Title: Pirun miekka - Runonäytelmä
Author: Elenius, Emil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pirun miekka - Runonäytelmä" ***


PIRUN MIEKKA

Runonäytelmä


Kirj.

EMIL ELENIUS



Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1922



HENKILÖT:

HENNEKIN
KAARINA
INKOINEN
JACOBUS HORDINCH
OLAUS HORDINCH
KIRSTI
KERTTU
SIRKKA
ERÄS ROUVA
TOHTORI KARPALANUS
PAAVALI
MUNKKI
RITARI MAX
VANHA NEITI
RITARI SUOMELA
LIHAVA ROUVA
ANNIKKI
MUSTALAISTYTTÖ
PALVELIJA
PALVELIJATAR I
PALVELIJATAR II
MUUTA PALVELUSVÄKEÄ
MIEHIÄ JA NAISIA
VANHA MERIMIES
NAHKAPEITTURI
NUORANPUNOJA
LINNAN LÄHETTI
HALLIN UKKO Y.M. TIETÄJIÄ
PIRU
AATELISROUVIA, -NEITOJA JA -HERROJA

Aika: Kesällä V. 1421.

Paikka: Turku ja Ruissalo.

Neljä Näytöstä.



PROLOGI.


    Viisi vuosisataa verkallensa,
    vierinyt on unhoituksinensa
    ajasta tuon Henni Kuokkinaisen,
    suuren, jalon, ylvään turkulaisen.
    Jäänyt miehen nimi ainoastaan
    kertomahan kelpo kantajastaan.

    Ihmislapsi, muistonmaita karta,
    ellei oppaanas' oo Runotarta,
    joka ajan menneen pimentoihin,
    muistin sammuneihin komeroihin
    johtaa selvittävän valaistuksen,
    avaa Muistottaren mustan uksen
    kuolemattomien silmäis eteen,
    johtain sinut _Ajan_ merten veteen,
    jossa kangastukset unten mailla
    nousee kuvain kirkkahien lailla
    hävitäkseen jälleen tomun alle,
    jota Ajatar tuo kylvää teille
    muistin mantuoiden kamaralle,
    sankartöille, ammoin kalvenneille, --
    Hennekin, jos missä vielä olet,
    missä Manan maita tänään polet,
    tiedä, että etsintäsi suuren,
    elämäsi vankan perusjuuren,
    uskollisen viranvaalintasi,
    hansakaupat hyvin hoitamasi,
    niin myös horoskooppein kunnioinnin,
    pyhäin palvomisen, ihannoinnin,
    myös nuo _Kiusaajasi_ tuomat erheet,
    rikkilyödyt elon siteet, perheet,
    elämäsi pyhän sekä aren
    kultakirjasissa Muistottaren
    Runotar on meille säilyttänyt.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Hennekinin talo Turussa.

Turun pormestarin Hennekin Kuokkinaisen työhuone. Sisustettu ajan
ylimysten hienoon, rikkaaseen tapaan. Aamu. Aurinko paistaa.

HENNEKIN (istuu pöytänsä ääressä, jolla on kasoittain virallisia
pergamentteja.)

    Niin, ja tämän vienet Turun kaniikille,
    sukulaiselleni Jacob Hordinchille.

INKOINEN

    Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

    Matkallasi poikkee mestar' Hirvon luokse.
    Aninkaisten kadun salpaa kohta törky,
    jonka synnyinsijana lie Hirvon paja.
    Tämän nokinaaman päähän tieto aja,
    että kadulle hän ei saa ajaa kuonaa
    tunkioihin, joihin maalaisrattaat kaatuu
    tuodessansa aamuin kaupungille muonaa.
    Moni Raision ja Rengon mies jo eilen
    maitokuorminensa katuojaan vieri.
    Tänään taaskin kuormaltansa alas kieri,
    taittain sääriluunsa sekä päänsä puhkoin
    aamunkoittaessa muuan eurajokelainen.
    Kaupungille tämä tuottaa häpeätä,
    joka korjattakoon ennen huomispäivää.

INKOINEN

    Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

    Niin, ja tässä tää on Turun raadin päätös
    nokikolareista. --
    Kesäpoutain tullen saimme tulipalot.
    Niihin syyllisille määrännyt on raati
    Hirspuunvuoren kaakinpuussa selkään raipat.

INKOINEN

    Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

    Muut' ei enää! Mennä voit. -- Ei, ootas vielä!
    Tiedät tuon: Kaniikki Turun, Jakob Hordinch,
    kirkkoherra Voionmaalla, jossa asuu,
    sukulainen, serkku, mikä lienee mulle. --
    Tällä kaniikilla veli Olaus Hordinch,
    kauppamies, tai merirosvo, taikka ehkä
    molempia.
    Veljekset nuo eilen merituuli Turkuun
    molemmat toi, kaupantekoon innokkaaseen,
    toisen synneillä ja aneilla ja toisen
    Saksan tavaroilla.
    Kirjeen viet siis mainituille Hordincheille
    taikka heidän sijaisilleen.
    Se on kauppakirja, jolla luovutetaan
    heille Ruissalosta vanha linna
    tavaroiden säilöpaikaks.
    Kauppakirjan viet ja tietonasi pidät.

INKOINEN

    Kiitän nöyrimmästi.

HENNEKIN

    Niin, ja paluumatkallasi poikkee rantaan,
    katso, onko kaikki, niinkuin olla pitää

PALVELIJA (saapuu odottamaan vuoroaan.)

HENNEKIN

    Huvijahdillani. --
    Mitä vielä pitikään mun sanomani? --

(Innostuen)

    Niin, ja mestarkokin Ruissaloon sa kutsut,
    sekä viisitoista muuta: leipureita
    keittäjiä, soittajia, konstitaitureita...
    Juhlan kunniaksi, -- ymmärräthän?
    Tässä lisäksi on lista
    kutsuvierahista,
    jotka minä toivon näkeväin jo tänään
    Ruissalossa,
    päivän korkeimmilleen joutuessa.

INKOINEN

    Kiitän nöyrimmästi.

(Menee)

PALVELIJA

    Kaksi valittajaa pyrkii puheillesi,
    nuoranpunoja ja nahkapeittur'.

HENNEKIN

    Käskinhän jo ajamaan ne matkoihinsa!
    Ketään en ma ota vastaan enää tänään.

PALVELIJA

    Sanoin sen jo näille riitapukareille,
    mutta kumpikin he muka asiaansa
    väittävät niin tärkeäksi, että siitä
    riippuu koko Turun kunnia ja maine.

(Ulkoa kuuluu jytinää ja riitaa. Hetkisen perästä syöksyvät riitaveljet
tapellen sisään.)

NAHKAPEITTURI (nuoranpunojalle:)

    Maltas lurjus! Yhtä totta kuin ma lienen
    kunnon porvari ja Turun kansalainen,
    yhtä totta hirtän sinut ensi puuhun.

NUORANPUNOJA (Hennekinille:)

    Kuule jalo herra minun asiani!
    Tämä nahkapeitturi on suuri konna,
    ilkivallan harjoittaja, tappelija,
    renttu, Turun porvarien mätäpaise.

PALVELIJA (poistuu.)

NAHKAPEITTURI (Hennekinille:)

    Armollinen, jalo herra Kuokkinainen,
    kuule kärsivällisenä valitustain:
    Toissa lauantaina, katsos, kikassansa
    nahkapeittureitten kunta kelpo, vakaa
    juomass' oli pyhän Nikolaon maljaa.
    Nuoranpunojat nuo sitten sinne saapui
    kesken juhlaa, heti tappeluksen aikain.
    Konnat, ilkein haukkusanoin, nuorapampuin
    kimppuun aseettoman rauhanjoukon.
    Tyytyneet ei roistot vielä edes siihen:
    Ilkesivät, sieluttomat, kiinni ottaa
    itse nahkapeitturien esimiehen.
    Hänet riisuivat he melkein ilkoisilleen
    sekä viskasivat akkunasta ulos
    koko Kupittaisten torin nähtäväksi,
    pukunaan vain pelkkä aivinainen paita.

NUORANPUNOJA (nahkapeitturille:)

    Housut myöskin miehell' oli, Jumal' auta!

NAHKAPEITTURI (Hennekinille:)

    Kuule, täällä sinun luonas, arvon herra,
    kiroilee tuo oinas, sanoo: "Jumal'auta."

NUORANPUNOJA

    Mitä sitten valehtelet, puhu totta!

NAHKAPEITTURI (Hennekinille:)

    Ulos viskasivat esimiehen, konnat.
    Tuomitse nyt jalo oikeuden herra,
    määrää pakkovero nuoranpunojille --
    Taikka neuvo, mitä me nyt tekisimme --
    anna meidän täyttää esivallan tahto --

HENNEKIN

    Muuta neuvoa en totisesti tiedä
    kuin sen, että esimiehenne on jälleen
    kahta kiivahammin sisään heitettävä
    pukeutumaan. -- Teille kummallekin neuvon:
    Luunne korjatkaatte täältä hyvään aikaan,
    muutoin tyrmän vahti teille tietä näyttää.

(Riitaveljet poistuvat pelästyneinä.)

NUORANPUNOJA (nahkapeitturille ovessa:)

    Maltas, vekkuli, sun vielä nahkas peittoon!

PALVELIJA (tulee sisään.)

    Linnast' tuli lähetti ja pyrkii sisään.

LÄHETTI (seuraten palvelijan jäljessä; Hennekinille:)

    Linnan isäntä, tuo Knuutti herra,
    pyytää terveisensä tuoda sekä
    kutsuu sua rouvinesi juhlaan
    linnaansa ens' maanantaista viikko.

HENNEKIN

    Sano terveiseni herrallesi,
    että mielihyvin perheineni
    saavun juhlaan, jos suo ikää Luoja.

(Palvelija ja lähetti poistuvat.)

HENNEKIN (syventyy papereihinsa.)

KAARINA (ovella.)

    Henni! --
    Ei kuule hän,
    ei näe myös.
    Näin viikot hukkaan vierii.
    Yöt pitkät, päivät harmaat.
    Elo kallis katoo.

(Lähempänä Hennekiniä:)

    Hennekin!
    Herra Hennekin Kuokkinainen!

HENNEKIN

    Kaarinako, tulit hiukan pahaan aikaan,
    tulit hiukan pahaan aikaan Kaarinainen. --
    Taikka eipä niinkään, istu... istu tänne.

KAARINA

    Tulin milloin vainen,
    aina tulen pahaan aikaan.
    Rupeemittain riittää sulla
    aikaa kaniikeille,
    rippi-isille ja pyöveleille,
    kauppiaille, nokikolareille,
    hansalaisille ja meren kulkijoille.
    Koko aamun riitti sulla aikaa
    Juho Inkoiselle, joka äsken lähti.
    Mutta vaimollesi,
    jonka nuoruus tyhjiin kuluu,
    sull' ei riitä ajan rahtuakaan. --
    Tulin päivällä tai yöllä,
    aina sama virsi:
    "Kaarinainen, tulit hiukan pahaan aikaan."

HENNEKIN

    Mutta kuinka voisit vaatiakaan multa,
    että jättäisin sun tähtes hoitamatta
    kauppani ja kaikki virkatehtäväni.

KAARINA

    Herra Kuokkinainen, kuinka lienee
    kauppojen ja virkatehtävien! --
    Kuulin juuri loppupuhees
    Juho Inkoiselle.
    Hennekin, käs' sydämelle!
    Ken tuo "serkku" Hordinch lienee,
    jolle Inkoinen nyt kirjettäsi
    parhaillansa vienee? --
    Turun kaniikin tuon nimellisen tunnen,
    mut tuo toinen, Olaus Hordinch? --
    Ja, tuo kumma kauppakirja
    merirosvon kanssa. --
    Tämä kaikki mua ihmetyttää,
    varsinkin kun tässä vielä puhut
    virkatehtävistä, kunniasta...

HENNEKIN

    Vaimo, kyselet mit' ei sun sovi tietää. --
    Aikonetko moittia mua tässä siitä,
    ett' ois virka, kaupat saaneet huonon hoidon!
    Maalla Hordinchit on kauppiaita,
    toinen kirkon mies sen lisäks' vielä.
    Mitä merell' ovat, sit' en kysy.
    Kukin hoitaa omat asiansa.

KAARINA

    Sinäpä sen sanoit. Sinä sanoit:
    "Kukin hoitaa omat asiansa". --
    Mut ei kysymys nyt ole siitä,
    mitä miehiään nuo ovat herrat. --
    Tahdoin huomauttaa sulle vainen,
    että kiirees' keskellä sa mulle,
    rakas Henni, suot niin vähän huomiota.
    Olet rikas,
    sull' on tavaraa ja rahaa yllin kyllin
    elääksemme toinen toisillemme,
    huvitellaksemme. --
    Tuskin yhtään olet ollut kanssain,
    aviomme kahteen pitkään vuoteen. --
    Ellei milloin sulla muita esteit' oisi,
    silloin pyhäinpäivät, paaston ajat. --
    Tuskin päivää kesin taikka talvin,
    jolloin niin ois puhdas arki ollut,
    että oisit edes yöksi luoksein jäänyt.
    Siitä huolimatta yöt ja päivät vaanit,
    ettei kukaan muu sais kanssain seurustella. --
    Henni, miksi toit mun tänne?
    Eihän elo kauppaa, virkaa varten luotu,
    eikä kiertotähtien ja kuiden mukaan
    veretönnä kulkevaksi. --
    Pyhimykset, jotka ikiuntaan
    arkuissansa makaa, hekin kerran
    eläissänsä rakastivat, iloitsivat.
    Pitäisikö tämän vuoks' siis meidän
    suruun kuolla?
    Ja jos joku pyhä mies tai nainen
    koko elämänsä hukkas paastoon,
    rukouksiin, itsekidutuksiin --
    eikö juuri sitä varten, että
    meillä, jälkeen jäänehillä oisi
    elonmalja sitä runsahampi?

HENNEKIN

    Nainen! Asiasi ei oo arvostella
    pyhäin miesten elon tarkoitusta.
    Vaimo! Sulle usein neuvoskellen
    olen opettanut pyhäin tarkoitusta:
    Joka viikon torstai kiirastorstai,
    pitkäperjantai myös joka viikko
    eikä kerran vuodess' ainoastaan.
    Joka sunnuntai on Herran pyhä. --
    Kaikki nämä viikonpäivät halki vuoden
    rukouksin, paastoin pitää viettää
    maallisuutta, hekkumata karttain.

(Ajatusta muuttaen:)

    Mutta kuules, mitä tehdä aioin:
    Viime Valpurina kuudennen jo kerran
    pormestariksi sun miehes tehtiin.
    Tämän vaalin kunniaksi otan lomaa
    kolme päivää.
    Nämä kauniit kolme kesäpäivää --
    niin on päätökseni -- viettäkäämme
    ilojuhlin, soitoin, lauluin, kalaretkin
    Jumalan ja kaupunkimme kunniaksi.

KAARINA

    Mitä tarkoitatkaan!

HENNEKIN

    Niin on päätökseni.

KAARINA

    Henni! Onko totta mitä puhut!
    Henni, voi kun olet hyvä tänään!
    Heti lähdemmekö? --
    Kutsun paljon nuorta kansaa:
    Karpalaiset, Hirvot, Kurjet,
    Rankoiset ja Karvataskut. --
    Pelkkää nuorta kansaa, Henni!
    Lisäks soittajia, laulajia! --
    Ota sinä mukaan omiasi:
    Paavali ja Hordinch, tuo kaniikki,
    ehkä merirosvokin, jos tahdot,
    tohtor' Karpalanus, shakki-veikko,
    kaikki kumppanisi, joiden kanssa
    voit sa mielitöitäs tehdä: vetää nuottaa,
    taikka verkot apajalle viritellä. --
    Purjehdimme, laulelemme,
    nauramme, -- niin että vatsaan koskee.
    Ja kun alkuun pääsemme, sa Henni,
    unhotat nää Turun turhat puuhat. --
    nuorennut ja iloon liityt,
    jätät kaupat, virat, paastot, --
    virat saksoille, niin myöskin kaupat,
    paastot munkeille, ne heille kuuluu.
    Astrologian taas ottaa
    tohtor' Karpalanus, se on hänen.
    Sinä otat minut, joka sulle kuulun!

HENNEKIN

    Niin, jo tänään lähdemmekin täältä.
    Järjestää saat olos siellä kuinka mielit.
    Olet näiden kolmen päivän kuningatar.

    Mutta ettet ymmärtäisi mua väärin,
    sanon sulle jo näin etukäteen:
    Juhlat jääkööt näihin yksiin.
    Kun näät ensi torstain päivänsäteen,
    tiedät, loppui arki vuosikaudeks --
    Vaimo, älä johda mua kiusauksiin!

KAARINA

    Kiusauksiinko siis sua johdan? --
    Niin, ma unohdin jo taas tuon tutun polun --
    että niinkuin verettömät haamut
    tahdostasi vaeltaneet oomme --
    sekä vaellamme, sen nyt uskon!

HENNEKIN (yrittää puhua.)

KAARINA

    Vaikene! Mull' on nyt puheenvuoro!
    Kyllä ymmärrän; sa aiot virkkaa
    vanhaan tapaas:
    "Kaarinainen, paha kuun on vaihe,
    jättäkäämme kaikki ilon aihe,
    pitkäperjantai on joka viikko,
    eikä kerran vuodess' ainoastaan.
    Joka sunnuntai on Herran pyhä. --
    Kaikki nämä viikonpäivät halki vuoden
    rukouksin, paastoin pitää viettää
    maallisuutta, hekkumata karttain!"

    Vapiset ja nielet jotain kurkussasi, --
    luulin sinun jotain sanovasi?
    Kadut, että olit tänään suostuvainen
    tuohon juhlaan. Kadut ehkä tuhlaustas,
    taikka pelkäät vihaa pyhimystes:
    Ehkä sinun tähtes' häpeästä
    kääntävät ne kylkeänsä tänään
    hopeearkuissansa!

    Herra Hennekin, voit tuskin mieltää,
    miltä tuntui puhees äsken
    luvatessas mulle suvijuhlan,
    tarjoten senjälkeen vuoden paaston:
    Niinkuin erämaassa janoon nääntyneelle
    joku tarjois raikkaan viinimaljan,
    huulten luokse tois sen sekä jälleen
    pois sen veisi.

HENNEKIN

    Kaarinainen, kuinka noin sa haastat!
    Sanoillasi rinnan rikki raastat!
    Vaimo, muista asemaasi nyt ja aina!
    Muista, että mies on vaimon pää ja määrää
    huvihetket, huviretket,
    katsoo, että pyhät kunnioidaan,
    pitää huolen perheen kunniasta,
    palvoo, kiittää Luojaa antamasta
    kauniin elon taisteluineen.
    Vaimo, muista, että aateliin sun nostin
    melkein rikkatunkiosta.
    Maine, rikkaus mi mulla,
    myös on sulla.
    Moitiskelet, että ilo maallinen
    harvoin käypi talossamme --
    voisi vielä harvemminkin käydä.
    Parempi on puoli munaa
    kuin on tyhjät kuoret!
    Riitelemme tässä,
    kun ois aika kiistat heittää
    juhlan vartoessa kynnyksellä.

KAARINA

    Yksi pyyntö viel' on mulla,
    toivon, että myönnyt siihen --

HENNEKIN

    Nämä kolme päivää sun on kokonansa.

KAARINA

    Siispä kutsun ketä tahdon?

HENNEKIN

    Olet kolmen päivän kuningatar,
    olet valtiatar juhlan.
    Kuitenkin ma huomautan, ettet kutsu
    niitä, joiden tavat, sääty sit' ei myönnä.

KAARINA

    Valtiatar juhlan, kiitän! --
    Mutta nytpä muistan,
    että kutsuin tänne naiset
    Karpalaisten, Hirvoin, Karvataskuin,
    ratokseni, hetkeks käsitöiden ääreen. --
    Pitikin jo heidän täällä olla.

HENNEKIN

    Oikein teet, kun seurustelet
    jalosukuisien rouvain kanssa,
    uskovaisten, paljon kokeneiden.
    Nyt kun tulevat, niin pyydä mukaan
    myös Ruissalon juhlaan heidät kaikki.

PALVELIJA (tulee.)

    Rouvat Kirsti, Kerttu sekä Sirkku
    ovat tulleet.

KAARINA (Hennekinille:)

    Kutsun heidät tänne?

(Palvelijalle:)

    Sano rouville, ett' ovat
    tervetulleet tänne

HENNEKIN

    Tulivat kuin kutsun mukaan!

KAARINA

    Sanoinhan jo, että heidät kutsuin!

HENNEKIN

    Niin, nyt muistan. Olen hajamieli tänään
    Oomme kinastelleet tässä, mutta
    älä heidän anna sitä nähdä.

KAARINA

    Ellet itse sitä näytä!
    Minähän jo nauran heitä aatellessain:
    Täti Kirstin kummallinen puku,
    kuosi Lyypekistä taikka Hollannista,
    hänen paksu muotonsa ja ennen muita
    lyhyt kaula, ruusunkarva iho.
    Nenä pysty, joss' on loppumaton nuha.
    Kautta Suomen kuulut aivastukset,
    niiden jälkeen sadat siunaukset, --
    kuinka voisin niitä nauramatta
    aateliakaan!
    Milloin aika mulla vitkaan vierii,
    silloin hänet kutsun -- että vain saan nauraa.

HENNEKIN (poistuu sivuovelle.)

    Kuulen tulevan jo heidän.
    Puhu heidän kanssaan ihmisiksi,
    kaikki parhaaks kääntäin.

(Rouvat tulevat. Tervehtimisiä.)

KAARINA (suutelee kutakin.)

    Tervetullut, täti Kirsti!
    Tervetullut, täti Kerttu!
    Tervetullut, täti Sirkku!
    Kuinka voitte?
    Toivon, että terveet ootte.

TÄDIT

    Terve tervehyttäjälle,
    ehtoisalle emännälle!
    Kuinka jaksat?
    Kuinka jaksaa talon jalo herra?

KAARINA

    Voimme varsin hyvin -- kiitos Luojan.

KAIKKI

    Kiitos Luojan.

KIRSTI

    Tulimme vain kolmin,
    mutta aikaa varasimme
    sitä runsahammin,
    niinkuin pyysit, armas Kaari.
    Voimme kanssas olla vaikka
    koko päivän.

KAARINA

    Kiitos siitä teille.

KIRSTI (aivastaa.)

    Avit Jeesus! Mua vaivaa kesänuha.

TOISET

    Avit' Jeesus!

KIRSTI

    Luoja, taikka sitten tohtor' Karpalanus
    minut siitä joskus vapauttaa!
    Mikään ei niin kiusallinen ole
    kuin tuo Juhanin- ja Jaakon-päivän
    aikaan saatu kuiva kesänuha.

KAARINA

    Istukaatte rakkaat vieraat!
    Kutsuin teidät tänne,
    koska täällä olen Hennin kanssa
    neuvotellut asiasta,
    joka tuottaa meille pari hauskaa päivää:
    Hennin virkaanastujaisten muistopäiväks
    oomme päättänehet Ruissalohon
    kutsut laittaa.
    Siihen iloon mukaan pyydän
    myöskin teitä, rakkaat tädit.

TÄDIT

    Niistä varmaan suurenmoiset tullee! --
    Kiitos rakas lapsi kutsustasi!

KAARINA

    Ensimmäiset ootte kutsuvieraat!
    Kotoanne nuoret neidet sekä herrat
    seurannevat huviretkellemme. --
    Laulut, soitot, tanssit ovat
    nuorten riemut.
    Nuottaretket, shakit
    vanhain herrain.
    Kaikkein yhteiseksi ruokaa, juomaa,
    minkä Ruissalossa riittää.

KIRSTI

    Tämä kaikki muuten hyvä,
    mutta tulee hiukan -- kuinka sanon --
    "räppänästä sisään",
    kuten sananparsi oli
    nuoruudessain Nousiaisten puolla. --
    Tuskin jaksan oikein päästä
    selvyytehen, mist' on puhe! --
    Miellyttäisi hiukan molempia
    toruskella: talon rouvaa sekä herraa. --
    Tapana on näihin asti ollut --
    älkää pahastuko -- jättää
    viikon verran valmistuksiin --
    aikaa kutsutuille. --
    Neuvottelut sukulaisten kanssa
    hm -- ja paljon muuta, paljon muuta.
    Mutta nytpä tässä tänään saamme kutsun
    tämän päivän juhlaan, heti. --
    Pelkään, että jokin erikoinen
        (naurahtaa ilkeästi)
    seikka oisi kiirehtänyt. --
    Esikoisen ristiäiset taikka muuta,
    joka häiriön toi aivoihinne.

KAARINA (punastuen)

    Mikään sekoita ei aivojamme. --
    Kutsu vähän myöhä lienee,
    mutta, rakkaat vanhat tädit,
    tunnettehan herra Kuokkinaisen,
    jopa aina nuoruudesta asti:
    ilon hetket suo hän itsellensä
    vasta jälkeen pitkäin ponnistusten.
    Yhden käden sormilla ne kaikki
    laskea voi ilonhetket,
    jotka aikana hän aviomme
    antoi itsellensä.
    Kun sen sitten joskus muistaa,
    muotoja ei malta noutaa.
    Siksi nytkin vasta tänään tiedon antoi.

    Työ ja uurastus on hänen osanansa,
    työ tään kotikaupunkimme hyväks.
    Lepo, ilo, nautinto on hälle vieras.
    Töineen, lahjoineen hän kaunistus on Turun,
    oiva esimerkki nuorisolle
    kevyelle tämän nykyajan.
    Enemmän kuin kukaan tätä ennen
    Henni palvellut on yhteishyvää,
    katsomatta omaa etuansa.
    Valtiasmeren rantain helmi Turku --
    senhän tunnustavat ulkolaiset, --
    eikä Hennin osa Turun loistoon
    ole vähin, vaikka itse sanon. --
    Niin, ken työss' on kiinni lailla Hennin,
    ennätä ei valmistella viikkomäärin
    juhliansa.
    Työnsä äärestä hän tästä nousee,
    sanoo:
    "Kaarinainen, armas pulmuseni,
    kuudes kerta valittihin minut
    pormestariksi nyt tänne Turkuun
    viime Valpurina, niinkuin tiedät.
    Siinä onpi muiston syytä meille. --
    Siispä Kaarinainen tulit
    luoksein oivaan aikaan,
    juhla laittakaamme!
    Laulut kaikumaan ja soitot soimaan,
    nuoret karkeloimaan lattialle,
    vanhat pulikoimaan apajalle,
    saaliin hakuun, nuotin, verkoin." --
    Nyt hän itse riensi kaupungille
    saamaan juhlan juonta kokoon.

KIRSTI

    Ymmärrämme, leikkiäpä haastoin. --
    Oma vikamme, jos joku meistä
    kesken pukeneena saapuu juhlaan!

KAARINA

    Suonette kai, että hetkeks poistun,
    muuttaakseni hiukan pukuani.
    Sillä aikaa huvitelkaa toisianne!
    Käsken palvelijan tuoda tänne
    viinipikarit ja mesileivät.

KIRSTI

    Ole hyvä, Kaarinainen!

(Kaarinan mentyä:)

    Puku hällä Vesterlindin kankahasta!
    Hinta kaksikymment' aartuata kyynär!
    Siin' on väki, nämä Kuokkinaiset!
    Tapoja ei enemmän kuin kauppiailla!
    Aatelia ovat sentään olevinaan,
    mutta käyttäytyvät niinkuin --
    kiitän sällit Ulvilassa.
    Rahalla saa ostaa kaiken --
    paitsi oikeen tahdin.

KERTTU

    Rouva Kaarinainen puhui suukkosista,
    mutta minun silmissäni näytti
    niinkuin oisi taistotantereella ollut
    vähää ennen tuloamme.

KIRSTI

    Oikein arvaat. Huhu tietää, että nämä
    Kuokkinaiset epäsovuss' elää.
    Mulle kertoi talon palvelija, --
    joka ikäns' elänyt on tässä
    sekä siten tapahtumat tuntee, --
    että heti hääyön jälkeen
    kiista oli ollut rouvan, herran kesken...

KERTTU JA SIRKKU.

    Niinkö, niinkö! Kerro vielä,
    mitä olet kuullut muuta!

PALVELIJA (tulee ja asettaa tarjottimen pöydälle ja menee.)

KIRSTI

    Hääyön jälkeen, aamusella,
    kerrotahan talon herran nuorikolleen
    julistaneen -- kolmikuukautisen paaston, --
    pyhäin kunniaksi. --
    Henni silloin määräs' vuode-eron,
    joka tuskin keskeytynyt liekään. --
    Saisko ristiäiset tähän taloon!
    Yhtä hyvin kuiva peitsen varsi tuolla
    lehvän kantaa!
    Voi en nauruani estää muistaessain
    äsken lausumaani sanaa "esikoinen." --

    Kerrotahan, että hääyön jälkeen
    rouva harvoin mieheltänsä
    kauniin sanan kuulee.
    Pahat kielikellot kertoilevat,
    että talon isännälle harvoin
    arkipäivä sattuu, jok' ei vaatis --
    paastoomista, miehen sekä vaimon.

KERTTU

    Oh, tää onko kaikki totta! --
    Miks'ei sentään oisi! --
    Monet muuthan kertoo samaa. --
    Onhan paljon maailmassa kummaa,
    mikä näyttää uskomattomalta,
    mutta hyvää tahtoa jos riittää,
    uskoo lähimmäisestänsä vaikka mitä!

SIRKKU

    Olen samaa heistä minä kuullut. --
    Täti Kirsti, emmeköhän käy jo
    mesileivän sekä viinin kimppuun. --
    Meillähän jo aik' on täpärällä:
    Juhlat Ruissalossa kohta alkaa.

KIRSTI

    Aivan oikein, käymme toimeen,
    mutta suonette kai anteeks,
    jos sit' ennen pienen nuuskan otan.
    Tohtor' Karpalanus,
    jonka tunnemme me kaikki,
    sanoi, apua kun hältä pyysin
    näihin loppumattomihin aivastuksiin:
    "_Similia similibus curantur_"
    Latinaa vai kreikkaa, mitä lienee,
    joka tapauksessa hyvin oppinutta.
    Suomeksi viel' lisäs:
    "Aivastukset parannetaan
    aivastusten kautta",
    sekä antoi mulle tätä nuuskaa,
    omaa keittämäänsä sekä jauhamaansa
    sisiliskon suolten sisällöistä,
    sekä joistain muista, joit' ei voinut
    mulle ilmoittaa -- ois mennyt lääkkeen voima.
    Käski ottaa milloin aivastus jää kesken, --
    ennen ateriaa, viiniä ja unta. --
    Maksoin tästä kaksi aartuata.

KERTTU

    Kaksi aartuata! Kauheata!

SIRKKU

    Kerrassansa tavatonta!

KIRSTI

    Kaksi aartuata nuuskarasiasta,
    joka tuskin riittää syksyyn asti! --
    Säästääkseni rasiani sisällystä
    kotioloissani teenkin siten,
    että aivastus jos uhkaa jäädä kesken
    riennän akkunahan, katson aurinkoa --
    nimittäin jos pilvinen ei ole päivä.

    Mutta ystäväiset, talon antimia
    maistakaamme, terveydeksi -- "esikoisen".

TOISET

    Sinun terveydekses juomme!

KIRSTI (lyö pikarinsa pöytään)

    Huono viini!
    Äitelä kuin hapan mesi! --
    Toivokaamme, että Ruissalossa
    edes hiukan parempata tarjoavat!
    Kaikki Valtiasmeren merirosvot
    ovat Kuokkinaisten kauppatuttavia.
    Ihme, että viinit sentään huonot.

KERTTU

    Kuka tietää, ehkä syy on palvelijan!

KIRSTI

    Isäntänsä mukaan rengit. --
    Mutta eiköhän jo meidänkin ois aika
    valmistamaan itseämme
    juhlaan Kuokkinaisten!

TOISET

    Talon rouva valmistuksiinsa lie jäänyt,
    rientäkäämme mekin, aika joutuun kuluu.

KIRSTI

    Kun nyt tietäis, ketä ritareita
    juhlaan saapuu,
    että voisi arvioida,
    kannattaako ottaa mukaan
    tyttärensä. --
    Ritarit jos kutsuu itse herra Henni,
    on kaniikki Jakob Hordinch
    miesnä ensimmäisnä,
    toinen ehkä isä Miltopaeus,
    kolmantena Paavali on varmaan,
    dominikaaniluostarin tuo päämies,
    neljäntenä mestar' Hanhipelto,
    viidentenä merirosvo Voionmaalta. --
    Niin ne saapuis rivi rivin jälkeen
    kaikki viiniratit sinne koolle.
    Kukin omaa maataan! -- Tuttu juttu.
    Kaarinainen Turun jalosukuisien
    kutsuu kevyimmät nuorukaiset,
    sillä paastoja ei hälle ole
    oma mieli määräellyt. --
    Mutta, kuten sanoin,
    kunpa sen vain tietäis,
    kannattaako ottaa mukaan tyttärensä.

(Soittaa:)

    Ilmoitamme emännälle lähdöstämme,
    sekä että meidät kohtaa aikanansa
    laiturilla läpsinemme, --
    sekä harmaahapsinemme.

(Sisään tulleelle palvelijattarelle:)

    Sano rouvallesi terveisemme,
    että toivon mukaan hänet kohta
    Ruissalossa tavannemme!

(Palvelijatar menee)

    Kolkko, kolkko talo tämänlainen,
    Joss' ei lapsen naurut koskaan raiu!

SIRKKU

    Kaarina saa siitä kiittää Luojaa,
    ett' on säästynyt ja nähtävästi säästyy,
    vaaroista mi synnyttäjän kohtaa. --

KERTTU

    Sitä myöskin minä!
    Kaarina saa kiittää Luojaa!
    "Onnelliset ovat nisät, --
    jotka eivät imettäneet".
    Niinhän sanoo isä Miltopaeus.

KIRSTI

    Heinää koirillesi! --
    Olettepa aika hassut! --
    Ennen minä pyöräytän lapsen,
    kuin on keitän -- jauhopuuron
    seitsenhenkiselle perehelle.

(Menevät).



TOINEN NÄYTÖS.


Juhlat Ruissalossa.

Pitkä kapea sali. Etualalla, vasemmalla ja oikealla seinustalla
goottilaistyylinen jykevä penkki ja sen edessä vahva, katettu pöytä.
Juhlavieraat istuvat arvojärjestyksessä. Oikean pöydän takana
arvokkaimmat ja vasemman takana vähemmän arvokkaat vieraat. Isännän
kohdalla seinällä sotisopa ja vaakuna. Pöytien edessä ei ole istuimia.
Siinä liikkuvat antilaat, jotka kuljettavat isoja, hopeisia
paistinlautasia, antaen kunkin vieraista aikanaan leikata itselleen
paistista. Toiset antilaat kuljettavat hopeisia viinikannuja ja
täyttävät vieraiden pikareita. Keskilattialla kaluaa koira luita.
Oikealla puolella, penkin yläpuolella on akkuna, jossa on pyhää
Henrikkiä ja Lallia esittävä lasimaalaus. Samanpuoleisessa nurkassa on
iso kaappi. Siitä heti vasemmalla, peräseinässä on kaksoisovi, josta
näkyy seuraava huone. Sen akkunoista ja avonaisista ovista näkyy
puutarha, meri ja Turun kaupunki. Kaksoisovesta vasemmalle on
astiakaappi, ja Neitsyt Marian kuva. Vasemman nurkan ja siinä olevan
penkin välillä on ovi niinsanottuun pirunkamariin.

Antilaita, soittajia, laulajia ja ilveilijöitä.

HENNEKIN

    Kuin rubiini on kaunisteena kullan,
    niin viinit ovat hyvän laulun kanssa.
    Ja niinkuin smaragdi on sormuksessa,
    niin pitoin kaunistuksena on virret. --
    Siis laulajat te virttä vetäkäätte!

LAULAJA (säestää lauluaan kitaralla. Säestykseen ottavat osaa myöskin
soittajat.)

    Oli ennen sankar' suuri
    kuulu Karjalan kuningas -- --

RITARI SUOMELA

    Ei tuota! Laulakaatte meille pojat:
    "Marketta, korea neiti,
    keträeli joutessansa" -- --

KAARINA

    Sen saatte, kunhan juovutahan ensin, --
    nyt lauletaan tuo vanha sotalaulu,
    sen aikana on oiva keskustella.

(Huutoja: "Oikein! Oikein!")

Laulun aikana keskustellaan, nauretaan, syödään ja ryypätään.
Ilveilijätkin joskus innostuvat säestämään.

LAULAJA

    Oli ennen sankar' suuri,
    kuulu Karjalan kuningas,
    koko Suomen valtamiesi,
    isänmaan iso isäntä,
    rohkea Antero Oroinen.
    Laittelevi laivojansa,
    tyyrin vartta valmistavi,
    ruotsein maalle mennäksensä.

    Pystytti pisimmät parret,
    piirat pitkät siihen pisti,
    suurten haahten purjepuiksi,
    nuorat nahkaiset viritti,
    nosti purjehet punaiset,
    kirjoraakahan rakensi,
    latoi laivoja lähelle,
    niinkuin sotka poikiansa.

    Oli haahet hankittuina,
    laivat suuret laitettuina,
    punaisilla purjehilla,
    viherjäiset viirit päällä,
    meni Ruotsihin sotihin,
    vetten taakse tappelohon,
    ryöstöhön rumien maahan,
    surmaksi isojen sulhoin.

    Yli aaltojen ajeli,
    läpi laski lainehien,
    yli harjan, halki toisen,
    leveästi laivat kulki,
    kokka koskena kohisi,
    tuuli mastoissa tohisi,
    köydet vinkui vinttilöinä,
    lauloi laidat tammipuiset.

(Ritarien kuoro:)

    "Köydet vinkui vinttilöinä,
    lauloi laidat tammipuiset."

    Itä painoi purjehesen,
    tuimasti meni venehet,
    yli aallon siivettivät.
    Päivä laski luoteen alle,
    ranta nousi lännen alta.
    Laivat juoksi joutuisasti,
    ohi kaikki kuohupaikat,
    kiertäen kivet siniset.

    Tuo on Karjalan kuningas,
    sekä Suomen Kaikkivalta,
    itse Antero Oroinen,
    näki maan, havaitsi rannan,
    haahet rantahan rakensi,
    aluksensa ankkurihin
    saatuansa ruotsein maalle,
    ruotsein suureksi suruksi.

    Astui maalle manterelle
    ruotsein maalle mairehelle,
    jalkojaan Ievähtämähän,
    henkeään vedättämähän,
    alle Sigtunan sinisen,
    alle Birkan pikkaraisen.
    Siihen leirin laitteleikse,
    leirin suuren ja sorean.

    Sanan linnahan lähetti,
    kirjan kultaisen kuletti
    rohkea Antero Oroinen
    Ruotsin Sonnien sekahan,
    suurten sankarten salihin,
    tottihollarin tupihin,
    linnan vanhinten vajoihin,
    sanan lausui, noin nimesi:

    "Onko linnassa lihoa,
    onko härkiä lahattu,
    onko voita Volmarissa,
    maitoa Meelarin takana,
    oltta Birkan kellareissa,
    sekä ruokaa Ruotsin maalla,
    suomalaisen iltaiseksi,
    karjalaiselle veroksi?"

(Vanhojen ritarien kuoro:)

    "Suomalaisen iltaiseksi,
    karjalaiselle veroksi."

    Lausui Lauri Laurinpoika,
    sanoi Sigtunan isäntä:
    "Onpa linnassa lihoa,
    Sigtunassa särpimiä,
    maitoa Meelarin takana:
    Tauti meiltä tamman tappoi,
    tuoll' on raato rauniolla
    miehen suuren suupalaksi."

(Nuorten ritarien naurava kuoro:)

    "Tuoll' on raato rauniolla
    miehen suuren suupalaksi."

    Tuopa Karjalan kuningas,
    meijän kuulu kullan solki,
    itse Antero Oroinen,
    siitä suuttui ja syäntyi.
    Pani jouset joikumahan,
    jänteret järäjämähän,
    kivileivät lentämähän,
    alla Sigtunan sinisen.

    Ampui kerran, ampui toisen,
    meni räystähät rämynä,
    tuohet lenteli levyinä.
    Ampui linnan liipinlaapin,
    kastarit ylösalaisin.
    Miestä otsahan osasi,
    löi hevosta lautasehen,
    sankaria sorvenpaikkaan.

    Savu nousi Sigtunasta,
    panu Birkassa pamisi,
    tomu suitsi, tukka tuoksui,
    veri mullat pehmitteli,
    miesten päät katuja peitti, --
    Lauri lehtohon pakeni,
    Harteviikki haavistohon,
    Steeni Fincke tienohe'en.

(Ritarien kuoro:)

    "Harteviikki haavistohon,
    Steeni Fincke tienohe'en."

    Oli harmo hankittuna,
    satuloitu sorja orhi.
    Tuopa Karjalan kuningas,
    kypärikulta meijän kuulu,
    itse Antero Oroinen,
    hyppäsi hyvän selälle,
    satulahan sorjan orhin,
    antoi juosta jouhihännän.

    Neiet itki Sigtunassa,
    Birkassa pyhäiset piiat,
    että poiat pois tulivat,
    sulhot surman alle saivat,
    valittivat vaimot valjut,
    itkivät ne öin ja päivin,
    että miehet mistattihin,
    miekoin maahan murrettihin.

YLIANTILAS (lyöden tarjotintaan, kuuluttaa:)

    Kaniikki Turun, pater Voionmaalta,
    Jakobus Hordinch, pyytää hiljaisuutta.

KIRSTI (kuiskaa vierustoverilleen:)

    Jakobus Hordinch rupee saarnaamahan,
    siis hiljaisuutta kaikin mokomin!

(Sali rauhoittuu.)

HORDINCH

    Tää jalo, suuri seura pitkin iltaa,
    on iloinnut ja nauttinut sun pöytääs,
    Hennekin Kuokkinainen, suuri sankar',
    viis vuotta Turun ylimpänä ollut. --
    Sun kunniakses tahdon lausuella,
    sen mitä tuntee vieraas muistellessaan
    sun töitäs kotikaupunkisi hyväks. --
    Me näämme tämän jalon huvilinnan,
    tään sukutalon vanhain Kuokkinaisten,
    mi ruokineen ja juomineen ja noine
    puutarhoineen ja jätti-tammistoineen,
    on lahjoittanut meille tänään päivän,
    mi muistoon piirtyy kultakirjaimilla. --
    Me näämme jalon herrasväen tässä
    viel' elon parhaimmassa voimissansa.

KIRSTI (puhuu jotain vierustoverilleen.)

HORDINCH

    Ois onni Turun kaupungille suuri,
    jos Jumalamme kanssa voisit vielä,
    eespäinkin palvella sun lahjoillasi
    virassa, johon kaitselmus sun määräs
    ja Turun porvarien vaalipäätös. --
    Ma lienen ainoo muukalaista juurta,
    ja voin siis silmäellä kauempata
    ja imartelematta arvostella.
    Siis kunniamme talon isännälle,
    ja emännälle ehtoisalle samoin!

(Malja.)

    Yks seikka älköön jääkö mainimatta:
    On Ruissalossa isännöinyt kauan
    tää jalo Kuokkinaisten vanha suku.
    Sen eloss' olevista jäsenistä
    on jäljellä vain jalo isäntämme.
    Tään puutteen laskemme me sydämelle
    niin isännän kuin emännänkin, että
    viis vuotisjuhlaa kun taas toivon mukaan
    me viettää saamme herra Hennekinin,
    myös silloin näämme suvun uuden vesan!

(Kaikki remuavat. Kaarina ja Hennekin kumartavat.)

    Ja lisäks' vielä mainitakseni senkin,
    mi koskee katolista kirkkoamme --:
    Sun rikkautes herra Kuokkinainen,
    on tehnyt mahdolliseks muistaa joskus
    suurlahjoituksillasi seurakuntaa.
    Eik' yksin rikkautes, vaan ennen muuta
    tuo jalo mielenlaatu sekä hurskaus
    ei salli kaivaa kymmenystäs maahan,
    se hengen oli taikka aineen lahja.

HENNEKIN (kumartelee.)

PRIOORI PAAVALI

    Ma yhdyn siihen mitä veli Hordinch
    nyt juuri lausui, sekä vielä lisään --
    ma myös oon muukalainen niinkuin hänkin --
    niist' töistä sanan, mitkä tehnyt onpi
    Hennekin Kuokkinainen luostarille
    dominikaanein. -- Esirukoukset
    senvuoksi veljeskunta taivaan puoleen
    sun puolestasi mielin vilpittömin
    ja kiitollisin uhraa aamuin, illoin.
    Me rukoilemme sulle pitkää ikää.
    Ja lapseton kun Abrahamin lailla
    sa oot, niin kertaan, minkä Hordinch lausu
    "Ei vieras Eleasar sua peri,
    on Kaarinalla vuoden päästä poika!"

KAARINA (nauraa.)

KIRSTI

    Miks' Saara nauroi? Onko mahdotonta?

HENNEKIN

    Ma kiitän puheistanne, hyvät herrat,
    mut sentään luulen, ettei ennustukset
    nuo lausumanne voine käydä toteen
    senvuoksi varsinkaan, kun ennustitte
    ne täällä, jossa suvun muistot elää.

KIRSTI

    No, joko Abrahamkin epäelee? --
    On Kuokkinaisten lasten äänet täällä
    jo kajahdelleet monta vuosisataa.

PAAVALI

    Jo kajahdelleet monta vuosisataa?

HENNEKIN (ilmeisesti jo humalassa, liikutettuna puheista:)

    Niin, oikeass' on jalo rouva Kirsti.
    Isäni, kuulu Henrik Kuokkinainen,
    jok' kuoli lähes satavuotiaana,
    hän kuullut oli isoisältänsä
    sukumme ammoisin jo valtiaina
    sodan ja myöskin rauhan töissä olleen.
    Ja minne sukumuistot ulottuvat,
    nuo muistot muinaisihin sotavuosiin,
    niin aina isäntänä Ruissalossa
    on Kuokkinaisten sukuvanhin ollut. --
    Niin eräs heistä, Repo Kuokkinainen,
    sai sankarkuolon Auran taistelussa,
    noin kaks ja puoli vuosisataa sitten
    päämiesnä, kuninkaana suomalaisten,
    Kupittain lähteen luona, joka täynnä
    ol' ollut silloin hyytynyttä verta.
    Kun kuuma taistonpäivä vihdoin päättyi,
    niin seisoi joukot vielä lyömätönnä,
    molemmin puolin taistoon valmihina. --
    Päämiehet meidän kävi neuvotteluun
    Koroisten luona, saaden päätökseksi:
    Pääjoukot siirtyy uusiin asemihin,
    ja Revon poika, Heikki Kuokkinainen,
    käy uhriks' pienen jälkijoukon kanssa.

    Jo päivä nousi vanhan linnan luona,
    kun Heikki, Revon poika, joukkoinensa
    tuon heittyi Ruotsin kuninkahan armoon.

    Nuor' Kuokkinainen silloin Kupittailla
    sai purppuralle puuntavaisen kasteen
    ja lyötiin ritareiksi tovereineen. --
    Ja Ruissalossa pyhä uhrilehto,
    tuo ikivanha jätti-tammimetsä,
    se lyötiin kumoon uuden uskon vuoksi.
    Ja isiemme pyhä uhrilähde --
    se, jonka vettä täällä vielä juomme --
    se lapioitiin umpeen manauksin.

    Näin Ruotsin mies pääs' valtiaaksi Auran.

    Ja tuosta lähtehestä taru kertoo:
    Min lapioiden saivat päivin umpeen,
    sen viereen aamuin ilmaantui taas uusi;
    ja lähde vielä pulppuilevi tänään.

PAAVALI

    Tuo lähdejuttu ei oo pelkkä satu.
    Dominikaanein luostarissa kerran
    ma arkistosta löysin pergamentin,
    ja siitä luin, kutka luostarveljet,
    sai tehtäväkseen lapioida umpeen
    tuon pakanoiden vanhan uhrilähteen.
    Kaks miestä joka aamu Ruissalossa, --
    vuos' vuoden jälkeen -- aina joka aamu.

RITARI SUOMELA (vastakkaisessa pöydässä, humalaisena:)

    Ma halajaisin tietää, mitä kertoo
    dominikaanein pergamentit noista
    Ruissalon uhrilehdon tammipuista,
    senjälkeen, kun ne maahan lyödyt oli.

PAAVALI

    Ne luultavasti siihen mätänivät. --
    Ei aikakirjat niistä mitään kerro.

SUOMELA

    Sen uskon, että pergamentit munkkein
    tuon pikku seikan ovat unohtaneet.
    Mut Muistotar tuo meidän kertoo, että
    nää pyhäin jättitammein jylhät rungot
    sai tuoduks' Ruotsin maalle. Sitten niistä
    siell' laivain emäpuita vestettihin.
    Ja laivat ajan tullen maihin laski
    tuon Ruotsin suuren joukon Ulvilassa...

(Naurua, melua, "hei"-huutoja.)

KANIIKKI HORDINCH

    Ma sulle, nuori herra, huomautan:
    On viininhöyry sekoittanut mieles,
    kun siihen määrään ritarkunniasi
    voit unhottaa ja mennä loukkauksiin,
    jotk' alentavat sukus aateluutta
    ja kuollehien miesten mainetöitä...

SUOMELA

    Te pappi ootte, muuten ehkä teidät
    tilille nuhteistanne pakottaisin!
        (Kuokkinaiselle:)
    Isäinne eestä häpeen totisesti!

KANIIKKI HORDINCH (karkaa ylös miekka paljaana:)

    Nulikka, tahdon tapella sun kanssas'!

SUOMELA (nauraa röhisten:)

    Kai emännöitsijäsi kanssa, niinhän? --
    Pois siianvartaas' tuppeen! Saarnaa sinä!

HENNEKIN

    Voit olla oikeassa sinä Hordinch --
    Mut oikeammass' on tuo nuori herra.
    Ne siirtyi sankarjoukot sisämaahan
    ja siellä taistelevat vielä tänään. --
    Me nöyräniskat, jotka antauduimme,
    me kastettiin ja lyötiin ritareiksi,
    se totta on, jos mikään totta lienee!
    Puut pyhäin uhrilehtoin lyötiin kumoon,
    ja pyhät uhrilähteet häväistihin,
    mut Jumalat nuo ylhäiset jäi eloon. --
    Te ristin miehet julistatte vihaa,
    ja kostoa ain' neljänteenkin polveen.
    Niin myöskin suomalaisten Jumalien
    sai kostottaret hirmutehtäväkseen
    meit' töistä esi-isäin kuritella. --
    On mulla Kuokkinaisten pää ja aivot,
    muu tomu Auran kunniakalmistoissa.

    Tuo, tohtor' Karpalanus, iskurautas!
    Oon varma, että lyöt sen vaikka mihin --
    et veren pisaraa saa minust' irti.

(Monet, Hennekinin kalvenneita kasvoja katsellen, huokaavat: "Voi
kauheaa". Muuten vallitsee salissa kuolonhiljaisuus.)

    Hän, herra Hordinch, ja myös herra Paavali
    kun mulle ja mun emännällein lausui:
    "Ei vieras Eleasar sua peri, --
    on vuoden päästä Kaarinalla poika",
    niin silloin ilmestyi mun taaksein haamu,
    es'isäin muoto, sotakalpoinensa,
    ja laskein rautakouransa hän yllein
    näin lausui mulle vihaisena, vimmoin:
    "Sa kurja Kuokkinaisten viime tomu,
    sun kanssas loppuu Kuokkinaisten suku!"

    Kun juonut olen milloin viinimaljan
    tai suonut itselleni levon, ilon,
    tai käynyt yhteyteen naisen kanssa,
    niin silloin aina mulle ilmaantuvi
    tuo haamu kalpoineen ja silminensä, --
    ne veren viime pisarankin vievät...
    On osanani työ ja kieltäymykset;
    ja lähdettyäin täältä isäin luokse
    jää autioksi Kuokkinaisten paikka...

(Kuolonhiljaisuus. Kirsti heiluttelee päätään ja kuiskailee tuskin
jaksaen hillitä itseään: "Häväistys! Häväistys!"...)

KAARINA (kauhuissaan ja kalpeana:)

    Mä varmaan pyörryn, saanko kylmää vettä!

ANNIKKI (tuo vettä.)

HENNEKIN

    Tuo on sen vanhan uhrilähteen vettä.

KAARINA

    Se virkistää! Sun puhees kauhistuttaa!
    Oi sano näille, että olet juonut
    pääs sekaisin ja puhut joutavia!

HENNEKIN

    On selvä pää, en ole humalassa.

KIRSTI

    No tääkös nyt on vasta roskajuttu!

KAARINA (Hennekinille:)

    Miks' ennen kertonut et mulle tuota?

HENNEKIN

    Ma luulin viisaammaksi vaiti olla.
    Ja kun ei kukaan sanonut näinikään:
    "Ei vieras Eleasar sua peri,
    on Kaarinalla vuoden päästä poika". --
    Sun otin vaimokseni, koska tahdoin
    ma suoraan uhmaella Sallimusta,
    ja toivoin suvulleni pelastusta. --
    En selvittänyt edes itselleni
    tuot' ole vielä kummaa kysymystä.

    No, mitä sanot, tohtor' Karpalanus,
    sa mestar' horoskooppein, salaoppein?

KARPALANUS

    Ma sanon, että koska pikarit
    on tyhjenneet ja päivä kohta laskee,
    niin vaietkohon riidat mennehistä. --
    Nyt nuoret kaikki ulos karkeloimaan,
    siell' laulut, soitot iloisina soimaan,
    ja vaarit apajoilleen pulikoimaan
    Ruissalon vanhain herrain tuttuun tapaan.

(Kuuluu huutoja: "Hyvä, hyvä." Käsien taputusta. Yleisen hilpeyden
vallitessa hajautuu seura. Useat nuoret poistuvat tanssien. Näyttämölle
jäävät Kaarina ja Annikki. Ulkoa kuuluu tanssi ja laulu. Osa
tanssikenttää näkyy akkunain ja ovien kautta.)

ANNIKKI

    Kuin palvella voin teitä, hyvä rouva?
    Te näytätte niin kovin uupuneelta.

KAARINA

    En käskenyt sua avukseni jäämään.

ANNIKKI

    Se totta on ja pyydän anteheksi.
    Ma jäin, kun kukaan muu ei jäänyt tänne.
    Ma tahdoin jäädä teitä lohduttamaan. --
    Mun asiani kysellä ei ole, --
    sen kyllä ymmärrän ja hyvin tiedän,
    mi aiheutti surun, pahoinvoinnin.
    Mut viaks' laskettane sit' ei mulle,
    jos hyvää tarkoittaen jään ma tänne
    ja poistun ensi viittauksestanne. --
    Jos sallitte tään orjattaren haastaa,
    niin lausuisin ma vielä pari sanaa --
    En vaieta voi minä, eikä kukaan,
    ken havainnut on tämän hurskauden,
    tuon tekopyhän, viisaan vaivaisuuden,
    mi herra Hennekinin olinmailla
    kuin kuuma poutatuuli polttaa kaiken,
    mi kukoistaa kuin kevään vehryt nurmi.

KAARINA

    On sanas ehkä liian ankaroita.

ANNIKKI (innostuen:)

    Jos mull' ois mies noin vanha, ikäloppu,
    mi ajast'aikaan luostarveljen lailla
    vain kidutuksin, paastoin päivät viettäis
    ja kaikin sielun voimin ahmis kultaa,
    ja pappein kanssa sielunautuudestaan
    kävisi kauppaa kultapyörylöillä,
    sill'aikaa kun mun nuoruuteni ruusut,
    lakastuis elon hukkaan vieriessä --
    ah, Luoja varjelkoon, mit' aattelenkaan...

KAARINA

    Ei käy, ett' isäntiäs tuolla tapaa
    sa arvostelet heitä moitiskellen.

ANNIKKI

    On totta tuo, mut totta myöskin tämä:
    Jos minä rouva oisin ja te orja,
    niin kysyisin ma teiltä: "Miltä näyttää?
    Ehk' onko joku kohta rempallansa?"

(Ulkona tanssitaan. Kuuluu laulua.)

    Ja jos tuo orja mulle sitten vastais,
    näinikään, vanhan runolaulun lailla:
       Ei pitäisi neien nuoren,
       miestä vanhoa valita.
       Vilu kämmen, jäinen jalka,
       kylmät kylkensä molemmat.
       Ei älyä neiti nuori
       vanhan miehen miettehiä,
       eikä vanha varsinkana
       tunne nuoren tarpehia.
       Yksin saapi vanhan vaimo,
       käyä päivänsä pätöiset,
       yksin lähteä levolle,
       ei ketänä kumppalina,
       joka suuta suikkajaisi,
       syyhyttelisi sivuja,
       kupehia kutkuttaisi,
       lantehia laitteleisi.
       Vanha on leikkinsä pitänyt
       viettänyt iloisen illan
       kanssa toisen morsiamen,
       niin vastaisin ma orjattarelleni:
    "Suur' kiitos sulle vastauksestasi!
    Oot viisaampi kuin miksi sinut luulin!"

KAARINA

    Mut rakas lapsi mene, jätä minut!

ANNIKKI (menee.)

KAARINA (yksin)

    Lie kiusaaja se, joka mieleheni,
    täll' oudoll' iltahetkellä tuo kuvan
    Olaus Hordinchin, ritarin uljaan.
    On pääni sekava ja pelkään jotain. --
    Ma pelkään jotain Hennekinin suhteen.
    Luvaton kuva! Mene matkaas' sinä!

(Polvistuu Neitsyt Marian kuvan eteen:)

    Oi äiti Jumalan, sa neitsyt pyhä,
    sa taivaan valtiatar, puhdas yhä,
    sun etees polvistun mä synnin orja
    ja rukoilen, pois aja kuva sorja
    tuon vieraan, kauniin, uljaan Olaus herran
    jonk' katseen kohtasin ma täällä kerran.
    En pois saa mielestäni sorjaa kuvaa
    ma omin voimin, yhä kirkastuvaa. --
    Sa taivaan Valtiatar, neitsyt pyhä,
    oi äiti Jumalan, sa puhdas yhä,
    mun auta, hoivaa sydäntäni arkaa!
    Suo rakastaa mun yksin Henni-parkaa!

    Oi pyhä neitsyt, äiti Jumalani,
    mun rukoile sa kurjan puolestani
    nyt tänään, sekä kuolinhetkelläni!
    Niin, amen, -- ota haltuus elämäni.

KIRSTI (tulee täydessä humalassa. Kaarinalle:)

    Jo heitä, lapsi, rukoukses hiiteen!
    Sa etkö kuule, kuinka laulu raikuu?
    Jos oisin nuori, kaunis niinkuin sinä,
    en täällä istuis näkymättömissä.

KAARINA (On noussut ylös. Istuutuu.)

    On pääni kipeä ja mieli raskas,
    en voi ma huvitella niinkuin toiset. --
    Täss' aattelinkin juuri asioita,
    jo lienen joutunutkin jonnekunne,
    kun palvelijat mua pilkkailevat!
    Näit Annikin. Hän tässä mulle saarnas,
    kuin pappi paras, erheist' elämäni.

KIRSTI

    Kyll' ootkin saarnaa vailla, ripitystä!

KAARINA

    Ma saarnoihin jo olen kyllästynyt,
    nyt jätä minut hetkiseksi rauhaan.

KIRSTI (istuu Kaarinan viereen.)

    Nyt rauhaan! Eipä niinkään. Istun tähän.
    Sa yhtä saarnaa vielä olet vailla.
    Sen tässä pidän, sano mitä sanot!
    Sen tässä pidän, -- ripitän myös sinut. --
    He, tuossa pikarisi, tässä minun!
    Ma armokalkin ryyppään ensin kanssas
    kuin pater Paavali tai Miltopaeus.

(Juo.)

    Sen vannon, tästä tuli tilin päivä!
    Siis ensin: Mitä hyödyt sinä siitä,
    ett' aviossas olet uskollinen?
    Ken kiitoksen tai kunnian sulle antaa
    siit', että kaljupäisen hyväks' uhraat,
    sa parhaat elon vuotes, nuoruutesi? --
    Oot kohta vanha, lahot haudassasi,
    sun katoo sinne silmäs, ruusuposkes,
    pois hyväilyittä, -- -- ah! ja suuteluitta.
    Ken kunnian koskaan siitä sulle suopi? --
    Ken kiitoksen tai edes hyvän sanan? --
    Sa tiedät, olet kuullut, saarnaveljet
    ett' ihailevan kirkonarmon suovat
    vain Maria Magdaleenain kaltaisille. --
    Jos oisin nuori, kaunis, niinkuin sinä,
    niin parin tanssijoista valitseisin
    täks illaks taikka eliniäkseni,
    niin totta kuin ma olen Kirsti Hirvo! --
    Ain' ilo lyhyt voittaa pitkän vaivan!

KAARINA

    Sa etkö muista: olen naimisissa?

KIRSTI

    Oot naimisissa! Tuonhan toki tiedän! --
    Oot naimisissa! Kuinka lapsellista!
    Sa itse valitsitko puolisosi? --
    Kai tiedät, että isä, äiti antaa
    voi tyttärensä miehelle, jot' tämä
    ei vapaaehtoisesti tahtois' ottaa.
    Näin kävi sinun. Siksipä et ole
    sa omast' tahdostasi naimisissa.
    Ja mit' ei omast' tahdostaan oo tehnyt
    siit' ei oo myöskään vastuuss' sieluinensa. --
    Tään luulis ymmärtävän tuhmemmankin.

KAARINA

    Mua suoraan sanoin kauhistuttaa kuulla
    puhetta mointa vanhan naisen suusta!

KIRSTI

    Kenties ois totuus suloisempi kuulla,
    jos julistaja nuor' ois, kokematon?

KAARINA

    Mut aatelkaahan, tehän ootte äiti?

KIRSTI

    Ja sinä siks' et tule täällä koskaan! --
    Jos tyttäreni ikälopun viereen
    vain haluais, niin varma voit sa olla,
    sit' että kaikin voimin vastustaisin!
    Ja jos se jotenkuten tapahtuisi,
    ma häpeästä varmaan läkähtyisin! --
    Tuo orja viinin tarjottimin pöytään; --
    mut onnen laita niin ei oo, mua usko!
    Sen ottaa kukin itse, kysymättä.
    Tienviittoina on silmät, tunto, sydän. --
    Sa varmaan ruokapöydässä et nähnyt,
    kuin usein Olaus Hordinch sinuun katsoi,
    ja moni nuori, kaunis Turun herra?

KAARINA (katselee kauhistuneen näköisenä eteensä.)

KIRSTI (tuppautuu Kaarinaa lähemmä.)

    Mies meestä tehty on tuo Olaus Hordinch,
    tuo sorein sokerista sorvaeltu,
    somasti suu sen luotu laulamahan,
    ja jalot jalat taiten tanssimahan
    käsvarret halauksiin, nauratuksiin. --
    Jos viisas oot, teet niinkuin minä neuvon:
    Sua Olaus Hordinch oottaa ruusustossa;
    ma hänet juuri äsken sinne jätin,
    ja sinusta me siellä juttelimme. --
    Jos häneen liityt ilman viivytystä,
    saat ensi yösi paastotonna viettää,
    tuon hurjan merirosvon hyväilyissä.

KAARINA

    Ma pelkään: täti ryypännyt on liikaa --

KIRSTI

    Sen verran vain, ett' olen iloisempi.

(Nousee:)

    Nyt maata lähden, olen väsyksissä.

(Mennessään Kaarinalle:)

    Viel' olis puhumista, -- kieli syhyy,
    mut tästäkin jo näytät punastuvan.

KAARINA (yksin)

    On ihmeellistä, kuinka tarkoin lausui
    tuo naittaja mun omat aatokseni,
    mun salaisimmat sydäntoiveheni! --
    Tään illan tapaista en toista saane
    ma vuosikausiin, totta totisesti! --
    Se tyhmä ois, ken moisen onnen kiertäisi
    Siis Olaus Hordinchin ma luokse riennän,
    oon sieluineni hänen etukäteen!

(Uloshyökätessään hän kohtaa Hennekinin, joka on juuri tullut sisään
perältä, oikealta.)

HENNEKIN (katsoo tutkivasti Kaarinaan.)

    Sun vakavuutes mua ilahduttaa, --
    on kaunist' täällä nähdä sinut yksin.
    Ei tanssin humu sovi arvollesi,
    kun oma miehes sitä kerran karttaa. --
    Ma pikimmältäin tulin luokses tänne
    viel' antaakseni pari ohje-sanaa:
    Tuon tanssin jälkeen vie yöpuilleen kaikki
    ja sulje ikkunat ja ovet tyystin. --
    Yö nukkukaatte kristittyjen tapaan! --
    Ens' yön ja huomispäivän viivyn poissa
    ma vanhain kanssa siika-apajalla. --
    Sill'aikaa hoida sinä isännyyttä
    ja katso, että talon maine säilyy
    niin viinin kuin myös ruokienkin suhteen. --
    Ma toivon Herran hyvää yötä sulle!

(Suutelee vaimoansa kädelle. Menevät katsomatta toisiinsa. Erkanevat
kaksoisovella, perällä toisistaan, Kaarina vasemmalle, Hennekin
oikealle. Hetken perästä saapuvat palvelijat ja alkavat sytytellä
kynttilöitä.)



KOLMAS NÄYTÖS.


Ruissalossa.

Sama näyttämö kuin edellisessä. Toisen juhlapäivän ilta. Pari
palvelijatarta siistimispuuhissa. Taustalla, pienen pöydän ääressä
mustalaistyttö, yksin povaamassa. Hän laulaa veltosti ja epäselvästi,
muuta ajatellen, venyttäen viimeisiä säveleitä kummallisen pitkiksi.
Hänellä on matala, kaunis altto. Toiset huoneessa olijat eivät kiinnitä
häneen huomiotaan, ennenkuin sitten, kun hän rupeaa puhumaan. Kynttilät
vedon vuoksi palavat rauhattomasti.

MUSTALAISTYTÖN LAULU.

    Iäisyys on siitä mennyt,
    kun sa luotain läksit pois.
    Ratsullesi viheltelit,
    että juoksis nopsemmin. --
    Mieleeni jäi tyhjyys, kaiho vaan.
    Yksin kaikkialla olla saan.

    Rakkaudesta sinuun riudun --
    sinä minut unhotit!
    Ratsulles' sa viheltelet,
    jotta juoksis nopsemmin!
    Mielessäin on tyhjyys, kaiho vaan,
    Yksin kaikkialla olla saan.

    Liiton kanssas tein ma kerran
    uskollinen ollaksein. --
    Ratsuas' sa hoputtelit,
    jotta juoksis nopsemmin!
    Mailla kaihon minä kuljen vaan,
    Yksin kaikkialla olla saan.

    Kohta suruun kuolen, armas! --
    Kukkia tuo haudallein!
    Ratsulles' sa viheltele,
    jotta juoksis nopsemmin
    sinne, missä hautakummullain
    tuuli muistovirttä laulaa vain.

PALVELIJATAR I

    Nepä vasta oli kemut eilen,
    vertaa vailla nykypolven aikaan!
    Puoli härkää meni menojansa,
    viini virtas, virtas tynnyrittäin!
    Kaikki mestarkokit -- Turun parhaat,
    tusina vai pari heitä oli,
    kaiken viisautensa saivat panna
    liemiin, soppiin, leivoksihin, simaan,
    sekä häränpaistiin lemuavaan.
    Ja tuo melu, kisat, leikit laulut,
    sekä tappelutkin tuimanlaiset!
    Tuonpa ilon kaiken kuka näki,
    kiittää äitiänsä syntymästään!
    Mekin orjaraukat, onnipuolet
    saimme osan iloist' isoisien.
    Ilonpidot kyökin pihatolla,
    puolyönaikaan, voi sun voi ykskerta!
    Renkipojat naurattivat meitä!

PALVELIJATAR II

    Saskaa säälittelen minä sentään.

PALV. I.

    Oma syynsä! Miksi riitaa haastoi
    turhan tähden kiivaan Mikon kanssa!
    Voi voi voi, kun naurattaa nyt vielä! --
    Muistan kuinka Saskan silmät pyöri,
    kun hän karkas Mikon kurkkuun kiinni
    huutain: "Maksa heti aartuaiset,
    jotka viisi vuotta sitten annoin!"
    Nauroin siihen paikkaan katketaksein,
    kun hän kertas: "Maksa aartuaiset!"
    Tuppiveitsen iskuun Saska kaatui,
    tuskin lauseens' saaden loppuun asti.
    "Siin' on sulle vanhat aartuaiset!"
    Mikko huus ja nurmeen ruumiin paiskas.

PALV. II

    Saska-parkaa käypi sentään sääliks, --
    sinäkään kun apuhun et mennyt,
    vaikka kolmantena siinä seisoit!

PALV. I

    Apuun mennyt! Kuka siinä ehti! --
    Muistan, kuinka Mikko ensin huusi:
    "Päälle käy tai korjaa täältä luusi!"
    Väliin aioin mennä, mut kuin nuoli
    Saska silloin lensi Mikon kurkkuun,
    huutain, hurja: "Maksa aartuaiset!"
    Voi voi voi, kun sitä sitten nauroin. --
    Väliin oisin mennyt erottamaan,
    kun jo Mikko sanaa päästämättä,
    niinkuin kiitishaukka, Saskan iski
    kuoliaaksi tuppiveitsellänsä.

PALV. II

    Rahast' oli riita tulevinaan;
    Annikistahan se riita tuli.

PALV. I

    Kaikki sanovat, ett' tuli riita
    Annikista. -- Se on sula valhe! --
    Minustahan siinä riita tuli --
    minua juur' muiskaeli Mikko. --
    Annikki ol' luona rouvan silloin.

PALV. II

    Mitä Saskalla ois siihen ollut?

PALV. I

    Mitä oisi ollut, kysys muuta!
    Saska osans' oli saanut vasta,
    olis tyytynyt ja vaiti ollut!
    Oli pohjaton kuin kaikki miehet! --
    Mikko vietiin täältä tänään Turkuun,
    riippuu luultavasti kaakinpuussa.
       "Rikas maksaa rahallansa,
       köyhä selkänahallansa!" --
    Saapas nähdä, kuka heilinäni
    ensi yönä -- Tarhur-Jaakko ehkä.

PALV. II

    Älä hirmu naura tuollaiselle! --
    Saskan tunsimmehan lapsuudesta!

PALV. I

    Mitä nauramista vieraass' oisi? --
    Aartuoitaan, kisojaan en tunne!
    Hölmö! Mitä nauramista siinä?
    Toista on, kun vanha tuttu poika
    karkaa toisen kurkkuhun ja velkoo
    aartuoitaan, vaikka vatsassansa
    palaa viinin, rakkauden kaski.
    "Maksa aartuaiset"; -- voi miesparkaa!

PALV. II

    Täst' ei hyvä seuraa, usko mua!
    Saamme vielä tänne Pirun pihan,
    niinkuin kamari sen on jo täällä.
    Siellä liikkua ei kukaan tohdi
    öiseen aikaan, tuskin päivälläkään.
    Melujainen siellä elämöipi,
    soittaa kitaraansa kuudanöinä,
    mutta muulloin itkee, voivottelee,
    niinkuin ulkoluotoin harmaat hallit.
    Kaikki päättyy meluun, töminähän,
    tulet sammuu, aukee akkunaiset,
    tuulen pyörtäessä lattialla. --
    Kerran tuotiin ukko Simanainen,
    suurin noita Karjalasta, tänne
    loitsuinensa Pirun häätäjäksi.
    Puol'yön aikaan noita sisään astui
    Melujaisen juuri itkiessä. --
    Tuskin keskilattialle pääsi,
    tuulispää kun hänet siitä hotkas.
    Silmänräpäys töintuskin kului,
    kun tuo noita nähtiin kotonansa
    loveen langenneena permannolla. --
    Melujainen pirunkamarista
    samaan aikaan ulos viskoi kaikki
    huonekalut talon pihamaalle. --
    Ennen juhlaa siivoomassa olin
    pirunkamaria, ihan tyhjää. --
    Vaikka ikkunasta päivä paistoi,
    ääneen luin Pater nosteria
    koko ajan, etten muuta kuulis. --
    Selkä eellä sieltä ulos tulin.

PALV. I.

    Sa oot ollut pirunkamarissa!
    Kerro, miltä siellä oikein näytti!

PALV. II

    Eihän miltään. Huone niinkuin huone!
    Luulen kuitenkin mä nähneheni
    peräseinäss' siellä kammottavan
    verikouran jäljen, kauas kuulun,
    vaikk'en katsoa sit' uskaltanut.
    Niin, ja eihän tästä Saksaan asti
    tarvitse sun mennä nähdäksesi
    pirunkamaria. Tuoss' on ovi! --
    Kukaan sit' ei estä avaamasta!
    Mene katsomaan, niin näet itse!

PALV. I

    Totisesti, se mun täytyy tehdä!

(Lähestyy pirunkamarin ovea.)

MUSTALAISTYTTÖ (keskeyttää laulunsa Palv. I:n koskettaessa pirunkamarin
ovea. Puhuu valittavalla, kovalla äänellä.)

    Kolme kertaa perätysten tuli
    huonot kortit. Mitähän tuo tiennee...

PALV. I (kirkaisee.)

    Hui kun pelästyinkin, melkein pyörryin!
    Mikä tuonkin joikumaan toi tänne!

PALV. II (menee mustalaistytön luo.)

    Kuules, mitä kortit sitten sanoo?

MUST.-T.

    Ristiverinen tuo miesi käypi
    veden yli, mutta mitä aikoo,
    missä, kenen kanssa? Sit' en näe --
    Tulossa on jotain kaameata!

PALV. II

    Ole höpsimättä, tyttöparka!

(Nauraa ja ottaa kortit sekä istuu vastapäätä mustalaista.)

    Jotain ihanaa tuo ens' yö meille!
    Anna, kun ma itse povaan teille!

KAARINA (tulee perältä.)

PALVELIJAT I & II (asettuvat kunnioittaviin asentoihin.)

MUST.-T. (samoin.)

KAARINA (palvelijoille:)

    Huone näyttää siistitylle. Menkää

PALVELIJAT I & II (menevät.)

KAARINA (mustalaistytölle:)

    Tule toisten laulajien kanssa.

MUST.-T. (menee.)

KAARINA (soittaa.)

PALV. (tulee.)

KAARINA

    Kutsu mestarkokki puheilleni.

PALV. (tuo mestarkokin. Menee.)

KAARINA

    Peura, joka tänään metsästettiin,
    tuodaan ryytein kanssa paistettuna
    puol'yön aikaan vierahille pöytään.

MEST.-KOKKI.

    Puol'yön aikaan! Eikö ole hiukan --
    sopimaton paistin syönnin hetki?

KAARINA

    Joka hetki, jonka siihen määrään,
    sopiva on sulle, vanha paisti!

(Nauraa.)

MEST.-KOKKI

    Pyydän anteeks'! Armollisen rouvan
    tahdon mukaan tulee tapahtumaan!

(Menee.)

KAARINA (yksin.)

    Kuink' on elo ihana ja kaunis!
    Kaikki muuttanut on väriänsä:
    Talot valkeet nuo ja tiilikatot,
    kirkot torneineen ja linnoitukset,
    saaret, salmet, männiköt, niin myöskin
    vehreet tammet nuo. -- Maa on niin kaunis! --
    Ihmisetkin muuttuneet on kaikki,
    katselevat minuun hymyellen.
    Onnetar mua seuraa kaikkialla,
    kuljen ruusuin, kukkasien päällä.
    Jotkin suomukset on silmistäni
    pudonnehet eilispäivän jälkeen.
    Eilen tuskin nimeltänsä tunsin
    miestä, joka nyt on mulle kaikki! --
    Kirsti-rouva, oi kun oisit tässä!
    Suudella sun nuuskanaamaas voisin
    riemusta -- kun autoit meidät yhteen.
    Voisin antaa yhden tuhansista
    hänen antamistaan sulle näytteeks'. --
    Eilisaamuna viel' olin köyhä,
    kurja niinkuin alli aaltoloilla,
    murheinen kuin syysyö pitkä, synkkä. --
    Nyt kuin onnenaatos autuaitten,
    tai kuin päivännousu kevätaikaan! --
    Ihme! Turun ritarit mun vasta
    löysivät, kun minut ensin löysi
    Olaus Hordinch, meren vapaa kotka. --
    Jokainen nyt kehuu silmiäni. --
    Jäljessäni juoksevat nyt kaikki:
    vanhat, nuoret, naineet, naimattomat
    etsimässä tilaisuutta antaa
    suuta manttelini liepehelle. --
    Runoutta pursuu suusta kaikkein,
    täynnä rakkautta, lemmen tuskaa. --
    Runottomin heist' on Olaus Hordinch, --
    tulee, syliin ottaa, muiskun antaa --
    kysyy: "Kuinka jaksat pulmuseni?" --
    Näkisitpä herra Kuokkinainen!
    Siin' ois sulle oivaa koulutusta. --
    Surkein on tuo ritar' Kovasydän
    sairaan rakkautensa hommailuissa. --
    Kokoo taskuhunsa tieltä hiekan,
    johon kengälläni jäljen poljin.
    Vedet silmistä häll' aina virtaa,
    milloin hälle hyvän taikka pahan
    sanan lausun, yhteen sattuissamme,
    jolloin änkyttää hän: "Nöö, nöö, -- öö",
    Siihen vastaan: "Niin, niin, aivan oikein.
    Kaunis ilma tänään, linnut laulaa."

(Nauraa:)

    Runoutta laadultaan on tuokin,
    pelkkää riimiä, ei mitään muuta.
    Melkein sanatonta, tunteellista. --
    Säälittävä on tuo ritarparka!

    Ah voi! Rinnan alle koskee aatos,
    mieli kurkkuun nousee huomatessain,
    että huomenna jo tääll' on tyhjää,
    että ensi yönä pois jo lähtee
    Olaus, sydämeni ilo, turva. --
    Torstai-aamun aurinko kun nousee,
    Ruissalon se typötyhjän kultaa. --
    Sitten minä alan paastoajan,
    kuinka pitkän, -- Jumala sen tietää.
    Pilkkasin sua, ritar' Kovasydän,
    mutta saanen huomeneltain käydä
    autioissa lehtokäytävissä
    sinun laillas' yksin, hyljättynä,
    etsimässä jälkee saksansaappaan,
    jolla Olaus Hordinch hiekkaa polki.
    Kokoon helmoihini joka jyvän
    säilyttääksein kultarasiassa...

OLAUS HORDINCH (tulee varovasti sisään perältä vasemmalta.)

KAARINA (huomaa hänet.)

    Joku tulee! -- Se on Olaus Hordinch!
    Kuinka ihanaa! Hän tulee yksin! --
    Tästäpä voi soma juttu nousta!
    Hiipisinkö pakoon, -- vaiko jäisin?
    Jalat käskee pakoon juoksemahan,
    sydänparka kapsahtamaan kaulaan! --

OLAUS H.

    Sielläpä sa olet, karkulainen!

(Sulkee syliinsä Kaarinan. Suutelevat.)

    Kuinka jaksat lintuseni tänään?
    "Hyvin!" vastaa silmät, posket, suukko.

(Katselee Kaarinaa:)

    Mistä on tuo ryppy otsaan tullut?

KAARINA

    Lupaa kysymättä siihen tuli --
    tuli ammoin jo, ei äsken tullut. --

OLAUS H.

    Sekä rypyn alut silmäkulmiin?

KAARINA

    Samaa tietä nekin siihen tuli.

OLAUS H.

    Ihme kumma! Niinkuin ensi kertaa
    vasta tarkastaisin ihmislasta!

KAARINA

    Etkö kellään ennen nähnyt näitä!

OLAUS H.

    Ryppyjäkö? Näin -- tai enhän nähnyt.
    Ja jos näin, en ajatellut mitään.

KAARINA

    Mitä nyt siis ajattelet, kulta?

OLAUS H.

    Ajattelen? En niin mitään -- Mutta
    sanos mulle, miksi ihmiseltä
    ainoastaan kasvot rypistyvät!

KAARINA

    Etkö tunne vanhaa sananpartta:
       "Kasvot kantavat suruja,
       hartiat eväsmuruja." --
    Ensin sortuu suuritaakkaisempi.

OLAUS H.

    Soisin aina luonas' olevani,
    suruilta sua armas suojaamassa. --
    Soisin, että oisit Voionmaalla! --
    Aamuin veisin sinut korkealle
    kesäaamuamme ihailemaan.
    Näin me siellä myöskin seisoisimme.
    Sinä armas silloin haasteleisit:
    "Päivä paistaa, näätkö Olaus sitä? --
    Nousee merestä ja laskee sinne, --
    kulkee yli taivaan jättikuvun,
    paistaa meille, meille ainoastaan!" --
    Sanos, mikä tääll' on kaunehinta?

KAARINA

    Miksi sitä kysyt, sano, miksi?

OLAUS H.

    Tietääkseni, onko kaunis sama
    sinun silmissäsi, niinkuin minun.

KAARINA

    Päivän nousun aikaan talviaamu,
    kullatessaan akkunani alla
    pakkashuurtehisen koivun latvaa. --
    Sitäpä et ole sinä nähnyt! --
    Mutta kuules, sinun täytyy heti
    täältä mennä tuonne toisten joukkoon.
    Tulin tänne kohtausta varten
    miehein, herra Hennekinin kanssa,
    tuumiaksein juhlan asioita.
    Voisi ruma juttu tästä tulla,
    jos hän näkis meidät täällä kahden.

(Pelästyen:)

    Ah, jo kuulen hänen askelensa!
    Mene Luojan tähden edes piiloon!

OLAUS H.

    Miksi piiloon, sano, miksi piiloon?
    Kuulut mulle, etkä suinkaan tuolle.
    Tottunut oon julkihyökkäyksiin. --
    Tapa ei oo meikäläisten kesken
    kauan mietiskellä, mitä aikoo:
    Tuoss' on vieras laiva, kallis lasti:
    Hyökkäyssillat alas! Kiinni koukut!
    Miehet valtauskirveinensä hyökkää.
    Hetken taistelu: Jo kansi selvä,
    ruumiit mereen! Laiva, lasti, oma!

KAARINA

    Älä sekoita nyt asioita.
    Vieraan laivan kimppuun asein käydä
    yksinkertaisempaa on kuin tämä! --
    Hillitse nyt itses, mene piiloon!
    Muista, että jos teet tyhmyyksiä,
    minä kärsin niistä. Sinä menet
    ehkä ikipäiviksesi täältä. --
    Minä tänne jään ja kärsin kaiken. --
    Minun tähtein tee, kuin minä toivon!

OLAUS H.

    Myöhäistä on, hän jo siinä tulee.

(Osoittaa Hennekiniä, jonka on huomannut.)

HENNEKIN (tulee. Olaus H:lle:)

    Suokaa anteeks. Turunmaall' on tapa
    perhejuhliin pyytää paljon kansaa --
    Kaikkia ei tunne huono muisti. --
    Ootko sinä kuulu Olaus Hordinch,
    herra Voionmaan ja Valtiasmeren?

OLAUS H.

    Taivaan ystävä ma olen sekä
    kaikkein vihamies. -- Lie nimi tuttu?

HENNEKIN

    Jos sa lienet itse Olaus Hordinch,
    virka mulle: Onko Voionmaalla
    tapa jalosukuin ritarien --
    isänniltään vaimo viekoitella?

OLAUS H.

    Herra Hennekin jos lienet, virka:
    Onko tapa jaloin ritarien
    täällä Turunmaalla jättää rouvat
    juhlavierahien viekoitella?

HENNEKIN (paljastaa miekkansa.)

    Tapa tääll' on antaa miekan laulaa,
    antaa säilän maistaa roiston kaulaa!

OLAUS H. (on paljastanut miekkansa.)

    Roisto itse lienet! -- Siitä syystä
    säilärautain häpee paljastustaan,
    pelkää moisen miehen nahkaa, luita! --
    Koira lienet, taikka koiran ruoka!
    Valmis olen miekkas laulajaisiin!

HENNEKIN

    Tuonpa viime sanoiksesi lausuit,
    haukuit, niin myös kuole koiran lailla!

(Hyökkää hurjasti. Juhlayleisöä alkaa keräytyä saliin.)

(Olaus lyö Hennekinin kädestä miekan, joka rämisten lentää lattialle.
Hennekin ottaa jälleen joutuisasti miekan vasempaan käteensä.)

TOHTORI KARPALANUS

    Mitä hittoa ma täällä näen!
    Herrat mittelevät miekkojansa!

PAAVALI

    Miekka ylös, herra Kuokkinainen! --
    Ottakaapa kiista uudestansa!

KARPALANUS (nauraa)

    Leikki tuo nyt jääköön teiltä siihen,
    laastarit on kaupungissa asti.
    Kuullaan ensin, mik' on asiana,
    sitten miehiss' arvostellaan vasta,
    sanatko vai miekat tässä auttaa.
    Taistelkaa senjälkeen tapain mukaan.

(Miekat tuppeen.)

OLAUS H.

    Kuinka haluatte! Mull' ei ole
    syytä keskusteluun hänen kanssaan.
    Näitte, miten keskustelu päättyi!

(Nauraa.)

(Juhlavieraat alkavat keräytyä saliin. Kaarina ja muut naiset
istuutuvat paikoilleen. Osa miehistä keräytyy Hennekinin ja Olaus
Hordinchin ympärille. Hälinää.)

RITARI SUOMELA (tulee viimeisenä. Huutaa.)

    Miehet hoi, tuo oli huono alku!
    Onko siellä ehkä korpin raato,
    vaiko vanhat korpit raadon luona?

OLAUS (Suomelalle:)

    Raato on, ja sieltä korppi lisää!

(Melu taukoaa yht'äkkiä. Kaikki odottavat taistelua Olaus Hordinchin ja
ritari Suomelan välillä, jotka jäävät yksinään permannolle.)

ERÄS VANHA ROUVA (vierusnaapurilleen määkivällä äänellä:)

    Tekeekin taas hyvää istuminen, --
    promenaadi väsytti jo mua.

HENNEKIN (ovensuussa seisoville antilaille:)

    Viini kantakaatte heti sisään!

(Vieraille:)

    Miten sanookaan se sananlasku:
       "Sinun sikoja, minun sikoja,
       syötetyitä, laihtuneita.
       Syötetyt minun sikani,
       laihtuneet sinun sikasi."
    Istukaa siis pöytään, syökää, juokaa,
    ettei tarvis sanoaksein teistä
    lähteissämme täältä Ruissalosta:
       "Laihtuneet minun sikani!"

(Naurua. Kättentaputuksia. Piiparit puhaltavat hurjan toitotuksen.
Kaikki asettuvat sen ajalla paikoilleen. Tarjoilu alkaa.)

KIRSTI

    Ritar' Suomela, oi laula meille,
    jalon kieles anna kukkuella!

SUOMELA

    Laulaisinko? Ja myös taitaisinko? --
    Kosk' ei täällä nuoremmat mua pyydä,
    laulan teidän pyynnöstänne, rouva!

(Ottaa kitaran, jolla säestää.)

        Kääpönen, kääpönen
        käpälällä kukkuu.
        Neitonen neitonen
        illalla itkee.
        Toivonen, toivonen
        toisessa talossa.

(Kirstille imelästi:)

        Maammonen, maammonen
        mansikoilta maistuvainen
        heinillä herskuu,
        nurmella nurskuu,
        tinasolkiloissa,
        sulkkukauhtanoissa,
        kultarenkahissa,
        punasormuksissa.

    Tämä laulu oli tarkoitettu
    rouva Kirstin sulo tyttärelle,
    neiti Sinikalle ihanalle.

KIRSTI

    Tyttäreni eestä teitä kiitän. --
    Naisen kainoudelleni ei sovi
    siitä kiittää, että laulussanne
    maammo mainittiin myös ohimennen.

(Nauraa.)

SUOMELA (Kirstille imelästi:)

    Kiittäkää, oi älkää kainostelko!

(Ritari Kovasydämelle:)

    Nyt on vuoro teidän laulaa runo
    rakkaudesta, herra Kovasydän.

KOVASYDÄN (laulaa katsellen haikeana Kaarinaa:)

        Kuu merta hopeoipi,
        yökehrääjä vain soipi
        Ruissalon lehvikoissa,
        kun yksin unelmoissa
        käyn armaan akkunalle
        ja laulan rakkaimmalle.

        Tuon lauluiss' uhrin sulle,
        mun syömein valitulle. --
        Kuin pyhiinvaeltaja,
        reliikkein kokoaja
        sun varjossas' ma valvon
        ja muistoasi palvon.

HENNEKIN (kuuntelematta laulua loppuun, tohtori Karpalanukselle:)

    Kalaan lähdetä ei ensi yönä,
    pohjatuuli yltyy, myrskyks muuttuu,
    apajat on tyhjät, kalattomat.
    Eikä myrskyllä oo hauska olla
    nuotiolla yötä viettämässä. --
    Sadekin voi siitä vielä tulla.

KARPALANUS

    Tulossa lie siitä rajuilma. --
    Kaiken päivää ukonilmaa hautoi,
    tuuli pyörinyt on sinne tänne,
    asettuen viimein pohjoiseksi.

SUOMELA (laulun jälkeen.)

    Tämä malja talon emännälle,
    rouva Kaarinalle, niinhän, proosit!

(Huutoja: "Hei, hei!")

KAARINA

    Malja neiti Sinikalle, proosit!

(Vielä suurempi melu.)

KIRSTI

    Tämä on jo hävytöntä, tämä!
    Tyttäreni kunnia ei siedä
    juoda mointa maljaa salaviittein!
    Onpa liian julkinen tää paikka
    sanoaksein, mitä ajattelen!

(Vihasta punaisena:)

    Olkoon nyt jo sanottu sen verran,
    että kiellän kaikki viittaukset
    mokomainkin maljan juontein kautta!

KAARINA

    Onpa liian julkinen tää paikka
    katsoaksein, onko luonnontukka
    sulla, vaiko peru vainajilta!

(Hurjaa melua. Huuto: "Rouvat miekkasille!")

    Maljani ei mitään tarkoittanut.
    Leikin ymmärtänet niinkuin muutkin.

KIRSTI (viskaa peruukkinsa Kaarinaa kohti.)

    Saathan tämän, jos sun mieles tekee!
    Saat sen sovinnolla, saatpa niinkin!

(Poistuu kiukkuisena taluttaen tytärtään. Naurua ja melua. Peruukki jää
lattialle. Jotkut rouvat lohduttavat loukkaantunutta Kaarinaa. Herrat
kiistelevät ritari Suomelan kanssa. Viinipikarien uudestaan täyttyessä
kaikki rauhoittuvat.)

ERÄS VANHA ROUVA.

    Luulin kuulleheni minä tuolla
    vanhain herrain juttelevan siitä,
    ettei ensi yönä nuotanveto
    maittaisikaan, niinkuin aina ennen.
    Oisinkohan liian utelias
    kysyessäin, mikä tuohon mahtais
    olla perimmäinen syy ja este? --
    Kulkee täällä siitä kummat huhut.


OLAUS H.

    Pohjatuuli, myrsky, kuulettehan,
    se se kalamiehet jätti maihin.
    Ja se sama tuuli meidät viepi,
    meren virmain ratsuin ajelohon.

ROUVA

    Eikö peloita tuo meri teitä?

OLAUS H.

    Eihän toki, maalla ehkä joskus. --
    Maissa meidän merenkyntäjien
    koskaan ei oo hyvä kauan olla.
    Tapa voijolaisten tuo on vanha:
    purjehtia, milloin vain on tuulta.
    oisin mieluummin -- ja mieluisimmin,
    yön kun mustan halki myrsky vyöryy.

RITARI MAX (eräs vöiolainen, innostuen edellisestä:)

    Yli senkin, milloin päälliköllä
    laivassansa maalta saatu heila.
    Silloin laivat jumalaisin siivin
    lentävät kuin hurjat myrskyn henget.
    Ilotulet syttyy, räiskyy, sammuu.
    Huuto, laulut kaikuu yli laivain.
    Aaltoin mellastuksen takaa viimein
    punaisena aamukylvystänsä
    nousee päivä, vanha Ikitaatto,
    hymyellen poikasilleen meille,
    purppuroiden maan, mi pilven lailla
    aalloist' ylenevi: Voionmaamme.

OLAUS (nauraa.)

    Runoilijaks Max käy aina päissään!

ROUVA

    Toiset taas on runoilustaan päissään!
    Mutta meidäthän jo toistamiseen
    kysymyksestämme harhaan vietiin!
    Syy siis lienee jokin erikoinen
    eikä, niinkuin sanottihin, myrsky,
    koska vastaus on kiertelevä --
    nimittäin tuon kalaretken suhteen.

RITARI SUOMELA

    Aamun koitoss' siellä kävi -- Piru!

NAISET KUOROSSA

    Piru!

SUOMELA

    Niin. Sen kanss' ei ole lysti olla;
    siksi nuottareissut loppui siihen.

KANIIKKI HORDINCH

    Jutussa on perää vain sen verran,
    herra Hennekin ett' unta näki
    jotain Pirusta, tai siihen suuntaan.

NAISET

    Kertokaa, se oisi mieliks' meille!

KAN. HORDINCH

    Muutahan siin' ei oo kertomista.

NAISET

    Ihan varmaan jotain muuta oli,
    koska miehet miekalliset pelkää!

ROUVA

    Sikäli kuin muistan eivät ennen
    nuottaretket jääneet -- myrskyn vuoksi.

KAARINA

    Hennekin on vaalea par'aikaa;
    jotain kummallista tässä onpi.

OLAUS

    Ettei turhan vuoksi pelattaisi,
    toivon, että nuottamiehet tässä,
    meille heti kaiken selvittävät.

KAN. HORDINCH

    Minä parhaan osan yötä nukuin. --
    Sitä ennen nautin rypäleistä. --
    Heräsin vain jonkinlaiseen meluun
    jonkun herättäissä isäntäämme,
    joka oli saanut kohtauksen --
    pahan unen taikka painajaisen. --
    Niinhän sattua voi jokaiselle!

HENNEKIN

    Oli siinä vielä jotain muuta.

NAISET

    Senhän arvasimme, kerro, kerro!

KARPALANUS

    Ole joutavia kertomatta!

HENNEKIN

    Mikä estää mua kertomasta! --
    Pysyväthän edes huonehissa!
    Välttyväthän synnin askelista
    pelätessään öistä lehtokujaa
    kauempana ihmisasunnoista.

SUOMELA

    Kerro pois vain illan kunniaksi! --
    Kaikki opiks' on min saamme tietää
    elkeistä tuon vanhan sarvipäisen!

KAARINA

    Älä kerro, muutenkin jo meitä
    peloittaa niin että vapisemme.

SUOMELA (asettuen Kaarinan viereen:)

    Sallikaa mun turvaa tarjotaksein.

KAARINA

    Kiitos! -- Kuinka usein tätä ennen
    naiset teiltä saivat turvaa tuota
    sarvipäätä sorkkajalkaa vastaan! --
    Jos nyt tuohon paikkaan ilmestyisi,
    eiköhän vain kävis teille niinkuin
    ennen Aninkaisten suutarille,
    joka sitä viskas' lestillänsä.

NAISET

    Miten sille sitten kävi, kerro!

KAARINA

    Miten kävi! Lesti lensi vatsaan
    sekä siitä selän kautta ulos.
    lentäin läpi sen kuin ilman läpi.
    Irvistäen oli suutarille
    nauranut se kädet vatsallansa
    lausuellen: "Heitäs toinen lesti!"

(Nauraa.)

LIHAVA ROUVA (nauraa tukehtuakseen.)

    "Heitäs toinen lesti", voi, voi sentään!
    "Heitäs toinen lesti", voi, voi sentään!

VANHA NEITI (piipittävällä äänellä.)

    Tänään meill' on täysikuu, ma luulen. --
    Toivon, että hetkeks' hiljenemme
    kuullaksemme, pirunkamarissa
    kummitus jos soittaa kitaralla. --

(Kaikki vaikenevat ja kuuntelevat suut auki. Usealta jää pikari
puolitiehen, viemättä huulille. Kuuluu hyvin kaukainen kitaran soitto
ja vielä kaukaisempi koiran ulvonta.)

YLIANTILAS (tulee hiljaisuuden vallitessa äänettömin askelin Hennekinin
luo, jolle puhuu.)

    Dominikaanien on munkki siellä,
    pyytää tänne saarnalupaa sula.

HENNEKIN

    Munkki? Mik' on hänet tänne tuonut?

(Vierailleen.)

    Annan teille täyden päätösvallan,
    saako munkki tulla, vaiko mennä.

KAARINA

    Anna saarnaamaan tuon munkin tulla,
    maksutonhan tuo on lysti meille!

(Ääniä: "Antaa munkin tulla." "Ei saarnaa!" "Ulos tanssimaan!")

HENNEKIN

    Minun luullakseni melkein kaikki
    tahtoo munkin saarnaa kuulla, niinkö?

(Ääniä: "Hyvä, hyvä.")

    Isäntä on "hyvä", jos hän antaa,
    mistä vieraat huvitusta saavat.

(Ääniä: "Oikein, oikein.")

(Yliantilaalle:)

    Käske saarnaaja siis sisään heti!

(Yliantilas tuo sisään munkin. Kaikki silmäilevät häntä uteliaina.
Samoin munkki tarkastelee tyhmällä ylpeydellä kuulijakuntaansa.
Yliantilas poistuu. Munkki, vanha laiha dominikaani, vanhassa
kuluneessa kaavussa. Tukka ja eteenpäin törröttävä parta valkoiset.
Parta leikattu tasapäiseksi. Asettuu keskelle, taustalle. Hän esittää
saarnansa laulavalla äänellä, vilkkaiden ruumiinliikkeiden säestämänä.
Etenkin hänen oikea etusormensa liikkuu vilkkaasti ja näyttää
pitemmältä kuin se onkaan. Kantapäät kohoilevat lakkaamata; näyttää
toisinaan kuin hän hyppisi. Polvet notkuvat saarnan tahdissa. Toisinaan
hän kyyristyy hyvin syvään. Kiihkeimmissä kohdissa ääni muuttuu veisuun
tapaiseksi. Alussa hänen silmänsä kiiluvat avoimina, mutta sitten hän
haltioituu ja saarnaa silmät ummessa. Saarnan aikana kuuluu ulkoa
laulua ja soittoa, sillä osa juhlaväkeä on mennyt heti munkin tultua
ulos.)

MUNKKI

    Tässäkin Turun kaupungissa,
    ylpeillen turkiskauluksissa
    kulkevat vanhat, kulkevat nuoret,
    sisältä saastaa ja kuolleiden luita. --
    Baabelin porttoja riivatuita! --
    Sokeat silmänsä kiinni sulkein,
    helvetin portteja kohti kulkein
    menevät tuomarit, menevät raadit,
    menevät muorit, menevät vaarit,
    menevät piispat, menevät papit,
    menevät anopit, menevät apit,
    herrat hihkuen edellä,
    narrit nauraen perässä. --
    Juopuen viinillä, medellä,
    kaikki yhdessä kerässä
    niinkuin ennen Sodomassa,
    taikka tuolla Gomorrassa,
    saman ne halun täältä saivat;
    juhlivat, juovat, syövät ja naivat. --
    Niinkuin ennen Noan aikaa,
    varoitusääni nytkin kaikaa:
    _Quia nminor dminicani_
    siispä kuulkaa haukuntaani,
    Turun rikkaat ja Turun köyhät,
    tavoilta kaikki yhtä löyhät. --
    Ennen isät kuritti lastaan,
    hornanhenkiä tapellen vastaan,
    nyt on isät ennen muita
    saatanan hengeltä riivatuita.
    Ennen Herran kansan nähtiin
    kääntävän silmänsä taivaan tähtiin,
    tuonne Herran Zebaothin puoleen,
    sielunsa jättäen taivaan huoleen,
    taivaan pyhille itsensä antain,
    Jesu-Herralle kaikkensa kantain,
    kirkolle oikeat kymmenykset,
    sekä synnistä kääntymykset,
    lihan himosta itsensä kieltäin. --
    Nainen, luoduista kauhein naaras,
    tähtes' on monikin pyhimys vaarass'
    Kuinka monta on tässäkin joukoss',
    jok' ei olisi helvetin loukoss'!
    Rutto, paiseet, sota ja pauhu,
    riita ja meteli, kuoleman kauhu,
    kaikki seurasi teille siitä!
    Mitä sa kylvät, sitä sa niitä!
    Oi sinä suloinen Suomen kansa,
    syntisi saakohon Gomorransa!
    Oisko kymmenen vanhurskasta,
    ketkä ei laanneet uskomasta
    keralla miesten pyhien
    sovitusuhria Kiesuksen! --
    Katseli tänne tai katseli sinne,
    katseli tuonne ja katseli minne,
    lopun merkit on huomattavissa
    maassa, kuussa ja taivahissa.
    Lopun merkit on tähtikunnassa,
    lopun merkit on kivikunnassa,
    lopun merkit on kasvikunnassa,
    lopun merkit on eläinkunnassa,
    lopun merkit on ihmiskunnassa,
    lopun merkit on enkelikunnassa,
    lopun merkit on kristikunnassa,
    lopun merkit on juudakunnassa,
    lopun merkit on mahomettikunnassa,
    lopun merkit on pakanakunnassa. --
    Kuorma tää on Moabin!
    Kuorma tää on Naphtalin!
    Kuorma tää on Babylonin!
    Vitsaus Egyptin faraonin!
    Erämaan kuorma tykönä meren,
    hinta syyttömän karitsanveren!
    Herra, paaduta tämä kansa,
    ettei se kuulis korvillansa,
    että sen silmät valotta jäisi,
    ettei sen sydän ymmärtäisi,
    ettei se kääntäis itseänsä,
    ettei se parantais elämätänsä!

    Herra, oo kuinka kauan!

    Siihen asti, kun kaupungin huoneet
    kaiken väkens' on hautaan luoneet!
    Siihen asti, kun kaikki maa
    elottomuutta vain kuuluttaa:
    Ilman väettä linnat on herrain,
    ilman väettä töllit narrein,
    lopussa porttoin huvi-illat,
    lopussa pappein, kreivein pillat.

(Hennekin puhuttelee nuottatovereitaan, joiden kanssa  poistuu hiipien
perälle ja oikealle. Yksi ja toinen seuraa näiden esimerkkiä. Useimmat
menevät puutarhaan ja hajaantuvat eri suunnille. Munkki jatkaa
keskeymättä saarnaansa huomaamatta ulosmenijöitä.)

    Silloin Herramme Zebaoth laittaa
    pidot, mi kaikille pyhille maittaa,
    pidot rasvasta, ytimestä,
    pidot viinasta selkehestä,

(Useita pareja hiipii ulos yht'aikaa.)

    Verestä Herran miehen oman,
    verestä karitsan viattoman,
    hääpidot Herran kansan!

(Sali on melkein tyhjentynyt. Soittajat ja laulajat ovat yiantilaan
vittauksesta poistuneet.)

    _Quia nominor dominicani_
    kuulkaa siis minun haukuntaani

(Olaus Hordinch ja muutamia naisia ja herroja hiipii ulos. Jää vain
Kaarina ja ritari Suomela, jotka ovat alkaneet kuiskailla toisilleen.)

    maistellen herkkua taivahaista,
    kosk' ette palvelleet Pirua, naista!
    Paastosin, kidutin ruumistani,
    kuoletin lihaani, himojani.

KAARINA (on mennyt munkin luo ja ravistanut häntä kahden viimeisen
säkeen aikana käsivarresta.)

    Isä, herätkäähän nyt jo toki!
    Isä, herätkäähän nyt jo toki!

MUNKKI (avaa silmänsä ja iskee ne Kaarinaan.)

KAARINA (tarjoaa pikaria kädestään.)

    Ehkä viinipikari vois teitä
    virvoittaa tuon suuren tuskan jälkeen?

MUNKKI

    Kuka olet, narttu, joka tarjoot
    synninmaljaa minun juodakseni?
    Kestän niinkuin pyhä Antonius.

KAARINA

    Tahdoin virvoittaa vain sua, isä,
    olen talon rouva, tunnet minut.

MUNKKI (tuntee Kaarinan.)

    Miehes suuren hurskauden vuoksi
    annan anteeksi sun tarjoukses. --
    Näen sinut vieraan miehen kanssa!
    Joko Herodiaan tavat sull? --
    Haluaisin puhutella miestäs',
    herra Kuokkinaista, missä lienee?

KAARINA

    Shakin peluuseen lie tästä mennyt
    toisten herrain kanssa huoneeseensa. --
    Menkää, menkää! Löydättehän sinne.
    Siell' on Paavalikin sekä vielä
    Jacob Hordinch ynnä Karpalanus...

MUNKKI (menee.)

KAARINA (kävelee etualalle.)

SUOMELA (seuraa häntä, pitäen kädestä.)

OLAUS (Kaarinan ja Suomelan huomaamatta ilmaantuu perälle.)

SUOMELA (Kaarinalle.)

    Kätenne on mulle kallein aarre!

(Sutelee Kaarinan kättä.)

    Köyhyyteni suuruutta vain suren,
    koska yhden elämän vain voisin
    antaa suuteloista käsillenne!

(Suutelee Kaarinan molempia käsiä.)

    Yö jo saapuu, oomme kahden kesken.
    Suojeluksen lupasin ma teille. --
    Kätkeykäämme toisten näkyvistä. --
    Sairas sieluin kaipaa balsamia
    sinun huuliesi, syleilysi.
    Turmioon ma joudun ilman sua,
    samoin turmioon myös joudut sinä,
    ellet suostu rukouksihini. --
    Moni ritar' vaanii kunniaasi. --

(Polvistuu.)

    Vannon, rakastan sua! Jumalani!

KAARINA

    Naimisiinhan emme voisi mennä!

SUOMELA

    Sitähän en minä tarkoitakaan!

KAARINA

    Meitä sitoo täällä monet suhteet. --
    Neiti Sinikan te unhoitatte?

SUOMELA

    Kaikki suhteet sitoo minut sinuun!

KAARINA

    Täällä emme voisi yhdess' elää. --
    Kotianne ette voisi jättää, --
    ettekä myös viedä mua täältä.

SUOMELA

    Ymmärtäkää toki minut oikein! --
    Vietätte -- tään yön -- te jonkun kanssa. --

KAARINA

    Nähtävästi Hennekinin kanssa. --
    Kiitos suojeluksen tarjonnasta!
    Nouskaa, kutsun palvelijan tänne!

(Soittaa.)

SUOMELA (nousee.)

PALVELIJA (tulee.)

KAARINA (palvelijalle.)

    Pyydä vieraat tulemahan sisään.
    Paisti pöytään, kynttilöitä lisään!

PALVELIJA (menee.)

OLAUS (tulee.)

SUOMELA (Olaus Hordinchille, jonka huomaa noustessaan permannolta.)

    Tuopa aito merirosvon tapa:
    vaaniskella piilopaikastansa!

OLAUS

    Vaaniskellut teit' en enkä ketään.

SUOMELA

    Vaaniskelit mua, sinä konna!

(Paljastaa miekkansa.)

OLAUS (tekee samoin.)

KAARINA (väliin)

    Pyydän, ettei verta vuodateta!

SUOMELA

    Mua loukannut on tämä lurjus!

KAARINA

    Loukannut ei sua eikä ketään!
    Herra Olaus Hordinch mua lempii
    ja myös minä häntä -- ikuisesti. --
    Käsi Hennekinin -- sydän tämän.

SUOMELA

    Syy sen suurempi on taistellaksein!

OLAUS (päättävästi,)

    Kun on suuri syy, niin taistelkaamme!
    Väistynyt en koskaan ennen. -- Valmis!

SUOMELA

    Tuohan kaulas tänne likemmäksi!
    Listin poikki sen kuin nauriin naatin!

(Taistelevat, Suomela hyökkää silmittömästi. Olaus lävistää Suomelan,
joka kuolee. Ruumis jää lattialle.)

OLAUS (Kaarinalle, jota ottaa kädestä.)

    Tule, tääll' ei oo nyt sinun paikkas --
    eikä enää koskaan tästä lähtein.
    Mennään, laiva purjeiss' oottaa meitä!

KAARINA (seuraa ääneti, pelästyneenä, estelemättä Hordinchia. Menevät.
Häviävät taustalle.)



NELJÄS NÄYTÖS.


Ruissalossa. Yö.

(Sama huone, kuin edellisessä. Kynttilät palavat lekuttaen. Ovet ja
ikkunat suljetut.)

HENNEKIN (Yksin.)

    Olen nähtävästi vanhentunut. --
    Ennen kädestäin ei miekkaa Iyöty --
    Onneksi ei sitä nähnyt kukaan. --
    Kun ma tässä oikein ajattelen,
    huomaan hänen olleen kunnon miehen,
    kosk' ei yhtään työstään kerskuellut. --
    Mutta mikä piru riivas miehen,
    kun vei toisen vaimon -- se on ihme? --
    Se on häväistys, jot' en voi sietää!
    Vannon, etten Turkuun yksin palaa!
    Kaarina sit' ennen kotiin tulee,
    tulee maassa ryömien ja itkein,
    muuten en oo minä Kuokkinainen!
    Eräät merkit viittailevat siihen,
    että Kaarina ois' mennyt itse,
    vapaaehtoisesti, karanneena.
    Rouva Kirsti näkyi jotain tienneen, --
    jos vain juoruihin on luottamista.
    Lienenkin jo kauan aikaa sitten
    Kaarinani hylkäämäksi jäänyt,
    koska kilpakosijoita hääri
    ympärillä niinkuin nuoren neitseen. --
    Leikiksi tuon kaiken kuvittelin,
    semminkin kun ritarit nuo kaikki
    sukulaisiakin vielä oli,
    joskin kohta kaukaisia kaikki. --
    Ritar' Suomela sai hengellänsä
    näyttää, ett' ol' kysehessä tosi.
    Itsekin ma olin juonut liikaa,
    tuskin muistan, miten kaikki kävi:
    Olaus Hordinch mua käteen sipas --
    kehno, kun nyt vielä kivistelee! --
    Laulut, sanaleikit, munkin saarna,
    kaksintaistelu ja ruumis -- pako,
    kädenkääntehessä kaikki kävi,
    niinkuin korkeamman johdon mukaan.
    Mikä pakana mun sekoittikin
    kaksintaisteluun tuon rosvon kanssa? --
    Jos tuon toisen häpeen jaksan kantaa,
    niin en tätä toista! -- Luoja auta!

    Talo täynnä ihmisiä oli,
    tanhualla kisailivat nuoret,
    vanhat kävelivät siellä täällä
    lehtokäytävillä, nurmikoilla,
    itse shakin peluussa ma olin.
    Mikä noita munkinkin lie tuonut
    sekaantumaan asioiden kulkuun! --
    Polttoroviolle mokomakin!

    Käsitysten, niinkuin pariskunta,
    niinkuin kuningas ja kuningatar,
    oli Kaarina ja Olaus Hordinch
    vakavina ohi kaikkein käyneet,
    tervehtien vastaantulijoita,
    toivottaen ilon jatkumista.
    Kukaan epäillyt ei siinä mitään,
    oltiin totuttu jo vähitellen
    heidän kulkuhunsa käsi käissä. --

    Hyvin suunniteltu, piru vieköön!
    Kuka epäellä osasikaan
    talon vanhaa kauppatuttavata! --
    Sinä ritar' Suomela liet ollut
    viisain meistä, jaloin, ruvetessas
    minun kunniaani puolustamaan!

(Lyö nyrkillään otsaansa.)

    Hyi on noidanraato, sika sinä! --
    Annoit lyödä itses kaikkein nähden!

    Huomattua heti jälkeen juostiin,
    mutta hyvän pohjatuulen viemät
    voiolaiset Airistolla kiisi
    Valtiasmeren ulapoita kohti.
    Pelkään, että joku noidan juoni
    sotkenut on tässä kaikki langat,
    ellei sitten itse pirulainen. --
    Noita karkoittakoon toisen noidan!
    Piru karkoittakoon toisen Pirun!

    Isävainajani kertoi kerran
    vanhan jutun Pirun apajasta,
    jossa nuottaa vetämässä käydään.

    Siinä lähistöllä oli Piru
    ennen asustanut, kertoi isä.
    (Piru sekä Kuokkinaiset aina
    Ruissalon on yhdess' omistaneet.)

(Nauraa.)

    Ontto tammi siellä ylempänä
    Pirun asuntona oli ollut.
    Siitä rantaan polku vei, se näkyy
    vielä nytkin. Sitä pitkin Piru
    kävi aina vettä noutamassa.

    Sattui: nuottamiehet nuotiolla
    siinä kalasoppaa kerran keitti.
    Metsän pimennosta tuli Piru,
    tulen ääreen kyykkysilleen kävi,
    katsoi miesten poreilevaan pataan.
    Kysyi: "Kerinkö ma?"
    Miehet vastanneet ei ensin mitään.
    Kysyi toisen kerran, kolmannenkin.

    Vastas miehet: "Keri!"
    Kohta piru ketterästi juoksi
    rantaan, miesten nuottavenehille.
    Miehet söivät soppansa ja sitten
    nuotionsa ääreen nukahtivat.

    Syksykesän pitkä, musta yöhyt
    päättyi viimein, sitten päivä nousi.
    Miehet nuottavenheillensä riensi
    vetääksensä aamuapajansa. --
    Mutta mitä venheestään he löysi?
    Nuottaa ei; sen sijaan kolme kerää.

    Piru, jos sa vielä täällä asut,
    ja jos ystävyytes Kuokkinaisiin
    vielä säilynyt on puolestasi,
    kuule tämä iltarukouksein:
    Aivoni ja aivoituksenikin
    on kuin märkä nuotta tyhjin perin
    vedettynä viime apajastaan.
    Tule, Piru, kysy multa:
    "Kerinkö ma?"

    Vastaan heti ensi kysymyksees':
    "Keri, keri, kolmeen silkkikerään
    kauneiks', alkuosihinsa keri
    aivoitukseni ja mietteheni!
    Vie ne sitten _kutojalle_ jälleen,
    sano: tässä Kuokkinaisten rihmat.
    Kudo uudestaan ne, mutta älä
    kudo entisellä kalvaimella!"

    Olen luottanut vain pyhimyksiin,
    heille uhrannut jok' ainoon hetken!
    Olen luottanut vain Pyhään Kirkkoon
    sille suonut paastot, kymmenykset,
    itsekidutukset aamust' aamuun.
    Nuoruudesta asti Sua palvoin. --
    Sinäkö mun johdit kiroukseen
    vai tuo vanha nuottarannan herra? --
    Kumman liittolaisekseni otan
    tuomaan jälleen kotiin emäntäni?
    Noita katkokohon noidan vihat!
    Piru korjatkoon, min Piru teki! --
    Kaikki keinot täällä ovat hyvät,
    jos ne tarkoituksensa vain täyttää!

PALVELIJA (tulee äänettömin askelin.)

    Siellä on nuo seitsenkunta noitaa,
    jotka tulleet ovat Pirkkalasta.

HENNEKIN

    Onko Hallin Ukko myöskin siellä?

PALVELIJA

    On

HENNEKIN

    Kutsu hänet tänne, toiset johda
    pirunkamarihin odottamaan,
    kunnes sinne tulen Ukon kanssa.

PALVELIJA (vie noidat pirunkamariin.)

HENNEKIN (yksin, julman näköisenä.)

    Kaikki voimat asettuivat vastaan,
    siitä tunsin, tajusin ma selvään,
    että esi-isieni henget
    rangaista mua oli päättänehet. --
    Mikä oli heidän tiedossansa
    väärää, mikä uskossansa harhaa?
    Sit' en tiedä. -- Jalouteen kaikkeen
    kehoittivat, rankaisivat pahan. --
    Synnin ajatusko lienee tämä,
    joka aivoissani pyörii tänään?
    Jumala, mun jätit häpeähän,
    oikeuden puolest' taistellessain!
    Vastoin uskoani varmaa annoit
    vihollisen katalan tuon voittaa!
    Miksi sua yhä palveleisin,
    miksen saisi muuta voimaa koettaa?
    Pirun julma miekka riippuu tuossa!
    Oispa vihamieheni nyt täällä,
    heti hänen päänsä halkaiseisin
    riemulla, kuin sodan pauhinassa! --
    Päätös tehty, sit' en enää muuta!
    Hallin Ukon puheille siis heti!

HALLIN UKKO (tulee)

HENNEKIN (menee häntä vastaan, johdattaa hänet etualalle.)

    Seikka semmoinen täss' syntyi täällä,
    että emäntä on katehissa.
    Tietäjät jo tämän paikkakunnan
    kaiken taitons' ovat tuhlannehet
    aikaansaamatta tuon taivaallista.
    Tee siis parhaas', palkasta en tingi.

HALLIN UKKO

    Liekö talossasi täällä jotain,
    pientä nelijalkaa, jok' ois' ennen
    kuulunut sun vihamiehellesi?

HENNEKIN

    Oisko? Annas kun ma ensin mietin. --
    Onpa niinkin, musta, vanha kani.

HALLIN UKKO

    Siinä asuu kiroojasi henki.
    Musta kani tuo on tapettava
    heti aamutähden koittaessa.
    Siihen asti pidettävä tarkoin
    vaari hänen kaikist' askeleistaan.

HENNEKIN

    Uskallanko tuohon huomauttaa,
    että kanit yönsä viettää maaten.

HALLIN UKKO

    Tyhmyyksiä! Heti tultuani
    aloittaa tuo kani retkeilynsä --
    jos on oikea -- siit' olet vastuuss'.

HENNEKIN

    (Herra ymmärtäköön lauseitasi!)
    Kaikki tapahtukoon niinkuin määräät!

HALLIN UKKO

    Puol'yö saapuu. Toimeen heti käymme
    Yksi miehistäsi kanin vahtiin.
    Toiset täällä olkoot hiljaisesti!

(Menee pirunkamariin.)

HENNEKIN (soittaa)

PALVELIJA (saapuu.)

HENNEKIN

    Vanha Kyyry-Pekka, jok' ei pelkää,
    menköön kanin vahtiin täksi yöksi,
    mustaa kaniinia -- ymmärrätkö --.

PALVELIJA (on peloissaan. Yrittää jotain sanoa, mutta ei saa ääntä
kurkustaan.)

HENNEKIN

    Kaikki palvelijat kokoontukoot
    tänne saliin. Ovet suljettakoon.
    Täällä istukaatte kaikki hiljaa.

PALVELIJA

    Mu-mu-mutta melkein kaikki -- ovat
    kaupunkiin jo menneet, niinkuin käskit.

HENNEKIN

    Ketkä kaupungissa, ne on siellä;
    ketkä Ruissalossa, ne tuo tänne.
    Pane mielees, jos on henkes kallis:
    Kuulua ei hiiren hiiskausta
    täältä saa, ei ääntä minkäänlaista!

PALVELIJA (mennessään.)

    Herra ties, jos käsittää voin tätä!

HENNEKIN (menee pirunkamariin. Palvelijat kokoontuvat saliin ääneti,
pelon vallassa ja niin kauas pirunkamarin ovesta, kuin suinkin. Myrsky
vingahtelee. Tuuli on lyönyt yhden ikkunan luukut auki. Sieltä pääsee
tuuli sisään. Kynttilän liekit lepattavat tuulessa.)

PALVELIJATAR (voimatta pidättää itkuaan.)

    Toisivat ees jonkun papin tänne! -- --
    Pääsis täältä maata vuoteeseensa!

PALVELIJA

    Sielunautuutenne tähden! Hiljaa!
    Menen sulkemaan tuon luukun tuolta.

(Menee. Sulkee ikkunan luukun.)

ANNIKKI

    Tätä menoa jo kolmas viikko!
    Noitajoukko noitajoukon jälkeen!
    Kissa tätä enää jaksaa sietää!

PALVELIJATAR II

    Ole hiljaa, hyvä tästä tulee! --
    Edelliset noidat näihin nähden
    lasten leikkiä vain turhaa oli.
    Nytpä tuli itse valtanoidat
    Pirkkalasta sekä Lapinmaalta. --
    Kuulkaas sopotusta loitsulukuin!

    Tuntuu ihan niinkuin huone huojuis,
    katto kaatuis, seinät siirrähtelis!

    Siell' on miehet, joilt' ei sanat puutu,
       "Sain salat sanoilla ilmi,
       salat piilohon sanoilla."
    Miten milloinkin vain seikat vaatii.

ANNIKKI

    Minusta ei täällä mikään huoju. --
    Näkikö ken teistä Hallin Ukon? --
    Oli suuttunut hän kuullessansa,
    että Inkoinen on asevoimin
    lähetetty voiolaisten perään. --
    "Jos jo Inkoinen on toimeen pantu
    rouvaa hakemahan Voionmaalta
    laivoin, miekoin taikka kultarahoin,
    tuokoon rouvan kotiin avuttani."
    Huutaneen niin kuului lähetille,
    jonka kodastansa ulos ajoi.
    Inkoinen jo muka sotki jäljet,
    asettui jo noidan silmäin eteen
    purjeinensa, jalojousinensa. --
    Kuului käyneen ukon kunnialle,
    että laivat lähetettiin perään. --
    Rouvan piti tulla ilman halki
    käden koskematta, loitsun siivin.
    "Inkoinen jos rouvan tuopi", sanoi,
    "muisteta ei minun mahtiani". --
    Herra itse rukouksin nöyrin
    kävi sitten ukon hakemassa.
    Saanut oli ukon lähtemähän
    annettuaan pisaraisen vertaan, --
    Hennekinin nimi jolla pantiin
    käärmeen nahkaan, Pirun nimikirjaan.

(Hälinää.)

PALVELIJA (tulee)

    Sss. --! Vait olkaa sielujenne tähden!

ANNIKKI (entistä kovemmin)

    Itse vaikene, se on sun virkas! --
    Pirunkamarissa noita huutaa;
    mikä estää meitä haastamasta!

(Hiljemmin.)

    Pirun nimikirjaan, niinkuin sanoin,
    piirretty on herraraukan nimi.

PALVELIJATAR II

    Uskottavalta tuo kyllä tuntuu.
    Mutta sanokaapas, miksi täytyy
    meidän täällä vangittuina olla!

ANNIKKI

    Hallin Ukko meitä tarvinnevi:
    Naaraskokoiksi se loihtii meidät,
    jotka sitten kaikki tänä yönä
    siivetämme tuonne Voionmaalle,
    josta rouvan tuomme kaunihisti
    läpi ilman vinkuvaisen kotiin
    aamusuurukselle herran kanssa. --
    Lennellä senjälkeen ikuisesti
    saamme ahdistellen lintusia.

(Hiljemmin:)

    Herra yksinään tääll' äsken istui
    tuskissaan, kuin Ketsemaanin Kiesus;
    oven takana ma vakoelin. --
    Tahdotteko tietää, mitä kuulin?

TOISET

    Kaikin mokomin! Se meille kerro!

ANNIKKI

    Kaikki sitten! Olkaa ihan hiljaa! --
    Saatte kummat kuulla, kun ma kerron
    Ensin kirosi, kuin ennen Joopi,
    kaiken hurskaan, pyhän elämänsä.
    Hiuksiaan raastaen hän huusi:
    "Äiti, miksi synnytit sa minut!"
    Kirkon kiros, noitui sakramentit, --
    noidatkin jo sanoi jättävänsä.

PALVELIJA

    Noidatkinko! Mihin hän siis luottaa?

ANNIKKI (palvelijalle hiljaa:)

    Sielus rauhan tähden ole hiljaa!

(Toisille kovemmin.)

    Niin. "Nyt noidatkaan ei enää auta",
    huokas isäntämme, selvään kuulin,
    "Piru, jos sä vielä täällä asut
    ja jos ystävyytes Kuokkinaisiin
    kotikäärmeen lailla vielä elää,
    kuule tämä iltarukouksein!"
    Niin tuo hurskas isäntämme lausui
    sekä lisäs': "Piru, asunnostas
    tule, kokoo Kuokkinaisten perhe.
    Iske miekallasi vihollisiin!"
    Sielunautuuteni kautta vannon,
    että totta täst' on joka tavu.

(Toiset tekevät ristinmerkkejä, toiset siunailevat. Jotkut kuuntelevat
jännittyneinä Annikkia.)

    Pirun miekka riippuu tuossa, näätte. --
    Ei nyt enää mitkään noidat auta.
    Pitää saada tänne itse Piru
    opettamaan isäntäämme oivaa
    hirmuraudan kostohuimauksiin.

(Annikin viimeisten sanojen aikana livahtaa sisälle Piru, kadoten
äänettömästi pirunkamariin. Kaikki kirkaisevat kauhusta. Tulet
sammuvat. Hennekin tulee pirunkamarista kädessään -palava kynttilä.
Näyttämön tultua näin valaistuksi nähdään taustalla vasta mereltä
tulleena, märkänä, Inkoinen ja hänen vierellään tuntematon merimies.
Näiden läsnäoloa ei kukaan aluksi huomaa.)

HENNEKIN (ankarana)

    Mikä hirmunhuuto täältä kuului?
    Kuka melun täällä aikaansaattoi?

PALVELIJA

    Annikki on kaikkeen tähän syypää.

HENNEKIN (Annikille)

    Kyllä sinut elkeistäsi tunnen,
    sinä rietas nainen! Et siis voinut
    edes hetkeä tääll' olla vaiti.
    Sinun, joka syypää olet kaikkeen,
    ennen muita vaieta ois' tullut!

ANNIKKI

    Mihinkään en ole minä syypää!

HENNEKIN

    Suusi kiinni, portto, kylän lautta!
    Sanonpa siis sulle, mikä olet!
    Sano, kuka rouvan viekoitteli
    miehestänsä synnin yhteyteen?

ANNIKKI

    Sanon sulle, herra, minkä tiedän:
    Rouva Kirsti vikapää on siihen.

HENNEKIN

    Valehtelet, kurja, tiedän kaiken!

ANNIKKI

    Tiedätkö siis senkin, minkä minä?
    Kuulin oven läpi omin korvin,
    kuinka Kirsti rouva emännälle --

HENNEKIN

    Jätä rauhaan hurskaan rouvan nimi!
    Tunnustatko tässä kaikkein kuullen
    sanoneesi tässä huonehessa
    häpeemättömästi rouvallesi:
       "Ei pitäisi neien nuoren
       miestä vanhoa valita".
    Sekä paljon muuta samanlaista?

ANNIKKI (hetken taistelun perästä, ylpeästi.)

    Rouvallenne totuuden ma lausuin.

HENNEKIN

    Ylpeilet sa sillä vielä, konna! --
    Kaksinkertainen on rikoksesi:
    Myrkyllisen kieles kautta ensin
    viekoittelit rouvan synninteille,
    ajain hänet siten kodistansa.
    Ja nyt täällä kirkumisellasi
    tietäjien mahdin lamautit,
    juur' kun loveen lankes' Hallin Ukko
    ja ois' saanut kaikki entiselleen.
    Tuohon paikkaan sinut lävistäisin
    miekallani, ellet olis nainen.

ANNIKKI (ottaa seinältä Pirun miekan.)

    Vaikka olen nainen, taistelkaamme! --
    Käykääs, tytöt, vähän syrjemmäksi!
    Ritari, mi sanoin loukkaa naista,
    taistelkoon myös miekoin naisen kanssa.

(Nauraa ivallisesti ja asettuu taisteluasentoon.)

HENNEKIN

    Joutaisit sa palaa roviolla. --
    Pane, hurmanhenki, ase syrjään! --
    Lähde heti täältä matkoihisi!
    Katso, ettei sua Ruissalossa
    taikka Turussakaan koskaan nähdä!

ANNIKKI (tehden ritarikumarruksen, suloisesti:)

    Lahjoitat siis mulle elämäni. --
    Minulle on yhdentekevätä,
    olen vainaana tai elävänä --
    yhtä vaarallinen aina sulle! --
    Ole varuillasi, ukkoparka!

(Viskaa miekan menemään ohi Hennekinin. Poistuu ylpeäryhtisenä.
Joku huudahtaa:)

    "Pirupa tais' itse siinä mennä,
    miekkansa hän viskas lähteissänsä."

(Seuratessaan silmillään Annikin menoa huomaavat kaikki oven pielessä
seisovat miehet. Kuuluu yhdessä ja yksitellen hämmästyksen
huudahduksia: "Juho Inkoinen! Juho Inkoinen!" Auki jääneestä
kaksoisovesta näkyy -päivänkoitto. Inkoisen vierellä seisoo vanha
merimies.)

INKOINEN (muuttamatta asentoaan.)

    Palannut on retkikunta juuri,
    tyhjin toimin Voionmaalta asti.

HENNEKIN

    Sano, mikä Joopin viesti sulla?
    Miks' ei Kaarina oo vierelläsi?

INKOINEN

    Rouva Kaarina jo täältä muutti
    mananmaille ikiautuaille. --
    Herra armahtakoon sielukurjaa!

HENNEKIN

    Kuollutko, ah? Sano, onko kuollut?

INKOINEN

    Kuollut.

HENNEKIN

    Varo sanojasi, vanha miesi!
    Lahjonut lie sinut voiolainen!

INKOINEN

    Lahjottavanko siis matkaan laitit! --
    Suruanne pyydän hillitsemään. --
    Kerron tapauksen juurtajaksain:
    Toissayönä, aamun sarastaissa,
    keinuilimme pitkän matkan jälkeen
    tyynen meren aavaa veltoin purjein
    luona Voionmaan, sen lännen puolla.
    Äkkiä, kas meitä kohti soutaa
    kilpaa satakunta haapiota.
    Luullen tulijoita hyökkääjiksi
    annoin heti ampua ma niitä.
    Kivi maalihinsa tarkkaan sattui.
    Ensi venhe pirstaleiksi lensi.
    Kohtas tuho rouva Kaarinata,
    joka siinä ensi venheess' istui.

HENNEKIN

    Henkes säästät, jos tuon toteen näytät.

INKOINEN

    Kaiken! Kuinka haluat vain, herra. --
    Ensi venheen soutaja jäi eloon,
    uiden pelastui hän laivahamme
    sekä seisoo tässä vieressäni. --
    Hänpä tietää, miten kaikki kävi.

HENNEKIN

    Kuka lienetkin, mies, kerro kaikki!
    Jos vain taidat meidän kieltä, kerro!

MERIMIES

    Tuskaa suurempaa ei voine olla,
    kuin on mulla tässä, kertoessain
    kuolemasta, itse eloon jääden. --
    Viime matkallaan toi morsiamen
    jalo herramme, nuor' Olaus Hordinch. --
    Ensi päivät onnekkaina meni.
    Luultiinkin jo kaiken hyvin käyneen.
    Sitten alkoi rouva tuumaella,
    kyynelissä nähtiin hänet usein.
    Turusta kun olin, niinkuin hänkin,
    uskoi rouva mulle aikehensa:
    Sanoi palaavansa heti Turkuun
    jonkun hansalaisen aluksessa,
    johon pyysi mua soutamahan.
    Sanoi palaavansa Turkuun jälleen,
    vaikka tiell' ois kaikki meren kauhut.
    "Säkkiin, tuhkaan pukeuneena", sanoi,
    "menen polvin rukoilemaan anteeks'
    polomieheltäni, jonka jätin". --
    Yötä päivää siitä asti rouva,
    ootti laivaa, jolla kotiin pääsis!
    Inkoisen kun sitten laiva näkyi,
    lähdimme me heti sitä kohti,
    luullen tulevan sen Lyypekistä
    sekä Turunmaalle purjehtivan.
    Salaa lähdimme me satamasta,
    kohti laivaa soudin minkä jaksoin.
    Luulimme jo paon onnistuvan,
    aikeemme kun nähtiin Voionmaalta.
    Satakunta soutajata heti
    jälkehemme nuorin voimin lähti.
    Vaikka vanha olen, olisimme
    turvaan ennättäneet, pelastuneet,
    ellei laivasta ois' kivi tullut,
    joka jollapahaseni murti.
    Tämän nähtyänsä ajajamme
    venheet käänsi, hiljaa maihin sousi.
    Uiden jatkoin matkaa, auttain häntä
    Viimein väsyneenä, uupuneena
    kuolonuneen nukkui turvattini,
    jonka hamaan laivankylkeen autoin,
    itsekin jo melkein lopuss' ollen.
    Neljä vahvaa merimiehen kättä
    ensin hänet, sitten minut nosti
    laivan kannelle. -- -- Kuin kuollut olin.

    Viime sanoiksensa lausui vainaa:
    "Herra Hennekin jos rikokseni
    katsoo anteeksantamattomaksi,
    älköön kuiten kurjaa ruumistani
    hylätkö ja poies käännyttäkö.
    Jos taas anteheksi antaa voisi,
    suokoon hautakammionsa luona
    mulle leposijakseni nurkan. --
    Hennin uskonvoima sekä henki
    riittää pelastukseks' minullekin
    edessä tuon suuren Tuomarimme!"
    Lausui vainaja sen kirkkain silmin,
    niinkuin Tuomarin jo nähnyt oisi,
    Haudattavaksi kun toivoi Turkuun,
    toimme ruumiin tänne mukanamme.

(Munkit kantavat sisään valkeisiin puetun Kaarinan ruumista paareilla,
laulaen surullisen juhlallisella äänellä:)

    "_De profundis clamavi ad te, Domine_..."

HENNEKIN

    Minun uskonvoimaaniko luottain! --

(Katsoo miekkaa lattialla.)

    Minun uskonvoimaaniko luottain!

(Katsoo ruumiiseen.)

    Siihenkö sa huusit syvyydestä! --
    Mua kurjaa, voi mua kurjaa, kurjaa! --
    Hän ei tiennyt, että olen halpa
    uskonluopio ja kirkon hylky
    Pirun palvelija, sielunmyyjä. --
    Katso, tuoss' on lattialla miekka,
    teräksen sen kuulu noita katsoi,
    itse Piru vihki koston aseeks! --

(Väkijoukolle, joka tunkeilee lähellä)

    Juuri lähti teidän tultuanne. --
    Älkää lähestykö miekkaa liioin,
    henkenne voi siitä saastan saada.

(Kaikki väistävät kauhuissaan miekkaa)

    Uskonluopio ma olen, hylky,
    sieluni ma olen menettänyt.
    Tuolla paholainen ilmaa liitää
    sielulleni sijaa valmistamaan. --

(Katsoen ruumiiseen.)

    Toivoit pelastusta uskostani! --
    Oisko mulla vielä pelastusta?
    Uskallanko sitä mistään pyytää?

(Ihmisjoukko seisoo ympärillä.)

ÄÄNI JOUKOSTA

    On kaniikki Hordinch jossain täällä.
    Hän vois kirvoittavan ripin antaa.

(Jotkut rukoilevat, useat itkevät. Kuuluu ulkoa aseiden helinää ja
komentavia ääniä. Sisään astuu miesjoukko. Sen keskellä nähdään Olaus
Hordinch vangittuna. Joukon johtaja lähestyy epäröiden väen muodostamaa
piiriä ja Hennekiniä.)

JOHTAJA

    Jalo Hennekin, on toivomukses'
    vihdoin täyttynyt, ja saanut voiton
    kaunis oikeuden kilvoittelus'. --
    Meidät ensin lyötiin, peräännyimme
    aina Saksan rannikolle asti.
    Väijyilimme, viimein hyökkäsimme
    laita laitaa vasten voiolaista,
    jonka kannelta tään vangitsimme
    hetken tuiman tappeluksen jälkeen.
    Sano, mitä vangillemme teemme!

HENNEKIN (katsoo lattialla olevaa miekkaa.)

    Tuossa rauta säihkyy, noidan tuoma!
    Kiilto sinussa on Pirun luoma.
    Voima sen jo näkyy vaikuttavan,
    vaikk'ei ihmiskäsi mikään ole
    kamalaa sun kahvaas koskettanut. --
    Ottaisinko sinut -- sivaltaisin --
    kostokseni halki kallon tuolta.

(Ojentaa vapisevat sormensa kohti miekkaa, mutta samalla osuvat hänen
silmänsä ruumiiseen. Ojentautuu jälleen. Miehille:)

    Mieheni, oi rakkaat ystäväni,
    kuuliaiset sotasankarini,
    hänet jälleen vapaaks' päästäkäätte!

(Sotilaat siirtyvät pois Hordinchin ympäriltä ja pistävät miekkansa
tuppeen. Hennekin vaipuu maahan. Kaunis kesäaamu näkyy avoimesta
ovesta. Jakob Hordinch on saapunut joutuisana ja hätäisenä. Hän astuu
Hennekinin luokse ja jää siihen seisomaan.)

HENNEKIN (Hordinchille, päätään kohottaen:)

    Katsot minuun, mustaa mustempahan
    mitä taivaan kannen alla lienee
    Mieti, voinko edes sormen saada
    jälleen puhtaaks; edes yhden sormen,
    pyhää ristiä ma että voisin
    ennen kuolemaani kosketella?

HORDINCH (panee siunaavasti kätensä Hennekinin ylle:)

    Hairahtunut kurja ihmisparka! --
    Usko ainoastaan, Luojaan luota!
    Toivon sammuessakin sa toivo!
    Puhtaaks vielä tulet kokonansa!

HENNEKIN

    Sanoin joskus: "Voitto sille, joka
    uupuneena maasta nousee, nousee
    sekä iskee vielä viime iskun."
    Nytpä selkenee tuo totuus mulle:
    Käsitän: ken koston jättäin nousee,
    iskee parahimman voiton iskun!

HORDINCH

    Mutta mikä outo miekka siinä?

(Lähestyy miekkaa väkijoukon hulmahtaessa.)

    Peloittava ase, mutta -- poikki.

VÄKIJOUKKO

    Poikki? Poikki!

ÄÄNI MIESJOUKOSTA:

    Jos on poikki, sido ei se ketään
    koska antajalta putos, murtui.

HENNEKIN (kasvot kirkastuneina:)

    Murtunutko ois tuo hirmurauta!
    Sano Jakob Hordinch kerran vielä,
    huojennusta tuo se sielulleni!

HORDINCH

    Poikki, poikki, tässä näet itse.

(Erottaa miekan osat toisistaan.)

    Sielusi jos siitä olit myydä,
    ole onnellinen nähdessäsi,
    että Herra soti puolestasi
    hävittäen häijyn pahat elkeet
    ennen tuhon silmänräpäystä!
    Nouse maasta ylös, katso tuonne,
    avoinna on armo sulle jälleen!
    Kaarina toi sulle tervehdyksen:
    "Hennin uskonvoima sekä henki
    riittää pelastukseks' minullekin,
    edessä tuon suuren Tuomarimme."

HENNEKIN (nousee.)

    Ihanat, oi, sanat: Armo, armo,
    pelastus, -- oi, meille molemmille!

(Katsoo ylös autuaallisena. Aamu on täydellisesti kirkastunut. Valo
tulvii ovista ja akkunoista sisään. Kaukaa kuuluu munkkien _Te Deum
Laudamus_ ja urkujen soittoa.)

    LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pirun miekka - Runonäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.