Title: Immenjärvi
Author: Storm, Theodor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Immenjärvi" ***


IMMENJÄRVI

Kirj.

TEODOR STORM

Suomennos 28:sta saksankielisestä painoksesta



Helsingissä,
K. E. Holmin kustantama.
1887.



SISÄLLYS:

Vanhus.
Lapset.
Metsässä.
Lapsi tien varrella.
Kotona.
Kirje.
Immenjärvi.
Se oli äitini tahto.
Liisi.
Vanhus 2.



VANHUS.


Loppu-syksyn eräänä iltapäivänä astui i'ällinen, hyvästi puettu mies
vitkaan katua myöten. Näytti siltä kuin olisi hän kävelymatkalta tullut
takaisin kotiinsa, sillä hänen vanhanaikaiset solkikenkänsä olivat
pölyiset. Pitkää kultanuppista keppiänsä kantoi hän kainalossansa;
terävillä silmillänsä, joissa säilyi koko jo muuten väistynyt nuoruus,
ja joitten sekä lumivalkoisten hiustensa eroitus oli omituisesti
silmäänpistävä, katseli hän tyynesti ympärillensä kaupunkia, joka
ilta-auringon lämmössä oli siinä hänen edessänsä. Melkein olisi luullut
hänen muukalaiseksi, sillä ohitse-kävijöistä tervehti häntä vaan harva,
vaikka moni täytymisestä katseli niitä vakavia silmiä. Vihdoin pysähtyi
hän erään korkean kulmatalon luokse, katsahti vieläkin kerran taaksensa
kaupunkiin ja astui sitte asunnon eteistilaan. Ovikellon kilistessä
siirtyi suojuksen sisästä vehreä varjostin sen ja eteistilan välisestä
kurkistin-ikkunasta ja sen takana tuli näkyviin vanhan rouvan muoto.
Ruokokepillänsä viittasi mies hänelle. "Eikö vielä tulta!" sanoi hän
outomaisella murteella, ja emännöitsiä laski varjostimen taaskin alas.
Vanhus astui sitte avarasta etuhuoneesta lävitse salin, minkä seinillä
oli suuria tammipuisia kaappia, joissa posliinisia kruukku-astioita;
vastakohtaisesta ovesta astui hän pieneen etehiseen, josta ahtaat
rappuset johtivat talon takapuolisen osan ylis-huoneihin. Verkkaan
kiipesi hän ylös, avasi siellä oven ja astui kohtuullisesti avaraan
huoneesen. Siellä oli kotirauhaista ja hiljaista; yksi seinä oli
melkein kokonaan asettimien ja kirjakaappien hallussa, toisella oli
ihmisten ja kalujen kuvia; yhden vehreällä vaatteella peitetyn pöydän
edessä, jolla oli muutamia avattuja kirjoja, seisoi raskas
samettipatjanen nojatuoli. Hatun ja kepin nurkkaan laskettuansa, istui
vanhus nojatuoliin ja näytti ristissä käsin lepäävän kävelymatkastansa.
Hänen siinä istuessaan tuli vähittäin pimeämpi. Vihdoin tunki kuun säde
ikkunaruudusta maalauksille seinässä ja mitä edemmäksi se valaistu
vyöhyke siirtyi, sen muassa siirtyivät miehen silmätkin ihan
ehdottomasti. Valopiirto tuli nyt pienelle kuvalle, joka oli
yksinkertaisessa mustassa kehässä. "Liisi!" lausui vanhus hiljaa; sen
sanan sanottuansa oli aika hänelle muuttunut: _hän oli nuoruutensa
i'ässä_.



LAPSET.


Pienen ajan kuluttua tuli hänen luoksensa pieni somavartaloinen tyttö.
Sen nimi oli Liisi ja i'ältänsä saattoi hän olla viisivuotias. Hänellä
oli kaulassa punainen silkkinen huivi, somasti soveltuva hänen
ruskeihin silmiinsä.

"Reino!" huudahti... tyttö, "meillä on vapaa; koko päivänä emme mene
kouluun, emmepä vielä huomennakaan."

Laskutaulunsa, mikä hänellä jo oli kainalossa, pisti Reino sukkelaan
oven taakse, sitte juoksivat molemmat lapset puutarhaan ja puutarhan
portista ulos niitylle. Odottamaton loma oli lapsille erinomaisesti
mieliin. Reino oli Liisin avulla niitylle ruohoisista turpeista
rakentanut majan; siinä arvelivat he kesä-iltasina asua, mutta siinä
puuttui vielä penkki. Nyt ryhtyi hän heti työhön; hänellä oli jo
varoilla nauloja, vasara sekä tarpeelliset laudat. Sill'aikaa
juoksenteli Liisi niityllä keräämässä kukkia, joista aikoivat tehdä
kiehkuroita ja seppeliä. Monta naulaa hakkasi Reino vääräksi mutta sai
lopullisesti kuitenki penkkinsä valmiiksi. Hänen majasta ulos
tullessansa oli Liisi jo kaukana siitä niityn toisella puolella.

"Liisi!" huusi hän, "Liisi!" ja tyttö tulikin sitä vauhtia että
hiussuortuvansa heiluivat. "Tule", sanoi hän, "majamme on nyt valmis.
Onhan sinun oikein vari; käy nyt sisään istumaan uudelle penkille. Minä
kerron sinulle jonkun tarinan."

Molemmin astuivat he majaan ja istuivat sen uudelle penkille. Liisi
otti helmastansa kukkia ja sidelankaa; Reino alkoi kertoa: "Oli kerran
kolme kehrääjätärtä -- -- --."

"Oi", sanoi Liisi, "osaanhan minä sen jutelman jo ihan ulkoa; et saa
jokakerta samaa kertoa."

Reinon oli sillensä jättäminen tarina kolmesta kehrääjä-akasta ja sen
sijaan kertoi hän jutelman mies-polosesta, joka laskettiin jalopetoin
luolaan. "Tuli sitte yö", sanoi hän, "tiedätkö, vallan pimeä yö, ja
jalopedot nukkuivat. Mutta unissansa haukottelivat ne ja pistelivät
punaisia kieliänsä; silloin värisi mies ja odotti aamun tuloa. Mutta
äkkiä valaisi ympärillänsä kirkas valo ja kun hän päänsä nosti, seisoi
edessänsä enkeli. Se viittasi hänelle kädellänsä ja meni suoraan
kallion sisään."

Liisi oli tarkoin kuunnellut. "Enkeli?" sanoi hän: "Oliko sillä
siivetkin?"

"Se on vaan jutelma", vastasi Reino; "eihän niitä enkeleitä olekkaan."

"Hyi, Reino!" sanoi hän ja katsoi poikaa vakavasti silmiin. Mutta kun
se katseli häntä kolkosti, kysyi tyttö epäilevästi: "miksikä sitä sitte
aina sanotaan? Äiti ja täti sanoo, koulussakin sanotaan niitä olevan."

"Sitä en tiedä", vastasi hän.

"Mutta", sanoi Liisi, "eiköhän ole jalopetojakaan?"

"Jalopetojako? Niitä on varmaan. Intiassa valjastavat epäjumalain papit
niitä vaunujen eteen ja ajavat niillä puhki erämaan. Kun minä tulen
mieheksi, tahdon itsekin sinne. Siellä on tuhatvertaisesti kauniimpi
kuin meillä: ei siellä talveakaan ole. Sinunkin pitää tulla sinne.
Tahdotko?"

"Tahdon", sanoi Liisi; "mutta äitinkin pitää tulla muassa, niinpä
sinunkin äitisi."

"Ei", sanoi Reino; "he ovat silloin jo liian vanhoja, heitä emme voi
ottaa."

"Mutta en minä uskalla yksinäni."

"Jopa uskallat; silloin olet minun todellinen rouvani, eikä ole
toisilla sinuun mitäkään valtaa."

"Mutta äitini tulee itkemään."

"Mutta tulemmehan me takaisin", sanoi Reino kiivaasti; "sano suoraan
tuletko muassani? Muuten matkaan yksinäni, enkä sitte tule milloinkaan
takasin."

Pieni tyttö oli puhjeta itkuun. "Älä vaan katsele niin pahasti", sanoi
hän, "kyllä minä tulen muassasi Intiaan."

Riemullisesti syleili Reino häntä ja veti hänen ulos niitylle.
"Intiaan, Intiaan", lauloi hän ja pyöritti häntä niin että putosi hänen
punainen huivinsa kaulastansa. Mutta äkkiä laski hän hänen taaskin irti
ja sanoi totisena: "ei siitä sentään mitään tule, sinä puutut
rohkeutta."

-- "Liisi! Reino!" huudettiin silloin puutarhan portista. "Täällä
olemme", vastasivat lapset ja juoksivat käsi kädessä kotiin.



METSÄSSÄ.


Näin elivät lapset toinentoisensa seurassa; tyttö oli pojan mielestä
usein liian ujo, poika tytön mielestä usein liian tuima, mutta sekään
ei eroittanut heitä. Melkein kaikki vapaahetket olivat he yhdessä,
talvella vanhempainsa ahtaissa huoneissa, kesällä lehdikoissa ja
nurmilla. Kun opettaja kerran Reinon kuulten torui Liisiä, survasi
poika tuimasti taulunsa pöytään vetääksensä opettajan huomion itse
puoleensa. Se jäi kuitenkin huomaamatta. Mutta Reino jätti tarkkaamatta
koko sen hetkisen maantieteen opetuksen; sen sijaan sepitti hän pitkän
laulun, jossa vertasi itsensä nuoreen kotkaan, kouluttajan harmaasen
varekseen; Liisi taas oli valkonen kyyhkynen. Kotka lupasi kostaa
varekselle kun vaan saa siipensä kasvaneiksi. Kyyneleet tulivat nuoren
runoilijan silmiin; itse mielestänsä oli hän hyvinkin ylevä. Kotiin
tultuansa hankki hän pienen jämeän paperikäärrön ja kirjoitti
huolellisesti ensimäisen runoelmansa siihen. -- Pian aikoin joutui hän
toiseen kouluun; siellä teki hän tuttavuuden monen oman-ikäisensä pojan
kanssa, mutta siitä ei loppunut seurustelemisensa Liisin kanssa. Niitä
taruja, joita hän monet kerrat oli hänelle kertonut ja ne joista hän
parhaimmin piti, rupesi hän nyt kirjoittelemaan ja sitä tehdessään
halutti hänen hyvästi pistellä joukkoon omiansakin, joitakuita omia
tunteitansa ja mielipiteitänsä, mutta sitä ei hän kuitenkaan tullut
tehneeksi, mutta hän itsekään ei tietänyt miksikä se tekemättä jäi.
Senpätähden kirjoitti hän ne tarkoin niinkuin hän itse ne oli kuullut.
Ne lehdet antoi hän sitte Liisille, joka huolellisesti talletti ne
satullinsa yhdessä laatikossa ja Reino oli suuresti mielihyvissään kun
hän hänen läsnä-ollessaan kuuli tytön niistä kirjoitetuista vihkoista
lukevan äitillensä.

Seitsemän vuotta oli kulunut. Hankkiaksensa enemmän opintoja, piti
Reinon lähteä kaupungista. Vastoinmielinen oli Liisille koko se ajatus
että hän nyt joku aika joutuisi olemaan ilman Reinon seuraa. Hän
iloitsi kun Reino eräänä päivänä sanoi että hän, miten ennenkin,
kirjoittaisi jutelmia ja lähettäisi niitä hänelle niitten kirjeitten
muassa, joita hän panee tulemaan äitillensä. Hän pyysi tytön
kirjoittamaan hänelle takaisin mitä hän niistä piti. Lähtöpäivä läheni,
mutta sitä ennen syntyi runovihkoon monta laulupätkää. Se, ainoasti se
oli salaisuus Liisille vaikka juuri hän oli syy koko sen kirjan syntyyn
ja hän useampain lauluin esine. Niitä oli jo karttunut kirja puoliksi.

Oli kesäkuu; Reinon piti seuraavana päivänä lähteä matkalle. Yksi
juhlallinen päivä tahdottiin vielä yhdessä viettää. Siksi pantiin
toimeen käynti läheiseen lehtimetsään ja se oli tehtävä vähä
suuremmassa seurassa. Metsän syrjään asti ajettiin vaunuissa; sinne
kesti matka tunnin ajan; sitte eväsvasut käsiin ja jalkasin edemmäksi.
Ensin tuli käydä läpi kuusimetsän; se oli kalpea ja siimeinen, maa yltä
yli neulasia täynnä. Puolentunnin käymisen jälkeen tultiin kuusikosta
rehevään lehtimetsään; se oli valoisa ja vehreä, auringon säteitäkin
pääsi pilkoittelemaan runsaslehtisten oksain lävitse, heidän päänsä
ylitse hyppi orava oksalta oksaan. Seurue pysähtyi paikalla,
semmoisella missä ikivanhain pyökki-puitten latvat olivat yhdistyneet
holvikuvun muotoiseksi. -- Liisin äiti avasi yhden eväsvasun, muuan
vanha herra rupesi ruuanasettajaksi. "Nyt kaikki minun ympärilleni, te
linnunpoikaset!" huusi hän, "ja pankaa tarkoin mieleenne mitä nyt sanon
teille. Aamuruuaksi saa kukin teistä kaksi kuivaa korppua; voi unohtui
kotiin. Särpimen saa kukin hankkia itse. Mansikoita on metsässä kyllin;
ne ovat sen omia, joka niitä hakee ja löytää. Siihen osaamaton saa
syödä leipänsä kuivana; niin käy kaikkialla tässä elämässä.
Ymmärrättekö?"

"Kyllä ymmärrämme", vastasivat lapset. "Niin", sanoi vanhus, mutta minä
en vielä sanonut kaikkea sanottavaani. "Me vanhat olemme jo kyllin
hääränneet elämässä, me sentähden jäämme kotiin, se on näitten puitten
varjoon, me kuorimme perunia, teemme tulen ja valmistamme ruuan;
sydänpäiväksi olemme jo muniakin keittäneet. Kaikesta siitä olette
meille velkaa puolet mansikoistanne, jotta on meillä teille
jälkiherkkuakin tarjottavana. Käykää nyt itään ja länteen sekä
muistakaat olla toimellisia!"

Lapset iskelivät leikillisesti silmiä. "Malttakaat", huusi vanha herra
vielä kerran. "Enhän minä sitä tarvinne sanoa että ken ei mitään löydä,
sen ei mitään tarvitse antaa; mutta sekin pankaa muistiinne että meiltä
vanhoilta niinikään ette mitään saa. Nyt on teillä täksipäiväksi hyviä
neuvoja kyllin; kun niitten lisäksi nyt vielä hankitte mansikoita,
tulette kylläkin toimeen, ainakin tämän päivän."

Niin arvelivat nuoretkin ja parittain lähtivät he löytömatkallensa.

"Tule Liisi", sanoi Reino, "minä tiedän mansikkapaikan; ei sinun ole
tarvis leipääsi kuivana syödä."

Liisi sitoi olkisen hattunsa vehreät rihmat yhteen ja ripusti sen
käsivarteensa. "Tule", sanoi hän, "minun vasuni on valmis."

Sitte kävivät he yhä syvemmältä metsään, puhki kasteisen, melkein
läpipääsemättömän pensaston missä kaikki oli hiljaa, kuulumassa oli
vaan ylhäällä ilmassa näkymättömäin poutahaukkain vinkuna. Muuttuipa
pensasto vielä niin tiheeksi että Reinon oli polun tekijänä käyminen
edellä. Tarvitsi näet, milloin murtaa estelevän oksan tai sivullepäin
siirtää karakan. Jopa kuuli hän jälessänsä Liisin huutavan hänen
nimeänsä. Hän kääntyi. "Reino", huusi hän, "uota toki Reino!" Hän ei
häntä ensin nähnytkään, mutta käyden takasin, löysi hän hänen kappaleen
matkan takana taistelemassa pensasten ja vaatteihinsa tarttuneitten
ruohojen kanssa, jota oli niin pitkää että vaan hänen päänsä näkyi
takkiaisten ja putkien yli. Ruohostosta autti hän hänen sileälle
avoimelle paikalle, missä kasvoi joitakuita kauniita metsäkukkia. Reino
pyyhki hänen kosteat luvuksensa kuumilta kasvoiltansa, tahtoi sitte
sovittaa olkihatun hänen päähänsä, jota hän ei tahtonut sallia, mutta
kun hän pyysi saada se tehdä, sai se niin tapahtuakin.

"Mutta minnekkä jäivät mansikkasi?" kysyi lopullisesti tyttö, joka
seisoi siinä hänen edessänsä ja huokui raskaasti.

"Tässä niitä oli", vastasi hän, "mutta meitä ennen ovat ennättäneet
sammakot, näädät tai kenties Ahtolan tyttöset."

"Niinpä kyllä", sanoi Liisi, "tässä on vielä mansikan varsia; mutta älä
mitään virka Ahtolan tyttölöistä. Käykäämme vaan edemmäksi, minä en ole
ensinkään väsynyt; haetaanpa muualta."

Heidän edessänsä oli pieni metsä-oja, sen toisella puolella taaskin
metsä. Reino otti Liisin syliinsä ja kantoi hänen yli ojan. Pian
pääsivät he varjoisesta lehtimetsästä aukealle mäenrinteelle. "Tässä
varmaankin on mansikoita", sanoi tyttö, "sen arvaan makeasta
tuoksusta."

Hakien kävivät he sillä poutaisella rinteellä, mutta eivät löytäneet
marjoja. "Ei", sanoi Reino, "tuoksu minkä me tunsimme, oli matararuohon
tuoksu."

Vaaramapensaita ja horsmaheinää kasvoi kaikkialla, matararuohoa ja
virnaheinää kasvoi yltä-yli ja niitten väkevä tuoksu täytti ilman.
"Tässä olemme niin aivan yksinämme; missä lienevät toiset?"

Takasin matkaa ei ollut Reino ajatellut. "Maltappa vaan: mistä tulee
tuuli?" kysyi hän nostaen kätensä ylös. Mutta tuulta ei nyt käynytkään.

"Hiljaa", sanoi Liisi, "minä olen kuulevinani heidän puheensa äänen.
Huudappas heille!"

Kuperan kätensä lävitse huusi Reino: "tulkaa tänne!" -- "Tänne!" kuului
ääni takaisin.

"Siellä vastataan!" sanoi Liisi ja taputti käsiänsä.

"Ei se mitään ollut, se oli vaan kaiku."

Liisi otti Reinon käden. "Minua kammottaa", sanoi hän.

"Ällös olko millänsäkään", sanoi Reino. "Onhan tässä oikein oiva olla.
Istu tuonne varjoon pensasten väliin. Levätkäämme kotvasen aikaa,
kyllähän me seuralaisemme vielä löydämme."

Liisi istui riippuva-oksaisen puun alle ja kuunteli tarkoin kaikille
tahoille. Reino istui muutaman askeleen siitä eräällä kannolla ja
katseli vaieten häntä. Aurinko oli suoraan heidän ylitsensä ja päivän
paahde oli ankara; pieniä kullan kimeltäviä kärpäsiä surisi ilmassa,
ylt'ympäri kuului jos jonkinmoista ääntä, milloin tikan takana puuhun
tai muitten metsälintuin piipatus.

"Kuuletko?" sanoi Liisi, "kuuletko kellon soimista?"

"Missä?" kysyi Reino.

"Takanamme. Etkö kuule? Nyt on päivällisaika."

"Kaupunki on siis takanamme, ja jos käymme suoraan sitä kohden, niin
silloin tapaamme toiset."

He lähtivät takaisin. Marjastamisesta olivat he luopuneet, sillä Liisi
oli väsynyt. Mutta vihdoinkin helähti puitten välistä iloinen nauru.
Heidän kumppaninsa olivat' siellä. Maassa oli valkoinen peite, se oli
pöytä ja siinä oli pulskeita mansikoita oikein runsaasti. Se vanha
herra oli täydessä atrioimispuuhassa, kävi ankarasti suuren
paistikänkäleen kimppuun mutta pitkitti samalla erää manauspuhettansa.

"Tuossapa tulevat viivyttelijät", huusivat lapset, nähdessään puitten
välistä Reinon ja Liisin tulevan.

"Tänne", huusi se vanha herra. "Purkakaa huivit, tyhjentäkäät hatut!
Näyttäkää mitä teillä on muassanne!"

"Nälkää ja janoa", sanoi Reino.

"Jos se on kaikki", vastasi vanhus, ja nosti täysinäisiä vatia heitä
vastaan, "niin saatte ne pitääkin. Tiedättehän te suostumuksen; ei
täällä laiskureita ruokita."

Kuitenkin myöntyi hän lopullisesti ja sitte atrioitiin; satakieli
lauloi pöytävirttä.

Niin kului päivä. -- Jotakin löysi Reino sittenkin; jollei mansikoita
niin ainakin metsässä kasvanutta. Kotiin tultuansa kirjoitti hän
lauluvihkoonsa:

    Jo se tuli aika armas,
    Odotettu, oiva tuo;
    Jo se tuli, tuliaiset
    Hunajaiset mulle suo.

    Kesä tuli, riemu tuli,
    Pois on huolet haikeat,
    Tuoll' on linnut tuolla laulut,
    Tuossa marjat makeat.

    Lapsi olen, laulelmani
    Suloa sai suven vaan;
    Riemun tunnen rinnassani,
    Muut' en vielä tunnekaan.

    Terve kesän lehdot, linnut,
    Niityn kukat, kunnahat!
    Terve ahot mansikkaiset,
    Oi, te lasten rakkahat!

Lemmitty holhottinsa oli aina hänen vieressänsä; hän oli hänen alkavan
elämänsä kaiken sulan ja ihmeellisen näkyvä perikuva.



LAPSI TIEN VARRELLA.


Joulu-aaton ilta oli lähenemässä. -- Oli vielä iltapäivä kun Reino
toisten ylioppilasten kanssa istui ravintolasalin vanhan tammisen
pöydän ääressä. Lamput olivat jo sytytetyt sillä maakerroksessa oli jo
hämärä, mutta vieraita oli vielä vähä; palvelijat nojailivat laiskasti
pilareita ja seiniä vastaan. Salin yhdessä sopessa istui muuan
viulunsoittaja sekä kanteletta soittaja tyttö, hienokasvoinen,
mustalaiselta vivahtava. Hän piti soittokonettansa sylissänsä ja
väliäpitämättömästi katselivat he kumpikin eteensä.

Ylioppilasten pöydässä pamahti samppanjapullon tulppa. "Juo,
tyttöseni", huusi muuan nuori urheanmuotoinen mies, tarjoten tytölle
täytettyä lasia.

"En jaksa nyt enää", sanoi hän, asentoansa muuttamatta.

"Kun et sitä tee, niin laula sitten!" huusi ylvästelijä heittäen
hopearahan hänen helmaansa. Tyttö käytti sormensa verkkaan lävitse
mustan tukkansa, mutta viulunsoittaja kuiskasi hänelle jotakin korvaan.
Mutta tyttö puisti päätänsä, nojasi leukansa kanneltansa vastaan ja
sanoi: "en minä sen miehen pyynnöstä soita."

Lasi kädessänsä kavahti Reino pystyyn ja asettui tytön eteen. "Mitä
tahdot?" kysyi hän ynseästi.

"Nähdä sinun silmäsi."

"Mitä tulee sinun minun silmiini?"

Välkkyvin silmin katseli Reino häntä. "Minä tiedän sinun silmäsi
petollisiksi!" Tyttö nojasi päänsä käteen ja tirkisteli häntä. Reino
vei lasin suuhunsa. "Sinun ihanain, syntisten silmäisi muistoksi!"
sanoi hän ja joi.

Tyttö nauroi ja käänsi päänsä. "Annatko?" sanoi hän, ja iskien mustat
silmänsä nuorukaisen silmiin, joi hän maljaan kaadetun juoman vitkaan.
Tarttui sitte kanteleesensa ja lauloi syvästi innostuneella äänellä:

    "Miks' on rakkaus sokea,
    Sokeampi syksyn yötä?
    Siks' on rakkaus sokea
    Sokeampi syksyn yötä,
    Ettei yhtänä näkisi,
    Kuin omansa ainokaisen."

Sill'aikaa kuin viulunsoittaja riuskasti säesti laulua, tuli ryhmän
lisäksi muuan uusi tulokas.

"Minä tulin noutamaan sinua Reino", sanoi hän. "Sinä olit jo poissa,
mutta joulupukki oli käynyt luonasi."

"Joulupukki?" sanoi Reino; "ei se enään minua muista."

"Eikö? Koko sinun kamarisi haisi kuuselta ja jouluruualta."

Reino laski lasin kädestänsä ja otti lakkinsa.

"Mitä tahdot?" kysyi tyttö.

"Minä tulen pian takaisin."

Tyttö rypisti otsaansa. "Jää tänne!" sanoi hän hiljaa ja katsoi
ystävällisesti häneen.

Reino viivytteli. "En minä voi jäädä", sanoi hän.

Naurahtaen töyttäsi hän häntä varpaillansa. "Mene", sanoi hän. "Et sinä
ettekä te kaikki kelpaa minnekkään." Ja hänen poispäin kääntyessä astui
Reino verkkaan ravintolan rappusista.

Ulkona kadulla oli jo hyvin pimeä; kylmä, talvi-ilma jäähdytteli hänen
kuumaa otsaansa.. Useasta ikkunasta näkyi jouluvalaistusta ja
joulupuita, kuului torvien ja huilujen soittoa sekä riemuitsevia lasten
ääniä. Laumottain kerjäläislapsia kävi talosta taloon ja koettivat
ikkunoista nähdä sitä komeutta, jonka osalliseksi he eivät voineet
päästä. Toisinaan aukeni joku ovi ja toruva ääni ajoi lauman sellaisia
lapsia ulos kadulle; toisissa paikoissa kuului laulettavan vanhaa
joululaulua; äänten joukossa kuului sointuvia tyttöjenkin ääniä. Niitä
ei kuullut Reino; hän kävi ripeästi sivutse kaiken, astui kadulta
toiselle. Päästyänsä omaan asuntoonsa, oli jo melkein vallan pimeä; hän
kiipesi rappusia myöten omaan kamariinsa. Häntä vastaan tuli makea
haju; se tuntui kun oman äitinsä joulutuvassa. Värisevin käsin sytytti
hän kynttilänsä; pöydällänsä oli iso käärrös-köntti ja kun hän sen sai
avatuksi, oli siinä koko joukko oivallisia joulukakkuja; muutamain
päälle oli sokurista tehty hänen oman nimensä alkukirjaimet; niitä
varmaankaan ei ollut tehnyt kukaan muu kuin Liisi. Toisessa
käärröksessä oli hienoja uusia liinavaatteita, lopullisesti kirje
äitiltä ja Liisiltä. Reino avasi ensin Liisin kirjeen ja luki siinä
seuraavaa:

"Sokurikirjainten luulen sinulle sanovan kuka on ollut avullinen
kakkujen leipomisessa; se sama henkilö on sinulle ommellut hihan
reunuksia. Nykyinen joulu-aatto tulee meillä hyvin hiljaiseksi; äitini
asettaa jo kello kymmenen aikoina iltasina vokkinsa nurkkaan. Tänä
talvena on niin ikävä kun et ole sinä täällä. Menneenä sunnuntaina
kuoli se hamppuvarpunen, minkä sinä lahjoitit minulle; sitä itkin minä
aikalailla, mutta hyvin minä sen aina hoitin. Se lauloi aina
iltapäivällä kun aurinko paistoi sen häkkiin. Muistathan: saadaksensa
se vaikenemaan kun se oikein halukkaasti lauloi, oli äitin tapana
peittää häkki. Senkintähden on kamarissa niin hiljaa, mutta sinun vanha
ystäväsi Erkki käy toki toisinaan meillä. Kerran sanoit sinä hänen
olevan ruskean päällistakkinsa muotoinen. Sen muistan minä joka kerta
kun hän ovesta tulee sisään ja se on oikein pilamaista; mutta älä sitä
äitille sano, hän siitä ehkä suuttuisi. Arvaa mitä minä sinun äitillesi
jouluksi lahjotan! Sitäpä et arvaa. Minä lahjotan itseni! Erkki tekee
mustalla liidulla minun muotokuvani; minä olen jo kolme kertaa sitä
varten istunut hänen edessänsä, joka kerta koko tunnin. Minua ei
ensinkään huvita että vieras ihminen oppii noin ulkoluvulta minun
muotoni. En minä sitä tahtonutkaan, mutta äiti kehoitti minua; sanoi
Ruunin rouvalle siitä tulevan suuren ilon.

"Mutta sinä Reino et ole pitänyt puhettasi; et olekkaan lähettänyt
jutelmia. Sitä olen minä usein sinun äitillesi valittanut, mutta hän
sanoo sinulla nyt olevan parempaa tekemistä kuin sellaisia lapsellisia.
Mutta en minä sitä usko; asia on arvattavasti toisin."

Sitten luki Reino äitinsäkin kirjeen. Molempain luettua ja laskettua
tuli hänen ankara koti-ikävä. Hetkisen ajan kävi hän kamarissansa
edestakaisin; hän mumisi hiljaa itseksensä ikävöimisestä ja
kaipaamisesta, avasi sitte laatikkonsa, otti vähän rahaa ja lähti
taaskin kadulle.

Siellä oli liike lähes loppunut; joulupuut olivat sammuneet ja
lapsiparviakaan ei enää liikkunut. Tuuli tuoksutteli yksinäisiä katuja.

Kun Reino tuli ravintolan lähelle, kuuli hän viulun vinkunaa ja
kantele-tytön laulua; ravintolan ovessa kilisi kello ja leveitä
huonosti valaistuja rappusia myöten tuli oudon miehen haahmo. Reino
siirtyi huoneitten varjoon ja astui sitte reippaasti eteenpäin.
Hetkisen kuluttua tuli hän hyvästi valaistun korukalu-puotin luokse,
osti siellä punasista korallihelmistä tehdyn ristin ja kävi sitte samaa
tietä takaisin kun hän tullutkin oli.

Lähellä omaa asuntoansa näki hän pienen ryysyihin puetun tytön erään
talon portilla turhaan koettaen sitä avata. "Tahdotko, minä autan
sinua?" kysyi hän. Lapsi ei vastannut mitään, mutta laski portinsäpin
irti. Reino oli jo avannut portin. "Ei", sanoi hän; "sieltä sinä ehkä
ajettaisiin pois. Tule minun muassani; minä annan sinulle joulukakkua!"
Hän sulki portin, tarttui tyttöä käteen ja sanaa lausumatta saatti hän
hänen omaan asuntoonsa. Lähteissänsä oli hän jättänyt kynttilän
palamaan. "Tässä saat kakkua", sanoi hän ja laski tytön helmaan puolet
ruokatavaroistansa, mutta ei niitä, joissa sokurikirjaimia oli. "Käy
nyt kotiin ja anna äitillesikin." Lapsi katsoi arkamaisesti antajata;
näytti siltä kuin olisi hän tottumaton sellaiseen anteliaisuuteen eikä
osannut siihen mitään sanoa. Reino avasi oven ja valaisi hänelle.
Iloisena kuin lintu, lensi tyttö kakkuinensa kotiansa kohden.

Reino korjasi tulen uunissansa, asetti pölyttyneen lakki-astian
pöydällensä, istui sitte kirjoittamaan ja kirjoitteli koko yön kirjeitä
äitillensä ja Liisille. Joulukakkujen jäännökset olivat kajoamatta
vieressänsä. Liisin lähettämät hihan reunustimet oli hän pukenut
ranteillensa ja somilta ne tuntuivatkin hänen harmaan sarkanuttunsa
rinnalla. Pöydän ääressä istui hän vielä kun jo tuli talvi-aurinko
jäätyneille ikkunaruuduille. Vastaisella seinällä oleva peili näytti
hänelle valjun, vakavan muodon.



KOTONA.


Pääsiäispyhiksi matkusti Reino kotiin. Tulopäivänsä jälkeisenä aamuna
kävi hän Liisin luokse. "Miten suureksi sinä olet tullut", sanoi hän,
kun tuo ihana, solakka tyttö hymyellen tuli häntä vastaan. Hän
punastui, mutta ei vastannut mitään; kättänsä, jonka nuorukainen oli
ottanut, koetti hän hiljaa irroittaa. Reino katsoi häntä arvelevasti;
sitä ei ollut hän ennen tehnyt, tuntui sentähden kuin olisi jotakin
outomaista heidän välissänsä. -- Samoin oli kun hän jo kauemman ajan
oli siellä ollut ja sittekin kun hän eri päivinä ja eri kerroilla sinne
tuli. Kun he istuivat kahden kesken, syntyi vait'olemisen aikoja, jotka
olivat heille oikein tuskalliset ja joita he huolellisesti kokivat
välttää. Jotta hänellä loma-aikanansa olisi jotakin tiettyä
ajanviettoa, rupesi hän opettamaan Liisille kasvitiedettä, jota hän
itse ensimäisinä ylioppilasaikoinansa oli halullisesti harjoitellut.
Liisi oli tottunut kaikissa olemaan hänen mielensä mukaisesti ja kun
hän sitä paitsi oli hyvä-oppinen, suostui hän mielihyvällä siihen.
Nytpä tehtiin useampi kerta viikossa retkeilemisiä metsään tai nurmille
ja kun sitte päivällis-ajaksi vehreä kasvisäily oli kotiin tuotu kasvia
ja yrttiä täynnä, tuli Reino joku hetki myöhemmin Liisin kanssa
jakamaan heidän yhteistä löytöänsä.

Tämmöisissä toimissa astui hän eräänä iltapäivänä Liisin suojukseen.
Tyttö seisoi ikkunan luona ja piteli kullattua linnunhäkkiä, jota hän
ei ollut ennen nähnyt ja sisusteli sitä hienoilla untuvilla. Häkissä
oli kanarialintu, joka räpytteli siipiänsä ja vikisten hakkasi tytön
sormia. Reinon lintu oli ennen asunut samassa häkissä. "Onko minun
polonen hamppuvarpuseni kuolemansa jälkeen muuttunut kultavarpuseksi?"
kysyi hän iloisesti.

"Ei se hamppuvarpusten tapa ole", sanoi äiti joka tuolillansa istui
kehräämässä. "Teidän ystävänne Erkki lähetti sen tänään sydänpäivänä
omasta talostansa Liisille."

"Mistä talosta?"

"Ettekö sitä tiedä?"

"Mitä?"

"Että Erkki kuukauden aika sitten on isäntänä isänsä toisessa talossa
Immenjärven rannalla."

"Mutta siitä ette ole minulle sanaakaan sanoneet."

"He itsekään eivät ole sitä vielä ystävillensäkään tiedoksi antaneet.
Hän on oikein rakastettava ja ymmärtäväinen nuori mies."

Äiti meni kahvia toimimaan. Liisi oli kääntänyt selkänsä Reinoa kohden
ja puuhaili pienen paperisen teoksen kimpussa. "Malta nyt vaan hetkisen
aikaa", sanoi hän, "minä olen heti valmis." Kun Reino, vastoin tapaansa
ei vastannut, kääntyi tyttö. Hänen silmissänsä näkyi sellainen surun
muoto, jota niissä ei ennen voinut havaita. "Mikä sinua huolettaa?"
kysyi tyttö, käyden häntä lähemmäksi.

"Minuako?" sanoi hän ajattelematta, ja katseli haaveksivaisesti tyttöä.

"Sinä olet niin murheellisen näköinen."

"Liisi", sanoi hän, "en minä voi kärsiä tuota keltaista lintua."

Kummastellen katseli häntä tyttö; hän ei ymmärtänyt häntä. "Sinä olet
hyvin kummallinen", sanoi hän.

Reino otti hänen molemmat kätensä, jotka hän estelemättä sai pitää.
Äiti tuli pian sisälle.

Kahvin jälkeen istui äiti rukkinsa ääreen. Reino ja Liisi menivät
sivuhuoneesen järjestämään kasviansa. Siinä nyt luettiin kukka- ja
verholehtiä, lehdet ja kukat levitettiin huolellisesti ja jokaisesta
lajista pantiin kaksi kappaletta suuren kirjan väliin kuivamaan.
Valoisa oli se iltapäivä, viereisestä huoneesta kuului äitin rukin
ratina ja tuon tuostakin Reinon mataloittu ääni kun hän lausui kasvien
luokat ja heimot tai oikaisi Liisin väärin lausuttuja latinankielisiä
kasvien nimiä.

"Minun kokoelmastani puuttuu orvokki", sanoi hän kun koko löytö oli
määritelty ja järjestetty.

Reino veti taskustansa laskutetun paperin. "Tässä on sinulle orvokki",
sanoi hän, kurottaen tytölle puoleksi kuivuneen kasvin.

Kun Liisi näki ne kirjoitetut lehdet, kysyi hän, "jokohan taaskin olet
jutelmia kirjoittanut?"

"Ei nämät jutelmia ole", sanoi hän, antaen hänelle kirjan.

Siinä oli pelkkiä runoelmia, useammat korkeintaan koko sivun mittaiset.
Liisi käänsi lehden toisensa jälkeen mutta ei lukenut muuta kuin
nimikirjoitukset. "Kun kouluttaja häntä torui", "Kun hän oli eksyksissä
metsässä." "Pääsiäistarinain muassa." "Ensimäisen kirjeen häneltä
saatuani." Tähän laatuun olivat ne lähes kaikki. Reino katseli häntä
tarkasti ja yhä edelleen lehtiä käännellessään, huomasi hän ensin tytön
hienon muodon vähittäin punehtuvan, mikä puna oikein yltymistään yltyi.
Reino koetti katsoa häntä silmiin, mutta Liisi ei katsonut ylös ja
lopullisesti laski hän kirjan sanaa lausumatta hänen eteensä.

"Älä sitä niin tavoin minulle takaisin anna!" sanoi häh.

Tyttö otti kasvisäiliöstä ruskeanmuotoisen kasvin. "Siihen panen sinun
mieli-kasvisi", sanoi hän, pani sen kirjan väliin ja antoi sen
hänelle. -- -- --

Jo tuli loma-ajan viimeinen päivä ja poislähtöpäivän aamu. Pyynnöstä
sai Liisi äitinsä luvan saada saattaa ystävänsä kyytivaunuihin, jotka
odottivat muutama kadunkulma heidän asunnostansa. Portilla tarjosi
Reino hänelle käsivartensa ja niin kävivät he rinnakkain, hän ja tyttö.
Mitä likemmälle määränsä perää hän tuli, sitä paremmin tunsi hän kuin
olisi hänellä ennen pitkää eroa ollut tytölle sanomista jotakin niin
tarpeellista, josta riippui koko hänen tulevan elämänsä arvo ja
menestys, mutta eipä vaan saanut hän tarpeellisia sanoja suustansa. Se
tuskastutti häntä ja hänen käyntinsä tuli yhä vitkaammaksi.

"Sinä tulet liian myöhään", sanoi hän, "tornikello on jo kymmenen
lyönyt."

Mutta ei hän siitä sen nopeammaksi tullut. Vihdoin sanoi hän
änkytellen: "Liisi, kahteen vuoteen et minua ensinkään saa nähdä -- --
pidätkö minun takaisin tullessani niin hyvänä kuin nytkin?"

Hän nyökytti päätänsä ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin. -- "Minä
olen sinua puolustanutkin", sanoi hän hetkisen kuluttua.

"Minua? Milloin sitä tarvittiin?"

"Kerran omaa äitiäni vastaan. Me puhuimme kauvan sinusta eilen illalla
kun jo olit pois mennyt. Hän arveli ettet sinä enää ole niin hyvä kuin
olit ennen."

Reino oli hetkisen vaiti, mutta sitte otti hän tytön käden omaansa, ja
vakavasti katsoen hänen lapsellisiin silmiinsä, sanoi hän: "minä olen
niin hyvä kuin ollutkin olen; sen saat vahvasti uskoa! Uskotko sen,
Liisi?"

"Uskon", sanoi hän. Reino irroitti kätensä ja astui viimeisen kadun
mitan vallan riuskasti. Mitä likemmäksi tuli eronhetki, sitä
iloisemmaksi muuttui hänen muotonsa; tytön mielestä kävi hän liian
nopeasti.

"Mikä sinun on, Reino?" kysyi hän.

"Minulla on muuan ihana salaisuus", sanoi hän ja katseli loistavin
silmin tyttöä. "Kun kahden vuoden kuluttua taas olen täällä, sitte
vasta sen sinulle sanon."

He olivat jo tulleet kyyti-vaunujen luokse; he eivät myöhästyneet.
Vielä kerran otti Reino hänen kätensä. "Jää hyvästi!" sanoi hän, "jää
hyvästi Liisi, äläkä unhota minua."

Hän pudisti päätänsä. "Jää hyvästi", sanoi hän. Reino nousi vaunuihin,
hevoset lähtivät liikkeelle. Kun vaunut käänsivät kadunkulmasta, näki
hän vielä kerran tyttönsä sorean vartalon miten se hiljaa siirtyi
takaisin kotia kohden.



KIRJE.


Lähes kaksi vuotta tämän jälkeen istui Reino pöytänsä ääressä, jolla
paloi lamppu, oli kirjoja ja paperia. Hän odotteli erästä ystäväänsä
jonka seurassa hänellä oli tapa harjoitella opintojansa. Rappusissa
kuului askeleita. "Tulkaa sisään." Se oli hänen emäntänsä. "Teille
kirje, hyvä herra!" Hän antoi sen ja meni sitte tiehensä.

Kotona olostansa asti ei Reino ollut Liisille kirjoittanut eikä häneltä
kirjettä saanut. Tämäkään ei ollut häneltä vaan äitiltänsä. Reino avasi
ja luki seuraavan:

    "Sinun i'älläsi, poikaseni, on melkein jokaisella vuodella oma
    muotonsa eikä nuoruus aina köyhtymässä ole. Täällä on moni asia
    toiseksi muuttunut ja joku niistä ehkä surettaa sinua, jos
    aikanansa asian oikein ymmärsin. Erkki on kosinut Liisiä ja sai
    lopullisesti eilen hänen myöntymisensä vaikka hän viimeisenä
    vuoden neljänneksenä kahdesti sai kiellon. Vaikeasti mutta
    kuitenkin lopullisesti suostui hän siihen; hän onkin vielä niin
    aivan nuori. Häät pidetään piakkoin, ja äiti lähtee sitte hänen
    muassansa."



IMMENJÄRVI.


Taaskin oli vuosia kulunut. -- Myötävietoista varjoisaa metsätietä
astuskeli lämpösenä kevätiltana nuori väkevä mies, jonka muoto oli
vahvasti päivettynyt. Vakavilla harmailla silmillänsä tähysti hän
tarkoin eteenpäin ihan kuin odottaen muutosta yksitoikkoisessa
maisemassa, jota kuitenkaan ei tullut. Vihdoin tuli vastaansa kärryillä
ajava mies. "Ystävä hoi!" huusi jalkamatkailija hevosmiehelle, "olenko
oikealla tolalla pyrkiessäni Immenjärvelle?"

"Ihan oikealla", vastasi mies koskien hattuansa.

"Vieläkö sinne on paljonki matkaa?" "Olette nyt jo aivan lähellä.
Puolen tupakkapiipun ajalla näette järven; herrastalo on ihan sen
rannalla."

Maanmies ajoi sivutse; toinen astui riuskaammin tietänsä eteenpäin.
Neljännestunnin kuluttua loppui äkkiä varjo hänen vasemmalla
puolellansa, maa tuli niin alasvierteiseksi että satavuotisten honkain
latvat tuskin näkyivät ylös tirkistäviksi. Niitten takana näkyi avara
valoisa maisema. Vielä alempana oli järvi, tyyni, tummansininen,
melkein kaikkialta metsäin ympäröimä; ainoasti yhdessä paikassa oli
aukeema, josta näki vieläki kauemmaksi kunnes senkin näkö-alan sulkivat
vuoret. Keskellä lehtimetsää näkyi jotakin valkoista, lumenmuotoista,
mikä ei muuta ollut kun suuri joukko kukkivia hedelmäpuita. Niitten
takana taas kohosi keltaiseksi maalattu herrastalo punaisine
tiilikattoinensa. Savutorven nenästä lensi haikara joka vitkaan
leijaeli yli järvenpinnan. "Immenjärvi!" huudahti matkailija. Oli
melkein kuin olisi hän tuntenut olevansa matkansa perillä, sillä hän
seisoi liikkumattomana ja katseli yli puitten latvain toiselle
rannalle, missä herrastalon varjokuva päilyi vedessä. Taas jatkoi hän
äkkiä käyntiänsä. Tie oli hyvin jyrkkä niin että alempana kasvavat puut
taaskin antoivat varjoa, mutta samalla sulkivat näkö-alan järveä
kohden, jota vaan pilkuttain sai nähdä puitten välistä. Jopa taas tuli
vastamaata, mutta silloin katosikin metsä selkä oikealta että
vasemmalta; sen sijaan tuli tien kummallakin puolella huolellisesti
hoidettuja viljelysmaita. Matkustajaa vastaan tuli muhkea mies, puettu
ruskealta vivahtavaan pukuun. Jo melkein vastassa ollessaan heilautti
hän hattuansa ja huusi iloisella äänellä: "tervetullut, ole tervetullut
Reino-veikko Immenjärven tiluksille!"

"Terveisiä sinulle, ja kiitos onnittelemastasi Erkki-ystäväni!" huusi
toinen häntä vastaan.

He kurottivat toinen toisellensa kättä. "Todellakin olet sinä Reino
itse", sanoi Erkki, tirkistäen entisen koulukumppaninsa vakaviin
silmiin.

"Olenpa kyllä, ja olethan sinäkin siinä vaikka oletkin iloisemman
muotoinen kuin ennen olitkaan."

Iloinen hymyelmä sai Erkin muodon entistä paljo iloisemmaksi. "Niin,
Reino veikkoseni", sanoi hän, vieläkin kerran kurottaen ystävällensä
kättä. "Minä olen osallinen ollut suurissa arpajaisissa; sainkin oikein
hyvän voiton. Etköhän sitä tiedä?" Hän hieroi käsiänsä ja sanoi
mielihyvissänsä: "siitähän tulee odottamaton kohtaus. Sinua ei hän osaa
odottaa; eipä totisesti osaakkaan!"

"Odottamaton kohtaus?" kysyi Reino. "Entä kenelle?"

"Liisille? Etkö minun tulostani ole hänelle mitään sanonut?"

"En sanaakaan, veikkoseni; ei hän sinua ajattelekkaan, äiti tekee sitä
yhtävähän. Minä kutsuin sinun vallan salaisesti jotta ilo tulisi sitä
suuremmaksi. Tiedäthän minun aina olleen vähä salaperäisen."

Reino tuli miettiväisen näköiseksi, hänen hengityksensä tuli
raskaammaksi mitä likemmäksi he tulivat herrastaloa. Tien vasemmalla
puolella loppuivat viljavainiot ja niitten sijaan tuli avara ryytimaa,
jota kesti lähes järvenrantaan asti. Haikara oli laskeutunut alas ja
astuskeli vakavana istutusten keskellä. "Hei", huusi Erkki, "tuo
pitkäkoipinen egyptiläinen on kai tuolla istutuspapuja varastamassa!"
Lintu lensi erään rakennuksen katolle, joka oli istutusmaan reunalla ja
jonka ympärillä kasvoi oudomman lajisia hedelmäpuita. "Se on minun
vasta pari vuotta sitten valmiiksi saamani öljymylly", sanoi Erkki.
"Kaluhuonerakennukset teetti isävainajani, asuntorakennus on iso-isäni
ajoista. Näin sitä eteenpäin päästään vähä kerrassaan."

Tällaisia puhellen tulivat he avaralle paikalle, jota yhdeltä puolelta
rajoitti kaikenlaiset talous- ja kalustohuoneet, toiselta itse
herrastalo, jonka kumpaankin päätyyn yhtyi korkea puutarhan aitaus; sen
takana näkyi hedelmäpuita koko metsä, joitten oksia siellä täällä
riippui yli aitauksen. Päivettyneitä, hikoilevia miehiä kävi yli sen
pihan, lakkia nostaen ystäväparille. Erkki antoi toisille käskyjä,
toisilta kysyi hän jotakin päivän työtä koskevata j.n.e. Jopa
ennättivät he asuntoon. Etehinen oli korkea ja vilpas, sen vasemmalta
poikkesivat he vähä pimeämpään sivusolaan. Siellä avasi Erkki oven ja
he astuivat avaraan puutarha-saliin, joka ikkunoita varjoavain puitten
tähden oli joksikin vähävaloinen, mutta ikkunain välisistä avatuista
kaksois-ovista pääsi kevätaurinko vapaasti paistamaan ja niistä sai
nähdä huolellisesti hoidetun kukkais- ja puutarhan kaikkine
kaunistuksineen. Sen keskeltä oli suora ja leveä käytävä hamaan
järvenrantaan asti. Kun ystävät olivat saliin tulleet, toi vetohenki
heitä vastaan koko hyvähaju-virran.

Penkereellä puutarhan portin ulkopuolella istui valkoiseksi puettu
nuori rouva. Hän nousi tulijoita vastaanottamaan, mutta pysähtyikin
äkkiä niinkuin maahan tarttunut ja katseli tarkastellen vierasta. Se
kurotti hymyellen hänelle kättä. "Reino!" ratkesi hän sanomaan, "Reino?
sinähän se oletkin! Siitä on aikoja kun me toinen toisemme näimme."

"Niinpä kyllä", sanoi hän, mutta ei osannutkaan sen enempää sanoa,
sillä kuultuansa Liisin äänen, tunsi hän pistosta sydämessänsä, ja kun
hän häntä katsoi silmiin, oli hän siinä ihan sama lemmittävä olento,
jolle hän vuosia sitten syntymäkaupungissansa sanoi jäähyväiset.

Riemuitsevan muotoisena oli Erkki jäänyt ovelle. "No Liisi, omistatko,
ettet kumminkaan häntä osannut odottaa, etpä toki odottanutkaan."

Sisaren silmillä katseli Liisi häntä. "Sinä Erkki olet minulle niin
sanomattoman hyvä!" sanoi hän lopullisesti.

Hän otti vaimonsa pienen käden omaansa ja sanoi hyväillen: "nyt saimme
hänen tänne emmekä vallan helposti häntä enää laskekkaan irti. Hän on
pitkän poissa-olonsa aikana villistynyt, meidän tulee hänen kesyksi
tehdä. Katsoppas vaan miten ylevän ja vieraan muotoiseksi hän on
tullut."

Reino huomasi Liisin silmissä aran iskun. "Villistynyt oli vaan se aika
kuin toinen toisiamme emme nähneet", sanoi hän.

Avainkimppu kädessä tuli ovesta juuri samassa Liisin äiti. "Hei!"
huudahti hän nähtyänsä Reinon, "kas tuossa vieras, aivan niin rakas
kuin odottamatonkin." Ja nyt alkoi keskustelu tavallisine
kysymyksinensä ja vastauksinensa. Rouvat istuivat työnsä ääreen, Reino
nautti hänelle tuotuja virvotuksia, mutta Erkki oli hankkinut suuren
hopeahelaisen merenvahapiipun, sytyttänyt sen ja istui pakisten ja
vahvasti tupakoiden Reinon vieressä.

Seuraavana päivänä täytyi Reinon hänen kanssansa ulos pelloille ja
niityille, istutusmaille ja humalistoon, talliin ja öljymyllyyn. Kaikki
oli oivassa kunnossa, kaikki työväki oli reippaan ja terveen muotoisia.
Päivälliseksi kokoontui perhe puutarhasaliin ja loppupäivä oltiin sitte
enemmin tai vähemmin yhdessä, tullen siitä miten isännän työ ja aika
sen salli. Ainoastaan joku hetki iltaruuan edellä ja aamupäivän
ensimäiset hetket työskenteli Reino hänelle erittäin osotetussa
huoneessa. Jo aikoja sitten oli hän alkanut koota kansan-runoja ja
lauluja, missä vaan niitä sai; hän rupesi nyt keräelmiänsä järjestämään
ja, jos mahdollista, niitä ympäristöstä lisäämään. -- Liisi oli joka
aika hilpeä ja ystävällinen; Erkin joka aika yhtäläisen kohteliaisuuden
vastaanotti hän lähes nöyrällä kiitollisuudella. Reino ajatteli
itsekseen ettei hän luullut niin virkusta lapsesta niin hiljaista
rouvaa tulevan.

Jo täällä olonsa toisesta päivästä alkaen asti oli Reinolla tapana
iltasilla käydä järvenrannalla kävelemässä. Tie sinne johti ihan
puutarhan sivutse. Pienellä mäen kummulla sen lopulla oli korkeain
koivuin alla istumapenkki. Äiti oli sille antanut nimen iltapenkki
sentähden että se paikka oli auringonlaskun puolella ja että sitä juuri
siihen aikaan enimmästi käytettiin. Kävelymatkaltansa tuli Reino eräänä
iltana juuri sitä tietä kun hänen saavutti sade. Hän haki suojaa erään
niinipuun alla mutta senkin lehdet rupesivat pian vuotamaan vettä.
Märkänä lähti hän astumaan edemmäksi. Pimeä läheni ja sade yltyi yhä.
Päästyään liki iltapenkkiä, oli hän koivun runkoin välissä näkevinään
valkoisen naisen haahmun. Se seisoi liikkumattomana, ja miten hän
lähemmäksi tultuaan oli huomaavinaan, käännettynä häntä kohden,
niinkuin jotakuta odottamassa. Hän arveli sen olevan Liisin, joudutti
sentähden käyntiänsä, hänen seurassansa päästäksensä puutarhan lävitse
kotiin. Mutta oli se kuka olikin, haahmo katosi pimeämäisiin
sivukäytäviin. Se oli hänestä odottamatonta; hän oli Liisille pahoissa
mielin, mutta kuitenkin epäili hän oliko se todenteolla Liisi, mutta
hän aristeli sitä häneltä kysyä. Tullessansa eipä hän käynyt
puutarhasalin lävitsekään vallan sen tähden ettei saisi nähdä Liisin
tulevan puutarhan portista sisään.



SE OLI ÄITINI TAHTO.


Illalla joku päivä myöhemmin istui koko perhe, miten siihen vuorokauden
aikaan tavallista, puutarhasalissa yhdessä seurassa. Ovet olivat auki.
Aurinko oli jo metsän takana järven tuolla puolla.

Reinoa pyydettiin esittämään muutama kansanlaulu, jotka hän samana
päivänä oli saanut eräältä ystävältänsä mailla. Hän nouti kamaristansa
paperikäärröksen, jossa oli erityisiä siististi kirjoitettuja lehtiä.

Seurue istui pöydän ääreen, Liisi Reinon sivulle.

"Me luemme umpimähkään", sanoi hän, "minä en itsekään ole niitä vielä
lukenut."

Liisi levitti kirjotuksen. "Onhan tässä laulun nuottikin", sanoi hän;
"sen pitää sinun Reino laulaa."

Ensin luki hän muutamia pila-lauluja viheltäen niihin iloisia nuottia,
mikä suuresti huvitti seuraa. "Mutta ken lienee semmoiset somat laulut
tehnyt?" kysyi Liisi.

"Niitten tekijät tuntee sisällöstä", arveli Erkki, "ne ovat kulkevain
sällien, paimenten, kalastajain ja muitten sellaisten tekemiä."

Reino sanoi: "ne eivät ole kenenkään tekemiä, ne ovat tuulen tuomia,
lentelevät sen muassa ja lauletaan kaikkialla. Semmoisissa lauluissa
löydämme omat tekomme ja kärsimisemme samoin kuin olisimme itse olleet
niitä tekemässä."

Hän otti toisen lehden. "Minä seisoin korkealla vuorella..."

"Sen tunnemme", sanoi Liisi. "Pane lauluksi, Reino; minä autan sinua."
Silloin lauloivat he tuota vanhaa, hyvin tuttua mutta sittekin joka
sika uutta nuottia. Liisi säesti miesten ääniä.

Äiti istui ahkeraan ompelemistoimessansa, Erkki oli pannut kätensä
ristiin ja kuunteli hartaasti. Kun laulu oli loppunut, laski Reino
sanaa sanomatta lehden pois kädestänsä. Illan hiljaisuudessa kuului
karjan kelloja järven rannalta, jopa sen lisäksi alkoi iloinen pojan
ääni laulaa:

    "Minä seisoin korkealla vuorella
    Viheriäisessä laaksossa...."

Reino naurahti. "Tokkopa kuulette? Ne käyvät noin suusta suuhun."

"Tällä paikkakunnalla lauletaan tätä laulua usein", sanoi Liisi.

"Niinpä kyllä", sanoi Erkki; "se on paimenlaulu, joka nyt ajaa karjaa
kotiin."

He kuuntelivat vielä hetken ajan kunnes kellojen kilinä tarhassa
loppui. "Ne ovat alkusäveliä", sanoi Reino; "niitä lepää metsän
lyyleissä. Niitten sepittäjää ei tunne kukaan."

Hän otti uuden lehden.

Pimeä oli jo tullut tuntuvammaksi. Iltarusko punotti järven toisella
puolella. Reino levitti lehden, Liisi pani kätensä sen toiselle
puolelle ja katsoi hänen kanssansa paperiin.

Reino luki runopukuun laaditun kertomuksen miten muuan äiti vaati
tyttärensä luopumaan lemmitystänsä ja ottamaan toisen. Tyttö syyttelee
myönteliäisyyttänsä ja on mielipahoissaan noin kevytmielisesti entisen
ystävänsä suremaan jättämisestänsä.

Tätä lukeissansa huomasi Reino paperin vähä värisseen. Kun lukeminen
oli loppu, lykkäsi Liisi tuolinsa sivulle ja meni ääneti puutarhaan.
Äiti heitti silmäniskun hänen jälkeensä. Erkki tahtoi mennä sinne
hänkin, mutta äiti sanoi: "hänellä on siellä tekemistä." Hän siis ei
mennytkään.

Illan hämärä rupesi kattamaan puutarhaa ja järveä, yöperhosia rupesi
lentelemään ja avoimista ovista tuli yhä väkevämpi yrttien ja kukkien
tuoksu, vedestä kuului konnain kurnuttaminen, ikkunain alla visersi
satakieli ja kauempana puutarhassa toinen. Kuu kurkisteli yli puitten
latvain. Reino katseli vielä kotvasen sitä paikkaa minne Liisin haahmo
puitten väliin oli kadonnut, sitte kääri hän paperinsa kokoon, sanoi
hyvää yötä seuralaisillensa ja astui huoneesta taaskin rannalle.

Tyvenessä hiljainen metsä heitti synkeän varjon veteen, mutta järven
selkä oli kuun valaisema. Pieni häälymä tuntui toisinaan puissa, mutta
se ei ollut tuuli, vaan kesäyön hengähdys, Reino kävi yhä vielä
järvenrantaa myöten. Kivenheiton matkalla maasta näki hän valkosen
ulpukan. Hänen tuli halu katsella sitä likemmältä; hän riisui
vaatteensa ja astui veteen. Ranta oli matala ja pohjassa teräviä kiviä,
jotka saivat hänen jalkansa aristamaan, mutta siksi syvä että olisi
voinut laskeuda uimaan, ei vaan tahtonut tulla. Kerrassaan tuli
äkkisyvä, tuntui kuin olisi hän astunut kaivoon, vesi tulvasi hänen
päänsä yli ja hetkisen aikaa kului ennenkuin hän taaskin oli
vedenpinnalla. Hän alkoi säännöllisiä uimisliikuntoja sekä ui kaareen
kunnes huomasi mikä oli se kohta rannassa josta hän veteen lähti. Jopa
näki hän ulpukankin suurten sileäin lehtiensä keskellä. Uiden hiljaa,
nosteli hän käsiänsä vedestä niin että suuret takaisin tiukahtavat
vesipisarat kuutamossa kiilsivät, mutta tuntui siltä kuin ei olisi
matka hänen ja ulpukan välillä pysynyt yhä samana vaikka ranta kylläkin
jäi taa'emmaksi. Hän kuitenkaan ei luopunut yrityksestänsä vaan ui
riuskasti samaan suuntaan. Lopullisesti oli hän niin lähellä kukkaa
että hän selvään eroitti sen hopeankarvaiset lehdet, mutta samalla
tunsi hän olevansa ihan kuin pauloissa, sillä kasvin pitkät varret
olivat tarttuneet jalkoihinsa. Se outo vesi oli mustana takanansa ja
siellä kuuli hän loiskauksen isomaisen kalan hyppäämisestäkin. Hänen
valloitti niin kolkkomainen tunne siinä oudossa elementissä että hän
väkisin repäsi ruohoiset kahleensa ja tuimasti ui rantaan. Sieltä
veteen katsoessaan oli ulpukka mustalla vedenpinnalla miten ennenkin.
Hän pukeui vaatteihinsa ja kävi vitkaan takaisin kotiin. Kun hän
puutarhasta tuli saliin, oli Erkki ja äiti toimimassa pienelle
matkalle, joka oli tehtävä huomispäivänä.

"Missä olitte te niin myöhäiseen yöhön?" kysyi häneltä äiti.

"Minäkö?" vastasi hän. "Aikomukseni oli ulpukkaa tervehtiä, mutta ei
siitä tullut mitään."

"Sitä ei ymmärrä yksikään ihminen", sanoi Erkki. "Mitä hittoa oli sinun
ulpukan kanssa tekemistä?"

"Minä tunsin sen muinoin", sanoi Reino, "mutta siitä on nyt jo paljon
aikaa."



LIISI.


Seuraavan päivän iltapäivänä käyskentelivät Reino ja Liisi järven
toisella puolella, milloin metsässä, milloin korkealla järvenrannalla.
Liisi oli saanut Erkiltä toimeksensa hänen ja äitin poissa-ollessa
näytellä Reinolle ympäristön kauniimmat näky-alat, etenkin järven
toisella rannalla. Niissä toimissa liikkuivat he paikasta toiseen.
Liisi lopullisesti väsyi ja istuutui puitten varjoon. Häntä vastakohti
seisoi Reino nojaten puunrunkoon. Etäämmästä metsästä kuului silloin
käen kukkuna ja hänen mielestänsä oli kuin olisi kaikki tämä jo ennen
tapahtunut samoin. Reino katsoi kummallisella tavalla hymyellen
Liisiin. "Emmekö rupee mansikoita hakemaan?" kysyi hän.

"Ei nyt ole mansikkain aika", sanoi hän.

"Mutta se tulee pian."

Liisi pudisti epäilevästi päätänsä, sitte hän nousi ja molemmin
pitkittivät he käyntiänsä. Käydessään siinä hänen sivullansa,
kääntyivät Reinon silmät useasti hänen puoleensa, sillä hän kävi
somasti, ihan kuin vaatteittensa kannattama. Ehdottomasti jäi Reino
monta kertaa jonkun askelen taaksepäin saadaksensa nähdä hänen kokonaan
ja kerrassa. Niin tulivat he aukealle, kukkia kasvavalle paikalle,
josta oli avara näkö-ala maisemaan. Reino kumartui ja otti muutamia
kasvia maasta. Noustuansa osotti muotonsa tuskallisimpaa kipua.
"Tunnetko tätä kukkaa?" kysyi hän.

Hän katsoi kysyvästi häneen. "Käenkukkahan se on. Niitä löytää metsässä
yltäkyllin."

"Minulla on kotona muuan vanha kirja", sanoi hän; "minun oli tapa
siihen kirjoitella kaikenlaisia lauluja ja riimiä, mutta sitä en enää
kauvan aikaa ole tehnyt. Sen kirjan lehtien välissä on minulla
säilytettynä käenkukka, mutta tiedätkö kenen antama?"

Äänettömästi nyökäytti hän päätänsä, loi silmänsä alas eikä muuta
nähnyt kuin Reinon kädessä olevan kasvin. Kauvan seisoivat he niin. Kun
Liisi taaskin nosti silmänsä häntä kohden, huomasi Reino niitten olevan
kyyneliä täynnä.

"Liisi", sanoi hän, "tuolla noitten vuorten takana kului meidän
nuoruutemme. Minne on se joutunut?"

Enempää hän ei sanonut, vaiti astuivat he järven rannalle. Ilma oli
kalsea; lännessä nousi musta pilvi. "Tulemassa on ukkosilma", sanoi
Liisi jouduttaen käyntiänsä; Reino teki myöntävän merkin ja molemmin
astuskelivat he reippaasti kunnes tulivat ruuhensa luokse. Järvellä
soutamisaikana piti Liisi kättänsä ruuhen laidalla. Soutaessaan katseli
Reino häntä, mutta hän katseli hänen sivutsensa etäälle. Senpätähden
vaipui hänen katsantonsa alas ja jäi tähystelemään hänen kättänsä, ja
se valju käsi ilmaisi mitä muotonsa ei ollut ilmaissut. Hieno käsi
osotti sitä salaisen kivun muotoa, joka usein tulee niihin naisten
käsiin, jotka yö-aikana lepäävät sairastavan sydämen päällä. Kun Liisi
huomasi Reinon katselevan hänen kättänsä, päästi hän sen hiljaa ruuhen
syrjältä veteen.

Pihalle tultua oli herrastalon edessä ympäri kuleksivan hivojan kärryt;
mustatukkanen mies polki ahkeraan pyörää ja hyräeli mustalaislaulua,
hänen valjastettu koiransa makasi läähöttäin vieressänsä. Rappusilla
seisoi ryysyinen kerjäläistyttö kurottaen kättänsä Liisille. Reino
kourasi taskuansa, mutta Liisi ennätti häntä ennen ja kaasi kukkaronsa
koko sisällön kerjäläisen avattuun käteen. Sitte kääntyi hän pikaisesti
pois ja Reino kuuli hänen rappusia mennessänsä nyyhkyttävän.

Hän koetti pidättää häntä, mutta malttikin mielensä ja jäi rappusille.
Kerjäläistyttö seisoi liikkumattomana paikallansa, kädessänsä se lahja
jonka hän oli saanut. "Mitä nyt vielä tahdot?" kysyi Reino.

Tyttö säpsähti. "En minä mitään nyt enää tahdo", sanoi hän, ja kääntäen
päänsä häntä kohden, tuijotti hän häneen mielettömällä katsannolla ja
meni sitten porttia kohden. Reino huusi jonkun nimen, mutta tyttö ei
sitä enää kuullut; pää painuksissa ja kädet hermottomina kävi hän yli
pihan.

    Kuolla, oi kuolla
    mun täytyy yksinäni.

Kuullessaan tätä vanhaa laulua, kävi hengitys hänelle vaikeaksi; niin
seisoi hän siinä hetkisen mutta meni sitte kamariinsa.

Hän istui työnsä ääreen, mutta ajatuksensa eivät pysyneet koossa. Vähän
ajan sitä turhaan koetettuansa, meni hän perheenhuoneesen. Siellä ei
ollut ketään, ei muuta kuin kalpea hämärä; Liisin ompelupöydällä oli
punanen rihma mikä iltapäivällä oli ollut hänen kaulassansa. Hän otti
sen käteensä mutta aristelikin sitä ja laski sen taas paikallensa.
Lepoa hän ei saanut; kävi sentähden järven rannalle ja irroitti veneen.
Hän souti yli järven ja kävi vielä kerran kaikki ne paikat, jotka hän
vähää ennen oli Liisin seurassa käynyt. Kotiin tultuansa oli jo pimeä;
pihalla tapasi hän kuskin viemässä hevosia laitumelle; matkailijat
olivat äsken tulleet kotiin. Etehiseen tultuansa kuuli hän Erkin
käyskelevän puutarhasalissa. Hän ei mennyt hänen luoksensa vaan seisoi
hetkisen kohdallansa ja meni sitte hiljaa omaan kamariinsa. Siellä
asetti hän tuolin ikkunan eteen; teki valmistuksia, sellaisia kuin
tahtoisi hän kuulla metsikössä laulelevia satakieliä, mutta ei
kuunnellutkaan muuta kuin oman sydämensä sykkinää. Alikerroksessa
menivät jo kaikki levolle; yö kului, mutta ei hän sitä huomannut. --
Tunnittain istui hän niin. Vihdoin nousi hän ja istui avoimen ikkunan
eteen. Yökaste tiukkui lehdistä ja satakieli oli laulamasta lakannut.
Tumma sininenkin poistui vähittäin itäiseltä taivaalta ja sen sijaan
tuli vaaleankeltainen raita. Nousi raikas tuuli, mikä virvoitti Reinon
kuumaa otsaa ja riemuiten kohosi ensimäinen leivo ilmaan. Äkkiä kääntyi
Reino ja astui pöydän ääreen. Hän tavoitteli lyijykynää, minkä hän
löysikin, istui ja kirjoitti muutaman rivin puhtaalle paperille. Sen
tehtyänsä otti hän hattunsa ja keppinsä ja jättäen paperin, astui hän
jäykästi ovesta ulos. Aamuinen hämärä valtasi vielä kaikki kulmat,
talon suuri kissa makasi olkisella lattianpeitteellä ja köyristi
selkäänsä vasten hänen kättänsä, jolla hän ajattelemattomasti kissaa
koski. Mutta puutarhassa olivat varpuset jo täydessä hälinässä ja
ilmoittivat kaikille yön jo olevan menneen. Hän kuuli ylikerroksessa
ovea avattavan, rappusissa kuului askeleita ja kun hän silmänsä nosti,
näki hän Liisin. Hän laski kätensä hänen käsivarrellensa, hänen
huulensa liikkuivat, mutta Heino ei kuullut sanaakaan. "Et sinä enää
tule", sanoi hän lopullisesti. "Minä tiedän sen, äläkä valehtele; sinä
et enää milloinkaan tule."

"En milloinkaan", sanoi hän. Hän helpotti kätensä eikä enää mitään
sanonut. Yli pihan meni hän porttia kohden ja kääntyi vielä kerran.
Liisi seisoi liikkumattomana samalla paikalla ja katseli sammuvin
silmin hänen jälkeensä. Reino astui askeleen eteenpäin ja kurotti
hänelle käsiänsä. Mutta Reino kääntyi väkisin ja astui portista ulos.
-- Ulkona oli raikas aamu-ilma; kastepisarat hämmähäkin verkoissa
kiilsivät auringon ensimäisissä säteissä. Hän ei katsonut taaksensa,
hän vaan astuskeli riuskasti eteenpäin ja yhä taaemmaksi jäi tuo
hiljainen maahovi, mutta hänellä oli edessänsä koko suuri avara
maailma.



VANHUS 2.


Kuu ei enää valaissut ikkunoihin, pimeä oli jo tullut; mutta vanhus
istui yhä vielä nojatuolissansa kädet ristissä ja katseli eteensä
huoneen tilavuuteen. Hänen silmissänsä muuttui se musta hämärä hänen
ympärillänsä laveaksi tummaksi järveksi; musta vesikokoelma laskeusi
toisensa jälkeen yhä syvemmältä ja etäämmältä ja viimeisen harjalla,
niin kaukana että vanhuksen silmät sitä tuskin kannattivat, leijui
leveäin lehteinsä välissä valkonen ulpukka.

Ovi avattiin ja valoa tuli huoneesen. "Hyvä on, että tulitte, Pirjo",
sanoi vanhus. "Asettakaa vaan kynttilä pöydälle."

Pöydän luokse veti hän tuolinkin, otti yhden avatun kirjan sekä alkoi
tiedustella tieteellisiä asioita, joissa hän oli harjoitellut
nuoruutensakin voimaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Immenjärvi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.