| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Kotoisilla rannoilla - Runoja
Author: Nyman, Severi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotoisilla rannoilla - Runoja" ***
KOTOISILLA RANNOILLA
Runoja
Kirj.
SEVERI NYMAN [Nuormaa]
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1895.
SISÄLLYS:
Arvid Genetzille
I. ISÄNMAA.
Suomelle, kansalle
Oksaselle
Aug. Ahlqvistin hautapatsasta paljastettaessa 4/6 1893
Häme
Suomen päivä
Uutena vuotena 1892
Revontulet
Kööpenhaminan Pyöreässä tornissa
Kuolleista nousijain huomioita
Nikolai II:lle
II. ÄIDILLENI.
Äidilleni
Kaksi vuodetta
Viimeinen neuvo
Ainoa sukulaiseni
Pikku Emma
Pikku "huusholliska"
III. LEMPI.
Iltatunnelma
Kun ensi kerran
Jo kauvan sitten
Eräälle tytölle
Mun moniaalle matkat käy
Hän
Kas kuinka nyt taivas ruskottaa
Kotini
Ulapalla
Tunturin tyttö
Hyvästit
Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa
Tielläni kulkijoita
Kentiesi sä moitit
Vanhasta tallesta 1-10
IV. ERI ALOILTA.
Joulutervehdykseksi
Herra
Erilaisia säitä
Tähdet
Stuure-holvi
Kesäkuva
Kostialassa
Yksinäisenä hetkenä
Näköala Kremliltä
Näköala Uralin vuorilta
Hätäapulista
Mascha, permjakkityttö
V. KÄÄNNÖKSIÄ.
Vapauden kuolleista nouseminen
Läpi lauhan illan rauhan
Taaskin kyynel
Ylhillä tunturilla
Suomen ratsuväen marssi
H. Heinen lauluja 1-4
Kun kaksi eroaapi
Haltia
Jos aarteen etsijä oisin
Arvid Genetzille
(Sähkösanoma entisiltä oppilailta.)
Suomen kielen, Suomen mielen
Suomen kansan suora mies!
Kunniaksi maamme aina
kääntynyt on työs ja ties!
I. ISÄNMAA.
Suomen kansalle.
(Herää Suomen johdosta).
Arot Aasian muinen sä mittailit,
Poro sull' oli vain sekä sukset.
Kotaliedellä lastasi lämmitit,
Kun kuurass' ol' kodan ukset.
Oli taikoja tietosi, taistoja työs,
Ja synkkä se oli sun yös.
Ja sitten sä läksit lännemmäs,
Löit niitä, kun kulkuas esti.
Sä taistelit, sait yhä tännemmäs,
Ja vielä sun yötäs kesti.
Moni lapsesi tiellen lankesikin,
Jäi vierahan kahleisin.
Mut etpä sä kuollut kuitenkaan,
Oli synnyt sulla ja kalpas.
Sä aamua vuottaen eistyit vaan
Ja murtelit tieltäsi salpas.
Ja vihdoin, vihdoin koitti jo koi --
Mut kylm' oli aamusi, oi!
Oli halla ja nälkä ja rauhattuus,
Tok' hetkeä ei, jona horjuit!
Sun voimasi, laulusi ain' oli uus,
Ja niillä sä kuoloa torjuit.
Sä toivoit päivää selkenevää,
Mi tuskia lievittää.
Mut vielä sun vastahas hankittiin --
Oli holhonas vieras toinen --
Sun valtasi, kielesi vangittiin,
Oman lieden luon' olit loinen.
Ken uusia itkujas kuunteli, ken?
Sinä turvasit oikeuteen.
Oli niinkuin päiv' olis seljinnyt!
Ihastellen mailma sun huomas.
Hikes, vaivojes heelmät ne _sun_ oli nyt,
Ja Väinönlaulu on luomas!
Jo vartioääniä vahvoja soi,
Ne lohtua mielees toi.
Vaan on kuni taas uus synkeys sais --
Lopun Luoja ei sallinut tulla --
Ja taas sun päätäsi tallattais,
Mut vielä on synnyt sulla!
Ja vielä on uskosi horjumaton,
Ja lapsesi valveill' on.
Siis, Suomeni, kansani, synnyinmaan',
Ei sammune huomenes koittoon.
Sä Herää Suomeas laula vaan,
Ja oikean luota voittoon!
Elon virran ne luottehet suoniis luo,
Ja toivoa, hoivaa tuo.
1891.
Oksaselle.
(Lausuttu Aug. Ahlqvistin haudalla 23/11 1889).
Jo hautansa aukes,
Jo peittävi seppoa santa.
Käs' raution raukes,
Ja surren huokuvi ranta,
Kun kuusien alla hän uinuu.
Mut "säkenet" sentään,
Mitk' ilmahan nousivat yössä,
Ne vieläkin lentää,
Vaikk' ei ole seppoa työssä,
Vaikk' kuusien alla hän uinuu.
Ja loistaen kauan
Ne kertovat rakkaudesta,
Mi lämmitti rauan --
Ja raution raatamisesta,
Mi kuusien alla nyt uinuu.
Ja matkallansa
Yhä, luoden tulta, ne liitää,
Ja Suomen kansa
Se siunaten seppoa kiittää,
Mi kuusien alla nyt uinuu.
Aug. Ahlqvistin hautapatsasta paljastettaessa 1/5 1893.
Tän paaden alle,
Joka kylmänä kumpua painaa,
Sen kummun hiekkaan
On suljettu vainaa,
Yks seurasta Suomen lasten.
Mut paaden yllä,
Ja loitos ympäri senki
On niin kuni kulkis
Sen vainajan henki,
Yks Suomen henkiä suurin.
Ja paaden alla
Vilu viertävi vainajan tuhkaa.
-- Mut ympäri, yllä
Jos kylmätä uhkaa,
On niinkuin henki se haastais.
Ja ken haaston kuuli,
Sen voimaks' urheni mieli:
Näet hengen kieli
On _Suomen kieli_,
Ja aines on _Suomen valta!_
Ja taistelutyössä
Se henki on kansalla myötä,
Ja se syttävi tulta
Jos aik' olis yötä --
Ja Ahlqvist elävi jälleen.
Häme.
Oi katsos harjua korkeaa
Ja katsos peltoja noita,
Ves-vyötä katsos valtavaa
Ja kuuntele kuusikoita,
Suvitaivohon sitten silmäs luo
Kuva Hämeen sulla on tuo.
Ja kuule vielä kun kulkeissas
Sävel tuttava soi salotieltä,
Saat riemua uutta ja lohtua taas:
Se Suomen on, Suomen kieltä!
Omin äänin, vierahat yllättäin,
Se ain' on laulanut näin!
Ja sitten nähkös sä kansa tää,
Sen jäykkyytt' älkösi pilkkaa!
Maat tähkivän näet, ah, monta nää
Hien nieli ja hurmehen tilkkaa!
Se taistoja kylläkin koittanut on,
Mut sen jäykkyys voittanut on.
Sä kertoman kaunihin kuulitkos
Se jäänyt on kansan suuhun --
Kun sodan sorrossa, ahdingoss'
Se aapisen piirsi puuhun!
Silt' iso-viha jo kaiken vei,
Mut uskoa Luojaan ei!
Ja yössä myöskin se johdokseen
Sai taijan vain sekä loihdun,
Mut katsos kuinka jo korkeellen
Se nostavi tiedon soihdun! --
Häme herttainen! Ole onnekas ain',
Tätä soihtua valvo vain!
Kangasalan harjulla 9/7 1890.
Suomen päivä.
(Juhlaruno Tampereen arpajais-kansanjuhlassa Etelä-Hämeen
kansanopiston hyväksi 4/7 1895).
I.
Aamulla ani varahin,
Ensi koiton koittamalla,
Kun on usmia kosolta
Rannalla merellisellä,
Käyös kuuta katsomahan,
Päiveä tähyämähän.
Noin se nousi Luojan päivä,
Armas aurinko yleni:
Ensin kukkulat punasi,
Korkeudet kultaeli,
Valasi ylähät vaarat,
Tuikkaeli tuntureilla.
Ja kun kultas kukkuloita,
Ensi rastas raksahutti.
Loisti sitten loitommalle,
Yleni ylähämmälle:
Puiden latvat purppuroitsi,
Kukitti soreat kuuset,
Halasi humuvat hongat,
Kirkasteli koivikoita,
Rannan raidoissa rusotti.
Ja kun kultas metsäkummut,
Rannan raidoissa rusotti,
Jo heräsi leivonenkin,
Käkikin kukahti puussa;
Jo on aaltonen yleni
Vienosti väräjämähän,
Tuhannesti tuikkamahan
Rannalla merellisellä.
Vaan se nousi Luojan päivä,
Loisti yhä loitommalle:
Laskeusi laaksomaihin,
Alesi alankomaihin,
Loisti heinän helpehissä,
Nurmen kukissa kimelti;
Paistoi pellot päivärinnat
Sätehillä säihkyvillä,
Lämmitti noroiset notkot
Hengähdyksin hehkuvaisin;
Vilut viidakot herätti
Unistansa usmaisista,
Pyyhki sumut suo-peristä
Sekä hallat hettehiltä
Leyhkäyksin lämpimäisin,
Syleilyin sädehtiväisin.
Ja kun kultas laaksomaita,
Loisti heinän helpehille,
Silloin vasta luonto liikkui!
Silloin alangot elivät,
Laaksomaat iloa löivät!
Kuulkosi lehdossa rannan
Satakielen sylkytystä!
Taikka muissa metsiköissä
Tuhatkielin kiitosvirttä!
Katso, kuin helossa päivän
Nurmen kukat nuorentuvat!
Kas, kuin pellot paistehessa
Kypsyvät eloksi kansan! --
Silloin, suuren päivän saaden,
Auringon ani yleten
Itse kansakin havaapi,
Inehmokin ilmauupi
Työhön suuressa valossa! -- --
II.
Vuosisadat jo seitsemät
Noussut on päivyt maamme.
Ensin kukkulat kultas vain,
Hovia, kirkkoa kiillottain.
Laakson lapsoset empivät:
Yöhönkö kuolla saamme?
Mut ei yöhön ne jääneetkään,
Kohtalo ois se väärä!
Kuolema myöskään tullut ei,
Päivyt lämmitti, voiton vei.
Ken sai päivyen lämpiämään?
Se oli Luojan määrä!
Nyt kun alaha astahdat
Syvihin rivilöihin,
Silmäin siellä jo loistavan näät,
Huomaat hehkuvan poskipäät:
Syvät rivit ne havaavat!
Ei sitä kuoltuna öihin!
Tieto on tehona askareen,
Taito on puolet työtä.
Peikot valoa pelkäävät,
Tuhmat tietoa hylkäävät.
Tieto on tehona askareen,
Sillä on siunaus myötä.
III.
Mik' on kansan parahaksi, sepä sunkin parhaas on,
Mitä vaatii maasi tarve, sunkin tarpees olkohon.
Missä eespäin kulku käskee käsityksin käymähän,
Ellös poistu renkahasta, rivi sattuis särkymään.
Suvipäivää meill' on kyllä, kylvömait' on yli maan,
Rakkautta, rakkautta kasteheks on tarvis vaan!
Tarvis, että veli kohtaa veljeänsä hymysuin,
Eikä, toisen raataessa, erimielin erkauin.
Miss' on eespäin kansan mieli, mutta edess' uoma on,
Ensimmäisnä taakkas heitä täytteheksi suvannon!
Vähät vaikka työs on heikko, suureksi sen katsoo maas:
Lesken ropo tuopi sullen siunauksen kansaltas.
Kerran yhdeks yhtyy Suomi, kerta saadaan Sampo uus,
Kansan opin-ahjoiss' ompi Suomen suuri vastaisuus!
Silloin, kesän kirkkaan tullen, satakielet sylkähtää,
Silloin vasta luonto liikkuu, sekä järvet läikkyää!
Uutena vuotena 1892.
Oh, kuinka se sumeasti
Käy mielehen, tunteeseen,
Kun aattelin kylliks asti
Jo isänmaani kärsineen.
Kun aattelin murheen maljan
Jo kerran loppuvan,
Ja kukkuraisena jälleen
Se tyhjentääksesi tarjotaan.
Ei vielä saanehet kyllin
Ne jotka sun kuoloas huus',
Ne puhkois kylkesi vielä,
Ja ne särkisi vimmoin vielä sun luus.
-- -- Ah, vaimentaakopa vaivaas
Päiv' _uusi_, ja hoivanko tuo?
Ja kirkastaako se taivaas,
Vai uudenko pilven jälleen luo?
Ja voimia sullako riitti,
Jos jatkui vaivat vain?
Ja kestikö usko urhein,
Kuin ison vihan aikoinain?
Nää mietteet kiehtovi mieltä,
Mut vastausta en saa.
Yks aatos lohtua luopi:
Sun tietäs Jumala johdattaa.
Revontulet
On päivä poissa, ei hohda hanki,
Ja yöhyt uhkavi pohjolaa,
Ja vait on järvi ja virta vanki
Ja yllä pakkanen paukkuaa.
Mut kohta öisessä sankeassa
Jo taasen taivolla salamoi,
Ja päivä uusi on alkamassa
Ja koittamassa on uusi koi --
Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
Ja taivas kaarena kirkastuu,
Ja tuolla, katsohan, valokielet
Jo halki taivahan viskouu!
On niinkuin taistoa tulten julmaa
Tai valomerten tää myrsky ois,
Kun liekin leiskuvin pohja huimaa
Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss' --
Kuin Noan aikoina taivahalle
Sai Luoja kaarensa korkean,
Ett'ei hän vast'edes vetten alle
Hukuta kansoja kuolemaan,
Niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
Kun valot yölliset välkkyää,
Tääll' ettei aijota yöhön kuolla,
Ett' tahto Luojan ei ole tää.
1891.
Kööpenhaminan Pyöreässä tornissa.
Mä katson kauvas koilliseen --
Oh, mont' on matkaa tiellä!
Mä katson kauvas yli veen --
Oh, isänmaa on siellä!
Ja katseissani kaipaus
On niinkuin täyttäis rinnan,
Ja on kuin sitten siunaus
Sais yli meren pinnan!
Mä katson kauvan -- käännyn pois,
Näen Konge-joen taaksi,
Näen Sönderjyllannin tuskissaan -- --
Ja vieläkin kauvemmaksi!
1893.
Kuolleistanousijain huomioita.
Kun lehtiä kansani historian
Mä katselin kirjavia,
Ja seurasin retkiä, taistelujaan,
Ja turmia tuhansia,
Niin monihin kiintyi mieleni kai,
Mut yhtä mä sitten mietin:
Niin monta meistä kun Saksakin sai,
Ja niin monta kun Virohon vietiin.
Mut kaukana missä ne kaatuikin --
Vapautta kun taisteli kansa --
Ne palajaisivat, aattelin,
Pois kotia haudoistansa.
Ken nousis Lützeni-kummustaan,
Näkis kypsinä voiton laihot:
Näkis vapaan uskon ja valon maan,
Mut Suomehen johtuis kaihot!
Ken Virossa nousisi, orjien maas'
Kun silloin urhona kuoli,
Olot entiset siellä hän tuntisi taas --
Mut Suomehen kääntyis huoli!
1893.
Nikolai II:lle.
(Suomen perustuslakien vahvistettua).
Tuhansin kaikuu kiitostas,
Sen taivaan Herra ties,
Tuhannet tuntee oikeuttas,
Sä Oikeuden mies.
Tuhannet kiitoskyynelet
Mä vuotelevan nään.
Tuhannet ilon värehet
Suruhun synkimpään.
On aatos Aleksanterein
Sinulle pyhä myös:
_Mä kansaksi tuon kansan tein_.
Tää Sunkin suuri työs!
Siks siunausta, ruhtinas,
Suo Sulle tuhannet,
Ja siksi vuotaa tullessas
Nää kiitoskyynelet.
1894.
II. ÄIDILLENI
Äidilleni.
Sydäntäsi, äiti armas,
En voi koskaan unhottaa.
Sinä yksin kyynelillä
Kaipaat mua, kulkijaa.
Kasvosi on kalventanut
Suru munkin tähteni,
Riutunut on voimas, rintas
Muretusta lastesi,
Piennä edest' elämäni
Tuskissain kun vaikeroin,
Paljon silloin kärsit, valvoit
Millä sitä maksaa voin?
Monen kastoit kääretilkun
Jäsenehen kipeään,
Monet lauloit lempilaulut
Lohdutukseks itkevän.
Millä kostan vaivat kaikki,
Joita sitten nähnyt oot?
Mitkä oisi kyynel-öiden
Ilotonten palkkiot?
Et sä niistä, äiti armas,
Palkkiota vaadikaan.
Elosikin uhrajaisit
Edistääkses onnean'.
Kiitos sulle, kantajani,
Vaalijani, neuvojain!
Ohjett' olen monta saanut,
Kallihimmat sulta sain.
Kiitos sulle, sydämestän'
Kuvasi ei kuolla saa.
Sinä yksin kyynelillä
Kaipaat mua, kulkijaa.
1890.
Kaksi vuodetta.
Kaks vuodett' oli mun mökissäin,
Yks mull' oli, toinen äidilläin.
Ne oli niin lämpimät kumpikin,
Ja äitini pöyhi ne iltaisin.
Noit' armait', armaita iltojan'!
Mut voi ero-iltoa, murhettaan -- --
Ne vuotehet viel' on mökissän',
Mut toist' ei äiti nyt pöyhikään.
Ja myöhään, myöhään iltaisin
Lie pöyhimättä se toinenkin...
1890.
Viimeinen neuvo.
Kai nyt, kun luotasi läksin,
He kertovat lapsestas,
Ja kaiketi monta kertaa
On katkera kuulemas.
Kentiesi jo tänään kuulet
Mun lietona langenneen,
Ja huomenna ehk' on lapses
Jo horjunut uudelleen.
Kentiesi he kertovat sullen
Kurjuutta ja vaivaa vain,
Ja kyynelkylpyjä paljon
Mun maailmanmatkaltain.
Mut totuudesta jos kerran
Mun kertovat poikenneen,
Ett' astelen vilpin tietä
Ja unhotan oikeuden,
Oi silloin älkösi usko,
On valhetta kuulemasi
Näin viime neuvosi, äiti,
Ei unhotu lapseltas.
1892.
Ainoa sukulaiseni.
Jo kansakoulua pienenä käydessäin
Mä usein Riikan mökkihin yöksi jäin.
Kun ilt' oli myöhäinen tai tuiskusi tiellä,
Niin suojaa aina mä löysin siellä.
Hän usein silloin kerskasi porstuataan,
Niin kaunis ei muka lie sali ruhtinaan:
_Lumtvalkea_ siin' on lattia -- kynttilöinä
Oli taivahan tähdet talviöinä.
Ja huoneessaankin siell' oli komeaa:
Pilareita kaks näit keskellä lattiaa.
Kuin Simson niihin jos oisit tarttununna,
Niin mökkihin oisit hautautunna.
Hän mulle antoi vuotehens olkisen
Ja itse silloin siirsihe uunillen;
Mut liian kylmä jos mull' oli vuoteessansa,
Mä uunille kiipesin eukon kanssa.
Mont' yötä siellä hän istui kylmissään --
Välin puut' ei ollut uunihin yhtäkään --
Mut jouten ei hän istunut valvehella,
Taas sukk' oli valmis aamusella.
Ja rakkain hälle, riemuna vanhuuden,
Se kahvipannunsa ol' kakskuppinen;
Jos nälkääkin välin kärsi ja taudin tuskaa,
Tok' kahvia häll' oli aina ja nuuskaa.
Hän rattosa ain' oli, valmis riemuamaan,
Vain harvoin kyynelen näit hänen kulmillaan,
Vain silloin, kun rovon annoit puuttehesensa,
Näit kyynelen vierivän poskellensa.
Tuo poski, nyt vaikk' uurtama kurttujen,
Myös kerran ol' silosempi ja ruusuinen,
Mut silloin, nuorna jo, ruusut kyynele peitti,
Kun petteli kulta ja sitten heitti. --
Ja uuniltansa hän lauleli laulujaan,
Tuot' armast' ääntä en unhota konsanaan.
Kun vielä laulua oivaa kuulen milloin,
Mä Riikan laulua muistan silloin.
Pikku Emma.
Ne ovat niin hyvät nuo lapsoset,
Niin rakkahatkin, että,
Kun viel' on lyhyet hamoset,
Ja käyvät kymmenettä.
Mä muistan vieläkin, Emma, sun
Niin pikkuruisna tuona,
Kuink' oiva ystävä olit mun,
Kun milloin kävin luona.
Kun helmahani kiikkumaan
Olit päässyt juosten juuri,
Ja hellämielin halaamaan,
Niin onnes oli suuri.
Ja kuinka välin, kun erottiin,
Oli silmäs kyyneleillä:
"Voi, miks et sinä käy useemmin,
Ja miks et sä asu meillä?"
Nyt kuinka ne muuttunut lieneekään
Nuo ystävyyden suhteet,
Mut Emma istuvi mielellään
Nyt yksin iltapuhteet.
Hän istuu hiljaa ja uneksii,
Ja mieli on hieman arka.
Niin, miks olet kasvanut immeksi,
Sä entinen lapsi parka!
1895.
Pikku "huusholliska".
Katsos pikku "huusholliskaa",
Toimess' on jo varahin;
Kyökissä hän puuhaa, tiskaa,
Ruoka syntyy parahin.
Aamulla jo päälle hellin
Kahvipannut laitetaan;
Päiväks taas hän keittää vellin
Taikka puuron, kuinka vaan.
Keitä, puuhaa, tyttö tyllä,
Taitos ei oo tarpeeton!
Suurten tyttöin sulta kyllä
Oppimista paljon on.
1889.
III. LEMPI.
Iltatunnelma.
On Kaarna niin kaunis ja tyyni,
Ilt'-aurinko mailleen saa,
Satakielet riemuiten laulaa
Ja poppelit tuoksuaa.
Mä laivan kannella istun
Ja iltoa ihailen,
Ja laivan kannella myöskin
On ihana neitonen.
Kuin Kaaman kalvossa tähti
Niin syvältä välkähtää,
Niin, neito, kulmies alta
Sun silmäsi säihkyää.
Ja kun poskeis hohtoa varjoo
Sun kutries tumma yö,
Ah, silloin rauhattomasti
Sun luonas rintani lyö.
Kuink' armast' oisikaan mulla,
Kuink' ihana ilta tää,
Jos suomea haastais huules,
Jos Suomen ois rannat nää!
Kaamajoella kesäk. 1889.
Kun ensi kerran.
Kun ensi kerran rakastuin --
Se tapahtui jo melkein lassa --
Niin enkeliks tuon tytön luin,
Ja itse olin taivahassa.
Ah, näin jos laita ollut ois!
Mut sitten mulla silmät aukes,
Mä taivahasta syöstiin pois,
Ja ihmislapseks impi raukes.
Mut miks, kun vielä hänet nään,
Niin mielelläin mä viivyn, miksi?
Kun katsoessa silmiään
Vois vielä luulla enkeliksi...
1888.
Jo kauvan sitten.
Jo kauvan sitten, kun vaihduit pois,
Sä nuoruusaikojen kulta,
Ja on kuni heikkona kaikuna sois
Vain muistokin säilynyt sulta.
Mut milloin ne muistot saapuukin,
On niillä niin lämmin tuokse,
On niin kuin palata tahtoisin
Tuon ensi armahan luokse.
1889.
Eräälle tytölle.
Ens' kerran kun sinun silmäsi näin,
Näin ett' olit sievä impi,
Olit silloin sie jo mun mielestäin
Mont' impeä kaunihimpi.
Ens' kerta kun sitten kahdestaan
Mä kangasta kanssas kuljin,
Niin paljon muuta, kuin katsees vaan,
Ma syömeni pohjaan suljin.
Ens' kerran sitten kun suudeltiin,
Ja sä rintaani laskit pääsi...
Mä aavistin ja mä tunsin niin,
Ett' taivas sun mullen sääsi.
1892.
Mun moniaalle matkat käy.
Mun moniaalle matkat käy,
Yks tänne, toinen sinne.
En ennakolta tiedäkään,
Mi tie mun vie, ja minne.
Mut minne tieni johtaakaan,
On suora se tai väärä,
Mun aatoksillain aina vaan
On sama matkan määrä.
Ne käyvät omaa kulkuaan,
Jos kierrän merta, maita, --
Ne kulkee aina kullan luo
Niin kummasti on laita!
1894.
Hän.
Sä kaikista parhain päällä maan,
Sä kallein kaikista muista,
Mun aatoksein sinun luonas on vaan,
Ei mieleni pois sua suista.
Sua siunaan aamuisin noustuain,
Ja töissäni, toimissani,
Ja illoin mulla on vuoteellain
Sun nimesi huulillani.
Sä oot mun tähteni öisin tein,
Mun onneni, aarteheni,
Mun kaihoni ja mun kyynelein --
Mun omani, ainoiseni.
1892.
Kas kuinka nyt taivas ruskottaa.
Kas kuinka nyt taivas ruskottaa,
Ja ilta on hämärässä,
Ja kuinka ne veet niin tyynenä on,
Ja lehdet on lepäämässä! -- --
Ja vesi kun kultina kiilteli noin,
Ja sen kalvossa varjot uivat,
Niin sunkin poskesi, vierelläin,
Niin vienosti punertuivat.
1893.
Kotini.
On koti pienoinen mulla,
Mä kultani kanssa sen jaan,
Se on niin herttaisen hauska,
Kuin asunto onnen maan.
Ja luoksemme aamust' iltaan
Yks' hellä hengetär saa:
Kera mun ja kultani täällä
Näet Rakkaus asustaa.
Ja mä tunnen iloa, rauhaa.
Ken onnellisempi ois?
Tätä pesääni pienokaista
En linnahan vaihtais pois.
Ja Dagmar kultaselle,
Jok' iloa mulle tuo,
Suo, Luoja, onnea paljon
Ja siunauksesi suo!
1894.
Ulapalla.
Mä ulapoita pitkin
Sun saattelen, kultasen', --
Ja sä heityt niin iloisesti
Mun kanssani matkoillen!
Tuo ulappa kuvan luopi
Mun elämän matkoistain:
Näet aaltoja vaahtopäitä,
Ja maata, maata ei lain -- --
Itämerellä 1894.
Tunturin tyttö.
Kuin meri Norjan rannikolla
Sun tumma tukkas aaltoaa.
Kuin ruusut Norjan laaksoloissa
Sun poskeis ruusut ruskottaa.
Kuin taivahallas päivä katsoo
Keskestä ylhäin maisemain,
Niin hehkuu silmäs, haastellessas,
Kun astut sorjana rinnallain.
Sä kerrot kesiä, kukkasia,
Ja vuonoin läikkyä sinervää,
Ja kukkuloita ja ikilunta,
Ja kuinka vieremät vihertää.
Ja miks niin kummasti povi nousee
Laella tunturin huokuissaan!
Sä kerrot virtojen vilppautta,
Ja ikinuoruutta Norjan maan.
-- Ah, kuules, tunturin tumma neiti,
Sä lehdon vieremän sorjin puu:
Kun katson silmihis, suortuvihis,
Niin maasi kauneus unhottuu.
Veum 15/1 1894.
Hyvästit.
Mä heitän sun hyvästi, tyttö,
Sinä katselet kyynelin,
Ja mä näen sun viimeisen kerran
Niin pitkihin aikoihin.
Mä heitän sun hyvästi, tyttö,
Ja Jumalan huomioon.
Hän kaikki sun toimes ja työsi
Ja askeles siunatkoon.
Sä olet niin kallis mulle,
Nyt meri kun kajastaa,
Ja sä olet niin kallis jällen,
Kun purteni palajaa.
Mä heitän sun hyvästi, kulta,
Ei aavat huoleta lain:
Mä muistelen Lemmen saarta,
Ja sin' olet valkamain.
1893.
Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa.
Niin kauniisti, kuin lammen laine kirkastuu,
Kun aamun ensi hohde siihen laskeuu --
Niin vienosti, kuin illan leyhkä hengähtää,
Kun luonto uneksien vartoo hämärää --
Niin hiljasti, kuin päivä yötä koskettaa --
Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa
On kullassain, kun hän suo mulle suudelmaa.
1893.
Tielläni kulkijoita.
Jo monta mun tielläni kulki,
Joill' ollut paljokin ois,
Ja moni mun unhotti poies,
Ja monta mä unhotin pois.
Ja yhdellä kullat kiilsi
Ja hohteli helmyet,
Ja yhdellä silmät säihkyi
Ja hipiät hienoiset.
Ja yks oli tiedoin tarkka
Ja aate häll' oli uus,
Ja yhdellä synnyt suuret
Ja kunnia, kuuluisuus.
Mut yhdelläkään ei ollut
Sun suuria aarteitas:
Sun mielesi puhtoisuutta,
Ja sun vienoa rakkauttas.
1892.
Kentiesi moitit.
Kentiesi sä moitit lauluissan'
Näin lyhyttä sisällystä.
Niin, muutahan niiss' ei olekaan,
Kuin lempeni selitystä.
Mut kuhunkin näihin pienoisiin
On sykkinyt hieman rinta...
Ja ainehena on kussakin,
Mitä mulla on ihaninta!
1893.
Vanhasta tallesta.
Es ist eine alte Geschichte,
Doch bleibt sie immer neu.
Heine.
1.
Nää soinnut, jotka nyt sullen saa,
On pieniä puhdetöitä,
Mut kuinka se työ oli tuskaisaa,
Ja kuinka se vei multa öitä!
Oli kuin olis niissä nyt hukkunut pois,
Mitä mull' oli kalle'inta,
Kuin nuoruustoivoni ollut ois
Jok'ainokaisen hinta.
Ja siksi ne silloin syntyissään
Niin syvähän syöntä koski,
Ja siks niin vuoteli silmistän',
Ja siks niin kalpeni poski...
2.
Kas kuinka se liikahti virran ves',
Kun lintu sen kalvohon laskeutui,
Ja kuinka se aaltosin värjyy nyt,
Kun lintu sen kalvoss' ui.
Ja pois kun se lentävi, toisaallen,
Ves' virran jällehen värjähtää,
Mut ennenkuin tyven ehtivi taas,
Väre kauvaksi kalvoon jää.
8.
Sua käsissäin öisin kannellut
Ja hellinyt helmassain,
Enin lempinyt sua kuin ketkään muut,
Kuin ainutta onneain.
Minä ymmärsin sinun aatteitas,
Sun henkeäs hehkuavaa,
Sinä kerroit mulle, mä sullen taas
Mont' outoa maailmaa.
Sun luonas aina mun aikehen'
Nous' määrihin korkeisin.
Sun kanssasi tuns' sydän kaiken sen,
Mit' on tuntenut hienoimmin.
Ja kaikki ne uudet maailmat,
Mihin läsn'-olos hengen loi,
Ne pirstuivat ja ne hukkuivat
Ja tokko ne ehjetä voi!
4.
He syitä kylläkin sullen
Mun kuulteni syytelevät,
Ja teeskelijäksi mullen
Sua näyttää pyytelevät.
Ja syytöksensä mä siedän
Sen lohduksi luulevat --
Mut itse mä kyllin tiedän
Sun rintasi liikunnat.
Mä näinhän ne monta kertaa,
Kun yhdessä kuljettiin,
Näin poskihis nousevan verta,
Ja nous välin kummankin.
Ja mä näin sun poskies väikyn,
Kun kanssani leikkiin sait,
Ja mä näin sun silmäsi säihkyn,
Kun luonasi istuin vait;
Ja kun kuni lapsosen liedon
Käs'arsin mä nostin sun,
Sain tuntehistasi tiedon,
Kun silmihin katsoit mun.
Ah, näinhän sen aamuin, illoin
Ja kirkkain kuutamoöin,
Ja sitten... mä näin sen silloin,
Kun viimeksi kättä löin.
Kun kyyneletönnä mä itkin
Ja lausuin kiitokset,
Ja sun vuos' poskias pitkin
Niin kirkkahat kyynelet.
5.
Yht' uskollisna me kohdataan,
Kuin entis-aikana tuona,
Nyt vaan on unien morsian,
Taas viimes-yön' oli luona.
Hän koski poskin mun poskeain,
Niin hienosti, hiukan verran,
Ja kiersi käden mun kaulahain,
Hän näin teki ensi kerran.
Ja oli kuin anteeks pyytänyt ois
Ja sitten se jälleen haihtui.
Tuo valhemorsio vaihtui pois,
Niin -- miksi se sitten vaihtui?
6.
Hymyellös taas hymy kirkas tuo --
Se vielähän tallell' ois? --
Niin taas olen valmis mä unhottamaan,
Sä ett' olet multa pois.
Luo puolehen' silmäs, mä unhotan
Pois sieluni huokailut.
Mä senkin unhotan, sinä ett' oot
Mun kerran unhottanut.
Käy helmahan sitte, mä leikitsen
Sun tummilla hapsillas.
Oi armas, kuin tämä hetkinen
Ois surkean autuas!
7.
Sun yks oli arkoja puolias:
Kun kyhäilyjäs koskin,
Tai keksin runon sun laatimas,
Sä vastasit hehkuposkin.
Sä uhkasit varsin laata pois,
Et haastele mulle laisin;
Et tunnetta yhtä sä ilmiin tois,
Mä sulle kun ilkkuaisin.
Ja sä olit niin kaunis ja kaihoinen,
Kun katselit kulmais alta,
Ja mä ilkkunut en -- ja sä tiesit sen,
Kun katselit kulmais alta.
8.
Oma tiesi on sulla ja määräs nyt,
Jota kohti sä onneen käyt,
Mut tähtesi lienee hämmennyt,
Kun horjuvan tielläs näyt.
Mun nähteni onnes Eedenihin
Sä katsoa koit hymysuin,
Mut kuinka sun silmäsi väikkyikin,
Mä katsehes kulkua luin:
Oi kuinka se sieltä nyt etsinyt ois
Ihanteita ja toiveitaan!
Mut pettyneenä se kirposi pois,
Maa autio, tyhj' oli vaan.
Ja katsehes luin minä toisenkin,
Se arkana mullen sai...
Ja sitten se peittyi kyynelihin,
Ja munkin tummeni kai.
9.
Me yhdessä vieläkin astellaan
(Näet, ystävät ainaiset),
Ja yhtä ja toista me haastellaan.
Välin sitten sä vaikenet.
Ja sun vaietessasi vilkahtaa
Tuhat muistoa sielussas.
Yks huomaamattasi ilmiin saa,
Ja mä vuoroon vaikenen taas.
Ja mun vaietessani vilkkuu myös --
Tuhat toivoa sielussain,
Tuhat toivoa, niin kuni tähteä yöss',
Mut lentotähteä vain.
10.
Kuin kesän jälkeen kauneimman
Saa talvi sekä lunta,
Niin toivot, päivän kirkkahat,
On usein öistä unta.
Ja sinusta mä uneksuin,
Kuin kanssas kuljin hetken.
Mut muistot vielä mieleen tuo
Tän unten taikaretken.
Ne viivähtää ja laajenee,
Ja luovat lemmen-lahden,
Ja auterissa aamukoin
Me soutelemme kahden.
Ja usmat juuri punertuu,
Ja päiv' on nousemassa,
Ja ensi rastas laulahtaa,
Ja puut on purppurassa --
Mä uneksin -- ja havahdan,
Ja kaikki, kaikk' on poissa,
On iltahämy marraskuun,
Ja lunta ikkunoissa.
IV. ERI ALOILTA.
Joulutervehdykseksi.
On saanut suuri hetki,
Ja aik' on täyttynyt.
Vuos'-sadat, tuhannetki.
Ylähä silmää nyt.
Jo valot verrattomat
Taivaalla välkähtää,
Ja enkel'-laulut somat
Kautt' ilmain helkähtää:
Suloista seimen lasta
Nyt käykää katsomaan,
Maailman ruhtinasta
Maisessa kehdossaan,
Hänt' ylintä, mi tänne
Sai orjan muotohon!
Omanne, ystävänne
Jumalan Poika on. --
Yö aikain päiväks vaihtuu
Tullessa Taivaisen,
Ja köyhän kipu haihtuu,
Ja murhe vaivaisen.
Lahjaksi Hälle anna
Sydämes, lapsi maan!
Kiitostas riemuin kanna,
Ylistä armoaan!
1891.
Herra.
Häll' yhteiskunnass' on tärkeä työ,
Ja maa hälle palkan suopi,
Hän otsansa hiessä leipäns' syö,
Ja otsansa hiessä juopi.
Häll' ansioita on -- kansa ties --
Oli isäkin herra ja virkamies.
Oli aatelisherra ja virkamies,
Suku näet ol' jaloa juurta,
Ol' jalompaakin kuin kansa ties --
Ja taloa monta ja suurta.
Ja isältänsä ne poika sai,
Ja yksi on vielä ja virka kai.
Ja talo se tuopikin, vaivoin, töin,
On torpparin hiukan kuumat;
Ja herrakin paljon valvoo öin...
Näet tärkeät hän on tuumat.
On kartanon herra ja virkamies,
Sen torppari tiesi ja maa sen ties.
1894.
Erilaisia säitä.
Mä soutelen selkiä Pälkäneveen
Ja Joutsenjärveä liidän,
Välin sää on selvä ja suotuinen,
Välin myrskyssä keikkuen kiidän.
Välin soutelen, soutelen suotta vain,
Välin suuntia varmoja noudan,
Välin hiljaa heittelen airojain,
Välin vinhemmasti ma soudan.
Ja näin kun venhoni vieriää,
Mä mietin niitä ja näitä:
Tääll' yks muka soutavi tyynempää,
Ja toinen tuimia säitä.
Mä aattelen iltoa leutoisaa,
Kun pilvet on kaikki poissa,
Ja venhoa, vettä mi liukuaa,
Ja varjoja rannikoissa.
Ja huoleti soljuen seljät ui
Tuo selvien säiden haaksi,
Ja loitos sitten, kun seisahtui,
Jäi loistava jälki taaksi.
Ja eelleen, venhoni vierien,
Mä aattelen inhoja säitä,
Ja tuulta ja leikkiä laineitten
Ja vyöryjä vaahtopäitä.
Ja monikin -- mietin -- matkaillut
On sattunut myrskysäihin,
Ja monta on venhoa harhaunut
Ja hukkunut myrskypäihin.
1892.
Tähdet.
Te tähdet katselette
Niin tyynesti maata päin,
Niin henkimättä hiljaa,
Ja niin kylminä kimmeltäin.
Te katsotte maailman pauhuun,
Sen riemuihin, soittoihin,
Ja mä hyörin sen kesken kiinni
Niin tuhansin sitehin.
Te katsotte hengen vaivaan,
Ja kätten raadantaan,
Ja toivoihin ihanoihin,
Ja kaiken kuolemaan.
Ja mä hyörin sen kesken kiinni,
Ja kortta mukahan vein;
Ja mä melkein sain, mitä toivoin,
Sen onnesta osallein.
Vain yhtä en löydä, _rauhaa_,
Jota henkeni halajais!
Mut teidän luona se varmaan
Iki tyynessä tuolla sen sais!
Ja siksi mä silmään teitä,
Kun katsotte maata päin
Niin henkimättä hiljaa,
Ja niin kylminä kimmeltäin.
Tukholma 1895.
Stuure-holvi.
Mä seison Stuure-holvin raunioissa,
Ja mielessäin on lehti historiaa:
On Ruotsin Eerik kerran käynyt noissa,
Ja tehnyt tuhotyötä kamalaa.
Nää tuhotyöt on tehnyt mielipuoli,
Niin sanotaan, ja uskommehan sen.
Mut miten Kustaa Aadolf, Kaarle kuoli,
Ja Kustaa kolmas ja niin edelleen?
Sä lausut: sota vei ne saaliinansa,
Ylevät taistot, kenttä kunnian! --
Ja Kustaa kolmas? -- Kuoli kotonansa,
Hän uhriks joutui murhan katalan. --
Mut miks on ylevätä _sodan_ murhat? --
Sä houkko, sodat ihmisellist' on. --
Ja Eerik, Anckarström? -- On juttus turhat:
Näet, murhat epäihmisellist' on. --
Mä mietin Stuure-holvin tapausta,
Ja sitten suurta sodan elämää;
Ja ihmisajatuksen hairahdusta,
Kun raaka suuressa on ylevää.
Upsalan linnassa 1895.
Kesäkuva.
Välkähti virta vierressään,
Tyttö kun astui rantaan,
Pienoinen jalka kun paljastui
Ja leikiten koski santaan.
Välkähti virta, ja rannan puut
Kuiskivat kuiskua monta,
Vilpoaalto se varistaa
Hiventä verhotonta.
Välkähti virta vierressään,
Tyttö kun rantaan kulki,
Välkähti, hymysi veitikas,
Helmahansa kun sulki.
1893.
Kostialassa.
[Huvila Kostian rannalla Pälkäneellä. Tappelu 1713,
josta varsinainen ison vihan aika luetaan alkaneeksi.]
Vastapäätä vallitusta,
Ison vihan kaivamaa;
Ympärillä nurmen mullat
Veritöistä punertaa;
Aivan alla virta huhtoo
Muistoo monen kaatuneen,
Muistoo Suomen surupäiväin,
Surupäiväin suurinten.
Vastapäätä vallitusta --
Nurmikenttää vihreää;
Itse kohoo koivuin kesken,
Tyynnä nyt ne hymyää;
Aivan alla virta vierii
Lehtiuomaa mutkaisaa;
Kostialan koivikossa
Elli, Mikko asustaa.
Astut sinne kesäilloin,
Elli juoksee vastahas,
Suloisimmin suomenkielin
Sanoo tervetultuas.
Siellä sitten vilppahasti
Puhuu murhemuistot pois.
On kuin itse rauhan enkel'
Pikku Elli rouva ois.
Heikkona ja uupuneena
Jos sä joskus hoivaa hait,
Tai jos elon taisteluissa
Vaikka verihaavan sait:
Tyynenä ja lohduttaen
Mikko pois sen parantaa.
Kostialan koivikossa
Mikko tohtor' asustaa.
1894.
Yksinäisenä hetkenä.
Jos mull' olis yks, joka jolloinkin
Mua rahtusen ymmärtäisi,
Joka sisähän katsois mun maailmoihin',
Eik' outona ulos jäisi,
Niin kaiken, mi katsoa kannattais,
Mä hänelle avajaisin.
Oi, milloin sen ainoan ystävän sais,
Niin häntä mä rakastaisin!
Kai sentään niissä mun maailmoissan'
Myös jotakin nähdä oisi,
Ja, kerran tultua, katsojan'
Kai hetken viipyä voisi?
Ja jotta hän viipyis, viipyis vain,
Ja ijäksi jäisi sinne,
Niin itse mä rientäisin, opastain,
Jos mielisi vaikka minne!
Mun kaiken hienon ja jaloimpan'
Mä hänelle eteen veisin,
Sen kaiken, mi nosti mun tunteitan',
Mä hänelle jakeleisin:
En niinkään loistoja, hyörinää,
En kirkkoja, kaupunkia.
Vaan sen, mikä rinnassa temmeltää,
Ja iloja, murehia.
Oi, kuinka se paljon lohduks ois
Mun täydelle sydämellen'!
Ja kenties iloks se olla vois
Myös hälle -- mut kellen, kelien?
Berlin--Dresden 1893.
Näköala Kremliltä.
Käyn pyhään Kremliin. Portin aukiossa
Pois hatun nostan minäkin.
Mä astun Iivan Veliikii torniin, jossa
Saa nähdä yli kaupungin.
Kas, kuin on kirkkoja, kirkkoja sadottaisin,
Ja kultakuvut kimmeltää!
Ah, mietin, aarteet yhden niistä jos saisin --
Mut proosat miettehet heitän nää.
Ja kadut, kujat täyttää suuri kansa,
Mi maailmass' elää miljoonin.
Se meillä kyllä on tuttu vanhastansa,
Ja roimahousut ja laulukin.
Maa laajaa aukee penikulmat sadat,
Ja eespäin kansa kiirehtii:
On troikka uljas, sekä rautaradat,
Ja vauhtia maailma kummeksii.
Mut aivan allani, miss' on tornin juuri,
Mä toisen kumman seikan nään:
On kirkonkello, mahdottoman suuri,
Se maassa lepää syrjillään.
Tää kello, mietin, ajan riennot lyödä
Vois melkein yli Venäjän,
Mut kielen silt' on saanut ruoste syödä,
Ja äänt' ei kuulla ensinkään.
Moskova 1889.
Näköala Uralin vuorilta.
On Ural-Kamen niin ylhä,
Ja tuima on Tölpos-Is,
Ikikylmä ja synkeä, jylhä;
Sun vuosihis, vaiheisis
Valo, päivä ei vaikuta lämmöllään,
Sä ain' olet alla jään.
Ja kauvaksi hanget haipuu
Idän ilmahan, juurillas,
Voguuli ja Ostjakki vaipuu
Yön helmahan hangissas.
Valo siell' ei vaikuta lämpökään,
Siell' yön on valta ja jään.
Ja loitos silmäni kantaa
Myös läntehen, pohjaan päin,
Mut en näe Permin rantaa --
Se myös lie peittynyt jäin?
Näen Permin miehen mä jonkun vaan,
Ne laulavat Inmar-laulujaan. --
Ja kun haipuvan kaiun kuulen,
Mun silmäni himmentyy.
Se laulun on tenhoa, luulen,
Lie alkavan yönkin syy.
Alas astun, mun aattehet Suomeen vie
Oi Luoja, sen johda tie!
1889.
[Inmar = Ilmarinen; pakanallinen jumala.]
Hätäapulista.
(Talvella, 1892).
Kai herrakin antaa apuaan,
Siell' uhkavi nälkähätä. --
Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan,
Se kovin on ikävätä.
Kakskymmentä antoi herra von --
Tuo summa nyt kenties riitti! --
Kakssataa tuhatta itsell' on.
Ja keräysmies se kiitti.
Ja rahoja karttuu paperiin,
Ja monta on armollista.
Ja Peltosen, muonarenginkin,
Jo tupahan tuodaan lista.
Kakskymmentä antoi herra von --
Ja kaks pani muonarenki.
Mut puolet Suomea puutteess' on,
Ja lienevät Peltosenki...
Mascha, permjakkityttö.
Mascha oli 19 vuotias. Hän oli kasvanut Antiipinan ihanilla rinteillä,
siellä jossa Jasva joki syvältä kimaltelee tunturien välissä, Uralin
länsivuoristossa. Perhe oli kylän arvokkaimpia. Isä Filip oli ennen
ollut sotamiehenä ja osasi lukea. Äiti oli hiljainen ja kalpea ja
sairasteli.
Jo heti tultuamme taloon katseli Mascha meitä oudoilla silmillä. Hän
viivähti mielellään oven suussa katsomassa sateenvarjoa, joka oli
nurkassa, sekä suurta nahkaista matkalaukkua. Kun olimme ottaneet
sieltä esille kirjoja ja panimme niitä penkille, katseli Mascha niitä
kauvan, sanattomana, ja loi meihin joskus aran kysyvän silmäyksen.
Mutta sitten kun iltapäivällä otettiin esiin taskukello ja pantiin
pöydälle, leimahtivat Maschan silmät. Hän punastui, ja tuli pöydän luo
katsomaan, ja kun hän oli kauvan katsellut ja kuunnellut, ja sitten
kello aukaistiin, oli hän ilosta pakahtua.
Ensi yönä maatessamme lukottoman tupamme parvella, heräsimme outoon
liikkeeseen. Vastapäätä olevalla penkillä seisoi kylän nuorta väkeä. He
katselivat meitä kesäyön valossa olkisijallemme, ja joukossa näimme
Maschan suuret, riemulliset silmät!
Ja hän tuli yhä useammin tupaamme, kyseli, ja iloitsi aina
sydämellisesti, nähdessään jotakin uutta. Isoja paperia, valokuvia, ja
suurennuslasin, jolla voi sytyttää puuta tuleen ja polttaa Maschan
kättä.
Jonkun päivän kuluttua oli Maschan tallukoihin -- jommoisia hän
käytti -- ilmestynyt punaiset nauhat. Paidan rintaa koristi kiiltävä
messinki-esine, ja vallatonta tummaa tukkaa oli suorittu hieman. Hän
oli pessyt itsensä, ja tänä iltana istui hän tavallista kauvemmin
vieressäni työpöydän ääressä, katsellen hymähdellen ja hehkuvana
minuun ja silmäillen välillä kirjoituskapineita ja noita suuria,
selittämättömiä paperia.
Sinä päivänä oli, ollessani kävelyllä, Maschan äiti pyytänyt
"tohtoria" laittamaan akkunalla olevasta purkista hänelle
vatsanvoidetta, ja puhunut samalla, että Mascha ja hän haluaisivat,
että minä menisin naimisiin Maschan kanssa. Purkissa oli
hyönteisjauhetta, öittemme varalle, joten ei sitä voinut käyttää
vatsanlääkkeeksi. Ja kumppanini ei ollut tiennyt sanoa varmaa minun
ajatuksistani Maschan suhteen.
Mutta Mascha tuli yhä, monta kertaa päivässä, ja pyysi sokeripalan,
joita oli paljo korissa, tai paperia, ja palkaksi sain aina pitkän,
kiitollisen katseen. Seisoin eräänä iltana tuvan eteisessä, jonka
toisessa päässä Mascha lypsi lehmää. Hän hiipi hiljaa luokseni ja
kaatoi saviastiasta maitoa niskaani, nauraen sydämellisesti ja
katsellen veitikkamaisesti minua loistavilla silmillään. Mutta kun
hän näki, että en ollutkaan tästä oikein mielissäni, katosi nauru,
hän punastui ja tuli heti pyyhkimään kaulaani paitansa helmustaan. Ja
kun sen sijaan annoin hänelle nenäliinani, kuivasi hän takkini sillä
tarkasti, ja oli sitten koko illan alakuloisena.
Kerta kävelin vuorella, yhtä noita kauniita, jylhiä, poimuttelevia
polkuja, joita en koskaan unhota. Mascha oli myöskin ollut kävelemässä,
ja hän lennähti äkkiä taakseni pensaikosta ja löi minua suurehkolla
puulla selkään. Tartuin kiinni puuhun ja uhkasin sillä häntä
leikilläni, ja Mascha oli kovin iloinen! Mutta hän oli kuitenkin
nähnyt, että lyönti oli koskenut vähän kipeästi, ja vaikka koetin
jutella hänelle, käveli hän kuitenkin ääneti ja hämillään rinnallani,
ja kotiin päästyämme sanoi hän: "Koskiko se sinuun?"
Ja monella muulla lailla osotti hän hellää mieltä. Se kävi luonnon
lapsen koruttomaan, mutta mitä Maschaan tuli aina puhtaaseen tapaan.
Hän valitsi joka päivä uusia keinoja, pesi itsensä useasti ja koristeli
ainoata vaatettaan, mekon tapaista paitaa, punaisilla nauhoilla.
Samalla oli Maschan esiintymisessä jotakin arkaa, jota emme hänen
toisissa permjakkisiskoissaan juuri tavanneet. Ainoastaan kerran,
eräänä sunnuntaina, kun Maschalla oli ollut tavallista enemmän aikaa
meidän kanssamme ja hän oli saanut nähdä paljo uusia pikku esineitä
matkalaukussa, löi hän kätensä kaulaani ja tahtoi suudella minua. --
Kauniina kesäkuun aamuna läksimme Permjakkien luota. Troikka
(kolmivaljakko) odotti tuvan edustalla. Mascha ei ollut tullut koko
aamuna sisälle, mutta mennessämme sanomaan viimeisiä jäähyväisiä
Antiipinan näköaloille, tapasimme hänen eteisessä itkemässä.
Lähdöksi olimme keittäneet teetä talonväelle. Kun isä Filip,
juotuamme, alkoi kantaa matkalaukkuja troikkaan, tuli Mascha sisälle.
Hän oli värjännyt kaksi kananmunaa hyvin koreaksi ja piteli niitä
kädessään, samalla silmäillen välin ikkunalle. Siinä oli tyhjä
paperossilaatikko. Isä Filip selitti, että Mascha on puhunut siitä ja
haluaisi sen muistoksi, ja oli vastalahjaksi tänä aamuna keittänyt ja
värjännyt munat. Hän sai laatikon.
Isä tuli meitä kyytimään. Sanoimme jäähyväiset. Äidin silmissä kiilsi
kyyneleitä, mutta Mascba parahti hillitsemättömään, hurjaan itkuun. Hän
itki kuin lapsi, joka on unessa nähnyt vieraita, valoisia leikkimaita,
ja herää nälkään ja pimeään...
V. KÄÄNNÖKSIÄ.
Vapauden kuolleista nouseminen.
(Emajoe ööpik).
Sun vapautes, maani,
He veivät hautahan,
Ja vaattehias sitten
He kävit jakamaan,
Ja etikkaa sun suuhus
He annoit -- vartiat
Asetit hautas luokse,
Niin itse poistuivat.
Ja surren seisoi lapses
Vain kaukaa katsoen,
Ei tohtineet he tulla
Sun hautas äärehen.
Sinetti siellä suuri
Ol' päälle pantuna,
Yö synkkä ympärillä,
Ei tähden valoa.
Mut -- aamu sarastaapi!
Sun kuolonkammioos
Taivaasta enkel' saapi:
"Nyt ylös astuos!"
Ja hautakivi vierii,
Ja päivä kirkastuu,
Ja valkovaattehissa
Vapaus ilmauu.
Ja kantelet ja harput
Ne sulle heläjää;
Ja ilokyynelillä
He sua tervehtää.
Ja "Hoosianna" kaikuu
Sun kauttas, isänmaa,
Armostaan kiittäkäämme
Nyt Herraa Jumalaa!
Läpi lauhan illan rauhan.
(Anna Haava).
Läpi lauhan illan rauhan
Enkel' lentää yli maan,
Sydämihin ihmislasten
Rauhaa tulee tuomahan.
Ken vain katsoi taivahalle
Rukouksin hartahin,
Senpä huolet, huokaukset
Vie hän isän sylihin.
Läpi lauhan illan rauhan
Enkel' lentää yli maan,
Myöskin minun sydämeeni
Rauhaa tulee tuomahan.
Taaskin kyynel.
(A. Petöfi).
Mä aattelin jo ainiaaks
Sun kerran poistuneen,
Ja jällen kiillät silmässäin,
Sä tuskain airut tuimien.
Kun iloitsin ja riemuitsin
Vast' äsken onnestan',
Jo taas sen pilvi peitti pois,
Valaen vihmasadettaan.
Ei sadett' oo se -- kyynel vaan,
Yks kyynel pienoinen,
Ja tuimemp' ei ois kuitenkaan
Ves'-tulva virran suuruinen.
Ah paljon, paljon itkenyt
Mä lemmen tähden oon,
Ja suakin olen itkenyt,
Sä kansa raukka, onneton!
Mut kyynelt' ei mun silmästäin
Näin vierryt katkeraa
Ei lemmelleni milloinkaan,
Ei sullen, kurja isänmaa.
Kuin rauta kuum' on kyynel tuo,
Kuin lieska helvetin!
Oi hirveää! Mun pistänyt
On piipun sauhu sieramiin.
Ylhillä tunturilla.
(Björnstjerne Björnson).
Ah, mitä tuolla sä nähdä saat,
Ylhillä tunturilla!
Silmihin hohtavat lumiset maat,
Ympäri lehdikot varjokkaat,
Mielisi niin kovin sinne; --
Liianko jyrkkä on rinne?
Kotka, se voimakas, korkenee
Ylhille tunturille, --
Nuorna ja lietona leijailee,
Lentimet ryöstössä karkaisee,
Oma on vuoren laita, --
Katsovi kaukomaita!
Lehdekäs puu, jok' et tahdokaan
Ylhille tunturille!
Puhkeat noin suven saavuntaan,
Vuotat sen saapuvaks uudestaan;
Oksilla linnut vainen
Laulavat, huolta ei lainen.
Ah, ken on vuodet kaihonut ain'
Ylhille tunturille!
Vaan jolla ei ole toivoa lain,
Pieneyvänsä hän tuntevi vain;
Lintunen kiikkuvi puulla,
Saapi sen laulua kuulla.
Lintunen, miksi sä tänne hait
Ylhiltä tunturilta?
Laajempi siell' oli liikkua kait,
Loitos sä näit, puut korkeat sait;
Kaihoa vain olet luonut,
Miksi et siipiä tuonut?
Enkö siis koskaan, koskaan saa
Ylhille tunturille?
Tääkö se aatteet lannistaa,
Tääkö ne lyö, tämä jäinen maa,
Täälläkö kaikki ne raukee, --
Hautakin täälläkö aukee?
Pois! minä tahdon -- oh, kauvas noin
Ylhille tunturille!
Tääll' on niin ahdas, niin onnetoin,
Nuor' olen kyllä, mut toivoa voin,
Suo'os mun nousua koittaa,
-- Murtua ei, mutta voittaa!
Kerta, mä tiedän, matka mun vie
Ylhille tunturille.
Kenties on kohta jo huipulla tie?
Kaunis, oi Jumala, kotisi lie, --
Sulje se sentään vielä,
Viipyä tahdon ma tiellä!
Suomen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa.
(Z. Topelius).
Lumihangilla Pohjan on isäimme maat,
Sen rannoilla lietemme leimuavat.
Käs'varret on kalvassa karkeuneet,
Jalot aatteet rinnoissa liekkinehet.
Ja Nevan veessä ratsumme vilpoutui,
Ja Veikselin poikki se huoleti ui.
Se aseemme Reinin aaltoja toi,
Ja Tonavasta keisarin maljan se joi.
Poron, tuhkien teitse kun kuljetahan,
Valon säkenet säihkyvät kavioistaan.
On säilämme kuin säde auringon,
Ja Pohjolan vapaus koittanut on.
H. Heinen lauluja.
1.
Isän puutarhan varjossa kukoistaa
Surunkalpea kukkanen;
On talvi jo mennyt, ja kevät saa,
Yhä kalvaaks jää terä sen.
Näkö kalpean kukkasen on
Kuin sairahan morsion.
Suru-kukkanen hiljaa kuiskailee:
"Rakas, poimithan sinä mun!"
Mä kukalle vastaan: "En sitä tee,
Jätän poimimatta sun.
Mä vaivoin löytänen
Purppuranpunaisen".
Suru-kukkanen lausuu: "Etsi vaan
Ihan kylmään kuolemaas,
On turha, et löydä sä milloinkaan
Purppuranpunaistas.
Mut minut, minut vie,
Olen sairas niinkuin sie".
Niin kuiski ja pyys suru-kukkanen,
Otin, poimin sen äkkipäin.
Nyt vert' ei vuoda mun sydämen',
On kirkasta silmissäin.
Ja kurjaan rintahain
Mä enkeli-ilon sain.
2.
Kun astun kultani kammioon,
Niin sydäntä riemastaa,
Mä silloin rikas pohatta oon
Ja myyskelen maailmaa.
Mut jällen kun erota pakko ois
Sun joutsenkaulaltas,
Mun yltäkylläisyyten' on pois,
Olen köyhä kuin kerjuri taas.
3.
Pane poskes vasten mun poskeain,
Niin kyynelet yhtyvät, kulta!
Ja rintasi paina mun rintahain,
Niin koskevi tuli tulta!
Ja kun suureen tulehen juoksahtaa
Nuo kyynelvirrat huolen,
Ja kätes mua lujahan -puristaa --
Mä lemmentuskaan kuolen!
4.
Näin vanhaa untani äskettäin:
Se yö oli toukokuuta,
Me lehmusten alla istuimme
Ja vannoimme uskollisuutta.
Ja siin' oli valoja, vannontaa,
Syleilyä, suutelua;
Ja jotta ma valani muistaisin,
Sä kätehen purit mua.
Oi neitoa kirkassilmäistä!
Oi neitoa purevaista!
Nuo valat ne kyll' oli paikallaan,
Mut puru oli liikanaista.
Kun kaksi eroaapi.
(E. Ceibel).
Kun kaksi eroaapi,
Mit lempi toisiaan,
Min murhe silloin saapi,
Sill' ettei vertojaan.
Niin kaikuu silloin suruisaan:
Hyvästi, hyväst' ainiaan!
Kun kaksi eroaapi,
Mit lempi toisiaan.
Kun lemmen murtuvaksi
Mä ensin huomasin,
Ol' niin kuin kolkommaksi
Ois tullut päiväkin.
Niin kummasti se kaikui vaan:
Hyvästi, hyväst' ainiaan!
Kun lemmen murtuvaksi
Mä ensin huomasin.
Jo haihtui kevättuulet,
Mä tiedän kyllä, miks;
Nuo ennen kuumat huulet
On tullut kylmemmiks.
Ne lausuivat nää sanat vaan:
Hyvästi, hyväst' ainiaan!
Jo haihtui kevättuulet,
Mä tiedän kyllä, miks.
Haltia.
("Erlkönig". Goethe).
Yö myöhä ja tuulikin vinkuaa,
Isä lapsosinensa ratsastaa.
Käsivarrella häll' on poikanen,
Sitä puristaapi hän rinnalleen.
Oi laps', mikä tuska nyt ahdistaa?
Isä, etkö sä huomaa haltiaa?
On kruunu hällä ja vaippa, noin!
Se on usmaa, laps, ole huoletoin.
"Sä armas laps, tule luokseni vain!
On leikkiä paljo mun tiedossain;
On kukkaset koreat niitylläin,
Saat kultavaattehet äidiltäin." --
Oi isäni, isäni, kuuleppas,
Mitä haltia mulle nyt kuiskas taas! --
Älä pelkää! rauhoitu, pienoiseni;
Se on tuuli, mi lehtiä liikutti. --
"Sä kaunoinen, tule kanssani pois,
Mun tyttöni hellät sun hoivanas ois;
Mun tyttären' öisin vaeltavat,
Sua tanssien, laulaen tuudittavat." --
Oi isäni, isäni, etkö nyt nää,
Kuin haltian tyttäret häämöittää? --
Näen kyllä, mun lapseni, näenhän sen:
Ne metsän puita on, lapsonen. --
"Sinun kauneudestasi hurmaannun;
Ja jos et tule, niin minä ryöstän sun."
Oi isä, oi isä, hän nyt minut vie!
Mun haltia pahaa tehnyt lie. --
Isä kauhistuin yhä rientää vaan,
Laps tuskiva on käsivarrellaan,
Kun kiirein ehtivi kartanoon,
Käs'varrella lapsi jo kuollut on.
Jos aarteen etsijä oisin.
(Holger Drachmann).
Jos aarteen etsijä oisin
Ja turpehen tietäisin,
Jonk' all olis helmilöitä
Ja kultia runsaimmin --
Niin mustia multia siellä
Mä kaivaisin kuokallain,
Ja kultia, helmilöitä
Kokoaisin mä helmahain --
Ja kullalla linnan sulle
Mä hankkisin kaunihin,
Ja helmeni hohtavimmat
Sun kaulahas kiertäisin.
Mä kyllä nyt aarteit' etsin,
Mut muistoin mullasta vain,
Ja kultia, helmilöitä
Mä kokoan helmahain.
En linnaa niillä mä sulle
Voi hankkia, vienoisin:
Mut kaipauksesta itse
Sun kaulahas kiertyisin.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotoisilla rannoilla - Runoja" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.