
enään ajatusaikaa, olen jo tehnyt päätökseni, ja se päätös on seuraava:
Myöntymystäni et saa, ja tahdon vanhempiisikin kaikilla tavoin,
kaikilla käytettävissäni olevilla keinoilla vaikuttaa, koettaa, että
hekään eivät anna sinulle suostumustaan, että he väkisin pidättävät ja
pitävät kiinni sinusta, kuten mielipuolesta."

"Sen tiesin", nauroi Stella.

"Mutta et tiedä kaikkea! Et tunne syitä, jotka vaativat minun niin
tekemään, sillä olet harhaan johdettu, olet hyljännyt sinulle sopivan
seuran... Jos sinä, Stella, pysyt lujana aikeessasi, olet vapaa --
minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä! Ja kuitenkin tahdon
vanhemmillesi ja kaikille, joilla on sinuun vaikutusvaltaa, neuvoa,
että he tekisivät aikeesi tyhjäksi..."

"Se on kostoa", nauroi Stella uudelleen.

"Ei, se ei ole kostoa, se on huolehtimista minulle läheisen perheen
kunniasta, se on halu säästää perhettä _häpeältä_, sen tytärtä
_perikadosta!_... Ja kun teen tämän toisten hyväksi, voit itsekin
arvata, missä määrin koetan itseänikin suojella sellaisesta
epäsiveellisestä saastasta!..."

"Häpeä...? perikato...? epäsiveellinen saasta...?" Stella astui
säkenöivin silmin lähemmäksi häntä, "Oswald, kuinka uskallat puhua
sellaista?"

"Uskallan sanoa, ettei ainoakaan kunniallinen mies päästä morsiantaan,
sitä vähemmin vaimoaan, useiksi vuosiksi yksin elämään suurten
kaupunkien ylioppilasten säännötöntä elämää, että hän ei saata
nähdä, kuinka hänen morsiamensa tahi vaimonsa rupeaa jonkun nokisen
ylioppilaan rakastajattareksi..."

"Oswald!"

"Niin, uskallan sanoa, että jokaisen kunniallisen miehen velvollisuus
on varoittaa vanhempia, joiden tytär on joutumassa sellaiselle tielle,
uhkaavasta vaarasta..."

Syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä saattoi kuulla ainoastaan Stellan
kiihkeän hengityksen. Neidon kasvoista oli hävinnyt jokainen
verenpisara, hänen kalpeat huulensa liikkuivat, ikäänkuin etsien sanoja.

"Mihin perustat hävyttömät väitteesi?" huudahti hän viimein
tukahutetulla äänellä.

"Hyvin luotettaviin ilmiöihin, jotka kaikki tuntevat! Kuka ei tietäisi,
että sinä siihen siellä ylhäällä pyrit, että te ylläpidätte yhteyttä,
joka jo aikoja sitten on mennyt yli soveliaisuuden rajojen, että sinä
olet tuntikausia toveritta hänen huoneessaan. Sitä kauhistuvat jo talon
palvelijatkin ja seuroissa se on tullut yleiseksi puheenaineeksi...
Ainoastaan sokea voi vielä väittää, ettet rakasta häntä, ja juuri tämä,
tämä _siveetön rakkaus_ on saattanut mieleesi mielettömän aatteesi,
että tahdot juosta hänen jälkeensä Pietariin!"...

Niin! Nyt oli herra Oswald Göbler heittänyt katkeruuden, joka oli
jo kauvan aikaa ollut hänen mustasukkaisessa povessaan, syylliselle
viimeiseen pisaraan asti suoraan kasvoihin! Aikaisempia epäilyksiään
hän ei ollut antanut huomata, sillä toiselta puolen ei hän tahtonut
uskoa, että Stellan ja Kurbatowin välinen suhde voisi muuttua
todelliseksi, ja toiselta puolen ei hänen ylpeytensä sallinut hänen
näyttää morsiamelleen, että hän, rikas ja kaunis herra Göbler on
"sellaiseen siellä ylhäällä" mustasukkainen. Samalla lohdutti hän
itseään sillä, että venäläinen ylioppilas lähtee pian pois, jolloin
hän pääsee mustasukkaisuutta herättävästä painajaisestaan ja Stella
viettelijästään. Mutta nyt, kun hänen suhteensa morsiameensa oli
päättynyt, kun peljätty tapaturma hänen mielestään oli toteutunut,
ei hän pelännyt enää liioittelujakaan, osoittaessaan uskollisuutensa
unohtajalle hänen syntinsä ja antaessaan hänen tuntea täysin tuntuvasti
vihaansa.

Ja herra Göbler voi mielestään olla täysin tyytyväinen vaikutukseen,
jonka hänen sanansa olivat tehneet.

Sillä miksi joutui vahva neito yhtäkkiä niin suuresti hämilleen, miksi
painui hänen kaunis, ylpeä päänsä alas, miksi katsoivat hänen vihasta
leimuavat silmänsä niin apua rukoilevalla sekavuudella maahan, miksi
haki hänen puhelias suunsa turhaan sanoja syytösten torjumiseksi?...

Stella Riesemannille riitti vielä voimaa ainoastaan siihen, että hän
kehoitti syyttäjäänsä käskevällä käden liikkeellä poistumaan... Sitten
vaipui hän hervotonna tuolille, piteli päätään ja mietti, mietti,
mietti...



VIII


Neiti Riesemann katkaisi suhteensa sulhaseensa iltapäivällä; jo illalla
joutui hän tässä asiassa tekemisiin vanhempiensa, etenkin isänsä
kanssa. Herra Göbler oli nimittäin -- rouva Riesemannin heikkona
naisena heti syrjäyttäen -- kiiruhtanut suoraan kaupunkiin herra
Riesemannin luo, kunniallisena miehenä varoittamaan häntä uhkaavasta
vaarasta.

Tehtailija tuli hyvin myöhään kotiin ja oli jo kaupungissa --
luultavasti Göblerien seurassa klubissa -- syönyt illallisen. Pian
käski kamarineitsyt vanhemman neidon tulla isän luo, joka odotti häntä
työhuoneessaan.

Stellan astuessa sisään sulki isä paraillaan harmaata kirjeen kuorta,
johon oli painettu Riesemannin toiminimi, neito näki enään ainoastaan
yhden paperirahan reunan katoovan lakan alle. Sitten kirjoitti vanha
herra huolettomasti kuoreen jonkun nimen, helisti pöytäkelloa ja antoi
kirjeen sisäänastuvalle kamarineidolle.

"Opettajalle ylös!"

Aluksi ei herra Riesemann ollut huomaavinaankaan tytärtään.
Rauhallisena otti hän kirjoituspöydällä olevasta laatikosta sikaarin ja
sytytti sen palamaan. Sitten hän nousi ylös, pisti kätensä housujensa
taskuun, astui tyttärensä eteen ja alkoi, sikaari hampaissaan ja
ruumistaan edestakaisin heilutellen, katsella häntä sanaakaan
lausumatta.

Samalla hän nauroi, suutaan pilkallisesti vääntäen ja purskahti lopuksi
äänellä, joka tuntui tulevan vatsasta, nauramaan.

"Vai tahdot sinä siis -- öh-öh-öh! -- leikata tukkasi lyhyeksi, vetää
miesten housut jalkaasi ja lähteä Pietariin -- öh-öh-öh! -- kapakassa
toisten ylioppilasten kanssa juomaan viinaa, paperossia imemään ja
laulamaan 'Nalivai, brat, nalivai!' -- Öhöh-öh! ja uudelleen yskien:
Öh-öh-öh!"

Isä Riesemann näkyi juoneen Göblerien seurassa, sillä hänen yskiessään
löyhkäsi hänen henkensä viiniltä.

Stella astui mitään lausumatta hänestä muutamia askelia edemmäksi.

"Älä pelkää mitään, lapsi", sanoi isä Riesemann, "en tee sinulle
mitään... Tahdoin ainoastaan katsoa silmiin, nähdäkseni, onko sinulla
tuossa -- hän kosketti sormellaan tyttärensä otsaa -- mitään rikki.
Mutta näen, että pelkoni oli turha. Se katse on aivan kirkas..."

Hän näkyi odottavan tyttäreltään vastausta, mutta tämä vaikeni
päättäväisen, vakavan näköisenä. Tämä ei kuitenkaan rikkonut isän
armollista, iloista mielialaa:

"Olet ollut sulhastasi kohtaan tänään hyvin kummallinen, lapseni",
jatkoi hän. "Miten voi hyvin kasvatettu nuori neito, ja vielä päälle
päätteeksi morsian, olla niin itsepäinen! Häpeä sinulle!... Huomenna
olkoon ensimäinen työsi pyytää häneltä anteeksi -- hän tulee tänne."

Stella vaikeni edelleen.

"Ja mitä sinun tohtorinarvoosi tulee -- salli, että minä sille vielä
kerran nauran sydämeni pohjasta!"

Ja isä Riesemann alkoi nauraa täyttä kurkkua. Se tuli aivan kuin vatsan
pohjasta.

"Mene nyt levolle!" sanoi hän lyhyesti, kääntyi häneen selin ja
istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.

Stella jäi seisomaan. Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi sisällinen
taistelu.

Riesemann silmäili jo aikakauslehteä, kun kevyt käsi laskeutui hänen
olalleen.

"Isä!"

"Mitä tahdot?"

"Isä, rakastatko minua?"

"Mikä kysymys!"

"Ja toivotko, että olisin onnellinen?"

"Mutta lapsi --!"

"Jos rakastat minua ja toivot, että elämäni olisi onnellinen, niin
sallit minun lukea lääkäriksi. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että
ihminen oppii jotakin!... Ja tiedätkö, isä, mitä sinulle vakuutan,
pyhästi vannoen vakuutan. Tahdon lukea hyväksi lääkäriksi, lääkäriksi,
joka tuntee tehtävänsä ja rakastaa sitä! Eihän siinä voi olla mitään
pahaa, että ihminen tekee työtä!... Ja vakuutan sinulle vielä
jotakin: Tahdon elää nuhteettomasti, minua ei kukaan tule osoittamaan
sormellaan, sinun kunniallesi ei tule varjoakaan lankeamaan!... Isä,
salli minun lukea lääkäriksi!"

Stellan yksinkertaisissa sanoissa oli niin liikuttava rukous, että
sen olisi pitänyt sulattaa kovimmankin sydämen. Herra Riesemann tunsi
ehkä jotakin sellaista, mutta ei tahtonut antaa sitä huomata -- se
olisi ollut isällistä heikkoutta ja rohkaissut lasta -- ja hän voitti
pian tämän heikkoutensa. Hän kääntyi tuolillaan puoleksi ympäri ja
kysyi samalla kylmällä, pilkallisella äänellä, jota hän oli käyttänyt
alussakin:

"Stella, muistatko vielä, mitä vitsat ovat?"

"Isä, en ole enään lapsi!" huudahti nuori neito, ja vihan ja häpeän
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Olet vielä täydellisesti lapsi, vieläpä tyhmä ja hemmoiteltu lapsi,
jolle vitsat olisivat aivan omiaan", vastasi Riesemann vihasta
vapisevalla äänellä... "Ja muista vielä Stella, mitä sinulle sanon!
Ellet ole huomisaamuksi luopunut lapsellisesta hullutuksestasi, niin
otan vitsan asemesta kepin käteeni ja ajan sen itse sisästäsi ulos!...
Voit olla varma siitä! Vanha Riesemann ei salli lapsensa joutua
huonoille teille!"

Kasvot punottavina, pöhöttyneinä hän avasi viereisen huoneen oven ja
huusi sinne sisälle:

"Äiti, tule viemään tämä houraileva tytär nukkumaan!"

Kyyneleet Stellan silmissä olivat äkkiä kuivuneet, ja katse, jonka hän
mennessään loi isäänsä, oli kylmempi, vakavampi, kovempi, mutta myöskin
päättävämpi kuin ennen. -- --

Siihen eivät olleet Riesemannin tyttären taistelut tänä iltana vielä
päättyneet. Isän jälkeen tuli äiti, joka oli kuullut onnettomuuden
sanoman mieheltään.

Tämä vastustaja hyökkäsi kyynelin ja rukouksin, jumalan sanalla ja
varoituksilla eksyneen lapsen kimppuun. Tyttärensä suunnitelman, oman
toimialansa määräämiseksi, käsittämiseen puuttui rouva Riesemannilta
nähtävästi käsitys- ja arvostelukykyä, sillä hän ei yrittänytkään
arvostella hänen aiettaan, ei kiittäen eikä moittien, vaan hänen
ajatuksensa pyörivät ainoastaan sen "skandaalin" ympärillä, jonka
Stellan ja Oswaldin kihlauksen purkautuminen tulisi synnyttämään
tuttavapiirissä. Hän vakuutti useamman kerran, ettei hän julkea
näyttää silmiään kellekään, jos asia niin pitkälle kehittyy, ei
palvelijoilleenkaan; hän tulisi häpeästä heittäytymään järveen! Ja hän
nyyhkytti Stellan sylissä, ikäänkuin hän olisi löytänyt tyttärensä
yleisistä laitoksista. Hän vaivasi neito raukkaa kehoituksillaan ja
pyynnöillään siihen määrään, että tämä epätoivoissaan pakeni hänen
käsistään.

Neitojen yhteisessä makuuhuoneessa oli Rita juuri menossa levolle, kun
Stella astui sisään. Hän seisoi, hiuksiaan palmikoiden, paljain rinnoin
ja käsivarsin peilin edessä ja katseli neitseellistä kauneuttaan
nähtävällä mielihyvällä. Sitten irroitti hän nyörit vartalonsa
ympäriltä, antoi kaikkien alusvaatteidensa pudota yhdellä kertaa,
sängyn viereen, astui niiden sisästä alusvaatteissaan ulos ja laskeutui
vuoteelle, jättäen vaatteensa renkaan tavoin matolle permannolla. Tämä
oli hänen tapansa riisuutua. Aamulla astui hän sitten sängystä suoraan
vaatteiden kehän sisäpuolelle.

Vuoteella peitteen alla oikoi hän suurella mielihyvällä jäseniään
ja jäi seljällään, kädet ristissä pään alla, katselemaan kattoon;
ainoastaan pari pintapuolista, osaksi uteliasta, osaksi kiihoittavaa
katsetta sattui sisaren väsyneihin kasvoihin.

Neiti Ritahan ei ollut ollenkaan pitänyt siitä, että hänen sisarensa
seurusteli niin julkisesti rokonarpisen venäläisen kanssa, ja nyt
oli tämä kummallinen tyttö raukka vielä joutunut niin syvästi tämän
vastenmielisen ihmisen vaikutuksen alaiseksi, että hän tahtoi
jättää sulhasensa ja seurata vierasta pääkaupunkiin. Mitä sisaren
lukemiskiihkoon tulee ei Rita hetkeäkään uskonut siihen. Se oli hänen
mielestään ainoastaan tekosyy, jonka taakse sisar tahtoi peittää
kummallisen tunteensa tätä kunnotonta ihmistä kohtaan.

Stella loi katseensa sisarensa kylmille, pilkallisille kasvoille,
ja katkera nauru väreili hänen suupielissään. Vielä yksi leppymätön
vihollinen! Ei osanottoa, käsitystä, haluakaan käsittää kenenkään
puolelta!...

Molemmat olivat vaiti.

Stella alkoi hitaasti, mietteissään riisuutua. Ennenkuin hän oli sen
ennättänyt tehdä, oli Rita nukkunut. Sitä todistivat hänen suljetut
silmänsä, raskas hengityksensä. Hän oli nukkunut, toivottamatta
sisarelleen hyvää yötä.

Stella sammutti lampun ja heittäytyi yönutussa ja alusvaatteissaan
vuoteelle peitteen päälle. Hän katseli avoimin silmin pimeyteen,
kuunteli tarkasti jokaista kolinaa, joka vielä kuului talossa, ja oli
noin tunnin verran liikkumatta paikallaan. Sitten hän nousi varovasti
ylös, pukeutui hätäisesti, avasi hiljaa lukitsematta jääneen oven ja
meni ulos. Hän pääsi eteisestä kenenkään huomaamatta puutarhaan.

Ulkona löi lämmin vihma, pehmeän, kostean harson tavoin häntä
kasvoihin. Puut ja pensaat eivät liikahtaneetkaan, ikäänkuin raskaasti
nukkuen. Syvä hiljaisuus, punaisen harmaa utuinen pimeys vallitsi
lähellä ja kaukana.

Stella asteli, vaivoin tien löytäen, kosteudesta pehmeiksi ja
liukkaiksi käyneitä käytäviä pitkin eteenpäin, yhä syvemmälle
puutarhaan. Kerran hän katsahti taakseen taloon päin ja näki silloin
yhdessä ikkunassa ylimmässä kerroksessa tulta, kaikki muut ikkunat
olivat pimeät. Stella tunsi hyvin sen ikkunan, ja hän oli arvannut,
että tuli siinä palaisi tänä iltana kauemmin kuin muulloin. Kapea,
kellertävä valonjuova, joka sieltä tunki alas puutarhaan, osoitti
hänelle vähän tietä ja hän alkoi, kun hän oli käynyt puutarhassa
ristiin ja rastiin, kävellä edes takaisin juovan suuntaan, rauhatonna,
pysähtymättä, kiihtyvää sadetta huomaamatta.

Hänellähän oli niin paljon ajateltavaa, voidakseen tehdä ratkaisevan
päätöksen.

Väliin nosti hän silmänsä ylös valoisaa ikkunaa kohti ja hänestä
tuntui, ikäänkuin vuotaisi sieltä hänelle rohkeutta ja voimaa
sydämeen...



IX


Kirje, jonka Andrei Petrowitsch sai illalla herra Riesemannilta, teki
hänen toiminnalleen tehtailijan talossa ennenaikaisen lopun, sillä
Eberhardin ensimäiseen tutkintoon oli vielä kymmenen päivää aikaa.
Oppilaan isä antoi opettajalle palkan -- puuttuvaltakin ajalta --
käteen, ja ilmoitti parilla epäkohteliaalla rivillä perustelemattoman
toivomuksen, että herra Kurbatow poistuisi mahdollisimman pian hänen
talostaan. Pietarin iltajuna oli jo lähtenyt, kun kirje tuotiin Andrei
Petrowitschille, ja siksi päätti hän käyttää aamujunaa ja alkoi heti
koota tavaroitaan.

Mutta niin tottunut kun hän olikin tähän työhön, ja niin vähän kun hän
kutsuikin omakseen maallista tavaraa, tänään ei tahtonut työ käydä, hän
puuhasi ahkerasti saamatta valmista ja huomasi yhä uudelleen tehneensä
huolimattomasti ja jättäneensä työnsä kesken.

Eikä se ollut kummaakaan, sillä pää oli täynnä ajatuksia ja rinnassa
riehuivat raskaat, kiihkeät tunteet.

Andrei Petrowitschin ei voinut olla erittäin vaikea lähteä talosta,
jonka elintavat häntä niin vähän miellyttivät. Hän ei tuntenut itseään
loukatuksi siitä että hän oli näin järjettömällä tavalla karkoitettu
ja irtisanottu, sillä hän arvasi, mistä se oli johtunut, eikä hänellä
ollut syytä hävetä antamansa aiheen tähden.

Oppilaansa suhteen ei hänen tarvinnut olla huolissaan; hän oli varma
että Eberhard suorittaa ehdot, ja sillä tiesi hän täyttäneensä
velvollisuutensa häntä sekä palkanmaksajaa kohtaan. Hän ei liioin
peljännyt paljon Stellan kohtaloa, sillä neito oli taistelussaan
tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka häntä rakastivat,
jotka eivät voineet tehdä hänelle pahaa. Ja kuitenkin laskeutui raskas
paino hänen rinnoilleen, kun hän oli lukenut Riesemannin kirjeen, kun
hän oli saanut tietää, että hänen täytyi kahdentoista tunnin kuluttua
kääntää selkänsä talolle. Ja hän alkoi tuntea povessaan tuskaa,
todellista, katkeraa eron tuskaa, katkeraa tunnetta, jota ihminen
tuntee, kun hänen täytyy erota kalliimmasta, mitä hän omistaa.

Kysymys, voittaako Stella Riesemann taistelussa, ajaako hän aikeensa
perille, lähteekö hän Pietariin, sai äkkiä Andrei Petrowitschille
sellaisen merkityksen, joka siltä oli tähän asti puuttunut; Andrei
Petrowitschista tuntui äkkiä, kun olisi tämä kysymys tärkein kaikista
niistä, jotka heitä molempia koskivat, kun koskisi se mitä syvimmin
hänen nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan: Hänet valtasi kiihkeä tunne
siitä, että hän ei voi kokonaan erota Stellasta.

Eron tuskallisuus teki Andrei Petrowitschille selväksi, mitä hän siihen
asti oli ainoastaan aavistaen ja epäillen tuntenut, jota vastaan hän
oli taistellut, niin kuin järkevä ja terve ihminen taistelee aiheetonta
heikkoutta, petollista haavetta vastaan... Andrei Petrowitsch tiesi nyt
rakastavansa Stella Riesemannia.

Se tunne valtasi niin äkkiä hänet, että se lamautti hänen voimiaan,
huumasi hänen mieltään. Hän vaipui hervotonna tuolille, ja ensi kerran
eläissään, hän hapuili epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä, mihin
ryhdyttävä, mistä alkaa, ikäänkuin pilkkopimeässä. Hän tunsi pohjan
jalkojensa alla horjuvan, ilmakehän ympärillään väreilevän; hänen
entisen tunnemaailmansa läpi kiisi särkevä ja hävittävä myrskytuuli.

Hän koetti reipastuttaa itseään, koota uupuneita voimiaan -- se
onnistui ainoastaan hetkeksi kerrallaan. Pian seisoi hän vaatekappale
tahi kirja kädessään taasen neuvotonna paikallaan, katsellen
ympärilleen, ja jos hänellä yleensä oli mitään selvää ajatusta, ei se
koskenut sitä työtä, jota hän parhaillaan teki, eikä myöskään niitä
lähimpiä toimia, joihin hän oli ryhtyvä.

Andrei Petrowitsch näki unta -- hän joka siihen asti oli kuluttanut
niin vähän aikaa unelmoimiseen ja haaveiluun!

Kello saattoi olla jo kaksi, kun Kurbatow oli vihdoinkin ennättänyt
niin pitkälle että hän voi sulkea täytetyn matka-arkkunsa ja lukita
sen. Hän istuutui matkalaukun syrjälle, nojasi kyynärpäätään polviinsa
ja poskeaan kättään vastaan. Lampun valo valaisi hänen mustaa päätään,
hopeisilla karvoilla sekoitettua partaansa, hänen kalpeita kasvojansa.
Hänen kasvoissaan näkyi, vaikka hän olikin ne kyllä tehtaasta kotiin
lähtiessään pessyt, vielä nokisen työn jälkiä, hänen silmäkulmiaan
mustensivat vielä ne silmiä suurentavat nokiset juovat, joita
tehdastyömies ei pesemälläkään tahdo saada lähtemään, joita hän kantaa
kasvoissaan ammattinsa merkkinä. Kun Andrei Petrowitschilla oli vielä
yllään sininen, mekontapainen venäläinen paita -- niinä iltoina,
jolloin hän tuli tehtaasta, ei hän syönyt illallista Riesemannien
pöydässä, vaan antoi tuoda ruoan huoneeseensa -- niin voi häntä
hänen nyt matkalaukullaan istuessaan, pitää työstään irtisanottuna
työmiehenä, joka surullisena ajattelee, mihin nyt kääntyisi, mistä
saisi jokapäiväisen leipänsä ja toimeentulonsa...

Tavanneekohan hän enää häntä, saaneekohan hän puhella edes sanaakaan
hänen kanssaan? Vai pidättänevätköhän he häntä väkisin kauempana
peljättävästä viettelijästään, kunnes hän on joutunut huvilan piiristä
kauas pois? Näitä kysymyksiä risteili Kurbatowin päässä, kun äkkiä
koputettiin hänen ovelleen, hiljaa ja varovaisesti. Jo ennenkuin hän
ehti mitään vastata tahi edes nousta ylös, aukeni ovi ja sisään astui
neiti Stella Riesemann pitkässä, mustanharmaassa sadetakissa, musta
pitsihuivi oli irrallaan hänen päänsä ympärillä. Hänen kalpeat kasvonsa
loistivat marmorivalkeina tumman päähineen ja ruskean tukan alta, jossa
sadepisarat hopeisten helmien tavoin loistivat, hänen kirkkaat silmänsä
loistivat suurempina ja käsittämättömämpinä kuin muuten. Hiljaa ja
rauhallisesti hän läheni, suljettuaan huolellisesti oven, Andrei
Petrowitschia, joka vielä istui hämmästyneenä paikoillaan ja huomasi
vasta sitten nousta ylös, kun neito tarjosi hänelle pienen kostean
kätensä tervehdykseksi.

"Stella Martinowna, mistä tulette?"

"Puutarhasta."

"Näin myöhään!"

"Minulla oli puutarhassa tehtävää."

Kurbatow loi kysyvän, tutkivan katseen neidon totisiin, rauhallisiin
kylmettyneisiin kasvoihin. Stella vastasi katseella, joka oli syvä ja
tutkimaton kuin merenpohja.

"Andrei Petrowitsch, tulen toivottamaan teille hauskaa matkaa."

"Ja mitä minä voin teille toivottaa?"

"Pian myöskin hauskaa maatkaa."

"Lähdettekö --?"

"Lähden."

"Luvalla vai luvatta?"

"Luvatta."

Kurbatowista tuntui, kun olisi hänen pitänyt siepata hänen rohkean,
märjän päänsä käsiensä väliin, sitä hyväillä ja suudella.

"Mitä on tapahtunut, Stella Martinowna?"

Neiti Riesemann istui hiljaa sohvan reunalle ja antoi kädellään merkin,
että Andrei Petrowitsch istuutuisi jälleen matkalaukulleen, mikä
tapahtuikin.

"Ensinnäkin on minun ilmoitettava teille, etten ole enään morsian. Olen
vapaa. Teidän ei kannata toivottaa minulle onnea, sillä olen muutoinkin
onnellinen..."

"Ettekö rakasta enää sulhastanne?"

"En ole häntä koskaan rakastanutkaan."

"Ja se tietoisuus --?"

"Sen tietoisuuden sain tänään, sitten, kun hän oli puhunut, kun olin
oppinut tuntemaan hänet."

"Ja vanhempanne?"

"Vanhempienikin suhteen olen selvillä. Heidän puolestaan ei minulla
ole mitään toivottavaa. Olen yksin maailmassa ja se tekee minut niin
rohkeaksi... Andrei Petrowitsch, tunnen tänään ensi kerran, että
olen täysikasvuinen ihminen. Ja se tunto tekee minut niin vahvaksi.
Mielessäni tuntuu, kun voisin murtaa rautaa."

Andrei Petrowitsch ei voinut kääntää katsettaan puhujan kasvoista;
niissä oli jotakin, jonka hän näki niissä ensimäisen kerran, mikä
niihin oli tänään ilmestynyt, jotakin, joka antoi neidon katseelle,
hänen puheelleen, hänen koko olemukselleen uuden sisällön.

"Ja minulla on teille vielä jotakin muuta sanottavaa", jatkoi Stella
Riesemann. "Olen vielä päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Entinen
sulhaseni syytti minua siitä, että rakastan teitä, Andrei Petrowitsch.
Olen miettinyt tätä syytöstä ja olen huomannut, että se on totta.
Rakastan teitä, Andrei Petrowitsch."

Andrei Petrowitsch oli aluksi aivan mykistynyt. Hän vaan katsoi neitoa,
äänetönnä, silmiään räpäyttämättä, kummastellen. Sitten -- sitten alkoi
hän nauraa. Hän katseli häntä ja nauroi -- nauroi niin kauvan, kunnes
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ja ne kyyneleet kasvoivat suuriksi,
muuttuivat pisaroiksi ja pisarat vierivät kirkkaina hänen poskiltaan
parralle ja parralta työmiehen mekkoa pitkin maahan. Hänen ei tarvinnut
vastata mitään suullaan Stella Riesemannille, ei tarvinnut tunnustaa
mitään -- Stella Riesemann luki hänen vastauksensa ja tunnustuksensa
näistä kyynelistä, ja tämä selvä kirja oli niin helppo, niin hyvä lukea.

Ja kun neito oli loistavin silmin lukenut tämän, astui hän hänen
luokseen, tarttui molemmilla käsillään hänen päähänsä sekä
suuteli hänen tukkaansa ja suuteli näitä silmiä, joita koristivat
tehtaantyömiehen nokiset merkit. Ja tehtailija Riesemannin tytär
kahisevassa silkkitakissa istui matka-arkulle miehen viereen, jonka
rintaa peitti työmiehen puku, antoi painaa itseään tämän rintaa vastaan
ja työmiehen palavien, janoavien huulten peittää oman suunsa...

Täytetyllä ja kiinniköytetyllä matka-arkulla istui aviopari, jonka oli
pian erottava, istui kaksi työläistä, jotka läksivät etsimään työtä.

He eivät puhuneet pitkään aikaan sanaakaan, katsoivat vaan toisiaan
silmiin ja kyselivät ja pohtivat ja tutkivat äänettöminä itsekseen,
mistä ja miten tämä onni, joka heillä oli käsissään, ja jonka suuruutta
ja arvoa he tuskin uskalsivat arvostella, oli tullut heidän osakseen...
Ja he ajattelivat ja tutkivat siihen asti, kun ulkona jo alkoi päivä
koittaa.

Päivän koitteessa he löysivät vastauksen.

Päivän koi oli tuonut heille heidän onnensa.

Se oli kirjoitettuna koiton kultaiselle kilvelle kultakirjaimilla.

Siinä oli purppuralle, kullalle ja hopealle hohtavista tähdistä
luettavana: "Tehkää työtä ja rakastakaa!"

Enempää ei heidän tarvinnut tietää.

He käsittivät nyt onnensa arvon.

Ja he käsittivät nyt elämän arvon.



X


Kun Stella Riesemann ilmaantui jälleen makuuhuoneeseen, heräsi Rita ja
kysyi:

"Missä olet käynyt?"

Stella vastasi:

"Kävin aamulla vieraissa."

Kun Rita ei käsittänyt sitä, käänsi Stella hymyilevät kasvonsa, joita
nouseva aurinko valaisi, sisarensa puoleen sekä lisäsi:

"Kävin mieheni luona."

Rita nyrpisti nenäänsä, sillä hän ei sallinut, että hänelle tehtiin
pilkkaa, kääntyi toiselle kyljelleen ja nukahti uudelleen.

Mutta Stella avasi molemmat akkunat sänkynsä kohdalla, että päivän koi
voisi nyt tulla hänenkin huoneeseensa vieraaksi ja että sen vanhempi
veli aurinko voisi seurata jäljessä.

Ja katso, ne tulivat!

Tuskin oli neito heittäytynyt sänkyyn, kun päivän koi ilmoitti
tulostaan. Peitteelle lankesi kimpullinen kukkia, tulipunaisia,
lumivalkoisia, kullankeltaisia sateesta, kasteesta kosteina. Ja koi
itse seurasi jäljessä, huoneen purppuralla kaunistaen, ja tämän perässä
tuli aurinko, kamarin loisteella täyttäen. Ja molempien sylissä, kukat
rinnallaan, nukahti neito ja heräsi vasta silloin, kun rattaiden kolina
akkunan luota herätti hänet...

Herra Riesemann läksi kaupunkiin.

Stella alkoi kiireesti pukeutua, sillä puolen tunnin kuluttua tuli
tallipojan viedä Andrei Petrowitsch asemalle, ja hän tahtoi vielä saada
nähdä lähtijää.

Hän oli jo valmis, kun äiti astui sisään.

Rouva Riesemann suuteli ensin sänkyyn Ritaa, joka hänelle silmät
unisina väsyneesti vasten silmiä haukotteli patjojen sisästä, sekä
sitten Stellaa poskelle.

"Isä käskee sanoa sinulle, Stella, ettet saa mennä sanomaan jäähyväisiä
herra Kurbatowille; sinun on luovuttava siitä hulluudesta."

"Niinkö! Mutta jos herra Kurbatow tulee jättämään minulle hyvästi?"
kysyi Stella nauraen.

"Sinun pitää karttaa häntä, niinkuin me kaikki; se on isän ankara
käsky", lausui rouva Riesemann ja koetti tehdä äänensä niin ankaraksi
kuin mahdollista.

"Ja mitä itse käsket, äiti?"

"Käsken samaa."

"Mikä liikuttava yksimielisyys teidän molempien välillä!" huudahti
Stella mitä iloisimmalla mielellä. "Mutta en käsitä, miksi minun täytyy
Kurbatowia pakoon juosta, eihän hän tee minulle pahaa!"

"Tiedäthän minkätähden isä pakoittaa hänet lähtemään ennen määrä aikaa?"

"En tiedä."

"Kokonaan sinun tähtesi!"

"Minun tähteni! Mutta silloinhan olen minä syyllinen, eikä herra
Kurbatow, jota te vainootte! Että Riesemannin avioparilla on kehno
tytär, siitä saa siis vieras kärsiä!... Näet itsekin, äiti, se ei
käy päinsä! Minun täytyy koettaa hyvittää tähteni tehdyn vääryyden!
Jäähyväisten jättäminen on siihen pienin askel!"...

Stella pujahti nauraen ulos huoneesta. Äidin uhkaava varotus ponnahti
ovesta takaisin.

Eteisessä tuli herra Kurbatow täydessä matkapuvussa neiti Riesemannia
vastaan.

"Lähdet sanomaan jäähyväisiä Andrei?"

"Niin."

"Ei tarvita! Isä on jo lähtenyt, ja äidin sijassa tulen minä sanomaan
sinulle jäähyväiset."

Stella tarttui Andreita käsivarteen ja käveli hänen kanssaan talosta
ulos -- syrjässä veräjän luona odottavien vankkurien luo.

Rouva Riesemann ja Rita seisoivat ristissä käsin avoimen ikkunan
ääressä, eivätkä voineet mitään tehdä! Toisista ikkunoista ja portailta
katsoivat nauravat palvelijat, eivätkä _tahtoneet_ mitään tehdä...

Ja nyt vielä ilmaantui Eberhardkin jostakin nurkkauksen takaa silmät
itkusta punaisina, kiersi kätensä poistuvan toverin ja ystävän kaulaan,
suuteli häntä ja antoi itseään suudella. Hänen kasvoistaan näkyi, että
hän oli jo aikaisemmin maistanut jäähyväishetken katkeruutta, hänhän
oli ollut koko ajan isän lähdöstä saakka Kurbatowin huoneessa.

Kun Andrei Petrowitsch jo istui vankkureissa, puristi neiti Stella
vielä kerran hänen kättään, ja kamarineito luuli kuulleensa, että
hän samalla huusi "näkemiin asti." Neiti ja nuori herra -- molemmat
liehuttivat lähtijälle nenäliinojaan. Makuuhuoneen ikkunassa seisoivat
rouva ja Rita-neiti ristissä käsin eivätkä voineet tehdä mitään.

Mutta isäkään ei voinut tehdä mitään, kun hän tuli iltapäivällä kotiin
ja kuuli asian. Hän kutsui tyttärensä kyllä luokseen, mutta sai häneltä
sellaisen vastauksen, että hän vastauksen asemasta jätti puheet kesken
ja etsi keppiä. Hän etsikin keppiä, mutta ei ottanut sitä käsiinsä,
siihen ei hänellä ollut rohkeutta. Hänen mieleensä johtui parhaaseen
aikaan, mitä toiset tulisivat sanomaan, kun kuulisivat, että tehtailija
Riesemann oli antanut täysikasvuiselle tyttärelleen keppiä.

Ja sitten pelkäsi hän, että tytär ottaisi liiaksi suuttuneena
sulhasensa vastaan, kun hän tulee illalla kuulemaan hänen
anteeksipyyntöään. Kepin käyttämiseen oli vielä tilaisuutta. Paras
tilaisuus oli esimerkiksi silloin, kun tytär jättää sulhaseltaan
anteeksi pyytämättä. Herra Riesemann ei jättänyt tyttärelle
muistuttamatta entistä uhkaustaan.

Herra Oswald Göbler tuli. Mutta hän läksi niinkun oli tullutkin.

Hän alkoi kauniisti. Oli surullinen, hermostunut, rauhaton. Oli hellä,
viekas, myöntyväinen. Puhui leppymisestä, ei anteeksiannosta.

Sovintoon oli Stella Riesemann heti valmis. Hän ei luvannut kantaa
herra Göbleriä kohtaan mitään vihaa. Mutta mitä se auttoi, kun
hän lisäsi leppymättömänä selityksensä, ettei hän ole enään herra
Göblerin morsian, että sulhasen ja morsiamen suhde heidän välillään
oli pysyväisesti loppunut, että he voivat vielä kuitenkin olla hyviä
tuttavia ja, jos herra Göbler tahtoo, hyviä tovereja.

"Minkätähden näin?" huudahti herra Göbler hermostuneena.

Hänen päähänsä ei nimittäin tahtonut millään ehdoin mahtua, että
sellainen peruuttaminen oli tullut neidon puolelta, että joku neito voi
_hänet_ hyljätä ja siksi hän olisi uhrannut, Jumala tiesi minkälaisen
summan, jos joku olisi muuttanut asiat niin, että _hän_ olisi voinut
näytellä purkajan osaa.

"Miksi niin?" toisti herra Göbler vavisten koko ruumiiltaan, vaikka hän
olikin jo saanut vastauksen kysymykseensä.

"Siksi, ettemme rakasta toisiamme", selitti Stella rauhallisesti.

"Mutta minä rakastan sinua!"

"Et siinä määrin, kun minä vaadin. Ja mikä meille molemmille on yhtä
tärkeätä: minä en rakasta sinua!"

"Mutta sehän on mahdotonta!" oli herra Göbler huudahtamaisillaan, mutta
alkaen yhä selvemmin käsittää, että se on kuitenkin mahdollista, piti
hän parempana valmistella peräytymistä: hän tarjosi neidolle kättä
jäähyväisiksi.

Stella astui hänen luokseen, asetti molemmat kätensä hänen olalleen,
katsoi häntä ystävällisesti silmiin ja sanoi:

"Toivon, että voittaisit pian tuskasi. Muuten olen sinun suhteesi
jotensakin huoletta. Löydät ennemmin tahi myöhemmin vaimon, joka tekee
sinut onnelliseksi, ja jota voit käsittää. Kiitä siis Jumalaa, että
pääsit minusta irti. Vaimoksi, jonka sinä tarvitset, minä en kelpaa.
Elä hyvin, Oswald!"

Ja herra Göblerin ollessa jo ovella lisäsi hänen entinen morsiamensa:

"Vielä jotakin, armas ystävä! Voit sanoa ihmisille, että kihlaus
purkautui sinun toivomuksestasi. Samaa tahdon minäkin sanoa, voit olla
varma siitä. Sinun yhteiskunnallinen asemasi vaatii sitä -- ja minulle
se ei tee mitään pahaa... Niinkö, Oswald?"

Neidon sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, siksi nyökkäsi Oswald vaan
päätään, astuessaan ulos, mutta epävarmaksi jäi, ottiko hän ehdotuksen
vastaan vai hylkäsikö hän sen.

Ensimäinen, jonka Göbler toisissa huoneissa tapasi oli hänen
entinen "tuleva appensa." Tämä astui häntä vastaan kasvoilla, jotka
olivat yhtenä ainoana suurena, rasvaisena, mieltäkiinnittävänä
kysymysmerkkinä. Mutta herra Göblerin pystyyn kohonneet hiukset ja
alasvaipuneet viikset eivät ennustaneet mitään hyvää.

"Herra Riesemann" lausui nuori Göbler, ja hänen äänessään väreili
vaivoin hillitty tuska, "annoitte eilen minulle sananne, että
tyttärenne katuu hulluuttansa ja katuu minulle tekemäänsä vääryyttä.
Ette ole pitäneet sanaanne!"

"Kuinka hän on uskaltanut vastustaa?"

Nuori Göbler kohautti olkapäitään ja etsi lakkiaan.

Herra Riesemann kuljetti paksun ruumiinsa hänen tielleen.

"Se oli varmaan liian aikaista", lausui hän lepyttävällä,
rauhoittavalla äänellä, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän
oli suuttunut tyttäreensä. "En saanut tehdyksi häntä vielä kyllin
myöntyväksi ja -- ja viettelijähän matkusti pois vasta tänä aamuna...
Mutta voin antaa sinulle sanani, armas poikani..."

"Sanaanne en enää luota!"

"Voin kuitenkin antaa sinulle sanani, että asia kolmen -- sanokaamme
viiden -- päivän kuluttua -- viimeistäänkin viiden, kuuden päivän
kuluttua -- sillä olenhan isäntä tässä talossa..."

"Tässä talossa ei ole isäntää!"

"Odotahan toki hiukan!... Poika, kuka ajaa niin ajattelemattomasti
asioitaan!... Näillä nuorilla ihmisillä ei ole hituistakaan
kärsivällisyyttä!"

Mutta näillä moitteillaan pilasi isä Riesemann koko asian. Nuori Göbler
nosti ylpeästi päätään, astui ovelle ja huudahti:

"Oswald Göbler ei tarvitse kärsivällisyyttä, jos hän kunnioittaa
pannusepän tytärtä kosinnallaan. Oswald Göbler ei juokse yhdenkään
pannusepän tyttären jäljessä -- huomatkaa se, herra Riesemann!"

Otti hatun ja poistui.

Herra Riesemann katsoi halvauskohtauksen saaneen ihmisen tavoin
kiinni paiskattua ovea. Hän katsoi niin kauan sinnepäin äänetönnä ja
liikkumatta, kunnes jostakin hiljainen itkunsekainen ääni kuiskasi
hänen kaulattomassa päässään oleviin korviinsa joitakin typeriä sanoja.

Siinä seisoi rouva Riesemann, piteli ohimoitaan ja nyyhkytti, ja kaikki
hänessä osoitti, miten kovasti tapaus oli häneen koskenut.

"Martin, hän haukkui sinua pannusepäksi!..."

"Niin, hän haukkui minua pannusepäksi!"

"Ja olet kuitenkin tehtailija!"

"Olen tehtailija!" toisti herra Riesemann koneellisesti, sillä hänen
päänsä ei voinut vielä ajatella, maailma hänen ympärillään pyöri kuin
tehtaan suuri väkipyörä.

Hänen surkuteltava hämminkinsä täytti rouva Riesemannin mielen
osanotolla, hän juoksi hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa
ja nyyhkytti!

"Martin, olemme häväistyt! Koko maailman silmissä häväistyt!"

Sen Martinkin käsitti, ja hieman toivuttuaan, valtasi hänen povensa
hirmuinen viha niitä vastaan, jotka tämän loukkauksen olivat
aiheuttaneet.

Loukkaajaa itseään ei hän saanut enää käsiinsä, mutta toinen,
syyllinenhän oli lähellä.

"Lyön hänet maahan! Ruoskin hänet mäsäksi!" kiljaisi entinen
pannuseppä, riuhtaisi itsensä vaimostaan irti ja juoksi kohotetuin
nyrkein tyttärensä kammioon, josta nuori Göbler oli muutamia hetkiä
sitten tullut ulos.

Hän työnsi oven enemmän jalallaan kuin kädellään auki ja ryntäsi sisään
kauheasti kiroillen.

Kaunis huone oli kuitenkin tyhjä.

Muualtakaan ei voinut syyllistä löytää.

Hän tuli vasta monen tunnin jälkeen metsästä, ja silloin oli herra
Riesemannin viha jo huomattavasti lauhtunut.



XI


Riesemannin aviopuolisot olivat todella pahoillaan siitä, että heidän
tyttärensä kihlaus nuoren Göblerin kanssa oli purkautunut. Sillä
molemmat Göblerit, isä ja poika, jotka hoitivat yhdessä liikettä, joka
jäi Oswaldille perinnöksi, eivät olleet ainoastaan seudun suurimpia
suurkauppiaita, vaan olivat myöskin korkeimmissa seurapiireissä
suuressa arvossa pidetyt. Heidän liikkeensä -- maanviljelyskoneet
ja työkalut, lannoitusaineet, siemenet, rauta, suola, silakat,
sillit, petroleumi, metsänriista j.n.e. -- saattoi heidät tekemisiin
tilanomistajien kanssa, joista useat olivat heidän kanssaan
ystävällisissä suhteissa, sitä enemmän, kun molemmat Göblerit olivat
innokkaita urheilijoita, joiden hevoset näyttelivät kilpa-ajoissa
tärkeätä osaa ja jotka olivat vuokranneet tilanomistajilta laajoja
metsästysalueita.

Riesemannien pitkällinen toive, päästä kerran seurapiiriin, jossa
voisivat istua aatelissukua olevien henkilöiden kanssa samassa
pöydässä, oli siten tyttären kautta loistavasti täyttymäisillään. Ja
nyt ei siitä tullut mitään. Se oli pahaa, se oli anteeksiantamatonta!

Herra Riesemann oli suutuksissaan vielä yhdestä asiasta. Että nuoren
Göblerin loukkaus häntä loukkasi, oli tietysti selvää. Ja nyt suututti
häntä vielä se tieto, että hän oli jäänyt hänelle vastausta velkaa!
Ja hän olisi voinut vastata hänelle niin helposti, niin syvästi
vaikuttavasti, ellei hän olisi ollut niin naurettavan hämmentynyt! Ja
sitä vastausta olisi niin tarvittu, sillä olihan kaikki lopussa! Hän
olisi voinut nuorelle Göblerille -- ei hänen olisi _pitänyt_ huutaa
hänen jälkeensä:

"Eikä pannusepän tyttären tarvitse juosta Silakka-Simon jäljessä!
Pannusepän tytär näyttää heti Silakka-Simolle, missä ovi on!"

Oswald Göblerin isoisä oli nimittäin vanhaan hyvään aikaan, kun vielä
ei muutettu sukunimiä, kaupungin syrjässä, maantien vieressä pitänyt
maalaispuotia, ja myynyt etupäässä maukkaita silakoita. Kiitokseksi
siitä, ja koska hänen puodillaan ei ollut muuta kylttiä, lisäsi rahvas
hänen kunnialliseen ristimänimeensä sanan silakka. Vanhan Silakka-Simon
sukunimi oli kirkonkirjoissa Kabli. Jumala ja Silakka-Simon poika
tiesivät, miten tämä nimi oli muuttunut "Göbleriksi." Aikakauskirjat
vaikenevat siitä.

Mitä syytä oli siis Martin Riesemannilla, joka oli ainoastaan lisännyt
ristimänimensä jälkeen pienen _in'in_, vaieta siitä! Varsinkin kun hän
oli niin syvästi loukattu!

Ja herra Riesemann raapi korvallisensa verisiksi syvästä harmista.
Sellainen vastaus, ja tämän häpeämättömän keltanokan piti jäädä ilman
sitä!...

Riesemannin suureksi harmiksi ennätti nuori Silakka-Simo vielä yhdessä
asiassa hänen edelleen.

Herra Oswald Göbler huolehti kunniastaan ja levitti kaupungille huhun,
että hän oli hyljännyt morsiamensa. Riesemann tuli juttuineen, että
morsian oli hyljännyt Göblerin, liian myöhään; hän tapasi ainoastaan
epäileviä kasvoja ja olkapäiden kohottamisia. Ei auttanut mitään, että
hän, tehdäkseen asian uskottavammaksi, kertoi miten hän oli näyttänyt
nuorelle Göblerille, joka oli tullut hävyttömäksi, ovea ja sanonut:

"Tehtailija Riesemannin tytär ei tarvitse tuollaista Silakka-Simoa.
Tehtailija Riesemannin tytär on jo kauvan toivonut, että tuollainen
Silakka-Simo ei juoksisi hänen jäljessään!"

Pari kertaa joutui herra Riesemann raukka niin pahasti puheissaan
kiinni, ettei tiennyt, minne silmänsä kääntäisi. Hänelle vastattiin:

"Mutta sehän ei ole lainkaan mahdollista, herra Riesemann, sillä
tyttärenne lausui minulle itselleni, että purkaminen on tapahtunut
herra Göblerin tahdosta."

Ja herra Riesemannin kysyessä tyttäreltään, onko hän kenellekään
puhunut sellaista, sai hän vastaukseksi että kyllä, olen puhunut!

Suurimmalla rauhallisuudella!

Mutta minkätähden siis?

Vastaus: herra Göblerille mieliksi. Menetetyn morsiamen tähden hänelle
mieliksi?

Surkeata, sellaisesta lapsesta ei voinut päästä selville!... Parempi
olisi ollut, että olisi hänelle sidottu kivi kaulaan ja heitetty
mereen, missä se on syvin...

Stellan elämä isän kodissa muuttui helvetiksi.

Hän olisi saanut varmasti lyöntejä, ellei hän olisi tietänyt niitä
karttaa. Joka kerta, kun isä oli suuttunut, oli hän kadoksissa. Hän
tuli jälleen näkyviin, kun isän viha oli lauhtunut.

Mutta sitten tuli päivä, jolloin hän ei enää tullut näkyviin.

Se oli unohtumattoman hirmuinen häpeäpäivä Riesemannin talolle!

Se päivä, jolloin Riesemannin piti tunnustaa olevansa lyöty mies --
lyöty ja murtunut!...

Eberhard oli onnellisesti suorittanut ehtonsa.

Pieni ilo isän rauhattomalle sydämelle raskaana aikana!

Viimeisen tutkinnon jälkeisenä päivänä, eräänä sunnuntaina -- lähti
Stella aamulla kaupunkiin eikä tullut illaksi takaisin. Isä ei tavannut
häntä seuraavana päivänä kaupunkiasunnostaan, tytär ei saapunut sinne
päivän kestäessäkään, eikä häntä ollut illallakaan kesä-asunnossa.
Sitten alettiin häntä kuulostella ja etsiä. Seuraavana päivänä oli
vanhemmilla edessään pelottava tosiasia, heidän tyttärensä oli paennut
isän talosta!

Verohallituksesta passi otettu, säästökassasta prosentit -- monta sataa
ruplaa -- ulosotettu, kaupunkiasunnosta vaatteet mukaan viety!...
Lisäksi oli joku tuttava nähnyt hänet sunnuntai-iltana astuvan asemalla
Pietarin junaan...

Kun Riesemann ehti näine tietoineen kotiin, oli hän suunniltaan.
Hän ei puhunut sanakaan, kun äiti, kädet taivasta kohti kohottaen,
alkoi huutaa: "Hän riensi venäläisensä jälkeen!" ja kun Ritan mieleen
johtui, että Stella oli yöllä ennen Kurbatowin lähtöä tullut ulkoa
ja lausunut: "Kävin mieheni luona!..." Mutta äkkiä herra Riesemann
heräsi. Hän hypähti ylös, ikäänkuin olisi laattia häntä polttanut. Ja
hän joutui niin mielettömän vihan valtaan, että hän, keltainen vaahto
suupielissään, alkoi raivota niinkuin mielipuoli.

Hän sieppasi kepin käsiinsä ja löi salissa ja tyttäriensä kammiossa
lamput, vaasit, peilit, ylipäänsä kaikki esineet, jotka särkyessään
kolisivat, pieniksi sirpaleiksi.

Äiti ja tytär saivat ponnistaa kaikki voimansa, hillitessään hänen
kiihkoansa ja ottaessaan kepin hänen kädestään.

Mies raukka vaipui sen jälkeen voimattomana, kauttaaltaan hiessä,
tuolille, peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja alkoi itkeä.

Hän itki omaa ylpeyttään, joka oli saanut niin kovan iskun.

Ja kun hän oli lakannut itkemästä huusi hän:

"Tehtailija Riesemannilla ei ole enää sitä tytärtä! Älköön kukaan enää
tässä talossa mainitko hänen nimeään!"

Seuraavana päivänä -- saapui Stellalta pääkaupungista kirje, jossa hän
rauhoitti vanhempiaan itsensä suhteen ja ilmoitti heille, että hän
alkaa pääkaupungissa lukea lääketiedettä.

Mutta koska Riesemannilla ei ollut enää tytärtä, repi isä kirjeen
tuhansiksi kappaleiksi ja antoi perheelleen ankaran käskyn, ettei saa
ottaa toisia samallaisia kirjeitä enää vastaan.



XII


Ja kuitenkin oli Riesemannilla vielä kaksi tytärtä.

Hänen isänsydämensä tunsi sen, ja samoin hänen loukattu ylpeytensä,
joka vaati hyvitystä.

Ja lopuksi -- hän ei tahtonut hukkua vaimonsa kyyneliin!

Eräänä kauniina päivänä seisoi vanhahko paksu herrasmies "Suurella
Monetnajalla", Pietarin puolella, talon numero 47 neljännessä
kerroksessa erään asunnon oven edessä, jolle oli vierekkäin kiinnitetty
kaksi nimikorttia. Lihava herra huohotti raskaasti, sillä korkeat
portaat olivat koskeneet hänen keuhkoihinsa, ja pyyhki tippuvaa hikeä
kasvoiltaan. Kun hänen silmänsä eivät voineet tottua niin pian pimeään,
sieppasi hän tikulla tulta ja tutki sen valossa molempia nimikortteja.
Äkkiä putosi tikku hänen sormistaan maahan ja vanhan herran kurkusta
nousi raskas huokaus.

"Todellakin!" kuului pidätetyllä äänellä hänen hampaidensa välistä,
"to-todellakin!"

Tarttuen oikealla kädellään lujemmin hopeanuppuiseen keppiinsä, hän
soitti vasemmalla kädellään nopeasti ja rajusti ovikelloa.

"Tahdon näyttää hänelle! Hänen pitää oppia tuntemaan minut!" ajatteli
herra Riesemann, ja hänen päätänsä alkoi kuumottaa, hänen korvansa
suhisivat ja hänen silmissään väikkyi purppuraisia väreitä.

Ovi avattiin ja vanha herra astui kiireesti sisään.

Riesemannin suureksi hämmästykseksi otti hänet vastaan eräs upseeri.
Hän tunsi Andrei Kurbatowin, upseerinpuvustaan huolimatta, kyllä varsin
hyvin, mutta tahtomattaan hämmästyi hän hetkeksi, sillä Riesemann tunsi
sotilaspukua kohtaan luontaista kunnioitusta.

Kun Andrei Petrowitsch, joka oli kirjoittautunut lääketieteelliseen
sotilasakatemiaan, ei mielellään käyttänyt upseerin pukuaan, oli hän
kesällä Riesemannien luona yksinkertaisessa puvussaan, tahi entisessä
juristiaikaisessa yliopistonutussaan. Nyt, luennoilla käydessään, oli
hänellä kuitenkin virkapukunsa yllään, jonka näkemiseen ei Riesemann
kuitenkaan ollut valmistunut.

Kun vanha herra oli jälleen toipunut hämmästyksestään, kysyi hän
lyhyesti ja jyrkästi, tervehtämättä.

"Missä tyttäreni on?"

Andrei Petrowitsch kääntyi välioven puoleen, joka vei toiseen
huoneeseen, ja huusi:

"Stella, tule tänne, isäsi tahtoo tavata sinua!"

Riesemannin tytär ilmestyi heti ovelle, astui muutamia askeleita isänsä
luo, mutta pysähtyi sitten, nähdessään hänen punottavat kasvonsa ja
säkenöivät silmänsä.

"Vai niin, elättekö siis yhdessä!" huudahti Riesemann, ja hänen äänensä
jyrisi alkavan ukkosen tavoin.

"Niin, elämme yhdessä!" vastasi Andrei Petrowitsch.

"Miksi."

"Se on huokeampaa ja olemme toisillemme seuraksi."

Venäläisen suuri rauhallisuus, jota Riesemann piti hävyttömyytenä,
riisti häneltä lopunkin maltistaan.

"Roisto! Kurja roisto!" ärjäsi hän kovalla jalopeuran äänellään ja
olisi käynyt Andrei Petrowitschin kimppuun keppineen, ellei Stella
olisi astunut väliin.

Neito tarttui kiinni isän käsivarteen, pidätti sitä, kaikki voimansa
ponnistaen ja lausui pehmeällä, rauhoittavalla äänellä:

"Isä, älä tee mitään, mitä myöhemmin kadut! Sinulla ei ole oikeutta
soimata Andrei Petrowitschia! Hän ei ole tehnyt mitään siihen, että
minä olen täällä. Jos siitä tahdot puhua, niin puhu ainoastaan minulle!"

Vaan Riesemann työnsi tyttärensä huolimattomasti syrjään, astui aivan
Kurbatowin eteen ja karjaisi hänelle silmiin:

"Ilmiantaja! Viettelijä! Taskuvaras!"

"Tehkää niin hyvin, herra Riesemann, ja istuutukaa!" lausui Andrei
Petrowitsch, osoittaen kädellään sohvaa, vetäen samalla itselleen
tuolin lähemmäksi.

Herra Riesemann istuutui todella sohvalle, ikäänkuin olisi se
läpitunkeva, kirkas, rauhallinen katse, joka viipyi hänen kasvoillaan,
hänet lumonnut, petoa hänen sisässään kesyttänyt.

"Herra Riesemann", alkoi Andrei Petrowitsch, heidän istuessaan
vastakkain, "vaivautuessanne matkustamaan Pietariin, teitte sen
luonnollisesti tärkeistä syistä. Ette luultavastikaan tulleet tänne
ainoastaan sanoaksenne minulle loukkaavia sanoja. Sanokaa minulle ne,
että voimme pian päättää."

"Vaadin teiltä tyttäreni takaisin!" huusi herra Riesemann.

"Enhän ole teiltä tytärtänne ottanutkaan!"

"Vai niin! Eikö hän ole seurannut teitä tänne, enkö löydä teitä nyt
yhdessä elämästä?!"

"Tyttärenne tuli Pietariin lukemaan lääkäriksi, ja koska rakastamme
toisiamme ja meillä on vähä rahaa, asumme samassa asunnossa. Hänen
kunniansa on koskematon sillä ei hän enkä minä -- kumpikaan ole tehnyt
mitään pahaa."

"Niin ajattelevat hukkaan joutuneet ihmiset!"

"Niiden joukkoon ette voi meitä lukea, sillä elämme nuhteettomasti...
Mutta kuinka pitäisi minun teidän mielestänne pelastaa tyttärenne
kunnia?"

"Teidän pitää tehdä hänet puolisoksenne!"

"Hän on jo puolisoni!"

"Vanhempiensa luvatta, vihkimisettäkö?"

"Niin, sillä rakastamme toisiamme."

Stellan isä katsoi Kurbatowia, ikäänkuin epäilisi hän hänen tervettä
järkeään, tahi ainakin, tarkoittiko hän sitä, mitä puhui. Ja sitten
katsoi hän tytärtään, ikäänkuin odottaen, että hän punastuisi häpeästä.

Mutta Riesemannin tytär ei punastunut, hän seisoi suorana isänsä
edessä, ja hänen silmänsä loistivat.

"Herra, vihityttäkää itsenne tyttäreeni!" ärjäisi Riesemann uudessa
vihan puuskassa, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi.

"Jos se on tarpeen ja vaimoni suostuu -- kyllä", vastasi Andrei
Petrowitsch.

Stella astui isänsä luo, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:

"Isä, näen kasvoistasi, että olet suuttunut minuun. Onko äiti myöskin
hyvin suuttunut?"

"Kysy ennemmin, onko hän vielä elossa!" nousi Riesemannin kurkusta, ja
parta suun ympärillä alkoi väristä, -- ja se parta oli lyhyessä ajassa
käynyt lumivalkeaksi.

"Siis vietämme pian vihkiäisemme, Andrei", lausui Stella, ja kiiruhti
isänsä luota miehensä luo asettaakseen pehmeän, lepyttävän kätensä
tämän olalle.

"Olen valmis", oli Andrei Petrowitschin lyhyt vastaus.

Riesemann pyyhki otsaltaan kylmää hikeä ja lausui äänellä, jolla vielä
oli taukoavan ukkosen tapainen kaiku:

"Vihkiäisten edellä käy kihlaus. En lähde Pietarista ennen, kun minulla
on kihlakorttinne taskussani. Lähden niitä heti tilaamaan."

Andrei ja Stella -- he eivät nauraneet, sillä heidän kävi sääli
vanhaa miestä, jota niin suuret murheet painostivat. He antoivat
tapahtua, että hän otti hattunsa ja keppinsä ja lähti heti tilaamaan
kihlakortteja, joita ilman hän ei voinut lähteä Pietarista. Ja hän tuli
lasten luo jälleen takaisin, kun hänellä oli "kihlakortit taskussa."

Ja sitte vasta -- vastoin tavallisia tapoja -- hän antoi heille
isällisen siunauksensa.

Hän teki sen lyhyesti, kylmästi, vastenmielisesti -- mutta hän
teki sen. Ja lupansa, että tytär saa lukea lääkäriksi, lisäsi hän
kysymättä...

Mutta hänellä oli vielä yksi murhe sydämellään.

Hän vaati, että morsiuspari asuisi häihin asti erillään toisistaan.
Morsiamen piti "heti" lähteä yhteisestä asunnosta... Mutta sillä
vaatimuksella ei ollut onnea lasten puolelta. He vastustivat sitä
jyrkästi ja vakuuttivat hänelle, että se ei hyödytä mitään, että
tapahtunutta ei enää voi tehdä tapahtumattomaksi. Ja hän myöntyi
raskain sydämin.

"En kuitenkaan salli, että Riesemannin tytär asuu tällaisessa kurjassa
sopessa", lausui hän, kohottaen päätään ja luoden katseensa nuoren
parin pienessä pesässä ympärilleen.

Ja hän sieppasi taskustaan täysinäisen kukkaron ja latoi pöydän
kulmalle joukon kultarahoja. Ja nuori pari antoi sen tapahtua, etteivät
pahottaisi hänen mieltään. Sitten pakeni tehtailija Riesemann pienestä
kurjasta pesästä, joka kätki niin paljon puhdasta onnea.



XIII


Stella Riesemannin asia antoi Tarton kahvi- ja olutpöytäseuroille
ainakin puoleksi vuodeksi kiitollisinta puheen ainetta.

Se oli todellakin asia, joka herätti huomiota, joka saatti mielet ja
kielet kerraksi liikkeeseen!

Ja miten siinä seurasi juttu toistaan, niin että, kun yksi vielä
ajatteli, toisella oli jo selvitys valmiina!

Ensinnäkin neidon ja nuoren Göblerin kihlauksen purkautuminen.

Sitten neidon pakeneminen pääkaupunkiin "armaansa luo".

Sitten kihlaus ja -- häät rakastetun kanssa isän pakotuksesta.

Lopuksi nuorikon opinnot lääkärinarvoa varten lääketieteellisillä
kursseilla naisia varten...

Että tyttö, joka sellaista teki, ei ollut täysin viisas -- kuka
uskalsikaan sitä epäillä! Ja puoli vuotta ja enemmänkin puhuttiin vaan
"Riesemannin hullusta Stellasta." Ja kun muut asiat jo vähitellen
unohtuivat, antoivat "hullun Stellan" opinnot yhä vielä aihetta
päänpudistamisiin, silmien pyörittämisiin ja "Riesemann raukkojen"
surkutteluun.

Sillä miten saattoikaan nainen, kunniallisen perheen lapsi, rikasten
vanhempien tytär miten hän toki voikaan -- ruveta _ylioppilaaksi!_

Onnettomat Tarton porvarit -- sitä he eivät voineet käsittää eivätkä
unohtaa!

Aivan samoin kuin rouva Riesemann parkakaan ei voinut unohtaa, että
hänen tyttärensä oli valinnut -- toisuskolaisen miehekseen.

Paraiten tottui herra Riesemann onnettomuuteen, joka oli kohdannut
häntä, hänen taloaan ja tuttavapiiriään. Hän oli liikemies, joka
ymmärsi mukautua kaikkiin olosuhteisiin. Jos joku sattui hänen
läsnäollessaan puhumaan surkutellen ja ivaten hänen tyttärestään, avasi
Riesemann silmänsä suuriksi, kohautti kummastellen olkapäitään ja
huudahti pilkkaajalle syvällä äänellään:

"En ymmärrä teitä! Miksi ei nainen saisi hankkia itselleen korkeampaa
sivistystä ja toimialaa... Elämmehän kahdennellakymmenellä
vuosisadalla! Olen ylpeä tyttärestäni, jonka nimikorttia kerran
koristaa lääkärin kunnianimi... Mutta te, kaikki te olette peräti
vanhoillisia, jotka ette käsitä ajan vaatimuksia ja virtauksia!"

Näin puhui tehtailija Martin Riesemann.

Ja hän jäi mielenkiinnolla odottamaan päivää, jolloin hänen tyttärensä
nimikorttia koristaa lääkärin arvonimi...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Päivän koittaessa - Novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.