Title: Kotoisia kohtauksia; Victoria regia
Author: Dilling, Lars
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotoisia kohtauksia; Victoria regia" ***


KOTOISIA KOHTAUKSIA; VICTORIA REGIA

Kirj.

Lars Dilling


Suomentanut Yrjö



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1886.



SISÄLLYS:

Kotoisia kohtauksia.

 1. Hääilta.
 2. Solmuja.
 3. Sukulaiset.
 4. Perheen ystävä.
 5. Kirje.
 6. Kerinpuut.
 7. Syntymäpäivä-iloja
 8. Kenraaliharjoitus.
 9. Päivää myöhemmin.
10. Viritetyllä pistoolilla.
11. Liian kummaa.

Victoria regia.



1.

Hääilta.


Vaunut, joissa morsiusparin oli kotia ajaminen, olivat oven edessä.
Oli jo hyvin myöhäistä illalla. Kynttilät olivat palaneet loppuun
kruunuissa ja kynttilänjaloissa, elävät kukkaset morsiuspiikojen
hiuksissa olivat lakastuneet ja valkoisilla tarlataanihameilla ei
enää ollut sama tuoksuva raittius kuin vihkimisen kestäessä. Nyt
tuli morsian, suuri viitta hartioillaan. Oli otettava jäähyväiset.
Nytpä alkoi siellä suuteleminen ja syleileminen, ja pieni rouva
heitettiin kuin kautschukkipallo toisen tädin luota toisen luoksi
ja toisen ystävän luota toisen luoksi. Täti Dortha, täti Riikka
ja täti Greetta pitivät häntä kauvimman aikaa syliinsä suljettuna
eivätkä he oikein tahtoneet voida päästää häntä. Oli hän ollutkin
heidän luonaan kymmenvuotiaasta alkaen. Silloin kuolivat vanhemmat
lavantautiin. Betsy, nuori morsian, oli silloin, kuten sanottu,
kymmenvuotias, ja hänen vanhempi sisarensa Anna kuudentoista vanha.
Anna lähetettiin Saksanmaalle kasvatuskouluun; Betsy jäi tätien
luoksi, jotka kasvattivat ja pilasivat häntä paraalla tavalla. Nyt
oli Betsy naimisissa ja nyt oli hänen lähteminen heidän luotaan ja
sentähden itkivät tädit niinkuin suihkukaivot kansanjuhlassa ja
Betsykin itki. Kenties ajatteli hän, että tuli alkaa totista elämää
ja ottaa täyttääkseen perheenäidin ankarat velvollisuudet, kenties
ajatteli hän kaikkea sitä hyvyyttä ja rakkautta, joka oli tullut hänen
osakseen vanhojen sukulaistensa luona, tai kenties hän ei ajatellut
ollenkaan mitään, vaan itki sen vuoksi, että muut itkivät. Olihan
hän vasta kahdeksantoista vuotta vanha. Sellaisina vaiheen hetkinä
elämässä joutuu aina kummallisen ahdistuksen valtaan, ja kyyneleet
tulevat välttämättömästi silmiin, vaikk'ei olisikaan niin onnellinen.
Ja onneton ei Betsy ollut, sitä todisti hänen rakkautta uhkuva
katseensa ja se vapaa ja uskalijas luottamus, jolla hän nojautui
miehensä käsivarteen, heidän astuessaan portaita alas ja istuutuessaan
vaunuihin. Ja niin lähtivät vaunut liikkeelle. Vihdoin pysähtyivät
ne. Sulhainen astui ensin vaunuista ja auttoi vaimoaan. Ylhäällä
tampuurissa seisoi sievä palvelustyttö, joka saattoi heitä huoneisiin,
joissa kynttilöitä ja lamppuja oli sytytettyinä ja joissa tuoksuvia
kukkasia, kirjailtuja morsiuslahjoja ja somia korukaluja kaikkialla
näkyi ja hymyili vastanaineille.

"Haluatteko, herra asianajaja tai rouva, jotakin muuta?" kysyi
palvelustyttö autettuaan heidän päältään päällysvaatteet.

"Ei, kiitoksia, nyt voit mennä."

Tyttö vetäytyi pois.

Betsy liehui niinkuin valkoinen perhonen kaikkialla kukkien ja lahjojen
seassa.

Hän seisahtui muhkean ruusupuun eteen.

"Ei, mutta katsoppas, Faerder, niin kaunista! Jokainen kukka on niin
raitis ja punainen ja uhkuva --"

"-- kuin sinun huulesi", sanoi Faerder, kiersi kätensä vaimonsa
vyötäisten ympäri ja suuteli häntä.

"Hyi, hyi, hyi, Herman, päästä! Se tekee kipeätä", sanoi Betsy
ja luikersi pois hänen sylistään. "Sinä olet kietonut käsivarren
morsiushuntuun ja tempaat koko hiuspuvun päästäni!"

"Tule, niin vapautan sinut sekä hunnusta että seppeleestä", sanoi
Herman ja irroitti nuo molemmat vaimonsa tuuheasta, punertavan
keltaisesta tukasta. "Kas niin, nyt on kamaripiika päättänyt
tehtävänsä. Nyt pitää hänen saada juomarahoja", lisäsi hän ja nojautui
eteenpäin.

"Ei ole tapana antaa kamaripiiallensa juomarahoja, mutta korvapuusti
toisinaan", vastasi rouva ja löi miestään hiljaa poskelle.

"Sinua on rangaistava siitä", huusi Faerder ja ajoi rouvaansa takaa,
tämän juostessa divaanipöydän ympäri molemmin käsin kannattaen pitkää
hameensa lievettä.

Juostessaan kaatoi hän jakkaran.

"Ei, Herman, ole siivosti, varo itseäsi, minä voin särkeä jotakin!
Tule, istuutukaamme ja olkaamme järkeviä ja haastelkaamme niinkuin
sopii ymmärtäväisten puolisoin."

"Silloin pitää sinun sallia minun sytyttää sikari ja mennä sisään
ottamaan ylleni yönuttu ja jalkaani tohvelit."

"Niin, teeppäs se, se on hauskaa. Minä en ole koskaan nähnyt ketään
herraa yönutussa, paitsi teaatterissa. Se näyttää niin kodikkaalta.
Huomenna esiinnyn minäkin yönutussa, vaaleanharmaassa, joka on mustalla
samettireunuksella varustettu, ja pienessä aamumyssyssä, missä on
vaaleansiniset nauhat. Ah, kuinka iloitsen siitä, että saan olla
emäntänä suuruspöydässä huomenna ja sitten mennä taloustoimiin."

"Niin, sinä olet varmaankin oiva emäntä? Olethan ollut kuusiviikkoa
taloudenhoito-opissa."

"Oh, jos tietäisit, kuinka paljon ruokaa pilasin sinä aikana!"

"Sitä en ollenkaan epäile", sanoi mies mennessään omaan huoneesensa.

Rouva veti esiin emman [eräs nojatuolin laji] ja istuutui. Hänen
puolisonsa tuli takasin ja istahti hänen viereensä.

"Kuinka sinä näytät arvokkaalta", sanoi nuori rouva ja pörrötti
miehensä tuuheata mustaa tukkaa. "Nyt puuttuu ainoastaan savulakki,
niin voisit aivan hyvin esiintyä minun pappanani."

"Sitä voisinkin; olenhan minä kolmenkymmenen kuuden vuoden vanha, siis
kaksi kertaa niin vanha kuin sinä. Minä en voi käsittää, kuinka sinä
olet voinut rakastua minunlaiseen vanhaan ukkoon."

"En minäkään. Sillä _vanha_ olet sinä, ja _ilkeä_ olet sinä ja _ruma_
olet sinä", sanoi hänen vaimonsa ja otti kiini miehensä molemmista
korvista, vahvistaessaan jokaista adjektiivia suudelmalla, luultavasti
antaakseen sanoille enemmän painoa.

"Ja rahojen vuoksi et myöskään ole ottanut minua, Betsy, sillä sinähän
se olet, jolla on rikkautta; minulla on vaan, mitä asianajajana
ansaitsen, ja se on oleva, pelkään minä, jotensakin niukkaa pilatulle
naiselle kuten sinä olet."

"Oh, minä olen oleva niin vaatimaton ja säästäväinen. Mutta, Herman,
sinun täytyy luvata minulle yksi asia."

"Kaikki."

"Sinä et saa olla liian ankara minua kohtaan."

"Ankara sinua kohtaan!"

"Sillä enhän vielä ole niin vanha."

"Se on kieltämätöntä."

"Enkä myöskään niin erittäin järkevä, vaikka tädit sanovat, että aina
olen ollut edistyneempi, kuin vuosiini katsoen luulisi!"

"Niin, ei löydäkkään monta naista, jotka jo kahdeksantoistavuotiaina
ovat järkeviä perheen emäntiä."

"Sanoppas minulle, Herman, mintähden et mennyt naimisiin sisareni Annan
kanssa, sano? Hän on paljon järkevämpi minua."

"Niin, se oli epäilemättä hyvin järjetöntä, mutta minä olin aivan
sekapäinen, kun kosin."

"Vai niin, sitä olisi minun pitänyt tietää ennen!"

"Sillä eräs pieni, pahantapainen tyttö oli tehnyt minut aivan
sekapäiseksi, ja sitä olen vieläkin", sanoi hän ja peitti vaimonsa
pienet kädet suuteloilla.

Seinäkello löi kaksi.

"Jo niin paljon", huudahti nuori rouva.

"Silloin taitaa jo olla aika mennä maata."

"Niin, sinä olet oikeassa. Hyvää yötä, Herman", sanoi hän ja juoksi
nopeasti sänkykamariin.

"Minä tulen jälestä."

Hän istui hetken aatoksissa, nousi sitten ja alkoi sammuttaa
kynttilöitä kruunussa.

Lopetettuansa meni hän ja koputti hiljaa ovelle.

"Saanko tulla sisään?"

"Et vielä."

Vähän myöhemmin.

"Joko nyt?"

"Saat"

Hän sammutti lampun salissa ja meni makuuhuoneesen.



2.

Solmuja.


Asianajaja Faerder ja Betsy olivat olleet kaksi kuukautta naimisissa.
Ensimäisinä kahdeksana päivänä huvitti Betsyä oletella perheenemäntänä.
Oli aivan kuin hänen lapsuudessaan, kun hän ja muutamat muut pienet
tytöt leikittelivät vieraisilla oloa ja tekivät korppukräämiä
nukenpadoissa. Nyt oli hänen tietysti käyttäminen taitoaan talouden
hoidossa ja pitäminen huolta perheestään. Sentähden pukeutui hän
niin kutsuttuun kyökkipukuun, jonka pääosana oli valkoinen esiliina
varustetulla rintatilkulla, koko joukko ganssikirjailuja ja taskujen
paljous ilman mitään tarkoitusta.

Mutta pilattuansa useita ruokalajeja ja parin uusia villahameita,
vetäytyi hän takaisin kyökkielämän vaivoista ja jätti hallituksen
palvelustytölleen, Triinalle, joka oli noita uusimuotisia
kyökkivesoja, joita pääasiallisesti tavataan pääkaupungissa,
Triina oli täydellinen kaikessa. Hän oli ollut neulomaopissa ja
silitysopissa, taloudenhoito-opissa, ja Jumala tietää kaikkien niiden
oppien nimet, joiden läpi hän oli käynyt. Häntä miellyttivät myöskin
kaunokirjallisuus ja soitanto; sillä hänellä oli aina lainakirjaston
romaaneja kätkettynä kyökkipenkin alle ja hän lauloi bravuaarioita
kitarrin säestyksellä silloin, kuin hänen piti hoitaa patojaan.
Kaikkine täydellisyyksineen ei Triina kuitenkaan ollut onnellinen. Hän
kitui kroonillista hammassärkyä ja rakkauden surua, ja hänen hennon
ruumiinsa pinnalta kuvastui ikäänkuin kreosootin tuska. Eräänä aamuna
varhain istui asianajaja salissa ja oli jotenkin huonolla tuulella.
Rouva oli ollut edellisenä iltana tanssijaisissa ja lepäsi nyt
vuoteellaan, Triina laahasi nyt ympäri huoneita rikkinäinen tohvelipari
jalassaan, huivi poskillaan, sillä välin kuin hänen kokoonnipistetyistä
hampaistaan kuului suriseva valitus melkeinpä, niinkuin tuulen suhina
savutorvessa. Asianajaja kurkisti ruokasaliin. Suuruspöytä ei vielä
ollut katettu.

"Triina, minun pitää saada kahvini. Kello on jo paljon. Minun on
mentävä konttooriin."

"Niin, niinpian kuin -- hum -- um -- um -- se valmistuu -- hum -- um --
um -- saa herra sen -- hum -- um -- u -- um!"

"Se olisi jo kauvan sitte pitänyt olla valmiin."

"Minä toivoisin vaan, että asianajajalla olisi minun hammassärkyni --
hum -- um -- niin saisitte nähdä, voisitteko siivota viisi huonetta --
hum -- um -- um -- ja laittaa suurusta."

Faerder heittäytyi sohvalle ja koetti kärsimättömästi lukea hiukan
muutamaa sanomalehteä. Soitettiin pontevasti tampuurin kelloa ja heti
senjälkeen astui Betsyn sisar, Anna, sisään. Hän oli suuri kasvultaan
ja vaaleanverinen, ystävällinen, avonainen katseeltaan ja reipas
ryhdiltään.

"Vai niin, tänään olemme varmaankin oivallisella tuulella", sanoi hän
ja katseli hymyillen asianajajan tyytymättömiä kasvoja. "Onko meillä jo
ollut kotoisia kohtauksia suurukseksi?"

"En ole vielä saanut mitään suurusta."

"Ja Betsy?"

"Hän lepää laakereillaan, jotka hän valloitti eilen tanssijaisissa."

"Ah, da liegt also der Hund begraben", sanoi Anna mennessään kyökkiin.

Hetki senjälkeen avasi hän ruokasalin oven arvokkaasti.

"Teidän ylhäisyytenne, pöytä on katettu."

Pöytä oli sievästi katettu ja Anna kaasi kahvia kuppeihin hymyillen,
heittäessään silloin tällöin päätään taakseppäin, kun vallattomat
keltaiset kiharat putosivat liian kauvas otsalle. Asianajaja tuli
vähitellen oivalliselle tuulelle ja suurus syötiin nauraen ja
pilapuheita laskien. Betsy astui sisään. Hän näytti kalpealta ja
väsyneeltä, ja oli käärinyt suuren schaalin ympärilleen.

"Oh hoh, kuinka olette iloisia", sanoi hän. "Äänenne kuuluu talon
toiseen päähän asti."

"Me olemme ehkä häirinneet rouvaa hänen aamu-unessaan", sanoi Faerder
vähän loukattuna. Betsy katseli häntä totisena.

"Ei", sanoi hän kylmästi, "näyttää siltä, kuin minä olisin se, joka
häiritsen. Minä vetäydyn takaisin."

"Betsy!"

Asianajaja pani pikaisesti serventtinsä renkaasen.

"Minun tähteni et tarvitse ujostella", sanoi hän. "Minä menen
konttooriin. Olisin jo aikoja sitten ollut siellä, jos Triina vaan
olisi suvainnut antaa minulle: suurusta. Ollessani naimaton, piti
emäntäni aina huolta siitä, että suurus oikeaan aikaan oli pöydällä."

"On ikävää, ett'et yhä vielä ole naimaton."

"Kenties olisi se ollut parasta meille kumpaisellekin", sanoi hänen
miehensä noustessaan pöydästä ja meni pois.

Anna katsoi hänen jälkeensä.

"Kaksi kuukautta naimisissa ja jo kotoisia kohtauksia", sanoi hän.
-- "Näyttää tulevan hyvä joulu, sanoi poika, kun sai selkäänsä
jouluaattona."

"Niin, mitä on miesraukan tehtävä, kun on saanut niin huonon vaimon
kuin minä. Eivät kaikki ole niin onnellisia, että saavat sellaisen
vaimon kuin sinä."

"Tänään olet oikein lempeä. Mutta jos huvittaa sinua ampua kaiken
huonon tuulesi minua vastaan, niin, ole hyvä, tee se; mutta sinun pitää
varoa itseäsi olemasta nurea miestäsi kohtaan."

"Minä lohdutan itseäni sillä että sinä voit olla ystävällinen meitä
kumpaistakin kohtaan."

Anna kiersi käsivartensa sisarensa kaulan ympäri ja kohotti hänen
kasvojaan.

"Mutta Betsy, mikä sinua vaivaa?"

Betsy kätki päänsä sisarensa rintaa vastaan ja itki.

"Anna minulle anteeksi, Anna, minä olen niin ilkeä ja katkera ja
epäkohtelijas tänään, mutta en koskaan enää ole oleva sellainen."

"Mutta sano minulle sitten, mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään, ei yhtään mitään", sanoi Betsy yhä nyyhkien.

Samassa soitettiin.

"Tädit tulevat", sanoi Betsy kauhistuneena. "Rakas Anna, sano että minä
vielä puen päälleni. Minun täytyy pestä silmäni kylmällä vedellä, niin
ett'eivät näe, että olen itkenyt."

Hän juoksi nopeasti sänkykamariin. Aivan oikein! Ne olivatkin tädit,
jotka astuivat sisään täti Dortha etunenässä. Täti Dortha oli pitkä,
kuiva, laiha nainen, joka näytti siltä, kuin olisi viettänyt elämänsä
etikan juonnilla. Hänen vakuutuksensa oli aina se, että koko maailma
ainoastaan etsi tilaisuutta loukataksensa häntä, ja sentähden tunsi
hän olevansa oikeutettu vuorostaan loukkaamaan koko maailmaa. Täti
Riikalla oli taipumusta lihavuuteen, valkoiset alasriippuvat kiharat
ja jonkunlainen levottomuus koko olennossaan, joka tuli siitä,
että hänellä oli äärettömän paljon tehtävää. Hän oli nimittäin
hyväätekeväinen ja koetti parhaiten voimiensa mukaan pitää huolta
kaikista onnettomista pääkaupungissa ja sen ympäristössä, ja niin
suuressa kaupungissa löytyy monta onnetonta, niin että hänellä oli
yllinkyllin tehtävää. Täti Greetta, nuorin sisarista, oli kuuro. Hän
oli pieni, suopea ja hurskas olento, ja kuitenkin -- kuka voisi sitä
uskoa -- oli hänen suurimpana ilonaan kauhistavat murhat ja hirveät
onnettomuudet -- sanomalehdissä. Jos joku sanomalehden-toimittaja
keksisi sen, että julkaisisi sanomalehden nimellä "Päivän
onnettomuudet", "Murhalehti" tai jotain sellaista, olisi täti Greetta
varmaan ensimmäinen joka sitä tilaisi. Heti sen jälkeen astui Betsy
sisään. Hän oli pian pukeutunut ja kaikki kyynelten jäljet olivat
pestyt pois.

"Me tulemme noutamaan sinut päivälliselle, lapsi kultani", sanoi täti
Riikka. "Tänään pitää sinun olla meidän luonamme koko päivä."

"Minä pelkään, ett'ei Faerder pidä siitä."

"Herra Jumala, niin julma hän ei suinkaan voi olla, että tahtoisi
kieltää sinua käymästä vanhojen tätiesi luona."

"Mutta Faerderin päivällinen --" rohkeni Anna muistuttaa.

"Siitä pitää Triina huolen. Hän on sellainen oivallinen tyttö. Ota nyt
vaan yllesi päällysvaatteesi."

Betsyllä ei ollut varsinaisesti mitään sitä vastaan, että seuraisi
mukana. Faerder oli ollut huonolla tuulella ja melkeinpä epäkohtelijas.
Nyt saisi hän olla yksin koko päivän ja illan tultua anoisi hän
anteeksi ja katuisi syntiänsä. Triina sai tarpeelliset ohjeet, ja seura
lähti matkalle. Päivällisen aikaan tuli asianajaja kotia, Oli katettu
ainoastaan yhdelle hengelle.

"Pitääkö minun syödä yksin?"

"Niin, rouva on tätiensä tykönä -- hum -- um - um!"

Asianajaja istuutui huoaten pöydän ääreen suureen kylmään ruokasaliin,
sillä välin kuin Triina uudisteli virttään: "Hum -- um -- um --" ja
kolisteli posliiniastioilla, ja olihan tämä kaikki erinomaisen suloista
ja kodikasta.



3.

Sukulaiset.


Pari päivää senjälkeen istui asianajaja eräänä iltapäivänä yhdessä
vaimonsa kanssa salissa. Faerder kirjoitti, Betsy soitti yhtä
Teilmannin gavoteista, ja ulkona kyökissä kirkui Triina täydellä
kurkulla juomalaulua "Lucretia Borgiosta." Asianajaja keskeytti
suuttuneena kirjoituksensa.

"On hirveätä pitää tuota tyttöä. Milloin hänellä on hammassärky,
silloin hän sitä ulvoo, ja milloin hänellä ei ole hammassärkyä, silloin
ulvoo hän aarioita, joka on vielä hirveämpää. Minun mielestäni voisi
minulla olla kylliksi sinun gavoteistasi."

"Mutta, rakas Herman, minähän soitan ainoastaan sinun huviksesi."

"Ei ole ollenkaan huvittavaa kirjoittaa käräjiin haastoja ja
sisäänjättökirjoituksia pianon säestyksellä."

"No, sitten otan kirjan ja istun aivan hiljaa, hiiskahtamattakaan, sinä
ilkeä, vanha asianajaja."

Faerder nousi, meni vaimonsa luokse, otti kiini hänen vyötäisistään ja
painoi suutelon hänen otsalleen.

"Mutta, Herman, sillä tavallako kirjoitat sisäänjättökirjoituksiasi?"

"Niin, Betsy, tämä on myös muutama pieni sisäänpano asiassa", sanoi hän
ja sulki Betsyn silmät suuteloillaan.

"Oliko se salaviittaus?" kuului terävä ääni tampuurissa.

Faerder nousi äkkiä.

"Kas niin, Jumalan kiitos, tuossa on meillä sukulaiset!"

"Täällä olemme me kaikki kolme, lapseni", sanoi täti Riikka, astuessaan
sisään kahden sisarensa seuraamana. "Mutta me emme voi viipyä kauvan;
meillä on hirveän kiire."

"Mutta voitte kai juoda kupin kahvia", sanoi Betsy. "Me olemme äsken
syöneet päivällistä."

"Niin, kahvikuppia emme kiellä vastaanottamasta. Vai kuinka, Dortha?"

"Oliko se salaviittaus?"

"Kuinka voit luulla mitään sellaista?"

"Siinä tapauksessa tahdon vaan sanoa, etten pane arvoa kahviin enkä
lörpötykseen kahvipannun ääressä, ja se on enemmän kuin voi sanoa
muutamista ihmisistä -- hrm."

"Mutta mehän kokonaan unhotamme täti Greetan", sanoi Betsy. "Istuudu
nyt mukavasti tähän nojatuoliin, niin hankkii Herman sinulle
sanomalehden."

"Kiitoksia, kaikkein mieluisin on 'Morgenposten'."

"Olkaa niin hyvä, täti", huusi asianajaja hänen korvaansa, "tässä
on viime numero. Siellä seisoo kolmesta kauheasta murhasta ja
päällekarkauksesta ryöstöineen, puhumattakaan muutamasta itsemurhasta
ja joistakuista pienemmistä rautatie-onnettomuuksista."

"Tuhansia kiitoksia, se oli erinomaisen hauskaa."

"Sehän on tosi, Herman, sinulla ei taida olla paria vanhoja saappaita
tai takkia annettavana minulle?"

"Anna katson. Se on tietysti käytettävä johonkuhun hyväntekeväiseen
tarkoitukseen?"

"Niin, sinä tiedät, että suurin iloni on auttaa lähimmäistäni."

"Siinä teet hyvin kauniisti, Riikka", sanoi Dortha, "ja vielä enemmän
sentähden, ettei vielä kukaan lähimmäisistäsi ole auttanut sinua --
hrm."

"Sitä en ollenkaan sure."

Betsy juoksi ruokasaliin, laittaakseen kahvipöydän järjestykseen.

Hänen mentyänsä sanoi Riikka Faerderille:

"Sinä arvaat tietysti, että olemme tulleet tänne Betsyn huomisen
syntymäpäivän johdosta. Meidän mielestämme olisi suuri sininen
silkkihame järkevintä, mitä voisit hänelle antaa."

"Sehän oli surullista", sanoi Greetta vaipuneena sanomalehtensä
tutkimiseen.

"Niin, sen Jumala tietää, että se on", mutisi asianajaja.

"Mikä?" huudahti Riikka.

"Eräs tapaus Pariisista. Te saatte kuulla: Faubourg Saint-Germainissa
on eräs nuori aviomies hirttänyt itsensä köyteen, joka oli punottu
rouvansa pitseistä. Kuollut piti kädessään rypistettyä paperia, joka
tarkemmin tutkittaessa havaittiin -- rätingiksi muotikauppiaalta."

"Niin, hirveätä on, kuinka turhamielisiä Ranskalaiset naiset ovat",
sanoi Riikka.

"Mutta palataksemme silkkihameesen", sanoi täti Dortha, "niin on se
erinomaisen tarpeellinen Betsylle."

"Niin on", sanoi Riikka. "Harmaata silkkihamettaan ei hän voi
enää käyttää. Hänellä oli se korkeakaulaisena konsertissa ja
paljaskaulaisena Yhdistyksen tanssijaisissa ja mustalla pitsitynikillä
neiti Brandingin häissä ja vihreillä tyllireunustuksilla viime
iltamassa, niin että siitä jo aletaan puhua kaupungissa."

"Sepä hyvin harmittavaa. Mutta minulla ei ole varaa ostaa hänelle
mitään uutta. Kaikki, mitä ansaitsen, kuuluu talouteen."

"Mutta Betsyn omaisuus?"

"Pääomaan en tahdo kajota. Kuka tietää, ehkä hänestä vielä tulee leski.
Ja korot tuskin riittävät veroihin ja hyyryyn."

"Turhaa puhetta, ystäväni, turhaa puhetta", sanoi Dortha. "Vaimosi toi
niin suuren omaisuuden mukanansa pesään, että hän voi vaatia saavansa
käydä sovelijaasti puettuna ja niin kauvan kuin minä elän, ei häneltä
ole puuttuva --"

"-- sinisiä silkkihameita, ei, Jumalan nimeen, täti, ostakaa hänelle
koko tusina, jos tahdotte."

"Hiljaa, tuolla tulee hän."

Kun kaikki istuivat kahvipöydän ääressä kysyi Riikka:

"Tuleeko tänne paljon vieraita huomenna?"

"Vaan noin kaksikymmentä henkeä. Ainoastaan sukulaiset ja lähimmät
tuttavat."

"Mitä, ystäväni? Oletteko valmistanut suuret pidot?"

"Ei suinkaan, Herman; mutta luonnollisesti tulee muutamia toivottamaan
onnea."

"No niin, ja juomaan suklaata huomenna aamupäivällä."

"Ei, minä olen erittäin pyytänyt päästä kaikista aamupäivävierailuista.
He tulevat teetä juomaan. Näetkö sinä, minä olen keksinyt jotain oikein
hauskaa. Näytteleväthän kaikki ihmiset tänä talvena teaatteria, ja
sentähden olen myöskin minä aikonut suosiollisella avulla näytellä
muutamia kohtauksia. Eikö se ole totta, täti Dortha?"

"Oliko se salaviittaus?"

"Mutta, rakas täti!"

"Siinä tapauksessa tahdon vaan sanoa, että jos siinä on kotoisia
kohtauksia, voisit sinä varmaan näytellä niitä ilman meidän apuamme --
hrm."

"Herra Jumala, täti, tiedäthän aivan hyvin, että me aijomme näytellä
valituita kohtauksia 'Macbeth'ista'. Minä aijon olla lady Macbethina."

"Me kolme saamme myös rolleja", sanoi Riikka.

"Niin, teistä tulee luonnollisesti noita-akat", sanoi Faerder. "_Se_ ei
ollut mikään salaviittaus", oikaisi hän kauhistuneena.

"Ei, me emme tarvitse enempää kuin kaksi noita-akkaa. Greetta ja minä
näyttelemme niiden osaa."

"Ja täti Dortha?"

"Minusta tulee Duncan, Skottlannin kuningas."

"Usko pois, että meillä on ollut vaikeata opettaa Greetalle vastaukset,
koska hän ei kuule; mutta sitten johtui mieleemme sukkela keino", sanoi
Riikka. "Me puhumme seuranäytelmästä, Greetta", huusi hän. "Mitä pitää
sinun sanoa, kun minä tyrkkään sinua selkään?"

"Oi terve, Macbeth! Terve, Cawdor khani! Hi, hi, hi", nauroi Greetta,
erinomaisen tyytyväisenä.

"Ja kun näpistän sinua käsivarteen?"

"Oi terve, Macbeth! Kuninkaaks' saat kerran."

"Siinä näet, että hän osaa rollinsa."

"Mutta nyt pitää meidän mennä", sanoi täti Dortha.

"Minä tulen mukana", sanoi Betsy.

"Minä menen kauppapuotiin ja ostan hiukan lämmintä ja kylmää
huomisillaksi. Minä juoksen vaan heittämään viitan ylleni."

"Kiiruhda vaan", huusi Riikka. "Minulla on niin paljon tehtävää.
Ensin pitää minun viedä kaksi paria vanhoja saappaita ja pari
uutta iltasaarnaa erään köyhän lesken luo, jolla on viisi lasta,
ja kaikki sairastavat he hermokuumetta, ja sitten on minun mentävä
hengelliseen teeiltaan, jossa meidän pitää kutsua osanottajia bazariin
eläkerahastoksi luovutetuille neekeriruhtinaille sisä-Afrikassa."

"Mutta silkkihame?" sanoi Dortha.

"Ole sinä huoletta siitä. Minä otan sen ja lähetän Faerderille
rätingin, niin on hän pakoitettu sen siivosti maksamaan. Ts!"

Betsy tuli takasin ja kaikki lähtivät matkalle, Riikan suun käydessä
kuin pikajunan.

Asianajaja ryhtyi jälleen papereihinsa, mutta pani taas pois kynän.

"Ei, minun on mahdotonta tehdä työtä. Olen aivan sekapäinen. Ehkä on
taivaan sallimus, että täti Greetta on kadottanut kuulonsa, muutoin
hän varmaan kadottaisi sen vähän järkensä, kuin hänellä on, kuulemalla
Riikan lörpötystä. Ne sukulaiset, ne sukulaiset, ne vievät minulta
viimein hengen."

Asianajaja vaipui ajatuksiin, sillä välin kuin Triina kyökissä
riemuiten alkoi laulaa:

    "Il segreto per esser felice!"



4.

Perheen ystävä.


Kun asianajaja oli istunut hetken yksinään, avattiin ovi ja nuori,
kookasvartaloinen mies, jolla oli elävät kauniit kasvot ja tuuhea,
musta tukka ja parta, astui sisään.

Se oli Faerderin paras ystävä, tohtori Harding.

"Hyvää päivää, ystäväni", sanoi tohtori. "Minä tulin varmaan
häiritsemään sinua unelmissasi. Sinä uneksuit arvattavasti olevasi
hovioikeuden neuvos tai jotakin sellaista?"

"En, minä uneksuin, että olin Macbeth, Skotlannin kuningas, ja elin
jokapäivä ilossa ja komeudessa ja söin lämpimiä nahkasaappaita ja
kylmiä iltasaarnoja kauppapuodista sisä-Afrikassa, siksi kuin minä
syntymäpäiväpidoissa pudotin hengellistä teetä uudelle silkkihameelleni
ja rangaistukseksi tästä tuomittiin soittamaan gavotteja elinaikani!"

"Anna minun koettaa valtasuontasi!"

"Ole huoleti, vielä ei ole mitään vikaa ymmärryksessäni. Minulla on
vaan pää täynnä naisväen loruja ja perheellisiä huolia."

"Kaksikuukautisen avioliiton jälkeen!"

"Niin, näetkö sinä, aviosäädyllä on hyvät puolensa, mutta sillä on
myöskin pahat puolensa."

"Mutta etkö sinä ja vaimosi rakasta sitten toisianne?"

"Kuinka voit sitä kysyä? Mutta me olemme menneet liian aikaiseen
naimisiin. Meidän olisi pitänyt odottaa pari vuotta. Betsy on
aivan nuori, pelkkä lapsi, eikä hänestä tulekkaan aikaihmistä niin
kauvan kuin nämät tädit juoksentelevat täällä ja sekaantuvat meidän
asioihimme."

"Kuuleppas Faerder, minulla on ehdotus sinulle. Muuta maalle, niin
pääset niistä siunatuista sukulaisista ja kaupungin kalliista
huvituksista. Veljeni, pappi, kirjoittaa että asianajaja siinä seudussa
on kuollut, Lähde sinne, niin ansaitset kaksi sen vertaa, mitä täällä
kaupungissa, jossa on asianajajia joka nurkassa."

"Siihen ei Betsy suostu koskaan."

"Mutta etkö luule, että maaelämäkin on houkuttelevainen hänelle?"

"Maaelämä! Olla maalla, sen käsittää hän siksi, että asuu jossakin
schveitsiläisessä huvilassa Ladegaards-oenillä ja käy vaaleassa
hameessa ja paimenhatussa ja noukkii maamansikoita."

"Hyi, Faerder, nyt teet väärin vaimollesi. Minun mielestäni ovat sekä
hän että hänen sisarensa kaksi mitä rakastettavinta naista, mitä
koskaan olen tavannut."

"Niin, sinä olet oikeassa. Anna on oiva tyttö. Niin kelvollinen ja niin
reipas ja sitä paitsi niin vaatimaton, järkevä ja rakastettava."

"Sinähän käyt lämpimäksi."

Tohtori katsoi ystäväänsä kauhistuneilla silmäyksillä.

Hän tiesi, että Faerderillä nuorena miehenä ollessaan oli ollut hyvin
helposti syttyvä sydän ja että hän oli ollut rakastuneena milloin
yhteen milloin toiseen ja se olikin ollut syynä siihen, että hän jäi
niin kauvan naimattomaksi.

Sen tähden oli se ajatus aivan lähellä, että Faerder oli nyt rakastunut
kälyynsä, ja se oli Hardingin mielestä jotensakin luonnollista.

"Kun vertaan häntä Betsyyn", mutisi asianajaja ajatuksissaan.

"Mutta sitä ei sinun pidä tehdä."

"Eihän sitä voi välttää; onhan minulla joka päivä tilaisuutta verrata
heitä."

"Miehen täytyy lähteä maalle, ja mitä pikemmin sitä parempi", ajatteli
Harding rummuttaen koneellisesti tahtia Triinan lauluun.

Asianajaja tuijotti synkästi eteenpäin.

    "Suruhun salalääkkeen tunnen,
    Kanss' ystävien minä ja'an sen --"

-- lauloi Triina kyökissä.

"Kuuletko mitä Triina sanoo? Hän on oikeassa, Hankkikaamme itsellemme
lasi viiniä karkoittaaksemme surua. Eikö sinulla ole hiukan
punssia? sitten sytytämme sikarit ja haastelemme iloisesti kuten
ylioppilasaikanamme."

Asianajaja huusi Triinaa, ja heti sen jälkeen toi tämä pyydetyn sisään.

Triina oli hyvin iloinen kyökissä, mutta huomattuansa tohtorin,
laskeutuivat hänen kasvonsa totisiin ryppyihin.

"Minkätähden olet niin totinen, kaunis Triinani?" kysyi tohtori.
"Minkätähden eivät hymyn jumalattaret tanssi sinun poskiesi
ruusutarhassa?"

"Kun on surua sydämmessä ja särkyä takahampaissa ja ainoastaan 18
taaleria vuotuisena palkkana, ei ole mitään syytä nauraa."

"Iloitse elämästä, Triina. Näytä iloiselta!"

"Minulla ei ole muuta iloa tässä maailmassa, kuin käyttää
neilikkarohtoja ja pitää vetolaastaria korvain takana."

"Niin, se on jotensakin niukka huvitus", sanoi Harding, kun Triina meni.

Sikarit savusivat ja ystävykset haastelivat iloisesti, Hardingin
hyräillessä erästä ylioppilaslaulua ja Faerderin säestäessä.

He eivät huomanneet, että Betsy, Anna ja kaikki kolme tätiä astuivat
sisään.

"Kas, miltä täällä näyttää", sanoi Dortha. "Tupakan savua ja
spriihöyryjä. Luulisipa tulevansa julkiseen ravintolaan."

"Faerder oli hiukan huonolla tuulella", sanoi tohtori hiukan hämillään,
"ja sentähden --."

"Sentähden täytyi hänen lohduttaa itseään pullolla ja tovereillaan.
Sehän on niin luonnollista."

Betsy näytti suuttuneelta ja veti kiivaasti sormikkaat päältään.

"Tietysti ei sukulaisissa ole tarpeeksi", sanoi Riikka.

"Niin täti", vastasi asianajaja kiivaasti, "sukulaisissa on usein
enemmänkin kuin tarpeeksi."

Tohtori oli toipunut ja nousi.

"Minusta on ikävää, että läsnäoloni saattaa eripuraisuutta perheesen.
Mutta onhan aina niin, että kun mies menee naimisiin, ovat hänen
ystävänsä kadottaneet hänet."

"Silloin pitäisi teidän mennä niin pian kuin mahdollista naimisiin,
herra Harding", sanoi Dortha. "Se olisi varmaan parhainta sekä teille
että -- ystävillenne."

"Jos tietäisin olevani ystävälleni tai hänen vaimolleen vaivaksi,
vetäytyisin silmänräpäyksessä takaisin. Mutta kosk'ei rouva vielä
ole lausunut mielipidettään, odotan minä hänen tuomiotaan. Teidän
käskystänne, rouvani, hyppään minä halusta ulos akkunasta."

"Mitä vielä! Niin suuria vaatimuksia ei minulla ole. Minä olen
täydellisesti tyytyväinen, jos käytätte -- ovea."

Anna katsoi totisesti sisareensa.

Tohtori oli hyvin kalpea.

"Minä tottelen heti teidän käskyänne, rouvani."

Faerder puri hampaitaan yhteen ja oli lumivalkea.

Sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa ja seurasi ystäväänsä.

Betsy seisoi ynseänä kuin pahantapainen lapsi ja leikki nojatuolin
tupsuilla.

Täti Greetta, joka ei ollut ymmärtänyt mitään keskustelusta, katseli
pelastaneena Betsyä.

"Mikä lasta vaivaa?"

"Hänellä on hammassärkyä", sanoi Anna päättäväisesti ja sai hänet
istumaan nojatuoliin sanomalehti kädessä.

"Nyt voit olla varma siitä, ettei hän pian palaa, se nahjus", sanoi
Dortha riemuiten.

"Niin, täti, nyt olet käyttäytynyt erittäin viisaasti", sanoi Anna.
"Nyt raukee koko näytäntö huomenna tyhjiin; sillä tämän jälkeen ei
herra Harding luonnollisesti tahdo näytellä Macbethin osaa".

"Herra Jumala, sen olimme aivan unhottaneet."

"On luultavasti parasta kirjoittaa kaikille vieraille, ettemme huomenna
voi ottaa heitä vastaan", pitkitti Anna. "Sillä sen perästä mitä täällä
on tapahtunut, ei Faerder arvattavasti tahdo ottaa vastaan vieraita
huomenna."

"On juuri niinkuin aina sanon, Riikka", sanoi Dortha. "Sinä loukkaat
alinomaa ihmisiä loukkauksillasi."

"Vai niin, se olin _minä_, joka ajoin hänet ulos ovesta!"

"Ei, se olin luonnollisesti _minä_, joka sen tein. _Minähän_ olen
aina ilkeä ja epäkohtelijas, sinä sitävastoin olet laupeuden enkeli,
joka liehut kaikkialla allekirjoitustarjouksia käsissä ja lakritsia
taskuissa ja olet itse hurskaus."

Anna ei voinut masentaa hymyilyä.

"Mielestäni olisi parempi, että te, sen asemesta että väittelette, kuka
on loukannut häntä, molemmat menisitte hänen asuntoonsa ja pyytäisitte
häneltä anteeksi. Jos tapaus tulee tunnetuksi kaupungissa, antaa se
vaan aihetta lörpötykseen."

"Niin, sinä olet oikeassa, lapseni, se on meidän tehtävä."

"Se on aivan tarpeetonta, täti", sanoi Betsy ynseästi.

"Ei, päinvastoin, se on ainoa keino. Tule Greetta."

"Menemmekö jo?"

"Menemme tohtori Hardingin luokse", huusi Riikka.

"Pitääkö hänen vetää Betsyn hampaan ulos?"

"Ei, meidän pitää vaan puhella hänen kanssaan näytännöstä huomenna."

"Vai niin, niinkö on asianlaita. Hyvästi, lapset!"

"Hyvästi, täti!"



5.

Kirje.


"Minä en välitä ollenkaan koko näytännöstä", sanoi Betsy jäätyänsä
kahdenkesken sisarensa kanssa.

"Se olikin ainoastaan tekosyy, jota käytin tätiä varten. Minulla oli
tärkeämmät syyt. Ensiksikin oli tohtori loukattu, ja toiseksi ei pidä
olla eripuraisuutta sinun ja miehesi välillä. Sellaiset pienet kotoiset
kohtaukset voivat kyllä näyttää vähäpätöisiltä, mutta niillä voi usein
olla mitä hirveimmät seuraukset."

"Mutta minä olen väsynyt tuohon tohtoriin. Hän juoksee täällä joka
päivä. Hän ei voisi tulla useammin, jos hän kävisi kosimassa."

"Niin, tiedättekö, eikö hän sitä tee?"

"Minua ei hän voi kosia,"

"Entäs minua sitten?"

"Turhaa puhetta; hän etsii vaan Hermannia. Kun he kaksi ovat yhdessä,
nauraa, laskee pilaa ja laulaa Faerder, mutta kun minä yksin olen hänen
kanssaan, on hän nurea ja hiljainen, ja istuu vaan työskentelemässä.
Minä olen varma siitä, että hän pitää Hardingin seuraa minua
hupaisempana."

"Vai niin, olethan oikein mustasukkainen tohtorille; sentähden ajat
siis hänet ulos ovesta. Tiedätkö, mikä on seuraus siitä?"

"Seuraus?"

"Niin, kun ei miehesi voi kotona kaikessa viattomuudessa ottaa lasia
hyvän ystävän kanssa yhdessä, menee hän kaupungille, ja jos hän vaan
alkaa käydä ravintoloissa, niin --."

"Siinä suhteessa olen aivan huoleton; Herman ei koskaan ole unhoittava
velvollisuuksiaan hyvänä puolisona."

"Velvollisuuksiaan! Oletko sinä myöskin varma siitä, että aina olet
täyttänyt velvollisuutesi hyvänä vaimona?"

"Anna!"

"Kuinka usein tulee miehesi kotia konttoorista päivälliseksi tapaamatta
muita kuin ikävän palvelustytön, ja kuinka usein hänen täytyy syödä
huonosti valmistettua ruokaansa yksin, ikävässä, tyhjässä ruokasalissa?
Kuinka usein istuu hän kotona ja tekee työtä sinun ollessasi
konserteissa ja teaattereissa, ja ainoa huvi, joka hänellä on, on
seista ulkona kylmässä etehisessä ja odottaa kunniaa saada saattaa
sinua kotia."

"Sitä en koskaan ole ajatellut", sanoi Betsy alakuloisena.

"Etkö myöskin usko, että hän useana iltana mieluummin istuisi
rauhassa kotonaan ja lepäisi päivän vaivoista, jos sinä tahtoisit
tehdä kotona-olon hiukan hupaisemmaksi hänelle? Vaan ei, sitä ei hän
voi. Hänen täytyy ottaa päällensä mustat vaatteet ja seurata sinua
iltamiin, vaikka tiedät, että hän pitää sitä ikävänä, tahi myöskin
mennä tanssiaisiin, vaikk'ei hän tanssi, vaan ainoastaan seisoo ja on
harmissaan, kun sinä keikailet liian paljon herrojen kanssa."

"Oi vaiti, vaiti, sinä olet oikeassa! Minä olen ollut liian itsekäs ja
ajattelematon. Mutta mitä tahdot, että minun pitää tekemän?"

"Sovi miehesi kanssa ja kirjoita muutama rivi herra Hardingille, jossa
pyydät anteeksi käytöstäsi."

Betsy istuutui kirjoituspöydän ääreen ja Anna nojautui hänen ylitsensä
ja luki.

Kumpainenkin oli niin kiintynyt tähän, etteivät he huomanneet Triinan
menevän huoneen läpi ruokasaliin, jota salista eroitti ainoastaan oven
esirippu.

Betsy pani kirjeen kääreesen.

"Kas niin, nyt annan Triinan viedä sen."

"Ei suinkaan", sanoi Anna hymyellen. "Et saa antaa sen kielevän, ilkeän
piian tietää, että lähetät tohtorille helliä kirjeitä, niin voisi hän
pilata maineesi. Minä jätän kirjeen portinvartialle hänen asunnossaan."

Anna lähti pois, ja Betsy meni sänkykamariin, jossa hän istuutui
nojatuoliin kakluunin luo ja vaipui romaanin lukemiseen.

Triina järjesti ruokakaappia ja asetti kaikki niin pontevasti
paikoilleen, että suuri joukko posliiniastioita sai enemmän tai
vähemmän vaarallisia haavoja.

"Se kielevä, ilkeä piika! Kiitoksia mielistelystä neiti! Sen panemme
kyllä muistiin. Vai niin, rouva lähettää tohtorille rakkauden kirjeitä.
Sentähden ei siis tohtori ole koettanut suudella minua neljääntoista
päivään. Ja minä kun luulin sen olevan sentähden, että käytin
kresootirohtoja hampaissani."

Täti Riikka tuli yksin takaisin kertoakseen Betsylle, että tohtori oli
lepytetty. Hän oli tavannut hänet kadulla, juuri kun hän oli eronnut
asianajajasta, joka oli mennyt konttoriinsa työskennelläkseen siellä
loput ehtoopäivää.

"Missä on rouva?"

"Huoneessaan; mutta ei taida maksaa vaivaa häiritä häntä."

"Miks'ei?"

"Hän odottaa kai vieraita. Hrm!"

"Vieraita?"

"Niin, tohtori tulee varmaankin."

"Onko hän tullut sairaaksi?"

"Hrm!"

"Mutta mikä sinua oikein vaivaa, ihminen?"

"Neiti luultavasti tietää, että rouva ja tohtori Harding ovat
kirjevaihdossa keskenään. Neiti Anna on kirjeenkantajana."

"Luulen että tyttö on hullu. Betsyhän ajoi äsken tohtorin melkein
suoraan ulos ovesta."

"Pelkkää kometiiaa, neiti. Te ette suinkaan luule, että hän tulee tänne
jok'ainoa päivä asianajajan tähden. Pitäkää vaaria; nyt on rouva saanut
asianajajan konttooriin. Kymmenen minuutin kuluttua on tohtori täällä."

"Minä menen heti Faerderin luo puhumaan tästä. Mutta varo itseäsi
puhumasta valhetta, Triina."

"Voin tehdä valan, että neiti Anna on vienyt tohtorille hellän kirjeen
rouvalta, joksi hän sitä kutsui. Hän sanoi vielä, ett'en minä saisi
viedä kirjettä, koska se helposti voisi pilata hänen maineensa, He
eivät tienneet, että minä kuulin joka sanan."

Riikka ei kuullut enempää. Hän riensi pois ja tuli hengästyneenä
asianajajan konttoriin.

Faerder istui kirjoittamassa ja kohotti kärsimättömästi kasvojaan, kun
täti Riikka näyttäytyi.

"Faerder", sanoi Riikka juhlallisesti. "Tosin on Betsy sukulaisemme;
mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa, ja se on, että jos hän tekee
sinulle vääryyttä, niin ei kukaan ole uskollisemmin pitävä puoltasi
kuin me."

"Mitä tämä merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, että sinä olet elättänyt kärmettä povellasi.
Tohtori ja vaimosi aikovat pettää sinua, ellei se jo ole tapahtunut."

Faerder hymyili.

"Hirveästihän te vainootte tohtori parkaa. Mutta tämä tapaus on
kuitenkin aivan mahdotonta, rakas täti."

"En itse olis sitä uskonut, ellei minulla olisi ollut todistusta
käsissäni", vastasi Riikka ja kertoi mitä Triina oli sanonut.

Asianajaja hyppäsi pystyyn.

"Ei, täti se on mahdotonta. Ja kuitenkin, miksikä ei? Hänhän on nuori,
kaunis, sukkela ja miellyttävä. Ja mitä etuja on minulla? Mutta pettää
minua niin ystävyyden naamarin peitossa! Ei, täti, se on mahdotonta!"

Faerder kätki kasvonsa käsiinsä.

"Ehk'ei asianlaita ole niin huono, kuin luulemme. Mutta yksi asia on
sinun tehtävä. Mene kotiisi ja katso oliko hän todellakin siellä.
Älä muutoin anna heidän mitään huomata, ettei se herättäisi julkista
pahennusta. Kun kestit ovat huomenna loppuneet voit olla varma siitä,
että otamme Betsyn puheillemme."

Asianajaja otti hattunsa ja riensi katua ylöspäin.

Hänestä tuntui melkein siltä, kuin kulkisi unissaan tai olisi humalassa.



6.

Kerinpuut.


Tohtori soitti.

Triina avasi.

"Onko rouva kotona?"

"Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään, niin tulee hän kai pian."

Triina otti kääreen poskiltaan, silitti hiuksiaan ja iski
veitikkamaisesti silmää tohtorille:

"Noh, Triina, kuinka on hampaan laita?"

"Kyllä, kiitoksia, nyt olen melkein terve. Minä olen lakannut
käyttämästä kresoottia", sanoi hän ja pyyhkieli kiekailevasti suutaan.
"Haluaako tohtori jotakin?"

"Kyllä, kiitoksia, voisitteko hankkia minulle lasin vettä. Minä juoksin
niin nopeasti."

Triina näytti vähän nololta, mutta meni tuodakseen pyydettyä.

"Mielestäni alkaa neitsyt tulla jotensakin tunkeilevaksi", ajatteli
tohtori, jäätyänsä yksin. "Nuo naiset ovat kauheat. Ei voi laskea
hiukan pilaa heidän kanssaan, ilman että he uskovat, että on hullusti
rakastunut heihin. Voin vaikka vannoa, että tyttö huvittelee mielessään
tulevansa kerran rouva Hardingiksi. Hyvä, niistä haaveista olemme heti
parantava hänet."

Triina tuli takasin kantaen velilasia.

"Olkaa niin hyvä."

"Kiitos", sanoi tohtori tyynesti ja istuutui nojatuoliin kaivellen
rouvan ompelukorissa.

Triina seisoi paikallaan.

"Hrm! -- Sanoitteko jotakin?"

"En."

Paussi, jonka kuluessa tohtori leikki kahdella lankarullalla katsomalla
Triinaan.

"Mitä sillä oikeastaan tarkoitatte?" sanoi Triina suuttuneena.

"Millä?"

"Sillä, ett'ette sano minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa,"

"Mutta, paras Triina --"

"Oh, tiedän kyllä, mitä tarkoitatte. Te ette enää rakasta minua."

"Mutta, rakas Triina, minä en tosiaankaan tiedä antaneeni sinulle
mitään todistusta rakkaudestani."

"Vai ette? Voitteko kieltää antaneenne minulle kaksi parterripilettiä,
yhden kahdentoista skillingin hunajakakun ja pullon hammasrohtoja?"

"Sitä en koskaan ole kieltänyt."

"Voitteko kieltää, että olette kaksi kertaa minua suudelleet?"

"Myönnän, että se oli ajattelematonta, mutta en koskaan enää tee sitä."

"Voitteko kieltää sanoneenne, että minusta tulisi teidän morsiamenne?"

"Se oli pelkkää pilaa,"

"Pelkkää pilaa! Oi, ne miehet ne miehet!" nyyhki hän ja vaipui vieressä
olevalle tuolille.

"Kas niin, nyt pyörtyy hän", mutisi tohtori. "Näkyy, että hän on
palvellut hienommissa perheissä. Hän käyttäytyy kuten vallasnainen."

Hän ojensi Triinalle vesilasin.

"Juo nyt, niin parannut."

Betsy astui sisään.

"Mika Triinaa vaivaa?"

"Minä pyörryin vaan hetkisen."

"Hyvä, että niin pian toinnuit."

"Niin, ne ovat samanlaisia kohtauksia, joita rouvalla on välistä."

Betsy puri huultaan.

"Minä tapasin sisarenne kadulla", sanoi tohtori, "ja hän jätti
minulle tämän kirjeen. Minä riensin heti tänne kiittääkseni teitä
sydämmellisesti."

"Minunpa on teitä kiittäminen siitä, että tulitte. Olen syvästi katunut
käytöstäni. Rohkenenko toivoa, että olette antaneet minulle anteeksi?"

"Sitä olen jo aikoja sitten tehnyt."

"Näettekö, minun mieheni -- mitä siellä seisot ja odotat?" sanoi hän
kääntyen Triinan puoleen, joka vielä seisoi oven suussa.

"Olen niin väsynyt, että tuskin jaksan laahata itseäni eteenpäin",
sanoi Triina ja purjehti hiljaa ulos.

"Katsokaa tohtori", jatkoi Betsy, "mieheni on viime aikoina aina ollut
huonolla tuulella. Kuten tiedätte tutustuimme aivan sattuman kautta, ja
kun hän meni naimisiin, oli hän jo vanha poika. Nyt alan pelätä, että
hän katuu naimistaan ja haluaa takasin vanhanpojan elämään, ja minä
olen luullut, että -- että --."

"Että minä kiihoitin tätä hänen taipumustaan. Eikö niin?"

"Niin, minä myönnän sen. Mutta nyt olen saanut toiset ajatukset. Minä
pelkään olevani itse syynä hänen huonoon tuuleensa. Minä olen ollut
huvituksiin taipuvainen, itsekäs ja laiminlyönyt perhettäni. Mutta minä
tahdon koettaa parantaa itseäni. Sanokaa minulle, tohtori, te ette siis
ole suuttunut enää, Te olette siis antaneet minulle anteeksi?"

"Aikoja sitten. Mutta rangaistukseksi siitä, että ajoitte minut ulos
ovesta, saatte nyt pitää minua täällä koko illan. Faerder tulee kai
pian."

"Minä pyydän että Triina sytyttää lampun."

"Sitä ei tarvita, vielä on kyllin valoisaa. Sitä paitsi tulee kuu pian
esille."

"Kuten tahdotte. Minä panen sillä välin villalangan järjestykseen."

"Enkö saa lupaa olla kerinpuuna?"

"Kyllä, kiitos vaan, vaikka se on jotensakin vaarallinen toimi. Onneksi
olen naitu rouva, muutoin olisi teidän laitanne huono."

"Uskotteko sen?"

"Uskon. Meillä naisilla ei koskaan ole miehet enemmän vallassamme, kuin
käyttäessämme heitä kerinpuuna. Silloin riippuu heidän kohtalonsa sanan
oikeassa merkityksessä yhdestä langasta."

Keriessään pudotti Betsy kerän. Harding kumartui sitä ottamaan. Kerä
kieri edemmäksi ja hänen täytyi ryömiä nelinkontin saadakseen sen
kiini, jonka jälkeen hän hymyellen ja polvillaan ojensi sen Betsylle.

Faerder astui sisään, mutta seisahtui oven pieleen.

"Suokaa anteeksi, taidan tulla sopimattomaan aikaan."

"Ei suinkaan", sanoi Harding ja nousi. "Sinä kyllä tapaat minut
vaimosi jalkain juuressa, mutta ole huoleti. Minä otin vaan ylös hänen
lankakeränsä."

"Sinä et missään tapauksessa ole ainoa narri, jonka hän on vanginnut
lankoihinsa."

"Faerder!"

"Herman", sanoi Betsy, "minä käyttäydyin huonosti aamupäivällä. Tohtori
on jo antanut minulle anteeksi, nyt et sinäkään saa enää olla vihainen."

Triina syöksyi sisään.

"Täällä ovat noutamassa tohtoria. Teidän täytyy heti tulla."

"Minä toivon, ett'ette pane pahaksenne. Hyvästi, hyvästi."

"Hyvästi", sanoi Faerder kylmästi ja heittäytyi sohvalle.

Monta ajatusta lensi hänen aivojensa läpi. Tämä kirje, tuttavallinen
asento kuutamossa, kaikki näytti syyttävän heitä.

"Herman", sanoi Betsy pitkän vaitiolon jälkeen, "et vielä ole sanonut
antavasi minulle anteeksi sitä, että olin epäkohtelijas Hardingia
kohtaan."

"Minun puolestani saat kernaasti olla epäkohtelijas häntä kohtaan."

"Kuinka hän on ilkeä", ajatteli Betsy ja vaipui jälleen työhönsä.

Taas pitkä paussi.

Betsy kohotti päätään.

"Herman!"

"Mitä?"

"Eikö sinulla ole ainoatakaan ystävällistä sanaa sanottavana minulle?
Muistatko kaksi kuukautta sitten, kuinka lupasit, ett'et olisi liian
ankara minua kohtaan, sentähden että olin niin nuori ja kokematon. Nyt
olen ollut paha ja nyt pyydän anteeksi ja silloin saavat lapset aina
anteeksi, vaikk'eivät olisikaan niin ilkeitä."

Hän oli mennyt miehensä luokse ja istuutunut jakkaralle, nostaen
kätensä häntä kohden.

Asianajaja nojautui hänen ylitsensä ja suuteli häntä,

"Lapsi olet sinä, mutta rakastettava lapsi", sanoi hän lämpimästi.

Täti Riikka näyttäytyi ovessa.

"Ei, katsoppas, niin kaunista! Tuossa istuvat nyt molemmat
rakastavaiset aviollisessa paratiisissaan --."

"Niin, täti", sanoi Faerder, "puuttuu vaan käärme, että kuvaus olisi
täydellinen."

"Sitä voi kai herra Harding näytellä vierasrollina", sanoi Riikka
terävästi.

Faerder nousi kiivaasti ja syöksyi ulos huoneesta.

Betsy katsoi hämmästyneenä hänen jälkeensä.



7.

Syntymäpäivä-iloja.


Syntymäpäivä oli tullut ja tädeillä oli hirveän kiire.

Itse täti Greettakin oli toimissaan.

Hän oli pantu pesemään laseja, jota hän tekikin aivan moittimattomasti
sillä poikkeuksella kuitenkin että hän silloin tällöin pudotti jotakin
lattialle.

Dortha ja Riikka seisoivat kumpikin puolellansa ruokasalin ovea ja
puuhasivat ahkerasti ripustamalla seppeleitä seinälle.

Salista oli nimittäin tuleva parketti ja ruokasalista näyttölava.

Seisoessaan siellä kumpikin alustallaan olisivat he aivan hyvin
sopineet koristuksiksi ja olleet olevinaan kaksi vanhanaikuista
laulunjumalattaren kuvapatsasta. Jokainen olisi sanonut, että täti
Dortha oli Melpomene, murhenäytelmän jumalatar, ja täti Riikka olisi
silloin välttämättömästi ollut Polyhymnia, kaunopuhelijaisuuden
jumalatar.

Anna katseli heidän puuhaamistaan, Triina juoksenteli edestakasin.

Riikka astui alas.

"Triina, ota molemmat palmut, jotka olemme puutarhurilta lainanneet, ja
kanna ne aholle."

"Aholle?"

"Minä tarkoitan tietysti ruokasalia."

"Sano minulle täti", sanoi Anna, jonka piti olla suflöörinä, "kuinka
saat ruokasalin muutetuksi ahoksi?"

"Kyllä sen helposti saamme. Perälle panemme kolme joulukuusta ja yhden
oleanderin, ja sitten on meillä palmu kummallakin puolella. Se tulee
erinomaisen luonnollista."

"Kasvaako palmuja ja oleandereita Skottlannin ahoilla, täti?"

"Sitä et tiedä sinä enkä minäkään, sillä emme ole kumpikaan olleet
siellä."

"Kuinka käy, Greetta" kysyi Riikka. "Herra Jumala, sinä et saa
pudottaa vettä Faerderin papereille. Odotappas, minä siirrän sekä ne
että läkkitolpon neulomapöydälle. Todellakin olen milt'ei unhoittanut
jäätelön. Faerder, et saa sulkea akkunaa sänkykamarissa, silloin ei
jäätelö tule kylmäksi. Ajaa partaasi? Sitä voit sentään tehdä."

Riikka ja Dortha riensivät huoneesta ja Greetta jäi istumaan yksin
lasien kanssa.

Heti senjälkeen tuli Betsy huoneesen, aivan vaipuneena rolliinsa, jota
hän luki ulkoa.

"Annappas kun katson, osaanko unessakävijänkohtauksen", sanoi hän ja
lausui:

"Helvetti on pimeä! -- Hyi, mylord, hyi! soturiko ja pelkuri? -- Mitä
me sitä pelkäämme, kun ei kelläkään ole voimaa vaatia meitä tilille. --
Mutta kukapa olisi uskonut siinä vanhuksessa niin paljon verta olevan?
-- Fifen thaanilla oli vaimo, missä hän nyt on? -- Mitä? Eikö nämät
kädet koskaan tule puhtaiksi?"

"Peskää ne vihreäsoovalla, rouva, niin teen minä aina", sanoi Triina
mennessään huoneen läpi onnettoman lady Macbethin käydessä käsiään
hieroen.

Ovessa tapasi hän asianajajan, joka jurona ja nurjana tuli
sänkykamarista. Hän oli juuri ajanut partansa ja piti nenäliinaa
poskellaan.

"Täällä on verta, verta", lausui Betsy.

"Niin, tiedän sen, olen raapinut nahan leuastani. Täti Riikka on
leikannut sahramileipää partaveitselläni."

"Pois nuo, myrold, pois nuo! Te pilaatte kaikki tuolla säikyllänne."

"Niin, minun mielestäni voi todellakin saada kuumetaudin sellaisessa
sekasotkussa kuin täällä on", sanoi asianajaja istuessaan akkunan
ääreen ja katseli kadulle.

"Aina vaan se vereltä haisee; kaikki Arabian höysteet eivät voisi tuoda
pientä kättä hyvänhajuiseksi saada. Oh, oh, oh!"

Betsy käveli silmät ummessa lattialla ja kaatoi kumoon neulomapöydän,
niin että villalangat ja sisäänjättökirjoitukset uiskenteli musteessa.

Faerder hyppäsi pystyyn.

"Mutta mitä sinä teet? Kaikki asiapaperini ovat pilatut. Voisit
katsella hiukan eteesi, rakas ystäväni!"

"Herra Jumala, et suinkaan voi vaatia, että katson eteeni, kun olen
lady Macbeth, joka käy unissaan."

"Triina, Triina!"

Triina tuli kantaen palmuja.

"Pyyhi lattia."

"Kyllä, sitten."

"Sinun pitää tehdä se heti", huusi asianajaja kiivaasti.

"Minä en ole enemmän kuin ihminen, minäkään! Minä en voi tehdä enempää
kuin yhtä kerrassaan. Minä en voi pestä lattiaa, kun seison palmut
käsissä."

Täti Greetta katseli suurella mieltymyksellä tapahtunutta onnettomuutta
ja pudotti siitä syystä suuren hedelmämaljan.

"Mitä sinä teet, täti?"

"Pesen laseja, lapseni."

Asianajaja käveli kiivaasti edestakaisin.

"Heittäkää yhtä kernaasti kaikki kerrassaan lattialle. Kuta ennemmin me
tulemme kerjäläisiksi, sitä parempi. Paras on tehdä piina niin lyhyeksi
kuin mahdollista."

"Mitä sanot, Faerder?"

"Hän sanoo, että saat luvan olla hiukan varovaisempi, täti", sanoi
Betsy ja katseli nuhtelevaisesti miestään.

"Hyi, Herman, en todellakaan tunne sinua enää näinä viime aikoina.
Sinusta on tullut aivan toinen ihminen."

"Siksi tulee aina kun menee naimisiin."

"Niin, se on minun myönnettävä. Olisi ollut parempi antaa minun hukkua
se kerta, kun hyppäsit höyrylaivasta veteen pelastaaksesi minut."

"Kas niin, pitääkö nyt sen tapauksen tulemaan taas esille?"

"Niin, sitä höyrylaivamatkaa en koskaan unhoita. Olihan se tuon kylmän
kylvyn jälkeen laineissa, kun me tulimme --"

"-- paleltuneiksi, niin."

"Ei, me tulimme kihlatuiksi, me", nyyhki Betsy.

"Herra Jumala, eihän siitä ole mitään syytä itkeä."

"On kyllä minun täytyy itkeä, kun ajattelen, että sillä kertaa uskalsit
henkesi pelastaaksesi minut ja nyt viet minut viimein hengeltä
kylmyydelläsi. Sinä et enää rakasta minua."

"Kuuleppas rakas ystäväni, minun mielestäni voisivat ne kohtaukset
riittää sinulle, joita sinun on illalla näytteleminen, niin ettei
sinun tarvitse antaa mitään ylimääräistä näytäntöä, ennenkuin vieraat
tulevat. Mutta jos kaikin mokomin tahdot, niin saat tyytyä täti
Greettaan yleisönä. Minä vetäydyn takasin."

Hän meni ja jätti Betsyn yksin tädin kanssa.

Betsy kätki päästä sohvatyynyjen väliin ja itki rajusti.

Harding tuli katua ylöspäin. Hän koetti muistella rolliaan, mutta hänen
ajatuksensa olivat toisaalla.

"Minulla ei ole vähintäkään halua koko tähän juhlaan", ajatteli hän.
"Minusta on melkein kuin tanssisimme ruutimiinan päällä ja että
koko talo jonakuna päivänä räjähtää. Olen melkein varma siitä, että
Faerder rakastaa vaimonsa sisarta. Aina siitä asti kun hän lausui nuo
onnettomat sanat, on hän ollut vaiti ja totinen ja melkein koettanut
välttää minua, ja myöskin voi nähdä, että hänen vaimonsa kärsii hänen
huonosta tuulestaan. Kunhan hän vaan ei ole ruvennut epäilemään.
Valittihan hän siitä, että miehensä oli niin nureissaan."

Tohtori seisahtui ja näytti huomaavan erittäin tärkeäksi painaa.
kävelykeppinsä niin syvälle kuin mahdollista lumihankeen.

"On todellakin hävitöntä, ettei Faerder voi tyytyä niin suloiseen
vaimoon kuin hänellä on."

Tohtori tempasi kiivaasti keppinsä hangesta ja meni eteenpäin.

"Hän tarvitsisi piiskaa, sitä hän tarvitsisi", mutisi hän ja löi
säälimättömästi lumihankeen keppiänsä.

"Mutta sisar on muutoin myöskin suloinen. Minulla olisi melkein
halua itse naida hänet. Sehän oli aate! Sen kautta tekisin myös
ystävällenikin sen palveluksen, että parantaisin hänet hulluudestaan;
sillä niin hävittömän julkea ei hän suinkaan voi olla, että rakastuu
parhaan ystävänsä vaimoon varsinkin kun se on hänen kälynsä. Tyttö
parka, hän ei suinkaan aavista olevansa niin monen rakkauden esineenä.
Mutta suloinen on hän."

Nyt oli hän tullut Faerderin portille.



8.

Kenraaliharjoitus.


Betsy makasi vielä pää kätkettynä sohvatyynyjen väliin.

Hän nousi puoleksi pystyyn tohtorin astuessa sisään, ja koetti pyyhkiä
pois kyyneleensä.

"Mikä on hätänä?"

"Te olette mieheni paras ystävä, niin ett'en teiltä tarvitse mitään
salata. Faerder on ollut häijy minua vastaan syntymäpäivänäni. Hän ei
enää rakasta minua."

"Eikö niin, tohtori, hammas on vedettävä ulos?" sanoi täti Greetta
huolestuneena.

Tohtori nyökäytti päätään ja Betsy pitkitti:

"Muutoin ei hän voisi olla niin julma. Olen vakuutettu siitä, että hän
lempii toista."

"Ja te olette arvanneet ken se on?" huudahti tohtori kauhistuneena.

Betsyn silmässä välähti niin kummallisesti, mutta hän hillitsi itseään
heti.

"Olen", sanoi hän kalpealla äänellä, "minä olen arvannut."

"Ei, rakas rouvani, minä luulen, että erehdytte. Sitä tunnetta ei
voi kutsua rakkaudeksi. Hän kunnioittaa häntä, hän ihailee hänen
sulouttansa, hänen lempeyttänsä ja hänen hyviä ominaisuuksiaan, joita
hän on tilaisuudessa näkemään joka päivä, mutta rakastaa häntä -- ei."

"Häntä? Löytyy siis tosiaankin eräs 'hän'?" sanoi Betsy ja syvä tuska
kuvautui hänen kauniissa kasvoissaan.

"Siinä puhuin itseni pussiin", ajatteli tohtori.

"Mutta minä vakuutan teille, rouvani", sanoi hän innokkaasti, "ei ollut
ollenkaan tarkoitukseni --."

Keskustelun katkaisi Dorthan ja Riikan tulo.

Täti Dortha oli vaatetettu mustaan silkkiin ja nurinpäin käännettyyn
turkkiin ja päässä oli hänellä kultapaperinen kruunu. Toisessa kädessä
piti hän kartiinipuuta ja toisessa omenaa.

"Mutta minä sanon sinulle, Dortha, sinä olet käsittänyt aivan väärin
rollisi. Duncan, Skottlannin kuningas, ei suinkaan ole voinut näyttää
tuollaiselta."

"Silloin saan minä sanoa, että sinä olet käsittänyt rollisi aivan
oikein, Riikka, Noita-akka on varmaan näyttänyt aivan sellaiselta kuin
sinä nyt."

"Pidättekö kenraaliharjoitusta näytäntöpuvuissa?"

"Se on Riikka vaan, joka yhä minua loukkaa, tohtori. Onko teillä
mitään muistuttamista pukuin suhteen? Tässä on kruunu, valtio-omena ja
valtikka, ja tässä on kärpän nahkainen mantteli. Niin se on tietysti
vaan oravannahkaa, mutta ei siitä ole niin väliä."

"Tietysti ei, mutta minä luulin sentään, että teillä olisi housut ja
takki mustan silkkihameen asemesta."

"Niin, samaa sanon minäkin."

"Ole vaiti, Riikka, Minä, Jumalan kiitos, ymmärrän liian hyvin mikä
on sopivaa, tahtoakseni näytellä kuningas Duncania miehen vaatteissa.
Ainoastaan siitä en ole selvillä, pitääkö minun tulla sisään syöden
valtio-omenaa, sillä nämät grawensteinilaiset ovat niin hirmuisen
happamia."

"Kuninkaan täytyy usein purra hapanta omenaa, neitini."

"Te olette oikeassa, minä tahdon koettaa."

"Mutta mikä Betsyä vaivaa? Sinä näytät niin onnettomalta, lapseni,"

"Minä harjoittelen vaan rolliani", sanoi hän kyynelten tukahuttamalla
äänellä. "Fifen titaanilla oli vaimo; missä hän nyt on?" huusi hän
syvällä tuskalla.

"Bravo, se oli mainiosti näytelty. Katsokaamme nyt, muistaako Greetta
vastaukset", sanoi Riikka ja nipisti Greettaa käsivarteen.

"Ai! Anna mun olla!"

"Me pidämme harjoitusta."

"Vai niin; Oi, terve, Macbeth! Kuninkaaks saat kerran. Hi, hi, hi!"

Ja täti Greetta pudotti ihastuksissaan lasin.

"Ei, tiedätkö, jos tällä tavalla pitkität lasien pesemistä, saavat
vieraat juoda limonaadia teekupeista, Tässä on täänpäiväinen
sanomalehti. Minä teen loput. Dortha, tahdotko olla hyvä ja antaa
Triinan tulla lakaisemaan pois lasisipaleet, niin näytän minä
tohtorille vaatetushuoneen. On jo aika, että kukin ajattelee pukuansa.
Tunnin kuluttua ovat vieraamme täällä."

Betsy jäi taas yksin täti Greetan seuraan, joka istui ja ahmi murhia ja
onnettomuuksia.

Betsy istui epätoivoissaan ja ajatteli, kukahan se nainen olisi, jota
Faerder lempi ja jonka hyviä ominaisuuksia katsomaan oli hänellä
tilaisuutta joka päivä.

Täti Greetta luki.

"Ei, mutta tämäpä vasta oli kauhea tapaus. Ajatteleppas, eräs mies
italiassa on myrkyttänyt itsensä, sentähden että rakasti vaimonsa
sisarta."

Betsy hypähti pystyyn.

"Mitä sanot, täti?"

"Hän rakasti vaimonsa sisarta, Sen kirjoitti hän kirjeesen ja otti
sitten arseniikkia. Vaimo on tullut hulluksi ja käly on mennyt
luostariin."

"Olisikohan se sallimuksen viittaus?" ajatteli Betsy ja nojautui
vavisten tuolin selkää vastaan. "Rakastaisiko hän Annaa? Olisiko hänen
ystävällisyytensä ja sydämmellinen hellyytensä häntä kohtaan muuta kuin
veljellistä rakkautta?"

"Tässä on myöskin huvittava kertomus eräästä englantilaisesta, joka
putosi alas korkealta tunturilta ja halkasi päänsä, mutta on nyt
jotensakin terve. Luenko sen sinulle?"

"Ei, kiitoksia."

Betsy oli lukevinaan ahkerasti rollivihkoaan, salatakseen liikutustaan.

Riikka tuli takasin.

"Kas niin, Greetta, nyt et saa enää lukea, sinun pitää ajatella
pukuasi. Tule nyt."

"Minulla on ainoastaan yksi lapsenmurha jälellä. Anna minun vaan
lopettaa se, niin seuraan sitten sinua."

"Ei, siihen ei ole aikaa. Tule nyt, niin vaatetan sinut."

Heidän mentyänsä vaipui Betsy taas sohvalle ja raju itku tunkeutui
hänen ahdistetusta rinnastaan.

Betsy parka itki paljon siihen aikaan, mutta siihen olikin hänellä
syytä.

Tohtori tuli takasin. Hän istuutui Betsyn viereen ja puheli hänen
kanssaan niinkuin sairaan kanssa.

Hän lohdutteli häntä ja kuvaili hänelle, että jos Faerder vaan tulisi
pois kaupungista ja Annan läheisyydestä, unhottaisi hän onnettomuutta
tuottavan kiihkonsa; hän pyysi myös, ettei Betsy kantaisi mitään
vihaa sisartaan vastaan, joka luultavasti oli aivan tietämätön siitä
rakkaudesta, jonka oli herättänyt.

Betsy kuunteli kyynelsilmin hänen puhettaan.

"Kiitos ystävällisyydestänne", sanoi hän ja tarttui tohtorin käteen.
"Te kokoatte tulisia hiiliä pääni päälle."

Oven esirippu vedettiin samassa syrjälle, ja Faerderin vaaleat kasvot
näkyivät niiden takaa sekä Betsyn että Hardingin sitä huomaamatta.

Asianajaja oli katunut kovaa käytöstään vaimoansa kohtaan ja hän aikoi
juuri mennä sanomaan pari lepyttävää sanaa, kun huomasi, että hänen
vaimonsa istui tohtorin käsi kädessään.

"Nyt ei ole enää mitään epäilystä", sanoi hän itsekseen ja meni
nopeasti huoneesensa, johon hän sulki itsensä.

Betsy nousi.

"Nyt on kai jo aika ajatella vaatettamista ja ottaa iloisen katseen
siksi, kun vieraat tulevat. Tänä ehtoona voin sanoa näytteleväni oikein
komediiaa."

Hän meni, tohtori katsoi hänen jälkeensä.

"Vaimo parka!" ajatteli hän. "Niin nuori ja kaunis ja kuitenkin niin
onneton."



9.

Päivää myöhemmin.


Kukin talo näyttää päivää jälkeen pitojen samallaiselta kuin nainen
päivää jälkeen tanssijaisten.

Molemmat näyttävät jokseenkin pahoin runnelluilta.

Sama oli myös laita asianajaja Faerderin talossa.

Kaikki oli ikävän näköistä, ei mitään ollut järjestyksessä.

Asianajaja ja hänen rouvansa istuivat ruokasalissa, palmujen ja
joulukuusten joukossa ja söivät ääneti suurusta.

Betsy näytti kalpealta ja kärsivältä, ja Faerder tuijotti synkästi
eteensä.

Kuitenkaan ei hänellä ollut mitään syytä olemaan tyytymätön eilispäivän
juhlaan; sillä ottamatta lukuun muutamia pienempiä onnettomuuksia, niin
kuin esimerkiksi se, että täti Riikka oli täyttänyt lamput valkoisella
viinillä ja kaatanut fotogeeniöljyä jäätelöön, olivat pidot käyneet
hyvin onnellisesti.

Näytäntö oli ollut hyvin onnistunut kaikissa suhteissa.

Betsy ja Harding olivat näytelleet mainiosti herrasväki Macbethia,
melkein aivan liian hyvin asianajajan mielestä.

Kuitenkaan ei tohtori ollut seurustellut näytännön jälkeen paljon
Betsyn kanssa, jota vastoin hän kokoillan oli ollut Annan seurassa.

Asianajaja nousi pöydän äärestä; Betsy painoi kättä otsaansa vastaan ja
huokasi.

"Oletko sairas?"

"Olen", vastasi hän, "minä kärsin enemmän kuin voit aavistaa."

"Kun olen mennyt, lähetät luultavasti noutamaan tohtoria", sanoi hän
pilkallisesti.

Betsy katseli hämmästyneenä häntä.

"Älä näytä niin viattomalta, rakas ystäväni. Minä tahdon sanoa sinulle
vaan yhden asian. Eilen ajoit tohtorin ulos ovesta; tänään otan minä
sen tehtäväkseni, jos hän tulee."

"Mutta minä en ymmärrä --."

"Kun sinulle sanon, että seisoin eilen oven esiripun takana, ollessasi
yksin hänen kanssaan, toivon, että käsität --."

"Sinä kuulit siis keskustelumme?"

Asianajaja ei ollut kuullut mitään, mutta hän vastasi kuitenkin
juhlallisesti:

"Minä tiedän kaikki."

"Siinä tapauksessa voin aivan hyvin ymmärtää, että vihaat häntä", sanoi
Betsy kylmästi.

Asianajaja oli mennyt huoneesensa ja tuli nyt takaisin pieni revolveri
kädessä.

"Näetkö tätä sievää kapinetta?" sanoi hän hurjalla hymyllä, "Kaksi
kertaa olen tavannut tohtorin ja sinut pää tuttavallisesti päätä
vastaan. Jos minä tapaan hänet kolmatta kertaa, ammun ensin häntä
otsaan ja sitten itseäni. Nyt menen vaan kaupunkiin ja hankin itselleni
hiukan ampumavaroja. Eilen en tahtonut mitään sanoa, ettei tulisi
julkista pahennusta, ja jos hän pysyy poissa täältä, en tahdo tehdä
mitään vahinkoa hänelle; mutta jos hän tulee tänne, pitää hänen olla
varoillaan. Muutoin on parasta, että ajattelemme avioeroa", lisäsi
hän. "Sen jälkeen, mitä täällä on tapahtunut, on yhdyselämä meidän
välillämme tuleva Kärsimättömäksi."

Sanottuaan sen meni hän.

"Avioero", huokasi Betsy. "Siihen saakka on siis hänen onneton
kiihkonsa saattanut hänet, ettei enää voi elää yhdessä minun kanssani.
Ja Anna? Aavistaako hän hänen rakkauttansa? Ehkäpä hän vielä yllyttää
sitä, Se ajatus saattaa pääni pyörälle. Kunhan en vaan tule hulluksi!"

Anna tuli sisartaan tervehtimään.

Nähdessään Betsyn kalpeat, riutuneet kasvot säpsähti hän kauhistuneena.

"Mutta mikä on täällä hätänä? Onko taaskin ollut kohtauksia? Mikä sinua
vaivaa?"

"Ei mikään", sanoi Betsy soinnuttomasti.

"Betsy kulta, usko huolesi minulle. Eihän kukaan ole läheisempi
auttamaan ja lohduttamaan sinua, kuin oma sisaresi."

Hän meni Betsyn luokse ja tahtoi halata häntä.

"Päästä minut, päästä minut!" huusi Betsy melkein hurjasti ja sysäsi
hänet luotaan.

"Mutta Betsy?"

"Anna minulle anteeksi, minä olen niin ilkeä ja katkera; mutta se
tulee ainoastaan siitä, että olen niin onneton, niin kovin onneton",
sanoi nuori rouva syleillen kiivaasti sisartaan ja riensi sitten
sänkykamariin.

Anna tahtoi seurata häntä; mutta ovi oli jo suljettu ja lukittu
sisältäpäin.

Vähän aikaa sen jälkeen astui tohtori sisään.

"Kuinka on rouvan laita?"

"Ei ole hyvä, pelkään minä."

"Mikä häntä vaivaa?"

"Samaa olen minäkin kysynyt. Minä pelkään että hän on enemmän sairas
sielun kuin ruumiin puolesta. Minä en tunne sisartani; hänen hermonsa
ovat ärtyneet ja hän on kiukkuinen, ja sama on hänen miehensä laita.
Minä pelkään, etteivät he elä oikein onnellisesti yhdessä, ja kuitenkin
tiedän, että suuresti rakastavat toisiansa. Ainoastaan pienet kotoiset
kohtaukset katkeroittavat heidän elämäänsä, pelkät hullutukset. Betsy
on myös vähän ymmärtämätön; mutta olen varma siitä, että hän kyllä
parantaa itsensä. Minä olen puhunut vakavasti siitä hänen kanssansa."

"Niin, te olette niin hyvä ja järkevä. Voisi maksaa vaivaa mennä
naimisiin, jos saisi teidän kaltaisenne puolison."

"Se ei taida olla vaikeata", sanoi Anna hymyillen. Harding pureskeli
viiksiänsä ja näytti sitte tehneen suuren päätöksen.

"Neiti Anna", sanoi hän äkkiä, "minä vihaan kaikkia sievistelyitä enkä
osaa teeskennellä huokailevata paimenta. Minä tahdon sentähden suoraan
kysyä teiltä: tahdotteko tulla vaimokseni? Joka päivä on minulle
selvemmäksi tullut, että lemmin teitä, lemmin teitä niin, kuin en
ikänäni ennen ole ketään vaimoa lempinyt."

"No hyvä, te olette puhuneet suoraan. En minäkään tahdo teeskennellä,
olla olevinani tunteellinen ja sanoa, että tarvitsen ajattelemisaikaa,
että tämä oli niin odottamatonta, ja niin edespäin, sillä se ei olisi
totta. Olen jo ymmärtänyt, että pidätte minusta ja -- miksi sitä
kieltäisin? -- minä pidän myöskin teistä, eikä mikään ole oleva minulle
rakkaampaa, kuin edistää teidän tulevaista onneanne, niin paljon kuin
se on vallassani."

"Kiitos, kiitos, oiva tyttö!" sanoi tohtori, ja likisti häntä rintaansa
vastaan.

"Mutta kun nyt olemme ajatelleet omaa onneamme, eikö meidän myös
pitäisi pitää hiukan huolta ystävämme onnesta?" lisäsi hän hetken
perästä, "Minua surettaa nähdä molempien kärsivän. Parhainta luulisin
olevan että asianajaja muuttaisi maalle."

"Niin, te olette oikeassa."

"Sinä!"

Suutelu.

"Sinä!"

"Näetkö, lemmittyni", pitkitti tohtori, "kun sisaresi tulee pois
kaikista näistä tyhjistä huvituksista, voisi hän valmistaa miehelleen
hupaisemman kodon."

"Sinä olet oikeassa. Tahdon esitellä Betsylle sitä."

'"Ei, ei", sanoi tohtori nopeasti, "anna minun mieluummin tehdä se.
Luulen helpommin voivani saada hänet olemaan järkevä."

"Sitä luulen minäkin. Hän oli niin kummallisessa, kiihoittuneessa
mielentilassa, sysäsi minut melkein hurjalla kiivaudella luotaan ja
riensi huoneesensa, jonka oven hän lukitsi."

Tohtori huokasi. Hän käsitti vaan liian hyvin syyn Betsy paran
kiivauteen sisartaan kohtaan.

"No hyvä, sitten kävelen hiukan sillä aikaa kuin pidät saarnaa hänelle.
Ehkä pitäisi minun mennä konttooriin Faerderin luokse ja läksyttää
häntä sillä välin. Hänellä voisi ehkä olla siitä hyötyä, sillä hän itse
tietysti myöskään ei ole syytön."

"Ei, odota kunnes olen puhutellut sisartasi."

"No niin, kuten tahdot. Hyvästi siksi!"

"Hyvästi, lemmittyni!"

Hän saattoi Annaa tampuuriin.

Kesti jotensakin kauvan, ennenkuin he olivat ottaneet kunnolliset
jäähyväiset toisiltaan.



10.

Viritetyllä pistoolilla.


Tohtori koputti Betsyn huoneen ovea.

"Rouva Faerder, avatkaa; minun pitää puhua kanssanne. Se olen minä,
Harding, tulkaa hetkeksi ulos, minulla on tärkeä uutinen ilmoitettavana
teille."

Betsy syöksyi ulos.

"Jumalani, tekö se olette, tohtori! Minä pyydän teitä, menkää, jättäkää
hetipaikalla tämä talo, muutoin syöksette meidät kaikki onnettomuuteen."

Betsy riensi akkunan luokse ja katseli pelästyneenä kadulle.

"Onnettomuuteen! Ei, päinvastoin tahdon kertoa onnellisen tapauksen.
Sisarenne ja minä olemme kihloissa."

"Mitä puhutte? Oletteko te ja Anna kihloissa?" kysyi Betsy
hämmästyneenä, heittäen samalla levottomia silmäyksiä kadulle.

"Olemme, ja sillä tyttöparalla ei ole mitään aavistusta Faerderin
onnettomasta himosta. Jos te vaan voisitte suostuttaa miestänne
muuttamaan kaupungista, tulisi kaikki hyväksi. Te voisitte silloin
olla hiukan enemmän kotona ja -- suokaat anteeksi -- tehdä olon hiukan
hupaisemmaksi miehellenne ja olla vähemmän sukulaistenne parissa ja
huvituksissa, ja hän unhottaisi pian mielettömät rakkaudenhaaveensa."

"Ah, minä tekisin kernaasti kaikki, mitä voin, mutta se on jo liian
myöhäistä, Hän on puhunut avioerosta ja sanonut, ett'ei hän voi kestää
yhdyselämää minun kanssani."

"Se on mahdotonta."

"Ei, se on valitettavasti liian totta, ja teitä hän vihaa."

"Minua?"

"Niin, hän seisoi eilen oven esiripun takana ja kuuli keskustelumme, ja
nyt on hän aivan raivoissaan teille, sentähden että olette kertoneet
hänen salaisuutensa. Hän käy viritetyllä revolverilla taskussaan ja on
uhannut ampua ensin teidät ja sitten itsensä, jos kohtaa teidät täällä."

"Hän on varmaan hullu."

"Minä melkein pelkään, että hänen laitansa on huono. Kaikissa
tapauksissa ette saa härsyttää häntä enempää. Sentähden pyydän teitä
menemään, ennenkuin hän palaa."

"No niin, rouvani, ehkä se on viisainta, vaikka -- omasta puolestani en
häntä pelkää."

"Ei, ei, ei ainoastaan teidän tähtenne, vaan minun tähteni, hänen
tähtensä, meille kaikille on se parasta? Sentähden -- menkää, niin
olette kiltti."

"No niin, minä teen teille mieliksi."

"Jumalani, olen aivan unhottanut katsella akkunasta! Nyt meni
hän portista sisään; minä kuulen jo hänen askeleensa portaissa.
Kätkeytykää, kätkeytykää, minä pyydän teitä, muutoin murhaa hän meidät
kaikki."

Betsy oli kuolon kalpea ja vapisi, niin että tuskin Pysyi pystyssä.

Tohtori seisoi neuvotonna. Hän joutui aivan ymmälle rouva-raukan
kauhistuksesta.

"Juoksenko minä ruokasaliin?"

"Ei, ei, sieltä löytää hän teidät! Juoskaa mieluummin suuren
tulivarjostimen taakse. Se on vanha kapine, jonka lainasimme täti
Dorthalta seuranäytelmää varten. Se on niin suuri että voi aivan hyvin
kätkeä kokonaisen rykmentin sen taakse."

"Mutta enkö polta itseäni?"

"Ette, kamiini ei ole kuuma. Siihen ei ole pantu hiiliä yhteen tuntiin.
Kiiruhtakaa vaan!"

"Asema tulee draamalliseksi", sanoi tohtori hymyillen, hiipiessään
varjostimen taakse.

"Heti kun mieheni menee toiseen huoneesen, täytyy teidän käyttää
tilaisuutta hiipiäksenne ulos."

Faerder astui sisään.

Betsy tempasi äkkiä itselleen kirjailun, mutta hänen kätensä vapisi,
niin että tuskin voi pitää kiini neulaa.

"Mielestäni sanoi Triina tohtorin olevan täällä."

"Hän on mennyt", änkytti Betsy.

"Sehän oli kummallista, ett'en tavannut häntä. Arvattavasti ei hänellä
ollut juuri halua kohdata minua."

Betsy tunsi tulistuvansa miehensä tuimasta äänestä. Hänen rohkeutensa
kasvoi.

"Ei", sanoi hän ynseästi, "mielettömiä ihmisiä viritetyillä
revolvereilla ei ole juuri hauska kohdata."

"Mieletön, niin sinä olet oikeassa", sanoi hän katkerasti; "mutta kuka
on tehnyt minut mielettömäksi? Oi, Betsy, Betsy, että olet laiminlyönyt
perheeni, että olet pitänyt tyhjiä huvituksia ja sukulaistesi seuraa
miestäsi parempana, sitä voin antaa sinulle anteeksi; mutta että
uskottomasti olet pettänyt minut, että olet ryöstänyt minulta parhaan
ystäväni, johon luotin niinkuin itseeni, niin kuin sinuun, sitä en
koskaan anna anteeksi! Nyt ei minulla ole mitään enää; olen kadottanut
kaikki, mitä minulle oli rakasta, vaimoni, ainoan lapsuuteni ystävän!"

Faerder kätki kasvonsa käsiinsä ja itki niin kuin lapsi.

Betsy katseli häntä kummastellen.

Ei kumpikaan heistä huomannut, että Anna sillä hetkellä astui sisään.

Hän oli tullut kyökin tietä ja käynyt ruokasalin lävitse.

Hän oli tyrkännyt oven esiripun puoleksi syrjälle ja seisoi oven suussa.

Silloin näki hän tohtorin pistävän päänsä esiin tulivarjostimen takaa.

Tohtori viittasi, Anna katseli hämmästyneenä häntä. Hän viittasi taas
ja Anna riensi hänen luoksensa.

Paksu lattiamatto, tukahutti hänen askeleittensa äänen, ja pian seisoi
kumpikin suuren varjostimen takana piilossa.

Krenuliinien aikaan olisi tämmöinen tuskin voinut tapahtua; mutta
nyörätyllä, ruumiin mukaisella ja uusimuotisella hameellaan otti Anna
vähän tilaa.

Hiiliastia ja halkokoppa, jotka olivat varjostimen edessä, peittivät
heidän jalkansa. Sanalla sanoen oli koko piilopaikka niin erinomaisen
mukavasti toimitettu, kuin jos sen olisi tehnyt näytelmän johtaja tai
romaanin kirjoittaja.

Betsy kertoi miehensä sanat.

"Uskottomasti pettänyt sinut", sanoi hän. "En koskaan ole rikkonut
sinua vastaan ja ystäväsi yhtä vähän; mutta sinä vihaat häntä
sentähden, että hän on oivaltanut salaisuutesi ja ilmoittanut
mielettömän rakkautesi minun viattomaan sisarparkaani."

"Rakkauteni sisareesi!" huudahti Faerder raivoissaan. "Ei, nyt menee se
liian pitkälle. Jos luulet kaunistavasi luvatonta suhdettasi tohtoriin
panettelemalla nuhteetonta sisartasi, niin erehdyt, paras Betsyni!"

Nuori rouva katsoi miestään ja toivon säde valaisi hänen vaaleita,
itkeentyneitä kasvojaan.

Olisiko se mahdollista, että Faerder ainoastaan olisi mustasukkainen
ystävälleen.

"Joko olemme molemmat hulluja", sanoi hän, "tai on tässä myöskin hirveä
erehdys tapahtunut."

"Minun puoleltani ei ole mitään erehdystä. Minä tiedän, että olet
lähettänyt rakkauden kirjeitä ja paljon muuta."

"Vai niin, onko se tuo viaton kirje? Anna minun sitten selittää sinulle
--."

"Tässä ei tarvita mitään selitystä."

"Tarvitaanpa, tässä tarvitaan juuri selitystä, ja kun olen puhdistanut
itseni syytöksistäsi, niin näytä minulle olevasi yhtä viaton."

"Olisiko sentään mahdollista, että se olisi erehdys?" mutisi Faerder.

"Kuule minua, Faerder, kuule minua tyyneesti, ehkä koko meidän
tulevaisuutemme riippuu tästä selityksestä."

"No hyvä --."

Kiivas soittaminen kellolla ja tätien äänet tampuurissa.

"Ne sukulaiset, ne sukulaiset", huudahti asianajaja epätoivoissaan, "ne
vievät minulta hengen!"



11.

Liian kuumaa.


"Tänään olemme päättäneet jäädä tänne syömään rääpijäisiä", sanoi
Riikka. "Tänään annan köyhieni --"

"-- olla rauhassa", täydensi Dortha.

"Ellei kukaan vaivaisi lähimmäisiään enemmän kuin minä --."

"Ei, minähän tietysti olen se, joka en koskaan voi antaa ihmisten olla
rauhassa. Puhu suoraan ulos ajatuksesi, Riikka. Minähän olen niin
tottunut salaviittauksiisi."

Ja täti Dortha silitti hiuksiaan peilin edessä, ja näytti siltä,
kuin olisi hän joku Maria Stuart, joka parhaillaan vaatetti itseään
mestauslavalle.

Täti Greetta, joka oli tullut kantaen kahden viimeisen päivän
sanomalehti-kuormaa, istui jo vaipuneena nojatuoliin sanomalehden
lukemiseen, ja etsi murhia viimeisen edelliseltä sivulta innokkaammin
kuin salapoliisi.

"Kuinka täällä on kylmää", sanoi hän ja hieroi käsiään.

"Niin, lämmintä ei täällä ole", sanoi Dortha. "Triina, tule panemaan
valkeata kamiiniin."

"Mielestäni on täällä niin hirveän kuumaa", änkytti Betsy.

"Päinvastoin, lapseni. Sinähän vapiset vilusta."

Triina alkoi pistää puita kamiiniin, mutta huudahti hiukan
hämmästyksestä nähdessään kihlatut varjostimen takana.

Silmäys tohtorilta saattoi hänet kuitenkin vaikenemaan.

"Mikä sinua vaivaa, Triina?"

"Minä -- minä sain vaan tikun sormeeni."

"Pane kerran uuniin, että riittää, Triina."

"Kyllä, te voitte olla varma siitä, että on tuleva kyllin kuumaa",
sanoi Triina häijysti ja heitti suuria läjiä kivihiiltä kamiiniin. "Ehkä
herra tahtoisi olla hyvä ja antaa minulle samalla rahaa kaaliksiin."

Faerderin antaessa hänelle rahat kuiskasi hän nopeasti.

"Tohtori on kätkettynä tulivarjostimen taakse."

Sitten meni hän riemuiten kyökkiin.

Asianajaja vapisi kiukusta.

Hänen mustasukkaisuutensa heräsi uudistetulla voimalla; mutta hän
hillitsi itsensä ja istuutui nähtävästi tyyneenä tuolille katsoen
tutkivaisesti vaimoansa.

Betsy parka oli vähällä pyörtyä. Milloin oli hän kalpea ja milloin ajoi
kauhistus tulisen punan hänen poskilleen, niinkuin myrsky ajelee pilviä
taivaalla.

"Kuinka kaikki olette äänettömiä", sanoi Riikka.

"Me lohdutamme itseämme sillä, että sinä tavallisesti puhelet kaikkien
edestä."

Riikka ei vastannut Dorthan ilkeään muistutukseen, vaan kääntyi Greetan
puoleen:

"Eikö ole mitään uutta sanomalehdissä?"

"Kyllä, on tapahtunut hirveä murha Berliinissä. Eräs leipuri, joka on
paistanut vaimonsa rakastajan."

"Sehän oli kauheata."

"Luenko sen ääneen?"

Kaikki nyökäyttivät päätään myöntäen ja Greetta alkoi:

"Erään kadun varrella Berliinissä, joka on kaupungin suurimpia, asui
vanha leipuri, jonka nuori kaunis vaimo oli luvattomassa yhteydessä
erään sotilaan kanssa, joka oli miehen ystävä."

Asianajaja katsoi pitkään vaimoansa. Betsy vaaleni.

"Eräänä sunnuntaina oli rouvalla kohtaus rakastajansa kanssa
leipomatuvassa. Kuullessaan miehensä lähestyvän, kätki hän rakastajansa
leipoma-uuniin."

Purppurapilvet ajelehtivat vielä nopeammin Betsyn kasvoilla,

"Hän ei ollut kuitenkaan tietänyt, että uuni oli lämmitetty, ja kun
sentähden onneton vaimo tuntia myöhemmin avasi uunin luukun, löysi
hän kolme suurta teekakkua ja rakkaan luutnanttinsa -- kaikki tyyni
ruskeaksi paistettuina."

Asianajaja nauroi pirullisesti.

"Täällä on niin kuumaa, niin kauhean kuumaa", valitti Betsy ja puri
nenäliinansa pitsejä.

"Täällä haisee poltetulta", sanoi Riikka. "Kunhan ei tuli vaan ole
tarttunut johonkin."

Samassa silmänräpäyksessä heitettiin tulivarjostin kumoon.

Betsy kiljahti kauhistuneena ja vaipui voimatonna sohvalle.

Kaikki kääntyivät ja katselivat, niin kuin pilvistä pudonneina tohtoria
ja Annaa, jotka niin kiireesti kuin mahdollista kiiruhtivat pois
kamiinin luota.

"Niin, me kumpainenkin olemme ne, jotka olemme joutuneet tuleen
ja liekkiin", sanoi Anna hymyillen, tutkiessaan poltettua reikää
hameessaan. "Mutta näettekö, kun on palava rakkaus sydämmessä ja kuuma
kamiini selän takana voi todellakin saada liian kuumaa."

Asianajaja lähestyi vaimoansa.

"Anna minulle anteeksi, Betsy, nyt voin selittää käytökseni --."

Betsy likisti lempeästi hänen kättään.

"Jäätyämme yksiksemme voimme antaa täydellisen selityksen toisillemme
ja sitten tahdon toivoa, ettei synny useampia väärin-ymmärryksiä meidän
kesken."

"Mutta, Anna", sanoi Riikka, "mitä tämä ilveily merkitsee? Aatteleppas,
kätkeytyä tuolla tavalla nuoren herran kanssa varjostimen taakse!"

"Se merkitsee, että Harding ja minä tahdomme julkaista kihlauksemme
loistavalla tavalla. Samassa kun kaadoimme varjostimen, annoimme me
esiripun kohota suuren aviollisen draamamme ensimäiseen näytökseen."

"Avioliitto ei ole ollenkaan draamallinen", sanoi asianajaja. "Se on
vaan sarja kohtauksia."

"Mutta aina kulkee punainen lanka kappaleen läpi", sanoi Betsy
lempeästi. "Ja tämän langan on rakkauden Jumala punonut."

"Ja sukulaiset ja ystävät pitävät siitä huolen, ettei langalta ole
puuttuva solmuja", mutisi tohtori.

"Me molemmat muutamme maalle niin pian kuin mahdollista, eikö niin,
Faerder?"

"No niin, me lähdemme maalle ja teemme avioliittomme pieneksi,
rakastettavaksi idylliksi."

"Minä pelkään, että idylli käy ajan pitkään hiukan jokapäiväiseksi",
sanoi Riikka.

"Olkaa huoleti, täti, voihan silloin tällöin tulla tilaisuutta pieniin
kotoisiin kohtauksiin. Minä toivon, että te tulette välistä meille
antamaan vierasrolleja?"

"Oliko se salaviittaus?"



Victoria regia.


Olin tyytyväinen itseeni.

Minä seisoin suuren peililasi-akkunan edessä ja olin katselevinäni
muutamia valokuvia; mutta se ei ollut totta.

Näin siellä ainoastaan yhden ruumiinkokoisen valokuvan omasta korkeasta
persoonastani, puettuna uusimman muodin mukaan ja ylioppilaslakki
päässä, jonka suuri tupsu lakasi olkapäätäni kuten naisten hameitten
liepeet kadun vierustaa.

Olin äskettäin ottanut ylioppilastutkinnon klassillisessa haarassa.

Hyi! En voi kärsiä sellaisia, jotka ovat ylioppilaita reaalisessa
haarassa. On jotakin niin alhaista, voin melkein sanoa kauppiaismaista,
sellaisissa olennoissa.

Seisoessani siinä kuten Narcissus, ihaellen omaa kuvaani, aloin
tuumailla kuinka viettäisin iltapäiväni.

Kaduilla en tahtonut ajelehtia.

Helga Johnson sanoi, että olin tervehtinyt häntä kaksikymmentä kolme
kertaa aamupäivällä, ollessani ulkona ajelehtimassa; mutta se oli
tietysti liioiteltua.

Äkkiä muistui mieleeni, että kuuluisa jättiläiskasvi _Victoria regia_,
juuri nyt kukki kasvitieteellisessä puutarhassa. Kävely, sepä oli hyvä
aate. Siellä voi katsella kukkaa, katsella ja -- olla katseltavana.

Tuumasta toimeen.

Piha oli täynnä yksityisten vaunuja ja vuokravaunuja. Väkeä virtasi
sisään ja ulos kasvihuoneesta.

Komeat vaunut ajoivat juuri nyt pihalle kahden muhkean hevosen vetämänä.

Vaunuissa istui herra ja nainen. Herralla ei ollut ketään ajuria, vaan
ajoi itse.

Hän oli kaunis, kookasruumiinen mies ja hänellä oli hiukan uniset
kasvot, Hänen seurassaan oleva nainen oli täydesti kehittynyt vaimo,
loistavan ihana ja täyteläinen vartaloltaan.

Hän olisi tyydyttänyt kaikkein enemmän vaativaiset itämaiset kauneuden
käsitteet, ja itämaalaiset, kuten on tunnettu asia, ostavat ihanuutta
nauloittain, eikä kukaan olisi sanonut että häntä oli punnittu
sellaisella vaa'alla ja liian keveäksi havaittu.

Hän oli puettu komeaan, mustaan pukuun, tulipunainen nauharuusu
rinnassa ja hänen huntunsa takaa näkyivät ihmeen kauniit, kalpeat
kasvot ja kaksi säteilevää mustaa silmää.

Herra jäi istumaan vaunuihin, vartioidakseen hevosia. He puhuivat
englannin kieltä, kun nainen jätti hänet. Niin muodoin oli hän
englantilainen loordi omissa vaunuissaan.

Minä seurasin naista.

"Is it there?" kysyi hän.

"Yes", vastasin englannin kielellä.

Minä juoksin edellä ja aukasin kasvihuoneen oven.

Hän kiitti suloisella hymyllä.

Siellä seisoin hänen vieressään ammeen reunalla.

Suuri palmu ojensi suojelevat lehtensä päittemme yli, ympärillämme
kierteli ulkomaisia kasveja ja jalkojemme juuressa kiikutteli
jättiläiskasvi _Victoria regia_ suuria lehtiään, sillävälin kuin
puoleksi ummessa oleva valkoinen kukka näytti uinailevan veden pinnalla.

Mutta minä katselin vähemmän kukkaa jalkaini juuressa kuin loistavaa
kukkaa vieressäni.

Hänkin oli _Victoria regia_, täydesti puhjennut ihanuudessaan ja
muodossaan kuten tuo kuninkaallinen kasvi.

"Oi, sinä ihana vesililja Albioonin vihreästä saaresta", ajattelin
minä, "kuinka mielelläni istuttaisin sinut uudestaan norjalaisten
tunturien joukkoon, ellei jo uninen lordi olisi ostanut sinut
kullallaan antaakseen sinut koristaa jotakuta noista vanhoista
englantilasista herraskartanoista, joita niin hyvin tunnen miss
Braddonin romaaneista!"

"Very beantiful", sanoi mylady.

"Very beantiful", vastasin minä tulisella silmäniskulla.

En ollut koskaan aavistanut olevani niin taitava kielissä. Olin kyllä
lukenut englannin kieltä koulussa, mutta _puhunut_ sitä en ollut
koskaan, ja nyt virtasivat sanat huuliltani, kuin nunnan rukousnauhassa
helmet.

Rakkaus oli sanakirjani, ja minä löysin jok'ainoan sanan, minkä etsin.

Mitä minä sanoin?

Niin, sitä en muista, ja vaikkapa muistaisinkin, en sitä sanoisi,
sillä se ei kuulu miltään norjankielellä. Siitä katoaa siksi paljon
kääntäessä.

Ainoastaan niin paljon voin sanoa, että olin hupainen, sukkela, niin,
vieläpä kaunopuhelijaskin ja hurjasti rakastunut.

Poskeni polttivat ja veri juoksi tulena suonissani; mutta siellä
sisällä oli hirveän kuumaa, aivan troopillinen kuumuus, ja sellaisessa
ilmanalassa kasvaa kaikki niin nopeasti.

Kuumassa vyöhykkeessä kypsyvät hedelmät yhdessä kesäpäivässä, ja
naiset lakastuvat neljäntenätoista vuotenaan. Mitä kummaa siis, että
nuori rakkauteni vesa kasvoi salaman nopeudella ilmanalassa, joka oli,
jumalat tietköön kuinka monta astetta.

Hän kääntyi mennäkseen.

"Sallitteko minun saattaa teitä vaunujenne luo, mylady?"

"En, Jumalan tähden. Mieheni on niin hirveän mustasukkainen. Hän
ampuisi teidät."

"Ampuuko hän?"

"Erinomaisen taitavasti. Hän voisi ampua kärpäsen nenänne päältä,
vahingoittamatta teitä, jos vaan pysyisitte liikahtamatta."

Tuskinpa uskon, että olisin seisonut liikahtamatta, eikä minulla ollut
mitään halua tehdä loordin tuttavuutta.

"Hyvästi, sir", kaikui lempeästi hänen karmiininpunaisilta huuliltaan,
vielä välähdys tummista silmistä, ja _Victoria regia_, minun _Victoria
regiani_, oli kadonnut.

Kaikki oli mielestäni ihanaa unta.

Minä nostin silmäni ja huomasin nyt vasta olevani yksin.

Oli monta kävijää kasvihuoneessa, ja toisella puolen ammetta seisoi
Helga Johnsen ja katseli minua nuhtelevin silmäyksin.

Niin, ette ehkä tunne Helga Johnsenia?

Helga Johnsen on seitsemäntoista vuoden vanha ja ottaa kesällä
päästötutkinnon normaalikoulusta.

Hän on rikkaan maakauppias Johnsenin tytär siitä pitäjästä, jossa isäni
on pappina.

Hän on suloinen tyttö ja kastanjan ruskea on hänen tukkansa, joka
riippuu selässä paksuna palmikkona.

Helga Johnsen ja minä olemme leikkineet häitä pienistä asti,
vanhempamme tahtovat niin mielellään, että saisimme toisemme, ja minä
olenkin pitänyt paljon hänestä; mutta tällä hetkellä halveksin melkein
itseäni typerän lapsellisen makuni tähden.

Kuinka voisin enää iloita tuosta pienestä, vaatimattomasta
niittykukkasesta nyt, kun olin hurmaantunut troopillisen kasvin
taivaalliseen tuoksuun.

"Kuka ylhäinen nainen se oli, jota puhuttelit?" kysyi Helga ja tuli
luokseni.

"Se oli eräs englantilainen lady."

"Herranen aika, niin muhkeata!"

Helga Johnson näytti närkästyneeltä, minä olin hajamielinen, ja
alakuloisina menimme takasin kaupunkiin.

"Sanoi terveisiä myladylle", sanoi Helga pilkallisesti erotessamme. En
viitsinyt vastata hänelle mitään, vaan menin kotiin huoneeseni ja join
epätoivossani puolipulloa olutta.

Sinä yönä näin hirveitä unia, Mielestäni uin suuressa ammeessa
loordin ampuessa pilkkaan rintanappeihini, jotka olin saanut
konflrmationilahjaksi Helga Johnsenilta.

Päivä oli pitkälle kulunut, ennenkuin olin vaatteissani.

Menin kävelemään linnoituksen vallin ympäri antaakseni raittiin
meri-ilman jäähdyttää polttavaa otsaani.

Oliko se todellakin mahdollista?

Niin, se oli _Victoria regia_, joka tuli kävellen yksin, aivan yksin!

Silkkihame lukemattomin poimuin ja koristuksin peitti hänen
majesteetillisen vartalonsa.

Hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen.

Hän hymyili jo etäällä, minä menin häntä vastaan ja me istuuduimme
muutamalle penkille.

Minä alotin sanomalla olevani onnellinen nähdessäni hänet ja lopetin
sanomalla olevani onneton rakkaudesta häneen.

Hän muistutti minua olevansa naimisissa.

Mitäpä siitä? Minun rakkauteni oli puhdas kuin lumi kotomaani
tuntureilla, platoninen kuin Danten, kuin Petrarcan! Hänestä tulisi
Beatriceni, Laurani, ihanteeni!

Sydämmessäni rakentaisin kasvihuoneen kullasta ja kristallista,
rakkauteni olisi aurinko, joka sitä lämmittäisi, ja kyyneleitteni
vesiammeessa kukoistaisi hän ijäti, hän minun ihana _Victoria regiani!_

Nyt olin keksinyt todellisen kutsumukseni. Hän oli saattanut minut
löytämään itseni. Minusta olisi tuleva runoilija ja romanseissa ja
soneteissa laulaisin hänen ylistystään yli kaikkein maiden!

Hän katseli minua suloisesti hymyillen.

En tiedä ymmärsikö hän minut oikein. En myöskään tiedä, puhuinko aivan
puhdasta englannin kieltä; luulen, että sekoitin siihen koko joukon
norjan kieltä, mutta hän ymmärsi kaikissa tapauksissa tarkoitukseni.

"Te olette suuri lapsi", sanoi hän ja löi minua keveästi toisella
hansikallaan, jonka oli vetänyt kädestään.

Minä tartuin hänen käteensä, joka oli valkoinen, kaunismuotoinen ja
koristettu timanttisormuksilla, ja peitin sen suuteloilla.

Hän nousi.

"Minun pitää lähteä. Ajatelkaa, jos joku näkisi meidät!"

"Enkö koskaan enää saa tavata teitä?"

"Ehkä. Tulkaa illalla Tivoliin."

Hän meni pitkin puiston käytävää.

Vielä hymy hänen karmiininpunaisilta huuliltaan, ja _Victoria regia_
oli jälleen kadonnut.

Kotona oli kirje maakauppias Johnsenilta.

Hän oli äskettäin tullut kaupunkiin, hänellä oli terveisiä kotoa ja hän
kutsui minua syömään päivällistä hotellissa ja sitten seuraamaan häntä
ja Helgaa Tivoliin.

En voinut olla vastaanottamatta hänen kutsumustaan. Voisinhan
sitäpaitsi siellä ulkona löytää tekosyyn, hiipimään pois ja puhelemaan
lemmittyni kanssa.

Päivällisillä hotellissa olin loistavalla tuulella, ja Helga Johnsen
oli myös iloinen ja onnellinen.

Tyttö parka, hän ei aavistanut, että toinen nainen oli jo saanut
kunniapaikan sydämmessäni!

Tultuamme Tivoliin etsivät silmäni tutkien ympäri salia. _Victoria
regiaa_ ei näkynyt missään. Jos hän olisi ollut siellä olisin löytänyt
hänet tuhansien joukosta.

Hajamielisenä katselin näytäntöä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotoisia kohtauksia; Victoria regia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.