Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Tähdenlento - Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä
Author: Kallas, Aino Krohn
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tähdenlento - Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä" ***


TÄHDENLENTO

Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä

Kirj.

AINO KALLAS



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



SISÄLLYS:

Esipuhe.
Johdanto.
Hämärä.
Tähdenlento.
Murros.
Hiljainen kohtalo.



Esipuhe.


Ryhtyessäni syksyllä vuonna 1911 keräämään aineksia virolaisen
runoilijattaren Koidulan nyt valmistunutta elämäkertaa varten, oli
päävaikeutena kaikkien varsinaisten esitöitten puute, elämäkerrallisten
ainesten ollessa vielä täydellisesti hajalla, lukuunottamatta _Eesti
Kirjanduse Seltsin_ (Virolaisen Kirjallisuuden Seuran) toimesta
julkaistua _Koidulan_ ja _Kreutzwaldin_ kirjevaihtoa. Olen sentähden
suuressa kiitollisuuden velassa kaikille lukuisille yksityisille
henkilöille, jotka ovat helpoittaneet työni alkuastetta. Ennen muita
pyydän saada lausua hartaimmat kiitokseni Koidulan langolle, tohtori,
tod. valtioneuvos H. Rosenthal'ille Tallinnassa, joka suurella
auliudella antoi käytettäväkseni sekä erinomaisen muistinsa säilyttämät
tiedot että useat hallussaan olevat, teokselleni korvaamattomat
perheasiakirjat, kirjeet ja valokuvat.

Samoin pyydän saada julkisesti esiintuoda kiitollisuuteni seuraaville
henkilöille: Koidulan tytär, neiti Hedvig Michelson, veljet,
painoasiaintarkastaja Harry Jannsen (k. v. 1913) ja lääketieteen
tohtori Eugen Jannsen, valtion arkeologi J.R. Aspelin (k. v. 1915),
kirkkoherrat J. Bergmann, M.J. Eisen ja W. Eisenschmidt, kirkkoherran
rouva Eugenie Hurt, rouva J. Jakobson, sanomalehdentoimittaja A.
Jürgenstein, kirkkoherrat M. Jürmann ja R. Kallas (k. v. 1913),
opettaja M. Kampmann, kirkkoherra J. Kerg, herra Aug. Krug, runoilija
Fr. Kuhlbars, kirkkoherra M. Lipp, lyseonopettajan rouva Emilie
Lundmann, rouva E. Nieländer-Aspe, herra Carl Niggol, rouva Annette
Raid, kirkkoherra W. Reiman, neiti Marie Rosenthal, neiti Lilly Suburg,
kirkkoherra M. Suigussaar, maisteri C.G. Swan, kirjailija K.E. Sööt, --
sekä kaikille muille, jotka tavalla tai toisella, suullisesti tai
kirjallisesti antamiensa tietojen kautta ovat olleet avuksi työssäni.
Paitsi sitä on minun kiitoksella mainittava, että _Eesti Kirjanduse
Seltsin_ arkisto on työni kestäessä ollut minulle avoinna.

Tartto, Kallaste, 1915.

_Aino Kallas_.



Johdanto.


Kansat, samoin kuin ihmiskuntakin, tarvitsevat henkisen elämänsä tueksi
vertauskuvia, symboleja, joihin keskittyy heidän voiman ja kauneuden
kaipuunsa. Nousuaikoina, henkisten liikkeitten ajanjaksoina, jolloin
muuten liikkumattomat pohjakerroksetkin järkkyvät, olkoon liikkeet
sitten uskonnollisia, kansallisia tai yhteiskunnallisia vaistoja
herättäviä laadultaan, tapaa syvempänä kuin muulloin symbolin tarpeen,
kaipuun nähdä ilmaa ja ihmisiä sähköittävä aate ruumiillistuneena.
Syntyy sankareita, joko todellisuudessa tai kansan mielikuvituksessa.
Syntyy henkilöitä, joitten henkinen kokoonpano on keskitetympi,
persoonallisuuden voimasäteily vahvempi kuin tavallisina aikoina,
henkilöitä, jotka ovat murtautuvan uuden aatteen voimakoneistona,
joitten agitatorinen, sähköllä kyllästetty olemus on luotu syviä rivejä
sytyttämään. Mitä heidän sankarikuvastaan puuttuu, sen korvaa kansan
luova mielikuvitus. Inhimilliset heikkoudet karisevat pois,
yksilölliset ominaisuudet yleistyvät kaikille yleisiksi, tyypillisiksi,
kansan aina runollisen hyperbolin päästessä käytäntöön, joka
syvimmältään ei ole muuta kuin hämärä, sisäinen pakko luoda
ilmaisumuoto itselleen, tarve nähdä korkeampi itsensä yhteen ainoaan
henkilöön keskittyneenä.

Tällainen vertauskuva, symboli, tähdenlento, jonka unohduksiin sammuva
rata on ulkopuolella useimpien näköpiirin, on Viron kansalle ollut
_Lydia Jannsen_, runoilijanimeltään _Koidula_.

[_Koidula_ nimeä (Koit = aamunkoitto), joka nyt on aivan yleisessä
käytännössä, ei runoilijatar itse ole keksinyt eikä edes ottanut
käytäntöön. Sitä käytti ensimäistä kertaa C. R. Jakobson vuonna 1867
julkaisemassaan lukemistossa, johon hän oli painattanut pari Koidulan
kirjoittamaa runoa, varustaen ne yllämainitulla runoilijanimellä.
Koidula itse on vain muutamia kertoja kirjeissään ja runojensa
käsikirjoituksissa sitä käyttänyt.]

Viron orjuudesta harmaat ja sodista veriset aikakirjat lienevät
useimmille pääpiirteissään tunnetut. Tuttu on vanhan kronikoitsijan
lause Liivinmaasta: "herrojen taivas, pappien paratiisi, muukalaisten
kultakaivos, talonpoikien helvetti!" Taisteltuaan suurella sitkeydellä
saksalaisia valloittajia vastaan, täytyi urhoollisen pakanaheimon
vihdoin antautua ylivoimaisen vihollisen armoille, joka tuodessaan
kristinuskon pakoitti maan varsinaiset asukkaat orjuuteen. Orjuutta
kesti milloin raskaampana, milloin lievempänä melkein seitsemänsataa
vuotta, Itämerenmaakuntain kuuluessa milloin mihinkin valtioon. Kaikki
maa oli aatelismoisioitten käsissä, ja virolainen talonpoika
oikeudeton, omaisuudeton, kokonaan riippuva vierasrotuisen isäntänsä
mielivallasta, joka saattoi estää häntä muuttamasta toiselle
paikkakunnalle, pahimmassa tapauksessa myydä hänet kuin
metsästyskoiran. Minkäänlainen sivistys tai kansallinen tietoisuus ei
ollut näissä oloissa mahdollinen, yhtä vähän kuin kansallisen
sivistyneen säädyn muodostuminenkaan. Se oli raskaan työn ja raippojen
aikaa, jolloin kansan yksilöllisyys tapasi ainoan ilmauksensa
kansanrunouden ja koristeellisen kansantaiteen näihin päiviin saakka
säilyneessä rikkaudessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa saapui vihdoin Itämerenkin
rannoille maininki mailman keskustan suurista vapausmyrskyistä.
Tallinnanmaan talonpojat vapautetaan vuonna 1816 maaorjuudesta,
liivinmaalainen talonpoika vuonna 1819. Mutta todenteolla vaihtoi
vanha, vuosisatainen maaorjuus vain muotoa; siitä tuli työorjuuden
nimellä tunnettu uusi orjuusmuoto, joka kauan aikaa teki niin suurta
tuhoa kansan sekä aineellisessa että henkisessä elämässä. Talonpoika
oli tosin vapaa, mutta samalla maaton, hän ei saanut omistaa maata,
joka yhä pysyi moisioitten hallussa, vaan vuokrasi maansa moisioilta
mielivaltaisen sopimuksen mukaan, suorittaen vuokransa työssä ja
päivissä eikä rahassa. Entisaikaan oli aatelinen moisionomistaja
ainakin oman hyötynsä vuoksi ollut pakoitettu huolehtimaan maaorjiensa
välttämättömimmistä tarpeista, nyt kuului hänen etuihinsa puristaa
talonpojasta viimeinenkin veritilkka. Näissä oloissa oli kaikki
taloudellinen ja henkinen vaurastuminen tuiki mahdotonta, ja
kaikenlaiset sairaalloiset ilmiöt kansan elimistössä, kuten
haaveelliset uskonnolliset lahkoliikkeet ja siirtolaisuus, toiselta
puolen taas yhä uudistuvat veriset työorjien paikalliskapinat, jotka
yhtä verisesti tukahdutettiin, olivat seurauksena olojen
luonnottomuudesta.

Mutta ei mikään osoita niin selvästi tämän pienen ja näköjään
vähäveriseksi vaivautuneen rodun sisäistä elinvoimaa, kuin nopea,
kaikinpuolinen nousu, joka seurasi työorjuuden vuonna 1862 tapahtuvaa
lopullista lakkauttamista. Tästälähtien oli talonpojilla mahdollisuus
lunastaa maansa omakseen sekä maksaa vuokransa rahassa, ja se saa
aikaan perinpohjaisen muutoksen itämerenmaakuntalaisissa
maanomistusoloissa. Yli valtiollisen vainion kulkevat
hallitsijavaihdoksen tapahduttua vapaammat tuulet, eletään Aleksanteri
II:sen ensimäisen hallituskauden toivorikkaissa merkeissä. Alkaa
liikkua, saada eloa ja väriä harmaa raaka-aines, jonka virolainen
väestö, nimetön maarahvas, saksalaisten isäntiensä "epäihmisiksi"
(Unmenschen) ristimä, tähän saakka oli muodostanut. Kuolleeksi luultu
ja kuolleeksi tuomittu kansa, jonka kansatieteellistä ja kielellistä
muistomerkkiä varten enimmäkseen saksalaissyntyiset estofilit
vuosisadan alkupuolella olivat keränneet unohduksiin joutuneita
kansanrunouden tuotteita, osoittaa taas selviä ja pettämättömiä
elonmerkkejä. Maanlunastuksen mahdollisuus tekee samalla varallisuuden
keräytymisen virolaisiin käsiin mahdolliseksi, ja se tapahtuu
odottamattoman nopeasti, varsinkin Liivinmaan sydämessä, avaten taas
puolestaan syntyperäisille virolaisille tien korkeampaan sivistykseen
paljoa suuremmassa määrin, kuin se tähän saakka oli ollut mahdollista.
Aate pienten kansayksilöjen elämänoikeudesta alkaa vihdoin itää Peipsin
ja Itämerenkin välisellä maakaistaleella. Alkaa ilmestyä runsaammin
virolaista kirjallisuutta, joskin kaikkein vaatimattominta lajia,
virolainen sanomalehti, _J. W. Jannsenin_ toimittamana, näkee
päivänvalon. Mutta ehkä suurin merkitys, joskaan ei virolaisen
kansallistajunnan muodostumiselle, niin ainakin sen valveutumiselle oli
_Fr. R. Kreutzwaldin_ vuonna 1861 ilmestyneellä _Kalevipoeg_-
eepoksella, yrityksellä sulattaa hajanaiset lyyrilliset ja eepilliset
kansanrunon katkelmat sekä suorasanaiset sankarisadut yhtenäiseksi
kertomarunoelmaksi Kalevalan malliin. Kalevipoegin aikaansaamaan
vaikutukseen nähden on melkein samantekevää, mihin tuloksiin nykyinen
erittelevä tutkimus on tullut Kreutzwaldin oman luovan työn ja
kansanrunon toisiinsa suhtautumisesta. Sen ilmestyessä tervehdittiin
sitä kansanhengen välittömänä tuotteena, henkiseen kehitykseen
kykenemättömänä pidetyn kansan voimannäytteenä, joka samalla antoi
sille takaisin taruina kuvastuvan, sankarillisen menneisyyden.
"Kalevipojan uudestaansyntyessä syntyi entisestä orjajoukosta ilmoille
Viron kansa", sanoo siitä virolainen historioitsija W. Reiman. "Tuulen
nopeudella kulki tieto kautta maan ja herätti ihastusta, herätti
samalla epäilyäkin. Oli kuin ihme vierasten mielestä, että köyhä,
halveksittu kansa olikin niin rikas, että sen povessa piili moisia
aarteita."

Varsinaisen näkyvimmän ilmauksensa saa herännyt virolainen
kansallistunto kuitenkin vuonna 1869, n.s. vapauslaulujuhlassa, joka
vietettiin Tartossa orjien vapautuksen viisikymmenvuotispäivän
muistoksi. Silloin puhkesi ensi kertaa ilmoille yllättävänä ja
sytyttäen nuori kansallinen yhteishenki, vieden epäröivät ja
kahdenvaiheilla olijat mukanaan. Veljeys, suuri optimismi,
kaunopuheinen isänmaallisuus, ovat tämän lyhyen, nyt jo niin kaukana
kangastavan kansallisen kevätajan ominaisuuksia; sillä oli, kuten aina
tämäntapaisilla ajoilla, läpeensä lyyrillinen luonne. Se ei suinkaan
ollut vailla käytännöllisesti toteutettavia alotteita, päinvastoin
saavat siitä alkunsa monet virolaiset sivistyskeskukset, kuten _Eesti
Kirjameeste Selts_ (Virolaisen Kirjallisuuden Seura), _Eesti
Põllumeeste Selts_ (Virolainen Maanviljelysseura), teatteri- ja
lauluseura "_Vanemuine_", puhumattakaan omakielisen korkeamman
oppikoulun, Aleksanterikoulun, unelmasta, joka koko maan käsittävine,
satatuhatta ruplaa tuottavine keräyksineen ehkä parhaiten vastasi ajan
haaveellista ihanteellisuutta. Mutta huolimatta näistä näkyvistä ja
kouraantuntuvista tuloksista oli ajan kaikkein luonteenomaisin piirre
kuitenkin juuri tarttuva, henkilöstä toiseen siirtyvä innostus.

Tämän toukohetken, Viron "heräämisajan", tulkki oli Koidula, hän, joka
itse on lausunut: "on synti, suuri synti olla pieni suurina aikoina,
jolloin ihminen voi luoda ajan". Viron kansallinen kevät olisi vailla
runollisuuttaan ja romanttista hohdettaan ilman Koidulaa. Muutamina
vuosina, jotka mahduttavat Koidulan varsinaisen julkisen elämän, hänen
tähdenlentonsa, ruumiillistutti hän kaiken runouden, liekkivän tulen ja
intomielen, joka etsii ilmaisuaan kansallisessa joukkoliikkeessä,
olkoon viimemainittu kuinka maantieteellisesti rajoitettu ja
mittakaavaltaan pieni tahansa. Jos tahtoo tuntea Viron kansallisen
herätyksen sähkön, joka nykyään hyödyllisenä käyttää niin monia
koneita, alkuperäisessä, miltei aineettomassa muodossaan, ei sitä
mistään niin puhtaana säilyneenä tapaa, kuin Koidulan isänmaallisista
valitus- ja riemuhymneistä. "Vanemuisen tytär", "Emajoen satakieli",
"vapauslaulujuhlan hengetär", ne ovat kaikki Koidulan aikalaisten
hänelle antamia epiteettejä, joissa niissäkin tuntuu ajan liioiteltu ja
ihannoiva lyyrillisyys, samoin kuin erään aikalaisen lausunnossa: "hän
ei ollutkaan ihminen, vaan yksinomaan ilmaa, korkeammasta mailmasta
kotoisin".

Luonnollista on, että Koidulan tapainen henkilö, joka vielä lisäksi
elämänkulkunsa ja ennenaikaisen kuolemansa kautta pian poistui
näkyvistä, nopeasti ikäänkuin kadotti inhimilliset piirteensä. Niinkuin
melkein ainoa hänestä näihin saakka tunnettu valokuva on ollut
suurikokoinen, jäljennöksinä paljon levinnyt kuva, joka näyttää
tuuheat, vapaasti valuvat kiharat, vain Jeanne d'Arcin töyhtökypärää
vailla, rohkean otsan, palavan katseen, voimakkaan päänliikkeen,
sanalla sanoen, hänen runoilijapiirteensä, niin on hänestä yleisessä
tajunnassa olemassa sisäinenkin, niinsanoakseni paraatikuva, joka on
yksinomaan säteilyä ja haltioitumista, kuin päähenkilö väkirikkaassa
maalauksessa, taustana kansallisen aamunkoiton heleät värit.

Kuva ei ole väärä, se on vain yksipuolinen. Koidula kokosi todella
lyhyen nousukautensa aikana, joka samalla oli hänen kansansa
nousukausi, ympäristönsä polttosäteet itseensä, heijastaen ne oman
sielunsa hehkulla takaisin. Mutta yleisessä tietoisuudessa elävän
sankaritarkuvan varjoon on tähän asti tuiki hävinnyt kelmeäihoinen,
toverien karsaasti katsoma, ilottomassa kodissa kasvava tyttölapsi,
samoin nuori tyttö, joka toisten huvitellessa on raueta raskaan
työtaakkansa alle, joka sanoo itsestään: "ainoastaan veden saan
ilmaiseksi, siihen kuuluva leipä on sangen kallista", joka pitkiin
aikoihin ei uskalla uhrata ajatustakaan yksilölliselle onnelleen.
Sankaritarkuvan takia ei ole nähty naista, joka koko olemustaan
häviöllä uhkaavaan pyörteeseen joutuneena vaivoin saa pelastetuksi
senverran elinvoimia, että niitä riittää vielä muutamiksi vuosiksi. Ja
vihdoin ja viimein on tuiki unohtunut vanhentuva, yksinäistyvä nainen,
joka maanpaossa meren saarella käy toivotonta taisteluaan vähittäistä,
mutta sitä varmempaa tukehtumiskuolemaa vastaan.

Koidulan kohtaloa vastasi suurissa piirtein myös Viron kansallisen
herätyksen kulku. Niin suurella innostuksella puhjennut, niin suurella
ihanteellisuudella alussa vaalittu liike särkyy pian sorasoinnuiksi ja
sisäiseksi epäsovuksi. Alkavat kansalliset eripuraisuudet,
puolueriidat, joilla on niin suuri sijansa Viron lyhyessä
viljelyshistoriassa, loukkausten ja syytösten tulva kummaltakin puolen.
Koidula eli kyllin kauan nähdäkseen murhenäytelmän alun, loppua hänen
sensijaan ei tarvinnut nähdä: virolaisen vaapsahaispesän yli
laskeutuvaa raskasta kättä, jota yhtäkkiä seurasi kuolonkaltainen
hiljaisuus. 80-luvun loppupuolella alkavaan järjestelmälliseen
venäläistyttämiseen hautautuivat nekin kevätajan touot, joita sisäinen
eripuraisuus ei ollut ehtinyt hävittää. Eesti Kirjameeste Selts
suljetaan, Aleksanterikoulu avataan kansanvaroilla, mutta
venäjänkielisenä, maan hallinto, tuomioistuin ja koululaitos
venäläistytetään, ei vähitellen, vaan yhdellä kertaa. Näennäisesti
näyttää kaikki elämä sammuvan, entiset merkkimiehet ja johtajat ovat
joko kuolleet, kuten G.R. Jakobson ja Fr. R. Kreutzwald, tai itsensä
varjoja, kuten J.W. Jannsen, tai vaikenevat vapaaehtoisesti, kuten
Jakob Hurt. Viro elää harmaat vuotensa, kuten vähää varhemmin sen
symboli, Koidulakin.

Koidulan merkitys kirjailijana on enemmän tai vähemmän paikallista
laatua, pienen kieliryhmän kahleisiin auttamattomasti kytketty, mutta
sellaisenaan pysyvää laatua. Aika ja paikka rajoittavat hänen
parhaatkin tuotteensa, -- isänmaalliset runot, -- emmekä voi ajatella
niitten muualla tapaavan tarpeellista kaikupohjaa. Vaikka kielenkin
voittamattomilta tuntuvat esteet raukeisivat, vaatisivat hänen tuliset
vapaus- ja valitushymninsä sentään siksi paljon esitietoja ja olojen
tuntemusta, voidakseen vieraallekin täysin nautittaviksi muuttua, että
se vain poikkeustapauksessa lienee mahdollista. Virolaisessa
kirjallisuudessa ne sensijaan aina tulevat hänelle takaamaan
kunniapaikan.

Koidulan päämerkitys, johon samalla hänen isänmaallinen
runoilijakutsumuksensa sisältyy, on epäilemättä haettava hänen
agitatorisesta, henkilökohtaisesta vaikutuksestaan aikalaisiinsa. Hänen
suurin ansionsa oli hänen pelkkä olemassaolonsa. Isänsä tyttärenä,
monine henkilökohtaisine suhteineen kansansa merkkimiehiin, laajalle
ulottuvan kirjevaihtonsa kautta, oli hän muutaman lyhyen vuoden Viron
kansallisen liikkeen keskeisenä lämmönlähteenä.

Tällaisenakin on Koidulan merkitys vain paikallista laatua, rajoitettu
miljoonapäisen, valtiollisesti merkityksettömän kansan keskuuteen.
Mutta yli kansallisuusrajojen kasvaa sensijaan hänen elämänsä
inhimillinen traagillisuus. Hänen kohtalonsa sekä naisena että ihmisenä
tarjoo runsaasti sielullista mielenkiintoa, siksi paljon on siinä
yleisinhimillistä murhenäytelmää, siksi paljon sekä epäedullisista
oloista, että hänen oman olemuksensa ristiriitaisuudesta kasvanutta
kärsimystä.

Ihmisenä, sisimmältä olemukseltaan hän kuului tuli-sieluihin, jotka
ovat luodut ikänsä palamaan, kirkkaasti leimuten, kuten uhriliekki,
mutta joitten käyttämätön voima olojen pakosta on tuomittu tuhoamaan
oman asuinsijansa.

Olen ollut pakoitettu lisäämään Koidulan yleiseen tietoisuuteen
syöpyneeseen kuvaan useita inhimillisiä piirteitä. Olen kosketellut
hänen elämässään kohtia, joista henkilön eläessä hienotunteisuus
vaikenee. Olen tehnyt sen vakuutettuna, etteivät inhimilliset
heikkoudet ja epäkohdat voi vähentää Koidulan olennon ja elämän
suuripiirteisyyttä, mutta kyllä tuoda hänet inhimillisesti lähemmäksi.

Vasta tällaisena, tuntemattomilta ilmoilta ja hämäryydestä tullutta
lentotähteä muistuttavana, joka hetkeksi piirtää kimmeltävän ratansa
Viron harmaalle taivaalle ja sammuu Suomenlahden sumuun, vasta
tällaisena Koidulan kohtalo todella kasvaa vertauskuvaksi kokonaisen
kansan lyhyestä kevätunesta, joka alkoi vapauslaulujuhlan säveleissä ja
vihdoin vaimeni vuosia kestäväksi hiljaisuudeksi.

Traagillisena persoonallisuutena on Koidula Viron kansallisen kevään
symboli.



I.

HÄMÄRÄ


1.

Koidulan koko elämä on hänen sisäisen tulensa syttymis- ja
sammumiskulkua.

Kun vapauttaa hänen elämänsä kaikesta satunnaisesta ja sivulta
tulleesta, kaikista epäoleellisista ja vieraista aineksista, niin on
tuloksena aina sama perusominaisuus: haltioitumiskyky. Se on se
ominaisuus, jonka ympärille muut ovat ryhmittyneet, se on alkuperäisin
ja kiintein kiteytymä tämän luonteen kristallikerrostumassa, se jää,
muitten irroittautuessa. Se on Koidulan elämässä, mitä punainen lanka
Englannin sotalaivaston touveissa: sen tunnusmerkki. Se on sen
sydänvaltimo, sen liikuntahermo, sen kaikkivaltias keskus. Niin, on
kuin koko tämän tähdenlennon kaltaisen elämän nousu ja lasku olisi
eroittamattomasti yhdistynyt haltioitumiskyvyn vapaaseen
käytäntöönpääsyyn tai pakolliseen käyttämättömyyteen, sen synnyttämistä
sisäisistä ristiriidoista kasvaa Koidulan elämän väistämätön
traagillisuus. Alusta loppuun on hänen elämänsä joko tämän slelunkyvyn
hiljaisuudessa tapahtuvaa kehkeämistä, sen voitollista kukoistusta ja
vihdoin näennäistä näivettymistä. Voimme nähdä sen hapuilevan uusia
muotoja, kuten liekki uutta polttoainetta, pysyen kuitenkin yhä samana
tukehtumattomana tulena. Ja silloinkin, kun kaikki näkyvät, ulkonaiset
ilmaukset ovat lakanneet, voimme mitata sisäisen lieskan voiman
hävitystyöstä, jonka se suorittaa asuinsijakseen valitsemassaan
elimistössä.

Tämän haltioitumiskyvyn juuret, kyvyn voimakkaaseen, korostettuun
tunteen keskitykseen, lyhyen aikaa kestävään, kaiken harkinnan ulko- ja
yläpuolelle kohoavaan tunnehurmioon, ne ulottuvat syvälle Koidulan
olemuksen pohjakerroksiin, sekä henkiseen että ruumiilliseen
kokoonpanoon. Ne katoavat silmistämme monimutkaisina, usein salattuina
säikeinä, saaden ravintonsa niin sairaista kuin terveistäkin
alkuaineista. Varmasti voimme todeta vain tämän ominaisuuden
kieltämättömän olemassa-olon, sen riippuvaisuuden perinnöllisestä
ruumiinrakenteesta; voimme seurata sen sukulaisilmauksia ja muunnoksia
saman suvun jäsenissä; voimme pikemmin aavistaa ja olettaa, kuin
varmasti osoittaa, erinäisten ominaisuuksien yhtymiä, joista se näyttää
syntyneen.

Koidula, _Lydia Emilia Florentine Jannsen_, syntyi 12 p. Joulukuuta
vuonna 1843 lukkarin virkatalossa Vändran pitäjässä Liivinmaalla. Hänen
vanhempansa olivat silloinen Vändran lukkarikoulumestari Johann
Woldemar Jannsen ja Emilie Juliana Koch.

Jannsenien suku on, mikäli varmasti tiedetään, virolaista juurta,
huolimatta nimen toisintomuodosta Jentsen ja hämärästä perintätiedosta
muualta maahan muuttaneesta esi-isästä. Perhe näyttää jo orjuuden
aikoina joko silmiinpistävien ominaisuuksiensa tai suotuisien
olosuhteitten takia kohonneen maa-orjista myllärien verrattain
vapaaseen asemaan. Alkuaan oli suvun hallussa Võiaveren mylly Vändran
pitäjässä, mutta jo J.W. Jannsenin isoisä _Mats_ otti haltuunsa
Vana-Vändran moision myllyn.

Koidulan ensimäisestä isänpuolisesta tunnetusta kanta-isästä on
säilynyt vain kaksi muisteloa, mutta niitä ei malta sivuuttaa. Kuten
alkuaikojen piirrokset, ovat ne yksinkertaiset ja väkevät, ja
vaikuttavat kuin episodi kansan kertomarunosta.

Kerran on Mats-mylläri, kerskuen ruumiin voimiaan, kahmannut joen
rannalta valtavan kivijärkäleen, joista Vändra on rikas, ja kahlannut
kaiken kansan nähden myllyjokensa poikki.

Samasta joesta, joka todisti hänen voimannäytteensä, tuli hänen
hautansa. Eräänä päivänä hän kuuli siitä hukkuvan hätähuudon, muuan
mies, Haua Toomas, rukoili hengenhädissään apua. Mats-mylläri syöksyi
silloin jokeen miestä auttamaan, mutta hukkuva tarttui pelastajaansa ja
veti hänet mukanaan syvyyteen.

Kaksi vähäistä, kuin magnesiumvalon välkähdyksessä ikuistettua
piirrettä, mutta muuta ei tarvitakaan: nousevan sivistyssuvun
kanta-isä, vändralainen kiviä kanniskeleva Kalevipoeg, on edessämme,
joskin vähän tarumaisena, vähän saduntapaisesti suurennettuna kansan
jättiläisten tapaan. Tässä on vielä turmeltumattoman, alkuperäisen
talonpoikaisveren voima, joka voi esiintyä kerskuvana ja kansansuosiota
tavoittelevana, mutta samalla yhtä sankarillisesti uhrautuvana. Mikä
erityisesti eroittuu mieleen, on juuri teon, toiminnan äkillisyys,
harkitsemattomuus, voimakkaan, hetkellisen vaiston valtaote, joka ei
säiky hengenvaaraakaan, sekä ensimäisessä kuvassa eräänlainen
esiintymishalu, yleisön- ja ihailun tarve, -- kaikki piirteitä, jotka
tapaamme uudestaan Mats-myllärin pojanpojantyttäressä.

Hänen poikansa, Koidulan isoisän, suhteen on perintätieto ollut
oikullisen puolueellinen, hän himmenee täydellisesti verevän esi-isän
rinnalla. Kaikki, mitä hänestä tiedetään, on, että hänen nimensä oli
esihistoriallinen _Aatami_, että hän jatkoi isänsä ammattia ja kuoli
poikansa Jantsin, Koidulan isän, ollessa kuuden, seitsemän vuoden
vanha.

Sensijaan on tämän Aatamin Eeva, valoisa ja hilpeä _Malle_,
Kangro-Andreksen tytär Kuldkeppien heimoa Suure-Jaanin
naapuripitäjästä, säilynyt täydessä valaistuksessa. Jannsenien jykevään
rakenteeseen tuo hän, käsityöläisen, kankurin tytär, liikkuvamman ja
keveämmän aineksen, todenperäisesti myös sanataituruuden lahjan, joka
hänessä esiintyi olojen pakosta vain suurena sanasukkeluutena,
sulavapuheisuutena, rahvaanomaisten sanasutkausten ja puheenparsien
ehtymättömänä runsautena. Voi liioittelematta johtaa Jannsenin
perheessä myöhemmin periytyvän kirjoittamiskepeyden herkeäkielisestä ja
heleäsävyisestä kankurintyttärestä, joka suoranaisestikin varmaan
luovutti pojalleen perinnöksi mehevän ja rikkaan kielensä. Hänestä on
myös lähtöisin jannsenilainen leikillisyys, joka Koidulan isässä
työntää niin vereviä ja vielä viljelemättömiä vesoja.

Ensimäisen miehensä kuoltua meni Malle toisiin naimisiin talollisen
Röömussaaren kanssa ja eli kahdeksankymmenen vuoden vanhaksi,
loppuikänsä aivan sokeana. J.W. Jannsen oli häneen hellästi kiintynyt.
Kun hän, silloin jo 54 vuotias mies, ilmoittaa omille lapsilleen
äitinsä kuolemasta, piirtää hän kirjeen loppuun syvästi murtuneena:
"J.W. Jannsen, orpo raukka!"

Koidulaa tulee ajatelleeksi aina etupäässä isänsä tyttärenä, vuosia
kestänyt yhteistyö on yhdistänyt eroittamattomasti heidän nimensä Viron
sivistyshistoriassa. Epäilemättä onkin Koidula perinyt useita
ominaisuuksia ja kykyjä isältään, etupäässä juuri älylliset lahjansa,
kirjalliset ja agitatoriset taipumuksensa, seurallisuutensa ja
humoristisen suonensa. Mutta hän sai ne ikäänkuin arkipäiväisessä
asussa, tavalliseen mittakaavaan, jokapäiväisyyden rajoihin mahtuvina,
viljelemättömän raaka-aineen muodossa. Vasta Kochien sairaalloinen,
kiihtynyt veri tuo uuden poljennon näihin ominaisuuksiin ja henkisiin
kykyihin, värittäen ne omalla vauhdikkaalla temperamentillaan.

Koidulan isä, _Johann Woldemar Jannsen_, on syntynyt orjain
vapautusvuonna 1819, "kun Viron vapaus oli tasan 40 päivän ikäinen", ja
on rehevimpiä persoonallisuuksia, mitä Viron karu kamara on
kasvattanut. Itseoppineena, paimenpojasta papillisten ja aatelisten
suosijainsa avulla kohonneena, oman tiedonjanoisen ja alati laajempaan
vaikutusalaan pyrkivän henkensä eteenpäinviemänä, tuli hänestä
virolaisen sanomalehdistön ja useitten kansallisten sivistysyritysten
perustaja ja toimeenpanija sekä pitkiksi ajoiksi Viron tunnetuin ja
suosituin mies. Hänen sijansa on Viron kansallisen liikkeen historiassa
F.R. Kreutzwaldin ja C.R. Jakobsonin rinnalla, joskaan hän ei omaa
edellisen perinpohjaista sivistystä ja luovaa runoilijakykyä eikä
jälkimäisen ryntäävää, häikäilemätöntä soturisielua.

Sensijaan on Jannsenille ominaista suuri sanahelppous, sanonnan, --
kirjallisen tai suullisen, -- luistava, itsestään sujuva joustavuus ja
kansanomainen rikkaus. Vändralaisen myllytuvan, jota hän nimittää
"yliopistokseen", ja Mallemuorin kukoistavat sukkeluudet elävät hänen
karkeatekoisessa, liian tuttavallisessa, usein mauttomassa, mutta aina
rehevässä ja lukijan tasoa alati silmällä pitävässä tyylissään. Niin
vailla varsinaista taiteellista arvoa kuin hänen tuotantonsa onkin, --
se käsittää epälukuisen määrän mukaelmia, alkuperäisiä ja käännöksiä,
sekä suorasanaista että runoa, -- ei hänen tyyliltään puutu omaa järeää
ja koomillisiin vaistoihin vetoavaa viehätystään sekä eräänlaista,
tosin ylen karkeaa plastillisuutta.

Ensi katsannolta tuntuu J.W. Jannsenin luonne erittäin selvältä,
yksinkertaiselta ja helposti tajuttavalta, niin täynnä joviaalisuutta,
hyvätuulisuutta, mehevyyttä se on. Talonpoikaisveren alkuperäinen
raskaus on kadonnut ja vaihtunut yritteliäisyydeksi ja alotekyvyksi.
Olisi väärin sanoa tätä luonnetta syvälliseksi tai varsinaisesti
voimakkaaksi, mutta se on -- ainakin nuoruus- ja miehuusvuosina
-- erittäin liikkuva, henkisesti valpas, hyvävaistoinen ja
toimintakykyinen. Se on suuressa määrin mukautuva ja oloja hyväkseen
käyttävä, ei milloinkaan taisteleva, aina sovittava, rauhaa rakastava
ja leppyisä.

Kuitenkaan ei Koidula edes isältään perinyt ristiriidatonta ja
sopusointuista luonteenpohjaa. Jannsenin näköjään niin avonaisessa,
helposti hallittavassa luonteessa piili omituinen kaksinaisuus, joka
ylläpiti alituista, joskin ehkä useimmilta salattua taistelua.
Oikeammin olisi kai sanoa, että hänen alkuperäinen, sangen
nautinnonhaluinen verensä oli herkeämättömässä ottelussa ajan ankaran
pietistisen hengen kanssa, jonka vaatimukset hän jo varhaisesta
nuoruudesta oli omistanut. Hänen lähes kahdenkymmenen vuoden kuluessa
pitämänsä saksankielinen päiväkirja, _Diarium_, on täynnä todistuksia
tästä salaisesta ristiriidasta. Ihmeellistä on nähdä hänen rehevää
luontoaan vanhatestamentillisessa kamppailussa, jossa pahuuden voimat,
useimmiten kai Bachuksen palvelus, ovat olennoidut täysin
käsinkoskettaviksi. "Saatana on minua taas oikein halusta hätyyttänyt."
"Vaikka Paimen minua suloisella äänellään kutsuu, en sentään mieli
seurata häntä, vaan perkeleellistä sutta." Mutta vaikka Jannsen
elämänsä loppuun saakka pysyykin pietistisissä lauseparsissa, tuntuvat
ne usein enemmän tai vähemmän ulkokohtaisilta, ikäänkuin vaappaukselta
hänen talonpoikaishuumoria pulppuavan tyylinsä yllä. Suoraan luonnon
hetteistä hersynyt leikillisyys ja hänen sisimmän luontonsa tuiki
maallinen verevyys kuultavat yhä uudestaan korkeasti kirkollisen kuoren
alta.

Jannsen oli vasta parinkymmenen vuotias nuori koulumestari, kun
oppilaitten joukossa muitten muassa oli hänen edeltäjänsä lukkari
Kochin veljentytär _Emilie_, vain kolmea vuotta opettajaansa nuorempi,
pitkä, komea ja kiivasluontoinen tyttö, jonka karkeahko kauneus herätti
nuoren lukkarin rakkauden. Emilie Kochista tuli Koidulan äiti.

Hänen kauttaan sekaantui Mats-myllärin voimakkaaseen ja Malle
Kuldkeppin valoisaan vereen "vieras veri", kivulloisia hermotiloja
sairastavan, vierassyntyisen suvun, joka toi mukanaan oman, Jannsenista
kokonaan eroavan sävynsä. Ikäänkuin hajoittava aines se tunkeutuu ennen
terveeseen elimistöön, kuin taudinitiö, jonka hävittävä vaikutus tuntuu
heti jo seuraavassa polvessa.

Kochien suku oli saksalaissyntyistä, luultavasti suorastaan Saksasta
siirtynyttä. Emilian isä, Wilhelm Koch, oli juuston valmistaja Rõusan
moisiossa, samannimisen joen rannalla. Hän kuoli aivotulehdukseen,
Koidulan ollessa kahden vuoden vanha. Sensijaan on Koidula varmasti
nähnyt äidin-äitinsä, jonka vaikeasta luonteesta Jannsenin _Diarium_ on
täynnä valituksia. Anoppi näyttää olleen vävynsä perheelle todelliseksi
ristiksi. Jannsen nimittää häntä valheelliseksi ja pahasisuiseksi ja
valittaa vielä vuonna 1856 sukulaisistaan: "Olen joutunut joka
suhteessa surulliseen perheeseen. Tyhmyreitä, riitapukareita, ikäänkuin
ilkeät ja typerät lapset. Olen kuin muurahaispesässä, ja nämä
muurahaiset ovat kaikki myrkyllisiä." Anoppi kuoli rintasyöpään, samoin
kuin hänen sisarensakin, -- tautiin, joka oli muodostuva kohtalokkaaksi
tyttärenkin perheessä.

Kochien suvun sairaalloisuus ei kuitenkaan ollut vain lievää
hermostumista, vaan vaikeita varsinaisia aivohäiriöitä ilmeni sen
jäsenissä. Muuan Koidulan tädeistä, Matilde Koch, oli kaatuvataudin
takia jo varhain pakoitettu eroamaan emännöitsijän toimesta ja yritti
myöhemmin itse tehdä lopun elämästään, leikkaamalla auki valtimonsa.
Oman kätensä kautta kuoli Tartossa Koidulan eno, talonomistaja Reinhold
Koch, ampumalla luodin otsaansa, ilman minkäänlaista tunnettua aihetta.

Koidulan äidissä esiintyivät suvun kieltämättömät rappeutumismerkit
tosin lievemmässä muodossa, etupäässä äkkipikaisuutena, hermostuneena
kiivautena ja yleisenä, kestävänä mielenmasennuksena ja ärtyisyytenä,
jota kuusi tiheään toinen toistaan seurannutta lapsivuodetta ja perheen
vaikea taloudellinen asema vuosien kuluessa yhä lisäsivät. Kuva, jonka
Jannsenin _Diarium_ hänestä avioliiton ensimäisten kahdenkymmenen
vuoden kuluessa antaa, ei suinkaan ole mielittelevä, niin väritetty
kuin se mahdollisesti onkin, nähtynä avioparin keskinäisten
erimielisyyksien prisman läpi. Hänen henkiset lahjansa ovat olleet
keskinkertaiset, kokonaan käytännölliselle alalle rajoittuneet, ja
käsityksen ahtaus, henkisten harrastusten puute, teki hänelle jo
varhain miehensä ja tyttärensä rientojen seuraamisen mahdottomaksi.

Hänen kuudesta lapsestaan, joista kaksi vanhinta oli tyttäriä,
seuraavat poikia, näyttää ainoastaan nuorempi tytär ja nuorin poika
päässeen vapaaksi perhettä uhkaavasta sairaalloisuudesta, muissa
neljässä, Koidulakin niihin luettuna, tuntuvat auttamattoman
rappeutumiskulun oireet. Ei tarvitse muuta kuin luoda pikainen katsaus
Koidulan kolmen veljen kohtaloon, tullakseen täysin vakuutetuksi.
Vanhin veli _Leopold_ oli tahdonkyvyltään ja tarmoltaan kokonaan
heikontunut henkilö, jota rauhaton vaellushalu kuljetti milloin
mihinkin, kunnes selkäydintulehdus teki lopun hänen hukkaanmenneestä
elämästään. Toinen veli _Julius_, nuori lupaava seminaristi, kuoli jo
kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, heittäytyessään satunnaisen
päihtymisen takia tyrmään vietynä, puolittain tapaturmaisesti,
puolittain tahallaan kolmannen kerroksen ikkunasta kadulle. Eikä ole
liioin vaikea Koidulan kolmannen veljen, Viron sanomalehdistön
historiassa hyvin tunnetun _Harry Jannsenin_ rauhattomassa
ja oikeastaan hedelmättömässä lahjakkaisuudessa, kaikkien
esteettis-filosofisten taipumusten ohella, luonteen heikkoudessa,
alituisissa suunnanvaihdoksissa, tuntea perityn sairaalloisen veren
ehkäisevää ja hajaannuttavaa vaikutusta.

On kuin kieltäytyisi kauneustajunta etsimästä näin sameista
alkulähteistä Koidulan kauneimman ominaisuuden, hänen harvinaisen
haltioitumiskykynsä, syntysanoja. Ja kuitenkin on todenperäisesti
tarvittu Koidulan tulisielun kokoonpanoa varten juuri hänen äitinsä
vierasta, kiihkeäsävyistä ja jo osaksi sairaalloista verta.
Jannsenilainen aines olisi tuskin riittänyt sytyttämään sankarillista,
palavaa kipinää, joka Koidulan sielussa lyhyen loistoaikansa hehkui.
Jannsenin tyttärenä olisi Koidula luonnonlaadultaan varmaan ollut
tasaisempi, arkipäiväisempi, vähemmän altis ristiriidoille, ja hänen
runoilijalahjoiltaan puuttunut ponnahtava joustavuus, joka parhaina
hetkinä kohottaa hänen tuotteensa niin korkealle yli isän
kansantajuisten kyhäysten, todellista isänmaallista sankarirunoutta
kohti. Jannsenissa ei ole jälkeäkään korkealentoisuudesta eikä
intohimosta, hän on soittokoneena harmiton kylähanuri tai harmonikka,
Koidula sensijaan kultakielinen, intomielinen harppu, vireessä
juhlallisten ja haltioittuneitten sävelten varalle. Koidulan korostettu
tunnevoima, hänen intohimoinen antaumiskykynsä, hänen lyyrillinen
inspiratsionsa on nähtävästi samaa sairasta alkujuurta, kuin hänen
enonsa tai veljensä äkillinen ja epätoivoinen teko, tai hänen
lahjattoman äitinsä äkkipikaisuus ja kiivaus. Sekä Koidulan suuruus
että traagillisuus, hänen; leimahtava olentonsa ja vähäinen
vastustuskykynsä saavat kiittää äidin verta olemassa-olostaan.

Sairaalloista verta toiselta puolen, toiselta vielä suureksi osaksi
talonpoikaisen tervettä, alotevoimaista verta, mutta siinäkin jo
sisäisen ristiriitaisuuden itiö, -- se oli Koidulan kokoonpano.

Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset
ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen
kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa
tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja
kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän
kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta, kuin
väkevätuoksuinen suonyrtti.


2.

Kuin keskeneräinen torso, kuin valmistumaton vartalokuva, taiteilijan
luomisinnon hetkenä syntynyt, kesken jätetty, viimeistelyä vailla,
mutta tekijämerkki erehtymättömästi näkyvissä, -- niin on Koidulan
elämä. Suuri pohjapiirros, jota ei turmeltunut tyylikään voi
täydellisesti estää näkymästä. Ei ole vaan olemassa sopusuhtaisuutta
eri osien välillä. Ne ovat pirstaleita kuin eri ihmisten elämästä,
satunnaisesti yhteenliitetyt; vain vaivoin voi aavistaa alkuperäisen
suunnitelman.

Niin ovat Koidulan lapsuus ja kasvinaikakin kuin irrallisia osia
jostakin tuiki toisesta kokonaisuudesta, kuin mihin ne kuuluvat.
Koidulan kehityksen tuntomerkkejä on sen suuri epätasaisuus, se on
rakettu yllätyksille. Luonto tarvitsi täysimääräisen valmistusajan
kehittääkseen Koidulan ilotulituksen kaltaisen ilmiön, hänen
poikkeuksellisuutensa esiintyy kasvinaikana ainoastaan kiteisessä
muodossa. On yhtäläisyyttä olemassa Koidulan myöhäisimmän ja
varhaisimman kehityksen välillä, hänen alkuperäinen, sisin luontonsa
ilmenee kumpaisenakin jaksona surkastuneena ja kutistuneena.

On kuin sairaalloisilla aineksilla aluksi olisi auttamaton yliote, ja
luontainen lahjakkuus, temperamentin vauhdikkuus murtavat vain
vaivaloisesti tiensä alituisten esteitten kautta. Luonteen
sairaalloiset pohjakerrostumat ovat selvästi näkyvissä, kun niitä ei
vielä peitä mikään kimaltava, häikäisevä verho. Kaikki on hämärää ja
muodostumatonta, ei mikään ilmaise tulevaa lumoojatarta; tämän luonteen
piiloaika on perinpohjainen ja pitkä.

Mutta kuitenkin yhtyvät jo vändralaishämärään Koidulan elämän säikeet
kuin alkusolmuun.

Jannsenin _Diariumissa_ tapaa vuodelta 1844 seuraavat sanat: "Kuukautta
myöhemmin, kun olin viime päiväkirjani päättänyt, lahjoitti Herra
minulle tyttären, joka jo enemmän kuin kymmenen kuukautta on ollut
ilonani, ja jonka syntymän jälkeen rakas vaimoni kävi kivulloiseksi ja
sitä yhä vieläkin on."

Koidulan varhaisimman lapsuuden yli heittää varjonsa Vändran metsien
pimento. Niin paljon synkkiä korpitiheikköjä, niin mustat ja
loppumattomat metsät, karhutarinoineen. Niin paljon hyllyviä soita ja
märkiä rämeitä suosaarineen, senjälkeen taas metsää, metsää ja suota...
Ja joki, myllyjä pyörittävä joki monine sivuhaaroineen, liivinmaalaiset
lakeat luhtamaisemat matalaa pensaikkoa ja karkeaa heinää kasvavine,
jokipolvien halkomine niittyineen ja heinäaumoineen, keväisin täynnä
pääskynsilmiä [jauhoesikko, primula farinosa] ja kulleroita, kuin
sinipunaa ja kultaa.

Kuka voi arvioida, kuinka paljon ja mitä tästä kaikesta on jäänyt
tuskin seitsemänvuotisen lapsen mieleen, joka Vändran lukkarin
virkatalosta ja sen lähimmästä ympäristöstä keräsi ensimäisiä,
hapuilevia vaikutuksiaan elämästä. Miksi jäi juuri tuo kuva, miksi ei
toinen? Tietoista valintaa ei vielä ole olemassa, mutta jo muodostuvat
hiljaa ja huomaamatta vaikutusten pohjakerrokset.

Vändran pitäjän lukkarin asunto, jossa Koidula syntyi, oli
yksikerroksinen puurakennus, läheiseen, tiheään metsään peittyvä,
ympärillä tavanmukainen omenatarha, vasikkahaka lammikkoineen, korkean
pystyaidan sulkema pihamaa, josta kuja vei maantielle, vähän kauempana
karjalaitumet, mainiot kurppien pyyntipaikat ja käen kukuntalehdot.

Itse kertoo Koidula lapsuutensa luonnon vaikutuksesta:

"Kun lapsuudessani aamulla varhain puutarhaan astuin ja näin kaikki
kukkalavat, jotka ehtoolla vielä nuppuina nukahtivat, nyt täydessä
kukassa, silloin jäin sanaakaan sanomatta seisomaan kuin ihmeen eteen."

Tuuli ja sade, aurinko, kastetta vipajavat lehdet, kostea maa, pilvet,
sumu, tähdet, kaikki nämä ihanat, yksinkertaiset ja jokapäiväiset
asiat, joihin maalaislapsi tuntee elimellisen yhteenkuuluvaisuutensa,
ovat puhuneet Koidulankin lapsensielulle. "Minä, jonka joka päivä
täytyy nähdä taivas!" hän sanoo kerran itsestään. Ja niin on taivaasta
tullut liivinmaalainen taivas, pilvistä Maarianmaan [Maarianmaa,
viroksi Maarjamaa. Paavi Innocentius pyhitti ristiretkien alussa
Kuurin-, Liivin- ja Vironmaan pyhälle Maarialle] pilvet ja luonnosta
virolainen: luonto. Koidulaa loppuun saakka seurannut rakkaus luontoon
ei ole vain yleistä, kosmillista luonnontajuntaa, vaan tietoisesti
rajoitettua, paikallista kiintymystä, tiettyihin metsiin, määrättyihin
maisemiin, niin vähän varsinaista luonnonkauneutta kuin hänen
ensimäinen kotinsa pienten viljelysmaitten keskellä tarjosikin.
Kiintymyksensä viron kieleen on Koidula samoin perinyt vändralaisesta
lapsuudestaan. Kodin puhekieli oli tosin saksa, jota vanhemmat sekä
keskenään että lasten kanssa puhuivat, niinkuin kaikki äidinpuoleiset
sukulaisetkin. Mutta varmaankin on Koidula jo varhain vaivattomasti ja
itsestään oppinut tulevan runoutensa kielen suoraan rikaskielisen
vändralaisrahvaan suusta, saaden saman "maarahvaan" kielellä isältään
alkeisopetusta läheisessä lasitehtaalaisten koulussa. Hänen viron
kieleensä jää ainaiseksi kouluttamattomuuden ja virheellisyyden leima,
mutta myös vändralaiskielen kuvarikkaus.

Ja Vändran lukkarin vaatimaton virkatalo, missä nuori kolmenkymmenen
vuotias lukkari, perheellinen mies, yökaudet valvoo kirjojensa parissa,
terveellistä levottomuutta ja epäilyksiä tuntien ja ensimäisiä
kyhäyksiään paperille pannen, on myös ollut näyttämönä seuraavalle
viehättävälle välikohtaukselle Koidulan elämästä, jossa tuntuu, vaikka
etäisenä enteenä, tuleva todellisuus. Jannsen itse on sen kertonut.

Hän istuu paraikaa kirjoituspöytänsä ääressä, kun Lydia, -- Lolla,
kuten hänen nimensä lapsuudessa kuului, -- tuskin polvenkorkuinen,
lähestyy, nukke sylissä:

"Isä, kulta isä, kenelle sinä kirjoitat?"

"Kirjoitan Viron kansalle, lapseni, sille iloksi ja opetukseksi",
vastasin, "mene sinä taas äidin luo leikkimään."

"Mutta, isä, kun sinä käyt pikkuiseksi, ja minä kasvan suureksi,
lupaatko minunkin silloin kirjoittaa heille pikkuruisen kirjan,
lupaatko, isä?"

"Tietysti, lapseni, sinähän olet Viron lapsenlapsi, kukapa sinulta sitä
kieltäisi."

"Mutta isä, teroitatko minulle kynän ja sallitko istua omalla
tuolillasi, sallitko?"

"No niin, niin! Menehän nyt, äiti kutsuu."

"Sillä sain hänet joka kerta niskoiltani. Jumalalle on kaikki
mahdollista, ajattelin itsekseni, mutta sinua, lapsukaiseni,
tuudittavat vielä monet tuulet."

Koidula ei ollut vielä seitsemää vuottaan täyttänyt, kun Jannsen vuonna
1850 perheineen muuttaa Pärnun pieneen merikaupunkiin opettajaksi
kaupungin ylläpitämään kansakouluun. Perheen lisääntyminen ja
toimeentulon vaikeudet, mutta etupäässä kai sisäinen tarve laajentaa
vaikutusalaansa, aiheutti muuton, jota jonkun vuoden kuluttua oli
seuraava toinen ja merkityksellisempi. Kaikki, mitä tiedämme Koidulan
nyt seuraavasta kasvin- ja kouluiästä, on epäsointuista ja ilotonta.
Hänen elimistössään on ollut kuin sulku, jonka taakse patoutui kaikki
varsinainen rikkaus ja kauneus; mikä näkyviin pääsi, oli omituisen
vääristynyttä. Koidulan tahto ei koskaan ole ollut erityisen voimakas,
-- hänen voimansa oli kokonaan tunteessa, -- mutta erittäin veltto,
niin, sairaalloinen, näyttää se olleen kehitysvuosina. Koko hänen
olennossaan on näinä vuosina jotain varhaisvanhaa, mutta samalla
ryhditöntä, väärälle suunnalle kehittynyttä, keskittymätöntä; hän on
hermostunut-eleinen lapsi, ylen tunteellinen ja ärtyisä, sen pahempi,
varsinaista johtoa vailla.

Hänessä oli epäilemättä suuressa määrin tavallisuudesta poikkeavain,
mutta hitaasti kehittyvien lasten arkuutta, jotka tuntevat, aavistavat
hämärästi ylemmyytensä, voimatta sitä millään lailla vielä näyttää,
saati siitä hyötyä. Heidän erikoisuustuntonsa eristää heidät muista,
vaikuttamalla ylpeydeltä, mutta sitä olematta. Päinvastoin, tieto, että
he sisimmässään ovat toista ainesta kuin toiset, tekee heidät
sisäisesti epävarmoiksi ja ujoiksi, usein onnettomiksi.
Poikkeuksellisuus on heille raskas taakka, alituinen kärsimys, he
tekevät usein kaikkensa, voidakseen ottaa osaa ympäristönsä keveyteen
ja huolettomuuteen, sitä painavammin tunteakseen oman erikoisuutensa ja
aavistamatta täysin sen arvoa.

Mutta emme voisi koskaan täydelleen käsittää Koidulan lapsuusajan
kärsimystä, emme ymmärtää, kuinka ylipääsemättömiä esteitä hänen
kehityksellään oli voitettavina, jos emme koskettaisi hänen lapsuutensa
hämärintä ja tuskallisinta kohtaa. On julkinen salaisuus, että Koidula
kasvinaikanaan sairasti kleptomaniaa. Ei ole mitään syytä väärän
arkuuden tähden vaieta tästä onnettomasta, sairaalloisesta
taipumuksesta, jonka juuret ovat kivulloisissa, perityissä
hermotiloissa eikä lapsen omassa syyntakeisuudessa. Siinä ei ole mitään
häpeällistä, ei mitään salattavaa, se on vain läpeensä ja yksinomaan
mitä suurimmassa määrin myötätuntoomme, inhimillisiin tunteisiimme
vetoava ilmiö, vaikea tauti, joka pitää uhrinsa alituisessa sielullisen
nöyryytyksen ja alennuksen tilassa. Mitä sielullisia kärsimyksiä
sisältyykään tähän yhteen ainoaan sanaan aikana ja olosuhteissa, joissa
vain aniharva, jos edes yksikään, tajusi sen oikean merkityksen! Mitä
väärinkäsityksiä, mitä ansaitsematonta ankaruutta, mitä lapsensielun
kaikkein arimman ja pyhimmän polkemista ja kidutusta! Kleptomaniaa
sairastava lapsi elää alituisessa pelossa, ilmitulon, rangaistuksen ja
lankeemisen tuskassa; hänen elämänsä on epäilyä, kaikkien eleitten ja
vihjausten vakoilemista, säikähtelyä ja katumusta tai sitten taistelua,
-- ja usein turhaa taistelua, -- ylivoimaista kiusausta vastaan,
varhaista rikollisuudentuntoa, jota vain liian harvoin lievittää tieto
taudin parantumismahdollisuudesta. Tämän kaiken tiedämme siis Koidulan
kokeneen, ja epäilemättä on hänen älynsä ja tunteensa muodostama
tavallista herkempi kaikupohja vain tehnyt kärsimyksen tietoisemmaksi
ja siis vaikeammaksi.

Koidulan kasvinaikainen koti ei myöskään tarjonnut hänelle sitä tukea
ja varmaa ohjausta, mitä hänen varhain kehittynyt sairaalloisuutensa
olisi tarvinnut. Pärnussa vietetyt välivuodet, jolloin Jannsen
valmistui varsinaiseen elämäntehtäväänsä, näyttävät perheen sisäisiin
oloihin nähden olleen erittäin epäsointuisia, sairaustapauksien ja
aineellisen ahdingon rasittamia. Juuri köyhyys, jota pakoon Jannsen oli
Vändrasta lähtenyt, asettui Pärnussa alituiseksi asukkaaksi Ûlejoen
koulumestarin asuntoon. Jannsenin oma epäkäytännöllisyys ja yhä
laajenevat harrastukset estivät häntä hyötymästä koulutaloon kuuluvasta
maapalstasta, hänen vaimonsa alituinen kivulloisuus vaikeutti
puolestaan perheen taloudellista hyvinvointia. Köyhyys on kaikkina
näinä vuosina täydellisesti etualalla tämän kodin aikakirjoissa,
se on sen kaikki värittävä ominaisuus. Se ei ole tosin kaikkein
välttämättömimmän puutetta, mutta yhtäkaikki mitä nöyryyttävintä,
kiduttavinta ja pääsemätöntä lajia. Annamme Jannsenin
punasahviaaninahkaisen _Diariumin_ puhua:

"Laskut harmentavat hiukseni ja katkeroittavat sydämeni. Herra, Sinä
näet sydämeeni, miksi et katso kassaani, joka on tyhjä! Tänään saapui
serkkuni, ja minä olin niin köyhä, etten tainnut hänelle leipää
haettaa, vaan olin pakoitettu lainaamaan kymmenen kopeekkaa."

Ja vuonna 1854:

"Köyhän perheenisän kohtalo on todella raskas, joka taholla puutetta,
vaimo vuoteen omana, ei ropoakaan kukkarossa, ja kuusi lasta
ruokittavana."

Köyhyys tuo erimielisyyttä ja epäsopua: isä tahtoo ostaa kirjoja
itselleen, äiti ruokaa lapsilleen! Lapset saavat jo varhain olla
todistajina kotoisiin kohtauksiin ja tuntea olemassaolonsa
syyllisyyden, tai kuten Jannsen sanoo: "He eivät kuule muuta kuin
ikuisia kieltoja, ja ylen usein täytyy heidän tajuta, että ovat
vikapäät köyhyyteemme, kärsimättömyyteemme ja tyytymättömyyteemme."

Isän suuren työtaakan ja äidin sairauden seurauksena oli tietysti
satunnaisuuden leima, jonka lasten kasvatus pakostakin sai.
Ulkonaisesti oli se epäilemättä enemmän tai vähemmän pietistisissä
muodoissa pysyttelevää, ankaraa, runsaasti ruumiillista kuria
käyttävää, mutta todenteolla oikeastaan peräti höllää ja
epäjohdonmukaista. Jannsen ei suinkaan ollut tiedoton siitä. "Vanhin
tyttäreni osaa tuskin lauseita lukea", hän kirjoittaa kerrankin. "Herra
auta minua! Minun pitäisi saada aikaan niin paljon ja ajattelen sentään
todenteolla niin vähän lasteni kristillistä kasvatusta". Tähän
kristilliseen kasvatukseen, jota Jannsen päämääränä kuvitteli,
kuuluivat epäilemättä myös hartaushetket, joita hän sentään illoin ja
huomenin ehti perheelleen pitää, ja jolloin veisattiin virsiä ja
luettiin raamatullisia kertomuksia. Eräästä tällaisesta hetkestä hän
kertoo:

"Kuinka onkaan lapsensydän, -- vaikka perisynninkin läpitunkema, --
sentään pehmeä ja herkkä! Tänä aamuna kerroin tytöilleni aamuvirren
jälkeen tarinan Jeesuksen ensimäisestä temppelikäynnistä, ja molemmilta
vuotivat kyyneleet pitkin pikku poskipäitä."

Koulutalo, jossa Jannsenin perhe asui, oli kaupungin laidassa, n.s.
Kalajoen kylässä, jota siihen aikaan vielä ympäröivät talonpoikien
laihat ja Saugan moision rehevät peltovainiot. Esikaupungin rakennukset
alkoivat vasta vähitellen kohota. Talo itse oli koivujen alla, keskellä
kaunista puutarhaa.

Äidin yltyvä kivulloisuus sensijaan antaa kodille järjestyksettömän ja
ilottoman leiman. Alituisesti on äiti vuoteen omana, kerrankin lähes
puolen vuotta yhtämittaa, taikka sitten leikkauksien ja lääkärinhoidon
vuoksi poissa kotoa. Ja ollessaan jalkeilla, on hänellä yllin kyllin
syytä jatkuvaan ärtyisyyteen, kodin taloudellisen ahdingon kohdatessa
tietysti raskaimmin häntä. Juuri taloudelliset huolet, luonteen ja
harrastusten suuret eroavaisuudet, riidan aiheet, joitten joukosta ei
puutu mustasukkaisuuskaan, ovat tehneet näinä vuosina Jannsenin
avioliiton ja sitä myötä samalla kodin koko ilmaston raskashenkiseksi
ja lasten tasaiselle kehitykselle epäedulliseksi.

Huolenpito kodista ja nuorempain veljien hoito on näin ollen usein,
aivan liian usein ollut kasvavain sisarusten, Lollan ja Geninkan,
lapsellisilla harteilla. Ei ole epäilystäkään, etteivät he jo varhain,
jollei muuta niin vaistomaisesti, ole tunteneet kodissa vallitsevaa
sisäistä -- ja myös ulkonaista! -- epäjärjestystä. Aivan liian varhain
on heissä varmaan herännyt eräänlainen paljon vaativa vastuunalaisuuden
tunto, joka on kuluttanut heidän huoletonta lapsellisuuttaan,
niinpaljon kuin sitä koskaan lie Koidulan varhaiseen kärsimykseen
tuomitussa sielussa olemassa ollutkaan. Mutta tuiki erilaisia
olemukseltaan niin ulkonaisesti kuin sisäisesti, suhtautuivat
sisarukset aivan erilailla myös vaatimuksiin, jotka elämä niin varhain
heille asetti. Eugénie, Geninka, pyöreä, vaaleaverinen pikku tyttö,
hyväsävyinen ja valoisa, henkisesti ja ruumiillisesti tervein koko
joukosta, oli omalla alallaan puuhatessaan keittiössä tai
tuuditellessaan pikku veljiä. Lolla, vuotta vanhempi, -- pitkä,
kiireesti kasvanut ja laiha, iholtaan kellertävän kalpea, suurissa,
teräsharmaissa silmissä milloin itsetietoinen, ynseä ylpeys, milloin
uneksiva, alakuloinen hehku, teki velvollisuutensa vastenmielisesti ja
haluttomasti, jätti tehtävänsä, milloin taisi, nuoremman sisarensa
niskoille ja vei rakkaat kirjansa puuropadan ääreen, päästäen puuron
palamaan pohjaan, itse lukuihinsa syventyneenä. Paremmin hän suoriutui
veljien kasvatuksesta, jotka osoittivat hänelle ehdottomampaa
kuuliaisuutta kuin hermostuneelle äidilleen. Kun Lolla käski pojat
nurkkaan, tottelivat he napisematta. Varmaan oli varhaisessa
johtaja-asemassa, jonka Koidula siskopiirissään jo kasvinaikanaan
saavutti, hänen tulevan vaikutusvaltansa enteitä, kyvyn voittaa
ihmisiä, joka hänessä myöhemmin kehittyi niin silmiinpistävässä määrin.

Hänen koulunkäyntinsä on aivan samaa henkisten ja älyllisten lahjojen
hidasta ja työlästä puhkeamista, samaa tahdon herpaisevaa velttoutta ja
koko olemuksen hajanaisuutta. Hermokuume, jota hän kouluaikanaan
sairastaa, ja jonka jälkeen, sivumennen sanoen, hänen hiuksensa
muuttuivat kähäriksi, on kai myös osaltaan siihen vaikuttanut. Tosin ei
silloinen koulu suinkaan tarjonnut paljoakaan maaperää hänen
varsinaisille kyvyilleen, mutta alituiset reunamuistutukset
todistuksissa koskevat pikemmin ahkeruuden kuin lahjojen puutetta.
Koidula tuli Pärnun saksalaiseen tyttökouluun melkein yhdentoista
vuotiaana, vuonna 1854, ja kävi sitä aina vuoteen 1861 asti.
Senjälkeen hän kävi vielä Tartossa suorittamassa n.s. suuren
tutkinnon, baltilaisen naissivistyksen huipun, joka oikeutti
kotiopettajatartoimeen. Siihen päättyivätkin Koidulan varsinaiset
opinnot.

Koulussa on häntä nähtävästi pidetty lahjakkaana, mutta lahjojansa
huonosti käyttävänä oppilaana. Hyvin usein kertautuu lause: "Lahjoihin
nähden voisi edistys olla parempi." "Jos ahkeruus vastaisi lahjoja,
olisi edistys suurempi!" Käytöksessä on ensimäisenä vuonna: ei
nuhteeton. Ainoastaan ainekirjoituksessa on Koidula alun pitäen
osoittanut etevyyttä, ja hänen kirjoittamansa aine luettiin kerran
ääneen luokalle, jolloin opettaja lisäsi: "tässä osoitat, mihin
pystyt". Sama kuva kertautuu kautta kaikkien alaluokkain, kunnes
keskiluokilta alkaen yhtäkkiä tapahtuu muutos, reunamuistutukset
häviävät, ja mainesanoina on eri aineissa melkein aina "sangen hyvä",
myöhemmin "erittäin hyvä".

Itse kertoo Koidula kirjeessä Kreutzwaldille seuraavan tapauksen
kouluajoiltaan: "Kun vielä mekko yllä tyttökoulua kävin, lähetti
opettaja minut kerran tuomaan jotain huoneestaan. Pöydällä oli avoin
kirja, enkä tahdo Teiltä salata, että minulla lapsesta saakka on ollut
paha tapa jäädä jokaisen sellaisen vielä lukemattoman kapineen eteen
vainuten seisomaan. Unohdin opettajan ja luin lukemistani: luvun nimi
oli Kristus, ja se oli selitys raamatun historian alkuperästä, --
kunnes kirjan isäntä tuli minua etsimään ja otti kirjan käsistäni,
pitäen minulle pitkän saarnan, mitä tyttölapsen sopii. Senjälkeen en
enää kirjaa saanut nähdä ja mietteissäni liikkui usein kysymys: 'Miksi
hän sitten itse lukee sitä. jos se ei sovi minulle?'"

Toverien keskuudessa ei vaitelias ja alakuloinen Lolla ollut suosittu.
Hän oli alati huonosti puettu, vaillinaisen hoidon ja oman
epäkäytännöllisyytensä takia huolimaton ja epäsiisti, vaatteet tahroja
täynnä, kädet pesemättömät. Alati puuttui häneltä milloin mikin
tarpeellinen koulukapine, milloin kirja, milloin vihko, joita hän oli
pakoitettu lainailemaan tovereiltaan. Jo kouluaikoina täytyi hänen
koettaa ansaita, antamalla opetusta saksan ja venäjän kielissä
nuoremmille oppilaille. Alituista salaamista niinkuin hänen elämänsä
oli, -- kodin köyhyyden, oman sairaalloisen, onnettoman taipumuksensa,
-- on hän mahtanut jo varhain kipeästi kärsiä kouluaikuisesta
armottomuudesta ja tiedottomasta julmuudesta, millä kasvavat lapset
toisiaan kiduttavat. Liian arka, liian ylpeä toisten seuraa hakeakseen
ja tunnustaakseen oman yksinäisyystuntonsa, samaa seuraa kuitenkin
salaa ja hartaasti ikävöivä, täynnä varhaista ristiriitaa, nyreä ja
epäystävällinen, koska tunsi alati väärässä valossa esiintyvänsä,
koulussa yhtämittaa huolimattomuudesta nuhdeltu, -- sellainen oli tämä
virolainen Tuhkimus.

Hänen sulkeutuneessa, kipeässä lapsensielussaan asusti sentään toisiin
liittymisen tarve. Samalla kertaa kävi koulua myös toinen vändralainen
tyttö, Koidulan ikätoveri Lilly Suburg, josta myöhemmin tuli naisasian
ensimäinen tienraivaaja Virossa sekä novellikirjailija. Lilly Suburgiin
kiintyi lyhyeksi aikaa Koidulan arka ja kiihkeä sydän. Lilly
Suburgille, joka voimainsa takaa auttoi toverien hyljeksimää Lollaa,
lainaillen, mitä koulutarpeita toinen tarvitsi ja käyden hänen
kodissaan, uskoi Koidula salassa kirjoittelevansa runoja. Eräänä
iltana, molempien tyttöjen istuessa vanhalla, narisevalla sohvalla
Jannsenien asunnossa, -- äiti oli sairauden takia Tartossa, -- luki
Koidula toverilleen ensimäisen saksankielisen runonsa. Liikutus oli
suuri ja molemminpuolinen, tytöt istuivat aivan heltyneinä toistensa
kaulassa. Vaikutusta lisäsi, että Koidula kertoi isänsä aikovan
virontaa runon ja painattaa sen. Geninka häiritsi kuitenkin pahasti
runollisen tilanteen, ilmestymällä valittamaan, ettei Lolla ollenkaan
auttanut häntä ruuanlaitossa!

Lilly Suburgin ja Koidulan tunteellinen koulutyttöystävyys sai pikaisen
lopun, kun edellisen äiti näki hyväksi jyrkästi katkaista tyttärensä
kaikki vierailut Koidulan kodissa. Muuta naisystävää, paitsi uskollista
sisartaan Geninkaa, ei Koidulalla myöhemmin enää ollut.

Huolimatta kaikesta ulkonaisesta ja sisäisestä painostuksesta, jonka
alaisena Koidulan nuori elämä lapsuus- ja kasvinvuosina oli, täytyy
sentään ajatella, että hänen henkinen rakenteensa, hänen varsinainen
erikoisuutensa tänäkin aikana kasvoi, salassa ja mitään elonmerkkiä
itsestään antamatta; muuten ei voisi selittää sen äkillistä kypsyyttä.
Hänen luonteensa pohjapiirros oli epäilemättä jo nyt olemassa. Ei voi
ajatella Koidulaa yksinomaan suotuisan ajan tuotteena, koko hänen
sielullinen rakenteensa oli varmasti jo valmis, ennenkuin se pääsi
mihinkään kosketuksiin ajan kanssa, ennenkuin mitkään ajan aatteet
ehtivät sitä hedelmöittää. Varmasti emme tiedä mitään sen varsinaisesta
vapautushetkestä, emme edes, oliko sen kehitys äkillistä vaiko hidasta
murrosta, mutta tosiasiana voi kuitenkin pitää, että Koidula jo
Pärnussa ainakin osaksi pääsi nousemaan pitkällisestä lamaannus- ja
masennustilasta, joka kehitysiässä usein uhkaa juuri taidekyvyillä
varustettuja lapsia. Ainakin ovat hänen älylliset lahjansa, etupäässä
juuri helppous kirjoittaa, synnynnäinen, aito jannsenilainen kepeys
käytellä kieltä, myös viroa, jo tällöin selvästi näyttäytyneet.

J.W. Jannsen, jonka elämänsuunnitelma vähitellen alkaa kypsyä, -- hän
saa kauan aikaa turhaan pyytämänsä sanomalehtiluvan vuonna 1857,
jolloin _Perno Postimees_ ilmestyy, -- ei suinkaan voinut olla
huomaamatta, minkälainen apu ja tuki ja samalla halpa työvoima
kirjallisessa työssä hänellä oli varttumassa omassa nuoressa
tyttäressään. Luuvalon rasittamana Jannsen alkaa yhä enemmän turvautua
tyttärensä kynään, sikäli kun tämä koulusta vapautuu. Aluksi on
Koidulan työ ollut vain isänsä sanelun mukaan kirjoittamista tai
puhtaaksikirjoitusta, mutta hyvin pian hän on saanut itsenäisesti
ruveta kääntämään tai mukailemaan kertomuksia ja kirjoitelmia isänsä
monia julkaisuja varten. Näissä kirjoituksissa, jotka silloisen tavan
mukaan ilmestyivät sekä ilman tekijän että mukailijan nimeä, on Koidula
hämmästyttävässä määrin omaksunut isänsä tyylin ja kielen, niin että
olisi mahdoton ilman erityistä luetteloa eroittaa isän ja tyttären
kynäntuotteita.

Paitsi sitä muodostui jo Pärnussa Jannsenin kodista vuosien kuluessa
kokouspaikka ympäristön henkisesti heränneimmille asukkaille, nuorten
miesten ja naisten keräytyessä sinne laulua harjoittamaan, ja
vanhempien ihmisten puhelemaan ystävällisen ja vilkkaan koulumestarin
kanssa, jonka sisäisistä taisteluista yksin _Diarium_ tiesi. Mikään ei
ole luonnollisempaa, kuin että Koidulakin on ollut läsnä näissä
illanvietoissa.

Pärnusta käsin on myös jo vuonna 1863 ilmestynyt Koidulan ensimäinen,
erityisenä kirjana julkaistu mukaelma, "_Ojamölder ja tema miniä_"
(Ojamylläri ja hänen miniänsä), -- tuntemattoman alkuteoksen, kaikesta
päättäen saksalaisen mukaan, sommiteltu, itsessään kirjallisesti
ala-arvoinen kyhäelmä, jonka osaksi kuitenkin kauan aikaa
tuli yksin sekä Suomessa että Unkarissakin edustaa virolaista
novellikirjallisuutta. [Unkarilainen tiedemies _Hunfalvy_ lähti
matkalleen Itämerenmaakuntiin _Ojamölder_ taskussa!]

Mutta kaikki tämä on vain vaatimatonta ja hapuilevaa alkusoittoa. Läpi
lapsuuden salaisten kärsimysten, kestettyjen nöyryytysten ja häpeän,
alati rasittavan syyllisyystunnon, alkaa tunkeutua voitollisena
aavistus omasta rikkaudesta ja kauneudesta, -- tietoisuus omasta
poikkeuksellisuudesta, mutta ei enää painostavana ja masentavana, kuten
tähän saakka.



II

TÄHDENLENTO


3.

Koidulan sisäisen tulen liekintä on lyhyt, mutta hän on palanut pohjia
myöten, jokaisella säikeellään. Hänen isänmaallisissa hymneissään,
joitten tuli yhä murtautuu läpi muuttuneen ajan ja olojen kerrostumain,
on osa tätä hehkua; luultavasti ei kuitenkaan kaikkea.

Koidula tuntuu ensi katsauksella eroittamattomasti liittyneeltä aikaan,
jonka henkilöitymä hän oli; ja niin elimelliseltä näyttää tämä yhteys,
että aluksi on mahdotonta kuvitella häntä siitä irroitettuna. On kuin
aika olisi luonut hänet, sulattanut ahjossaan hänen henkensä omia
tarkoituksiaan varten, vapautunut, iloinnut ja kukkinut hänessä. Varmaa
on, että Koidula sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, ei olisi ollut
mahdollinen kahtakymmentä vuotta varhemmin tai myöhemmin; vuosi 1849
tai 1889 ei olisi voinut olla Koidulan kukoistusaika; sensijaan on
1869, virolaisen vapauslaulujuhlan vuosi, täynnä Koidulan sielua.

Ja kuitenkin on itse aikakin, näennäisesti Koidulan kohtalon suurin
tekijä, satunnainen ja toisarvoinen hänen sisäisen tulensa kehitykseen
nähden. Aika antoi sille hetkeksi alttarin; kutsui esiin sen, antoi
sille poltto-ainekset, mutta se ei sitä luonut. Mikään ei estä
ajattelemasta, että Koidulan suuri tunnevoima mahdollisesti olisi
voinut purkautua kokonaan toiseen väylään. Se tarvitsi nousuaikaa ja
liikuntoa, joukko-innostusta, syttyäkseen ja sytyttääkseen, mutta ei
mikään todista, että ainoastaan kansallinen herätys olisi voinut saada
sen liikkeelle. Voi aivan yhtä suurella syyllä ajatella sen syttyneen
intomieliseksi, uskonnolliseksi hurmioksi, tai yhteiskunnallisten ja
valtiollisten liikkeitten järkyttäminä aikoina yhtä kiihkeään
toimintaan vieväksi osanotoksi, taikka täydellisinä aallonpohjakausina
eroottiseksi antaumukseksi.

Verisekotuksen ja perinnöllisyyden oikullinen hämärä ja virolaisten
perheitten lyhyeen loppuvat sukujohdot ja vaillinaiset perintätiedot
eivät salli tunkeutua kuinkaan syvälle Koidulan tunnevoiman
ja haltioitumiskyvyn syntysalaisuuksiin. Mutta sielullisesti
mieltäkiinnittävää olisi mennä toista tietä syvemmälle tämäntapaisen
ominaisuuden erittelemisessä. Nähtävästi on kysymys eräänlaisesta
alkuvoimasta, elämänenergiasta, joka muutamissa henkilöissä heidän
erikoisen sielullisen rakenteensa takia ajottain saavuttaa erityisesti
korostetun asteen. Että se useimmiten tapahtuu varhaisessa nuoruudessa,
on luonnollista, koska elintarmo silloin on korkeimmillaan, ja
kehittyneen harkinnan ehkäisevä, pidättävä vaikutus vielä vähäinen.
Erityisesti mieltäkiinnittäviä ovat juuri tämän alkuvoiman tuiki
erilaiset ilmaisumuodot, jotka usein ovat keskenään vaihtoehtoisia,
toistensa sijaisia. Ne sukulaissäikeet, jotka yhdistävät
kiihkouskonnollisuuden ja seksuaalisuuden, ovat tunnustetut, siksi
vierekkäin, siksi toisiinsa kietoutuneina ne esiintyvät ihmissielun
kuviokudoksessa. Mutta mikään ei estä samoin ajattelemasta, että
kiihkoisänmaallisuuteen, nousu- ja vaara-aikoina intohimoksi ja
uskonnolliseksi haltioitumiseksi kasvavaan tunteeseen, samoin voi yhtyä
alkujaan ja varsinaiselta luonteeltaan puhtaasti eroottisia aineksia.
Toisin sanoen, että tällainen isänmaallinen, kansallinen hurmio
naisissa ilmetessään useissa tapauksissa pohjimmiltaan ja sisimmältä
olemukseltaan onkin eroottista tunnevoimaa, vain eri muodossa ilmenevää
kuin tavallisesti.

Tunnettua on, että ne harvat älyllisen voimannäytteet, mitkä naisilla
aikojen kuluessa on näytettävissä, ovat suoritetut useimmiten
korostetun eroottisen tunteen merkeissä. Äly on ollut alistettu
kaikkivaltaisen rakkaustunteen palvelukseen, sen on täytynyt
jännittäytyä ylivoimaisiin ponnistuksiin, sen saavutukset ovat olleet
uusi uhri rakastetulle, sen ponnistuksien päämäärä, vaikka ei aina
tietoinenkaan, rakastetun häikäiseminen, uuden viehätyksen keksiminen.
Madame de Staëlin, George Sandin runous on kokonaan tällaisen,
rakkauden hedelmöittäneen älyllisyyden täyttämää. Koidulan laita on
jossain määrin toinen. Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin
hänen ensimäinen, luonnonvoiman tapainen puhkeamisensa tapahtuu, ei
tapaa ketään henkilöä, ei todellista eikä kuviteltua, jota voisi
ajatella sen aiheuttajaksi. Päinvastoin, näyttää siltä, kuin
pysyttelisi Koidulan varsinainen eroottisuus pitkät ajat miltei
lapsellisella asteella, niin koskemattomalta tuntuu koko hänen
olemuksensa. Ei voi ajatella isänmaallisen hurmion siirtyneen häneen
kenestäkään toisesta henkilöstä, -- vaikka hän epäilemättä ensimäisen
isänmaallisen herätyksensä saikin isänsä kautta, -- eikä sen syttyneen
suitsutukseksi millekään maalliselle tai haaveelliselle rakkaudelle.
Mutta sen hehku on siksi palava, siinä ilmenevä antaumistarve siksi
rajaton ja kiihkeä, että hyvin lähellä on nähdä tässä ensimäisessä,
koko olemusta järkyttävässä sielunliikkeessä voimakas eroottinen
tunnepohja, jollei halua sitä suorastaan pitää rakkaustunteen
tavallisuudesta poikkeavana ilmaisumuotona. Koidulan myöhempi kehitys,
joka antaa selvemmän aavistuksen hänen sielunsa mutkallisesta ja
sentään oikeastaan yksinkertaisesta kokoonpanosta, aiheuttaa arvelun,
että hänessä piili paljon edellytyksiä yksinomaan eroottiseenkin
antaumukseen. Suotuisa aika, -- ainakin virolaisuuden kannalta
katsottuna, -- antoi sensijaan hänen tunnekyvylleen laajemman
kantavuuden.

Jannsenin perheen muuttaessa Tarttoon vuonna 1864, -- Koidula oli
silloin yhdenkolmatta vuotias, -- oli ilma epäilemättä jo täynnä
kansallisen herätyksen sähköä. Tartto, tähän saakka saksankielisen
sivistyksen tyyssija, täynnä vanhan saksankielisen yliopistonsa
alma-mater-arvoa, miekanmittelyjen, ylioppilaskujeiden ja
tieteellisen vakavuuden kaupunki, saksankielinen aina aatelistosta ja
yliopistomiehistä käsityöläisiin saakka, siitä oli tuleva Viron
kansallisen herätyksen pitkäaikainen keskus. Sen asema Viron sydämessä,
yliopistonsa kautta yhtymäpaikkana paraikaa muodostuvalle
virolaissyntyiselle ylioppilaspiirille, ja juuri J.W. Jannsenin sekä
hänen sanomalehtensä kokoava vaikutus, määräsi sen merkityksen.

Itse kaupungin yllä on pikkukaupungin värikkyys ja kodikkuus, siellä
täällä vanhassa kaupunginosassa Domvuoren liepeillä jokin puu- tai
kivitalo, joka pysähdyttää puhtailla empiremuodoillaan, jokin kauniisti
veistetty ovi, jokin tyylikäs pääty, siellä, täällä vähäinen osa ammoin
luhistunutta kaupungin muuria, puutarhat täynnään sireenejä, akaasioita
ja satakieliä. Jokisatama likainen ja viehättävä, kirjava peipsiläisine
lotjineen ja lauttureineen, ja illan kuutamossa, rantalyhtyjen tulissa
pimeyteen vierivine Emajoen vesineen, jotka hitaasti, hitaasti
kuljettavat purjealuksia kahden järven väliä. "Strohm, zaehme hier
deinen Lauf!" (Virta, tässä hillitse vuosi!) nämä mahtipontiset
käskysanat on piirretty Katariinan aikuiseen kivisiltaan, jonka aliset
kaaret leikkaavat kehyksiinsä värikkäitä kuvia virrasta ja rannoista.
Yltympäri kaupungin viljeltyjä, savipohjaisia lakeuksia, joitten ainoa
viehätys on valaistuksen vaihtelu laajalla taivaalla, ja keväisin mitä
herkeämättömin leivosten liverrys.

Koidula ei suinkaan tullut mihinkään paraikaa jo palavaan kansalliseen
innostukseen, virolaisen legendan hetki ei vielä ollut lyönyt. Mutta
hänen sielunsa taipui herkästi kuin vesivirpi uusia, salaisia
vesisuonia kohti, jotka ajan uumenissa tykkivät, hän ennätti ikäänkuin
ajan edelle, otti vastaan ja kokosi ilmassa väräjävät sähköaallot,
ennenkuin ne ehtivät mitään suurempaa liikuntoa synnyttää.

Koidula oli tuskin ennättänyt olla toista vuotta Tartossa, kuu hän jo,
-- kahdenkymmenenkolmen vuotiaana, -- julkaisee vuonna 1866 ensimäisen
runokokoelmansa "_Vaino-Lilled_" (Kedon kukkia), jota myöhemmin samana
vuonna seurasi hänen toinen kokoelmansa "_Emmajõe Ööpik_" (Emajoen
satakieli).

Molemmat runokokoelmat ilmestyivät ilman tekijänimeä; Vaino-Lilled
kokoelman kansilehdellä on sanat: "Eesti rahva heaks meeleks" (Viron
kansan iloksi).

Jannsen kirjoittaa vuonna 1867 C.R. Jakobsonille, joka kuten jo on
mainittu, tahtoi painattaa joitakuita Koidulan runoja lukemistoonsa:

"'Vaino-Lilled' ovat erään nuoren naisen kirjoittamia, joka on minua
hyvin lähellä eikä millään ehdolla halua tulla mainituksi."

Seuraavassa kirjeessä, samalta vuodelta, jatkaa Jannsen:

"Hän suostui vain vavisten ja epäröiden, oikeastaan vain minun
erityisestä vaatimuksestani, jättämään Vaino-Lilled painettaviksi.
Oikeata nimeään mainita, -- ei, siihen ei hänellä ole rohkeutta 'se
olisi liian äänekästä, liian vaativan rohkeata'."

"Onko hänen nimensä tulevaisuudessa oleva 'Koidula?' Miksi ei, hyvin
mielellään", hän sanoo, "jollei vain nimi olisi liian kaunis, liian
runollinen, ikäänkuin tavallaan tarunomainen henkilönimi, ja sentähden
liian vaativa, liian korkealle kurkoittava nuorelle tytölle, joka ei
millään muotoa vaadi itselleen runoilijattaren nimeä."

Näin vaatimattomat ajatukset on Koidulalla aluksi
runoilijakutsumuksestaan. Ja täydellä syyllä, sillä suurin osa
Vaino-Lilled kokoelman runoista on epäilemättä käännöksiä, vaikka ei
yhteenkään ole liitetty alkuperäisen tekijän nimeä. Ymmärtääkseen miksi
ei Koidula koskaan myöhemminkään tehnyt eroa omien alkuperäisten
runojensa ja vironnosten välillä, täytyy muistaa, että silloisessa
Virossa oli yleisenä tapana julkaista käännökset kääntäjän nimellä ja
pitää niitä viimemainitun henkisenä omaisuutena. Niin teki Jannsen,
niin Kreutzwald, niin Koidulakin, sitä suuremmalla syyllä, kun oli
kysymys runokäännöksestä.

Vaino-Lilled kokoelman runoissa, katsottakoon niitä vironnoksina tai
alkuperäisinä, ei ole vielä kuin nimeksi olemassa Koidulan runouden
varsinainen tunnepohja: isänmaalliset runot, paria poikkeusta
lukuunottamatta, puuttuvat vielä täydellisesti. Yleensä ovat kokoelman
runot sangen jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä sekä aiheiltaan että
käsittelyltään, nykyaikaiselle lukijalle melkein mahdottomia nauttia,
ja taiteelliselta arvoltaan hyvin kyseenalaisia. Yhdestä ainoasta
runosta, joka muodostaa kuin sillan Emajõe Ööpikin hymneihin ja koko
sävyltään suuresti eroaa muitten runojen enimmäkseen tasaisesti
keinuvasta tahdista, tuntuu jo tuleva intomielinen, kiihkeä poljento.
Sen nimi on "_Kaugelt koju tulles_" (Kaukaa kotiin palatessa).

    Eestimaa, Eestimaa!
    Kes mind võtnud üleskasvata,
    Eesti leib, mull üksi magus maitsed,
    Eesti piir, mind üksi kindlast kaitsed,
    Tänu Isalel et tereta
    Võin sind jälle, kallis isamaa!
    -- -- -- -- --

    Eestimaa, Eestimaa --
    Jälle nüüd su piiri nägin ma!
    Ja kui nuttes suud su mullal annan,
    Kõrgesse kätt taeva poole tõstan:
    Sinust ial enam lahku ma,
    Isamaa, mu püha Eestimaa!

("Eestimaa, Eestimaa, joka olet minut suureksi kasvattanut, -- Eestin
leipä, sinä yksin makealta maistut, -- Eestin raja, sinä yksin varmasti
varjelet, -- kiitos luojan, että saan sinua jälleen tervehtiä, kallis
isänmaa. -- -- --

Eestimaa, Eestimaa, -- taas näin sinun rajasi! Ja kun itkien multaasi
suutelen, kohotan käteni korkealle taivasta kohti: "Ikinä en enää
sinusta eroa, isänmaa, pyhä Eestimaani!")

[Huvittavaa on isä Jannsenin tyylinäytteenä lukea hänen vuonna 1866
Eesti Postimiehessä Vaino-Lilled kokoelman johdosta kirjoittama
suosituksensa. Kaikessa mauttomuudessaan se on hänelle erittäin
luonteeomanen:

"Olemme lukeneet nämä 34 laulua enimmäkseen 2 kertaa järjestänsä
läpitse, ja täytyy tunnustaa: ollappa nuorisomme käsissä enemmänkin
senkaltaista luettavaa, kyllä silloin jäisivät Sobergin lokaiset
runonpätkät suohon ja rapaan, missä niitten sija on. (M. Sohberg oli
julkaissut vanhaan kansanrunon tyyliin muodosteltuja runoja).
Vaino-Lilled kelpaisivat saksojenkin yrttitarhaan, sillä sieltä
poimimme usein paljon huonompia. Totta kyllä, kelle Sobergin lokavesi
on mieluisa, ei hänelle Vaino-Lilled kelpaa; heidän henkinen makunsa on
pilalla, ja pitävät he haisevia kaloja makeampina, kuin hunajalla
sekoitettua kastepisaraa kukanterässä. On luontokappaleita, jotka
syövät selvää viljaa eivätkä salli vähäisintäkään rikkaa höyhenissään,
on taas toisia, jotka aidantakaisten ympärillä riemuitsevat tai
lantatunkiolla tonkivat ja sylkeä syövät. Vaino-Lilled sensijaan
näyttävät tuovan ilmi, mitä hellä, herkkäsydäminen lapsi kauniissa
kukkatarhassa rakkaan äitinsä kera haasteleepi, ihmetellessään
taivaallisen Isän viisasta rakkautta... Kirjan hinta on 48 sivusta
8 kopeekkaa."]

Vasta Emajõe Ööpikissä, niin lyhyt aika kuin molempien runovihkojen
välillä onkin, ja niin monet kuin tämänkin kokoelman runoista
epäilemättä ovat käännöksiä tai muuten taiteellisesti arvottomia,
kukoistaa Koidulan varsinainen runous. Pitkän piilo-ajan jälkeen
puhkeaa hän yhtäkkiä aivan valmiina, saavuttaen heti korkeimman
ennätyksensä.

[Tutkimusta Koidulan runojen alkuperästä vaikeuttaa etupäässä se
seikka, ettei hän ole käyttänyt ensiluokkaisia esikuvia, vaan on
tyytynyt mukailemaan ja kääntämään vähemmän tunnettuja runoilijoita.
Parin Uhland- ja Heine-käännöksen rinnalla tapaa nimiä kuten Hoffmann
v. Fallersleben, Groth, Waldbrühl j.n.e. Enimmäkseen näkyy Koidula
kääntäneen saksan kielestä, mutta pari suomen kielestäkin suoritettua
mukaelmaa on hänen runojensa joukossa: "_Isamaa hiilgava pinnala
paistab_" (Yrjö-Koskinen: Honkain keskellä) ja "_Mut seisab meeles
alati_" (Oksanen: Savolaisten laulu). Kaikkiaan on tähän asti
onnistuttu toteamaan kahdenkymmenen runon alkuperä, niitten joukossa
parin melkein kansanlauluksi muuttuneen runon, kuten "_Meil aia ääres
tänavast_" (Kl. Groth: De Weg an unsen Tun hentlank) ja "_Emasüda_"
(Mutterherz). Epäilemättä johtaisi jatkettu tutkimus, johon kuitenkaan
runojen taiteellinen arvo enimmäkseen ei aiheuta, samoihin tuloksiin,
lukuunottamatta isänmaallisia runoja.]

On lausuttu, ettei ehkä minkään kansan runous hehku niin palavaa
vapauden kaipuuta, kuin Viron vanhempi laulurunous. Nämä
sanat kohdistuvat ennen kaikkea Koidulaan, niin liioiteltuja
kuin ne ehkä muuten ovatkin. Harva henkinen maaperä lienee
kiitollisempi vapaudenpalvontaan pyhitetylle runoudelle, kuin Viron
seitsemänsatavuotisen orjuuden muokkaama. Koidulan "neitsytlaulut",
kuten niitä virolainen Kunder nimittää, ovat parhaimmissa säkeissään
kokonaisen kansanheimon runoutta, ikäänkuin yhtyisivät niissä pitkien
piinapäivien salaiset huokaukset, vuosisatoja väsymättä periytynyt
vapauden odotus. Niissä etsii ilmaisuaan heimon henki, kauan sorrettu
ja tallattu kansansielu, täysi-ikäisyyteen ja vapauteen pyrkivä. Ne
eivät vaikuta puhtaasti persoonallisilta, yhden ainoan henkilön
tunneväylältä. Päinvastoin, Koidula on vain kuin tuulikannel, jonka
kautta virolaiset soinnut ja säveleet tulvivat.

Koidulan isänmaallisia runoja kantaa voimakas paatos, korostetun ajan,
korostetun tunteen luonnollinen ilmaus, joka tosin aina ei ole täysin
vapaa paisutetusta kaunopuheisuudesta ja sanahelinästä. Ne ovat kauas
kantavia kuin herätyshuuto, jonka tuli kuulua yli koko Maarianmaan,
siitä niitten paatos. Kuinka kaikki nämä iskusanat, joita olemme
tottuneet pitämään tyhjänä paraatikoruna, koska olemme kuulleet niitä
liian paljon, liian usein, silloin olivat uusia ja ihmeellisiä, kuten
käsite, jonka ne ilmaisivat! Ei vielä mitään kaavamaisuutta, kaikki
mehua ja mahlaa, kaikkea kannattamassa todellinen ja niin äsken
valveutunut tunne.

Ne ovat todellisia hymnejä, suru- ja kiitosvirsiä, joissa orjuuden
valitus ja vapautuksen riemu vaihtelee. Kauneimpia ja voimakkaimpia on
"_Mu isamaa, nad olid matnud_". (Isänmaani, sinut oli haudattu).

    Mu isamaa, nad olid matnud
    sind raske, musta kattega,
    ei muud su mulla pinnast tõusnud,
    kui verelilled õitsema,
    ja ahelas sa ennast väänsid
    ja orja ikkes ohkasid,
    ja vaikseks, vaiksemaks siis läksid, --
    siis une surma hingasid.

    Kuussada aastat lendsid mööda,
    ei elu tähte annud sa,
    kui imelikult kõndis tasa
    üks muistne jutt veel üle maa,
    kuis enne prii su rahvas olnud,
    kord Kalevite vapper kond,
    ja kuda oma põhja pinnal
    kord Eesti rahvas pesitand.

    Ja kus su pisar maha langes,
    säält laulud tôusid ülesse,
    ja taeva linnud rääksid, pilved,
    su valust teine teisele,
    ja tuuled kõnet vastu võtsid,
    neid kandsid põhja piirile,
    ja kivihoonest sisse tungsid
    nad ühe isa südame.

    Üks sõna läbi ilma kõlas,
    et õnnes hõiskvad miljonid:
    "Ma tahan, et on prii mu rahvas."
    Ja orja-ikked langesid!
    Prii oma pinnalt jälle leiad
    nüüd Eesti rahva pesakest,
    ja õitsev Eestimaa, sa hüüad:
    "Auu Aleksandril igavest!"

(Isänmaani, sinut oli haudattu raskaan, mustan verhon alle, ei noussut
mullastasi muuta kuin verikukkasten kukoistus; sinä vääntelihet
kahleissasi ja huokasit orjan ikeen alla, kunnes yhä hiljaisemmaksi,
hiljaisemmaksi kävit ja vihdoin unikuolemaan vaivuit.

Kuusisataa vuotta riensi ohitse, et elon merkkiä antanut, mutta
ihmeellisenä ja hiljaa kulki yhä yli maan vanha tarina: kuinka muinoin
oli vapaa ollut kansasi, kuinka uljas Kalevien heimo, kuinka Eestin
kansa kerran oli omalla pohjallaan elänyt.

Ja mihin kyyneleesi vuosi, sieltä nousivat ilmoille laulut, ja taivaan
linnut, pilvet kertoivat sinun tuskastasi toisillensa. Tuulet ottivat
vastaan valituksen ja kantoivat sen pohjoiseen päin, kunnes se
tunkeutui kivikartanoon erään isän sydämeen.

Kautta mailman kajahti sana, niin että miljoonat onnellisina
riemuitsivat: "Tahdon, kansani olkoon vapaa!" ja orjan ies murtui. Nyt
näet Eestin kansan kodin taas vapaana ja omalla pohjalla, ja kukoistava
Eesti, sinä huudat: "Kunnia Aleksanterille ikuisesti!")

Sama aihe, vain toisen vertauskuvan muodossa, toistuu yhä. Koidula
vertaa runossa _Su priiust olid matnud_ (Vapautesi oli haudattu)
isänmaansa vapautta ristiinnaulittuun, jonka hiukeeville huulille vain
kirpeätä etikkaa tarjotaan, jonka hameesta heitetään arpaa, joka
peitetään lujalla sinetillä lukittuun hautaan, kunnes aamun enkeli
haudan avaa, ja kansan riemuitseva Hosianna vastaanottaa nuoren
vapauden.

    Vaat, elukoide tõuseb,
    su haua äärele
    üks ingel astub äkilt:
    "nüüd tõuse ülesse!"
    ja surma kivi veereb,
    koit särab, naeratab, --
    "noor priius, valges riides,
    maailm sind teretab!"

    (Vaan katso, päivä koittaa!
    Sun hautas hämärään
    jo aamun enkel' astuu:
    "nyt elvy elämään!"
    Pois paasi kuolon vierii,
    soi kautta koittehen:
    "oi terve sulle, nuori
    vapaus valkoinen!")

Viron multa, yön hiljaisuus kertovat hänelle menneistä vapauden ja
onnen päivistä, hän kysyy kukalta, miksi se kastettaan itkee, siksikö,
että sekin on samaa kuullut. "_Miks sa nutad, lillekene_?" (Miksi
itket, kukkanen?) julkaistu v. 1869 Eesti Postimiehen lisälehdessä.

    Miks sa nutad, lillekene,
    nupud täis sul pisaraid,
    kas sa rasket bingevalu,
    ellake, ka tunda said?

    On sull Eestipind ka rääkind,
    vaikne öö sull teada annd,
    enne muistsest röömupõlvest,
    kadund õnnest pajatand?

(Miksi itket, kukka, miksi on umpusi kyyneleitä täynnä, saitko jo,
armas, sinäkin tuntea ankaraa ahdistusta?

Onko sinullekin Eestin multa puhunut, hiljainen yö kertonut,
muinaisesta riemun ajasta, kadonneesta onnesta?)

Hänen runonsa ovat toisinaan kuin palavia rakkaudentunnustuksia, kuten
_Sind surmani_ (Sua kuolemaani saakka).

    Sua kuolemaani saakka
    ma kalliiks kiittelen,
    mun maani, maireheni,
    sa Eesti ehtoinen!
    Oi Eestin vainiot, virrat
    ja äidinkieleni!
    sua kuolinvuoteellakin
    ylistää mieleni.

    Oi maa, sa lapsillesi
    min hellän hoivan suot,
    ravinnon annat, verhon,
    ja haudan levon luot.
    On suloisempi maata
    sylissäs, Maarjamaa,
    kuin mailla vierahilla
    ain' auvoss' asustaa.

Sanat saavat teräksisen kaiun, hänen tervehtiessään maansa nuorta
toivoa, jonka "ohimot kuumoittavat työstä, silmissä selkeät päämäärät",
muinaisen virolaisen voiman eloon herätessä. Mutta ehkä väkevimmän
ilmaisunsa saa Koidulan isänmaallinen tunne runossa _Eesti muld ja
Eesti süda_ (Viron multa ja virolainen sydän), julkaistu 1867 Eesti
Postimiehen lisälehdessä.

    Süda, kuis sa ruttu tõused,
    kuumalt rinnas tuksuma,
    kui su nime suhu võtan,
    püha Eesti kodumaa!
    -- -- -- -- --

    Oh, ei jõua iial õelda,
    maa, kuis täidad südame,
    sinu põue tahan heitä
    kord ka viimse unele,
    ema kombel kinni kata
    lapse tuksvat rinda sa,
    Eesti muld ja Eesti süda, --
    kes neid jõuaks lahuta!

(Sydän, kuinka yhtäkkiä alat kuumasti rinnassa sykkiä, kun sinun
nimesi, pyhä virolainen kotimaani, huulilleni kohoo.

Ah, en saata koskaan sanoa, kuinka täytät sydämeni, maa; sinun
povessasi tahdon kerran viimeiseen uneeni vaipua; peitä silloin emon
lailla lapsesi sykkivä povi; Viron multa ja virolainen sydän, kuka
taitaisi niitä eroittaa!)

Se on eräänlainen virolainen Jeanne d'Arc, puoliksi sankarillista
amatsonia, puoliksi haltioitunutta vestaalia, alttarin papitar, miltä
kansallisen kevätuhrin ensimäiset lieskat kohosivat. Turhaan hakee
yksilöllisiä, intimiä sointuja, yksilöllistä elämäntuntoa, Koidulan
varsinaiset rakkausrunot ovat hämmästyttävän sovinnaisia ja
persoonattomia, mikäli eivät liene käännöksiä. Kaikki tunne, kaikki
voima on keskittynyt isänmaallisiin runoihin.

Jos ottaa selaillakseen muitten Viron kansallisen kevään aikaisten
runoilijain luomaa laulurunoutta, ei voi olla huomaamatta suurta
yhtäläisyyttä aiheitten valinnassa. Koidula ei suinkaan ollut ainoa,
joka runoili isänmaasta, sen ihanteellisesta kauneudesta, sen
muistorikkaasta menneisyydestä, sen vapaudesta. Kaikki muutkin
samanaikaiset runoilijat, M. Weske, C.R. Jakobson (Linnutaja), Ado
Reinwald, Fr. Kuhlbars (Willi Andi) runoilivat samoista aiheista,
samaan ihannoivaan, pateettiseen tyyliin. Koidula on vain,
käyttääksemme Tainen sanoja, "korkein korsi kukkavihkossa", se, jossa
ajan henki tapasi täydellisimmän ja taiteellisimman ilmauksensa.

Mieltäkiinnittävää on nähdä, minkälaisen vastaanoton Koidulan runous
aikalaisten keskuudessa sai, minkälaisina sen säteet taittuivat
takaisin senaikuisista sielullisista heijastuskuvastimista.

C.R. Jakobson kirjoittaa Eesti Postimees lehdessä vuonna 1867 Emajõe
Ööpikin johdosta:

"Virolaisia säveleitä, virolaisen sydämen syvyyksistä kuohuneita,
täynnä väkevää laulunhenkeä! Jos sydän niitä lukiessa ei syki kovemmin,
povi ei paisu nopeammin, niin ei tee se sitä ikinä! Todella, tuokoon
tuleva aika, mitä tuokoon, kuuluisia runoja ja runoilijoita, Emajõe
Ööpikin laulut tulevat aina helisemään niitten rinnalla ja elämään yhtä
kauan kuin viron kielikin."

J. Kunder kirjoittaa Koidulan runoudesta: "Koidulan runot ovat aina
herättäneet sydämissämme tunteen, ikäänkuin heräisimme unesta, ja
ulkona on keväinen päivä." "Runoja lukiessa tuntee jokainen korkeamman
hengen tuulahduksen, itse runonhenki puhui tästä naisesta kansalle",
kirjoittaa myöhemmin K.A. Hermann.

Itse vanha Kreutzwald innostuu eräässä kirjeessä lausumaan: "Niin,
hänen kätkyensä ääressä on Vanemuine laulanut ja sitä tuudittanut."

"_Mu isamaa on minu arm_" (Isänmaa on rakastettuni), näillä sanoilla on
Koidula itse antanut avaimen silloiseen sielunelämäänsä. Taikka
niinkuin hänen sanansa eräässä toisessa runossa kuuluvat: "Mu vaim ja
süda, kõik mu meeled, on sinu püha nime täis!" (Henkeni ja sydämeni,
kaikki aistini, ovat täynnä sinun pyhää nimeäsi!) Tässä
kahdenkymmenenkolmen vuotiaan nuoren tytön kiihkomielisessä
isänmaantunteessa purkautuu ensi kertaa hänen sielunsa suuri
tunnevoima. Ensi kertaa löytää se esineen, olkoon kuinka käsitteellisen
tahansa, joka tyydyttää sen rajatonta antautumistarvetta, sen juhlan ja
haltioitumishalua. Koidulan mielikuvitukselliset ainekset, hänen
sielunsa suuri taipumus unielämään, ovat aivan selviä jo tässä
ensimäisessä palamiskulussa, joka hänessä tapahtuu. Iässä, jolloin
heräävät aistit useimmiten ovat etualalla, nuoruuden terveen,
fyysillisen aistillisuuden viettäessä ensimäistä voittojaan, on hänen
tunne-elämänsä kokonaan käsitteellisyyteen suunnattu, ahdettu täyteen
abstraktisia aatteita, joille hänen oman sielunsa palo antaa elämän
hohteen: Kuinka paljon mielikuvituksen elävöittävää voimaa onkaan
tarvittu, ennenkuin isänmaantunteesta on muodostunut melkein
mystillisen rakkauden esine, jollaisena se Koidulan runoissa esiintyy!
Joka tapauksessa, ensimäinen suuri mysteerio Koidulan sielussa on ollut
hänen isänmaanrakkautensa.


4.

Yhtä mysteerion kaltainen kuin Koidulan varhain herännyt
isänmaanrakkaus, on hänen aikaisemman nuoruutensa toinen suuri
sielullinen liike: hänen suhteensa vanhaan Kreutzwaldiin, virolaisen
kansalliseepoksen, Kalevipoegin luojaan. Se on ikäänkuin välitöntä
jatkoa Koidulan äsken puhjenneelle isänmaalliselle intomielelle, saman
jumaloimis- ja antaumistarpeen ilmausta, mitä Koidulan hymnit ovat
täynnä, -- ja yhtä mielikuvituksellista. Koidulan sisäinen tuli palaa
tässäkin haaveellisessa tunteessa omalla, varsinaiselle, todelliselle
elämälle niin vieraalla liekillään.

Mutta ennen kuin lähestyy tätä virolaista idylliä, tätä kaunista ja
harvinaista suhdetta kuudenkymmenenneljän vuotiaan vanhuksen ja häntä
tasan neljäkymmentä vuotta nuoremman naisen välillä, täytyy olla selvä
kuva siitä, kuinka poikkeuksellisissa oloissa Koidulan nuoruus kului.
Ainoastaan siten selviää moni seikka, joka muuten ehkä tuntuisi liian
uskomattomalta ja sielullisesti vaikeatajuiselta.

Suuri erehdys olisi kuvitella Koidulan ensimäisiä nuoruusvuosia
huolettomiksi ja iloisiksi, tai niitten yleensä millään lailla
muistuttaneen tavallisten nuorten tyttöjen elämää.

Koidulaa odotti Tartossa ankara työtaakka. J.W. Jannsen, ryhtyessään
Tartossa uutta _Eesti Postimees_ nimistä sanomalehteä julkaisemaan, ei
viivytellyt tietysti heti kiinnittämästä toimitustyöhön nuoren
tyttärensä jo Pärnussa ilmaantunutta kirjallista kykyä. Se oli aivan
itsestään ymmärrettävää ja luultavasti Koidulan oman toivomuksen
mukaista. Perheen toimeentulon vaikeudet näyttävät yhä olleen siksi
suuret, ettei varsinaisten palkattujen apuvoimien käyttämistä voitu
alussa ajatella. Ainoastaan tyttäret olivat täysikasvuisia, kaikki
neljä poikaa sensijaan vielä kouluiässä. Vaikka Koidulan suorittama
kotiopettajatartutkinto oli ollut "paras, mikä miesmuistiin oli
suoritettu", ei hänellä nähtävästi ole ollut halua käydä baltilaisten
varattomien nuorten tyttöjen siihen saakka ainoata tietä. Ansaita
hänen sensijaan täytyi, ja niin on hän kaikesta päättäen aivan
vapaaehtoisesti alistunut nuoruutensa raskaaseen työ-ikeeseen.

Sanomalehden julkaisemiseen ei silloisissa alkeellisissa oloissa
käytetty läheskään niin monimutkaista ja laajaa koneistoa kuin nykyään,
vaan työnjako oli monta vertaa yksinkertaisempi. Ei vallinnut vielä
tehtaan, vaan kotiteollisuuden henki. Mitä suinkin mahdollista, tehtiin
omin voimin, perheen omien kasvavain jäsenten avulla, vieraita
palkollisia käyttämättä. Jotain patriarkkaalista on epäilemättä
esimerkiksi Jannsenin perheen tiistaisin tapahtuvassa lehden taitossa,
johon otti osaa koko talo. Sitä vietettiin kuin säännöllisesti
palautuvia talkoita, ja äiti laittoi teetä ja voileipiä lehden taitossa
puuhaavalle perheelleen. Yhtä kotoista oli kaikki muukin toimitus.

Suurin osa toimitustyötä, niin kirjallista kuin käytännöllistä, oli
Koidulan harteilla. Saadakseen jonkinlaista käsitystä tämän
"työ-orjuuden" laadusta, kuten Koidulan ystävä, berliiniläinen
akateemikko _W. Schott_ sitä nimittää, voi poimia otteita hänen
tämänaikuisista kirjeistään, niin hyvällä huumorilla kuin hän
höystääkin yhä kertautuvia valituksiaan.

Hän ei ollut ainoastaan lehden toimitussihteeri, ei ainoastaan sen
kirjallisen osaston toimittaja, vaan samalla lehden kirjanpitäjä,
korjauslukija, lähettäjä; niin, puuttui vain, että hän itse olisi
saanut sen latoakin! Koko joukko käytännöllisiä, aivan koneellisia
toimia, joita ei nykyään enää kenenkään päähän pälkähtäisi lehden
toimittajalta vaatia, kuten osotteiden käsinkirjoittaminen, oli
Koidulan tehtävänä.

Hän kirjoittaa: "Hiljainen värinä kulkee läpitseni, kun tulevia
viikkoja ja kuukausia ajattelen! Nyt täytyy jokaisen Postimiehen
kappaleen olla eri ristisiteessä ja omalla osoitteella varustettu, --
2000-2500 lehteä ja osoitetta, jotka täytyy _kirjoittaa_. Aamusta
iltaan olen viime kuukausina istunut isää auttamassa; eivätkö
meidänaikuiset viisaat päät voisi keksiä hengetöntä kirjoituskonetta?"

Tai toisen kerran:

"En ole saanut pysähtyä, en levähtääkään, -- minun on täytynyt tehdä
työtä kuin rengin auran kurjessa, tai oikeammin hevosen auran edessä:
leipähuolet kuolettavat kaikki herkemmät ajatukset aivoista. --
lehtemme toimituksesta olisi kokonaiselle konttorille kylliksi. Kun
yhdenkään viikon saisi mielin määrin levätä, että kiusallinen
rintasärky katoaisi."

Ja eräässä toisessa kirjeessä:

"-- Jo pari viikkoa ei maistu minulle yön uni eikä ruoka tai juoma,
istuessani Postimiehen toimituspöydän takana aamusin kello kuudesta
alkaen usein keskiyöhön saakka."

Tämä kaikki on aivan sananmukaisesti otettava; eräs silloinen Jannsenin
perheen täysihoitolainen muistelee nähneensä Koidulan vain aterioiden
aikana, jolloin hän ullakkohuoneestaan ilmestyi alakertaan, puettuna
väljään työmekkoon, mennäkseen heti takaisin työhönsä. Itse kertoo
Koidula kerrankin kuuden viikon kuluessa käyneensä vain kolmasti
kaupungilla.

Melkein heti Tarttoon muutettua kävi Jannsenin oikea käsi luuvalon
takia aivan käyttökelvottomaksi, ja Koidula saa siitä lähtien olla
hänelle ja lehdelle kaikki kaikessa, sanan varsinaisessa merkityksessä
isänsä oikea käsi.

Niinkuin hän itse siitä kirjoittaa:

"Olen isäni vanhin lapsi ja ainoa apulainen hänen työssään... Enemmän
kuin kuusi vuotta (kirjoitettu vuonna 1867) olen jo hänen kirjurinsa,
suurin osa hänen kirjoituksiaan kulkee minun käteni kautta, sillä
isäraukkani oikea käsi on kovin jäykkä ja jäykistyy yhä päivä päivältä,
-- hän ei jaksa tunnissa edes täyttä sivua paperille panna. -- Minä,
vanhin, olen kasvanut isäni hengessä ja hänen kirjoituspöytänsä
takana... ja jään paikalleni, niinkauan kuin hänen kalliit vanhat
silmänsä ovat avoinna... Keneltä hän voisikaan iloisempaa apua odottaa
kuin omalta lapseltaan!"

Näkyvimmin on tietysti tästä varhaisesta, liiallisesta työstä ja
liikunnon puutteesta kärsinyt Koidulan ruumiillinen terveys, joka jo
alun pitäen oli heikko. Hänen tuskallinen, elinaikuinen luuvalonsa ja
nivelsärkynsä, joka aluksi asettui varsinkin oikeaan käsivarteen, --
kuten isänkin! -- on saanut alkunsa yhtämittaisesta, liiallisesta
kirjoitustyöstä. Aika-ajoin kieltää lääkäri häneltä kaiken kynänkäytön
viikkomääriksi. Ja niin raskas on hänen jokapäiväinen työnsä, että
pakollinen sairausaikakin tuntuu virkistykseltä ja vaihtelulta.

"Minun täytyy toisinaan levähtää pitkäveteisistä liiketoimista, niin
että olen onnellinen, kun joskus käsketään olemaan sairaana."

Etupäässä on tämä aikainen ja Koidulan voimille varmaankin
ylenpalttinen liikarasitus ja yksipuolinen henkinen työ kuitenkin
vaikuttanut hänen sielulliseen kehitykseensä. Mieltäkiinnittävää
on ensiksikin uhraava nöyryys, millä Koidula ilman muuta,
vastaanpanematta, alistuu perheen toimeentulon takia, isänsä takia
hengettömäksi työkoneeksi. Hän rukoilee itselleen "rauhallista
sydäntä", koska jokainen avioliiton mahdollisuus merkitsisi perheen
aineellista häviötä. Aivan samaan aikaan kuin hänen runolahjansa, hänen
haltioitumiskykynsä, näyttäytyy hänessä muuan toinen ominaisuus, yhtä
kohtalokas, yhtä syvälle hänen elimistönsä pohjakerroksiin juurtunut,
yhtä määräävä hänen koko elämäänsä nähden, -- hänen passiivinen
suhteensa elämään. Hänessä kehittyy näinä aikoina, näin varhain siis,
eräänlainen voimakas, alistuva ja suuressa määrin passiivinen
velvollisuudentunto, joka sitten kestää kautta koko hänen elämänsä eikä
ole missään yhteydessä ulkonaisen toimeliaisuuden kanssa. "On olemassa
totinen jumalatar, jonka tummat, ankarat silmät sentään voivat niin
hilpeinä katsella: Velvollisuus. Nämä silmät, -- ne katsovat minua jo
jonkun aikaa niin ylen vakavina", hän kirjoittaa. Huomattavaa on,
kuinka vierekkäin, kuinka rinnan haltioitumiskyky ja passiivisuus
kulkevat Koidulan elämässä, näennäisesti usein ristiriidassa keskenään.
On kuin olisi Koidulan kohtalo pitkin elämäänsä aina ollut joutua
itseään voimakkaamman, etupäässä käytännöllisemmän tahdon ohjattavaksi,
-- ja käytettäväksi. Kaikesta itsenäisyydestään, kaikesta
tunnekyllyydestään huolimatta, on Koidulan sielu ollut avuton kuin
alaikäisen lapsen, epävarma aina silloin, kuin elämä sitä lähestyi,
luja ainoastaan velvollisuudentunnossa, itsensäuhrauksessa ja
kärsimyksessä.

Mutta paitsi sitä eroitti kirjallinen työ Koidulan kokonaan muista
ikäisistään, heidän huveistaan ja harrastuksistaan, sitoi hänet, esti
hänen elämäänsä muodostumasta muitten nuorten elämän kaltaiseksi.
Sama poikkeuksellisuus, joka oli saattanut hänet sairaalloisten
taipumustensa takia kasvinaikanaan tuntemaan itsensä ikäisilleen
vieraaksi, eristi hänet nytkin erikoisasemaan. Hän oli, kirjallista
työtä tekevänä naisena, täysin poikkeuksellinen ilmiö baltilaisten
kanssasisartensa joukossa, joitten ylin ihanne oli kolmella K:lla
lausuttu, -- "Kinder, Kirche, Küche",-- oli muitten silmissä armotta
"die Lydia, das tolle Frauenzimmer!" (Lydia, tuo hupsu naikkonen!)

Mutta hänen ulkonaisen elämänsä täten kuluessa kirjoituspöydän takana,
suurimmaksi osaksi ylen koneellisessa työssä, pääsi hänen unielämänsä
sitä rehevämmin kukoistamaan. Juuri työn koneellisuus, aamusta iltaan
kertautuva yksitoikkoisuus, joka ei suonut tilaa minkäänlaiselle
mielikuvitukselliselle liikunnolle, vaati vastapainokseen sitäkin
haaveellisemman ja rikkaamman sisäisen elämän.

On hyvin kuvaavaa Koidulalle, että kaikkein korkein ja hedelmällisin
suhde, minkä hän eläessään on toiseen ihmiseen solminut, ainoa suhde,
joka todella oli hänen arvoisensa, jossa hän tapasi täysin vertaisensa,
niin, mestarinsakin, on melkein yksinomaan ollut kirjevaihtoa,
yksinomaan henkistä laatua, suhdetta kahden toisistaan kaukana asuvan,
iän, paikan ja elämänkohtalon eroittaman ihmisen välillä.

Koko meidän inhimillinen kielenkäyttömme ei ole muuta kuin alituista
sovittelemista Prokrusteen vuoteeseen, jossa sitten tarpeen mukaan
venytämme tai typistämme, saadaksemme elävät ilmiöt kuolleitten
sanojemme mukaisiksi. Alituisesti koetamme sanojen kahleilla vangita
jotain elävää ja vangitsematonta. Sanat ovat meillä ikäänkuin
kemiallisesti puhtaina edessä: tuossa rakkaus, tuossa ystävyys, tuossa
viha, tuossa välinpitämättömyys. Verhoamme ystävyyden nimellä montakin
miehen ja naisen välistä suhdetta, joissa eroottinen lisäys on selvästi
tuntuva. Ranskan kieli, joka on niin kekseliäs tunnevivahduksien
nimittämisessä, on luonut nimityksen "_amitié amoureuse_" -- rakastunut
ystävyys. Ja kuitenkin, voimme keksiä sata nimeä eri vivahduksia
varten, -- sadasyhdes jää sentään ilman. Sielullisessa elämässä
vallitsee sama laki kuin muualla elimellisessä elämässä: hyppäyksiä ei
ole, kaikki käy hitaitten ylimenojen ja vivahdusten kautta, -- asteita
on yhtä lukemattomia, kuin väreillä eri tuntuja. Rakkauden ja
ystävyyden välillä on pitkä tunneasteikko, ja kuitenkin on kielessämme
vain näitten tunteitten eri päätepisteillä nimensä. Olisi epäilemättä
erehdys ryhtyä erittelemään Koidulan ja Kreutzwaldin suhdetta,
sellaisena kuin se heidän sadassa kirjeessään esiintyy, kaava kädessä.
Hartaus jokaisen uuden elämänilmaisun vivahduksen, jokaisen uuden
inhimillisen todistuskappaleen edessä, on ainoa oikea edellytys niitten
ymmärtämiseen. Monien kohtalo-draamojen ja murhenäytelmäin joukossa,
joiksi inhimilliset suhteet usein muodostuvat, on Koidulan suhteella
Kreutzwaldiin, huolimatta kaikista myöhemmistä sorasoinnuista,
kuitenkin sijansa idyllinä, ihanteellisen ajan ihanteellisena suhteena,
yllään kansallisen romantiikan aamukajastus.


5.

Ei voi Koidulan vastaiseen kehitykseen nähden koskaan kyllin
korkealle arvostella sitä sattumaa, joka hänet juuri nousevana,
vaikutusherkimpänä kautenaan vei Kreutzwaldin arvostelevan älyn ja
harvoille valituille, mutta sitä lämpimämmin sykkivän sydämen
johdettavaksi. Parempaa kasvattajaa, syvempää ymmärtämystä ei Koidula
silloisessa Virossa olisi voinut saada.

Viron sivistyshistorialla on tähän asti tuskin toista nimeä
tarjottavana, joka niin täydellä syyllä vetäisi puoleensa sekä
kirjallisen että inhimillisen mielenkiinnon, kuin _Friedrich Reinhold
Kreutzwald_, Viron Lönnrot. Tuntuvasti edellä oman aikansa kun oli,
ulottuvat hänen laajanäköisyydessään vapaamielisen, jalostuneen
persoonallisuutensa perusviivat nykypäiviin saakka. Koidulan häneen
tutustuessa oli Kreutzwald jo ennättänyt elämänsä iltaan. Huolimatta
kaikesta tunnustuksesta, mikä oli tullut vuonna 1862 ilmestyneen
Kalevipoegin osaksi, ei Kreutzwald lähimainkaan nauttinut samaa
kansansuosiota kuin isä Jannsen, jonka kanssa hänellä muuten alati oli
kaunaa. Hänen luonteensa oli aivan liian eristynyt ja ylimyksellinen,
tullakseen toimeen ihmisten kanssa, hänen henkensä liian sarkastinen,
liiaksi ajastaan eroava. Kasvanut kun oli vuosisadan vaihteessa
Baltiaan uloittuneessa valistusajan hengessä, -- hän oli syntynyt orjan
poikana 1803, -- säilytti hän elämänsä loppuun saakka leppymättömän
vihansa kaikkia ennakkoluuloja ja dogmeja vastaan, kohdistaen sen usein
varsinkin pappissäätyyn, jonka "mustatakkeja" hän ei herkeä asettamasta
nuoliensa maalitauluksi. Hänen suoruutensa on joskus jyrkkää, mutta ei
koskaan pikkumaista. Laaja humaanisuus, vääjäämätön totuuden rakkaus,
vastenmielisyys kaikkea ulkonaista loistoa vastaan, yhtyy hänessä
tarvittaessa iskevään ivaan ja synnynnäiseen ihmisepäilyyn.

Elämä ja oma luonne olivat hänet jo aikoja yksinäistyttäneet. Pienen,
uneliaan Võrun kaupungin hengettömässä ympäristössä hän elää
työnrasittamaa elämää, sisäisesti erakkona, laajaa lääkäritointaan
harjoittaen. Sairashuone, alituiset ajomatkat kaikenlaisella säällä ja
sairaskäynnit kaupungilla täyttävät hänen elämänsä aamusta iltaan.
Voimme kuvitella häntä kivulloisena vanhuksena, joka pitkästä
elämästään suurimpana viisautena on omistanut tyytymyksen hyveen,
pohjaltaan katkerana ja yksinäisyydestään kärsivänä, mutta liian
ylpeänä sitä tunnustaakseen. Milloin aikaa kävelyihin riittää,
suuntautuvat askeleet Võrun hiljaiselle hautuumaalle; yksilöllisen
elämän lopputilit ovat aikoja sitten tehdyt. Ei aikalaisten ylistys
eikä väärinymmärrys jaksa enää järkyttää pettymysten karkaisemaa
sydäntä. Kreutzwaldin kuva näyttää korkeaotsaiset, rauhalliset
ajattelijan kasvot, herkkäpiirteisen suun, sisäänpäinkääntyneen,
yhdellä kertaa terävän ja aran katseen, laihat, sileäksi ajellut
posket, rinnalle vajonneen leuan. Pään ja olkapäitten asento on kumara
ja väsynyt.

Tähän tasaisesti päämääräänsä kohti vierivään elämään tunkeutuu
Koidulan säteilevä, nuori olemus.

Syynä heidän kirjevaihtonsa alkuun oli väärinkäsitys ja
loukkaantuminen. Kreutzwald, Jannsenin vanha vastustaja, joka aina
tilaisuuden sattuessa hämmästeli milloin Jannsenin leppyisää
suhdetta papistoon, milloin hänen vanhoillista kantaansa
kieliuudistuskysymyksessä, -- Jannsenin taas pilkatessa Kreutzwaldin
muka jonninjoutavaa kansanrunouden harrastusta, -- ulotutti vihdoin
ivanuolensa vastustajansa tyttäreenkin.

[W. Reiman kuvaa seuraavin sanoin Kreutzwaldin ja Jannsenin suhdetta:

"Kreutzwaldin ja Jannsenin suhde oli alusta alkaen vihamielinen.
Kreutzwald pistelee yhtämittaa Jannsenia. Kumpikin oli niin toisistaan
eroava luonteeltaan, ettei minkäänlaista sopusointua voinut syntyä.
Kreutzwald,-- täynnä sappea, pilkallinen, repostelija, Jannsen, --
auringonlapsi, elämäniloinen, leikkisä humoristi. Kreutzwald jo hautaan
vajoovan ratsionalismin edustaja, jonka mielestä sen mukana valo ja
totuus samoin hautautuivat, Jannsen voittoisan pietismin ja uuden
oikeaoppisuuden käsityskannan lämmin puolustaja. Kreutzwald
syvällisesti sivistynyt, uudenajan ihminen, tieteen ystävä ja tuttava,
Jannsen hiukan hiottu, vaillinaisen alkeiskoulun perustuksen saanut
itseoppinut. -- Lyhyesti: Kreutzwald -- lääketieteen tohtori, --
Jannsen -- kanttori."]

Julkaisemassaan kalenterissa pilkkaa Kreutzwald naisia, jotka luopuvat
neulasta ja sukkapuikoista, ja varoittaa nuoria miehiä moisista
"kirjaneideistä" ja "paperinäädistä".

Tämän johdosta kirjoittaa Koidula Kreutzwaldille ensimäisen kirjeensä.
Oikeutettu närkästys taistelee esille puhkeavan, ikäänkuin kauan
patoutuneen kiintymyksen kanssa, kunnes haaveellinen, nöyrä ihailu saa
voiton. Koidula kertoo kauan taistelleensa, ennenkuin arkuudestaan
pääsi, -- hän, joka "isänsä lapsena ja monessa muussakin suhteessa"
tiesi olevansa Kreutzwaldille vastenmielinen. "Kunnioitettu herra,
oletteko eläissänne saanut kokea, miten tuskallista on nähdä toisen
tuomitsevan, tekojenne pohjan ja oikeutuksen jäädessä tuomarille
hämäriksi? Ah, se on katkeraa kestää, sitä katkerampaa, mitä korkeamman
kunniasijan sitä ennen olitte tuomarille sydämessänne rakentanut."
Kirjallisen työnsä puolustukseksi kertoo Koidula kotioloistaan ja
antautuu lopulta täydellisesti Kreutzwaldin armoille, pyytäen häneltä
neuvoa, jatkaako runoilemista vai eikö. "Nyt sitävastoin, kun tulen
luoksenne opinhaluisena lapsena, rukoillen Teitä: langettakaa tuomio,
oikea tuomio, nyt Kalevipoegin runoilija, nyt kansamme laulu-isä, nyt
unohtakaa, _kuka_ anoja on, mikä Teitä ja häntä on eroittanut ja yhä
eroittaa, nyt auttakaa epäilevää ihmisparkaa sovintoon ja rauhaan
itsensä ja mailman kanssa. Sanokaa, mitä minun tulee tehdä, ja jos Te
neuvotte: jätä, mihin Sinulla ei ole kykyä, silloin tahdon
uskollisin sydämin koettaa haudata menneiden aikojen helmaan kaiken
laulunlaadinnan, kuolettaa sydämessäni kaiken laulunpakon. Tahdon
silloin koettaa hankkia muuta työtä, joka sydämeni vaimentaisi, ja
panisi unohtamaan, ettei ihminen ole luotu mailmaan vain syödäkseen ja
juodakseen."

Koidulan ensi kirjeeseen vastaa Kreutzwald yhtä luonteenomaisella,
jonka isällisen sävyn alta jo voi kuulla heräävän mielenkiinnon ensi
tykytyksen. Sen mottona on vanhan laulun säe: "Vertraue dem warmen
Sonnenstrahl, Er löst vom Nebel Berg und Thal!" (Luota päivän lämpimään
säteeseen, se vapauttaa usvasta vuoret ja laaksot.) Kreutzwaldin
laajan, kaiken ymmärtämykseen pyrkivän, usein niin hämmästyttävän
nykyaikaisen persoonallisuuden ääriviivat ovat kirjeessä haahmoitellut.
"Sydämeni on Jumala luonut kaikin tavoin avaratilaiseksi, niin että
kaikki edistykseen pyrkivät harrastukset siinä riittävän sijansa
saisivat." "Olen suurimman osan elinaikaani käyttänyt yksinomaan
siihen, että oppisin luontoa ja kaikkea luotua niin perinpohjaisesti
tuntemaan, kuin nykyinen tiedonkehitys sallii." Koidulan ylistykset hän
torjuu järkähtämättä takaisin: "En ole mikään kansan laulu-isä,
kuuluisa Virulaulik, (Kreutzwaldin runoilijanimi), vaan heikko,
erehtyvä ihmisolento."

Täten alkaa kirjevaihto, joka nyt herkeämättä jatkuu. Koidulan kirjeet
ovat alussa usein lyyrillisiä tunnepurkauksia, joista puhuu mitä nöyrin
ja ihannoivin ihailu. Vuosien kuluttua Koidula itse tunnustaa
Kreutzwaldille, mitenkä hän alussa vapisevin käsin avasi Võrusta
tulleet kirjeet "siniseinäisessä" huoneessaan. "Povessani on paikka,
mistä Virulaulikin nimi ei häviä, ennenkuin sydämen sykintä päättyy, ja
kaksi kättä rinnalle ristitään." "Te, te, herra, voitte minusta ja
minulle tehdä, mitä haluatte, ja mitä mahdollisena pidätte, olen kuin
vaha käsissänne." "Tuhansille ei ole suotu samaa onnea kuin minulle,
ammentaa opetusta kaikkein kauniimmasta lähteestä, kaikkein
virkistävimmällä vedellä henkeään juottaa." Ja toisessa kirjeessä: "En
vielä tänä päivänäkään ymmärrä yhtä seikkaa: kuinka olen niin pitkät
ajat ilman Teidän kunnioitetun kätenne johdatusta jaksanut elämääni
elää. Kiitollisuuden kyyneleet kostuttavat kirjeenne rivejä, haluaisin
heittäytyä kirjoituspöytänne eteen."

Se on mestarinsa jalkojen juuressa istuvan opetuslapsen puhetta. Jos
siinä on erotiikkaa, niin on se kehitysiässä olevan lapsen
epämääräistä, aistillisuudesta vapaata tunnetta, joka niin mielellään
syttyy suitsutukseksi jonkun kuuluisuuden jalustalle. Huomattavaa on,
ettei Koidula tähän saakka vielä koskaan ollut nähnyt Kreutzwaldia,
paitsi kuvissa. Mutta hänen sielunsa _tarvitsi_ haltioitumista,
antaumusta, sentähden tuli vanhasta Kreutzwaldista, neljänkymmenen
vuoden ikäerosta huolimatta, hänen unielämänsä ihanne. Koidulan
kirjeistä Kreutzwaldille voi nähdä, millaiseen rakkauteen hän olisi
ollut mahdollinen, millaisia hurmion ja kaikkivaltaisen tunteen
kerrostumia häneen kätkeytyi.

Kreutzwald on alussa maltillinen ja varova, ikäänkuin ei jaksaisi uskoa
elämänsä yhtäkkistä ja tuiki odottamatonta rikastumista. Mutta turhaan
hän ottaa avuksi järkensä ja itseivansa: Koidulan hänen ympärilleen
sytyttämä lapsellisen ihailun leimu on niin valtava ja joka kirjeessä
uudistuva, että kovemmankin kuin Virulaulikin pohjalta niin tunneherkän
sydämen olisi täytynyt sulaa. Mahdollisimman kauan hän koettaa pitää
kiinni isällisestä sävystä. Hän ottaa Koidulan runovihkosen Emajõe
Ööpikin isällisiin käsiinsä, armotta sitä seuloen, niin että
kieliopilliset virheet lentävät kuin tuulessa akanat. Hänen
ihmisepäilyyn tottunut luonteensa yrittää yhä luotaan torjua ja
epäillä. "Epäilys on luontainen tautini, jonka suhteen kaikki
lääkkeet ovat voimattomat." "Sydämessäni asustaa niin runsaasti
kerjäläisylpeyttä, että mieluummin kuolen rakkauden nälkään, kuin
lähden kerjäämään toisten oville almua". "Joka on elämässä jo niin
paljon kadottanut kuin minä, sille ei yksi sydän enemmän tai vähemmän
mitään merkitse." Mutta mikään ei auta. Kirjevaihto muuttuu hänelle
välttämättömyydeksi, ainoaksi virkistykseksi ylen rasittavan ja
tyydytystä tuottamattoman perheellisen elämän lomassa. Hän, joka koko
nuoruutensa ja miehuutensa parhaat päivät on saanut viettää sisäisen
ymmärtämyksen puutteessa, vain luonnosta tyydytystä hakien, tuntee nyt
yhtäkkiä itsensä ymmärretyksi. Muun mailman moite ja ylistys ovat
hänelle vielä yhdentekevämpiä kuin ennen: "yksi sydän on minut
ymmärtänyt". Koidula on hänelle korkein ihanne, hänen elämänsä myöhään
löydetty, aina etsitty Runotar. Hän toivoo Koidulasta jatkajaa omalle
työlleen: "En toivo vähempää, kuin että voisin Teistä aikain kuluessa
laulajan kasvattaa, jonka kanteleen kielet helisisivät Viron kansan
kunniaksi ja kaunistukseksi, kun minun silmäni jo ammoin mullan alla
lepäävät." Vihdoin viimein hän luopuu varovaisuudestaan. "Miksi pitäisi
meidän yhä edelleenkin taivaan tahtoa vastaan kapinoiden ja sydämen
vuolle sulkuja laatien toisin puhua, kuin tunne vaatii." Ja hän päättää
lähteä Tarttoon.

On suhteita, niin arkoja, niin epätavallisia, etteivät ne kestä
harkintaa. Se on niille tappavaa myrkkyä. Ne viihtyvät vain
etäisyydessä ja kuolevat läheisyydessä. Ne ovat tuomitut kuolemaan,
niin pian kuin ne, kuten kreikkalaisen tarun Narkissos, näkevät
itsensä, niinpian kuin niille annetaan nimi.

Koidulan ja Kreutzwaldin suhteessa muodostaa kirjevaihdon ensi jakso
onnellisen ja itsetiedottoman ajan. Ei mikään häiritse molemminpuolin
niin vastustamattomalla voimalla kasvavaa kiintymystä, eivät edes he
itse. Syrjäiset, vihamieliset voimat ovat vielä kaukana, ja kaikkein
vaarallisin vihollinen, heidän oman sydämensä harkinta, vielä monien
lukkojen takana.

Ja niin tulee Kreutzwald Tarttoon, pääsiäisaikaan vuonna 1868.

Hän astuu vanhan vastustajansa Jannsenin kynnyksen yli, tällä kertaa
sula sovinto mielessä. Suurempia vastakohtia ei suinkaan voisi
kuvitella kuin lihavahko, pyöreämuotoinen Jannsen, vinosta suustaan
toisen verevän sukkeluuden toisensa jälestä sinkoava, puhelias ja
vilkas, samalla läpeensä rauhan mies, -- ja laiha, kumara,
ohuttukkainen, vaikka ei kaljupäinen Kreutzwald, harvapuheinen ja
ulkonaisesti tyyni, mutta sisäisesti intohimoinen ja kiivas, sanoissaan
jyrkkä, ivassaan häikäilemätön. Tiigikadun kodikkaassa talossa tehtiin
tänä pääsiäisenä julkinen sovinto Viron kahden silloisen merkkimiehen
välillä, sovinto, josta todellisuudessa tuli vain lyhyt aselepo.

Muuta emme oikeastaan tiedä Kreutzwaldin Tarton matkasta. Kun
kirjevaihto taas alkaa, on se näennäisesti aivan sama sävyltään.
Koidulan sairas käsi estää häntä tosin ensi viikkoina vastaamasta
Kreutzwaldin jo levottomiin kirjeisiin, mutta pian hän selittää
pakollisen vaitiolonsa, kirjeet kulkevat taas säännöllisesti Tarton ja
Võrun väliä, ja kaikki on taas kunnossa. Ja kuitenkin on kummankin
kirjeitten äänilaji toinen kuin ennen.

Luonto ei ollut suonut Kreutzwaldille mitään erikoisia ulkonaisia
etuja, ei voittavaa ulkomuotoa, ei valloittavaa esiintymistapaa.
Ulkonaisesti hän oli sitä, mitä todella oli, työssä kulunut,
kivulloinen, kuudenkymmenenviiden vuotias mies. Vaikka Koidulan ihailu
olisi ollut kuinka palava tahansa, täytyi hänen kuitenkin
vaistomaisesti tuntea juopa, jonka hänen oma nuoruutensa muodosti
heidän välilleen. Minkätähden muuten hiipisivät jo Koidulan ensimäiseen
vastauskirjeeseen myöhemmin niihin täydellisesti vakiintuvat "toinen
isäni", "isällinen ystäväni", "mon père" ja niin edespäin? Miksi
harvenee runollinen puhuttelusana Virulaulik? Tulevatko nuo nimitykset
itsestään, luonnollisesti Koidulan kynästä, vai onko hänellä syytä
huomauttaa Kreutzwaldia heidän suhteensa todellisesta laadusta?
Kumpikin olettamus on Kreutzwaldille yhtä epäsuotuisa.

Kreutzwaldinkin kirjeissä on toinen pohjasävy. Mutta Koidulan
kirjeitten suurempaa asiallisuutta ja tyyneyttä vastaa Kreutzwaldin
kirjeissä yhä peittelemättömämpi rakkauden ilmaisu. "Te olette ainoa,
joka minut todella on tuntenut ja ymmärtänyt. Siihen luottaen toivon,
rakas Lydia, että nykyisistä säikeistä vähitellen punomme ystävyyden
siteen, joka kestää yhtä kauan kuin henkikin meissä." "Sukulaissielut
rakastavat toisiaan. Niille ei ole etäisyyttä olemassa, vaikka viipyisi
toinen etelässä, toinen pohjoisessa. Teidän ystävyytenne ei jaksaisi
koskaan janoani sammuttaa. Voisin päivä- ja viikkokausia olla
seurassanne, ja kuitenkin pelkään, ettei kaipauksen jano erottua
vaimentuisi." "Pysykäämme sentähden hengensiteissä lähekkäin, kunnes
kylmän lumen alla viimeinenkin lämpö elämämme hetteistä jäähtyy, ja
kaikki jääksi kangistuu, mikä elämälle ihmisoikeuden antaa, ja miksi
taivaan taatto meidät yli luontokappaleitten korotti."

Pikainen, odottamaton käänne, jota kumpainenkaan ei suinkaan ollut
aavistanut, oli tehdä lopun heidän suhteestaan. Koidula oli pyytänyt
kesällä käydä Võrussa Kreutzwaldin luona ja valmistautuu matkaan kuin
toivioretkelle. Hän matkustaa Võruun senaikuisella hitaalla
kievarikyydillä, onnellisena odotuksessaan, palatakseen kahden viikon
kuluttua syvästi loukattuna ja häväistynä.

Täydellistä selitystä Võrussa tapahtuneesta murhenäytelmästä, kuten
Kreutzwald sitä nimittää, eivät kummankaan kirjeet anna. On vain
viittauksia, puolia sanoja, hienotunteisuus asiaan sekaantuneita,
läheisiä henkilöitä kohtaan pakoittaa kummankin vaikenemaan.

Viittaukset ovat kuitenkin kyllin selviä, että edes likimaille voimme
aavistaa asian kulun. Kreutzwaldin puoliso on pannut Võrussa toimeen
suuren mustasukkaisuuden kohtauksen, syyttänyt Koidulaa vehkeilystä
miehensä kanssa ja kovin sanoin käskenyt hänen kiireimmiten lähteä
pois. Paitsi sitä kirjoitti rouva Kreutzwald Tartossa asuvalle
vävylleen ja tyttärelleen loukkaavan, Koidulaa tuiki nöyryyttävän
kirjeen, jonka johdosta vävy itse ilmestyi Jannsenin luo, vaatien
kirjevaihdon lopettamista. Kirjeitten anastamisia ja tahallisia
avaamisia ynnä muita hämäriä seikkoja liittyy vielä tähän valitettavaan
välikohtaukseen.

Jannsen, arka kun oli tyttärensä maineesta, näki hyväksi isällisellä
mahtisanalla katkaista kirjevaihdon, ja Koidula totteli kieltoa
kolmeneljännes vuotta.

Idylli on särjetty. Kauniin ja harvinaisen suhteen itsetiedottomuus on
poissa, sen elinehtoa loukattu. Koidulan herkkään, melkein pyhään
ihailuun, joka oli kuin alituista uhria rakastetun runoilijan
kunniaksi, tarttuu pikkuporvarillisuus koko realistisen käsityksensä
karkeudella. "Jossakin sielussani on paikka, mihin työntäyttämien
päivien melu ja puuha ei uloitu, sinne pakenen, kun Virulaulikin kera
puhelen." Tämä hiljainen pyhäkkö raiskataan Koidulalta. Vedotaan naisen
kaikkein arimpaan kohtaan, hänen naiselliseen ylpeyteensä, tehdään
hänet naurettavaksi itsensä edessä ja väkisin näkeväksi. "Sellaista
mielenraakuutta en olisi kaikista vaikeista kokemuksistani huolimatta
kuitenkaan koskaan odottanut", sanoo Kreutzwald Tarttoon tulleesta
kirjeestä. Koidula ei ollut edes itse tehnyt itselleen selkoa tunteensa
laadusta, nyt täytyi hänen kuulla sitä syytettävän kaikkein
loukkaavimmilla nimityksillä. Sensijaan että Kreutzwald tähän saakka on
ollut hänelle jonkinlainen puolittain tarumainen olento, toinen
Vanemuine, on hän nyt yhtäkkiä vanha, nainut mies, jonka verkkoihinsa
pyytämisestä häntä syytetään!

Kreutzwaldinkin teki katastrofi näkeväksi. On säilynyt joukko
kirjeitä, joissa tietoiseksi kehittynyt rakkaus ja epätoivo tapaavat
välittömän ilmaisunsa. "Nimittäkää sitä raivoudeksi, hulluudeksi,
mielettömyydeksi, en voi Teistä erota! Teidän ei onnistu kuitenkaan
vieraantua minusta, olen Teitä aina vastaisuudessakin ihanteenani
jumaloiva. Mitä poika aavisti, nuorukainen unelmoi, ja mies
mielikuvituksensa voimalla naisellisesta olennosta kuvitteli, on Teidän
tuttavuutenne kautta minulle täydeksi totuudeksi selvinnyt." Saman
vuoden syyskuussa Kreutzwald kirjoittaa:

"Nyt on kai kyllin aikaa jo ehtinyt kulua, niin että kipeimmät haavat
ovat parantuneet, ja pitkällisin pahamieli vaimentunut, ja minä voin
toivoa tämänpäiväiselle teolleni Teidän silmissänne edes senverran
anteeksi-antoa, ettette pane pahaksi, kun taas uskallan kirjeellisesti
eteenne ilmestyä. Taistelua ei ole minulta puuttunut, päinvastoin, mitä
inhimillisissä voimissa on, sen olen tehnyt ja koettanut. -- -- Että
kirjevaihtomme tästälähtein olisi ulkokohtainen, s.o. sisällyksetön,
sitä vaatimusta en jaksa täyttää, niinkauan kuin veri vielä sydämessäni
liikkuu, mutta yhtä vähän saakoot sanani ja tekoni Teidän onneanne ja
rauhaanne häiritä! -- -- -- Sanokaa itse, rakas Lydia, kuinka
taisittekaan koskaan syyttää minua moisesta hourailusta, ikäänkuin
voisi minun rajaton ihailuni Teitä kohtaan, joka kuolinhetkeeni saakka
on pysyvä muuttumattomana, vaihtua senkaltaiseksi rakkaudeksi, kuin
mikä nuorukaisen ja neiden välillä herää? -- -- Vaikka seisoisinkin
paraikaa vapaana, kaikista siteistä irtipäästettynä, edessänne, en
saisi sentään hetkeäkään ajatella, että rakkauden side voisi yhdistää
meidät. Jos toivonkin Teitä 'ihanteekseni', jota hiljaisissa
ajatuksissa kumarran kuin korkeampaa ilmestystä, ja jonka eteen, --
mutta aina vain ajatuksissa, -- lasken toiveeni, joita en koskaan en
Teille enkä muille mene ilmaisemaan, niin tahtoisinpa oppia tuntemaan
tuomarin, joka minut sentakia tuomitsisi? Se, joka kaikkein ylinnä
istuu, ei sitä tee, sillä hänen täydellisyydellään on toiset ajatukset
kuin meidän heikkoudellamme. -- -- Te voitte 'ihanteena' olla minulle
aina armas ja palvonnan arvoinen, mutta kuitenkin olette ajatuksissani
liian korkealla, (siinäkin tapauksessa että voisin vuosien taakasta
päästä!) että rohkenisin Teitä avioliiton tai rakkauden sitein
kahlehtia. Ihanteelta en vaadi muuta, kuin että ajatuksissani voin
ylentää henkeni hänen puoleensa, vaan en suinkaan, että hänen pitäisi
valmistaa jokapäiväinen ruokani ja toimittaa kaikki talousaskareet.
-- -- -- Sydämeni tunteet Teitä kohtaan eivät voi sammua, sillä niissä
on ijäinen elämä! -- -- -- Tätä selitystä en saanut jättää Teille
antamatta, nyt voitte tehdä, mitä -- haluatte, kirjoittakaa tai olkaa
kirjoittamatta."

Mutta Kreutzwald on nyt vanha ja murtunut mies, "viimeksi eletty vuosi
on minua vähintäin kymmenen vuotta vanhentanut". Työn, vanhuuden ja
kivulloisuuden painostamana hän käy taisteluaan pakoittaakseen
rakkautensa ainoaan muotoon, jossa sen oli luvallista ilmaantua:
isälliseen hellyyteen. Auttamattoman kohtalon äänenvaimentaja on
kaikkien hänen sanojensa yllä. Yhä useammin askartavat ajatukset
kuoleman kysymyksissä, hänen tehdessään säännöllisiä kävelyretkiään
Võrun hautuumaalle. "Vanhalle, ennakkoluulottomalle ihmiselle ei
hautuumaa eikä kuolema tarjoa mitään kauhistavaa; näen kummassakin vain
onnellisen rauhan levottoman elämän jälkeen, ei ole enää tuota ikuista
kiirettä aamulla nousta, kun niin mielellään kauemmin nukkuisi." Hän
käy sairaalloiseksi, silmät heikkenevät eivätkä kestä keinotekoista
valoa, usein täytyy hänen iltapäivin pysyä vuoteessa. Voimme nähdä
hänen öisin istuvan yksinäisessä työkammiossaan yläkerroksessa, kun
kaikki on hiljennyt ympärillä, kirjoittelemassa kirjeitä, joihin tietää
vastauksen jäävän tulematta, ainoana seuranaan pieni valkea elättihiiri
suuressa lasipurkissa. Hän elää muistoissa, vanhuutensa lyhyen idyllin
koskemattomuudessa, lukien yhä uudelleen Koidulan ensimäisiä kirjeitä,
jotka osaa ulkoa. "Jäljelle jääneet lehdet tarjoovat minulle usein
alakuloisina hetkinä lohdutusta, kun pitkiin, pitkiin aikoihin ei
Teiltä ole tietoja saapunut."

Kuukaudet kuluvat. Kreutzwald on näennäisesti tyyntynyt. Hän
kirjoittaa: "Sisäinen tuomari, vakaumukseni, omatuntoni, julistaa minut
vapaaksi. Jos onkin hetkiä ollut, jolloin inhimillinen heikkous sai
minut unohtamaan, mihin Teidän ja itseni suhteen olin velvollinen, niin
ovat ne, Jumalan kiitos, onnellisesti ohitse." Mutta elämä on
kadottanut yllätyksensä. "Huomispäivä on liukuva ohitse tavallisessa
hiljaisuudessa, missään suhteessa 364:stä veljestään eroamatta."

Vanhuudessa kirjoittamassaan eepillisessä runoelmassaan "_Lembitu_",
joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen, on Kreutzwald
runollisella lennolla kuvannut sankarille ilmestyvää "korkeaa neitiä",
(kõrge neitsi), jossa ei ole vaikea tuntea Koidulan piirteitä. Paikat,
joissa Lembitu kuvaa tunteitaan "taivaallista lähettilästä" kohtaan
ovat kauneimpia koko runoelmassa:

    Ja selgest olin mina teda märkand,
    kui kõrget neiut teretand mul silm,
    üks võeras vägi südamesse tärkand,
    mis tunnistanud palavus ja kulm,
    ma tundsin äkitselt kui unest ärkand,
    mind rüppe võtnud oli kaunim ilm.

    Mis tulevikul toob mull juhtumine,
    on praegu varjul paksu pilve all,
    ma tunnen, et üks sala tömbamine
    mind kõndma sunnib sinu ligidal,
    seal teel on kõik nii uus ja imeline,
    kui seisaksin ma võõra tahteval.
    -- -- -- -- --

    Üks jumalikust juurdund kõrgem idu,
    on siginemas minu südames,
    küll väetike kui õhem lume kidu,
    vast pisut nähtav päikse terades,
    kui seisaks taevas suremata pidu,
    mind ootes tuleviku kanguses.

(Ja selvästi huomasin, kun silmäni oli tervehtinyt korkeaa neittä,
kuinka vieras mahti oli herännyt sydämessäni, joka oli kokenut
kuumuutta ja kylmää, tunsin äkkiä kuin unesta heränneeni, ihanammat
ilmat olivat minut syliinsä sulkeneet.

Mitä tulevaisuudessa kohtalo tuo, on paraikaa paksun pilven peitossa;
tunnen, että salainen vetovoima pakoittaa minua lähelläsi kulkemaan;
sillä tiellä on kaikki uutta ja ihmeellistä, niin kuin olisin vieraan
tahdon alainen.

Jumalallisista juurtunut, korkea taimi versoo sydämessäni, vähäisempi
ohuinta lumihiudetta, auringon säteissä tuskin näkyvä, niin kuin
taivaassa odottaisi kuolematon juhla minua tulevaisuuden
kaukaisuuksissa). (_Lembitu_, kuuetõistkümnes laul.)

Koidula tointuu monta vertaa nopeammin. Hän on vielä nousussa, hänen
elinvoimansa, kykynsä tuntea ja kärsiä vielä kuluttamattomat, onnen
vaatimus vielä tinkimätön. Voi olla, että hiljainen, vähitellen heräävä
tietoisuus siitä, ettei suhde Kreutzwaldiin kuitenkaan olisi voinut
ajanpitkään yksinomaan tyydyttää, auttaa hänet yli raskaimman ajan. Kun
hän melkein vuoden kestäneen vaitiolon jälkeen taas alkaa säännöllisen
kirjevaihdon, ei hänen kirjeissään ole kaipauksen sävyä, joka niin
usein panee Kreutzwaldin puhumaan entisistä hyvistä ajoista.
Kirjoituspöydällään hän kauan säilyttää omien tarkkojen ohjaustensa
mukaan laadittua pahvijäljennöstä Kreutzwaldin talosta Võrussa, mutta
kirjeitten lyyrilliset dityrambit, jumaloiva ylistäminen on ainaiseksi
lakannut. Opetuslapsi ei enää istu mestarin jalkojen juuressa,
päinvastoin: mestari on nyt kumartunut köyryksi isoisäksi, jota täytyy
kohdella täysikasvuiseksi ennättäneen lapsen suojelevalla hellyydellä.
Hän on nyt pysyväisesti "taattoseni", "papa Kreutzwald", -- ja Koidulan
tunne häntä kohtaan lapsen kiintymystä henkiseen kasvattajaansa ja
uskollisimpaan ystäväänsä, ei muuta.

Suuri on epäilemättä ollut Kreutzwaldin vaikutus Koidulaan. Ei kukaan
ole Koidulan sisintä olemusta, sekoitusta taiteilijalapsesta ja
kehittyneestä älyllisyydestä osannut niin varhain määritellä, kuin
Kreutzwald sanoessaan: "teissä on toden teolla kaksi ihan erilaatuista
luonnetta, toinen emansipoitu tyttö, toinen lapsenkengissä, ja tässä
kaksinaisluonteessa piileekin Teidän viehätysvoimanne." "On niin vähän
niitä, jotka ymmärtävät lapsi-Lydiaa", valittaa Koidula kerran
myöhemmin. Kreutzwald oli sen tajunnut, sisäisen suuren avuttomuuden ja
turvaa etsivän arkuuden, joka kätkeytyi ulkonaisesti varman
älyllisyyden varjoon. Kreutzwald on varhain rakkautensa vaistolla
ymmärtänyt _naisen_ Koidulassa, hellyyden, antaumuksen janon
isänmaallisia sankarilauluja luovan Viron vestaalin sydämessä, hyvin
tietäen, ettei hänen tehtäväkseen tullut sitä herättää.

Sensijaan hän antoi, mitä taisi: hänen valistusajan koulua käynyt
ivansa ja suorasukaisuutensa kitki Koidulasta pois monet
sentimenttaalisuuden idut, vuodattaen häneen terveellistä epäilyn ja
arvostelun henkeä, hän pani liikkeelle Koidulan älyn, pakoittaen sitä
yhä uusiin ponnistuksiin, ja lopuksi hän ympäröi nuoren ystävättärensä
ymmärtämyksen ja myötätunnon ilmastolla, jossa niin kiireesti pääsivät
kehkeämään Koidulan loistavat ja sytyttävät ominaisuudet.

Koidula läheni nyt nopeasti varsinaista kukoistus- ja vaikutuskauttaan.


6.

Koidula tulee Kreutzwaldin koulusta valmiina, hänessä alkaa jo olla
kaikki ne piirteet, jotka näkyväisyytensä vuoksi ovat syvimmin
tietoisuuteen syöpyneet. Nyt ei tarvittu enää muuta kuin ajan
muodostama tausta, jotta hänen henkinen olemuksensa saisi oikean
korostuksensa, ei enää muuta kuin oikea poljento, oikea rytmi, jonka
tahtiin hänen tulisydämensä voisi sykkiä. Eikä se jäänytkään tulematta.

Kohtalo, joka sensijaan, että olisi sallinut Koidulan syntyä jossain
suuressa henkisten liikkeitten ristiaallokossa, olikin antanut hänen
tulla mailinaan Viron pienois-oloissa, piti kuitenkin huolta siitä,
että hänen sisin luontonsa hetkeksi pääsi oikeuksiinsa. Koidula sai
elää harvinaisen hetken, jolloin kokonainen kansa, -- olkoonpa vain
luvultaan vähäinen ja vailla valtiollista itsenäisyyttään, -- ensi
kertaa itsensä kansakunnaksi tuntee, hetken, yhtä hedelmöittävän, yhtä
vapauttavan, kuin konsanaan yksilön itsensälöytäminen.

Laulujuhlavuosi 1869 on käsissä, aika, joka nykyään kangastaa
kaukaisuudessa, melkein legendanlaisessa hohteessa. Etäinen on
nykyiselle polvelle laulujuhlapäivien innostus, kaukana niitten naiivi
usko ja luottamus, veljeys ja sopusointu. Henkiset liikkeet
muistuttavat taideteoksen luomiskulkua: kummallakin on syntymähetkensä,
jolloin aate, vielä aivan aineeton, yksityisseikoista riippumaton,
niihin uppoomaton, yhtäkkiä saavuttaa tietoisuuden asteen, vielä vailla
kaikkea myöhemmin seuraavaa käytäntöön sovelluttamisen ja
järjestelmällisen työn taakkaa. Pakostakin palaa vanhaan ja kuluneeseen
vertaukseen jalon viinin kuohunnasta, vaahdosta, joka ensin tulvii
esille: aivan samanlaista jaloa vaahtoa on henkisten liikkeittenkin
herättämä ensi innostus. Voi olla, että seuraavan ajanjakson synkeys on
vastakohtaisuudellaan kirkastuttanut tämän Viron kansan aikakirjojen
huomenhetken, mutta voi myöskin olla, -- ja tahdomme uskoa niin olleen,
-- että se todellisuudessa oli niin puhtaan ihanteellinen, niin
sorasoinnuton, kuin minä järkevä jälkipolvi sitä on tottunut pitämään.

On syytä muutamin piirtein palauttaa muistiin tämän Viron
viljelyshistoriassa niin merkillisen laulujuhlan vaiheet, josta m.m.
Koidulan tuleva lanko, tri H. Rosenthal, sanoo: "Vuonna 1869
maaorjuuden lakkauttamisen 50-vuotismuistoksi vietetyllä yleisellä
virolaisella riemu- ja laulujuhlalla on Viron valistuskulkuun nähden
suuri, käänteentekevä merkitys. Kaikki myöhemmät, tärkeät aloitteet ja
yhdistykset kansanvalistuksen edistämiseksi ovat välittömästi saaneet
alkunsa tästä juhlasta... Se muodostaa rajakiven kansan aikakirjoissa."

Laulujuhla-ajatus oli J.W. Jannsenin, ja niin saksalaisilta lainattu
kuin olikin, sellaisenaan virolaisella maaperällä uusi ja rohkea,
ensimäinen koe saada koko kansa ottamaan osaa yhteiseen yritykseen.
Voitettavat esteet ja vaikeudet olivat suuret, koko maa oli
hälyytettävä liikkeelle, saatava kansakoulunopettajat, lukkarit ja
papit innostumaan asiaan, perustettava laulukuoroja, huolehdittava
kustannuksien korvauksesta ja ennen kaikkea ohjelmasta. Koko tämän
järjestämiskykyä suuresti kysyvän puolen ratkaisi Jannsen erittäin
onnellisesti ja tarmokkaasti, huolimatta kaikesta epäluulosta ja
välinpitämättömyydestä, joka alussa tuli hänen aikeensa osaksi. Kun
kuorot kesäkuun 17 päivänä 1869 vihdoin kokoontuvat Tarttoon,
yhtyäkseen ensin juhlajumalanpalvelukseen Domkirkon raunioitten
läheiselle kentälle, taivasalle, on niitä ennen kuulumaton määrä, --
neljäkymmentä mieskuoroa ja melkein kahdeksansataa laulajaa. Kuulijoita
on kaikista Maarianmaan ääristä ja kauempaakin; Jannsenin asuntoon
majoitettujen vierasten joukossa ovat maisterit J.R. Aspelin ja C.G.
Swan Helsingistä, paitsi sitä on saapunut kuuluisa unkarilainen
kielentutkija Hunfalvy Pál Budapestista, poiketen paluumatkallaan
Suomesta Itämerenmaakuntiin. Siitä, mikä nyt seurasi, tekisi mieli
kertoa legendan lapsellisin, uskonnollisin sanoin. 762 äänen yhteisesti
kaiuttaessa ilmoille isänmaalliset säveleensä, majesteetillisenä,
valtavana kuorona, tuhatlukuisille kuulijoille, tapahtuu kuin ihme:
sekä he itse että kuuntelijat tietävät yhtäkkiä olevansa yhtä kansaa,
kuuluvansa eroittamattomasti yhteen, olevansa kansakunta kansakuntien
joukossa hekin, oikeutettu omaan yksilölliseen elämäänsä ja yhä
korkeampaan viljelykseen. Tämä tietoisuus näyttää tulleen kaikille niin
äkkiä, niin taivaasta pudonneena, että he itse sitä hämmästyvät; he
katselevat ihmeissään ympärilleen, nähdäkseen saman ihmeen toistensa
silmissä, ja iloinen innostus valtaa heidät, voitokas, yksimielinen
huumaus. He kokoontuvat yhä uudestaan laulamaan, he laulavat kolme
päivää aamusta iltaan, eikä iloinen tietoisuus katoa heistä eikä
heidän kuuntelijoistaan. Kun he kolmannen päivän illalla yhtyvät
jäähyväisjuhliin, niin ovat he kaikki veljiä, tuttuja tuntemattomatkin,
he tietävät eroavansa vain viedäkseen uuden iloisen sanoman ympäri
maata.

"Yleinen, iloinen mieliala ja innostus vapautti monenkin kielen
kahleet, joka muuten luontaisesta arkuudesta olisi vaiennut. Todettava
on, ettei tämä juhlailo, joka vaati niin vilkasta ilmaisua, suinkaan
ollut liiallisen väkijuomain nautinnon aiheuttama. Se oli päinvastoin
yksinomaan ja ainoastaan syntynyt korostetusta, intomielisestä,
haltioituneesta tunnelmasta, johon kaikki juhlavieraat äsken elettyjen
juhlapäivien vaikutuksesta olivat joutuneet. Se oli samaa puhdasta,
sekoittumatonta, syytöntä iloa, jota Schiller nimittää 'ihanaksi,
jumalaiseksi kipinäksi', 'Elysiumin tyttäreksi'. Vain joka itse on
saanut olla mukana tässä juhlassa, voi sitä täysin käsittää."

Näin kirjoittaa laulujuhlapäivistä tri H. Rosenthal. Hän jatkaa:
"Heräsi ajatuksia ja ehdoituksia, joitten tarkoitusperänä oli yleisten
kansaavalistavien yhdistysten perustaminen... Jokainen tunsi, että
kansa kokonaisuutena oli valveutunut, ettei se enää ollut vain joukko
yksityisiä, jotka eri pitäjissä ja seurakunnissa toisistaan
eroitettuina elivät ja viheliäisissä elatushuolissaan askartelivat,
vaan että oli olemassa yksimielinen Viron kansa, joka parastaikaa oli
suorittanut merkille pantavan sivistystyön."

Tällainen on legenda vuoden 1869 orjien vapautuksen muistoksi
vietetystä ensimäisestä virolaisesta laulujuhlasta.

Koidula kirjoittaa juhlan jälkeen Kreutzwaldille:

"Ne ovat ohitse, rakas isä, kaikki nuo hilpeät, herättävät, niin
suurella huolestuneella jännityksellä odotetut, niin suurella
nautinnolla eletyt, niin vielä mentyäänkin tyytyväisyydellä täyttävät
juhlapäivät. -- -- -- Isä, mitä kateelliset kielet ja kynät
mahtanevatkin sihistä: se oli kuitenkin _virolainen_ juhla! Minä, niin
tyttö kuin olenkin, olen varmasti vakuutettu, että sellaisin kyvyin,
jotka, kuten täällä, täydellä luottamuksella luottamusmiehensä johtoa
tottelivat, voidaan saada aikaan mitä hyvänsä; kuinka paisuneekaan
kansaansa totisesti rakastavan _miehen_ sydän ylpeydestä ja toivosta
viime päiviä ajatellessa. Katsokaahan vain noita horjuvia
puolivirolaisia, isä, jotka eivät koskaan tienneet, olivatko oikeastaan
saksalaisia vai venäläisiä vai liivinmaalaisia vai baltilaisia vaiko
jotain muuta? Kuinka he yhtäkkiä tunkeutuivat virolaisten riveihin,
valloittaen itselleen sijan, jota eivät millään olleet ansainneet!
Virolaisten käy hyvin, kun itse luopioistakin tulee luopioita. Ja
lopuksi, nähkää isässäni päivän sankari..."

On kuin näkisi Koidulan itsensä, kuulisi hänen äänensä, tuntisi hänen
sydämensä intomielisen tykinnän kaikkien näitten kesäisten juhlapäivien
sävelistä ja puheista. Juuri tälle, hieman pateettiselle jalustalle, on
hänet ajateltava, sille hän sopii, niinkuin olisi se häntä varten
tehtykin, suurien isänmaallisten, mutta ei silloin vielä onttojen,
siivekkäiden sanojen keskelle, virolaiseen kevätuneen, --
itse arkipäivästä poikkeava, kuten aikakin, romanttinen ja
epäkäytännöllinen, kuten se, haaveelliselta vaikuttava kiharoineen,
joita harvinaiset hiuskoristeet, otsanauhat ja turbaaninmuotoiset,
eriväriset, kirjavat huivit vangitsivat.

Voisi vielä jatkaa ajankuvausta, sillä on kuin samalla erittelisi
Koidulan omaa sielua, niin sama sävy, sama värituntu niillä on, yhtä
haaveellisia ovat molemmat.

Vapauslaulujuhlan tunnelma on täysin eheänä vielä toisen Viron
kansallisen kevään suuryrityksen yllä, -- Aleksanterikoulun
rahankeräyksen; jota varten muodostetun toimikunnan sinettiin
virolainen maalari, professori J. Köhler oli sovittanut kahleketjun,
auringon säteitten katkaiseman. Ei ole mitään kauniimpaa, ei mitään
traagillisempaa Viron uudemmissa aikakirjoissa, kuin juuri tämä
suuremmoinen rahankeräys omakielisen, korkeamman koulun hyväksi. Sen
myöhäisemmät vaiheet viittaavat jo toiseen ajanjaksoon; virolaisen
kevään kehyksiin kuuluu sensijaan kaikki, mikä tässä ajatuksessa oli
suureksi suunniteltua ja puhdasta innostusta. Itse rahankeräysaate
syntyy vuonna 1870 kesäisellä matkalla, jonka muutamat virolaisuuden
huomattavimmat edustajat, niitten joukossa J.W. Jannsen ja molemmat
sisarukset Koidula ja Eugénie, tekevät Helmen ja Tarvastun pitäjiin,
siellä tavatakseen samanmielisiä, yhtä innostuneita, yhtä
toimintahalusta palavia kansalaisia, sama matka, jolla muuten _Eesti
Kirjameeste Seltsinkin_ perustaminen päätetään. Koulu oli suunniteltu
alkuaan neliluokkaiseksi oppilaitokseksi, suoranaiseksi jatkoksi
korkeammalle kansakoululle, opetuskielenä viro; nimensä se sai
vapauttajakeisarin, ensimäisen Aleksanterin mukaan. Legendamaista on
tässä useita vuosia kestäneessä rahankeräyksessä odottamaton ja
yllättävä uhraumus, millä äsken vielä mitään omistamaton kansa pani
kokoon silloisissa oloissa niin suuren summan, lähes satatuhatta
ruplaa, sanan täydessä merkityksessä kopeekoittain kerätyn.

Näinä hedelmällisinä aikoina, jotka lähinnä laulujuhlavuotta
seurasivat, muodostui J.W. Jannsenin vaatimattomasta kodista
yhtymäpaikka kaikille voimille ja kyvyille, mitkä kansallinen kevät
kirvoitti ja keräsi. Mitä silloin henkistä elämää oli, sai alkunsa
Jannsenin kodista, virtasi sen kautta.

Näinä vuosina kehittyi Jannsenista joviaali, sytyttävän leikkisä
kansanmies, jollaiseksi yleinen tietoisuus hänet on käsittänyt.
Sanomalehtensä kautta, vielä ilman kilpailua, ilman vastarintaa,
minkäänlaisen mainittavamman eripuraisuuden vielä heikontamatta hänen
sanansa kantavuutta, saavutti Jannsen suuren vaikutusvallan silloisissa
alkeellisissa oloissa. "Kuinka suuri kansansuosio hänen teoksillaan
oli, sitä on nykyään melkein mahdoton käsittää. Jokainen rahvaanmies
tunsi hänen kirjansa ja luki niitä, isäntä ja paimenpoika, emäntä ja
piikatyttö." (K.A. Hermann, Eesti kirjanduse ajalugu). Ei ole pitkä
hänenkään työkautensa, -- runsaasti laskettuna viisitoista vuotta, --
ja sen seurauksista, tuloksista rikkain jakso keskittyy sekin
laulujuhlavuoden sekä sen jälkeisen ympärille. Vändran ja Pärnun
hiljaisuudessa hitaasti tuleentuneet ajatukset ja suunnitelmat kypsyvät
nyt yhtä moneksi todelliseksi yritykseksi. Näinä vuosina hän on
perustanut, -- jo ennen laulujuhlaa, -- ensimäisen virolaisen
yhdistyksen, _Vanemuine_-nimisen lauluseuran, joka nopeasti laajentui
kansallisten kulttuuririentojen keskukseksi, näinä vuosina myös
ensimäisen virolaisen maanviljelysyhdistyksen, joka on ollut suurena
tekijänä maan taloudellisen elämän nousussa.

Jannsen oli muutaman vuoden Tartossa asuttuaan ostanut oman talon
puutarharikkaan Tiigikadun varrella, vaatimattoman, ruskeahkon
puurakennuksen, jonka yläkerroksessa Koidulalla ja hänen sisarellaan
oli huoneensa. Puutarha kasvoi ruusuja ja marjapensaita; sen perällä
oli suuren tammen ja lehmuksen varjossa lehtimaja, ja keskellä
ruohikkoa vähäinen suihkukaivo. Lasiverantaa kiersi villiviini, jonka
lehtien lomitse Koidula kertoo katselleensa yli puutarhan ja piikivien
valuvaa kuutamoa. Puutarhan poluilla on Koidula lomahetkinään usein
käyskennellyt edestakaisin, tapansa mukaan laulaa hyräillen, tai
istunut talon nuorison lempipaikalla, ison lehmuksen alla.

Jannsenin koti Tartossa on epäilemättä ollut ensimäinen virolainen
"salonki", jos tätä ranskalaista käsitettä lainkaan uskaltaa sijoittaa
Viron vaatimattomiin oloihin. Ulkonaisesti on se ollut kylläkin
yksinkertainen, Eräs vieras puhuu tosin siinä vallinneesta
"porvarillisesta hyvinvoinnista", joka ilmeni perheen salissa ja
pihanpuoliseen lasikuistiin katetussa ruokapöydässä. Luultavasti
oli kuitenkin ainakin osa "hyvinvoinnista" vain baltilaista
vieraanvaraisuutta, joka pakoittaa emännän tekemään mahdottoman
mahdolliseksi harvinaisia vieraita kyllin arvokkaasti kestitäkseen.
Mutta joskin koti ulkonaisesti vaatimattomine sisustuksineen ja
yksinkertaisine tee-iltoineen, joihin uutteran päivätyön jälkeen
perheen jäsenet ja tuttavat kerääntyivät soittoa ja laulua
harjoittamaan, runoja lukemaan, keskustelemaan, vain vähissä määrin
vastasi käsitettä, joka on totuttu sisällyttämään salonkisanaan, oli se
sitä kuitenkin henkisesti. Kaikki nimet, joilla on jonkinlaista
kaikua Viron nuoressa sivistyselämässä, voisi tavata tämän kodin
vieraskirjasta, ja niitten lisäksi joukon nimiä maan rajojen
ulkopuolelta.

Siellä on istunut Viron sivistyshistoriassa niin kunniakkaan sijan
saanut _Jakob Hurt_, papillisesta urastaan huolimatta etupäässä
kielimies ja historioitsija, jonka ensin Jannsenin lehden
viivanalaisena ilmestynyt teos "_Pildid isamaa sündinud asjast_" (Kuvia
kotimaan tapahtumista) oli ensimäinen yritys katsoa Itämerenmaakuntain
valloitushistoriaa muultakin kuin valloittajan näkökannalta.
Kirkassilmäinen, lempeä rauhanmies, joka myöhemmin puolueriitojen
alkaessa sai juoda pohjaan saakka ansaitsemattomien herjausten kalkin
ja suuntasi käyttämättömäksi joutuneen kykynsä suurenmoiseen
kansanrunouden keräykseen, sillä nimensä ikuistuttaen. Hurtin
virolaisten ylioppilasten keskuudessa toimeenpanemat n.s.
Kalevipoegillat, jolloin innokkaasti yritettiin tunkeutua
kansalliseepoksen henkeen, tulkiten sen sisällystä ja kieltä, pidettiin
vuoron tullen myös Jannsenin talossa, jolloin Koidula sisarineen ei
laiminlyönyt ottamasta osaa niitten herättävään keskusteluun ja
väittelyihin.

Jannsenin matalissa, kodikkaissa huoneissa on aika-ajoin myös näkynyt
_C.R. Jakobsonin_, Viron kansallisen liikkeen vastaisen johtomiehen
muhkea, kookas vartalo ja hyväryhtinen, tuuhea pää, tummien silmälasien
alati verhotessa, niinkuin pahat kielet sanoivat, liian pienten silmien
katseen. C.R. Jakobson, "baltilainen Robespierre", kuten saksalainen
juttelija Schulz-Bertram häntä nimittää, on virolaisuuden aikakirjoissa
eturivin soturin kunniakkaalla ja näkyvällä, mutta maalitaulun
kaltaisella paikalla. Syntyperäisten lahjojensa ja väsymättömän
tarmonsa avulla matalasta kohonnut, pisara slaavilaista verta
suonissaan, kiihkeässä nuorukaismielessä henkilökohtaiset, syvään
piirtyneet loukkaukset maan aateliston taholta, oli hän jo ennakolta
määrätty radikalismiin ja hyökkäävään toimintaan, saaden Pietarin
vapaamielisissä piireissä liikkuessaan vahviketta omalle
ajatussuunnalleen. Jannsenin luona hän, Koidulan vetovoiman
alaisena hänkin, on kehitellyt näennäisesti rauhalliseen tapaansa
ajatussarjojaan, joitten häikäilemättömyys vielä peittyi mielialan
veljelliseen sovintoon.

Siellä on istunut lauluisä _Kreutzwald_, Võrun erakko, enimmäkseen
syrjästäkatsojan filosofiseen asemaan tyytyen, mutta silloin tällöin
lingoten kuivan, sarkastisen nuolensa keskelle keskustelua, -- aikoina,
jolloin talon ukset vielä olivat hänellekin avoinna.

Jannsenin salissa on kansallisia tulevaisuustuulentupia rakennellut
koko silloinen, tosin vähälukuinen, virolaiseksi tunnustautuva
nuorukaisjoukko, joitten nimet kuten _J. Bergmann, M.J. Eisen, K.A.
Hermann, Rudolf Kallas, J. Kerg, M. Lifip, A. Reinwald, H. Rosenthal_,
-- ovat tavalla tai toisella, vaatimattomammin tai merkittävämmin
piirtyneet virolaiseen sivistyshistoriaan.

Lukuisat ovat ne suomalaiset, jotka ovat tuoneet Tiigi-kadun pieneen
taloon merentakaisen tervehdyksen. Laulujuhlan ajaksi varta vasten
saapuneet vieraat on jo mainittu; aikaisemmin heitä on Jannsenin luona
käynyt _Julius Krohn_, jonka saksankielen taidosta Koidula huomauttaa.
Ranskan kieleen sekä keskustelussa että kirjevaihdossa sai Koidula
sensijaan turvautua seurustelussaan _G.Z. Yrjö-Koskisen_ kanssa, jonka
kohtelias ranskankielinen kirje Koidulalle vieläkin on tallella.

Saksalaisista on Jannsenin vieraana usein ollut _C.F. Wiedemann_,
pietarilainen akateemikko ja etevä kielentutkija, jonka suuri
virolais-saksalainen sanakirja on perustavaa laatua virolaiselle
kielitieteelle. Juuri sanakirjatyössään ja sanojen keräilyssä hän on
useasti käyttänyt apuna Jannsenin rikasta, alkuperäistä sanavarastoa.
Lämmin ymmärtämys ja myötätunto on jo varhain yhdistänyt tämän
vaatimattoman, tyynen ja vanhuksen kunnianarvoisaan ikään ennättäneen
hopeahapsisen tutkijan ja Koidulan, kestäen muuttumattomana, kirjeitten
ja suullisten keskustelujen ylläpitämänä loppuun saakka.

Jannsenin sovinnollisen ja rauhaa rakastavan luonteen ja sen mukaisen
politiikan seurauksena oli, että talossa kävi muitakin saksalaiseen
seurapiiriin lukeutuvia. Niin on siellä yhteen aikaan paljon
seurustellut silloisen Dörptsche Zeitungin teatteriarvostelija _Hans
Fr. Cziesch_, saksalaistunutta, alkujaan puolalaista tai tshekkiläistä
syntyperää, mies, jonka vähäinen vartalo kannatti mitä jalomuotoisinta
päätä, -- tunnettu henkevyydestään, näyttelijäin kesken peljätty
ivallisista arvosteluistaan. Vapaamielisen, runoutta harrastavan
aatelismiehen _Jegor v. Sievers'in_ tapaamme myös talon vierasten
luettelossa, samoin kuin lättiläisen kansallisuusaatteen herättäjän
_Kronwaldin_.

_Hunfalvya_, jota epäilemättä pidettiin talossa kunniavieraana, kuvaa
Koidula seuraavin sanoin: "En ole pitkään aikaan nähnyt niin
virkistävän voimakasta, tietoista ja kaikesta kansallisesta
itsetunnosta huolimatta aitoa ihmisyyttä, kuin tässä unkarilaisessa
tiedemiehessä. Aito magyaarityyppi, voimakas, korkeakasvuinen
vartalo, kasvoissa varma ja kuitenkin hyvänsuopa ilme, viisaat,
vilkkaan-suopeasti katsovat silmät, iältään yli elämän puolipäivätason,
täynnä ritarillista kohteliaisuutta ja samalla perinpohjaisuutta sekä
tiedonlaajuutta, joka ilmenee yksinkertaisimmissakin asioissa."

Hunfalvy puolestaan kertoo kirjassaan (_Reise in den Ostseeprovinzen_)
käynnistään Jannsenin kodissa. [Olen käyttänyt suomalaista käännöstä
(_Kirjallinen Kuukauslehti_).]

-- -- "Sisään astuessamme otti meidät vastaan äsken kotiin palannut
isäntä ja esitti minut perheelleen, -- puolisolleen ja kahdelle
tyttärelleen. Lyhyen keskustelun jälkeen rouva Jannsen ja toinen
tyttäristä, joka näyttää auttavan äitiään talouden toimissa, menivät
pois, ja keskustelua ohjasivat nyt vain talon isäntä ja seuraamme
jäänyt toinen tytär, jolla, niinkuin kaikesta näkyi, oli jonkinlainen
henkinen ylivalta talossa. Se oli Lydia, ensimäinen virolainen
kirjailijatar. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa, jotka uudenaikuinen
hiusasu saattaa selvästi näkyviin, varjostivat korkeaa otsaa ja
kauniita, niin, ihaniakin kasvoja, jotka ilmaisevat syvämielisyyttä ja
ajatustenrunsautta. Hänen äänensä on suloinen, saksaa hän puhuu, kuten
yleensä Itämerenmaakuntain sivistyneet, hyvin kauniisti; hänen puheensa
ja liikkeensä ovat vilkkaat, olematta rajuja.

"Ehken osaa oikein selittää tunnetta, joka minut Jannsenin kodissa
valtasi. Tunsin, ajatellessani lisäksi vielä muutamia nuoria miehiä,
olevani nuoren virolaisuuden keskuksessa."

Aikalaiset ylistävät kilvan Jannsenin suurta leikkisyyttä ja kompia,
hänen puhelunsa aterioitten aikana oli sukkeluudessaan kerrassaan
painokelpoista. Hänen sivistyksensä niukkuutta ei hevin huomannut, sen
mahdolliset puutteet korvasi luontoperäinen äly. Kertoen mielellään
kaskun toisensa jälkeen, hän taisi kerran alkuun päästyään istua yöt
läpeensä.

Mutta joskin Jannsenin persoonallisuus oli omiaan vaikuttamaan
seurapiiriä kokoavasti, oli tämän seurapiirin varsinaisena sähkönä
kuitenkin hänen nuori ja tulisieluinen tyttärensä. Jannsen itse on jo
varhain aavistanut tyttärensä etevämmyyden, korkealentoisuuden, joka
häneltä itseltään puuttui, ja tunnustanut sen, puhuessaan Koidulan
laajemmasta näköpiiristä.


7.

Kaikki, mitä Koidulaan kätkeytyi kykyä ja voimaa, seuraelämälliset
lahjat, ulkonainen kauneus, ennenkaikkea hänelle ominainen, sytyttävä,
haltioittava voima, -- koko hänen elämänsä lyhyt loisto ja ilo, pääsi
puhkeamaan näinä vuosina. Huolimatta ylensuuresta työtaakasta ja
rakastetun Julius-veljen 1869 vuoden syksyllä tapahtuneesta
tapaturmaisesta kuolemasta, joka näyttää häneen syvästi koskeneen, on
Koidula kuitenkin juuri näinä parina vuonna ollut enimmän itsensä.
Henkinen kuva, joka hänestä on säilynyt, on näiltä ajoilta, eikä
yleinen vaisto ole harhaanvienyt: varmasti on tässä kuvassa Koidulan
olemuksen ydin.

Ulkomuodoltaan oli Koidula kukoistuksensa aikoina, kuten jo Hunfalvykin
huomauttaa, huomiota herättävän kaunis, pitkäkasvuinen, vartaloltaan
solakka ja sopusointuisesti kehittynyt. Kasvot olivat soikulaiset,
suurehkot, silmäaukot avarat, joten silmät näyttivät tavallista
suuremmilta. Niitten väri oli harmaansininen ja teräkseen vivahtava. Ne
olivat erittäin lyhytnäköiset, jonka tähden Koidula usein siristi
silmiään tai piti ne puoli-ummessa. Samoin kuten silmät, vaikuttivat
hiuksetkin tummemmilta, kuin oikeastaan olivat, todellisuudessa ne
olivat väriltään Virossa usein tavattavat kastanjanruskeat ja kiharat.
Suu oli ohuthuulinen, ei suuri, mutta omituisen vino, oikean suupielen
kääntyessä huomattavasti ylöspäin. Vinous, joka oli isän perintöä, ja
näkyy selvästi valokuvissa, antoi suulle toisinaan ivallisen piirteen,
muuten ulkomuotoa erikoisesti pilaamatta. Nenä oli vahvatekoinen,
kyhmyinen, profiili suurisuuntainen, kuten kauniisti kaartuva otsakin.
Hipiä oli nuoruudesta asti kalpea, vaikuttamatta silti sairaalloiselta.

Mutta ulkonainen kauneus, niinkin voittava kuin Koidulan, ei ollut
hänen kaikkien aikalaistensa yksimielisten ja ylistävien lausuntojen
mukaan harvinaisen viehätysvoimansa päätekijänä. Jo hänen veljensä,
Harry Jannsen, huomauttaa siitä: "Koidula oli hyvin kaunis, mutta hän
ei voittanut ainoastaan kauneudellaan, vaan koko olentonsa
vetovoimalla, mikä ulottui jokaiseen mieheen, joka astui hänen kotinsa
kynnyksen yli."

Voisi poimia useita tällaisia silminnäkijäin lausuntoja Koidulasta,
joitten sävy on merkillisen samansuuntainen.

Lehtori K.A. Hermann kirjoittaa hänestä virolaisen kirjallisuuden
historiassaan:

"Harvoin vuodattaa luonto kauneusantimiaan niin runsaasti kenenkään
kuolevaisen ylle, kuin Koidulan. Hän oli sanomattoman henkevä nainen.
Hänen koko olentonsa oli kuin runollista tuoksua täynnä. Jokainen sana,
mikä hänen huuliltaan tuli, oli kuin kauneuteen valettu."

Yhtä ylistävä on suomalaisen valtion-arkeologi J.R Aspelinin kuvaus
hänestä:

"Luoja oli varustanut Koidulan sellaisilla avuilla, että hän
tietämättään esiintyi ylimyksenä niissä verrattain matalissa piireissä,
missä liikkui. Hänen etevyytensä Jumalan armosta oli ilmeinen. Hän
häilyi mielestäni jonkinlaisena kansansa hengettärenä, palavana
lentotähtenä kansansa taivaalla."

Näissä lausunnoissa, joista useat ovat annetut vuosikymmeniä Koidulan
kuoleman jälkeen, on yhteistä viittaus eräänlaiseen suuressa määrin
suggeroivaan voimaan, esiintyköön se sitten "runollisena tuoksuna",
kuten K.A. Hermann sitä nimittää tai "lentotähden palona", jona
Koidulan suomalainen ystävä sen näkee. Jotain aivan erikoista on
täytynyt olla tässä nuoressa virolaisessa naisessa, jokin erityinen,
mitä erilaisimpiin persoonallisuuksiin uloittuva ja vuosikausia säilyvä
vaikutusvoima, jota ei ole sekoitettava kaunista naista tavallisesti
ympäröivään eroottiseen ilmastoon. Hyvin mahdollista on, että useimmat
näkivät hänessä ikäänkuin ruumiillistuneen aatteen, jonka vetovoima oli
sitäkin suurempi, kun he itse olivat saman aatteen täyttämiä. Niinkuin
Koidulan runous on agitatorista laatua, niin voi ajatella, että hänen
varsinainen voimansa oli juuri agitatorisella alalla, oman hehkunsa
muihin siirtämisessä. Olojen ahtaudesta johtui, ettei tämäkään kyky
saanut kehittyä täyteen mittaansa, mutta edellytykset olivat kaikki
olemassa. Hän näytti koonneen itseensä kaiken, mikä tähän aikaan
virolaisia mieliä liikkeelle pani, mutta abstraktinen aate oli hänessä
muuttunut eläväksi, palamiskulku niin voimakkaaksi, että sen säteily
välittömästi tuntui ympäristössäkin.

Isänsä kotiin keräytyvässä seurapiirissä on Koidula ottanut
osaa kaikkiin keskusteluihin ja suunnitelmiin. Keskustelu
Jannsenin "salongissa" kiersi epäilemättä enimmäkseen kansallisen
kysymyksen, ajan polttopisteen ympärillä. Syvemmässä merkityksessä
yhteiskunnalliset kysymykset, luokkaero, työntekijäin ja työnantajain
väliset suhteet, eivät vielä olleet ehtineet jakaa leireihin virolaista
yhteiskuntaa. Suurvaltiolliset kysymykset ulottuivat vain maininkeina
Emajoen rannoille, sanoin saivat luultavasti taiteelliset, kirjalliset
ja sielutieteelliset ongelmat jäädä varjoon päivänkysymyksen,
kansallisuusasian, rinnalla. Se oli elinkysymys, josta lukemattomat
muut saivat alkunsa. Kuten aina henkisten liikkeitten murrosaikoina,
oli näitä heti ratkaisua vaativia kysymyksiä ylen paljon, optimistisen
tulevaisuususkon rientäessä yhdestä suunnitelmasta toiseen. Oli
vaalittava yhtä eikä unohdettava toista. Kaikki oli idullaan, alullaan,
joka puolella versoi. Oli kehitettävä kieltä, luotava kirjallisuus, oli
perustettava lauluseuroja, harrastettava virolaista näytelmätaidetta,
oli suunniteltava äidinkielisiä kouluja, oli tuettava maanviljelystä.
Ja ennenkaikkea, oli puhuttava ja yhä puhuttava siitä yhdestä ja
ainoasta, mikä täytti kaikkien mielet, innostuksella ja antaumuksella,
minkä luova, aloitteen antava aika myötään tuo. Näitten keskustelujen
keskelle on Koidula ajateltava.

Sekä sotaiset että henkiset turnajaiset on usein pidetty naisten
kunniaksi. Aivan varmaan on Koidulan kauneus, vastaanottava äly ja
leimahtava olemus luonut ilmapiirin, täynnä henkistä sähköä. Mutta
Koidula ei ole tyytynyt ainoastaan kuuntelijan asemaan. Hänen
kirjetyylistään voi päättää, mitä laatua hänen keskustelulahjansa on
ollut, siksi puhekieltä se muistuttaa. Koidula ei ollut suotta isänsä
tytär ja Malle Kuldkeppin tyttärentytär, sama jannsenilainen
puhejoustavuus sujuttaa hänenkin sanojaan. Hän on puheessaan ollut
erittäin vilkas, vastausvarma, omannut Itämerenmaakunnissa erikoisesti
viljellyn sanavalmiuden, joka keskustelun kuluessa lennättelee
pieniä, leimahtelevia kipinöitä puoleen ja toiseen. Vain totiset
keskusteluaineet saivat hänet mukaansatemmatuksi, silloin hän saattoi
istua tuntikausia, kiharainen pää taaksepäin kenossa, kuunnella ja
vuorostaan leimahtaa "kuin tulenliekki", kuten hänen aikalaisensa,
runoniekka Ado Reinwald, sanoo. Jos sensijaan puheenaine ei häntä
huvittanut, pysyttäytyi hän jäykkänä ja totisena, ottamatta osaa
keskusteluun. Naisten seurassa hän ikävystyi, kävi helposti
ylimieliseksi, peloitti luotaan tavallisuudesta poikkeavilla
tavoillaan, kuten asettumalla ilman muuta permannolle, jonka tempun hän
taisi tehdä suuressakin seurassa, hänen mieliasentonsa kun oli istua
matolla ja nojautua puhuttelemansa henkilön tuoliin.

Ei voi kieltää, paljon pingoitettua oli Koidulan olemuksessa, niin
suuri osa kuin ajan pateettisuudella siinä olikin. Jo ulkoasussaankin,
vaatetuksessaan hän kallistui kaikkeen erikoiseen, muista poikkeavaan.
Hän rakasti kauniita vaatteita, ja hänen juhlapukunsa olivat, niinpian
kuin hän itse kykeni ansaitsemaan, komeat ja kalleista kankaista,
mutta eivät suinkaan varmalla aistilla sommitellut. Helminauhat,
avokaulukset, silmiinpistävät hiuskoristeet, lisäsivät hänen
ulkomuotonsa muutenkin eksoottista vaikutusta. Hän oli kadulla
kävellessään, laahus loassa, niin erikoisen näköinen, että ihmiset
kääntyivät häntä katsomaan. Huolimatta ruhtinaallisesta ryhdistään hän
oli yhä ulkoasussaan huolimaton, usein epäsiisti, ja hänen vaatteensa
eivät koskaan kauan pysyneet uusina, vaan näyttivät heti kuluneilta.

Jotain vastaavaa oli hänen sielullisessakin rakenteessaan, synnynnäistä
teatraalisuutta, esiintymishalua, paisutettua tunteellisuutta,
levotonta keimailua, kaiken todellisen tunnevoiman rinnalla. Hänen
varsinaisen sivistyksensä laajuutta on vaikea mitata. Saksan kieltä hän
hallitsee täydellisesti, ja se on varsinaisesti ollut hänen
ajatuskielensä. Siihen hän aina turvautuu innostuessaan tai joutuessaan
erittelemään vivahduksellisempaa kieltä vaativia ilmiöitä.
Äidinkielensä puutteellisuutta hän sensijaan usein valittaa. "Etten
rakkaasta äidinkielestäni vielä melkein mitään tiedä, sen huomaan
omaksi ihmeekseni vasta nyt." Ja toisen kerran: "Nyt ei minulla ole
muita opastajia äidinkielen opinnoissa, kuin lukeminen ja keskustelu
isäni luona vierailevien virolaisten kanssa." Suomen kieltä kohtaan
Koidula on tuntenut erityisen lämmintä harrastusta ja sitä
täydellisesti ymmärtänyt, osittain puhunutkin. Samoin on hän käyttänyt
ranskaa sujuvasti puheessa ja siroittaa mielellään kirjeisiinsä tuon
tuostakin ranskankielisiä lauseparsia.

Hänen perehtyneisyytensä päivänkysymyksiin ja paikallisoloihin on
epäilemättä ollut perinpohjainen, sensijaan voi syyllä epäillä hänen
lukeneisuutensa laajuutta. Luultavasti on hänen kaunokirjallisen
sivistyksensä pääosan muodostanut saksankielinen klassillinen
kirjallisuus, ja hänen enimmän luetut kirjailijansa olleet Goethe,
Schiller, Lessing, Uhland, Heine, Fritz Reuter, varsinkin juuri
viimeinen. Tahtoisi muuten melkein uskoa, että Koidula suuren osan
tiedoistaan ja sivistyksestään oli saanut seurustelusta
laajasivistyksellisten, perinpohjaisia tietoja omaavien miesten
parissa, joihin hän tutustui kodissaan, kuten akateemikko C.R.
Wiedemanniin, tai joitten kanssa hän oli kirjevaihdossa, kuten
Kreutzwaldin tai berliiniläisen akateemikko W. Schottin.

Koidulalla oli muitten lahjojensa lisäksi runsas osansa koko perheelle
yhteisistä soitannollisista taipumuksista, erittäin hyvä korva ja
kaunis, vaikka pienenlainen lauluääni, korkea sopraano. Kotona
laulettiin paljon, Harryn, Eugenin, Koidulan ja Eugénien muodostaessa
luonnollisen kvartetin. Suurella helppoudella hän myös improvisoi
piaanolla ja on säveltänyt joukon lauluja, muun muassa omissa
näytelmissään esiintyvät.

Kansallisista yrityksistä, joita Jannsenin kodissa suunniteltiin, oli
varmaan juuri näytelmätaide Koidulan sydäntä lähinnä, ja hänen
ansiokseen on luettava virolaisen näytelmän ja näyttämön synty. Vuonna
1870, jolloin Koidulan elämä on kaikkein hedelmällisin, heräävät myös
hänen dramaattiset taipumuksensa. Niitten ensimäinen vaatimaton tulos
on aluksi vain Th. Körnerin ilveilyn _Vetter von Bremenin_
mukaelma _Saaremaa onupoeg_ (Saarenmaalainen serkku) Vanemuisen
viisivuotisjuhlaa varten. Yhtä vähän kuin näytelmäkappaleita, oli
olemassa virolaista näyttämöä tai näyttelijöitä, ja sivistyneitten
naisten esiintymistä näyttämöllä pidettiin tuiki sopimattomana.
Kappaleen osat jaettiin sentakia enimmäkseen nuorten ylioppilasten
kesken. Kuinka perheenomaista koko homma oli, näkee siitäkin, että
esirippu ja näyttämökoristeet laitettiin nekin Jannsenin kodissa, ja
esityksen kestäessä istui Koidula näyttämön takana pianolla
säestämässä. Näytelmä esitettiin kesällä kokonaista kaksi kertaa
täydelle salille ja innostuneelle yleisölle, ja syksyllä oli Koidulalla
jo toinen näytelmä esitettäväksi valmiina, _Kosjakased_ (Kosiokoivut),
sekin mukaelma, erään alkujaan saksankielisen kertomuksen mukaan.
Kappale on edellistä itsenäisempi, tietysti jo sen kautta, että Koidula
sen on itsenäisesti dramatisoinut; muuten ei se sovinnaiselta
aiheeltaan eikä käsittelyltään millään lailla eroa vaatimattomasta
maalaisseuranäytelmästä. Siinä esiintyvä epävirolaisuus, --
kosiokoivujen asettaminen rakastetun tytön ovelle, -- esti Koidulaa
sitä painattamasta, niin virolaisen leiman kuin hän yrittikin sille
muuten antaa. Kappaleen henkilöt puhuvat tuon tuostakin virolaisista
sivistys- ja kansallisuuspyrinnöistä, ja käsikirjoituksen loppusanat,
jotka muuten painoasiamies punaisella musteella on pyyhkinyt,
sisältävät senaikuisia, nyt niin pingoitetulta tuntuvia isänmaallisia
kehoituksia.

Koidula itse kirjoittaa Kosjakased-näytelmän esityksestä: "On
suurenmoista, kuinka kansa haluaa näytelmiä, jokainen uusi esitys tuo
yhä täydemmän huoneen. Sunnuntaina oli mahdotonta päästä liikkumaan
salissa, joka oli ahdinkoon asti täynnä. Olin vaipua väsymyksestä ja
uupumuksesta, kun pääsin kotiin, sensijaan näyteltiin paremmin kuin
koskaan ennen. Ollappa meillä naisia, jotka osaisivat liikkua
näyttämöllä, kuinka paljon paremmin kaikki kävisi. Niin siedettävä kuin
veljeni Harry onkin ensimäisenä rakastajattarena ja kyläkaunottarena,
ääni jo semmoisenaan tekee esiintymisen pian hänelle mahdottomaksi.
Seuraavassa huvinäytelmässä koetan saada naiset näyttämölle, -- nous
verrons!"

Seuraavan näytelmänsä "_Säärane Mulk_" (Sellainen Mulk) kirjoitti
Koidula vuonna 1871, ja se esitettiin heti samana kesänä, samojen
asianharrastajien toimesta kuin edellisetkin. Säärane Mulk on Koidulan
itsenäisin ja onnistunein näytelmä, jota lukiessa täytyy valittaa,
ettei hänellä ollut tilaisuutta kehittää epäilemätöntä draamallista
kykyään. Edellisten kappaleiden, samoin kuin Koidulan lukuisien
suorasanaisten kyhäysten pseudovirolaisuuden sijasta, on tässä
todellinen virolainen ympäristö todellisine tyyppeineen, hyvällä
silmällä ja leikillisyydellä nähty vastakohtaisuus ja hankaus
kahden virolaisen talonpoikaistyypin, varhain varakkuuteen ja
itsetietoisuuteen kohonneiden Viljandimaan "mulkkien" ja tarttolaisen
talonpojan välillä. Itse aihe, -- sanomalehtiuutisesta saatu, -- ei ole
vailla alkuperäisyyttä ja koomillisia tilanteita, joita tavanmukainen
rakkaustarina säestää. Ei voi tosin sanoa, että Koidula tässäkään
kappaleessa olisi osoittanut syvempää silmää virolaisia erikoisuuksia
varten, -- hän onnistui osassaan, kansansielun tulkkina, vain silloin,
kun välittömästi itse siihen antautui, ei huomiokykyään käyttäen eikä
älylliseltä pohjalta.

Koidulan toiminnan ydin, hänen herättävä vaikutuksensa, ei suinkaan
supistunut osaan, mikä hänellä näinä vuosina oli isänsä kodissa. Suuri
vaikutusvalta on hänellä varmaan ollut laajalle haarautuvan
kirjevaihtonsa kautta, joka antoi hänelle tilaisuuden ylläpitää
yhteyttä kauempanakin asuvien samanmielisten ystäviensä kanssa.
Henkisen vuorovaikutuksen tarve oli suuri tällaisina aikoina, eikä
yksilöllinen kiintymys ollut ainoa tekijä ihmisten suhteissa, vaan
samanmielisyys, saman lipun alle kuuluminen.

Kirjevaihto oli niin muodoin Koidulalle jotain aivan luontaista, saman
keskustelukyvyn ilmaus, joka suullisessa seurustelussa pääsi
käytäntöön, saman agitatorisen lahjan sanelema, joka pakotti hänet
jakamaan omasta hehkustaan muille. Totta kyllä, Koidulan aika huonoine
kulkuneuvoineen, pitkällisine postinkulkuineen, oli vielä
kirjeenkirjoittamisen luvattua aikaa. Mutta ihmetellä täytyy kuitenkin,
mitenkä Koidula raskaasta työtaakastaan ja yhä uudistuvasta
käsivarsikivustaan huolimatta on ehtinyt hoitaa niin monta eri
kirjevaihtoa yhtaikaa, ehkä vielä ihmeellisempää, että häneltä on
riittänyt henkilökohtaista harrastusta niin monelle eri taholle. Paitsi
_Kreutzwaldia_ on hän melkein samaan aikaan ollut kirjevaihdossa _C.R.
Jakobsonin_, suomalaisen _Antti Almbergin_, berliniläisen akateemikko
_W. Sekoitin, H. Fr. Czieschin, C. Wiedemannin_, virolaisen _A.
Reinwaldin_ y.m. kanssa, lukuisia, vain muutamiin kirjeisiin supistuvia
tuttavuuksia mainitsematta.

Kirje, tämä aika-ajoin miltei taiteena harjoitettu kirjallinen
ilmaisulaji, niin vähän arkitektonista rakennetta vaativa, viehättävä
ja näennäisesti niin vaivaton, satunnainen sekoitus lyriikkaa ja
filosofiaa, aforismeilla ja paradokseilla höystettyä, -- kirjallinen
muoto, josta Lombroso sanoo, että se on ainoa, missä nainen kykenee
voittamaan miehen! Ei mikään kykene paremmin balsamoimaan jo ammoin
hävitykseen tuomittua yksilöä, kuin tällainen hetkellistä, välitöntä
tunnelmaa väräjävä kirje, joka on osannut vangita hapraan ja haihtuvan
hetken särkyvät ajatusten ja kuvien saippuakuplat!

Tätä hienoa, läpeensä viljeltyä, äärimmäisen intimiä lajia, niinkuin
sitä sekä Ranskan että Saksan naiset eri aikoina ovat harjoittaneet,
eivät ole Koidulan lukuisat kirjeet. Päinvastoin, lukuunottamatta
Kreutzwaldille kirjoitettuja, ei niitten kirjallista arvoa voi ylen
korkealle arvostella. Ne ovat enimmäkseen sanomalehtityöhön tottuneen
kynän tuotteita, nykyaikaiselle lukijalle aivan liiaksi paikallisia,
liiaksi päivän kysymyksiä pohtivia. Sielullinen mielenkiinto jää
melkein poikkeuksetta toiseen sijaan; ne eivät tarjoa teräviä
erittelyjä, eivät hienoja havaintoja, eivät lyyrillisiä
kauneuksia. Ylenpalttinen keimailu, joka toisinaan vaikuttaa
tunkeilevaltakin, tekee ne tavallaan naisellisiksi, vaikka ei silti
henkilökohtaisemmiksi. Sensijaan kuvastuu niissä aika; ajan
harrastukset, ajan suunnitelmat, toiveet ja ilmalinnat elävät niissä
hetkeen sidottua elämäänsä.

Useimpiin Koidulan kirjevaihtoihin on varmaan johtanut juuri ajan
liikkuva henki, nousuajan, joka hetkeksi yhdisti ihmiset samoja
päämääriä palvelemaan. Niitten tarkoituksena oli välittää tietoja ja
ajatuksia, joita "ahtaan veräjän" ankaruus esti julkisen sanan
palstoille pääsemästä, antaa tilaisuutta tekeillä olevien suunnitelmien
pohtimiseen, tukea toinen toistaan yhteisessä asiassa, ylläpitää
innostusta. Ilmielävänä kuvastuu niissä Koidulan suuri liikkuvaisuus
tai ehkä pikemmin liikuntatarve, hänen synnynnäinen halunsa alati pysyä
kosketuksessa ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia, rikastua ja
rikastuttaa muita, tartuttaa muihin oma alati palava intomielensä.
Sanalla sanoen, ne olivat kansallisia lähetyskirjeitä.

Niissä on kyllä eräänlaista ystävyyttä, mutta vähemmän varsinaiseen
sympatiaan, luonteitten, taipumusten sopusointuun perustuvaa, kuin
harrastusten, mielipiteitten yhtäläisyydestä johtuvaa. Älyllinen pohja,
miltä ne ovat lähtöisin, on selvin Koidulan vv. 1868-1870 kestäneessä
kirjevaihdossa C.R. Jakobsonin kanssa. Viron ahtailla teillä eivät
tietysti persoonallisuudet sellaiset kuin C.R. Jakobson ja Koidula
voineet mennä toistensa ohi, heidän oli kohdattava toisensa joko vihan
tai myötämielen merkeissä. Mutta rakkaussuhteen sijaan, jota näitten
kahden voimakkaan yksilön kosketuksesta olisi voinut edellyttää,
syntyykin vain sangen toverillinen, asiallinen, melkein kuiva
kirjevaihto, jota kestää, kunnes Jakobson lopullisesti riitaantuu
isä Jannsenin kanssa. On vaikea antaa edes ystävyyden nimeä
tämäntapaiselle, niin kokonaan älyllisyyden rajoissa pysyvälle
suhteelle. Kohtalo oli kylläkin oikukas, valitessaan Koidulan ystäviksi
hänen isänsä silloisen ja vastaisen jyrkimmän ja leppymättömimmän
vastustajan, Kreutzwaldin ja Jakobsonin. Oli epäilemättä suuri ero
Kreutzwaldin vanhuuden ohenneesta vuori-ilmasta ja klassillisesta
puhdasviivaisuudesta tulla Jakobsonin myrskytuulen pyörteeseen. Sekä
Koidulaa että Jakobsonia viehätti varmaan toistensa voima, joka
Jakobsonissa oli tahdon rautaa ja Koidulassa tunnekyllyyttä. Mutta
siitä huolimatta kirjoittelevat he toisilleen sivumääriä kansallista
rihkamaa, ja Jakobson panee joka kirjeensä alkuun juhlallisen
puhuttelusanansa "auustadud sõberana!" (kunnioitettu ystävätär). Heidän
suhteensa oli ja jäi älylliseksi sympatiaksi, eräänlaiseksi aivojen
hengenheimolaisuudeksi.

Juuri Jakobson on kuitenkin kirjoittanut Koidulalle seuraavat muistiin
syöpyvät sanat:

"Teidät ovat jumalat luoneet, että eläisitte virolaisen isänmaamme
hyväksi; älkää uskaltako sitä unohtaa!"

Näillä sanoilla hän tulkitsi epäilemättä useimpien aikalaistensa
käsityksen Koidulasta. Symbolin, näkyvän vertauskuvan tarve pani heidät
valitsemaan siksi Koidulan, jossa heitä kaikkia sytyttävä tuli näytti
vapaimmin ja valoisammin palavan. Hänen runoissaan he tunsivat omat
sisimmät tunteensa ilmaistuiksi; heidän omat yrityksensä antaa muotoa
samoille tunteille, eivät koskaan saavuttaneet samaa lennokkuutta,
samaa korostettua kiihkeyttä, mikä heidät Koidulan hymneissä kohotti
yli arkipäiväisyyden. Sentähden he ottivat hänen sanansa omiksensa,
niistä tuli heidän taisteluhuutonsa, heidän uskontunnustuksensa. Tämä
nuori tyttö, jonka sisäisestä elämästä he niin vähän tiesivät, oli
heille todella kuten muuan heistä sanoo: "Vanemuisen tytär",
laulunjumalan sukua, jonkunlainen tarunomainen olento, joka oli luotu
ja lahjoitettu heille pitämään yllä kansallista tulta.

Tällainen on Koidulan tähdenlento. Niin on häntä muistettava, jos hänen
meteorinkaltaista rataansa kuvitella tahtoo, -- selvimmin sentään
keskellä juhlahuumausta, ympärillä vapauslaulujuhlan vapauttavat
sävelet, joissa soi kokonaisen kansan heräävä ja riemuitseva itsetunto.



III

MURROS


8.

Mutta juuri nyt, elämän huippukohdassa, saavuttaa kohtalo Koidulan.
Juuri nyt, kun hänen persoonallisuutensa näyttää pääsevän täysiin
oikeuksiinsa ja vihdoinkin vapautuvan, on samalla murros ja
hajautuminen käsissä. Koidulan traagillisuus oli tuskin vältettävissä:
jollei se olisi tullut sisältäpäin, olisivat ulkonaiset olot sen
aiheuttaneet. Vaikka kuvittelisikin hänen yhä edelleenkin pysyneen
kansallisena amatsonina, minkään muitten voimien häiritsemättä hänen
kutsumustaan, virolaisena Jeanne d'Arcina, joka rakkauselämän sijaan on
kohtalolta saanut isänmaallisen haltioitumisen lahjan, niin olisi
virolaisten olojen jatkuva kehitys kuitenkin ennenpitkää jouduttanut
hänen traagillisuuttaan, samoin kuin se valmisti hänen tuiki vähillä
traagillisilla edellytyksillä varustetulle isälleenkin traagillisen
kohtalon. Epäilemättä olisi Koidulan traagillisuus siinä tapauksessa
ollut monta vertaa jyrkempää, kaikille näkyvää, joka suhteessa
toimivampaa laatua, suuremmassa sopusoinnussa hänen jossain määrin
teatraalisen luonteensa kanssa. Sensijaan on vaikea ajatella, että
mikään elämänmuoto olisi täydelleen kestänyt varustuksena Koidulan
traagillista kohtaloa vastaan. Traagillisuus oli hänen syntymälahjansa,
yhtä suuressa määrin hänen hyveistään kuin heikkouksistaan riippuva,
siemen, joka lakiaan seuraten vain odotti otollista hetkeä
kehkeytyäkseen.

Koidulan traagillisuus sai alkunsa kokonaan sisältäpäin, sen monet
ulkonaiset aiheet ovat loppujen lopulta vain sivutekijöitä. Ja niinkuin
alusta alkaen hänen elämänsä kulkua seuratessa, täytyy nytkin pysähtyä
hänen henkisen rakenteensa keskukseen, hänen suureen, yksipuoliseen,
fanatismiin suunnattuun tunnevoimaansa. Heikompi, vähemmän keskittynyt
tunnekyky olisi varmaan taannut hänelle monta vertaa rauhallisemman
elämän. Koidula on itse tuntenut luonteensa vaarallisuuden,
kirjoittaessaan "itsekkäästä, rajusta ja rauhattomasta sydämestään"
seuraavat sanat:

"Olen muista poikkeava olento ilossa ja tuskassa, molemmat vaikuttavat
minuun erilailla kuin muihin. Pelkään niitten mahtia ja koetan
väkisinkin niitten ylivaltaa vastustaa, tietoisesti vaimentaa. Tiedän,
kuinka hirvittävästi, kuinka väkevästi ne voivat minut vallata,
sentähden tukehdutan jokaisen tuntuvamman tunteen värähdyksen."

Mitä takeita rauhallisesta kehityksestä tarjosi tällainen taipumus
sielunkykyjen äärimmäiseen kärjistymiseen ja suuren sisäisen
sähkövaraston keräytymiseen, tällainen jo luonnostaan pingoitettu
tunnelaatu? Kohdistuipa se mihin esineeseen tahansa, olkoon kuinka
käsitteelliseen hyvänsä, aina oli peljättävissä ristiriita ja epäsuhde.
Jos tunteen voimakkuuteen olisi alusta alkaen yhtynyt tahdonlujuus,
olisivat henkilökohtaisen onnen mahdollisuudet ehkä olleet suuremmat.
Mutta Koidulan sielu ei ollut terästä, vaan yksinomaan tulta. Sen
kokoonpanon sairaalloisuus toi paitsi sitä myötään eräänlaisen
edeltäpäin arvaamattoman, yllätyksellisen vivahduksen; ratkaisevana
hetkenä saattoi sielullinen koneisto toimia aivan odottamattomalla
tavalla.

Niinkauan kuin isänmaallinen innostus, agitatoriseen toimintaan
yhtyneenä, tarjosi kulkuväylän Koidulan sielussa aika-ajoin
patoutuvalle liikavoimalle, oli hänen sisäinen tasapainonsa
mahdollinen, jos edellyttää ulkonaisten olojen pysyneen samanlaisina.
Mutta paljon vaarallisemmaksi kävi heti tilanne, niinpian kuin sama
tunnekyky kohdistui naisen varsinaisen tunne-elämän alalle, niinpian
kuin uudet voimat ja alkuaineet alkoivat päästä oikeuksiinsa tähän asti
eroottisesti niin koskemattomassa olemuksessa. Abstraktisen aatteen
sijaan astuivat silloin elävät ihmiset tunteineen ja vastatunteineen,
ja murros oli edessä.

On jo ollut puhetta lapsenkaltaisesta piirteestä Koidulan olemuksessa,
eroottisesta kehittymättömyydestä, jos niin tahtoo. Joka tapauksessa on
jotain tuiki luonnotonta, ainakin suuressa määrin epätavallista,
myöskin pohjoismaissa, että nainen ennättää kahdenkymmenenkuuden vuoden
ikään, ennenkuin mistään varsinaisesta rakkauselämästä voi puhua.
Koidulan varhainen henkinen työ riittää vain jossain määrin
selitykseksi; lähemmäksi todellista syytä kai pääsee, jos pitää
silmällä hänen yleistä perittyä sairaalloisuuttaan, joka mahdollisesti
on aiheuttanut hitaan kehityksen. Koidulassa tapahtuu melkein äkkiä
käänne, verrattava vain kehitysiän myrskyisiin ja perinpohjaisiin
muutoksiin, ja myöhäisyytensä vuoksi niitä vaarallisempi. Hän herää
eroottisesti. Ikäänkuin luonnolla olisi kiire korvata laiminlyöntinsä,
tapahtuu herääminen hänessä äkkiä, ei vähitellen, asteettaisen
kehityksen kautta, vaan vallankumouksellisena.

Luonto ei työskennellyt Koidulan suhteen tasaisesti, vaan toisten
sielunkykyjen näivettymistä vastasi toisten liikakasvu. Ei voi minään
ajanjaksona ajatella häntä säännöllisesti ja tasaisesti kehittyneenä,
useimmiten on hänen kehityksensä väkivaltaisesti pysähdytettyä, lyhyen
ajan hypertrofista, yksipuolista kukoistusta. Sentähden on tälläkin
hänen "heräämisajallaan" niin myrskyinen luonne, -- ja tahtoisi lisätä,
-- niin lapsellinen ilme. Älyllisesti yli naisen tavallisen tason
kehittyneenä, täytyi hänen alkaa tunne-elämänsä kuin ensi kirjaimesta.
On jotain peräti naiivia ja avutonta hänen molemmissa nyt seuraavissa
rakkaussuhteissaan, jotka eivät ansaitsisi enempää mainitsemista kuin
koulutytön ensi hentomieliset kokemukset, jolleivät ne olisi
vaikutukseltaan niin hävittäviä koko hänen elämäänsä nähden.

Vuoden 1870 keväällä alkaa Koidulan kirjeissä Kreutzwaldille yhtäkkiä
rauhaton, hermostunut sävy. Ulkonaiset olot ovat kuitenkin aivan samat,
Koidulan suhtautuminen niihin vain on toinen. Talttumus, jolla hän aina
tähän saakka on puhunut ylen raskaasta työtaakastaan, muuttuu
vähitellen hiljaiseksi kapinaksi. Hän alkaa nurkua koneellista,
hivuttavaa työtään, joka uuvuttaa sekä sielun että ruumiin siihen
määrään, että hän ihmettelee silloin tällöin vielä ajatteluun
pystyvänsä.

"Tässä nyt olen, uupuneena ja raukeana 300 pitkän-pitkästä ja
turhanpäiväisestä kirjeestä, jotka tänään merkitsin kirjoihin,
sillaikaa kun suullisten tilausten tuojat kumpaakin oven kynnystä
kuluttivat, -- väsyneenä henkeä tappavasta työstä, joka sentään vaatii
aivan erikoista ponnistusta ja kiusallisinta huolellisuutta."

Luuvalo palaa kahta vaikeampana ja aiheuttaa moniviikkoisen
toimettomuuden, joka töitten sillä väliin kasaantuessa, hermostuttaa
häntä yhtä paljon kuin työn tuottama rasituskin. Jotain on epäkunnossa,
hän tuntee luonteelleen ennen vierasta tyytymättömyyttä, tuntee
ympäristönsä, työnsä kuin kahleina. Luultavasti juuri yksinäisyyden
tunto lähentää hänet taas Kreutzwaldiin, ikäänkuin hän yhtäkkiä
muistaisi rakkauden pääoman, joka hänen nimellään aina oli valmiina
Võrun erakon tallessa.

Kevättalven hermostumista seuraa yhtäkkiä toukokuussa nopea nousu.

Ihmeellisen nuori ja elämää uhkuva on Koidulan toukokuussa kirjoittama
kirje uskolliselle ystävälleen Kreutzwaldille. Ei mitään keväisen
romantiikan välttämättömiä näyttämökoruja ole unohdettu, tässä ne ovat
kaikki: on kuutamoa, on kaupunkilaispuutarhan kulmassa puhkeavia
tuomenterttuja, on ensimäisen satakielen laulua. Jos eristääkin ajan
tunneherkkyyden, jää kuitenkin kyllin nuoruuden tunneherkkyyttä
jäljelle, luonnollisempaa 17- kuin 26-vuotiaalle.

"Isä Kreutzwald, maa on niin rikas vihreydestä, taivas niin rikas
sinestä, ja minun sairas käteni uneksii kesken valon kuultoa niin
paljon paranemisesta, etten ajattelekkaan tänään lääkärin kieltoa
seurata, ikävöin niin puheluhetkistä kanssanne, isä! Teidän
parissannehan saan vielä aina olla lapsi, minä, järkevä, muuten niin
tuiki järkevä, varhaisvanha olento, ja te isä, te yksin ymmärrätte,
millainen lapsellinen satutunnelma voi vallata mielen, keskellä
heräävän maan satumaista puhkeamista, versomista ja lainehtimista, --
on kuin etsisi kaikki kaunopuheisinta ilmaisua, täydellisintä muotoa
puhkeavalle elämälle. -- Ja minun mieleni on aivan samankaltainen, yhtä
nuori ja ihmettelevä, ikäänkuin näkisin minäkin jokaisen versovan
ruohonkorren, jokaisen tumman seljapuun nupun ensi kertaa."

Seuraavassa kirjeessä yhä kasvaa korostettu, haltioitunut mieliala:

"Ah rakkahin isä, mitä minun on tekeminen! Ulkonahan on viheriäistä!
Näillä autereen täyttämillä, nuppuja paisuttavilla päivillä on
vakaumuksen voima, jota jokaisen sydänparan täytyy totella! Mutta miksi
juuri valitsen Teidät, Teidät, isä rukka, ylikuohuvan tunteeni
väyläksi? Niin, tietänenkö sitä itsekään? En monestikaan ymmärrä,
minkätähden hilpeäin, iloisten kasvojen parissa, jotka kaikki
hymyilevät heräävälle elämälle, pysyn niin hiljaisena, niin
vaiteliaana enkä löydä ainuttakaan sanaa kaikelle, mikä kuitenkin
syvällä sisimmässäni minua niin valtavasti liikuttaa. Kadotan
kärsivällisyyteni, kun kuulen tätä rikkaasti levitteleivää kauneutta
selostellen ylistettävän, en voi puhua siitä, vain katsoa ja kuunnella
ja sieluuni juoda kaikkia tuoksuja ja värejä ja muotoja. Isä, nyt
haluaisin matkustaa, -- avaraan, nauravaan, vihertävään, puhkeevaan
mailinaan!"

Näin heleät ovat tämän ajan heijastuskuviot Koidulan sielussa. Ja
tekisimme viisaammin, jos tyytyisimme vain niitä tarkastamaan. Kaikki
muu, mitä selitykseksi voi lisätä, on ylen jokapäiväistä,
lapsellisuudessaan hämmästyttävää. Koidulasta itsestään, --
ulkopuolisista tekijöistä huolimatta, -- kumpusivat luonnonpakosta,
hänen oman olemuksensa lakia noudattaen uudet voimat.

Hänen heräävä aisti-ilonsa, joka tuntuu suhteessa ulkopuoliseen
luontoon, on täynnä raikkautta, tuore kuluttamattomuudessaan. Näillä
silmin hän näkee todella mailman ensi kertaa.

Joka lauseessa värisee onnen odotus, kärsimätön ja myöhäinen. Mitä
merkitsee sen rinnalla, että etsiessämme episodin vaiheita, päädymme
johonkin tuiki tavalliseen ja vähäpätöiseen rakkausjuttuun? Korkeintaan
voi Koidulan traagillisuus kasvaa silmissämme, nähdessä kerta toisensa
jäljestä hänen harhaotteensa. Hänen älyltään puuttui käytäntöön
soveltamisen mahdollisuus, hän, teoreettisesti hyvä psykologi, on
osoittanut suhteissaan ihmisiin suurta lyhytnäköisyyttä.

Seuraavan rakkaussuhteen synnyttämä murros oli ratkaiseva, mutta
ensimäinen oli syvempi, sen murtoviiva näkyvämpi. Koidula ei ole ehkä
koskaan kirjeissään tavannut niin yksinkertaisen korutonta, niin
uskottavaa ilmaisua itselleen, kuin kertoessaan Kreutzwaldille kaiken
olevan ohitse. Liian kireälle pingoitettu paatos, joka osaksi kuului
Koidulan olemukseen, osaksi aikaan, ei enää tunnu ontolta, sen täyttää
todellinen tuska.

On epäilemättä erehdys pitää viehätysvoimaa, mikä Koidulalla
tunnustetusti oli myös juuri aikansa miehiin nähden, etupäässä
naisellisena vetovoimana. Ei ole unohdettava, kuinka perinpohjaisesti
Koidula erosi senaikuisesta baltilaisesta naisesikuvasta, kodin
ahtaaseen piiriin suljetusta naisesta, kuinka varhain hän toteutti
itsenäistä työtä tekevän, joskaan ei riippumattoman naisen ihanteen.
Paitsi sitä oli hän, -- ulkonaisesta kauneudestaan huolimatta, -- liian
totinen, liian tosi, liian suora; niin, hänen kauneutensakin oli
suuripiirteistä ja jyrkkää lajia, vailla varsinaista pehmeyttä; häneltä
puuttui monta viehättävää, naisellista heikkoutta. Tunne, jonka hän
herätti, ei ollut kuin poikkeustapauksissa varsinaista rakkautta,
miehen ja naisen välistä tunnetta. Se oli pikemmin ihailua, -- tietyn
välimatkan päästä; epämääräinen, runollinen mieli-ala, melkein kuin
taideteoksen synnyttämä. "Hän vaikutti meihin kuin kreikkalainen
jumalatar", tunnustaa eräs hänen nuoria ihailijoitaan. Hänessä oli
jotain julkisuudelle, kaikille kuuluvaa, hänessä rakastettiin
ruumiillistunutta aatetta, oli muotiasia puhua hänen kuultensa, vaihtaa
kirjeitä hänen kanssaan, hän oli kuin kaikille näkyvä, koruommeltu
lippu, joka kaunisti kansallista asiaa, ei muuta. Niin paradoksilta
kuin se kuuluukin, ei ollut myöskään miehiä häntä varten; hänen
ikäisensä, virolaisiksi lukeutuvat, sivistyneet miehet olivat sormin
luetut; oli vain yksityisiä, opintouransa alussa olevia nuoria
ylioppilaita, säännöllisesti Koidulaa nuorempia. Tosin ei kansallinen
muurijärjestelmä siihen aikaan ollut vielä nykyiseen kaikkisulkevaan
muotoonsa kehittynyt, mutta kuitenkaan eivät kosketukset muihin
kansallisuuksiin voineet olla suuret, ja Koidulan valintapiiri oli
sentähden mahdollisimman ahdas.

On hyvin luultavaa, että Koidula itse oli täysin tietoinen ihailun
etäisyydestä ja persoonattomuudesta, joka häntä ympäröi. Joka
tapauksessa tuli hetki, jolloin se lakkasi häntä tyydyttämästä,
kylmältä ja verettömältä vaikuttaen. Tuli hetki, jolloin isänmaallinen
innostus alkoi tuntua liian käsitteelliseltä, ja kiintymys
Kreutzwaldiin vetäytyä ikäeron luonnollisiin rajoihin.

Koidula on rakastanut kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana, kuten muuten
rakastetaan varhaisimmassa nuoruudessa, esinettä valitsematta. Jos
milloinkaan, sopii rakkaudelle tänä ikäkautena iänikuinen epiteetti
_sokea_.

Mitä tiedämme oikeastaan Koidulan ensimäisestä varsinaisesta
rakkaudesta? Toden teolla ja suoraan sanoen, sangen vähän.
Yksityisseikat sen kulussa peittyvät täydellisesti hämärään, emme edes
tiedä, mikä oli syynä sen nähtävästi äkilliseen loppuun. Minkä me
varmasti tiedämme, on, että tämä kiihkeä ja myöhäinen rakkaus on ollut
olemassa, että se on herättänyt Koidulassa ennen tuntemattoman ja
täyteläisen elämäntunnon, samoin, että se syystä tai toisesta nopeasti
särkyi, kutsuen vuorostaan esiin Koidulan sielusta ensimäiset
varsinaiset traagilliset tunnot, jotka siihen myöhemmin niin täydelleen
kotiutuivat.

Joka tahtoo, voi seuraavista Kreutzwaldille osoitetuista sanoista
yrittää uudelleen rakentaa Koidulan lyhyttä ja kohtalokasta
rakkaustarinaa. Kreutzwald oli epäillyt C.R. Jakobsonia ystävättärensä
syksyllä 1870 puhkeavan alakuloisen mielialan aiheuttajaksi. Koidula
sensijaan torjuu jyrkästi kaikki syytökset ja kirjoittaa:

"Tahdonpa kertoa Teille tarinan, isä! Olin antaunut kasvatusopin
alalle, minulla kun oli suuret ajatukset kyvystäni, mutta kun luulin
saaneeni kasvattini oikein järkeväksi ja viisaaksi ja maltilliseksi,
teinkin kiusallisen havainnon, että olinkin tehnyt hänet vain --
haaveelliseksi, sanokaamme. Se koski minuun kovin, minä panin
kasvatusoppini taas hyllylle -- voilà tout!"

Uskallettua olisi epäilemättä leimata ketään määrättyä henkilöä, niin
vähän täydellisesti varmaa tiedämme. Eräässä samankeväisessä kirjeessä
C.R. Jakobsonille puhuu Koidula "kasvateistaan", joitten joukkoon hän
muuten lukee Jakobsoninkin. Samoilta ajoilta on Koidulan
jälkeenjääneiden paperien joukossa kaksi edellämainitulle
sanomalehdentoimittaja H. Fr. Czieschille kirjoitettua kirjettä, --
palautettuja, lähettämättömiä, vaiko yksinkertaisesti jäljennöksiäkö,
on vaikea sanoa, -- joissa Koidulan tavanmukaisen kirjekeimailun alta
kuultaa tavallista suurempi persoonallinen mielenkiinto. Hans
Friedrich Cziesch oli jo Pärnussa postiharjoittelijana ollessaan
tuttu Jannsenin perheessä. Koidula nimittää häntä eräässä toisessa
kirjeessä Jakobsonille "ystäväkseen". Mitään sen lähempää ei ole
suhteesta tunnettu, eivätkä liioin Koidulan kirjeet Czieschille
epämääräisyydessään ja ylimalkaisuudessaan oikeuta mihinkään varmaan
päätökseen.

Yhtä vähän oikeuttaa siihen toisen nuoren miehen persoonallisuus, joka
kesällä v. 1870 yhdessä Jannsenin ja hänen tyttäriensä kanssa otti osaa
ennen mainittuun Aleksanterikoulun perustamismatkaan Helmen ja Tarvastun
pitäjiin. Erään tiedonannon mukaan olisi hänen ja Koidulan välillä jo
keväällä kehittynyt molemminpuolinen, kiihkeä rakkaussuhde, johon
omaisten sen kompromettoivan luonteen takia täytyi sekaantua. Hänen
suuri nuoruutensa, -- hän oli vain kahdenkymmenen vuotias ja lukion
yläluokkalainen, -- sopisi kyllä Koidulan sanoihin "kasvatistaan".
Toiset tiedonannot sensijaan, -- yhtä läheisistä lähteistä kuin
edellinenkin, -- kieltävät puolestaan oletukselta kaiken
todenperäisyyden. Niin ei tätäkään tietä pääse sen pitemmälle.

Mutta mitä merkitsevät oikeastaan kaikki yksityisseikat tapauksessa,
jossa kaikki mielenkiinto, kaikki valaistus keskittyy vain Koidulaan!
Hänen kärsimyksensä todellisuus on yläpuolella kaiken epäilyksen.

Koko alkusyksystä 1870 ei ole yhtään kirjettä Kreutzwaldille. Marraskuu
on jo käsissä, kun Koidula vihdoin kirjoittaa. Tuntee, että jotain on
tapahtunut, vaikka selvät sanat puuttuvat, jotain pyrkii esille,
kuitenkaan sanoiksi pääsemättä.

"Elämäni on köyhä, vaikka se päinvastaiselta näyttää. En voi mitään, en
mitään vähästäni antaa pois, -- vähimmin Teitä, isäni!"

Seuraavassa kirjeessä on jo elämänväsymys ylivoimaista. Poissa on nyt
kaava ja sovinnaisuus ja ajan romanttinen kukkakieli. Koidulan
sielullisessa kehityksessä on kirje mitä tärkeimpiä.

"Kaikki liukuu ohitseni, nopeasti ja kirjavina kuvina kuten
kaleidoskoopissa, -- silmät tuijottavat vain koneellisesti, sillä
kiinteämpi katse koskee! Ikkunastani näen savun pystysuorana ilmaan
kohoavan, ja seuraavassa tuokiossa on kohtalo sen jo saavuttanut:
ilmavirta leikkii sillä kuin untuvilla, hajoittaakseen sen vihdoin
kaikille neljälle ilmansuunnalle. Miksi se ei pysynyt neljän nokisen
liedenseinänsä sisällä, jossa oli niin hämärä ja lämmin olla? Ylhäällä
on kirkasta ja selkeää, mutta kylmä, -- kylmä!

"Kevääni on ohitse, ja kesän myrskyt ovat paljon, paljon kukkia
kuolettaneet, -- tunnen itseni nyt usein niin uupuneeksi, niin
loppumattoman toivottomaksi, ja kuitenkin täytyy minun nyt enemmän kuin
ennen itsestäni antaa, täytyy entistä lujemmin kestää kaikki tutkivat
katseet, valveilla olevat silmät, ja niihin vastata. Muutun
epäluuloiseksi, ei, olen jo, -- voiko todella niin nopeasti sisäisesti
vanhentua? Oi aika, jätä minulle ehdottoman luottamuksen onnekas tunne,
joka kymmenesti saattoi pettyä, yhdennentoista kerran taas ihmisiin
uskoakseen. En ymmärrä ihmisiä, joitten luonto vaatii huolellista,
varovaista punnitsemista, kyynärän jokaisesta tunteen rahdusta, jonka
he toiselle suovat. On aikaa itkeä kyllin, kun räikeä valo on silmiin
sattunut.

"Oi rakkahin isä, kuinka alakuloisina päiväni vierivät! Minut on
vallannut lohduttomuus, jota ei äänekäs, hilpeä pakina ympärilläni voi
vaimentaa, ja hiivin niin usein kuin suinkin ylös hiljaiseen kammiooni,
uneksiakseni talvinen maisema edessäni, ja kipeitä ajatuksiani kerien.
Jospa voisinkin tehdä työtä! Yön uni tulisi kai silloin itsestään!
Kuinka ihanaa oli, kun vielä taisin suruani itkeä, kunnes siihen
nukahdin! Olenko jo liian vanha, vai eikö suruni olekkaan enään yhtä
suuri? Itken nykyään niin harvoin ja nukun samoin niin vähän.

"Hyvää yötä, isä! Ulkona on pimeä, melkein yhtä pimeä kuin sisälläkin,
ja hiljaiset tähdet katselevat kylmästä, korkeasta holvistaan;
kummallista, että niitä nyt ikäänkuin pelkään ja niitten puhetta
vältän, -- en tahdo sitä ymmärtää. Omatuntoni tosin ei ole levoton,
mutta niitten säihkyvissä sanoissa on niin paljon selittämätöntä,
vihlovaa tuskaa, en löydä enää entistä rauhaa tutusta kirjoituksesta.
Rintaani särkee, -- hyvää yötä, isä! Mitä mahdattekaan ajatella
kärsivällisyydestäni tai luonteen lujuudestani tai oikeammin sanoen
kummankin puutteesta, kun kaikki nämä sivut olen täyttänyt, --
kyyneleillä!

"Onko siis _jokainen_ uusi ihminen Oidipus, jonka täytyy ratkaista
elämän suuri arvoitus, vai ovatko vain yksityiset tähän onnettomuuteen
tuomitut? En tiedä, minkä vuoksi olen onnettomampi, siksikö, että olen
ajattelemaan, vai siksikö, että olen tuntemaan tuomittu!

"Lumenpaljous ulkona huimaa päätäni. Ah, haluan, että olisin yhtä vanha
kuin Te, isä, ja Te minun ikäiseni, -- se olisi onnellisempaa, --
kaikille!"

Selvittämättä jäänee ainaiseksi tämän kiihkeän ja nähtävästi lyhyeen
loppuvan rakkaussuhteen kulku. Sen syvä ja pitkälle uloittuva vaikutus
Koidulan kehitykseen on haettava hänen oman olemuksensa kokoonpanosta,
hänen sielunsa perityistä sairaalloisista kerroksista, jotka iän
karttuessa yhä selvemmin paljastuivat. Se oli vain Koidulan sieluun
vajotettu mittausluoti, joka yhdellä kertaa mittasi hänen tuhoon
tuomitun sielunsa rikkaudet ja vaaralliset kuilut.


9.

Koidulan seuraava ja ratkaiseva rakkaussuhde on yhdessä edeltäjänsä
kaltainen: siinäkin on pääsija Koidulan sielun refleksiliikkeillä,
kaikki muu on mitä tavallisinta lemmentarinaa. Ei missään ilmene
Koidulan taipumus mielikuvituselämään, niinkuin näissä hänen oikeastaan
ylen viattomissa suhteissaan. Koidula eli koko elämänsä ajan
mielikuvituksessa, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö. Todellisuus
tarjosi hänelle vain aineksia unielämään, jota hän herkeämättä vietti;
tapahtumat kasvoivat hänen mielikuvituksessaan aina sellaisiksi, kuin
hän niitä kulloinkin tarvitsi. Hänen sielunsa oli monisokkeloinen kuin
kuvastinlabyrintti, yksinkertaiset kuvat heijastuivat takaisin satoina
jäljennöksinä sen särmistä. Hänen tunteensa ja tuskansa ovat olleet
todellisia, niin epätodellisia, niin mielikuvituksellisia, kuin niitten
aihe usein oli.

Hän oli runoilija suhteitaan eläessään. Hän runoili ne uudestaan, hän
loi itse sekä nautintonsa että kärsimyksensä, hänen elämänsä runo on
tyhjästä syntynyt: hänen oman luovan ja ihannoivan mielikuvituksensa
säteistä.

Se, että tässä tapauksessa tunnemme koko kehityskulun juurta jaksain,
ei muuta vähääkään; päinvastoin, sitä selittämättömämmältä tuntuu, että
Koidulan koko vastainen kohtalo on riippunut niin vähästä. Ja yhtä
käsittämättömäksi jäisi Koidulan epätoivoinen teko, -- hänen äkillinen
avioliittopäätöksensä, -- jollei koko ajan pitäisi silmällä pääasiaa:
hänen omaa sielullista suurennuskykyään, jonka rinnalla nytkin, kuten
edelliselläkin kerralla, kuten aina, kaikki ulkonainen supistuu
vähäiseksi ja toisarvoiseksi. Koidulan sielu oli joutunut liikkeeseen,
sitä vaarallisempaan, mitä pitempi kaari päätepisteitten, korkean ilon
ja epätoivon, välillä oli. On melkein yhdentekevää, mikä oli katkaissut
edellisen rakkaussuhteen, hänen oma järkeilevä harkintansako vaiko
syrjäisten sekaantuminen; joka tapauksessa oli sen äkillisessä lopussa
jotain väkivaltaista ja luonnonvastaista. Tunteen jännitys oli ollut
ylen kireä; on aivan varmaa, että sitä seurasi hermostunut ja herkkä
tila, jonka vaarallisuus oli sen vastaanottavaisuudessa. Uusia voimia,
niin myöhään Koidulan sielussa heränneitä, ei mikään enää voinut tehdä
olemattomiksi, niillä oli omat elinehtonsa ja vaatimuksensa.

"Kävin tänään puutarhassa ja istuin ison lehmuksen alla. Kuinka
kirjavaa ja hämärää on, mitä elämäksi nimitämme! Värikkäät
pilvenhattarat väikkyvät edestakaisin taivaalla, ja typerät lapset maan
päällä ovat näkevinään ihania maisemia. Kaikki huojuu tuulessa, ja on
silmäinlumetta!"

Nämä sanat kirjoittaa Koidula puolen vuotta kohtalokkaan kesänsä
jälkeen uudelle suomalaiselle ystävälleen.

Ne ovat hyvin kuvaavat. Kaikki huojuu tuulessa ja on silmäinlumetta,
rakkaus, elämä itse... Koidula on kyllin kokenut, kaiken tämän
tietääkseen, omistaakseen omakseen salomonilaisen kaiken turhuuden
tunnon, mutta se lankee vain kuin suloinen, houkutteleva huumauspisara
hänen elämäänsä. Mitä siitä, että kaikki kuihtuu kuin ruoho, joka
tänään kukoistaa ja huomenna pätsiin heitetään! Onko elämä silti
vähemmän kaunis, sen unenkaltaisuus vähemmän täynnä unhoitusta? Hän
alkaa aavistaa elämän nautinnon suuruutta juuri katoavaisuuden
varjossa. Suloisena ja huumausraskaana nousee elämä vielä kerran hänen
suoniinsa.

Mutta siinä onkin juuri tämän mielialan vaarallisuus. Hän ei ole kuin
puoliksi toipunut, vain puoliksi terve, kaikki on hänessä vielä arkaa,
tukipistettä vailla. Hän on vielä kuin puolipyörryksissä äskeisestä
iskusta, sentähden hän menee, silmät ummessa, kohtaloaan kohti kuin
unissakävijä.

On kuin näkisi hänen vielä kerran ojentautuvan oikeaa alkuainettaan
kohti, kohden valoa ja juhlaa. Se on hänen traagillisen sielunsa, hänen
vauhdikkaan, alati laajentumaan pyrkivän elämäntuntonsa viimeinen
vapautusyritys, ennenkuin se suljetaan ahtaalle kuin pähkinänkuoreen.

Tällä kertaa tulee valo pohjoisesta, ja Suomella on kiistämätön osansa
Koidulan kohtalon ratkaisussa. Aika oli optimismin ja ihanteellisuuden,
ja "Suomen siltaa" rakennettiin yhtä epätodellisista ja kangastelevista
kivistä kuin Viron kansallista temppeliäkin. Kuinka paljon äkkiä
heränneessä suomalais-virolaisessa veljeystunteessa todella oli
varsinaista, vaistomaista heimoushenkeä, on vaikea sanoa, aikana,
jolloin kaikki todellisimmat ja jokapäiväisimmätkin asiat muuttuivat
runoksi ja haaveeksi. Joka tapauksessa oli harrastus ja osanotto
toistensa toiveista ja kansallisista voitoista molemmin puolin lahtea
suuri, ja jo laulujuhlan aikaan oli Tartossa isä Jannsenin kodissa
vieraillut useita suomalaisia. Koidulan harrastus suomenkieltä kohtaan
oli kuitenkin peräisin aikaisemmilta ajoilta. Hän on jo varhain
harjoittanut suomea, aluksi Renwallin latinankielisen sanakirjan
johdolla, ja myöhemmin lukemalla suomalaisia sanomalehtiä ja
kirjallisuutta. Suuren suomalaisen nälkävuoden aikana vv. 1867-1868 hän
auttaa isäänsä rahankeräyksessä hädänalaisten hyväksi, ja vuonna 1870
hän lähettää omasta puolestaan 10 hopearuplaa Helsingin ylioppilastalon
rakennusrahastoon, merkiten muuten nimettömään kirjeeseensä:
"virolainen käsi ja sydän".

Uuden Suomettaren nuori toimittaja, maisteri _Antti Almberg_, jonka
puoleen Koidula rahalähetyksellään kääntyi, oli jo varhemmin vaihtanut
pari kirjettä isä Jannsenin kanssa ja tunsi varmaankin Koidulan Virossa
vierailleitten maamiestensä kaunopuheisista kuvauksista. Hän,
ritarillinen mies, vastaa kohteliain kiitoksin, uskaltaen arvata
kirjeen nimettömän kirjoittajan, ja kirjevaihto on käynnissä.

Kirjevaihto, niinkuin niitä Koidulalla montakin oli ollut, alussa
millään lailla muita merkitsevämpi, vain vähässä määrin yksilöllinen,
tällä kertaa samalla onnistumaton yritys saada aikaan tajuttava
yhteiskieli, suomi-viro tai viro-suomi. Mitä kirjavimpia kielellisiä
epämuodostumia on tämä koe, varsinkin Koidulan kirjeissä, esille
kutsunut, kummankin alkuperäisen kielen kustannuksella. Kansallinen
kysymys on koko ajan kirjeissä etualalla, keskipiste, jonka ympärille
muu sisältö ryhmittyy. Kuinka läpitunkeva, kuinka yksinvaltias olikaan
kansallisuusaate näinä aikoina, onnistuessaan sulattamaan itseensä niin
voimakkaan yksilöllisyyden kuin Koidulan! Mikä meistä nyt tuntuu vain
kauniilta lauseparrelta, oli silloin sydämen kyllyydestä kumpuava
vakaumus, mikä nyt tuiki kuluneelta jokapäiväisyydeltä, silloin
uutuutensa viehätyksellä tehoava iskusana! On ikäänkuin ajan suuri
liikkuvaisuus olisi muuttanut ihmisten kaiken tarmon toiminnaksi, mutta
näivetyttänyt tyystin sielullisen erittelyhalun, varsinaisen harkinnan,
-- ikäänkuin silloisten ihmisten koko sielullinen koneisto olisi ollut
monta vertaa mutkattomampi.

Vasta vuoden lopulla muuttuu kirjeitten sävy läheisemmäksi. Kesä, joka
toi Koidulalle niin monta taistelua ja kärsimystä, on ohitse, mainingit
ovat vielä raskaat ja tuskalliset, mutta jo vuoden vaihteessa tapahtuu
hänessä nähtävästi osittainen tervehtyminen. Hän alkaa täydellä todella
ajatella kauan suunniteltua Suomen matkaa, johon monet suomalaiset
ystävät jo aikoja ovat Jannsenin perhettä kehoittaneet. Nuori
suomalainen on yhtä ihastunut tuumaan, joka toisi silminkantamiin tähän
asti vain valokuvissa ihaillun Viron neidin. Arka ja tuskin tuntuva
lämpö alkaa täyttää ennen niin asialliset kirjeet.

Ei mikään auta, ei äskeinen, vaikea kokemus, ei valta-asemastaan
sysätyn järjen viisastelut. Koidula rakastaa pohjatuulta, "koska se tuo
terveisiä Suomesta", maasta, joka on "kuin vihertävä pitsikudos,
siniselle tyynylle levitetty". Meren avautuessa kypsyvät yhä
matkasuunnitelmat, suomalaisen ystävän lahden toisella puolen
puuhatessa vastaanottoa. Toukokuussa v. 1871 Koidula vihdoin
kirjoittaa: "Matkustamme siis, isä, nuorempi veljeni Harry, -- ja
iloinen, onnellinen Lydia!"

Vielä kerran on Koidulaa muutaman lyhyen viikon ympäröinyt ihailun ja
juhlan ilmasto. Rikkaat, vaihtelevat päivät vastaanottoineen,
kukkineen, uusine ja vanhoine tuttavuuksineen, odottivat häntä pitkän
ja yksitoikkoisen työajan jälkeen, tunnustus hänen isänsä työlle,
samoin kuin hänen omalleenkin. Ja hän osaa nauttia nyt, ehdottomammin
kuin ennen, hänen antaumisensa ilo on välittömämpää kuin koskaan,
ikäänkuin aavistus ajan lyhyydestä ja väistämättömästä pettymyksestä
antaisi hänen onnentunteelleen kuumeisen kauneuden.

Heinäkuussa vuonna 1871 lähti Jannsenin perhe Suomeen. Keskikesäisestä
ajasta huolimatta oli vastaanotto Helsingissä mitä sydämellisin; kutsut
saapua tähän harvinaiseen tilaisuuteen oli lähetetty kaikille
suomalaisuuden merkkimiehille, joista useat keskeyttivätkin pariksi
päiväksi kesäleponsa. Päivällisistä, jotka Alppilassa Jannsenin
kunniaksi toimeenpantiin, ottivat osaa itse Johan Vilhelm Snellman ja
Elias Lönnrot, paitsi sitä Th. Rein, Yrjö-Koskinen, C.G. Swan, Jaakko
Forsman, Fr. Perander, Antti Almberg y.m., ja emännän virkaa hoiti
ainoa läsnäoleva suomalainen nainen, Emilie Bergbom. Pieni, mutta
valittu seura, jossa suomalainen tiede ja yhteiskunta kunniakkaasti
olivat edustettuina.

Eloisa on erään läsnäolleen kuvaus tästä kesäisestä juhlasta, keskellä
Eläintarhan kallioita.

"Päivälliset olivat onnistuneimmat, mitä olen nähnyt. Pöydän päässä
istui Snellman, joka piti vieraille saksankielisen tervehdyspuheen,
lähtien suomalaisesta sananlaskusta: 'veri vettä sakeampi!' ja puhuen
Jannsenin toiminnasta Viron kansan hyväksi, senjälkeen kääntyen
Lydia-neiden puoleen, huomauttaen hänen työstään isänsä oikeana kätenä.

"Päivällisten jälkeen kahvia odoteltaessa, kulutettiin aikaa
keskustelulla. Snellman oli niin iloisella, kerrassaan poikamaisella
tuulella, etten milloinkaan ole nähnyt häntä semmoisena, rupesi
ritarilliseksi, täynnä leikinlaskua, ja kehoitti Forsmania ja
Peranderia rakentamaan Suomen siltaa Lydia-neidin kanssa. Tyytyväisenä
sitten Snellman istui käsivartensa Lydia-neidin vyötäisillä ja lausui:
'se dethär har man, guherrar, för sina fyllda 65 år!' Myöhään illalla,
kun jo sydänyö oli lähellä ja ruvettiin tekemään lähtöä, hävisi
Snellman ravintolan puolelle, eikä aikaakaan, niin hän jo palasi,
viinimaljaa kantava palvelija mukanaan. 'Älkäämme menkö vielä', hän
sanoi, 'auringon nousu on ihana, odottakaamme sitä!' Ja niin istuttiin
varhaisen kesäauringon nousuun saakka, valoisassa, hämyisessä yössä,
innostuksen yhä kohotessa."

Helsingistä vei Jannsenin perheen matka Tampereelle, rankkasateessa
tosin, ja sieltä Kangasalan kuuluisien vesistöjen varsille.
Janakkalassa olivat he tilaisuudessa tutustumaan ruotsalaisen
vallaskartanon suviseen interiööriin. Heidän oppaansa, C.G. Swan, kuvaa
käyntiä parooni Boijen omistamassa Hakoisten kartanossa seuraavasti:

"Hakoisten linnassa oli tavallisuuden mukaan kosolta vieraita, monta
kymmentä, kuten englantilaisessa maahovissa. Parooni Boije oli
äskettäin itse palannut Riian maanviljelysnäyttelystä, joten hänellä ja
Jannsenilla oli kyllin puheenainetta. Sensijaan minusta tuntui, kuin
olisi naispuolinen aatelisjoukko, jollei juuri halveksivasti, niin
kuitenkin jonkinlaisella oudostelevalla uteliaisuudella tai
kylmäkiskoisuudella katsellut Lydia-neitiä, joka kuitenkin esiintyi
varmana ja komeimpana kaikista. Ainakaan he eivät tuntuneet erittäin
ihastuneilta, kun hän pyynnöstä istuutui pianon ääreen ja lauloi: 'Mu
isamaa, mu õnn ja rööm!'"

Janakkalasta lähdettiin viimeiseen vierailupaikkaan, Lopen pitäjään
Yrjö-Koskisen Leppälahti nimiselle maatilalle, jossa vieläkin näytetään
suurta kiveä, minkä Yrjö-Koskinen ihastuneelle Koidulalle lahjoitti,
ehdolla, että kivi saisi jäädä paikalleen, Koidulan nimikkona.

Niin oli siis Koidula saanut nähdä palasen Suomen kesäistä luontoa,
Kangasalan suuripiirteisistä järvimaisemista Lopen lempeään idylliin
saakka. Kautta koko matkan näyttää häntä seuranneen korkea, onnea
uhkuva tunnelma. Vastaantulevan hääsaattueen nuorelle morsiamelle hän
jakaa osan Helsingistä saamistaan kukista, oman onnensa kylläisyyden
tunnossa. Yksitoikkoisen rautatiematkan kestäessä, joka vie hänet taas
kotia kohti, hän valveilla, unta saamatta, elää uudestaan kaikki
toivioretkensä muistot.

Ja kotiin päästyään, ahtaaseen tarttolaiseen ullakkohuoneeseensa, hän
kirjoittaa. Millainen kirje! Aito naisellisesti, Eevan älyllä
sommiteltu, keimaileva ja tosi samalla. Kirje, joka avaa vastaajalle
kaikki mahdollisuudet, mutta epäsuotuisassa tapauksessa sallii
kirjoittajansa naisellisella kunnialla peräytyä, kirje, johon
rakkaudentunnustus, kosintakirje, olisi ollut ainoa oikea ja
epäilemättä odotettu -- vastaus.

Mutta nuori, kahdenkymmenenneljän vuoden vanha suomalainen, vilpitön,
kirkas luonne, johon yhtyi niin paljon harvinaista ritarillisuutta ja
sydämellisyyttä, ei ollut hänkään se mies, joka olisi jaksanut
vastaanottaa Koidulan koko rikkaan olemuksen, sitä taakkana tuntematta.
Tympäisikö häntä Koidulan liian kuohuva, liian voimakas olemus,
epäilyttikö oma alkava sairautensa, josta hän kirjeessään puhuu? Hän on
epäilemättä tuntenut suurta ja todellista mielenkiintoa Koidulaa
kohtaan, ollut ylpeä "Viron ensimäisen naisen" ystävyydestä,
juhlatunnelman huumeessa ovat hänen tunteensa lyhyen aikaa lähenneet
rakkauttakin, mutta ratkaisevalla hetkellä varoittaa häntä jonkinlainen
vaisto. Hän epäröi, ja hetki menee ohitse. Hänen vastauksessaan, jota
Koidula ei kauan tarvinnut odottaa, on kaikesta ystävyydestä ja
lämmöstä huolimatta selvästi varovainen ja peräytyvä sävy, jonka
Koidula aivan oikein oivaltaa. Hän ei käytä yhtäkään niistä monista
tilaisuuksista, joita Koidulan kirje tarjoo, vaan sivuuttaa taitavasti
kaikki naisellisen älyn rakentamat vedenalaiset karit.

Koidula oli liian viisas ja liian ylpeä käsittääkseen vastauskirjeen
muulla kuin yhdellä tavalla. Kun hän vihdoin parin kuukauden päästä
taas kirjoittaa, on jo ainakin osa taistelua suoritettu, taistelua
kuuman, onnenjanoisen sydämen ja kylmän, talttumukseen tyynnyttävän
järjen välillä. Itseivaa on melkoisesti hänen sanoissaan:

"Olen onnellinen tietäessäni, että sinisten aaltojen takana
ystävälliset ajatukset, -- par intervalles, -- kerallani askartavat. Se
ei ole liikaa eikä liian vähääkään. Kiitos, että näytitte minulle niin
syvän kuilun."

Ja pyörre alkaa, vinha, kuuma, epäilysten, itsesyytösten,
tulevaisuuspelon, yksinäisyystunteen ja elämänjanon pyörre, johon
hukkuvat toisensa jäljestä Koidulan valoisat ominaisuudet, hänen
henkinen terveytensä.

Kun se vihdoin on ohitse, on jäljellä vain suuri elämänväsymys.


10.

Koidula on väsynyt, tuiki väsynyt... Hänen tahdottomuutensa elämän
suhteen kasvaa päivä päivältä, ei pane hän enää rikkaa ristiin, vaan
tyytyy tuijottamaan sfinksiä kasvoihin, tuntien oman elämänsä
ratkaisemattoman arvoituksen, jonka selvittämiseen häneltä puuttuu
tahtoa ja kykyä. Hän on vain väsynyt, loppuun väsynyt...

Hänen entinen itsemääräämiskykynsä on murrettu, aloitevoima poissa,
hän on sisäisesti veltto, valmis kohtalon viskellä. Hänen
välinpitämättömyytensä on niin suuri, että hän olisi kai voinut antaa
arpanappulan ratkaista elämänsä tärkeimmissä vaiheissa. Hän laskee
aseet, antautuu kohtalolle, jota on liian väsynyt välttämään. Yhä
raskashenkisemmäksi käy ilma Koidulan ympärillä, yhä lujemmin
liittoutuvat elämän vihamieliset vallat hänet umpikujaan
pakoittaakseen. Hänen terveytensä on liian orjallinen, liian varhainen
työ murtanut, mutta kotiinjääminen merkitsi saman työn herkeämätöntä
jatkumista. Rakastetun Eugénie-sisaren kihlaus ja pian tapahtuva
avioliitto uhkasivat yksinäisyydellä. Ja loppujen lopulta, -- Koidula
tietää täyttävänsä pian kaksikymmentäkahdeksan vuotta.

[_Eugénie Jannsen_ joutui naimisiin virolaisen lääketieteen tohtori
_Heinrich Rosenthalin_ kanssa. Hänen elämänsä ja avioliittonsa ovat
olleet yhtä sopusointuisia kuin hänen oma olentonsakin. Kaikkien
aikalaistensa todistuksien mukaan on hän yhdistänyt mitä hilpeimmän
luonteen herkkään naisellisuuteen. Käytännöllinen, äidillinen,
ympäristöönsä iloa säteilevä, lahjakas, omaamatta erikoisia
taiteellisia taipumuksia, "kultainen nainen", kuten eräs silminnäkijä
hänestä sanoo. Koidulan tumman ja traagillisen luonteenpohjan rinnalla
on Eugénien valoisa vaaleaverisyys.

Eugénie Rosenthal kuoli vuonna 1897 syöpään. Häneltä jäi kaksi poikaa.]

Mutta yhtäkaikki, -- yksinään väsymyksestä ei sentään riippunut
Koidulan kohtalon ratkaisu. Päinvastoin, hänessä näyttää yhtäkkiä
kehittyneen äkillisen, epätoivoisen, harkitsemattoman teon pakko.
Ainekset siihen olivat hänessä olemassa eikä vain hänessä, saman
piirteen olemme jo tavanneet hänen läheisissä omaisissaan. Tulee hetki,
jolloin sisäinen lieska vaatii osansa, jolloin täytyy toimia sokeasti,
mitään ajattelematta, yksinomaan hetken pakoittamana, heittäytyä kuin
umpisukkulaan, tietämättä, osaako uida vaiko ei... Kohtalon karkeaa
ivaa oli, että Koidula tämän voiman, josta kaikki sankarilliset teot
ovat syntyneet, käytti vain itse tuhotakseen elämänsä. Koidulan
äkillinen avioliittopäätös on hänen elämänsä ainoa varsinainen teko.

Suomesta saapuneen ratkaisevan kirjeen ja Kreutzwaldille samassa
elokuussa kirjoitetun välillä, jossa Koidula jo tunnustaa olevansa
morsian, on tuskin kahta viikkoa. Nähtävästi on Koidula heti
pettymyksen ensi kiihkeydessä antanut myöntävän vastauksen
pitkäaikuiselle ihailijalleen, _Eduard Michelsonille_, ja siten suin
päin syössyt avioliittoonsa.

Epäilemättä tuotti tämä teko hänelle hetkellistä tyydytystä, itsensä,
arvottomaksi käyneen elämänsä äkillinen poisheittäminen, leikkiminen
kohtalolla, alennetun itsetunnon kosto. Mutta siinä oli muutakin. Tässä
ajattelemattomassa avioliittopäätöksessä on paljon Koidulan palelevaa
lapsensielua, sisäistä, turvaa etsivää avuttomuutta. Hänen tuiki
väsyneelle sydämelleen teki hyvää rakkaus ja huolenpito, jotka hänelle
tarjoutuivat, hän ei jaksanut turvattomuudessaan olla ottamatta vastaan
tukea. Kiitollisena lämmöstä, tuiki kyltyneenä silloiseen
elämänmuotoonsa ja asemaansa isänsä työkoneena, tunsi hän onnea siitä,
että joku edes järjesti hänen elämänsä.

Ja kuitenkin jää yhä vielä paljon ainaiseksi selittämättäkin. Mitenkä
on mahdollista, että Koidulalla, tuskin kahdenkymmenenkahdeksan
vuotiaana, ei ollut suurempaa sielullista vastustuskykyä, suurempaa
kaukonäköisyyttä oman elämänsä suhteen, että hän ehdoin tahdoin itse
alistui muotoon, joka ennenpitkää oli tukehduttava hänet, tuottava
hänelle henkisen ja ruumiillisen kuoleman? Missä hänen sielullinen
tarkkanäköisyytensä, joka ajoissa olisi huomauttanut häntä luonteitten,
taipumusten, koko elämänpiirin suurista eroavaisuuksista ja
ristiriidoilla uhkaavasta tulevaisuudesta? Jotain on täytynyt olla
hänessä kaikkea harkintaa voimakkaampaa. Rakkautta, intohimoa se ei
ollut, mutta mitä siis oikeastaan? Mahdollista on, että siinä piili
eräänlainen itsehävittämishalu, joka, vaikka käsintuntuvammassa
muodossa, oli vienyt Koidulan enon ja veljen itseaiheutettuun
kuolemaan. Koidulan avioliitto oli tavallaan henkinen ja täysin
tietoinen itsemurha.

On ikäänkuin Koidulaa ylimielisessä epätoivon puuskassaan olisi
huvittanut kääntää ylösalaisin kaikki tähänastiset elämänehtonsa,
ikäänkuin hän olisi tuntenut siitä hävittämisen iloa. Sensijaan, että
olisi valinnut tulevan elämäntoverinsa oman kansansa parista, hän
valitsee mahdollisimman vieraan; hän, jonka elämän pääsisällön oli
muodostanut kansallisuusharrastus, valitsee näille harrastuksille tuiki
tunteettoman, hän, jonka koko olemus oli kauneusjanoa ja runoutta,
yhdistää elämänsä puhtaimpaan proosaan.

Eduard Michelson oli moisionpehtorin poika läheltä Valgan kaupunkia,
lättiläinen syntyperältään, mutta mieleltään ja kieleltään
täysin saksalaistunut, ja ilman mitään suhdetta oman kansansa
kansallisuuspyrintöihin. Tartossa opiskellessaan hän kuului
saksalaiseen Livonia-korporatsioon, mutta oli lääketieteellisten
opintojensa kautta tutustunut Jannsenin toiseen tulevaan vävyyn,
Geninkan sulhaseen, virolaiseen H. Rosenthaliin, jonka kautta hän pääsi
Jannsenin perheen tuttavuuteen. Ulkomuodoltaan hän oli pitkä,
suurikasvuinen, "die lange Medizin" ("pitkä lääketiede") nimellä
toverien keskuudessa tunnettu, koko olennossa suuri määrä ruumiillista
voimaa ja miehekkyyttä, joka korvasi kasvojen vaaleaverisen
karkeatekoisuuden. Hänen nuoruudenaikuinen kuvansa näyttää pitkulaiset,
järeät kasvot, ohuen suun, jonka tiukassa puristuksessa on itsepäistä
ivaa, ja katseen, täynnä ilmeistä kyynillisyyttä.

Silloisten ylioppilastoveriensa kuvausten mukaan edusti Eduard
Michelson siihen aikaan Itämerenmaakunnissa usein tavattavaa, nyt jo
paljon harvinaisemmaksi käynyttä tyyppiä, korporatsio-ylioppilasta,
joka koko sielullaan antautuu korporatsio-elämän ja sääntöjen
alaiseksi, niitten intohimoisessa seuraamisessa suurimman tyydytyksen
löytäen. Ei mikään lakikodex sido tällaisen ylioppilaan sielua niin
lujasti kuin toverielämän säännöt, joihin hän vapaaehtoisesti alistuu.
Toverillinen ylioppilaselämä arvoasteikkoineen, kurinpitoineen,
juomatapoineen ja miekkailuineen on hänelle kaikki kaikessa. Meluava,
ilmauksissaan usein raaka vapaan Bursch'in elämä vastasi luultavasti
täysin Michelsonin luonnetta, joka nuoruudessaan tarvitsi tämäntapaista
karkeaa liikuntoa. Ruumiinvoimiensa ja alituisen harjoituksen kautta
hän saavutti taitavan miekkailijan maineen, ottaen osaa useihin
kaksintaisteluihinkin.

Ei ole helppoa luoda kuvaa Koidulan tulevasta miehestä, sitä vaikeuttaa
Koidulan oma, tavallisuudesta niin suuresti poikkeava olemus. On
taipuvainen etsimään vikoja itsessään harmittomissa ominaisuuksissa,
koska niillä Koidulan elämään nähden on ollut niin ehkäisevä vaikutus.
Michelson ei suinkaan ollut mikään huono luonne, mutta hän oli
nautinnonhaluinen, raaka ja ahdas; samoin ei hän ollenkaan ollut
lahjaton, päinvastoin osoitti hän lääkärintoimessaan tavallista
suurempaa taitavuutta, mutta hänen henkiset harrastuksensa eivät
uloittuneet varsinaisen ammattipiirin ulkopuolelle. Senjälkeen kun
eräänlainen hurjistelevaisuus, johon hän ylioppilasaikoina oli
taipuvainen, ehti haihtua, muuttui hän ylen porvarilliseksi,
flegmaattiseksi, rakasti mukavaa elämää, hyvää ruoka- ja juomapöytää,
ylipäänsä kaikkea tämän elämän hyvyyttä, ja kävi myöhemmällä iällään
omituiseksi, hyvin säästeliääksi ja hajamieliseksi.

Mitään varsinaista henkistä yhteyttä ei hänellä suinkaan koskaan ole
voinut olla Koidulan kanssa, on aivan mahdotonta löytää yhtymäkohtia
kahdelle niin tuiki vastakkaiselle luonteelle. Mikä Koidulan pani juuri
hänet valitsemaan, oli luultavasti voima koko hänen olennossaan, joka
herätti turvallisuuden tunnon hänen tähän aikaan niin särkyneessä ja
hajanaisessa sielussaan. Oikeastaan hän ei suinkaan ollenkaan valinnut,
vaan heitti itsensä, elämänsä ja tulevaisuutensa sille, joka sattui
lähinnä olemaan.

Mutta niinpian kuin teko oli tehty, näyttää varsinainen taistelu
alkaneen. Päätös oli tehty epätoivon tuokiossa, mutta heti kun harkinta
ehti tointua, alkoi pitkä ja kiusallinen epäröiminen. Koko syksyn,
elokuusta aina marraskuuhun saakka, jolloin kihlaus julkaistiin, on
Koidula yhä ollut kahden vaiheilla. Neljä kokonaista tuntia hän kulkee
Jannsenin niinkutsutussa suuressa huoneessa edestakaisin tulevan
lankonsa kanssa, horjuen päätöksen ja vaistomaisen pelon välillä,
kuunnellen puhetoverinsa esittämiä vastasyitä ja kumoten ne taas, kuten
kumosi omankin vastarintansa.

Vihdoin, 21 päivänä marraskuuta, ovat julkiset kihlajaiset, sulhasen
syntymäpäivän aattona, jota sattumusta isä Jannsen käytti nuoren parin
kunniaksi pitämässään maljapuheessa, luvaten syntymäpäivän sankarille
lahjaksi oman tyttärensä.

On kuin nyt vasta varsinaisesti pääsisi vauhtiinsa Koidulan koko
rauhattomuus. Hän ei salaa sitä ollenkaan vanhalta ystävältään
Kreutzwaldilta, se kumpuaa joka kirjeestä esille, kuin alati avoimesta,
sisäisen elämänpelon lähteestä. Jo kihlakorttia lähettäessään hän
kirjoittaa:

"Vaikka haluaisin leikkiä laskea, hiipii ylitseni kuitenkin ihmeellisen
totinen tunne, jotain menneisyyden lopputilityksen tapaista, aivan
toisten päämäärien ja tarkoitusten kutsu, -- enkä minä _kuitenkaan_,
kuitenkaan voi kokonaan entisestä irtautua. En ole enää liiaksi nuori,
etten voisi aivan selvästi ja ilman tuulentupia kuvitella
tulevaisuutta, ja joskaan en itse olisi kyllin selvänäköinen: kaikki
muut, joitten mielestä minä aina olen ollut kylläkin omituinen,
ja jotka sentähden tunsivat kohtaani eräänlaista pelkoa ja
epämieluisuutta, he tuntevat nyt hyvän sydämensä pakoittavan minua
säälittelemään, kun _tässä_ asiassa asetun aivan kokonaan heidän
kannalleen. He tekevät, minkä taitavat, aukaistakseen sokean silmät."

Ja sitten, ikäänkuin itse lohdutteleidakseen: "Se kaikki todistaa
minulle vain, että teen oikein kulkiessani omaa tietäni; moni
ulkonaisesti loistavampi kohtalo toisi minulle, sen tiedän, terävämpiä
okaita, kuin tämä vaatimaton."

Yleensä näyttää Koidulan kihlaus olleen sangen suuri yllätys hänen
tuttavapiirilleen. Eräs hänen silloisista nuorista ihailijoistaan
virolaisten ylioppilasten joukosta sanoo: "Me olimme kaikki
peljästyneet hänen avioliittotuumistaan, emme olleet koskaan tulleet
ajatelleeksi hänen menevän naimisiin. Oli kuin pyhyyden häväistys
ajatella miehen vaimona Koidulaa, jolle vain platoninen rakkaus olisi
ollut kyllin ylevä."

Muuan toinen Koidulan tuttavista kirjoittaa hänelle itselleen:

"Me ajattelimme, että isänmaa yksin olisi Teidän rakastettunne.
Ainoastaan siinä tapauksessa, että sulhasenne eli tuleva miehenne
samoin rakastaa isänmaata, tai että voitte sellaisen rakkauden hänessä
herättää, tulee Teidän olemaan mahdollista työtänne kasvavalla innolla
jatkaa."

Hänen valintaansa pidetään liian vaatimattomana, tulevaisuutta, joka
häntä odottaa köyhän lääkärin puolisona jossain venäläisessä
pikkukaupungissa, liian vähän tarjoavana. Ihmeellisen naiivi ja samalla
Koidulalle kohtalokas on selvin sanoin lausuttu naimattomuuden ihanne.
Se todistaa puolestaan, kuinka Koidulassa ei oltu totuttu näkemään
naista, vaan melkein abstraktinen olento, vailla kaikkia maallisia
heikkouksia. Muuan tapaus vaikuttaa suuresti Koidulan muutenkin
raskaaseen ja aavistelevaan mielialaan. Koidula kertoo siitä
kirjeessään Kreutzwaldille:

"Ette suinkaan vielä tiedä, isä, että minun on täytynyt jättää
liekkeihin kaikki runoni, -- melkein kaikki, kaikki! Tämän onnettoman
tappion jälkeen olen tuiki lopussa! Koko kokoelma, niitten joukossa
kymmenkunta painovalmista kertovaa runoelmaa, joutui liian innokkaan
palvelustytön tuhoisan käden kautta paperikoriin ja siitä uuniin.
Minulle korvaamattomaksi vahingoksi, -- vai liekkö se ollut merkiksi,
etten enää tulevaisuudessa kirjoittamista jatkaisi? Kaksi kuukautta on
jo ohitse, enkä ole vieläkään voinut lohduttautua. Hukkaan joutuneitten
joukossa oli ehkä kaikkein parhaat tuotteeni. Tunnustan suoraan, olen
itkenyt katkeria kyyneleitä tämän onnettomuuden takia, minun tarinani,
sisäinen tarinani, eli lauluissani!" Eräs silminnäkijä kertoo Koidulan
runojensa palaessa itkeneen kuin pienen lapsen, ei mikään voinut häntä
lohduttaa, hän sanoi puolen elämänsä työstä menneen hukkaan.

"Onkohan todellakin menestyksellisin luomis- ja vaikutuskauteni
ohitse?" Aavistukselliset sanat, joitten oli määrä toteutua liiankin
tarkalleen!

Yhä enemmän alkaa Koidulaa myös koskea ero omasta maasta ja kansasta.
Juuret, jotka yksilön yhdistävät määrättyyn kansallisuuteen,
useinkin niin käsitteellisiltä tuntuvat, niin suuressa määrin
perintötottumuksista punotut säikeet, niitten elimellisyyden tuntee
usein vasta niitten tavalla tai toisella vahingoittuessa.
Kansallisuuden vaihto on aina enemmän tai vähemmän elimellinen ja
syvälle menevä vaurio, jota tuskin voivat korvata yleisinhimilliset,
kansainväliset näkökohdat, jotka tällaiselle yksilölle ehkä helpommin
avautuvat. Tämän kaiken on Koidula jo kihlausaikanaan aavistanut.

Alussa hän kyllä kirjoittaa: "Ettekö usko, isä, että _ensi sijassa_ on
ihminen, vasta toisessa _kansallisuus_, -- en tunne suhteeni omaan
kansaani millään lailla avioliittoni kautta kärsivän tai muuttuvan,
vaikka kihlattuni onkin saksalaismielinen." Mutta mitä lähemmäksi ero
tulee, sitä selvemmäksi käy Koidulalle sen tuottama tuska. "Äidinkieli
ja kotikamara, -- kuinka kauan olen kestävä vieraalla maalla, vieraan
kansan keskuudessa! Kuinka pohjiin asti kotimaan juuret uloittuvat, sen
näen vasta nyt, kun erosta puhutaan kuin jokapäiväisimmästä asiasta."
Tehdessään lyhyen matkan Venäjälle, hän ikävöi jo niin viron kielen
sointua, että vartavasten menee siirtolaiskirkkoon sitä kuullakseen, ja
astuessaan taas kotimaansa pinnalle, suutelee sitä "palavasti ja
kyynelin".

Eikä vaikene vaistomainen pelko avioliittoa kohtaan, joka oli tuova
niin suuren ja ratkaisevan muutoksen mukanaan. Pitkiä ja pimeitä
tulevaisuuden näkö-aloja aukovat seuraavat lauseet: "Olen niin väsynyt
toisinaan, niin peräti väsynyt, minulta puuttuu jotain, en tiedä mitä!
Ja minulla olisi nyt kuitenkin oikeastaan kyllin syytä tyytyväisyyteen.
Tässä piilee olemukseni ikuinen ristiriita, jota vastaan turhaan
taistelen. Kulutan itseäni sisäisesti enkä kuitenkaan pääse rauhaan."

Häitten lähetessä kasvaa yhä Koidulan hermostuneisuus:

"Olen käynyt niin hermostuneeksi, niin äärettömän hermostuneeksi, omat
ajatuksenikin tuottavat minulle tuskaa, ja jos on jotakin hiukankaan
tavallisuudesta poikkeavaa, kadotan yökausiksi uneni. Tällä
kaikella väsytän koko ympäristöni ja jos yritän pitää kurissa
liikatunteellisuuttani ja hermostunutta ärtyisyyttäni, niin on asia
vain kahta pahempi. Mitä tehdä? Näin sitä pitää mennä naimisiin!"

Ja vähitellen, hitaasti tapahtuu näinä aikoina myös muutos Koidulan
vuosikausia kestäneessä ystävyyssuhteessa Kreutzwaldiin.

Kreutzwald oli tähän asti tyytynyt epäitsekkään, isällisen ystävän
vaatimattomaan asemaan, samalla kun hänen kirjeistään, vanhuuden
viileän rauhan ohella, tuntee muuttumattoman hellyyden Koidulaa
kohtaan. Niinkuin sanotaan olevan salamustetta, joka vasta parin päivän
päästä erityisillä kemiallisilla aineilla käyteltynä tulee näkyviin,
niin on moneenkin Kreutzwaldin kirjeeseen kätketty mitä syvimmän ja
epäitsekkäimmän rakkauden ilmaisu.

Luultavasti on Koidulan avioliitto Michelsonin kanssa ollut hänelle
vaikea pettymys, hänelle, joka yksin ymmärsi Koidulan sisimmän
olemuksen, tiesi sen elinehdot ja aavisti sitä uhkaavat vaarat. Paitsi
sitä, vaikka hän tietysti alusta alkaen oli totuttautunut ajatukseen,
että Koidula kerran menisi naimisiin, ei hän jaksa siihen kuitenkaan
kyllin epäitsekkäästi suhtautua. Ilmielävänä näemme kuivan sapekkaan,
kaulaan saakka napitetun võrulaisen ihmishalveksijan, kumartavan
kohteliaan jäykästi onnea toivottaessaan: "Sallikaa minun nyt valkeat
hansikkaat ja pyöreä hattu kädessä astua eteenne!" Kreutzwaldin
kirjeissä on tästä lähin, mikäli hän niitä vielä kirjoittaa,
huonosti salattua katkeruutta, joka ilmenee pisteliäisyytenä ja
henkilökohtaisuutta välttääkseen tyytyy vitsomaan avioliittoa yleensä.

Mitä rauhattomammaksi Koidulan kirjeitten sävy käy, sitä kipeämmin
koskee hänen muutenkin sairaaseen mieleensä vanhan ystävän ainakin
näennäinen muutos.

"Rakas, hyvä isä, jota minä niin kernaasti tahdon rakkaana pitää enkä
varmastikaan koskaan liian matalalle arvioi, onko sitten aivan
mahdotonta olla minua kohtaan tasaisen ystävällinen? Täytyykö minun
välttämättä olla enkeli tai paholainen? Jollen aivan varmasti tietäisi,
ettei Teillekään sentään ihan yhdentekevää ole, miten me toisiimme
suhtaudumme, totisesti, minun täytyisi pitää tähänastista
lapsensuhdettani Teihin valheena. Toisinaan valtaa minut ikäänkuin syvä
toivottomuus, kun en näe suhteessamme sopusointua enkä varmuutta, joka
sallisi sen meille puhtaaksi, häiritsemättömäksi nautinnoksi muodostua.
Kuinka köyhä on elämä, todellinen elämä muutoinkin, miksi tahdommekaan
väkisin tehdä siitä niin aution ja lohduttoman kuin mahdollista! Oi,
että lempeä kohtalo koko iäkseni minulle soisi saman sielunvoiman,
saman herkkyyden kaikelle kauniille ja hyvälle, joka minut niin usein
on vienyt onnettomiin ristiriitoihin, mutta samalla tuottanut minulle
puhtainta iloa! _Te_ voitte tuottaa minulle kärsimyksiä, isä, rakas
isä, niinkuin vain harvat muut ihmiset, -- sentähden, oi sentähden,
sydämellisesti rakastettu vanha ystävä, älkää tehkö sitä, missä sitä
vain välttää voitte. Mitä rakkaampi meille joku on, sitä hitaammin, ah,
mutta surullista kyllä, sitä varmemmin repiytyvät langat, jotka sielun
sieluun liittävät!"

Tähänkin vastaa Kreutzwald vain vaitiololla: s.o., hän ei kirjoita.
Vasta Koidulan hääiltana hän pyynnöstä palauttaa kaikki kuuden vuoden
kuluessa saamansa kirjeet. Koko edellisen päivän ja yön hän on ollut
työssä, on ruumiillisesti tuiki uupunut. Vähää vaille 12 yöllä hän
istuutuu kirjoittamaan:

"Rakas ja kunnioitettu nuorikko, -- rouva! Vaikka vaatimanne uhri onkin
raskas, se kun uhkaa riistää sydämeeni lujasti liittyneen aarteen,
täytyy minun kuitenkin myöntää Teidän olevan oikeassa, kun ajattelen,
että päivätyöni päätös voisi äkkiä olla käsissä, jolloin kaikki
ennakkolaskut ja tuumat jäisivät täyttymättä. Meidän välillämme, -- sen
voimme molemmin puolin tunnustaa, -- ei ole kynnen vertaakaan mitään
tapahtunut, mikä jäljestäpäin voisi sydäntä painostaa, taikka mitä hyvä
Jumala voisi syntinä pitää, mutta siitä huolimatta on maan päällä hyvin
paljon ihmisiä, joitten on mahdoton käsittää, että sukulaissielujen
välille voi syntyä palava ystävyys. Siitä asiasta voisin paksun kirjan
kirjoittaa, jollei mielestäni olisi vahinko huonojen ihmisten pahuuden
takia mustetta ja paperia pilata."

Koidulan häät olivat helmikuun 19 päivänä vuonna 1873. Vihkiäiset
tapahtuivat Jannsenin talossa, Tiigikadulla, kello 11 aamupäivällä.
Vieraita ei ollut paljon, ainoastaan ahtain tuttavapiiri, enimmäkseen
nuorta väkeä. Pappi, joka nuoren parin vihki, oli valinnut seuraavan
lauseen Ruthin kirjasta puheensa pohjaksi:

"Mihin sinä menet, sinne minäkin, sinun kansasi on oleva minun
kansani."

Siihen aikaan ei ollut vielä rautatieyhteyttä Tarton ja Pietarin
välillä. Nuori pari ajoi sentähden 130 virstaa kyytihevosilla,
ennenkuin pääsi jatkamaan matkaa rautateitse ja sitten jäitse uuteen
kotiinsa Kronstadtiin.



IV

HILJAINEN KOHTALO


11.

Koidulan sisäisen tulen viimeinen aste on jäljellä: sen näennäinen
sammuminen. Ei enää purkaudu missään muodossa ilmoille sisäinen lieska,
tämän sielun varsinainen alkuaine; kaikki on hiljaista ja ulkonaisesti
sammunutta. Odottaa draamaa, sitä ei tule, jännittäviä ristiriitoja,
-- mitään sellaista ei kuulu. Tulevat vain Kronstadtin kasarmit, tulee
vain hiljainen kohtalo, elämättömyys, joka vähitellen tappaa elävän
elämän.

Ei ole suuria, ratkaisevia tapauksia, jotka virstantolppina
viitottaisivat Koidulan elämän ehkäisemättömän kulun häviötä kohti. On
vain tapahtumattomuus. Jos Koidulan tähdenlentoaika on sankarityyliin
viritetty, on hänen elämänsä loppu nykyaikaisen hillittyä.
Traagillista kauneustajuntaa hivelisi nähdä tahdon kuolonkamppailua,
haltioitumiskyvyn vaikkakin vain hetkellistä heräämistä. Mutta kaikki
Koidulan elämänilmaukset maanpakonsa kolmenatoista vuotena ovat
heikkoja ja ylen passiivisia, voimattomia mihinkään vapautusyritykseen.

On ikäänkuin hänen tahtonsa, -- paria tilaisuutta lukuunottamatta, --
ei olisi enää toiminut puoleen eikä toiseen. Jotain varjomaista ja
epätodellista on tästälähin hänen elämässään. Olisi tuiki vaikea
määritellä, mikä sen todellisen sisällön muodostaa, kaikki
kouraantuntuvat, jokaiselle näkyvät ulkonaiset yksityiskohdatko, vaiko
epämääräinen, mutta silti oleellinen, hitaasti ja varmasti,
kellonkoneiston täsmällisyydellä täyttyvä kohtalo.

"Unissakulku", niin nimittää Koidula eräässä tämänaikuisessa kirjeessä
elämäänsä. Hän on siis ollut tietoinen elämänsä anarkiasta ja
sisäisestä hajaannuksesta. Hänen elämästään puuttuu tästälähin kaikki
ohjaus, kaikki suunnitelma; kuten vedenalainen venhe, jonka
heijastuspeilinsä murskauduttua täytyy umpimähkään ja sokaistuna
sukeltaa syvyyteen, niin uppoutuu Koidulan elämä kärsimyksiin, enää
koskaan niistä pinnalle kohoamatta. Se on tästä lähtien unissakulkua,
jolloin kulkija ei enää ole täysin tietoinen omista askeleistaan,
jolloin todellisuus jo alkaa menettää merkityksensä ja kestää vain
unikuvien milloin ihana, mutta useimmiten kauhistuttava karkelo. Mutta
erehdystä olisi luulla hänen sisäisen tulensa sammuneen. Se kadotti
kaiken mahdollisuuden päästä esille, se oli vailla kaikkea
polttoainetta, vailla alttaria, mutta se ei silti sammunut. Se vain
muutti muotoa. Siitä tuli hivuttava ja kalvava hehku, joka muun
polttoaineen puutteessa kulutti omistajansa pitkällisellä tulella, kun
sillä ei ollut enää sijaa missään ihmisyyden ja kansojen monista
temppeleistä.

Olisi voinut ajatella Koidulan ilman elinjuuriin uloittuvaa vauriota
siirretyksi johonkin henkisen elämän suurista polttopisteistä tai
ainakin johonkin elävään, vaikka vieraaseenkin yhteiskuntaan.
Kronstadtiin tullessaan hän joutui kuolleeseen pisteeseen, seisovaan
veteen. Ei elävän, elimellisen kokonaisuuden muodostavan kansan
keskuuteen, vaan pieneen, kansallisuusrajojen pirstomaan
virkamiesseurapiiriin, -- yhtä kirjavaan kuin kasarmit olivat
yksitoikkoisia, -- joka ei milloinkaan ehtinyt vakiintua, ennenkuin
taas vaihtui kokoonpanoltaan. Ei keskukseen, missä henkiset
aaltoliikkeet olisivat korkeina käyneet, vaan vähäiseen
loisyhteiskuntaan, joka läheisestä Pietarin miljoonakaupungista tuotti
runsaat maalliset ja niukat henkiset elintarpeensa.

Kun Pietarin jokisatamasta pienellä höyrypurrella lähtee länteen päin,
alkaa pian meren haalistuneesta kiiltosilkistä kohota aluksi melkein
silminselittämättömien tornien, tehtaan savupiippujen ja korkeitten
rakennusten ääriviivat. Himmeänä kultana kimaltaa suurimman kirkon
kupu.

Se on Kronstadt, kaukaa katsoen.

Lähempänä muuttuu merellinen kangastus lujasti linnoitetuksi
sotasatamaksi.

Kronstadt, Pietari Suuren perustama sotasatama, on entisen Retusaaren
itäosassa, kaksi virstaa pinta-alaltaan ja vallien ympäröimä.
Vieraslippuisen laivan lähestyessä savuaa ja paukkuu koko saari yhtenä
ainoana tykinsuuna, tykkien tervehtiessä. Selkeällä ilmalla näkyy sekä
Suomen etelärannikko että Pietarin kullanpaistavat kupolit.

Kronstadt on syntynyt ja kasvanut Marsin punaisen tähden alla. Jokainen
askel vahvistaa vakaumusta, ettei tämä kiviyhteiskunta suinkaan ole
liittynyt kokoon, pitääkseen huolta yksityisten jäsentensä mukavuudesta
ja hyvinvoinnista. Rauhankin aikana näkyy sodan sinetti. Kadut ovat
sotilaallisen suoria ja leveitä, raivatut rykmenttien marssittaviksi,
niillä liikkujat miltei yksinomaan sotilaita ja matruuseja,
siviilipukuisten kokonaan kadotessa univormujen värikkyyteen. Univormu
ja kasarmi, -- siinä Kronstadt.

Michelson oli muuttaessaan Kronstadtiin saanut paikan sotalaivaston
lääkärinä. Entinen tarttolainen korporatsio-ylioppilas ja
saksalaismielinen kun oli, hän liittyi Kronstadtissa luonnollisesti
etupäässä saksalaiseen seurapiiriin, jonka muodosti joukko lääkärejä ja
osa upseeristoa. Kuitenkin kuului nuoren parin tuttavapiiriin
alunpitäen venäläisiäkin upseeriperheitä. Kirjavassa kansainvälisessä
sekoituksessa, josta Kronstadtin väestö on kokoonpantu, -- sen joukossa
on venäläisiä, saksalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä,
ruotsalaisia, englantilaisia, juutalaisia, -- oli virolaisella
kansallisuudella hyvin vaatimaton asema. Sen jäsenet olivat miltei
poikkeuksetta sotilaita ja matruuseja ja heidän perheitään tai sitten
laivatelakkojen tai muitten valtion työpajojen työmiehiä, joitten
jälkeläiset jo toisessa polvessa tavallisesti venäläistyivät.

Kaikkien seurapiirien, sekä saksalaisen että venäläisen, pääominaisuus
oli juuri niitten alituinen vaihtelevaisuus. Kaikki olivat aina kuin
matka mielessä, valmiit ensimäisen käskyn tultua hajoittamaan kotinsa
ja siirtymään uuteen olopaikkaan; ja tämä asiaintila oli hyvin suurena
tekijänä miltei yksinomaisessa huvielämässä, jota upseeriston ja
lääkäristön piirit Kronstadtissa viettivät. Ei ollut aikaa, ei
tarpeeksi pysyväisyyden tunnetta mihinkään henkisiin harrastuksiin,
elettiin päivästä päivään, paremmista viroista ja Pietarinmatkoista
unta nähden. Koidulaa kohtasi Kronstadtissa juurettoman, korkeampia
pyrintöjä puuttuvan virkamiesluokan koko henkinen tyhjyys, pienten ja
eristettyjen yhteiskuntain ainoa henkinen ilmaisumuoto, laajalle
haarautunut klubielämä ja pakollinen irtipääsemätön perheseurustelu.
Kaikilla oli klubinsa, eri kansallisuuksilla omansa, lääkäreillä
omansa, upseereilla samoin, venäläisillä erityinen suuri
klubihuoneustokin, meriväenupseerien seurahuone, jossa pidettiin
perheiltamia ja silloin tällöin konsertteja. Muuten ei klubeissa ollut
sen parempaa ohjelmaa kuin tuiki tavallinen: kortinpeluu, biljardi,
ennenkaikkea tietysti juomingit.

Perheseurustelu kuului välttämättömyyksiin ja oli yhtä kallista kuin
henkisesti vähän tarjoovaa. "Läpeensä tyhjänpäiväinen mailma, hengetön
ja sieluton, mutta sitä panetteluhaluisempi!" ne ovat Koidulan
mainesanat kronstadtilaisesta seurapiiristään. Syntymäpäiviä ja muita
merkkipäiviä perheen keskuudessa vietettiin ylellisyydellä ja
komeudella, joka usein nieli useamman kuukauden säästöt. Mahdotonta oli
sensijaan vetäytyä pois, olla vastaamatta kutsuihin; se olisi käsitetty
tahalliseksi loukkaukseksi ja aiheuttanut täydellisen yksinjäämisen.

Pieni saksalainen seurapiiri, -- henkiseltä tasoltaan muita
kronstadtilaisia piirejä tuskin huonompi, jollei parempikaan, --
ylläpiti kotoisia baltilaisia tapoja parhaansa mukaan. Jokainen uusi
tarttolainen tulokas otettiin vastaan kuin jäsenenä yhteiseen
perheeseen, ja oli hänen tehtävä välttämättömät käyntinsä kaikkien
muitten luona. Senjälkeen seurasi iltakutsuja, joissa herrat heti
vetäytyivät omalle puolelleen kortti- ja juomapöydän ääreen, -- sillä
kuten klubienkin, kuului perheseurustelunkin ohjelmaan kortinpeluu ja
juominen, -- ilmestyen vasta ruuasta ja juomasta notkuvaan
illallispöytään. Rouvat sensijaan, väsyttyään valittamasta
elintarpeiden kalleutta ja palvelijain kehnoutta, siirtyivät vähitellen
pietarilaisiin muotiuutuuksiin ja siitä mitä rakastettavimpaan
juoruiluun, nuorten tyttöjen istuessa ikävystyneen odottavina kaiken
iltansa.

Se oli suurissa ja pienissä piirtein mailma, joka odotti Koidulaa hänen
vapaaehtoisessa maanpakopaikassaan. Siihen tuli lisäksi ilmaston ja
luonnon karuus, talvikuukaudet, jolloin liikenne lumipyryjen aikana oli
seisahduksissa, ja saari lyhyeksi aikaa muusta mailmasta eristetty,
alituiset vinhat ja koleat tuulet, joille saaren täydellinen lakeus ei
tehnyt esteitä, ilmaston kosteus, joka edisti Koidulan muutenkin suurta
taipumusta luuvaloon. Ei ollut luonnon mykkää ja lievittävää läsnäoloa,
sillä mitä luontoa olisikaan mahtunut kasarmien ja vallitusten väliin
tässä todellisessa muurikaupungissa! Voi ajatella Koidulan silloin
tällöin istuneen satamapuistossa, jonka pienet, surulliset istutukset
sotalaivoista tupruava sauhu alati tummensi. Mutta minne kävellä?
Pitkin kaupungin kivikatuja, ohitse punertavien kasarmien,
rantavallille saakka, josta vartija takaisin käännyttää, senjälkeen
vastakkaiseen suuntaan, vastakkaiselle vallille, jossa sama kohtalo
odottaa. Vankilan seinät olivat väljät ja varmat. Vallien ulkopuolella
sensijaan, lännessä, minne saari virstamääriä jatkui yksitoikkoisena
lakeutena, oli sotaväen harjoituskenttiä ja kaalimaita. Mutta
kaalimaittenkaan luonnonkauneudesta ei saanut mielin määrin nauttia,
pääsy vallien ulkopuoliselle alueelle oli kielletty ilman linnoituksen
komentajan erityistä lupaa.

"Meri ja taivas, -- muuta minulla ei ole!" kirjoittaa Koidula
maanpakonsa ensimäisenä vuonna.

Koidula näyttää heti Kronstadtiin tultuaan sairastuneen kaikkien
maanpakolaisten, -- vapaaehtoistenkin! -- tavalliseen tautiin,
koti-ikävään. Liian vähän on tätä sielullista tautimuotoa tutkittu,
jonka tekijöinä on niinkin ulkopuolisia seikkoja, kuin juuri ilmaston
ja elintavan täydellinen muutos. "Olin ensimäisenä puolena vuonna
kaipauksesta kuolla", Koidula kirjoittaa. "Koidulan koko olo
Kronstadtissa oli yhtä ainoaa koti-ikävää", sanoo hänen veljensä Eugen
Jannsen. Koti-ikävän idut piilivät yhtä monilukuisina Kronstadtin
muurihalkeamissa, kuin horkan etelän suoseuduissa. Ihmeellinen tauti,
koti-ikävä! Vaistomaisin osa sielua on sairas, alatajunta kärsii, järki
voi unohtaa, voi mukautua, solut muistavat. Solujen muisti on
häviämätön. Herää hellyys etäisiä, elottomia esineitä kohtaan, jotka
ennen ympäristön muodostivat, ymmärtää yhtäkkiä kielen, jota puhui
puutarha, kuolleet seinät, piikivet teillä, -- kaikki arkipäiväisen
askarruksemme hiljaiset todistajat, jotka jäävät, ihmisen iäksi
poistuessa. Ei näe, ei kuule mitään ympärillään, kaikki vastaanottava
herkkyys on haihtunut, kuulee vain veren äänen, joka vetää toiseen
rotuun, tuntee vain tukehtuvissa keuhkoissaan toisen ilman tarpeen.

Mitä kiintyneempi Koidula oli ollut kotimaahansa, mitä
paikallistuneempi hänen tunteensa, sitä suurempaan kärsimykseen hän oli
tuomittu; hänen elämänsä hedelmällisin ja keskeisin tunne, hänen
varsinainen elämänsisältönsä muuttuu alituisen ja hivuttavan
kärsimyksen aiheuttajaksi. Eikä koti-ikävä ole hänelle välttämätön
ilmastotauti, josta ei pääse, mutta jonka ennen pitkää elimistönsä
mukautumiskyvyn avulla voittaa; päinvastoin, siitä tuli pitkällinen ja
parantumaton sairaus, joka kesti hänen elinikänsä.

Suuret tulot ja varallisuus olisivat epäilemättä tehneet hänen elämänsä
monta vertaa riippumattomammaksi, mutta siinäkin suhteessa olivat rajat
ahtaat. Michelsonin tulot olivat alussa aivan riittämättömän pienet,
ainoastaan 67 ruplaa kuukaudessa, Suomen rahassa siis vähän päälle
kahdentuhannen markan vuodessa. Siihen tuli lisäksi mahdollisuus
kesäisin ansaita laivastolääkärinä ja yleensä harjoittaa
yksityispraktiikkaa, mutta ainakin alkuvuosina täytyi nuoren parin
tyytyä suureen säästäväisyyteen. Koidula varoittaakin myöhemmin
nuorinta veljeään Eugen'iä joka myöskin pyrkii Kronstadtiin
sotilaslääkäriksi, nimittämällä omaa avioliittoaan taloudellisesti
"hullun yritykseksi".

Ei ollut sentakia aluksi puhettakaan tiheistä Pietarinmatkoista ja
taidenautinnoista, oli tyydyttävä kaikkein lähimpään ympäristöön. Voi
siis kuvitella Koidulankin aluksi suorittaneen tavanmukaiset
tervetuliaiskäyntinsä uudessa seurapiirissään. Hän oli kolmenkymmenen
vuotias, yhä vielä huomiota herättävän kaunis, joskin hän Jeanne
d'Arc-kiharansa oli kytkenyt säädylliseksi tukkalaitteeksi. Hänen
edellään kulki kirjallisen sinisukan ja kansallisen intoilijan
epäedullinen mutta uteliaisuutta herättävä maine. Mustassa,
ruumiinmukaisessa samettipuvussaan, jota kaunisti kaksi riviä valkeita
helmiäisnappeja, ylpeine, totisine silmineen, kalpeine hipiöineen,
mahtoi hän näitten saksalaisten porvaris- ja upseerirouvain kesken
vaikuttaa yhtä poikkeukselliselta ilmiöltä, kuin ikinä kotonaan Tarton
senaikuisissa piireissä. Hänen suhtautumisensa uuteen seurapiiriinsä on
alusta alkaen sangen ylimielistä ja kapinallista, hän ivaa, laskee
leikkiä sen kustannuksella, tekaisee siitä ilkamoivia kuvauksia
kärsimysvuosiensa uskotulle ja todistajalle, Eugénie-sisarelleen, mutta
ivan alla on kosolta katkeruutta ja tuskaa. "Kronstadtilainen henki
koskettaa häntä yhtä kipeästi kuin kömpelö kouraisu mimosaa",
kirjoittaa hänestä vanha berliniläinen ystävä, akateemikko Schott.
Mihin olivat jääneet henkevät ja herättävät keskustelut isä Jannsenin
yksinkertaisessa "salongissa", rauhaisan Tiigikadun varrella, minne
kansallisen innostuksen täyttämät miehet, minne kysymykset ja aatteet,
jotka olivat kaikille elinkysymyksiä, joitten rinnalla yksilöllinen
elämä sai väistyä vaatimattomaan varjoon? Koidula oli tottunut pitkiin
ja perusteellisiin keskusteluihin, oli voinut tuntikausia kuunnella
jonkun Wiedemannin, jonkun Hunfalvyn tieteellisiä esityksiä. Mihinkä
oli jäänyt koko aatteilla ahdettu ilmasto?

"Epäilen suuresti, voinko milloinkaan eläytyä tähän onnettomaan
seurapiiriin", hän kirjoittaa. Ja toisen kerran, silloin oltuaan vasta
kuukauden uudessa asuinpaikassaan: "Vieras kieli, vieraat tavat, en
osaa kieltä, en tahdo tapoihin taipua; päältä nähden on kaikki kyllä
sileää ja tasaista, -- mutta _sisällä_ ei ole mitään!"

Vaikea on sanoa, mitenkä Koidula oikeastaan oli ennakolta ajatellut
Kronstadtissa olonsa muodostuvan. Että hänellä alusta alkaen oli
epäilyksiä, se käy selville hänen koko kihlausajan kestäneestä
epäröimisestään. Mutta varmaankaan ei hän kuitenkaan ollut ottanut
lukuun läheskään kaikkia seikkoja. Häntä lohdutti muun muassa
edeltäpäin Suomen läheisyys, -- jota hän ei myöhemmin kertaakaan
hyväkseen käyttänyt! Hän oli toivonut saavansa asua samassa kaupungissa
rakastetun Geninka-sisarensa kanssa, mutta jo ensimäisenä vuonna
muuttikin sisar perheineen Tallinnaan. [Sisarten erillään-asumista
saamme kuitenkin kiittää vuosikausia kestäneen kirjevaihdon
olemassa-olosta, jonka avulla on ollut mahdollista luoda valoa Koidulan
avioliittovuosiin. Koidulan sisarelleen kirjoittamia kirjeitä on 59,
kaikki saksankielisiä.] Hän oli ehkä kuvitellut voivansa jatkaa
isänmaallista herätystyötään Kronstadtin virolaisen väestön
keskuudessa, mutta sen ylen alhainen sivistystaso teki kaikki
lähentymisyritykset mahdottomiksi. Ja jos hän oli toivonut jaksavansa
maanpakolaisuudestaan huolimatta ylläpitää elävää yhteyttä entisen
vaikutuspiirinsä kanssa, säilyttää entiset ystävyyssuhteensa
muuttumattomina, ja senkautta säilyä tuhoisasta eristymisestä,
kosketuksen katkaisusta ja henkisestä yksin jäämisestä, niin erehtyi
hän siinä epäilemättä perinpohjin. Kronstadtiin muutto ei muodostunut
Koidulalle vain paikan vaihdoksi, vaan se irroitti hänet ainaiseksi
omasta kansallisuudestaan, leikkasi poikki hänen elinsuonensa. Kaikki
kääntyy heti häntä vastaan, kaikki vaihtaa heti väriä hänen elämässään.

Aivan heti, jo ensimäisen puolen vuoden kuluessa, kadottaa Koidula
vanhan ystävänsä Kreutzwaldin, vastoin kaikkia romanttisia valoja
hautaan saakka kestävästä ystävyydestä.

Kreutzwald oli, palauttaessaan hääiltana Koidulan kuusivuotiset
kirjeet, vihdoinkin suorittanut leikkauksen, joka oli sekä luonnollinen
että välttämätön. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vanha, ja vaikka
kuolema, johon hän oli täysin valmistunut, odotutti itseään vielä
yhdeksän vuotta, vei ikä ja luontainen ylpeys hänet vapaaehtoiseen
kieltäymykseen. Se oli täysin hänen arvonaran luonteensa, -- ja syvän
kiintymyksensä mukaista. Ehkä hän tahtoi siten säästyä näkemästä
suhteen vähittäistä laimentumista ja sovinnaista loppua, kuka tietää,
joka tapauksessa hän on silminnähtävästi päättänyt olla kirjoittamatta.
Koidula sensijaan ei suinkaan malttanut nähdä yhdenkään elämänarvon
liukuvan käsistään. Miksikä täytyisi tämän ystävyyssuhteen päättyä?
Miksi jättäisi Kreutzwald hänet, nyt juuri, jolloin hän enemmän kuin
milloinkaan kaipasi yhteyttä entiseen ilmapiiriinsä, -- ainoa ihminen,
joka täydelleen oli hänet ymmärtänyt, ei vain osittain, kuten muut,
ainoa, joka nautti siitä, mitä muut pitivät hänessä hyödyttömänä, hänen
sydämensä salatuimmasta runollisuudesta, kyvystä herkkyä kaikille
kauniille, koko hänen sielunsa turhasta tuoksusta, tarpeettomasta
kaikille muille! Hän odottaa ensimäisen puolen vuoden kuluessa
Kronstadtissa kirjettä vanhalta, vaarattomalta ystävältään, maltitonna,
aivankuin alkuaikoina Tartossa, jolloin Kreutzwaldin kirjeet olivat
juhlahetkiä hänen lapsellisesti jumaloivalle sydämelleen. Mutta
kuukaudet kuluvat, ja kirjettä ei kuulu. Kronstadtin jäänlähdön
aikuinen kevätahava pakoittaa Koidulan viikkomääriksi luuvalon takia
vuoteeseen, tuskin uuteen kotiin tultua. Vihdoin jaksamatta itseään
hillitä, hän vähemmän hienotunteisesti kuin anteeksiannettavasti purkaa
pettymyksensä Kreutzwaldin suhteen molempien yhteiselle ystävälle
berliniläiselle Schottille, kohta senjälkeen kääntyen itse Kreutzwaldin
puoleen syytöskirjeellä, joka Kreutzwaldin sanoja käyttäen oli "niin
terävällä kynällä kirjoitettu, että olisi voinut saada sairauden
uudistumaan".

Mutta Kreutzwald osoittautuu tuiki tunteettomaksi Berlinistä ja
Kronstadtista yhtaikaa suuntautuvan ristitulen suhteen. Eivät auta
Koidulan kärkevyydet, yhtä vähän kuin Schottin hentomieliset rukoukset
"suloisen, nyt enemmän kuin milloinkaan surkuteltavan olennon puolesta,
johon parhaimman ystävänsä poisvetäytyminen on iskenyt syvän haavan."
Kreutzwald vastaa, milloin ja miten itse parhaiksi näkee.

Hänen viimeisen, heinäkuussa 1873 kirjoitetun kirjeensä säälimättömät
ja tahallaan loukkaavat sanat ovat oikeastaan yhtä monta lausumatta
jäänyttä rakkaudentunnustusta.

Hän kirjoittaa:

"Ei liene olemassa toista ihmistä, joka olisi ollut Teitä kohtaan niin
suora kuin minä; että ero Tartosta ja Liivinmaasta kävisi Teille
raskaaksi, senkin olin Teille sanonut. Te olitte liiaksi juurtunut
kiinni virolaiseen maaperään."

Ja hän jatkaa:

"-- -- Olette minua vieraassa maassa syyttänyt, usuttanut vanhan
rakkaan ystävän kimppuuni, joka nyt armotta peittoo vanhaa nahkaani.
Asiain näin ollen ei minua yhtään ihmetyttäisi, jos Te lähimmässä
tulevaisuudessa menisitte niinkin pitkälle, että usutatte herranne ja
puolisonnekin kimppuuni. Että hän tähän asti ei ole näyttämöllä
esiintynyt ja ryhtynyt kurittajaosaansa, on minusta käsittämätöntä."

Tähän loppuu Koidulan ja Kreutzwaldin kirjevaihto ja ystävyys,
hetkellä, jolloin Koidula kipeämmin kuin koskaan olisi tarvinnut
myötätuntoa ja ainoanlaatuista älyllistä harjoitusta, jota kirjevaihto
Kreutzwaldin kanssa hänelle oli tarjonnut. [Kreutzwald eli vielä
vuoteen 1882, loppuvuosinaan vävynsä luona Tartossa.]

On niin hiljaista tästälähin Koidulan ympärillä, niin ylen hiljaista.

Ainoastaan arkipäivän juoksuhiekka juoksee, kuin kumoon käännetystä
tiimalasista, hitaasti ja herkeämättä...

Michelson tilaa Koidulalle lehtiä ja aikakauskirjoja, jo nimeltään
kuvaavia, Über Land und Meer, Gartenlaube, Bazar, Kladderadatsch,
jotka, kuten Koidula aivan ilman ivaa sanoo: "jossain määrin korvaavat
hänelle henkisen seurustelun puutteen!"

Kirkkoherra J. Bergmann kertoo Tartossa Vanemuisen salissa vuonna 1877
vietetystä juhlasta Aleksanteri I:sen satavuotisen syntymäpäivän
muistoksi seuraavaa:

"Astui sisään vanhanpuoleinen mies, ja hänen rinnallaan uhkea nainen,
jonka olento oli täysin kuninkaallinen, J.W. Jannsen ja Koidula. Pian
senjälkeen saapui kumara vanhus, musta samettitakki yllään, tohtori
Kreutzwald. Kun viralliset puheet olivat ohitse, nousi Koidula ja puhui
'lauluisän' kunniaksi. Se oli ainoa julkinen puhe, minkä olen kuullut
Koidulan pitävän. Kreutzwald vastasi, kohoittaen elaguhuudon Emajoen
satakielelle."

Tästä päättäen ovat siis Koidula ja Kreutzwald kuitenkin lopulta
tavalla tai toisella sopineet. -- Kirjeenvaihtonsa Kreutzwaldin kanssa
talletti Koidula, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, sisarensa Eugénien
haltuun.

Mutta kuitenkin, "nälkä tekee kipeätä, olkoon mitä lajia hyvänsä!"
kuten samoin hänen omat sanansa eräässä toisessa kirjeessä kuuluvat.

Eikä hän tee yhtäkään yritystä, ei nyt eikä myöhemminkään,
kohottaakseen tavalla tai toisella ympäristöään. On kuin Koidulan luova
voima ei milloinkaan olisi uloittunut hänen omaan elämäänsä. Ja mistä
hän olisikaan keksinyt vivun, kyllin voimakkaan ponnahduttamaan tätä
kansainvälistä, satunnaista ihmissekoitusta! Joitakuita heikkoja
yrityksiä luoda itselleen täysin oma, ympäristön vahingolliselta
vaikutukselta täysin varjeltu mailmansa, on hänen myöhemmässä
elämässään tosin ollut, mutta ne ovat pikemmin satunnaisen
itsesäilytysvaiston ilmauksia, kuin varsinaista, päämäärästään selvää
taistelua.

Kuka tietää, ehkä vieritämmekin turhaan syyn ympäristön niskoille; ehkä
olisi väsähtämys Koidulan elämässä seurannut kaikissa tapauksissa,
edullisissakin oloissa, ilman vähintäkään ulkonaista seikkaa. Ehkä oli
Kronstadt vain milieu, ei muuta, epäedullinen, nälkiinnyttävä tosin,
mutta sittenkin vain ulkonainen kehys. Koidulan omassa sielussa oli
epäilemättä särö, josta pääsi vapaasti virtaamaan uuden ympäristön
tuhoisa ilma. On hyvin mahdollista, että Koidula ikäänkuin ehdoin
tahdoin sulkeutui siltäkin inhimillisyydeltä, jota ei sentään mistään
oloista tykkänään puutu. Hänen henkinen terveytensä oli jo Kronstadtiin
tullessa yhtä auttamattomasti vialla, kuten ruumiillinenkin, johon
Michelson viittaa, sanoessaan naineensa hänet "rauniona". Uudestaan ja
yhä uudestaan täytyy painostaa Koidulan perittyä sairaalloisuutta,
hänen poikkeuksellista kokoonpanoaan, ymmärtääkseen hänen kohtalonsa.

Toisin taikka toisin, tulokseksi saamme kuitenkin saman tragiikan.

Niin juoksee siis yhä arkipäivän harmaa hiekka... ylitse juhlaan luodun
sielun.

Ainoastaan yhtä tietä pääsi ulkopuolelle yltympäri vallitetun
linnoituskaupungin. Se tie vei virolaiselle hautuumaalle, kulki samassa
suunnassa pohjoispuolisen rannan kanssa ja oli kolme kokonaista virstaa
pitkä.


12.

On kuin kuulisi kaukaa Chopinin sadepreludiumin... Sadepisarat
putoavat, putoavat... niitten yläpuolella melodia, kuin eksynyt kiuru.
Hiljainen, hirveä nakutus, kuin puutoukan yön hiljaisuudessa,
-- koneellinen ja hengetön, pienten lyijyvasarain lyönnit vasten
kuulokalvoa, raskaat, kirstun kannelle tippuvat lyijypisarat...
Ainoastaan melodia elää ja kärsii.

Koidulan naisellisuus oli yksinomaan äidillisyyttä, sanoo eräs hänelle
läheinen henkilö.

Toden teolla, meillä on Koidulan naisellisuudesta niin vähän
todistuksia, yhtä keskeneräinen kuin koko hänen muukin elämänsä, yhtä
väkivaltaisesti typistetty kuin hänen kohtalonsa ihmisenä, oli hänen
kohtalonsa naisena. Tuhannet ja taas tuhannet Koidulaa tunneköyhemmät
naiset ovat saaneet kokea sen, mitä hän tunnekyllyydestään, sisäisestä
rikkaudestaan huolimatta ei koskaan eläissään saanut. Hänen myöhäinen
keväänsä kätki mahdollisuuksia, jotka eivät koskaan toteutuneet, avasi
aavistukselle kauneuksia, joitten täyttä kehkeämistä emme myöhemmin
kuitenkaan koskaan näe.

Koidulassa piili vaarallinen, vaikka useita elämäntilanteita tavallaan
helpoittavakin ominaisuus, hänen passiivisuutensa, toimettomuutensa
oman elämänsä suhteen, alotekyvyn puute, kun oli kysymyksessä hänen
omat elinehtonsa, sama ominaisuus, josta jo on ollut puhetta hänen
nuoruudenaikuisen työtaakkansa yhteydessä. Helpoittava senkautta, että
se säästi hänet ehkä usein ulkonaisista yhteentörmäyksistä ja
ristiriidoista, kohtalokas, koska se sulki samat ristiriidat hänen
omaan sydämeensä.

"Sopusoinnun vaatimus on minulle yhtä välttämätön kuin hengitys", hän
kirjoittaa avioliittonsa kolmantena vuonna Eugen-veljelleen.

Avioliitto jo sellaisenaankin, vaikka ei olisi tuonutkaan mitään muita
suuria, näkyviä muutoksia, merkitsi silloisen baltilaisen käsitteen
mukaan kuitenkin Koidulalle miltei täydellistä irtaumista entisestä
työstä ja harrastuspiiristä. Se toi mukanaan uusia ja suuria
velvollisuuksia, joihin Koidula, niin myöhään kuin avioliittoonsa
astuikin, ei kuitenkaan ollut millään lailla valmistaunut. Hänen
kirjoituskone-asemansa isänsä kodissa oli vuosien kuluessa kokonaan
vieraannuttanut hänet naisen työalaan kuuluvista kotitoimista. Mutta
siksi juurtunut ja itsestään selvä, niin, kategorinen, oli silloisina
aikoina Itämerenmaakunnissa käsitys naineen naisen yksinomaan kodin
piiriin rajoittuvasta asemasta, ettei edes niin poikkeuksellinen ja
tavallaan monesta ennakkoluulosta vapautunut nainen kuin Koidula, ole
sitä vastaan vähimmälläkään tavoin kapinoinut. Päinvastoin, hänen
pyrkimyksensä oli epäilemättä avioliitossaan toteuttaa baltilaista
naisihannetta ja siten saada aikaan luonteelleen välttämätön
sopusointu, niin hyvin, kuin hänen luontainen epäkäytännöllisyytensä,
hajamielisyytensä, ja suuri tottumattomuutensa sen suinkin sallivat.
Mutta juuri siinä tavassa, millä hän koetti sopusointua ylläpitää ja
aikaansaada, esiintyy selvänä hänen varsinainen heikkoutensa,
myöntyväisyytensä, saamattomuutensa, joka syvimmiltään oli sisäisen
vapauden puutetta. Hän ei nähtävästi koskaan ollut niin varma oman
erikoisuutensa, oman sisimmän itsensä oikeutuksesta, että olisi sille
ympäristöltään minkäänlaisia myönnytyksiä vaatinut. Päinvastoin, hän
itse oli alati valmis tekemään myönnytyksiä, eliminoimaan itsestään
pois kaikki epäsointua tuottavat ainekset, päästäkseen edes
jonkinlaiseen sopusointuun. Kuten hän kerran isänsä kodissa alistui,
uhrasi itsensä perheen kokonaisuuden ja hyödyn hyväksi, samoin hän
myöhemmin omassa kodissaan, vain monta vertaa täydellisemmin, alusta
alkaen uhrasi koko varsinaisen itsensä, pelastaakseen, mitä
sopusoinnusta pelastettavissa oli. Nyt, niinkuin ennenkin, on
velvollisuuden tunto hänessä yli kaiken kehittynyt, -- ja kuten saamme
nähdä, -- lopulta ainoa, mikä hänet pystyssä pitää; ominaisuus, joka ei
riittänyt häntä vapauttamaan, mutta kyllä pitentämään hänen
kärsimystään.

Koidulan omat lausunnot miehestään ovat hyvin vastakkaisia, mikä ei
estä uskomasta niitten vilpittömyyteen, näennäisestä ristiriidasta
huolimatta. Kuten kaikki taiteilijaluonteet, tunsi Koidula nähtävästi
hetkellisesti ja ilmaisi itsensä yhtä hetkellisesti; paitsi sitä, oli
hänen olemuksensa, kuten useimpien ihmisten, epäilemättä monissa eri
kerrostumissa.

Yllämainitussa Eugen-veljelle osoitetussa kirjeessä, hän, puhuttuaan
sopusoinnun tarpeestaan, jatkaa:

"Meidän onnettomuutemme on siinä, ettei Eduard tätä elämän
välttämätöntä puolta ollenkaan välttämättömyytenä pidä, vaan
ylimääräisenä turhuutena, myös mitä ulkonaisiin elämänvaatimuksiin
tulee, häneltä kun täydellisesti puuttuu siihen kuuluva vaisto. Minun
täytyy nyt käyttää juonia ja kaikenlaisia luonteelleni muuten niin
vähän mieluisia viekkauksia, saadakseni ulkonaista ja usein myös
sisäistä elämäämme varten kokoon ainekset, jotka yksinkertaisimmastakin
ihmisestä ovat yhtä tarpeellisia kuin ruoka tai juoma. Ah, kuinka
väsynyt ja elämään kyltyuyt ajanpitkään moisesta päiväpalkkalaistyöstä
perheen hyväksi voi olla!" Ja samassa kirjeessä: "Täydellisyyteen
kuuluu joittenkuitten mieIestä hyvin syödä ja juoda, ansaita kylliksi,
liehakoida ympäristöään. On tosin siellä täällä ihmisiä, jotka
nimittävät sitä itsekkäisyydeksi ja vain korkeammanasteiseksi
eläimelliseksi elämänkäsitykseksi, -- mutta minun ei ole luvallista
näin ajatella! On katkera, sielua raastava tunne, kun näkee kaiken
itsessään revittävän ja tomuun tallattavan ja raunioista rakennettavan
temppelin, jonka juhla-alttarilla kylmälle hyödylle uhrataan. Mutta ei
siitä kuole, sillä naissydän on kissamaisen, kirotun sitkeä!"

Ja tämä sama naissydän sanelee samoihin aikoihin seuraavat sanat hänen
miehelleen:

"Jospa tietäisit, kuinka hyvää tekee Sinua sydämeni pohjasta
kunnioittaa ja rakastaa."

Teeskentelyäkö, vilpittömyyttä? Ei ole mitään syytä sitä olettaa;
näissäkin näennäisesti ristiriitaisissa ilmaisuissa todentuu vain
ihmissydämen ihmeellinen laajuus, johon mahtuvat rinnatusten ja
yhtaikaa niin monet tunteet ja totuudet. Koidula saattoi yhtaikaa sekä
olla täysin selvillä luonteitten ja taipumusten ylipääsemättömistä
eroavaisuuksista, että kuitenkin tuntea tyydytystä osakseen tulevasta
rakkaudesta. Älyllisesti miestään ylempänä, hän oli luonteensa
heikkouden ja tahdottomuuden takia kuitenkin hänestä riippuvainen; se
teki heidät jossain määrin tasaväkisiksi.

Paitsi sitä, hän on nähtävästi avioliittonsa alkuvuosina yhä jaksanut
toivoa sen mahdollisesti vielä kohoovan korkeamman keskinäisen
ymmärtämyksen ja henkisen vaihdon tasolle. Oleskellessaan sisarensa
Eugénie Rosenthalin luona Tallinnassa vuonna 1875, Koidula kirjoittaa
miehelleen:

"Olen kaikessa hiljaisuudessa pitänyt onnettomuutenamme, että me viime
vuoden kuluessa olemme olleet vailla kaikkea henkisten harrastusten
yhteyttä ja kaikkea objektiivisempaa ajatusten vaihtoa, jonka meille
ensimäiset talvet sentään jossain määrin tekivät mahdolliseksi. Sinun
lääkäritoimintasi on tietysti osaltaan ollut siihen syypää, mutta
Sinäkin tarvitsisit suuresti henkisen ja sielullisen virkistyskylvyn
Tartossa tai Riiassa; -- -- -- elämämme yksitoikkoisuus, vailla
vähintäkään vaihtelun toivoa, pelkkä vegetoiminen aineellisen
olemassa-olon takia, tekee hulluksi! Eiväthän henkiset laineet
täälläkään kovin korkeina käy, mutta niissä on toki liikuntoa, kaikki
ei ole seisahduksissa, kuten viimeksi meillä kotona."

Ja hän jatkaa:

"-- -- Tahtoisin sanoa Sinulle niin paljon hyvää, kiittää Sinua niin
sydämellisesti rakkaudestasi ja ystävällisyydestäsi. -- -- -- Oi
rakkaani, jo heikoinkin toive, että yhteistoimintamme neljän seinämme
kehyksissä on muodostuva sopusointuisemmaksi ja valoisammaksi, riittää
minulle tunteja ja päiviä kirkastamaan. Ehkä opin vielä unohtamaan,
että olen vanha nainen, -- niin vanha, että kolmenkymmenenkahden vuoden
ikäisenä joskus tuskin jaksan muistaa mennyttä nuoruuttani."

Ei ole luultavaa, että Eduard Michelson syvemmässä merkityksessä
ymmärsi vaimoaan, -- Koidulan varsinainen sielullinen rakenne, kaikki,
mikä hänessä alati pyrki yli arkielämän ahtaitten rajojen, oli hänen
miehelleen, jonka luonne iän karttuessa muuttui yhä ahtaammaksi,
pikkumaisemmaksi, yhä kiintyneemmäksi elämän pieniin nautintoihin,
epäilemättä yhtä vieras ja käsittämätön, kuin Koidulan sielullinen
korostusvoimakin. M.J. Eisen sanoo heidän suhteestaan: "-- -- täytyy
tunnustaa, ettei mies varsinaisesti ymmärtänyt nuorikkoaan, että
avioparilta puuttui yhteinen mailmankatsomus. Mies, täydellinen
materialismin ja proosan palvelija, nuorikko ihanteellisuuden
kumartaja, läpeensä runoilija; he eivät voineet ajatuselämässään kyllin
yhteisesti tuntea, yhteisesti päätöksiin päästä, yhteisesti elämyksiään
elää. Tahtomattakin muodostui kuin kiinalainen muuri miehen ja vaimon
välille. -- -- Aikaa myöten alkoi kumpikin yhä enemmän elää omassa
mailmassaan." (Koidula Kroonlinnas).

Jo kieliesteitten takia ei Michelsonilla voinut olla mitään
henkilökohtaista käsitystä vaimonsa kirjallisesta tuotannosta, ja hänen
täydellinen välinpitämättömyytensä kaikkia kansallisuusharrastuksia,
niin lättiläisiä kuin virolaisiakin kohtaan, teki hänet tällekin
Koidulan elinharrastukselle vieraaksi. Eräs Michelsonin entisiä
ylioppilastovereita sanoo hänestä: "Hänen vaimonsa olisi pitänyt olla
punatukkainen, hyvin intohimoinen, hyvin aistillinen!" Epäilemättä on
Koidulan yhä yltyvä kivulloisuus ollut Michelsonille yhtä suuri
pettymys, kuin Koidulalle kaikki turhat haaveet henkisestä
ymmärtämyksestä.

Avioliitto teki hänestä miehen vaimon, opettamatta hänelle samalla
rakkauden salaisuutta; lasten äidin, vaan ei rakastavaa naista. Hän jäi
aina ala-ikäiseksi, lapseksi elämän suurimman mysteerion edessä, aina
samaksi puolinaiseksi olennoksi, jolla, kuten hänen lankonsa sanat
kuuluvat, oli "miehen aivot ja lapsen mieli".

Niin pääsi Koidulan käyttämätön tunnevoima, hänen luonnollisessa
kehityksessään niin kovakouraisesti tukahutettu naisellisuutensa
puhkeamaan yksinomaan äidillisyyden muodossa. Joskaan sekään tunne ei
ole kyennyt varjelemaan häntä häviöltä eikä pysyttämään koossa hänen
hajoavaa olemustaan, niin voi olla varma, että siitä ovat kummunneet
hänen kärsimysvuosiensa puhtaimmat, kenties ainoat ilot.

Hänen esikoisensa, poika _Hans Woldemar_, syntyi vuonna 1874, ja vanhin
tytär _Hedvig_ lähes kaksi vuotta myöhemmin. Molemmilla kerroilla on
Koidula ruumiillisesti ollut hyvin heikko, ja kuolemanajatus, joka
tästälähin ei häntä enää jätä, ilmestyy jo nyt hänen kirjeisiinsä. Hän
kirjoittaa Eugénielle ennen tyttärensä syntymää:

"Tilani on yhä epätoivoisen huono, jos voin uskoa omaa tunnettani. Niin
vaikeat viikot ja kuukaudet, kuin tämän talven tuomat, kuuluvat
unissakulkijaelämäni kaikkein vaikeimpiin. Ja ehkei minulta enää
riitäkkään kauan voimia sitä jatkamaan. En puhu paraikaa tilani
herättämästä luonnollisesta hentomielisyydestä, minulta puuttuu sekä
halua että kykyä elämänkamppailuun, -- omaan ainoastaan
velvollisuudentunnon."

Samasta ajasta hän kirjoittaa myöhemmin:

"Ruumiillisesti ja henkisesti on minun täytynyt elää todellinen
kärsimysvuosi syksystä 1875 vuoteen 1876. Kronstadtin aineellisesti ja
henkisesti sietämättömät olot olivat viedä järkeni... Paha kyllä, olen
ruumiillisesti hyvin heikosti varustettu, sitkeä kärsimyksessä, mutta
ilman positiivista voimaa. Rasittava ja työteliäs nuoruus, täynnä
taistelua, on voimani varhain kuluttanut. Tuskin kolmenkymmenen
ikäisenä olen jo hiuksiltani harmaa, -- viime vuosien tulos, jotka
siirsivät minut tuiki vieraaseen ja sisäisesti minulle ainaisesti
vieraana pysyvään ympäristöön..."

Kiintynein on Koidula lapsistaan ollut esikoiseensa, Hans Woldemariin,
jonka kummiksi ei oltu pyydetty sen suurempaa eikä pienempää kuin itse
Elias Lönnrot. On mahdollista, että Koidulan mielessä liikkui hämärä
toive voida lahjoittaa poikansa takaisin omalle kansallisuudelleen,
kasvattaa hänestä isänsä ja oman työnsä jatkaja. Ainoastaan Hansalle on
Koidula jo varhain koettanut kronstadtilaisesta kielisekoituksesta
huolimatta opettaa viroa, jota hän ei myöhemmin milloinkaan
tyttärilleen puhunut eikä opettanut. Hän on laulanut pojalleen
sepittämiään virolaisia kehtolauluja, kuten itse kertoo:

"Kun ensi kertaa lauloin hänelle omatekoisen lauluni, kuunteli hän
tarkasti, ja siitä tuli hänen lempilaulunsa, -- josta seikasta
silminnähtävästi puhuu voimakas synnynnäinen rakkaus ja kiintymys viron
kieleen!"

Hansa on alusta alkaen heikko lapsi, ei varsinaisesti sairas, vaan ei
tervekään: "hän kärsii hermostumisesta, joka on luonteenomaista minun
lapselleni", kuten Koidula kirjoittaa. Tätä kultapoikaansa, "äidin
hiirtä", Koidula kanneskelee tuntikausia, valvoo yöt hänen vuoteensa
ääressä eikä lakkaa häntä ylistämästä. "Hansa on käynyt hyvin
rakastettavaksi, on luottavainen, vilkas, puhelias, paljoa vähemmän
itsepäinen ja ujo kuin ennen". -- "Pelkään vain, että hänestä tulee
kirjatoukka, hän oppii liian nopeasti ruumiinrakenteeseensa nähden,
joka ei suinkaan ole ensiluokkainen."

Pysyvimmin syöpyy kuitenkin mieleen kuva kolmen-neljän vuotiaasta,
vaaleaverisestä, varhaisvanhasta pojasta, joka, seuratessaan
vanhempiaan ulkomaanmatkalle, suurkaupungin puistossa kulkee äitinsä
edellä, pienillä käsillään vastaantulevaa ihmistulvaa hajoittaen ja yhä
airueena huutaen: "tehkää tilaa, äitini tulee!" ikäänkuin
lapsenmielessään aavistaen äitinsä synnynnäisen ruhtinaallisuuden.

Hans Woldemarin kohtalo oli olla ensimäisiä Jannsenin suuressa
perhehaudassa Tarton vanhalla kirkkomaalla, jo vuosia ennen, kuin sinne
ennätti hänen leikkisä isoisänsä tai nyreä isoäitinsä. Corinnen sanat
sopivat Koidulaankin: "Kaikista kyvyistä, mitkä luonto minulle
lahjoitti, olen vain yhden täysin kehittänyt, kyvyn kärsiä!" Hänen
kohtalonsa oli irroittautua kaikesta ja kaikista.

'Mutta sitä ennen, -- aivan kuten Chopinin sadepreludiumissakin on
linnunlaulupaikkansa, lyhyt tuokio, jolloin melodia, ikäänkuin ihastuen
omaa vapautumistaan, silmänräpäykseksi kohoo yli sateen ikuisen äänen,
-- niin oli Koidulankin elämässä, ennenkuin se lopullisesti ja
auttamattomasti peittyi hämäryyteen, vielä lyhyt aika, ikäänkuin
jälkiheijastus menneistä kauneuden ja liikunnon päivistä.

Hänen hiljaisen maanpakonsa Kronstadtin muurikaupungissa keskeyttää
pariksi vuodeksi ulkomaille lähtö. Michelson oli vuonna 1876 saanut
valtion apurahan jatkaakseen opintojaan Saksan tärkeimmissä
yliopistoissa ja Wienissä. Koko koti Kronstadtissa hajoitetaan
tulisella kiireellä, suurin osa huonekaluja myydään, osa ahdetaan
pakkalaatikkoihin, ja koko perhe, kaksivuotias Hansa ja äsken syntynyt
Hedda mukana, lähtee matkalle. Jo Pietarin-Tarton radalla osottautuvat
lämmittämättömät rautatievaunut kuitenkin siksi kylmiksi, että neljän
kuukauden vanha Hedda on jätettävä isovanhempain huostaan Tarttoon.

Alusta alkaen on siis matka epäkäytännöllisesti järjestetty, -- rahaa
vähän, pieni lapsi ehkäisemässä. Ja mitä kauemmin matka kestää, sitä
suuremmiksi kasvavat ylipääsemättömät vaikeudet, kunnes se vihdoin
vaihtuu "raudanraskaaksi taakaksi", josta Koidula myöhemmin puhuu.
Kohtalo oli kerta kaikkiaan merkinnyt Koidulan, kaikki, mihin hän
kosketti, muuttui kärsimykseksi, olipa se mitä tahansa.

Mutta alussa on kuitenkin hänen vanha elämänjoustavuutensa vielä
viimeistä kertaa päässyt vireisiin. Kuinka vähän se oikeastaan
tarvitsikaan eloon elpyäkseen, todistavat hänen omat sanansa: "Alan
kuin uudestaan elää... voin ruumiillisesti paljonkin kärsiä, kunhan
minulla vain on sielunrauhani ja vähän henkistä elämää ympärilläni."
Hänen henkinen ja ruumiillinen terveytensä ovat olleet tavallista
herkemmässä vuorovaikutuksessa, kuitenkin niin, että jälkimäinen on
ollut riippuvainen edellisestä. Henkinen liikunta, älyllinen ilo on
saattanut hänet täysin unohtamaan ruumiilliset tuskat ja heikkouden;
hänen sielunsa on ollut ruumiin terveyden ilmapuntari eikä päinvastoin.
Niinpä hän Breslaussa, heidän ensimäisessä olinpaikassaan, tyttären
syntymän jälkeisestä heikkoudesta huolimatta, ottaa suurella
nautinnolla osaa yliopistopiirien seuraelämään, johon he Michelsonin
tekemien tuttavuuksien nojalla pääsevät. Kaikki hänen kauan aikaa
väärinkäytetyt seuraelämälliset lahjansa heräävät taas henkiin, yksin
naisellinen miellyttämishalukin; hän alkaa taas pitkistä ajoista
ajatella ulkomuotoaan sekä pukujaan ja loistaa kutsuissa
hyväpäisyydellään ja puhelahjallaan.

Hän kirjoittaa Breslausta:

"Minun on niin äärettömän hyvä ja mieluista olla, viimeiset kaksi
viikkoa ovat yhtä ainoaa juhlaa. Tervehdyn sielullisesti aivan
silminnähden, rakentelen taas olemattomia tuulentupia."

Kuten vieras ympäristö aina lähentää ihmiset, niin muuttuu Koidulankin
suhde mieheensä läheisemmäksi vieraissa, vapaissa oloissa, joissa ei
arkipäivän hankaus tunnu. On jotain uutta ja viehättävää vapaassa ja
epäsäännöllisessä ylioppilaspariskunnan elämässä, jota ei mikään
kronstadtilainen etiketti häiritse, taloudellisten huolien
hetkellisessä, tahallisessa unohduksessa, kahdenkesken-olossa.
Uudenvuodenaaton he viettävät pienillä kotikesteillä omassa
keskuudessaan: "Oli niin hiljaista ja kodikasta ympärillämme ja
sielussamme; olen niin sanomattoman tyytyväinen ja kiitollinen
tervehtymisestä, joka sekä ruumiillisesti että sielullisesti on minulle
alkanut." Mutta jo Breslaun olon loppupuolella alkaa vapaan elämän
nurjapuoli näyttäytyä: valtion apuraha, jota jo alusta pitäen on
jatkettu isä Jannsenilta saadulla lainalla, osoittautuu ylen niukaksi.
Seurustelu hienoissa ylioppilaspiireissä vie enemmän varoja kuin
suotava olisi, pienen perheen ylläpito samoin. Jo nyt alkaa loppumaton
pennien kääntely ja ruokaohjelman supistaminen voileipiin ja kahviin
tai vaihteen vuoksi, voileipiin ja teehen.

Huhtikuussa vuonna 1877 he muuttavat Strassburgiin, järkevin ja viisain
aikomuksin olla tällä kertaa säästäväisempiä ja luopua kaikesta
houkuttelevasta seurustelusta, joka oli tehnyt olon Breslaussa niin
elähdyttäväksi ja kalliiksi. He vuokraavat kolmeksi kuukaudeksi kaksi
pientä huonetta, eivät enää käy missään huvituksissa, eivät enää hae
mitään tuttavuuksia. Tästä lähtien on Koidula ulkomailla yhtä yksin
kuin konsanaan Kronstadtissa, ainoana seuranaan Hansa hoitajineen.
Kaiken lisäksi hän huomaa piankin taas olevansa tulossa äidiksi.
Huolimatta odottamattoman hyvästä terveydentilastaan, on häneltä
samalla koko ulkomaanmatkan tuottama virkistys ja nautinto mennyttä.
Vaikeudet alkavat nyt kasvaa huimaavaa vauhtia, etusijassa ensi aluksi
juuri rahalliset, joihin pian yhtyi kaikenkaltaisia muitakin.

Huippunsa ne saavuttivat Wienissä, jossa tammikuun lopulla vuonna 1878
syntyi Koidulan kolmas lapsi, tytär _Anni_, -- Aennchen. Koidula sai,
itse heikkona ja huonona, kokea kaikkea mahdollista surkeutta, huonoa
hoitoa, epäystävällistä kohtelua, ravinnonkin puutetta, asunnon
vaihtoja, -- tai kuten hän itse sanoo: "siitä voi tuskin puhua, kynä
kieltäytyy". Hänen kirjeissään on erittäin kiusaantunut ja tuskaisa
sävy. Talonomistaja sanoo heidät irti kahden viikon kuluessa, koska ei
siedä pikkulapsia talossaan, seuraava talonomistaja, katolinuskoinen
rouva, ei rippi-isänsä vihoja peljäten, salli kastaa talossaan
luterilaista lasta. Ullakkohuoneessa, neljännessä kerroksessa viettää
Koidula vielä jotkut viikot, sairaana, raha-asiain joutuessa yhä
enemmän rappiolle, tietämättä iloisesta, hilpeästä Wienistä muuta kuin
ilmaiset musiikkinautinnot, jotka hän sunnuntaisin käymällä
katolilaisissa messuissa itselleen hankkii. Vihdoin tulee tälle
surkeudelle loppu, kun itse isä Jannsen poikansa Eugenin kanssa saapuu
Wieniin ja vie sairaan tyttärensä kotiinsa Tarttoon.

Niin päättyi Koidulan ensimäinen ja ainoa ulkomaanmatka, josta hän itse
sanoo: "Luoja varjelkoon perhematkoista ulkomaille, kun on vähän
varoja!"

Mutta ulkomaanmatkan monet rasitukset eivät olleet mitään sen
kohtaloniskun rinnalla, joka Koidulaa pian senjälkeen kohtasi, kun
hänen ainoa poikansa Hans yhdeksän päivää sairastettuaan kuolee
Tartossa raivoavaan tulirokkoon.

Sisarelleen kirjoittaa Koidula kuukausien kuluttua:

"En tahtoisi mistään hinnasta lapseni viimeisiä päiviä minulta
riistettävän. Meidän äitienhän täytyy kaikkien kestää niin suuria
rasituksia, ettei kukaan meitä voi auttaa, kuin murhe ja vaiva itse, ja
onni on, että meillä edes ne ovat olemassa!"

"Joskus ikävöitsen palavasti kuollutta lastani, ikäänkuin tahtoisin
paeta hänen luokseen."

Ja hän jatkaa:

"Kun ajattelen viimeksi kulunutta vuotta loppumattomine rasituksineen
ja katkerine kokemuksineen, niin olen sekä hämmästynyt että kiitollinen
ja tuskin jaksan todeksi uskoa, että paraikaa istun täällä rauhallisena
ja suhteellisesti murheetonna nojatuolissani enkä itke aamusta iltaan,
ainoastaan lapsivainajaani ajatellen. Minkälainen kirjava kudos onkaan
naisen elämä, ja minkälaisen monivivahteisen kuvan tarjoo minun
omani...! Olkoon tytärteni elämä kerran toisenlainen, mutkattomampi,
yksinkertaisempi ja rauhallisempi!"

Poikansa haudalta vei Koidula mukaansa Kronstadtiin pienen
silkkipussillisen kirkkomaan multaa; samaa Maarianmaan multaa, joka
hänelle itselleen yhä enemmän alkoi muuttua kaiken rauhan, kaiken
lopullisen levon, kaiken ikävöinnin päämäärän vertauskuvaksi.


13.

Kotona muurikaupungissa, kotona Kronstadtissa, jossa, kuten Koidula
ivallisesti vääntäen Heineä sanoo: "stille, schöne Menschen, nach
Marschcommando gehen" (hiljaiset, ihanat ihmiset, marssikomennon mukaan
kulkevat); ympärillä vallien tiukka rengas. Uusi, tilava asunto
ottaa hänet vastaan, tällä kertaa hienommassa kaupunginosassa,
Gospodskajakadun varrella, lähellä venäläistä kirkkoa, johon Koidula
joka päivä, jos tahtoi, ikkunastaan taisi nähdä suurten ihmisparvien
rientävän kuuluisan isä Joan'in pitämiin jumalanpalveluksiin. Muuten on
kaikki ennallaan, ei mitään ole muuttunut, ristiäiset, häät,
hautajaiset, seurasivat toisiaan, kuten aina. Elämä menee tavanmukaista
menoaan: "E:llä on toinen tytär, D:llä toinen poika, D:ll menee
naimisiin". Toiset tuttavista muuttavat pois, toisia tulee heidän
sijaansa. Mutta uudet tulokkaat eivät tuo uutta virtausta mukanaan;
kuten pohjamudan maku nopeasti tunkeutuu umpijärveen päästettyihin
kaloihin, niin leviää kronstadtilainen tartunta, uneliaisuuden ja
aineellisuuden henki.

Aluksi näyttää Koidula vaivautuneen vähemmän ympäristöstään kuin
tavallisesti; äsken kestettyjen kärsimysten jälkeen on hänen sielunsa
kauan aikaa turtunut ja raukea, välinpitämätön ja ulkonaisille
vaikutuksille sulkeutunut.

Itse hän kirjoittaa sisarelleen Kronstadtiin takaisin tultuaan:

"Tässä siis jälleen istun vanhassa pesässäni, jota en kahteen ja
puoleen vuoteen ole nähnyt, ja se on yhtä ikävän ja venäläisen näköinen
kuin konsanaan.

"Koti-ikävää, säännöllistä tautiani, ei ole minulla vielä sanottavasti
ollut. Syynä siihen ovat viimeisen kahden vuoden mahdottomat olot ja
viime puolen vuoden aivan puolueettomastikin katsoen kerrassaan hirveä
työ- ja kärsimystaakka, joka on tehnyt Tarton minulle joksikin aikaa
tuiki sietämättömäksi."

Tähän asti oli Tartto kuitenkin ollut Koidulalle henkinen tukipiste,
hänen kituvan henkisen elämänsä ylläpitäjä, yhä vieläkin, niin
näennäisesti siitä erossa kuin hän elikin. Hänellä oli kuitenkin tähän
saakka paikka, jota ikävöidä, jota ihannoida; olot, jotka hän
ajatuksissaan alati asetti vastakohdaksi ja vastapainoksi häntä lähinnä
ympäröiville.

Mutta tämäkin elinvoiman lähde oli muuttuva sameaksi. Juuri Tartosta
alkaa näinä aikoina saapua toinen Jobin viesti toisensa jäljestä.

Viron kansallinen liike oli niitten vuosien kuluessa, mitkä Koidula oli
ehtinyt elää vapaaehtoisessa maanpaossaan, ennättänyt uuteen
kehitysasteeseen. Ensimäkien, romanttinen innostus, joka oli ollut
vapauslaulujuhlan kannattavana voimana, legendaarinen tulevaisuususko,
joka aluksi tukehdutti erimielisyyden idut, kooten kaikki kyvyt
yhteiseen ponnistukseen, oli väistynyt arkiutuneemman tunnelman tieltä,
kuten luonnollista olikin. Juhlapuheitten sijaan alettiin odottaa ja
vaatia järjestelmällistä toimintaa, isänmaata ylistävien lauseparsien
ja hymnien sijaan käytännöllistä, toteutettavaa ohjelmaa.
Taloudellista nousua kesti yhä, suotuisain ulkonaisten olosuhteitten
vallitessa; paitsi siitä näytti hetkeksi siltä, kuin olisi äsken
Venäjällä herännyt panslavistinen liikekin, joka muun muassa tahtoi
vähentää saksalaisen aateliston valtaa Itämerenmaakunnissa, joutunut
välillisesti palvelemaan virolaisia tarkoitusperiä, joitten päämääränä
samoin oli vihdoinkin täydellisesti vapautua saksalaisesta
holhuunalaisuudesta. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että
tällaisena kiireisenä, työhönkehoittavana hetkenä, joka näytti vaativan
ripeää ja häikäilemätöntä toimintaa ja uusia, kulumattomia voimia, isä
Jannsenin patriarkaalinen, alati myönnytyksiin valmis politiikka joutui
ankaran arvostelun alaiseksi. Jannsen oli epäilemättä ollut paikallaan
alkeellisena, kehittymättömänä aikana, jolloin juhlamieli ja innostus
korvasivat varsinaisen kaukonäköisyyden, mutta kehittyneempänä ajan
hetkenä, jolloin olisi tarvittu laajempia tietoja ja jyrkempää
esiintymistä, aivan toista tempoa uudistuksiin nähden, ei hän enää
jaksanut paikkaansa täyttää. Hänen luoviva kantansa, alituiset
kumarrukset maan saksalaiseen aatelistoon ja papistoon päin, hänen aina
näkyviin asetettu pietisminsä, kaikki yhdessä muodostui haitalliseksi
jarruksi nopeasti eteenpäinpyrkivälle kehitykselle.

Se mies, joka nyt ikäänkuin luonnonantamalla lupakirjalla otti
virolaisen liikkeen ohjat käsiinsä, oli C.R. Jakobson, Koidulan entinen
ystävä laulujuhlavuoden ajoilta. Suuremmassa määrin kuin kellään
silloin elävällä virolaisella oli hänellä kaikki kansantribuuniksi
tarvittavat lahjat, hänellä oli kuten eräs aikalainen hänestä sanoo,
"kyky pysyttää toiset lumouspiirissään", erikoinen ihmisiä hallitseva
ja koossapitävä voima, yhtyneenä suureen häikäilemättömyyteen.
Kuumaverisen luonnonlaatunsa johtamana hän asetti taistelulaikseen:
"joko minun kanssani tai jaloissani" (M. Kampmann). Jo aikaisemmin hän
oli esiintynyt pitämällä Vanemuine-seurassa kolme isänmaallista
puhettaan, jotka v. 1870 ilmestyivät eri kirjana: "_Kolm isamaa
könet_". Näitten puheitten sisältönä, joita muuan senaikuinen
saksalainen nimittää "rahvaan keskelle singotuiksi tulisoihduiksi", oli
kuvaukset virolaisten entisestä kultaisesta vapaudesta, seitsemänsataa
vuotta kestäneestä saksalaisesta ikeestä ja idästä päin koittavasta
uudesta onnenajasta, joka oli tuova täydellisen, hengenkin alalle
uloittuvan vapauden. Jakobsonin puheitten vaikutus oli hyvin suuri ja
laajakantoinen, mutta jo samana vuonna sulki isä Jannsen lehtensä
palstat nuorelta, myrskymieliseltä avustajaltaan, hänen radikalismiaan
peljäten. Mikään ei ollut luonnollisempaa, kuin että C.R. Jakobsonista
nyt vähitellen tuli sen vasemmiston johtaja, joka yhä jyrkempänä alkoi
muodostua vastapainoksi Jannsenin rauhalliselle, kaikkia hankauksia
välttävälle politiikalle. Kun vuonna 1878 Jakobsonin sanomaleht
"_Sakala_" alkoi ilmestyä, oli niin muodoin taistelu jo täydessä
käynnissä. C.R. Jakobsonin merkitys virolaisuuden liikkeelle on ollut
hyvin suuri. Hänen ohjelmansa, jonka kokoonluhistumista ennenaikainen
kuolema esti häntä näkemästä, käsitti talonpoikaisluokan täydellisen
vapautumisen aateliston mielivallasta, perinpohjaisia uudistuksia
kouluoloissa, vaatimuksen viron kielen käytäntöönpääsystä kouluissa.
M.J. Eisen kirjoittaa hänestä: "Jakobson on kasvattanut kansan
poliittisesti, niin että entinen tylsä olotila katosi, ja isänmaallinen
innostus astui sijaan -- -- -- Enemmän kuin vuosikymmenet ja vuosisadat
on hän muodostanut virolaista elämää, kumonnut vanhat käsitteet ja
asettanut aivan uudet asemelle."

Jakobson toi Viron julkiseen elämään sotaisen, hyökkäävän aineksen,
lepyttävän tasoittamisen sijaan leppymättömän arvostelun, myönnytyksen
sijaan tinkimättömän pesäerojulistuksen, etupäässä saksalaista
aatelistoa vastaan tähdätyn. Hän aukaisi puolueintohimojen padot, mutta
hänen syykseen yksinään ei voi panna lokatulvaa, joka nyt vyöryi
yksityisten Viron sivistysvainiolla työskennelleiden henkilöitten yli,
ja josta hän muuten itsekin sai runsaan osansa.

Huonoimmin kävi vanhenevan Jannsenin, joka ei ollut varustettu
kestämään nuoren ja voimakkaan vastustajansa yhä uudistuvia
hyökkäyksiä. Hän, joka vielä muutama vuosi takaperin oli saanut tuntea
jakamattoman kansansuosion tyydytystä, sai nyt kantaa isänmaanpetturin
raskaan, solvaisevan nimen. Häntä syytettiin liitosta saksalaisten
kanssa, väitettiin saksalaisten ostaneen hänet lehtineen päivineen,
jopa näytettiin kirjettä, jossa Jannsen muka 2000 ruplasta
myi itsensä saksalaisille! Pilkkalauluja hänestä kulki kädestä
käteen, Vanemuine-seurassa, omassa perustamassaan, hänen täytyi
tullessaan erääseen juhlaan kestää, että joukko talonpoikia erään
yliopistosivistystä saaneen nuoren miehen johdolla otti hänet vastaan
solvaisevalla laululla. Eräänä päivänä ripustettiin pikeen tahrittu
kana Jannsenin talon seinustalle: kana kun aina kaakottaa munittuansa,
niin muka Jannsenkin itse piti enimmän ääntä teoistaan! Vaino meni niin
pitkälle, että vuonna 1878 ammuttiin Jannsenin alakerran ikkunaan
laukaus, joka ei kuitenkaan ketään vahingoittanut.

Jos Jannsenin vastustajien tarkoitus oli mahdollisimman pian toimittaa
hänet pois taistelukentältä, onnistuivat he siinä täydellisesti:
syksyllä vuonna 1880 kohtasi Jannsenia verenvuoto aivoissa, josta hän
ei koskaan entiselleen tointunut, vaikka elikin henkisenä ja
ruumiillisena raajarikkona vielä vuosia senjälkeen.

Paitsi muistia, kärsi etenkin hänen puhekykynsä. Kohtalon oikku sulki
hänen puheliaan, naljailevan suunsa, muutti hänen ennen niin vuolaan
sanontansa vaivalloiseksi änkyttämiseksi. Omituista kyllä, unohti hän
etupäässä nimet, sekä paikan- että henkilönimet, oman poikansakin,
sensijaan muisti hän rakkaimman lapsensa nimen "Lydia" loppuun asti.

Koidula kirjoittaa käytyään katsomassa häntä halvauksen jälkeen
seuraavasti:

"Isä on nykyään ehkä hiukan hiljaisempi; puhekyky vain ei ota
palautuakseen, sensijaan muistaa hän tarkoilleen sairastumisensa
päivämäärän. Pienet viekkautensa on hänellä jäljellä, niinpä hän
kuuntelee nyt ovien takana, puhummeko raha-asioista. Samoin huvittaa
häntä suuresti nähdä minut sohvapöydän ääressä kirjoittamassa, hän
kuljettaa minulle hyvin innoissaan mitä takaperoisempia tavaroita.
'Lydia kirjoittaa', sanoi äiti hänelle. 'No, Luojan kiitos!' ja hän
riensi heti huoneeseensa tuodakseen minulle suuren kasan hyödytöntä
paperia. 'Tuossa on, minähän en enää voi!' Sitten hän kävelee
edestakaisin tai istuu nojatuolissa työtäni katsellen."

Kun seuraavan vuoden kesäkuussa hänen 25 vuotista kirjallista
toimintaansa juhlittiin Tallinnassa, oli hän itse kyllä läsnä, mutta ei
itse enää täysin käsittänyt, mitä ympärillä tapahtui, ihmetellen
väenpaljoutta ympärillään, kuunnellen puheita, joitten kiitosta ei enää
tajunnut, vielä vähemmän vastaamaan kyennyt, vanha, ennen aikojaan
murtunut mies.

Vasta kymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1890, tekee kuolema lopun hänen
surullisesta olemassa-olostaan. [Viimeiset vuodet asui Jannsen poikansa
tri Eugen Jannsenin luona. Muutamia kuukausia ennen häntä kuoli hänen
puolisonsa Emilie. Tuhansiin nouseva ihmisjoukko otti osaa Jannsenin
maahanpaniaisiin.]

Olisi ehkä ollut liikaa vaadittu, että Koidula aikoina, jolloin hänen
isänsä elämäntyö, -- ja samalla osa hänenkin omastaan, -- joutui
häpeäpaaluun, olisi osoittanut kylliksi mielensuuruutta ja älyn
laajuutta, nähdäkseen uudessa suunnassa jotain muutakin, kuin pelkän
hävittävän ja turmiollisen voiman. Että C.R. Jakobsonin myrskyinen
esiintyminen oli yhtä tarpeellinen Viron kehitykselle, kuin
Jannsenin rauhallinen puhdetyö, se peittyi Koidulalta epäilemättä
henkilökohtaisten loukkausten herättämään katkeruuteen.

Niinpä hän kirjoittaa:

"Jakobsonilainen kiihoitus kestää yhä, -- mahdollisimman häikäilemätön
ja pureva polemiikki! Kuinka luja hänen sanomalehtensä siveellinen
pohja on, sen voi typerinkin nähdä! Käyttäytyköön hän vain kuin
tuuliviiri, olkoon se hänen yksityishuvinsa!"

Jannsenia vastaan suunnatun ampumayrityksen johdosta on Koidula hyvin
kiihdyksissään:

"Eikö se ole kauheata, salakavalaa? Toinen kylmänväre toisensa jäljestä
kulki läpitseni, lukiessani tästä likaisesta teosta. Loppujen lopulta
näyttää minusta kuitenkin siltä, että koko juttu oli tarkoitettu vain
mielenosoitukseksi, sillä oikeastaan olisi heittiön kuitenkin pitänyt
luukunreiän kautta nähdä, että huone ei ollut valaistu. Nämä ovat nyt
jakobiinilaisuuden myrkkykukkia! Pois tieltä he tahtovat saada hänet,
he sosialistit ja nihilistit, se on selvää! Niin, Jannsenit ovat
sitkeää sukua, ja heidän muistelmansa tulevat olemaan mielenkiintoisia
lukea!"

Huomattavaa on, kuinka väärin Koidula arvostelee Jakobsonia, lukiessaan
hänet sosialistien joukkoon, vaikka Jakobson yhteiskunnallisissa
uudistuspyrinnöissään kokonaan nojautui maataviljelevään
talonpoikaissäätyyn, luokkaerokäsitteen ollessa hänelle yhtä hämärän,
kuin muillekin silloisessa Virossa.

Mutta on kuin yhä kasvava katkeruus Koidulan sielussa olisi hetkeksi
antanut hänelle takaisin entisen toimintahalun, niin kuolonkaltaiseen
uneen kangistunut kuin hänen elintarmonsa jo vuosikausia oli ollutkin.
Isän sairastuessa, jolloin lehden toimituksen uudestaan järjestäminen
osottautui välttämättömäksi, herää Koidulassa vielä kerran entinen
alotekyky. Vielä viimeisen kerran, oikeastaan ainoan koko avioliittonsa
aikana, näemme hänen ottavan osaa Viron julkiseen elämään, muutakin
kuin syrjästäkatsojana.

Jannsen oli jo vuotta ennen varsinaista sairastumistaan, tuntien
voimainsa vähenevän ja Sakalan kilpailun käyvän ylivoimaiseksi,
kutsunut lehtensä aputoimittajaksi poikansa Harry Jannsenin, joka juuri
oli palannut ulkomailta, sitä ennen opiskeltuaan Tarton yliopistossa
filosofiaa ja vertailevaa kielitiedettä. Mutta Harry Jannsenin häilyvä
epävakaisuus, jossa niin selvästi tuntui jannsenilaisen perinnöllisen
heikkouden ja rappeutumisen merkit, ei ollut omiaan kaikesta siihen
yhtyneestä lahjakkuudesta huolimatta, tällaisena voimaa ja arvostelevaa
harkintaa kysyvänä hetkenä vastustamaan yhä kiihtyviä jakobsonilaisia
hyökkäyksiä. Harry Jannsenin itsenäisin ajatus, kaikkien
Itämerenmaakunnissa asuvain kansallisuuksien yhdistäminen yhdeksi
baltilaiseksi kokonaisuudeksi, jota aatetta hän myöhemmin yritti
toteuttaa Tallinnassa julkaisemassaan "Heimat" lehdessä, oli sekin
kuolleena syntynyt suunnitelma, vailla elonvoimaa.

[Harry Jannsenin myöhemmät vaiheet ovat hyvin kirjavia. Hän on asunut
milloin missäkin, ollut mitä erilaisimmissa viroissa, samoin väleissä
milloin saksalaisten, milloin lättiläisten, milloin venäläisten kanssa,
kunnes vihdoin päätyi painoasiamieheksi Tallinnaan, eläen siellä
viimeiset vuotensa täydellisesti yksinäistyneenä ja katkeroituneena,
vailla kaikkea kosketusta virolaisien piirien kanssa, ja kuollen v.
1913 sydänkohtaukseen. Vaikea olisi ollut hänen vanhuutensa vähän
arkaan, varovaiseen ja hillittyyn olemukseen tutustuessaan, jonka
pääpiirteenä oli eräänlainen pehmeys ja epämääräisyys ilmaisutavassa,
kuvitella nuorta yltiöpäätä, jonka elämä kului rakkausseikkailuissa ja
kevytmielisyydessä. Hänen epäilemättä suuret lahjansa eivät osaksi
olojen särkyneisyyden, osaksi hänen oman keskitystä puuttuvan
luonteensa takia päässeet kehittymään, niinkuin olisivat ansainneet,
hänen jäädessään enemmän tai vähemmän siipirikoksi halki elämänsä. Hän
on julkaissut m.m. saksankielisen runokokoelman "_Liederbuch eines
Balten_", useita vironkielisiä runoja ja saksankielisen kokoelman
virolaisia kansansatuja. Naimisissa hän oli kahdesti ja jätti jälkeensä
kaksi poikaa.]

Niin vailla pysyvää tulosta kuin Koidulankin yritys säilyttää isänsä
lehden entinen johtava asema oli, on se sielullisesti kuitenkin
mieltäkiinnittävä. Hän lähtee Tarttoon, kokoo joukon nuoria,
yliopistosivistyksen saaneita virolaisia miehiä, -- miltei
poikkeuksetta teologeja, -- pitää heille innostuttavan, sytyttävän
puheen, jossa kuvaa isänsä kärsimää vääryyttä ja Jannsenin sanomalehden
tarpeellisuutta, pyytäen heitä yhtymään lehden ympärille sen
vakinaisiksi avustajiksi.

Koidulan kaunopuheisuus tartutti hetkeksi innostuksen kuuntelijoihinsa,
jotka yksimielisesti lupasivat muodostaa Eesti Postimiehen
kannattajajoukon. Mutta Viron kansallinen ilmapuntari ei siltä
kääntynyt tyyntä säätä kohti, se näytti edelleenkin myrskyä. Koidula
erehtyi ajasta, käytettävinään olevista kyvyistä ja vastavirtauksen
voimakkuudesta. Hänen isänsä lehti, taisteltuaan jonkun vuoden turhaan
Jakobsonin raskasta tykistöä vastaan, kadotti johtavan asemansa ja
alkavan venäläistyttämisen aikana melkein muunkin merkityksensä paitsi
kunniakasta nimeään.

Tämän jälkeen emme enää tapaa Koidulan nimeä missään julkisessa
virolaisessa yrityksessä. Hän käy kyllä kotimaassaan, -- Tallinnassa,
sisaren kodissa ja Tartossa, -- milloin siihen suinkin kykenee, ottaa
osaa isänsä kunniaksi vietettyyn juhlatilaisuuteen, samoin seuraaviin
yleisvirolaisiin laulujuhliin. Tallinnan laulujuhlaa varten hän
pyynnöstä vuonna 1880 kirjoittaa pienen näytelmänkin, "_Kosjaviinad ehk
kuidas Tapiku pere laulufidul käis_", (Kosioviinat tai kuinka Tapikun
väki laulujuhlilla kävi), aivan arvottoman, kirjallisesti mitättömän
tekeleen, joka muuten liian myöhään valmistuttuaan ei joutunutkaan
esitettäväksi. Mutta vaikka Koidula täten henkilökohtaisesti lakkasi
olemasta mukana kotimaansa yhteiskunnallisissa taisteluissa, ei
hän silti lakannut kärsimästä. Päinvastoin, hän on kärsinyt
monenkertaisesti jokaisen kansaansa kohdanneen iskun, kärsinyt sen
yksinään, voimatta kenellekään valittaa, keneltäkään odottaa
ymmärtämystä, kaikkein vähimmin lähimmältä ympäristöltään, kärsinyt
kädet sidottuina, tuntien kykenemättömyytensä auttamaan, mutta verta
vuotavin sydämin.

Melkein samoihin aikoihin, kun Koidulan elämä täten alkaa aine-osiltaan
hajautua, tapahtuu Virossa samanlainen ja yhtä auttamaton hajautuminen.

Vuonna 1882 kuolee C.R. Jakobson, äkkiarvaamatta, lyhyen lavantaudin
jälkeen, ainoastaan neljänkymmenen vuoden ikäisenä, ennen valtiollista
ja yhteiskunnallista hallaa, jolle hänenkään tulesta ja raudasta
rakettu henkensä ei olisi mitään mahtanut. Saman vuoden elokuussa
sammuu Tartossa Fr. R. Kreutzwaldin pitkä elämä. Viron henkisen
johtajan asema oli täten avoinna, mutta ketään nuoremmasta polvesta ei
ilmestynyt sen tavoittajaksi. Suuret toiveet, joita virolaiselta
taholta liitettiin 80-luvun alkupuolella hallituksen aloitteesta
Itämerenmaakunnissa toimeenpantuun hallinnon, tuomio-istuimen, koulujen
j.n.e. tarkastukseen, n.k. senaattori Manasseinin revisioniin,
toteutuivat kyllä tavallaan, mitä uudistusten laajuuteen tulee.
Laatunsa suhteen ne sensijaan epäilemättä valmistivat syvän pettymyksen
kaikille, joille kansallinen asia oli kallis. Niitten kärki oli tosin
käännetty saksalaista ylivaltaa vastaan, mutta ne muodostuivat samalla
panslavismin käsissä välikappaleeksi Itämerenmaakuntain suunniteltua,
täydellistä venäläistyttämistä varten.

Venäläistyttämisen fanfaarit, jotka kuolinkelloina uhkasivat nuorta
virolaista viljelystä ehti Koidula ennen kuolemaansa kuulla
maanpakosaarelleen saakka. Hänkin oli aluksi antautunut niitten
toiveitten lumoihin, mitkä Manasseinin tarkastus Virossa herätti.
Niinpä hän vuonna 1882 kirjoittaa lehtori K.A. Hermanille:

"Oi, että kypsä aika meidätkin kypsinä kohtaisi! Olkoon yksityiset
valmiit uhraamaan vakaumuksensa, jos sitä ei voida välttää, kunhan vain
_asiamme_ voittaa."

Koidula eli kuitenkin kyllin kauan nähdäkseen näitten toiveitten
raukeamisen ja aavistaakseen loput. Paljon oli sentään sellaistakin,
mitä hänen onneksi ei tarvinnut nähdä. Sellainen oli Virolaisen
Kirjallisuuden Seuran, _Eesti Kirjameeste Seltsin_, kohtalo, seuran,
jonka perustamiseen Koidula kerran kukkeimpana kesänään, nuoruutensa
täysissä voimissa, oli ottanut osaa. Se oli vähitellen muuttunut
kaikenlaisten puolueintohimojen ja henkilökohtaisten riitojen
temmellyspaikaksi, jota seikkaa hallitus käytti hyväkseen,
lakkauttaakseen sen vuonna 1893 kokonaan. Samankaltaiset
henkilökohtaiset riidat ja kasvava erimielisyys jouduttivat myös
kansallisen herätyksen helmalapsen, Aleksanterikoulun, kohtaloa.
Kansanvalistusministerin vaatimuksesta oli kerätyt rahat jätettävä
valtion huostaan; kansalla, joka ne oli kerännyt, ei ollut enää mitään
sanomista avattavan koulun opetusohjelmaan tai kieleen nähden. Ja niin
saattoi tapahtua jokaista virolaista sydäntä yhä vieläkin jäytävä
seikka, että Aleksanterikoulu vuonna 1888 avattiinkin venäjänkielisenä
ylempänä kansakouluna eikä ensimäisenä vironkielisenä korkeampana
oppilaitoksena, jonka perustamisen aate oli elähdyttänyt tarvittavan
rahaston vuosikausia kestänyttä keräystä. Virolainen laivayhtiö
_Linda_, johonka siihenkin oli satojatuhansia ruplia kansan varoja
pantu, tekee myös näinä onnettomina aikoina huonon johdon ja alkavan
taloudellisen ahdingon takia täydellisen vararikon. Odotetut
uudistukset pannaan vähitellen toimeen: ensin tulee oppikouluihin
opetuskieleksi venäjä pari vuotta senjälkeen samoin kansakouluihin;
tuomioistuin venäläistytetään, samoin kaikki paikalliset
hallintolaitokset. Virolaisen elämän tukahdetun, kuin kannenalaisen
sykinnän, tuntee vuosikausia vain laulun ja soiton ja elegisen,
hiljaisen runouden valtimoissa.

Koidula on nähtävästi paljonkin tästä kaikesta aavistanut ja siitä
kärsinyt, kuten hän kärsi kansansa hävittävistä puolueriidoista, hän,
joka kuten Antigone, olisi voinut itsestään sanoa: "En ole luotu
muitten keralla vihaamaan, vaan rakastamaan!" Mutta vähitellen hän
tunsi jäävänsä yhä enemmän syrjään, kuten luonnollista olikin. Niin
nopeissa näyttämövaihdoksissa kuin silloisessa Virossa, puoluetaistelun
aikana, jolloin henkilökohtainen, jokahetkinen puolustus oli ainoa,
joka joksikin aikaa taisi säilyttää aseman, hetkenä, jolloin kansa
tarvitsi suuremmassa määrin käytännöllisen älyn ja toiminnan miehiä,
kuin haltioituneita runoilijoita, oli Koidulan ajan pitkään mahdotonta
säilyttää elimellinen kosketuksensa kotimaahansa rikkomattomana. Pitkän
poissa-olon takia alkavat siteet löyhtyä, ja Koidula tuntea unohduksen
katkeruutta.

"Sulkeudun täällä Venäjällä kaikessa hiljaisuudessa kuoreeni, ja mitä
vielä lie vanhaa, aitoa viiniä jäljellä hengen ja sielun säiliöissä,
sen koetan yksinomaan lapsilleni perinnöksi jättää. Mitä siitä
otollisen maaperän puutteessa hukkaan joutunee, se on kai ollut
ylijäämä, kaupanpäällinen kourallinen, jota kukaan ei osaisi mihinkään
käyttää, koska meidän käytännöllisessä ja realistisessa ajassamme
järkevällä ihmisellä on jo rahtusestakin yllin kyllin."

Ja hän jatkaa:

"Jos Kronstadtista jonakuna päivänä saapuisi lyhyt sähkösanoma, silloin
itkettäisi minua sentään, tietystikin! Postimees-lehdessä ilmestyisi
lyhyt elämänkuvaus Koidulasta, hänen kirjalliset teoksensa saisivat
nähdä toisen painoksen, ja ehkäpä haltioituisi joku nerokas henki
runomuotoiseen muistokirjoitukseenkin. Aivan varmasti olisi ensi
laulujuhlan avajaispuheen johdantona pari ylistävää sanaa tai joku
rivi, 'unohtumattoman' runoista! Sillä välin olisi hyvin
ihmisystävällistä, jos te kaikki ette antaisi vastaisen
'unohtumattoman' täällä liian katkerasti kuolla unhoituksen kuolemaa.

"Älä unohda koskaan, ettei kukaan mailmassa huoli minusta täällä
kaukana Venäjällä. Toistan, että isänmaani todella voisi olla minua
kohtaan vähän kiitollisempi, jollen sitä petä, sillä minun täytyy
turvautua siinä suhteessa suuremmassa määrin luonteenlujuuteeni kuin
yhdenkään teistä."

Mutta toivoa tunnustusta, odottaa tukea silloiselta Virolta, jossa
kaikki hajautui, kaikki särkyi sirpaleiksi, jossa Jakobsonin kuoleman
jälkeen vallitsi vain sekasorto ja tunnussana: kaikki kaikkia vastaan!
-- se oli turha toivo. Silloinen Viro arvosteli kaikkia eikä kohottanut
ketään jalustalle.

Koidula jatkaa yhä yksinäistä kamppailuaan, ilman apua miltään taholta.
Hän kirjoittaa:

"Seurapiiriin, jossa liikun, kuuluu enimmäkseen syntyperäisiä
saksalaisia taikka sitten -- vakaumukseltaan saksalaisia, kuten Eduard,
joitten joukkoon minunkin johdonmukaisesti on lukeuduttava. Näin ollen
en tietenkään voi yksityistunteilleni antaa vapaata valtaa, jollen
tahdo kansallisuuskysymykselle uhrata puhtaasti inhimillisiä.
Yksityinen voi vakaumuksensa puolesta nälkään nääntyä. Mutta me naiset
emme ole kutsutut pelastamaan kansallisuutta, katkaisemalla
perhesiteemme."

Hän valittaa, etteivät veljet useimmin kirjoita:

"Olenhan täällä suuremmassa määrin eristetty, kuin yksikään teistä,
'keskellä naamioita ainoa tunteva sydän' sanoakseni kipeän totuuden
kulunein sanoin. Sydämeni on muuttua kylmäksi ja hengettömäksi
yksinäisyydestä ympärilläni, -- kylmäksi melkeinpä omaisianikin
kohtaan. Minun täytyy vain antaa, alati antaa, -- en koskaan saa
vaihtaa.

"En ymmärrä, kuinka Cäsar vain kylässä halusi olla ensimäinen. Minä
olisin mieluummin kotimaassa kaikkein viimeinenkin."

Ja toisinaan, tukehtumisensa tuntien, raskaan painon alta, kuulemme
hänen epätoivoisena huudahtavan:

"Minun täytyy, täytyy pysyä virolaisena, sisimmässä tunnossani, halki
elämäni!"


14.

Taas on edessämme Koidulan elämän täydellinen tapahtumattomuus. On
melkein turhaa yrittää asettaa jäljelle jääneitä kahdeksaa vuotta
aikajärjestykseen, sillä niitten kuluessa ei tapahdu melkein mitään.
Koidulan viimeiset elinvuodet ovat olleet yhtämittaista henkistä ja
ruumiillista kärsimystä, mutta hänen kohtalonsa oli hiljainen, neljän
seinän sisällä tappava, ilman näyttämöä, ilman suuria liikkeitä ja
ilman katsojajoukkoa. Ei tavannut enää häntä suuri kohtalonisku, -- ei
ollut enää ulkonaista, kaikkien tajuttavaa kärsimystä. Lapset
sairastuvat, tervehtyvät taas; kun kevät tulee, muutetaan laivalla
vastakkaiselle rannalle luotsikylään, syksyllä sensijaan laivalla
takaisin Kronstadtiin; kun asunto käy epämukavaksi, vuokrataan toinen.
Tulot vähenevät yhteen aikaan ja elämä kallistuu; säästetään, missä
voidaan, vähennetään menoja, -- ja huonot ajat menevät taas ohi.

Mutta Koidulan kirjeissä alkaa tästälähin kuulua varsinainen
traagillinen sävy, kuolemanaihe, kunnes se kaikkihukuttavana ja
ylivoimaisena hautaa elämän.

Eikä hän tee vähintäkään vapautusyritystä, ei ulkonaista eikä sisäistä;
kerta kaikkiaan on hän kadottanut otteensa elämään. Hän ei ole osannut
muuta kuin kärsiä ja kuolla.

Hän kuihtui hitaasti, mutta varmasti tappavasta myrkystä, joka on
ymmärtämyksen puute, tukehtui vahingolliseen, henkiselle elimistölleen
tuiki kelpaamattomaan ilmaan, henkisen hapen puutteeseen. "Halajan edes
yhtä raikkaan ilman henkäisyä, ja minulle tarjotaan miasmeja!" hän
huudahtaa. Hän näivettyi juurettomuuttaan, kuten omasta maaperästään
irtitemmattu, harvinainen ja loistava kasvi, joka pannaan kasvamaan
keittiökasvien joukkoon.

Hänen kärsimystensä joukossa on sanoin sanottavia, kuten isän sairaus,
selkkaukset kotimaassa, oma kivulloisuus, rahahuolia, avioliiton
sisällyksettömyys, mutta kaiken sanoin ilmaistavan alla on vielä
nimetön kärsimys, suurin kaikista. Ja tämä kärsimys tappaa Koidulan.

Hänessä oli ollut aina jotain liiaksi, "kaupanpäällinen kourallinen",
kuten hän nimittää kipinää, jonka palo eroitti hänet ympäristöstään.
Tämä kipinä oli kerran sytyttänyt hänen nuoren tytön sielussaan
sankarillisen liekin, se paloi hänen vapaushymneissään, siitä oli
laulujuhlan päivinä syttynyt hänen nuoren päänsä ympärille kansallisen
hengettären sädekehä. Se oli hänen harvojen ilojensa ja pitkän
kärsimyksensä lähde, nimitettäköön sitä miksi tahansa, runolliseksi
haltioitumiseksi, näkijäkyvyksi tai sairaalloiseksi hermotilaksi.

Koidula ei voinut elää, käytyään tarpeettomaksi.

Ja hän tunsi itsensä, varsinaisen itsensä varmaan tarpeettomaksi, niin
äiti ja puoliso kuin olikin. Herkin ja voimakkain hänessä oli vailla
vastaanottajaansa, hän oli yksin kauneusjanoineen, jonka nautintoja ja
kärsimyksiä hän ei voinut kenenkään kanssa jakaa.

Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä hän kirjoittaa:

"Melkein kokonaan harmaat hiukseni voisivat Sinulle, siskoseni, kertoa
pitkän tarinan, vaikka minulla tällä hetkellä on vähemmän kuin
tavallista suoranaisia sydänsuruja. Mutta entisyys on jättänyt tuiki
vähän jäljelle nuoruuden voimista, niin rajoitettuja kuin ne lienevät
olleetkin. Näin täyttävät jumalat aina toiveemme, vasta kun lahja on
viehätyksensä kadottanut, kaipaus uneen uupunut, ja elämän vihreys
kuolleiksi lehdiksi, feuille-morte, muuttunut. Tuskinpa mikään jaksaisi
enää sydämessäni herkempää toivetta herättää, ja niin monet
menneisyyden säveleet heläjävät hiljaa kuin unisoitto loppumattomasta
kaukaisuudesta yksinäisinä, hiljaisina hetkinä, -- ihmeellisinä ja
toisinaan tuskallisina."

Mutta tämä on vielä talttumusta, pari vuotta jälkeenpäin puhkaisee
raskasmielisen haaveilun selvä epätoivo:

"Lohduttomuus, toivottomuus itseni suhteen valtaa minut, eikä niitä
ehkäise enää muu kuin _velvollisuus_ elää. Mutta ketä hyödytän
oikeastaan? Ketä en vahingoita? Minua seuraa kirous, enkä jaksa enää
taistella sitä vastaan, elämä on muutenkin ylenmäärin tuskallista. Ja
kuitenkin täytyy minun elää, en voi vielä kuolla, vaikka tunnenkin
kaipuuta, joka on sanoinselittämätön."

"Jos minulle tänään tarjoisit lasillisen vettä, särkyisi lasi kai
siruiksi, minusta ei ole elämään muitten kanssa, minun täytyy vegetoida
vielä määrätty aikani, ja olkoon se -- mahdollisimman lyhyt."

"En näe mitään loppua, en mitään tulosta elämästäni."

Ja taas nuo raskaat sanat, lapiollinen multaa kuolleen nuoruuden
haudalle:

"Ich werde alt". (Käyn vanhaksi.)

Ja yhä uudelleen:

"Ich werde alt, Schwesterchen." (Käyn vanhaksi, siskoseni.)

Sillaikaa menee elämä menoaan. Lapset kasvavat, kaksi hentoa,
heiveröistä tyttöä, jotka usein ovat sairaina ja vaativat yhtämittaista
hoitoa. Koidula on epäilemättä rakastanut tyttäriään suurella ja
uhraavalla hellyydellä, mutta pelastamaan häntä perikadosta
ei ole edes rakkaus lapsiin kyennyt. Hän leikkii heidän parissaan,
itse hetkeksi suureksi lapseksi muuttuen, hän laulaa heille
tarttolaisia ylioppilaslauluja, hoitaa heitä vaivojaan säästämättä,
hän ompelee heidän vaatteensa. Siinäkin hän on oma itsensä,
epäkäytännöllisyydessään ja arkipäivävihassaan hän valitsee kalliita ja
kestämättömiä kankaita, silkkiä ja samettia, ja pukee lapsensa
punaisiin, nähdäkseen väriä ympärillään.

Mitä olikaan hänen koko elämänsä muuta, kuin yhä voimattomampi
vastalause arkea vastaan!

Toisinaan hän heittää yhtäkkiä kaiken vastustuksen ja antautuu suin
päin viholliselleen, arkipäivälle, ikäänkuin sielunsa turtumista
toivoen. Silloin hän keittää, paikkaa, parsii, hoitaa lapsia aamusta
iltaan ja nukkuu illalla loppuun väsyneenä, jaksamatta edes ajatella.
Kuukausmääriin hän omien sanojensa mukaan ei enää tiedä, miltä avattu
kirja tai aikakauslehti näyttää, millaista on koskettaa soittokonetta.
Mutta sittenkään hän ei ole mielestään kyllin kiinni. "Minun täytyy
paljon, paljon enemmän puuhata taloudessa kuin ennen, unohtaakseni
olemassaoloni ja saadakseni sen anteeksi."

Valonhetkiä Koidulan yhä hämärtyvässä elämässä ovat olleet hänen
käyntinsä nuoruudenaikuisten ystäviensä, kirkkoherra Jakob Hurtin ja
akateemikko Wiedemannin luona Pietarissa. Varsinkin Hurtin
vierasvaraisessa, valoisassa perheessä, jossa isännän jalostunut,
henkevä olento ja emännän etelämainen eloisuus tekivät olon kaikille
kodikkaaksi, oli Koidula aina tervetullut vieras. Täällä hän, vastoin
omaa tahtoaan kansansa elinharrastuksista syrjäänjääneenä, tapasi
Hurtissa samaan syrjästäkatsojan kohtaloon tuomitun, mutta siitä
huolimatta yhtä väsymättömän isänmaanystävän. Täällä on Koidula,
päästyään hetkeksi irti Kronstadtin ilmapiiristä, vielä viimeisiä
kertoja tuntenut hänelle niin ominaista älyllistä iloa, henkisen
liikunnon nautintoa, jota hänelle nyt enää niin harvoin oli
suotu. Ja joskus, vaikka harvoin, on hänen aito jannsenilainen
leikillisyytensäkin vielä lyhyenä ilotulituksena välkähtänyt, niinpä
hän kerran illallispöydässä aivan odottamatta alkoi ulkoa ladella
silloin juuri ilmestyneen saksalaisen Wilhelm Buschin pilarunoja,
erinomaisella muistillaan lausuen pitkiä runonpäitä, niin eloisasti,
että läsnäolijat olivat nauruun pakahtua.

Hurtien luo hän myös tuli eräänä syyspäivänä, pyytäen vain saada jäädä
pariksi päiväksi, ei muuta. Mykkänä ja valittamatta, voimatta keventää
sydäntään ja kantaen yksin elämänsä taakan, hän on viipynyt päivän ja
vielä toisen ja senjälkeen taas lähtenyt, sanallakaan itseään
ilmaisematta.

Mutta hiljaisuudessa taisteltujen päivien tuloksena ovat kai seuraavat
kuolonvalmiit, kärsimyskypsät sanat, jotka hän vuonna 1882 kirjoittaa
sisarelleen, lasten sairastettua tulirokkoa:

"Elämämme puhtaimmat kukat kuolevat lastemme mukana, muu kaikki ei ole
puolen kyyneleenkään arvoista, -- kaikki on turhaa! Oljenkorrenkaan
arvoinen ei olisi elämä ilman näitä armaitamme! Minulla ei ole enää
vähintäkään joustavuutta, -- kaikki olemassaolon harrastukset ovat
kuolleet. Vuosi tai pari vielä, ja viimeisetkin, syksyiset jäännökset
hyvistä ja vaikeista tuntemuksistani ovat kadonneet tylsän,
yksitoikkoisen elintavan ja kuolleen elämänkoneiston mustaan, sankkaan
usvaan. Vain lapset kytkevät minut vielä ulkonaiseen mailmaan, heille
antaakseni, mitä minussa yhä löytynee tukehtumatonta hyvää, on elämä
minulle vielä jonkin arvoinen."

Reunamuistutuksia eivät nämä sanat kaipaa.

Mutta Koidulassa oli kylliksi taiteilijaa: kun kärsimys oli
kärjistynyt, muuttui se runoksi. Maanpaossa puhkee hänen runoudestaan
uusi oksa, kärsimykseen ympätty.

Koidula on kirjoittanut kronstadtilaisesta vankeudestaan kokonaisen
sikermän runoja. Mutta kuinka toisenlaisia ovat nämä runot kuin ennen!
Isänmaa on yhä niittenkin aiheena, mutta isänmaa sellaisena, kuin
Koidula itse siihen suhtautui, kolmetoista vuotta kalvaneessa
kaipauksessaan. Jos hän nuoruutensa isänmaallisissa runoissa tulkitsi
tuhansien tunteet, niin tulkitsee hän nyt vain omansa, puhtaasti
persoonallisen ikävöintinsä. Tosin on näittenkin joukossa vielä joskus
tulisia kehoituksia, kaikuvia kuin etuvartion varoitushuuto yössä
vaaran hetkellä, niinkuin "_Ülesse unest_!" (Herätkää!)

    Helinal hüüab meid koidiku tuul,
    lehed kaebavad kodumaa puul,
    juuriku külge on kirve nad pann'd,
    ülesse unest, mu Eesti rand!

    Vuhinal vuhab kullide parv,
    kuula: eks hüüa püüdjate sarv,
    lääne ja põhjapoolt kogumas kõu,
    ülesse unest, nüüd Eesti põu!

    Ülesse, kuristik jalgade ees!
    ülesse, isamaa, nagu üks mees,
    kas sind ei hädaoht ärata veel,
    tõtake! Kodumaa käsi ja keel!

(Heleästi huutaa meitä aamutuuli, lehdet kotimaan puussa vaikertavat,
juurelle on pantu kirves, herää, Eestini ranta!

Haukkojen parvi lähenee suhisten, kuulkaa, eikö kutsu kiinniottajien
torvi, lännestä ja pohjoisesta nousee rajuilma, herää, Eestin sydän!

Herää, kuilu aukeaa jalkoihisi, herää, isänmaa, yhtenä miehenä, eikö
vaara jaksa sinua vielä valveuttaa, rientäkää, kotimaan käsi ja kieli!)

On kuin olisi Koidula vielä kerran pannut kimaltavan sotisopansa
ylleen, sanat välkkyvät kuin peitsien kärjet.

Tai kun hän kirjoittaa tunnetun sonettinsa, "_Laulu kohus_", (Laulun
pakko) täynnä kiinteää, kristallisoitua voimaa, ensi kertaa puristaen
"isänmaallisen paatoksensa sonetin rautaisiin kehyksiin" (Fr. Tuglas:
Kirjanduslik stiil), huutaen ikäänkuin etäiseltä rannalta ja sentähden
äänekkäästi sanansa:

    "Mu nõder luule, helise ja salva!"
    (Helise, heikko lauluni, ja iske!)

Tuntee, kuinka tihentynyt tunne ne on luonut, kuinka ne pääsevät
ilmoille kuin parahdus. Alakuloista on ajatella, ettei näitä
vartiohuuto ja silloin suinkaan kukaan kuullut, painettuina tai ei,
haihtuivat ne tyhjyyteen, unohtuivat, kuten oli unohtunut niitten
runoilijakin.

Mutta on toinenkin laji Koidulan kärsimysajan isänmaallisia runoja, ja
ne ovat enemmistönä. Ne ovat hänen maanpakolaisuutensa varsinaiset
runot, joitten alituinen kertosäe on toive päästä viimeiseen lepoon
kotimaan multaan. Se on Koidulan viimeinen isänmaanrakkauden ilmaisu,
aikana, jolloin elämä sitoi hänen kätensä ja sulki hänen suunsa,
jolloin kotimaa ei tarvinnut, ei muistanut häntä.

Lintu lentää pään päällitse, pilvi ja tuulet samoin, kohti
Maarianmaata, runoilija kysyy vapisevin sydämin niitten matkan määrää,
itse tuomittuna paikoilleen jäämään:

    "Mis kaebad sa,
    Eestimaa tütre helisev huul?
    Mis surub sind,
    Eestimaa tütar, et nutune seisad?"

(Mitä valitat. Viron tyttären helisevä huuli? Mikä ahdistaa sinua,
Viron tytär, että itkuisena seisot?)

Ja hän rukoilee kevättä viemään hänet mukanaan, runossa "_Igatsus_"
(Kaipaus).

    "Tule, oh kevade, tule ja too mind,
    elu siin külmab, ja uhke maailm,
    tarretand tiivaga väriseb voolind,
    tarretand laulud tal, surnine silm!
    -- -- -- -- --
    Anna siis aset mul, Eestimaa soopind,
    elu, ilmu mu südames!"

(Tule, oi kevät, tule ja vie minut, elämä täällä paleltaa, ja mailma on
ylpeä, vesilintu värisee kangistunein siivin, kangistuneet on laulut,
sumea silmä.

Suo mulle sijaa, Eestimaan suopinta, elämä, ilmesty sydämeeni!)

Mutta vihdoin vaikenevat kaikki muut halut ja toiveet, jäljelle jää
vain viimeinen: halu nukkua viimeistä untaan Vironmaan povessa. Kuinka
monessa, monessa runossa se toistuu:

    "Ristikese jaoks jaga
    paika põuel uhkele,
    sinu mulda luba panna
    väsind jalad puhkele!"

(Suo sijaa ristiä varten ylpeälle sydämelle, salli minun lepuuttaa
uupuneita jalkoja sinun mullassasi!)

Ei mitään muuta enää, kuin kaistale rakastettua maata, -- niin
vähäisiksi on elämä supistanut tämän sydämen suuret unelmat. Ei enää
kunnianhimoa, ei ihmissuosiota, ei sidettä satoihin sydämiin, -- vain
tämä, tämä viimeinen, -- kotimaan multa.

Mutta yhtävähän kuin niin moni muukaan Koidulan toiveista, toteutuu
tämäkään. Koidulan maanpako jatkuu kuolemassakin.


15.

Niin alkaa siis lähetä loppuaan elämä, joka ei pitkään aikaan enää ole
elämää ollutkaan, niin suureksi suunniteltu, niin ahtaaseen muottiin
mahtunut, niin korkealle tähdätty, niin joustavuudestaan lauennut nyt.
Liikunnon lakatessa herpautui liikuntoon luotu henki, kaikesta luonnon
tuhlaamasta rikkaudestaan huolimatta kuitenkin kykenemätön omin voimin
vapautumaan. Mitä puuttui tästä voimakkaasta, intohimoisesta,
kauneusjanoisesta ja sopusointuun pyrkivästä hengestä? Oliko sen olemus
liian teoreettinen, liian mielikuvituksellinen, todellista elämää
hallitakseen?

Mistä sen suuri passiivisuus kärsimyksessä ja oman elämänsä suhteen,
kaiken muun aktiivisuuden ohella? Voi syyllä sanoa olosuhteitten
murtaneen Koidulan, mutta hänen oman olemuksensa salaisesta
sairaalloisesta kokoonpanosta, sen peritystä, vähäisestä
vastustuskyvystä, riippui kuitenkin hänen lopullinen murtumisensa.

Hänen ylpeä ja kaunis sielunsa oli jo aikoja sitten lannistunut,
ennenkuin varsinainen ruumiillinen rappeutuminen alkaa. Päinvastoin voi
sanoa, että hänen ruumiilliset kärsimyksensä ovat viimeisinä vuosina
luultavasti olleet henkisiä suuremmat.

Koidulan pitkin avioliittoaan, mutta varsinkin kolmannen lapsensa
syntymän jälkeen heikko terveys näyttää erityisesti huonontuneen jo
vuoden 1881 lopulla. Hän valittaa kirjeissään väsymystä, jonka syytä ei
tiedä.

"En voi oikein hyvin, vaikka en olekkaan toden teolla sairas, tunnen
vain yleistä voimain vähentymistä, -- vanhuutta kai."

Niinkuin Kochien suvun sairaalloinen veri Koidulan elämän myöhempinä
aikoina pääsee valta-asemaan, niin on tautikin, johon hän lopullisesti
sairastuu, äidin suvun peruja, perheessä jo ennenkin hävitystä tehnyt
syöpätauti, johon sekä iso-äiti että isotäti olivat kuolleet, -- sama
tauti, johon myös muutamia vuosia myöhemmin sairastui ja kuoli Koidulan
ainoa sisar Eugénie.

Aluksi näyttää kuitenkin siltä, kuin jaksaisi Koidula voittaa tautinsa.
Taitava pietarilainen kirurgi suorittaa vuonna 1883 leikkauksen, joka
onnistui erinomaisesti, niin että Koidula ajottaisesti tunsi miltei
täydellistä terveyttä. Ja ikäänkuin luonto vielä kerran yrittäisi
uudistaa hänen hajoavan olemuksensa, odottaa hän pitkän väliajan
kuluttua, vuonna 1884, neljättä lastaan. Mutta hän itse oli jo liiaksi
kuoleman koskettama, voidakseen elämää luoda, ja lapsi -- poika Max --
syntyy elämään kykenemättömänä. Kuvaavaa on, ettei hänen kirjeissään
ole sanaakaan tästä myöhäisestä äitiydestä; toisten tietojen mukaan hän
on suorastaan hävennyt tilaansa. Vuotta jälkeenpäin hän jo sairastuu
uudelleen rintasyöpään.

Nyt alkaa hänen yksitoista kuukautta kestänyt ruumiillinen
kärsimyksensä. Leikkaus, jota taaskin yritetään, ei enää tehonnut,
taudin levittyä jo liian syvälle; varma ja tuskallinen kuolema oli
väistämättömästi edessä.

Koidula on kestänyt tautinsa suurella ja erinomaisella lujuudella,
hilliten itseään sekä lastensa että miehensä takia viimeiseen saakka.
Tehdäkseen miehelleen mieliksi hän on koettanut niinkauan kuin suinkin
taisi aina pukeutua päivällisajaksi, Michelsonin tullessa kotiin. Mies
puolestaan taas käytti koko vapaa-aikansa vaimonsa hoitoon, istuen
alati hänen luonaan, antaen morfiiniruiskutuksia, jotka eivät koskaan
sairaan mielestä olleet kyllin riittäviä. Kärsimättömänä on Koidula
odottanut miehensä tuttuja askeleita, osoittanut suurta iloa hänen
saapuessaan ja kiitollisuutta hänen hellyydestään. On ikäänkuin
lähestyvä kuolema aateloisi epätasaisen ja arkipäiväisyyteen uponneen
avioliiton hiljaisen sopusoinnun sävyllä, karkoittaen katkeruuden
Koidulan väsyneestä ja loppuun taistelleesta sydämestä. Emme kuule
hänen huuliltaan syytöksen sanaakaan, ei vähintäkään napinaa, hän on
täynnä anteeksiantoa kaikkia kohtaan.

Ollessaan vuoteen omana hän tahtoi, että alati istuttaisi hänen
luonaan; hän, joka vuosikausia oli tottunut olemaan sielullisesti
yksin, pelkäsi nyt yksinoloa, ikäänkuin jokaisen elävän olennon
läsnäolosta turvaa hakien. Hänen taipumuksensa seurallisuuteen,
ajatusten vaihtoon ei jätä häntä nytkään; tuskien väliaikoina tapaamme
hänet entiseen tapaan puheliaana ja vilkkaana.

Muuten kammosi hän vuodetta ja oli ylhäällä, milloin suinkin kykeni,
viimeiseen saakka rakastaen liikuntoa, joka oli ollut hänen
levottomalle sielulleen olennaisinta. Mutta yhä rasittavammaksi käy
pukeutuminen, keveimmänkin vaatteen kosketus tuntuu tuskalliselta hänen
ylen määrin aristuneelle ruumiilleen.

Ja heikkoja hetkiä tulee, jolloin itsehillintä lakkaa, eikä jää muuta
kuin ruumiillinen kipu, kärsimys, liian ankara hänenkin tottuneelle ja
kärsimyksessä lujalle sielulleen. Sellaisina hetkinä kuulemme hänen
rukoilemalla rukoilevan mieheltään yhä suurempia morfiiniannoksia,
jotka kuitenkin vain hetkiseksi kykenevät lievittämään tuskia. Eikä
puutu epätoivon tuokioitakaan, jolloin hän pyytää miestään
armeliaisuuden ja inhimillisyyden nimessä tekemään lopun hänen
kärsimyksistään.

Mutta pian tapaa hänet taas tyynenä, ihmeteltävän tyynenä, kaiken
itsekkäisyyden kuollessa pois, kaiken katkeruuden rauetessa. Hän alkaa
olla yhä kypsempi kuolemaan. Ei ajatustakaan itselleen, ei valitusta
varhaisesta poismenosta, ei täyttymättömistä suunnitelmista, ei
elämättömästä elämästä. Ennen kuolemaansa on Koidula vain äiti. Kaikki
muut ominaisuudet hänessä ovat taantuneet äidillisyyden rinnalla, joka
yksin uhmaa ruumiin päivä päivältä tapahtuvaa häviötä.

Keväällä 1886 huononee yhä hänen tilansa, mutta hän ei lakkaa kesken
kipujensa ajattelemasta lastensa tulevaisuutta. Hän puhelee miehensä
kanssa pitkältä tytärten kasvatuksesta, ja hän, itse nuoruudessaan
yksinomaan henkistä työtä tehnyt, niin vähän käytännöllinen nainen,
lausuu hartaimpana toiveenaan, että tyttäret kasvatettaisi
mahdollisimman käytännöllisiksi ja talousaskareissa taitaviksi.

Itsensä suhteen hän on valmis, mutta lasten odotettava orpous ei anna
vieläkään hänen ajatuksilleen lepoa. Tautivuoteellaan maaten hän
miettii miettimistään, miten kaiken järjestäisi. Sadat käytännölliset
seikat työntävät nyt niinkuin ennenkin syrjään hänen varsinaisen
ajatuselämänsä; loppuun saakka hän on arkielämänsä kahleissa,
tuskitellen epärehellisten palvelijain, velvollisuuksiaan
täyttämättömien emännöitsijäin kanssa.

Silloin tällöin hän kirjoittelee yön paremmin nukuttuaan kirjeen
omaisilleen Tarttoon tai Tallinnaan. Ja kirjeissä on yhä vielä sijaa
leikillisyydellekin, joka muistuttaa hänen tyttö-aikojensa
sanontatapaa:

"Katsohan vain, -- omakätinen kirje! Kolme päivää ei ole liikaa yhden
kirjeen kyhäystä varten, eikä tämä olekkaan Lyduschan ensimäinen, vaan
toinen kolttonen, sillä jo eilen lähti omakätinen kirjelippu Tarttoa
kohti. Lyduscha näyttelee nyt armollista rouvaa, aina miten tauti
milloinkin mielii."

Kevään edistyessä hän istuu mielellään päivänpaisteisella parvekkeella,
usein jo varhain aamulla, kello kuuden aikaan, ja lapset tuovat hänelle
joka päivä voikukkia ja tuomenterttuja. Niin hän näkee kevään --
viimeisensä -- kukkivan tässäkin muurikaupungissa. Ja hän ajattelee
Maarianmaata, jonka kevättä hän niin monta kertaa ja aina uudella
ihmetyksellä on odottanut, Maarianmaata, jonka multaan hän tahtoisi
päästä.

Mitä hän muistelee? Tarttolaistako kevättä, Emajoen paisuneita vesiä ja
ihmeellisen ihanaa valaistusta yli tulvavesien peittämien
rantaniittyjen, ensimäisiä keltaisia kulleroita ja paljain oksin
kukkivaa näsiäpensasta? Kasvaako kevät hänelle muistoksi toisesta
jäänlähdöstä ja keväästä, jonka hän kerran muitten mukana eli, hetkenä,
jolloin heimonhenki valitsi hänet tyyssijakseen? Onko mahdollista, että
sellainen aika on ollut olemassa? Paloiko hän kerran, oliko hän tuokion
aikaa pelkkää aineetonta tulta, sytyttävää jokaiselle, joka
läheisyyteen sattui? Oliko hän kerran kimmeltävä tähdenlento, kaunis
katsella, Viron hämärällä taivaalla?

Tällaisina päivinä hän on värisevin käsin paperilehdelle piirtänyt
viimeisen runonsa, joutsenlaulunsa "_Enne surma Eestimaale_" (Ennen
kuolemaa Virolle).

    Hinge pisaratest sulle
    pärga püüdsin kududa,
    hõlmad lahti hoia mulle,
    hinge ilu, Eestimaa!

(Sydämeni kyynelistä koetin sinulle seppeltä solmia; olkoon helmasi
minulle auki, sieluni ilo, Eestimaa.)

Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän suostuu miehensä pyynnöstä
valokuvattavaksi kotona salissaan, nojatuolissa istuvana. Hän pukeutuu
vartavasten nauhoilla ja pitseillä koristettuun aamunuttuun, päässä
pitsipäähine. Hiukset, ennen vapaasti valuvat kiharat, ovat vedetyt
sileästi korvallisille. Käsi on paisunut muodottomaksi, kasvot
sensijaan ovat terävän laihat, suun vinous silmiinpistävä, tummissa,
suurissa silmissä kuolontotisuus.

Talttumus ja huumori ovat vaikeita hyveitä, ja niin kirjoittaa Koidula
ennen helluntaita 1886 lyijykynällä sisarelleen:

"Kolmeen yöhön en ole saanut lepoa enkä rauhaa; senjälkeen parani
tilani, ja opium alkoi vaikuttaa. Istun parvekkeella, kaikki nukkuvat
vielä, ja minä ajattelen helluntaita, -- elänenkö sen vielä? Tuskin,
tuskin! Kuolla täysissä voimissa ei voi olla vaikeata, sentähden on
voimaa uhkuva nuoruus niin harvoin kuolemanarka. Mutta tuntea
yhtämittaa petollisen yön jäytävän, tuntea sen imevän kaiken
vastustusvoiman ja rohkeuden ja sitten kuihtua täydessä tajussaan
elinvoiman puutteeseen, -- olen aina rukoillut taivasta, että se
säästäisi minut ainakin sellaisesta _lopusta_, että _elämäni_ uhri
olisi sille riittävä. Se on nyt sentään osakseni tullut, Jumala ties,
minkä tähden."

Kesäkuun alussa hän kirjoittaa:

"Voimani vähenevät, enkä mitään niin pelkää, kuin että loppu minut
yllättäisi, ennenkuin tiedän lasten ja kotini olevan hyvissä käsissä.
En ole voinut hyvin näinä päivinä, helluntai oli minulle todellinen
kärsimysviikko. Ei niinkään tuskien takia, vaan koska en kestä edes
kesäistä ulkoilmaa, niin lämmin kuin se onkin. Olen alati uninen, enkä
kuitenkaan nuku öisin edes kahta tuntia kerrallaan: havahdan tunnin,
puolentoista jälkeen aivan hikisenä puolihorroksestani, vaipuakseni
taas puolen tai tunnin kuluttua samanlaiseen horrokseen. Aivan
sietämätön on tilani pienimmänkin ruuanrahdun tai vesikulauksen
jälkeen. Lopettakoon hyvä Luoja pian kaiken, minä puolestani itse jo
mielelläni tyydyn viimeiseen lepoon."

Vihdoin toteutuu hänen toiveensa, muuan naissukulainen saapuu
kesäkuussa, ottaakseen kodin ja lasten hoidon huostaansa.

Hän kertoo tavanneensa Koidulan ruokasalin sohvasta, vähissä pukimin,
suunnattomasti laihtuneena, niin että koko ruumis oli vain luuta ja
nahkaa. Kasvot olivat rutivanhat, eikä niissä enää näkynyt jälkeäkään
entisestä kauneudesta.

"Das Krankenbett ist jetzt meine einzige Heimat", (sairasvuode on nyt
ainoa kotimaani) Koidula sanoo Eugen-veljelleen.

Tästälähin alkaa tauti edistyä nopeata vauhtia. Koidulan viimeinen
kirje on päivätty 23 ja 24 p. kesäkuuta, kuukautta ennen hänen
kuolemaansa. Ja ihmeellistä kyllä, tässä viimeisessä tervehdyksessä
singahtaa vielä kerran kipinä huumoria, jonka Koidula isältään ja
kankurintytär Mallelta oli perinyt ja Fritz Reuterin koulussa
kasvattanut:

"Noitakammon ajat ovat jo aikoja sitten ohitse, eivätkä noidat nykyään
kuole kiireesti ja mukavasti polttoroviolla, vaan hitaasti, kuten
Lyduschasta voitte nähdä.

"Jouluun saakka tuskin enää elänen, se ei liene minulle eikä
lähimmilleni enää tietämätöntä. Toivokaamme sitä, sillä puolikuollut
ruumis, jommoisena siinä tapauksessa esiintyisin, olisi kaikille
kauhuksi ja inhoksi."

Koidulan veli Harry Jannsen, joka näihin aikoihin kävi häntä
tervehtimässä, kertoo hänestä seuraavasti:

"Näin luurangon, jota peitti ruskea nahka, silmät olivat ummessa,
huulilta kuului alituinen, hiljainen vaikerrus, vaikka sairas juuri oli
saanut morfiiniruiskutuksen. Sanoin: 'Kaikki palkitaan Sinulle kerran!'
Hän kuiskasi: 'En ole mitään ansainnut!'"

30 päivänä heinäkuuta vuonna 1886 kuolee Koidula vihdoin hiljaisesti,
"toiveetonna ja irtaumista ikävöiden."

[Koidulan arkku oli sisältäpäin koristettu ruusuilla, jotka iäkkäät
vanhemmat olivat kotipuutarhasta lähettäneet. Hän on haudattu
Kronstadtin saksalaiselle hautausmaalle, miehensä viereen, joka kuoli
lähes parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1907.

Koidulan tyttäristä harjoittaa vanhempi opintoja Pietarin
yliopistollisilla maanviljelyskursseilla, ryhtyäkseen myöhemmin
venäläisen talonpoikaisväestön valistamistyöhön; nuorempi on jo useita
vuosia asunut ulkomailla. Molemmat ovat saaneet saksalais-venäläisen
kasvatuksen.]


16.

Koidulan traagillisuudesta voi olla vain yhtä mieltä, siksi näkyvää se
on, pintapuolisestikin hänen elämäänsä tarkastaessa. Ristiriita,
epäjohdonmukaisuus hänen lahjojensa, kykynsä, edellytystensä ja
toiselta puolen hänen elämänsä kulun välillä, on räikeä ja
ohitsepääsemätön. On selvää, ettei hän koskaan kehittynyt täyteen
mittaansa, että hänen kuolemansa, niin pitkällinen ja hiljainen kuin se
olikin, kuitenkin oli ennenaikainen ja väkivaltainen; on selvää, että
kaikki, mitä omistamme hänestä, paraskin, vain on murto-osa siitä, mitä
hän sekä persoonallisuutena että luovana taiteilijana olisi voinut
antaa. Mutta huolimatta niistä yksityisistä traagillisista piirteistä,
jotka hänen elämänsä kulkua seuratessa ovat tulleet näkyviin, vaatii
hänen traagillisuutensa laatu vielä yksityiskohtaisempaa syventymistä,
esiintyäkseen mahdollisimman selvässä valaistuksessa.

Koidulan traagillisuus on kaikkea muuta, vaan ei voimakkaan tahdon
traagillisuutta. Hänen elämästään puuttuu tykkänään tällainen
päämääränsä viitoittanut, esteitä tieltään raivaava, ryntäävä aines,
jonka välttämättömistä yhteentörmäyksistä ympäristön ja vastakkaisten
voimien kanssa kasvaa alkuperäinen, voimasuhteisiin perustuva
traagillisuus. Hän ei ollut syntynyt mikään tietoinen suunnitelma,
valmis elämäntehtävä povessaan, jota toteuttaessaan hän olisi sortunut
ylivoimaista vastarintaa, vihamielisiä, ehkäiseviä voimia vastaan
taistellessaan. Emme tosin tiedä, millaiseksi hänen elämänsä olisi
muodostunut, jos hän yhä edelleenkin olisi jäänyt oman kansansa
keskuuteen ja joutunut puolueintohimojen hävittäviin pyörteisiin;
mahdollista on, että hänen traagillisuutensa silloin olisi jossain
määrin saanut aktiivisen leiman, joka siltä nyt puuttuu. Luonteen
kiihkeydestä päättäen, hän tuskin olisi malttanut tai edes voinut pysyä
tasapuolisena syrjästäkatsojana, vaan olisi intohimoisesti ja koko
tunnevoimallaan ottanut osaa taisteluun ja luultavasti saanut kestää
sen koko helteen, jolta hän nyt maanpaossa säästyi. Mutta niinkuin
hänen elämänsä nyt on edessämme, ei voi puhua mistään tahdon
tragiikasta. Päinvastoin, nähtävästi kuului tahto, sekä tahtomisen
kestävyys että voimakkuus, Koidulan vähimmän kehittyneisiin
sielunkykyihin. Ei voi minään hänen elämänsä eri jaksona sanoa hänen
tahtovan ja tahtonsa avulla vievän jotain perille, taistelevan tahtonsa
puolesta. Voimakkaasta, kapinallisesta tahdosta ei riipu hänen
ristiriitansa elämän suhteen. Paljon suuremmalla syyllä voisi
alleviivata, kuten jo on tapahtunutkin, Koidulan tahdon heikkoutta.
Lapsuudessa se ilmeni vaikeuksissa, mitkä hänellä oli voittaessaan
sairaalloista taipumustaan, mutta varsinkin Kronstadtissa, avioliiton
aikana, jolloin hänen tahdonvoimansa, jos sillä tarkoittaa toimivaa
kykyä, ilmenee kokonaan katkaistuna ja murtuneena, kykenemättömänä
vähimpäänkään ponnistukseen. Hänen vaistomainen liittymisensä
henkilöihin, jotka kuten Eugénie-sisar tai hänen oma miehensä, olivat
käytännöllisiä, tahdonlujia, tavallisessa, arkipäiväisessä
merkityksessä, eikä haparoivia, neuvottomia, kuten hän itse, todistaa
sekin tavallaan vastaavan ominaisuuden puutetta hänen omassa
luonteessaan. Hänen elämässään ei ole yhtään jaksoa, jolloin hän
tietoisesti, kaikki voimansa jännittäen, taistelisi ylivoimaista
kohtaloa vastaan.

Mutta yksinomaista passiivisuuden, tahdottomuuden traagillisuutta ei
Koidulan elämän murhenäytelmä myöskään ole. Hänen piirteensä eivät ole
heikon, värittömän uhrin, joka ilman omaa syytään sortuu ulkonaisten
kohtaloniskujen kovuudesta. Ulkonaisesti katsottuna ei ole Koidulan
elämä suinkaan traagillista, jos traagillisuuden mittapuuna pitää
ulkonaisia onnettomuustapauksia, suuria katastrofeja. Niitä ei Koidulan
elämässä ole, se on ulkonaisesti tasainen, uomassaan pysyvä,
porvarillisen naisen elämä.

Hävittävä ristiriita, johon Koidula ympäristönsä, olojen ja yleensä
elämänsä kulun kautta joutui, ei johtunut hänen tahdon- vaan
tunnevoimastaan, pitkin matkaa puheena olleesta haltioitumiskyvystä,
eksaltatsiolahjasta. Siitä riippui, että hän niin huonosti sopi
elämänsä puitteisiin, että hänen elämänsä muodostui niin
traagilliseksi, kuin se toden teolla oli.

On selvää, että tällainen ominaisuus, esiintyköön se kuinka
ihanteellisessa muodossa tahansa, kuitenkin poikkeuksellisen
kokoonpanonsa vuoksi on omiaan viemään omistajansa väistämättömiin
ristiriitoihin. Ympäröivä tavallinen elämä, joka on sovellettu
vastaamaan normaalitunteen mittakaavoja, antaa aniharvoin tilaisuutta
korostetulle, tahtoisi sanoa, dramatisoidulle tunnekyvylle, muualla
kuin näyttämön keinotekoisessa valossa. Se sallii sen vain
epätodellisena, varjomaisena leikkinä näyttämön palkeilla; niinpian
kuin se todellisuudessa, kouraantuntuvana, lähestyy, turvautuu elämä
heti moniin varokeinoihinsa. Se on jo alusta asti panssaroitunut
tällaista räjähdyttävää, laajennuttavaa ainesta vastaan, rokotettu
tällaisen elimistöään uhkaavan kuumetilan varalta. Se voi sallia
tällaisen kyvyn kehkiämisen ja esiintymisen suuremmassa määrin
vain erityisinä vaara- ja nousukausina, mutta sen terveen
itsesäilytysvaiston täytyy varoittaa sitä kulutusvaaralta, jonka
tämäntapainen ruumiillistunut tuli tuo mukanaan.

Tästä seuraa välttämättömyyden pakosta eksaltatsio-kyvyllä
varustettujen ihmisten tragiikka: he ovat harvoin tilaisuudessa, muuta
kuin tuiki lyhyenä ja rajoitettuna aikana elämässään, toteuttamaan
itseään, saamaan muotoa itselleen. Hyvin usein he eivät edes koskaan
pääse vuorovaikutukseen ajan ja ympäristön kanssa, jota heidän
tulisielunsa tarvitsee, heidän sisäinen liekkinsä, polttoaineen
puutteessa, joko sammuu, tai kuluttaa heidät itsensä. Mutta niissäkin
verrattain onnellisissa tapauksissa, -- ja niihin kuuluu myös Koidulan
elämä, -- jolloin heidän on sallittu löytää edes hetkeksi alttari aina
palavalle tulelleen, todelliselle ikuiselle tulelle, josta itämainen
maantiede kertoo, on aina vaara tarjona, että he loppujen lopulta
kuitenkin jäävät yksinään palamaan, sillaikaa kun hetkeksi syttynyt
elämä heidän ympärillään taas kääntyy tavalliselle radalleen.

Ollakseen täysin eheä, täytyisi näin varustetun ihmisen elämän olla
mahdollisimman lyhyt, sen täytyisi leimahtaa yhteen ainoaan tekoon ja
sammua sen mukana. Jokainen päivä, jokainen vuosi, joka pitentää
tällaista elämää, lisää sen traagillisuutta. Niin olisivat korkeat
jumalat olleet Koidulallekin suosiollisempia, jos olisivat suoneet
hänelle puolta lyhyemmän elämän. Koidula oli luotu vain huippukohtaa
varten, mutta yhtävähän kuin mikään muukaan ajallinen, voi ihmisen
elämäkään pysyä huippukohdassa muuta kuin lyhyen ajan. Koidulankin
elämä olisi voinut olla sopusointuinen, särkymätön vain yhdellä
tavalla: jos olot ja aika olisivat vaatineet häneltä niin suurta tekoa,
että siihen olisi mahtunut hänen sielunsa koko haltioitunut tunnevoima
yhtaikaa, koko hänen eksaltatsio-kykynsä yhdellä kertaa tapahtuva
pääomansijoitus. Niin lyhyt kuin Koidulan elämä suhteellisesti olikin,
niin liian pitkä se kuitenkin oli sisäisen sopusuhtaisuuden lain
kannalta.

Etsiessä sentähden vertauskohtia Koidulalle, sisaria tälle
virolaisuuden vestaalille, ei tule ensi sijassa hakeneeksi niitä
niitten naisten joukosta, joitten merkitys rajoittuu kirjalliseen
toimintaan. Koidula oli tosin runoilija, mutta hänen runoilijalahjansa
singahti vain säkenenä hänen kokonaisuudessaan palavasta sielustaan.
Paljon lähemmäksi hänen todellista olemustaan pääsee ajatellessa
naisia, jotka suurina henkisinä myrskyaikoina panivat koko elämänsä
vähentämättömänä uhriuurnaan, kuten muut kaulakoristuksensa ja
otsaripansa. Koidulan henkisiä sisaria ovat kristinuskon aamuaikojen
sankarillisesta marttyyriydestä säteilevät naiset, jotka astuivat
areenalle kuin häähuoneeseen. Hänen henkinen sisarensa oli ranskalainen
paimentyttö, joka isänmaan vaaran hetkenä sitoi miekan neitseellisille
uumilleen, näkyjä näkevän sielunsa käskyä kuunnellen. Ja Koidulan
sisaria oli Charlotte Corday, haltioitunut kahdeksantoista vuotias,
joka luuli surmaavansa vääryyden, surmatessaan Marat'n.

Koidulan sisin tragiikka oli, ettei elämä koskaan täysin vapauttanut
hänessä piileviä voimia taikka teki sen vain liian lyhyeksi aikaa.
Siihen yhtyvät ja siitä johtuvat kaikki muut hänen elämänsä
traagilliset säikeet.

Alituisessa irti arkipäivästä, irti aineesta pyrkimyksessään, jonka hän
maksoi elämällään, tuntee hänen ikuisen vapautushalunsa, hänen sielunsa
levottoman myrskylinnun siipien epätoivoiset lyönnit. Sellaisena hän ei
ole ainoastaan Viron kansallisen kevään symboli. Hänen korkeuksia
tavoittavassa ja siipirikossa kohtalossaan sykkii koko ihmiskunnan
ainainen ja avuton irti-maasta pyrkimys.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tähdenlento - Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home