Title: Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista
Author: Nordlund, Carl Ferdinand
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista" ***


KUVAELMIA MENNEITTEN AIKOJEN ELOISTA JA OLOISTA

Kirj.

K. Pohjanen [Carl Ferdinand Nordlund]



Helsingissä,
K. E. Holm'in kustannuksella,
1885.



SISÄLLYS:

   I. "Suomen kukko" Ruotsin pääkaupungissa.
  II. Sihteeri Karenius ja K:ni.
 III. Pappismies.
  IV. Koulukumppanini.
   V. Frimansky.
  VI. Pahan hengen töitä.
 VII. Originait P:n kaupungissa.
VIII. Hääpidot sodan suussa.
  IX. Patrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.



I.

"Suomen kukko" Ruotsin pääkaupungissa.


Eräsnä päivänä järjestellessäni kirjojani ja papereitani eroitellakseni
niitten joukosta kelvottomat, jotka eivät säilyttämistä ansainneet,
sattui käsiini nuoruudessa Luvian kappelin kirkkoarkistossa kopioimani
kuninkaankirje alkukirjoituksena tätä johtoa:

    "Kuninkaallisen Majestetin armollinen päätös Luvian kappelilaisten
    alamaiseen pyyntöön nyt olevilla valtiopäivillä, annettu
    Tukholmassa 23 joulukuuta anno 1682.

    Kun Luvian kappelilaiset, joilla on yleisesti pienet tilukset
    ja kehnot elinkeinon ehdot, jonkatähden he myös maksavat veronsa
    osaksi meren saaliista, ja joilla jo ennenkin on ollut oikeus
    käydä merikauppaa Ruotsin pääkaupungissa, nyt taasen ovat
    alamaisesti pyytäneet saada tätä oikeutta nauttia; sentähden on
    Kunink. M:tti armossa ottanut heidän kehnon tilansa tutkittavaksi
    ja oikeuttaa heidät edeskinpäin vapaata kauppaliikettä
    harjoittamaan ja omilla aluksilla kuljettamaan omat maa- ja
    merituotteensa sinne, jonka ohessa heidän tulee vaarinottaa
    ett'eivät milloinkaan tätä oikeutta kavaluudella väärinkäytä,
    eivätkä toisten kanssa ryhdy kauppaan kuljettamalla heidän
    tavaroitansa kaupaksi. Actum ut supra.

                                                   CAROLUS".

Tämä "Suuren kruunuvoudin" omakätisesti allekirjoittama asiakirja
johdatti mieleeni L:laisten kauppalaivaston, johon nuoruudessani kuului
toista kymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja
kuljettamaa alusta.

Ei ollut vielä silloin niitä esteitä ja vastuksia, joilla täänaikainen
valtioviisaus on katsonut hyväksi supistaa maalaisten kauppaliikettä
meritse.

Meidän aikoina on tosin talonpojilla oikeus rakentaa aluksia jos siihen
kykenevät, ja kuljettaa tuotteensa ulkomaille, mutta talonpoika ei saa
kuljettaa omaa alustansa, jollei ole merikoulua käynyt. Se toimi on
annettava kouluakäyneelle laivurille, joka sekä maksaa paljon, että
myös silloin tällöin kavaluudella täyttää toimensa.

Pahempi on vielä se seikka, että pianki tulee talonpojille eteen,
ett'ei heillä ole mitä lähettää kaupaksi. Näkyy sekin olevan
täänaikaista valtioviisautta kieltämättä sallia perintötalojen
kerrassaan myydä vaikka talon koko metsä niin tyyni, ett'ei jää
linnunistuttavaa.

Joka viimeaikoina on matkustellut omaa maata ja huomannut, kutenka
ennen metsäiset ja ihanat metsämaat haaskaamalla ovat muuttuneet
pelkäksi erämaaksi, on varmaan tuntenut pistoksen sydämessään
nähdessänsä tämän "hävityksen kauhistuksen", joka ennen pitkää, jollei
siihen parannusta löydetä, on tuova yleisen perikadon ihanalle
isänmaallemme.

Mutta meidän oli määrä puhua L:laisten aluksista. Komeat olivat niitten
nimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista,
taikka eläinmailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän
takapajulla. Erään aluksen nimi piti olla "_hvita gåsen_"; mutta
perälle oli sen asemesta asetettu "_Vitakos_". Eihän tämä suinkaan
suomalaisuudelta haiskahtanut!

Mutta olipa eräällä aluksella oikein eriskummainen nimi, jota ei
voi löytää mytologiassa eikä zoologiassa, vaan ihmeeksi kyllä
jumaluusopillisissa tieteissä. Se nimi oli: "_Sällan värre_" (harvoin
pahemmin).

Perintötalon isäntä _Kustaa Kukko_ oli sen aluksen rakentaja, omistaja
ja kuljettaja.

Kukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla
tukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana
kylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.

Päässä oli punainen muorin kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti
paikkansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä
lyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava,
tapaperäinen ulkomaalainen "tikkaröijy", työ- ja meriväen eroamatoin
kumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut
pieksut.

Joku kenties luulee tuon punaisen frygialaisen lakin, jota Kukko ja
hänen vertaisensa kantoivat, merkinneen vallankumollisia aatteita. Ei
suinkaan niin ollut laita. Kukko ja kumppanit olivat yhtä viattomat
semmoiseen syytökseen kuin sanomalehdet 1830-luvulla. Varmaanki Kukko
luki _Turun Viikkosanomia_, mutta tämä lehti ei sisältänyt muita
asioita, kuin vaan siveellisiä mietelmiä ja taloudellisia kokeita.

Punaista lakkia kannettiin siis vaan senaikaisen tavan mukaan, samoin
kuin merimiehet nykyään käyttävät tuota vanhanahkaista patalakkia.

Ulkoa ja pintapuolisesti nähden Kukko tosin näytti yksinkertaiselta,
mutta luulteni hän oikeutta määrin oli salaviisas, joka vaan huviksensa
kantoi tyhmän naamiota. Joka aluksia rakentelee ja kuljettaa, eihän
semmoinen mies milloinkaan saata olla metsästä kotoisin.

Senaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria
valmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin
papilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se
kaikki oli.

Vaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi "_Geflen
vaakunaa_" ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä.

Kun alus tavallisesti ennätti tehdä kolme tai neljä reisua suven
kuluessa, sattui niin hyvin että pienen kappelin pappi poltteli yhtä
hienoa tupakkaa yli vuoden, kuin itse kamarikollegion presidentti.

Kun kaikki aluksen valmistuspuuhat näin ovat suoritetut, tehkäämme, jos
vaan muuten jouten olemme, pieni huvimatka Tukholmaan aluksella
"_Sällan värre_", katteini _Kustaa Kukko_.

Se vaan on edeltäkäsin huomautettava, että matka kenties on kestävä
viikkokausia, jos vastatuulet ovat esteenä.

Ensimmäinen pysäyspaikka matkalla on _Lyökin_ satama Uudenkaupungin
saaristossa, jossa sopii myötätuulta odottaa tavallisesti hyvässä
seurassa, ja sitten joku satama Ahvenanmaan saaristossa.

Sitten on edessä "_paha virsta_" Ahvenanmaan ja Ruotsin välisellä
merellä, jonka kuljettua kaikki vastukset ovat siksi kerraksi
poistetut. Sentähden olikin tapana vähän hengähtää Furusunnissa ja
Vaksholmin linnan edustalla.

Vihdoin viimeinkin olemme nyt onnellisesti pääsneet Tukholman
"slussille", jossa alus laskee ankkurinsa. Haminavouti astuu esiin,
tutkii laivapaperit ja antaa suostumuksensa kaupantekoon.

Kukko oli ensiaikoina vähän ujomainen Ruotsin pääkaupungissa, johon
osaksi oli syynä, ett'ei Ruotsinkielen käyttäminen tahtonut ensinkään
häneen pystyä.

Hän veti siis puoleensa paljon huomiota ja ilomielisyyttä, kun hän
eräässä ravintolassa pyysi saadaksensa "_ett fönster sagd_", jolla hän
tarkoitti _lasin sahtia_.

Kukko, joka oli ylimäärin hyvillään siitä että hän nosti niin paljon
huomiota, tutustui vähitellen näihin oloihin, ja sai aikaa voittaen
lukuisia ystäviä haminaroikalien joukossa, jotka tavallisesti kutsuivat
häntä "_Finska tuppen_" (Suomen kukko).

Kukko piti tästä nimestä paljon ja kertoi kotiin tultuansa
ihastuksella, että hänen ruotsalaiset ystävänsä kutsuivat häntä _Vinska
toppen_ ja osottivat iloansa häntä useasti ravintoloihin kutsumalla.

Lukuisat iloiset vekkulit ympäröivät siis Suomen kukkoa joka
tilaisuudessa, tutkien hänen käytäntöänsä syödessä, juodessa ja
kaikissa muissa toimissa.

Semmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi
syödäksensä _koolinkaalia_. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä
lautanen kaalilientä. Osansa syötyä suuhunsa pyysi hän "mera kalin".
Tuotiin minkä pyysi.

Tämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen
sanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän
nyt hämissään löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa "mera
kalin".

Ravintolan palvelijat ja vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi
huvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili,
hikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi
tämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: "_inte mera kalin
kalin_"!

Tästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.

Kuin Kukko kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan
tuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: "_jollei Jumala olis saattanut
tätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla
tappanut_."

Tämän lystillisen seikan perästä lisääntyivät Kukon ystävät yhä enemmän
Ruotsin pääkaupungissa. He seurasivat häntä visusti hänen
pienimmissäkin toimissaan, sekä löivät vetojakin että Kukko oli
käyttävä itsensä niissä samoin kuin todellinen kukko.

Vanhaksi tultua oli Kukon jättäminen "Sällan värre" ja sen
kuljettaminen nuoremmille henkilöille.

Hän eli vielä monta vuotta muistoissaan; mutta semmoista omatapaista
laivankuljettajaa tuskin enää löydettänee nykyisessä ihmispolvessa.



II.

Sihteeri Karenius ja K:ni.


Minua on kovin haluttanut vastoin vanhoja tapoja ja muotoja kääntää
tämä firmanimi peräti takaperin, niin että siitä muka tulisi _Sihteerin
rouva Karenia ja K:ni_. Semmoiset oli muka seikat tässä toimikunnassa,
että sekä päättävä että täytäntöönpaneva valta oli kokonaan
naisosakkaan käsissä, kun sillä vastoin luonnon tavallista järjestystä
oli miehen kyky ja kunto.

Mutta koska se on aivan hyvin tunnettu asia, kuinka sitkeästi
porvaristo ja kauppamiehistö pitää kiinni semmoisista firmanimistä, ja
kuinka vähän säädyllistä siis olisi pelkästä keveämielisyydestä tehdä
semmoinen jyrkkä muutos, olen päättänyt rauhan ja sovun tähden pysyä
entisellään, siten säilyttäen itselleni porvariston mielisuosion
siveellisiä tunteitani loukkaamatta.

Mitä kolmanteen henkilöön tulee, joka tässä kertomuksessa on esiintyvä,
ei se oikeastaan kuulu yhtiöön, mutta häntä sentään ei sovi pitää
"viidentenä pyöränä vaunujen alla", niinkuin sanotaan sananparressa.

Hän on luettava niihin henkilöihin, jotka sekä ihmiselämässä että sen
dramallisissa kuvauksissa ihmisistä nähden varsin vaatimattomasti ja
äkki huomaamatta astuvat esiin, mutta tosiansakin ovat korkeampain
siveellisten mahtien välittäjinä ja asianajajoina, jotka aivan
arveluttavissa tiloissa ilmestyvät näyttämölle loukkaavain siveellisten
epäkohtien kostajina.

Tästä henkilöstä sekä hänen merkityksestä ja asemastaan tässä
kuvaelmassa on alempana kerrottava.

_Kaarle Karenius_ oli rikkaan provastin poika L. pitäjästä Turun
kaupungin tienoilla. Hän oli perheen ainoa poika ja sentähden isän ja
äidin lempilapsi, jota pahanpäiväisesti hemmiteltiin ja mieliteltiin,
jonkatähden kaikki hyvät avut, jos semmoisia lapsessa oli, jo aikaisin
tukahutettiin sopimattomasti käytetyn rakkauden varjossa.

Vaikka isän ja äidin sydän siitä oli särkymillään, poika kuitenki
aikanaan oli lähettäminen Turun katedralikouluun. Täällä poikaparan
kävi aivan huonosti ja edistyminen hitaasti.

Tavallinen käyntiaika joka luokassa oli kaksi tai korkeintain kolme
vuotta; mutta Karenius'elle se aika ei riittänyt; hänen oli käyminen
kolme tai neljä vuotta.

"_Longus_" oli hän ainakin joka luokassa, ja pait tätä itsessään jo
hyvinki raskasta aasinkuormaa sai hän vielä lisäksi kantaa
koulukumppaniensa ivaa ja pilkkaa. Hän oli siis lyhyesti lausuaksemme
koko koulun pilkkapuu.

Mutta vihdoin saapui pelastuksen hetki ja nuorukainen pääsi koulusta
ikäoikeuden mukaan, armosta eikä ansiosta, sekä luikerti samoin
sukkelasti ylioppilastutkinnon karien välit.

Niin hänestä vihdoin viimeinki tuli _civis academicus_, kun hän jo kävi
kolmatta kymmentä vuotta, jott'ei häntä juuri enään sopinut _beaniksi_
eli keltanokaksi kutsua.

Jos vanhat depositionitemput yliopistossa vielä silloin olisivat olleet
käytännössä, niin varmaan herrat depositorit olisivat varustaneet
meidän sankarin tavallista pitemmillä aasinkorvilla, pukinsarvilla ja
parralla, sekä "höylänneet" ja rääkänneet häntä aivan pahanpäiväisesti
hänen nahjusmaisen olonsa suhteen.

Mutta hänen onnekseen oli tämä tapa jo aikoja sitten jäänyt
unhotuksiin. Depositionin puutteessa kumppanit mielellään ottivat
päällensä äskentulijan sivistämisen akatemialaisten tapojen mukaan.

Ensimmäinen toimi oli nyt pitää komeat tulopidot, joihin saapui yhtä
paljon kuokkavieraita kuin kutsuttuja. Näissä meidän "beani" oikein
kunnollisesti kastettiin ynnä kuivattiin, ja rakas pappa sai niistä
maksaa kovat kolikot, vaikk'ei semmoisista sopinut valittaa, kun poika
onnellisesti oli saapunut parnasson uralle.

Karenius oli tähän aikaan pieniläntä henkilö, kaikessa olossaan ja
käytöksessään nahjusmainen, ujo ja saamatoin kaikissa tiloissa, eikä
tullut milloinkaan toisten johdotta toimeen.

Ensimmäinen huoli ylioppilaaksi päästyään oli valita, itselleen "_vitae
genus_" (tulevainen elinkeino), joka toimi Karenius'elle ja hänen
luonteelleen oli mitä vaikeimpia.

Sankarimme ylioppilasaika jakautuu sentähden kahteen jaksoon, tuo
työläs ajo _vitae genus'ta_ takaa ja itse oppiaika. Edelliseen toimeen
meni ainakin neljä tai viisi vuotta, kun _vitae genus_ oli niin viekas,
että se yhä pujahti käsistä juuri kiinni saataessa.

Karenius'en kumppanit ja johtajat olivat suurimmaksi osaksi syypäät
tähän huonoon menestykseen, sillä he tahallansa pitkittivät tätä
takaanajoa, saadakseen niin kauan kuin mahdollista pusertaa kallista
mehua sitrunasta.

Isän vakaat varoitukset ja äidin kyynelet saattoivat vihdoin
epämielisen ylioppilaan myöhäiseen päätökseen.

Kun Karenius'en ei ollut rupeemistakaan kokemaan parnasson kukkuloille
kiivetä, eikä hänessä ollut miestä papin toimeen ryhtymään, päätti hän
ruveta lainoppia tutkimaan. Olipa hänestä tuo "herasyöringin" nimi
aivan mukava.

Tässä nyt siis alkaa toinen jakso Karenius'en ylioppilasaikaa.

Näinä aikoina suoritettiin lainopillinen kurssi tavallisesti
3:na vuotena; mutta Karenius, joka nuoruudestaan oli tottunut
"kahdenkertaiseen virkavuosilaskuun", tarvitsi tähän kaksi sen vertaa
aikaa.

Karenius'en ahtaisin aivoihin ei sittekään pystynyt naimiskaaren 1:nen
luku: "kuinka naiminen on rakennettava", eikä myös rakennuskaaren 12:ta
luku: "kuinka siat ovat terhometsään päästettävät", saatikka sitte muut
tärkeimmät pykälät lakikirjassa.

Niin saapui tuo pelottava tutkintoaika. Lainopillisessa tiedekunnassa
oli silloin ainoastaan kaksi professoria, ja toinen niistä mainio
_Mathias Calonius_, jonka tutkinnot eivät suinkaan olleet leikiksi.

Karenius ei osannut vastata kunnollisesti ainoaankaan kysymykseen.
Professori suutuksissaan tästä kysyi lopuksi ivallisesti: "saattako
herra K. sanoa mikä ompi lakikirjan viimeinen sana?" Professori ei
saanut tähänkään vastausta.

"Onhan asia niin", lausui professori, "että lakikirjan viimeinen sana
tietysti on: '_korvapuusti_' (örfil, se kindpust) ja semmoisen herra
kunniallisesti ansaitsisi."

Karenius sai tietysti tässä tutkinnossa pahanpäiväiset reput. Joukko
ylioppilaita oli tutkintoaikana kokoontunut Calonius'en asunnon eteen
odottaen päätöstä, jonka sisällön kaikki jo edeltäkäsin hyvin
arvasivat.

Nyt samosi koko joukko, Karenius muassa reppu selässä, erääsen hyvin
tunnettuun ravintolaan "_Viimeinen äyri_", vastapäätä Turun linnaa,
punssilla huuhtomaan pois Calonius'en korvapnustit ja muut vastukset.
Mutta eihän se työ ollut niin helppo kuin K:sta luuletettiin.

Kun Karenius huomenaamusella vihdoin heräsi sitkeästä unestaan
pääkohmelossa ja läksi raittiisen ilmaan itseään virkistämään, oli hän
näkevinänsä tuon kirotun _korvapuusti_-sanan kirjoitettuna suurilla
kirjaimilla tuomiokirkon ja akatemian seinillä; hän luki sen
vastaantulijain silmissä, sekä kuuli sen tuomiokirkon kellojen ja
naakkojen äänissä.

Tämä oli hänestä kamalaa, kaihoista, jommoista hän ei ollut koskaan
ennen tuntenut. Tähän asti uuvuksissa ollut oman arvon tunto vaikutti
vihdoin tämän hengellinen herätyksen. Minkä isän varoitukset ja äidin
kyynelet tähän asti eivät olleet voineet toimeen saada, sen teki
yhtäkkiä Calonius'en korvapuusti.

Kareniusparka yritti nyt kaiken tarmonsa takaa sekä muitten johtajain
avulla päähänsä survaista lainpykälät, joka yritys vihdoin onnistui
siten, että K. pääsi läpi lainopin tutkinnon ja auskultantiksi Turun
hovioikeuteen.

Karenius'en toimi hovioikeudessa ei ollut pitkä eikä loistava. Hän oli,
näet, peräti kykenemätöin kaikkiin virkatoimiin ja sentähden hänen oli
_nolens volens_ täytymys jättää virkamiesyritykset ja antautua
yksityiselämään, jossa hän kaiken ikänsä sai kantaa sihteerin
kunnia-nimeä sekä poistamattoman jäljen Calonius'en korvapuustista.

Nyt alkaa viimeinen jakso K:sen elämässä, hänen olonsa maanviljelijänä.

Kohta jälkeen K:sen luopumista virkamiehistöstä kuoli hänen isänsä,
jättäen pojalle suuret tavarat.

Sihteeri oli nyt varakas mies peräti oman onnensa nojassa. Hän päätti
nyt käytännöllisesti panna täytääntöön mikä ei ollut teoretillisesti
menestynyt. Hän ryhtyi muka naimiskaareen, kun perintökaari oli niin
sukkelasti suoritettu.

Sihteeri alkoi sentähden kurkistella tienoon tyttölöitä. Niitten
joukossa loisti ihanuutensa puolesta eräs köyhä aatelisneiti Eeva Skunk
tai Skalm (sitä en oikein muista), esiäiti Eevan pahinta sukuperää.
Tähän pystyi sihteeri.

Vaikk'ei Skalmi ensinkään lemminnyt tätä nahjusmaista miestä, kelpasi
hänelle kuitenki sihteerin suuret tavarat. Häät siis toimitettiin niin
komeat, ett'ei semmoisia L:lla ennen oltu nähty.

Nuori parikunta muutti heti häitten pidettyä Heinilän rustholliin
länsisuomen rannoilla, jonka K. oli ostanut. Tämä kartano oli monena
miespolvena ollut vallasväen hallussa.

Nuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan
talon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut
tottunut.

Mutta tässä asiassa ei rouva pitänyt mitään määrää. Sihteeri ei saanut
sanan vuoroa sisä- eikä ulkotoimissa, oli siis peräti ylimääräinen
henkilö, asetettu niin sanoakseni "puolelle päivämuonalle". Samaten
myös palkolliset saivat huonon ja niukan ravinnon.

Vaikk'ei miespuoli palkollisten joukossa juuri erittäin kunnioittanut
halveksittua isäntää, olivat he kuitenki kaikki yksimieliset tuumissaan
mitenkä parahiten sopisi kostaa vihattua emäntää.

Tässä nyt astuu näyttämölle kolmas henkilö tässä kertomuksessa.

_Juha Revell_, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka,
oli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen
korkeampaan arvoon.

Tässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa.

Kullervo Kalervonpoika kosti emäntäänsä, joka häntä oli syvästi
loukannut, aivan suurenlaisella keinolla rajumielisen luonteensa
mukaan, siten että hän muutti lehmät karhuiksi, jotka repivät emännän
palaisiksi. Mutta pahanelkinen Revell päätti moralisesti tappaa vihatun
emäntänsä jokapäiväisillä vaikka pienillä neulaniskuilla.

Ajomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa
tiloissa tunnustella ranskalaisen nimen _Jean_. Kun nyt rouva astui
portaille huutaen: _Jean, Jean_. ei Revell ollut sitä kuulevinansa.
Rouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseesen: "Jussi
perkele, etkös kuule"! ja R. saapui heti kohta paikalle.

Kun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja
kehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan
vaarnasta kysymys: "onhan se nikkarintyötä, siihen en minä kykene".

Kun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista
jalat muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä
tarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan
lisäystä vastaiseksi.

Samaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydälle
asetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin
joutunut homeesen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä
rikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.

-- "Miksi tarpeeksi?" kysyi emäntä.

-- "Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta",
vastasi Revell.

Emäntä, joka muuten kovasti kohteli renkejä ja tappeli heidän kanssa
niinkuin "_Mor på tuppen_" Bellmannin tunnetussa laulussa, ei enään
tietänyt "miten olla, kuin eleä". Talossa oli joka päivä keskinäinen
sota.

Isäntä yksin, ikäänkuin "_rakas veli Jokkum_", istui rauhallisesti
loukossaan hiljaisesti nauraen tämän mailman surkeita oloja.

Ukkoparka vihdoin pääsi vitsauksestaan tultuansa leskimieheksi. Kartano
oli huonosta ruokosta joutunut peräti rappiolle. Sentähden oli
sihteerin täytyminen myydä pois koko kartano ja ostaa pieni talo, joka
oli rusthollin akumenttina.

Juha Revell meni sitten sotaväkeen, niin kutsuttuihin
"_perunaryssiin_", josta hän muutaman vuoden kuluttua pääsi
"infanteristin" kunnianimellä, vaikka häntä kuitenkin tavallisesti
kutsuttiin "_säynääksi_" hänen tunnetun koiramaisuutensa tähden.

Sihteeri antautui toiseen naimiseen erään papin tyttären kanssa. Sekin
rouva piti sihteerin hyvässä komennossa, ehk'ei juuri niin kovassa kuin
entinen.

Tähän aikaan tutustuin minä vanhaan sihteeriin, joka oli rauhallisin
mies mailmassa silloinki kun oli vähän "iloinen", joka ei suinkaan
usein tapahtunut.

Seuroissa tehtiin ukosta vähän pilkkaa, mutta se oli ainakin
harmitonta, kun ukko itsekin mielellään komillisesti esitteli elämänsä
kirjavia vaiheita.

Seurakunnan kirkossa talvisaikana istui ensimmäisessä penkkirivissä
pieniläntä vanha mies komeassa sudennahkaisessa turkissa, pikilakki
päässä. Se oli sihteeri.

Oli siellä muitakin herroja tavallisissa sudennahkaisissa pälsyissä
karvapuoli ulospäin. Pappi yksin astui saarnastuoliin nöyrästi
"lammasnahoissa", tietysti kuitenki karvapuoli sisäänpäin.

Sihteerin isältänsä perimä kirjasto sisälsi paljon hyviä kirjoja, joita
monet mielivät saadaksensa. Siten joutui joukko kirjoja outojen käsiin
sekä ilmaisesti että maksua vastaan. Pystyi minunki käsiini pieni
lahja, vaikka kenties hyvinki harvinainen. Se oli ranskan kielellä
sepitetty laulu: _à Sa Majesté Imperiale Alexandre 1:r. Inprimé à Abo
diez J.C. Frenckell 1809_.

Sihteeri oli hiljainen, siivo mies, joka ei koskaan ketään pahoittanut.
Olisi hän varmaan ansainnut paremman kohtalon mailmassa eläissään.
Mutta koko hänen elämänsä oli asianmukainen seuraus hänen kehnosta
kasvatuksestaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mathias Calonius'en
korvapuusti oli vaan tähän "kukkua päälle". Sen korvapuustin seurauksia
sihteeri ei konsanaan saanut maineestaan tyyni pyhjetyksi.



III.

Pappismies.


Täydellä todella sopii väittää, ett'ei noin puolisataa vuotta sitten
muissa säädyissä löytynyt likimäärinkään niin monta eristapaista tai
oikeastaan eriskummaista miestä, kuin pappien ja koulunopettajien
joukossa.

Eikä se seikka olekkaan ensinkään ihmeteltävä, kun tiedämme että
erittäin papit virkatoimituksissaan joutuvat lukuisain ihmisten pariin
ja siten vetävät puoleensa kaikkien huomion.

Ihmiset ovat aina olleet taipuvaiset tyyni tarkastelemaan papin
pienimmätki askelet sekä kotona että ulkona, ja jos jotakin
moittimisenalaista saavat onkeensa, eivät he sitä koskaan koeta peittää
astialla, vaan päinvastoin levittää niin lavealle kuin mahdollista
omankin kunnan piirien ulkopuolelle, josta asia pian tulee
maankuuluksi.

Niitten kipeitten epäkohtain joukkoon pappiselämässä, jotka jyrkimmin
silmiin pistävät, on etupäässä luettava raakuus tavoissa ja
käytöksessä, joka syntyy siitä että nuoruudessa on puuttunut
tilaisuutta oleskella sivistyneiden ihmisten seurassa, ja saa
kostuketta sen kautta, että monet papit antautuvat naimiseen
sivistymättömäin naisten kanssa.

Toinen epäkohta oli senaikaisten pappien kehno sivistyksen kanta, joka
tuli näkyviin kaikissa papin oloissa ja toimissa.

Jos näitten vaikeitten epäkohtien lisäksi vielä tuli pahanelkiset
taipumukset ja toimet, niin semmoinen pappi varmaan oli oikein hirveä
ilmiö, jota ei mikään kirkkauden säde voinut kaunistaa.

Näistä epäkohdista oli luonnollinen seuraus että yhteinen kansa meidän
maassa, joka aina on mielinyt puhdasta ja voimallista hengellistä
ravintoa, oikein innolla ja miehissä sunnuntai- ja juhlapäivinä
kuljeskeli kaukaisiin kirkkoihin kuullakseen hurskaita ja innokkaita
pappeja, sekä myös että uskonnollisia liikkeitä syntyi ja raivokkaasti
levisi kansassa, josta raivosta se kuitenkin aina on selvinnyt suurella
hengellisellä voitolla.

Käsittääksemme seuraavan kuvauksen on vielä yksi seikka laskuun
otettava, nimittäin alhaisemman papiston asema vastapäätä ylhäisempää.

Kaikissa virkakunnissa oli siihen aikaan aivan kova hierarkia
vallitsemassa ja erittäin suuressa määrässä pappissäädyssä, josta
nimikin on johdettu.

Tässä säädyssä oli kaksi eri luokkaa: _prelatit_ ja _parias-luokka_.
Edelliseen kuuluivat piispat, provastit ja paremmat kirkkoherrat,
jälkimäiseen kappalaiset ja apulaiset. Edellisen tunnusmerkki oli
pöyhkeys ja ylpeys, jälkimäisen nöyryys ja alamaisuus.

Mutta välisten sattui niin pahasti että nöyryys äkkiä muuttui
vastahangaksi ja uppiniskaisuudeksi, niinkuin luonnollista onkin, koska
luonnottomat epäkohdat tullakseen säännölliseen tasapainoon itsestään
synnyttävät perinpohjaisen vastavaikutuksen.

Saatuamme kaikki tarpeelliset valmistusseikat selville ottakaamme nyt
"pappismies" kuvaeltavaksi.

Meidän pappismies W. kuului ylioppilasna ollessaan borealiseen
osakuntaan ja oli tästä nähden kotoisin Rauman tai Uudenkaupungin
tienoilta. Hän vihittiin papiksi 1770-luvulla ja pääsi vihdoin oltuansa
kolmattakymmentä vuotta "Konsistorion kyytihevoisena" kappalaiseksi P:n
kaupunkiin.

Kummoinen hän lie ollut virkatoimituksissaan ja elämässään näinä
kulkuvuosina, sitä en tarkoin tiedä, mutta otaksua sopii ilman
hairausta, että hän jo silloin oli hyvin kehittynyt siinä
pahanelkisyydessä, jota hän osotti kaupungin kappalaisena.

Ensimmäiset vuodet täällä eläessään hän kuitenki vielä oli niin
siivonpuolinen kumminki ulkonaisessa muodossa, että konsistorio v. 1800
hänelle antoi varapastorin arvonimen. Mutta sittemmin astuivat pahat
eljeet estämättä esiin.

Pastorin enimmin silmiin pistävä luonteenosoite oli rajoittamaton
itsekkäisyys, jotta hän täysin halveksi kaikkea sitä, minkä kunnolliset
ihmiset kaikkina aikoina ovat pyhänä pitäneet, eikä ensinkään huolinut
siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat.

Eräs vaimo tuli pastorin luo otettaaksensa "kirkkoon". Kun hän monta
kertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä,
neuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään
pastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.

Vaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella
jossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolelle ja esitti
kumarrellen asiansa.

Pastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka
kävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen
vaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen
tavallinen siunaus.

Tapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman
virkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillansa siten, että vaimo
laski polvilleen sängyn viereen.

Tämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat
sai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei
kirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä
ei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa.

Kuinka pastori yleisesti "lampaitaan" kohteli, tulee selville
seuraavasta tapauksesta. Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin
etuhuoneesen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien
korvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: "pastori olis hyvä ja
vetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle".

Pastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta
kirjoitustuolilleen, otti pienen kolmiskulmaisen paperilipun, piirusti
siihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sen
sitte talonpojalle lausuen: "tässä on nyt sulle kriipaleita".

Tietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti
selitettyään.

Kuinka pastori käytti itsensä perheenisäntänä, on nähtävä seuraavasta
tapauksesta. Mahdotointa olisi jokaisen ihmisolennon ollut pastorin
kanssa elää sovussa saman katon alla. Helposti voi siis käsittää,
kuinka vaikea pastoria rouvan tila ja kuinka katkerat hänen päivänsä
mahtoivat olla tämmöisessä kodissa.

Kun kuolema hänen vihdoin pelasti katkerasta elostaan, kovasta
kohtalostaan, antoi paha pappi maalata ruumiinarkun _punaiseksi_, sillä
muka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen.

Kovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin
kantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita
haminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan.

Kun pastoria moitittiin tämmöisestä törkeästä käytöksestä, oli hänellä
sama selitys tarjona kuin kirkkoonottamisasiassa, ett'ei muka
kirkkolaissa tietysti mitään säädetä ruumiinarkun ulkomuodosta.

Lääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja
komilliset, ett'en saata olla niitä kertomatta.

Lääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä
prelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi
heitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua
kuin meidän pastorimme.

Tätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti
provastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja
seuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki
provastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat
joutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä
kautta.

Tämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina
siihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman
katon alla.

Ensimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti
kutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli
pidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti
soimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun
ohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa
12-vuoitista poikaa lausuen: "pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa
avatessaan: '_kasvakaa ja lisääntykää_', mutta tästä nousee poikanen,
joka aikanansa on lausuva: '_iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän
pelastajanne elää_'."

Kun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän
pahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä
ylpeätä ylimystä.

Hän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli,
eriskummaisen rakennuksen kolmessa huonekerroksessa, neljä huonetta
ensikertaan, kaksi keskimäiseen ja yhden ylimmäiseen.

Tätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden _W:sin torniksi_,
ja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion.

Kun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän
rakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella
provastin kulkua pihallansa, koska hän ei muuten saanut provastia
nähdä.

Koska provastilla oli käskyjä tai moitteita antamista pastorille,
tapahtui välitys aina suntion kautta. Vaan näinkin ollen kävi
kuitenkin niin hullusti että provasti saman välittäjän kautta sai
moninkertaisesti moitteensa takaisin.

Eräänä aamuna tuli suntio taasen pastorin luo ja esitti provastin
tervehdyksen, "että pastori muka veisaili viimeistä värsyänsä".

Tästä ei pastori ollut millänsäkään, vastasi vaan ivaten: "sanokaa
provastille että se värsy on oleva saakelin pitkä".

Pitkäksi kyllä se värsy venyikin. Provasti kuoli vuotta ennen pastoria,
joka siis koskematta sai päättää juonikkaan elämänsä oltuaan
kolmekymmentä vuotta kaupungin kappalaisena.

Tässä en voi olla esittämättä sen kaupungin raakoja tapoja ja julkisia
juominkeja erittäin peijaisissa ja muissakin pidoissa. Eräs pappismies,
joka oli ollut meidän sankarimme apulainen, on minulle todeksi
vakuuttanut, että viimemainitun "vallitessa" usein semmoisissa tiloissa
jouduttiin täyteen tappeluun, sekä että epäjärjestys kävi niin
pitkälle, että eräs peijaisvieras, oltuaan hetken aikaa poissa, palasi
pitohuoneesen hevosen selässä ja sitten siellä vähän tepasteltuaan
läksi matkaansa.

Tietysti semmoisia tapoja ei olisi päässyt kaupunkiin perehtymään ilman
moitittavaa velttoutta pappien puolelta. Erittäin ovat ylempänä
kerrotut epäkohdat suuremmaksi osaksi meidän pappismiehemme syyksi
luettavat, kun hän kauan oli ollut kaupungin ainoana pappina.

Tosin en voi väittää riittäväisten todistusten puutteessa että
pappismies itse olisi ollut erinomainen juomari, mutta hyvin tunnettu
asia on, että sen kaupungin herrat melkein joka ilta kokoontuivat sen
luo, jonka akkunassa paloi kaksi kynttilää, sekä ett'ei puuttunut
herroja, jotka tyhjentivät 7 à 8 aika toddilasia, joiden rinnalla
meidän aikamme "tutingit" ovat varsin lapsen leikkiä.



IV.

Koulukumppanini.


Kun minun on syy otaksua että lukija mielellään loisi silmäyksen noihin
mataloihin majoihin, joissa nuorisomme entisinä aikoina sai ammentaa
tieteiden ensimmäiset alkeet, likemmältä tarkastellaksensa kuinka sen
ajan henki ja tavat olivat muodostaneet koulun sisäoloja, ja sen kautta
voidaksensa tehdä verrannollisia tutkistelemuksia ja arvostelemisia
entisen ja nykyisen ajan välillä, niin minä mielelläni tarjoun oppaaksi
tähän toimeen.

Astukaamme siis kouluhuoneesen aamuhetkenä puoli seitsemän aikana,
jolloin oppilaat toinen toisensa perästä astuvat sisään, siunaavat
itseänsä ja, jos sattuu olemaan talvisaika, asettuvat riviin kahden
mahdottoman suuren kakluunin eteen, joihin pystytetään halkaisemattomia
halkoja. Hiiliä oli siis liikuttaminen pitkällä paksulla rautahangolla.

Harvat tulevista koululaisista kantavat päällystakkia, joka oli pitkä
viitta lyhyellä laskuihin asetetulla krajilla, ja vielä harvemmat
päällyskenkiä.

Semmoisia vanhempain koululaisten nähden ylenpaltisia vaateparsia he
eivät milloinkaan voineet kärsiä muitten yllä, kuin vaan muutamien
lemmittyjen tai korkeampiin säätyluokkiin kuuluvien.

Jos muut alhaisemmat semmoisia käyttivät, joutuivat he kaikenlaiselle
vainoomiselle alttiiksi, kunnes heittivät vihatut vaatteet.

Tässä saan nyt esittää koulun "_honoratiores_", joille _clavarius_
alamaisesti avaa oven. Tuossa astuu sisään uhkeilla askeleilla
jäntevä _B:roth_ päässä korkea musta hattu, jota kumppanit
nimittivät "tiara'ksi"; iloinen _B:qvist_, posket pullillansa aika
tupakkaklossista eli koulukielellä "_kibbuz'ista_", vetäen naamaansa
näpillisen nuuskaa, jota hän aikaa voittaakseen kantaa liivin
plakkarissa: vähän kömpelö _A:der_, yllä hännystakki suunnattoman
pitkillä liepeillä, jolla oli se vaikea organillinen vika, etteivät
liepeet ensinkään yhtä pitäneet, vaan aina pyrkivät eri suuntaan, sekä
jalassa rumasti tehdyt saappaat; ja viimeiseksi pikku, vähän
köyryselkäinen, vilusta värisevä _Janne G:qvist_, joka käy varovasti
kuin neulan terillä siitä syystä, että hänen saappaansa ovat tehdyt
kovapintaisesta nahasta ja vielä lisäksi aivan ahtaiksi.

Tämä luettelo olkoon tarpeeksi osottamaan senaikaisten koululaisten
ulkomuotoa, joka suureksi osaksi oli riippuva asianomaisten
käsityöläisten epätasaisesta estetillisestä asemasta.

Mikä käsityöläisten kauneuden tunnossa oli puuttuvaa, sen kokivat
kumppanit parahimman käsityksensä mukaan parannella. A:n pitkistä
liepeistä leikattiin korttelin mitta pois ja hänen rumia saappaita
heiteltiin huoneen toisesta päästä toiseen, vaikk'ei siten mitään
parannusta saatu.

B:thin "tiara" sai myöskin kovat kolahuksensa, jotta se pian suppeni
aina siihen määrään, ettei sitä enään sopinut paremmissa tiloissa
käyttää.

Mutta Janne Gr:qvist, vaikk'ei ensinkään luonnon lempimä ulkomuotoon
katsoen, eikä myöskään, niinkuin tavallisesti päätettiin, hengellisten
avujen suhteen, oli kaikkien kumppaniensa lemmitty, joka seikka on
heidän kunniaksensa mainittava.

Häntä eivät kumppanit koskaan pilkkana pitäneet, eivätkä viskanneet
hänen ahtaita saappaitaan loukosta loukkoon. Päinvastoin tekivät
parastaan hieromisella sekä muilla sopivilla keinoilla pehmittääksensä
kovaa päällisnahkaa, vaikk'eivät semmoiset yritykset menestyneet. Oli
muka nahka parkittu ja valmistettu mailla talonpojan tavoin niin
lujasti, ettei kukaan voinut "talonpoikaa" siitä irti kiskoa.

Mutta mitäpä tekevät pojat, kun aika on asettua paikalleen? Jokainen
pyhkee liepeillään tomun pois siitä paikasta, johon hän on istuva.

Lukija kenties kysynee minkätähden ei tähän tarpeesen ennen käytetty
nenäliinaa. Se tuli siitä, ettei nenäliinaa ollut kuin vaan harvoilla,
jonkatähden yleisesti käytettiin _"Brahestad'in" nenäliinaa_, s.o.
sormia.

Mutta kuka on tomun pyhkeevä katederista, pöydistä ja tuoleista? Se on
klavarion tehtävä.

Ostiarius asettuu vähää ennen opettajain tuloa katederin viereen ja
huutaa korkealla äänellä: "_Betsalmenu_" (tämä on hebrean kieltä).

Kohta sen jälkeen astuu klavario esiin ja pyhkäisee tomun mainituista
paikoista.

Tämä tapa oli muistelma "penalismon" ajoilta ja pysyi muuttumattomana,
kunnes koulut saivat kruunun palkitsemat vahtimestarit.

Kun nyt olemme tarkastelleet koulupoikia heidän ulkonaisessa muodossaan
ja kouluoloissaan, sopinee kenties, saadaksemme verrannolliset
tutkintomme täydellisiksi, luoda pikainen silmäys heidän asuntoihinsa
ja koto-oloihinsa. Saadaksemme tämän asian selville ottakaamme mailta
olevan koululaisen kotoseikat silmälle.

Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneesen, jossa 3 à 4 poikaa asuu
yhdessä. Kun huoneessa on pienet akkunat, on se hyvinki pimeä. Ilma on
tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttavat tupakkaa.
Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä.

Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita
tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla
oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti
talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan
hankittiin syötäväksi.

Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keittoruokaa,
johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä
_kaikenlaista_.

Se oli onnellinen, jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen
muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että
net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain oli täytymys
pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.

Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia
sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille
tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan"
onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat.

Tämmöinen oli koulupoikain enemmistön ulkonainen tila noin
viisikymmentä vuotta sitten. Tämmöisestä ahtaasta alasta yleni kuitenki
moni, joka kunnollaan ja avuillaan on kunnioittanut isänmaatansa sekä
noussut korkeisin virkoihin.

Nyt on aika ottaa puheeksi se koulukumppani, jota tässä erittäin
tarkoitamme.

Meidän on tietysti, niinkuin valokuvien tekijöidenki, ollut täytymys
ensin asettaa kaikki ympäröivät kappaleet säännölliseen järjestykseen,
jotta kuvaelemisen esine joutuisi sopivimpaan asemaansa.

Tavallisesti kuva on tehtävä ennenkuin kehä. Mutta sopii päinvastoinkin
väittää että kehä ensiksi on valmistettava, jos muka kehällä
tarkoitetaan niitä ulkonaisia kohtia, joiden keskuuteen kuva on esiin
astuva.

Kuvauksen keskuudeksi asetamme siis _Janne G:stin_, mutta vaan
syrjäkuviksi _B:thin_ tiarallaan, _B:stin_ kibbuz'illa ja _A:n_
pääskysenpyrstöllä.

Janne G:stin isä oli pitäjänapulainen E:n kirkkokunnassa viisi
penikulmaa koulukaupungista. Kun minä häneen tutustuin, oli hän
leskimies. Janne oli hänen ainoa lapsensa elossa.

Ukko oli hyvänluontoinen nöyrä mies, vaikka vähän komillinen maalaisen
muotonsa ja sekavaisen kielimurteensa puolesta. Se murre oli puoleksi
suomea, puoleksi ruotsia; mutta ruotsinpuoli oli kuitenki voitolla.

Eihän tarvinnut olla _Gallin_ tai _Lavater'in_ vertainen voidakseen
ensi silmäniskulla huomata, että Janne kaikissa oloissaan oli isänsä
poika, vaikka kehittyneemmässä muodossa.

Pojalla oli juuri samanlainen eteenpäin nojaava, köyryselkäinen
ruumiinrakennus ja samanlainen hyväntahtoisuutta osoittava hymyily
huulilla; vaan silmistä loisti lämmin into ja terävä äly.

Kun Janne lähetettiin kouluun, ei hän suinkaan kuulunut niitten
kovaosaisten joukkoon, joiden ruokavarat lukukauden kuluessa loppuivat
kesken. Eikä hänen tarvinnut muitakaan aineellisia puutteita kärsiä,
kuin noita pahanpäiväisiä saappaita, joista hänen oli vastusta koko
kouluaika.

Mutta sattuipa Jannelle tulemaan vaikeampia vastuksia, jotka häneen
niin kipeästi koskivat, että seuraukset aikanansa tulivat esiin kylläki
surullisella tavalla.

Koulun alaluokissa Jannen onnistui kohtuullisen hyvin suorittaa
lukukurssit, Mutta konrehtorin luokasta alkaen rupesi paha onni häntä
vainoomaan.

Konrehtorina oli silloin kova ja armotoin opettaja. Hän vaati uutta
testamenttia alkukielestä latinaksi käännettäessä, että käännös
tapahtuisi tarkasti _Schottin_ käännöksen mukaan, joka oli hyvin vaikea
työ, sekä ett'ei ensinkään saisi; horjahtaa kreikalaisten verbien
themoja luetellessa.

Yhtä vaativa hän myös oli latinan kieltä opettaessa.

Nämät vaikeat asiat eivät ensinkään tahtoneet pystyä Jannen päähän.
Konrehtori, jolta puuttui kyllä terävää aistia voidakseen perinpohjin
tutkia oppilasten munaskuita, luuli tämän tylsyyden tulevan
laiskuudesta ja alkoi sentähden piestä poikaparkaa päähän nyrkillään
niin armottomasti, että kumppanit pelkäsivät Jannen tämmöisen
kohtelemisen kautta pian joutuvan mielipuoleksi.

Tämä ei kuitenkaan kaikeksi onneksi tapahtunut, kun konrehtori vihdoin
viimeinki huomasi peräti hairahtuneensa käsityksessään.

Hän oli kuitenki sen huomattuaan niin jalomielinen että hän tunnusti
erhetyksensä ja pyysi anteeksi, jota eivät suinkaan muut senaikaiset
opettajat olisi tehneet.

Tämä anteeksianto sattui kuitenki tulemaan peräti myöhään, kuten
alempana saamme nähdä.

Jannella oli tästä hetkestä lukein sydämessä alinomainen ilo ja
auringonpaiste, jotka suloiset Jumalan lahjat tähän asti olivat siellä
olleet harvinaiset vieraat. Janne pääsi koulusta v. 1836 paikoilla,
otettiin sisään samana vuonna Turun lukioon, jossa hänen kävi
kohtuullisesti hyvin ja pääsi ylioppilaaksi kolmen vuoden päästä.

Janne oli nyt _civis academicus_ ja rupesi parnasson kukkuloille
pyrkimään. Tietysti kreikan ja latinan kielet eivät olleet hänen
tutkimistensa esineinä, vaikka ne koulussa olivat olleet niin
sanoakseni _pääaineet_.

Janne rupesi merkillisesti kyllä pääasiallisesti opiskelemaan Hegelin
filosofiaa, jossa hänen onnistui päästä kauemmaksi kuin tavalliset
kandidatit, siitä nähden että hän professori J.J. Tengströmin johdon
alla kirjapainosta ulosantoi ja julkisesti puolusti oman tekemänsä
filosofillisen esitelmän, jota pidettiin kunnollisena.

Koulun konrehtori, jonka oli onnistunut kovilla kourillaan peräti
muruiksi särkeä kielien organit Jannen aivoissa, ei siis ollut voinut
häiritä filosofillista organia, vaan kenties juuri iskuillaan kiskonut
sen irti.

Pääsyy tähän erinomaiseen kehitykseen oli haettava ulkoa tulleissa
seikoissa. Pääkaupungissa tutustui Gr. sattumalta kunnioitettavan
perheen kanssa, jossa häntä hellästi suositeltiin.

Perheen ainoa ihana tytär oli henkilö, joka paremmin kuin koulun
konrehtori osasi huomata kalliit hengelliset aarteet G:stin sielussa.
Gr. rakastui häneen syvästi, ja luullaan tytönkin häntä lemminneen.

J.G. kehittyi tietysti kaikin puolin tässä onnen auringonpaisteessa.
Peräten uusi ennen tuntematoin mailma, täynnä ihania kukkia, avautui
hänelle. Ihmekö siis, että filosofianki portit ja urat hänelle
aukenivat, urkenivat.  Mutta tämä onni oli G:stille ylen suuri. Hän oli
ylen syvältä kurkistellut ihanattarensa silmiin ja joutui harhateille
ihaellessaan outojen kukkien tenhollista lemua. Kun ihminen moneen
vuosikymmeneen ei ole saanut maistaa todellista onnea, ja onnen päivät
sitte yhtäkkiä tulevat, kuin nyt G:stille, niin monesti tapahtuu ett'ei
hän voi henkensä tasapainoa ylläpitää.

Toinen mielii tämmöisessä tilassa kuollakseen, mielii "viheriäksi
verhotun saaren" tavoin siirtyä ikivalkeuden vaaroille, ett'ei onni
haihtuisi hienon pilvihattaran tavalla.

Toiselle taas, niinkuin meidän G:stille, ovat kovat kohtalot tiedossa.
Luoja armossaan ei kuitenkaan sallinut sen kauneuden peräti haihtua,
joka oli tehnyt hänen elämänsä hetket viimeisinä aikoina niin
suloisiksi. Luoja laski, näet, mielipuolisuuden hienon verhon
kovaosaisen päälle. Tämä verho supistui yhä supistumistaan, eikä ollut
G:stin enään mahdollista yliopistoon päästä.

G:stin mielipuolisuus ei kuitenkaan ollut mikään pimeä yö, se oli vaan
ihana iltahämärä, joka esti hänen huomaamasta henkensä heikkoutta, ja
vaan antoi ijankaikkisuuden kirkkauden kuultaa läpitse.

G:stin isä oli sillä välillä kuollut ja heikkomielinen poika joutui
setänsä hoidon alle, joka oli asuntoa länsisuomen saaristossa.

Moneen vuoteen en kuullut mitään entisistä koulukumppanistani. Mutta
sattui niin että minun 1860-luvulla erinäisistä syistä oli lähteminen
sedän luo, joka oli mainio lääkintätaidostaan erittäin ulkonaisissa
taudeissa. Täällä sain kuulla että Janne Gr. oli siellä asuva. Menin
heti kohta hänen huoneesensa häntä puhuttelemaan ja näin hänen tyyneenä
oleskelevan kirjojensa parissa.

Edessäni seisoi juuri sama Janne kuin kouluaikana, sama hyvä hymyily
huulilla, silmissä sama lämmin terävyys, eikä tuota kamalaa himeätä
kiiltoa, joka on hulluuden tavallinen tunnusmerkki. Hetken aikaa
keskustelimme ilolla vanhoista ja uusista asioista, enkä minä huomannut
mitään sekaannusta hänessä.

Luulin ensin tämmöisen selkeän väliajan tulleen siitä että entinen
koulukumppani yhtäkkiä esiintyi; mutta talonväki vakuutti, että hän
aina oli yhtä rauhallinen, kun hän vaan sai häiritsemättä työskennellä
kirjojensa parissa.

Puoli vuotta tämän perästä kuului kamala sanoma, että G:qvist eräänä
talvipäivänä oli lähtenyt huvikäynnille meren jäitä myöden ja vihdoin
löydetty jähmettyneenä, kuolleena valkoisen lumivaipan alta.

Hänen osansa oli siis pakkaisen kylmässä helmassa jäähmettyä ja saada
käärinliinoiksensa hienon lumipeitteen kaukana ihmisistä, taivas
kattona ja avara ilmanranta seinuksena.

Se oli pakkanen, joka särki vielä koskemattoman "kielen" hänen
sielussaan, ja sen kielen viimeinen suloinen sävel haihtui
haihtumistaan ikuiseen, ihanaan "_sferien harmoniaan_".

Todellakin tämä oli tavallansa suloinen kuolema, jota kenties moni
mielisi.



V.

Frimansky.


"Kenen sukua ja mistä kotoisin?" lukija kummastellen kysynee. Ja syytä
kyllä onki ihmettelemiseen, kun tämä nimi kieltämättä kokoonpanonsa
suhteen on mitä kummallisimpia.

Nimeen ensimmäiseen läntismaista saatuun osaan on muka liitetty
syrjäpahka, joka ei sovellu kantanimen kanssa "tiedolliseen yhteyteen",
niinkuin mainio _Kiesewetter_ vainaja olisi selittänyt asian.

Jos nimi oli kummallinen, kyllä oli nimen kantaja vielä kummallisempi.
Alkuperäisesti oli hänen nimensä _Friman_, jota hän kunnialla kantoi
monta herran vuotta. Tähän liitti hän sittemmin, en tiedä mikä hänen
päähänsä yhtäkkiä pöllähti, oliko se humorinen juoni vai jonkun luullun
voiton pyyntö, tuon hyvin tunnetun päätteen "sky".

_Ex oriente lux_-teoria on tosin aatelma, jonka sanotaan syntyneen
erään Jyväskyläläisen aivoissa. Mutta vaikk'en milloinkaan tahdo
riistää tätä kunniaa keskisuomen pääkaupungilta, en kuitenkaan voi olla
huomauttamatta, että sen aatelman synty ja käyttäminen minun luulteni
on luettava Frimanin ansioksi.

Eikä mikään asia olisi voinut estää Frimania tätä nimimuutosta
tekemästä, kun hänen nimensä ei ollut perintöä isältä eikä äidiltä.
Ollen "_selfmade man_" hänen hyvin sopi vähän loistoa lisätä nimeensä
isän ja äidin muistoa loukkaamatta.

Meidän sankarimme on itse ilmaissut minkä tiedämme hänen sukuperästään,
ja se oli juuri yhtä paljon tai yhtä vähän kuin "pilven veikko" tiesi
suvustaan: "Kysy _kenen sukua ja mistä kotoisin?_ siltä, jolla on isä
ja koto; joku tuulenpuuska lienee kotoanikin puhaltaa, pilvi ilmassa on
mun veikkoni".

Friman oli syntyisin Viaporin linnasta tämän vuosisadan toisena
vuosikymmenenä. Kun Frimansky itse aina pilkallisesti puhui
sukuperästänsä, niin meidänkin sopinee tässä vähän leikkiä laskea.

Otaksumme siis samasta syystä kuin entiset kreikalaiset ja romalaiset,
että joku olympin mahtavista jumalista, kenties lieto sotajumala tai
vielä paremmin rakkausseikoistansa hyvin tuttu ylijumala itse kotkan
hahmossa oli laskeunut alailmoille seitsensaarisen linnan kohdalle
vainoten jotakin ihanaa merentiiraa, jonka väsymyksestä oli ollut
täytymys antauta kotkan kynsiin.

Mikä on ihan kieltämätöntä eikä ensinkään mytologiaan kuuluvaa, on se
seikka että Fr. syntyi mailmaan semmoisessa kunnassa, jossa paljon
erilaatuisia ihmisiä asui yhdessä.

Viaporissa puhuttiin siihen aikaan vähintäin neljä eri kieltä. Siellä
käytiin siis, kuten vieläkin Wiipurin kaupungissa, niin sanoakseni
"nelinkontaten".

Fr:n sekalaiskieli osoitti aivan hyvin hänen syntymäpaikkaansa, samoin
kuin hänen muotonsa ilmaisi, että hänen suonissansa juoksi itämaista
verta.

Siihen aikaan ei Viaporissa ollut kansakouluakaan, saati sitte
korkeampaa oppilaitosta. Hankkiaksensa lapsilleen tieteiden ensimmäiset
alkeet piti vanhempain siis ottaa erityisopettajia, parempia tai
kehnompia, aina varojen mukaan.

Friman osasi saada opettajattarekseen vanhan madamin, jonka johdon alla
hän tarpeen mukaisesti sai oppia lukemista, luvunlaskua ja kirjoitusta,
jonka viimemainitun harjoituksessa hän kaiken ikänsä oli
kehnonpuolinen.

Kahdentoista vuoden ikäisenä rupesi hän Viaporissa ja Helsingissä
käymään pientä kauppaa talosta taloon. Sitte pääsi hän
puotipalvelijaksi venäläisen kupetsin luona, jossa hän pysyi 25:tta
vuoteen asti kehittäen kauppaliikkeisiä taipumuksiansa.

Kehitys pysyi kuitenki pikkukaupan ahtaiden rajain sisällä, vaikka se
asianhaarain suhteen oli hyvinkin oivallinen.

Mikä hänestä olisi tullut toisissa oloissa on vaikeaa sanoa, mutta
minun luulteni ei hänessä ollut miestä tukkukauppiaaksi tai
tukkipatrunaksi.

Täysikasvuiseksi tulleesta rupesivat Viaporin vallit ja olot tuntumaan
vähän ahtailta, ja erittäin nuot saastaiset kauppahuoneet. Hän muutti
sentähden uudelle asemalle erääsen länsisuomen kaupunkiin, jossa hän
ensin oli muiden kauppiasten palveluksessa ja sitten rupesi omaa
kauppaa.

Se oli tänä Fr:n itsenäisyyden aikana kuin minä häneen tutustuin.
Kaikki ihmiset kävivät kernaasti tekemässä kauppaa tämän aina iloisen
ja lystikkään kauppiaan kanssa, joka aina itse seisoi kauppapöytänsä
takana, liukkaalla kielellänsä esitteli tavarainsa hyvyyttä ja
kokkapuheillaan miellytteli ostajia.

Paitsi tätä kauppiaan hupaista käytöstä ja hänen runsaita
kaupanpäällisiänsä oli puodissa muitakin houkutuksia, e.m. eläviä
kilpikonnia, valkoisia hiiriä, topattuja käärmeitä sekä kaikenlaisia
muita eriskummaisia esineitä kaikista mailman osista, jotta kauppapuoti
myös tavallansa oli jonkunlainen eriskummallisuuksien museo.

Tämä museo oli tosin omistajalle jotenki kuluttava pääoma, vaikka hänen
ystävänsä ilmeisesti sinne lahjoittivat outoja esineitä, mutta toiselta
kannalta katsoen oli kauppiaan toimisto kuitenki hyvin voittoinen.

Kauppapuodissa oli näet alinomaa lukuisia ostajia, jotta kauppa kävi
vilkkaasti, erittäin kun kauppias oli rehellinen ja tarkkatuntoinen
mies työssä ja toimessa.

Frimanskylla oli myös niin sanoakseni negativejä tuttavia, jotka
saapuivat hänen luo sekä hänen taitonsa puolesta venäjän kielessä että
myös hänen tunnetun vieraanvaraisuutensa tähden.

Nämät tuttavat olivat upseerit siinä venäläissotaväestössä, joka siihen
aikaan oli kaupungissa majoitettuna. Niitten joukossa oli myös jokunen
pieni _knäsi_ tatarien tai kirgisien maasta.

Nämät herrat saapuivat melkein joka päivä aamupuolella F:n luo, joka
hyväntahtoisesti tarjosi vierailleen suurusta.

Herrat tulivat vihdoin niin perehtyneeksi F:n tykönä, joka oli
naimatoin mies, että he, vaikka isäntä oli poissa, kutsumatta avasivat
ruokakaapin oven ja hankkivat sieltä pienen aamuryyppysen ynnä
tarpeellista viinaleipää.

Vaikka F:sky oli vieraanvarainen mies, oli tämmöinen käytös hänestä
kuitenkin peräti törkeä, jonkatähden hän päätti sopivalla keinolla
kostaa konnanparisille kuokkavierailleen.

Siinä tarkoituksessa hankki hän Viaporista itselleen pahinta
"_Vironvodkaa_", joka laskettiin tahottuun lasipulloon ja viinapullon
tavalliselle paikalle.

Passarivaimo käskettiin torilta hankkia suurin kaupaksi oleva hauki,
josta otettiin mäti, valmistettiin tavan mukaan ja sekoitettiin lisäksi
ruudilla, jotta valmis mäti oli kaviarin muotoinen.

Toisille pienille lautasille asetettiin hapaantuneita kilohaileja,
eltaantunutta metvurstia ja kappale Venäläistä saipuaa, joka oli
paremman juuston muotoista.

Koko tämä ruoka-asetus näytti kylläki maukkaalta ja houkuttelevalta
pintapuoliselle tutkijalle ja nälkäisille vieraille.

Vieraat saapuivat tavalliseen aikaan Knäsi etupäässä. Isäntä oli
tahallansa poissa astuakseen aikanansa esiin nähdäksensä kuinka
suuruspala oli maistunut herroille.

Knäsi kurkisteli heti kohta kaappiin ja hykerti molempiansa nähdessään
viehättävän ruoka-asetuksen. Hän nieli kurkkuunsa "_kokonaisen_", ja
toiset perässä.

"Saakelin pahaa viinaa!" lausui Knäsi; "Hudaja vodka".

-- "Hudaja vodka", myönsivät kaikki yksimielisesti. _Puolikas_ ja
_kolmannes_ jäi kaikilta ottamatta.

Sitte maistettiin esillä olevia herkkuruokia.

-- "Slavna!" lausui Knäsi maistettuaan kaviaria.

-- "Slavna", myönsivät upseerit.

Eräs upseeri söi juustoa niin haluisesti että vahtoa tuli huulille ja
siitä huulipartaan.

"Veikko olla viiksistä valkoinen", lausui Knäsi.

-- "Knäsi olla musta huulilta" vastasi upseeri.

Kun upseerit näin olivat verranneet kokemuksensa toisiinsa sekä
likemmin tutkineet ruoat, tultiin siihen päätökseen että olivat syöneet
venäläistä saipuaa sekä että kaviari oli jollain tavalla väärennetty,
vaikk'eivät voineet eroittaa sen kemiallisia aineksia.

Kyllä upseerien olisi pitänyt tunteman ruutihaju ja maku, mutta
huomioon on otettava että rauha oli vallinnut monet vuosikaudet, jotta
herrat upseerit olivat ikäänkuin vähän vieraantuneet ruudin
eriomaisuuksista.

Juurikun herrat osottivat mielikarvauttansa mikä kiroomalla mikä
sylkemällä aina jokaisen luonnonlaadun mukaan, astui isäntä sisään ja
tervehti hymyillen vieraitansa, jotka olivat niin suutuksissa,
ett'eivät isännän tervehdyksestä huolineet, vaan jäykästi seisoa
töröttivät tuijottaen päin lattiaa.

Knäsi vihdoin sai suunsa auki vihan vimmassa.

"Mitä tämä olla?" lausui hän osottaen juustoa.

"Se on venäjän saipuaa", vastasi F:sky.

-- "Mikäs tää olla?" kysyi Knäsi.

-- "Se on ruudilla sekoitettua hauen mätiä", vastasi Pr.

-- "No, mitäs tää sitte?" kysyi vielä Knäsi.

-- "Se on Vironvodkaa parasta lajia", vastasi Fr.

-- "Herra olla bolsohoj durak", väitti Knäsi.

-- "Olette itse durakat", vastasi Fr.

Knäsi upseerinensa pötkivät sitten pakoon hyvästi jättämättä, eikä
tarvinne mainita että Fr. tämän päivän perästä oli kuokkavieraistansa
vapaa.

Tämä keskinäinen viha ei kuitenkaan kestänyt aivan kauan. F:skyn
hyväntahtoinen luonne ja upseerien nöyrä katumus matkaan saattoi ennen
pitkää riitamiesten kesken ijankaikkisen rauhan. Mutta F:skyn
ruokakaappi jäi koskematta joll'ei hän itse sitä auaissut.

F:sky rakasti kaikkia eriskummallisia esineitä aina siihen määrään,
että hän kuljettaakseen kauppatavaroitansa haminasta kaupunkiin osti
galeasin, jolla oli semmoinen organillinen eli luonnonvirhe, että se
kallistui kumoon oikealle puolelle, joll'ei vastapuolelle asetettu
tarpeeksi syrjälastia tasapainon vuoksi.

Tälle galeasille antoi hän sopivan nimen "bullerbas" (mellastaja), ja
kuljeskeli tällä usein huviksensa kaupungin ja sataman välillä.

Täällä oli hän kuin kuningas omassa valtakunnassaan, vaikka hän
tasapainoa ylläpitääkseen tarvitsi yhtä tarkat silmät ja yhtä väkevän
käden perää pitäessä, kuin moni mahtava ruhtinas johtaessaan suurta
valtiolaivaansa.

Tietysti Fr. yhä kerskaili merkillisestä aluksestaan kiittäen sen
oivallisia omaisuuksia.

Merkillistä kyllä ett'ei pienintäkään vahinkoa sattunut tapahtumaan,
vaikka se tarvitsi niin vähän tasapainosta joutuakseen. Galeasi kesti
päin vastoin yhtä kauan kuin isäntä.

Mutta kyllä sitä alusta joka kevät huolellisesti tukittiin, tilkittiin
ja siivottiin, vieläpä mastotki maalattiin, jotta alus kevätauringon
paisteessa loisti kuin talonpoikaismorsian kaikkine koreinensa.

Se on hyvin tunnettu asia että kauppiaat ja tullimiehet erittäin
entisinä aikoina useasti joutuivat keskenään tukkanuottasille, sekä
että salakauppaa muutamissa kaupungeissa harjoitettiin summattoman
suuressa määrässä.

Tämmöistä salakauppaa sopi menestyksellä harjoitella erinomattain
semmoisessa kaupungissa, jossa oli satamaan 3 à 4 penikulmaa, sekä
likeisillä joen ja merenrannoilla paljon asujamia, joille oli
salakaupasta suuri voitto, jonka tähden sitä kaikin voimin edistivät.

Historia ei tiedä kertoa paljoko Frimanskyn & Bullerbasin omatunnolla
oli tätä salakuljetuksen syntitaakkaa, Mutta syytä on otaksua ett'ei
omatunto tässä kohden ollut täysin puhdas.

Todistusten puutteessa jätän siis Frimanskyn & Bullerbasin urotyöt
merellä sillensä, esitelläkseni erään salakuljetusseikan kuivalla
maalla, jossa Frimansky solo oli osallinen ja joka olisi voinut saattaa
hänen pahimpaan pulaan, joll'ei hän sukkeluudellaan olisi poistanut
uhkaavan vaaran.

Frimansky selkisi loistolla tästä pälkähästä ja vielä lisäksi
kiitettiin hänen sukkeluuttansa kautta maakuntain.

Näin oli asian laita. Paljon käytetty keino päästä tullia maksamasta
kauppatavaroista oli siirtää tavarat laivoista manterelle tai luodolle,
josta niitä sitten talvikelillä oli määrä kuljettaa kaupunkiin.

Tämä oli asianomaisille tulli- ja polisimiehille hyvin tunnettu asia,
mutta mahtoipa löytyä keinoja saada näiden herrojen silmät umpeen,
koska vainomiskeinot heille harvoin onnistuivat.

Kun kihlakunnan maafiskali, joka asui valtamaantien varrella liki
kaupunkia eräänä iltana päivätyönsä toimitettua huviksensa kuljeskeli
maantietä likellä kotoansa, näki hän muutamia oljilla ja heinillä
peitettyjä suurempia kuormia likenevän, jotka hänen mielestään
näyttivät epäluulonalaisilta, samaten kuin kuljettajain levottomuutta
osoittava katsanto.

"Tästä saadaan aika saalis", ajatteli fiskali itsekseen, tervehti
ystävällisesti kuljettajia ja antoi kuormien kulkea ohitse kysymättä
mitä sisälsivät. Kiirehti sitte kotiinsa, antoi asettaa hevosensa
valjaisin ja nieltyänsä ylimääräisen pisaran "destillatumia" (konjakkia
ei siihen aikaan käytetty) kiiruhti kuormien perässä kaupunkiin, ottaen
mukaansa kylästä kaksi lautamiestä.

Kuormat olivat tuskin ehtineet F:skyn pihaan, eikä niitä siis vielä
oltu saatu korjatuksi, ennenkuin fiskali lautamiehinensä myöskin saapui
sinne, jossa F:sky apulaisinensa oli täydessä purkaamispuuhassa.

Kuiskahdettuaan muutamia sanoja kauppapalvelijoidensa korviin kiirehti
F:sky fiskalin luo, joka juuri oli reestä astumaisillaan.

"Terve tultuasi, veikkoseni!" lausui F:sky iloisasti, sieppasi samassa
pienen hämmästyneen fiskalin syliinsä ja kantoi hänen kamariinsa.
Riisuttuansa turkit fiskalin yltä istui F:sky pöydän viereen ottaen
fiskalin syliinsä, josta hän ei päästänyt miestä hetkeksikään irti.

Tällä välillä astui pääkirjuri sisään asettaen pöydälle pullon
Cliqvot-viiniä. Isäntä laski viiniä laseihin ja kehoitti vierastansa
juomaan.

"Sinun maljasi, pappaseni!" sanoi isäntä, "viettäkäämme täällä yhdessä
iloista iltaa sillä aikaa kuin tuolla ulkona askaroitaan kuormien
parissa. Maljasi, kunnon veikko! harvoin yhtehen yhdymme näillä
pienillä pihoilla; juokaamme sentähden ja iloitkaamme! maljasi veikko!"

Fiskali hämissään ei tietänyt miten olla, kuinka elää. F:ky kun oli
kookas ja voimakas mies, piti rakkaasta pikkufiskalista niin lujasti
kiinni, ett'ei ollut yrittämistäkään irralle päästä. Fiskalin täytyi
siis nolens volens tyytyä kovaan kohtaloonsa, vaikka hän harmikseen
hyvin käsitti, ett'ei hän sinä yönä ollut saava mitään saalista.

Vasta pääkirjurin sisälle tultua ja kuiskahdettua muutamia sanoja
isännän korviin pääsi fiskali pinteestään. Isäntä muistutti häntä
säädyllisesti, että muka nyt oli aika ruveta virkatoimituksiin.

Lähdettiin pihalle. Sinne tulivat myös lautamiehet hyvässä kohmelossa,
kun heitä oli puotikamarissa kestitetty samalla tavoin kuin fiskalia
isännän kamarissa. Kuormien kuljettajat olivat jo pihalta lähteneet.
Käytiin makasiinit ja kellarit, mutta ei niissä löytynyt muuta kuin
tullattuja tavaroita.

Fiskalin täytyi siis tyhjin käsin pötkiä matkaansa tietysti "alla päin,
pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" sekä häpeissänsä pahasti
menestyneestä virkatoimituksesta, josta oli toivonut saavansa hyvän
saaliin.

Mutta eihän F:sky ollut kiitttämätöin. Kun fiskali jouluaattoiltana
astui kamaristaan, oli hän juuri kompastua erään esineen päälle, joka
oli laskettu juuri oven eteen.

Likemmin tutkittuna valkean ääressä se oli soma lekkeri tammesta ja
sisältävä hienoa Vestindian rommia päällekirjoituksella: "H:ra
maafiskali X:lle muistoksi 0 päiv. marraskuuta 18--".

Fiskali arvasi kyllä hyvinki mistä lekkeri oli saapunut, mutta ei
hiiskunut siitä kelienkään sanaakaan. Kiittikö hän sittemmin antajaa
vai jättikö sen tekemättä, sitä en varmaan tiedä.

Ylioppilasna ollessani satuin kerran Helsingissä kohtaamaan F:skyn,
joka pyysi minun hänen kotokaupunkiinsa kuljettamaan ostamansa
kurerirattaat.

Kuka oli iloinen jos ei nuori ylioppilas, jonka aina ennen oli täytynyt
matkustaa kaukaiseen kotiinsa kyytirattailla, toivossaan saada yhdenki
kerran kulkea oikein herroiksi. Mutta tämä toivo raukeni peräti
tyhjään.

Kun menin kirjakauppiaan Th:n luo, jossa rattaiden oli määrä olla,
sain tietää, ett'ei hänellä ollut F:skyn rattaita, mutta että F:ltä
oli tullut tätä asiaa koskeva kirje, jonka hän antoi minulle
kehoittaen minua sitä tallettamaan todistukseksi F:skyn kehnosta
kirjoitustaidosta.

Kirje oli tätä johtoa:

    H:ra Th:g Helsinki.

    Tämän kaupungin läpikulkiessa ostin kuririrattaat, jotka hänen
    oli määrä antaa teidän huostaan, jos hän on niin tehnyt pyydän
    että antaisitte minulle siitä tiedon, niin myös jos sopiva
    tilaisuus sattuisi tulemaan saada rattaat tänne lähetetyksi,
    niin olkoot net tarjona; tämän pyytää ystävällisesti ("med
    vänskapsfullt").

                                          G. A. Frimansky.

H:ra Th. kehoitti minua kuitenkin menemään K:n ravintolaan samassa
talossa kuin kirjakauppa, tiedustellakseni lienevätkö rattaat K:n
huostassa.

Meninki K:n luo. K., joka oli kotoisin "das grosse Vaterland'ista",
puhui ruotsin kieltä niin kehnosti, että oli aivan vaikeata häntä
ymmärtää, kuten Helsinkiläiset kyliä hyvin muistanevat.

Kun hän huomasi ett'en hänen sokerrustaan ymmärtänyt, otti hän
paperilipun ja kirjoitti siihen vastauksen, joka vielä on huostassani.

Vastaus kuuluu ruotsiksi näin:

    "Kärran med Sedlar som lämnas ått mig".

    "Messieurs Ortmann ooh Besson kan jag icke afiämna utan
    under hvartförs namn. K--h".

Tässä seisoin nyt nämät kaksi oivallista kirjettä käsissäni. Mitäs
sitte muuta keinoa kuin pillit, kirjeet pussiin ja kyytirattailla kuin
ennenki kihnuttaa kohti kultaista kotia.

Vastaiset kohtalot saattoivat vihdoin F:skyn rappiolle, mutta eivät
kuitenkaan voineet häiritä hänen iloista luontoansa. Hän muutti sataman
pieneen kauppalaan ja harjoitteli siellä pientä kauppaansa sekä kokoili
eriskummallisia esineitä kuin ennenkin.

Frimansky oli eläissään eriskummaisimpia kauppamiehiä, eikä hänen
vertaistaan enään liene syntyä Suomen maassa.



VI.

Pahan hengen töitä.


Syy minkätähden tällä kertaa otamme pahan hengen tekoja kertoellakseni
on, kuten lukija kenties arvannee, se että viime aikoina on käynyt
paljon huhuja ja juttuja pahan hengen raivoamisesta Tampereen tienoilla
ja erinomattain eräässä torpassa Ylöjärven kappelissa Pirkkalan
pitäjää, josta ruman hengen sitte sanotaan lähteneen Tampereen
kaupunkiin elähyttämään sen kaupungin jo entiseltään hyvin tunnettua
irstaista markkinaelämää.

Joka kerta kuin tämmöisistä pahan hengen töistä Suomen saarella on
kuultu puhuttavan, ovat sen hengen läsnäolon tunnusmerkit olleet ihan
yhtäläiset, kuin Ylöjärveltä on kerrottu: eriskummallisia kamaloita
ääniä kuuluu huoneen ylisiltä ja lattian alta, huonekalut lentelevät
kuin höyhenpallot loukosta loukkoon, padat ja kahvepannut
sisällyksineen heittäyvät lattialle ja valkea uunissa sammuu yhtäkkiä
y.m.s.

Eikä tämä ole ensimmäistä kertaa kun paha henki pitää menoansa
Tampereen tienoilla, jotka näkyvät olleen ja vielä olevan hänen
lempipaikkojaan.

Seuraavainen juttu on täydeksi todeksi näyttävä että paha henki täällä
on kuin kotonansa.

Kertomus on alkuansa vanha kansantarina. Kun tämä luultavasti jo on
kansan mielestä ja muistista murennut, mutta ansaitsee hyvinki taasen
tulla huomioon otettavaksi erinomattain sentähden, että se selkeästi
esittelee Suomen kansan puhdasta käytännöllistä järkeä vastapäätä pahan
hengen houkutuksia ja ahdistuksia, kerromme sen tässä uudestaan.


1.

Noin viisi tai kuusi sataa vuotta sitten, melkein samaan aikaan, kun
ensimmäisiä kirkkoja rakennettiin länsisuomessa, oli sama ruma henki,
joka aina päivien alusta on voittanut surullisen maineen olemastansa
ihmiskunnan leppymättömänä vainoojana -- lyhyesti puhuen itse satanas
-- asettanut vakinaisen asuntonsa Tammerkosken alapuolelle juuri siihen
paikkaan, jossa sen tienoon asukkaat kehnoilla veneillä ja lautoilla
kuljeskelivat vastaiselle rannalle.

Kun nämät tienoot siihen aikaan oli väkirikkaimmat maassa ja asukasten
keskinäinen liike sentähden aivan suuri, mutta salmi kaita ja
vaarallinen, oli tämä paikka oikein pirullisella taidolla valittu ja
aivan sopiva houkuttelemaan raukkoja ihmis-sieluja pahan hengen
kirottuun verkkoon.

Paikkakunnan asukkaat eivät tavallisesti tietäneet mitään vaarallisesta
naapuristaan, vaan pitkittivät huolettomasti kanssakäyntiänsä vanhan
tavan mukaan.

Mutta jok'ainoa päivä sattui hirveitä kohtauksia. Veneet ja lautat
uupuivat äkkiä, ihmisiä hukkui yhtäkkiä ja kamalasti, ikäänkuin joku
näkymätöin käsi olisi vetänyt heidät syvyyteen ja tulisia tuulispäitä
vinkui ilmassa, joka äkkiä pimentyi ja matkaan saattoi uusia vastuksia
y.m.s.

Nyt rupesivat ihmiset vihdoin käsittämään että kaikki nämät kamalat
kommelukset olivat pahan hengen panemia, jonkatähden he menivät pappien
luo saadakseen hyviä neuvoja kovassa hädässään.

Papit pitivät keskusteluita keskenään ja tulivat juuri samaan
päätökseen kuin muutkin, että muka kaikki sattuneet onnettomuudet
olivat pirun kiusauksia ja juonia.

Ainoa parannuskeino oli siis heistä jumalan mahtavalla sanalla ja
exorcismon tunnetulla väkivoimalla manata ja karkoittaa ruma henki koko
paikkakunnalta.

Ryhdyttiin heti työhön. Kamalalle lauttapaikalle toimitettiin monesti
katolilaisaikana tavallisia juhlavaelluksia piispat ja papit etupäässä,
pyhiä virsiä ja messuja veisattiin, vihkivettä ripoteltiin salmen
rannoille ja exorcismon pyhiä aseita käytettiin kosolta.

Mutta kaikki tämä tehtiin turhaan. Paha henki ei ensinkään ottanut
pahoiksensa näitä pyhäin miesten tuumia, vaikka niitä kesti täydet
vuosikaudet.

Vaivansa palkasta saivat papit tietysti monta lihavaa paistia ja
juustoa seurakuntalaisiltaan. Mutta kun pappien yritykset eivät
menestyneet, panivat he siihen syyksi antimien kehnouden, jonkatähden
lahjat olivat lisättävät, ennenkun parempaa seurausta voisi toivoa.

No niin -- lahjoja lisättiin ja uusia juhlakulkuja pantiin toimeen
suuremmalla loistolla kuin ennen. Mutta paha henki pitkitti yhä
edelleen työtänsä entistä ilkeämmin aina siihen määrään että
kanssakäyminen kokonaan oli keskeytettävä.

Papit panivat nyt kansan uskottomuuden syyksi kaikkiin turhiin
hengellisiin yrityksiin ja herkesivät kokonaan pahaa henkeä manaamasta.
Heidän ainoa voittonsa oli lihavat juustot ja paistit, jotka sen ajan
yksinkertaisissa yhteiskunnallisissa oloissa kävivät rahasta.

Samaan aikaan asui Tammerkosken tienoilla kaksi arvoisaa ja
ymmärtäväistä talollista, jotka jo alusta alkaen olivat pitäneet
piispojen ja pappien yritykset pahan hengen poistamiseksi mitättöminä
ja ponnettomina, ja sentähden tuumailivat keskenään, millä keinoin
pahaa henkeä parahiten kävisi kukistaminen.

Kun koko paikkakunnan hätä ja onnetoin tila kipeästi sattui heidän
sydämiinsä, päättivät he pitkän ja hurskaan hengellisen valmistuksen
tehtyä voimakkaasti ryhtyä toimeen pelastaaksensa naapurinsa pirun
juonista tai antaaksensa henkensä alttiiksi kansalaistensa eteen.

Ryhtyivät sitten miehullisesti työhön. Aikaiseen aamusella saapuivat
lauttapaikalle ja rupesivat heti kohta niin voimallisilla syntysanoilla
ja loihteilla hätyyttämään pahaa henkeä, että se joutui pahimpaan
pulaan.

Alussa koetti satanas päältään poistaa loihteiden mahdin kaikenlaisilla
viekkailla juonilla. Välisten kuului vedenpohjan ääriltä hätähuutoja
hukkuvien, välisten huudettiin talonpoikain nimet synkän metsän
syvyydestä, toisten taas kiiti heidän ympärillään eriskummaisia
kirjavia lintuja ja muita lentäviä olentoja.

Vaan miehet pitivät puoltaan ja olivat varoillaan jott'eivät antaisi
viekoitella itseänsä, sekä lukivat loihtosanat niin voimalliset, että
'metsä jytisi ja kalliot rannoilla särkyivät sirpaleiksi, ikäänkuin
salaman lyöminä.

Nyt huomasi satanas tuhon tulevan ja päätti panna vielä kovempaa kovaa
vastaan. Otti siis avukseen kaiken sen vallan, kun hänellä oli luonnon
ja sen voimien yli.

Hirveimmät tapaukset, jotka muuten voivat saattaa urhoollisimmaksi
miehet valkenemaan, seurasivat nyt taukoomatta toinen toisensa perästä.
Ilmasta kuului kamaloita ääniä ikäänkuin tuhansien käärmeiden suhinat,
ukkoinen jyrisi ja salama leimusi, syösten palavat nuolensa niin
syvälle ja taajaan maan poveen, että se kovasti tärisi ja oli juuri
kuin halkeamaisillaan kitaansa nielläkseen rohkeat miehet, ja vesi
nousi niin äkkiä ja hillitsemättömästi, että miehet olivat
uppoamaisillaan y.m.s.

Mutta eiväthän miehet nytkään välttäneet, vaan pitivät puoltansa
käyttämällä vanhan virsikkään Vipusen tenhoisimmat loihtosanat, joiden
voimalla muinaiset suomalaiset, kuten tietty on, ovat poistaneet
pahimmatki vammat.

Satanas sai harmikseen kokea suomalaisten "sanojen" väkevää voimaa, ja
kun hän oli tehnyt vastarintaa tarmonsa takaa ja turhaan potkinut
tutkainta vastaan, oli hänen täytyminen tehdä pakkorauhaa ja sitte
häpeällä pötkimään pakoon toisille paremmille markkinoille.

Näin karkoitettiin tosin paha henki lempiasemaltaan, mutta hänen
mahtinsa ei kuitenkaan sen kautta ollut kukistettu.

Hänessä syntyi rohkeamielinen tuuma kaivaa poikki kapea kannas
Pyhäjärven ja Näsijärven välillä melkein samalla paikalla, jossa
nykyjään on tukkiherrain telasilta maantien poikki ja asettaa siihen
asuntonsa, josta ei kukaan voine häntä karkoittaa. Satanas toivoi
sielujen saaliin tässä paikassa tulevan yhtä voitolliseksi kuin
entisellä.

Saadakseen mitä pikaisemmin tämän tuuman toimeen varasti hän läheisestä
talosta lapioluuskan ja ryhtyi työhönsä Pyynikkeen alapuolella.

Vaikka kalut olivat niin kehnot, nosti satanas kuitenkin niillä niin
oivallisia lapiollisia, että net Pyhäjärveen heitettyinä muodostivat
pieniä luotoja, jotka vielä tänään ovat näkyvissä. Mutta satanas ei
ehtinyt heittää enempää kuin pari lapiollista, ennenkuin Pirkkalan
kirkonkellot itsestään rupesivat soimaan.

Satanas ei milloinkaan mielellään ole kuunnellut kirkonkellojen ääntä.
Nytkin asetti hän kohta pillit pussiinsa ja pötki pakoon, eikä ole
siitä ajasta lukien ollut näkyvissä Tampereen tienoilla.

Moni kuitenkin luuli hänen vielä jonkun ajan salaisesti asuneen
mainituilla pienillä luodoilla Pyhäjärvessä. Syy tähän luuloon oli se,
että hukkuneiden ruumiita, kuten järven rannoilta sopi nähdä, useasti
vesiajona saapui niitten luotojen rannoille.

Rohkeat talonmiehet, jotka luvuillaan olivat karkoittaneet vaarallisen
naapurin, pääsivät koskemattomina kotiinsa ja vastaanotettiin tietysti
suurella ilolla ja kunnioituksella, niinkuin kansan pelastajain
tulikin.

Heidän talonsa saivat ikuiseksi _Piispalan_ ja _Provastin_ nimet, jonka
kautta kiitolliset kansalaiset puolestaan tahtoivat säilyttää muistoa
tapauksesta, johon piispat ja provastit olivat niin kehnon osan
ottaneet, sekä myös sopivalla tavalla kostaa hengellisille herroille,
jotka olivat suuret palkat kiskoneet eivätkä mitään saaneet toimeen.

Se paikka, josta satanas oli kaappinut kahdet lapiollisensa maata, on
vielä nähtävä Pyynikkeen juurella vastapäätä luotoja. Joku epäilijä
kenties pitänee nämät suunnattomansuuret kuopat syntyneinä tavallisen
maavieremän kautta. Niin pitäköön vaan.


2.

Panelian henki.

Siirtykäämme nyt näiltä ajoilta muutamia vuosisatoja edemmäksi
1700-luvun loppupuoleen, eli toisin sanoakseni satujen ja tarinoiden
alalta historian vakaalle pohjalle.

Panelian kylä kuuluu Kiukaisten kappeliin Euran pitäjää ja on hyvin
likellä Nakkilan pitäjän rajaa. Kylä oli sen pitäjän suurimpia ja
varakkaimpia.

V. 1770 paikoilla rupesi kamaloita huhuja käymään kautta pitäjän ja
tavallisella nopeudella leviämään ympäri naapuripitäjäin sekä puolen
suomenmaata pahan hengen hirveästä raivoamisesta Tuulensuun torpassa,
jossa asui sotamiehen leski palkollisineen. Viimemainittuja oli kaksi,
piika ja renkipoika.

Pahan hengen menetys täällä oli melkein samanlainen kuin ylempänä on
kerrottu Ylöjärveltä. Kamaloita kumisevia ääniä kuului, eikä tiedetty
tulivatko net ylhäältä vai alhaalta, yliseltä tai kellarista, johon
päästiin aukosta huoneen lattiassa; koko huone jytisi, jotta luultiin
heti paikalla raukeevan; huonekalut ja astiat paiskausivat ylösalasin,
valkea uunissa sammui, padat ja pannut syöksyivät lattialle ynnä tuhka
uunista y.m.s. Joukko ihmisiä kokoontui paikalle hiljan iltasilla,
jolloin meteli tavallisesti alkoi, eikä ainoastaan omasta pitäjästä,
vaan myöskin kaukaisemmilta tienoilta. Jokainen mieli omin silmin nähdä
ja korvin kuulla, oliko jutussa mitään perää.

Kun ei kenkään tietysti uskaltanut astua peräti likelle, oli
viekastelijoille hyvä tilaisuus, saada näyttelö asetetuksi juuri
julkiseksi ja pirulliseksi.

Uuteliasten joukossa nähtiin myös pappeja sekä muuta säätyväkeä. Kaikki
olivat kummat kuultua näytelmät nähtyä sitä mieltä, että itse satanas
oli näitten todellisena vaikuttajana.

Ei siis ollut ensinkään ihmettä että paikkakunnan kirkkoherra pani
virkakirjeen kaikista näistä kummituksista Tuulensuun torpassa
asianomaiselle lääninprovastille, joka puolestaan lähetti kirjeen Turun
konsistorioon lisättyään siihen hyväksyvän lauseensa.

Seuraus tästä kirjoituksesta oli tietysti, että lääninprovastin
apulaisineen, jotka hänen tuli valita tarpeen mukaan, piti joutuisimmin
lähtemän paikalle perinpohjin tutkimaan ilmoitettujen kummitusten
todellista perää.

Varmuudella sopii otaksua, niinkuin myös loppupäätöksestä on nähtävä,
ett'ei konsistorion käskykirje sisältänyt mitään myöntämistä provastin
esitykseen, vaikka viimemainittu käsitti asian niin, että kun tässä
epäilemättä oli saatanan kanssa tekemistä, hänen tuli exorcismon
hengellisillä aseilla manata ja karkoittaa paha henki.

Lääninprovasti saapui siis paikalle eräänä iltana ainoastaan yksi
apulainen muassa, joka oli seurakunnan pitäjänapulainen. Toinen
kutsuttu apulainen, Nakkilan kappalainen, oli ilmoittanut laillisia
esteitä tulemastansa saapuville, vaikka todellinen syy poisolemiseen
lienee ollut se, että kappalainen, joka oli olevinansa typerämielinen,
vaikk'ei häneltä ensinkään älyä puuttunut, syystä pelkäsi että
lääninprovasti tässä seikassa oli joutuva haaksirikkoon.

Provasti apulaisineen astui siis juhlallisesti huoneesen täydessä
papillisessa asussa, pyhä raamattu kummankin kädessä.

Ensin nousi erinomainen keskustelu provastin ja pahan hengen kesken.
Kun provastin kysymyksiin vastattiin kamalalla kumisevalla äänellä,
pidettiin se myöntävänä vastauksena, mutta jos ei mitään ääntä
kuulunut, kieltävänä.

Tämmiöselle epävakaiselle perustukselle provasti sepitti pitkän
pöytäkirjan, joka varmaan löytyy konsistorion arkistossa.

Kun kuulustelu oli päätetty, alkoivat manaukset ja lumoukset. Vaikka
provasti tarmonsa takaa heilutteli hengellisestä asehuoneesta
lainattuja ruostuneita aseitaan, oli menestys niin kehno, että paha
henki silminnähtävästi rupesi tekemään hengellisistä herroista pilkkaa
toitottamisella ja häväisevillä äänillä, jotta heidän vihdoin oli
täytymys jättää taistelutanner tyhjin toimin.

Kun provastin kertomus toimituksestaan oli saapunut konsistorioon,
nosti se tietysti sekä harmia että naurua, ja lopuksi tuli että
provasti tuomittiin vetämään sakkoa 700 talaria ja pitäjän apulainen
puolen siitä.

Asia lykättiin Kuninkaan tutkittavaksi, joka kumosi konsistorion
päätöksen ja määräsi asian uudestaan tutkittavaksi. Toisen päätöksen
mukaan pantiin lääninprovasti viraltaan kolmeksi kuukaudeksi, ja
apulaisparka sai kovat nuhteet.

Sillä välillä oli konsistorio määrännyt lääninprovastin likeisimmästä
provastikunnasta selvittämään edellisen tarkastajan kautta pahasti
selkattua vyhtiä.

Tämä lääninprovasti lähti kohta paikalle otettuaan mukaansa muutamat
lujat miehet varustetut rautakangeilla ja muilla sopivilla aseilla.
Itse oli hän unhottanut raamatut, kapat ja krajit.

Lääninprovasti N:o 2 ei ollut ensinkään taipuvainen keskustelemiseen,
vaan antoi heti tultuaan ottaa lattiaparret irti ja tutkia
huone-alustan.

Täältä vedettiin esiin torpan renkipoika peräti pelästyksissään
tanotorvi kädessään. Hänen oli täytyminen kohta paikalla tunnustaa,
että hän koko ajan oli emännän asioita käynyt ja puhaltanut torvea
salamerkin annettua. Vähän ajan kaivettuansa löysivät miehet vielä
sinne haudatun lapsen luut.

Selville tuli myöskin, että torpan leski oli tänne kätkenyt sikiönsä ja
toimeen pannut täällä tapahtuneet kummitukset voidakseen paremmin
salata törkeän rikoksensa.

Provasti C.H. Strandberg joka aikanaan on toimittanut hyvin tunnetun
kirjan: "Åbo stifts herdaminne", kertoo edellisen provastin turhat ja
naurettavat yritykset, mutta ei puhu mitään jälkimmäisen ravakasta
käytöksestä.

En voi sanoa mikä tähän lienee ollut syynä. Mikä peittämistä
tarvitsisi, jos semmoinen muuten tässä olisi paikallaan, olisi kenties
edellisen lääninprovastin aivan yksinkertainen käytös tässä asiassa,
mutta ei milloinkaan jälkimäisen ylevä katsantotapa.

Tämän asian, semmoisena kuin se tässä on esitetty, on minulle kertonut
vanha mies, joka on elänyt kyllä liki niitä aikoja, joista tässä on
ollut puhe.



VII.

Originalit P:n kaupungissa.


Se on hyvin tunnettu seikka, että niin kutsuttuin originalien aikakausi
jo aikoja sitten on mennyt ohitse. Voipi tosin vieläkin nähdä
joitakuita siihen luokkaan kuuluvia henkilöitä, mutta net ovat vaan
varjoja eli naamioita sukupuutteesen joutuneesta todenperäisestä
lajista.

Originalien joukkoon ei saa lukea semmoisia hengellisesti tai
ruumiillisesti heikkoja, rampoja ja raajarikkoja henkilöitä, joita joku
aika sitten nähtiin täysin kuvattuina eräässä pääkaupunkimme
huvilehdessä.

Tämä oli pilanteko peräti paljon ulkopuolella säädyllisyyden rajaa.

Originalissa ei välttämättömästi ole haettava mitään fysillistä tai
psykillistä puuttuvaisuutta.

Orginalisuus on vaan erityinen pienimmissäkin seikoissa nähtävä
yksityis-ihmisen katsantotavan muoto ja vaatii juuri sentähden täyttä
raittiutta sekä fysillisessä että psykillisessä suhteessa.

Tietysti ihmiset nykyaikoina niinkuin ennenkin erityisellä tavallansa
käsittävät mailman olot ja menot, mutta nykyään yhä suurempiin
piireihin levinnyt yleinen sivistys on sitä laatua, että se tasoittaa
ihmisten erilaisuudet, muodostaa heidät saman mallin mukaan.

On tähän toinenkin syy, nimittäin kansapukujen häviäminen sekä yleisen
kansan harrastaminen niin paljon kuin mahdollista mukaella vallassäädyn
tapoja vaatteuksissa ja muissa oloissa.

Tämä tasoittaminen on toki vielä enemmän huomattava, sittekun
kansakoulut vielä jonkun ajan ovat saaneet vaikuttaa ja täysin
muodostaa nousevan nuorisomme tunnetun Jyväskylän mallin mukaan.

Originalien häviäminen ei suinkaan kuitenkaan osoita korkeampaa
sivistysastetta.

Originalien muassa on päinvastoin mennyt suuri osa maallisen elämän
huvitusta, joka varmaan on valitettava asia.


1.

Lindholmska.

Merkilliseltä kyllä näkynee, että eräs _femininum_ asetetaan
originalien etupäähän erittäin tuolla epämuotoisella loppupäätteellä
"ska".

Tämä ei osota että maskulini-originaleja puuttui, mutta ainoastaan että
net ovat asetettavat perimmäiseen riviin. Syy tähän on nähtävä
seuraavasta kertomuksesta.

Kun minä ensikerran sain nähdä tämän paikkakunnallaan hyvin tunnetun
henkilön -- olin silloin oppilasna P. kaupungin trivialikoulussa -- oli
hän keski-ikäinen vaimo tuimalla muodolla, terävällä nenällä ja leualla
sekä rohkealla katsannolla. Eikä puuttunut huulilla vähäisen viiksien
kehäystä, josta kaikesta oli nähtävä että luonto oli hänen aikonut
miespuoleksi.

Todella hän oliki itsevaltias perheessänsä. Kyllä hänelläkin oli
herransa ja miehensä, mutta hänestä ei Lindholmska eikä kukaan muu
ihminen milloinkaan puhunut.

Ukko Lindholm oli niin nahjusmainen kaikissa oloissaan ja toimissaan,
että akka kohta alusta anasti täysivallan. Ukko ei siitä ollut
millänsäkään, toimitti vaan hiljaisuudessa askareensa niityillä ja
pelloilla, sekä ajoi itse sontakuormiansa peltoon, niinkuin muutkin
hänen vertaisensa, joita sentähden tavallisesti kutsuttiin
"sontaporvareiksi".

Kaikissa kunnallisissakin asioissa oli akka omavaltainen, eikä koskaan
kysynyt miehensä mieltä ja ajatusta. Kenties oli tähän muitakin syitä
kuin vaan omavaltaisuuden.

Lindholmskalla oli suuri ja kaunis kartano, jossa monet herran vuodet
hyyryläisinä oli asuskellut kaupungin koulunopettajia, joiden ruoasta
ja muista tarpeista Lindholmska piti huolta.

Opettajaraukoilla oli suuri lievitys siitä, että heitä vastaan,
päästyänsä monen tunnin koulutyöstä otsan hiessä, tuli Lindholmskan
kuuma kahvipannu sekä hupaisia ihan tuoreita uutisia kaupungin oloista.

Lindholmska tunsi kaupunkilaisten salaisimmatki vehkeet ja toimet, ja
hänellä oli oikein erinomainen kyky kaunistella asiat paremmiksi tai
pahemmiksi kuin net alkuaan olivat, aina asianhaarain mukaan.

Tämä seurusteleminen akan kanssa erittäin vapaina iltahetkinä oli
opettajille mieluinen huvitus. Vaikk'ei hän saapuilla ollutkaan,
kuulusteli hän kuitenki tarkasti huoneestaan mitä herrat puhelivat.
Täällä istui hän kehräämisen tai sukankutomisen toimessa oven suussa ja
antoi asemaltaan silloin tällöin odottamattomia vastauksia, jotka
tavallisesti matkaan saattoivat suurta ilomielisyyttä. Kun Lindholmska
joka päivä yhä vuosikymmeniä oli tämmöisessä seurassa, pystyi häneen
vähitellen kaikenlaisia tiedon muruja erinomattain historian ja
latinankielen alalta. Erittäin latinankielessä oli hän niin perehtynyt,
että hän osasi kertoa monet sukkelat lauseet Strelingin tunnetusta
kieliopista.

Lindholmska, joka lapsuudessaan ei ollut saanut oppia muuta kuin
korkeintaan katkismuksensa, sai siis vanhempana maistaa klassillista
sivistystä enemmän kuin kotitarpeeksi, eikä hän suinkaan laiminlyönyt
tuoda esiin leiviskäänsä ja sen kautta muissa herättää hämmästystä.

Eräs pappi tai koulunopettaja, joka ei Lindholmskan luonnonlahjoista
mitään tietänyt, oli kerran vieraisilla hyyryläisten tykönä ja kiitti
illallista syötäessä tarjona olevaa leipää.

Lindholmska, joka oli saapuilla, vastasi heti paikalla: "_laudatur ab
his, culpatur ab illis"_ (muutamat kiittävät, toiset laittavat).

Vieras tuli tästä niin hämilleen, että hän loi akkaan terävän
silmäyksen lausuen: "_huuti vaan_!"

Tästä nousi homerillinen nauru, joka sai enemmän sytykettä, kun akka
toistamiseen lausui: "_o festus dies hominis_!" (o, sinä juhlapäivä
ihmiseksi).

Kun opettajat eräänä iltahetkenä keskustelivat historiallisista
tapauksista, tuli puhe Holstein -- Gottorpin herttuasta.

-- "Augustenburgin sukuhaaraa", täydensi Lindholmska.

Kerran myös lausui joku hyyräläisistä, joka tiesi akan istuvan
tavallisella asemallaan oven suussa: "no, perintöruhtinaamme sanotaan
naivan suuriruhtinattaren Hessen --".

-- "Darmstadt'ista", kuului heti kamarista.

Opettajat olivat siis kaikista nähden Lindholmskan oikeat lempipojat ja
voivat hänen luona yhtä hyvin kuin helmet kultaheloissa.

Mutta toisin oli koulupoikaparkain laita. Lindholmska vainusteli
tyystin kaikkia heidän toimiansa kotona ja koulussa, ja ilmoitti heti
havaintonsa asianomaisille opettajille, jotka siten pääsivät itse
lähtemästä vakoomisen toimiin.

Varma on ett'eivät koulutarkastajat tai kouluneuvostot milloinkaan ole
niin tarkkaan tunteneet koulupoikain oloja kuin Lindholmska. Hänen
toimensa tässä asiassa on siis ollut aivan tarpeellinen.

Kaikki koulupojat siis pelkäsivät ja vihasivat akkaa niin kovin, että
mielellään kiersivät hänen taloansa ja kääntyivät "vasemmalle" hänen
tullessa vastaan.

Kuinka peljättävä Lindholmska oli oppilaille, sopi nähdä siitäkin, että
pahanelkiset pojat kyllä joskus särkivät opettajien akkunoita, vaan ei
milloinkaan Lindholmskan. Hänen kykynsä saada kaikki asiat ilmi oli
niin hyvin tunnettu, ett'ei kukaan mielinyt sen alaiseksi joutua.

Muistissani on säilynyt tapaus, jolloin Lindholmska astui kouluun erään
vanhan rouvan puolesta koulurehtorille valittamaan, että jotkut
koulupojat olivat luvattomasti poimineet omenia rouvan omistamasta
puistosta.

Asia tutkittiin heti paikalla ja syylliset tuomittiin rangaistuksen
alaisiksi.

"_Tollo_"--rangaistus suoritettiin kohta Lindholmskan vielä läsnä
ollessa ja oli suuri itku sekä hammasten kiristys.

Lindholmska katseli tyynesti tätä toimitusta, silloin tällöin tarjoten
rehtorille nuuskaa tai vaihetellen vastaanottaen sitä rehtorilta ja
meni sitten matkaansa kopeana ja voitostaan ihastuneena.

Hyvin tuntein voitetun asemansa lujuuden sekä klassillisen
sivistyksensä voiman, astui Lindholmska ujoksumatta esiin kunnallis- ja
kirkon kokouksissa, sekä esitteli mielipiteensä kunnolla ja taidolla.

Kaupungin esimiehenä oli silloin vanha rappiolle joutunut mies, joka
kieltämättä antoi akan olla vastapuoluen asianajajana. Hänellä oli
siis kokouksissa paljon sanomista, mutta siitä tuli surkea loppu, kun
nuori tarmokas esimies edellisen kuoltua astui hänen siaansa.

Kaupungin kaikki asiat joutuivat uuden pormestarin hallitessa ihan
uudelle uralle. Kaupungin kassakin, jossa vanhan pormestarin kuoltua
oli viisi (5) plotua, kasvoi muutaman vuoden kuluessa odottamattomaan
määrään.

Myöskin kirkonkokouksissa kuului Lindholmska vastapuolueen. Kaupungin
kirkkoherra, joka oli suuttunut alinomaisista akan nostamista
rettelöistä julisti kerran aivan jäykästi, ett'ei vaimoilla ensinkään
ole puheenvaltaa herran seurakunnassa.

Tästä julkisesta nuhteesta suuttui Lindholmska tietysti niin kovin,
että hän meni pois kokouksesta, mutta tuli taas seuraavaan kokoukseen
varustettuna miehen valtuuskirjeellä.

Jos hän ennen oli kuulunut keskiväliseen vasenpuolueen, niin asettui
hän tästä lukein äärimmäiselle vasenpuolelle.

Vanhaksi tullunna ja leskenä eli akka vielä monta vuotta hiljaisuudessa
sekaumatta kaupungin yleisiin asioihin. Mutta erinäisten asioista piti
hän huolta niinkuin ennenkin.

Viimeisinä aikoina puhuttiin paljon hänen hyvänteoistansa köyhiä
kohtaan, sekä muistakin jaloista toimista.

Loppupäätös tästä tavallansa merkillisestä henkilöstä on siis se, että
hän siinä kunnassa, jossa hän eli ja vaikutti, matkaan saattoi enemmän
hyvää kuin pahaa, sekä ett'ei sovi olla häntä lukuun ottamatta, jos
P. kaupungin historia joskus kirjoitetaan.


2.

Daniel Tockelin.

Koulupoikana ollessani katselin usein ihmetellen erästä tavattoman
pitkää miestä, joka melkein kaiken päivää vakaisesti kuljeskeli
edestakaisin katuja pitkin, päässä korkea torvihattu, jota onnen kovat
kohtalot olivat pahanpäiväisesti kohlineet, korkeat huippupäiset krajit
(n.k. isänmurhaajat) poskilla ja aika oksasauva kädessä.

Jos hänen vartalonsa yleensä oli pitkä, niin olivat kasvot ja kurkku
vielä pitemmät. Nenä, jonka luonto nähtävästi oli aikonut muodostaa
pitkäksi ja kauniinmuotoiseksi, oli joistakin sattuneista syistä
ottanut kiertyäksensä ylöspäin ja muodostunut pahkaksi, joka ei
suinkaan ollut kaunistuksena.

Sanotaan, luulteni todella, että jokainoan ihmisen ulkokatsannossa on
nähtävä jonkun eläimen hahmo, jonka seikan jotkut tiedemiehet ovat
esiintuoneet todistukseksi ihmisolentojen "_ennenolosta_".

Jos tässä aatelmassa on jommoistakin perää, niin Tockelin varmaan on
asetettava _vinttikoirien_ heimoon.

Pikkukaupungissa kaikki ihmiset ovat keskenään tutut, eikä sentähden
ollut työlästä saada tietää, että tämä henkilö oli kaupungin tienoilla
olevan suuren kartanon entinen pehtori, joka sittemmin oli ostanut
kaupungissa puurakennuksen, jonka ylikerran kulmahuoneesta oli avara
näköala joka suunnalle. Se huone oli siis oikea _observatorium_
erittäin semmoisina päivinä, jolloin pahat ilmat ja säät panivat
esteitä Tockelinin hupakäynnille.

Tockelin'in päätoimi lienee ollut pikkuporvareille ja talonpojille
kirjoitella anomuskirjeitä virkakuntiin, sekä ajaa heidän
riita-asioitaan raatihuoneen ja kihlakunnanoikeudessa.

Hän oli siis niin kutsuttu nurkkakirjuri eli sikunasihteeri.

Tockelin seisoi kuitenkin korkeammalla kannalla kuin tavalliset
nurkkasihteerit. Hän oli kaupungin "bel esprit", joka syntymä- ja
nimipäivinä lähetti ystävilleen ja tuttavilleen sepittämiänsä
onnentoivotuksia sekä suorasanaisia että runomitallisia, ynnä myös
tarpeen mukaan epigrammeja ja teräviä pilkkakirjoituksia.

Epigrammit olivat sitä pistävimpiä, kun Tockelin samoin kuin _L:ska_
tyystin tunsi erinäisten ihmisten pienimmätkin asiat.

Jokunen kenties arvellee asian niin, että Tockelin ja Lindholmska,
jotka harjoittivat samaa virkaa, elivät keskinäisessä riidassa.

Niin ei milloinkaan ollut laita. He elivät päinvastoin parhaimmassa
suosiossa, istuen monesti vastakkain kahvepannu välillä ja keskustellen
kaupungin yleisiä tai erinäisten asioita.

Kouluopettajain kanssa T. ei pitänyt kanssakäymistä, ei esiintynyt
koskaan kunnallis- tai kirkonkokouksissa eikä myös vihannut koululaisia
niinkuin _L:ska_.

Mutta säätyhenkilöt kaupungissa, jotka tavallisesti olivat T:nin
epigrammien esineenä, väistivät häntä tietysti kuin myrkyllistä
eläintä.

Ylioppilasna ollessani satuin Helsingissä näkemään osoitteen T:nin
ky'ystä pilkkakirjoituksiin. Siihen professoriperheesen, jossa olin
asuntoa, tuli kerran painettu kirje eli oikeastaan paskilli
allekirjoitettuna: "_Semper idem Daniel Tockelin_".

Tämä kirje kuvaili ivallisesti erään hyvin tunnetun rouvan P.
kaupungista sekä koko ulkomuodon, e.m. silmät, suun, nenän ja hiukset
y.m., että myös hänen hengelliset avunsa tai oikeintaan siveelliset
vajavaisuutensa, varoittaen ihmisiä antaumasta hänen kanssa
tuttavuuteen. Rouvaparka, joka oli tunnettu terävästä älystänsä, oli
luultavasti terävällä kielellään kovasti loukannut T:nin arimpaan
paikkaan. Mutta kyllä T. kostoksi hosui hänen pahanpäiväisesti.

Semmoisia kirjeitä tuli ko'olta Helsinkiin ja todenmukaisesti myös
muihin kaupunkeihin.

Pilkkakirjoitus oli niin älykkäästi kokoon pantu, että "_corpus
delicti_" kohta tunnettiin, vaikk'ei hän ollut nimitetty.

Kun sama rouva sittemmin tuli Helsinkiin, nosti hän semmoisen huomion,
että häntä tarkasteltiin kuin eriskummaista ilmiötä. Hänen siis oli
täytymys mitä kiiruimmin jättää koko pääkaupunki.

Jättäkäämme nyt Tockelin sillensä luodaksemme silmäyksen kolmanteen
henkilöön siinä triumviratissa, joka puolisataa vuotta sitten piti
P. kaupungin hallinto-ohjat käsissään.


3.

Katteini.

En luule missään maassa löytyvän suurempaa tai pienempää kaupunkia,
jossa et sattuisi kohtaamaan entistä sotaherraa paljaspäänä tai ohuilla
hiuksilla, huippupäisellä nenällä varustettuna eroittamattomalla
pincenez'ellä, harmaat tuuheat viikset huulilla ja yllä välisten
sotilaspuku, välisten sivilivaatteet.

Tämä herra on kaikkein ystävä erinomattain naisväen ja on aina
liikkeellä toimittamassa ystäviensä pieniä askareita, sekä kokoilemassa
aineksia päiväkronikaan tai iltaseuroihin.

Tämmöinen oli juuri meidän katteini. Hän oli sentähden välttämättömästi
tarpeellinen henkilö kaikkia pitoja, peijaisia ja ristiäisiä
toimitettaessa, ja sentähden aamusta iltaan saakka täydessä toimessa
otsansa hiessä.

Hän oli myös kauppamailmasta avukseen anastanut tuon tunnetun
käsivarsien liikunnon, joka on Merkurion sukupolven yleisenä
tunnusmerkkinä ja tietysti on saanut alkunsa alinomaisesta kiireestä
kauppatoimissa.

Kaikkein vertaistensa tavoin oli katteini ahkera anekdotien kokoilija
ja kertoja. Mutta hänen laitansa oli sama kuin muittenkin semmoisten
kertojain; hän muka unhotti aina sen seikan, joka juuri oli jutun
ponsi. Onneksi oli aina joku saapuilla, kun oli kuullut jutun monet
kerrat ja sentähden osasi täyttää puutteet.

Katteinin suurin huvitus oli petellä yksinkertaisia maalaisia. Eräs
hyvin tunnettu maakappalainen, joka silloin tällöin tuli kaupunkiin
huvituksia kokemaan nuorten miesten tavoin ja sentähden oli yleisen
naurun alaisena, oli erittäin sopivana esineenä katteinin
ilveilyksille.

Katteini oli näet olevinaan jyväkauppias ja houkutteli pappiparan
kuljettamaan jyvävaransa kaupunkiin, jossa net siten olivat myytävät
polkuhintaan, kun ei jyväkauppias missään ollut löytyvissä.

Kun pastori, joka itse oli saapunut kaupunkiin, ravintolassa oli
pilkanalaisena pahasta kohtalostaan, lausui hän vihdoin harmissaan
latinaksi:

"_Post risum multum debes cognoscere stultum_", (pahasta naurusta tyhmä
tunnetaan).

Vieraiten joukossa oli joitakuita, jotka tämän ymmärsivät ja saivat
kokea totuuden siitä sananlaskusta, että "pilkka lankee omaan
nilkkaan".

Pastori sai jälestäpäin tietää, että tuppisaksa oli pelkkä kavaltaja.

Katteini pukeutui välisten salamielisyyden verhoon, sen kautta muka
luuletellakseen ihmisiä että hän oli salaliitossa mahtavain henkilöiden
kanssa pääkaupungissa, jotka hänelle suorittivat muille tuntemattomia
tarkkoja uutisia.

Siihen aikaan oli kuten tietty kova hallinto olemassa. Erittäin
kirjakauppiaat eivät ensinkään tietäneet koska lähettiläs
pääkaupungista oli saapuva kirjakauppaan nuuskimaan oliko siellä
luvattomia kirjoja.

Eräsnä iltana kello 11:sta aikana kolkutettiin ulko-oveani. Menin
avaamaan. Kukapas tuli vastaan, joll'ei juuri katteinimme, joka astui
sisään hiljaan ja salamielisellä katsannolla.

Hän ilmoitti minulle "_sub secreto_", että semmoinen epäluulonalainen
mies oli saapunut kaupunkiin, jotta minun olisi paras purata
kirjavarastoni luvattomasta painolastista, jos semmoista siellä oli
olemassa.

Vaikka hyvin arvasin että tämä mahtoi olla katteinin tavallisia
tyhjäntoimituksia, rupesin kuitenkin mielessäni miettimään, olisinko
semmoisia kirjoja itselleni hankkinut.

Katteinin ystävällinen huoli kirjoistani oli peräti tarpeeton, sillä
semmoista odottamatonta vierasta ei saapunut minun eikä muittenkaan
luo.

Niinkuin lukija tästä kertomuksesta on huomannut, oli yhtiö
_Lindholmska -- Tockelin -- Katteini_ semmoinen triumvirati, joka
vanhan pormestarin aikana melkein rajattomasti hallitsi hyvässä
kaupungissamme melkein samalla voimalla kuin sanomakirjallisuus meidän
aikoina.

Tässä yhtiössä edusti _Katteini_ korkeampaa valtioviisautta ja
uudisniekanvirkaa, _Lindholmska_ oli huhujen ja lorujen levittäjä, sekä
_Tockelin_ kaunokirjallisuusosaston kannattajana.

Jokaisen siis täytyi ilman armotta enemmän tai vähemmän nöyristyä tämän
kaikkivaltiaan triumviratin edessä, eikä ollut hyvä sitä milloinkaan
loukata.

Lopuksi on lausuttava, että tämä triumvirati täyden voimansa aikana on
tehnyt kunnalle yhtä vähän haittaa kuin hajalle jouduttuansa.



VIII.

Hääpidot sodan suussa.


Se on yleisesti tunnettu ja myönnetty asia, että 1808-1809 vuoden
suomen sota on ollut säädyllisimpiä kaikista tällä vuosisadalla meidän
maanosassa käydyistä sodista.

Surullinen poikkeus tästä on kuitenkin tuo tavallansa mainio Vaasan
kaupungin ryöstö, joka tietysti tapahtui ruotsin kaartien
menestymättömän hyökkäyksen johdosta Venäjän sotajoukon niskoille ja
joka suuresti häväisee Venäjän sotapäällikön kenrali Demidoffin
muistoa.

Se oli sama Demidoff, joka sittemmin ylipäällikkönä eli kommendantina
Turun kaupungissa kohteliaisuudellaan ja kovalla soturiensa
kurinpidolla koki päältänsä poistaa Vaasan ryöstön kautta saamansa
tahrapilkun.

Poikkeuksiin on myös luettava venäläisten julma käytös Kauhajoella,
Närpiössä ja Kaskisten kaupungissa, jonka sanotaan tulleen sota-aseilla
varustettujen talonpoikain vastarinnasta, johon venäläiset luulivat
paikkakunnan pappien ja virkamiesten olleen syyllisinä.

Eräs pieni kirjanen "_Paavo Nissinen_" esittelee myöskin, kuten lukija
kenties muistanee, kamaloita seikkoja Tampereen tienoilta, jossa
"_amirali Rutt_" ja "_kenrali Spuff_" rohkeilla vainomusretkillään
maalla ja merillä olivat saattaneet _Rajeffskyn_ sotajoukon oikein
arveluttavaan hätään.

Nämät vastukset nostivat tietysti Venäläisissä suuren vihan ja vimman,
joka matkaan saattoi paikka paikoin väkivallan tekoja.

Näitä poikkeuksia lukuun ottamatta on kohteliaisuus ollut tämän sodan
tunnusmerkkinä, kuten seuraavastaki kertomuksesta sopii nähdä.

1809 vuoden talvi oli aivan ankara kuten tietty on. Ahvenanmaan meri ja
Merenkurkku olivat vankassa jäässä, jonka tähden mainio "_Kulneff_" sai
käskyn kaikella ratsuväellään Signilskärin tietä pyrkiä Ruotsin
rannoille, samalla aikaa kun "_Barclay de Tolly_" valmisteli
sotaretkeään Merenkurkun yli, tehdäkseen siten toivotun ja onnellisen
lopun vaivaloisesta sodasta.

Kaikki eteläsuomessa majailevat sotajoukot ja erittäin ratsuväki
kokoontui siis Vaasan kaupunkiin mainitussa tarkoituksessa.

Kenrali Demidoff, yläpäällikkö Turussa, sai myös käskyn
kasakkajoukkoineen saapua Vaasaan.

Tämä joukko kulki tavallista sisätietä Turusta pohjanmaalle,
Virtsanojan, Säkylän ja Euran kautta Haistilan lautalle ja siitä
Pohjanmaan valtatietä eteenpäin.

Ratsuväki otti yökortterin Isosäkylän kylässä eräänä helmikuun iltana
20° pakkasessa. Määrä oli seuraavana päivänä pitkittää matka Euran
pitäjän läpitse.

Huhu vihollisten tulosta oli levinnyt tavattomalla nopeudella ja
synnyttänyt asujamissa äkillisen pelon, kuten hyvin voi käsittää.

Nämät tienoot olivat tähän asti pääsneet pienimmistäki
sodanvastuksista. Vaikka kyllä juttuja kävi venäläisten
kohteliaisuudesta ja lempeydestä, jäi tämä asia kuitenki pian
unhotuksiin, kun ne kamalat ja hirveät muistelmat _Ison Ryssän_
ajoilta, joita vanhat ihmiset vielä kertoilivat, johtuivat mieleen.

Euran pitäjä oli varmaan silloin ollut altisna venäläisten
hävitysretkille, ja verisiä tappeluja taisteltu sillä suurella lakealla
Eurajoen varrella, jota Euran niityksi kutsutaan.

Tämän sopii päättää niistä ihmisluista ja kaikenlaisista sota-aseista,
joita koolta on löydetty eräästä kunnasta kirkon likellä pappilan
maalla.

Kun tuli tieto että lähenevät viholliset olivat ratsuväkeä, kiihtyi
pelästys vielä pahemmaksi.

Luultiin muka tämän ratsuväen olevan _Kalmukkeja_ eli
_koirankuonoisia_, jotka tietysti verekseltä söivät hevosenlihaa ja
joivat hevosen verta, sekä myös kansan yleisen luulon mukaan, mikä oli
kaikista hirveintä, ryöstivät pieniä lapsia missä vaan sattui,
verekseltä suuhun syödäksensä oikeina herkkupaloina.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä olivat häät pidettävät Isovaheen rusthollissa, joka
oli tien varrella melkein puoli matkalla Kautuan rautatehtaan ja
Vaanisten kartanon välillä.

Pait Isovahetta oli saman tien varrella myös Vähävaheen ja Nuoranteen
rusthollit sekä suuri Sorkisten kylä.

Maaseuduilla oli ja on vieläkin tapana että häävieraat kokoontuvat
puolipäivän aikana, jolloin ensin vihkiminen tapahtuu ja sitten
juhlapäivälliset syödään. Tanssi alkaa hyvään aikaan iltapuolella.

Ainoastaan ylkämies, joka oli maafiskali H., asuva Köyliön pitäjässä,
oli hyväksi onneksi saapunut hääpaikalle edellisenä päivänä.

Noin kello 8 aikana aamulla saapui ensimmäinen kasakkaosasto paikalle.
Siinä oli vaan 9 miestä upseeri johtajana.

Kasakkajoukko ajoi pihaan ja otettiin suurimmalla nöyryydellä vastaan.

Isäntäväki ja maafiskali kutsuivat upseerin sisälle koristettuun
saliin, ja täällä asetettiin hänen eteensä suurukseksi mitä talossa
parhainta löytyi, muitten muassa emännän verratonta destillatum'ia ja
kotopantua suomen olutta, joka oli voittanut suuren maineen
ulkopuolella Suomen rajojakin.

Semmoista suurusta upseeri varmaan ei ollut saanut maistaa moneen
aikaan. Suuruksen päätettyä ei ollutkaan paljon destillatum'ia jälillä
tuopin pullossa.

Upseeri koetti parastaan saada kansapuhetta toimeen rauhoittaakseen
pelästynyttä isäntäväkeä. Hänellä oli, niinkuin venäläisillä yleensä,
tavatoin kyky esittää mielipiteensä, vaikka maan kieli oli hänelle
tuntematoin.

Sillä aikaa kestittiin kasakat ylenpalttisesti renkituvassa ja hevoset
saivat kauroja täydet vakalliset.

Mutta sodan aikana ei sovi pitää pitkää suurusväliä. Kasakkain oli
kiirusti lähteminen ja upseeri käski maafiskalin, joka kantoi
virkapukua, seurata häntä matkalle.

Maafiskalin läsnäolo oli näet upseerille aivan tarpeellinen vihollisten
maassa poistamaan kaikkia vastuksia ja olemaan välittäjänä sotaväen ja
asujanten kesken.

Mikäs nyt oli tekeminen?

Muuta keinoa ei ollut kuin vaan rukouskirjaan ryhtyä.

Upseeri oli kaikeksi onneksi hyvän suuruksen purtua aivan
hellätuntoinen. Oli kenties itsekin jättänyt onnellisen kodon tai
lemmityn morsiamen Volgan rannoille sotaan lähteissään.

Kun hän nyt sai kuulla, että häät olivat pidettävät samana päivänä,
käski hän morsiamen astua esiin nähdäksensä oliko asiassa perää.

Morsian astui sisään vaaleana vapisevana; upseeri tervehti häntä
ystävällisesti ja sai ylkämiehen ja morsiamen vihdoin ymmärtämään, että
heidän tuli hänen edessään suudella toisiaan, jott'ei hänen olisi syytä
epäillä asian todenperäisyyttä.

Suutelotemppu tehtiinkin säännöllisesti ja upseeri, joka näytti oikein
liikutetulta, peräytti käskynsä maafiskalille.

Upseeri sanoi nyt ystävälliset jäähyväiset isäntäväelle, yljälle ja
morsiamelle, otti hyvän piiskaryypyn ja teki vielä lähteissänsä
semmoisen asetuksen, jota paitsi sinä päivänä todenmukaisesti häitä ei
olisi pidetty.

Pienestä joukostaan asetti hän, näet, kaksi kasakkaa koko päiväksi
talon portille estämään kaikkia muita pihaan pääsemästä, kuin
juhlapukuihin vaatetettuja häävieraita.

Tuskin oli upseeri joukkoineen päässyt matkalle, kun toinen osasto
sisältävä 30 kasakkaa, pysähtyi portille, mutta kohta taas ratsasti
eteenpäin sisään poikkeamatta. Yhtä suuria osastoja kuljeskeli sitten
sivutse joka tunti aina iltaan asti vähintäkään häiriötä tekemättä
talolle tai sen asujamille.

Edellisistä seikoista nähden sopii siis otaksua, että upseeri, joka oli
asettanut vartiat portille, mahtoi ollut koko kasakkajoukon
ylipäällikkö. Muuten hänen käskyjänsä ei olisi niin tarkasti seurattu.

Vähävaheen kartanossa, jonka asukkaat olivat pötkineet pakoon ja
jättäneet kaikki ovet auki, kävi vähän pahasti.

Täällä rikkoivat kasakat kotorauhan, heittelivät huonekaluja huiskin
haiskin, eivätkä kuitenkaan muuta anastaneet kuin kaksi
höyhenpolsteria.

Tietysti ei niitä semmoisina sopinut muassa kuljettaa, jonkatähden
ratkaistiin vähän saumaa polsterin toisesta päästä ja höyhenet
pudistettiin aukosta ilmaan kaikkien kasakkain suureksi huvitukseksi ja
iloksi.

Polsterien päällykset sitä vastoin, jotka eivät paljon tilaa ottaneet,
olivat tietysti suureksi hyödyksi yökortteereissa. Eihän muuta tarvittu
kuin olkilyhde tai sylyllinen heiniä, niin siinä oli hyvä vuode
tiedossa.

       *       *       *       *       *

Köyliön pappilassa oli paljon tärkeitä arveluttavia kysymyksiä ja
keskustelemisia, pitikö pappilan kahden tyttären, jotka vanhempainsa
kanssa olivat kutsutut häihin, ensinkään sinne lähteä, eritoten kun
vanhemmat eivät millään ehdolla tahtoneet paikaltaan lähteä.

Provastin rouva oli sitä mieltä, että semmoinen yritys olisi pelkkää
hurjuutta, eikä sanonut milloinkaan sallivansa lastensa käydä oijetis
kalmukkien suuhun.

Mutta provasti, joka nuorempana oli ollut pappina Viaporin linnassa ja
sitten sotapappina, oli päinvastoin vakuutettu siitä, ett'eivät
kalmukitkaan milloinkaan voisi häiritä turvattomia naisia.

Täydellisesti rauhoittaaksensa arkaa rouvaansa, pani provasti
tyttäriensä suojelijoiksi matkalle kaksi tukevaa miestä, joista toinen
oli provastin apulainen. Seuruessa oli myös ylkämiehen äiti
ajomiehineen.

Seurue oli siis aivan hyvin sekä hengellisesti että maallisesti
varustettu vastustamaan vaikka pahaa henkeäkin.

Köyliön ja Euran välisellä taipaleella oli ensisti 20 virstan metsätie
kuljettavana ja sitten 2 à 3 virstaa valtatietä Euran pitäjän lakealla.

Nämät kaksi virstaa olivat koko matkan vaarallisimmat paikat.

Matkustajat olivat tuskin jättäneet metsätien taaksensa ja saapuneet
valtatielle, kun heidän sanomattomaksi kauhistuksekseen kasakkajoukko
tuli näkyviin, kuitenkin niin kaukana heistä, että vielä oli aikaa
peräytyä metsän suojaan.

Pahaksi onneksi oli maafiskalin äidillä turkit yllä punaisella
päällyksellä, joka auringon paisteessa kipeästi loisti lunta vasten ja
oli juuri antaa karkurit ilmi.

Akan täytyi siis lymyillä lumikinoksessa hevosloimella peitettynä,
kunnes vaara oli käynyt ohitse.

Toinen pelättävä kohtaus oli se, että matkustajaimme hevoset kasakkien
lähetessä rupesivat hirnumaan, jotta oli täytymys peittää hevoisten
päät loimilla.

Mahdollista on, että joku kasakoista huomasi karkulaiset ja heidän
vehkeensä, vaikka semmoisia varustuskeinoja oli käytetty. Mutta kasakat
kuitenkin kulkivat sivutse mitään häiriötä tekemättä, jotta
matkustajamme pääsivät pelkäästään paljaalla pelästyksellä.

Kasakkaparven päästyä näkyvistä aikovat häävieraat vähitellen rupesivat
kömpimään esiin piilostaan ja antaumaan matkalle.

Nytpä ajettiin täyttä laukkaa eteenpäin niin varomattomasti, että re'et
pahassa käänteessä menivät kumoon, josta tietysti taasen syntyi tukalaa
viivykettä.

Kun vihdoin kaikki taas olivat paikoillaan, sekä hatturasiat ja
matkalaukut asemillaan, pääsivät vieraat vihdoin viimeinkin muita
vastuksia näkemättä perilleen Isovaheen kartanoon, jonne vahtikasakat
heidät kieltämättä päästivät.

Samaan, aikaan saapuivat myös kutsutut vieraat omasta pitäjästä, jotta
asianomaiset nyt olivat koossa kello yhden aikana, kaikki
pelästyksissään.

Suurin pelko oli nuodeneitosista, jonka tähden net suljettiin
ylihuoneesen. Kaksi heistä lymysi sänkyvaatteiden sisään, mutta toiset
olivat kuitenki niin uuteliaat, että akkunanliinojen lomista
tirkistelivät komeita kasakkoja.

Kun nämät olivat lähteneet kello kahden aikana, ruvettiin
vihkimistoimitukseen.

Nuodeneitien täytyi siis jättää piilopaikka ja asettua nuodemiehiä
vastapäätä tellaa pitämään. Ovet suljettiin toimituksen ajaksi.

Oli se kamala toimitus. Pappi sai tuskin sanoja, suustaan ja kirja
vapisi kädessä, vanhat miehet näyttivät tuimilta, vaimot vaaleilta,
neittien poskilla vaihetteli ruusuja ja liljoja ja nuoret miehet
puristivat nyrkkejään plakkarissa.

Vihkimistemppujen toimitettua tavallisessa järjestyksessä sekä ilman
odottamattomia esteitä ruvettiin puolipäiväisille, jotka tietysti
vastoin tavallisuutta suoritettiin niin pikaisesti kuin mahdollista,
jotta ruokapalat olivat pystyä kurkkuun sekä pelosta että kiireestä.

Päivällisen syötyä peräyisivät neitoset taasen yliskamariinsa ja
pitkittivät havaintojansa niin paljon kuin pelko myödenantoi.

Välittäjänä yliskamarilaisten ja muiden vierasten kesken oli lukkari
Tasténin vaimo, tavallisesti kutsuttu _lukkarin muoriksi_.

Kuten tietty on, kuului lukkarin virkaan ennen muinoin olla
seurakuntalaisten lääkärinä ulkonaisissa vammoissa. Lukkarin muorit
olivat myös tavallisesti enemmän tai vähemmän harjaantuneet
parannuskeinoissa, ja sentähden Tasténin muori nyt piti
velvollisuutenansa tuoda esiin lääkeopillisia tietojaan.

Neitosien juuri paraimmallaan tirkistellessä sivutse kulkevia kasakkoja
astui lukkarinmuori sisään kantaen kainalossaan hako-oksaa, ja tiuskasi
uutelioille varomattomille tytöille: "pankaa Jumalan tähden heti kohta
hakoa nenäänne, ett'eivät nuot koirankuonoiset haistaisi täällä nuoria
neitosia olevan!"

Tavallisen käsityksen mukaan olisi kalmukkien ennen sopinut pistää
neulosia nenään. Mutta muorilla oli omat mielipiteensä, eikä hän siinä
kauan viivytellyt, vaan pani heti paikalla keinonsa toimeen pistämällä
tukkusen neulosia jokainoan nenään.

Oliko se nyt tämä keino, joka näytti voimansa, vai joku muu -- sehän
vaan lopuksi tuli että vaara meni ohitse kuin uhkaava ukkosenpilvi.

Kello 5:den aikana iltapuolella kulki viimeinen kasakkaosasto ohitse,
ja uskolliset vartijat, joita väliaikana oli runsaasti kestitetty
ruualla ja juomalla, sanoivat jäähyväiset ja läksivät matkalle muiden
muassa.

Edellisestä kertomuksesta sopii arvata että sinä päivänä hyvin monta
kasakkasotniaa kulki pitäjän läpitse.

Kun nyt vaara oli ohitse mennyt, uskalsivat neitoset jättää asemansa
huoneen ylisillä ja ilolla antautua tanssiin sekä muihin huvituksiin.

Kotopitäjän vieraat läksivät sitten kotiin, seuraavana päivänä taas
tavan mukaan tullakseen juhlaa viettämään kaukaisempien vierasten
kanssa, jotka olivat olleet yötä häätalossa, paremmassa rauhassa kuin
ensimmäisenä hääpäivänä.

       *       *       *       *       *

Tämän kertomuksen kylläkin vaarallisista häistä sodan aikana olin jo
lapsuudessani kuullut eräiltä heimolaisiltani, jotka olivat olleet
saapuvilla häissä kutsuttuina vieraina.

Tämä tapaus viehätti minua silloin aivan paljon ja on nyt taasen
astunut mieleeni erinäisistä syistä.

Minun on näet onnistunut sattua yhteen saman vanhan henkilön kanssa,
joka alkuansa tämän tapauksen minulle on kertonut. Monet seikat olivat
jo muistostani murenneet, mutta vanhus oli paremmin säilyttänyt
pienimmätkin asianhaarat mielessään, jotta kertomus nyt ollee joksenkin
täydellinen.

Aina siitä ajasta, jolloin Runebergin ikimuistettavat "_Vänrikki
Stoolin tarinat_" ensikerran ilmestyivät, ei voi olla mitään Suomen
sotaa kaukaisemmin tai likemmin koskevaa asiaa, joka ei voittaisi
jokaisen isänmaan ystävän suurinta mielisuosiota.

Minun on siis syytä toivoa että lukija vastaanottaa tämänki kertomuksen
yhtä suosiollisesti kuin se kirjoittaessa tekijää on ihastuttanut.

Lopuksi en voi olla mainitsematta, että häävieraitten joukossa oli
hyvin monta taikaluuloista henkilöä, jotka olivat siitä vakuutetut,
ett'ei ikinä semmoinen naimiskauppa voisi käydä onnellisesti, joka oli
solmittu itse sodan suussa, vaan että se päinvastoin oli oleva
"_30-vuotisen sodan_" alku avioväen kesken.

Onko tämä paha ennustus käynyt toteen vai eikö, sitä en voi sanoa
täydellisten tietojen puuttuessa. Mutta onhan se seikka tässä
kertomuksessa peräti syrjäinen.



IX.

Patrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.


Oli aika semmoinen, jolloin romanien kirjoittajat yksinomaisesti
ottivat kertomustensa esineiksi henkilöitä vallassäädystä. Tämmöinen
kirjoittaja oli e.m. hyvin tunnettu _Fredrika Bremer_.

Tämmöisen rajoitetun piirin sisällä tuotiin esiin tavallisesti
keskinkertaisia henkilöitä, ei juuri huonoja eikä peräten hyviäkään.
Jos jokunen korkeasukuinen lurjus silloin tällöin esiintyy, antaa se
kertomukselle jommoisenki ylennyksen ja höysteen, joka tuntuu lukijasta
maukkaalta ja estää hänen nukkumasta kesken lukemista.

_Eugène Sue, Victor Hugo_, ja erittäin _Dickens_ antoivat tietysti
kuoleman iskun tälle äitelälle ja ikävälle kirjallisuuslaadulle.
Kirjallisuus tarvitsi raitista, puhdasta nestettä virkistyksekseen, ja
mistä muualta oli se ammennettava kuin tähän asti ylenkatsotusta
rahvaasta.

Nämät viimemainitut herrat ovat todeksi näyttäneet, että sama
psykillinen ja siveellinen henki voi elähyttää kerjäläisen kurjaa
elämää, kuin korkeasukuisen ja varakkaan loistavaa oloa, sekä että
rikkinäisen paikatun takin alla rietasten siveellisten rikkojen
rinnalla voi löytyä jaloimpia ihmisyyden avuja, oikein kalliita kiviä,
jos vaan jonkun tekee mieli niitä likemmin tarkastella.

Tämmöiset mainioiden miesten esitelmät muuttivat peräti
korkeasukuistenkin mielet, voimakkaasti heihin teroittaen, että
_"parias"-luokka_ myöskin on ihmisiä, ja että kalliimmat helmet saadaan
juuri jokien ja merien mudasta.

Seuraus tästä oli että vanhat salonkiromanit heitettiin roskakoteloon,
taikka säilyvät antiqviteti-kirjakauppiasten kätköissä.

Joka meidän on saattanut tälle estetilliselle kannalle, on tietysti
mainio _Johan Ludv. Runeberg_.

Tämä mies on niin mestarillisesti esitellyt kaikki ihmiselliset
psykilliset ilmiöt, olkoon sitte _v. Döbeln, Adlercreutz, ja Maaherra,
tai Kuormasoturi, Lotta Svärd ja N:o 15 Stolt_ hänen kuvaustensa
esineinä, ett'ei lukija ensinkään tiedä mikä näistä on etunenään
pantava.

Ja _N:o 15 Stolt_ ei kuitenkaan ollut paljoa parempi kuin mierolainen
maantien rosvo.

Kun nyt on aikomukseni tässä esitellä semmoinen maantien rosvo, josta
paljon puhuttiin muutamia vuosikymmeniä sitten siinä paikkakunnassa,
jossa hän erittäin oleskeli ja teki tuhotöitään, tapahtuu se siinä
vakuutuksessa, että hän varmaan kaikkine hairauksineen on voittava
lukijain suosion ja anteeksiannon siinäki kauhistuttavassa tilassa,
jolloin hän kirves kädessä seisoi vanhan rouvasihmisen vuoteen ohessa
ryöstön tai tappamisen aikomuksessa.

       *       *       *       *       *

Kun Porin kaupungin konepaja ensin asetettiin, tuotettiin puolisataa
mekanillisia työmiehiä Ruotsista. Niitten joukossa oli _Patrik
Österholm_.

Hän oli ko'okas ja muhkea mies lempeällä katsannolla ja suopealla
luonteella. Kun hän oli tehtaan kunnollisimpia työmiehiä, pantiin
hienoimmat ja tärkeimmät tehtävät hänen käsiinsä.

Mutta pahaksi onneksi meni hän asumaan entisen siltavoudin tykö, joka
asui tehtaan likellä joen rannalla.

Tämä perhe, johon kuului mies, vaimo ja tytär, ei ollut siinä
paikkakunnassa juuri hyvässä maineessa. Heitä luultiin yleisesti
varastetun kätkijöiksi, joka luulo pian muuttui tosiasiaksi.

Österholm antautui vähän ajan kuluttua naimiseen tyttären kanssa. Jos
niin oli ett'ei Ö. ensialussa mitään tietänyt perheen varkausvehkeistä,
kyllä hän varmaan pian tuli sen asian vihille.

Oliko se nyt siitä että Österholmilla oli _varkausorgani_ tai muista
syistä, lopuksi kävi niin että Ö. vähitellen sekautui perheen
vehkeisin. Kun hän huomasi että asiat toimitettiin yksinkertaisesti ja
kunnottomasti, otti hän johtaaksensa koko toimen, ja antoi sille meidän
oloille suurenlaisen laveuden.

Tästä alkaen rupesi Ö. aivan huolimattomaksi tehtaan töissä,
jonkatähden hän pantiin pois viraltaan. Tätä oli hän juuri odottanut
voidakseen ilman epäluuloa ja häiritsemättä viikottain viipyä
tuntemattomilla matkoilla, ottaen tekosyyksi työansion hakua.

Kaikki paikkakunnan varkaat ja rosvot kokoontuivat vähitellen Öst:n
ympäri, rupesivat yhteen rosvokuntaan ja ottivat Öst:n johtajakseen.
Kaikki ryöstetty saalis jaettiin, kuten sittemmin tuli selville, Öst:n
määräyksen mukaan rosvojen kesken.

Österholmin etevimmistä apulaisista mainittakoon tuttu murhaaja
Rosenblom, joka sittemmin sai ansaitun surmansa erään kartanonhoitajan
kautta, sekä nuori aatelismies loistavalla nimellä, joka valitettavasti
oli joutunut rikosten viettävälle uralle ja sitte vähitellen uupunut
aina syvemmälle.

Nyt rupesi äkkiä joka haaralta kuulumaan huhuja rohkeista rosvoista.
Äkillinen pelko levisi kaikin paikoin, jotta kaikki, joilla vaan oli
rahoja ja muita kalliita tavaroita, kiiruhtivat panna net hyvään
talteen.

Österholm jätti tykkänään entisen asuntonsa ja otti päämajaksensa erään
metsätorpan Friidalan kylässä Ulvilan pitäjää sekä toisen metsätorpan
Harjavallan pitäjässä.

Rosvokunnan jäsenet kokoontuivat niihin torppiin salaisesti öisin
keskustelemaan ja suostumaan tulevista rosvoretkistä. Semmoisissa
tiloissa elettiin herkullisesti sekä ruoan että juoman puolesta, kuten
hyvin voi käsittää.

Niinkuin Ö. itse on selittänyt asian, oli hänen periaatteensa veroittaa
rikkaita ja olla antelias köyhiä kohtaan. Se oli siis tasajakolaisopin
käyttämistä itse teossa.

Öst. ei ollut vähän ylpeä, kun hänen oli onnistunut päästä niin
pitkälle aatteensa käytännössä, että hän voi ahtaassa piirissään
tasoittamalla parantaa tuhatvuotisia epäkohtia yhteiselämässä. Tämän
tähden olen minä hänen nimittänyt Suomen _Rinaldo Rinaldini'ksi_.

Niinkuin muutki suuret rosvopäälliköt, joista olemme lukeneet, esiintyi
Ö. välisten oikeana "_grand seigneur'ina_" virkapuvussa tähtimerkkejä
rinnalla. Tämä ei ollut hänelle mikään vaikea asia, kun hän puhui tuota
sujuvaa ruotsin kieltä ja muuten tunsi vallassäädyn tavalliset
seurallistavat.

Vaatteita ei häneltä milloinkaan puuttunut. Paikkakunnan provastien ja
kruununmiesten vaatteet ja tähtimerkit sopivat hänelle varsin hyvin.

Öst:n rohkein urotyö tätä laatua oli hänen läsnäolonsa eräässä
häätilassa, jolloin kruununnimismies nai talontyttären. Oliko Ö. siellä
kutsuttuna vai kuokkavieraana, sitä en tarkoin tiedä. Mutta sen olen
kuullut, että Ö. niissä pidoissa oli ollut oikea _gentilhomme_ ja muun
muassa juonut nuoren parikunnan kunniaksi maljan.

Aikomukseni on nyt tässä kertoella Ö:n etevimmät rosvoteot niiden
tietojen mukaan, joita minun on onnistunut saada onkeeni.

       *       *       *       *       *

Pari penikulmaa Porin kaupungista meren rannalla on kaunis kartano,
joka monet vuodet on ollut vallassäädyn käsissä. Noin viisisataa
askelta kartanon päärakennuksesta oli pienempi rakennus, jossa oli
kaksi huonetta ja kyökki. Se oli hyvin likellä rantaa.

Tässä pienemmässä rakennuksessa asui noin 70 vuotinen leskirouva
piikoinensa.

Leskirouva oli varakas ja sentähden, niinkuin kaikki muutkin varakkaat,
pannut rahansa ja hopeansa talteen semmoisiin paikkoihin, joihin ei
luultu rosvojen osaavan.

Kaappien ja piironkien avaimia säilytti rouva joka yö allansa
makuuvuoteessaan.

Tänne olivat Österholm & K:nit päättäneet murtauta sisään anastamaan
leskirouvan aarteet.

Rosvot, joita lie ollut kolme tai neljä, saapuivat meritse rannalle
pimeänä syysyönä. Kaksi miestä jäi ulkopuolelle vahtia pitämään.
Österholm yksin pääsi erään solan kautta ilman suurta vaivaa kamariin,
jonka porstua eroitti siitä huoneesta, jossa rouva piikoineen makasi.

Rouva ja piika heräsivät kolinasta ulko-ovea avatessa, ja panivat
kynttilään valkeaa.

Öst. astui ovesta sisään kirves kädessä, varmaan hämissään siitä, että
täällä oltiin ikäänkuin valmiit häntä vastaanottamaan. Hän asettui
vuoteen eteen, jossa vanha rouva istui ja lausui tuimasti: "rahat tai
henki!"

Mutta akka, joka oli soturin leski, ei tullut ensinkään hämilleen tästä
kovasta kohtelusta, istui vaan järkähtämättä avaintensa päällä ja
rupesi aika lailla ripittämään rosvoa. Öst:m seisoi hiljalleen
paikallaan, kärsivällisesti kuulustellen akan nuhteita.

Saarna lie ollut melkein tätä johtoa:

"Te olette arvattavasti tuo pelätty Österholm. Kaikkein tieten olette
ennen ollut kunnollinen ja taitava työmies, ja teillä on vaimo ja
lapset; nyt olette ottaneet viraksenne ryöstää, murhata ja hätyyttää
avuttomia vanhoja leskiäkin. Minkä lopun luulette tästä tulevan? Sen
minä teille sanon: loppu on oleva kauhea sekä ruumiillisessa että
erittäin hengellisessä katsannossa. Iskekää vaan jos mielitte, rahoja
ei ole täällä ryöstettäviksi. Minä syvästi surkuttelen teitä".

Yhtä häpeänalaisena kuin kuritettu koulupoika seisoi Ost. tässä
avuttoman akan edessä, jonka oli onnistunut muutamilla aikanansa
lausutuilla sanoilla herättää uuvuksissa olleet hyvät avut rosvon
sydämessä. Hän häpesi omantuntonsa edessä ja valmistihen lähtemään pois
samaa tietä jota hän oli tullut sisään.

Toinen apulaisista, joka oli ollut vartijana eikä ollut voinut käsittää
Öst:n pitkällistä viipymistä sisällä, astui samassa sisään ja kaapaisi
vähän ympärilleen katsottua kahteen korkeaan kynttiläjalkaan hopeasta,
jotka olivat esillä.

Rouvan piialla oli tässä tilassa niin paljon mielen malttia, että hän
lausui: "Ottakaa vaan nuot kehnot kynttiläjalat, jos mieli tekee, mutta
varmaan ette niistä rikastu, sillä net ovat tinaa". Kynttiläjalat
saivatkin jäädä paikalleen.

Eräistä lukitsemattomista laatikoista anastettuaan joitakuita siellä
olevia parempia kaluja menivät rosvot matkoihinsa.

Minä olen aina suuresti ihmetellyt tätä vanhaa rouvaa, joka
neuvollisuudellaan ja rohkeudellaan pelasti henkensä ja tavaransa
röyhkeiden rosvojen käsiin joutumasta.

Kun tämä niin uljaasti alotettu rosvoretki näin huonosti oli päättynyt,
keskusteltiin uudesta retkestä, joka tapahtuiki vielä samana syksynä
suurella menestyksellä.

Eräsnä pimeänä syysyönä kokoontui rosvokunta Hanninkylään hyvin
tunnettuun mökkiin, jonka omistajina olivat aikanansa mainion rosvon
Kaarle Wallin ja hänen yhtä mainion vaimonsa, entisen aatelisneidon
perilliset, jotka harjoittelivat vanhempiensa elatuskeinoa.

Vastapäätä tätä tölliä oli kylän rikkain talo. Sen makasinit olivat
juuri tien ohessa, täynnä kaikenlaisia vaatteita sekä muuta tavaraa.

Tässä varkaudessa oli osallisena ennen mainittu aatelismies. Talollisen
uusi verkainen päällystakki sattui hänen osakseen.

Se päällystakki oli aivan mukava hänelle, jonka vaatteukset olivat
hyvin rappiolle joutuneet, mutta saattoi hänen vihdoin vankeuteen ja
ansaittuun rangaistukseen.

Kruununmiehistä Öst:m tietysti ei paljon pitänyt.

Öst:m oli saanut vihiä siitä että U:n nimismies hiljakkoin oli kantanut
ylös rahoja, joita lienee ollut noin kolmatta tuhatta markkaa.
Nimismies ei luullut Öst:a niin rohkeaksi että uskaltaisi murtautua
hänen huoneesensa. Läksi siis turvallisesti pitemmälle matkalle jättäen
rahat piironkinsa laatikkoon.

Öst:m, joka aina oli tarkka toimissaan, saapui kumppaninensa
nimismiehen kartanolle ensiyönä lähdöstä matkalle, särki virkahuoneen
akkunan ja ryösti rahalaatikon typi tyhjäksi.

Kun nimismies seuraavan päivän aamupuolella tuli kotiin, huomasi hän
piironkinsa lukon särjetyksi ja rahat ryöstetyksi. Lattialla näkyi
stearinikynttilän palasia ja tulitikkujen päitä.

Nimismies sai jälestäpäin suurimman osan rahoistansa takaisin, sittekun
Öst. vankina ollessaan itse oli hänelle ilmi antanut missä rahat olivat
talletetut.

Sittemmin teki Öst, kotoylläkön Kankaanpään nimismiehen tykönä, jossa
ei kuitenkaan saanut rahoja saaliiksi, vaan kaikenlaista muuta tavaraa
erittäin vaateparsia, joiden joukossa oli vallesmannin virkatakki, joka
oli Öst:ille suureksi hyödyksi, kuten jo olemme nähneet, koska hän
mieli näyttäydä kaikessa loistossaan.

       *       *       *       *       *

Österholmin mielestä oli paikkakunnan provasteilla peräten paljon
maallista tavaraa, jonkatähden melkoinen tasoittaminen tässä olisi
paikallaan.

Saatuansa tiedon siitä että U:n provasti oli matkalle lähtenyt, päätti
rosvokunta ottaa tutkiaksensa, sisältikö provastin piironki niinkään
paljon rahoja kuin vallesmannin.

Provastin makuukamari oli huoneuksen toisessa päässä. Eräänä aamuna
nähtiin piirongin lukko särjetyksi ja lattialla kynttilän palasia,
samoin kuin vallesmannin tykönä.

Mutta piirongin laatikossa ei ensinkään ollut rahoja löytyvinä.
Provasti oli ollut paremmin varoillaan kuin nimismies. Sen siaan sai Ö.
täältä saaliikseen provastin tähtimerkit, joista toista kannettiin
kaulassa, sekä muita pienempiä kultakapineita.

Joku aika tämän jälkeen käytiin tarkastamassa Euran provastin
piironkia. Hänkin oli varovasti tallettanut aarteensa, jott'ei
sieltäkään muuta saatu kuin joitakin kalliimpia kultakapineita.

Vähän jälestäpäin tuli Öst. eräänä talvi-iltana rajapitäjän
kestikievariin ajaen komeassa kuurireessä, kalliit supinnahkaiset
turkit päällä. Turkkia riisuttaessa oli emäntä suurella nöyryydellä
avullinen.

Kun turkit olivat yltä riisutut, tuli muhkea herrasmies näkyviin
tähtimerkit kaulassa ja rinnalla. Palkollisia uskoteltiin että
matkustaja oli "toinen mies maaherrasta".

Eihän tarvinne selittää että virkatakki oli Kankaanpään nimismiehen ja
tähtimerkit Ulvilaa provastin.

Nautittuaan muutamat oivalliset "tutingit" sekä runsaan illallisen,
jossa toimessa emäntä yksin oli avullisena ja osallisena, joka aivan
hyvin tunsi herrasmiehen ja jonka huostassa tähtimerkit ja provastien
kultakapineet sittemmin löydettiin, läksi hän kestikievarista ja saapui
siihen metsätorppaan, joka oli hänen tavallinen piilopaikkansa siinä
pitäjässä.

       *       *       *       *       *

Österholmin suurin rosvotyö oli postin ryöstäminen Hanninkylän
kestikievarin ja Porin kaupungin välillä.

Seuraavana suvena sunnuntaipäivänä kello 11 e.p. oli posti kulkeva
kaupunkia päin. Juuri Ulvilan ja Eurajoen pitäjien rajalla oli pitkä
vastamäki. Tämän mäen varrelle oli rosvokunta asettanut hakomajan parin
syllän paikoilla valtatiestä. Paikalla kasvoi pienenpuolisia kuusia
niin taajaan, ett'ei kenkään voinut huomata hakomajaa. Likimmäiseen
asuntoon oli tästä pari virstaa.

Kello on 11:sta, postikello kuuluu ja pian tulee hevonen näkyviin,
kulkein vastamäkeä verkalleen. Samassa kuuluu pyssyn laukaus ja hevonen
uupuu samassa kuolleena maahan. Ampuja oli tähdännyt niin tarkkaan,
että luoti sattui hevoisen päähän.

Postin kuljettaja ja kyytimies, jotka pelkäsivät seuraavan laukauksen
koskevan heitä, pakenivat henkensä perästä Rimpialhon torppiin, josta
puolen tunnin perästä palasivat miehissä.

Postilaukut olivat poissa, rosvot samaten. Laukku löydettiin sittemmin
metsästä kappaleen matkaa maantieltä. Erinäiset kirjeet ja paketit
olivat laukuissa koskematta, mutta rahakirjeet ja vekselit ryöstettynä.

Se oli vekselien kautta kun Ö. sittemmin joutui kiinni ja sai ansaitun
rangaistuksensa.

Tämän loistavan urotyön perästä, joka tietysti antoi suuret osuukset
mainiolle osakeyhtiölle, ei kuulunut enään rosvoretkistä mitään. Pienet
varkaat nyt puolestaan astuivat esiin siinä toivossa, että heidän
pienet askareensa pantaisiin Österholm'in päähän.

Nyt vihdoin ruvettiin oikein miehissä Österholmia takaa ajamaan, mutta
kaikki yritykset olivat kauan turhia, vaikka palkinto oli määrätty
kiinniottajalle.

Vihdoin ruvettiin hokemaan, että Ö. öisin kävi erään entisen kauppiaan
luona, saadakseen hänen ottamaan toimittaaksensa vekselien lunastuksen.

Kauppamies lykkäsi asian aina edemmäksi ja ilmoitti vihdoin kaupungin
hallitukselle että Ö. paraikaa oli hänen tykönänsä.

Maistrati lähetti paikalle kolme poliisimiestä. Paljoa enemmän väkeä
tietysti olisi tarvittu tämmöiseen vaikeaan yritykseen, kun kaksi
julkirosvoa oli kiinni otettava. Minulle on selitetty ettei useampia
saatu kokoon.

Poliisit astuivat sisälle huoneesen, jossa rosvot oleskelivat, mutta
kynttilät sammutettiin pikaisesti, jotta oltiin pilkkopimeässä.

Täällä nousi nyt kova melske; veitsiä ja pyssyn tyviä käytettiin
molemmin puolin. Rosenblom'in onnistui hypätä akkunasta ulos. Myöski Ö.
pääsi viimein pihalle ja oli juuri hyppäämäisillään aitauksen ylitse
kadulle, kun poliisi sai hänen jalasta kiinni ja toinen löi häntä
pyssyn tyvellä päähän, jotta Ö. meni pyörryksiin.

Poliisit olivat niin pahasti haavoitetut että sairastivat monta
kuukautta elämän ja kuoleman vaiheilla. Samoin oli Österholmin laita,
jonka pää oli niin särjetty, että hänen täytyi puolen vuotta venyä
tautivuoteella.

Tällä aikaa kävi hänen tykönänsä pappeja ja muita ihmisystäviä, jotka
hänen hyväkseen lukivat pyhää raamattua sekä muita hengellisiä kirjoja.

Ö. sanotaan olleen aivan kiitollinen hyville ihmisille heidän
helleydestään häntä kohtaan sekä kokonaan muuttaneen mielensä.

Tässä mielentilassa tunnusti hän kaikki rikoksensa ja antoi ilmi missä
rahoja vielä oli talletettuna.

Pitkien tutkimusten perästä sai Österholm vihdoin tuomionsa: hän oli
koko elinaikansa pidettävä vankeudessa.

Ennenkun hän lähetettiin vankeuteen, vietiin hän kuvattavaksi Charles
Riis'in luo. Satuin tulemaan sinne juuri kun Ö. oli lähtemäisillään
atelieristä.

Ö. näytti silloin aivan alakuloiselta. Lieneekö tuo vähäinen kuvauskone
peloittanut häntä, joka ei koskaan ennen ollut mitään pelännyt?

Näin päättyi tämä surullinen drama, joka monta vuotta oli puoleensa
vetänyt paikkakunnan asujanten suurinta huomiota.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.