Title: Hra Kenonen: Hänen elämänsä ja mielipiteensä
Author: Kivinen, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hra Kenonen: Hänen elämänsä ja mielipiteensä" ***


HRA KENONEN, HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA MIELIPITEENSÄ

Kirj.

Tiitus



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.



HRA KENOSEN MATKA KONSTANTINOPOLIIN

Hra Kenonen lähtee aivan odottamatta pitkälle matkalle, jolta hän
kuitenkin yhtä odottamatta palaa takaisin


Oli lämmin alkukesän iltapäivä, mutta hra Kenosen asunnossa
Fredrikinkadun varrella maamme pääkaupungissa vallitsi kuitenkin
olosuhteisiin katsoen verraten tyydyttävä ilmasto, sillä toisella
puolen katua oleva kasarmimainen viisikerroksinen kivimuuri loi
varjonsa juuri hra Kenosen ikkunoihin, ehkäisten auringonsäteiltä
pääsyn m.m. siihen rauhoitetuksi julistettuun pyhättöön, jonka
avoimesta ikkunasta sikarinsavukiekurat hiljalleen ja hätäilemättä
purjehtivat pois kunnioitettavan aiheuttajansa, hra Kenosen lähimmästä
ympäristöstä, ja jossa mainittu kunnioitettava henkilö, hra Aukusti
Bartholomeus Kenonen, leposohvallaan sulatteli yhtä maukasta kuin
voimakastakin päivällistään.

Oli, niinkuin sanottu, lämmin iltapäivä, josta syystä hra Kenonen
loikoilikin leposohvallaan paitahihasillaan ja sukkasillaan. Hän oli
nukahtanut puolen tuntia sekä herännyt erinomaisesti virkistyneenä niin
hengen kuin ruumiinkin puolesta, ja nyt hän, ei enää aivan selällään,
mutta ei ihan kyljelläänkään maaten tutki suurella mielenkiinnolla
laajahkoa, onnistuneilla valokuvilla kaunistettua matkakertomusta
Etelä-Euroopasta, hymähdellen silloin tällöin puoliääneen itsekseen
ja vaipuen lopuksi haaveiluihin, jollaiset eivät usein hänen
käytännöllistä, todellisuuden varmalla ja vankkumattomalla pohjalla
pysyvää ajatustaan askarruttaneet.

Miten hra Kenosen ajatus tällä kertaa liittyi ajatukseen, mielikuva
mielikuvaan, sitä voisi tuskin hra Kenonen itsekään tarkemmin selittää,
ja vielä vähemmän sitä, miten nämä ensin irrallisina haihattelevat
haaveet, mielikuvat ja ajatukset äkisti kokoontuivat yhdeksi ryhmäksi,
sulautuivat toisiinsa, jähmettyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi ja
kiteytyivät varsin merkilliseksi päätökseksi nopeudella, jonka täysin
uskoo ja käsittää vain se, joka henkilökohtaisesti tuntee tämän
suuripiirteisen miehen ja hänen erinomaisen päättäväisyytensä elämän
ratkaisevissa käännekohdissa.

Hra Kenosen sisässä, hänen toimeliaassa henkisessä työpajassaan tällä
hetkellä tapahtuva elementtien purkauksen kaltainen mullistus kuvastui
hänen kunnioitusta herättävässä ruumiillisessa olemuksessaan siten,
että hänen hengityksensä melkein salpautui, hänen päälaelta harvennut
tukkansa alkoi kohota kiihdyttäväksi töyhdöksi, hänen suuri, vankka ja
luonteenlujuutta todistava leukansa loksahti alaspäin, hänen tukeva
vatsansa pysähtyi rauhallisessa, säännöllisessä liikkeessään ylös ja
alas, hänen pitkät ja tuuheat, vähän riippuvat viiksensä värähtelivät
ja hänen kieltämättä jossain määrin ulkonevat silmänsä, jotka
sydämetön ivakuvien piirustaja mahdollisesti saattaisi, tapansa mukaan
liioitellen, kuvata jämeiksi mulkosilmiksi, pysähtyivät tuijottamaan
vastapäisellä seinällä riippuvaan kauppaneuvos Sampion suurennettuun
valokuvaan, jonka kauppaneuvos itse, liikkeensä täyttäessä 35 vuotta,
oli kunnioituksella ja kiitollisuudella lahjoittanut arvossapidetylle
liiketuttavalleen ja henkilökohtaiselle ystävälleen A.B. Kenoselle.

       *       *       *       *       *

Kolmen sekunnin kuluttua hyökkäsi hra Kenonen ylös, huusi rva
Kenoselle ruokasaliin, että kapsäkki oli korkeintaan puolen tunnin
kuluessa pakattava täydelliseen ja ehdottomaan matkakuntoon, vilkaisi
kelloonsa, alkoi kiskoa toista kenkää jalkaansa ja saatuaan sen
paikoilleen potkaisi kiireessään ja vahingossa toisen kenkänsä syrjään
ja huomasi sitten potkaisseensa sen niin kauas leposohvan alle,
ettei hän ulottunut sitä sieltä noin vain tempaamaan, vaan hänen
oli pakko laskeutua sohvan ääreen permannolle yhtä epämukavaan kuin
hänen kaltaiselleen henkilölle vähemmän arvokkaaseenkin asentoon.
Näin haparoidessaan sohvan alle sadatteli hän kenkää, sohvaa ja
rautatiehallitusta, viimemainittua tällä kertaa etupäässä siitä
kylläkin oikeasta ja pätevästä syystä, että se, epäilemättä pelkästä
virkavaltaisuudesta ja kiusanteon halusta, on määrännyt kaikki
junat lähtemään aina puoli tuntia liian aikaisin. Saatuaan vihdoin
piilossa olleen kenkänsä esille antoi hän sille kengitetyllä jalallaan
vihaisen rangaistuspotkun, ja kurituksensa saanut jalkine poukahti
ikkunalautaan, jolloin hra Kenonen alkoi sadatella sitä kuin ihmeen
kautta välttynyttä mahdollisuutta, että se olisi rikkonut ikkunan tai
lentänyt avoimesta ikkunanpuoliskosta ulos Fredrikinkadulle, jossa
usein liikkui enemmän tai vähemmän epäilyttävää ja omistusoikeuden
pyhyydestä välinpitämätöntä kansanainesta.

Rva Kenonen, joka luuli hra Kenosen lähtevän Hämeenlinnaan, minne hänen
oli ollut aikomus matkustaa johonkin niistä lukuisista kokouksista,
joihin hra Kenosen yhteiskunnallisena henkilönä täytyi tuhlata
kallista aikaansa, kysyi kapsäkin äärestä viereisestä huoneesta, hra
Kenosen juuri taistellessa ratkaisevaa taistelua kirotun kauluksen
ja vielä kirotumman niskanapin kanssa, riittääkö yksi paita, jolloin
hra Kenonen, jolla oli hirmuinen kiire -- älä _koskaan_ lykkää
huomiseksi sitä, minkä voit tänä päivänä tehdä, on nimittäin hra
Kenosen järkähtämättömin elämänohje -- hermostui melkoisesti ja sanoi
katkerasti hänen oman, laillisesti vihityn vaimonsa nähtävästi pitävän
häntä tavallisena jätkänä ja maankiertäjänä, koska aikoi lähettää hänet
kaukaiseen Konstantinopoliin ja mahdollisesti onnelliseen Arabiaan
saakka ainoastaan yksi paita kapsäkissä.

-- _Konstantinopoliin!_ huusi rva Kenonen sydäntäsärkevällä äänellä
ja vaipui osittain tainnoksissa kirjavalle lattiamatolle, mutta koska
hra Kenosella ei parhaalla tahdollaankaan ollut aikaa ryhtyä häntä
virvoittelemaan, niin sulloi hän kapsäkkiin niin paljon paitoja kuin
ehti piironginlaatikosta parilla kelpo otteella käsiinsä kahmaista.
Hän tosin jo silloin huomasi, että niistä ainakin puolet oli rva
Kenosen paitoja, mitkä hän tunsi pitseistä, mutta hänellä ei nyt ollut
tilaisuutta ryhtyä niitä lajittelemaan ja erottelemaan, sillä junan
lähtöön oli enää kaksikymmentä minuuttia.

-- Lähetän hänen paitansa vakuutetussa postipaketissa takaisin
Konstantinopolista, mutisi hra Kenonen ja alkoi etsiä hammasharjaansa,
joka oli ollut kateissa viime Tukholmanmatkasta lähtien.

Hra Kenonen käyttää näet matkoilla ollessaan _aina_ hammasharjaa,
jonka hän hotelliin saavuttuaan pistää vesilasiin pesupöydän reunalle,
ottaen sen lähtiessään samasta paikasta yhtä koskemattomana kuin on
sen siihen pannutkin ja säästäen siten luonnollisesti sekä harjaa
että aikaa ja hampaitaan. Ja koska ajatus matkustaa Konstantinopoliin
ilman hammasharjaa tuntui hänestä kutakuinkin yhtä mielettömältä
kuin lähtö pohjoisnavalle ilman villasukkia ja kompassia, niin
sieppasi hän makuukamarista rva Kenosen hammasharjan, pistäen sen
päällimmäiseksi kapsäkkiin, sulki kapsäkin voimakkailla tempauksilla,
litistettyään sen umpeen koko elävällä painollaan, nosti tämän
kokeneen ja uskollisen matkatoverinsa eteiseen ja alkoi juuri kiskoa
ylleen harmaata päällystakkiaan, kun rva Kenonen toipui hetkellisestä
voimattomuudentilastaan ja juoksi myöskin eteiseen, heittäytyi hra
Kenosen kaulaan, mitä ei tiettävästi ollut tapahtunut yhdeksän
viimeksikuluneen vuoden aikana, vannotti äkkituumaista miestään
luopumaan oudosta ja hurjasta aikeestaan ja rukoili, ettei hän hylkäisi
isänmaataan ja kotiliettään eikä luopuisi Lutherin uskosta, johon
hänet oli kastettu, ei pettäisi avioliittolupaustaan eikä vaipuisi
inhoittavaan turkkilaiseen monivaimoisuuteen.

Kun hra Kenosella nyt, niinkuin jo edellä on käynyt selville, oli
todellakin kiire, niin ei hän ehtinyt antamaan minkäänlaisia lupauksia
enempää toisessa kuin toisessakaan suhteessa, vaan -- huomautettuaan
kuitenkin ohimennen, että hänet on kastettu vain hätäkasteessa --
karisti hän rva Kenosen kaulastaan ja puristi hyvästiksi hänen
kättään, mikä ei kuitenkaan sattunut olemaan rva Kenosen käsi, vaan
eteisen vaatenaulakossa riippuvan sadetakin vasen hiha, suuteli
epähuomiossa vaateharjaa, sylkäisi ja juoksi ulos, kapsäkki toisessa
ja rva Kenosen punainen päivänvarjo toisessa kädessään, huutaen
mennessään rappukäytävässä, että hän kirjoittaa heti lisää, antaen
silloin tarkempia tietoja ja määräyksiä. Rva Kenonen seisoi vielä
neljännestunnin kuluttua eteisessä, hiukset hajallaan ja katseessa
kauhun ilme, kun asemalta tuli eräs kantaja, joka toi rva Kenosen
punaisen päivänvarjon sekä terveisiä hra Kenoselta, että hän oli
ehtinyt juuri parahiksi junaan, viimeisen vaunun takasillalle, miltä
hän oli junan vieriessä asemalta heittänyt kantajalle yhden markan ynnä
punaisen päivänvarjon, huutaen sitten, kämmeniään suun edessä torvena
pitäen, osoitteensa sekä jotain muuta, jota kantaja ei kuitenkaan junan
jyrinän ja välimatkan pitenemisen vuoksi ollut kuullut.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saapui asiaan lisävalaistusta, postin tuodessa
rva Kenoselle junassa kirjoitetun kirjeen hra Kenoselta, missä
viimemainittu, jolla sivumennen sanoen on aina sellaiset paperit kuin
passit ynnä muut kunnossa, ilmoitti päättäneensä virkistyksekseen ja
yleissivistyksensä kartuttamiseksi tehdä matkan Konstantinopoliin, kuka
tiesi Pyhälle maallekin ja onnelliseen Arabiaan, käski rva Kenosen
olla hyvässä turvassa ja muuttaa kesän ajaksi Luonnonmaahan Naantalin
lähelle, jossa asuu luotettavaksi ja rauhalliseksi tunnettu väestö,
sekä käydä kolmesti viikossa, sikäli kuin katsoo siihen syytä olevan,
kylpemässä Naantalissa liikaa lihavuutta vastaan, ja pitää poikia
kurissa, etteivät he ylimielisellä käytöksellään häväisisi isänsä
kunniallista nimeä ja vastoin asetuksia ja sakkotauluja tallaisi tai
muuten vahingoittaisi Naantalin kaupunkia mahdollisesti kaunistavia
istutuksia ja kukkalaitteita, jotka ilahduttavat luonnonkauneuden
ystävää ja luovat viihdytystä kivulloisen kylpyvieraan rauhattomaan
rintaan. Lopuksi lupasi hra Kenonen pysyä yleensä oppi-isämme Lutherin
uskontunnustuksen kannalla, mikäli eivät ankarat ja hengenvaaralliset
asianhaarat pakoittaisi joskus tilapäisesti löysäämään sen pykälistä
uskonkiihkoisuudestaan ja ahdasmielisyydestään tunnettujen musulmanien
keskuudessa. Mitä erityisesti aviolupaukseen tulee, niin pitää hra
Kenonen sen yhä edelleenkin voimassa, huomauttaen sulkumerkkien
välissä, että turkkilaiset naiset, jotka huokaavat rutivanhoillisten
säädösten ja mustasukkaisten miestensä orjuudessa, ovat yleensä
hunnutettuja, niin ettei niistä tiedä, mikä on nuori, punaposkinen
tyttö ja mikä vanha, hampaaton akka. Kirjeen viimeisellä sivulla kysyi
hra Kenonen, oliko päivänvarjo, jonka hän väitti rva Kenosen tupanneen
hänen kainaloonsa sateenvarjon sijasta, tullut takaisin, ja oliko
kantaja muistanut sanoa, että kassakaapin avain oli kirjoituspöydän
vasemmassa alalaatikossa ja viimemainitun laatikon avain hra Kenosen
kapsäkissä.

Rva Kenonen muutti jäljellä olevine perheineen heti Luonnonmaahan,
kauniissa lahdenpoukamassa olevaan taloon, jonka kaikesta huoltapitävä
hra Kenonen Turun läpi kulkiessaan oli sekä ehtinyt että muistanut
tilata perheelleen kesäasunnoksi, eikä hra Kenosesta sitten kuulunut
muuta kuin yksi Trelleborgissa postiin pantu tavallinen kuvaton
postikortti, johon oli suurilla, mutta hieman epävarmoilla kirjaimilla
kirjoitettu hra Kenosen helposti tunnettavalla käsialalla ainoastaan
seuraava, kolminkertaisesti alleviivattu sana:

    "_Suuremmoista_!!"

Rva Kenonen koetti turhaan miettiä, mikä hra Kenoseen oli niin
suurenmoisen vaikutuksen tehnyt, ja meni sitten kieltämään poikia
ajelemasta talon kanoja.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana, kun rva Kenonen istui avonaisen ikkunan ääressä,
parsien poikien sukkia, hengittäen puutarhasta leviävää syreeninkukkien
tuoksua ja katsellen peilityynessä Naantalin salmessa Kultarantaan päin
lipuvaa palkovenhettä, hän näki vanhanpuoleisen miehen soutavan niemen
takaa laituriin ja nousevan maihin. Sitten hän kuuli miehen huutavan
vähän ylempänä rantapengermällä kiviä nakkeleville pojille:

-- Asuuks tääll rouva Kenonen? Mull olis hälle kiireellinen telegrammi!

Rouva Kenosen sydäntä kouristi, ja henkisillä silmillään hän näki
rakkaan miehensä lepäävän vaaleana ja jäykkänä mustilla paareilla
keskellä Konstantinopolin katua, uhkaavannäköisen turkkilaisen
roskajoukon tungeskellessa paarien ympärillä ja fetsipäisen
turkkilaisen lääkärin tri Ali Baban, nenällään siniset sankalasit
ja leuassaan ruskea parta, kumartuessa koettelemaan hra Kenosen
sydäntä. Ja lääkäri kohottaa päätään ja sanoo turkin kielellä ja
kumealla äänellä: "Kuollut!" ja julmat turkkilaiset hymyilevät
vahingoniloisesti. Päivä paistaa ja minareettien huiput kylpevät Etelän
auringon kultaisessa hohteessa, jonka säteet säälien hyväilevät myöskin
hra Kenosen iäksi kalvenneita kasvoja...

Ennen näitä silmänräpäysvalokuvia hra Kenosen surullisesta kohtalosta
oli maailma jo ennättänyt musteta rva Kenosen silmissä, mutta kooten
kaikki voimansa nousi hän ylös ja juoksi rantaan, tempaisi sähkösanoman
vanhanpuoleisen miehen kädestä, huusi "oih!" ja vaikeroi, ettei hän
uskalla sitä avata, koska hänen sydämensä ja aavistuksensa sanoo
hänelle, että Kenoselle on tapahtunut jotain hirveätä, ja että
hän on nyt leski ja hänen hennot poikansa turvattomia orpolapsia,
joilla ei tänään ole tietoa siitä, mitä he huomenna voivat suuhunsa
panna. Tämän synkän uutisen kuullessaan avasivat nuoret Kenoset
harvinaisella yksimielisyydellä kitansa ja alkoivat parkua pahalla
äänellä huutaen, että he tahtovat voileipää ja maitoa ja juustoa ja
viiliä, viimemainittua jauhosokerilla ja inkiväärillä höystettynä,
ja rva Kenonen avasi sähkösanoman, mutta pudotti sen maahan, tarttui
päähänsä ja huusi vielä kerran: "oih!" Sitten hän tointui hieman, nosti
vapisevin käsin sähkösanoman ja luki seuraavat sanat:

    "Katso perään ettei Kalle putoo mereen.

                                  _Kenonen"_.

Rva Kenonen sulki miettiväisenä sähkösanoman, maksoi vanhanpuoleiselle
miehelle 1 mk. 25 p., minkä vanhanpuoleinen mies otti vastaan sen
näköisenä, kuin olisi hän oikeastaan ollut saapa 2 mk., ja loi sitten
katseensa vanhimpaan ja siis myöskin viisaimpaan poikaansa Kalleen,
joka täydellä voimallaan ja vakaumuksen lämmöllä itkeä kohotteli
orpoutensa haikeutta, huomasi tämän nuorukaisen likaisimmaksi olennoksi
koko Luonnonmaan luomakunnassa ja kysyi sen johdosta, eikö hänen
tapansa ole ensinkään käydä uimassa.

Kalle Kenonen pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi, että merivesi
on niin suolaista ja kylmää, että hän saa lavantaudin, ja
uimaranta niin huono -- teräviä kiviä pohjassa -- ja hänen oikea
jalkapohjansa vielä kipeänä siitä, kun hän sen polkaisi ruostuneeseen
rautanaulaan. Yleensä huomasi rva Kenonen myöskin tämän nuoren
lehvän Kenosten viheriöitsevässä sukupuussa tuntevan koko suvulle
yhteistä kammoa vettä, niinhyvin suolaista kuin makeaakin kohtaan,
joten hän ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä mihinkään erikoisiin
varovaisuustoimenpiteisiin hra Kenosen kiireellisen sähkösanoman
johdosta.

Neljäntenä päivänä edellä mainitun sähkösanoman saapumisesta ilmestyi
hra Kenonen hikisenä ja huolestuneena ja kapsäkki kädessä höyrypursi
"Nådendalista" eli Näärentaalista, niinkuin raisiolaiset sanovat,
laiturille, kiiruhti ylös taloon ja huusi jo portilla, ovatko pojat
kotona ja oliko Kalle pelastunut, ja kun pojat olivat tulleet
saapuville ja asetetut riviin, luki hra Kenonen heidät kahteen
kertaan ja tukisti kummallakin kerralla heitä jokaista vuorostaan,
ilmeisestikin tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, että he todellakin
olivat eläviä Kenosia eivätkä vain joitakin henkimaailman utuisia ja
häipyviä Kenos-ilmestyksiä. Sitten kiinnitti hän erikoisen huomionsa
rivin pisimpään mieheen eli Kalleen ja lupasi piestä hänet siniseksi ja
gredliiniksi, jos hän vielä toisen kerran rohkenee hukuttaa itsensä.

Mutta kun rva Kenonen sanoi, etteivät pojat olleet missään
hengenvaarassa olleetkaan, ja kysyi, miksi Kenonen oli niin pian
palannut Konstantinopolista ja matkaltaan onnelliseen Arabiaan, niin
rauhoittui hra Kenonen melkoisessa määrässä, tukistaen sen johdosta
koko poikajoukon varmuuden vuoksi vielä yhteen kertaan, tällä kertaa
etupäässä siitä syystä, että he olivat uskaltaneet pettää häntä
olemattomalla hengenvaarallaan, ja vetäytyi sitten rva Kenosen kanssa
sisähuoneisiin, missä hän alkoi purkaa kapsäkkiään, purkaen siinä
sivussa myöskin sappeaan rva Kenoselle sen anteeksiantamattoman
huolimattomuuden johdosta, että enemmän kuin puolet kapsäkissä olleista
paidoista oli ollut rva Kenosen yksityistä liinavaatevarastoa. Hra
Kenonen lausui otaksuman, että rva Kenonen varustaa hänet seuraavalle
matkalleen hameilla ja kureliiveillä ja harsopuseroilla, ja ilmaisi
sitten, ettei hän oikeastaan ollut Konstantinopolissa käynytkään.
Hänen oli nimittäin täytynyt keskeyttää matkansa jo Etelä-Saksassa
tai jossain sentapaisessa maassa, koska hän oli nähnyt erästä Kallen
kokoista ja hieman Kallen näköistä poikaa nostettavan hukkuneena
Tonavasta tai Weikselistä tai Seinestä tai jostain muusta sen
suuntaisesta joesta, jonka nimestä hra Kenonen ei ollut oikein
selvillä, kun rannassa ei ollut mitään sellaista taulua, jossa joen
nimi olisi ollut mainittuna. Ainakaan ei hra Kenonen ollut mitään
tuollaista nimikilpeä huomannut.

Ja kun ei hra Kenonen ollut lähtiessään muistanut taikka oikeastaan
ehtinyt antaa mitään määräyksiä ja ohjeita poikien valvonnan ja
hukkumisen vaaralta varjelemisen suhteen, niin ei hänen ollut auttanut
muu kuin kääntyä takaisin melkein Konstantinopolin tulliportilta.

Hra Kenonen lopetti matkakertomuksensa huokaukseen, että hän on
todistettavasti onnettomin isä sekä Uudenmaan että Turun ja Porin
läänissä, eikä voi koskaan levollisin mielin matkustaa edes Helsingistä
Oulunkylään, Tikkurilasta ja Keravasta puhumattakaan.

Sitten avasi hra Kenonen ikkunan, pisti päänsä siitä ulos ja alkoi
haukkua läheisellä mäellä tappelevia poikiaan ryövärimäisestä ja
sivistyskansan jäsenille sopimattomasta elämästä, heristi heille
nyrkkiään ja uhkasi vihoissaan, että hän seuraavalla kerralla
Konstantinopoliin ja onnelliseen Arabiaan lähtiessään lukitsee heidät
koiranketjuilla ja varmuuslukoilla sängyntolppiin kiinni, minkä
ennakkopäätöksen julistettuaan hän tiedusteli, missä se pitkäsiima
on ja miten kastemadot jaksavat, ja muutaman tunnin kuluttua saivat
pojat tuntea mahtavan isänsä hallituksen taas alkaneen, kiskoessaan
kuin kaleeriorjat irvissä ikenin Kukkarokivelle päin suurta ja
vanhaa ruuhta, joka oli raskas kuin synti, ja jonka perässä istuva,
henkisen tasapainonsa jälleen saavuttanut hra Kenonen tyytyväisin ja
toivorikkain mielin laski pyydyksiään mereen.

Aurinko painui taivaanrannan alapuolelle suurena kultaisena pallona,
apilapelloilta Raision rantamilta kantautui veden yli sakeita ja
makeita tuoksuja, ja jostain kaukaa, Ruissalon suunnalta, kuului
karjankellojen kalahduksia.

Hra Kenonen veti mielihyvällä keuhkonsa täyteen ilmaa ja murahti:

-- Joopa joo...



HRA KENONEN KESÄLAITUMELLA

Miellyttäviä kuvaelmia herrasväki Kenosen rauhallisesta perhe-elämästä
luonnon-ihanassa Luonnonmaassa


Palattuaan retkeltään Konstantinopoliin asettui hra Kenonen viettämään
hyvinansaitsemaansa kesälepoa perheensä keskuuteen luonnonihanuudestaan
ja hymyilevistä maisemistaan kuuluisaan Luonnonmaahan, ja tämä lämpöä,
raikkautta ja lintujen laulua uhkuva ympäristö muodosti oivallisen
ja sopivan kehyksen sille eloisalle, kauniille taululle, jonka
päähenkilönä oli liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen itse, ja
taideteoksen nurkkia ja laitapuolia täydentävinä sivuhenkilöinä hänen
vaimonsa, rouva Kristiina Kenonen, sekä heidän yhteiset jälkeläisensä,
nimittäin 12-vuotias Kalle Kenonen, 10-vuotias Heikki Kenonen,
8-vuotias Napoleon Kenonen, 6-vuotias Juhana Vilhelm Kenonen, 4-vuotias
Jonas Kenonen ja 2-vuotias Leena Kenonen.

Klo 8 aikaan aamulla nousi hra Kenonen vuoteeltaan, haukotteli
mahtavasti, veti laveat nimettömät ylleen, sysäsi jalkansa kulta-
ja hopealangoilla ylellisesti kirjailtuihin tohveleihinsa,
otti kylpylakanan kainaloonsa sekä lähti, uusien punaisten
housunkannattimien laahatessa takana maata, reippaasti kävelemään alas
rantaan, uimahuoneelle päin. Uimahuoneen portailla istuen hän sitten
varovaisesti pisti oikean jalkansa isonvarpaan veteen, värähti ja
sanoi "burr!", tunnusteli vettä varmuuden vuoksi vielä oikean kätensä
etusormellakin, mittasi veden lämpömäärän uimahuoneen seinällä olevalla
lämpömittarilla, tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu laite,
uskollisena kaikkien lämpömittarien ikivanhoille traditsioneille,
valehteli joko tahallaan tai tietämättömyydestä, totesi, ettei merivesi
tänä kesänä lämmennyt ollenkaan, huokasi ja pesi kasvonsa, pyyhkien
ne sitten huolellisesti kylpylakanan nurkkaan. Senjälkeen palasi
hän virkeänä ja reippaana takaisin, valmiina kuluttamaan päivänsä
mahdollisimman mukavalla ja huolettomalla tavalla.

Keittiöstä, jossa rva Kenonen palvelustyttönsä kera hikipäin hääräsi,
levisi taloon ja sen lähimpään ympäristöön herkullinen paistin
tuoksu, ja puutarhan riippumatossa jännittävää, 50 pennin hintaista
salapoliisikirjaa lukeva hra Kenonen nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.

Mutta mäeltä riihen takaa kuului valtaava melu. Siellä esittivät
Kenosen pojat valittuja kohtia Robinson Crusoen seikkailurikkaasta
elämästä. Kalle Robinson oli rakentanut havuista majan kuusen juurelle,
ja Perjantaina oli hänellä Jonas Kenonen, kun taas Leena Kenonen,
joka ei vielä kyennyt vaativammissa osissa esiintymään, oli sidottu
jalastaan nuoralla kiinni kuusen juureen näytelmässä tarvittavaksi
laama-eläimeksi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului myöskin
vaihtoehtoisesti esiintyä tarpeentullen koirana ja haukunnallaan
varoittaa isäntäväkeään, milloin Robinsonin kotirauhaa uhkaavat
ihmissyöjä-Kenoset, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm, jousilla ja
nuolilla asestettuina, hiipien ilmestyivät näkösälle metsän reunasta.

Päivällisen jälkeen nukkui hra Kenonen tunnin tai pari sisällä
huoneessaan, heittäytyen sängylleen ja pannen sanomalehden kasvojensa
peitteeksi. Uneen vaivuttuaan hän sen kuitenkin pyyhkäisi kasvoiltaan,
ja nytpä joku vanha ja lihava, katossa istunut kärpänen katsoi ajan
tulleen tehdä lähempää tuttavuutta hra Kenosen houkuttelevannäköisen
nenän kanssa. Liideltyään varovaisesti muutamia kertoja hra Kenosen
ympärillä ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä pelättävä mies
todellakin nukkui, rohkaisi kärpänen luontonsa, laskeutui hra Kenosen
nenälle ja syventyi seuraavassa silmänräpäyksessä tutkimuksiinsa.

Hra Kenonen huitaisi unissaan muutamia kertoja kasvojaan, jolloin
kärpänen aina levitti kepeät siipensä ja lensi pois, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli se jälleen hra Kenosen nenällä, korvassa tai
huulella.

Vihdoin heräsi hra Kenonen kesken makeimman ja raukeimman
päivällisunensa, ja nyt nähtiin todeksi runoilijan säkeet:

    "Herännyt leijona on kiivas,
    On julma hammas tiikerin,
    Mut ihminen, min raivous riivas.
    On hirmuisista hirmuisin".

Hra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin
valan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä
vastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes
kunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa,
nimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asestettuna
tällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja
tuhansien äkkikuoleman käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla
kärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse
tai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin
ainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien
lähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin
nopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla,
milloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra
Kenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunin
kyljestä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen
hän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan
välittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painoisensa miehen
niiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.

Jos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta
kärpäsjahtia, niin olisi häneen varmaankin vaikuttanut
mieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioitettavan
ja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella
ahdistavan kärpäset sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään
voinut pelastaa niitä hra Kenosen varmalta, surmaatuottavalta
iskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin
vangitsevan, vieläpä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen
kärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastunut kärpäslätkästä. Tämän
ihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen saavuttanut jo varhaisessa
nuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti
suurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästen ja muiden lentelevien
hyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. "Mitä nuorena oppii, sen
vanhana taitaa", mutisikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin
joutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.

Välistä hra Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja
sikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansanomaisuudelleen on, että hän
lukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten,
pelloilla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille
suurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen
sopivaisuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten
työn raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperossikotelosta, joka
hänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.

Iltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia
liikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia
kaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui
silloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa
hyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen
kuluttua lisäsi puheen joustavuutta.

Tulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle,
tuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi
hra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät
ihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja
sikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti
sikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin
hyvää.

       *       *       *       *       *

Hra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää,
kooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni
Euroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi
päivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät
kuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä.
Ihmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampumien
tylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin
ruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja
housunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin
Itävallan ja Serbian välien kiristyminen.

Mutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen
äskeisestä ulkomaamatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen
mielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja
vuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan
mahdollisuuksista arveltiin.

Hra Kenonen nojautui silloin taaksepäin korituolissaan karisti tuhkan
sikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat
turhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään
sotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa ja kaikesta päättäen
eläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin
hänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin
oli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman, edestakaisin.
Sitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.

Vieraat nyökäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin
aina... mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se
yksinkertainen syy mahtoi olla.

Silloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman
sotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoista
minuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin,
rohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti,
vaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei
sekuntiakaan siitä yli.

Ja hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa
muhennokseksi laitettuina, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.

Saatuaan näin vakuuttavat takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit
keventynein sydämin kotiinsa.



HRA KENONEN JA NAISASIA

Hra Kenonen käy Naantalin kaupungissa ja palaa sieltä sekä
hämmästyneenä että suuttuneena


Mutta muutamien päivien kuluttua valtasi hra Kenosen toimeliaan hengen
jälleen matkustushalu, ja koska hän oli epäonnistunut yrityksessään
päästä kaukaiseen Konstantinopoliin, niin alkoi hän arvella, eikö
mahdollisesti retki melkoista lähempänä olevaan, vaikkakin tuntuvasti
pienempään Naantalin kaupunkiin, jonne oli vain tuo verraten
vähäpätöinen 3 kilometrin matka, onnistuisi paremmin. Tavallisella
päättäväisyydellään ja nopeudellaan panikin hän tämän suunnitelmansa
täytäntöön, astui eräänä päivänä klo 12 laivaan ja astui arvokkaasti
laivasta Naantalin laiturille tasan puolen tunnin kuluttua, jolla välin
laiva oli ehtinyt poiketa viidessä muussakin laiturissa.

Hra Kenonen huomasi Naantalin kaupungin erittäin miellyttäväksi ja
kodikkaaksi pisteeksi synnyinmaansa kartalla, mutta pudisti vakavasti
päätään ajatellessaan mahdollisuutta, että hänen täytyisi siirtää
sinne varsinainen toimintansa. Sillä hra Kenosen kaltainen liikemies
tarvitsee ennen kaikkea laajan, suuren ympäristön, jossa hänellä
on mahdollisuudet päästää kaikki pursuvat ja kuohuvat voimansa ja
liikemieskykynsä valloilleen. Tahtoopa välistä itse Helsinkikin käydä
hänelle liian ahtaaksi, niin että hänen täytyy siirtyä viikoksi tai
pariksi Pohjanmaan lakeuksille, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja
voidakseen ojennella raajojaan. Naantalissa hän kiireen tullen --
ja toimessa ollessaan on hänellä aina kiire -- löisi ensimmäisessä
käänteessä nenänsä lähimmän talon nurkkaan.

Käveltyään Naantalissa yhden tunnin hra Kenonen tunsi osaavansa tämän
kaupungin ulkoa ja tuhautti kärsimättömästi sieraimiaan, joutuessaan
viidennen kerran erään puiston keskessä olevan vesimyymälän eteen.
Muudan vanhahko Naantalin kaupungin alkuasukas, joka näki hra Kenosen
olevan ensi kertaa paikkakunnalla, kysyi häneltä, oliko hän jo käynyt
kirkossa, jota hän väitti Naantalin suurimmaksi nähtävyydeksi. "Kirkko
kuin kirkko... kyllä minä olen niitä nähnyt", vastasi hra Kenonen ja
kysyi vuorostaan, milloin ensimmäinen laiva lähtisi.

Saatuaan kuulla sen lähtevän vasta kello neljän aikaan tajusi hra
Kenonen, että hänellä oli nyt runsaasti kaksi tuntia ylimääräistä
aikaa, jota hänen olisi vaikea saada tyydyttävästi kulumaan. Hän
alistui kuitenkin välttämättömyyden pakkoon, koska ei mikään muukaan
näyttänyt auttavan, kapusi Kuparivuorelle ja katseli sieltä käsivarret
rinnalla ristissä allaan olevaa maisemaa kuin vangittu Napoleon pienen
saarensa korkeimmalta, kalliolta sitä ahdasta valtakuntaa, johon
kohtalon sokea käsi oli mahtavan kotkan kiinnikytkenyt.

Hra Kenonen laskeutui alas Kuparivuorelta ja käveli ikävystyneenä
kuudennen kerran ennenmainitun vesimyymälän ohitse. Koska ensimmäinen
puolitusinaa tapaamisia täten oli tullut täyteen, osti hra Kenonen
sen kunniaksi lasin mehuvettä ja siirtyi sitten kylpylaitoksen
puistoon, jossa hän istuutui muutamalle penkille, mahdollisimman
kauas koreavärisissä kesäpuvuissaan keikailevista vierasmaalaisista
kylpyvieraista, ja alkoi kantapäillään piirustella käytävän hiekkaan
mittausopillisia kuvioita. Hra Kenosen silmät ovat kyllä nekin olleet
aikoinaan avoimet naisellisille suloille ja muulle maalliselle
turhuudelle, mutta iän karttuessa on hänkin vakiintunut, jotapaitsi
hän on niin paljon maailmaa nähnyt mies, ettei pienen kylpyläkaupungin
vierasnäyttely voi tarjota hänelle mitään erikoisesti uutta ja
mieltäkiinnittävää.

Jokseenkin tähän suuntaan kiersivät hra Kenosen ajatukset melkein
tahdottomasti, itsetiedottomasti ja epäselvästi, kun hän samassa
havahtui mietteistään siihen, että hänen jalkainsa juureen putosi
naisten käsilaukku, sellainen salaperäinen esine, jota ilman
kaupunkilaisnainen ei voi ottaa yhtään askelta porttinsa ulkopuolelle.

Hra Kenonen huomasi sen pudonneen eräältä pitkäkasvuiselta ja laihalta,
melkoisen miesmäisesti puetulta ja kävelevältä naishenkilöltä, ja kun
hra Kenonen tarpeen vaatiessa on itse kohteliaisuus, niin kiiruhti hän
nostamaan käsilaukun maasta ja ojentamaan sen omistajattarelleen, joka
itsekin oli huomannut sen putoamisen ja kääntynyt sitä noutamaan.

-- Kiitos! sanoi nainen ja istuutui sitten, hra Kenosen ikäväksi
pettymykseksi, samalle penkille, jolla hra Kenonenkin istui.

Nainen, jolla oli silmälasit nenällä, mutta jonka tukka ei kuitenkaan
ollut lyhyeksi leikattu, aloitti kursailematta keskustelun hra Kenosen
kanssa, sanoi tulleensa usein hra Kenosta vastaan Helsingin kaduilla
sekä siis tuntevansa hänet ulkonäöltään, ja alkoi sitten puhua sodan
uhasta. Hänellä tuntuivat kaikki asiat olevan valmiina pääkopassa,
niin ettei hra Kenosen tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista, ja hän
sanoi, että sodat niinkuin kaikki muukin paha tässä maailmassa johtuu
siitä, että ohjakset ovat miesten käsissä.

-- Kenenkäs käsissä niiden sitten pitäisi olla? kysyi hra Kenonen äkkiä
ja mullisti silmiään. -- Lastenko?

-- Ei, vaan _naisten!_ vastasi toinen tarmokkaasti.

-- Te taidatte olla niitä naisasianaisia, joista minä olen jotain
juttua kuullut? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti ja siirtyi
varovaisuuden vuoksi hieman kauemmaksi naapuristaan.

Viimemainittu myönsi kuuluvansa tuohon hra Kenosen pelkäämään luokkaan,
jolloin hra Kenonen heti siirtyi penkin toiseen päähän.

-- No älkää nyt lähtekö karkuun? sanoi hänen uusi puhekumppaninsa. --
En minä teitä pure!

-- Kuka sen tietää! mutisi hra Kenonen. Mutta koska naisasianainen oli
vedonnut hänen rohkeuteensa, niin jäi hän tietysti paikoilleen ja sanoi:

-- Mitä niihin sotiin tulee, niin luulen, ettei tässä maailmassa olisi
yhtään rauhallista päivää, jos naiset olisivat vallassa. Minä en ole
vielä koskaan tavannut kahta naista, jotka olisivat olleet oikein
hyvässä sovussa keskenään ja joiden välille ei ennemmin tai myöhemmin
olisi tullut toraa. Se olisi kamala tapaus, jos naiset saisivat vallan
käsiinsä... mutta eiväthän ne sitä toki onneksi milloinkaan saa, lisäsi
hra Kenonen luottavaisesti.

Kuullessaan näin taantumuksellista puhetta innostui naisasianainen
väittelemään hra Kenosen kanssa aatteistaan, ja vaikka hra Kenosella
on vastaus aina valmiina siinä kuin jollain toisellakin, niin täytyy
meidän tunnustaa, että tämä harvinainen mies tällä elämänsä kohdalla
ensi kerran todellisesti pelkäsi joutuvansa tappiolle, sillä se
tapa, jolla naisasianainen pommitti häntä yllättävillä väitteillä,
välikysymyksillä, huudahduksilla, historiallisilla tapahtumilla sekä
ivan ja pilkan myrkytetyillä nuolilla, joita vastaan rehellinen ja
vakaamielinen hra Kenonen oli jokseenkin turvaton, oli aivan tavaton.
Hra Kenonen sai lyhennetyssä ja kootussa painoksessa silmilleen
kaikki ne muistutukset, joita naisilla on Saaran ja Hagarin päivistä
alkaen ollut miehiä ja heidän toimenpiteitään vastaan esitettävänä.
Ja kaikkien nykyisten epäkohtien pohjimmaisena syynä, sai hän
kuulla, on se suuri kasvatusopillinen virhe, että pojat saavat
erilaisen kasvatuksen kuin tytöt ja saavat leikkiä erilaisia leikkejä
hevosilla, pyssyillä ja miekoilla, jotka kasvattavat heissä raakuutta
ja verenhimoa. Sentähden on pojat kasvatettava samalla tavoin kuin
tytötkin, jotta heistä kasvaisi kilttejä ja hyödyllisiä jäseniä tähän
yhteiskuntaan.

-- Kilttejä lammasnahkaisia tohvelisankareita! ärjäisi hra
Kenonen, joka oli lopulta alkanut yhä enemmän ja enemmän menettää
mielenmalttiaan, etenkin sen vuoksi, ettei hän mitenkään tahtonut saada
suunvuoroa.

Ei ole aivan mahdoton sekään peloittava otaksuma, että hra Kenosen
ja naisasianaisen väittely, joka oli alkanut kohota niin korkeaan
äänilajiin, että se herätti Kasinon verannalla päivällistään syövän
kylpyläyleisön huomiota, olisi muuttunut suoranaiseksi käsikähmäksi,
jollei hra Kenonen olisi samassa huomannut, että kello oli viittä
minuuttia vailla neljä, ja alkanut hyvästiä sanomatta juosta laivalle.

       *       *       *       *       *

Hra Kenonen palasi Naantalista sekä hämmästyneenä että suuttuneena
kaikesta siitä, mitä hän oli naisasianaiselta kuullut, ja päästyään
sisään sanoi hän rva Kenoselle saaneensa silmänsä auki ja nyt vasta
täysin käsittävänsä ne jumalattomat ja lainvastaiset päämaalit, joihin
kirotut naisasianajajat pyrkivät.

Rva Kenonen käski hänen puhua suunsa puhtaaksi, minkä hra Kenonen
siekailematta tekikin. Ja kun rva Kenonen sitten sanoi, ettei hän voi
huomata mitään väärää ja nurinkurista Naantalissa olevan "suffraketun",
niinkuin hra Kenonen häntä nimitti, mielipiteissä, niin kohotti hra
Kenonen oikean kätensä ylös, ikäänkuin manatakseen taivasta sen
todistajaksi, mitä hänen oman perheensä keskuudessa tapahtui. Hra
Kenonen käveli sitten koko iltapäivän pitkin askelin permannolla,
heilutellen käsiään ja koettaen saada aviopuolisonsa luopumaan
turmiollisesta maailmankatsomuksestaan, mutta kun myöskin rva Kenonen
varsin hyvin tietää, mitä hän tahtoo ja mitä hän ei tahdo, niin ei
hra Kenosen kaunopuheisuus tällä kertaa kantanut mitään mainitsemisen
arvoisia hedelmiä, ja raskaalla, katkeroituneella sydämellä meni hän
sinä iltana nukkumaan.

Seuraavana aamuna lähti hra Kenonen Turkuun, ja kun hän sieltä palasi,
niin oli hänellä kainalossaan joukko paketteja. Sitten kutsui hän pojat
eteensä, ja kun koko joukko oli saapuvilla, piti hra Kenonen, kasvojaan
omituisesti vääristellen ja luoden rva Kenoseen silloin tällöin
merkillisiä silmäyksiä, pienen puheen, jossa hän tunnusti olleensa
ymmärtämätön isä, joka vasta vanhoilla päivillään on saanut tietää,
miten poikia on kasvatettava.

Nuoret Kenoset kuuntelivat tätä harvinaista esitystä hämmästyksellä,
jolla ei enää ollut mitään rajoja, kun hra Kenonen hitaasti aukaisi
pakettinsa ja antoi kullekin pojalle kirjavan, posliinipäisen
nuken sanoen, että ajat ovat nyt suuresti muuttuneet ja ettei hän
halua ottaa omalletunnolleen poikiensa kasvamista raakalaisiksi ja
maantierosvoiksi. Uudet, hameniekat isännät olivat nyt astumassa
Euroopan kohtaloiden johtoon, ja sen vuoksi on parasta, että myöskin
Kenosen pojat ajoissa alkavat tottua uuteen järjestykseen. Itse oli
hän, hra Kenonen, ehkä liian vanha saadakseen sopivaa tointa uudessa
akkaväen tuhatvuotisessa valtakunnassa, mutta ahkeralla harjoituksella
ja hyvällä tahdolla toivoi hän sentään voivansa vielä mahdollisesti
kehittyä kätilöksi, kuppariksi tai pesumatamiksi.

Senjälkeen käski hra Kenonen, joka oli saanut mielestään tarpeeksi
nolatuksi rva Kenosta, poikiensa mennä hiiteen ja viedä nuket
mennessään, ja pojat luikkivat hämillään metsään, jossa he
hirttivät uudet lahjansa puiden oksiin ja alkoivat ammuskella niitä
kaaripyssyillään, leikkien punanahkoja, jotka kiduttivat kynsiinsä
joutuneita valkonaamaisia sotavankeja.



HRA KENONEN EMÄNTÄNÄ

Hra Kenonen muuttuu isännästä emännäksi ja keittää riisiryynipuuron


Ajatuksenvaihtoa naisasiasta jatkui hra Kenosen ja puolisonsa välillä
vielä seuraavana päivänä, ja rva Kenonen sanoi, että olisi hauskaa
nähdä hra Kenosen hoitavan kotitalouttaan edes yhden päivän, ja hra
Kenonen paukautti nyrkillä rintaansa sanoen, että kyllä _hän_ on
valmis siihen koska tahansa, ja lausui toivomuksen, että suffraketut
olisivat yhtä valmiit ja kykenevät hoitamaan miesten raskaat tehtävät.
Ja rva Kenonen otti miehensä heti kohta sanoistaan kiinni ja matkusti
seuraavana aamuna koko päiväksi Turkuun, ja kun hra Kenonen aamulla
sai sen kuulla, niin hän vähän pöllähti, ja kun hän kuuli, että rva
Kenonen oli ottanut palvelustytön mukaansa, niin hän pöllähti vielä
enemmän ja piti sitä arvottomana ja sopimattomana sotajuonena, mutta
päätti kuitenkin hoitaa uudet tehtävänsä niinkuin mies, ajoi pojat
vuoteiltaan metsään ja sanoi, että mitä kauemmin he siellä pysyvät,
sitä parempi. Sitten järjesti hän vuoteet sillä tavoin, että työnsi
sängyt patjoineen, tyynyineen ja lakanoineen kokoon, heitti peitteet
päälle ja sanoi, että tämäpä nyt muka konsti!

Sen tehtyään istuutui hän miettimään ruokapuolta, ja hänen sisäinen
aavistuksensa sanoi hänelle, että jos hän ryhtyisi aamiaista
puuhaamaan, niin joutuisi se valmiiksi aikaisintaan päivälliseksi.
Käytännöllisenä miehenä päätti hän siis sivuuttaa aamiaisen vaitiololla
ja siirtyä yhtähyvin oikopäätä päivällisvalmistuksiin.

Pian oli hän myöskin selvillä siitä, että hän keittäisi
riisiryynipuuroa, tuota maukasta ja tukevaa ruokaa, ja tukahduttaisi
sillä kerta kaikkiaan sekä oman että poikiensa nälän siksi päiväksi.
Tämä oli hänestä edullista siitäkin syystä, kun riisiryynipuuron
keittämiseen ei hänen mielestään tarvittu mitään erikoisia esitietoja
eikä käytännöllistä harjoitusta, ja hän onnitteli itseään tämän
keksinnön johdosta, jolla hän mielestään taitavasti ja viisaasti
yhdisti huvin ja hyödyn, kun koko miespuolinen Kenos-suku kuului
riisiryynipuuron innokkaisiin suosijoihin.

Hra Kenonen katsoi kelloaan, joka oli neljännes vailla 9 aamupäivällä.
Hän muisteli joskus kuulleensa, että riisiryynipuuron kiehuminen vaatii
aikansa, mutta ryhtyessään näin ajoissa puuhaan oli hän varma siitä,
että puuro olisi pahimmassakin tapauksessa pöydässä viimeistään kahden
aikaan päivällä.

Hra Kenonen löysi aitasta suuren riisiryynipussin, jonka hän kantoi
keittiöön. Sinne kantoi hän myöskin kaikki aitassa olevat maitokulhot.
Sitten latoi hän keittiön uunin eteen sellaisen pinon polttopuita ja
sytykkeitä, että sillä olisi kuljettanut laivan Luonnonmaasta Turkuun.

Nyt oli hän valmis ryhtymään toimeen.

Sytytettyään hellaan mahtavan rovion hän pani tulelle keittiön
suurimman kattilan, johon kaasi vettä, sillä hän muisteli, että
puuronkeiton alkupuolella sopi säästäväisyyssyistä käyttää aluksi
vettä siihen saakka, kunnes ryynit alkavat pehmetä, jolloin on paras
aika ryhtyä keittämään maidossa. Sitäpaitsi täytyisi hänen, jos hän
aloittaisi suoraapäätä maidolla, hämmentää pataa pohjaanpalamisen
estämiseksi koko ajan, eikä hra Kenosella ollut mitään halua ryhtyä
puoleksi päiväksi kattilan hämmentämiseen.

Hra Kenonen mittasi kattilaan puolen kolmatta litraa ryynejä, arvellen
sen suunnilleen riittävän. Jolleivät pojat saa siitä kylläänsä, niin
syökööt leipää lisää.

Ensimmäinen vesi tuli hyvin likaiseksi ja sameaksi, jolloin hra
Kenonen hoksasi, ettei hän ollut muistanut pestä ryynejä. Lausuen
paheksumisensa siirtomaatavarakauppiaille, jotka laskevat liikkeeseen
epäsiistiä ja pesemätöntä tavaraa, kaatoi hra Kenonen likaisen veden
pois kattilasta ja pani uutta sijaan.

Koska hra Kenonen piti hellassa vireillä tulta, joka olisi tuottanut
kunniaa rautavalimon sulatusuunin hoitajalle, niin ei viipynytkään
kauan, ennenkuin kattila alkoi kiehua. Mutta samalla pani hän merkille,
että vaikka kattilassa olikin vettä eikä maitoa, osoitti keitos
kuitenkin pohjaanpalamisen oireita. Hra Kenonen tarttui vihaisesti
hierimeen ja alkoi hämmentää, sytytettyään sikarin.

Samassa alkoi uusi ilmiö herättää hänessä huolestumista. Hän oli pannut
kattilan puolilleen vettä ja ryynejä, mutta keitto alkoi nyt lisääntyä
itsestään omituisella ja hämmästyttävällä tavalla. Se oli kuin sadun
sammakko, joka tahtoi pullistaa itsensä härän kokoiseksi. Sen pinta
kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja mikäli kattilan sisällys
pullistui, sikäli pullistuivat myöskin hra Kenosen silmät.

-- Ryynit paisuvat! huusi hra Kenonen, joka ei ollut tullut
ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, ja alkoi kiireesti ammentaa
kattilan sisällystä ensimmäisiin astioihin, mitkä käsiinsä sai.

Ammennettuaan kymmenkunta kauhallista arveli hän sen riittävän ja
jatkoi rauhoittuneena hämmentämistään, hämmentäen joukkoon myöskin
peukalonpään kokoisen pötkyn tupakantuhkaa, joka hänen sikaristaan
siinä kiireessä putosi pataan.

-- Lisänä rikka rokassa, lohdutti hra Kenonen itseään ja arveli, ettei
noin pieni määrä tuhkaa voi olla vahingoksi niin suuressa puuromäärässä.

Sitä lajia tavaraa tuli kuitenkin piakkoin kattilaan enemmänkin.

Hra Kenonen huomasi nimittäin, että tuli kattilan alla oli sammunut.

Polttopuut olivat näet kuivia risuja, joita herrasväki Kenonen, jolle
oli luvattu vapaat polttopuut, sai kerätä talon takana olevasta
metsästä. Ne olivat hyviä palamaan, melkein liiankin hyviä, sillä
ne paloivat valitettavan nopeasti loppuun, niin että rva Kenosen
keittäessä piti palvelustytön koko ajan tunkea lisää polttoainetta
pesään. Kun ei hra Kenosella ollut tällaista vakinaista lämmittäjää,
ja hän oli liian ylpeä turvautuakseen poikiensa apuun tässä
kunniakysymyksessä, niin tapahtui hänen keittopuuhissaan tuon tuostakin
keskeytys.

Onneksi oli hän arvannut varata tätä polttoainetta viereensä melkein
itsensä korkuisen pinon, ja hän tunki hellan täyteen uusia risuja ja
polvistui sitten puhaltelemaan, saadakseen tulen nopeammin syttymään ja
päästäkseen jälleen hoitamaan kattilaa.

Hra Kenosen keuhkot ja posket toimivat kuin pajan palkeet, ja hänen
silmilleen tuprahti nokea ja tuhkaa, josta melkoinen osa leijaili
riisiryynikattilaan. Hra Kenonen kirosi, mutta samassa, ehkäpä juuri
sanan voimasta, syttyikin tuli palamaan.

Hra Kenonen kaiveli juuri nenäliinan kulmalla enimpiä tuhkia pois
silmistään, kun hänen selkäpiitään värisytti ankara kohaus, samanlainen
kuin saunassa kuullaan silloin kun saunottaja lyö kipon vettä kuumalle
kiukaalle. Kun hra Kenonen ankaralla tahdonvoiman ponnistuksella sai
silmänsä auki, niin näki hän, että kattila oli taas kukkurapäänä ja
huomattavan suuri osa sen ylimmästä sisällyksestä valunut hellalle.

Hra Kenonen tempaisi kattilan tulelta ja kiristellen hampaitaan kaasi
hän puolet sen sisällyksestä likaämpäriin, noeten tässä toimituksessa
itsensä lopullisesti ja polttaen sitäpaitsi sormensa. Saatuaan
kattilan jälleen tulelle katseli hän sitä pelonsekaisella inholla ja,
puhallellen hyppysiinsä, huusi:

-- Kirotut ryynit! Ettekö te koskaan lakkaa paisumasta?

Tähän kysymykseen ei kattila antanut suoranaista vastausta, mutta
suurine korvineen näytti se hra Kenosesta hyvin ilkipintaiselta,
aasimaiselta ja epäilyttävältä. Hra Kenonen tunsi voimakasta kutsumusta
tarttua eteisen nurkassa olevaan kirveeseen ja ruhjoa sillä kattilan
romuksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin olisivat ryynit, joko hra Kenosen uhkaavan
muodon takia tai omasta halustaan, vihdoinkin lakanneet paisumasta.
Se seikka tuotti hra Kenoselle melkoista helpotusta, sillä hän oli
alkanut tuntea epäilystä, etteivät ryynit olleetkaan mitään oikeita
kristillisiä riisiryynejä, vaan jotain noiduttua tavaraa.

Näissä vaihtelevissa puuhissa oli hra Kenosen aika kulunut kuin
siivillä, ja ennenkuin hän huomasikaan, oli kello jo kaksitoista.
Oikeastaan ei hän sitä silloinkaan itse huomannut, vaan muistuttivat
häntä siitä hänen omat poikansa, jotka pistivät päänsä sisään keittiön
ovesta ja kysyivät, joko he pian saavat aamiaista. Silloin sanoi hra
Kenonen, että hän maksaisi mielellään markan, jos saisi tietää, onko
muualla maailmassa sellaista hyvinlajiteltua ja edustavaa valikoimaa
ahmatteja ja suursyömäreitä yhdessä koossa kuin hänen perheessään, ja
käski poikiensa mennä hornaan, mieluimmin oikotietä, sillä hän oli
mielestään elättänyt heitä tarpeeksi kauan sekä alkoi tuntea väsymystä
ja elämäänsä kyllästymistä.

Pojat mulkoilivat toisiinsa ja hra Kenoseen, jota naamastaan
päättäen olisi tällä hetkellä voinut pikemmin luulla joksikin
hottentottiylimykseksi kuin hra Kenoseksi, ja nuori Jonas Kenonen otti
itselleen vapauden huomauttaa:

-- Isän naama on niin noessa!

-- Älä sinä sitä sure, poikani! vastasi hra Kenonen ylevästi ja
arvokkaasti. -- Nokisenkin naaman takana voi olla jalo ja miehekäs
sydän.

Kun ei aamiaisesta näyttänyt olevan tietoa lähitulevaisuudessa, ja
päivällisenkin kohtalo näytti epävarmalta, niin vetäytyivät Kenosen
pojat puutarhaan ja alkoivat siellä, karviaismarjapensaiden takana,
pitää Kallen johdolla mielenosoituskokousta. Pian kaikuikin hra Kenosen
korviin kimeä, kapinallinen laulu:

    "Nälkä tääll' on aina vieraanamme.
    Vaan kun korpit haaskoiltaan
    Me kerran kaikki karkoitamme.
    Niin päivä pääsee paistamaan,
    Tää on viimeinen taisto..."

Hra Kenonen irvisti harmistuneena, kuullessaan tämän laulun, mutta
päätti suhtautua mielenosoitukseen yli-ihmisen välinpitämättömyydellä,
ja kaatoi nyt maitoa puurokattilaan.

Maitoa lisäsi hän keitokseen sen jälkeen tuon tuostakin, ei kuitenkaan
kovin paljoa kerrallaan, koska hän pelkäsi, ettei siitä muuten tulisi
puuroa koko viikolla. Samaan aikaan loppui tavallisesti tulikin
hellasta, kattila lakkasi kiehumasta, ja hra Kenosen täytyi taas ryhtyä
palkeeksi.

Ryynit eivät mitenkään tahtoneet pehmitä ja muuttua puuroksi.
Sitäpaitsi ei hra Kenonen tahtonut saada vetistä väriä ja makua pois
keitosta, ja alkoi vähitellen aavistaa syyn olevan siinä, että hän oli
aluksi keittänyt sitä vedessä. Saadakseen tulevaan puuroonsa jotain
makua lisäsi hän siihen puoli kiloa voita, muutamia lusikallisia
suoloja, pari kourallista perunajauhoja sekä, asiaa jonkin verran
tuumittuaan, annoksen vehnäjauhojakin.

Iltapäivällä tunsi hra Kenonen itsensä läpiväsyneeksi ja
surumieliseksi, jotapaitsi häntä vaivasi kalvava nälkä, mutta vihdoin
alkoi puurokin valmistua.

Kun rva Kenonen klo 7 aikaan illalla palasi Turusta, oli hra Kenonen
juuri saanut päivällispöydän katetuksi ja istuutunut siihen nälkäisine
poikineen. Katsellessaan puuroaan, joka nyt vihdoinkin valmiina ja
kymmenkunta kertaa pohjaanpalaneena höyrysi vadissa, näytti hra
Kenonen epätietoiselta ja miettiväiseltä, sillä sen näköistä ja
makuista riisiryynipuuroa ei hän vielä eläissään ollut syönyt, mutta
kun rva Kenonen kysyi, mitä se ruokalaji oli, jota hänen miehensä oli
valmistanut, niin kohotti hra Kenonen kulmakarvansa puoliväliin otsaa
ja sanoi jokaisen voivan nähdä, että se oli riisiryynipuuroa.

Äkkiä laski hra Kenonen lusikan syrjään ja käski viedä puuron sioille
sanoen, että naisväki oli antanut ryynien pilautua aitassa. Koska sitä
oli suuri kattilallinen, niin olivat siat sinä iltana odottamattomaksi
riemukseen revetä hra Kenosen riisiryynipuurosta.



HRA KENONEN KASVATTAA LUONNETTAAN

Hra Kenonen lähtee uistelemaan kolmella uistimella ja saa etsimättään
erinomaisen tilaisuuden kasvattaa luonnettaan


Rva Kenonen sanoi eräänä päivänä, ääntään koroittaen, että on se nyt
sentään merkillistä, kun ei saa tuoretta kalaa nähdäkseenkään, vaikka
asutaan aivan veden hengessä.

Hra Kenonen kuuli tämän valituksen ja sanoi, että jollei muusta ole
kysymys, niin on asia pian autettu. Ja tavalliseen tapaansa ryhtyi hän
siekailematta toimenpiteisiin.

Hra Kenosella oli kolme uistinta.

Yksi niistä oli kauhean suuri, sopiva paremmin valaskaloja kuin haukia
varten. Sen koukut olivat kuin harpuunin väkäset, ja sen hopeoitu
lusikka oli pikemmin lapio kuin lusikka. Oli varmaa, että jos siihen
uistimeen josko kala tulisi, niin olisi siinä kalaa kerrakseen. Toinen
uistin oli pieni ja siro, heleänvärisillä töyhdöillä koristettu, niin
että oikein vesi kielelle tuli sitä katsellessakin. Kylläisen täytyi
sen kalan olla, jonka makuhermoja sen ilmestyminen näköpiiriin ei olisi
alkanut kutkuttaa. Kolmas oli silakkauistin. Siinä oli pieni varras,
johon paremman syötin puutteessa voitiin pistää suolattu silakka,
ja painettiin pienehköt, petolliset koukut silakan ympärille, joka
varmuuden vuoksi sidottiin parista kohden langalla kiinni. Silakan pää
katkaistiin poikki ja heitettiin rannalle, mutta pään kohdalla oli
uistimessa pieni kiiltävä propelli, joka pani koko vehkeen iloisesti
pyörimään.

Ottaen nämä oivalliset pyydykset esille kätköistään vyötti hra Kenonen
kupeensa ja suvaitsi lähteä -- yksin, sillä pojat olivat äkkiä
kadonneet ties mihin -- omassa persoonassaan päästämään puolisoansa
tuoreen kalan puutteesta.

-- Kun laskee kolme uistinta veteen, niin ovat mahdollisuudet kolme
kertaa suuremmat kuin yhdellä uistimella yritettäessä, sanoi hra
Kenonen lähtiessään, ja tämän kenenkään kumoamattoman matemaattisen
väittämänsä hän myöskin toteutti käytännössä, laskien valaskalauistimen
ja töyhtöuistimen veteen venheen vasemmalta puolen, mutta
silakkauistimen oikealta puolelta, käärien kelat sääriensä ympäri ja
alkaen reippaasti soutaa Rymättylään päin.

Kaikki kävi aluksi hyvin. Mutta erään saaren lähellä tuli hra Kenonen,
jolla luonnollisesti on silmät vain etupuolella päätään, liian lähelle
ruohikkoa, ja kun ensimmäiset kaislat alkoivat kahista venheen laitoja
vastaan, pyöräytti hän kiireesti aluksensa ympäri ja alkoi soutaa
väljemmille vesille.

Puolen minuutin kuluttua huomasi hra Kenonen, että hänen vasemman
säärensä ympärillä olevat uistintensiimat kevenivät äkkiä, kun taas
silakkauistin samassa silmänräpäyksessä tuntui paljon raskaammalta kuin
äsken.

-- Uistimenpirut ovat tarttuneet käänteessä toisiinsa, mutisi hra
Kenonen säpsähtäen, mutta lisäsi sitten:

-- No, ei hätää mitään... nostetaan ne ylös venheeseen ja päästetään
irti.

Kello oli silloin neljännestä yli seitsemän iltapäivällä. Aikamäärä
oli täysin tarkka, sillä hra Kenonen oli juuri sattunut katsomaan
kultakelloaan.

Hra Kenonen nosti airot venheeseen ja alkoi vetää ylös silakkauistinta.
Heti huomasi hän, että kaikkien kolmen uistimen siimat olivat
erinomaisella taituruudella kietoutuneet toisiinsa yhdeksi köydeksi.
Tuskinpa se olisi voitu edes köydenpunomossa paremmin suorittaa.

Hra Kenonen kalpeni hieman ja alkoi yhä nopeammin lappaa siimoja
ylös vedestä. Mutta kun hän vihdoin katseli venheen pohjalla olevaa
kasaa, josta pisti esiin kolmen uistimen kelat, muutamia suurempia
ja pienempiä koukkuja sekä suolatun syöttisilakan häntä, tunsi hän
huimausta. Eikä ihme, sillä itse Aleksanteri Suuri, joka miekallaan
halkaisi kuuluisan solmun, olisi suuruudestaan ja miekastaan
huolimatta, nähdessään sen kauhistuttavan sykkyrän, mikä tällä hetkellä
oli hra Kenosen venheen pohjalla, hypännyt Bukephaloksensa selkään ja
ajanut täyttä laukkaa tiehensä, pelastautuen ensi kerran elämässään
hurjalla paolla ylivoimaisesta tehtävästä.

Mutta siinä, missä suuri Aleksanteri olisi toivottomana heittänyt
mainehikkaan miekkansa metsään katajapensaaseen ja ratsastanut
lähimpään kapakkaan hukuttaakseen rypälevereen surunsa ja häpeänsä,
siinä ei peräytynyt hra Kenonen. Ylpeydellä kirjoittaa hänen
historioitsijansa jälkeentulevien sukupolvien luettavaksi, ettei
sellainen ajatus juolahtanut hänen mieleensäkään.

Taikka, noudattaaksemme mahdollisimman suurta totuudenmukaisuutta,
sellainen ajatus vilahti kyllä ohimennen hänen aivoissaan. Hra Kenosen
katsellessa suu auki ja tuskan hiki otsalla jalkainsa juuressa olevaa
kaikkien aikakausien sekasotkuisinta vyyhteä sanoi hänen terve järkensä
hänelle, että paras, mitä hän nykyoloissa voisi tehdä, olisi nostaa
koko tuo kirottu sekamelska aironlavalla mereen ja soutaa kiireen
kaupalla mahdollisimman kauas sen läheisyydestä. Omaksi vahingokseen ei
hra Kenonen kuitenkaan tällä kertaa noudattanut terveen järkensä ääntä.
Tapahtunut onnettomuus oli epäilemättä siinä määrin lamauttanut hänen
joustavat henkiset kykynsä, ettei hän kyennyt sen suuruutta täysin
tajuamaan ja arvostelemaan.

-- Tässä tarvitaan ennenkaikkea _kärsivällisyyttä_, huomautti hän
itselleen. -- Ei mitään muuta kuin kärsivällisyyttä. Kieltämättä
näyttää asia pahalta, vieläpä _hyvin_ pahalta, mutta ahkeruus kovan
onnen voittaa -- ahkeruus unenkin estää...

Vahvistettuaan itseään tällä lohdullisella sananlaskulla istuutui hra
Kenonen venheentuhdolle, riisui liivit yltään ja ryhtyi tarkastelemaan
asemaa.

Se näytti epätoivoiselta, sitä ei voinut kieltää. Mutta hän päätti
sittenkin yrittää. Ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin tuo pirullinen
sekamelska vihdoinkin olisi selvitetty ja kaikki siimat jälleen
olisivat kauniisti omien kelojensa ympärillä, paisui hänen sydämensä,
ja hetkellisen innostuksen huumaamana vannoi hän kalliin ja kovan valan
ei ennen kotia menevänsä, ennenkuin työ olisi tehty.

-- Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! toisteli hän itsekseen. -- Sinä
Aukusti Bartholomeus Kenonen olet nyt elämäsi vaikeimman tehtävän
edessä, mutta tähän saakka olet sinä kunnialla suorittanut kaiken, mitä
olet tehtäväksesi ottanut, ja kärsivällisyydellä olet sinä pääsevä
tästäkin ikävästä pälkähästä.

Hän ryhtyi työhön.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua nosti hän päätään ja huomasi auringon
laskevan. Hra Kenonen lausui kohteliaisuuden Pohjolan valoisalle
kesäyölle, joka salli ahkeran miehen toimiskella päivän kultaisen
kehrän painuttua taivaanrannan alapuolellekin, ja tarkasti sitten, mitä
hän tähän saakka oli aikaansaanut.

Hänellä oli nyt venheen pohjalla noin kaksi metriä selvitettyä siimaa,
mutta tähän asti olikin hänen tehtävänsä ollut helpompaa, kun siimat
kasan päällä olivat löyhemmässä. Jokainen siima oli 25 metrin pituinen,
joten kasassa siis vielä oli 73 metriä selvittämättä.

Samassa alkoi venhe rytistä ja kallistella. Säikähtäen hypähti hra
Kenonen seisomaan ja oli horjahtaa mereen venheen pahasti kallistuessa,
mutta hän rauhoittui huomatessaan, että tuuli oli vain painanut hänen
venheensä lahden toiselle puolen parin kilometrin päässä olevaan
rantaan.

Seuraava huomio, minkä hra Kenonen teki, oli se, että edellämainitut
pari metriä selvitettyä siimaa olivat hänen horjahtaessaan ja suurine
saappaineen siimakasassa kompuroidessaan uudestaan sotkeutuneet.

Hra Kenonen veti syvään henkeä. Sitten hän kiristi hampaitaan, puristi
kätensä nyrkkiin ja sanoi, vaahdon kiehuessa suupielissään:

-- _Minä en kiroa!_ Huomatkaa: minä en kiroa kertaakaan, ennenkuin
kaikki kolme siimaa ovat selvitetyt.

Mutta varmuuden vuoksi lisäsi hän:

-- Mitä minä _sitten_ sanon -- se on minun asiani.

Hra Kenonen huomasi tarvitsevansa, voidakseen vapaasti toimia, paljon
enemmän tilaa kuin mitä ahtaassa venheessä oli käytettävissä. Hän potki
siis koko sekasotkun rannalle, hyvin tietäen, ettei sillä ollut näistä
potkuista mahdollisuus enää sen enempää sotkeutua.

Sitten ryhtyi hän uudestaan työhön.

-- Tarvitaan etupäässä järjestelmällisyyttä, mutisi hän.

Hra Kenonen ryhtyi raastamaan ja penkomaan kasaa, ja neljännestunnin
kuluttua oli hän saanut kaivetuksi sen keskeltä esille
valaskalauistimen, jota ikäänkuin taivaan lahjana hra Kenosen
kärsivällisyyden palkinnoksi seurasi kaupanpäällisiksi kokonaista kolme
metriä paksua, solmutonta siimaa.

-- Hyvä tulee! hihkaisi hra Kenonen riemuissaan. -- Pallo alkaa
purkautua. Tunnin tai parin kuluttua on kaikki klaari!

Poloinen hra Kenonen...!

-- Tätä saalista en päästäkään käsistäni, sanoi ura Kenonen, joka tänä
iltana oli alkanut puhella ääneen itsekseen.

Ja ollakseen varma asiasta kiinnitti hän valaskalauistimen vieressään
kasvavan paksun männyn runkoon; koukuista kiinni ja kietoi uistinta
seuranneen selvän siiman saman rungon ympärille.

-- Siinä sinä paholainen et ainakaan sotkeennu! huudahti hra Kenonen
ilkkuen.

-- Nyt on minulla ainakin varma lähtökohta, jatkoi hän sitten. -- Nyt
sen _täytyy_ selvitä.

Yön hetket kuluivat...

Aurinko, joka länteen laskiessaan oli nähnyt hra Kenosen
kärsivällisesti ja maltillisesti selvittelevän sotkuista vyyhtiään
venheessä, näki idästä noustessaan saman erinomaisen miehen tappelevan
saman vyyhden kanssa rannalla, paksun männyn juurella.

"Tappelevan" on juuri oikea sana, sillä hra Kenonen huitoi, reutoi,
huusi ja telmi. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, ja joka tempauksella
sekautui uistimensiimavyyhti yhä pahemmin hänen ympärilleen. Hra
Kenonen muistutti jättiläistoukkaa, joka oli ruvennut koteloitumaan.

       *       *       *       *       *

Kello neljän aikaan samana aamuna heräsi läheisyydessä olevan torpan
väki avunhuutoihin, jotka kuuluivat rannalta päin. Luullen jonkun
haaksirikkoutuneen kaupunkilaisen huvipurjehtijan taistelevan vedessä
hengenhädässä lähti torpan ukko juoksemaan alusvaatteissaan rannalle.

Suuresti hän hämmästyi, nähdessään edessään hra Kenosen, joka puuhun
sidottuna huusi: apua, apua...!

Itkikö hra Kenonen?

Torpan ukko on jälkeenpäin kertonut, että hra Kenonen itki. Hra Kenonen
itse on taas nimenomaan väittänyt, ettei hän suinkaan itkenyt. Torpan
ukko on siis valehtelija.

Hra Kenonen kertoi ukolle, että ryövärit olivat hyökänneet hänen
kimppuunsa, ryöstäneet hänet putipuhtaaksi ja köyttäneet hänet
uistimensiimoilla puuhun kiinni, painaen petomaisella julmuudella
suurimman uistimen koukut hänen takapuoleensa, niin ettei hän voinut
hievahtaakaan. Ja hra Kenonen rukoili ukkoa lain ja kristillisen
rakkauden nimessä viivyttelemättä juoksemaan takaisin torppaansa ja
tuomaan hyvät sakset, mutta nopeasti, Herran nimessä nopeasti...

Ukko lähti juoksemaan, ja viiden minuutin kuluttua palasi hän takaisin,
kädessään suuret keritsimet, joilla hän leikkasi siimat palasiksi.

-- Hyvin ne julmettuneet roistot ovat osanneetkin herran sitoa, sanoi
ukko.

Vihdoinkin oli hra Kenonen vapaa siimoista, mutta ei
valaskalauistimestaan, sillä siihen tarvittiin kirurgin apua. Lähin
moottorivenhe pantiin käyntiin, ja hra Kenonen vietiin sillä, maaten
vatsallaan moottorivenheen pohjalla, Turkuun lääninsairaalaan.

Lääkärin oli viillettävä kolme haavaa, ennenkuin uistin saatiin
irroitetuksi. Nämä leikkaukset olivat tosin vaarattomia, mutta hra
Kenosen omasta pyynnöstä nukutettiin hänet kuitenkin.

Hra Kenosen kertomus ryöväreistä, jotka olivat hyökänneet hänen
kimppuunsa -- viisi miestä, joista kahdella musta parta, oli hra
Kenonen, joka lopuksi itsekin alkoi uskoa siihen, kertonut --
painettiin aikoinaan uutisena maan kaikkiin lehtiin, ja uutisen
otsakkeena oli:

    "_Petoja ihmishaamussa_".



HRA KENONEN JA SOTA

Hra Kenosen mielipiteistä huolimatta syttyy sota, ja hra Kenonen huomaa
isänmaansa olevan vaarassa


Sodan syttyminen kävi hra Kenosen ennustuksista huolimatta hetki
hetkeltä yhä varmemmaksi, ja hra Kenonen sanoi silloin tapahtumien
kehittyvän juuri siihen suuntaan kuin hän oli aavistanutkin ja Euroopan
kansojen olevan tulivuoren partaalla.

Hän alkoi nyt puhua ampuma-aseista ja tuomitsi nykyiset pienireikäiset
kiväärit kokonaan kelvottomiksi, sekä sanoi, että ne jykevät,
isokuulaiset Berdaanin kiväärit, joilla hän reservikomppaniassa
sotapalvelustaan suorittaessaan paukutteli -- ollen silloin, oman
ilmoituksensa mukaan, komppanian paras ampuja -- olivat paljon
varmempia ja tappoivat ehdottomasti, jos vain luoti kohti kävi. Hra
Kenonen lausui toivovansa, että hänellä nyt olisi sellainen kivääri,
sillä silloin voisi hän ehkäistä vihollisen nousun Luonnonmaahan sekä
puolustaa kunnialla kotiliettään, ja sanoi pojilleen, ettei heidän
tarvitse pelätä ensinkään, vaan kokoontua vain hänen ympärilleen,
niin tietää hän kyllä keinot heidän suojelemisekseen. Samalla hän
neuvoi poikiaan heittäytymään heti maahan, kun näkevät tykinlaukauksen
välähtävän vihollisen sotalaivalta, koska välähdyksen ja pommin
saapumisen välillä kuluu aina muutamia sekunteja. Mutta jos he
heittäytyvät maahan vasta silloin, kun kuulevat laukauksen pamahtavan,
niin on se myöhäistä, koska ääni kulkee hitaammin kuin tykinkuula, ja
he menettävät tyhmät päänsä.

Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen toimeenpanemaan pojilleen järkiperäisiä
maahanheittäytymisharjoituksia, mutta kesken kaiken kilisi puhelin, ja
hra Kenoselle huudettiin talon puolelta, että hänelle on puhelu Turusta.

Hra Kenonen palasi puhelimesta kalman kalpeana, ja kun rva Kenonen
säikähtyneenä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin huohotti hra Kenonen,
että piru on irti, ja juoksi pihalle ilmoittamaan pojille, että sota
on julistettu. Hra Kenonen huusi, että isänmaa on vaarassa, ja että
jokaisen on pelastettava itsensä miten parhaiten taitaa. Sitten
ryhtyi hän suurella kiireellä pakkaamaan tavaroitaan ja sanoi rva
Kenoselle, että heidän on nyt kiiruhdettava Helsinkiin linnoituksen
tykkien suojaan. Hän sanoi, että vitkasteleminen voi tuottaa
kaikille turmion, ja lähetti Heikin rantaan tähystelemään, näkyisikö
vihollisen sotalaivoja olevan tulossa Airistolta päin. Viholliset ovat
salakavalalla tavalla yllättäneet rauhallisen ja jumalaapelkääväisen
kansan, joka on hiljaisuudessa asunut majoissaan eikä ole kenellekään
mitään pahaa tehnyt, mutta hra Kenonen toivoi, että Kaitselmus
rankaisisi vihollisia tämän kansainvälisen oikeuden törkeän loukkauksen
johdosta.

Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen sadattelemaan matkatavarain paljoutta
ja sanoi, etteivät ne olisi mahtuneet edes ukko Noan arkkiin, vaikka
kaikki kamelit ja norsut ja virtahevot olisi ajettu sieltä ulos.
Ja kun rva Kenonen huomautti, että itsehän hän oli aina määrännyt,
mitä kaikkea maalle oli mukaan otettava, niin sanoi hra Kenonen
hyvin ymmärtävänsä, että kaikki tahdottiin panna hänen syykseen, ja
kysyi, oliko hän myöskin käskenyt raahata tuon kirotun, kukkivan
verenpisaran saviruukkuineen Helsingistä asti, ikäänkuin ei
Kaikkivaltias kasvattaisi Luonnonmaan kedoilla paljon ihanampia kukkia
ihmisten iloksi. Vihastuneena heitti hän sitten kukan ulos ikkunasta
sanoen, että jos viholliset saavat, heidät kiinni, niin nähdään pian
toisenlaisia verenpisaroita. Rva Kenonen läiskäytti silloin kätensä
yhteen ja huusi:

-- Aukusti Kenonen, mitä sinä teet! Sehän oli talonväen kukka!

Hra Kenonen ei sitä kuitenkaan enää kuullut, sillä hän juoksi jo yli
pihan aittaan pelastamaan siellä olevia tavaroitaan.

Usein on nähty hra Kenosen tarpeen vaatiessa toimivan nopeasti, mutta
sellaisella nopeudella ei hän ole vielä koskaan toiminut. Jos olisi
ollut kysymys tulipalosta, niin ei kokonainen palokunta olisi voinut
vikkelämmin pelastaa uhattua irtaimistoa kuin hra Kenonen pakkasi
tavaransa ja kiidätti ne rantaan.

Laiva oli täynnä huutavia ja huitovia, sotaa pakoon lähteviä
naantalilaisia kylpyvieraita, eikä kapteeni olisi tahtonut ottaa
laiturilta alukseensa muuta kuin herrasväki Kenosen itsensä, neuvoen
heitä jättämään tavaransa seuraavaan laivaan. Väkivallalla ja syytäen
suustaan uhkauksia, jotka saivat karaistuneen merikarhun värisemään,
tunki hra Kenonen kuitenkin kaikki tavaransa laivaan ja antoi irroittaa
köyden vasta sitten, kun rva Kenonen, Leena ja viimeinen tavaramytty
oli saatu sullotuksi laivaan. Kapteeni sanoi, että jos laiva uppoaa,
niin on se hra Kenosen vika, mutta hra Kenonen sanoi, että kyllä hän
siinä tapauksessa vastaa asiasta, ja ojensi kapteenille nimikorttinsa.
Nähtyään, kenen kanssa hänellä oli kunnia puhua, muuttui kapteeni
oitis ystävällisemmäksi ja kohteliaammaksi, jolloin hra Kenonen kysyi,
oliko väylä turvallinen ja eikö ollut pelättävissä uivia miinoja,
sekä kehoitti kapteenia heti laskemaan lähimpään rantaan, jos jotain
epäilyttävää ilmenisi.

Tunnin kuluttua laski laiva kuitenkin onnellisesti ja
vahingoittumattomana laituriinsa Samppalinnan kohdalla Turussa, missä
parhaillaan vallitsi kiihkeä mieltenkuohu sodan syttymisen johdosta,
ja mikä mieltenkuohu muuttui tappeluksi, kun hra Kenonen oli päässyt
maihin. Tappeluun otti osaa hra Kenonen toiselta ja kolme ajurinrenkiä
toiselta puolen, ja kun poliisi vihdoin oli onnistunut palauttamaan
järjestyksen, niin merkitsi hän kaikkien läsnäolevien nimet kirjaansa.
Hra Kenonen sanoi silloin, ettei hra konstaapelin huoli ottaa asiaa
kovin vakavasti, koska oli vain tapahtunut levottomien aikojen
aiheuttama hyvin ymmärrettävä väärinkäsitys. Hra Kenonen sanoi
olevansa mielihyvällä valmis suorittamaan rahallista hyvitystä sekä
sille ajurinrengille, jolta hän oli reväissyt tukon hiuksia päästä,
että myöskin sille, jolta hän oli repinyt ainoastaan takinkauluksen
ja kaksi nappia, ja hänen suoritettuaan edelliselle henkilölle 15
mk. ja jälkimmäiselle 10 mk. katsoi konstaapeli asian järjestetyksi
ja toivotti herrasväki Kenoselle onnea matkalle. Hra Kenonen puristi
poliisin kättä, mutta saavuttuaan rautatieasemalle ja saatuaan
tavaransa pakaasiin sanoi hra Kenonen puolisolleen poliisin menetelleen
puolueellisesti ja ohjesääntöjensä vastaisesti, ja lupasi tehdä
konstaapelin menettelystä ilmoituksen Turun poliisimestarille. Samalla
päätti hän valittaa rautatiehallitukselle sen johdosta, ettei hän ollut
saanut lähettää herrasväki Kenosen parisänkyjä pakaasina, vaan oli
ollut pakoitettu lähettämään ne rahtitavarana. Hra Kenonen kertoi, että
se on vakava asia ja voi johtaa hyvin surullisiin seuraamuksiin, koska
nyt ovat voimassa sotalait, ja ne virkamiehet, jotka tekevät itsensä
syypäiksi rikkomuksiin, saavat vastata menettelystään kenttäoikeuden
edessä, jonka ohjesääntönä on: lyhyt virsi, pitkä hirsi.

Junan lähdettyä liikkeelle sanoi hra Kenonen, että pahin vaara oli
nyt toistaiseksi vältetty, mutta ettei matka vieläkään ollut täysin
turvallinen, koska rata kulkee Piikkiössä niin läheltä merenrantaa,
että vesi näkyy ikkunoihin. Hra Kenonen huomautti, että rannikkoradan
rakentamisessa oli osoitettu mitä törkeintä sotilaallisten näkökohtien
syrjäyttämistä, ja arveli sen johtuneen valtiopäivien, hallituksen ja
insinöörien yhteisestä typeryydestä.

Karjan asemalle saavuttua sai hra Kenonen kuulla huolestuttavia tietoja
Hangosta ja sanoi rva Kenoselle, että ulkosalla vallitsi epävarmat olot
ja että yhteisen kansan mieliala näytti kiihoittuneelta, josta syystä
hänen olisi parasta pysyä poikien kanssa vaunussa eikä lähteä aseman
ravintolaan päivällistä syömään. Kun Kenosen perhe ei sinä päivänä
ollut nauttinut suuruksen murenaa, niin tuntui asia heistä vaikealta,
mutta sotaisten aikojen johdosta katsoivat he kuitenkin parhaaksi pysyä
vaunussa.

Hra Kenonen taas meni veturin ääreen ja tarjosi veturimiehille sikarit,
mitkä nämä ottivat kiitollisuudella vastaan, minkä jälkeen hra Kenonen
sanoi vaaran piilevän takanapäin ja mielellään maksavansa heille 10
markkaa mieheen, jos he ajavat niin kovasti, että päästään Helsinkiin
tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Veturimiehet vastasivat,
etteivät he rohkene sitä tehdä, jolloin hra Kenonen sanoi, että
sotaisina aikoina vaaditaan kaikilta kansankerroksilta rohkeutta ja
päättäväisyyttä, mutta huomattuaan, ettei hän voinut saada veturimiehiä
puolelleen, hän meni aseman ravintolaan ja söi siellä koko perheensä
edestä.

Oulunkylän asemalla juoksi hra Kenonen asemakonttoriin kysymään, oliko
junan turvallista jatkaa matkaansa Helsinkiin, ja kun pilettejä myyvä
nuori mies nyökäytti myöntävästi päätään, niin kysyi hra Kenonen,
vastaako hän siitä päällään. Silloin ilmoitettiin hänelle, ettei
yleisöllä ole oikeutta häiritä rautatien virkamiehistöä turhilla
kysymyksillä, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi, että virkamiehet
ovat yleisöä varten eikä yleisö virkamiesten ylpeilemistä varten. Hra
Kenonen käskettiin nyt ulos ja hänen mukavuutensa vuoksi avattiin
ovikin hänelle valmiiksi, ja hän lähti ulos, luvaten kuitenkin
panna muistiinsa sen epäkohteliaisuuden, jota Suomen kansalaisille
osoitettiin valtion virastoissa vielä kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla. Kello soi, juna vihelsi ja lähti painaltamaan viimeisiä
jäljellä olevia kilometrejä Helsinkiä kohti.



HRA KENONEN JA HELSINGIN POMMITUS

Hra Kenonen huomaa joutuneensa ojasta allikkoon ja päättää kaatua
paikalleen


Samaan aikaan kun hra Kenonen perheineen saapui Helsinkiin, oli koko
pääkaupunki suuren levottomuuden vallassa, koska pelättiin vihollisen
hyökkäävän Helsingin kimppuun ja pommittavan sen maan tasalle.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, pyrkivät päistikkaa pois kaupungista,
eikä Helsingin parissasadassa tuhannessa asukkaassa ollut muita kuin
yksi ainoa järkähtämätön henkilö, nimittäin hra Kenonen, joka oitis
karkoitti joukkonsa pois kaupungista yhtä nopeasti kuin oli sen sinne
tuonutkin, käskien sen matkustaa taakseen katsomatta pohjoiseen
päin, mutta ilmoitti itse jäävänsä viimeiseen saakka paikoilleen,
näyttääkseen viholliselle, ettei vielä ollut sammunut se suku, mi
Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, ja lohdutti
junasillalla kyynelöivää rva Kenosta sillä, että jos hänen miehensä
löydetään kaatuneena taistelukentältä, niin havaitaan kohtalokkaan
kuulan sattuneen häneen edestäpäin eikä takaapäin, minkä vakuutuksen
jälkeen juna päästi surunvoittoisen vihellyksen ja lähti ähkyen
liikkeelle, vieden sotapakolaiset pois uhatusta pääkaupungista.

Se tuntuikin tapahtuneen yhdennellätoista hetkellä, sillä kun hra
Kenonen palasi takaisin asemalta, kohtasi hän Hakasalmenkadulla
tuttavansa hra Harjuksen, joka hengästyneenä tarttui hra Kenosen
kaulaliinaan kiinni, pyöritteli änkyttäen silmiään, niin että hra
Kenonen tunsi pahoinvoinnin oireita, ja kertoi vihdoinkin ääneen
päästyään vihollisen laivaston lähenevän täydellä höyryllä ja merellä
olevan käynnissä kiivaan taistelun, jonka ratkaisusta ei vielä ollut
tapahtumapaikalta saatu minkäänlaisia tietoja.

Hra Kenonen tunsi, miten hänen polvensa rupesivat vapisemaan, mutta hra
Harjus hellitti hänen kaulaliinastaan, jatkaen juoksujalassa matkaansa
asemalle päin, ja hra Kenosen valtasi melkein ylivoimainen halu nakata,
kädessään oleva näkkileipäpaketti kadulle ja seurata hra Harjuksen
esimerkkiä. Ankaralla tahdonponnistuksella voitti tämä pohjaltaan
miehuullinen mies kuitenkin tuon hetkellisen heikkoudenpuuskauksen,
jollaisia silloin tällöin sattuu suurimmillekin sankareille,
ja saavuttaen jälleen järkähtämättömän, mitään vääjäämättömän
mielentilansa ajoi hän ajurilla kotiinsa, kantoi hikoillen kellariin
pukkisängyn ja peitteitä, tuolin, pöydän, kynttilöitä, juomavettä,
korin olutta ja kaikki ruokavarat, mitkä hän keittiön komeroista löysi,
kävi viereisestä ruokatavarakaupasta ostamassa niin paljon elintarpeita
kuin jaksoi kantaa, ja järjesti itselleen kodikkaan, vaikkakin hieman
ahtaan ja ummehtuneelta tuoksuvan piilopirtin kellariin, jossa olevat
perunasäkit hän latoi etuvarustukseksi oven eteen.

Saatuaan nämä järjestelytoimenpiteensä loppuun suoritetuiksi tunsi hra
Kenonen itsensä jonkin verran rauhallisemmaksi, kiinnitti kellarin
avaimen, vaikka se painoikin kaksi kertaa enemmän kuin kaikki muut
avaimet yhteensä, avainketjuunsa, ja palasi takaisin varsinaiseen
rauhanaikaiseen huoneistoonsa odottelemaan tapahtumain kehitystä.

Kaksi päivää ja yhtä monta yötä kului verraten rauhallisesti, ja hra
Kenonen käveli päivät kaduilla tai istui sanomalehden toimituksessa.
Kadulla hän osti kaikkien lehtien julkaisemat sähkösanomat ja
toimituksessa hän tiedusteli, oliko tullut uusia sähkösanomia,
kurkisteli toimittajien olkapäiden yli, mitä he kirjoittivat, sekä
kehoitti heitä karttamaan turhaa monisanaisuutta ja kaunopuheisuutta
ja antamaan yleisölle tärkeimmät tiedot supistetussa, ytimekkäässä
muodossa. Yhden toimittajista täytyi sitäpaitsi aina keskeyttää
työnsä ja ryhtyä kartan ääressä selittämään hra Kenoselle rintamien
muodostumista. Yöt taas nukkui hän ikkuna auki, kuullakseen paremmin
ensimmäiset tykinlaukaukset.

Kolmantena päivänä alkoivat huhut jälleen saada uhkaavan muodon.
Jostakin kaukaa kuului kumeata jyrinää, ja hra Kenonen oli
tarttumaisillaan puhelimen kuulotorveen, soittaakseen sanomalehden
toimitukseen ja kysyäkseen, oliko ratkaiseva hetki tullut, kun talon
perustuksia samassa tärisytti ankara pamaus, niin että ikkunalasit
ja hra Kenosen posliininen tuhkakuppi helisivät, ja hra Kenonen,
säikähdyksestä järjiltään, syöksyi paitahihasillaan ja tohvelit
jaloissa eteiseen, lyöden nenänsä oveen niin että veri roiskahti,
hyökkäsi eteisestä rappukäytävään ja sitten, ehtimättä painaa eteisen
ovea kiinni, yhtä kyytiä alas portaita kellariin saakka, mihin hän
sulkeutui, vierittäen perunasäkit oven eteen.

Uusi pamaus jyristeli samassa talon perustuksia.

-- Nyt sattui pommi kohdalle ja rakennus luhistui! ajatteli hra
Kenonen, ja ryhtyi heti laskemaan ruokatarpeitaan, riittäisivätkö
ne siihen saakka kunnes hänet olisi ehditty kaivaa ylös raunioista.
Huomattuaan muonavaraston kohtuullisesti käyttäen riittävän kahdeksi
kuukaudeksi tunsi hra Kenonen itsensä levollisemmaksi, heittäytyi
pukkisänkyyn ja nukkui sikeästi ankaran mielenliikutuksensa jälkeen.

Näihin aikoihin oli rva Kenonen palannut takaisin kaupunkiin noutamaan
useita kaikkein välttämättömimpiä tarpeita, jotka lähtökiireessä olivat
jääneet mukaan ottamatta, ja tultuaan perille hän näki oven olevan auki
rappukäytävään ja pelästyi, ja tultuaan sisään ja nähtyään eteisessä
kaatuneen sateenvarjotelineen ja hra Kenosen toisen tohvelin, juoksi
hän kaikkien huoneiden läpi, löytämättä miestään, palasi takaisin,
äkkäsi hra Kenosen verta kynnyksellä ja veripilkkuja rappukäytävässä,
ja juoksi huutaen ja valittaen hakemaan apua talonmieheltä,
säikähdyttäen talonmiehen perheen puolikuoliaaksi ilmoituksella, että
rosvot olivat murhanneet hra Kenosen kamalalla tavalla ja vieneet hänen
ruumiinsa mennessään.

Talonmiehen tuotua kadulta poliisin ryhdyttiin toimeenpanemaan
tutkintoa, jota säestivät rva Kenosen valitushuudot, ja veripilkkuja
seuraten tultiin lopuksi kellariin, herrasväki Kenosen kellarin oven
eteen.

Poliisi jyskytti ovea, ja huomatessaan sen suljetuksi sisäpuolelta veti
hän sapelin tupestaan ja työnsi sapelinkärjen ovenrakoon, vääntääkseen
oven siten auki.

Hra Kenonen oli herännyt jyskytykseen ja huutanut: "werdaa?" mutta
nähdessään sapelinkärjen ovenraossa alkoi hän huutaa:

-- Ich pin herr Kenonen!

Samassa potki hän perunasäkit syrjään, avasi vapisevin käsin oven,
nosti kätensä ylös ja huusi:

-- Ich antaudun!

Nähtyään rva Kenosen ja poliisin ja talonmies Pikkaraisen ja talonmies
Pikkaraisen muijan venyivät hra Kenosen kasvot jonkun matkaa, ja hän
laski kätensä alas ja kysyi, oliko talo luhistunut ja oliko kaupunki
valloitettu, vai pitikö linnoitus vielä puoliaan vihollisen tulisia
hyökkäyksiä vastaan.

Kuultuaan, ettei mitään pommitusta ollut tapahtunutkaan ja talonmies
Pikkaraisen selitettyä pamauksien aiheutuneen siitä, että viereisellä
rakennustontilla louhittiin dynamiitilla kiviä, raapi hra Kenonen
päätään ja alkoi vähän ajan kuluttua nauraa ja väitti tehneensä vain
pientä pilaa rouvansa kustannuksella. Hän pyysi anteeksi talonmieheltä
ja poliisilta, että oli ajattelemattomalla leikinlaskullaan tullut
tahtomattaan säikäyttäneeksi heitäkin, antoi heille viisi markkaa
kummallekin ja sanoi, ettei asiasta tarvitse puhua muille, jonka
jälkeen molemmat poistuivat tyytyväisinä.

Mutta rva Kenonen loi hra Kenoseen katseen, joka sisälsi enemmän kuin
kokonaisen sanomalehden 16-sivuinen sunnuntainumero, ja käski hra
Kenosen kanssaan ylös keskustelemaan lähemmin asiasta.



HERRA KENONEN OSTAA HUVILAN

Hra Kertonen ostaa huvilan ja koettaa sytyttää märkiä halkoja, jonka
johdosta hän jonkin aikaa on niinkuin von Döbeln


Aika kului, viikot vierivät, ja sota, jonka hra Kenonen oli ennustanut
päättyvän viidessätoista tai ainakin kahdessakymmenessä minuutissa,
oli jo kestänyt yhtä monta viikkoa, pianpa kuukauttakin, niin että
hra Kenonenkin oli ennättänyt unohtaa entiset ennustuksensa ja sanoi
varhaisesta nuoruudestaan saakka olleensa, vastoin koko muuta maailmaa,
sitä mielipidettä, että kun kerran yleiseurooppalainen sota syttyy,
niin tulee siitä hyvin pitkällinen, koska kaikilla sotivilla on
käytettävissä miltei ehtymättömät apulähteet.

Hra Kenonen mukautui muuten erinomaisella, hänelle tunnusmerkillisellä
joustavuudella uusiin oloihin ja laajensi välitysliikettään, joka
nyttemmin käsitti melkein kaikki inhimillisen liiketoiminnan alat, ja
hyötyi yhtenä sotavuotena enemmän kuin ennen viitenä rauhan vuotena
yhteensä. Tämän johdosta olikin hra Kenonen oikeutettu sanomaan,
että mies, jolla on vakavat kristillismieliset ja kansalliset
liikeperiaatteet, voi ahtainakin aikoina ansaita jokapäiväisen leivän
lapsilleen, koska hänen työtään seuraa siunaus, mutta keinottelijat ja
epäkansalliset huijarit joutuvat lopuksi hunningolle.

Taksoituslautakunta, joka ei ollut oikein selvillä hra Kenosen
tuloista, vaikka se olikin saanut vähän hajua siitä, että hra Kenonen
oli viime aikoina ansainnut koko rotevasti erinäisillä välitystoimilla,
mätkäsi hänelle 60 äyriä (edellisenä vuonna oli hänellä 15 äyriä, kun
ei hänen valitustaan oltu otettu huomioon), ja hra Kenonen joka oli
odottanut vähintään yhdeksääkymmentä äyriä, tuli siitä niin iloiseksi,
että nyhtäisi epähuomiossa päästään kolme hiusta, joka teki niin
kipeää, että hän vihastuksissaan särki kukkaruukun ja syytti sitten
palvelijatarta siitä, että tämä oli pannut kukkaruukun sellaiseen
paikkaan, että se siitä itsestään putosi.

Seuraavana päivänä kuuli hra Kenonen eräästä miehestä, jolla olisi
myytävänä huvila Tuusulan toisella puolen, ja hra Kenonen meni heti
hieromaan kauppaa sekä sai nähdä huvilan postikorttivalokuvan. Hra
Kenonen haukkui valokuvan ottajan poropeukaloksi ja kysyi sitten,
millainen variksenpesä se huvila oikeastaan todellisuudessa oli, ja
kun huvilanmyyjä kehui huvilansa pilviin asti, niin sanoi hra Kenonen
mainiosti ymmärtävänsä, että tämä aikoi petkuttaa häntä, ja uhkasi
haastaa hänet raastupaan, josta kovasta ja ankarasta puheesta myyjä
tuli hyvin murheelliseksi ja vannoi pyhästi antavansa huvilansa hra
Kenoselle ilmaiseksi, jollei se täydellisesti vastaisi myyjän siitä
antamaa selontekoa. Sitten kysyi hra Kenonen, oliko huvilan ympärillä
kesällä hyttysiä, ja kun myyjä alakuloisena vastasi, että se onkin
valitettavasti ainoa puutteellisuus hänen huvilassaan ja että siellä
tulee oikein _ikävä_ hyttysiä, kun ei milloinkaan kuule niiden kotoista
hyrinää, niin osti hra Kenonen huvilan heti paikalla.

Parin viikon kuluttua muisti hän äkkiä, että hänellä nyt oli huvila
ja matkusti heti poikineen katsomaan ja tarkastamaan sitä. Kymmenen
minuutin kuluttua oli hän selvillä siitä, että myyjä oli petkuttanut
häntä mitä häpeämättömimmin ja että hän oli maksanut huvilastaan liikaa
ainakin 5,000 mk., jonka johdosta hra Kenonen tukisti ankarasti Kallea
sen takia, että tämä potki erästä halkinaista konttorin ovea, ja päätti
koettaa myydä huvilan ensi tilassa, vaikka hän ei kaupassa voittaisi
muuta kuin kolme- tai neljätuhatta markkaa.

Hra Kenosella oli mukanaan korissa hiukan evästä, kuten leipää ja
lihaa ja maitoa ja juustoa ja anjovista ja muikunmätiä ja korppuja ja
makkaraa ja palvattua lampaankääpää ynnä munia ja muita ruokatavaroita,
mutta koska huoneet olivat aivan kylmät, päätti hra Kenonen lämmittää
toista kamaria sen verran, että väsynyt matkamies voisi siinä nauttia
vaatimattoman välipalansa sekä sitten permannolle levitetyllä
sanomalehdellä hiukan uinahtaa ruoan päälle matkan vaivoista ja
tunnottoman huvilankauppiaan petollisen ja rikollisen menettelyn
aiheuttamasta mielenliikutuksesta. Hra Kenonen käski siis poikiensa
mennä noutamaan halkovajasta halkoja ja sytykkeitä, ja kun pojat parin
minuutin kuluttua palasivat ilmoittamaan, ettei vajassa ollut ensinkään
halkoja, niin sanoi hra Kenonen vanhan sydämensä vuotavan verta
ajatellessaan, kuinka hänen tyhmät poikansa tulevat toimeen sitten,
kun hän on kallistanut harmaantuneen, huolten murtaman pääraukkansa
haudan lepoon. Ja hra Kenonen tuli itsekin niin liikutetuksi omasta
kaunopuheisuudestaan, että hänelle nousivat melkein vedet silmiin,
jonka jälkeen hän alkoi puhua aivan toisessa äänilajissa ja tarttui
poikiaan korvista kiinni ja huusi, että vajassa on vähintäänkin
kolme syltä pieniksi pilkottuja ruutikuivia koivuhalkoja, niinkuin
huvilanmyyjä nimenomaan oli ilmoittanut, ja että hänen poikansa
olivat tolvanoita, kun eivät olleet huomanneet sellaista halkopinoa.
Annettuaan pojilleen tämän letkauksen ja sitäpaitsi pari letkausta
kämmenelläänkin lähti hra Kenonen itse halkovajaan, lausuen mennessään
pojilleen myrkyllisellä äänellä sananlaskun: "laita lapsi asialle, mene
itse perässä!"

Kuullessaan tuon loukkaavan sananlaskun punastuivat Kenosen pojat
selkäpiitään myöten harmista ja häpeästä, mutta heidän kasvoilleen
levisi parin silmänräpäyksen kuluttua tyytyväisempi ilme, kuullessaan
isänsä karjahtavan tyhjässä halkovajassa niinkuin vihastunut kontio eli
karhu.

Sillä vaja oli kuin olikin tyhjä, lukuunottamatta pientä avoimesta
ovesta sisään pyryttänyttä lumikinosta.

Hra Kenonen lausui hartaana toivomuksenaan, että hän vielä elämänsä
taipaleella tapaisi, mieluimmin kahden kesken, sen miehen, joka oli
hänelle huvilan myynyt, ja potkaisi sitten vihoissaan mainittua pientä
lumikinosta, jolloin hänen kenkänsä kärki kolahti johonkin kovaan.
Hra Kenonen potki silloin koko kinoksen hajalle ja löysi sen alta
kymmenkunta jäätynyttä puukalikkaa, jotka hän heti poimi syliinsä ja
kantoi palelevin sormin sisään ja paiskasi kaakeliuunin eteen ja sanoi
pojilleen, että näettekös nyt, että siellä _oli_ halkoja, kun _mies_
meni hakemaan, mutta mitäs kakaroista!

Sitten latoi hra Kenonen halot uuniin ja ryhtyi sytyttämään tulta,
mutta vaikka hän oli jostakin lukenut, että villi-ihmiset ja
raakalaiset saavat tulen syttymään hieromalla kahta puupalasta
vastakkain, ei hra Kenonen saanut pesään valkeata, vaikka tuhlasikin
kaksi laatikkoa tulitikkuja ja kaikki löytämänsä paperinpalat ja muut
roskat sytykkeiksi.

Silloin lausui hra Kenonen vakaumuksenaan, että huvilanmyyjä oli varta
vasten jäädyttänyt puut, tehdäkseen hra Kenoselle kiusaa, kaivoi
eväskoristaan esille emaljituopin, joka oli otettu mukaan maidon
juomista varten, ja käski Heikin juosta läheiseen sekatavarakauppaan
ostamaan tuopin täyden petroolia, ja kun Heikki takaisin palattuaan
kertoi kauppiaan neuvoneen käsittelemään petroolia varovaisesti
kylmää uunia sytytettäessä, koska lehdissä oli juuri ollut uutinen
Turussa Ison Hämeenkadun varrella samanlaisessa tapauksessa
sattuneesta ankarasta petrooliräjähdyksestä, niin naurahti hra Kenonen
halveksivasti ja sanoi, että sekatavarakauppiaalla näkyi olevan yhtä
hämärät tiedot räjähdysaineista kuin petroolin ominaisuuksistakin, ja
heitti koko tuopillisen petroolia uuniin, jossa tuli ritisi muutamissa
tikuissa.

Toinnuttuaan huomasi hra Kenonen istuvansa nurkassa huoneen toisella
puolen, ja kaakeliuunin olevan hajalla. Ympäri huonetta oli tiilen- ja
kaakelinpalasia ja muurilaastaa, ja Kenosen pojat istuivat eri tahoilla
huonetta permannolla, kylkiään hieroskellen. Eräs kaakelinpalanen oli
napsahtanut hra Kenosen otsaan, ja kun hra Kenonen huomasi otsastaan
tippuvan verta, huusi hän kalpeana, että hänet oli murhattu ja
että hänen aivonsa olivat lentäneet seinään, sekä ajoi heti Kallen
ilmoittamaan viereisessä huvilassa asuvalle kunnanlääkärille, että
liikemies Kenonen Helsingistä oli katalan salamurhan uhrina räjähytetty
ilmaan ja lepäsi viimeisillään oman huvilansa nurkassa.

-- Herra tohtori, te näette nyt edessänne kuolevan ihmisen! huokasi
hra Kenonen sammuvalla äänellä, kunnanlääkärin astuessa sisään, jonka
jälkeen lääkäri sitoi hra Kenosen otsan ja vakuutti hänen työteliäitten
ja nerokkaiden aivojensa olevan vahingoittumattomina ja hänen tilansa
muutenkin olevan täysin tyydyttävän.

Kenosella oli sittemmin muutamia viikkoja otsallaan musta nauha, ja
muistutti hän sen johdosta mielestään melkoisesti sotasankari von
Döbelniä. Ja yhä edelleenkin on hän sitä mieltä, ettei räjähdystä
aiheuttanut petrooli, koska petrooli ei ole mitään räjähdysainetta,
vaan dynamiitti, jonka huvilanmyyjä oli kätkenyt uuniin peittääkseen
rikoksensa ja haudatakseen pettämänsä hra Kenosen huvilan raunioihin.



HRA KENONEN JA PULAT

Hra Kenonen kuulee sokeri- ja voipulan uhkaavan, sekä ryhtyy
tarpeellisiin toimenpiteisiin


Hra Kenonen sai äkkiä sattumalta kuulla, että Helsingissä oli
sokeri hyvin vähissä, ja juoksi keittiöön toimeenpanemaan ankaran
kotitarkastuksen.

Kenosen perheen sokerivarasto, joka heti punnittiin, havaittiin
450 grammaksi pala- ja 280 grammaksi jauhosokeria, jonka jälkeen
hra Kenonen otti palasokerin oitis takavarikkoon ja lukitsi sen
kassakaappiinsa. Hän olisi menetellyt samalla tavoin jauhosokeriinkin
nähden, mutta palvelijatar pani sitä vastaan ankaran vastalauseensa,
koska jauhosokeria tarvittiin päivällisruokien valmistukseen.
Samalla kävi selville, että Heikki Kenonen oli aamulla näpistänyt
sokerirasiasta kaksi sokeripalaa, jonka johdosta hän heti sai kaksi
tukkapöllyä, yhden pöllyn kumpaisestakin palasta.

Sitten lähti hra Kenonen juoksujalkaa lähimpään puotiin ja pyysi saada
ostaa 100 kiloa keko- ja 200 kiloa palasokeria.

Kauppias punnitsi hänelle puoli kiloa palasokeria ja sanoi tekevänsä
senkin vain vanhan tuttavuuden vuoksi, sitoi tuon pienen pussin
langalla kiinni ja antoi sokerin hra Kenoselle, kehoittaen häntä
noudattamaan sen käytössä mitä suurinta säästäväisyyttä.

Hra Kenonen kiiruhti kotiin, talletti pussin kassakaappiinsa ja lähetti
vanhimman poikansa samaan puotiin ostamaan puoli kiloa palasokeria.

Mutta koska Kenosen pojat tuntee koko kaupunginosa, niin sanottiin
Kalle Kenoselle, että hänen isänsä on jo saanut osansa sokeria, ja
Kalle sai palata tyhjin toimin kotiinsa.

Isä Kenonen antoi nyt tukkapöllyn kaikille pojilleen sen johdosta,
että he huomiotaherättävällä ja yltiöpäisellä esiintymisellään
olivat tehneet itsensä liian tunnetuiksi pääkaupungissa, ja lähetti
palvelijattarensa koettamaan onneaan.

-- Onko se Kenosen herrasväelle? kysyi kauppias palvelijattarelta.

-- On, vastasi tämä yksinkertainen ja rehellinen sielu.

Kauppias ei antanut palvelijattarellekaan sokeria, vaan kirjoitti hra
Kenoselle kirjeen, jossa hän ystävällisesti, mutta vakavasti kehoitti
hra Kenosta luopumaan enemmistä petosyrityksistä.

Silloin alkoi hra Kenonen käsittää, että asia oli vielä arveluttavampi
kuin hän ensin oli otaksunutkaan, ja hän kutsui kokoon perheensä,
siihen luettuna molemmat palvelijattaret, ja piti tälle joukolle
ylevän, lämminhenkisen puheen, jossa hän innostutti jokaista mitä
pontevimpaan toimintaan, otti esille kaupungin kartan, jonka mukaan hän
jakoi koko kaupungin piireihin perheensä kesken, antoi jokaiselle 20
markkaa taistelurahoiksi ja julisti hyökkäyksen alkaneeksi.

Kun Kenosen perheen jäsenet illalla kokoontuivat yhteisen kotilietensä
ääreen ja saalis laskettiin, havaittiin sen tekevän yhteensä yksitoista
ja puoli kiloa sokeria ja parikymmentä kiloa kaikenlaista muuta
tavaraa, jota oli täytynyt ostaa sokerin ohella, koska useat kauppiaat
eivät suostuneet myömään sokeria muuten kuin että samalla ostettiin
jotain muutakin tavaraa.

Tällä sokerimäärällä oli Kenosen perheen nyt tultava toimeen monta
kuukautta, sillä Kenoset tunnettiin tämän sotaretken jälkeen jokaisessa
myymälässä, missä ikinä on sokeria myyty, eikä heidän esiintymisensä
ollut omiaan synnyttämään kauppa-apulaisissa mitään lempeitä tunteita
heitä kohtaan.

Hra Kenonen, joka oli toivonut tämän hyvinjärjestetyn yrityksen
tuottavan hänelle vähintään 150 kilon sokerivaraston, vaipui illalla
syviin mietteisiin.

Mutta äkkiä hänen ilmehikkäät kasvonsa kirkastuivat.

Hän oli saanut aatteen.

Hra Kenonen, joka on erittäin nerokas ja kekseliäs mies, päätti kerta
kaikkiaan kyllästyttää koko perheensä sokerilla, niin ettei se sietäisi
sitä nähdäkään vuoden päiviin.

Seuraavana päivänä antoi hra Kenonen palvelijattarensa käytettäväksi
yli neljä kiloa sokeria kaikenlaisten erinomaisten makeiden ruokien
valmistamista varten sekä rajattoman määrän siirappia, tilasi
sokerileipureilta leivoksia, sokerikakkuja ja hilloja, ja aloitti
illalla kotonaan sellaiset makean syömingit, ettei niillä ole
vertaistaan koko Kenos-suvun historiassa.

Kenosen pojat luulivat olevansa taivaassa, eikä kynä pysty kuvaamaan
sitä vauhtia, jolla he söivät. Isä Kenonen valvoi hiki otsalla,
että jokainen teki tehtävänsä, ja siroitteli vahvasti sokerijauhoja
makeimpiinkin hilloihin ja leivoksiin.

Klo 9 illalla ilmoittivat Kenosen pojat tyytyväisinä, että he olivat
saaneet tarpeekseen, mutta hra Kenonen rypisti otsaansa ja käski heidän
jatkaa.

Neljännestä yli yhdeksän vakuuttivat pojat, etteivät he voi syödä
enempää. Sitäpaitsi olivat kaikki kaakut ja leivokset lopussa.

Silloin asetti hra Kenonen jokaisen uhrinsa eteen neljänneskilon
jauhosokeria ja lusikan, haki eteisestä pitkän vitsan ja käski jatkaa
juhlaa.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoittivat nuoremmat Kenoset itkien,
etteivät he enää koko elämässään voi syödä sokeria, ja sanoivat
kuolevansa, jos heidän täytyy vielä syödä.

Silloin valaisi tyytyväisyyden hymy hra Kenosen älykkäitä kasvoja. Hän
otti lusikan, pisti jokaisen pojan suuhun kaksi lusikallista sokeria
ja kantoi heidät sänkyihinsä, sillä itse eivät he jaksaneet tuolilta
liikahtaa.

Sitten meni hra Kenonen itsekin nukkumaan, tyytyväisenä epätoivoisen
yrityksensä loistavaan tulokseen.

Seuraavana aamuna pisti Juhana Wilhelm Kenonen nuoren päänsä sisään hra
Kenosen kamarin ovesta ja kysyi toivorikkaana:

-- Isä, saammehan me tänäkin päivänä sokeria ja hilloa ja sokerikakkua?

Silloin lähti hra Kenonen kotoaan.

Hän näytti murtuneelta mieheltä.

       *       *       *       *       *

Jonkin ajan kuluttua kuuli hra Kenonen kaupungilla, että pääkaupungissa
vallitsi n.s. voipula.

Tästä vaarasta ei hänellä ollut siihen saakka ollut aavistustakaan,
sillä hänen hyvinvarustetussa pöydässään oli joka aterialla ollut voita
ainakin neljänneskilo.

Mutta kun hän kuuli voipulasta, otti hän auton ja ajoi sillä kotiinsa,
pudottaen hattunsa kadulle. Aikaa sen ylösottamiseen ei hänellä ollut.

Kotona kutsui hra Kenonen luokseen poikansa, jotka hieman epäröiden
lähestyivät rakasta isäänsä, ja antoi heille määräyksen lähteä voiliike
Valioon ostamaan voita kilon erissä mahdollisimman suuren määrän
uhkaavan pulan torjumiseksi Kenosen rauhallisesta perheestä.

Koska Kenosen pojilla oli ikäviä kokemuksia heidän suurelta
sokeriretkeltään, ilmaisivat he vastalauseensa perheen päämiehen uutta
suunnitelmaa vastaan.

Silloin ryhtyi hra Kenonen tunnettuun ripeään tapaansa käsittelemään
jälkeläisiään, aloittaen vanhimmasta ja lopettaen Jonakseen, ja jonkin
aikaa kuului hra Kenosen työhuoneesta sellainen elämä, kuin olisi
siellä toimeenpantu "iltama vaihtelevalla ohjelmalla". Viiden minuutin
kuluttua oli vastarinta murrettu, jonka jälkeen hra Kenonen leppyneenä
vetosi poikiensa järkeenkin, eikä ainoastaan heidän tunteisiinsa, ja
huomautti heille, ettei heitä Valiossa kukaan tuntenut.

Sitten lähtivät Kenosen pojat Valioon, jossa ennen heitä odotti
vuoroaan sataviisikymmentä henkeä. Omituisinta kuitenkin oli, että
joka viides tai kuudes ostaja oli Kenosen poika, vaikka ainoastaan
kolme vanhinta poikaa toimi ostajana. Neljäs toimitti varastomestarin
ja kotiinkuljettajan virkaa Esplanadin kulmassa. Mutta Kenosen pojat
vääristivät aina uudelleen esiintyessä uudella tavalla naamansa, niin
etteivät myyjät, joilla oli tavallisuuden mukaan hirmuinen kiire,
voineet heitä tuntea. Varmuuden vuoksi asettivat he sitäpaitsi lakkinsa
joka kerta eri asentoihin ja käänsivät ne joskus nurinkin. Näillä
tempuilla olisivat he voineet vetää nenästä vaikka Sherlock Holmesia.

Illalla oli hra Kenosella voita kokonainen dritteli ja sitäpaitsi vielä
kolme kiloa.

Kenosen naapuri Hyrylä ei ollut syönyt voita nokarettakaan kahteen
päivään. Mutta kun hän kuuli, että Kenosella oli voita aivan
mahdottomasti, meni hän pyytämään, että hra Kenonen myisi hänelle
neljänneskilon.

Hra Kenonen sanoi, että Hyrylän tarkoitus oli näännyttää nälkään
Kenonen ja hänen viaton perheensä, riistämällä siltä viimeisenkin
vaivoin hankitun voipalan.

Sitten ajoi hra Kenonen Hyrylän ulos ovesta.

Rva Kenonen, joka oli Tikkurilassa vierailemassa sukulaisissaan, kuuli
siellä, että Helsingissä vallitsi voipula, ja aavistaen Kenos-parkojen
kyyneleillä kostuttavan kuivaa, voitonta leipäänsä, osti hän mailta
astian voita ja lähetti sen kiireesti Helsinkiin.

Kenosilla oli nyt voita yli kaksi astiaa, ja hra Kenosen kotkankatse
tarkasti terävästi, ettei kukaan saanut ruokapöydässä levittää voita
leivälleen enempää kuin oli aivan välttämätöntä.

Parin päivän kuluttua kuuli hra Kenonen eräältä asiantuntijalta, että
voipula olikin jo lopussa. Koko Helsinki oli itse asiassa täynnä voita,
ja uutta tuli niin paljon kuin veturit jaksoivat vetää.

Hra Kenonen vaipui syviin mietteisiin ja meni sitten Valioon kysymään,
ostettaisiinko sinne häneltä kaksi astiaa hyvää voita.

Valiossa vastattiin, että heillä on voita enemmän kuin tarpeeksi.
Sitten kysyttiin hra Kenoselta, miten hänelle oli sattunut karttumaan
niin paljon voita.

Hra Kenonen pureskeli sikarinpätkäänsä, punastui vähän ja kertoi kautta
rantain poikainsa viimeiset liiketoimet.

Hra Kenosta pyydettiin hyväntahtoisesti painamaan lakki päähänsä ja
astumaan ulos ovesta, minkä hän ääneti tekikin.

Hra Kenonen kuljeskeli sitten pitkin kaupunkia ja kysyi jokaiselta
vastaantulevalta vähänkin tuttavannäköiseltä henkilöltä, eikö tämä
ostaisi voita hinnan alennuksella.



HRA KENONEN KEINOTTELEMASSA

Hra Kenonen keinottelee vaihtelevalla menestyksellä ja huomaa ilokseen,
etteivät omenat ole pudonneet kauas puusta


Joka tapauksessa oli hra Kenosen huomio nyt tullut kiintyneeksi
voikaupan alalle, ja pian alkoikin uusi voipula, entistä paljon
vakavampi ja pitkäikäisempi! Hra Kenonen lähti silloin pitkille
matkoille maaseudulle, matkusteli useamman kuukauden ja osti yhteensä
12,000 kiloa voita. Mihin se voi on joutunut, sitä ei tiedä kukaan muu
kuin hra Kenonen itse, ja hän ei ole sitä sanonut.

Olipa sen asian laita miten tahansa. Meidän velvollisuutemme on vain
todeta, että hra Kenonen ilmestyi lopuksi jälleen kotilietensä ääreen
Helsingin kaupunkiin ja pisti ensi työkseen lompakkonsa kassakaappiin,
jolloin rva Kenonen huomasi lompakon olevan niin täynnä, että
ompelukset olivat ratkenneet kahdesta kohden.

-- Saitko voita? kysyi rva Kenonen.

Hra Kenonen kohotti ylevästi kulmakarvojaan, loi puolisoonsa
paljonpuhuvan katseen ja vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi:

-- Kaksitoistatuhatta kiloa!

Rva Kenonen vaipui istumaan lähimpään tuoliin ilonkyyneleet silmissä
ja painoi vasemman kätensä sydämelleen, ettei hänen sydämensä riemusta
pakahtuisi, ja sanoi perheen olleen kaksi viikkoa voitta ja poikien
mielentilan olevan sen johdosta arveluttavan sekä palvelustytön
muuttaneen pois, ja pyysi hra Kenosta heti noutamaan asemalta yhden
drittelin kotitarpeiksi.

Silloin hra Kenonen, jolla ei ollut asemalla yhtään dritteliä,
koska hän ei ollut ehtinyt eikä suoraan sanoen muistanutkaan varata
kotitarpeiksi yhtään grammaa voita, hyökkäsi epätoivoissaan Valion
myymälään, saadakseen edes neljänneskilon, mutta Valion herrat
hymyilivät kalpeina ja laihtuneina aavemaista hymyä ja sanoivat,
etteivät he ole itsekään nähneet voita muuta kuin unissaan, ja
silloinkin enintään parinkymmenen pennin edestä.

Viiden minuutin kuluttua nähtiin hra Kenonen silmät narrillaan
kävelevän pitkin Etelä-Esplanadikatua. Passissa oleva poliisi huomautti
hänelle kiukkuisesta, ettei saa kävellä ihmisten päälle, jolloin hra
Kenonen vaistomaisesti, päällystakin napit auki, siirtyi keskikadulle,
ollen kävellä kumoon ensimmäisen vastaantulevan issikkahevosen.

Rattailla istui hänen hyvä tuttavansa, liikemies R--nen, joka
huomattuaan hra Kenosen olevan joutumaisillaan tappeluun ajurin kanssa
hyppäsi alas rattailta, puristi kauan ja lämpimästi hra Kenosen kättä
ja kysyi, missä veli Kenonen on ollut, kun ei häntä ole pitkään aikaan
näkynyt kaupungissa.

Siihen hra Kenonen hieman vitkastellen vastasi, että hän on vain vähän
hommaillut voialalla, ja hra R--nen sanoi, että hän on menetellyt perin
ajattelemattomasti kömpiessään maaseuduilla siihen aikaan, jolloin
kaikki muut etevät liikemiehet ansaitsevat omaisuuksia Helsingin
pörssissä.

Ja kun hra Kenonen oli puolen tuntia kuunnellut, mitä hra R--nen kertoi
hänelle pörssissä saaduista satumaisista voitoista, unhotti hra Kenonen
voin ja pienet, voinnälässä olevat poikaraukkansa ja kiiruhti kotiin,
huutaen siellä ohimennen vaimolleen, ettei ole enää silmänräpäystäkään
hukattavissa, jos mieli voittaa osakekaupoilla, tempaisi kassakaapista
paksun lompakkonsa ja katosi sen tiensä.

Rva Kenonen, joka oli rva R--seltä kuullut, että rva R--nen oli
voittanut pankkiosakkeillaan 220 mk., muisti, että hänellä oli 10
pankkiosaketta, ja soitti heti pankkiiriliike X:lle, ostaisivatko he 10
kappaletta mainittuja osakkeita. Pankkiiriliike osti ne heti, ja rva
Kenonen laski ansainneensa 300 mk.

Mutta hra Kenonen oli sillä välin saapunut erään vanhan leskirouvan
luo, jolla hän tiesi olevan melkoisen määrän eräitä osakkeita, ja
huusi jo ovelta, että nyt on juuri viimeinen hetki, sillä huomenna
ne laskevat arvossa, ja silloin hän kärsii suuren vahingon, mistä
leskirouva niin säikähti, että myydä pöläytti heti kaikki osakkeensa
hra Kenoselle, joka puolestaan toimitti ne pörssiin myytäväksi.

Sen valitettavan häiriön, joka sitten tapahtui pörssin lehterillä,
aiheutti ikävä kyllä hra Kenonen. Sillä kuten hän oli leskirouvalle
ennustanut, alenivat edellä mainitut osakkeet pörssissä, mutta hra
Kenosen onnettomuudeksi ja rahalliseksi vahingoksi alenivatkin ne jo
samana päivänä eikä seuraavana, ja kun hra Kenonen, joka oli lehterillä
tämän tapauksen sattuessa, mutta ei ollut saanut oikein selvää
huutokaupan menosta, vierustoveriltaan kuuli, mitä oli tapahtunut,
kalpeni hän, kumartui lehterin kaidepuun yli ja honkasi:

-- Sikamaista!

Silloin taluttivat vahtimestarit hra Kenosen ulos, ja hän käveli
tahdottomana vahtimestarien välissä pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan,
mutta ulos päästyään oli hän jo tointunut sen verran, että pysähtyi
erään tuntemattoman, silinterihattuisen herran eteen ja sanoi
katkerasti naurahtaen:

-- No ei se jumalaut sentään köyhään koskenut!

Se herra katsoi häneen hyvin pitkään ja meni sitten menojaan.

Mutta pörssitalon porttiholvista tuli hra Kenosta vastaan liikemies
R--nen, ja hra Kenonen tarttui oitis hänen kaulukseensa ja huusi, että
kyllä sinä nyt...!

Kun hra R--nen kuuli, mitä oli tapahtunut, alkoi hän pyörittää päätään
ja vannoa, että hra Kenoselle olisi mitä pikimmin varattava paikka
Lapinlahden keskuslaitokseen, ja kysyi, mitä hän oikein oli ajatellut
ostaessaan juuri sellaisia papereita, joita kohta myydään kilokaupalla,
1 mk. 20 penniä kilo. Hra R--nen sanoi, että koska hra Kenonen ei
näy tuntevan osakekaupan aakkosiakaan, niin on hänen toistaiseksi
varminta pysyä pankkiosakkeissa, sillä niissä ei tottumatonkaan
voi hävitä, ja kun masentunut Kenonen kysyi, mitä osakkeita hän
erikoisesti suosittelisi, niin vastasi hänen ystävänsä, että sen
ja sen pankin osakkeita, jotka erityisesti sopivat aloittelevalle
pörssikeinottelijalle. Hra Kenonen lähti heti kaupungille niitä
etsimään, muistaen ilokseen, että hänellä oli niitä kotonaankin
kymmenkunta kappaletta, huokealla ostettuja.

Koko päivän hän kierteli kaupungilla, metsästäen noita osakkeita.
Aluksi huonolla menestyksellä, mutta kun hän illalla tuli kotiin,
niin oli hänellä sentään noita osakkeita kymmenen kappaletta, ja hän
kehui rva Kenoselle ostaneensa pankkiiriliike Z:ltä kymmenen edullista
pankkiosaketta, kaivoi ne taskustaan ja heilutti niitä rouvansa nenän
edessä, lohduttaen poikiaan, jotka vihamielisinä muljottivat mikä
mistäkin nurkasta:

-- Olkaa pojat iloisia, ettei susi ole teitä pieninä syönyt! Isä ostaa
kohta meijerin, ja sitten te saatte voita!

Mutta hätäytynyt rva Kenonen oli heti alkanut vertailla osakekirjojen
numeroita muistikirjassaan oleviin numeroihin. Ne olivat täsmälleen
samat. Kuului kiljahdus ja rva Kenonen oli vaipunut tainnoksissa 575
mk. maksavalle matolle.

Pankkiiri X. oli myynyt rva Kenoselta ostamansa osakkeet pankkiiri
Y:lle, pankkiiri Y. oli ne myynyt pankkiiri Z:lle, ja pankkiiri Z. hra
Kenoselle.

Hra Kenonen sanoi, ettei hän tahtoisi olla näiden pankkiirien housuissa
viimeisellä tuomiolla.

Mutta hetken kuluttua hän lisäsi, että menetetyt rahat olivat vain
oppirahoja.

Sitten vetäytyi hän yksityishuoneeseensa.

Hetken kuluttua hän kuitenkin muisti jotain ja huusi ukkosenkaltaisella
äänellä:

-- Pojat!

Vallitsi hiljaisuus.

Silloin pullistuivat hra Kenosen silmät, ja talon perustuksia tärisytti
karjahdus:

-- _Pojat!_

Koska ikkuna oli auki, kääntyi seuraavan kadunkulman ympäri juuri
pyörähtämässä oleva poliisikonstaapeli takaisin, loi ihmettelevän
katseen ympärilleen ja käveli sitten sinnepäin, mistä huuto oli
kuulunut, kiinnittäen epäluuloisen huomionsa hra Kenosen hallitseman
huoneiston ikkunoihin.

Erinäisiä Kenosen poikia ilmestyi vähitellen eri tahoilta hra Kenosen
yksityiskabinettiin, jääden epäröiden ja kunnioitettuun isäänsä kulmien
alta vilkuillen seisomaan erinäisiin nurkkiin.

-- Astukaa lähemmäksi! sanoi hra Kenonen syvällä äänellä.

Nurkissa seisovat nuoret henkilöt noudattivat saamaansa määräystä,
ottaen yhden, kaksi, jopa puolen kolmattakin askelta eteenpäin.

-- Kenen on tuo eteisessä oleva uusi polkupyörä? kysyi hra Kenonen
ilman pitempiä esipuheita.

-- _Meidän!_ huusivat Kenosen pojat.

Hra Kenonen sytytti sikarin, asettui selkäkenoon kirjoitustuoliinsa,
ojensi jalkansa suoriksi, katseli kenkäinsä kärkiä ja kysyi sitten
rauhallisesti:

-- Mistä te olette sen saaneet?

-- Me olemme sen _ostaneet!_ huusivat nuoret Kenoset, silmät loistaen.

-- Vai niin, sanoi hra Kenonen.

Äänettömyys.

Hra Kenonen karisti sikariaan tuhkakuppiin, kiinnitti sitten
jälkeläisiinsä lujan, järkähtämättömän katseen ja kysyi:

-- _Millä rahoilla?_

Kenosen pojat katselivat toisiinsa, jonka jälkeen vanhin vastasi:

-- Me olemme perustaneet osakeyhtiön... oo yy Pyörä aa pee...

-- Vai niin, sanoi hra Kenonen.

Sitten karisti hän taas sikariaan ja kysyi:

-- Mistä te olette saaneet _rahat?_

Pojat katselivat lattiaan ja liikuttelivat hermostuneina jalkojaan.

-- Älkää raapiko koroillanne naarmuja minun hienoon parkettilattiaani!
huusi hra Kenonen ankarasti. -- _Saanko_ minä tietää, mistä herrat ovat
saaneet _rahoja_, vai _enkö_ minä saa tietää?

Kalle Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi matalalla äänellä:

-- Me on tehty afääriä...

-- Mitä afääriä? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti, mutta uteliaana.

Kenosen pojat huoahtivat helpotuksesta, nähdessään kunnioitetun isänsä
diktaattorikasvoille leviävän ystävällisemmän ilmeen, ja selittivät
tehneensä afääriä aspiriinipulvereilla ynnä muutamilla muilla pienillä,
tuottavilla tavaroilla. Mutta varsinkin aspiriinipulvereilla.

-- Aspiriinipulvereista saa nyt 80 ja 90 penniä, huomauttivat pojat.

-- Saako niistä niin paljon? hämmästyi hra Kenonen.

-- Saa! ilmoittivat pojat, ja kertoivat ostaneensa niitä jo ennen
joulua toista tuhatta pulveria. Silloin sai 20 pennillä kappaleen.

-- Toista tuhatta pulveria! huusi hra Kenonen, -- Mistäs te saitte
niihin rahat?

Pitkä, kiusallinen äänettömyys.

-- Me panttasimme isän frakkipuvun, sanoi vanhin pojista vaisusti.

-- Ja isän vanhemman turkin, mutisi toinen poika.

-- Ja isän vaalean kesäpuvun, kuiskasi Napoleon Kenonen, vetäytyen
vanhempien veljiensä selän taakse.

-- _Mitä?_ huusi hra Kenonen raivostuneena ja näytti olevan valmis
hyökkäykseen.

-- Mutta ne on jo _lunastettu!_ kiljaisivat pojat hädissään.

-- Onko _kaikki_ lunastettu? kysyi hra Kenonen, vetäen syvään henkeään.

-- _On!!_ huusivat pojat.

Hra Kenonen nousi ylös, jolloin hänen perillisensä, vetäytyivät kaksi
askelta taaksepäin.

Mutta hra Kenonen menikin vain vesikarahvin ääreen, kaatoi lasin
täyteen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä.

-- Ja muitakin kauppoja olette tehneet? kysyi hra Kenonen
ystävällisesti.

-- Niin! vakuuttivat pojat.

-- Vai niin, vai niin, toisteli hra Kenonen, naputteli sormillaan
ikkunaruutuun ja katseli ulos pimeälle Fredrikinkadulle.

-- Paljonko olette tähän asti voittaneet? tiedusteli hra Kenonen
kohteliaasti ja puhui huomaamattaan samanlaisella äänellä, jolla hän
puhutteli liiketuttaviaan.

-- Viisisataa kolmekymmentä kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä!
huusivat pojat.

-- Onko siitä jo vähennetty pois panttienlunastus?

-- On! Se on puhdas voitto! ilmoitti Kalle Kenonen.

Hra Kenonen katseli poikiaan syvällä ihmetyksellä ja salaisella
kunnioituksella. Sitten viittasi hän pojilleen, että he saisivat
poistua, jota lupaa nuoret liikemiehet viivyttelemättä käyttivät
hyväkseen.

Hra Kenosen silmissä välkkyi omituinen, riemuitseva kiilto.



HRA KENONEN KIRJAILIJANA

Hra Kertonen aikoo ensin itse kirjailijaksi, mutta päättää sitten
avustaa muita kirjailijoita laajoilla kokemuksillaan


Eräänä päivänä luki hra Kenonen muutamasta lehdestä ilmoituksen,
että "kirjailija, jolla on tekeillä avioeroromaani, haluaisi kuulla
onnettomien aviopuolisojen kokemuksia".

Vastaus Bulev. postit, nimim. "Vaitelias".

Hra Kenonen oli joskus ihmetellyt, mistä kirjailijat saavat aiheita
romaaneihinsa. Olihan hänellä kyllä jonkinlainen käsitys siitä, että
kirjoissa oli noin 99 prosenttia valhetta, mutta kuitenkin...

Ja mistä ne keksivät kaikki valheensa?

Nyt alkoi tämä arvoitus selvitä hra Kenoselle. Kirjailijat urkkivat
tietonsa muilta ihmisiltä, pistävät vähän omaa valhetta sekaan ja
kirjoittavat kirjan. Ovat ne aika veijareita.

Hra Kenosen kasvot kirkastuivat. Hän hymyili. Hän oli päässyt
kirjailijain suuren salaisuuden perille.

Sitten päätti hra Kenonen kirjoittaa avioliittoromaanin itse, otti
esille kynän ja mustepullon sekä muutamia isoja arkkeja virallista
paperia, pureskeli kynän pään möyhyksi ja tuhersi puolen päivän
kuluessa puolen arkkia täyteen harakanvarpaita, töhri sormensa,
pöydän ja nenänsä musteeseen sekä kävi kaksi kertaa antamassa pojille
ruumiillista kuritusta sen johdosta, että näiden melu häiritsi hänen
kirjallisia töitään, repi lopuksi käsikirjoituksensa kappaleiksi ja
luopui yrityksestään.

Mutta koska hänellä on melkoinen määrä arvokkaita avioliittokokemuksia,
joista painettuina voisi olla paljon hyötyä ihmiskunnalle, niin
kirjoitti hän kirjoituskoneella seuraavan kirjeen:

    "Arv. Nimim. 'Vaitelias'.

    Bulev. Postitoimisto.

    Olisin halukas antamaan Teille aiheita romaaniinne. Minulla on
    kokemuksia ainakin viittätoista romaania varten. Jos pistätte
    vähän omianne joukkoon, niin tulee niistä kaksikymmentä romaania.
    Missä voisi tavata Teitä?

    Suurimmalla kunnioituksella:

                             Paljon kärsinyt Puoliso ja Isä".

Paljon kärsinyt puoliso ja isä juoksi joka päivä postitoimistossa
kysymässä vastausta, mutta aluksi ei hän saanut mitään vastausta.
Silloin suuttui hra Kenonen ja mutisi aina tietäneensä, että
kirjailijat ovat suuria huijareita, ja toivoi saavansa joskus käsiinsä
nimim. "Vaiteliaan", voidakseen puolessa tunnissa leipoa hänen
niskaansa ja hartioihinsa niin paljon kokemuksia, että niistä riittäisi
aihetta kahteen romaaniin ja yhteen murhenäytelmään.

Mutta eräänä perjantaina, kun hra Kenonen jo oli luopumaisillaan
kaikista toiveistaan, sai hän postitoimistossa käydessään seuraavan
kirjeen:

    "Paljon kärsinyt Puoliso ja Isä!

    Jos Teille soveltuu, niin tulkaa tänä iltana klo 6 kahvila
    Aamunkoittoon. Minä istun oven vieressä olevan pöydän ääressä.
    Siellä voimme rauhassa jutella.

                                           Kunnioittaen:
                                            Vaitelias".

Hra Kenonen kiiruhti kotiin, ajeli partansa, antoi pojilleen 25
penniä kullekin eläviä kuvia varten, vihelteli tyytyväisenä, pukeutui
vierailupukuun eikä suuttunut silloinkaan, kun kengännauha katkesi,
vaan riisti nauhan vanhimman poikansa kengästä ja antoi Kallelle
katkenneen nauhan, neuvoen häntä tekemään siihen solmun. Hän söi
päivällisen ulkona kaupungilla parin hyvän tuttavan seurassa,
tullakseen puheliaammalle ja avomielisemmälle tuulelle, tuli
päivällisten lopulla hentomieliseksi ja kysyi ystäviltään, halusivatko
he kuulla hra Kenosen surullisen elämäntarinan. Mutta kun ystävät
sanoivat, etteivät he halunneet sitä kuulla, niin loukkautui hra
Kenonen, sanoi irti tuttavuutensa, maksoi laskunsa ja lähti tiehensä,
päättäen kehoittaa kirjailijaa sovittamaan äskeiset ystävänsä
joihinkin lurjuksen osiin uudessa teoksessa, sekä antaa kirjailijalle
muutamia hyödyllisiä viittauksia ja henkilökohtaisia tietoja siinä
tarkoituksessa.

Hra Kenonen on erittäin täsmällinen mies. Kun kello Nikolainkirkon
tornissa löi kuusi, astui hän sisään kahvila Aamunkoiton eteiseen.

Kahvila oli kirkkaasti valaistu. Siellä oli melkoisen paljon väkeä, ja
perältä kuuluivat grammofoonin sävelet. Hra Kenonen riisui kalossit
jaloistaan, ja alkaessaan avata päällystakkinsa nappeja kurkisti oven
vieressä olevaan pöytään, nähdäkseen, oliko kirjailija jo saapunut.

Samassa kierähti kahvila muutaman kerran hra Kenosen silmissä kuin
karuselli. Valot himmenivät ja grammofoonin ääni kuului kuin jostakin
kaukaisuudesta...

Hra Kenonen syöksähti ulos valkoisena kuin palttina.

Hänen nähtiin samana iltana ajavan hurjaa vauhtia asemalle, ostavan
piletin ja nousevan sitten Pohjanmaan junaan, joka lähti klo 6,20 i.p.,
vieden hra Kenosen mennessään. Senjälkeen ei hänestä muutamaan aikaan
mitään kuulunut.

Naapurit ja tuttavat olivat huolissaan hänen salaperäisen katoamisensa
johdosta, jota ei myöskään rva Kenonen voinut käsittää, mutta Kenosen
pojat kuuluivat huolettomaan tapaansa sanoneen, että kyllä se ukko taas
ilmestyy kaupunkiin silloin, kun häntä kaikkein vähimmän odotetaan.

Kirjailija, nimimerkki "Vaitelias", joka aikoi kirjoittaa
avioliittoromaanin ja jonka hra Kenonen näki istuvan kahvila
Aamunkoitossa, ovenvieressä olevassa pöydässä, oli rouva Kristiina
Kenonen.



JOULUJUHLA HERRA KENOSEN PERHEESSÄ

Isä Kenonen valmistaa pojilleen pienen yllätyksen ja saa itse kokea
vähän suuremman


Oli taas päästy jouluun, ja hra Kenonen, perässään kolme vanhinta
poikaansa, käveli torilla joulukuusimarkkinoilla kuusia katsellen
ja hintoja kysellen ja haukkuen kuuset huonoiksi ja niiden myyjät
tunnottomiksi kiristäjiksi, jonka jälkeen hän pysähtyi erään
harvanlaisen kuusenruipelon luo ja kysyi myyjältä, joka oli vanha
ukontohelo, mitä hän aikoi yrittää kuusestaan nylkeä.

Ukko tarjosi kuusen keskihintoja huokeammalla, mutta hra Kenonen
sanoi, ettei kukaan kunniallinen ihminen kehtaa pystyttää moista
karahkaa saliinsa, ja moitti kuusta niin kauan, että ukkoa itseäänkin
alkoi joulupuunsa hävettää, jonka johdosta hän tarjosi sen markkaa
halvemmalla kuin ensin oli pyytänyt, ja hra Kenonen alkoi kaivaa
kukkaroa taskustaan.

Mutta silloin esittivät Kenosen pojat äänekkään vastalauseensa, ja
sanoivat, etteivät he ymmärrä, miksi heidän isänsä, joka on tunnetusti
varoissaan oleva mies, ostaa kaikkein huonoimman kuusen.

Tästä hra Kenonen suuresti loukkaantui ja sydämistyi ja kysyi
pojiltaan, mitä he oikeastaan luulivat olevansa, mutta pojat
murjottelivat ja sanoivat, etteivät he kehtaa lähteä kantamaan noin
pahannäköistä kuusta halki Helsingin kaupungin.

Jolloin hra Kenonen koroitti äänensä ja sanoi, että hänen poikansa
olivat turmeltuneet ylellisyydessä ja loisteliaissa elämäntavoissa,
ja huomautti niistä sadoista ja tuhansista ja sadoistatuhansista
repaleisista pikku pojista, joilla ei ole minkäänlaista joulukuusta,
vaan joiden joulu on pimeämpi ja ilottomampi kuin vuoden muut päivät...
ja hra Kenonen kohosi niin lennokkaaseen kaunopuheisuuteen, että hän
tapansa mukaan tuli liikutetuksi omista sanoistaan ja oli vähällä saada
vedet silmiinsä ja tuuppasi poikiaan niskaan ja sanoi, että koska
teille ei kelpaa sellainen kuusi kuin minulle kelpaa, niin en minä osta
tänä jouluna mitään kuusta.

Ja hra Kenonen poistui ylpeänä ja arvokkaasti torilta, jättäen poikansa
masentuneina ja murheellisina seisomaan torille, mistä he vähitellen
vetäytyivät kotiin ja istuskelivat siellä mikä missäkin, päät
riipuksissa ja ajatellen, että tulipas tästä nyt nolo joulu.

Kun rva Kenonen näki poikiensa hillityt ja surunvoittoiset asennot,
liikkeet ja ilmeet, niin ei hän ollut tuntea näitä omiksi lapsikseen
ja ryhtyi ottamaan asiasta selkoa, jolloin pojat vähitellen alkoivat
vastailla hänen kysymyksiinsä ja murahdellen kertoivat, minkä ennen
kuulumattoman tempun hra Kenonen oli tehnyt.

Rva Kenonen katseli poikiaan ja harkitsi asiaa, ja hänen äidillisen
sydämensä täytti sääli, ja hän lähti kaupungille.

Jonkin ajan kuluttua alkoi Kenosen vanhin poika hymähdellä itsekseen
kuin nuori shakaali, ja hetken perästä livahti hän ulos.

Neljännestunnin kuluttua lähti Heikki samaa tietä.

Napoleon Kenonen hautoi kauimmin synkkiä tuumiaan, jotka johtivat
siihen, että hän kävi pistämässä terävän nupinaulan hra Kenosen
aamutohveliin.

Sitten meni hän poikien huoneeseen, mursi suurella vaivalla auki
hyllyllä olevan säästölaatikkonsa ja tyhjensi sen sisällön taskuunsa,
lähtien senjälkeen kaupungille.

Hiljaisuus vallitsi nyt Kenosen huoneistossa. Ruokasalin uunin reunalla
nakutteli harvakseen vanha herätyskello, ja lyhyt joulukuun päivä
hämärtyi nopeasti illaksi.

Vihdoin ilmestyi Kalle Kenonen hiljaa ja salaperäisenä kuin varas
eteiseen, raahaten perässään suurta joulukuusta, jonka hän asetti
salin nurkkaan joulukuusen tavalliselle paikalle. Sitten vetäytyi hän
huoneeseensa leikkelemään silkkipaperista koristeita.

Heikki tuli kuusineen viiden minuutin kuluttua, ja kymmenen minuutin
kuluttua retuutti Napoleon Kenonen talonmies Pikkaraisen avustuksella
huoneen korkuista kuusta saliin.

Myöhemmin tulleet olivat vähän hämmästyneet, nähdessään edelliset
kuuset, mutta asettivat kuitenkin kuusensa toisiin nurkkiin ja alkoivat
niitä koristella, koska ne nyt kerran oli ostettu.

Kun rva Kenonen toi kuusensa, jolla hän oli päättänyt valmistaa
lapsukaisilleen iloisen yllätyksen, ei hän voinut puoleentoista
minuuttiin muuta kuin hengittää raskaasti, suu auki.

Rva Kenosen kuusi täytyi asettaa uunin eteen, koska muut nurkat olivat
"ylösotetut".

Tuli kuusien sytytyshetki, eikä Kenosen perheessä ollut nyt kuusista
eikä kynttilöistä puutetta, sillä kynttilöitä oli hra Kenonen ostanut
sodan sytyttyä varastoon toista leiviskää.

Ihanasti säteili neljä kuusta herrasväki Kenosen salissa, ja pojat
esittivät intiaanitansseja niiden ympärillä. Hra Kenosta vain ei
näkynyt eikä kuulunut, ja pojat arvelivat, että tuskinpa hän tänä
iltana ähmissään näyttäytyisikään.

Silloin aukeni perheen kunnioitetun päämiehen ovi, ja viekkaalle
kepposelleen tyytyväisenä hymyillen kantoi hra Kenonen keskelle
permantoa huoneessaan valmiiksi koristelemansa joulukuusen. Aluksi ei
hän ehtinyt huomata toisia kuusia, mutta luotuaan silmäyksen saliin
tuntui hän jähmettyvän suolapatsaaksi kuin Lotin rouva ja tuijotti
ympärilleen pöllömäisesti.

Sitten hän irvisti, ja se oli sellainen irvistys, että Kenosen pojat,
jotka kyllä ovat tottuneet kaikenlaisiin ja vaihteleviin ilmiöihin
isänsä kasvoilla, lymysivät puitten taakse ja pöytien alle, mutta
hra Kenonen haastoi ukkosenkaltaisella äänellä heidät esille, jonka
johdosta muutamia Kenosen poikia vihdoin alkoi hitaasti ilmestyä päivän
taikka oikeammin sanoen joulukynttiläin valkeuteen, ja hra Kenonen
heitteli heihin leimuavia silmäyksiä, jotka olivat kuin Jupiterin
nuolet, ryhtyi heti pitämään poliisitutkintoa ja vaati selitystä
viimeistään 24 sekunnin kuluessa, jolloin Kenosen pojat koettivat
luikerrella ja sanoivat, että se oli vain leikkiä, mutta huomatessaan
isäukon naaman muuttuvan tuhkanharmaaksi pelästyivät vielä enemmän,
kiiruhtivat peruuttamaan edellisen puheensa ja sanoivat, ettei se
ollutkaan leikkiä, jolloin hra Kenonen avasi mahtavan suuontelonsa
kuin ruoka-annostaan odottava virtahepo eläintarhassa ja karjahti,
että _mitä_ se sitten oli, ja Kenosen pojat kertoivat saaneensa kuuset
puoli-ilmaiseksi torilta, jonne maalaiset olivat ne toriajan loputtua
hylänneet, ja alkoivat vilkuilla ovelle päin ja olisivat kai paenneet
yön pimeyteen kuin kadotetut sielut, viettääkseen kamalan jouluaaton
Eläintarhan pensastoissa taikka Töölön tuulisilla kallioilla taikka
Hesperian kolkossa puistossa, jollei rva Kenonen olisi ratkaisevassa
hetkessä astunut pää pystyssä ja selkä suorana esiin ja luonut hra
Kenoseen sellaista silmäystä, jolla eläinten kesyttäjätär masentaa
kuningastiikerin, ja tiikerimäinen olemus hra Konosessa, jossa se onkin
vain pinnalla, masentui, ja hän tuli lauhkeaksi kuin lammas ja veteli
viiksiään ja katseli viittä joulukuusta, joista hänelle ystävällisesti
vilkutti noin kaksisataa joulukynttilää ja yski hämillään ja mutisi,
että voihan niitä tosin sattua väärinkäsityksiäkin, ja että tässä on
tainnut tapahtua vähän väärinkäsitystä puolelta jos toiseltakin.

Ja kun Kenosen pojat suurella kielevyydellä lausuivat ihmettelynsä
isän kuusen komeudesta ja aistikkaasta koristelusta, ja sanoivat, että
se on joulukuusi "non plumps ultra", niin alkoi hra Kenosen sydämessä
tapahtua suuri jäittenlähtö, ja lopuksi hän jo nauroikin kovalla
äänellä ja löi kämmenellä reiteensä ja vakuutti olevansa se mies, joka
ymmärtää leikin ja sukkeluudet ja nuorison tunteet, ja tarttui samassa
erästä poikaansa, joka yritti puhaltaa piparkakun hra Kenosen kuusesta,
tukkaan ja ravisti niin että leuat loksahtelivat.

Kenosten sali muistutti loppiaiseen saakka suurta metsää, ja hra
Kenonen oli muutamia kertoja eksyä siihen.

Kuusten juurelle olivat Kenosen pojat rakentaneet havumajoja, joissa
he leikkivät metsärosvoja, ja heidän kammottavat huutonsa kuuluivat
hiljaisina, hämyisinä iltapäivän hetkinä kauas Fredrikinkadulle.



KOTITARKASTUS HRA KENOSEN LUONA

Hra Kenonen alkaa harrastaa luonnontieteellisiä asioita ja joutuu siitä
syystä valtiollisesti epäluulon alaiseksi


Toisena sotakesänä oli Kenosen pojilla mailla elättivaris, jonka nimi
oli Woodrow Wilson ja jonka he olivat saaneet keskenkasvuisena lahjaksi
naapuritalon pojilta. Siitä tuli heti Kenosen poikien lemmikki. He
laittoivat sille asunnon tyhjään pakkilaatikkoon ja syöttivät sitä
leivällä ja kokkelipiimällä, sillä Kenoset kunnioittivat sinä kesänä
Savonmaata vierailullaan. Kahdessa päivässä tuli variksenpoika niin
kesyksi, että sen huoleti saattoi laskea ulos pakkilaatikosta. Sitten
juoksenteli se, suu ammollaan ja rumalla äänellä rääkyen, jokaisen
pihassa kävelevän perässä, vaatien itselleen piimää ja muuta ravintoa,
jota se nautti terveydekseen ja hyvinvoinnilleen suunnattomat määrät
eikä tullut sittenkään koskaan kylläiseksi. Hra Kenonen, kävellessään
mietteissään pihassa, oli monta kertaa saada säikähdyksestä
sydämenhalvauksen, kun elättivaris äkkiä nokallaan tarttui hänen
housunlahkeeseensa.

Lopuksi alkoi varis kiinnittää hra Kenosen huomiota. Hän ryhtyi
paremman työn puutteessa tarkastelemaan sen hommia, huomasi ne
mieltäkiinnittäviksi, alkoi pitää niistä päiväkirjaa ja kirjoitti
sitten havainnoistaan 15 sivun laajuisen teoksen. Kun hän ei
saanut tälle tarkkoihin ja luotettaviin huomioihin perustuvalle ja
mielestään ei aivan ansiottomalle lisälle köyhään luonnontieteelliseen
kirjallisuuteemme kustantajaa, niin painatti hra Kenonen sen syksyllä
kaupunkiin tultuaan omalla kustannuksellaan, ja jokaisen vieraan ja
tuttavan, joka kävi Kenosen perheessä, täytyi ostaa tämä kirjanen...

Hra Kenonen oli hyvin ylpeä eläintieteellisistä tutkimuksistaan, ja
kun syksyllä kaupunkiinmuuton aika tuli ja variksesta täytyi erota,
päätti hra Kenonen panettaa variksen jalkaan pienen metallirenkaan,
johon oli kaiverrettu sanat "Kenonen. Helsingfors". Variksen tultua
ammutuksi jossakin vieraassa maassa saisi hra Kenonen nimensä kaikkiin
arvokkaimpiin luonnontieteellisiin aikakauskirjoihin lintujen elämän
uutterana tutkijana ja erikoistuntijana, ja sitä tietä saapuisi hänen
nimensä, kaikkien sekä tuttujen että tuntemattomien ihmetykseksi ja
kateudeksi, Suomenkin lehtiin.

Niinkuin hra Kenonen tahtoi, niin myöskin tapahtui, ja suurella
melulla, variksen huutaessa kuin olisi siltä päätä leikattu,
kiinnitettiin "Kenonen, Helsingfors"-rengas variksen toiseen koipeen.
Sitten ryhtyi hra Kenonen karkoittamaan varista ulos avaraan maailmaan,
niittämään itselleen sankarikuolemaa tieteen hyväksi ja mainetta hra
Kenoselle, mutta Woodrow Wilson ei suinkaan halunnut erota herrasväki
Kenosesta, jonka luona se oli saanut niin paljon piimää ja jota se
oli tottunut pitämään omana perheenään, vaan juoksi rääkyen ympäri
pihaa, hra Kenosen juostessa luuta kädessä sen perässä. Kun hra Kenonen
vihdoin alkoi noukkia kiviä ja kivittää niillä Woodrow Wilsonia, lensi
se aidan takana kasvavan puun oksalle ja pörhisteli siellä höyheniään
hra Kenosen harmiksi ja Kenosen poikien suureksi huviksi, jota heidän
kuitenkin täytyi parhaansa mukaan koettaa salata.

Seuraavana päivänä lähtivät Kenoset matkustamaan hevosilla Mikkeliä
kohti, jatkaakseen sieltä matkaansa Helsinkiin, ja Woodrow Wilson
seurasi heitä uskollisesti ja säikyttäen kaikki vastaantulevat nuoret
ja kokemattomat hevoset vauhkoiksi, melkein kaupunkiin asti, jonka
läheisyydessä se vasta kääntyi takaisin, suureksi huojennukseksi hra
Kenoselle, joka oli alkanut pelolla kuvitella sitä mahdollisuutta, että
hänen perässään juokseva rääkyvä ja avosuinen varis tekisi hänet naurun
ja pilkan alaiseksi ymmärtämättömien ja tunteettomien kansanjoukkojen
taholta Helsingin asemasillalla ja rautatientorilla.

Hra Kenosen kietoutuessa syksyllä kaupungissa uusiin ja suuriin
liikeyrityksiin jäivät hänen eläintieteelliset harrastuksensa
taka-alalle, ja Woodrow Wilson unohtui hänen mielestään, kunnes hän sai
siitä muistutuksen hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Eräänä päivänä, kun hra Kenonen kaikessa rauhassa valmistautui
lähtemään konttoriinsa, soi ovikello, ja kun hra Kenonen äkäisesti
muristen meni aukaisemaan ovea, astui sisään, hra Kenosen
sanomattomaksi kauhuksi, santarmiupseeri ja viisi santarmia, joista
santarmiupseeri huonolla suomenkielellä ja röyhkeällä äänellä sanoi
olevansa nyt "jisanta talossa" ja toimittavansa kotitarkastuksen.
Nähdessään niin suuren hämmästyksen hra Kenosen vilpittömillä kasvoilla
muutti upseeri käytöksensä vähän kohteliaammaksi ja sanoi, että kaikki
oli mahdollisesti vain väärinkäsitystä, joka pian ehkä selvenisi, eikä
hra Kenosella ollut siinä tapauksessa mitään pelättävää. Silloin tuli
hra Kenonen oitis rohkeammaksi ja ilmoitti jyrisevän vastalauseensa
laitonta kotitarkastusta vastaan ja sanoi olevansa kunniallinen
kansalainen, joka ei koskaan ole vehkeillyt valtakunnan turvallisuutta
vastaan.

Senjälkeen astuivat kaikki sisään, ja kun kutsumattomat vieraat olivat
tulleet hra Kenosen huoneeseen, veti santarmien päämies taskustaan
pienen paperikäärön, josta hän otti esille linnunjalan, mihin oli
kiinnitetty pieni rengas, piti sitä hra Kenosen nenän edessä ja kysyi,
tunsiko hän sitä.

Hra Kenonen tuijotti mitään käsittämättä linnun koipeen, mutta Heikki
Kenonen, joka oli pistänyt päänsä ovesta sisään, huusi heti:

-- Woodrow Wilson!

Kuullessaan tämän suurvaltiollisen nimen kääntyivät santarmit ja
julistivat Heikki Kenosen pidätetyksi tutkimuksen loppuun asti,
epäluulonalaisena osallisuudesta valtiollisiin salahankkeisiin.
Vangittu Heikki pantiin istumaan kassakaapin ja seinän nurkkaukseen,
keinutuolin taakse, ja se santarmeista, jolla oli pisimmät viikset,
asettui häntä vartioimaan.

Silloin tunsi hra Kenonenkin tuon linnunjalan, jossa olevassa renkaassa
oli sanat "Kenonen. Helsingfors", ja pyysi santarmeita istumaan ja
alkoi kiihkeästi kysellä, mistä ja miten he olivat tämän linnunjalan
käsittäneet.

Santarmiupseeri selitti, että lintu oli ammuttu Ahvenanmaalla ja
joutunut epäilyttävän koipensa takia venäläisten viranomaisten haltuun,
jotka otaksuivat hra Kenosen lähettävän varisten avulla salaisia
tietoja vihollisille.

Hra Kenonen avasi suunsa ja alkoi nauraa, sillä hänen sydämeltään
putosi raskas taakka, ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän
suuttuivat hallitusvallan punanauhaiset ja hampaisiin saakka asestetut
apurit, ja upseeri sanoi, että sitten kun hospodin Kjenonen on nauranut
tarpeekseen, on hän ehkä hyvä ja selittää asian minkä ohella upseeri
varoitti häntä raskaiden seurausten uhalla pysymään totuudessa ja
olemaan salaamatta mitään.

Siihen oli hra Kenonen sangen valmis, ja hän alkoi tehdä selkoa Woodrow
Wilsonin entisyydestä ja omista luonnontieteellisistä tutkimuksistaan
perusteellisuudella, joka sai santarmit epätoivon partaalle. Kun
hän oli päässyt vasta noin puoliväliin kertomuksessaan, yritti
upseeri keskeyttää hänet ja vakuuttaa, että asia oli nyt selvä,
mutta hra Kenonen sanoi, että hänellä syytettynä oli oikeus pitää
puolustuspuheensa loppuun asti. Eikä santarmien auttanutkaan muu
kuin kuunnella, ja heidän sihteerinsä oli merkitsevinään hra Kenosen
kertomuksen protokollaan.

Sitten esitettiin hra Kenoselle allekirjoitettavaksi paperi, jossa
upseeri ilmoitti mainittavan, että hra Kenosen luona oli pidetty
kotitarkastus ja ettei mitään epäilyttävää ollut ilmennyt.

Hra Kenonen, joka arvelee osaavansa venäjääkin, koska hän on käynyt
kaksi kertaa Pietarissa ja kykenee sormikielellä tinkimään sikäläisten
issikkojen kanssa ajopaikasta, katseli paperia asiantuntijan silmällä,
pani silmälasit nenälleen ja katsoi uudestaan, oli ymmärtävinään
protokollan sisällyksen, mutta pudisti päätään ja sanoi, ettei hänen
omatuntonsa sallinut hänen kirjoittaa sen alle, ennenkuin santarmit
todellakin ovat toimeenpanneet kotitarkastuksen hänen luonaan.

Siihen ei santarmeilla näyttänyt enää olevan ensinkään halua, mutta
kun hra Kenonen jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, niin täytyi heidän
se tehdä, ja kolmen tunnin ajan juoksutti hra Kenonen santarmeita
ympäri asuntoaan sekä ylös ja alas, pakoittaen heidät nuuskimaan
perusteellisesti joka komeron ullakolta kellariin asti.

Kolmen tunnin kuluttua alkoivat väsyneet ja hikiset santarmit kiroilla
venäjäksi ja suomeksi, etteivät he suostu enää minuuttiakaan jatkamaan
kotitarkastusta, jota hra Kenonen näytti aikovan pitkittää viikon
loppuun asti, ja santarmiupseeri pyysi hra Kenoselta anteeksi, että oli
ollut pakoitettu häiritsemään häntä, sekä ilmoitti, että hra Kenonen
on taas "jisanta talossa". Se pitkäviiksinen santarmi käski puolestaan
Heikin mennä hiiteen, ja Heikki siirtyi viereiseen huoneeseen
ylpeilemään oven takana avaimen reiästä tirkistelleille kateellisille
veljilleen vankina olostaan.

Saatuaan täten takaisin takavarikossa olleen isäntävaltansa pyysi hra
Kenonen santarmeita käymään vielä hetkiseksi sisään, ja santarmit
luulivat, että hra Kenonen tarjoaisi heille lasin viinaa tai jotain
vastaavaa, santarmien suussa hyvältä maistuvaa ainetta, sekä astuivat
toivehikkain mielin ja vaatimattomin ilmein takaisin hra Kenosen
huoneeseen.

Hra Kenonen pyysi vieraat istumaan ja sanoi haluavansa keskustella
heidän kanssaan vielä niistä varisten elämäntavoista, mutta
kuunneltuaan kymmenen minuuttia hra Kenosen laajapiirteistä esitystä
variksen luonteesta ja varislintujen maailmankatsomuksesta, nousivat
salaisissa toiveissaan pahasti pettyneet vieraat ylös, kumarsivat ja
alkoivat kiirehtiä ulos.

Hra Kenonen juoksi heidän perässään eteiseen ja pyysi saada jättää
heille muistoksi käynnistään pienet kirjaset, ja santarmit astuivat
kirjat kainalossa nolon näköisinä kadulle, katsellen nenät pitkinä
toisiinsa ja lahjakirjoihinsa, ja santarmiupseeri tavaili kirjan
kannesta:

"_Muutamia huomioita variksesta ja sen elämäntavoista. Kirjoittanut
A.B. Kenonen. Hinta 50 penniä_".



KENOSELLA KUMMITTELEE

Hra Kenonen näkee salaperäisen ilmiön ja ryhtyy harrastamaan spiritismiä


Hra Kenonen oli muutamana iltapäivänä Ylioppilastalon ohi kulkiessaan
lukenut ilmoituskaapista, että talolla pidetään esitelmä "Ihmissielun
alakuloisista soinnuista", ja kun esitelmän aihe tuntui hänestä oudolta
ja mieltäkiinnittävältä, niin poikkesi hän sisään, osti pääsylipun ja
kuunteli puolen tuntia ikävintä jaaritusta, mitä hän milloinkaan oli
kuullut ja mikä sitäpaitsi arvattavasti oli roskaa, koska hän ei siitä
paljoakaan ymmärtänyt.

Esitelmöitsijä, jolla oli yllään pitkä musta takki, oli sen näköinen,
kuin olisi häntä suuresti vaivannut vaikeanlaatuinen vatsakatarri, ja
hänen esitelmänsäkin oli jokseenkin samaa maata, niin että kuulijakunta
vähitellen vastustamattomasti vaipui apaattiseen horrokseen.

Vihdoin kiintyi kuitenkin lähellä istuvien huomio niihin
reunamuistutuksiin, joita harmistunut hra Kenonen alkoi esitelmän
kuluessa tehdä ja jotka aiheuttivat häiritsevää, huonosti pidätettyä
naurunhihitystä kuulijakunnassa, minkä melkoiseksi osaksi muodostivat
kevytmieliset ylioppilaat. He olivat alkaneet saada enemmän kuin
tarpeekseen ihmissielun alakuloisista soinnuista ja olisivat
epäilemättä lähteneet viiden minuutin kuluttua tuolejaan kolistellen
salista, ellei asiassa olisi tapahtunut yhtä odottamatonta kuin
tervetulluttakin käännettä.

Kun esitelmöitsijä surunvoittoisesti, pää kallellaan kysyi: "Mitä me
olemme, me hetken lapset, mitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me
menemme... voiko kukaan sitä sanoa?" niin murahti hra Kenonen, jonka
poskille oli alkanut kohota uhkaava punerrus:

-- _Joo!_

Kuulijakunta säpsähti ja käänsi päätään, ja esitelmöitsijänkin suu jäi
hetkiseksi auki.

Muutamien kiusallisten silmänräpäysten jälkeen syventyi hän kuitenkin
jälleen aineeseensa:

-- Ihminen elää unelmien maassa. Elämä on haihtuva kuin unelma vain.
Elämä on kuin unelma...

-- Mee sitten nukkumaan! kuului taas hra Kenosen harmistunut, äänekäs
murahdus.

Esitelmöitsijä pysähtyi ja tuijotti kuulijoihinsa. Kuului levotonta
tuolien kolinaa, hyssytystä ja hillittyä naurua.

Puhuja nieleskeli hetkisen tyhjää, mutta kun levottomuus pian taas
lakkasi, teki hän uuden yrityksen ja jatkoi:

-- Kaikki on harhaa, harhanäkyä... ihminen elää harhanäyissä. Ihminen
on unelman varjo. Kaikki on savua ja ihminen on savun varjo...

-- _Taas tuli vale!_

Hra Kenonen, joka tänään oli kuin tilapäisen mielenhäiriön vallassa, se
senkin sanoi, sanoi aivan ääneen ja aiheutti nyt lopullisesti yleisen
hämmingin, josta kuului huutoja: "Ulos!" "Alas!" "Ajakaa se pellolle!"
"Hiljaa!"

-- Hyvät naiset ja herrat! sanoi esitelmöitsijä entistä kalpeampana
ja hermostuneempana. -- Koska joukossamme tuntuu olevan joku, joka ei
hyväksy ajatuksiani, niin pyydän häntä esittämään avoimesti kantansa.

-- Hyvä! Antaa hänen puhua! huusivat ylioppilaat riemuiten, jolloin
hra Kenonen nousi ylös, ilmeisesti pakenemisen aikomuksessa, mutta
ylioppilaat lykkäsivät hänet puhujalavan luo: ja ennenkuin hän ymmärsi,
mitä oli tapahtunut, seisoi hän korokkeella, punoittaen hirveästi
ja mullistellen silmiään. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi hieman
tärähtelevällä äänellä puhua:

-- Hyvät ihmiset ja kansalaiset... aatteen voima... minä en ole mikään
puhuja enkä muu semmoinen Siissero... eikä ole tullut kouluja käytyä,
minkä vähän alkuopetusta kansakoulussa... ja yksityisiä opintoja...
on ulkomaillakin oltu... ollaan liikemiehiä... kansallismielisyys on
ojennusnuorana... ja perustuslaillisuuden aate... elikkä kilpi... minä
olen liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen sieltä Fredrikinkadulta...
taikka konttori on oikeastaan niin sanoakseni Kruunuhaassa... vaikka se
on, etten sanoisi huono liikepaikka... mutta kun on mies pöydän ääressä
ja miehen jalat pöydän alla, niin menee se liike eteenpäin vaikka
Eläintarhassa...

Yleisö nauroi ja ylioppilaat huusivat:

-- Hyvä!

Hra Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja tuntui rauhoittuvan kuullessaan
hyvä-huudot, sekä jatkoi ääntään koroittaen:

-- Tämä edellinen puhuja siteerasi, että elämä on kuin unelma... ei se
mikään unelma ole, jos on työtä tarpeeksi ja iso perhe... kyllä siinä
ei jouda unelmoimaan. Enkä minä ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, kun
ei ole ollut aikaa tutkia filosofiaa ja muuta... mutta kun hän sanoi,
että ihminen on savun varjo, niin minä sanon, että se on järjetöntä
puhetta eikä siitä kannata maksaa puoltatoista markkaa pääsymaksua. Ja
sanoi, ettei sitä tiedä, mistä ihminen tulee ja mihinkä hän menee. Ei
me olla niin lapsia, ettei sitä tiedettäisi, ei tartte tulla sanomaan
aikaihmisille sellaista... minullakin on jo viisi lasta, taikka
oikeastaan kuusi, jos se tyttökin otetaan huomioon... niin kyllä sitä
silloin alkaa tietää, mistä niitä tulee...

-- Ha ha ha! nauroivat ylioppilaat, ja naiset punastuivat.

Mutta hra Kenonen, joka nyt oli päässyt ensi kainoudestaan, jatkoi:

-- Ja mitä sitten siihen tulee, että savun varjo... onko tämä nyt
järki-ihmisen puhetta näin oppineessa paikassa? Minä olen tehnyt paljon
halkokauppoja ja tiedän, että niistä sitä savua lähtee, kun niitä
poltetaan, mutta ei ihminen ole mikään savun varjo... vai näytänkö minä
jossain katsannossa savun varjolta? Minä en ole savua enkä savun varjo
enkä harhanäky, vaan Kenonen... ei olla mitään miljuneereja vielä,
mutta rahaakin on ja...

Hra Kenosen ajatusjuoksu pysähtyi tähän. Hän mietti sanoakseen
vielä jotain, mutta kättentaputukset, nauru ja hyvähuudot sotkivat
hänet lopullisesti. Hän piti siis parhaana lopettaa puheensa tähän
menestyskohtaan ja huusi:

-- Pyytäisin siis yleisöä kohottamaan eläköönhuudon
kansalaisuusaatteelle!

-- Eläköön! huusi riemastunut yleisö, ja hra Kenonen astui
alas puhujapaikalta vieläkin hieman hämillään, mutta samalla
silminnähtävästi onnellisena ja tyytyväisenä.

Kun ei varsinaisella esitelmöitsijällä ollut enää halua jatkaa
esitystään ihmissielun alakuloisista soinnuista, niin hajaantui yleisö
suuresti virkistyneenä, ja esitelmätilaisuus oli päättynyt.

Hra Kenonen lähti kotiinsa ja käveli sitten edestakaisin huoneessaan,
hymyillen ja murahdellen itsekseen. Hän olisi mielellään kertonut rva
Kenoselle, miten hän oli menestyksellä esiintynyt julkisena puhujana
niin arvokkaassa paikassa kuin Ylioppilastalolla, mutta rva Kenonen oli
lähtenyt käymään Tikkurilassa.

Kalle, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm Kenonen olivat sillävälin
piesseet nuoremman veljensä Jonas Kenosen siitä syystä, että hän oli
päivällispöydässä syönyt enemmän ohukaisia kuin hänelle oikeuden mukaan
kuului, ja teljenneet sitten pienen sisarensa Leenan vaatekaappiin,
koska he olivat jostakin lukeneet, että pimeydessä eläviltä
luolaeläimiltä surkastuvat näköelimet, ja tahtoivat heti tutkia, oliko
tässä tiedossa perää.

Nyt istuivat he illan pimetessä kamarissaan, kertoen toisilleen
pöyristyttäviä juttuja aaveista, haamuista ja menninkäisistä, ja koko
talossa vallitsi sen johdosta niin outo hiljaisuus, että hra Kenonen
tuli lopulta kiinnittäneeksi siihen aina valppaan huomionsa, alkoi
epäillä jotain sopimatonta ja järjestyksenvastaista olevan tekeillä,
nousi päättävästi ylös ja lähti tohvelit jaloissa tutkimusretkelle.

Poikien kamarista kuului vain matalaa mutinaa, ja koska oli uskomatonta
tai ainakin tavatonta, että pojat olisivat lukeneet läksyjään, niin hra
Kenonen, joka oli hetken aikaa kuunnellut korva avaimenreikää vasten
painettuna, avasi äkkiä oven ja seisoi majesteetillisena poikiensa
edessä, jotka vaikenivat ja katsoivat kysyvästi kunnioitettuun isäänsä.

-- Häh? kysyi hra Kenonen.

Pojat vaikenivat.

-- Mitä te täällä mutisette? kysyi hra Kenonen, ja lisäsi
epäluuloisesti:

-- Onko täällä tekeillä joku salaliitto?

Silloin torjuivat pojat tarmokkaasti tämän raskaan syytöksen ja
ilmoittivat, että Kalle vain kertoi kummitusjuttuja, ja hra Kenonen
loi poikiinsa syvästi halveksivan katseen ja ilmilausui valittelunsa
sen taikauskon johdosta, joka vielä 20:nnen vuosisadan aamuruskossa
rehoitti Suomen kansan keskuudessa, ja sanoi ihmettelevänsä, että
hänenkin perheessään vielä oli niin vanhoillista, takapajulla olevaa
ainesta, johon eivät nykyisen valistusajan johtavat vapaamieliset
periaatteet olleet jaksaneet sen syvemmälle juurtua.

Tätä kaunopuheista ja vakuuttavaa esitystä kuuntelivat pojat
jonkinverran häveten, minkäjälkeen hra Kenonen käski Kallen kertoa,
millaisia kummitusjuttuja hänellä oli varastossaan, ja Kalle, aluksi
hiukan kainostellen, alkoi määräyksen mukaan kertoa niin kaameata
juttua, että hra Kenonen, joka ensin oli kuunnellut häntä alentuvasti
ja hiukan halveksivasti hymyillen, alkoi tuntea kylmiä väreitä
selkäpiissään ja käski Kallen lopettaa.

Sitten sanoi hän jyrkästi, ettei kummituksia ollut olemassakaan ja
ettei sellaisia päättömyyksiä saanut hänen seiniensä sisällä enää
kertoa, pyörähti ylpeästi oikealla kantapäällään ja poistui.

Koska rva Kenonen oli matkalla, ei hra Kenonen syönyt illallista
kotonaan, vaan ravintolassa hyvien ystävien seurassa, ja tullessaan
puolen yön korvissa kotiinsa oli hän hyvällä ja reippaalla tuulella,
muisti iltapäivällä kuulemansa esitelmän ihmissielun alakuloisista
soinnuista ja Kallen kummitusjutut, nauroi ylimielisesti itsekseen
ja mutisi, että jos jollakin kummituksella olisi hänelle asiaa, niin
olla hyvä ja astua sisään vain. Kyllä hän olisi puolestaan valmis
keskusteluihin.

Hra Kenonen riisuutui ja laskeutui vuoteelleen, haukotteli, naurahti
vielä kerran omalle sukkeluudelleen, väänsi sähkön sammuksiin ja jäi
odottelemaan unen tuloa.

Oli hiljainen kuutamoyö.

Kuun valo muodosti huoneeseen epämääräisiä varjoja, ja Kallen kertomus
äänettömistä aaveista, jotka keskiyön aikana lähtevät liikkeelle ja
hiipivät hiljaisiin kammioihin, muistui uudelleen hra Kenosen mieleen.
Häntä puistatti, ja hän lausui itsekseen toivomuksen, että rva
Kenonen pysyisi enemmän kotosalla, koska hän oli perheen äiti. Sitten
koetti hän kääntää ajatuksensa muihin asioihin ja palauttaa mieleensä
esitelmätilaisuuden Ylioppilastalolla, jossa hän oli niin pontevasti
nolannut esitelmänpitäjän, mutta silloin muistui hänen mieleensä
yksi ja toinen esitelmöitsijän lause ihmissielun vähän tunnetuista
alatajuntailmiöistä ja niiden suhteesta henkimaailman salaperäisiin
voimiin, ja hra Kenosesta tuntui, kuin olisi joku näkymätön olento
tissutellut ja tassutellut hänen huoneessaan ja seisattunut hänen
vuoteensa viereen.

-- Se on vain mielikuvitusta, sanoi hra Kenonen ääneen, rohkaistakseen
itseään. -- Minun hermoni ovat epäkunnossa...

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kattolampusta riippuva
paperinen koristekukka alkoi häälyä ja tanssia mitä haavemaisimmalla
tavalla. Se ei ainakaan ollut enää mitään mielikuvitusta. Kuun
kalpeassa valossa näki hra Kenonen sen aivan selvästi.

Hra Kenonen tunsi, miten tukka hänen päässään nousi pystyyn. Hän
syöksähti vuoteeltaan, juoksi poikien huoneeseen, sanoi olevansa sairas
ja tarvitsevansa ahtaamman vuoteen, ettei veri pääsisi kiertämään liian
nopeasti, ajoi Kallen sängystään hra Kenosen sänkyyn ja meni itse
Kallen sänkyyn, veti peitteen korviinsa ja nukkui, kuulematta hillittyä
tirskunaa ja supatusta toisista sängyistä.

Seuraavana aamuna tutki hra Kenonen tarkoin viime yönä tanssinutta
kukkaa, sillä aamulla juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukasta
mahdollisesti lähtisi hieno, musta lanka, joka kattoa myöten ja oven
raosta johtaisi poikien huoneeseen. Mitään sellaista ei hän kuitenkaan
löytänyt, ja hra Kenonen kertoi sitten tuttavilleen ainakin tuhat
kertaa siitä yöstä, jolloin hän omin silmin näki kummittelevan.
Hra Kenonen sanoo nyt aina, että taivaan ja maan välillä tapahtuu
paljon selittämättömiä asioita, ja hän liittyi sittemmin jäseneksi
spiritistiseen yhdistykseen ja toimeenpani joskus kotonaan suljetussa
ja luotettavassa piirissä istuntoja, joissa henget liikuttelivat
kirjaimia täyteen kirjoitetulla pyöreällä kukkapöydällä teevatia,
jonka päällä istuntoon osaaottavat pitivät sormiaan, ja vastasivat
täten kernaasti, vaikkakaan ei aina juuri viisaasti kaikenlaisiin
kysymyksiin, joita heidän vastattavakseen esitettiin.

Täpärällä kuitenkin piti, ettei Kalle Kenonen sillä kertaa joutunut
kiipeliin, sillä hra Kenonen heräsi tuskin kymmenen minuuttia myöhemmin
kuin Kalle oli saanut rihman irroitetuksi hra Kenosen makuukamarin
kattolampussa olleesta paperikukasta.



HRA KENONEN HAUTAJAISISSA

Hra Kenonen lähtee hautaamaan suutaria, mutta hautaakin todellisen
valtioneuvoksen


Oli kuollut eräs suutari, ja hra Kenosen pöydälle oli postissa saapunut
surureunainen kirje, jossa mainitun suutarin kuolemasta ilmoitettiin.

Hra Kenonen sanoi, että jaa jaa, se on meidän kaikkien kohtalo. Ensin
on elettävä miten kuten, ja sitten on kuoltava tavalla taikka toisella.
Jokaisen täytyy kuolla, ihan joka ikisen, eivätkä suutaritkaan,
lukuunottamatta mahdollisesti Jerusalemin suutaria, ole mitään
poikkeuksia yleisestä säännöstä. Suutarinkin täytyy kuolla.

Hra Kenonen valitti kuitenkin tätä kuolemantapausta sanoen, että
vainaja oli pohjaltaan ollut kunnon mies, vaikka olikin pysynyt
koko ikänsä vain suutarina, jaksamatta kohota korkeampaan asemaan
yhteiskunnassa.

Hra Kenosella oli täysi syy antaa vainajasta tällainen kiitoslausunto,
semminkin kun he olivat olleet lapsuudenystäviä. Yhdessä olivat
he paljasjalkaisina pikkupoikina paimentaneet kyläläisten lehmiä
kotipuolessaan, saaden palkkaa 75 penniä viikossa ja ruoan. Yksiin
aikoihin olivat he myöskin lähteneet maailmalle onneaan koettelemaan ja
saapuneet lopuksi Helsinkiin, toinen Söörnäisten puolelle suutariksi,
toinen keskikaupungille kauppa-apulaiseksi. Monta kertaa oli toinen
tehnyt hänelle kengät velaksi, mutta hra Kenosella oli rauhallinen
omatunto, sillä hän tiesi tämän synkän nuoruutensa aikaiset velat jo
kauan sitten pennilleen suorittaneensa.

Mutta suutari oli jäänyt Söörnäisten linjoille suutariksi, jotavastoin
hra Kenonen oli kohonnut sekä arvossa että varallisuudessa.
Kuitenkaan ei hän ollut unohtanut suutaria, vaan nyökäytti kadulla
vastaantulossaan hänelle päätään, jollei sattunut olemaan tavallista
hienommassa seurassa, jolloin hän kohotti hattuaan, ja suutari
kohotti hänelle nöyrästi vanhaa lakkiaan, vaikka hra Kenonen ei enää
vuosikymmeniin ollut häneltä mitään tilannut, tämä suutari kun näet
valmisti vain yksinkertaisia ja halpahintaisia työläisjalkineita.

-- Jaa, jaa! sanoi hra Kenonen. -- Suutaritkin kuolevat pois...

Hra Kenonen ei mielellään käynyt hautajaisissa, ne kun ovat niin
surullisia tilaisuuksia, mutta tässä tapauksessa arveli hän olevansa
velvollinen vanhan tuttavuuden vuoksi tekemään poikkeuksen, ja tilasi
kukkaskaupasta komean seppeleen, jonka nauhakirjoitukseksi hän määräsi:

    "Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle

                                   _A.B. Kenoselta_".

Sitten alkoi hän arvella, että tuo viimeinen sana,
"lapsuudenystävälle", oli siinä oikeastaan turha, mutta häpesi
heikkouttaan ja päätti urhoollisesti tunnustaa suutarin avoimen haudan
ääressä heidän vanhan tuttavuutensa.

Hautajaispäivänä ajoi hra Kenonen kiiltävä silinterihattu päässään
ajurilla hautajaistaloon, polvillaan komea seppele. Hän saapui perille
juuri kun surusaatto oli lähdössä asemalle, sillä suutari vietiin
tietysti Malmille haudattavaksi. Suutari ajoi edellä yksinkertaisessa
mustassa arkussaan, ja hänen perässään ajoivat suutarin lähimmät
sukulaiset ja ystävät kolmella tai neljällä ajurilla. Viimeksi
tullut hra Kenonen silinterihattuineen ja suurine seppeleineen ajoi
viimeisenä, päättäen surusaattueen loistavalla ja huomiotaherättävällä
tavalla ja tuntien, että suutarin sopi olla hänelle hyvin kiitollinen
tästä viimeisestä palveluksesta.

Rautatientorille saavuttaessa tuli hra Kenosen matkalle pysähdys, sillä
Mikonkatua pitkin kulki vanhaa hautausmaata kohden toinen surusaatto,
yhtä suuri ja arvokas kuin suutarin kulkue oli pieni ja vaatimaton.

Se oli tuo kuuluisa isänmaan ystävä ja tiedemies, todellinen
valtioneuvos, joka oli kuollut samana päivänä kuin suutarikin, taikka
oikeammin, jonka kuolinpäivänä suutarikin oli rohjennut kuolla
näinä tasa-arvoisuuden ja kansanvallan aikoina. Nyt olivat suutarin
hautajaiset, vaikka se kieltämättä olikin vähän sopimatonta, sattuneet
samaksi päiväksi, ja kohtalon oikku satutti lopuksi niinkin, että nuo
molemmat hyvin eriarvoiset vainajat, jotka eivät olleet eläessään
joutuneet kertaakaan minkäänlaisiin tekemisiin toistensa kanssa,
tapasivat toisensa hautajaisissaan, vaikkakin vain ohimennen.

Suutari omaisineen ehti pääsemään juuri todellisen valtioneuvoksen
nenän editse, jos niin saa sanoa, mutta hra Kenosen ajuri ei enää
ehtinyt, vaan täytyi sen jäädä odottamaan, kunnes kulkue olisi ohi
tai siihen ilmestyisi jokin sopiva aukko, josta he pääsisivät ajamaan
suutarin perässä.

Siinä istui hra Kenonen silinterihatussaan, katsellen hitaasti
ohikulkevaa ja puolen kilometrin pituista todellisen valtioneuvoksen
saattuetta, joka olikin katselemisen arvoinen, sillä siinä oli
m.m. ylioppilasosakunta lippuineen ja miltei loppumaton jono maan
arvokkaimpia ja edustavimpia henkilöitä.

Hra Kenonen harmistui suutariin, joka oli pujahtanut tiehensä ja
jättänyt hänet siihen seppeleineen. Hra Kenonen ajatteli, ettei suutari
ollut koskaan eläessään ollut niin vikkelä kuin hän nyt oli kuoltuaan.
Sitten alkoi hän ajatella todellisen valtioneuvoksen elämäntyötä
ja arvella, että hänenkin, hra Kenosen velvollisuus isänmaallisena
miehenä olisi ollut esiintuoda kunnioituksensa tuon suuren miehen
muistolle, liittymällä hänen saattueeseensa. Sensijaan oli hän
lähtenyt saattelemaan hautaan suutaria, joka kuin kiusalla livahti
häneltä karkuun, jättäen hänet kalliine seppeleineen siihen ihmisten
töllisteltäväksi.

Mitä kauemmin hra Kenonen asiaa ajatteli ja todellisen valtioneuvoksen
kulkuetta katseli, sitä luonnollisemmalta alkoi hänestä tuntua, että
hänen oikea paikkansa oli todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa
eikä ajamassa takaa kuollutta, karkuun lähtenyttä suutaria, joka ei
enää missään tapauksessa voisi nauttia siitä kauniista seppeleestä,
jonka hra Kenonen oli häntä varten hankkinut, ja joka sitäpaitsi oli
luultavasti nostettu jo junan ruumisvaunuun. Asematalon takaa kuului
veturin vihellys -- epäilemättä oli se juuri ruumisjunan veturi,
ajatteli hra Kenonen. Suutari ajaa nyt täyttä höyryä Malmille, ja hra
Kenonen istuu siinä. Turha hänen olisi enää asemalle mennäkään.

Ja niin tapahtui, että kun todellisen valtioneuvoksen hautajaissaaton
loppupää vihdoin tuli hra Kenosen kohdalle, oli hra Kenonen jo selvillä
siitä, mitä hänen oli tehtävä, ja hän käski ajurinsa kääntää hevosen ja
liittyä todellisen valtioneuvoksen saattueeseen.

-- Olipa hyvä, etten tullut panneeksi suutarin nimeä seppeleen
nauhoihin, ajatteli hra Kenonen. -- Nythän tämä kelpaa todellisen
valtioneuvoksenkin haudalle.

Eikä sillä ollut mikään kelvatessakaan, sillä vaikka todellisen
valtioneuvoksen hautajaissaatossa olikin paljon suuria ja kauniita
seppeleitä, kykeni hra Kenosen seppele varsin hyvin kilpailemaan niiden
kanssa.

-- Olisikin ollut suoranaista tuhlausta laskea näin komea seppele
suutarin haudalle, ajatteli herra Kenonen. -- Se olisi ollut
epäkohteliastakin omaisia kohtaan, kun heidän halvemmat seppeleensä
olisivat joutuneet kokonaan varjoon.

Ajaessaan hautajaissaaton loppupäässä pitkin Aleksanterinkatua,
hiljaisten väkijoukkojen seisoessa kunnioittavasti katukäytävillä,
tunsi Kenonen, ettei hänellä ollut syytä katua päätöstään, ja hän oli
hyvillään siitä, että suutarivainaja oli ajanut tiehensä ja jättänyt
hänet yksin.

-- Oma syysi, suutari! ajatteli hra Kenonen. -- Kuka sinun käski pitää
semmoista kiirettä.

Kun todellista valtioneuvosta lähdettiin kantamaan kappelista hautaan,
alkoi eräs kantajista, vanha, valkopartainen ent. senaattori ja
vainajan koulutoveri, voida pahoin. Hautausmenojen järjestäjä, joka
ei tuntenut hra Kenosta, mutta oli hänen seppeleestään huomannut
sanan "lapsuudenystävälle", pyysi silloin aivan arkun ääreen
tunkeutunutta hra Kenosta astumaan tuon sairastuneen kantajan sijaan.
Hra Kenonen punastui mielihyvästä, antoi seppeleensä jollekin takana
olevalle herralle ja tarttui kantoliinaan. Ja niin kantoi todellisen
valtioneuvoksen ja suuren tiedemiehen hautaan kolme professoria, kaksi
valtioneuvosta, kaksi ent. senaattoria ja hra Kenonen.

Haudalla pidettiin paljon kauniita puheita ja laulettiin kauniita
lauluja. Liikuttavimman vaikutuksen teki kuitenkin hra Kenosen
esiintyminen. Sillä kun hän vuorostaan vihdoin murheen murtamana
astui seppeleineen haudan partaalle ja yritti sanoa jotain, niin
tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, niin ettei hän voinut sanoa
sanaakaan. Itkien laski hän haudalle seppeleensä, ja kun lähinnä
hautakumpua olevat naiset ja herrat lukivat nauhoista sanat: "Viimeinen
tervehdys lapsuudenystävälle", niin ei yksikään silmä pysynyt kuivana.
Todellisen valtioneuvoksen lähimmät ystävät ja omaiset kävivät
vuoronperään puristamassa itkevän hra Kenosen kättä ja lausuivat
hänelle lohdutuksen ja osanoton sanoja.

Hra Kenosen nimi oli mainittuna kaikissa seuraavan päivän pääkaupungin
lehdissä julkaistuissa pitkissä hautajaisselostuksissa, ja eräässä
niistä kirjoitti lehden reportteri kauniisti, että suuren vainajan
lapsuuden leikkitoverin hra Kenosen lohduton suru teki järkyttävän
vaikutuksen.

Hra Kenonen valittiin sittemmin siihen komiteaan, joka sai tehtäväkseen
patsaan suunnittelemisen todellisen valtioneuvoksen haudalle. Hra
Kenosen ehdotuksesta luovuttiin aikaisemmasta yksityisen hautakiven
aikeesta ja päätettiin pystyttää patsas yleisellä kansalaiskeräyksellä
kootuilla varoilla.



HRA KENONEN JA VALLANKUMOUS

Vallankumous tapahtuu ja hra Kenonen ottaa siihen pontevasti osaa


Hra Kenonen oli vilustunut niin ankarasti, että hänen oli ollut
laskeuduttava vuoteen omaksi, joten hän ei voinut tavallisella
valppaudellaan seurata valtiollisia asioita, ja kun Kalle ja Heikki
tulivat koulusta ja kuuluivat kovalla äänellä selittelevän jotain
erikoista äidilleen, niin tuli hra Kenonen uteliaaksi, soitti kelloa,
käski pojat eteensä ja kysyi, eikö heillä ollut minkäänlaisia
inhimillisiä tunteita, esiintyessään kuin vapaaehtoisessa, paikan
päällä pidettävässä huutokaupassa silloin, kun heidän isänsä makaa
valjuna ja heikkona vuoteellaan, jolta hän ei ehkä enää milloinkaan ole
nouseva.

Hra Kenonen kierautti silmiään, joista tuntui sentään säteilevän vielä
hieman elinvoimaa, ja kysyi sitten, mitä he oikeastaan olivat äidille
kiljuneet, jolloin pojat alkoivat hengästyneinä kertoa suuria uutisia,
joista suurin oli se, että oli tulossa vallankumous.

Vaikkakin hra Kenonen lepäsi kalvavan taudin riuduttamana valkoisten
lakanain välissä, oli hänellä kuitenkin vielä jäljellä sen verran
entisten voimainsa tähteitä, että hän jaksoi nyrkillään iskeä sängyn
vieressä olevan wieniläistuolin vähän rakoutuneen pohjan kokonaan halki
ja vannoa, ettei hän tahdo, että hänen kenties viimeisiä hetkiään
katkeroitetaan kaikenlaisilla järjettömyyksillä.

Huomattuaan tuolin pohjan olevan halki sanoi hra Kenonen
toimeenpanevansa parannuttuaan, jos hän enää milloinkaan paranee,
perusteellisen tutkimuksen siitä, kuka pojista on ottanut
elämäntehtäväkseen hänen hienojen wieniläistuoliensa murskaamisen,
ja ennusti hän synkästi sen hetken olevan verrattavissa viimeiseen
tuomioon, jolloin pasuuna soi ja vuohet erotetaan lampaista, vaikka hra
Kenonen sanoikin olevansa melkein varma siitä, että hänen laumassaan on
vain pelkkiä vuohia.

Hra Kenonen veti syvään henkeään ja huusi rva Kenoselle, että kuume
oli taas nousemassa, jonka vuoksi kuumemittari ja kylmät kääreet oli
viipymättä tuotava paikalle, ja sanoi sitten pojilleen, että kaikki
puheet vallankumouksesta ovat kirottuja järjettömyyksiä, joita ei
kukaan valistunut kansalainen usko. Jos he, sanoi hän, olisivat
koulussa oppineet jotain muutakin kuin vaatimaan taskurahoja ja
pelaamaan potkupalloa, niin tietäisivät he, että vallankumouksia
tapahtuu vain historian oppikirjoissa, ja että vallankumoukset ovat
nykymaailmassa yhtä mahdottomia ja tieteellisestikin mahdottomiksi
todistettuja kuin kolmikulman kahtiajakaminen tai ikiliikkujan
keksiminen, joita eivät ole voineet suorittaa suurimmatkaan nerot
julmasta ihmissyöjäkeisari Nerosta hra Kenosen synnyinpitäjässä
aikoinaan eläneeseen toissilmäiseen puuseppä Neroseen asti, joka oli
rakentanut ikiliikkujaa kolmattakymmentä vuotta, mutta ei ollut saanut
sittenkään valmiiksi.

Tämän helppotajuisen luentonsa jälkeen karkoitti hra Kenonen
vanhimmat poikansa häpeällä silmäinsä edestä sekä ryhtyi toimittamaan
kuumemittausta, saaden tulokseksi lähes 37 1/2 astetta ja huomauttaen
sitten rva Kenoselle taudin saaneen käänteen pahempaan päin ja
testamentin olevan kassakaapissa siinä lokerossa, joka oli vedetty
hiukan auki.

Illalla tuli rva Kenonen apteekista, jossa hän oli ollut noutamassa
lisää lääkkeitä, jolloin hra Kenonen kysyi häneltä, kuinka
myrkynsekoittajat jaksoivat ja luulivatko he, että he saisivat
moskallaan hra Kenosesta hengen jo ensi yönä, vai jaksaisiko hänen
ruumiinrakennuksensa pitää puoliaan vielä auringon nousuun asti.
Vastaamatta näihin puoleksi alakuloisiin, puoleksi leikillisiin
kysymyksiin ja viittauksiin sanoi rva Kenonen hämmentyneellä äänellä:
"Kuulehan nyt, Aukusti, mitä on tapahtunut!" ja istuutui sitten hra
Kenosen vuoteen reunalle kertomaan niin erinomaisia, merkillisiä ja
ihmeellisiä asioita, että hra Kenonen, kuunneltuaan kaksi minuuttia,
alkoi hikoilla ja sanoi hetken kuluttua niin hiljaisella ja nöyrällä
äänellä, ettei rva Kenonen ollut luullut miehensä suusta voivan
sellaista lähteä:

-- Kaikkivaltias kaitselmus, joka on ihmeellisesti ja armollisesti
johdattanut heikkoa kansaamme korpivaelluksen aikana ja pois Israelin
orjuudesta, torjukoon päältämme sellaisen onnettomuuden kuin
vallankumous on... muistakaamme kiitollisin mielin olla uskollisia
vähässä ja kantakaamme sydämen nöyryydessä edes hento huokauksemme,
että hiljaisuus ja rauha maassa vallitsisivat ja että me voisimme
lapsenlapsillemme jättää perinnöksi tämän ihanan maan, joss' auroin,
miekoin, miettehin...

Kuultuaan tällaista puhetta hra Kenosen suusta nousi rva Kenonen ylös
ja kiiruhti puhelimen ääreen soittaakseen lääkärille, että asema on
vakava ja että sairas jo hourii, mutta hän rauhoittui suuresti ja
luopui aikomuksestaan, kun hra Kenonen samassa sadatellen sylkäisi
juuri ottamansa lääkkeen suustaan, väittäen apteekkarin olevan
vesikauhun riivaaman ja sekoittaneen lääkepulloon oksennuspulveria,
kamalaa ja pirunpihkaa, sekä sanoi toivovansa apteekkarin joutuvan
eduskuntaan tai Kakolaan. Hra Kenonen sanoi mieluummin kuolevansa
tai liittyvänsä kirottuihin kieltolain kannattajiin kuin suostuvansa
nielemään lusikallistakaan tuosta ruskeasta pahannäköisestä pullosta,
ja kysyi, mihin myrkynsekoittajat olivat unohtaneet pullon kyljestä
etiketin, missä on pääkallonkuva ja kaksi sääriluuta ristissä. Sitten
vannoi hän menettelevänsä niinkuin sotasankari von Döbeln ja ojensi
kätensä pyyhkäistäkseen lääkepullot tuolilta lattialle, mutta kysyi
ensin, paljonko ne olivat maksaneet. Ja kun rva Kenonen ilmoitti niiden
maksaneen 17 markkaa 35 penniä, niin käski hra Kenonen nostaa lääkkeet
kaappiin ja myydä ne naapureille, kun kuulee heidän tarvitsevan hyviä
yskänrohtoja.

Hra Kenonen nukkui yönsä rauhallisesti, heräten aamulla terveenä ja
virkeänä kuin pelimanni, sekä tarttui sanomalehteen, ottaakseen selon
arvopaperipörssin eilisistä noteerauksista.

Silloin sattuivat hänen silmiinsä suurilla, lihavilla kirjaimilla
ladotut otsakkeet, jotka ulottuivat koko sivun yli.

Hra Kenonen luki ne, heilutti käsiään sekunnin ajan ilmassa ja olisi
nähtävästi pyörtynyt, ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään,
jollei hän olisi samassa sattunut lyömään kyynärpäätään sängyn
reunaan ja kironnut niin kauheasti, että herrasväki Kenosen uusi,
eilen saapunut ja vakavamielinen palvelijatar kuuli sen keittiöön
asti ja, luullen tulleensa ryöväriperheeseen, sanoi itsensä heti irti
neljäntoista vuorokauden kuluessa irtisanomispäivästä lukien.

Tunnin kuluttua seisoi hra Kenonen mustassa juhlapuvussa salissa
pianon ääressä, edessään perheensä, jonka hän oli käskenyt myöskin
juhlapuvuissa saapumaan saliin, ja kun kaikki olivat paikoillaan
kysyi hra Kenonen, missä palvelijatar Miina Karhunen oli. Rva
Kenonen kiiruhti hakemaan keittiöstä Miinan, jonka polvet alkoivat
vapista, hänen tultuaan saliin, niin että hänen täytyi pidellä kiinni
ovenpielessä olevasta tuolista.

Hra Kenonen, joka kalpeana, mutta järkähtämättömänä oli odottanut
juhlayleisön järjestäytymistä paikoilleen, avasi nyt kädessään olevan
runokirjan ja lausui mahtavalla, järkyttävällä voimalla runon Ilkasta,
joka tuli hirtetyksi.

Ja kun hra Kenonen oli silmät leimuten, tukka pystyssä, kirja
oikeassa kädessä ylös kohotettuna ja vasen käsi nyrkkiin puserrettuna
jyrisevällä äänellä huutanut loppusäkeet:

    "Kauniimpi _orjan_ elämää
    On kuolo _hirsi_puussa!"

niin puhkesi rva Kenonen itkuun ja hra Kenonenkin pyyhkäisi
silmäkulmaansa, ja Leena Kenonen säikähti ja alkoi parkua, jolloin
Miina, hra Kenosen tehtyä ylevän, poistavan viittauksen, kiiruhti
viemään lapsen ulos salista.

Mutta hra Kenonen rykäisi ja piti aivan odottamatta mitä pontevimman
ja loistavimman puheen, jossa hän sanoi kukistaneensa sortovallan ja
olevansa valmis vuodattamaan viimeisenkin veripisaransa vapauden ja
isänmaan puolesta, ja viittasi Ilkkaan, joka myöskin tuli hirtetyksi
perustuslaillisuutensa ja vapaamielisyytensä takia. Hra Kenonen heristi
nyrkkiään, huudahti: "näin Suomen karhu elämöi, heristi nyrkkiään ja
löi!" ja sanoi, että isänmaalla on onneksi vieläkin sellaisia miehiä,
ainakin yksi, joka on valmis ennemmin hirtettäväksi kuin alistumaan
enää sortovallan alaiseksi, ja kohottaen kätensä kohti kattokruunua,
niin että siitä killuvat lasihelyt kimaltelevana sateena lankesivat
hänen niskaansa ja päälaelleen, vannoi hra Kenonen hirvittävän valan,
että niinkauan kuin tämä käsi kykenee liikahtamaan, ei sortovalta ole
notkistava hiuskarvaakaan rva Kenosen ja Kenosen poikien päästä.

Silloin ratkesi rva Kenonen jälleen hillittömään itkuun ja lankesi
miehensä kaulaan, sanoen häntä sankariksi, ja hra Kenonen punastui
ylpeydestä ja mielenliikutuksesta, ja Kenosen pojat olivat
nolon näköisiä ja häpesivät kovasti vanhempiensa hentomielistä
käytöstä, johon he eivät huomanneet olevan mitään pakoittavaa tai
edes järjellistä syytä, ja potkivat ja tuuppivat toisiaan. Mutta
hra Kenonen huomasi sen ja sanoi heille ankarasti, että jos he
väärinkäyttävät vapauttaan, niin ottaa hän sen heiltä pois pikemmin
kuin he aavistavatkaan, sillä tällä hetkellä tarvitaan ennenkaikkea
yksimielisyyttä, uhrautuvaisuutta ja sankarillista mieltä, mutta sen
täytyy olla yhdistettynä kylmään päähän ja teräksiseen tahtoon.

Ja hra Kenonen tuli uudelleen innostuneeksi ja liikutetuksi omista
sanoistaan ja pyysi arvoisia läsnäolijoita yhtymään yksimielisesti
laulamaan paisuvista rinnoista tuon uljaan: "Kuullos pyhä vala", ja hra
Kenonen avasi suunsa ja veti syvään henkeä ja sanoi:

-- Hyi hitto kun täällä haisee käry! Kuka juuttaan lorvi se
taas on jättänyt keittiön oven auki? Täällä on aina niinkuin
selluloosatehtaassa!

Mutta vallankumous kehittyi huimaavaa vauhtia muuallakin kuin Kenosen
perheessä, ja kuultuaan mitä kaduilla tapahtui, sanoi hra Kenonen, että
tämä on suurenmoisin hetki hänen seikkailurikkaassa elämässään, ja
että kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli laskenut. Hän vannotti
rva Kenosta muistamaan, että hän, hra Kenonen, oli useita kertoja
ennustanut vanhan rikoksellisen ja mielettömän hallitusjärjestelmän
lopuksi johtavan tähän romahdukseen, ja lähetti Miinan ostamaan
punaista vaatetta sekä käski hänen samalla haukkua kauppiasta niistä
tunkkaantuneista ryyneistä, joita hän oli viime viikolla Kenoselle
myynyt. Hra Kenonen käski Miinan huomauttaa kauppiaalle, että akanat
erotetaan nyt nisuista, että nylkyrien ja huijarien aika on nyt lopussa
ja että mainitun kauppiaan jalkainsa alle tallaama kansa nostaa nyt
päänsä ylpeästi pilviin ja karistaa sorron ikeen niskoiltaan.

Miina lähti, höpisten mennessään hra Kenosen viimeisiä sanoja, ettei
unohtaisi niitä matkalla, ja hra Kenonen juoksi vinnille noutamaan
vanhan kaksipiippuisen haulikkonsa, jonka vasen piippu oli halki ja
oikea hana poikki, ja sanoi, että kansan vapaus on vaarassa ja että
on ryhdyttävä kiireesti rakentamaan katusulkuja, jotka ovat jokaisen
hyvinjärjestetyn vallankumouksen ensimmäinen ehto.

Samalla alkoi hän huutaa Miinaa ja ilmoitti epäilevänsä mainitun
henkilön lähteneen hakemaan punaista vaatetta Punaisen meren takaa,
ja kun Miina palasi, tuoden kangasta, niin kysyi hra Kenonen, eikö
kaupungissa tosiaankaan ole sen punaisempaa vaatetta, ollen sitä
mieltä, että hänen omassa nenässään oli enemmän punaväriä.

Reväistyään itselleen puolen metrin pituisen suikaleen, josta solmi
punaisen nauharuusukkeen rintaansa, sitoi hra Kenonen punaisen
vaatteen lipuksi kävelykeppinä päähän, heitti pyssyn olalleen ja
marssi päättäväisesti ulos puolustamaan äskensyntynyttä tasavaltaa.
"Ukko läksi tekemään ihmeitä", ilmoittivat Kenosen pojat talonmies
Pikkaraiselle ja juoksivat isänsä perässä.

Kadulla herätti hra Kenonen oitis huomiota, ja häneen liittyi, paitsi
hänen omia poikiaan, ainakin kaksikymmentä muuta poikaa, joilla ei
sillä haavaa sattunut olemaan muuta tekemistä ja jotka vihelsivät
sormiinsa, hihkuivat ja hurrasivat.

Tämän johdosta marssi hra Kenosen joukkoa vastaan asestettu patrulli,
joka pysäytti sen, epäillen sitä vastavallankumouksellisista hankkeista.

-- Haroosii tavaarists! huusi hra Kenonen, heilutti hattuaan ja
hurrasi, mutta patrulli asetti hra Kenosen keskelleen ja marssi hänen
kanssaan kasarmiin, jolloin hra Kenosen otsalle kohosi kylmä hiki ja
hän kysyi, oliko aikomus asettaa hänet sotaoikeuteen, vai viedäänkö
hänet suoraan ammuttavaksi, saamatta kuitenkaan vastausta.

Kasarmissa riisuttiin hra Kenonen aseista, mikä tapahtui siten, että
hänen olaitaan otettiin haulikko, jonka toinen piippu oli halki ja
toinen hana poikki, ja hänen liivintaskustaan kääntöpääveitsi, jossa
oli hämmästyttävän pieni terä ja hämmästyttävän suuri korkkiruuvi.
Sitten toimeenpantiin kuulustelu, missä hra Kenonen laajasti selitti,
että oli tapahtunut suuri väärinkäsitys, ja ilmoitti nuoruudestaan
saakka kannattaneensa vallankumouksellisia aatteita, mainiten
joutuneensa siitä syystä vanhan hallitusjärjestelmän vihoihin, mikä
vihamielisyys oli muun muassa ilmennyt hänen luonaan toimeenpannussa
väkivaltaisessa kotitarkastuksessa.

Kun ei toimitetussa tutkinnossa ilmennyt mitään raskauttavaa hra
Kenosta vastaan, päästettiin hänet vapaaksi, kuitenkin aseettomana,
sekä kehoitettiin häntä noudattamaan hillittyä ja maltillista
esiintymistä ja karttamaan tietämättömien kansankerrosten yllyttämistä
ajattelemattomiin ja harkitsemattomiin tekoihin, koska vanha
hallitusjärjestelmä ei vielä ollut lopullisesti muserrettu ja
kaupungissa oli paljon provokaattoreita, jotka koettivat saada aikaan
sekasortoa ja anarkiaa.

Hra Kenonen päästi helpotuksen huokauksen, lupasi pyytämättä tehdä
voitavansa anarkistien ja provokaattoreiden paljastamiseksi, kumarsi
syvään ja poistui nopeasti. Päästyään seuraavaan kadunkulmaan hän
lähti juoksemaan, juosten yhtä kyytiä kotiinsa asti. Siellä ilmoitti
hän taanneensa vallankumoukselliselle järjestölle ja tasavallan
hallitukselle rauhan säilymisen siinä kaupunginosassa, missä hän asui,
josta syystä hra Kenonen kielsi kenenkään poistumasta talosta ja oli
vähällä saada talonmiehen pakoitetuksi lukitsemaan portit keskellä
kirkasta aamupäivää.

Hra Kenonen asettui ikkunan ääreen pitämään silmällä, mitä kadulla
tapahtui, ja jos hän huomasi epäilyttävännäköisen miehen kulkevan
pitkin katua, alkoi hän huutaa: "Ottakaa kiinni provokaattori!" ja
jos hän näki epäilyttävännäköisen naisen, huusi hän: "Ottakaa kiinni
provokaattorska!" Epäilty lähti silloin pelästyneenä juoksemaan pakoon,
ja lopuksi oli koko katu hra Kenosen asunnon läheisyydessä aivan
tyhjä, koska hra Kenonen epäili jokaista tuntematonta ja useimpia
tuntemiaankin henkilöitä provokaattoreiksi.

Samassa lähestyi kuitenkin taloa kaksi retkun näköistä miestä, jotka
olivat juovuksissa, ja hra Kenonen huusi: "Provokaattoreita!" Retkut
huomasivat silloin hra Kenosen ja toinen heistä sanoi:

-- Tuolla on oikein aika porvari, mennääs ja nitistetään se!

Hra Kenonen piiloutui silloin sängyn alle, huutaen rva Kenoselle, että
jakobiinit olivat tulossa murhaamaan hänet, jolloin rva Kenonen meni
alas ja ajoi retkut luudanvarrella pois portilta.

Kaupungin siviiliväestöön nähden sujui vallankumous onnellisesti ja
rauhallisesti, ja hra Kenonen arveli sen melkoiseksi osaksi johtuneen
hänen mieskohtaisesta vaikutuksestaan.



HRA KENOSEN LEIJONALIPPU

Hra Kenonen valmistaa leijonalipun ja nostaa sen talon katolle


Hra Kenonen, jonka hermot vallankumouspäivinä olivat tavattomasti
kiihdyksissä, vaipui lopuksi monen valvotun päivän ja yön jälkeen
syvään uneen ja nukkui neljäkolmatta tuntia raskaasti kuin synnin
unessa.

Kun hän sitten heräsi virkistyneenä ja vahvistuneena sekä sielun että
ruumiin puolesta, oli suuri vapauden riemu- ja juhlapäivä koittanut, ja
nähdessään leijonaliput julkisten rakennusten katoilla ja kuultuaan,
että leijonalipusta oli aikomus tehdä Suomen lippu, sanoi hra Kenonen
hyväksyvänsä tämän päätöksen, vaikka ei sen suhteen oltu kysyttykään
hänen mielipidettään. Hra Kenonen sanoi, että lippukysymyksen
ratkaisemiseksi tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, ja kotiin
palattuaan ryhtyi hän kiireesti valmistamaan leijonalippua sanoen,
ettei hänen kunniantuntonsa salli asua sellaisen katon alla, jonka
harjalla tuo ylväs lippu ei tänä suurena päivänä hulmuaisi. Samalla
huomautti hän, että leijonalipun ajoissa hankkiminen olisi ollut
talon isännöitsijän tehtävä ja että isännöitsijälle olisi tämän
laiminlyöntinsä johdosta annettava julkinen muistutus.

Hra Kenosen käskystä ryhdyttiin Kenosen perheessä valmistamaan suurella
kiireellä leijonalippua, ja hra Kenonen ilmoitti suorittavansa sen
kustannukset omasta kukkarostaan. Leijona valmistettiin hra Kenosen
omakätisten piirustusten mukaan, ja kun se viimein oli saatu valmiiksi,
nähtiin se maapallon merkillisimmäksi leijonaksi. Se muistutti jollain
tavoin sekä vasikkaa, koiraa ja lammasta, että myöskin eräitä jo ammoin
sukupuuttoon kuolleita esihistoriallisia eläimiä. Hra Kenonen oli
kuitenkin itsepuolestaan hyvin tyytyväinen ja sanoi leijonan olevan
taiteellisesti mieltäkiinnittävän sekä niin elävän näköisen, että voi
melkein kuulla sen karjuvan.

Kenosen pojat hilasivat hra Kenosen leijonalipun lipputankoon, ja kun
se siellä sitten hulmusi, avasi hra Kenonen samppanjapullon ja joi
Suomen lakien leijonan maljan. Sitten joi hän vallankumouksen maljan,
ja sitten vapauden maljan, tasavallan maljan ynnä eräitä muita maljoja,
kunnes pullo oli tyhjä.

Hra Kenosen leijonalippu herätti lähimmässä ympäristössä hyvinansaittua
huomiota, ja kaikki ohikulkevat, jotka sattuivat sen huomaamaan,
osoittivat sitä sormellaan ja jatkoivat sitten nauraen matkaansa.

Iltapäivällä tuli talon isännöitsijä kotiin vapauden juhlasta, ja
nähtyään lipun katolla ja kuultuaan sen olevan hra Kenosen hommia,
soitti hän hra Kenoselle ja pyysi saada kysyä, mitä hän oikeastaan oli
tarkoittanut, nostaessaan lipputankoon sellaisen kuvatuksen.

Siitä hra Kenonen suuresti loukkautui ja sanoi, että miehen, joka
törkeästä laiminlyönnistä tai ehkäpä jostain vielä halpamaisemmasta
syystä on jättänyt, ikäänkuin mielenosoituksellisesti, talonsa
liputtamatta tällaisena päivänä, sietäisi puhua liputusasioista vähän
varovaisemmassa äänilajissa.

Isännöitsijä vastasi siihen, ettei hänellä suinkaan ole mitään
liputusta vastaan sinänsä ja että hän on kiitollinen hra Kenoselle
tämän huomaavaisuudesta ja vaivoista, mutta valitti sitä, että leijona
oli niin kummallisen näköinen. Isännöitsijästä oli se kaikkea muuta
kuin luonnollinen leijona, ja saattaa koko talon naurunalaiseksi.

Suuttunut hra Kenonen sanoi epäilevänsä, onko luonnollisia leijonia
olemassakaan ja kysyi, oliko isännöitsijän mielestä Suomen vaakunassa
oleva laiha ruikelo luonnollisen näköinen. Se oli tietysti tyylitelty
leijona niinkuin hra Kenosenkin leijona. Hra Kenonen väitti, että hänen
valmistamassaan leijonankuvassa ilmenee todellisen villipedon raivo
ja kiihko, jotavastoin esimerkiksi Aleksanterin patsaassa senaatin
torilla ja muuallakin taideteoksissa olevat leijonat eivät luonteeltaan
suinkaan ole mitään erämaan kauhua herättäviä jalopeuroja, noita
eläinten kuninkaita, vaan muistuttavat esiintymisellään pikemminkin
suuria, hyvinkasvatettuja newfoundlandilaisia koiria.

Hra Kenonen sulki puhelimen ja meni sitten vihapäissään omin käsin
vetämään lippunsa alas.



HRA KENONEN KANSALAISKOKOUKSESSA

Hra Kenonen joutuu pulmalliseen asemaan, josta hän kuitenkin selviytyy
tunnetulla taidollaan


Parin viikon kuluttua arveli hra Kenonen vallankumouksen korkeimpien
aaltojen tyyntyneen sen verran ja kansan laajojen kerrosten mielialan
rauhoittuneen siinä määrässä, että hän voisi lähteä matkustamaan
maaseudulle hoitamaan liikeasioitaan, jotka olivat vallankumouksen
aikana saaneet levätä. Näin ollen matkusti hän Hukkalaan, jossa hänellä
oli tekeillä halonhankintasopimuksia.

Hra Kenosella ei kuitenkaan näkynyt olevan tarkkoja tietoja
maaseudulla vallitsevista virtauksista, sillä kun hän saapui Hukkalan
kulmakunnalle, joka on kuuden penikulman päässä rautatiestä, niin
leimusivat siellä vallankumouksen liekit korkeimmillaan, sillä ne
olivat syttyneet samana aamuna, koska Hukkalan väestöllä ei sitä
ennen ollut aikaa ryhtyä vallankumoukseen, jotapaitsi he varovaisina
valtiomiehinä päättivät ensin katsoa, miten vallankumous muualla sujui,
ennenkuin itse antautuivat tuohon seikkailuun.

Kapinalliset olivat mökkiläisen Salamo Lötjösen johdolla vanginneet
kylän viranomaiset, nimittäin lautamies Hovilan, poliisi Riikosen ja
kuppari-Liisan ja teljenneet heidät Lötjösen perunakuoppaan, ryhtyen
sitten pitämään kansalaiskokousta Lötjösen tuvassa, ratkaistakseen
vangittujen kohtalon.

Hra Kenosen ajaessa kylään juoksi eräs Hukkalan kansalliskaartilaisista
ilmoittamaan kokoukselle, että lihava porvaripösö oli saapunut
kylään, ja kun kansalaiskokous sen kuuli, lähetti se kolmimiehisen
komitean vangitsemaan hra Kenosta ja tuomaan hänet kansalaiskokouksen
tutkittavaksi.

Vaikka hra Kenonen olikin kerran vallankumouspäivinä, jolloin hänen
hermonsa olivat todistettavasti epäkunnossa, sattunut horjahtamaan
miehekkäästä henkisestä tasapainostaan ja pakenemaan sängyn alle, niin
oli hän, saavutettuaan jälleen tasapainonsa, sama peloton ja luja mies,
jona me olemme oppineet häntä tuntemaan ja kunnioittamaan, ja kun
komitea ryhtyi häntä pidättämään, niin tarttui hra Kenonen, joka ei
suinkaan säikähdä kolmea miestä tavallisissa oloissa, ruoskanvarteen
ja alkoi läimäytellä ympärilleen sellaisella raivolla, että komitea
kiljuen ja kiroillen juoksi takaisin ilmoittamaan, että tuntemattomalla
porvarilla oli piru nahassa ja että tarvittiin tuntuvasti lisäväkeä.

Silloin lähti kansalaiskokous, puheenjohtaja Lötjönen etunenässä,
juoksemaan paikalle, ja kun hra Kenonen näki niin suuren miesjoukon
tulevan, niin sanoi hän antautuvansa ylivoiman edessä.

Kansalaiskokous tarttui silloin hra Kenoseen käsistä ja jaloista ja
lähti riepoittamaan häntä Lötjösen perunakuoppaan, ja hra Kenonen
varoitti kokousta repimästä hänen vaatteitaan, koska se tulisi heille
hyvin kalliiksi. Perunakuopan ovelle tultua avasi kansalaiskokous
kuopan oven tai oikeastaan ne laudat, jotka peittivät kuopan suuta,
tätä varten nostettuaan ensin syrjään lautojen painona olleet suuret
kivet, ja syöksi hra Kenosen kuoppaan.

Samassa hetkessä kuin hra Kenonen katosi maa pinnalta, katosi siltä
kuitenkin myös kansalaiskokouksen puheenjohtaja Salamo Lötjönen, sillä
juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kansalaiskokous syöksi hra
Kenosen perunakuoppaan, tarrautui hra Kenonen, joka nähtävästi luuli,
että julmurit aikoivat hänet elävältä haudata, epätoivon vimmalla
Salamo Lötjösen tukkaan ja veti hänet mukanaan perunakuoppaan.

Lautamies, konstaapeli ja kuppari päästivät ihastuksen huudon,
nähdessään hra Kenosen tempun, ja hyökkäsivät heti Lötjösen kimppuun
sekä ajoivat hänet lyöden ja potkien perunakuopan perimmäiseen
nurkkaan, jossa hänet kaadettiin vatsalleen, ja lautamies, joka
oli suuri ja lihava mies, istuutui hänen päälleen, koska hänen oli
mukavampi istua siinä kuin perunoilla ja koska Lötjönen siten varmemmin
pysyi nurkassaan, samalla kun kuppari-Liisa teki innokkaita yrityksiä
repiäkseen silmät kukistuneen Lötjösen päästä.

Kansalaiskokous oli hyvin hämillään kunnioitetun puheenjohtajansa
odottamattoman ja salaperäisen katoamisen johdosta, sillä kuopan ovella
hra Kenosen kanssa syntyneessä kiihkeässä käsikähmässä ei kukaan ollut
ehtinyt oikein huomata, miten puheenjohtaja Lötjösen siirtyminen
perunakuoppaan oikeastaan oli tapahtunut. Neuvoteltuaan asiasta päätti
kokous ryhtyä keskusteluihin perunakuopassa olevien porvareiden ja
viranomaisten kanssa puheenjohtaja Lötjösen vapauttamisesta, jossa
tarkoituksessa perunakuopan ovilautoja siirrettiin vähän syrjään.

Aukosta pistivät heti esiin hra Kenosen suuttumuksesta leimuavat kasvot
säkenöivine silmineen, ja hra Kenonen ilmoitti, että neuvottelut ovat
hyödyttömiä ja Lötjönen tullaan pitämään perunakuopassa panttivankina
ja lautamiehen tilapäisenä istuimena siihen saakka, kunnes kaikki
vangitut ovat vapautetut ja heidän asiansa otettu kansalaiskokouksessa
puolueettomasti tutkittavaksi.

Kansalaiskokous piti tämän tiedonannon johdosta uuden neuvottelun,
jossa päätettiin tehdä rynnistys perunakuoppaan ja vapauttaa vangittu
Lötjönen ahtaasta asemastaan ja porvarillisen virkavallan orjuudesta.
Päätöstä ryhdyttiin heti toimeenpanemaan, mutta hra Kenosen, poliisin
ja kupparin yhteislaukaukset perunoilla vasten hyökkääjien naamoja
olivat niin tuhoisia, että rynnäkköön osaaottaneet joukot hajosivat
epäjärjestyksessä.

Kun asema täten oli tullut yhä monimutkaisemmaksi, piti kansalaiskokous
vielä yhden neuvottelun, jonka päätökseen ratkaisevasti vaikutti
kuopasta kuuluva Lötjösen huuto, että hänen asemansa on "kriidillinen"
ja pikaiset toimenpiteet siitä syystä välttämättömät. Neuvottelun
päätyttyä poistettiin ovilaudat kuopan suulta ja kaikkia pidätettyjä
pyydettiin käymään kansalaiskokouksen eteen, jossa heidän asiansa
tulisi julkisen käsittelyn alaiseksi.

Tämän jälkeen menivät kaikki vangitsijat, vangitut ja vangittujen
vanki yhdessä Lötjösen tupaan, jossa Salamo Lötjönen, senjälkeen
kun poliisi ja lautamies olivat irroittaneet kouransa hänen
takinkauluksestaan, ryhtyi raavituin kasvoin jälleen puheenjohtajaksi
ja kehoitti valitsemaan kokoukselle pöytäkirjurin. Kun seppä Niilo
Havukka oli yleensä tunnettu kirjoitustaitoiseksi, niin valittiin hänet
yksimielisesti kokouksen sihteeriksi, ja hra Kenonen luovutti hänelle
toimessaan tarvittavan lyijykynän ja paperin. Tästä lahjasta päätti
kansalaiskokous merkitä pöytäkirjaan kansalaiskokouksen kiitollisuuden.

Puheenjohtaja Lötjönen ryhtyi senjälkeen tekemään selkoa valtiollisesta
asemasta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, mutta hänen puhuttuaan
viisi minuuttia keskeytti hra Kenonen hänet ja sanoi, ettei Lötjösellä
näkynyt olevan aavistustakaan nykyisestä asemasta. Hra Kenonen sanoi,
että jos kokous suostuu siihen, niin tekee hän itse selkoa nykyisestä
asemasta, koska hän on ainoa läsnäolevista, joka on mieskohtaisesti
ottanut osaa vanhan hallitusjärjestelmän kukistamiseen, missä
toimituksessa hänen osuutensa, vaikka hän ei tahtonutkaan sillä
kerskata, saattoi olla suurempi kuin yleensä luullaankaan.

Puheenjohtaja esitti tämän jälkeen kokouksen ratkaistavaksi, eikö
hra Kenosta olisi pidettävä porvarina hänen ilmeisen lihavuutensa
takia, johon hra Kenonen pyydetyksi selitykseksi ilmoitti, että
lihavuus on hänessä luonnon vika, johon hän itse on syytön, ja
jonka vuoksi ei siis ole kohtuullista saattaa häntä kansalaisten
halveksimisen ja poikottauksen alaiseksi. Sitäpaitsi huomautti hra
Kenonen tuimasti, ettei hänen tietääkseen ollut missään määrätty
maksimipainoa kansanvaltaisuuden harrastajille, minkä kiistämättömän
ja terveen näkökohdan kokous hyväksyi. Kun hra Kenonen vielä oli
kertonut alkaneensa uransa paimenpoikana ja saaneensa silloin kärsiä
niin paljon vääryyttä ja riistoa tunnottomien manttaalijussien taholta,
että hänen nuori ja tunteellinen sydämensä oli siitä iäksi päiväksi
katkeroitunut, ja erään köyhän suutarin olleen kuolemaansa saakka
hänen lapsuudenystävänsä, niin oli hra Kenonen valloittanut kokouksen
jäsenten myötätunnon puolelleen. Hra Kenonen kysyi silloin, oliko
kokouksen tarkoitus valita hänet myöskin puheenjohtajaksi, johon kokous
vastasi yksimielisesti myöntävästi, ja Lötjöselle sanottiin:

-- Tule pois Lötjönen sieltä pöydän takaa ja päästä tämä vieras
puhumaan!

Lötjönen kysyi varmuuden vuoksi, oliko se kansan tahto, ja kun kokous
oli vakuuttanut sen sitä olevan, luopui hän vallastaan, ja hra Kenonen
otti ohjakset heti lujiin ja hallitsemaan tottuneisiin käsiinsä.

Senjälkeen piti hra Kenonen ytimekkään puheen, jossa hän sanoi vanhan
ajan ilta-auringon laskeneen ja uuden ajan aamuruskon kultaavan
taivaanrantaa, sekä esitti käsiteltäväksi kysymyksen Hukkalan
viranomaisten virkatointen laillisuudesta.

Aluksi ilmoitettiin, että eräs viranomaisista, kiertokoulunopettaja
Sihvilä oli poistunut paikkakunnalta vallankumouksen puhjetessa, jonka
johdosta päätettiin lausua hänelle halveksiminen ja julistaa hänet
virastaan erotetuksi siihen saakka, kunnes hän on puhdistautunut
kansalaiskokouksen edessä ja pyytänyt kansalaisilta anteeksi
kieräilevän menettelynsä. Tehty ehdotus, että hänet merkittäisiin
pöytäkirjaan provokaattoriksi, hylättiin hra Kenosen ehdotuksesta
todistusten puutteessa huutoäänestyksellä.

Otettiin sitten käsiteltäväksi lautamies Hovilan asia. Kun ei hänen
virkatoimiaan vastaan ollut mitään muistuttamista, niin lausuttiin
hänelle vain kansalaisten surkuttelu sen johdosta, että hän oli vanhan
järjestelmän aikana toiminut lautamiehen ammatissa.

Poliisi Riikosen suhteen ilmoitettiin, että hän oli toiminut liian
virkavaltaisesti ja pitänyt kävellessään sunnuntaina kirkkomäellä
kuonoaan liian korkealla muulloin paitsi tyttöjen seurassa, josta
syystä hänen on erottava. Kun Riikoselta kysyttiin, mitä hänellä
olisi asian johdosta lausuttavana, sanoi Riikonen, että hän antaa
koko kokoukselle kanan hännän eikä missään tapauksessa tule eroamaan,
elleivät viranomaiset erota häntä. Tämän johdosta lausuttiin Riikoselle
kansalaisten surkuttelu, ja Riikonen sanoi, että jos kokous suostuu
luopumaan eroamisvaatimuksesta ja tyytyy lausumaan hänelle vain
halveksimisensa, niin alistuu hän tuomioon, jotapaitsi Hukkalan
asukasten on näistä puolin valta hänen puolestaan tuulastaa niin paljon
kuin tahtovat.

Hra Kenonen huomautti, tahtomatta millään tavoin vaikuttaa kokouksen
vapaaseen päätösvaltaan, että jos Riikonen eroaa, niin saadaan
Hukkalaan uusi, ehkä entistä ankarampi poliisi. Asiata harkittuaan
päättikin kokous, että tyydytään vain halveksimisen lausumiseen.
Riikonen kysyi, merkitäänkö se pöytäkirjaan, johon kansalaiskokous
arveli, että mitä se siellä tekee... kuulithan sinä sen nyt omin korvin.

-- Paperikin voi loppua, lisäsi pöytäkirjan pitäjä, johon kokous
vastasi, että kirjoita pienempiä puustaimia äläkä kirjoita kaikkea mitä
kuulet.

Seuraava asia Hukkalan kansalaiskokouksen työjärjestyksessä oli
kuppari-Liisan erottamista koskeva ehdotus, josta syntyi kokouksen
kiivain väittely.

Sattuneesta syystä on tätä asiaa koskeva kohta kokouksen pöytäkirjasta
ollut julkaistuna sanomalehdessä, joten voimme liittää sen tähän siinä
muodossa, johon kirjuri Havukka oli sen pukenut:

"Viites pykälä esitettiin entiset mätännykset puhtistettua siirtämään
kupparin toimi pois entiseltä kupparilta eräiten henkilöiten taholta
esitettynä että kupparilla on kaksi eri tointa kupparin ja povarin
joten kupparin ammatti olisi lakkautettava. Puheessa tuotiin esille
raskauttavia surkutteluja häpeällisten y.m. syiten tähten mutta
enemmistön pantua jyrkästi laitonta erottamisvaatimusta vastaan
sanoen: provogaattoriksi sekä kupparin itsensä saapuvilla olleena
pitettyä lyhyen valaisevan puolustuspuheen alkoi kiivas puheenvaihto,
etesvastuun uhalla, johtuen vähä välin yleis mölinäksi, kun
niinkutsutut puupuntarin aikuiset huuti alas puhujat, jonka kokoukseen
saapunut eräs asiantunteva henkilö jota nimitettiin Herra kenoseksi sai
vaikenemaan lyöten nyrkin pöytään ja tehten selvässä valossa tulevia
huomautuksia lain perusteella. Äänestyksen perusteella jäi kupparin
ammatti entiselleen, mille päätökselle nähtiin kansalaisten ja kupparin
vienosti hymyilevän".

Kaikkien asiain tultua käsitellyiksi kiitti hra Kenonen kokouksen
osanottajia ja julisti kansalaiskokouksen päättyneeksi.



HRA KENONEN KUVERNÖÖRINÄ

Hra Kenonen otetaan vastaan kuvernöörinä ja joutuu suurten
kunnianosoitusten esineeksi


Seuraavana päivänä istui hra Kenonen junassa, lähestyen höyryn
voimalla läänin pääkaupunkia. Hän oli erittäin tyytyväisellä mielellä
muistellessaan, miten hän taitavasti ja valtioviisaasti oli osannut
järjestää vallankumouksen kautta syntyneet sekavat olot Hukkalan
kulmakunnalla. Sitäpaitsi oli hän yhtä taitavasti osannut järjestää
omatkin yksityisasiansa ja saanut aikaan olosuhteisiin katsoen sangen
arvokkaita halkosopimuksia. Hra Kenosen vilpittömästä sydämestä kohosi
korkeuteen harras toivomus, että kaitselmus siunaisi hänen työnsä ja
antaisi ensi talveksi oikein kovat ja kylmät ilmat.

Astuessaan läänin pääkaupungin asemalla ulos toisen luokan
vaunusta, jonka ainoa matkustaja hän oli ollut tällä hiljaisella
ja vähäliikenteisellä rataosalla, levisi hra Kenosen edessä suuri
ihmismeri, joka ulottui aina asematalon taakse, ja kun hra Kenonen
näyttäytyi, virittivät laulajat tervehdyksensä:

    "Sua tervehdin..."

Hra Kenonen katseli ympärilleen nähdäkseen, keneen tämä kunnianosoitus
oli kohdistettu, mutta hän ei nähnyt vaunusillalla ketään muita,
niin että hänen täytyi pakostakin uskoa sen olevan tarkoitetun
juuri hänelle itselleen. Hra Kenonen hämmästyi hieman, mutta
arveli, että kaupunkilaiset tahtoivat osoittaa hänelle mieltään sen
johdosta, että saivat keskuuteensa henkilön, joka oli ollut mukana
pääkaupungissa vallankumouspäivinä ja itsekin ottanut osaa tuohon
suureen historialliseen näytelmään. Hra Kenonen paljasti siis päänsä
ja kumarteli oikealle ja vasemmalle, jolloin yleisö alkoi heiluttaa
hattujaan ja nenäliinojaan ja huutaa:

-- Eläköön!

Samassa astui esiin eräs tuntematon, mutta tärkeännäköinen herra, jolla
oli leuassaan pitkä parta ja kädessään melkein parran pituinen paperi,
josta hän alkoi yskien ja köhien ja niiskuttaen lukea tervehdyspuhetta.
Hän sanoi läänin asukkaiden olevan iloissaan siitä, että he olivat
vihdoinkin saaneet maaherrakseen miehen, jonka taito, kokemus ja
koeteltu kansalaiskunto teki hänet itseoikeutetuksi siihen korkeaan
virkaan, joka hänelle oli uskottu, ja hän toivoi uuden maaherran hyvin
viihtyvän paikkakunnalla ja käyttävän valtaansa lakien suojelemiseksi
ja läänin asujamiston menestykseksi.

Hra Kenosen päätä huimasi hänen kuullessaan, että hänet oli
maaseudulla matkustaessaan ja Lötjösen perunakuopassa ollessaan
nimitetty kuvernööriksi. Mutta kun hän tiesi ja muisti, etteivät
tällaiset tapaukset vallankumouksen jälkeen ja kansanvaltaisena aikana
suinkaan olleet mahdottomia, niin päätti hän heti ilman muuta alistua
kohtaloonsa, vaivaamatta asialla päätään sen enempää. Lakki kädessä
piti hän siis pontevan isänmaallisen puheen, huomauttaen Jaakko Ilkasta
ja sortovallan kukistamisesta, lupasi virassaan noudattaa lakia ja
oikeutta sekä valvoa kansan, etenkin köyhän kansan etuja, ja kohotti
sitten kolminkertaisen eläköönhuudon isänmaalle.

Kun jyrisevät eläköönhuudot olivat kaikuneet, lähti hra Kenonen
asemalle häntä varten varatulla kuomureellä ajamaan lääninhallitukseen,
missä koko virkakunta juhlapuvuissa otti hra Kenosen vastaan, ja
lääninsihteerin esiteltyä uudelle kuvernöörille virkamiehet ja
lausuttua hänet tervetulleeksi, karautti hra Kenonen kurkkuaan ja loi
ympärilleen hallitsijamaisen silmäyksen, sanoen olevansa ankara, mutta
oikeudenmukainen mies ja vaativansa alaisiltaan etusijassa ahkeruutta,
täsmällisyyttä ja järjestystä.

Sitten hän astui kuvernöörin virkahuoneeseen, antoi määräyksen, ettei
häntä saanut häiritä, istuutui komeaan tuoliin komean pöydän ääreen,
otti eteensä arkin virallista paperia ja käteensä kynän sekä ryhtyi
harjoittelemaan nimensä kirjoittamista uutta asemaansa vastaavalla
tavalla. Siinä toimessa tuhersi hän parhaillaan, kun ovi aukeni ja
uusi kuvernööri, nimittäin oikea kuvernööri, joka oli sattunut eräällä
väliasemalla jäämään junasta ja jatkanut matkaansa tavarajunassa, astui
sisään.

Hra Kenonen luuli häntä joksikin lääninhallituksen vahtimestariksi ja
sanoi:

-- Kun vasta tulette sisään, niin koputtakaa ensin ovelle!

Uusi tulokas kumarsi ja pyysi anteeksi, jääden sitten seisomaan.

-- Mitä asiaa? kysyi kuvernööri Kenonen lyhyesti ja virallisesti.

-- Minä olen vain uusi kuvernööri, sanoi toinen.

-- Oletteko hullu! sanoi hra Kenonen. -- Kuvernööri olen minä. Te
saatte kyllä pysyä vielä vahtimestarina, mutta oppikaa ymmärtämään
asemanne. Minun kanssani ei leikitellä! Saatte mennä!

Uusi kuvernööri meni lääninsihteeriltä kysymään, kuka se hullu mies
oli, joka istui kuvernöörin virkahuoneessa ja sanoi olevansa uusi
kuvernööri.

Siitä syntyi suuri huuto ja hälinä ja juoksu ja ovien pauke koko
lääninhallituksessa, ja hetken kuluttua selvisi asia. Oltuaan tunnin
kuvernöörinä ja opittuaan juuri kirjoittamaan nimensä uudella,
kuvernöörimäisellä tavalla, luovutti hra Kenonen vallan käsistään ja
sanoi tekevänsä sen kaipauksetta. Hän sanoi, että tämän läänin asukkaat
olivat maailman suurimpia tolvanoita, kun eivät osanneet erottaa
kuvernööriä oikeasta kunnon ihmisestä, ja että häntä siitä syystä oli
huvittanut laskea vähän leikkiä mainittujen tolvanoiden kustannuksella.
Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi haluavansa mieluummin olla
tylsämielisten hoitolaitoksen johtajana kuin sellaisten pässinpäiden
kuvernöörinä. Hra Kenonen oli sanallasanoen vähän vihainen, mutta
kun oikea kuvernööri laski kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi, eikö
hän saisi tarjota hra Kenoselle päivällistä seurahuoneella, niin
leppyi hyväsydäminen hra Kenonen oitis, ja päivällisten lopulla tuli
hän huomattavasti iloiselle tuulelle, veti kuvernööriä, jonka kanssa
hän oli entisenä virkaveljenä juonut veljenmaljat, parrasta, lupasi
Suomen tasavallan presidentiksi tultuaan koroittaa hänet kuvernööristä
ministeriksi, ja lauloi jymeällä äänellä:

    "Talvi on jo laannut raivoomasta..."

Nyttemmin saa hra Kenonen, tehdessään jonkun uuden tuttavuuden,
puheeseensa ohimennen aina jollain tavoin sovitetuksi sellaisen lauseen
kuin että:

-- Se oli jokseenkin samoihin aikoihin kuin minä väliaikaisesti hoidin
kuvernöörinvirkaa...



RÄJÄHDYKSEN UHKA KENOSEN PERHEESSÄ

Hra Kenonen huomaa, että kylpyhuoneen kuumavesipannu on
räjähtämäisillään


Eräänä päivänä ilmoitti rva Kenonen, että kylpyhuoneen kuumavesipannu
on epäkunnossa.

Hra Kenonen laski ensin sikarin hampaistaan tuhkakuppiin, voidakseen
esteettömämmin esiintuoda ajatuksensa, ja sanoi sitten haluavansa
tietää, mikä tässä talossa _ei olisi_ epäkunnossa. Hän sanoi, ettei
hänen kallis ja sisälmyksiä raatelevalla työllä kokoonhaalittu
omaisuutensa kelvannut muutaman kuukauden perästä muuhun kuin
romukauppaan, ja sinnekin vain suurella hinnanalennuksella. Tälle
vandaalimaiselle perheelle, joka ties mistä oli ilmestynyt hänen
ympärilleen, ei mikään ollut pyhää ja koskematonta, ja kaikki, mikä
joutui sen läheisyyteen, murskautui ja mureni tomuksi. Sanotaan koin
syövän ja ruosteen raiskaavan, mutta niin koi kuin ruostekin ovat
viattomia kapalolapsia hänen perheeseensä verrattuina. Viime syksynä
oli kaasukeittiö epäkunnossa, sitten oli talvella keittolaatikon kansi
halki, sitten murskattiin Elias Lönnrotin kipsinen rintakuva...

Rva Kenonen pyysi hra Kenosta muistamaan, että hän itse oli pudottanut
sen permannolle, etsiessään kadonnutta nappia.

Hra Kenonen sanoi, että kun esineet tässä huoneistossa ovat asetetut
sillä tavoin kuin ovat, niin on tavallisen ruumiillisen olennon
mahdoton lähestyä niitä, ilman että ne kaatuvat tai tippuvat
permannolle. Viime kuussa annettiin tuulen särkeä ikkunaruutu, ja
keittiössä huvitellaan aamusta iltaan posliinien murskaamisella.
Hra Kenosen sateenvarjon varsi on poikki, pojat ovat reistailleet
kirjoituspöydällä olevalla täytekynällä, niin ettei se kelpaa enää
mihinkään, ja makuukamarin sähkölamput ja keittiön oven lukko ovat
epäkunnossa. Ja nyt ilmoitetaan se ilosanoma, ettei kylpyhuonekaan
ole säilynyt yleiseltä hävityksen kauhistukselta. Hra Kenonen kysyi,
miksi ei yhtähyvin ole ostettu dynamiittia ja pamautettu kaikkea
yhdellä kertaa ilmaan, että olisi päästy vähemmällä vaivalla? Mutta se
olisi tietysti ollut hänelle liian helppo ja tuskaton loppu. Hänet on
päätetty kiusata kuoliaaksi hitaasti, pala palalta. Hänet tahdotaan
paistaa hiljaisella tulella...

Hra Kenonen pysähtyi hengähtämään ja kysyi sitten, mikä kylpyhuoneen
kuumavesipannua siis vaivasi, ja kun rva Kenonen vastasi, ettei sen
hanasta juokse vettä, niin sanoi hra Kenonen, että joku lyhytjärkinen
taulapää on tietysti kääntänyt hanaa väärinpäin ja katkaissut sen.

Sitten pisti hra Kenonen sikarin hampaisiinsa ja lähti kylpyhuoneeseen
ottamaan asiasta mieskohtaisesti selkoa. Hän väänsi jotain hanaa ja
vesi alkoi virrata ammeeseen.

Hra Kenonen palasi takaisin ilmoittamaan, että kylpyhuoneen-vesipannu
on kunnossa ja ettei hän ymmärrä, kuinka kukaan on voinut luulla, ettei
se toimisi. Hän käski pistää vain surutta puita pesään pannun alle,
vaikka puut olivatkin kalliita, sillä oli jokseenkin samantekevää,
tuliko se suuri konkurssi, johon tällainen taloudenhoito joka
tapauksessa johti, muutamaa päivää ennemmin taikka myöhemmin. Hän
toivoi kuitenkin voivansa ottaa yhden ammekylvyn ennen taloudellisten
asiainsa lopullista romahdusta.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tuli palvelijatar ilmoittamaan hra
Kenoselle, että kylpyhuoneen pannu on kuuma ja että kylpy siis olisi
muuten valmis, mutta pannusta ei tule tippaakaan vettä. Hra Kenonen
sanoi, ettei siitä ennenkään ole tullut vettä, ellei asianomaisilla
henkilöillä ole ollut älyä, kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä vääntää
vesihana auki. Hän pyysi palvelijattaren mukaansa ja sanoi tahtovansa
näyttää sen ihmeellisen tempun, millä vettä saa pannusta, ja mikä vetää
melkein vertoja Mooseksen ihmeelle, kun hän sauvallaan iski kallioon,
niin että siitä puhkesi vesisuoni.

Hra Kenonen astui edellä kylpyhuoneeseen, väänsi hanaa ja katso:
vesisuihku syöksi kohisten ammeeseen.

-- Näin se tapahtuu, sanoi hra Kenonen opettavaisella äänenpainolla.

-- Niin, vastasi palvelijatar. -- Se hana onkin kunnossa. Se on
kylmävesihana.

-- Mitä! sanoi hra Kenonen ja pisti varovaisesti sormensa vesisuihkuun.

Totta oli. Vesi oli aivan kylmää.

Hra Kenonen painoi kämmenensä vesipannun kylkeen, mutta veti sen
samassa ärjähtäen takaisin. Pannun kylki oli tulikuuma.

-- Kuumavesihana on siellä toisella puolen, neuvoi palvelijatar.

Hra Kenonen väänsi nyt sitä hanaa, hän väänsi sen auki ja tempoi sitä
sitten kaikkiin suuntiin, mutta turhaan. Ei tippaakaan tirahtanut.

-- Ulos! huusi hra Kenonen. Pannu räjähtää!

Molemmat syöksyivät ylinniskoin ulos eteiseen, hra Kenonen huusi kokoon
perheensä, sanoi, että vesipannu on tukkeutunut, ja kun se on jo
tulikuuma, niin räjähtää se tuossa tuokiossa. Sitten tunki hra Kenonen
perheensä rappukäytävään ja sieltä alas portille, minkä jälkeen kaikki
jäivät pelosta kalpeina odottamaan räjähdystä.

Pelästyneitä naapureita, jotka olivat kuulleet, että Kenosen perheessä
odotetaan räjähdystä, kokoontui portille kuulemaan hra Kenosen
selostusta asiasta. Hra Kenonen sanoi, että jollei hän ajoissa olisi
huomannut vaaraa, niin olisi koko perhe sortunut raunioihin.

Joku ehdotti, että mentäisiin soittamaan poliisikamariin, ja joku
toinen esitti, että hälyytettäisiin palokunta paikalle. Kenosen
naapuri Hyrylä kysyi, oliko hra Kenonen ehtinyt sammuttaa tulen pannun
alta. Hra Kenonen sanoi, ettei hän ollut ehtinyt sitä tehdä, ja jätti
sanomatta, ettei hän ollut muistanutkaan koko toimenpidettä.

Hra Kenonen katsahti sitten ympärilleen ja sanoi, että jos joku
menisi sammuttamaan tulen kylpyhuoneen pesästä, niin maksaisi hän
viisi markkaa. Talonmies Pikkarainen, joka oli tapaturmavakuutettu
neljästätuhannesta markasta ja joka huomasi tässä olevan tilaisuuden
ansaita kunniallisella ja urhoollisella tavalla koko tuon summan, jos
pahoin kävisi, sanoi tahtovansa yrittää, jos hra Kenonen maksaa hänelle
viisikymmentä markkaa. Hra Kenonen huomautti, ettei hän ole Rothschild,
ja tarjosi neljääkymmentä markkaa. Talonmies Pikkarainen pyysi hra
Kenosta ottamaan huomioonsa, että hän menee päätään kaupalle, jolloin
hra Kenonen sanoi, että pannaan sitten riitarahat kahtia, ja lisäsi
viisi markkaa sekä lupasi kustantaa ruumisarkun ja kuolemanilmoituksen,
jos Pikkaraiselle kävisi hullusti. Pikkarainen hyväksyi nämä ehdot,
jolloin Pikkaraisen muija rupesi huutamaan ja tarttui kiinni
Pikkaraiseen, ja hra Kenonen tarttui Pikkaraisen muijaan ja piteli
häntä kiinni siihen asti kunnes Pikkarainen oli ehtinyt ylös portaita
Kenosen asuntoon.

Kaikki olivat nyt suuressa levottomuudessa Pikkaraisen puolesta, ja
Pikkaraisen vaimo itki ja väänteli käsiään ja sanoi, että hän oli
nähnyt viime yönä niin pahaa untakin, ja tätä se nyt ennusti. Hän sanoi
Pikkaraisen nuoruudestaan pitäen olleen sellaisen huimapään, ettei se
ymmärtänyt ensinkään pelätä henkeään eikä ajatellut, että hänellä oli
vaimo ja kolme lasta.

Hra Kenonen lohdutti Pikkaraisen vaimoa sillä, että jos pannu
räjähtää, niin menee Pikkarainen niin pieniksi palasiksi, ettei
hänen hautajaisistaan ole paljonkaan vaivaa, mutta ei edes tämä
käytännöllinen näkökohta voinut sanottavasti lieventää Pikkaraiskan
surua. Samassa tuli talon isännöitsijä ulos portista ja nousi häntä
kadulla odottavan ajurin rattaille. Nähdessään väkijoukon kysyi hän,
mitä oli tapahtunut, jolloin kolme akkaa alkoi huutaa yhtä aikaa,
saamatta siitä huolimatta asiaa kuitenkaan isännöitsijälle täysin
selväksi. Senverran hän sentään tajusi, että oli kysymys Kenosen
kuumavesipannun räjähtämisestä, ja sen kuullessaan suuttui hän ja
sanoi, ettei hänelle tarvitse syöttää järjettömyyksiä. Huomauttaen,
että Kenosten asunto on aina kaikenlaisten epäjärjestysten pesäpaikka
ja ettei itse paholainenkaan voi tietää, milloin siellä on tosi käsissä
ja milloin vain turha hälyytys, mihin hra Kenonen vastasi puristamalla
nyrkkiään isännöitsijän nenän edessä, käski vihastunut isännöitsijä
ajurin ajaa ja jätti akat voivottelemaan isännöitsijän tylyyttä ja
kovasydämisyyttä.

Pikkarainen viipyi Kenosten huoneistossa ihmeteltävän pitkän ajan asian
kiireellisyyteen katsoen, ja kun hän sieltä palasi, kysyivät akat,
oliko hän vielä hengissä ja oliko pannu räjähtänyt.

Pikkarainen sanoi, että tuli on nyt sammutettu, ojensi kätensä ja
karhusi hra Kenoselta 45 markkaa. Hra Kenonen maksoi sanoen, että kyllä
se oli hyvin kallis palkka niin pienestä työstä, ja kun Pikkarainen
oli pistänyt rahat taskuunsa, niin sanoi hän, ettei hän ymmärrä,
minkätähden sillä tulen sammuttamisella oli niin kiire. Hän oli sitä
mieltä, ettei pannu olisi räjähtänyt, vaikka se olisi kuumennettu
niin, että se olisi sulanut, sillä se ei voisi räjähtää, vaikka se
olisi vettä täynnäkin, koska höyry pääsee siitä putkea myöten ulos, ja
sitäpaitsi ei Kenosen pannussa ollut vettä tippaakaan, siitä kun oli
eräs juotos mennyt rikki, joten paras, minkä hra Kenonen voi tehdä, oli
kutsua joku ammattimies korjaamaan pannua.

Pikkarainen meni tiehensä, taputellen sitä taskua, missä rahat olivat,
ja hra Kenonen sanoi, että Pikkarainen on keinottelija, jolle mammona
on tullut jumalaksi ja jonka tunnuslauseena on, että tarkoitus pyhittää
välikappaleet.

Seuraavana päivänä tuli vaskiseppä korjaamaan hra Kenosen kylpyhuoneen
pannun, ja kun hän työnsä päätyttyä esitti laskun, niin sanoi hra
Kenonen, että kyllä talonmies Pikkarainen sen maksaa, ja neuvoi hänelle
Pikkaraisen asunnon talon kellarikerroksessa.

Pikkarainen ei tietenkään maksanut, vaan oli hra Kenosen se tehtävä.
Hra Kenonen maksoikin lopuksi ja sanoi sitten, että jos hänen
asunnossaan vastaisuudessa rupeaa joku paikka räjähtämään, niin saa
se ainakin hänen puolestaan rauhassa räjähtää. Sittenpähän hän pääsee
eroon koko roskasta ja Pikkaraisesta.



HRA KENOSEN SUHTAUTUMINEN PÄIVÄN TAPAHTUMIIN

Kalle Kenonen paljastaa talonmies Pikkaraiselle perhesalaisuuksia


-- No kuinkas teillä nyt jaksetaan ja mitä isäsi arvelee nykyisistä
oloista? kysyi talonmies Pikkarainen, joka halkovajassa sahasi
keittiöpuita, Kalle Kenoselta, joka tapansa mukaan istui vajan
kynnyksellä, koettaen houkutella luokseen pihalla lieruilevaa Hyrylän
harmaata kissaa, sitoakseen nuoran sen häntään.

-- Te näytte haluavan urkkia perhesalaisuuksia, huomautti Kalle ja
heitti kissaa tuohenpalasella, kun ei saanut sitä luokseen. -- Meillä
jaksetaan aina hyvin, mutta isäukko on kehoittanut meitä noudattamaan
varovaisuutta puheissamme, koska hän aikoo ruveta valtiomieheksi
ja sanoo, ettei ole suinkaan mahdotonta, että hän päättää päivänsä
senaatintorin varrella olevassa keltaisessa talossa. Meidän ukosta
tulisikin vähän ponteva senaattori, vai mitä?

-- Kyllä kai, myönsi Pikkarainen ja kysyi, mitä hra Kenonen arveli, kun
kuuli, että rosvot päästetään vapauteen.

-- Kun ukko sen kuuli, niin alkoi hän heti tutkia, oliko hänen
brovninkinsa kunnossa. Sitten hän sanoi, että rosvotkin ovat ihmisiä
ja veljiämme, ja että nyt tuli joukko uutta ja levännyttä apuväkeä
uuden Suomen työmaalle, mutta meni iltapäivällä panettamaan tavaransa
murtovarkausvakuutukseen. Ukko selitti, että koska on tapahtunut, että
enkelitkin ovat langenneet, niin on mahdollista, että vanha rosvokin
voi langeta kiusaukseen nähdessään hänen kultakellonsa ja hopeisen
paperossikotelonsa. Sitten kyseli hän eräältä vanginvartijalta,
millaista väkeä nykyaikaiset rosvot ovat, ja juteltuaan puoli tuntia
vartijan kanssa oli isäukko hyvin vihaisen näköinen ja lähetti
senaattiin kirjelmän, jossa hän esitti, että myöskin hullujenhuoneiden
portit avattaisiin ja herrasväkeä pyydettäisiin käymään ulos, koska
ne, jotka ovat siellä sisällä, eivät enää ole sanottavasti hullumpia
kuin nekään, jotka ovat niiden ulkopuolella. Seuraavana päivänä
sanoi hän tahtovansa laskea hieman leikkiä senaatin kustannuksella
ja antaa sille pienen piikin, ja hiipi senaattiin täysi-istunnon
aikana, pisti päänsä ovesta sisään ja kysyi, aikooko lautakunta ottaa
hänen esityksensä heti käsiteltäväksi, vai asettaako se komitean,
johon hänet kutsutaan puheenjohtajaksi. Kotimainen hallitus heitätti
silloin kahdella suurimmalla vahtimestarillaan isän ulos torille,
jolloin ukon henkselit katkesivat, ja isä järjesti heti kirkon
portaille mielenosoitus- ja vastalausekokouksen, johon kerääntyi
joutilasta väkeä satakunta henkeä. Ukko ilmoitti kokoukselle housujaan
kannatellen, että maan hallituksen oli ottanut käsiinsä joukko
epäilyttäviä ja väkivaltaisia aineksia, ja ehdotti, että mentäisiin
heittämään ne sieltä ulos. Kansalaiset hyväksyivät tämän esityksen
huutoäänestyksellä, mutta miliisit pidättivät isäukon ja veivät hänet
alempien kansankerrosten hihkuessa poliisikamariin, jossa isä piti
puheen kokoontumis- ja lausuntovapaudesta ja sanoi olevansa mielivallan
uhri. Miliisit kysyivät silloin isältä, antaako hän kunniasanansa,
ettei enää toimeenpane epäjärjestyksiä, ja isä sanoi antavansa
sellaisen sitoumuksen kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, kahden viikon
irtisanomisajalla kummaltakin puolen.

-- Vai pelkäsi isäsi, että irtipäästetyt rosvot ryhtyvät entiseen
ammattiinsa, sanoi talonmies.

-- Kyllä kai hän vähän pelkäsi, myönsi Kalle. -- Mutta meidän ukko
ei olekaan mikään jästipää. Hän sanoi äidille, että kyllä hän osaa
järjestää asiansa niin, että rosvot jättävät ainakin hänet rauhaan,
ja kun hän kuuli, että Kakolan vangit toimeenpanevat palatsissaan
vapaus- ja veljestymisjuhlan vaihtelevalla ohjelmalla, jossa on sekä
hengellisiä että isänmaallisia numeroita, niin matkusti hän heti
Turkuun, toisessa taskussaan "Siionin Kannel" ja toisessa "Kokoelma
Isänmaallisia Runoja". Juhlassa, jonka rosvot pitivät Kakolan
pihalla, ja johon oli vieraiksi kutsuttu vartijat perheineen ja
kaupungin valtuusmiehet, sanoi ukko tuovansa tervehdyksen aateveljiltä
Helsingissä ja huomautti, että nyt, kun temppelit ovat muuttuneet
ryöväreitten luoliksi, ovat ryöväreitten luolat muuttuneet aatteen
temppeleiksi. Silloin alkoivat ryövärit kiristellä hampaitaan
ja näyttivät aikovan hirttää ukon vankilan porttiin, mutta he
rauhoittuivat, kun isäukko käsiään levitellen sanoi puhuvansa vain
vertauksilla ja vakuutti Kakolan olevan ainoan paikan koko maassa,
jossa nykyisin todellinen vapaudenhenki ja sopusointu vallitsi.
Sitten pyyhki hän silmiään ja otti runokirjan taskustaan ja lausui
sen runon Ilkasta, jonka hän vallankumouksen aikana paukutti suustaan
meidän salissa. Ukko onkin hyvä lausuja, vaikka hän ei olekaan käynyt
lausuntokursseilla, ja kun hän karjui runoaan, niin olivat rosvoilta
korvakalvot haljeta. Ryövärit taputtivatkin käsiään oikein vimmatusti,
kun lausunta oli päättynyt, ja silloin piti ukko vielä pienen puheen,
jossa hän toivoi heidän noudattavan Ilkan esimerkkiä ja pyrkivän
päättämään päivänsä yhtä kauniilla ja isänmaallisella tavalla. Rosvot
olivat haltioissaan ja kantoivat isäukkoa juhlakulkueessa ympäri pihan,
laulaen "Arvoa mekin ansaitsemme", ja ukko heilutti toisella kädellään
hattuaan ja piti toista kättään sydämellään, koska hänen lompakkonsa
oli vasemmanpuolisessa povitaskussa. Ennen poislähtöään puristi isäukko
kuudensadan rosvon kättä ja kutsui heitä vapauteen päästyään käymään
luonaan.

Kotiin palattuaan kertoi isä kaiken äidille ja sanoi, että rosvojenkin
kanssa tulee kyllä toimeen, kun vain osaa kohdella heitä oikealla
tavalla. Isä sanoi, että sympatiian osoitus vaikuttaa rosvon sydämeen
niinkuin suloinen balsami, mutta äiti kalpeni, kuultuaan isän kutsuneen
kuusisataa rosvoa vieraikseen, ja isä nauroi ja sanoi, että hän oli
tietysti ilmoittanut väärän osoitteen, koska hän ei ole mielipuoli.
Isä sanoo, että jos meidän hallituksella olisi sellainen kyky kuin
Napoleonilla oli asettaa oikeat miehet oikeille paikoilleen, niin
tehtäisiin hänestä jo huomenna vankeinhoitohallituksen ylipäällikkö.

-- Pelkäsikö isäsi tulipaloa, kun palokunta oli lakossa? kysyi
talonmies.

-- En tiedä, mutta ei hän ainakaan antanut koko aikana tehdä tulta.
Hän otti heti kaikki tulitikut takavarikkoon, eikä antanut edes ruokaa
valmistaa, vaan sai palvelustyttö käydä ostamassa ruoan valmiina
kansankeittiöstä. Isä sanoi lakon tarkoituksena olevan muuttaa Helsinki
tuhkakasaksi, johon maan uudet vallanpitäjät saisivat kylvää nauriita.
Ukko puuhasi koko ajan meidän pienen paloruiskun ääressä, ja kaikki
astiat olivat vettä täynnä.

-- Ilmankos teillä olikin niin märkää ja vetistä, kun minä viimeksi
toin teille puita, sanoi talonmies.

-- Vetistäkö! huudahti Kalle halveksivasti. -- Mitäs se nyt oli, mutta
silloinhan meillä vetistä oli, kun vesijohtolaitoksen miehet uhkasivat
tehdä lakon.

Isä tuli eräänä sunnuntaina kaupungilta paltto auki ja huusi,
että vesijohtolaitoksella tulee nyt lakko ja että meidän täytyy
varata itsellemme ajoissa vettä, ettemme kuolisi janoon ennen
maallemuuttoamme. Isä sanoi, että hän muuttaa ensi tilassa Saimaan
rannalle, jossa ei ainakaan vedestä tule puutetta, varsinkin jos
hallitus varovaisuuden vuoksi antaisi tukkia Imatran, josta ei ole
käytännöllistä hyötyä muille kuin itsensä hukuttajille ja joka tuhlaa
äärettömät määrät Saimaan vesiaarteista.

Isä määräsi, että kaikki astiat on täytettävä vedellä, ja antoi täyttää
ensin kylpyammeen ja sitten pienemmät astiat. Kun kaikki astiat
olivat täynnä, niin ettei ollut edes yhtä tyhjää kahvikuppia, katseli
isä ympärilleen ja täytti sitten rasvanahkaiset kalastussaappaansa
varrensuita myöten. Sitten käski hän meidän kaikkien juoda vettä
niin paljon kuin vatsaan mahtui ja sanoi toivovansa, että hän olisi
erämaan laiva eli kameli, voidakseen juoda yhdellä kertaa kahden viikon
tarpeen. Meidän oli pakko latkia vettä niin paljon, että pelkäsimme
vesipöhöä, mutta seuraavana aamuna ukko ilmoitti, että vaara on
vältetty ja vesijohtomiesten kanssa saatu sopimus aikaan, ja kun äiti
sen kuultuaan nuhteli häntä siitä, että hän oli aiheuttanut perheessään
sellaisen vedenpaisumuksen, niin sanoi isäukko vain, että parempi
virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, ja lähti asioilleen kaupungille.

Isä sanoo kaikkien lakkorettelöiden johtuvan siitä, ettei kaupungin
hallitus ymmärrä ajan henkeä ja vaatimuksia. Ukko on sitä mieltä, että
sosialistienkin uusi kunnallislaki oli jo syntyessään aivan homeessa
vanhoillisuudesta ja taantumuksellisuudesta, ja motkotti varsinkin
siitä, että äänioikeuden ikäraja on määrätty kahdeksikymmeneksi
vuodeksi. Isä sanoo, että kaikki tuollaiset ikärajat ovat aivan
mielivaltaisia, koska joku voi viidentoista vuoden ikäisenä olla
viisaampi kuin jotkut toiset viidenkymmenen vuoden vanhoina. Jos kerran
kaikki aiotaan päästää sorkkimaan kunnan asioissa, niin otettakoon
arkailematta täysi askel ja annettakoon äänioikeus äskensyntyneille
lapsillekin. Isä sanoo, että häntä itseään esimerkiksi pidettiin
jo kymmenvuotisena erittäin teräväpäisenä poikana, mutta hän
onkin syntynyt hammas suussa, mitä seikkaa isän väitöksen mukaan
luonnonkansojenkin keskuudessa pidetään tulevan tietomiehen merkkinä.
Jokaisella perheenisällä pitäisi olla kortti, samanlainen kuin
sokerikorttikin, jotta hän saisi äänestää niin monella äänellä kuin
hänellä on lapsia, ja äänestyskortin kupongit leikattaisiin irti ja
pistettäisiin vaaliuurnaan. Isän mielestä olisi se varmin parannuskeino
syntyneisyyden huolestuttavaa vähenemistä vastaan kaupungeissa.

-- Olikos isäsi kovin vihainen, kun elintarpeet määrättiin
takavarikkoon? kysyi talonmies, pyyhkien hikeä otsaltaan ja istuutuen
lepäämään.

-- Taisi olla, vaikka ei hän sentään siitä niin kovaa melua nostanut
kuin olisi luullut. Vähän myrkyllinen hän kuitenkin oli, ja sanoi
sosialismin kehittyvän rientomarssissa raakalaisuuteen ja olevan enää
vain yhden päivämatkan päässä kannibalismista eli ihmissyönnistä.
Isä sanoi maan valtapuolueen lopullisena tarkoituksena olevan
porvarien muuttamisen ravintoaineiksi, ja lähti elintarvekansliaan
kysymään, joko hänen vuoronsa piakkoin tulee ja teurastetaanko hänet
teurastusnaamarilla vaiko juutalaiseen tapaan. Hän oli ottanut
Heikin mukaansa ja sanoi olevansa valmis tekemään Aabrahamin
uhrin, jos hallitus luulee sen pelastavan maan nälkäkuolemasta
ja kahdeksantuntisen työpäivän seurauksista. Isäukko pyysi saada
nöyrimmästi tiedustella, paljonko hänestä maksetaan kilolta ja
oliko selkälihalla eri taksa. Sitten näytti hän Heikkiä ja sanoi
arvelevansa Heikin maistuvan yhtä hyvältä kuin juottovasikan.
Silloin ajettiin isä ulos, ja kotiin tultuaan sanoi hän virastojen
muuttuvan yhä virkavaltaisemmiksi ja uuden myrskyn olevan siitä syystä
välttämättömänä seurauksena.

-- Onhan sitä ukko Kenosella ollut viime aikoina silloin tällöin
syytäkin tyytymättömyyteen, jatkoi Kalle, kun talonmies taas alkoi
sahata puita, mutta kyllä hän osaakin olla tyytymätön, kun sille päälle
sattuu. Hän on oikein mestari alallaan ja ansaitsisi kunniakirjan.
Hän väittää silloin tämän maailman olevan niin nurinkurisen ja päin
hiiteen, että hän katsoo suorastaan kansalaisvelvollisuudekseen olla
huonolla tuulella aamusta iltaan. Äiti silloin välistä tuskastuu ja
käskee hänen mennä lääkäriin tutkituttamaan vatsaansa. Isä lähteekin
joskus, mutta tietysti vain sitä varten, että saisi syytä suuttua
lääkäreihin. Lääkäri tutkii isäukkoa mitään pahaa aavistamatta ja
ilmoittaa hänen ruoansulatuksensa olevan epäkunnossa sekä suurimpana
syynä hänen synkkämielisyyteensä. Sitten kirjoittaa hän reseptin ja
ottaa isältä viisi markkaa. Vaikka isä aivan hyvin tietää vatsansa
olevan vähän rempallaan, repii hän kuitenkin ulostultuaan reseptin
kappaleiksi ja kertoo jokaiselle etteivät lääkärit ymmärrä yhtään
mitään.

Lääkärien ei kuitenkaan kannata vaipua epätoivoon sen johdosta, jos
sattuisivatkin kuulemaan isän arvosteluja heistä, koska isä sillä
tuulella ollessaan menettelee samalla tavoin kaikkia muitakin kohtaan.

Jos hän ajaa ajurilla, niin suuttuu hän sekä ajuriin että tämän
hevoseen ja ajopeleihin. Raitiovaunujen konduktöörit hermostuttavat
häntä ja autonajajat olisivat hänen mielestään teljettävät
kuritushuoneeseen. Jos hän käy kirkossa, mikä tosin ei usein
tapahdu, niin haukkuu hän kotiin tultuaan papin ja lukkarin,
kirkon vahtimestarit, kirkonkellojen äänen, urut ja lopuksi sen
arkkitehdin, joka on kirkon piirustanut. Sanomalehdissä ei ole uutisia
hänen mielestään, ja jos sattuu olemaan, niin ovat ne ensiksikin
kömpelösti laadittuja ja toiseksi aivan harhaanjohtavia. Meidän talon
isännöitsijää hän pitää maailman suurimpana kitupiikkinä ja nylkyrinä,
ja muut talossa asuvat vuokralaiset paitsi hän itse ovat hänen
mielestään valikoitu kokoelma tämän kaupungin suurimpia heittiöitä.

-- Mutta isäsihän on viime päivinä ollut niin hyväntuulisen näköinen,
huomautti talonmies.

-- Niin, sanoi Kalle. -- Se johtuu siitä, että hän on vihdoinkin
löytänyt oikean elämänkutsumuksensa. Ollessaan vähän aikaa
virkaatekevänä kuvernöörinä sanoi isä tulleensa huomaamaan, että
hänellä on tavattomat taipumukset hallinnollisille aloille ja
valtiolliseen toimintaan. Isä kertoi äidille, että hän olisi voinut
kietoa kapinalliset joukot Hukkalassa vaikka pikkusormensa ympäri. Isä
puuhaa nyt uutta puoluetta, joka voisi yhdistää yhteen kaikki viisaat
ihmiset, vieläpä rauhalliset hullutkin, ja sanoo, että kun hän on
saanut sen jättiläistyön tehdyksi, niin on hänen menestyksensä varma,
eikä tällä hetkellä voi ehkä aavistaakaan, miten korkealle hän saattaa
kohota.

Talonmies Pikkarainen sanoi olevansa vakuutettu siitä, että hra
Kenonen pääsee vielä pitkälle valtiomiehenä, ja Kalle lähti kadulle
katselemaan, olisiko siellä jotain toimittamista.



HRA KENOSEN PAASTO

Miksi se alkoi ja miten se loppui


Hra Kenonen sattui eräänä päivänä menemään kuuntelemaan jonkun
luonnonparantajan esitelmää, ja vaikka hän ei ole uskonutkaan
luonnonparannukseen eikä mihinkään muuhunkaan parannukseen, niin
kuunteli hän kuitenkin melkoisella mielenkiinnolla luonnonparantajan
esitelmää ja tuijotti hänen pitkään tukkaansa, ja kun esitelmöitsijä
sanoi, että kaikki taudit johtuvat siitä, että ihmiset syövät liiaksi
ja että kuolema vaanii ahnain silmin lihavaa miestä, mutta kiertää
kaukaa ohi, nähdessään laihan, niin alkoi hra Kenonen tulla vähän
levottomaksi ja vilkuilla sivuilleen, nähden silloin kaikkialla
ympärillään vain laihaa kuulijakuntaa. Esitelmöitsijä itse oli kuin
luuranko, jonka päälle oli pingoitettu nahka, ja hra Kenosen täytyi
itsekseen myöntää se huolestuttava tosiasia, että hän oli paksumpi kuin
kaksi hänen jälkeensä lihavinta kuulijaa yhteensä.

Kun sitten luonnonparantaja alkoi luetella kaikkia niitä tauteja,
jotka syntyvät liiallisesta lihavuudesta ja joista lievinkin kykenisi
nujertamaan itse Herkuleksen, sekä tehdä selkoa näiden tautien
oireista, niin säikähti hra Kenonen pahanpäiväisesti, sillä hän
huomasi elävästi, että häntä olivat viime aikoina vaivanneet juuri
ne oireet, jotka luonnonparantaja mainitsi kaikkein varmimpina. Ja
kun luonnonparantaja sitten suositteli perusteellista paastokuuria
jokaiselle ihmiselle ja sanoi tavallisissa voimissa olevan henkilön
vallan hyvin kestävän kolmen tai neljän viikon paaston joka vuosi
sekä tulevan siitä terveeksi, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, niin
teki hra Kenonen lujan päätöksen parantaa elämänsä ennenkuin se on
myöhäistä. Koska hän on perusteellinen mies, niin päätti hän aloittaa
parannuksen heti huomispäivästä kuukauden pituisella paastolla ja lähti
kesken esitelmän lähimpään ravintolaan, jossa hän tilasi itselleen
illallista, kolmenkertaiset annokset kutakin ruokalajia, ja söi niin
että oli revetä. Paasto on paras aloittaa täydellä vatsalla, päätteli
hän, ja kun hän oli maksanut laskunsa ja lähti ulos ravintolasta, niin
olikin hänen vatsansa niin täysi, että hän töintuskin jaksoi nousta
ajurin rattaille.

Hra Kenonen nukkui yönsä sikeästi kuin järven pohjaan painunut vettynyt
tukki, ja kun hän aamulla heräsi, niin muisti hän päätöksensä ja
huomasi ilokseen, ettei hänellä ollut vielä ensinkään nälkä. Hän kertoi
rva Kenoselle päätöksestään ja oli salaa hieman harmistunut siitä,
ettei rva Kenonen ollut siitä sen enempää hämmästynyt. Rva Kenonen
päinvastoin sanoi, että paasto tekisi epäilemättä hyvää hänelle,
johon hra Kenonen vastasi, että jos hän nälkään kuolisi, niin ei sitä
luultavasti ainakaan hänen omassa perheessään itkettäisi.

Aamiaisen alkaessa tuli hra Kenonen istumaan tavalliselle paikalleen
pöydän yläpäähän, sanoen tahtovansa karaista itseään ja näyttää samalla
pojilleen, miten lujaluontoinen mies voittaa nälänkin kauhut. Se oli
hänelle verraten helppo asia, sillä eilinen illallinen tuntui vieläkin
jonkin verran pingoittavan hänen liivejään, jotapaitsi hän oli heti
ylösnoustuaan juonut kaksi kupillista väkevää kahvia ja polttanut ison
sikarin. Hänellä oli nyt hyvää aikaa tarkastella poikiensa syöntiä, ja
katseltuaan sitä tuokion kysyi hän, olivatko heidän vatsansa kumista,
kun ne eivät halenneet. Hän sanoi, että poikien on kuitenkin parasta
ajoissa tilata tynnyrintekijältä vanteet ympärilleen, ja että hänen
oma elämänsä tuntui nyt keveältä ja valoisalta. Hän ilmoitti ihan
tuntevansa, miten rasvakerros suli hänen sydämensä ympäriltä ja miten
veri raikkaampana ja puhtaampana virtasi hänen suonissaan. Sitten lähti
hän saunaan ottamaan paaston alkajaiskylvyn ja punnituttamaan itsensä.

Päivällispöydässä ei hra Kenosta enää näkynyt luonnettaan karaisemassa,
ja illallisen aikana hän oleskeli ulkona kadulla, kävellen vastatuuleen
ja pitäen suutaan auki, saadakseen edes jotain täyttävää sisälleen.
Kotiin tultuaan ja nukkumaan mennessään kysyi hän rva Kenoselta,
näyttikö hän kovin kalpealta ja laihtuneelta, sekä sanoi ymmärtävänsä
niiden haaksirikkoisten tunteet, jotka asumattomalle saarelle
jouduttuaan paistavat ja syövät toisensa arpanappulain määräämässä
järjestyksessä.

Seuraavana aamuna herätessään oli hänellä kiljuva nälkä, ja kuullessaan
keittoastioiden ja paistinpannujen kolinan, keittiöstä pakeni hän
päistikkaa kotoaan ja pysytteli koko päivän kaupungilla. Vastustamaton
voima veti hänet tavantakaa leipurien ja leikkelyliikkeiden ikkunain
edustalle, ja hän saattoi seisoa puolenkin tuntia tuollaisen ikkunan
ääressä kuin hypnotisoituna, silmät pullollaan, huuliaan nuoleskellen
ja tyhjää nieleskellen.

Illalla meni hän nukkumaan, puhumatta sanaakaan rva Kenoselle ja
vastaamatta edes hänen kysymyksiinsä. Yöllä näki hän unta, että hän
oli kuollut ja vastoin luuloaan joutunut helvettiin, ja piru oli
pistänyt hänet seisomaan tynnyriin, joka oli täynnä herkullista
luumukeittoa, ulottuen hra Kenosen kaulaan asti. Hra Kenonen ei ole
koskaan välittänyt erikoisemmin luumukeitosta, mutta tällä kertaa
oli se hänestä maailman parasta herkkua, ja katseltuaan hetken aikaa
pirua, joka istui huoneen toisella puolen permannolla sääret ristissä
allaan ja tähystellen hra Kenosta tutkivin katsein, päätti hän kumartua
ja ryypätä suunsa täyteen luumukeittoa. Hän kumartui siis, mutta
samassa aleni luumukeitto astiassa sen verran, etteivät hänen huulensa
ulottuneetkaan siihen.

Hra Kenonen kohotti pettyneenä päätään ja näki pirun hymyilevän. Se
harmitti hra Kenosta enemmän kuin saattaa sanoin kuvata, ja hän päätti
yllättää pirun viekkaudella. Hän avasi suunsa ja pudottautui äkkiä
istumaan tynnyrissään. Mutta yhtä nopeasti kuin hän putosi istualleen,
aleni myöskin luumukeitto. Yhden muhevan luumun tunsi hän kyllä
huuliaan hipaisevan, mutta suuhunsa ei hän sitäkään saanut.

Hra Kenonen nousi seisomaan, ja samassa kohosi luumukeittokin taas
hänen kaulaansa saakka. Nälkä hiukoi hra Kenosen sisälmyksiä ja piru
nauroi vedet silmissä.

Silloin suuttui hra Kenonen, heristi nyrkkiään pirulle tynnyrin laidan
yli ja alkoi haukkua pimeyden päämiestä, ja mitä enemmän hän haukkui,
sitä enemmän piru nauroi. Lopuksi alkoi paholainen iloissaan heitellä
varsin merkillisiä kuperkeikkoja sekä eteenpäin että taaksepäin ja
potkaisi vihdoin hra Kenosen tynnyreineen kumoon, jolloin hra Kenonen
heräsi ja hämmästytti rva Kenosta sillä, että ryhtyi valveilla ollen
jatkamaan sitä pirun haukkumista, joka häneltä oli herätessään jäänyt
kesken. Hra Kenonen sanoi, että piru on suuri lurjus ja roisto ja että
hän, tehdäkseen sille kiusaa, menee ensi sunnuntaina uhallakin kirkkoon.

Sinä päivänä tunsi hra Kenonen itsensä sairaaksi ja alakuloiseksi.
Jollei luonnonparantaja olisi esitelmässään erityisesti huomauttanut
tästä ilmiöstä, niin olisi hra Kenonen ollut varmasti vakuutettu siitä,
että nälkäkuolema lähestyi häntä.

Hra Kenosella ei ollut paljon ruokahalua sinä päivänä, ja siitä oli
hän iloinen. Joka tapauksessa lyhensi hän paastonaikansa kuukaudesta
kahteen viikkoon, arvellen senkin olevan loistavan tuloksen näin ensi
kerralla.

Neljäntenä ja viidentenä päivänä ei hra Kenonen puhunut sanaakaan
kenenkään kanssa eikä myöskään tehnyt työtä, vaan makasi sohvallaan
seinään päin kääntyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa
haihtunut vähitellen ilmaan, jättäen jäljelle sielun ja sen verhoksi
viluntunteen. Hra Kenosta paleli, vaikka huonetta hänen käskystään
kovasti lämmitettiin.

Kuudentena päivänä lähti hra Kenonen saunaan. Hän ilmoitti
saunottajalle olevansa hra Kenonen, ja kun saunottaja vakuutti kyllä
tuntevansa hänet, niin ihmetteli hra Kenonen sitä, sanoen olevansa
vain varjo entisestään. Hän sanoi olevansa nyt kevyt kuin höyhen, ja
kun hänet punnittiin, niin havaittiin hänen painavan 101 kiloa ilman
tohveleita ja kylpylakanaa, joten hän oli laihtunut kolme kiloa. Hra
Kenonen otaksui, että vaaka oli epäkunnossa, sillä hän oli varma siitä,
että hän oli laihtunut ainakin viisitoista kiloa.

Kylvystä päästyään oli hra Kenonen niin väsynyt, ettei hän ollut
voinut kuvitella sellaista väsymystä maailmassa olevankaan. Hitaasti,
äärettömän hitaasti hän käveli, noin puolen kilometrin nopeudella
tunnissa, ja Erottajalle tullessaan oli hän niin uupunut, että hänen
täytyi pysähtyä nojaamaan Esplanaadin rauta-aitaa vastaan.

Siinä sattui hänen vieressään olemaan venäläisen hedelmänmyyjän
kärryt, ja myyjä alkoi heti kaupitella hra Kenoselle tavaroitaan. Hän
kuori ihanannäköisen omenan ja ojensi siitä viipaleen hra Kenoselle
maistiaisiksi. Hra Kenonen tarttui siihen vaistomaisesti ja hotkaisi
sen suuhunsa, ja sitten tempaisi hän koko omenan venäläisen kädestä ja
hotkaisi senkin.

Silloin valtasi hra Kenosen petomainen syömisen raivo, ja ohikulkevat
ihmiset katselivat kauhulla, miten hän silmiään pyöritellen tunki
melkein kokonaisina suuhunsa niin suuria omenoita, että suupielet
olivat revetä. Hän söi ja söi, ja kun hän oli syönyt noin puolen
kappaa, alkoi venäläistä peloittaa, ja hän pyysi hra Kenosta
lopettamaan. Hra Kenonen sysäsi häntä silloin rintaan, jolloin
venäläinen alkoi huutaa poliisia. Poliisin tullessa ahtoi hra Kenonen
toisella kädellä suuhunsa omenia ja viinirypäleitä, ja viittasi
toisella kädellään poliisille pysymään erillään hänestä. Poliisi ryhtyi
kuitenkin toimeenpanemaan kuulustelua, jota suuresti vaikeutti se,
että hr Kenonen puhuessaan ja selittäessään koko ajan puhui suu täynnä
ja nieleskeli omenien mukana sanojaan. Vihdoin sai poliisi kuitenkin
jotenkuten asian selville ja poistui varoitettuaan hra Kenosta
halkaisemasta itseään kadulle, koska se oli vastoin poliisijärjestystä.

Näin päättyi hra Kenosen paasto, ja seuraavana päivänä nähtiin hänen
aamusta iltaan ajavan ravintolasta ravintolaan, koska hän ei koskaan
kehdannut yhdessä paikassa syödä niin paljon kuin mieli teki. Kun hänet
viikon kuluttua jälleen punnittiin saunassa, painoi hän 106 kiloa,
jolloin hra Kenonen sanoi, että se on juuri hänen mittaisensa miehen
normaalipaino, ja että laihdutuskuurit ovat samanlaista humbuugia kuin
kaikki muutkin kuurit.



HRA KENONEN HYMYILEE

Tässä luvussa kerrotaan, minkä todella hyvän päätöksen hra Kenonen teki
ja miten hän sen toteutti


Hra Kenonen luki kauniin kertomuksen perheestä, jossa aina vallitsi
rauha ja rakkaus ja sopusointu, mikä johtui siitä, että perheen isä oli
maailman hyväntahtoisin ja iloisin mies, jonka kasvoja aina, vieläpä
hammaslääkärissäkin, valaisi sydämellinen, mieltälämmittävä hymy, niin
että itse hammaslääkärikin, jonka tunteet kaikille inhimillisille
kärsimyksille olivat aikoja sitten sammuneet, tuli liikutetuksi ja otti
häneltä hampaan kivuttomasti ja määräsi sitten kaksinkertaisen maksun.

Hra Kenonen punastui kateudesta, lukiessaan tätä kertomusta, ja
arveli, että konstikos sillä miehellä oli aina ollakaan iloinen, kun
hänellä tietysti oli elätettävänään vallan toisenlainen perhe kuin hra
Kenosella. Mutta kun sitten kertomuksen lopussa huomautettiin, että
iloinen, tyytyväinen ja hymyilevä ihminen elää ainakin kaksikymmentä
vuotta kauemmin kuin sellainen, joka aina on tyytymätön ympäristöönsä
ja koko maailmaan, niin päätti hra Kenonen tulla sellaiseksi hyväksi ja
hymyileväksi ihmiseksi kuin tuon kertomuksen sankarikin oli ollut.

Hra Kenonen päätti siis olla tästä hetkestä alkaen iloinen ja
onnellinen ja meni heti peilin eteen harjoittelemaan sellaista hymyä,
joka kaunistaisi hänen miehekkäitä kasvojaan sekä levittäisi valoa ja
päivänpaistetta hänen ympäristöönsä. Ensimmäinen yritys epäonnistui,
sillä sen tuloksena oli niin kavala irvistys, että hra Kenonen itsekin
säikähti ja häpesi sitä ja arvasi, että moisen hymyn nähdessään nousee
ratsupoliisinkin hevonen takajaloilleen ja yrittää nakata konstaapelin
selästään. Mutta uutterilla harjoituksilla sai hra Kenonen korjatuksi
hymyään koko joukon, niin että se vihdoin alkoi oikein miellyttää
häntä, jonka jälkeen hän päätti säilyttää tämän hymyn huulillaan mikäli
mahdollista nukkuessaankin, ettei se unohtuisi.

Sitten avasi hra Kenonen ruokasalin oven ja astui aamiaispöytään,
jolloin pojat pelästyneinä vaikenivat, sillä he olivat juuri
riitelemässä lautasistaan. Mutta nähtyään hra Kenosen hymyn
pelästyivät he vielä enemmän, ja Juhana Vilhelm pudotti lautasensa
pöydältä permannolle, jolle se hajosi noin sadaksi kappaleeksi.
Kaikki jähmettyivät kauhusta, mikä vain eneni, kun hra Kenonen mitä
ystävällisimmin hymyillen taputti Juhana Vilhelmiä päälaelle ja sanoi,
ettei se tee mitään ja ettei vahinko tule kello kaulassa muille kuin
sille, jota lehmä puskee.

Nyt alkoi rva Kenonenkin kiinnittää huomiota miehensä omituiseen
käytökseen, mutta hra Kenonen hymyili lakkaamatta ja kertoi hauskoja
kaskuja, joille väijytystä epäilevät pojat eivät kuitenkaan uskaltaneet
nauraa, ja oli huomaavainen vaimolleen ja kysyi pojilta, olivatko he
nukkuneet hyvin ja olivatko he nähneet kauniita unia. Rva Kenonen
alkoi pelätä, että hra Kenonen oli juovuksissa, mutta alkoholin hajua
ei tuntunut, vaikka rva Kenonen olisi kuinka nuuhkinut. Silloin
ajatteli rva Kenonen, että se on vain jokin tilapäinen epänormaali
ilmiö, joka kyllä menee ohi, kunhan velli tulee pöytään ja hra
Kenonen huomaa sen pohjaanpalaneeksi. Mutta kun velli tuli pöytään
ja rva Kenonen valitti sitä, että se oli sattunut palahtamaan vähän
pohjaan, niin hymyili hra Kenonen oikein iloisesti ja sanoi, ettei
pieni pohjaanpalaminen ollenkaan haittaa, vaan antaa päinvastoin
keitolle hienon, mieltäkiinnittävän sivumaun. Nyt tuli rva Kenonen
todella huolestuneeksi, ja kun ateria oli päättynyt ja Kenosen pojat,
hymyilevään isäänsä epäluuloisina vilkuillen, olivat vetäytyneet
omaan huoneeseensa, jossa he totesivat, että ukolla on vissiin pahat
mielessä, katsoi rva Kenonen mieheensä vakavasti ja kysyi, mitä hänelle
oli tapahtunut.

Hra Kenonen ei ollut ymmärtävinään vaimoaan, vaan naurahti reippaasti,
pyöräytti häntä vyötäreistä ja suuteli häntä poskelle, kiiruhtaen
sitten hypähtelevin tanssiaskelin eteiseen, pisti hatun hiukkasen
kallelleen päähänsä ja lähti operettilaulun pätkää hyräillen toimiinsa,
jättäen rva Kenosen pelosta ja hämmästyksestä läähättäen katsomaan
jälkeensä.

Katukäytävällä "pataa" leikkivät talonmies Pikkaraisen lapset
lähtivät hra Kenosen nähdessään tapansa mukaan juoksemaan pakoon,
mutta hra Kenonen heitti heille markan ja käski heidän ostaa sillä
itselleen makeisia. Toinnuttuaan tämän lievimmin sanoen odottamattoman
lahjoituksen synnyttämästä hämmästyksestä rohkenivat nuo turmeltuneet
penskat epäillä rahaa väärennetyksi, mutta kun he sillä sitten
kuitenkin makeisia saivat, niin arvelivat he, että hra Kenosen päässä
oli varmaankin jokin ruuvi vähän löyhtynyt.

Hra Kenonen kulki hymyillen pitkin Antinkatua, ja jokainen hänen
tuttavansa, joka sattui tulemaan häntä vastaan, pyörähti hänen
hymyilemisensä huomatessaan toiselle puolen katua tai lähimpään
porttikäytävään, sillä he olivat varmat siitä, että hra Kenosen asiat
olivat joutuneet hunningolle ja että hän aikoo pyytää heitä takaukseen.
Hra Kenonen ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan jatkoi hyvillämielin
matkaansa ja tunsi itsensä paremmaksi ihmiseksi. Hän ihmetteli
itseään, ettei ennemmin ollut huomannut, kuinka rakentavasti iloinen
ja tyytyväinen mieli vaikuttaa ihmisen yleiseen hyvinvointiin, ja
päätti nidottaa sen kirjan, jossa hänen lukemansa kaunis kertomus oli
ollut, korukansiin ja pitää sen yöpöydällään, voidakseen lukea sen aina
uudestaan joka ilta nukkumaan mennessään.

Sinä päivänä sujuivat hra Kenosen liiketoimet tavattoman huonosti,
mutta hän päätti joka tapauksessa säilyttää iloisen mielensä eikä
panna pieniä vastoinkäymisiä pahakseen. Kun hän palasi kotiin
päivälliselle ja oli yhä edelleen yhtä loistavalla ja herttaisella
tuulella kuin aamullakin, niin ei hänen perheensä ollut uskoa silmiään,
ja päivällisen jälkeen kutsui rva Kenonen miehensä kahdenkeskiseen
keskusteluun ja vaati häneltä hänen laillisena aviovaimonaan suoraa
vastausta ja peittelemätöntä tietoa siitä, oliko hänelle käynyt
hullusti ja aikoiko hän karata Amerikkaan. Hra Kenonen kierteli ja
kaarteli ja avasi venttiilin ja sulki uunin suupellit ja pudotti
pöydältä valokuva-albumin ja kertoi sitten vähän häveten, miten
asianlaita oli.

Silloin lankesi rva Kenonen ilonkyyneleet silmissä hänen kaulaansa
ja suuteli hänen poskeaan, jonka karkea parransänki muistutti
poikkikatkaistuja sian selkäharjaksia, ja taputti hänen turpeata
kättään ja sanoi häntä rakkaaksi ukkelikseen ja maailman parhaaksi
mieheksi, ja hra Kenonen tunnusti, ettei hän sitten hääpäivänsä ole
ollut näin onnellinen.

Senjälkeen lähti hra Kenonen kaupungille päättämään erästä suurehkoa
kauppaa, joka oli jo melkein valmis ja josta oli tuleva hänelle hyvä
afääri. Rva Kenonen taas kiiruhti selittämään pojille, että isä on nyt
tästälähin aina hyvällä tuulella, ja sentähden täytyy myöskin poikien
esiintyä isänsä nähden iloisin ja hilpein kasvoin. Pojat sanoivat,
ettei heillä ollut sitä vastaan, ja kysyivät, oliko isäukko onnistunut
toimeenpanemaan oikein suurhuijauksen, mutta silloin suuttui rva
Kenonen ja ilmoitti pojilleen, mikä hyvä ja kunnian mies heidän isänsä
oli ja miten väärin ja tunteettomasti he tekivät puhuessaan hänestä
sellaisessa äänilajissa.

Kun se mies, jonka kanssa hra Kenosen piti kauppa tehdä, näki hänen
uuden hymynsä, sanoi hän peruutuvansa kaupasta sekä pisti paperit
pöytälaatikkoon ja laatikon avaimen housuntaskuunsa. Hra Kenosen
kasvoilta katosi silloin hymy ensi kerran sinä päivänä ja hän vaati
toiselta selitystä. Tämä potkaisi pöydän alla olevan paperikorin
kumoon, alkoi kaivella nenäänsä ja sanoi suoraan, että hän arveli hra
Kenosen aikovan puijata häntä ja ettei hän tahdo olla tekemisissä niin
kavalannäköisen miehen kanssa.

Kun hra Kenonen illalla tuli kotiin, nauroivat pojat illallispöydässä
niin, että suut olivat levinneet korviin asti, mutta hra Kenosen
kasvoilla lepäsikin nyt synkkä pilvi ja hän kysyi tuimasti, mitä he
irvistelivät, ja käski heidän laputtaa syömättä nukkumaan, jos eivät
osaa olla ihmisiksi ruokapöydässä. Hra Kenonen sanoi, että hänestä
tuntui siltä kuin olisi hän irvisteleväin hyeenain luolassa, ja
vakuutti pojille, että jos he tietäisivät, kuinka lähellä kerjuupussi
ja mieron sauva on koko sukua, niin irvistelisivät he vähemmän.

Seuraavana aamuna ei hra Kenonen harjoitellut enää hymyilemistä peilin
edessä, ja kun hän huomasi sen kirjan, missä oli kerrottu iloisesta
miehestä, niin kiristeli hän hampaitaan ja heitti tämän opettavaisen
teoksen uuniin.



HRA KENONEN MATKAILIJANA

Ensimmäinen täydellinen ja luotettava kertomus Kenosen perheen
tunnetusta matkasta kuuluisalle Pisavuorelle


Ei tiedetä varmuudella, mistä hra Kenonen oli lukenut sen, että
jokaisen valistuneen kansalaisen ja isänmaanystävän oli nähtävä Koli,
Puijo ja Pisa ennen kuolemaansa, mutta joka tapauksessa sanoi hra
Kenonen sen luettuaan, että kansalaisvelvollisuudet ja rasitukset
lisääntyvät päivä päivältä, eikä mitään rajaa näyttänyt näillä
vaatimuksilla olevankaan. Hän mainitsi nähneensä Kolin ja Puijon jo
aikoja sitten, eikä hän ollut huomannut kummassakaan niistä mitään
erikoista ja merkillistä, jollei ota lukuun sitä, että ne olivat
jonkinverran korkeammat ympäristöään, mutta piti hra Kenonen jokseenkin
luonnollisena ja järkeenmenevänä asiana, että epätasaisella maalla joku
paikka on aina korkeammalla kuin muut paikat.

Sitten sanoi hra Kenonen, että jollei hänen yleissivistyksestään muuta
puutu kuin Pisa-nimisen kivi- ja hiekkaläjän näkeminen, niin on se
vaillinki pian täytetty, ja otettuaan selville Tietosanakirjasta, missä
Pisa on, ja Turistista, miten sinne päästään, niisti hän toitottaen
nenänsä suureen, punareunaiseen nenäliinaansa ja käski perheensä
valmistautua matkailukuntoon, sanoen haluavansa näytellä sen jäsenille
Suomen vaihtelevia näköaloja, ja huomauttaen, että jokaisen valistuneen
kansalaisen velvollisuus on tutustua kotimaansa luontoon.

Silloin kysyivät Kenosen pojat, oliko se sama Pisa, jossa on se kalteva
torni, ja hra Kenonen vastasi, ettei hän ole ottanut siitä vielä
selkoa, mutta arveli, että se on kyllä mahdollista, koska ihmisten,
joilla ei ole parempaa tekemistä, on tapana mennä mestaroimaan Luojan
töitä ja rakentamaan näköalatorneja korkeille paikoille, ikäänkuin ei
heille muka riittäisi se, mitä he mäeltä näkevät. Hra Kenonen sanoi,
että kaikki hänen näkemänsä näköalatornit ovat enemmän tai vähemmän
kallellaan, joten on todennäköistä, ettei myöskään Pisan torni ole
mikään poikkeus yleisestä säännöstä.

Kenosen perhe asetettiin siis kunnioitetun päämiehensä käskyn mukaan
liikekannalle, suureksi iloksi pojille, jotka levittivät ympäristöönsä
tietoa, että he matkustavat katsomaan Pisan kaltevaa tornia ja
koettavat perilletultuaan lykätä sen kumoon, ja suureksi puuhaksi ja
touhuksi rva Kenoselle, joka sai kantaa matkavalmistusten kuorman
ja helteen, hra Kenosen kulkiessa kirja- y.m. kaupoissa ostamassa
itselleen karttoja ja matkailuoppaita ja matkailulakin ja polvihousut
ja piikkikärkisen sauvan. Tunnin kuluttua tiesi koko kaupunginkortteli,
että Kenoset matkustavat Italiaan, ja pihalla pyykkivaatteita
kuivatusnuorille ripustavat akat lausuivat yksimielisesti sydämensä
pohjasta lähteneen toivomuksen, että Kenosen pojat, lykätessään kumoon
Pisan kaltevan tornin jäisivät itse sen alle.

Hra Kenonen ei kuitenkaan ostanut pilettejä Italiaan, vaan Kuopioon,
ja samana iltana majoittui hän perheineen makuuvaunuun, jolloin hra
Kenoselle ja hänen vanhemmille pojilleen jäi yksi kolmen hengen
osasto, rva Kenosen ja nuorempien lasten saadessa viereisen osaston
asuttavakseen.

Poikiensa esityksistä lukuapitämättä kiipesi hra Kenonen ylimmälle
makuusijalle, koska hän tahtoo aina olla ylimmällä orrella ainakin oman
perheensä keskuudessa, mutta jo junan saapuessa Riihimäelle laskeutui
hän hikisenä alas, herätti alimmalla vuoteella nukkuvat Heikin ja
Napoleonin sekä komensi heidät ylös, avasi ikkunan raolleen ja
laskeutui levolle alimmalle vuoteelle, jossa olikin paljon viileämpää
kuin katonrajassa.

Juna saapui Kuopioon lähes tunnin myöhästyneenä, minkä vuoksi
hra Kenonen ilmoitti vastalauseensa sekä junailijalle että
veturimiehistölle, eikä hra Kenosen onnistunut saada ajuriakaan.
Asematalon ovella seisoskeleva miliisimies lohdutti vastalauseensa
kaupungin ajuri-, poliisi- ja kaikkia muita järjestyksiä vastaan
panevaa hra Kenosta sillä, ettei hän missään tapauksessa olisi ehtinyt
laivalle, vaikka olisi saanutkin tarvitsemansa kaksi tai kolme ajuria,
mutta eräs paljasjalkainen poika, jolla oli likainen naama ja siinä
viisaannäköiset silmät, kuiskasi hra Kenoselle, että jos herra ottaa
hänet oppaaksi, niin neuvoo hän oikotien, jota myöten kiirettä pitäen
ehdittäisiin vielä "Leppävirta"-laivalle.

-- Pääseekös sillä Pisalle? kysyi hra Kenonen, otettuaan poikaa
kauluksesta kiinni ja katseltuaan häntä sekä edestäpäin että takaapäin
nähdäkseen, missä määrin hänen puheitaan kannatti huomioon ottaa.

-- Piäsöö... sillä piäsöö vaikka minne, vakuutti paljasjalkapoika
ylpeillen, jolloin hra Kenonen heti nimitti ja määräsi hänet oppaakseen
ja poika lähti luikkimaan heidän edellään ja 8 kpl. suurempia ja
pienempiä Kenosia perässään kiskojen yli ja tavaravaunujen lomitse
poikki ratapihan.

Eräs vastaantuleva vanha mies huusi, että ratapihan poikki kulkemisesta
on määrätty sakko, ja hra Kenonen huusi, että vallankumous on pyyhkinyt
pois kaikki byrokraattiset määräykset, jotka laittomasti rajoittavat
vapaiden kansalaisten luonnollisia oikeuksia, ja riensi eteenpäin,
irvistettyään vanhalle miehelle niin uhkaavasti, että tämä sai
sydämentykytyksen ja lähti apteekkiin.

"Leppävirta" oli aivan oikein laiturissa, kun herrasväki Kenonen hyvin
hikisenä ja vielä enemmän hengästyneenä pääsi ratapihalta satamaan,
mutta laivan kelloa soitettiin jo kolmannen kerran, jolloin hra Kenonen
käski joukkonsa lisätä höyryä, vaikka pannut räjähtäisivät, samalla
kun laiturilla oleva, laivan lähtöä katsomaan saapunut näköjään sangen
joutilas kansanaines lausui eri suuntiin käyviä mielipiteitä siitä,
ehtiikö herrasväki laivaan vai eikö. Jos hra Kenonen olisi pysähtynyt
kuuntelemaan sivullisten huomautuksia, niin olisi hän varmasti
myöhästynyt, sillä samalla kun toiset huusivat, että aika on täpärällä,
vakuuttivat toiset rauhoittavasti ettei ole minkäänlaista kiirettä.
Hra Kenonen ei kuitenkaan ottanut huomioonsa enempää toisia kuin
toisiakaan lausuntoja, vaan porhalsi eteenpäin mistään välittämättä
kuin amerikkalaisen pikajunan veturi, ja Kenoset ehtivät laivaan juuri
viimeisessä silmänräpäyksessä. Samassa vedettiin käytävä laivaan ja
kone alkoi käydä.

-- Maksu! huusi laiturille jäänyt avojalkainen opas.

-- Paljonkos sinä tahdot? kysyi hra Kenonen, kurkistaen laivan reunan
yli.

-- Taksa ois kolome markkoo, vastasi poika.

Hra Kenonen kysyi huutavalla äänellä, eikö taksassa ollut mainittu
mitään selkäsaunasta, ja heitti pojalle markansetelin.

Laiva erkani laiturista, ja Kenosen perhe istahti helpoituksesta
puuskuttaen ensimmäisille eteensattuville, istumiseen soveltuville
paikoille, mutta hra Kenonen meni kysymään kapteenilta, kestääkö kauan,
ennenkuin ollaan Pisalla.

Kapteeni katsoi hra Kenoseen vähän pitkään ja arveli sen kestävän
epämääräisen ajan, mikäli herrasväki aikoo välttämättä matkustaa
Pisalle "Leppävirralla", sillä kapteeni takasi merimiehen lujalla
kunniasanalla, ettei tämä laiva koskaan käy Pisalla eikä edes Pisalla
päinkään, vaan kulkee kokonaan toisia reittejä, Savonlinnaan ja
Lappeenrantaan.

-- Takaisin! huusi hra Kenonen. -- Minua on petetty! Viekää minut
takaisin!

Siihen ei kapteeni suostunut, jolloin hra Kenonen yritti tunkeutua
komentosillalle ja kiljaista konehuoneeseen johtavaan puhetorveen:
"Takaisin!" Hänet sysättiin kuitenkin alas komentosillalta, ja kapteeni
kehoitti häntä rauhoittumaan.

Hra Kenosen nimenomaisesta ja erittäin jyrkästä vaatimuksesta
laskettiin hänet perheineen ensimmäiseen matkan varrella olevaan
laituriin, josta hän palasi illalla soutuvenheessä takaisin
Kuopioon. Majoitettuaan perheensä seurahuoneelle ja käytyään
ostamassa kirjakaupasta palan liitua, minkä oston tarkoitus selvenee
aikanaan, otti hän kepin käteensä ja lähti etsimään sitä poikaa,
joka oli päivällä ollut hänen oppaanaan. Kaupungilla liikkui paljon
paljasjalkaisia poikia, jotka olivat niin toistensa näköisiä kuin
tarjottimelle päiväpaisteeseen kuivamaan asetetut mustikat, ja hra
Kenonen pidätti vasemmalla kädellään milloin yhden, milloin toisen
heistä, syyttäen häntä petollisesta menettelystä oppaan toimessa ja
luvaten antaa hänelle mieleenpainuvan ojennuksen oikeassa kädessään
olevasta kepistä, mutta kun jokainen pidätetyistä pyhästi vakuutti
olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja sanoi,
ettei hän ole hra Kenosta ennen nähnytkään, niin täytyi hra Kenosen
todistusten puutteessa päästää hänet vapaaksi, annettuaan hänelle ensin
lupauksen mitä ikävimmistä seurauksista, jos hra Kenonen vastaisuudessa
havaitsisi hänet vikapääksi epärehellisyyteen. Seuraavana aamuna
valloitti Kenosen perhe hyvissä ajoin sen laivan, jonka piti lähteä
Karjalankoskelle, mistä Juantehtaan kautta matkustetaan Pisalle. Hra
Kenosta on tavattoman vaikea johtaa kahta kertaa harhaan samassa
asiassa, ja niinpä hän ottikin tällä kertaa mahdollisimman tarkan selon
siitä, mihin laivan oli aikomus matkustaa.

Ensin hän kysyi sitä kapteenilta, ja kapteeni vastasi epäröimättä:
Karjalankoskelle. Sitten kävi hän katsomassa tupakkahytin seinässä
olevaa kulkuvuorolistaa, joka puolestaan antoi saman vastauksen kuin
kapteenikin. Hra Kenonen meni nyt perämiehen luo, tarjosi hänelle
savukkeen ja kysyi, mihin laiva tänään lähtee. Perämies kiitti
savukkeesta ja sanoi laivan lähtevän Karjalankoskelle niinkuin
muulloinkin. Hra Kenonen iski viekkaasti silmää ja kysyi, eikö
heidän päähänsä joskus pälkähtänyt muuttaa suunnitelmaa ja matkustaa
esimerkiksi Savonlinnaan ja Lappeenrantaan. Ei, vastasi perämies
varmasti. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut, eikä perämies pitänyt
ensinkään todennäköisenä, että sitä vastakaan tapahtuisi.

Tiedusteltuaan asiaa vielä laivamiehiltä, tarjoilijattarilta,
siivoojattarilta ja koneenkäyttäjältä, jota tapaamaan hän laskeutui
portaita myöten laivan syvimpiin onkaloihin, ja saatuaan heiltä
kaikilta saman vastauksen, palasi hra Kenonen laiturille, sanoi
laiturilla olevalle miliisille, että nyt on kaunis päivä, minkä
miliisimies myönsi todeksi, ja kysyi sitten, tiesikö hra miliisi,
mihin tuo laiva lähtee. Miliisi sanoi sen lähtevän Karjalankoskelle,
ja hra Kenonen kiitti häntä tästä ilmoituksesta, kohottaen lakkiaan ja
poistuen läheisyydessä olevan tavarasuojuksen luo. Suojuksen ääressä
seisoi valkotukkainen, köyhän, mutta kunniallisen näköinen mies. Hra
Kenonen tervehti häntä kohteliaasti, ja saatuaan tervehdykseensä nöyrän
vastauksen sanoi hän valkotukkaiselle vanhalle miehelle olevansa
muukalainen Jerusalemissa ja olevansa siitä syystä epätietoinen siitä,
millä laivalla hänen pitäisi matkustaa Karjalankoskelle. Vanhus
viittasi silloin siihen laivaan, johon hra Kenonen oli vienyt perheensä.

-- Minä olen vähän likinäköinen, valitti hra Kenonen. -- Olisitteko
hyvä ja tulisitte vähän lähemmäksi näyttämään minulle, mikä se noista
kolmesta, silmissäni häämöittävästä laivasta oikein on.

Vanhus sanoi tekevänsä sen mielellään. Hän talutti hra Kenosen laivan
luo, taputti laivan kylkeä ja sanoi: -- Tämä laiva... tämä laiva.

Sitten kehoitti vanhus hra Kenosta nousemaan laivaan, ettei hän
voisi enää erehtyä siitä, ja kun hra Kenonen sanoi, että hän haluaa
seisoa vielä laiturilla, niin otti ukko laivan reunalta riippuvan
köydenpätkän, ojensi sen hra Kenoselle ja kehoitti häntä pitämään siitä
lujasti kiinni, ettei eksyisi toisiin laivoihin.

Hra Kenonen, joka epäili vanhuksen julkeavan tehdä pilkkaa hänestä,
kääntyi äkkiä ja loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi
säikähdyttänyt vanhan miehen kipeäksi, jos hän olisi sen nähnyt. Ukon
terveys säilyi kuitenkin, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä ja käveli
takaisin tavarasuojuksen luo, missä hän kaikessa rauhassa otti piipun
taskustaan ja alkoi kaivella sitä. Hra Kenonen tuijotti häneen hetkisen
epäluuloisesti ja vihaisesti, pitäen huomaamattaan köydenpätkää yhä
kädessään, hellitti vihdoin köydenpäästä ja nousi laivaan.

Laivalle alkoi nyt keräytyä muitakin matkustajia. Yläkannella olevia
korituoleja eivät he kuitenkaan ehtineet saada haltuunsa, sillä yhdessä
niistä istui rva Kenonen laajassa, kirjavilla kukilla koristetussa
kesähatussaan, pyylevänä ja rinta pystyssä. Toiselle tuolille oli hra
Kenonen pannut matkalaukkunsa ja kolmanteen istuutui hän itse, käytyään
ensin varmuuden vuoksi kysymässä kapteenilta, vieläkö tämä pysyi
järkähtämättömänä päätöksessään matkustaa Karjalankoskelle.

Klo kahden aikaan päivällä lähti laiva liikkeelle, ja hra Kenonen
rauhoittui lopullisesti nähdessään, ettei se lähtenyt siihen kirottuun,
väärään ja Savonlinnaan vievään suuntaan, johon "Leppävirta" oli eilen
lähtenyt. Hra Kenosella oli nyt hyvää aikaa ryhtyä tarkastelemaan
toisia matkustajia ja Kallaveden maisemia.

Hän sytytti sikarinsa, siirtyi hieman lähemmäksi puolisoaan, nosti
oikean jalkansa vasemmalle polvelleen ja alkoi tehdä huomautuksiaan rva
Kenoselle.

-- On niin hauskaa kun saa taas nähdä vettä, huokasi rva Kenonen.

Hra Kenonen vastasi, ettei vesi itsessään ole mitään hauskaa, vaan
päinvastoin ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia luonnontuotteita mitä hän
tietää. Olut esimerkiksi on jotain vallan toista.

-- Mutta saada nähdä näin paljon vettä! huomautti rva Kenonen.

Hra Kenonen sanoi, että järvissä on aina paljon vettä, ja mitä
suurempi järvi on, sitä enemmän siinä on vettä. Mutta olipa se
järvessä, ämpärissä tai äyskärissä, niin on se kuitenkin vain vettä,
ikävystyttävää, hajutonta ja mautonta ainetta. Hra Kenonen sanoi, että
jos hän olisi hauki tai lahna, niin voisi hän ehkä nauttia vedestä,
mutta kun hän on syntynyt toisenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan,
niin kiinnitti hän huomionsa muihin yläkannella oleviin matkustajiin.
Hra Kenonen sanoi kehittyneensä suureksi ihmistuntijaksi ja lukevansa
ihmisten kasvoista kuin avoimesta kirjasta, ja puvusta sekä käytöksestä
näkee hän heti, mikä virka, toimi tai yhteiskunnallinen asema milläkin
on.

Erityisesti herätti hra Kenosen huomiota pitkä, ulkomaalaisen näköinen
herra, jolla oli yllään moitteeton, hyvin tehty puku, jaloissaan
juovikkaat housut, päässään ruudukas lippalakki ja hampaissaan lyhyt,
äkkiväärä piippu. Hra Kenonen katseli häntä kunnioituksella, sanoen
rva Kenoselle, että tuo mies on englantilainen ja nähtävästi jonkun
upporikkaan loordin poika. Englantilaiset ovat suuria matkailijoita,
lisäsi hra Kenonen, ja on varmaa, että tuo rikas ylimys on matkalla
Pisalle niinkuin hänkin.

Samassa kulki ylimys ohi, ja hra Kenonen siirsi mitä suurimmalla
kohteliaisuudella tuoliansa taemmaksi, että kaukaisen maan asukas
pääsisi esteettömämmin liikkumaan.

Rva Kenonenkin katseli nyt nuorta, ylhäistä miestä suurella
kunnioituksella ja huomautti miehelleen, että tämän olisi otettava
matkalaukkunsa pois kolmannesta korituolista, jotta loordin poika
pääsisi istumaan siihen.

Hra Kenonen sanoi aikoneensa juuri huomauttamattakin sen tehdä, koska
hän tuntee seuraelämän vaatimukset, ja nosti matkalaukkunsa syrjemmäksi.

Korituoliin ei kuitenkaan tullut istumaan tuo ylhäinen loordin poika,
vaan muuan vanha, käppelä mies, jolla oli pieni, valkoinen pukinparta,
kirkkaat, vaikka vähän viekkaat silmät, ja kasvoillaan alati hymyilevä
päivänpaiste. Hra Kenonen oli juuri äsken selittänyt rva Kenoselle,
että tuo äijä on silminnähtävästi jokin nurkkasihteeri, tuomarin
kirjuri tai sen semmoinen, joka oli nähnyt elämässään parempiakin
päiviä, mahdollisesti käynyt jonkun luokan kouluakin, mutta joutunut
sitten hunningolle ja elätti kauniin käsialan omaavana itseään oikeuden
pöytäkirjojen puhtaaksikirjoituksella ja moukkien kynimisellä.

Tämä äijä se nyt, silmiään hyväntahtoisesti ja viekkaasti siristellen,
otti haltuunsa kolmannen tuolin.

-- Se paikka ei ole vapaa, sanoi hra Kenonen kylmästi.

-- Kenen se sitten on? tiedusteli nurkkasihteeri kohteliaasti ja tehden
liikkeen, ikäänkuin aikoisi nousta, mutta jääden kuitenkin istumaan.

-- Se on sen englantilaisen ylimyksen, selitti rva Kenonen.

-- Minkä englantilaisen ylimyksen? kysyi vanha pukinparta, kohottaen
hattuaan rva Kenoselle.

-- Tuon, sanoi hra Kenonen ja viittasi laivan keulaan päin piippu
hampaissa kävelevää nuorta miestä.

-- Ha ha ha! nauroi pukinparta. -- Englantilainen ylimys? Sehän on
Sorkkajärven kauppias Kakkisen puukhollari. Englantilainen yli... he he
he!

Herra ja rva Kenonen punastuivat yhtä aikaa, ja vaikeata on mennä
varmuudella sanomaan, kumpi heistä oli punaisempi.

-- Anteeksi, sanoi hra Kenonen, luoden uuteen puhekumppaniinsa
musertavan katseen. -- Emme tunne vielä toisiamme. Nimeni on Kenonen,
liikemies Helsingistä.

-- Oikein hauska tutustua, vakuutti pukinparta. -- Minun nimeni on
Andersson, tuomiokunnan tuomari ja hovioikeudenneuvos.

Hra Kenonen väänteli silmiään, ikäänkuin olisi hän tuntenut
vaikeita vatsanvaivoja, pyyhki hikeä otsaltaan ja kumarteli
hovioikeudenneuvokselle ja pyysi anteeksi, että oli tapahtunut
väärinkäsitystä, ja hovioikeudenneuvos sanoi, että "ei mitään,
ei mitään, ei yhtään mitäkään", ja ilmoitti, että kohteliaisuus
ulkomaalaisia kohtaan on hyväksyttävä ja isänmaallinen periaate, mutta
että Kakkisen puukhollarin nimi oli vielä viisi vuotta takaperin
suoraan sanoen Sikanen, vaikka hän sen sitten muutti Kantelotunturiksi.

Tuomari ja hovioikeudenneuvos osoittautui puheliaaksi ja leikilliseksi
mieheksi, joka tiesi ja tunsi kaikki asiat taivaan ja maan ja Kuopion
ja Pisanvuoren välillä sekä tuntui olevan suuresti huvitettu hra
Kenosesta, joka vilpittömällä avomielisyydellä ja suomalaisella
suoraluontoisuudella ilmaisi kantansa päivän kysymyksistä. Matka
kului täten hupaisesti ja hyvässä seurassa, ja hra Kenonen kertoi
hovioikeudenneuvokselle huomanneensa heti, että hän oli juristi, vaikka
ei ollut voinutkaan aivan täsmälleen sanoa, miten korkealle hän oli
urallaan kohonnut.

Hovioikeudenneuvos hymyili silmiään siristellen ja sanoi puolestaan
heti ensi sanoista huomanneensa hra Kenosen suureksi ihmistuntijaksi.

Laiva lähestyi nyt erästä laituria, ja hovioikeudenneuvos ilmoitti,
että hänen oli jäätävä tähän laituriin, kiitti herrasväki Kenosta
hauskasta seurasta, laskeutui yläkannelta alakannelle ja astui
alakannelta laiturille. Laiva jatkoi matkaansa, hra Kenonen vilkaisi
ylpeästi ympärilleen ja huusi tuomarille, hattuaan heiluttaen:

-- Hyvästi, herra hovioikeudenneuvos!

-- Hyvästi, hyvästi, herra Kenonen! vastasi toinen.

Hra Kenonen kuuli nyt jostakin naurua, joka vaikutti häneen erittäin
epämiellyttävästi. Sekavien tunteiden vallassa meni hän keulapuolelle
ja kysyi kapteenilta:

-- Tunsiko kapteeni sitä vanhaa herraa, joka jäi viime laituriin?

-- Kyllä, vastasi kapteeni, antaen samassa perämiehelle jonkin
määräyksen. -- Se oli muuan entinen kauppias Kinnunen... kahdesti
konkurssin tehnyt ja hauska mies.

Hra Kenonen, joka oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi kuin tonttu, puri
hammasta ja sanoi, ettei hän ollut huomannut Kinnusessa mitään hauskaa.
Hän oli heti hoksannut hänet suureksi valehtelijaksi, kun tämä oli
koettanut hra Kenoselle uskotella, ettei tuo piippua polttava nuori
herra ollut englantilainen, vaan suomalainen.

-- Eihän se mikään englantilainen olekaan, sanoi kapteeni. -- Tuskin
on englantilaista koskaan nähnytkään. Se on muuan kauppa-apulainen
Sorkkajärveltä... Kantelotunturi sen nimi on. Kuopiossa palveluksessa
ollessaan se englantilaisuutensa oppi. Kyllä Kinnunen siinä asiassa
sattui totta puhumaan.

Kapteeni yritti nyt kertoa jotain maakauppias Kinnusen entisistä
elämänvaiheista, mutta hra Kenonen, joka oli saanut enemmän kuin
tarpeekseen siitä asiasta, poistui takaisin paikalleen ja nosti
matkalaukkunsa takaisin kolmanteen korituoliin. Sitten istui hän kauan
aikaa ääneti, luoden kiukkuisen katseen Kantelotunturiin joka kerta,
kun tämä nuori herra kädet seläntakana käveli ohitse. Kun hän vihdoin
puhkesi puhumaan, alkoi hän rva Kenoselle selittää, että seudun väestö
ei vaeltanut totuuden tunnossa ja oli vaipunut korviaan myöten valheen
suohon, joten hra Kenosta ei ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka koko Pisa
osoittautuisi huijaukseksi eikä olisi korkeussuhteiltaan Kaivopuistoa
etevämpi.

Kenosen pojat olivat sillävälin käyttäneet aikansa tutustuakseen
laivaan ja tehneet sen niin perinpohjaisesti, että he epäilemättä
tunsivat sen nyt konehuoneesta ja keittiöstä luokkamatkustajien
hytteihin asti yhtä hyvin kuin kapteenikin, ehkäpä vähän paremminkin.
He siirsivät nyt toimintansa yläkannelle, aloittivat tarkastuksensa
peräsinrattaan ääressä olevan ajomiehen saappaista ja hänen edessään
olevasta kiiltävästä kompassilta, yrittivät ryhtyä käsittelemään
suljettua ja kesäteloilleen käännettyä valonheittäjää, luopuivat tästä
aikeestaan ajomiehen kirottua ja siirtyivät keskikannelle, jossa he
rupesivat hippasille savutorven ympärillä.

Kannella olevat matkustajat rypistelivät kulmakarvojaan ja hra
Kenonen avasi juuri suunsa karjahtaakseen pojilleen käskyn mennä alas
peräsalonkiin ja pysyä siellä matkan loppuun asti, kun hän samassa
kuuli erään lihavan rouvan kysyvän toiselta, vielä lihavammalta
rouvalta, tiesikö tämä, kenen nuo huonosti kasvatetut lapset
olivat. Hra Kenonen aikoi ensin sanoa lihavalle rouvalle jotain
tilaisuuteen sopivaa, mutta katsoi sitten edullisemmaksi vaieta, ja
kun pojat näkivät, ettei heidän isänsä välittänyt vähääkään heidän
peuhaamisestaan, niin alkoivat he käyttää vapauttaan tavalla, joka
suuresti häiritsi toisia matkustajia ja saattoi heidän matkatavaransa,
hameenhelmansa ja kenkiensä kärjet vaaraan. Asema alkoi jo näyttää
uhkaavalta, kun samassa se äskeinen rouvashenkilö nousi päättäväisesti
paikaltaan meni keulapuolelle kapteenia puhuttelemaan, mistä
toimenpiteestä oli seurauksena, että laivan päällikkö lyhemmässä ajassa
kuin puolessa minuutissa ei ainoastaan ollut täysin tukahuttanut hänen
huostaansa uskotulla aluksella puhjenneet levottomuudet, vaan myöskin
karkoittanut Kenosen pojat pois koko kannelta, suureksi helpotukseksi
ja mielihyväksi hra Kenoselle. Rva Kenonen ei tiennyt kapinasta mitään,
sillä hän oli ennen sen alkua mennyt alas peräsalonkiin pannakseen
matkan raukaiseman Leenan nukkumaan.

Muuruveden salmissa laiva nyt pujotteli. Päivä oli kaunis ja
auringonpaisteinen ja tuuli liian pieni jaksaakseen saada laivaa
heilumaan, mutta tarpeeksi suuri pitääkseen ilman kohtuullisen
vilppaana. Hra Kenosella oli siis paras mahdollinen matkustusilma, ja
siitä syystä alkoi hänen äskeinen huono tuulensa vähitellen haihtua.
Hän meni juttelemaan kapteenin kanssa ja kysyi, mikä yhtiö laivan
omistaa, kuka on yhtiön toimeenpaneva johtaja, montako prosenttia
yhtiö jakaa osinkoa ja milloin laiva on ostettu. Saatuaan kaikkiin
näihin kysymyksiinsä selvät ja suorat vastaukset kysyi hän, oliko
reitti hankala kulkea, kuinka kauan laivaliikennettä syksyllä kestää
ja milloin se voi keväällä alkaa. Sitten hän tiedusteli, oliko
paikkakunnan väestö rauhallista ja käyttäytyivätkö matkustajat siivosti
ja säädyllisesti.

Kapteeni sanoi, ettei hänellä ollut mitään valittamista matkustajiaan
vastaan, koska Savon kansa on lainkuuliaista ja hyväntahtoista.
Laivalla oli koko kesänä ollut ainoastaan yksi pahasisuinen matkustaja,
eikä sekään ollut juuri vaarallinen, vaikka olikin kova rähisemään.

"Se oli jotenkuten päässyt pujahtamaan juopuneena laivaan, ja
istuttuaan jonkin aikaa hiljaa se alkoi hieroa riitaa muiden
matkustajien kanssa", kertoi kapteeni. "Laivamiehet kieltelivät
häntä, mutta siitä sen sappi vain paisui. Silloin tulivat laivamiehet
ilmoittamaan asiasta minulle, ja minä menin sanomaan hänelle, että
jollei hän ole hiljaa, niin ryhdyn minä tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Tästä hän otti oitis loukkautuakseen ja tulla kaakerteli perässäni
komentosillalle asti, äköitellen ja mongerrellen ja selittäen, ettei
meidän riitaamme voida ratkaista muuten kuin kaksintaistelun kautta.
Kun ei minulla ollut siihen aikaa eikä halua, käskin ohjata laivan
lähimpään laituriin ja työntää hänet laivasta laiturille, mikä myöskin
lyhyen tappelun jälkeen tapahtui, ja sekä juopunut että häntä häätävät
laivamiehet pyörivät yhdessä mylläkässä laiturille. Päästyään jälleen
jaloilleen puristi tappelupukari kätensä nyrkkiin, heristi nyrkkiään
ja kohotti toista jalkaansa, polkaistakseen sen tarpeellisen ponnen
antamiseksi sanoilleen laiturin palkkeihin, mutta horjahti ja putosi
laiturilta veteen juuri kun hän alkoi kirota:

"-- Per...

"Silloin hän katosi kaiken kansan silmistä, niin että vesi vain
kerran loiskahti ja mulahti. Painui pohjaan kuin kivi. Nyrkki katosi
viimeiseksi.

"Uponnut viipyi veden alla kotvasen, ja laivamiehet alkoivat jo
ihmetellä, että jokohan se jäi sinne. Silloin kohosi nyrkki ja siihen
kuuluva käsivarsi veden pintaan, ja laivamiehet tarttuivat siihen
ja nostivat miehen takaisin laiturille. Hän oli tietysti niin märkä
kuin järven pohjassa käynyt mies tavallisesti on, ja hän oli saanut
jonkinverran vettä sisäänsäkin. Laivamiehet käänsivät hänet vatsalleen,
missä puuhassa ojennettu käsivarsi nyrkkeineen teki hieman hankaluutta,
nostivat hänet koivista päälaelleen ja kaatoivat sillätavoin veden
hänestä. Sitten nousi hän jokseenkin selvänä seisaalleen, katseli
nyrkkiään, joka oli yhä edelleen pystyssä, näytti muistavan jotain ja
ärähti:

"-- ... kele!

"Saatuaan täten täydennetyksi sen sanan, mikä häneltä väliinsattuneen
putoamisen vuoksi oli jäänyt kesken, käänsi hän halveksivasti selkänsä
laivalle, jossa häntä oli niin kylmäkiskoisesti kohdeltu, ja lähti
kävelemään laiturilta rantaan", lopetti kapteeni pienen kertomuksensa.

Hetken kuluttua, kun hra Kenonen oli mennyt alakannelle perehtyäkseen
varsinaiseen kansaan ja sen tapoihin, näki hän erään miehen, joka
seisoi yksinään laivan keulassa ja nähtävästi luuli, ettei häntä
huomattaisi, heittävän tyhjän sinkkisen maitoastian ulos laivasta,
niin että se teki kaaren ilmassa ja jäi sitten kellumaan laivan
synnyttämille laineille.

Hra Kenosen virkeät ja nopeasti toimivat aivot olivat heti selvillä
siitä, että tässä oli tekeillä törkeä rikos omistusoikeutta vastaan,
ja että yksi rosvoista matkusti laivassa, heitellen salaa tavaroita
matkan varrelle, ennakolta sovituille paikoille, joista sitten hänen
yhtä paatuneet, rannalla pensaitten takana piileskelleet rikostoverinsa
kävivät ne noutamassa, ja hra Kenonen menetteli, niinkuin jokainen
rehellinen ja pelkäämätön mies olisi hänen sijassaan menetellyt, juoksi
keulaan, tarttui rosvon kaulukseen ja alkoi huutaa:

-- Auttakaa! Minä olen saanut kiinni rosvon!

Tällainen huuto, kajahtaneena hra Kenosen voimakkaasta kurkusta, voitti
ylivoimaisesti veden kohinan laivan keulassa, koneen jyskytyksen ja
peräsalongista kaikuvat Jonas ja Juhana Vilhelm Kenosen kammottavat
hätähuudot, joille siellä useista esiintulleista syistä annettiin
ruumiillista rangaistusta rva Kenosen lämpöisestä kädestä, ja tuskin
oli hra Kenosen mölisevä huuto vaiennut, ennenkuin hänen ja hänen
vankinsa ympärille oli kokoontunut suuri liuta sekä matkustajia että
laivaväkeen kuuluvia henkilöitä, jotka näyttivät yhtä ällistyneiltä
ja kauhistuneilta kuin rosvokin eikä vähimmin hra Kenonen itse. Mutta
nähdessään näin paljon apuväkeä ympärillään tuli hra Kenonen taas
rohkeaksi ja ravisteli ryöväriä kauluksesta, niin että sekä hänen
lakkinsa että hra Kenosen lakki putosivat laivan kannelle, ja huusi
kumealla äänellä:

-- _Rosvo!_ Kyykäärme, joka on piileskellyt keskuudessamme!

Rosvo ja kyykäärme mulkoili hra Kenoseen enemmän ihmeissään kuin
vihaisena, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, saapui
kapteenikin, joka oli ylhäältä komentosillaltaan huomannut, että jotain
erinomaista oli tekeillä alhaalla keulassa, hra Kenosen luo ja kysyi,
mitä oli tapahtunut.

-- Heitti! huusi hra Kenonen. -- Nakkasi maitoastian ulos laivasta!

Silloin alkoi kapteeni nauraa ja aukoa liivinnappejaan, voidakseen
nauraa esteettömämmin, ja hänen nauruunsa yhtyi hra Kenosen pidättämä
kyykäärmekin, ja he nauroivat suun täydeltä, ja matkustajat hohottivat,
hahattivat ja hihittivät, ja pienet kyökkipiiat valkoisissa
esiliinoissaan kiemurtelivat naurusta, ja Kalle, Heikki ja Napoleon
Kenonen, jotka eivät olleet voineet tunkeutua lähelle tiheään
sulloutuneen väkijoukon läpi, heittivät lakkinsa ilmaan ja hurrasivat.

Sitten selitti kapteeni, että hra Kenosen pidättämä henkilö ei ollut
rosvo eikä kyykäärme, vaan eräs laivamiehistä, ja että yksityisille
tulevat tyhjät maitoastiat heitettiin kaupungista palattaessa
asianomaisten talojen kohdalla ajan ja vaivojen säästämiseksi usein
järveen, jonka pinnalla ne kaikessa rauhassa kelluivat siihen saakka,
kunnes talonväki kävi ne sieltä venheellä noutamassa, ja sitten
alkoivat kaikki muut, paitsi hra Kenonen itse, jälleen nauraa, ja
mitään aavistamattomat Kenosen pojat hurrata, jolloin hra Kenonen tunsi
heidän äänensä ja kysyi heiltä vihasta tärähtelevällä äänellä, mitä he
kiljuivat ja luulivatko he olevansa Riihimäen eläinmarkkinoilla. Ja hra
Kenonen komensi heidät heti Kenosten hallussa olevaan peräsalonkiin,
rientäen sinne heidän kantapäillään, ja mitä sitten seurasi, sitä on
tarpeetonta ja raskasta lähemmin selostaa.

Kymmenen minuutin kuluttua palasi hra Kenonen takaisin, nauraa
hohottaen nyt itsekin erehdykselleen, ja tällä taitavasti harkitulla
tempulla hän osapuilleen katkaisi terävimmän kärjen enemmältä naurulta
ja hyväntahtoisuudestaan huolimatta kirveleviltä savolaisilta
sukkeluuksilta ja kokkapuheilta, tarjosi pidättämälleen laivamiehelle
parhaan sikarinsa, tarjosipa sikarin jokaisellekin läheisyyteensä
tulevalle mieshenkilölle, ja oli tämän anteliaisuutensa johdosta pian
suosituin henkilö siinä osassa laivaa.

Nyt tultiin erittäin kapeaan salmeen, ja laiva, jonka molemmilta puolin
tuskin oli kahta syltä vedenpinnan alta kuumottaviin kiviin, ajoi aivan
hiljaista vauhtia.

-- Siinäpä kapea salmi! huudahti hra Kenonen.

-- Onhan se, myönsivät hänen ympärillään seisovat ja hänen sikarejaan
polttelevat kansalaiset.

-- Onhan siinä sitä kapeutta, vahvisti muuan hiljaisen näköinen,
pakkilaatikkokasalla istuva mies, jolla todennäköisesti ei ollut
paitaa, koska hänen ruskea rintansa paistoi avoimesti liivin aukosta
kuin kuparikastrullin kylki. -- Onhan siinä sitä kapeutta, sanoi hän,
karisti tuhkan sikaristaan ja sylkäisi pitkän, harkitsevaisen syljen.
-- Mutta tuolla Heinäveden puolessa niitä vasta kapeita paikkoja on.
Siellä täytyy laivamiesten rasvata laivan kyljet, jos mieli päästä
ahtaimmista salmista läpi sujutteleitumaan.

-- Mitä? huudahti hra Kenonen.

-- Rasvata, toisti ruskearintainen rauhallisesti, otti lakin päästään
ja alkoi äkkiä kiivaasti raapia takaraivoaan. -- Rasvata täytyy...
niillä on aina valmiina kaksi pyttyä rasvaa, toinen laivan toisella
puolen, toinen toisella.

Hra Kenonen loi puhujaan epäilevän silmäyksen, mutta kun toinen oli
aivan vakava ja vilpitön, ja ympärilläseisovat nyykäyttivät päätään
kuin jollekin jokapäiväiselle ja yleisesti tunnetulle asialle ainakin,
niin löi hra Kenonen kämmenellä reiteensä ja huudahti:

-- Sepä oli merkillisintä mitä minä olen milloinkaan kuullut!

-- Vai ei herra ole siitä kuullut, sanoi eräs miehistä yksikantaan. --
Herra ei sitten ole Heinävedeltä päin kotoisin. Siellä ne on laivat jos
salmetkin...

Tutustuttuaan täten työtätekevään savolaiseen kansanainekseen ja
menetettyään kymmenkunta parhaita sikareitaan kiipesi hra Kenonen
jälleen luonnolliseen ilmapiiriinsä yläkannelle, ja hra Kantelotunturi
englantilaisine piippuineen ja raidallisine housuineen, joka oli
istumassa hra Kenosen korituolissa, nousi heti ylös, nähdessään hra
Kenosen lähestyvän tuiman ja vääjäämättömän näköisenä, sekä luovutti
paikkansa, sanoen:

-- Pliis!

Rva Kenonen kysyi, mikä meteli alhaalla oli ollut, ja hra Kenonen
vastasi:

-- Ei mikään. Me vain siellä huviksemme hassuttelimme laivamiesten
kanssa. Oikein mukavaa, vaikka vähän yksinkertaista väkeä.

Ohi lukuisten tukkilauttojen ja lomitse lukemattomien puoleksi
uponneiden tukkien, joita uiskenteli ympäriinsä ja joiden päät
uteliaina vilahtelivat kaikkialla laivan kahden puolen, päästiin
Muuruvedestä tiheässä olevilla merimerkeillä varustettuun Muuruvirtaan,
joka mutkisteli ja koukerteli sinne tänne ja jossa laivan täytyi koko
ajan ajaa niin hiljaa, että se parahiksi pääsi eteenpäin vastavirrassa.
Tuuli oli kokonaan tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä lämpimästi,
vaikka oli jo iltapäivä käsissä.

Laiva huusi kovasti ja pitkään, ilmoittaen täten tyytyväisyytensä ja
mielihyvänsä Karjalankoskelle saapumisen johdosta. Kaikki matkustajat
ja ennenkaikkea kaikki Kenoset kiiruhtivat laivan laituriin laskettua
hälisten maihin, ja hra Kenonen, joka oli kuullut, että satamassa
olisi laivaa vastassa juna, mikä tulen, veden ja höyryn voimalla veisi
matkustajat Juantehtaalle, alkoi heti katsella ympärilleen sekä keksi
lopuksi parin suuren lautatapulin siimeksestä ulkomuodoltaan, mutta ei
suinkaan kooltaan junaa melkoisessa määrässä muistuttavan laitoksen.
Sen edessä oli pienoisveturi, joka kokonsa puolesta oli tavalliseen
rautatien veturiin samassa suhteessa kuin pieni, mutta sisukas
maatiaispässi on suureen, mahtavaan puhveliin, ja sen perässä oli kaksi
viheriäisillä y.m. erinomaisilla väreillä maalattua vanhaa ja ajan
hampaan pureskelemaa pikku rautatievaunua suunnilleen neliskulmaisine
ikkunoineen. Kolmas vaunu oli avovaunu ja muistutti melkoisesti niitä
raitiotien avonaisia vaunuja, joissa hra Kenonen oli Helsingissä niin
monta kertaa ajanut. Neljäntenä ja viimeisenä oli avoin tavaravaunu,
johon matkustajat ilman mitään punnitsemis-, merkitsemis- ynnä muita
aikaa kuluttavia muodollisuuksia heittivät matkatavaransa.

Kaikki matkustajat menivät kolmanteen eli avovaunuun, ja niin myöskin
Kenoset. Kenosen pojat olivat riemuissaan, päästessään tällaiseen
leikkijunaan, ja antoivat tämän riemunsa äänekkäästi kuulua. Hra
Kenonen kysyi ensin muutamalta tuntemattomalta mieheltä, oliko
tapahtunut, että vaunut olisivat jonkun lihavan miehen alla hajonneet,
ja kun mies oli sanonut, ettei sellaista rautatieonnettomuutta
ollut vielä tällä radalla tapahtunut, niin astui myöskin hra
Kenonen, vaunuun, jonka jälkeen toimihenkilö, jolla oli päässään
konduktöörinlakki, vihelsi kimakasti pillillään, ja pässimäinen
pikkuveturi, joka oli valjastettu kuormansa eteen takaperin ja teki
siitä syystä vielä itsepäisemmän ja pässimäisemmän vaikutuksen,
vastasi siihen hieman käheällä huudolla, alkaen senjälkeen ankarasti
ähkien ja puhkien ja huohottaen ja pihisten ja niiskuttaen ja köhien
ja paksuja savupilviä pöllytellen peräytyä taaksepäin, vetäen siten
junaa eteenpäin, pysähtyi parinkymmenen sylen päässä kuin miettimään,
kääntyi takaisin ja lykkäsi kuormansa toiselle, vähän ylempänä
olevalle raiteelle, kääntyi taas ja kohotti sen kolmannelle raiteelle,
saaden sen täten näillä manöövereillä itse pääradalle. Huomattuaan
onnistuneensa tässä yrityksessään, johon se oli puuhallaan koko ajan
tähdännyt, päästi veturi iloisen hihkauksen, nykäisi niin että kaikki
vaunut ja matkustajat ja junailijan kellonvitjat heilahtivat ja alkoi
täydellä voimalla ja mahtavasti meluten kiiruhtaa kohti matkansa
päämaalia, kolmen kilometrin päässä olevaa Juantehdasta, kiihtyen
lopuksi sellaiseen vauhtiin, että radan viereltä junaan hyppäävien
nuorten, työläispukuisten miesten täytyi pitää kiirettä, jos mieli
ehtiä kyytiin.

Junailija, jonka ilmeen vuosien ja vuosikymmenien kuluessa kuullut
tuhannet enemmän tai vähemmän onnistuneet matkustajien huomautukset
ja sutkaukset hänen radastaan ja junastaan olivat katkeroittaneet,
kävi kokoamassa kyytirahan, 25 penniä hengeltä, ja huomauttamassa
hra Kenoselle, että jos nuo pojat, jotka keikkuvat junan laidoilla
ja juoksevat vastamäissä junan kanssa kilpaa, ovat hänen poikiaan ja
katkaisevat niskansa, niin ei rautatien hallitus ota sitä vastuulleen.
Hra Kenonen sanoi, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä, jos vain juna
pysyy kiskoilla, ja jos pojat jäävät pois junasta, niin syyttäkööt
itseään ja juoskoot perässä. Kalle Kenonen jäikin vihdoin jälkeen,
kun vastamäki hänen odottamattaan muuttui myötämäeksi, ja sai sitten
juosta leuhottaa koko loppumatkan, ehtien perille vasta viisi minuuttia
myöhemmin kuin juna.

Hetken kuluttua olivat Kenoset onnellisesti ja vahingoittumattomina
toisessa, edellistä paljon pienemmässä ja muutenkin vaatimattomammassa
laivassa, jonka nimi ennusti, että retkikunta alkoi lähestyä matkansa
päämäärää. Laivan nimi oli nimittäin Pisa.

-- Pisa, Pisa! huusivat Kenosen pojat. -- Kohta me kaadamme kaltevan
tornin!

-- Sen te jätätte kauniisti tekemättä, sanoi hra Kenonen tiukasti. --
Mikään ilkivalta ei saa tulla kysymykseenkään.

Laiva lähti liikkeelle pitkin Vuotjärveä, ja tunnin tai puolentoista
perästä päästiin erikoisitta seikkailuitta Lastukosken kanavalle.
Laivamatkat olivat nyt lopussa ja jalkamarssi suoraan Pisalle alkoi.

Hra Kenonen, joka oli viimeisellä laivamatkalla ottanut selkoa niistä
tavoista ja teistä, joita noudattamalla tuolle kuuluisalle vuorelle
päästään, käveli joukkonsa etunenässä ensin maantietä pitkin ja kysyi
sitten ensimmäisen talon kohdalla muutamalta rippikouluiässä olevalta
tytöltä, joka keskellä tietä lypsi lehmää, mistä kohden se metsätie
erkani, jota myöten Pisanvuorelle päästään.

Tyttö keskeytti lypsynsä, tiuskaisi lehmälle ja sanoi sitten:

-- En minä tiijä... en minä oo siellä milloinkaan käynyt.

Hra Kenonen ilmaisi mitä syvimmän ihmettelynsä sen välinpitämättömyyden
johdosta, mikä paikkakunnan asujamistossa tuntui olevan vallalla
heidän ainoaan ja maankuuluun merkillisyyteensä nähden, ja lausuttuaan
halveksimisensa jatkoi hän nenä tuhisten matkaansa, kunnes vastaan tuli
eräs ukko, jolta hän sai tilaisuuden uudelleen tiedustella Pisan tietä.

Ukko kysyi hra Kenoselta ensin, kuka hän oli, mistä hän tuli, millaiset
hänen taloudelliset olonsa olivat ja olivatko nuo pojat kaikki hänen
omia poikiaan, vai oliko niiden joukossa mahdollisesti joitakuita
vieraitakin poikia. Sitten kysyi hän, menivätkö he Pisalle, menivätkö
he sinne huvikseen ja paljonkohan ne kellot tähän aikaan ovat. Saatuaan
näihin kysymyksiinsä lyhyet, hieman äreät vastaukset, ja kuultuaan,
että kello tuli kahdeksan, oli ukon tiedonjano siksi kertaa sammutettu
ja hän neuvoi hra Kenoselle, että kun nyt kävelette vielä muutamia
minuutteja ja käännytte sitten ensimmäiselle polulle, mikä poikkeaa
vasemmalle, niin tulette suoraan Pisalle.

Hra Kenonen oli tullut matkallaan epäluuloiseksi ja selittänyt useita
kertoja rva Kenoselle, että tässä väestössä asui valheen henki. Siksipä
ei hän pannutkaan suurta luottamusta tuon uteliaan ukon sanoihin ja
mutisi, että koko Pisa voi olla vain mielikuvitusta tai puheenparsi.

Ukko osoittautui kuitenkin todenpuhujaksi, sillä hetken kuluttua
sukelsi maantieltä metsään juuri sellainen tie kuin hän oli sanonut,
ja sitä tietä myöten Kenosen retkikunta pääsi kuin pääsikin
pyhiinvaelluspaikkaansa.

Mutta sitä ennen oli vielä suoritettava tunnin marssi pitkin kivistä
polkua, joka kulki mitä synkimmän salon halki. Ei mistään kuulunut
äännähdystäkään. Ei edes linnun laulua. Korpikuuset ja männyt
vaihtelivat vehmaiden, nuorten lehtipuiden kanssa, ja totinen kuusikko
saattoi äkkiä muuttua hilpeätuuliseksi sekametsäksi valkoisine
koivunrunkoineen. Polku kulki enimmäkseen ylöspäin, mutta välistä se
hetkeksi laskeutui, ja silloin tuli eteen mustien rantojensa välissä
soliseva metsäpuro tai suopaikka, jossa pursu väkevästi lemusi ja jonka
poikki johtivat pyöreät porraspuut. Sitten lähti tie taas ylenemään.
Ryteikköä, kaatuneita kelopuita ja muinaisten metsän jättiläisten
paksuja, lahoja kantoja näkyi kaikkialla tien vieressä, ja monesti oli
myrskyn kaatama honka rysähtänyt polun poikki, niin että matkailijoiden
oli astuttava yli sen kaatuneen rungon. Mustikanvarsia oli metsässä
joka paikassa ja niissä tavattomasti mustikoita, joita ahmimaan Kenosen
pojat poikkesivat metsään eivätkä luultavasti olisi ehtineet Pisalle
sinä kesänä, jollei hra Kenonen olisi huutanut heille, että eivätkö
he tiedä Pisalla olevan peikkojen asunnon ja että Pisan ympäristössä
asustelee lukuisasti jokseenkin ärtyisiä metsäpiruja. Kenosen pojat
eivät tosiaankaan olleet sitä tienneet, mutta saatuaan nyt kuulla sen
kunnioitetun isänsä luotettavasta suusta juoksivat he kiiruusti pois
tummasta metsästä ja pysyttelivät sitten uskollisesti isänsä ja äitinsä
kintereillä, kantaen vuoron perään Leena-sisartaan, joka alkoi väsyä.

Ainoa ihmisasunto, mikä tavattiin, oli pieni torppa, joka vähäisine
peltoineen oli korkealla paikalla. Siitä levisi jo suurenmoiset
näköalat, mutta hra Kenonen ei pysähtynyt niitä arvostelemaan, vaan
hoputti aina vain: "Eteenpäin, eteenpäin!" vaikka hiki virtoina valui
hänen voimakkailta kasvoiltaan.

Noin tunnin kuluttua kohosi Pisanvuoren korkein kukkula äkkiä
kohtisuorana herrasväki Kenosen edessä. -- Ylös! huusi hra Kenonen ja
alkoi heti kavuta. Oli suurenmoinen näky nähdä tämän mainion, pontevan
miehen matkailijapuvussaan, polvihousuissaan, eväsreppu selässä
ja piikkikärkinen vuoristosauva kädessään hyökkäävän ylös miltei
kohtisuoraa vuoren seinämää, joksi polku nyt muuttui, ryömivän käsin ja
jaloin, potkivan soraa ja pieniä kiviä, tarttuvan epätoivon vimmalla
kallion syrjiin ja pieniin männyntaimiin, puunjuuriin ja ylipäätään
kaikkeen, mihin vain tarttua voi, ja puhisten ja suunnattomasti
hikoillen ponnistelevan ylöspäin.

-- Tulkaa perässä, tulkaa perässä! huusi hra Kenonen ja kapusi yhä
korkeammalle kuin pelkäämätön soturi, joka kapuaa vihollisen kaupungin
muurille.

Ja vielä suurenmoisempaa oli nähdä rva Kenosen, huudettuaan: "Lapset,
jääkää tänne alas!" hyökkäävän hra Kenosen perässä, kiljahdellen sitä
vihlovammalla äänellä, mitä korkeammalle hän kohosi, ja uskaltamatta
kertaakaan katsoa taakseen ja alas, mikä olikin viisaasti tehty,
sillä alas katsahtaessaan olisi hän epäilemättä pyörtynyt ja vyörynyt
muodottomana möhkäleenä syvyyteen. Hänen voimansa alkoivat kuitenkin
lopulta uupua ja hän rupesi huutamaan putoavansa, kun samassa juuri
vuoren huipulle päässeen hra Kenosen tukeva koura tarttui hänen
käteensä ja kiskoi hänet turvaan.

Vuoren laella oli avarat, väljät paikat, eikä siellä ollut mitään
hätää, mutta kun hra ja rva Kenonen kurkistivat jyrkänteen reunalta
sitä taivalta, minkä he juuri olivat suorittaneet, kiljahti rva
Kenonen ja hra Kenonen kalpeni. Nyt vasta huomasivat he tehneensä
samanlaisen urotyön, kuin jos he olisivat ilman tikapuita kiivenneet
viisikerroksisen kivimuurin ulkoseinää myöten katolle, eikä kumpikaan
voinut ymmärtää, miten he olivat voineet onnellisesti selviytyä siitä.

-- Olipa onni, että jätettiin lapset alas, sanoi rva Kenonen. -- He
olisivat ehdottomasti pudonneet ja murskautuneet kuoliaaksi.

Samassa kuului kuitenkin iloisia huutoja, ja Kenosen pojat, riepoittaen
välissään pientä sisartaan, ilmestyivät myöskin vuoren huipulle.
Jos hra Kenonen olisi nähnyt itse Pisan harmaan pirun, niin ei hän
olisi voinut enemmän hämmästyä ja pelästyä, ja hän tuijotti poikiinsa
kuin olisivat ne olleet metsän peikkoja. Mutta pojat kertoivat
löytäneensä vuorelle kiertotien, joka oli aivan mukava ja vaaraton,
ja sen kuullessaan harmistui hra Kenonen ja sanoi, että aina täytyy
hänen kantaa raskain kuorma ja tunkeutua henkensä kaupalla pahimmista
paikoista, samalla kun hänen poikansa etsivät ja löytävät mukavammat
tiet, ja heitti eväsrepun selästään, sanoen muuttuvansa vähitellen
muuliaasiksi, raahatessaan äkkijyrkissä vuoristoissa selässään
kuormia, jotka riittäisivät viikon ajaksi ravinnoksi isolle talolle
päiväläisineen, mutta joista tuskin on välipalaksi sille pohjattomalle
ahmanpoikueelle, joka aina kulkee hänen kintereillään.

Reppu avattiin heti, sillä kaikilla oli huutava nälkä, ja vaikka hra
Kenonen olikin julkisesti huomauttanut poikiensa ruokahalusta, niin
täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että hän itse söi vähintäänkin yhtä
paljon kuin koko muu perhe yhteensä.

Syödessään ihailivat kaikki muut Pisan laelta avautuvia äärettömiä,
laidattomia näköaloja viheriäisine metsineen ja niiden välissä
koukertelevine järvineen ja salmineen, mutta hra Kenonen sanoi, ettei
siinä ole mitään ihmettelemistä, koska koko tuo ala on vain osa Kuopion
lääniä. Kaikki, mikä vuorelle näkyy, on vain tavallista metsää, jossa
ei kasva edes yhtään tammea tai muuta jalompaa puulajia, ja vedestä ei
Suomessa ole missään puutetta.

-- Missäs se kalteva torni on? huusivat Kenosen pojat, ja hra
Kenonen arveli, että se on kai lopuksi mennyt niin kallelleen, että
tuulenpuuska on sysännyt sen alas syvänteeseen. Hän lausui, että se oli
paras mitä voi tapahtua sellaiselle vehkeelle, sillä kun kallellaan
olevista näkötorneista ja muista rappeutuneista laitoksista tehdään
kuuluisuuksia ja kirjoitetaan kirjoihin ja sanomalehtiin, niin todistaa
se vain, että ihmissuvun makukin on joutunut rappiolle.

Syötyään itsensä kylläisiksi lähtivät pojat tutkimusmatkalle ja
löysivät kimaltelevaa, moniväristä kiveä. Hra Kenonen sanoi, että se on
vuorikristallia, ja käski kerätä kivet tyhjäksi syötyyn eväslaukkuun,
koska ne on vietävä muistoksi Helsinkiin, ja pojat keräsivät heti
laukun täyteen kiviä. Kun hra Kenonen yritti nostaa laukkua, painoi
se ainakin 45 kiloa, jolloin hän alkoi huutaa ja sättiä sanoen,
että pojat aikoivat nähtävästi kannattaa hänellä koko Pisanvuoren
Helsinkiin, mutta ettei hän sitä kuitenkaan tule tekemään, jos vain
voi sen tekemättä jättää. Pisan oikea paikka olisi tosin Seurasaaren
ulkomuseossa, mutta sen sinne siirtäminen on valtion ja museon
intendentin eikä hra Kenosen asia. Sitten tyhjensi hra Kenonen laukun
sisällyksen maahan ja valitsi sieltä pari pienintä ja kauneinta kiveä,
jotka hän pisti taskuunsa, sanoen niiden riittävän.

Hra Kenonen käveli ympäriinsä vuoren laella, nousi korkeimmalle
kalliolle ja huomautti, että hän on tällä hetkellä korkeimmassa
asemassa oleva henkilö koko Kuopion läänissä ja todennäköisesti koko
maassakin. Hra Kenonen valitti sitä, ettei hän ollut muistanut ostaa
lähtiessään valokuvauskonetta, että rva Kenonen olisi voinut näpätä
hänestä valokuvan tällä historiallisella hetkellä, ja sanoi, että rva
Kenosen olisi pitänyt muistuttaa häntä siitä.

Sitten huomasi hra Kenonen vuorella käyneiden matkailijoiden
kallioihin hakkaamat nimikirjaimet ja sanoi olevan sekä sopimatonta
että naurettavaa, että kaikenlaiset vähäpätöiset henkilöt, joilla
ei ole mitään merkitystä yhteiskunnassa, tuppautuvat hakkaamaan
nimikirjaimiaan kuuluisiin ja muistorikkaisiin paikkoihin, koettaen
siten ilman omaa ansiotaan säilyttää muiston turhanpäiväisestä ja
tarkoituksettomasta olemassaolostaan jälkimaailmalle. Hra Kenonen
sanoi, että rautatieasemien käymälöitten seinät ovat tarpeeksi
arvokkaita paikkoja sellaisten olioiden nimimerkeille, mutta Suomenmaan
ylevimmät nähtävyydet pitäisi lain kautta turvata moista vallattomuutta
vastaan. Sanottuaan tämän otti hra Kenonen Kuopiossa ostamansa
liitupalan taskustaan ja haahmoitteli näkyvimmän kallion kylkeen
kyynärän korkuisilla kirjaimilla seuraavan kirjoituksen:

    "A.B. Kenonen".

Hän käski poikien etsiä sopivia, kovia ja teräväsärmäisiä kiviä ja
ryhtyä hakkaamaan niillä kallioon, liitupiirustusta noudattaen, tuota
kirjoitusta. Hra Kenonen käski poikien tehdä työnsä ahkerasti ja
huolellisesti ja lupasi heille sopivan palkinnon, kun on matkalta
palattu. Rva Kenoselle sanoi hän, että hänen kallioon hakattu nimensä
tulee kautta aikojen ja vuosituhansien puhumaan jälkeentuleville
sukupolville mykkää, mutta jylhää kieltään tällä mahtavalla paikalla,
eivätkä sateet, tuulet ja rajumyrskyt voi pyyhkiä sitä pois.
Vallankumouksissa kukistetaan muistopatsaita, mutta sitä vallankumousta
ei tule, joka panisi Pisan päälaelleen ja hautaisi maahan hra Kenosen
nimikirjoituksen. Kun kuvalehtien ja aikakauskirjojen kirjeenvaihtajat
sekä omasta maasta että ulkomailta saapuvat tänne valokuvauskoneineen
ja ottavat kuvia vuoren laelta, niin näkyy kuvissa aina hra Kenosen
nimi, leviten siten tuhansissa julkaisuissa ympäri maapallon
pohjoisnavalta päiväntasaajalle asti.

Aurinko oli laskenut ja hämärä kietoi huntuunsa maisemat alhaalla
kaukaisuudessa, eikä voinut enää sanoa, missä maa, metsä ja vedet
loppuivat ja taivas alkoi. Hra Kenonen valmisti nuotiotulen, jonka
ääreen rva Kenonen, Leena ja Jonas asettuivat levolle, mutta
aina väsymätön ja toimelias hra Kenonen sanoi, että hän lähtee
vyöryttelemään kiviä ja suuria kallionlohkareita alas vuorelta. Hän
ilmoitti rva Kenoselle sen olleen monen suurmiehen mielityötä, ja
kehoitti häntä lapsineen olemaan pelkäämättä, kuullessaan hirmuisen
rytinän vuoren kupeilta.

Hetken kuluttua palasi hra Kenonen kuitenkin tyytymättömänä takaisin
nuotion ääreen kertoen, että ennen häntä vuorella käyneet heittiöt
olivat vierittäneet alas kaikki kivet vuoren laelta, ja sanoi, etteivät
alhaisella sivistysasteella olevat ihmiset näy ollenkaan ajattelevan
sitä vahinkoa, mitä he moisella ilkivaltaisella urheilullaan
aiheuttavat vuoren reunoilla ja juurella kasvavalle metsälle.

Sitten laskeutui hra Kenonen kyljelleen nuotion ääreen, haukotteli pari
kertaa ja ummisti silmänsä.

Vallitsi syvä saloseudun hiljaisuus. Palavat risut vain silloin tällöin
räsähtelivät nuotiossa ja vähän matkan päästä kuului Kallen, Heikin,
Napoleonin ja Juhana Wilhelmin kilkutus ja kalkutus, heidän tehdessään
isänsä nimeä kuolemattomaksi.

Hra Kenonen oli sanonut, että viivyttäisiin vuorella auringon nousuun
asti ja lähdettäisiin sitten paluumatkalle laivalle, jonka piti saapua
Lastukosken kanavalle klo kolmen tienoissa aamulla. Hra Kenonen
sanoi, että auringon pitäisi hänen laskujensa mukaan ruveta näin
korkealta paikalta näkymään noin klo yksi yöllä. Klo yhden aikaan ei
auringosta kuitenkaan ollut vielä mitään tietoa, ja muristuaan jotain
auringosta lähti hra Kenonen tarkastamaan poikien työtä, huomasi sen
hyvin tehdyksi ja nimensä olevan ikuistetun kauas tuntemattomaan
tulevaisuuteen saakka, komensi jokseenkin unisen joukkonsa liikkeelle,
paluumatkalle, ja Kallen kulkiessa oppaana edellä neuvomassa sitä
mukavampaa tietä, jonka pojat olivat löytäneet, alkoivat Kenoset
äänettöminä kömpiä alas vuoren laelta ja kävellä sitten hanhenmarssissa
alaspäin, aina vain alaspäin viettävää polkua halki vaaleanharmaana
kesäyönäkin pimeän ja umpimielisen salon.

Tällöin muisti hra Kenonen, että Nilsiän pitäjä on vanhastaan tunnettu
rosvoistaan, ja kehoitti perhettään karttamaan tarpeetonta ja äänekästä
puhelua. Kuin sotapolulla oleva intiaaniheimo kulki nyt Kenosten suku
peräkanaa halki aarniometsän, joutuen vihdoin onnellisesti maantielle
ja sitä pitkin kanavalle, missä raikkaannuoskeassa heinäkuun aamuyössä
penkeillä torkkuen alettiin odotella laivaa.

Se tuli aikanaan, ja rva Kenonen nuorempine lapsineen löysi jonkun
kolkan, missä voi päänsä lepoon kallistaa. Vanhempia poikia sensijaan
ei nukuttanut, ja hra Kenonen joutui laivalla "toisen luokan
salongissa" keskusteluun kymmenkunnan nuoren jätkän kanssa, jotka
tupakat hampaissa ja lakit takaraivolla pelasivat korttia, säestäen
tätä viatonta ajankulukkiaan mitä vimmatuimmilla ja hra Kenosen
mielestä jokseenkin aiheettomilla sadatuksilla, niin että noin joka
kolmas sana oli kirous, joka pani "salongin" ikkunat tärisemään.
Sitten joku sanoi, että Juantehtaallakin on nyt lakko, jonka johdosta
kortinpelaajat kohdistivat porvareihin sellaisen kiroustulvan, että jos
sanalla meidän päivinämme olisi entinen muinaissuomalainen mahtinsa,
niin olisivat siihen tulvaan hukkuneet kaikki porvarit koko sen
ympyränkehän sisäpuolella, jonka voi ajatella piirretyksi Pisan vuori
keskipisteenä ja kolmen kilometriä pituinen puhelinlanka säteenä.

Hra Kenonen alkoi vähän punoittaa ja sanoi kiroilijoille, etteivät
porvarit suinkaan olleet sellaisia roistoja, kuin he näkyivät
luulevan, ja ettei hän ole huomannut enkelinsiipiä sosialistienkaan
selkäpuolella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja lausui
vakaumuksenaan, etteivät sosialistit suinkaan elätä porvareita, vaan
porvarit päinvastoin elättävät sosialistit, ja että porvarit ovat
aikojen alusta hankkineet sosialisteille työtä ja ruokaa, ja että
ilman porvareita ei olisi tehtaita eikä laivoja eikä rautateitä
eikä yleensä mitään muutakaan kuin metsien kohduissa piileskeleviä,
eläinten nahkoihin puettuja villejä. Ja hra Kenonen kohosi yhä
korkeampaan lentoon ja väitti, että jollei olisi porvareita, niin ei
olisi sosialistejakaan eikä sosialismia eikä kirottuja silmäpuolia
ja vääräsuisia piirisihteereitä, joten sosialistien pitäisi kiittää
porvareita olemassaolostaan eikä haukkua heitä neljäkolmatta tuntia
vuorokaudessa.

Nuoret miehet olivat suu auki kuunnelleet hra Kenosen esitystä, jonka
päätyttyä he ratkesivat semmoiseen kiroustoimintaan, että hra Kenosesta
tuntui kuin olisi laivan täyttänyt tulikiven katku. Huomattuaan, ettei
hän voi vakaumuksen tietä järkyttää näiden kiihkomielisten nuorten
miesten maailmankatsomusta, poistui hra Kenonen laivan keulapuolelle,
koettaen parhaansa mukaan pysyä jaloillaan, sillä laiva oli
rakenteeltaan kiikkerää laatua ja kallistui uhkaavasti joka käänteessä.
Ja kun ei väylällä muuta ollutkaan kuin käänteitä, niin seurasi siitä,
että tämä neitseellisen Vuotjärven kyntäjä kulki kallellaan koko ajan.

Hra Kenonen lausui eräälle keulassa olevalla köysikasalla kalakukkoa
syövälle miehelle, että on ikävää ja vaarallista matkustaa sellaisessa
laivassa, joka kallistuu oikealta vasemmalle, jos perämies siirtää
mällin oikeasta poskestaan vasempaan. Mies myönsi tämän huomautuksen
paikkansapitäväksi ja kertoi sitten:

-- Minä matkustin eräänä kesänä Oulunjärvellä pienessä laivassa, johon
muutamasta laiturista tuli kolme neitiä. Neidit asettuivat istumaan
laivan toiselle puolen, ja laiva oli sitten koko ajan sille puolen
kallellaan. Vihdoin tuli eräs laivamiehistä kysymään, eivätkö neidit
voisi siirtyä toiselle puolen laivaa, kun ei laivan miehistö muuten
voi saada päivällistä. Neidit noudattivat pyyntöä ja kysyivät sitten,
miten he olivat voineet olla esteeksi laivaväen päivällispuuhille.
Mies selitti silloin, että laiva oli niin pahasti kallellaan, etteivät
lahnat pysyneet keittiössä paistinpannussa.

Varhaisena aamuhetkenä saapuivat Kenoset takaisin Juantehtaan rantaan.
Pieni, terhakka veturipässi se siellä jo puuhaili aamuvirkkuna täydessä
touhussa vaunujen vaihtamishommissa kiskoilta toisille. Junailijan
annettua merkin vihelsi se tuolla tutulla, hieman käheällä äänellään
ja puhaltautui eteenpäin kuin ampiainen, tehden kiskojen vaihteessa
kipakan hyppäyksen ilmaan, niin että veturinkuljettajan leuat
loksahtivat. Ja aina kun Kenosen pojat, jotka rähisten ja toisiaan
tuuppien seurasivat veturin edesottamisia, näkivät tuollaisen hypyn,
hihkaisivat he ilosta ja hypähtivät vielä korkeammalle kuin veturi.

Puolen tunnin kuluttua kököttivät Kenoset Juantehtaan junassa matkalla
Karjalankoskelle, torkkuen ja pidellen vaistomaisesti penkeistä kiinni,
etteivät radan käänteissä heilahtaisi ulos junasta. Hra Kenosenkin
rautaisen ruumiinrakennuksen oli väsymys saanut valtoihinsa, ja
puolinukuksissa huokaili hän itsekseen:

-- Kunhan ei vain se riivattu piipunpolttaja olisi taas laivassa...

Se oli hra Kenosen ainoa toivomus tällä hetkellä.

Mutta sekään ei toteutunut.



KENOSET MUUTTAVAT ASUNTOA

Hra Kenonen on sen johdosta vaarassa tulla reväistyksi keskeltä kahtia


Hra Kenonen päätti lopuksi toteuttaa kauan hautomansa suunnitelman
ja muuttaa Fredrikinkadulta Liisankadulle, ja kun hän meni sanomaan
asuntoaan irti, niin tuli isännöitsijä niin iloiseksi, että pisti
palavan paperossin väärin päin suuhunsa ja tarjosi hra Kenoselle
kahvit, jotka juotuaan hra Kenonen sanoi, ettei häntä tosin voida
pettää kahdella kupilla kahvia ja viiden pennin korpulla, mutta
erotkaamme kuitenkin ystävinä.

Sitten kulki hra Kenonen ympäri kaupunkia polttelemassa tuttaviensa
sikareita ja kertomassa, että hän muuttaa ensi kuun ensimmäisenä
päivänä, ei pakosta, vaan aivan vapaaehtoisesti, ja sanoi, ettei hän
tiedä mitään kamalampaa kuin majanmuutto on. Hän sanoi, että jos hän
saisi valita majanmuuton ja pienen maanjäristyksen välillä, niin
valitsisi hän mieluummin maanjäristyksen, sillä maanjäristyksessä _voi_
joku osa omaisuutta jäädä eheäksi, mutta majanmuutossa on sellainen
mahdollisuus yksi sadasta. Hra Kenonen kysyi, eivätkö hänen ystävänsä
surkuttele hänen kohtaloaan, ja kun ystävät vastasivat, etteivät he
sääli häntä, koska hän saa vain töittensä ansion jälkeen, niin sanoi
hra Kenonen, etteivät he ole sellaisia ystäviä, joiksi hän on heitä
luullut, vaan valkeiksi sivuttujen hautojen kaltaisia, jotka ovat
täynnä kuolleitten luita. Jonka jälkeen hra Kenonen mutisi, että
hyviä sikareitapa sinulla onkin, ja pisti niitä hajamielisyydessään
pari kolme kappaletta taskuunsa, lähtien sitten seuraavaan paikkaan
onkimaan itselleen osanottoa ja ymmärtämystä häntä kohdanneessa kovassa
koettelemuksessa.

Ja hra Kenonen kierteli majanmuuttoliikkeissä hintoja kysymässä ja
tinkimässä, selittäen tällöin omaisuutensa niin köykäiseksi ja helpoksi
kuljettaa, että sen muuttaminen oli oikeastaan nautinto ja virkistys,
eikä mikään varsinainen työ, ja kuultuaan hinnat sanoi hän olevansa
huonokuuloinen ja kysyi uudestaan, jolloin liikkeen omistaja huusi
saman asian toistamiseen hänen korvaansa ja hra Kenonen sanoi, että
hra majanmuuttaja on nähtävästi käsittänyt hänet väärin ja ettei hänen
aikomuksensa suinkaan ole muuttaa Mesopotamiaan, vaan ainoastaan
Liisankadulle. Mutta kun majanmuuttaja ei helpottanut, niin painoi hra
Kenonen hatun päähänsä sanoen, että hevoskaakkeja ja laiskoja miehiä on
toki muuallakin maailmassa, ja lähti tiehensä.

Kaikki tämä oli kuitenkin hyvin vähäistä sen rinnalla, mitä hra
Kenonen kotonaan majanmuutosta saarnasi. Hän oli vakuutettu siitä,
että jos nuoret miehet tietäisivät, mitä perheellisen miehen
majanmuutto merkitsee, niin eivät he koskaan menisi naimisiin,
vaan ottaisivat pestin retkikuntaan, joka lähtee puolen vuosisataa
kestävälle tutkimusmatkalle kaukaisiin maihin, kootakseen pussillisen
harvinaisia jäkälöitä ja puolenkiloa erivärisiä maakirppuja. Hra
Kenonen sanoi, että lähestyvän majanmuuttonsa jälkeen istuu hän
maallisen onnensa ja omaisuutensa raunioilla, muistellen kaihomielin
mennyttä aikaa Fredrikinkadun varrella, jolloin hänelläkin oli vielä
joku ehyt kahvikuppi ja joku tuoli, josta eivät jalat olleet poikki.
Liisankadulla hän tuntee olevansa kuin Babylonin vankeudessa ja saa
ripustaa kanteleensa pajuihin. Hra Kenonen sanoi, että lähestyvään
onnettomuuteen on oikeastaan syypää se henkilö, joka aikoinaan
lupasi jakaa hänen kohtalonsa myötä- ja vastoinkäymisessä, sillä rva
Kenonen on kuiskutellut hänen korvaansa ja lietsonut hänen herkkään,
vastaanottavaiseen mieleensä tyytymättömyyttä nykyistä asuntoa
vastaan, jossa hra Kenonen kuitenkin on viettänyt ne muutamat harvat
levon ja onnen hetket, jotka hänelle on tässä elämässä suotu. Hän
huomautti, että tämä loppumaton muuttaminen muuttaa heidät kaikki
ennemmin tai myöhemmin mustalaisperheeksi, joka kodittomana ja
yhteiskunnan hylkimänä kiertelee pitäjästä toiseen, perässään lauma
laihoja, vinkuvia sianporsaita, ja hra Kenosen hankkiessa niukan
toimeentulonsa hevosten puoskaroimisella ja kattiloiden paikkauksella.
Muuttokustannukset nielevät kaikki hänen tulonsa, joten hänen täytynee
varustaa sängyt ja kaapit ja pöydät ja sohvat pyörillä, kytkeä ne
toisiinsa junaksi ja ruveta itse veturiksi.

Tällaista motkotusta kesti aamusta iltaan, vaikka muuttoon oli vielä
viikkokausia aikaa, joten koko perhe alkoi lopuksi hermostua siihen, ja
rva Kenonen sanoi, että jos moinen asia sortaa hra Kenosen epätoivon
yöhön, niin on hänen paras jättää koko muutto rva Kenosen huoleksi
ja keksiä vaihteeksi jotain muuta puheenaihetta. Siitä hra Kenonen
loukkaantui sydänjuuria myöten ja väänteli viiksiään ja sanoi, ettei
hän kohta uskalla puhua totuttuun tapaansa vertauksilla eikä lausua
vaatimatonta mielipidettään mistään asiasta edes kuiskaamalla, ilman
että koko perhe heti hyppää hänen nenälleen. Värähtelevällä äänellä
lisäsi hän, että koska hän nyt joka tapauksessa on ainoa näiden seinien
sisällä, joka kykenee tämän majanmuuton suunnittelemaan, järjestämään
ja hoitamaan, niin ei hän tahdo vetäytyä pois velvollisuuksiensa
suorittamisesta, vaikka liivin selkä ponnistuksista ratkeaisi.

Näinä aikoina kuultiin hra Kenosen usein syvissä ajatuksissa hyräilevän
virttä "Minä vaivainen mato ja matkamies", mutta muutamaa päivää ennen
muuttoa lähti hän käymään pikipäin Jyväskylässä, ja rva Kenonen soitti
heti sen Liisankadun varrella olevan talon isännöitsijälle, kysyen,
joko heidän uusi huoneistonsa olisi vapaa, ja isännöitsijä vastasi,
että herrasväki voi muuttaa siihen koska tahansa. Silloin soitti rva
Kenonen lähimpään muuttoliikkeeseen, tilaten sieltä miehet ja hevoset,
ja hra Kenosen omaisuus muutettiin puolessa päivässä Fredrikinkadun
varrelta Liisankadun varrelle, eikä koko hommassa mennyt edes yhtä
teevatia rikki. Rva Kenonen maksoi muuton talousrahoistaan ja alkoi
sitten järjestää asuntoaan kuntoon.

Kun Kenosten entisen asunnon isännöitsijä näki ja kuuli Kenosten
muuttaneen aikaisemmin kuin oli puhe ollut, niin ilmoitti hän lehtori
Lokerolle ja hänen rouvalleen, että heidän uusi asuntonsa on jo nyt
käytettävissä, ja lehtori muutti siihen heti lehtorittarineen ja muine
irtaimistoineen, niin että kun hra Kenonen mistään tietämättä saapui
kotiin seuraavan päivän yöjunalla, oli kaikki jo reilassa ja lehtori
istui tapansa mukaan kapakan yksityishuoneessa laulaen Härmän poikien
laulua, ja lehtorinrouva lepäsi sikeässä unessa Kenosten entisessä
makuukamarissa.

Hra Kenonen tuli väsyneenä ja nälkäisenä, eikä huomannut eteisessä
mitään merkillistä, vaikka se olikin jonkinverran muuttunut sitten
viimenäkemän, vaan meni suoraan ruokasaliin katsomaan, oliko illallinen
määräyksen mukaan pöydässä, ja alkoi syödä lehtorille varattuja kylmiä
lihapullia ja ihmetteli vähän, huomatessaan pöydällä olutpuolikkaan,
minkä hän kuitenkin muitta mutkitta mielihyvällä tyhjensi.
Sammutettuaan siten nälkänsä ja janonsa alkoi hän katsella ympärilleen
ja ajatella, että ruokasalin tuolit ja pöydät ja astiakaappi näyttivät
näin keskiyöllä koko lailla toisenlaisilta kuin tavallisesti, ja
nähdessään nurkassa vanhan taalalaisen kaappikellon mutisi hän, että
jollei hän tietäisi olevansa selvä ja kotonaan, niin voisi hän melkein
vannoa olevansa juovuksissa ja jossain hänelle tuntemattomassa paikassa.

Sitten siirtyi hän makuuhuoneeseen, väänsi sähkön palamaan ja alkoi
kiskoa kenkiä jaloistaan ihmetellen, miten rva Kenonen näytti
laihtuneen näin selkäpuolelta katsottuna. Samassa heräsi lehtorinrouva
ja kysyi unisena, päätään kääntämättä:

-- Joko sinä olet kotona?

-- Jo, vastasi hra Kenonen.

Kuullessaan hra Kenosen miehekkään bassoäänen nousi lehtorinrouva
istumaan sängyssään, ja nähdessään hänelle tuntemattoman lihavan miehen
vetävän juuri toista kenkää jalastaan alkoi hän huutaa ja potkia ja
painaa soittokellon nappia, joka ei kuitenkaan soittanut mitään,
koska Kenosen pojat olivat sen aikoja sitten rikkoneet, ja huutaa hra
Kenoselle, mitä hänellä oli tekemistä vierasten ihmisten makuukamarissa
kello puoli yksi yöllä?

Hra Kenosen tukka nousi pystyyn kauhusta ja hämmingistä, ja hän alkoi
huutaa lehtorinrouvalle, mitä _hänellä_ oli tekemistä hra Kenosen
makuukamarissa klo puoli yksi ja mihin rva Kenonen oli joutunut?

Täten huusivat molemmat pari minuuttia yhtä aikaa, niin kaikuvalla
äänellä, että seinäntakana asuvat naapurit alkoivat jyskyttää seinään,
ja hra Kenonen ja rva Lokero alkoivat vähitellen päästä selville siitä,
miten tällainen erehdys oli ollut mahdollinen, ja rva Lokero alkoi
rauhoittua ja hra Kenonen alkoi vetää kenkiä takaisin jalkoihinsa.

Sillävälin tuli lehtorikin kotiin, sisässään kolme puolikasta punssia,
ja nähdessään eteisen naulassa hra Kenosen päällystakin ja hatun
ja huomattuaan ruokasalin ovesta, että hänen kylmät lihapalleronsa
olivat syödyt ja hänen olutpuolikkaansa oli juotu, nousi veri hra
Lokeron entisestäänkin vähän kuumaan päähän, ja hän tarttui keppiinsä
ja tempaisi makuuhuoneen oven auki ja näki hra Kenosen naperoivan
kengännauhojaan kiinni sen näköisenä kuin ainakin rikoksellinen, joka
on tavattu lämpimiltään itse teossa, ja lehtori Lokero pyöritteli
silmiään ja huusi "haa!" aivan niinkuin onnettomat aviomiehet
romaaneissakin huutavat -- mistä nähdään, etteivät romaanit ole niin
epätodenmukaisia kuin jotkut väittävät -- ja alkoi kääriä hihojaan ylös
ja ilmoitti siten varustautuvansa repäisemään hra Kenosen keskeltä
kahtia.

Hra Kenonen, jonka päässä silmät myöskin pyörivät, mutta ei vihasta,
vaan jostain muusta syystä, ja jonka hampaat löivät loukkua kuin
vilutaudissa, huusi hra Lokerolle, että miesmurha ja ihmisten
halkaiseminen on kielletty Suomen rikoslaissa, johon hra Lokero
vastasi antavansa palttua Suomen rikoslaille ja kysyi uhkaavasti, eikö
hra Kenonen ole jo kuulevinaan korvissaan kuolinkellojensa kolkkoja
kumahduksia.

Silloin käski rva Lokero miehensä pitää suunsa kiinni ja pyysi saada
esitellä herrat toisilleen sekä selitti, kuka hra Kenonen oli ja miten
hän oli tullut syöneeksi hra Lokeron kylmät lihapullat ja juoneeksi
hänen olutpuolikkaansa ja astuneeksi hänen makuuhuoneeseensa klo puoli
yksi yöllä, ja lehtori Lokero, joka ei ole mikään hunni ja jonka
luonnostaankin terve järki on saanut huolellisen yliopistollisen
kouluutuksen, tajusi helposti miten kaikki oli tapahtunut, ja sanoi
"errare humanum est", jonka johdosta hra Kenonen huolestuneena kysyi,
mitä se merkitsi, ja lehtori Lokero sanoi sen merkitsevän sitä,
että keittiössä on arvattavasti vielä jäljellä kylmiä lihapullia
ja olutpuolikkaita hänellekin, niinkuin olikin. Hän alkoi sitten
vuorostaan syödä, mutta hra Kenonen istui alakuloisena ruokasalin
sohvalla ja huokaili hyljättyä asemaansa, joka oli ollut muuttua
hengenvaaralliseksi, ja lehtori Lokero, joka on nuorempi lehtori eikä
siis aina noudata opettajalle tarpeellista arvokkaisuutta, kysyi,
vaivasiko hra Kenosta ähky, ja hra Kenonen vastasi, että mihin hän nyt
menee keskiyöllä, kun ei hänellä vielä ole uuden asuntonsa avaimiakaan.
Hra Lokero huitasi kädellään sanoen, että semmoiset asiat ovat vähimpiä
murheita tässä maailmassa, ja kysyi, miltä hra Kenonen arvelisi
pienen viskynaukun maistuvan näin aamupuoleen yötä ja arkaluontoisen
perhekohtauksen jälkeen.

Hra Kenonen ei pukenut vastaustaan sanoiksi, mutta hänen jossain
määrin surunvoittoinen myhäilynsä puhui jokseenkin ymmärrettävää
kansainvälistä kieltä, ja nuorempi lehtori löysi jostakin kaapista
tummemman pullon ja vaaleamman pullon sekä kaksi suurta lasia, ja,
kun rva Lokero aamulla heräsi yksinäiseltä vuoteeltaan ja kurkisti
varovaisesti sisään ruokasalin ovesta, niin tunki hänen nenäänsä
kirpeä sikarinsavun haju, ja hän näki miehensä nukkuvan istuallaan
pöydän ääressä, leuka pöytää vasten painettuna, ja hra Kenosen
nukkuvan ruokasalin sohvalla, niinikään täysissä pukimissa ja sammunut
sikarinpätkä suupielessä.

Tultuaan uuteen asuntoonsa kysyi hra Kenonen rva Kenoselta, saako
hän tulla sisään ja oliko ollut aikomus eksyttää hänet jäljiltä.
Rva Kenonen vastasi, että hra Kenonen oli nyt päässyt ainakin
majanmuuttohuolista, ja hra Kenonen sanoi, että jos hän saisi itse
hoitaa asiansa, niin säästyisi hän sellaisilta hirveiltä selkkauksilta,
joihin rva Kenosen kevytmielinen menettely oli hänet viime yönä syössyt.

Sitten soitti hra Kenonen lehtori Lokerolle ja sanoi:

-- Morjens! Minulta näkyy jääneen taskukello sinne. Vilkaiseppas, onko
se rouvasi yöpöydällä vai olisiko se pudonnut sohvan alle.

Rva Kenonen avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut.



HRA KENONEN VAELTAA PIMEYDESSÄ

Mutta onnistuu sitten puhkaisemaan pienen valoaukon


Hra Kenonen vietti taas tapansa mukaan osan kesästä maaseudulla,
koettaen puijata maalaisia helsinkiläisillä leipäkorteillaan, jotka
olivat erilaisia kuin maalaisten omat leipäkortit, ja onnistuenkin
useimmiten näissä yrityksissään, joita hra Kenonen ei pitänyt ensinkään
syntinä, koska hän selitti, että ihmisellä on oikeus puolustaa henkeään
kaikin käytettävissä olevin keinoin, ja että leipäkortit eivät suinkaan
ole mitään jumalansanaa, vaan ihmisten keksintöjä, vieläpä typerimpiä
keksintöjä, mitä inhimillinen älyttömyys milloinkaan on tehnyt. Hra
Kenonen sanoi, että jos leipäkortteja käytetään väärin, niin ei se ole
väärinkäyttäjien vika, vaan hallituksen, joka tavallisuuden mukaan on
kokoonpantu tyhmeliineistä ja tomppeleista ja jonka velvollisuus olisi
ollut laatia niin yksinkertaiset ja selvät leipäkortit, että niitä
lapsikin ymmärtäisi ja ettei niitä taitavinkaan veijari osaisi käyttää
väärin. Mutta jonka taivas tahtoo hukuttaa, sen se lyö sokeudella, ja
leipäkorttijärjestelmän monimutkaisuus puhuu lahjomatonta kieltä siitä
kohtalosta, joka jo seisoo moisen järjestelmän sommittelijain oven
edessä.

Hra Kenonen oli sitonut riippumattonsa kahden tukevan koivun väliin
järven rannalle, sanoen haluavansa uinahtaa luonnon suureen symfoniaan
ja laineiden liplatukseen, joka hyräilee viihdyttävää kehtolaulua hänen
vaivautuneille hermoilleen. Sitten hän sanoi, ettei hän tosin rohkene
asettua kritiseeraamaan sitä työtä, mikä tehtiin kuutena luomispäivänä
ja joka epäilemättä oli ennätys alallaan, mutta jos hänet hyönteisiä
luotaessa olisi kutsuttu asiantuntijaksi, niin olisi hän antanut
epäävän lausunnon kärpästen ja hyttysten tarpeellisuudesta.

Klo kolmen aikaan iltapäivällä havahtui hra Kenonen uinailuistaan ja
kysyi korkealla äänellä, oliko päivällinen valmis vai oliko tarkoitus
antaa hänen nääntyä nälkään omassa riippumatossaan, ja kaksi tuntia
myöhemmin sanoi hän pojille, että näiden on aika lähteä laivarantaan
postia noutamaan, jolla matkallaan heidän ei ole vitkasteltava, vaan
koetettava nopeudessa jäljitellä salaman leimausta. Hra Kenonen sanoi,
ettei sanomalehdissä tosin ole paljonkaan lukemisen arvoista siten kuin
ne meillä toimitetaan, mutta tarvitaanhan talossa aina kääre- y.m.
paperia, jonka jälkeen pojat lähtivät juoksemaan ja hra Kenonen huusi
heidän jälkeensä, että hän on juuri katsonut kelloaan ja tietää kyllä
heidän palattuaan ovatko he viivytelleet matkalla ja tapelleet kylän
poikien kanssa.

Eräänä päivänä tulivat pojat takaisin tyhjin käsin ja sanoivat, ettei
mitään lehtiä ollut tullut, jolloin hra Kenonen totesi, että maan
postilaitos on valtiollisissa selkkauksissa joutunut aivan rappiolle
eikä ole paljon paremmalla kannalla kuin postinkuljetus kirgiisien
aroilla. Hra Kenonen sanoi, että jos maassa vallitsisi laki ja oikeus,
niin nostaisi hän postilaitosta vastaan sellaisen rymyn, että se
kuuluisi Bohuslääniin asti meren toiselle puolen, mutta parannusten
vaatiminen nykyisenä mädännäisyyden ja hirmuvallan aikana on hyödytöntä
ajan ja vaivojen haaskausta, josta syystä hra Kenonen kirjoitti kiivaat
postikortit sanomalehtien konttoreihin ja ilmoitti, että elleivät
konttorit ala huolellisemmin hoitaa velvollisuuksiaan, niin ryhtyy hän
tilaamaan sanomalehtensä Amerikasta, jossa kyllä osataan pitää asiat
järjestyksessä.

Seuraavanakaan päivänä ei sanomalehtiä tullut, ja hra Kenonen alkoi
pelätä, että maa on niellyt Helsingin kaupungin kirjapainoineen, mutta
kolmantena päivänä sai hra Kenonen ilmoitukset jokaisesta haukkumastaan
sanomalehtikonttorista, että kirjapainot ovat lakkotilassa ja etteivät
toistaiseksi muut kuin sosialistiset sanomalehdet ilmesty.

Silloin sanoi hra Kenonen, että vihdoinkin on tullut se siunattu hetki,
jolloin maa on vapautunut sanomalehdistön kirouksesta ja ihmiset
saavat viettää aikansa rauhassa sanomalehtien tunkeilevaisuudelta,
joka ei karta repimästä rikki edes sitä esirippua, joka kätkee perheen
pyhitetyn piirin massan häpäiseviltä katseilta. Hra Kenonen levitti
kätensä ja arveli sanomalehtiherrain luulevan, etteivät ihmiset voi
tulla toimeen ilman heidän painomusteelta haisevia tuotteitaan, mutta
he tulevat näkemään, miten suunnaton harhaluulo sellainen käsitys on.
Ihmiset ovat ennenkin tulleet toimeen ilman sanomalehtiä, eivätkä
Aatami ja Eeva tarvinneet muita lehtiä kuin viikunalehdet. Hra
Kenonen sanoi, että jos kyyhkynen olisi tuonut nokassaan ukko Noalle
sanomalehden, niin olisi ukko Noalta mennyt sitä lukiessa puoli päivää,
eikä hän sittenkään olisi saanut tietää, oliko vedenpinta alenemassa
vai ylenemässä, koska lehden reportteri olisi tietysti unohtanut
tiedustella asiaa satamakonttorista, mutta kun kyyhkynen toi öljypuun
lehden, johon ei ollut painettu edes ukko Noan osoitetta, niin tiesi
Noa heti, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.

Sinä iltana kertoi hra Kenonen rva Kenoselle, että hänestä tuntui
siltä kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan, kun
sanomalehdistön painajainen vihdoinkin oli lakannut hänen rintaansa
ahdistamasta, mutta seuraavana päivänä ei hän puhunut paljon mitään,
ja hänen kuninkaallinen ruokahalunsakin tuntui hyljänneen hänet.
Nukuttuaan levottoman yön sanoi hän aamulla asuvansa kuin säkissä ja
vaeltavansa Egyptin pimeydessä, samaan aikaan kun maailmassa tapahtuu
suuria asioita ja ihmiskunnan historiaan kirjoitetaan uusia lehtiä
pikakirjoituksella. Hänen mielestään oli törkeä rikos Gutenbergin
muistoa kohtaan kantaa hänen nerokas keksintönsä ullakolle vanhojen
saappaiden ja rikkinäisten pärevasujen joukkoon juuri silloin,
kun Suomen kansa oli suurella työllä ja vaivalla ja miljoonien
tukkapöllyjen avulla oppinut lukutaidon, ja hallituksen olisi
siirrettävä kaikki niskoittelijat kuritushuoneeseen ja pakoitettava
heidät siellä toimittamaan ja painattamaan sanomalehtiä yleisön
luettavaksi.

Iltapäivällä lähti hra Kenonen kaupunkiin kuulemaan uutisia, ja
kaupungin laivarannassa oli paljon paljasjalkaisia poikia, jotka
tarjosivat hänelle tuoreita sosialistilehtiä. Hra Kenonen hikosi
ankaran sisällisen taistelun johdosta, mutta voitti kiusauksen ja
sanoi menevänsä ennemmin munkiksi ja lukevansa tuhannen vuoden
vanhoja pergamentteja kuin luopuvansa periaatteistaan, ja kyseltyään
kaikilta tuttaviltaan ja useilta tuntemattomiltakin, luotettavan
näköisiltä henkilöiltä, millä kannalla valtiolliset asiat olivat,
palasi hän takaisin maalle, järjestettyään säännöllisen puhelinyhteyden
kaupungista Helsinkiin kerran päivässä. Hän palkkasi neidin, jolla oli
kaulassaan nauha täynnä punertavia lasihelmiä ja jaloissaan valkoiset
kangaskengät, vastaanottamaan puhelimessa tärkeimmät uutiset ja
lähettämään ne kirjekuoressa hra Kenoselle, kirjoitettuna koneella
suurelle paperiarkille, jonka yläreunaan oli paksuin mustin kirjaimin
piirretty lehden nimi:

    Kenosen Sanomat.

Hra Kenonen sanoi kotiintultuaan, että pimeys on nyt poistunut ja että
kirjanpainajat saavat hänen puolestaan olla lakossa vaikka vuosisadan
loppuun saakka.

Hra Kenonen oli erittäin ylpeä lehdestään ja hänellä oli syytäkin
siihen, sillä hänen konekirjoitetussa lehdessään olivat uutiset
tavallisesti puolta vuorokautta tuoreemmat kuin kaupungin ainoassa
painetussa sanomalehdessä, jossa ne ilmestyivät vasta seuraavana
aamuna. Hra Kenonen lähettikin viimemainitun lehden toimitukseen pari
numeroa omaa lehteään ja vertailun vuoksi vastaavat numerot painettua
lehteä sekä kysyi, olivatko hämähäkit kutoneet verkkojaan kirjapainon
oviin ja missä määrin oli huomattu hometta ilmestyvän toimittajien
päälaelle.



HRA KENONEN JA PALVELIJATARKYSYMYS

Ynnä muita kotoisia kuulumisia Liisankadun varrelta, Kalle Kenosen
keskinäisessä luottamuksessa ja vaitiolon lupauksella Pikkaraiselle
kertomia


-- Mitäs sinne Liisankadun varrelle kuuluu? kysyi talonmies
Pikkarainen, kun Kalle Kenonen eräänä päivänä tuli perimään Kenosten
entisen asunnon puuliiteristä Fredrikinkadun varrelta kirvestä, joka
aikoinaan, Kenosten muuttaessa talosta, oli sinne unohtunut. -- Oikein
on tuntunut hiljaiselta ja autiolta tällä kulmakunnalla sen jälkeen
kuin te muutitte pois. Poliisikin kysyi, onko täällä kuolevaisuus ollut
tavallista suurempi vai miten täällä vallitsee sellainen erämaan rauha.

-- Poliisin olisi parasta pitää huolta omista asioistaan eikä
lörpötellä sellaista, mikä voi tuottaa hänelle ikävyyksiä meikäläisten
taholta, vastasi Kalle rauhallisesti. -- Me olemme hankaloita
käsitellä, jos me katsomme olevan aihetta asettua poikkipuolin
järjestysvallan eteen. Kukahan tällä kirveellä on rautaa ja kiveä
hakannut? Sekin olisi tutkimisen arvoinen asia. Vai riudutte te täällä
ikävään? Liisankadun maisemat ovat sitävastoin melkoisesti vilkastuneet
senjälkeen kuin meidän hiljainen perheemme hiipi sen varrelle.
Liisankadun poliisit ja talonmiehet ovat päässeet täydelliseen
yksimielisyyteen siitä, että tuntuu siltä kuin olisi koko katu muutettu
johonkin toiseen, suurempaan maailmankaupunkiin.

-- Kuinkas isäsi jaksaa? kysyi Pikkarainen. -- Vieläkö hän harrastaa
valtiollisia asioita?

-- Kai hän niitäkin sentään toisella korvallaan kuulostelee, arveli
Kalle. -- Tästä kirveestä tulee tuskin hiomallakaan kalua. Kyllä minä
nyt luulen, että meidän täytyy pistää teidät pihtiin meidän kirveemme
rikkomisesta. Isäukko on kova ja kiivas mies.

-- Sano sinä vain terveisiä isällesi, että hän itse sen kirveenterän
rikkoi silloin, kun möyhensi sillä tyhjiä pakkilaatikkoja
keittiöpuiksi. Minä näin itse, miten kipinät sinkoilivat, kun terä
sattui rautanauloihin, ja minä huomautinkin hänelle siitä, mutta hän
tuhisi vain ja sanoi, että kyllä hän kysyy minulta, milloin minun
neuvojani tarvitsee.

-- Ei meidän isäukkoa olekaan terveellistä yrittää ruveta huulesta
taluttamaan. Siinä voi helposti joutua puskusille hänen kanssaan. No,
jos asia on niinkuin kerrotaan, niin saa ukko Kenonen pitää vahingon
hyvänään, sanoi Kalle välinpitämättömästi. -- Hänellä on muuten viime
aikoina ollutkin niin paljon ajattelemista ja murhetta kotilietensä
ääressä, ettei hän kai ehdi kiinnittämään huomiotaan yhteen
kirveenterään.

-- Jassoo! sanoi Pikkarainen uteliaana, keskeyttäen työnsä ja alkaen
hitaasti kaivella piippuaan, voidakseen paremmin kuunnella.

-- Niin, mutta jos minä satun joskus esittämään teille joitakin
piirteitä meidän perhe-elämästämme, niin täytyy sen jäädä meidän
kesken eikä tulla koko kaupungin tietoon, huomautti Kalle. -- Isäukko
sanoo aina, että kodin piirin tulee olla pyhä ja rauhoitettu vierailta
silmiltä.

-- Tietysti, tietysti, vakuutti Pikkarainen kiireesti.

-- Meillä oli viime kuussa pienet juhlallisuudet, tosin kaikessa
yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa eikä ulkonaisesti meidän
arvoamme vastaavalla loistolla. Isäukko täytti vuosia, 49 vuotta, ja
sanoi äidille, että kun tämä on viimeinen kilometripatsas, ennenkuin
hän ajaa karahuttaa elämänsä iloiseen Puolmatkan krouviin -- ukko
viljelee hyvällä tuulella ollessaan vertauksia... ja pahalla tuulella
ollessaan myöskin -- ja viimeinen syntymäpäivä, jolloin ystävät ja
ihailijat eivät vielä vaivaa häntä julkisille kansalaispäivällisille
kunniavieraaksi Seurahuoneelle, niin on hän päättänyt kutsua luokseen
toverilliseen ja virkistävään yhdessäoloon muutamia lähimpiä ystäviään.

Niitä sitten saapuikin puolenkymmentä jokseenkin pahannäköistä ukkoa,
kaikki melkein yhtä ovelia veijareita kuin isäukkokin, joka osaa kääriä
rahaa taskuunsa yhtä helposti kuin muut ihmiset kiskovat tuohta koivun
kyljestä.

Me vanhemmat pojat olimme pitäneet veljesneuvoston kokouksen ja tulleet
siihen yksimieliseen päätökseen, että on se oikeastaan epäkohteliasta
ja hävytöntä, jollemme me koskaan osta isäukolle mitään muistolahjaa
hänen merkkipäivänään, ja saatuamme täten piston sydämeemme menimme
me lähimmässä kadunkulmassa olevaan paperikauppaan, jossa myydään
hengellisiä ja sivistäviä postikortteja 15 penniä kappale, ja ostimme
sellaisen kortin, johon oli hopeanvärisillä kirjaimilla painettu
"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset" komeiden kukkakiehkurain
keskelle, ja jonka nurkkiin oli kuvattu muutamia epäilyttävän ja pölhön
näköisiä hengellisesti vaivaisia, ja sitten me ostimme lasikaupasta
sellaisen korkean ja kapean laatikon, joissa suuria ikkunanruutuja
kuljetetaan, ja pakkasimme postikortin huolellisesti sen keskelle
olkien sisään ja veimme sen pikatoimistoon liikemies A.B. Kenoselle
lähetettäväksi.

Isäukko ja vieraat vetivät juuri totia naamaansa kuin ruhtinaat ja
valehtelivat niin että korvat heiluivat, kun pikatoimiston poika toi
meidän laajapiirteisen syntymäpäivälahjamme käsikärryillä, ja kun
isä kuuli, että hänelle oli suuri laatikko alhaalla, niin pyysi hän
pari muuta punoittavaa ukkoa mukaansa ja kiiruhti kantamaan sitä ylös
portaita. Isä antoi tuoda sen keskelle salia ja sanoi, että siinä näkyy
olevan taulu luonnollisessa koossa, ja arveli, että se on liian suuri
kunnianosoitus hänelle näin kalliina aikana. Isä puristeli kiitollisena
niiden vierasten ukkojen käsiä ja kiitteli ja kumarteli kuin
tampuurimajuri, joka on saanut markan juomarahaa kahdesta olkihatusta
ja yhdestä kepistä, ja ukot olivat hyvin vaatimattoman näköisiä ja
sanoivat, ettei kestä kiittää, ja jokainen heistä näytti luulevan, että
toiset ukot olivat kustantaneet tämän lahjan, ja pelkäävän, että ne
sitten karhuavat häneltäkin osan kustannuksista. Sitten kävi isäukko
etsimässä hohtimet keittiöstä ja alkoi kiireesti repiä auki laatikkoa,
käskien äidin siirtää palmua ja Runebergin kuvaa kauemmaksi toisistaan,
voidakseen ripustaa uuden taideteoksen seinälle niiden väliin.

Kun isä oli purkanut osan olkia lattialle, niin että meidän aistikas
salimme alkoi näyttää suuren vaivaistalon sikopahnalta, pyyhki hän
hikeä otsaltaan ja sanoi, että taulu näyttää olevan vähän pienempi
kuin laatikko, joten palmu ja Runeberg saavat olla paikoillaan. Mutta
kun hän sitten vihdoin sai käsiinsä postikortin ja luki sen opettavan
sisällyksen, niin suuttui hän kuin turkkilainen ja sanoi, että kyllä
hän opettaa irvistelemään kanssaan ja antaa hyvän kyydin sellaisille
hengellisesti vaivaisille, jotka keräytyvät kuin kärpäset hänen
ympärilleen juomaan hänen konjakkiaan, ja riisui reippaasti takin
yltään ja kääri paidanhihansa ylös ja alkoi työntää niitä toisia ukkoja
pellolle. Vieraat koettivat selitellä, etteivät he olleet tienneet koko
asiasta mitään, mutta isäukko ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan
ajoi heidät kaikki tiehensä. Harjus oli juuri sytyttämässä yhtä ukon
hienoimmista, vatsavyöllä varustetuista sikareista, kun tämä mellakka
alkoi, ja isä tempaisi sikarin hänen hampaistaan ja pisti sen takaisin
laatikkoon, ennenkuin tarttui Harjuksen kaulukseen ja potki hänet
hampaitaan kiristellen häpeällisesti ulos.

Isä sanoi myöhemmin illalla äidille, että hän ymmärtää kyllä leikin
ja osaa nauttia siitä, mutta typerä ja sopimaton leikki tympäisee
häntä, jolloin äidinäiti sanoi isäukolle, että isän pitäisi
vähitellen oppia hillitsemään itseään eikä aina vastoinkäymisen ja
koettelemuksen sattuessa päästää valloilleen huonoimpia vaistojaan,
jotka ovat ihmisellä perintönä niiltä ajoilta, jolloin esivanhempamme
Aatamin syntiinlankeemus tapahtui. Isä vastasi siihen, että kyllä
hän osaa hoitaa omat vaistonsa muitten neuvomattakin, ja että jos
otetaan asia juutalaisten vanhentuneen opin kannalta, niin aiheutti
syntiinlankeemuksen todistettavasti Eeva eikä Aatami, mutta jos se
otetaan tieteellisen tutkimuksen kannalta, niin ei Aatamia enemmän kuin
Eevaakaan ole ollut olemassa, tai eivät he ainakaan ole ihmiskunnan
pohjimmaisia peruskiviä. Isoäiti kysyi, mitä isä oikein tarkoitti,
ja isä kysyi, eikö anoppi tunne Darwinin oppia. Isoäiti tiedusteli,
onko se taas jotain uutta lahkolaisuutta, ja isä sanoi, että se on
semmoinen oppi, että ihmiset ovat kehittyneet apinoista. Isoäiti sanoi,
että isä on pakana ja epäjumalanpalvelija, ja isän ja isoäidin välillä
alkoi Darwinin opista tieteellinen keskustelu, josta oli vähällä tulla
tappelu anopin ja vävypojan välillä. Sitä olisikin ollut ilo katsella,
sillä sisua ja voimia on riittävästi molemmilla. Isä sanoi, että jos
anoppi viitsisi tarkastella esimerkiksi lastenlastensa piirteitä, niin
tulisi hän piankin vakuutetuksi siitä, että Darwin oli ollut oikeassa
ja Mooses väärässä. Tämän sanoi isä tietysti vain letkauttaakseen
avuttomia ja herttaisia poikiaan, mutta me lohdutimme itseämme
ajattelemalla hengellisesti vaivaisten postikorttia.

Isoäiti asuu Söörnäisten puolella, ja kun me muutimme niin paljon
lähemmäksi, niin on hän ruvennut käymään meillä hyvin ahkerasti.
Isäukko ei ole ollut oikein hyvillään siitä ja sanoo, että jos tätä
jatkuu, niin muuttaa hän ennen pitkää Inarinjärven rannalle. Isoäidin
pitkä nenä tunkeutuu joka paikkaan talossa, mutta varsinkin tuntee se
erityistä vetovoimaa keittiöön, ja palvelijoita ei tahdo saada pysymään
meillä edes syndetikonilla. Isä sanookin, että paras keino päästä
eroon ja antaa hienotunteisella tavalla lähtöpassi epämieluisalle
palvelijattarelle on kutsua hänen anoppinsa pariksi päiväksi
vierailemaan taloon. Jollei palvelijatar silloin lähde tiehensä, niin
ei siitä pääse eroon savustamallakaan.

Meillä on muutenkin tapahtunut Liisankadun varrella asuessamme
tavallista useammin palvelijatarten vaihdoksia, ja isä sanoo, että
jos tätä menoa riittää vielä muutamia vuosia, niin ovat kaikki Suomen
rippikoulunkäyneet palvelijattaret vaeltaneet kulkueessa meidän
keittiömme läpi ja meidän täytyy tilata lähetyssaarnaajilta Afrikasta
nuoria ja rotevia neekerityttöjä.

Ensimmäinen palvelijattaremme oli muuten kunnollinen, mutta kun hän oli
kotoisin laulun laajasta kotimaasta, niin lauleli hän aina keittiössä
työskennellessään. Isä sattui vihdoin kuulemaan sen ja kysyi, mitä
hoilotusta se oli ja meni sanomaan, että meidän keittiömme on liian
halpa-arvoinen paikka konserttisaliksi, jolloin tyttö oitis muutti.

Toinen tyttö oli erinomaisen vikkelä liikkeissään ja särki puolet
lautasista puolessa viikossa, mutta hän ei ennättänyt ryhtyä
käsittelemään toista puolta, kun äiti pani hänet kesken viikon pois
viralta.

Kolmannen nimi oli Tilda ja hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen ihminen,
eikä hänessä ollut mitään muuta vikaa, kuin että hän katsoi kieroon.
Isä sanoi, ettei se tee mitään, kunhan sydän vain katsoo suoraan,
mutta meidän Leena, joka suuresti ihaili Tildaa, rupesi samaan aikaan
sulasta myötätunnosta ja aatteen kannatuksesta katsomaan hänkin vähän
väliä kieroon, ja kun lapsi vietiin lääkäriin, niin kysyi lääkäri,
onko meillä joku kieroon katsova henkilö, sillä Leena jäljittelee
jotain. Isä kutsui isoäidin auttamaan Tildaa talousaskareissa, ja
Tilda lähti seuraavana päivänä. Neljäs oli äidin mielestä laiska ja
viides valehteli reippaammin kuin ilmoitustenkerääjä, joten hekin
saivat mennä kaiken maailman tietä. Kuudennella oli uusi sulhanen
joka kolmas päivä, ja isäukko meni vihdoin sanomaan hänelle, että jos
hän olisi mies, niin olisi hän erinomainen mormooni, mutta kun hän on
nainen, niin ei isä voi sanoa, mikä hän oikein on. Tyttö otti siitä
nokkaansa ja hylkäsi meidät. Seitsemäs tuli seuraavana aamuna ja katosi
klo yhden aikaan päivällä, sanomatta edes hyvästiä ja selittämättä
mitään syytä lähtöönsä. Sinä päivänä jäimme me päivällisettä, mikä on
harvinainen tapaus meidän historiassamme. Isä kysyi heti, oliko hänen
anoppimuoriaan näkynyt talossa, mutta kun ei kukaan ollut häntä sinä
päivänä nähnyt niin sanoi isä, että tyttö oli varmaankin erehdyksessä
tullut meille ja lähtenyt sen huomattuaan siihen perheeseen, johon hän
oli menevä. Sitten sanoi isäukko, että hänen parhaalla ystävällään
lehtori Lokerolla kuuluu olevan palvelijatar, joka vastaa kolmea
tavallista, ja isä meni sinne eräänä iltana, kun lehtorin herrasväki
oli teatterissa, ja lahjoi tytön rahalla ja suurilla lupauksilla,
ja parin viikon kuluttua olikin Lokerojen Karoliinan nimi meidän
huoneenhallituksemme menoarviossa.

Karoliina oli kooltaan yhtä suuri kuin isä ja varmasti paljon
vahvempi. Kun hän hommaili keittiössä, niin kuulosti se siltä kuin
olisi siellä elämöinyt Suomen emäkarhu penikoineen. Toisena päivänä
ilmeni hänellä mielipiteiden eriäväisyyttä talonmiehen kanssa, ja hän
heitti talonmiehen alas rapuista niin että luut rytisivät, ja kun isä
talonmiehen vaatimuksesta meni keskustelemaan Karoliinan kanssa, niin
kysyi Karoliina, tahtooko isäkin samanlaisen kyydin ja tuntuuko hänestä
hauskemmalta matkustaa alas rapuista selällään vaiko vatsallaan. Isä
juoksi silloin ulos keittiöstä sanoen, että siellä on vaarallinen
henkilö, ja soitti heti poliisikamariin, josta lähetettiin neljä
rotevinta konstaapelia auttamaan isäukkoa Karoliinan häätämisessä.
Konstaapelit tulivat poliisiautolla, mutta Karoliina oli jo silloin
ennättänyt lähteä vapaaehtoisesti, suureksi pettymykseksi isäukolle ja
konstaapeleille.

Karoliina oli palannut takaisin Lokeron perheeseen ja ilmiantanut isän
hänen houkuttelemisestaan pois palveluspaikastaan, ja isällä ja lehtori
Lokerolla oli senjälkeen puhelinkeskustelu, jonka päätyttyä isä sanoi,
että hän on taas saanut yhden verivihollisen lisää ihmisten pahuuden ja
ilkeyden tähden.

Karoliina puuhasi isälle palvelijattarien ammattiosastolta varoituksen
ja halveksumislausunnon palvelijattariensa raakamaisesta kohtelusta,
ja isä kosti sillä, että repi kadunkulmista pois ammattiosaston
tanssi-iltamailmoituksia. Poliisi äkkäsi isäukon näissä hommissa,
vaikka isä juoksi kuin Marathonin voittaja, niin sai poliisi isän
kiinni ja vei hänet poliisikamariin. Siellä koetti isä selittää
olevansa yksinkertainen mies ja tehneensä sen ymmärtämättömyydestä
eikä ilkeämielisyydestä. Poliisimestari harkitsi kuitenkin, että isä
on ikäisekseen hyvin kehittynyt ymmärryksensä puolesta, ja isä pääsi
vapaaksi suoritettuaan ammattiosaston sairaskassaan 50 markkaa.

Isä sanoi poliisikamarista palattuaan, että palvelijatarkysymys on nyt
kärjistynyt sille asteelle, että se voi murtaa hänen muutenkin horjuvan
terveytensä, ja että hänen täytyy joko muuttaa perheineen hotelliin
asumaan taikka myydä meidän kotitaloutemme hoito vuodeksi kerrallaan
vähimmän vaativalle julkisella urakkahuutokaupalla.

Kalle Kenonen pisti kirveen kainaloonsa ja lähti tallustelemaan
tiehensä.



HRA KENONEN JA NYKYAIKAINEN TAIDE

Eli miksi hra Kenonen maalautti muotokuvansa ja mitä hän siitä sitten
arveli


Kun hra Kenonen synnyinpaikkakuntansa "Kunnallisista Tiedoista"
luki, että se kansakoulu, jossa hänen yleisen kansalaissivistyksensä
perustukset olivat lasketut, oli täyttänyt neljäkymmentä vuotta,
ja että koululla sen johdosta toimeenpannussa juhlassa oli
mainittu hänenkin nimensä niiden kunnioitettujen ja arvokkaaseen
yhteiskunnalliseen asemaan päässeiden henkilöiden joukossa, jotka tällä
valistuksen ahjolla oli kunnia ja ilo lukea entisiin oppilaihinsa, tuli
hra Kenonen hyvin liikutetuksi ja niisti äänekkäästi nenänsä ja luki
koko kolme palstaa pitkän juhlaselostuksen ääneen perheelleen, jolloin
sen nuorempienkin jäsenten täytyi olla saapuvilla ja istua hiljaa,
jalkojaan heiluttelematta ja päätään kääntelemättä, ja tultuaan oman
nimensä kohdalle piti hän pienen paussin, ennenkuin lausui sen julki,
ja sekaantui sitten tahallaan lauseen loppusanoissa, niin että hänellä
oli syytä lukea koko lause uudestaan.

Sitten taittoi hän lehden huolellisesti kokoon ja sanoi, että tämä
koulu oli hänen aikanaan korkeammalla tieteellisellä tasolla kuin muut
maalaiskansakoulut, sekä lausui toivomuksen, että se olisi myöhemminkin
onnistunut pysymään samalla asteella. Ja luoden merkitsevän katseen
vanhempiin poikiinsa sanoi hän valitettavasti aavistavansa, ettei
_heidän_ nimiään tulla erityisesti mainitsemaan juhlaesitelmässä, kun
heidän koulunsa täyttää neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta, sillä
omenat näkyvät nykyisinä aikoina putoavan uskomattoman kauas puustaan.

Hra Kenonen ei paljonkaan nukkunut seuraavana yönä, ja aamun koittaessa
ilmoitti hän vaimolleen tehneensä päätöksen lahjoittaa entiselle
koululleen tuhat markkaa stipendirahastoksi, jota säilytetään "A.B.
Kenosen stipendirahaston" nimellä ja jonka korot käytetään varattomien,
mutta lahjakasten oppilasten avustamiseksi senjälkeen kuin rahasto on
kasvanut korkoa korolle 10,000 markaksi.

Hra Kenonen pani luonnollisesti päätöksensä täytäntöön niinkuin ainakin
ja karhusi heti tavattomalla voimalla, ettemme sanoisi vimmalla, pari
niin epävarmaa saatavaa, että hän olisi vuosi takaperin suostunut
ilolla kauppaan, jos joku olisi maksanut niistä 10 prosenttia
nimellisarvosta. Omaksi hämmästyksekseen onnistui hän yrityksessään
niin hyvin, että tätä odottamatonta ja vastustamatonta hyökkäystä
pyöräpäisiksi säikähtäneet velalliset luopuivat periaatteistaan ja
suorittivat hra Kenoselle hänen saatavansa. Täten karttui enemmän kuin
stipendirahaston pohjaksi tarvittiinkaan, ja tästä melkein lahjana
saamastaan summasta lähetti hän tuhat markkaa koulun johtokunnalle.

"Kunnallisissa Tiedoissa" oli seuraavassa numerossa kerrottuna
tämä lahjoitus kaunein ja hra Kenosta suuresti ylistävin sanoin,
ja leikattuaan uutisen irti ja pistettyään sen valokuva-albumiinsa
juhlaselostuksen viereen soitti hra Kenonen kaikkien pääkaupungin
lehtien toimituksiin ja pyysi toimituksia huomaamaan "Kunnallisissa
Tiedoissa" otsakkeella "Jalomielinen lahjoitus" olleen uutisen. Hän
sanoi, ettei hän etsi omaa kunniaansa, sillä se on turhuus, vaan
halusi vain, että muutkin varakkaat kansalaiset kiinnittäisivät
enemmän huomiota kansanvalistuksen tärkeään asiaan, ja eräs
pääkaupungin lehdistä julkaisikin lahjoituksesta kolmen rivin pituisen
uutisen muutaman takapalstan alapäässä. Hra Kenonen sanoi, että
toimitustekniikka on pääkaupungin lehdissä aivan hunningolla, samalla
kun niissä käsitellään asiat ja ihmiset toimittajien henkilökohtaisia
tuttavuuksia silmälläpitäen, ja huomattuaan, että hänen nimensä oli
uutisessa väärin, nimittäin A.W. Kenonen eikä A. B. Kenonen, soitti
hän lehden toimitukseen, kysyen, tiedettiinkö siellä, mitä oikoluku
merkitsi, ja vaatien julkaisemaan uutisen toistamiseen, oikeassa
muodossaan, mikä myöskin tapahtui.

Samaan aikaan saapui hra Kenoselle koulun johtokunnalta kiitoskirje,
jossa pyydettiin hra Kenosta lähettämään valokuvansa koululle,
ripustettavaksi suuremman luokkahuoneen seinälle, ja hra Kenonen sanoi
rva Kenoselle, että hän maalauttaa muotokuvansa oikealla taiteilijalla,
kasvattaakseen koululapsissa taiteellista aistia ja rakkautta
taiteeseen, ja kirjoittautui samana päivänä "Taidetta Kouluihin"
nimisen yhdistyksen jäseneksi, ja kuulosteli kaupungilta jotain
nuorta ja huokeahintaista, mutta etevää ja tehtäväänsä innostunutta
taiteilijaa, joka kohtuullisesta hinnasta maalaisi hänen muotokuvansa.

Hra Kenoselle suositeltiinkin erästä laihaa, mutta lupaavaa nuorta
miestä, jolla oli hra Kenosen mielestä liian pitkä tukka ja liian
lyhyet housunlahkeet sekä yllään samettitakki, ja hra Kenonen kutsui
hänet luokseen ja asetti hänet istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja
käski hänen ottaa kynän käteensä sekä piirtää paperille kissan kuvan
ja koiran kuvan ja lehmän kuvan ja porsaan kuvan. Kun taiteilija
oli suorittanut nämä tehtävät muutamilla kynänvedoilla, katseli hra
Kenonen otsa rypyssä ja silmälasit nenällä näitä piirroksia ja myönsi
niiden olevan mukiinmeneviä, lukuunottamatta sitä, että kissan häntää
olisi saanut olla vähän pitempi ja että porsaan hännän täytyisi olla
kippurassa ollakseen luonnollinen. Nuori mies huomautti, että jos
hänellä olisi edessään elävät mallit, niin ei hänen piirustuksiaan
vastaan voisi yhdennäköisyyden kannalta olla mitään muistuttamista,
minkä jälkeen hra Kenonen alkoi keskustella hänen kanssaan muotokuvan
hinnasta ja sai tingityksi sen 600 markasta 400 markkaan sillä ehdolla,
että hra Kenonen kustantaa kankaan ja värit, taulun kehyksistä
puhumattakaan.

Kun näistä ehdoista oli sovittu ja hra Kenonen oli käynyt parturissa,
pukeutui hän parhaaseen pukuunsa, istuutui komeimpaan tuoliinsa, otti
toiseen käteensä sikarin ja toiseen korukantisen kirjan, pistäen
sormensa sen väliin ikäänkuin olisi hän juuri ollut lukemassa sitä,
kun sisään astuva taiteilija keskeytti hänen tutkimuksensa ja pyysi
hänet mallikseen. Sitten oikaisi hän selkänsä, kohotti päätään ja alkoi
tavoitella salaperäistä hymyä, joka leikittelisi hänen huulillaan.

Taiteilija maalasi suurella innolla, niin että hänen pitkä tukkansa
löyhki, ja hra Kenonen murahti silloin tällöin, ettei värejä tarvitse
säästää, kunhan vain kuvasta tulee elävän ja persoonallisen sekä
miellyttävän näköinen, ja taiteilija murahti vastaukseksi jotain,
josta hra Kenonen ei saanut oikein selvää. Vihdoin sanoi taiteilija,
jota hra Kenosen salaperäinen hymy oli alkanut kammottaa, että asialle
olisi eduksi, jos hra Kenonen karkoittaisi hymyn huuliltaan ja katsoisi
eteensä vakavasti ja jäykästi, koska se on hänelle luonteenomaisempaa
kuin hymy, ja hra Kenonen muuttui heti vakavaksi ja oli sitten sen
näköinen, kuin olisi hän hautonut päässään vallankaappaussuunnitelmia.

Ensimmäisen istunnon päätyttyä kiiruhti hra Kenonen katsomaan,
millaista jälkeä taiteilija oli tehnyt, mutta ei nähnyt muuta kuin
hajanaisia viivoja ja epämääräistä värisekasotkua. Hra Kenonen arveli,
että pohjavärin olisi ehkä voinut maalata halvemmillakin väreillä, ja
taiteilija pisti samassa kuvan peittoon sanoen, ettei hän mielellään
näyttele teoksiaan ennenkuin valmiina, ja kun oli pidetty vielä
muutamia istuntoja, ilmoitti taiteilija viikon kuluttua, että kuva on
nyt valmis, ja hra Kenonen hyökkäsi oitis katsomaan taulua, peräytyi
hämmästyneenä, veti sitten henkeä ja kysyi kolealla äänellä:

-- Mikä maisema tämä on?

-- Se on hra Kenosen muotokuva, vastasi taiteilija, katsellen tauluaan
tyytyväisenä hymyillen.

Silloin raivostui hra Kenonen ja kysyi, milloin hänen tukkansa on
muuttunut russakanmyrkyn väriseksi ja milloin hänen nenänsä on
alkanut muistuttaa pahentunutta porkkanaa? Hra Kenonen sanoi, ettei
hän ole nähnyt pahempaa kuvatusta unissaankaan, ja ettei moinen
taiteilija voisi elättää henkeään edes lankkuaidan maalaajana,
puhumattakaan venheenpohjista, joiden maalaus olisi korkealla hänen
mahdollisuuksiensa yläpuolella. Koko kuvassa ei hra Kenosen mielestä
ollut yhtään oikeata piirtoa eikä yhtään luonnollista värivivahdusta,
ja kun taiteilija väitti vastaan, ilmoittaen maalaavansa sisäisen
näkemyksensä mukaan, joka on taiteen korkein pyrkimys, ja että kuva
on hänen mielestään oikein hyvä, niin sanoi hra Kenonen, että hän
on sisäisessä näkemyksessään nähnyt lehmän pötsin sisällyksineen ja
maalannut sen, vaikka hänen olisi pitänyt maalata ruumiillisten ja
ulkonaisten silmiensä edessä olevan hra Kenosen muotokuva. Hra Kenonen
löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi, ettei hän maksa siitä penniäkään eikä
ripustaisi sitä omalle seinälleen eikä millekään muullekaan seinälle,
vaikka hänelle maksettaisiin tuhat markkaa, jonka jälkeen hra Kenonen
käski taiteilijan heti poistua talosta häpeämään johonkin kaukaiseen ja
pimeään loukkoon ja viedä töherryksensä mennessään.

Hra Kenonen kiiruhti nyt valokuvaajaan ja otatti itsestään rintakuvat
kolmessa eri asennossa ja valitsi kuvista mielestään parhaan ja
mahtipontisimman ja antoi suurennuttaa sen luonnolliseen kokoon.
Valokuvaaja oli niin taitava mies, että valmisti oikein värivalokuvan,
jossa hra Kenosen kukoistavia poskipäitä kaunisti nuorekas, viehättävä
punerrus, ja kun hra Kenonen katseli kuvaa niin sanoi hän, että se
on oikeata taidetta ja elävä ja luonnollinen, mutta niin sanotut
taiteilijat ovat häikäilemättömimpiä tuhruksia mitä hän eläissään on
nähnyt.

Hra Kenonen panetti kuvaansa komeat kullatut kehykset ja matkusti
sitten itse viemään kuvaa perille, ilmoitettuaan ensin kirjeellisesti
koulun johtokunnalle ja opettajalle, milloin paljastuksen piti tapahtua.

Määräpäivänä oli koululle kokoontunut, paitsi koulun johtokuntaa ja
oppilaita, muutamia ukkoja ja akkoja, niiden joukossa eräitä hra
Kenosen kaukaisempia, köyhiä sukulaisia, jotka olivat saapuneet
nauttimaan siitä kunnian hohteesta, joka valaisi heidän sukunsa
kuuluisinta ja arvokkainta miestä, ja puolen tuntia odotettua ajoi hra
Kenonen, yllään komeimmat turkkinsa ja kainalossaan suuri paketti,
koulun pihaan ja kiiruhti opettajan huoneisiin. Opettaja käski sitten
kaiken yleisön poistua hetkeksi koulusalista ja asetti hra Kenosen
kanssa kuvan paikoilleen, peittäen sen valkoisella vaatteella.

Nyt käskettiin juhlayleisö taas sisään, ja kun kaikki olivat asettuneet
paikoilleen ja hra Kenonen oli istuutunut kunniaistuimelle häntä
varten asetettuun keinutuoliin luokan eteen, vastapäätä kuvaansa,
lauloivat oppilaat helein äänin laulun: "Ken olet, armas tähti", jonka
jälkeen opettaja piti puheen, missä hän teki selkoa hra Kenosesta ja
hänen elämäntyöstään sekä siitä kauniista ja suuresta lahjoituksesta,
jolla hän oli kotikylänsä koulua muistanut. Hra Kenosen sydän
pamppaili liikutuksesta, hänen kuunnellessaan tätä valituin sanoin
esitettyä puhetta ja tuntiessaan koko juhlayleisön onnittelevien
ja kunnioittavien katseiden olevan häneen kiinnitettyinä, ja kun
opettaja sitten pudotti valkoisen pöytäliinan kuvan päältä ja kaikki
huusivat "eläköön!" tunsi hra Kenonen silmiensä sumenevan. Opettaja
jatkoi nyt puhettaan ja sanoi, että tämän onnistuneen kuvan, joka niin
oivallisesti esiintoi hra Kenosen jalot ja ylevät kasvonpiirteet, tuli
aina olla muistutuksena oppilaille siitä, että heidän täytyy pyrkiä
elämässään toteuttamaan niitä korkeita ihanteita, jotka ovat olleet
hra Kenosen kansalaistoiminnan johtotähtinä, sekä kasvattaa heissä
isänmaallista mieltä ja kunnioitusta niitä kansalaisia kohtaan, jotka
ovat olleet valmiit uhraamaan ahkeralla työllä kootun omaisuutensa
kansanvalistuksen pyhälle alttarille.

Oppilaat lauloivat tämän jälkeen kaksiäänisesti "Sua lähde kaunis
katselen", opettajan höristessä bassoa ja isomahaisen johtokunnan
puheenjohtajan höristessä hänen apunaan jotain, joka ei ollut bassoa
eikä mitään muutakaan nuottikirjaan merkittyä ääntä, ja sävelten
vaiettua nousi hra Kenonen pitämään kiitospuhetta vapisevin äänin
ja sanoi olevansa syvästi liikutettu ja järkytetty siitä suuresta,
ansaitsemattomasta ja odottamattomasta kunnioituksesta, joka oli
hänen osakseen tullut. Hän sanoi, että ihanteellinen mieli ja -- hm
-- kansallishenki on varmin tie onneen ja -- hm -- myötäkäymiseen
myöskin rahallisen elikkä -- hm -- aineellisen elämän vainiolla, siitä
on hänen oma elämäntarinansa, joka alkoi vaatimattomalla paimenpojan
alalla, parhaana todistuksena, jonkatähden oppilasten tulee olla
ahkeria ja nöyriä ja kiitollisia ja tottelevaisia ja tarkkaavaisia
ja vähään tyytyväisiä ja säästäväisiä, että he tuottaisivat iloa
opettajilleen ja vanhemmilleen ja kunniaa isänmaalleen, minkä jälkeen
hra Kenonen mutisi jotain, että kello näkyy jo olevan niin paljon
-- hm... ja astui opettajan eteen ja puristi hänen kättään koko
luokan nähden ja kätteli sitten johtokunnan jäseniä ja erehdyksestä
myöskin loismies Petteri Pirhosta, joka ei ole johtokunnan jäsen ja
joka tästä ansaitsemattomasta kunnianosoituksesta tuli sietämättömän
ylpeäksi ja koppavaksi koko loppuiäkseen, hankkien siten itselleen
paljon vihamiehiä. Köyhille, häikäistyille sukulaisilleen lupsautti
hra Kenonen hyvästiksi silmäluomiaan, heittäytyi rekeen ja ajoi ulos
portista, koko luokan juostessa ulos pihalle katsomaan tämän arvokkaan
ja mainion miehen lähtöä.

Hra Kenonen riiteli asemalla kyytimiehensä kanssa ajopalkasta, josta
hra Kenonen koetti tinkiä pois 1 mk. 25 p., nousi sitten junaan, osti
vaunussa päivän sanomalehden ja luki siitä, että taiteilija, joka oli
maalannut hänen muotokuvansa, oli myynyt sen taidenäyttelyssä 2,000
mkasta.

Luettuaan tämän suuttui hra Kenonen melkoisesti, osaamatta kuitenkaan
itselleen selvittää, mikä häntä oikein suututti.



HRA KENOSEN KUOLEMA

Hänen elämäkertansa viimeinen luku


Hra Kenonen makasi siis kuolinvuoteellaan, ja lääkäri oli arvellut,
ettei hän kestäisi tätä tautia, sillä kun tauti tarttuu noin
isomahaiseen mieheen, niin on se perin vaarallista, johon hra Kenonen
oli kiukkuisesti vastannut, että hoitakoon tohtori vain oman mahansa,
kyllä hän itse omansa kantaa, ja ettei yhdenkään vastaantulevan ole
vielä tarvinnut kääntää hevostaan maantienojaan ja kaataa rekeään
hra Kenosen vatsan tieltä. Ja sitten oli hra Kenonen käskenyt maksaa
lääkärille hänen laskunsa ja sanonut, että hän osaa kuolla ilman
sellaisen lääkärin apuakin, joka tekee arvottomia persoonallisia
viittauksia, ja lääkäri oli mennessään sanonut, ettei hän ole vielä
koskaan tavannut noin sisukasta kuolevaa, joka nenäytyy silmittömästi
aivan viattomasta ja hyväätarkoittavasta huomautuksesta.

Hra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että kaikki taloudelliset asiat ovat
täydellisessä järjestyksessä ja paperit kassakaapissa, ja ettei hänellä
ole penninkään velkaa kenellekään, ja rva Kenonen kysyi, haluaisiko
hän pappia kuolinvuoteelleen, ja hra Kenonen nousi kyynärpäittensä
nojaan ja sanoi mahtipontisesti: "Prelaatti pois!" jolloin rva Kenonen
huokasi syvään ja hra Kenonen sanoi, että kun ei sotasankari von Döbeln
tarvinnut pappia, niin ei hänkään tarvitse.

Hra Kenosen lähimmät tuttavat, jotka olivat kuulleet, että hän oli
viimeisillään, saapuivat murheellisen ja vakavan näköisinä lausumaan
hänelle jäähyväiset, ja hra Kenonen sanoi omantuntonsa pakoittavan
häntä huomauttamaan heille, että he ovat olleet häntä kohtaan suuria
rakkareita ja koettaneet joskus vetää häntä nenästä, vaikka tosin
huonolla menestyksellä, mutta hra Kenonen antaa heille kuitenkin
anteeksi sillä ehdolla, että he parantavat tapansa ja laskevat hänen
haudalleen komeat seppeleet, jolloin ystävät pyyhkivät silmiään ja
pyhästi lupasivat täyttää kuolevan viimeisen toivomuksen, ja hra
Kenonen käski heidän mennä hiiteen, että hän saisi rauhassa nukahtaa
viimeiseen uneensa omaistensa ja rakkaimpiensa käsivarsille.

Heidän mentyään antoi hra Kenonen joukon yksityiskohtaisia määräyksiä
hautajaisistaan ja hautakivestään, joka oli hakattava graniitista
ja jossa oli kultakirjaimin oleva sanat: "Hän oli suomalainen!"
Sitten käski hra Kenonen siirtää pöytäpuhelimen sänkynsä ääreen ja
soitti sortunein äänin sanomalehden toimitukseen ja pyysi saada antaa
elämäkerrallisia tietoja hra Aukusti Bartholomeus Kenosesta huomiseen
lehteen huomauttaen, että Bartholomeus kirjoitetaan th:lla, ja saneli
sitten vedet silmissä itsestään kauniit muistosanat, ja uutista
vastaanottava toimittaja, luullen uutisen antajaa joksikin hra Kenosen
läheiseksi sukulaiseksi, lausui osanottoa teeskennellen valittelunsa ja
merkitsi muistosanat pikakirjoituksella paperille. Hra Kenonen pyysi
sitten toimittajaa lukemaan puhelimessa, mitä hän oli kirjoittanut,
ettei tulisi erehdyksiä, ja kun toimittaja oli lukenut, sanoi hra
Kenonen, että hyvä on, mutta huomauttakaa oikolukijoille, että lukevat
huolellisesti korehtuurin, ja toimitus kiitti uutisesta ja lupasi tehdä
parhaansa.

Hra Kenonen kutsui nyt perheensä ympärilleen ja sanoi, että varjot
pitenevät hänen ympärillään ja että hän on pian siellä, missä ei ole
kahdeksantuntista työpäivää eikä leipäkortteja eikä sosialisteja, koska
niitä ei päästetä sinne mielenosoituksille ja saamaan aikaan rettelöitä
autuaitten asunnoilla. Hän sanoi, että on katkeraa kuolla miehuutensa
parhaassa kukoistuksessa ja juuri kun elämä alkaa hymyillä, mutta hän
eroaa kuitenkin rauhallisesti tästä maailmasta, jossa hän on vaeltanut
parhaan ymmärryksensä mukaan, vaikka ei olekaan ollut mikään enkeli.

Hra Kenosen rinnassa tuntui ahdistusta ja polttoa, ja hän pyysi
lasin viiniä, jonka hän tyhjensi yhdellä siemauksella, todeten sen
vaikuttavan lieventävästi, ja joi yhtäkyytiä toisen lasin sanoen,
että kyllä se tuo viini sentään on hyvää tavaraa, mutta se maksaakin
viisikolmatta markkaa pullo.

Sitten sanoi hra Kenonen, että hänen silmänsä pimenevät, ja käski
poikiensa laulaa jotain kaunista, saadakseen ummistaa silmänsä sävelten
aaltoihin, ja sanoi, että tilaisuuteen sopiva laulu on esimerkiksi:
"Hiljaa, hiljaa, ilta on, taivas tummeneepi". Pojat alkoivat laulaa
kyynelten tukahduttamalla äänellä, ja hra Kenonen sanoi, ettei heidän
tarvitse nieleskellä sanojaan, koska ne eivät kuitenkaan täytä vatsaa.

Pojat lauloivat nyyhkyttäen, ja hra Kenonen tyhjensi kolmannen lasin
viiniä. Hän oli sitä mielipidettä, että Juhana Wilhelm laulaa vähän
falskisti, mikä on kuitenkin anteeksiannettavissa hänen nuoruutensa
takia, mutta Kallella on mukiinmenevä ääni, vaikka ei hänestäkään
sentään mitään oopperalaulajaa tule.

Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä ja ilmoitti, että loppu lähenee,
koska tuskat ovat lakanneet ja koska hänen ruumiissaan rupeaa tuntumaan
se keinuminen, joka ennustaa sielun alkavan erkaantua ruumiista, ja
rva Kenonen alkoi huutaa ja parkua ja rukoilla, ettei hra Kenonen
menisi pois eikä hylkäisi häntä ja hänen turvattomia lapsiraukkojaan,
mutta hra Kenonen, jonka poskille alkoi kohota omituinen punerrus,
sanoi, että hän tekee niinkuin itse suvaitsee ja että rva Kenosen puhe
turvattomista lapsiraukoista on sekä naurettavaa että sopimatonta
puhetta vakavalla hetkellä, kun hänen poikansa ovat yleensä tunnetut
ovelimmiksi kakaroiksi koko kaupunginosassa ja osaavat kyllä melkein
liiankin hyvin pitää puolensa elämän tuimassa taistelussa.

Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä, sanoen sen tekevän ihmeitä,
ja käski poikiensa laulaa jotain muutakin kuin noita ikäviä ja
pitkäpiimäisiä iltalauluja, ja sanoi että "Talvi on jo laannut
raivoomasta" on vähän reippaampi, ja pojat virittivät sen ja hra
Kenonen alkoi itsekin laulaa höristellä mukana. Ja kun rva Kenonen
kauhistuneena ja hätääntyneenä pyysi, ettei hän rasittaisi itseään
eikä kuluttaisi viimeisiä voimiaan, niin tyhjensi hra Kenonen taas
viinilasin, maiskutti tyytyväisenä suutaan ja sanoi, että kyllä hän
tietää voimansa ja ettei hänen henkensä ole vielä aivan nenänpäässä.
Hra Kenonen väitti, että hän kykenisi hätätilassa vaikka sormikoukun
vetoon, ja kysyi pojiltaan, ovatko he kuulleet oikein lystin laulun:
"Jäniksell' on suuret silmät, pitkät korvat, pöpperöpää", ja avasi
mahtavan suunsa ja alkoi laulaa kovalla äänellä.

Silloin purskahtivat kaikki itkuun, mutta hra Kenonen nauroi ja sanoi,
ettei tässä ole vielä mitään hätää, ja ettei hän suinkaan houraile,
vaan on järkensä puolesta aivan erityisen virkku. Rva Kenonen huokaili
ja kysyi, eikö hän muista tekevänsä kuolemaa ja etteivät sellaiset
laulut sovi kuolinvuoteella, mutta hra Kenonen vastasi, että jollei hän
saa kuolla niinkuin häntä huvittaa, niin jättää hän koko kuolemisen
sikseen.

Hra Kenonen kaatoi pullosta jäljelläolevan viinin lasiin ja sanoi
pojille, että koska tässä näkyy olevan vielä aikaa, niin voisivat
he vetäistä jonkin reippaan isänmaallisen laulun, esim. "Honkaen
keskellä", ja pojat alkoivat laulaa käskyn mukaan, mutta samassa
alkoi kadulta kuulua palotorven törähdyksiä, ja hra Kenonen kysyi,
missä tulipalo oli, ja Kalle juoksi katsomaan ja tuli ilmoittamaan,
että tuli on irti heidän puuvajassaan, jolloin hra Kenonen hyppäsi
vuoteeltaan ja pisti tohvelit jalkoihinsa ja alkoi vetää yönuttua
ylleen, ja kun rva Kenonen heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili häntä
laskeutumaan jälleen kuolinvuoteelleen, niin sanoi hra Kenonen, ettei
hän ole ruumiinpolttoyhdistyksen jäsen ja ettei häntä saa paistaa omaan
sänkyynsä.

Minuutin kuluttua touhusi hra Kenonen pihalla palokuntalaisten ja
poliisien joukossa ja antoi neuvoja ja rähisi ja joutui riitaan
palomestarin kanssa, joka ei tiennyt, että hänen edessään oli kuoleva
ihminen, vaan väitti hra Kenosen olevan koko lailla juovuksissa. Ja kun
hra Kenosen tuttavat, jotka seuraavana aamuna lukivat sanomalehdestä
hänen kuolinuutisensa kauniine muistosanoineen, näkivät hänen tulevan
vastaan kadulla paltto auki, hattu takaraivolla ja sikari hampaissa,
luulivat he näkevänsä aaveen ja pelästyivät pois suunniltaan, ja eräs
heistä, jolla oli heikot hermot, meni niin sekapäiseksi, että häntä oli
hoidettava kaksi viikkoa sairaalassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hra Kenonen: Hänen elämänsä ja mielipiteensä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.