Title: Lättiläisiä satuja
Author: Andrejanoff, Victor von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lättiläisiä satuja" ***


LÄTTILÄISIÄ SATUJA

Kertonut

Victor von Andrejanoff


Suomentanut

Meri Sulju



Hameenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.



SISÄLLYS:

Esipuhe.
Velipuoli.
Jättiläien ja järvi.
Kuinka vesiputous Goldingenin luona sai alkunsa.
Koirankuonolaiset.
Kurbadin tarina.
Karhuihminen.
Mitä noidat kertoivat juhannusyönä.
Kultainen nuoli.
Aarteista.
Taruja raha- ja viljaparoista.
Ihmissudet.
Pappi ja kerjäläinen.
Tuhma-Liisa.



Esipuhe.


Victor von Andrejanoff, sangen merkillinen, nuorena kuollut
itämerenmaakuntalainen runoilija, syntyi 1857 Koslovin pienessä
kaupungissa Tambovin kuvernementissä. Isä oli korkea-arvoinen
venäläinen santarmiupseeri, äiti saksalainen. Vanhemmat muuttivat
pian Riikaan, jossa poika sai puhtaasti saksalaisen kasvatuksen. Jo
koulupoikana teki hän vanhempainsa kera useita matkoja ulkomaille,
tutki sittemmin Dorpatissa kansallistaloutta ja Jenassa filosofiaa.
Mutta muuan pistoolin laukaus teki opinnoista lopun, parin kuukauden
vankeuden jälkeen palasi hän Riikaan.

Tähän aikaan alkoi hän urheana runoilijauransa, hänen
ivallisromantillinen kertomarunonsa "Keisarin istuimella" herätti
paljo pahaa verta. Hän yritteli myös sanomalehdissä työskennellä,
heittelehtäen eri puolueiden jaloissa. Kirjailijana oli hän ensi
sijassa lyyrikko, on kirjottanut myös kertomarunoja ja novelleja. Hänen
kirjailussaan näkyy Nietzchen oppien vaikutusta, vaikka hänen lempeä
luonteensa pyrkikin "yli-ihmis"-oppia sovittamaan ihmisystävällisempään
henkeen. Hän kuoli 38-vuotiaana.

Viimeisinä elinvuosinaan hän valmisti tämän kokoelmansa lättiläisiä
kansansatuja, joka tässä meikein kokonaan suomeksi julaistaan.
Moneen toviin oleskellessaan appensa maatilalla Länsi-Kuurinmaalla
joutui hän lähelle maakansaa, jossa hän omin käsin oli tilaisuudessa
"poimimaan kukkasia lättiläisen saturunouden rehevästä puutarhasta".
Itse hän sanoo kokoelmastaan, että se sisältää yksistään kansantaruja
ja -satuja, vaikka tosin muoto, jossa ne esiintyvät, esitystapa ja
-laatu, vieläpä vieraalla kielellä (saksaksi), on "yksistään hänen
omaisuuttaan", runoilijan taitehikasta esitystä.



VELIPUOLI


Oli kerran isä, jolla oli väkevä, pelkäämätön poika. Hänen
laidunmaillaan oli paikka, missä ei kaikki ollut niinkuin olla piti ja
missä jo monet olivat pelästyneet melkein kuoliaaksi. Monet näkivät
siellä kummituksia, toiset kuulivat, erittäin ukkosilmalla, surkeaa
vaikeroimista ja voihkintaa.

Tapahtuipa sitte, että poika eräänä iltana ratsasti syöttöpaikalle,
viettääkseen siellä yön. Laskettuaan hevosensa laitumelle ja tehtyänsä
tulen, asettui hän mukavasti ruohikolle ja alkoi laulaa:

    Hieno lemmitty on mulla,
    mutt' en mieti vielä häitä;
    saatan immen juorun suuhun,
    ettei kukaan häntä veis;
    autan häntä herjatessa,
    puhun mitä milloinkin --:
    vaan ei tiedä kylän kansa,
    että heilini hän on.

Silloin astui äkkiä tulen luo poika, yllään valkea paita ja päässä
musta lakki, ja istuutui laulajaa vastapäätä lämmittelemään. Mutta
tämä huudahti tuikeasti: "Kuka sinä olet ja miksi kuljeskelet näin
myöhään ympärinsä?" Poika vastasi: "Älä riitele, veliseni, en tee
sinulle mitään pahaa!" -- "Miksi kutsut minua veljeksesi?" -- "Koska
olen sinun vanhempi veljesi." -- "Sinä olet hassu, mutta et minun
veljeni!" -- "Ei, varmasti olen veljesi." -- "Luiki tiehesi, inhottava
kummitus!" -- "Olehan vaiti, kerron sinulle kaiken. Sinun äitisi on
myös minun äitini. Hän synnytti minut ollessaan vielä naimatonna,
mutta häpeän pelosta tappoi ja heitti minut erään sillan alle. Isäsi
ei tiennyt siitä mitään ja nai hänet. Olemme siis veljekset. Minun
täytyy yhdeksän vuotta harhailla rauhatonna ympärinsä ja piileskellä
ukkosta. Kun tämä aika on loppuun kulunut, iskee ukkonen äitisi, mutta
minun sieluni vapautuu ja pääsee rauhaan. Huomenna ovat yhdeksän vuotta
kuluneet. Minun ei tarvitse enää kauvemmin piillä ukkosta, mutta äitisi
täytyy kuolla. Huomenna ryömin ruunikkosi vasempaan korvaan ja heti
ukkosen iskun jyrähdettyä taivaalla, muuttuvat kaikki kärsimykseni
heinätukoksi." Senjälkeen pani poika maata ja nukkui. Mutta aamulla oli
hän kadonnut. Veli ajoi hevosensa kokoon ja ratsasti ruunikollaan kotia
kohden. Tiellä nousi rajuilma ja salama salaman jälkeen iski maahan.
Rajuimman iskun jälkeen putosi ruunikon vasemmasta korvasta jotakin
heinätukon näköistä ja paloi poroksi. Mutta kun ratsastaja oli saapunut
isänsä kotiin, näki hän äitinsä makaavan keskellä pihaa salaman
kuoliaaksi iskemänä.



JÄTTILÄINEN JA JÄRVI


Luban ja Sesswegenin ritarikartanoista Riian kaupunkiin vievän maantien
varrella, noin viisikymmentä kilometriä viimemainitusta, kohoaa
eräällä suuren Kangarvuoren kaakkoista kohden viettävällä rinteellä
kaksi kukkulaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan. Tästä paikasta
kerrotaan seuraava taru: Siellä eli kerran jättiläinen, jonka makuusija
oli molempain kukkulain välisellä alueella. Läntisellä kukkulalla
lepäsi hänen päänsä, mutta itäistä vasten nojasi hän jaloillaan. Hän
oli tavattoman väkevä ja kulki hyvin nopeasti. Kun hänen äitinsä pani
padan tulelle, keittääkseen päivällistä tai illallista, lähti hän
Riikaan ja toi sieltä, ennenkuin ruoka oli valmis, sata naulaa suolaa
kummassakin kädessään.

Siihen aikaan ei näillä seuduin ollut vuoria eikä soita, vaan
ainoastaan suuri järvi, jonka ylitse täytyi soutaa venheellä kaikkien
Riikaan menijäin ja tulijain. Mutta tämä järvi vaati jokaiselta
matkustajajoukolta ihmisuhrin. Jos sille ei sellaista annettu, vihastui
se ja tuhosi kaikki ylikulkijat.

Eräänä päivänä meni jättiläinen järven rannalle ja katseli sinne tänne
kulkevain venheitten vilkasta elämää. Tällä kertaa ei järvi saanut
mitään uhria -- ja joutui siitä hurjaan raivoon. Tämä itsekäs käytös
suututti jättiläistä ja hän päätti raivata tien tämän pahajuonisen
järven poikki. Hän täytti suuren säkkinsä mullalla ja alkoi kulkea
kuohujen lävitse. Säkin pohja oli puhki, niin että hiekka valui
vähitellen järveen paikoin suurempiin, paikoin pienempiin kasoihin.
Siten syntyivät Kangarvuoret, joita myöten saattoivat kaikki
matkustajat kulkea vaaratta veden ylitse.

Siitäkös suuttui järvi ja raivosi kolme päivää ja kolme yötä, mutta
ei voinut hävittää vuoria; siksi päätti se hakea itselleen uuden
uoman. Se kohosi ilmaan ja lähti ukkospilvenä kulkemaan suoraan Ewstin
virtaa kohden, jonka kauneilla, hedelmällisillä rannoilla oli paljon
rikkaita talonpoikaistaloja. Palvelustytöt, jotka virran rannalla
kuivailivat pesujaan, näkivät pilven ja kuulivat rätinän. Silloin
huudahtivat monet: "Sehän rätisee aivan kuin kaarnoja poltettaisiin!"
-- Mutta muuan sanoi: "Tämä pilvi ei ole mikään muu kuin suuri järvi."
Tuskin oli se sanottu, kun pilvi kohahti maata kohden ja tulvi koko
kauniin seudun ylitse. Ainoastaan ne tytöt, jotka olivat arvanneet
pilven arvotuksen ja järven nimen, heittivät aallot rannalle, joten
he pelastuivat. Mutta järveä on tähän saakka nimitetty "Lubajärveksi"
[Luba = (lätink.) kaarna, kuori.]



KUINKA VESIPUTOUS GOLDINGENIN LUONA SAI ALKUNSA


Harmaassa muinaisuudessa, kun liiviläiset vielä omistivat Kuurinmaan
rannikot, olivat lättiläiset vaikeassa asemassa. Päästäkseen jotain
virtaa myöten aavalle merelle, täytyi heidän kulkea maahan lyödyn
liiviläisen vartioston ohitse, niin ettei taistelu molempien kansojen
välillä koskaan lakannut. Liiviläiset rukoilivat pahoja henkiä, mutta
lättiläiset kunnioittivat jyrisevää ukkosta. Kerran varustautuivat taas
viimeksi mainitut sotaretkelle verivihollisiaan vastaan. Liiviläiset
rukoilivat ylintä pahoista hengistään ja tämä päätti laittaa sulun
virtaan, että se virtaisi Goldingenin kaupungin ja ympärillä olevien
lättiläisten uudisasuntojen yli ja hävittäisi ne maan päältä.

Keskiyön aikaan meni paholainen noin kaksi peninkulmaa pitkin jokea
aina niinkutsuttuun Elenfurthiin saakka, jossa oli paljon kiviä, ja
otti kantaakseen suunnattoman kiviröykkiön. Hän oli jo heittänyt tämän
virtaan, aivan kaupungin lähelle ja kiiruhti hakemaan toista -- kun
hirveä ukkosen jyrähdys herätti lättiläisten päällikön unesta. Hän
astui ulos talostaan ja näki, että virta oli jo puoliksi sulettu.
Se saattoi vain paholaisen keinoilla käydä päinsä! Tehden nopeasti
päätöksensä juoksi päällikkö kanakopille ja alkoi kiekkua kuin kukko.
Siitä heräsi kukko ja vastasi kimeällä, kovalla äänellä. Kun paholainen
tämän kuuli, pudotti se pelästyksissään toisen kiviröykkiön aivan
lähelle rantaa ja pakeni. Ensimäinen kiviröykkiö muodosti vesiputouksen
Goldingenin luona, joka putous on nähtävänä vielä tänäkin päivänä,
mutta toinen virui rannalla niin kauvan, että kivet muuttuivat kipsiksi.



KOIRANKUONOLAISET


Kerran asui eräässä metsäisessä seudussa koirankuonolaisia ja ihmisiä
lähekkäin. Ensinmainitut olivat metsästäjiä, jälkimäiset peltomiehiä.
Kerran ottivat koirankuonolaiset kiinni erään nuoren tytön, joka oli
kotoisin kauvempaa ja oli eksynyt metsässä. He veivät hänet kotiinsa ja
syöttivät häntä kauvan aikaa pähkinänsydämillä ja makealla maidolla.
Silloin tällöin pistivät he neulan tytön käsivarteen, nähdäkseen josko
tämä oli jo kylliksi lihava. Mutta reijästä tihkuvan veren nuolivat
he ahnaasti, aivan kuten karhulla on tapana nuolla hunajaa. Vihdoin
luulivat he, että heidän uhrinsa oli kylliksi lihonnut. He iloitsivat
siitä suuresti, määräsivät äitinsä paistamaan tytön ja lähtivät
metsälle. Paistinuunissa oli jo kolme päivää palanut mahtava tuli.
Mutta koska ei ollut käsillä mitään leipälapiota, jolla hän olisi
voinut lykätä tytön uuniin, lähetti vanhus tämän lähimpään ihmismajaan
hakemaan suurta lapiota. Tyttö, joka ei mitään pahaa aavistanut, teki
kuten oli käsketty. Mutta vaimo, jolta hän pyysi lapiota, arvasi koko
jutun ja antoi raukalle muutamia hyviä neuvoja.

Kun nyt koirankuonolaisten äiti käski tytön asettumaan lapiolle, teki
tämä sen niin taitamattomasti, että oli aivan mahdotonta hänet uunin
aukosta työntää sisään. Useampien turhien yritysten jälkeen äkämystyi
vanhus ja alkoi haukkua ja sadatella. Silloin sanoi tyttö: "Miksi
rähiset noin? Se on terveydellesi vahingoksi. Näytä minulle mieluummin,
kuinka täytyy asettua oikein lapiolle -- ja minä teen sitte aivan kuten
sinäkin."

Se oli selvää vanhuksen mielestä; hän paneutui lapiolle pitkäkseen
huudahtaen: "Mutta pidä nyt varasi!" -- ja -- silmänräpäyksessä oli
tyttö työntänyt hänet hehkuvaan uuniin ja lukinnut rautaisen suupellin.
Sitten veti hän jalkaansa hänen nahkakenkänsä takaperoisin, niin että
kärki oli kantapäässä, ja pakeni.

Kun koirankuonolaiset olivat palanneet kotiin, hyökkäsivät he heti
uunin ääreen ja vetivät luullun tyttöpaistin ulos ja alkoivat syödä;
mutta se ei maistunut heille ollenkaan, niin että he alkoivat
tarkastella jäännöksiä ja löysivät jalokiven, jota heidän äitinsä
oli kantanut kultasormuksessa sormessaan. Nyt selkeni heille kaikki
-- ja kiroillen ja sadatellen lähtivät he ajamaan takaa pakolaista.
Tämä oli juossut eräälle leveälle virralle saakka, jonka yli hän
ei voinut mennä. Kun lähenevien koirankuonolaisten kiroileminen ja
ulvonta kuului hänelle, kiipesi hän nopeasti pitkään puuhun, jonka
lehdistö peitti hänet kokonaan. Koirankuonolaiset jäivät neuvottomina
seisomaan rannalle, tietämättä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä.
Silloin näkivät he äkkiä etsimänsä tytön kuvan vedessä. Tuulenhenki oli
erottanut lehdet toisistaan, niin että tytön kasvot pistivät esiin ja
kuvastuivat virtaan. Sokeassa raivossa alkoivat nyt takaa-ajajat latkia
vettä; he latkivat ja latkivat -- kunnes repesivät. Mutta nyt oli tyttö
täydellisesti turvassa heiltä.



KURBADIN TARINA


I

Oli kerran isäntä, jolla oli kaikkea, mikä tekee elämän mieluisaksi,
vaan ei yhtään lasta. Hän itse ei pitänyt siitä niin väliä, mutta
murheellisempi oli hänen vaimonsa. Ja kun nyt lisäksi mies eräänä
päivänä sairastui ja kuoli, ei valituksista ja kyynelistä tullut
loppua, sillä nyt ei vaimolla ollut enää ainoatakaan rakasta
maailmassa. Silloin kuuli hän eräänä päivänä eräästä kaupungin köyhästä
työmiehestä, jolle oli siunattu yhdeksän lasta ja joka antaisi yhden
näistä pois. Hän valjastutti kiireesti ja ajoi kaupunkiin, mutta
tuli valitettavasti liian myöhään, sillä lapsen oli jo saanut eräs
hakija. Surullisissa mietteissään palasi vaimoraukka kotiin. Vähän
matkan päässä hänen talostaan täytyi rattaiden kulkea puron yli;
rantahietikolla makasi suuri kala ja pyristeli surkeasti. Ajaja, nuori
poika, hyppäsi nopeasti istuimelta ja koetti ottaa kiinni kalan, mutta
tämä puhui ihmiskielellä: "emännän itsensä täytyy ottaa minut kiinni!"
-- ja hypähti veteen takaisin. Sanottu ja tehty. Emäntä nousi rattailta
ja kala puikahti taas rannalle.

"Kuules, mitä sanon, emäntä!" -- sanoi ihmeotus. --. "Ota minut kiinni,
tapa ja valmista minusta ruoka. Mutta huomaa, että sinä ainoastaan
yksin saat siitä syödä! Silloin lahjottaa Laima sinulle pojan."

Kuka oli iloisempi kuin emäntä! Hän teki, kuten kala oli käskenyt
ja kielsi kivenkovaan palvelustyttöä koskemasta ruokaan, myöskin
kaikki perkeet oli huolellisesti hävitettävä. Mutta sellaisia ne
tytöt ylipäänsä ovat, kun heidän töitänsä ei tarkasteta -- hän jätti
täyttämättä niin toisen kuin toisenkin käskyn. "Miksi en minä saisi
tällä kertaa, kuten aina ennenkin, maistella ensin ruokaa, siinähän
voisi olla liian vähän suolaa", -- ajatteli tyttö ja maisteli
himokkaasti mitään pelkäämättä.

Mutta sisälmykset ja perkeet heitti hän huolimattomasti rikkaläjälle.
Kun hevoset illalla oli tuotu työstä kotiin, kulki tamma rikkaläjän yli
ja ahmi ahneesti, kenenkään näkemättä, kalaperkeet. Ja nyt tapahtui
yhtaikaa kolme ihmettä: Emäntä, palvelustyttö ja tamma synnyttivät
samana yönä pojan kukin. Tamman poika sai nimen Kurbad. He kasvoivat
yhdessä ja olivat terveitä, voimakkaita poikia. Mutta Kurbad oli heistä
voimakkain ja taitavin. Hänen mieliruokansa olivat pähkinänsydämet,
mielijuomansa tammanmaito ja mieluisin vuoteensa leveä ja matalahko
uuni. Viisivuotiaana ei hän enää, metsässä ympärinsä harhaillessaan,
väistänyt pieniä puita, kuusivuotiaana ei ollut ainoakaan puu hänelle
liian korkea ja seitsenvuotiaana ei hän pelännyt susia eikä karhuja.
Siten kasvoi hän vähitellen sankariksi, jolle ei raskainkaan kotityö
ollut liian vaikea. Kumminkaan ei hän hikoillut koskaan, siksipä hänen
suurin halunsa olikin saada tehdä työtä jossa hänen täytyisi hikoilla.


II

Eräänä päivänä vaati Kurbad molempia velipuoltaan mukaansa uutta taloa
puhdistamaan. Tämän asian laita oli seuraava. Vähää ennen kuolemaansa
oli isäntä rakennuttanut uuden asuinkartanon, joka kuitenkin täytyi
jättää käyttämättömäksi, koska pahat haltijat olivat siihen asuntonsa
ottaneet. Kaikki kokeet ajaa heitä ulos olivat turhat, eikä kukaan
uskaltanut enää sinne sisään. Sentähden kieltäytyivät myöskin veljet
auttamasta sankaria. Mutta tämä sanoi: "No niin, ne, jotka on syöty
keitettyinä ja paistettuina, eivät voi olla niin viisaita, kuin se,
joka niellään raa'altaan." Velipuolet rohkaisivat silloin mielensä ja
seurasivat Kurbadia noiduttuun taloon. Täällä kuuli hän puutoukkien ja
koppakuoriaisten puhelevan seinässä: "Hei, kuinka tuo sankari murtuu
kuin korsi tuulessa heti kun kolmipäiväinen herramme on ratsastanut
sillan yli." Mutta velipuolet eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan. Ennen
keskiyötä puhui Kurbad palvelustytön pojalle: "Sinä olet heikoin
meistä, ota miekka, mene sillalle, jonka yli kolmipäisen jättiläisen
täytyy tulla ja tapa hänet." Mutta veli vastasi: "Mitä se minuun
kuuluu? Tulkoon sillan yli, ken tahtoo!" -- "Sinä siis pelkäät;
silloin täytyy minun kai itseni mennä", -- sanoi Kurbad. "Peikkoa ei
saa päästää sillan ylitse, muuten tulee hän voittamattoman vahvaksi.
Katsokaa, minä asetan tähän vesiastian, jos vesi muuttuu maidoksi, niin
merkitsee se, että minä voitan, mutta jos se muuttuu vereksi, niin käy
minun huonosti; silloin huutakaa heti äitiäni avuksi! Olkaa valppaita
elkääkä nukkuko!" Nämä sanat sanottuaan meni Kurbad sillalle. Kaikki
oli vielä niin hiljaa, ainoastaan sammakot vedessä, villihanhet ilmassa
ja pääskyset sillan alla puhelivat omalla kielellään, jota Kurbad
kyllä hyvin ymmärsi. "Kurbad, Kurbad!" kaikui vedestä. "Tapa hänet,
tapa hänet!" kuului ilmasta. "Mahtavan jättiläisen kolme päätä ovat
kaikki mennyttä kalua!" kuului sillan alta. Heti senjälkeen näkyivät
jättiläisen sanansaattajat, koira, joka juoksi haukkuen yli vainioiden
ja haukka, joka kirkuen halkasi ilmaa. Silloin otti Kurbad miekkansa
ja salpasi sillä sillan. Maa vapisi kiljuen esiinsyöksyvän kolmipäisen
jättiläisen alla; "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" -- "En",
vastasi Kurbad rauhallisesti. Silloin tuli jättiläinen lähemmäksi ja
huusi: "No niin, katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa rahaa sillan
alla olevasta rahakukkarostani!" Kurbad puhalsi ja aarin suuruinen
maa-ala peittyi hopearahoilla, mutta jättiläisen puhaltaessa vaan puoli
aaria kuparirahoilla. Sen jälkeen vaati Kurbad viimemainittua lukemaan
rahoja yhdessä. Mutta tämä ei suostunut. Silloin tempasi Kurbad
miekkansa ja hyökkäsi pelotta jättiläisen kimppuun. Maa vapisi, silta
ryski, miekat kalisivat -- ja kohta makasi jättiläinen, kaikki kolme
päätä murskattuna, kuoliaana maassa.

Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä
kanssa myöhäiseen iltaan. Sitten lähtivät he kaikki kolme noiduttuun
taloon -- ja taas puhelivat koppakuoriaiset ja toukat seinässä!
"Odotahan, odotahan! Kolmipäisen olet voittanut, mutta kuinka käy sinun
kuusipäisen kera?"

Puoliyön lähetessä sanoi Kurbad emännän pojalle: "Mene sinä tänään
pitämään vahtia sillalle!" Mutta tämä kieltäytyi. Silloin pilkkasi
Kurbad häntä, laittoi, kuten edellisenäkin yönä, vesiastian, kehotti
veljiä valppauteen, otti miekkansa ja lähti sillalle. Sammakot vedessä
kurnuttivat: "Kurbad, Kurbad!" -- Villihanhet huusivat ilmassa: "Tapa
hänet, tapa hänet!" ja pääskyset sillan alla visertivät: "mahtavan
peikon kaikki kuusi päätä ovat mennyttä kalua!" Keskiyön paikkeilla
saapuivat hirviön airueet, koira, joka haukkuen juoksi yli vainioiden
ja haukka, joka kirkuen halkaisi ilmaa. Maa vapisi ja peikon kiljunta
kaikui sankarin korvissa: "Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!" --
"En", -- vastasi Kurbad rauhallisesti. "Sitte katsokaamme, kumpi
meistä voi puhaltaa enempi rahaa sillan alta!" -- Kurbad puhalsi ja
hehtaarin ala maata peittyi kultarahoilla, mutta peikolle ainoastaan
tuli puoli hehtaaria kuparirahoja; taaskin kieltäytyi hän, kun Kurbad
vaati laskemaan rahoja yhdessä. Silloin täytyi taas miekan ratkaista
-- ja kohta makasi peikko, kuusi päätä murskattuina, kuolleena maassa.
Kurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä
kera myöhäiseen yöhön. Sitte lähtivät he kaikki kolme noiduttuun
taloon, missä koppakuoriaiset ja madot suurella levottomuudella
puhelivat seinässä: "Siihen sinä sorrut! Molemmista herroista olet
sinä suoriutunut -- mutta yhdeksänpäistä et tule voittamaan!" Nyt
teki Kurbad kuten ennenkin ja meni keskiyöllä sillalle. Täällä
kurnuttelivat sammakot taas hänelle: "Kurbad! Kurbad!" Villihanhet
huusivat: "Tapa hänet, tapa hänet!" ja pääskyset visertelivät: "Peikon
yhdeksän päätä ovat hukassa!" -- Airueina juoksi tällä kertaa yhdeksän
haukkuvaa koiraa yli vainioiden ja yhdeksän haukkaa kirkui ilmassa.
Sitte tuli peikko itse -- ja nyt alkoi vaikea, epätoivoinen taistelu.
Pää toisensa jälkeen putosi, mutta jokaisen pudonneen sijaan kasvoi
kolme uutta päätä. Vihdoin sanoi Kurbad: "Kaikki taistelijat lepäävät
välillä, levätkäämme me myös!" Peikko suostui siihen, mutta Kurbad
mietti ainoastaan, kuinka hän voisi äitiään huutaa avuksi. Velipuolet
olivat tietysti nukkuneet, tarkastamatta vesiastiaa. Hän veti toisen
kenkänsä ja heitti sen sellaisella voimalla, että se lensi suoraa päätä
veljien ikkunaan; nämä heräsivät ja näkivät kauhulla, että vesi oli
astiassa muuttunut vereksi ja lähettivät äidin pojalleen avuksi. Nyt
sujui taistelu hyvin. Heti kun Kurbad oli pään hakannut pois, muokkasi
tamma hyvin raudotetuilla kavioillaan haavoittunutta paikkaa niin,
että kipenet sinkoilivat; siten tuli haava poltetuksi eikä siihen
voinut enää mitään päätä kasvaa. Niin suoriutui Kurbad kolmannestakin
peikosta. Kun hän sitte meni nukkumaan noiduttuun taloon, kuuli hän
koppakuoriaisten ja toukkien seinässä taas puhelevan: "Pirunpoika!
Kaikki meidän herramme on hän surmannut. Mutta odotahan, vaimot
kostavat sinulle! Kun veljekset lähtevät matkalle, asettuu kolmipäisen
vaimo kauniin, valkoisen vuoteen muodossa tielle; se, joka vuoteen
näkee, sen täytyy, tahtoi tai ei, siihen laskeutua, ja hän kuuluu
meille. Mutta kuusipäisen vaimo risteilee heidän tiellään pienen puron
muodossa ja synnyttää heissä polttavaa janoa, mutta se, joka siitä
vedestä juo -- hän kuuluu meille. Yhdeksänpäisen vaimo taasen muuttuu
käärmeeksi -- ja voi sitä, joka sen kanssa joutuu tekemisiin!"


III

Jonkun ajan kuluttua tarttui Kurbadiin kova matkahalu, kuuma
seikkailuhalu. Hän jätti saamansa rahat äitinsä talteen ja lähti
matkalle velipuoliensa kera. Jonkun matkaa kulettuaan huomasivat he
kauniin vuoteen tiellä -- ja melkein voittamaton unitauti tarttui
palvelustytön poikaan; hän laahautui kaunista vuodetta kohden. Mutta
Kurbad piti häntä kiinni niin lujasti vasemmalla kädellään, ettei
hän voinut liikahtaakaan, tempasi miekkansa oikealla ja hakkasi
vuoteen keskeltä kahtia. Silloin muuttui vuode verivirraksi -- ja
unitauti katosi. Kun he olivat taas jonkun matkaa kulkeneet, tulivat
he purolle ja polttava jano valtasi emännän pojan. Mutta Kurbad veti
hänet takaisin vasemmalla kädellään, tempasi miekkansa oikealla ja löi
keskelle puroa. Tämä muuttui silloin verivirraksi ja velipuolen jano
katosi.

Kolmipäiväisen matkan jälkeen tulivat veljekset suureen, vieraaseen
kaupunkiin, jonka kuninkaalla oli kolme kaunista tytärtä. Kun nämä
eräänä päivänä olivat kylpyhuoneessa peseytymässä, ryösti heidät
paholainen, josta hovi ja koko maa oli suuresti murheissaan. Mutta
kuningas oli luvannut sille, joka toisi hänen tyttärensä takaisin,
nuorimman vaimoksi ja koko valtakuntansa myötäjäisiksi. Se oli
Kurbadista ja hänen veljistään houkuttelevaa; mutta kun veljet
tahtoivat mennä umpimähkään etsimään, arveli sankari: "Täytyy alottaa
kuninkaan tyttärien etsintä samaan aikaan kuin he ovat kadonneet."

Illalla otti sankari nuijan, miekan, ryynejä ja kattilan ja lähti
veljineen kylpyhuoneeseen, missä hän heti viritti valkean ja alkoi
keittää ryynejänsä. Veljet, jotka eivät siinä mitään erikoisempaa
huomanneet, nukkuivat kohta. Keskiyöllä narisi kylpyhuoneen ovi ja
avautui hiukan; mutta raosta tirkisti paholainen ja veti ahneesti
nenäänsä ryynien hajua. Silloin hyppäsi Kurbad ylös, litisti ilkimyksen
oven väliin ja antoi nuijansa suhista hänen selkäänsä. Kivusta vinkuen
ja näkemättä mitään pelastusta, alkoi paholainen rukoilla ja lupasi
rääkkääjälleen lahjottaa huilun, jonka soitto kutsuisi kymmenen
kaikkiin tehtäviin kykenevää kääpiötä. Kurbad otti huilun, lopettamatta
kumminkaan nuijimistaan, kunnes pehmeäksi pieksetty piruparka sanoi
hänelle: "Mene tuonne pellolle, sen lopussa löydät suon, jonka keskellä
eräällä kukkulalla on suunnaton kivi. Kun siirrät tämän kiven syrjään,
löydät aukon, jonka kautta voit astua maan alle; siellä ovat kuninkaan
tyttäret."

Tämä puhe oli Kurbadille mieleen -- hän päästi pirun irti, herätti
veljensä ja lähti heidän kanssaan etsimään suota ja kiveä. Pian
tulivat he mainitulle paikalle. Kurbad työnsi helposti kiven aukolta
ja tuijotti kammottavaan syvyyteen. Kuinkahan tästä päästään alas?
Silloin muistui hänen mieleensä huilu. Hän puhalsi ja kymmenen kääpiötä
oli heti paikalla. "Hankkikaa minulle köysi", - - sanoi sankari,
-- "niin pitkä, että sillä voi ulottua tuonne syvyyteen saakka."
Silmänräpäyksessä oli käsky täytetty. Palvelustytön poika laskettiin
ensiksi alas; mutta tuskin oli tämä ehtinyt pimeyteen, ennenkuin hän jo
surkeasti rukoili vetämään takaisin, niin hirveästi pelkäsi hän.

Samoin kävi myös emännän pojalle. Nyt täytyi Kurbadin itsensä sinne.
Mutta sitä ennen antoi hän kääpiöiden rakentaa veljillensä kauniin
talon ja tuoda esille ruokaa ja juomaa, joten he voisivat kaikessa
mukavuudessa odottaa hänen paluutaan.

Saavuttuaan maan alle, meni Kurbad hitaasti eteenpäin, kunnes hän
huomasi kohoavan savun ja talon. Se oli pirun ravintola, jossa kolme
kokkia valmistivat herralleen ruokaa. Kun nämä näkivät vieraan,
huusivat he:

"Kuinka tulet sinä tänne, onneton? Meidän herramme repii sinut
palasiksi."

"Odottakaamme", -- sanoi Kurbad ja istuutui rauhallisesti lieden
ääreen. Silloin rukoilivat kokit ja puhuivat hänelle hartaasti,
että hän edes piiloutuisi, muuten tulisi ilkimyksen viha heitäkin
kohtaamaan. Kurbad suostui ja piilottautui uunin taakse. Ähkien ja
puhkuen saapui noita, haisteli ilmaa ja sanoi: "Mikä outo haju täällä
on?" "Varis lensi juuri ohitse", -- vastasivat kokit. Ilkimys rauhottui
ja meni kattilan luo maistellakseen oliko muassa tarpeeksi suolaa.
Juuri kun hän kumartui kattilan reunan yli, hyökkäsi Kurbad kätköstänsä
ja sysäsi mitään aavistamattoman paholaisen kiehuvaan liemeen. Sen
siellä kiehuessa, käski sankari kokkien kertoa, mistä kuninkaantyttäret
voisi löytää. Vanhin -- sanoivat he -- asui hopealinnassa ja kuului
pirulle, jonka Kurbad äsken tappoi, keskimäinen kultalinnassa,
kolmipäisen hirviön vankina, mutta nuorin timanttilinnassa, joka oli
kuusipäisen ilkimyksen oma. Kurbad otti nuijan ja miekan ja lähti
etsimään. Saavuttuaan hopealinnan lähelle, tuli häntä vastaan kaunis
tyttö ja kysyi ihmetellen: "Oi, nuorukainen, kuinka tulet sinä tänne?
Kun hirmuhaltijani palaa, olet surman oma."

"No, no", -- tuumi Kurbad, -- "niin pahoin ei toki käyne, varsinkin kun
hirmuhaltijasi on jo kuollut."

Sitte kertoi hän kuninkaantyttärelle, kuinka kaikki tapahtui, meni
ilosta itkevän kera linnaan, söi, joi ja kyseli hänen molemmista
nuoremmista sisaristaan. Hän sanoi hänelle kaikki, mitä tiesi ja toi
erään pullon, jonka piru oli unohtanut ikkunalaudalle. Tämä pullo
sisälsi harvinaista taikavettä. Jos sitä joi määrätyltä puolelta,
sai jättiläisvoimat, mutta jos joi vastaiselta puolelta, katosi
kaikki voima koko vuoden ajaksi. Kurbad joi ja tunsi itsensä niin
voimakkaaksi, että hän olisi voinut kantaa koko maan.

Seuraavana aamuna lähti sankari kultalinnalle ja löi kuoliaaksi
kolmipäisen pirun. Nyt olivat jo molemmat sisaret vapaat ja tullut
nuorimman vuoro. Kun Kurbad astui timanttilinnaan, makasi kuusipäinen
piru vuoteessa ja kuorsasi niin, että seinät vapisivat. Eräällä
ikkunalaudalla oli juuri samanlainen pullo voima- ja voimattomuusvettä,
jollaisen hän oli nähnyt hopealinnassa. Nopeasti käänsi Kurbad pullon
niin, että kuusipäisen, joka ei ollut mitään huomannut, täytyisi juoda
varmasti väärästä kohden. Sitte etsi hän nuorimman kuninkaantyttären,
ihmeen ihanan tytön, joka rukoili häntä mieluummin pakenemaan kuin
jättäytymään hirvittävän kuusipäisen kynsiin.

Kurbad nauroi ja arveli: "Siihen kuluu vielä kotvan aikaa."

Molemmat läksivät nyt ilkimyksen makuuhuoneeseen. Kurbad veti miekkansa
ja hakkasi yhdellä iskulla nukkuvalta kolme päätä; tämä heräsi tuskasta
ulvoen, tarttui taikapulloon ja joi todellakin väärältä puolelta.
Kaikki voima katosi häneltä ja hänen vastustajansa oli voittanut
pelin. Tällaisen onnellisen lopun jälkeen heittäytyi kuninkaantytär
itkien ja riemuiten pelastajansa syliin. Mutta Kurbad ei tahtonut
viivytellä, vaan niin pian kuin mahdollista päästä takaisin maan
päälle: "Voisinkohan ottaa linnan mukaani", -- sanoi hän, ihaillen
timanttista loistorakennusta. "Se on helposti tehty", -- sanoi
kuninkaantytär. - - "Tässä on seppeleeni [Lättiläiset tytöt koristivat
ja koristavat päitään vielä tänäkin päivänä mielellään seppeleillä];
käy sen kanssa kolme kertaa linnan ympäri." Kurbad teki niin ja koko
suuri loistorakennus muuttui silmänräpäyksessä timanttimunaksi,
jonka voi helposti pistää taskuun. Nyt menivät molemmat kulta- ja
sitte hopealinnaan takaisin, missä sisaret peläten ja toivoen olivat
odottaneet sankarin paluuta. Myöskin nämä molemmat linnat otti Kurbad
mukaansa kulta- ja hopeamunan muodossa. Pian saapuivat kaikki aukolle
ja heidän sanottuaan tunnussanan, vetivät vartioivat veljet heidät
ylös. Kurbad oli viimeinen. Kun hän tarttui köyteen, ja veljet alkoivat
juuri vetää, hyökkäsi suunnaton käärme pimeästä köyteen ja puri sen
keskeltä poikki. Se oli noita, sen yhdeksänpäisen vaimo, jonka Kurbad
oli lyönyt. Käärme katosi yhtä pian kuin oli tullutkin -- mutta hän jäi
maanalle.


IV

Mitä tehdä? Sitä, että hänellä oli taika- huilu, ei hän muistanut.
Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kääntyä takasin. Jonkun ajan
kuluttua näki hän talon ja tämän edessä sokean ukon, joka syötti karjaa
niukasti ruohoa kasvavalla pihalla, vaikka aivan lähellä oli kaunis,
rehevä laidun.

"Miksi piinaat suotta itseäsi ja karjaasi?" -- kysyi Kurbad. "Tuolla
kauvempanahan on kelpo niitty."

"Tiedän", -- vastasi vanhus, -- "mutta niitty on erään
koirankuonolaisen -- hän ei salli sitä."

"Missä sitte asuu koirankuonolainen? Onko hän talossa?"

"Ei tällä haavaa, mutta se on samantekevä; suuri lintu vartioitsee
hänen poissaollessaan."

"Onko se niin ankara?"

"Ei juuri ole, mutta hänen herransa sitä tuimempi. Kerran lupasi
lintu minun vähän aikaa syöttää tuossa paikassa, mutta samassa oli
koirankuonolainen paikalla, puhkasi minulta silmät ja lyö siitä lähtein
vuosi vuodelta 'suuren linnun' pojat suurilla rakeilla kuoliaaksi.
Ilkimyksellä on tosin taikajuomaa, jonka avulla minä saisin näköni
jälleen -- mutta kuinka saa sen käsiinsä?"

"Ole huoleti", -- sanoi Kurbad, -- "minä vapautan teidät hirviöstä,
mutta sinun täytyy sitte näyttää minulle tie maanpäälle. Aja nyt
karjasi juuri tuolle niitylle."

"Jos vapautat meidät, kantaa 'suuri lintu' itse sinut kiitollisuudesta
maanpäälle", -- tuumi vanhus ja ajoi karjansa laitumelle. Samassa oli
koirankuonolainen paikalla. Kurbad tarttui sitä kuonoon, taivutti
sen polvilleen maahan ja antoi nuijansa suhista hirviön selkään,
siksi kunnes pehmitetty ilmoitti hänelle, missä taikajuoma oli.
Sitte seivästi Kurbad koirankuonolaisen miekallaan lujasti maahan,
niin että tämä heitti henkensä. Mutta sankari nouti taikajuoman joka
antoi sokealle vanhukselle näkönsä jälleen, ja sitte menivät he
"suuren linnun" pesälle. Oli juuri se päivä, jona tavallisesti tuli
ankara raekuuro. Mutta pesässä makasivat vielä useimmat poikaset
ilman höyheniä. Kurbad peitti heidät omalla ruumiillaan -- niin ettei
suhisten ja kohisten saapuva raekuuro voinut niille tuoda mitään
tuskaa. Silloin laskeutui suuri lintu alas maahan ja sanoi Kurbadille:
"Sinun tekosi kautta pääsevät poikaseni vihdoin kerrankin kasvamaan;
mitä vaadit siitä palkinnoksi?"

"En mitään", -- vastasi Kurbad, -- "näytä minulle vaan tie maanpäälle!"

"Tahdon itse sinut sinne kantaa -- mutta tie on pitkä ja kulkee
yli aution meren. Mene siis ja teurasta kolme maanalaista eläintä,
paloittele ne ja ota liha mukaasi matkalle. Kun huomaat, että väsyn,
heitä pala lihaa nokkaani."

Kurbad teki, kuten lintu oli neuvonut, löi kuoliaaksi kolme eläintä ja
otti lihat mukaansa. Sitte kantoi hänet lintu pois. Yhdeksän päivää ja
yhdeksän yötä kesti kulku aution meren yli; silloin huomasi sankari
kauhukseen, ettei lihaa ollut enää yhtään jälellä; mutta lintu väsyi
silminnähtävästi. Mitä tehdä? Kurbad sipasi miekallaan kappaleen
pohjetta vasemmasta jalastaan ja heitti sen linnun nokkaan. Niin
saapuivat he vihdoin maihin. Sankari kulki nyt, vaikkakin verta vuotaen
ja ontuen iloisena kauvan toivottua päämäärää kohden. Illalla saapui
hän kuninkaan kaupunkiin, missä hän löysi morsiamensa, tämän sisaret
ja velipuolensa. Ilo oli suuri niin hovissa kuin koko maassakin.
Seuraavana päivänä muisti Kurbad ne kolme taikamunaa, otti morsiamensa
seppeleen, kantoi sitä määrätyssä paikassa kolme kertaa ympäri,
heitti timanttimunan maahan -- ja katso! Ihana timanttilinna kohosi
hämmästyneen kuninkaan ja hänen kansansa silmien eteen. Samoin kävi
myös toisten sisarten seppeleiden ja kulta- ja hopeamunien kanssa. Heti
kohta seisoi kaksi mahtavaa linnaa, toinen kullasta ja toinen hopeasta.
Nyt pidettiin häät ja kaikki heittäytyivät ilon ja riemun valtaan.


V

Nyt olisi Kurbad rauhallisesti elänyt hovissa, mutta noitakäärme tahtoi
toisin. Se ei antanut maalle eikä kansalle mitään rauhaa, noitui
karjan, vahingoitti peltoja sekä ryösti lapsia. Silloin päätti nuori
kuningas vapauttaa valtakunnan rasituksista. Hän otti kolme sentneriä
suolaa ja kolme sentneriä salpietaria selkäänsä ja meni etsimään
käärmettä.

Kolme päivää kulettuaan tuli käärme sihisten ja suhisten lentäen
ilman halki. Heti heitti Kurbad sen kitaan kolme sentneriä suolaa;
sammuttaakseen kauheaa janoaan, kääntyi hirviö ympäri ja meni mereen.
Sankari kiiruhti sen jälestä, mutta meri ei ollut vielä hänen
näkyvissään, kun jo käärme palasi takasin. Nyt heitti hän sen kitaan
kolme sentneriä salpietaria: taaskin kääntyi hirviö merelle, Kurbadin
seuratessa hurjaa vauhtia. Mutta hän eksyi pian ja löysi meren vasta
kauvan haettuaan.

Rannalla huomasi hän pajan, jossa taivaanseppä juuri työskenteli.
Tälle valitti sankari vaivojaan. Taivaanseppä lupasi tehdä hänelle
vaskihevosen, jolla hän voisi helposti saavuttaa noitakäärmeen, mutta
ratsastuksen aikana ei hän saisi kertaakaan katsoa taakseen. Heidän
vielä puhuessaan tuli hirviö takaisin ja lensi juuri pajan ylitse;
taivaanseppä tempasi suuren, hehkuvan rautakappaleen ja heitti sen
sille kitaan -- mutta ainoastaan kielen kärki kärventyi. Nyt laittoi
taivaanseppä vaskihevosen kuntoon. Kurbad nousi selkään ja -- ratisten
ja rytisten lensi se ilman halki. Pian saavutti hän käärmeen ja piti
juuri antaa miekallaan kuolettavan iskun -- kun hirveä jyrähdys ja
salaman isku hänen selkänsä takana saattoi hänet unohtamaan kaiken; hän
katsoi taakseen ja siinä silmänräpäyksessä katosi hevonen hänen altaan.
Sankari putosi maahan, satuttamatta itseään, mutta noita pakeni. Nyt
oli hänen jälleen, oman varomattomuutensa takia siihen pakotettuna,
etsittävä kotitie. Ensiksi tuli Kurbad suureen metsään. Siellä näki hän
vanhuksen istuvan tiellä ja punovan piiskaa. "Harmaapää, ketä varten
valmistat piiskaa?" kysyi hän.

"Noitia varten, jotka asuvat metsässä. Ne ovat kauheiden hirviöiden
muodossa ottaneet sen kokonaan haltuunsa. Ainoastaan tällaisella
ruoskalla voi heitä jonkun verran pitää kurissa. Tosin kyllä, jos
löytyisi joku, joka ne kukistaisi voimakkaalla kädellä, olisi metsä
kaikiksi ajoiksi vapaa ilkeästä roistoväestä."

"Tahdonpa koettaa", -- arveli Kurbad. Hän odotti iltaan asti -- ja
kun noidat olivat vetäytyneet yöksi suureen vuorenkoloon, vieritti
hän suuren kalliolohkareen käytävän suulle. Sitte otti hän miekkansa
ja siirsi lohkaretta hiukan syrjään. Heti pisti eräs ilkimyksistä
päänsä ulos raosta. Kurbad löi ja tappoi sen. Yön kuluessa hävitti hän
siten koko noitajoukon. Seuraavana aamuna läksi hän heti matkalle.
Toisella puolen metsää kohtasi hän miehen, joka mahtavan tulen ääressä
lämmitteli, hokien lakkaamatta: "Paleltaa! Paleltaa!"

"Miksi et sitte lämmittele?" kysyi Kurbad.

"Kait sen tekisin; mutta heti kun minä alan lämmitä, tulee piinaajani,
ihmissusi, ja uhkaa niellä minut."

"Anna tulla vaan!" arveli Kurbad. Heti kohta oli susi paikalla. Mutta
sankari otti sitä molemmista korvista ja heitti sen tuleen. "Paistu
siellä nyt, toisille ilkimyksille aamiaiseksi!" Tuli sammui -- ja
rääkätty raukka ei enää palellut.

Jonkun ajan kuluttua tuli Kurbad purolle. Sen rannalla seisoi ihminen
ja huusi lakkaamatta: "Janottaa! Janottaa!"

"Miksi et sitte juo?" kysyi sankari.

"Jospa voisin, mutta heti kun kumarrun veteen, tulee piinaajani, kotka,
ja uhkaa niellä minut."

Kohta kohisi kotka ilman halki; mutta sankari otti sitä kaulasta kiinni
ja heitti virtaan. Heti paikalla katosi vesi ja kiusattu raukka ei
tuntenut enää mitään janoa.

Vihdoin saapui Kurbad taas kotiinsa. Siellä oli noitakäärme saanut
paljo pahaa aikaan. Sankarin nuori vaimo oli äkkiä sairastunut
tuntemattomaan tautiin ja oli jo lähellä kuolemaa, niin ettei hän enää
voinut tuntea puolisoaan. Kurbad muisti taikajuoman, jonka hän oli
koirankuonolaiselta ottanut. Hän antoi siitä muutaman tipan sairaalle
-- ja hän oli heti terve ja iloinen. Nyt antoi noita nuoren kuninkaan
ja hänen maansa olla monta vuotta rauhassa, sillä se ei tiennyt enää
mitään kunnon keinoa häntä saavuttaakseen. Mutta vihdoin onnistui sen
yllyttää yhdeksän naapurikuningasta häntä vastaan. Ne hyökkäsivät
suurella sotajoukolla Kurbadin valtakuntaan. Tämä kokosi uskollisensa
ja meni vihollisia vastaan. Mutta näiden johtaja oli miltei voittamaton
jättiläinen.

Hirveän taistelun kestäessä, joka nyt puhkesi, onnistui Kurbadin
lyödä jättiläinen nuijallaan maahan; mutta sill'aikaa, kun hän otti
miekkansa, halkaistakseen jättiläisen pään, löi tämä hänelle syvän
haavan vasempaan olkapäähän. Samassa oli noitakäärmekin paikalla ja
ruiskutti myrkyllistä sylkeään haavaan.

Vielä kohosi kuolevan sankarin vasen käsi ja kuristi käärmeen, vielä
murskasi hän oikealla jättiläisen pään, vielä ajoi hänen joukkonsa
kaikki viholliset pakoon -- mutta itse oli hän kadotettu. Äänetönnä
sortui hän nuijansa päälle ja kuoli. Mutta hänen nimensä ja hänen
tekojensa maine elää lukemattomissa lauluissa ja saduissa edelleen.



KARHUIHMINEN


Kerran meni tyttö metsään sieniä poimimaan. Siellä kohtasi hänet
karhu, joka otti hänet kiinni ja laahasi luolaansa. Tänne täytyi hänen
jäädä kolmeksi vuodeksi ja palvella karhua. Mutta kun hän tuli lapsen
äidiksi, joka lapsi oli puoleksi ihminen, puoleksi karhu, ajoi hirviö
hänet pois. Hänen poikansa, jota nimitettiin "karhuihmiseksi", menestyi
ja kasvoi ihmeteltävän vahvaksi ja voimakkaaksi. Kun hän oli päässyt
sopivaan ikään, rupesi hän papille rengiksi. Tämä tapahtui talvella.
Eräänä päivänä lähetti herransa hänet hakemaan puita metsästä.
Siellä etsi sankari mahtavan hongan ja sivalsi kovasti kirveellä
sen halkaistakseen; mutta kun kirves ei kyllin lujasti ollut kiinni
varressa lensi se kentiesi minne? Silloin suuttui karhuihminen, pirstoi
puun pieniksi palasiksi ja latoi ne rekeen, niin että siitä tuli
tavaton kuorma. Nyt tahtoi hän ajaa kotiin, mutta hevonen ei voinut
raskasta kuormaa vetää, se ähki ja puhki, pääsemättä paikaltaan. Renki
sivalsi sitä hieman kylkeen, silloin riuhtasi se ja heitti henkensä.
Mitä tehdä? Karhuihmisen täytyi kulettaa kuorma tavalla tai toisella
kotiin. Kun pappi sen näki, sanoi hän: "Sinun täytyy joko ostaa minulle
uusi hevonen, tahi vedät tästä lähtein kaikki kuormat itse. Mutta nyt
täytyy sinun pian myllylle, sillä ei ole enää yhtään jauhoja kotona!"
Sanottu ja tehty. Renki kuormitti reen viljasäkeillä ja pian mentiin
juoksujalkaa myllylle, mutta tämä oli "noiduttu" ja siellä asui
pirunperhe. Kun karhuihminen astui myllyyn, löysi hän ensimäisestä
huoneesta ainoastaan pojan ja useampia vaimoja.

"Missä on vanhin?" kysyi hän.

"Sisähuoneessa", vastasi poika.

"No kutsukaa hänet tänne!" käski sankari. Mutta vaimot eivät totelleet.
Silloin tempasi karhuihminen nuorimman pirunpojan jaloista ja pieksi
sillä vaimoja siksi, kunnes kaikki makasivat kuolleina. Kirkuen ja
voihkien ryntäsi nyt vanha piru sisähuoneesta avonaisine kitoineen
rengin kimppuun. Mutta tämä juoksi vikkelästi uunille, otti uuninkoukun
ja työnsi sen syvälle, syvälle ilkimyksen kitaan. Sitte tappoi hän
selälleen kaatuneen kokonaan -- ja jauhoi itse viljan. Mutta pappi ei
voinut, niin mielellään kuin olisi tahtonutkin, moittia hänen työtänsä.

Jonkun ajan kuluttua lähetti pappi karhuihmisen Kuurinmaahan; siellä
piti olla eräällä suolla, ei kaukana Rojan joesta, suuri kulta-arkku,
jota kolmipäinen lohikäärme vartioitsi. Tämän aarteen tahtoi pappi
mielellään. Renki teki, kuten oli käsketty.

Paitsi arkkua, otti hän myös lohikäärmeen elävänä säkkiinsä. Pappi oli
juuri syönyt oivallisen päivällisensä, kun karhuihminen palasi takaisin
ja heitti arkun keskelle ruokahuonetta, jotta jyrähti vain. Sitte
päästi hän lohikäärmeen irralleen, joka syöksi raivoissaan papin päälle
-- ja juoksi itse tiehensä.

Erämaassa liittyi sankariin kaksi muuta urhoa, nimeltään vuorenkiipeejä
ja pensaansyöjä. He päättivät jäädä yhteen ja elättää itsensä
metsästyksellä. Sanottu ja tehty. Ensimäisenä aamuna menivät
karhuihminen ja pensaansyöjä saaliin hakuun; mutta vuorenkiipeejän
piti kotona valmistaa heille aamiaista. Kun he runsaine saaliineen
palasivat, ei ruuasta ollut mitään jälellä ja heidän toverinsa
valitteli surkeasti; hirveä jättiläinen oli tullut, joka oli kaiken
niellyt. Seuraavana aamuna jäi pensaansyöjä kotiin -- yhtä huonolla
menestyksellä. Kolmantena aamuna oli vihdoin karhuihmisen vuoro. Hän
terotti kirveensä, pilkkoi puita ja sytytti tulen. Kun keitto oli
valmis, kaatoi hän sen vatiin ja peitti haloilla erääseen nurkkaan.
Kohta tulikin jättiläinen ja vaati syötävää. "Sitä saat kyllä", --
sanoi karhuihminen, -- "auta minua nyt ensin vielä muutamia halkoja
pilkkoessani." "Mielelläni", vastasi jättiläinen. Nyt löi sankari
kirveensä mahtavaan hirteen ja työnsi vaajan halkeamaan. Jättiläinen
tahtoi auttaa häntä ja työnsi molemmat kätensä halkeamaan vaajan
viereen. Silloin sanoi karhuihminen: "vedä hirren molempia puolia
toisistaan erilleen, minä lyön vaajan ulos ja hakkaan toisen hirren.
Onkohan sinulla kylliksi voimaa?" "Elä pelkää -- se käy kyllä vallan
hyvin", -- tuumi jättiläinen. Silloin löi karhuihminen naulan pois --
ja jättiläisen kädet pusertuivat niin lujaan, ettei hän voinut liikkua.
Mutta hänen pettäjänsä tempasi tulikekäleen ja poltti vangitulta kaikki
hiukset päästä. Sitä ei jättiläinen jaksanut kestää, hyppäsi ulvoen
ylös ja juoksi hirren kanssa pois.

Senjälkeen elivät kolme toverusta yhdessä kauvan aikaa rauhallisesti
ja häiritsemättä erämaassa. Mutta eräänä päivänä tuli Virosta sinne
väkevä jättiläinen, nimeltään "Verenvalaja", joka asettui kuusikkoon,
aivan lähelle heitä ja tappoi kaikki matkustavaiset ja metsästäjät.
Tavallisesti taivutti hän kaksi suurta kuusta vastakkain ja sitoi
uhrinsa käsistä ja jaloista niiden latvoihin; kun hän päästi sitte puut
irralleen, tulivat onnettomat revityiksi kahtia.

Karhuihminen ja vuorenkiipeejäkin sattuivat tämän jättiläisen kanssa
yhteen. Kuin itse piru syöksi ilkimys vuorenkiipeejän kimppuun ja
tahtoi ottaa hänet kiinni, mutta tämä kiipesi silmänräpäyksessä
korkeaan mäntyyn ja jäi istumaan latvaan. Karhuihminen puolestaan
tarttui molempiin murha-aseina käytettyihin jättiläiskuusiin ja taittoi
ne keskeltä poikki. Kun "verenvalaja" sen näki, läksi hän käpälämäkeen.
Hänen vastustajansa kiiruhti perässä, teki hänet taisteluun
kykenemättömäksi ja ripusti hänet jaloista korkeaan mäntyyn -- susien
syötäväksi. Tästä lähtein kulki karhuihminen yksin ja teki lukemattomia
urotöitä.

Kerran kohtasi hän jättiläishirven, jota hän seurasi Saksanmaahan
saakka, missä hän sen saavutti ja löi kuoliaaksi. Siellä kaukana
rakastui hän kauniiseen tyttöön ja tahtoi ottaa hänet vaimokseen. Mutta
piru ryösti kaunokaisen ja vei "kohtalonluolaan". Sen neuvoi toinen
paholainen karhuihmiselle, joka päätti heti pelastaa morsiamensa.
Mutta ennenkuin hän saapui luolan seutuville, oli piru rakentanut
siellä kyliä ja kauppaloita ja ottanut itselleen ihmismuodon. Niin tuli
karhuihminen petetyksi. Hän pyysi asukkaita laskemaan itsensä vahvassa
ketjussa alas luolaan ja merkin annettuaan vetämään jälleen ylös. Mutta
valepukuun puetut pirut sahasivat, heti kun hän oli luolaan kadonnut,
köyden poikki. Siten jäi sankari ainaiseksi maanalle.



MITÄ NOIDAT KERTOIVAT JUHANNUSYÖNÄ


Oli kerran kaksi veljestä, joiden teki mieli lähteä avaraan maailmaan
onneaan koettamaan. He työnsivät puukkonsa suuren hongan runkoon ja
tekivät seuraavan sopimuksen: kumpi heistä ensiksi palaisi takaisin,
hänen tulisi katsoa toisen veitsen terää, jos se olisi vielä kirkas,
olisi se merkki siitä, että toinen vielä eläisi. Sitte erosivat he ja
menivät kumpikin tietänsä.

Nuorempi kuljeskeli monet vieraat maat tulematta mihinkään ja palasi
jonkun vuoden kuluttua suruissaan kotiin. Kun hän tuli hongan luo,
näki hän että veljensä veitsen terä oli kirkas; siis oli tämä vielä
elossa. Mutta koska jo oli tullut ilta, päätti nuorukainen yöpyä
hongan juurelle. Oli juuri juhannusyö. Maattuaan pari tuntia, heräsi
hän keskiyöllä huminaan ja pajatukseen. Hän katsoi ylös ja näki parven
variksia meluten laskeutuvan hongan latvaan istumaan. Kauvan kuunteli
nuorukainen pajatusta, kunnes hänelle vähitellen selvisi, että hän
ymmärsi, mitä ne puhuivat.

"Tiedättekö, siskoni, jo minun uutistani?" sanoi eräs variksista. "Ei
kaukana täältä länteenpäin on kaunis, suuri kaupunki, jossa on kaikkea
yllinkyllin, paitsi ei vettä ollenkaan. Mutta tämä puute on helposti
autettavissa. Kaupungin edessä kalliolla seisoo mahtava lehmus. Jos
kaivetaan tämän lehmuksen juurta myöten, niin syöksähtää esiin oikea
vesivirta."

"Niin, niin -- mutta tiedättekös minun uutistani?" sanoi toinen varis.
"Ei kaukana siitä kaupungista itäänpäin, on korkea vuori, jossa
löytyy kaikenlaisia aarteita. Mutta kukaan ei ymmärrä kurkistaa sinne
sisään. Ja kuitenkin on se niin helppoa! Yrjönpäivän aamuna, ennen
auringonnousua tarvitsee vaan kyntää vuoreen kolme vakoa, silloin
aukenee se itsestään ja aarre kuuluu kyntäjälle."

Ja niin edespäin. Jokainen varis jutteli uutisensa. Sitte tulivat
linnut rauhattomiksi, räpyttelivät siipiään ja lensivät pois. Mutta
nuorukainen lehmuksen alla huomasi heti, etteivät ne olleet tavallisia
variksia, vaan noitia, jotka lentelivät ympärinsä juhannusyönä ja
kertoivat toisilleen uutisiaan.

Tuskin alkoi päivä sarastaa, kun nuorukainen jo läksi matkalle
noitien kuvailemaan kaupunkiin. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin hän
jo löysi kauniin tien sinne. Hän astui erääseen taloon ja pyysi
vettä juodakseen. "Sinä olet kai muukalainen täällä", -- sai hän
vastaukseksi, -- "koska et tiedä mitään hädästämme. Meillä on kaikkea
yllinkyllin, paitsi vettä; siksipä kärsimmekin polttavaa janoa."
Nuorukainen läksi nyt torille ja puhui kansalle: "Mitä tahdotte
antaa minulle, jos hankin teille vettä?" Raatiherrat lupasivat
hänelle korkean palkinnon; sovittiin nopeasti -- ja kaikki seurasivat
nuorukaista mahtavan lehmuksen luo kaupungin ulkopuolelle. Tämän
juureen kaivatti hän syvän kuopan. Kun se oli hänestä kyllin syvä,
kuunteli hän ja kuuli selvästi maanalaisen veden kohinan. Nyt otti
nuorukainen kiven ja heitti sen kaikin voimin kuoppaan. Heti purskahti
voimakas vesivirta esiin; sitten alkoi se mahtavasti kohista, raikas
virta, kirkas vesi virtaili kaupunkia kohden ympäröiden muurin ja
talot. Työmiehet kiiruhtivat ehkäisemään irtipäässeiden luonnonvoimien
raivoa ja antoivat uudelle joelle suunnan. Silloin valtasi suuri ilo
kansan ja kultaa ja kunniaa tuli vedenlöytäjän osaksi.

Kevääseen saakka jäi nuorukainen kaupunkiin ja menestyi hyvin, mutta
sitte muisti hän sen, mitä toinen noita oli kertonut. Hevosen ja
auran otti hän mukaansa ja lähti etsimään vuorta. Pian löysi hän
sen ja Yrjönpäivän aamuna kynti kolme vakoa sen juurelle. Silloin
aukeni vuori itsestään ja lukematon joukko kallisarvoisia aarteita
tuli näkyviin -- hopeaa, kultaa, jalokiviä ylenpalttisesti. Nyt tuli
köyhästä nuorukaisesta rikas, rikkain maailmassa -- ja hän voi viettää
todellista laiskurielämää. Kerran, ajaessaan kuusivaljakoisilla
loistovaunuillaan maantiellä, kohtasi hän kulkijaraukan, joka talutti
varsaa suitsista. Tämä kulkija oli hänen vanhempi veljensä, joka
ei ollut vierailla mailla muuta voittanut kuin tuon varsan. Rikas
pysähdytti heti, kun oli tuntenut veljensä -- ja kysyi: "Mistä tulet?
Kuinka olet elänyt ja mitä voittanut?" Silloin näytti köyhä surullisena
varsaansa ja sanoi: "Tuo on kaikki, mitä vierailla mailla olen
voittanut."

Rikas kertoi nyt hänelle, että hänkin muutaman vuoden perästä
rutiköyhänä oli aikonut palata kotiin, kertoi, mitä varikset hongan
latvassa olivat jutelleet ja kuinka hänelle oli myöhemmin käynyt.
Vanhempi veli kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli itsekseen: Koska tämä,
joka on niin paljo nuorempi ja tuhmempi kuin minä, on sellaisen onnen
saanut osakseen, ei sen minulta, vanhemmalta ja viisaammalta, pidä
puuttuman. Minä tulen saamaan vielä enemmän aarteita kuin hän. Mutta
häpeissään ja vihoissaan löi hän varsaansa. Sitte meni hän matkaansa.
-- Juuri juhannusyönä saapui hän hongalle ja asettui muka nukkumaan
sen alle. Keskiyönä lensivät, samoinkuin taannoinkin, varikset sinne
-- istuutuivat pajattaen ja siipiä lyöden -- puun latvaan ja aikoivat
pakinoida. "Tiedättekö, siskot", sanoi eräs, "minun tämän vuotisen
uutiseni? Sen mitä kerroimme viime vuonna täällä vedenpuutteesta
kaupungissa ja aarrerikkaasta vuoresta, on täytynyt joku kuulla, sillä
eräs nuorukainen on hankkinut veden kaupungille ja ryöstänyt aarteet
vuoresta. Olkaamme siksi varovaisia ja tarkastakaamme ensin puun
alusta. Kenties on taas vakooja siellä."

Ja kauheasti rääkyen laskeutui koko parvi maahan. Siellä löysivät
noidat vanhemman veljen ja tappoivat hänet heti.



KULTAINEN NUOLI


Myöhään illalla istui nuori tyttö talonpoikaistalossa pärevalkean
ääressä ja kehräsi. Emäntä ja hänen tyttärensä -- isäntä oli jo kolme
vuotta sitte kuollut -- nukkuivat jo, sillä he olivat sangen mukavuutta
rakastavia, näyttelivät mielellään "hienoja naisia" ja sälyttivät
kaikki talousaskareet palvelustytön niskoille, niin että tämän täytyi
aamun koitosta keskiyöhön liikutella käsiään, saavuttamatta kumminkaan
leivänantajansa suosiota. Kun hän oli jokseenkin hyvin työnsä
toimittanut, sanottiin vaan: "No, meneehän tuo; mutta joudukin, että
ehdit kaikki saada valmiiksi!" Mutta vähimmästäkin erehdyksestä tuli
osaksi haukkumista ja lyöntejä.

Mitä tehdä? Ilse, niin nimitettiin tyttöä, oli orpo ja köyhä; siksi
täytyi hänen hyvällä tai pahalla pysyä paikassaan. -- Ja se ei ollut
missään suhteessa helppoa. Naapurin poika, sievä, kunnon nuorukainen,
olisi ottanut hänet niin mielellään vaimokseen, jos hänen vanhempansa
eivät olisi olleet vastaan. Heidän mielestään ei sopinut, että talon
perillinen naisi köyhän palvelustytön. Hänen täytyisi tuoda talontytär
kotiinsa ja tällainen olikin jo tiedossa. Se ei ollut kukaan muu kuin
talonemännän tytär. Kolme päivää sitte oli kaikki päätetty ja sovittu,
että häät pidettäisiin pääsiäisenä.

Ilse rakasti kelpo Ansia [Hans eli Hannu] koko sydämestään, mutta
täytyi sulkea tunteensa maailman edessä tarkasti sydämeensä. Hänhän
oli vaan köyhä, orpo palvelustyttö; kukapa kysyisi hänen onneaan tai
tuskiaan! Siten istui hän synkissä mietteissään rukkinsa ääressä,
samalla kuin jäätävä pohjatuuli ulvoi ja kohisi talon ympärillä ja
lumi ryöppysi villeinä höytäleinä pihalla. Moni katkera kyynel putosi
pellavalle, moni raskas huokaus kohosi matalaa, savun mustaamaa kattoa
kohden -- siksi kunnes huokauksista ja kyyneleistä sukeutui haikean
valittava laulu:

    "Mailleen riensi päiväkulta,
    jäin mä tummiin varjoihin;
    Oi, on mennyt multa äiti,
    joka päivään veisi mun.

    Vuota, päivä hätiköivä,
    kuule mitä sanelen --:
    Tuhat iltatervehdystä
    vie mun äitikullallen!

    Päivä on niin alahalla,
    äiti on niin kaukana!
    Konsaan saavuta en päivää
    enkä kultaäitiäin."

Silloin rämisi viereisessä huoneessa emännän käreä ääni: "Mene hiiteen
renkutuksinesi! Rääkymisesi voi kuolleetkin herättää haudoistaan."
Mutta tytär ärjäsi: "Jos tahdot valittaa, niin mene pellolle ja ulvo
pohjatuulen kanssa kilpaa!" Ilse vaikeni ja koetti taas kehrätä,
mutta silmät ja kädet kieltäytyivät tottelemasta. Väsyneenä nojasi
hän kultakutrisen päänsä kovaa seinää vastaan ja sulki silmänsä.
Loppuunpalanut päretikku sammui ja tuvassa tuli pimeä. Mutta ulkona
pohjatuuli kohisi ja ulvoi...

Mahtoi olla kuuden aika aamulla kun palvelustyttö heräsi hieman
virkistyneenä unestaan, sillä pieneen ikkunaan koputettiin. Hän meni
ulos, mutta ei voinut talviaamun pimeässä ketään huomata. Vaikeroiva
ääni, kuin vanhan kerjäläisen, kuului hänen korviinsa: "Ole armelias,
rakas tyttö, harhaan joutuneelle ja nälkäiselle, kovasti kylmettyneelle
vanhukselle!"

Ilse mietti hetkisen. Hän tiesi kyllä, ettei emäntä kenellekään
kerjäläiselle mitään antanut, vaan ajoi jokaisen pilkaten ja häväisten
pihalle. Mutta hän ja hänen tyttärensä nukkuivat vielä ja nousivat
vasta seitsemän aikana ylös. "Tule kanssani navettaan, vanhus", sanoi
sääliväinen tyttö, "siellä voit hetkisen lämmitellä, mutta minä tuon
sinulle maitoa ja leipää."

Hän vei kohmettuneen navettaan, käski hänen istua ylösalasin
käännetylle pytylle, lypsi maitoa astiaan ja haki talosta
palasen leipää, jota hän illalla suuressa surussaan ei voinut
syödä. Kerjäläinen virvotti ja lämmitti itseänsä, niin hyvin
kuin oli mahdollista ja sanoi sitte, mutta ei enää vaikertaen,
vaan täyteläisellä, sointuvalla äänellä Ilselle: "Kiitän sinua
sääliväisyytesi ja hyvän työsi tähden! En ole se, joksi minua luulit --
kuka olen, et tarvitse tietää. Sen tahdon kumminkin sanoa: tunnen sinut
ja kaiken, mitä ajattelet ja sydämessäsi tunnet -- ja tahdon, että
tulisit onnelliseksi. Kuule siis, mitä sanon. Etkö ole koskaan kuullut
mitään Lauskiksesta ja hänen kultaisesta nuolestaan?" Ilse vastasi
kieltävästi. "No niin, sen asian laita on näin: Lauskis on vilunhenki,
jonka on tapana kovimman pakkasen aikana lohkoa maata. Jos nyt nuori
viaton tyttö keskiyöllä, juuri kellon lyödessä kahtatoista, juoksee
kolme kertaa talon ympäri, niin tapahtuu, että vilunhenki kadottaa
nuolensa. Mutta tämä nuoli on valmistettu raskaimmasta kullasta, ja
kuka sen löytää, voi saada siitä useampia tuhansia ruplia. Ainoastaan
viattomuutta, rohkeutta ja näppäryyttä kysytään siinä!" Siten puhui
vanhus. Ilse katseli häntä hämmästyneenä -- mutta mihin oli hän sitte
joutunut? Pytty, jolla hän oli istunut hetken aikaa sitte, oli tyhjä
ja sumeana sarastava aamuvalo ei näyttänyt jälkeään hänestä. Nuorta
palvelustyttöä kammotti; ehdottomasti rukoili hän lyhyen rukouksen --
ja meni miettivänä takaisin taloon. Siellä oli emäntä jo jaloillaan ja
jokapäiväinen kurjuus alkoi taas. Siten meni viikko.

Myrskyistä tammikuuta seurasi purevan kylmä, mutta kirkas helmikuu.
Öisin oli usein niin kylmä, että jää halkeili lammikossa. Eräänä
päivänä meni äiti tyttärineen kaupunkiin hankkimaan vielä jotakin
myötäjäisiksi ja aikoivat palata vasta myöhään iltapäivällä. Ilse jäi
nyt yksin koko taloon. Illalla kehrätessään muistui hänelle äkkiä
mieleen omituisen vanhuksen jo puoliksi unohtunut kertomus ja mitä
kauvemmin sitä ajatteli, sitä vastustamattomamman halun tunsi hän
kasvavan sydämessään tehdä koe Lauskiksen kera. Tunnit keskiyöhön
saakka kuluivat häneltä kuin unessa. Kun vanha seinäkello emännän
makuuhuoneessa, jonka ovi nyt oli auki, ensi kerran löi -- hyökkäsi
tyttö ovesta ulos ja kiisi kuin tuuli kolme kertaa talon ympäri.
Silloin pamahti kauhea räjähdys, talo, navetta ja varastoaitta alkoivat
vapista ja tutista. Ilse piti vaan rohkeana oven pielestä kiinni.

Mutta pian oli kaikki ohitse. Räikeän kirkas kuuvalo, joka on
ainoastaan pohjoismaille ominainen, valaisi komeaa, kultaista nuolta,
joka makasi juuri tytön jaloissa...

Pääsiäisenä vietettiin naapurin Ansin häitä, mutta ei emännän tyttären
kera, vaan hänen, niin kauvan halveksitun palvelustytön, köyhän orvon,
nyt rikkaimman tytön kera sillä seudulla. -- Onnessa ja rauhassa
vierivät niin yhtyneiden vuodet -- ja jos he eivät ole kuolleet, elävät
he vielä tänäkin päivänä.



AARTEISTA


1.

Oli kerran juopporenttu, joka oli juomisellaan menettänyt kaiken
omaisuutensa. Kun hän näki, ettei kukaan isäntä enää tahtonut antaa
hänelle luottoa, meni hän eräälle läheiselle vuorelle, lainatakseen
sieltä rahaa. Vuoren juurella ikivanhan tammen alla, seisoi musta
mies; tälle sanoi hän: "Lainaa minulle rahaa!" Mutta tämä vastasi:
"Mihin tarvitset, juopporenttu rahaa? Sinähän hävittäisit sen kuitenkin
kädenkäänteessä. Laittaudu tiehesi!"

Kohta sen jälkeen tapahtui, että köyhä karjapaimen kulki saman tammen
ohitse. Taas ilmaantui musta mies ja tarjosi hänelle kysymättä ja
pyytämättä lainaa.

"Oi", huokasi karjanpaimen, "kuinka voisin lainata sinulta rahaa; enhän
minä voisi sitä kumminkaan koskaan maksaa takaisin!"

"Sama se," sanoi musta, "maksa se vuosien kuluessa vähitellen takaisin,
vaikkapa vaan penni kerrallaan!"

Samassa pisti hän kätensä puun koloon ja veti esille suuren rahasäkin.
"Tuossa, ota! -- Ja kun tahdot lainaa maksaa takaisin, niin tule vaan
tänne ja huuda: Meren Martti, tuon sinulle rahaa!"

Karjanpaimen kiitti ja meni pois. Kohta oli hänellä oma talo, vaimo ja
lapsia, ja hän tuli päivä päivältä varakkaammaksi. Kun hän luuli siksi
paljon koonneensa, että hän voisi ilman erityistä vaivaa maksaa lainan,
meni hän tutulle paikalle ja huusi, niinkuin oli käsketty: "Meren
Martti, tuon rahasi takasin!" Mutta ei ketään mustaa miestä astunut
puusta. Vihdoin, useampien huutojen jälkeen ilmaantui, ikäänkuin maasta
kasvaneena, pieni poika ja sanoi: "Meren takaa tuli suuri paarma ja
pisti Martin kuoliaaksi. Pidä vaan rauhassa rahasi!"


2.

Kaipenin aateliskartanon lähellä Etelä-Liivinmaassa on pieni lähde,
josta saa raitista vettä. Vuosia sitte syöttivät paimentytöt siellä
herraskartanon karjaa. Kerran syödessään aamiaista lähteellä, alkoivat
he puhella aarteista, joita tässä piti olla kätkettynä.

"Vanhat ihmiset sanovat, että kokonainen arkku täynnä rahaa olisi tässä
lähteessä, mutta ei kukaan tiedä, kuinka sen voisi saada", arveli
eräs. Mutta toinen sanoi: "Antaisin heti karjamme molemmat parhaat
sonnit aarteesta!" Tuskin se oli sanottu, kun lähteessä alkoi sorista
ja porista -- ja hitaasti kohosi suuri, rautainen arkku esiin. Samassa
huomasivat tytöt kaksi valkoista sutta, jotka juoksivat laumaa kohden.
Tyttöparat pelästyivät kauheasti, huusivat apua ja usuttivat koiransa
petoeläinten kimppuun. Ne pakenivat -- mutta heti vaipui myös arkku
kilisten ja kolisten takaisin syvyyteen.


3.

Kauniina kesäyönä palasi nuori talonpoika kotiaan. Matkalla näki hän
koivumetsän reunassa palavan tulen. Kun hänen piippunsa oli sammunut,
astui hän sinne sytyttääkseen sen uudestaan; mutta turhaan, tupakka
ei ottanut tulta. Kärsimättömänä otti hän hiilen, pani sen piippuunsa
ja meni edelleen yhä ilman menestystä sitä imien. Hetkisen kuluttua
huomasi hän, että hiilen paikalla piipussa oli kolme ruplan kappaletta
puhtaimmasta hopeasta. Silloin muisti hän sen, mitä kansalla on tapana
jutella -- että nimittäin siellä missä yöllä palaa yksinäinen valkea,
olisi "rahoja kuivamassa".


4.

Talonpoikaismajassa alkoi kerta kummitella. Öisin, kun kaikki pimeni,
huusi se uunin takana: "Minä räjähdän! Minä räjähdän!" Talon asukkaat
eivät tienneet mitä tehdä. He etsivät huolellisesti kaikkialta,
löytämättä mitään; viimein tottuivat he yöllisiin huutoihin. Eräänä
iltana tuli talonpoika juopuneena ja iloisella tuulella kapakasta
kotiin. Hän istuutui pöytään ja söi muutaman palan. Äkkiä tarttui
pala väärään kurkkuun, hän alkoi yskiä ja sammutti siten kynttilän,
niin että tuli pimeä. Heti kuului huuto uunin takaa: "Minä räjähdän!
Minä räjähdän!" Silloin vimmastui talonpoika ja kiljasi: "No, räjähdä
sitte viimeinkin, kun kerta pirulla ratsastat!" Tuskin sanottu, kun
uunintakana paukahti aika räjähdys ja kasa kulta- ja hopearahoja vieri
tupaan.



TARUJA RAHA- JA VILJAPAROISTA


1.

Eräs talon isäntä matkusti Riikaan noutaakseen sieltä viljaparan.
[Lätinkielellä "puhkis", joka vastaa suunnilleen suomalaista
taruolentoa "para". Suoment. muist.] Pitkän tinkimisen jälkeen sopi
hän kauppiaan kanssa ja tahtoi kunnollisesti tarkastaa paran. Mutta
myyjä antoi hänelle sidotun vaatekappaleen ja sanoi: "Katso nyt, että
viet sen avaamattomana kotiisi ja hillitset uteliaisuutesi! Kotona avaa
se ja varistele sitä viljalaarisi yläpuolella aitassasi." Talonpoika
otti kangaskappaleen ja ajeli kotiaan kohden. Mutta matkalla ei hän
voinutkaan uteliaisuuttaan hillitä -- hän avasi kovan taistelun
perästä siteen; sieltä ei hän löytänyt mitään muuta kuin niinisen
nuoranpätkän. "Kirottu petturi!" huusi petetty ja heitti nuoran ja
siteen tienviereiseen ojaan.

Jonkun ajan kuluttua täytyi isännän taas mennä kaupunkiin. Hän ei
jättänyt etsimättä petturia ja haukkumatta häntä melkolailla. Mutta
tämä sanoi: "Miksi olit niin utelias? Kumminkin voi kaikki tulla
hyväksi. Mene sille paikalle, missä heitit nuoran pätkän ojaan ja
katso, mitä sieltä löydät!" Talonpoika teki niin. Oi, kuinka paljon
jauhoja ja jyviä oli ojaan koottu. Nyt ymmärsi hän, että viljapara oli
sen tehnyt ja etsi siksi, kunnes löysi nuoranpätkän ja kangaskappaleen.
Sitte meni hän iloisena kotiin, varisteli kääröä jyvälaarin päällä,
niin että nuora putosi sinne ja meni levollisena maata. Mutta yöllä --
kuten kaikkina seuraavinakin öinä -- lensi para tulisen lohikäärmeen
muodossa aitasta ja kantoi väsymätönnä likeisten talonpoikien
varastohuoneista jauhoja, jyviä ja muita elintarpeita kotiin, niin että
isäntä rikastui päivä päivältä.


2.

Eräällä isännällä oli kaksi paraa; toinen toi hänelle jyviä, toinen
rahaa, mutta molemmat asuivat ullakolla. Heti kun valmistettiin jotain
hyvää ruokaa tahi leivottiin verestä leipää, vei isäntä itse parhaimmat
palat ullakolle. Tämän sattui nuori renki huomaamaan ja paloi halusta
nähdä paroja.

Kerran, kun isäntä ei ollut kotona, läksi nuorukainen ullakolle ja
tarkasteli siellä ympärinsä; mutta vaikka hän olisi etsinyt kuinka,
ei paroja kuulunut eikä näkynyt; mutta nurkassa seisoi kattila täynnä
herkullista kaalikeittoa. Renki ahmi hyvällä halulla liemen, sylki
kattilaan ja meni pois. Illan tullen palasivat parat retkiltään ja
aikoivat käydä liemen kimppuun -- mutta, nähkääs, kattila oli aivan
tyhjä, ja vielä lisäksi oli siihen syletty. Silloin vimmastuivat parat,
ryömivät vonkuen katolle ja sytyttivät sen hehkupyrstöillään tuleen,
niin että talonpojan koko talo paloi.


3.

Oli kerran rikas talonpoika, jolla oli useampia paroja palveluksessaan
ja hän kävi niillä kauppaa. Eräänä päivänä tuli isännän luo kolme
naapuriseudun isäntää, paroja ostamaan. Häneltä ei tarvinnutkaan
kauan pyytää ja kauppahintana otti hän hopearuplan kappaleelta. Sitte
heitti hän rahat uuniin, jota hän oli yöt päivät kuumentanut ja sanoi:
"Katsokaa, nämä hopearuplat eivät sula liekeissäkään!" Tuosta kauhistui
kaksi isäntää niistä kolmesta, jättivät parat paroiksi ja lähtivät
päätä pahkaa tiehensä. Mutta kolmas arveli: "Käyköönpä minulle tuolla
puolen miten tahansa, kasvakoon vaikka honka sydämeni läpi kuoltuani
-- mitä minä siitä huolin! -- kunhan minulla vaan täällä maanpäällä
on yltäkyllin rikkautta ja riemua!" Hän otti ostamansa paran ja tuli
rikkaaksi mieheksi. Mutta, kun hän oli kuollut ja haudattu, kasvoi
honka hänen haudastaan ilmoille.



IHMISSUDET.


1.

Heinämiehet niittivät kerran heinää niityllä. Silloin sanoi eräs
heistä: "Jospa minulla nyt olisi karitsa! Himoitsen suuresti sellaista
paistia". Toinen naurahti. Mutta edellinen meni nopeasti hirsikasan
taakse ja katosi metsän reunaan. Koska häntä ei pitkiin aikoihin
kuulunut, menivät jälellejääneet työmiehet häntä etsimään. Tuon
lautakasan takaa löysivät he hänen lakkinsa ja vaatteensa aivan
lähellä erästä kantoa, jonka juuri oli maanpäällä, niin että se näytti
muodostavan pienen portin. Vanhimmalle työmiehelle, niinkutsutulle
työnjohtajalle, valkeni asia äkkiä; hän otti vahvan kalikan ja kätki
sen kuusen taakse. Jonkun ajan kuluttua tuli mahtava susi juosten, joka
kantoi kidassaan äsken tapettua karitsaa. Ensiksi pisti se karitsan
juuriportin läpi maan alle ja aikoi sitte ryömiä itse jälestä -- mutta
-- läiskis! -- työnjohtajan palikka lensi suhisten suden hännälle,
niin että se erkani ruumiista. Siinä silmänräpäyksessä muuttui susi
taas tuoksi työmieheksi, jonka toiset ottivat kiinni ja kulettivat
raivokkaasta vastustuksesta huolimatta kotiin. Suden häntä oli kadonnut
seuraavana päivänä siltä paikalta, mutta työmies ei koskaan enää
ryöstänyt lampaita.


2.

Eräs talonpoika, joka oli äsken nainut, lähetti vaimonsa pellolle. Kun
nuorikko palasi, toi hän tapetun lampaan tullessaan. "Syö", sanoi hän
miehelleen, "minä tahdon sillaikaa nukkua!" Näin tapahtui useamman
kerran, niin että talonpoika tuli epäileväiseksi ja päätti pitää häntä
silmällä.

Sanottu ja tehty. Kun vaimon taas kerran täytyi mennä pellolle, hiipi
mies varovasti hänen jälessään ja näki, että hän ryömi suuren aitan
alle. Sieltä tuli hän sitte suden muodossa ja kiiruhti pois. Talonpoika
kauhistui, tarkasti aitan alustaa, löysi sieltä vaimonsa vaatteet ja
kätki ne.

Jonkun ajan kuluttua palasi susi lammas kidassaan ja ryömi taas aitan
alle. Mutta koska hänen vaatteensa olivat poissa, ei hän voinutkaan
enää muuttua ihmiseksi. Valittaen ja vinkuen jätti se pihan ja katosi
ainaisiksi ajoiksi läheiseen metsään.


3.

Kerran ratsasti köyhä, mutta peloton nuorukainen metsän halki. Siellä
täällä ulvoivat sudet. Vallattomuudessaan alkoi hän niitä matkia ja
ulvoi yhä kovemmin ja kovemmin. Mutta hänen hevosensa oli vanha ja
pääsi eteenpäin ainoastaan hyvin hitaasti, sillävälin houkutteli
hän ulvonnallaan sudet yhä lähemmäksi. Nytpä ei se enää leikiltä
näyttänytkään. Silloin näki hän eräällä pienellä aukealla tulen,
hyppäsi hevosensa selästä ja meni paikalle. Siellä istui roviolla
kunnianarvoisa komea vanhus, susien ympäröimänä. Nämä tahtoivat
ahneesti syöstä vastatulleen kimppuun, mutta vanhuksen viittaus pidätti
heidät paikoillaan. "Miksi narraat susiani?" kysyi vanhus. "Tämän
kerran saat sen anteeksi, mutta vastaisuudessa varo itseäsi! Sido nyt
hevosesi tuohon kuuseen, mutta itse asetut sinä minun viereeni tulen
luo. Teille ei tapahdu mitään pahaa."

Talonpoika teki, kuten käskettiin ja nukkui heti. Seuraavana aamuna
olivat vanhus ja hänen sutensa hävinneet; mutta rovion sijalla oli
kultakasa ja nuorukaisen vanha heikko hevonen oli muuttunut nuoreksi,
vahvaksi hevoseksi.



PAPPI JA KERJÄLÄINEN


Eräänä sunnuntaina meni pappi kirkkoon jumalanpalvelusta pitämään.
Tiellä yhtyi häneen kerjäläinen. Kun molemmat saapuivat eräälle
purolle, vaati viimemainittu pappia käymään kanssansa veden yli. Mutta
pappi, tietäen hyvin olevansa suuri syntinen, pelästyi ja meni porrasta
myöten, mutta hurskasta kerjäläistä kannatti vesi, niin että hän kulki
kuivin jaloin puron poikki.

Pappi oli tuskin noussut saarnatuoliin, kun piru näyttäytyi kirkossa ja
alkoi ainoastaan hänen ja kerjäläisen nähden tehdä kauheita ilveitä.
Pappi ei voinut pidättää nauruaan, niin että ne harvat kirkossa
kävijät, jotka eivät olleet vielä nukahtaneet, joutuivat ihmeihinsä.
Silloin uhkasi piru pappia ja katosi.

Kotimatkalla yhtyi kerjäläinen taas pappiin, joka äkkiä tunsi kovaa
janoa. Kun he tulivat samalle purolle, sanoi kerjäläinen: "Tässä on
puhdasta, kirkasta vettä, juo siitä!" Pappi teki niin. Sitte vei
kerjäläinen hänet yhä kauvemmas puron vartta pitkin, siksi kunnes he
tulivat lähteelle josta puro sai alkunsa; siellä makasi raato, josta
kumpusi vesi kirkkaana ja puhtaana.

"Katso nyt, mitä vettä olet juonut", sanoi kerjäläinen. "Sinä itse olet
samallainen raato, josta jumalan sana, jota saarnaat, pulppuaa puhtaana
ja kirkkaana."

Sitte kuletti hän syvimmin sydämeen satutetun takaisin. Kun he
erosivat, pyysi kerjäläinen pappia käymään hänen majassaan. "Minä
lähetän sinulle jonakin päivänä valkoisen hevosen, se kantaa sinut
minun luokseni."

Kolme päivää myöhemmin ilmaantui pappilaan todellakin valkoinen ori,
pappi nousi sen selkään ja se kuljetti hänet kauniin koivumetsän
läpi kerjäläisen majan eteen. Molemmat miehet tervehtivät toisiaan
ja isäntä, niin köyhältä kuin hän näyttikin, tarjosi vieraalleen
lasin oivaa viiniä. Pappi joi viinin, kiitti ja ratsasti taas heti
kotiin. Mutta mitä näki hän tultuaan pappilaan?... Kaikki näytti aivan
toisenlaiselta, kuin hän ne puoli tuntia sitte oli jättänyt; uusia
rakennuksia, vieraita kasvoja pihassa ja talossa -- niin jopa uusi
omituisesti puettu pappikin. "Jumalani, mitä täällä on tapahtunut?"
huusi kotiin palannut hämmästyneenä ja kauhistuneena!

Kauvemman aikaa sinne tänne puheltuaan, sillä he voivat ainoastaan
vaikeasti ymmärtää toisensa, vaikka luulivat samaa kieltä puhuvansa,
sanoi uusi pappi: "Täällä on jumala varmasti tehnyt suuren ihmeen!
Enemmän kuin kolmesataa vuotta sitte piti tässä pappilassa elää sinun
nimellisesi pappi, suuri syntinen, jonka valkoinen hevonen vei pois
ainiaaksi".

"Kolmesataa vuotta", huusi onneton, "ja minä olen ainoastaan lasin
viiniä juonut kerjäläisen luona!" Sitte luhistui hän kokoon ja muuttui
tomuksi.



TUHMA-LIISA


Oli kerran talonpoika, jolla oli kaunis, mutta hyvin typerä vaimo. Kun
hän kerran oli poissa kotoaan, kulki ohitse matkustavainen ja pyysi
ruokaa. Emäntä asetti hänen eteensä kaalikeittoa ja valitteli, ettei
kaali ollut hyvää. Hän tarkotti kaalintaimia, mutta matkustavainen
luuli hänen puhuvan keitosta ja sanoi: "Teidän täytyy panna siihen
oivallinen kappale sianlihaa!" -- Kun hän oli mennyt, juoksi emäntä
aittaan, toi suuren kimpaleen läskiä, palotteli sen ja peitti niillä
kaalintaimet puutarhassa, toivoen kaalin nyt menestyvän paremmin. Mutta
kun naapurin pihakoira vainusi lihaa, tuli se loikkien ja alkoi tempoa
lihapalasia kaaleilta. Tuosta julmistui emäntä, otti koiran kiinni,
salpasi sen aittaan, sitoi vastustelevan eläimen täyden kaljatynnyrin
tappiin ja alkoi sitä armottomasti pieksää. Koira riuhtoi tietysti
täysin voimin köyttä siksi kunnes tappi lähti irti -- ja tiessään
olivat koira, köysi ja tappi.

Mitä tehdä? Tuhma-Liisa kiiruhti koiran jälestä ja sai suurella
vaivalla ryöstetyksi siltä tapin. Kun hän palasi aittaan, oli kaikki
kalja juossut pois ja lattia oli aivan märkä. Hänelle juolahti mieleen
ohrajauhot, joita oli vielä vakallinen arkussa; hän haki jauhot ja
riputteli ne lattialle, kuivatakseen sen sillätapaa. Kun talonpoika
palasi kotiin, olivat lihakappale, kalja ja ohrajauhot tipotiessään...

Mutta kerran pelasti hänet vaimonsa tuhmuus pulasta. Tapahtui
nimittäin, että talonpoika löysi aarteen herraskartanon pellolta.
Huolimatta miehensä ankarista varotuksista, jaaritteli emäntä siitä
kuitenkin muille, niin että kartanon herrakin sattui siitä kuulemaan.
Hän käski miehen tulla luokseen ja vaati häntä luovuttamaan aarteensa
hänen haltuunsa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä mitään aarteesta.
"Elä valehtele", huusi kartanonherra, "vaimosihan on siitä puhunut
ihmisille! Tule huomenna uudestaan ja tuo vaimosi mukanasi!"

Talonpoika läksi murheellisena pois ja vaivasi päätään,
miettimällä, miten parhaiten selviytyisi pulasta. Kotona sanoi hän
Tuhmalle- Liisalle: "Suuri sota on maassa, viholliset tulevat vielä
tänään meidän seutuumme, on parasta mennä piiloon. Minä tahdon paeta
metsään, mutta sinä kätkeydyt suureen kuoppaan talon takana. Heti
kun viholliset ovat menneet, tulen sinua noutamaan". Sanottu, tehty.
Tuhma-Liisa ryömi kuoppaan; talonpoika peitti sen lehmänvuodalla ja
ripotteli aikalailla siihen kauroja. Nyt tulivat joka suunnalta kanat,
hanhet ja ankat kauroja noukkimaan. Ne kopisivat ja kapisivat lehmän
vuodalle ja repivät toisiaan kovasti kaakattaen.

"Oh, mikä hirveä sota on tuolla ylhäällä", ajatteli Tuhma-Liisa,
"kuinka hyvä, että olen ryöminyt tänne!"

Illalla myöhään tuli talonpoika ja kaatoi lämmintä vettä vuodalle,
juuri sille kohdalle, missä oli enimmän reikiä. Kun vesi valui
Tuhman-Liisan päähän, ajatteli hän: "Jumalalle kiitos, että vihdoinkin
sataa! Ilma olikin jo kylliksi kauvan kuivaa."

Seuraavana aamuna tuli talonpoika taas, otti nahkan pois ja veti
vaimonsa ylös. "Sota on ohitse, kyyhkyläiseni; menkäämme nyt
herraskartanoon; minulla on siellä asioita toimitettava."

He eivät olleet kauvaa kulkeneet, kun eräästä ladosta kuului oinaan
surkea valitus.

"Ukko-kulta, kuka voihkii ja valittaa tuolla?" kysyi Tuhma-Liisa.

"Oh, menkäämme pian ohitse", vastasi talonpoika, "siellä antaa piru
kartanonherralle selkään!"

Pitemmän matkan perästä saapuivat he pihaan ja heidät vietiin herran
eteen. Tämä kysyi Tuhmalta-Liisalta: "Onko sinun miehesi löytänyt
aarteen?" "Aivan varmaan, armollinen herra", vastasi hän. "Milloin
löysi hän sen?" kysyi kartanonherra taas. "Vähää ennen suuren
kaakatussodan alkua", oli Liisan vastaus. "Älä lörpötä tyhmyyksiä",
sanoi herra nauraen, "milloin sitte on ollut sellainen sota?"

"Samaan aikaan kun oli lämmin sade", sano vaimo.

"Lämmin sadeko? Kuuteen viikkoon ei ole tippaakaan tullut alas
taivaasta."

"Ehkenpä armollinen herra ei siksi tiedä mitään lämpimästä sateesta,
koska juuri silloin piru antoi ladossa kartanonherralle selkään", sanoi
Tuhma-Liisa.

Silloin kartanonherra suuttui kovasti ja ajoi miehen vaimoineen ulos
talostaan. Niin sai talonpoika pitää aarteensa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lättiläisiä satuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.