Title: Mietteitä kasvatuksesta
Author: Kellner, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mietteitä kasvatuksesta" ***


MIETTEITÄ KASVATUKSESTA

Kirj.

L. KELLNER

Suomentanut Hj. Lilius



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1894.



SISÄLLYS:

Alkulause.
Lapsen sydän.
"Koulu"-sanan alkuperäinen merkitys.
Opettaja lapsen ihanteena.
Johdonmukaisuus ja sen vaikutus.
Huono muisti ja sen ehkäiseminen.
Opettajien arvostelu lasten luonnonlahjoista.
Opettajan sivutoimet.
Puhtaus kasvatusvälikappaleena.
Koulunkäynnin eduista.
Päiväkirjoista.
Koulun vaikutus lasten elämään.
Kunnioitus koulua kohtaan.
Vieraantuminen opettajakutsumuksesta.
Koulun vaikutus.
Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.
Alakuloisuuden hetket.
Opettajasäädyn kunnioittamisesta.
Opettajain omaisuuksista.
Opetettavan valmistamisesta.
Kasvatusopillisista keskusteluista.
Mitä kansakouluilta toivotaan?
Vanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.
Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä verrattuna
   ruumiilliseen hoitoon.
Vanhempain vieraantuminen lapsistaan.
Kateus ihmisen perisyntinä.
Äidin kyynelten vaikutus.
Lasten leikkikaluista.
Opettajatoimen vaikutus opettajaan.
Varovaisuus koulua moittiessa.
Esimerkin voima.
Äidin vaikutus poikiinsa.
Vanhempain puheet lasten kuullen.
Vastustajista on usein enemmän todellista hyötyä kuin ystävistä.
Kävelyretkien hyödystä.
Kärsivällisyydestä.
Ensimmäisen vaikutuksen voima.
Koulutalon asemasta ja kouluhuoneesta.
Koulubuoneen koristamisesta.
Ruumiin rangaistuksesta.
Täyskasvuiset lasten esimerkkinä.
Koulun ja opettajien vaikutus.
Kodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.
Mitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.
Luonto lapsen ensimmäisenä opettajana.
Kuuliaisuudesta.
Opettajien halu opettamaan yläluokilla.
Rakkaus opettajatoimeen.
Itserakkaudesta ja ylpeydestä.



Alkulause.


Opettajille ja vanhemmille, varsinkin niille, joilta puuttuu
tilaisuutta laajemman kasvatusta koskevan kirjallisuuden lukemiseen, on
tässä oivallinen pieni kirja. Se tarjoaa sarjan lyhyitä ja tilapäisiä,
mutta ytimekkäitä neuvoja sekä kehotuksia eri kohtiin kasvatuksen
laajalla alalla.

Näille murusille antaa omituisen viehätyksen se seikka, ettei niissä
tunnu rahtuistakaan epätodellista kamariviisautta. Kaikki on niissä
otettu kokemuksesta ja todellisesta elämästä. Lukee ikäänkuin rivien
välistä noissa kyhäelmissä, että kirjoittaja itse on syvästi käsittänyt
ja elävästi tuntenut esittämiensä totuuksien arvon, että ne ovat
itäneet ja kasvaneet hänen mielessään ja johtaneet hänen toimiaan, että
hän on monesti iloinnut nähdessään ne toteutettuina ja surrut niiden
laiminlyömisestä. Ja hän on nähtävästi pannut ajatuksensa tai oikeammin
tunteensa paperille semmoisena hetkenä, jolloin hänen sydämmensä on
ollut niistä täysi. Muutoin ei olisi esitykseen tullut sitä tuoreutta
ja lämpöä, joka saattaa monen vanhan ja kuluneenkin totuuden uudestaan
vaikuttavaksi ja elinvoimaiseksi lukijan mielessä.

Kirjassa ilmestyvä katsantotapa perustuu siihen käsitykseen, että koulu
samoin kuin kotikin on ensi sijassa kasvatuslaitos, että paljas
tietojen antaminen on jotenkin arvoton, ellei sen kautta
_luonteenkehitystä_ edistetä, ellei opettaja joka askeleella
tietoisesti aseta _tätä_ tarkoituksekseen. Siinä jo totuus, joka on
vanha, mutta kuitenkin uusi, joka päivä uudestaan mieleen painettava,
jos mielii sitä jokapäiväisessä työssä toteuttaa. Se ei ole mikään
helppo tehtävä, se vaatii voimallista irroittumista vanhan tottumuksen
ladulta, se kysyy intoa ja tarmoa. Hyvä on silloin olemassa
liittolaisena kirja, jonka jokaiselta sivulta henkii ylevä,
aatteellinen käsitys opettajan ja kasvattajan tehtävästä. Tämmöisen
vaikutuksen on kirja tehnyt ainakin allekirjoittaneeseen, jota on
pyydetty kirjoittamaan siihen jotain esipuheen tapaista. Jos itsestään
saapi päättää muihin, olisi se siis paikallaan muidenkin
ammattitoverien pöydällä.

Helsingissä 17 p. Jouluk. 1893.

Mikael Johnsson.



Lapsen sydän.


Lapsen sydän on kuin muratti, joka vaatii tukea noustakseen korkeuteen
taivaan ilmaa hengittämään ja varttuakseen yhä hilpeämmäksi. Jos se ei
löydä tukea, niin se ryömii maassa ja kuihtuu siinä; mutta jos se saa
apua, joka johtaa sen ylöspäin, niin se iloisesti kiipeää eteenpäin, ja
sen lehdet ja oksat tulevat yhä suuremmiksi ja vihannammaksi kuta
korkeammalle se kohoaa. Nuoruuden ikä tarvitsee tukea ja hakee sitä
vaistomaisesti jokaiselta täyskasvuiselta, erittäin kuitenkin
vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Kuten muratti, joka ei löydä mitään
ylöspäin johtavaa patsasta, etsii tukea niukasta pensastosta ja kovasta
vuoresta ja kuolee niinkuin ne, samaten myös rakkautta janoava ja apua
tarvitseva lapsikin kiintyy heikkoihin, jopa huonoihinkin ihmisiin,
ainoastaan saadakseen turvaa, vaikka ne elämän myrskyissä eivät
tarjoakaan mitään vakavaa tukea. "Rakastatko minua?" kysyi Mozart
lapsena ollessaan alinomaa omaisiltaan, ja kyyneleet tulivat hänen
silmiinsä, jos tuohon kysymykseen vaikka vain pilallakin vastattiin
kieltävästi. Onnellinen se koulu, jonka opettaja on se vanha tammi,
johon lapsensielun muratti voi kiintyä ja josta se löytää ohjaajan
ylöspäin, mistä yksinään siunausta ja rauhaa saadaan. Mutta niinkuin ei
mikään muratti käy kiinni jääpatsaasen, niin ei lapsen sielukaan
turvaudu jääkylmään, rakkautta puuttuvaan sydämeen, ja missä siis
opettajalta puuttuu rakkautta, siinä on kaikki petosta ja teeskentelyä.
Jo monta vuotta sitten on ilmestynyt kirja nimellä: "Rakkaus ja totuus
kaiken kasvatuksen ohjaajat." En löytänyt juuri uutta tuossa kirjassa,
mutta nimi oli kaunis ja riittävä antaakseen meille aavistuksen siitä,
mikä on tärkein kaikesta.



"Koulu"-sanan alkuperäinen merkitys.


Sana "koulu", joka on saanut alkunsa kreikan kielestä, merkitsee
alkuperäisesti: lepo, vapaus ruumiillisesta työstä. Jalo-aatteiset
ateenalaiset olivat säätäneet lain, joka määräsi kuolemanrangaistuksen
sille, joka julkealla, sopimattomalla tavalla häiritsi koulua.

Tämä antaa meille paljon ajattelemisen aihetta. Lapsen tullessa kouluun
alkaa hänelle uusi elämänvaihe, sillä siitä alkaen tunnustetaan
tositeossa hänen olevan henkistä luontoa, tunnustetaan, että sielun
kehittäminen on hänelle ihmisenä välttämätön sekä että kaikki, mitä hän
aikaisemmin alkuperäisesti ja tietämättään omasi, kieli, vanhempainsa
rakkaus, tottelevaisuus -- kaikkea tätä hänet nyt opetetaan miettimään
ja ymmärtämään. Tämä sielun kehittäminen ja hoito edellyttää tuota
lepoa ja pyhärauhaa, johon nimi "koulu" alkuaan viittaa, ja
sielun-ylevyyteen harjaantuminen voi menestyä ainoastaan, jos
ulkomaailman hyöriminen jätetään kouluovien ulkopuolelle. Jos se
kuitenkin tunkeutuu sisään ja pyrkii valtaan, synnyttäen lapsissa
tottelemattomuutta, pilantekoa, hajamielisyyttä tai julkeita riitoja,
ja jos opettajan velttous ja törkeä käytös ensin laskee sen sisään,
silloin ei meidän pidä ihmetellä, jos koulu ei vastaa nimeään eikä
täytä tarkoitustaan.

Mutta miten olisi se opettaja rangaistava, joka itse joka päivä
käytöksellään häpäisee koulua, ja jonka toimet, puheet ja ulkonainen
esiintyminen selvään todistavat, kuinka kaukana hänen sydämensä on
hartaasta pyhärauhasta ja kuinka likeisessä yhteydessä se on
intohimojen ja maailman aineellisten pyrintöjen kanssa?



Opettaja lapsen ihanteena.


Samaten kuin nuoriso yleensä haaveksii ihanteita, niin tahtoo yksin
köyhänkin lapsi sovittaa käsityksensä kaikesta jalosta ja
täydellisestä, jotka hän lyhyen elämänsä aikana on saanut, johonkin
erityiseen henkilöön. Silloin hän erittäinkin valitsee opettajansa
kaiken hyvän edustajaksi ja hän pitää epäilemättömänä, että opettajalla
täytyy olla kaikki mahdolliset hyvät avut. Jos kaikki valehtelevat ja
pettävät, opettajani ei sitä tee; jos vaikka oma isäni on
juoppo, opettaja ainakin on raitis; vaikka vanhempanikin elävät
eripuraisuudessa, opettajani on rauhan mies: niin lapsi ajattelee ja
rohkenee tuskin uskoa, että opettajallakin on maallisia tarpeita sekä
syö ja juo, kuten muutkin. Niin, opettaja on turmeltumattomien lasten
inhimillisen täydellisyyden jalo perikuva, ja kouluhuone seppelöi tätä
kuvaa kunnioitusta vaativalla kehyksellä. "Tätä paikkaa on opettajamme
sormellaan kosketellut", sanoi minulle kerran pieni tyttö ja osotti
sitä sanoessaan kunnioittavasti erästä kohtaa kirjassaan, jonka hän oli
ympäröinnyt hienolla lyijykynäviivalla.

Mutta jos opettajalla on se etu, että hän harvemmin kuin vanhemmat
esiintyy lasten edessä, niin hänen asemansa siinä suhteessa on
epäedullinen, että häntä juuri sentähden huolellisemmin tarkastetaan.
Ajatelkoon jokainen opettaja tätä tarkkaan ja pitäköön sitä mielessään
joka aamu. Hänen tulee vakavasti muistaa, että lapset hänessä näkevät
kaikki täydellisyyden käsitteensä ruumiillisessa muodossa, ja älköön
hän unohtako, että juuri tuo haaveksiva, hurskas nuorison luottamus
häneen helpottaa hänen työtänsä ja tekee hänen esimerkkinsä siunausta
tuottavaksi. Maailma tekee kylliksi ottaakseen nuorisolta tuon
luottamuksen; tahtooko vielä opettajakin puolestaan edistää sitä ja
moitittavalla ja kevytmielisellä tavalla riistää itseltään sen
perustuksen, jonka pääasiallisesti tulee tukea hänen kasvatustointaan?

Jota enemmän opettaja ymmärtää käyttäytyä niin, että hän lasten
silmissä näyttää korkeammalta olennolta, sitä enemmän hänen kiitoksensa
tekee onnelliseksi, sitä syvemmälle hänen moitteensa tuntuu ja sitä
paremmin kasvatustyö onnistuu. Mutta voi niitä opettajia, jotka lasten
edessä antautumalla kiihkoisan mielen tilan valtaan esiintyvät
tavallisina ihmisinä, jotka rangaistuksella ainoastaan tarkoittavat
kostoa, ja joiden siveellisestä arvosta joka mökissä puhutaan
epäilevästi. Eräs lasten ystävä sanoo teoksessaan: "Ei mikään
opettajien ja oppilasten välinen suhde ole onnettomampi kuin jos
oppilaat alkavat epäillä opettajan tietoja." Mutta me lisäämme tähän,
että se suhde on opetukselle ja kasvatukselle vielä monta kertaa
enemmän onneton ja kirouksen alainen, jos lasten sydämissä syntyy
epäilys opettajan siveellisestä arvosta. Jos kerran luottamus siinä
kohden on hävinnyt tai vaan käynyt horjuvaksikin, silloin menettää
yksin Jumalan sana vaikutuksensa, silloin menettää kiitos ja moite
kiihottavan voimansa, ja mitä rakkaus ja kunnioitus aikaisemmin on
saanut aikaan, sen saavuttavat hädin tuskin ruumiilliset
rangaistuskeinot hetkeksi.

Niin, paljon vaaditaan siltä, joka tahtoo olla opettaja sanan
täydellisimmässä, jaloimmassa merkityksessä, ja me myönnämme kernaasti,
että me kaikki jäämme kauvaksi ihanteesta jäljelle. Meidän työmme on
ihmistyötä ja usein tulos hyvin vaillinaisesti vastaa rehellistä
tahtoamme; mutta jos me sentähden korkeimmalta tuomarilta toivommekin
anteeksi saamista, niin me emme koskaan saa unohtaa, että meidän tulee
vastata tahdostamme sekä että meille on sanottu: "Voi sitä, joka
pahentaa yhden näistä pienimmistä." -- Sanat ovat hyvät, mutta teot
ovat paremmat, ja missä vilpitöntä Jumalan johdattamaa tahtoa löytyy,
siinä myös ei puutu tekoja, joita tosin haittaa maallinen
vaillinaisuus, mutta joilla kuitenkin on jumalallisuuden leima, samaten
kuin mekin sydämessämme kannamme Jumalan kuvaa. Ainoastaan aineellinen,
kylmä jokapäiväisihminen voi sitä paitsi pilkata tuota opettajatoimen
ihanteellista käsitystä. Laivuri, joka pyrkii joen toisella puolen
olevaan rantaan, suuntaa laivansa korkeammalle kuin muuton olisi
tarpeellista, koska hän tietää, että virran voima kuljettaa häntä
alaspäin. Nimitettäköön vain ihanteita saippuarakoiksi; minä pidän
niitä mieluummin uimarakkoina, jotka ylläpitävät meitä maailman
myrsky-aalloissa ja varjelevat meitä hukkumasta.



Johdonmukaisuus ja sen vaikutus.


Rakkaus ja johdomukaisuus ovat kaksi asiaa, jotka eivät tavallisesti
sovi yhteen, syystä että toinen näyttää olevan ristiriidassa toisen
kanssa ja viimemainittu on taipuvainen väistymään edellisen tieltä.
Kuinka usein kuulee äidin sanovan: Odota vaan, huomisesta alkaen sinun
joka päivä tulee tehdä sitä tai sitä; mutta tytär tietää jo ennestään,
mitä tämä merkitsee, sekä että tuo "huomenna" ei koskaan tule. Usein
sanoo opettaja: "Tästä lähtien tulee jokaisen joka päivä suorittaa se
tai se työ, tästä lähtien se tai se ei enää tule olemaan sallittu, ja
jos se kuitenkin vielä tapahtuu niin" j. n. e. -- Mutta kaikki jää
entiselleen, ja jos kerran ensimmäinen kiivastus on mennyt ohi, niin
oppilailla ei enää ole mitään peljättävänä. Pojat ja tytöt kirjoittavat
kuten ennenkin oikein aika huonosti, telmivät entiseen tapaan
koulumatkalla ja myöhästyvät koulusta tänään, kuten eilenkin.

Ja kuitenkin johdonmukaisuus on erinomaisen vaikuttava voima, jota
ilman ei mikään kasvatus voi menestyä ja jota ilman sitä kunnioitusta
puuttuu, jota oppilaan tulee tuntea kasvattajan käskyjä kohtaan.
Johdonmukaisuus, ollen lujan luonteen ilmaus, herättää kunnioitusta
nuorissa ja vanhoissa, se kesyttää yksin eläimenkin ja tekee sen
soveliaaksi ihmisen palvelijaksi.

Mutta mitä siis ymmärretään johdonmukaisuudella? Sillä ymmärretään,
että ihminen aina on toimittava samojen johtavien peri-aatteiden
mukaan, niin että ei peruuta, mitä kerran on käskenyt, ei jätä
täyttämättä, mitä on luvannut tai uhannut, eikä myös tyydy siihen, että
käskyt noudatetaan vain puoleksi. -- Mitä se vaatii opettajalta? Hyvää
muistia, jotta hän ei itse huomaamattomuudesta ole epäjohdonmukainen,
mutta etenkin se vaatii tyyneyttä ja kiihkottomuutta. Mitä suuttumus on
käskenyt tai uhannut, sen huomaa jälestäpäin järki mahdottomaksi tai
liian ankaraksi, ja määräys on peruutettava. Se edellyttää myös
säästäväisyyttä käskyissä ja kielloissa. Missä määräyksiä joukottain
annetaan, siinä on lujuus harvinainen. Pian väsyy alituiseen
rankaisemiseen tai unohtaa eri säädökset niiden paljouden tähden.
Lopuksi johdonmukaisuus vaatii opettajalta virkeyttä ja uutteruutta
sekä silmän ja korvan kaikkialla olemista.

Ja mitä se vaikuttaa? Jo edellisessä sanottiin, että se herättää
kunnioitusta. Kysykäämme vain itseltämme, niin käsitämme sen
täydellisesti: Eikö jonkun ihmisen tyyni esiintyminen aina samallaisena
johdata mieleemme luontoa ja sen ikuista järjestystä, ja eikö suuri
yleisö tottele johdonmukaisia vallanpitäjiään melkein yhtä nöyrästi
kuin maailmanjärjestystäkin? Johdonmukaisuudella on totuttava voima ja
vaikuttaa siis, että se, mikä alussa vain vastenmielisesti täytettiin,
muuttuu välttämättömyydeksi. Viimein se kouluelämässä säästää monta
sanaa ja helpottaa kaikkea, mutta erittäinkin kokonaisuuden ohjaamista,
jota ei milloinkaan saa puuttua.

       *       *       *       *       *

Johdonmukaisuus on kouluissamme sitä tarpeellisempi ja nyky-aikana sitä
välttämättömämpi, koska sitä valitettavasti kodissa ja sen
kasvatuksessa tavataan perin vähän, ja koska ajan henki usein on
erittäin taipuvainen epäjohdonmukaisuuksiin. Minä tosin edellisessä
sanoin rakkauden ja johdonmukaisuuden harvoin soveltuvan yhteen; mutta
ne voivat ja niiden täytyy yhtyä, jos se, jota kutsutaan rakkaudeksi,
on totinen, pyhä rakkaus, jommoisesta Vapahtaja, joka voi suuttuakin,
antaa meille niin ylentävän esimerkin. Mutta ne eivät milloinkaan voi
asua yhdessä siinä, missä rakkaus ei ole muuta kuin heikkoluontoisuutta
tai turhamielisyyttä, joka lapsissa mielihyvällä ihailee vain omaa
itseään. Sellainen väärä rakkaus on tähän aikaan muodin asia; sentähden
opettajat syystä valittavatkin työnsä vaikenemista; mutta juuri
sentähden meidän tulee tietää, mitä tarvitaan.

Tulin kerran erään koulun keskiluokkaan, jossa oli seitsemänkymmentä
10--12-vuotiasta poikaa. Opetustunnit loppuivat juuri, ja minulla ei
ollut muuta tehtävää kuin pyytää nuorta opettajaa näyttämään minulle
oppilaittensa kirjoitus- ja lasku-vihkoja. Hän teki niin ja minä näin,
mitä harvoin olen nähnyt, mutta jota pitäisi saada nähdä joka koulussa.
Ensiksi pisti silmiini se hämmästyttävä siisteys, jolla kaikki vihkot
olivat verhotut samanvärisiin päällyksiin. Ei siinä löytynyt
rasvapilkkuja eikä mustetahroja, kaikki oli sisältä ja ulkoa puhdasta
ja siroa, ei koskaan kirjoitus ollut liian lähellä ylä- tai ala-riviä,
ei näkynyt mitään vinoa tai kieroa, numerot olivat kuin sotamiehet
riveissä, kaikki viivat eri pykälien alla olivat huolellisesti kuin
viivottimella vedetyt, päällekirjoitukset olivat kuten tuleekin
keskikohdalla, sanalla sanoen, kaikki teki lujassa järkähtämättömässä
järjestyksessään ja tasasuhtaisuudessaan miellyttävän vaikutuksen. Olin
suuresti tyytyväinen ja otin joitakuita pulpettien alla olevia
kivitauluja, joihin lapset vastikään olivat kirjoittaneet. Siinäkin
sama miellyttävä näky.

Kuinka terveellinen sellainen totuttaminen mahtaneekin olla lapsille
koko heidän elinajakseen, oli ensimmäinen ajatukseni. Eiköhän ne
ruumiinsakin suhteen ota noudattaakseen samaa järjestystä ja
siisteyttä, ja eikö koulussa harjoitettu tapa vaikuta koulun
lopetettuakin? Eikö se sieluunkin vaikuta terveellisesti, ja eikö
näistä lapsista tule sielun ja ruumiin puolesta puhdasluonteisia,
kelvollisia, säntillisiä ihmisiä?

Tuo nuori opettaja iloitsi ilmeisestä mieltymyksestäni ja vastasi
lyhyesti kysymykseeni, miten hän oli menetellyt saavuttaakseen
semmoisia tuloksia: "Minä en kertaakaan anna myötä, heidän täytyy tehdä
niin; niin on kerran määrätty." Keskustelua jatkaessamme hän myönsi,
että tämä totuttaminen alussa tuotti hänelle paljon vaivaa sekä että
hän ainoastaan ankarimman johdonmukaisuuden avulla oli päässyt perille.
Nyt lapset eivät enää tietäneetkään muuta ja tekivät tavallisesti
erityisittä pakkokeinoitta hänen mielensä mukaan. Ei hän koskaan ollut
sallinut edes pieniäkään laiminlyömisiä. Epäsiistejä, huonoja töitä oli
hän aina rangaissut alasmuuttamisella tai määrännyt ne uudestaan
tehtäviksi. Viimemainitut toimitettiin kouluviikon vapaina iltapäivinä
hänen katsantonsa alla, ja alussa hänellä ei sentähden ollut
ainoatakaan vapaata päivää. Viisi minuuttia enemmän, ja työ tulisi
hyvin suoritetuksi, miksi ei siis näitä viisiä minuuttia käytettäisi?
Sanelemisen hän toimitti niin, että lapset eivät tulleet pakotetuiksi
kiireen tähden kirjoittamaan huonosti. Minä tahtoisin, että kaikilla
opettajilla olisi tämän uutteran miehen johdonmukaisuus; -- hedelmät
eivät varmaankaan tulisi näkyviin ainoastaan kirjoitusvihkoissa!



Huono muisti ja sen ehkäseminen.


Opettajat valittavat paljon pienokaisten huonoa muistia ja sitä että he
usein eivät huomenna tiedä, mitä tänään kuulivat ja oppivat. Ja
kuitenkin on tosiasia, että lapsilla yleensä on erinomainen muisti,
jota selvimmin todistaa se, että ne niin nopeasti oppivat
äidinkieltään. Viime vuosikymmeninä on tosin moni koulumies liian
paljon jättänyt huomioon ottamatta sitä viittausta, jonka luonto on
meille tässä suhteessa antanut, sekä tahallansa laiminlyönyt muistin
kehittämisen järjen kehityksen kustannuksella. Oli miten oli, se on
ainakin varma, että nuorison huonoa muistia voidaan menestyksellä
vastustaa ainoastaan kahdella tavalla. Huono muisti perustuu joko itse
mielivaikutteiden riittämättömyyteen tai hajamielisyyteen. Kieli tuo
seuraelämässä joka päivä ja joka hetki esiin joukon sanoja sekä niiden
taivutuksen, ja koska tähän alituiseen toistamiseen yhtyy sanojen
käyttäminen, niin unhottaminen tulee riittävästi estetyksi. Tällä
annetaan koululle tärkeä osviitta. Toistaminen, erittäinkin käyttämisen
muodossa, vaikka se opettajasta tuntuisikin ikävältä, on ensimmäinen
pääkeino huonon muistin vastustamiseksi.

Hajamielisyyttä vastustaa ainoastaan harrastuksen herättäminen itse
aineen suhteen. Jota enemmän opettaja ymmärtää herättää lapsissaan
rakkautta asiaan sitä suurempi mestari hän on ja sitä vähemmän hänen
tarvitsee valittaa oppilaiden huonoa muistia. Mieliaineiden suhteen on
kaikilla ihmisillä hyvä muisti. Olen tuntenut kukkasystäviä, jotka
eivät ole oppineet sanaakaan latinan kieltä ja jotka kuitenkin
tarkkaan muistivat ja sujuvasti lausuivat lemmikkiensä vaikeat
muukalaiset nimet. Siihen oli perustuksena taipumus aineesen. Ilman
tarkkaavaisuutta ei ole mitään muistia: mutta missä harrastusta löytyy,
siinä on myös tarkkaavaisuutta. Jos ei saada harrastusta itse aineesta
ja sen käsittelemisestä, niin se täytyy saada esiin rakkaudesta
opettajan persoonallisuuteen tai kunnianhimoa kiihottamalla. Rakkaus
vaikuttaa aina varmimmin, sillä se tekee vaikean helpoksi, eikä kukaan
unohda sitä, mitä hän rakastaa.



Opettajien arvostelu lasten luonnon lahjoista.


Tiedättekö, mitä ihmisistä voi tulla, ja että suurimmat henget usein
ovat ahkeruudellaan kohonneet alhaisesta tilasta? Köyhyys on se suuri
veljeskunta, josta kaikkina aikoina ihmiskunnan hyväntekijät ovat
lähteneet, ja aina kuin tuo suuri kasvattaja tähtien tuolla puolen
tahtoo vaikuttaa kansoihin, niin hän vielä nytkin usein valitsee
voimakkaat välikappaleensa alhaisista kansankerroksista, kuten kerran
Vapahtajakin valitsi opetuslapsensa köyhistä kalastajista. Tiedätkö
sinä köyhien ja alhaisten opettajana, mitä Jumala ehkä aikoo toimittaa
heidän kauttansa, ja oletkohan ajatellut, että sinunkin hiljaisesta
kyläkoulustasi voi esiintyä henki, joka vielä täyttää maailman nimensä
maineella? Ne sanat ja opetukset, jotka virtaavat huuliltasi, ovat yhtä
vähän vallassasi kuin heitetyt kivet, etkä sinä tiedä, minkä kai'un ne
herättävät ja mitä vaikuttimia ne antavat! Mikä opettaja sinä olisit,
jos voisit halveksia näitä pienokaisia ja unohtaisit, että ne kaikki
ovat Kristuksen lunastamia ja määrätyt taivaan kansalaisiksi ja
autuuden perillisiksi sekä että heille kasteessa on annettu lahja,
suurempi arvoinen kuin kruunut?

Kuinka moni lapsi jo liekin joutunut vanhempainsa ja opettajiensa
halveksittavaksi? Kuinka moni luultu pöllöpää on myöhemmin valaissut
maailmaa, kuinka monesta näennäisesti uppiniskaisesta ja
huonotapaisesta pojasta on sittemmin tullut jalo, hyödyllinen ihminen!
Tässäkin sopii käyttää Raamatun sanoja: "Älkää tuomitko, niin teitä ei
tuomita!" Kuinka moni lapsi todellisuudessa tulee semmoiseksi kuin hän
kerran kasvattajansa mielikuvituksessa oli, vain sentähden että häntä
arvosteltiin väärin ja kohdeltiin ennakolta saatujen mielipiteiden
mukaan. Vanhassa kertomuksessa uskoo eräs ihminen lopuksi itse olevansa
kuollut, koska kaikki muut pitävät häntä kuolleena ja säikähdyksissään
pakenevat häntä. Myös henkinenkin kuolema esiintyy usein siellä, missä
sitä ennen aikojaan kuvataan, ja jos koko maailma sanoo sinulle, että
olet heikko raukka, ja kohtelee sinua sen mukaan, niin ei ole
kummallista, jos voima ja itseesi luottaminen häviävät ja viimein
epäröivät tekosi näyttävät antavan tukea tuolle luulolle. Sentähden
aina koski sydämeeni tarkastuksissa kuullessani opettajan sanovan
yksityisiä oppilaita kykenemättömiksi ja synnynnäisiksi pöllöpäiksi,
joille ei mitään voinut.



Opettajan sivutoimet.


Sen sijaan että kelpo perheenisä päivän työn jälkeen levähtää perheensä
piirissä ja lastensa seurassa ja mielellään jää omaistensa luo, tulee
naimaton nuori mies houkutelluksi pois tyhjästä huoneestaan ja usein
hän pakenee ahdistavaa yksinäisyyttä seuroihin, jotka ovat hänelle
monessa suhteessa vahingollisia. Onnellinen sentähden se nuori
opettaja, jolla on joku sivutoimi, joka virkistyttää ja huvittaa häntä,
saattamatta häntä kuitenkaan varsinaisesta virkaelämästään, ja joka
suojelee häntä turmiollisesta seurustelusta.

Moni on tähän tarkoitukseen, luullakseni täydellä syyllä, ehdottanut
kasvitiedettä. Kirjallisia apuneuvoja siihen voidaan nykyään suuritta
kustannuksitta hankkia, ja se pakottaa sitäpaitsi ystävänsä ulos
kedolle ja metsään, jonka kautta terveys ylläpidetään ja henkinen
raittius säilytetään. Sen ohessa on välttämätöntä laittaa itselleen
kasvikokoelma, joka, suurempia kustannuksia tuottamatta, tarjoaa
askaroimista ja huvia vielä talvellakin. Sitäpaitsi kasvioppi on
yhteydessä koulu-elämän kanssa ja voi usein olla opetukselle hyödyksi.

Olen myös tuntenut opettajia, jotka ovat harjottaneet hyönteis-oppia ja
tässä vaikeammassa luonnonhistorian osassa päässeet jokseenkin
pitkälle. He kaupittelevat myös kuoriais- ja perhos-kokoelmia ja
toukkia sekä ansaitsivat vähäsen tällä kaupalla. Kaikki tunsivat
itsensä siinä työssä onnellisiksi ja jonkinlainen hilpeys ja
tyytyväisyys oli vallannut heidän koko olentonsa. He todistivat
oikeaksi J. Paul'in väitteen, että jokaisella, jolla on henkistä työtä,
täytyy olla joku sivutoimi, joku mielityö, jos hän tahtoo pysyä
iloisena ja terveenä.

       *       *       *       *       *

Enin tahtoisin kuitenkin sulkea maalaisopettajimme suosioon puutarha-
ja kukkas-viljelyksen. Tämä työskentely on jo itsessään niin likeistä
sukua ja niin kauniissa yhteydessä opettajatoimen kanssa, että
ajattelevat, tunteelliset ihmiset eivät voi olla sitä huomaamatta. Se
johtaa luontoon ja sen virkeään elämään, se antaa ja pitää vireillä
toiveita ja toteumisia siihen määrään, että totinen, vaatimaton luonne
välttämättömästi mieltyy siihen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi.
Sitä paitsi löytyy harvoja maalaisopettajia, joilla ei ole puutarhaa
koulun vieressä. Milloin semmoisen näen ja huomaan sen hoidossa
kauno-aistia ja järjestystä, silloin saan ehdottomasti hyvän ajatuksen
sen omistajasta, ja hän tulee minulle jo ennakolta rakkaaksi. Mutta
missä puutarha on täynnä okaita ja ohdakkeita ja ilmaisee kaunoaistin
puutetta, siinä taas ehdottomasti ajattelen, että koulu varmaankin on
samanlainen. -- Tunsin nuoren opettajan, joka asui yksinäisessä,
maailmasta melkein suljetussa vuorikylässä, jonka asukkaat karusta
maastaan tuskin saivat välttämättömimmät elintarpeensa. Hän oli
vähitellen parantanut talonsa vieressä olevan pienen puutarhan maata,
oli löytänyt kukkasystäviä kaupungissa, jotka kernaasti antoivat
hänelle rikkauksistaan, ja hyvältä tuntui kun näki tämän ystävällisen
kosteikon näköisen maatilkun ja sen kukkien somuuden. Hän kasvatti myös
ruukuissa joitakuita hienompia kasveja, jotka palkitsivat hänen työtään
virkeällä edistymisellään ja kukkasrikkaudellaan. Hän sanoi minulle
itse: Tämä on ainoa, joka antaa minulle iloa ja virkistystä vaivaloisen
koulutyön jälkeen; tuskin voisin sitä muuten yksinäisyydessäni kestää.

Eikö semmoinen esimerkki, enemmän kun kehotukset ja opetukset, vaikuta
edullisesti maalaiseenkin? -- Ensin hän katsoo sitä uteliaisuudella ja
epäilyksellä, sitten hän näkee menestyksen ja iloitsee siitä ja lopuksi
hän seuraa esimerkkiä. Häneenkin se vaikuttaa jalostuttavasti, sillä se
opettaa häntä rakastamaan paitsi hyödyllistä myös kauneutta.

Hedelmänviljelyksestä ei liene tarpeellista puhua sanaakaan. Se on oma
asianajajansa ja koulun kanssa terveine punaposkisine poikineen ja
tyttöineen ei mikään sovellu niin hyvin kuin hyvässä kunnossa pidetty
hedelmätarha.

Lapsi, joka ei hellästi hoida ainoatakaan puuta eikä iloitse sen
kasvamisesta, ei ole mikään lapsi, enkä minä tahtoisi kutsua häntä
lapsekseni. Mutta opettajan, joka ei osaa herättää oppilaisissaan halua
luontoon ja sen selvää kieltä kohtaan, tahtoisin mieluimmin -- nähdä
poistetuksi kouluhuoneesta!



Puhtaus kasvatusvälikappaleena.


Jokainen, joka saa uuden takin päällensä, ojentaa ruumistaan, ja
paremmat vaatteet antavat myös enemmän rohkeutta. Sunnuntaina tuntevat
palkollisetkin itsensä inhimillisemmiksi ja katsovat rohkeammin
ympärilleen. Moni on pitänyt sielunsakin saastuttamatta, jotta hän ei
likaisi vaatteitaan. Tavallinen puheenparsi on, että ruumis ja sielu
ovat keskenään vuorovaikutuksessa, mutta täydessä laajuudessaan sitä
harvoin otetaan varteen. Kristus ei suotta kutsunut ihmisruumista
temppeliksi, ja ruumiin kunnioittaminen ei koskaan jää vaikuttamatta
koko elämän siveelliseen puoleen. Joka ei välitä siitä, vaikka hänen
vaatteensa ja ruumiinsa ovatkin likaiset, joka ei kaipaa ruumiin
puhdistamista aika ajoin ja joka viihtyy lo'assa, se on helpommin altis
kaikille viettelyksille ja taipuvaisempi ilkeyteen. Joka tahtoo riistää
ihmisiltä sunnuntain, tekee jo senkin tähden suurta syntiä heitä
kohtaan, koska hän samalla riistää heiltä yllytyksen puhtauteen ja
jaloimpiin elämännautintoihin. Joka tahtoo kasvattaa ja sivistää
ihmisiä, ei saa jättää näitä viittauksia huomioon ottamatta ja hänen
täytyy neuvoa pitämään ei ainoastaan sielua vaan myös ruumista
puhtaana, vieläpä jälkimmäistä Jumalan tähden, joka on sen luonut.
Puhtaus pitää ruumiin ja sielun terveinä ja sillä ihmisellä, jolle
puhtaus on tullut pysyväiseksi tavaksi, on ainakin yksi kiusaus
vähemmän. Löytyy tosin ihmisiä, jotka ulkoapäin ovat kiiltäviä, vaan
lähempänä ihoa sitä likaisempia; mutta ne eivät kunnioita ruumista
Jumalan tähden, joka sen on luonut, vaan hoitavat sitä ylpeydestä. Ei
se ole puhtautta.

Kansa- ja köyhäin-kouluillamme on tässä suhteessa paljon hyvää
tehtävänä ja parannettavana; niiden tulee usein kyllä edustaa isää ja
äitiä! Koulun tulee vakavasti koettaa poistaa kaikkia vastenmielisiä
tapoja, ainakin huoneissaan, kampaamatonta tukkaa, pesemättömiä silmiä
ja käsiä ei pidä koskaan sallittaman ja jokaiseen kivitauluun täytyy
kuulua sieni tai kangastilkku tavanmukaista puhdistamista varten.

Ovatko nämä vähäpätöisiä asioita, joita itsestään ymmärtää? --
Kasvatuksessa en pidä kerrassaan mitään kohtaa vähäpätöisenä ja tuosta
"itse ymmärtämisestä" en vielä ole nähnyt merkkiäkään.

Olemmeko myös ajatelleet, missä suhteessa puhtaus on häveliäisyyteen,
tuohon siveään olentoon, joka vartioi kaikkialla, missä ihminen lähenee
eläintä?



Koulunkäynnin eduista.


Mitä koulujen ja varsinkin kansakoulun vastustajat usein moittivat, on
niiden pieni vaikutus elämään, tietojen perin vähäinen pysyväisyys ja
silmäänpistävä käytännöllisyyden puute elämässä. --- Tämä moite on
vieläkin painavampi, kun ajattelee, että lapsemme niin pitkäksi aikaa
kuin 8:ksi tai 9:ksi vuotta pannaan kouluun ja että he siis viettävät
melkein seitsemännen osan koko elinajastaan koulupenkillä.

Niiden opettajien, jotka käsittävät näiden moitteiden koko tärkeyden ja
täyden merkityksen ja jotka täydellä todella tahtovat koulun avulla
jalostuttaa siveellistä ja henkistä kansanelämää, täytyy erittäin saada
selville, mikä osa koulutietoja tulee jäämään ja mikä häviämään.

Jäämään tulee ennen kaikkia se järjen- ja sydämensivistys, jonka
oppilas koulussa on saanut. Häviämään tulevat monet joutavat ja
turhamaiset asiat, nimet ja luvut, ulkoa opitut korulauseet ja
muistinharjoitukset kerskaavaisia tutkintoja ja tarkastuksia varten --
häviämään tulee kaikki, mitä opettaissa ei perustana ole ollut,
vakaumus ihmisen oikeasta kotimaasta; -- mutta minkä vakava
opettaja on tehnyt totisen kurin ja hyvien tapojen saavuttamisen,
siveellis-uskonnollisen tunteen herättämisen ja järjenvirkeyden
elvyttämisen hyväksi, se jää ja sen siunausta tuottavat vaikutukset
ulottuvat elämäänkin. Unohtukoon ja jääköön koulu-ajan loputtua sikseen
moni asia kieliopin, luonnonhistorian, historian y.m. aineiden alalta;
ajattelemaan tottunut henki löytää kaikkialla elämässä kiihottimia ja
tulee toimeen kaikkialla; siveellis-uskonnollinen tunne ei koskaan
kokonaan häviä, vaan auttaa ratkaisemaan hyvän ja pahan välillä.
Älkäämme sentähden pitäkö opetusaineita tarkoituksena, vaan ennemmin
keinoina järjen ja sydämen kehittämiseen; sellaisella ainoalla oikealla
käsityksellä tulee meidän vastustaa noita moitteita, joiden tärkeyttä
ei voi kieltää. Semmoiseen käsitykseen liittäytyy myös tuo kultainen
vaatimattomuus, joka on ainoa terveellinen kouluillemme, tai oikeammin,
se syntyy siitä välttämättömästi.



Päiväkirjoista.


On määrätty, että opettajien tulee pitää päiväkirjoja. Monet ovat sen
tehneet ja jääneet semmoisiksi kuin he kerran olivat, syystä että
enemmän pitivät silmällä muotoa kuin henkeä.

Tietääkseni ei vielä kukaan opettaja ole tullut ajatelleeksi pitää
päiväkirjaa oppilaistaan, johon hän merkitsisi heidän henkisen
edistyksensä, heidän virheensä ja hyvät puolensa, käytetyt
rangaistukset ja palkinnot, ja viimein kaikki, mitä hän saa tietää
heidän myöhemmästä elämästään ja kohtalostaan. Kaikessa tapauksessa
pitäisi semmoisen päiväkirjan tarjota paljon huvia, tehdä monta
toivetta tyhjäksi ja saattaa monta ennenaikaista arvostelua häpeään.
Siitä voisi tulla lisätieto käytännölliseen sielu-oppiin ja se tulisi
sisältämään kokonaisen koulupiirin elämäkerrat sekä antaisi opettajalle
selvimmän tiedon siitä, missä suhteessa koulu on ulkonaiseen elämään.

Jotta päiväkirjalla yleensä tulisi olemaan arvoa, niin sen
tunnollisella tarkkuudella ja puolueettomuudella tulee vastata kahteen
kysymykseen:

a) Minkälainen oli vaikutuksesi oppilaisiisi, ja

b) Mitenkä oppilaasi vaikuttivat sinuun;

tai: Mitä lapset oppivat sinulta, ja mitä sinä heiltä opit?

Opettajille, jotka muuttavat paikasta toiseen, ovat tosin sellaiset
päiväkirjat mahdottomat.



Koulun vaikutus lasten elämään.


Missä näkyy koulun vaikutus elämään? Tahdon määritellä tämän
sisältörikkaan kysymyksen vielä tarkemmin ja kysyn ensin: missä näkyy
koulun vaikutus lasten elämään?

Opettajat eivät tarpeeksi tarkasta elämää koulun ulkopuolella. Moni
ajattelee kouluhuoneen ovea sulkiessaan ainoastaan yönuttua ja piippua
ja sanoo: "Olipa siinä vaivaa yhdeksi päiväksi!"

Mutta jos huviksesi tai muuten lähdet kävelylle, niin suuntaa askeleesi
sinne, johon koululapsesi iltasilla kokoontuvat leikkimään. Miksi
kuulet niin harvoin, ehkä et milloinkaan, poikien ja tyttöjen laulavan
jotakin hilpeää laulua, joka sopisi tilaisuuteen ja joka iloisella,
viattomalla tavalla huventaisi iltaa? Ja jos he laulavat, eivätkö he
laula lauluja, joita koulussa ei ole opetettu? -- Miksi he eivät
tahdo laulaa juuri sinun laulujasi? Onko syy siihen, että itse
laulunopetuksessasi on liian vähän eloa, vaikuttaakseen tosi-elämään?
Onko lapsilla ehkä laulunsa vain kirjoissa, eikä päässä ja sydämissä ja
osaavatko he ehkä laulaa ainoastaan nuoteista eivätkä ulkoa, kuten
linnut metsässä? Anna lapsesi oppia jokainen laulettava laulu ulkoa;
ainoastaan päästä ja sydämestä lähtenyt laulu kaikuu raikkaalta -- ja
jos moniääninen laulu estäisi tuota ulkoalaulamista, niin tahtoisin,
että ennemmin tyytyisit yksi-ääniseen lauluun.

Ja kulkeissasi koululastesi ohi, etkö huomaa, mitä he tekevät ja
toimittavat jouduttaakseen tuota hitaasti kuluvaa aikaa? Jonkun mieleen
juolahtaa tyhmyys tai pahanteko ja heti seuraa koko lapsilauma
esimerkkiä pelkästä ikävästä. Tuossa he lyövät sammakkoja kuoliaaksi
tai kiusaavat kuoriaisia, tässä he ovat saaneet käsiinsä koiran, jota
tahtovat saada tekemään temppujaan ja jota sentähden repivät sinne ja
tänne. Etkö voisi näiden lasten elämään vaikuttaa sillä, että
opettaisit heille siivoja huvittavia leikkejä, siten suunnataksesi
heidän toimintahalunsa parempaan?

Moniaat oppilaasi ovat paimenia ja paimentavat karjaa suuren osan
kesää. Etkö voisi saada heitä siihen, että paitsi leipäpussia
ottaisivat mukaansa jonkun lukukirjan? Eikö Isäin poikakin ollut
paimen, ja mitä Raamattu kertoo hänestä? Opettajalla maalla on näissä
suhteissa paljoa helpompi kuin kaupunki-opettajalla.

Jotta joku asia todellisuudessa tulisi mahdottomaksi, ei tarvita muuta
kuin että uskoo sen mahdottomuutta; -- mutta rakkaus voi tehdä ihmeitä,
sillä se tekee vahvaksi.



Kunnioitus koulua kohtaan.


Usein kuultu valitus, että kansa ei kylliksi harrasta koulua ja vain
vastenmielisesti tekee uhrauksia sen hyväksi, ei ensinkään ole tuulesta
temmattu. Löytyy vieläkin paljon ihmisiä, jotka, jos vaan saisivat
menetellä mielensä mukaan, tuskin viivyttelisivät koulunsa
lakkauttamista, siten vapautuakseen laitoksesta, jota pitävät
tarpeettomana verona ja rasituksena.

Käsityöläisellä, joka opetuksen avulla on päässyt siksi pitkälle, että
hän itse voi kirjoittaa laskunsa, kuittinsa, asioimiskirjeensä y.m.
sekä pitää laskua tuloistaan ja menoistaan, on jo toisellaiset
ajatukset koulusta. Talonpoika, joka kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden
tulee valituksi kunnanesimieheksi, ei hänkään voi halveksia koulua.
Emme voi erehtyä sen pääsyyn suhteen, jonka tähden kansa ei kylliksi
kunnioita kansakoulua, joskin tämä tieto ei ensinkään ole omiansa
mielistelemään itserakkautta.

Toimikaamme päättävällä vakavuudella, älyllä, innolla ja
tarkoituksenmukaisella opetustavalla siihen suuntaan, että kansakoulu
todellisesti hyödyttää kansaa ja kansan elämää sekä vastaa kansan
tarvetta; silloin tulee myös kansan mielipide koulusta olemaan
toisellainen. Mutta niinkauvan kuin löytyy kouluja, joista
lapset lasketaan maailmalle ilman muita myötäjäisiä kuin vähän
koneellista lukutaitoa, niinkauvan kuin löytyy opettajia, jotka
kirjoitusopetuksessa tyytyvät jäljentämiseen, eivätkä vaadi ajatusten
kirjallista lausumista, niinkauvan kuin laskeminen ei ole käytöllistä
elämää varten ai'ottua laskemista, niinkauvan tullaan myös pitämään
semmoisia kouluja tarpeettomina.

Siinä me kaikki olemme yhtä mieltä, että sivistynyt kansa ei mitenkään
voi halveksia koulua. No niin! Toimikoon koulu todellisuudessa terveen
sivistyksen hyväksi, niin koulu varmaankaan ei tule olemaan kansan
tunnustusta vailla.

Mutta että kansan sivistyksen ja kansakoulun pyrintöjen ainoana
päämääränä ei voi olla tottuminen järjelliseen lukemiseen,
itsetietoiseen kirjoittamiseen ja laskemiseen, vaan että syvempi
perustus on laskettava, ei vaadi mitään laveampaa esitystä? Viittaan
Ephes. 4: 14-16, sillä siinä on sanottu enemmän kuin minkä yhdessä
päivässä voi ajatella.



Vieraantuminen opettajakutsumuksesta.


Ei mikään ole helpompaa, mutta ei mikään vaarallisempaakaan, kuin
vieraantuminen kutsumuksestaan. Jos vain saamme sen käsityksen, että
asemaamme katsoen oikeastaan olemme liian hyviä, niin vieraantuminen on
valmis. Opettajaakin lähenee kiusaaja käärmeen muodossa ja kuiskaa
hänen korvaansa, että hän kyvyllään, tiedoillaan, kauniilla
käsi-alallaan tai äänellään voisi päästä johonkin parempaan toimeen
sekä että moni, jolla ei ole suurempia tietoja ja taitoja kuin
hänelläkään, on korkeammissa viroissa ja arvoissa. Jos semmoinen ajatus
kerran on tullut sydämeen, alussa hyvin hiljaa ja ainoastaan
kiusallisina hetkinä, silloin se pian kasvaa ja juurtuu yhtä syvään
kuin pahin rikkaruoho. Jos nyt opettajalla on tuttavia, jotka
suojelevat tuota rikkaruohoa, sen sijaan että vakavilla sanoilla
hävittäisivät sen, niin se kasvaa päivä päivältä ja valtaa koko sielun
yölläkin. Silloin syntyy kauhea tila, että vihaa kutsumustaan, jota
kuitenkin tulisi rakastaa, että kiroaa sitä hetkeä, jolloin päätti
antautua opettajatoimeen, että vastenmielisesti astuu lapsijoukkoon ja
inholla suorittaa tehtävänsä. Niin, tämä tila on kauhea, mutta vielä
kauheampaa on, että moni vaalii sitä helmalapsenaan ja epäterveellisellä
himolla hakee kaikkia, joka voi sitä enentää. Siihen tulee lisäksi,
että jokainen "näytteleminen", joka pääasiallisesti on siinä, että ei
antaudu jonkun toimen, mielipiteen tai ajansuunnan palvelukseen
sydämestään, vaan ainoastaan pakosta, turmelee ruumiin terveyden, se
kun hävittää ei ainoastaan siveellisen vaan myös ruumiillisen
tasapainon. Näyttelijät harvoin elävät kauvan.

Löytyykö semmoisesta tilasta mitään parannuskeinoa? Semmoinen löytyy,
Jumalan kiitos, mutta vain yksi ainoa, ja sitä ei saa käyttää vain
puoleksi, vaan täydellä alttiiksi antavaisuudella. Tämä keino on
opettajatoimen uskollinen käsitys ja hoito. Tällä käsityksellä voitamme
itsemme ja maailman ja löydämme tuon hiljaisen hilpeyden, tuon olemisen
ja toimimisen virkistävän rauhan, jota eivät Egyptin lihapadat, eivätkä
koko maailman valtakunnat loistoilleen voi hämmentää. Tällä
käsityksellä väitän rohkeasti: Ei kukaan ole liian hyvä opettajaksi,
mutta usein kyllä ovat ne, jotka pitävät itsiään paraimpina,
liian huonoja siksi. Ellei minulla olisi semmoista käsitystä
opettajakutsumuksesta, niin kyllä yhtyisin noihin pakanoiden sanoihin:
"Qvem dii odere paedagogum fecere", se on: "Ketä jumalat vihaavat, sen
he tekevät opettajaksi!"



Koulun vaikutus.


Göthe sanoo: Itse Pallaskaan (kreikkalaisten viisauden jumalatar) ei
saa kunniaa kasvatustoimestaan; lopuksi ihmiset kuitenkin toimivat
omalla tavallaan, ikään kuin eivät olisi saaneet mitään kasvatusta.

Tuohan kuuluu joltakin, ja koulun vastustajat käyttävät
samankaltaisia lauseita todistaakseen meille, että koulukasvatus
sekä kokonaisuudessaan että yksityiskohdissa on haave sekä että vain
herkkäuskoinen haaveilija voi toivoa siitä ihmisolojen parannusta.

Maailman ja historian tarkastaminen todistaa kuitenkin, että ei mikään
kelpo hengen synnyttämä ja innostuksen kehittämä, suuri kasvatusaate
ole ollut vaikuttamatta ihmiskunnan olojen muodostamiseen, vaan
päinvastoin aina on kuvastunut jokaisen vuosisadan mielenlaadussa,
tavoissa ja te'oissa. Eikö kristinuskokin ole ja tule pysymään
kasvatusoppina ja kasvatustoimena?

Tässä tulee vain kysymykseen, että emme ota käsitteitä "koulu" ja
"opettaja" liian ahtaassa ja ahdasmielisessä merkityksessä, emmekä pidä
koulun tarkoituksena ainoastaan määrättyjen mielipiteiden ja
periaatteiden levittämistä. Sen tulee myös opettaa ihmistä torjumaan
luotaan turmiollisia, vaikka viehättäviäkin oppeja, ja varustaa hänet
sillä siveellisellä voimalla, jota tarvitaan käärmeen pään rikki
polkemiseen, käärmeen, joka vieläkin sanoo: "Te tulette Jumalan
kaltaisiksi!"



Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.


Jos on totta, että kasvatuksen ei tulee pitää silmällä ainoastaan
ihmisen yksilöllistä oikeutta, vaan myös hänen suhdettaan koko
ihmiskuntaan, niin kasvattajan päätehtäviä on kasvattinsa totuttaminen
itsensä kieltämiseen, sillä ilman sitä on koko yhteiselämä valhetta.
Kansan lapset eriävät tässä suhteessa peräti varakkaiden, rikkaiden ja
ylhäisten lapsista. Sillä välin kun kansan lapsi jo aikaisin saa tottua
itsensä kieltämiseen, koska vanhempain olot pakottavat siihen sekä jo
aikaisin heikoilla voimillaan perheessä palvelemaan ja ansaitsemaan,
elää ylhäisemmän säädyn lapsi täydessä vakuutuksessa erikoisasemastaan
ja sinä keskipisteenä, jota monet auttajat ympäröivät. Häneltä ei
vaadita muuta, kuin että hän kehittyy vapaasti ja huvittelee;
kaikellaiset leikkikalut koristavat iloista lastenkamaria; ei kukaan
pyydä, melkein kaikki vain antavat, ja lyhyitä opetustunteja seuraa
lepo, huvitukset ja miellyttävä vaihtelu.

Tarvitseeko, näin ollen, vielä selittää, että siinä, missä itsensä
kieltäminen ja sen ohessa velvollisuus ihmiskuntaa kohtaan voittaa
yksilön oikeuden, terveellinen tasapaino tulee häirityksi yhtäpaljon,
kuin siinä, missä yksilö voimallisemmin astuu esiin ja vain pyytää,
antamatta mitään takaisin?

Mitä tässä vaaditaan koululta? Ei muuta, kuin että se niin paljon kuin
mahdollista palauttaa tasapainon. Antakoon koulu köyhän lapsen, jonka
tulee elää muiden hyväksi, huoneissaan saavuttaa itsetietoisuutta ja
opettakoon häntä kunnioittamaan omaa itseään, jotta hänen yksilönsä ei
katoaisi ja jotta hänen sielunsa kehittyisi vapaaseen itsenäisyyteen.
Vakavasti osoittaen järjestyksen noudattamisen olevan pyhän, Jumalan
määräämän velvollisuuden, johtakoon koulu suhteellaan Jumalaan ja
kristinuskon laajalle ulottuvan rakkauden kautta lasta ilolla ja
kiitollisuudella tuntemaan persoonallisen oikeutensa ja ihmisarvonsa.
Sen sijaan koulu velvoittakoon rikkaan ja ylhäisen lapsen kurilla ja
johdonmukaisuudella siihen, johon kodilla harvemmin on tilaisuutta s.o.
kuuliaisuuteen, itsensä kieltämiseen ja avuliaisuuteen, sanalla sanoen,
tietoisuuteen ihmiskunnan elimistön elämästä.

Jos olisi minulla tarjona kaksi opettajaa, toinen ankara,
kiivasluontoinen kuten Pietari, toinen lempeä kuten Johannes, niin
lähettäisin Pietarin rikkaille ja Johanneksen antaisin köyhille.

Ylläsanotun käytöllinen toimeenpano opetuksessa ja kasvatuksessa on
vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on siinä suhteessa antaa määrättyä
ohjetta. Mutta jo silläkin on paljon voitettu, jos opettajana johdattaa
mieleensä nämä asiat; tilaisuus ja luonnollinen tunne tekevät kyllä
tehtävänsä, jos vaan sydän on oikealla paikalla. Tässäkin toteutuu
runolijan sanat: "Ellette sitä tunne, niin ette koskaan sitä
ponnistamalla saavuta!"



Alakuloisuuden hetket.


Kuten joka taiteilijalla on hetkiä, jolloin hänen tuottava voimansa
lepää; kuten ylipäänsä kaikki ihmiset ovat ruumiillisen ja sen ohessa
henkisenkin elämän vaihtelujen alaiset, niin opettajakaan ei aina ole
sama voimaansa ja työhaluunsa katsoen. Ruumiin ja hengen häiriöitä
esiintyy hänessäkin, ja paraimmalla ja jaloimmalla on hetkiä, jotka
synkistävät hänen sieluaan ja tekevät kutsumuksen hänelle raskaaksi
taakaksi. Muiden silloin hiljaisessa yksinäisyydessä tai enemmän
koneellisissa toimissa levollisesti odottaen tuon pahan hengen
poistumista, täytyy opettajan määrätyillä tunneilla esiintyä
oppilasparvensa edessä ja olla heille kehottajana, esikuvana sekä
ystävällisenä ja vakavana isänä. Kaikkien pahojen vaikutuksien
vastustaminen sekä raskaan päivätyön suorittaminen niin, että
perästäpäin voi ajatella sitä ilman tyytymättömyyttä, on sangen
vaikeata ja se edellyttää erittäin paljon itsensä kieltämistä.

Hyvä on, jos opettaja semmoisina päivinä vielä tavallista hartaammalla
katseella ylöspäin, astuu lastensa piiriin, ja jos hän alottaa työnsä
sillä vakaisella ajatuksella, että tänäänkin Jumala korkeimpana
tarkastajana kuulee hänen sanojaan ja tutkii hänen tekojaan. Sitäpaitsi
tulee hänen muistaa, että alakuloisuuden synkkä henki kuvaa kaikki
synkäksi, mielellään suurentaa pienokaisten virheet ja pian vainuu
ilkeyttä ja vilppiä siinä, missä vain on lapsellista vilkkautta tai
nuoruuden kevytmielisyyttä. Tätä muistaessaan tulee opettajan
helpommaksi tehdä ja täyttää se luja päätös, että hän ei tänään määrää
mitään suurempaa rangaistusta, sillä tapaa välttääkseen katkeria
pikastumisia.

Monella opettajalla ei ole semmoista lujuutta. Löytyy kylliksi kouluja,
joissa lapset aamulla arasti ja tarkkaan tutkivat opettajansa kasvoja
ja lähenevät toisiaan sekä kuiskaavat hiljaa toisilleen, että tänään
näkyy ukkosenpilviä, jotka eivät mene salamoimatta ohi.

Olisi hyvä, jos opettaja käyttäisi semmoisia onnettoman
synkkämielisyyden päiviä ja tunteja, enemmän kuin muita, hiljaiseen
työskentelyyn ja antaisi oppilaille tilaisuutta sopivien tehtävien
suorittamisella näyttää saavutettuja tietojansa. Elävä sana ei oikein
semmoisina aikoina tahdo lähteä kieleltä, lauseilta puuttuu selvyyttä
ja sen ohessa myös iloista varmuutta siitä, että niitä ymmärretään.
Sentähden on harjoitus ennemmin paikallaan.

Jos opettajalla koskaan on syytä etsiä vikaa itsessään eikä
oppilaissaan, niin hänellä on syytä siihen henkisen alakuloisuuden
päivinä. Ja niihin lahjoihin, joita opettajan joka päivä tulee rukoilla
Jumalalta, eivät suinkaan terveys ja hilpeä mieli ole viimeiset.



Opettajasäädyn kunnioittamisesta.


Ei mikään järjellinen, tosisivistynyt ihminen voi kieltää täydellistä
kunnioitustaan opettajakutsumusta ja kansakouluopettajan säätyä
kohtaan, eikä epäillä tämän säädyn yhdenvertaisuutta muiden kanssa.

Vaan jos nuorukainen tällä perusteella toivoisi tulevansa
persoonallisten kunnianosotusten esineeksi, niin se olisi enemmän kuin
mieletöntä. Siitä, että koko sääty ja toimi nauttii kunnioitusta, ei
saa päättää, että jokainen yksityinen heti tulee osalliseksi tuosta
kunnioituksesta. Ei sääty eikä kutsumus tee yksilöä kunnioitusta
ansaitsevaksi, vaan se tapa, jolla täyttää kutsumuksensa, ja sentähden
se, joka vasta on alottanut toimensa, ei voi vaatia, että häntä
kohdellaan erityisellä kunnioituksella, sillä silloin pidettäisiin alku
täyttämisen veroisena. Kunnioitus, vielä enemmän kuin rakkaus, on ensin
ansaittava.

Huomatkoot tämän ne nuoret opettajat, jotka ryhtyvät ammattiinsa ylen
suurilla toiveilla ja vaatimuksilla, sitä enemmän, koska usein ovat
kuulleet virkansa olevan vaikean ja tärkeän ja sentähden heti ovat
valmiit pitämään itsiäänkin sangen tärkeinä henkilöinä, joita ei voida
kohdella kyllin kunnioitettavasti. Semmoisille nuorille miehille täytyy
huutaa Franklinin sanat: "Kumartakaa, kumartakaa"; mutta moni on
noudattamatta noita hyvää tarkoittavia sanoja ja antaa ennemmin elämän
kovien kohtausten opettaa itseään. Maailmalla on suuri halu semmoiseen
opettamiseen; mutta se on hyvinkin tyly opettaja, jonka siveelliset
opetukset usein tulevat liian myöhään ja joka ei voi saada tehtyä
tekemättömäksi.



Opettajain ominaisuuksista.


Ranskalainen historioitsija ja sielutieteilijä Guizot sanoo
kansakouluopettajasta: "Hän on mies, jonka tulee tietää enemmän kuin
sen, minkä hän opettaa, opettaakseen sitä taidolla ja älyllä; joka elää
alhaisessa toimintapiirissä, mutta jolla kuitenkin tulee olla ylevä
sielu, säilyttääkseen sitä mielenlaadun ja käytöksen arvoa, jota ilman
hän ei koskaan tule saamaan perheiden kunnioitusta ja luottamusta;
jonka luonteessa on yhdistettynä lempeys ja lujuus, sillä hän on
alhaisemmalla yhteiskunnan asteella kuin moni muu, mutta ei kuitenkaan
saa alentua kenenkään palvelijaksi; jolle omat oikeudet eivät ole
tuntemattomat, mutta jonka kuitenkin tulee enemmän ajatella
velvollisuuksiaan; joka ennen kaikkea ei saa pyrkiä pois säädystään; on
tyytyväinen asemaansa, koska hän siinä vaikuttaa hyvää; joka on
päättänyt elää ja kuolla alempien koulujen palveluksessa, joka on
hänelle Jumalan ja ihmisen palvelus."



Opetettavan valmistamisesta.


Löytyy vieläkin opettajia, jotka ryhtyvät päivätyöhönsä ilman riittävää
valmistusta ja opettavat onnen nojalla, ikäänkuin heidän työnsä olisi
vain koneellista ammattia. Ja kuitenkin täytyy myöntää, ettei mitään
suunnitelmanmukaista, täydellistä, havaannollista menestyvää opetusta
voi löytyä ilman huolellista ja tarkkaa valmistamista. Siihen, että
valmistus usein laiminlyödään, on syynä osaksi haluttomuus ja totisen
rakkauden puute kutsumukseen, osaksi monen opettajan ylen suuri
itseensä luottamus. Viimemainittua täynnä arvelevat he oppineensa
kylliksi seminaarissa tai edellisessä virkatoimessaan, voidakseen astua
lasten eteen valmistuksetta, ja luulevat oikean menettelyn tulevan
itsestään oikeaan aikaan.

Opetuksen valmistamisella on kuitenkin kaksinainen tarkoitus,, sillä
siinä tulee ensinkin kysymykseen, mitä on opetettava, s.o. itse
ainemäärä, toiseksi myös, kuinka on opetettava eli opetustapa.
Opettajan tulee siis ennen joka opetustuntia tehdä itselleen kysymys,
onko se opetusaine, jonka hän aikoo esittää lasten käsitettäväksi ja
tiettäväksi, hänelle itselleen joka suhteessa selvillä sekä vastaako
tämä ainemäärä koulun tarkoitusta ja onko se omansa kehittämään elämää
varten ja siis esittämistä ansaitseva. Ei kukaan voi antaa, mitä
hänellä ei itsellään ole; monet opettajat luulevat itsellään olevan
paljon, jos he vaikka kuinka pintapuolisesti ovat vilkaisseet johonkin
opetusohjeesen, ja he luottavat siihen, ajattelematta, että käveleminen
kainalosauvalla kuitenkin aina on ontumista, eikä koskaan tule
näyttämään vapaalta, omatakeiselta käymiseltä.

Mutta jos valmistaminen jo aineen suhteen on erittäin tärkeä ja sen
kautta saavutettu varmuus ja selvyys ovat välttämättömät opetuksen
menestymiselle, niin se on vielä tärkeämpi opetustapaan katsoen. Tässä
tulee opettajan itselleen antaa tarkat vastaukset seuraaviin
kysymyksiin:

1) Missä suhteessa on se, jota tänään ja juuri tänä tuntina ai'ot
opettaa, edelliseen ja seuraavaan? Täydentävätkö ja perustavatko ne
toisiaan, ja onko nyt opetettavan suhde edelliseen ei ainoastaan
itsellesi, vaan myös oppilaillesi selvä?

2) Millä sanoilla, esimerkeillä, vertauksilla ja
havaantovälikappaleilla on seuraavan tunnin ainemäärä saatava selväksi
kaikille lapsille, itse heikoimmillekin?

3) Mitkä harjoitukset ovat tarpeen opetetun varmentamiseksi ja lapsen
voiman vahvistamiseksi, ja mikä käytöllinen merkitys sillä on
todellisessa elämässä?

Nämä kysymykset, joiden tärkeys on silmäänpistävä, todistavat kylliksi,
kuinka väärä ja rangaistava noiden opettajien itseensä tyytyväisyys tai
haluttomuus on, jotka heittävät sikseen valmistamisen tai luulevat
kynien teroittamisella ja viivojen vetämisellä tehneensä kylliksi. --
Olen tuntenut kelvollisia koulumiehiä, jotka useimmiten ovat
valmistaneet tuntejaan kirjallisesti. Tämä on hyvin kiitosta
ansaitsevaa ja tuottaa ahkeralle opettajalle hyötyä, joka ulottuu
kauvas opetustunnin toiselle puolen. Vasta semmoisella menettelyllä
tulee opettaja todellisesti täysi-ikäiseksi ja oppii pitämään itseään
ja työtään arvossa.



Kasvatusopillisista keskusteluista.


Göthe huomauttaa elämäkerrassaan, että Strassburgissa useimmat hänen
ruokatovereistaan olivat lääketieteilijöitä, ja lisää, että ne, kuten
tunnettu, ovat ainoat ylioppilaat, joilla on tapana opetustuntiensa
ulkopuolella innolla keskustella tieteestään. Hän pitää tätä
luonnollisena. "Heidän tutkimuksensa esineet", sanoo hän, "ovat
nimittäin monimutkaisimmat ja samalla yksinkertaisimmat, aistillisimmat
ja samalla korkeimmat. Lääketiede kysyy koko ihmistä, koska se askaroi
koko ihmisen kanssa. Kaikki, mitä siinä oppii, viittaa tärkeään, tosin
vaaralliseen, mutta kuitenkin monessa suhteessa tuottavaan käytäntöön,
on itsessään ja muiden suhteen mieltä kiinnittävä."

Tämän tahtoisin sovittaa opettajiinkin. Tuleehan niidenkin olla
kasvatusopillisia laakereita, joiden ei ainoastaan tule parantaa
kasvattiensa virheitä ja heikkouksia, vaan myös pitää voimassa heidän
henkistä terveyttään ja raittiuttaan. Opetustoimikin, itsessään
yksinkertainen, on oppilaiden sukuun, ikään ja kykyihin katsoen
monimutkainen, ja tuskin tarvitsee huomauttaa, että se samalla
on tärkeä, usein lapsen koko tulevaisuutta määräävä asia. --
Sentähden tulee opettajienkin mielellään ja usein keskenään puhua
kutsumuksestaan, ja että niin todellakin on kelvollisten koulumiesten
tapana, sen todistavat monet kokoukset. Ne opettajat taas, jotka eivät
mielellään ja usein keskustele keskenään opettajatoimesta, ovat
opettajien joukossa, mitä puoskarit ovat lääkärein.

Lääketieteellä ja kasvatusopilla on muuten sekin yhteistä, että
jokainen luulee ymmärtävänsä niitä, ja kuten joka täti moittii
opettajaa ja joka isä puhuu tarkoituksenmukaisimmasta opetustavasta,
niin tietää myös jokainen lääkkeen mihinkä tautiin hyvänsä.

Mutta se on vaan kunniaksi kummallekin tieteelle; sillä ainoastaan
siinä, joka yleisemmin huvittaa, tahtoo myös jokainen näyttää
tietojaan. Onkohan politiikan suhteen asianlaita toisin?



Mitä kansakouluilta toivotaan?


On tosi asia, että epäkäytöllisiä haaveilijoita on löytynyt ja vieläkin
löytyy, jotka odottavat liian paljon kansakoululta ja syyttä toivovat
siitä yksistään siveellisten olojemme uudestaan muodostumista. Mutta
yhtä totta on, että löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka eivät luule
kansakoulun vaikuttavan mitään ja yleensä tahtovat hyvin vähän siitä
tietää. Ei kumpikaan liiallisuus kelpaa; mutta kuitenkin vain
jälkimmäinen on ehdottomasti vahingollinen ja suorastaan onnettomuus.
Missä hengellinen ja maallinen esivalta todellisuudessa ja
yksimielisesti ottavat kansakoulut huostaansa laitoksina, joista
maailman terveys riippuu, siellä niillä on suuri merkitys kansan
menestymisessä. Mutta missä kunnat ja esivalta pitävät niitä
rasittavina edistyvän ajanhengen hedelminä, siinä ei meidän tule
kummastella, jos opettajat ja opetuslaitokset ja niiden kanssa
kansansivistys eivät vastaa toiveita.

Koulu ei sitäpaitsi suinkaan ole mikään ajanhengen hedelmä, vaan tuon
sinapinsiemenen tuote, joka on kasvanut mahtavaksi puuksi, jonka
suojassa taivaan linnut, mutta myös kansan köyhät asuvat ja iloitsevat
sen varjosta.



Vanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.


Joka tarkastaa varsinkin ylhäisempien kansankerrosten perheitä, ei voi
kieltää, että monet vanhemmat pitävät lapsiaan todellisina epäjumaloina
ja niissä jumaloivat itsiään. Juuri sentähden löytyy niin paljon
sydämettömiä, itsekkäitä, tyytymättömiä ihmisiä, joilta, vaikka heillä
on kohtuuttomat mielihalut, kuitenkin puuttuu luonteen voimaa, ja jotka
muilta toivovat saavansa, mitä siveellisen heikkoutensa tähden itse
eivät kykene saavuttamaan. Vanhemmat, olkootpa vaikka ruhtinaita, eivät
voi huonommin pitää huolta lastensa tulevaisuudesta, kuin tuommoisella
epäjumalisella rakkaudella, joka asettaa nuorison veltostuttaville
höyhenpatjoille, valmistaakseen heille ehkä vanhemmalla ijällä
olkivuoteen. Sillä harvoin tulee lasten kohtalo samallaiseksi kuin
vanhempain; päinvastoin tarttuu elämä velttoon ihmiseen kovalla
kouralla, eikä suo hänelle mitään taistelutta ja ponnistuksetta.

Vakava, ankara kasvatus on siunaus koko elinajaksi, sillä se
jäljittelee ihmiskunnan kasvatusjuoksua, jossa Sinain korpi ja
ukkosilma sekä vieraan kansan rautainen sorto kävi ihmisenpojan lempeän
ikeen edellä. Se opettaa meille, että emme saa toivoa ja odottaa
liikoja, antaa voimaa kunnioittamaan kanssaihmisiä ja rohkeutta itse
tekemään työtä. Vakava kasvatus ei tee elämää kukkatarhan, vaan vahvan
vuoren ja alppiasukkaan terveen, voimakkaan mielen luontoiseksi, jota
vastoin veltto, hemmotteleva kasvatus vie tasangolle, missä heikommat,
voimattomat heimokunnat asuvat.

Tositerveellisen ankaruuden tulee liittyä tuohon puhtauteen, joka
kaikessa esiintyy tahrattomana esikuvana, sen täytyy olla yhdistetty
siihen rakkauteen, joka keventää vaikeudet ja joka lempeänä lähteenä
kumpuaa jyrkästä kalliosta, sen täytyy lopuksi liittäytyä tuohon
siveelliseen voimaan, joka ilolla uhraa itsensä rakkaimpansa edestä.

Ainoastaan semmoisesta ankaruudesta puhkeaa uskollisuuden ja hurskauden
lakastumaton kukka, joka, kuten Jerichon ruusu, ei pelkää myrskyä eikä
erämaan hiekkaa. Ei se kuulu ainoastaan kotiin, se kuuluu myös kouluun
ja siihen sitäkin enemmän, koska sitä nykyaikaan ensinmainituissa
löytyy yhä harvemmin.

Isät ja äidit! Oppikaa ennen kaikkea tuntemaan lapsenne ja älkää
pettykö heidän kykynsä ja hyveittensä suhteen! Joka ihmisellä on oma
omituinen leimansa, oma Jumalan antama määränsä ruumiin- ja
sielunvoimia. Kuten hedelmäpuun siemenestä taas syntyy hedelmäpuu, eikä
viiniköynnös, niin myös joka ihminen toimii hänelle annetun kyvyn
mukaan ja muodostuu siksi, johon hänellä on taipumusta. Kaikki emme voi
osata kaikkea.

Ei kenenkään tule ajatella tätä enemmän kuin vanhempain. Semmoisina,
kuin Jumala antoi meille pienokaisemme, tulee meidän rakastaa heitä;
mutta tiedämmehän, että vanhempain rakkaus helposti pettyy. He näkevät
lapsissaan mielellään kaikki hyvät avut yhdistettyinä ja vastaisen
suuruuden alun ja he kaunistavat lemmikkinsä arveluttavimmatkin
virheet. He kutsuvat valhetta viisaudeksi, itsepäisyyttä lujaksi
luonteenvoimaksi, laiskuutta neroksi, hävyttömyyttä lapsellisuudeksi,
meluavaa käytöstä sukkeluudeksi j.n.e.

Semmoisella sokealla rakkaudella, joka vikoja varten käyttää
pienentäviä, mutta hyviä puolia varten suurentavia laseja, on surkeat
seuraukset. Siitä juuri nuo niin usein nurinpäiset elämänuran valinnat
syntyvät, jotka kahlehtivat tosineron ja koittavat varustaa hyvin
jokapäiväisen hengen siivillä; se on, joka vihamielisimmin asettuu
koulua vastaan, väärin käsittää opettajan toimia ja rangaistuksia ja
jättää hänen varoituksensa varteen ottamatta. Tämä pienokaisten hyviä
puolia liiallisesti ihaileva rakkaus myös synnyttää kiittämättömyyttä,
koska se puolustelee laiskuutta, kaunistaa pahaa tapaa ja
uppiniskaisuutta, lukee onnellisen edistymisen lapsen ansioksi, mutta
puutteellisuudet tiedoissa kokonaan koulun viaksi. Tämä väärä rakkaus
selittää, minkätähden juuri köyhän lapsi usein tuottaa kasvattajalle
enemmän iloa, kuin ylhäisten ja rikkaiden.

Ja eikö tuo sokea rakkaus usein pakota lapsia kaikellaiseen, johon
heillä ei ole luontaista kykyä eikä taipumusta! Tytön täytyy piirustaa
ja maalata, pojan soittaa pianoa tai viulua, vaikkei kummallakaan ole
siihen taipumusta; mutta heidän täytyy oppia sitä, koska se kuuluu
hyvään tapaan ja säädynmukaiseen kasvatukseen. Siten tuhlataan rahaa ja
riistetään nuorisolta ne joutohetket, joita verrattoman paremmin voisi
käyttää virkistykseen.



Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä, verrattuna
ruumiilliseen hoitoon.


Jospa vaan vanhemmat, erittäinkin nuo hellät äidit, nuorison henkisen
kasvatuksen suhteen olisivat puoleksikaan niin huolelliset ja
varovaiset kuin kaikessa, joka koskee ruumiin hyvinvointia. Kuinka
tuskallisen huolellisesti useinkin valitaan ja mitataan terveenkin
lapsen ruokaa, mutta sen sijaan sallitaan leikkikaluja ylellisesti ja
sen kautta vaikutetaan, että lapsi vastaisuudessa ei koskaan voi saada
niitä kylliksi; kuinka huolellisesti lemmikkiä suojellaan vedolta ja
liialta lämpenemiseltä, vaikka ollaan hyvinkin huolettomat hänen
seurakumppaniensa valinnassa, jos he vaan muuten ovat tasa-arvoisia. Ja
kun sitten ilmestyy taudin oireita! Jos pienokainen valittaa päänkipua
tai vatsanväänteitä, kuinka silloin huolissaan kiiruhdetaan lääkäriä
hakemaan ja kuinka odotetaan hänen tuloaan! Harvoin, hyvin harvoin sen
sijaan tulee kysymykseen neuvotella opettajan kanssa henkisistä
vi'oista ja heikkouksista ja yhdessä hänen kanssaan tehdä jonkinlainen
parannussuunnitelma. Ja tarkastakaa vain sairaan lapsen äitiä, kuinka
hän lääkärille suurentaa jokaisen taudinilmauksen, liioittelee
lemmikkinsä joka kivun ja huokauksen, jotta tohtori kirjoittaisi oikein
paljon rohtoja ja oikein pian ryhtyisi taisteluun tautia vastaan. Ihan
toisellainen on tosiaan äidin menettely, kun hän jättää lapsensa
opettajan huostaan ja vastenmielisesti tekee selkoa pienokaisen
syntiluettelosta. -- Tosin poika ei ole erittäin huolellinen eikä
ahkera, mutta hän onkin vielä niin nuori eikä häntä saa liiaksi
rasittaa; hän myöntää että lapsi usein on tottelematon ja itsepäinen,
vaan hän tietää, että sillä aina sen jälkeen on paha olla; hänen täytyy
tunnustaa, että hänen pieni tyttärensä on hyvin meluava ja nenäkäs,
mutta hän on myös vakuutettu siitä, että se ei sillä tarkoita mitään
pahaa; tosi on myös, että poika usein on valehdellut ja näyttänyt
riitaista luonnetta, mutta hän valehtelee vain pelosta ja häpeästä ja
hänellä on liiaksi kunniantuntoa, liiaksi ärtyisyyttä; ja niin
luetteleminen jatkuu siksi, kunnes laskun tulos tekee syytetyn pieneksi
puolijumalaksi. Jos muuten joku äiti olisikin siksi uljas, että lapsen
läsnäollessa pyytäisi opettajaa pitämään sitä ankarassa kurissa eikä
säästämään vitsaa, niin opettaja toivottavasti kyllä tietää, mitä hänen
tulee ajatella siitä ja mikä arvo hänen tulee antaa semmoiselle
puheelle.



Vanhempain vieraantuminen lapsistaan.


Köyhä, jolla ei aina ole ruokaa edes seuraavaksi päiväksi ja jonka
leipämurheet estävät vapaasti kehittymästä, valittaa usein enemmän
kotieläimen menettämistä kuin lapsensa kuolemaa, ja sulkiessaan arkun,
johon tuo pieni olento on laskettu ijankaikkiseen lepoon, sanoo hän
levollisesti: "Hänen on hyvä olla, hänestä on tullut enkeli!" -- Lapsen
kuolema vapauttaa hänet surusta, kotieläimen kuolema tuottaa hänelle
surua.

Mutta ne, jotka elävät yhteiskunnan päivänpaisteisilla kukkuloilla ja
joita ainoastaan onnettomuuden kovimmat hätähuudot ovat saavuttaneet,
ihmettelevät sitä tyyneyttä, jolla tuo köyhä sulkee arkun, ja näkevät
siinä raakuutta, typeryyttä ja taivas tiesi mitä kaikkea. He kääntävät
hurskaalla, tunteikkaalla kauhulla selkänsä tuolle kurjalle ja
ajattelevat mielihyvällä sitä juopaa, joka on heidän ja noiden toisten
välillä.

Mutta köyhän tyyneydellä kärsiessä lapsensa kuoleman, koska häneltä sen
kautta on otettu raskas kuorma ja elämänsuru, jonka taivas nyt on
ottanut kantaakseen, voivat rikkaat ja ylhäiset usein pitää lapsensa
kaukana itsestään, vain saadakseen häiritsemättä hoitaa mukavuuttaan ja
huvituksiaan. Tosin heitä surettaisi lastensa kuolema, sitäkin enemmän,
syystä että heiltä puuttuu köyhien hurskas usko; mutta erillään
oleminen lapsistaan on heille mukavaa ja enentää heidän itsekästä
elämännautintoaan. Köyhän hiljaisella nöyryydellä kantaessa lapsensa
kuolemaa, tappavat nämä itsekkäät rikkaat lapsensa, tosin ei
ruumiillisesti, mutta kuitenkin henkisesti jättämällä heidät
pahentaviin kasvatuslaitoksiin tai palkollisten hoitoon. Köyhän
lohduttaessa itseään sillä, että hänen lapsensa on päässyt enkelien
seuraan, lohduttavat nämä kylmät sydämet itseään sillä, että he
lapselleen ovat hankkineet palkattuja hoitajia.

Kumpiko on parempi ja kuka heittää ensimmäisen kiven? Onkohan tuo
äiti, joka vain kerran päivässä näkee lastansa ja tyynesti etsii
huvituksia, koska hän luulee lapsensa olevan hyvässä huostassa, jonka
muka täytyy olla sitä paremman kuta kalliimpi se on? Onkohan tuo isä,
jonka sielu täyttyy mielipahalla, jos hänen täytyy olla vain yksikin
ilta viikossa perheensä seurassa? Onko erotus niin suuri kuoleman
tuottaman eron ja sen eron välillä, jonka itsekkäisyys ja huvittamisen
halu saa aikaan? Ja kumpiko erottaminen enemmän erottaa sydämet?



Kateus ihmisten perisyntinä.


Pyhä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: "Muistan nähneeni pojan, joka,
vaikka hän ei vielä osannut puhua, kalpeni kateudesta, nähdessään
toisen lapsen imettäjänsä rinnalla". Samaten kuin paratiisin käärme,
kateutta täynnä, myrkytti ensimmäisen ihmisparin onnen ja sen kautta
jätti sille ja sen jälkeläisille myötäjäiset, jotka saattoivat Kainin
tappamaan veljensä, niin on vielä tänäänkin kateus, ollen
itsekkäisyyden ilmaus, ihmiskunnan perisynti, jonka seurassa salaviha,
pahanilkinen nauru ja teeskentelevät sanat kulkevat. Se on lastenkin
perisynti, joka lisääntyy kuin myrkyllinen kasvi ja pian tukehuttaa
kaikki myötätuntoisuuden ja hyväntahtoisuuden jalot tunteet, jos ei
siltä ajoissa revitä pois juuria. Tämä voi tapahtua ainoastaan aikaisin
totuttamalla nuoriso itsensä kieltämiseen ja uhraavaisuuteen sekä
toimimaan muiden hyväksi ja opettamalla sitä, hyvää nauttiessaan,
muistamaan niitä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat. Se tapahtuu
vielä siten, että köyhää, jonka kateus voi tulla vaarallisimmaksi,
johdetaan lujaan uskoon ijankaikkiseen maailmanjärjestykseen ja pyhään
rakkauteen Jumalaan ja uskontoon sekä etsimään onneansa siinä, joka on
sanonut, että köyhä helpommin pääsee taivaanvaltakuntaan kuin rikas.

Sentähden varmaankaan ne vanhemmat eivät tiedä, mitä tekevät, jotka
lapsiensa kuullen tekevät toisten onnen moitteen esineeksi ja
katkerissa sanoissa etsivät korvausta siitä, että heidän osakseen ei
ole tullut sama onni.

Perheessä, jossa eletään tämän maailman elämää ja etsitään sen
nautintoja, jossa ei koskaan päivän puuhissa ja toimissa ikävöidä
ijankaikkisen rauhan asuntoihin, siinä on myös kateus kotonaan.



Äidin kyynelten vaikutus.


Äidit useimmiten eivät lastensa hairahtaessa säästä pitkiä ja
pitkäveteisiä saarnoja, vaan heidän siveellisissä luennoissaan
ilmaantuu enemmän loukattu ja suuttunut persoonallisuus, kuin niissä
kuulee äidin sydämen todella surevan lapsensa vieraantumista Jumalasta.
Semmoiset äidit eivät hae voimaa, intoa ja sitä mielialaa, joka on
välttämätön kasvattamiseen, parantamiseen ja neuvomiseen, ylhäältä,
vaan ihmisten mielipiteistä ja niistä maallisista ahdingoista, johon
lapsen hairahdukset ovat syypäät. Paljoa parempi olisi, jos äidit
enemmän puhuisivat Jumalalle lapsistaan ja hiljaisessa, mutta hartaassa
rukouksessa pyytäisivät häneltä sitä voimaa ja apua, jota kasvatuksessa
tarvitaan. Parempi olisi myös, jos äänetön, mutta kuitenkin ilmeinen,
kauvan kestävä suru näyttäisi lapselle, kuinka kipeästi hänen vikansa
on koskenut äidin sydämeen, varsinkin sentähden, että vieraantuminen
äidin sydämestä samalla on vieraantuminen Jumalasta. Mutta
uskonnollista tunnetta ja sen yhteydessä virkistävää taivaankastetta
puuttuu meiltä liian usein, syystä että äidit eivät ole muistaneet
laskea tuota tunnetta totisena elämänsiemenenä jo lapsen kehtoon.

Pyhä Augustinus eli nuoruudessaan synneissä ja paheissa, ja hänen
irstas elämänsä ja sisällinen epäsointuisuutensa olivat niin suuret,
että parannus näytti miltei mahdottomalta. Hänen hurskas äitinsä,
Monika, oli kovassa tuskassa kadotetun poikansa tähden sekä rukoili
Jumalaa alinomaa, ja hänen murheensa ja kyyneleensä olivat lapsen
sydämelle alituisena nuhtelevana kehoituksena. Ja erään hurskaan
piispan sanat: "Mene kotiisi, se on mahdotonta, että poika, joka on
maksanut niin paljon kyyneleitä, joutuisi kadotukseen" toteutuivat
loistavalla tavalla.

Niin, meidänkin äitimme itkevät usein katkeria kyyneleitä lapsensa
syntien tähden; mutta nämä kyyneleet juoksevat liian myöhään, niiden
pisarat putoavat hedelmään eikä kukkaan, eivätkä tule siitä lähteestä,
joka antaa elämän vettä ja puhdistaa tätä ja toista maailmaa varten.



Lasten leikkikaluista.


"Lapset osaavat leikkiessään tehdä kaikesta vaikka mitä: kepistä tulee
pyssy, puukalikasta miekka, mytystä nukki ja joka sopesta tulee tupa".
-- Näitä Göthen sanoja lukiessani muistin erästä pientä poikaa, jolla
vähän jälkeen joulun oli kokonainen armeija lyijysotamiehiä, koko lauma
eläimiä, taloja, puita, kanuunoita ja taivas tiesi mitä kaikkia
leikkikaluja; ja kuitenkin huokaillen sanoi minulle: "Minä tahtoisin
saada sikarilaatikon!" -- Kun hän sai semmoisen, jätti hän kaikki muut
kalunsa, laatikon ohueista laidoista tehdäkseen pieniä pöytiä, rattaita
ja muita kapineita. Tuo laatikko piti häntä työssä monta päivää.

Lasten mielikuvituksen voima on tyhjentymätön. Oman elämänsä kyllyyden
he siirtävät luonnon esineisiin; he puhuttelevat nukkea, kiveä, kukkia,
ja mitä he saavat käsiinsä, se heidän täytyy muuttaa ja muodostaa.

Sentähden on monien leikkikalujen ostaminen lapsille rahantuhlaamista,
sillä ne kun ovat valmiita, eivät ne tyydytä heidän toimintohaluaan
eikä kiihota heidän mielikuvitustaan. -- Ainoastaan tehoisuus tekee
iloiseksi ja onnelliseksi, sanoo saksalainen runoilija J. Paul, ja se
koskee varsinkin lapsia. -- Mutta rahantuhlaus on kuitenkin
siinä pienin asia. Tärkeämpi on, että vanhemmat eivät sillä
leikkikalujoukolla, jonka he tyhjentymättömällä hellyydellä hankkivat
lapsilleen, suinkaan saa lasten halua asettumaan, vaan päinvastoin
antavat himoille, nautinnonhalulle ja hajamielisyydelle suuren etusijan
ja riistävät lapsilta onnelliseksi tekevän tunteen, estävät häntä
iloitsemasta pienestäkin asiasta.

Lasten yhteiset leikit ovat luonnollisimmat ja kehittävät
seurahalun ja sovun hyveitä. Yksinäiset pojat ja tytöt ovat
senkintähden valitettavat, että niille harvemmin tarjotaan tätä
sivistysvälikappaletta.



Opettajatoimen vaikutus opettajaan.


Sanotaan usein, että opettajan ja kasvattajan toimi tylsyttää ja tekee
vanhaksi ennen aikaansa; mutta minun kokemukseni ei juuri anna sille
mielipiteelle tukea. Olen virkamiesten, varsinkin korkeampien, joukossa
nähnyt monta, jotka jo kuudennellakymmenennellä ikävuodellaan alkoivat
tylsistyä ja heikontua niin, että se oikein hämmästyttävällä tavalla
tuli ilmi heidän ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan. Sitä vastoin
olen tuntenut opettajavanhuksia, jotka, niukkaa elämää elettyään, vielä
korkeammalla ijällään osoittivat silmäänpistävää virkeyttä sekä
miellyttävää, odottamatonta hilpeyttä ja vilkkautta puheessa, ryhdissä
ja koko käytöksessään. Eikö tämä ole ihan luonnollista? Seurustelu
nuorison kanssa vaikuttaa nuorentavasti, sanotaan kaiketi; mutta minkä
tähden se sitä tekee, erittäin opettajiin katsoen? Minä en luule
seurustelun nuorten kanssa vaikuttavan virkistävästi enkä terveyttä
edistävän opettajaan ainoastaan sentähden, että monituntinen
kohtuullinen puhuminen on terveellinen ja verenkiertoa edistävä toimi,
vaan myös sentähden että opettaminen samalla on ikäänkuin astumista
itsensä ulkopuolelle ja siten on paras keino jokaista epäterveellistä
miettimistä ja itseänsäajattelemista ja tuota synkkämielistä
sureksimista vastaan, jonka uhreiksi niin monet muista ja korkeammista
yhteiskunnan piireistä joutuvat. Opettajatoimi myöntää sitä paitsi
terveellisen vaihtelun henkisen ja ruumiillisen työn välillä, joka on
paljoa suurempi kuin monen virkamiehen toimissa, jotka enimmiten
vain siirtyvät kirjoituspöydästä virkapöytään, virkapöydästä
päivällispöytään ja siitä taas takaisin kirjoituspöytään. Opettajan
elämä, vaikka sidottu ankaraan säntillisyyteen, tuo mukanaan enemmän
vaihtelua ja juuri sen kautta estää heikontumasta. Ei voi epäillä,
ett'ei nuorison eloisa, raitis ja teeskentelemätön henki vaikuttaisi
suuresti opettajaan eikä siis nuoriso yksistään ota vastaan. Opettajat
antavat ja saavat takaisin, ja kasvattaessaan muita heitä itseään
kasvatetaan. Joka kerran toimii opettajana täydellä innolla ja
rakkaudella, johtuu sen kautta henkiselle alalle; hänen täytyy yhä
vieläkin lukea, miettiä, tutkia, kehittää ja lisätä sivistystään, hän
ei ole eikä koskaan tule valmiiksi, sen sijaan kun muut opittuaan,
minkä tarvitsevat ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, pitävät itseään
valmiina. Siitä johtuu niin monessa ihmisessä hengentyhjyys ja
korkeampien pyrintöjen puute.

Luulen kokemuksesta olevani oikeutettu väittämään, että jokainen, joka
sisällisestä halusta on valinnut opettajatoimen ja hoitaa sitä innolla,
vähemmänkin loistavalla yhteiskunnan asteella pysyy nuorena ja virkeänä
ainakin yhtä kauan kuin muutkin. Se kokemus, jonka hengellinen sääty
meille tarjoaa, ei suinkaan ole ristiriidassa tuon väitteen kanssa,
vaan on päinvastoin omansa vielä enemmän sitä todistamaan.



Varovaisuus koulua moittiessa.


Paras ja opettajille toivottavin koululle annettu tunnustus on, että
vanhemmat kunnioittavat sitä ja osoittavat kunnioitustaan joka
tilaisuudessa. Se on yksi niitä pääkeinoja, joiden kautta lapsia
kiihotetaan säntillisyyteen ja järjestykseen koulunkäynnissä,
kuuliaisuuteen ja kunnioittavaan käytökseen opettajia kohtaan sekä
ahkeruuteen ja tarkkaavaisuuteen.

Mutta miten tulee menetellä, jos koulu vain vaillinaisesti täyttää
tarkoituksensa tai jos opettajien käytös tosiaankin ansaitsee
moittimista? Surkutelkaamme me täyskasvuiset semmoista asianlaitaa
itseksemme ja puhukaamme siitä ahtaimmissa piireissä, meillä on siihen
täysi oikeus; mutta älkäämme unohtako, että moitteella ja valituksella
lasten läsnäollessa teemme tuon pahan vielä pahemmaksi, kuin se
itsestään on. Jos sanot, ettei opettaja ymmärrä pitää oppilaitaan
kurissa, niin voit olla varma siitä, että poikasi tulee vielä
nenäkkäämmäksi ja uppiniskaisemmaksi; jos sanot, että opettaja vaatii
liian paljon, niin älä kummastele, jos tyttäresi suorittaa tehtävänsä
huonosti tai vaan puoleksi; ja jos vielä väität, ettei opettaja tiedä,
mitä ja miten hänen tulee opettaa, ja etteivät oppilaat opi mitään,
niin ole vakuutettu siitä, että pienokaiset luulevat olevansa
oikeutetut tarkkaamattomuuteen. Voi tapahtua, että opettaja tekee
itsensä syypääksi niin suureen hairahdukseen, että sitä ei voida salata
ja että täytyy ottaa se puheeksi lasten läsnä-ollen. Tapahtukoon tämä
silloin aina kristillisen rakkauden hengessä ja mielessä, rakkaudella,
joka viittaa siihen, että me kaikki teemme syntiä sekä että lasten
tulee kärsiä paljon opettajaltaan sen moninkertaisen henkisen hyvän
tähden, jota hän joka päivä tekee heille, ja sen toimen vaikeuden
tähden, joka vaatii niin paljon itsensäkieltämistä.



Esimerkin voima.


Joka kieltää esimerkin voimaa kasvatuksessa sillä perustuksella, että
kokemus on osottanut huonoimmilla vanhemmilla usein olevan hyviä lapsia
ja paheenkin asunnoista lähteneen hyviä ihmisiä, on siinä jättänyt
yhden seikan huomioon ottamatta. Pahe esiintyy monessa eri muodossa.
Usein on sen ulkopuoli loistava ja kaunis, sillä on usein hyveen tai
viattoman nautinnonhalun ja kevytmielisyyden muoto. Silloin se
viettelee ihmiset, varsinkin nuorison, ja hiipii huomaamatta, mutta
varmasti sydämeen. Mutta jos pahe astuu nuorison näkyviin täydessä
törkeydessään, julkeasti ja peittelemättä, silloin se voi herättää
siveellisen inhon, joka voimakkaasti johtaa hyveesen. Ainoastaan
näkemällä tunnottomuuteen asti juopuneita orjia toivoivat spartalaiset
herättävänsä nuorisossa inhoa juoppoutta kohtaan, mutta ei ylellisesti
elävien ateenalaisten esimerkin kautta. Kaikkein liikuttavimpienkin
kertomusten mielivaikutteet harvoin tunkeutuvat sydämen syvyyteen, vaan
haihtuvat tavallisesti piankin. Mutta yhden ainoan, todellisuudessa
lapsen silmien edessä tehdyn teon vaikutus tunkee hänen sisäänsä, tulee
haihtumattomaksi ja määrää usein hänen luonteensa koko elinajaksi. Jos
tuolla samarialaisella, sitoessaan ryövärien käsiin joutuneen haavoja
ja nostaessaan hänet hevosen selkään ja viedessään hänet paikkaan,
jossa hän sai hoitoa, jos tuolla samarialaisella olisi ollut lapsi
tekojensa näkijänä, eikö tuon näön vaikutus olisi kestänyt koko
elinajan? En luule, että kaikilla niillä siveellisillä kertomuksilla
yhteensä, jotka lapsi on lukenut alusta loppuun, olisi ollut niin suuri
vaikutus.



Äidin vaikutus poikiinsa.


Äidin vaikutus poikiinsa on tosin pää-asiassa hiljaista laatua, mutta
kuitenkin äärettömän tärkeä. Varsinkin tulee hänen herättää
kunnioitusta uskontoa, siveellisyyttä sekä sydämen ja käytöksen
puhtautta kohtaan. Hänen oma siveä esimerkkinsä sekä lempeä ja hurskas
mielensä vaikuttavat paraiten. Kun isä käskee, niin pojat eivät tunne
ainoastaan määräyksen ankaruutta vaan myös voiman etevyyttä, joka
kiihottaa vastarintaan; mutta kun äiti varottaa, niin siveellisyyden
laki alkuperäisellä voimallaan astuu esiin ja voittaa sydämen. Isällä
on rankaisemisoikeus, hänen tahtonsa näyttää sentähden usein
itsekkäältä, kun sen sijaan äidissä enemmän ilmaantuu tuo rakkaus, joka
ajattelee, huolehtii, rukoilee ja valvoo lemmikkinsä puolesta. Siitä
saa myös selityksensä se hellä, suureen kunnioitukseen yhdistetty
muisto, jonka niin moni suuri mies on säilyttänyt äidistään aina
viimeiseen hengenvetoon asti.



Vanhempain puheet lasten kuullen.


Vanhempain keskusteluilla lasten läsnä-ollessa ja heidän kuullen on
suuri vaikutus, sitä enemmän kuta vähemmin otetaan lukuun lasten
läsnä-olo. Semmoisissa keskusteluissa ilmaantuvat usein tarkkaan
sydämen salaisemmat ajatukset ja suuntaukset, todelliset periaatteet ja
taipumukset sekä vanhempain siitä johtuvat toiveet. Vaikka lapset
semmoisissa tilaisuuksissa joskus näyttävät hajamielisiltä,
tarkkaamattomilta sekä vaipuneilta muihin ajatuksiin, niin se kuitenkin
usein on erehdys, ja ylipäätään voi olla ihan vakuutettu siitä, että
heiltä ei mene hukkaan yksikään sana ja että kaikki painuu syvään
heidän mieleensä. Kuin tahallisia opetuksiamme kuunnellaan vain
puoleksi ja ne pian joutuvat unohduksiin, painuvat edellisessä mainitut
keskustelut syvään lapsen sydämeen, ja minä luulen voivani väittää
niiden yleisen luonteen suuressa määrässä vaikuttavan lapsen luonteen
kehitykseen, vieläpä koko elämän suuntaankin. Jos vanhempain
keskustelut ovat pintapuolista ja aineellista laatua ja tarkoittavat
ainoastaan maallisia huvituksia, niin voi olla vakuutettu siitä, että
myös lapsen mieli suunnataan siihen. Niinpä tulevat rakkauden tunteet
lähimmäiseen ja kristillinen lempeys löytämään vähemmän otollisen
maaperän siinä, missä lapset yhä vaan kuulevat ankarimpia arvosteluja
kanssa-ihmisten heikkouksista ja vioista ja missä he huomaavat
vanhempain mieluisimpana puheaineena olevan muiden säälimättömän
moittimisen. Täyskasvuisten keskustelut lasten kanssa tarkoittakoot
heidän järkensä kehittämistä ja heidän muistinsa rikastuttamista
hyödyllisillä tiedoilla ja heidän keskinäiset puhelunsa lasten kuullen
pää-asiallisesti sydämen lämmittämistä uskontoa ja kaikkea jaloa ja
pyhää kohtaan sekä tuon ihanteellisen suunnan saavuttamista, joka
suojelee ilkeydeltä ja pysyväisesti kirkastaa koko elämän.



Vastustajista on usein enemmän todellista hyötyä kuin ystävistä.


Vastustajillemme olemme yleensä suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin
ystävillemme. Viimemainitut ovat hyväntahtoisuudessaan usein
puolueellisia ja kaunistavat vikojamme sekä esiintuovat todelliset
hyvät puolemme semmoisella tavalla, että se helposti viettelee meitä
arvostelemaan ansioitamme liian suuriksi sekä huolettomuuteen
saavutetun pysyttämisessä. Vastustajamme taas ovat ihmeteltävän teräviä
huomaamaan pienimmätkin heikkoutemme, he tietävät tehdä parhaimmatkin
puolemme epäiltäviksi ja palottelevat todelliset vikamme niin tarkkaan,
että ne siten tulevat meille selvemmiksi kuin huolellisimman
itsetutkimisen kautta. Kuullessamme ja lukiessamme vastustajiemme
hyökkäyksiä löydämme, niissä esiintyvistä liioitteluista huolimatta,
kuitenkin kylliksi totta sanoaksemme: "Herra, armahda minua syntistä!"
Opettajasäätykin on vuosien kuluessa monasti ollut hyökkäysten alaisena
ja erilaisimmat puolueet ovat sitä usein kiihkeästi arvostelleet.
Samaten ovat koulujemme laitokset ja olot tulleet usein ankarastikin
moitituiksi ja siinä ei aina ole erotettu syyllisiä syyttömistä. Mutta
opettajat tekevät yleensä hyvin, jos he koettavat semmoisista
hyökkäyksistä ja arvosteluista saada opetusta itselleen sekä elämälleen
ja toimelleen. Monen liioittelun ja kohtuuttoman hyökkäyksen ohessa
löytävät he kuitenkin kylliksi totta nöyrästi tunnustaakseen, ettei
kaikki sentään ole, niinkuin pitäisi, ja että hyvin moni seikka vaatii
parantamista.



Kävelyretkien hyödystä.


Oivallinen keino oppia tuntemaan lapsien, etenkin poikien, luonnetta on
yhteiset kävelyretket. Ylimalkaan olisi vahinko, jos ne tulisivat
häviämään kouluistamme, ei ainoastaan niiden riemujen tähden, jotka
siten häviäisivät, vaan koska ne varmasti ja ilman silmäänpistävää
tarkoitusta vastustavat nuorisomme liian aikaista kypsymistä, koska ne
sallivat lasten kerran olla lapsia ja sen ohessa vahvistavat
ruumiinvoimaa, opettavat tyytyväisyyttä, yksinkertaisuutta sekä
vaativat yhteishenkeä ja kernasta alistumista.

Jos kävelyretkellä tarkoitetaan jotakin hyvää, niin jättäköön opettaja
ennen kaikkea turhan tarkkuuden kotiinsa! Lähdettäköön ilman suuria
valmistuksia, älköön tarkastettako ilmaa liian levottomasti! Vähäinen
sade vain enentää iloa. Sauva käteen, leipäpala taskuun! Vettä löytyy
kaikkialla. Älä suuntaa kävelyä jotakin majataloa kohti, vaan vie
joukkosi metsään tai vuorelle. Johda se varjokkaalle metsäniitylle tai
muuhun yksinäiseen paikkaan ja anna sen rasittavan kävelyn jälkeen
levätä, pakinoida, leikkiä, syödä, mitä he vaan itse tahtovat. Älä
ryhdy johtamaan kaikkialla, vaan anna poikiesi itsekin valita,
järjestää ja määrätä; kyllä niissä esiintyy yksityisiä, jotka
ehdotuksillaan osoittavat, että heillä on erityistä taipumusta
johtamiseen.

Älä jätä huomaamatta, jos joku eriää muista ja tahtoo yksinäisyydessä
olla omien ajatustensa seurassa.

Sitä et saa sallia! Kävelyretkellä täytyy kaikkien olla yhdessä, ei
kukaan saa antaa erityisille mielihaluilleen valtaa eikä nauttia mitään
etua toisten kustannuksella.

Voimien ponnistus ilman raakuutta ja röyhkeyttä ei häiritse, vaan
päinvastoin lisää iloa. Jos oja on tiellä, niin anna poikien hypätä sen
yli; jos tulee eteen kukkula, jota he tahtovat pitää linnoituksena ja
piirittää sitä, niin anna heidän tehdä se! Mitä iloa olisi nuorisolle
kävelyretkestä, jos he eivät saisi osoittaa nuoruuden intoaan ja
rohkeuttaan, vaan aina huolehtia jokaisen pilkun takia, jonka saavat
vaatteisinsa.

Jos väsymys tulee ja lepoa tarvitaan, käännä silloin heidän huomionsa
luontoon. Terveillä lapsilla on aina silmä ja korva avoinna sille.
Muurahaispesä, käen kukunta, harvinainen kukka, myrkyllinen kasvi,
linnunpesä, karjalauma ruokalevolla, sisilisko tai käärme ovat kaikki
esineitä, johon kelvollinen opettaja voi kiinnittää huomion.
Luonnonriemut ovat vanhimmat, helpoimmat ja paraimmat. Jo David tunsi
niitä ja sanoi: "Sinä ilahdutat minua, Herra, sinun teoissas, ja minä
iloiten kerskaan sinun kättes töitä."

Lapsi, joka ei voi tuntea sitä iloa, ei enää ole oikea lapsi.

Kuta väsyneempänä lapsijoukkosi illalla palaa kotiin, kuta enemmän se
itse on osannut valita ja määrätä huvituksensa, kuta enemmän vaivoja ja
esteitä sillä on ollut voitettavana, sitä kauvemmin muisto tuosta
kävelyretkestä kestää, sitä suurempi on halu sitä uudistamaan.



Kärsivällisyydestä.


Kärsivällisyys! Eräässä kasvatusopissa sitä kutsutaan "kasvattajan
kaikkien hyveiden kruunuksi" ja lisätään: "mitä lapsista tulee, jos
kärsivällisyys loppuu?"

Sentähden että kärsivällisyyttä niin usein puuttuu, kuuluu kouluissa
niin usein pienokaisten valitushuutoja; sentähden pelkää ja vihaa niin
moni lapsi opettajaansa ja koulua ja sentähden menettävät uskonnon
lempeät opetukset elähyttävän voimansa ja putoavat okaiden ja
ohdakkeiden joukkoon. Opettajan kärsivällisyyden puute tunkee
kouluhuoneesta kotiin, aikaan saaden eripuraisuutta ja epäluuloa niiden
välillä.

Minä toivoisin, että jokainen kasvatusoppi omistaisi
kärsivällisyydelle oikein ytimekkään pykälän sekä että sen tärkeydestä
opettajakokouksissamme yhä huomautettaisiin. Minusta näyttää kuin
kaikellaiset muut esitelmät ottaisivat niissä niin paljon tilaa, että
opettajatyön kasvattava puoli jää syrjään. Niinkutsuttu yleinen
sivistys sulkee yhä kasvavine vaatimuksineen tien varsinaiselta
ammattisivistykseltä.

Lapsen surut ovat tosin lyhyet, mutta kiivaammat kuin täyskasvuisten;
lapsen kyyneleet kuivuvat pian, mutta jättävät kuitenkin sieluun syviä,
pysyväisiä jälkiä, kun kärsimättömyys kovalla kädellä koskee siihen,
suurentaen pienenkin vian ja luullen heikkoutta pahantapaisuudeksi.
Kärsimättömyyden seurauksena on syyllisyyden tunne ja se lannistuttaa
ja hämmentää, mutta kärsivällisyys ei jätä jälkeensä katumusta ja
johtaa varmemmin päämaaliin kuin suuttumus ja kiivaus.

Mutta missä meidän tulee löytää kärsivällisyyttä ja missä sitä on? Sitä
löytyy rakkaudessa ja itsensätuntemisessa. Edellinen kestää ja kärsii,
jälkimmäinen opettaa meitä tarkastamaan sisällistä ihmistämme,
omia puutteitamme ja vikojamme sekä johdattaa mieleemme omat
lapsuudenaikamme. Sinä suutut ja menetät malttisi sentähden, että
lapsesi eivät kylliksi nopeasti ymmärrä, mitä opetit, eivätkä
tarkkuudella seuranneet sanojasi. Mutta olitko itse opetusaineen
esittämisessä johdonmukainen, olitko opettaessasi selvä ja
havaannollinen? Ja jos tosiaankin oppilaasi olivat tarkkaamattomia,
etkö vaatinut liikaa heidän voimiinsa ja kestäväisyyteensä katsoen,
etkö unohtanut luonnon voimaa ja ulkomaailman vaikutusta tai arvannut
niitä liian pieniksi? Olitko itse kylliksi kiihottava ja huvittava
opetuksessasi?

Siitä ei ole ensinkään pitkää aikaa kulunut kuin nuoret opettajamme
itse olivat lapsuuden ijässä ja kuitenkin löydämme juuri niissä niin
usein kärsimättömyyttä ja kaikkia sen kasvajaisia. Asettukaa, nuoret
opettajat, mielikuvituksessanne uudestaan koulupenkille, ajatelkaa
elävästi olevanne noiden pienokaisten sijalla, jotka istuvat edessänne
ja jotka ikkunasta loistavan auringon tai puistossa visertävien
lintujen tähden unohtavat lukemisensa. Onhan lapsi vielä suuressa
määrin aistimien ja ulkomaailman vallan alla.

Nekin, jotka pyrkivät tekemään kouluja yksinomaan tiedon tehtaiksi
kasvatuksen kustannuksella, edistävät suuressa määrin kärsimättömyyden
herruutta.

Kärsivällisyyden tulee tosin olla yhdistetty vakavuuteen.
Kärsivällisyyden puutteessa tulisi nuorisomme kärsimään liian paljon
opettajasta, vakavuuden puuttuessa taas opettaja nuorisosta.



Ensimmäisen vaikutuksen voima.


Useimmiten on ensimmäinen vaikutus, jonka joku henkilö tekee meihin,
ylen tärkeä, ja harvoin voimme siitä kokonaan vapautua. Usein
se ainaiseksi määrää suhteemme johonkin vieraasen, jota me
ennakkoluuloitta ja vaistomaisella varmuudella ensi silmäyksellä
arvostelemme. Erittäin näkyy lapsilla olevan tuommoinen arvostelemisen
kyky. Tavallisesti he heti huomaavat ja tuntevat, onko vieras
lastenystävä vai ei, ja sen mukaan joko lähestyvät häntä tai vetäytyvät
takaisin.

Ajatelkoon opettaja tarkkaan ensimmäisen vaikutuksen voimaa sekä
asettakoon niin, että armaitten pienokaisten ensimmäinen koulupäivä
tulee heille ilonpäiväksi. Kyllä monet vanhemmat kuitenkin tekevät
kaikkea mahdollista kuvatakseen lapsilleen koulua kauhun paikaksi. Jos
nuoruuden ilo nousee tavallista korkeammalle, heti sanotaan: "Poika on
pantava kouluun tyyneyttä oppiakseen" -- jos eivät isän tai äidin
ensimmäiset kömpelöt opettamiskokeet heti pysty pienen oppilaan päähän,
niin osotetaan koulua, jossa opettaja muka hallitsee vitsan avulla, ja
jos jossain suhteessa lapset ovat vanhempain huvituksille esteenä, niin
taas toivotaan, että koulu vapauttaisi kodin noista rauhan
häiritsijöistä.

Jos sydämestäsi olet opettaja, niin saata nuo ennakkoluulot häpeään ja
vastusta teoillasi tuota arkaa sydämentykytystä ja noita surullisia
ajatuksia, joiden vallassa lapsi ensi kerran luonnon elämän vapautta
epäillen astuu kouluusi. Älä unohda, että otat vastaan vieraita, joita
jo Vapahtaja ystävällisin sanoin kutsui luoksensa. Totisesti, se päivä,
jona koulusi vastaanottaa uuden lapsijoukon, on juhlapäivä; pue
sentähden pyhänuttu päällesi ja anna kasvoillesi juhlaloiste, ota
oppilaasi vastaan koristetuissa huoneissa, kuten isä, ja he tulevat
kauvan muistamaan tätä ensimmäistä vaikutusta.



Koulutalon asemasta ja kouluhuoneesta.


Koulutalon tulee aina olla paikkakunnan iloisimmalla, valoisimmalla ja
hiljaisimmalla paikalla, kauvempana liikkeestä; sitä paitsi toivoisin
sen ympärillä olevan varjokkaita puita, joiden luo nuoriso kuumina
kesäpäivinä voisi kokoontua laulamaan ja leikkimään.

Mutta vielä enemmän tulisi kouluhuoneen olla todellinen lastentempli,
jossa sekä nuorison elämän raitis henki että opettajatoimen korkea
totisuus kuvastuvat. Näytä minulle kouluhuoneesi, jotta näkisin kuka
sinä itse olet ja miten toimit! Tosin kyllä tiedän, että et sitä itse
ole rakentanut, mutta tiedän myös, mitä järjestystä harrastava henki
saa toimeen sekä mitä tuo rakkaus kutsumukseen voi aikaansaada, joka ei
pidä mitään vähäpätöisenä. Olen nähnyt, mitä opettaja voi tehdä
huonostakin kouluhuoneesta, jos hänelle vain on selvillä, että hän on
kutsuttu jalostuttamaan nuorisoa. Kansakoulumme ovat usein kyllä myös
köyhäin kouluja, joihin lapset usein tulevat kurjuuden ja puutteen
asunnoista sekä huonouden ja henkisen tylsyyden liasta. Eivätkö ne
täällä saa löytää mitään parempaa, lohduttavampaa kuin kodeissaan?
Kerjäläislapsi ei saa astua rikkaan ja ylhäisen huoneesen, vaan ottaa
vastaan almunsa ovella; mutta koulun, samaten kuin kirkonkin, ovet ovat
hänelle auki; eikö hän siis muutamina tunteina saisi täällä iloita
puhtaudesta, raittiista ilmasta ja järjestyksestä? Voitko tietää, mitä
jalomman harrastuksen siemeniä semmoinen nautinto voi kylvää köyhän
sieluun?

Joka muistoissaan voi palata siihen kohtaan, joka ensimmäisenä määräsi
koko elämänsuunnan, ei voi kieltää aistillisten nuoruudenvaikutinten
voimaa.

Mahdotonta on, että opettaja, jolle kutsumus on rakas ja kunnioitusta
ansaitseva, voisi laiminlyödä kouluhuonetta; jota suurempi hänen
intonsa on, sitä enemmän huolta hän pitää siitä huoneesta, jossa hän
toimii.



Kouluhuoneen koristamisesta.


Monella paikkakunnalla on tapana koristaa kouluhuone kukilla ja
seppeleillä julkisia tutkintoja varten tai odotetun tarkastajan
kunniaksi. Kuka voisi sitä moittia! Semmoisen päivän tulee lastenkin
mieliin jättää jälkiä ja tehdä heille selväksi, että niin hyvin suuri
kuin pienikin on velvollinen tekemään tiliä toimistaan. Mutta me
opettajat emme vain saa unohtaa, että meitä joka päivä ja joka tunti
kuuntelee paljoa suurempi tarkastaja, joka tutkii sydämet ja jonka
tarkastuspöytäkirjalla on todistusvoima ijankaikkisuudessa.



Ruumiin rangaistuksesta.


On paljon kiistelty siitä, voidaanko koulussa tulla toimeen vitsatta,
onpa kokonaisia tutkimuksiakin kirjoitettu sen tarpeellisuuden
todistamiseksi. Oikea vastaus tähän kysymykseen on kuitenkin minun
mielestäni helppo löytää, ellemme tutkimuksessamme pyri päämaaliin,
jonka jo ennakolta olemme asettaneet todeksi ja toivottavaksi.

Tahtoisin lyhyesti kysyä jokaiselta opettajalta, eikö hän pidä sitä
koulua paraimpana, jossa ruumiillista kuria harvoin tai ei ollenkaan
käytetä, tai soisiko hän tarkastajan näkevän hänet vitsaa käyttäessään.
Tahtoisin kysyä, voiko opettaja niinä päivinä, joina hän usein on
käyttänyt vitsaa, todellisella sydämenilolla sulkea koulunsa ja eikö
hänestä tunnu paljoa paremmalta, jos hän voi sanoa: "Tänään en ole
ainoatakaan lasta vitsalla rangaissut." Löytyykö vaarallisempaa
johtopäätöstä kuin: "Koska vanhemmat kotona lyövät lapsiaan, niin
heidän koulussakin tulee tuntea kepin voimaa!" Minkätähden yksi
opettaja käyttää vitsaa enemmän kuin toinen? Kenties sentähden, että
hänen oppilaansa ovat toisellaiset? Jos lapset ovat toisellaiset, niin
sopii kysyä, eikö opettaja itse ole kasvattanut heitä toisellaisiksi?
Missä useampia opettajia toimii samalla paikkakunnalla ja samalla
luokalla, tapahtuu usein, että yksi alinomaa käyttää vitsaa, kun
sitävastoin toinen, järjestyksen ja rauhan siitä kärsimättä, miltei
koskaan ota sitä esiin. Onko tässäkin syy lapsissa vai opettajassa? Jos
syy on viimemainitun, mitä siitä seuraa? Silloin täytyy vedota
ylpeyteen kysyen: "Eikö sinulle olisi mahdollista, mitä tuolle
toisellekin? Koeta sitä! Paranna itsesi, niin parannat sillä
oppilaasikin." Siis: Ei kaikkialla eikä jokaiselle ole mahdollista
alussa tulla toimeen vitsatta; mutta se tulee mahdolliseksi, ja
epäilemättä voi juuri opettaja paraiten tehdä tuon mahdollisuuden
todellisuudeksi.

Sille kannalle ovat kuitenkin useimmat opettajat joutuneet, että he
eivät uskontotunneilla käytä ruumiillista kuria. Mutta minä toivon,
että pitäisimme jokaista tuntia uskontotuntina ja käyttäisimme sitä
niin että se yhdistäisi meidät Jumalaan ja nuorisoon. (Uskonto, religio
= minä yhdistän.)



Täyskasvuiset lasten esimerkkinä.


Lapsilla on omatuntonsa ulkopuolella itsiään s.o. täyskasvuisissa.
Samaten kuin lapset tietävät täyskasvuisten voittavan heidät ruumiin
voimien suhteen, niin he myös alistavat tekonsa siveelliseltä kannalta
täyskasvuisten arvosteltaviksi. Kuinka voisikaan olla toisin? Joka
päivä ja joka tunti tarvitsee lapsi isän tai äidin apua maallisissa
asioissa ja samaten kuin se siten pakotetaan tunnustamaan ruumiillisen
ja henkisen kykenemättömyytensä, samaten se myös johdetaan muodostamaan
siveellisen arvostelunsa täyskasvuisten esimerkin mukaan. Lapsessakin
elää halu tulla huomatuksi, ei suinkaan kaltaistensa, vaan semmoisten
puolelta, jotka, kuten vanhemmat ja täyskasvuiset yleensä, esiintyvät
hänen silmissään korkeampina olentoina. Mitä nämä kiittävät tai
moittivat, on hänestäkin kiitettävää tai moitittavaa, ja samassa
määrässä kuin nämä ovat häneen tyytyväiset on hän myös itseensä
tyytyväinen. Sentähden tahtoo lapsi teoissaan ja toimissaan olla
täyskasvuisten, varsinkin vanhempainsa, huomion esineenä; mutta
sentähden hän puolestaan tarkkaan seuraakin kaikkea, mitä nuo hänen
maalliset ihanteensa tekevät, toimivat ja puhuvat. Erittäinkin he
pyrkivät isän suosioon, joka on koko perheen päähenkilö, jonka
arvostelu on heistä erehtymätön ja jonka sanoja ja tekoja he
jäljittelevät. Kaikki tahtovat tulla hänen huomionsa esineiksi, ja
hänen kiitoksensa tai moitteensa antaa kaikelle suuremman tai pienemmän
arvon. Siten me määräämme nuorison siveellisen suunnan ja siten heidän
omatuntonsa muodostuu sanojemme ja esimerkkimme mukaan. Jokainen
ihminen on sentähden myös kasvattaja ja kasvatukseen tulee käyttää tätä
tosiasiaa niin, että kasvatti kehittyy itsenäisyyteen s.o. että hän ei
etsi sitä mittakaavaa, jonka mukaan hän arvostelee esineitä ja tekoja
vain muissa, vaan omassa itsessään ja sopusoinnussa Jumalan lakien
kanssa, sekä että hän pyrkii muiden suosioon ainoastaan silloin, kun
nuo muut itse ovat kunnioitusta ansaitsevia. Lapsi pyytää kiitosta ja
huomiota ensikädessä niiltä, jotka seisovat häntä korkeammalla ja
näyttävät hänestä täydellisiltä; ja niin meille pelottavalla tavalla
selviää, että kaikella, mitä me lasten läsnäollen teemme, voi olla
ratkaiseva seuraus.



Koulun ja opettajien vaikutus.


Emme koskaan voi kokonaan unohtaa lastenkamarin ja kodin ensimmäisiä
vaikutuksia, eikä itse rikkain ja vaihtelevin elämä voi kokonaan
hävittää perhe-elämästä saamiamme mielipiteitä, haluja ja tottumuksia.
Pojat ryhtyvät usein samaan toimeen, jolle isä omisti elämänsä, ja,
kuten he lapsina leikissä jäljittelivät häntä, samaa he miehuuden
ijällä tekevät täydellä todella. Onnellinen siis se, jonka ystävällinen
sallimus antoi kasvaa oloissa, joissa hän näki ainoastaan hyvää ja
kaunista ja jotka olivat omansa täyttämään hänen herkän sielunsa
vastenmielisyydellä kaikkea huonoa kohtaan. Runoilija J. Paul väittää,
että jokaisen uuden kasvattajan vaikutus on pienempi kuin edellisen,
niin että lopuksi, jos pitää koko elämää kasvatuslaitoksena, mies, joka
on purjehtinut maan ympäri, ei kaikilta kansoilta yhteensä ole saanut
niin paljon vaikutteita, kuin imettäjältään. Me kyllä heikoilla tai
pintapuolisilla silmillämme näemme kasvatuksen seuraukset ihmisen
valmiina seisoessa edessämme; mutta harvoin kykenemme palaamaan itse
alkusyihin, muuten meidän useimmiten pitäisi huomata, että juuri tästä
perheestä, tuosta kylästä tai tästä koulusta toisellainen ihminen
tuskin olisi voinut muodostua, kuin se, joka nyt herättää ihailuamme
tai inhoamme. Ainoastaan silloin kasvatuksen erehtymättömyys voisi olla
mahdollinen, jos esimerkki ja tottumus täydellisesti olisivat sen
vallassa ja jos se voisi kokonaan suunnata niiden vaikutuksen.

Tähän katsoen ovat koulut ja opettajat erittäin tärkeät. Opettajalla on
vanhempain rinnalla se suuri etu, että lapset harvemmin näkevät häntä
ja että hän siis helpommin säilyttää tuon hyväävaikuttavan loisteen,
joka tekee jokaisen vaikutuksen pysyväisemmäksi. Lapsi näkee hänet
ainoastaan koulussa, eikä kuten isänsä ja äitinsä, jokapäiväisten
leipämurheiden puuhissa, ei maallisia tarpeita tyydyttämässä, eikä
myöskään noiden purkausten vallanalaisena, joita puute ja intohimo
synnyttää. Kuten kaiku tulee yhä kauniimmaksi, jota kauvempana siitä
seisoo, niin on myös jonkinlainen etäisyys niistä, joiden tulee olla
meille ihanteina ja esimerkkeinä, suotava.



Kodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.


Hyviltä kansakouluilta toivon paljon, ja me emme voi nykyään vielä
määrätä, mitä ne tulevat vaikuttamaan ihmiskunnan hyväksi, koska
nykyinen aika siinä suhteessa vielä on pidettävä kehitysaikana. Mutta
vain hyvä opettaja tekee hyvän koulun, ja jos semmoista puuttuu, niin
kaikki muu, mitä voidaan tehdä kansanopetuksen hyväksi, riittää
aikaansaamaan ainoastaan kalkitun haudan. Se opettaja on kuitenkin
paras, jolla on se vakava mielipide, että koti ja koulu ovat
saatettavat sopusointuun keskenään sekä että kotikasvatuskin on saatava
palvelemaan koulua. Jota enemmän vanhemmat harrastavat koulua, jota
enemmän heidän toiveensa ja tarkoituksensa kulkevat samaan suuntaan
kuin kelvollisen opettajan, jota enemmän he käsittävät hyvän opetuksen
siunauksen, sitä varmempi on, että koulun kylvämät opetukset putoavat
hyvään maaperään ja tulevat antamaan satakertaisen sadon. Mutta
sentähden opettaja ei saa luulla tehneensä kylliksi, jos hän opettaa
_nuorisoa_, vaan hänen tulee pitää itseään täyskasvuistenkin ystävänä
ja esimerkkinä ja kutsuttuna toimimaan vanhempainkin hyväksi. Tämä
koskee etenkin kouluopettajaa maalla, jolle tarkemmin määrätty
toimi-ala ja tuttavuus naapurien kanssa tarjoaa paraimman tilaisuuden.
Sillä on samalla myös sanottu, että on onnettomuus, jos opettaja
ylpeydestä pysyy erillään koulupiirin rahvaasta ja pyrkii
kanssakäymiseen vain ylhäisempien kanssa.

Siltä, joka saattaa olla kansan mies niin, että tarpeellinen kunnioitus
siitä ei kärsi, sekä joka kansaa lähestyessään saattaa antaa
varsinaisen koulumestaroimisen jäädä sikseen, vaaditaan tosin enemmän
älyä ja itsensäkieltämistä kuin mitä 20--30-vuotisilla opettajilla
tavallisesti on. Mutta missä vilpitöntä tahtoa on, ja toimintaa eivät
häiritse usein tapahtuvat paikanmuutokset, missä Kristuksen henki on
juurtunut sieluun, siinä opettajan vaikutukselta ei tule puuttumaan
merkitystä ja siunausta.



Mitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.


Minä aina uudestaan hämmästyn ajatellessani, mitä lapsi viitenä
ensimmäisenä ikävuotenaan oppii. Puhuakseni vain tärkeimmästä, niin
jokainen tietää näiden ensi vuosien riittävän tekemään lapselle
äidinkielen siksi tutuksi, että se voi sitä täysin vapaasti käyttää
halujensa ja tunteittensa ilmaisemiseen. Se pitää muistissaan kokonaisen
sanajoukon ja oppii pian eri sanoja taivuttamaan ja käyttämään niin
varmasti, että me täyskasvuiset kiittäisimme onneamme, jos vuosikausia
ponnisteltuamme edistyisimme jossain vieraassa kielessä siihen määrään
kuin lapsi äidinkielessään. Ja minkä joukon muita tietoja se saa
yht'aikaa! Se ei ainoastaan opi esineiden nimiä, vaan myös niiden
ominaisuudet ja käytännön; samalla se muodostaa itselleen joukon
käsitteitä syistä ja seurauksista; se oppii monen luonnonesineen
käytännön, hyödyn ja haitan, lyhyesti, lapsen koskaan väsymätön henki
rikastuu tavalla, jota emme voi muuta kuin ihmetellä. Ja kaikkeen tähän
liittää lapsi vielä tarkan tiedon henkilöistä ja heidän luonteistaan.
Se tietää, kuka häntä ja muita lapsia rakastaa, ja näkee jo isän
silmistä, onko tämä taipuvainen ottamaan osaa hänen leikkeihinsä vai
tuleeko hänen pysyä loitompana siksi, kunnes parempi tilaisuus
ilmaantuu.

Mitä meistä kaikista tulisikaan, jos henkemme ei pysähtyisi, vaan
kiiruhtaisi samaa vauhtia eteenpäin koko elämän? Mikä voi enemmän
saattaa opettajan nöyryyteen kuin sen vertaaminen, mitä koulu 6 à 8
vuoden kuluessa voi antaa, siihen, mitä lapsi varmasti ja
kadottamattomasti kaukana kaikesta opettavaisesta vaikutuksesta
itsestään oppii! Totisesti, meillä on kaikilla syytä heikkouttamme
tunnustaa.



Luonto lapsen ensimmäisenä opettajana.


Kuka on sitten tuo suuri lastenopettaja, joka semmoisella menestyksellä
ottaa lapsen huostaansa ja kevään hilpeydellä joka päivä vie sitä
eteenpäin? Vanhanajan opettajat asettivat koulunsa ulko-ilmaan ja
johtivat oppilaitaan vaeltaessaan maita ja metsiä. Samalla tapaa luonto
ja elämä vieläkin hyväillen mutta kuitenkin vakavasti johtavat lasta.
Luonto, tuo suuri koulu-opettaja Jumalan armosta on aina valmis
opettamaan, se puhuu yhä uudestaan vaihtelevaa kieltänsä, siinä on sana
ja käsite aina yhdistettynä, eikä havainnon elähyttävää täydellisyyttä
koskaan puutu. Se ei koskaan tule vastoin oppilaan tahtoa eikä
esiinny vierasmaisella isoisuudella, vaan tulee aina tervetulleena
lastenystävänä ja puhuttelee nuorisoa ainaisella nuoruuden hilpeydellä.
Siinä ei ole mitään kuollutta eikä kuihtunutta, ei mitään kylmää tai
vanhamaista; kaikki elää raitista, iloista elämää ja puhuu selvää
kieltä. Ei se ole oikullinen eikä huikentelevainen; se on aina
samallainen, eikä se lupaa, mitä se ei voi täyttää. Ja mitä se lapselle
opettaa, sitä tämä heti voi käyttää hyväkseen omassa pienessä
elämänpiirissä, välistä huviksi, välistä tositoimeen tai pilaan, ja
kaikki mitä tänään opitaan, liittyy eiliseen ja valmistaa huomispäivän
oppimäärää. Mutta paras kaikesta on, että oppiminen tapahtuu ilman
näkyvää tarkoitusta sekä että pienokainen käy koulua ja tutkii
aavistamatta sitä itsekään. Niin, Herran tiet ovat ihmeelliset!
Oppijärjestelmä on opetustavan vertainen. Neljä suurta pääjaksoa
sisältyy neljän vuoden-ajan kultaisiin puitteisin, vähitellen ne
seuraavat toisiaan ja lapsi seuraa mukana äkillisettä muutoksetta, ja
joka jakso täydentää tietoja ja taitoja uusilla kuvilla. Joka päivä on
kolme eri oppi-aikaa, aamu, keskipäivä ja ilta, jotka vaihtelevat
ainaisella nuoruuden viehätyksellä ja antavat tuon pienen oppilaan
elämälle yhä uusia kiihottimia. Niiden välillä ovat pimeän, hiljaisen
yön lepohetket, yön, joka hitaasti sulkee kirjan, ottaa syliinsä
opetuksen rasittaman, mutta kuitenkin vielä opinhaluisen lapsen ja
antaa hänen nähdä unta siitä, mitä hän on oppinut. Ja yhä oppimäärä
uudistuu, aina samana ja kuitenkin uutena ja joka uudistumisella ennen
opittu tulee selvemmäksi ja täydellisemmäksi.

Ja mitä me täyskasvuiset tuossa oppijärjestelmässä olemme muuta kuin
yksityisiä kuvia siinä suuressa kuvakirjassa, jonka luonto avaa
lapselle. Älkäämme liiaksi kerskailko omasta itsenäisestä
vaikutuksestamme! Minä luulen, että voimme olla iloisia, jos emme
viisasteluillamme turmele tuota oppisuunnitelmaa, vaan päinvastoin
rakkautta ja toivoa täynnä liittäydymme siihen. Se, joka niin tekee ja
joka auttaa luontoa opettamisessa on lapsen hurskas äiti. Hän sulkee
lemmikkinsä syliinsä eikä turhamaisuudessa ajattele tulevaisuutta, vaan
ottaa lapsen semmoisena kuin se on. Eikä häntä opettaminen rasita. --
"Miksi näen kuvani silmänterässäsi?" kysyy lapsi äitinsä sylissä.
"Siksi että aina kannan kuvaasi sydämessäni, siksi sinä kuvastut
silmässäni", kuuluu vastaus. Niin se on ja hurskas ja luottavainen äiti
sentähden ei ole ainoastaan ensimmäisen opettajan, luonnon, sopivin
auttaja, hän on myös meidän opettajien jaloin esikuva!



Kuuliaisuudesta.


Väärin käsitetyn ihmis-ystävyyden kasvannainen on se mielipide, että
kuuliaisuus edellyttäisi joka kerta tietoa käskyn syystä sekä että
ehdoton kuuliaisuus olisi ristiriidassa ihmis-arvon kanssa. Joka ottaa
levittääkseen sellaisia mielipiteitä kodissa tai koulussa unohtaa, että
meidän täysikasvuisten tulee antautua jumalallisen maailman
järjestyksen korkeamman viisauden johdettaviksi ja että ihmisjärki ei
milloinkaan voi tulla toimeen ilman uskoa. Hän unohtaa että me kaikki
täällä elämme vain uskossa Jumalan johtoon, vaikka emme sitä
ymmärräkään. Niinkuin meidänkin tulee toimia, vakavasti luottaen
Jumalan korkeampaan viisauteen ja käsittämättömään rakkauteen, niin
lapsenkin täytyy luottaa vanhempain ja opettajien viisauteen, siten
valmistuakseen kuuliaisuuteen taivaallista Isää ja maallista lakia
kohtaan. Joka tämän asianlaidan muuttaa, hän asettaa uskon sijaan
viisastelevan epäilyksen ja käsittää väärin lapsen luonteen, jolle usko
on välttämätön. -- Jos syitä ilmoitetaan, niin en tiedä, miten enää
voimme puhuakaan kuuliaisuudesta. Syitä ilmoittamalla tahdomme herättää
vakaumusta, ja lapsi, joka on semmoisen saanut, ei tottele meitä, vaan
juuri noita syitä. Kunnioituksen sijaan suurempaa tietoa kohtaan astuu
itseensä tyytyväinen luottamus omaan järkeen. Se kasvattaja, joka
käskyihinsä liittää perusteen, antaa myös tilaisuuden vastaperusteisin,
ja siten tulee hänen ja kasvatin väli suunnatuksi väärään.
Viimemainittu ryhtyy keskusteluihin ja asettuu kasvattajan vertaiseksi;
mutta semmoisen yhdenvertaisuuden kanssa ei koskaan sovi se kunnioitus,
jota ilman ei mikään kasvatus voi menestyä. Mutta, sanoo runoilija, jos
kuuliaisuutta on lapsen mielessä, niin rakkauskaan ei ole kaukana.

Perheessä edustavat enimmiten tuota ihmis-ystävällistä kantaa heikot
äidit, isän sen sijaan vaatien ehdotonta kuuliaisuutta. Sentähden
pienokaiset tavallisesti pitävätkin äitiä käskyläisenään, sentähden
toiselta puolen isä nauttii suurinta kunnioitusta ja sentähden isä on
koko perheen pää, joka sitä johtaa.



Opettajien halu opettamaan yläluokilla.


Minua on aina suututtanut kuullessani yhden tai toisen sanovan: Ei,
opettajatoimi on sentään toivotonta; kyllä opettajalla on ikävää työtä!
Kuinka ikävää ja rasittavaa liekin päivä päivältä yhä vain olla
tekemisissä lasten kanssa ja opettaa heille ensimmäisiä alkeita. Mitä
kärsivällisyyttä siihen vaadittanee! Ei mikään virkeä henki voi tuntea
itseään sillä tyydytetyksi!

Itsekseni ajattelin silloin, että semmoisilla tavallisilla
mielipiteillä hyvin vähän voidaan kunnioittaa opettajan ylen tärkeätä
tointa sekä että juuri ne todistavat, kuinka harvoin korkeimpiinkin
piireihin kuuluvat henkilöt kykenevät käsittämään kasvattavan
alkeisopetuksen arvoa. Tavallisesti keskeytyivät sellaiset sääliväiset
arvostelut huomauttamalla, että kasvavien ihmisten kasvattaminen ja
opettaminen ei koskaan voi olla ikävää työtä ja että seurustelu
iloisten, kehitysvoimaisten lasten kanssa on vähemmän yksitoikkoista
kuin monen käsityöläisen ja virkamiehen työ. Kaikki riippuu vain siitä,
että on oikea käsitys opettajatoimesta ja oikea rakkaus nuorisoon.

Sen jälkeen useimmiten arvostelija vaikeni, luultavasti sentähden, että
hän piti mielipiteitäni vain hyvää tarkoittavana haaveiluna, ja minäkin
vaikenin, koska tyhjistä kaivoista ei voi ottaa hyvää vettä. Mutta
vielä enemmän on minua surettanut kuullessani opettajilta, yksin
nuoremmiltakin, samankaltaisia lausuntoja. Usein huomaa nuorien
koulumiesten, opetettuaan joitakuita vuosia alaluokalla, tuntevan
itsensä täydellisesti onnettomiksi ja huokaillen sanovan: Jos
opettaisin yläluokalla ja kypsyneempiä oppilaita, se voisi sentään
käydä laatuun! Pienokaisia opettaessa ihan veltostuu, ei voi käyttää
tietojaan ja täytyy sivistyksestään taantua. Jos vanhempi opettaja,
joka ehkä 20 vuotta tai enemmänkin on opettanut alaluokalla, puhuisi
sillä tapaa, niin voisin sitä enemmin kärsiä; mutta vielä mieluummin
kuulisin hänen sanovan näin: Minä haluaisin yläluokalle, koska tunnen
minulta puuttuvan sitä hengen virkeyttä, jota pienokaisten opettamiseen
tarvitaan, ja koska luulen ansaitsevani vähän mukavampaa ja helpompaa
työtä. Jos se olisi vallassani, niin palkitsisin tuon rehellisen miehen
avosydämisyyden hänen toiveensa pikaisella täyttämisellä; jokaista
nuorta opettajaa neuvoisin ensin oikein vakavasti tutkimaan itseään.

       *       *       *       *       *

Semmoinen itsensä tutkiminen tulisi monessa tapauksessa johtamaan
siihen, että sydämen pohjalla löytyy johonkin määrin ylpeyttä. Opettaja
tahtoisi mielellään loistaa seminaarissa tai muualla saadulla opillaan
tutkinnoissa ja nuorison edessä; hän pitää itseään kutsuttuna
levittämään tieteitä ja luulee muiden olevan kylliksi hyviä opettamaan
ensimmäisiä alkeita, siihen muka sopivat heikotkin kyvyt. Hän ajattelee
yleisöä ja toivoo sillä saavansa suurempaa kunnioitusta ja tunnustusta,
jos hän on opettajana yläluokalla ja luulee voivansa asettua niitä
opettajia korkeammalle, jotka työskentelevät alaluokilla, ja niin tulee
siirtymisen halu yhä kiivaammaksi, mutta myös opetuksen menestys yhä
epäilyttävämmäksi. En voi koskaan oman kokemukseni nojalla myöntää,
että opettaminen yläluokalla olisi kiitollisempaa kuin alaluokalla;
ainoastaan sen myönnän, että viimemainittu on vaikeampaa ja vaatii
virkeämpää voimaa kuin edellinen. Ainoastaan alaluokan opettaja voi
oikein täydellä vakaumuksella ja oikeutetulla itsetunnolla sanoa, että
hänen pienten oppilaittensa tulee kiittää häntä kaikesta, mitä tietävät
ja taitavat; ainoastaan pienokaiset tulevat sentähden turmelemattomilla
sieluillaan liittymään häneen täydellä rakkaudella ja jakamattomalla
innolla antautumaan hänen vaikutuksensa alle. Ainoastaan pienokaisten
kautta tulee hän tuntemaan lasten maailmaa omituisuuksineen ja
huomaamaan heidän henkistä kehitystään mahdollisimmassa puhtaudessa. Ja
mikä voi olla kauniimpaa ja opettajan sydämelle ylentävämpää, kuin
näiden pienokaisten silmien avaaminen maata ja taivaanvaltakuntaa
kohtaan, mikä voi mieltä enemmän ilahuttaa ja tarkastelijaa enemmän
huvittaa, kuin ensimmäisen yllytyksen, ravinnon ja suunnan antaminen
heräävälle hengelle?

Totisesti, joka pitää pienten opettamisen ikävänä ja yksitoikkoisena,
joka ei ilolla ja rakkaudella voi sitä hoitaa, hän myöskään ei ole
"opettaja" sanan oikeassa merkityksessä.



Rakkaus opettajatoimeen.


Aikoja sitten olen kerran saanut käsiini kirjan, jossa puhutaan
opettajatoimen vaivoista ja riemuista. Jälkimmäiset olivat edellisiä
lukuisammat ja tutkimuksen tulos teki opettajat onnellisiksi ihmisiksi.
Kirjanen oli varmaankin hyvässä tarkoituksessa kirjoitettu, mutta itse
tutkimus oli kokonaan turha, koska asia tietääkseni on hyvinkin
yksinkertainen. Meillä on iloa ainoastaan siitä, jota rakastamme, ja
rakkaus kutsumukseen on ja tulee aina olemaan opettajan ainoana
todellisena ilon lähteenä. Jos meillä olisi kaikki Perun aarteet, mutta
meiltä puuttuisi rakkaus, niin virkamme olisi meille rasitus.

Mutta rakkaudella kutsumukseen voi olla kahdenlainen vaikutus. Ensiksi
me rakastamme opettajatointa, koska oikeastaan olemme ikäänkuin
syntyneitä opettajiksi, koska jo kehdossa olemme saaneet kyvyn siihen
ja koska koulu siis tarjoaa meille alan, jolla voimamme saattavat
sopusointuisesti ja täydellisesti kehittyä.

Mutta sitäpaitsi rakastamme opettaja-ammattia sen suuren tärkeyden
tähden ja koska voimme pitää sitä jumalanpalveluksena, jonka siunaus ei
ole ainoastaan tämän maailman. Deuter'istä tuli koulumies, koska
opettaminen huvitti häntä; Pestalozzi näki kansan kurjuuden, häntä
suretti se ja hän sanoi: "Minä tahdon ruveta opettajaksi!" Tässä näemme
kummankin vaikuttimen kahden tunnetun henkilön muodossa!

Edellisenlainen rakkaus on hyvä, ja sen elähyttämä opettaja on
oppilaistaan muodostava hyviä kykyjä, jotka myöhemmin tietävät tulla
toimeen maailmassa -- mutta se ei kestä vanhuuden ikään asti, ja sen
tuli sammuu elämän myrskyissä.

Tuo toisellainen rakkaus ei ole mikään äkkiä leimahtava tuli, vaan se
lämmittää ja elähyttää aina hautaan asti; se antaa lapsille esima'un
taivaasta, sillä se opettaa sanoin ja esimerkein saattaa ikävöimään
tuonne haudan toiselle puolen.

Vielä löytyy rakkaus kutsumukseen, joka perustuu kumpaankin
vaikuttimeen; mutta kuten kerran Herra valitsi vain joitakuita
opetuslapsia, niin nykyaikanakin tämmöinen lahja on annettu ani
harvoille. Opettajienkin joukossa monet ovat kutsutut, mutta harvat
valitut.

Miehelle, joka on tullut tietämään elämän tarkoituksen ja löytänyt
oikean kompassin vaellustansa varten maan päällä, ei löydy mitään
ihanampaa eikä onnellisempaa, kuin rajoitettu, määrätty toimi-ala,
jossa hän voi vaikuttaa, jossa hänen sanansa eivät häviä, kuten ääni
korvessa, ja jossa hänen hyvät tekonsa eivät ole pohjattomaan mereen
putoavien pisaroiden kaltaiset. Jos on totta, mitä runoilija sanoo:
"Jokainen väsynyt ihminen, laskeutuessaan hautaan, jättää mielellään
jälkeensä ristin, joka kantaa hänen nimeänsä", kuinka paljon
onnellisempaa on siinä tapauksessa elää ja opettaa ahtaimmassa
ihmispiirissä, jonka yksinkertaiset olot tekevät hänelle mahdolliseksi
sydämissä pystyttää muistomerkkejä, jotka ulottuvat lapsiin ja
lastenlapsiin. Mikä on tuottavampaa kuin rakkaus, ja missä muualla sitä
voi varmemmin saavuttaa, kuin yksinkertaisten ihmisten piirissä.
Sentähden on sielunpaimenien ja opettajien osa erittäin ihana, ja
tuskin tiedän ketään, jota toimintansa menestyksen varmuuteen katsoen
voisi verrata heihin. Missä molempia yhdistää jumalanpelko sekä rakkaus
kansaan ja nuorisoon, siinä he välttämättömästi vaikuttavat
muodostavasti. He tuntevat joka yksityisen kodin; he puhuttelevat isää
ja poikaa, äitiä ja tytärtä, ja kylä on heidän maailmansa, mutta
maailma, jota he voivat syleillä.

Katsokaa ylemmäksi ja harvoin näette mitään semmoista! Kuta enemmän
sydän en rakkauden puutteessa, sitä yksinäisemmäksi se usein itsensä
tuntee korkeammissa piireissä. Siellä kirjoitetaan kyllä asiakirjoihin,
mutta ei sydämiin. Siellä tullaan ja mennään, maailma kulkee menoaan,
eivätkä ihmiset siitä välitä; mutta missä kelpo sielunpaimen tai
opettaja pitemmän vaikutuksen jälkeen eroaa ahtaasta piiristään, siinä
elämä pitkäksi aikaa pysähtyy ja kaikkialla kuuluu vienosti: Ole meidän
kanssamme, sillä ehtoo joutuu!



Itserakkaudesta ja ylpeydestä.


Ihmisten kaikkien vikojen joukossa eivät mitkään astu rohkeammin ja
enemmän peittelemättä esiin kuin itserakkaus ja ylpeys. Missä ne kerran
ovat saaneet jalansijaa ja levinneet, siinä ne myös tulevat näkyviin
ikäänkuin sanoaksensa: Katso, tässä minä asun, tämä on minun taloni!

Sen kautta selviää minulle, minkätähden usein neuvova, hyvää
tarkoittava sana ei oikein tahtonut lähteä kieleltäni, sekä että,
seisoessani neuvottavan edessä, tuntui kuin joku olisi sanonut minulle:
Puhu miten paljon tahdot; kaikki on kuitenkin kokonaan turhaa. Se on
katkera tunne, sillä velvollisuus vaatii neuvomaan, mutta toiselta
puolen tietää kuitenkin, että neuvominen siinä on kuin veden kantaminen
seulalla.

Ei voi epäillä että itserakkaus ja itsekylläisyys ei sovi kenellekään
niin huonosti kuin opettajalle. Miksi alinomaa puhutaan vain opettajan
-- itserakkaudesta ja papin -- ylpeydestä? Miksi ei puhuta muiden
säätyjen itserakkaudesta? Siihen on syynä, että jokainen tuntee näiden
kaikkialla vastenmielisten vikojen kaikkein enemmän rumentavan
opettajia ja pappeja ja olevan ristiriidassa heidän kutsumuksensa
kanssa. Siksi maailmakaan ei ole taipuvainen myöntämään opettajan
itserakkautta oikeutetuksi eikä suomaan sille tyydytystä ja siksi
saattaa syystä väittää, että itserakkaimmat opettajat usein myös ovat
onnettomimmat kaikista.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mietteitä kasvatuksesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.