Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Historiallisia rakkauskirjeitä
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Historiallisia rakkauskirjeitä" ***


HISTORIALLISIA RAKKAUSKIRJEITÄ

Koonnut ja suomentanut

Jalmari Finne



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

Alkulause.
Mariana di Alcafarado.
Jonathan Swift.
Jean-Jacques Rousseau.
Ugo Foscolo.
Alfred de Musset ja George Sand.
Alexander Herzen.
Ferdinand Lassalle.
Historiallisia tietoja.



ALKULAUSE.


Tämä kirja on kokoelma eri aikoina ja eri maissa kirjoitettuja
rakkauskirjeitä. Tämänlaatuiset kirjeet viehättävät jälkimaailmaa
suurella välittömyydellään, sillä kirjeen kirjoittaja esiintyy niissä
peittelemättä vikojaan ja tuoden tietämättään ansionsa puhtaimmassa
muodossa esiin.

Käytettävänä oleva aineisto on tavattoman laaja, sillä monien
kuuluisien henkilöiden rakkauskirjeet on jälkimaailma julkaissut.
Valikoiminen on ollut hyvin vaikea, ja siksi tämän kokoelman
puutteellisuudet ovat huomattavan suuret. Yhden nidoksen rajoitettu
ala on pakoittanut supistamaan sitäkin, mikä välttämättömästi olisi
kokonaisuudessaan ollut otettava. Eri aikakausien usein teeskennelty
sanontatapa on suuresti vaikeuttanut suomentamista, ja moni kohta
saattaa lukijasta tuntua jäykältäkin.

Lukijan opastukseksi olen kirjan loppuun liittänyt lyhyitä
elämäkerrallisia tietoja kirjeiden kirjoittajista.

Jalmari Finne.



Mariana di Alcafarado


_Mariana di Alcafarado kapteeni Chamillylle_

Ensimäinen kirje.

1667.

Ajattelehan, rakkaani, kuinka tavattoman suuressa määrässä oletkaan
kadottanut selvän asioiden punnitsemiskyvyn. Sinähän onneton olet
antanut petollisten toiveitten huumata itsesi ja olet niillä tahtonut
minutkin lumota. Intohimo, joka herätti sinussa niin paljon ihania
suunnitelmia, tuottaakin sinulle nyt kuolettavaa epätoivoa, jonka voi
verrata ainoastaan sen aiheuttajaan, eromme julmuuteen. Estääkö tämä
poissaolosi, jolle tuskani, niin kekseliäs kuin se onkin, ei löydä
kylliksi surullista nimitystä, minua ikuisesti katselemasta silmiäsi,
joissa leimusi niin palava rakkaus, että se opetti minut tuntemaan
suurinta autuutta tuottavan tunteen, sai minut unohtamaan oman itseni
ja täytti hehkullaan koko minun olemukseni? Oi, omat silmäni ovat
kadottaneet sen valon, joka niitä elähytti, niillä ei ole jälellä
mitään muuta kuin kyyneleet, enkä minä olekaan niitä mihinkään muuhun
käyttänyt kuin ainaiseen itkemiseen sen jälkeen kuin kuulin, että
olitte päättänyt minusta erota, sillä se on minulle niin sietämätöntä,
että se kohta tuottaa minulle kuoleman. Ja kuitenkin tuntuu minusta,
kuin tarjoisivat nämät tuskat, joiden ainoana aiheuttajana te olette,
minulle jonkinmoista nautintoa. Heti kun teidät näin, pyhitin teille
elämäni ja minä iloitsen siitä, että saan sen teille uhrata. Tuhannet
kerrat päivässä lähetän teille huokaukseni, ne etsivät teitä kaikkialta
ja tuovat tähän suureen tuskaani ainoana lohdutuksena surullisen
varmuuden onnettomuudestani, eikä se jätä minulle ainoatakaan toivon
kipinää, vaan taukoamatta kuiskaa: "Herkeä, onneton Mariana, turhaan
suremasta ja rakastettuasi etsimästä, häntä et koskaan enää saa nähdä,
hän on purjehtinut merien taakse päästäkseen sinua näkemästä, oleskelee
Ranskassa tuhansien huvitusten ympäröimänä, ei hetkeäkään ajattele
tuskaasi, vaan mielellään jättää sinulle muiston noista monista
huumaavista tunteista, joista hän sinua ei edes kiitäkään." Mutta
ei, minä en voi tottua siihen, että niin halpamaisesti ajattelisin
teistä, vaan koetan kaikin tavoin puhdistaa teitä oman itseni edessä;
en tahdo kuvitellakaan teidän unohtaneen minut. Enkö minä ole jo
kylliksi onneton, jotta minun ei tarvitsisi kiusata itseäni vielä
tällä valheellisella epäilykselläkin? Ja miksi suotta koettaisin olla
ajattelematta, mitä kaikkea te teitte saavuttaaksenne rakkauteni? Se
täytti minut sellaisella ilolla, että olisin sangen kiittämätön, ellen
enää rakastaisi teitä samalla tulisuudella minkä intohimoni minussa
herätti silloin, kun täydellä ilolla kuulin teidän tunnustuksenne.
Mitenkä onkaan mahdollista, että niin perin onnellisten hetkien muistot
ovat tulleet niin perin tuskaisiksi, ja miksi täytyy niin olla, että
ne sotivat omaa laatuaan vastaan ja pitävät sydäntäni tällaisen
hirmuvallan alaisena? Oi, teidän viimeinen kirjeenne sai kummallisen
kuohunnan sydämessäni aikaan: se sykki kiivaasti, ikäänkuin olisi
ponnistellut päästäkseen vapaaksi minusta ja etsiäkseen teitä. Nämät
kiivaat mielenliikutukset vaikuttivat niin voimakkaasti minuun, että
makasin kokonaista kolme tuntia tajuttomana; ponnistelin palatakseni
takaisin elämään, joka minun kuitenkin täytyy kadottaa, koska en saa
sitä teille säilyttää. Vihdoin toinnuin vastoin tahtoani. Huomasin
riemukseni, että olin vähällä rakkaudesta kuolla, ja olin sitäpaitsi
iloinen, kun sydämeni ei enää ollut sen vaaran alainen, että se
poissaolonne aiheuttamasta tuskasta olisi särkynyt. Tämän jälkeen olen
kauan aikaa sairastellut, mutta voinko enää parantua, ellen teitä näe?
Kannan kuitenkin tuskiani valittamatta, koska ne johtuvat teistä.
Kuinka, onko tämä ehkä palkkani siitä, että olen teitä niin hellästi
rakastanut? Olkoon kuinka tahansa, olen päättänyt koko elämäni teitä
jumaloida, enkä katsoakaan toiseen mieheen, ja vakuutan teille, että
tekin tekisitte oikein, jos ette rakastaisi ketään toista naista.
Tyytyisittekö te miedompaan intohimoon kuin mitä minun oli? Ehkä
muualta löydätte enemmän kauneutta, vaikka ennen sanoittekin minulle,
että minä olin hyvin kaunis; mutta ette koskaan löydä niin paljoa
rakkautta, ja kaikki muu on sen rinnalla turhaa.

Minä pyydän, elkää kirjeissänne ilmoittako minulle asioita, joilla
ei ole mitään merkitystä minulle, ja elkää kehoittako minua teitä
muistamaan. Minä en voi teitä unohtaa, enkä unohda sitäkään, että
annoitte minun toivoa kerran palaavanne ja jonkin aikaa viipyvänne
luonani. Ah, miksi ette tahdo koko elämäänne viettää luonani? Jos
minun olisi mahdollista päästä tästä onnettomasta luostarista, niin en
odottaisi lupauksenne täyttymistä täällä Portugalissa; en, minä etsisin
teidät välittämättä mistään muusta, seuraisin teitä kautta maailman ja
rakastaisin teitä. En uskalla toivoa tämän täyttyvän, en tahdo pitää
yllä toivoa, joka varmasti tuottaisi minulle hiukan lohdutusta, vaan
tahdon ajatella ainoastaan tuskaani. Myönnän kyllä, että tilaisuus
kirjoittaa teille, jonka veljeni minulle hankki, herätti muutamia
iloisia väreitä minussa ja karkoitti hetkiseksi sen epätoivon, jossa
elän. Minä vannotan teitä sanomaan minulle, miksi te näitte niin paljon
vaivaa lumotaksenne minut, kun kuitenkin tiesitte jättävänne minut? Ja
miksi niin itsepintaisesti tahdoitte tehdä minut onnettomaksi? Miksi
ette jättänyt minua rauhaan luostariini? Olenko minä koskaan teille
mitään pahaa tehnyt? Minä pyydän teiltä kuitenkin anteeksi; en moiti
mistään; minä en kykene luomaan kostotuumia ja valitan ainoastaan
kohtalon kovuutta. Eroittaessaan meidät tuotti se ylitsemme kaiken sen
onnettomuuden, mitä saatoimme pelätä; mutta sen ei onnistu eroittaa
meidän sydämiämme, rakkaus, joka on kohtaloa voimakkaampi, on ne
sitonut elinajaksemme toisiinsa. Jos te jollain tavoin otatte osaa
minun elämääni, niin kirjoitatte minulle usein. Ansaitsenhan minä edes
niin paljon, että näette vaivaa antaaksenne minulle tietoja sydämenne
tunteista ja ulkonaisista elämänne vaiheista; mutta, ennen kaikkea
muuta, tulkaa luokseni! Voikaa hyvin; minä en voi tästä lehdestä erota;
se tulee käsiinne ja minä toivon, että saisin nauttia samaa onnea. Voi
minua mieletöntä, tiedänhän, että se on mahdotonta. Jääkää hyvästi, en
jaksa enempää. Jääkää hyvästi; rakastakaa minua aina, aina, ja antakaa
minun kärsiä vieläkin suurempia tuskia.

Toinen kirje.

Minusta tuntuu, kuin tekisin tunteilleni maailman suurimman vääryyden
koettaessani niitä kirjeen kautta teille tulkita. Kuinka onnellinen
olisinkaan, jos te voisitte niitä arvostella omien tunteittenne
hehkun mukaan! Mutta enhän minä voi niihin vedota enkä voi olla
teille lausumatta, vaikkakin paljoa miedommin kuin mitä tunnen, että
te ette saa unhoittamisella, joka minut saattaa aivan epätoivoon ja
teille itsellenne on häpeäksi, minua sillä tavoin kiusata kuin teette.
Onhan oikeus ja kohtuus, että te kuuntelette kärsivällisesti minun
valittavan onnettomuuttani, jonka kyllä aavistin tulevan, kun näin
teidän päättävän hyljätä minut. Tiedän kyllä olleeni kamalan erehdyksen
vallassa luullessani teidän menettelevän minun suhteeni rehellisemmin
kuin mitä on tapana. Minun mielestäni kohotti rakkauteni tavattoman
suuri määrä minut jokaisen epäluulon yläpuolelle ja ansaitsi suuremman
uskollisuuden kuin mitä maailmassa tavallisesti kohtaa. Mutta teidän
taipumuksenne pettää minut sai lopulta voiton oikeudentunnostanne,
jota olitte velvollinen osoittamaan minulle kaiken sen jälkeen, mitä
olen teille tehnyt. Olisin tavattoman onneton, jos rakastitte minua
ainoastaan sen vuoksi, että minä rakastin, ja tahtoisin kaikesta
kiittää ainoastaan teidän omaa tunnettanne; mutta olenhan niin
loitolla siitä, sillä kokonaista kuusi kuukautta olen saanut olla
ilman kirjettänne. Minä lasken tämän kaiken sen sokeuden syyksi, jolla
antauduin rakkaudelleni; olisihan minun pitänyt huomata, että iloni
loppuu ennen kuin rakkauteni? Kuinka olisin voinut otaksua, että te
koko elinajaksenne jäisitte Portugaliin, että luopuisitte urastanne
ja isänmaastanne ajatellaksenne yksinomaan minua? Tuskani ei koskaan
voi löytää lievitystä, ja muistellessani mennyttä onnea kasvaa vain
epätoivoni. Mitä? kaikki toivoni on siis turhaa, enkä koskaan enää saa
teitä nähdä luonani huoneessani, enkä tuota hehkua ja lemmen intoa,
joka kuvastui kasvoillanne sinne tullessanne? Mutta voi, erehdynhän
minä ja tiedän varsin hyvin, että tuo teidän hurmautumisenne, joka
lumosi ajatukseni ja sydämeni, sai alkunsa vain siitä, että tahdoitte
hauskasti viettää pari tuntia, ja että sen täytyi loppua silloin, kun
olitte tarkoituksenne saavuttanut. Minun olisi liiankin onnellisina
hetkinä tullut huutaa järkeni avukseni voidakseni supistaa tulviva
onneni oikeaan mittaansa ja edeltäpäin huomata kaiken sen, mitä nyt
kärsin. Mutta minä antauduin teille kokonaan enkä voinut ajatellakaan
mitään, joka olisi voinut iloni myrkyttää ja estää minua nauttimasta
täysin siemauksin intohimonne hehkuvista osoituksista. Nautin liian
paljon läsnäolostanne voidakseni ajatella teidän eräänä päivänä
olevankin loitolla minusta. Muistan kuitenkin usean kerran sanoneeni
teille, että teette minut onnettomaksi. Mutta nämä synkät ajatukset
katosivat pian ja nautin saadessani ne uhrata teille ja antautua sen
lumouksen valtaan, minkä uskottomat vakuutuksenne minussa herättivät.

Tunnen aivan selvästi parannuskeinon kaikkia tuskiani vastaan, ja
olisinkin niistä pian vapaa, ellen enää teitä rakastaisi. Mutta oi,
mikä parannuskeino! Ei, minä tahdon mieluummin vieläkin enemmän kärsiä
kuin unohtaa teidät. Ah, riippuuko se sitten minusta? En voi moittia
itseäni siitä, että hetkeäkään olisin toivonut voivani tauota teitä
rakastamasta. Olette säälittävämpi kuin minä, sillä parempi on kärsiä
kaikki se, mitä minä kärsin, kuin iloita niistä veltoista hyväilyistä,
joita teidän ranskalaiset rakastajattarenne teille suovat. En kadehdi
teidän kylmäkiskoisuuttanne; enemmän ehkä säälin teitä.

En voi uskoa teidän kokonaan unohtaneen minut. Uskon hemmotelleeni
teidät niin, että ilman minua voitte nauttia ainoastaan epätäydellisiä
iloja, ja olen onnellisempi kuin te, koska rakkautenne on minut
täydellisemmin vallannut.

Olen hiljattain nimitetty luostarin portinvartijaksi; kaikki, jotka
puhuvat kanssani, luulevat minun kadottaneen järkeni, sillä en tiedä,
mitä heille vastaan. Nunnat mahtavat olla yhtä hulluja kuin minäkin,
koska ovat luulleet minun voivan hoitaa jotain virkaa.

Ah, kuinka minä kadehdin Emanuelin ja Franciscuksen kohtaloa! Miksi en
ole niinkuin hekin aina lähellänne! Olisin teitä seurannut ja varmasti
palvellut teitä uskollisemmin kuin he. En maailmassa toivo mitään muuta
kuin saada nähdä teidät. Ajatteletteko edes minua! Tyydyn siihen,
että minua muistatte, mutta en uskalla olla siitä vakuutettu. Silloin
kun näin teidät joka päivä, en siihen rajoittanut toiveitani, mutta
te olette totuttanut minut alistumaan kaikkeen siihen, mitä piditte
oikeana.

Yhtäkaikki en kadu jumaloineeni teitä, olen päinvastoin siitä
sydämestäni iloinen, että olette minut houkutellut omaksenne; se
julmuus, joka siinä piilee, että olette minut ehkä ainiaaksi jättänyt,
ei vähennä hitustakaan rakkauteni tulta. Tahdon, että koko maailma sen
tietäisi, enkä sitä salaa, ja olen hurmaantunut siitä, että olen teidän
tähtenne menetellyt kaikessa säädyllisyyden sääntöjä vastaan. Kunniani
ja hurskauteni on enää vain siinä, että rakastan teitä koko elämäni
ajan hulluuteen asti, koska kerran olen alkanut teitä rakastaa.

En sano tätä kaikkea teille saadakseni teidät minulle kirjoittamaan.
Elkää pakoittako itseänne mihinkään; en pyydä teiltä mitään muuta
kuin minkä vapaasta tahdosta voitte antaa ja hylkään kaikki
rakkaudenvakuutukset, joita olettekin osannut olla lausumatta. Iloni
tulee olemaan puolustaa teitä, ja teidän ilonne kai siinä, että
olette päässeet kirjeen kirjoittamisen vaivasta, ja minä annan teille
sydämestäni kaikki anteeksi.

Tänä aamuna varhain oli muuan ranskalainen upseeri niin laupias, että
puheli yli kolmen tunnin ajan kanssani teistä. Hän sanoi, että Ranskan
kanssa oli solmittu rauha. Jos niin on asian laita, niin ettekö silloin
voi tulla tänne ja viedä minua mukananne Ranskaan? Mutta enhän sitä
ansaitse; toimikaa aivan niin kuin katsotte parhaaksi. Rakkauteni ei
riipu siitä tavasta ja laadusta, millä minua kohtelette. Lähtönne
jälkeen en ole hetkeäkään ollut terveenä ja ainoana ilonani on lausua
tuhannet kerrat päivässä teidän nimeänne. Muutamat nunnat, jotka
tuntevat sen surkuteltavan tilan, mihin olette minut saattanut, puhuvat
usein teistä. Poistun huoneestani, jossa niin usein olette oleskellut,
niin vähän kuin mahdollista, ja katselen taukoamatta kuvaanne, joka
on minulle elämääni kalliimpi. Tämä tuottaa minulle jossain määrin
helpoitusta, mutta samalla tuskaa, ajatellessani, etten ehkä enää
koskaan näe teitä. Miksi täytyy sen mahdollisuuden olla olemassa,
etten näe teitä ehkä koskaan? Oletteko ainiaaksi hylännyt minut? Olen
aivan epätoivoissani. Teidän Mariana raukkanne ei jaksa enempää; hän
vaipuu kirjoittaessaan nämät viimeiset sanat pyörtyneenä maahan. Jääkää
hyvästi, jääkää hyvästi; säälikää minua!

Viides kirje.

Kirjoitan teille viimeisen kerran ja toivon, että tämän kirjeen
edellisistä eroava sävy ja ajatusten muoto osoittaa teille, että
vihdoinkin olette minut saanut vakuutetuksi siitä, ettette minua enää
rakasta, eikä minun tule teitä enää rakastaa. Lähetän sen vuoksi heti
ensi tilassa teille kaikki lahjoittamanne esineet. Elkää pelätkö, että
teille vielä kerran kirjoitan. En pane edes nimeänne käärön päälle;
jätän kaikki nämät toimet dona Britekselle, johon aina olen luottanut,
tosin asioissa, jotka ovat tavattoman kaukana nykyisistä toimista.
Hänen toimensa tulevat näyttämään vähemmän epäilyttäviltä kuin minun;
hän ryhtyy kaikkiin varovaisuuskeinoihin, jotta varmasti tiedän teidän
saavan takaisin kuvanne ja minulle lahjoittamanne rannerenkaat.
Tahtoisin kuitenkin teidän tietävän, että olen jo monta päivää ollut
siinä tilassa, että olisin voinut repiä ja polttaa rakkautenne pantit,
jotka minulle ennen olivat niin tavattoman kalliit ja arvokkaat. Mutta
olenhan osoittanut teidän suhteenne niin paljon heikkoutta, ettette
koskaan olisi voinut otaksua minun pystyvän sellaiseen äärimmäiseen
päättävään tekoon. Tahdon sen vuoksi maistaa kokonansa tuskan, minkä
olen tuntenut kaikesta tästä erotessani, ja tuottaa teille edes
hiukan mielipahaa. Se minun kuitenkin täytyy myöntää omaksi ja teidän
häpeäksenne, että olen ollut näistä pienistä esineistä riippuvaisempi
kuin tahdonkaan teille tunnustaa, ja että olen tuntenut, miten minun
täytyi ottaa järkeni avukseni voidakseni erota jokaisesta yksityisestä
kappaleesta, vaikka olinkin iloinen purkaessani kaikki välit teidän
kanssanne. Mutta suoriutuuhan niin monen järkisyyn avulla kaikesta.

Olen antanut kaikki dona Britekselle. Mutta mitä kyyneleitä tämä
päätös maksoikaan minulle! Tuhansien miettimisien ja tuhansien
arvelujen jälkeen, joita te ette kyllä tunne ja joista en suinkaan
tee mitään tiliä, vannotin häntä olemaan minulle koskaan puhumatta
näistä esineistä, olemaan antamatta niitä minulle takaisin, vaikka
pyytäisinkin katsellakseni niitä kerta vielä, ja lähettämään ne teille
ilmoittamatta siitä minulle edeltäpäin mitään.

Olen tullut tuntemaan rakkauteni suuren määrän vasta nyt, kun olen
kaiken tavoin ponnistanut voimiani parantuakseni siitä, ja pelkään,
etten koskaan olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos edeltäpäin olisin
tietänyt kaikki vaikeudet ja mielenliikutukset, jotka estävinä astuivat
tielleni. Olen vakuutettu siitä, että olisin vähemmän kärsinyt, jos
olisin pysynyt uskollisena rakkaudelleni teihin, niin kiittämättömästi
kuin te olettekin käyttäytynyt minua kohtaan, kuin nyt, kun jätän
teidät ainiaaksi. Olen tullut siihen kokemukseen, että tunteeni oli
minulle rakkaampi kuin te, ja minun on täytynyt kestää mitä kamalimpia
sieluntuskia sen jälkeen, kun loukkaava käytöksenne on muuttanut teidän
persoonanne vihattavaksi.

Sukupuoleni luontainen ylpeys ei ole auttanut minua eikä ole tehnyt
tätä päätöstä kepeämmäksi. Ah, olen halveksimisenne ottanut tyynesti
vastaan, olisin kestänyt vihanne ja sen raivoisan mustasukkaisuuden,
jonka teidän mahdollinen mieltymisenne toiseen olisi minussa
herättänyt. Minun olisi silloin täytynyt taistella intohimoa
vastaan, mutta teidän välinpitämättömyytenne on minulle sietämätön;
viime kirjeenne loukkaavat ystävyydenvakuutukset ja naurettavat
kohteliaisuudet ovat minulle osoittaneet, että ne eivät ole tehneet
mitään syvää vaikutusta sydämeenne, että olette ne kuitenkin kaikki
lukenut. Kiittämätön, minä olen vieläkin niin suuri hupakko, että
joudun epätoivoon ajatellessani, etten enää voi itseäni lohduttaa
sillä, että ne eivät ole joutuneet käsiinne ja että ovat teiltä salatut.

Minä kiroan teidän suoruuttanne. Olenko minä pyytänyt teitä
kirjoittamaan totuutta? Miksi ette jätä minulle minun intohimoani?
Teidän ei olisi tullut enää minulle kirjoittaa. Enhän vaatinut mitään
selityksiä; enkö ole jo kylliksi onneton siitäkin, etten antanut teille
mitään aihetta nähdäksenne erikoista vaivaa lumotessanne minut, ja
etten enää kykene teitä puolustamaan?

Mutta sen tahdon teille sanoa, että olen tullut huomaamaan, kuinka
arvoton te olette saamaan minun tulisen rakkauteni osaksenne ja kuinka
hyvin tunnen teidän kaikki huonot ominaisuutenne. Mutta jos kaikesta
siitä, mitä olen teille tehnyt, voin odottaa teidän ottavan varteen
toivomukseni, niin vannotan teitä olemaan minulle enää kirjoittamatta
ja auttamaan minua unohtamaan teidät kokonaan. Jos te, vaikkakin
peitellen, viittaisitte siihen, että teidän on tarvinnut voittaa
itsenne, ennenkuin olette kirjeeni päässyt loppuun, niin uskoisin
ehkä teitä, ja tämä tunnustus herättäisi suuttumukseni ja vihani, ja
se taas mahdollisesti sytyttäisi intohimoni uuteen tuleen. Teidän ei
tarvitse vähääkään huolia minun teoistani ja toimistani; te tuhoaisitte
varmaankin kaikki tuumani -- millä oikeudella te sekaannutte niihin?
Minä en tahdo tietää, minkä vaikutuksen tämä kirje tekee teihin;
elkää jälleen hävittäkö maailmaa, jonka vaivalloisesti olen koettanut
rakentaa. Mielestäni voitte olla tyytyväinen siihen kurjuuteen, mihin
olette minut saattanut, joko sitten olette tahtonut tehdä minut
onnettomaksi tai ette. Elkää riistäkö minua tästä epävarmuudesta, minä
toivon sen ajan mittaan muuttuvan jonkinlaiseksi sielunrauhaksi. Lupaan
olla teitä vihaamatta; epäilen liiaksi paljon voimakkaita tunteita,
uskaltaakseni ryhtyä kokeilemaan. Olen vakuutettu löytäväni tässä
maassa uskollisemman rakastajan; mutta oi, kuka voi herättää minussa
rakkautta? Voisiko toisen miehen intohimo enää hellyttää sydäntäni?
Onko minun intohimoni voinut hellyttää teidän? Enkö itsestäni ole
tullut siihen kokemukseen, että hellästi rakastava sydän ei koskaan
unohda sitä, mikä hänelle on tuottanut sanomattoman suurta nautintoa,
jota se ei ennen tuntenut, mutta joihin se oli kykenevä; että sen
kaikki ajatukset ovat kohdistuneet siihen epäjumalaan, minkä se on
itselleen saanut; että ensimäiset vaikutelmat eivät voi kadota,
ensimäiset haavat arpeutua; että jokainen uusi rakkaus, jonka sydän
toivoo tuottavan apua ja sen uudelleen täyttävän, kuvailee turhaan
tunnetta, jota ei se koskaan voi uudelleen saavuttaa; että kaikki
onni, jota se etsii, vähääkään toivomatta sitä löytävänsä, ei tee
muuta kuin todistaa epäämättömästi, että sille ei mikään ole niin
rakas kuin tuskiensa muisto? Miksi olette antanut minun tuntea sen
tunteen epätäydellisyyden ja katkeruuden, joka ei voi ainiaan kestää,
sekä niitä tuskia, joita liian palava intohimo tuottaa, kun se ei ole
molemminpuolinen, ja miksi liittyvät sokea mieltymys ja julma kohtalo
yhteen pakoittaen meidät valitsemaan olentoja, jotka rakastavatkin
toisia?

Vaikka voisinkin toivoa uudessa liitossa löytäväni tyydytystä ja
kohtaisin kunnon miehen, niin tuntisin sellaista sääliä omaa itseäni
kohtaan, etten voisi ketään, vaikka hän olisi maailman halvin ihminen,
syöstä sellaiseen onnettomuuteen, kuin minkä te olette minulle
tuottanut, ja vaikka ei minulla toden totta ole mitään syytä armahtaa
teitä, niin en voisi tuottaa teille niin kamalaa rangaistusta,
vaikkakin olojen odottamattoman muodostumisen kautta saattaisin sen
tehdä.

Minä koetan vielä tänäkin hetkenä puolustaa teitä ja ymmärrän varsin
hyvin, että nunna ei kuulu niihin naisiin, joille rakkaus pyhitetään.
Mutta minusta tuntuu, että jos miehet rakastettuaan valitessaan
käyttäisivät järkeään, niin antaisivat he nunnille etusijan muiden
naisten rinnalla. Ei mikään estä heitä taukoamatta ajattelemasta
rakkauttaan, heitä eivät häiritse tuhannet pikkuseikat, jotka elävien
maailmassa vaativat aikansa. Minusta tuntuu, että mielellään ei
näe rakastettunsa aina puuhailevan tuhansissa pikkuasioissa, eikä
osoita mitään hienotunteisuutta se, että miehet sallivat naisten
aina puhuvan seuroista, koristuksista ja kävelyistä; miesten täytyy
aina tuntea mustasukkaisuuden oireita, kun naisten täytyy olla
huomaavaisia, käyttäytyä ystävällisesti ja seurustella kaikkien
kanssa. Kuka voi olla varma siitä, että he eivät tunne siinä jotain
nautintoa ja suvaitsevat aviopuolisonsa lähentelemistä ainoastaan
vastenmielisesti ja kyllästyneinä? Ja miten he mahtavatkaan tehdä
pilkkaa rakastajastaan, joka ei vaadi heiltä tarkkaa tilitystä, joka
helposti ja epäilemättä uskoo mitä tahansa hänelle puhutaan ja joka
luottavaisena ja rauhallisena näkee naisen täyttävän seuraelämän
velvollisuudet? Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole epäämättömien
perusteitten nojalla saada teitä vakuutetuksi siitä, että teidän tulee
minua rakastaa, nehän ovat aivan kelvottomia keinoja, ja olenhan
käyttänyt paljoa parempia saavuttamatta mitään; tunnen kohtaloni siksi
hyvin, etten koetakaan sitä muuttaa; tulen koko elämäni ajan olemaan
onneton. Enkö ollut onneton jo silloin, kun näin teidät joka päivä?
Minä olin kuolla pelosta, että voisitte olla minulle uskoton; tahdoin
pitää teidät aina luonani, ja kun se oli mahdotonta, niin vapisin joka
kerta ajatellessani sitä vaaraa, minkä alaiseksi jouduitte tulemalla
luostariin; olin kuoleman tuskassa ollessanne sotakentällä; olin
epätoivoinen siitä, etten ollut kauniimpi ja teidän arvoisenne; napisin
alhaista syntyperääni vastaan; luulin, että se rakkaus, jota osoititte
minulle, voisi jollain tavoin teitä vahingoittaa; en mielestäni
rakastanut teitä kyllin tulisesti; pelkäsin teidän tähtenne vanhempieni
vihaa -- lyhyesti sanoen, olin yhtä säälittävässä tilassa kuin sekin
on, missä nyt olen. Jos te olisitte antanut minulle jotain todistuksia
rakkaudestanne senkin jälkeen, kun läksitte Portugalista, niin olisin
tehnyt kaiken voitavani päästäkseni täältä pois; olisin pukeutunut
valepukuun tullakseni luoksenne. Ah, mitenkähän minun olisikaan käynyt,
jos ette enää olisi välittänyt minusta Ranskaan tultuani? Kuinka
neuvoton olisinkaan ollut? Minkä häpeän olisinkaan tuottanut suvulleni,
joka minulle taas on tullut rakkaaksi sen jälkeen, kun en teitä enää
rakasta.

Te voitte tästä huomata, että toisissa oloissa olisin ollut vieläkin
säälittävämpi kuin mitä nyt olen. Puhun ainakin kerran eläissäni
järkevästi teidän kanssanne. Kuinka minun itsehillitsemiseni mahtaakaan
teitä miellyttää ja kuinka tyytyväinen te olettekaan minuun! En tahdo
sitä kuitenkaan tietää; olenhan kerran pyytänyt teitä olemaan minulle
kirjoittamatta, ja pyydän sitä uudelleen, entistä hartaammin.

Ettekö ole itseänne tuominnut sen johdosta, millä tavoin olette minua
kohdellut? Ettekö koskaan ajattele sitä, että teillä on minua kohtaan
suurempia velvollisuuksia kuin ketään muuta kohtaan maan päällä?
Olenhan teitä rakastanut hulluuteen asti; ja minkä halveksimisen
olenkaan saanut siitä osakseni? Te ette ole menetellyt kunnon
miehen tavoin, teidän on täytynyt tuntea minua kohtaan enemmän kuin
vaistomaista vastenmielisyyttä, koska rakkautenne ei ole tullut
yhtä tuliseksi kuin minun. Olen antanut aivan keskinkertaisten
ominaisuuksien lumota itseni. Mitä te sitten oikeastaan olette tehnyt
ansaitaksenne suosioni? Minkä uhrin olette tehnyt minun tähteni? Ettekö
ole etsinyt itsellenne vielä tuhansia muita huvituksia? Oletteko
luopunut pelistä ja metsästyksestä? Ettekö ollut ensimäisenä valmis
palaamaan armeijaan? Ettekö tullut takaisin myöhemmin kuin kaikki
muut? Ettekö huimapäänä ole heittäytynyt vaaraan, vaikka olinkin
teitä pyytänyt säästämään itseänne minun tähteni? Ette ole tehnyt
pienintäkään yritystä tullaksenne Portugalin palvelukseen, vaikka
kuitenkin täällä nautitte yleistä kunnioitusta. Veljenne kirje aiheutti
heti lähtönne; ette hetkeäkään viivytellyt noudattaessanne tätä kutsua.
Ja ettekö itse minulle kirjoittanut, että koko matkan ajan olitte mitä
iloisimmalla tuulella?

Minun täytyy myöntää, että minun velvollisuuteni olisi teitä
kuolettavasti vihata. Ah, minä olen itse ollut onnettomuuteeni syypää;
olen paljastanut teille intohimoni liian selvästi, ja täytyyhän olla
kaino herättääkseen rakkautta; täytyy taitavasti käyttää keinoja
intohimon kiihoittamiseksi, rakkaus yksinään ei herätä vastarakkautta.
Te tahdoitte voittaa rakkauteni, ja kun tämän päätöksen olitte
tehnyt, niin ei ollut mitään keinoa, mitä ette olisi käyttänyt
päästäksenne päämääräänne; te olisitte itse pakoittanut itsenne minua
rakastamaan, jos se olisi ollut välttämätöntä. Mutta huomasittehan,
että intohimottakin saavutitte tarkoituksenne, eikä teidän tarvinnut
turvautua siihen. Mikä uskottomuus! Uskotteko voivanne rankaisematta
minua pettää? Jos jokin sattuma toisi teidät tähän maahan, niin
julistan täten teille, että jätän teidät omaisteni koston valtaan.
Olen kauan aikaa suorastaan epäjumaloinut teitä, ja se kauhistuttaa
nyt minua, ja omatuntoni vainoo minua säälimättömän ankarasti; tunnen
selvästi hairahduksieni häpeän, joihin olette minut viekoitellut,
ja intohimoni, ah! on kadonnut, joka tähän asti salasi minulta
syyllisyyteni peloittavan suuren määrän. Milloin pääsen tästä kamalasta
ristiriidasta vapaaksi?

Yhtäkaikki uskon, etten teille mitään pahaa tahdo, ja että mukautuisin
näkemään teidät onnellisenakin. Mutta jos teillä todellakin on sydän,
niin kuinka voisitte olla onnellinen?

Tahtoisin teille kerta vielä myöhemmin kirjoittaa, näyttääkseni
vain teille, että minä kuitenkin ehkä ajan mittaan olen tullut
rauhallisemmaksi. Mikä nautinto olisikaan minulle voida moittia teitä
häpeällisestä menettelystänne minun suhteeni, kun se ei enää tuottaisi
minulle tuskaa ja kun voisin teille osoittaa, että halveksin teitä,
että aivan välinpitämättömästi puhun teidän petoksestanne, että olen
unohtanut kaikki nautintoni ja tuskani ja että ainoastaan silloin
muistan teitä, kun tahallani tahdon teidät johdattaa mieleeni.

Myönnän, että olitte minua voimakkaampi ja että herätitte minussa
intohimon, joka oli vähällä viedä järkeni; mutta teidän ei tarvitse
siitä erikoisesti ylpeillä. Olinhan kokematon, nuori, elin
lapsuudestani asti luostarissa, olin oppinut tuntemaan ainoastaan
vastenmielisiä ihmisiä, en koskaan ollut kuullut sellaisia imarteluja,
joita te kaiken aikaa minulle lausuitte; luulin kaikesta tästä saavani
kiittää ainoastaan kauneuttani ja suloisuuttani, josta minulle
huomautitte; kuulin teistä ainoastaan hyvää, jokainen puhui edullisesti
teistä. Te teitte kaiken herättääksenne minussa rakkautta.

Mutta vihdoinkin olen tästä lumouksesta herännyt; te olette paljon
siihen vaikuttanut, ja myönnän, että tarvitsin tätä teidän apuanne
hyvin suuressa määrässä. Lähettäessäni teille kirjeenne takaisin
säilytän huolellisesti ne molemmat viimeiset, jotka minulle
kirjoititte; minä luen niitä vielä useammin kuin ensimäisiä, jotta
en vaipuisi uudelleen heikkouteni valtaan. Ah, kuinka kalliiksi ne
tulevat minulle, ja miten onnellinen voisinkaan olla, jos menettelynne
olisi aina ollut sellainen, että voisin teitä rakastaa! Tiedän liian
paljon vielä mietiskeleväni moitteitani, ja uskottomuutenne koskee
vielä kipeästi sydämeeni. Mutta muistakaa, että olen luvannut itselleni
sielunrauhan ja että joko saavutan päämääräni tai teen epätoivoisen
teon, joka jättää teidät kuitenkin jokseenkin kylmäksi.

Yleensä en odota enkä toivo enää mitään saavani teiltä. Olen
hupakko uusiessani samoja asioita niin moneen kertaan teille. Minun
täytyy riistäytyä teistä vapaaksi ja olla teitä enää ajattelematta.
Luultavasti en enää teille kirjoitakaan. Olenko ehkä velvollinen
tekemään teille tiliä kaikista vaihtelevista mielialoistani?



Jonathan Swift


_Jonathan Swift miss Jane Waryngille_

Hyvä neiti!

Olen kovasti säikähtynyt niistä tiedoista, jotka annoitte minulle
terveydentilastanne; enoni kertoi minulle nähneensä teidät ulkomuodosta
päättäen terveempänä, kuin mitä olette ollut näinä viime vuosina,
ja elin siinä toivossa, että asian laita oli yhä vielä niin. Jumala
varjelkoon minua koskaan antamasta teille aihetta suurempiin suruihin,
niinkuin näytätte minulle viittaavan! Olen sen kirjeen, johon
pyysitte minua vastaamaan, lukenut moneen kertaan ja uskon, että olen
punninnut jo jokaisen eri kohdan. Mutta kun te suvaitsette moneen
kertaan mainita ne yksityiskohdat, joista tahdotte päästä selville,
niin koetan parhaani mukaan antaa teille selvityksen. Te tahdotte
tietää, mikä on syynä siihen äkilliseen muutokseen mielialassani,
joka viimeisen käyntini jälkeen teidän luonanne näkyy kirjeitteni
muuttuneessa sävyssäkin. Jos minussa on tapahtunut tuo mainitsemanne
muutos, niin olen minä sen jo lukemattomia kertoja teille selvitellyt.
Olen tuhannet kerrat koettanut teille vakuuttaa, ettette mitenkään
voi jäädä siihen ympäristöön ja paikkaan, jossa nyt olette, sekä
terveytenne että mielialanne vuoksi, joka kärsii sellaisesta ilmasta ja
seurustelupiiristä. Se, mitä teiltä sain vastaukseksi, ei ollut muuta
kuin suurimmaksi osaksi moitteita, jotka toisinaan saivat niin käskevän
muodon, etten ole mielestäni sitä ansainnut, ajatellessani, miten perin
väärässä te olette. Toinen kohta, jonka tahdotte tietää, on kysymys,
onko tähän kirjeitteni sävyn muuttumiseen syynä se, että ajattelen
toista rakastettua. Vakuutan teille kristittynä ja kunnon miehenä,
että niin ei ole asian laita; en koskaan ole ajatellut mennä kenenkään
muun kuin teidän kanssanne naimisiin. Olin aina sitä mieltä, että
teillä oli lempeä luonne ja mielensävy, ja sitä, mikä näytti todistavan
päinvastaista, pidin rakastajaa kohtaan osoitettavana ehdottoman
välttämättömänä menettelytapana. Sen jälkeen olen kirjeistänne saanut
yllin kyllin niin perin loukkaavan kylmäkiskoisuuden todistuksia, että
aloin uskoa minunlaisen vähillä hyvillä ominaisuuksilla varustetun
miehen olevan aivan mahdottoman saamaan rakkauttanne osakseen. En
tunne koko maailmassa ketään miestä, jota kohdellaan niin ankarasti ja
vieläpä päällepäätteeksi asioissa, jotka koskevat yksinomaan teitä ja
omaa parastanne. Kaiken tämän saatoin kestää niin kauan kuin olimme
muodollisessa ja seurusteluelämän suhteessa toisiimme; mutta nyt voi
teidän sietämättömän menettelynne minua kohtaan selittää ainoastaan
sillä, että teiltä puuttuu tavallisin kunnioitus ja tavallisin
ystävyydentunne.

Kun pyysin saada luoda silmäyksen teidän varallisuusoloihinne, niin
ei minulla silloin ollut väittämiänne tarkoituksia. Olen useinkin
selittänyt teille, että Englannissa voi jokainen terveellä järjellä
varustettu nuori mies hankkia itselleen suuremman omaisuuden, kuin
mitä te koskaan olette uneksinutkaan. Kysyin, punnitakseni asiaa,
riittääkö teidän omaisuutenne yhdessä minun pienien tulojeni kanssa
tekemään teidän vaatimuksiinne tottuneen nuoren tytön avioliitossa
onnelliseksi. Luulen vuotuisten tulojeni nousevan sataan puntaan,
ja olen samalla sitä mieltä, ettei varakas nainen, jolla on teidän
tulonne ja teidän sukulaispiirinne, vaihtaisi elämäänsä niin
yksinkertaiseen olemassaoloon. Eivät teidän kirjeenne ole voineet
minulle vähääkään vakuuttaa, että te antaisitte mitään arvoa minun
persoonalleni, koska panette niin vähän painoa sille, mitä olen jo
usein sanonut teidän ympäristöstänne. Surulliseksi tiedonannoksi
sanomanne selitys tuloistani vastaa, niinkuin saatan teille vakuuttaa,
täydellisesti tosioloja, ja kun se teidän oman mielenne mukaan on
niin perin surullinen, niin voittehan itse siitä kaikesta tehdä
tarpeelliset johtopäätökset. Niihin tuloihin, jotka ovat tohtori
Boltonilla, on liitetty tuomiorovastin arvo, mutta se paikka, joka
minulle on annettu, on penikulman päässä kaupungista, jonka nimi on
Trim, kahdenkymmenen penikulman päässä täältä, eikä minulla ole mitään
muuta neuvoa kuin joko vuokrata talo Trimissä tai rakentaa oma talo
seurakuntaani. Ensimäinen tuskin käy laatuun, ja toista varten olen
nykyään liian köyhä. Tuskin voin ajatellakaan nyt päästä muuttamaan
Belfastiin; meidän esimiehemme asema ei ole varma, ja muutaman
kuukauden päästä tapahtuu muutos. Voittaako meidän puolueemme tämän
kautta, en tiedä, vaikka olenkin hyvin taipuvainen sitä uskomaan,
ja silloin vasta minulla on aikaa lähteä pienelle matkalle. Toivon
kuitenkin, että teidän muut ystävänne, joilla on enemmän vaikutusvaltaa
teihin kuin minulla, jo sitä ennen saavat teidät jättämään nykyisen
olinpaikkanne. Toivon voivani käydä tervehtimässä äitiänne, koska hän
aina on ystävällisesti minua muistanut; mutta muita tuttujanne en voi
ikävä kyllä tavata, ja minä uskon minulla olevan enemmän syytä olla
harmissani siitä, että toivotte minun tapaavan heidät, kuin teillä
siitä, että vältän heitä. Jos te sellaista seuraa rakastatte, niin
toivotan teille paljon onnea siihen; minä olen saanut toisenlaisen
kasvatuksen. Enoni Adam kysyi eräänä päivänä, mitkä olivat aikeeni
teidän suhteenne, koska teille syntyisi ikävyyksiä, ellen astuisi
päättävää askelta. Se vastaus, jonka hänelle annoin ja jonka hän,
niinkuin otaksun, on teille ilmoittanut, kuului näin: toivon, etten
ole teidän ja onnenne tiellä; sillä se syy, jonka te olette tuonut
esteeksi avioliittoon minun kanssani, johtuu sairaudestanne, mikä yhä
vielä kestää; sitäpaitsi piditte tulojani liian pieninä, eikä minulla
ole tähän aikaan tilaisuutta tarjota suurempia. Mutta jos teidän
terveydentilanne ja minun varallisuuteni olisivat sellaiset kuin niiden
tulisi olla, niin antaisin teille etusijan kaikkien sukupuoleenne
kuuluvien joukossa, mutta nykyisissä oloissa uskon, että avioliitto
minun kanssani olisi vastoin omaa toivomustanne ja tekisi teidät
epäilemättä onnettomaksi; mutta jos teillä on toinen tarjous tiedossa,
jota te ja ystävänne pitävät teille edullisempana, niin tekisin hyvin
väärin asettuessani onnenne tielle.

Mitä nyt tulee varallisuuteeni, niin olette itse siihen vastannut.
Toivon siis teidän ilmoittavan minulle, onko terveytenne laita nyt
toinen kuin silloin, kun mainitsitte lääkäreitten varoittaneen teitä
avioliitosta, koska se saattaisi henkenne ehdottomasti vaaraan. Ovatko
lääkärit tai te tässä suhteessa nyt toista mieltä? Voitteko pitää
taloutta, kun tulot ovat -- ehkä kolmesataa puntaa pienemmät? Onko
teillä niin suuri tunne minun persoonaani ja luonnettani kohtaan,
että elintavoissamme mukaannutte minun toivomuksiini ja koetatte
tehdä meidät molemmat niin onnellisiksi kuin voitte? Oletteko valmis
mukaantumaan niihin toimenpiteisiin, jotka katson tarpeellisiksi
kehityksellenne, jolloin olemme toisillemme mieluisana seurana,
olematta onnettomia, vaikka emme saa vieraita tai itse käy vieraissa?
Oletteko rakkaudestanne, kunnioituksestanne, välinpitämättömyydestänne
toisia kohtaan niin varma kuin minä olen? Voinko niin paljon vallita
sydäntänne tai tahdotteko niin paljon hillitä intohimojanne, että
yhdyselämässämme säilytätte henkisen tasapainonne? Oletteko niin hyvä,
että koetatte lempeillä sanoilla karkoittaa jokaisen elämän kierojen
olojen aikaansaaman harmittavan mielialan? Onko se paikka, johon
puolisonne asettuu, teille rakkaampi kuin hovit ja suuret kaupungit?
Lyhyesti, nämät ovat muutamia niistä välttämättömistä ehdoista, jotka
täyttämällä voi sellaiset miehet tehdä tyytyväisiksi, mitkä tuntevat
ihmiselämän siksi hyvin kuin minä teen; ja naiselle, joka yhdistäisi
itseensä nämät ominaisuudet, ylpeänä palkitsisin kaiken rakkauden
tekemällä hänet onnelliseksi. Nämät kysymykset olen jo aikoja sitten
päättänyt tehdä sille, jonka kanssa aijon elämäni liittää yhteen, ja
jos te puhtaalla sydämellä voitte niihin myöntävästi vastata, niin
suurin autuuteni on sulkea teidät syliini välittämättä siitä, onko
teillä kauneutta ja rikkautta. Puhtaus riittää minulle edellisessä
ja riittävä toimeentulo toisessa suhteessa. Toivon todellakin suuria
tuloja, mutta näkisin niiden mieluimmin tulevan minun kauttani; vaikka
saisin maailman suurimman rikkauden, niin en tahtoisi tulla naisen
soimausten alaiseksi.

Olen vastannut kaikkeen, mitä taidan, kirjeenne johdosta, ja olen
selvästi ja suoraan selittänyt meidän välisen suhteemme. Asetin teidät
alussa muiden naisten yläpuolelle, enkä odota, että te kohtelette
minua tavallisten rakastajien tavoin. Jos pidätte soveliaana vastata
tähän kirjeeseeni, niin tulen pitämään itseäni jokaisella teidän
toivomallanne tavalla uskollisimpana ja alamaisimpana palvelijananne.


_Kirjeitä Stellalle (miss Esther Johnsonille)_

Chester, syyskuun 2 p:nä 1710.

Vaiheistani laivalle menoon asti kertoo teille Joe [Joseph Beaumond,
trimiläinen kauppias, Swiftin ystävä, josta usein mainitaan näissä
kirjeissä.]. Niin pian kuin olin astunut veneeseen, määräsivät nuo
konnat toiset ehdot ja pakoittivat minut maksamaan heille kaksi
kruunua enemmän. Heidän mielestään oli mahdotonta ennättää laivaan;
mutta puolen tunnin päästä pääsimme jahtiin, sillä laivat olivat
ankkuroineet odottaakseen lordi maaherran hovimestaria. Suoritimme
matkan täsmälleen viidessätoista tunnissa. Eilisiltana tulin Chesteriin
ja lähden kai maanantaina kaupungista. Ensimäinen ihminen, jonka
tapasin Chesterissä, oli tohtori Raymond. Hän on rouvineen täällä
hankkimassa niitä papereita, jotka hän tarvitsee myydäkseen maatilansa.
Putosin hevosen selästä ajaessani Parkgatelta asuntooni, mutta en
loukannut itseäni. Hevonen oli erinomaisesti tottunut sen selästä
putoamiseen ja seisoi paikallaan siksi, kunnes olin noussut ylös.
Minä pyydän teitä toteuttamaan aikeenne, matkustamaan Trimiin ja
siellä ratsastamaan niin paljon kuin mahdollista. Mylord Mountjoy on
sitä mieltä, että meidän täytyy tänään iltapäivällä lähteä matkalle,
ja sen vuoksi pujahdin huoneeseeni lopettamaan tämän kirjeen, joka
riippuen olosuhteista tulee pitkäksi tai lyhyeksi. Jumala kaikkivaltias
suojatkoon teitä, ja jumalan tähden olkaa iloinen ja hoitakaa
terveyttänne. Olen lujasti päättänyt palata niin pian kuin olen
tehtäväni suorittanut, onnistun sitten tai en. En koskaan ole niin
vastenmielisesti lähtenyt Englantiin kuin tällä kertaa. Juuri äsken
tuli Lontoon posti ja lähtee heti, jonka vuoksi minulla ei ole muuta
aikaa, kuin uskoa teidät Jumalan huomaan.

Lontoo, syyskuun 9 pnä 1710.

Viime tiistaina tulin viiden päivän matkan jälkeen tänne. Ensimäisen
olin väsynyt, toisen puolikuollut, kolmantena voin siedettävän
hyvin ja viimeisinä kahtena päivänä jokseenkin hyvin. Nyt iloitsen
ponnistuksista, jotka ovat pakoittaneet minut harjoittamaan
ruumiillisia voimiani, ja voin oikein hyvin. Whigit olivat iloissaan
nähdessään minut; he takertuivat minuun aivan kuin hukkuva
oljenkorteen, ja suuret miehet pyytelivät kömpelösti anteeksi.
Mutta lordi valtiovarainhoitaja otti minut kylmästi vastaan, ja se
suututti niin minua, että olen päättänyt kostaa. En ole vielä tehnyt
puoliksikaan kiertokulkuani tuttavieni luona, mutta tapaan heidät
kaikki samanlaisina kuin lähtiessäni. Kuulin, että lady Giffordilla
[Sir William Templen sisar, jonka talossa Stellan äiti tähän aikaa
asui.] on suuri vaikutusvalta hovissa, ja lady Wharton teki siitä
hiljattain pilkkaa; olen siis kadottanut hänessä yhden ystävän. En ole
häntä vielä nähnyt, enkä aijokaan mennä tapaamaan, mutta Stellan äidin
aijon eräässä toisessa paikassa kohdata. Täällä on kaikki ylösalasin;
jokainen whig, jolla on ylhäinen asema, kadottaa sen epäilemättä, ja
me saamme talven, jommoista ei Englannissa ole vielä koskaan ollut.
Jokainen kysyy minulta, mistä se johtuu, että minä niin kauan pysyn
Irlannissa, ikäänkuin luonnollisin olinpaikkani olisi täällä Lontoossa;
mutta ei ainoakaan olento tahdo tehdä mitään sen toteuttamiseksi,
ja vakuutan silloin, että tyytyväisempänä kuin koskaan ennen palaan
Dubliniin ja Laracorin kanavan luo. "Tatler" [Richard Steele
"Tatlerin" julkaisija.] odottaa joka päivä kadottavansa paikkansa,
ja Ormondin herttuasta kuuluu tulevan Irlannin maaherra. Toivon,
että rauhallisesti asustatte nyt Prestonne [Swiftiä merkitsee näissä
kirjeissä Presto, Stellaa ppt, miss Dingleytä, Stellan ystävätärtä
D; DD merkitsee toisinaan Dingleytä, toisinaan molempia naisia. MD
merkitsee tavallisesti molempia naisia, mutta myös Stellaa yksinään.]
talossa, mutta aijon teidät sieltä jouluksi ajaa pois; siksi olen
ennättänyt joko ajaa asiani tai huomaan, että en saa mitään aikaan.
Pyydän teitä olemaan Trimissä, kun tämä kirje saapuu, ja antamaan pikku
Johnsonin ratsastaa, joka mahtaa olla jo aika tanakka poika. Olen
alkanut tämän kirjeen vastoin tapojani illalla ennen postin lähtöä,
olen myöskin kirjoittanut arkkipiispalle, enkä voi tätä venyttää
liian pitkäksi. Joka päivä aijon kirjoittaa jotain MD:lle, niin että
siitä tulee jonkinmoinen päiväkirja; kun se on täynnä niin lähetän
sen, joko MD minulle kirjoittavat tai eivät. Siitä syntyy hauskaa,
sillä nyt minä voin aina lörpötellä MD:n kanssa ja MD Preston kanssa.
Perikää heti Parvisolilta ne kymmenen puntaa, jotka määräsin teille
maksettavaksi. Sanotaan minun tulleen entistä voimakkaammaksi ja
näyttävän terveemmältä. Ensi maanantaina parantaa Jervas kuvani. Luulen
Jack Templen ajaneen tänään rouvineen ohitseni; en heitä kuitenkaan
huomannut ja olen iloinen siitä, että olen tämän perheen pudistanut
niskoiltani. Sanokaa rovastille [Tohtori Pratt, sittemmin Downen
tuomiorovasti.], että olen noudattanut hänen määräyksiään Ormondin
herttuan suhteen; mutta ellette sitä tahdo tehdä, niin voitte olla
tekemättäkin. Juuri äsken näin kahvilassa Jemmy Leighin, hän tiedusteli
hyvin osaaottavaisesti kuulumisia teistä; hän sanoi noin kahden viikon
päästä palaavansa Irlantiin. Sanokaa terveisiä tuomiorovastille sekä
mrs. Wallsille ja teidän arkkidiakoonillenne. Will Franklandin rouva on
synnyttämäisillään, ja minä olen luvannut kastaa lapsen. Otaksun teidän
saaneen Chesteristä lähettämäni kirjeen lähettämispäivän jälkeisenä
tiistaina. MD saavat ensi viikolla pitemmän kirjeen; lähetän tämän
teille vain, jotta tietäisitte minun onnellisesti saapuneen Lontooseen,
ja voikaa hyvin j.n.e.

       *       *       *       *       *

19 p:nä. Olen koko tämän aamun kyhäillyt järjettömyyksiä ja luulen,
etten tätä sivua kirjoita enää täyteen; lähetän kirjeen mieluimmin
sellaisena kuin se on. Kyllä se kelpaa parille pahankuriselle tytölle,
jotka eivät tahdo kellekään kirjoittaa, eivät edes niin hyvälle pojalle
kuin Presto on. Aijoin lähettää tämän kirjeen tänä aamuna, mutta minua
pidätettiin eräässä seurassa, ja totta puhuen halusin, MD:n kirjeen
vuoksi, odottaa vielä seuraavaan postiin. Ormondin herttuan tytär
on hyvin ystävällisellä tavalla etsinyt minua eräästä kolmannesta
paikasta, minä teen huomenna vastavierailun hänen luonaan.

20 p:nä. Tänään kävin herttuan tyttärien luona. Nuo rohkeat veitikat
suutelivat aivan keskelle suutani päivää sanoessaan. Lordi presidentti
Somers, ylihovimestari, Devonshiren herttua ja valtionsihteeri Boyle
ovat kaikki tänään saaneet eronsa. En koskaan vielä ole nähnyt
hovin menettelevän niin häikäilemättömästi; tämä on mielestäni
mieltäkuohuttavaa, vaikkakin minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että
näkisin heidän riippuvan hirsipuussa. Me ihmettelemme kaikki sitä, että
parlamenttia ei vielä ole hajoitettu ja että niin tärkeä toimenpide,
lykätään sillä lailla tuonnemmaksi. Saamme elää kummallisen talven
keskellä salakavalaa, häpeällisesti kohdeltua ja syöstyä puoluetta ja
niiden riemua, joilla on voitto käsissään. Aijon asiaan kuulumattomana
tarkastajana pitää molempia silmällä ja rauhallisesti palata Irlantiin,
niin pian kuin olen minulle uskotussa asiassa tehnyt tehtäväni, joko
sitten onnistun tai en. Jos huomenna vielä tapahtuu jotain, niin
kirjoitan siitä.

21 p:nä. Juuri nyt sain kirjeenne, mutta en vastaa siihen tällä kertaa;
jumalan kiitos, että kaikki on hyvin. Huomaan, ettette vielä ole saanut
toista kirjettäni. Tänä iltana hajoitettiin parlamentti... Voikaa
hyvin. Kirjoitan tämän St. Jamesin kahvilassa. Vastauksen kirjeeseenne
aloitan illalla, mutta en lähetä sitä tällä viikolla. Ilmoittakaahan
minulle, miellyttääkö tämä päiväkirjan muoto teitä. En hyväksy niitä
syitä, joiden nojalla ette tahdo mennä Trimiin. Parvisol kirjoittaa,
että hän voisi myydä teidän hevosenne; myydä! Paha hänet periköön.
Sanokaa hänelle, että hän mieluummin saa myydä sielunsa. Mitä, myydä
hevonen, joka rakastaa Stellaa, ja jolla hän toisinaan ratsastaa? Se
kuuluu Stellalle ja hän saa sillä tehdä mitä tahtoo. Sanokaahan se
hänelle, niin pian kuin joku käy Trimissä. Minun harmaani saa hän myydä
ja hirttää itsensä.

Syyskuun 21 p:nä 1710.

Tässä täytyy minun alkaa toinen kirje, ja päällisiksi koko arkille,
peläten, että pahankuriset MD muuten suuttuvat ja luulevat, että
paperi on tullut liian kalliiksi. Kirjeenne sain eilisiltana, niinkuin
viimeisessä kirjeessäni lyhyesti ja selvästi ilmoitin; vastaus täytyy
minun lykätä tuonnemmaksi, te senkin kelvoton joukkio! Minä kuulin
tänään, että muuan lady Giffordin perheeseen kuuluva nainen oli ollut
minua kahvilasta etsimässä. Se oli Stellan äiti luullakseni. Lähetän
huomenna kaupunginpostissa hänelle kirjeen ja koetan saada puhutella
häntä siten, ettei minun tarvitse pelätä tapaavani lady Giffordia, jota
en tee ennen kuin hän pyytää minulta anteeksi.

22 p:nä. Kun tänään tulin kotia, niin löysin Joen kirjeen ja siinä
liitteen lordi Whartonille; lähetän sen hänen ylhäisyydelleen ja
koetan kaikin voimin suositella hänen anomustaan; mutta hullua
olisi tällä hetkellä toivoa mitään apua kuningattarelta. Asiat ovat
tällä hetkellä niin kuohuksissa, että minua on neuvottu jättämään
se asia sikseen, joka on annettu tehtäväkseni ja koskee kokonaisen
kuningaskunnan papistoa, kuinka siis voi uskoa, että joku häiritsisi
kuningatarta Joen yksityisillä asioilla? Toivon, että saamme lordi
maaherran määräyksen kuraattoreille kangaskaupasta, ja se riittää minun
mielestäni. Minä kirjoitan tästä hänelle parin päivän päästä; hänen
täytyy kärsivällisesti odottaa. Tämä on yhtä hyvin vastaus osaan teidän
kirjeestänne kuin hänenkin.

23 p:nä. Minun pikku MD:ni tuottavat minulle niin paljon häiriötä
ja levottomuutta, että minun täytyy joka ilta kirjoittaa; en voi
mennä vuoteelleni sanomatta heille muutamia sanoja; en voi sammuttaa
kynttilöitäni sanomatta heille hyvää yötä. Oi, hyvä jumala, hyvä
jumala! No niin, minä olen tänään syönyt ensi kertaa Will Franklandin
ja hänen Fortunansa luona. Hän ei ole mikään erikoisen kaunis nainen.
Jättäkää minut rauhaan, minun täytyy lopettaa riitakirjoitukseni.
Koko matkastani maalla olen teille kertonut toisessa kirjeessäni, se
riittää. Vai niin, te olette siis ottaneet Preston asunnon haltuunne?
Se on todellakin kauniisti tehty. Meillä on kaksi viikkoa ollut ihanin
kesäilma, mikä maan päällä voi olla, ja sitä kestää vielä; toivon
teidän käyttäneen sen hyvin. Stella kirjoittaa kuin keisari; mutta minä
luulen teidän pilaavan silmänne; olkaa varovainen, minä pyydän, miss
Stella. Ettekö voi hevosellanne tehdä niin kuin itse tahdotte? Elkää
myöntykö siihen, että tuo Parvisol roisto sen myy. Patrick on kolme
kertaa viikossa humalassa, ja minä sallin sen, sillä hän pitää minut
kokonaan tohvelinsa alla. Mutta jonain kauniina päivänä ajan hänet
kuitenkin pois, kun ei ketään teitä ole läsnä sanomassa hyvää sanaa
hänen puolestaan. -- Kirjoittakaa minulle ahkerasti! Miksi, senkin
vekkulit, kirjoitan minä joka päivä ja toisinaan kahdestikin MD:lle?
Nyt olen vastannut koko kirjeeseenne; loppu olkoon millainen tahansa.
Mielestäni tämä riittää täksi päivää; voikaa hyvin huomiseen samaan
aikaan asti.

Syyskuun 30 p:nä 1710.

Nyt taas olen keittänyt kauniin sopan, kun aloin kirjettäni kirjoittaa
koko arkille enkä enää voi siitä luopua. En tiedä, miellyttääkö tämä
päiväkirjan muoto teitä; luultavasti se on niin yksinkertainen, etten
viitsisi sitä lukeakaan; mutta ehkä MD mielellään tahtovat tietää,
miten Presto loitolla heistä viettää elämäänsä. Aloitan uuden kirjeeni
aina samana päivänä, kun olen toisen lopettanut. On hauskaa kuulla,
millaista surkeata rähinää whigit pitävät minun raakuuksistani;
mutta minä en siitä välitä. Minulle on kerrottu, että Harvey
[Ministeripresidentti ja tory-puolueen johtaja.] jo on tyytymätön,
sillä häntä kohdellaan pahoin, koska hän ei ole kylliksi whig-mielinen,
ja minä luulen, että tästä on hyötyä minulle hänen silmissään. Toryt
sanovat peitetyin lausein, että minä voisin onneni rakentaa, jos
tahtoisin; minä en ymmärrä heitä, tai oikeammin sanoen ymmärrän
liiankin hyvin.

Lokakuun 7 p:nä. Olen utelias näkemään, milloin tämä kirje tulee
valmiiksi; tiistaina sen täytyy lähteä matkalle, se on varmaa, ja jos
minä sitä ennen saan kirjeen MD:ltä, niin en vastaa siihen, sekin on
varmaa. Nyt on varhainen aamu, enkä saanut papereitani mr. Harleylle
eilisiltana valmiiksi; sillä tietäkää, että Presto oli uninen ja
teki kirjoitusvirheitä ja mustetahroja. Todellakin kaunis toimi näin
kylmänä aamuna kirjoittaa niin nuorille tytöille, ja vielä sen lisäksi
aivan murkinoimatta. No niin, minä toivotan teille hyvää huomenta, te
veitikat, ja lasken tämän kirjeen syrjään ryhtyäkseni työhöni.

Lontoo, tammikuun 6 p:nä 1711.

Eilisiltana, kun Patrick oli jo mennyt levolle, tahdoin saada vielä
muutaman hiilen kamiiniin ja löysin eräästä komerosta kottaraisen,
jonka hän oli ostanut viedäkseen sen Dingleyhiin; se maksoi hänelle
sixpencen ja on kesy kuin murmeli. Minä luulen, ettei se tiedäkään
olevansa lintu; se istuu siinä, minne sen panee istumaan, eikä näytä
tuntevan pelkoa eikä toivoa; minä luulen sen viikon kuluessa kuolevan
ikävään. Patrick kysyi neuvoani, ennenkuin hän sen osti. Oikeuden ja
kohtuuden mukaan minä huomautin hänelle summan suuruutta ja hänen
aikeensa mahdottomuutta, sanoin hänelle, että eläintä ei mitenkään
saa kuljetetuksi meren yli; hän ei tahtonut neuvoani seurata ja saa
nyt sitä katkerasti katua. Tänä aamuna on vuoteessa hyvin kylmä ja
minä luulen valkean räiskyvän toisessa huoneessa, jota te sanotte
ruokasaliksi. Toivoakseni on kaunis ilma, antakaa minun sen vuoksi
nousta vuoteelta. Ettekö päästä, senkin veitikat!

16 p:nä. Toden totta, minä lähetän tämän kirjeen tänään saadakseni
teidät häpeämään, ellei ennen illan tuloa saavu kirje MD:ltä, se on
varmaa. Mutisetteko vielä siinä sitten, että kolmas sivu puuttuu,
mitä? Niin, minä vakuutan, teille, että saatte kolmannen sivun, ja
sen voitte saada joskus myöhemmin, kun itse olette sellaisia tyttöjä,
jotka kauniisti kirjoittavat. -- Totisesti, minä en luule odottavani
iltaan asti, vaan suljen sinetillä heti sen, mikä on valmiina ja pistän
sen taskuuni antaakseni sen postiin illalla kotia palatessani. Minun
täytyy jo huomenna hyvin varhain lähteä liikkeelle, Patrickin hiili-,
kynttilä- y.m. lasku nousee viikossa kolmeen shillingiin. Mutta minä
annankin kovasti lämmittää, vaikkakin ilma on lämmin. Irlanti ei tule
ennen onnelliseksi kuin teilläkin on siellä pikkuhiiliä; niillä on
mukava, niin huokea, niin hauska lämmittää. Terveisiä mrs. Stoitelle
ja Wallsille; onko hänellä poika vai tyttö? Tyttö? Hm, ja sekin kuoli
viikon päästä, hm, ja Stella parka oli kai sen kummina? Ilmoittakaa
minulle, miten on kassanne laita, jotta saatte rahalähetyksenne. On
myöskin muistettava, että asunnostani on maksettava neljän kuukauden
vuokra, ja sitten saatte mennä rauhassa Manleylle syömään ja
menettämään rahanne korttipelissä, te senkin kevytmieliset tytöt, mutta
elkää pahastuko. -- Kun saan teidän seuraavan kirjeenne huomenna,
niin on kulunut täsmälleen kolme viikkoa siitä kuin sain edellisen.
Voikaa hyvin, rakkaat, kalliit MD:ni, ja pitäkää Presto parkaa hellässä
muistossa, sillä hänellä ei ole ollut, niin totta kuin toivon tulevani
autuaaksi, ainoatakaan onnellista päivää sen jälkeen kuin teidät jätti.
Tämä onkin oleva viimeinen kevytmielinen temppu, jonka teen; mutta
minä toivon sen päättyvän parhain päin. Olen näiden ihmisten hyväksi
tehnyt enemmän kuin muiden, he saavatkin käyttäytyä minua kohtaan
säädyllisemmin kuin muut -- en tahdo kuitenkaan liikoja odotella, jotta
en pettyisi. Tahdon tehdä MD ja itseni onnelliseksi; muuta en pyydä.
Voikaa hyvin j.n.e., j.n.e.

Lontoo, tammikuun 16 p:nä 1711.

Toden totta, tyttöset, lähetin kirjeeni n:o 13 saamatta MD:ltä
vastauksen siruakaan. Toimikaa sen mukaan. Eikä Presto suinkaan ole
vihoissaan, ei hitustakaan, mutta hän alkaa olla huolissaan, kun
huomispäivän Irlannin-posti saapuu eikä hän näe MD:n siroa käsialaa St.
Jamesin kahvilan anniskelupöydän lasikaapissa, jossa kahvilassa Presto
käy ainoastaan etsimässä teidän kirjeitänne. Presto on tästä lähin --
jumala häntä varjelkoon! -- joka ilta kello kuudesta alkaen kotona
siksi, kunnes on aika mennä levolle, ja tällä hetkellä on hänellä niin
vähän huvituksia ja seuraa kuin ei kelläkään muulla koko maailmassa,
vaikkakin hän nauttii koko ministeristön suurta suosiota. Ja niin
totta kuin toivon tulevani autuaaksi, antaisi Presto vaikka mitä siitä
haihtuvasta onnesta, että saisi kirjeen silloin tällöin rakkailta
MD:ltä. Sen odottaminen tuottaa minulle iloa, ja ellei kirje saavu,
niin lohdutan itseäni sillä, että odottaessani olen ollut onnellinen.
Niin, se on totta, ja kun kirjoitan MD:lle, niin olen silloinkin
onnellinen. Minusta tuntuu silloin aivan siltä, kuin olisitte täällä
ja kertoisin teille, missä olen ollut. No, sanotte, tulkaahan Presto
tänne ja kertokaa, missä olette tänään ollut. Ja minä vastaan: Ford
ja minä kävimme mr. Lewiksen ja mr. Priorin luona, ja Prior lahjoitti
minulle kauniin Plautuksen. Ja sitten tahtoi Ford minua asuntoonsa
syömään, mutta minun ei tehnyt yhtään mieleni, ja sen vuoksi söin hänen
kanssaan eräässä ravintolassa, jota en ole viittä kertaa tehnyt täällä
ollessani, ja sitten tulin vihdoin kotia käytyäni sir Andrew Fountainin
äidin ja sisaren luona, ja sir Andrew Fountain tointuu taudistaan,
vaikkakin hitaasti.

18 p:nä. Te olette tavattoman kevytmielinen olento, kun rahanne sillä
tavoin hukkaatte Soiteksen luona ja päälle päätteeksi sellaisten
vasta-alkajien seurassa. Hyi, Stella, ettekö häpeä? No, annan tämän
ainoan kerran teille anteeksi, mutta elkää sitä toista kertaa tehkö;
ei, e-e-e-ei! Anna minulle suudelma ja olkaamme taas hyviä ystäviä,
sinä senkin vekkuli! Mutta antakaa minun nyt mennä nukkumaan; sillä
menen aikaisemmin levolle kuin ennen. Ja nyt hyvää yötä, minun
pikkurakkaatvallattomatröyhkeätkanaljani

19 p:nä. Oletteko nyt saaneet selon, mikä tuo pitkä sana oli
viimeisellä rivillä? Ette tietysti. Sitä ette ole tehnyt! No, milloin
vihdoinkin tulee kirje MD:ltä? Huomenna tai aivan epäilemättä
ylihuomenna. Varmasti. Matkalla se jo on. Tänään oli ikävä, pyryinen
päivä, aterioin hyvin arvokkaasti mrs. Vanhomrighin luona, palasin
sitten kotia ja olen nyt, heti kymmenen jälkeen, mennyt vuoteeseen.
Muistan vanhan Culpepperin säännön:

    Ain selväpäisnä noustakseen
    Saa varhain käydä vuoteeseen.
    En neuvomasta tahdo laata:
    Jo kymmeneltä pitää maata.

20 p:nä. Minä menin siis tänään uusi valetukkani, oho! päässäni
lady Worsleyn luo. Kun palasin hänen luotaan, niin kuka tuli minua
vastaan, kukas muu kuin Patrick, joka veti taskustaan viisi kirjettä?
Luin ensimäisen osoitteen -- ph, sanoin minä: luin toisen; taas ph!
kolmannen: ph, ph, ph! neljännen; hyvä jumala, hyvä jumala, hyvä jumala
-- olin raivoissani; viidennen ja viimeisen: oho, tämä on toista,
tämä on meidän MD:n käsialaa. Avasin tietysti kirjeen heti paikalla,
ja se alkoi maailman hävyttömimmällä tavalla näin: "Rakas Presto! Me
olemme nyt niin pitkällä" -- "Me olemme nyt niin pitkällä", sanoi
Stephenkin, kun antoi vaimolleen kuusi lyöntiä yhden sijasta. Minä sain
teidän yhdeksäntenne neljä päivää sen jälkeen, kun olin lähettänyt
neljännentoista. Mutta tästä minä vaadin teidät, veitikat, tilille
joskus myöhemmin! Miksi ette kirjeenne loppuun merkinnyt, milloin
saitte minun yhdennentoista kirjeeni? Sanokaahan se, te kelvottomat
heittiöt, sillä "me olemme nyt niin pitkällä", eikö totta, senkin
lurjukset? Mutta en tahdokaan vastata nyt kirjeeseenne, vaan säästän
sen toiseen aikaan.

21 p:n aamuna. Koko yön on kamalasti pyryttänyt ja on sietämättömän
kylmä. En ole vielä noussut vuoteeltani, mutta en jaksa kauaakaan tällä
tavoin kirjoittaa, sillä käteni kohmettuvat. Patrick, onko kunnollinen
valkea pesässä? -- On, sir. -- Sitten nousen; tule ottamaan kynttilä
pois. Tietäkäähän, että kirjoitan makuuhuoneeni tummaa seinää vastaan
ja olen pakoitettu polttamaan kynttilää siksi, kunnes nousen, sillä
vuode on minun ja ikkunan välillä, ja olen kylmän ilman vuoksi sulkenut
verhot. Sen vuoksi antakaa minun nyt nousta, ja sinä, Patrick, ota
kynttilä pois.

22 p:nä. Minä kuolen viluun! Minä kuolen! Huu, huu, huu, huu!
Muistatteko, miten tulin teidän huoneeseenne, ajoin Stellan tuoliltaan
pois, kohensin tulta, sillä oli kylmä, ja samalla huusin, huu,
huu, huu, j.n.e. Minun täytyy toden totta nousta; käteni on niin
kohmettunut, etten osaa kirjoittaa. Siis, hyvää huomenta, senkin
veitikat!

24 p:n aamuna. Palaan nyt kirjeeseenne. Mitä tulee teidän menettelyynne
minun suhteeni, niin olen siitä jo puhunut. Siirtykäämme siis, rakkaat
armaani, seuraavaan kohtaan. Te motkotatte aina siitä, ettette saa
kirjeitäni kyllin nopeasti: "oikeastaan pitäisi meillä olla jo
teidän kymmenes kirjeenne", sanotte, ja ennenkuin kirjeenne olette
lopettaneetkaan, on teillä jo yhdestoista kirjeeni. Miksi eivät MD
menneet Clogherin piispan seurassa maalle? Sellainen matka olisi
varmasti tehnyt teille hyvää, Stella olisi voinut ratsastaa ja Dingley
ajaa rattailla. Mitä tulee vanhoihin ystäviini, niin en tapaa heitä,
jos niillä tarkoitatte whigejä. Uudet ystäväni ovat minulle hyvin
rakastettavia, ja minulle on luvattu vaikka mitä, mutta minä en luota
niihin, ja sitäpaitsi ovatkin heille asettamani vaatimukset vasta
äsken tehtyjä. Katsokaammehan kuitenkin, mitä voin saada aikaan, ja
ellei mitään tulosta synny, niin en tunne itseäni pettyneeksi, mutta
MD raukkani ehkä ovat pettyneet, ja silloin olen surullisempi kuin
jos kysymys olisi ollut minusta. Puhua iloisesta joulusta! (miksi te
tyttöset sillä tavoin kirjoitatte? Liemi hanhelle on myöskin lientä
ukkohanhelle!) Sitäpaitsi olen jo pari kolme kirjettä aikaisemmin
sitä teille toivottanut. Vai niin, madame Dingley, mrs Stoite kutsui
teidät luokseen. Ahaa, sen vuoksi siis olette Doonybrookissa, ettekä
voi kirjoittaa. Päiväkirjanne joulukuun 25 p:stä tammikuun 4:een
päivään on hyvin täsmällinen. -- Rukoilen jumalaa, ettei Stellan tauti
palaa. Vaikka sellainen tauti harvoin palaakin, niin alkaa se tulla
tuskalliseksi, niinkuin kokemuksesta tiedän. Sillä kun harvoin käyn
jonkun luona, niin väsyn tuttavuuteen. -- Jättää vastaamatta suurin osa
kymmenettä kirjettäni! Hävytön joukkio! Milloinka te olette vastannut
minun kymmenenteeni tai yhdeksänteeni tai johonkin muuhun numeroon?
tai kuka vaatii teiltä vastausta, kun vain yleensä kirjoitatte? Minä
vaadin p--n vastaamaan kirjeisiini. Toisinaan niissä kyllä on yksi tai
pari asiaa, joihin tahtoisin mielelläni saada vastauksen, mutta unohdan
ne, ja te yleensä ette ajattelekaan niitä. Minä en enää suvaitsekaan
vastauksia kirjeisiin, jos te niistä puhutte. Todellakin kauniita
vastauksia! -- Millainenko joulu? Minulla ei ole ollut mitään joulua,
ja onko äskettäin joulu ollutkaan? -- Niin, madame Stella, minä luulen
osaavani lukea teidän pitkän loppusananne; mutta te ette osaa lukea,
mitä minä tuon hyvää-yötä sanan taakse vielä olen kirjoittanut. Ja
kuitenkin luulen käsialani erinomaisesti parantuneen. Mutta jos Stellan
silmät ovat yhtä hyvät kuin ennenkin, niin toivon kirjoittavani yhtä
huonosti kuin ennenkin. -- Kas niin, nyt olen kirjeeseenne vastannut ja
tämä onkin kunnollinen vastaus: sillä asetan kirjeenne eteeni ja luen
ja kirjoitan, kirjoitan ja luen ja luen ja kirjoitan taas. -- Kas niin,
hyvää huomenta, molemmat naiset, minä nousen vuoteeltani, ja minun
täytyy nousta.


_Miss Ester Vanhombringhille (Vanessalle)_

Laracor, heinäkuun 8 p:nä 1713.

Olin ainoastaan kaksi viikkoa Dublinissa ja olin koko ajan hyvin
sairaana; en vastannut ainoaankaan niistä sadoista käynneistä, joita
muut tekivät luokseni, mutta kaikki tulivat tuomiorovastin eikä
ainoakaan tohtorin luo. Vihaan Dublinin muistoa ja minua miellyttää
enemmän kenttävuode ja höyläämätön permanto kuin tuo suuri talo,
jonka sanotaan kuuluvan minulle. Englannista lähtiessäni selitin
teille tahtovani unohtaa kaiken sikäläisen ja kirjoittaa niin harvoin
kuin mahdollista. Olin aikonut panna toimeen oikean kirjekiertokulun
ystävieni kesken; mutta terveyteni esti minua siitä. Aijoin Irlannissa
ollessani viettää suurimman osan tässä majassa, jossa tämän kirjoitan;
enkä lähde kuningaskunnasta ennenkuin minua lähetetään noutamaan,
enkä koskaan tahdo enää nähdä Englantia. Palattuani luulin alussa
kuolevani alakuloisuuteen, olin tavattoman synkällä tuulella
joutuessani seuraelämään; mutta muistot alkoivat kalveta ja haihtua
usvaksi. Kävelytieni virran rannalla on hyvin kaunis; kanava komeilee
kauneudessaan ja näen lohien siinä hyppelevän. Tällä hetkellä en tiedä
mitään Dublinista. Mutta mr. Ford on hyvin rakastettava ja kirjoittaa
minulle tavan takaa kaikesta, mitä tapahtuu. Huomaan, että tekin olette
hyvä politikoitsija, ja sanon sen vuoksi teille sen verran, että uskon
lukemanne kirjoituksen, jos se olisi julkaistu heti rauhan jälkeen,
voineen säästää ministeristöltä sen, mitä sittemmin on tapahtunut;
mutta minä sovin nykyään paremmin kastelemaan niittyjä ja leikkaamaan
pensasaitoja kuin sekaantumaan valtioasioihin. Minun täytyy käskeä
muuatta työmiestä ajamaan lehmät pois saareltani ja panemaan kaivannon
uuteen kuntoon, ja tämä puuha sopii paremmin maalaispapille kuin
kukistaa puolueita ja taistella niitä vastaan. Minun täytyy mennä
nauttimaan kitkerää juomaa parantaakseni pääni, joka on tullut aivan
sairaaksi yleisön juottamista juomista. Menkää siis herttuoittenne ja
herttuattarienne luo ja jättäkää minut kunnianarvoisten Bumfordin ja
Patrick Dolanin seuraan. Voikaa hyvin!

Ylä-Letcombe, Wantagen luona, Berkshire, kesäkuun 8 p:nä 1714.

Minulla ei ole paljoakaan uutta täältä kerrottavaa; Lontoosta lähtöni
jälkeen en ole saanut keltään kirjettä, ja siitä olen ollut hyvin
iloinen; mutta totta puhuen en luule jääväni tänne niin pitkäksi aikaa
kuin alussa aijoin. Asun erään pastorin talossa, jota sydämestäni
rakastan; mutta hän on niin perin synkkämielinen ja mietiskeleväinen,
joka johtuu osaksi hänen omasta luonteestaan, osaksi yksinäisyydestä,
että piankin hänen hassutuksensa tarttuvat minuun. En tahdo, että hän
minun tähteni muuttaa mitään elintavoistaan; me syömme sen vuoksi
päivällistä kahdentoista ja yhden välillä. Kello kahdeksalta syömme
voileipää ja juomme lasin olutta ja kello kymmenen mennään vuoteeseen.
Viini on aivan vierasta tässä talossa, lukuunottamatta sitä vähää,
minkä hänelle lähetin, ja meillä on sitä joka päivä ruukullinen
edessämme. Hänen vaimonsa on koko tämän kuukauden ajan ollut
kahdenkymmenen penikulman päässä isänsä luona ja palaa vasta kymmenen
päivän päästä. En ole häntä vielä nähnyt, ja ehkä talo tulee entistään
ikävämmäksi hänen palattuaan. Luen koko päivän tai käyn kävelemässä
enkä puhu kolmeen päivään niin monta sanaa kuin nyt olen kirjoittanut;
lyhyesti sanoen, mieleni tekee palata Irlantiin, ellen vielä mielly
tähän elämään, joka joka suhteessa on niin erilainen kuin se, mihin
tähän asti olen tottunut. Tämä on ensimäinen tavu, minkä olen kellekään
kirjoittanut sen jälkeen, kun te viimeksi minut näitte. Mielelläni
kuulen teistä jotain, en sen vuoksi, että olette lontoolainen, vaan
siksi, että olette ystäväni; sillä välitän vähät kaikista uutisista
enkä tänne tultuani ole ainoatakaan kuullut. Vaikka tämä talo olisi
kymmentä kertaa ikävämpi kuin se on, niin ei mikään saa minua täältä
lähtemään kaupunkiin niin kauan kuin olot ovat siellä yhtä ikävät kuin
lähtiessäni. Maksan viikossa ruuastani guinean ja saan syödäkseni mitä
haluan.

Elokuun 12 p:nä 1714.

Kirjeenne sain viime postissa ja ennenkuin te ennätätte minulle
toisen lähettää, olen lähtenyt Irlantiin. Minun täytyy mennä tekemään
virkavalani, jota pikemmin sitä parempi. Jos samaan aikaan olette
Irlannissa kuin minäkin, niin on minulla hyvin harvoin tilaisuus nähdä
teitä. Tuskin on olemassa ainoatakaan paikkaa, jossa olisi aivan
vapaa, mutta siellä tietää viikon kuluessa koko kaupunki kaiken ja
suurentaa sen satakertaisesti. Näiden ankarien lakien alle täytyy
taipua; mutta ehkä voimme talven kuluessa tavata toisemme Lontoossa
tai, ellei se käy laatuun, jättää kaikki kohtalon huostaan, joka niin
harvoin toimii meidän tarpeittemme ja toivojemme mukaan. Kaiken tämän
sanon täydellisen ystävyyden ja kunnioituksen tunteella, joka minulla
on teitä kohtaan. Maansuru [Kuningatar Annan kuolema.] on tehnyt
tyhjäksi kaikki yritykseni ja herpaissut sieluni voiman. Kaikkivaltias
jumala olkoon teidän kanssanne. Toivottavasti olen jonakin päivänä,
sen jälkeen kuin olette tämän kirjeeni saanut, istumassa hevosen
selässä. En miljoonastakaan voi vastata kysymyksiinne ja ainoastaan
vastenmielisesti ajattelen niitä. Voikaa hyvin.


_Vanessa Swiftille_

Dublin, 1714. (Lyhennettynä.)

Ennen teillä oli periaatteena tehdä se, minkä pidätte oikeana
välittämättä ihmisten puheista. Toivoisin teidän sitä noudattavan
vieläkin. Sanokaahan, mitä pahaa siinä on, että käytte onnettoman
tytön luona ja neuvoillanne häntä tuette? Minä en löydä siitä mitään
pahaa. Teidän täytyy tietää, että suuttumuksenne tekee elämäni
sietämättömäksi. Olette opettanut minua kaikkea arvostelemaan ja nyt
jätätte minut kurjan yksinäni. Pyydän, että, koska ette muuta voi
tehdä, vielä kerran osottaudutte auttavaksi ystäväksi, joka ennen
olitte siihen asti, kunnes olen päässyt näistä vaikeuksista.

Toivotte minun rauhoittuvan, jolloin käytte luonani niin usein kuin
voitte. Parempi olisi ollut, jos olisitte sanonut: niin usein kuin
voitte itsenne siihen pakoittaa tai kun muistatte minunlaiseni tytön
olevan maailmassa. Jos te eteenkinpäin kohtelette minua sillä tavoin
kuin nyt, niin en kauaakaan häiritse teitä. Mahdotonta on kuvaillakaan,
mitä olen kärsinyt siitä asti, kun viimeksi näimme toisemme. Olen
vakuutettu siitä, että olisin kestänyt mieluummin kidutuksen kuin
nuo surmaavat, surmaavat sananne. Jo monta kertaa olen päättänyt
kuolla; mutta nämät päätökset eivät -- teidän onneksenne -- kestä
kauaa. Sillä ihmisluonteessa on jotain, joka pakoittaa hänet etsimään
lohdutusta täällä maan päällä. Minun täytyy totella tätä vaistoa ja
pyydän sen vuoksi teitä käymään luonani ja puhelemaan ystävällisesti
minun kanssani, sillä olen varma siitä, ettette tuomitsisi ketään
kantamaan sitä, mitä minä olen saanut kärsiä, jos vain tuntisitte
tuskieni määrän. Kirjoitan tämän teille sen vuoksi, etten voisi sitä
teille sanoa, vaikka kohtaisimmekin toisemme. Sillä kun alan valittaa,
suututte ja katseenne on silloin niin peloittava, että mykistyn. Jospa
tuntisitte niin paljon osanottoa minua kohtaan, että nämät valitukset
liikuttaisivat sydäntänne! Kirjoitan niin vähän kuin suinkin voin;
jospa tietäisitte, mitä kaikkea olen ajatellut, niin antaisitte minulle
anteeksi ja uskoisitte, että minun täytyy aivan ehdottomasti sanoa tämä
teille.

Selbridge, 1720.

Uskokaa, että olen hyvin pahoillani, kun jälleen täytyy teitä
valituksillani vaivata, koska tunnen hyvän sydämenne ja tiedän, ettette
voi nähdä kenenkään kärsivän tulematta siitä liikutetuksi. Mutta millä
minä voin sitä vastustaa? Minun täytyy joko keventää sydämeni raskasta
taakkaa ja kertoa teille kaikki huoleni tai vaipua sanomattoman
murheen valtaan, mikä minuun on tullut sen jälkeen, kun näen teidän
selittämättömällä tavalla lyövän minut laimin, ja koko tänä aikana
olen saanut teiltä ainoastaan yhden kirjeen ja pienen kirjelipun,
jossa oli anteeksipyyntö. Oi, oletteko minut unohtanut? Te koetatte
kylmäkiskoisuudella karkoittaa minut luotanne. En voi sen vuoksi
teitä soimata; sillä syvästä alakuloisuudestani ja suuresta sieluni
ristiriitaisuudesta huolimatta tiedän, että minä olen antanut teille
aihetta tuskallisiin mietiskelyihin. En voi teitä kuitenkaan auttaa,
mutta voin tässä teille selittää, etteivät mitkään ponnistukset, mikään
aika, mikään satunnainen tapaus voi koskaan heikontaa sitä suunnatonta
intohimoa, jota tunnen -- kohtaan. Käyttäkää vaikka äärimmäisiä
pakkokeinoja minun intohimoani vastaan, lähettäkää minut vaikka
maailman ääreen: niin ette kuitenkaan voi karkoittaa niitä lumoavia
ajatuksia, jotka aina pysyvät minulle uskollisina, niin kauan kuin
säilytän muistamisen kyvyn. Rakkauteni ei rajoitu yksinomaan sieluuni;
tuskin on ruumiissani ainoatakaan atomia, joka ei olisi täynnä teitä.
Elkää sen vuoksi lohduttako itseänne sillä petollisella unelmalla,
että mikään ero voisi muuttaa mielipiteitäni; sillä kesken syvintä
vaitioloakin tunnen kuolettavan levottomuuden itsessäni ja samalla
kertaa rakkaus ja tuska raatelevat sydäntäni. Sanokaa jumalan tähden,
mikä on saanut aikaan tämän kummallisen muutoksen, jonka olen teissä
huomannut jo jonkun aikaa? Jos teissä vielä on jäännöskään sääliä minua
kohtaan, niin sanotte sen minulle varovaisesti. Ei, elkää sanoko sitä
minulle sittenkään, se voisi surmata minut. Elkääkä antako minun enää
elää elämää, joka muistuttaa hidasta kuolemaa, sillä onhan se ainoa
laji elämää, jota saatan viettää, jos olette kadottanut jotain hellästä
rakkaudestanne minua kohtaan.

Osa kirjeestä vuodelta 1720.

Onko mahdollista, että taas tahdotte tehdä sen, josta aivan äskettäin
varoitin teitä? Te arvelette minun laskeneen leikkiä sanoessani
äskettäin, että kirjeilläni kidutan teidät kuoliaaksi. Vielä kerran
neuvon teitä, jos rauhanne on teille jonkin arvoista, kiireesti
muuttamaan menettelynne, sillä vakuutan teille, että minulla on
siksi tulinen luonne, etten tyydy tällaiseen kohteluun. Rakastan
avomielisyyttä ennen kaikkea muuta ja sanon sen vuoksi teille panevani
maan ja taivaan liikkeelle saadakseni vaatimukseni teidän suhteenne
täytäntöön, ja ellei tästä ole apua, niin olen päättänyt tarttua
mustimpiin keinoihin, joiden sanotaan aina auttavan. Nyt näette mihin
ikävään asemaan saatatte sekä itsenne että minut. Ajatelkaa asiaa
rauhallisesti; eikö ole parempi tulla vapaaehtoisesti kuin väkipakolla,
ja mahdollisesti vielä sellaisena aikana, jolloin haudotte mitä
suloisimpia unelmia? Sillä kun kerran johonkin ryhdyn, niin en tee sitä
puolinaisesti.


_Swift miss Vanhombrighille_

Jos te sillä tavoin jatkatte kirjoittamistanne, niin tulen harvemmin
kuin ennen, jotten kadottaisi sitä nautintoa, minkä kirjeittenne
saaminen minulle tuottaa, sillä ihmettelemättä en voi nähdä, miten
pikku tyttö, joka ei osaa lukea, taitaa niin hyvin kirjoittaa.
Te erehdytte täydellisesti; lähettäkää minulle kirje, jonka
päällekirjoitus ei ole teidän käsialaanne, ja minä voin lyödä vetoa
siitä kruunun, etten sitä lue. Mutta leikki sikseen, sadoista eri
syistä pidän sopimattomana tehdä teidän talostanne itselleni jotain
säännöllistä oleskelupaikkaa. Tietysti minä tulen niin usein kuin
säädyllisyys sen myöntää; mutta heikko terveyteni ja alinomainen huono
ilma kieltävät minua aamupäivällä lähtemästä ulos, ja iltapäiväni
kuluvat niin, etten sitä itsekään tiedä, ja olen joutunut paitsi teidän
kanssanne vielä tusinan ystäväni kanssa riitaan siitä, etten käy heidän
luonaan. Sitäpaitsi ei teidän tarvitse ryhtyä muuhun mustaan keinoon
kuin musteeseenne. Vahinko kyllä eivät silmänne ole mustat, muuten
olisin sanonut samaa teillekin. Mutta olettehan hyvä haltijatar ettekä
voi saada mitään pahaa aikaan. Jos te olette siirtänyt taikavoimanne
mustaan harsoonne, niin uhmailen teitä eräästä määrätystä syystä;
arvatkaahan mistä! Voikaa hyvin!

Sain kirjeenne lauantai-iltana, jolloin luonani oli pieni seura koolla,
ja jouduin sen johdosta niin hämilleni, etten tietänyt, mitä sen
johdosta oli tehtävä. Tänä aamuna sanoi muuan vaimo, joka käy minun
ostoksillani, kuulleensa minun rakastuneen erääseen nuoreen tyttöön --
hän mainitsi nimenne ja samalla kertoi joukon yksityisseikkoja, että
pikku -- ja minä käymme hänen luonaan, että arkkipiispa tekee samoin,
että olette hyvin älykäs j.n.e. Olen aina pelännyt tämän kurjan pesän
pahoja kieliä ja olen sen teille sanonutkin. Tämä oli syynä, miksi jo
aikoja sitten ilmoitin käyväni harvemmin luonanne, niin kauan kuin
olette Irlannissa, ja minun täytyy pyytää teitä olemaan järkevä, ellen
vastaisuudessa voi käydä luonanne niin usein ja niin huomattavalla
tavalla kuin ennen. Viikon lopulla, jos on mahdollista, tulen
puhelemaan kanssanne. Ihmiselämässä on tapauksia, joita ei voi välttää
ja joihin on mukauduttava; jos on varovainen, niin pahat kielet kyllä
itsestään vaikenevat.


_Miss Vanhomrigh Swiftille_

Selbridge, 1720.

Sanokaahan suoraan, oletteko kertaakaan toden teolla aikonut käydä
luonani sen jälkeen, kun viimeksi teille kirjoitin? Ei, te olette
niin kaukana siitä, ettette kertaakaan ole tuntenut sääliä minua
kohtaan, vaikka kirjoitinkin teille, kuinka surullinen ja alakuloinen
olin. Rauhattomuuden silpoma sielu ei voi kestää yksinäisyyttä. Olen
käyttänyt päiväni huokailemiseen ja yöni ----:n ajattelemiseen, joka
ei minua ajattele. Kuinka monta kirjettä minun täytyykään teille
kirjoittaa, ennenkun saan vastauksen? Voitteko tuskassani kieltää
ainoan lohdutuksen, jota tällä hetkellä odotan? Oi, jospa voisin toivoa
näkeväni teidät täällä luonani tai voisin tulla teidän luoksenne! Olen
syntyessäni saanut tuliset intohimot ja ne kärjistyivät siihen, mitä
tunnen teitä kohtaani Ajatelkaahan, miten kuolemanvaarallisia ovat
ne mielenliikutukset, jotka teidän kylmäkiskoisuutenne saa aikaan,
osoittakaa minulle hellyyttä, muuten kadotan järkeni. Ettehän voi
yksinomaan olla minun seurassani, mutta voittehan varata itsellenne
silmänräpäyksen kirjoittaaksenne minulle ja pakoittaaksenne itsenne
tähän laupeudentyöhön. Jos olisin varmasti vakuutettu tuntevani teidän
ajatuksenne, joka on mahdotonta kellekään kuolevaiselle, sillä kukaan
ei ajattele sillä tavoin kuin te, niin huomaisin, että te usein
raivostutte, toivotte minun tulevan jumaliseksi, jotta kaipaukseni
silloin kääntyisi taivaaseen päin, mutta tämä ei teitä auttaisi; sillä
jos olisin haaveilija, niin olisitte te kuitenkin aina se jumaluus,
jota palvelen. Onko mitään muuta jumaluuden merkkejä kuin ne, jotka
huomaan teissä? Te olette aina läsnäoleva; aina väikkyy kuvanne
edessäni. Usein tunnen teitä kohtaan pyhää kunnioitusta, joka täyttää
minut pelolla, mutta toisinaan taas loistaa silmistänne lumoava
armahdus, joka virkistää sieluani. Eikö ole järkevämpää kunnioittaa
säteilevää olentoa, jonka on nähnyt, kuin sitä, joka meille ainoastaan
kuvataan?


_Swift miss Vanhomrighille_

Lokakuun 15 p:nä 1720.

Ensimäisenä vapaana hetkenä istun kirjoittamaan teille, ja taivas
tietää, milloin tarjoutuu sopiva tilaisuus lähettää tämä kirje; koko
aamupäivän käy luonani ikävystyttäviä vieraita, jotka jokainen järkevä
ja kunniallinen mies pudistaisi päältään, jos se vain kävisi päinsä;
iltapäivällä menen kävelemään karkoittaakseni kaikki tyhmät houreet
niin hyvin kuin voin. Ellen sen vuoksi ole niin ahkera kirjeitten
kirjoittaja kuin te tahtoisitte, niin ei teidän heti sen vuoksi
tarvitse ruveta minua soimaamaan ja komentelemaan, vaan täytyisi
teidän ymmärtää asemani ja varmasti luottaa siihen, että säilytän
saman ystävällisen tunteen ja kunnioituksen teitä kohtaan kuin olen
aina vakuuttanut tuntevani ja tulen sen pitämään, sillä te ansaitsette
parhaimman, mitä teille voi antaa, jos yhä tutkitte ja kehitätte niitä
lahjoja, jotka luonto on teille antanut. Teidän tulee meidän molempien
tähden olla niin iloinen kuin voitte, lukea hauskoja kirjoja, jotka
saattavat teidät nauramaan, eikä miettiväisenä istua pää kyynärpäiden
nojassa tuolilla lieden ääressä. Epäilemättä ratsastaminen tekisi
Mobkielle parempaa kuin kaikki muu, lukuunottamatta kauniita päiviä
ja lämpimiä vaatteita, ja samoin on teidänkin laitanne. Minä olen jo
liikunnon puutteessa saanut päänsäryn tässä kirotussa kaupungissa.
Toivoisin kanssanne voivani kävellä viisikymmentä kertaa puutarhanne
ympäri ja sitten juoda kanssanne kahvia. Olin eilisillan kymmenen
kahdentoista henkilön seurassa ja olin väsynyt kuin koira. Jokainen käy
lopulta vastenmieliseksi ja sietämättömäksi, tai minä tulen äreäksi
ja oikulliseksi, joka on sama asia. Keskustellaan etelämerestä,
kuningaskunnan sortumisesta ja rahanpuutteesta.

Gallstown Kinnegadin luona, heinäk. 5 p:nä 1722.

Ei ollut sopivaa ja tuskin mahdollistakaan kirjoittaa teille, vaikka
minulla olikin kova halu siihen, kun ajattelin sitä mielialaa, johon
teidät viime kerralla jätin; mutta toivon teidän olevan nyt paremmalla
tuulella. Minun täytyy kehoittamalla kehoittaa teitä ajattelemaan
enemmän terveyttänne, käymään seurapiireissä ja liikuskelemaan ulkona;
muuten saatte keuhkotaudin, joka on kamalin ja vaivalloisin tauti
mikä voi olla ja jolle eivät mitkään elämän suloisuudet voi tarjota
korvausta. Cadenus [Swiftin itsestään käyttämä nimi.] vakuuttaa
minulle, että hän yhä vielä kunnioittaa ja rakastaa teitä enemmän kuin
mitään muuta maailmassa ja että hän tulee sen tekemään elämänsä loppuun
asti; samalla hän pyytää, ettette tekisi itseänne ja häntä onnettomaksi
turhilla kuvitteluilla. Kaikkien aikojen viisain mies on selittänyt,
että suurin viisaus on käyttää jokaista hetkeä hyväkseen ja muodostaa
jokainen viattominkin teko nautinnokseen. Jospa tietäisitte, kuinka
saan taistella tullakseni hiukankaan terveeksi ja mitä tuskia tunnen
ratsastaessani ja kävellessäni, ja miten minun täytyy pidättäytyä
kaikesta siitä, mikä maistuu hyvältä, niin pitäisitte vähäpätöisenä
seikkana silloin tällöin nousta vaunuihin ja keskustella narrien
ja hävyttömien kanssa välttääksenne keuhkotautia ja sairautta.
Menettäessänne terveytenne katoo teiltä kaikki kahvinjuonnin nautinto,
ja tulette niin huonoksi, että teillä ei ole mitään elämänrohkeutta.
Minä pyydän, kirjoittakaa minulle ilman moitetta ja valituksia; muuten
saa Cadenus sen tietää, ja silloin hän taas rankaisee teitä. Minkä
arvoinen on maailma, ellei siinä elä sillä tapaa kuin viisaus ja
kohtalo sen suinkin sallivat! Mielestäni on se päivä päivältä typerämpi
ja tyhjempi, ja kuitenkin mukaudun siihen saadakseni sielunrauhani.
Minä istutan täällä paljon ja kaivelen ojia muiden hyväksi, aivan
kuin tekisin itseni tähden; tyytyväisyydellä ajattelen poissaolevia
ystäviäni ja toivon ne onnellisina näkeväni ja olevani onnellinen
heidän kanssaan. Menettelisittekö te, jolla on niin paljon järkeä ja
kunniantuntoa toisin tehdäksenne Cadin -- ja itsenne onnettomaksi?
Järjestäkää asianne ja jättäkää tämä onneton saari, silloin muodostuu
olonne paremmaksi kuin uskottekaan. Minun täytyy lopettaa sillä minua
kutsutaan. Mais soyez assurée, que jamais personne au monde n'a
été aimée, honorée, estimée, adorée par votre ami que vous [Mutta
olkaa vakuutettu siitä, että ketään ihmistä maailmassa ei ole niin
rakastettu, kunnioitettu ja pidetty arvossa, kuin mitä ystävänne tekee
teidän suhteenne.]. En ole juonut kahvia sen jälkeen kuin teidät jätin,
enkä aijokaan sitä tehdä, ennenkuin näen teidät jälleen; paitsi teidän
kahvianne ei minun arvosteluni mukaan ole mikään muu kahvi juomisen
arvoista. Voikaa hyvin!

Loughgall, Armaghin kreivikunta, heinäkuun 13 p:nä 1722.

Kuvauksenne käynnistänne ja tuosta naisesta ovat minua suuresti
huvittaneet. Näen joka päivä paljon hullutuksia molempien sukupuolien
välillä, eikä siitä kuitenkaan tule loppua, sillä ihmiset odottavat
siitä hupia itselleen. Pahinta meissä kummassakin on se, että meitä
on niin vaikea tyydyttää, ja emmeköhän itse ole siihen syypäitä;
ainakin luulen, että meillä kummallakin on sama syy siihen. Eräässä
suhteessa eroan kuitenkin teistä, nimittäin siinä, etten alinomaa
riitele parhaitten ystävieni kanssa. Luullakseni on kirjeessänne
ainakin kymmenen kiukkuista kohtaa, ja jokainen niistä riittää
hävittämään kahden päivän ratsastuksen ja kävelemisen seuraukset.
Eräässä suhteessa me eroamme vielä ihmeellisemmällä tavalla: minä
pakenen keuhkotautia maailman ääreen asti, te juoksette omalta
tieltänne pois sitä etsimään. Ruma ilma on varmaankin pidättänyt teitä
paljon niistä huvituksista, jotka maatalonne muuten teille tarjoo,
ja pakoittanut teidät olemaan huoneessanne, jossa vain istutte ja
mietiskelette. Minä käytin aikaani lukemalla en muistakaan kuinka monta
hupaista historiakirjaa ja matkakertomusta. Toivon, että ostaisitte
hevosen, pitäisitte aina kaksi palvelijaa käytettävänänne ja kävisitte
naapureittenne luona; jota pahempia he ovat, sitä parempi. Tuollaisessa
kunnioittavassa vastaanottamisessa on aina oma viehätyksensä, ja tämä
on teille mahdollista siksi, että olette älykäs ja teillä on sievoinen
omaisuus. Paras elämänohje, minkä tässä elämässä tunnen, on se, että
juotte kahvianne niin kauan kuin voitte, ja kun ette sitä enää voi,
niin olette ilman sitäkin tyytyväinen. Niin kauan kuin mietiskelette
joutavia, niin kauan saarnaankin teille, luottakaa siihen. Siinä olen
samaa mieltä teidän kanssanne, etten ole kirjeen kirjoittamista varten
kylliksi iloisella tuulella, sillä minä uskon, että kerran viikossa
tarvitaan siihen ehdottomasti kahvia. Voisin suoraan vastata kaikkiin
kysymyksiinne, niinkuin tapani on, mutta silloin kadottaisin kaiken
iloisuuteni, mikä luonteessani on, sekä terveyteni, ja vailla terveyttä
ja hyvää tuulta olen mieluummin koira. Olen vaihtanut asuinpaikkaani
useammin kuin koskaan ennen elämässäni ja olen kai kolmessakymmenessä
vuoteessa maannut kaupungista lähdettyäni. Pukuni olen myöskin aina
vasemmalla kädellä järjestänyt; tämä on taikauskoinen tapa, jonka olen
oppinut viimeisinä kymmenenä vuotena. Tahtoisin mielelläni nähdä teidät
täydessä komeudessanne ja vaunuissanne. Elkää kadottako innostustanne
siihen. Voikaa hyvin!

Elokuun 7 p:nä 1722.

Tällä hetkellä jätän nykyisen asuntoni, ja kun taas jonnekin asetun,
niin ilmoitan siitä teille.

Pitkiä loma-aikoja! -- Rumaa ilmaa. Miten te aikaanne vietätte?
Maatilanne lehdoissa ja niityillä vai sukulaistenne luona kaupungissa
vai mietiskelemällä asioita, jotka tekevät teidät ärtyiseksi,
lukemalla vai tekemällä kiusaavia johtopäätöksiä väärinkäsitetyistä
ajatuksista? Paras seura teille on filosofi, jota teidän samalla
täytyisi pitää sielunpaimenena. Eromme jälkeen olen lukenut enemmän
järjettömyyksiä kuin teidän kaikissa kirjeissänne on yhteensä, ja voin
sen vuoksi kohtalaisen paremmin, vaikka en niistä muista sanaakaan.
Kuinka hassunkurinen onkaan nykyaika, ja kuinka hassunkurinen onkaan
ihminen, joka pysyisi yhtä järjettömänä, vaikka aika seisoisi, kuin
jos se vierii eteenpäin. Mutta en tahdo tällä tapaa jatkaa, sillä olen
tekemäisilläni itseni pahantuuliseksi, ja se on ainoa asia, jossa
en aijo teitä matkia. Voikaa siis hyvin siksi, kunnes seuraavasta
olinpaikastani annan teille tietoja.



Jean-Jacques Rousseau


_Rousseau neiti Suzanne Serrelle_

1741.

Antauduin vaaraan rohjetessani kohdata teitä jälleen, ja nähdessäni
teidät huomasin kaikki huoleni oikeutetuiksi, sillä kaikki sydämeni
haavat aukenivat uudelleen. Teidän luonanne kadotin sen hiukkasenkin
järkeä, mikä minulla vielä oli, ja tunnen, että tässä tilassa,
mihin minut olette saattanut, en kykene mihinkään muuhun kuin teitä
jumaloimaan. Ja tämä tautini on sitäkin surullisempi, kun minulla ei
ole parantumisen toivoa eikä halua, ja minun täytyy teitä ikuisesti
rakastaa, käyköön minun kuinka tahansa. Ymmärrän kyllä, että teidän
puoleltanne ei voi mikään muutos tulla kysymykseen; olenhan varaton
nuori mies; en voi teille tarjota muuta kuin sydämeni, ja olkoon tämä
kuinka hehkuva, kuinka tunnerikas, kuinka hellä tahansa, niin eihän
se ole sen arvoinen, että voisitte sen vastaanottaa. Minä tunnen,
että tunteeni loppumattomassa aarteessa, yhäti vilkkaassa ja yhäti
lujassa luonteessani ovat sellaiset onnen mahdollisuudet, että jokaisen
hiukankaan herkemmän naisen silmissä ne korvaisivat minulta puuttuvan
rikkauden ja kauniin ulkomuodon. Mutta olettekin minua kohdellut
uskomattoman kylmästi, ja jos toisinaan olette ollut hiukankaan
ystävällinen, olette antanut minun sen maksaa sitä kalliimmin, josta
syystä voisin vannoa teidän halunneen yksinomaan kiusata minua. Tämä
kaikki ei minua kummastuta, mutta se saattaa minut epätoivoon. Onhan
minulla niin paljon vikoja, että välinpitämättömyytenne on aiheutettu,
mutta elkää luulko minun todella uskovan teitä tunteettomaksi.
Ei, teidän sydämenne on yhtä paljon luotu rakkautta varten kuin
kasvonnekin. Olen epätoivoissani ainoastaan sen vuoksi, etten minä
ole voinut tuota tunnetta teissä sytyttää. Varmalta taholta olen
saanut tietää teillä olleen suhteita, tunnenpa sen onnellisen
kuolevaisen nimenkin, joka on osannut voittaa suosionne; ja antaakseni
teille jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä ajattelen, niin sanon,
että, saatuani sen tietää sattumalta ja mitään tiedustelematta, ei
kunnioitukseni teitä kohtaan salli minun hankkia mitään muita tietoja
käytöksestänne, kuin mitä vapaaehtoisesti minulle ilmoitatte. Sanalla
sanoen siis, jos lausuin, että teidän ei koskaan pitäisi ruveta
nunnaksi, niin tein sen siksi, etten pitänyt teitä millään tavoin
tälle alalle sopivana; ja kun intohimoisena rakastajana katselen tätä
turmiollista päätöstä, niin suorana ystävänä ja kunnon miehenä täytyy
minun kehoittaa teitä olemaan koskaan suostumatta näihin tuumiin,
sillä kun teillä on taipumukset aivan päinvastaiselle alalle, niin
valmistaisitte itsellenne vain tarpeettomia huolia ja pitkällisen
katumuksen. Jos toisin ajattelisin, niin sanoisin senkin teille
suoraan, sillä kun en persoonallisesti voi olla onnellinen, niin
löytäisin onneni edes teidän onnestanne. Rohkenen teille vakuuttaa,
että kaikessa saatte nähdä minut yhtä avomieliseksi ja suoraksi kuin
tähänkin asti, ja vaikka hellyyteni ja intohimoni ovatkin suuret,
niin rohkenen väittää, että rehellisyyteni on niitäkin suurempi. Ah,
jos tahtoisitte olla omani, niin opettaisin teidät täydellistä onnea
tuntemaan; ei kukaan voisi sitä tuntea paremmin kuin minä, eikä kukaan,
sen tohdin otaksua, voisi opettaa teitä paremmin sitä tuntemaan.
Hyvät jumalat! Jos tämän hurmaavan aarteen olisin saanut omakseni,
niin varmaankin olisin kuollut; ja miten ihmissielussa olisi kylliksi
voimia vastustamaan tätä nautintojen tulvaa? Mutta jos rakkaus saamalla
ihmeitä aikaan olisi minut elämässä säilyttänyt, niin ennestään jo
voimakas sydämeni hehku olisi tullut kahta kertaa voimakkaammaksi, ja
estääkseen minua kuolemasta kesken nautintoani olisi se kiihoittanut
vertani entistään enemmän; tämä ainoa ajatus saa vereni kiehumaan;
en voi vastustaa lumoavan harhakuvan ansoja; hurmaava kuvanne
vainoo minua kaikkialla; en pääse siitä vapaaksi edes antautumalla
sen valtaan; se seuraa minua uniinikin ja kiihoittaa sydäntäni ja
sieluani; se kalvaa mielensävyäni, ja tunnen, sanalla sanoen, että
tahtomattanne surmaatte minut, ja olkoon julmuutenne minua kohtaan
millainen tahansa, minun kohtaloni on kuolla rakkaudesta teihin. Oli se
sitten todellista julmuutta tai kuviteltua hyvyyttä, niin rakkauteni
kohtalo on tuottaa minulle kuoleman. Mutta oi, valittaessani tuskiani
valmistankin itselleni uusia; ajatellessani rakkauttani, sydämeni ja
mielikuvitukseni kiihoittuvat, ja vaikka kirjeeni alussa päätinkin
totella teitä, niin tunnen kuitenkin pian, että minun täytyy rikkoa
vaatimuksenne. Olisitteko niin julma, että siitä minua rankaisisitte?
Taivas antaa anteeksi ne synnit, joita ei ihminen tahallaan ole tehnyt;
ette kai ole taivasta ankarampi ja ymmärrätte voittamattoman tunteen
kiivaat ilmaisut, jotka vievät minut pitemmälle kuin itse tahdon, jopa
niinkin pitkälle, että jos minun vallassani olisi saada pitää jumaloitu
kuningattareni minuutin ajan omanani sillä ehdolla, että neljännes
sen jälkeen minut hirtettäisiin, niin suostuisin tähän tarjoukseen
suuremmalla ilolla kuin jos minulle tarjottaisiin maailman kaikkeuden
valtaistuin. Nyt ei minulla ole enää mitään teille sanottavaa; olisitte
peloittavan raakamaisen julma, jos vielä tämän jälkeen ette tuntisi
hiukan sääliä minua kohtaan.

Kunnianhimo ja maine eivät minun sydäntäni kiihoita. Olin päättänyt
viettää elämäni lopun filosofina turvapaikassa, joka minulle
tarjottiin; te olette kaikki nämät kauniit tuumat tuhonnut; tunsin,
että minun olisi mahdotonta elää loitolla teistä, ja hankkiakseni
itselleni tilaisuuden päästä teidän lähellenne päätän matkustaa ja
laadin tuumia, jotka tavallinen kiero onneni varmaankin jälleen tuhoo.
Mutta kun olen määrätty pettämään itseäni harha-ajatuksilla, niin
tahdon antautua ainakin mieluisimman valtaan, ajatella nimittäin teitä;
suvaitkaa osoittaa hyvyyttänne intohimoisesti rakastavalle, joka ei
mitenkään muuten ole rikkonut teitä vastaan kuin että on pitänyt teitä
miellyttävänä; antakaa minulle osoite, jolla voin kirjoittaa teille,
ja sallikaa minun antaa teille osoite niitä vastauksia varten, jotka
suvaitsette minulle lähettää; sanalla sanoen, suokaa säälistä minulle
yksi ainoa toivonsäde, vaikkapa ei muun vuoksi niin lieventääksenne
niitä mielettömyyksiä, joita olen mahdollinen tekemään.

Elkää tuomitko minua täällä ollessani siitä, että niin harvoin haen
seuraanne; en voisi kestää sitä; suokaa sinä aikana minulle edes se
lohdutus, että saan kirjoittaa teille ja saan teiltä vastauksia, muuten
tulen useammin, tapahtukoon mitä tahansa! Asun leski Petitin luona,
Genti-kadun varrella, L'Épée royalissa.


_Rousseau rouva Dupinille_

Huhtikuun 9 p:nä 1743.

Suureksi surukseni näen ansainneeni teidän epäsuosionne, tunnen sen
vaikutuksen silloinkin, kun saan nauttia hyvyyttänne, ja huomaan,
että ainoastaan jalomielisyytenne estää teitä kohtelemasta minua
niin kuin ansaitsisin. Suvaitsevaisuutenne, madame, on tehnyt minut
katuvaiseksi ja halveksumisenne on mieleeni siinä määrin koskenut,
että rohkenen tänään pyytää teiltä armoa, en varmana niinkuin mies,
joka ei ole enää syyllinen, vaan pahoitellen niinkuin mies, joka
katuu olleensa syyllinen. Siinä tilassa, missä nykyään olen, en
luullut panevani enää mitään vaaraan; mutta, madame, nyt tiedän,
että vasta kadotettuani auttavaisuutenne ja kunnioituksenne voin
pitää itseäni todella onnettomana. Olisin valmis mihin ponnistukseen
tahansa voittaakseni ne takaisin; näin puhtaat syyt ovat intoni ja
pyyntöjeni perustuksena. Jos te tämän armollisesti tunnustatte,
niin tyydytykseksenne tiedätte varjelleenne maailman onnettomimman
ihmisen epätoivosta, ja tulevaisuudessa näette kunnioituksestani ja
käytöksestäni, että kunnialle ja kiitollisuudelle herkät mielet voivat
hairahduksensakin muuttaa velvollisuuttaan palvelemaan. Pyydän teitä,
madame, myöskin antamaan anteeksi sen, että kirjoitan teille tämän
kirjeen lähettäen samalla muistokirjoituksen [Muistokirjoitus rouva
Dupinin pojan kasvattamisesta.], jonka suvaitsitte minulta pyytää;
luotan täydellisesti siihen seikkaan, joka sen on aiheuttanut, enkä
pelkää uudelleen joutuvani epäsuosioon. Suvaitkaa, madame, vastauksen
sijasta jälleen suunnata minuun suosiolliset tunteenne, joilla tätä
ennen kunnioititte minua; hyvyytenne on velkapää sitä osoittamaan
onnettomuuteni tähden ja oikeudentuntonne katumukseni tähden. Minulla
on kunnia pysyä syvimmällä kunnioituksella,

                                             Madame,
                                   teidän nöyrimpänä palvelijananne
                                          J-J. Rousseau.


_Rousseau rouva d'Épinaylle_

(Pariisi 1754? 1755?)

Olen levoton, madame, siitä mielentilasta, johon teidät eilen jätin;
antakaa minulle tietoja terveydestänne. Koettakaa jälleen tulla
entisellenne rakkaudesta itseenne ja minuun ja olkaa vakuutettu, että
villi-ihmisenne äreästä muodosta huolimatta tuskin voitte löytää sen
todellisempaa ystävää.


_Rouva d'Épinayn vastaus_

Oi, hyvä jumala, hyvä ystäväni, ette ole äreä! Miten johtuu mieleenne
sellaista ajatellakaan? Elkää kuvitelkokaan minun pitävän teitä äreänä,
ja jos eilen olinkin huonolla tuulella, niin ette te laisinkaan ollut
siihen syypää. Voin tänään paljoa paremmin. Hyvästi; käykää luonani
näinä päivinä.


_Rouva d'Épinay Rousseaulle_

(1755)

Hyvä Jumala! kuinka huolissani olenkaan teidän tähtenne ja kuinka olen
pahoillani, kun en voi pitää teille seuraa! Onkohan se edes totta,
että teiltä ei mitään puutu, ja voinko siihen luottaa, että muistatte
minulle antamanne lupauksen ja tarpeen tullen käännytte puoleeni?
Voin hyvin, mutta voimani palaavat hyvin hitaasti. Hyvästi. Elkää
kirjoittako minulle, jos se teitä uuvuttaa, mutta tahtoisin saada
ainakin varmoja tietoja teistä. Voimani eivät salli minun kirjoittaa
enempää.


_Rouva d'Épinay Rousseaulle_

(1755)

Olen miettinyt, rakas Rousseau, niitä perusteita, joiden nojalla
voisitte teille tehtyihin tarjouksiin suostua tai ne hyljätä. Jos
lähdette Genèveen, niin minne sijoitatte neiti Levasseurin ja hänen
äitinsä. Näiden esteiden voittaminen on hyvin helppoa. Minä otan
heidät huostaani siksi, kunnes tiedätte, voitteko Genèveen kotiutua
ja voitteko jäädä sinne pysyväisesti asumaan. En millään tavoin tahdo
teitä johdattaa päätöksen tekemiseen. Olisin ehkä päätöksissäni ja
neuvoissani liian puolueellinen. Tahdon ainoastaan poistaa esteet; te
saatte itse kaikesta päättää. Jos kieltäydytte, olette minulle sanonut,
täytyy teidän kuitenkin lähteä Pariisista, koska teillä ei ole varoja
jäädäksenne sinne. Tässä tapauksessa on minulla pieni talo annettavana
käytettäväksenne. Olette usein minun kuullut puhuvan Ermitagesta, joka
on Montmorencyn metsän reunassa; se sijaitsee hyvin kauniilla paikalla.
Siinä on viisi huonetta, keittiö, kellari, tynnyrinalan suuruinen
vihannespuutarha, lähde, ja metsä on puistona. Rakas ystävä, voitte
vapaasti tätä asuntoa käyttää, jos päätätte jäädä Ranskaan.

Muistan teidän sanoneen minulle, että jos teillä olisi sadan pistolin
[Pistoli = kymmenen frangia.] suuruiset korot, ette menisi minnekään
muualle. Toivottavasti olette siitä vakuutettu, että mielelläni tekisin
jotain, jotta teidän olisi hyvä olla. Jo kauan sitten aijoin keksiä
keinon hankkiakseni teille tämän elinmuodon, jo ennen kun tiesinkään
toiveenne supistuvan siihen. Teen teille nyt seuraavan ehdotuksen:
sallikaa minun liittää viimeisen kirjanne palkkioon se, mitä puuttuu
sadasta pistolista; järjestän kaikki aivan niinkuin itse haluatte.
Onhan tämä ehdotus niin vähäpätöinen, että se ei voi olla teille
vastenmielinen. Tahtoisin ehdottaa vielä yhtä ja toista Ermitagessa
oleskelunne suhteen, mutta nämät yksityisseikat ovat niin pitkiä, etten
voi niitä teille kirjoittaa. Siis, hyvä ystäväni, miettikää asiaa ja
olkaa vakuutettu siitä, että minulle on pääasia ainoastaan se päätös,
jonka kautta tulette onnellisimmaksi. Annan arvon ystävyydellenne ja
seurallenne, mutta luulen, että ystäviään tulee rakastaa pääasiassa
heidän itsensä tähden.


_Rousseaun vastaus_

Asiani herra Tronchinin kanssa eivät ole vielä loppuun suoritetut ja
minulle osoittamanne ystävyys panee sen tielle esteen, joka näyttää
entistään vaikeammalta. Olette ottanut varteen enemmän sydämenne
äänen kuin varallisuutenne ja minun mielialani, tehdessänne tuon
tarjoumuksen. Tämä tarjous sai sydämeni aivan jäykistymään. Kuinka
vähän ymmärrättekään omia etujanne, kun ystävästä tahdotte tehdä
palvelijan, ja kuinka huonosti tunnettekaan sieluni sisimmän olemuksen
luullessanne sellaisten perusteitten vaikuttavan minuun. Miten elän ja
miten kuolen, se ei tuota minulle mitään vaikeuksia, mutta se epäilys,
joka mielessäni liikkuu tuskaa tuottavana, on kysymys siitä, miten
voin tehdä itseni täydellisimmin riippumattomaksi sinä aikana, joka
minulla vielä on elettävänä. Tehtyäni kaiken voitavani saavuttaakseni
tämän riippumattoman aseman en sitä löytänytkään Pariisissa. Etsin sitä
entistään innokkaammin, ja vuoden ajan on minulle tuottanut tuskia
se, etten voi päättää, missä sen varmimmin voin löytää. Tätä kiivasta
ristiriitaa en voi enää kauaakaan kestää; seitsemän tai kahdeksan
päivän päästä olen tehnyt päätökseni, mutta olkaa vakuutettu siitä,
että päätökseeni eivät vaikuta ulkonaiset edut, sillä en koskaan ole
pelännyt leivän minulta puuttuvan, ja tiedänhän, miten tarpeen tullen
voi olla sitä paitsikin.

En yleensä kieltäydy kuulemasta, mitä teillä on minulle sanottavaa,
kunhan vain muistatte, etten ole ostettavissa ja että tunteeni, jotka
nyt ovat kalliimmat kuin se rahamäärä, mikä niistä tahdotaan maksaa,
pian laskeutuvat alapuolelle sen hinnan, mikä niistä ollaan valmiit
suorittamaan. Unohtakaamme siis molemmat, että tästä asiasta on ollut
puhettakaan.

Mitä teihin persoonallisesti tulee, niin en epäilekään sydämenne
tuntevan ystävyyden arvoa, mutta minulla on syytä uskoa, että teidän
ystävyytenne on minulle paljoa tärkeämpi kuin minun teille, sillä te
voitte saavuttaa korvauksia, jotka minulta puuttuvat ja joista olen
ainiaaksi luopunut.


_Rouva d'Épinayn vastaus_

Minun täytyi kirjeellenne nauraa, niin kummalliselta se tuntui, mutta
sitten olin teidän tähtenne pahoillani, sillä ainoastaan äkäpäinen
ihminen voi suuttua ehdotuksista, jotka johtuvat teille sangen tutusta
ystävyydentunteesta, ja otaksua, että olisin niin typerän ylpeä, jotta
hankkisin itselleni palvelijoita. En tiedä, mitä nuo korvauksetkaan
olisivat, jos ystävyyden erotatte syrjään.

Neuvon teitä olemaan tekemättä mitään päätöksiä, sillä ette näytä
kykenevän oikealla tavalla arvostelemaan, mikä on omaksi eduksenne.
Hyvästi, rakas Rousseau.


_Rousseaun vastaus_

Kiiruhdan kirjoittamaan teille pari riviä, sillä en voi sallia, että
olette minulle suuttunut ja olette lauseeni väärin käsittänyt.

Käytin sanaa palvelija ainoastaan siitä alennustilasta, johon sieluni
luopuessaan periaatteistaan ehdottomasti joutuu. Luulin meidän
ymmärtävän toisiamme paremmin kuin olemmekaan tehneet. Täytyykö
sellaisia asioita selittää, kun ajattelee ja tuntee sillä tavoin kuin
me teemme? Riippumattomuus, jota tarkoitan, ei tarkoita työtäni;
leipäni minä kyllä ansaitsen; se tuottaa minulle tyydytystä; mutta minä
en tahdo mitään lisävelvollisuuksia.

Tahdon kyllä mielelläni kuulla ehdotuksianne, mutta olkaa jo heti
alussa varma siitä, että hylkään ne, sillä teette ne joko ilmaiseksi
tai liitätte niihin ehtoja, enkä tahdo kumpaakaan. En koskaan luovu
osastakaan vapauttani, en elatukseni enkä minkään henkilön vuoksi.
Tahdon tehdä työtä, mutta oman mieleni mukaan, ja tahdon olla
tekemättäkin mitään, jos niin haluan, eikä kellään ole syytä muistuttaa
siitä, lukuunottamatta vatsaani.

Minulla ei ole mitään lisää sanottavaa noista korvauksista; kaikki
katoo kerran, mutta oikea ystävyys pysyy, ja se on suloinen tunne,
johon ei liity katkeruutta ja joka ei lopu. Oppikaa sanakirjani
paremmin, ystäväni, jos tahdotte että ymmärrämme tosiamme. Uskokaa
minua, että lauseillani harvoin on tavallinen sisältö; sydämeni aina
puhuu teidän kanssanne, ja ehkä jonain päivänä huomaatte, että se puhuu
toista kieltä kuin muiden. Näkemiin asti -- huomiseen.


_Rousseau rouva d'Épinaylle_

Maaliskuu 1756.

Vihdoinkin olen päättänyt, madame, ja voittehan arvata, että te olette
saanut voiton. Tulen siis pääsiäiseksi Ermitageen ja jään sinne niin
kauaksi kuin siellä viihdyn ja te minua suvaitsette; sen pitemmälle
en ole mitään järjestänyt. Huomenna tulen luoksenne ja puhelemme
keskenämme; mutta pitäkää se salassa niinkuin tähänkin asti.

Oikein vapisen ajatellessani muuttamista ja sen yhteydessä olevia
vaikeuksia. Kuinka onneton onkaan ihminen ollessaan näin rikas! Puolet
omasta itsestäni täytyy minun jättää Pariisiin, vaikka te ette siellä
enää olisikaan; tähän toiseen puoleen kuuluu tuoleja, pöytiä, kaappeja
ja kaikkea sitä, mitä ei minun tarvitse liittää siihen, jolla olette
linnan kalustanut.

Huomiseen!


_Samalle_

Ermitage, lokakuu 1756.

Olen kärsimätön ja tahtoisin lähteä asunnostani riitelemään teidän
kanssanne, mutta minun täytyy kuitenkin pysyä huoneessani hammassäryn
tähden, joka saattaa minut aivan epätoivoon. Lähettäkää siis minulle
tietoja itsestänne, koska en voi niitä itse käydä noutamassa, mutta
olkaa vakuutettu siitä, etten jätä käyttämättä hyväkseni ensimäistä
päivää, jona voin lähteä huoneestani. Toivon teidän jälleen tulleen
voimiinne ja silloin näkeväni kasvoillanne ja silmissänne tuon ilmeen,
jonka edessä herra de Saint-J:n ja niin monen muun on hankala olla.


_Samalle_

Ermitage, marraskuu 1756.

Tänään voin paljoa paremmin, mutta voin vasta ensi viikolla tulla
luoksenne; ylpeänä tulen jalkaisin, sillä koko tuo vaunulaitos
harmittaa minua, aivan kuin minulla ei olisi jalkoja tullakseni teidän
luoksenne. Ette sano minulle mitään itsestänne; toivottavasti neiti
Levasseur tuo minulle hyviä tietoja teistä. Hyvästi, madame.


_Rousseau rouva d'Houdetotille_

Sophielle

Ermitage, kesäkuu 1757.

Tahdon, Sophie, sinun vääryyttä harjoittavaa sydäntäsi soimata, jotta
minäkin olisin sinulle säälimätön. Miksi armahtaisin sinua, kun sinä
riistät minulta ymmärrykseni, kunniani ja elämäni? Miksi antaisin
päiviesi rauhallisesti kulua, kun sinä teet päiväni sietämättömiksi?
Jos olisit pistänyt tikarin sydämeeni, niin et olisi ollut niin julma
kuin lennättäessäsi tuon kohtalokkaan nuolen, joka minut surmaa. Katso,
mitä olin ja mitä minusta on tullut: katso, miten minut nostit ja miten
olet alentanut. Kun suvaitsit olla omani, silloin olin enemmän kuin
ihminen; minut hyljättyäsi olen kuolevaisista kurjin; olen kadottanut
sieluni, henkeni, rohkeuteni; yhdellä sanalla riistit minulta kaikki.
Kuinka saatoit sillä tavoin hävittää mitä itse olit rakentanut? Miten
rohkenet riistää kunnioituksesi mieheltä, jota hyvillä töilläsi olet
kunnioittanut? Oi, Sophie, minä vannotan sinua, elä häpeä ystävää,
jonka itsellesi valitsit. Oman maineesi tähden vaadin sinulta tilitystä
minun suhteeni. Enkö ole sinulle kuuluvaa omaisuutta? Etkö sitä ottanut
huostaasi? Et voi enää siitä päästä vapaaksi, ja kun minä kuulun
sinulle sinun tahtomattasi ja minun tahtomattani, niin salli minun edes
ansaita se, että olen omasi. Muistele noita onnellisia aikoja, jotka
tuskakseni eivät koskaan mielestäni haihdu. Tuo näkymätön tuli, jonka
kautta sain uuden elämän, arvokkaamman kuin tämä on, antoi sielulleni
ja aistimilleni koko nuoruuden voiman uudelleen. Tunteitteni vilkkaus
kohotti minut sinun luoksesi. Kuinka usein sydämesi, jonka rakkaus
toiseen mieheen täytti, värisi minun rakkauteni vaikutuksesta? Kuinka
usein oletkaan pensaikossa kosken luona minulle lausunut: "Te olette
hellin rakastaja, mitä voin kuvitella; ei, ei koskaan mikään mies ole
rakastanut sillä tavoin kuin te." Mitä riemua tunsin kuullessani tämän
tunnustuksen huuliltasi! Minun ei tarvinnut sitä epäillä, sillä se
vastasi rakkauteni hehkuvaa tulta. Ja miksi soimaisit itseäsi? Missä
suhteessa olit syyllinen? Missä suhteessa uskollisuus tuli loukatuksi
niiden hyvyydenosoitusten kautta, jotka jättivät sydämesi ja aistimesi
aivan rauhallisiksi? Jos olisin ollut nuorempi ja miellyttävämpi, niin
olisi kiusaus ollut voimakkaampi; mutta kun sen voitit, niin miksi sitä
katuisit? Miksi muuttaisit menettelytapasi, kun sinulla on niin monta
syytä olla itseesi tyytyväinen? Oi, kuinka rakastettusikin ylpeilisi
lujuudestasi, jos hän saisi tietää, mitä se on saanut kestää! Jos
sydämesi ja minä yksinään ovat lujuutesi todistajina, niin minähän
yksinään olen sen kautta nöyryytetty. Olinko sen arvoinen, että sinussa
olisi herännyt kaipaus minuun? Mutta kaipaus syntyy usein vasten
tahtoamme, ja sinä olet aina osannut voittaa sen. Mikä rikos on toisen
rakkauden kuuntelemisessa, ellei siinä ole sitä vaaraa, että alkaa
tuntea samaa? Sen sijaan, että rakkauteni olisi entisen tunteesi,
tukahuttanut, kiihoittikin se sitä. Oi, jos milloinkaan olit hellä
ja uskollinen, niin etkö sitä ollut noina suloisina hetkinä, jolloin
kyyneleeni toisinaan saivat kyyneleesi virtaamaan, jolloin sydämiemme
purkaukset toisiaan vahvistivat, jolloin vastaamatta ymmärsimme
toisiamme, jolloin rakkautesi minun rakkauteni ilmaisujen vaikutuksesta
kasvoi?

Rakkaus on kaikki kadottanut tuon kummallisen muutoksen johdosta, jota
koetat turhilla tekosyillä peittää. Se on kadottanut tuon jumalaisen
innostuksen, joka sinut silmissäni nosti oman itsesi yläpuolelle,
jolloin suosionosoitustesi kautta olit hurmaava, vastustuksesi
tähden ylevä, ja hyvyydelläsi lisäsit kunnioitustani ja ihailuani.
Olet kadottanut tuon suloisen luottamuksen, jonka vaikutuksesta
saatoit uskoa kaikki sydämesi tunteet sinua rakastavalle sydämelle.
Meidän keskustelumme olivat liikuttavia, pysyväinen hellyys täytti
sen suloisuudellaan. Sinä pidit kiihkeistä tunteenpurkauksistani,
vaikkakaan et minua rakastanut, ja minä kuuntelin mielelläni sinun
puhuvan tunteistasi toista armasta olentoa kohtaan; niin kalliita
ovat tunteenilmaisut ja sääli, vaikka eivät ne kohdistukaan meihin!
Ei, vaikka minä olisinkin ollut tuo rakastettu, niin tuskin olisin
voinut elää sitä suloisemmassa tilassa, ja olen vakuutettu siitä, että
rakastetullesikaan et voi mitään sen liikuttavampaa sanoa kuin mitä
minulle tuhansia kertoja päivässä hänestä lausuit. Millaiseksi tuo
aika, tuo onnellinen aika onkaan muuttunut? Kankeus ja ujous, suru
ja äänettömyys täyttävät nyt keskustelumme. Kaksi vihollista, kaksi
ventovierasta ihmistä ei voisi hillitymmin elää yhdessä kuin kaksi
sydäntä, jotka olivat luodut rakastamaan toisiaan. Pelon kahlehtima
sydämeni ei enää uskalla antaa kalvavan tulensa tulla ilmoille;
säikytetty sieluni vetäytyy arkana piiloon; tuska painaa kaikki
tunteeni alas. Tässä kirjeessä, jota kylmillä kyynelillä kostutan, ei
ole mitään siitä pyhästä tulesta, joka armaampina hetkinä kynästäni
virtasi. Jos hetkisen olemme kahden niin suuni tuskin uskaltaa lausua
tunnetta, joka mieltäni painostaa; surullinen, tyytymätön ilmeenne
karkoittaa sen sydämeen takaisin. Kasvojenne ilme ei sano enää minulle
mitään. Oi, eikö se selvästi osoita, että enää ette viihdy seurassani,
kun ette enää puhu hänestä, jota rakastatte? Oi, puhukaa minulle aina
hänestä jotta seurani tuottaisi teille tyydytystä!

Oi, Sophie, helpompi teidän on muuttaa mielenne kuin sitä minulta
salata. Elkää enää tuoko esiin valheellisia puolustuksia, jotka eivät
minuun vaikuta. Olot voivat pakoittaa teidät varovaiseksi, enkä minä
sitä olekaan valittanut, mutta niin kauan kuin sydän ei muutu, pysyy
sen kieli aina samana, vaikka olot muuttuisivatkin, ja jos viisaus
pakoittaa teidät harvemmin kohtaamaan minut, niin kuka pakoittaa
teidät seurustellessanne minun kanssani hylkäämään tunteen puhetavan
ja turvautumaan välinpitämättömyyden puhetapaan? Oi, Sophie, Sophie,
voitko väittää, että rakastettusi nyt on sinulle kalliimpi kuin
silloin, jolloin suvaitsit minua kuunnella ja minua sääliä, ja jolloin
vuorostasi sait mieleni heltymään kertoessasi intohimostasi häneen.
Sinä jumaloit häntä ja sallit itseäsi jumaloitavan; sinä huokasit
toisen tähden, mutta minun suuni ja minun sydämeni saivat ottaa
huokauksesi vastaan. Et tarpeettomasti soimannut itseäsi siitä, että
häneltä salasit keskustelut, joista rakkaudellesi oli vain hyötyä.
Rakkautesi lumous kasvoi ystävyyden vaikutuksesta; se uhraus, minkä
teit luopumalla nautinnosta, tuotti uskollisuudellesi vain kunniaa.
Vastustuksesi ja arvelusi merkitsivät hänelle vähemmän kuin minulle.
Kun kiihkeimmän intohimoni purkaukset herättivät sinussa sääliä, niin
kysyivät levottomat silmäsi, eikö tämä säälisi lopettaisi sinua kohtaan
tuntemaani kunnioitusta, ja ainoa ehto, minkä liitit ystävyytesi
osoituksiin, oli se, etten koskaan lakkaisi olemasta ystäväsi.

Lakkaisi olemasta ystäväsi! Rakas, hurmaava Sophie, elää, eikä enää
sinua rakasta -- Onko sellainen tila sielulleni mahdollinen? Oi, miten
olisinkaan voinut riistää sydäntäni vapaaksi sinusta, kun rakkauden
kahleisiin liitit kiitollisuuden suloiset siteet! Vetoan suoruuteesi.
Sinä, joka näit tämän huumauksen, nämät kyyneleet, tämän kiihkon,
tämän haltioitumisen, ja itse sait aikaan kaiken sen, mikä ei ollut
määrätty ketään kuolevaista varten, sano, olenko suosiotasi nauttinut
sellaisella tavalla, että ansaitsin sen kadottaa? En suinkaan,
riistääksesi sen minulta vetosit julmana siihen, kuinka se muka tuottaa
minulle huolia. Olen kyllä nyt tuhat kertaa enemmän sinuun rakastunut,
mutta olen tullut kunnioittavammaksi, nöyremmäksi, huomaavammaksi,
jotta en sinua enää koskaan loukkaisi. Kuinka saattoi hellä sydämesi,
nähdessään minun edessäsi vapisevan, päättää käyttää aseena minua
vastaan omaa intohimoani ja syöstä minut turmioon, kun ansaitsinkin
tulla onnelliseksi?

Hyvyytesi ensimäinen palkinto oli siinä, että opetit minut voittamaan
rakkauteni sen omalla avulla, uhraamaan kiihkeimmät toiveeni oman
rakkauteni tähden, ja uhraamaan onneni sinun rauhaasi varten. En tahdo
muistuttaa, mitä tapahtui puistossasi ja huoneessasi, vaan tunne, miten
suloutesi vaikutus herätti minussa kaipauksen saada sinut omistaa,
muistele Mont-Olympea, muistele lyijykynällä tammeen kirjoitettuja
sanoja. Olisin voinut ne puhtaimmalla verelläni kirjoittaa, enkä voi
sinua nähdä enkä sinua ajatella, ilman että rakkauteni uudelleen
leimahtaa. Tuosta ihanasta hetkestä alkaen, jolloin annoit minun
tuntea, mitä nautintoa säälitty, vastaamatta jäänyt rakkaus voi
tuottaa, tulit minulle niin kalliiksi, etten enää uskaltanut sinun
vahingoksesi olla onnellinen, ja että yksi ainoa epäävä liikkeesi
olisi hävittänyt mielettömän unelmani. Sitä viattomampana olisin
antautunut tuon armaan mielentilan valtaan, johon olet minut saattanut;
ne koetukset, joiden alaisiksi olin voimasi saattanut, olisivat
tehneet minut varovaisemmaksi; enkä enää olisi valmistanut sinulle
taisteluja, jotka tätä ennen tein sinulle liian helpoiksi. Minä vaadin
liian paljon suosiotasi ja sääliäsi; oi, mitä sanonkaan itselleni
muuta, kuin että rakastin liian paljon osatakseni onneni säilyttää!
Olen tehnyt kaikki täyttääkseni asettamasi ankarat vaatimukset; olen
kaiken toimintani sen mukaan sovelluttanut, ja ellen voinut samalla
lailla rajoittaa katseitani, puheitani ja kiivasta kaihoani, niin
mistä muusta voit minua soimata kuin siitä, että sinua miellyttääkseni
sitouduin täyttämään enemmän kuin mitä ihmisvoimat voivat kestää!
Sophie! Kolmenkymmenen vuoden ajan rakastin hyvettä! Ah! luuletko, että
sydämeni jo on tottunut rikoksiin? Ei, omantunnonvaivani ovat yhtä
suuret kuin intohimoiset tunneilmaukseni; se selittää kaiken; mutta
miksi tämä sydän antautui niiden pienien suosionosoitusten valtaan,
joita minulle jaoit, kun sen peloittava ääni esti minua tekemästä
mitään rohkeampaa hyökkäystä? Sinä, sinä, joka näit hairahdukseni,
huomasit, kuinka jo silloinkin olentosi oli minulle pyhä! Eivät koskaan
uskaltaneet kiivaimmat toiveeni, hellimmät rukoukseni pyytää sinulta
korkeinta onnea, vaan minua pidätti säikähtyneen sieluni sisäinen
huudahdus. Tämä peloittava ääni, joka ei petä, sai minut vapisemaan
ajatellessanikin, että valapattoisuudella ja uskottomuudella likaisin
sen olennon, jota rakastan ja jonka tahdoin nähdä yhtä täydellisenä
kuin kuvasi, jota kannan sydämessäni, ja jonka niin monesta syystä
täytyy pysyä loukkaamattomana. Olisin luopunut koko maailmasta
saadakseni hetkenkään nauttia onnea, mutta halventaa sinut, Sophie, ei,
ei, se ei ole mahdollista, ja rakastan sinua niin paljon, etten koskaan
voisi ottaa sinua omakseni, vaikkakin se olisi vallassani. Osoita
siis hänelle, joka yhtä paljon kuin sinäkin mainettasi kunnioittaa,
hyviätekoja, jotka eivät tätä mainetta loukkaa. En tahdo puolustaa
itseäni sinun enkä itseni edessä; soimaan itseäni kaikesta siitä,
mitä sinulta pyydän. Jos kysymys olisi ollut ainoastaan oman itseni
voittamista, niin olisi voiton kunnia ehkä antanut minulle voimia sen
saavuttamiseen, mutta jos rakastamansa olennon tuntema inho pakoittaa
kaikesta siitä luopumaan, mistä vapaaehtoisesti olisi pitänyt luopua,
ah! sitä ei herkkä mieli voi tuskatta kantaa. Koko voiton palkinto on
kadonnut, niin pian kuin voitto ei ole vapaaehtoinen. Ellei sydämesi
minulta mitään ottaisi, niin kuinka kieltäytyminen olisikaan sydämeni
arvoista. Jos koskaan voin parantua, niin tapahtuu se vasta silloin,
kun minun tarvitsee ainoastaan enemmän hillitä intohimoani. Olen
syyllinen, tunnen sen selvästi, mutta lohdutan itseäni sillä, että sinä
olet viaton. Myöntyväisyys, joka ei ole sydämesi mukainen, mitä se
onkaan mielestäsi muuta kuin säälin aiheuttama teko, joka ensimäisen
koetuksen aikana tulee vaaralliseksi ja on yhdentekevää sille, joka sen
kerran on voittanut. Oi, Sophie! tällaisten armaitten hetkien jälkeen
on ikuisen eron ajatus kamala sille, joka valittaa, kun ei enää voi
sinun kanssasi olla eroittamattomasti yhteen liittynyt. Näinkö siis
käy? Helliä katseitasi ei enää vaivuta armas häveliäisyys, joka minut
huumasi? Näinkö siis käy? Palavat huuleni eivät enää suudelmillani
laske sieluani sydämellesi? Näinkö siis käy? En enää siis saa tuntea
tuota taivaallisen lumoavaa hetkeä, tuota nopeasti kuluttavaa tulta,
joka nopeammin kuin salama... kuvaamaton, kuvaamaton hetki! Mikä sydän,
mikä ihminen, mikä jumala, on voinut tunteellaan sinut omistaa ja
sinusta voi luopua?

Katkerat, armaat muistot! Jätättekö koskaan aistimeni ja sydämeni
rauhaan? Eivätkä teidän jälleen herättämänne nautinnot ole koskaan
niitä, joiden katoamista eniten suren. Vaan ei, Sophie, minulla oli
vielä armaampiakin, joiden kautta toiset vasta oikean arvonsa saivat,
sillä ne olivat niiden takeena. Oli aika, jolloin ystävyyteni oli
sinulle kallis ja jolloin osasit sitä minulle osoittaa. Vaikka et
olisikaan minulle mitään sanonut, vaikka et olisikaan hellyyttäsi
osoittanut, niin herkkä, varma tunne todisti minulle, että pidit
minusta. Sydämeni etsi sinua, eikä sinun sydämesi karkoittanut minua
luotaan. Kaikkein hellimmän rakkauden ilmaisut eivät sinua millään
tavoin loukanneet. Kun niin innokkaasti etsit minua, niin olisi
siitä voinut päättää, että kaipasit minua, ellet minua saanut nähdä;
silmäsi eivät karttaneet minua, eivätkä niiden katseet olleet kylmiä,
kävellessämme etsit käsivarttani; et sellaisella huolella koettanut
suloista olentoasi minulta salata, ja kun huuleni uskalsivat huulillesi
painua, niin tunsin ainakin muutaman kerran, miten ne vastasivat.
Et rakastanut minua, Sophie, mutta otit rakkauteni vastaan, ja minä
olin onnellinen. Kaikki on loppunut, en ole enää mitään, ja kun
tunnen olevani seurassasi vieras, vastenmielinen ja häiritsevä,
niin mennyt onneni tuottaa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin
nykyinen tuskanikin. Ah! ellen olisi nähnyt sinua heltyneenä, niin
lohduttaisin itseäni pitämällä sinua kylmäkiskoisena ja tyytyisin
sinua salassa jumaloimaan; mutta nyt näen käden, joka teki minut
onnelliseksi, repivän sydäntäni, ja näen hänen, joka sanoi minua
armaimmaksi ystäväkseen, unohtavan minut! Oi, sinä, jolla on niin suuri
vaikutusvalta minuun, opeta minua kestämään tätä kamalaa tilaa, tai
vaihda se toiseksi tai salli minun kuolla! Näin tuskat, jotka kohtalo
minulle valmisti, ja lohdutin itseäni nähdessäni niissä sinun ilosi.
Olen oppinut kantamaan vastoinkäymisiä maailmassa, mutta kun sinä ne
aiheutat, niin kuinka sen voin tehdä? Pakenet tätä seutua paetaksesi
minua, rakastettusi palaa kohta, kunnoton sisaresi juonittelee,
talvi eroittaa meidät, sairauteni tulee pahemmaksi, nuoruuteni
katoaa, samalla kun sinun on kukoistuksessansa, kaikki tämä yhdessä
riistää kaikki toivoni; mutta mikään muu kuin halveksumisesi ei
riistä minulta rohkeuttani. Jos sydämeni olisi löytänyt lohdutuksen,
niin halveksisin aistimieni nautintoa tai ainakin luopuisin niistä;
jos sinä minua säälisit, niin en enää olisi säälittävä. Auta minua
pettämään omaa itseäni, kärsivä sydämeni ei vaadi mitään muuta;
itse koetan taukoamatta kuvitella itselleni, että sinulla vielä
olisi minua kohtaan sama hellä tunne, jota sinulla ei enää olekaan.
Väkivaltaisesti koetan kaikkea, mitä minulle sanot, selittää itselleni
eduksi; omat tuskani miellyttävät minua, kun huomaan niiden saaneen
sinut heltymään. Kun en voi sinulta vaatia todellista kiintymyksen
merkkiä, niin vähäpätöinenkin seikka riittää luomaan kuviteltuja.
Viime kerran kohdatessamme, jolloin kaiken suloutesi toit esiin
herättääksesi minussa uuden hehkun, katsahdit tanssin aikana pari
kertaa minuun. Kaikki liikkeesi painuivat syvälle sieluuni, kiihkeät
katseesi piirsivät mieleeni jokaisen askeleesi; sydämeni huomasi
jokaisen liikkeesi, ja kun olit voittosi kukkuloille tullut, silloin
tämä heikko sydän kuvitteli, että olin ajatuksissasi. Tunnoton, anna
minulle takaisin ystävyys, joka minulle on niin kallis; sinä tarjosit
sen minulle ja minä otin sen vastaan; sinulla ei ole enää oikeutta
riistää sitä minulta. Ah, jospa näkisin sinussa todellisen säälin
merkkiä, jollei tuskani olisi sinulle vastenmielinen, jos loisit minuun
hellän katseen, jos käsivartesi kietoisit kaulaani, painaisit minut
poveasi vastaan, jos hellä äänesi huoaten kuiskaisi minulle: _Onneton,
kuinka sinua säälin!_ -- niin silloin olisit minua todella lohduttanut,
sieluni saavuttaisi jälleen voimansa ja olisin jälleen sen arvoinen,
että suvaitset minua seurassasi.


_Rousseau rouva d'Épinaylle_

Marraskuun 23 p:nä 1757.

Jos tuskasta voisi kuolla, niin en enää olisi elossa, mutta olkoon
kuinka tahansa, olen tehnyt päätöksen. Ystävyys meidän välillämme
on loppunut, madame; mutta ystävyydellä, joka on loppunut, on vielä
oikeuksia, joita kyllä osaan pitää kunniassa. En ole unohtanut minua
kohtaan osoittamaanne hyvyyttä ja voitte olla varma siitä, että tunnen
kaikkea sitä kiitollisuutta teitä kohtaan, mitä voi tuntea sitä
henkilöä kohtaan, jota ei enää saa rakastaa. Kaikki muut selitykset
olisivat hyödyttömiä. Tuomarinani on omatuntoni ja vetoan teidän
omaantuntoonne.

Olin tahtonut jättää Ermitagen ja minun täytyi se tehdä; mutta
väitetään, että minun täytyy jäädä kevääseen asti, ja kun ystäväni sitä
tahtovat, niin jään sinne, jos te siihen suostutte.


_Rouva d'Épinay Rousseaulle_

Joulukuun 4 p:nä (1757).

Annettuani useiden vuosien aikana teille kaikenlaisia todistuksia
ystävyydestäni ja osanotostani voin teitä vielä vain sääliä. Olette
hyvin onneton. Toivon, että omatuntonne tulee olemaan yhtä rauhallinen
kuin minunkin on; se on välttämätöntä elämänrauhallenne.

Kun tahdotte jättää Ermitagen ja kun teidän täytyy se tehdä, niin
ihmettelen, miksi ystävänne ovat teitä pidättäneet; _minä_ en koskaan
tiedustele ystäviltäni mikä on velvollisuuteni, eikä minulla ole enää
mitään sanottavaa teidän velvollisuuksistanne.



Ugo Foscolo


_Ugo Foscolo Isabella Roncionille_

1799.

Velvollisuuteni, kunniani ja ennen kaikkea sallimukseni pakoittavat
minut lähtemään. Palaan ehkä; elleivät tuskani ja kuolema ikuisesti
pidätä minua poissa tuosta pyhitetystä seudusta, niin palaan
hengittämään samaa ilmaa sinun kanssasi ja minun luuni tulevat
lepäämään samassa maassa, jossa sinä olet syntynyt.

Olin päättänyt olla sinulle enää kirjoittamatta ja sinua enää
kohtaamatta. Mutta... ei, minä en tahdo sinua uudelleen nähdä. Salli
minulle vain nämät viimeiset pari riviä, jotka kyynelilläni kostutan.
Lähetä minulle kuvasi joskus ja jonnekin. Jos sinussa ystävyyden ja
säälin tunne puhuu minun onnettoman hyväksi, niin elä kiellä minulta
tätä suosiota, joka olisi lääke kaikkiin tuskiini. Tuolla onnellisella
nuorukaisella, joka sinua rakastaa, ei voi olla mitään sitä vastaan.
Häntä rakastetaan ja hän itkee. Siitä hän voi kuvitella, kuinka paljoa
onnettomampi minä olen kuin hän, joka voi sinut nähdä, kuulla äänesi ja
voi yhdistää kyyneleensä sinun kyyneliisi, jota vastoin minä tuskan ja
intohimon kamalien mielikuvien täyttäminä hetkinä, kyllästyneenä koko
maailmaan, epäillen kaikkia, synkän orpouden mielialan vallassa, toinen
jalkani haudassa, voin pysyä pystyssä ainoastaan sen kautta, että yöt
ja päivät suutelen sinun pyhää kuvaasi; ja sitten sinä etäältä annat
minulle voimaa ja rohkeutta kestämään vielä elämääni. Kun kuolen, niin
tahdon murtuvan katseeni suunnata sinuun; sinun on oleva viimeinen
huokaukseni, sinut otan mukaani hautaan, mukaani... povelleni...

Voi minua, pidin itseäni voimakkaampana kuin olenkaan. Jumalan
armeliaisuuden nimessä, elä kiellä minulta tätä lohdutusta. Lähetä se
Niccolinille. Ystävyys keksii aina keinot ja tiet.

Kun kuolen, niin tulee hän sen säilyttämään kalliina, arvokkaana
muistona kauneudestasi ja hyveistäsi. Hän on aina itkien muisteleva
onnettoman ystävänsä viimeistä, onnetonta, ikuista rakkautta.

Jää hyvästi, jää hyvästi. En voi enää jatkaa.

Suutele Cecchinoa [Isabellan veli Francesco] minun nimessäni. Kirjoitan
tämän sinulle itkien aivan kuin lapsi.

Jää hyvästi.

Muista joskus minua.

Minä rakastan sinua, olen sinua aina rakastava ja aina oleva onneton.

Jää hyvästi.

                                                 Ystäväsi Ugo.


------lle.

1799.

Kello viisi. -- Minä matkustan pois, katkeruus sydämessäni ja tietäen,
etten koskaan enää näe teitä. -- Toivon, että tuo taivaallinen nainen
ei ole minulle suutuksissaan, ja että Isabellan sääli seuraa onnetonta
siihen kurjuuteen, joka häntä ehkä odottaa. Kuinka voisivat tuskani
löytää lievitystä maassa, jossa en voi häntä nähdä enkä kuulla hänen
ääntään? Ainoana tehtävänäni tulee olemaan itkien häntä muistella...
vaikka olenkin hänet toivottomasti kadottanut.

Vaikka palaisinkin Firenzeen, niin ei minulla olisi rohkeutta häntä
kohdata? Ei, ei, tahdon mieluummin kuolla, kuin saatan kyyneleenkään
valumaan hänen silmistään. -- Olen vain ollut niin varomaton, että olen
sinulle tunnustanut intohimoni ja sanonut sinulle... Oi, minun rakas
ystävättäreni! Kyynelsilmin rukoilen sinua olemaan vaiti tästä asiasta.
Sääli minun nuoruuttani, onnetonta kohtaloani ja sydän raukkaani.
Vaikene, jos sen parempana pidät, vaikene kokonaan; elä lausu
sanaakaan, elä edes hänellekään. Olen vain lapsi! enhän eilisiltana
itsekään sitä uskaltanut tehdä?... ja hän?... Ja tätä ajatellessani
tunnen, mitä erottuani hänestä olen kadottanut.

Hän on morsian... ja vaikka ei hän sitä olisikaan, niin en kuitenkaan
uskaltaisi kättäni tarjota tytölle, joka olisi minua rikkaampi.
Hienotunteisuus tässä asiassa voittaisi rakkauteni -- mutta seurauksena
siitä olisi vain se, että vaipuisin hautaan sitä aikaisemmin. Jää
hyvästi, jää hyvästi! anna minulle anteeksi. Polta, sitä pyydän, kaikki
kirjeeni. Kirjoita minulle. Luota kaikessa Niccoliniin; anna hänelle
vastauksesi; niin pian kuin mahdollista.

Tervehdi tuhat kertaa tuota jumalallista tyttöä. Pyydä häntä minun
nimessäni rakasta Cecchinoa syleilemään, tuhat kertaa suutelemaan
ja kuivaamaan ne kyyneleet, jotka hän ehkä yksinään vuodattaa minua
muistellessaan.

Sunnuntaina odotan sinua Arnon rannalla. Jos Firenzessä olen, niin
menen sinne.

Kirjoitan hyvin huonosti! Jää hyvästi. Onko hän ollut minulle vihainen?
Ei, ei. Sinä sanoit minulle, että hän oli minun tähteni itkenyt ja...

Jää hyvästi, jää hyvästi! Anna minulle anteeksi. Elä unhoita minua.
Olen onneton, todellakin onneton; en ehkä näe häntä enää uudelleen.

Ehkä minun tulisi sinulle sanoa: minä olen... mutta jätä minut. Puolen
tunnin päästä lähden. Huomenna olen jo jumala tietää missä.

                                                        Ystäväsi.

Minä tahtoisin sinulle vielä jotain kirjoittaa. Ah, jospa olisit
täällä ja voisit kuulla minun onnettomuuteen syntyneen sydän raukkani
sykinnän, niin nimeni ei tulisi huuliesi yli ilman että itkisit minua.

Mutta vaiti!

Siitä ei ole mitään apua; minun täytyy hänet jättää... Oi, kuinka
kuitenkin se, että on rakastettu, jokaisen tuskan sulostuttaa!


_Ugo Foscolo Antonietta Fagnari-Areselle_

(Heinä- tai elokuu 1801.)

Oi, nyt minä tunnen, että sinua rakastan ja että minun alati täytyy
sinua rakastaa. Kiitos, sinä taivaallinen olento, tuhannet kiitokset!
Olen kirjeesi suudelmillani peittänyt ja kiitollisuuden kyynelillä
kastellut. Luen sen yhä uudelleen ja painan sen rintaani aivan kuin
pyhän ja kalliin aarteen. Oi Antonietta! sinäkö todellakin minulle
kirjoitat? Ystävä raukkasi ei sitä vielä voi uskoa, että sinä, ylhäisen
maailman monien ihmisten liehakoima, olet voinut katseesi suunnata
alakuloiseen, onnettomaan nuorukaiseen, jolla ei ole muuta kuin sydän,
joka hänelle on ikuisesti tuottanut ainoastaan tuskia. Ja minä pyhitän
sinulle sydämeni kokonaan, kokonaan ja toivon täten korvaavani sen
kauniin lahjan, jonka minulle olet antanut. Ja minä vannon sinulle,
että minä en ensimäisenä tule näitä kalliita siteitä katkaisemaan,
joiden kautta minun tähän asti surullinen ja tuskasta runsas elämäni
on muuttunut ylen onnelliseksi. Oi, minun Antoniettani! Silmäni ovat
täynnä kyyneleitä, jotka suloisina, suloisina virtaavat poskiani
pitkin, niin että sinun suudelmasi tuskin voisi olla sen suloisempi, ja
sinä lähetät niitä minulle sata. Mutta sinä olet monta kertaa vaipunut
vuoteellesi! -- Jos minä sinulle olen kallis, niin pidä itsestäsi hyvää
huolta; yksi ainoa päivä, jolloin olisit sairas, tuottaisi minulle
kuoleman; minä pyytämällä pyydän sinua pitämään huolta itsestäsi! oi,
jospa minä ikuisiksi ajoiksi voisin sinulle säilyttää kauneutesi ja
nuoruutesi! -- Miten me molemmat olemme rakastuneet toisiimme? Sitä
en tiedä; pidän tätä tapausta taivaan lahjana. Jos jonain päivänä
kertoisin sinulle koko intohimoni tarinan, miten tutustuin sinuun,
miten peläten ja vapisten voitin rakkautesi, ja millä keinoilla...
niin nauraisit Foscolo raukallesi, mutta samalla tuntisit sääliä minua
kohtaan.

Annathan minulle anteeksi; palaan taas kohta takaisin. On puoliyö;
palvelijani odottaa minua riisuakseen yltäni: tahdon lähettää hänet
nukkumaan; olisihan väärin, jos tuo poika raukka meidän tähtemme saisi
olla valveilla. Sen jälkeen voin häiritsemättä kirjoittaa sinulle.

Ja sitten tuo minun "ystäväni"! Ystäväkö? Minulla on niitä elämässäni
ollut ainoastaan kaksi, jotka kohtalon iskut ovat eroittaneet minusta,
vieden toisen sinne toisen tänne, jotka ovat jakaneet kaikki surut
ja ilot kanssani ja ovat minua rakastaneet ja rakastavat vieläkin,
vaikka monet, monet penikulmat ovat meidän välillämme. Ystäväkö? kuka
on tuo yksinkertainen ihminen, joka kerskailee olleensa minun ystäväni
ja sitten luo sinulle niin ruman kuvan minusta? Siunaan kuitenkin
häntä siitä, koska hän sen kautta on avannut minulle tien sinun
rakkauteesi. Että hän on pitänyt minua rumana, se on yhdentekevää --
minä sanon samaa itsekin itsestäni, vaikka, totta puhuen, nyt tunnen
aivan kuin raivoa sen johdosta; mutta moraalisessa suhteessa? Ei,
ei mikään kunniaton, alhainen teko ole päiviäni liannut. Minulla on
ehkä suurempia ja pienempiä vikoja, mutta voin hyvällä omallatunnolla
väittää, että minulla on hyviäkin ominaisuuksia, jotka suurimmalle
osalle ihmisiä ovat tuntemattomia. Tiedän, että minua syytetään
tavattoman ylpeäksi, jonka vuoksi monen typerän ihmisen mielestä, joita
kohtelen korskeasti, tunnun sietämättömältä. Jos kettujen ja koirien ja
kaikkien nuoleskelevien ja häijyjen yhteiskunnan petojen huomaan minua
kiusaavan, niin onhan luonnollista, että minä karjaisen aivan kuin
leijona karkoittaakseni ne. Niiden ja minun välillä ei voi olla mitään
aselepoa; sillä tunnen itsessäni olevan jalon sielun, joka ei tahdo
tahrata itseään noiden ylhäis-säädyllisten roistojen lialla. He ovat
siinä oikeassa, että minä heidän mielestään olen ruma, koska he voivat
tunnustaa ainoastaan sen kauniiksi, joka on heidän kaltaisensa. Olen
Ortiksessa kuvannut itseni tarkoin kaikkine hullutuksineni, ja toivon,
että minun luonteessani tulet löytämään paljon kummallista, mutta et
rumaa...

Kello kuusi aamulla.

Ah, rakas ystävättäreni, sää on ihmeellisen kaunis; nousin heti
herättyäni vuoteeltani ja riensin sykkivin sydämin ikkunaan, sillä
edellisenä yönä oli taivas ennen vuoteelle menoani pilvessä. Mutta
tänään paistaa aurinko säteilevämmin kuin koskaan ennen. Ah, enkelini,
minä saan sinut nähdä! Rakkauteni määrä on nyt tullut rajattomaksi,
mahdottomaksi kestää. Taivas, taivas, armahda meitä!

Perjantaina, kello viisi 1801.

Sinä ansaitset olla onnellinen, Antonietta, koska sinulla on hyvä
sydän. Olen sen huomannut tuhansista todistuksista, jotka olet minulle
antanut; minä kiitän siitä kyynelsilmin ja lupaan sinulle samaa
kiitollisuutta viimeiseen hengenvetooni asti. Mutta voinko tehdä sinut
onnelliseksi? Oi, minun armas ystävättäreni, uskotko sitä? Tunnetko
voivasi antaa minulle sielusi kokonaan ja täydellisesti, pyhittää
itsesi kokonaan omakseni, rakastaa minua... ja maailman kaikkeudessa
ottaa ainoastaan minut huomioon, niinkuin minä sinut otan? Punnitse
sitä ja koettele täydellisesti sydäntäsi; onko se, mitä minua kohtaan
tunnet, oikku vai intohimo? -- Minä pelkään. -- Mutta sinä... ei,
elä pelkää mitään. -- Minä olen jo sinun uhrisi... en voi vetäytyä
pois... ja jos kerran minut hylkäät, niin ei minulle jää mitään muuta
pakopaikkaa kuin hauta. Rakastan sinua, rakastan sinua niin tulisesti,
kuin koskaan voi rakastaa, kuin sydämeni rakastaa taitaa... ja minä
uskon, että sinä et voi löytää ketään, joka palavammin sinua rakastaisi
kuin minä. Niin, pidän itseäni arvottomana naisten kauneuden rinnalla,
mutta samalla pidän hyvin harvoja naisia sydämeni arvoisena... Ja
sinä? niin... sinulle se kuuluu kokonaan... mutta... voi minua! odotan
iltaan asti... silloin sanon sen sinulle. Mikä syvä alakuloisuus on
vallannut minut!... surkuttelen omaa itseäni! Voi hyvin, taivaallinen
tyttö! Huomenna vastaan täydellisemmin sinun eiliseen kirjeeseesi. Sinä
armoton! pidätkö minua niin puutteellisen hienotunteisena? Näen lahjasi
sormessani; kuule minua: olen sen saanut, varjelen sitä ja pyhitän
sille joka kerta huokauksen... Mutta... huomaa se! tämä on oleva
ensimäinen, viimeinen, ainoa lahja, jonka sinulta saan! Jää hyvästi,
jää hyvästi!

Maanantaina, aamulla varhain (1801).

Olet niin täydellisesti tullut minun valtiattarekseni, että jos minut
jättäisit, niin minulle ei jäisi jälelle mitään muuta turvapaikkaa kuin
hauta. Oi, minun suloinen ystävättäreni! Jota selvemmin huomaan sinun
minua rakastavan, sitä enemmän tunnen olevani pakoitettu rakastamaan
sinua. Joka päivä uskon rakastavani sinua niin tulisesti kuin suinkin
voin, ja kuitenkin jättää jokainen kulunut päivä sydämeeni syvän
haavan, pakoituksen, raivoisan halun jumaloida sinua, huutaa sinua
puoleeni, itkeä... jospa voisin sinulle koko sieluni antaa ja nämät
kyyneleet näyttää, oi, silloin olisin onnellinen. Toisinaan pelkään,
ettet tunne rakkauteni koko suuruutta... ah, ole kärsivällinen
minun kanssani; eilisaamusta alkaen virtaavat kyyneleet taukoamatta
silmistäni! En liioittele, kallihin Antonietta; en ole koskaan, vaikka
onnettomastikin rakastin, itkenyt niin paljoa kuin näinä viime päivinä.
Ja jota enemmän itken, sitä voimakkaammaksi tunnen itkemisen tarpeen.
Ja sinä, sinä... En tiedä, miten maksaisin sinulle sen rakkauden,
jonka olet minulle osoittanut; tahdon kärsiä, tuhota itseni ja, jos
mahdollista, saada sielun, joka hehkuu tuhat kertaa enemmän, ja jonka
kokonaan voisin sinulle omistaa.

Anna anteeksi, en voi kirjoittaa pitemmälle; minun täytyy ensin
rauhoittua. Kuinka paljon olinkaan ajatellut sinulle kirjoittaa, mutta
nyt en osaa mitään pitää mielessäni. Tahdon lopettaa. Voi hyvin!
Kuinka tämä kirje on kyynelistä kastunut! Minun täytyy se kirjoittaa
puhtaaksi. Ehkä en ymmärrä silloin kaikkea, minkä sinulle olen
kirjoittanut... olen melkein suunniltani... en jaksa enää...

       *       *       *       *       *

Olen uudelleen lukenut kirjeesi! Voi minua raukkaa! minusta tuntuu
siltä, kuin olisivat ne ensimäisen jälkeen tulleet yhä vähemmän
hehkuviksi. Ei, ei! ehkä erehdyn. Mutta... kuule se kerta vielä. En
ole mikään jokapäiväinen rakastaja. Tahdon sinut omistaa, kokonaan
omistaa... mutta vielä enemmän sinun sydämesi, jonka kallisarvoisena
lahjana olet minulle antanut. Muista, että sinä tämän tarjouksen teit
niin intohimoisella tavalla, että tuosta yhdestä kirjeesi lauseesta
olisin mielelläni antanut koko elämäni. Oi, kuinka suloista onkaan
varmuus siitä, että on rakastettu! Kirjoita siis minulle, ettet tahdo
minua minään hetkenä hyljätä. Nämä hetket, jotka kuitenkin riistävät
meiltä nuoruutemme pois, kuinka hitaasti ne kuluvat! ja erossa
toisistamme ei meillä ole muuta lohdutusta kuin kirjoittaa toisillemme
ja itkeä.

Sinä olet minua soimannut! Oi, kuinka usein olenkaan tuota kirjettä
suudellut! Lupaan sen sinulle: tahdon elää ainoastaan sinua varten,
tahdon etsiä yksinäisyyttä voidakseni sitä häiritsemättömämmin pyhittää
sinulle kaikki päiväni, kaikki ajatukseni. Ei, sinun ei enää tarvitse
minua soimata. Uskallan sinulle kerta vielä vannoa ja olen varmana
siitä, että minä tämän valan pidänkin; jos minä sinut, Antonietta,
joskus kadotan, niin ei kukaan toinen nainen saa enää omakseen
sydäntäni, jonka sinä kerran olet omistanut; tulen olemaan sinun omasi,
vaikka minut hylkäisitkin. Eikä tämä vala ole rakastavan turhia sanoja,
ei, se on sen miehen tunteen ilmaisu, joka on onneton rakastaessaan
liian paljon. Vakuutan sen sinulle kautta kunniani ja kautta kaiken
sen, mikä minulle elämässä on pyhää ja arvokasta.

Eilen en kirjoittanut, sillä muutama päivä sitten lupauduin syömään
aamiaista Montin perheen kanssa. Minulla ei ollut mitään muuta vapaata
aikaa kuin puoli tuntia ennen aamiaista... menin yksinäni eräälle
puistotielle kävelemään ajatellen taukoamatta sinua ja huutaen nimeäsi.
Oi, jopa taivas soisi minulle sen onnen, että saisin sinun kanssasi
viettää kokonaisen vuoden yksinäisellä paikalla loitolla kaikista
muista kuolevista. Silloin mielelläni heti kuolisin ja luopuisin
kahdenkymmenenneljän vuotiaana elämästä.

Torstaina... kello kahdeksan (1801).

Tiedätkö, että herätessäni luulin tulleeni kauniiksi? Ja kauan aikaa
huokailin kuolettavan surullisuuden vallassa, minun täytyi yhäti
ajatella sinua ja yhäti vapisten. Katso, tänään tulee vain sinun
nimesi huulieni yli, ja ne hymyilevät. Oi, sinä rakastat minua --
kuinka monet suloiset unikuvat häilyivätkään mielessäni eilen sen
jälkeen, kun olin sinut jättänyt! kuinka monet armaat mielikuvat
seurasivatkaan minua kadulle! Luulin joka hetki näkeväni sinut
rinnallani ja yön hiljaisuudessa kuulevani sinun äänesi. Kotia tultuani
koetin turhaan kirjoittaa sinulle. Nukuin sohvallani ja heräsin
monasti siihen, että ojensin käteni sinua kohden. Vihdoin riisuuduin;
mutta uneni oli lyhyt ja havahdin taukoamatta. Ah, liiankin usein!
Tuska piti minut kuolemankaltaisessa horrostilassa, enkä ilossakaan
löydä mitään lohdutusta, sillä koko sieluni on kääntynyt itseensä
päin. Kuule kuitenkin; niin, tahdon sen tuhat kertaa sanoa; minä
rakastan sinua, minä rakastan sinua! Mutta jaatko sinä myöskin tämän
onnettoman nuorukaisen tunteet, jonka rinnassa liekehtii tulivirta?
Voitko sen tehdä?... Ah, tämä peloittava epäilys neuvoo minua usein
luopumaan ainiaaksi rakkauden mielistelevästä onnesta ja palaamaan
yksinäisyyteeni; -- luopumaan sinustakin! Ei, yksi ainoa suudelmasi,
yksi ainoa suudelmasi, enkä minä silloin enää valita kyyneleitäni,
jotka sinun tähtesi vuodatan. Niin, liiankin paljon pelkään, että sinä
tulet vuodattamaan katkeria kyyneleitä silmistäni.

Kuule minua, Antonietta; minä vannotan sinua lukemaan nämät pari
riviä tarkkaavaisesti ja vastaamaan minulle. En jaksa tuskiani enää
kestää; ovatko ne järkeviä vai järjettömiä, en tiedä, mutta tunnen,
etten niitä voi enää kauemmin kestää. Minä rakastan sinua tulisesti
enkä usko saavani vastarakkautta. Olet jo edeltäpäin sanonut, että
ehdottomasti kuolen, ja tuskistani ja sinun menettelystäsi luen
joka päivä yhä selvemmin, että minun täytyy luopua kaikista elämän
toiveista. On yksi ainoa keino, joka voi onnettomuuttani lieventää;
joko rakkautesi sellaisena, kuin se oli alussa, tai tyly kieltosi. Ehkä
löytäisin rauhan, jos minun täytyisi luopua sinun omistamisestasi,
ja epäilemättä sinä sen kautta saisit rauhan. Sinä olisit vapaa,
ja mitä minuun tulee, niin aika, järki ja onnettomuus, joka minua
ehkä odottaa, lieventäisivät tämän minua kalvavan intohimon. Ei,
Antoniettani; minä olen sinun rakastajasi, en sinun tyrannisi;
sinäkin olet yhtä onneton etkä ansaitse sitä, että se mies, joka
sinua rakastaa, kärsimyksiäsi vielä suurentaa. Jos tarvitset uuden
rakkauden, niin olen valmis päästämään sinut vapaaksi ja kuolemaan,
mutta päästämään sinut vapaaksi. Voinko minä vaatia, että sinä olisit
sydämesi vallitsija, kun minä en omaani voi vallita, joka huolimatta
kaikista kyyneleistä sinua rakastaa ja aina tulee rakastamaan? Mutta
elä tee minua halveksittavaksi oman itseni edessä, elä anna minun tulla
sinulle taakaksi tai maailman pilkan esineeksi, kun sinä kohtelet minua
kylmällä, häilyvällä rakkaudella, joka minun sielulleni on pahempi,
niin pahempi kuin välinpitämättömyys ja viha. Mutta jos tätä epäilyksen
ja tuskan aikaa jatkuu, niin täytyy minun tehdä päätös, minun täytyy
kuolla; en todellakaan voi mitään muuta. Voimani ovat loppuun kuluneet,
järkeni on kuollut, ja minä olen sairas ja uupunut. Tiedän, ettet sinä
vihaa tätä elämän kurjaa jäännöstä, ja ehkä se on sinulle kallis; mutta
jos sen tahdot itsellesi säilyttää, niin lausu edes tuomio minulle.
Jos minulle selität, ettet enää rakasta minua, niin kunnioitan sinun
intohimoasi ja mainettasi. Mutta jos vielä annat minulle sydämesi, niin
antaudun sokealla luottamuksella omaksesi; mutta varo, etten sitten
myöhemmin huomaa joutuneeni nöyryytetyksi tai petetyksi.

Voi sillä välin hyvin. Viimeisen kerran pyydän kuvaasi, en sen vuoksi,
että uskoisin sinun kuulevan pyyntöäni, vaan sen vuoksi, että noudatan
sydämeni käskyä. Muista, että olen onnettomin ihminen maan päällä,
mutta muista myöskin samalla, että koko elinaikani tulen olemaan sinun
hellin ja uskollisin ystäväsi.

... Oi, tuo pyhä tuli on sammumaisillaan, joka ennen teki jokaisen
hetken, mitä et voinut viettää minun seurassani, onnettomaksi!
Tiedän, että minulla on vain yksi ainoa parannuskeino sitä vastaan;
teeskennellä samanlaista kylmyyttä... mutta sitä en voi. Olet minua
kiihkomielin rakastanut, mutta minä olen aina sinua rehellisesti
rakastanut ja tulen sinua -- ah, liiankin paljon -- ikuisesti
rakastamaan. Tiedän, että valitukseni ovat sinulle vastenmielisiä
ja vain jouduttavat onnettomuuttani. Mutta minä rakastan sinua,
Antonietta, ja rakastan sinua, myönnän sen, yhä enemmän joka päivä,
joka päivä! Anna minulle anteeksi; en tahdo tehdä sydämellesi mitään
väkivaltaa; tee minut onnettomaksi, jos sinun päiviesi rauhaa
häiritsen; yksi ainoa viittauksesi riittää... tee minut onnettomaksi.
Elämä on tullut minulle sellaiseksi taakaksi, ja onnettomuuteni on
sen laatuinen, että saan sitä viettää surun ja murheen vallassa,
niin kauan kuin minulla on äiti, jonka silmistä kuolemani pusertaisi
katkerimmat kyyneleet. Jää hyvästi, Antonietta; en pyydä suurempaa
rakkautta kuin minkä minulle saatat antaa... pyydän ainoastaan sääliä
ja ystävyyttä, jolla aina olen sinua kohdellut. -- Huomenna saan elää
synkän päivän. Ajatellen sinun parastasi en voi joka päivä sinua nähdä.
Otan sen varteen ja kunnioitan kaikkia sinun päätöksiäsi, tosin surevin
sydämin, mutta kunnioitan niitä. Lue ensimäinen kirjeeni uudelleen,
jossa ennustin onnettomuuttani... minä luen sinun kirjeesi, joissa
aivan väärin epäilet uskollisuuttani; en koskaan anna sinulle näitä
kirjeitä takaisin, en koskaan! Ne ehkä saavat kyyneleeni vuolaammin
virtaamaan... mutta ne ovat aina olevat ikuisena todistuksena sinun
rakkaudestasi ja minun uskollisuudestani. Jää hyvästi!

Sinun onneton ystäväsi.

(1801.)

Etkö siis tahdo huoliasi minulle uskoa, Antonietta? Tahdotko mieluummin
salassa huokailla kuin jakaa kyyneleesi minun kanssani? Olenko minä
tämän epäluottamuksen ansainnut? Voitko minua syyttää hienotunteisuuden
puutteesta kiihkonkaan hetkenä? Eikö ylpeä, kuohahtava luonteeni ole
talttunut sanojesi vaikutuksesta? Mutta sinä, julma, tahdot minut
saada kokonaan vaikenemaan... ah, tunnen onnettomuuteni siitä arasta
ja varovaisesta tavasta, jolla minua kohtelet. Sinä jätät minut
tuhansien epäilyksien saaliiksi, jotka ovat sitä tuskallisemmat, kun
sinä puhuit suuresta onnettomuudesta. En uskalla sinua enää moittia;
mutta minun täytyisi teeskennellä, ellen sanoisi sinulle pelkääväni...
Onko rakkautesi vielä yhtä hehkuva kuin ennen? Minun on sellainen, että
jos sinä sanot, ettet minua enää rakasta, niin en tiedä, miten minun
käy... Mutta jos rakkautesi on kylmennyt, niin vanno se minulle jumalan
armahtavaisuuden nimessä... minä vannotan sinua sen rakkauden nimessä,
jonka minulle niin usein olet luvannut, sano se minulle. Elä pelkää
mitään! Olen oleva onnettomin rakastettu, mikä sinulla on koskaan
ollut, mutta vaiteliain ystävä.

1802.

Kun olen kykenemätön kaikkeen teeskentelyyn ja kun pidän pyhänä
velvollisuutena näyttää sinulle koko sieluni, niin en pelkää kahdessa
myötäseuraavassa kirjeessä kuvata sydämeni kiivasta myrskyä,
mielikuvituksiani ja raivoisaa intohimoa, jotka tekevät päiväni niin
perin kurjiksi.

Ensimäisen, pitemmän, jossa lupaan kaikessa sinua totella, kirjoitin
sinulle eilen, heti sen jälkeen, kun olin saanut sinun kirjeesi, ja
kirjoitin sen itkien. Mutta monien epätoivoisten hetkien pitkän yön
jälkeen, jonka kamalasti synkisti ajatus sinun kadottamisestasi ja...
anna minulle anteeksi, Antoninetta... ajatus sinun petollisuudestasi,
kirjoitan toisen tänään hurjalla päättäväisyydellä, ja olisin sen jo
sinulle antanut; mutta näin sinun tulevan eräästä ovesta, ja paljas
sinun näkemisesi riitti riistämään minulta kaikki aseet.

Nyt?... Taivas tietää! ei, ystäväsi ei voi enää kauaa elää... En lupaa
sinulle vielä mitään; en vielä koskaan ole eläissäni ollut tällaisen
epätoivon vallassa. Odotan kaikkea sitä, minkä minulle olet luvannut.
Silloin ehkä pääsen päätökseen ja teen ehkä kaiken, mitä pyydät. -- Oi,
minulla on ollut rohkeutta tehdä sinut onnettomaksi! Mutta annathan
minulle anteeksi, minun ainoa rakkaani, annathan minulle anteeksi,
minä toivon sitä. Koko maailma on minut hyljännyt. -- Sinä, sinäkin
olet päättänyt syöstä minut kurjuuteen, aavistin sitä jo ensimäisissä
kirjeissäni... mutta olkoon niin! en tahdo valittaa.

Illalla.

Tänä hetkenä sain kirjelappusi; -- minä siis olen oleva ainoa, joka
uhrataan... elä heitä aikaa hukkaan! kirjoita minulle, mitä minun tulee
tehdä, miten, missä, milloin, ja minä tottelen sinua kaikessa. Tahdotko
olla varma rakkaudestani ja sydämestäni? Tahdot; kaiken jälkeen tahdon
suostua sinut kadottamaan, jos sinä tahdot.

(Helmikuun 23 p:nä 1803.)

Olin mennyt ulos hautaamaan karnevaalia, mutta nyt kadunkin sitä; ellen
olisi mennyt, niin en olisi tullut tietämään uusia halpamaisuuksia;
ne ovat peräisin joko teistä tai Signor Bologninista, ne ovat aina
kömpelöitä ja naurettavia. Olisihan voinut otaksua, että vuoden
päästä olisitte jättäneet minut rauhaan, ettekä olisi tehnyt minua
pikkumaisten koukkujenne ja surkuteltavan kostonne esineeksi.
Joka tapauksessa kirjoitan teille, en pyytääkseni anteeksi, vaan
ilmoittaakseni teille, että tulen vastaamaan samalla tapaa kuin
mitä te olette alkanut käyttää... Eilen kuulin singnor Bologninin
väittäneen minun lukeneen hänelle erään teidän kirjeenne; ainakin te
olette sitä väittänyt ja samalla sitä valittanut, ikäänkuin tämä minun
epähienouteni olisi ollut syynä, miksi te jätitte minut. Johtukoon
tämä keksintö teistä tai Bologninista, joka tapauksessa on se kurjaa
panettelua. Jos toivotte, niin käytän teidän kirjeitänne paremmaksi
hyödyksi ja teille suuremmaksi kunniaksi. Tunnetteko Lovelacen
"Clarissasta"? Tiedättekö, että te olette naispuolinen Lovelace?
Teidän kirjeenne ja rakastajienne kokemukset tarjoavat minulle siinä
suhteessa täydellisimmät todistukset. Muistatte, että voin näyttää
toteen tarvitsematta pelätä minua panettelusta syytettävän, kuinka
teidän ystävänne ovat siepanneet ja avanneet kirjeitä, kaikki se on
ollut vain temppuja, joiden tarkoituksena on ollut syöstä minut ja
onneton Petracchi turmioon; voin näyttää toteen, miten miehenne on
salakavalasti menetellyt, tuo Milanon suurin panettelija vakoillut;
se on ollut kamalaa petosta, joka turmeli terveyteni, aiheutti
kaksintaistelun signor...:n ja minun välillä, jota te hymyillen
katselitte -- kaikki ne ovat asioita, jotka kirjeittenne avulla voin
toteen näyttää.

(Kirjeen loppu on epätäydellisenä säilynyt.) Maaliskuun 3 p:nä 1803.

Luulin jättäneeni teille paremman ajatuksen itsestäni. Harvoilla
ystävistäni on ollut niin paljon syytä olla teille suutuksissaan
kuin minulla, mutta tuskin kukaan on osoittanut niin suurta
hienotunteisuutta. Te sitä vastoin olette syyttänyt minun lukeneen
kirjeitänne signor Bologninille. Hänen diplomaattisen käyntinsä
johdosta eräänä päivänä aloin epäillä petosta. En tiedä, kenestä tämä
panettelu on saanut alkunsa; tiedän vain, ettei elämäni eivätkä ne
todistukset, jotka olen antanut teille tunteitteni suoruudesta --
kolmasti olen teidän tähtenne pannut henkeni vaaraan --, ole voineet
johtaa teitä uskomaan syyttäjieni puheita. Elkää kuitenkaan luottako
liiaksi heidän halpamaisuuteensa ja minun jalomielisyyteeni...


_Antoniettan vastaus edelliseen kirjeeseen_

Milano, maaliskuun 4 p:nä (1803).

Erehdytte suuresti, jos luulette minun puhuvan teistä pahaa. Olkaa
vakuutettu siitä, etten edes ajattelekaan pahaa teistä, ja vaikka sen
tekisinkin, niin en sitä sanoisi, sillä itserakkauteni kieltää minua
saattamasta pahaan huutoon sitä, jolle julkisesti olen osoittanut
kunnioitustani ja ystävyyttäni. Mitä Bologninin käyntiin tulee, niin
en tiedä, mitä tarkoitatte tuolla sanalla "diplomaattinen"; mutta
sen voin teille vakuuttaa, että vaikka Bologninin ja minun välilläni
ei enää vallitsekaan sama yksimielisyys kuin ennen, niin pidän
häntä aivan mahdottomana mihinkään juonitteluun. Te tahdotte saada
kirjeenne takaisin. Tässä ne ovat ja samalla se lahja, jonka kerran
minulle annoitte; vaadin nyt myöskin, että te annatte minulle takaisin
kirjeeni, ja olen varma siitä, että olette yhtä suostuvainen siihen.
Minua surettaa se, että toimitte niin äkkipikaisesti ja liian helposti
uskotte kaikkea, mitä teille kerrotaan, ja varsinkin, se, että uskotte
minussa olevan kiittämättömyyttä, johon en ole laisinkaan mahdollinen.

Samalla kun jo edeltäpäin kiitän teitä kirjeistä, jotka te epäilemättä
minulle lähetätte, vakuutan teille, että nimenne ei enää tule huulieni
yli, koska jo olen tottunut olemaan teistä laisinkaan puhumatta.

Teidän ystävättärenne A.A.


_Ugo Foscolo Antoniettalle_

... Paljon onnea ja vielä enemmän kunniata! Iloitsen siitä, että olen
oikealla ajalla jättänyt teidät. Siten olemme päässeet peloittavista
kohtauksista. Mutta näyttää siltä kuin te tahtoisitte aivan väkisin
saada ne aikaan. Olkaa julkisuudessa hienotunteisempi minua kohtaan!
Kunnioitan oikkujanne ja surkuttelen niitä; kunnioittakaa te minussa
miestä, jota olette tulisesti rakastanut, ja surkutelkaa sitä, jonka
olette ehkä onnettomaksi tehnyt. Mutta elkää tehkö minua Milanon
juorupuheiden alaiseksi, minä voisin teidät tehdä koko maailman
puheiden esineeksi. Voin intohimoni voittaa ja olen sen tehnytkin,
mutta en voi kestää mitään nöyryytyksiä. Samalla kiihkolla, jolla
tunnen rakkautta, tunnen myöskin velvollisuuteni mainettani,
luonnettani ja opintojani kohtaan. Elkää pelätkö, että rakkaudesta tai
teidän tähtenne teen järjettömyyksiä; mutta teen ne kunniani ja oman
itseni tähden. Muistan hyvin kaikki hyvättyöt, mutta paljoa paremmin
loukkaukset. Tunnette minut perin pohjin ja tiedätte, että olen
toisenlainen kuin muut. Olkaa hienotunteisempi minua kohtaan, ellette
tahdo saada siitä tuntuvasti maksaa. Te vannotte minulle ystävyyttä ja
kirjoitatte "uskollinen ystävä" kirjeen loppuun? Mutta muistakaa, että
se, joka asettaa kunnian elämää korkeammalle, tulee kaikkien niiden
herraksi, jotka häntä tahtovat halventaa.

Jos olette minua kohtaan jalomielinen, niin saatte siitä
palkintonne; sillä tiedätte, että kukaan kuolevainen ei voita minua
jalomielisyydessä. Jääkää hyvästi!

Lähetän kirjeenne avaamatta takaisin.

Jos puolustatte itseänne, niin uskon enemmän silmiäni kuin sanojanne;
sanojen aika on jo mennyt, ja puolustelut ovat aiheettomia. Jos minua
loukkaatte, niin en tahdo saada mitään uusia suuttumuksen aiheita. Jos
sanotte minulle imarteluja, niin en voi teitä uskoa, ja vaikka teitä
uskoisinkin, niin en voisi alentua luopumaan siitä kannasta, mikä
minulla on.

Mikä on ollut, on ollut. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen!


_Nuorelle kreivitär Francesca Gioviolle_

(Kirje lyhennetty.)

Borgo Vico, elokuun 19 p:nä 1809.

Jo kokonaisen vuoden olen kestänyt vaitiolon tuskia ja sitä salaista
polttoa, joka meitä kalvaa ja meidät tuhoo, niin että koko elinajakseni
ei minulle jää mitään muuta jälelle kuin omantunnonvaivoja ja
kyyneleitä; kokonaisen vuoden olen taistellut itseäni vastaan, ja
ehkä olisin jo, totuttuani uhraamaan itseni periaatteilleni ja
toisten rauhalle, voittanut oman itseni. Mutta miten minä voin
samalla täyttää velvollisuuteni ja jättää teidät epäilemään, olenko
jättänyt teidät välinpitämättömyydestä enkä hyveen rakkaudesta,
olenko kiittämättömyydellä palkinnut sydäntä, joka intohimoisesti
on minulle antautunut ja joka on jalomieliseksi osoittautunut? Ei,
kallis ystävättäreni, tahdon teille heti selittää, että olette
saavuttanut vastarakkautta, kuumaa, hellää vastarakkautta. Kiitollisuus
niitä tunteita kohtaan, joita te vapaaehtoisesti minulle osoititte,
kunnioitus nuoruuttanne kohtaan, teidän henkisten lahjojenne
ihaileminen tekevät sen sykinnän, jonka teidän kauneutenne ja
suloutenne heti ensi näkemästä alkaen minun sydämessäni saivat aikaan,
pyhäksi ja ikuiseksi. -- Onnekas päivä! Mutta kuinka monilla kaihon,
katumuksen, murheen polulla olenkaan sen jälkeen astellut ja aina, aina
voimatta toivoa saavani teidät omistaa; se tietoisuus ainoastaan, että
minua rakastetaan, pitää minut pystyssä ja herättää minussa suloisia
unelmia, ja kuitenkin synnyttää ja lisää tuo varmuus epätoivoista
tuskaani. Tiesin minua rakastettavan, tunsin teitä rakastavani, enkä
kuitenkaan voinut koskaan puhua kanssanne, ja vaikka minulle olisikin
tarjoutunut siihen tilaisuus, niin tuskin sittenkään olisin uskaltanut.
Olen usein teille kirjoittanut, mutta ottaen varteen asemani, teidän
hienotunteisuutenne ja perheenne, pidin jokaista riviä rikoksena,
enkä uskaltanut noita kyhäyksiäni edes säilyttää. -- Mutta nyt olen
pakoitettu ottamaan päättävän askeleen, jota tähän asti olen koettanut
välttää; huomaan, että vaitioloni lisää onnettomuuttamme hetki
hetkeltä, ja kuka tietää, mihin kohtalokkaaseen asemaan joudummekaan
sen johdosta, että te pidätte kiinni toiveestanne enkä minä vielä ole
tunnustanut tunteitani.

Oi, jospa voisin kirjeelläni teitä edes, en tahdo sanoa lohduttaa,
mutta johdattaa teidät siihen voimainponnistukseen, jonka minun
asemani, teidän sukunne ja meidän kunniamme vaativat, ja tämän
voimainponnistuksen täytyy ilmetä heti ja määräävänä. Tahdon teille
siis kirjoittaa, vaikka se vaara onkin lähellä, ettette minua enää sen
jälkeen rakasta. Niin, niin, voittakaa jälleen rauhanne ja unhoittakaa
minut; minä en koskaan voi teitä unohtaa; mutta tuskassani on minulla
ainakin se lohdutus, että rakkaudesta teihin olen ainiaaksi mukautunut
kohtalooni ja täyttänyt velvollisuuteni kunnon miehenä.

Minä tunnustan, että siitä hetkestä alkaen, jolloin teidät ensi
kertaa näin, ei sielussani ollut mitään kaihoa, kaipausta, ei mitään
rakkaudenajatusta teitä kohtaan; sillä ne esteet, jotka nyt mieltäni
masentavat, ne ilmaantuivat järkeni eteen heti aivan selvästi. Katselin
kauniita kasvojanne samalla kiittäen taivasta siitä, että niistä saivat
iloita silmäni, jotka jo monta vuotta päivä päivältä yhä enemmän
olivat kääntyneet pois tämän maailman asioista; mutta samalla kertaa
tekivät lämmin tunteeni veljeänne kohtaan, isänne ystävällisyys ja
tietoisuus omasta köyhyydestäni teidät vaarattomammaksi sydämelleni,
joka kääntyi teitä kohden, mutta ilman pelkoa ja itsemoitteita. Tosin
toisinaan huomasin, miten silmänne vaipuivat minun silmiini; huomasin
teidän kasvoillanne ja vielä enemmän teidän huulillanne lempeän
surullisuuden vaitiolon; mutta minulla ei vielä ollut aikaa tutkia
katseittenne kieltä; ehkä, ajattelin, suuntautuvat hänen katseensa
tuolla tavoin aina ja tahtomattaan jokaiseen, ja tuo surullisuus on
luonteenne piirre, ja, kukapa tietää! huokaa tuokin sydän intohimon
lumoissa. -- Siten säälin teitä ja aloin, ehkä itsekään sitä
tietämättä, teitä rakastaa. Mutta saatoinko aavistaa, että karkea,
kulmikas olentoni, jäykät seurustelutapani, jyrkät sanani, ikäni,
joka jo oli pyyhkäissyt minusta pois ensimäisen nuoruuden tuoreuden
ja miellyttäväisyyden -- intohimojen kovan kouran uurtamat kasvoni --
saatoinko aavistaa, että minun intohimoni saattoivat sytyttää nuoren
tytön rakkauden tuleen, tytön, joka tuskin oli minut nähnytkään ja joka
tuskin tulisi minut uudelleen näkemään? Jos olisin teitä rakastanut,
niin olisin osoittautunut kiittämättömäksi sukuanne kohtaan, ja jos
mielistelin itseäni sillä, että saattaisin rakkautenne voittaa, niin
olisin tehnyt itseni naurettavaksi oman itseni edessä. Vannon teille,
kallein ystävättäreni, että olisin voinut uneksia minkä muun unelman
täyttymistä tahansa kuin sen, että minua rakastaisitte, olisin pelännyt
jokaista muuta onnettomuutta kuin sitä, että olisin teitä rakastanut
mielettömyyteen asti ja samalla olisin tuntenut velvoituksenani
pakoittaa teidät mitä vaikeimpaan ja välttämättömimpään uhraukseen.

Tämä turhamainen itsevarmuus sydämessäni antauduin kokonaan sen
valtaan nauttimalla katselemaan teitä luonnon ihanana teoksena;
rakastin piirteissänne veljenne Benedetton piirteitä ja aavistin
sen sielunaateluuden, joka tuon nuorukaisen on minulle tehnyt niin
kalliiksi, kiitollisuuteni vanhempienne osoittamaa ystävällisyyttä
kohtaan, sen maankolkan näkeminen, joka näytti saaneen enemmän kuin
muut taivaan suosiota osakseen, kiitollisuuteni sitä elämänilmaa
kohtaan, joka oli minut herättänyt synkästä mielialasta, missä sieluni
niin kauan oli nukkunut; kaikki nämät tunteet liittyivät siihen, mitä
tunsin teitä kohtaan. Vielä pidin itseäni siinä määrässä viattomana ja
ehkä sitä olinkin, että kun eräänä iltana käännyin Grumelloon päin ja
katselin järveä, vuorta ja taloa, jossa ensi kertaa olin teidät nähnyt,
ajatellen, että minun kohta täytyy siitä luopua, niin toivomukseni
saada pitää teidät aina omanani ei tehnyt mitään eroitusta teidän,
seudun ja ihmisten välillä, jotka olivat tulleet minulle niin perin
rakkaiksi. Ehkä petin vain itseäni, ja tuolla katkeralla tunteella,
minkä kohta tapahtuva ero minussa herätti, olikin alkunsa teissä,
vaikka en sitä itse tiennyt. Yhtäkaikki olisin ollut onnellinen, ellen
jo muutaman minuutin kuluttua olisi herännyt erehdyksestäni, ja se
tapahtui sisarenne, marchesa Porron kautta, joka hyvinkin selvästi
viittaili siihen, että hänen isänsä oli huomannut meidän välillä
syntyneen tunteen yhä kasvavan. Tunsin sydämeni kiivaasti sykkivän;
mutta vielä en sälyttänyt itseäni millään syytöksellä; pelästyin
ajatellessani, mitä seurauksia tällä epäilyksellä olisi minuun, ja
näin jo ajatuksissani Benedetton tekevän minulle niitä syytöksiä,
joita vieras ilkimielisyys oli häneen istuttanut. Näin teidät kahtena
seuraavana päivänä uudelleen; ensin uskoin, sitten pelkäsin, sitten
toivoin, vihdoin tulin vakuutetuksi siitä, että olin teille kallis.
Ja minä, onneton ja onnellinen samalla kertaa, rakastin teitä kesken
omantunnonvaivoja ja sieluntaisteluja. Matkustin pois ja minä
huudan todistajaksi kaiken sen, mikä maailmassa on pyhintä, kallis
ystävättäreni, siinä toivossa, että pikemmin joutuisin unhoituksiin
kuin itse unhoittaisin. Syytin sisarenne varomattomuutta, hän kun
oli huomauttanut minulle sellaista, mikä minulta olisi ehkä jäänyt
huomaamatta; syytin itseäni liian suuresta herkkäuskoisuudesta ja
päätin olla näkemättä teitä ennen kuin olitte toisen morsian.

Siten kului kaksi kuukautta, jolloin joka päivä muistelin rakkauttanne
ja velvollisuuksiani teitä kohtaan. Silloin sattuma vei minut
jälleen lähellenne. Näin sykkivin sydämin teidät taas ja toivoin,
että ottaisitte minut kylmästi vastaan. Sen sijaan tapasin teidät
ystävällisempänä, surullisempana ja hellempänä kuin ennen; en tahtonut
itseäni teille näyttää, jotta en näkisi teitä läheltä, en puhua
teidän kanssanne, jotta en ilmaisisi itseäni. Mutta minä, joka olen
tuomittu kärsimään vaikeita sieluntaisteluja ja kuitenkin taipumaan
heikon sydämeni vaatimuksiin, lähestyin teitä, puhuin kanssanne,
kuulin huuliltanne sen, minkä jo aikoja sitten olin katseistanne
lukenut kuulin teidän rakastavan minua; sanoin teille -- oi, minkä
raskaan rangaistuksen onkaan omatuntoni minulle määrännyt noista
muutamista sanoista, ja kukapa tietää, millä tuskilla minä saan
sen maksaa! -- sanoin teille, että hartain toivoni oli saada nähdä
teidät jälleen. Sanoin äkkiä hyvästi, koska huomasin, että käyntini
varmasti oli isällenne vastenmielinen. Ja eikö minun täydy myöntää
hänen olleen oikeassa? En tiedä, teinkö ajattelemattomasti, niin
hillitty kuin olinkin, rakastin teitä ja olisin helposti itseni
ilmaissut; epätoivoissani rakkauteni tähden tiesin kuitenkin, että
minua rakastettiin, että te minua rakastitte. -- Nähdessäni teidät
riemuitsi sydämeni tavattomassa ilossaan eikä voinut itseään hillitä.
Mutta te, kallis ystävättäreni, ilmaisitte vieläkin selvemmin sisäistä
hehkuanne ja levottomuuttanne; useamman kerran katsoi isänne terävästi
teihin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea sydämenne pyhättöön; monta
kertaa herättivät katseenne, kalpeutenne, alakuloisuutenne sääliäni;
vapisin, huokasin sekä omasta että teidän puolestanne; soimasin itseäni
ja soimaan vieläkin, että näillä sanoillani kiihoitin intohimoa,
joka minun olisi tullut horjumattomalla vaitiololla tyynnyttää. Nuo
sanat tulivat kuitenkin sieluni sisimmästä syvyydestä, enkä koskaan
niitä peruuta. Kuolemani hetkellä, jumalan tuomioistuimen edessä
tulen sanomaan, että rakastan teitä kaikella sillä hellyydellä,
kaikella puhtaudella, mikä sydämessäni on. Oi, jospa kuolemani tekisi
teidät onnelliseksi! Tämä olisi korkein palkinto, minkä voisin
toivoa onnettomalle rakkaudelleni. Samalla sovittaisi se rikokseni;
saisin rauhan, jonka luonto syntymästäni asti on luvannut minulle
vasta haudassa. Oi niin! jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi!
Niin kauan kun kuitenkin elän, en tahdo pettäjänä esiintyä, ettekä
te koskaan tule sen miehen vaimoksi, johon maailman silmissä
lankeisi se varjo, että hän on teidät voittanut viettelytaidolla ja
kiittämättömyydellä...

Ja miten tulisi minun pyytää teitä vaimokseni, miten toivoisin,
että vanhempanne suostuisivat avioliittoon? Enhän ole aatelinen,
ja tiedättehän itse, miten syvälle juurtunut, miten taikauskoinen
ja järkähtymätön on suvussanne komean nimen, loistavan aatelisen
sukutaulun arvo -- ne ovat voittamattomia esteitä, joihin
liittyy isänne ja rouva kreivittären vastenmielisyys minun
uskonnollisia ja valtiollisia mielipiteitäni kohtaan. Nauran usein
ihmisten turhanpäiväisille mielipiteille ja suren usein niiden
turhanpäiväisyyttä sekä itsessäni että muissa; mutta tässä tapauksessa
täytyy minun ottaa ne varteen, koska tuottaisin mielipahaa ihmisille,
joiden koko onni riippuu näistä mielipiteistä, ja koska voisin
näyttää tavoittavan teitä omakseni ainoastaan itsekkäistä syistä. Ja
jos te ehdottomasti tahdotte saada minut mieheksenne, niin vapisen
ajatellessani kaikkia niitä uhrauksia, moitteita ja rukouksia, joita
vanhempanne käyttävät, pidättääkseen teidät avioliitosta, joka tekisi
heidät onnettomiksi. Voin selvästi kuvitella maailman panettelu- ja
häpäisemishalun. Näen jo edeltäpäin sen tavattoman tuskan, jonka
tällainen taistelu teille tuottaa, ja ilolla antaisin sydänvereni
vuotaa säästääkseni teiltä ja vanhemmiltanne sellaisen häpeän. Mutta
vaikka syrjäyttäisinkin nämät mielipiteet, niin voinko rikkoa ne
periaatteet, joita kolmekymmentä vuotta suurilla uhrauksilla ja
tuskilla olen noudattanut. Tulisiko minun mennä naimisiin tytön
kanssa, jota pidetään rikkaana, kun minun köyhyyteni on epäämättömän
varma? Tuleeko minun ajatella saavuttaa hovissa suosio ja virka,
tehdäkseni vaimolleni mahdolliseksi seurustella niissä piireissä,
joissa hän jo lapsuudestaan asti on tottunut elämään? Enkö ole jo
kadottanut mahdollisuutta tällaisten virkojen saamiseen? Ja enkö aina
häilyisi siinä varassa, että ne, jotka minulle uskotaan, taas otetaan
pois? Ja mitä minulla on ruhtinailta toivottavaa, minulla, joka en
ole tehnyt mitään siitä, mitä hallitukset kirjailijoilta vaativat,
minulla, joka en koskaan voisi itseäni niin paljon alentaa, että
julkisuudessa ruhtinasta imartelisin, vaikkakin voisin taivuttaa
itseni salassa häntä puolustamaan vihollisiaan vastaan? Ja jos minä
rakkaudesta teihin muuttaisin luonteeni ja heittäisin itseni pois, niin
enkö silloin kadottaisi maailman kunnioitusta ja eikö teitä silloin
syytettäisi siitä, että olette saanut minut luopumaan vakaumuksestani?
-- Ja minne, mihin taloon teidät veisin sen jälkeen, kun olen teidät
omaisistanne repinyt irti? Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen
perheonnettomuuden jälkeen näen itseni, joka alkujaan polveuduin
rikkaasta kodista, köyhänä miehenä; ja nyt kai ensi kerran sieluni
nousee kapinaan kohtaloa vastaan. Nyt huomaan, että saavuttaakseni
huolettoman ja arvoni mukaisen toimeentulon täytyisi minun turvautua
viimeisiin, perheeni häviöstä jälelle jääneisiin raunioihin; mutta
ne täytyy minun jättää onnettomissa naimisissa olleen sisareni
käytettäviksi; minun täytyy kai jonain päivänä olla iäkkään äitini
tukena, joka loitolla ja merisodan vimman vuoksi on vaarassa kadottaa
tulot Venezian saarilla olevista tiluksistaan. Omaisuuteni on pieni,
sekin epävarma, ja minun ainoa aarteeni on filosofiassa, jonka
elämän erilaiset vaiheet ovat mieleeni painaneet. Mutta julmaahan
olisi vaatia nuorelta tytöltä filosofiaa, ja kelvottomasti tekisin,
jos hänelle sen tarjoisin. Ah, minun rakas ystävättäreni! Hyveet
tuntuvat kyllä helpoilta niin kauan kuin ei ole pakoitettu panemaan
niitä koettelemuksen alaisiksi; mutta vuosien kuluessa tulee kyllä
tuskallisia koettelemuksia. Ja vaikka valittamatta ottaisittekin ne
vastaan, niin alistumisenne kuitenkin aina vaivaisi omaatuntoani,
rakastava vaitiolonne saisi minut aivan suunniltani, sillä täytyessänne
luopua paljosta olisitte kuitenkin mielestäni onneton, vaikkakin luonto
ja suopea kohtalo on antanut teille runsaasti lahjoja, joilla voitte
perustaa puolisonne ja lastenne onnen. Ja jos kuolisin, niin kuka
silloin kasvattaisi lapsianne? Millä toimialalla ja millä varoilla?
Jouduttuanne minun kauttani onnettomaksi leskeksi veisitte isättömät
lapsenne vanhempienne ovelle almuja saamaan.

En jaksa enää -- sekä pääni että valtasuoneni kieltävät palveluksensa.
-- Sieluni on koonnut voimansa viimeiseen ponnistukseen, ja
kyyneleet virtaavat sanoille, jotka kirjoitan teille sydänverelläni.
Jääkää hyvästi: rukoilen teitä noudattamaan onnettoman ystävänne
neuvoja; noudattakaa hänen pyyntöjään; totelkaa vanhempianne, jotka
eivät koskaan ole tahtoneet teidän onnettomuuttanne; uhrautukaa
velvollisuudentunnolle, joka on ainoa lohdutus onnettomuudessa.
Intohimot katoavat, mutta tuskat seuraavat meitä kautta koko
elämämme, ja ellemme niitä voi välttää, niin on velvollisuutemme
omaa itseämme kohtaan ainakin se, ettemme niitä vielä kärjistä ja
tee parantumattomiksi. Rakastan teitä aina; vannon sen sydämeni
syvyydestä; rakastan viimeiseen henkäykseeni asti, ja vannon kautta
kunniani, etten mene ennen naimisiin, kun olette löytänyt puolison
itsellenne. Jos tauti, jos vuodet, jos onnettomuudentapaukset riistävät
kauneutenne ja varallisuutenne, jos olette oma valtijaanne, jos olette
onneton, jos teiltä maailmassa puuttuu puoliso, isä, ystävä, veli:
niin silloin riennän teidän luoksenne: minä olen oleva puolisonne,
isänne, ystävänne, veljenne. Mutta vaimokseni ette ennen tule, kun
olen kadottanut kunnioituksen omaa itseäni kohtaan, olen vanhempienne
silmissä tunnoton viettelijä ja teidän silmissänne raaka egoisti.
Täydestä sielustani huudan teille hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!


_Signora Cornelia Martinettille_

Firenze, syyskuun 13 p:nä 1812.

Luulin, korkeasti kunnioitettava rouva, etten voisi teitä enää
puhutella paitsi kadulla kohdatessani; sen vuoksi onkin kirjeitten
kirjoittaminen ja vastauksen odottaminen, kunnes jumala sen sallii,
minulle harmillisinta kaikista niistä monista harmeista, jotka elämä,
johon olen jo kyllästynyt, on minulle valmistanut. Minulle on melkein
sietämätöntä tavantakaa loihtia esiin armaita tai tuskallisia muistoja
teistä, kun en voi niitä sanoa teille; mutta olen jo aikoja sitten
oppinut sydämeni pusertamaan kokoon, tappamaan sen, silpomaan sen
ja sen niin kesyttämään, että se kerrankin noudattaa tahtoani. Luja
päätökseni on itsepintaisesti ja ylpeästi vaieta jokaisen edessä, joka
teeskentelee, ikäänkuin hän ei tahtoisi minua kuunnella. -- Minun
sydämeni kiittää teitä melkein kyynelin, armahin naisten joukossa, ei
anteeksipyynnöistä -- mikä oikeus olisi minun sydänraukallani niihin?
-- vaan kirjeestänne, jonka yhä uudelleen luen, ja joka saa minut
hylkäämään sen päätökseni, etten enää koskaan teille kirjoittasi.
Jotta en yhtäkaikki salaisi niitä syitä, jotka pakoittivat minut
olemaan teille pahoillani, vaikkakin ne nyt tuntuvat lapsellisilta ja
epäoikeutetuilta, niin tahdon sanoa teille, että kaikki, mikä minulle
voi olla kallista, se ensin mielistellen minua lähestyy ja sitten
loittonee. Tekin tulette sillä tavoin vetäytymään pois, enkä minä
köyhänä, synkkänä ja sairaana voi teitä enää saavuttaa; ja kuitenkin
tulen aina pitämään teidät silmieni edessä. Te lähdette luotani
pois, ja kuitenkin näen teidät samoin kuin ennenkin; kadotan teidät
näkyvistäni ja kuitenkin näen teidät. Sydämeni kuuluu teille kokonaan
ja kun tahdon teille kirjoittaa, niin tahdon olla kokonaan yksinäni;
suljen oven ja avaan ikkunan, jotta kukkuloiden näkeminen ja Arnolta
tuleva raitis tuuli minua virkistäisivät ja siten kirjeeni kynästäni
valuisi olematta kostutettu tuohon alakuloisuuteen, joka iltaisin
seuraa minua vuoteeseen ja aamulla kanssani nousee -- minä en tiedä
miksi. Jumala olkoon kanssasi, Foscolo parka! Jos olisit täällä minun
luonani, niin tuntuisi taivas vieläkin kirkkaammalta; ken tietää, mutta
ehkä? Muistele edes joskus minua, ja jos kirjoittaminen on sinulle
vaivalloista, niin tee jotain muuta, joka enemmän on mieleesi; elä vain
lähetä minulle uudelleen noita kiireellisiä jäähyväistervehdyksiä; minä
en niistä välitä, sillä tiedänhän minä muullakin tavoin, että voit
hyvin. -- Ah, kuinka olen murheellinen, niin kovasti murheellinen!...
Taas on kulunut kuukausi elämästäni hitaasti huokaillessani
menneisyyttä, harmitellessani nykyisyyttä ja laatien petollisia
toiveita tulevaisuudesta. Siten katoo aina osa elämäämme ja menee
sinne levolle, josta ei palata; siten toivotaan aikaa, joka ehkä ei
tule, tai vasta silloin, kun parhaimmat päivämme ovat loppuneet; siten
minä, narri, kidutan itseäni ja kirjoitan teille saadakseni lohdutusta
ja palaan kuitenkin aina murheeseeni. En lähettäisi teille näitä
raamatullisia mietiskelyjä, ellen olisi aivan varmasti vakuutettu
siitä, että vallitsette kaikkia niitä maallisia ja eteerisiä aineksia,
joista teidän olemuksenne on pantu kokoon, ja nauratte kaikelle.
Naurakaa siis myöskin, kun kastan kynäni sydänvereeni ja kirjoitan
teille. -- En voi enää nähdä: kello on seitsemän; ikkuna, jonka ääressä
istun kirjoittamassa, päästää sisään vielä saman auringon viimeiset
säteet, jotka nuo onnettomat, jalomielisen Englannin ahneuden ja
kahleitten sitomat indialaiset uudelleen herättää raskaisiin päivän
vaivoihin -- niinkuin vanha ystäväni Jacopo Ortis sanoi...

Voikaa hyvin sillä välin, voikaa hyvin ja sitten? ja sitten...

    Mit antaa voit, se mulle annahan,
    Ja anna mun sitten haaveilla, unelmoida!

Voi hyvin, ihanin naisten joukossa; suljen kirjeen hiljaa lausuen
itselleni kolme muuta säettä, jotka eivät ole omiani; mutta uskon, että
Petrarcan päivistä asti ovat kaikki sinulle kirjoitettuja. Hyvästi,
hyvästi!


_Signora L:lle_

1812.

Jos heti olisin vastannut kirjeeseesi -- minä sain sen toissapäivänä
tullessani Firenzeen -- niin aivan varmasti, jos heti olisin
vastannut, olisin mitä lämpimimmin, sydämellisimmin kiittänyt sinua
siitä, että olit näin odottamatta vastannut minulle. Mutta lukiessani
kirjettäsi valtasi minut tuo kamala mielenhäiriö, joka minua niin
tuskallisella tavalla on vaivannut, äkkiä entistään ankarammin ja
piti tavallista kauemmin minut vallassaan; näin, että tilasi yleensä
on samanlainen kuin minunkin; luin sen, minkä jo tiesin, ja tulin
yhä varmemmaksi siinä kamalassa tietoisuudessa, että sinä itse olet
rakentanut meidän välillemme muurin, joka merkitsee ikuista eroa --
ottanut askeleen, jonka välttämättömyyden kyllä tunnustan oikeaksi,
vaikka minä sen kautta joudunkin tuhoon. Todellakin on välttämätöntä,
rakas ystävättäreni, ehdottoman välttämätöntä, että sammutat
jokaisen rakkauden kipinän sydämessäsi, jopa tuon armaan, lumoavan
harha-ajatuksenkin, että rakkautemme voisi pysyä uskonnollisen,
varovaisen ystävyyden rajoissa. Ja sinä, sinä, hellätunteinen
naisluonne, sinä olet pakoitettu suoriutumaan, sinä voit suoriutua
siitä, ja sinun onnistuu todellakin saada voitto omasta itsestäsi.
Mutta yksi ainoa keino on olemassa sitä varten; vapisen ja värisen
mainitessani sen, mutta on olemassa vain yksi ainoa keino, se, että
emme näe enää toisiamme. Elä usko, että tätä kirjoittaessani olen jo
päässyt varmaan päätökseen tulevaisuuden suhteen; en sitä tiedä, en
tule ehkä koskaan tietämään. Mutta että sinua rakastan, että olen
sinua rakastanut, ja että vielä kuolemassakin tulen sinua rakastamaan
sellaisella tulisuudella, että sinulla ei siitä voi olla hämärää
aavistustakaan, minä, joka jo kauan aikaa sitten istutin tämän
rakkauden sieluuni, minä, joka sitä samalla kirosin ja kiihoitin, minä,
joka sanalla sanoen sitä en osannut peittää, -- että sinua rakastan,
että elän ainoastaan sinun rakkaudessasi, että voisin sinun puolestasi
kuolla, sitä sinä et saa epäillä. Ja pyydän sinua; vannotan sinua
kautta niiden kyyneleiden, joita olen edessäsi vuodattanut, rukoilen
sinua olemaan koskaan epäilemättä sitä; minä rakastan sinua, ja koko
onneni on siinä, että tiedät minun sinua rakastavan, että tiedät
sen voidaksesi, vaikkakin loitolta, tuntea hiukan sääliä onnetonta
ystävääsi kohtaan. En koskaan näe sinua enää, jään surulliseen
maanpakoon elämään, en enää koskaan mainitse nimeäsi -- lyhyesti, tulen
viettämään sellaista elämää kuin en koskaan olisi sinua nähnyt enkä
oppinut tuntemaan. Rakkaudessa en tunne mitään muuta kuin rakkautta,
ja tähän sisältyy haaveellisin kaipaus ja kestävin, tuskallisin
luopuminen. Mutta hartaasti toivon, että minua vähemmän rakastat
ollaksesi vähemmän onneton.

Jää nyt hyvästi, kallis ystävättäreni; jää hyvästi, sinä, jonka rakkaus
on tullut minulle kohtalokkaaksi. Niin kauan kuin sallit minun sinulle
kirjoittavan, teen sen; se on tuskallinen lohdutus, jonka edellä on
käynyt tuhansia sieluntuskia ja jota seuraa polttavin katumus -- ainoa
lohdutus kuitenkin ja se, jonka minä silloin kadotan, kun kaikki
kadotan, kun sinut kadotan; mutta sinä et minua ennen kadota kuin
lepään haudassa. Jää hyvästi!

1813.

Näethän, kallis ystävättäreni, millaisen kuilun partaalla seisot;
ainoastaan meidän ensimäinen päätöksemme olla enää toisiamme
kohtaamatta voi meidät pelastaa. Sinä et voi tätä ajatusta kestää, ja
minä, jonka kuitenkin tulisi olla päättäväisempi ja lujempi ja tuntea
sääliä meitä molempia kohtaan, minä olen antanut sydämeni saada minut
valtaansa, sydämeni, jonka petti se toive, että saisin itkeä, jollen
muuta niin ainakin sinun lähelläsi. Mutta viattomimmatkin kyyneleet
voivat nyt sinut tänään antaa ilmi, ja yksi ainoa katseeni voi sinut
tehdä parantumattoman onnettomaksi.

Kolmannestatoista päivästä alkaen, jolloin ojensit minulle viimeisen
kerran jääkylmän kätesi, olen huomannut, että alituinen, pitkälle
mennyt pelko pitää sielusi hallussaan ja kokonaan vallitsee sinua,
ja ehkä itsekin salaa toivot, että en sinua enää koskaan näkisi. --
Minun suhteeni tiedät kaiken; tunnethan kuohahtavan, ylpeän sydämeni
ja kohtalokkaan hellyyteni sinua kohtaan, voit myöskin huomata saman
pelon (vaikka paljoa orjamaisempana!) minussa, kun sinut näen, paljoa
epätoivoisemman intohimon kuin mitä omasi on, kun en sinua näe,
luottavan ystävyyteni miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan,
mutta jota kohtaan -- ja nyt vähemmän kuin koskaan ennen -- en
tahtoisi tuntea mitään velvollisuuksia maailmassa; kaikki tämä tekee
elämäni hetket toisen toisensa jälkeen katkeriksi ja painostaviksi.
Tähän liittyy toinenkin martyriumi, joka on julmempi kuin kaikki
muut, joka minua vielä enemmän kiduttaa ja nöyryyttää, koska se
tekee minut väärämieliseksi ja kiittämättömäksi sinua kohtaan: se on
epäilys siitä, rakastatko minua todellakin. Samoin olen kadottanut
ylpeän riippumattomuuteni, ja kohta ei minulla, jolla ei ole enää
isänmaatakaan, ole enää mitään kadotettavissa, kun olen sinutkin
kadottanut.

Ja kuitenkin on välttämätöntä, että sinut kadotan. Elämäni tulee
olemaan kamala, mutta ilman omantunnonvaivoja siitä, että olisin sinut
riistänyt kotisi pyhätöstä, jossa itsellesi voit valmistaa rauhallisen
onnen; en enää tule olemaan alituisen pelon vallassa siitä, että joudut
vaarojen alaiseksi, joita et ole voinut minulta salata. Olin myöskin
luvannut sinulle rakkaudesta sinuun hillitä luonnettani ja intohimojani
ja ilmoittamaan, milloin tuota petoa en enää voi vallita. Olen pettynyt
voimieni määrästä ja tahdon ainakin olla suora. Tunnustan siis sinulle,
että rakkauteni on enemmän haaveileva kuin pyhä, ja että nyt voisin
vääntää myrkytettyä tikaria sydämessäni, jos voisin tänä hetkenä saada
suudelman sinulta. Mutta vapauttaakseni sinut perheristiriidan pelosta
ja ollakseni loukkaamatta periaatteitasi olen päättänyt rinnastani
riistää toivon saada sinut nähdä, ja huoaten pakenen ensimäiseen
päätökseeni, ainoaan keinoon, joka sinut pelastaa, siihen, että
ainiaaksi karkoitan itseni sinun näkyvistäsi.

Jää hyvästi, kallis ystävättäreni; jos sinulle on mahdollista, niin
lue kerta vielä tämä kirje; miten minun onnistuu se lopettaa, en
tiedä, vietettyäni monet, monet tuskalliset hetket, kaksi pitkää
yötä, epäselvien ja epätoivoisten mietiskelyjen vallassa. En ole
enää se, mikä olin ennen; luonteeni on kadottanut ytimensä, sydämeni
kuivunut; en löydä sanoja enkä rauhaa. Kuinka onnellinen olinkaan
vielä kuukausi sitten! silloin heräsin aamuhämärässä tavattoman
iloisena ajatellessani, että koko päivän saisin sinua katsella; nyt
olen onnellinen, kun voin itkeä! -- Lue sen vuoksi tämä kirje vielä
kertaalleen; se on nähtävästi viimeinen, jonka sinulle kirjoitan;
aijoin sen sinulle toimittaa myöhemmin, mutta valitsinkin tämän päivän,
koska tänään voit kenenkään huomaamatta ottaa sen vastaan. Jos pelkäät
vastausta kirjoittaessasi tulevasi yllätetyksi, niin elä sen vuoksi
antaudu minkään vaaran alaiseksi; sinä olet jo tähän asti liiankin
paljon uskaltanut minun tähteni.

Jää hyvästi kerta vielä! En voi pyytää viimeistä lahjaasi, rakkautesi
kestämistä, ellet anna minulle anteeksi sinulle tuottamaani
levottomuutta ja rauhattomuutta. Jos saisin valita, tahdonko elää
kokonaisen vuoden täydellisesti onnellisena vai saada kuvasi niillä
ehdoilla, jotka sieluntuskieni alaisena rikoin, niin mukautuisin
näihin ehtoihin, koska silloin varmasti tietäisin saavani hengittää
piirteitäsi ja kuvasi seuraavan minua hautaani. -- Mutta olkoon, olkoon
kaikki kadonnut! Mutta lahjoita minulle edes, jos vain voit, kihara
hiuksistasi; yhdistän ne niihin, jotka minulle lähetit, liittämällä
niihin lauseen, että ne ovat kyynelilläsi kostutetut; eikä silmistäni
vuoda ainoakaan kyynel, joka ei tälle kalliille muistolle putoa. Tästä
etsin kallista ystävääni ja rakastettuani, ja, jollei muuten, niin
tässä yhtyy kaksi muistoa ihmisestä, jotka olivat luodut toisiaan
varten, ja jotka tyly kohtalo ja kuolema on ainiaaksi eroittanut.

Ja nyt viimeisen kerran: jää hyvästi! Koeta voittaa onnettomuutesi.
Tekisit syntiä luontoa ja taivasta vastaan, tekisit syntiä minun
onnettomuuttani vastaan, jos tahallasi antautuisit surusi valtaan.
Sinulla on elämäntoverina mies, joka joka suhteessa ja varsinkin
omistaessaan sinut on onnellinen. Jää hyvästi!


Signora Pestalozzalle

1815.

Olen päättänyt jäädä Badeniin, mutta intohimoni, jonka te hulluuteen
asti olette kiihoittanut, pakoittaa minut näkemään teidät jälleen, ja
tällä kirjeelläni annan teille taas uuden todistuksen hulluudestani.

Seuralaiseni rakastava huolenpito on ainoastaan katkeroittanut
minua; maanantaiaamuun asti odotin synkkänä, haastamatta sanaakaan.
Häpesin kiittämättömyyttäni; omatuntoni soimasi minua ajatellessani
tuottavani hänelle mielipahaa, ja pakoitin itseäni esiintymään
iloisempana. Kun muutaman tunnin ajan olin ollut väkinäisen iloinen,
jolloin sielunvoimani kokonaan herpaantuivat, niin vaivuin kaupunkiin
palatessamme entistä kamalampaan alakuloisuuteen.

Ollessani hänen kanssaan toivoin tavallani saavani olla teidän
seurassanne; mutta hänen ainainen läsnäolonsa aiheutti sen, että
ajatukseni olivat kaiken aikaa teissä. Jouduin nyt armaimmasta
mielentilasta surkuteltavimpaan raivoon; näen teissä sulottaret ja
raivottaret yhtaikaa. -- Oi, varomaton nainen, mitä olettekaan tehnyt?
Aijoitte säilyttää uskollisuutenne tahraantumattomana ja petittekin
minut? Olette antanut minulle hehkuvan rakkautenne todistuksia
näyttääksenne sitten sitä julmemmalla tavalla kylmyyttänne. Aijoitte
olla tahraamatta sieluni aateluutta, ja tuotittekin minulle sen
nöyryytyksen, että näin minut uhrattavan toisen tähden.

Mustasukkaisuuden ruoska -- joka tähän asti on ollut sydämelleni
melkein tuntematon -- on nöyryytykseni vielä täydentänyt. Kuohun
vihasta ajatellessani, että olette toisen sylissä. Rakastan teitä ja
uskon samalla teitä halveksivani. Intohimoni on saavuttanut rakkauden
ja vihan korkeimman määrän. Minä onneton, mihin tilaan olenkaan
joutunut!

En voi matkustaa pois; minulla ei ole kylliksi rahaa, eikä
luullakseni kylliksi voimiakaan; jos tätä tilaa kestää kauemmin,
niin antaudun sattuman varaan ja lähden pois, jotta en enää teitä,
kallis ystävättäreni, häiritse. Keskiviikkoillasta asti olen lukenut
raamattua; kaksi päivää ovat kyyneleeni tätä kirjaa kastelleet, ja
sieluni tunsi itsensä kepeämmäksi. Mutta perjantaista alkaen ei minulla
enää ole ollut kyyneleitä; minulla ei ole enää mitään muuta kuin
vereni, joka, jos saisi sydämestäni vuotaa, ehkä antaisi minulle hiukan
rauhaa. Mutta en voi kuolla kadottamatta kaikkea ihmisarvoani. Siis
tahdon köyhyydestäni huolimatta lähteä pois, ja ehkä minussa täyttyy
se, mitä luin evankeliumissa ja joka tärisyttävimmin minuun vaikutti.

Mutta kaikki muu onnettomuus on sitä onnettomuutta mieluisempi, että
täten täytyy viipyä teidän lähistöllänne.

Te olette olemassaoloni myrkyttänyt; -- se lohdutus, jonka koetitte
minulle antaa, onkin muuttunut epätoivoksi.

Lauantaiaamuna varhain -26.

Kun torstaina vastasin kirjeeseenne, niin olin silloin vielä niin
raukkamainen, että keikailin tuskillani; uskoin vielä mahdolliseksi,
että saisin teidät nähdä. Ne muutamat sanat, jotka minulle eilen
kirjoititte, vakuuttavat minulle täydellisesti, että minulla ei ole
mitään muuta tehtävää kuin sanoa jäähyväiset näkemättä teitä enää
kertaakaan. Käyntini olisi teille vastenmielinen, ja sieluni tuntisi
itsensä aina teidän läsnäollessanne nöyryytetyksi. Järjestän niin,
ettei kukaan saa tietää lähtöni syytä. Ellen yhdessä sukulaisteni
kanssa olisi tehnyt valmistuksia siihen suuntaan, että viettäisin
talven Zürichissä, niin matkustaisin vielä tänään; mutta ottaen teidät
ja rauhanne varteen voin uhrata nämät valmistukset. Minulle ei enää ole
pääasia se, että voin hyvin tässä maailmassa; maailma on ainoastaan
yömaja, jonne poikkean päiväksi kerrallaan; minulle on pääasia
ainoastaan se, että kestän elämän. Uskokaa minua, kallis ystävättäreni,
tarvitsen paljoa enemmän voimaa elääkseni kuin muut kuollakseen. Mutta
minun täytyy odottaa siihen hetkeen asti, jolloin äitini minulle
vihdoin antaa vapauden ja suo sen ilon, että saan häntä seurata; sillä
äitini on ainoa olento maan päällä, joka minua todellakin rakastaa. --
Te, kallis ystävättäreni, unohtakaa minut ja koettakaa olla onnellinen.
Jääkää hyvästi!


_Signora Pestalozzan vastaus_

Sanon siis teille ainiaaksi hyvästi! Tuntematon, synkkä voima vaikuttaa
minuun ja pakoittaa minut ehkä toimimaan väärin -- oi, kuinka tämä
sana painaa mieltäni, ja kuinka kyyneleeni taukoamatta tulevat tämän
tähden virtaamaan!... En ota anteeksiantoanne vastaan, sillä se lisää
vain onnettomuuttani -- surkuttelen teitä ja säälin teitä ehkä enemmän
kuin ketään muuta maailmassa, kun näin, että olette koko elämänne ajan
saanut kärsiä pettymyksiä, ja kun minäkin teille olen valmistanut
tuskallisia tunteita!... Siinä juuri on voimattomuuteni: siinä,
missä tahdoin tehdä hyvää, kääntyikin kaikki katkeruudeksi! Toivon
surullisten kokemuksienne vuoksi vihdoinkin löytävänne rauhanne...
Sallikaa minun teidän puolestanne kääntyä taivaan puoleen ja hartaasti
rukoilla edestänne. Ah, meidän välillämme ei ole enää mitään muuta
kuin tämä side, mutta se on purkamaton, vaikka te sanoisittekin
itsenne vapaaksi minusta; se on ainoa lohdutus, mikä jää surulliseen
elämääni. Pyydän teitä hävittämään kirjeeni, tämänkin, jonka teille nyt
kirjoitan. Vakuutan teille polttaneeni teidän kirjeenne muutama päivä
sitten, ilman että vieras silmä koskaan oli niitä nähnyt. Niistä ei ole
jälellä mitään muuta kuin muisto, eikä minulla ole ainoatakaan lehteä,
jota en voisi miehelleni näyttää: ja jos tänä hetkenä kuolisin, niin
ei hänellä siinä suhteessa olisi mitään syytä suruun. Uskokaa minua,
minä kestän kaiken, kun hän vain säästyy. Kiitän teitä siitä, että tänä
aamuna varhain otitte hänet niin ystävällisesti vastaan; hän on niin
hyvä; pitäkää häntä rakkaana!

Jääkää kerta vielä hyvästi! Minun täytyy erota teistä voimatta
antaa teille minkäänlaista lohdutusta, joka jo senkin vuoksi olisi
teille vastenmielinen, että se tulee minun puoleltani... Jääkää
hyvästi! Jumala teitä johdattakoon ja antakoon teille tulevaisuudessa
onnellisemman kohtalon!


_Quirina Mocetti Magiottille_

("Donna gentilelle")

Hottingen, maaliskuun 30 p:nä, kello 6 illalla 1816.

Tänä päivänä ja tänä hetkenä on kulunut täsmälleen vuosi siitä, kun
jätin Italian ja sen osan sitä maata, jonne en läpimatkallanikaan
uskalla poiketa peläten, että kuolema minut äkkiä ennättää ja pakoittaa
luuni mätänemään tuossa kirotussa maassa.

En tahdo kauempaa viivyttää vastaustani kirjeeseesi maaliskuun 22
päivältä; siinä on asioita, jotka ovat panneet koko sieluni kuohuksiin.

Ensiksikin: kun sinulle ilmaisin kaiken, niin tein tämän sen jälkeen,
kun olin asiaa joka puolelta tarkkaan punninnut ja miettinyt. Mitä
tulee lauseeseeni, että olisin omasi ihmisten ja jumalan edessä, niin
huomaan, että se nyt on mahdotonta. Mutta olla omasi koko sielullani,
kaikkine ajatuksineni ja kohtaloniskuineni, se ei ollut mikään tyhjä,
kiitollisuuden synnyttämä tarjous, vaan sen sisällisen tarpeen ilmaisu,
että minä tarvitsen olennon, joka minua ymmärtää, minua rakastaa,
minua lohduttaa ja elämässä ja kuolemassa seisoo rinnallani. Ja kun
tarkastin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat olleet sydämelleni
rakkaita ja vieläkin olivat, niin löysin ainoastaan kaksi, joihin
ehdottomasti saatoin luottaa: äitini ja sinut, rakkaani. Mutta äitini
ikä estää minua puhumasta hänelle kaikesta, ja minä kammoan sitä maata,
jossa hän elää. Siten jäät sinä yksin minulle. Tulisin nyt luoksesi
ja eläisin rinnallasi, ellei siinä olisi se paha puoli, etten voi
sitä tehdä, sillä minulla ei ole niin paljoa varmoja tuloja, joko
pääoman tai korkojen muodossa, että minun ei tarvitsisi antautua
uusiin tulevaisuushuoliin. Voisin kyllä nyt tulla Toscanaan ja siellä
elää vuoden ja ehkä enemmänkin lähelläsi, mutta jos minä tänä vuonna
kulutan ne rahat, joita toukokuussa odotan, niin en voi lähteä sille
matkalle, joka on ehdottomasti välttämätön omien ja perheeni olojen
turvaamiseksi. Usko minua, että verta vuotavin sydämin revin itseni
sinusta irti, ja vaikka en vielä näe sen hetken joutuvan, jolloin
voin jättää tämän kohtalokkaan maan, jossa nykyään olen, ja joka
viimeisenä kolmena viikkona on tullut minulle mitä suurimmassa määrässä
kohtalokkaaksi, niin menisin mielelläni jonnekin muualle, vaikka en
liian kauaksi. -- Mutta kun puhut minulle avioliitosta, rakkaudesta
ja kuihtuneesta nuoruudestasi, niin osoitat sillä, rakas Quirina,
ettet tahdo minua ymmärtää. Se side, joka minut liittää sinuun,
ei ole sellainen, että se tarvitsisi rakkautta, tai nuoruutta, ja
väsyneen sydämeni ja kärsivän ruumiini kanssa lähestyn kiirein askelin
kolmenkymmenenkahdeksannen ikävuoteni loppua; rakkaus voi minua vielä
houkutella, mutta ei pettää. Tosin kyllä on olemassa toisenlaatuinen
rakkaus, joka voi antaa minulle elämän uudestaan, ja se on juuri se,
jota sinä tunnet minua kohtaan, ja minä sinua kohtaan ja ikuisesti
tulen tuntemaan. Olen avioliittoa kohden pyrkinyt aina sekä sydämelläni
että mielikuvitukseni kuvitteluilla; mutta tuo lause: "Niin kauan
kuin sinulla ei ole isänmaata, ei sinulla saa olla lapsiakaan" on
syrjäyttänyt kaiken avioliiton kaipauksen. Sitäpaitsi tiedäthän, että
olen köyhä; tulisiko minun ottaa itselleni rikas vaimo? Ja otaksuen,
että sellaisen kohtaisinkin, niin tulisiko minun myydä itseni hänelle
myötäjäisistä? Tuleeko minun ottaa köyhä niinkuin itsekin olen? Enkö
silloin tuntisi sekä köyhyyden tuskat että nöyryytykset? Sinuun voisin
sitoa itseni aivan kuin ystävään, ja kun me olemme jo iäkkäitä ja
olemme melkein ulkopuolella kaikkia yhteiskunnallisia suhteita, niin
voisin sinulle hankkia rauhallisen kotitunteen, henkisen ja sielullisen
yhteiselämän ja ainaisen tunnelmien yhtäläisyyden ja voisin puolestani
odottaa sinulta samaa. -- Ja mitä tulee rakkauteen sen tavallisessa
merkityksessä, niin voin sanoa, että minä aina pelkään sitä ja se
minua... -- Minä lopetan ja vakuutan sinulle, että jos sydämesi ja
kattosi minua yhtä kärsivällisesti voivat odottaa kuin ne ovat valmiina
ottamaan minut vastaan, niin teen kaiken voitavani tullakseni; ellei
se käy laatuun, niin syytän siitä tylyä, minua aina vainoavaa kohtalon
epäsuosiota.


_Kallirrhoelle_

Lontoo, marraskuun 22 p:nä 1819.

Te näette, kunnioitettava rouva, kaksi tuskan päivää on johdattanut
kaiken siihen, että molemminpuolinen kunnioituksemme ja rakkautemme
täyttää meidät mitä suurimmalla tyytyväisyydellä. Ette enää pelkää
katkeroittavanne elämääni ja olette päässyt selville ystävänne oikeasta
mielialasta. Nyt tunnette hänet siksi paljon, että suopeudellanne
voitte häntä lohduttaa, tarvitsematta pelätä, että hän sen voi väärin
käyttää ja petollisesti pitää sitä rakkautena. Ystävyytemme tulee
tästä lähin olemaan avonaisempi, ja, jos uskallan sanoa, lämpimämpi
muistellessamme niitä tuskia, jotka olemme toisillemme tuottaneet,
samalla lempeämpi sen kiitollisuuden kautta, jota kumpikin tuntee
siksi, että toinen on antanut anteeksi. Mitä minuun tulee, niin jo on
se onni tullut osakseni, että rakastan teitä entistään lämpimämmin, ja
olen saanut sen varmuuden, että tulen teitä aina rakastamaan, koska
te kaikessa olette osoittanut niin paljon suoruutta, että aina tulen
rakastamaan teidän sieluanne, vaikka ruumistanne en enää saisikaan
nähdä. Joka päivä löydän koko sielunne viimeisestä kirjeestänne, ja
kun en enää sitä voi lukea, niin muistatte sen kirjoittaneenne, ja
hautaani, joka jokaiselle Englannissa tulee olemaan tuntematon, ette
koskaan unohda. -- Voikaa hyvin!

Lontoo, tammik. 1 p:nä 1821.

Ehkä erehdyn, sillä jokainen on erehdykselle altis, tuomitessaan sen
mukaan, mitä hän kuulee ja näkee: mutta se on melkein ulkopuolella
kaiken epäilyksen, kunnioitettava rouva, että meille molemmille,
vaikkakin eri määrässä, tulevat tuottamaan tuskaa ne haavat, jotka
toinen on odottamatta iskenyt toiseen. -- Ja uskon, että jos me
kauemmin olemme niistä vaiti, niin tuottavat ne meille tuskaa enemmän
ja pitemmän aikaa, sillä sydämen haavat eivät lakkaa vuotamasta verta,
niin kauan kuin epäluulo ne on myrkyttänyt.

Toivottamattakaan mitään parannuskeinoa itselleni täytyy minun se
teille tarjota, ja jos perjantai-iltana, jolloin lausuin teille
hyvästi, olisin tietänyt, mitä pahaksi onnekseni vasta seuraavana
tiistaina tiesin, niin olisi eromme, joka teidän rauhanne ja
minun luonteeni vuoksi on välttämätön, tapahtunut tavalla, joka
olisi tuottanut meille vähemmän tuskaa. Jo perjantai-iltana olin
palavan raudan pistänyt haavan pohjaan asti, ja teidän menettelynne
tiistai-aamuna ei saanut muuta aikaan, kuin että se pakoitti käteni
painamaan vielä syvemmälle ja avaamaan haavan laajemmalta kuin
olisikaan ollut tarpeellista. Mutta te ehkä arvelitte: mikä on
tapahtunut, on tapahtunut. Kirveltävä ja kestävä on tuskani, mutta
sitä ei ainakaan kiihoita pelon ja toivon lumous, ja minä tiedän,
että tulen sen kestämään ja voin sen määrän kokonaan mitata. Olen
vapautunut kahdesta tuskasta, ehkä ainoista, joita vastaan ei luonto
ole antanut minulle aseita: oman alennukseni tietoisuudesta ja niiden
henkilöiden suoruuden epäilemisestä, joille olen koko sydämeni avannut.
Kun silmäni nyt ovat auenneet näkemään kärsivän tilani, niin en enää
etsi parannuskeinoa itselleni. Mutta teidän laitanne, arvoisa rouva,
on aivan toinen, ja kun olen päässyt tuskastani selville, niin en
kuitenkaan voi noudattaa tuskan tunnetta ja myöntää, että te vaitioloni
vuoksi saitte enemmän tai vähemmän kiusaavia ajatuksia siitä, että muka
tekisin jotain epätoivoisia päätöksiä. Liiankin totta on, että kahden
vuorokauden aikana suuttumukseni teitä kohtaan kasvoi raivoksi, ja
etten monena päivänä ole lakannut samalla huokailemasta ja puremasta
hampaitani -- mutta nyt en tunne enää mitään suuttumusta ja olen
lakannut valittamasta, sen jälkeen kuin tiedän, että, otaksuessani
teidän tehneen väärin minua kohtaan, minullakin on teitä kohtaan
tekemäni vääryys sovitettavana.

Jääkää hyvästi, arvoisa rouva, ja jos teistä selitykseni ehkä tuntuvat
tarpeettomilta, niin pyydän teitä ainakin ottamaan sen varteen, että ne
minulle olivat välttämättömiä. En tunne enää niin suurta ahdistusta,
kun olen teille selittänyt, miten aijon vastaisuudessa menetellä
teidän suhteenne; eikä minun tarvitse itseäni soimata siitä, että
olisin lyönyt laimin jotain, joka olisi ollut omiansa karkoittamaan
teidän sielustanne levottomuuden, niin paljon kuin minä siihen yleensä
saatan vaikuttaa. Elkää pelätkö, että tuskan puuska voisi johdattaa
minut johonkin epätoivon ajattelemattomaan tekoon. Näen ajan kuluvan
rauhallisesti ja olen tietoinen siitä, että se lieventää kaikki
inhimilliset tuskat, ja vakuutettu siitä, että se lyhentää päiviämme
ja siten asettaa tuskillemme määrän. En ajalta odota mitään muuta
kuin riittävää rauhaa, voidakseni rehellisesti punnita, mitä olen
tehnyt oikein ja väärin, ja voidakseni verrata niitä tuskia ja iloja,
joita olen toisille tuottanut, nauttimiini iloihin ja tuskiin; sillä
uskon, että se pieni määrä onnea, mikä meidän on sallittu täällä
maan päällä toivoa, on siinä varmuudessa, että olemme ystävillemme
tehneet mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisimman vähän pahaa. Ja
kun pyrkimykseni onneen aina on syrjäyttänyt kaikki muut tunteeni,
jopa rakkautenikin, niin toivon kaikesta sydämestäni, että te voitte
oman itsenne edessä puolustaa menettelyänne minun suhteeni. --
Joka tapauksessa eivät muutamat tylyyden hetket riitä hävittämään
kahdenkymmenenkolmen kuukauden ystävyyttä.



Alfred de Musset fa George Sand


_Alfred de Musset George Sandille_

Rakas George, minulla on jotain typerää ja naurettavaa teille
sanottavana. Minä kirjoitan typerästi, sen sijaan, että olisin sen
suullisesti ilmoittanut, palatessani tuolta kävelyltä. Minä olen
tänä iltana oleva tästä aivan onneton. Te tulette nauramaan vasten
kasvojani, te tulette väittämään minun käyttäneen korupuheita kaikissa
tähänastisissa väleissämme. Ajatte minut ovesta ulos ja uskotte minun
valehtelevan. Minä olen rakastunut teihin. Olen sitä ollut aina
ensimäisestä päivästä alkaen, jolloin olin luonanne. Luulin parantuvani
siitä nähdessäni teidät ystävänäni. Luonteessanne on paljon sellaista,
joka voisi minut siitä parantaa; olen koettanut parhaani mukaan sitä
vakuuttaa itselleni. Mutta minä säänkin maksaa liian kalliin hinnan
niistä hetkistä, jotka olen viettänyt seurassanne. Parempi on, että
sanon sen teille, ja minä olen tehnyt siinä oikein, sillä kärsin nyt
paljoa vähemmän, ja parantuisin tästä, jos suljette minulta ovenne.
Tänä iltana olin päättänyt antaa teille tiedon, että olin maalla, mutta
en tahdo rakennella mitään salaisuuksia edessänne enkä näyttää syyttä
suotta hankkivani riitaa. Nyt, George, te sanotte: taas yksi, joka
alkaa minua ikävystyttää! niinkuin tapanne on lausua; ellen ole teille
aivan ensipäivän tuttava, niin sanokaa aivan samoin kuin olisitte
sanonut eilen puhellessanne eräästä toisesta, mitä minun tulee tehdä.
Mutta minä pyydän, jos aijotte sanoa epäilevänne sitä, mitä teille
kirjoitan, niin elkää mieluummin vastatko laisinkaan. Tiedän, mitä
ajattelette minusta, enkä toivo mitään tunnustaessani tämän teille.
En voi kadottaa muuta kuin ystävän ja ne ainoat mieluisat hetket,
jotka olen viettänyt kuukauden ajan kuluessa. Mutta tiedänhän, että
olette hyvä, että olette rakastanut, ja luotan teihin, en niinkuin
rakastajattareen, vaan suoraan ja rehelliseen toveriin. George, olen
hullu riistäessäni itseltäni tilaisuuden saada nähdä teitä sinä lyhyenä
aikana, minkä vielä vietätte Pariisissa, ennenkuin matkustatte maalle
ja lähdette Italiaan, jossa olisimme viettäneet kauniita öitä, jos
minulla olisi voimia. Mutta tottahan on se, että kärsin ja että minulta
puuttuu voimat.


_George Sand Pagellolle_

Olemme syntyneet erilaisten taivaiden alla, eihän meillä ole
samanlaisia ajatuksia eikä samaa kieltä; mutta onhan meillä kuitenkin
samanlaiset sydämet. Kostea ja usvainen maa, josta saavun, on mieleeni
jättänyt lempeitä ja alakuloisia vaikutelmia; kirkas aurinko, joka
otsasi on tummentanut, minkä intohimon se onkaan sinulle antanut?
Minä osaan rakastaa ja kärsiä, ja sinä, rakastatko sinä? Kiihkeät
syleilysi, toiveittesi rohkeus huumaavat minut ja samalla herättävät
minussa pelkoa. En osaa intohimoasi voittaa enkä liittyä siihen.
Synnyinmaassani ei rakasteta samalla tapaa, ja sinun rinnallasi
seison kalpeana patsaana, katson sinuun kummastuneena, kaihoten ja
levottomana. En tiedä, rakastatko minua todellakin. En saa sitä koskaan
tietää. Sinä osaat sopertaa vain muutaman sanan minun kieltäni, enkä
minä osaa kylliksi hyvin sinun kieltäsi voidakseni tehdä sinulle
syvällisempiä kysymyksiä. Ehken osaisi ajatuksiani selittää sittenkään,
vaikkakin osaisin täydellisesti sinun kieltäsi. Ne seudut, joissa
olemme eläneet, ihmiset, jotka meitä ovat opettaneet, ovat epäilemättä
syypäitä siihen, että meillä on ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka
toisillemme ovat vieraita. Minun mietiskelevä mieleni ja sinun tulinen
luonteesi synnyttävät ehdottomasti aivan päinvastaisia ajatuksia. Sinä
et voi niitä tuhansia tuskia, joiden valtaan joudun, laisinkaan tuntea
ja halveksit niitä; sinun täytyy nauraa sille, joka saattaa minut
itkemään. Ehkä et tunne laisinkaan kyyneleitä?

Tuletko tuekseni vai valtijaakseni? Lohdutatko niitä tuskiani, joita
olen kärsinyt, ennenkuin sinut elämäntielläni kohtasin? Tiedätkö, miksi
olen surullinen? Tunnetko sääliä, kärsivällisyyttä ja ystävyyttä?
Sinuun on ehkä istutettu se vakaumus, ettei naisilla ole laisinkaan
sielua. Tiedätkö, onko se minulla? Vähät siitä, oletko kristitty
vai muhamettilainen, kuulutko sivistyskansaan vai raakalaisiin, kun
tiedän, oletko ihminen? Mitä on tuossa miehekkäässä rinnassa, noissa
leijonansilmissä, tuon korkean otsan sisällä? Elääkö sinussa jalo,
puhdas ajatus, veljellinen ja hurskas tunne? Uneksitko nukkuessasi
lentäväsi taivasta kohden? Kääntyykö luottamuksesi jumalaan, kun
ihmiset pahoin tekevät? Tuleeko minusta toverisi vai orjattaresi?
Himoitsetko minua vai rakastatko minua? Osaatko minua kiittää, kun
intohimosi on tyydytetty? Osaatko minulle sen sanoin lausua, kun teen
sinut onnelliseksi? Tiedätkö, mitä olen, ja tuletko levottomaksi, ellet
sitä tiedä? Olenko sinulle jotain tuntematonta, joka pakoittaa sinut
etsimään ja unelmoimaan, vai olenko silmissäsi ainoastaan nainen,
niiden kaltainen, jotka haaremissa asustavat? Ilmaisevatko silmäsi,
joista olin näkevinäni taivaisen säteen loistavan, toivomuksen, joka
tuollaisia naisia tyydyttää? Tiedätkö, mitä se sielunkaipaus on,
jota eivät ajat voi viihdyttää, ei inhimillinen hyväily uuvuttaa?...
Kun näen sinut rauhallisena, niin tiedänkö ajatteletko vai lepäätkö?
Kun silmäsi painuvat umpeen, niin tapahtuuko se hellyydestä vai
väsymyksestä?... En tunne mennyttä elämääsi enkä luonnettasi, enkä
tiedä, mitä ne ihmiset, jotka sinut tuntevat, sinusta ajattelevat.
Rakastan sinua tietämättä, tulenko sinua kunnioittamaan, rakastan sinua
siksi, että miellytät minua; ehkä minun kohta täytyy sinua vihata.
Jos kuuluisit samaan kansaan kuin minäkin, niin tiedustelisin sinulta
kaikkea, ja sinä ymmärtäisit minua. Mutta silloin tulisin ehkä vieläkin
onnettomammaksi, sillä sinä pettäisit minua. Mutta ethän sinä minua
petä, et tee minulle turhia lupauksia, et vanno vääriä valoja. Sinä
olet rakastava minua siten kuin rakkauden käsität, siten kuin osaat
rakastaa. Sitä, mitä turhaan muista olen etsinyt, en ehkä sinustakaan
löydä, mutta ainakin kuvittelen, että sinulla se on. Sinä sallit minun
selittävän katseet ja hyväilyt, jotka aina ovat minua maailmassa
pettäneet, liittämättä niihin petollisia sanoja. Selitän unelmasi ja
annan vaitiolosi olla kaunopuheisen. Annan teoillesi sen tarkoituksen,
jonka toivoisin niillä olevan. Kun hellästi minuun katsot, niin uskon,
että sielusi kääntyy puoleeni; kun katsot ylöspäin, niin otaksun älysi
kääntyvän ikuista liettä kohden, josta se on kotoisin. Pysykäämme siis
sellaisina kuin olemme, toistemme kieltä oppimatta. En tahdo tietää,
miten elämääsi ohjailet ja mikä asema sinulla on ihmisten joukossa.
Kätke sielusi minulta, jotta aina voin pitää sitä kauniina!


_George Sand Alfred de Mussetille_

Treviso, maaliskuun 30 p:nä (1834).

Tahdoin sinua etäältä seurata, lapseni. Palatessani Veneziaan piti
minun Pagellon kanssa tulla Vicenzaan kuullakseni, miten ensimäisen
surullisen päiväsi olit viettänyt. Mutta tunsin, että minulla ei olisi
rohkeutta viettää yötä samassa kaupungissa, kuin sinä olet, tulematta
heti aamulla luoksesi syleilemään sinua. Kaiho kalvoi minua, mutta en
tahtonut uudistaa eron tuskia ja mielenliikutusta. Ja sitäpaitsi olin
paluumatkalla itsekin niin sairas, että pelkäsin minulta puuttuvan
tarpeelliset voimat. Herra Rebizzo tuli minua noutamaan ja otti minut
väkisin matkaansa, toi minut tänne yöksi. He olivat minua kohtaan
hyvin ystävällisiä ja puhuivat sinusta suurella mielenkiinnolla, ja se
tuntui suloiselta. Nyt kirjoitan sinulle Trevisosta. Olen tänä aamuna
kello kuusi lähtenyt Veneziasta. Joka tapauksessa saavun tänä iltana
Vicenzaan ja nukun samassa majatalossa, jossa sinä olet nukkunut. Vasta
tänä iltana saavutan rauhan ja millaisen rauhan! Niin pitkä matka, ja
sinä olet vielä niin perin heikko! Hyvä jumala, hyvä jumala! Rukoilen
jumalaa aamusta iltaan. Toivon hänen minua kuulevan. Huomenna saan
kirjeesi Veneziassa. Saavun sinne melkein samalla kuin sekin. Elä ole
minun puolestani levoton. Ole voimakas kuin hevonen, mutta elä käske
minua olemaan iloinen ja rauhallinen. Se ei kohtakaan tapahdu. Ystävä
parka, mitenkähän oletkaan tämänkin yön viettänyt? Toivon uupumuksen
pakoittaneen sinut nukkumaan. Ole järkevä, viisas ja hyvä, niinkuin
minulle olet luvannut. Kirjoita minulle jokaisesta kaupungista, jossa
aijot nukkua, tai anna edes Antonion kirjoittaa sinun puolestasi,
jos se sinua ikävystyttää. Kirjoitan sinulle Geneveen tai Torinoon,
riippuen siitä, mitä tietä kuljet ja mistä olet minulle tiedon jättänyt
Milanoon.

Voi hyvin, voi hyvin, enkelini, jumala sinua suojatkoon, johtakoon ja
tuokoon sinut kerran tänne takaisin, jos täällä olen. Joka tapauksessa
näen sinut loma-aikana. Ja kuinka suuri on onni silloin oleva? Kuinka
paljon tulemmekaan toisiamme rakastamaan -- eikö totta, veljeni,
lapseni? Ah, kuka sinua hoitaa, ja ketä minä saan hoitaa? Kuka minua
tarvitsee, ja kestä saan tästä lähin pitää huolta? Miten tulen toimeen
ilman sitä hyvää ja pahaa, minkä minulle olet tuottanut? Voitko unohtaa
ne tuskat, jotka sinulle tuotin ja jotka sinulle vain muistuttavat
hyviä aikoja. Varsinkin viimeistä, joka aina on jättänyt minun
sydämeeni balsamin ja joka haavojasi tulee lieventämään. Hyvästi, pieni
lintuni. Rakasta aina vanhaa George raukkaasi.

Pagellosta en sano sinulle muuta, kuin että hän sinua suree melkein
yhtä paljon kuin minäkin, ja kun sanoin hänelle kaiken sen, mitä
pyysit minun hänelle lausumaan, hän menetteli aivan samoin kuin sokean
rouvansa kanssa. Hän juoksi suuttumuksesta itkien pois.


_Alfred de Musset George Sandille_

Geneve, huhtikuun 4 p:nä 1834.

Rakastan sinua toden totta, George. Neljän päivän kuluttua olen
kolmensadan penikulman päässä sinusta, miksi en siis puhuisi suoraan?
Näin etäällä ollessa ei ilmene enää kiivautta eikä hermokohtauksia;
rakastan sinua, tiedän sinun olevan miehen luona, jota rakastat,
ja kuitenkin olen rauhallinen. Viljavina putoavat kyyneleeni
käsilleni kirjoittaessani sinulle, mutta ne ovat suloisimmat,
kalleimmat kyyneleet, mitä olen vuodattanut. Olen rauhallinen;
väsymyksestä uupunut lapsi ei tällä tavoin puhuisi sinulle. Otan
auringon todistajakseni, että näen sydämeeni yhtä kirkkaasti kuin
se matkallaan näkee. En tahtonut sinulle kirjoittaa, ennenkuin olin
itsestäni selvillä; niin paljon on tässä pääraukassa tapahtunut. Mistä
kummallisesta unesta herään!

Tänä aamuna kävelin pitkin Geneven katuja ja katselin puotien
ikkunoihin, uudet liivit, englantilainen kauniisti painettu kirja
herätti huomiotani. Katsoin kuvaani peilistä, tunsin tuon entisajan
lapsen. Mitä sinä teitkään, ystävä parka! Näin sen miehen kuvan, jota
tahdoit rakastaa! Sydämessäsi oli kymmenen tuskanvuotta, kymmenen
vuotta oli sinussa palava jano onneen, ja hän oli se korsi, johon
tahdoit nojautua! Sinä rakastaisit minua! George parka! Värisen.
Tein sinut niin kovin onnettomaksi, ja minkä vieläkin kamalamman
onnettomuuden olin tuottamaisillani sinulle! Vielä kauan näen, George,
nuo valvomisesta kalpeat kasvot, jotka kahdeksantoista yötä kumartuivat
tyynyni yli! Kauan olen näkevä sinut tuossa kohtalokkaassa huoneessa,
jossa niin paljon kyyneleitä on vuodatettu.

George parka! Armas, kallis lapsi! Olit erehtynyt, luulit olevasi
rakastajattareni ja olitkin ainoastaan äitini; taivas on luonut meidät
toisiamme varten; sielumme ovat yläilmoissaan tunteneet toisensa aivan
kuin kaksi vuorikotkaa, ovat lentäneet toistensa luo, mutta syleily oli
liian voimakas, me harjoitimme sukurutsausta.

Nyt, ystävättäreni, olin sinua kohtaan, ainakin viime aikoina, pyöveli;
olen tuottanut sinulle paljon tuskia, mutta jumalan kiitos, se pahin,
minkä olisin voinut sinulle tehdä, on jäänyt tekemättä.

Elköön ystävyyteni olko sinulle taakaksi. Kunnioita sitä, tätä
ystävyyttä, joka on kiihkeämpi kuin rakkaus, se on ainoa hyvä, mikä
minussa on, muistele sitä, se on jumalan herättämä. Sinä olet se lanka,
joka minut häneen sitoo; ajattele elämää, mikä minua odottaa.


_George Sand Alfred de Mussetille_

Huhtikuun 15 p:nä (1834).

Olenko ollut rakastajattaresi vai äitisi, se merkitsee vähän. Olenko
herättänyt sinussa rakkautta tai ystävyyttä, olenko ollut sinun
kanssasi onnellinen tai onneton, se ei nyt muuta sieluni tilaa. Tiedän
rakastavani sinua, ja siinä on kaikki. Valvoa puolestasi, varjella
sinut kaikesta pahasta ja vastoinkäymisistä, tuottaa sinulle hupia ja
iloa, se on se tarve ja se suru, mitä nyt tunnen kadotettuani sinut.


_Alfred de Musset George Sandille_

Maaliskuun 30 p:nä 1834.

(Postileima. Pariisi. Toukokuun 1 p.)

Se ei siis ole unta, rakas veljeni. Tämä ystävyys, joka elää rakkauden
jälkeen, josta kaikki tekevät niin paljon pilkkaa, josta itsekin olen
tehnyt niin paljon pilkkaa, tämä ystävyys on olemassa. Se on siis
totta, sinä sanot sen ja minä uskon, minä tunnen sen, _sinä rakastat
minua_. Mitä onkaan minussa tapahtunut, ystäväni? Näen sallimuksen
käden aivan kuin näen auringon. Nyt se on ainiaaksi loppunut, minä olen
luopunut, en ystävistäni, vaan siitä elämästä, jota olen viettänyt
yhdessä heidän kanssaan. Sitä ei voi uudelleen aloittaa, siitä olen
varma; kuinka tyytyväinen olenkaan siitä, että olen sitä koettanut!
Ole ylpeä, minun suuri ja kunnon Georgeni, sinä olet lapsesta tehnyt
miehen. Ole onnellinen, ole rakastettu, lepää, anna minulle anteeksi!
Mitä olinkaan ilman sinua, rakkaani? Muistelehan keskustelujamme
kammiossasi: katso, mistä olet minut ottanut ja mihin jättänyt.
Seuraa kulkuasi elämässäni: katso, kuinka kaikki tämä on sykkivää ja
kirkasta; kuinka selvästi sanoitkaan minulle: tämä ei ole sinun tiesi;
kuinka tartuitkaan käteeni ohjataksesi minut oikealle uralleni. --
Istahda tämän vaatimattoman tien varrelle, lapsukaiseni, sinä olit
liian uupunut astellaksesi pitemmälle minun kanssani. -- Mutta minä
tulen sitä kulkemaan. Sinun täytyy kirjoittaa minulle usein, sinun
täytyy antaa minun kirjoittaa sinulle elämästäni, sen mukaan kuin
sitä elän. Muista, että minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, olen
kaiken kieltänyt, kaikkea pilkannut, epäilen kaikkea, paitsi sinua.
Sano minulle, onko sinulla rohkeutta siihen? Joka kerta, kun nostan
pääni myrskyssä, aivan kuin pelästynyt merenkulkija, niin löydänkö
aina tähteni, ainoan tähteni yössä? Neuvottele itsesi kanssa. Nämät
kolme kirjettä, jotka olen saanut, ovatko ne rakastajattaren viimeinen
kädenpuristus, kun hän lähtee, vai ystävän ensimäinen, kun hän jää?
Mutta lyö minut laimin, unohda minut, mitä siitä? Enkö ole sinua
omistanut? Enkö ole sinua pitänyt ja syleillyt näillä käsivarsillani?
Tiedätkö, miksi en rakasta ketään muuta kuin sinua? Tiedätkö, miksi
mennessäni nykyään seurapiireihin silmäni vilkuilevat aivan kuin
pelokkaan hevosen silmät? En erehdy mistään sinun vioistasi; sinä et
valehtele. Kas, siksi minä sinua rakastan. Muistan hyvin tuon kirjeessä
mainitun yön. Mutta sanohan, vaikka kaikki epäluuloni olisivat tosia,
niin millä sinä minua pettäisit? Sanoitko minulle rakastavasi minua?
Enkö saanut varoituksia? Oliko minulla mitään oikeuksia? Oi, rakas
lapsi, kun minua rakastit, niin petitkö minua koskaan? Onko minulla
ollut mitään syytä moittia sinua niinä seitsemänä kuukautena, joina
näin sinut joka päivä? Ja kuka on niin kurja raukka, että sanoo
petolliseksi naista, kun tämä kunnioittaa miestä siksi paljon, että
ilmoittaa hänen hetkensä tulleen? Valhetta minä kammoan, se tekee minut
epäluuloisimmaksi ja ehkä onnettomimmaksi ihmiseksi. Mutta sinä olet
yhtä suora kuin olet jalo ja ylpeäkin.

Sen vuoksi uskon sinua ja puolustan sinua vaikka koko maailmaa vastaan
siksi, kunnes kuolen. Nyt jokainen, joka tahtoo, voi minua pettää,
pidellä pahoin ja repiä minua, minä voin kärsiä, sillä tiedän sinun
olevan olemassa. Jos minussa on jotain hyvää, jos joskus teen jotain
suurta käsilläni tai kynälläni, niin sano itsellesi tietäväsi, mistä
se johtuu; niin George, minussa on jotain, joka on arvokkaampaa kuin
ajattelinkaan; kun näin tuon kunnon Pagellon, niin tunsin suuren
osan omaa itseäni, mutta puhtaana ja vapaana siitä poistamattomasta
liasta, joka on minut myrkyttänyt. Sen vuoksi ymmärsin, että minun
täytyi lähteä. Elä kadu, rakas sisareni, olleesi rakastajattarenani.
Sen täytyi tapahtua, jotta oppisin sinut tuntemaan, mutta elä muistele
järjetöntä sanaa, jonka kerran olen lausunut, ja josta mainitset
viimeisessä kirjeessäsi. Ne nautinnot, jotka löysin sylissäsi,
olivat puhtaimmat, se on totta, mutta elä sano, että ne silti
olivat pienemmät. Täytyy tuntea minut, niinkuin minä itseni tunnen,
tietääkseen, mitä ne olivat. Muista erästä säettä Namounasta. Muisto
eräästä hetkestä, jonka vietin sylissäsi, on tähän asti estänyt ja
tulee kauan estämään minua lähestymästä toista naista.

Minulla tulee kuitenkin olemaan toisia rakastajattaria; nyt puut
alkavat vihannoida, ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina laineina
huoneeseeni; kaikki syntyy uudelleen, ja sydämeni sykkii voimakkaasti
vastoin tahtoani. Olen vielä nuori, ensimäinen nainen, jonka otan, on
oleva myöskin nuori, minä en vähääkään luota kehittyneeseen naiseen.
Sen jälkeen kuin sinut löysin, ei minulla ole enää mitään syytä etsiä.

Kirjoitin viime kerralla sinulle alakuloisesti, ehkä raukkamaisestikin;
en enää muista sitä, palasin Malaquais-kadulta, ja myönnän, että
sitä en vielä siedä, olen siellä käynyt vasta kolme kertaa, ja joka
kerta olen palattuani ollut aivan murtuneena koko päivän, voimatta
sanoa sanaakaan kellekään. Löysin papyrosseja, jotka olit tehnyt
ennen lähtöämme ja jotka olivat jääneet tuhkakuppiin. Minä poltin ne
murheella ja kummallisella nautinnolla. Varastin vielä sen lisäksi
pienen, puoliksi rikki menneen kamman toalettipöydän laatikosta, ja se
on aina taskussani. Sinä näet, että kerron sinulle kaikki hullutukseni,
mutta miksi tekisin itseni sankarillisemmaksi kuin olenkaan! Sinä autat
toveriasi lohduttamaan rakastajaa. Tiedätkö, muuan asia kirjeessäsi
hurmasi minut? Se on se tapa, jolla puhut Pagellosta, miten hän pitää
sinusta huolta, miten paljon hänestä pidät, ja miten avomielisesti
annat minun lukea sydämeesi. Kohtele minua aina siten. Se tekee
minut ylpeäksi. Ystäväni, nainen, joka sillä tapaa puhuu uudesta
rakastajastaan sille, jonka hän jättää ja joka häntä vielä rakastaa,
antaa suurimman todistuksen kunnioituksestaan, minkä mies voi naiselta
saada.

       *       *       *       *       *

Sano Pagellolle, että minä kiitän häntä siitä, että hän rakastaa sinua
ja sillä tavoin valvoo puolestasi. Eikö tämä tunne ole naurettavin
maailmassa? Minä rakastan tuota poikaa melkein yhtä paljon kuin sinua,
järjestä sinä tämä asia niin kuin tahdot. Hän on syynä siihen, että
olen kadottanut elämäni kaiken rikkauden, ja minä rakastan häntä
aivan kuin hän olisi antanut sen minulle takaisin. En tahtoisi nähdä
teitä yhdessä, ja olen onnellinen siitä, että te olette yhdessä. Oh!
enkelini, enkelini, ole onnellinen ja minäkin olen.

       *       *       *       *       *

Hyvästi, veljeni, enkelini, lintuni, rakas pienokaiseni, hyvästi
kaikki se, mitä rakastan tämän surullisen taivaan alla, minkä olen
löytänyt varmaksi tässä kurjassa maailmassa. Laulatko vielä joskus
meidän vanhoja espanjalaisia laulujamme? Ja ajatteletko vielä toisinaan
kuolevaa Romeota? Hyvästi, Juliani. Ramenta il nostr'amor.

Sainte-Beuve käskee minua puristamaan kättäsi hänen puolestaan.


_George Sand Alfred de Mussetille_

Venezia, toukokuun 12 p:nä 1834.

Ei, rakas lapsi, nuo kolme kirjettä eivät ole rakastajattaren viimeinen
kädenpuristus, kun hän jättää sinut, se on veljen syleily, joka jää
luoksesi. Tämä tunne on siksi kaunis, siksi puhdas ja siksi suloinen,
etten koskaan tuntisi tarvetta lopettaa sitä. Oletko varma, sinä,
lapseni, siitä, ettet koskaan ole pakoitettu sitä purkamaan? Eikö uusi
rakkaus vaatisi sitä välttämättömänä ehtona? Elköön minun muistoni
myrkyttäkö ainoatakaan elämännautintoasi, mutta elä anna näiden
nautintojen hävittää ja halveksia minun muistoani. Ollos onnellinen,
ollos rakastettu. Miksi et olisi? Mutta säilytä sydämesi sopukassa
minulle pienoinen paikka ja mene sinne surusi päivinä löytääksesi
sieltä lohdutusta tai rohkaisua. -- Sinä et puhu terveydestäsi. Kerrot
kuitenkin, että kevätilma ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina
laineina huoneeseesi ja saa sydämesi kiivaasti sykkimään rakkaudesta
ja nuoruudesta. Se on terveyden ja voiman tunne, epäilemättä suloisin,
minkä luonto meille antaa. Rakasta siis, Alfred, rakasta täydellä
sydämelläsi. Rakasta nuorta, kaunista naista, joka ei vielä ole
rakastanut eikä kärsinyt. Kohtele häntä hellästi eläkä saata häntä
kärsimään. Naisen sydän on niin kovin herkkä, ellei se ole jäätä tai
kiveä. En usko olevan mitään kultaista keskitietä, ei ainakaan sinun
tavassasi rakastaa ja kunnioittaa. Turhaan koetat vallittaa itseäsi
halveksimisen taakse tai suojata itseäsi lapsellisella kepeydellä.
Sinun sydämesi on luotu rakastamaan ja sitten kuihtumaan kokonaan.
En usko, että kun sinussa on niin paljon elinvoimaa ja nuoruutta,
voit tulla "juhlallisen tasaiseksi". Joka hetki karkaat siitä pois ja
tuhlaat vastoin tahtoasi arvottomille olennoille rakkautesi rikkaan
hehkun. Olet sanonut sata kertaa ja voit sen sanoa yhä uudelleen,
mikään ei ole hävittänyt tätä lausetta: Maailmassa on vain rakkaus,
joka on jonkin arvoista. Ehkä se on jumalallinen ominaisuus,
joka katoo ja uudelleen löytyy, jota täytyy hoidella tai joka on
ostettava julmilla kärsimyksillä, tuskallisilla kokemuksilla. Ehkä
olet rakastanut minua tuskalla, voidaksesi toista rakastaa täydellä
antaumuksella. Ehkä hän, joka tulee, rakastaa sinua vähemmän kuin
minä, ja ehkä hän on onnellisempi ja rakastetumpi. Näissä asioissa
on niin paljon salaperäistä, ja jumala vie meidät niin uusille ja
odottamattomille teille! Anna kaiken tulla, elä vastusta häntä. Ei
hän hylkää valittujaan. Hän taluttaa heitä ja vie korpeen, jotta
he oppisivat elämään, ja asettaa heidät sitten juhlapöydän ääreen,
jotta he saavat levätä. Lapsi, sieluni rauhoittuu ja toivo palaa.
Mielikuvitukseni kuolee, eikä enää kiinny muuta kuin kirjallisiin
kuvitelmiin. Se jättää tehtävänsä todellisessa elämässä, eikä enää
raasta minua viisauden ja järkiperäisyyden ulkopuolelle. Sydämeni
pysyy vielä ja tulee aina pysymään herkkänä ja väräjävänä, valmiina
vuotamaan runsaasti verta pienimmästäkin neulanpistoksesta. Tässä
tunteellisuudessa on vielä jotain liioiteltua ja sairaalloista, joka ei
parannu yhdessä päivässä.

       *       *       *       *       *

Ensi kerran elämässäni rakastan ilman intohimoa.

Sinä et vielä ole päässyt siihen. Ehkä kuljet päinvastaiseen suuntaan.
Ehkä viimeinen rakkautesi on romantillisin ja nuorin. Mutta sinun hyvää
sydäntäsi, sinun hyvää sydäntäsi, elä surmaa, minä rukoilen sitä!
Liittyköön se kokonaan tai osaksi kaikkiin rakkauksiisi elämässäsi,
mutta olkoon sillä aina niissä jalo osa, jotta kerran voit katsoa
taaksesi ja sanoa niinkuin minäkin: minä olen kärsinyt usein, olen
pettynyt toisinaan, mutta minä olen rakastanut. Minä itse olen elänyt,
eikä ylpeyteni ja ikävystymiseni luoma teennäinen olento. Olen
koettanut näytellä tätä osaa yksinäisyyden ja halveksimisen hetkinä,
mutta se on tapahtunut lohduttaakseni itseäni silloin, kun olin yksin;
mutta kun olen ollut kahden, olen antautunut niinkuin lapsi, olen
tullut tyhmäksi ja hyväksi niinkuin rakkaus tahtoo meidän olevan.


_George Sand Alfred de Mussetille_

Kesäkuun 15 p:nä (1834).

Jumala säilyttäköön, ystäväni, sen mielentilan, missä sydämesi ja
sielusi tällä hetkellä ovat. Rakkaus on temppeli, jonka rakastava
rakentaa olennolle, joka sen ansaitsee suuremmassa tai vähemmässä
määrässä, eikä kauneinta siinä ole jumala, vaan alttari. Miksi pelkäät?
Jos epäjumalasi pysyy pystyssä tai piankin sortuu, niin olethan
yhtäkaikki rakentanut kauniin temppelin. Sielusi on siellä asunut
ja jumalaisella suitsutuksella sen täyttänyt, ja sinun kaltaisesi
sielun täytyy saada suurta aikaan. Jumala ehkä vaihtuu, mutta temppeli
pysyy niin kauan kuin sinä elät. Se on oleva ylevä pakopaikka, jonne
voit mennä vahvistamaan sieluasi ikuisen liekin ääressä, ja sinun
sielusi on kylliksi rikas ja voimakas uusiakseen jumalan, kun se
jalustaltaan lähtee. Luuletko siis, että yksi tai kaksi rakkautta
riittää voimakkaan sielun ammentamaan kuiviin ja kuihduttamaan?
Kauan minäkin sitä uskoin, mutta nyt tiedän, että sen laita on aivan
päinvastoin. Se on tuli, joka aina pyrkii leimuamaan korkealla ja
puhdistumaan. Ehkä tulee sitä taitavammaksi etsimisessä, jota enemmän
turhaan on etsinyt; jota useammin oli pakoitettu vaihtamaan, sitä
kykenevämpi on säilyttämään sen, minkä on löytänyt. Kukapa tietää?
Ehkä se onkin koko elämän kamala, ihana ja rohkea tehtävä. Se on
orjantappurakruunu, joka alkaa vihannoida ja ruusuilla täyttyä silloin,
kun tukka alkaa harmaantua. Ehkä jumala mittaa tuskiamme ja töitämme
nuoruutemme voimien mukaan, ja ehkä on aika määrätty, jolloin saamme
levätä ja menneisyyden ponnistuksista nauttia. Mikä on kauniimpi
näistä moraalisen elämän ajanjaksoista, toivon kyyneleet vai onnen
riemulaulut? Ehkä edellinen? Astun jälkimäiseen ja luulen vieläkin
uneksivani. Mutta edellistä ajanjaksoa jumala rakastaa ja suojaa,
sillä siinä elävät sitä tarvitsevat. Se on se ajanjakso, jonka hän
vilkkaimmilla tunteilla ja hehkuvimmalla runoudella hedelmöittää. Elä
siis sitä pelkää. Se on vuoristopolku, vaarallinen ja vaivalloinen,
mutta se johtaa ihanille kukkuloille, joka on tasaisen yksitoikkoisen
maailman yläpuolella, missä tarmottomat ihmiset elelevät. Sinä et
kuulu niihin, joilta turha ponnistus saa tarmon riistää, tai jotka
sortuminen voi musertaa. Sinä et ole luotu ryömimään todellisuuden
liassa. Sinä olet luotu muodostamaan itse oman todellisuutesi
korkeammassa maailmassa ja etsimään ilosi sielusi jaloimpien lahjojen
käyttämisessä. Kulje eteenpäin, toivo, ja olkoon elämäsi yhtä kaunis
runoelma kuin ne runot ovat, jotka älysi on uneksinut. Kerran vielä
ylpeyden pyhällä ilolla sen luet uudelleen. Ehkä näet takanasi monet
rauniot, mutta suorana ja puhtaana seisot keskellä toisten petosta,
halpamaisuutta ja huonoutta. Hän, joka rehellisesti ja jalosti on
kaikkeen antautunut, saa ehkä kärsiä, mutta hänen ei koskaan tarvitse
punastua, ja ehkä siinä onkin koko palkinto. Jesus sanoi Magdalenalle:
"Sinulle on paljon anteeksi annettu, sillä olet paljon rakastanut."
Katso, kuinka olet erehtynyt, luullessasi huvitusten kautta kuluneesi
ja kokemusten kautta tylstyneesi! Katso, kuinka ruumiisi uudistuu ja
miten sielusi kotelostaan pyrkii esiin. Jos se väsyneenä on jo niin
kauniita runoja saanut aikaan, niin mitä tunteita, mitä aatteita siitä
nyt kehittyykään, kun se avaa siipensä. Kirjoita ja rakasta, se on
sinun kutsumuksesi, ystäväni!


_Alfred de Musset George Sandille_

(Pariisi, talvi 1834-35).

Jätä minut, jos tahdot. Niin kauan kuin minua rakastat, on se
hulluutta, eikä minulla ole siihen voimia. Kirjoita minulle muutama
sana. En tiedä, mitä maksaisinkaan sitä, että saisin sinut tänne. Jos
voin vuoteeltani nousta, niin tulen luoksesi.


_Alfred de Musset George Sandille_

(Pariisi, talvi 1834-35).

Jumaloitu enkelini! Lähetän sinulle rahasi takaisin. Buloz on
lähettänyt minulle rahaa. Minä rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan
sinua. Hyvästi, Georgeni, se on siis totta? Minä rakastan sinua
kuitenkin. Hyvästi, hyvästi, elämäni, aarteeni. Hyvästi, huuleni,
sydämeni, rakkauteni. Minä rakastan sinua niin paljon, oi, jumalani!
Hyvästi. Sinä, sinä, sinä, elä pilkkaa ihmisraukkaa.


_George Sandin vastaus_

Kaikki tämä, näethän, on peliä, jota pelaamme, mutta sydämemme ja
elämämme ovat siinä pelipanoksena, eikä se ole niin hauskaa kuin miltä
sen näyttää. Tahdotko, että yhdessä menemme Franchartiin ampumaan
itsemme? Se tapahtuu nopeasti.


_Alfred de Musset George Sandille_

1885.

Rakas Georgeot, minä lähden. Olen niin kurja, että minulla ei ole
edes rohkeutta odottaa sinun lähtöäsi. Olen tehnyt pienet kääröni, ja
paikkani on täksi iltaa varattu. Vaikka olemmekin tänään karnevaalin
loppupäivissä, niin tahtoisitko suoda minulle neljännestunnin
jäähyväisiä varten. Minä en viivy muuta kuin niin kauan, jotta et
kauhistu. Ellet voi, niin kirjoita minulle sananen, jotta en lähde
ilman sinun kädenpuristustasi, viimeistä muistoa.

Sinun vanha hirvi raukkasi

Alfred.


_George Sand Alfred de Mussetille_

Rakkaus on onni, jonka antaa toinen toiselleen.

Oi jumalani, jumalani, minä soimaan sinua, joka kärsit niin paljon!
Anna minulle anteeksi, enkelini, rakastettuni, onneton ystäväni.
Minäkin kärsin niin paljon, etten tiedä, mitä teen. Minä valitan
jumalalle, pyydän häneltä ihmettä; hän ei sitä tee, hän hylkää
meidät. Miten meidän käy? Toisella meistä täytyisi olla voimaa joko
rakastaakseen tai parantuakseen, elä suotta kuluta itseäsi, meillä
ole ei kummallakaan sitä, ei toisella enempää kuin toisellakaan.
Sinä luulet voivasi vielä rakastaa minua, koska voit vielä joka aamu
toivoa, kiellettyäsi kaiken joka ilta. Sinä olet kahdenkymmenenkolmen
vuotias ja minä kolmenkymmenenyhden, ja niin paljon onnettomuutta, niin
paljon kyyneleitä, vihlovaa tuskaa takanani! Minne lähdet? Mitä odotat
yksinäisyyden ja ennestään jo niin kalvavan tuskan kiihkon antavan?
Voi, olen raukkamainen ja veltto kuin katkennut kieli; olen maassa,
viruen lohduttoman rakkauteni kanssa aivan kuin ruumiin kanssa ja
kärsin niin, etten voi nousta sitä hautaamaan tai herättämään eloon.
Ja sinä tahdot elää ja piiskata tuskaasi. Eikö sinulla ole sitä jo
kylliksi sellaisena kuin se on? Minä puolestani en usko, että on mitään
pahempaa kuin se, mitä saan kokea.

Mutta toivotko? Ehkä nouset siitä? Niin, minä muistan sinun sanoneen,
että sinä tartut siihen lujasti kiinni ja että pääset taistelusta
voittajana, ellet äkkiä sorru. No niin, sinä olet nuori, olet
runoilija, sinä olet kaunis ja voimakas. Koeta siis. Minä, minä kuolen.
Hyvästi, hyvästi, en tahdo sinua jättää, en sinua ottaa uudelleen
luokseni, en tahdo mitään, en mitään, olen polvillani maassa ja voimani
ovat murtuneet; minulle ei saa puhua mitään. Tahdon syleillä maata
ja itkeä. En rakasta sinua enää, mutta minä ihailen sinua aina. En
tahdo enää sinua omakseni, mutta en voi siitä luopua. Taivaan salama
ainoastaan voisi tuhotessaan minut parantaa siitä taudista, jota
kärsin. Hyvästi, jää tai lähde, mutta elä sano, etten minä kärsi.
Tämä yksinään voisi minut saada kärsimään vielä enemmän; rakkauteni,
elämäni, sisin olemukseni, veljeni, vereni, lähtekää, mutta surmatkaa
minut mennessänne.


_George Sand Alfred de Mussetille_

(1836?)

Ei, ei, tämä jo riittää! Sinä onneton raukka, olen sinua rakastanut
aivan kuin poikaani, tunteeni on ollut äidinrakkautta ja sydämeni
vuotaa vielä siitä verta. Surkuttelen sinua, annan sinulle kaikki
anteeksi, mutta meidän täytyy erota! Muuten tulen ilkeäksi. Sanot, että
se olisi parempi ja että minun tulisi antaa sinulle korvapuusti joka
kerta, kun minua loukkaat. Minä en voi taistella. Jumala on luonut
minut lempeäksi mutta samalla ylpeäksi. Nyt on ylpeyteni murtunut ja
rakkauteni on enää vain sääliä. Sainte-Beuve on oikeassa. Käytöksesi
on kurjaa, mahdotonta, sietämätöntä. Hyvä Jumala! Millaiseen elämään
sinut jätän? Juomaretkiä, viiniä, porttoja yhä uudelleen ja uudelleen!
Mutta kun en enää mitään voi estääkseni sinut siitä, niin täytyykö
tämän häpeäni ja tämän tuskasi pitkittyä? Kyyneleeni suututtavat sinua.
Ja sen lisäksi tuo mieletön mustasukkaisuutesi milloin mistäkin syystä
kesken tätä kaikkea! Jota enemmän kadotat mustasukkaisuuden oikeuden,
sitä enemmän sitä tunnet. Tämä on aivan kuin jumalan rangaistus
sinulle. Hyvästi, hyvästi, onneton. Lapseni, lapseni!



Alexander Herzen ja Natalia Sakarin


_Herzen Natalialle_

1837 (vailla päivämäärää).

Nyt ymmärrän kirjeesi le ton exalté: sinä olet rakastunut. En soimaa
sinua siitä, ettet ole minulle siitä itse sanonut, sillä sellaisista
asioista on vaikea puhua. Mutta nyt sen tiedän ja pidän oikeutenani
puhua siitä sinulle. En puhu ainoatakaan sanaa rakkauden vaaroista, sen
päämäärästä, sen tarkoituksesta -- se ei ole minun asiani. Mutta onko
hän sinun arvoisesi? Osaako, voiko hän sinua rakastaa? Lähetä minulle
lehti hänen päiväkirjastaan; minä palautan sen sinulle ja lausun
siitä tuomioni kylmästi ja ankarasti kuin pyöveli. Et tunne ihmisiä
ja vielä vähemmin nuoren miehen olemusta: yhdeksäntoista vuotiaan
ja kahdenkymmenenkolmen vuotiaan miehen välillä ei ole enää mitään
yhtäläistä; ne ovat kaksi aivan erilaista ihmistä. Elä lahjoita suotta
sydäntäsi, eläkä leiki intohimolla; sinä poltat itsesi siinä, usko
minua; minä olen polttanut itseni useammassa kuin yhdessä tapauksessa.
Tiedän, että tavallisesti les premiers amours eivät merkitse mitään;
c'est de l'eau tiède, ensimäinen koe, mutta miksi tahdot niin varhain
kuluttaa sydämesi? En tunne häntä; mutta sydämessäni ei värähdä
heikoinkaan ääni, joka sanoisi, että hän on sisareni arvoinen. Sanon
kerta vielä, en tunne häntä, elä sen vuoksi ole minulle vihainen.
Mutta usko minua, jos valinta tässä tapauksessa riippuisi minusta,
niin olisin peloittavan ankara valikoimisessani. Etkö sinä siis tunne
itseäsi, koska sydämesi umpimähkään heität ensimäiselle tiellesi
osuvalle sen tähden, että hän on ensimäinen? Jos sinä minulle selität,
että kaikki on lopullisesti päätetty, että häntä sydämestäsi rakastat,
niin olen vaiti -- sillä silloin loppuu veljen vaikutus --, vieläpä
olen valmis käyttämään kaikki voimani auttaaksenikin sinua. Mutta sinun
täytyy ensin lausua tuo sana. Etkö tiedä, millaisia ihmiset ylimalkaan
ovat?... Johannes, runoilija-evankelista sanoo: "Sinä et ole kylmä
etkä kuuma. Oi, olisitpa kylmä tai kuuma!" Yleensä he voivat tehdä
onnelliseksi, mutta voivatko sinutkin, Natasha? Sinä arvostelet itseäsi
liian halvaksi. Mieluummin luostariin kuin suuren joukon keskeen!

Paina yksi asia mieleesi. Sanon näin siksi, että olen veljesi, että
olen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi, sillä minä toivon sinun saavan
viettää rikasta ja täydellistä elämää. Mutta jos jo olet päättänyt,
niin anna minulle anteeksi ja ole vakuutettu siitä, että minulla ei
ole mitään sinun rakkauttasi vastaan väitettävää. Rakasta ja ollos
joutumatta koskaan siihen kokemukseen, että minun sanani ovat olleet
tosia; muuttukoot ne valheeksi, kun sinä vain olet onnellinen.

Katkerana hetkenä lähetin viimeisen kirjeeni sinulle; se on tyhmä,
heitä se tuleen. Olen sen jälkeen saanut taas toisen kirjeen
Ogareffilta; tahdon kopioida sinulle siitä erään kohdan: "L'autre jour
donc je repassais dans mémoire toute ma vie. Un bonheur qui ne m'a
jamais trahi -- c'est ton amitié. De tout mes passions une seule qui
est restée intacte -- c'est mon amitié pour toi -- car mon amitié est
une passion." [Tuonnottain muistossani tarkastin mennyttä elämääni.
Onni, joka ei koskaan ole minua pettänyt -- on ollut ystävyytesi.
Kaikista intohimoistani yksi on säilynyt ehjänä -- ystävyyteni sinuun
-- sillä ystävyyteni on intohimoa.] Oi, ystävyys! Ei sanaakaan enää;
mutta kuinkahan mahtaakaan se rakastaa, jonka ystävyyskin jo on
intohimo!

       *       *       *       *       *

Lopuksi vielä sana. Hän rakastaa sinua, minä uskon sen. Se ei olisi
mitään ihmeteltävää, ja mitä hän olisi, ellei hän rakastaisi, kun hän
huomaa vain pienen rohkaisun välähdyksenkin? Mutta minä vannotan sinua,
elä puhu hänelle vielä mitään rakkaudestasi, elä vielä pitkään, pitkään
aikaan; se hetki on kauhea (oletko ehkä jo puhunut hänen kanssaan?),
silloin olet hänen vallassaan. Natasha, jos minä kertoisin sinulle
erään tapauksen, mutta minä en saa sitä tehdyksi. Voi hyvin.

                                     Veljesi Alexander Herzen.


Joulukuun 31 p:nä 1834.

Minä pelästyin, kun olin sinulle viimeisen kirjeeni kirjoittanut ja
mietin kauan lähettäisinkö sen; ja vielä enemmän pelästyin, kun sain
vastauksesi. En koskaan ota sitä edesvastuuta niskoilleni, minkä
minulle annat. Minä ehdoitin sinulle, että olisin ystäväsi, ystäväsi
sanan täydellisessä merkityksessä, tahdoin lausua sinulle rehellisen
mielipiteeni ihmisistä; edellytin siinä luonteen lujuutta, joka sinulla
on ja joka tässä tapauksessa on aivan välttämätön; tiesin, että sinulla
on voimakas yksilöllisyys, miksi antaudut niin kokonaan minun valtaani?
Sinä et yleensä tunne minua vielä, minulla on paljoa enemmän huonoja
puolia kuin hyviä. Tunnen itseni; mielikuvitukseni on pilaantunut,
sydämeni liattu, paheiden vaikuttama tahraantuminen on jättänyt minuun
niin syvät jäljet, että ne voidaan ainoastaan suuren onnettomuuden
kautta pestä pois. Miksi kirjoitat: "Tee minulle mitä tahdot"? Ei,
minä tahdon, että sinä itsestäsi teet kaiken sen, mitä itsestäsi
voit tehdä. Minä puolestani tahdon auttaa sinua tässä kehityksessä,
tasoittaa tietäsi. Vihaan taipuvaisuutta ystävissäni, vaadin sitä
ainoastaan laumoilta; taipuvaisuus alentaa. En olen niin itserakas,
että tahtoisin toistamiseen nähdä itseni sinussa; ei, itsessäsi minä
tahdon sinut nähdä ja sellaisena, jommoiseksi jumala on luonut sielusi,
vailla kaikkia häiritseviä sivuseikkoja, sillä jumala on sinun sielusi
hyväksi luonut. Ymmärrä minua oikein, eläkä käsitä sanojani väärin,
ei niissä piile mikään luopuminen sinusta, ei muuta kuin selitys.
Tahdon selvemmin sanoa kaiken; en tahdo, että sinä heität päältäsi pois
kaikki perhekahleet siksi, että minä olen sen tehnyt. Laskeudu sielusi
syvyyksiin, kysy itseltäsi ja kuuntele vastausta. Minä puolestani teen
ainoastaan kysymyksen. Muuten tiedän, että olet kirjoittanut kirjeesi
ensimäisen mielenkiihkon vallassa, ja silloin ihminen kirjoittaa paljon
sellaista, joka sitten ei kestä tyyntä arvostelua.

Mitä sinun tilaasi tulee, niin ei se ole kehityksellesi niinkään
epäedullinen kuin kuvittelet. Sinulla on monen muun rinnalla se etu,
että olet kokemuksista oppinut; tosin kyllä on kokemus rautakätinen
opettaja, mutta siksi onkin sen opetuksista hyötyä. Kun aloit itseäsi
ymmärtää, niin olit yksin, yksin koko maailmassa. Toiset tunsivat
isän rakkautta ja äidin hellyyttä, sinulta puuttuivat molemmat. Ei
kukaan tahtonut ottaa sinua huostaansa; sinä jäit omiin hoteisiisi.
Onko kuitenkaan mitään sen parempaa ihmisen sisäiselle kehitykselle?
Kiitä sallimaasi siitä, että kukaan ei ole pitänyt huolta sinusta;
he olisivat tyrkyttäneet sinulle vierasta, seuraelämän mukaista
ajatuskantaa, he olisivat lasellisen sielusi taivuttaneet; nyt sitä
saisi turhaan koettaa. Puhut kasvatuksesta maailmaa varten; sitä täytyy
oppia halveksimaan; se on kyllä hyväksi ihmisille, jotka itsestään
eivät saa ainoatakaan ääntä, sillä se antaa heille ihmismoisen muodon.
Mutta se, jolla on sielu, hän saa siitä enemmän kuin kasvatuksesta.
Näyttää siltä kuin surisit sitä, että elämäsi on onneton; mutta mitä
varten olisi onni ja mitä on onni täällä maailmassa? Vielä yksi
muistutus; kirjoitat ennen aikaisemmin pyhittäneesi itsesi nimettömälle
katoamiselle; tätä sanaa en oikein ymmärrä. Mitä sitten tahdot? Olla
tunnettu, kuuluisa? Jumala varjelkoon sinua kärsimästä tätä kamalaa
tautia; olen sitä saanut potea, enkä vieläkään ole aivan terve; tiedän,
millaista se on, enkä voi itseäni kohottaa uhrautuvaisuuteen; en ole
puhdas, sillä tämä ajatus juurtui liian varhain sieluuni, on sitä liian
paljon turmellut -- mutta sitä... mutta mahdollisesti et ymmärrä minua
laisinkaan.

                                  Voi hyvin. Veljesi Alexander.

Ellei sinulla ole mitään keinoa salataksesi kirjeeni, niin polta ne.
Sinulle tulisi ikävyyksiä, jos ne sattuisivat ruhtinattaren käsiin.

Vangilla ei ole juhlapäiviä eikä uutta vuotta, teillä ne ovat -- minä
toivotan teille paljon onnea.


_Natalia Herzenille_

Moskova. Tiistaina, toukokuun 28 p:nä 1835.

Minäkin kirjoitan sinulle, ystäväni Alexander! Minulla on ilo ensi
kertaa eromme jälkeen saada lörpötellä kanssasi -- elä sen vuoksi
ole minulle suutuksissasi: minä en ole siihen syypää. Minä tunsin
kamalaa ahdistusta mielessäni, silloin tartuin kynään kirjoittaakseni
sinulle, ja tunsin heti helpoitusta, aivan kuin olisimme tulleet
lähemmäksi toisiamme. Täällä on ikävä, kamalan ikävä olla ilman sinua!
Sinulla on vaihtelua, näet vain uusia oloja, uusia kasvoja, katselet
Permiä ja unohdat silloin kai toisinaan, että Natasha raukka eräässä
Moskovan kolkassa viettää elämäänsä, minulla on... minulle muistuttaa
kaikki, kaikki sitä, että ystäväni on loitolla. Ah, uskotko sanojani?
-- sydämeni vuotaa verta ajatellessani sinua, että olet tuhansien
virstojen päässä minusta, että elät aivan yksinäsi -- jumala tietää,
miten sinun käy. Ellei minulla olisi luottamusta sallimukseen, aivan
horjumatonta luottamusta, niin rohkeuteni aivan sammuisi. Ja kuitenkin
on uskoni jumalaan vielä niin heikko, etten voi sinua kokonaan uskoa
hänen isänkäsiinsä ja olla sinun suhteesi aivan rauhallinen. Luen
kertomusta Jakobista, ammennan siitä hyvin paljon; se puhdistaa sieluni
ja vahvistaa uskoani. Mutta eikö kaikki johdata mieleeni sinua? Otan
evankeliumin käsiini ja ajattelen sinua; olethan minua käskenyt
lukemaan raamatunkertomuksia? Niin, tuhannet virstat eroittavat meidät
toisistamme ja kuitenkin olemme niin lähellä toisiamme!

Usein luen sinun entisiä kirjeitäsikin. Sano mitä tahdot, minä löydän
niistä kuitenkin kaiken: iloa, lohdutusta, viisautta -- sanalla
sanoen, löydän sinut niistä. Ja kuinka kasvan omissa silmissäni niitä
lukiessani! Hän, jota rakastan niin paljon, jonka ystävyys on minulle
kaikki maailmassa, johon minä niin lujasti luotan, hän sanoo minulle:
minä olen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi. Oi, kuinka paljon nämät
sanat ilmaisevat! Nämät sanat ovat minulle kalliimmat kuin kokonainen
kirje täynnä ylistyksiä. Ellen uskoisi sinuun, niin sehän olisi sama
kuin en uskoisi omaa olemassaoloani. Sinun luonasi (vaikka tuhannet
virstat olisivatkin meidän välillämme, sinä olet aina luonani) unohdan,
että maailmassa on paljon imartelua, että paljon on valhetta.

Selvästi, aivan selvästi muistan sen päivän, jolloin viimeisen kerran
näimme toisemme ja otimme toisiltamme jäähyväiset. En voi sinulle
sanoa, en itselleni selvitellä, mitkä tunteet silloin sielussani
liikkuivat: taivas ja maa, paratiisi ja helvetti. Niin täynnä, niin
täynnä oli silloin sydämeni, että unohdin puhumisen; ja kuitenkin
tuntui minusta kuin olisin kaikki sanonut, kuin olisi sieluni
huomaamattani muuttanut sinun sieluusi. Unohdin koko maailman,
nähdessäni tuon pienen vankikomeron, unohdin, että minulla oli koti,
että kauniimpiakin rakennuksia oli. Katsoessani sinuun unohdin kaiken
maailmassa. En huomannut, miten tunnit kuluivat; koko tuo aika tuntuu
minusta yhdeltä ainoalta hetkeltä, ja sitten eron hetki -- oi katkera
hetki! -- tuhannet onnellisimmat hetket tuskin tulevaisuudessa voivat
minulle sitä korvata. Kun käytävässä kerta vielä olin ottanut sinulta
jäähyväiset, tahdoin kerran vielä palata luoksesi, nähdä sinut kerta
vielä; mutta voimani pettivät.

Matkalla olin vielä aivan täynnä ajatuksia siitä, että saisimme kohdata
toisemme; mutta kun huoneeseesi astuin... Silloin -- kummallista --
heräsi sielussani toivo siitä, että kerta vielä saisin sinut kohdata
-- lähtöpäivänäsikin uskoin vielä sitä; mutta kello kolme sain sinun
viimeiset rivisi, silloin... Oi, se hetki oli vaikeampi kuin eron
hetki. Siellä lievitti läsnäolosi tuskaani; vielä näin sinut ja
ajattelin silloin, etten pitkään aikaan saisi sinua kohdata, ja sitten,
sitten... ei enää mitään toivoakaan! Oi, milloin me näemme toisemme,
milloin, hyvä jumala? Kirjoita minulle, rakas veli, kirjoita herran
nimessä. Kuule, jos kauan oleskeltuasi loitolla sinussa tapahtuu
muutos, jos jälleen kohdatessamme vain ihmettelisitkin, että koskaan
olit voinut toivoa tätä jälleennäkemistä -- jumala sitä varjelkoon.
Mihin silloin enää uskoisin? Mutta ei, ei, en epäile sinusta sitä.

Emilia ei ole Moskovassa; en ole hänelle vielä kirjoittanut enkä ole
häneltä mitään vastausta saanut; kaikki matkustavat pois, kaikki
jättävät minut; se on niin surullista! Silmiäsi varmaankin kirveltää
lukiessasi, kirjoitan niin pientä käsialaa saadakseni enemmän
mahtumaan. Molemmat kirjeesi olen saanut, samoin kauniin päivänvarjon
ja tohvelit.

Minä annan täyden tunnustuksen sinun maullesi. Kiitän sydämestäni
sinua kaikesta. Voi hyvin, Alexander, pysy terveenä ja rauhallisena,
elä unohda minua, mutta ajattele ilman katkeruutta minua. Mitä sinä
puuhailet? Me lähdemme kohta maalle; siellä kopioin sinun "legendasi".
Vielä kerran hyvästi; Kristus olkoon sinun kanssasi.

                                          Sisaresi Natasha.


Zagorja, elokuun 26 p:nä 1835.

Vihdoinkin kaikui sielulleni sukulainen ääni omassani -- ja minussa
tapahtui ylösnousemus. Sieluni tarvitsee tuon äänen, se yksinään
hävittää kaiken surullisen minussa, se yksinään kohottaa minut
yläpuolelle kaiken maallisen. Sinun sielusi on vielä sairas; jos
ihmiset olisivat paremmat, iloisemmat, niin ei silloin erokaan tuntuisi
sinusta niin katkeralta; mutta sinäkin erehdyt, Alexander! Ehkä on
sallimus määrännyt sinut suuria tehtäviä varten ja sen vuoksi myöskin
pannut sinulle suuren koettelemuksen. "Se hioo ensin aseitaan, sitten
se niitä käyttää", sanoit itse kerran. Ilman tätä ajatusta ovat kaikki
elämän kokemukset kamalia. Mutta jumala sinua varjelkoon sellaisista
kokemuksista; sydäntäni vihloo sinun puolestasi. Niin, kummallinen
asia -- rakkaus! Rakkaus! mutta olkoon se sinun arvoisesi, silloin et
itsekään koskaan lakkaa rakastamasta, eikä sinua koskaan petetä. Mutta
missä on hän, missä on tuo, joka on sinun arvoisesi?

Kun elämän taistelussa olet uupunut, kun olet väsynyt ja pettynyt,
silloin kohtaat hänet, ja hän sovittaa sinut maan kanssa, hänen
rakkaudessaan uusiintuu ihmiskunta sinussa. Oi, kuinka minä rakastan
kaikkia, joita sinä rakastat, kuinka minä rakastaisinkaan häntä, joka
tekee sinut onnelliseksi!...

Ei, Alexander, ei, ystäväni, minulla on korkeammat käsitykset
ystävyydestä kuin Esmeraldalla. Kuinka heikko onkaan tuo vertaus:
"Kaksi saman käden sormea yhdistettyinä!" Se on pyhin tunne! minun
sielussani elää sellainen voima, sellainen hehku, että rakkaudelle ei
ole enää mitään tilaa. Kuolema ei eroita kahta olentoa, jotka rakkauden
kautta ovat toisiinsa sidotut -- mutta ystävyyden kautta?...

Ystävyys on saanut alkunsa _Hänestä_. Me kaikki olemme yhdistettyinä
hänen kanssaan, jos olemme sellaisen kirkastuksen arvoisia. Oi,
kuinka tämä ajatus johtaa minua hyveeseen, millä liikutuksella se
täyttää sieluni! Siellä olen minä hänen kanssaan ja... sinun kanssasi
yhdistettynä!

Siihen asti voi hyvin, ystäväni! Jos vain on mahdollista, niin
kirjoitan sinulle vielä sanan. Nyt on kello seitsemän aamulla;
sukulaiset nousevat, eikä minulla ole omaa huonetta... Adieu, oh mon
aimable frère!

Kello 6 illalla.

Ei, en voi kirjoittaa; voi hyvin ystäväni, kaikkivaltias sinua
suojelkoon!

                                                Natasha.


_Herzen Natalialle_

Wjatka, lokakuun 14 p:nä 1835.

Vihdoinkin olen saanut tietoja Ogareffilta, mutta kuinka surullisia
ovatkaan nuo tiedot! Oi, kuinka paljon olemmekaan kärsineet sitten
heinäkuun 1834! Mutta hänen sielunsa on yhä vielä laaja ja syvä.
Sinultakin olen saanut kaksi kirjettä. Sinä ja hän -- ymmärrätkö tätä
olemukseni kahtiajakoa? Sinussa ja hänessä elää osa minun sieluani.
Teissä molemmissa on tapahtunut koskettaessanne minuun suuri muutos,
ja te seisotte sen vuoksi sitä lähempänä minua. Tässä ojennan sinulle
käteni ikuisen ystävyyden, ikuisen sympatian pantiksi.

Vielä yksi asia: olen hulluuden alkuasteella; kun olen yksinäni,
kun ei minulla ole mitään tehtävää ja ajatteleminenkin on minulle
vastenmielistä, silloin annan sieluni kaikkien intohimojeni valtaan.
Hulluuteni on saavuttanut korkeimman asteensa. Rakastaa -- voiko
minun sielullani, minun intohimoisuudellani elää rakastamatta? Siis
rakastaa! Mutta ajatus, että sitoisin elämäni naiseen, saa sieluni
aivan jäykistymään. Ymmärrätkö sitä rakkauden hulluutta, joka ei pyri
rakastetun olennon täydelliseen omistamiseen? Piru tietäköön, mitä
se on. Tästä selvästi näkee koko hulluuden, mihin olen joutunut; on
olemassa tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden keskivälillä.
Olen jo kauan hautonut näitä ajatuksia, mutta en ole tähän asti sinulle
vielä niistä kirjoittanut. Miksi teen sen nyt? Miksi -- mutta tiedänkö,
miksi? Nyt se on kirjoitettu, enkä katso olevani oikeutettu riistämään
sinulta jotain, jonka jo olen sinulle kirjoittanut.

Ei, en ole sinun sieluasi kirkastanut, se on järjetöntä. Olen vain
avannut sinulle ovet toiseen maailmaan, ei siihen, jossa suuri lauma
elää -- en ollut mitään muuta kuin opas, en mitään muuta. Sinä huomaat,
että tässä maailmassa -- enkelien maailmassa -- olet kotonasi, jota
vastoin minun -- langenneen -- täytyy seisoa ulkopuolella. Oi, tuota
meidän jäähyväishetkeämme! Sinä olit silloin edessäni aivan kuin enkeli.

Uskotko tuohon rakkauden ja ystävyyden välillä olevaan tunteeseen?
Vielä enemmän, minä teen peloittavan kysymyksen -- minun täytyy tänä
hetkenä olla mielipuoli, muuten ei se tulisi huulieni yli. Uskotko,
että se tunne, jota tunnet minua kohtaan, on ainoastaan ystävyyttä?
Uskotko, että se, mitä minä tunnen sinua kohtaan on ainoastaan
ystävyyttä? Minä en sitä usko.

                                           Sinun Al. Herzen.

Lokakuun 15 p:nä. Jumalan tähden, sinun varjokuvasi; mutta sen täytyy
olla hyvin näköisesi, muuten siitä en huoli. Ei, kun minä tuon
pyrstötähden näin, niin, suoraan sanoen, en ajatellut sinua, sillä
minä ajoin yöllä puolihumalassa eräästä seurasta kotiin; äkkiä näin
pyrstötähden ja ajattelin silloin kortteja, viiniä y.m. Päiväkirjaa en
kirjoita, se olisi pahempi kuin omantunnonvaivat. Varjokuvaa ei kukaan
voi täällä valmistaa. Voi hyvin!


_Natalia Herzenille_

Moskova, lokakuun 27 p:nä.

Ystäväni!

Uskon, uskon aivan horjumattomasti, että ystävyys meidät yhdistää,
korkein ystävyys, jommoista ei toista kertaa ilmaannu. Maan päällä
ei ole ainoatakaan olentoa, joka minulle olisi kalliimpi kuin sinä,
rakastan sinua syvemmin kuin mitään muuta maailmassa. Jos tämä tunne
on enemmän ja korkeampaa kuin ystävyys, niin en osaa sitä millään
nimittää, mutta minä uskon siihen. En koskaan, en koskaan tule
rakastamaan, en koskaan tule sallimaan sielussani tunnetta, joka olisi
korkeampi kuin se, jota sinua kohtaan tunnen. Rakastaa merkitsee
minulle löytää olento, joka seisoisi korkeammalla, olisi arvokkaampi
kuin sinä, mutta se ei tule koskaan tapahtumaan. Sielussani on vain
yksi tunne yläpuolella rakkauttani sinuun: rakkaus jumalaan; mutta
nämät molemmat tunteet ovat hyvin läheisesti yhdistetyt toisiinsa;
ilman rakkautta jumalaan en voi rakastaa sinua, ilman rakkautta sinuun
en voi rakastaa jumalaa. Ellei ystävyys voi kahta olentoa viedä niin
lähelle toisiaan, ei voi kohottaa niin korkealle, niin olkoon tämä
ainakin silloin tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden
välillä. Ellen minä ajattele samaa kuin sinä, niin olen erehtynyt.
Mutta uskothan sinä sen?

Rakkaus, joka ei pyri täydellisesti saamaan rakastetun olennon omakseen
-- ymmärrän sinua, luulen ymmärtäväni sinua. Mutta miksi sanot kaikkea,
minkä olet kirjoittanut, hulluudeksi? -- sitä en ymmärrä.

Ennen peloitit minua kyyhkysen kohtalolla, nyt syvällä kuilulla, mutta
kyyhkysen kohtalo ei tuota minulle mitään kauhua, sen kärsimys on
minulle suloinen, mielelläni tahdon sammua aivan kuin raketti silloin,
kun sen putoaminen on määrätty. En pelkää mitään myrskyä intohimon
aaltoilevalla merellä; sillä minähän uisin sinun kanssasi, sinun
kanssasi, ja kenen kanssa voisin varmasti uida, ystäväni, sano minulle,
kenen kanssa? Ketä, ketä rakastaisin enemmän maan päällä veljeni, ketä?
Ei kenenkään kanssa, eikä ketään ei, ei kenenkään kanssa, eikä ketään!

Sinun unesi on kamala ja vielä kamalammat sinun ajatuksesi valveilla
ollessasi; ellen minä ole sinun sisaresi, jos olemme toisillemme
vieraat... oi, ei, ei, veljeni, elä karkoita sisartasi luotasi, ei...
mutta etkö sitä ole? Olkoon niin! Mutta karkoittamasi sielussa olet
sinä ikuisesti veli, ikuisesti! [Tämä kohta viittaa erääseen kohtaan
Alexanderin kirjeessä lokakuun 12 päivältä, jolloin hänen isänsä
oli vastannut kysymykseen, onko Natasha Alexanderin sisar: "Ei, hän
ei ole hänen sisarensa." Sama ajatus oli tullut Alexanderin mieleen
silloin, kun hän erotessaan viimeisen kerran oli pitänyt Natashan kättä
omassaan.]

Marraskuun 25 p:nä.

Ei, ystäväni, sinun kysymyksesi ei ole minua peloittanut, ja mitä
peloittavaa siinä olisi? Tahdoit tietää, mihin määrään sinua rakastan;
mutta minähän en koskaan voi sieluani täydellisesti selvitellä, sinä
ymmärrät minua ilman sanojakin. Kauan ja paljon täytyisi minun puhua,
antaakseni selityksen siitä, mitä tunnen; mutta miksi? Mitä se muihin
kuuluu; niin, minä en tahtoisi kenenkään muun kanssa jakaa; ken minut
tuntee, hän myöskin ymmärtää minun sieluni, jos hän tahtoo, ja sinä
ymmärsit minua Krutizessa, jolloin olin vaiti! Ystäväni! usko minua,
en pelkää sinua, eivätkä sinun sanasi minua säikytä. "Se on jaloin,
pyhin tunne, Natasha", sanoit kerran minulle, ja tiedän sen itsekin.
Tunnen, miten pyhä se on, miten puhdas ja miten se johdattaa kaikkeen
kauniiseen ja hyveeseen. Tälle tunteelle olen sydämeni, sieluni
pyhittänyt, sille uhraan koko elämäni, koko olemassa oloni. Asetan
ystävyyden korkeammalle kuin rakkauden; niin, Alexander, sielussani on
ystävyys korkeammalla kuin rakkaus. En tule koskaan rakastamaan enkä
sitä voi tehdä. Nuoren tytön ainoana päämääränä -- niin ajattelevat
monet, jolleivät juuri kaikki -- on avioliitto, se on, päästä
turvattuun asemaan, saada oma koti, talous ja oma määräämisvalta. Tämän
voi sanoa varsinkin niistä, joiden kanssa kohtalo on tylysti leikkinyt,
joilla ei ole mitään varoja elääkseen ylellisesti -- joiden ainoana
toiveena on saada avioliiton kautta toimeentulossaan muutos parempaan
päin. Mutta minä en koskaan tätä myönnä, ei, se ei ole yleensä oikein.
Tunnen monta kohtalon pahoin pitelemää, joiden sielu on niin puhdas,
että he eivät etsi miestä sen vuoksi, että tämä heidät vapauttaisi
puutteesta. Niin kamalalta kuin kohtaloni ennen näyttikin, niin tämä
ajatus ei koskaan tullut mieleeni, en pitänyt edes mahdollisena,
että joku siten ajattelisi. Kohdata olento, joka kaikessa kantoi
luojan leimaa, selvää leimaa, jota maailma ei vielä ollut voinut
pyyhkäistä pois, sielu, joka oli arvokas tulemaan jumalan täydelliseksi
temppeliksi -- sanalla sanoen, olento, jommoista en vielä ole kohdannut
-- tämä oli ainoa toivomus, mikä minulla on ollut neljännestätoista
ikävuodestani asti. Silloin en sinua vielä täydellisesti ymmärtänyt.
Tunsin sinut ainoastaan osaksi, mutta aavistin jo silloin sinussa
ihanteeni löytäneen muotonsa -- enkä erehtynyt.... Oi, jumala tietää,
mitä minusta olisi tullut jos olisin erehtynyt. Kun tämän olennon
olin löytänyt, niin jäi rintaani vielä jälelle toivomus voittaa hänen
ystävyytensä, ja kun kätesi ojensit minulle, ystäväni, silloin annoit
minulle enemmän kuin elämäni. Kun sinussa olin kohdannut kaiken,
mitä toivoin, enemmän kuin uskalsinkaan toivoa, annoin sinulle koko
sieluni; ja voisinko enää sitä toisen kanssa jakaa? Ei, liian syvälle
on ystävyys ojentanut juurensa koko olemukseeni; sitä yksinään
tahdon vaalia, siitä löytää virkistyksen, sieluni puutarhaa tahdon
koristaa yksin sen kukkasilla, ei kenenkään toisen käsi saa taittaa
lempikukkiani, ja rakkauteni jumalaa kohtaan antaa kukkasilleni elon,
aivan kuin kasteelle auringon säde.


_Herzen Natalialle_

Wjatka, joulukuun 25 p:nä 1835.

Natalia! Joulukuun 2 p:nä kirjoittamassasi kirjeessä on kohta, jonka
jumala yksin on sinulle sanellut. Tämä kohta ilmaisi minulle selvästi,
mitä sinä olet minulle ja mitä minä olen sinulle; satoja kertoja olen
sen lukenut ja kyynelsilmin sitä kohtaa suudellut: "Mitä antaisinkaan,
saadakseni sinut nähdä... Mutta mitä minä voisin antaa? Eihän minulla
ole mitään muuta kuin sinä." Niin ystäväni, minä olen sinun; niin, sinä
olet minua ymmärtänyt; nyt minulle selviää, miksi ei tuo muuan kirje
sinua säikyttänyt. Olet laskenut kohtalosi minun käsiini, ja minä olen
antanut itseni sinun omaksesi. Nyt ei mikään enää voi meitä eroittaa.
"Elä pelkää mitään minun puoleltani; minä katoan, jos se sinulle on
tarpeellista."

Minkä tähden kirjoitit sen? Näiden sanojen taakse kätkeytyy kamala
ajatus -- mutta minä vaikenen -- mitä kaikkea pälkähtääkään toisinaan
päähämme?

Se tapaus, josta minulle kirjoitit, on tehnyt minuun tärisyttävän
vaikutuksen. Niin, kauheata on lisätä vielä onnettoman onnettomuutta.
Uskon kyllä, ettet pysynyt silloin kylmänä; lakkaisin sinua
rakastamasta, jos se olisi sinulle ollut mahdollista! Kohtalo on jotain
kamalaa, kun se jotakuta vainoo, niin vainoo se aivan loppuun asti.
Koeta kaikin tavoin tyynnyttää tätä intohimoa hänessä, mutta ajattele,
että jokainen tyly sana on puukonpisto hänen sydämeensä. Asetun hänen
asemaansa -- ei, sitä en voi ajatella, sillä en voi ajatella sinua
ilman rakkauttasi minuun. Tämä uutinen teki minut murheelliseksi,
varsinkin kun se tuli aivan odottamatta.

Minä ymmärsin sinua Krutizessa silloin, kun olit vaiti, kirjoitit
minulle -- niin, minä opin silloin paljon ymmärtämään.

Synkkämielisyyteni, josta puhuit, on katoamaisillaan; minulla on nyt
seuralainen, joka ymmärtää jokaista sieluni värettä -- hän on onneton
runoilija Witberg. Minä en voi elää aivan yksinäni, jotenka hän
tuntui minusta aivan kuin taivaan lähettiläältä. Siten osaa kohtalo
iskeä haavoja, mutta ne myöskin parantaa. Miten syvästi hän rakastaa
vaimoaan, ja millä ihastuksella hän puhelee hänestä! Miksi puhut niin
halveksivaisesti avioliitosta? Sinulle riittää ystävyys, mutta se, jota
sinä, enkelini, sillä tarkoitat, ei ole mitään ystävyyttä, muuten eivät
nämät sanat olisi sielustasi puhjenneet: "Olen sieluni antanut pois,
voisinko sitä enää toisen kanssa jakaa?" Silloin voisit sinä jakaa.

Ompelemasi kirjelaukun olen saanut; kiitän sinua siitä... mutta
tiedätkö, se tuotti samalla minulle pettymystä. Luulin, että sinä
olisit minulle lähettänyt kuvasi -- sen sijaan sainkin kirjelaukun.
Minun kuvani saat, Witberg maalaa nyt minua isääni varten (huomaahan,
suuri taiteilija valmistaa ensimäisen kuvan minusta), mutta olen jo
pitänyt huolta siitä, että sinä saat hyvän kopion. Lohduttakoon se
sinua eromme aikana; meidän eromme tulee kestämään kauan; se ei pääty
Wjatkaan. Mutta lopulta, kun harhailemisen vuodet ovat loppuneet, kun
tie on päättynyt, jota saan kulkea -- silloin, silloin ei ole enää
eroa, -- silloin painan pääni poveasi vastaan (ellei se ehkä silloin
jo kuulu toiselle), silloin vakuutan sinulle, että täydellinen onni on
olemassa, silloin... mutta tämä on vielä kaukana, kaukana, enkelini.

                                   Hyvästi. Sinun Alexanderisi.


_Natalia Herzenille_

Moskova, tammikuun 2 p:nä 1836.

Niin, jumala itse on kättäni johtanut silloin, kun kirjoitin
sinulle, että minulla paitsi sinua ei ole mitään muuta. Jumala itse,
Alexanderini! Hän on yksinomaan sinussa antanut minulle kaikki, hän
on antanut minulle sielun, joka voi sinua rakastaa. Kuinka hyvä nyt
olen, kuinka täynnä onnea on nyt koko olemukseni, mikä musiikki täyttää
sieluni! Olen nyt rakkauden hymni: kuuntele sitä musiikkia; se on
taivaallinen, se saa alkunsa jumalasta, se on sinun! Jumala itse on
sielumme kihlannut, hän on luonut meidät toisiamme varten, ja jos on
määrätty, että meidän täällä täytyy erota, niin tuolla ylhäällä on
ikuinen yhtyminen meille säädetty -- tuolla ylhäällä, isänmaassa:
Miten laaja, miten kaunis onkaan nyt sieluni, oma Alexanderini, se
on itseensä sulkenut sinut ja kuvastaa sinut takaisin. Nyt myöskin
tajuan tuon sielun pelon, tuon sydämen väristyksen, kun sinä Krutizissa
erotessamme loit minuun tuon katseen, tuon katseen, joka silloin oli
minulle aivan käsittämätön ja selvittämätön... Silloin jo sanoin
sinulle: "Minä tiedän, että sinä olet jumalan lähettämä luokseni,
että sieluni on kajastus sinun sielustasi." Ja tuosta ajasta alkaen
ei sielussani ollut ainoatakaan ajatusta, joka ei syntymisestään
saanut kiittää sinua, ei elämässäni hetkeäkään, joka ei ollut sinulle
pyhitetty. Jumala on luonut minut rakkaudesta sinuun. "Silloin, silloin
ei ole enää eroa, silloin painan pääni povellesi, ellei se ehkä jo
kuulu toiselle." Jos Jumala kerran on sinut tähän rintaan istuttanut,
niin sinä yksin, yksin sinä Alexander... niin sinä yksin saat nojata
pääsi rintaani vastaan, sinä yksin painat minut poveasi vastaan. Ja
milloin tulee tuo "Silloin", ja milloin saan olla luonasi? Se on
kaukana, sanot... antaisin koko elämäni yhdestä onnen minuutista,
ostaisin yhden hetken luonasi tuhansilla tuskilla. Sinussa, ystäväni,
on koko maailmani, sinussa rukoilen luojaani, sinussa kunnioitan häntä,
sinussa ihailen luontoa -- sanalla sanoen, elän sinussa.

Enkö ole oikeassa, olen vain sinua varten luotu, sinua rakastamaan?
Oi, kuinka paljon tästä maailmasta vielä puuttuu säveleitä, jotta
sielu kokonaan siihen sulautuisi, saisi purkaa kaiken onnensa!
Silloin, ystäväni, ei enää erokaan tule olemaan niin kauhea! Mutta en
uskalla sitä ajatusta pitää, pelkään, että meille ei olisikaan suotu
jälleennäkemisen hetkeä; mieluummin ottaa jumala sielun pois, kuin
antaa sille sellaisen kärsimyksen. Mikä kohtaaminen, mikä tapaaminen!
Jo tätä ajatellessanikin on sydämeni sykintä särkemäisillään poveni.

Saat minulta paljon kirjeitä, ystäväni; paljon nyt niistä pyyhkisin
pois, mutta ne ovat lähetetyt; pyyhi sinä itse se, minkä parhaaksi näet.

Muistan vielä tarkoin tammikuun 6:nnen päivän, muistan jokaisen sanasi.
Oi, silloin leimahti ajatus sinusta minussa aivan kuin kirkas salama;
vuoroin loistaa se häikäisevällä valolla ja katoo samassa hetkessä,
vuoroin avautuu äkkiä taivas, ja salama välkkyy väreilevän valkoisessa
hohteessa ja sammuu sitten taas; pelkäsin itseäni ja pelästyin tuota
salamaa, mutta nyt, nyt... Karkoittakoon tuo salama loistollaan kaikki
pilvet pääsi päältä, olkoon minun sieluni sinun sielusi satama pitkän
myrskyisen retken jälkeen! Nyt en sano enää, että katoamiseni jonain
hetkenä voisi olla sinulle kerran tarpeellinen -- ei, minä en ajattele
sitä enää, yhtä vähän kuin sitäkään, että pieninkään epäilyksen pilvi
voisi himmentää sinun loistoasi.

Saanko siis kuvasi? Rakas ystäväni, kuinka hyvin sinä ymmärrät sieluni,
kuinka katseesi sen syvyydet tutkii! Säilytä kirjelaukkuani; kuvanikin
saat aivan varmasti, ja myöskin melkein ensimäisen, sillä minut on
maalattu kerran isäni kanssa yhdessä, ja silloin olin vielä rintalapsi.

En koko yönä ole ollut vuoteessa, en ole nukkunut, minä en rakasta
unta, sillä se eroittaa ajaksi minut sinusta. Voi hyvin, rakkaani,
ainoa ystäväni!

                                            Sinun Natashasi.

Keskiyö. Nyt on kuusi tuntia siitä kuin sain kirjeesi. Olen nyt aivan
terve.


_Herzen Natalialle_

Wjatka, tammikuun 15 p:nä 1836.

Onni aivan huumaa minut; heikko mainen rintani tuskin jaksaa kantaa
kaiken sen autuuden, paratiisin onnen, jonka minulle lahjoitit. Me
olemme ymmärtäneet toisiamme. Meidän ei tarvitse yhden tunteen sijasta
pitää kahta. Se ei ole ystävyyttä, vaan rakkautta! Rakastan sinua,
Natalia, rakastan sinua sanomattomasti, niin tulisesti, niin syvästi
kuin sieluni yleensä rakastaa taitaa. Sinä olet ihanteeni toteuttanut,
olet vastannut sieluni syvimpiä vaatimuksia. Mahdotontahan on, että
emme rakastaisi toisiamme. Niin, meidän sielumme ovat kihlatut, ja
meidän kohtalommekin tulevat liittymään yhteen. Tässä on käteni, se
on omasi. Tässä on valani, ei aika eivätkä olot voi sitä rikkoa.
Suruni hetkinä pidin kaikkia toiveitani mahdottomina täyttymään; mistä
löytäisin sen olennon, jota sieluni toisinaan kaipasi? Sellaiset
olennot ovat kirjailijoiden luomia, eikä niitä tapaa ihmisten kesken.
Ja lähelläni, aivan vieressäni, on olento kukkinut, joka, puhun
liioittelematta, on paljoa täydellisempi kuin unelmani, ja tämä olento
rakastaa minua, ja tämä olento olet sinä, enkelini. Jos kaikki toiveeni
siten täyttyvät, mistä silloin löydän kylliksi arvokkaan rukouksen,
jolla voin jumalaani kiittää?


_Natalia Herzenille_

Moskova, tammikuun 16 p:nä 1836.

Kun sinä, Alexander, selitit minulle, että olet koko olemuksesi
pyhittänyt minulle, niin tunsin, että sieluni oli puhdas ja jalo, että
koko olemukseni täytyy olla kaunis. Ystäväni, olin onnellinen, kun
sain sinua ihailla, sinua rakastaa; tulin jalommaksi, armeliaammaksi
toivoessani pääseväni yhä lähemmäksi sinun ihannettasi; tunnuin omasta
mielestäni yhtä korkealta kuin tähti taivaalla. Elin vain sinun
kauttasi, hengitin vain sinun ystävyytesi kautta, ja koko maailma oli
minulle kaunis sinun kauttasi. Tunsin, että olen sisaresi, ja kiitin
siitä jumalaa, etsin, mitä vielä toivoisin -- vannon sinulle, etten
löytänyt mitään, niin täynnä oli sieluni sinua, sellaisen tyydytyksen
antoi minulle ystävyytesi. Mutta jumala tahtoi minulle vielä toisenkin
taivaan avata, hän tahtoi minulle osoittaa, että sieluni jaksoi kestää
vieläkin suuremman määrän onnea, että niille, jotka häntä rakastavat,
ei autuudella ole mitään rajoja, että rakkaus on vielä korkeammalla
kuin ystävyys... Oi, Alexanderini, sinä tunnet tämän sielun paratiisin,
olet siinä soivan laulun kuullut, olet sen itse alkanut, mutta sen
loiston näkee ensi kertaa sieluni -- minä kumarran nöyränä, minä
rukoilen, minä rakastan.

Alexander, ystäväni, tahtoisin tulla täydelliseksi, enkeliksi,
ollakseni täydellisesti sinun arvoisesi; tahtoisin, että se povi, jolle
kerran pääsi painat, mahduttaisi koko taivaan, missä ei sinulta mitään
puutu, ja että se olisi rikas yksistään rakkauden, yksistään sinun
kauttasi. Ja samalla tämän rakkauden kanssa mikä luottamus sinuun!
ja voiko yleensä rakkaus säilyä ilman luottamusta? Ei, ystäväni,
ei, enkelini, sinun ihanteesi on kaukana; etsi sitä sieltä, sieltä,
jumalan läheltä, mutta täällä maan päällä ei se ole. Sinä voit olla
monen ihanteena, mutta olla sinun ihanteenasi... Minut valtaa usein
syvä alakuloisuus kääntäessäni katseeni omaan itseeni ja tunnen kaiken
vähäpätöisyyteni sinun rinnallasi, verraton Alexanderini; poveni on
liian ahdas, jotta sinne mahtuisi kaikki se, mikä on toiveittesi
esineenä, ja ehkä sielunikin vielä liian kaukana sinusta, sulautuakseen
yhteen sen kanssa. Ei, enkelini, etsi sitä, jolle ei ole vertaa, jonka
kaltaista ei ole; minun kaltaisiani kohtaat monta; elä nojaa päätäsi
heikkoa povea vastaan, jolla ei ole voimaa kantaa niin paljon kaunista,
niin paljon pyhää. Olen tullut murheelliseksi... Voi hyvin.

Tammikuun 17 p:nä. Anna minulle anteeksi nämät synkät ajatukset,
ystäväni. Ero, etäällä olo, kaikki tämä tekee toisinaan sieluni
levottomaksi ja peittää sen pilviin. Jos vielä olen kaukana, hyvin
kaukana sinun ihanteestasi, niin vaikuttaa rakkauteni sinuun sen, että
tulen sitä lähemmäksi; tunnen, että olen jo paljon muuttunut, tunnen,
että olen tullut paremmaksi; mutta kuinka kaunis mahtaakaan olla se
sielu, joka kykenee sinua kunnioittamaan ja rakastamaan!

Sinun kuvaasi en ole vielä saanut nähdä. Ah, ystäväni, kun kuulin, että
se oli jo täällä, aloin ilosta itkeä ajatellessanikin, että saan nähdä
kuvasi (ah, ainoastaan kuvasi). Ah, miksi olen niin loitolla sinusta,
miksi en voi nähdä sinua itseäsi, kuulla ääntäsi, täyttää toiveesi,
arvata ajatuksesi, nauttia näkemisestäsi, itkeä yhdessä sinun kanssasi,
antaa elämäni hetkiseksi sinulle?

Millä hartaudella astun Herran huoneeseen, millä hartaudella
rukoilen! Tiedän, kenen puolesta anon, kenen puolesta rukoilen. Ja
kuinka rakastan kaikkia ihmisiä, ja kuinka toivon, että he minua
rakastaisivat. Rakastakaa, rakastakaa sisarta, Alexanderin ystävää,
rakastakaa häntä, jonka povea vastaan hän kerran painaa päänsä!

Tänään on äitisi nimipäivä -- toivotan sen johdosta sinulle onnea,
ystäväni! Kuinka olisinkaan iloinnut, jos olisin voinut päivän viettää
hänen seurassaan; mutta se on mahdotonta. Jos voisin hänet useammin
nähdä, niin tuntuisi ero sinusta helpommalta, mutta tämäkin lohdutus on
minulta riistetty. Painakoon kaikki maailmassa minua alas, kestäköön
tämä katkera ero vieläkin kauemmin, jos se on jumalan tahto; en vaivu
epätoivoon, en koskaan kadota luottamustani, että se päivä lähestyy,
se aika koittaa, jolloin saan yhdistyä sinun kanssasi, ja silloin voi
kuolema yksin eroittaa minut ystävästäni.

Ehkä pidät minua haaveilijana; mutta sano, ystäväni, millä voin
vapautua näistä haaveista, näistä ajatuksista, joihin sinä olet
eroittamattomasti liitetty?... Usein, ellei liian paljon ihmisiä ole
ympärilläni, katoo kaikki maallinen, kaikki elävä ympäriltäni, sinä
yksinään, josta en voi hetkeksikään erota, jäät luokseni. Kuinka
kauniita ovatkaan nuo hetket! Olemme silloin niin lähellä jumalaa,
kaikki on meidän rakkaudellamme täytetty; sellaisina hetkinä tuntuu
kuin kadehtisi taivaskin meitä; jumala itse siunaa meidän rakkauttamme,
maailman kaikkeus laulaa rakkautta ikäänkuin kaikki -- olisi rakkautta.

Valoisa on elämäni, Alexander, mutta vielä valoisampi sieluni. Kun
kerran olen sinun kanssasi yhdistetty, silloin tämä valo sammuu aivan
kuin tähti katoo auringon säteisiin.


_Herzen Natalialle_

Wjatka, huhtikuun 27 p:nä 1836.

On jo kauan siitä, rakkaani, kun olen saanut kirjeen sinulta. Jumala
suokoon, että tämänpäiväinen posti tuo sen minulle, vaikkapa vain
yhden ainoan rivin! Natasha, tiedäthän itse, minkä ilon tuntee kirjeen
saadessaan, ja miten tuskalliselta tuntuu sen turha odottaminen.
Kaikeksi onneksi on kevytmielinen elämäni nyt loppunut; teen taas
työtä, vaikkakaan en niin paljoa kuin ennen, mutta siitä on kuitenkin
hyötyä. Ei saa eroittautua ihmisistä ja todellisesta maailmasta, se
on vanha saksalainen lauselma. Todellinen maailma yksinään tarjoo sen
täydellisyyden, jota ei työskentelyhuoneessaan tapaa, ja joka on hyvin
opettavainen. Ihminen ei ole luotu yksinäisyyttä varten. Mutta voi
sitä, joka antaa sielunsa alttiiksi tämän maailman tyhjyydelle eikä
ota varteen toista, korkeampaa! Sielun ja ruumiin puolesta sairaana,
murtuneena ja surullisena tulin tänne ja etsin sen vuoksi lohdutusta
petollisesta, meluavasta hyörinästä. Mutta tämä ei voinut kauaakaan
kestää. Sinä olet jouduttanut minun paluutani taas ihanteen luo,
eikä tämä vuosi kuulu elämäni aivan hukkaan menneisiin vuosiin; se
on rikas kokemuksista, tunteista ja ennen kaikkea muuta rakkaudesta
sinuun, enkelini. Nyt on päässäni suunnitelma hyvin tärkeään työhön,
joka täyteen kehitykseensä tullakseen vaatii ehkä kokonaisen romaanin,
ja johon sisältyy paljon omastakin elämästäni. Olen päättänyt tässä
kirjoitelmassa omistaa erikoisen osan omalle sielunelämälleni.
Se muodostaa siten hieroglyfisen kuvauksen omasta elämästäni. Ne
vaikutelmat, jotka olen saanut, kuvaan erityisissä kertomuksissa,
joissa kaikki on keksittyä, mutta lepäävät todellisella pohjalla.

Tällä hetkellä herättää mielenkiintoani suuressa määrässä uskonnollinen
aihe: Luciferin lankeeminen -- jättiläsmäinen allegoria, jossa olen
tullut hyvin tärkeisiin lopputuloksiin. Mutta tämä on kaikki vielä
syntymätilassa!

Nyt on kohta toukokuu; vuosi on jo kulunut tänne tulostani, mutta vielä
ei ole mitään varmaa toivoa paluustani. Hyvä jumala, kuinka julmia
ovatkaan ihmiset meitä kohtaan! Melkein kahden vuoden kuluessa ovat he
sallineet meille yhden ainoan tapaamisen, joka kesti muutaman minuutin,
ja yhden suudelman, joka oli erosuudelma. Ja kuinka me toisiamme
tarvitsemme! Ja pahinta kaikesta on se, ettei ole mitään varmaa toivoa.
Ei kukaan tahdo suorastaan toimia karkoitetun puolesta. Oi, Natasha!
vasta täällä olen tullut tuntemaan ihmisten alhaisuuden suuressa ja
pienessä, sillä täällä astuu se esiin koko alastomuudessaan, eikä
ohuinkaan sivistyksen huntu sitä verhoo, ja kuinka kiitollinen minun
kuitenkin täytyy olla siitä, että olen täällä kohdannut jalon sielun --
Witbergin.

Mutta tiedätkö, kummastelet kuullessasi, että täällä Wjatkassa melkein
joka päivä puhun sinusta. Niin, melkein joka päivä, ja se on minulle
tavattoman suuri ilo. Kenen kanssa? kysyt sinä. Rakkaus on arka
puheissaan, siksi en ole Witbergille voinut sanoa sanaakaan, hänen
kallioinen luonteensa kun häätää luotaan pois kaikki sellaiset puhelut.
Rouva Medwjedeffillekään en ole tahtonut siitä puhua, sillä se olisi
tuottanut hänelle tuskaa, ja hän on jo muutenkin kylliksi onneton.
Mutta muistatko erään toisen Paulinan, erään saksalaisen, josta sinulle
olen jo ennen kirjoittanut? Hänellä on hyvin runollinen mieli, enkä
tiedä, mistä se tulee, mutta hän on ainoa, jolle olen voinut kertoa
koko rakkauteni sinuun, ja sen jälkeen olet sinä keskustelujemme
ainoana esineenä. Kiitokseksi siitä pyydän sinua seuraavassa
kirjeessäsi kirjoittamaan hänelle muutaman rivin, mutta ranskaksi.
Sano häntä suoraan Paulinaksi. Hän ansaitsee sen, sillä hän toivoo
sydämestään, että Alexanderisi pian saisi rientää syliisi. Kirjoita
joka tapauksessa hänelle joku kohtelias lause, un rien.

Sinä olet saanut uuden pianinon, niinkuin äitini kirjoittaa. Soittele
niin paljon kuin voit. Kirjoitan kotia, jotta lähettävät sinulle erään
Herzin rondoletton, minua se tavattoman paljon miellyttää ja annan
täällä usein sitä itselleni soittaa.

Huhtikuun 29 p:nä. Vielä yksi asia! Kirjoitat, että Ogarno rakastui
morsiameensa saksalaisen kirjallisuuden vuoksi, ja kun et sitä tunne,
niin sinua ei kannata laisinkaan rakastaa. Lakkaa kirjoittelemasta
sellaisia järjettömyyksiä, rakas Natasha, etkö häpeä? Sinun sielusi
täyttää sinut ylevyydellään, pyhyydellään, usein ihailulla, jota
vastoin sinulle, vaikka ymmärtäisitkin tähtitiedettä, ei tämä anna
mitään aihetta minun ihailemiseeni. Elä halvenna itseäsi, sinä --
enkeli, enkeli, jonka jumala itse on minulle lähettänyt; rakastan sinua
sielusi, rakkautesi tähden, joka täyttää koko olemuksesi, rakastan
sinua siksi, että minun on mahdotonta olla sinua rakastamatta. Voiko
kirjeitteni hehkuva kieli, tämä tuliliekki jättää sinuun epäilyksen
varjoakaan siitä, että panisin ulkonaisille seikoille jotain painoa?

Ja täyttyköön isäsi siunaus, olkoon Alexander Newski sinun
suojeluspyhimyksesi. Tiedäthän, minutkin on isäsi kerran samalla
kuvalla siunannut, ja se on minulla täällä. Heitä loitos ajatus
tulevasta erosta; nykyisyys on kylliksi surullinen. Moskovassa en
saa viipyä, mutta vannon sinulle, että jos pieninkin mahdollisuus on
olemassa siihen, niin en eroa sinusta. Olen jo sinulle kirjoittanut,
että lasken puolet suruistani sinun hartioillesi; kanna ne yhdessä
Alexanderisi kanssa.

Tulevan kuukauden, siis toukokuun, lopussa päätetään tärkeä asia:
voinko toivoa päästä vielä vuoden 1836 kuluessa Moskovaan? Jos
rukoukset auttavat, niin mitä rukouksia taivas mieluummin kuulisi kuin
sinun?

Kuinka onnellinen rouva Witberg vielä onnettomuudessaankin on! Mutta
usko minua, usko minua, meillekin tulee kerran vielä hetkiä, jolloin
paratiisi meitä kadehtii. Voi hyvin, minulla ei ole aikaa kirjoittaa
enempää. Suutelen käsiäsi, sinua, suutasi. Oi, jospa pian se aika
tulisi jolloin sydämellinen, pitkä, tulinen suudelma karkoittaisi
kaiken synkän pois!

                                    Sinun, sinun Alexanderisi.


_Natalia Herzenille_

Sagorje, elokuun 31 p:nä.

Alexander, enkelini! Onko se risti raskas, jota kannat yhdessä minun
kanssani? Raskas, peloittavan raskas? Mutta saanko minä uupua, jos
tahdon auttaa sinua sitä kantamaan? Voivatko voimani herpaantua, kun
näen lujuutesi? Usko minua, Alexander, tämä uusi eron vuosi teki
minuun saman vaikutuksen kuin nuoli graniittivuoreen. Vasta nyt sano
minua omaksesi, nyt vasta olen tuon pyhän nimen arvoinen; nyt suutele
minua ja syleile minua, olen kaiken sen ansainnut. Tämä suudelma on
palkintoni nöyryydestäni, tämä syleily virkistykseni kovan vaivan
jälkeen. Et niinkuin raketti ole minua lennättänyt ylös -- ei, niinkuin
herran enkeli liidät kantaen minua siivilläsi kohden taivasta. Ja sinun
rakkautesi, sinun rakkautesi... se on -- se muuri, jonka jumala itse on
laatinut, ja joka sieluani suojaa -- sano, mitkä aseet voisivat tämän
muurin kautta tunkeutua? Kantakaamme siis ristiämme yhdessä? En uskalla
pyytää: anna minulle suurempi osa taakkaa; me olemme yksi sielu, yksi
enkeli, sen vuoksi täytyy olla yksi taakkakin ja yksi yhteinen voima.

Eilen sain elokuun 14 päivänä kirjoittamasi kirjeen. "Kyyneleesi
putoavat näille riveille" -- niin. Mutta samoilla riveillä olen ne
kuivannutkin. Ajattelin, että jokainen kyyneleeni putoo sydämellesi ja
polttaa sen, että suruni suurentaa suruasi ja tekee taakan vieläkin
raskaammaksi; päätin sen vuoksi heti hillitä itseäni, koota kaikki
voimani, kaikki rakkauteni tarttuakseni uuteen ristiin ja kantaakseni
sitä. Me kuulumme erottamattomasti yhteen.

Rauhoitu, enkelini, Kijeffiin en mene missään tapauksessa. Odotan,
kunnes jumala itse näyttää minulle tien Wjatkaan; silloin se on oleva
varma ja vaaraton. Mutta tunnustan sinulle, ystäväni, että minun on
vaikea erota tästä ajatuksesta; se on syvälle juurtunut sydämeeni.
Tavaton ja vaikea tehtävä, mutta juuri sen jättiläismäinen suuruus
lievensi pitkää eroa, jonka ajatteleminen tuotti minulle kauhua jo
silloin, kun en sitä varmuudella odottanutkaan. Nyt heitän tuon tuumani
pois luotani kauas: se ei saavuttanut myöntymystäni. Enkelini, usko
minua, en ainoastaan alistuvaisuudella ja nöyryydellä, vaan ilollakin
kannan tämän ristin. Elä sinäkään uuvu, jumalainen ystäväni! Miten
voisimme kestää yhdessäolomme, autuutemme, ellemme jaksa kestää eroa,
tuskaa? Valmistautukaamme, olkaamme lujempia, voimakkaampia, jalompia,
pyhempiä!

Vähän aikaa sitten oli sielussani vielä ihania unelmia, täynnä onnea
ja toivoa, mutta nyt?... Jos se on vain mahdollista, niin kirjoitan
sinulle joka aamu ja ilta -- tämä on minulle yhtä suuri tarve kuin
rukouskin; teen sinulle joka päivä tiliä tunteistani ja ajatuksistani;
silloin tämä vuosi kuluu nopeasti, eikä ero vaivaa meitä niin paljoa.
Sinua, enkelini, pyydän kirjoittamaan minulle niin usein kuin voit.
Katsohan, minähän elän ainoastaan silloin. Vähäpätöisinkin tapaus,
joka koskee sinua, pysyy sitten ajatuksissani päiväkausia. Kirjoita
mitä tunnet, mitä ajattelet, kaikesta, kaikesta. Lupaan sinulle,
etten ole murheellinen, en sure, kannan kaikki lujuudella -- vielä
enemmän, silmäni, korvani ja sydämeni ovat suljetut kaikelta muulta
paitsi rakkaudelta. Kaiken muun voin kestää, mutta en yhtä hetkeä
vailla rakkauttani sinuun. Rukoillen kiedon käteni polviesi ympärille,
enkelini Alexander! Elä uuvu, elä väsy! Sinun Natashasi kuolee, jos
sielusi vaipuu surun valtaan. Niin, minä uskon, että valon päivät
koittavat meille, uskon, että me löydämme taivaan maan päällä!


_Herzen Natalialle_

Wjatka, syyskuun 21 p:nä.

Ystäväni! Jo useita päiviä on minua paha demooni kiusannut. Joku
aika sitten kävi se harvemmin sielussani; nyt se on myrkyllisine
henkäisyineen palannut. Ihmiset -- sinä et vielä tiedä, mikä ilettävä
joukkio ihmiset ovat; oi, jospa et koskaan oppisi niitä tuntemaan!
Tuntekoon sielusi elinaikanaan ainoastaan jumalan ja sen miehen, jonka
hän on sinulle antanut; elä koskaan opi tuntemaan suurta joukkoa ja sen
alhaisia intohimoja. Sinä tiedät, että kirkas peili tulee himmeäksi,
kun siihen hengittää, samoin tulee puhdas sielu himmeäksi suuren joukon
henkäisystä. Katselen heitä ja ajattelen: ovatko he todellisia olentoja
vai kauheita kummituksia, irvikuvia? Jokainen, joka on korkeammalla
kuin joukko, on sen vihollinen, ja sitä se heittelee kivillä. Mutta hän
putoo tuohon kirottuun piiriin, josta ei mitään pelastuksen tietä ole,
särkee oman sielunsa, repii kaiken ympärillään olevan alas syvyyteen,
ja joukko nauraa ja taputtaa käsiään suosion osoitukseksi ja heittää
lokaa hänen kasvoilleen. Yksi ainoa tie taivaaseen on olemassa --
rakkaus. Ihminen on langennut enkeli, Lucifer, yksi ainoa tie vie hänet
taivaaseen, maalliseen paratiisiin -- rakkaus. Tämän kahden sielun
sulautumisen yhdeksi, sen sinä olet minulle näyttänyt, sinä, enkelini,
joka olet arvoinen sovittamaan ihmiskunnan jumalan kanssa. Ja vielä
nytkin, kun rakkautesi kirkastamana katselen itseäni, niin kuinka
paljon itserakkautta, kuinka paljon itsekkäisyyttä elääkään vielä
minussa! Itsekkäisyys on rutto, ihmissielujen tuho, syntiinlankeemuksen
jälkiseuraus, Luciferin perintö. Natasha, Natasha, minä tarvitsen
apuasi, olen kohtalon runtelema, ihmisten runtelema, sieluni on aivan
kuin kokonaan ruvilla peitetty, koko sydämeni mätänee -- sinä yksin
voit minut parantaa, yksi ainoa katseesi ja annan ihmisille anteeksi
heidän loukkauksensa, joita he joka päivä minulle runsaasti jakelevat.
Ehkä kohtalo tuottaa minulle vuoden päästä pelastuksen!

Kirjeitäsi, jotka annoit Makaroffille, en ole vielä saanut; hän ei ole
vielä palannut, mutta saapuu varmasti muutaman päivän päästä; odotan
häntä aivan kuin vanki odottaa vapautumistaan.

Viime kirjeessäsi kirjoitit, että Emilian mielestä näyttää tilamme
kamalalta, jos kaikki paluuni jälkeen pysyy entisellään; sinun
mielestäsi ei kaikki näytä niin kauhealta. Niin, olen siitä vakuutettu,
tunnen sinun sielusi, se on kaiken maallisen rakkauden yläpuolella, ja
taivaallinen, pyhä rakkaus ei kaipaa mitään ulkonaisia valmistuksia.
Tiedätkö, että vielä en voi ajatella avioliittoamme, etkö sinäkin
jo luovu siitä ajatuksesta? Sinä minun vaimoni! Mikä alennustila!
Minun pyhimykseni, minun ihanteeni, minun taivaallinen olentoni, joka
taivaallisen sympatian kautta on sidottu minuun, enkelini -- vaimonani!
Niin, tässä nimityksessä on verinen pilkka! Sinä tulisit vaimokseni
sanan täydessä merkityksessä, minun rakkaudellani, sinun rakkaudellasi
on oleva jotenkin maallisesti muodostunut päämäärä! Hyvä Jumala,
soimaisin itseäni rikolliseksi, en olisi sinun rakkautesi arvoinen, jos
toisella tavalla ajattelisin; me emme voi lähemmin kuulua toisillemme,
sillä meidän sielumme ovat yhtä, sinä elät minussa, sinä olet minä.
Mutta sinä olet oleva minun, ja minä pidän sitä erikoisena onnena --
se on uhraus, jonka me teemme porvarilliselle yhteiskunnalle; se on
yhteiskunnan vaatima ilmoitus siitä, että sinä olet minun -- ei muuta.
Juoda sinun katseesi itseeni, käden puristuksella, sanaakaan sanomatta
paljastaa koko sieluni, suudelmassa antaa sinulle sieluni omaksesi ja
imeä sielusi itseeni -- mitä muuta se on? Mitenkä Emilia voi sielullaan
käsittää rakkauden niin pintapuolisesti, hän, joka itse on rakastanut?
-- -- --

                                                       Alexander.


_Natalia Herzenille_

Lokakuun 29 p:nä, 1839, perjantaina.

"Isä, jos tahdot, niin ota pois tämä kalkki minulta! Vaan elköön
kuitenkaan niin tapahtuko kuin minä tahdon vaan niinkuin sinä!"
Edessäni on kirjeesi 19 päivältä... Olkoon niin! lyökää minua,
pilkatkaa minua, takokaa vankirautani lujempaan, tehkää kahleeni
raskaammiksi, te ette kuule minua suustani muuta kuin: Alexander!
Katseestani ette lue moitteen varjoakaan, täällä ei ole sille tilaa,
kiduttakaa minua, naulitkaa minut ristiin -- "Alexander, Alexander!"
huutaisin minä sen sijaan että: "Isä, anna heille anteeksi, he eivät
tiedä, mitä tekevät." Tämäkin sana on rukous, pyhä, täydellinen
rukous... Oi, minun elämäni, minun rukoukseni, minun Alexanderini!
Ojenna minulle kätesi, vaivuta katseesi omaani, salli minun juoda
suusi henkäisyä... Murehdi, murehdi, minä tunnen tuon murheen. Mutta,
enkelini, eikö meillä olisi voimia tätä tuskaa kantamaan? Minä kannan
sen, tunnen sen, olkoon koko tämä eron aika niinkuin yksi ainoa
kuoleman päivä, sulakoon olemuksemme aivan kuin vaha, kun me vain
yhdessä, syleillen toisiamme astumme sen kynnyksen yli, joka vie
toiseen elämään. Ah, mieleni on raskas. En voi vielä täydellisesti
ymmärtää, en vielä uskoa, en tiedä, mikä minua vaivaa, mutta raskas
paino on rinnallani, raskas sieluni päällä, aivan kuin se olisi rautaan
kahlehdittu... Sinä et ole minusta loitompana kuin ennenkään, ei,
en näe mitään estettä, en vain voi sinua koskettaa. Ystäväni, miten
mustaa, miten kylmää on ympärilläni, oi, tämä on kauheata! Tästä
usvasta tuijottaa kummituksia, petoja, niiden silmistä valuu lumi, ja
niiden henkäisy on kuolemaa tuottava. Minun suojelusenkelini, elä jätä
minua. Jospa voisin kuulla vain askeltesi äänen... ei, ympärilläni
on hiljaista, kaikki hiljaista. Hyvä jumala, ei sanaakaan! Hän näkee
kaiken. Hän tietää kaiken, me emme tahdo arkailla, toinen toisemme
tähden emme! Oi, ei, katso, tämä surukin, tämä sielun sairaus on pyhä
ja kallis, mikä runsaus vielä tässä tuskassakin, näissä kärsimyksissä!
Oi, minun enkelini, minun ihmeellinen ystäväni! Ja sunnuntaiksi
valmistetaan minulle yllätys. Puhutaan niin paljon, niin paljon! Hyi,
miten rumaa kaikki on, miten heinäsirkkalauman kaltaista; mutta leipä
ei ole maallista, ihmiskädet eivät ole sitä kylväneet, eikä se ole
ihmisiä varten; nämät heinäsirkat eivät sitä voi vahingoittaa; ne
syövät nälissään toinen toisensa. Voi hyvin, veljeni, ystäväni, isäni,
ainoa pelastukseni ajassa ja iankaikkisuudessa!

                                                 Sinun Natashasi.


_Herzen Natalialle_

Maaliskuun 2 p:nä, keskiviikkona 1838.

Minä en tiedä, tykkikö sydämesi kello kahden aikaan. Minä olen
_täällä_, nimittäin salaa; pidä huolta siitä, että kohtaamme toisemme!
Huomenna kello yhdeksän lähden taas pois. Anna vielä tänään Arkadille
määräyksesi; lähetän jostain majatalosta häntä etsimään. Aamulla
varhain kello kuusi täytyy oven olla auki. Nyt ei ole enää aikaa
miettimiseen, nyt täytyy toimia.

                                                   A.H.

(Samalla lehdellä on Natalian käsialalla:)

Äsken juuri näin Alexanderin; en voi kirjoittaa, tee mitä tahdot. --
Keskiviikkona, maaliskuun 2 p:nä kello 5 iltapäivällä.


_Natalia Herzenille_

Maaliskuun 3 p:nä, kello 10 aamupäivällä. (Moskova.)

Eikö kaikki ole vain unta? Ei, sellaisia unia ei ole. Anna minulle
anteeksi, anna minulle anteeksi, enkelini, "hän ei saanut sitä
eläissään nähdä, vaan kuoli" [Sanat eräästä Natalian aikaisemmasta
kirjeestä.], anna anteeksi, minä en ole sitä eläissäni nähnyt enkä ole
kuollut. Vielä nyt elää? Alexander!

Kello 12. Alexander -- eikä mitään muuta sanaa! Riittääkö tämä,
enkelini. Enkelini, sano, riittääkö se?

Sinä eroat minusta, eikä mieleni ole murheellinen. Kylliksi!

Oi, nyt meillä on voimia kantamaan kaksin verroin sen, mitä olemme
kantaneet, jopa enemmänkin!

Minun elämäni, minun sieluni, vieläkö kauemmin odottaa? Mutta onko
jumalalla mitään vielä?

Kello 4. Missä olet? Täällä, täällä, sinun Natashasi vieressä! Me
olemme erossa: kirjoittaminen on minulle vaikeata, mutta sinähän
tahdoit sen. Mitä ovat nämät kirjekasat verrattuina yhteen minuuttiin
sinun luonasi, yhteen katseeseesi! Alexander, me emme ole eronneet,
tässä on kätesi, sinun povesi.

Nyt voin ainoastaan huudahtaa: "Kiitetty olkoon jumala!" Enkeli, mitä
meille vielä voi tapahtua maan päällä? Ei, odota...

Kun sinä läksit pois (mutta mehän emme ole eronneet), laskeuduin
vuoteelle, makaan yhä vielä, en vielä ole noussut, enkä nousekaan,
ruumiini on eronnut sielusta.

Enkeli, enkelini, eihän tämä ole unta? Ei, vaikeneminenkin on vaikeata.
Missä olet? Toivon ikuisesti saavani jäädä luoksesi, ikuisesti on tämä
katse, tämä käsi, tämä povi minun kanssani yhdistetty. En muista, millä
tavoin lähdit, mutta en ole surullinen, en, en!

En voi ketään nähdä, ketään kuulla, kenenkään ei tule minua lähestyä!
Pois, pois kaikki, Alexander on minun luonani.

Ei, mitään ei ole sielustani otettu; se on paljoa täydempi, rinta on
ahtaampi.

Oi, minä olin lyhyen ajan tainnoksissa, mutta se ei ollut tavallista
unta, pääni nojasi rintaasi vastaan... Jokin liikahti -- heräsin -- se
oli tuoli, puinen tuoli. Missä sinä olet, missä on sinun povesi?

Enkeli, enkelini, sinä minun elämäni! Ympärilläni on valkeus, pyhyys;
miksi he tulevat. Nouse, herää!

Kiitäköön kolmivaljakko Wladimiriin, hän jää kuitenkin luokseni, kenen
käsi on tämä, kuka minua suutelee? -- Sinä, sinä. Mitä toivot nyt? Minä
en mitään.

Kello 5. Minua hoidellaan aivan kuin sairasta, mutta sielu, sielu...
Taukoamatta virtaavat kyyneleeni, mutta ne eivät putoa maahan, enkeli
kantaa ne taivaaseen.

Kello 7. Äsken oli valkeus ympärilläni, aivan kuin kaikki olisi
sillä täytetty, aivan kuin olisit luonani. Niin, tässä ovat silmäsi,
otsasi... Enkeli, minun, minun, minun enkelini!


_Herzen Natalialle_

Wladimir, huhtikuun 27 p:nä, myöhään illalla.

Natalia, tilani on kauhea, kaikki näytti valmiilta, kuvernööri oli
kirjoittanut alle, äkkiä tuli kirkon miesten puolelta kielto; puuttui
sinun täysi-ikäisyytesi todistus.

Ei, jo riittävät kärsimykset! En kestä enää, koko rautainen lujuuteni
on kadonnut; ilman sinua vaivun perikatoon, perikatoon, perikatoon.
Sanoit minulle: "Pelasta minut", nyt sanon sinulle ja jumalalle:
"Pelastakaa minut!" Grace, grace! Toinen jalkani oli jo vaunussa
kiitääkseni Moskovaan, mutta tant va la cruche à l'eau qu'à la fin s'y
casse... liiankin usein!

Ah, mikä myrsky sielussani, ja kuinka se tekee kipeätä, kipeätä! Sain
pullon viiniä pakatakseni sen ja join sen kaiken; en enää pitkään
aikaan ollut sitä tehnyt. Ja totisesti, olen onnellinen, hyvin
onnellinen, hän rakastaa minua, hän on pyhä, on saavuttamaton --
mitenkä olisikaan, jos hän ei rakastaisi minua -- ha ha ha! Ikäänkuin
Natalia voisi elää rakastamatta minua! Tämähän on järjetöntä,
hassutusta! Mutta tehkää tästä loppu, jumalan nimessä, jumalan nimessä,
tehkää loppu!

Tule umpimähkään, me järjestämme kaiken. Kummallista, mieletöntä --
mutta kuule, ellemme saa kaikkea järjestykseen, olethan voimakas,
enkelini, on olemassa keino, jonka jumala on antanut niille ihmisille,
jotka kaipaavat taivaaseen -- acidum hydrocyanicum [sinihappo] -- me
juomme sitä yhdessä. Sinä olet heikompi, tarvitset vähemmän -- ja
silloin me olemme lyhyessä hetkessä isän jumalan luona.

Lauantaina illalla. Jumalan tähden, todistus siltä papilta, joka
sinut on kastanut, ja sitten jumalan nimessä Wladimiriin! Kaikki on
valmiina... Enkelini!


_Natalia Herzenille_

Moskova, toukokuun 1 p:nä, sunnuntaina.

Sulhaseni! Muutama askel etäisyyteen... ja olen kotonani, meidän
talossamme, ja me olemme yhdessä! Peloittava, kamala aika! Meidän
suuren, pyhän, jumalallisen "Silloin" portit aukenevat, meidän tulee
arvokkaasti astua sisään. Tunnen puhdasta, rehellistä kiitollisuutta
ihmisiä kohtaan, jotka ovat minut luotaan sysänneet, he antoivat
minulle aikaa valmistumiseen. Tunnen sinun läheisyytesi -- Herra,
siunaa meitä!

Kirjeesi pelästytti minua, heitti minut kamalan mielenliikutuksen
valtaan, tuotti minulle tuskia ja riisti rauhani... Alexander --
kirje, ja mikä oli se tunne, joka sen kirjoitti! En anna sinulle tätä
rakkautta anteeksi! Enkelini, katso Natashaasi -- hiljainen rauhallinen
autuus, rukous ja odotus! Leijailen korkealla, korkealla kaiken muun
yläpuolella; taivaalla, sielussani luen ne sanat, jotka Hän sinne on
kirjoittanut: "Vähän ajan päästä olet hänen luonaan." Miten pyhinä,
miten puhtaina ja miten lähellä täytyy meidän olla häntä, kun seisomme
niin lähellä sitä, joka on meidän "Silloin" -- eikä murheesi haihdu?
Mutta rauha olkoon sinun kanssasi -- sinun kätesi! Syleile morsiantasi
arvokkaasti, eläkä kadu, että olet häntä syleillyt. Ah, Alexander, en
voinut sinua käsittää, kun sen luin ja...

Kello 2 aamulla. Eilen minua häirittiin. Tänä aamuna kello seitsemän
sain kirjeesi ja ilmoituksen. Alexander, en ymmärrä mitään, olet
lähellä, lähellä, sen vain ymmärrän.

Illalla. Nyt on vuoroni vaieta. En sanoilla, en kynällä voi puhua;
kaikki sanoo vain: pian, pian! Pian, Alexander!... En tiedä, mitä
tapahtuu, enkä ymmärrä, mitä minulle sanotaan. Isä on vihoissaan.
Emilia pitää huolta puvustasi, ystävät syntymätodistuksesta, minä...
minä... tiedäthän, millainen minä olen.

Ah, se on vaikeata -- jumala! Alexander... Toden totta, enkelini,
minulla ei ole mitään halua kirjoittaa -- mieluummin tahdon puhua sinun
kanssasi.

Oi, Alexanderini! -- Ja vihkisormukset?


Moskova, toukokuun 6 p:nä, perjantaina.

Mahdollisesti on tämä liuska meidän kirjeellisen elämämme loppu. Oi,
ehkä luet nämät rivit silloin, kun olen jo lähempänä Wladimiria kuin
Moskovaa. Kaikki tämä kiihoittaa niin mieltäni, se on niin täynnä, että
se ihastuksesta vuotaa yli äyräittensä.

Missä olet sinä? Alexander, minulta ei puutu ainoastaan sanat, en
voi edes käsittää, miten sydämeni laita on, mikä minun on. Jos tämä
autuuden odottaminen vielä kestäisi kauemmin, niin kuolisin.

Tänä aamuna sain kuulla, että syntymätodistus oli hankittu. Oi, ei
ole sanoja, ei mitään, jotka voisivat ilmaista tunteeni, minä en voi
puhua. Yhden asian vain tiedän. Kohta sinun luonasi -- siinä kaikki.
Alexander, Alexander, Alexander! En tiedä, mitä Matwej puuhaa, mitä
toiset -- luuletko, että tämä on välinpitämättömyyttä? Minulle
puhutaan, minulle kirjoitetaan -- kaiken lykkää syrjään tuo yksi ainoa
ajatus: Pian hänen luokseen!

Me tulemme hulluiksi tai kuolemme -- ihmisen elimistö ei voi kestää
niin paljoa onnea. Alexander, Alexander, minähän olen sinun Natashasi,
sinun, sinun! Alexander -- ei muuta.

7. Lauantaina. Eilen kirjoitti minulle Emilia, että sinä tulisit
itse, mutta ehkä sinua on jokin seikka pidättänyt. Lähetän siis tämän
kirjeen, jotta et minun tähteni ole levoton, enkelini. Oi, jumalani!



Ferdinand Lassalle


_Ferdinand Lassalle_

(Kirje rakastavalle naiselle rakkaudesta)

Aachen, lauantaina (elokuu tai syyskuu 1860) illalla.

Hän on edessäni niinkuin _oma elämäntarinani_, oma kehitykseni, oma
luonteeni.

Hän on oma, toistamiseen olennoitu minuuteni. Hän on identtinen kaiken
sen kanssa, mikä on vaaroja ja voittoja, tuskaa ja hikeäpusertavaa
työtä, kärsimyksiä, ponnistuksia ja voitonnautintoja, lyhyesti _kaikkia
niitä mielenliikutuksia, jotka sieluni konsanaan on kokenut_.

Hän on identtinen minun oman sieluni kanssa. Mitä on sielu? Se on
yhtenäisyys, yhteenpuserrettu kokonaisuus, kokemieni vaikutelmien koko
määrän polttopiste. Nyt näet, sitä hän on minulle.

Hän on siis onneni ensimäinen ja välttämätön ehto. Vieläpä enemmänkin,
hän on _minuuteni eheyden_ välttämätön ehto. Voisi leikata käteni ja
jalkani poikki, enkä tuntisi oman persoonani eheyden tulleen niin
silvotuksi kuin jos kadottaisin kreivittären.

       *       *       *       *       *

Enfin, kun nyt kaikki on näin ja kun tämän olen sinulle jo satoja
kertoja sanonut, tulet ja sanot, että tämä nainen, joka on onneni
positiivinen ja välttämätön ehto, on lihaa minun lihastani ja luuta
minun luustani -- ja kuinka pintapuolisia ovat kuitenkin nuo raamatun
sanat ja luonnon sattuman aikaan saama sukulaisuus verrattuna sisäiseen
henkiseen identtisyyteen -- se on ainoastaan "se, joka estää minua
olemasta huoleton ja rauhallinen".

Au contraire, hän on juuri ehdoton perus siihen!

       *       *       *       *       *

Mutta nyt tahdon sinulle sanoa, miten minä rakkauden käsitän.

Kun nainen tahtoo minua _rakastaa_, niin antaa hän itsensä minulle
kokonaan, sulautuu _kokonaan_ minuun, ja saa sen sijaan -- ainoastaan
paikan minun olemuksessani, ei saa minua, vaikkakin hän on kaiken
antanut, kokonaan omakseen, vaan saa vaihtolahjaksi ainoastaan osan
minun sisäistä olemustani!

Epätasainen vaihto, sanot sinä! Olkoon! Mutta tämä on, jos asiaa
hiukan punnitset, yleinen ja normaali peruseroavaisuus miehen ja
naisen rakkaudessa. Jo yhteiskunnallisessa asemassa ja tieteessä
on osa miehen olemusta, jonka hän on pakoitettu jakamaan rakkauden
kanssa. Hän on siis jo alusta pitäen määrätty antamaan ainoastaan osan
itsestään rakkaudessa. Nainen, joka on aivan täydellisesti indiviidi,
voi kokonaan antautua rakkaudelle, ja hänen _tuleekin_ antautua sille
kokonaan.

Jos alusta alkaen tämä siis on normaali erotus miehen ja naisen
rakkauden välillä, niin on kai minulla ennen kaikkea oikeus pitää
tätä eroitusta voimassaan, sekä sen vuoksi, että olen niin suuressa
määrässä mies, jotta en ainoastaan naisen rinnalla, vaan miestenkin
joukossa esiinnyn _miehenä_, että myöskin seurauksena kaikista
elämänkohtaloistani.

Minä olen jo kokenut _kaiken_ laatuista onnettomuutta ja tuskaa --
paitsi yhtä, joka ei koskaan voi eikä saa tulla minun lähelleni:
sisäistä rikkinäisyyttä. Tämä _sisäinen ehjyys_, jonka aina olen
osannut itselleni säilyttää, on ollut minun ylpeyteni ja ainoa onneni
ja tulee sinä pysymäänkin...

Hän, joka siis tahtoo minua _rakastaa_ ja saada minun rakkauteni,
joka tahtoo olla _osa minun_ olemustani, -- hänen täytyy asettua
_absoluuttiseen_ yhteyteen minun kanssani, _kokonaan sulautua minuun_,
rakastaa mitä minä rakastan, _ajatella_ niinkuin minä ajattelen
j.n.e., sitoa itsensä minuun ollen absoluuttisesti yhdenmukainen minun
ajatus- ja tunnemaailmani kanssa -- luonnollisesti ainoastaan kaikissa
pääkohdissa.

       *       *       *       *       *

Rakkaudessani tulee sen vuoksi olemaan jotain _tuhoavaa_. Se täytyy
tuon olennon, joka minua tahtoo rakastaa, ellei se jo alusta alkaen
ole yhtenäinen minun kanssani, sulattaa uudelleen ja tahtoa kokonaan
omistaa omakseen. Hyvä, jos joku toiselta puolen on toisen laatuinen
kuin minä, toiselta puolen ei voi antaa itseään sillä tavoin tuhota
ja sulattaa, no, hän pitäköön silloin kiinni tuosta heikosta
itsenäisyydestään, mutta älköön tahtoko rakastaa _minua_.

... Niinkuin Semele sulaa Jupiterin sylissä, niin täytyy naisen
minun sisässäni sulaa, jos minun tulee häntä rakastaa, häntä pitää
rakastavana.

Tämä voi olla hyvinkin epämukavaa niille rakastaville, joiden
luonteessa tämä ei ole. Mutta enfin, muuttumattomana ehtona pysyy
tämä, ennenkun hän voi olla _yhtä_ minun kanssani, saada paikan minun
_sydämessäni_. Enkä minä ole sinua, minä huomautan siitä, jotta et voi
minua mistään syyttää, jos (erehdyksestä) sanoisit sellaista rakkautta
itsekkäisyydeksi y.m., tahallani kietonut rakastamaan minua. Minä en
ole tehnyt aloitetta. Sinä olet sen itse ensin tuntenut ja selittänyt
sisäiseksi pakoksi. En koskaan olisi tehnyt aloitetta, sillä minä
tiedän, että _minun_ rakkauteni voi tuottaa hyvin vähän iloa, koska
ainoastaan harvat naiset ovat mahdollisia niin _vakavaan_ rakkauteen,
niin täydelliseen antautumiseen.


_Lassalle Sophie Adrianowna Soltzewille_

Berlin, lokakuun 7 p:nä 1860.

... Vihdoinkin, Sophie, olen käsikirjoituskirjeeni lopettanut;
vihdoinkin olen sen kirjoittanut puhtaaksi! Oi, Sophie, missä yhä
kiihtyvässä kuumeen tilassa olenkaan sen kirjoittanut! Ja nyt on
päätös teidän käsissänne! Oi, kuinka vapisen tätä ajatellessani! Nyt
vasta oikea kidutus alkaakin. Taivas! Mitä teen, ennenkuin saan teidän
vastauksenne? Mitä vastakkaisimmat ajatukset kiduttavat minua.

Sanoin teille jo Aachenissa leikkiessämme kysymyksillä ja vastauksilla,
että olen elämässäni kestänyt jo niin monia tuskia, että en uskonut
enää mitään uutta tuskaa olevan minua varten; nyt huomaan, että
te sen varmasti minulle tuotatte. Olkoon siis niin! Rohkeutta!
Kärsivällisyyttä! Lujuutta! Huokailla, itkeä, vaikeroida, menehtyä,
ei ole minun arvolleni sopivaa. Tahdon olla tyyni. Kantakaamme
onnettomuus, kuolema sydämessä, mutta rauha kasvoilla, hymy huulilla,
jos niin täytyy olla!

Olen luopunut siitä alkuperäisestä ajatuksesta, että itse toisin tämän
kirjeen teille Dresdeniin. Ei, en tahdo läsnäolollani, intohimoni
sähköisyydellä vaikuttaa teihin, ei, teidän päätöksenne olkoon aivan
vapaa ja vaikutuksista riippumaton.

Ajatelkaa vain itseänne, elkää laisinkaan minua, sitä pyytämällä pyydän!

Elkää laisinkaan ajatelko sitä, mitä olen kärsivä! Onhan se aivan
yhdentekevää, minun laatuiseni ihmiset ovat syntyneet kärsimään.
Niinkuin Heine minusta sanoo, kun olin vasta 19-vuotias, olen luotu
gladiaattorin tavoin kuolemaan hymy huulillani. Yhdentekevää on,
kärsinkö enemmän tai vähemmän elämässä. Olkoot toiset onnellisia!
Sellaisille luonteille kuin minä olen, riittää se, että taistelee,
vuodattaa verensä hitaasti aivan viimeiseen pisaraan asti, riuduttaa
oman sydämensä, ja kuolema sielussa esiintyy hymyilevänä.

En enää luullut voivani rakastaa. Te olette tämän tunteen uudelleen
minussa herättänyt. Te olette minut pakoittanut rakastamaan teitä.
Niin, minä rakastan teitä, ja minun miehen ylpeyteni voi paljoa
vaikeammin tehdä tämän tunnustuksen, kuin mitä häveliäimmän neitosen
arkuus voisi.

Jos te minut nyt hylkäätte, niin palaan tuohon ajatukseen, että minun
on luovuttava kaikesta persoonallisesta onnesta, niinkuin ajattelin,
ennenkuin teihin tutustuin.

Ja jos siis sydämeni murskaatte, niin murskaatte ainoastaan sellaista,
jonka jo aikoja sitten olin uhrannut: persoonallisen onneni. Elkää sitä
ajatelko!

Kaksikymmentä kertaa mieluummin kadottaisin teidät kuin omistaisin
teidät säälin vaikutuksesta, olkoon se kuinka pieni tahansa.

Lopputulos on siis -- ajatelkaa yksinomaan itseänne.

Yhtä vain pyydän, Sophie, elkää antako minun kauaa kitua odottaessani!

Tietoisuuden kuolemastaan voi kantaa; mutta ellei tiedä, onko kuollut
vai elävä -- oi, se on kauheaa!

(Tämä rakkauskirje käsittää painettuna 36 suurta sivua. Tähän ei ole
otettu muuta kuin alku ja loppu.)

Ah, Sophie, kuinka paljoa suloisempaa olisi saada teille puhua!
Mutta pahaksi onneksi on minun helpompi kirjoittaa teille! Itsehän
ehdoititte, että me käsittelisimme tätä meihin kohdistuvaa kysymystä
kirjeellisesti. Minä sitävastoin tahdoin persoonallisen keskustelun
kautta viedä sen loppuunsa. Minä siis puhun; minä kirjoitan joka
tapauksessa teille sen, minkä olisin sanonut. Teidän ei tule
päätöstänne tehdä jalomielisen innon valtaamana hetkenä. Teidän tulee
kolmeen kertaan miettiä kaikkea.

Sallitteko minun alkaa, selittämällä sitä, mikä minusta tuntui
kummalliselta keskustellessamme Kölnissä? Te vastasitte minulle,
että ehkä rakastaisitte minua! Minä olen, niinkuin jo ennen sanoin,
korkeimmassa määrässä ylpeä ihminen; en koskaan äkkihyökkäyksellä
valloittaisi naista, en koskaan toimisi sinnekään päin, että
täydellisyyteensä kehittäisin häilyvän tunteen, joka itse ei siihen
kehity.

Naisen tulee rakastaa minua vapaasta tahdosta, vapaasti ja
kokonaisesti; hänen täytyy itse minulle antautua ja silloin minä hänet
otan. Te sanoitte minua tuona hetkenä _hemmoitelluksi lapseksi_. Ei,
en sen vuoksi, että näyttelisin hemmoitellun lapsen osaa, en mistään
kerskailusta, vaan velvollisuuden tunnosta menettelen siten teidän
suhteenne.

Ellei nainen koko olemuksensa voimalla minua rakasta, ellei hän
sydämensä syvyydessä tunne valtaavaa voimaa, joka hänet vetää puoleeni
-- niin en koskaan voi häntä tehdä onnelliseksi sitomalla hänet
itseeni. Minä tuottaisin hänelle ehkä enemmän onnettomuutta kuin onnea.
On suhteita, joissa rajoitettu määrä rakkautta riittää tekemään naisen
onnelliseksi; useimmissa tapauksissa on niin laita. Mutta on tapauksia
-- ja minun on sellainen -- joissa naisen rakkauden täytyy olla kaikki
nielevä tuli, joka esteistä ainoastaan voimistuu, voittamaton myrsky,
joka taukoamatta itsestään uusiintuu, jotta se ainaisesti kestäisi
ja jotta se samalla tarjoaisi naiselle korvauksen kaikista niistä
vaaroista, joiden alaiseksi hänen täytyy joutua.

Siksi on minun kunnia-asiani ottaa vastaan ainoastaan luotettava,
jättiläismäinen, voittamaton rakkaus. Muuten en voi teidän onnestanne
-- olla vakuutettu, ja varmasti itse luopuisin kaikista elämän
suloisuuksista, niin mieluisia kuin ne olisivatkin, ennenkuin
teille, te onnellinen ja jumaloitu lapsi, tekisin sen suunnattoman
vääryyden, että olemassaolonne onnen panisin vaaraan, jotta oma elämäni
kaunistuisi.

Vaikkapa velvollisuudentuntoni teitä kohtaan ei pakoittaisikaan minua
siten ajattelemaan, niin saattaisi minut siihen kuitenkin varovaisuus
ja itsekkäisyys, sillä jos kerran näkisin teidät onnettomana, niin
olisin itsekin onneton! Itseäni kohtaan olen sydämetön. Minulla ei
ole sääliä eikä surkua eikä mitään muuta tunnetta omaa eksistenssiäni
kohtaan, jonka olen vihkinyt taukoamattomalle taistelulle. Sen vuoksi
en koskaan voi olla onneton, niin kauan kuin olen _yksin_. Minun
suhteeni ei mikään onnettomuus ole _mahdollinen_. Hävitettäköön elämäni
alaston, yksinäinen kallio, minä en tunne mitään, aivan kuin ei
kalliokaan mitään tunne, kun se hävitetään.

(Seuraa 35 sivua.)

Niin, minä vannon teille, että tähän asti ei ollut maailmassa
ainoatakaan naista, jota ajatellessani aviovaimonani en olisi värissyt.
Te olette ainoa, jota hellällä rakkaudella kunnioitan _antautuessani_
hänen omakseen, ainoa, jolle olen valmis tekemään avioliiton kamalan
uhrin, ja te tiedätte, että minun ajatukseni rakkauden uhrista on se,
etten anna toisen tuntea sitä _uhrina_, vaan _onnena_.

Te olette ainoa, jonka minä vaimokseni saattaisin ottaa, ja sellaisena
kuin olette. Te voisitte itse sanoa minulle, että minun tulisi ottaa
teidät toisenlaisena, enkä minä sitä tekisi! Katsokaahan, kaunis
ruusuni, se johtuu siitä, että minä kunnioitan teitä yhtä paljon kuin
rakastankin. Ehkä rakastan teitä siten sen vuoksi, että kunnioitan
teitä.

Siis, minä menen teidän kanssanne naimisiin, jos te suostutte. Mutta
suostutteko te?

       *       *       *       *       *

Sophie, nyt minä olen sanonut kaiken sen, mitä minulla oli sanottavana.

Yksi seikka minulla vielä on lisättävänä. Minä en mene teidän kanssanne
naimisiin ilman isänne suostumusta ja rakkautta. Onnettomuus seuratkoon
sitä miestä, joka uskaltaa katkaista sellaiset siteet, jotka ovat
teidän ja isänne välillä. En sano, etten tarvitse äitinne, jota minulla
ei ole kunnia tuntea, suostumusta.

Annan teille oikeuden kääntää, jos tahdotte, tämän kirjeen isällenne.

Ja nyt, jos kaiken sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, tahdotte
päättää tulla minun vaimokseni, niin minkä korvauksen saatte kaikista
uhrauksistanne?

Ei muuta kuin kaksi seikkaa! Miehen ja sydämen!

Mutta myöskin miehen sanan todellisessa merkityksessä, ja sydämen,
joka, jos kerran antautuu toiselle, sen myöskin tekee ikuisiksi ajoiksi.

Ja, Sophie, tarvitseeko minun vielä sanoa se? Olkoon päätöksenne
millainen tahansa -- minä saatan ainoastaan vapisten sitä ajatella --
niin en koskaan lakkaa olemasta teidän uskollinen ja hartain ystävänne!
Minä siunaan teitä vielä kyynelsilminkin.

                                                     Lassalle.


_Lassalle Helene von Dönnigesille._

(Heinäkuun lopulla 1864.)

... Oletko kunnianhimoinen? -- Mitä minun kultalapseni sanoisi, jos
kerran saattaisin tuoda hänet Berliniin, kuuden hiirakon vetämissä
vaunuissa, Saksan ensimäisenä naisena, yläpuolella kaikkia muita?

... Oikeastaan on tavattoman typerää kiusata itseään joutavalla
politiikalla ja toisten ihmisten onnen ja menestyksen puolesta! Se kävi
päinsä niin kauan kuin olin yksin eikä minulla ollut parempaa tehtävää
-- mutta nyt! Eiköhän minun tulisi heittää kaikki, ja me lähdemme pois,
kauas, kauas pois, minne minun valtijattareni, lapsi, tahtoo, ja me
elämme vain onneamme, tutkimuksiamme ja muutamia ystäviämme varten?


_Helene von Dönniges Lassallelle_

Wabern, tiistai-iltana, heinäkuun 26 p:nä.

Ja nyt siis teidän kaunis, ihana sielunne ja teidän suurenmoinen, mutta
minulle rakas turhamaisuutenne tietävät, miten päätökseni kuuluu.
_Minä tahdon ja tulen olemaan teidän vaimonne!_ -- Te sanoitte minulle
eilisiltana: "Sanokaa minulle vain järkevä, itsenäinen jaa-sananne --
et je me charge du reste". -- Hyvä, tässä on jaa-sanani -- chargez
vous donc du reste; teen ainoastaan pari pientä ehtoa, et les voilà.
Minä tahdon -- ajatelkaahan, että lapsi sanoo: minä tahdon -- minä
tahdon siis, että koetamme kaiken, mitä voimme, ja tehän voitte niin
tavattoman paljon, te, minun kaunis, saatanallinen ystäväni, --
jotta me säädyllisellä, järkevällä tavalla pääsemme päämääräämme. Se
on: te tulette meille, ja me koetamme saada vanhempani kääntymään
teidän puolellenne yhtä paljon kuin -- -- saadaksemme siten heidän
suostumuksensa! -- Ellei se onnistu, jos he ovat ja pysyvät aivan
järkähtämättöminä, vaikka me olisimmekin tehneet kaiken, mitä olemme
voineet, -- eh bien, alors tant pis! onhan silloin aina Egypti
jälellä. Tämä on yksi minun ehdoistani. Ja tässä toinen: _Minä tahdon
ja toivon, että koko asia suoritetaan sitten niin nopeasti kuin
mahdollista._ Sillä minä jaksan kyllä kestää tämän-aamuisen usvan ja
sateen tulematta sairaaksi, -- mutta jos vielä tulee monta sellaista
mieltäkiihoittavaa päivää ja epävarmoja, kiduttavia tunnelmia, joita
olen jo saanut kestää meidän asiamme tähden -- niin ystäväni, sitä
eivät hermoni kestä. -- Mutta tähän kiireeseen on minulla toinenkin
syy -- en tahdo, että koko maailma meistä puhuu ja sanoo mielipiteensä
asiasta, joka ei sille kuulu, ja sen vuoksi hankkii minulle joukon
kohtauksia, jotka voi aivan yhtä hyvin väittääkin. Kun kerran asia on
päättynyt niin, kuin se meille on mieleen, niin avatkoot he silloin
suunsa ja silmänsä niin selälleen kuin tahtovat, silloin minulla on
teidät, Ferdinand, turvanani ja tukenani, -- et je ne me moque pas
mal du reste du monde. -- Minä tiedän, että voitettavanamme olevat
esteet ovat suuret, jopa jättiläissuuretkin, mutta onhan meillä suuri
maalikin ja teillä jättiläissuuri henki, joka jumalan avulla murskaa
kalliot hiekaksi ja tomuksi -- niin että minun heikko henkäisynikin
voi ne puhaltaa pois. Minulle jää kaikista vaikein tehtävä -- minun
täytyy kylmällä kädellä surmata uskollinen sydän, joka puhtaalla
rakkaudella on minuun kiintynyt, minun täytyy tylyllä itsekkäisyydellä
surmata kaunis nuoruuden unelma, jonka toteutettuna piti olla jalon
miehen onnena, elämänonnena. -- Uskokaa minua, se tulee olemaan minulle
peloittavan vaikeaa, mutta _minä tahdon_ nyt, ja _niin tahdon minä
teidän tähtenne tulla huonoksikin_. Kirjoittakaa minulle heti, niin
pian kuin mahdollista; sillä vasta sitten, kun tunnen tarkoin teidän
tuumanne ja lujan päätöksenne, olen kuullut herrani ja mestarini käskyt
ja toivomukset, vasta silloin voin alkaa toteuttaa omani, nimittäin
omat aikeeni!

H.D.


(Genf.) Keskiviikkona, elokuun 3 p:nä 1864.

Minun rakas sydämeni, minun ihana komea kotkani, -- en ole vielä
tuntiakaan ollut isäni talossa, ja nyt jo voin kertoa sinulle uutta
-- mutta ainoastaan ikävää. Tulin tänne ja tapasin pikku sisareni
Margarethen kreivi Kayserlingkin kihlattuna morsiamena -- en voi
kuvatakaan, kuinka omaiseni ovat onnellisia ja iloisia tästä. Ah,
Ferdinand, sydäntäni vihloo ajatellessani, miten toisella tavalla minun
onneni heihin vaikuttaa! -- Se on minusta aivan yhdentekevää: _ilossa
ja surussa olen sinun uskollinen, sinulle nöyrä vaimosi._

Tätä ilonhetkeä käytin ilmoittaakseni äidilleni sinun käynnistäsi,
mutta -- -- no, tuon pikku rouva raukan mielestä on minun kaunis
Ferdinandini jonkinmoinen maankiertäjä -- kun kohtasin niin _jyrkkää_
vastustusta, jopa niin tyhmien perusteitten nojalla, että ne
pikkumaisuudessaan eivät voi sinuun edes koskeakaan, niin tunsin
olevani pakoitettu turvautumaan suuriin keinoihin; sanoin siis:
"Kuulehan, äiti, minun täytyy tänään puhua sinun kanssasi hyvin
vakavasti -- sanon tänään ensi kerran: minä tahdon, ja niin totta kuin
tässä seisoin sinun edessäsi ajan minä tahtoni täytäntöön." Sitten
kerroin hänelle lyhyesti jälleennäkemisemme ja jatkoin: "Mieleni on
hyvin paha siitä, että minun täytyy tuottaa teille tällaista murhetta
-- sillä näen sinun olevan aivan suunniltasi, -- mutta en voi tehdä
toisin; olkaa te järkeviä ja myöntykää -- vain siten opitte häntä
tuntemaan ja rakastamaan, ja kaikki menee rauhallisesti ja siloisesti
-- ellei niin käy, niin tuottaa se minulle surua, ja jumala tietää,
kuinka paljon siitä kärsin, silloin minun täytyy turvautua lakiin ja
siten päästä oikeuksiini ja onneeni." --

Lopetin puheeni, jonka aikana hän oli kuunnellut minua kiltisti kuin
lapsi, keskeyttämättä minua kertaakaan, vaikka kyyneleet täyttivätkin
hänen silmänsä; lopetin kaiken vielä muutamilla suudelmilla ja
rakkaudenvakuutuksilla ja sanoin hänelle kerta vielä: _Hänessä
ainoastaan on minun onneni, ja se on minun kohtaloni._

Hän itki hiljaa ja poistui huoneesta ja minusta, sinun lapsestasi, tuli
sinun oikea Brunhildesi; -- minä en itkenyt, en vapissutkaan, katsoin
kuvaasi ja rukoilin hiljaa: Tule, minun jalo, ylpeä, keisarillinen
haukkani, anna ihanalla kotkankatseellasi minulle lujuutta ja voimaa!
Niin minä rukoilin, ja uskoni sinuun auttoi minua -- minä kiitän sinua,
voimakas Siegfriedini!

Vähän ajan päästä tuli äiti parka ja sanoi: hänen täytyy kertoa koko
asia isälle, muuten tästä tulee hirveä skandaali. Minä vastasin siihen,
että minä vaadin luottamuksestani ainoastaan yhtä, etkä sinäkään
toivonut, että isäsi tulisi tuntemaan sinut muodostettuaan sitä ennen
joko _vastaiset_ tai _myötäiset_ ajatukset sinusta -- lyhyesti sanoen,
sinun täytyy esteettömästi saada tulla taloon ja siten arvostelluksi;
-- -- mutta tässä pysyi äitini horjumattomana ja sanoi: "Isä ei
koskaan ota häntä vastaan, minun täytyy mennä hänen luokseen ja kertoa
hänelle, miten asian laita on." Nyt kysyin minä, mitä hänellä oli
Lassallea vastaan, mitä hän saattoi sanoa moittivaa hänestä -- car
enfin, sillä hänen poliittinen asemansa ei ole mikään kyllin pätevä
syy kieltäytyä ottamasta häntä tullessaan vastaan. Äiti: "ei hänen
poliittinen vaan hänen sosiaalinen asemansa -- kasettijuttu [Lassallen
suhde kreivitär von Hatzfeldiin.] ja niin paljon muuta". Minä vastasin
siihen, etten minä heiltä mitään muuta vaadi kuin että he ottaisivat
sinut vastaan ja oppisivat sinut tuntemaan; johon äiti vastasi: "Sinä
et voi vaatia juuri samaan aikaan, _jolloin toinen tytär on kihloissa
kreivi Kayserlingin kanssa_, isääsi ottamaan perheeseen miestä, josta
maailma puhuu sillä tapaa." Minä: -- te ette ota häntä perheeseen, vaan
annatte ainoastaan suostumuksenne minulle siihen, että minä lähden
tästä perheestä; jos sen vaaditte, niin tahdon, niin kipeästi kuin se
koskeekin, ja jumala on minun todistajani, että sydämeni melkein siitä
särkyy, niin tahdon antaa teille sen lupauksen, etten koskaan enää astu
jalallani tämän kynnyksen yli.

Hän ei vastannut siihen mitään, itki entistään enemmän, ja kun hän oli
hiukan rauhoittunut, niin hän piti minulle ankaran puheen, jossa hän
sanoi minun antavan hetken mielialojen johtaa itseäni liian paljon
j.n.e. Mutta kun hän huomasi, että pysyin lujana, niin hän meni,
varmasti päättäen sanoa isälle kaiken. Isäni on nyt soutelemassa
serkkuni tohtori Arndtin kanssa, ja jumala tietää, miten kaikki
päättyy, kun hän palaa. _Joka tapauksessa pysyn lujana kuin kallio,_ --
sinä tulet huomenna kello kaksi -- ehkä jo aikaisemminkin, ja silloin
me nopeasti teemme kaiken valmiiksi; sillä tunnen, että tässäkin
suhteessa tähtemme ovat meille suosiollisia ja johtavat meidät onneen.
Äiti on sitäpaitsi huomannut, että asiaa ei voida millään muuttaa, --
ja silloin ehkä, vaikkakaan ei ilman myrskyä ja kiivaita kohtauksia,
kaikki päättyy nopeasti ja siten onnellisesti. Jos he -- vanhempani --
huomaavat, että eivät voi mitään meitä vastaan -- niin tiedän, että he
pitävät parempana heti suostua, välttääkseen pienen skandaalin. Jos
vielä tänä iltana on päättävä keskustelu, niin kirjoitan sinulle vielä
varhain huomisaamuna. Ah, sydämeni, kuinka minä sinua kaipaan! --

Paras asianajaja täällä on Amberny. -- Tahdoithan sinä sen tietää?

Nyt on kello 1/2 7, ja sinä minun _herrani ja jumalani_ olet jo täällä?
Oi, tämä ajatus antaa minulle jälleen voimia ja lujuutta -- sillä minun
täytyy tuntea _herrani ja valtijaani_ läsnäolo ja kaikkivoimaisuus,
jotta en väistyisi, jotta en toisten edessä olisi niinkuin sinun
edessäsi -- _lapsi_. Mutta minä tunnen sinut ja rakkautesi -- enkä
silloin enää pelkää mitään ja olen aina ja alati sinun _vaimosi,
lapsesi,_ sinua _jumaloiva orjasi!_ oi, jospa kreivitär olisi täällä! --

Kirjoita minulle pienelle lapulle ainoastaan, että rakastat minua!
Sillä minä, Ferdinand, rakastan sinua niin paljon!

Se on tapahtunut -- he ovat puhelleet -- -- isäni on sanonut, "etten
ole enää hänen tyttärensä"! ja mitä nyt tapahtuu -- jumala tietää;
-- hän tahtoo, että minä en saa lähteä talosta, ennenkuin olen sinun
vaimosi!

Minä voin -- -- --


_Lassalle neiti von Dönnigesille_

München, elokuun 20 päivänä.

Helene!

Kirjoitan sinulle kuolema sydämessäni. Rüstowin sähkösanoma antoi
minulle kuolettavan iskun. Sinä, sinä petät minut! Se on mahdotonta!
Vielä en voi uskoa niin suurta kavaluutta, niin kamalaa petosta.
Hetkiseksi on sinun tahtosi voitu taivuttaa, murtaa, vieroittaa sinut
pois omasta itsestäsi; mutta en voi ajatellakaan, että tämä olisi sinun
oikea, sinun oikea tahtosi. Ethän ole voinut kaikkea hävyntunnetta,
kaikkea rakkautta, kaikkea uskollisuutta, kaikkea rehellisyyttä tähän
äärimmäiseen määrään asti itsestäsi karkoittaa! Sinä olisit saattanut
pahaan maineeseen ja häväissyt kaiken, mitä ihmiskasvot saattavat
ilmaista -- valhetta olisi jokainen parempi tunne, ja jos sinä olet
valehdellut, jos saatat saavuttaa tämän viimeisen turmeltumisen asteen,
jos rikot pyhät valat ja särjet uskollisimman sydämen -- niin auringon
alla ei ole enää mitään, jota ihminen saattaa uskoa!

Sinä täytit minut sillä tahdolla, että taistelisin omistamisestasi;
sinä vaadit ensin minua käyttämään kaikkia sovinnaisia keinoja,
sen sijaan että olisin ryövännyt sinut, olet minulle pyhiä valoja
vannonut suullisesti ja kirjallisesti; olet vielä viime kirjeessäsi
minulle selittänyt, ettet ole mitään, et mitään muuta kuin minun
rakastava vaimoni ja ettei mikään valta maailmassa voi sinua pidättää
täyttämästä tätä päätöstäsi. -- -- Ja sen jälkeen, kun sinä tämän
uskollisen sydämen, joka, kun se kerran antautuu toiselle, ikuisiksi
ajoiksi antautuu, väkivaltaisesti olit puoleesi vetänyt -- niin heität
minut heti, kun taistelu tuskin on alkanutkaan, pilkallisesti nauraen
syvyyteen, petät minut ja teet minusta pilkkaa? Niin, sinulle olisi se
onnistunut, mikä ei koskaan kohtalolle, sinä olisit lujimman miehen,
joka kaikkia ulkonaisia myrskyjä on vastustanut hievahtamattakaan,
murskannut, tuhonnut.

Tällaista petosta minä en voisi voittaa! Minä olisin sisästäpäin
saanut surmani! Ei ole mahdollista, että sinä olet niin kunniaton,
niin häpeämätön, niin suuri velvollisuuksiesi rikkoja, niin kokonaan
kunnoton ja huono! Sinä ansaitsisit minun kamalimman vihani ja maailman
halveksimisen!

Helene! Se ei ole _sinun_ päätöksesi, jonka olet Rüstowille
ilmoittanut. Käyttämällä väärin hyviä tunteita on sinut houkuteltu
siihen! Sinä saisit -- kuule, kuule minun sanani! -- jos nyt pysyt
päätöksessäsi, itkeä sitä elämäsi loppuun asti!

Helene, uskollisena lupaukselleni "je me charge du reste" istun täällä
ja teen kaiken voittaakseni isäsi vastustuksen. Minulla on jo käsissäni
mainioita keinoja, jotka eivät voi olla vaikuttamatta. Ja elleivät ne
veisi päämäärään, niin on minulla täällä tuhansia toisia keinoja, ja
minä tahdon kaikki esteet tomuksi jaoittaa, jos sinä pysyt uskollisena;
sillä ei minun voimallani eikä minun rakkaudellani sinuun ole mitään
esteitä: je me charge toujours du reste! Taisteluhan on vasta tuskin
alkanutkaan, arkailija!

Ja sillä aikaa, kun minä täällä istun ja olen jo saavuttanut melkein
mahdotonta, petät sinä minut toisen miehen mielistelysanojen
vaikutuksesta!

Helene! Minun kohtaloni on sinun käsissäsi! Mutta jos sinä minut
muserrat tämän kunnottoman petoksesi kautta, jota minä en voi voittaa,
niin tulkoon kohtaloni päällesi ja seuratkoon kiroukseni sinua hautaasi
asti! Tämän kirouksen lausuu uskollisin, sinun petollisesti murskaamasi
sydän, jonka kanssa olet häpeällisellä tavalla ilveillyt. Se osuu
varmasti!

... Vielä kerran täytyy minun saada persoonallisesti ja kahdenkesken
puhella kanssasi. Minä tahdon ja minun täytyy saada kuulla
kuolemantuomioni sinun omasta suustasi. Siten ainoastaan saatan uskoa
sen, mikä muuten näyttää mahdottomalta!

Teen täällä kaiken voitavani voidakseni sinut täältä voittaa ja tulen
sitten Genfiin!

Minun kohtaloni sinun päällesi, Helene!

F. Lassalle.



HISTORIALLISIA TIETOJA KIRJEIDEN KIRJOITTAJISTA


Mariana di Alcafarado

Kahdenkymmenenkuuden vuotias ranskalainen ratsuväen kapteeni Noel
Bouton, markiisi de Chamilly, taisteli vuonna 1664 portugalilaisten
puolella espanjalaisia vastaan ja oleskellessaan Bejassa voitti Mariana
di Alcafaradon, Maria Conceptionin luostarissa olevan nunnan rakkauden.
Vuonna 1667 palasi kapteeni Ranskaan ja Mariana kirjoitti silloin
hänelle viisi kirjettä, joista ensimäinen on kirjoitettu joulukuulla
1667 ja viimeinen kesäkuulla 1668. Kapteenin rakkaus oli jo sammunut,
hän ei enää vähintäkään välittänyt rakastetustaan, vaan kerskailikin
tällä valloituksellaan. Hän antoi Pierre Girardin de Guilleraquesin
kääntää ne ranskan kielelle ja julkaisi ne kirjana. Kirjalla oli
tavattoman suuri menekki ja siitä ilmestyi toinen painos toisensa
jälkeen. Vielä seuraavallakin vuosisadalla ilmestyi kokoelmia, jotka
muka olivat saman nunnan kirjeitä, mutta olivatkin väärennettyjä.
Vasta vuonna 1810 ranskalainen tutkija Boissonnade sattuman kautta sai
tietää, kuka oli näiden kirjeitten oikea kirjoittaja, sillä kirjana
julkaistiin ne nimellä "Erään nunnan kirjeet aatelismies C:lle."


Jonathan Swift

Kuuluisan englantilaisen kirkonmiehen, valtiomiehen ja kirjailijan
Jonathan Swiftin kirjeet ovat ilmestyneet useana nidoksena. Hänen
ensimäinen rakastettunsa oli Jane Waryng, jolle kirjoitettu, tähän
kokoelmaan otettu kirje on painettuna teoksessa "Elegant epistles".
Oleskellessaan äitinsä sukulaisen, sir William Templesin luona
tutustui Swift tämän aviottomaan tyttäreen Esther Johnsoniin
("Stellaan"). Molemmat rakastuivat toisiinsa, ja miss John seurasi
yhdessä ystävättärensä Dingleyn kanssa Swiftiä Irlantiin, jossa syntyi
jonkinmoinen näennäinen avioliitto hänen ja Swiftin välillä. Molemmat
asuivat kuitenkin erillään, eikä Swift koskaan suoraan tunnustanut
häntä vaimokseen. Oleskellessaan Lontoossa vuosina 1710-1713, jona
aikana kirjoitti "kirjeet Stellalle", Swift tutustui hän erääseen
nerokkaaseen nuoreen naiseen. Tämän nimi oli Esther Vanhomrigh ja
hän oli Englantiin muuttaneen hollantilaisen kauppiaan tytär. Nuori
nainen rakastui intohimoisesti Swiftiin, joka myöskin oli rakastavinaan
häntä. Kun Swift ei kuitenkaan tahtonut solmia avioliittoa hänen
kanssaan, matkusti miss Vanhomrigh Irlantiin ja pääsi silloin selville
rakastettunsa suhteesta Stellaan. Tämä isku oli niin ankara hänelle,
että hän sairastui ja jonkun ajan kuluttua kuoli.

Jonathan Swift eli vuosina 1667-1745. Hän oli valtiomiehenä hyvin
huomattava ja ajoi aina lämpimästi Irlannin asiaa kirjoittaen
voimakkaita kirjoituksia vastustajiaan vastaan. Hänen romaaninsa
"Gulliverin matkat", joka suomeksikin on ilmestynyt, on sadun muotoinen
satiirillinen kuvaus silloisista oloista.


Jean-Jacques Rousseau

Jean-Jacques Rousseau, eräs maailman suurimmista ajattelijoista,
syntyi vuonna 1712 Genevessä. Vaiherikkaan nuoruuden jälkeen hän
saapui vuonna 1745 Pariisiin. Täällä hän alkoi vuonna 1754 suhteen
erään ravintolatytön, Thérése Levasseurin kanssa sillä ehdolla, ettei
hän koskaan tämän kanssa mene naimisiin. Tästä suhteesta syntyi
viisi lasta, jotka Rousseau lähetti löytölastenhuoneeseen. Kesän
1747 vietti Rousseau rouva Dupinin linnassa hänen sihteerinään ja
soitonopettajanaan, sitten hän taas jatkoi seikkailurikasta elämäänsä.
Pariisissa hän tutustui rouva d'Epinayhin, joka tarjosi hänen
käytettäväkseen pienen maatilansa Ermitagen. Täällä Rousseau kirjoitti
romaaninsa "Julie eli uusi Heloise". Samalla kuin hän oli rakastunut
hyväntekijäänsä, hän rakastui tämän sisareen, rouva d'Houdetotiin,
joka oli vuorostaan rakastunut markiisi Saint-Lambertiin. Rousseau
koetti voittaa rouva d'Houdetotin rakkauden kirjoittamalla hänelle
intohimoisia kirjeitä. Hän ei suoraan tahtonut tunnustaa koettavansa
syrjäyttää kilpailijansa, vaan esiintyi rakastettunsa edessä jalona
anteeksiantavana luonteena, samalla kuin hän moitti markiisia hänen
suhteestaan tähän naiseen. Vuonna 1768 meni Rousseau muodollisesti
naimisiin Thérése Levasseurin kanssa Hän kuoli vuonna 1778.

Paitsi yllämainittuja henkilöitä, joille Rousseau on kirjoittanut
kirjeitä, on tässä kokoelmassa hänen kirjeensä Suzanne Serrelle, aivan
nuorelle tytölle, johon hän syksyllä vuonna 1741 tutustui matkallaan
Lyonissa.

Rousseaun vaikutus on ollut tavattoman suuri kirjailijana ja
ajattelijana. Hänen kuuluisa kasvatusta kosketteleva teoksensa "Emile"
on ilmestynyt suomenkielellä.


Ugo Foscolo

Italian kirjallisuuden levottomin ja intohimoisin henkilö on Ugo
Foscolo (1778-1827) jonka tunnetuin teos on "Ultime lettere di Jacopo
Ortis". Hänen rakastettujensa lukumäärä on melkein loppumaton; eräs
hänen ihailijattarensa, Quirina Magiotti, mainitsee kirjeessään
Foscololle kokonaista kymmenen, joille tämä oli vannonut ikuista
rakkautta ja kuolevansa, ellei heitä saa omakseen. Valtiollisten
vapaamielisten mielipiteittensä vuoksi täytyi hänen lähteä Italiasta ja
hän asettui asumaan Lontooseen, jossa kuolikin.

Tässä kokoelmassa olevien naisten joukossa on Antonietta Fagnani-Arese
ollut keikailevin ja kaunein, jolla oli aina suuri määrä ihailijoita
ympärillään ja josta sanotaan, että hänen mielestään olivat miehet
aivan kuin kukkoja, jotka olivat määrätyt rakastumaan, tulemaan
toisilleen mustasukkaisiksi ja tappelemaan keskenään. Rouva Pestalozza,
johon Foscolo keväällä 1815 tutustui, rakastui heti mielettömästi
Foscoloon ja pyysi tätä ryöväämään hänet miehensä luota pois, ja ellei
tämä sitä tekisi, niin uhkasi hän tappaa itsensä nälkään. Foscolon
tähden hän luopui entisistä rakastajistaan, mutta kun Foscolo läksi
Saksaan, niin sinä aikana rouva Pestalozza jälleen alkoi suhteet heidän
kanssaan. Palatessaan Italiaan joutui Foscolo tästä sellaisen raivon
valtaan, että häntä kiellettiin koskaan jalallaan astumasta Pestalozzan
taloon. Erottuaan hänestä alkoi Foscolo heti suhteen Quirina Magiottin
kanssa, jota hän kuitenkin pääasiassa piti jonkinmoisena rippi-isänään.
Tälle naiselle on Foscolo kirjoittanut kokonaista 98 kirjettä.
Kallirrhoe oli muuan englantilainen nainen, jolle Foscolo on omistanut
ainoan englannin kielellä kirjoittamansa runon.


Alfred de Musset ja George Sand

Kaikista ranskalaisista rakkauskirjevaihdoista on ehkä yleisemmin
tunnettu Alfred de Mussetin (1810-1857) ja George Sandin (1804-1876),
sillä ovathan molemmat olleet Ranskan kirjallisuuden huomattavimpia
neroja. Vuonna 1833 he yhdessä matkustivat Italiaan ja siellä
intohimoisesti rakastuivat toisiinsa. 1834 sairastui Musset Veneziassa
ja sai silloin suureksi surukseen ja tuskakseen kuulla, että George
Sand petti häntä Pietro Pagellon kanssa. George Sand oli sittemmin
rakkaussuhteissa aikakautensa huomattavimpien henkilöitten, Lisztin,
Meyerbeerin ja Chopinin kanssa.

Alfred de Musset on varsinkin runoilijana tuottanut ikuisesti säilyvää
taidetta. Hänen muutamista näytelmistään on esitetty suomeksi "Ei lempi
leikin vuoksi". George Sand on romaanien kirjoittaja ja on niillä
saavuttanut pysyvän paikan Ranskan kirjallisuudessa. Hänen "Sirkka"
romaanistaan muodostettu näytelmä on esitetty suomeksi.


Alexander Herzen

Alexander Herzen, kuuluisa venäläinen vallankumouksellinen,
karkoitettiin vuonna 1834 kahdenkymmenenkahden vuotiaana ensin Permiin
ja sieltä Wjatkaan. Täällä oleskellessaan kirjoitti hän paljon kirjeitä
serkulleen Natalialle, joka häntä suuresti ihaili. Sukulaisten
vastustuksista huolimatta onnistui heidän viimein mennä avioliittoon
Moskovassa, jonka jälkeen Natalia seurasi miestään maanpakoon.

Se suuri tunne, joka Herzenin kirjeissä vallitsee ennen avioliittoa,
katosi piankin, ja Natalian elämä muodostui sangen autioksi.

Vuonna 1906 ilmestyi tämä hyvin laaja kirjevaihto venäjäksi. Otteita
näistä kirjeistä oli jo vuonna 1905 ilmestynyt saksan kielellä.


Ferdinand Lassalle

Ferdinand Lassalle, Saksan sosiaalidemokratian perustaja,
oli juutalaisen silkkikauppiaan poika ja syntyi vuonna 1825.
Loistavana kirjailijana, suurenmoisena puhujana ja lumoavana
persoonallisuutena saavutti hän heti suuren menestyksen. Hänen monista
rakkausseikkailuistaan on tullut kuuluisimmaksi hänen suhteensa
Helene von Dönnigesiin. Helene oli baierilaisen valtiomiehen tytär
ja kihloissa valakkialaisen Janko von Rakowitzin kanssa. Tämä vaati
Lassallen pistoolikaksintaisteluun, jossa Lassalle sai kuolettavan
haavan. Tämä tapahtui vuonna 1864. Helene kuoli vuonna 1911.

Lassallen vaikutus sosiaalidemokratiaan on ollut hyvin suuri, vaikkakin
hänen useita mielipiteitään nykyään pidetään jo vanhentuneina sillä hän
ensimäisenä herätti työväestön valvomaan omia etujaan.

Georg Brandesin loistavasti kirjoitettu Lassallen elämäkerta on
ilmestynyt suomeksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Historiallisia rakkauskirjeitä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home