Title: Nivernain kaunotar - Kertomus eräästä vanhasta aluksesta ja sen väestöstä
Author: Daudet, Alphonse
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nivernain kaunotar - Kertomus eräästä vanhasta aluksesta ja sen väestöstä" ***


NIVERNAIN KAUNOTAR

Kertomus eräästä vanhasta aluksesta ja sen väestöstä

Kirj.

ALPHONSE DAUDET

Ranskasta suomentanut Ansgarius H.

Kirjallisia pikkuhelmiä V.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.



SISÄLLYS:

      Esipuhe.
   I. Päähänpisto.
  II. "Nivernain Kaunotar".
 III. Matkalla.
  IV. Tukala toimeentulo.
   V. Maugendren kunnianhimo.



Esipuhe.


_Alphonse Daudet_ (s. 1840, k. 1897) kuuluu nykyaikaisista
ranskalaisista kirjailijoista kaikkein suosituimpiin. Hän on
eteläranskalainen; todella herkullisella huumorilla, mutta samalla
sydämellisellä lämmöllä on hän kuvannut rakkaita maakuntalaisiaan
pienehköissä novelleissa, joista tässä mainittakoon "Taraskonin
Tartarin", ja samoin persialaisia tapoja. Suurempiakin romaneja on hän
kirjottanut ja luonnollisesti päässyt niissä syvemmälle sielunelämää
kuvatessaan, mutta niissäkin enin viehättävät pienet värikkäät ja
elävät erikoiskuvat, temmaten mukaansa, ei "jännittävällä juonella",
vaan teeskentelemättömän sieluelämän ja esityksen hienolla suloudella.
-- Yksi näitä kirjallisuuden hienoimpia "pikkuhelmiä" tarjotaan tässä
vihkosessa suomalaiselle lukijalle.



Ensimäinen luku.

Päähänpisto.


Ollaan Temple-korttelissa, Eufents-Rouges-kadulla. Tämä on kapea kuin
viemäritorvi; katuojissa seisovaa vettä; kadulla mustia likalätäköitä,
homeen ja likaveden lemua ammottavista porttikäytävistä.

Molemmin puolin katua hyvin korkeita taloja kasarmimaisine akkunoineen
ja likaisine ruutuineen ilman verhoja; ne ovat asuntoja päiväläisille,
kotona työskenteleville, muurarien asumuksia ja yömajoja.

Alakerrassa kauppapuoteja. Joukko ruokakauppoja, kapakoita,
hedelmäkaupustelijoita, leipomoita, ja yksi teurastajankauppa, josta
sai sinipunertavaa ja keltaista lihaa.

Kadulla ei näy ajopeliä, ei hienoja pukuja, ei tyhjäntoimittajia
jalkakäytävillä, ainoastaan hedelmäkaupustelijat tarjoavat huutaen
halliensa romuja, ja työläisiä tulvii tehtaista, kokoonkääritty pusero
kainalossa.

Oli kuukauden kahdeksas päivä, se jolloin köyhien tuli maksaa
vuokransa, ja jolloin odotukseen kyllästynyt talonomistaja ajaa
onnettomat kadulle.

Se on se päivä jolloin näkee kulkevan kärryjä täynnä kaikenlaisia
huonekaluja, rautasänkyjä ja ontuvia pöytiä, jalat ylöspäin,
rikkinäisiä patjoja ja kyökkikapineita. Eikä löytynyt edes oljenkupoa
alustaksi näille silvotuille alakuloisille huonekaluille, jotka olivat
väsyneet juonitellen kulkemaan alas likaisia portaita, ja tekemään
harharetkiä ullakon ja kellarikerroksen välillä. Yö on käsissä.
Kaasu-liekit sytytetään yksi erältänsä ja heijastuvat katuojiin ja
puotien akkunoihin. Usva on kylmähkö. Kävelijöillä on kiire.

Laivuri Louveau seisoo selkä tiskiinpäin hauskassa lämpimässä
ravintolahuoneessa kilistäen lasia erään Villetin puusepän kanssa.
Hänen suuri kunniallinen, punakka ja arpinen merimiesnaamassa loistaa
leveässä hymyssä, joka panee hänen korvarenkaansakin keinumaan.

"Kauppa on siis sovittu, isä Dubac, te ostatte minulta puulastin siitä
hinnasta, minkä olen määrännyt."

"Aivan niin."

"Maljanne!"

"Samoin!"

Kilistellään, isä Louveau juo pää kenassa, silmät puoleksi suljettuina
ja maiskuttaen, ikäänkuin arvostellakseen valkoista viiniään.

Entä sitte? Ihminen ei ole täydellinen ja isä Louveaun heikkous oli
valkoviini. Ei hän suinkaan ole mikään juoppo -- ei millään muotoa!
Hänen eukkonsa, joka on itse viisaus, ei sietäisi juominkeja, mutta
joka elää, kuten merimies, päiväkaudet jalat vedessä ja pää auringon
paahteessa, hän tarvitsee silloin tällöin tilkkasen.

Ja isä Louveau käy yhä iloisemmaksi, hän hymyilee sinkki-tiskiä vasten,
minkä hän näkee ikäänkuin sumun keskeltä ja joka muistuttaa hänelle
niistä rahoista, jotka hän huomenna tulee pistämään taskuunsa
hankkimastaan puutavarasta.

Viimeinen kädenpuristus, viimeinen pieni lasillinen, ja sitten erotaan.

"Huomenna siis -- varmaan!"

"Luottakaa minuun."

Louveau kyllä tulee olemaan täsmälleen yhtymäpaikalla. Kauppa on ylen
edullinen ja niin hyvällä alulla, ett'ei nyt sovi vitkastella. Ja
iloisa merimies lähtee Seinen vartta alaspäin, huojuvin askelin, ja
tuupaten vastaantulevia paria, vallatonna kuin koulupoika, joka
kiirehtii kotiinsa, taskussaan hyvät todistukset. Mitä sitten tästä
sanonee äiti Louveau -- hän, joka on itse viisaus -- kun saapi kuulla,
että miehensä sai heti myytyä puulastinsa, ja että kauppa on niin
edullinen?

Vielä vaan yksi tai kaksi tällaista saalista, niin voivat he ostaa
uuden aluksen, sillä tämä "Nivernain Kaunotar" oli jo ruvennut pahasti
vuotamaan.

Tätä ei hän lausu miksikään moitteeksi, sillä tämäkin oli ollut kelpo
alus nuoruudessaan, mutta kaikkihan lahoo ja vanhenee, ja isä Louveau
kyllä itsestäänkin tunsi, ett'ei hän enään ole niin ketterä kuin
ollessaan Marne'lla lautturin oppilaana.

       *       *       *       *       *

Mutta mikä ihme tuolla? Naisia kerääntyy erään portin eteen;
ohikulkevat pysähtyvät, puhellaan ja poliisikonstaapeli, joka seisoo
joukon keskellä, kirjoittaa muistiinpanojaan.

Laivuri menee kadun yli uteliaana kuten muutkin.

Mitä se on?

Joku yliajettu koira, kiinni ajanut vaunu, katuojaan kompastunut
humalainen, ei mitään merkillistä...

Ei! Se on pieni poikanaskali, joka istuu puutuolilla tukka pörrössä ja
posket hillolla tahrattuina, ja pyyhkien silmiään rystöillään. Hän
itkee. Valuvat kyyneleet muodostavat poikaraukan pesemättömille
poskille kummallisia kuvioita.

Totisena ja arvokkaana, niinkuin kuulustelisi rikoksellista tekee
rauhan suojelija kysymyksiä pienokaiselle samalla tehden
muistiinpanoja.

"Mikä on nimesi?"

"Vihto."

"Vihtori, -- entä muuta?"

Ei vastausta. Pienokainen itkee yhä äänekkäämmin ja huutaa:

"Äiti, äiti!"

Muuan ohikulkeva nainen, kansan nainen, hyvin ruma ja likainen ja
taluttaen kahta lasta, astui esiin väkijoukosta ja sanoi
järjestysmiehelle:

"Jättäkää hän minulle!"

Hän laskeutui polvilleen, niisti poikaa, kuivasi hänen silmänsä ja
suuteli hänen tahratuita poskiaan.

"Mikä on äitisi nimi, kultaseni?"

Sitä ei hän tiennyt.

Poliisi kääntyi ympärillä olevien puoleen:

"Kuulkaas portinvartija, teidän pitäisi tuntea nämä?"

Heidän nimeänsä ei kukaan ollut kuullut. Taloon tulee ja sieltä lähtee
vuokralaisia yhtä mittaa. Tiettiin ainoastaan sanoa, että he olivat
asuneet täällä yhden kuukauden, maksamatta penniäkään, että
talonomistaja oli äskettäin heidät häätänyt ja että oli hauska päästä
heistä.

"Mitä he hommasivat?"

"Ei mitään. Mies ja vaimo joivat päiväkaudet ja tappelivat iltasin. He
eivät olleet sovinnossa muulloin, paitsi kun oli kysymyksessä lasten,
kahden pojan kurittaminen, jotka kerjäsivät kaduilla ja näpistelivät
puotiloissa. Siisti perhe, kuten näette."

"Luuletteko, että he tulevat noutamaan lapsensa?"

"Ei, ei koskaan."

He olivat muuttaessaan tahallaan jättäneet hänet tuuliajolle. Tämmöistä
kyllä on ennenkin tapahtunut muuttopäivinä. Poliisi kysyy:

"Eikö löydy ketään, joka olisi nähnyt niiden muuttoa?"

He olivat lähteneet aamupäivällä, mies työntäen kärryjä, vaimo kantaen
mytyn esiliinassaan ja molemmat pojat kädet taskussa. Ja ota nyt heidät
kiinni, mistä saat!

Ohikulkijat ilmaisivat paheksumisensa ja jatkoivat matkaansa.

Pienokais-raukka oli istunut täällä jo kahdestatoista. Äitinsä oli
nostanut hänet tuolille, sanoen: "ole kiltti." Siitä lähtien oli hän
odottanut. Kun hän itki nälissään, oli hedelmäkaupustelijatar
vastapäätä antanut hänelle leipäpalan ynnä hilloa. Mutta tämä kestitys
oli aikoja loppunut, ja pienokainen oli taas ruvennut itkemään. Kovin
oli polonen peloissaan! Pelkäsi koiria, mitkä lähellä kuljeksivat,
pelkäsi pimeän lähenemistä, pelkäsi outoja ihmisiä, jotka puhuttelivat
häntä, ja hänen pikku sydämensä sykki rajusti povessa, ikäänkuin
kuoleman kielissä olevan linnun.

Ihmisjoukko hänen ympärillään vaan lisääntyi, ja poliisi tarttui
äkämystyneenä hänen käteensä, viedäkseen poliisi-asemalle.

"No, eikö löydy ketään, joka huolii hänestä?"

"Malttakaa vähän!"

Kaikki kääntyivät puhujaan. Tällä oli suuret punakat, perin rehelliset
kasvot, jotka nauraa hölöttivät niin että suupielet miltei ulottuivat
messinkirenkaisiin korviin.

"Malttakaa hieman! Jollei kukaan muu hänestä huoli niin minä otan."

Hänelle huudettiin.

"Sepä joltain kuulostaa!"

"Se oli oikein tehty!"

"Olette kunnon mies!"

Louveau seisoi keskellä joukkoa, kädet ristissä ilostuneena
valkoviinistä, mainiosta kaupasta ja väkijoukon kiitoksesta.

"Ei siitä sen enempää. Eipä tässä mitään kummempaa."

Uteliaat seurasivat häntä sitte poliisi-asemalle ennenkuin hänen
innostuksensa ehti laimeta.

Siellä häntä, kuten tapana on tällaisissa tapauksissa, kuulusteltiin.

"Nimenne?"

"Francois Louveau, herra komisarius, nainut mies, ja sen voin
vakuuttaa, että vaimoni on kelpo ja järkevä nainen. Tämä minulle
onneksi, herra komisarius, sillä ymmärrykseni on vähän heikko -- ho ho
-- vähän heikonpuolinen. En ollut mukana kun ruuti keksittiin. Francois
ei ollut mukana ruutia keksittäessä on vaimoni tapa sanoa."

Ei koskaan hän ollut niin kaunopuheinen. Hän oli kerran päässyt alkuun,
ja tunsi itsensä varmaksi, varmaksi kuin mies, joka on tehnyt hyvän
kaupan ja tyhjentänyt pullon valkoviiniä!

"Ammattinne?"

"Laivuri, herra komisarius, omistan _Nivernain kaunottaren_, mainio
alus ja oiva miehistö! Tiedättekö, tämä miehistöni vasta on ensi
luokan! Kysykää vain sulku-miehiltä pont-Marie'stä Clemency'n saakka!
Tunnetteko Clemency'ta -- herra komisarius?"

Läsnäolijat hymyilivät, ja Louveau jatkoi sopertaen:

"Clemecy'ssa on kauniit paikat, uskokaa pois! Kaikkialla metsää, somaa
metsää, hyödyllistä metsää, sen kaikki puusepät hyvin tietävät. Sieltä
minä ostan puutavarani. Vakuutan, että tavarani on hyvässä maineessa.
Minulla on tarkka silmä, nähkääs! Olen vähän heikkopäinen, -- en ollut
mukana ruutia keksittäessä, siinä vaimoni on oikeassa -- mutta minulla
on kuitenkin tarkka silmä. Katsokaa -- otan esimerkiksi puun niin
vahvan kuin Te, suokaa anteeksi, herra komisarius, -- kiedon sen ympäri
nauhan -- kas näin." -- Hän kävi komisariukseen käsiksi ja kiersi hänen
ympärinsä nauhanpätkän minkä oli ottanut taskustaan.

Poliisi vastusteli.

"Antakaa minun olla!"

"Ei, tahdon vaan näyttää teille, herra komisarius, -- kiedon nauhan
puun ympäri, näin, ja kun olen mitannut, niin kerron -- minä kerron --
niin, millä kerron, en nyt oikein muista. Vaimoni ymmärtää laskut.
Vaimollani on terävä pää."

Yleisöllä oli kovin hauskaa, ja itse herra komisariuskin suvaitsi
hymyillä pöytänsä takaa.

Kun iloisuus oli vähän asettunut, kysyi hän:

"Mitä aijotte tehdä tuolla lapsella?"

"Ei hänestä ainakaan kapitalisti tule. Meidän perheessä ei ole koskaan
löytynyt kapitalistia. Hänestä tulee merimies, reipas merenkulkija,
niinkuin muutkin."

"Onko teillä lapsia?"

"Sitä kysytte! -- Yksi jo kävelee, toista imetetään ja kolmas on kohta
tulossa. Eikö siinä kylliksi tämmöiseltä tuhmeliinilta! Tämän kanssa
niitä tulee neljä, mutta viis siitä! -- jos on muonaa kolmelle, niin
löytyy sitä neljällekin. Elää hiukan ahtaammasti, pingottaa hieman
vyötään ja koettaa saada puutavarastansa paremman hinnan."

Hänen korvarenkaansa heiluivat, niin makeasti nauroi hän, luoden
läsnäoleviin tyytyväisen katseensa. Paksu kirja pantiin hänen eteensä.
Koska ei hän ollut kirjoitustaitoinen, piirsi hän ainoastaan ristin
alareunaan.

Tämän jälkeen antoi komisarius hänelle löytölapsen.

"Ottakaa pienokainen mukaanne, Francois Louveau, kasvattakaa se hyvin!
Jos saan sen syntyperästä mitään vihiä, niin kyllä ilmoitan teille.
Mutta ei ole luultava, että vanhempansa koskaan tulevat häntä
tiedustelemaan. Mitä teihin tulee, niin näytätte kunnon mieheltä, niin
että teihin voi luottaa. Totelkaa aina vaimoanne. Nyt hyvästi! Älkää
juoko liiaksi valkoviiniä!"

Synkkä pimeys, jäähdyttävä usva, tuntemattomien kotiinsa rientävien
ihmisten vilinä, kaikki tuo oli omiansa saamaan miesraukan selväksi.
Tuskin oli hän päässyt kadulle, yksikseen, leimattu paperi taskussaan
ja taluttaen holhottiansa, ennenkuin jo tunsi intonsa asettuvan, ja hän
oivalsi minkä suuren tyhmyyden taas oli tehnyt. Tällainen hän siis aina
tulee olemaan? Sama tuhmeliini, sama lavertelija? Hän ei voinut astua
tietään sekoittumatta asioihin, mitkä eivät hänelle kuuluneet!

Hän kuvaili itsekseen, kuinka äkäiseksi mamma Louveau tulee! Mikä
vastaanotto, hyvät ystävät, mikä vastaanotto häntä odottaa!

On hirveätä, kun hyväsydämisellä miesraukalla on teräväpäinen vaimo.

Ei hän ikinä uskalla mennä kotiinsa. Yhtä vähän uskaltaa hän palata
poliisikamariin. Mitä tuli hänen tehdä?

He astuskelivat siinä, usvassa. Louveau puhui kovaa, viittoellen
itsekseen, täten valmistaen puhetta. Vihtori laahasi kenkiään loassa,
ja antoi vetää itseään eteenpäin kuin kuollutta esinettä. Hän oli
täydellisesti nääntynyt.

Silloin pysähtyi Louveau, otti pienokaisen syliinsä ja kietoi
nahkatakkinsa hänen ympärilleen.

Pienokaisen käsien puristus palautti häneen hieman rohkeutta. Hän
jatkoi kävelyänsä.

Ei enään auttanut. Kai hänen tuli antautua kahakkaan. Jos muori
ajaa heidät ulos, niin mitäs muuta kuin palauttaa poika taas
poliisikamariin, mutta mahdollisesti hän kuitenkin tulee jäämään
yhdeksi yöksi, ja siinä tapauksessa hän saisi ainakin kelpo
ruoka-aterian.

He saapuivat Austerlix-sillalle, missä _Nivernain Kaunotar_ oli kiinni.
Pimeässä tuntui vieno, mutta tympäsevä tuoreen tukkipuun tuoksu. Suuri
joukko pienempiä aluksia kellui joella. Venheiden liikunta sai lyhdyt
heilumaan ja ristiin rastiin sidotut kettingit nirskumaan.

Päästäkseen omaan alukseensa täytyi Louveaun kavuta kahden
porraslavalla yhdistetyn proomun poikki. Hän lähestyi horjuvin askelin
ja tutisevin polvin, mitä lisäsi vielä lapsi, joka oli kietonut kätensä
kovasti hänen kaulaansa.

Mikä pimeys. Ainoastaan pienen lampun valo välkkyi kajuutan akkunasta,
ja valonsäde oven alta oli _Nivernain Kaunottaren_ ainoa elonmerkki
iltauinahduksessaan.

Kuului äiti Louveau'n ääni toruvan lapsia, hänen valmistaessaan
illallista.

"Lopeta jo Clara!"

Ei ollut enään aikaa vetäytyä takaisin. Hän aukaisi oven.

Vaimonsa seisoi selin oveen päin, kumartuneena kamiinan yli, mutta
tunsi hänen askeleensa, ja sanoi kääntymättä:

"Sinäkö olet Francois? Myöhäänpä nyt tulet!"

Perunat hyppivät kirisevässä rasvassa ja ovea kohti tupruva höyry
hiesti kajutan ikkunat.

Francois oli pannut pojan lattialle, ja poika raukka tunsi huoneen
lämmön sulattavan kohmettuneita käsiään. Hän hymyili ja sanoi
lapsellisella äänellään:

"Kuinka lämmintä..."

Äiti Louveau kääntyi ympäri. Hän osoitti keskellä permantoa seisovaa
ryysyistä poikaa ja ärjäsi miehelleen:

"Mikä tuo on?"

Ah, löytyy hetkiä onnellisimmassakin avioliitossa. -- -- --

"Yllätys, -- ha ha, -- yllätys!"

Laivuri nauroi, niin että suupielet tavottelivat korvia ja yritti olla
välinpitämättömän näköinen, mutta olisi toivonut olevansa ulkona
kadulla.

Mutta kun eukko yhä katseli uhkaavasti häneen odottaen selitystä,
kertoi hän änkyttäen koko jutun, aivan sekaisin, silmissään rukoileva
ilme kuin löylytystä pelkäävällä koiralla.

Vanhemmat olivat heittäneet poika-paran, ja hän oli tavannut hänet
kadulla itkemässä. Oli kysytty: "Kuka ottaa hänet?" Hän oli vastannut:
"Minä." Ja poliisikomisarius oli sanonut: "Viekää mukaanne."

"Eikö totta ystäväiseni?"

Nyt puhkesi eukko Louveau:

"Olet hullu, olet juonut liikaa. Onko koskaan kuultu sellaista
typeryyttä? Tahdot kai, että meidän kaikkien tulee kuolla kurjuuteen?
Olemmeko mielestäsi liian rikkaita? Onko meillä liiaksi muonaa? Liiaksi
yösijoja?"

Francois katseli kenkiään vastaamatta.

"Mutta, pöllöpää, ajattele itseäsi, ajattele meitä! Aluksesi on täynnä
reikiä, aivan kuin minun kauhani. Ja kuitenkin sinua huvittaa ottaa
luoksesi kadulta toisten lapsia!"

Kaiken tämän oli mies-parka jo sanonut itselleen. Hän ei yrittänytkään
vastaväitteisiin. Hän notkisti niskansa kuin rikoksentekijä, joka
odottaa syyttäjän loppuvaatimusta.

"Ole hyvä ja kanna heti tämä lapsi takaisin poliisikomisariukselle. Jos
hän alkaa rettelöidä, niin sano, että vaimosi ei suostu. Ymmärrätkö?"

Eukko läheni häntä uhaten paistinpannu kädessä.

Laivuri lupasi tehdä kaikki, mitä tämä tahtoi.

"No, no, älä suutu. Luulin tehneeni hyvää. Olen erehtynyt. Mitäs siitä
sen enempää? Vienkö hänet takaisin nyt heti?"

Tämä kunnon miehen nöyryys lepytti eukko Louveaun. Ehkä hänkin
itsekseen kuvaili omaa lastaan eksyksissä yksinään pimeässä
kurottamassa kätensä ohikulkeville.

Hän kääntyi poispäin, pani pannun tulelle, ja sanoi ärtysästi:

"Ei se käy päinsä enään tänä iltana, konttori on suljettu. Ja koska nyt
kerran olet hänet tänne tuonut, niin et kai voi ajaa häntä kadulle.
Olkoon hän täällä tämän ajan, mutta huomen aamulla."

Ja äiti Louveau oli niin vihoissaan, että tulta kohentaessaan kipinät
sinkoilivat korkealle ilmaan.

"Varhain huomenna vien hänet pois, sen lupaan!"

Tuli hiljaisuus. Emäntä kattoi pöytää kovin huonolla tuulella, kolhi
lasia, heitti haarukoita.

Pelästynyt Clara pysyi hiljaa nurkassa. Pienin ynisi sängyssä, ja
ottolapsi katsoi kiiltävin silmin hehkuvia hiiliä kaminassa. Ehkä hän
ei eläessään ennen ollut nähnyt kunnollista tulta!

Vielä korkeammalle kohosi ilonsa, kun hän istui pöydässä, ruokaliina
leuan alla ja annos perunoita edessään. Hän ahmi ruuan kuin tiainen,
jolle ripotellaan leipämuruja lumisateella.

Äiti Louveau lisäsi hänelle runsaasti ruokaa, sisässään liikutettuna
nälkääntyneen lapsen ruokahalusta. Pikku Clara oli ihastunut ja hyväili
häntä lusikallaan. Louveau istui nolona eikä tohtinut katsoa ylös.

Kun pöytä oli korjattu ja lapset käyneet levolle istui vaimo Louveau
tulen ääreen, otti pikku vieraan polviensa väliin, ja alkoi häntä
hieman siistimään.

"Emme voi antaa hänen mennä levolle noin likaisena. Lyön veikkaa, ettei
hän ennen ole nähnyt saippuaa eikä kampaa."

Lapsi kieri kuin kynä hänen käsissään. Kun hän oli pesty ja kammattu,
oli hän koko siivon näköinen tuo polonen poikanaskali, nokka
vaaleanpunainen kuin villakoiran, ja pienet nyrkkinsä pyöreät kuin
omenat. Vaimo katseli työtänsä hieman tyytyväisenä.

"Kuinka vanha hän lienee?"

Isä Louveau heitti piippunysänsä, ihastuneena kun sai taas esiintyä.
Ensi kertaa häneltä kysyttiin illan tapahtumia, ja olihan yksi kysymys
melkein kuin armahdus.

Hän nousi ja otti nauhan taskustaan.

"Kuinka vanha hän on -- ha, ha -- sen sanon heti."

Hän tarttui poikaan kahden käden hänen ympärilleen kuin puiden
Ciemency'ssa ja kietoi nauhan. Eukko Louveau katseli häntä
ällistyneenä:

"Mutta mitäs teet?"

"Mittaan hänet, hiiden nimessä!"

Eukko riisti nauhan Louveau'n kädestä, ja viskasi sen nurkkaan.

"Ukko raukka, mitä mielettömiä päähänpistoja sinulla onkaan! Lapsi ei
ole sama kuin hirsi."

Francois parka! Onni ei suosinut häntä tänä iltana! Hän peräytyy
nolona, ja vaimo Louveau asettaa pienokaisen Claran sänkyyn.

Pikku tyttö nukkuu sikeästi ja täyttää koko sängyn. Hän tuntee
epämääräisesti, että jotain pannaan hänen viereensä, hän levittää
kätensä, työntää toverinsa syrjään, pukkaa kyynärpäällä häntä silmiin,
kääntyy ja nukkuu uudestaan.

Lamppu sammutetaan.

Seine, joka hyökyy aluksen ympäri, heiluttaa hiljaa lankuista tehtyä
taloa.

Kadonnut pienokainen tuntee miellyttävän lämmön leviävän ruumiissaan,
ja huomaa oudoksuen, että jotain hyväilevän käden tapaista solahtaa
hänen päänsä yli, ummistaessaan silmänsä.



Toinen luku.

"Nivernain Kaunotar."


Neiti Clara heräsi aina varhain.

Sinä aamuna häntä hyvin kummastutti, ett'ei äitiä näkynyt kajuutassa ja
että toinen pää oli ilmestynyt pääpielukselle hänen päänsä viereen.

Hän hieroi silmiänsä pienillä käsillään, kävi toverinsa tukkaan kiinni
ja ravisteli häntä.

Vihtori parka heräsi eriskummallisen kivun tunnon valtaamana, mihin oli
syypäänä pahat sormet, mitkä kutittivat häntä kaulaan ja nipistivät
nenään; hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, kun unennäkö yhä vaan
jatkui.

Ylhäältä kuului jyskinä. Lastia purettiin rantalaiturille. Siitä
jyminä.

Neiti Clara näytti hyvin miettiväiseltä. Hän nosti pikku sormensa ylös,
ikäänkuin kysyen:

"Mitä tuolla tehdään?"

Tavarain siirtäminen maalle oli alkanut. Dubac, Villet'in puuseppä, oli
saapunut jo kuuden aikana hevosineen päivineen ja Louveau oli ryhtynyt
työhön suuremmalla innolla, kuin tavallisesti.

Kunnon mies oli valvonut koko yön, niin häntä kidutti ajatus että hänen
seuraavana päivänä tuli palauttaa takaisin komisariukselle tuo poika,
joka oli niin nälissänsä ja kylmän kohmeessa.

Hän odotti uutta kohtausta aamulla, mutta äiti Louveau'lla oli toista
mielessä, sillä hän ei puhunut sanaakaan Vihtorista.

Francois piti suurena voittona, jos saisi selitykset siirretyksi
tuonnemmaksi.

Ei hän muuta toivonut, kuin saada jäädä unohduksiin, karttaa vaimonsa
katsetta, ja hän teki työtä täydellä voimalla peläten, että jos vaimo
näkisi hänet joutilaana, tämä huutaisi hänelle:

"Kuuleppas, koska ei sinulla näy olevan muutakaan tehtävää, niin voit
viedä pojan sinne, mistä hänet olet tuonutkin."

Ja hän teki työtä.

Lankkutapulit vähenivät tuntuvasti. Dubac oli jo vienyt kolme
kuormallista ja äiti Louveau, joka seisoi porrassillalla rintalapsi
sylissä, tuskin ennätti laskea ohikulkevia lankkuja.

Francois valitsi tahallaan hirsiä, pitkiä kuin laivan mastoja, ja
muurin paksuisia.

Jos parru oli liian raskas, huusi hän avukseen miehistöä, joka nosti
puun hänen selkäänsä.

"Miehistön" muodosti yksi puujalkainen merimies ja tämä oli
_Nivernain Kaunottaren_ koko henkilökunta. Hän otettiin aikoinaan
armeliaisuudesta, ja nyttemmin oli hänelle tullut tavaksi olla täällä.

Raajarikko kumartui syvään puujalkansa yli, puu vivuttiin suurella
vaivalla, ja Louveau kulki vyö kireänä lanteilla hitaasti pitkin
siltaa, kyyristyneenä taakkansa alla.

Kuka olisi tahtonut häiritä miestä, joka oli niin ahkera työssään?
Eukko Louveau ei ajatellut sinnepäinkään.

Hän astuskeli edes takaisin kannella, koko huomionsa oli kohdistunut
rintalapseensa, Mimileen. Tämä Mimile oli aina janoissansa. Aivan
niinkuin isänsä. Janoissaan -- hän Louveau! Ei ainakaan tänään.

Aina siitä asti, kun hän aamulla ryhtyi työhön, ei valkoviinistä ole
ollut kysymystäkään. Oli tuskin ollut aikaa hengittää ja pyyhkiä
otsaansa, vielä vähemmin pistää naukkua poskeensa.

Ja vastikään, kun Dubac esitti, että mentäisi tyhjentämään lasillinen,
niin Francois oli miehuullisesti vastannut:

"Myöhemmin sen kyllä ehdimme."

Kieltäytyä ottamasta lasillista!

Eukko Louveau on aivan ymmällään; miehensä on kuin muuttunut.

Myös Clara on muuttunut, sillä kello on jo yli yksitoista, ja tyttöä,
joka tavallisesti ei kauvan viihdy sängyssä, ei vieläkään ole näkynyt.
Eukko Louveau kapuaa alas kajuuttaan tutkiakseen, miten on laita.

Francois jää kannelle kädet suorina ja läähättäen, kuin olisi saanut
hirren vatsaansa. Jo nyt pamahtaa! Vaimonsa on muistanut Vihtorin: hän
tuodaan ylös, ja sitten ei muuta kuin komisariuksen luo.

Mutta ei, äiti palaa aivan yksin; hän nauraa ja viittaa miehelleen.

"Tule katsomaan, näet jotain somaa!"

Hän ei käsitä tätä äkkinäistä iloisuutta, ja hän seuraa vaan mukana
kuten automaatti, tyrmistyneenä mielenliikutuksesta.

Molemmat lapset istuivat sängyn reunalla avojaloin ja paitasillaan.

He olivat käyneet käsiksi liemi-kulhoon, minkä äiti noustessaan oli
asettanut niin lähelle, että lapset pienillä käsillään siihen
ulottuivat. Kun heillä oli vaan yksi lusikka, töhrivät kumpikin
toisensa, niinkuin linnunpojat pesässään, ja Clara, joka leikki
syödessä, ojensi nauraen suunsa lusikkaan.

Tosin oli heille sattunut vähän leivänmuruja sekä silmiin että korviin,
mutta mitään ei ollut säretty tai kumossa, ja pienokaisilla oli niin
ylen hauskaa, että oli mahdotonta suuttua heihin. Eukko Louveau nauroi
edelleen.

"Koska he sopivat niin hyvin, niin antaa heidän olla!"

Francois palasi kiiruusti jälleen työhönsä ihastuneena asiain
käänteestä.

Purkamisen aikana oli hänellä tapana päivemmällä ottaa pieni loma, hän
nimittäin kuleksi läpi kaikki merimies-kapakat Point-du Jour'ista
Bercy'n rantalaituriin saakka. Siten kesti purkaminenkin viikon päivät,
ja vaimo Louveau oli aina hirveällä tuulella.

Mutta tällä kertaa -- ei mitään valkoviiniä, ei mitään vitkastelemista,
raivoisa halu työhön, kovaan, tarmokkaaseen työhön.

Oli aivan kuin poikakin puolestaan olisi älynnyt, että hänelläkin oli
täällä tehtävää, sillä hän koetti kaikin tavoin huvittaa Claraa.

Ensi kerran elämässään oli tyttö koko päivän itkemättä, loukkaamatta
itseään, repimättä reikiä sukkiinsa.

Hänen toverinsa oli niin lystikäs, puhdisti hänen nenänsäkin. Hän oli
aina valmis antamaan tukkansa, sen kautta pidättääkseen Claran
kyyneleitä. Ja tämä repi molemmin käsin pojan takkuista päätä ja
ärsytti sävyisää ystäväänsä aivan kuin sylikoira villakoiraa.

Eukko Louveau näki loitolta kaiken tämän. Hän arveli itsekseen, että
tuollainen lapsenpiika oli hyvä olemassa. Vihtorin sopisi jäädä siksi,
kun purkaminen on loppunut. Ennen kun tulee lähtö on kyllä aikaa
lähettää hänet takaisin.

Sen takia ei hän illalla puhunut sanaakaan pojan palauttamisesta, mätti
vain häneen perunoita ja kietoi peitteisiin niin kuin eilenkin.

Näytti siltä, että Francois'in holhotti oli tullut perheen jäseneksi,
ja Clara nukkui illalla käsivarsi hänen kaulassaan niin että hän
kumminkin oli ottanut pojan hoiviinsa.

Kolme päivää kesti _Nivernain Kaunottaren_ purkaminen. Kolme päivää
uutteraa työtä, ilman väli-aikaa, ilman viivytystä.

Päivällis-aikana lähti viimeinen kuorma, ja laiva oli tyhjä.

Hinauslaiva ei voinut saapua kuin seuraavana päivänä, ja Francois
piilottelihe loppu-päivän välikannella missä korjaili laivan sivuja, ja
häntä vaivasivat nuo sanat, jotka yhtämittaa kolme päivää soivat hänen
korvissaan:

"Mene ja vie hänet takaisin komisariukselle."

Ah, tuo komisarius! Hän oli yhtä pelätty _Nivernain Kaunottaren_
kajuutassa kuin pahantekijäin piireissä. Hänestä oli tullut
jonkinlainen pöpö, jonka avulla äiti Louveau sai Claran vaikenemaan.

Joka kerta kun hän mainitsi tämän pelätyn nimen, niin katsoi poika
häneen silmillä, joiden tuskallinen ilme puhui hänen aikaisesta
tutustumisestaan kärsimyksiin. Hänellä oli hämärä aavistus, että tämä
sana merkitsi suuria vaaroja hänen tulevaisuudelleen.

Komisarius! Se sisälsi: ei Claraa, ei hyväilyä, ei lämmintä kamiinaa,
ei perunoita. Palaamista synkkään elämään, päivällä ilman leipää, yöllä
ilman sänkyä, aamusin ilman suuteloa.

Ah, kuinka innokkaasti hän kävi eukko Louveau'n hameeseen kiinni, kun
Francois illalla ennen lähtöpäivää vapisevalla äänellä kysyi:

"No viemmekö hänet pois, vai?..."

Eukko Louveau ei vastannut.

Näytti kuin olisi hän mielellään keksinyt tekosyyn saadakseen pitää
Vihtorin.

Clara puolestaan kieri lattialla, itkusta menehtymäislllään, ja hän oli
päättänyt saada kouristuksia, jos leikkitoverinsa riistettäisiin
häneltä.

Teräväpäinen eukko sanoi vakavalla äänellä:

"Ukko-parka! Sinä olet tehnyt tyhmyyden -- kuten tavallista. Nyt saamme
siitä kärsiä. Tämä poika on meihin kiintynyt, Clara on häneen
mielistynyt, ja kaikille meille olisi vaikeata erota hänestä. Minä
koetan pitää hänet, mutta siinä pitää jokaisen olla minulle avuksi.
Ensi kerralla kun Clara heittäytyy permannolle potkimaan, taikka sinä
juot itsesi pöhnään, niin minä vien hänet komisariukselle."

Louveau'n koko naama loisti. Se oli siis päätetty asia. Hän ei enää
tule maistamaan.

Hän venytti suupielensä korvarenkaihin asti, ja lauloi kannella,
antaessaan touvia hinaajalle, joka veti perässään _Nivernain
Kaunottaren_ ja koko joukon muita laivoja.



Kolmas luku.

Matkalla.


Vihtori oli matkalla.

Matkalla pois Pariisista, maaseudulle, missä pienet talot puutarhoineen
päilyvät vedenkalvossa.

Matkalla liitu-kumpujen valkeaan maahan.

Matkalla pitkin kivitettyjä rantavallia, missä hinaajamiesten askeleet
kilahtivat.

Matkalla pikku-vuorelle, Yonnen kanavaan, minkä sulut olivat sille kuin
makuusijoja.

Matkalla vihreyteen keskellä talvea, Morvanin metsiin!

Francois seisoi nojautuneena ruorirattaaseen, päättäväisesti pitäen
raittius-lupauksensa; hän ei ollut kuulevinaan sulkumiesten ja
viini-kapakoitsijain tarjouksia; kaikki he ihmeekseen näkivät hänen
vaan jatkavan matkaansa eikä ensinkään käyvän rannassa.

Pontevasti täytyi hänen ohjata _Nivernain Kaunotarta_, estääkseen sitä
pysähtymästä anniskelupaikoissa.

Vuosikausia tehdessään tätä matkaa oli laiva niin tarkkaan oppinut
tuntemaan pysähdyspaikat, että seisahtui itsestään kuin
raitiotie-hevonen.

"Miehistö" seisoi keulassa ainoalla jalallaan, käytti alakuloisena
pitkää keksiään, työnteli ruokoja sivulle, käännähytti kauniisti
mutkissa, ja puski vastaan suluissa.

Hänestä ei ollut paljonkaan hyötyä vaikka yöt päivät kuuli hänen
puujalkansa tömisevän kannella.

Hiljainen ja nöyrä ollen, kuului hän niihin, joilta kaikki tässä
maailmassa on mennyt myttyyn. Koulutoveri oli puhkaissut häneltä toisen
silmän, kirveen isku oli katkaissut hänen jalkansa sahassa, ja avoin
hana oli hänet kaltannut sokeritehtaassa.

Hän olisi joutunut mierolle, tai kuollut nälkään, ell'ei Louveau --
jolla aina oli tarkka silmä -- olisi ottanut häntä, sairashuoneesta
päästessään, palvelukseensa auttamaan laivan ohjausta.

Tämä tapaus oli aikoinaan ollut aiheena ankaraan kahakkaan -- aivan
kuin nyt Vihtori.

Terävä pää oli ensin vimmastunut, Louveau oli lurpattanut korviansa, --
ja Miehistö jäi kuin jäikin vihdoin paikalleen.

Nyt kuului hän _Nivernain Kaunottaren_ eläinnäyttelyyn, yhtä suurella
oikeudella kuin kissa ja kaarne.

Louveau piti peräsintä niin hyvin ja Miehistö ohjaili niin mainiosti,
että _Nivernain Kaunotar_, kaksitoista päivää sen jälkeen kuin oli
lähtenyt Pariisista, noustuaan jokea ja kanavoita, kiinnitettiin
Corbigny-siltaan, missä sen tuli rauhassa ja levossa nukkua koko talvi.

Joulukuusta helmikuun loppuun pysyvät jokilaivurit paikallaan. He
korjaavat laivojaan ja vaeltelevat metsissä kauppoja hieromassa.

Kun polttopuut eivät ole kalliita, pidetään kajuutat hyvin lämpiminä,
ja jos kaupat syksyllä ovat sujuneet hyvin, on tällainen keskeytys
työssä hyvin otollinen lepo.

Nivernain Kaunotarta valmistettiin talvehtimiseen. Ruori nostettiin
paikaltaan, vara-masto laskettiin välikannelle, ja koko yläkansi tuli
vapaaksi leikkiä ja juoksua varten.

Mikä uusi elämä ottolapselle!

Koko matkan oli hän ollut ujo ja typertynyt. Hän oli kuin häkkilintu,
joka kummastelee vapauttaan siihen määrin, että unhottaa sekä
lirityksensä että siipensä. Ollen liian nuori nauttimaan ympäröivän
luonnon ihanuudesta, oli tämä matka kohti silmänkantamattomia tehnyt
häneen mahtavan vaikutuksen.

Eukko Louveau, joka huomasi, kuinka umpimielinen ja vaitelias hän oli,
sanoi pitkin päivää: "Hän on kuuromykkä!"

Ei, hän ei ollut mykkä, pieni pariisilainen Temple-korttelista!

Kun hänelle oli selvinnyt, että tämä ei ollut unta, ettei hänen ollut
pakko palata ullakko-kamariinsa ja että, huolimatta eukko Louveaun
uhkauksista, komisariusta ei tarvinnut pelätä, niin kyllä puhkesi hän
puhumaan.

Hän oli kuin ruukku-kasvi, joka, seisottuaan kellarissa, nostetaan
akkunalaudalle.

Hän herkesi piiloutumasta joka soppeen ujona kuin kärppä.

Silmät, jotka olivat kuopallansa kaarevan otsan alla, eivät enään
harhailleet joka taholle, ja vaikka hän yhä vielä oli kalpea ja
totinen, oppi hän jo kuitenkin nauramaan ja tepastelemaan Claran
kanssa.

Pikku tyttö rakasti sydämellistä toveriansa, niinkuin siinä ijässä
rakastetaan, huvin vuoksi saada riidellä ja taas sopia.

Vaikka tyttö oli itsepäinen kuin pieni koni, oli hänellä kuitenkin
hyvin hellä sydän, eikä tarvinnut muuta kuin mainita komisariusta
saadakseen häntä vaikenemaan.

Tuskin olivat he saapuneet Corbignyyn kuin uusi sisar syntyi.

Mimile oli täsmälleen puolentoista vuoden vanha, ja kajuuttaan tuli
monta kehtoa ja paljon lisää työtäkin, sillä ei kannattanut pitää
palvelustyttöä, kun oli näin monta ruokittavaa.

Vaimo Louveau oli niin ärtyisä ja äkäinen, että itse Miehistön puujalka
vapisi.

Ei kukaan seutuvilla häntä säälinyt. Kun kirkkoherra mainitsi laivurin
toisille esimerkiksi, ei kansa ujostellut lausumasta hänelle
mielipidettään:

"Sanokaa herra kirkkoherra, mitä tahdotte, mutta kun itsellä on kolme
lasta, niin kyllä on mieletöntä ottaa lisäksi toisten lapsia. Mutta
sellainen se Louveaun joukko aina on ollut. Tahtovat väkisinkin tulla
huomatuiksi; ei niille kannata mitään puhua."

Kukaan ei suonut heille pahaa, mutta ei ollut heillä mitään sitäkään
vastaan, että saisivat pienen muistomarjan.

Kirkkoherra oli hiljainen mies, joka pian oli valmis omistamaan toisten
mielipiteitä, ja viimeksi aina muisteli jonkun raamatun-lauseen
muuttuneen mielipiteensä tueksi.

"Seurakuntalaiseni ovat oikeassa", ajatteli hän sivaltaen kehnosti
ajettua leukaansa, "Kaikkivaltiasta ei pidä kiusata."

Mutta kun Louveaun perhe kieltämättä oli kunnollista väkeä, niin hän
kävi heidän luonaan sielunpaimenena heitä tervehtimässä.

Hänen saapuessaan eukko paraikaa valmisti Vihtorille housuja vanhasta
nutusta, sillä pojalla ei ollut tullessaan mitään sälyjä, ja eukko ei
koskaan kärsinyt ryysyjä ympärillänsä.

Hän tarjosi tuolin kirkkoherralle ja kun tämä alkoi puhua Vihtorista
viitaten että tämän hänen korkea-arvoisuutensa piispan välityksellä
saisi Autunin lasten-seimeen vastasi eukko Louveau pelkäämättä,
niinkuin hänen tapansa oli, puhui hän kenen kanssa hyvänsä:

"Varmaa on, herra kirkkoherra, että poika on meille rasitukseksi, ja
tunnustan, että Francois, hänet tänne tuodessaan taas kerran näytti
olevansa aika tyhmyri. En ole kovasydämisempi kuin miehenikään; jos
minä olisin tavannut Vihtorin, niin kyllä se olisi minuun koskenut,
mutta olisin sittenkin jättänyt hänet paikallensa. Mutta kun hän nyt
kerran on meillä, niin ei sovi häntä pois ajaa, ja vaikka hän tuleekin
meille raskaaksi taakaksi, niin emme aijo keneltäkään mitään pyytää."

Siinä tuokiossa astui Vihtori kajuuttaan kantaen Mimileä
käsivarrellaan.

Vierotetuksi tultuaan ja siitä raivostuneena, tämä poika-naskali kosti
kieltäytymällä seisomasta omilla jaloillaan. Hän oli saamaisillaan
hampaita ja yritteli puremaan ihmisiä.

Liikutettuna tästä näystä ojensi kirkkoherra kätensä ottolapsen yli,
sanoen juhlallisesti:

"Jumala siunaa suuria perheitä."

Hän poistui ihastuksissaan, että oli keksinyt tilaisuuteen niin sopivan
lauselman.

Eukko Louveau ei liioitellut sanoessaan Vihtorin kuuluvan perheeseen.

Hänen muristessaan ja alinomaa puhuessaan palauttamisesta komisariuksen
luo, oli terävä järki kiintynyt tähän kalpeanenäiseen raukkaan, joka
aina oli hänen kintereillään.

Kun Louveau joskus arveli, että häntä hyväiltiin liiaksi, vastasi vaimo
aina:

"Miksi otit hänet?"

Kun poika tuli seitsemän vanhaksi, lähetettiin hänet Claran seurassa
kouluun.

Vihtori aina kantoi vasun ja kirjat. Hän tappeli urhoollisesti
puolustaakseen muonavasua Morvan-lapsien tunnottomalta ruokahalulta.

Hän oli yhtä kelpo työssä kuin tappelussa ja vaikka hän kävi koulua
ainoastaan talvella, jolloin he eivät kulkeneet joella, oli hän
lukukauden lopussa yhtä edistynyt, kuin toiset lapsetkin, jotka olivat
yhtä kömpelöitä ja meluavia, kuin heidän puukenkänsäkin ja
haukottelivat aapista pitkin vuotta.

Vihtori ja Clara palasivat koulusta halki metsän. Lapset huvittelivat
katselemalla työmiesten metsänkaatoa. Kun Vihtori oli kepeä ja ketterä,
sai hän usein kavuta ylös puunlatvoihin kiinnittämään nuoraa, jolla puu
kaadettiin. Hän näytti sitä pienemmältä mitä korkeammalle kiipesi ja
kun hän oli latvassa, Clara oikein pelkäsi. Hän oli niin uskalias,
keinui uhalla, ärsyttääkseen tyttöä.

Taikka kävivät he tervehtimässä herra Maugendrea lautapihassa.

Hän oli tukkikauppias, laiha ja kuiva kuin luuranko. Hän asui yksin
kylän ulkopuolella keskellä metsää. Ei kukaan tiennyt, oliko hänellä
tuttavia.

Kylän uteliaat olivat kauvan kummastelleet, kuinka yksin ja hiljaa hän
eleli, tämä tuntematon, joka oli saapunut kaukaa Niévrestä, ja
puuhannut lautapihan toisista erilleen.

Kuusi vuotta oli hän tehnyt työtä oli sää mikä tahansa, keskeymättä,
kuin työmies, vaikka hänellä sanottiin kyllin löytyvän "mynttiä"; hän
teki suuria kauppoja ja kävi usein Corbignyssä neuvottelemassa
notarion kanssa säästöjen sijoittamisesta.

Kerran oli hän kertonut kirkkoherralle, että hän oli leski. Mitään
muuta ei hänestä tiedetty.

Kun Maugendre näki lasten tulevan, heitti hän sahan ja jätti hetkeksi
työnsä haastellakseen lasten kanssa.

Hän oli erittäin mieltynyt Vihtoriin. Hän opetti häntä veistämään
kaarne-veneitä.

Kerran sanoi hän pojalle:

"Sinä muistutat paljon sitä lasta, minkä olen kadottanut."

Ikäänkuin peläten sanoneensa liikaa lisäsi hän:

"Niin, siitä on aikoja."

Toisella kertaa sanoi hän Louveaulle:

"Kun et enään huoli Vihtorista, niin anna hänet minulle. Minulla ei ole
perillisiä, minä teen uhrauksia hänen hyväkseen, lähetän hänet
kaupunkiin kouluun. Hänen tulisi käydä ja suorittaa tutkinto
metsäopistossa."

Mutta Francoista elähytti vieläkin kaunis tekonsa. Hän ei suostunut, ja
Maugendre odotti kärsivällisesti, että jatkuva lisäys Louveaun
perheeseen taikka sattuva rahapula kyllästyttäisi laivurin ottolapsiin.

Sattumus näytti tulevan hänelle liittolaiseksi.

Näytti siltä kuin vastoinkäyminen olisi ruvennut asuskelemaan Nivernain
Kaunottaressa yht'aikaa kuin Vihtori.

Siitä alkaen kaikki meni nurinpäin. Puut saatiin vaivalla myödyiksi.
Miehistö loukkasi aina jonkin ruumiin osansa juuri purkamisen edellä.
Ja kun eräänä päivänä oli lähdettävä Pariisiin, sairastui eukko
Louveau.

Francois oli kuin puusta pudonnut kirkuvien lasten joukossa. Hän
sekoitti ereyksestä liemet ja rohdot. Hänen tyhmyyksistään kävi sairas
niin kärsimättömäksi, että hänen oli pakko luopua vaimonsa hoitamisesta
ja jättää tämä tehtävä Vihtorille.

Ensi kerran eläessään osti laivuri itse puulastinsa.

Turhaan hän mittaili nauhallansa; hän otti saman mitan
kolmekymmentäkuusi kertaa peräkkäin, aina vaan laski väärin --
tiedättehän, tuo merkillinen laskeminen.

"Minä kerron -- kerron..."

Vaimonsa oli tästä selvillä!

Tilauksen hän toimitti päin seiniä, lähti levottomalla mielellä
Pariisiin, joutui kunnottoman ostajan käsiin joka käytti tilaisuutta ja
veti häntä pahasti nenästä.

Hän palasi laivaan aivan masentuneena, istui sängyn viereen ja sanoi
epätoivossaan:

"Vaimo parka, tule pian terveeksi, muuten menee meiltä kaikki päin
mäntyyn."

Eukko Louveau parani hitaasti. Hän taisteli onnettomuutta vastaan, teki
mitä voi saadakseen tulot ja menot vastaamaan toisiaan.

Jos heillä olisi ollut varoja ostaa uusi laiva, olisi kauppa voinut
sujua paremmin, mutta kaikki säästöt olivat loppuneet vaimon kipeänä
ollessa, ja nykyiset tulot riittivät ainoastaan lähellä loppuaan
olevaan Nivernain Kaunottaren paikkaamiseen.

Vihtorista tuli heille suuri taakka.

Hän ei enään ollut neljänvuotias lapsi, jolle voi tehdä vaatteita
vanhasta takista, ja joka tyytyi ruoanjäännöksiin.

Hän oli kahdentoistavuotias; söi kuin aikamies, vaikka vielä oli
hoikka, ja jäntereinen, eikä hänelle vielä voinut uskoa keksiä, sillä
välin kun Miehistö oli jollain tavoin viottunut.

Ja asiat kävivät yhä vielä hullummiksi.

Viime matkalla oli ainoastaan mitä tarmokkaimmilla ponnistuksilla
päästy Seineä ylös Clemencyyn.

Nivernain Kaunotar vuoti joka paikasta; paikkaaminenkaan ei enään
auttanut, olisi pitänyt laudoilla vuorata koko laiva, taikka mieluummin
kiskoa laiva maalle ja ostaa uusi.

Eräänä maaliskuun iltana -- päivää ennen lähtöä Pariisiin -- kun
Louveau tehtyään tilin puutavarasta, huolestuneena sanoi jäähyväisiä
Maugendrelle, pyysi puukauppias häntä tulemaan kotiinsa tyhjentämään
lasillisen.

"Minulla on sinulle jotain sanottavaa, Francois."

He astuivat hänen hökkeliinsä.

Maugendre täytti kaksi lasia ja miehet istuivat toistensa vastapäätä.

"En ole aina ollut niin yksin, kuin nyt olen, Louveau. Muistan ajan,
jolloin minulla oli kaikkia, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi: vähän
varallisuutta ja vaimo, joka rakasti minua. Olen menettänyt kaikki. Oma
syyni!"

Puukauppias vaikeni; tunnustus, minkä aikoi tehdä, oli tukahduttaa
hänet.

"En ole koskaan ollut mikään häijy ihminen, Francois. Mutta minulla oli
pahe..."

"SinuIlako?"

"On se minulla vieläkin. Rakastan liiaksi rahaa. Tämä on kaiken
onnettomuuteni syy."

"Kuinka niin Maugendre-parka?"

"Sen kerron sinulle. Kun menimme naimisiin ja saimme lapsen, juolahti
mieleeni lähettää vaimoni Pariisiin, etsiäkseen imettäjä-paikan. Se on
hyvin tuottava toimi kun mies sillaikaa kykenee hoitamaan taloutta.
Vaimoani ei miellyttänyt erota pienokaisesta. Hän sanoi: 'Rakas
ukkoseni, kyllä meillä riittää tuloja ilman sitäkin. Jos saamme
enemmän, niin ne ovat veri-rahoja. Meille ei siitä olisi mitään hyötyä.
Sellainen sopinee köyhille, joilla on paljon joukkoa. Säästä minua
surusta, joka syntyy kun täytyy erota teistä.' Mutta en ottanut hänen
sanojaan kuuleviin korviin, pakotin vain hänet lähtemään matkalle."

"No?"

"Kun vaimoni oli saanut paikan antoi hän lapsen eräälle muijalle, jonka
piti tuoda se kotiin. Vaimoni seurasi sitä rautatienasemalle.
Senjälkeen on se ollut kateissa."

"Ja vaimosi, Maugendre-parka?"

"Kun hän sai siitä tiedon, kohtasi hänet maidonlyönti ja hän kuoli."

Molemmat vaikenivat. Louveau liikutettuna siitä, mitä oli saanut
kuulla, Maugendre masentuneena muistoistaan.

Puukauppias jatkoi puhetta.

"Rangaistukseksi olen vetäytynyt tällaiseen elämään. Olen elänyt
kaksitoista vuotta erossa maailmasta. Mutta nyt en enään voi jatkaa.
Pelkään yksinäistä kuolemaa. Jos tahdot olla armelias, niin anna
minulle Vihtori sen lapsen sijaan, minkä olen kadottanut."

Louveau oli hyvin hämillään. Vihtori oli hänelle kyllä kallis. Ja jos
hänen annettaisi mennä juuri nyt, kun alkaa olla hyödyksi, niin olisi
kaikki tähänastiset uhraukset olleet turhat.

Maugendre aavisti hänen ajatuksensa.

"On päivän selvää, Francois, että jos otan hänet, niin korvaan sinulle
kaikki hänestä johtuneet kulut. Tämä olisi myös pojalle edullista. En
voi koskaan nähdä noita metsäopiston oppilaita ajattelematta: olisi
voinut minunkin pojastani tulla sellainen herra kuin nämä täällä.
Vihtori on ahkera ja pidän hänestä. Tiedät hyvin, että tulen häntä
kohtelemaan kuin omaa poikaani. No, onko se päätetty?"

Nivernain Kaunottaren kajuutassa puhuttiin tästä illalla, kun lapset
olivat menneet levolle.

Terävä pää yritti punnita asiaa järkevältä kannalta.

"Katso, Francois, me olemme tehneet tämän pojan hyväksi kaiken, mitä
meille on ollut mahdollista. Jumala tietäköön, että mielellämme
pitäisimme hänet. Mutta kun nyt hänelle tarjoutuu tällainen tilaisuus,
eikä se voi olla hänelle muuta kuin onneksi, niin täytyy meidän vaan
rohkaista mieltämme."

Tahtomatta kääntyi hänen silmänsä sängyn puoleen, missä Vihtori ja
Mimile nukkuivat lapsen rauhallista, huoletonta unta.

"Pikku raukka!" sanoi Francois hellästi.

He kuulivat laineiden loiskivan aluksen laitoihin; silloin tällöin
kuului veturin kimeä kirkaisu halki pimeän.

Vaimo Louveau alkoi nyyhkiä.

"Jumala meitä auttakoon, Francois, minä pidän hänet."



Neljäs luku.

Tukala toimeentulo.


Vihtori oli lähes viisitoista vuotias. Hän oli kasvanut koko pitkäksi;
tuo muinoinen pieni, kalpeanenäinen, oli nyt voimakas, leveäharteinen,
säyseä-eleinen nuorukainen.

Hän oli niin monta aikaa kulkenut Nivernain Kaunottaressa, että tunsi
väylän melkein yhtä hyvin kuin vanha laivuri; hän tiesi karit, äkkäsi
syvemmät paikat ja oli taitava sekä keksissä että ruorissa. Hänellä oli
punainen vyö ja merimies-pusero.

Kun Louveau jätti ruorin hänelle, kävi Clara, joka jo oli koko suuri
tyttö hänkin, sukan-kudelma kädessä istumaan hänen viereensä. Tyttö
ihaili hänen rauhallisia kasvonpiirteitään ja voimakkaita liikkeitään.

Tällä kertaa oli matka Corbignystä Pariisiin ollut erittäin
vaivaloinen.

Paisuneena syystulvista oli Seine murtanut patojaan ja syöksyi aavaa
merta kohti, kuin vapaaksi laskettu peto.

Levottomat laivurit kiirehtivät purkamaan lastiaan, sillä joki oli jo
rantalaiturien tasalla, ja sulkupäälliköiden jokatuntiset sähkösanomat
eivät tietäneet hyvää.

Kerrottiin, että lisä-joet myös olivat murtaneet patojaan ja tulvineet
lakeuksille, ja että vesi vaan yhä nousi.

Rantalaiturit olivat täynnä touhuilevaa väkeä; yhtenä vilinänä hyöri
ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia, ja yli kaiken könötti kaikkialla
höyryhanat pitkine siipineen.

Viinihallit olivat jo tyhjät.

Jätkät kantoivat sokeri-astioita sivulle.

Hinausmiehistö pakeni suojistaan, rantalaiturit tyhjentyivät ja pitkä
jono kärryjä työntyi ylös jokiäyräitä kuin marssiva sota-joukko.

Viivästyminen raivoisan joen kautta, ja lisäksi pakollinen lepo pimeinä
öinä, pani Louveaun epäilemään, saaneeko hän puulastinsa ajoissa
paikalleen toimitetuksi.

Kaikki pani parastaan, työtä jatkettiin iltamyöhään lyhtyjen ja
rantalaiturin kaasu-liekkien valossa.

Kello yksitoista oli lasti tapulissa pilari-aidan alipuolella.

Kun puuseppä Dubacin kärryt eivät palanneet, mentiin levolle.

Oli kauhea yö: alinomaa kuuli kettinkien ratisevan, laitojen natisevan
ja aluksien törmäävän yhteen.

Nivernain Kaunottaren varaukset olivat mennä hajalleen ja laiva
vaikersi kuin sairas, jonka tuskat ovat suurimmillaan.

Mahdotonta oli saada hetkeksikään lepoa.

Louveau, vaimonsa, Vihtori ja Miehistö nousivat aamun koittaessa, mutta
lapset jäivät vuoteisiinsa.

Seine oli yöllä vieläkin kohonnut. Se aaltoili merenä, ja sen vihreän,
luisuvan pinnan yli liiteli lyijynharmaat pilvet.

Ei huomannut rantalaiturilla minkäänlaista elonmerkkiä. Ainoatakaan
venettä ei liikkunut joella, mutta sen sijaan kattojen ja aitauksien
pirstaleita, mitkä virta vei mukanaan. Siltojen takana häämötti halki
usvan Notre-Damesin hämärä varjokuva.

Kiire oli käsissä, sillä vesi oli jo kohonnut yli alimmaisen
lastauspaikan paalu-rakennuksen, aallot nuoleskelivat lautakäytäviä ja
ajoivat kumoon halkopinoja.

Kun Francois, hänen vaimonsa ja Dubac täyttivät kärryjä, ulottui vesi
heidän sääriinsä.

Äkkiä kuulivat he kauhukseen hirveän jyskeen aivan läheltä.

Myllynkiviä täynnä oleva vene oli riuhtaissut itsensä, töksähti
rantalaituriin ja halkesi keulasta perään asti.

Kuului mahtava jytinä, ja vesi kiehahti rajusti.

Tyrmistyneenä kauhusta tämän haaksirikon nähdessään, kuulivat he
takanansa hätähuudon.

Nivernain Kaunotar oli katkaissut ketjunsa ja ajelehti veden varassa.

Vaimo Louveau huudahti:

"Lapseni!"

Vihtori oli jo syöksynyt alas kajuuttaan. Palattuaan kannelle, kantoi
hän pienokaista sylissään. Clara ja Mimile seurasivat häntä, kaikki
kurottivat kätensä rantalaituriin päin.

"Ottakaa ne vastaan!"

"Vene tänne!"

"Tuokaa nuora!"

Mahdotonta uiden pelastaa ne kaikki.

Ja Miehistö ryntäsi toisesta laidasta toiseen, kuin mielipuoli,
saamatta mitään aikaan!

Mistä hinnasta hyvänsä heidän taas oli päästävä kiinni rantaan.

Vihtori oli äkkiarvaamatta tullut laivan päälliköksi ja kun hän näki
edessään typertyneen auttajansa ja vaikeroivat lapset, tunsi hän
itsensä kyllin voimakkaaksi pelastamaan heidät. Hän komensi:

"Joudu -- heitä köysi! Pian, pian! Ota vastaan!..."

Kolme kertaa yritys uudistettiin. Mutta Nivernain Kaunotar oli jo liika
loitolla rannasta, köysi suistui aina veteen.

Vihtori tarttui peräsimeen, ja rannalla olijat kuulivat hänen huutavan:

"Älkää pelätkö. Luottakaa minuun!"

Ja voimakkaasti tarttuen ruoriin, onnistui hänen saada jo poikittain
ajelehtiva laiva oikeaan suuntaan.

Louveau, joka seisoi rannalla, oli kerrassaan suunniltaan. Hän oli
heittäytyä jokeen yllättääkseen uimalla lapsensa, mutta Dubac piti
häntä kiinni vyötäisistä, ja eukko Louveau peitti silmänsä käsillään
päästäkseen mitään näkemästä.

Nivernain Kaunotar pysyi nyt keskellä uomaa kiitäen hinaajalaivan
nopeudella kohti Austerlix-siltaa. Vihtori seisoi tyynenä ruorissa,
rohkaisi pienokaisia, antoi Miehistölle käskyjä.

Hän tiesi varmasti pitävänsä oikeaa suuntaa, sillä hän ohjasi suoraan
kohti punasta lippua, mikä oli pystytetty keskimäiseen siltakaareen
jokipursille viitaksi.

Mutta, oi taivas! oliko silta kyllin korkea päästäkseen laskemaan sen
alitse?

Laiva läheni lähenemistään siltaa.

"Pidä keksi varuilla, Miehistö! Ja Clara, älä laske lapsia käsistäsi!"

Hän piti kaikin voimin peräsintä.

Hän tunsi siltakaaren hipaisevan hiuksiinsa.

Jo olivat perillä.

Nivernain Kaunotar syöksyi kovaa vauhtia ja suurella jyminällä sillan
alle, mutta nopeudesta huolimatta näki Austerlix-sillalle kokoontunut
väkijoukko, kuinka puujalkainen mies keksillä iski harhaan ja romahti
kumoon, ja kuuli pojan ruorissa huutavan:

"Hara! Hara!"

Nivernain Kaunotar oli sillan alla. Siltaholvin hämärässä erotti
Vihtori selvästi pilari-jalustaan kiinnitetyt mahtavat rautarenkaat,
holvin janat ylhäällä, ja taustana palasen taivasta, jolle seuraavat
sillat muodostivat kehykset.

Sittemmin näköpiiri ikäänkuin laajeni, muodostui häikäiseväksi
valomereksi, samaan tapaan kuin tullessa kellarista päivänvaloon,
raikuva hurraa-huuto kuului ylhäältäpäin, ja katedraali tuli näkyviin,
kuin olisi nähnyt joella ankkuroidun rekatin.

Äkkiä laiva pysähtyi. Siltavartijan oli onnistunut heittää hara niin
että se sattui laivan raiteeseen.

Vihtori kiiruhti keulaan, ja kiinnitti köyden lujasti haranuoraan.

Nivernain Kaunottaren nähtiin kääntyvän, nytkivän köyttä, mutta
alistuen tottelemaan uutta voimaa, mikä sitä ohjasi, verkkaan laskevan
de la Tournelle rantalaituriin, mukanaan miehistönä pikkulapsia ja
viidentoistavuotias laivuri.

Ah, mikä ilo, kun ei ketään kaivattu illalla höyryävän lihakulhon
ääressä, nyttemmin kunnolleen ankkuroidun ja kiinnitetyn laivan
kajuutassa.

Pikku urho kunniasijalle -- laivurin paikalle.

Tosin aamupäivän mielenliikutukset melkoisesti vähensivät ruokahalua,
mutta jokainen tunsi kaiken kauhun jälkeen itsensä kuin huolista
vapaaksi. Painajainen oli hävinnyt. Voi vapaasti hengittää. Yli pöydän
iskivät he silmää toisilleen sanoen:

"Ajatteleppas, jos olisimme palauttaneet hänet komisariukselle?"

Ja Louveau nauroi, että suupielet tavottelivat korvia ja loi
lapsijoukkoon lempeän katseen.

Näytti kuin olisi sattunut onnellinen tapahtuma, ikäänkuin Nivernain
Kaunottarella ei olisi ollut ainoatakaan reikää pohjassaan, taikka kuin
olisivat sen omistajat voittaneet suurimman voiton arpajaisissa.

Laivuri mätki nyrkillään Vihtoria selkään, -- se oli hänen tapansa
osoittaa lempeyttään.

"Mikä reipas poika tuo Vihtori! Kuinka hän tarttui ruoriin! Näitkö!
Miehistö? Minä, vaikka olenkin laivuri -- ha, ha, -- en olisi voinut
tehdä sitä paremmin."

Kunnon laivuri kulki kahden viikon ajan pitkin rantalaitureita
julkilausumassa ihastuksensa tuosta oivallisesta tempusta ruorissa.

"Ymmärrätte, alus ajeli! Silloin hän tuli! Pamahti!" Hän teki liikkeen
kädellään osoittaakseen tuon tempun.

Sillä aikaa Seine laskeutui ja lähtöaika läheni.

Eräänä aamuna, kun Vihtori ja Louveau pumppasivat kannella, tuli
kirjeenkantaja tuomaan kirjeen, joka oli suljettu sinisellä leimalla.

Hieman hermostuneena, aukaisi laivuri kirjeen, mutta kun hänen
lukutaitonsa ei ollut paljon parempi, kuin laskutaitonsakaan sanoi hän
Vihtorille:

"Lue tuo minulle!"

Ja Vititori luki;

    Poliisi-virasto kahdennessatoista kihlakunnassa.

    "Herra Francois Louveauta, laivuria, kehoitetaan
    ensitilassa saapumaan polisi-komisariuksen virastoon."

"Siinäkö kaikki?"

"Kaikki!"

Louveau oli poissa koko päivän. Kun hän illalla tuli kotiin, oli hänen
hyvä tuulensa kuin poispyyhkitty. Hän oli alakuloinen, ärtyisä ja
vaitelias.

Eukko Louveau ei ymmärtänyt rahtuakaan, ja kun lapset olivat
pujahtaneet kannelle leikkimään, kysyi hän:

"Mitä on tapahtunut?"

"Olen huolissani!"

"Lastin takia?"

"Ei, Vihtorin!"

Ja hän kertoi käynnistään komisariuksen luona.

"Tuo nainen, joka heitti hänet, muistatko? Ei hän ollutkaan Vihtorin
äiti."

"Mitäs sanot?"

"Hän oli hänet varastanut."

"Mistäs sen tiedät?"

"Hän on itse sen tunnustanut komisariukselle ennen kuolemaansa."

"Mutta kai he ovat sinulle maininneet hänen vanhenpainsa nimet?"

Louveau säpsähti.

"Minkä takia olisivat sitä sanoneet?"

"Kah, -- kun pyysivät sinua tulemaan, niin!"

Louveauta pisti vihaksi.

"Jos sen tietäisin, niin kyllä sen sanoisinkin!"

Hän oli kiukusta tulipunainen, ja lähti ylös läimäyttäen oven jälkeensä
kiinni.

Vaimo seisoi siinä nolona.

"Kuinka lienee hänen laitansa?"

Ja miten oli Francoisin laita? Siitä päivästä muuttui hänen
käytöstapansa, puheensa, mielensä, kaikki. Hän söi vähänlaisesti,
nukkui huonosti, ja puhui yöllä unissaan.

Vastasipa eukollensakin äreästi!

Hän torui Miehistöä, tiuskoi kaikille, eniten Vihtorille.

Kun eukko Louveau hämmästyneenä kysyi, mikä häntä vaivasi, niin hän
vastasi jyrkästi:

"Ei mikään! Olenko sen näköinen, kuin minulta mitään puuttuisi? Olette
kaikki yhtyneet liittoon minua vastaan!"

Eukko parka huomasi, ettei mikään auttanut.

"Totta tosiaan, hän on tulemaisillaan mielipuoleksi."

Jo luuli hän miehensä hulluksi, kun tämä eräänä iltana piti suurta
elämää Maugendren takia.

Matka sujui loppuun, ja pian saapuivat he Clemencyyn. Clara ja Vihtori
pakinoivat koulusta, ja kun poika sanoi, että tulee hauska taas tavata
Maugendreä, puhkesi Louveau tuimasti:

"Antakaa minun olla rauhassa Maugendreltä! En tahdo olla hänen kanssaan
missään tekemisissä."

Eukko keskeytti:

"Mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Hän on -- -- -- hän on -- -- -- mitä sinun siihen tulee? Mahtanen olla
isäntä talossani?"

Sen pahempi hän oli siksi isäntä talossaan, ettei, niinkuin
tavallisesti, laskenut maihin Corbignyn luona, vaan jatkoi pari
penikulmaa ylemmäksi, keskelle metsää.

Hän selitti että Maugendre ei muuta tahtonut kuin petkuttaa häntä
kaupoissa, ja että hän kyllä hyötyy paremmin, kun ostaa toisilta.

Kylä oli liian etäällä, jotta ei voinut ajatellakaan mitään
koulunkäyntiä.

Clara ja Vihtori samoilivat päiväkaudet metsää kokoillen polttopuita.
Kun taakastaan väsyivät, istuivat he pellonpientareelle taikka maahan
kukkien keskelle. Vihtori otti taskustaan kirjan ja antoi Claran lukea
siitä. Heitä miellytti nähdä auringon pilkistävän oksien lomitse ja
värähtäen kisaavan kirjan lehdillä ja heidän hiuksillaan. Yltympäri
surisivat tuhannet pienet hyönteiset, etäämpänä metsien syvä tyyneys.

He olivat myöhästyneet, siksi tuli heidän pitää kiirettä kotimatkalla,
joka kulki pitkää puiden varjostamaa tietä.

Metsän hakatusta aukosta näkyi kaukaa Nivernain Kaunottaren masto ja
tuli, joka kimelti halki joesta nousevan kevyen usvan.

Siinä vaimo Louveau joen törmällä risu-tulen ääressä valmisti ruokaa.
Mimile, pörröttyneenä kuin pölyviuhka ja paita näkyvissä housujen
reijistä, istui vieressä, pitäen pataa silmällä hellin katsein. Pikku
sisar kierieli maassa. Louveau ja Miehistö polttivat piippujaan.

Eräänä iltana ruoan aikana näkivät he miehen, joka metsästä päin läheni
heitä.

"Hei, katsokaas Maugendreä!"

Se oli puukauppias. Hän oli paljon vanhentunut ja harmaantunut.
Tullessaan nojautui hän kurikkaan, ja tuntui puhuessaan hengästyneeltä.

Hän meni suoraan Louveaun luo ojentaen hänelle kätensä.

"Oletkos minut jättänyt, Francois?"

Laivuri sopersi ujon vastauksen.

"No, en ole sinulle siitä vihoissani."

Hän näytti niin väsyneeltä, että eukko Louveaun tuli häntä sääli.
Huolimatta miehensä nurjamielisyydestä työnsi hän vieraalle tuolin.

"Ette kai toki ole sairas, herra Maugendre?"

"Olen pahasti kylmettynyt."

Hän puhui hitaasti, miltei kuiskaten. Suru oli tehnyt hänet
hiljaiseksi. Hän kertoi muuttavansa pois paikkakunnalta ja lähtevänsä
kauvaksi Niévren toiseen päähän.

"Kaikki on nurinpäin! Lopetan kauppani. Olen nyt rikas, minulla on
rahaa, paljon rahaa. Mutta mitä tästä kaikesta? En kumminkaan voi ostaa
takaisin sitä onnea, minkä olen kadottanut."

Louveau kuunteli häntä rypistäen silmäkulmiansa.

Maugendre jatkoi:

"Mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän kärsin yksinäisyydestä. Ennen voin
unohtaa kaikki työssä ollessani, mutta nyt minulta puuttuu työhalukin;
minua ei miellytä enään mikään. Sentähden muutan, ehkä se virkistää
mieleni."

Ja ikäänkuin sattumalta kääntyi hänen katseensa lapsiin.

Samassa näkyivät Clara ja Vihtori tiellä, kantaen risu-kuormaansa. Kun
he huomasivat Maugendren, laskivat he kantamuksensa maahan, ja
riensivät hänen luokseen. Hän otti heidät ystävällisesti vastaan, kuten
tavallisesti, ja sanoi Louveaulle, joka yhä pysyi synkkämielisenä:

"Olet onnellinen, kun sinulla on neljä lasta. Minulla ei ole yhtään."

Ja hän huokaili.

"Mutta minun ei sovi ketään syyttää. Itse olen syypää."

Hän nousi. Toiset tekivät samoin.

"Hyvästi, Vihtori. Tee ahkeraan työtä ja pidä vanhemmistasi, se on
velvollisuutesi."

Hän oli laskenut kätensä pojan olalle ja katseli kauvan häntä silmiin.

"Tulin ajatelleeksi, että jos minulla olisi poika, hän olisi tämän
näköinen."

Louveau seisoi hänen edessään julmistuneena ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa:

"Mene jo tiehesi!"

Mutta juuri kun puukauppias oli lähtemäisillään, heltyi Francois hieman
ja huusi hänen jälkeensä:

"Maugendre, saanko tarjota illallista?"

Hän lausui tämän ärtyisästi, kuin vasten tahtoansa, eikä odottanutkaan
myöntävää vastausta.

Vanhus pudisti päätään.

"Ei kiitoksia! Minun ei ole nälkä -- ja katso, koskee kipeästi nähdessä
toisten onnea, kun itse on niin masentunut."

Ja hän lähti nojautuen sauvaansa.

Louveau ei sinä iltana virkannut mitään. Koko yön hän käveli
edestakaisin kannella ja aamulla hän lähti pois sanomatta kenellekään
mitään.

Hän lähti pappilaan.

Kirkkoherran asunto oli kirkon lähellä. Se oli suuri nelikulmainen
talo, edessä pihamaa, takana ryytimaa. Kanat kävivät portaiden
ympäristössä noukkimassa. Lehmä lieassa ammui ruohikossa.

Tehtyään tämän päätöksen oli Louveaun helpompi olla. Kun hän aukasi
portin, sanoi hän itsekseen, että hän palatessaan tulee olemaan vapaa
surustaan.

Hän tapasi kirkkoherran istuvan ruokasalissaan vilvoittelemassa. Pappi
oli lopettanut ateriansa, ja sen päälle nukahtanut pää painuneena
messu-kirjalle.

Hän heräsi, kun Louveau astui sisään, pani merkin kirjaan, sulki sen ja
pyysi laivurin istumaan.

Tämä käänteli lakkiansa sinne tänne käsiensä välissä.

"No, Francois, mitä tahdotte minulta?"

Hän tahtoi neuvoa ja pyysi saada kertoa koko historian.

"Niinkuin tiedätte, herra kirkkoherra, en kuulu tämän maailman
viisaitten joukkoon. Olen suuri tyhmeliini -- ha, ha, -- niin sanoo
vaimoni."

Tämä esipuhe rohkaisi häntä koko lailla ja hän kertoi historiansa kovin
hengästyneenä, puna kasvoillansa, itsepintaisesti tarkastellen lakkinsa
lippua.

"Muistatte, herra kirkkoherra, että Maugendre sanoi teille, että hän on
leski? Viisitoista vuotta sitten lähti hänen vaimonsa Pariisiin
hakemaan imettäjä-paikkaa. Hän oli näyttänyt lapsensa lääkärille,
niinkuin on tapana, viimeisen kerran sen imettänyt ja sitten antanut
sen _menense'lle_."

Pappi keskeytti:

"Mikä on _menense_, Francois?"

"Hän on nainen, herra kirkkoherra, joka palauttaa imettäjien lapset
takaisin maalle. He kantavat niitä vasussa kuin kissan poikia."

"Kummallinen ammatti!"

"Löytyy kunnollista väkeä, jotka ovat ruvenneet tähän ammattiin, herra
kirkkoherra. Mutta rouva Maugendre sattui tapaamaan sellaisen, jota ei
kukaan tuntenut, velhon, joka varasteli lapsia ja vuokrasi niitä
toisille heittiöille, mitkä laahasivat onnettomia pitkin katuja,
herättääkseen niiden avulla yleisön sääliä."

"Mitä kerrotte, Francois?"

"Täyden totuuden, herra kirkkoherra. Tuo ilkeä akka oli vienyt monta
lasta, muun muassa Maugendren. Tämän hän piti siksi, että se täytti
neljä vuotta. Oli aikomuksensa opettaa sitä kerjuuseen, mutta se oli
kunnollisen miehen lapsi, ja kieltäytyi kurottamasta kättänsä. Silloin
heitti hän sen kadulle -- kävi sille kuinka tahansa. Mutta puoli vuotta
takaperin, kun hän oli kuolemaisillaan sairashuoneessa sai hän
omantunnon vaivoja. Tiedän minä, herra kirkkoherra, miltä se tuntuu;
koskee ja koskee kovasti."

Siinä hän, mies raukka, päivitteli ikäänkuin olisi tahtonut valalla
todistaa puheensa totuuden.

"Silloin pyysi hän saada puhutella poliisi-komisariusta. Hän sanoi
lapsen nimen. Komisarius on sanonut sen minulle. Se on Vihtori."

Kirkkoherra pudotti messu-kirjansa.

"Onko Vihtori Maugendren poika?"

Pappi oli mitä suurimman hämmästyksen valtaamana. Hän änkytti muutaman
sanan, josta selvästi vaan kuuli: "Lapsi raukka -- Luojan sormi" --

Hän nousi, harhaili sinne tänne huoneessa, kävi akkunan luo, täytti
itselleen lasillisen vettä, ja pysähtyi vihdoin Louveaun eteen kädet
vyön alla.

Hän yritti keksiä sopivan raamatunlauseen, mutta kun ei löytänyt, niin
sanoi hän ainoastaan:

"Mutta tuleehan teidän luovuttaa hänet takaisin isällensä."

Louveau säpsähti.

"Tämähän juuri on huoleni, herra kirkkoherra. Tämän olen tiennyt jo
puoli vuotta, mutta minulla ei ole ollut rohkeutta sanoa sitä
kenellekään, ei edes eukolleni. Olemme nähneet niin paljon vaivaa
kasvattaaksemme tätä poikaa, olemme yhdessä niin paljon kärsineet, että
en voi sanoa, kuinka meidän käy, jos tulee pakko erota hänestä."

Tämä kaikki oli totta, sillä jos Maugendre oli säälittävä, niin
täytyihän Francoisiakin surkutella.

Pappi oikein hikoili näitten tunteiden ristiriidasta, ja rukoili hiljaa
taivaasta apua. Ja unhottaen että Louveau oli tullut häneltä pyytämään
neuvoa, änkytti hän puoleksi tukehtuneella äänellä:

"Kuulkaa, Francois, ajatelkaa asemaani, mihin te neuvotte minua?"

Laivuri painoi päänsä alaspäin.

"Ymmärrän että minun tulee palauttaa Vihtori, herra kirkkoherra. Tunsin
sen selvästi pari päivää sitten, kun Maugendre äkkiarvaamatta kävi
meitä tervehtimässä. Oli sydäntä vihlovaa nähdä häntä niin vanhana,
niin masentuneena, niin käyränä. Minua hävetti kuin olisi minulla ollut
taskussani häneltä varastettu raha. En voinut enään yksin kantaa
salaisuuttani, ja sen takia tulin tänne kertomaan teille asian."

"Siinä teitte oikein, Louveau", sanoi kirkkoherra, ihastuneena siitä,
että laivuri oli päästänyt hänet pälkähästä. "Ei ole koskaan myöhäistä
sovittaa erehdystä. Seuraan teitä Maugendren luo. Teidän tulee
tunnustaa hänelle kaikki."

"Huomenna, herra kirkkoherra!"

"Ei, Francois, nyt heti!"

Kun hän huomasi laivurin tuskan ja kuinka tämä hädissään hypisteli
lakkiansa, rukoili hän hiljaa:

"Pyydän teitä Louveau, -- niinkauvan kun olemme molemmat näin
päättäväisiä."



Viides luku.

Maugendren kunnianhimo.


Poika! Maugendrellä oli poika!

Hän katseli tätä silmiänsä nostamatta, kun he istuivat vastakkain
Niversiin päin kiitävässä junassa.

Oli täydellinen ryöstö. Ukko oli vienyt poikansa melkein kiittämättä,
niinkuin moukka, joka saatuansa paraimman voiton, livistää tiehensä.

Hän ei tahtonut, että hänen poikansa kauvemmin olisi vanhojen
ystäviensä hyväilyn esineenä. Hän on kitsas nyt rakkaudelleen, niinkuin
hän ennen oli rahoilleen. Ei mitään lainaa, ei mitään jakoa. Hän tahtoi
pitää aarteensa niin yksinään, että ei mikään vieras silmä saisi siihen
vilkaistakaan!

Maugendren korvissa suhisee kuin pikajunan kulkiessa. Hänen päänsä on
kuuma, kuin veturi. Ja hänen unelmansa kulkevat nopeammin kuin mikään
juna, mikään veturi, ja tuokiossa ne sivuuttavat päiviä, kuukausia,
vuosia.

Hänen unelmiensa keskipisteenä on Vihtori kahdenkymmenen vuotiaana
tummanviheriässä hopeanappi-univormussa. Metsä-opiston oppilas!

Näyttää ikäänkuin oppilas Maugendrellä olisi miekka vyöllänsä, ja
kaksireunainen hattu korvalla -- niinkuin polyteknikolla -- sillä
melkein kaikki koulut ja univormut kiertävät sikin sokin Maugendren
unelmassa.

Ja mitä vielä? Puukauppias ei kysy mitä nauhukset ja kultaukset
maksavat. Onhan hänellä kolikoita maksaa.

Ja Vihtorista pitää tulla "herrasmies", kultakoristeinen kiireestä
kantapäähän. Miehet puhuttelevat häntä avopäin. Ihanat immet
hurmaantuvat häneen. Ja ukko itse istuu kolkassaan känsäisine käsineen,
ja pöyhkeillen sanoo:

"Tämä on minun poikani! -- Katsokaa, minun poikani!"

Myös "poika" istuu ajatuksiinsa vaipuneena, lakki silmillä, odottaen
kullattua kaksireunaista hattua.

Hän ei tahtonut, että isä olisi nähnyt hänen itkevän. Ero tuli niin
äkkiarvaamatta. Clara antoi hänelle suutelon, joka vieläkin poskella
poltti. Louveau kääntyi poispäin. Eukko oli kalmankalpea. Ja Mimile
ojensi hänelle liemi-annoksensa lohduttaakseen häntä.

Kaikki! Myös Mimile!

Ah, kuinka voivat he tulla toimeen ilman häntä? Ja kuinka hän voinee
elää ilman heitä?

Tuleva metsäkoulun oppilas on niin ajatuksissaan, että hän aina vaan
vastaa: "Jaa, herra Maugendre" -- -- -- kun isä puhuttelee häntä.

Nivernain Kaunottaren laivapojan vastukset eivät vielä olleet lopussa.

Tuleminen "herraksi" ei ainoastaan maksa paljon rahaa, vaan siihen
tarvitaan myös paljon uhrauksia ja kärsimyksiä. Tämän Vihtori hyvin
aavistaa, kun pikajuna viheltäen luistaa yli rautasillan Niversin
laidassa.

Hänestä tuntuu, ikäänkuin nämät kapeat kadut, ikkunat, pienet kuin
vankilassa, rikkinäisine liehuvine liinoineen muistuttaisivat hänelle
entisyyttään.

He ovat astuneet ulos junasta. Ratapihassa tavallinen nyörinä ja
pyörinä kaikkialla -- uteliaat tungeskelevat miehet, matkakapineet,
selässään tuuppivat, hevos- ja raitiotie-vaunut vyöryvät, ja
matkustajat, hihnoihin kierretyt matkavaipat käsissään ryntäävät
meluten niihin.

Vihtori ja isänsä ajavat ratapihan hilaportin kautta.

Puukauppias ei hellitä tuumastaan. Hänen piti kaikin mokomin saada
aikaan pikainen muutos.

Ja hän vei "poikansa" suoraan koulu-räätäliin.

Puoti on uusi, tiski kiiltävä, ja hienosti puetut herrat, mitkä
muistuttivat seinässä riippuvia värillisiä kuvia, aukaisivat hymyillen
ovea ostajille.

He näyttävät Maugendre-vanhemmalle _Modes illustreestä_, tupakoivan
koulupojan amatsoonin seurassa, herran metsästyspuvussa, ja morsiamen
valkosukissa.

Räätälillä sattui olemaan varastossaan yksi tavallinen vanulla
täytetty, koulu-univormutakki mikä on edestä ja takaa suoraliepeinen ja
kultanappinen. Hän levittää tämän puukauppiaan eteen, joka ylpeillen
huudahtaa:

"Tuo tekee sinut kerrassaan luutnantin näköiseksi!"

Paitahihasillaan, mittanauha kädessä, lähenee mestari oppilas
Maugendreä. Hän mittailee sääret, vyötäset ja selkärangan.

Tämä toimi herättää nuoressa merimiehessä muistoja, jotka saavat hänen
silmänsä vettymään. Louveau-paran hassutus, teräväpäisen suuttumus,
kaikki mitä oli jättänyt jälkeensä. Se on ollut ja mennyt.

Tuo virheetön nuori mies, minkä Vihtori näki isossa koetus-peilissä,
oli aivan toinen, kuin laivapoika Nivernain Kaunottaressa.

Räätäli potkii halveksien merimiesnuttu-paran leikkauspöydän alle kuin
minkäkin ryysymykkyrän.

Vihtori tuntee nyt eroavansa koko entisyydestään.

Mitä se merkitsee? Erota? Häntä kielletään kerrassaan muistamastakaan!

"Teidän tulee täydelleen luopua entisistä takaperoisista tavoistanne",
sanoo ankarasti rehtori, joka ei salannut epäilyksiään.

Ja helpoittaakseen tätä uudestasyntymistä päätetään, että oppilas
Maugendre saa vapautta ainoastaan kuukauden ensi sunnuntaina.

Ah, kuinka hän itkee ensi iltana kylmässä, koleassa makuuhuoneessa,
missä toiset pojat kuorsailevat rautasängyissään ja aliopettaja
yölampun valossa ahmii salaa romaania.

Kuinka hän tuskaantuu leikkitunnilla, kun toverit tuuppailevat ja
rääkkäävät häntä!

Kuinka hän on nolona lukuhuoneessa, missä istuu kumarruksissaan
pulpetin yli, peläten aliopettajan kiukkua, kun tämä lyöden nyrkkiään
kateederiin yhtä mittaa huutaa samat sanat:

"Ettekö voi olla vähän hiljempaa?"

Tämä kimakka ääni herättää hänessä joukon katkeria muistoja, mitkä
olivat hänen elämänsä myrkyttäneet. Se muistuttaa hänen ensi
lapsuutensa synkkiä päiviä: hökkeli Temple-korttelissa, tappelut,
riidat, kaikki nuo mitkä jo olivat unhottuneet.

Ja hän takertuu epätoivoisasti Claran ja Nivernain Kaunottaren
muistelmiin, hänen synkän elämänsä ainoihin valonpilkkuihin.

Ja sentähden kai aliopettaja hämmästyksekseen löytää aluksen kuvan
piirrettynä joka sivulla nuoren Maugendren kirjoissa.

Aina itsepintaisesti sama alus joka sivulla. Väliin kiipee se hiljaa,
ikäänkuin kapeassa kanavassa, pitkin kaitoja kirjansivustoita.

Väliin taas se loiskahtaa keskelle Eukliden oppilauseita, ja rähjää
geometriset kuvat ja hienoilla kirjasimilla painetut lisätyt
johtoväitteet.

Toisinaan se laskee keinuten täysin purjein yli maailmankartan
valtamerien. Täälläpä se oikein viihtyy, levittää purjeitaan ja
heiluttaa lippuansa.

Rehtori, kyllästyneenä kaikkiin laveihin kertomuksiin puhuu vihdoin
Maugendre-vanhemman kanssa.

Puukauppias on kuin puusta pudonnut.

"Niin siivo poika!"

"Hän on ykspäinen, kuin aasi!"

"Niin lahjakas!"

"Häneen ei pysty mikään oppi!"

Eikä kukaan ottanut ymmärtääkseen, että oppilas Maugendre oli oppinut
lukemaan keskellä metsää Claran olan yli, ja että tämä on aivan toista
kuin oppia geometriaa pörröisen opettajan kurissa.

Sentähden oppilas Maugendre siirrettiin "keskiluokalta" "valmistavaan
luokkaan". Mutta kyllä onkin suuri ero Corbigny-maisterin ja
Nivers-koulun opettajain opetuksen välillä, -- yhtä suuri kuin pikku
tytön kaniininahkapäähineen ja oppineen miehen kärpännahkasen lakin
välillä.

Maugendre-vanhempi joutui epätoivoon. Metsäopiston oppilas
kaksireunaisessa hatussa loittonee hänen mielestään pitkin askelin. Hän
toruu, pyytää ja rukoilee.

"Tahdotko ottaa tuntia? Tahdotko yksityis-opettajia? Hankin sinulle
parahimmat, kalliimmat!"

Oppilas Maugendre on vaan yhä sama laiskuri, ja kuukausi-todistukset
osoittavat mitä selvimmin hänen kehnoutensa.

Itsekin hän älyää tyhmyytensä. Hän käy päivä päivältä vaan synkemmäksi
ja alakuloisemmaksi.

Jos Clara ja ne toiset näkisivät, mitä on tehty heidän Vihtoristaan!
Varmaan saapuisivat aukaisemaan hänen vankilansa ovet sepo selälleen.
Hyvästä sydämestä tarjoisivat hänelle viimeisen leipäpalansa, viimeisen
lankunpätkänsä.

Sillä hekin ovat onnettomia. Kauppa käy yhä huonommin. Alus vanhenee
vanhenemistaan.

Vihtori tietää tämän kaiken Claran kirjeistä, mitkä hän silloin tällöin
saapi käsiinsä, senjälkeen kuin rehtori, joka kammoo tällaista
"kirjeenvaihtoa", on siihen punaliidulla ärtyisästi suurilla
kirjaimilla piirtänyt: "luettu!"

"Ah, kun oisit täällä!" puhuu Claran kyhäelmät, aina yhtä hellät, mutta
enemmän ja enemmän alakuloiset. "Ah, jos olisit meillä!"

Ja tosiaankin näytti siltä, kuin olisi siihen aikaan kaikki sujunut
hyvin, ja että he tulisivat pelastetuiksi jos Vihtori palaisi.

Niinpä niin, Vihtori on heidät pelastava. Hän ostaa heille uuden
aluksen. Hän lohduttaa Claraa. Hän tulee elvyttämään kaupat. Hän on
näyttävä, että eivät hyväilleet kiittämätöntä, eivätkä kasvattaneet
kelvotonta.

Mutta ennenkuin sitä voi, on välttämätöntä kasvaa mieheksi! Täytyy
ansaita rahaa. Tulee hankkia tietoja.

Ja Vihtori rupeaa taas lukemaan.

Tehköön nyt mitä hyvänsä, räyhätköön opettaja kateederissa kuinka
tahansa, huutaen tuota papukaijalausettaan: "Ettekö voi olla vähän
hiljempaa?" -- Vihtori ei katso ylös kirjastaan.

Hän ei enään piirrä laivoja. Hän ei välitä paperipalloista, mitkä
lentävät vasten hänen naamaansa. Hän ahertaa, ahertaa. -- -- --

"Kirje oppilas Maugendrelle!"

Se on virkistykseksi tämä muistutus Claralta, mikä tapaa häntä itse
kouluhuoneessa. Se kehoittaa ja tuopi mukanansa vapauden ja hellyyden
lemua.

Vihtori kumartuu pulpetin taakse suudellakseen vinoa, vaivalla kyhättyä
vapisevalla kädellä laadittua osoitetta -- tuntuu kuin pöytä, millä
Clara on kirjoittanut, aina olisi heilunut aallokossa.

Mutta, sen pahempi, tällä kertaa ei aallokko, vaan mielenliikutus on
ollut syynä Claran käden epävarmuuteen.

"Kaikki on hukassa, rakas Vihtori, Nivernain Kaunotar on tehnyt
viimeisen matkansa. Se on kuollut, ja sen kuolema tuottaa meille
häviön. Ovat sen perään ripustaneet mustan taulun: 'Kaupaksi; vanhan
aluksen puuosat kelpaavat polttopuiksi.' Meillä on käynyt miehiä, jotka
ovat arvioineet ja luetelleet kaikki, miehistön keksistä pikku siskon
kehtoon asti. Tulevat arvattavasti myömään kaikki, ettei meille jää
mitään. Kuinka meidän tulee käymään? Äiti kai kuolee surusta ja isä on
niin muuttunut." -- -- --

Vihtori ei lukenut kirjettä loppuun. Sanat pyörivät hänen silmäinsä
edessä kuin karkeloiden piirileikissä, tuntui kuin joku olisi
laukaissut pyssyn hänelle vasten naamaa... hänen korvansa suhisivat.
Ah, hän oli jo kaukana kouluhuoneesta! Uupuneena työstä, huolesta ja
tuskasta joutui hän kuumehoureisiin.

Tuntui kuin olisi hän ajelehtinut keskellä tuota ihanaa ja viileää
Seineä. Hän yritti kastaa päänsä veteen. Silloin kuuli hän epäselvästi
kellon soivan. Kaiketi hinaaja, joka solui halki usvan; senjälkeen
kuului ikäänkuin vedenpaljouden jyminä, ja hän huusi:

"Tulva!"

Häntä varisti, kun hän ajatteli pimeyttä siltakaarien alla. Ja keskellä
kaikkia näitä näkyjä ilmestyi opettajan kasvot ihan hänen viereensä
kattolampun alle, pörröisinä ja pelokkaina.

"Oletko kipeä, Maugendre?"

Oppilas Maugendre on kovin kipeä.

Lääkäri pudistaa päätänsä, kun isä parka, joka seuraa häntä koulutalon
portille saakka, tuskasta vapisevalla äänellä kysyy:

"Ei kai tässä ole hengenvaaraa, vai kuinka?"

Hyvin huomaa, että lääkäri on huolissaan. Eikä hänen harmaat
hapsensakaan ole levollisia. Aivan velttona hän sanoo "ei" ikäänkuin
peläten joutuvansa huonoon valoon.

Ei enään puhuta viheriästä univormusta ja kaksireunaisesta hatusta. Nyt
on vaan kyseessä saada oppilas Maugendre pysymään hengissä.

Lääkäri on vakavasti määrännyt, että jos poika tointuu, niin hänet on
palautettava vapauteen. Jos hän tointuu!

Ajatus, menettää lapsensa, jonka äsken on löytänyt, hävittää kaikki
korkealle tähtäävät haaveilut ukossa, vaikka hän onkin niin rikas.
Kaikki on lopussa, luopuu unelmastaan.

Hän on valmis omin käsin hautaamaan metsäkoulun oppilaan. Hän tulee
itse naulitsemaan ruumis-arkun, jos niin tarvitaan. Hän ei ole siitä
murheissaan.

Mutta siinä tapauksessa täytyy pojan suostua elämään. Tämän täytyy
puhutella häntä, nousta, kääriä käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa:

"Ole huoleti, isä! Olen jo taas terve!"

Puukauppias kumartui Vihtorin sängyn puoleen.

Kaikki on ohi. Vanha puu on haljennut ytimiänsä myöten. Maugendren
sydän on heltynyt.

"Tulen laskemaan sinut vapaaksi, poikaseni. Saat palata toisten luo
kulkeaksesi joella heidän seurassaan. Minulla on kylliksi kun saan
ohimennen nähdä sinut silloin tällöin."

Nyt ei kello enää soikaan välitunnille, aterialle tai koulutunnille.

Koululla on loma, ja kouluhuoneusto on tyhjä. Ei kuulu muuta ääntä,
kuin suihkukaivon suhina linnanpihalla, ja varpusten viserrykset
leikkikentällä. Vaunujen kulku on hiljaista ja kumeaa, sillä kadulle on
olkia siroteltu.

Tällaisessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä oppilas Maugendre jälleen
toipuu.

Hän kummastelee, kun huomaa makaavansa lumivalkosessa sängyssä, edessä
komeat uutimet, mitkä muodostavat hämärän, rauhallisen, eristetyn
olopaikan. Hän olisi kernaasti noussut ylös pielusta vasten, raottanut
vähän uutimia katsoakseen missä oli, mutta vaikka tunteekin itsensä
miellyttävän levähtäneeksi, ei voimansa kuitenkaan riitä. Hän jää
odottamaan.

Hän kuulee kuiskahduksia läheltä.

Kuuluu kuin astuttaisiin varpaisillaan -- kuuluipa tuttu
tömisteleminen: ikäänkuin luudanvarsi astuskelisi lattialla.

Kaiken tämän on Vihtori kuullut ennen. Mutta missä?

Ah, Nivernain Kaunottaren kannella!

Niin on, juuri niin se on!

Sairas kokoaa kaikki voimansa ja huutaa heikolla äänellä, minkä luulee
kyllin vahvaksi:

"Hoi, miehistö! Hoi!"

Uutimet vedetään syrjään, ja ikäänkuin valomeressä huomaa hän kaikki
rakastetut olennot, joita houreissaan oli ikävöinyt.

Kaikki, todellakin kaikki!

Siellähän he ovat, Clara, Maugendre, Louveau, eukko Louveau, Mimile,
pikku sisko ja se vanha kaltattu yksijalkainen kurki, laiha kuin
keksinsä, nauraen hiljaa leveällä suullaan.

Kaikki kädet ojennettiin, kaikki päät kumartuivat hänen puoleensa, ja
hän suuteli kaikkia, hymyili, puristi käsiä ja kysyi:

"Missä olen? Kuinka te olette täällä?"

Mutta lääkärin käskyt ovat ankarat. Ei ole harmaiden hapsien kanssa
leikkimistä. Pojan täytyy pistää kätensä peiton alle, olla hiljaa, ei
kiihottua.

Ja estääkseen poikaa puhumasta, puhuu Maugendre koko ajan.

"Katso, kymmenen päivää sitten -- samana päivänä kuin sairastuit --
tulin tänne tapaamaan rehtoria ja puhumaan sinusta. Hän sanoi, että
edistyt hyvin, teet työtä, kuin orja. Voit kuvitella, kuinka tulin
iloiseksi. Pyysin saada tavata sinua. Sinua lähetettiin noutamaan,
mutta samassa syöksyi opettajasi rehtorin työhuoneeseen kovin
pelästyneenä. Sinua oli kohdannut hermotauti. Riensin sairashuoneeseen;
sinä et enään tuntenut minua. Silmäsi hehkuivat kuin kekäleet, ja mikä
houre! Ah, poika-raukkani, kovin kipeä olet ollut! En ole ollut täältä
poissa minuuttiakaan. Sinä hourailit, puhuit Nivernain Kaunottaresta,
Clarasta, uudesta aluksesta -- ja minkä mitäkin. Silloin johtui
mieleeni Claran kirje; se oli sinulla kädessäsi, ja se annettiin
minulle. Ja sen olin unhottanut, ymmärrätkö. Otin kirjeen taskustani,
luin sen, aloin lyödä otsaani ja sanoin itsekseni: 'Maugendre, et saa
oman tuskasi tähden unhottaa toisten huolia.' Kirjotin kaikille näille
ystävillemme, että tulisivat tänne. Ei vastausta. Eräänä päivänä, kun
olit hiukan parempi, lähdin heidän luokseen, toin heidät tänne kotiini,
missä nyt asumme ja missä me tulemme asumaan siksi kun saamme asiat
järjestetyiksi. Vai kuinka Louveau?"

Kaikkien silmät ovat vettyneet, ja -- sanokoot harmaat hapset mitä
tahansa, -- mutta Vihtorin molemmat kädet tulevat peiton alta esille,
ja Maugendre saa suutelon millaista ei hän koskaan ennen ollut saanut,
oikein hellän, kiitollisen pojan suutelon.

Kun nyt on mahdotonta viedä Vihtoria kotiin, järjestetään kaikki
parhaan ymmärryksen mukaan.

Clara jääpi sairaan luo sulostuttamaan lääkkeitä ja pakinoimaan.

Eukko Louveau lähtee kotiin taloutta hoitamaan; Francois tulee
valvomaan rakennustyötä, minkä puukauppias oli alottanut Grand-Ruen
luona.

Maugendre puolestaan lähtee Clemencyyn. Hän käy siellä tapaamassa
eräitä tuttavia, jotka tekevät suuria puukauppoja. He tulevat varmaan
riemulla ottamaan palvelukseensa niin kelpo laivurin kuin Louveaun.

Ei, ei mitään vastaväitteitä! ei mitään vastustusta! Tämä on hyvä
kauppa, kuten kaikki muutkin, varsin yksinkertainen asia.

Vihtori puolestaan ei ole se, joka tekee vastaväitteitä.

Hän saa jo olla ylhäällä ja suuri nojatuolinsa vieritetään akkunan luo.

Hän on aivan yksin Claran kanssa suuressa sairashuoneessa.

Ja Vihtori on ylen onnellinen. Hän siunaa tautiansa. Hän siunaa
Nivernain Kaunottaren huutokauppaa. Hän siunaa kaikkia tauteja ja
huutokauppoja koko maailmassa.

"Muistatko, Clara, kuinka sinä sukankudin kädessä tulit viereeni
istumaan, kun minä pidin perää?"

Clara muistaa tämän niin hyvin, että luo silmänsä alas punastuen, -- ja
molemmat joutuvat hämilleen.

Sillä hän ei ole enään se pieni poikanaskali punaisessa lakissa, minkä
jalat eivät ylettyneet kanteen, kun hän oli kiivennyt ruoritangolle ja
istui siinä hajareisin. Ja kun tyttö tulee aamusin, irroittaa huivinsa
heittäen sen sängylle, on hän aivan nuoren immen näköinen, niin
täyteläiset ovat hänen käsivartensa ja niin hoikka on hän
vyötäisiltään.

"Clara, tule varhain ja viivy niin kauvan kuin suinkin on mahdollista!"

On niin hauskaa istua valkoisten varjostimien takana, kahden kesken
akkunan vieressä, einettä haukkaamassa. He muistuttivat toisilleen
varhaisinta lapsuuttansa, leipälientä, jota söivät sängynreunalla
samalla lusikalla. Ah niitä lapsuuden muistoja! Ne lehahtavat kuin
häkkilinnut siellä sairas-huoneessa, ja pesivät arvatenkin varjostimien
poimuissa, sillä joka aamu ilmestyy uusia poikasia, äsken puhkaistuja
ja lentoon valmiita.

Jos joku olisi kuunnellut niiden puhuvan menneistä ajoista, olisi
luullut kuulevansa kahdeksankymmen-vuotiasta pariskuntaa, joka on
tottunut aina vaan katsomaan entisyyteen.

Mutta eikö löydy myös sellaista tulevaisuutta, joka voi olla yhtä
mieluinen?

Kyllä löytyy tulevaisuus, ja sitä kyllä usein ajatellaan, vaikka siitä
ei koskaan puhuta.

Mutta eihän ole välttämätöntä puhuessa käyttää sanoja. Löytyy
erityinen tapa antaa toiselle kättä ja punastua -- ja se on paljon
kaunopuheisempaa kuin sanat.

Vihtori ja Clara käyttävät tätä kieltä pitkin päivää. Sentähden kai he
niin usein istuvat mitään puhumatta.

Siksi kai myös päivät kuluvat niin nopeaan, että kenenkään huomaamatta
kuukausi on vierinyt loppuun.

Sen takia tuli lääkärikin pörröttäneeksi hapsensa, ja ajaneeksi
potilaan pois sairashuoneesta.

Samaan aikaan palaa Maugendre matkaltaan. Hän tapaa koko perheen
kokoontuneena. Louveau parka kysyy levottomasti:

"No, huolivatko minusta siellä?"

Maugendre ei voi pidättää nauruansa.

"Jos he huolivat sinusta, kunnon mies? Tarvitsevat laivuria uuteen
alukseensa, ja he kiittivät minua tarjoamastani lahjasta."

"Ketkä he?"

Louveau on niin ihastuksissaan, ettei hän enään kysy mitään. Ja he
lähtivät kaikki Clemencyyn tietämättä sen enempää.

Mikä ilo, kun he saapuvat kanavalle!

Tuolla laiturilla näkevät upean, ihka uuden aluksen, jonka vernissattu
masto kohoaa keskellä vihreyttä, ja jonka kaikki viirit ja liput ovat
nostetut.

Viimeinen puhdistus on tekeillä, ja perä, jossa on nimen paikka, on
vielä harmaan vaatteen peittämänä.

Kaikki huutavat.

"Ah, mikä kaunis alus!"

Louveau ei tahdo uskoa silmiään. Hän on niin liikutuksen valtaamana,
että silmäluomet väräjävät, hän töllistää alusta niin, että suu on
mennä sijoiltaan, ja korvarenkaat heiluvat kuin kellon kielet.

"Tämä on _liiaksi_ ihanaa! En tohdi koskaan ruveta sellaisen aluksen
ohjaajaksi. Se ei ole rakennettu puutavaran kuljetusta varten. Tämä on
säilytettävä lasikuvun alla."

Maugendren täytyi puoleksi väkisin työntää mies kannelle, josta
Miehistö viittaa hänelle.

Mutta mikä ihme! Onko Miehistökin uudistettu?

Jaa, kyllä hän on uudistettu, paikattu, tilkitty. Hänellä on aivan uusi
keksi, uusi puujalka. Tämä on veneenrakentajan kohteliaisuutta, miehen,
joka on ollut mukana maailmassa, ja hyvin suorittanut tehtävänsä.

Katso vaan.

Kansi on tehty vahatuista lankuista ja reunustettu korkealla laiteella.
Lastisuoja on niin väljä, että siihen sopii kahdenkertainen lasti. Ja
kajuutta! Ah -- kajuutta!

"Kolme hyttiä!"

"Keittiö!"

"Peilejä!"

Louveau vetää Maugendren mukaansa kannelle. Hän on liikutettu, hän
tutisee mielenliikutuksesta, kuten korvarenkaansakin.

Hän änkyttää:

"Rakas Maugendre!"

"Mikä on?"

"Olet vaan unhottanut yhden asian!"

"Minkä?"

"Et ole sanonut kenen laskuun alus tulee kulkemaan."

"Jaha, tahdot sen tietää?"

"Tietysti, hiiden nimessä!"

"Tiedä siis -- omaan laskuusi!"

"Mitä? Mutta -- -- alus olisi siis -- --"

"Sinun!"

Mikä yllätys -- hyvät ystävät! Mikä sysäys vasten rintaa!

Hyvä oli, että veneenrakentajan -- joka on ollut monessa kovassa mukana
-- mieleen oli juolahtanut asettaa rahi kannelle. Louveau lankee siihen
kuin nuijalla lyötynä.

"Ei käy päinsä -- -- en voi ottaa vastaan -- --"

Mutta Maugendrellä on vastaus kaikkiin.

"Mitä? Miksi et? Unhotat vanhan velkani, menosi Vihtorin takia. Ole
huoleti, Francois, minä olen sinulle suuremmassa velassa."

Ja ystävykset syleilivät toisiansa kuin veljekset.

Oli kylliksi: kaikkien silmät vettyivät.

Maugendre oli tehnyt parastaan, että yllätys olisi tullut
mahdollisimman täydelliseksi, sillä juuri kun he kannella syleilevät
toisiaan, marssi metsästä esille kirkkoherra väkijoukon mukana liehuvin
lipuin, soittokunta etunenässä.

Mitä tämä merkitsee? Aluksen vihkiäiset tietysti!

Koko Clemency ottaa kulkueeseen osaa ollakseen juhlassa mukana. Lippu
liehuu tuulessa, musiikki soittaa -- tam tarara -- kaikkien naamat
loistavat ilosta. Kaiken tämän yli ihana auringonpaiste, jonka säteissä
hopearisti ja messinkitorvet välkkyvät. Mikä kaunis juhla!

Jo oli poistettu aluksen perään asetettu verho; sen nimi oli maalattu
hienoilla kultakirjaimilla sinipohjalle: _Uusi Nivernain Kaunotar_.

Eläköön Uusi Nivernain Kaunotar! Tulkoon se yhtä pitkäikäiseksi kuin
vanhakin, ja tulkoon sille hauskemmat vanhuuden päivät!

Kirkkoherra astui aluksen luo. Hänen takanaan olivat kirkkolaulajat ja
soittajat asettuneet riviin. Lippu on taustana.

"_Benedicat Deus_" -- --

Vihtori ja Clara ovat kummina.

Kirkkoherra on viitannut heidät luoksensa laiturille. He pitävät
toisiaan kädestä, ja vapisevat ujoudesta. He kangertavat sanoja, jotka
kuoripoika kuiskahtaa heille, kirkkoherran pirskahtaessa heidän
päälleen pyhää vettä.

"_Benedicat Deus_" -- --

Eikö ole juuri kuin nuori morsiuspari alttarin edessä? Kaikille
ihmisille tämä johtuu mieleen.

Nähtävästi tuntuu asianomaisista samalta, sillä he eivät uskalla katsoa
toisiansa silmiin, ja käyvät vain sitä ujommiksi, mitä kauvemmin
toimitus jatkuu.

Se on jo lopussa.

Kansa poistuu ja Uusi Nivernain Kaunotar on vihitty.

Mutta soittajien tulee saada vähän virvokkeita.

Ja sillaikaa kun Louveau täyttää laseja soittajille, iskee Maugendre
silmää eukko Louveaulle, tarttuu molempien nuorien käsiin, ja kääntyen
kirkkoherra puoleen sanoo:

"Nyt on kaste toimitettu, herra kirkkoherra; koska tulevat häät?"

Vihtori ja Clara käyvät tulipunaisiksi.

Mimile ja pikku sisko taputtavat käsiään.

Ja tämän yleisen iloisuuden vallitessa kumartuu riemastunut Louveau
tyttärensä olan yli, hän nauraa, tämä kunnon merimies, että suupielet
tavottelevat korviaan, sillä hän nauttii edeltäpäin pilastaan, ja sanoo
veitikkamaisesti:

"Kuule, Clara, nyt on oikea aika -- ajatteleppas, jos nyt
palauttaisimme hänet poliisikomisariukselle?"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nivernain kaunotar - Kertomus eräästä vanhasta aluksesta ja sen väestöstä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.