Title: Haaksihylky y.m. kertomuksia
Author: Hallström, Per
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Haaksihylky y.m. kertomuksia" ***


HAAKSIHYLKY Y.M. KERTOMUKSIA

Kokoelmasta "De fyra elementerna"

Kirj.

PER HALLSTRÖM

Suomentanut

Siiri Karilas



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

Per Hallström.
Haaksihylky.
Sanaton.
Phocas.
Lähteet.



Per Hallström.


Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia
kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin
opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä
toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän
sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun
puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo
varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat
sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan
esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin
kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia.
Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia
kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä,
romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja
valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie
hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä
värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean
talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.

Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla.
Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on
olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno
sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan.
Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän
lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.

Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa
vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja
"Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia."
Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi"
sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna".
Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana,
suurenmoisempana ja sopusointuisempana.



Haaksihylky.


Ulkosaarilla puhuttiin vielä joskus tapauksesta, joka oli sattunut
noin miespolvi sitten. Paikka oli tietty, ja jos osui joutumaan sen
läheisyyteen silakkaverkkoja laskevien kalastajien mukana, saattoi
kuulla sanan, joka pani mielikuvituksen liikkeelle.

Ylemmä -- sanoivat he merkitsevästi varoittaen etsiessään nuotalle
ankkuripaikkaa likellä rantaa -- ylemmä! Muuten voi virta ajaa sen
sinne.

Mikä siellä sitten on? tuli kysyneeksi uteliaana merkitsevästä
äänenpainosta.

Hylky, kuului vastaus aivan kuin koko maailmassa olisi vain yksi
sellainen olemassa.

Ettäkö kivekset tarttuvat siihen kiinni?

Ei siksi. Kyllä siinä tarpeeksi syvää on. Mutta kalaonni ei ole
taattu sillä paikalla. Ja kun puhuttiin kalaonnesta, mitteli katse
epäluuloisesti vierasta, jonka suhde tutkimattomiin ja outoihin,
inhimillisiä hankkeita suosiviin tai vastustaviin voimiin oli
epätietoinen ja siten tosin lupaavakin, mutta samalla vaarallinen.

Niin kauan kuin laskemista kesti, oli mahdoton saada enempiä tietoja,
ja kivekset ja kohot molskahtelivat veteen, niin että kuului kuin
olisi vaiteliaisuuden perään pantu piste toisensa jälkeen. Vasta
kun kaikki oli valmiina ja pyydys kellui ylös ja alas tavallisesti
huomaamattomassa, kuvastelevassa iltamainingissa, saattoi tulla
kysymykseen jotenkin vastahakoinen myöntymys pyyntöön saada nähdä
haaksirikkoutunut laiva, jos siitä vielä oli mitään nähtävissä.

Eipä ollut paljoa. Siinä oli niin syvää, että tuskin etumastokaan oli
koskaan ulottunut pinnalle, ja nyt olivat molemmat mastot poissa,
joko talteenotettuina tai jonkun keväisen jäänlähdön vieminä. Vasta
sitten, kun oli kauan tuijottanut, käsi kiikariksi koverrettuna,
veden pinnan rajassa, saattoi erottaa kallellaan olevan rungon koko
reelingin. Saattoi nähdä katkenneet vantit, jotka kiemurtelivat
kannella kuin ankeriaat, ankkuripelin joutilaine kampeineen, valmiina
pyörimään kuin joku sadun eläin, ja ruorinvarren kauas sivullepäin
väännettynä samoin kuin silloin kun se teki viimeisen epätoivoisen
yrityksen vaaraa välttääkseen. Kaikki oli tummaa, varjomaista, melkein
aineetonta. Näki myöskin kajuuttaportaan aukon, joka oli musta kuin
kaivos ja tuntui johtavan aivan suunnattomaan kuiluun. Huolimatta
selvästä alastomuudestaan oli se kammottavaa kuten kaikki, mikä on
ollut ihmisten omaa ja sitten luisunut kadoksiin elämän käsistä. Ei
ainoakaan meriruoho eikä leväkasvi ollut siihen juurtunut, luultavasti
syvyyden tähden. Mutta saattoi myös tuntua siltä, kuin jonkinlainen
kirous olisi pitänyt ulohtaalla kaiken kasvullisuuden. Tiheänä
laumana lähestyvä lahnaparvi säikähti laivan varjoa, ja leveät kyljet
välähtivät metallimaisesti sen samassa kääntyessä ja kadotessa. Oli
aivan kuin sadat keihäänkärjet olisivat taittuneet oudon, aavemaisen
valon kajastuksessa.

Oli mahdotonta käsittää, kuinka alus oli voinut upota sellaiseen
syvyyteen ja siksi kaukana maasta.

Se oli tapahtunut keskiyöllä, kerrottiin. Kaljaasi oli ollut seudulla
outo, tullut kovaa vauhtia, kovassa myrskyssä. Sitten se oli törmännyt
terävään kallionkulmaan, kimmahtanut taaksepäin jonkun matkaa vajoten
ja luisuen äkkijyrkännettä alas. Ken tietää, miten kaikki oli käynyt.
Siellä se nyt joka tapauksessa oli.

Ei siis ketään pelastunut miehistöstä.

Ei kukaan elävänä päässyt sieltä. Eikä sillä hyvä; jälkeenpäinkin se
tuotti onnettomuutta.

Kun oli kuljettu kappale kotimatkaa, sai kuulla lisää, koko tarinan
sellaisena kuin se oli.

Tarinat ovat kansan suussa niukkasanaisia, aivan kuin ne vastoin
heidän tahtoaan jäisivät muistiin. He eivät puhu paljoa itsestään
ja vielä vähemmin luonnonvoimista, joista ei juuri tiedä muuta
kuin että niiden luonne on oikukas ja närkästyvä, niiden tahto
hiljaisuutta ja salaperäisyyttä kauttaaltaan. Siihen aikaan, kun ne
olivat taruperäisiä, eläviä yksilöitä, mainittiin niitä kiertelevillä
nimityksillä, sillä oikeissa nimissä piili taikavoima. Vaikka tämä
käsitys nyttemmin on hävinnyt, on siitä jäänyt jäljelle jonkinmoinen
arkailu. Muu johtuu luonteen kalseudesta. Ei ole paljoa sanomista
elämästä, jota on saanut kokea kaikessa sen kuivassa kovuudessa.
Aivan yksinkertaisesti kaikki käy niin ja niin, koska ei toisin voi.
Mieltäkiinnittävää se ei ole, eikä itsekään välitetä olla. Jos joku on
ajatellut ja tuntenut jotain elävästi, ei hän puhu siitä sanaakaan.
Niin säilyttää tarina vain tapahtuman lujan ja kuolleen luurangon, joka
on kokoonpantu muutamista kankeista sanoista, ja vieras kuuntelija
kysyy turhaan: eikö enempää? On ollut enemmän. Luuranko on ollut osa
elävästä ruumiista, joka nyt täytyy jättää arvaamisen varaan.

Siihen oli hyvää aikaa säyseitten sanojen välillä, joita soudunkin
tahdikkaat liikkeet venyttivät ja katkoivat. Kohta oli kaikki
lopussa, ja veneen jättämä juova sileni ulapan vaaleanvihertävään ja
tiilenpunaiseen peilipintaan ihmeellisessä kesäyön valossa.

Tapahtuma oli ollut suunnilleen tällainen.

Haaksirikko tapahtui myöhään eräänä syksynä, jolloin oli tuullut kauan
ja kovasti. Mies, joka hoiti pientä majakkaa laivareitin varrella
olevalla luodolla, ei ollut voinut soutaa tarkastamaan, paloiko lamppu
todellakin. Niin oli hänen tapansa tehdä ainakin muutamia kertoja
öljysäiliön täyttämisten välillä. Hän oli hyvin tunnontarkka, ja nyt
häntä lakkaamatta vaivasi ajatus, että liekki oli saattanut sammua,
vaikka hän tuskin tiesi, kuinka se olisi voinut tapahtua. Hän oli
tehnyt kierroksen ulommaksi, lähdettyään viime kerralla paikalta,
ja nähnyt molempien valojen miettiväisten silmien tavoin loistavan
ja sulkeutuvan, ja vihreässä hämärässä ne olivat saaneet tähtiä
muistuttavan iäisyyttä sädehtivän valon. Kaikki oli kuten pitikin,
ja hän katseli niitä samalla mielihyvällä kuin ennenkin, mutta vesi
kuvastihe jäisenä ja synkkänä ja pian saapuivat puhurit. Päivien
kuluessa hän kävi yhä levottomammaksi, ja joka kerta, kun hän sytytti
piippunsa, lensi ajatus pienen liekin luo ja tikku sai palaa sormeen
asti, ennenkuin hän tuli sen sammuttaneeksi.

Päivää ennen tapahtumaa oli hän pyytänyt soutuapua eräästä mökistä,
johon oli helpoin päästä. Siellä asui neljä veljestä, mutta yksi ei
voinut tulla kysymykseenkään, sillä hän oli sairas. Hän oli joku
vuosi sitten ollut merihädässä ja pelastunut kyllä eräälle saarelle,
mutta saanut siellä viettää monta vuorokautta nälissään ja vaatteet
jäästä kalisevina. Se oli ollut niin kovaa, ettei hän koskaan voinut
enää lämmitä, vaikka joutui kuumeeseenkin. Hän oli aivan kykenemätön,
säryn murtama, miltei halvattu ja yski keuhkoja ja maksaa, kuten
sanotaan kaloista, jotka ovat nielleet koukun niin, että sisälmykset
vääntyvät ulos sen mukana. Pahinta oli, että koko hänen luonteensa
oli onnettomuudesta muuttunut, hän oli tullut katkeraksi, ilkeäksi ja
kateelliseksi kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä.
Hän makasi säyläsohvallaan vuorokaudet läpeensä kääntäen selkänsä
päivään päin, mutta tahtoi neuvoillansa puuttua kaikkeen ja oli siten
taakaksi itselleen ja muille.

Toiset olivat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin sillä seudulla, ja
majakanvartia toivoi varmasti saavansa heiltä apua, vaikka retki
olikin vaarallinen. Myrsky riuhtaisi lukonkääkän hänen kädestään,
kun hän astui tupaan, ja rajuilma kävi joka hetki kiivaammaksi, meri
kuohui mustana ja viheriänä rantajään takana, ja taivas oli pelkkää
ajelehtivaa levottomuutta. Hän olisi heti saanut mitä halusi, jollei
sairas olisi äkkiä ruvennut tarkkaamaan mitä oli tekeillä.

Hän käänsi laihat, venyneet, sinertävät ja verestävät, nyljetyn
hevosen kaltaiset kasvonsa huoneeseen päin. Häntä harmitti vanhuksen
juurtajaksainen puhe ja toimeliaisuus.

-- Mitä te nyt huolehditte? hän kysyi.

-- Lamppu voisi sammua, ja silloin...

-- Sammuako? Ja silloin? Mitä sitten?

-- Voi tapahtua onnettomuus, jos joku laiva sattuisi kulkemaan.

-- Onnettomuuksia tapahtuu aina. Sinä kyllä silloin nukuit rauhassa,
kun minä olin luodolla. Kaikki muut samaten. Ei minulla ollut kovin
hyvä olo. Antaa niiden pirujen käydä samoin! Mereen jääminen ei kai ole
pahinta.

Tuollaisia ajatuksia eivät toiset, terveitä ollen, voineet käsittää
ja he hankkiutuivat lähtemään ulos. Tässä oli jotain, joka kiihotti
sairasta saamaan mielipiteensä voitolle, ja hän tunsi suorastaan
jonkinlaista elämäniloa.

-- Myrsky taantuu ennen yön tuloa, sanoi hän tyynesti, sen kuulee
otteista. Se on nyt korkeimmillaan. Tunnen sen varmasti ruumiissani.
Odottakaahan vähän aikaa täällä, niin saatte nähdä!

Ja koska hänen murjotut jäsenensä todellakin olivat osoittautuneet
kykeneviksi aavistamaan säänmuutosta, ottivat veljet hänen sanansa
onkeen. Eihän tarvinnut suotta ruveta vaivaamaan itseään. Päätettiin
odottaa, ja sillä aikaa ilmestyivät pullo ja kortit pöydälle. Ei
tarkattu enää ulkona riehuvia voimia, eikä kukaan huomannut ottaa
ajasta vaaria. Ainoastaan sairas nosti tuontuostakin päätään nauttien
viekkaudestaan ja ehkä ensi kerran elämässään myrskyn raivoamisesta.
Se paisui yhäti, tullen hillittömäksi, se riemuitsi ja vihelsi
hävittämisinnossaan.

Käy kuten ennustinkin, puheli hän toisinaan. Nyt se pian lannistuu, nyt
siitä ei kohta ole mihinkään, nyt se ei voi enää matoakaan vahingoittaa.

Toisten ajatuksenjuoksu oli sekava; he vain hymyilivät mukana hänen
oudolle, kummalliselle hymylleen ja panivat sen juomisen laskuun.
Heistä tuntui hauskalta istua siinä, missä nyt olivat. Ennenkuin he
tiesivätkään, tuli hämärä.

Silloin syttyi välke raajarikon pimeään toivottomaan katseeseen.

-- Parasta olisi sytyttää valo, sanoi hän ilkeän voitonriemuisesti. Nyt
juuri se taisi sammua majakasta. Ja nyt tuntuu taas rupeavan tuulemaan!

Hän matki sitä vääntäen lapsellisesti, mutta samalla kammottavasti
huuliaan, jotka olivat halkeilleet ja haavoittuneet taudista -- huu,
huu, näin se panee! Ja kun hänen täytyi yskänsä tähden keskeyttää,
kuulivat toiset saman äänen, ainoastaan suurempana ja hurjempana
kaikessa pimeydessä ja autiudessa, kulkevan tuvan katon ylitse, huu,
huu.

Nyt he ymmärsivät, että olivat antaneet petkuttaa itseään, ja nauroivat
sydämestään sille kuin ainakin onnistuneelle ja hyvänsävyiselle
kepposelle. Oli liian myöhäistä ryhtyä mihinkään, ja kaikki olikin
ehkä ollut vain turhaa hälyytystä. Juotiin ja pelattiin vielä jonkun
aikaa, kunnes alkoi nukuttaa. Ainoastaan majakanvartia muisti vielä
levottomuutensa, mutta lohdutteli itseään sillä, että vaikkakin siihen
voi olla aihetta, ei hän voinut syyttää itseään velvollisuutensa
laiminlyömisestä.

Seuraavana päivänä huomattiin haaksihylky maalta päin. Pari ruumista
löydettiin ja jotain irtainta, josta laiva voitiin tuntea. Tutkimus
osoitti majakkatulen sammuneen. Polttoainetta oli kyllä, mutta jokin
koneistossa oli joutunut epäkuntoon. Kapteeni ja yksi mies oli
kateissa, mutta ei ollut pitkältä hakuaikaa, sillä talvi jääti pian
vedet. Sen mukana levisi unhotus kaiken yli.

Eräs veljeksistä ei ensi alussa voinut helposti rauhoittua. Hän oli
nuorin ja luultavasti hentoluonteisin; hän ei ollut vielä nähnyt muuta
maailmaa, kuten toiset, eikä siis tottunut sen tapaan, että ei saa olla
liian arkaluontoinen edesvastuuseensa nähden. Hän moitti itseään siitä,
ettei ollut auttanut, ja oli jonkun aikaa raskasmielinen ja kärsimätön.
Hän ei saanut puhua tapahtumasta, sillä jokainen viittaus siihen tuotti
hänelle sairaan veljen pilkan ja parjaukset. Tämä tunsi melkein vihaa
noita outoja vainajia kohtaan ja tekaisi heitä vastaan syytöksiä mitä
tyhmimmästä ja rikollisimmasta huolimattomuudesta laivan ohjaamisessa.
Tämä pakko syvensi nuoremmassa veljessä vaikutelmaa, mutta tuskin se
sentään jätti jälkeensä vallan syvää arpea, sillä ennen joulua hän taas
oli entisellään. Hän oli voimakas, rohkea ja hilpeä nuori mies, nimeltä
Mauno.

Keväällä, kun meri pääsi kahleistaan, ruvettiin taas puhumaan hylystä.
Tiesi millä perusteella kulki huhu, että siellä oli rahoja; pian sai
se varmuuden muodon ja summa voitiin sanoa taalereissa. Pojat, jotka
ennen sen enempää ajattelematta olivat katselleet, kuinka etumaston
kehrä oli murtanut tähden kirkkaaseen jääkattoon, näkivät sen nyt
keinuvan ylös-alas aalloissa ja viittovan kaikenlaisia luvaten. He
makailivat pitkät ajat kokkanuora kiinni ja tuijottivat syvyyteen; he
luulivat näkevänsä jos minkälaisia rikkauksia ja tavoittelivat niitä
haroilla, jotka tavallisesti takertuivat touvistoon jääden sinne. Sen
pitemmälle ei päästy, sillä syvyys oli liian suuri. Aikaihmisiä pidätti
tästä pelastusyrityksestä vaisto, joka sanoi sen hyödyttömäksi, sekä
rehellisyys, sillä jos rahoja oli, oli niillä omistajakin.

Mutta raajarikko, joka makasi säyläsohvallaan, tuli aivan kuin
noidutuksi tämän kuullessaan; hän väänteli ajatusta samalla kuin
itse kiertelehti tuskissaan, hänen katseensa jäätyi ja koveni yhteen
paikkaan tuijottavaksi. Miten hän lie puhunutkin, tosiasia on, että hän
sai veljet myöntymään ja tehtiin suunnitelma. Maunon, joka oli hyvä
uimaan, tuli sukeltaa noutamaan aarretta, ja koko hanke oli pidettävä
salassa. Itse täytyi hänen ruveta johtajaksi, vaikka ei ollut käynyt
oven ulkopuolella sairastumisensa jälkeen. Eräänä aamuna ani varhain
käytiin toimeen.

Suuri vene pantiin kuntoon ja takateljot peitettiin patjoilla, sairas
kannettiin peitteessä rantaan ja asetettiin niille. Ilma oli kolea,
hän yski melkein kasaan itsensä, kierrellen kuin ankerias lipossa;
hänen kasvonsa kävivät mustiksi kuin hukkuneella, ja puolikuolleena
hänet laskettiin veneeseen. Hän näytti kamalalta auringonvalossa,
maatessaan likaisena likaisella vuoteella läkähtymäisillään haukkoen
henkeä. Sormet hapuilivat kynsimäisen koukistuneina särystä, yskä oli
kumeampiäänistä kuin veden loiske venettä vasten, ja ajettuneita,
märkiviä silmäluomia pakotti kirkkaassa valossa. Mutta hänen noiduttu
tahtonsa voitti aina, hän laski leikkiä ja nauroi, vaikka se tuotti
aina yskänpuuskan, ja kun he tulivat paikalle, kurotti hän päätään
veneenlaidan ylitse, varovaisesti tunnustellen kuin mato ryömiessään
maasta esiin.

Hänet asetettiin laakealle kalliolle niin, että hän saattoi nähdä
kaikki; siinä hän makasi helteen lisääntyessä ja unohti tuskansa
hyvinvoinnissaan ja innoissaan. -- Toiset pitelivät pingotetulla
nuoralla venettä laivahylyn kohdalla, Mauno riisuutui, pani nuoran
vyötäisilleen, otti kiven syliinsä painoksi ja syöksyi päistikkaa
veteen.

Hänen piti ensin katsastaa paikkoja ja koettaa, kuinka kauan voi pysyä
veden alla. Raajarikon piti laskea aika suuresta merimieskellostaan,
että tiedettäisiin sitten myöhemmillä kerroilla milloin hänet piti
vetää ylös, jos liian kauan viipyisi.

Hän viipyi jotensakin kauan. Veneessä-olijat, jotka näkivät hänen
valkean ruumiinsa katoavan, hapuilivat peloissaan nuoraa; raajarikosta
tuntui kello seisovan, niin hitaasti kulki sekuntiviisari. Hänen täytyi
painaa se korvaansa vasten ja pidättää yskäänsä, voidakseen kuunnella.
Äkkiä pisti Mauno päänsä esiin aivan toisesta paikasta kuin he olivat
odottaneet, hymyilevänä, punaisena ja kiiltävänä, läähättävästi
hengittäen. Kun hän kykeni puhumaan, huusi hän iloisesti ja meluavasti,
kuten uivilla on tapana:

-- Se näytti puhtaalta ja siistiltä, kansi oli tyhjä. Oikein se näytti
kummalliselta, saattoi erottaa kaikki tarkkaan. Oli kuin kaikki olisi
ollut isompaa. Edessäpäin oli touveja, muutamia katkenneita vantteja.
Siellä alla oli jotain, mitä lie ollut.

Raajarikon katse kiilui ahnaasti, ja kello kilahteli ketjua vasten.

-- Siitä sinun olisi pitänyt ottaa selvä. Se voi olla matka-arkku.
Sinun pitäisi pitää nuora varalla ja panna silmukka sen ympärille.

Ja tuskin hän malttoi odottaa, kunnes veli jaksoi mennä taas alas.

Mutta Mauno seisoi hyvätuulisena ja hiljaisena veneessä hengähtääkseen.
Kun hän oli valmis, pisti hän käsivartensa irroitetun nuoran
silmukkaan, otti uuden kiven ja sukelsi.

Heidän hankettaan valaisi nyt iloisuus, joka valtasi jokaisen. Meri
päilyi vaaleansinisenä, ja hilpeät pikku laineet tanssien lipattivat
rantakallioita vasten. Pienet pilvenhattarat kuvastelivat epäselvästi
karehtivassa pinnassa, ja oli kuin olisi alapuolella ollut samanlainen
keveä, valoisa avaruus. Näköpiirin rajassa uiskentelevat saaret olivat
tuskin kiinteämpää ainesta; ne kimmelsivät sinertävän hopeisina.
Raajarikonkin täytyi huomata, kuinka kaikki oli iloista. Sekava
ajatussarja lensi hänen päänsä läpi, kuinka kaikki nyt näytti toiselta
verraten siihen ympäristöön, missä hän viime kerralla oli ollut,
kun meri ärjyi vaatien hänen henkeänsä, sokeana, viheriänmustana ja
jäisenä. Mutta hänen huomionsa kiintyi kelloon. Kesti kauan. Määrätty
aika oli kulunut. Ehkäpä Mauno siellä askaroitsi arkun ja silmukan
kimpussa. Parasta antaa vielä sekunti aikaa! Nyt sekin kului. Vetäkää
nuorasta!

Veljet tottelivat, ja nyt syntyi silmänräpäyksen kestävä kamppailu
heidän ja syvyyden välillä; nuorassa kiskoi ja rapisteli. Mauno sukelsi
esiin. Hän oli nyt väsyneempi kuin edellisellä kerralla ja tarttui
innokkaasti veneenreunaan. Kesti hetkisen, ennenkuin hän voi puhua ja
saada takaisin reippaan, uskaliaan äänensävynsä.

-- Olitte vähällä saattaa minut kiipeliin, hän sanoi. Nuora oli
touvisolmun alla. Minun oli muutenkin vaikea saada sitä irti, ja sitten
vielä veditte lisäksi.

Raajarikkoa ei tämä huvittanut.

-- Sinähän olet nyt ylhäällä, huusi hän. Mutta miksi et ottanut mitään
mukaasi? Matka-arkku...

-- Ei se ollut matka-arkku.

-- Miksi sanoit sitten niin? Mikä se sitten oli?

Mauno kiipesi veneeseen ja seisoi nyt väristen alastomuudessaan. Hän
piti käsiään ruumiista kaukana katsoen heihin inhoten ja melkein
epäillen.

-- Se oli ruumis, vastasi hän synkästi. Se oli kietoutunut köysiin
ja oli vääntänyt itsensä aivan kieroon. En koskenut siihen, en toden
totta. Kuljin aivan sen ohitse liki sen kasvoja ja silloin, yhtäkkiä
sen näin.

Hän oli vielä näkevinään ruumiin edessään, irvistelevänä, inhottavana
ja viheliäisenä, pussimaisen paisuneine, sinertävine lihaksineen ja
suurine keltaisine hampaineen. Hän sylkäisi ja puhui teeskennellyn
hilpeällä, reippaalla äänellä.

-- Hauskempaakin voi olla. En ole juuri halukas enää tuohon. Kuinka
monta tahdotte saada käsiinne? Minua paleleekin kovasti, en ikipäivänä
ole tuollaista vettä nähnyt. Jos minun pitää sinne vielä mennä, saatte
antaa minulle ryypyn.

-- Sen toki saanet. Ja he ryyppäsivät kukin vuorostaan.

Mutta Mauno oli vielä kahden vaiheella, hänen kasvonsa olivat verekkäät
ja punaiset paineesta, silmänvalkuaiset olivat verestävät ja ympärystät
pöhöttyneet kuin yöllisistä hurjasteluista. Hän näytti paljoa
vanhemmalta kuin äsken.

-- Mitä minä siellä teen? sanoi hän. Antaa sen jo olla.

Raajarikko vallan raivostui näistä estelyistä.

-- Ethän vain pelänne ruumiita, sähisi hän. Sinusta ei ole mihinkään.
Olet minua kurjempi. -- Ja hän sadatteli kohtaloaan, että oli pakotettu
makaamaan avutonna toisten kiusan esineenä. Se naula veti, Mauno pyysi
neuvoa.

-- Sinun pitää katsoa kajuuttaan. Siihen kai kykenet?

-- Kykenisinpä kyllä, jos ei ovi olisi lujasti kiinni. Siltä ainakin
näytti minusta. Se on voinut turvota.

-- Siinä tapauksessa taot sitä kivellä, ennenkuin luovut tuumasta.
Käsitätkö?

Mauno käsitti.

-- Minä teen niin. Mutta pitäkää varanne, kun vedän nuorasta.

Ja hän valitsi entistä raskaamman painon, jossa oli terävä särmä.

-- Kun nyt kerran täytyy, sanoi hän vaappuen veneenreunalla ja tähdäten
tullakseen oikeaan paikkaan mahdollisimman kauas edellisestä. Sitten
hän katsoi viivytellen ympärilleen, kuin olisi halunnut ottaa oikein
paljon päivänvaloa mukaansa, hengähti syvään täyttääkseen rintansa ja
molskahti veteen raskaasti ja äkkiä kuin hara.

Veljistä tuntui melkein kamalalta nähdä hänen valkean ruumiinsa
uppoavan pimeyteen. Vaikka valaistus ei ollut muuttunut, ei vesi
enää ollut niin iloisen näköistä. He aavistivat miltä hänestä mahtoi
näyttää. Kaamea viheriä avaruus, jota myrsky myllertää vaahtopäisten
harjojen välillä, pohja kallioineen, mutineen, kiviröykkiöineen
autiona, kylmänä, ahdistavana, mustat varjot onkaloissaan -- koko
kuollut maailma tuolla alhaalla meren pohjassa.

Se ei ollutkaan kuollut; yhtäkkiä sieltä kuului kumea, kova pamahdus ja
senjälkeen toinen niin voimakas, että melkein säikähdytti.

Ennenkuin he ehtivät ajatellakaan, että se johtui kivellä takomisesta
ja että vesi vahvisti äänen suurta, tyhjää laivanrunkoa vastaan,
tapahtui jotain kummallisempaa, pahempaa. Valkeanvihreä ainejoukko
tunkeutui pyörteissä veden pinnasta, työntäytyi sen yläpuolelle
ja aukesi ammottavan suuriksi kuplarenkaiksi, kuin jonkinlaiset
näkymättömät olennot olisivat hengähtäneet viimeisen henkäyksensä.
Se oli ilma, joka oli suljettu syvyyteen uponneen laivan muassa;
jälkeenpäin se huomattiin, ei silloin vielä. Oli kuin kaikki
kuollut, ihmiset, laiva, kaikki minkä vesi oli ottanut elävältä ja
tukahduttanut, sukupolvia kestänyt kauhu ja kylmyys, olisivat pyrkineet
ilmoille ja päivänvaloon ja aavemaisen matalasti päästäneet kuuluviin
huudon. He kuulivat sen myllerryksenä, jonka muodostivat erilaiset
äänet ja sanat, valitukset, kiroukset, tervehdykset kotiin, ja samalla
he tajusivat, että se oli vain särkyvien vesikuplien poreilua, jonka
he kuulivat. Ilmaan levisi jääkylmyys ja inhottavan paha haju, joka
suussakin maistui.

Kaikki kesti vain jonkun sekunnin, ja tuskallisen valppaasti tarkattiin
veljen merkkiä nuorasta. Se tuli melkein heti niin kiivaana nykäyksenä,
että oli vetää heidät kumoon, mutta he rohkaisivat mielensä ja vetivät.
Ensin se tuntui elottomalta painolta, sitten vauhti auttoi sitä
eteenpäin, niin että se sukelsi esiin itsestään heidän eteensä.

Se oli Maunon paljas valkea ruumis, mutta liikkeet eivät olleet hänen,
eivätkä kasvotkaan. Ne olivat tuskin elävän kasvot, silmät olivat
lasimaiset ja kaksin verroin isommat kuin tavallisesti, huulet verille
purrut ja leukapielet lukossa, ihon väri oli viirukas sekoitus kalpeata
ja verestävää, joka oli jo jäykistynyt ja mustunut. Hän taisteli
henkensä edestä ehtiäkseen veneeseen, mutta jäsenet eivät ottaneet
totellakseen, pää vaipui kerta toisensa perästä veden alle ja katse
pälyili pelokkaasti taaksepäin. Siellä oli jotain tulossa, niitä oli
kaksikin. Olisi voinut luulla näkevänsä kaksinkertaisesti. Mutta vain
ensi kauhun vallassa; sillä toinen ei ollut valkea ja hänellä oli
vaatteet yllään. Hän oli muuten tuskin ihmisen näköinen muodottomaksi
paisuneena, takkuiset hiukset limassa ja nenä pitkänä valkeana nokkana.
Vesi hänen ympärillään sai paksun, öljymäisen, sateenkaarenvärisen
kiillon, kuin olisi sille valutettu rasvaa.

Pari silmänräpäystä vain sen pää oli näkyvissä vedenpinnan
rajassa; se kääntyi hitaasti selälleen jonkinlaisessa kaameassa
mukavuudenharrastuksessa, paino veti sitä jaloista alaspäin, ja se
vaipui verkallensa syvyyteen.

Mauno oli silloin veneen luona; hänet vedettiin ylös, ja hänen
maatessaan jäykkänä tuhdolla oli toisilla aikaa ajatella.

Se oli luonnollisesti yksi alhaalla olevista ruumiista. Se oli
seurannut pyörteen mukana, kun Mauno vedettiin ylös, tahdottomana,
tottelevaisena joka liikkeelle kuten ainakin esineet, joilla on
suunnilleen sama paino kuin vedellä. Se ei olisi pelästyttänyt ketään,
ellei se olisi tullut niin äkkiarvaamatta, ja nyt oltiin jo valmiit
hymyilyyn. Mutta edellinen ilmiö kaikessa selittämättömyydessään
liittyneenä jälkimäiseen teki kaiken taas kammottavaksi.

Mauno tointui hitaasti ja loi silmänsä kohden taivaan sineä; hän makasi
liikkumatonna selällään tuijottaen siihen. Hän ei tahtonut siinä
vastata kysymyksiin, vaan vasta maalla, ja kun hän nousi veneestä, piti
hän silmänsä suljettuina, kuin ei olisi tahtonut nähdä vilahdustakaan
merestä. Hän katsoi puhuessaan kallioon väistäen muiden katseita.

-- Ei mikään ollut entisen kaltaista. Kun sukelsin, oli pimeämpää
kuin ennen, mutta minä näin paljon kauemmaksi. -- Ja muisto sai hänet
vapisemaan. -- Ahdisti kovin rintaa. En luullut pääseväni pohjaan.

Raajarikko tahtoi nopeasti päästä asiaan.

-- Sinäkö kolkutit? kysyi hän.

-- Minun täytyi. Lukko oli kiinni. Se kuului hyvin kovalta aivan pääni
vieressä. Vihdoin sain oven auki. Sitten... Enkö saa lopettaa?

-- Tyhmyyksiä! Kuinka se toinen piru tuli mukaan? Oliko se siellä
sisällä?

-- Kun sain oven raolleen, löi ilma vastaani ja ovi riuhtautui
käsistäni. Jokin veti minua alaspäin, korvissa suhisi, kaikki oli
yhtenä pyörteenä. Samassa hyökkäsi se kimppuuni, kädet kurkkuani
tavoitellen. En nähnyt sitä alussa, en tiennyt mistään mitään, minun
piti tarttua siihen pitääkseni sitä loitolla, se oli liukas, kylmä.
Kauheaa se oli. Se irvisteli minulle, tahtoi purra, ja minä taistelin
sitä vastaan. Näytti siltä kuin...

-- Äh, sehän oli kuollut eikä voinut hievahtaakaan.

-- Niin sinä luulet. Taidat tietää sen paremmin. Se kaatoi minut
kumoon, luulin kaiken olevan lopussa. Tahdoin huutaa, mutta muistin,
että silloin menisi henkeni. Se nousisi ilmoille pienenä kuplana. En
sitä voinutkaan, kaikki oli lukossa. Mutta kiskoin nuorasta ja niin
tulin ylös.

Raajarikko harkitsi hitaasti kuulemaansa. -- Se oli kapteeni, sanoi
hän, se on selvä. Hän oli juossut hakemaan rahoja ja jäi sinne. Näitkö
niitä?

Mauno ajatteli ja värisi. -- Minä näin paljon, minä, vastasi hän. Minä
näin paljon, minä. -- Mutta oli kuin ei hän olisi löytänyt sanoja sitä
tulkitsemaan.

-- Nyt sinä löydät ne helposti, vai mitä. Tiedät mihin sinun on
mentävä. Kaikki käy kuin tanssi.

Tämä oli jo toisista veljistäkin liikaa, ja he häpesivät hänen
puolestaan. Mutta he ihmettelivät kuitenkin vaikutusta, jonka hänen
sanansa saivat aikaan Maunossa. Ensin tämä ei niitä käsittänyt, vaan
seisoi hiljaa katsellen maahan ja pudistellen päätään saadakseen veden
korvistaan ja kuullakseen oikein. Jokin kasvoi hänessä, hän hengitti
kiivaasti.

-- Tarkoitatko, että menisin sinne uudestaan, sanoi hän, pureskellen
sanoja kuin ne olisivat sisältäneet jotain tavatonta, -- sinne
takaisin, tuonne alas?

Raajarikko katsoi kelloon, joka kilahteli hänen vapisevassa kädessään;
hän oli niin innostunut tarkkaamaan aikaa, että joka sekunti tuntui
tappiolta.

-- Tietysti, sanoi hän, mitä varten olisimme muuten tänne tulleet.
Joudu matkaan!

Silloin tuli Mauno katsahtaneeksi häneen ja näki hänen vääristyneen
ruumiinsa auringonpaisteessa, lähellä itseään. Oli kuin hän ei olisi
koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja hän tuijotti kauhistuneena vaanivaa
kovaa irvistystä ja koko tuota aavemaista olentoa. Samassa välähti
hurjuus hänen silmistään, ja hän päästi kirkunan.

Siitä ei syntynyt yhtenäistä puhetta, siihen hän ei pystynyt
raivossaan, joka heti sai mielettömyyden voiman. Kaikki
mielenliikutukset, jotka hän oli kokenut tuon niin lyhyen ajan
kuluessa, olivat kuluttaneet sitä lankaa, joka pitää koossa aistimukset
ja ajatukset ja jota me sanomme terveeksi järjeksi, ja nyt se katkesi.
Vieressä olevat kaksi veljeä saattoivat vain muutamista katkonaisista
sanoista arvata hänen kuvitelmansa ja vasta jälkeenpäin, sillä nyt he
saivat kylliksi tekemistä.

Hän tahtoi hyökätä raajarikon kimppuun ja työntää hänet mereen, hän
sekoitti hänet jumala tiesi minkälaisiin yhteyksiin kuolleen kanssa,
jota vastaan hän oli vedessä taistellut ja joka oli ollut vähällä
voittaa hänet. Täällä maalla hän tahtoi kostaa, syvyyden piti saada
omansa takaisin ja pitää se. Jähmetys, pimeys, viha eläviä vastaan piti
ajaa sinne, mistä se oli kotoisin.

Kirkkaassa päivänvalossa sukeutui tässä näytelmä, niin kamala,
käsittämätön ja ihmeellinen, että äkkinäinen katsoja ei olisi uskonut
sitä todelliseksi, vaan luullut näkevänsä hullua, kauhistavaa unta.
Siltä tuntui niistä osanottajistakin, joilla oli järki tallella.

Mielipuolen voimat olivat kasvaneet kaksinkertaisiksi, hänen paljas,
märkä ruumiinsa luiskahteli käsistä, ja kallio oli liukas. Hänen
jalkainsa juuressa oleva avuton raukka oli vähällä saada hengellään
maksaa ahneutensa, hän ryömi kallion reunalla ja ulvoi ja rukoili
puolestaan äänellä, joka tuskin oli inhimillisempi kuin hänen riehuvan
veljensä inhoa ja vihaa ilmaisevat huudot. Hyökkääjän alastomuus ja
mielettömän hurjat liikkeet muistuttivat eläintä, ja oli hirveätä nähdä
hänen tallaavan jaloillaan tuota raihnaista miehen jäännöstä. Molemmat
toiset veljet olivat, hämmästyksissään noiden kahden muuttuneista,
käsittämättömistä olennoista, vähällä antaa kaiken mennä menojaan,
mutta valitus piti heidän sääliään hereillä. Heidän ei olisi onnistunut
tehdä mitään, jolleivät olisi huomanneet nuoraa, joka vielä riippui
Maunon käsivarressa. Siihen he saivat hänet takertumaan ja kiedotuksi.

Hän ei sitten enää ollut niin hurjistunut, kun sai olla katsomatta
merelle ja veljeensä. Hänet raahattiin metsään, ja siellä hän
vähitellen rauhoittui. Mutta kauan kesti puhutella, ennenkuin saatiin
hänelle vaatteet päälle, sillä mielipuolen kuume ja pelko kaikkea
painoa vastaan ahdisti häntä jo. Hänet piti viedä kotiin maanteitse.
Se kävi hyvin, ja kun hän oli saatu vuoteeseen, vaipui hän tainnoksiin
kovassa kuumeessa.

Terveytensä hän sai takaisin, mutta pahemmin kävi ymmärryksen. Usein
se oli palaamaisillaan, mutta silloin ajatukset taas takertuivat.
Hän muisti selvästi ja tarkkaan kaiken, mitä oli kokenut laivahylyn
luona, ja hän puhui siitä jokaiselle, jonka tapasi, mietiskeli sitä
ja vaipui siihen lapsenomaisella kauhulla. Hänellä näytti olevan
sellainen käsitys, että hänen jalkainsa alla oleva maa oli ohut ja
hauras kuin jää, joka voi milloin tahansa murtua avaten pohjattoman
kauhujen kuilun. Menneensyksyinen omantunnon haavakin aukeni ja syöpyi
suuremmaksi; hän luuli olevansa ikuisesti kadotettu sentähden, että oli
laiminlyönyt auttamisen. Kun hän vaipui tylsyyden tilaan, tuotti se
hänelle itselleen samoinkuin muillekin lievitystä.

Veljeään hän ei ollenkaan kärsinyt näkyvissään, mutta kun tämä pian
kuoli, ei se tuottanut hänelle parannusta. Meri oli jäljellä, ja
hän pelkäsi sitä kuin kavalaa eläintä tai pimeyttä. Hän kuljeskeli
vaaratonna, toisten auttamana, jotka eivät paljoa enempää ymmärtäneet,
haparoivin, varovin askelin kuin yönvanhalla jäällä keinuvin liikkein
kuin olisi siten tahtonut tehdä painonsa niin pieneksi kuin suinkin.
Kun hän näki vilahdukseltakin vettä, kääntyi hän äkkiä, mutta katsahti
siihen kuitenkin salaa kuin johonkin persoonallisesti elävään,
salaperäiseen olentoon, joka hurjana ja kavalana vihaa ja pettää
ihmisiä. Vaikka vedenpinta olisi päilynyt auringossa kuinka valoisana
ja huolettomasti hymyillen, näki hän siitä aina tuijottavan myrskyn
vaaleanvihreän silmän ja kaiken sen, mikä piilee sen syvyydessä
tuntematonna, ihmismitan voittavana, ihmisajatuksen yli käyvänä. Niin
sai hän elää saarellaan kuolemaansa saakka.



Sanaton.


I

Kylä sijaitsi vuorien keskellä juuri siinä kohden, missä tunturiseutu
astui viimeisen porrasaskeleen laajalle, matalalle rannikkoseudulle.
Siihen aikaan oli metsä korkeampaa ja tiheämpää kuin nyt ja ulottui
kaikkialle, missä puitten kasvua eivät vesistöt valtavine syys-
ja kevättulvineen ehkäisseet eivätkä rakennelleet patoja tulvan
tuomisista, jotka sitten kasvoivat harmaata pajupehkoa. Mutta siinä
oli joki, jonka avaraan alhoon ihmiset jo varhain olivat asettuneet
asumaan. He olivat ojittaneet niityt ja kyntäneet parhaimmat pelloksi,
iskeneet kirveen ja tulen jättipuiden juureen ja suku suvulta
laajentaneet aluettaan. Siinä se nyt lepäsi helottaen etelä-auringon
valossa, ei ylen rehevänä, mutta varsin hyvänä ja ystävällisenä
vuoren rinteillä sijaitsevien punaisten talojen alapuolella. Kapeat
peltosarat vivahtelevine laihoineen liittyivät toisiinsa muodostaen
juovitetun ja ruudutetun peitteen, jonka kudonnan keveyttä ja hienoutta
alkukesällä ei mikään kyennyt voittamaan. Yksinpä suoniittyjen pienet
ladotkin loistivat silloin hopeanharmaina muistuttaen hajallaan olevaa,
lepäävää laumaa. Maa oli kuitenkin savista ja vaati jokseenkin kovan
työn hoitoonsa. Se aaltoili vielä eikä ollut saavuttanut tasangon
rauhaa, se nousi ja laski kuin leveän ja voimakkaan rinnan jähmettyneet
hengenvedot.

Heti yläpuolella muodosti joki kokoonpuristuessaan viimeisen putouksen,
joka ärjyi lannistumatta kesät talvet. Pakkasessa kohosi siitä valkea
usva, joka vyöryi virran mukana peittäen rannat jääkuoreen ennen
varsinaisen lumen tuloa. Lapset juoksivat sumuun ja huutelivat nauraen
toisiaan, vavahtivat äkkiä ja nauroivat hilpeästi ulos tul tultuaan ja
tavatessaan taas toisensa, posket kylmän raikastamina, mutta hiukset
kuin iän harmentamina. Alempana joki jäätyi, mutta jää ei koskaan ollut
täysin luotettavaa syvyyden alati levottomien, pyörteisten voimien
tähden. Usein tapahtui, että joku hukkui siihen, mutta ruumista piti
keväällä etsiä paljon alempaa. Käsivarret olivat usein ojennettuina
pään yläpuolelle aivan kuin viimeisen huudon hakiessa kotia ja
ystäviä; ne olivat jähmettyneet siihen asentoon suonenvedontapaisesti
yrittäessään tarrata kaikkeen, mikä oli rakasta ja turvallista. Arkku
oli tehtävä hyvin pitkäksi, ja se näytti kamalalta ja uhkaavalta; hauta
piti tehdä suuri. Lapsista tuntui, että sieltä voisi kuulua huutoja,
kun aurinko ja lämpö tulevat ja irroittavat kaiken sidotun.

Vuoret päättyivät jyrkin, hyvin korkein kallioseinämin. Ylinnä
oli metsä, ja koska oli vaikeata kuljettaa puuta sieltä ehyenä,
taikka vain kiivetäkin sinne, sai se seisoa paikallaan ja kasvaa
ja kaatua villinä ja koskemattomana. Jättihongat muuttuivat
luuvalkeiksi puu-luurangoiksi, joissa kotkat pesivät tapansa mukaan,
kuusenlatvojen muodostaman kovan, okaisen ääriviivan yläpuolella.
Kun kaikki oli verhottuna valkeaan, säteili ja paloi koko tienoo
aamu- ja ilta-auringossa taivaan viheriää lasia vasten kuin jääkukat
ikkunaruudussa, ainoastaan paljon suurempana kooltaan etäisyydestä
huolimatta. Kaikki oli jäykkää, suurta ja kummallista kuin unesta
mieleen jääneessä maassa, siellä tapahtuneitten ihmeellisten kokemusten
häivyttyä muistosta.

Vuodet läpeensä tarttuivat kalliot joka ääneen, joka syntyi niiden
keskessä, ja leikkivät palloa kaiuilla, kunnes ne kuolivat ihmiskorvan
kuulemilta. Kun paimentyttö huuteli karjaa kotiin kaikilla hyväilevältä
sointuvilla nimillä, silloin syvältä kivestä kaikui sama ääni, ja
oli kuin satukansa olisi siellä sisällä myöskin koonnut laumojaan,
suurempia, rikkaampia ja koreampia kuin mitä ihmisillä oli. Tai kuin
he pilkalla olisivat matkineet onttoja ja köyhiä ääniä, tai vihassa ja
vahingonhalussa tahtoneet houkutella luokseen toisten omaisuutta. Näin
erilaiselta se voi kuulostaa hetken ja tunnelman mukaan.

Kun rekien kulkuset soivat äänekkäästi pakkasessa joelle vievällä
tiellä ja äkkiä katosivat mutkauksessa, silloin kuulosti
jäljellejääneistä, kuin ne olisivat suoraan menneet vuoreen ja
laulaneet edelleen sen sisällä kiemurtelevilla poluilla, jotka olivat
lukitut kuolevaisilta ja mistä ei kuitenkaan yksikään ollut koskaan
palannut takaisin.

Kaikki suljettu ja salaperäinen, vuosisadasta vuosisataan ahdistettu
ja unohdettu, se tuli seudun asukkaille tunteen taustaksi. Ääniin
tuli syvä, verhottu sointu, joka jäi korvaan soimaan. Lujien kulmien
varjostamat silmät katsoivat miettiväisinä eteensä vakavassa ja
ikäänkuin juhlallisessa rauhassa arkipäivän yksinkertaisimmissakin
askareissa. Huulet olivat lujasti suljetut, ja vaikeneva näytti
kuuntelevan sisäänpäin.

Siellä kasvoi voimakasta kansaa, tottunutta hillitsemään itseään, mutta
kuuroa sielunsa liikkeille, hiljaista toimessaan, hiljaisempaa ilossaan.


II.

Kerran kuoli siellä mies, ja koska perheen hyvinvointi oli jo ennestään
järkytetty useitten onnettomuustapausten johdosta, täytyi lasten
lähteä kotoansa vieraaseen palvelukseen. Vanhimman tyttären nimi oli
Ingert; hän ei ollut vielä täyskasvuinen, mutta hänestä näytti tulevan
suuri ja voimakas ja kauniskin. Hän tuli erääseen naapuritaloon, jonka
isäntä oli nuori ja naimaton ja jolla oli äitinsä talossaan. Se oli
arvossapidetty, hyvä ja rikas pesä, ja hänen oli siellä hyvä olla. Hän
sai yhä enemmän ja enemmän toimia huostaansa sitä mukaa kuin voimat
ja ymmärrys kasvoivat. Silloin hänen luonteensa muuttui iloisemmaksi,
kun hän tunsi olevansa hyödyksi, muutoin häntä vaivasi tieto siitä,
että oli vajonnut omistavien luokasta ja nyt oli toisten käskettävänä.
Vaikeinta oli olla kotiseudulla siinä asemassa, sillä ne, jotka hänet
näkivät, saattoivat ajatella samaa kuin hän, ja hänen oli torjuminen
luotaan heidän aavistettu säälinsä.

Vihdoin rupesivat nuoret pitämään toisistaan. He eivät sitä osoittaneet
sanoin eivätkä ilmein, päinvastoin tulivat he vieraammiksi ja melkein
tylyiksi käytökseltään. Kumpikin säilytti omaansa jonkinlaisella
pelolla, joka tuli aremmaksi ja ylpeämmäksi tunteen heissä yhä
kasvaessa. Miksi niin piti olla, sitä he eivät ajatuksissaan
selvittäneet, yhtä vähän kuin miksi pilven varjo toi tuulta ja kylmää
mukanaan; siinä ei auttanut muu kuin kietoa vaate tiukemmin ympärille.
Jos he tutkivat sydäntään, tuntui heistä, että rakkautta, joka olisi
yhtä syvä ja voimakas kuin heidän omansa, tuskin voi olla olemassakaan,
se oli yhtä mahdotonta kuin että myrskytuuli voisi puhaltaa kahdelta
eri taholta. Tuntiessaan oman arvottomuutensa tuli kumpikin siihen
havaintoon, että häntä ei toinen voinut pitää yhtä arvokkaana kuin
hän itse piti toista, eikä kumpikaan tahtonut tyytyä vastaamaan
valheella rehelliseen huutoon. Tytöstä oli myös köyhyytensä esteenä
avioliittoajatukselle.

Muutoin he olivat kyllin onnellisia saadessaan elää toistensa rinnalla
ja antaessaan työn täyttää tunnonrauhalla päivän. Pitkään aikaan heidän
mieleensä ei johtunut edes pyytää enempää. Mies ei olisi tahtonutkaan
tehdä äitinsä mieltä vastaan, sillä tämä ei ollenkaan tahtonut miniää
taloon. Hänellä oli syöpähaava rinnassa, joten hänellä ei ollut
pitkälti elon aikaa. Sen tahtoi hän elää rauhassa ja tuntea tahtonsa
vallitsevan voimakkaana ja lujana, kunnes hetki oli käsissä, jolloin
sen tuli kääntyä pois ja särkyä. Hän katsoi elämään synkästi, mutta
rohkeasti eikä tahtonut verhota sitä ilon valepukuun. Se sai leikkien
kulkea edelleen tapansa mukaan, sitten kun hän itse oli kätkössä, mutta
nyt hän tahtoi olla hymyilemättä ja suutaan vääntämättä, koska selvästi
tiesi, minkä arvoista se oli. Hän piti paljon Ingertistä juuri tämän
hiljaisuuden tähden, jonka hän luuli sisältävän samaa kylmyyttä kuin
hänen omansakin, ja hän oli ystävällisempi hänelle kuin muille, syystä
että ei saanut tarpeetonta tuttavallisuutta vastaukseksi. Niin kului
aika, kunnes äiti kuoli.

Nyt tiesi mies, Gabriel oli hänen nimensä, että jos hän ollenkaan
puhuisi, pitäisi sen olla kuolemantapauksesta aiheutuneiden muutosten
yhteydessä. Mutta se oli vastaista hänen sopivaisuudentunteelleen,
hänestä tuntui kiittämättömältä heti sellaisen tappion jälkeen täyttää
aukko ja kääntää suru iloksi. Äiti oli ottanut suuren sijan ja
jättänyt jälkeensä voimakkaan ja juhlallisen muiston; yksin huoneessa
vallitsevan ilman ihmeellinen kylmyys tuntui henkivän puhtautta ja
hiljaisuutta, jota ei ollut rikottava. Poistunut oli vielä heidän
keskellään, ja hänen haamuaan ei pitänyt pelottaa pois ja sulkea ulos
pimeyteen, ikkunasta katsomaan toisten iloa.

Se, minkä hän sai ja mitä hänen tuli tehdä oli: puhutella Ingertiä ja
kysyä, tahtoiko hän jäädä kuitenkin taloon, vaikka hän nyt oli yksin,
ja tarttua siihen peräsimen osaan, jonka vainaja oli jättänyt. Aika sai
sitten rauhassa tuoda mukanaan sen, mikä oli tapahtuva, jos yleensä
jotain oli tapahtuva.

Mutta kun Gabriel kysyi häneltä, ääni hillittynä ja määräperäisin
sanoin, ei hän voinutkaan hallita katsettaan. Se hymyili ja hyväili
tulevaisuuden mahdollisuutta; siihen syttyi loiste heidän seisoessaan
eteisenportailla, silmäillen maaliskuun illassa hämärtyvää maisemaa ja
kevätvalon leikkiä lumella. Ja Ingert näki loisteen.

Ja Ingert oli hyvin ylpeä, ja hänen ajatuksensa oli nopsa ja terävä.

Hän ei ole koskaan ennen katsonut minuun noin, ajatteli hän, olen
kaunis hänen mielestään, hän tietää, että olen köyhä, ja tahtoo minua
jäämään tänne yksin kanssaan. Jos hän olisi ajatellut pitemmälle,
tarkoittanut jotain enempää, olisi hän nyt sen sanonut. Jos jäisin,
voisi siitä koitua minulle häpeää, sillä en voisi mitään kieltää,
jos hän oikein pyytäisi. Vaikkapa hän vain teeskentelisi rakkautta.
Tiedänhän, mitä miehelle voisi pälkähtää päähän, jos asuisimme täällä
turvallisesti ja tottuneina yksinäisyyteen.

Ja juuri siksi, että hän itse rakasti niin suuresti, tarttui hän
kovemmin ja ankarammin sydämeensä. Hän tiesi kyllä, että jos niin
olisi tapahtunut, olisi se kunnon miehen puolelta, kuten Gabriel
oli, johtanut avioliittoon. Taikka, jos hän pitäisi varansa, voisi
hän houkutella tämän siihen kunniallisella tavalla, huolimatta
köyhyydestään. Mutta pienintäkään viekkautta tai rumaa keinoa käyttäen
ei hän tahtonut saavuttaa onneaan, jos sitä sanaa ollenkaan sopi
käyttää, ei Gabrielin suhteen, vaikka hän muihin nähden saattoi katsoa
sellaista yhtä ennakkoluulottomalta kannalta, kuin oli tavallista hänen
piirissään. Nyt tarvitaan rohkeutta, ajatteli hän, ja samassa oli
hänellä sitä yllin kyllin ja hän pysyi lujana päätöksessään.

Ei, sanoi hän, ei hän tahtonut.

Ja Gabrielin silmissä loiste sammui. Hänkin kävi tilille rakkautensa
kanssa ja tarttui siihen kovasti ja vakavasti.

Hän ei vastaa rakkauteeni, ajatteli hän. En sitä koskaan ollut
toivonutkaan. Ainoastaan että ehkä joskus... Mutta niin ei pitänyt
käymän. Hän on oikeassa; jos hän niin tuntee, on parasta heti erota.

Ja täten oli hänelle vielä mahdottomampaa kuin ennen antaa edes
vilahdukseltakaan nähdä, mitä hän oli tarkoittanut. Heidän
hyvästijättönsä oli lyhyt, mutta ystävällinen. Hyvänä isäntänä ja
hyvänä palvelijana he erosivat, mutta raskaat olivat heidän askeleensa
toistensa luota.


III.

Ingert ei tahtonut jäädä paikkakunnalle. Oli mahdotonta elää siellä,
ajan pitkään yhä enemmän etääntyen hänestä, nähdä hänen ottavan vaimon,
tanssia hänen häissään, kohdata hänen lapsiaan. Jos taas sattuma
veisi heidät yhteen, uhkasi vaara uudestaan, sillä nyt, paremmin kuin
koskaan, Ingert tiesi olevansa olemassa vain Gabrielia varten. Hän meni
pois hakemaan uutta palveluspaikkaa, alemmaksi jokivartta ja sieltä
etemmä etelään, tasankomaalle.

Hän sai paikan erään talonpojan luona, jonka nimi oli Nils. Tällä oli
hallussaan paljon maata ja väkeä, ja hän oli kaikkien arvossapitämä ja
hyvä, vakava mies. Vähän aikaa oli hän ollut leskenä, ja hänellä oli
pieni poika.

Hän kiintyi vieraaseen tyttöön, joka toimitti hiljaa ja arvokkaasti
askareensa ja ehti siten enemmän kuin muut iloisuudellaan. Hän näytti
kuuluvan eri piiriin kuin kanssapalvelijat, tahtomattaan pysyttäytyen
heistä erillään. Tällaiseksi hänet teki, lukuunottamatta luonnon
antamia taipumuksia ja hiukan surunvoittoista muistoa erilaisesta
syntyperästä, rakkaus ja kaipuu jätettyyn.

Jos hänellä olisi ollut samat tunteet kuin minulla, ajatteli tyttö,
olisi hän jo seurannut minua ja noutanut minut pois. Nyt olisin heti
suostunut. Olenhan minä alati siellä, vaikka täällä näytän elävän.
Joka yö minun täytyy sinne siirtyä, vaikka en sitten muista, mitä olen
nähnyt. Hänen äänensä kuulen valveellakin omituisine sointuineen, joka
siellä liittyy joka ääneen. En olisi niin väsynyt, jos todellisuudessa
saisin kuluttaa jalkani sinne vievillä poluilla. Hyvä on, ettei häntä
sattuma saata likelle, sillä silloin olisi arpani heitetty. Näin ei voi
elämäni jatkua; minun täytyy, täytyy unhottaa.

Kun isäntä jonkun ajan kuluttua kysyi Ingertiltä, tahtoiko tämä tulla
hänen vaimokseen, kalpeni hän sen sijaan että olisi punastunut.

Kohtalo niin tahtoo, ajatteli hän. Se on hyvä ja vakava minulle, ja jos
se taivuttaa minun päätäni niin, että tekee kipeää, tapahtuu tämä siinä
tarkoituksessa, että näkisin pelastukseni. Velvollisuudessa olen tähän
asti löytänyt leponi, vaikka se olikin niukka ja helposti häiriytyvä.
Jos nyt omistan sen suurempana ja juhlallisempana, tiedän sen antavan
vielä enemmän, vaikkakin se maksaa enemmän. Silloin minun täytyy
pakottaa ajatukseni ja sydämeni; sisintä sopukkaa myöten on minusta
tuleva sellainen kuin pitääkin. Miehellä, joka tarjoo minulle kättään,
on aina ollut minusta korkeat ajatukset. Hän ei ole pyytänyt enempää
kuin mitä hänelle voin antaa -- elämäni on hän saapa. Tuo toinen
minussa kuolkoon. Se on pysyvä minusta kaukana, ja tie sinne sulkeutuu
vihdoinkin.

Ja Ingert myöntyi tarjoukseen ja hänestä tuli määräajan kuluttua Niisin
vaimo. Hän pysyi entisen kaltaisena, yhtä vakavana ja yhtä hiljaisena.
Monet luulivat hänen ylpeilevän asemastaan, mutta kun se soveltui hyvin
hänen arvokkaaseen, nuoreen olentoonsa, kunnioitettiin häntä yhtä
paljon siitä huolimatta.

Vasta kuukausien kuluttua saapui sanoma tästä lngertin kotipitäjään.
Gabriel oli koko ajan ollut levoton ja rauhaton kenenkään tietämättä
syytä siihen. Hänen luonteensa mukaista ei ollut istua murehtimaan
kadotettua onnea. Eikä kansakaan sillä tavoin käsittänyt elämää.
Vaadittiin paljon itseltään, ja jos se ei riittänyt antamaan rauhaa,
vaadittiin enemmän ja pakottauduttiin eteenpäin. Niin Gabrielkin teki.

Saadakseen jotain täytettä talvitöistä runsaasti ylijäävälle ajalle
rupesi hän rakentamaan lisää taloonsa, vaikka se oli hänelle jo
tarpeeksi tilava. Tuollainen hyödytön ylellisyys oli siellä silloin,
samoin kuin nytkin, tavallista, ja jos jotkut ihmettelivät, miksi hän
yksinäisyydessään niin teki, päätyivät he arveluun, että hänestä tuntui
vaikealta asua samassa talossa, johon äidin muistot olivat liittyneet.
Itse hän antoi sen selityksen käydä omastaan. Vastahakoisesti otti hän
vastaan apua ja yksin haki hän puut metsästä. Siellä kuuli hän jokaisen
pakkasilmassa terävöityneen kirveeniskun, joka sattui jäätyneeseen
puunrunkoon, kajahtavan takaisin syvältä vuoresta ja vetoreen ketjujen
ratisevan sen sisässä. Silloin oli kuin olisi hänen rakennuksensa
keralla kasvanut toinen hanke, salassa ihmisten silmiltä, yhtä
salaperäisenä ja tuntematonna tarkoitukseltaan kuin hänen omansakin,
mutta suurempana ja valtavampana kuten kaikki, mikä on tulevaisuuden
porttien takana.

Väliin hän tuumi: Olen antanut onnen mennä luotani ja nyt rakennan
sille jotain, joka aina on pysyvä tyhjänä. Tahdon kuitenkin tehdä sen
valmiiksi. Mitä ne siellä vuoressa rakentavat? Onko niiden kohtalo sama
kuin meidän? Mutta mitä tiedän omastanikaan? Ehkä voi joskus käydä
niin, että talo ei jääkään tyhjäksi, ehkä hän tuntee samoin kuin minä.
Silloin tulee hän takaisin, ja silloin loistaa tupa häntä vastaan ja
sanoo, ettei hän ole poistunut ajatuksistani. Joutuin eteenpäin siis!
Kävipä miten tahansa, on hyvä tehdä työtä väsyksiin asti ja nukkua
rauhassa. Hän oli ennättänyt saada valmiiksi katon ja huoneet, valkeat
ja kajahtelevat tyhjyydessään.

Silloin tiesi sanoma kertoa, mitä oli tapahtunut. Nyt oli hänen
mahdotonta kauempaa rakentaa, ja aika kävi raskaaksi.

En voi jäädä tänne, sanoi hän. Täällä ei ole mitään ajateltavaa enää,
ei mitään askaroimista. Hän ei minusta välittänyt, hän ei voi enää
tulla takaisin. Nyt vasta Gabriel ymmärsi häntä varten rakentaneensa
ja että koko hänen toimintaansa oli vahva toivo kannattanut. Hän takoi
lukon ja asetti sen ovelle, eikä hänellä sitten ollut mitään, mikä
häntä olisi kiinnittänyt sille paikalle.

Minä menen hänen luokseen, ajatteli hän. Se lienee hänelle
samantekevää, sillä hänellä ei voi olla pienintäkään aavistusta
minusta ja minun tunteistani. Minä sanon, että olen köyhtynyt ja että
minun pitää mennä palvelukseen, kuten hänen ennen. Silloin hän antaa
minulle paikan, jos mahdollista, sillä ystävinähän erosimme. Ennen olin
onnellinen, kun sain vain olla hänen läheisyydessään. Yhtä hyvin voin
nyt olla, koska hän silloin oli yhtä kaukana minusta. Tai voin tulla
onnettomaksi -- samantekevä, kunhan saan olla siellä missä hänkin.

Ja hän jätti talonsa muiden huostaan, sanoi tahtovansa nähdä vähän
maailmaa ja katosi. Ei kukaan tiennyt minne tai miksi, mutta hänen
selityksensä sai käydä täydestä. Sellaista oli ennenkin tapahtunut,
että ihmiset äkillisestä väsymyksestä ja vaihtelunhalusta olivat
jättäneet halpa-arvoisena kaiken, mitä heillä oli, kokeakseen sitä,
mitä eivät tunteneet ja mikä siitä syystä tuntui elämisen arvoiselta.


IV.

Eräänä aamuna tuli outo mies hakemaan työtä Nilsiltä, joka työskenteli
metsässä.

Seisoessaan lumessa, vapaana ja luontevana muutellen asentoa, katsoi
hän talonpoikaa tutkivasti ja syvästi silmiin, ennenkuin esitti
asiansa. Oli kuin hän olisi tahtonut punnita hänet ja katsoa, mitä hän
oli miehiään, ennenkuin pyysi mitään. Siitä Nils piti, sillä hän tunsi
arvonsa, ja vaati sitä muiltakin.

Työtä oli saatavissa ja hän sai heti koettaa mihin kykeni. Ei kukaan
riittänyt hänelle voimissa ja taitavuudessa, ja Nils päätti ottaa
hänet rengiksi kysyttyään ensin hänen elämäntarinaansa ja saatuaan
tyydyttävät vastaukset sekä yhtä hyvät vaikutelmat hänen olennostaan.
Mies otti osaa työväen ateriaan ja meni heidän kanssaan illalla kotiin.

Ingert seisoi lieden äärellä ja näki heidän tulevan sisään, hiljaisessa
rivissä, pitkin, metsänkulusta pehmein askelin, kirveet käsissä. Ensin
hänen miehensä, sitten muut ikäjärjestyksessä, ja viimeksi, kun ovi
juuri oli sulkeutumaisillaan, tuli vieras.

Ingert kalpeni, hänen katseensa sivuutti niin nopeasti vieraan, että
näytti kuin hän ei olisi tätä huomannutkaan. Hän seisoi liikkumatonna
hilliten vavistuksensa, toisten ääneti asetellessa työkaluja
paikoilleen ja käydessä kehään tulen ympärille.

Nyt oli Gabriel aikonut näyttää hämmästyneeltä, mennä tervehtimään
Ingertiä tarkasti harkituin elein ja sanoa hänelle, kuinka kummallista
hänestä oli tavata hänet täällä. Tämän kysymykseen olisi hän
vastannut kertomuksella, jonka oli opetellut. Ingert olisi osoittanut
myötätuntoisuutta puolittain vieraasti, hiukan nyreästikin, koska
hänen asemansa Gabrielin suhteen oli niin omituisesti vaihtunut, mutta
olisi kuitenkin ollut suloista ottaa se vastaan ja kuulla taas hänen
ääntään. Mutta hän yksin näki Ingertin katseen, hänen vavistuksensa ja
kalpeutensa punaisessa valaistuksessa, jokin kouristi äkkiä kovasti
ja ylivoimaisen lujasti hänen sydäntänsä ja tukahdutti jokaisen
äännähdyksen. Kaikkein vähimmin olisi hänelle ollut mahdollista sallia
ensi sanansa, ensi liikkeensä Ingertin edessä olla valheen. Sitä hän ei
ollut ennakolta harkinnut.

-- Olen tuonut muassani miehen metsästä, kuten näet, sanoi Nils.

Ingert ei kuitenkaan katsonut häneen. Hän katsoi hänen takanaan ja
päällään liehuvaan varjoon ja värisi ajatellessaan kohta saavansa
kuulla hänen äänensä. Nyt siitä oli jo kauan, kun se oli kaikunut
hänen unelmissaan, mutta kuten niissä ennen, oli se vielä nytkin oleva
menneisyyden kajahtelevan ilman ympäröimä.

-- Niin näkyy, vastasi hän ainoastaan.

-- Aion pitää hänet täällä, jatkoi isäntä, koska paikka on vapaa ja hän
hakee palvelusta. Saat pitää huolen siitä, että hän saa mitä tarvitsee.

Kun asia oli niin yksinkertainen laatuaan, ei hän huolinut edes ottaa
selkoa mitä mieltä Ingert oli siitä. Se koski isännän aluetta, ja lyhyt
tiedonanto riitti. Jos hän olisi kiinnittänyt huomionsa Ingertiin,
olisi hän hämmästynyt.

Ingert tuli kaksin verroin kalpeammaksi ja aikoi painaa sydäntään,
ikäänkuin olisi jokin siihen pistänyt. Mutta käsi ei kohdannut rintaa,
sillä hän pakotti sen pysymään alallaan. Siinä tapahtui taistelu
katkonaisin nytkäyksin. Hän hillitsi myöskin äänensä värähdykset, kun
vastasi, mutta vastaus oli yksitoikkoinen ja lyhyt:

-- Vai niin! Sen teen!

Nils ei huomannut mitään, ollen väsynyt ja epäluuloton. Toiset
ajattelivat: Hän ei ole tyytyväinen, kun asia tuli niin äkkiä. Ehkä
hän panee pahakseen, kun isäntä yksin päättää asian. Tahtoa hänellä on
kyllä! Mutta heistä ei se seikka ollut erityisen merkillinen.

Gabriel seisoi paikallaan häiritsemättä, kenenkään kiinnittämättä
häneen huomiota. Hän katsoi katsomistaan, kun Ingert taas kääntyi
tuleen päin ja sen liekki leimahti korkealle sytykkeestä, jonka hän
heitti siihen antaakseen siten askartelua vapiseville käsilleen.

Miksi hän niin kalpenee? ajatteli Gabriel. Suuttumuksestako? Eikö
hän pidä siitä, että minä, joka olen ollut isäntä, muistutan häntä
siitä ajasta. Se minun olisi pitänyt ottaa huomioon. Tuo ei ole
hyväsydämisesi tehty häneltä, kun hän näkee minut köyhänä. Ei edes
tervehdi! Mutta joka tapauksessa ymmärrän, että minun tulee mennä.
Ei, jotain muuta se on, jotain enempää! Mikä puristaa hänen sydäntään
samoin kuin minunkin? Samako syy? Taivaan Jumala, olenko erehtynyt?
Onko onnettomuuteni paljon, paljon suurempi kuin luulinkaan? Vai eikö
tämä ole onnea, surullista onnea, jota en koskaan saavuta, onnea joka
tapauksessa! Lieden punaisessa kipuna patsaassa ja kekäleissä, jotka
loistivat kuin satulinnat ja luhistuivat maahan kuin elämän jättämät
lahonneet sukupolvet, näki hän heidän särkyneen tulevaisuutensa, heidän
suuren, kovan kohtalonsa.

Koko illan tuijotti hän sinne katkerana, surumielisenä, tuskan ja
juhlallisen surun valtaamana. Mutta hän ei ollut varma, oliko hän asian
oikein selittänyt, eikä voinut päättää mitään. Väsyneenä ja tulen lumon
vallassa hän tunsi olevansa oikeutettu omistamaan sen köyhän ilon,
jonka oli saanut. Tuossa hyöri Ingert eikä näyttänyt huomaavankaan
hänen olemassaoloaan, mutta hän kuuli hänen askeleensa, aavisti hänen
sydämensä sykinnän, arvasi hänen kukistetut ajatuksensa.

Mutta Ingert ajatteli: Hän rakastaa minua! Miksi hän muuten olisi
tullut? Nyt olen hukassa, nyt en koskaan enää saa rauhaa. Nyt palaa
elämäni loppuun tuolla lieden tulessa. Kun hän oli yksin Nilsin kanssa
kamarissa ja saattoi puhua vapaasti, sanoi hän:

-- Sinun ei pitäisi pitää tuota miestä täällä.

Mies hämmästyi. Asia oli jo päätetty ja unohdettu.

-- Ketä tarkoitat? Miksi?

-- Sinä et tiedä hänestä mitään. En pidä siitä.

Enempää hän ei voinut sanoa, sillä jos hän olisi hipaissutkaan siihen,
mitä oli ollut heidän välillään, olisi se ollut samantekevää, kuin
jos olisi avannut koko sielunsa, koko haavansa. Siinä samassa olisi
kaikki hänen ja miehen välillä ollut lopussa, ja hänenhän piti muistaa
velvollisuutensa ja valansa.

Nils oli ensi kerran tyytymätön häneen.

-- Se on minun asiani, vastasi hän. Hän on kertonut minulle mitä
tarvitsi. Muuten olen hänelle jo luvannutkin.

Tästä Ingert ymmärsi, että päätös ei ollut muutettavissa ja että hänen
oli tyytyminen, niin mahdottomalta kuin se hänestä tuntuikin. Hän
valvoi koko yön ja mietti.

Ehkä hän menee pois itsestään, ajatteli hän. Ei, sitä hän ei tee.
Kerran olemme eronneet. Nyt on kysymys ikuisesta erosta, joka koskee
elämää ja kuolemaa. Mutta minun velvollisuuteni on pakottaa hänet
siihen, oli sitten toivoa tai ei. Samaten kuin tähän asti emme saa
sanaakaan vaihtaa keskenämme. Ei ainoakaan ilme saa kieliä, mitä me
olemme olleet toisillemme, mitä olemme toisillemme. Nyt on se aika
ohitse, jolloin sanat olisivat auttaneet asiaa. Tuli on välillämme, ja
vaikka se kuinka polttaisi ja hivuttaisi, ei mikään saa ilmaista tuskaa.


V.

Aamulla hän oli valkea väsymyksestä, mutta pysytteli suorana ja
toimitti askareensa. Vieraalle miehelle hän ei sanonut sanaakaan
ojentaessaan hänelle ruokaosuuden muitten keralla. Gabrielin sydäntä
kirveli alistuva suru, ja lahja tuntui hänen kädessään nöyryyttävältä
ja raskaalta.

Kyllä minä erehdyin, ajatteli hän; eilinen oli vain tuhmaa unta. Häntä
varmaankin harmittaa. Mutta jos olen hänelle yhdentekevä, silloin
hänelle minun läsnäoloni ei ole mitään siihen verraten, mitä hänen
näkemisensä on minulle. Ja siinä tapauksessa, kuinka voisin silloin
mennä sanatta pois? Sitä ei voi auttaa; vaikka en koskaan saisi sitä
tietää, täytyisi minun kuitenkin tulla tänne takaisin. Tuo iltavalkea,
se vetää minua puoleensa kuin yölintua.

Toiset ajattelivat: Me arvasimme oikein. Vieras on hänelle
vastenmielinen. Hän kärsii, kun täytyy kysymättä sietää häntä talossaan.

Niin Nilskin arveli. Sitä en olisi häneltä odottanut, tuumi hän
itsekseen. Mutta sellaisia naiset ovat. Ehkä tein väärin kieltäessäni
häneltä -- noh, sitä ei enää voi auttaa, ja se menee kai ohi kuten
kaikki muukin.

Mutta se ei mennyt ohi, ei muuttunut muuksi.

Melkein vuoden kulki vieras töissä talon muun väen keralla. Hän ei
säästänyt itseään, hän teki kaiken voitavansa saadakseen aikaan
parhainta, eikä kukaan ehtinytkään niin paljon kuin hän. Tuvassa hän ei
vienyt suurta tilaa eikä millään tavoin koettanut tulla huomatuksi.

Se ei auttanut.

Ei koskaan emäntä häntä puhutellut, ei koskaan katsonut häneen. Kun
hänen täytyi ojentaa vieraalle ruoka, tapahtui se ilman minkäänmoista
näkyvää epäystävällisyyttä, mutta sanattomasti, aivan kuin tämä ei
olisi ollut ihminen, vaan jokin yliluonnollisista ja salaperäisistä
olennoista, joille vanhan tavan mukaan annettiin talon uhrit juhlain
aikana. Yhtä vaiti ollen otti toinen ne vastaan eikä näyttänyt
kummeksivan hänen käytöksensä omituisuutta. Gabriel painoi päänsä alas,
ja jos oli tulta liedessä, istui hän siihen tuijottaen vakavana, mutta
näöltään tyytyväisenä, ajatustensa ja unelmiensa vankina.

Hän ajatteli ja uneksi tähän tapaan:

Hän ei ollut täällä muiden joukossa, hän ei nähnyt Ingertin liikkeitä,
kun tämä kauniina, kalpeana ja hiukan ylpeänä kulki suuressa huoneessa;
hän vain kuunteli häntä. Hänen sisäinen silmänsä loi nopeasti kuvia
korvan vaarinottamisille. Siihen taloon, jonka hän oli jättänyt
tyhjänä ja puolivalmiina talvipakkaseen, kauas kylmien, jäykkien
vuorten keskelle, sinne hän siirtyi joka ilta. Yksin hän ei siellä
ollut; kaikki, mitä hän oli elämältä vaatinut, vaan ei saanut, se oli
hänen kerallaan siellä. Vaitelias nainen, jonka oma hänen sielunsa
oli, mutta joka ei siihen tahtonut katsettansakaan luoda, katsoi
siellä häneen kirkkaasti, syvästi ja loistavasti, puhuikin siellä.
Siellä he molemmat itkivät ja riemuitsivat. Siellä oli lumous heidän
väliltään kaikonnut, siellä piti elämä alettaman. Mutta kaikki ei
ollut tähän vielä valmista; juhlallisesti ja valoisasti piti se ottaa
vastaan. Kaikki suunnitelmat, joita hän ei ollut saanut valmiiksi,
vaan jättänyt jälkeensä paleltumaan syntymättömien sielujen tavoin,
täyttyivät nyt. Paljon kauniimmiksi kuin hän konsanaan oli nähnyt
tai uneksinut, muodostuivat hänen työskennellessään talouskapineet,
jotka täyttäisivät kamarit; kaikki oli loistavaa ja rikasta kuin
peikon aarteet, sen peikon, joka alkoi rakentaa rinnan hänen kanssaan.
Yksitellen ne valmistuivat, ja jokaisesta iloitsivat molemmat kuin
lapset ja ihailivat niitä kauan yhdessä. Heidän parhaillaan tätä
tehdessään saattoi osa työstä kadota hänen käsistään ja häipyä pois tai
koko paikka heidän välillään tulla tyhjäksi. Se ei häntä ihmetyttänyt.
Niin on onnen laita, ajatteli hän; kokonaisena ja täytenä sitä ei
helposti saa haltuunsa. -- Vielä parempaa piti kaiken olla kelvatakseen
Ingertille; aikaa oli yllin kyllin. -- Taas uudestaan alusta, ja
reippain mielin! Vaiva on niin rakas ja siunattu. -- Ja väsymättä
alotti hän unelmissaan uudelleen työnsä.

Hän istui hiljaa hymyillen, ja hänen silmistään välähtelivät niihin
kuvastuvat kekäleet. Ei koskaan aika tuntunut hänestä pitkältä yöhön
mennessä.

Mutta joka aamu, kun hän kohtasi Ingertin, hän suuntasi häneen nopean,
vaativan ja kysyvän katseen: Eikö se pian tapahdu? Muistatko, missä
olimme? Vaikka hän kääntyi pois, näki Gabriel, että katse sattui ja
että kalpea välähdys lehahti hänen kasvoilleen ja käsi yritti kohota
ylös, mutta pysähtyi heti.

Minä kidutan häntä, ajatteli Gabriel; lie syy kuinka suuri tai pieni
tahansa, sama teräs on lävistänyt meidän molempain sydämet. Minun ei
olisi pitänyt tulla, enkä saa jäädä tänne.

Mutta koko päivän hän ikävöi ja kaipasi kotiin. Hän oli kuin lumottu ja
tunsi, ettei enää vallinnut tahtoansa.

Olen tavannut osani sellaisena kuin kohtalo sen on minulle määrännyt,
ajatteli hän, enkä sitä valitakaan. Onhan hän minun läheisyydessäni.
Hänelle se ei ole mitään merkinnyt, se on vain loukattua ylpeyttä. Minä
olin hänen isäntänsä ja muistutan häntä siitä, minkä hän tahtoo unohtaa.

Tuo kaikki oli tullut tavaksi, josta ei voinut poiketa.

Nils ja väki olivat myös tottuneet ilmaan, jonka vieras oli muassaan
tuonut tupaan, eivätkä useimmiten huomanneetkaan eroa entiseen nähden.
Tehdäkseen kylmyytensä häntä kohtaan vähemmin huomattavaksi ja
siirtääkseen sen epäluulojen ulottuvilta oli Ingert muuttunut kaikkia
kohtaan harvapuheiseksi sanoen ainoastaan tarpeellisimmat. Se kuulunee
hänen olentoonsa, arvelivat toiset, ja heistä hän oli kaunis ylpeässä,
nuoressa arvokkuudessaan, tuskin häntä toivoikaan toisenlaiseksi, sillä
ei ainoakaan hänen velvollisuuksistaan tullut laiminlyödyksi.

Miehensä lapseen hän suuntasi kaiken, mikä ei muutoin saanut tulla
esiin. Hänestä tuli mitä hellin äiti pojalle, mutta iloton äiti, joka
vain antaa eikä koskaan odota mitään itselleen. Kun lapsi oli sairas,
saattoi hän kulkea ja kantaa sitä nukuttaen tuntikausia, kuunnella
sen vaikerrusta ja omia askeleitaan. Sitten istui hän unohtaen kaiken
muun lasta tuudittaessaan, kuin olisi hänellä ollut suru sylissään,
ja tuijotti lapsen vaalean pään yli tiheneviin, leveihin varjoihin,
ja pimeyteen, joka nousi lattiasta tulvivan virran tavoin. Jos häntä
johonkin kutsuttiin, laski hän taakan luotaan kaipuulla, ikäänkuin
jostain suloisesta eroten. Lapsi piti hänestä, mutta omalla tavallaan.
Se kiintyi häneen, mutta hymyili harvoin hänen läheisyydessään. Se
oli hiljainen ja miettivä, kuin olisi nähnyt aikaihmisten maailman
vakavassa ja pelottavassa tulevaisuudessa.

Nils kunnioitti Ingertiä vielä enemmän, kun tämä siten kohteli hänen
poikaansa, eikä nähnyt vaimossaan mitään virhettä, vaikka häntä joskus
ihmetyttikin se, että heidän elämänsä oli niin omituisen juhlallista.
Mutta se sopi hyvin hänelle, sillä hän oli hidas ja arvokas luonne,
joka oli kokonaan kiinni velvollisuuksiensa täyttämisessä.

Ja niin kului aika.


VI.

Eräänä päivänä, kun talvi taas oli tullut, tapahtui jotain.

Oltiin metsässä kaatamassa puita. Oli satanut paljon lunta. Se oli
alkanut ensin sumulla ja sateella, mutta puhdistanut sittemmin
ilman kirpeäksi pakkaseksi. Siitä syystä oli lumi tarttunut
korkeitten kuusten oksiin raskaiksi möhkäleiksi. Siinä ne riippuivat
eriskummaisten, nukkuvien olentojen muotoisina ja pitivät oksista
kiinni kankeilla jäsenillään, niin ettei juuri mitään pudonnut maahan
kirveeniskujen tärisyttäessä raudankovaa puuta. Nils ei kiinnittänyt
huomiota tähän painonlisäykseen, vaan viipyi liian kauan paikallaan
hakatessaan erään suuren puun tyveä. Samassa runko taittui kuin lasi ja
kaatui suoraan hänen päälleen.

Kaikki kuulivat rymähdyksen seuraavan liian nopeasti viime iskua,
kaikki käsittivät vaaran, mutta kukaan ei ehtinyt ajatella mitä oli
tehtävä. Ainoastaan vieras mies syöksyi esiin nopeasti kuin petoeläin,
kiskaisi isännän luokseen juuri kun isku hipaisi hänen päätään, heitti
hänet alleen maahan ja sai hänet pelastetuksi. Kättään hän ei ehtinyt
vetää tarpeeksi nopeasti pois. Se sai iskun, ja puun kylkeen jäänyt
oksan tynkä repäisi suuren, syvän haavan siihen.

Nils nousi ja katsoi ihmeissään pelastajaansa, ennenkuin huomasi,
minkä arvoinen tämän teko oli. Vielä sittenkin kiitollisuudessaan hän
kummasteli tämän käytöstä.

Mies seisoi omituisen jäykästi hymyillen, kalpeana, loistavin silmin
ja katsoi, kuinka verensä valui valkealle lumelle. Ei ainoakaan piirre
vääntynyt tuskasta, päinvastoin näytti se tuottavan hänelle nautintoa
ja vapautusta. Hän tuijotti punaisten pisarain tipuntaan, kuin olisivat
ne muodostaneet kirjoituksen, jonka selitys oli hänelle suuriarvoinen
ja antoi vastauksen lukuisien kysymysten vuohon. Hän liikutti hiljaa
huuliaan ja sanoi itsekseen: Niin piti käymän. Niin minun piti toimia
ja niin minä toimin. Näin opin tuntemaan itseni.

Hän oli yhtä kaukana ympäristöstään kuin joka ilta lieden äärellä
istuessaan, unelmiensa vankina kuten silloinkin.

Kiitos ei tullut kysymykseen, sillä oltiin säästeliäitä sanoissa ja
tunteissa kuten ainakin, mutta Nils kosketti melkein kunnioittavasti
haavoitettua kättä, kun tarkasti vammaa. Hän kehotti heti menemään
kotiin. Voisi olla vaarallista, jos kylmä pääsisi haavaan, sanoi hän.

Vieraan silmä välähti, kun hän kuuli puhuttavan kotiinmenosta yksin, ja
nyt kaikki huomasivat, kuinka valkeaksi hän oli käynyt haavasta. Mutta
hän hillitsi heikkoutensa, katse kävi taas tyyneksi ja hän oli itsensä
lainen. Hän ei tahtonut noudattaa kehotusta, veri sai juosta niin kauan
kuin tahtoi, ja vain vastahakoisesti hän sitten salli panna siihen
siteen. Kyllä sitä ehtii illalla katsoa, sanoi hän.

Kun he tulivat kotiin, oli emännän asia hoitaa haavaa. Muutamin sanoin
sai hän tietää mitä oli tapahtunut ja mitä renki oli tehnyt.

Nyt emäntä varmaankin puhuu hänelle, ajateltiin, nyt kai hiljaisuus
katkeaa. Ja siksi katsottiin jännitettynä häneen. Gabriel tahtoi
pysytellä syrjässä ja peitti kuin häveten kätensä, jossa maksoittunut
veri ja jää rapisi joka liikahduksella. Mutta hänet pakotettiin esiin
emännän luo tulen ääreen.

Ingert oli aivan valkea -- näytti siltä, että hän käsitti torjutun
vaaran sen koko laajuudessa, ja häntä näytti myöskin liikuttavan ajatus
uhanneesta tappiosta, arveltiin -- hän oli aivan valkea kuin kuollut
eikä hän nyt voinut hillitä vavistustaan.

Silmät laajenivat laajenemistaan, hengähdykset olivat lyhyitä ja
kiivaita, ja suun seuduilla värähti samassa rajusti ja jäykästi, kuin
olisi kiivas ja sekava puhe tahtonut syöksyä esiin. Mutta hän pidätti
sen. Hän ei edes katsonut vieraaseen, hänen käteensä ainoastaan.
Hänessä on sentään jotain jäätynyttä ja liian kovaa, ajatteli kukin
itsekseen ja käänsi pois katseensa tuntien hiukan vastenmielisyyttä.
Nuo kaksi saivat seisoa siellä kuin yksinään hiljaisuudessa, punaisessa
loisteessa.

Ingert haalisti vettä, liuotti hyytyneen veren ja otti pois siteen.
Silloin alkoi veri uudelleen juosta. Hän oli vähällä pyörtyä sen
nähdessään, mutta hillitsi itsensä hiljaa ja teki tehtävänsä. Hänen
onnistui miltei kokonaan estää kätensä vapisemasta.

Haavoitettu hymyili yhtä kummallisesti kuin silloin, kun oli
loukkaantunut, hyvin kalpea oli hänkin, mutta hänen silmänsä ja
kasvonsa loistivat. Oli kuin hän olisi nauttinut tuskasta, kun kiinni
takertunut liina irroitettiin haavasta, mutta kun Ingert kääri uutta,
pehmeää, vavahti suu kuin olisi itku ollut lähellä. Kun kaikki oli
valmiina, seisoi hän vielä paikallaan käsi ojennettuna, kuin olisi
mielellään läpikäynyt kaiken uudestaan vielä kerran. Hänestä näytti
Ingertin liike silmänräpäyksen ajan osoittavan epäilystä, oliko hänen
työnsä lopussa. Se saattoi ilmaista myöskin hänen puoleltaan toivoa
saada pitkittää kauemmin. Gabriel oli varma, että Ingertin sormet
vapisivat. Enempää hän ei saanut tietää, katse ei kohdannut häntä, ja
Ingert vetäysi nopeasti pois.

Iltakauden istui Gabriel, nyt haavakuumeen punertamana ja silmät
loistavampina kuin muulloin, ja tuijotti tuleen. Kasvoinilmeet
vaihtelivat nopeasti, valoisassa onnessa hymyillen kuville, jotka
ilmestyivät hänen eteensä.

Taasen oli hän mielessään sieltä poissa. Hänen verensä pulppusi
lämpimänä haavasta, ja sydän kävi keveäksi; samoin kuin pisarat
tulvivat hänen sanansa hurjina ja punaisina saaden nyt vastauksen.
Rakastettu ei ollut sanaton siellä. Sinä teit oikein, sanoi hän. En
koskaan olisi seurannut sinua tänne, jos olisit tehnyt toisin. Nyt
olemme toistemme omat, nyt olemme toistemme omat, eikä mitään halpaa
voi itää ajatuksissamme! -- Mutta koska käsi oli kipeä, ei hän voinut
sinä iltana rakentaa onneaan kuten tavallisesti. Se oli samantekevää,
aika ei käynyt raskaaksi, ja heillä oli tulevaisuus edessään.

Kun hän meni levolle, oli hän niin suloisen väsynyt kuin lapsi onnesta
ja valosta.

Joka kerta, kun haavaa hoidettiin, oli samanlaista. Ei mitään muuttunut
heidän käytöksessään toisiaan kohtaan, kaikki kävi sanatta, toisten
huomautuksesta. Lopuksi ei hoitoa enää tarvittu, ja silloin tuntui
Gabrielista hyvin tyhjältä. Vähitellen unohdettiin kaikki, myöskin
kummastus Ingertin kovuuden johdosta.

Koska renki oli pelastanut Nilsin hengen, saattoi vielä vähemmin kuin
ennen tulla kysymykseen hänen poismenonsa. Hän kuului sinne ja hän oli
siellä oleva aina. Ja kaikki jäi entiselleen. Niin tuli joulu.


VII.

Nilsin suvussa oli säilynyt vanna tapa, joka ennen oli ollut yleinen
niillä tienoin.

Kun talon isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon jouluaamuna, sanoivat he
juhlallisesti hyvästit koko talon väelle, vaikka useimmat lähtivät
heidän mukaansa matkalle. Se merkitsi sitä, että nyt, suurena
juhlana, irtauduttiin kaikesta, mikä arkipäivien aikana oli voinut
painostaa molemminpuolisesti. Vapautuneena kaikista painostavista
ajatuksista, omatunto tyynenä ja voimakkaana, tuli astua Jumalan ja
hänen loppumattoman armonsa eteen. Koko menneisyys oli oleva kirkkaana
hänen edessään rehellisessä pyrkimyksessään, joka kyllä saattoi
olla vajavainen pienessä ja suuressa, mutta joka kuitenkin koko
ajan oli sisimmässään tahtonut parasta. Muutamalla yksinkertaisella
sanalla pyydettiin toisiltaan anteeksi se, mikä olisi voinut olla
toisin, tai jos itku oli lähellä, tyydyttiin vain käsien puhuvaan
puristukseen. Vastaukseksi lausuttiin kiitos kuluneesta vuodesta ja
siunaus tulevalle. Se soi mielelle rauhaa, ja enempää tuumimatta,
miksi niin oli, huomasi matkan sujuessa, että öiset tähdet näyttivät
niin levollisilta avaruudessaan. Iloisemmin kuin muulloin kohdattiin
kirkon juhlallisesti ja kirkkaasti palavat pienet kynttilät ja heikko
aamusarastus, joka antoi lupauksen lähenevästä auringosta.

Tälläkin kertaa noudatettiin tapaa. Nils teki kierroksensa valaistussa
tuvassa, katsoi kutakin luottavasti silmiin, pudisti tukevasti
kunkin kättä ja sanoi, mitä hänellä oli sanottavaa, lyhyesti, mutta
levollisesti ja varmasti. Jotain lapsellista ilmeni tuon muutoin niin
arvokkaan ja hiukan karun miehen suoruudessa, ja kaikki ottivat sen
lapsena vastaan.

Viimeisenä joukossa oli Gabriel. Isäntä puristi lujasti haavan jättämää
arpea.

-- Minä tiedän parhaiten, minkä arvoinen olet ollut vuoden ajalla,
sanoi hän. Meidän välimme on hyvä.

Vieras katsoi häneen takaisin, kirkkaasti ja vapaasti kuten tapansa
oli. Hän vastasi isännälle, että niin oli, ja toivotti onnea sekä
siunausta matkalle. Itse hän ei aikonut lähteä mukaan, ja nyt hän
vetäytyi huomaamatta pois seurasta ja huoneesta.

Nils meni panemaan rekeä kuntoon sillä aikaa kuin vaimo sanoi
hyvästinsä.

Ingertistä oli tämä hyvin vaikeata. Häntä paleli liikutuksesta, ja
valot pistivät häntä kuin neulat. Tosin hän oli kaikille tarkoittanut
hyvää ja täyttänyt velvollisuutensa, mutta enempää ei hänen ollut lupa
tehdä. Kylmältä ja ylpeältä hän lie näyttänyt sivullisista, ja se häntä
suretti enemmän kuin koskaan. Tuotti kumminkin lievitystä tieto, että
Gabriel oli poissa, sillä hänelle hän ei tänäkään aamuna saanut virkkaa
sanaakaan.

Hän kulki hyvin kalpeana, mutta nopein askelin toisesta toiseen.
Hiljainen, terävä valo loisti hänen ympärillään, hän oli kaunis, mutta
arkamaisen hento; jokaisesta tuntui, että kulunut vuosi oli vienyt
enemmän kuin vuosi saa viedä. Hän on liian nuori kestämään osaansa,
ajateltiin, se ei voi kauan jatkua. Hän ei voinut sanoa paljoa, mutta
hän katsoi katsomistaan, ja hänen silmistään lukivat nuo huomaamiseen
sangen tottumattomatkin, mitä liikkui hänen sielussaan. Koko vuoden
suru ja salaperäinen pakko häämötti synkkänä loiston takana.

Uskokaa, uskokaa minua, näytti hän aikovan sanoa, minä se en ollut,
eikä minun tahtoni. Kohtalo laski kätensä minun niskalleni; silloin
minun piti pysytellä hyvin suorana, etten kaatuisi lattialle. Mitä te
olette tunteneet, ei ole mitään minuun verraten, uskokaa minua, ei
mitään.

Hän oli itkemäisillään, mutta oli onnellinen kuten se, joka edes
puolittain saa ilmaista sen, mikä on sidottu vastustamattomalla
voimalla.

-- Olenko ollut sinulle hyvä emäntä, kysyi hän. Ja he vastasivat,
ihmetellen miksi tunsivat itsensä niin liikutetuksi: Kyllä olet ollut.
Kiitos kaikesta. Ja hän sai heidän lämpimät, rehellisesti tarkoitetut
siunauksensa.

Lopuksi oli vain lapsi jäljellä.

Hän laskeutui polvilleen pojan eteen, joka seisoi nurkassaan ja suurin,
säikähtynein silmin seurasi tapahtumaa. Nyt olivat kyyneleet vielä
lähempänä puhkeamistaan. Hän tarttui pojan molempiin käsiin ja puhui
tälle kiirehtivin, toisiaan takaa-ajavin sanoin, joita muut tuskin
käsittivät.

-- En ole tehnyt elämääsi iloiseksi, sanoi hän, mutta en voinut,
minulla ei ollut iloa antaa. Kaikki eivät sitä saa. Ehkä sinun itsesi
täytyy se joskus oppia. Silloin pitää pysytellä pystyssä kuitenkin,
näetkös. Enkö sentään hiukkasen ole ollut sinulle äidin sijassa, äidin,
jota sinulla ei ole? Voitko kiittää minua kuluneesta vuodesta? Minä
en väisty, olen kestävä kuten tähänkin saakka, ja jos joskus -- sitä
älköön Jumala suoko -- pääset selvyyteen minusta, silloin myöskin
ymmärrät, että enempää ei voinut olla, ja annat anteeksi puutteet.

Poika katsoi kummastellen häneen. Niin paljon hän kuitenkin käsitti
sen yhdyssiteen vaikutuksesta, joka oli hiljaa ja synkästi punoutunut
noiden kahden välille, että itku syöksyi esiin.

-- Äiti on ollut hyvä, sopersi hän purkausten välillä ja painautui
arasti häneen, äiti on ollut hyvä.

-- Sinun pitää myös sanoa kiitos. Minä sanon edellä, sanotaan yhdessä.

Mutta tietämättään hän liitti sen ohessa kätensä ristiin ja lausui
kiitoksensa eräälle toiselle taistelevassa, nyyhkyttävässä surussa,
äänenpainolla, joka pelästytti lasta, niin että se kirkaisi. Ingertin
täytyi viihdyttää poikaa sylissään.

Kun hän nousi, tunsi hän itsensä keventyneeksi ja vapaaksi. -- Olen
siis kestänyt kokeeni, nyt se on takanani kaikkien muitten varjojen
keralla.

Mutta hän ei tarkastanut, oliko ketään unohtunut, vaan meni nopeasti
ulos.

Nils oli valmis ja sytyttänyt soihtunsa. Nyt suuntasi hän sen Ingertiin
ja katsoi tarkkaan häneen, kun kysyi:

-- Oletko sanonut hyvästisi kaikille tuolla sisällä?

Punerrus, jonka ilma kohotti Ingertin kasvoille kaikkien äskeisten
mielenliikutusten ja ristiriitaisten tunteitten jälkeen, pakeni
pois yhtä nopeasti kuin pimeys hänen ympäriltään. Mutta hän vastasi
rauhallisesti:

-- Olen.

-- Gabrielille myöskin?

Ingert säpsähti, ja hänen suunsa ympärille jännittyi tuskainen piirre.

-- Hän ei ollut sisällä.

-- Etsi hänet! Sinä et saa unohtaa ketään.

-- Ajattele mitä teet! Älä pakota minua siihen! Mieti tarkoin mitä teet!

Hänen äänensä kävi kummallisen syväksi. Mies hämmästyi nähdessään,
kuinka suuret, mustat ja epätoivoiset hänen silmänsä olivat tulen niitä
valaistessa. Soihdun liekki hulmusi tuulessa, pimeyskin punertui ja
madaltui. Pakkanen kipinöi ja vaikeroi maassa.

-- Ei saa mitään unohtaa eikä peittää, vastasi hän lujasti, ei nyt
enää. Vapautettuna kaikesta on meidän astuminen Jumalan eteen.

Tässä mies ei voinut myöntyä. Hän oli tehnyt sen monta kertaa vuoden
kuluessa, kun oli aikonut kosketella asiaa, mutta pidättäytynyt, kun
Ingert joka kerta oli painanut kädellään sydäntään, ikäänkuin siihen
olisi pistänyt. Silloin oli Nils ajatellut: minä olen siihen syypää
sentähden, että saatoin tehdä vastoin hänen tahtoaan. Mutta vieras oli
saanut kärsiä syyttömästi; tänään se oli sovitettava.

Ingert seisoi katsellen yhä häneen ja tuumi hänen sanojaan.

-- Ei saa unohtaa eikä peittää. Sinä niin sanot. Sinä sen parhaiten
tiennet.

Ingert tutki hänen kasvoistaan, pysyikö hän lujana vaatimuksessaan,
mutta ei enää kerjännyt. Päinvastoin, hänen katseensa ilmaisi miltei
uhkaa.

Mutta kun mies yhä seisoi odottaen liikkumattomana ja lujana,
tahtomatta edes toistaa mitä kerran oli sanonut, leimahti hurja liekki
Ingertin silmien pimeydestä, omituinen ilon ja tuskan hohde, jota Nils
ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut häntä samaksi. Hänen sielunsa ei enää
ollut siinä. Hän ei olisi kuullut, jos Nils olisi puhunut, hän kuunteli
jotain etäisyydestä, joka kietoi ja sitoi syvin, salaperäisin äänin.

-- Nyt minä menen, hän vastasi. Ja nopeasti, mutta ei kuitenkaan
niinkuin omasta tahdostaan, vaan oudon voiman johtamana, hän katosi
taloon.


VIII.

Gabriel oli vetäytynyt renkitupaan ollakseen mahdollisimman kaukana;
hän oli yksin. Siellä paloi pieni kynttilä, mutta yö painoi pimeänä
ikkunaruutuja. Oli kylmää ja autiota.

Hän istui sängyllään ja ajatteli, kuinka hänen vuotensa oli kulunut,
ja häntä paleli. Hän odotti, että oltaisiin jo valmiit, jotta hän
saisi palata tuvan lieden luo. Siellä hän kenties voi saada takaisin
ajatuksensa ja olla melkein onnellinen juhla-aamun kuluessa.

Silloin hän kuuli Ingertin askeleet ja tunsi ne.

Hän tiesi heti asian koskevan häntä, ja hän ajatteli: Nyt hän tulee
puhumaan minulle, häntä on pakotettu. Se voi koskea ainoastaan yhtä.
Sitä, että minun pitää mennä, että en saa jäädä tänne. Sitä siis olen
odottanut koko vuoden. Tietysti minun on totteleminen, mutta mitä
minulla on sitten enää maailmassa?

Ja hän istui liikkumatta paikallaan, katse jännitettynä oveen,
puolittain peläten, puolittain riemuiten. Nyt tuli vihdoin palkka hänen
palveluksestaan, vaikkakin se oli niin köyhä, että hänen täytyi sille
nauraa. Nyt hän oli edes olemassa Ingertille! Ihmisenä ihmisen vastassa
oli hän seisova hänen edessään siksi, kunnes muisto vain oli jäljellä.

Ingertin käsi oli lukolla. Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Mutta
Gabriel istui samassa asennossa.

Hän saa ajaa minut pois, ajatteli hän. En ainoatakaan hänen sanaansa
ole hukkaava. Siihen ne ovat liian kalliit, koska ne ovat ainoat, mitä
saan. Olen kyllin kauan niitä odottanut.

Ingert tuli suoraan häntä kohden. Hänen käyntinsä oli hyvin nopea,
melkein juokseva. Kasvot loistivat kalpeudesta pimeässä, mutta myöskin
jostain muusta syystä, Gabriel ei vielä tiennyt mistä.

Kun hän oli aivan Gabrielin kohdalla, avasi hän suunsa puhuakseen,
mutta ei saanut äännähdystäkään kuuluviin. Hän oli niin tottunut
pidättämään niitä hänen läheisyydessään, että ne kieltäytyivät
tottelemasta. Hänen kätensä tavoittelivat rintaa, pysähtyivät kuten
tavallisesti, vapisivat ja jäivät liikkumattomiksi. Nuo tuhannet
pistot, joista hän oli kärsinyt sanatonna, nyt olivat niiden terät taas
siellä. Hänen kasvoihinsa tuli pingotettu jäykkyys, ja kaikki valmistui
kamppailuun.

Niin antoi hän välttämättömän tulla.

Kädet kohosivat rinnalle ja puristivat sitä lujasti, kuin olisivat
tahtoneet kaiken terävän painaa syvemmälle sinne, ja sulkeutuivat
suonenvedontapaisesti ikäänkuin veri tulvaa ehkäistäkseen. Hänestä oli
rajattoman tuskallista vaikenemisen pakko.

Nyt liikkuivat jäykät huulet. Nyt se tuli.

Mutta siitä ei muodostunut sanoja, tuskin inhimillistä ääntä. Hurjana
vapauttavana huutona se murtausi esiin myrskyisenä riemuna siitä, että
vaitiolo vihdoinkin oli murrettu, mutta samassa se ilmaisi tuskaa
jonkun uuden, vielä entistä valtavamman edessä. Ja hän horjahti ja
vaipui lattiaan.

Hän ei sinne ehtinyt. Gabriel oli pystyssä ja piti häntä sylissään. Hän
jäi seisomaan, vaikka taakka kävi hyvin painavaksi.

Ingertin pää oli lähellä häntä, hänen kätensä sivelivät hänen kasvojaan
vapisevin nykäyksin. Hengitys hyväili lämpimänä ja värisevänä hänen
huuliaan. Hän pyysi anteeksi kaikkea, hän valitti heidän yhteistä
suruaan, hymyili heidän hetkelliselle onnelleen, tunnusti koko vuoden
tuskan ja rakkauden, joka oli painunut veriin.

Ingertillä ei ollut sanoja tähän, vaan ainoastaan kädet, joita hän
vielä jaksoi liikuttaa. Lopuksi -- kaikki tapahtui kuitenkin niin
nopeasti -- oli hänellä vain sielunsa, ja sen hän antoi pitkässä,
omituisen pinnistetyssä henkäyksessä aivan Gabrielin suulla. Sitten hän
oli aivan hiljaa.

Gabriel oli häntä suudellut suutelemistaan riemuiten ja kyynelöiden.
Hän tunsi pitävänsä käsissään ääretöntä onnea, jonka loisto sai hänet
unohtamaan siihen johtaneen tukalan tien ynnä kaiken muun kovan ja
raskaan. Mutta hän käsitti heti mitä oli tapahtunut, pidättyi ja seisoi
kuunnellen hiljaisuudessa.

Toisin ei voinut käydä, lanka ei voinut kehräytyä edelleen. Näin täytyi
heidän kohdata toisensa. Gabriel ei edes tiennyt, mitä hän tunsi sen
tapahtuessa, ainoastaan, että niin sen piti olla. Mutta hän ei voinut
päästää Ingertiä luotaan nyt, kun vihdoinkin piti sylissään kaikkea
kaipaamaansa, ja hän seisoi tuudittaen häntä hiljaa, katse suunnattuna
hänen olkansa yli ulos pimeyteen ja yön kylmiin tähtiin.


IX.

Kun tätä kesti liian kauan, tuli Nils noutamaan vaimoaan takaisin.

Silloin oli vieras istuutunut sängylle saadakseen vapaaksi käden, millä
hyväillä Ingertiä. Hän tuuditti häntä kuin lasta ja tuijotti jäykästi
mieheen. Hän oli samannäköinen kuin tavallisesti iltaisin tulen ääressä.

Sisäänastujan mykkään hämmästykseen hän ei vastannut. Hän siveli
Ingertin hiuksia otsalta ja osoitti hyväilyllään, kuinka kalpeat ja
muuttuneet tämän kasvot olivat.

-- Hän on kuollut, sanoi hän viimein. Ja hän lisäsi Nilsin
säikähtyneeseen, soinnuttomaan toistantaan: Hän on kuollut, kuten näet.
Hän tuli lopulta luokseni.

Ja hän tuuditti häntä ja painoi häntä rintaansa vasten kuten ennenkin,
huolimatta vaikka joku näkikin sen ja kuka näki.

Kun mies seisoi lamautuneena, ajatuksetta, jatkoi hän, yhäti tuudittaen
Ingertiä edestakaisin;

-- Minä rakastin häntä, näetkös, kauan sitten. Siksi tulin tänne. En
toivonut mitään voittavani, enkä saanut edes sanaa. Tahdoin vain olla
häntä lähellä. Sen sain. Elämäänsä hän ei saanut minulle antaa, siksi
antoi hän minulle kuolemansa. Nyt hän on minun.

Nils ei ymmärtänyt vielä mitään. Hän ei voinut uskoa sitäkään, että
Ingert todellakin oli kuollut. Kaikkihan oli niin käsittämätöntä.

-- Mitä olet tehnyt hänelle? kysyi hän ja lähestyi uhkaavasti. --
Päästä hänet! Anna tänne!

Mutta Gabriel istui vain ja tuuditti ja suuntasi häneen omituisen
tyynen, viilentävän katseen.

-- Mitäpä minä olisin tehnyt? Sinä lähetit hänet tänne, eikö niin?
Sinä olet antanut hänet minulle, ja nyt hän on minun, nyt häntä ei
kukaan voi ottaa takaisin. Hän on vaiennut vaikenemistaan pitääkseen
valansa, nyt sen käsitän. Mutta en ennen tiennyt, mitä se hänelle
maksoi. Vaitiolo kiristyi hänen sydämensä ympärille, sillä se oli minun
jo ammoisista ajoista ja se pyrki minulle. Lopulta katkesivat siteet,
mutta silloin ne olivat kuristaneet liian kovasti. Sydän ei voinut
kestää vapauttaan, kaikki oli tullut sille liian pieneksi. Se särkyi
samassa silmänräpäyksessä; mitäpä se muuta olisi tehnyt? Hänen on hyvä
olla, meidän on molempien hyvä. En kyyneltäkään ole itkenyt.

Nyt alkoi Nils ymmärtää. Hän muisti Ingertin viime ilmeen ja sanan,
hän taisteli itkua vastaan. Hän tunsi, että vieraan katse sulki hänet
Ingertistä pois, ja se koski kipeästi. Mutta hänen oma surunsa,
niin syvästi ja kipeästi kuin hän sen tunsikin, oli liian pieni
uskaltaakseen tässä ilmetä.

-- Sinä hänet olet surmannut, valitti hän.

-- Ehkä olet oikeassa, mutta mitäpä se nyt merkitsee? Katsohan häntä.

Ja Gabriel pyyhkäisi taas syrjään hänen hiuksensa ja osoitti, että hän
näytti hymyilevän. -- Etkö näe, että onni sen teki! Vielä enemmän,
kohtalo itse.

Nils sen näki, ja häntä paleli, vielä enemmän syrjään työnnettynä kuin
ennen, sokeassa surussaan.

-- Jos on niin kuin sanoit, sanoi hän, jos on niin kuin sanot...

Mutta hän ei epäillyt, eikä tiennyt myöskään mitä sitten seurasi hänen
ajatuksissaan.

Vieras liitti tyynenä sanansa siihen;

-- Silloin kuuluu minulle mitä tässä on hänestä jäljellä. Sitä et
häneltä kieltäne?

Ja kun mies hämmästyi hänen tavatonta pyyntöänsä, jatkoi hän:

-- Minä vien hänet sinne, missä hän on syntynyt ja kasvanut. Siellä hän
parhaiten lepää. Minulla on siellä talo ja minä rakensin uuden. Sen
jätin tyhjäksi, kun oli varmaa, että hän ei koskaan tule siinä asumaan.
Siellä hän saa maata paareilla. Joka ilta istuissani olen rakentanut
sitä edelleen kuullessani hänen askeleensa, mutta tätä en koskaan
uneksinut. Nyt sopii talo semmoisenaan hänelle. Paljaat, puhtaat
laudat. Nyt se on valmis, ja nyt hänen täytyy päästä kotiin.

Ja mies antoi lupauksensa hänen katseensa pakottamana ja tuntien
vähäisyytensä tämän suuren, puoleksi käsitetyn, selittämättömän
rinnalla. Kun Gabriel nousi laskien luotaan rakkaan, raskaan taakkansa,
teki hän sen Ingertin viimeistä matkaa valmistaakseen.

Soihdut olivat palaneet loppuun, huomaamatta kaikessa levottomuudessa
ja kauhussa. Tähdetkin olivat sammuneet. Juhlapäivä valkeni
juhlallisempana ja kylmempänä harmajassa kalpeudessa kuin koskaan
ennen kuluneen vuoden ajalla. Yli vaikeitten maitten ja jäätyneitten
vesistöjen poistui matkue siihen suuntaan vuorien väliin, missä
kulkusen kilinä soi kivistä aivan kuin siellä sisällä, ahdistetussa ja
sidotussa, äärettömän väkevässä ja salaperäisessä, valmistettaisiin
sijaa osalle Ingertin olennosta ja kohtalosta.



Phocas.


Phocas asui kappaleen matkan päässä Sinopen muurien ulkopuolella
puutarhassa, jonka hän oli perinyt aikoja sitten ja joka oli parhaiksi
suuri hänen yksin hoitaa. Siihen meni hänen päivänsä auringon noususta
sen laskuun.

Siellä hänellä oli tuhansia askareita: hedelmäpuita piti oksastaa,
harventaa, tukea, viiniköynnöksiä oli leikattava ja sidottava
punaisenruskeilla pajunoksilla lämpimintä auringonpaistetta kohden,
vihanneksia oli kylvettävä ja istutettava, kasteltava ja varjostettava,
etanoita piti poimia pois ja pieniä risuvalkeita sytyttää, kun halla
keväällä uhkasi kukanpuhkeamista. Joka ilta, kun hän oli lopettanut
työnsä, olivat hänen kasvonsa tyytyväiset ja hymyilevät ja hänen
selkänsä ja jäsenensä olivat väsymyksen turruttamat.

Hyvin hän nukkuikin, ja ainoana vaihteluna hänen elämässään olivat
vuodenajat, mutta nämäkin liukuivat niin tasaisesti ja sopuisasti
toisiinsa, ettei hän juuri milloinkaan tullut koonneeksi niitä vuosiksi
ja ajatelleeksi, kuinka monta hänellä niitä oli takanaan ja kuinka
monta mahdollisesti jäljellä.

Joskus tuli kulkijoita kolkuttamaan hänen portilleen, kun heidän
jalkansa olivat liian turvonneet kyetäkseen palvelemaan heitä
kaupunkiin saakka tai kun heillä ei ollut rahaa, millä maksaa
yösija. Phocas otti kaikki yhtä ystävällisesti vastaan, tarjosi
heille hedelmiään ja vihanneksiaan ja antoi heille pienen huoneensa
leposijaksi. Itse hän asettui etuhuoneen paljaalle lattialle pistäen
jalkansa kumollaan olevaan niinikoriin, etteivät kivet kovin uhoisi
kylmää, ja nukkui sielläkin yhtä hyvin.

Mitä hänen puutarhansa antimista jäi yli, sen hän jakoi seudun
köyhille, jokaiselle joka vain katsoi häneen ojentaen kättään. --
Ota se Jumalan siunauksella, sanoi hän, hänpä sen on antanut kasvaa.
Harvoin hän keksi useampia sanoja, mutta hedelmät maistuivat niin
vienoilta ja hyviltä ja paremmilta kuin muiden, Phocaksen ääni oli
niin hiljainen ja tyyni ja hänen ilmeensä niin rauhoittava, että moni
hänen luotaan lähtevä tunsi hänen luonaan asuvan onnen, hiljaisemman
ja suuremman kuin kenenkään muun, ja ihmetteli, ettei se herättänyt
kateutta, vaan ainoastaan kaipuuta. Kauan näki edessään hänen kuvansa
ja silmänsä, ja unohtui miettimään kuinka hänestä oli tullut se, mikä
hän oli, ja tähän kysymykseen toivoi vastausta innokkaammin kuin halusi
saada taas nauttia virkistäviä hedelmiä.

Tällä tavoin kertyi useita, jotka olivat valmiit liittymään Phocaksen
uskoon, ja he pyysivät häntä saattamaan heitä papin luo, joka kastoi
heidät jonakin yönä syrjäisen, viileän, solisevan lähteen luona.
Pyydettiin myös häneltä itseltään tietoja hänen oppinsa salaisuuksista,
mutta silloin hän näytti heille työstä kuluneita kämmeniään, kuin olisi
jotain niistä pudottanut, ja hymyili nöyrästi.

-- En tiedä muuta kuin mitä teille olen sanonut, vastasi hän.
Salaisuuksia minulla ei ole, ja ymmärrykseni on vähäinen. Hedelmät voin
teille antaa -- minkä arvoisia ne sitten lienevätkin, tulee lahjani
aina sydämestä -- mutta sitä en osaa sanoa, kuinka ne ovat itäneet,
kasvaneet ja kypsyneet. Siihen tarvitaan sadetta, tarvitaan aurinkoa,
niitä pitää hoitaa niin hyvin ja huolellisesti, kuin ne olisivat pieniä
lapsia, ja muuta ei ehdi ajattelemaankaan.

Uskovaisten seuroissa hän istui uloimmassa rivissä nyökäten silloin
tällöin hyväksyvästi, kun kuuli sanan, jonka täydelleen ymmärsi,
mutta itse hän ei puhunut koskaan. Hän alkoi jo olla vanha. Hiukset
harmenivat ja selkä kumartui sitä enemmän, kuta useampia köynnöksiä ja
vesoja hän nosti aurinkoa kohden.

Hänen rakkaassa, pienessä maailmassaan olivat kukat hänelle
rakkaimmat. Hän ei niitä viljellyt, sillä maahan oli oikeastaan
olemassa tuottaakseen ravintoa nälkäisille suille, mutta maa kasvatti
niitä itsestään siellä täällä peltosarkojen ja polkujen varsilla, ja
kiviperäisimmässä maassa, kukkulan huipulla, jota hän ei vielä ollut
ehtinyt raivata, kasvoi niitä runsaasti villinä.

Keskellä talvea pilkotti kuloheinän keskestä satakaunojen valkeita ja
punertavia tähtiä. Kultakukkainen krookus ilmestyi sitten, ikäänkuin
multa olisi leimahtanut pieniin liekkeihin aurinkoa vastaanottamaan.

Untuvavartiset vuokot pyöreine päineen, jotka niin pian väsyivät,
edustivat kukin erityistä hienoa sinipunervan vivahdusta kohoten
puhtaansinisestä hehkuvimpaan punaan. Hennot narsissit taivuttivat
päitään yhtä somasti, vaikka ei ollut kuvastintakaan, hyasinttien
terälehdet kiertyivät kuin kiharat niillä satuolennoilla, keijukaisilla
ja muilla, joihin ei enää saanut uskoa, mutta joista ei mitenkään
voinut ajatella kovin pahaa. Vielä oli siellä lukemattomia muita, jotka
kaikki olivat yhtä kauniita ja ihmeellisiä. Ja kun oli täysi kevät ja
koko ilma kaikui satakielten riemua ja palavaa rauhattomuutta, löysi
hän monin paikoin valkeita liljoja, joitten suoniverkoissa läpikuultava
puna tiivistyi sisäänpäin, kuin olisi siellä ollut sydän.

Hän varoi tallaamasta ainoatakaan, ja milloin hänen täytyi uhrata
joku, joka oli tunkeutunut hänen hedelmälliselle maalleen, tapahtui se
lyhyen, hiljaisen taistelun jälkeen, ja silloin täytyi hänen oikein
elävästi muistuttaa itseään siitä, että rajaviivojen piti olla suorat,
ennenkuin hän voi pakottautua vetämään vaon aurallaan. Eikä hän sen
tehtyään katsonut mielellään taakseen. Tämä olikin melkein ainoana
pilvenä hänen taivaallaan, ja senkin hän ajoi pois miettiväisesti ja
päivänpaisteisesti hymyillen inhimilliselle heikkoudelleen.

Eräänä iltana kesäpuoleen saapui kaksi miestä hänen luokseen tullen
kaupungista päin.

Heillä näytti olevan kiire ja he tuntuivat olevan kärsimättömiä ja
väsyneitä, suuttuneita toisiinsa riideltyään teistä ja poluista, ja
myöskin epätietoisia siitä, pitikö heidän jäädä tähän vai kulkea
eteenpäin. He olivat kyselleet neuvoa päästäkseen perille, kertoivat
he, mutta olivat saaneet valheellisia ja eksyttäviä vastauksia. Ihmiset
valehtelivat ilkeyttänsä, maailma oli kukkurallaan kiusallisuutta,
kivet polttivat jalkoja, ja nyt heidän täytyi pyytää suojaa yöksi, että
aamulla voisivat alkaa paremmalla onnella.

Phocas seisoi portillaan ja hänen edessään vieraat tummina illanvaloa
vastaan, synkistynein, rypistynein kasvoin. Heidän päittensä takaa
näkyi kaupunki, jonka yläpuolella oleva ilma oli levotonta ja
sakeaa johtuen liesien savusta ja kaikesta alhaalla vallitsevasta
kilpailevasta, kummallisesta kiireestä.

-- Sen näkee, että tulette tuolta, sanoi hän, ja hänen mieleensä
juohtuivat huhut, joita hänkin oli alkanut kuulla, että maailmassa
karttuivat viha, pahat työt ja ja kaikenmoiset vaarat. Monet olivat
olleet peloissaan ja valitelleet lastensa tähden, olivatpa muutamat
lähteneet tiehensä paikkakunnalta laahaten taakkojaan öisin pitkin
kukkuloitten jyrkkiä teitä ja tukahduttaen langetessaan tuskanhuutonsa.
Itse hän oli asettunut tähän, kuten muuhunkin nähden, rauhalliselle
kannalle.

-- Sieltäpäin ei tule mitään hyvää, lisäsi hän. Olkaa hyvillänne, että
olette sieltä päässeet, ja ottakaa vastaan lepo ja kestitys, jota
teille tarjoan parhaani mukaan!

Hän vei heidät sisään ja sytytti pari lamppua vierasten kunniaksi,
mutta sitten hänellä oli niin paljon puuhaa heidän tähtensä, ettei hän
ehtinyt katsoakaan heihin, ennenkuin kaikki oli valmista ja hän kantoi
ruuan pöytään. Kauniiksi heitä tuskin voi sanoa. Heidän kätensä olivat
känsäiset, kasvonsa litistyneet monissa nyrkkitaisteluissa. Karkeat,
lyhytkarvaiset silmäkulmat olivat omiaan tekemään katseen pistäväksi
ja raa'aksi. Mutta ruoka maitti heille hyvin, ja se ilahdutti Phocasta
niin suuresti, etteivät he olleet enää niin rumannäköisiä hänen
mielestään. Itse hän ei syönyt mitään, hän vain ajatteli, kuinka
järjestäisi parhaiten ja mukavimmin vierailleen.

He näyttivät nyt tyytyväisiltä, olivat ojentaneet jalkansa suoriksi ja
laskeneet aseet viereensä.

-- Me olemme kummallisella, asialla, sanoi toinen. Nyt se kyllä voi
tuntua ikävältäkin, kun istuu näin rauhassa ja levossa. Jos saisikin
vain täyttää vatsansa, lepuuttaa jäseniään eikä muuta tarvitsisi, niin
ei maailma olisi hullumpi. Mutta täytyy tehdä yhtä ja toista elääkseen.

Phocas nyökkäsi ystävällisesti ja miettiväisesti. -- Niin täytyy. Mutta
kun hän ei ollut utelias, ei hän kysynyt, mikä työ heillä nyt oli
tehtävänään.

-- Ihmiset keksivät niin paljon pahoja ja jumalattomia uutuuksia, sanoi
toinen kiukkuisesti ja nyökäytti kömpelöä päätään, ikäänkuin vain siten
saisi ajatuksensa liikkeelle. Niin ei saa jatkua, ja kellä on kourat se
käyköön käsiksi.

Niin, ihmiset keksivät kaikenlaista, ajatteli Phocas muistaen
levottomuutta herättävät kuulopuheet, joita oli saapunut hänen
korviinsa, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut yhtyä tuomitsemaan
lähimmäisiään.

-- Rakkaani, täytyy pysyä tyynenä ja odottaa parempaa aikaa, sanoi
hän vain. Kaikki kai tarkoittavat jotain hyvää, vaikka unohtavat sen
kiireessään. Syksytuulikin on usein kylmä ja vihainen, mutta sen
tarkoituksena on levittää siemeniä.

Mies ei häntä kuunnellut, vaan jatkoi:

-- Nyt meidät on lähetetty ottamaan selkoa eräästä, jonka sanotaan
olevan pahimman levittämään harhaoppeja ja saattamaan toisia turmioon.
Me viemme hänet tuonne alas ja siellä hän saa varoa nahkaansa.
Me vain saatamme häntä kaikessa ystävyydessä, sitten hän kyllä
tyytyy, hah-hah... Hänen luokseen me juuri haimme tietä, mutta
sitten vetivät ihmiset meitä nenästä kirotussa kavaluudessaan ja
pahansuopaisuudessaan. Hänen nimensä on Phocas, ehkä tiedät sinä, mistä
hänet löytäisimme?

Phocas toi juuri heille pyöreitä punaisia omenoita kauneimmassa
savivadissaan. Kun hän kuuli nimeään mainittavan ja ymmärsi kaiken,
horjahtivat hänen polvensa ja omenat tuntuivat lentävän reunalle ollen
putoamaisillaan lattiaan. Hän pyrki tasapainoon kaikin voimin, ja se
onnistuikin. Hedelmät pyörivät paikoilleen, mutta kädet vapisivat
kantamuksineen. Hän hymyili hämillään kömpelyydelleen eikä tiennyt mitä
vastaisi.

Miehet katsoivat häntä ja ajattelivat: Ehkä hän on sen ystävä, jota
haemme? Hän on vanha, kiltti ukkohassu, emme viitsi saattaa häntä nyt
pulaan, kun hän meitä kestitsee. Huomenna on vielä aikaa, ja onhan
niitä muitakin, joilta voi kysyä.

He eivät toistaneet kysymystään ja Phocas asetti omenat pöydälle ja
vetäysi syrjään odotellen jalka menoon valmiina, voisiko vielä jollain
tavoin heitä palvella. Mutta hänen katseensa oli hiukan hajamielinen,
ja hänen täytyi monta kertaa sitä pidättää, kun se tahtoi harhailla,
heidän päittensä yläpuolitse kiintyen milloin mihinkin tuttuun
esineeseen hänen huoneessaan.

Kun he olivat lopettaneet, vei hän heidät makuuhuoneeseen ja toivotti
rauhaisaa lepoa.

-- Missäs itse makaat? kysyivät he hyväntahtoisesti, sillä he
huomasivat, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuusija.

-- Älkää siitä huolehtiko, ystäväni, vastasi hän. Kyllä minä löydän
paikan itselleni. Minulla on ensin hiukan puuhaakin. Niin hän jätti
heidät.

Hän meni puutarhaan ja kulkea haparoitsi kukkulan laella olevalle
paikalle, josta hän paljon piti sen näköalan vuoksi. Aamuisin, kun hän
juuri oli saanut verensä iloisesti kiertämään työskennellen kasteen
viileydessä, nousi aurinko tuolta vastapäätä hänen kohdaltaan. Silloin
tuntui, kuin ei koko hiljaisessa maailmassa olisi muuta kuin taivaan
kultaiset liekit ja oma juhlallisen arka, kummallisesti liikutettu
sielu, joka tunsi pienuutensa, mutta tiesi kuitenkin kuuluvansa
tähän. Koko päivän oli siellä kauniimpaa kuin muualla; sieltä näkyi
vihreitten puitten alle peittyvät pehmeät kummut ja kauimpana vuorien
sininen viiva. Nyt ei sitä näkynyt, sillä oli aivan pimeä. Ainoastaan
tulikärpäset levittelivät hohtavaa ja katoavaa kipunaverkkoaan.

Phocas sai käsiinsä lapion ja kuokan ja mursi turpeen. Hiukan
surumielisenä hän ajatteli, että nyt hän ei voinut nähdä, vahingoittiko
kukkia, mutta hän työskenteli kuitenkin keskeytymättä asettaen
multapaakut varovaisesti syrjään samassa järjestyksessä kuin oli
ne ottanutkin. Häntä ilahdutti tieto, että paikka oli niin kaunis
päivänvalossa.

Hän kaivoi kuopan hyvin syväksi, ja se oli aika vaivalloista, kun
sattui tielle kovaa savea lihavan multakerroksen alta, jonka hän tunsi
niin hyvin ja tiesi olevan vaaleanruskeaa, kiiltävää, täynnä eloa
aurinkoon päin käännettynä.

Kukapa olisi luullut, että tuolla alhaalla on niin jäykkää ja
kuollutta, ajatteli hän tullen surulliseksi, ja häntä rupesi melkein
palelemaan sitä ajatellessa. Mitäpä tuosta, keskeytti hän ajatuksensa,
mitäpä sillä on väliä, kun kerran kuori kukkii niin kauniisti ja
runsaasti. Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin hän joutui valmiiksi, ja
hän oli hyvin väsynyt.

-- Eipä kannata enää mennä sisälle, puhui hän ääneen itsekseen, voisin
vielä herättää heidät. Ei se olisi minullekaan hyvä, sillä silloinhan
he suuttuisivat. Ilma on leuto ja ihana Jumalan hiljaisessa maailmassa.
Minä nukun täällä yhtä hyvin.

Ja hän asettui haudan partaalle, päänaluksenaan irti otettu
ruohomätäs. Hän ei voinut nukkua heti, ja kääntelehtiessään siinä
edestakaisin joutui hän makaamaan kasvot suoraan ylöspäin, silmät
tuijottaen avaruuteen, joka kaareili ja laajeni sitä katsellessa yhä
korkeammaksi ja suuremmaksi, kuta kauemmin siihen katsoi. Se oli
hyvin syvän sininen, mutta ei hetikään niin tumma kuin miltä se oli
ennen näyttänyt. Pikemminkin oli se muodostettu heikosta valosta,
joka punoutui tuhansista kimpuista ja sulautui toisensa kohtaaviksi
säteiksi. Siinä oli tiheän tiheässä tähtiä, aivan loppumattomiin, minne
vain katsoi. Lakkaamatta löysi hän uusia siitä, missä ensin näytti
olevan vain tyhjää.

Ne muistuttavat ruohikossa kasvavia satakaunoja, ajatteli hän; ensin
löytää vain muutamia, mutta jos katsoo tarkemmin, löytää yhä useampia
ja useampia, jotka ovat puolittain lehtien ja korsien peitossa. Ja hän
oli iloissaan, että hän tämän yhtäläisyyden avulla luuli ymmärtävänsä
tähtiä paremmin kuin ennen. Tavallisesti oli yötaivasten laki häntä
hiukan pelottanut kummallisella viileällä, hiljaisella suuruudellaan.
Kun hän oli kulkenut kotiin hartaushetkiltä, olivat kaikki nuo valot
olleet hänestä kysymyksien ikuisia virtoja, joita tuskin voi sulkea
ihmissanoihin, mutta jotka kuitenkin ikäänkuin kysyivät jokaiselta:
kuka sinä olet, mikä voima sinussa elää? Nyt ne hänestä olivat
rakkaita, ja hän kesti silmää räpäyttämättä niiden katseet. Kauan hän
siten makasi; viimein sulkeutuivat silmät ja hän vaipui suloiseen uneen.

Viileydestä päättäen aamupuoleen yötä hän kohosi hitaasti tiedottomasta
levostaan ja rupesi uneksimaan.

Hän nousi ylöspäin, kuinka, sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi
selvästi ilmanvedon hiukan palelevana turtumuksena jäsenillään ja
kasvoillaan. Pää ei kallistunut taapäin, jalat eivät tuntuneet
painavan. Yläpuolellaan näki hän tähdet, mutta ne olivat paljon
likempänä, suuremmat ja kirkkaammat kuin muutoin. Ne olivat aivan
niiden kukkien muotoisia, joihin hän oli niitä verrannut; joka säde oli
terälehti, joista ei yksikään ollut toisensa kaltainen, niin pieniä
kuin ne olivatkin. Jokaisella oli oma hohtavan valkea värinsä, joka
vivahteli punaiseen ja kullankeltaiseen.

Ei hän ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina. Se on ollut silmäini
vika, ajatteli hän; kuinka olenkaan onnellinen, kun saan nähdä ne
sellaisina kuin ne ovat. Ja niiden joukossa loisteli siellä täällä
toisia suurempia kukkia, ihmeellisiä, aavistamattoman ihania. Siinä
oli väriseviä kullanpunaisia liekkejä, jotka oli liitetty yhteen ja
taivutettu ulospäin kuin ruusunlehdet juuri auenneessa kukassa. Siinä
oli loistavia pieniä aurinkoja, jotka näyttivät sulkevan kokonaisen
elävän maailman sädekehäänsä. Siinä oli liljankukkia, valkeita kuin
aamuruskon soihtu; kummallisin kuvioin vetäytyi niissä hehkuva
liljanveri sisäänpäin sykkiviin sydämiin.

Phocas katseli kyllästymättä, ja vaikka kaikki oli niin suurta ja outoa
mahtavuudessaan, tunsi hän riemuiten kaikki tutukseen.

Minä ymmärrän niitä, sanoi hän; olen alati ollut niiden seurassa,
vaikka silmäni olivat liian hämärät voidakseen tajuta niiden ihanuutta.
Ne ovat kuuluneet jokapäiväisten tehtävieni piiriin. Ne tuntuivat
silloin vähäpätöisiltä samoin kuin minäkin ja minun työni, mutta nyt
näen, mitä ne sisälsivät. Ja hän avasi sylinsä vetääkseen ne syliinsä
tunteakseen kukkien tuoksun ja koskettaakseen niiden viileää, hienoa
hipiää.

Hänen kätensä sattui kovasti kosteaan multaan ja kiviin, niin että
hän heräsi. Yläpuolellaan, paljoa kaukaisempana kuin yöllä, hän näki
valonsarastuksen kalventaman taivaan. Tähdet olivat kalpeammat ja
pienemmät, heikommat ja värisevämmät ja näyttivät olevan äärettömän
kaukana. Mutta hän hymyili vielä näkemälleen, hän tunsi ne nyt ja
nyökkäsi ystävällisesti, yhtä paljon jälleentapaamistervehdykseksi kuin
jäähyväisiksi.

Phocas nousi ja huomasi värisevänsä vilusta. Hän katsoi hautaa, jonka
oli pimeässä kaivanut, ja oli varsin tyytyväinen työhönsä. Sitten hän
meni herättämään vieraitaan.

Kun he astuivat ulos, oli heillä vastassaan kalpea, selvä aamu, ja ukko
kulki valkeana, vilusta väristen ja kumarassa heidän edellään paikalle,
missä oli yönsä viettänyt.

-- Minä olen Phocas, jota te etsitte, hän sanoi. Nyt tahdon pyytää
teiltä jotain. Älkää viekö minua muassanne tuonne alas! Siellä ei ole
mitään hyvää, enkä minä sovi sinne, sillä tämä on minun maailmani.
Täällä tahtoisin levätä ja siksi olen -- järjestänyt kaikki parhaani
mukaan. Kaikki on valmista. Eihän siitä ole teille mitään vaivaa, vai
kuinka, ystäväni! Pääasiahan olikin, että minut otetaan hengiltä, siis
se ei voi ketään loukata. Tehkää se tällä paikalla, joka on ollut
minulle niin rakas!

Miehet hämmästyivät eivätkä tahtoneet enää olla tietävinään asiastaan.

-- Me sanomme, ettemme ole löytäneet sinua, vastasivat he. Pakene! Emme
tahdo tehdä sinulle mitään pahaa, kun olet meitä niin ystävällisesti
kestinnyt.

Phocas innostui ja tuli melkein kiivaaksi kärsimättömyydestä, ettei
hän, kuten tavallisesti, ollut osannut asettaa sanojaan niin, että
hänet heti olisi ymmärretty.

-- Kuinka minä voisin paeta, vastasi hän. Katsokaahan ympärillenne!
Täällähän minun pitää olla, kun kerran olen täällä elänyt. Jos
kieltäydytte, lähetetään toisia, ehkä pahoja ihmisiä, jotka eivät syö
palaakaan luonani, vaan sitovat minut ja raastavat mukaansa. Tekin
saisitte moitteita, ehkä pahempaakin siitä, ettette toimittaneet
asiaanne, -- ei se käy laatuun, senhän käsittänette? Nyt te olette
tyhmiä ja juonikkaita! Tehkää niinkuin olen sanonut ja antakaa minun
lopettaa päiväni täällä.

Se oli ensimäinen ajatukseni eilen illalla, kun te melkein säikytitte
minut, sillä se näytti niin mahdottomalta... Sitten tulin tänne ja
kaivoin haudan, sillä jos se olisi ollut tekemättä, ette olisi minua
kuunnelleet. Siihen vaivaan ette minun tähteni olisi ruvenneet. Mutta
nyt sen sijaan! Yhtä keveästi kuin muna säretään, otatte te minulta
hengen. Sitten lapioikaa tuota päälleni niin paljon kuin mahtuu.
Turpeetkin olen pannut järjestykseen, niitä tahtoisin myös saada.
Mielelläni soisin, että laittaisitte kaikki sievästi, niin ettei voisi
juuri huomata, että tässä on liikutettu ja rikottu maata.

Miehet eivät voineet kyllikseen kummastella, he vain tuijottivat
tuijottamistaan.

-- Kun olet niin halukas kuolemaan, sanoivat he, ja koska ehkä olet
oikeassa siinä, mitä puhut vastuusta... pitänee tehdä tahtosi mukaan.
Emme luulleet, että näin tulisimme maksamaan, kun eilen lyykistyit
omenoinesi. Mutta sano meille ensiksi, miksi tämä paikka on sinulle
erityisesti rakas? Ethän vain liene tänne jotain piilottanut, vai mitä?

Ja heidän kasvoihinsa tuli tyhmän viekas, kova piirre.

Phocas hymyili niin avoimesti, että se heti teki tyhjäksi epäluulot ja
sai heidät unohtamaan ahneutensa.

-- Kukkien tähden, sanoi hän, ja myöskin näköalan vuoksi, vaikka
sitähän en enää saa nähdä.

-- Niin, ja tuskinpa tulet kukkiakaan enää näkemään. He nauraa
rähättivät hänelle. Heistä hän alkoi tuntua niin omituiselta, että
sääli ja ihailu, jota he ensin olivat tunteneet hänen rohkeuttaan
kohtaan, väistyi raa'an huolettoman välinpitämättömyyden tieltä.

-- Kuka tietää, ystävä raukat? Tiedän niiden pysyvän tässä joka
tapauksessa. Ja juuri viime yönä, kun nukuin ja uneksin, minä ne näin.
Näin paljon muutakin. Tämä on hyvä lepopaikka, olen sen kokenut.
Oletteko valmiit.

Ja hän polvistui aivan haudan partaalle, niin että ruumis iskun
vaikutuksesta tuli itsestään putoamaan alas.

Hänen pyövelinsä täyttivät hänen tahtonsa, ja kun he tulivat ihmisten
ilmoille, kertoivat he kummallisesta ukosta. Niin tuli hänen kohtalonsa
tunnetuksi, ja ihmiset hiipivät paikalle, missä hän lepäsi, ja
rukoilivat kauan ja muistelivat häntä kauan ja hartaasti.

Aikojen kuluessa ruvettiin häntä pitämään pyhimyksenä, ja kun kullakin
näistä on ihmisten joukossa oma piirinsä, joka tarvitsee häntä enemmän
ja kiinnittää häneen suurempia toiveita kuin muihin, tuli Phocaksesta
niiden suojeluspyhimys, jotka maata muokkaavat ja hiljaisuudessa
toimivat yrttitarhureina ja istuttajina. Mutta hänen ystävällisen
voimansa luultiin suojelevan myöskin koko puutarhaa sarkoineen,
hedelmäpuineen, kylvöineen ja pitävän loitolla etanoita ja muita
vahingollisia eläimiä, ja hänen silmälläpitonsa alaisina paisuivat
punastuvat hedelmät, kuori uudistui ja kukat loistivat iloisina ja
suopeina ja ikinuorina vihreässä ruohossa.



Lähteet.


Minusta tuntuu, etten koskaan ole katsonut kevättä niin suoraan
sieluun ja silmiin kuin sillä kerralla. Olinkin silloin poika, ja se
oli ensimäinen matkani pohjoiseen. Viimeiset kouluviikot olivat tänä
heräämisen vuodenaikana kulkeneet ikäänkuin kaukaa ohitseni, aivan
kuin taivaan harmahtavassa sinessä liitävät muuttolintujen parvet
olisivat vieneet ne mukanaan vaaleneviin öihin. Kosken kohina soi yhä
innokkaammin kehottaen, kastanjapuitten umput loistivat yhä valkeampina
valossa, ja sadepilvien suuret haaleat pisarat herättivät pudotessaan
levottomuutta.

Jos käväisin kaupungin ulkopuolella, ympäröi minua siellä jo ylen
kypsynyt ihanuus. Ihme on tapahtunut, näytti se sanovan, olet liian
myöhään tullut sitä ihailemaan. Kokonainen vuosi ja raskaan talven lumi
ovat nyt välillämme, ennenkuin taas voit tavoitella minua, ja silloin
käy taas samalla lailla.

Oikeana kesäkuun päivänä istuin sitten rautatievaunussa ja kiisin kohti
metsämaita. Tie, joka johti tuntemattomiin seutuihin, kulki leveän ja
valkeavaahtisena vyöryvän joen ylitse, ja laaja sininen avaruus, jonka
kepeä, raikas ilma ympäröi minua, tuntui niin suurelta ja ihmeellisen
uneksuvalta. Äkkiä säpsähdin hämmästyksestä ja katselin valveutunein
silmin ympärilleni. Olin saavuttanut pakenevan kevään.

Pilvenpehmoisina varjostivat koivu- ja haapaviidakot notkelmien
hentoa vihreyttä joen kimmeltävän sinen reunoilla, havumetsän vielä
jähmetyksissä olevan tummuuden alapuolella. Aineellisuus näytti niistä
haihtuneen, mutta ne voivat vieläkin välkkyä ja loistaa matalassa
auringonpaisteessa, joka niitä kannatti säteillään, sekä levittää
illan viileyteen voimakasta, hienoa tuoksuaan. Vuodenvanhan ruskean
lehtikerroksen lomista pilkotti kukkia, joita en ollut vielä ehtinyt
poimia enkä omistaa. Oli kuin olisi vasta kuolleen, ikävöiden kaivatun
henkilön haamu ilmestynyt rakkaittensa piiriin, missä hänen muistonsa
oli alkanut vaihtua, ruveten säteilemään iäksi kadotetun runollisuutta,
ja nyt seisonut edessämme valoisasti hymyillen ja hiljaa kuiskannut:
Katsokaa, tässä olen. Tällainen on olemukseni, jota en voinut koskaan
antaa teille kokonaisena. Katsokaa minua, mutta älkää minuun koskeko!

Todellisuudessaan vielä haaveentapaisena kuin entisyys, väliin kuluvaan
aikaan vaipuvana, väliin pakottavassa rauhattomuudessaan eteenpäin
lentävänä, sellaisena löysin ja käsitin kevään.

Aurinko meni mailleen, mutta pimeys ei saapunut yön keralla. Minua
kuljetettiin hiljaisten järvien rantamitse, missä äkkijyrkät reunat
laskivat lehtipuitten latvoista muodostetun seppeleen seppeleelle; ne
tuoksuivat vielä kuten äskenkin, mutta loiste oli sammunut. Kalpea valo
vain loisti tuhansin vivahduksin, ja pari alhaalla tuikkivaa tähteä
paloi väristen vavahtelevilla oksilla. Ei kuulunut muuta kuin junan
vyöryvä jyminä ja taaksemme jäävä kaiku ja silloin tällöin laulurastas,
joka säikähtäen vaikeni kesken liverryksen.

Mahdotonta oli uskoa tätä kaikkea todelliseksi; maa lepäsi oikoisena
ja sidottuna, jäykän profeetallisen innoituksen valtaamana kuunnellen
sisintään ja tuijottaen taivaan valkeansiniseen avaruuteen. Oli kuin
ei se koskaan voisi herätä lumouksestaan, ja oli toivotonta vaikka
houkuttelevaa arvailla sen arvoituksia ja salaisuuksia.

Matka päättyi, ja minut tuuditti uneen näkymättömän kosken kohina,
kumea pauhu, jonka alkuperästä ei voinut saada selkoa, sillä siihen
tuntui sisältyvän kaikki tuo, mikä oli outoa ja viileää, kasteisen
harmaata ja raikasta.

Kun heräsin, katosivat öiset vaikutelmat tutustuessani koskeen ja
nähdessäni, kuinka iloisen hurjan ja huolettoman leikin aiheuttama
oli sen kohina. Kevät, jonka olin saavuttanut, ympäröi minua selvällä
päivälläkin, samoinkuin uusi vieras seutukin, johon minun nyt oli
tutustuminen.

Tienoo oli kaunista korkeahkoine metsäisine vuorineen, joitten
loivenevat rinteet olivat niin pitkät, että ne olivat samalla
sekä suurenmoisen että säyseän näköisiä, varsinkin tähän aikaan,
kun havupuitten tummuus kaikkialla notkelmissa häipyi kevään
kiiltäviin, nuoriin lehtiin. Joki virtasi hitaasti, kunnes joutui
kosken pyörteeseen; sitä ennen se muodosti jonon laajoja järviä,
jotka liittyivät toisiinsa niemien ja saarien lomitse. Jos seisoi
korkeammalla, saattoi nähdä kolme, jopa neljäkin vesikuvastinta
siintelevän toinen toisensa yläpuolella. Metsä oli luoksepääsemätöntä
ja villiä, toisin paikoin kivistä rytöä, toisin paikoin suoperäistä;
tasamaat olivat autioitten rämeitten peittämiä, vuohet siellä kävivät
laitumella keinuvien mätästen ja mustien käpristyneiden puiden
keskessä. Ainoastaan vetten varsilla oli kaunista, tai myöskin jos näki
kaiken kokonaisena näköalana, loistavana ja pehmeänä tulvivassa valossa.

Eräänä iltapäivänä näin tapauksen, johon kaikki senaikuiset muistot ja
vaikutelmat ovat yhdistyneet.

Jokeen viettävällä rinteellä oli uutistalo, jonka eräs nuori pari oli
edellisenä syksynä rakennuttanut. Se oli niin uusi, ettei tupaa oltu
vielä maalattu eikä aurinkokaan ollut vielä vaalentanut puun väriä.
Vähäiselle karjalle aiotut suojat olivat keskentekoiset, ei ollut
aitauksia, ei polkuja, kaikki näytti iloiselta ja leikillä sirotellulta
keväiseen vihreyteen. Ei ollut vielä kaivoakaan, ja siitä nyt juuri
olikin kysymys.

Kuka hyvänsä ei kykene valitsemaan kaivonpaikkaa sillä siinä ei
auta ymmärrys eikä käsivoimat, jollei kerran osaa löytää oikeaa
paikkaa, missä suoni lähenee maanpintaa, ikäänkuin itsestään pyrkien
päivänvaloon. Vedenhakeminen on muodostunut erityiseksi taidoksi,
niin taidoksi sitä tuskin sentään voinee nimittää, sillä sitä ei
voi oppimalla saavuttaa. Sen ainoa välikappale, taikavapa, on
kaikkien saatavissa, mutta se ei toimi jokaisen kädessä. Tämä mahti
on päinvastoin lahja, jonka luullaan olevan perinnäisen ainoastaan
muutamissa suvuissa; kullakin seudulla on oma luottamusmiehensä.

Näillä tienoin oli sinä eräs talonpoika Grels Olavinpoika muissakin
suhteissa merkillinen mies. Hän kykeni myöskin parantamaan monenlaisia
sairauksia ja ruumiinvammoja; hän oli "viisas".

Tämä ominaisuus liittyy tavallisesti ikivanhaan taikauskoon ja
pakanuuden ajoilta johtuviin perimätietoihin; keinot ovat usein
luonnottoman raakoja, usein myös syvästi runollisia, perustuen
enimmäkseen vanhoihin uhri tapoihin.

Tämä ei pitänyt paikkaansa Grelsin suhteen. Hänen keinoihinsa ei
liittynyt vähintäkään taikauskoa. Salaperäisyyttä lie piillyt pohjalla
tuskin hänelle itselleenkään tietoisena, se ilmeni ainoastaan
syvässä, ennakolta tuntevassa silmäyksessä, jolla hän käsitti sairaan
koko olemuksen, taikka yksinkertaisessa, havaintoja tekevässä
mielikuvituksessa, joka anatomisia tietojakin vailla olevana tajusi
välittömästi asiain yhteyden ja ruumiillisuudessa piilevän elämän. Ehkä
kaikki olikin mielikuvitusta? Ken tietää, kuinka paljon tämä ihmisen
salaperäisin ominaisuus voi, kuinka syvällä sen juuret ovat? Kaikessa
luodussa on sillä sijansa, se on ehkä maailman suurin positiivinen
voima. Runoudessa ja sadussa liitelee se vapaana, mutta elää salattuna
ja hiljaisenakin luonnon työpajoissa. Ihmisessä se lienee sitä
voimakkaampi, kuta vaiteliaampi se on ja kuta likempänä äänettömintä,
itsetiedottominta se piilee. Niin oli laita tämän talonpojan, joka ei
koskaan poikennut olemisen todellisuuden ulkopuolelle.

Harvoin hän epäonnistui, eikä hänelle ollut koskaan sattunut suurta
erehdystä; ammattilääkäritkin kohtelivat häntä suopeudella, vieläpä
kunnioittavastikin. Grels oli luja, järkevä ja päättäväinen mies, joka
ajatteli nopeasti, mutta puhui hitaasti ja vähän; kaikissa tapauksissa
oli hän pitäjän merkillisin ja vaikutusvaltaisin henkilö. Häntä kävi
pitäminen rikkaana, sillä hänen metsänsä olivat koskemattomat, eikä
hän koskaan ollut joutunut kiusaukseen niillä ansaita rahaa. Hänen
elintapansa olivat yksinkertaiset, ja hän uurasti kuin olisi ollut
köyhä. Avustaan hän ei ottanut maksua, vaikka siihen kului usein hänen
kiirein aikansa; hän piti palveluksiaan huvituksena, hiljaisella,
miettivällä ilolla hän ne toimitti. Jo muutaman vuoden oli hän ollut
leskenä, kaksi lasta oli hänellä elossa, poika ja tytär.

En ollut nähnyt Grelsiä ennen, siksi katselin häntä uteliaana
odottaessani oudon toimituksen alkamista ihmetyksellä ja samalla
jonkinlaisella koulupoikamaisella ylemmyyden tunteella. Hän oli
pitkä ja vielä hoikka, vaikka oli ukkoikää lähellä. Pää oli iso,
voimakkaasti muodostunut, silmät lapsekkaan kirkkaat selvine väreineen,
vaikka katseen nopea päättäväisyys ilmaisi miehekästä ankaruutta.
Ankarapiirteinen oli suukin, jonka harmahtava parta jätti selvästi
näkyviin, mutta minkäänlaista kovuutta ei ollut huomattavissa,
ainoastaan vakavuutta, joka ei koskaan näyttänyt sulautuneen nauruksi.

Grels istui maassa kuunnellen vaieten talonomistajan jokseenkin
tarpeetonta kertomusta siitä, kuinka hän juuri tähän paikkaan oli
tullut rakentaneeksi ja missä hän tahtoisi kaivon olevan. Grels katsoi
silloin tällöin ystävällisesti hänen ohitseen ystävällistä pientä
taloa kohti, sulki puoleksi silmänsä antaen auringon paistaa vasten
kasvoja, jotka ilmaisivat selvästi tyytyväisyyttä; hänen voimakas
työläiskätensä siveli hentoa ruohoa. Hän oli saapunut tänne järvien
takaa poikansa ja tyttärensä soutamana. Vielä kuvastelivat hänen
mielessään matkan vaikutelmat, jotka olivat uusia tälle vuodelle, mutta
vanhastaan tuttuja ja rakkaita. Tänä tyynenä iltana oli varmaankin
ollut paljon suurta ja omituista nähtävänä. Jokainen rinteellä
kasvava puu selvästi piirtyvänä seijastavaan ulappaan, jokainen
loistavanpunainen talo hymyilevänä kuvalleen, joka vedessä olevassa
varjossa näytti vielä iloisemmalta. Kuljettiin kautta kirkastuneen,
veden ja ilman muodostaman keveän avaruuden, jossa kevään valkeat,
miltei yliluonnolliset näyt leijuivat.

Nyt hän levähti, nauttien joka hengenvedosta, ja valmistautui tapansa
mukaan kokeeseensa. Huolimatta valppaasta ulkomuodostaan, jossa ei
ollut mitään salaperäistä, ilmaisi hänen olentonsa jotain omituisen
kuuntelevaa, muistuttaen satuolentoja, jotka kuulevat ruohon kasvavan
ja näkevät maan uumeniin. Hänen takanaan näin tyttären, viiden- tai
kuudentoistavuotiaan tytön, joka poimi kukkia.

Tytön pienet, pyöreät kasvot olivat terveet ja punertavat kuin
kirsikka, vaikka päivä oli jo antanut niille ruskean vivahteen.
Kaulalle solunut huivi jätti näkyviin kastanjanruskean kihartuvan
tukan; kastanjanruskeat olivat tavattoman avoimet silmätkin lyhyine
ripsineen ja valokuvasteluineen. Hänen vartensa oli hento ja joustava,
niinkuin usein nähdään metsämaiden asukkailla; harmajanpunertavassa
leningissään muistutti hän kevään untuvaisia kukkia.

Grels nousi ja meni leikkaamaan lähimmästä pensaikosta pajuvitsan
itselleen. Hän haki kauan ja huolellisesti, taivuttaen varovasti
verhoavia oksia sivullepäin, ja kun hän oli valinnut, saattoi nähdä,
kuinka sileän kuoren alta pulpahti mahla veitsen leikkauksesta. Hän
katkaisi oksan niin, että se tuli Y:n muotoiseksi, koetteli sopiko se
käsiin ja katsahti ympärilleen arvostellakseen aluetta. Se mahtoi olla
lupaava, koska hän nyökkäsi pojalleen, joka vastahakoisesti totellen
lähestyi.

-- Koetahan vielä kerta, Olavi, sanoi hän, sinunhan pitäisi olla jo
siinä iässä, koetahan! Ja hän ojensi pajuvitsaa hänelle. Nuorukainen
otti sen vastaan vastahakoisesti.

-- Mitäpä se hyödyttää? kysyi hän, mutta kun isän katse oli yhä
kehottava, otti hän pajuvitsan käsiinsä ja lähti kävelemään hiukan
etukumarassa.

Hän oli voimakasrakenteinen, kookas kahdeksantoistavuotias, reipas
ja ripeä, ja hänen silmäinsä katse oli synkän päättävä. Muutoin oli
hän isänsä näköinen, ainoastaan suu oli isompi, liikkuvampi, ja sen
ympärillä oli jokin tyytymätön, puolittain nyreä, puolittain himokas
ilme.

Hän kulki kärsimätönnä ja nopeasti rinnettä alas ja näytti olevan
tyytymätön siksi, että kaikkien katseet olivat häneen suunnatut.

Isä seurasi häntä katseillaan.

-- Sinä et kumarru tarpeeksi, Olavi, hän sanoi. Samoin kuin viime
kerralla. Tuolla lailla et ikinä menesty. Sinä ajattelet jotain, ja se
hajoittaa voiman.

Olavi pysähtyi äkkiä.

-- Tiedäthän mitä ajattelen, vastasi hän. En voi tehdä enkä sietää
sitä, mihin minulla ei ole halua.

Sisar huusi innokkaalta kuuluvalla äänellä:

-- Tännepäin, Olavi, miksi et tule tännepäin, poika? Löytäähän sen
ilman vitsaakin, näkeehän sen kukista. Suoni kulkee tästä, sillä kukat
ovat tässä tuoreimmat. Etkö näe?

Mutta hän ei kuunnellut sisartaan, vaan tarjosi oksaa pois,
vapautuakseen tehtävästään.

-- Ei minusta ole tuollaisiin, sanoi hän matalasti, tiedäthän sen
ennestään, ja niin tulee vastakin olemaan.

Grels katsoi häntä paheksuen kirkkailla, vakavilla silmillään, otti
vaieten pajuvitsan, ummisti silmänsä puolittain, päivää vasten, ja
alotti kulkunsa.

Hän piti käsiään polvien kohdalla ja kulki hyvin hitaasti, kuin olisi
hakenut jotain ohuesta ruohikosta, rinnettä ylös, seuraten melkein
huomaamattomia maan syvennyksiä. Matala auringonpaiste verhosi hänen
omituisia, hapuilevia liikkeitään melkein peittäen ne meiltä; koivujen
kiiltävät oksat välkkyivät lasimaisina viidakossa, ja hiirenkorvalla
olevat lehdet kellertivät kultaisina. Viileä, tuoksuva tuulahdus
keinutti illan ilmaa; melkein luuli näkevänsä, kuinka kaste laskeutui
kimmeltävien korsien keskessä loistaville kukille. Seurasimme kaikki
häntä kauempaa, ja talon nuori vaimo, odottamansa lapsen ja kuluneen
talven sisälläolon raskauttamana, oli hänkin uskaltautunut ulos ja
hymyili nyt surumielisen väsyneesti ja samalla toivehikkaasti keväälle,
auringolle ja odotetulle lähteelle. Nopea, iloinen, metallimainen
viserrys soi ilmassa -- pääskyset olivat juuri saapuneet ja
kiitollisina asettuneet asumaan uuden tuvan suojaan, siten ikäänkuin
vihkien sen vaihtelevalle, onnelliselle elämälle.

Pajuvitsa kääntyi hitaasti, kuin salaperäisen voiman pakottamana, ja
viittasi maata kohden -- iloinen ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien
huulilta. Mutta Grels kulki eteenpäin, kumarruksissa, hapuillen
kuin ennenkin, ja valo teki hänet tuntemattoman, salaperäisen ja
ystävällisen näköiseksi.

Äkkiä hän pysähtyi, sillä vitsa kääntelehti lyhyin heiluriliikkein
hänen käsissään, jotka väsyneinä, paisunein suonin, tuskin jaksoivat
sitä enää pidellä. Hän työnsi sen maahan merkiksi -- paikka oli
löydetty. Sitten hän oikaisihe nähtävästi väsyneenä ja pyyhki otsaansa.
Siinäkin olivat suonet pullistuneet, ja päivänpaahtama iho oli punainen.

-- Tästä, sanoi hän talonomistajalle, ei sinun tarvitse vallan
syvältä kaivaa, ja vesi on silti hyvää ja raikasta. Ja hän nyökkäsi
ystävällisesti hänelle, nuorelle vaimolle ja heidän kodilleen. Olkoon
siitä teille siunausta ja olkoon teitä monta kauan siitä juomassa!

Häntä kiitettiin huolimatta hänen torjumisistaan ja puhuttiin vaivan
korvauksesta. Hän pyyhkieli vieläkin väsyneenä otsaansa näyttäen
harkitsevan jotain. Sitten huusi hän päättävästi poikaa luokseen.

-- Menkää te nyt, sanoi hän. Jään tänne katsomaan, että työ tulee
hyvin tehdyksi. Se lienee ollut hänen tapansa, sillä tyttö hymyili
kuin vanhastaan tutulle heikkoudelle. -- Vahinko, ettet tule mukaamme,
isä, vastasi hän, ilta on vielä tyynempi nyt, matkamme tulee olemaan
ihana. Poika nyökkäsi kuuliaisesti, mutta näytti mielessään tekevän
vastaväitteitä tuollaista kalliin ajan tuhlaamista vastaan. Niin
menivät he molemmat veneen luo.

Grels istuutui taas maahan lepäämään, ja hänen ruskea kätensä hyväili
ruohoa kuten äskettäinkin. Hän näytti olevan hyvillään siitä, että sai
jäädä tähän paikkaan johtamaan raskasta työtä. Nyt vasta hän huomasi
pääskyset ja seurasi kirkkaalla katseellaan niiden siivenlyöntejä,
jotka välähtelivät ilman sinessä. Hän näytti niin onnelliselta kuin
ihminen suinkin voi olla.

Tämä rohkaisi minua ryhtymään puheisiin hänen kanssaan. Salaperäinen
näytös kiihotti mielikuvitustani. En koskaan ennen ollut tullut
ajatelleeksi, mistä vesi tuli lähteisiin ja kaivoihin ja mikä
merkitys sillä oli meille ihmisille. Pajuvitsakin oli minulle täysi
arvoitus, eikä minun vähäinen tietoni tällaisissa asioissa suonut
siihen vähintäkään selvitystä huolimatta äärimäisistä ponnistuksista.
Tahdoin tietää yhtä paljon kuin hänkin ja aloin puheen viittaamalla
alkeistietoihini ja otaksumiini.

Hän katsoi minuun ja pudisti hiukan päätään liian monimutkaiselle
viisaudelleni.

-- Pajuvitsa tarvitsee vettä, vastasi hän. Kaikki tarvitsee vettä
elääkseen. Vettä kohti se pyrkii, kun ei enää saa sitä juuren avulla.
Löydämme itsestään sen, mikä on meille välttämätöntä, ellemme hajoita
voimiamme. Jos pistäisin oksan kylliksi syvälle maahan, juurtuisi se
ja siitä kasvaisi puu -- sellainen voima sillä on -- suuri, kaunis
puu siitä tulisi. Mutta lähde kykenee muuhunkin, se suo ihmisille
jokapäiväisen juoman, ja puun tavoin versoo täältä ihmissuku.

-- Mutta mistä suoni tulee? Onko niitä maassa kaikkialla olemassa?

Hän kuunteli mielellään kysymyksiäni. Näytti siltä, että hän oli
itsekin miettinyt niitä usein.

-- Pilvistä kaikki vesi on kotoisin. Se kiertelee siellä kautta
aikojen kuin veri ihmisen ruumiissa. Enimmäkseen virtaa vesi suoraan
takaisin jokiin tai pysähtyy joksikin aikaa ruohomättääseen ollen
siten hyödyksi, ja lehdet ja korret hengittävät sen taas esiin. Mutta
osa menee syvemmälle. Täällä maan alla -- hän taputti sitä -- on
myös järviä ja puroja. Sen huomaa parhaiten kaivaessaan; siellä on
savikerroksia, jotka eivät läpäise mitään, mutta välillä on soraa ja
kiviä, jotka tihkuvat vettä. Aurinko ei koskaan valaise niitä järviä.
Ei kukaan näe niitä, mutta sittenkin ne ovat olemassa ja täyttävät
tehtävänsä; virta kulkee alati niiden lävitse tuoden yhäti uutta
tullessaan. Elämä olisi mahdotonta ilman niitä, kaikki juuret ulottuvat
sinne. Kovimmallakaan pakkasella, silloin kun kaikki, mitä me näemme,
on jäässä ja lumessa, eivät syvyydet jäädy. Väliin pulpahtaa vesi
itsestään ilmoille jostakin metsärotkosta, siitä muodostuu puro, joka
suurenee joeksi ja koskeksi. Mutta väliin pitää kaivaa se esille, ja
silloin näyttää se itsestään juoksevan vastaan, jos korkeudet sitä
painavat. Silloin vesi on tavallista raikkaampaa ja kirkkaampaa.
Syvyydessä on ollut niin hiljaista ja painostavaa, ja kuten kaikki
muukin iloitsee se päästessään päivän valoon.

Tästä sain paljon ajattelemisen aihetta, enempikin kuin mitä voin
selittää, varsinkin luonnonhavainnon yhteydessä olevan yksilöllisen
elämän suhteen. En pysähtynytkään tähän, vaan missä ikänä kuljin,
aavistin ja melkein kuulin veden salaperäisen virtauksen maan alla.
Ympäröivä kevät oli entistä rikkaampi ja viehättävämpi, ja kaikki,
lukemattomien rastaitten hurjat, syvät iltaliverryksetkin, tuntui
minusta kaikkea ylläpitäväin hiljaisten, salattujen voimien ilmaukselta.

Vielä parin päivän ajan näin Grelsiä hänen aherrellessaan iloisena
ja tyytyväisenä lapioineen ja kankineen, kosteudesta ja savesta
läpimärkänä. Kun hän seisoi syvällä maassa, kuulin kuinka hän, luullen
olevansa yksin, lauloi ja hyräili ilosta. Kun kaivo oli valmis, meni
hän kotiinsa.

Kuulin kerrottavan, että isän ja pojan välit olivat hiukan kireät.
Poika ei sopinut säätyynsä eikä työhönsä, eikä kodin omituisen
hillitty, hiljainen elämä häntä miellyttänyt. Siinä häntä ymmärrettiin,
sillä hän oli hyvin lahjakas, vilkas ja toimelias nuorukainen. Hän
tahtoi "tulla joksikin", nähdä ja kokea elämää, ja hän piti tyhmänä
sitä, ettei myyty metsää tai muuten sillä hankittu rahoja. Grels
vastusti tätä tyynellä, harvasanaisella arvokkuudellaan, joka vei
pojalta rohkeuden saattaa edes kuuluviin ehdotuksiaan, mutta hän
kärsi siitä kuitenkin sekä rakkaudesta poikaansa, että ajatellessaan
mitä kerran tapahtuu, kun hän on poissa. Mutta nämä olivat vain
kuulopuheita; sinä kesänä en enää tavannut ketään siitä perheestä.

Neljä vuotta myöhemmin tulin taas paikkakunnalle. Siihen mennessä oli
tapahtunut yhtä ja toista; ihmisiä oli kuollut, toisia syntynyt sijaan,
mutta ylipäänsä oli kaikki ennallaan. Samat laulurastaat lauloivat iäti
uusia laulujaan viidakoissa, keväinen vihreys helotti yhtä vaaleana
ja kullanvärisenä iltaisin. Öisin lepäsivät maisemat yhtä kalpeina
tuijottaen kaukokatsein kohti korkeaa taivasta. Hurjassa voimassaan
kohisevan kosken pauhu tuntui selittämättömältä kuten ennenkin.

Kaivo, jonka Grels oli kaivanut, komeili toisten rinnalla, ja sen
vintti kuvastui terävänä taivasta vastaan. Ympärillä oli elämä
puhjennut kukkaansa.

Tupa hohti punaisena, ikkunaruuduista kurkistelivat kurjenpolvet ja
palsamit; seinän vierellä oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaikenlaista
kylmässä ilmanalassa viihtyvää pensasta. Nyt oli palaavia pääskysiä
vastaanottamassa pari pellavatukkaista pienokaista, jotka kummastellen,
nauraen ja peloissaan taivuttivat päätään koettaen väistää niiden
äkkikäänteitä.

Olavi Grelsinpoika oli lähtenyt jo aikoja sitten kotoaan. Hän oli ollut
metsätöissä, koska ei ollut saanut muuhunkaan avustusta kotoaan. Aluksi
hänellä ei ollut muuta pääomaa kuin selvä järkensä ja työkykynsä,
mutta niiden avulla oli hän päässyt niin pitkälle, että saattoi ryhtyä
kauppa-asioihin. Häntä oli luonnistanut, mutta kyllä hän olikin saanut
kovaa kokea, kova oli tullut hänestä itsestäänkin. Nyt hänen sanottiin
entistä innokkaammin koettavan saada käsiinsä äitinsä perimäosuuden,
metsäpalstan, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, mutta häntä
estivät siitä muutamat testamentissa olevat määräykset. Isä vastusti
hänen suunnitelmiaan samalla hiljaisella ylemmyydellä. Hän ei tahtonut
joutua nykyaikaisen elämän levottomuuteen ja hän halveksi rahoja sekä
kaikkea mitä niillä sai. Tyttö oli hänen puolellaan koko tyytyväisen
luonteensa iloisella päättäväisyydellä. Tästä oli alkuisin epäsopu
Olavin ja hänen omaistensa välillä. Talvella oli ollut myrskyisiäkin
kohtauksia heidän välillään. Grelsillä oli vielä tytär luonaan, ja
tämän mentyä läheisessä tulevaisuudessa naimisiin piti vävyn, joka oli
Grelsin mieleinen mies, muuttaa taloon pojan sijalle. Tytön tapasin
ensimäiseksi.

Aurinko oli laskenut. Ilta oli viileä ja viileni yhä. Taivas oli
kirkas, viheriälle vivahtava kuten tavallisesti kasterikkaina iltoina.
Minä kuljin ohrapellon piennarta ja näin kuinka tiheinä pisarat
painoivat hentoja korsia antaen kaikelle harmajan hopeanhohteisen näön.
Kuu loisti keltaisena ja suurena haapametsän yläpuolella, jonka pehmeät
lehdet olivat melkein unohtaneet ikuisen värinänsä. Kosken kohina
ja rastaitten laulu kantoi tännekin, mutta niin toisiinsa ja illan
viileyteen kietoutuneina, niin ihmeellisen etäisinä, kuin eivät olisi
olleet tosia, vaan muisto vain tai tulevaisuuden unelma.

Vastaiselta puolelta näin erään tytön lähestyvän.

En tiedä mistä pälkähti päähäni, että hän meni kohtaamaan
rakastettuaan, vaikka olihan se helposti arvattavissakin. Kummallisempi
oli surumielisyyden tunne, joka minut myöskin valtasi, hiukan
surunsekainen aavistus kaiken katoavaisuudesta, joka usein täyttää
mielen silloin kun näkee sitä, mikä on raikkainta ja keväisen kevyttä
elämässä. Ehkä se aiheutui kylmyydestä ja iltatähden lepattavan
valkeasta hehkusta kalpealla taivaalla sekä äänestä, joka täytti
avaruuden. Ehkä oli siinä hiukkanen kateuttakin. Tyttö tuli yhä
lähemmäksi, ja minä tunsin hänet pyöreitten pehmeitten kasvojensa
kirsikkapunasta ja tavasta, millä hän piti kädessään muutamia kukkia,
niin varovaisesti kuin olisi kantanut kädessään virsikirjaa lapsuusajan
sunnuntaipäivinä opitulla tavalla. Hän oli kasvanut, mutta muuten
pysynyt entisellään; hänellä oli sama joustava, hiukan jäykkä ryhti,
joka on tottunut hillitsemään pelkästä olemisen onnesta johtuvan
nuoruudenilon. Mutta silmät loistivat pähkinänruskeina ja avoimina
kuunvalossa eikä suu voinut salata minunkaan läheisyydessäni säteilevän
onnekasta hymyään. Aivan varmaan meni hän tapaamaan rakastettuaan!

Kun kuljin hänen ohitseen, näin, että hänen hameensa ja jalkansa olivat
aivan märät kasteesta; samoin ilmaisivat kädet ja käsivarret, että hän
oli poiminut kukkia kosteista, tahmeista varsista. Pensaiden oksista
varisseita pisaroita kimalteli raikkaissa kasvoissa ja hiuksissa. Ei
voinut kuvitellakaan kauniimpaa kevään ja nuoruudenilon kuvaa kuin hän
oli tuossa astellessaan pitkin kasteesta harmaata ahoa.

Pysähdyin ja katselin hänen jälkeensä, mutta vaikka hän luultavasti
tunsi sen, ei hänen huoleton ryhtinsä muuttunut. Kuten olin
arvannutkin, ilmestyi viidakosta mies, varmaankin asianomainen. Tytön
käynti tuli vielä nopeammaksi, hän juoksi mäessä häntä vastaan vapaana
kuin koko maailma olisi saanut olla tässä todistajana, ja sitten he
jatkoivat matkaa rinnan.

Heidän piti piakkoin mennä naimisiin, ja siitä johtuvissa asioissa
olivat isä ja tytär usein täällä rautatieaseman lähellä asuvien
sukulaisten luona.

Seuraavana päivänä saapui sinne Olavikin sopimaan joistakin
kauppa-asioista kahden jotensakin ikävän näköisen
pikkukeinottelijatyyppiin kuuluvan miehen kanssa, joiden esiintyminen
oli puolittain kerskuvaa, muistuttaen käräjä-asianajajan viekasta
varmuutta, puolittain arkaa, mikä taas johtui työläisruumiin ja
herraspuvun välisestä ristiriidasta. Olavi oli komea, kaunis poika,
pitkä ja miehekäs, mutta silmien päättäväisyys oli synkempi, suu
kovempi ja tyytymättömämpi kuin ennen.

He oleskelivat kestikievarissa, missä juotiin, meluttiin ja juteltiin
aika lailla. Vieraat ottivat vilkkaasti osaa perheriitaan saattaen
sen sellaiseen valaistukseen, mikä oli kuvaavaa heidän käsitykselleen
ihmisluonteesta ja sen vaikuttimista. Tämä ei ennustanut hyvää, sillä
Olavi oli kutsunut sinne tulevan lankonsa saadakseen välit selviksi.
Tämä tulikin iltapäivällä, mutta kun hän harmistuneena kieltäytyi
rupeamasta tekemisiin moisen seuran kanssa, lähti Olavi, ollen
jo melkoisesti väkijuomien ja puhelun kiihottama, hänen kanssaan
syrjemmälle keskustelemaan asiasta. Lanko oli kiivas, mutta moitteeton
mies, ja häneen oli koskenut perheen eripuraisuus sekä sanat ja
syytökset, joita hän oli kuullut.

Keskustelu koski varmaankin Olavin halua myydä metsää tai tukkipuita.
Hän tahtoi saada langon puolelleen vaikuttaakseen siten isään. Kuinka
lienee ollutkaan, kukaan ei aavistanut kuinka syntyi kiivas sanasota,
ja juovuspäissään iski Olavi puukolla riitapuoltaan.

Uutinen levisi nopeasti, ja paikka oli täynnä väkeä, kun tulin sinne.
Haavoitettua ei oltu viety pois, vaan hänet oli ainoastaan kannettu
lähellä olevan puron luo.

Hänen morsiamensa oli ensimäisten saapuneiden joukossa ja oli
luultavasti ollut mukana kantamassa. Nyt oli hän polvillaan puron
reunalla ja pitäen sulhon päätä rintaansa vasten pesi tämän otsaa ja
ohimoita nenäliinallaan koneellisen nopein, itsetiedottomin liikkein.
Häntä voi tuskin tuntea eilisillan näöstä; hän oli nyt kalpeampi kuin
kukaan muu, ja hänen silmissään, jotka tuijottivat sulhon silmiin,
oli melkein sama ilme kuin näissä. Katse oli niissä kummallisesti
laajentunut, kuin olisi tahtonut murtaa aistimuksen rajat ja käsittää
enempi kuin kuolevaisen silmät voivat; se oli jäykkä ja ikäänkuin
jäätynyt näön takana kirkkaaksi voiden milloin tahansa murskahtaa
muruiksi kuin jää. Silmät olivat kuitenkin tyynet ja piirre suun
ympärillä rauhallinen, melkein iloinen, kuten sanotaan tavallisesti
olevan niillä, joiden veri vuotaa kuiviin. Hänessä ei ollut mitään
kammottavaa; vaikka isku oli sattunut niin äkkiä ja odottamatta, tuntui
se tulleen hänestä aivan luonnollisesti, eikä hänen miehekäs lujuutensa
ollut murtunut.

Tytön katse taas törmäsi vasten jotakin läpitunkematonta ja
vihamielistä, ääretöntä tuskaa, josta se kimposi takaisin sattuen
sisässä olevaan haavoitettuun, kärsivään kohtaan ja sitten taas nousten
toivon siiville. Koko hänen olentonsa värähteli kuin soittokoneen
kieli rajusti kosketeltaessa, muiston ja todellisuuden vaiheella. Oli
mahdotonta sovittaa niitä keskenään ja käsittää, että sama minä oli
olemassa tässä äkisti muuttuneessakin maailmassa.

Liikutus, joka tytössä oli vain sisimmissä ja joka raukeni levoksi
jäykäksi suoristuneessa miehessä, purkautui tämän jalkapuolessa
seisovissa miehissä ja naisissa liikkeiksi, puheeksi ja itkuksi.
Käsivarret ja kädet tekivät kiivaita liikkeitä, risteili neuvoja ja
ehdotuksia, ja kiihtyneisiin ääniin punoutui puron lirinä viileänä
vastakohtana, ja kauempaa säesti sitä kosken kohina.

Murhaaja seisoi itsekseen kauempana puron yli vievällä portaalla,
tummana kuvastuen iltataivasta vastaan, outona ja kummallisena kuin
itse rikos ja hairahdus. Hän tuijotti veteen, jossa haavasta vuotanut
verijuova sekoittui veden pyörteisiin ja virtasi edelleen hänen
jalkojensa alitse peittyen varjoon. Kiihotus oli hänestä hälvennyt, nyt
häntä näytti palelevan, hän pudisti tuontuostakin olkapäitään, vetäysi
taaksepäin päästäkseen näkemästä vedessä olevaa kalpeiden kasvojensa
kuvaa, mutta tuli yhä uudelleen sitä katsoneeksi. Hän se kaikkein
vähimmin tajusi tätä hämmästyksen ja kauhun kuvaelmaa ja hän tuntui
kaikista surkuteltavimmalta.

Grels, jota joku oli juossut hakemaan, näkyi tulevan kaukaa astuen
tavalliseen lujaan tapaansa.

Poika näki hänen tulevan ja vetäytyi syrjään arkana ja saamatonna kuin
pahaa tehnyt lapsi. Hän kiersi meidät kaaressa kulkien puron vartta
ja peittyen kivenharmaitten leppien suojaan. Kestikievarissa olleet
miehet, jotka olivat seisoneet yksikseen tietämättä mihin painua,
seurasivat häntä. Hajamielisenä katsottiin heidän poistumistaan,
mutta unohdettiin se pian. Toivo elpyi kaikissa eloon, kun nähtiin
lääkärin tulevan, eikä kukaan ajatellut muuta. Tytönkin katse keventyi.
Haavoitettu vain oli ennallaan.

Grels kumartui tutkimaan, hänen voimakkaat kätensä soluivat tottuneesti
ja varovaisesti paljastetulla ruumiilla, hänen silmänsä tutkivat
kirkkaina ja tyyninä haavoitetun silmiä, mutta väistivät tyttären
katsetta. Näytti siltä, kuin olisi hän vartavasten koettanut olla
omaansa ajattelematta voidakseen tavallisella syvällä katseellaan
päästä selvyyteen. Hän kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi, kuunteli
ja ajatteli. Vierestämme ja kauempaa tuleva veden kohina kuului nyt
selvempänä.

Helppo oli edeltäkäsin tietää tuomio, sillä nyt alkoivat kuolevan
viimeiset korisevat hengenvedot.

Tyttö ojensi kätensä tarttuen Grelsin käteen. Hän ei ollut ymmärtänyt
eikä huomannut mitään tästä viimeisestä. Hänen katseestaan ikäänkuin
nousi toivon tuskainen huuto, valonpilkahdus, ilokyynelten tulva,
joka tahtoi syöksyä esiin hänen kirkkaista, ruskeista silmistään. Hän
pakotti isän katseen itseensä saadakseen varmuutta. Se oli hyvin syvä,
hyvin hiljainen, ihmeellisen, kammottavan hiljainen.

-- Isä! huusi hän ymmärtäen samassa kaiken. Ääni vaikeni, silmän
loiste sammui. Hän päästi hänen kätensä ja ajatteli vain kuolevaa.
Hän vartioi joka liikettä, jonka tämä kykeni tekemään, joka merkkiä,
jonka tämä ehkä voisi antaa siitä, että tiesi hänen olevan läsnä. Hän
koetti seurata kuolevan raskaita hengenvetoja ja kietoa jokaisen niistä
hellästi ajatuksiin, jotka seurasivat sen pyrkimystä avaruuteen.

Grels nousi ja kääntyen puolittain poispäin omasta tuskastaan
viittasi läsnäolevia jättämään lähimmän yksin suruunsa. Tässä ilmeni
kunnioitusta, alistumista elämän lakeihin, joka poikkeuksetta
sälyttää kärsimyksen taakan kunkin yksin kannettavaksi, sekä sanojen
halveksumista asioiden musertavan painon rinnalla, olivatpa ne sitten
kuinka ystävällisiä ja tuttuja tahansa.

-- Miten se tapahtui? kysyi hän suunnatakseen huomion pois
kohtauksesta, vaikka kysymyksellä ei ollut suurta merkitystä hetkeen
nähden -- kuka...?

Selvää oli, ettei oltu kerrottu hänelle onnettomuutta kokonaisuudessaan
ja ettei hän sitä aavistanutkaan. Kukaan ei kyennyt vastaamaan.
Puolittain vaistomaisesti käännyttiin siihen suuntaan, missä murhaaja
oli viimeksi nähty.

Grels seurasi katseita suunnaten omansakin puron tummaan uomaan päin.
Epäselvä näky sai selvän muodon hänen silmissään samoin kuin viivojen
ja pilkkujen sekamelska siihen tuijottaessa, kun mielikuvitus luo
muodon. Kolmimiehinen ryhmä häämötti metsästä näyttäen painiskelevan.
Eräs heistä heitti toiset luotaan, jotka tahtoivat estää häntä ja
huusivat vielä innokkaita neuvojaan. Olavi tuli hitaasti isäänsä kohden
astuen häntä lähelle.

-- He tahtoivat minua pakenemaan, sanoi hän, mutta mitäpä se
hyödyttäisi? Sinua minä läksin pakoon, mutta tässä taas olen. Mitäpä
pako hyödyttäisi? Minähän olen kuitenkin mennyttä miestä. Vai onko
-- hänen äänensä kadotti kumean jähmettyneen sävynsä saaden hurjan
kiihkeän kaiun, jota oli vaikea kuulla, sillä se oli mahdottomuutta
vastaan tähdätty voimakas tuskanhuuto, -- vai onko vielä toivoa?

Isä tapaili sydäntään painaen sille kätensä. Hän oli nyt aivan kalpea,
mutta pakottautui lujaksi.

-- Tämä on liikaa yhdellä kertaa, änkytti hän. Sinä! Sinäkö sen teit?

-- Mitäpä minä siitä tiedän? Käteni ainakin -- ja hän katsoi siihen
kuin kauheaan vieraaseen esineeseen ja näytti tuntevan ylenannatusta
katsoessaan siinä olevaa veritahraa ja muistaessaan siitä
johtuneen lämpimän tunteen. Niin, jatkoi hän varmasti ja ikäänkuin
peräytymättömästi tuomiten, minä sen tein. Minun pahuuteni sen teki.
Onko vielä toivoa?

Nämä muutamat hetket olivat kylliksi Grelsille; hän oli jo nähnyt uuden
tapahtuman pohjaan ja mitannut sen syvyyden.

-- Aina on toivoa, sanoi hän, mutta ei tässä tapauksessa sellaista kuin
sinä tarkoitat. Ja vastaukseksi vetäytyi hän askeleen sivulle päin
jättäen näköalan vapaaksi.

Kuoleva kokosi voimansa äärimäiseen ponnistukseen. Hänen silmänsä
välähtivät, kuin olisivat tahtoneet saada takaisin tavallisen
ihmiskatseen menneisyyden hämärästä kohoavien muistojoukkioiden edessä,
hänen suunsa vääristyi tuskallisesti ja aukeni selälleen. Oli kuin
koko hänen sisimpänsä, tuo tuntematon esine, jota sanotaan sieluksi,
olisi kamppaillen katkonut siteitään vaipuakseen johonkin vielä
tuntemattomampaan ja suurempaan, johonkin pelättyyn ja ikävöityyn.

Murhaaja käsitti sen, mutta enempää hän ei näyttänyt voivan ajatella
eikä tuntea. Katkera, hedelmätön katumus kajasti synkkänä hänen
silmästään. Jospa en olisi sitä tehnyt, näytti hän kerta toisensa
perään tuskailevan, -- jos, jos! Kunpa en olisi hukannut elämääni!

Sisaren kasvot kertasivat samat liikkeet kuin armas hänen sylissään,
sanoivat hyvästit samoille muistoille, jähmettyivät samaan kylmyyteen.
Vielä hetkinen jännitystä, niin hän olisi vaipunut ruumiin viereen
yhteiskuolemaan.

Silloin aukeni kuolevan suu vielä enemmän ja jotain murtausi esiin,
kaikille näkymätönnä, mutta kaikille yhtä todellisena. Tuossa purossa
virtaavan kuplan tavoin se särkyi tuskin kuultavasti äännähtäen ja
katosi. Ja välittömästi kuin hiljaisen ihmeen vaikutuksesta silenivät
kasvojen jännittyneet piirteet entiseen lepoonsa, entistä suurempaan
rauhaan, tyyneyteen, jollaista elämällä ei ole unessakaan. Kun kaikki
näkivät tämän yliluonnollisen kauniin rauhan, illanviileydessä, kumman
kohinan kuuluessa, tuntiessaan jonkin pakenevan, jotain aavistaen
ja muistaen, puhkesivat kyyneleet kaikkien silmistä, runsaimpina ja
vapauttavimpina surevalle kuolevan pääpuolessa, eikä kukaan voinut
nähdä mitään enää.

Ainoastaan Olavi seisoi jäykkänä, kaikkien tunteitten ulkopuolella,
synkkänä hedelmättömässä katumuksessaan, käsittämättä mitään,
rajattoman köyhänä.

Grels oli ollut tyttärensä luona silloin kun tämä jätettiin yksin,
ikäänkuin ottaakseen hänet takaisin kärsivien maailmaan ja antaakseen
hänelle tuen ja lämmön varmuuden. Ennenkuin hän vei hänet mukanaan
ruumiin keralla, meni hän poikansa luo, katsoi tätä tutkivasti ja
odotti hänen hyvästiään, millaisena se tulisikin. Tuolla onnettomalla
ei ollut hänelle ajatusta antaa, tuskin katsettakaan.

-- Jään tänne, sanoi hän vain, kunnes minut otetaan.

-- Sitä sinulta odotinkin. Kaikki asiaankuuluva oli sitä myöten
valmista ja päätettyä hänen mielestään. Jos on vielä jotain, niin kutsu
minua, ja minä tulen!

Mutta ei ollut mitään sen enempää, Olavi jäi paikalle hautoen ja
tuudittaen ajatuksiaan. Ei kukaan vartioinut häntä; ilta tuli, hän
istui vielä paikalla -- kunnes hänet noudettiin.

Tämän jälkeen en sillä kertaa tavannut Grelsiä enkä hänen tytärtään.
Jostain sanomalehdestä luin oikeudenkäynnistä. Olavi ei kieltänyt
mitään, muttei voinut selittääkään. Hän teki lujan, miehekkään, mutta
ikäänkuin jähmettyneen vaikutuksen. Tuomio oli mahdollisimman lievä,
mutta kylläkin ankara sittenkin, useita vuosia vankeutta.

Ja kesästä tuli talvi, ja kesät ja talvet vuorottelivat, aika kului.

Vielä kerran tulin matkustaneeksi sille seudulle, ja löysin saman
kevään kuin ennen ja kaiken entisellään.

Kesyin Grelsiä, oliko hän vielä elossa ja kuinka voi.

Kyllä hän eli ja oli entisensä lainen. Mikseikäs olisi?

Koko tapahtuma näytti unohtuneen.

Entä tytär, oliko hän naimisissa?

Ei -- nyt johtui mieleen -- ei, hän ei ollut naimisissa. Hän ei
ollut unohtanut vainajaa. Paljon hän oli muuttunut. Ei vanhentunut
ulkomuotonsa puolesta, mutta hyvin hän oli vakava. Samoinkuin isä ei
hän koskaan nauranut ja muutenkin hän oli isän kaltainen olennoltaan.
Aina he olivatkin yhdessä, olipa sitten kyseessä sairaskäynnit tai muu,
ja molempia mainittiin samalla kunnioituksella, mikä aina oli seurannut
isän nimeä.

Entä poika, Olavi, oliko hän vielä vankilassa? Tiedettiinkö hänestä
mitään.

Turvauduttiin sormilaskuun. Kyllä hän mahtoi olla vankilassa, mutta
pian kai aika oli kulunut. Milloin tahansa saattoi hän päästä vapaaksi.
Muuten ei hänestä paljoa tiedetty.

Kerran oli Grels matkustanut häntä tapaamaan, mutta hän oli lähettänyt
vain terveiset: Olen vielä sama kuin ennen, en ole kyllin arvokas.
Grels oli kääntynyt tyynenä kotiinsa. Ihminen tulee siksi, mihin
hänessä on idut, oli hän sanonut, kun ihmeteltiin vastausta. Jos
hänessä on sitä, mitä odotan hänestä, pulpahtaa se kyllä esiin kerran.
Jollei sitä ole, ei siitä kannata puhuakaan sen enempää. Tänne hän on
tervetullut, silloin kun aika on käsissä.

Kysyttiin, oliko hän sanonut terveiset pojalleen, että oli antanut
anteeksi, mutta hän vastasi: Mitä taikoja se sana tekisi? Ihminen ei
elä toisen puheista. Ei, en lähettänyt minkäänlaista sanaa. Eikähän
minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Minäkö tunkeutuisin poikani ja
hänen kohtalonsa välille?

Tämä kuulosti kylläkin kummalliselta ja vaikeatajuiselta, mutta ei
ryhdytty tutkimuksiin eikä tuomioon silti, koska asia koski Grelsiä,
joka oli mies ainoa laatuaan.

Kirkkoherrakin oli ollut kerran kaupungissa ja puhutellut
vankilanpappia. Hänellä ei ollut mitään hyvää sanottavanaan. Vanki oli
aivan toisenlainen kuin muut, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä,
moitteeton käytökseltään, rauhallinen ja tyyni, mutta kuitenkin
luoksepääsemätön. Uskonto ei häneen pystynyt, ei hän kaivannut
vapauteen, mutta ei myöskään peljännyt sitä. Oli kuin hänen sisäinen
elämänsä olisi ollut suljettu kovan ja järkkymättömän välttämättömyyden
holviin, joka oli lujempi kuin vankilanseinät. Kaikkihan on niin
tarkoituksetonta. Jos olisin rangaistukseksi menettänyt henkeni, olisin
sen voinut ymmärtää. Mutta täälläpitäminen on pikkumaista ja tyhmää.
Johtomiehet arvelivat, että hän ehkä kuului noihin synnynnäisiin
rikollisiin, jotka järkkymättömän kohtalon pakosta kulkevat yhä
eteenpäin kerran astumaansa tietä, ja olivat huolissaan ajatellessaan
hänen vapautumistaan.

Enempää en saanut kuulla, enkä luullut enää tapaavani ketään noista
kolmesta.

Mutta eräänä päivänä piti taas kaivettaman kaivoa, ja Grels tuli vanhaa
ammattiaan harjoittamaan. Menin sinne häntä katsomaan.

Hän istui maassa samoin kuin ensi kerralla, kun hänet näin, hän
lepäsi ja kokosi voimia matkan jäljestä, ja hänen kätensä hyväili
hajamielisesti silittäen ruohoa kuten silloinkin. Paljon hän oli
muuttunut, vaikkei hänen ympäristönsä ollut sitä huomannut. Nyt hän oli
vanha mies, tukka oli vetäytynyt taaksepäin otsalta ja harmennut kovin,
selkä oli hiukan kumarassa. Silmät, jotka yhäti olivat lapsellisen
kirkkaat, olivat nyt sisäisen, ajatusten alla piilevän pimeyden
synkistämät. Salaperäisyys oli niihin ottanut asuntonsa.

Tytär istui hänen läheisyydessään kukkien keskessä; hän ei näyttänyt
olevan enää halukas niitä poimimaan, hän silmäili niitä kuin rakkaita,
pidettyjä esineitä. Hän veti syvään henkeä, hänen sileä ihonsa oli
soudun tuottamasta ponnistuksesta punastunut, kädet lepäsivät helmassa
kuin väsyneet palvelijat, jotka olivat tehneet tehtävänsä niin ettei
mitään ollut enää jäljellä. Hänen katseensakin oli väsähtänyt. Hyvin
suopeana, mutta vakavana se kierteli ympäristöä, kuin olisi tahtonut
sanoa: täällä on niin ihmeellisen kaunista ja iloista, minua täällä
ei kukaan tarvinne! Terveys loisti vielä hänen olemuksestaan, mutta
sittenkin se pisti silmään loistavasta kukkivasta ympäristöstä.

Tämä olikin ihmeteltävän rikas ja iloinen paikka.

Rantaäyräät olivat tavallista jyrkemmät, ja niiden rajaviivat, jotka
erottivat ne yläpuolella olevista kunnaista, näkyivät selvästi
hienon ruohon alta. Petäjämetsän muuria verhosivat koivut hohtavan
valkeine runkoineen ja lehvineen, jotka näyttivät olevan pelkkää
kultaista tomua tai usvaa, mutta jotka kuitenkin olivat niin tiheät,
että ainoastaan latvojen yläpuolelta saattoi nähdä havupuitten
tumman taustan. Alapuolella virtasi joki, jonka pinnan kosken alkava
vauhti pani karehtimaan. Siinä karkeloivat tuhannet välkkyvät liekit
ja suuret näkinkengän muotoiset täplät, jotka upposivat sineen ja
ilmestyivät taas pintaan. Tuonnempana, mutkansa tällä puolen, se levisi
laajana ja valkeana kuin taivas pouta pilviä kuvastellen. Niemien ja
saarien lomitse liittyi yhä uusia vesiviiruja toisiinsa. Aurinko,
joka tulvi viheriälle rinteelle, näytti kuin prismasta heijastuen
vaihtuneen suorastaan kukkien väreiksi. Niitä oli siinä ryhmissä ja
kiehkuroissa, kevätesikoita, vuokkoja, leiniköitä yltäkylläisissä,
tavattomissa joukoissa. Uutistalosta, joka oli aivan puhdas ja loistava
pärekattoineen, nousi sinertävä savu. Veturin vihellys viilsi ilmaa, ja
kauempana jymisi juna outoine sisällyksineen terottaen äänellään täällä
vallitsevaa levon ja erilläänolon tunnetta.

Grels nousi lepuutettuaan väsyneitä käsivarsiaan ja katseli kauan ja
tutkivasti ympärilleen tottunein katsein.

Hän näytti odottavan aivan erikoista iloa siitä, että löytää täältä
elvyttävät vesisuonet ja jo kumartuen saa kuulla, kuinka ne hiljaa
solisevat ja kumpuilevat syvyydessä. Hän meni leikkaamaan pajunoksan ja
valitsi kauan ja tarkasti.

Läsnäolijat seurasivat häntä katseillaan, eivätkä muut kuin minä
huomanneet kahta lähestyvää miestä, jotka pysähtyivät uutistalolle.
Heidän puvussaan ja ryhdissään oli jotain näille paikoille outoa, siksi
katselin heitä tarkkaavaisesti.

Heti tunsin ketä he olivat: Olavi ja luultavasti vankilasta lähetetty
kuljettaja. Sieltä he lienevät tulleet suoraan; varovaisuuden vuoksi ei
oltu tahdottu jättää vankia yksikseen ennen kotiin saapumista.

Olavin kasvot loistivat jo kaukaa kalpeudesta, joka oli johtunut
sisälläolosta ja ehkä myös liikutuksesta. Säpsähdin. Nyt! Nyt juuriko
hän tuli, keskelle kevättä, keskelle tätä?

Kuinka hänestä mahtoikaan tuntua kummalliselta ja valtavalta.

Millaiset olivatkaan hänen viimeiset vankilapäivänsä olleet, kun
tuo levoton kysymys läheni yhä ratkaisuaan: mitä teet elämällä,
joka sinua odottaa ulkopuolella; minne voit siltä mennä piiloon? Ja
samalla tapahtui vuodenajan vaihdos nopeasti, hänestä nopeammin kuin
muista, antaen aavistuksen siitä muurin yli hiipivässä välkkeessä tai
ristikon läpi pujahtavassa valonsäteen tomutanssissa; kevät tuntui
saavuttamattomalta muun menetetyn ohella, kaiken murtuneen elämänilon
keralla. Päivä tuli, jolloin tämä kaikki oli poissa. Hän näki edessään
valmiin, kauniin, mutta vieraan maailman, jossa ei hänelle ollut sijaa.

Sitten seurasi matka pohjoiseen halki metsien, jotka muistuttivat
hänelle hänen omiaan, yli jokien tutun, herättävän kohinan.
Sitten, äkkiä kohtasi hän taas kevään, toivon, ilon kirvelevänä
mahdollisuutena. Mutta pian palasi taas muisto raskaampana, rikos
entistä suurempana.

Hän painautui, puolittain tukea hakien pyörrytyksen vallassa,
puolittain piilottautuakseen, tuvan nurkkaan ja seisoi sitten siinä
katsellen hiljaa ja liikkumatonna.

Grelsillä oli pajuvitsa valmiina, hän kulki hiukan kumartuneena
nurmikon yli. Paju rupesi melkein heti värisemään hänen kädessään,
sillä paikka lie ollut vesiperäinen, mutta hän haki parasta suonta,
kulki mäkeä ylös ja alas edes ja takaisin, katse suunnattuna maahan, ja
päivänsäde leikki hänen kumartuneella, vanhentuneella ruumiillaan.

Saatoin arvata, kuinka pojan silmät seurasivat laajentuneina tätä,
kuinka muisti kuljetti häntä taapäin ja kuinka samoinkuin lapsuudessa
hänet nytkin täytti kunnioituksen tunne. Kuinka hän luki vanhuuden ja
surun merkit, kuinka kaikki mahtoi tuntua hänestä kummalta kuin uni,
jonka selvitystä jo nukkuvanakin etsii.

Grels oli löytänyt suonen, hän seurasi sitä, pysähtyi paikkaan, missä
paju kääntyi suoraan maata kohden eikä näyttänyt tahtovan irroittua
siitä, työnsi vitsan maahan ja katsoi ylös.

Ensimäiseksi sattui hänen silmänsä vastapäätä oleviin pojan kalpeihin
kasvoihin. Kaikki muutkin näkivät ne samassa hetkessä.

Grels seisoi hiljaa paikallaan ja antoi käsiensä vaipua. Ne vapisivat
kuin vitsa äsken, hapuilivat kummallisesti ympärilleen, pysähtyivät,
laskeutuivat alas puolimatkaan. Yhtäkkiä ne nousivat kuin oudon voiman
pakosta, hän seisoi käsivarret ojossa kirkkain, odottavin katsein.

Siinä saapui kadotettu nopeasti nurmikon yli, horjahtelevin askelin,
miltei eteenpäin kaatuen. Hän oli jo perillä ja painautui rajusti
nyyhkyttäen toisen syliin. He vapisivat molemmat.

Käännyin sisareen.

Hän oli aivan kalpea katsoessaan heihin. Mahdollisesti oli hän "antanut
anteeksi", kuten sanotaan, mutta nyt, nähdessään rakastettunsa
murhamiehen niin likellä, hän ymmärsi mitä tuo sana merkitsee, sillä
tapahtuman muisto kohosi jäätävänä hänen mieleensä. Kosken kohina
soi nyt hänen korvissaan kuin silloinkin, ja se tuntui vetävän
hänet pyörteessään kohti kauhua ja surua, joita vuodet eivät olleet
kuolettaneet, vaan ainoastaan vaivuttaneet uneen.

Grels irtautui lempeän lujasti poikansa suonenvedontapaisesta
syleilystä, piti häntä ojennetuin käsivarsin edessään ja katsoi
katsomistaan pojan kalpeanloistaviin kasvoihin ja kuumeenhohtoisiin
silmiin. Olavi ei koettanutkaan salata itseään. Näytti siltä, kuin
hän olisi ensinkään ajattelematta itseään antanut sisäisen elämänsä
olla tuon ihmeellisen kirkkaan, salaperäisen, kaikkinäkevän katseen
tutkittavana. Ei kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olivat
kaikkien katseltavina, vaikka oli heidän luonteelleen vastaista näyttää
muille sisintään. Aivan yksin he siinä seisoivat ollen ainoastaan
toisilleen olemassa, edustaen kahta sukupolvea, sielu sielua vastaan.

-- Isä, isä, kuului viimein sammaltaen, ja lapsellisen yksinkertainen
sointu oli liikutetussa, miehekkään syvässä äänessä, -- minä pidän
sinusta. Juuri sanojen niukkuus teki sisällön rikkaaksi, ja tyynenä,
lujana kaikui Grelsin vastaus: Se on hyvä ja siunattu asia, poikani.
Tiesin varmaan sen joskus tulevan. Enempiä sanoja ei meidän tarvitse
tuhlata muuhunkaan.

Ja isä tarttui poikansa käsiin ikäänkuin siten lausuen hänet
tervetulleeksi vertaisten joukkoon; se oli samalla sekä korotus että
hyvästijättö kaikelle entiselle. Toisesta kädestä kiinnipitäen hän vei
hänet tyttärensä luo.

-- Tässä, sanoi hän, on sinulla jotain takaisin voitettavaa. Minut olet
aina omistanut.

Hän jätti heidät kahden. Hän ei tahtonut häiritä heidän hienointa,
syvintä tunnettaan; hänkin olisi tässä tilinteossa tuntunut vieraalta.
Tai ehkä hän tarvitsi jotain puuhailtavaa voidakseen sisäisesti päästä
tyyneyteen, joka hänessä vasta oli ulkonaista. Oli miten oli, hän
tarttui hieman vapisevin käsin kankeen ja lapioon ja palasi lähteen
paikalle työhön.

Vankilasta-saattaja tuli nyt hänen luokseen esittääkseen asiansa.
Tämän luottamustoimensa tähden, sekä ollen järjestyksen ja oikeuden
moitteetonryhtinen, vaikkakin virkapuvuton edustaja, hän tunsi olevansa
sangen merkillinen henkilö tässä piirissä, ja se kuvastuikin selvästi
hänen suorakulmaisesta ja jäykästä olemuksestaan. Hän alotti pitkän,
kuivan, lakityyliä tavoittelevan, vahtimestaria ilmaisevan esitelmän,
että koska hän otaksui olevansa tekemisissä holhottavansa isän
kanssa j.n.e. ja kun vankilassa oli syntynyt arveluita vastaisuuteen
nähden j.n.e. ja koska oltiin vakuutetut lujan ja johdonmukaisen
edelleenkasvattamisen hyödystä, sillä perusteella, minkä rankaiseva
oikeus oli vapautettuun laskenut -- ja paljon muuta sellaista --
niin... Mutta hän ei koskaan päässyt lauseen loppuun.

Grels nyökkäsi hänelle ystävällisesti hymyillen, katkaisten yhdellä
katseella sanatulvan. Enempää selittelemättä hän työnsi kangen maahan
ja alkoi työnsä, samalla kuin mies harmin ja epäröimisen mykistämänä
loittoni parin askeleen päähän.

Työ sujui reippain, toiveikkain, siivitetyin ottein, rauta kalskahti
kiviin, ja hän oli nuorempi ja voimakkaampi kuin äsken seisoessaan
siinä ulkonaisen ja sisäisen auringon kirkastamana.

Sisarukset seisoivat vaieten paikoillaan tuijottaen toistensa
kalpeihin, muuttuneihin kasvoihin. He katsoivat, ei niinkuin
todellista, vaan niinkuin aavenäkyä, joka joskus voi ilmestyä
kiihottuneitten aistien tajuttavaksi silloin kun äkillinen valo
lamauttaa ulkonaisen aistimuksen. Heidän tunteensa olivat liian syvät
pukeutuakseen sanoihin, mykkyys sitoi heidän kielensä, nykyisyys oli
hävinnyt, ainoastaan entisyyden muisto ruumiillistuneena oli elävänä
heidän edessään.

Sisarelle olivat nämä vuodet olleet kaipauksen ja katkeruuden
täyttämiä, veljelle synkkää jähmetystä tuottavia, päivän
kärsivällisesti suoritetussa toivottomassa työssä, vankilan tyhjyydessä
ne olivat kuluneet. Kuollut makasi siinä heidän jalkainsa juuressa,
teko, joka oli murtanut molempien elämän; lamauttavan kylmänä piteli
kosken kohina sitä heidän välillään.

Veli kohotti epäröiden, arasti kättään, sisar näki liikkeen, suuntasi
katseensa siihen, säpsähti. Silmänräpäyksen tuijottivat molemmat
siihen, ikäänkuin olisivat vielä nähneet veritahrat. He olivat nyt
toisistaan yhtä kaukana kuin silloin, ja jos he olisivat puhuneet,
olisivat sanat vahvistaneet ikuisen eron.

Mutta he vaikenivat, käsi vaipui takaisin yhtä pelokkaana kuin oli
noussutkin, ja katseet kohtasivat toisensa. He elivät edelleen
muistoissaan.

Siinä kulki heidän ajatustensa ohitse sisaren varman, odottavan
onnen kultaamat päivät, siinä veljen nuoruudentoivo, kiihkeä halu
toimintaan, valtaan, elämään. Heidän suunsa värähti surumielisesti;
kauemmas taapäin kulkivat muistot. He näkivät toisensa lapsena,
jolloin ystävyys, leikki ja itsetiedottoman lämpimät tunteet liittivät
heidät toisiinsa, he etsivät toistensa kalpeista kasvoista kadonneita
piirteitä menneiltä ajoilta, samoinkuin palaneen paperin tuhasta
haetaan varjomaista kirjoitusta.

Hitaasti tapahtui molemmissa muutos; se sai alkunsa sisältäpäin leviten
hiljaisena loistavana valona katseeseen ja tunkeutuen verettömään
ihonpintaan saakka. He eivät enää nähneet vain omaansa, eikä toinen
ollut toiselle vieras. Silta sielusta sieluun oli rakennettu, ihmeen
hetki oli tullut. Veli ja sisar, asetettuina vastakkain kuin kaksi
kastepisaraa, sulivat samaan sääliin toistensa särjetyn elämän
tähden; muistaessaan kaikkea hyvää, mitä olivat yhdessä tunteneet,
he ymmärsivät toisensa, unohtivat itsensä. Tässä ei ollut enää
rikoksentekijä ja kärsinyt, vaan molemmilla oli sama suru ja sama siitä
syntyvä toivo. Ei kumpikaan tiennyt alottaneensa, ensiksi kyyneliin
puhjenneensa, saattaen toisen tekemään samoin, rinta rintaa vasten he
nyt tuudittivat toisensa ja itkunsa sovintoon. Koska kaikki tämä oli
tapahtunut sanatta, ei sillä ollut sanan rajoitustakaan. Syvimmistä
syvyyksistä kumpusi uutta välittömästi ja loppumatta.

Kun he nostivat katseensa, työskenteli isän kanki yhtä iloisesti
kalahdellen. He astuivat käsi kädessä kuin lapset hänen eteensä. Hän
katsoi heihin ja nyökkäsi, kuin olisi nähnyt juuri sitä, mitä hänen
pitikin nähdä, viittasi silmänräpäyksen odottamaan, kumartui maahan ja
väänsi siitä jotain. Suuri kivi pyörähti rinnettä alas ja putosi jokeen
iloisesti molskahtaen.

Grels laski työaseensa ja veti heidät syliinsä seisoen suorana ja
hymyilevänä, kirkkain silmin, valoisin ilmein heidän rinnallaan.
Heidän jalkainsa juuresta syöksähti auringonvaloon vesisuihku nousten
maasta kyynärän korkealle maanalaisen painon voimasta. Se pirskotti
vesipisaroita heidän vaatteilleen, laskeutui maahan ja virtasi purona
edelleen kukkien ja ruohon lomitse. Vesisuihku kumpusi esiin kuin
laulu, raikkaana ja välitönnä, ja sen ensi pulpahdus, joka oli aluksi
hiekan ja saven sekainen, tuli äkkiä kirkkaaksi ja säihkyväksi,
loistaen kauneimpana kauniilla seudulla.

He katselivat tätä hiljaisella ihmetyksellä, käsi kädessä. Katse
puoliksi verhottuna päivänpaisteelta kulkivat he unelmissaan virran
siintävänsinisiä selkiä kotiaan ja tulevaista elämää kohden. Niin minä
jätin heidät.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Haaksihylky y.m. kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.