Title: Pieni novellikirjasto VII
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pieni novellikirjasto VII" ***


PIENI NOVELLIKIRJASTO VII



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1895.



SISÄLLYS:

Henkilääkäri, kirj. W. H. Riehl.
Äitipuoli, kirj. Don Antonio de Trueba.
Paulaan joutuneet, kirj. Felix Lilla.
Paennut liiketoveri, kirj. L. Maurice.
Kiinalais-tyttö, kirj. Johannes Wilda.



HENKILÄÄKÄRI.

Kertomus vanhoilta ajoilta.


Kirj.

W. H. RIEHL.


Ruhtinas Kasimir III oli noussut korkeasti-autuaan isävainajansa,
ruhtinas Kasimir II:sen valta-istuimelle. Vaikka nuoren ruhtinaan nimi
ainoastaan pienellä lisäpiirulla erosi vanhan nimestä, niin muodosti
tämä piiru todellisen ja täydellisen vastakohdan vanhan ja uuden
hovielämän ja politiikan välillä. Kasimir II oli, niinkuin Saksassa
niin moni muu kahdeksannentoista vuosisadan pikkuruhtinaista, pitänyt
vierasvaraista ja loistavaa hovia ja ottanut osaa seuraelämään, mutta
hyvin vähän hallinnut. Poika sitävastoin antausi kohta, hallitukseen
tultuansa, isänsä täydelliseksi vastakohdaksi.

Hovin herroista ja palvelioista erotettiin kohta puolet; kemuista
ja pidoista tuli loppu, lemmikit katosivat. Vanhalla Kasimirilla
oli ollut ainakin puoli tusinaa suosikkeja ja korvaan-kuiskaajia;
nuorella Kasimirilla ei ollut ainoatakaan. Hän hallitsi _itse_ eikä
edes hänen kamaripalveliansa voinut kerskata mistään persoonallisesta
vaikutuksesta. Mikä tarumainen muutos koko maassa: ruhtinas, joka itse
hallitsi ja jonka hovissa ei kenelläkään ollut mitään syrjävaikutusta!
Jollei suuri pyrstötähti keväällä olisi ennustanut jotakin tavatonta,
niin eivät vanhat hoviherrat olisi uskoneet mitään tuollaista
mahdolliseksi; eivätpä he tahtoneet ottaa sitä uskoakseen silloinkaan,
kun se jo kauan sitten oli ollut täydellistä varsinaisuutta.

Hovi näytti miltei autiolta. Nuori ruhtinas oli vielä naimaton, hänen
äitinsä jo aikoja sitten kuollut, hänen sisarensa naituina muihin
valtakuntiin. Hovissa ei sentähden ollut ensinkään naisia. Kummako,
että vanhojen muurien sisäpuolella vallitsi hiljaisuus, niin syvä
kuin luostarissa! Kasimirin ainoa huvi oli metsästys, mutta sekään ei
tuota loistavaa laatua; vaatimattoman metsästäjän tavoin rakasti hän
yksinäistä, hiljaista metsää.

Syksymyöhäisellä tapahtui eräänä päivänä, että nuori ruhtinas
tällaiselta yksinäiseltä metsästysretkeltään toi kotiinsa toivotun
riistan sijaan kovan kuumeen. Lapsuudestaan saakka ei hän ollut mistään
taudista tiennyt; hän luuli sentähden -- ja täydellä syyllä -- voivansa
luottaa rautaiseen ruumiiseensa, joka oli täydellisessä sopusoinnussa
hänen tahtonsa lujuuden kanssa. Ja kun hän ei muka lääkäriä tarvinnut,
niin eihän mitään kummaa siinä, että hän, kun hallitusistuimelle
noustuaan erotti liikanaiset palveliat, myöskin antoi eron vanhan
ruhtinaan henkilääkärille. Hän oli näet sitä mieltä, että työ,
metsästys ja liikkuminen ulko-ilmassa tekevät tohtorit ja apteekkarit
tarpeettomiksi, semminkin kun hän, kuten lempirunoiliansa Molière,
ei juuri sanottavassa määrässä kunnioittanut koko lääketieteellistä,
tiedekuntaa.

Nyt onnistui kumminkin hovimarsalkan, tuon nöyristyneen jäännöksen
vanhan hovin ajoilta, houkutella häntä hankkimaan lääkärin apua
ja valitsemaan henkilääkäri. Tavaton ponnistus ja oman itsensä
voittaminen, jotka olivat ruhtinaassa synnyttäneet tämän päätöksen,
vaikuttivat ihmeitä. Kohta sen jälkeen kun hän oli antanut
hovimarsalkalle lupauksensa, rupesi hän hikoomaan ja vaipui sitten
syvään uneen, joka mursi hänen tautinsa, jotta hän seuraavana aamuna
oli ihan vapaa kuumeestansa.

Hän katui nyt illalla antamaansa lupausta ja arveli parantumisensa
miltei liian korkeasta hinnasta ostetuksi; mutta hiukan mietittyään
puristi hän yhteen huulensa, sanoi itselleen: "sanasta miestä!"
ja sääsi vuotuisen rahamäärän henkilääkärin palkkaamiseksi. Mutta
vaikkakin hän näin miehuullisen rehellisesti pysyi antamassaan
lupauksessa, piili veitikka sen takana. Sillä sillaikaa kuin
hovimarsalkka jo riemuten kuiskasi ystävilleen, että uusi järjestelmä
nyt oli murtunut ja että vanha hovielämä jälleen pääsisi valtaan,
neuvotteli ruhtinas oman itsensä kanssa, miten hän juuri henkilääkärin
valitsemisen kautta tekisi tällaisen virkamiehen tyhjäntoimittajaksi.

Yleinen mielipide tiesi pian kertoa, ettei uutta kadehdittua virkaa
sijoittaessa voinut tulla kysymykseenkään muu, kuin toinen tahi toinen
pääkaupungin kahdesta kuuluisimmasta lääkäristä. Mutta ruhtinas
valitsi kolmannen, jota ei kukaan ollut ajatellut. Koko kaupunki
oli ihmeissään siitä, mutta eninnä kaikista valittu itse. Tämä oli
aivan nuori mies, joka juuri oli palannut yliopistosta, josta hän oli
tuonut mukanansa -- kihlasormuksen ja tohtorihatun -- muuten ei ollut
hänessä mitään, joka olisi ilmaissut lääkäriä. Hauskana, hupaisena ja
kohteliaana seuratoverina oli hän tervetullut kaikkialla, missä iloa
pidettiin; sitävastoin ei kukaan sairastava hänen apuaan kysynyt.
Muuten tiesi hän valmistaa oivallista punssia, ja siihen kyllä hänen
neuvoansa kysyttiin. Toisellaisia reseptejä ei häneltä vaadittu.
Alhaista sukuperää kun oli, ei hän sukulaisten hyväntahtoisuudesta
ja puoltolauseista voinut toivoa mitään apua virka-urallaan, eikä
hänellä ollut edes kunnollista nimeä, jonka kautta hän olisi voinut
tulla erotetuksi muista, sillä hän oli vain -- _Juhana Jaakko Müller_!
[Müller on Saksassa ehkä tavallisin kaikista sukunimistä] Ja tämän
Juhana Jaakko Müllerin valitsi ruhtinas henkilääkärikseen!

Müllerillä oli kumminkin ominaisuus, joka erittäin lääkäreissä on
arvossa pidettävä: hän, näetsen, tiesi, ettei hän mitään tietänyt. Ja
kun hän oli yhtä avoin ja rehellinen muita kohtaan, kuin vaatimaton
oman itsensä suhteen, niin päätti hän, astuessaan marmorirappusia
ruhtinaalliseen linnaan, johon hän virka-arvonsa vastaanottamista
varten oli kutsuttu, kursailematta ja suoraan tunnustaa ruhtinaalle
tietämättömyytensä ja pyytää armollista vapautusta koko korkeasta
nimityksestä. Mutta hänen suureksi kummakseen lausui ruhtinas kohta,
ikäänkuin olisi hän osannut lukea hänen sisimmät ajatuksensa:

"Älkää uskokokaan, hyvä tohtori Müller, että olen nimittänyt teitä
henkilääkärikseni teidän lääkäritaitonne tähden. Tiedän, ettette
yliopistossa ole mitään oppinut. Tohtorit ovat kaikki puoskaroitsioita,
ja se, joka ei ole tilaisuudessa harjoittaa ammattiaan, ei ainakaan
paranna ketään kuoliaaksi. Te olette älykäs ja vaatimaton ja sentähden
olen valinnut teidät henkilääkärikseni, sillä tieteestänne en yhtään
mitään välitä. Minä, nähkää, annan luonnon vallita; se on paras
lääkäri, ja teidän tulee olla samaa mieltä. Vanhastaan on tässä hovissa
ollut tapana, että henkilääkäri lyönnilleen kello 8 aamulla esiintyy
ruhtinaan työhuoneessa, ja kun minulla tuon vanhan tavan mukaan nyt
taasen on henkilääkäri, niin tahdon nähdä hänet täällä lyönnilleen
kello 8. Muuten ei teidän tule olla millännekään terveydestäni. Suu
kiinni vain, kunnes kysyn. Olkaa viisas, hiljainen ja vaatimaton, niin
ehkä laulaa teille kunnian kukko."

Ruhtinaan tervehdys pani Müller-paran kerrassaan ymmälle. Hän ei enää
voinut sanoa pois puolestaan nimitystä, kun ruhtinas selitti hänen
olevan virkaan sovelias. Hänen syntyperäinen kevytmielisyytensä heräsi
taasen, kun hän kuuli ruhtinaan armollista, vaikka karmeaa puhetta. Hän
tuli ajatelleeksi, että viidenkolmatta vuotiselle miehelle, jolla ei
ollut maailmassa muuta kuin morsian, ei tämä tällainen alku ollut niin
aivan huono, ja kun ei ruhtinas häneltä mitään vaatinut, niin voisi
hän tuon vaatimuksen täyttää yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Sentähden
kiitti hän nöyrimmästi ruhtinaallisesta armosta, ja harvasanainen herra
nyykäytti suosiollisesti päätään, merkiksi että keskustelu oli loppunut.

Kun molemmat nuoret miehet siinä seisoivat vastakkain, oli kumpikin
heistä nähtävästi tyytyväinen itseensä ja rooliinsa. Mutta he olivat
rehellisiä miehiä kumpikin, ja sentähden oli ruhtinas yhtä häpeissään
ja harmissaan kometiiasta, kuin tohtori. Ruhtinas tunnusti, näet,
itselleen, että hän oli pitänyt lupauksensa puustavin mukaisesti, mutta
sydämessään rikkonut sitä vastaan, ja se -- sen myönsi hän itselleen
-- ei ollut ruhtinaallista tekoa. Vielä enemmän: vastustaakseen
kaikkia niitä, jotka halusivat vanhan hovielämän palaamista, oli hän
palauttanut tämän kaikkein kurjimpia kasvannaisia -- hän oli luonut
ensimäisen laiskanviran. Mutta hänen itsepäisyytensä oli yhtä luja kuin
hänen rehellisyytensä ja sentähden oli hänen ilkkunsa hovimarsalkan
petkuttamisesta jonkunmoisena korvauksena sille mieliharmille, jota
hänen epäjohdonmukaisuutensa hänessä herätti. Tohtori taasen astui
yhtä nöyristettynä alas marmorirappusia kuin hän hyviä päätöksiä
mielessään ja rohkeana äsken oli kulkenut niitä ylös. Ensi kerran
eläessään häpesi hän turhaan kulutettua opintoaikaansa. Jos hän olisi
ollut oikein "oppinut" tohtori, niin olisi hän rehellisesti ja itse
asiassa jalon luonteensa mukaan kerrassaan kieltäynyt vastaanottamasta
tarjottua arvoa ja mieluummin kärsinyt lääkärinä nälkää kurjimmassa
kylässä, kuin pöyhkeillyt hovileluna ilman mitään tositehtävää
pääkaupungissa. Hän häpesi vielä sitäkin, että hänen kauttansa
tiede oli tullut alennetuksi, vaikka se ei oikeastaan ollut _hänen_
tieteensä, ja ettei hän voinut ylläpitää tarpeellista kunnioitusta
tätä tiedettä kohtaan, siitä syystä että hän itse niin vähän oli
siihen perehtynyt. Mutta tämän katkeran itsesyytöksen ohessa tuli hän
ensikerran eläissään selvästi näkemään sitä toivotonta tulevaisuutta,
joka olisi häntä odottanut, ellei ruhtinaan oikku olisi tehnyt hänestä
nimi-henkilääkärin. Vasta tänään näki hän, millä kadotuksen partaalla
hän mitään ajattelematta oli liikkunut, ja hän päätti ettei hän enää
ikinä poikkeaisi siltä parannuksen uralta, joka niin äkkiarvaamatta
oli hänelle avautunut. Tavallisesti avaa onnettomuus ihmisten silmät,
ansaitsematon onni oli hänessä tehnyt saman vaikutuksen.

Tohtori alkoi nyt tehdä jokapäiväisiä käyntejä linnassa. Hovielämästä
ja siihen kuuluvista juonista hän ei tietänyt rahtuakaan. Mutta hän
muisti erästä itämaista neuvoa, jonka hän oli nähnyt jossakin vanhassa
kirjassa, ja tuota neuvoa johti hän mieleensä joka aamu, kun hän kulki
linnan marmorirappusia ruhtinaan luo. Se oli näin kuuluva:

    "Mene sokeana sisään kuninkaan luo
    Ja mykkänä palaja sieltä."

Tätä neuvoa noudatti hän ja huomasi pian sen suojelevaa voimaa.

Lääketieteellinen neuvottelu ruhtinaan luona tapahtui joka päivä
seuraavaan tapaan: Henkilääkäri Müller astui aamulla, kun kello löi 8,
ruhtinaan työhuoneeseen, jossa tämä jo kauan oli istunut asiapaperien
ja kirjojen ääressä. Muiden palveliain täytyi lääkärin sisäänastuessa
poistua, kaiketikin vanhan tavan mukaan, jonka noudattamisesta
nykyinen ruhtinas kumminkin oli -- paremmaksi varmuudeksi -- antanut
ankarat käskyt, hänellä kun oli pätevät syyt jättää ympäristönsä
tietämättömyyteen uuden henkilääkärin omituisista virkatehtävistä. Ja
kun hän pian huomasi, että hän tällä menettelyllä sai hovimarsalkan
uteliaisuuden jännitetyksi äärimmäisyyteen asti, niin tuli hän yhä
salaperäisemmäksi noiden neuvottelujen suhteen. Kun lääkäri astui
sisään hiljaiseen asuntoon, kysyi korkea herra ensin mimmoinen ilma
ulkona oli ja sitten tohtorin omaa vointia. Vastaus-ensimäiseen
kysymykseen vaihteli sateen ja auringon paisteen välillä; vastaus
toiseen taasen oli aina ijankaikkkinen sama, sillä tohtori oli yhtä
terve ja veressydäminen kuin ruhtinas itse. Lääkäri sitävastoin ei
koskaan uskaltanut kysyä ruhtinaan vointia, sillä hyvässä muistissa
pitäen ensimäisen käynnin käskyä oli hän päättänyt lyhyeen vastata,
kun häneltä kysyttiin, ja olla lausumatta sanaakaan sen enempää. Kun
sitten ruhtinas oli saanut tietää, että lääkäri voi hyvin, jatkoi hän
työtään ja antoi lääkärin seisoa noin puolen tuntia mykkänä huoneessa.
Müller tirkisteli sen aikaa vastapäätä olevaa seinää, johon oli kuvattu
villisian metsästys, luki siinä olevia osanottajia: miehiä, naisia ja
koiria ja takalistossa olevan suuren puun lehtiä, uskaltamatta antaa
silmiensä eksyä muihin, huoneessa oleviin esineisiin. Kun sitten puolen
tuntia näin oli kulunut, nyykähytti ruhtinas päätään, ja tehtyään syvän
kumarruksen lähti tohtori. Lääketieteellinen neuvottelu oli päättynyt.

Hovin koko väestö, alkaen hovimarsalkasta mitättömimpään lakeijaan
asti, oli vähällä haleta uteliaisuudesta. Mitä keskusteltiinkaan noissa
ruhtinaan ja lääkärin salaperäisissä neuvotteluissa? Marsalkka kuunteli
lukonreikien takana, mutta ei kuullut hiiskaustakaan. Ruhtinaan
kamarissa oli kaikki hiljaista. Keskustelut pidettiin siis huoneen
kaukaisimmassa nurkassa ja kuiskaamalla -- sehän päivän selvä, ja
tästä tultiin siihen luonnolliseen päätökseen, että tohtori Müller oli
ruhtinaan ensimäinen ja ainoa uskottu, hänen ainoa suosikkinsa.

Tietysti kääntyivät uteliaat milloin suoraan, milloin kaikenmoisilla
houkutuksilla Müllerin puoleen. Häntä imarreltiin ja ärsytettiin, häntä
vaivattiin ja rasitettiin alituisilla ja vaativilla kysymyksillä;
mutta tuo muulloin niin avomielinen ja puhelias tohtori oli ja
pysyi salaperäisenä, itseensä sulkeuneena ja paatuneena -- ainakin
kysyjäin mielestä. Itse asiassa antoi hän heille, nyt kuten ainakin,
suoria ja avomielisiä vastauksia; hän ilmaisi näet jokaiselle, että
ruhtinas vain puhui hänen kanssansa ilmasta, että hänen virkansa oli
tyhjäntoimittajan, ettei hänellä ollut vähän vähääkään vaikutusta ja
ettei hän ensinkään ollut ruhtinaan uskottu, vielä vähemmän suosikki.
Mutta ei kukaan uskonut häntä. Kaikki olivat sitä mieltä että nuori
lääkäri oli luotu hovimieheksi ja että hänen vaitiolonsa ja kieltonsa
olivat paljaita keinotemppuja. Ihmeteltiin vain, ettei ennen oltu
huomattu tuota erinomaista diplomaattista kykyä avosydämisessä ja
iloisessa lääkärissä.

Müller nauroi itsessään noita eriskummallisia ihmisiä, jotka
teeskentelemättömimmässä totuudessa näkivät petollisuuden hienoimpia
temppuja. Mutta vielä naurettavampaa oli hänestä se, että häntä
itseään, joka oli koko kaupungin uteliaisuuden esineenä, vaivasi
kauhea uteliaisuus. Hän, näetsen, ei voinut ymmärtää, mistä syystä
ruhtinas oli tahtonut julkisesti korottaa ja samalla salaperäisesti
niin kovin nöyristää häntä. Hän oli kumminkin siksi viisas, ettei hän
tuota uteliaisuuttaan näyttänyt; hän odotti kärsivällisesti ja ääneti,
arvellen että aika kyllä asian selvittäisi.

Muutamien viikkojen kuluessa oli huhu uuden henkilääkärin suuresta
vaikutuksesta levinnyt ympäri koko maan. Ensimäiseksi todistukseksi
siitä sai tohtori Müller vastaanottaa kirjeen eräältä kaukaiselta
sukulaiselta, joka asui etäisessä kylässä ja hartahasti pyysi hänen
puoltosanaansa ruhtinaan luona. Tämä sukulainen oli ruokakauppias,
joka kauan oli halunnut saada kahvin ja sokurin ohessa myöskin
kaupitella palttinaa. Mutta sitä ei paikkakunnan tuomari ollut
suvainnut, _hänen_ sukulaisensa kun, näetsen, piti palttinakauppaa
naapurikylässä. Tästä syystä kääntyi nyt ruokakauppias tohtori Müllerin
puoleen ja rukoili, että hän ruhtinaan kautta tekisi lopun tuomarin
hävyttömyydestä. Tohtori Müller vastasi ensi postissa: "Ruhtinailla
ei ole tapana välittää palttinakaupoista. Mitä minuun taasen tulee,
niin ei ole minulla ensinkään mitään vaikutusta ruhtinaaseen, vaikka
valheellisesti niin luullaan. Minä sentähden valitettavasti en voi
pyyntöönne nähden mitään tehdä." Mutta -- kuinka hämmästyikään
rehellinen tohtori Müller, kun neljäntoista päivän kuluttua sai
vastaanottaa lämpimimmän kiitoskirjeen ynnä aika suuren juuston
samalta ruoka-kauppias-sukulaiseltaan. Tämä oli, näetsen, saanut
tuomarilta pyydetyn luvan, joka oikeutti häntä harjoittamaan myöskin
palttinakauppaa, ja oli nyt varmasti vakuutettu siitä, että tohtori
oli sen hänelle hankkinut ja että tuo kieltävä kirje ei ollut muuta
kuin "politiikkaa, sillä täytyyhän hovimiehen kirjoituksissaan
noudattaa suurinta varovaisuutta." Itse asiassa olikin tohtori viaton
syy siihen, että "sukulainen" oli saanut hartaan toivomuksensa
täytetyksi. Ruokakauppias oli, näetsen, kerskannut ja pitänyt niin
suurta suuta "sukulaisensa henkilääkärin" vaikutuksesta, jotta tuomari
katui kieltoansa ja antoi jälkeen, ennenkuin pelätty ruhtinaallinen
päätös ehtisi saapua. Tuomari kirjoitti itse sen ohessa tohtorille
ja koetti pitää esillä nyt osotettua hyvää tahtoaan, vakuuttaen aina
haluavansa "palvella Müller sukua", sekä pyysi katuvaisena, että
herra henkilääkäri jalomielisesti unhottaisi menneisyyden ja sulkisi
hänet suosioonsa. Hän olisi sielullaan ja mielellään aina altis
vastapalvelukseen. Tohtori söi osan oivallisesta juustosta itse, osan
hän lahjoitti ystävilleen, mutta kirjeet tallensi hän, ne kun hänen
mielestään mitä naurettavimmalla tavalla osottivat että tietämättään
ja vasten tahtoaankin täytyy olla ja pysyä vaikuttavana miehenä, kun
vasten tahtoaan ja ansiottaan on sattunut joutumaan henkilääkäriksi.
Samoin kuin kaupungista maalle levinnyt huhu oli antanut hänelle
suosikin maineen, niin vei huhu sen takaisin maalta kaupunkiin
suurennettuna ja parannettuna ja vahvisti yhä kaikissa vakaumuksen,
että tohtori Müller oli ruhtinaan kaikkivoipa ystävä.

Mutta jos ensimäisten neljäntoista päivän kuluessa ainoastaan
sukulainen-kauppias oli koettanut päästä hänen suosioonsa, niin pyrki
siihen kolmannella, viikolla arvokkaita porvareita ja virkamiehiä ja
neljännellä itse ruhtinaallinen kamaritirehtööri, joka oli jonkunmoinen
valtiovarain ministeri pienessä maassa. Tämä viimeksimainittu tahtoi
näetsen korottaa veroja ja pyysi tohtorin myötävaikutusta siihen.
Tohtori vakuutti vakuuttamalla, nyt niinkuin ainakin, ettei hänellä
ollut mitään sanomista ruhtinaan luona ja että kamaritirehtööri
oli kääntynyt väärän miehen puoleen -- mutta "noita lauseparsia jo
tunnemme", ajatteli kamaritirehtööri ja hymyili niin ystävällisen
uskomattomasti kuin se hänelle oli mahdollista. "Muuten", lisäsi
Müller, "niin puhutaan kaikkialla, että armollinen ruhtinaamme
aikoo vähentää noita veroja, joita te tahdotte korottaa, ja koko
hänen politiikkansa viittaakin siihen. Sentähden lienee teidän,
vaikka olettekin koko roomalaisen valtakunnan etevimpiä raha-asiain
ymmärtäviä, kovin vaikea saada armollisen ruhtinaamme rautaista tahtoa
taivutetuksi korotettujen verojen puolelle, ja mitä minun kuulumaton
sanani silloin vaikuttaisi."

Tohtori oli ainoa, joka uskalsi vanhalle raha-asiain ministerille julki
lausua, mitä koko maa ajatteli; ministeriä kaikki ystävät olivat,
näetsen, imarruksillansa herättäneet hänessä perättömiä toiveita.
Hänen verojen korotuspuuhansa päättyivätkin loistavaan tappioon ja
hänen kiukkunsa siitä kääntyi salaiseen, mutta syvään vihaan viatonta
tohtoria kohtaan. "Olkaa varuillanne tuota ylimielistä miestä vastaan",
kuiskasi hän ystävillensä; "minä olen, näette, saanut varman tiedon
siitä, että hän yksin tuntee ruhtinaan salaiset tuumat ja nauttii
hänen rajatonta luottamustaan, vaikkakin hän aina koettaa meitä
uskottaa, ettei hän keskustele hänen kanssaan muusta kuin säästä ja
ilmasta; niin, siihen vakaumukseen olen tullut ja se tieto on minulla
korvauksena tappiostani."

Olihan siis selvän selvä, että tohtori Müller oli ruhtinaan suosikki
-- ei ainoastaan sentähden että muutamat hänen puoleensa kääntyneet
armonanojat olivat saaneet, mitä olivat pyytäneet, vaan, ja vieläpä
enemmän, sentähden että toiset, jotka olivat häntä kumartaneet, eivät
olleet sillä mitään voittaneet. Jos tohtori Müller olisi seisonut
vaikka päällään, niin olisi hän sittenkin ollut ruhtinaan suosikki
heidän mielestään.

Koko kaupunki jakautui kahteen puolueeseen. Toiset olivat Müllerin
julkisia ystäviä, toiset hänen salaisia vihamiehiään -- julkisena
vihamiehenä, näetsen, ei uskaltanut kukaan vielä esiintyä. Tohtorin
puolella oli ylimystö; vastustajat taasen kuuluivat parhaasta
päästä porvaristoon. Ja kumminkin oli Müller itse niin kerrassaan
porvarillinen luonteeltaan ettei hänessä ollut havaittavana mitään
ylhäistä. Mutta hovimarsalkka, joka syystä saattoi ylpeillä siitä, että
ruhtinas hänen neuvostaan oli päättänyt ottaa henkilääkärin, kerskasi
nyt ilman minkäänlaista syytä siitä, että juuri hänen puoltolauseensa
oli hankkinut Müllerille ruhtinaan suosion. Ollen oikeakarvainen
hovimies luuloitteli hän kaikkia että se, mikä oli tapahtunut
olematta hänellä mitään osaa siinä, olikin tapahtunut juuri hänen
vaikutuksestansa. Hän suvaitsi mieluummin ottaa vastaan nuhteita siitä,
että hän oli valinnut sopimattoman miehen, kuin kuulla sanottavan
että vaali oli tapahtunut hänen tietämättään. Ja tästä kaikesta oli
seurauksena että Mülleriä pidettiin hovimarsalkan kätyrinä. Tosin oli
ylhäinen herra itsessänsä hyvin harmissaan luulotellun suosikkinsa
salaperäisyydestä ja kylmäkiskoisuudesta, mutta hän oli toki siksi
viisas, ettei antanut kenenkään aavistaa tätä harmia, ja sitä paitsi
toivoi hän ennemmin tahi myöhemmin saavansa tohtorin pauloihinsa.
Ylimykset noudattivat hovimarsalkan petollista esimerkkiä; pitivätpä
vielä nuoren henkilääkärin varmana todisteena siitä, että vanha
lemmikkijärjestelmä uudelleen oli päässyt voimaan ja että se ennen
pitkää taaskin ottaisi kehittyäkseen. Kun aatelisten nuorukaisten ei
ollut tapana alentaa itseään tunnustelemaan "asianomaisten valtasuonta
eikä kirjoittamaan reseptejä", niin oli porvarillinen suosikki kateuden
yläpuolella, tahi paremmin: oli liian halpa ollaksensa ylimysten
kateuden esineenä.

Tohtorin vanhat ystävät ja tuttavat alkoivat katsella entistä iloista
toveriaan yhä suuremmalla epäluottamuksella. Hän oli heistä entistänsä
salaperäisempi ja itseensä sulkeutunut, ja he pitivät sitä ylpeytenä.
Ja kumminkin oli itse asiassa syvä nöyryys syynä siihen suureen
miettiväisyyteen ja hiljaisuuteen, jota tohtori nyt osotti. Hän, tuo
ennen niin iloinen mies, ei enää viihtynyt seuraelämässä, hän kun
nyt -- merkillistä kyllä -- alkoi harrastaa lääkeoppia. Alituiseen
vaivasi häntä ajatus, että hän oli joutunut tähän kadehdittuun ja
kumminkin niin arvottomaan asemaan ainoastaan sentähden ettei hän ollut
mitään oppinut. Mies parka ponnisti voimiansa saadaksensa päähänsä
oppikirjoja ja luentovihkoja, sill'aikaa kun luultiin hänen hallitsevan
ruhtinaskuntaa, ja usein hiipi hän lasareettiin tutkiakseen tauteja,
joista hän opinto-aikanansa ei ollut mitään välittänyt, sill'aikaa kun
hänen vanhat toverinsa istuivat ravintolassa ja olivat yksimieliset
siitä, että hän ylpeydestä pysyi poissa heidän iloisesta seurastaan.
Hänestä tuntui kuin täytyisi koko tämän hullun näytelmän päättyä
häpeään, jollei hän hankkisi itselleen tietoja, syviä lääketieteellisiä
tietoja, jotka oikeuttaisivat häntä oppineen ja todellisen tohtorin
nimeen ja joiden kautta hän voisi syrjäyttää uhkaavaa vaaraa.

Hänen ympärillään oli kaikkialla pimeyttä, häiriötä, erehdyksiä
ja itsepettoa. Ruhtinas ei voinut ymmärtää syytä siihen mielten
levottomuuteen, jonka hän huomasi kaupungissa ja maalla vallitsevan,
sillä ei uskaltanut kukaan hänen läsnäollessaan puhua hänen
henkilääkäristänsä. Sill'aikaa kun hän yleisen mielipiteen tähden oli
koettanut välttää kaikkea, joka suosikkisuudelle vivahtaisikin, oli
tämä yleinen mielipide antanut hänelle suosikin, josta hän ei tietänyt
uneksiakaan. Hovimarsalkka vaivasi päätään päästäksensä tohtorin
salaisuuden perille, aateli vaivasi päätään saadaksensa selville, mitä
hovimarsalkka tiesi, uusi henkilääkäri vaivasi päätään koettaakseen
saada edes vihiä siitä, mitä ruhtinas tarkoitti ja mitä aikeita
hänellä oikeastaan oli, ja vihdoin vaivasi koko ruhtinaskunta päätään
aprikoimalla ruhtinaan, henkilääkärin, hovimarsalkan ja aatelin välisiä
suhteita. Rehellinen ja hiljainen tohtori sai aikaan mitä hassuimpia
juonia, ja siitä syystä että hän kaikista hovi-ohjeista tunsi
ainoastaan yhden turkkilaisen sananlaskun, oli hän täydellisin hovimies
koko ruhtinaskunnassa.

Mutta kaikki tämä häiriö sai yht'äkkiä loppunsa erään naisen kautta.

Henkilääkäri Müllerin morsian Anna von Lehnberg oli köyhä, nuori
orpotyttö vanhaa aatelista sukua. Hänen ylpeät sukulaisensa eivät
ensialussa tahtoneet tietää mitään semmoisesta kosiasta, jonka nimi oli
paljas Juho Jaakko Müller. Mutta kun tuosta Mülleristä tuli ruhtinaan
henkilääkäri ja uskottu mies, johon pääkaupungin aateli kiinnitti
toiveitaan, niin kääntyi lehti. Ansio voi tehdä tavallisimmasta
Mülleristäkin aatelismiehen. "Jos olisin oppinut jotakin oikein",
sanoi tämä itselleen, "niin silloin ei minulla olisi ollut mitään
ansiota eikä minusta olisi tehty henkilääkäriä, ei ainakaan ruhtinaan
uskottua; niin, jos minulla olisi ollut tietoja, olisi alati koetettu
purkaa kihlaustani. Ei ole mitään niin huonoa, josta ei olisi jotakin
hyvää." Hän alkoi väliin itsekin uskoa, että hän oli ruhtinaan suosikki
-- niin tarttuvaisia ovat yleisön mielipiteet; mutta, seuraava käynti
ruhtinaan luona ja keskustelut hänen kanssaan säästä ja ilmasta olivat
omiansa haihduttamaan kaikki tuollaiset unelmat. Tohtori lahjoitti pois
kesytetyn lehtorupsaleen, tämä kun alati muistutti häntä ilmasta. Tuo
lehtorupsale oli sitäpaitse liiaksikin usein saanut häntä ajattelemaan,
ettei hän oikeastaan ollutkaan henkilääkäri, vaan hänen korkeutensa
ruhtinaan lehtorupsale.

Anna, joka eleli maalla erään vanhan setänsä luona, tunsi yhtä vähän
kuin kukaan muukin tohtorin oikeaa asemaa. Hän oli vain sitä mieltä,
että sulhasen kohtalo äkkiä oli muuttunut, ja hän iloitsi siitä. Mutta
vaikkakin hänen luonteensa ominaisuuksia olivat hiljaisuus ja lempeys,
oli hän varsin tarkkaälyinen, ja viime aikoina oli hän sulhasensa
kirjeissä ollut huomaavinaan jotakin, jota hän ei voinut ymmärtää.
Ja vaikkakin Müller joka lauantai lähetti hänelle kirjeen, milloin
kahden, milloin kolmen postipaperiarkin kokoisen, ja uskollisesti
kertoi ajatuksiaan ja tunteitaan sekä myös mitä viime viikon kuluessa
oli tapahtunut, niin ei hän sanallakaan kosketellut tärkeintä kaikista:
toimiansa ruhtinaan luona ja seurusteluaan hänen kanssaan. Morsian
oli kyllä usein varovaisesti kolkutellut salaperäisen komeron ovea,
mutta tohtori ei ollut kolkutusta kuulevinaan. Hän oli morsiamelleen
ensi alussa mitään salaamatta kertonut suoran totuuden, saman kuin
muillekin, mutta kun Anna rupesi urkkimaan enemmän tietoja, vastasi
hän vain: "hovijutut eivät ole nuorten tyttöjen korvia varten."
Mutta tällaisista vastauksista tuli tietysti tuo nuori tyttö vain
kahta uteliaammaksi noita hovijuttuja tietämään, ja viimein sanoi
hän itselleen: "tässä salautuu jotakin, josta minun tulee saada
selvä, maksoi mitä maksoi", varsinkin kun tohtorin kirjeet vähitellen
alkoivat hänessä herättää yhä enemmän epäluottoa. Muinen, kun
toivotun avioliiton solmimisen aika siirtyi yhä kauemmaksi himmeään
tulevaisuuteen, oli toiveissaan elävän köyhän sulhasen jokaisessa
kirjeessä syviä huokauksia tuota kaukaa häämöittävää hetkeä kohden;
nyt sitävastoin, kun ruhtinaan henkilääkäri saattoi viettää häänsä
milloin tahansa ja korkeasti-aatelinen Lehnberg sukukin oli pelkkää
päiväpaistetta ja ystävällisyyttä, nyt ei hänen kirjeissään enää ollut
sanaakaan avioliitosta, ei likeisemmästä ei kaukaisemmasta. Syy tähän
sulhasen äänettömyyteen oli kumminkin hyvin kunnioitettava. Vaikka hän
olikin arvoltaan ja nimeltään henkilääkäri, ei hänellä mielestänsä
kumminkaan mitään virkaa ollut, ja sentähden hän ei pitänyt itseänsä
oikeutettuna avioliittoa ajattelemaan. Ollessaan muinen ilman virkaa
ja ammattityötä ei hän koskaan ollut ottanut likemmältä miettiäksensä
asemaansa; hän oli kyllä uneksinut onnesta, joka häntä odotti syvästi
rakastetun morsiamensa kanssa, mutta ajattelematta, aavistamatta niitä
tosi-oloja, joita avioliitto tuo mukanaan.

Mutta mitään sellaista syytä hänen vaitioloonsa ei Anna osannut
aavistaakaan. Anna tahtoi tietää, miten asiat olivat, ja kun sulhasen
kirjeet eivät niistä mitään selkoa antaneet, vaan päinvastoin tekivät
ne yhä salaperäisemmiksi, niin rupesi Anna houkuttelemaan vanhaa
setäänsä lähtemään pääkaupunkiin muka nyt jo tapaamaan erästä ystävää,
joka kyllä häntä odotti, mutta vasta tulevana kesänä. Anna ajatteli:
"jos vain kerran pääsen näyttämölle, kyllä pääsen myöskin tilaisuuteen
kurkistamaan kulissien taakse." Nuoren tohtorin kasvot kuvastivat iloa,
mutta myöskin hämmästystä, kun hän aivan odottamatta näki morsiamensa.
Tämän tutkiva silmä sen kohta huomasi. Anna näki epäluulonsa
oikeutetuksi ja keksi siinä paikalla sukkelan keinon. Hän päätti olla
kipeään asiaan koskettelematta, siten taivuttaaksensa sulhastansa
omalla vaitiolollaan. Tällä tavalla sekä hyvyydellä ja lemmellä luuli
hän parhaiten pääsevänsä salaisen asian perille. Pienellä, pidätetyn
tyytymättömyyden osotuksen vivahduksella tahtoi hän vain antaa
sulhasensa tietää, että tämä salaperäisyydellään oli syvästi loukannut
uskollisinta sydäntä.

Anna oli oikein ajatellut ja toiminut. Hänen säälivä vaitiolonsa ja
silmäyksensä, jotka ilmaisivat hiljaista kärsivällisyyttä, masensivat
onnettoman tohtorin. Salakavalimmat kysymykset ja kovimmat nuhteet
eivät olisi voineet vaikuttaa, mitä Annan menettely vaikutti.

Niin kului ensimäinen viikko.

Eräänä päivänä olivat Müller, hänen morsiamensa ja vanha setä
kävelemässä hovipuistossa. Kirkas päiväpaiste, kaunis, valkopukuinen,
lumenpeittämä maisema ja puhdas, raitis talvi-ilma vaikutti
virkistävästi heihin jokaiseen ja kevensi heidän sydämensä. Tohtori
tunsi itsensä yht'äkkiä niin rohvaistuneeksi, että, jollei setä olisi
ollut seurassa, hän paikalla olisi tahtonut tehdä morsiamellensa
synnintunnustuksensa, vaikkapa olisikin häpeästä vajonnut maan
sisään. Nyt päätti hän lykätä asian iltapuhteeseen; silloin olisi hän
tilaisuudessa Annallensa rehellisesti tunnustaa koko totuuden.

Näitä hänen vakavia mietteitään häiritsi äkkiä ruhtinas. Hän tuli
syrjäkäytävältä heitä vastaan ja heitti ohitsemennessään heihin
pitkän silmänluonnin. Vähän ajan kuluttua kohtasivat he toistamiseen
ruhtinaan. Näytti siltä kuin olisi hän tahallaan suunnannut askeleensa
heitä vastaan. Hänen silmänluontinsa näyttivät tohtorin mielestä vielä
terävämmin kuin äsken heitä tutkivan. Ja sitten, kun he puistosta
lähtivät, näkivät he hänen vielä kolmannen kerran hovin rappusten
vieressä.

Seuraavana aamuna kun tohtori tapansa mukaan meni ruhtinaan luo, pyysi
hovimarsalkka häntä puhutellakseen. Vanha hovimies turvasi tohtorin
apuun oikein rukoilemalla. Ruhtinaan sisar oli tullut vierailuille.
Oli siis taasen hovissa naisia, ja kumminkin kesti yhä tuota entistä
luostarielämää! Nyt, jos milloinkaan, oli yksitoikkoisuus saapa
loppunsa ja ruhtinaassa herätettävä halua huvituksiin, kemuihin
ja juhlallisuuksiin. Vireä prinsessa oli, turhaan koetettuansa
vaikuttaa ankaraan veljeensä, uskonut huolessa vanhalle ystävälleen
hovimarsalkalle. Tämä paloi halusta tehdä prinsessalle mieliksi ja
samalla saattaa elintavat hovissa entiselle tolalle.

Mutta hän tiesi että palatsissa oli vipu asetettava hyvin matalalle,
jos tahdottiin saada mitään aikaan ylimmäisessä huipussa. Sentähden
koetti hän parastansa, voittaaksensa puolelleen henkilääkärin. Hän
pyysi ja rukoili että tämä koputtaisi ruhtinaan omaatuntoa. Lääkärinä
tulisi hänen puoltaa tansseja ja kemuja, nämä kun muka poistaisivat
ruhtinaan alakuloisuuden, ja samalla tulisi hänen osottaa, että
ruhtinas oli velvollinen huvittelemaan sisartaan, jotta ainakin
silloin tällöin jokin juhlallisuus keskeyttäisi hovin kuolettavaa
yksitoikkoisuutta. Vanha mies oli oikein kaunopuheinen. Ensikerran
kääntyi hän nyt -- hän, hovimarsalkka, -- pyynnöllään tohtorin puoleen,
mutta samalla kun hän hymysuisena kuunteli tohtorin tavallista
kieltävää vastausta, raivosi viha hänen sisässänsä. Kehtasiko todella
tämä ihminen vastustaa häntä? "No, niin", ajatteli hän, ja ystävällinen
hymy lepäsi hänen huulillaan -- "no niin, mutta ilmaiseksi et ole tätä
tehnyt; sinun _pitää_ langeta, vaikka itsekin seuraisin lankeemuksessa
mukana."

Tällaisten hurskasten toivomusten seuraamana astui Müller ruhtinaan
luo. Casimir III:s ei tänään tiedustellut henkilääkärinsä vointia.
"Kuka on tuo nainen, mikä hänen nimensä, joka eilen käveli kanssanne
puistossa?" kysyi hän kiireesti sisäänastuvalta. Tohtori oli niin
tottunut ruhtinaan tavallisiin kysymyksiin, että hän empimättä vastasi:
"koillinen, räntää, armollisin ruhtinas!" Ja kun ruhtinas kiivaasti
uudisti kysymyksensä, hämmästyi tohtori siitä enemmän kuin jos hän
olisi kuullut tornikellon huutavan kello 12 päivällä lyömisen sijasta:
"olkoon onneksi!" Ja kun hän viimein sai selville, mistä kysymys
oli, pelästyi hän kahta kovemmin. Hän mainitsi hiljaisella äänellä
neidin nimen, mutta jätti sanomatta, että neiti oli hänen kihlattu
morsiamensa. Ruhtinas alkoi nyt erittäin tarkoin tiedustella, kuinka
kauan neiti oli ollut kaupungissa, kuka vanha herra oli, ynnä paljon
muuta. Müller vastasi, niinkuin syytetty vastaa tutkijatuomarillensa.
Äkkiä ja puolittaisin omalle itselleen sanoi ruhtinas: "minkätähden
laiminlyö paroni Lehnberg minua? Miksi hän ei käy luonani? Maani aateli
ei saa väistää minun asuntoani! Haluan nähdä hänet... Miksi kammovat
naiset hoviani? Niin -- minähän en käske heitä luokseni. Mutta siinä on
muutos tapahtuva. Sisareni täällä-olo vaatii toista seuraa kuin nyt.
Entiset hovikemut alkakoot taasen -- harvemmin ja poikkeuksina -- mutta
ne alkakoot ja jo nousevalla viikolla!"

Jo ymmärsi henkilääkäri yskän. Annan näkeminen oli vaikuttanut
ihmeellisen muutoksen ruhtinaassa, sillä jos mikään, niin on naisen
silmä omiansa tekemään ihmeitä paatuneimmassakin naistenvihaajassa.
Sydämensä tuskassa unhotti sentähden tohtoriparka kaiken varovaisuuden
ja hovimarsalkan pyynnön ja uskalsi ottaa neuvoakseen, ettei ruhtinaan
tulisi aivan jyrkästi katkaista vanhoja tapojaan ja vaihtaa työtä ja
metsästystä kemuihin ja tansseihin. Kuullessaan odottamatonta neuvoa,
katseli ruhtinas tohtoria melkein yhtä suurella hämmästyksellä kuin
tohtori äsken oli katsellut häntä, kohotti uhkaavasti sormeansa ja
sanoi: "olla vaiti, kunnes kysyn!" ja luovutti sillä tohtorin tyköään.

Saman päivän illalla tuli hovimarsalkka tohtorin luo, ei jalan vaan
naapurien ihmeeksi vaunuilla ajaen, palvelia seurassansa, ja lausui
suosikille sydämellisimmät kiitoksensa hänen puoltosanastaan, joka
niin äkkiä oli murtanut ruhtinaan rautaisen tahdon. Vieläpä lausui hän
prinsessankin puolesta kiitokset. Mikä ei ollut onnistunut ruhtinaan
sisarelle ja vanhimmalle hovimiehelle, se oli onnistunut, luuli hän,
tuolle kirotulle Müllerille, hänen "rakkaalle Müllerilleen", ja vielä
niin lyhyellä käynnillä, ettei väijyvä ja oven takana kuunteleva
hoviväki toista niin lyhyttä käyntiä muistanut. Mutta Müller ajatteli
itsessään: "Siis olen minä sittenkin tuomittu suosittelemaan; jos
en mitään tee, niin on se suosittelua; jos kiellän, niin on se
suosittelua; vieläpä kun ensikerran avaan suuni, puhuakseni kansan
toivomuksia vastaan, niin minä silloinkin suosittelen."

Sitten tapahtui, mitä hän jo edeltäpäin oli aavistanut: parooni
Lehnberg pääsi ruhtinaan puheille ja kutsuttiin ynnä veljensä
tyttären kanssa ensimäisiin hovitansseihin. Ja seuraavana aamuna
sai henkilääkärimme kuulla juuri sitä, mitä hän niin suurella
tuskalla oli pelännyt: koko kaupunki oli haleta kateudesta "vihriätä
maapomeranssia", neiti Lehnbergiä kohtaan, sillä häntä vain oli
ruhtinas kemuissa nähnyt ja puhutellut. Moni kyllä arveli, että tähän
oli syynä se, että neiti oli suosikin morsian, mutta viisaimmat
vakuuttivat ettei ruhtinas ollut puhunut sanaakaan moukkamaisesta
sulhasesta ja että tämä pian saisi ruhtinaallisesta ystävästänsä
vaarallisimman kilpailian. Tohtoria uhkasi nyt kohtaus, jossa hänen
tulisi valita kahdesta pahasta toinen; jos hän oli enemmän viisas kuin
rakastunut, niin siinä tapauksessa vakautuisi hänen suosikkuutensa
kestäväksi kuin rauta, ja hän ehkä korotettaisiin ruhtinaan lemmettären
puolisona von tahi zu Müllerburgin nimellä aatelissäätyynkin; tahi jos
hän oli enemmän rakastunut kuin viisas, niin suosikki pian palajaisi
virasta vapaana tohtori Müllerinä entiseen mitättömyyteensä.

Tohtorin mieltä katkeroitti ylön kauhea sukkamielisyys ja samalla
pelkäsi hän kadottavansa aseman, jota hänellä tosin ei koskaan ollut
ollut, mutta josta kumminkin koko hänen elämänsä onni riippui.
Reippaasti tuli hänen toimia. Olla vaiti ja odottaa ei enää käynyt
päinsä.

Hän riensi morsiamensa luo ja hämmästytti häntä vaatimuksella että
avioliitto nyt olisi mitä pikemmin solmittava. Tosin oli ruhtinas
siihen määrään naisvihaaja, että hän saattaisi kieltää koko
naimisenkin, mutta hän, Müller, oli vakavasti päättänyt huomenaamuna
avosydämisesti ja suoraan kertoa koko asemansa, ja raudasta tahi
kivestä täytyisi ruhtinaan olla, jollei hän suvaitsisi sallia
uskollisimman palveliansa mennä avioliittoon rakastettavan neidin
kanssa. "Ja kumminkin pelkään minä", lisäsi Müller alakuloisena,
kun huomasi, mitä itsensäpettämistä oli hänen sanoissaan, "että
kaikki menee päin seiniä." Mutta Anna lohdutti häntä, arvellen ettei
ruhtinas ensinkään ollut mikään naisvihaaja, kuten oli väitetty,
sillä päinvastoin oli ruhtinas häntä kohtaan osottanut mitä suurinta
kohteliaisuutta hovitansseissa. Saatuansa tämän lohdutuksen
viattomalta, mitään pahaa aavistamattomalta tytöltä, valmistausi Müller
huomispäivän vaikeaan suoritukseensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi marmorirappusia, soi yhtä mittaa
hänen korvissaan ruhtinaan käsky: "olla vaiti, kunnes kysyn!" Ja kun
hän seisoi viimeisillä rappusilla, rasitti häntä semmoinen tuska,
että hänen täytyi seisahtua hengittämään. Mutta kohta sen jälkeen
rohkaisi häntä ruhtinaan silmäys, ja tuon ainaisen ilmasta-keskustelun
aikana sai hän osalleen samaa kohtelua kuin ennen. Tämä antoi
hänelle uskallusta, ja hän pyysi, että ruhtinas armollisesti
ottaisi kuullakseen häntä jonkun minuutin eikä ottaisi pahaksi,
että hän suullisesti toi esiin anomuksen, joka lain mukaan olisi
ollut kirjallisesti jätettävä. Ruhtinas keskeytti häntä: "Ei mitään
esipuheita, rakas tohtori, suoraan tekstiin! Mitä hän tahtoo? Lyhyeen,
kolmella sanalla!" -- "Tahdon mennä naimisiin!" sanoi Müller. Ruhtinas
hymyili, vastaus kun todellakin supistui kolmeen sanaan. "Kenen
kanssa?" kysyi hän erittäin suosiollisesti. -- "Neiti Anna Lehnbergin."
-- Tätä nimeä kuullessaan ei ruhtinas enää hymyillyt eikä hän juuri
armolliseltakaan näyttänyt, päinvastoin, vihasta ja hämmästyksestä
jähmettyneeltä. Jonkun aikaa astuskeli hän ääneti edestakaisia ja
katseli tohtoria läpitunkeevilla silmäyksillä. Sitten kysyi hän äkkiä,
oliko neiti antanut suostumuksensa ja uskoiko Müller, että Lehnbergin
suku mukautuisi tällaiseen epäsäädylliseen avioliittoon. Kun tohtori
näihin kysymyksiin vastasi, että asia oli kaikin puolin päätetty,
hämmästyi ruhtinas vielä enemmän. Taasen tuli pitkä äänettömyys, jonka
kestäessä Müller ei kyennyt lukemaan, montako koiraa oli seinätapetin
maalauksessa osallisena metsäsika-jahtiin, eikä montako lehteä oli
puissa, sillä hänen silmänsä himmentyivät, jotta hän ei nähnyt mitään.
Viimein sanoi ruhtinas, joka vihoissaankin puhui yhtä lyhyeen kuin
tyyneenä ollessaan: "Ensiksi en tahdo että palveliani naivat; joko
jäätte naimattomaksi tahi jätätte palvelukseni. Toiseksi en suvaitse,
että aatelini tekee epäsäätyisiä avioliittoja. Jos sentähden jätätte
palvelukseni ja välttämättömästi tahdotte naida, niin saatte valita
jonkun muun kuin neiti Lehnbergin. Ja kolmanneksi ei ole teidän enää
tarvis tulla luokseni joka päivä -- ainoastaan kun kutsun. Jumalan
haltuun!"

Kuinka Müller pääsi ulos ruhtinaan huoneesta ja osasi kotiinsa, sitä
hän ei tiennyt. Hän tointui vasta omassa asunnossaan. Tuo "loppu
kauhistuksella", jota hän jo kauan oli aavistanut, oli siis nyt tullut.
Hän ei koskaan ollut tahtonut vaikuttaa ruhtinaaseen, hän oli ollut
koko maailman suosittelia ja hänen luultu suosikki-asemansa oli ollut
hänelle ja muille hyödyksi, saamatta koskaan aikaan mitään pahaa. Mutta
nyt, kun hän ensi kerran tahtoi puhua oman itsensä hyväksi, meni koko
hänen aikeensa myttyyn mitä kauheimmalla tavalla, koko hänen elämänsä
onni oli raukeamaisillaan; hän oli häväisty koko maailman mutta enimmän
kumminkin morsiamensa ja tämän perheen edessä.

Tämä päivä oli katkerin Müllerin elämässä, ja se hetki, jona hänen
täytyi morsiamelleen tunnustaa, mitä ruhtinaan luona oli tapahtunut,
katkerin tämän päivän hetkistä. Olisi luullut, että hänen nuoruutensa
laiminlyömissynnit nyt olivat sovitetut.

Pian tuli kaupungissa tunnetuksi, että henkilääkäri Müller oli joutunut
ruhtinaan epäsuosioon. Hänen vastustajansa riemuitsivat, hänen
ystävänsä pelästyivät kauheasti, mutta iloitsivat sen ohessa, sillä
useammat suovat mielellään, että etevä mies kompastuu, vieläpä vaikka
heidän itsensä täytyy pelätä siitä vahinkoa. Niin pitkälle menee kateus
maailmassa.

Ruhtinaan kanssa ei ollut kukaan tähän saakka uskaltanut puhua
henkilääkäri Mülleristä. Parjata häntä ei rohjennut kukaan, sillä se
saattaisi olla vaarallista; kiittää häntä ei myöskään kukaan tahtonut,
sillä sehän olisi voinut kohottaa häntä vielä korkeampaan suosioon,
ja kaikessa tapauksessa ei ollut neuvollista puhua mitään korkealle
herralle hänen kysymättään. Mutta nyt höltyivät kaikkien kielet.
Ensinnä toivotti prinsessa veljelleen onnea, kun oli vapauttanut
itsensä lääkärin pauloista; ja prinsessa kertoi sen ohessa, että
koko maa hengitti vapaammin nyt, kun oli suosikki sortunut, mainiten
samassa, että naapurimaiden hoveissakin Müllerin hallitus oli
herättänyt vastenmielistä huomiota ja että useat sukulaisuudessa olevat
hovit jo olivat olleet aikeessa kirjeen kautta kehoittaa ruhtinas
Casimiria luopumaan ystävällisestä kanssakäymisestä porvarillisen
tohtorin kanssa.

Ruhtinas oli kuin puusta pudonnut tätä kuullessaan. Siis oli tämä
Müller salaa harjoittanut luvattomia toimia ja hiljaisuudessa pitänyt
suosikkihallitusta, joka oli hajoittanut koko maan puolueisiin!
Luonteeltaan epäluuloinen aavisti korkea herra koko sarjan riettaita
ja hävyttömiä juonia, joita tämä nuori ihminen, tavattoman uskalias
veijari, oli punonut hänen selkänsä takana. Myöskin tuon aiotun
naimiskaupan neiti Lehnbergin kanssa näki ruhtinas uudessa valossa.
Hän kutsutti luokseen hovimarsalkan ja kysyi häneltä, kuinka oli
mahdollista, että vanha, ylpeä Lehnberg-suku saattoi mukautua
yhdistykseen moukkamaisen tohtori Müllerin kanssa, ja hovimarsalkka,
joka nyt pääsi oikeaan elementtiinsä, ei laiminlyönyt tilaisuutta
-- avata ruhtinaan silmiä. "Juuri teidän ylhäisyytenne tähden on
suku siihen suostunut, sillä kun Müller nautti Teidän rajatonta
luottamusta ja esiintyi koko maailman edessä Teidän tunnustettuna
ja likeisimpänä ystävänä, teki Lehnberg-suku perhe-ylpeydestään
Teille uhrin." Ruhtinaalle olivat nämä sanat mitä pippuri ja suola
veriselle haavalle, ja hovimarsalkka, joka huomasi, kuinka viha, joskin
häädettynä, teki työtä korkean herran kasvoissa, otti nyt oikein
halusta laverrellakseen tuota tarinaa Müllerin suosikkivallasta, pitäen
sitä täydellisenä historiallisena totuutena. Ja miksikä ei? Olihan
teräväsilmäisimmällekin hiukan epäselvänä mitä jutussa oli tarua, mitä
totta.

Nopeana toimissaan päätti ruhtinas asettaa varottavaksi esimerkiksi
paljastetun tohtorin, joka niin kauan ja min suurella taidolla oli
petollisesti käyttänyt hyväkseen asemaansa ruhtinaan muka suosikkina,
ja rangaista häntä. Viaton henkilääkäri-parka, joka muitten mielestä
oli nauttinut suosikin ansaitsematonta onnea, oli nyt syöstävä alas
korkeudesta, johon hän ei koskaan ollut pyrkinyt ja johon hän ei
koskaan ollut päässytkään.

Mutta jos ruhtinas olikin despootti aikansa tavan mukaan ja
periaatteiltaan kova, niin ei hänen sydämensä kumminkaan ollut kivestä
eikä hänen järkensä niin kutistunut, kuin tirannien tavallisesti.
Sentähden hillitsi hän vihaansa kahden muun mielenliikutuksen avulla.
Epäritarillista oli näet hänen mielestään käyttää armotonta kovuutta
miestä kohtaan, joka kilpakosijana oli hänen intohimojensa tiellä.
Niin, ruhtinas rupesi vähitellen aavistamaan että hänen vihansa
itse asiassa koski enemmän sulhasta kuin petollisesti herransa
luottamuksesta kopeilevaa henkilääkäriä. Ja miten oli -- ruhtinas
rupesi itsessään häpeemään kiihkoista intohimoaan, samalla kun toiselta
puolen kaikille muille kuin ruhtinaalle arvoituksen kaltainen Müller
nyt yht'äkkiä muuttui ruhtinaalle itselleen suurimmaksi arvoitukseksi.
Ruhtinas tahtoi omilla aistimillaan saada selville, oliko todellakin
mahdollista, että tuollainen omaa voittoa tavoitteleva ja petollinen
viekkaus saattoi asua henkilääkärin sydäntä voittavan ja luottamusta
herättävää ulkomuodon takana; hän tahtoi lukea, mitä teeskenteliän
sydämessä piilousi, ennenkuin hän langetti hänen tuomionsa; hän tahtoi
oppia perinpohjaisemmin tuntemaan ihmisiä ja -- ylönkatsomaan heitä.

Casimir III:s kutsutti sentähden eteensä vangitun tohtorin saadaksensa
pienissä erin ikäänkuin vetää esiin pahantekiän suusta seikkaperäisen
tunnustuksen hänen töistään. Mutta sitä hänen ei ensinkään tarvinnut.
Tohtori otti itse rehellisen ja totuutta rakastavan luonteensa
mukaisesti kohta paikalla alusta loppuun kertoakseen koko historian
tuosta vaikuttavaisuudesta, jota hän aina oli kieltänyt, mutta jota
aina uudelleen oli hänen niskoillensa tyrkytetty -- sukulaisen
kirjeestä hovimarsalkan pyyntöön saakka. Alussa näytti ruhtinas vähän
epäilevältä, sitten alkoi hän ihmetellä ja uskoa, ja viimein purskahti
hän kaikuvaan nauruun. Tohtori Müller päätti kertomuksensa lausumalla
hyvin vakavasti: "Kuka vain pääsee ruhtinaan likisyyteen, hän on kohta
paikalla ihmisten mielestä vaikuttava mies, käyttäköön hän itsensä
miten tahansa. Ja niin tulee ruhtinas syypääksi tuhansiin asioihin,
joista hän ei tiedä niin hölyn pölyä, ja koko hänen ympäristönsä
tekee syntiä hänen kustannuksellaan. Asiain näin ollen saattaisi
pian tulla siihen mieleen, että piru olkoon ruhtinaana -- antakaa
anteeksi Teidän ylhäisyytenne. Mutta asia ei ole sittenkään niin
kamala kuin luulisi, sillä ympäristö, joka niin usein erityisseikoissa
vahingoittaa ruhtinasta, hyödyttää häntä ylimalkaan vielä enemmän.
Syystä että tämä ympäristö niin usein tekee syntiä ruhtinaan laskuun,
saa se kansan suussa kantaa herransa _kaikki_ todelliset erehdykset
ja viat. Jos ruhtinas on hyvä, niin sanotaan, että hän olisi vieläkin
parempi -- niin, kaikkein paras -- jollei hänen ympäristönsä olisi
niin huono; jos hän taasen on huono, niin sanotaan, että armollinen
herra kyllä ei olisi semmoinen, jollei hänellä olisi huonoja ystäviä
ja neuvonantajia, jotka vääntävät väärään hänen hyvät aikeensa ja
pilaavat asiat. Lyhyesti: oli ruhtinas mimmoinen tahansa, niin on hän
aina parempi ympäristöään, joka -- nukkukoon se tahi valvokoon --
aina häneen tavalla tai toisella vaikuttaa. Sentähden pyydän ettei
Teidän korkeutenne liian suureksi katso _minun_ vaikutustani, jota
tahtomattani olen harjoittanut. Itse asiassa on Teidän korkeutenne
luonut sen, tekemällä minut niin salaperäisesti henkilääkäriksenne."

Ruhtinas iloitsi jo itsessään tohtorin rehellisyydestä ja älykkyydestä,
ja nyt huomasi hän, etteivät hänen silmänsä alusta aikain olleet
pettäneet häntä tämän miehen suhteen. Hän tahtoi kumminkin menetellä
varovasti, jottei uudelleen tarvitsisi katua tekojaan. Muutamia
lohdutuksen sanoja lausuttuaan, lähetti hän tohtorin tyköään ja jatkoi
tutkimuksiaan. Mutta huolimatta kaikista parjauksista, mitkä rakeitten
kaltaisesti sateli tohtorin päälle, näki Casimir päivä päivältä yhä
selvemmin, että tohtorin kertomus oli alusta loppuun todellinen.

Muutamien päivien kuluttua kutsutti hän uudelleen henkilääkärin
luoksensa ja sanoi viidessä eri suhteessa huomanneensa hänessä
harvinaisen miehen. Ensinnäkin oli Müller kaino ja syvältä itsensä
tunteva, toiseksi vaitelias, kolmanneksi totuudessa pysyvä, neljänneksi
vaikutusvaltaan pyrkimätön ja viidenneksi niin älykäs ja täynnä
syntyperäistä viisautta kuin vanhin valtiomies. Maailma oli tehnyt
tohtorista ruhtinaan uskotun, kun hän ei sitä ollut; tästä lähtein
tulisi tohtori nauttimaan ruhtinaan täydellistä luottamusta, kun
maailma luuli hänen syvimmässä epäsuosiossa olevan. Ruhtinas käski
sentähden tohtorin yhä edelleen aamuisin tulla hänen luokseen
lääkärikäynnille, mutta hän ei kysyisi enää, niinkuin muinen,
ainoastaan tohtorin terveyttä; hän kuulustelisi siihen lisäksi hänen
mielipiteitään kaikista tärkeämmistä hallitustoimista. Ja tohtori
riipusti kaikki myöhästyneet opintonsa naulaan ja rupesi tutkimaan
valtio-opillisia asioita, joihin ei siihen aikaan yleensä -- ja
varsinkaan ei pienen saksalaisen ruhtinaan talontarpeeksi -- niin
paljon vaadittu kuin meidän aikoina.

Vuoden kuluttua korotettiin henkilääkäri Müller -- ruhtinaskunnan
suurimmaksi ja viimeiseksi ihmeeksi -- ruhtinaalliseksi kapinetin
tirehtööriksi eli ensimäiseksi ministeriksi, ja semmoisena vietti hän
häänsä neiti von Lehnbergin kanssa. Ruhtinas oli yhä edelleen hyvin
suosiollinen rakastettavalle naiselle, mutta hänen tunteensa häntä
kohtaan eivät enää olleet samallaiset kuin ennen.

Ihmiset eivät alussa tahtoneet uskoa että Müller uudelleen oli päässyt
herransa täydelliseen suosioon, ja kun tämä viimein heille julkisesti
ilmoitettiin hänen nimittämisellään kapinetin tirehtööriksi ja he
näkivät hänen nimensä ruhtinaan julistusten alla, niin arvelivat
he, että tohtori tosin näennäisesti oli saanut korvauksen, mutta
ettei hänellä enää ollut tuota entistä tavatonta persoonallista
vaikutusvoimaa eikä ruhtinaan entistä täydellistä luottamusta. Ja
Müller oli siksi viisas, että hän jätti heidät tuohon luuloon; ja
siitäpä syystä nyt, kun ruhtinas häneen täydellisesti luotti, häntä
ei enää niin suuressa määrässä kadehdittu kuin siihen aikaan, jolloin
hänen _luultiin_ tuota luottamusta nauttivan.



ÄITIPUOLI.

Espanjalainen kertomus.


Kirj.

Don Antonio De Trueba.


I.

Goldamesissa asuivat Martin ja hänen vaimonsa Dominika, kunnollista
talonpoikaista väkeä. Kolme tytärtä oli heillä, kolme aamutähteä,
vanhin nimeltä Isabel, keskimäinen Teresa ja nuorin Markutta.

Eräänä iltana tunsi Dominika kovia pistoksia rinnassaan. Vaimoparka
kutsui miehensä luokseen ja sanoi hänelle:

"Martin, Jumalan rakkauden kautta pyydän että menet noutamaan luokseni
herra pastorin; tunnen, että minun nyt pitää kuoleman. Mutta ennenkuin
menet, kuule kumminkin sana, jonka lasken mieleesi, siinä tapauksessa
että palattuasi olisin kuollut. Kun en enää ole luonasi, tulet
kaipaamaan puolisoa, sillä tytöt eivät vielä voi hoitaa taloasi. Olet
vielä nuori ja tulet menemään uuteen avioliittoon. Minä en sitä sinulta
kiellä, sillä varsin hyvin tiedän, että missä ei emäntää ole, siinä ei
ole olemassa mitään järjestystä. Mutta kautta pyhän neitsyen vannotan
minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän
niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan
kuin he täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus
vanhempia kohtaan."

Martin koetti saada Dominikan luopumaan kuolonajatuksistaan, sillä
eiväthän nuo pistokset voineet olla niin vaarallisia, ja samalla
huomautti hän, että lääkäri olisi tässä paremmin tarpeeseen kuin
pappi. Sitten lupasi hän pyhällä valalla, että jos onnettoman kohtalon
sallimuksesta Dominikan ennustus kumminkin kävisi toteen, hän
uskollisesti täyttäisi hänen viimeisen pyyntönsä.

Dominika-parka ei ollut erehtynyt, sillä kun kuolema lähestyy äitejä,
kuiskaa enkeli edeltäpäin heidän korviinsa sanoman siitä, jotta he
ajoissa tietävät uskoa lapsensa niiden huostaan, jotka tulevat heitä
hoitamaan. Kun Martin palasi kotiin, lääkäri mukanansa, oli Dominika
jo jättänyt tämän maailman, saatuansa sitä ennen tyttäriltään pyhän
lupauksen, että aina olisivat kuuliaisia ja tottelevaisia isälleen
ja sille, joka tulisi täyttämään heidän oikean äitinsä sijan.
Päiviä kului, kuukausia kului ja Martinin talossa oli kaikki mullin
mallin. Kummako se, kun vanhin tyttäristä vasta oli kahdeksannella
ikävuodellaan.

"Kuulehan Martin", sanoi eräänä päivänä kunnon talonpojalle Ramona,
naapurinainen; "älä rupea tyhmäksi, onhan naisia maailmassa enemmän
kuin tarvitaankin, hae heistä se, jonka Jumala määrää, ja nai
uudelleen, jotta saisitte, sinä itse ja nuo pienoisesi, vähän parempaa
siivoa ja järjestystä talossa."

"Minäkö hankkisin äitipuolen tyttärilleni", huudahti Martin, "emintimän
lapsilleni, joita hän, pyhimys, joka nyt on taivaassa, niin koko
sydämestään rakasti ja helli! Älä ota pahaksi, hyvä ystävä, mutta minua
varten ei ole enää maailmassa naisia."

Ja lohduttamaton isä juoksi tiehensä salataksensa kyyneleensä.

Kuukausia kului, vuosi meni umpeen, ja Martinparan täytyi päivä
päivältä yhä selvemmin nähdä, että talossa asiat olivat alusta loppuun
kurjalla kannalla, kun ei niitä valvonut emännän silmä eikä tytöillä
ollut ketään, joka heitä olisi taloudellisiin toimiin neuvonut; ei
ommeltu mitään, ei laitettu kunnollista ruokaa, ei katsottu elukoita,
ei ollut ketään, joka olisi voinut huokeita ostoksia tehdä -- kaikki
meni, miten sattui, useimmiten päin seiniä.

Martin oli kyllä itse saapuvilla joka paikassa ja teki naisellisiakin
askareita ymmärryksensä mukaan, mutta miehet ovat syntyneet miehiksi,
ja usein tapahtui, että kun Martinin tuli jakaa liemikattilan sisällys,
hän sitä ennen sai jakaa liemen, voidaksensa sitten oikein jakaa leivän.

Hän pestasi piikoja, toisen toisensa jälkeen, mutta piiat, nuo
hävyttömät, ajattelivat vain sulhasiansa eikä taloa, ja Martinparalla
ei ollut niistä muuta hyötyä kuin -- vastusta ja harmia. Ramona,
naapurinainen, yksi noita kunnon vaimoja, jotka paraikaa ovat
sukupuuttoon kuolemaisillansa, auttoi häntä silloin tällöin; mutta
hänellä itsellään oli yltäkyllin tekemistä omassa kodissaan,
enemmän kuin ehtikään, ja sentähden ei hänen apunsa kauas kuulunut.
Eräänä päivänä istui Martin huoneensa kynnyksellä taloutensa
epäjärjestyksen takia kokonaan epätoivoisena. Hän ponnisti aivojansa
keksiäksensä jotakin muuta apukeinoa kuin naimista. Mutta kaikki hänen
viisastelemisensa olivat turhat, muuta keinoa kuin naimista hän ei
löytänyt. Kun hän siinä istui ja tuska pusersi hikeä hänen otsallensa
sattui hänen talonsa ohitse kulkemaan tyttö, jolla kylässä oli
erinomaisen hyvä maine. Tyttö tervehtää ja tahtoo jatkaa matkaansa.

"Joakiina", sanoo silloin hänelle yht'äkkiä Martin; "tyttärilläni
ei ole äitiä, ei ketään, joka opettaisi heitä, ja talossani ei ole
emäntää, joka hoitaisi kotoa ja ylläpitäisi järjestystä. Tahtoisitko
tulla vaimokseni?" -- Ja muutamien vastaväitteiden jälkeen, semmoisten
kuin: "Mitä höpisette! Kyllähän löydätte tytön, joka on minua
kauniimpi! E-en tahdo, sillä minä häpeän" -- muutamien tuollaisten
soperrusten jälkeen suostuu Joakiina rupeamaan Martinin vaimoksi.

Kolme viikkoa sen jälkeen vietettiin talossa iloiset häät.

Martinin koti muuttui muutamien päivien kuluessa niin hienoksi ja
siistiksi kuin nukkekaappi. Pyhinä, kun hän meni messuun, oli hänen
paitansa valkoisempi kuin lumi ja paremmin siloitettu kuin Espanjan
kuninkaan.

Pikku tytöt kulkivat koulua ja olivat iloisia kuin kiuru, punaposkisia
kuin kirsikka ja niin aistikkaasti koristetut, että niitä oikein
ihmeekseen katseli.

Minino, kissa, joka päivät pääksytysten oli kuihtuneena tepastellut
ympäri naukuen ja jolle ei kukaan ollut muistanut tarjota kuivaa
eikä märkää, makasi nyt takan edessä pyöreänä kuin kerä ja katseli
miltei ylönkatseella maitovelliä, jolla uusi emäntä koetti voittaa sen
suosiota. Kanat alkoivat uudelleen munia ja kaakottaa. Ja Leo, koira,
joka henkeänsä ylläpitääkseen oli metsän tasangot nuuskien juossut ja
silloin tällöin onnistunut saamaan kynsiinsä jonkun jäniksen, piti nyt
hyviä päiviä loikoen erään isäntäväkensä viinitarhan aitauksen sisällä.
Martinin huoneessa hymyi kaikki: oli kuin olisi sitä joku siunannut.

Olisiko ehkä sen tehnyt taivaastansa Dominika?

Ken tietää?


II.

Oli Heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja
poikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruoasta ja
menivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien
komeiden kirsikkapuiden siimekseen.

Joakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa,
alkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia
ja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes
"pieni enkeli" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa
täydeltä huutamaan ja parkumaan.

"Älä itke, sydänkäpyni", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. "Miksi
itket sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko
maailman _pesetaat_ (eräs rahalaji)? Kuinka kauniin pojan on Jumala
minulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa,
joka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä,
kuinka hän nauraa... Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut
suuteloillani!"

Martin otti vuorossaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt,
varsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää
ihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet.
Kun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa
Joakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja
aikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet
yht'äkkiä rupesivat väräjämään.

"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi Martin.

"Älä kysy, isä", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.

"Miksi en kysyisi?" sanoi Martin hyväillen häntä. "Mikä sinua surettaa,
pieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne
ylpeys."

"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen, ja jo osaa!" huudahti Joakiina kovin
närkästyneenä.

"Älä oli milläsikään, vaimo", sanoi Martin sovinnollisesti. "Ainahan
lapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän."

"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla."

"Joakiina, varo itseäsi, sitä tekemästä." "En, enkä varo! Vaikkakin nuo
toiset lutukset eivät puhu mitään, niin näkee selvään, että he ovat
samassa liitossa. Mutta onko se heidän syynsä? Ei, syy on isän, joka
pilaa heidät."

"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä!
Semmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, emme tarvitse niitä etsiä."

"Samaa sanon minäkin -- sinulle!" Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein
Magdaleenan tavoin, ja mumisi, suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä
kyynelillään:

"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei
rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."

"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttiansa. "Älä
lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua... Minäkö en rakastasi
poikaani!"

"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni." Kun Martin huomasi, ettei
mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että tämä kohtuuttomasti
väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja hyvänsävyisyyttään, sekä vielä
että sama juttu tulisi joka päivä uudistumaan, vaikeni hän vähäksi
aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten vakavalla äänellä:

"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei
voi kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan
poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin
minä rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin
minä vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi
suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko;
mutta niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla
siitä, että Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa
kuolleet ja hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan
kasvojen edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika,
jota rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin
hän heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan
minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli
tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele,
niin kauan kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on
kuuliaisuus vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla
lupasin, että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää.
En suvaitse keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla,
lukuunottamatta että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne
ovat minun _omat_ tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja ja
suurempaa kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa,
nimi: _äidittömät_."

Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja
näytti katuvan kovuuttansa. Martin oijensi hänelle kätensä ja
pyyhki pois tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä
perheessä, jotta nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä
ja tunteellinen, vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen,
lopulta tulee sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"


III.

Joakiina ei ollut paha. Mutta hän oli äitipuoli, ja tunnettuhan on
sananlasku: _"Madrasia, el diable la arrasta"_ (perkele houkuttelee
äitipuolta puolelleen). Kuta enemmän ponnistuksia Joakiina teki
rakastaaksensa lapsipuoliaan, sitä vähemmin saattoi hän kärsiä niitä.

Muut ihmiset luulivat että Martin ja hänen vaimonsa sopivat varsin
hyvin, mutta tämäpä olikin itse asiassa vain näennäistä, sillä tiesihän
Martin ettei Joakiina rakastanut hänen tyttäriään, ja Joakiina taasen
tiesi ettei Martin rakastanut poikaparkaa niin paljon kuin tyttäriä.

Ei tarvittu muuta kuin että Martin hiukkasenkaan hyväili tyttöjä,
niin paha vihamies oli kohta saapuvilla virittämässä kateuden tulta
Joakiinan sydämessä. Martin tiesi sen ja suri katkerasti; mutta kun
hänen vaimonsa salasi tunteitaan, niin teki hän samaten. Tämä kaikki
kohtasi poikaparkaa, sillä vaikka Martin olisi tehnyt mitä ponnistuksia
tahansa ja koettanut muistaa että Joakiinaa lapsi oli hänen lapsensa
yhtä hyvin kuin tytöt, niin tuli hän lopulta, jollei juuri inhonneeksi,
kumminkin välinpitämättömyydellä katselleeksi tätä lasta.

Joakiina olisi mielellään tahtonut kurittaa tyttöjä; mutta vielä
hän ei ollut saanut tilaisuutta täyttämään tätä haluansa. Syyttä ei
hän uskaltanut heitä piestä, sillä Martin oli sanonut sallivansa
hänen kurittaa heitä ainoastaan siinä tapauksessa, että he olivat
tottelemattomia; mutta tyttöraukat olivat niin nöyriä ja hyvin
kasvatettuja, että he aina säntilleen tekivät, mitä ikinä äitipuoli
heiltä vaati, ja osasivat siten välttää kaikkia niitä ansoja,
joita äitipuoli viritti heidän tielleen saadaksensa heidät kiinni
tottelemattomuudesta ja laiminlyömisestä.

Jos Joakiina otti oppia perkeleeltä keksiäksensä lapsipuolilleen
tavattomia ja vaikeita tehtäviä, niin turvasivat lapsipuolet varmaankin
Jumalan apuun, voidaksensa näitä tehtäviä täyttää, sillä muussa
tapauksessa olisi ollut mahdotonta, että he olisivat voineet saada
kaikki äitipuolensa käskyt niin ihmeen täydellisesti toimitetuiksi.

Eräänä päivänä käski äitipuoli Isabelin kuljettaa muulilla vehnäjyviä
myllyyn ja olla kotona ennen puolen tunnin kuluttua, jota aikaa ihan
minuutilleen tarvittiin tällaiseen matkaan, ellei mitään viivytystä
tiellä sattuisi. Keli oli kovin huono, ja Joakiina oli mielessään
laskenut, että muuli kompastuisi, jolloin raskas nisusäkki putoaisi sen
selästä ja Isabel siitä syystä viipyisi tavallista kauemmin, semminkin
kun ei auttajaa likisyydessä ollut.

Aivan oikein! Muuli kompastui. Mutta ihmisavun puutteessa lähetti
Jumala toisen avun tytölle, antamalla hänelle neuvon pälkähässä. Siinä
oli tien varrella kohtisuora multakasa. Sen viereen asetti Isabel
muulin. Sitten vieritti hän kasan toista, kaltevaa puolta säkkiä ylös
ja sai sen sitten pienellä töyttäyksellä uudelleen muulin selkään. Ja
ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän kotona, iloinen ja hymyvä
kuin keväinen kukka.

Eräänä päivänä vähää ennen puolista meni Joakiina pellolle, jossa hänen
miehensä ynnä vanhin ja nuorin tytöistä sekä poika olivat. Lähtiessään
sanoi hän Teresalle, joka jäi kotiin:

"Katso tarkkaan pataa ja laita että pöytä on katettu säntilleen
kello 12. sillä silloin tulemme syömään. Tässä on ullakon avain; tuo
viinirypäleitä ja aseta ne pöydälle ennenkuin palaamme."

Teresa katsoi pataa. Kello 1/2 12 kattoi hän pöydän; sitten otti hän
ullakon avaimen ja meni noutamaan rypäleitä. Mutta ullakon oven lukko
oli kovin kankea, ja tyttö huomasi pian ettei hän saisi sitä avatuksi.
Tämän tiesi kyllä paha äitipuoli, joka itsessään kaiketi nyt riemuitsi,
luullen vihdoinkin saavansa mielin määrin piestä tyttöparkaa.

Mitä tuli Teresan tehdä? Hän alkoi jo vaipua epätoivoon. Kello oli
kohta 12, ja jolleivät rypäleet olleet pöydällä, kun äitipuoli
tuli kotiin, niin oli hänellä selkäsauna valmis. Rypäleet olivat
ullakkokamarissa säkeissä ja hyvin kaukana ovesta. Tyttö koetti kissaa
varten oveen tehdyn reijän kautta korennolla haalia säkin luoksensa,
mutta se ei onnistunut. Hän ajatteli jo juosta naapuritaloon apua
pyytämään, mutta vaikka naapuritalo ei ollut kovinkaan kaukana, huomasi
hän ettei hän ehtisi, sillä hänellä ei ollut silmänräpäystäkään
poisantaa. Teresalla oli tapana, kuten hyvillä lapsilla on, kun he
hätään joutuvat, huutaa äitiään avukseen.

"Minun sieluni äiti, mitä pitää minun tekemän?" huudahti hän. Ja
epäilemättä kuuli äiti taivaassansa tämän rukouksen ja ilmaisi hänelle
keinon, jonka avulla hän pääsisi pälkähästään. Yht'äkkiä hypähti,
näet, Teresa ilosta, kuten se, joka vihdoin voittaa, mitä on toivonut
voittavansa, otti syliinsä "Mininon", joka nurkuen naukui nurkassansa,
ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Mitähän oikein tässä talossa
syödään?" sitoi nauhan sen ympäri, työnsi sen ovessa olevasta reijästä
sisään, heitti juustopalasen rypälesäkin viereen ja veti kissaa, kun
se tahtoi käydä juuston kimppuun, nuorasta luoksensa. Kissa iski
kyntensä rypälesäkkiin, mutta Teresa veti yhä nuorasta, ja niin sai hän
hinatuksi oven luo kissan ja rypälesäkin. Paha äitipuoli ei saanutkaan
syytä piestä pikku Teresaa.

Nuorin tytöistä oli erittäin mieltynyt persikkahedelmiin. Eräänä
päivänä oli äitipuoli noukkinut koko joukon semmoisia, ja Markiitta,
joka vielä tänä vuonna ei ollut saanut maistaakaan persikoita, katsoa
tuijotti niitä himosta hehkuvilla silmillä.

Joakiina jätti tytön hedelmien luo, kiellettyään häntä ottamasta
ainoatakaan, ja siirtyi toiseen huoneeseen, varmana siitä että nyt
vihdoinkin saisi haluttua syytä antamaan selkäsaunan tytölle, tämä kun
tietysti ei voisi sotia himoansa vastaan.

Markiitta taisteli kauan. Vihdoin päätti hän ottaa yhden persikan. Ja
hän oli juuri haukkaamaisillansa palasen siitä, kun äiti ryntäsi esiin.
Mutta tyttö kiiruhti siirtämään persikkaa vähän korkeammalle, ikäänkuin
hän vain olisi tahtonut haistella sitä, ja sanoi, olematta millänsäkään:

"Oi rouva-äiti, kuinka suloinen haju sillä on!"

Joakiinan täytyi jättää tyttö rauhaan. Hän oli ilossaan rynnännyt liian
aikaisin esiin väijyntäpaikaltaan.

Kuvaavathan nämä tapaukset jo selvästi, kuinka ahkeraan paha vaimo
koetti pahan vihamiehen avulla saada tilaisuutta tallaamaan tomuun
lapsipuolensa, ja mitä ponnistuksia nämä tekivät, jottei se hänelle
onnistuisi.


XV.

Tytöt olivat vähitellen kasvaneet niin suuriksi, että äitipuoli saattoi
lähettää heidät Valmasedan toripäiville keskiviikkoisin ja lauantaisin
myymään munia ja hedelmiä.

Eräänä lauantaina antoi Joakiina viisikymmentä Pyhän Johanneksen
päärynää Isabelille, kolmekymmentä Teresalle ja kymmenen Markiitalle,
sanoen:

"Menkää Valmasedaan. Siellä tulee teidän myydä päärynänne samasta
hinnasta kappale, mutta jokaisella teistä pitää olla yhtä paljon rahaa
mukananne, kun kotiin palaatte."

"Jollemme saa, äitirouva?" vastasivat tytöt.

"Jollette saa, niin saakaa pakosta! En suvaitse mitään intteitä.
Jollette tottele, niin tiedätte minkä oikeuden isänne on antanut
minulle."

Pelästyneinä vaikenivat tytöt, ottivat kukin omenavasunsa ja lähtivät.

Martinin talo sijaitsi, kuten jo olen maininnut, kappaleen matkaa
kylän muista taloista. Kun tytöt olivat ehtineet kotinsa näkyvistä,
istuutuivat he tien viereen tuumimaan, millä tavalla voisivat
täyttää äitipuolensa pirullista vaatimusta. Ja kylläpä olikin heillä
miettimistä.

"Miten on meidän meneteltävä; miten voimme täyttää äitimme käskyn?"
huokasi huolissaan Isabel.

"Tyttö", vastasi Teresa, "sitä en minä tiedä."

"Jollemme saa mitään keksityksi, niin tulee hän antamaan meille
jotakin, jota en ymmärrä, miten voisimme välttää", sanoi Markiitta,
samalla tehden kädellänsä pudistusta osottavia liikkeitä.

"Jotta saisimme yhtä paljon rahoja päärynöistämme, täytyy sen, jolla
on vähin määrä, myydä ne kalliista hinnasta ja sen, jolla on enempi,
halvemmasta."

"Mutta sanoihan äitirouva, että meidän pitää myydä joka kappale samasta
hinnasta."

"Niin hän sanoi."

"Kuulkaahan", huudahti nuorin, jolla, kuten persikkajutusta
muistanette, oli venyvin omatunto; "kuulkaahan: kun olemme myyneet
päärynät, ja'amme rahat kolmeen osaan, joista jokainen ottaa yhden."

"_Ca balino, amen Jesus!_ Jos äitimme saisi sen tietää"! vastasi Teresa.

"Ja muuten on parempi ottaa korvapuusteja, kuin valehdella. Eikö niin,
Teresa?"

"Kyllä, parempi se!"

"Mutta jos äitirouva ei saa sitä tietää..."

"Hän saa, Markiitta. -- Olethan kuullut opettajattaren kertovan tuosta
pienestä linnusta, joka aina kantelee, kun pienet tytöt valehtelevat."

"Juttuja! Ei semmoista lintua ole. Luuletko todella minua niin tuhmaksi
että uskoisin mitään tuollaista?"

"Älä vaivaa päätäsi, tyttö. Äitirouva kyllä antaa meille korvapuusteja,
mutta me puhumme totta."

Tytöt istuivat vähän aikaa ääneti ja miettivät, mitä täytymys
pakoittaisi heitä tekemään.

"Tulin ajatelleeksi jotakin", sanoi äkkiä Isabel. "Kun kuljemme
kouluhuoneen sivu, niin voisimme pistäytyä opettaja Don Juan
Saca-Cuentaan, laskumestarin, luona, joka tietää kaikki, ja kuulustella
eikö hän voisi neuvoa meille, mitä meidän tulee tehdä."

"Niin, niin, menkäämme hänen luokseen!" huudahtivat Teresa ja Markiitta
yksin suin ja alkoivat uudelleen toivoa.

Ja tytöt ottivat vasunsa ja jatkoivat matkaansa.

Nyt tahdon kertoa, kuka hän oli tämä Don Juan Saca-Cuentas.

Don Juan Saca-Cuentas oli kylän koulumestari. Liikanimestään sai hän
kiittää mainettaan, joka tiesi hänet hyvin taitavaksi luvunlaskijaksi.
Kerran oli hän kumminkin vähällä ollut kadottaa tämän maineensa. Seikka
oli tällainen:

Herra pastori ja oikeuden herrat olivat eräänä päivänä käyneet koulua
tarkastamassa. He huvittelivat itseään kuulustelemalla etevimpien
poikien tietoja ja tekivät heille erityisiä kysymyksiä. Eräs
poikaveitikka, joka ei ollut saanut yhtään kysymystä vastattavakseen,
ja joka sentähden ei ollut saanut loistaa tiedoillansa, päätti itse
ruveta kysyjäksi, koskei häneltä kysytty.

"Herra maisteri", sanoi hän, "tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle
yhden asian?"

"Kysy sinä vaan", vastasi opettaja; "tiedäthän että minä mielelläni
kuulen teidän kysyvän, mitä te haluatte tietää -- eihän kysymys ole
häpeäksi."

"Isäni on nyt kolme kertaa niin vanha kuin minä", sanoi poika; "voiko
koskaan tapahtua että minun ikäni vain on puoli hänen ijästänsä?"

"Tuo ei ole mikään kysymys; tuhmaa viisastelua vain", vastasi opettaja.
"Jotta voisi tulla mahdolliseksi mitä tiedustelet, täytyisi kellon
käydä hitaammasti isällesi kuin sinulle."

"Mutta minä olen kumminkin sitä mieltä", intti poika, "ett'ei kellon
tarvitse käydä nopeammin toiselle, kuin toiselle ja että minun ikäni
sittenkin eräänä päivänä on säntilleen puolet isäni ijästä."

"Ole vait! Eihän sinun puheessasi ole mitään järkeä", huudahti
kiukustunut opettaja.

"Saanko todistaa, että väitteeni on oikea?" kysyi poika ja
jatkoi vastausta odottamatta: "Olen nyt kahdentoista ja isäni on
kuudenneljättä. Kahdentoista vuoden kuluttua olen minä neljänkolmatta
ja isäni kahdeksanviidettä. Siis on isäni, joka nyt on kolme kertaa
niin vanha kuin minä, kahdentoista vuoden perästä ainoastaan kaksi
kertaa niin vanha kuin minä."

Opettaja kävi kasvoistaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu
seinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:

"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette
paras laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset
poikanulikatkin jo tietävät?"

Don Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuaksensa
entiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä
saivat maksaa.


V.

Oli lauantai. Lauantai on, kuten tiedätte, puoleksi lupapäivä. Mutta
koululaisilla oli tapana joutiloida aamupäiväkin, ja opettaja mukautui
siihen, mukavuutta rakastava kun oli.

Don Juan Saca-Cuentas istui viiniköynnös-lehdistössä, joka kaunisti
koulun edustaa, ja piti luennon _sodasta Flandern'issa_ muutamille
naapurivaimoille, joiden joukossa myös Ramona oli -- sama kunnon eukko,
joka ennen muinen oli neuvonut Martinia menemään uuteen naimiseen.
Luulisi ettei sotilailla ja koulumestareilla ole mitään yhteyttä, mutta
Don Juan Saca-Cuentas näki heidän välillään paljon yhtäläisyyttä --
sotilaathan antavat opetusta kansoille, koulumestarit kyläläisille; ja
jos sotilaat vuodattavat verta, niin koulumestarit pusertavat esiin
kyyneleitä.

Martinin tytöistä aukeni taivas, kun he näkivät koulumestarin.
He pelkäsivät vain että hän ehkä juuri oli valmis menemään ulos
ympäristöstä hakemaan tulevan viikon kuluessa tarvittavan määrän
pähkinäkeppejä -- toimi, johon hän aina käytti osan lauantaipäivää.

"Tuollahan Martinin tytöt tulevat!" huudahti muuan naisista, kun näki
sisarten lähestyvän.

"Mimmoinen sydän mahtaneekaan tuolla Joakiinalla olla", sanoi Ramona.
"Aina ovat nuo pienet olennot liikkeellä."

"Se ei ole hänen vikansa. Syy on Martini nahjuksessa, joka sanoo _jaa,
jaa_ kaikkiin."

"Jospa Dominika vainaja voisi pistää päänsä maasta ja nähdä miten niitä
tyttöjä kohdellaan, jotka ovat levänneet hänen sydämensä alla!"

"Lurjuksia äitipuolet! Ei niillä vertaisia."

Tytöt ehtivät nyt paikalle.

"Hyvää päivää, armolliset", tervehtivät he ja asettivat maahan vasunsa.

"Jumal' antakoon teillekin hyvän päivän, tytöt."

"Tahtoisitteko, herra Don Juan, olla hyvä ja selvittää meille yhden
lasku-arvoituksen."

"Mielelläni, vaikkapa kaksi", vastasi koulumestari ylpeästi.

"Rouva-äitimme on antanut yhdelle meistä viisikymmentä päärynää,
toiselle kolmekymmentä ja kolmannelle kymmenen, ja vaatii että me
panemme joka päärynälle saman hinnan ja että meillä kullakin on yhtä
paljo rahaa, kun me tulemme kotiin."

"Ole tervehditty, saastuttamaton Maria! Mitä hulluutta!" huudahtivat
naiset.

"Tytöt", sanoi koulumestari äreästi, "muistakaa, ett'en suvaitse ivaa."

"Me emme ivaa, me vakuutamme..."

"Menkää tiehenne, lutukset!"

"Jesus, Jooseppi ja Maria, kuinka luuleva te olette, Don Juan!"
huudahti Ramona.

"Mutta eihän se ole mahdollista..."

"Sanoittehan mahdottomaksi senkin että isä, joka oli kolme kertaa
poikaansa vanhempi, voisi kerran tulla häntä vain kaksi kertaa
vanhemmaksi..."

Tämä muistutus sai koulumestarin punastumaan; hän otti esiin
lyijyskynän ja rupesi piirtämään numeroita kirjan kannen valkoiselle
suojapaperille.

Tytöt katselivat huolellisina ja naiset uteliaisuudella hänen
numeroitaan.

"Saatteko selvän siitä, Don Juan... saatteko?" kysyi yksi heistä.

"Menkää syrjään vähän matkaa, älkää minua keskeyttäkö", vastasi
koulumestari närkästyneenä.

Hän alkoi uudelleen kirjoittaa numeroita, pyyhkiä pois ja piirtää
uusia, jotta viimein koko paperi oli täynnä numeroita ja tohrauksia.

"No, Don Juan... tuleeko mitään?" kysyi yksi naisista ja toinen
tuumasi, ivallisesti hymyen:

"Kärsivällisyyttä, naapurit, kyllä tulee!"

"Menkää, sen riivatut!" huusi koulumestari raivostuneena ja viskasi
maahan kynän ja kirjan.

"Tehän olette siis lörpöttäjä vain!" sanoi muuan naisista.

Ja kaikki purskahtivat nauruun.

"Vaimot, vaimot!" änkytti Don Juan, jotta viha miltei tukki suun.

"Taitavin luvunlaskia koko Vozcayassa! Ha, haa!"

Don Juan, joka oli kadottanut viimeisenkin malttinsa, syyti suustaan
joukon haukkumasanoja erityisesti, ympärillään olevia naisia vastaan ja
sen jälkeen kaikkia naisia vastaan yleisesti; sitten juoksi hän sisään
kouluhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni, jotta pamahti.

Vähän aikaa sen jälkeen olivat tytöt, vasut päänsä päällä taasen
matkalla Valmasedaan surullisina, huolestuneina ja yhtä neuvottomina
kuin ennen. Millä tavalla voisivat he välttää äitipuolen iskuja? Toivon
kipinöitä oli heissä kumminkin virittänyt Ramonan sanat.

"Menkää, tytöt, älkää peljätkö! Tietäkää että minä menen kotiinne, ja
kyllä hän saa totuuden kuulla, se narttu!"


VI.

Kun tytöt saapuivat Valmasedan torille, sanoi Isabel pienille
sisarilleen::

"Jollemme voikaan totella äiti-rouvaa kaikessa, niin totelkaamme häntä
niin pitkälle kuin voimme. Myykäämme joka päärynä samaan hintaan, ja
jotta voisimme alati olla yhtä mieltä, niin pysykäämme niin likellä
toisiamme kuin mahdollista."

Tämän johdosta asettausivat tytöt istumaan liki toisiansa San
Severinokirkon muurin viereen, kukin vasunsa viereen.

Vähän ajan kuluttua tuli muuan herra Isabelin luo ja kysyi:

"Tyttö, montako päärynää saa yhdellä cuartolla?"

"Seitsemän."

"Tässä seitsemän cuartoa, anna minulle niin monta kuin niillä saa."

Isabel luki yhdeksänviidettä päärynää ja sai seitsemän cuartoa.

"Ettekö osta minultakin?" kysyi Teresa.

"Paljonko ne sinulla maksaa?"

"Yhtä paljon kuin hänellä tuolla."

"No, anna minulle neljästä cuartosta."

Teresa antoi herralle kahdeksankolmatta päärynää ja sai neljä cuartoa.

"Kuulkaa, herra", sanoi Markutta, "ostakaa yhdellä cuartolla minulta,
jotten tarvitse hävetä sisarieni rinnalla."

"Oikein! Säälin sinua muuten; sinähän olet pienin. Mikä on hinta?"

"Sama kuin toisten."

"No, tässä saat pienen cuartosi."

Kun tytöt taasen olivat yksin, tutkivat he asioimislaitaansa ja
huomasivat että Isabelilla oli yksi päärynä ja seitsemän cuartoa,
Teresalla kaksi päärynää ja neljä cuartoa ja Markiittalla kolme
päärynää ja yksi cuarto. Ei näyttänyt käyvän päinsä täyttää äitipuolen
käskyä.

Kului tunti, kului toinen, mutta jälellä olevat päärynät olivat yhä
myymättä.

"Oi äitini! Kuinka käy meille!" huudahtivat tytöt itkien, kun samassa
kuului tam, tram tarararatam -- torvien toitotuksia ja rumpujen
pärinää. Väkeä juoksi kiireesti _puerta de Menan_ luo.

Pataljoona sotaväkeä marssi esiin. Se hajosi, torille ehdittyään.

Upseerit ja sotamiehet riensivät kaupitsiain luo ja ostivat niin paljon
hedelmiä kuin käsiinsä saivat, -- niitä ei enää paljon ollut jälellä.

Muutamat sotamiehet huomasivat tytöt ja ryntäsivät kukkarot käsissään
niiden luo.

"Mitä maksavat päärynät?"

"Kolme cuartoa kappale."

"Hävytöntä!"

"Niitä ei myydä halvemmasta", inttivät tytöt. Kun sotamiehet tiesivät
että oli toisia, jotka mielellään maksaisivat vaaditun hinnan, eivät he
enää tinkineet. Pian tehtiin kaupat ja niin sai Isabel kolme cuartoa
yhdestä päärynästä, Teresa kuusi kahdesta ja Markiitta yhdeksää
kolmesta.

Kun tytöt sitten taas lukivat rahansa, oli heillä kullakin _kymmenen_
cuartoa. Ja siten oli selveytynyt laskuarvoitus, jota Don Juan
laskumestari ei ollut saanut selvitetyksi.


VII.

Tuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella
tapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.

Martin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä
lypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota
kädestä.

"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", sanoo Antonio, joka oli kasvanut
jonkunlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.

Äiti koettaa viihdyttää häntä.

"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", kertaa poika.

"No mene sitten, junkkari", sanoi viimein Joakiina ja päästi hänen.

Poika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä
vastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäkäsin tuntien
helpoitusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen
huulten koskettelemisesta.

Leo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä
toimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan
sanoa:

"Tulenhan minäkin saamaan osani maidosta, vai kuinka?"

Kirjava vuohi, jolla ei ollut karitsaa -- kotka oli sen vienyt --
seisoi ihmeen rauhallisena, kun pikku Antonio sitä imi.

"Etkö huomaa, Martin", sanoi Joakiina, joka suuresti nautti tästä
näystä; "etkö jo huomaa, kuinka herttainen, kuinka suloinen hän on,
kun hän tuossa imee, poika, jonka Jumala on minulle antanut? Oi, sinä
kaikkein ihmeellisin kaikkein äitien synnyttämistä pikku nulikoista,
Toisin syödä sinut elävältä suudelmillani!"

"Äiti, milloin syödään? Minä tahdon ruokaa!" huudahti poika.

"Mitä?" sanoi Joakiina, "olethan juuri täyttänyt vatsasi vuohen
maidolla."

"Niin, mutta imeä ei ole samaa kuin syödä."

"Oi, kuinka suloinen se poika on! Oikein pikku enkeli!" Ja Joakiina
purskahti nauruun ja suuteli enkeliä, jotta ei tahtonut loppua tulla.

"Siunattu pieni suu! Ettekö huomaa, Ramona, kuinka ihmeen älykkään
pojan Jumala on minulle antanut?"

"Jumala siunatkoon häntä", sanoi naapurivaimo; "Jumala siunatkoon häntä
ja varjelkoon myös hänen äitiänsä, sillä mitä tulisi hänestä, jos sinä,
Joakiina, temmattaisiin hänen vierestään pois?"

"Jos hänen äitinsä kuolisi, niin kuolisi hän itsekin, tämä herttainen
poika, joka on levännyt minun sydämeni alla!" vakuutti Joakiina ja
purskahti itkemään.

"Hän ei kuolisi", sanoi naapurivaimo, "yhtä vähän kuin sinun
lapsipuolesi ovat kuolleet. Mutta parempi olisi hänelle, jos hän sinua
ennen kuolisi, kuin että hän saisi äitipuolen, joka ei ole synnyttänyt
häntä."

Joakiinan punakat posket kalpenivat äkkiä. Kauhea, lohduton ajatus
sekausi ensikerran poikaa jumaloivaan rakkauteen, ajatus että _hänen
poikansa_ voisi saada äitipuolen ja kärsiä, mitä Dominikan tyttäret
olivat saaneet kärsiä...

Naapurivaimo, vanha ja kokenut, aavisti mitä Joakiinan mielessä liikkui
ja päätti tehdä uuden ryntäyksen hankkiaksensa äidin turvattomille
tytöille, jotka min kauan olivat äidin rakkautta kaivanneet.

"Joakiina", sanoi hän juhlallisella äänellä, "Jumala antaa väliin
vanhurskaiden maksaa jumalattomien väärinteot Äidit kuolevat,
leskimiehet naivat uudestaan ja hankkivat äitipuolia lapsillensa, kun
he eivät voi hankkia äitejä."

"Äitipuolia!... Sydämeni poika!" mumisi Joakiina ja painoi Antonioa
rintaansa vastaan.

Samassa tulivat tiellä näkyviin tytöt, jotka palasivat Valmasedasta.

He olivat iloisen näköisiä.

Joakiina meni heitä vastaan, tervehti heitä lempeästi ja tunsi
ensikerran halun sulkea heidät syliinsä ja suudella heitä...

Ennenkuin tytöt olivat ehtineet oikein perille, kiiruhtivat he
kertomaan, millä ihmeen kummalla tavalla heidän oli onnistunut täyttää
äitipuolensa määräyksiä.

"Joakiina!" huudahti mummo, "etkö näe tässä ihmeessä Jumalan ohjausta?"

"Näen, näen!" vakuutti Joakiina. "Vihdoinkin avaa Jumala silmäni;
kunpa vain ei liika myöhään..."

"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!" sanoi Ramona melkein
profeetallisella äänellä.

Ja Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta,
joka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä
tytöille, ja nimittäen heidät ehtimiseen tyttärikseen, jota hän
ei koskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattomalla
hellyydellä rintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä
kyynelillään.

Tänä hetkenä vuodatti varmaan pyhän riemun kyyneleitä Dominika, joka
taivaasta vartioitsi lapsiansa.

"Martin, Martin!" huusi Ramona ilosta itkien.

"Mikäs on?" kysyi kunnon mies ja kurkisti ulos ovesta.

"Mikä? Näet sinä, Jumala on antanut tyttärillesi äidin."

"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!" huudahti
Martin ilosta haltioissaan.

Ja hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana,
sulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti
hänen tyttäriään.

Joakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysiä
selville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, heitti huolestuneen ja
kysyvän silmänluonnin mummoon. Mutta tämä huusi ihastuksessansa:

"Joakiina! Nyt on poikasi saanut isän!"



PAULAAN JOUTUNEET.

Seikkailu Erie-järvellä.


Kertonut

Felix Lilla


Todellisessa, jokapäiväisessä elämässä tapahtuvat lemmenhistoriat
alkavat hyviä usein keittiössä. Moni nuori teurastaja, leipuri tai
puutarhuri, joka lihaa, leipää tai vihanneksia kaupitessaan joutuu
keittiöön, tapaa siellä leimuavan keittiölieden ääressä, nuoren,
ahkeran keittäjättären ja rakastuu häneen. Hänellä on samalla kertaa
hyvä tilaisuus hajuaistinsa avulla koetella, osaako tuo mielitietty
hyvin keittää ja paistaa. Jos näin on laita, ajattelee hän: tuo eikä
kukaan muu! Ja jos ei toiselta puolelta mitään estelyitä tule, niin on
tuo vastainen mestari vastaisen rouvansa löytänyt.

Näin helposti ei kuitenkaan onnistunut Claude Regnard paralle. Hän oli
nuori Kanadalainen, ranskalaista syntyperää. Vasta ihmeellinen sarja
merkillisiä tapahtumia saattoi hänen sydämensä toiveiden perille.
Hän oli köyhä kalastaja. Vanhempainsa kuoleman jälkeen oli hän aivan
yksinään maailmassa, eikä hänellä ollut mitään muuta, kuin pieni
majapahanen rannalla, jotenkin hyvä vene ja vähää kalanpyydyksiä.
Väliste meni hän toisten kalastajain kanssa pyyntiin, väliste
taas yksinään. Mutta aina oli hänen ansionsa hyvin pienet, sillä
vaikkapa hän olisi saanut kaloja hyvinkin paljon, oli niiden hinta
hyvin halpa Port Talbot'issa, joka oli pieni kaupunki Erie-järven
kanadanpuoleisella rannalla. Tämän kaupungin läheisyydessä asui hän
eräässä viheliäisessä rannikkokylässä.

Keittiössä oli hän oppinut tuntemaan pikku Lovisaa. Tämä oli
Etienne Joubert'in, Port Talbot'issa asuvan ahkeran ja kunnollisen
pikkuravintoloitsijan tytär. Lovisa oli niin ystävällinen, iloinen ja
hyväsydäminen; eikä hän kovin paljo tinkinytkään ostellessaan Claude
Regnard'in kaloja. Mutta tämäpä toikin hänelle aina parhaat kalansa,
ja olisi hän ne tuolle tytölle antanut mistä hinnasta tahansa, olisipa
antanut ne ilmaiseksikin ja itse kärsinyt nälkää. Niin sydänjuuria
myöten oli hän Lovisaan ihastunut. Eikä tyttökään häntä pois työntänyt;
hän naureskeli ja laski leikkiä iloisesti, kun Claude tuli keittiöön,
missä hän pirteänä ja toimellisena puuhaili.

Kun Claude taas kerran ilmaantui sinne, tuntui hänestä kuin salaman
isku kirkkaalta taivaalta, kun Lovisa sanoi hänelle: "Ensi viikolla
jätämme me Port Talbot'in. Isä on myönyt ravintolansa."

"Ja minne, hyvä neiti, menette te sitten?" kysyi hän vapisevalla
äänellä. "Ehkä kauaksi, kauaksi täältä?"

"Eipähän niinkään, Claude hyvä, ainoastaan järven toiselle puolelle
Ohioon", vastasi Lovisa. "Isä tahtoo päästä Yhdysvaltain kansalaiseksi.
Hän on eräältä ranskalaiselta, joka tahtoo päästä toimestaan lepäämään,
ostanut hyvin hienon ravintolan Clevelandissa, jossa sanotaan olevan
hyvin hupaista ja kaunista."

"Kylläpä niin, Cleveland on kaunis ja upea kaupunki. Mutta -- minähän
menetän nyt Teidän kauppatuttavuutenne!"

"Ikävä kyllä, mutta sitä ei voi parantaa."

"Ja Teidätkin, neiti Lovisa, menetän minä!"

Lovisa naurahti. Sitten lausui hän veitikkamaisesti: "Kalojen
kuljettaminen järven yli kävisi kait kovin hankalaksi?"

"Kun ilma on hyvä, ei siinä mitään hankaluuksia ole, sillä matka tekee
ainoastaan kuusikymmentäviisi Englannin penikulmaa. Pahalla säällä käy
se kyllä pienelle kalastajaveneelle vähän vaaralliseksi. Mutta pahinta
on, että Ohion puoleiset kalastajat eivät tule kärsimään, että minä,
Kanadalainen, kilpailen heidän kanssaan Clevelandissa."

"Tosiaankin, tämä seikka, Claude hyvä, tuntuu minusta todella hyvin
ikävältä!"

Surumielin lähti Claude pois. Hän meni tyhjän kalavasunsa kanssa
satamaan, irroitti veneensä, nosti purjeen ja palasi majaansa
rannikolla.

Myötäänsä mietiskeli hän tuota kovaa kohtaloa, joka ryösti häneltä
Lovisan. Tuliko hänen todellakin muutaman päivän päästä nähdä Lovisa
viimeinen kerta, viimeinen kerta kuulla hänen armasta ääntänsä? Se
ajatus tuntui hänestä ihan sietämättömältä.

Viimein välähti hänen mieleensä hyvä aate. "Se on tosiaankin hyvin
yksinkertainen asia!" puheli hän. "Voinhan minä asettua Ohioon ja
päästä siellä kansalaiseksi aivan yhtä hyvin, kuin herra Joubert.
Sikäläiset kalastajat varmaankin ottavat minut mielellään liittoonsa,
olenhan minä siivo ja kunniallinen nuorukainen. Sittenhän minä taas
saan, miten usein vaan tahdon, käydä neiti Lovisaa tapaamassa ja viedä
hänelle parhaat kalat, mitä saan."

Tämä tuuma näytti hänestä ihanalta. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä
sanaakaan, kun hän seuraavalla kerralla kävi Port Talbot'issa
Joubert'in ravintolassa, jossa jo valmistettiin muuttoa. Hän tahtoi
Clevelandein ilmautumalla hämmästyttää Lovisaa, ja tämä varmaan näkisi
siinä oikean todistuksen hänen rakkaudestaan. Tämä ajatus elähytti
Claude-parkaa.

       *       *       *       *       *

Nuorukaisen toiveet näyttäytyivät kuitenkin petollisiksi.

Hän oli muuttanut Ohion rannalle. Sikäläiset kalastajat, joiden puoleen
hän kääntyi, eivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan,
olivatpa suorastaan vihamielisiä hänelle. Hän rakensi suurella vaivalla
pienen lautamajansa, jonka hän pienissä osissa ja useampia matkoja
tehden oli kuljettanut Kanadan puolelta, muutaman penikulman päähän
Clevelandista, eräälle autiolle kivikkorannalle. Sen takana kohousi maa
jyrkiksi kukkuloiksi, joilla kasvoi orjantappura- y.m. pensaita.

Nuo hänelle vihamieliset kalastajat pilkkasivat häntä monella tavalla,
jos sattuivat hänen pakeillensa vesillä, ja tekivät hänelle monenmoista
koiruutta. Kuitenkin sattui hän pian saamaan hyvän saaliin, jonka hän
iloissaan kuljetti Clevelandiin. Sinne tultuaan kyseli hän Joubert'in
ravintolaa.

Se oli hyvin komeasti järjestetty ravintola, suuresti eroavainen
tuosta vaatimattomasta ruokalaitoksesta Port Talbot'issa. Tämä komeus
raskautti nuoren Kanadalaisen mieltä, kun hän arkaillen oli astunut
sisään ja kysyi, missä keittiö oli.

Herra Joubert itse astui arvokkaana häntä vastaan... "Katsohan -- Claude
Regnard! Tekö täällä Clevelandissa?" puheli hän.

"Niin, minäkin olen muuttanut tänne Ohioon."

"Ja aivotte tänne kalojanne myydä?"

"Kauniita kaloja! Katsokaahan! Neiti Lovisa on niihin varmaankin hyvin
tyytyväinen."

"Lovisalla ei enää ole mitään keittiössä tehtävää; hän on
ravintolahuoneessa ja kahvilassa; hänen täytyy olla maksupöydän ääressä
ja pitää kassasta huolta."

"Ah -- sittenhän minä luultavasti en saa tänään häntä nähdäkään!"

"Minusta näyttää, Claude hyvä, että Te tavoittelette minun tytärtäni."

"Herra Joubert, minä --"

"Minä olin sellaista jo Port Talbot'issa huomaavinani! Älkää toki
hautoko hassutuksia päässänne, Claude! Tehän olette köyhä poloinen, ei
Teidän sovi sellaisiin tuumiin antautua!"

Nuori kalastaja painoi päänsä suruissaan alas.

"Katsokaas, Claude", jatkoi ravintoloitsija hyvänsuopeasti, "jos
Teillä olisi pääomaa, jos olisitte esim. hyvin järjestetyn kalakaupan
omistaja, tekisitte kauppaa myöskin konserveilla ja herkkukaloilla --
sellaista kauppaa ei vielä tällä suuriliikkeisellä kadulla olekaan,
ja se varmaankin hyvin kannattaisi --, silloin voisi jotenkin Teidän
merkillisiä haaveilujanne selittää, siitä voisi todella järkevästi
puhellakin. Mutta näin ollen ei sitä luonnollisesti sovi ajatellakaan
edes! Minä en tosiaankaan tarkoita mitään pahaa Teille. Teidän kalanne
minä mielelläni ostan. Käykäähän tänne!"

Alakuloisena seurasi Claude ravintoloitsijaa. Hän kyllä myi kalansa,
mutta ei saanut tilaisuutta puhutella Lovisaa. Tosin näki hän
hänet silmänräpäykseltä lasioven läpi. Ah, Lovisalla ei enää ollut
yksinkertainen kotipuku yllä, vaan komeili hän silkki- ja atlas-puvussa
-- "aivan kuin joku ylhäinen nainen!" ajatteli Claude. Pari keikailijaa
seisoi hänen pöytänsä ääressä ja laverteli hänelle imarruksia.

Sydän raskaana asteli Claude talosta pois.

Oli kirkas, syksyinen aamupäivä, kello kävi yhtätoista. Claude päätti
kierrellä kaupungin katuja, siten lähemmin nähdäksensä Clevelandin
kauneuksia ja mahdollisesti vähän virkistääksensä mieltänsä.

Hän huomasi, että jonkinmoinen mielten kuohu vallitsi useissa kadulla
kulkevissa henkilöissä. Moni näytti olevan raskaiden huolien alaisena.
Liikemiehiä kokoontui siellä täällä yhteen, innokkaasti puhellen ja
viittaillen käsillänsä.

"Mitähän on nyt oikeastaan tapahtunut?" kysäsi hän eräältä mieheltä,
joka jouten seisoi tyhjän työntökärryn ääressä.

Claude nimittäin osasi täysin englannin kieltäkin, kuten usiammat
Kanadan Ranskalaiset.

"On tehty suurenmoinen rosvous", vastasi mies. "Onpa hyvä asia, ett'ei
meikäläisillä ole mitään rahaa pankissa. Hyvin rohkeat ja harjaantuneet
rosvot ovat viime yönä vieneet Kauppa-Pankista kolmeneljännesmiljoonaa
dollaria kultaa ja seteleitä. Ettekö ole nähnyt kuulutuksia katujen
kulmissa?"

"En, niitä en ole hoksannut tarkastaa."

"Pankin johtajat ovat määränneet kymmenentuhannen dollarin palkinnon
sille, joka saa rosvot kiinni ja ryövätyt rahat takaisin. Se on sievä
palkinto se -- kun vaan pystyisi sen ansaitsemaan. Mutta siinäpä ollee
hengenvaara tarjona, sillä nuo rosvot ovat olleet rajuja poikia, niillä
on kyllä revolverit ja puukot."

"Tunnetaanko heidät?"

"Yksi joukosta lienee varmasti tunnettu. Eräs tuttava poliisi kertoi
minulle siitä yhtä ja toista. Viiden päivän aikana on täällä eräässä
ravintolassa oleskellut kolme epäluulon-alaista miestä, jotka
eilis-iltana ovat kadonneet hyvästiä sanomatta. Sen verran on päästy
selville, että yksi niistä merkkien mukaan todennäköisesti on tunnettu
pankkirosvo Bill Romney, joka jo New-Yorkissa ja muualla on samallaisia
konnankepposia tehnyt. Sanotaan, että hän osaa avata konstikkaimmatkin
lukot, hän kun alkujaan on ollut mekanikko ja avainseppä. Luulen, että
joku päivä takaperin näin hänet kadulla molempien toveriensa kanssa.
Romney on, ellen erehdy, lyhytkasvuinen mies, parta harmaa, siniset
silmälasit nenällä. Hänen toverinsa ovat nuorempia ja luultavasti vaan
tavallisia rosvoja. Romney on päämies. Muuten olivat kaikki kolme
komeissa vaatteissa aivan kuin herrasmiehet ainakin. Sellaisiahan
tuollaiset miljoonarosvot tavallisesti ovatkin. Niinpä niin, hyvä
kalamies, Amerikassa potkitaan konnuudella nykyään paljo kauvemmaksi,
kuin rehellisyydellä. Minnepä olen minäkin kaikella rehellisyydelläni
päässyt? Kärryntyöntäjäksi!"

"Poliisi kaiketi koettaa rosvoja kovasti ahdistaa?"

"Monta salapoliisia ja muitakin poliisimiehiä on liikkeellä. Kaikkiin
rautatie- ja höyrylaivapysäyspaikkoihin on sähköitetty. Mutta Bill
Romney on vanha kettu, häntä ei ole helppo ottaa kiinni. Luultavasti
koettaa hän tovereineen luiskahtaa Europaan, jossa he sitten kaikki
kolme elävät suurina herroina."

Nämä tiedot saatuansa kulki Claude eteenpäin ja joutui suurelle
valtakadulle, jossa hän näki Kauppa-Pankin suuren ja komean
rakennuksen. Suuret ihmisjoukot pyrkivät sinne sisälle, luultavasti
talletuksiansa tiedustelemaan. Myöskin sähkösanomain kuljettajat
kulkivat kiireisesti edes ja takaisin. Suuri häviö, jonka pankki
edellisenä yönä oli kärsinyt, oli nähtävästi saattanut Clevelandin
liikemaailman suureen kiihkoon. Pankin johtajat olivat kaiketikin hyvin
hämillään ja huolissaan.

Käveltyään muutaman tunnin ajalla itsensä väsyksiin ja nähtyään paljo
kaupungin merkillisyyksistä, pistäytyi hän erääseen ruokailupaikkaan
satamassa ja nautti siellä yksinkertaisen aamiaisen. Sitten meni hän
veneeseensä, nosti purjeen ja kulki kotirantaansa kohden.

Hän saapui sinne noin seitsemän tienoissa illalla. Aurinko oli jo
laskenut, ilma oli viileä, harmaat syksyusmat leiailivat Erie-järvellä.

Hän nousi pois veneestänsä ja aikoi munalukolla kiinnittää sen erään
rannalle pystytetyn patsaan rautaiseen renkaaseen, sillä hänellä
oli vähän syytä peljätä, että hänen pieni veneensä, hänen arvokkain
omaisuutensa, ehkä muuten varastettaisiin häneltä yöllä.

Tätä tehdessään kuuli hän äkisti karkean huudon: "hohoi, kalamies!"

Nostaessaan silmänsä näki hän siivosti puetun miehen, jolla oli
punaiseen puuvillakankaaseen kääritty mytty kainalossa.

"Mitä tahdotte, herra?"

"Tehän asutte aivan yksinänne täällä autiolla rannalla."

"Niin asun, herra."

"Saisinko vuokrata Teidän venheenne pientä matkaa varten?"

"Kyllä, herra. Minne tahdotte päästä?"

"Vähäisen vaan Kanadan puolelle."

"Se käy päinsä."

"Eihän siinä olle mitään vaaraa tarjona noin pienellä veneellä."

"Olkaa huoleti, herra! Ilma on hyvä, tuuli sopiva. Minä olen sen matkan
usein kulkenut, sillä Erie-järvi on niin sanoakseni kuin koti minulle."

"Sepä hyvä! Mutta usmaa näyttää syntyvän järvelle, ja yö tulee olemaan
jotenkin pimeä."

"Minä tämän matkan osaan usmallakin. Sitäpaitsi nousee kohta täysikuu
taivaalle ja valaisee usman."

"Mutta usmassa voisi ehkä joku höyrylaiva ajaa päällemme ja upottaa
meidät."

"Siitä ei ole pelkoa, sen varan minä kyllä aina pidän."

"No hyvä silleen! Me antaumme nyt Teidän kuljetettavaksenne."

"Ette siis ole yksinänne, herra?"

"En. Tuolla pensastossa on minulla vielä kaksi toveria." Hän kääntyi
ympäri ja huusi: "Tulkaa vaan esille. Kaikki on järjestetty!"

Silloin tuli kaksi miestä kummun reunalla olevasta pensastosta ja kulki
nopeasti rannalle.

Toinen niistä oli jo vanhanpuoleinen; hänellä oli harmaa parta ja
siniset silmälasit; oikeassa kädessään kantoi hän pientä sievää
nahkakapsäkkiä. Toisella, joka oli vielä jotenkin nuori mies, oli
matkalaukku.

Salaman nopeudella syntyi nuoren Kanadalaisen aivoissa ajatus: "tuossa
ovat ne kolme pankkirosvoa!"

Ja tosiaankin -- eihän sitä voinut epäilläkään. He eivät olleet
uskaltaneet käyttää rautatietä tai höyrylaivaa pakoretkeänsä varten. He
olivat siksi kokeneita ammatissaan, että tiesivät sähkön olevan höyryä
nopeamman. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet etäälle pakenemaan,
olivat he huolellisesti koko päivän piilotelleet itseänsä pensastossa,
jossa ei kukaan kulkenut. Ja heille oli todellakin selvintä päästä
kalastaja-veneellä Erie-järven yli Kanadaan.

Kun nämä ajatukset risteilivät Clauden päässä, näytti hän hyvin
miettiväiseltä.

"No, mitä ajattelette Te meistä?" kysyi mies, jolla oli punainen mytty
kainalossa. "Tehän näytätte niin omituiselta, kuin olisitte jokin
kuuluisa ajatustenlukua."

"Tuntuu minusta ihmeelliseltä, että Te, hyvät herrat, niin salaisesti
ja oudolla tavalla yön aikaan pyritte järven yli. Mutta se on asia,
joka ei kuulu minuun."

"Hyvin puhuttu, kalamies! Tehän olette oikein järkevä ihminen."

"Minä vaan mietin sitä, mikä hinta minun tulisi yliviennistä saada."

"Sanokaa vaatimuksenne!"

"Hm, sata dollaria voivat herrat mielestäni maksaa."

"Hävytöntä!" huusi tuo lyhytkasvuinen, sinisillä silmälaseilla
varustettu herra.

"Ottamalla lukuun nämät tavattomat asianhaarat ei se minun mielestäni
paljo ole", vastasi Claude. "Pitäähän toki köyhän kalastajankin joskus
lihavampi pala saada."

Nuo kolme miestä kuiskuttelivat minuutin ajan hiljaa keskenään. Pikku
vanhus puhkesi ilkeään nauruun. Punaista myttyä kantava mies kääntyi
sitten nuoren kalastajan puoleen lausuen: "Saatte pyytämänne sata
dollaria niin pian kuin olette saattaneet meidät ehjinä järven yli."

"Astukaa veneeseen, hyvät herrat!" huusi Claude.

He astuivat siihen kaikki ja Claude pystytti purjeen. Sitten ohjasi hän
veneen usvan keskelle.

"Mihin satamaan pohjoisrannalla tahdotte, hyvät herrat, päästä?" kysyi
hän.

"Hm -- miten paljo matkaa on lähimpään kohtaan?" kysyi silmälasimies.

"Runsaasti kuusikymmentä Englannin penikulmaa."

"Miten kauvan kestää matka?"

"Tällä tuulella noin kahdeksan tuntia, ehkä vähää enemmänkin."

"Sittenhän me pääsemme perille noin kello neljän tienoissa aamulla."

"Niin."

"Meillä ei ole mitään erityistä asiaa satamapaikkaan; monistakin syistä
olisi meille mieluisempaa nousta maalle jollakin hyvin yksinäisellä
paikalla rannalla, josta sitten pian voipi päästä jollekin maantielle."

"Se käy helposti päinsä", sanoi mielevästi hymyillen Claude, jonka
päähän nyt oli noussut eräs hyvä ajatus. "Minä tunnen pienen
rauhallisen poukaman, jonne voitte aivan häiritsemättä nousta. Jos
siitä käytte muutamia satoja askeleita ylöspäin, saavutte maantielle,
joka vie Amherstburg'iin."

"Se sopii", huudahti vanhus innokkaasti. "Siten on tehtävä!"

Toverit nyökäyttivät myöntyvästi päätään.

Nopeasti kiiti vene Erie-järven aalloilla. Nuo kolme miestä puhelivat
paljon keskenään, mutta aina hyvin hiljaa kuiskutellen. Nuori
Kanadalainen ajatteli Lovisaa. Olihan hänellä nyt viimeinkin mitä
parhaimmat toiveet. Tämä ajatus teki hänet niin iloiseksi, että hän
alkoi laulaa hilpeätä ranskalaista laulunpätkää.

"Se tolvana ei aavista mitään meidän asioistamme", kuiskasi
silmälasimies tyytyväisenä tovereilleen.

Hetken päästä valaisi kuu tuota yöllistä huurua. Erie-järvellä oli
nyt varsin miellyttävää ja rauhallista. Kerran kuulivat he etäällä
höyrylaivan koneen raminaa; mutta erehtymättä ohjasi Claude venettään
pohjoista kohden.

Siten kului runsaasti kahdeksan tuntia. Usma hälveni vähitellen, ja
itäisellä taivaanrannalla teki päivä nousuaan.

"Joko olemme pian perillä?" kysyi vanhus. "Muutaman minuutin päästä
pääsemme poukamaan", vastasi kalastaja.

Heti sen jälkeen laski hän purjeen alas ja ohjasi veneen
rannikkohiekalle.

"Tässä on se hiljainen lahdenpoukama!"

Näkyi hiekkaranta, joka kohosi matalaksi, ruohoa ja pensaita kasvavaksi
harjanteeksi. Nuo kolme miestä astuivat maalle.

"Saanko luvan pyytää ne sata dollaria, jotka minulle on luvattu?" sanoi
Claude kohteliaasti.

"Köysi sinun kaulaasi, sinä kanadalainen koira!" huusi silmälasimies
myrkyllisesti. "Luuletko sinä, että me annamme nylkeä itseämme. Dollari
hengeltä on aivan riittävä kuljetusmaksu. Tässä on kolme dollaria!"

Kalastaja otti vaieten nuo kolme dollaria ja työnsi veneensä rannalta
ulos.

Päästyään noin parinkymmenen metrin päähän pysähtyi hän ja huusi:
"hyvät herrat, kuulkaahan vielä sananen!"

Nuo kolme miestä kääntyivät järvelle päin.

"Mitä Te vielä tahdotte?" kysyi vanhus.

"Tuossa on teille takaisin teidän vaivaiset dollarinne!" huusi Claude.

Ja hän heitti nuo kolme rahaa, yhden toisensa perästä, rannalle, josta
vanhus nauraen nosti ne ylös pistäen taskuunsa.

"Te olette hölmö!" huusi hän kalastajalle.

"Niinkö luulette, te vanha hirtehinen?" huusi Claude. "Haha! Te olette
minut pettäneet, mutta minä olen teidät kavaluudessa voittanut!
Nouskaahan vähäsen ylös kummulle päin, niin saatte nähdä!"

Hän souti veneensä vielä jonkun matkan ulommaksi ja pysähtyi jälleen.

Sillä välin olivat nuo kolme miestä levottomina kiireisesti nousseet
kummulle. Suurimmaksi kauhukseen huomasivat he silloin, etteivät he
olleetkaan Kanadan rannalla, vaan pienellä puolikuun muotoisella
hiekkasaarella keskellä Erie-järveä.

He juoksivat heti takaisin.

"Tuokaa veneenne takaisin! Saatte ne sata dollaria!"

"Minä en niistä enää huoli!"

"Kaksisataa dollaria!"

"En!"

"Tuhannen dollaria!"

"En!"

"Kymmenentuhatta dollaria!"

Äänekkäällä pilkkanaurulla vastasi Claude: "Ne kymmenentuhatta dollaria
ansaitsen minä teidän kiinniottamisellanne!"

"Viisikymmentätuhatta dollaria!"

Claude ei vastannut, vaan purjehti, vastatuulta luovien, usman keskelle
länteen päin, itsekseen mutisten: "Parempi saada kymmenentuhatta
kunniallisella tavalla, kuin viisikymmentätuhatta häpeällisellä! Ja
onpa melkein varmaa, että ne konnat, jos heidän pyyntöönsä suostuisin,
uudelleen pettäisivät minut, ehkäpä tappaisivatkin."

Uusi päivä valkeni ihanana, ja usma hajosi auringonsäteiden tieltä.
Noin kymmenen tunnin päästä tuli Ohion ranta näkyviin, ja pian sen
jälkeen saapui Claude Clevelandiin. Hän laski veneensä valkamaan
ja meni heti, niin väsynyt kuin olikin, Kauppa-Pankkiin. Hän astui
sisälle ja pyysi tavata johtajaa. Ensin tahdottiin hänet työntää pois.
Mutta kun hän sanoi: "Minulla on tietoja pankkirosvoista", vietiin
hän kiireimmiten sisälle pankin "kaikkein pyhimpään", jossa johtajat
surumielisinä istuivat viheriän neuvottelupöydän ääressä. Tähän asti
ei kaikista ponnistuksista huolimatta oltu saatu vähintäkään vihiä
rosvoista.

"Hyvät herrat", kysyi Claude, "kuka teistä on ylijohtaja."

"Minä olen", vastasi eräs vanha kunnianarvoisa herra; "minun nimeni on
Hamilton."

Kalastaja kumarsi ja esitteli itsensä.

"Mitä olisi Teillä sanottavaa?"

"Minä tahdon teille vaan ilmoittaa, että tunnen pankkirosvojen
olinpaikan. Onko varmaa, että minulle annetaan kymmenentuhannen
dollarin palkinto, jos saatan rosvot saaliinensa teidän käsiinne?"

"Se on varmaa!"

"Minä olen nimittäin saattanut ne kolme rosvoa paulaan, ne ovat
tavaroineen minun vallassani."

"Tekö yksinänne?"

"Niin, herra!"

"Mutta sitä on vaikea uskoa", sanoi herra Hamilton epäillen ja päätään
pudistellen.

"Se on aivan varmaa, herra! Minulla on ne kaikki kolme varmassa
säilytyspaikassa autiolla hiekkasaarella Erie-järvellä, josta he eivät
voi päästä pois, sillä laivoja kulkee niillä tienoilla vaan hyvin
harvoin, eivätkä kalastajatkaan siellä nykyään liiku."

Ja nyt kertoi hän seikkaperäisesti koko viime-öisen tapahtuman.

Pankin johtajat katselivat häntä suuresti kummastellen ja herra
Hamilton huudahti: "nuori mies, jos tuo kaikki pitää paikkansa, niin
olette Te tavattoman sukkela mies!"

Claude naurahti. Sitten lausui hän: "Ei siis tarvita muuta kuin
poliisin avulla noutaa nuo heittiöt saarelta. Mutta parasta olisi,
jos se tapahtuisi viekkaudella. Sillä vaikka tuo saari onkin pieni,
voisivat nuo kolme kuitenkin kätkeä sinne aarteensa niin hyvin, ett'ei
sitä moneen vuoteen löydettäisi. Viekkautta siis on käytettävä.
Höyrylaiva älköön kulkeko suoraan saarta kohden, vaan lännestä päin,
Detroitista käsin, ja olkoon menevinänsä saaren ohi; Silloin nuo
heittiöt itsestäänkin huutavat laivalle ja astuvat mitään vaaraa
aavistamatta siihen."

"Aivan oikein", sanoi herra Hamilton myöntyvästi.

Tämän ohjelman mukaan pantiin nyt kaikki varustukset kiireisesti
kuntoon. Claude sillä välin vahvisti itseään ruoalla ja juomalla ja
levähti vähäsen.

Puoli tuntia sen jälkeen läksi pieni höyrylaiva satamasta ja kulki
ensin länttä kohden. Laivassa oli kuusi poliisia valepuvussa ja taitava
salapoliisi, sen lisäksi vielä Claude Regnard ja pankinjohtaja Hamilton.

       *       *       *       *       *

Oli tullut ilta.

Nuo kolme pankkivarasta olivat viettäneet koko päivän saarella mitä
suurimmassa tuskassa. Ei ollut ympäristöllä missään maata lähellä.
He eivät huomanneet mitään laivaa tai venettä. Ja alituisesti kalvoi
heidän mieltään pelko siitä, että höyrylaiva etelästä päin tulisi heitä
väkivallalla ottamaan. Sen vuoksi olivat he hyvin sukkelalla tavalla
kätkeneet ryövätyn aarteensa.

Jos heidät vangittaisiinkin, voisivathan he kuitenkin toivoa pääsevänsä
vankilasta karkuun ja sitten sopivassa tilassa saavansa kätketyn
rikkautensa käsiinsä.

Aurinko teki laskuaan. Silloin huusi yksi heistä: "höyrylaiva!"

"Missä?" kysyi silmälasivanhus.

"Lännessä."

"Ei siis Clevelandista, vaan nähtävästi Detroitista. Mutta onhan sinne
voitu sähköittää. Meidän on odottaminen, suuntaako höyrylaiva kulkunsa
saarta kohden."

Mutta sitä ei höyrylaiva tehnyt, sen he pian huomasivat.

Vanhus sanoi silloin iloisesti: "Tämähän käy todella hyvästi. Meillä
on onni mukanamme. Laivaväellä ei ole mitään tietoa meistä. Kaivakaa
nopeasti tavarat esille. Minä huudan laivalle!"

Hän juoksi rannalle, heilutti hattuansa ja huusi: "Halloo!"

Laivan kone pysäytettiin. Salapoliisi ja eräs toinen mies astuivat
veneeseen ja soutivat saarta kohden.

"Mitä tahdotte, herra?" kysyi salapoliisi.

"Minne on laiva matkalla?" kysyi puolestaan vanhus.

"Ensin Port Talbot'iin, sitten Buffaloon."

"Me tulisimme mukaan."

"Käy päinsä. Mutta teidän tulee suorittaa maksu Detroitista lähtien."

"Sen suoritamme kernaasti."

"Mutta mitenkä olette joutuneet tälle aivan autiolle saarelle?"

"Meidän piti täällä ampua vesilintuja, ja veneemme joutui vesiajolle."

"Sepäs kiusan paikka! Mutta missä ovat ampumaneuvonne."

"Ne menivät veneen mukana."

"Olette onneksi kuitenkin pelastaneet muut tavaranne, kuten huomaan.
Olkaa, herrat, hyvät ja astukaa veneeseen! Emme jouda täällä
viivyttelemään, sillä meidän on ajoissa saavuttava Port Talbot'iin."

Toiset kaksi rosvoa tulivat kantaen nahkakapsäkkiä, matkalaukkua ja
punaista myttyä. Kaikki kolme astuivat veneeseen ja kuljetettiin
höyrylaivaan.

Tuskin olivat he sinne nousseet, niin poliisit hyökkäsivät heidän
kimppuunsa ja vangitsivat heidät paikalla.

Herra Hamilton tutki vankien tavarat ja löysi Kauppapankista varastetun
summan vielä aivan täydellisenä.

       *       *       *       *       *

Nuo kolme rosvoa saivat laillisen rangaistuksensa. Mutta Claude Regnard
sai hyvin ansaitsemansa 10,000 dollarin palkinnon.

Tällä pääomalla laittoi hän kuntoon kala-, säilyke- ja herkkukaupan,
joka pian rupesi kukoistamaan, sillä tuo iloinen ja miellyttävä
Kanadalainen voitti kaikkien suosion. Nyt uskaltaisi hän kaiketikin
pyytää Lovisaa vaimokseen.

Ja niin kävi, että tuo lemmitty tyttö tuli hänen omaksensa, ja hän
pääsi siten toiveidensa perille. Hän elää vieläkin arvossa pidettynä
miehenä hyvässä Clevelandin kaupungissa Ohion ihanassa valtiossa.



PAENNUT LIIKETOVERI.

Erään poliisivirkamiehen muistelmista kertonut L. Maurice.


Eräänä aamuna, kun juuri olin ehtinyt saapua virkahuoneeseeni -- kertoo
jälkeenjättämissään muistelmissa herra D., eräs Lontoossa äsken kuollut
arvossa pidetty salapoliisi, -- ilmoitettiin minulle että eräs herra
tärkeän asian vuoksi tahtoi puhutella minua.

Tietysti annoin heti laskea hänet sisään ja näin edessäni komeasti
puetun, vielä sangen nuoren miehen, joka nähtävästi oli suuressa
mielenliikutuksessa.

Hän esitteli itsensä minulle hyvin tunnetun asioimisliikkeen "Bridgeby
ja Barton" osakkaaksi ja kertoi minulle katkonaisissa lauseissa että
hänen liiketoverinsa, herra Barton, edellisenä päivänä odottamatta oli
kadonnut ja vienyt mukaansa kassassa löytyvät rahat.

"Olen hävinnyt mies", lopetti hän "jos Teidän ei onnistu saada häntä
kiinni ja ottaa häneltä pois, mitä hän on anastanut."

"Malttakaa mielenne, herra Bridgeby", sanoin minä taputtaen tuota
nuorta miestä, joka pyyhki hikeä kalpeilta kasvoiltaan, rauhoittavasti
olkapäälle. "Olkaa varma siitä, että koetan tehdä parastani asianne
hyväksi. Mutta kertokaa minulle ennen kaikkea, mitä minun tässä
tapauksessa on tärkeätä tietää."

"Ikävä kyllä, en voi juuri mitään vihjausta Teille antaa. William
Barton, liiketoverini, nautti täydellistä luottamustani. Hän ei
pelannut, ei juonut, ei hänellä ollut lemmenseikkailuja, hän oli
lyhyesti sanoen kaikin puolin pätevä mies -- ainakin oli minulla
tähän asti se luulo hänestä. Niinkuin salama kirkkaalta taivaalta
kohtasikin minua sentähden tänä aamuna tämä lyhyt tiedonanto tässä
kirjelapussa" -- herra Bridgeby ojensi minulle erään paperin -- "jonka
konttoriin tultuani löysin pulpetiltasi, sekä se havainto, jonka kassaa
tarkastaessani tein."

Minä luin paperilapusta seuraavat sanat:

    Herra Bridgeby! Vakuutus siitä, että yhteinen liikkeemme ei
    koskaan tule onnistumaan, antaa minulle aihetta koettamaan
    yksinäni onneani toisessa paikkakunnassa ja siihen tarpeeseen
    ottamaan mukaani kassassa löytyvät varat. Jos onnistun
    aikeissani, niin maksan heti teille takaisin. Siihen asti voikaa
    hyvin.

                                                  Barton.

    Jälkikirjoitus: Sanokaa äidilleni, että piakkoin kirjoitan
    hänelle.

"Paljonko hän otti mukaansa?" tiedustelin minä.

"Täsmälleen kuusituhatta viisisataa seitsemänkymmentä kaksi puntaa",
huokasi herra Bridgeby.

"Tuo teko kohtasi siis teitä aivan odottamatta vai oliko teillä jotakin
syytä arvella, että hän sen tekisi ennemmin tai myöhemmin?"

"Ei vähintäkään. Olin pakotettu lähtemään eilen aamulla pienelle
matkalle ja poistuin yhtä huoletonna kuin ennenkin, ollen siitä
vakuutettu, että toimemme poissaollessani tulisivat tavallisuuden
mukaan tunnollisesti hoidetuiksi. Kun minä siis eilen myöhään tulin
takaisin, en huolinut vaivata itseäni edes avaamaan liikekonttoriamme
katsoakseni olisiko kaikki järjestyksessä. Jos olisin niin tehnyt,
olisin kyllä vähän aikaisemmin huomannut petoksen ja pyytänyt teitä
varasta takaa-ajamaan."

"Onko teillä mitään aavistusta siitä, mihinpäin hän olisi lähtenyt."

"Ei kaukaisintakaan."

"Hm -- tahdonpa siis etsiä hänen äitinsä ja koettaa häneltä saada
jotain tietoa."

Herra Bridgeby pyyhki taas hikeä otsaltaan.

"Rouva Barton parka!" sanoi hän sangen liikutettuna. "Täytyykö teidän
todellakin kääntyä hänen puoleensa? Hän tulee siitä vaan tarpeettomasti
liikutetuksi, koska hänkään luultavasti ei voi antaa mitään tietoja
tässä asiassa."

"Kukapa tiennee", arvelin minä. "Ehkä on tuo kirjeen jälkikirjoitus
tahallisesti tehty."

Jätin nyt herra Bridgebyn hyvästi lähteäkseni äsken mainitun rouva
Barton'in luo. Tiellä sinne harkitsin asiaa kaikilta puolin ja kuta
enemmin sitä mietin, sen omituisemmalta se minusta tuntui.

Tunsin Bridgebyn ja Barton'in liikkeen jo entuudesta aivan hyvin, koska
sellaiset ylimalkaan ovat kaupungissa tunnetut, ja tiesin siis myöskin,
että kertomus, jonka herra Bridgeby oli liiketoveristaan antanut, oli
todellinen, kuin myös senkin, että herra Bridgeby itse oli Barton'in
vastakohta, nimittäin kerrassaan laiska ja kevytmielinen nuori herra.
Jos sentähden olisi käynyt päinvastoin, nimittäin että herra Bridgeby
olisi paennut rahojen kanssa, niin tuo olisi minusta tuntunut paljoa
luonnollisemmalta. Ajattelin kuitenkin että Barton oli kyllästynyt
toimettomaan kumppaniinsa ja sentähden, omaisuuden ja liikkeen aikaa
kysyvän laillisen jakamisen sijaan, valinnut tämän lyhyemmän keinon
päästäksensä hänestä irti, keinon, joka tosin kyllä oli oikeudentuntoa
loukkaava eikä sopinut yhteen Barton'in vakavien oikeuden-käsitteiden
kanssa.

Mutta olihan todistuksena Bridgebyn näyttämä kirje. Tämä todisti aivan
sitovasti asian laidan. Oli miten oli, tutkimus oli kyllä tuottava
valoa asiassa; nyt täytyi ennen kaikkea koettaa päästä karkurin
jäljille.

Rouva Barton asui kaupungin laidassa, puutarhan keskellä sijaitsevassa
mitä somimmassa talossa. Se oli tuossa aamu-auringon valossa niin
rauhallisen näköisenä tuo valkoinen rakennus vihreine ovineen ja
samanvärisine ikkunanpielineen, niin että minä, tietäen minkä
surullisen vaikutuksen käyntini tekisi, syvästi säälien soitin
ovikelloa.

Palvelustyttö aukasi oven ja vei minut tuon vanhan naisen luokse.

Ensi silmäyksellä huomasin, että hän oli kovin levoton. Hän näytti
sangen kalpealta, hänen huulensa ja kätensä vapisivat hermostuneesti.

Kun olin esitellyt itseni, sanoi hän säikähtäen:

"Oi Jumala, olette siis joku poliisivirastosta? Mitä on minun
kuuleminen?"

"Ei mitään, rouva, vielä tuota tuonnemmaksi", lausuin minä totisena,
"vaan täytyy minun pikemmin ensi aluksi pyytää Teiltä vastausta
muutamiin kysymyksiin."

Rukoilevasti kohottaen käsiään, kuoleman kauhu kasvoissaan, huusi hän:

"Älkää kidattako minua, vaan ilmoittakaa minulle heti, jos teillä
todella on mitään tiedossanne lapseni kohtalosta! Eikö kallis
Wilhelmini enää ole elävien joukossa? Voi, tämä epätietoisuus on
kauheata!"

"Ettekö sitten ole vielä saanut tietää", vastasin minä, liikutettuna
tuosta epätoivon ilmauksesta, joka ei voinut olla teeskenneltyä, "että
poikanne on karannut vieden suuremman rahasumman liikkeen kassasta?"

Hän peitti kasvonsa käsillään. "Hyvä Jumala! Sentähdenkö minä siis
turhaan odotin häntä koko yön! Mutta eihän se ole mahdollista -- hän,
joka tähän asti oli rehellisyyden perikuva, ei ole voinut sitä tehdä
eikä semmoisella tavalla tahrata nimeänsä ja niin välinpitämättömästi
jättää äitiänsä!"

Kohotin vaieten olkapäitäni. "Todistukset ovat häntä vastaan, rouva!
Hänen liiketoverinsa löysi pulpetiltansa kirjelipun, jossa poikanne
ilmoittaa hänelle koettavansa onneansa toisessa paikkakunnassa ja
lisäksi pyytää häntä Teille ilmoittamaan että hän kirjoittaa Teille
hetimiten."

"Kirje on väärennetty!" huusi rouva säkenöivin silmin.

"Rohkea väitös, hyvä rouva!"

"Olen valmis väittämään sitä yhä edelleen! Ei, ei, minun Willyni ei
ole mikään rosvo, hän ei ole voinut niin sydämettömästi ja hyvästiä
sanomatta jättää vanhaa rakasta äitiänsä! Hyvä Jumala, kun vaan hänelle
ei olisi jotakin onnettomuutta tapahtunut, jotakin rikosta tehty häntä
kohtaan! Luuloni mukaan herra Bridgeby pystyy vaikka mihin!"

Näin sanottuaan puhkesi rouva Barton kiihkeään itkuun.

Minun täytyy tunnustaa, että hänen sanansa ja surunsa syvästi
liikuttivat minua. Poliisimiehen pitäisi kyllä varoa antamasta
tunteitten järkyttää mielipiteitään, mutta tällä kertaa nuo
tunteen-ilmaukset soveltuivat niin suuressa määrässä yhteen salaisen
ajatuksen kanssa, joka minussa oli herännyt, ett'en voinut olla niitä
huomioon-ottamatta.

"Rauhoittukaa, rouva", sanoin minä; "tämä asia kyllä tulee kaikin
puolin tarkkaan tutkituksi. Vastatkaa nyt minulle lopuksi muutamiin
kysymyksiin." Hän nyykäytti päätään myöntävästi. "Milloin näitte
poikanne viimeksi?" "Eilen iltapuolella."

"Huomasitteko silloin mitään erityisempää muutosta hänessä?"

"En."

"Puhuiko hän poislähtiessään mitään siitä, minne hän aikoi lähteä?"

"Ei herra. Hän erosi minusta niinkuin hänen tapansa oli ja meni pois.
Minä arvelin hänen lähteneen joko iltaseuraan tahi konttoriin."

"Ja siitä asti ei teillä ole ollut mitään tietoja hänestä?"

"Ei vähintäkään, herra. Eilis-illasta kello yhdestätoista, jolla
tunnilla hänellä aina oli tapa tulla kotiin, olen minä ollut mitä
suurimmassa levottomuudessa ja aivoin juuri lähteä hänen konttoriinsa
saadakseni tietoja hänestä, kun näin teidän tulevan. Voi hyvä Jumala"
-- ja hän puhkesi taas suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen -- "mitä
onkaan mahtanut lapselleni, minun Willylleni, tapahtua?"

Koetin parhaani mukaan rauhoittaa häntä, vaikk'en itsekään uskonut,
mitä puhelin. Myöskin lupasin antaa hänelle piakkoin tietoja ja
poistuin lähteäkseni takaisin herra Bridgebyn luokse.

Aikomukseni oli hankkia itselleni sieltä tuo muka Barton'in jättämä
kirje sekä myöskin toisia hänen kirjeitään, joita siellä kaiketikin
löytyi, saadakseni tarkoin verrata noita kirjeitä käsialan puolesta
toisiinsa.

Herra Bridgeby vastaanotti minut näköjään sangen tyynesti, kuitenkin
olin huomaavinani hänen katseessaan suurta mielen jännitystä. Hänen
laihat, kellertävät, elähtäneen näköiset kasvonsa ja terävät, kuopalla
olevat silmänsä eivät olleet juuri omiansa luottamusta herättämään.

"Rouva parka ei tiennyt asiasta mitään", sanoin levollisesti, "ja
oli niin masentunut minun tiedonannoistani, että katsoin parhaaksi
pian poistua hänen luotansa. Muutoin juohtui välillä mieleeni sangen
yksinkertainen keino saada karkuri kiinni."

"Mikä sitten?" kysyi hän terävästi.

"Hän on vielä vasta-alkavainen pahantekijäin tiellä", naurahdin minä,
"muutoin hän ei olisi tuossa ennenmainitussa kirjeessään antanut
toimeksi ilmoittaa äidilleen että hän muutamien päivien kuluttua
kirjoittaisi hänelle. Tietysti poliisi-virasto nyt viran puolesta ottaa
takavarikkoon ja aukaisee kaikki rouva Barton'ille tulevat kirjeet,
niinkuin se epäilemättä muutoinkin olisi tehnyt."

"Aivan oikein", arveli hän, "siinä hän teki sangen varomattomasti."

"Huomauttiko hän nimenomaan tuossa kirjelipussa kirjoittavansa
äidilleen vaiko vaan muutoin antavansa tietoja itsestään?"

"Kyllä hän lupasi kirjoittaa."

"Missä teillä on tuo paperi? Sallikaa minun vielä kerran tarkastaa
sitä."

"Paperiko", sanoi hän vähän hämillään. "Voi kuitenkin, sen minä
epähuomiossa poltin."

"Poltitte? Oletteko te järjissänne? Tuon ainoan todistuksen, jossa hän
tunnustaa itsensä syylliseksi, te poltitte?"

"Ikävä kyllä, sytytin äskettäin sikarin ja siinä kiihkoisessa
mielentilassa, johon olen tämän kiusallisen asian tähden joutunut,
tein sen tuolla kirjelipulla. Mutta olettehan sen jo ennen lukenut ja
tiedätte siis onneksi, mitä se sisälsi?"

Niin sanoen katsoi hän arasti minua silmiin, mutta loi heti katseensa
alas maahan.

"Nyt tosin tiedän jotakin" ajattelin itsekseni, mutta ääneen lausuin:

"Tosin kyllä tunnen sen sisällön, mutta kirje olisi toisenkin asiaa
tähden ollut tärkeä; ajatelkaa, minkä todistuksen se olisi antanut
oikeuden edessä, kun syyllisen kiinni saamme. Ei mitkään valheet olisi
häntä silloin auttaneet. Mutta onnettomuus on nyt kerran tapahtunut,
ja meidän täytyy koettaa ilman sitä päästä selville asiassa. Teittekö
poissa ollessani mitään huomiota, joka voisi olla meille hyödyksi
karkuria etsiessämme."

"Valitettavasti en."

"Siispä minä nyt heti lähden asemalle kyselemään siellä viranomaisilta,
joista mahdollisesti joku tuntee hänet, eikö olisi huomattu mihin
suuntaan hän läksi. Ja siinä tapauksessa seuraan heti jälkiä ja heitän
siis teidät hyvästi muutamiksi päiviksi."

"Pyydän ett'ette kovin kauaa anna minun odottaa tietoja."

"Olkaa huoleti", huudahdin minä ja poistuin, en asemalle mennäkseni,
vaan rientääkseni virastoomme, antaakseni siellä tietoja huomioistani
ja pyytämään muutamia tovereistani salaa pitämään silmällä Bridgebyn
taloa ja seuraamaan häntä, jos hän poistuisi kodistaan, kuin myös
tarkasti silmällä pitämään niitä henkilöitä, jotka kävivät siellä.
Minä itse en tietysti voinut näyttäytyä niillä tienoin päivän ajalla,
mutta pimeän tullen riensin paikalle. Vastapäätä Bridgebyn taloa oli
ravintola. Tähän olivat virkatoverini asettuneet päivän ajaksi ja
kertoivat nyt minulle, ett'ei Bridgeby ollut poistunut asunnostaan ja
ett'ei ylimalkaan mitään merkillisempää siellä ollut tapahtunut. Koska
saamieni tietojen mukaan puheenalaisen rakennuksen toisella puolella
vaan oli pieni, korkealla muurilla ympäröity piha, ei minun tarvinnut
peljätä, että kukaan poistuisi talosta tai tulisi sinne siltä puolen.

Muutoin olin myös jo edeltäpäin laskenut, ett'ei päivän ajalla mitään
merkillisempää tapahtuisi, mutta toivoin pimeän tultua parempaa tulosta.

Sentähdenpä minä nyt erään toisen toverin kanssa otin vahdinpidon
huostaani ja vapautin toiset. Niiden piti taas, ell'ei meitä kello
kolmeen yöllä näkynyt takaisin tuleviksi, vuorostaan ottaa vahdinpito.

Kello oli lähemmä yhdeksän illalla, kun minä asetuin vastapäätä
Bridgebyn taloa; toverini sillä aikaa käveli edestakaisin kadulla.

Yht'äkkiä näin minä, kuinka Brooks -- se oli toverini nimi -- painautui
erään oven varjoon piiloon ja senjälkeen varovasti tähtäili erästä
olentoa, joka hiljaa astuskellen lähestyi.

Samassa kiiruhdin minäkin asettumaan niin, että lähenevä ei saattanut
minua huomata; se olikin viisaasti tehty, koska tuo henkilö seisahtui
Bridgebyn talon eteen ja tarkasti katseli kaikille suunnille
ympärilleen, ennenkuin soitti ovikelloa.

Vasta sen jälkeen, kun hän oli viipynyt muutamia hetkiä sisällä
huoneistossa, hiipi Brooks luokseni ja kuiskasi minulle:

"Se oli Troddles."

En voinut olla tyytyväisyydestä huudahtamatta. Tuo mainittu henkilö
kuului kaupungin pahimmassa huudossa olevien lurjuksien joukkoon, ja
olimme jo pitemmän aikaa etsineet häntä, koska häntä suuresti epäiltiin
erään ryöväyksen ja murhan toimeenpanijaksi.

Sovittuani toimenpiteistä toverini kanssa, riensi tämä kiireesti
poliisi-asemalle tuomaan apumiehiä, sill'aikaa kuin minä edelleen pidin
silmällä Bridgebyn asuntoa.

Apumiehet, kolme poliisia, saapuivat Brooks'in kanssa noin kymmenen
minuutin kuluttua paikalle, ja minä sijoitin heidät itsekunkin sopiviin
pakkoihin.

Kohta senjälkeen avautuisi taas Bridgebyn asunnon ovi, ja sama henkilö,
joka oli mennyt sisälle, tuli nyt sieltä jälleen ulos.

Nuo kolme poliisia ja minä seurasimme häntä varovasti, kun sitävastoin
Brooks jäi paikalleen edelleen vartioimaan Bridgebyn asuntoa.

Tultuamme syrjäisemmälle paikalle juoksin minä äkkiä esille laskin
käteni Troddles'in olkapäälle ja sanoin: "odota hetkinen, poikaseni,
tahdon puhua sanasen kanssasi."

Mies, jättiläisen kokoinen synkkä olento, hätkähti säikähtäen kyyryyn;
tuskin oli hän huomannut minun toverini, kun hän koetti riuhtaista
itsensä irti paetakseen.

Olin arvannut tuon edeltäpäin; siksipä tartuin lujasti häneen kiinni,
ja annoin hänen kuljettaa itseäni muutaman askeleen eteenpäin, kunnes
toverini ehtivät avukseni.

Hurja taistelu syttyi nyt, mutta meille onnistui kuitenkin vihdoin
heittää tuo roisto maahan, sitoa hänet ja kuljettaa virastoomme, jossa
heti tarkastimme miehen ja löysimme hänen taskuistaan kaksisataa
dollaria kullassa.

"Sanokaapas, velikulta", kysyin minä, "mistä saitte näin paljon rahaa?"

"Se ei liikuta teitä", mumisi hän.

"Epäilemättä saitte ne herra Bridgebyltä palkaksi siitä, kun toimititte
hänen liiketoverinsa, Barton'in, tieltä pois?"

Troddles säpsähti kovasti, mutta ei vastannut mitään.

"Sanon teille jotakin", jatkoin minä; "irti ette pääse, siitä saatte
olla varma, ja että teillä on jotain yhteyttä Bridgebyn kanssa,
siihen meillä on varma todistus, koskapa näimme teidän menevän hänen
asuntoonsa ja tulevan sieltä pois. Tunnustakaa siis avomielisesti, mitä
olette tehneet Barton'ille?"

Hän katsoi minuun julmistunein silmin ja mumisi:

"Hiis vieköön teidät ja Barton'in, minä en tiedä mitään."

"Minulla siis ei ole mitään enää teidän kanssanne tekemistä,
tunnustusvankila kyllä tekee teidät puheliaaksi."

Annoin viedä tuon paatuneen roiston vankikoppiin ja päätin ilman hänen
tunnustustansakin mennä Bridgebyn luokse ja vangita hänet, koska
toivoin että hän ensi hämmästyksessään antaisi viekotella itsensä
johonkin varomattomuuteen.

Brooks ei ollut nähnyt kenenkään poistuvan talosta, siis täytyi
Bridgebyn vielä olla asunnossaan.

Soitin ovikelloa ja pyysin avaavan neekeripojan ilmoittamaan minut
herrallensa.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli lähettiläs takaisin saattaaksensa
minut herransa luo. Brooks odotti sill'aikaa etuhuoneessa.

Herra Bridgeby vastaanotti minut yönuttuun puettuna ja näytti hieman
neuvottomalta. Hän koetti sitä kuitenkin kaikin voimin peittää ja
huudahti kummastellen:

"Kuinka, vieläkö te olette täällä? Luulin teidän jo olevan kaukana
Barton'in jäljillä!"

"Minun ei ollut tarpeellista tehdä mitään matkaa hänen tähtensä",
sanoin totisena.

"Ah", änkötti hän; kirkkaassa kaasuvalossa näin että hänen kasvonsa
muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi.

En odottanut kunnes hän tyyntyisi, koska tahdoin saada asian
päätökseen, vaan kysyin häneltä heti:

"Tunnetteko erästä Troddles nimistä miestä?"

Hän horjui ja tarttui pystyssä pysyäkseen suonenvedontapaisella
liikkeellä tuolin karmista kiinni.

"Trodd -- Troddles?" sammalsi hän.

"Hän on meidän käsissämme", jatkoin pikaisesti, "ja hänen
tunnustuksensa johdosta vangitsen nyt teidät, Bridgeby, liiketoverinne
murhan alkuunpanijana."

"Kirottu", huusi hän hampaitaan kiristäen ja veti silmänräpäyksessä
esille revolverin taskustaan.

Mutta ennenkuin hän ehti minua kohti laukaista, tartuin häntä
käsivarteen. Mutta laukausta en sittenkään ehtinyt estää. Ase laukesi,
mutta luodin suunnan johti korkeampi käsi.

Bridgeby horjui kovasti koristen lattialle, luoti oli sattunut hänen
kaulaansa.

Samassa tuokiossa syöksyi Brooks huoneeseen ja käsitti ensi
silmäyksellä asian laidan. Koska hänellä oli vähän haavansitomistaitoa,
kumartui hän maahan verissään makaavata tutkiakseen.

"Kymmenen minuutin kuluttua ruumiina", mumisi hän lyhyen tutkimuksen
jälkeen.

Bridgeby lienee ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sillä hänen silmäyksensä
ilmaisivat kovaa sieluntuskaa.

"Jos nyt tahdotte rikoksenne tunnustaa, niin käyttäkää siihen ne
harvat minuutit, jotka teidän on vielä suotu elää, ennenkuin seisotte
korkeimman Tuomarin edessä."

Hän nyykäytti päätänsä myöntäväisesti.

Haava kaulassa vaikeutti hänen puhettaan. Lähetin neekeripojan hakemaan
kiireisesti lääkäriä; sillä välin nostimme Brooks ja minä hänet ylös
ja laskimme varovasti huoneessa löytyvälle sohvalle, ja kun Brooks
oli laatinut hänen haavaansa makuuhuoneesta tuodusta liinasesta
jonkinmoisen siteen, istahdin minä hänen viereensä kuullakseni hänen
tunnustustaan.

"Te tahdoitte Barton'in kuolemaa kautta parantaa raha-asioitanne ja
palkkasitte sentähden Troddles'in häntä tappamaan?"

Bridgeby nyykäytti päätänsä ja minä jatkoin: "Sen kautta, että te itse
kehoititte poliiseja häntä takaa-ajamaan, te kai toivoitte poistavanne
kaiken epäluulon itseänne kohtaan."

Hän nyykäytti taas myöntävästi.

"Mutta missä ovat rahat, jotka teidän liiketoverinne muka otti
mukaansa?"

Bridgeby osoitti rahalaatikkoaan.

"Troddles siis nähtävästi hyökkäsi onnettoman Barton'in kimppuun ja
murhasi hänet", tutkistelin minä edelleen; "milloin ja missä tuo rikos
tehtiin?"

Bridgeby koetti vastata, mutta ei saattanut ääneen puhua, ja vasta kun
olin asettanut korvani aivan lähelle hänen suutansa, kuulin seuraavat
katkonaiset sanat:

"Eilen -- illalla -- vanha -- kivenlouhos --"

"Siis vanhan kivenlouhoksen luona hän tappoi hänet ja heitti kait heti
ruumiin alas louhokseen?"

Bridgeby nyykäytti taaskin.

"Minkä vuoksi kävi Troddles luonanne? Hänen tulonsa teidän asuntoonne
päivän aikana näytti kait teistä arveluttavalta, sentähden olitte
keskenänne sopineet, että hän saapuisi illalla luoksenne rahoja
noutamaan?"

Bridgeby tuskin enää kykeni tätä myöntämään; oli nähtävissä, että hänen
viimeinen hetkensä lähestyi, ja korina kävi yhä kamalammaksi.

"Paljonko maksoitte hänelle?"

Hän kohotti kaksi sormea ylös, kun hän ei enää voinut nyykäyttää.

"Kaksisataa dollaria, niinkö?"

Nyt hän ei voinut enää mitään merkkiä antaa, sillä kuolon-kamppaus
alkoi, ja juuri sillä hetkellä, kun haettu lääkäri astui sisään, läksi
Bridgebystä henki.

Tunnustus, jonka hän minulle ja Brooks'ille teki ja joka heti pantiin
pöytäkirjaan, olikin jo kyllin riittävä Troddles'in tuomitsemiseksi.
Murhaaja hirtettiin, viime hetkessä katuvana tunnustettuaan
syyllisyytensä.

Onnettoman Barton'in maalliset jäännökset löydettiin Bridgebyn
ilmoittamasta paikasta; lohduton äiti hautasi ne maan poveen. Myöskin
ne rahat, jotka olivat antaneet aiheen tuohon kamalaan tekoon,
löytyivät viitatusta paikasta. Rouva Barton käytti suurimman osan
niistä armeliaisuuden laitoksiin.



KIINALAIS-TYTTÖ.

Kertonut

Johannes Wilda


Kapteeni Dethlevsen nyökäytti päätään vaimolleen.

"Kertomusta Kuli-tytöstä siis tahtoisitte kuulla? Ei se, lapseni, ole
naurattava, mutta olkoon menneeksi."

Pieni seurue, jolle kapteeni näin lausui, istui kuutamolla kapteeni
Dethlevsenin puutarhamajassa Elben raanalla. Vastapuolinen ranta oli
ihmeellisessä kuutamon hohteessa, tuo leveä virta läikkyi, purjeita
näkyi siellä täällä hiljaisesti liukuvan, joskus myös joku höyrylaiva.

Kapteeni nojautui tuolilleen ja alkoi:

Olin silloin neljänkolmatta vuoden ikäinen, toisena perämiehenä
englantilaisella "Churukka"-laivalla. "Churukka" kulki espanjalaisella
lipulla Makaon ja Havannan välillä. Se oli melkoisen suuri laiva ja
kuljetti "Kuleja."

Kuten tiedätte, kutsutaan Kuleiksi päivätyöväkeä, joita Europalaiset
palkkaavat itä-Aasiasta, varsinkin Itä-intiasta ja Kiinasta.
Sittenkuin Englanti alusmailtaan poisti orjakaupan, tuli tavaksi viedä
näitä "KuIeja" neekerien sijalle sokuriviljelyksille, vuorityöhön,
rautatierakennuksiin ynnä muuhun. Ne eivät olleet paljo orjia paremmat;
heitä tosin pestattiin välipuheilla, mutta heitä kohtaan harjoitettiin
paljo petosta ja vääryyttä, jopa suoranaista väkivaltaakin.

Ei ole siis kummeksittava, että matkalla ryhdyttiin monenmoisiin
varokeinoihin tuota elävää lastia vastaan.

Sillä matkalla, josta minä nyt kerron, oli meillä kuljetettavana
muutama sata kiinalaista Kulia vaimoineen. Laivan välikansi oli
lujalla rauta-aidalla rajoitettu. Aidan ulkopuolella oli suoja, jossa
meidän pyssymme ja miekkamme säilytettiin, ja sen edustalla piti alati
ladatulla pyssyllä varustettu matruusi vahtia, ollaksensa turvana, jos
kenellä laivaväestä oli jotakin tehtävää välikannella.

Matkamme sujui nopeasti eteenpäin. Olimme olleet jo useampia viikkoja
merellä, ja Kulit tulivat olosuhteiden mukaan varsia hyvin toimeen. Me
hankimme heille raitista ilmaa ja hyvää ravintoa sekä kohtelimme heitä
hyvästi. Tosin ei heidän elämänsä mitään kadehdittavaa ollut, mutta
semmoiseenhan he ovat tottuneet kotimaassaankin.

He viihtyivät hyvällä säällä varsin hyvin, soittelivat ja panivat
toimeen pilanäytöksiä. Minä mielelläni oleskelin heidän pakeillaan
huolimatta tuosta kaikille europalaisille vastenmielisestä
kiinalais-hajusta. Myös koettelin joskus niiden kanssa, jotka
etukannella kävivät raitista ilmaa nauttimassa, saada aikaan
keskustelua liikkeillä ja englanninkieltä solkaten. Ja tunnustan, että
minulla tähän oli eräs erityisempikin syy.

Huomasin heidän joukossaan erään nuoren tytön. Kuli-naiset ovat
tavallisesti rumia, ainakin meikäläisten mielestä, mutta tällä tytöllä
oli kauniit mustat silmät, joiden alakuloinen katse näytti seuraavan
minua lakkaamatta. Se ei voinut olla vaikuttamatta minuun. Meidän
välillemme syntyi jonkinmoinen molemmin-puolinen mieltymyksen side;
ymmärsimme toisiamme, vaikka emme osanneet toistemme kieltäkään.

Meillä oli laivan etukeulan puolelle sijoitettuna eräs näppärä, mutta
raakamainen laivamies. Hänen nimensä oli Sievert. Laivan kantta
pestessään joutui hän riitaan erään Kulin kanssa, joka ei ajoissa
väistynyt hänen tieltään, ja löi tältä raukalta silmän puhki.

Aasialaiset tottelevat mielellään, jos heille vaan osoitetaan oikeutta.
Mutta törkeätä vääryyttä he eivät suvaitse, vaan panevat henkensäkin
alttiiksi kostaaksensa.

Sievert'in raaka teko tuotti meille kaikille mitä katkerimpia hedelmiä.

Hänen ei olisi pitänyt enää yksinänsä mennä välikannelle. Hehkuvan
vihaisia silmäyksiä luotiin häneen joka taholta. Mutta hän ei pitänyt
niistä väliä. Eräänä päivänä, kun minun juuri piti astua ensimmäisen
perämiehen sijalle vahdinpitoon, kuului välikannelta kolkkoa meteliä.

Minä riensin sinne. Sain selville, että Sievert oli taas ilmaa
varokeinoja mennyt sinne; hänet oli otettu kiinni ja viety pois
näkyvistä, eikä tuo raivoisa joukko suostunut häntä takaisin antamaan.

Kapteeni seisoi jo kivääri kädessä rautaisen ristikkoaidan edessä. Kun
huomattiin, että Kulit olivat varustetut veitsillä, jotka he jollakin
selittämättömällä tavalla olivat onnistuneet tuomaan mukanansa laivaan,
emme me harvalukuiset miehet uskaltaneet heidän luoksensa tunkeutua ja
siten panna alttiiksi henkeämme ja koko laivan kohtaloa.

Kapteeni tahtoi vielä välttää verenvuodatusta. Hän käski panna
paloruiskun kuntoon, ja pian räiskyi vesi tuon raivoavan joukon
keskuudessa. Mutta siitä ei ollut apua. Kun heitä kehoitettiin
tottelemaan, kuului heidän joukostaan vaan englanninkielisiä
uhkauslauseita: "Ei, ei! -- hänet tapamme! -- teidät tapamme! --
kuolemme kaikin yhdessä!"

"Ampukaa!" komensi kapteeni, ja meidän oli pakko tähdätä Kuleihin.
Syntyi hirveä tuskan huuto, ja kun ruudinsavu hälveni, huomasimme,
kuinka nuo ihmiset täydellisessä sekasorrossa koettivat kätkeytyä
välikannen pimeimpiin loukkoihin.

"Eteenpäin!" komensi kapteeni. Kuusi meistä tunkeutui nyt aseilla
hyvin varustettuina välikannelle; toiset jäivät pyssyineen ristikon
ulkopuolelle. Eräästä nurkasta vielä välkkyi veitsiä; sapelin-iskuilla
vastattiin niihin meikäläisten puolelta. Minäkin olin huumautunut
ja löin kerran sapelilla. Kuului kimakka parahdus! Minun lyöntini
oli sattunut naiseen, joka syöksyi minun polviani vasten juuri sillä
hetkellä, jolloin minun piti lyödä miestä, joka uhkasi minua veitsellä.

Nainen, jota minun iskuni oli kohdannut, oli -- ennen mainittu
Kuli-tyttö!

Vähitellen saimme nuo kapinalliset kukistetuiksi ja aseet heiltä pois.
Sievert'in ruumiin löysimme eräästä nurkasta hirveästi raadeltuna.
Taistelussa oli noin kymmenen Kulia menettänyt henkensä, ja yhtä monta
oli haavoitettu. Näiden joukossa oli myös minun Kuli-tyttöni. Minä olin
hyvin masentuneena. Vasta sitten vähän rauhoituin, kun huomattiin, että
isku oli halkaissut ainoastaan hänen otsanahkansa.

Kuusi Kulia oli vangittu veitset käsissä; muut olivat ajoissa
heittäneet veitsensä pois, joten ei enää käynyt päinsä saada selvää,
keillä kaikilla sellainen ase oli ollut. Nuo kuusi pantiin rautoihin.
Muille ei tehty sen enempää, olihan "tavara" säästettävä. Tosin
rajoitettiin heidän vapautensa suuresti, ja sen lisäksi vähennettiin
toisinaan heidän riisi- ja vesiannoksiansa. Kun heidän ruoka-annoksensa
eivät sitäkään ennen olleet varsin runsaita, ymmärsivät Kulit, että
heitä nyt tahdottiin masentaa nälällä, ja se teki heidän vihansa meitä
kohtaan vielä katkerammaksi.

Nyt alkoi hyvin levoton aika; en tahtoisi toiste enää sellaista elää.

Mustasilmäistä kiinalaistyttöä sain tuskin ollenkaan enää nähdä;
Kulit eivät tulleet kannelle, emmekä me taas uskaltaneet mennä heidän
luoksensa. Sitäpaitsi ajattelin minä, että tyttö nyt vihaisi minua ja
että hän siitäkin syystä pysyi näkymättömissä.

Kahdeksan vuorokautta myöhemmin -- oli kaunis kuutamoyö, niinkuin
nytkin, ja lähenimme jo Kap-kaupunkia -- olin minä kannella vahtina.

Oli ollut myrsky; kaikki nukkuivat väsyneinä.

Minä nojauduin erästä tukipuuta vasten ja uneksin. Uneksin kodista; ja
tunnustan, että kiinalaistyttökin usein oli ajatuksissani.

Yht'äkkiä tunnen käryä nenässäni. Säikähtyneenä havahduin unelmistani
ja hengitin ilmaa sieramiini. Olisikohan keittiössä rasvaa jotenkin
päässyt palamaan?

Haistelin ilmaa vielä pari kertaa. En tuntenut enää hajua. Ehkäpä oli
minun nenänikin uneksinut.

"Viimeinkin!" ajattelin itsekseni haukotellen ja haukotellen, kun näin
ensimäisen perämiehen nousevan kajuutan portaita ylös. Aika oli jo yli
puoliyön, ja minä ikävöin lepoa.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Ei mitään. Suunta lounaan ja lännen välinen", vastasin minä.

"Onko välikannellakin kaikki ollut rauhallista?" kysyi hän viitaten
päällään sinne päin.

"Aivan hiljaista!" lausuin minä.

"Kiitos", sanoi hän. Minä läksin astumaan kannelta alas.

Olin juuri astumaisillani kammiooni, mutta silloin juolahti mieleeni
käydä vielä kerran tarkastamassa ristikkoaidan luona. Silloin oli
näet sinne aina sijoitettuna aseellinen mies, joka piti vahtia yötä
ja päivää. Minä tiesin, että se merimies, joka sinne tällä kertaa oli
määrättynä, oli kyllä muuten kelpo poika, mutta hyvin taipuvainen
nukahtamaan. "On parasta, että käyn häntä vähäsen herkistämässä, jotta
hän ei joutuisi ensimmäisen perämiehen kanssa huonoihin väleihin",
puhelin minä itsekseni.

Menin siis asehuoneelle päin. Aivan oikein, siellä istui tuo
kunnon Norjalainen kivääri-arkun päällä ja kuorsasi. Minä ensi
työkseni sopivalla tavalla vähän virkistin häntä. Sitten nojauduin
rautaristikkoa vasten ja tähtäilin välikannelle, jota ulkopuolella
olevien lyhtyjen valo hyvin himmeästi valaisi. Sieltä tunkeutui
vastaani sanomattoman tukehduttava katku. Se ei tosin suuresti enää
haitannut minua; olin siihen jo vähitellen tottunut.

Koko Kuli-seurue näytti nukkuvan, ja kuitenkin tuntui minusta siltä,
kuin olisi jonkinmoinen hiljaisesti vavahteleva liike käynyt koko tuon
joukon lävitse; aivan sellainen kuin mullassa, jonka alla myyrä rupeaa
liikkumaan.

Olin jo kääntymäisilläni pois, mutta silloin tunsin, että jokin
vienosti ja nopeasti kosketti alaspäin riippuvaan käteeni.

Katsoin tarkasti ristikon sisäpuoleista vierustaa. Himmeässä valossa
näin minä sidotun otsan, jonka alta kaksi tuttua silmää loisti
kummallisella tavalla: saatoin lukea, niistä tuskaa ja lempeä. --
Kuli-tyttö oli siis edessäni.

Hän teki salamannopean liikkeen käsivarrellaan, ja silloin putosi minun
jalkojeni eteen pieni esine. Sen jälkeen katosi hän ristikon luota
välikannen pimeyteen!

Vaistomaisesti tunsin minä nyt, että tyttö sapeliniskusta huolimatta
tunsi myötätuntoisuutta minua kohtaan ja että hän oli tahtonut antaa
minulle jonkun varoittavan merkin. Minä odotin vielä hetkisen, sitten
kumarruin ikäänkuin sattumalta alaspäin, ja läksin sen jälkeen, tuo
pieni esine kädessäni, takaisin kajuutta-käytävään ja kammiooni, jossa
heti sytytin tulen.

Esine, jonka olin tuonut mukanani, oli palanen punaista kangasta. Minä
käärin sen auki, ja sen sisältä putosi -- tulitikku.

Minä pelkäsin saavani halvauksen. Mistä ihmeestä olivat Kulit saaneet
sytytys-aineita, ja mitä oli tekeillä?!

Ei ollut aikaa siekailla, juoksin heti kapteenin luo, herätin hänet ja
näytin hänelle tulitikun.

"Ne heittiöt aikovat sytyttää laivan tuleen", sanoi hän käheällä
äänellä; "kunhan eivät olisi jo sitä tehneet!"

Nyt muistui minun mieleeni tuo omituinen käry, jota olin kannella
vahdissa ollessani ollut tuntevinani. Tuskia olin tämän hänelle
maininnut, niin syöksyi hän samassa ulos kajuutasta.

"Olkaa hiljaa, perämies, ett'ei kukaan kuule meitä. Tulkaa mukanani!"

Me hiivimme etukannelle. Sen katoksen alla tuntui aivan selvästi
palaneen käryä. Ett'ei se vielä laivan peräpuolelle tuntunut, riippui
tuulen suunnasta. Myöskään etukeula-tähtäilijä, joka oli katoksen
päällä, ankkuri-laitoksen vieressä, ei vielä huomannut mitään, koska
hän hengitti raikasta ulko-ilmaa.

"Laivassa on tulta", kuiskasi kapteeni käheästi. Ja vaikka se oli
minulle jo muutenkin varma asia, tunsin kuitenkin, kapteenin sanat
kuullessani, kylmien väristysten karmivan selkärankaani.

"Olen niin varma siitä, kuin omasta nimestäni, että niillä on aikomus
tehdä yht'aikaa rynnäkkö meidän kimppuumme, teurastaa meidät ja sitten
pelastaa itsensä veneillä. Herättäkää väki hiljaisesti kojuistaan --
ja sitten joka mies alas asehuoneelle! Jokainen ottakoon niin nopeasti
kuin mahdollista pyssyn ja pankoon sen ampumakuntoon."

Ryhdyin siis väkeä herättämään. Ei ollut helppo asia saada heitä
hiljaisesti liikkumaan kojuistaan ulos ja selvittää heille, mistä oli
kysymys.

Kapteeni itse oli herättänyt upseerit. Hetken kuluttua olimme kaikki,
vahteja lukuunottamatta, kokoontuneet välikannelle johtavan aukon
eteen. Komentosanan kuultuaan syöksyivät nyt kaikki asekomeroon ja
tuossa tuokiossa oli jo noin kaksikymmentä pyssyä ojennettuina ristikon
lävitse Kuleja kohden.

"Valoa tänne", huusi kapteeni. Ylhäältä tuotiin lyhtyjä.

Miten oikea kapteenin arvelu oli, osoitti heti se huomiomme, että
tuo raskas rauta-aita oli siinä määrässä irroitettu puisista
liitoskohdistaan, että se olisi helposti antanut myöten, jos suurempi
ihmisjoukko olisi kovalla voimalla tehnyt ryntäyksen sitä vastaan.

Kulit joutuivat nyt aivan pois suunniltaan. Heidän aikomuksensa oli
nähtävästi ollut saattaa meidät tulen vaaran kautta häiriöön ja silloin
kaataa rauta-aita kumoon ja anastaa itselleen aseet. Mutta tämä aikomus
oli nyt aivan odottamatta tullut estetyksi. Heidän raivoonsa yhtyi
pelko siitä, miten heille itselle kävisi. Syntyi huuto ja melske, monta
vertaa kamalampi, kuin ensimmäisessä kapinassa, mutta pyssynpiippujen
eteen muodostui tyhjä puoliympyrä, johon ei kukaan Kuleista uskaltanut
astua.

Kun kapteeni huomasi päässeensä kapinan valtiaaksi, jätti hän komennon
ensimmäiselle perämiehelle ja kiirehti minun ja kirvesmiehen kanssa
etukeulalle. Laskeuduimme kannelta erään luukun kautta alas. Palaneen
käry oli täällä jo aivan sietämätön. Särettyämme yhden seinän, syöksyi
sen takaa niin paksu savupilvi vastaamme, että meidän täytyi palata
takaisin. "Churukka" oli tulen vallassa jo paljo suuremmassa määrässä
kuin olimme osanneet aavistaakaan.

Nuo kostonhimoiset Kulit olivat välikannelta tehneet aukon suorastaan
lastihuoneeseen, jossa oli öljyä, lampunsydämiä, tappuroita, väkiviinaa
ja rasva-astioita.

Kaikki voimat, mitä vaan oli käytettävissä, määrättiin nyt
sammutustyöhön; tuotiinpa esiin muutamia kulejakin, joiden täytyi
auttaa hiekan ja veden kantamisessa sammutuspaikalle. Oli onni, että
tuuli puhalsi takaapäin; saatoimme siten yhä edelleen purjehtia ja
pysyä suunnassamme, joten se toivo, että saisimme tavata muita laivoja,
hetki hetkeltä meissä lisääntyi.

Mutta sammuttamisesta ei tullut juuri mitään. Tuli oli jo meitä
voimakkaampi, emmekä päässeet miltään puolelta oikein sen pesäpaikkaan.
Savu työntäytyi yhä mustempana ja paksumpana ulos lastihuoneesta.

Nyt olivat Kulit aivan kesyjä ja lannistettuja. Kuinka tuli oli
sytytetty ja kuka sen oli sytyttänyt, siitä he eivät antaneet
tietoa; tyttökin, joka oli meidän pelastajamme, ei ollut laisinkaan
ymmärtävinänsä meidän kysymyksiämme. Mykkänä katseli hän yhä edelleen
minua suurilla, tummilla silmillään, ja ainoastaan kerran, kun minä
kädelläni kiitollisuudesta silitin hänen poskeansa, näkyi noissa
vakaissa tummissa silmissä hetkellinen loisto.

Tällä julkisella suosionosoituksella en minä nähtävästi tehnyt hänelle
mitään hyvää-työtä; minä huomasin yhä, kuinka hänen kansalaisensa
välttivät häntä. Sen vuoksi päätin minä pitää huolta hänen
turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan, jos meidän suotaisiin päästä
hengissä tästä pulasta; olihan se aivan epäilemätöntä, että hänen
kansalaisensa eivät jättäisi häntä pettäjänä rankaisematta. Mitä muuten
tulipalon sytyttämiseen tulee, oli meistä nyt aivan varmaa, että siihen
käytetyt tulitikut olivat saadut ainoastaan tuon murhatun Sievert'in
taskusta.

Ja "Churukka" paloi edelleen. Kulit oli viety takakannelle ja heitä
vartioitiin siellä. Etupuolella suljettiin tiviisti kaikki luukut
laivan sisuksissa raivoavan tulen tukehuttamiseksi; ainoastaan raoista
tihkuva savu sekä yhä lisääntyvä kuumuus ja käry ilmaisivat tuon
hävittävän elementin edistymistä.

Aurinko nousi, kulki puoleensa ja oli taas laskeutumassa. Koko laivan
väestö, yksin Kulitkin, olivat aivan hiljaa. Me kuljimme eteenpäin
huimaavalla vauhdilla. Jokainen purjeenpalanen, mitä vaan voitiin
tuulen alaiseksi levittää, oli pingotettuna.

Kun aurinko laskeutui, leimahtivat etukannen luukuista ensimmäiset
liekit esiin.

Kapteeni oli käskenyt varustamaan kaikki veneet kuntoon. Päällikkyys
ja miehistö, koneet ja ruokavarat, kaikki oli jo edeltäpäin veneiden
kesken jaettuna.

Mutta mihin olivat kaikki Kulit pantavat?

Heitä varten ei oltu meidän laivassamme, sen enemmän kuin muissakaan
laivoissa, jotka kuljettavat ihmisiä "lastinaan", tehty minkäänlaisia
varustuksia. Kapteeni ohjasi heitä omin päinsä astioista ja riu'uista
sitomaan lauttoja, mutta sitä työtä tekivät he hyvin hitaasti ja
välinpitämättömästi.

Tänä yönä ei näkynyt kuutakaan, vaan täysi pimeys vallitsi. Aallot myös
kävivät jotenkin korkealla. Niiden vaahtoiset harjat näyttivät kuin
olisivat ne olleet aaveita. Ajateltiin myös hai-kaloja, jotka tuolla
alhaalla syvyydessä väijyilivät.

Kello kymmenen tienoissa nousivat kamalan korkeat liekit ylös etumaston
luota, ja pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin koko masto paloi
loimottavana, liekkejä levittävänä soihtuna. Kuumuus sai ilman yhä
kiivaampaan liikkeeseen; kun köydet olivat palaneet poikki, putoilivat
maston palaset räiskyen kannelle. Se oli suurenmoinen ja hirvittävä
näytelmä.

Laiva ei enää oikein totellut peräsintä. Sen vuoksi antoi kapteeni
koota muiden mastojen purjeet ja käski laskemaan veneet ja lautat
mereen.

Kun laiva ei ollut enää liikkeessä, täytyi pitää kovaa kiirettä,
sillä oli peljättävissä, että nuo tukemattomat mastot laivanrungon
levottomasti keikkuessa millä hetkellä tahansa saattaisivat kaatua.

Taikka kaikki nyt syöksyivät kiireen kaupalla veneisiin, ei kukaan
menettänyt kuitenkaan malttiansa, vaan veneet säilyivät kaatumatta.

Kulien naiset olivat jaetut kunkin veneen osalle. Yksi veneistä oli
minun päällikkyyteni alaisena, ja minä tahdoin siihen saada Kuli-tytön.
Mutta minä en häntä nähnyt; koetin tyynnyttää itseäni sillä arvelulla,
että hän ehkä oli joutunut ensimmäisen perämiehen johdettavaan suureen
veneeseen, joka jo liikkui ulompana.

Kuli-miehet käyttäytyivät kuin hurjat, huomattuaan, että heidän täytyi
turvautua pääasiallisesti vaan lauttoihin ja että heidät erotettiin
naisista. Mutta viimein pakotti kuumuus heidät laskeutumaan lautoille.
Sillä välin olivat liekit tarttuneet suurmastoonkin; ne tunkeutuivat
ulos myöskin laivan kylkiluukuista, ja silminnähtävästi oli laivaan
tullut iso reikä, koska sen keulapuoli vaipui syvälle veteen.

Hirveän korkea savupatsas nousi ylös punertavia pilviä kohden; ja
ylt'ympärillä oli meri veripunainen -- niin ainakin näytti meistä.

Kaksi veneistä oli jo liikkunut ulommaksi, ainoastaan kapteeni ja minä
pysyttelimme vielä veneinemme laivan läheisyydessä. Hän ei voinut vielä
"Churukasta" luopua, ja tahtoi hänkin, samoin kuin minäkin, nähtävästi
tarkastaa, miten lautoille kävisi.

Oli kerrassaan omituista näytelmää tuo lauttojen mylleröiminen
punertavalla merenpinnalla. Tulen punaamat Kulit raivosivat niillä
ja pudistelivat uhkaavina nyrkkejään meitä kohden. Jos ne olisivat
päässeet meidän veneisiimme käsiksi, olisi hukka meidät perinyt.

Silloin kuului yht'äkkiä rasahdus, joka tunki luiden ja ytimien
lävitse: etumaston tyvi ja suurmasto kaatuivat; ja siinä valtavassa
liekissä, mikä siitä syntyi, näin minä jotakin sellaista, mikä melkein
jäädytti veren suonissani. "Churukan" kannella oli vielä ihmisiä!
"Soutakaa -- soutakaa!" huusin minä miehilleni ja suuntasin venettä
jälleen laivan rungon luo.

Mutta kun olimme päässeet sitä lähelle, eivät miehet tahtoneet
likemmäksi soutaa, ja minun täytyi heidän tähtensä luopua
yrityksestäni, vaikka olisin mielelläni hypännyt mereen voidakseni
tuoda alas hänet, joka seisoi tuolla ylhäällä kannella.

Tosin olisi se ollut mahdotonta, suoraa järjettömyyttä.

Niin, tuolla ylhäällä peräkannella seisoi minun Kulityttöni, ja liekit
valaisivat hänen kasvojansa. Hän ei ollut yksinään, pari pirullisesti
irvistelevää miestä oli hänen vieressään. Noiden hirviöitten ei olisi
tarvinnut niin lujasti pitää häntä käsivarsista kiinni, sillä eihän hän
tehnyt vähääkään vastarintaa; olin näkevinäni hänen tummissa silmissään
saman ilmauksen, kuin edellisenä päivänä, jolloin silitin häntä
poskelle.

Minä huusin sinnepäin, mitä lienen huutanutkaan, ja vastaukseksi kuului
sieltä valittava ääni. Mihin epätoivon tekoihin minä tuskassani ja
vihassani vielä mahdollisesti olisin ryhtynyt, en osaa sanoa, mutta
juuri tällä hetkellä kirkasivat naiset minun veneessäni, ja miehistö
huudahti kauhusta. "Takaisin, takaisin!" huusivat he ja soutivat
voimansa takaa pois laivan äärestä.

Tuskin olimme päässeet pois sen läheisyydestä, niin etukeula vaipui
sihisten syvyyteen ja peräpuoli nousi melkein kohtisuoraan ylös; ja
sitten työntäytyi "Churukka" äkillisellä tempauksella alaspäin, ja meri
umpeutui sen ylitse. Meillä oli täysi työ päästä irti sen pyörteestä.

Minä vaadin, että me vielä vähän aikaa etsisimme sillä kohdalla, missä
syvyys oli "Churukan" niellyt. Mutta emme löytäneet mitään; synkät
kuohupäiset aallot vaan siinä niinkuin muuallakin nousivat ja vaipuivat.

Velvollisuus vaati minut nyt poistumaan tuolta surulliselta paikalta. --

Kaksi päivää pysyttelimme vaivoin toistemme läheisyydessä; kolmantena
päivänä pääsimme kaikki erääseen Austraaliasta Kap-kaupunkiin menevään
höyrylaivaan. Lautoilla olevista Kuleistakin tuli jommoinenkin joukko
pelastetuksi. Mutta enimmät heistä oli kuitenkin meri nielaissut noilta
hataroilta aluksilta.

Havannan meri-oikeus vapautti kapteenin kaikesta tämän onnettomuuden
edesvastauksesta.

Minä palkkauduin erääseen saksalaiseen laivaan, joka lähti Bremeniin.
Mihinkään Kuli-laivaan en tuon hirveän tapahtuman jälkeen enää
milloinkaan ole tarjoutunut, vaikka kuukausipalkat niissä ovatkin
hyvin korkeat. Sain kylläni yhdestä kerrasta, ja tuon poloisen, minun
edestäni kuolleen kiinalais-tytön silmät seurasivat minua vielä monet
vuodet unissani.

Kapteeni Dethlevsen vaikeni. Hänen vieraansakin katselivat hiljaisina
kuutamossa välkkyvää Elbeä, ikäänkuin "Churukka" ja Kuli-tyttö vielä
kerran siellä olisivat vaipumassa syvyyteen.

Mutta rouva Dethlevsen oli tarttunut miehensä käteen ja silitteli sitä
hellästi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pieni novellikirjasto VII" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.