Title: Pahuuden voimia
Author: Lie, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pahuuden voimia" ***


PAHUUDEN VOIMIA

Kirj.

Jonas Lie


Norjan kielestä suomensi

I. K. Inha



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1893.



I.


Bonde-Bergin tavalliset isoääniset kokkapuheet, joita hän
ravintolahuoneessa lateli lukuisalle ja kiitolliselle kuulijakunnalle,
olivat jo alkaneet melkoisesti laimentua. Kämnäri & dispasöri Vaage
oli juuri lopettanut tuoreen turskan ja puolisen pullonsa punaista
viiniä, sekä tuli nyt päällystakkineen, lakkineen ja sikari hampaissa
ruokahuoneesta, jossa vielä istui pari henkeä pöydän päässä,
ostereistaan ja portteristaan loppua tehden. Hänpä oli päättänyt
käväistä sataman jäällä ja laivasillalla, ennenkuin meni kotia levolle.

Odotettiin höyrylaivaa, ja se oli tänä iltana saanut täyteen ravintolan
ja klubihuoneet rouva Michelsenin hotellissa. Kahdeksasta saakka oli jo
kestänyt odottaa.

Raikas löyhäys tuntui savun, katkun ja pakinan keskellä joka kerta
kun ovi aukesi, ja sisään kurkisti pakkasesta punottava naama, ja
tulokkaita aina tervehti tuo samainen -- Joko näkyy? -- eikö vieläkään?

Näin sydäntalvella eivät laivat päässeet lähemmä kaupunkia, kuin
selälle jään reunaan. Siellä ulapalla kävi höyrylaivain vaikea
talvitie, sulassa Itämerelle vievässä valtaväylässä, välitse kiinteän
maajään ja ajelehtivain, kasaantuneiden, silmän kantamattomiin
ulottuvain merijäiden, joihin oli jäätynyt monikin laiva. Ja
kaupunkiin, joka myöskin oli jään saartamana, vaikka alati pysyi
paikallaan, jonka ohitse herkeämättä vaelsi tuo samainen talvinäytelmä,
sinne saapuivat höyrylaivat tähän aikaan vuotta oikeana pelastuksena.

Niin kävi kuin tirehtori Anders Bratt oli sanonut, lyöttäytyessään
klubihuoneessa vistipöydän ääreen, että kyllä oli paras vielä runsaan
tunnin malttaa mieltänsä.

Harrestad, laivain muonaaja, oli erehdyksestä joutunut tänä
iltana tirehtorin, konsuli Muhvadin ja vakuutusasiamies Thesenin
pelikumppaniksi. Hän istui kuin henkensä kaupalla, varovaiset pienet
silmät sinne tänne häälyen -- siinä lyötiin lehteä niin arkailematta,
niin kerrassaan toisin, kuin hänen tapansa liikkua vähillä ja
kunnioituksensa penniä kohtaan olisi mitenkään antanut myöden.

"Siinä peeti pantavana", pilaili tirehtori; hän istui ja hiljaa
vihelteli, silmissä valpas katse, joka alati seurasi, mitä ympärillä
tapahtui.

Harrestadin katse nousi häneen hieman hätääntyneenä; mutta vähänpä
sille oli lohdutusta noissa punakoissa, rokonarpisissa kasvoissa,
jotka tyytyväisinä imivät hänen olentoaan ja ominaisuuksiaan ikäänkuin
sokuripalaa.

"Entä onnen koittaminen, Harrestad, onko se unohtunut?"

"Minä voin vakuuttaa hra tirehtorille, että kaikissa asioissani onnen
koittamisella on perin vähän sijaa. Kirjani..."

Tirehtori haukotteli jotenkin epäkohteliaasti ja ilmoitti jälleen
huolettomasti grandissimota. Se hiljainen hymähdys, jolla hän samalla
katsoi Muhvadiin, ei muuta voinut kuin harmittaa Harrestadia. Tämä
vahvasti epäili, että nuo molemmat herrat pitivät häntä pilkkanaan.

Tirehtori piti häntä sinä iltana vähin peukalonsa alla. Tietysti oli
muka tämä liukaskynäinen Harrestad, voudin entinen konttoristi, hän
juuri eikä muu kukaan tuo salanimi, joka eräässä pääkaupungin lehdessä
oli hiljattain moittinut häntä säästöpankin omapäisestä hallinnosta,
ja joka päiväkaudet hääräili työmiesten keskuudessa värväämässä ääniä
avonaiseen sovintokomissarin virkaan.

Harrestadin epäluuloiset kasvot ja suupielen huolestuneet syvennykset
saattoivat muistuttaa puristettua sian sylttyä.

"Joko nyt väjytte jälleen, Harrestad? Turhaa vaivaa on täällä menetellä
samalla tavalla kuin uomassa, -- väjyä, että joku toinen ensinnä
lähettäisi laivansa ulapalle ja te sitten saisitte kaljaasinne merelle
ilmaiseksi hänen uomassaan...

"Ei aina autakaan". jatkoi tirehtori naureskellen. "Sillä, -- katsokaas
tänne", -- tirehtori näytti loput korttinsa, "kun ette ajoissa
käyttäneet sviittiänne, niin saan kaikki ristini täysiksi."

Tirehtorin toinen silmä, joka oli pyöreä kuin linnulla, tirkisti
veitikkamaisesti yli karvaisen ruupan, joka istui nenän juuressa, ja
toinen, pitkulaisempi silmä, vaan ikäänkuin toveriaan säesti.

"Ei lyö se leiville", jatkoi hän jaellen kortteja yksi erältään --
"viekkaalla odotuksella vaan kadottaa rahtia. Sillä välin kuin täällä
kotona tappelette uomasta ja niin hienosti petkuttelette toisianne, on
Johnston pulman ratkaissut -- antaa laivansa purjehtia kaiken talvea ja
nostaa rahtivekseleillä rahoja minkä ennättää."

"Onpa sillä toden totta monen ihmisen henki omalla tunnolla. Pitänee
sitä huolehtia kapteneista ja miehistäkin", arveli Harrestad vienosti,
länsimaan pehmeällä kirjakielellä, jota puhui; hän loi sitten puhuvan
katseen oven suuhun, jossa bostonipöydän ääressä istui muutamia
laivureita.

Tirehtori näytti siltä, kuin olisi hapanta vettä saanut suuhunsa...
"Tarkotatte, että kun hyyryrahat ovat loppuneet helmi- ja maaliskuussa,
niin sopii siltarannassa kirjoittaa kolme savusilliä viidellekolmatta
äyrille... Nii-in, kyllä tiedän, te hellitte merimiehiä, Harrestad! --
Tehän muonaatte hengellisillä pennikirjoillakin."

Bostonipöydän äärestä kuului naurun ilkkunaa. Kyllä tänä iltana ei
ollut hauska Harrestadina...

"Mutta raittiusasiasta ei Harrestad kuolemakseenkaan -- merimies vaan
saakoon juoda ja pureskella kaikkia mitä hänen puodistaan heruu."

"Raittiusasiaa pidän vaarallisena harhatienä, -- oikeana synnin
taimikouluna... todellisena viettelyksenä omasta hyvyydestä ja
hurskaudesta kerskaamiseen", intoili Harrestad.

Tirehtori loi häneen happaman katseen -- sillä puhelahjalla tuo
vietävä vaikutti käsityöläisiin. Hän kääntyi tuolillaan katsahtaen
aptekariin ynnä niiden puoleen, jotka istuivat sanomalehtipöydän
ääressä. Siellä torkkui asianajaja Gaarder nurkkasohvassa, totilasi
vieressään, ja vähän kauempana istui hopeahiuksinen lempeä
teidentarkastaja Finkenhagen, uponneena paikkakunnan lauvantailehden
huutokauppa-ilmoituksiin.

"Ei mutta Johnston, siinä selvä pää", jatkoi tirehtori, "ja sitä
paitsi on hän mies, joka uskaltaa johonkin ryhtyä, niin melutta kuin
sen tekeekin. Ja varjele, miten sillä on herkkä omatunto. Aivan sama
kuin appensa, iäkäs, peräti rehellinen rautatehtaan omistaja -- paitsi
että Johnstonilla on parempi käsitys siitä mikä on tuloa ja menoa kuin
hänellä!... ihan kuin luotu sovintokomissariksi, tietysti ainoa, joka
voi kysymykseen tulla"... Tirehtori loi omituisen hallitsevan katseen
läsnäolijoihin.

Harrestadista kuului pieni mitätön rykäys, ikäänkuin kaulan puhdistus.
Hän tarkasteli kaatoa, joka vielä oli pöydällä jäljellä, samalla kuin
sisässään hivuttavasti, raivoisasti äänteli -- "ahhaa, nythän selveni,
mihin suuntaan vaali keskiviikkona ahdistettaisiin."

Asianajaja Gaarderia, joka oli heittäytynyt pitkäkseen, näkyi tapaus
huvittavan; hän näki kuinka teidentarkastajan korvat punastuivat
sanomalehden takaa ja tämä veltosti tuijotti lehteen ikäänkuin tyhjään.
Siinä kyllä meni toivo toiseltakin...

Pelattiin edelleen. Tirehtori nähtävästi alkoi ikävystyä, sillä hän
ehtimiseen kouraili kaksirivisten liivien taskusta kelloansa, suurta
vanhanaikuista hopeakuorta. Hiat ranteista käärittynä istui hän vinossa
tuolillaan, hypisteli levottomana kortinlehtiä, ikäänkuin olisi joka
hetki aikonut ponnahtaa ylös. Eikä vaan tullut ketään höyrylaivalta,
asiamiestä tai sanantuojaa...

Asiamies Thesen arveli, että oli syytä täyttää lasit uudelleen; oli
kaiketi odotus-aikaa parahiksi, jotta ennättäisi vielä viimeisen lasin
tyhjentää. Näin hän aina puhui, vaikka jokainen hyvin tiesi, että hänen
viimeisen lasinsa vuoro harvoin tuli ennenkuin viimeinenkin vieras
oli tallustanut tiehensä, ja piian täytyi syyttää rouva Michelseniä
voidakseen valkeat sammuttaa. Hän täytti lasinsa joka puoli tunti
säntilleen kuin laivan kello, niin väitti Bonde-Berg, -- käyntikin oli
kuin luotu hoiperrukseen.

"Tuuleeko Terjesen?" kysäsi tirehtori ja kääntyi laivurin puoleen, joka
akkunan ääressä istuen kuivasi hialla ruutua ja kurkisti pihalle.

"Siltäpä näyttää."

Maltista kaukana oli nyt tirehtori Brattin muoto. Hänen oli ikävä, --
kovin ikävä... Mutta äkkiä lensi kasvoihinsa oikein lämmin ilmaus, kun
laivanisäntä Johnston ilmestyi oveen, turkit auki ja vyö kädessä.

"No vihdoin tuli höyrylaiva", huudahti tirehtori. -- "Hyvää ehtoota,
Johnston! Teillä kait oli raju ilma?"

"Raju kerrassaan, -- niin huuhtoi, että repi osan kanssista." Puhaltaen
ripusti Johnston loputkin matkakapineistaan naulaan. "Ja oikein olen
ruvennut pelkäämään -- Concordian puolesta. Tiesi missä alus nyt
hyppelehtii, varmaankin jossain Doggerilla; -- myrskymerkeistä kuuli
puhuttavan mihin vaan poikkesimme.

"Tehän olettekin täällä, asiamies Thesen!" kääntyi hän äkkiä puhuessaan.
"Arvasinkin tapaavani teidät klubissa; -- rupean pelkäämään, sen sanon
teille, ja nyt vakuutan! -- Se on, minä -- minä aion..." Hän kaiveli
kynsiään epätietoisena punniten.

"Istuhan alas ja rupea levolliseksi, Johnston, ja saa lasi. Sitten
rohkaiset jälleen mielesi, jotta voit asioita arvostella, ehkä voisit
säästää tuon talvivakuutuksen. -- Ja pelaammeko vielä yhden kiertämän?
Ota sinä haltuusi Harrestadin varat ja velat."

Johnstonissa oli luontaista siroutta vaikka hän käyttäytyikin hiukan
huolimattomasti.

... "Mielelläni tietysti pääsisin vakuutuksesta tällä
vuodenpuoliskolla", -- lausui hän kun oli saanut kortit käteensä ja
nakkasi lehden pöytään... "Kallis on talvivakuutus."

"Juo totia", kehoitti tirehtori.

"Hm, -- pistä; -- vielä viisi kuusi viikkoa, niin pääsisi
suvivakuutukseen", nurkuili Johnston.

"Nii-in, viisas mies uskaltaa", hymähti tirehtori.

Pelattiin edelleen, -- asiamies Thesen vähän tylsänä, kuten
tavallisesti tähän aikaan ja näin monennetta viimeistä lasia
juodessaan, ja lisäksi hädissään kun pelkäsi jakavansa kortit väärin
ja paljastavansa tilansa. Hän jakeli kortit verkalleen ja arvokkaasti,
yksitellen, ja uuttera kun oli, niin kunnialla suoriutui.

Kova tuulenpuuska tärisytti akkunaruutuja.

Johnston katsoi akkunan puoleen jonkinmoisella humorilla. -- "Vakuutan
yhtäkaikki, -- ja sen teen paikalla", sanoi hän.

"Iskekää kiinni, Thesen, niinkauan kuin ruudut täräjävät; kun tyyntyy,
niin muistaa hän kohta kalliit talvimaksut", sanoi tirehtori hymyillen
ja oikaisi itseään taakse päin tuolillaan.

"Konttori kaikkialla, missä olen", sanoi Thesen ja repi varovaisesti
kappaleen siitä paperista, jolle pelilaskua kirjoitettiin. Hän
kirjoitti vakuutustilauksen ja työnsi tämän ynnä lyijykynän pöydän
poikki Johnstonin allekirjoitettavaksi.

Tirehtori veti esiin hopeisen taskukellonsa: -- "kaksikymmentä
minuuttia yli yhdentoista, asiamies!"

Se oli toimitus korttipöydän ääressä.

Pitkä Thesen kirjoitti muistoon ja pisti sitten hieman hapuellen
paperilapun lompakkoonsa. Joi sitten hyvällä mielellä kulauksen
valloittamainsa prosenttien kunniaksi, ennenkuin jälleen tarttui
kortteihin.

Tirehtori oli käynyt hyvälle päälle kuin päivän paiste, puhui
sukkeluuksia, löi korttia. Johnstonin seura oli hänelle mieluinen, hän
ihaili Johnstonia melkein kaikessa... Yksistään noita käsiäkin, --
niissä oli niin luontevaa hienoutta -- ja kun hän tuolla tavalla painoi
päätään eteenpäin, tyvenesti, harvapuheisena aprikoitsi pelin menoa, ja
sen ikäänkuin arvasi, huolettomasti -- melkein aina hyvällä onnella --
niin muistutti hän sunnuntailasta.

Anders Bratt salaa nautti Johnstonista, kun olivat ulkona seuroissa,
-- tämä kun sukelsi esiin jokapäiväisestä harvapuheisuudestaan, niin
ei viehättävämpää miestä missään. Ja kun hän yht'äkkiä luottavan
herttaisesti löi tirehtoria olkapäälle ja sanoi: "Sinussa on kokonainen
komento! Sinä olet moukariluonne, -- aika kömpelö"...

Niin, jokaisella aluksella on tietysti oma koneistonsa; -- omallaan
kulki Johnstonkin. Hänen omatuntonsa ei ollut karkeaan työhön luotu,
jossa tietysti aina täytyi olla myötä ja vastaan sen mukaan kuin asiat
sattuivat vaatimaan. Aivan päinvastainen luonne kuin tirehtorilla
itsellä -- ei raakaa eikä väärää ajatusta hänen sielussaan...

Ravintolahuoneesen kokoontui väkeä, siellä huudettiin ja pakinoitiin.

Höyrylaivan toimitsija oli saapunut, reestä kannettiin sisään arkkuja
ynnä klubin posti.

Sähkösanomain tuoja ilmestyi oveen tuoden sähkösanoman konsuli
Muhvadille.

"Ja sitten on viety kaksi sähkösanomaa teidän kotiinne, hra Johnston!"

"Vai niin. -- Odessan rahteja, arvaan, tai muuta semmoista; ne
suoritamme huomenna... Toivon, että sekä rukiinhinta että rahti hyvästi
nousee", virkkoi hän ja nyökäytti päätään Mulwadille, jonka tiesi
myös tehneen kauppoja Odessan rukiilla. "No jaa, -- niin aina niin,
ruutua"... hän hajamielisenä virkkoi.

Tapeltiin sanomalehdistä, joita hajoitettiin pöydälle, kotimaisia,
ruotsalaisia, tanskalaisia, englantilainen Shipping Gazette,
Börsenhalle ynnä pari kuvallista, ja höyrylaivasta kyseltiin ja
kerrottiin. Niemen takana oli ollut kova myrsky ja ankara aalto,
meressä oli näkynyt hylkyhaaksia, paljon laivoja oli ilmoitettu
hukkuneen. Ja etelämpänä, jossa pakkanen tuli höyrylle vastaan,
oli kiikarilla nähty merijäähän takertuneiden laivain mastoja
hätälippuineen.

Jälleen tuli esille tuo vanha asia, mitä voitaisiin tehdä, -- kaikki
se, mikä joka talvi odotti.

Kortinpelaajat istuivat tuolit ulompana pöydästä, pelilaskut
tekemättä, pakinoivat ja lukivat sanomalehtiä, ja "asioimisto" nouti
puolisalaa vielä "vihoviimeisen" lasinsa tiskiltä, jossa hän kävi itse
väkevyydestä huolta pitämässä.

Siinä humussa oli kello tänä iltana edistynyt klubissa yli
kahdentoista, ja nyt tuli jälleen joku ravintolan puolelle --
pari perämiestä kertoen että merimiehet olivat tapelleet kujassa
Richert-Marthen viinakapakan edustalla.

"Olisi aika, että kerrankin saataisiin lyhtyjä tuolle pimeälle
takakadulle", huudahti asianajaja Gaarder. "Onhan polisimestarin
ehdotus sen valaisemisesta juuri nyt esillä valtuuston kokouksessa, hra
tirehtori?"

"Hm!" -- Tirehtori jatkoi lukuansa, rykäsi ja nosti lasiaan niin, että
neiti, joka seisoi toisessa huoneessa tiskin takana, näki sen ovesta.

... "Voipihan se vähän maksaa, jos valaistusaluetta laajennetaan",
pinnisteli Gaarder; -- "mutta varat tietysti myönnetään. Muutoinhan
siellä voidaan rosvota ja murhata mielin määrin iltasilla.

"Se on välttämätöntä, -- kerrassaan välttämätöntä!" intoili hän
edelleen, kun ei puheensa herättänyt huomiota.

Tirehtori vilkasi häneen äkkiä sanomalehden takaa:

"Ei tallilyhtyäkään pidä polisimestarin saada!"

"Mutta voidaanko hänen pyyntöänsä vastaan tuoda mitään syitä? -- ei
ainakaan järkiperäisiä", huudahti asianajaja harmissaan. "Edistyvässä,
uudenaikaisessa kaupungissa"...

"Ei talikynttilääkään!" -- tirehtori katkaisi kaiken keskustelun tästä
asiasta.

"Jos vielä jatkatte, asianajaja, niin ette lopulta saa
kynttiläsaksiakaan!" varoitteli Johnston leikillisesti.

"Hitto vieköön, -- tässä muka vielä pitäisi laittaa valaistusta, jotta
merimiehet ja koulupojat saataisiin rangaistuiksi, -- ei koskaan!"
Tirehtori kääntyi äkkinäisellä liikkeellä Gaarderia kohtaan, -- näkyi
selvästi, ett'ei hän tahtonut väitellä Johnstonin kanssa.

"Suvella sain toki niin selvitetyksi, että Berentsenin poika --
tiedättehän, työnjohtajan poika ruukiltani, -- pääsi polisimestarin
kynsistä. Se toinen, jonka hän pieksi, sai maksun kolmesta hampaasta
ja peruutti kanteen. Mutta ajatelkaahan semmoista lakimies-aasia! --
olisi hävittänyt pojan koko tulevaisuuden ainoastaan sen vuoksi, että
tämä oli sattumalta iskenyt vähän liian hyvästi, kun kerran pitivät
hauskaa tuolla takakadulla; -- toinen ei hitto vieköön ollut parempi
kuin toinenkaan... Mutta lakikirja vaan aana ja oona joka paikassa...
Sillä oikeus olkoon sama kaikille", -- matki tirehtori, voimatta
kuitenkaan matkia ketään muuta kuin itseänsä. "Ja sillä tuo käräjäkoni
tarkoitti, että kun vartija saa kynsiinsä jonkun merimiehen, niin tulee
hänen vaan kaikin mokomin puuhata sitä, että poika saadaan putkaan tai
kuritushuoneeseen. Sikamaista!... Eikä mies kuolemakseenkaan aavista,
että kylässä, joka talvikauden on täpösen täynnä joutilasta meriväkeä,
siinä kysytään malttia ja älykästä käytöstä, eikä hänen ulkokullatulta
lakipykäliään... Ja että nuorisolla pitää olla sen verran vapauden
vuoroa, palattuaan matkoilta, jotta joskus voi joutua tappeluun, --
siitä ei miehellä näy olevan mitään käsitystä. Hänen kirjurinsa muka
eivät koskaan tapelleet -- virkapaikassa!"

"Eipä kukaan muu kuin Anders Bratt saisi noin huvittavia asioita
parista kuivasta lyhdyntolpasta", sanoi Johnston herttaisesti härnäten.

"Kun kuulet, mitä nyt juuri juttelin Berentsenin pojasta... poika olisi
toden totta päässyt vedelle ja leivälle!... niin et muuta voi kuin olla
samaa mieltä kuin minä, Johnston!" Hänen voimakas päänsä taipui taakse
päin ja silmät tarkastivat terävästi ympäristöä.

Johnston istui ja tyrkki saappaansa kärjellä tulitikkua lattian rakoon;
naurahti sitten ja virkkoi:

"Keksi jotain parempaa! Enpä luule, että se tepsii tuo juttu
koulupojista ja merimiehistä."

Tirehtorikin hymyili hetkisen... Johnston se oli merkillinen mies,
hienoine tyylikkäine kasvoineen, kun hän istui noin ja hyräili
itsekseen. -- Mutta sitten valtasi harmi hänet.

"Minä vaan en ymmärrä sitä ajatuksenjuoksua", sanoi hän lyhyesti.

Hän tyhjensi yhdellä kulauksella totilasinsa, joka vielä oli
puolillaan, ja nousi ylös:

"Nyt lähden!"

"Lähdemme yhdessä matkaan", sanoi Johnston ja puki turkit ja vyön
nopeasti ylleen; tuskin ennätti hän vetäistä lampusta valkean
sikariinsa.

Muut silmäilivät toisiinsa.

"Kun Anders Bratt kerran on ruvennut sitä asiaa ajamaan, niin kyllä
sitten" -- huomautti asioimisto tylsän tietoisuutensa syvyydestä; hän
seisoi ja iski silmää ja hymyili vahvasti varmalla aavistuksella.

"Ja niin joudumme Johnston ja valtuusto ja me kaikki ikeen alle!"
tiuski Harrestad kimakalla äänellään; hän seisoi päällystakki yllään
valmiina lähtemään. "Minä en ymmärrä, kuinka tässä kaupungissa"...

"Hm, näe nyt", lausui teidentarkastaja hiljaisesti ja puki myöskin
ylleen.

"No ette vaan te pääse Alppien yli Harrestad! -- vaikka miten
pinnistelette", huusi Bonde-Berg. Pyöreä punakka naama, josta paksu
kauppias Berg oli saanut lisäyksen liikanimeensä, loisti kuin
ilotulitus; silmistä säteili leikkisyys.

Väännettiin alas ja sammutettiin lamppu toisensa jälkeen, ja ainoastaan
läkkiselkä jäi tiskille palamaan, kun vieraat pakisten romuilivat
portaita alas.

Ulkona oli kuutamo kiitävine pilvineen, ja lumirinteellä kadun toisella
puolen näkyi varjot ravintolan savupiipuista, selväpiirteisinä kuin
pari hattua.

Hiljennettiin kulkua, kun nähtiin tirehtori ja Johnston edempänä
kadulla.

"En ymmärrä, sen sanon, kuinka semmoista suvaitaan tässä
kaupungissa"... alkoi taas Harrestad kärtyisesti.

"Ja minä sen ymmärrän vallan mainiosti", vakuutteli Bonde-Berg.
"Muutamat sen tekevät kun täytyy, -- niinkuin esimerkiksi hm...
nalkutus se vaan ei auta, Harrestad! -- ja muutamat sen vuoksi, kun
heillä on siihen luonto; -- ovathan niinkuin vähän koiran tapaisia,
täytyy olla ketä totella... Tirehtoripa ei ole puolinainen mies eikä
jöröjukka. Ja siitä juuri näettekös me kaikki pidämme. Ymmärrättekös
Harrestad?... Ja semmoinen tuuli on hänen mukanaan. Siitä vaan
riippuu, onko hänestä oikealla vai väärällä puolella. Myötätuuli on
kuin mäenlaskua, sulaa rasvaa. Mutta kun tuulee vastasta, niin sitte
kyllä saa odottaa parempia ilmoja -- tässä kaupungissa!" -- härnäili
ukko. "Ei on edessä joka paikassa"; -- hän nosti sormensa Harrestadia
kohtaan ja alkoi lukea: "ei -- säästöpankissa, ei -- valtuustossa, ei --
pankissa, ei -- vaivaishoidossa, ei -- satamajohtokunnassa ja siihen
kuuluvissa asianhaaroissa. Ei pitkin koko jokea, siellä kun vallitsee
Strömmin tehtaan tirehtori, itse Anders Bratt eikä muu kukaan; --
ja ei se on vastassa Harrestad, vaikka vaan puuhaisitte klubissa
tanssijaisia... Ja nähkääs miten on polisimestarin laita, ei hänkään
pääse lyhtyineen Alppien yli, sen ennustan... Ja pillinsä pistää
Johnstonkin pussiin, kun ehtii aprikoida..."

"Puolueellisuutta, puolueellisuutta!"... vinkui ohut Harrestad, jonka
varjo hurjasti viuhtoi lumella, -- "paljasta puolueellisuutta!"

"Ja sydäntä on miehessä, ei säästä niskojaan."

"Hillitsemätön mieli, jota ei tässä kylässä kukaan saa rajoissaan
pysymään", inui Harrestad.

"Säilytä sydäntäsi visummin kuin mitään muuta", lausuili Bonde-Berg
tyynnytellen. -- "Ja vaikka sinä voittaisit koko maailman, vaan saisit
vahinkoa sielullesi, niin on kirjoitettu, -- muistattekos Harrestad...
Jos niinkuin tällä kertaa ette sovintokomissariksi pääsisi, niin
suittaisi vähän muistaa raamattuakin lukeneensa"...

Hän katsoi voitonriemulla Harrestadin jälkeen, joka poikkesi kadulta
kotiinpäin, niinkuin voitetun vihollisen jälkeen ainakin.

Kaupunki ja harjun rinteellä mökit olivat sillä hetkellä melkein
liituvalkeassa kirkkaassa kuutamassa.

Tirehtori ja Johnston astuskelivat sillalla, hyvän matkaa edessä päin.
Molempain varjot taittuivat käsipuihin, joita pitkin ne liukuivat, ja
virta kohisi; mustana ja kuohutellen työntyi se jääkappaleineen heidän
allaan.

Alaalla satamassa peikotteli omituisia varjoja ja pidennyksiä
mastoista, raakapuista ja laivanruhoista, jotka synkän mustina istuivat
raskaasti jäässä, riippuvine ankkurikettinkeineen, ja pakkahuoneiden
alla lepäsi sillan toinen kylki täydelleen pimeässä. Uloinna sataman
suulla, asuttujen saarien ja kariloiden välillä, hohti hopealle musta
juova avonaista merta.

Tirehtori astui nopeasti ja äänetönnä. Oli aikonut kutsua Johnstonin
huomenna vasikanpaistille; mutta --

"Kahta polisimestaria me emme saa aisoissa pysymään", pisteli Johnston,
kun pääsivät tirehtorin konttorille; siellä odotti reki ja hevonen
viedäkseen tirehtorin puolen neljänneksen päähän Strömmin tehtaalle.

"Emme, vaan saanee hän pian huomata, että olo voi täällä käydä
kuumanlaiseksi!"

"Kiusata häntä, niin että hakee muuanne, sitäkö aiot? -- et suinkaan --
tuommoisen takia"...

Portilla he pysähtyivät.

"Aionpa kyllä, aion." Tirehtori työnsi keppinsä katuun.

"Hyvää yötä, Johnston."

Johnston seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä...

Anders Bratt astui pihan poikki; suora selkä ja ponteva ryhti
visusti osottivat, millä päällä hän oli. Koko kaupungin tuntemista
päällyssaappaista, joissa takana oli korkeat lenkit, ilveili hänen
sivullaan kinoksen reunalla kummalliset varjot.



II.


Anders Bratt oli tänään mainiolla päällä, hän oli lyhtyjen johdosta
perinpohjaisesti nolannut kaupunginvoudin valtuuston kokouksessa, ja
Johnstonin nurina ja pistopuheet vaan mieluisasti kutittivat nahkaa nyt
perästäpäin.

"Ei sinusta ole niihin asioihin", sanoi tirehtori. "Sinua aina ajavat
ja horjauttelevat nuo humaniset perusteet!"

... "Näetsen Bratt, minulla on eräs aate tästä tontista", selitti
Johnston, hän oli saanut tirehtorin kanssaan talonsa takana olevalle
maalle... "Aate, jota punnitsen"...

"Aate? Hiisi vieköön, miten epä-afäärimäinen sana. Tuntuu siltä
kuin puhuisi yliopettajan kanssa; hänellä aina on noita aatteita ja
mietteitä."

Tirehtorin tottunut liikemiehen silmä käsitti nopeasti aseman
mahdollisuudet. Jäätynyt, liukas tontti päättyi alhaalla satamassa
rappiolla olevaan sillanpätkään, jonka äärimmäiset paalut paljaina
pistivät esiin jäästä.

"Se on, sinä aiot vuokrata sen viideksi -- kymmeneksi vuodeksi... vai
ostaako aiot? häh?"

"N-jaa, sitähän tässä juuri" --

Hän katsoi pitkään tirehtoriin... "Tuumailen näetsen, pitäisikö minun
-- pitäisikö minun"...

Vaikeni jälleen miettiväisenä.

"Kuule Abraham", lausui hän pojalleen, laskien kätensä hänen
olkapäälleen ja kumartuen hänen puoleensa, -- "käy kotoa mittanauha,
niin mittaamme tuon liuskan."

Johnston kävellä heilui rantaan päin ja tirehtori astui hänen mukanaan
ravakasti ja malttamattomana, vähän väliä pysähtyen ja kääntyen hänen
puoleensa; Johnston se aina kävi asiaan ikäänkuin takaperin.

"Sitä mietin näetsen, pitäisikö minun ehkä tyytyä puoleen, taikka
ainakin päästä ostamasta tuota liuskaa kaivon luona... Se tekee suuren
eron kauppasummaan."

"No perältäkin -- summa on siis että aiot ostaa!" huudahti tirehtori.

"N-jaa"... Katse tähysti ilmaan yli jään ja laivain, joihin paistoi
maaliskuun aurinko.

"N-jaa... On sekin sana, itse kai olet sen keksinyt, Johnston? --
Ontuu niin mukavasti kahdelle puolelle. Sekö merkitsee selvällä
kielellä, ett'et vielä ole päätöstä tehnyt?... Hitto vieköön sitä
sanaa!"

"No niin, mitä neuvot sinä?"

"Mitäkö neuvon?... Ne seitsemänkolmatta tuhatta kruunuako polttavat
taskussa, jotka sivalsit sinä iltana, kun klubissa vakuutit
Concordian?... Sikamainen onni! Sinä se kykenet vaikka voittamaan
päävoiton Hampurin raha-arpajaisissa."

"No kyllä -- kyllähän minulla nyt on rahoja... Pitäisi joko ostaa uusi
laiva sen sijaan joka hukkui, taikka..."

"Tai käyttää rahat tähän tonttiin... tehdä afääri?" Tirehtorin nopsa
linnunsilmä raoitti lakin varjosta ikäänkuin olisi lumen heijastus
häikäissyt.

"Se on, sinulla on mielessä muutakin kuin tämä tontti, sinä tähtäät
jotain?"

Katseensa kohtasi vain pari harmaata kalansilmää.

"Näetsen Bratt, -- sitähän tässä, että pitäisikö ottaa vaan puolet,
taikka ainakin jättää tuo liuska."

"Hitto vieköön niitä mutkia ennenkuin mies saa päätetyksi, mitä jo on
päättänyt!"

Tirehtoria salaa huvitti se tapa, jolla Johnston liikkui asioissa,
-- -- häntä kyllä ei oltu niihin kasvatettu!... Seisoi tuossa vanha
levähattu niskassa, paleli ja punnitsi ja laski ja aprikoitsi
tyydyttääkseen omaatuntoansa joka mahdolliselta puolelta, ja poika
ohuessa konttoripuvussaan ja päässään skotlantilainen lakki luisteli
sillä välin säärillään, jotka olivat pitkät ja ohuet kuin passarin
haarat, pitkin jäätynyttä liukasta tannerta... Sivumennen sanoen siro,
kaunis ja hienorakenteinen poika, -- oikea tuommoinen rotunaama äidiltä
perintöä...

"Kuusikymmentä ja kuusi metriä!" huusi Abraham alempaa.

"Jaa, se tekee kuudentoista sadan kruunun eron", laski Johnston
taskukirjansa takakannelle. Arvelevana pisti hän lyijykynän tuppeen.

"Mutta Bratt, -- eikö pitäne kuitenkin ottaa kaikki?"

"Kaikki sinun ottaa pitää!" sanoi tirehtori ratkaisevasti. "Jos sinulta
puuttuu rahoja, niin hankin sinulle tonttiin viidentuhannen kruunun
seisovan lainan Ja kun sitten saat rantasillan, niin olet sinä niitä,
joilla on suurin hyöty sataman mutauksesta, -- työnnyt suoraa päätä
kuumimpaan jupakkaan."

"Niin, etkös luule, että olen sitä ajatellut, -- ajatellut paljon juuri
sitä."

"Syntyyhän siitä pieni sota, -- vai mitä? -- Mutta näsäytä heitä
Johnston! -- näsäytä kelpo lailla. Minä olen puolellasi, -- ja muutama
ääni vaan lisäksi, niin on höyrymutaus käynnissä."

"Hm, -- katsos juuri mutaukseen, siihen ei minulla ole luontoa --
asioita voi perille ajaa monella tavalla --."

"Ethän sinä hitto vieköön voi antaa itseäsi nolata paljaasta
kohteliaisuudestakaan", tirehtori huudahti. -- "Se on tuota
humanisuutta, jonka ilmakehästä sinä olet tänne laskenut! Mutta näetsen
meissä täällä ei ole humanisuutta. Kynsimme vaikka silmät toistemme
päästä rahakolikon takia."

Johnston hymyili; -- "tänä vuonna en nyt missään tapauksessa aio
tarvita lastauspaikkaa. -- Tahtoisin niin mielelläni perustaa tähän
jotain Abrahamia... ainoata poikaani varten, -- on niinkuin oman haudan
kaivaisi, jos täytyisi lähettää hänet luotaan."

"Kuule Abraham poikaseni, onko se vanha kartta mukanasi? -- Kuulee
huononlaisesti", sanoi Johnston huolestuneena.

"Mitä vielä", hymyili tirehtori, "seisoo ja katselee tyttöletukoita,
jotka tulevat tuolla Ekedalin kulmassa!"

Nuoria neitosia tuli siinä kolme rivissä ja vilkkaasti puhellen
keskenään, astuivat milloin kapeaa trotoaria, milloin katua. Tirehtori
oli heti keksinyt Gertrudinsa ja viittasi nyt häntä luokseen.

Hänen tyttärensä hieman säpsähti; mutta vauhti ei siltä hiljennyt,
-- naamat vaan vähän laittaantuivat ohuen kalpean Abraham Johnstonin
vuoksi, joka seisoi pihalla sporttilakki päässään ja vieressään hieno
silkkikarvainen koira-iljetys.

Portilta kääntyi Gertrud pihaan ja nyökkäsi lyhyet jäähyväiset
molemmille tovereilleen; ja sitten -- tiesi että nämä kyllä katsoivat
hänen jälkeensä, -- kiiruhti hän Abraham Johnstonin puoleen ensinkään
kääntymättä, suoraa päätä molempain vanhain luo.

Inhoittavaa, tuossa tuli koira liehakoiden ja hyppien ja nykien
hameenhelmoista, vetoutui läheiseen tuttavuuteen, jota hän näin
Fernandan ja Thoran nähden ei millään muotoa olisi tahtonut tunnustaa.

Gertrud löi pari kertaa nuottiviholla taakseen, mutta silloin alkoi
koira haukkuen hyppiä häntä vastaan.

"Hyi inhoittavaa koiraanne, ettekö voi sitä luoksenne huutaa", puhkesi
hän äkkiä sanomaan ja keikahutti harmissa niskaansa.

"Pyydä anteeksi Rap. Seisomaan heti paikalla!" komensi nuori Johnston,
jonka mustat silmät olivat tätä menoa seuranneet, omituinen puoleksi
ivallinen, puoleksi uneksiva piirre hennonlaisten kasvojen suupielissä.

Nuottivihollaan sai tyttö koiran taas neljälle jalalle ja samosi
edelleen.

"Gertrud pyytää tervehtää tulevaa appi-isäänsä", pilaili tirehtori.

Ojentaessaan Johnstonille kätensä loi impi nopean katseen Abrahamiin,
oliko tämä sitä kuullut.

Hän oli rotevanlainen kasvultaan, ja nahkalakin alta, jossa oli
linnunsiipi, riippui musta pitkä letti pitkin selkää.

... "Tulette siis meille sunnuntaina", muistutti tirehtori, kun
jäähyväisiä otettiin ja isän tyttärineen piti lähteä kotia.

Abraham ei ollut koko ajalla päässyt muuta näkemään, kuin niskasta päin
Gertrudin letin; nyt sai hän vaihteeksi tavattoman kuivan katseen...

"Ja olisi niin erittäin hauskaa, jos neiti Rönnebergkin tulisi mukaan",
lisäsi tytär isänsä kutsumukseen; -- neiti oli muka luvannut opettaa
häntä pitsiä solmimaan, selitti hän jotta Abraham oikein ymmärtäisi,
kuinka vähän aikoi hänestä välittää! -- -- --

Tyhjä työreki kulkusineen laskea siristeli samalla mäen kaljannetta
heidän sivuitseen, ja tirehtori viittasi kepillään: -- "Hei Lars,
seisota!"

Köysikimpulla istuva mies pysähytti ja pyyhkäsi lakin päästään.

"On sinulle kaiketi sanottu, että maanantaina ajat sahalle? -- ja
kaikki kolme hevosta? -- vai niin, hyvä hyvä."

Nyökkäys oli hänelle merkiksi, että sai matkaansa jatkaa.

Tirehtorilla oli kiire. Hän oli Johnstonin kanssa aikaillut tuolla
tontilla vähintäin puolentoista tuntia ja riensi nyt kovaa vauhtia
sillan poikki, jossa virran kylmä, sivulta käyvä viima pani
takinliepeet lepattamaan. Vähän väliä vastasi hän tervehdykseen,
nyökkäsi päätään; joskus ei kuitenkaan voinut säästää vähän
vaivaloisempaa hatun nostoa, ja melkeinpä saattoivat liikemiehet siitä
tavasta, jolla se tapahtui, nähdä luottonsa pankissa.

Hän karsasteli nenävartensa yli Gertrudiin... Mikä lienee tyttöön nyt
mennyt; katsoi kaiken aikaa maahan, -- oli kaiketi äkeissään, kun oli
täytynyt ystävistään erota ja lähteä isänsä seuraan.

Tirehtorin suupielissä leikki hymy, -- hän muisti hyvästi, kuinka
hänenkin ennen täytyi isäänsä seurata, -- siivolla ja korvat lopassa
kuin nolatulla koiralla, astua rinnalla...

"No sinähän kuljit Thora Löbergin seurassa", alkoi hän ystävällisesti.
-- "Mitenkäs onkaan, eikös leskirouva Löberg ole ruvennut pientä
kauppaa pitämään?"

"On kyllä, myö lankoja, kutomuksia, neulomatarpeita ja muuta semmoista."

"No miten se käy?"

"Ei se käy, kun ovat niin taitamattomia, että itseään nylkevät. Ostavat
maaeukoilta villat ja kehruuttavat ja kudottavat kaupungissa; minä
laskin heille, että häviävät juuri kymmenen äyriä joka sukkaparilta.
Lupasin laskea kaiken muunkin. Heidän kauppansa on semmoista
retuuttelemista, -- ja miten he sitten mittaavat"...

"Hm, -- no jaa, -- niin kyllä, auta sinä heitä", lausui tirehtori
keskeyttäen ja kiiruhti käyntiään. Hän tunsi oman itsensä liiankin
hyvästi siitä terävästä silmästä ja taipumuksesta, joka tyttärellä
oli laskujen tekemiseen; -- mutta niin ja näin suitti olla, tokko tuo
juuri kuului naisen viehätyksiin, -- ei se juuri ollut naisellista
runollisuutta, ei! -- Hän karsasteli nuorimman tyttärensä, suosikkinsa
puoleen, puolueettomasti kuin pankkitiskin takaa... eipä juuri mikään
etelätuuletar... Mutta raikkaampaa ja kauniimpaa tyttöä ei varmaankaan
ollut missään, pohjatuulen puhaltaa. Tunteet ja muut semmoiset ne vasta
myöhemmin puhkeisivat esiin, -- ja järki vielä myöhemmin, kun niitä
ensin oli kelpo tavalla narrattu...

"No entä se toinen, jonka kanssa kuljit, -- joka huusi kieli pitkällä,
niin että kadun päähän kuului pärpätys."

"Polisimestarin Fernanda, hän ei puhunut juuri sanaakaan, isä!"

"Vai ei, mutta hän ei sovi sinulle seuraksi, -- semmoinen itserakas ja
heilakka leuhka."

"Fernandako, isä? Annas kun vaan saan tietää, kuka häntä on sillä
tavoin parjannut!"

"Minä sanon sinulle Gertrud, -- susista tulee sudenpenikoita, ja
semmoisesta puuhevosesta kuin polisimestari ei tule kuin puunukkeja, --
senhän jo arvaa edeltäkin. Hän ei sovi sinulle seuraksi."

"Fernandako? -- josta pidän kaikista enimmän..."

"Kun sanon sinulle, että hänen isänsä tekee kaikki mitä on vallassaan,
-- joka ei tosin ole järin suuri! -- minua vahingottaakseen, --
niin ymmärtänet, että minun tyttäreni täytyy pysyä erillään siitä
perheestä...

"Tee muutoin niinkuin tahdot", lisäsi hän kylmästi, ja loppuosa tiestä
kuljettiin ääneti. Mutta letin keikahtelusta silloin tällöin saattoi
huomata, että tytär sisässään mutisi vastaan.

"Tuommoiset tyttöletukat, niin mahdottomia -- ja itsekkäitä --"

Maantien käänteessä kuului äkkiä alhaalta sahasta välihetkiä pitäen
sirkkelisahan viiltävä sihinä.

Vilahdus tirehtorin lakista ja säleaidan juurella varjo oli jo huomattu
kotoa, ennenkuin hän ennätti puistokujan portille, jossa talonkoira
oli vastassa kotvasen epätietoisena, miten jakaantuisi molemmille,
Gertrudille, joka edellä juoksi ylös portaita, ja herralleen.
Tirehtoriin se lopulta liittyi ja hyppi hänen ympärillään kovasti
haukkuen ja ilosta rähisten.

Kepin liikkeet ja huudot Tyraalle, -- joka pyöri hänen edessään kuin
rajuilma koko matkan eteisen ovelle asti, ne osottivat tirehtorin
olevan tänään mainiolla tuulella!

Päivällinen kannettiin sisään, liemiruoka lämpöisenä ja höyryten,
samalla kun hän astui ruokasaliin, ja siinä juoksivat emännöitsijä ja
sisäpiika kilvan toistensa kantapäillä.

"No Jetteni", alkoi hän pakista vaimolleen, kun oli tehnyt melkein
selvän kalasopasta ja kahdesta nyrkinkokoisesta koljakokkareesta, --
"kylläkö nyt olet punninnut ja aprikoinut, miten Espanjassa käy, --
aikooko kansa nyt täydellä todella heittää päältään harhaluulojen ja
taikauskon kahleet, vai?... Olisipa hauskaa, jos minullakin olisi aikaa
Espanjaa ajatella -- kenrali Gorilla..."

"Zorilla, Bratt!"

Toinen kalakokkare painui samalla alas, saattajana hiljainen hauska
muisto valtuustossa taistelusta, josta oli niin tyydyttävät seuraukset.

"Ahaa, -- ja sitten lammasfrikaseeta!..." Hän tähysteli vatia, joka
kannettiin sisään, sitten vilkasi tyttäreensä, joka jotenkin ynseänä
kasteli lusikkaansa kalanliemeen.

"Tuo minulle carrya, Gertrud, niin olet kiltti, -- sinä se olet
sittenkin kotoisempi molemmista tyttösistäni."

Gertrud asetti carrypullon hänen eteensä; mutta silmät vaan eivät
tahtoneet maasta nousta.

Hm-m, tulihan tyttöä kuitenkin vähän surko... Mutta... rohkaista
polisimestaria sillä, että antaisi tyttärensä seurustella hänen
tyttärensä kanssa, -- ei, siitä vaan ei tullut mitään. -- Antaa vaan
tytön nurista aikansa...

"Sahalla varmaan on monta odottamassa, Klaus? Liian kauan aikailin
siellä tontilla."

"Johnston ihan hurmaa isän", väitti Klaus pilalla -- "niin että hän
unohtaa kellon ja kaikki."

"Monella on selvä pää ja on kuitenkin houkka", äänsi tirehtori, --
"mutta niin epäselvällä velikullalla -- semmoinen pää! -- se se on
luonnon ihmeitä."

"Entä tervehditkö neiti Rönnebergiä, Bratt?" kuulusteli rouva.

"En muuta kuin ohimennen akkunaan; heillä varmaankin oli jälleen
tekeillä jonkinlainen liitukuuraus tai puhdistus kotonaan."

"Kuinka vanhanaikuisen suurellisia ovat heillä ne molemmat
pitkät peilit", puhkesi rouva puhumaan, -- "paksua hiottua lasia
kehyksetkin... Kun ajattelen, että ne ovat riippuneet ennen tehtaalla
suuressa tanssisalissa -- ja kaikkea, jota ne ovat kuvastaneet! Mieleni
käy niin ihmeen omituiseksi joka kerta kun niihin katson -- ne ovat
kuin suuria silmiä, jotka tietävät niin paljon siitä ajasta, joka oli
ennen meitä. Ja kun sitten neiti Rönneberg alkaa muistojaan kertoa" --

"Paljon kiitoksia, Espanja... Lähetäppä minulle frikasee, Gertrud!"

"Häntä kutsutaan perhemuseoksi", selitti Klaus irvistäen.

"Vaan on heillä jotain muutakin ja enemmän kuin vaan peilit ja vanhat
muotokuvat noilla ihmisillä", lausui rouva. "Surkeata, kun rahat sillä
tavalla hupenevat."

Tirehtori nyökkäsi myöntävästi päätään; tämä viimeinen huomautus ei
ollut Espanjassa.

"Se tontti, jonka Johnston nyt ostaa sataman laidalta, -- se se
vielä hintansa maksaa! Autoinhan minä häntä siihen tänään muutamalla
tuhannella." lausui itseensä tyytyväisenä.

"Niin, onkos nähty eriskummallisempaa onnea", puhkesi Klaus sanomaan.
"Vakuuttaa illalla klubissa Concordian ja kulkee suoraa päätä kotia
lukeakseen sähkösanoman siitä että laivansa on hukkunut, mennyt meren
pohjaan kaikkineen päivineen! -- Olisi ollut melkein häviön partaalla
mitään aavistamatta -- pistää sitten taskuunsa seitsemänkolmatta
tuhatta ja voi milloin hyvänsä ostaa itselleen uuden laivan."

"Semmoisia rahoja lienee vaikea ottaa vastaan, Bratt."

"Laki on semmoinen, näetsen, kun ei vakuuttaja eikä yhtiö tiedä
laivasta mitään. Vakuutus on aina onnen kauppaa"... Työnsi tuolinsa
pöydän äärestä.

"Poika ajakoon pukkireen tehtaalle vähän ennen neljää", käski hän
avoimesta salin ovesta saatuaan etehisessä päällyssaappaat jalkaansa.
-- "Täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen... Klaus palatkoon minun
kanssani konttorista kotiin... Keppi, missä on keppi?"...

Tirehtori astui portaat ja puistokujan, ja aina portille asti häntä
seuraili valppaat silmät, jos hän ehkä vielä kääntyisi ja tahtoisi
jotain.

Hänen lähdettyään oltiin ääneti. Rouva nouti pienen kukkaissuihkun,
joka seisoi pesän ääressä hailistumassa. Se oli noita lehtikasveja
varten, joita oli elätettävä huoneen ummehtuneessa ilmassa kevääsen,
jolloin ne nostettiin verannalle auringonpaisteeseen yhä pitemmäksi ja
pitemmäksi aikaa. Hailean suihkusateensa piti niiden aina saada, ja
kahdenkertaisten akkunain kautta saivat nuoleskella sitä erää mikä oli
talvista auringonpaistetta.

Hän muutti kasvista kasviin, peseskeli lehtiä ja oli juuri alkanut
suurta neriumia viruttamaan, kun Gertrud aivan odottamatta puhkesi
sanomaan:

"Johnstonille minä en enää mene, äiti, -- en mene, sen sanon, -- en,
en! -- En koskaan. Isä esitti minun siellä tänään sillä tavalla että
-- hyvä Jumala!"...

"Mitä nyt, -- sanoiko isä jotain, joka on sinua loukannut, Gertrud?"

"Sanoi Johnstonille, -- ja vaikka Abraham seisoi koirineen vieressä ja
mulkoili minuun, -- että minun piti tervehtiä appi-isääni!... Minä muka
olen lapsi ja lapsi, -- mutta minä en ole lapsi!" huudahti hän.

"Tiedäthän sinä Gertrud, että ne ovat niin tottuneet isän
leikkipuheisin. Mutta se on totta, että sinä et enää ole lapsi", myönsi
rouva miettiväisenä -- "sen täytyy minun saada isäsi ymmärtämään."

"Kyllä pidin siitä huolta, että Abraham sen ymmärsi; -- ja enemmän saa
hän huomata, senkin itserakas iljetys!"

"Niinkö sinä"...

Rouvan ruskeat suuret silmät tähystivät määrättömiin suihkukannun
takaa. "Minusta hänessä on niin paljon, -- jotain mykkää, joka
ikäänkuin ei pääse ilmoille."

"On kyllä, ja kuuroa myöskin, -- sehän ei kuule toisella korvalla
paljon ollenkaan!"

"Hm, ei niin", jatkoi rouva miettiväisesti, -- "se on henkeä"...

"Henkeä!" -- Gertrud puhalsi. "On aivan samanlainen, kuin hieno
silkkikoiransa, juuri semmoinen, -- niin hermostunut, -- pyyh...
semmoinenkin hienon hieno, joka onkii kärpäsillä!"

"Hänen silmissään on ikäänkuin alituinen kaipaus... Minun oikein täytyy
katsella tuota poikaa joka kerta kun hän on täällä. Mitä ihmettä
hänessä sitten elänee, -- häntä ajatellessani johtuu aina mieleeni
joku kukkasistani, saaneeko milloinkaan ilmoille sitä, mikä hänessä
liikkuu, puhjenneeko milloinkaan... Liikemiehen toimi varmaan ei
hänelle sovi, -- ja sen vuoksi käy minun häntä sääli. Hänen silmänsä
aina kummittelevat niin surullisina, -- näetsen kun taimi"...

"Hyi äiti, -- taimi!... Mutta minä tiedän, mitkä puuhat isällä on
minusta mielessään! -- -- Vaan siitä -- -- siitä ei tule mitään, ennen
otan vaikka Jakob Arnebergin... niin otankin. Tässä nyt taas laitetaan
ja laitetaan niinkuin Jonettellekin! Abrahamille hankitaan liike, ja
sitten" --

Raskas ilmaus laskeusi rouvan kasvoille, ja hän nipisti kukasta
pari kuihtunutta lehteä... "Niinkuin Jonettellekin?"... äänsi hän
itsekseen...

"Niin juuri, tuskinpa vaan sai Jonettekaan sen, jota tahtoi; --
otti sen, jota isä tahtoi, niin juuri. -- Ei uskota, että minä
mitään ymmärrän!... Silloin ei hoettu muuta kuin asianajaja Stibolt
ja Stibolt, -- hänellä muka oli semmoinen pää ja työkyky ja oli
niin erinomainen, -- siinä kyllä, että aina mukaantui isän mukaan!
-- mutta ei vaan Jonette hänestä liikoja pitänyt, kun hän kertoi
oikeusjuttujaan ja muita historioitaan, jotka isän mielestä olivat niin
vitsikkäitä. Minä olen varma siitä, ett'ei hän anna Jonettelle valtaa
nuppineulankaan yli heidän kotonaan Hejessä. Minä olen niin vihassa
hänelle että!"

Rouva sillä välin virutti ja pesi pientä kituvaa tainiinmenlehteä.

"Et, sinä et ole enää lapsi"... pääsi hänen huuliltaan.

"Minä en laisinkaan välitä siitä, onko se jonka saan niin ekstra
hirveän järkevä ja lahjakas tai muuta semmoista. Sen vuoksi juuri pidän
Jakob Arnebergista, että hän on niin kiltti ja taipuisa ja tekee mitä
_minä_ tahdon; -- sillä tiranneja minä en siedä!"

"Sinulla on isäsi luonto, Gertrud."

"Ei ole, -- jos olisi niin kyllä --. Nyt minä en saa enää seurustella
Fernandankaan kanssa... Mutta Abrahamia ei isä saa minua ottamaan,
vaikka hän sitten olisi kuinka merkillinen ja hieno -- paljasta myrrhaa
ja suitsutusta!"



III.


Abraham Johnston astui ja ajelehti pienessä ullakkokamarissaan.

Maalattuja sekä lyijykynällä ja hiilellä piirustettuja paperinpalasia
riippui molemmin puolin ullakonakkunaa, ja huoneessa näkyi niitä niin
pitkälle, että katosivat sängyn luona hämärään. Ja seinillä ympärinsä
ynnä palomuurilla hahmotti paikoin selvemmin, paikoin epäselvemmin
nelistäviä, pystyyn karkaavia ja takajaloilla seisovia hevosia ja
koiria, lehmiä, jotka juoksivat häntä pystyssä, hyppeleviä, puskevia
vuohia.

Hän viruttelihe eteenpäin ja asettui, pitkä ohut olento, oven pieleen,
kädet lyhyen takin taskuissa.

Liikuttavan yksinkertaisia nuo isät! Hän nojasi takaosan päätä lepoon
seinää vastaan, niin että kaulansolmu ja leuka pistivät esiin, --
luulevat mahdottomaksi hurjistella, ellei muka pidä sitä hirveän
hauskana... kun luonto kuohuu reunainsa yli -- siitä että saa pohtia,
kirjoittaa ja jaaritella tonttirahoista ja rahdeista?

Niin, ikävä niin; -- ja kiusa, kyllästys, kiukku ja -- kaikki
ummehtunutta...

Minä tässä vielä kaikessa hiljaisuudessa tulen hulluksi, sen teen, --
sanoi hän pahan riemun vivahduksella, -- kaikessa hiljaisuudessa ja
kiltin itsenikieltäväisyyden kautta, niin --

Hän työnsi nyrkit molempiin takintaskuihin niin että nämä pistivät ulos
kuin siivet hänen sivuillaan, ja alkoi marssia --

Jonkun ajan auttoi varsin mainiosti se kun itseni toruin kiltiksi;
mutta se keino on nyt käynyt liian heikoksi. Minä vielä jonain päivänä
keksin jotain oikein hullua -- -- karkaan, katoan, varastan...

Niin, taikka mitään semmoista minä en kuitenkaan keksi, sillä kaikki
mikä päähäni pälkähtäisi loukkaisi isääni.

Eikä siis ole muuta neuvoa kuin kuolla kopsahtaa tässä kulman
kolmia-jaossa.

"Abraham Johnston on hiljaa ja rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen",
alkoi hän messuta. -- "Eikä hiiskahdustakaan päästänyt hän siitä,
että himoitsi suureksi maalariksi. -- Hän ei koskaan koko laupiaassa
elämässään pahoittanut isänsä mieltä sopimattomalla ja säädyttömällä
kunnianhimolla"...

Hän sytytti lampun ja otti esiin skitsikirjansa. Voi hävytöntä
tyttöletukkaa, hän keskeytti äkkiä selailemisen, -- uskaltaakin sillä
tavalla -- komentaa minua...

Mutta hänen lettinsä... se se on kuitenkin kylän ainoa merkillisyys,
rehevä kerrassaan kuin hevosenharja... Hänellä oli Gertrudin kuva
edessään.

Se ja nahkalakki, muuta en ole saanut esiin. Mutta kasvoja näkemättäkin
ymmärtää, että ne ovat niin leveäleukaiset ja käskevät, jotta kelpaisi
isänsä sijaiseksi tai laivankapteniksi.

Ja entä tummansiniset silmät... niissä on valkea välähdys kun hän
pillastuu ja käy hurjaksi... Häntä on hauska suututtaa...

Aika nenäkäs eilenkin käskiessään piian kysymään, huvittaisiko minua
Klausta odottaessani ehkä lähteä navettaan lehmiä katsomaan.

Hän läjäytti kiinni skitsikirjansa ja lähti ullakon akkunaan
katselemaan, kuinka vähitellen valkeat alkoivat syttyä kaupungilla...

Suittaapa muutoin olla kerrassaan yhdentekevä. Se se vaan harmittaa,
että mokomakin pöyhkimys kohta uskaltaa tiuskia hävyttömyyksiä; --
minua nähtävästi pidetään jonkinlaisena epäonnistuneena konttoristina,
joka en muuta kuin vetelehdin kotona isälleni vastuksena...

Polvensa lepäsi tuolinpatjalla, sormet sukeltivat hiuksiin ja silmä
tähysti pihalle. Poikkikadulla säästöpankille päin näkyi yläkerrassa
uutimien takaa himmeä valo, -- vastapäätä Ekedalin puodissa oli
kerrassaan suurenmoinen valaistus.

Kuinka hyvälle tuntui, kun sai tuolla tavalla loikua ja vaan katsella
ulos akkunasta; vähällä tulla vedet silmiin...

Hän oli ikäänkuin ulkopuolella tästä kaikesta, -- ei ollut suhteita
keneenkään koko kaupungissa... Käyskennellä vaan jahtikoiransa parissa
ja varoa, ett'ei se päässyt raiskaamaan rouva Michelsenin ankkoja...
Silläkään raukalla ei ollut muuta tehtävää, kuin haukuskella variksia!

Vastapäätä Ekedalilla näkyi puoleksi alas lasketun uutimen alla kämnäri
Vaagen koko naama juuri lampun valokehässä -- verraton nenä, läheltä
nuuski tilikirjaa, muutellen vuorotellen toiselta sivulta toiselle...
taipuisa kuin kärsä... Se se oli oikea laskunenä! Nuuski luvut, haistoi
summat ja kaiketi röhki viivain kohdalla...

Jos nyt olisi nakata kivi -- suoraan ja osavasti niin että parahiksi
nenän päätä liipaseisi, -- juuri noin... Hän nostaisi kärsän ilmaan; se
se vasta olisi ihme tuon miehen elämässä... Sitä hän vaan ei käsittäisi
-- suurella pökköpäällään, mitä vielä -- -- ei vaan käsittäisikään --
ei...

Sillä tavalla sitä pääsisi _sen_ miehen tuttavuuteen. Syntyisi tietysti
aika meteli...

Niin, mutta kuinka häntä silloin mulkoilisivat kadulla kaikki; -- häjyä
Abraham Johnstonia, -- isän äänetön epätoivo, hänen pojastaan ei tule
mitään!

Sitä, sitä varmaankin arvelee hänkin, Gertrud Bratt.

No niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein
mainioksi -- tässä kylässä.

Mainioksi... Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi
ja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin
käyväin silmäin läpi...

Me olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa,
kärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, -- meidän
muka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja
nöyryytyksen alaisiksi, ei...

Hän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, -- ja sitten puhkesi äkkiä
raivomaan:

Kunpa olisi tullut edes oikea häviö, -- mennyt kaikki perinpohjin!...

Alhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja
nosti kätensä korvalliselle.

"Sinäkö Klaus?" kysäsi hän hiljaa.

"Ja Baekkevold", kuului vastaus.

Hän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.

"Möllendalin laivaan, Abraham!" kuului hänelle alhaalla vastaan. --
"Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan
meitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa."

"Kello kymmenenkö vasta! -- -- Kuules nyt Klaus... ja sinä, Baekkevold!
-- siksi lähdemme sahamäelle. Siellä olen jotain keksinyt...
Merkillinen, kerrassaan merkillinen on se tyttö, joka passaa
kapakkahuoneessa. Olenpa vannonut, että vielä tavalla taikka toisella
saan hänet kuvatuksi."

"Sekö Otta -- eukko Höibyn tytär?"

"Minäpä näin hänen eräänä aamuna karkaavan mäkeä ylös, pullokori
sylissään. Pitkäin säärien rento heitäntä... koko ruumiin ryhti niin
tavaton... ja se kun päättyy niin saakelin nopsaan voimakkaasen
niskaan, päähän, joka on pyöreä kuin kerä ja pieneen itsepintaiseen
vasikanotsaan... vietävän pikantti yhteensovitus!"

"No nyt sinä rupeat hauskaksi, Abraham. Mutta enpä muista minä
puolestani nähneeni rumempaa litteänenäistä naamaa, en koirallakaan",
arveli Baekkevold.

"Nyt hulluttelee maalari jälleen", selitti Klaus, -- "Vai tuo inhottava
Otta! -- Mutta olkoon menneeksi, -- vaikka onkin maineelle vaarallista
nousta sillä tavalla orrelle rakkaan ja kaikkitietävän kotikaupungin
viinakapakoissa..."

-- Vähän myöhemmin katsoivat he itselleen paikkaa kapakkahuoneessa
sahamäellä.

Perämies Baekkevold istui kuin pönkäksi penkin päähän... "Olutta ja
kolme lasia, sulo Otta!" huusi hän talon tyttärelle.

Eukko Höiby itse ei mitenkään joutanut; sillä näin iltasella oli kiire
käsissä, väkeä kun tulla ryski pakkasesta ehtimän takaa saamaan vähän
ruumiin lämmitystä; -- pihalla taas jääti auringonlaskun jälkeen.

Ääntä ei säästetty, ja kaikki pakina sekaantui yhteen myllyyn hämärässä
kapakkahuoneessa; pöytäin äärestä tupakansavusta kuului epäselviä
lauseenkatkelmia.

"Vai niin, vai te olette purjemestari."

"Kaikkiaan kaksikolmatta miestä..."

"Vai niin hullusti -- ei äyriäkään palkan lisäystä."

"Luokista hylätty, tietysti, -- vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!"

"Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja."

"Ja sieltä otamme suoloja, isä"...

Monias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa,
jotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että
näiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä
sivistyneiden luokkain puolelta.

Abrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania
ravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.

"Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby", alkoi Baekkevold tunnustella;
vanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti
kahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla
istuvan vieraan eteen.

"Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin
hienojen herrain pitäisi lähteä", pääsi ämmältä.

"Kuulkaapa nyt rouvaseni", jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista
mieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, -- "eikö teillä ole
vähän parempia tavaroita, -- vähän portteria tai muuta sentapaista
kellarissanne? -- Taikka", -- hän iski silmää, -- "vähän sitä hyvää
tullaamatonta rommia, -- onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä
vettä... Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa."

"No mutta, eikös se ole Baekkevold?" huudahti eukko äkkiä ja tuijotti
häneen tarkasti. -- "Jesta miten olette käyneet suureksi ja fiiniksi!
Silloin olitte vaan jungmani. Te vaan lähditte sillä Kiinaan menijällä."

"Tietysti; -- ja peräkamarinne vielä nytkin kiertää päässäni joka kerta
kun sitä muistelen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin niin tikussa
että hoipertelin", -- lausui hän muistelmasta liikutettuna. -- "Sitten
olin merillä viisi vuotta yhteen mittaan."

Vanhain muistojen virkistäminen vaikutti ratkaisevasti.

Eipäs aikaakaan, niin jo seisoi höyryävä juoma heidän edessään.

"Jos kaipaatte tulitikkuja niin -- olkaa hyvä", lausui hän nyt
kohteliaasti.

"Oletko hoksannut, kuinka tuo Otta on kalalokin kaltainen", kuiskasi
Abraham. "Pyöreät hiedanharmaat silmät alati ikäänkuin ravintoa
tähystämässä, sanovat silliä, silliä, paljasta silliä... olemmekos me
silliä, vai emmekö ole? Siitä nyt kaikki riippuu... Hauska on jotta
sisuksia hivelee, olla kerrankin tämmöisessä paikassa, jossa polisia
vedetään nenästä... Tämä käry ja tupakansavu on varsin erinomaista!
-- -- ja tupa niin matala, että käsi ulottuu laipioon"...

Otta leijaili hämärässä kuin haahmo, kanniskeli avattuja pulloja.

... "Tumman harmajaa ja hämärää, henkilöt aivan kuin hollantilaisten
mustissa tauluissa... varsinhan tässä joutuu entisiin aikoihin", mutisi
Abraham.

"Joutuun nyt sivalla kultasi paperille kun hän vetää korkkia, -- tuolla
tavalla kyyryssä ja pullo polvien välissä"... härnäili Baekkevold.

Laipion alta äkkiä puhkesi esiin loiste, joka valaisi tiskin ääressä
seisovia satamajätkiä ja pöytäin ääressä kököttäviä haamuja ja naamoja.

Otta seisoi penkillä ja sytytti kattolamppua.

"Mainiota!" -- huudahti Abraham innostuneena, -- "mitäs antaisitte
tuosta leveästä punaisesta niskasta -- ja otsasta, josta hiustupsu
nousee; siitä voisi vaikka sarvia kasvaa."

"Pyyhkii öljyiset sormensa esiliinaan, jolla sitten kuivaa lasit",
nurisi Baekkevold.

Ja tuo piirre, joka juoksee kuin teräsvieteri kantapäästä pitkin selkää
niskaan asti, vahva, laiha, pitkä ja jämeä! Abraham riipusti uutterasti
paperin palaselle, joka oli hänen hattunsa takana puolipimeässä.

"Pitäkää varanne, kun hän taas hyppää lattialle, lyönpä vetoa, ett'ei
pudota lömsähdä... Näittekös -- johan sanoin -- ketterästi kuin
kissa!... Ja nähkääs, pullo kelluu kierun päässä -- saakelin kauniit
lonkat... Pienet viheriäiset silmät tirkistävät suoraa päätä meihin."

Klaus vaan hymyili ja katsoi perin kriitillisesti Baekkevoldiin. --

Tupakanusma kokoontui sankkana ja harmaana lampun ympärille. Työmiehiä
huusi ja rähisi ja työnteli toisiaan tiskin ääressä. Ovessa kilisi
kulkunen yhtämittaa; toisia meni matkoihinsa, toisia tuli sijaan.

"Tuo harmaja epäselvä usva se se kuuluu hänen ympärilleen"... hymyili
Abraham hiljainen loiste kasvoillaan; hän istui kalpeana totilasinsa
ääressä ja katse hartaasti seurasi Ottaa, kun tämä laski leikkiä pitkän
kokin kanssa, joka yritti tarttua häntä vyötäisistä joka kerta kun
jotain tilasi.

"Menkää ennen kajuuttaanne ja katsokaa hernepataanne, muutoin palaa
rokka pohjaan" -- hymyili hän.

"Ka nyt tiedän asennon, -- noin hän on kuvattava, -- juuri noin
kumartuessaan kokin yli kun silmät härnäten palavat!" huudahti Abraham
ja nojautui pöydän yli niin että lasi kumoon keikahti.

"Kyllä hänessä tosiaan alkaa yhä enemmän ja enemmän olla jotain
intressanttia", -- äänsi Klaus -- "syvemmälle salattuna"...

"On aina hitto vieköön hän sen arvoinen, että viitsii tässä pesässä
istua!" myönsi nyt Baekkevoldkin. -- "Otta, Otta", huusi hän
toimessaan, kun tyttö meni sivu.

Tämä ei ollut kuulevinaankaan.

"Kiitoksia neiti! -- armahtakaa meitä ja tuokaa uusi panos", sanottiin
hänelle kohteliaasti, kun vihdoin suvaitsi tulla.

"Otta! -- teillähän on raikas ja kaunis nimi", lausui Abraham hieman
hämillään, ja puna levisi hänen hienoille kasvoilleen.

"Soo, -- vai on teistä. Mutta mitä oikeastaan minun nimeni teitä
liikuttaa."

Abraham äkkiä tointui hämmennyksestä.

"Sanon vaan, että Herra varjelkoon teitä kureliiveistä, Otta! --
antakaa hameenne aina riippua noin löyhästi ja huolettomasti irrallaan
pitkin ruumista."

Tyttö ällistyi ja tarjotinta ottaessaan karsasteli hän Abrahamiin,
tokko tämä teki hänestä pilkkaa.

"Se vaatettaa teitä, ihan varmaan", intoili Abraham.

"Vai olette te naistenräätäli?" tiuskasi tyttö, keikahutti niskaansa ja
pyyhkäsi tiehensä.

"Siinä sait maalari", lausui Baekkevold riemuiten. "Oisit vielä
sanonut, ett'ei koskaan pesiskään itseään... Tuo hiki ja nokihan vasta
tekee hänen naamansa oikein kuvanihanaksi."

Klaus polttaa pöllytteli ja katsoi rävähyttämättä tyttöä silmiin --
ansaitsi todella tutkimista...

"Kovasti uteliaisuus painaa Otta-paran silmiä tännepäin, Abraham; ei
ole meitä huomaavinaan, mutta sittenkin --"

"Täytyy jälleen saada maneetti käyntiin", lausui Abraham itseensä
luottavasti.

"Neiti Otta!" kutsui hän ja tämän tultua pöydän ääreen heidän viereensä
jatkoi -- "vähän olutta me kaipaisimme... Ja sitten -- että paljon te
kävisitte sievemmäksi, jos ottaisitte päältänne tuon ruman kaulahuivin;
se näettekös tekee vartalonne niin kömpelöksi."

Otta vaan veti suupieltään vähän nauruun.

"Onpas täällä vasta lämmin", jatkoi Abraham edelleen.

"Vai on, no pysykää sitten poissa tuommoiset hienot herrat."

"Ei ei, juuri sitä me näettekös emme voi. Mutta kuulkaas nyt", pyyteli
hän; "minä olen semmoinen, joka piirtelen muotokuvia ja muuta sen
tapaista, -- kun vaan hoksaan jotain sukkelaa ja kaunista! -- Olkaapa
nyt Otta kiltti. Seisokaa vaan hetkinen tuossa pöydän edessä, -- juuri
noin, -- sen verran vaan että saan pään ja taipeen paperille"...

Otta nähtävästi mietti pakoa. Katsoi piirtäjään pari kertaa tutkivasti
ja pyyhkäsi sitten tiehensä.

"Juuri kun oli melkein valmis!"... tiuskasi Abraham kiihkeästi.

"Olehan vaan kylmäverinen", lausui Baekkevold tyvenesti päätään
nyökäten ja koputellen periä piipustaan. "Älä kurkista hänen
jälkeensä... Kyllä minä nuo tuommoiset tunnen, uteliaisuudella voi
heitä vetää perässään vaikka miten pitkälle. Mutta... mutta", alkoi
hän äkkiä ikäänkuin olisi saanut jotain pahanmakuista kielelleen, --
"tuohan aikookin -- mennä kuoreensa takaisin... Se on harvinaista
tuommoisissa naisissa"...

"Hitto vieköön, miten alkaa viehättää, selitti Klaus, jonka silmät nyt
alati seurasivat Ottaa. Pian alan uskoa, että naama voi olla kuinka
litteänenäinen hyvänsä; siitä vaan riippuu, mimmoisessa naisessa se on.
Eiköstä käynyt oikein sieväksi, kun äsken seisoi tuossa ja kainosteli!
-- Ja katsokaas millä vauhdilla hän nyt miesten olkain yli kurottaa
pulloja ja laseja pöydälle."

"Niin kyllä, kun tietää liikkuvansa tässä peilin edessä", arveli
Baekkevold. -- "Luulenpa, että hän sittenkin on vallassasi Abraham.
Ei sietänyt, että sanoit häntä kauniiksi... No näittekös, kaulahuivi
katosi?" lausui hän voittoriemussa, -- "ja nyt tuo hän itse oluet."

"Niin eikö totta, se lämmitti liiaksi, Otta", alkoi Abraham
viattomasti, -- "täällä onkin kauhean kuuma?"

"Oluttahan te pyysitte", sanoi Otta vältellen silmillään ja asettaen
pullon pöydälle.

"Niin kyllä, -- ja sitten että te olisitte hyvä ja -- kuulkaapa nyt"...

Otta hymyili vielä hieman epäluuloisena.

"Kuulkaas Otta, -- kuta rumempi tyttö, sitä enemmän teeskentelee."

Otta veti korkin pullosta. Siinä kumartuessaan käytti hän tilaisuutta
kurkistaakseen Abrahamin paperiin ja naama samalla kirkastui naurun
tirskeestä.

"Niin niin, se on teidän kuvanne", vakuutti Abraham. "Mutta puolta
hauskemmaksi ja kauniimmaksi ja asennolta reippaammaksi tulisitte,
jos tahtoisitte vähän seisoa siinä edessäni... Ja sitten teidän pitää
katsella niinkuin kokkia härnätessänne"...

Tämä se oli mahdotonta, ja hän oli vähällä purskahtaa nauruun --

"Härnää kokkia, heti paikalla!"

Tyttö katsoi ällistyneenä, suu selällään, ja silmät loistivat.

"No jaa, käyhän tuokin päinsä", tuumaili Abraham, -- "mutta älä vaan
liikuta päätäsi, Otta... Mutta miksette saata härnätä kokkia?"

"Kyllä, kyllä, täällä se on korkkiruuvi!"... huusi Otta kovalla
äänellä. -- "Nyt täytyy minun lähteä, taikka saan äidin niskaani."

"Vähän ajan päästä pyydämme enemmän olutta", kuiskasi Abraham intoillen
hänen jälkeensä, kun hän riensi pois.

"Kerrassaan viehättävä ilmiö -- tuo tyttörähjä!" änkkäsi Klaus
haltioissaan, -- "ihan selfmade"... Hän pulputteli pullosta lasiinsa
olutta niin että vaahto juoksi pitkin pöytää. -- "Vietävän hauskaa olla
tämmöisissä maalarin kujeissa!"

"Liian sinä olet herkkä tytöille, Klaus", varoitti Baekkevold.

Abraham istui ja piirsi, silmät milloin paperissa, milloin Ottaa
tähystellen, joka hääri vieraitten keskellä...

"Ei sittenkään onnistunut", äkäili hän synkän näköisenä; -- "liian
kesy, -- aivan liiaksi kesy. Toista, toista se näki silmä...

"Tämä käy sapelle!" huudahti hän ja nakkasi paperin luotaan. "Minä en
tuosta huoli. Semmoista hutiloimista!... Minä juon itseni päihin."

"Loruja, -- kerrassa näköisensä --. Annatko minulle, Abraham? Annatko
minulle, kuulehan" -- intoili Klaus.

"Pidä hyvänäsi! -- Minä tahdon enemmän rommia... Huh kun on kuuma,
oikein korvissa kihajaa, kun nousee tähän laipion alle seisomaan"...

"Tuolla nyt on jotakin tekeillä", sanoi Baekkevold ja kumartui
pöydälle. -- "Tuo pieni musta merimies... lieneekö sulhanen vai mikä?"

Kokki oli salavihkaa saanut Otan syliinsä ja painoi hänen päätään
puoleensa.

Vaan tyttö ponnahtikin pystyyn ketterästi kuin pajunoksa ja työnsi
hänet rajusti luotaan.

"Kokki ulos, ulos!" huusi Klaus vihasta kiehuen...

Samalla musta pieni merimies sivalsi kokkia korvalle. Muutamat
yrittivät erottaa heitä, toiset ahdistaa ovelle, ja rouva Höiby huusi
ja torui.

Otta oli hypännyt penkille.

"Kas -- kas!"... intoili Abraham; -- "kas miten silmät palavat
riemusta... Se se tappelun ymmärtää!... Nyt hän vasta on selvänä
edessäni... kalpea hikoileva bakkanti-nainen, joka on humalassa"...

Kokki ajettiin suoraa päätä mäelle, jossa tappelua rähisten jatkettiin.

"Maksetaan pois joutua ja lähdetään tiehemme", kiirehti Baekkevold; --
"prikillä varmaan jo odottavat meitä."

Heidän suorittaessaan laskuaan tiskillä seisoi Grönseth-rahjus, joka
oli tullikamarista ajettu pois, keskellä lattiaa sikahumalassa,
päällään vaaleansinisiä tullivormun jäännöksiä, joissa oli kolme
nappia; horjui ja nyökytteli ja sopersi itseensä tyytyväisenä: Hyvät
ystävät... hyvät ystävät...

Mutta hänellä ei ollutkaan "hyviä ystäviä", vaan sen sijaan pakotti
häntä vähän väliä tönäys paikkaansa muuttamaan; Grönseth kiertämään ja
nykimään olkapäihin semmoisia, joiden luuli antavan kasteketta: Hyvät
ystävät...

Hän vaan liikkui yhtä ystävällisenä ja väsymättömänä, kunnes rouva
Höiby äkkiä työnsi hänet syrjään ja tiuskasi:

"Pysy poissa, senkin juopporatti!"

"Niin niin, niin niin, -- hyvät ystävät... hyvät ystävät"... kuului
vielä ovella hänen jokeltamisensa.



IV.


Seuraavana päivänä istui Klaus tirehtorin konttorissa rantakadun
varrella. Iltapäivän aurinko paistoi huoneesen avaran viheriäpeitteisen
pulpetin poikki, sattuen seinällä karttaan, jossa kaikki nuo punaiset,
keltaiset ja siniset viivat osottivat höyrylaivain kulkureittejä.

Pääkirjan oli hän asettanut syrjälleen varjostimeksi, voidakseen
häiritsemättä tarkastella muutamia laskuja, jotka isä oli hänen eteensä
pannut ennen säästöpankkiin lähtöänsä.

Häneltä pääsi vihan äännähdys, -- viiltävä kuin räikeä kevätpaiste --
kolmannen kerran täytyi alkaa alusta samaa pitkää sareketta yhteen
laskemaan!

Nousi paikaltaan, kastoi käsiliinan pesuvatiin ja hautoi sillä
otsaansa; -- pari kertaa ennen oli hän upottanut koko päänsä pesuvatiin.

Katse sattui piippunysään, joka tarjoili suupalaansa
tupakka-astiasta... Mitähän jos vähän... Hieman epäröiden astui hän
sen ääreen ja alkoi mätätä siihen tupakkaa. Raukea hymy osotti hänen
muistelevan jotain hauskaa...

Äis -- tupakkaa! -- Nakkasi piipun takaisin astiaan...

Isä kun ei vaan saisi kuulla mitään eilisistä... Nurjalta puolelta jos
vaan alkaisi käsittää niin -- sittepä tässä alkaisi hauska peli!...
Nuoriso kyllä silloin saa huvitella itseään, lausui hän matkien.

Ikävystyneenä alkoi hän jatkaa työtään siitä johon oli lopettanut...

Hyi miten tuntui siltä, kun olisi päähän isketty, kun hakattiin jäitä
tuolla etehisessä --

Taas kävi joku ovella! -- Lauantain lehti pudota tupsahti
kirjelaatikkoon.

Hän asettui isänsä konttorituolille sitä lukemaan, toista jalkaansa
kiikutellen ja nojaten selkäänsä pulpettiin.

... "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki tulla
toimeen kuutamalla, vaan tappeleville merimiehille toimitettaisiin
valoa"...

Tyytyväisyyden tempaus, joka sai nahkaistuimen alla ruuvin narahtamaan.

... "Juoppoudelle ja skandaalille valaistaisiin tie, vaan annettaisiin
kunniallisten ihmisten rähjätä pimeässä"...

Hih, hih, hih, -- hän venytti sormella kaulaliinaansa, joka tuntui
liian ahtaalta... Nyt oli tappelu alkanut! Ei ollut hullumpi tuo
kirjoitus! Toimittaja Tröan, se se kyllä osaa antaa nokalle.

Huolellisesti käänsi hän sitten kokoon sanomalehden ja laski sen isänsä
paikalle, avasi akkunan ja kurkisti pihalle.

Tuossa tuli asiamies Thesen, jonka taskusta sanomalehti pilkisti, hosui
sikarillaan ja vakuutteli asianajaja Gaarderia, itserakkaasti hymyillen
niinkuin hänen tapansa oli:

"Minä pysyn siinä mikä on päivän selvää", kuuli hän asiamiehen
väittelevän akkunan alla. -- "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä
liukas kirkkomäki --"

"On, on isällä perältäkin oikein, kun siksi tulee", tuumasi Klaus ja
vakuutti tuumansa nyökkäyksellä; hän koitti kaikin tavoin saada hieman
horjuvaa vakuutustaan vahvistetuksi.

Hohoiaa! -- miten suloiselta ilma tuntui...

Hän sulki akkunan ja ryhtyi uudelleen työhön.

Viimeinen sareke oli valmiiksi laskettu, kun isä avasi oven.

Hän astui ravakasti ja laski pulpetille nauhalla sidotun paperikäärön,
-- otti avaimen esiin niinkuin tavallisesti, avasi pulpetin ja kansi
otsan nojalla alkoi kaahia papereitaan.

Ei merkkiäkään siitä, että olisi kuullut ikäviä! -- Varmaankin aikoi
hän lähteä ulos jälleen, kun ei riisunut päällystakkia yltään,
lakin vain... Nyt otti sanomalehden, silmäili vähän vitkastellen
pääkirjoitusta, -- oli varmaan lukenut sen jo ennen, -- ja pisti sen
povitaskuunsa... Aivan oikein, hän aikoi jälleen lähteä.

Tirehtori astui viheltäen pari kertaa lattian poikki, istahti sitten
nahkasohvaan ja hypisteli avainnippuaan.

Klaus tunsi että hänen silmänsä, -- se vasemmanpuolinen -- mulkoili ja
tähysti häneen sivusta, ikäänkuin salaväjytyksestä...

Korvia alkoi kuumottaa.

"Mitä elämää on kaupungilla viime yönä pidetty, Klaus -- niin että koko
kaupunki puhuu skandaalista?"

"Skandaalista! -- Sanotaanko minun panneen toimeen skandaalin?" --
uskalsi Klaus kysästä; täytyi tunnustella eteensä, paljonko isä tiesi.

"Mitä sinä kiertelet ja mutkailet, poika!" sanoi tirehtori ja punastui
niin että rokonarvet lensivät näkyviin. "Täyden toden tahdon kuulla."

"Minä vaan sanoin, ett'en se ollut juuri minä joka --"

"Vai et sinä -- et juuri... Kuules Klaus, puhu nyt mutkailematta suusi
puhtaaksi! -- Olin varma siitä, että kun poikani puoleen kääntyisin,
niin saisin tietoni parhaasta lähteestä, -- juuri niinkuin asia on."

"Enkä minä luule itseäni miksikään renttuilijaksi!" tiuskasi Klaus
kuohahtaen ja tempasi itseänsä vihaisesti tuolilla, -- "minä... minä..."

"Luulenpa, että sinä uskallat ruveta -- epäkohteliaaksi. Koita vaan,
jos rohkenet."

Klaus painoi päänsä pulpettia vastaan; selkä osotti masennettua raivoa
ja uhmausta.

"Muut ikäisesi tekevät työtä niin että hiki tippuu, päästäkseen
eteenpäin, mutta sinä vaan tahraat omaa ja isäsi nimeä minkä ennätät."

"Niinkö sinä isä", -- huudahti Klaus melkein ulisten ja puri hampaitaan
-- "Hmmh..." masennetusti äännähtäen painoi hän päänsä pulpettia
vastaan.

"Ja aikakin on tässä niin perin sovelias skandaaleille", ilkkui
tirehtori, -- "juuri kun isäsi on ilmisodassa polisimestaria vastaan.
Tietysti viskaa hän minulle oman poikani vasten naamaa."

"Poliisin ei kuulu mitään siihen asiaan, -- ellei isä itse lähde siitä
kertomaan. -- Abraham kyllä piti siitä huolta..."

"Abraham Johnston! -- oliko hänkin mukana?"

Tirehtori vaikeni ja mietti hetkisen; avainnippu riippui etusormen
päässä.

"Soo-o, -- vai te kuljetatte häntäkin mukananne."

"Abrahamiako? -- Hän se ennen minua kuljettaa! Abraham", -- Klaus
työnsi hengähdyksen -- "hän se muka on aina mallikelpoinen."

"Mitä tarkotat, -- ryypiskeleekö hänkin?"

"En minä sitä väitä; mutta poissa hän on iltasilla ainakin neljä kertaa
useammin kuin minä... Ei hän ryypiskele; mutta --"

"Noo? -- joko nyt kerrankin saa kuulla, miten tämän asian laita
oikeastaan on?... Puhu suusi puhtaaksi, poika. Olethan sinä jo siksi
pitkä mies, että uskallat vastata siitä mitä olet tehnyt. Noh --
tuleeko?"

Tirehtorin kasvot olivat rauhoittuneet koko joukon, ja se ei jäänyt
pojalta huomaamatta.

"Meitä oli kauppapalvelija Lund, perämies Baekkevold, kolme
yläluokkalaista ja minä ynnä Abraham, -- pidimme pienen juhlan."

"Se on, te joitte -- ja missä?"

"Möllendalin prikissä, kajuutassa."

"Soo o."

"Tukimme kajuutan akkunat ja sytytimme lamppuja ja stearinikynttilöitä
palamaan."

"Kas vaan, herrat osaavat asettaa olonsa mukavaksi, -- tässä nyt vielä
tarvittaisiin satamapolisejakin... Ja mitä saitte? -- noo, hm -- no
niin, ja sitten te ryyppäsitte -- joitte itsenne humalaan?"

"Meillä oli olutta, juustoa ja Espanjan viiniä", lievensi Klaus
jonkinmoisella itsetietoisuudella.

"Tavaroita ei näy puuttuneen;" tirehtori nähtävästi kuunteli kertomusta
osaa ottaen.

"Ja lopuksi tuli sitten punssia."

"Punssi on sikamaista juotavaa, sen sinulle sanon." Isä vakuutti tätä
niin tutunomaisesti omasta kokemuksestaan, että se imarteli Klausta
hamaan varpaisin asti.

"No niin, -- entä sitten?"

"Niin, Baekkevold kertoi kauheita juttuja, miten koronkiskuri Blytecker
oli nylkenyt hänen isäänsä; -- ja sitten rupesivat Abraham ja Olsen
hänestä värssyjä tekemään, ja Abraham piirusti Blyteckeristä kuvia,
-- niin näköisiä, että olimme haljeta naurusta -- toisen toistaan
kamalamman -- -- ja lopuksi tahtoi Abraham, -- kello oli silloin
ohi puoliyhden, -- että lähtisimme ylikadulle ja laulaisimme laulun
Blyteckerille serenadiksi."

"Tietysti kaikki päissänne."

"Eikä sen pahemmin että Abraha-am --" äänessä alkoi yhä enemmän
tuntua tirskettä -- "ensinnä kävi antamassa yövahdille kaksi kruunua
saadakseen hänen kuljeskelemaan toista katua. Blytecker asuu toisessa
kerrassa nurkkahuoneessa, molemmilla puolin ja allaan paljaita köyhiä
vuokralaisia. Ja sitten asetuimme akkunan alle ja rupesimme laulamaan."

"Sitä se oli siis se rähinä!"

"Niin oli; mutta emme me saaneet häntä heräämään, vaikka lauloimme
laulun kahteen kertaan... Ja Abraham silloin sanoi, että meidän piti
tanssia sarabaandia." -- Klausta alkoi nyt huvittaa niin valtavasti,
että sanat olivat takertua kurkkuun.

"Ja sitten te tanssitte tuon -- sarabandin?"

"Nii-in" -- tirskui Klaus tätä hauskuutta muistellessaan, -- "loppuun
asti, kunnes kuulimme hänen huutavan väkivaltaa ja ihmisten alkavan
ovissa liikkua, -- silloin katosimme kuin tuuleen... Minä saatoin
Abrahamia kotiin -- ja Baekkevoldin niinikään."

"Ja siinäkö kaikki?" Tirehtori näytti melkein pettyneeltä toiveissaan,
kun hän pää taaksepäin taipuneena katsoi poikaansa... "Hm", alkoi
hän sitten, "siitä näet, mimmoista sikamaista juotavaa se punssi on.
Mutta niinkuin jo sanoin, minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi enkä
puuhiisi, rakas Klaus!"

Hän istui selkä koukussa ja tähysti lattiaan, avainnippu riippui
polvien välissä.

"Minä kun luulin Abraham Johnstonia niin hiljaiseksi."

"Hih, hih, hih, hänen muka ensinnä täytyy juoda itsessään maalari
kuoliaaksi, niin hänen on tapana sanoa, ennenkuin voi ruveta samalle
kannalle kuin me muut, -- ja sen vuoksi täytyy hänen muka juoda kahden
edestä!... Kovasti hän on hauska. -- Ja miten hän piirtää! -- kas tässä
-- Blytecker yömyssy päässä -- ja värsy tuossa!..."

    "Hans Blytecker nukkuu ja unta näkee,
    Kuin nylkee, kiskoo köyhää väkee
    Hän raukoilta sängyt ja tyynytkin viskoo,
    Prosentit ja räntyt visusti kiskoo
    Ja Hans on lurjus ja rakkari suuri
    Piru vielä vie hänet juuri."

Tirehtori pudisti päätään, rykäsi ja sylki, -- silmä loisti ruupan
takaa...

"Mitäs tämä on?" kysäsi hän äkkiä, kun sattui paperin takapuolelle
vilkaisemaan.

"Jas-soo"... änkytti Klaus välttäen. -- "Sen on kanssa Abraham..."

"Se on hitto vieköön eukko Höibyn pitkä tytär, joka vetää pulloja
kelkalla...

"Uskallanko kysyä", lausui hän rajuilmaa ennustavalla kylmyydellä, --
"kuuluuko hänkin tuttavapiiriin?"

"Ei juuri", Klaus nielasi ja yritti hieman idiotimaista irvistystä,
-- "sattui vaan sillä tavalla, että eilen jouduimme liikkeelle niin
aikaiseen ett'emme voineet heti lähteä laivaan, ja silloin Abraham
tahtoi sinne kapakkaan muotokuvatakseen ensinnä tytön; -- tämä oli muka
niin tavattoman intressantti, hän väitti."

"Soo-o, vai intressantti? -- Onpas se hieno sana. -- Hra Abrahamilla
näkyy todella olevan erinomainen kyky nuuskia ilmi kaupungin kaikki
merkillisyydet...

"Muotokuvatakseen... muotokuvatakseen!..." huudahti hän. "Se on hitto
vieköön aivan uusi keksintö... Ja sinä tietysti olit mukana ja --
muotokuvasit!"

"Täytyihän minun seurata, kun muut --", puolusteli Klaus itseään.

"Seurata!" -- pilkkasi tirehtori. -- "On niitä Jumala paratkoon
semmoisia, Klaus, jotka vaan aina seuraavat, -- semmoisia rasuja... et
uskalla edes hurjistella omin päin. Eihän toki, sinä vaan seuraat...
Liian sinä olet leväperäinen ja löyhä, poika!"

Hän seisoi ja helisteli avaimiaan:

"Vai on Abraham semmoinen elänyt herra..."

Hän tarttui äkkiä lakkiinsa ja lähti pihalle...

"Muotokuvatakseen!"... äännähti hän vielä ovea sulkiessaan.

-- Tirehtori laski lyhyttä leveätä mäkeä satamaan päin Johnstonin
talolle, -- valkoiseksi maalatulle ja puutarhan taalliselle
rakennukselle, jonka Johnston oli ostanut, kun kolme vuotta takaperin
leskimiehenä muutti tälle paikkakunnalle.

Johnstonin oli tapana istua työnsä ääreen kyyristyneenä pienten
ruutujen takana vanhassa sivurakennuksessa. Mutta tirehtori ei tänään
poikennutkaan kapealle ja jäätyneelle, tuhkakylvöiselle polulle, joka
vei konttorin siniseksi maalatulle ovelle. Hän soitti etehisen kelloa,
-- aikoi vähän aikaa jutella neiti Rönnebergin kanssa.

Mielihyvällä katseli hän ympärilleen, kun oli saanut mukavan paikan
sohvassa, sillä välin kun neiti oli iltapäiväteetä puuhaamassa. Katse
luisti niin omituisen tyvenesti pitkin pitkulaisen pyöreitä virttyneitä
kultaraameja, joissa oli vanhan Macolmin suvun muotokuvat, muun muassa
rouva Johnston vainajan isä ja iso-isä, jotka olivat rautatehtaan
omistaneet ja olleet seudun mahtavimmat ja suosituimmat tilanomistajat
monet kymmenet vuodet. Huomasi heti, että Abrahamissa oli sama sukunäkö
kuin näissä...

Jykevä mahonkinen shiffonieri perlamutti koristeineen, joka tässä
matalassa huoneessa ulottui ovenpäällisen tasalle, oli ennen
kaunistanut paljon korkeampaa salia. Se ja raskaat pokkenholsituolit
ynnä molemmat peilit, jotka ulottuivat lattiaan asti, tuntuivat
tässä yksinkertaisessa ja vaatimattomassa ympärystössä, johon
kuului paperiset tapetit seinillä, tuntuivat nekin muuttolaisilta
suurellisemmista ja hienontuneemmista elämäntavoista, -- niissä oli
jotain pakenevaa kuin usva, kun sitä koitti tavoitella, -- jotain jota
ei voinut rahalla ostaa, -- mutta joka ikäänkuin luonnosta kuului sekä
Johnstoniin että hänen poikaansa...

Tirehtori nojautui sohvassa taaksepäin.

... Hän ja Johnston sopivat oivasti yhteen, kuin teräs ja pehmeä rauta,
-- siitä se puukko tulisi! Kun he molemmat olivat yksistäpuolin, niin
tulipa joku muu määräämään, missä kirkon piti seistä... Sen vuoksi
täytyi tuommoisilta mukamas mahtavilta polisimestareilta ajoissa
kärventää siivet...

Neiti Rönneberg toi teen pöydälle. Messinkitarjotin oli noita vanhan
ajan kaluja sekin, jotenkin kulunut ja täynnä kuhmuja; kupit ja kannut
niinikään jotain vanhanaikuista ja hienoa.

"Kiitos neiti", -- kajahti tirehtorin ääni, joka tässä salissa tuntui
vähän liian kovalta, -- "minun täytyy suorastaan tunnustaa, että vasta
täällä teidän luonanne olen oppinut arvossa pitämään sitä kummallista
juomaa, jota teeksi kutsutaan, -- luulen tosiaan käsittäväni, ett'ei se
ole paljaastaan lämmintä vettä kerman ja sokurin kanssa... Olkaapa hyvä
ja antakaa minulle tuo leivos."

"Tämä onkin venäläistä teetä, jota eräs ystävä aina vanhan tavan mukaan
lähettää Johnstonille Kronstadtista."

Neiti nosti tarkastaakseen kannun kantta, omituinen teeskennelty sirous
liikkeissään, ja höyry samalla pöllähti hänen jotenkin kuihtuneita
kasvojaan vastaan, joihin hiukset riippuivat otsan kulmallisilta alas
kuin ahtaat akkunanuutimet.

"Niin näettekös neiti", -- hän maiskahutti kieltään ikäänkuin
köykäiseksi arvostellen aineen, jota sen päällä tunsi; "eihän sitä
oikeastaan voi vaatia, että nuorten miesten pitää teetä juoda; -- se
olisi" -- hän punnitsi makua itsekseen, -- "se olisi totta puhuen liian
viatonta. -- -- Mutta -- kun ajavat itseensä tuota sikamaista punssia!"

Neiti hieman säpsähti tästä odottamattoman mehevästä sanasta ja katsoi
häneen kysyväisen näköisenä.

"Rakas neiti Rönneberg, te varmaan kyllä ymmärrätte, että nuorten
miesten välistä vähän pitää huvitellakin itseään -- eikä ainoastaan
kotona meidän vanhempain kanssa" --

Neiti hymyili kohteliaasti, pitkät korvakellukkeensa vinossa.

"Paljon riippuu tavaroista, sen sanon, joilla he kattilata lämmittävät.
Häkä ja hulluus nousee sen mukaan... Ja se punssi -- se --"

"Tällä jotain tarkoitatte, tirehtori", sanoi neiti äkkiä pelokkaana, ja
hänen kapeasorjarakenteinen vartalonsa kuukahti tirehtorin puoleen.

"Kyllä tarkoitankin, -- teidän poikaanne täällä ja omaani, -- onhan
meillä yhtä hyvät syyt pitää heitä vähän silmällä -- eikä liian paljoa
luottaa sileään pintaan ja säyseyteen. -- Minä en tahtoisi näistä
puhua Johnstonille mitään enkä hänelle huolia tuottaa; kaikki häneen
koskee niin syvästi, niin että pitäkäämme hänet aivan erillään tästä
asiasta", lausui tirehtori tutunomaisesta. -- "Mutta pitäkää te neiti
vähän silmällä Abrahamia; hän on jotenkin usein iloisissa seuroissa
iltasilla, olen kuullut -- alkaa arvatenkin vasta sitten kun jo olette
makuulla ja luulette kotona kaiken olevan salpain takana hyvässä
tallessa."

Neiti Rönneberg huokasi. Kasvoihin tuli ilmaus, jossa ikäänkuin näkyi
katkeria jälkiä siitä, että hänkin oli purjehtinut mukana kaikki
perheen vaiheet ja kokemukset.

"Minäpä sanon teille jotain, hra tirehtori, mutta jääköön se meidän
kesken. -- Viime aikoina on se usein mieleeni johtunut -- sen jälkeen
kuin täydellä todella päätettiin, että Abrahamin tulee kauppa-alalle
antautua. Se hänet tekee niin onnettomaksi... Minä vakuutan teille,
ei hän kammo rasituksia, eikä työtä, kun vaan saa tehdä jotain, johon
hänellä on halua, joka häntä intresseeraa."

"On halua -- intresseeraa -- -- no mitä hittoja hän sitten oikeastaan
tahtoo?"

Neiti Rönneberg pani kätensä ristiin ja laski ne helmaansa, sanoi
sitten hieman neuvottomana: -- "Hän on niin omituinen... Näkisittepä
hänet, kun joku asia oikeen valtaa hänet... Tuo piirustaminenhan se on;
-- hän saattaa istua paperin ääressä koko yön aamun valkeamaan asti,
kunnes piika tuo kahvia."

"Ohhoo, korkeasti kunnioitettava neiti, -- oletteko aivan varma siitä,
että hän aina valvoo sen vuoksi? -- Hän piirustelee vähin ulkona
kaupungillakin", lausui tirehtori ja iski ilkeästi silmää.

"Sen vuoksi aivan varmaan, hra tirehtori! Siihen on hänellä oikea himo.
Kuulisitte hänen vaan kertovan hevosesta tai lehmästä, mitä se aikoo ja
ajattelee... ja koirasta! -- voi kuinka paljon hän tietää siitäkin --
aivan kuin hän katsoisi ihmiseen"...

"Kyllä minä häntä neuvoisin kerrassaan pysymään ihmisissä, se hänelle
olisi nyt suuresti tarpeen".

"Hän käyskentelee niin surumielisenä, kun ei muka ole mitään oppinut,
-- yrittää ja yrittää, -- ei saa rauhaa, ennenkuin on saanut
paperille"...

"Mutta rakas neiti", -- tirehtori valmistausi kärsivällisesti
johdattamaan naista järjellisyyteen, -- "kuulkaapa nyt te, jotka olette
niin ymmärtäväinen... Rikkaat ihmiset kasvattavat itsessään jotain,
jota sopisi nimittää ylellisyystunteiksi, -- sitäkin tupakasvia, jota
kutsutaan sentimentalisuudeksi... niillä on aikaa ja varaa huolia
tuommoisista. Abraham osaa piirtää, osaa soittaa, osaa kalastaa ja
metsästää, osaa kasvattaa kyyhkysenpoikia ja opettaa koiria -- ja
paljon muuta, joka on sekä sangen kaunista että hauskaa, jota voi
harjoittaa oikein intohimolla ja kiihkolla... Mutta nyt hän on tullut
toisiin oloihin, joissa kuiva välttämättömyys hallitsee. Nyt kysytään,
pystyykö hän isänsä rinnalla raastamaan ja painiskelemaan maailman
kanssa! -- Teidän täytyy puhua järkeä hänen päähänsä, pysyttää häntä
erillään tuosta hemmottelevasta tuhraamisesta ja tunteilusta, totuttaa
häntä vakavaan työhön... Saattepa nähdä, että jahka hän oikein ennättää
liikkeesen perehtyä, niin jää tuo roska vähitellen. -- Aivan niinkuin
papinpojalle käy, kun rupeaa laivapojaksi, -- saa oppia toiseen
herätykseen, kuin postillassa seisoo."

Neiti pani kupin kädestään. Käyrän nenän alla hieno hymy salasi hänen
suuttumustaan. Hän ei muuta kuin huomautti:

"Ei, maailma ei ole hyvä, hra tirehtori; -- voi se olla hyvinkin
ankara, siltä näyttää."

"Ei se ainakaan pidä pitkiä puheita", sanoi tirehtori kuivasti. "Se
kysyy: onko sinulla mitään, joka pinnalla pitää, ellei ole, niin
uppoot. -- Elää Rousseaun mukaan luontoa ja personallista vapautta
varten, -- ei siitä rahoja heru!"

Hän tunsi vastanneensa hieman liiaksi repäisevästi hienolle naiselle ja
siirsi keskustelun äkkiä johonkin toiseen --

"Hauskoja kuppeja", hän nosti yhden silmän tasalle ja tarkasti sitä --
"varmaankin vanhoja ja ehta posliinia?"

"Minäpä sanon teille täsmälleen, koska ne saimme. Kuppeja oli kaikkiaan
neljäkymmentäkahdeksan paria ja täysi serviisi -- alla on leima, jotta
ne eivät ole väärennettyjä --. Ne saatiin isoisän sedältä, joka oli
ratsuväen översti Hedemarkissa. Niin niin, minäkin sanon isoisäksi, --
tehän tiedätte, että minua talossa pidettiin kuin omana lapsena. -- Ja
sitten ne joutuivat tehtaalle. Yhdeksän paria vaan on nyt enää ehjänä.
Mutta isoisän talossa ei niitä otettu koskaan esille, paitsi kun oli
ylhäisiä vieraita."

Koiruus pelaili hiljalleen tirehtorin kasvoilla; hän kyllä tiesi
vietelleensä neiti Rönnebergin mieliaiheellensa. --

"No Johnston, oletkos lukenut sanomalehteä?" huudahti hän samalla kuin
tämä aukasi oven. -- "Polisimestaria löylytetään."

Johnston arveli puoleksi hajamieliseen puoleksi huolimattomaan
tapaansa: --

"Jaa-a, jaa-a, näkyy aina rautoja kuumennettavan."

"Saa kerrassaan kelpo kyytin, -- vai mitä?"...

"Saa kyllä, -- hän on -- joutunut Tröanin kirjapainon vesirännin alle",
kuului Johnstonin epäiltävä myöntäminen.

"Niin, tiedätkö mitä, onhan se harvinaisen pikkumainen mies, kun
tahtoo mokomaan kujaan paria lyhtyä -- estääkseen meitä toteuttamasta
suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on koko kaupungin valaiseminen!"

Johnston pysähtyi kesken kääntymistään ja hymyili jotenkin epäilevästi:
--

"Enpä minä toden totta tietänyt, että semmoinen suunnitelma oli
tekeillä -- ennenkuin nyt"...

"Ja polisimestari ehkä menee vielä pitemmällekin -- ehdottaa ehkä ensi
vuonna lyhdyn sahamäelle -- ja ehkä vielä yksinäisen tähden tuonne
Warassaarellekin!" -- jatkoi tirehtori itsepintaisesti ja kourasi
avainnippua taskustaan.

Johnston pyöri lattialla, peukalot liivien hianreijissä; jalan heilunta
osotti, että hän alkoi ikävystyä: --

"No niin, kuta useampi, sitä parempi yhtä kaikki"...

"Sinä mielelläsi suostut niihin pariin lyhtypahaseen, jotka hänen
neronsa on keksinyt", murahteli tirehtori.

"Suostunpa hyvinkin, -- koko kaupungin valaisemiseen ja kaikkeen, mihin
tässä nyt pinnistellään!" --

"Kyllä polisimestari siipensä niissä kärventää!" sanoi tirehtori
tylysti.

"Kuules Bratt"... Johnston katsoi häneen hiljaisesti hymähtäen, --
"tätä kaiketi sillä asiallisella käsittelyllä tarkoitetaan?"

"No no", puhkui tirehtori -- "Tuo taas on sitä siunattua
tunnollisuuttasi... Mutta käsitäthän sinä toki", jatkoi hän toiseen
ääneen, -- "että rakas polisimestarimme on paavi, -- vallanpitäjä, joka
tahtoo saada päähänpistonsa toteutetuksi ainoastaan sen vuoksi, että se
on hänen -- virkamiehen -- päähän pistänyt. Sen vuoksi on asia käynyt
pyhäksi, ymmärrätkös, -- sitä ei muka saisi vastustaa eikä järkyttää...
Minun -- sinun ja minun, -- meidän täytyy kunnioituksella ja
nöyryydellä myöntää, hyväksyä ja hankkia hänelle nuo molemmat lyhdyt,
jotka hän sattui keksaisemaan! Koko kaupungin muka pitää tanssia hänen
pillinsä mukaan" --

"Hm, hu-m-mm, --" hyräili Johnston, -- "nuo lyhdyt alkavat vähitellen
heittää kuperikeikkaa silmissäni."

Tirehtori oikaisi itseään sohvassa: --

"Kiitoksia, neiti Rönneberg, en huoli teestä enää -- ei ei, ei
kiitoksia. -- -- Mutta emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei tuo mies
ainakaan ole kunnallisia rettelöitä varten luotu? -- Ei, Jumala
paratkoon, ei sen enempää kuin samarialainenkaan tappeluun... liian
hienotunteinen, liiaksi yksityinen mies. Vai mitä arvelette, neiti? --
Pitäisikö meidän hypätä kepin yli joka kerta kun polisimestari sanoo:
maksi!" --

"Mitäkö minä?" -- neiti säpsähti hieman teepöytänsä ääressä ja
jatkoi arastellen, -- "minä en tästä asiasta älyä muuta kuin nuo
molemmat lyhdyt. -- Polisimestari varmaan on niitä ehdottanut hyvällä
tarkoituksella", hymyili hän voittavan avomielisesti.

"Tuhma hän on, -- ja vieläpä hyvänkylläsesti!... Sanokaapa nyt,
huomaatteko te terveellä ja hyvällä älyllänne minkäänmoista järkeä
siinä, että koko kaupunki väännetään päälleen noin tuiki mitättömän
asian vuoksi?"

"Sehän se juuri on että" -- häneltä oli päästä varomaton sana. -- --
"Ei mutta -- tehän aivan sekoitatte minut kunnalliseen väittelyyn,
hra tirehtori!" -- keskeytti hän äkkiä puheensa niin luonnollisella
kauhulla, että tirehtorista tuntui, kuin olisi ajanut takaa
peljästynyttä kanaa. Tirehtori hieroi levottomana hampaitaan ja hänen
katseensa siirtyi vuoroon toisesta toiseen.

"Laitappa niin Johnston, että pääset erillesi valtuustosta niin pian
kuin vaan voit", neuvoi hän pisteliäästi.

Johnston katsoi häneen pari kertaa avaimien takaa, joita silmäinsä
edessä tähysteli, ja näissä katseissa oli jotain pilallista, joka
nosti kuuman punan tirehtorin kasvoihin. Hän pisti äkkiä avainnipun
taskuunsa, tarttui pieneen leivokseen ja taittoi sen kahtia, jäi
istumaan palanen kummassakin kädessä ja silmäili epävakaisena ja
äimistyneenä ympärilleen.

"Tuo on Abrahamin näköinen tuo isoisän muotokuva", huomautti hän äkkiä,
-- "samat kapeat kasvot -- ja -- ja jotain itsepäistä tuossa suuressa
leuvassa... Ne herrat eivät koskaan luovu niistä mielipiteistä,
joiden pariin kerran ovat lyöttäytyneet!... Ei puutu luonnetta
Abrahamiltakaan, -- sitä pikemmin suittaisi vähän hillitä. -- Sinun
pitäisi pitää häntä vähän silmällä, Johnston"...

Neiti Rönneberg säpsähti ja katsoi häneen hermostuneena. --

"Nuorisolla tietysti pitää olla joku verta vapautta ja huvittelemisen
lomaa; -- mutta se elämöiminen ja juopotteleminen, joka viime aikoina
on käynyt öisin tavaksi, se ei ole terveellistä."

"Abrahamia se varmaan ei suurestikaan huvita", lausui Johnston
välinpitämättömästi.

"H-m, älä ole liian varma... Minulla on tietoja, ja minä voin sinulle
vakuuttaa, ett'ei hän ole viimeinen eikä huonoin noiden yölystien
toimeenpanemisessa."

Johnston pysähtyi kavahtaen, epäilys kuvastui hänen kasvoihinsa.

"Ei siitä ole sen pitempää, kuin että he viime yönä -- minun poikani
oli myös mukana, -- huusivat ja pitivät pahaa elämää yläkadulla,
käänsivät nurin koko Blyteckerin talon ja paljon muuta... Illan
loistonumeroita oli tytön muotokuvaaminen eukko Höibyn kapakassa...
Nuo herrat kuljeksivat muotokuvaamassa iltasin, sen sinulle sanon...
Paljasta taiteen harrastusta... Minun poikani jutteli kaikki tyyni,
paljasti minulle koko menon."

Johnston seisoi ja vaan kuunteli.

"_Minun_ poikani ei ole minulle mitään kertonut" -- lausui hän
värittömästi neiti Rönnebergin puoleen kääntyen.

Tirehtori katsoi häneen ja puoleksi säikähti; tuntui siltä, kuin olisi
koskenut johonkin posliiniin, joka -- Hän näytti hieman onnettomalta. --

"Kuules Johnston", sanoi hän hymyillen ja katsoi häneen herttaisesti,
-- "ehkä sinä tahtoisit, että poikasi pitäisi ensinnä ilmoittaa, koska
aikoo sinua narrata?"

"Sen sanon teille", -- tirehtori nyökäytti ystävällisesti ja
tutunomaisesti päätään neiti Rönnebergille, napittaessaan
päällystakkiaan; neiti hänestä istui ihmeen äänettömänä ja nenäkkään
näköisenä, -- "tuo mies se on saatava pois valtuustosta niin pian kuin
suinkin, -- ei hänen luonteensa sovellu semmoiseen likapyykkiin!"...

       *       *       *       *       *

Neiti Rönnebergin nenä oli venynyt vielä tavallista pitemmälle suun
yli, joka oli kuin kurenauhalla kiinni vedetty. Hän vilkasi pikaisesti
Johnstoniin, kun tämä palasi huoneesen tirehtoria saattamasta.

Johnston seisoi kädet selän takana ja katseli ulos akkunasta, tuon
tuostakin veti hän syvän hengähdyksen, joka kuului alakuloiselta
huokaukselta.

"Älyätkö sinä Sofia, mimmoisten toverien kanssa Abraham oikeastaan
seurustelee?" -- lausui hän äkkiä.

"Hän tietysti kaipaa hieman huvitusta; -- ei ole vielä tottunut tuohon
säännölliseen työhön konttorissa", arveli neiti.

"Konttorissa! -- siellä hän ei muuta tee kuin istuu akkunan ääressä ja
piirustelee siltaa ja satamaa...

"Ei, kyllä poikaa jokin vaivaa; päivällä on hän semmoinen kuin ei
saapuvillakaan olisi"... lausui Johnston hiljaisen alakuloisesti ja
astui muutamia askelia; hänen kapeaharteinen vartalonsa oli ikäänkuin
kokoon kutistunut.

Neiti Rönneberg katsoi häneen levottomana... "Hänellä on niin
ihmeellinen luonne, -- on kokonaan omia harrastuksiaan täynnä", --
lausui hän tunnustellen.

Johnston seisahtui lapulaatikon eteen, ikäänkuin aikoisi ryhtyä
hammastikkua itselleen tekemään.

"Sofia", puhkesi hän äkkiä puhumaan; -- "kymmenen vuoden vanhana kysyi
hän minulta eräänä päivänä, minkä vuoksi jälleen sillä tavalla kuljin
hänen jäljessään?... Huomasin olevani aivan kuin maneetin alaisena,
-- ja älysin, että minun tuli tämä tunne voittaa, -- että pojasta se
oli hännystelemistä... Iän erotuksen aina täytyy tuntua rasitukselta,
ja sen vuoksi keksin sen tavan, että annoin hänen vapaasti kuljeksia
omia teitään, -- hän sai tulla isänsä luo silloin kuin se oli
luonnollista... Niin, kuinka huolissani minä olen itseäni vartioinut,
ett'ei hän minusta tuntisi minkäänmoista rasitusta, ett'en millään
tavalla sitoisi hänen vapauttaan, ja ettei hän huomaisi, miten minä
salaa hänen oloansa valvon ja hänestä riipun... Minun on häntä niin
sääli, ja minä niin pelkään, että todellisuus liiaksi pettää hänen
herkkää ja hellää luontoansa... Ja vielä, -- enkö ole niin varovainen,
kuin koittaisin saada lintua olalleni istumaan! -- panenko minä häntä
mielipiteitään arastelemaan, ikävystytänkö häntä koskaan juhlallisilla
sanoilla? -- Onko kenenkään muun isän täytynyt pitää poikaansa niin
etäällä itsestään, olla niin jalansijatta, niin -- --

"Mutta hän vaan tahtoo pois!"

"Lieneekö sitten niin helppo kuljeskella täällä ahtaita kapeita katuja,
kun on kasvanut niin vapaassa ulkoelämässä kuin hänkin", lausui neiti
Rönneberg surumielisesti.

"Sano ennen suoraan koko asia! Tuota kykyä sinä tarkoitat, jota muka
minä täällä sorran ja kidutan... Se minua ahdistaa kuin painajainen
yöt ja päivät... Kykyä! -- Niin, onhan sitä vähin jokaisella kykyä
johonkin suuntaan. -- Mutta pitääkö sen vuoksi repiä rikki kokonainen
elämänsuhde!"

Hän seisoi ajatuksissaan ja tuijotti lapulaatikkoon...

"Sano Sofia", lausui hän äkkiä avuttomasti, -- "luuletko sinä todella
hänen tulevan onnettomaksi, jos pidän häntä luonani täällä kotona?..."



V.


Tirehtori Bratt liikkui pyhävaatteissa, mutta paitahiasilla, ja
piti huolta siitä, että viini olisi parahiksi raikasta; tämä puuha
huvitti häntä. Itse oli hän noutanut viinin kellarista, ja tuo
lämpösuhteiden järjestäminen tapahtui nyt jonkimmoisella juhlallisella
perinpohjaisuudella.

"Katsos Jette", sanoi hän, -- "Johnstonilaisille vaatii aivan
toisen hoidon, vaikka vaan olisi tavalliset pyhäpäivälliset, kuin
maistraatille ja valtuustolle yhteensä. Näille ei muuta tarvitse kuin
latoa pöytään hyviä ruokia ja hyviä viinejä. Mutta heille! -- aisti
heille sanoo, mikä kuhunkin ruokaan sopii, se on heillä jo vanhastaan
veressä. Lämmin kylkipaisti siihen kuuluvine hilloineen, ryyppyineen,
jonka päälle minä niin makeasti nukun, se tuottaisi heille unettoman
yön..."

Rouva leijaili hiljaisena rauhallisessa arkisalissa, jonka pesässä
koivupuut räiskien paloivat. Hattu, jossa oli musta strutsinsulka,
ja turkkikaapu makasivat vielä pöydällä -- oli vast'ikään palattu
kirkosta -- ja hän istutti pariin vaassiin muutamia myöhäisimpiä
puutarhakasveja. Hän otti georginit, pani ne vaassiin, otti jälleen
pois, ja suuret mustat silmänsä kaiken aikaa katsoivat epävakaisen
hajamielisesti Brattiin... Hienot, vaaleat, violetinväriset asterit,
ne ne sopisivat mainiosti Johnstoniin...

Tirehtori asetti varovaisesti kahdelle lavulle varapullon, jonka täytyi
lappeellaan maata täsmälleen oikean matkan päässä uunista.

Tänään oli hänellä Johnstonille kerrottava uutinen, joka kelpasi!...
Hän oli nyt saanut kokoon lujan ja luotettavan enemmistön sitä varten,
että kaupunki rakentaisi rantasillan Johnstonin tontin kylkeen, -- sen
oli hän päähänsä saanut, -- sen tuuman aikoi hän pusertaa toteutumaan
kaikella sillä vaikutuksella, joka hänellä oli...

"Ajatteleppas vaan, jokainen neliökyynärä, kun hänen tontilleen kerran
katu suunnataan... Se se vielä tuottaa hänelle vakavan taloudellisen
aseman...

"Minä sen vaan sanon hänelle niin tyynesti, kun juomme lasin
burgundilaista paistin päälle, -- hauska nähdä, mitä hän ajattelee...

"Minuapa huvittaa nähdä, mitä se vaikuttaa, -- semmoisen hitaan
sitkeänlaisen hämmästyksen... Lyön vaikka vetoa, että ukko käy
miettiväiseksi"...

Ulkona ruokasalissa helisivät vadit ja talrikit, kun Gertrud ja
emännöitsijä puuhasivat pöydän ääressä, latoivat sille suuret
vanhanaikuiset suuliinat ja sileät, vankat hopeakalut. Bufetilla
seisoi, juhlallisesti silmään pistäen, kaksi korkeata, oivallista
muurainkräämikekoa sinisissä lasivadeissa.

Tirehtori asteli kädet selän takana, pukematta päälleen takkia. Hänessä
asui omituinen vankka tyytyväisyyden tunne sen johdosta, että tällä
tavalla saattoi auttaa Johnstonia jälleen pystyyn...

Kaiken sen ajan, kun Anders Bratt nuoresta pitäen oli ylöskäsin
pyrkinyt, oli hän tuntenut rautatehtaan omistajan vallan ja arvon
asuvan tuolla pääsemättömässä, ylhäisessä korkeudessa, yllä kaikkien
pään, syleillen koko seutua siipiensä kärjillä, -- ja oikeastaan
oli hän sitä sydämessään vihannut!... Mutta nyt, kotkan kukistuttua
taloudelliseen häviöön, nyt ihaili hän sen höyheniä melkein hartaalla
kunnioituksella, tuntien nähneensä, miten niillä ennen oli lennetty.
Johnston oli vävypoikana ja muutoinkin läheisenä sukulaisena vaan
tuntenut sen raskaan ajan, kun liike säälimättä kukistui raunioksi, --
hän oli päistikkaa tullut luku-uraltaan kaikkeen tähän metsätilain,
tehdasliikkeen ja ulkomaisen kaupan sekasortoon, -- hän oli uhrannut
apelleen koko elämänsä, -- alkaakseen täällä uudelleen parilla kolmella
tuhannella...

"Olen varma siitä, Jette, että he ovat täällä täsmälleen kolmen
lyömällä", varoitti Bratt rouvaansa.

"Omituisia ihmisiä"... pakisi hän astellessaan. "Liikeasioissa
on säntillisyys aina niin ja näin. Mutta kun on päivälliset
kysymyksessä!... Heistä olisi rikos, ellei silloin saapuisi
täsmälleen..."

Hän riensi konttoriin selvittääkseen tärkeimmän osan postista ennenkuin
vieraat tulivat. --

Päivällisen jälkeen puuttui Abraham Gertrudiin ulkona puutarhan
portailla.

"Tiedättekö ehkä Hampurin kurssin, neiti Gertrud", kysyi hän
juhlallisella afääri-äänellä; Gertrud oli koko ruokailun ajan ollut
aivan kylmä kaikenlaisia sukkelia yrityksiä vastaan.

"Minä arvelen, että jos katsotte taskukirjaanne, niin kohtaatte lampaan
tai hevosen, senhänlaisia kursseja teidän on tapanne muistiin panna."

"Myrkyllinen ja pistelijäs... Jospa tietäisitte, kuinka vähän se teille
sopii. Teillä on luonto selvä ja leveä. Mutta joka kerta kun puututte
puheesen minun kanssani, olette lähtevinänne kuin pettävälle sillalle
--. Epäluuloisesti ja varoen... Se on aivan vasten luontoanne, --
tuommoinen pisteleminen."

"Eipähän minulla ole päätä teidän kanssanne puhuakseni, siitä heti
tulee niin hienoa ja syvää että --"

"Varokaa Gertrud, taikka tulee teistä orjantappurapensas! -- Eikös vaan
aina pistä että -- hui!... Mutta nyt teidän täytyy sanoa, minkä vuoksi
olette niin vihainen ja äksy minua kohtaan, -- me kun ennen olimme niin
hyvät ystävät." Hän lausui nämä sanat lämmöllä.

"Kun joku ei voi teitä kaikessa ihailla, niin teidän mielestänne --"

"Lakkaa jo härnäämästä, -- tyttöletukka!"

"Kiitos, -- jo riittää." -- Hän aikoi lähteä tiehensä.

"Kuulkaapa nyt, Gertrud... jos tietäisitte, miten te minua kiusaatte",
sanoi hän äkkiä alakuloisena. -- "Jos te uskotte minun luulevani jotain
itsestäni, niin erehdytte. Minussa ei ole pikkusormen vertaakaan
oikeata kelvollista ihmistä -- ei sen vertaa, jotta viitsisin potkaista
sen portaista alas", -- hän heilahutti kiivaasti pitkää säärtään.

"Luulenpa, että jos joku muu sen sanoisi, niin kyllä --"

"Gertrud, älkää nyt tehkö itseänne liian lapseksi. Luuletteko, että
puhuisin teille tämmöistä, ellen tietäisi teidän minua ymmärtävän?"

"Sanoittehan te -- tyttöletukka..."

"Gertrud, -- koko ajan kun pöydässä istuimme täytyi minun katsella,
kuinka ihmeen hyvästi punainen löyhäpoimuinen rintaliinanne soveltui
kaikkeen tuohon mustaan, -- hameesen, hiuksiin, silmiin... Te olitte
kuin tavattoman runsas uhkuva neilikka."

"Py-yh, -- paljasta valetta, tuoksua, tuulta!... Sattumalta istuimme
molemmat samalla puolen pöytää", selitti hän.

"Viaton lapsukaiseni, -- minun päähäni ei tosiaankaan pälkähtänyt
katsella teitä Sofia tädin ja äitinne läpi -- olittehan te niin
ihanasti edessäni ihan vastapäätä peilissä. Näin kaikki, mitä
ajattelitte, mustine värityksineen...

"Muistatteko sitä kertaa, Gertrud, -- kun seisoitte vieressäni
katsomassa, kuinka piirsin? Te olitte päätänne lyhempi silloin ja
paljon kiltimpi. Sillä te uskoitte toden totta yhtä varmasti kuin minä,
että siitä syntyisi oikea mestariteos, ja että minä olin mahdottoman
etevä maalari... Ja sitä minä en koskaan unohda. -- Siihen aikaan te
vielä uskoitte minuun!"

Ehdottomasti levisi tumma puna Gertrudin kasvoille. Hän omituisesti
hymyili, -- muisti varsin hyvästi, kuinka oli punninnut ja aprikoinut,
miten saisi tallipässi-vainajan kuvan, hänen piirtämänsä, sopimaan
liiaksi suuriin kultakehyksiin, jotka oli ullakosta löytänyt.

"Katsos Gertrud", sanoi hän tutunomaisesti, -- "minä olen paljasta
eläintä ja eläinihmistä. Minkä sille taidan, että ihmisten naamassa
aina näen eläimen, -- ja tämä se menee niin pitkälle, että sanotaan
minun vaan tekevän ihmisistä pilkkaa. Mutta minä aina näen jonkin
eläimen ihmisen kasvoista, muutoin jäävät minulta luonnepiirteet.
Juhlalliset muotokuvat minulta varmaankaan eivät koskaan luonnistu...
Minulla olisi vietävän hyvä halu joskus piirtää teidän kuvanne, kun
olette oikein äkimyksenä."

"Perin kohteliasta."

"Silmiin pitäisi saada jotain ikiloistavaa, leimahtavan mustaa."

"Entä miksi eläimeksi, jos kysyä saa?"

Abraham pudisti päätään... "Nyt olette Gertrud niin nuorellinen ja
luonteva ja tuttavallinen, -- ja sen vuoksi haluttaa minua puhua
teille suoraan. Minä mielelläni myönnän, että pidän teistä... eihän
se teille vahingoksi, vaikka sanonkin, -- pidän teistä hirveästi. Te
olette minulle enemmän, kuin aavistatte... Älkää nyt vaan vihastuko; --
mutta kun ajattelen mustaa, kuinka se elää ja loistaa ja kimaltaa, --
kaikkine vivahduksineen niin runsaasti että -- niin te se olette...

"... Mutta nähkääs, sitte on taas joku toinen valossa niin kirkkaassa,
että häneen voi katsoa silmänsä pilalle..."

"Huh, mimmoista lorua!"

"Ei, ei ollenkaan: 'huh mimmoista lorua.' Minä olen valvonut ja ollut
niin epätoivossa, ikäänkuin revittäisiin minut hevosten välillä
kappaleiksi, ainoastaan sen vuoksi että musta ja vaalea samalla haavaa
ovat niin hurjasti minut vallanneet."

Gertrudin silmissä näkyi se jota Abraham sanoi äksyksi, valkoiseksi
välähdykseksi: --

"Voi, varsinhan teitä tulee sääli, -- vai täytyy ihastua joka
väriin!... Ja tähän tietysti vielä kuuluvat nuot niin sanotut
välivärit", lisäsi hän pisteliäästi.

"Ettekö luule minun älyävän, että olette käyneet Klaun luona
kurkistamassa? -- Ne piirustukset siellä, -- ovathan semmoista
tuhrausta! Ainoa jossa on jotain, on Otta Höibyn kuva, muista ei
mihinkään; -- se se vielä kelpaisi...

"Soo-o, aiotteko nyt luotani karata ja kaikki nuo pahat ajatukset
silmissänne? Ettekö älyä, että malli aina innostaa! Eihän voi maalata
edes eläintä olematta siihen riivatusti hurmaantuneena, -- ei kissaa,
koiraa, turskaa, eipä edes krapua!... Miten sitten Ottaa, kun hän
hyppii pitkillä hirvensäärillään, keikuttelee selkäänsä, ja kun
viheriät silmät loistavat... Voo-i, -- jo minä olisin jotain antanut,
jos olisin saanut hänet käsistäni maalatuksi, niin että hän kerrankin
olisi päästä lähtenyt!"

"Käsistänne -- maalatuksi"... änkkäsi Gertrud, ikäänkuin henkeä
haukkoen.

"Niin juuri, sillä johan tässä muutoin tulee hulluksi ja mielipuoleksi
-- tämmöisessä --

"... Kyllä minä teistä pöydässä varsin näin, että jotain haudoitte
mielessänne minua vastaan, -- -- -- että olitte Klaun luona käynyt ja
siellä saanut päähänne jotain."

"Miten niin, jos saan kysyä?"

"Niin, miten niin?" -- hän punnitsi miettiväisesti...

"Te Gertrud! te olette melkein ainoa, jonka en tahtoisi nyt raukeavan
edessäni kappaleiksi... Minä en ole ensinkään luotu niin kuin muut"...

Hän nojautui siinä porraskaiteita vastaan niin kalpeana, kauniina ja
tuijottavana, että Gertrud äkkiä alkoi varsin pelätä häntä.

"Minä mietin, että jos minulla kerran olisi oikein, oikein sattuva
muotokuva näyttää, niin voisi portti kuitenkin vielä ponnahtaa auki...
Ja sen saatte uskoa, että vielä minä jonain päivänä teen Otta Höibystä
semmoisen, jotta kelpaa!"

"Mutta hyvä Jumala!" -- huudahti Gertrud äkkiä, "kuinka kauhean
horjuvaiselta te tunnutte, Abraham, jos minä tahtoisin maalariksi,
niin ei mikään tässä maailmassa minua siitä saisi... Ja täällä vaan
kuljeksitte!"

"Niin te, -- hyvästi minä uskon, että kyllä _te_ suoriutuisitte."

"Ja teidän tulisi, minusta, puuhata, että heti pääsisitte lähtemään, --
ilmaista halunne jo huomispäivänä."

"Muistatteko juttua Servius Tulliuksesta, -- tyttärestä, joka ajoi
isänsä ruumiin yli?"

"Isäännekö tarkoitatte?"

"Nii-in, hänelle se vaan olisi kuolemaksi."

"Niin, jos teistä tulisi vähäpätöinen tuhrija!" huudahti Gertrud
harmillisena. -- "Kaikilla noilla isillä on semmoinen tahto, että
siihen on aivan mahdotonta taipua, -- kerrassaan mahdotonta... Ja
teistäkö ei tulisi maalaria!"...

Hän erosi Abrahamista semmoisella vauhdilla, ikäänkuin hänellä jo olisi
päätös valmiina taskussa.

Abraham katsoi oveen, johon hän oli kadonnut, ja ilkkui, että hän
itsekin oli hetken uskonut. -- Jaa-a, olihan asia niin selvä ja
yksinkertainen -- kuin puukko, jolla hän pistäisi isänsä kuoliaaksi! --

       *       *       *       *       *

Salissa pöllysi savu tirehtorin ja Johnstonin sikareista kahvin ääressä
nurkkasohvassa. Tirehtori istui päivällisen päälle ilosta loistavana ja
punaiset täplät naamassa.

"Tuo tontti... Sinulla mahtaa olla varsin erinomainen vainu", sanoi hän
ja asetti miettiväisenä sikarinsa tuhkakupin laidalle. -- "Sehän oli
mainio kauppa."

"Mahdollista että oli."

"Sen saat huomata veroäyristä jo tänä vuonna", pisteli tirehtori,
"sehän oli kerrassaan löytö."

"Sokean kanan löytö, niinkö tarkoitat?"

"Siinä sinä olet merkillinen, Johnston, -- sinua ei ole opetettu
aurattua rataa kulkemaan... Aiotko ehkä rakentaa?" kysyi hän hartaan
uteliaasti.

"En suinkaan, minä aion... minä tuumaan."...

Johnston hypisteli ja käänteli ja puristeli sikarinsa päällyslehteä.

"Sen kai itsekin älyät, että sinulla nyt on molemmissa pankeissa niin
suuri luotto, kuin vaan tahdot."

"Katsos, -- suottahan olisi liikoja uskaltaa, kun siihen ei ole
varsinaista pakkoa"...

"Jaha, -- jaha -- Sinulla tosiaan on kaikki ominaisuudet, jotka
tekevät rikkaaksi", -- lausui tirehtori tyvenesti. "Varovainen... ei
vähintäkään halua huimaukseen eikä uhkapeliin luonnossasi."

"Ei, -- lienenhän minä niistä jo perinpohjin vieroitettu"... Johnston
istui ja katseli kattoon nousevia savurenkaita.

"Kuules Gertrud, tuoppas meille vähän chartreuseä!" huudahti tirehtori
tyttärelleen, joka samalla tuli sisään. Hän laski kyynäspäänsä pienelle
pöydälle semmoisella vauhdilla, että pöytä oli keikahtaa kumoon. --
"Kun vaan saisimme tuon satamamutauksen käyntiin. Mitenhän olisi --,
jos me kahden oikein rupeisimme sitä asiaa ajamaan?... Älyäthän sinä
minunkin hyötyni siitä, että laivat pääsisivät lähemmäksi tehdasta kuin
nyt?"

Johnston raapasi tulitikun palamaan ja nosti sen miettiväisenä
sikarinsa eteen, kuitenkaan sytyttämättä...

"Jos sanon sinulle suoraan, niin"... hän raapasi valkean uuteen
tikkuun, jota piti samalla tavalla edessään, tirkistäen sen siniseen
liekkiin.

"Älä tuolla sikarin pätkällä itseäsi kiusaa", lausui tirehtori
hätäisesti. -- "Tuossa, ota uusi."

"-- niin ei minua haluta sekaantua siihen asiaan."

"Ahhaa, vai niin -- ahhaa!" -- Tirehtori rykäsi pilkallisesti. -- "Se
toisin sanoen merkitsee... että me rakennamme laivasillan -- ja sinä
varsin viattomana miehenä pistät voitot taskuusi. Sitten meidän täytyy
mudata satama sillan edustalla, -- sinä vaan olet alallasi ja paistettu
varpunen lentää suuhusi... Ellet sinä ole huvittavin esimerkki
afäärinerosta, mitä olen koskaan nähnyt, niin olen minä tomppeli, joka
en ymmärrä mitään, -- noin hiljalleen itseksesi vaan suunnittelet sillä
tavalla, että kaikki valuu sinun taskuusi... Niin, niin, siitä tontista
syntyy hyvä afääri; nimittäin sinun käsissäsi"... Hän ryyppäsi tyhjäksi
liköripikarinsa ja nojasi tyytyväisenä taaksepäin jäntevän vartalonsa.

"Ihmeellistä se on, että minä tietämättäni muka olen semmoinen nero,
jommoiseksi väität, hartaasti se kyllä olisi minulle tarpeen!" arveli
Johnston.

"Ja tämän kaupungin vanhat maanmyyrät saavat huomata", jatkoi
tirehtori, "että on tullut mies, joka pitää heitä aisoissa! Sinun
kanssa joutuvat nyt tekemisiin, jos tahtovat jotain rakentaa sille
tontille. -- -- Ja sinun ei muuta tarvitse kuin kääntää selkäsi ja
vihellellä", -- lausui hän silmää iskien. "Heillä ei hitto vieköön ole
muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa, kunnes raskivat tarjota
tyydyttävän kohtuhinnan neliökyynärältä... Nii-in, kyllä minä tunnen
nämä perustukset. Afäärien malja, -- me kahden voisimme antaa vauhtia
tälle syrjäiselle kylälle! -- Mikä estäisi esimerkiksi tänne saamasta
rautatietä, kun me vaan tahtoisimme? Minä olen näin kahden kesken
sanottuna tehnyt kaikki laskut... Usko pois, Johnston! -- Jos vaan me
kahden pidämme lujasti yhtä... Ensinnä tietysti satama ja sillat. Mutta
sitä varten täytyy kaupungin ottaa laina"...

Ulkoa kuului pamauksia vähän väliä. Abraham ja Klaus huvittelivat
itseänsä pilkkaan ampumalla.

Pau, pau... ja perästä pitkä hurraus.

"Klaus osasi sydämeen!" lausui Gertrud innokkaasti, hän seisoi akkunan
ääressä ja katseli ulos.

"Nuo nuoret herrat käyvät vielä omassa vallassaan kuin hurjapäiset
varsat", lausui tirehtori päätään nyökäten. -- "Jo on aika, että
joutuvat aisoihin kauppa-asioihin opetettaviksi."

"Klaulle kyllä", puhkesi Gertrud sanomaan; -- "mutta Abrahamille... Se
on surkeata!"... Gertrud ei voinut kuohuaan hillitä eikä nähnyt muuta
neuvoksi, kuin lähteä ulos ovesta.

Tirehtori katsoi ällistyneenä hänen jälkeensä, ikäänkuin ei hän olisi
tätä oikein käsittänyt, ja vähän aikaa oli ääneti.

"Täytyy käväistä sahalla kurkistamassa, onko sinne tullut
sähkösanomaa", lausui hän äkkiä. "Annathan minulle anteeksi, en viivy
kauaa." --

-- -- "Sanokaapa rouva Bratt, oliko se Abraham vai Gertrud, joka noin
huudahti?" lausui Johnston rouvan luo tullen.

Rouva Bratt hieman punastui ja näytti ikäänkuin vähän mieltään
kokoovan, ennenkuin oikein tietäisi, mitä Johstonille vastaisi...

"Sen vaikutuksen Abraham tekee, Johnston, -- että jotain erinomaista
asuu hänessä."

"Hm; -- tuommoinen vapaa kasvatus tietysti aina antaa vähän rohkeamman
lennon -- muiden tapain sivu", lausui Johnston katkerasti.

Rouva pudisti hiljaa päätänsä. "Minusta tuntuu siltä, kuin Abraham
aina ottaisi kaikki itsestään."

"Nii-in, on aina saanut omaa päätään noudattaa... Eipä voi sanoa, että
olisi hänen alkuperäisyyttään sorrettu!"

"Kun luen suurista mestareista, jotka Italiassa elivät viidennentoista
vuosisadan lopulla!" -- intoili rouva. "Niin aina ajattelen heidän
nuoruuttaan, mikä oli joutua muurariksi, mikä sepäksi. -- Mieleeni
juolahtaa, että heillä lienee ollut samanlainen surumieli silmissä,
kuin Abrahamilla, -- ennenkuin pääsivät lentämään -- ja luomaan nuo
mestariteoksensa, joita me nyt --"

"Niin, jospa voisimme luottaa siihen, että hän olisi Rafael tai
Leonardo", hymyili Johnston. "Mutta joutilaassa mielikuvituksessa voi
aina liikkua paljon... väikkyä ja leijailla -- joka näyttää nerolta,
vaikka onkin vaan hiukkasen taipumusta."

Rouva joutui haltioihinsa:

"Me vanhat totumme niin usein näkemään, että ihmiset eivät joutuneet
oikealle paikalle, Johnston... Mutta onhan se ikäänkuin elävänä kuolla,
-- puoleksi tai neljäsosaksi... taikka niin kokonaan, ett'ei elä kuin
sormen verta."

"Varsin totta; mutta mistä voi tietää --"

"Se tuntuu samalta kuin kadottaisi elämältä suuren rakkauden", lausui
hän ajatuksissaan... "Ja minä -- minä en tiedä", rouva etsi oikeita
sanoja lausuakseen, mitä tarkoitti, -- "tokko niistä ihmisistä, jotka
sillä tavalla ovat oppineet nielemään ja masentamaan kaikki tunteensa
ja intohimonsa, -- tokko heistä enää on paljon mihinkään. Tulee
hetki, jolloin vaaditaan voimaa ja luontoa, silloin sitä ehk'ei enää
olekaan..."

... "Ja nyt kun on kaikki melkein valmiina hänen varalleen!" virkkoi
Johnston matalalla äänellä, -- "ja kun näyttää mahdolliselta, että
suvun vanha nimi ja arvo voitaisiin saada edes jossain määrin
kohoomaan"...

"Niin, kenties -- kenties"... Rouva tuijotti omaan kuvitusmaailmaansa.
-- "Tuommoisten vanhain sukujen vaiheissa on jotain niin omituista...
Kenties kaikesta siitä kultturista voisi puhjeta hieno taiteen kukka!"

Johnston ei vastannut. Huoneessa alkoi hämärtää.

"Jaha, jaha, -- siltä jolla ei mitään ole, -- niinhän on kirjoitettu,
-- siltä kaikki otetaan"... äännähti hän vihdoin.

"Rakas Johnston, ettekö luule nyt olevanne hänestä yhtä erillänne?...
Tyhjää elämää, sitä varmaankaan ette soisi ainoalle pojallenne"...

Neiti Rönneberg istui ja kuunteli, ja kutoi niin että sukkavartaat
napsuivat. Ei kenenkään mieleen johtunut keskeyttää eikä lamppua
sytyttää, ennenkuin tirehtorin ääni kuului ulkoa käytävästä.

       *       *       *       *       *

Kello oli jo puoli yksi yöllä, kun Johnston kynttilä kädessä nousi
portaita Abrahamin huoneesen.

Hän avasi hiljaa oven ja valasi kynttilällä huoneen sisustaa...

Päänalusella kalton seinän ääressä lepäsi poispäin kääntynyt tumma pää;
ruumis oli semmoisessa asennossa, ikäänkuin hän harmissaan olisi siihen
heittäytynyt ja sitten nukkunut.

Johnston silmäili ympärilleen, nosti kynttilän seinää kohti, jossa oli
noita maalattuja paperilappuja, ja katseli muuatta, ajatukset poikessa,
seisoen hetkisen hiljaa. --

Tästä oli tehtävä loppu, -- eikä hän jaksanut sitä toiseen kertaan
säästää! -- Hän pelkäsi heikkouden jälleen saavan valtaa, pelkäsi
peruuttavansa päätöksen ja astui nopeasti vuoteen viereen.

"Abraham... Abraham"...

Abraham kääntyi unisena tuijottaen valkeata kohti.

"Nousin tänne sanomaan sinulle, että jos sinulla on rohkeutta ja halua
ruveta maalariksi, niin saat lähteä; minäkin luulen, että se on sinulle
ainoa oikea ala. -- Etkö arvele samaa itse?"

Abraham hymyili sukkelasti, vaistomaisesti aavistaen, että hänen piti
olla varoillaan, ja koitti ikäänkuin pysytellä itseään tiedottomassa
unenpöperössä. -- "Mitä... mitä juttuja... Gertrud, isä... on puhunut
loruja... Ethän sinä niistä loukkaannu?" sopersi hän.

-- "Sillä nyt olen minä aivan selvillä siitä, että liikemieheksi et
sinä kelpaa. Siinä suhteessa olet sinä jo seulottu ja nähty. Siihen ei
sinulla ole malttia eikä taipumusta... Ja kenenkään ei pidä semmoiseen
antautua, joka hänelle ei sovi... Sinulla nyt kerran on jonkinmoista
taipumusta piirustamiseen ja maalamiseen --. Ja eikö ole parempi
viljellä niitä lahjoja, jotka on, kuin niitä, joita ei ole, -- jos
niistä ehkä voisi jotain syntyä?"...

Johnston astua heilui edes takaisin lattialla ja pakisi melkein
teeskennellyllä intoilulla:

"Rahoja saat, niin paljon kuin vaan tarvitset. -- Paras että matkustat
joutuun, poika -- --

"Niin on, sillä oikeastaan on sinulta jo mennyt hukkaan muutamia
kalliita vuosia!"...

Hän seisahtui ja katsoi Abrahamiin, joka istui vuoteellaan puoleksi
nousseena, kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin hän ei olisi korviaan
uskonut; hyvän aikaa oli Abraham uskonut vaan unta näkevänsä ja
pelkäsipä jo hetken aikaa täydellä todella, että oli tullut hulluksi;
-- kun näki isänsä noin keskellä yötä käyskentelevän lattialla ja
rakentelevan ihania tuulentupia maalauksesta.

"-- Sitten puuhaamme näetsen kumpikin omalla kulmallamme", lausui
Johnston lopuksi jotenkin lyhyeen ja astui ovea kohti, -- "sinä siellä
ulkomailla... Ja minä täällä kotona hommaan ja pidän huolta siitä,
ett'ei sinun juuri tarvitse kerjätä eikä ruikuttaa, saadaksesi taulusi
myydyiksi."

Nyt se oli tehty! -- hän nyökkäsi päätään ja lähti nopeasti.

Johnston teki tavallista kiireempää levolle laskeutuessaan. Unta hän ei
kyllä odottanutkaan; mutta päänalusella ja pimeällä on oma rauhansa,
ja hän aikoi juuri kynttilän sammuttaa, kun samassa Abraham hyökkäsi
huoneesen tohvelijalassa ja paitasillaan...

"Sinulle on joku puhunut, että minä muka olen suruani näytellyt, kun en
ole saanut maalariksi ruveta -- mutta se ei ole totta -- julkeavatkin
--"

"Ei poikani, ei, minä vaan muutoin satuin sitä ajattelemaan, -- minä
näetsen puhuin rouva Brattin kanssa."

"Ja nyt teet sinä semmoisen uhrauksen -- minun onneni hyväksi, niin
kai hän sanoi, sillähän on tapana puhua niin hienosti. -- Mutta kun
sinä sitte kuolet, ajatteliko ämmä sitäkin?" ulvoi Abraham. "Kun vaa'an
toinen pää painuu alas, niin nousee toinen ylös. Ja minuun ei ainakaan
mahdu miten se olisi 'onneksi' meille kummallekaan --"

"-- Minä olen asiata punninnut, Abraham, ja aioin sinulle juuri sitä
sanoa, että minun mielestäni sinun tosiaan täytyy antautua sille
alalle."

"Kuules nyt isä!" -- hän pysähtyi ja katsoi häneen tutkivasti. -- "Onko
todella tämä aikomuksesi... etkö sinä sitä murehdi -- eikö se pahasti
kaiva sydäntäsi?"

"Tiedätkö mitä", sanoi Johnston; hän kohousi kyynäspäidensä nojalle,
omituinen katse silmissään, -- "jo melkein rupean luulemaan, että se
on, tuntuu siltä"...

"Sillä itse minä toden totta uskon, että maalariksi kykenen, se
on varma... Ja saatpa nähdä, että kun vaan saisin oppia paremmin
piirustamaan, niin kyllä lähettäisin sinulle toisen kuvan toisensa
perästä, jotta oikein saisit nähdä erotuksen --

"Odota vähä, älä sammuta kynttilää, minä vaan tuon kamaristani jotain" --

Tuokion kuluttua palasi hän kuin tuulen puuska -- nyt olivat sääret
verhottuina, -- ja kädessään oli hänellä koko joukko piirustuksia.

"Nyt saat nähdä. -- Pane kynttilä tuohon pääsi taa...

"Tuo vanha hevoskaakki tuossa, -- eikös siitä näe, kuinka se on lopen
ajettu, ja kuinka se on kyllästynyt tämän maailman surkeuteen?... Tämä
valmistui toissa päivänä; -- se seisoi ja pureskeli lankkukuormansa
edessä ja mulkoili kohti harmajaa taivasta -- se niin!... Ja tuo, isä!
se on asianajaja Alsingin hevonen, joka on levottomana, kun ei muka
koskaan pääse lähtemään rouva Michelsenin pihasta, se oikoo kaulaa ja
pudistaa ruumista, niin että valjaat rämisevät, iukasee... Huomaako,
miten sen suupielet ja hampaat ja korvat ja kaikki osottavat ikävää?...
Mielenilmaus se on minulle pääasia. -- No tuo, se taas on apteekarin...
se on niitä pilalle hemmoteltuja kauran syöjiä, joita kuski passaa, ja
jotka oikkuilevat ja potkivat. Kas tuossa, kun sitä su'itaan, kuinka
se nauttii siitä, pitkä selkä oiossa, silmät raollaan ja kuono melkein
seimen sisässä...

"Tässä ei näe oikein hyvästi, isä, -- minä sytytän lampun --

"Tuo lehmä -- se näyttää niin hyvältä ja ymmärtäväiseltä kuin perheen
emäntä... kissa... se on tyytyväinen ja kehrää, ja kutittaa viiksillään
lähimmäisensä mainetta. -- Huh, -- siinä alkavat pilakuvat kaupungilta
-- eläinihmiset" -- --

Abraham pakisi, levitteli piirustuksiaan, lateli oikean näyttelyn
sängylle, tuolille ja pöydälle.

"Parisiin pitäisi päästä... Saatpa nähdä isä, -- kun olen vuodenkin
poissa; -- niin jo on erotus tavattoman suuri --"

"Vuodenko poikani, -- siitäkö olisi mihinkään! Täysi tosi tässä on
eteen otettava, jotta sinusta... Eläimiin sinulla, kuten itse sanoit,
on suurin taipumus... Onhan niitä joitakuita mainioita eläinmaalareita
-- -- van de Velde -- ja Rosa Bonheur" --

"Ne ovat jo vanhoja! -- ei, ei, ei, nyt on varsin uusia, ja ne ne ovat"
--

"Niin niin, puutu sinä vaan parhaisin -- kaikkein parhaisin... Viljele
omaa silmääsi, -- älä tee sen mukaan kuin muut... Ehk'ei ole viisasta,
että sanon sen... mutta, jos voisit oikein kehittää sen, mikä sinussa
asuu -- ja kun et heti kävisi tuommoiseksi tyhmänylvästäjäksi, Abraham,
-- niin voisit sinä ehkä saada itsestäsi varsin kelvollista...
Viisainta lienee lyödä vaan yhtä naulaa -- luulisin melkein, -- että
etupäässä vaan eläimiä" --

"Tietääkö Sofia täti tästä?" kysäsi Abraham äkkiä.

"Ei vielä, -- mutta kohta sinun lähteä pitää, Abraham, se parasta
lienee, -- pitkällehän jo on vuosi ehtinyt! -- Jos täti estelee
varustuksilla ja vaatteilla tai muulla sellaisella, -- niin emme siitä
välitä; tämä viikko se saa hänelle riittää...

"Minulta saat sinä tusinan paitoja ja sukkia -- ja Parisissa muita
vaatteita. -- Nyt en saa lepoa poika, ennenkuin olen sinusta päässyt ja
tiedän, että olet omalla urallasi."

Abraham hyppäsi korkealle ilmaan.

"Herran pohtimet! isä"...

"Kokoo sitten nuo paperisi. Käyhän kello jo neljättä... Taikka jätä ne
huomiseksi" -- --

"Niin, Abraham", -- hymyili Johnston ja nyökkäsi päätään. --
"Mahdottoman huojentavalta on tuntuva, kun sinua ei huomenna näe
konttorissa!"

"Samoin minulle", lauloi Abraham, jotta hiljainen talo kajahteli, ja
hyökkäsi portaita ullakkohuoneesensa.

Unessa vaipui hän ikäänkuin toiselta tyveneltä, pehmeältä ja suloiselta
höyhenpatjalta yhä toiselle, vaipui äärettömiin...



VI.


Gertrud istui ulkona puutarhan portailla ja puhdisti mansikkamaasta
poimimiansa marjoja, ja rouva oli muuttanut vitsatuolinsa ulos ja istui
nyt kiintyneenä Thiersin vallankumouksen historiaan.

"Käsitätkö sinä äiti, miten Johnstonilaiset luonaan saavat sijaa
stiftiamtmanille", ihmetteli Gertrud, -- "nyt kun heillä on sekä vanha
rouva Macolm että tehtaanhoitaja vierainaan?"

"Heille ei se tuottane suurtakaan huolta, -- onhan stiftiamtmani
Johnstonin vaimo vainajan sukulainen. Ja mitäpä yhdestä yöstä --
näin herttaisella kesä-ilmalla... Onhan heillä esimerkiksi uusi
puutarhakamari."

"Mutta eihän se edes ole valmis vielä! -- ja vaikka sinne vuoteen
nostaisivatkin, niin eivät suinkaan voi käskeä häntä tyhjään huoneesen."

"En ensinkään ole varma, tokko Johnston siinä suhteessa on niinkään
tarkka... He ovat niin siunatun suoria ja varmoja käytöksessään --
tarkoitan juuri niinkuin ihmisten tulee olla toisiansa kohtaan;
olemmehan me kyllä vaan paljaita ihmisiä kaikki tyyni"...

"Niin kyllä ihmisiä, äiti!... Mutta siinä on kuitenkin isä oikeassa,
että Johnston yhtä hyvin voisi yhdellä kerralla rakentaa itselleen
kunnollisen suuren talon kadun alapäähän, -- onhan hänellä nyt varoja
vaikka kuinka, -- sen sijaan että nyt paikkailee ja jatkaa vanhaan
yhden huoneen erällään."

"Näetsen rakas lapsi -- hänellä ja isällä on niin peräti erilaiset
luonteet; Johnstonia eivät huvita uudisrakennukset. Tapojansa hän
varmaankaan ei muuta, vaikka miten vaurastuisi... Ja varsin hyvin
ymmärrän, ett'ei häntä sen enempää kuin noita vanhoja tehtaalta
tuotuja kalujakaan huvita uljastella komeissa, vasta maalatuissa ja
vasta verhotuissa huoneissa alaalla kaupungissa. Vanhat haavat, jotka
seisovat hänen talonsa takana -- ja puutarha, jonka hän on kuntoon
saanut, -- en suinkaan minä usko, että hänen on helpompi muuttaa niiden
luota nyt, elettyään niiden seurassa raskaan ajan, -- kuin ennen itse
tehtaasta"...

"Minä arvelen", keskeytti Gertrud äitinsä mietteet, -- "minä
arvelen, että varmaan he perältäkin majoittavat hänet Abrahamin
ullakkokamariin... Onhan siellä katto matala ja seinillä monenlaisia
merkillisiä tapetteja", hymyili hän; -- "mutta se näkyala, joka sieltä
on kaupungin yli vuonolle --"

"Joka tietäisi, muistaako Abraham nyt sitä näkyalaa" -- lausui rouva
miettiväisenä. "Paljon on hän surrut sen akkunan ääressä; -- hän oli
silloin kuin vanki, jolta maailma oli suljettu"...

"Herrajesta, äiti, onpa hänellä nyt sen sijaan vapautta vaikka kuinka
paljon! -- Yhden vuoden oleskelee Parisissa, toisen Italiassa ja nyt
palaa jälleen Parisiin. -- Minäpä luulen, että hän on unohtanut sekä
akkunan ääreiset surunsa, että isänsä, jonka muka piti murheesta
kuolla, unohtanut kaikki tyyni."

"Nyt puhut sinä sangen ymmärtämättömästi, Gertrud. Hänellä kyllä
varmaan on raju ilo työstään, -- sen uskon. -- Mutta se ei suinkaan ole
kevyttä eikä löyhää; voimakasta se on ja lujaa."

"Väitänkö minä muuta, äiti! -- Tuommoiset taiteilijat... Ne lentelevät
pitkin ja imevät kaikesta kauniin. He vaan eivät ole oikein ihmisiä...
Kuta vähemmän vanha heitä kiusaa, kun antautuvat uuden huumaukseen,
sitä parempi heistä... Ja ne senlaiset opinnot joita he -- hyi!"...

Rouvan silmät katsoivat omituisesti tyttäreen; -- hänestä vilahti
Gertrudista mielen salainen kuohu...

"Minun mielestäni on tosiaan sangen ihmeellistä", kuului Klaun pakina,
kun hän nousi portaita, -- "kovin ihmeellistä, ett'ei Johnston ole
täksi illaksi kutsunut isää, kun stiftiamtmani on hänen luonaan."

"Niinkö arvelet, poikani! Eihän vielä ole liian myöhäistä", tuumaili
rouva, -- "Johnston tahtoo tietysti ensinnä olla aivan varma siitä,
että amtmani todella saapuu."

Maantieltä kuului jyrinää, ikäänkuin jonkinlaisista suuremmista
ajoneuvoista.

... "Ja tuossapa luulen hänen ajavan", huudahti Klaus ja katseli
vilkkaan uteliaana maantielle.

Ne olivatkin vaan kotia palaavat kyytirattaat, joiden perään oli
sidottu aisoista toiset rattaat.

Tirehtori alkoi näkyä lehtokujan alapäästä. Tänään palasi hän tehtaalta
tavallista aikaisemmin, ja Klaus näki parhaaksi pyyhkäistä tiehensä
selttereineen ja lasineen, johon hän oli ruokahuoneessa bufettikaapista
tipahuttanut hieman konjakkia höysteeksi. Vietettyään konttorissa
tulikuuman päivän, aikoi hän tehdä leponsa niin makeaksi kuin suinkin
ja filosoferailla savuavan sikarin parissa hupihuoneen siimeksessä.

"Eikö minulle ole kaupungista tullut minkäänlaista sanaa tai
kutsumusta?" kysyi tirehtori jo matkan päästä jotenkin malttamattomana.

Hän seisahtui ja katsoi maantielle. Silloin tällöin keskeytti
hiljaisuuden moniaitten kyytirattaitten tai kääsien jyminä; miehen,
hevosen ja rattaiden venyvät varjot kiisivät maassa ja pitkin säleaitaa.

Vihdoin katsoi hän parhaaksi asettua auringonvarjostimen alle
portaille, ja alkoi selailla sanomalehtiä ja postia ynnä ryypätä
kahvia, jota oli häntä varten kuumana pidetty.

"Onko ilmapuntari laskenut?" kysyi rouva.

Tirehtori vaan kohautti olkapäitään.

"Surkeata miten puissa oksat riippuvat."

Tirehtori ei kuullut; hänen huomionsa äkkiä kiintyi johonkuhun, joka
nopeasti astui pitkin tietä, ikäänkuin sanantuoja kaupungista.

Kasvojen ilmaus kirkastui, kuta enemmän mies lähestyi porttia, ja
tirehtori melkein hymyili, vaikka oli lukevinaan.

Ei, mies menikin sivu!

"Ohi puoli kuuden jo", mutisi tirehtori ja katsoi kelloaan; hän jäi
istumaan ja tanssitti sormiaan porraskaiteilla. -- "Vietävän hyttyset!"
Huitasi tuimasti nenäliinallaan.

Alhaalla maantiellä nousi jälleen pölypilvi ajoneuvoista, jotka mennä
huristivat säleaidan sivustaa.

Tirehtori katsoi ja kuunteli, nieli sitten yhdellä siemauksella
kahvikuppinsa tyhjäksi ja alkoi jälleen lukea.

"Eikö mitään uutta, Bratt?" yritti vihdoin rouva.

"Lontoon rahamarkkinoiltako? -- Kyllä, ne ovat nousemaan päin, -- ja
raudan hinta nousee. Tuossa... lue mitä haluat."

Rouva jälleen vaipui omiin mietteisinsä nostellessaan laseja ja
etsiessään taimenalkuja. -- Ihmeellinen henki se asui ihmisissä siihen
aikaan... Camille Desmoulins -- -- --

Äänettömyydessä kuului nyt pihaportin hidasteleva narina.

"Joudu lampaita päästämään, Anna, -- ja sulje portti", huusi Gertrud.
Hän juoksi pihaan ja tarttui koiraa niskasta; koira haukkui ja
pinnisteli vastaan... "Tänään ei tule mitään lammasurheilusta, kuuletko
Tyras!"

"Senkin penikka! -- pane se jälleen kahleisin." -- Tirehtori käänsi
selkänsä harmissa.

Nyt jyrisi maantie, ja aika vauhtia ajoi siitä ohi kaupunkiin päin
vaunut, suuri pölypilvi perässään.

Tirehtori nousi seisomaan ja katsoi omituisesti myhähtäen niiden
jälkeen, viheriäisen säleaidan yli. Hän seisoi asennossa ikäänkuin
rintaman tehdäkseen, jos niistä ehkä tervehdittäisiin.

"Stiftiamtmani!"... huudahti Klaus, joka harppasi ylös portaita.

Tirehtori vilkasi kelloaan, -- ja Klaus hyvästi käsitti tämän tempun.

"Jos Johnstonilta kutsumusta tulee, niin on se täällä puolessa
tunnissa", selitti poika ja käveli vihellellen maantielle päin,
tähystelläkseen.

Tirehtori kävi istumaan ja katseli hartaasti toista saapastaan, jonka
hän oli nostanut penkille. Miettiväisenä siveli hän leukaansa --
tunnustellen kerran toisensa perästä parran sänkeä, -- haali sitten
äkkiä kokoon postin ja lähti makuuhuoneesen. -- Lämmintä vettä,
kuultiin hänen sieltä käskevän.

Kirsikkapuusta lankesi varjo portaille, ja rouva alkoi kastella
ruohokentän laidoille istutettuja neilikoita.

       *       *       *       *       *

Oli jo illallisen aika, kun Klaus palasi maantieltä aika harmissaan.

"On se merkillistä! -- Nurinkurista lievimmin sanoen, eikö sinustakin,
isä... Ja vaikka sinä aina kutsut hänet!"

"Miehellä olkoon valta tehdä mitä haluaa", lausui tirehtori lyhyesti.

"No mutta" -- puuttui rouva puheesen, "tiedämmehän me kaikki, mimmoinen
Johnston on; -- hän on niin hajamielinen, eikä hän varmaankaan ole
ajatellutkaan, että kutsuisi vieraita luokseen. Johnston ei olisi
laiminlyönyt isää."

"Se hajamielisyys, niin... Onhan se kyllä sangen viehättävä sekin;
mutta enpä ole koskaan nähnyt hänen sillä mitään menettävänkään."

Klaus ällistyi. Nyt oli isä täydellä todella vihassa... Ja tuossa hän
nyt käveli parta valmiiksi ajeltuna. --

"Asian laita on luonnollisesti ja hyvin yksinkertaisesti se, että
Johnston yksinään tahtoo kaupungin edessä ylvästellä tuttavuudellaan
stiftiamtmanin kanssa, ilman isää!" päätteli hän.

"Sinä ja sinun luonnollisuutesi ja yksinkertaisuutesi", lausui Gertrud
kiihkoisesti, -- "isän ei tarvitse kuin kädellä viitata, niin olet sinä
altis vaikka mihin, aivan kuin Tyras."

"Ei, ei Klaus, mitä sinä turhia", oikasi äiti häntä tyynnytellen.
-- "Johnstonissa ei ole pikkumaisuutta, se ei ensinkään kuulu hänen
luonteesensa."

"Klaus on oikeassa, -- on se merkillistä!" lausui tirehtori katkaisten
tulistuneena kaiken keskustelun tästä asiasta. -- "Johnstonilla on
heikot, sangen heikot puolensa."

Hän tarttui tuimasti oveen ja lähti huoneesen.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli "kuuma päivä", siksi oli tirehtori sen ristinyt.

Kaupungissa oli hänen konttorinsa niinkuin tavallisesti lauantaisin
täpösen täynnä ihmisiä, jotka yrittivät häneen takertua, ennenkuin
hän pääsi johonkin kokoukseen lähtemään tai vihdoin säästöpankkiin
häviämään; sitä ennen piti häneltä kiristettämän joku lupauksen tai
myöntymyksen sana.

Päivän ottelu alkoi etehisen ja porraskäytävän selväksi tekemisellä;
pari itsepintaista anojaa oli otettava mukana konttoriin, jossa hän
sitten seisoi kiireissään, paperit kainalossa, valmiina lähtemään. Hän
vastasi tyvenesti, selvästi ja lyhyeen, aikaa säästäen niin paljon
kuin suinkin, ja lähti sitten katua ylös, vilkuen joka puolelle, missä
ehkä näkisi ihmisiä, jotka olivat asettuneet häneen puuttuakseen. Hän
hymyili leveään, -- tuossa tuli vastaan vankkaperusteinen laivanisäntä,
jota oli kohdeltava herttaisesti...

Päivällisen tapaisesta ei nyt voinut olla puhettakaan, korkeintain
ennätti hän sivumennen poiketa konttoriin ja hotaista suuhunsa pari
kotoa mukaan ottamaansa, vastakkain pantua voileipää, joiden välissä
oli kinkkua ja lihaa, ynnä puolen pulloa olutta, -- tai varastaa
itsensä aamupäivällä Johnstonin luo saamaan lasin portviiniä neiti
Rönnebergiltä.

Mutta _se_ se ei juuri tänään pistänyt hänen päähänsä. --

Hän oli jo kestänyt päivän ottelut ja rasitukset hyvään matkaan
iltapäivää ja oli par'aikaa säästöpankin kokouksessa, kun kasööri äkkiä
pisti päänsä johtokunnan huoneesen ja ilmoitti, että Johnston pyysi
puhellakseen hänen kanssaan.

"Jos hänellä on säästöpankkiasioita, niin olen hänen palvelijansa; --
mutta hän huomannee itsekin, kuinka vahvassa väkeä vielä seisoo siellä
ulkona tiskin takana."

"Hra Johnston lupaa odottaa täällä ulkona sen aikaa", ilmoitettiin
jälleen ovesta.

"H-m, -- hieno mies"... mutisi tirehtori; -- "silloin saamme kunnian
kiiruhtaa, Gaarder! Lukekaa te kämnäri ääneen lainasuostumukset, niin
kirjoitamme sitten pöytäkirjan alle"...

"Ole hyvä, Johnston", lausui hän ovesta, -- "kokous on nyt päättynyt."

Jäykänlaisesti tarjosi hän tuolin. Teidentarkastajan hopeanharmaa pää
ja lempeät kasvot ilmestyivät Johnstonin taakse oveen: -- "Uskallanko,
-- saanko... olla niin rohkea"...

"Täällähän on läsnä kolme valtuuston jäsentä", -- alkoi Johnston, "ja
kun itse olen neljäs, niin voipi ehkä täällä saada asian alkuun; --
voimmehan melkein pitää itseämme enemmistönä", hymyili hän.

"Minä puolestani olen paljasta korvaa", vakuutti tirehtori.

"Asia on se, että stiftiamtmani kävi luonani eilen illalla, niinkuin
hyvin tiedät"...

"Enpä juuri voi sanoa tietäväni; mutta sehän on saman tekevä. Noo -- me
odotamme jännityksellä."

"Minä sanalla ja kädellä hänelle lupasin, että rupeisin ajamaan asiaa,
jota hän suuressa määrin harrastaa, -- ja josta minunkin mielestäni on
oleva kaupungille paljon etua... Olisi nimittäin saatava järjestetyksi
matkailijaliike, joka täälläkin niin alkaa vauhtiin päästä. Per
Enoksenin kyytilaitoshan on paisunut kerrassaan suurenmoiseksi,
ilmoittaa ja reklameeraa ja on yhteydessä höyrylaivain kanssa.
Amtmani on antanut teidentarkastaja Finkenhagenin toimittaa luettelon
matkustajista; luettelo osottaa, että matkustajain luku on kaksi sen
vertaa, kuin tarvitaan säännöllisen diligenssikulun aikaansaamiseksi
tähän kaupunkiin. Saanko pyytää teitä, hyvät herrat, katsastamaan
tämänsuvista luetteloa"...

Hän antoi sen Bratille, joka loi siihen pikaisen katseen, ja antoi sen
sitten kämnäri Vaagelle.

Teidentarkastajan lempeät, hyväntahtoiset kasvot kävivät vielä entistä
leppeämmiksi, kun "asian perustus" lupaili näin sulasti suoriutua.
Tirehtori tietysti oli Johnstonin miehiä.

"Sallittakoon minun sanoa", lausui hän varovaisella lämmöllä,
"että minä jo kaksi vuotta olen tätä asiaa harrastanut -- aivan
hiljaisuudessa, helposti ymmärrettävistä syistä, he, he"...

"Helposti ymmärrettävistä syistä", matki tirehtori häneen kurkistaen
ja irvistäen, ikäänkuin olisi aurinko silmiin pistänyt. "Se on, te
ette halunneet saada Per Enoksenia niskaanne. Ei ole hauskaa joutua
tekemisiin hänen kanssaan, ei; hän tietysti ei ole hyvillään siitä,
että saadaan häviöön hänen kyytiasemansa."

"Tuuma on niin sanoakseni käynyt helmalapsekseni, hra tirehtori, -- ja
jos minun vähät tietoni ja lähes seitsemänkolmattavuotinen kokemukseni
tämän piirin maantieliikkeestä jotain painaa, niin olen minä ilolla
kannattava asiaa."

"Niin, kannattakaa te vaari vaan, -- minä kannatan vastaan...
Ja samalla sanon syyn: Kaikki tuommoinen kituuttelu ja yrittely
diligensseillä ja muulla sentapaisella, se vaan ehkäisee ja viivyttää
rautatien tänne saamista; -- ja se se kuitenkin on pääasia tälle
kaupungille ja koko piirille... Mieltäni pahoittaa, Johnston, etten
tällä kerralla voi olla amtmanillesi mieliksi, ole hyvä ja vie hänelle
semmoiset terveiset, -- Me tyydymme Per Enokseniin, kunnes saamme
rautatien. Niin on selvä ajatukseni, ja se on yhtä hyvä kuin mikä muu
ohjelma tahansa!"

Johnstonin kasvoihin ilmestyi pari kuumaa pilkkua, hän nähtävästi
hämmästyi, kun ehdotusta näin suoraa päätä vastustettiin.

"Tuo on päähänpisto, Bratt", lausui hän päätään pudistaen. "Sinun
lempiaatteesi, rautatien vuoksi, pitäisi muka kaiken muun olla
mahdotonta."

"Niin, mikäli minä voin", sanoi tirehtori hymyillen ja katsoi kattoon
merkillisen tyytyväisen näköisenä.

"Anna anteeksi, mutta äskeinen perustelusi ei juuri pysty minuun",
lausui Johnston jotenkin lyhyeen ja alkoi astua edestakaisin lattialla.
-- "Mutta muutoin on harmillista, -- vietävän harmillista, -- kun noin
odottamatta tulee eteen kivi, johon kompastuu"...

Teidentarkastaja hymyili tyhjästi ja punastui aina valkeaan hiuksien
reunustaan saakka, katsoi epätietoisena milloin tirehtoriin, milloin
Johnstoniin. Jos vaan olisi huomannut olla varoillaan, ettei olisi
joutunut kummankaan puolelle... "Niin, eihän minulla ole mitään
sanottavaa"... alkoi hän pakista.

"Etkö voi kuitenkin asiaa punnita, Bratt!" huudahti Johnston.

"Punnita?"... Tirehtorin pyöreä linnunsilmä tirkisti. Stiftiamtmani ja
Johnston olivat luulleet, että muka oli heidän käsissään kaikki valta,
päättivät eilisiltana koko asian, luulivat voivansa hänen talonsa ohi
käydä...

"Hohhoo -- jaa, päättynyt tämänkin päivän puuha!"', haukotteli
tirehtori ja oikasi mielihyvällä ruumistaan. "Saatte ottaa pöytäkirjan
huostaanne", huudahti hän kasöörille ja tarttui hattuunsa lähteäkseen.

"Nyt on vaari väsyksissä -- ja nälkä on kuin sudella", uskoi hän
Johnstonille, mieli suuresti keventyneenä siitä, kun oli kuitannut
eiliset...

"Tulehan meille", kutsui Johnston, "luulenpa Sofialla vielä olevan
ruokaa, -- lohta tai ainakin vähän paistia -- laitettiinhan niitä
amtmanille."

Bratt vilkasi häneen terävästi. Aikoiko hän kutsua amtmanin jätteille?
-- Ei -- hän näytti niin siunatun viattomalta. Ja olihan se jo
kuitattu...

"Hiisi nähköön, miksi annoit amtmanin narrata itseäsi tuommoiseen", --
huudahti hän harmissaan, "vahinkoa sinulle vaan on siitä... lohtako
sanoit? -- Mutta saman tekevä, kun sitä vaan on viljalta!" -- --

-- Ulkona Johnstonin tilavalla, lisäksi rakennetulla verannalla näkyi
vanhan rouva Macolmin vaalea karttunainen puutarhahattu, ja salissa
haaveksi tehtaanhoitaja pianon ääressä. Hänen kovettuneet, kankeat
kätensä hapuilivat yhä uudelleen ja uudelleen vaikeanlaista kohtaa, ja
pää silloin tällöin säesti hartaalla nyökkäyksellä.

"Täällä Johnstonilla aina on kuin toinen ilma", lausui tirehtori, hän
istui mielihyvällä puutarhatuolille, vanhan rouvan viereen; "samalla
minusta tuntuu, ikäänkuin olisin satain penikulmaan päässä kaupungista,
pankista ja sahasta, -- semmoinen rauha!"

"Niin nähkääs hra tirehtori, kaikki on verrannollista", lausui rouva
ja nyökkäsi päätään; -- "tätä te kutsutte rauhaksi. Vaan täällähän
telefoneerataan ja telegrafeerataan, ja höyrylaivat puhaltavat, niin
että aina ihmettelen, uhanneeko joku vaara, ja täällä yhtä mittaa
juostaan Johnstonia kysymässä ja tiedustelemassa... Tottumattomuutta
se lienee, kun on elänyt viisi kuusi vuotta maalla yksinäisellä
pienellä tilalla. Siellä on toinen päivä toisensa kaltainen.
Maitopiika tuo postin, ja minä lueskelen sanomalehtiä ja väittelen
vanhan tehtaanhoitajamme kanssa nyky-ajoista, joita hän lapsellisessa
uskossaan kuvittelee yhtä sopusointuisiksi, kuin haaveensa pianolla...
Tulee sitte teen aika ja lampun ääressä teemme sovinnon pienellä
knorrilla."

Neiti Rönneberg katsoi helteisellä iltapäivällä viileän ja raikkaan
paikan verannalle vievän oven suuhun ja käski sisäpiikaa siihen
kattamaan tirehtoria varten pöydän; nopeasti ja melutta kannettiin
sitten ruuat pöydälle.

"Antakaa anteeksi, että nyt käyn käsiksi kursailematta, -- enkä vaan
maistele. -- Minullapa ei ole koskaan ollut sitä taitoa, että olisin
syönyt siivolla ja varovaisesti -- siitä syystä, että aina olen liiaksi
nälissäni."

"Tiedättekös mitä, tirehtori", pakisi rouva, joka oli tullut huoneesen
hänen mukanaan, -- "on oikein virkistävää, kun näkee miehen tulevan
kotia noin perin uuvuksissaan ja nälkäisenä koko päivän taistelusta."

"Minun oikeen tulee surko teidän lautasianne, neiti Rönneberg", lausui
tirehtori antaessaan kyytiä esiruuille. "Jos tehtaanhoitaja tahtoisi
jatkaa ruokamusiikkia, niin se ehkä kääntäisi huomion muuanne", lausui
hän hymyillen ja siveli suutaan pyyhinliinalla.

"Lupasin hänelle lohta, Sofia", ilmoitti Johnston.

"Niin, eikös se ole sinun tapaistasi", lausui rouva Macolm ja pudisti
päätään. -- "Stiftiamtmanihan sai siitä lopun. Henrik söi sen tänä
aamuna piparuutiliemen kanssa, ennenkuin lähti matkaan... Mutta lasi
kylmää punssia sopisi ankeriais-frikaseehen; pidähän vieraasta huolta,
Johnston!"

"Kyllä vaan -- ehkä sopisi, -- vaan sopisi se ilmankin frikaseeta",
arveli tirehtori.

"Puoleksi uskon, sen vakuutan teille, että valkea on päässyt irti,
kun käytävästä alkaa kuulua liian taajaa astuntaa", -- puhkesi rouva
Macolm sanomaan, kun Johnston oli lähtenyt punssia noutamaan; hän oli
kiihkeällä puhetuulella. "Se on sitä pelkoa, tirehtori, jonka sain
vereeni, -- noina onnettomuuden vuosina, kun meillä oli niin paljon
kestettävää, -- siitä pitäen kun huomasin, ettei jyrkästi rehellinen
ja huolellisen omantunnonmukainen mieheni ollut paikallaan näissä
liikeasioissa... Meidän perheestämme ei kukaan ole sillä alalla
yrittänyt. Me kykenemme asemamme täyttämään ja sitä luonteen mukaisesti
puolustamaan; mutta sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan sen
valloittamiseksi" -- hän pudisti päätään.

Tirehtori muisti nuo lujat suuret kasvot, joissa nenä oli hieman
kaarella, aikaisemmilta tehtaan ajoilta, kun rouva aina näytti
vanhemmalta, kuin olikaan; nyt sopivat ne paremminkin, niin että ne
varsin näyttivät melkein nuorilta, valkoisten kutrien reunustamina.

... "Ja nyt, -- voittekos uskoa, hra tirehtori! -- kun vaan näen
Johnstonin astuvan huoneesen hiljaisella tavallaan, niin tunnen sen
jälleen -- pelkoni -- syvällä sydämessä... Ja antakaa anteeksi, että
vähän kuulustelen. Hyvin kai hänen käy, herra tirehtori?" kysyi hän
hieman hysteerillisenä... "Niin, sillä aina sanottiin silloinkin, että
kaikki kävi hyvin."

"Minun ei tarvitse teille valehdella, rouvani, sanoessani, että
hänelle käy hyvin, sillä asianlaita on todella se, että hänelle käy
erinomaisesti."

"Ettekös luule minun sitä tietävän, rakas tirehtori; minä vaan käyn
niin hermostuneeksi ja levottomaksi, kohta kun kuulen puhuttavan
kauppa-asioista... Arvatkaapa, mikä minulle nyt antaa semmoisen rauhan
ja mielenmaltin? -- sitä en olisi muutamaa vuotta takaperin uskonut,
-- Abraham, josta on tulemaisillaan taiteilija... Hän se ei nyt voi
koskaan joutua vararikkoon...

"Kuules Johnston!" keskeytti hän äkkiä puheensa, kun tämä astui saliin,
"meidän täytyy lukea tirehtorille vähän Abrahamin viime kirjeestä.
Niin viehättävän hauskasti hän kirjoittaa, -- ja minä vanha hupakko
annan niin suunnattoman mielelläni viehättää itseni hänen mukaansa, --
malleista, lue niistä... Lue siitä englantilaisesta näyttelijättärestä,
jonka hänen opettajansa maalasi niin oivallisesti."

Kaikenlaisten vekselien ja kauppapaperien seasta otti Johnston
lompakosta esiin pari poikansa viimeistä kirjettä, jotka oli sangen
tiheään kirjoitettu. "Uskohan pois, moneen seikkaan pitää minun
nyt perehtyä, muuhunkin, kuin täällä kotona asioihini", lausui hän
hymyillen, "minun täytyy sitä paitsi tulla Abrahamin kanssa toimeen
korkeampaa taidetta koskevissa kysymyksissä"...

Kahvi kannettiin tirehtoria varten ulos portaille, ja siellä istui
tehtaanhoitaja innokkaasti etsien ja tutkien Abrahamin kirjettä, mitä
siitä lukea.

"Ja tietäkää hra tirehtori", selitti rouva Macolm painolla, -- "hän
todella edistyy Parisissa. Muuan tunnettu maalari tahtoi omakseen erään
hänen eläinkuvistaan, joka pannaan salonkiin näytteille. Ja nyt on hän
jälleen ruvennut maalaamaan muotokuvia. Hän käy eräässä atelierissä
Montmartrella... Ihmeellistä on kun ajattelee, -- kuusikolmatta vuotta
takaperin seisoin minä mieheni kanssa tuolla kukkulalla ja katsoin
äärettömän kaupungin yli. Asuimme Parisissa kokonaisen kuukauden,
tunnenhan minä siellä jotenkin paikat ja voin jotenkin seurata hänen
kertomustaan. Suurta huvia tuottavat minulle nämä kirjeet... sukeltaa
mieleen niin paljon, boulevardit ja teaterit ja koko suurkaupungin
elämä"...

Tehtaanhoitajan ikämiehen silmät olivat isontavain silmälasien avulla
hätäisesti vaeltaneet kirjeen läpi ja edeltäkäsin voittaneet ne
vaikeudet, joita ehkä käsialan epäselvyys tulisi tekemään. Esilukijan
virkaan näytti hän tottuneen vanhastaan, ja hänen hieman epäselvässä
äänessään oli jotain, joka muistutti vanhan ajohevosen varovaista ja
tarkkaa jalanastuntaa... "Hm-m"...

"Maude Branscombe, amerikatar", nouseva tähti "Follies Bergeressä."

"Käärm -- een -- vatsan -- keltaista... ja himmeän mustaa... ja
karviais -- marja -- viheriäistä silmiin"... mutisi tehtaanhoitaja...
"Hm... mahdotonta on tätä käsittää -- -- Luen eräästä toisesta, jonka
hänen opettajansa maalasi keväällä.

"Alice Dunning Lindgard, englantilainen näyttelijätär...

"Suuraristokratisista, säännöllisistä, hienoista ja täyteläistä
kasvoista loistaa kaksi suurta tummaa, hidasta lehmänsilmää,
joiden ripsien välistä hänen aristokratinen, sielukas olentonsa
esiintyy, balkoninakkunasta kurkistaen, kimaltava perlamuttikiikari
valkohansikkaisessa kädessään. Ihmistuntija ei epäile sillä suuriakaan
nähtävän tai älyttävän tämän maailman mystereistä, ei muuta kuin
miehiä ja naisia, joilla on suuret nimet ja muodin mukaiset puvut.
Sileäverellinen hipiä ei anna kuin niukasti ilmausta ja sielua
kasvoihin, jossa muutoin liiaksi puuttuu äärettömyyden salaperäisen
vireellistä pohjustaa. Pitkä, ylevä ja katsellessa hieman eteenpäin
taipuva kaula (arvattavasti rotukehityksessä tullut yksi niskanikama
liikaa), olkapäitten ja rintain täydelliset piirteet hurmaavat; niissä
muutoin on jonkinlainen suloinen leveys ja pyöreys ja distingeeratussa
kehityksessään ne ikäänkuin vastaavat pään klassilliseen tyyliin; --
tukka hieman pörhötettynä ja himmennettynä kohentaa vaikutusta...
Sievä pitsijuova, joka käy leveän täyteläisen rinnan poikki ihanille
olkapäille, muodostaa hauskan kaaren, jota mieleni tekisi kutsua
ylpeänsekaisesti punnitsevan Amorin kaareksi, -- siksi, jonka
näkee suurten muotilaitosten kuvapatsaissa. Sen jumalain sytyttämä
kevytmieli saattaisi olla vaarallinen, vaikka korkeintain avioliittoon
saattajana jonkun auttamattomasti kuitiksi elähtäneen kreivin taikka
muun semmoisen kanssa... Samoin kuin ei otsan jalosta muodosta juuri
tarvitse päättää, että sen takana on yhtä kehittynyt ja täydellinen
henkinen intelligenssi, samoin ei liene aivan mahdotonta, että
tämän uhkuvan, häikäisevän, junoonisen rinnan alla sykkii sangen
sävyisäluontoinen sydän; -- levottomat sydämmet eivät koonne tuommoista
hyvänvoinnin pyöreyttä ympärilleen. Niin, onpa sekin mahdollista, että
tämä ruumiin uhkuvaisuus vaan on voitu saavuttaa sydäntä kuivaksi
imemällä, siten että sen itsekkäitä taipumuksia on huolellisesti
säilytetty, vaalittu ja hoidettu, niin että se nyt näyttänee kurttuun
kuivaneelta sitrunalta. Mutta senhän saa vasta anatomi nähdä, -- jos
hänkään, -- ja hyvä Jumala, joka on tottunut niin paljon näkemään...

"Olisimpa melkein vannonut, että tällä uhkuvalla liljalla oli nimenä
Alice Dunning Lindgard, ellen olisi nimeä kuullut, ja vannonut, että
hänellä oli teaterikiikari juuri firmalta Brown & Hartle Lontoossa;
-- että vähintäin viisi vahakabinetin omistajaa vuodessa on maannut
polvillaan hänen edessään ja pyytänyt häntä pelastamaan heidän
vainionsa ja lapsensa siten että antaisi tehdä itsestään kuvan heidän
kabinettiinsa. Mutta ei kukaan muu ole saanut semmoista lupaa kuin
Hänen Majesteetinsa kuningattaren erityisessä suojassa oleva ja
privilegieerattu vahakabinetti-firma: Gontram Snobbs & Pojat, -- ei
kukaan!"...

Rouva Macolmin käsivarsi lepäsi pienellä pyöreällä pöydällä, joka oli
hänen edessään, ja hän heilutteli hiljaa paperiveistä.

"Niin, ajattelepas Johnston, ensi suveksi saat Abrahamin kotiin
luoksesi", puhkesi hän sanomaan... "Silloin rakennat hänelle atelierin."

"Abraham saa pitää Montmartreansa yläällä ullakossaan", hymyili
Johnston, -- "laittaa uudet ikkunat, laajentaa ja peuhata ja panna
kuntoon aivan oman päänsä mukaan. Saattaapa varsin käydä niin, että hän
saapuu jo aikaisin keväällä."

"Enpä tahdo saattaa vaaraan heikkoa päätäni kuvittelemalla sitä
neuvotonta ahdinkoa, joka täällä talossa ensi suvena syntyy", pilaili
rouva Macolm. "Paitsi Abrahamia ja kaikkea mikä hänelle kuuluu, -- ja
hän kyllä ei taida yhteen sijaan tyytyä, -- täytyy sinun saada tilaa
tädeille ja serkuille ja orpanuksille, joita tulee Ordinggaardista, en
tiedä kuinka monta, -- ja vanhalle isoenolle, -- jo varsin rupean oman
tilani puolesta pelkäämään. Pääni menisi pyörälle, jos minun täytyisi
olla Sofian sijassa"...

"Rakenna sinä, rakenna Johnston, -- rakenna heti semmoinen talo,
jota voit aina käyttää", intoili tirehtori, joka seisoi valmiina
lähtemään... "Muutoin tulee tästä lopulta sangen ihmeellinen linnunpesä.

"Hän on kuin lastikummia, ja samoin talonsa... eikö totta rouva", jatkoi
tirehtori silmää iskien; hän oli erinomaisella tuulella nyt kotiin
lähtiessään, -- "se venyy ja venyy vaikka miten pitkälle, eikä vaan
liitokset petä"...

Hän oli mielestään ollut liian pikainen Johnstonia kohtaan
säästöpankissa, tunsi ikäänkuin jonkinlaista katumusta, astellessaan
kesäisen lauvantai-illan hiljaisuudessa kotoaan kohti... Mutta
deligenssiliikettä!...

Ei-päs, sen saavat nähdä, -- mitä tässä kylässä toimeen saavat, kun
yrittävät kulkea tehtailija Bratin ohi... Diligenssiliikettä -- kyllä
kai!...

       *       *       *       *       *

-- "Syönyt Johnstonilla!" kajahti moniääninen ilmi-ällistyksen
huudahdus vastaan, kun hän kotona astui huoneesen ja päivällinen,
jota niin kauan oli häntä varten varalla pidetty ja yhä uudelleen
lämmitetty, jälleen täytyi kantaa pöydältä.

"Ihan varmaan, -- ja erinomaisen hauska olikin."

"No mutta... No sen minä sanon... tämä kerrassaan käy ymmärrykseni
yli"... huudahti Klaus ihmetellen joka puolelta.

"Oikeassa olit, Jette", lausui tirehtori painavasti ja nyökkäsi
päätään, -- "pitää varoa, ettei tee sille miehelle vääryyttä! -- Häntä
kohtaan ei ole sama paikallaan, kuin esimerkiksi Harrestadia... Hienoja
ihmisiä, Klaus...

"Hyhhyh"... Tirehtori pyyhki hikeä kasvoiltaan... "Ankeriaisfrikasee ja
kylmä punssi ei ole pahemmaksi tämmöisellä helteellä...

"Kiitos, pääset antamasta minulle kahviakin, Gertrud; join jo
Johnstonilla, verannalla.

"Minä" -- hän lausui tämän sisällisellä nautinnolla, -- "minähän pääsin
osalliseksi useihin talon perheellisiin harrastuksiin ja huoliin...
Vanha rouva on käynyt jotenkin hermostuneeksi ja pelokkaaksi, niin
että minun täytyi häntä vähän lohdutella... Muutoin on hän muuttumatta
sama, kuin koko tehdasta hoitaissaan. Eikä saanut rauhaa, ennenkuin
Abrahamin kirjeet otettiin esille ja niitä minulle luettiin", pakisi
hän hymyillen.

"Luettiinko todella Abrahamin kirjeet!" huudahti Gertrud.

"Perin sukkelia ne ovat... Hänestä vielä voi tulla mainio mies;
Parisissa alkaa hän jo käydä huomatuksi. Ja se merkitsee, että hänen
onnenpyöränsä on kiertämässä."

"Niin, kyllä nyt! -- Mutta mitä minä sanoin jo pari kolme vuotta
takaperin", kerskasi Klaus.

"Pyy-ih, pyy-ih"... vihelteli tirehtori astuessaan... "Hyvän
aseman hankkii nyt isäkin itselleen. Rakentaa hiljaksellen vankkaa
perusmuuria, ja niinpä voi Abraham Johnstonista vielä paisua nimi,
joka ulottuu yhtä kauaksi, kuin vanha Macolmin nimi tehtaalla... Sehän
se vähän kohentaa... Vanha rouvakin on ikäänkuin saanut vähän oikeata
ryhtiään...

"Johnston luulee, että hän tulee kotiin jo aikaiseen keväällä; aikovat
härnätä häntä molemmilla sievillä serkuilla... Nuorempi, se joka on
Ordingaardista, kuuluu olevan erinomaisen kaunis." Tirehtori karsasteli
tyvenesti Gertrudiin. -- "Ja he varmaan eivät kieltäy hänen mallinaan
istumasta. Ja parempiin naimisiin kuin hänen kanssaan ei varmaan
pääsekään moni tyttö tässä maassa"...

"Isä arvelee, että tyttöjä tulee kuin kärpäsiä hänen mainiolle
maalarileivälleen!" äännähti Gertrud ja pyyhkäsi ulos huoneesta.

"Mustasukkainen?... Vai mitä Jette?... ei siedä puhetta noista
serkuista"...



VII.


Gertrud heräsi aamulla siihen, että kukko kiekasi ulkona käytävässä; --
oli juuri nähnyt unta, että joku huusi Gertrudia, -- ja sitten kuuli
jälleen kanan kaakattavan suurimmassa epätoivossa a, ka, ka, ka, ka,
-- lopulta ihan ikäänkuin henkitoreissa... Mikä ihme oli ne saanut
kanatarhasta aina tänne käytävään asti. Joku niitä lienee ajanut.

Nyt alkoi kukko jälleen -- koira varmaan ajoi takaa...

Gertrud syöksyi vuoteeltaan, mutta oli tuskin saanut päänsä ovesta,
ennenkuin hän jälleen paiskasi tämän kiinni... "Kvivit, kvivit...
Gertrud, lintunen!" -- kuului sieltä riemusta pulppuava vikerrys.

Abraham Johnston!!!

Gertrud kuunteli... Sydän jyski ja pamppaili...

Ja nyt kiekasi hän aivan lukon suulla.

"Gertrud, minä se olen, Abraham, joka olen palannut Norjaan!"

"Tervetuloa", -- kajahti hänelle vastaan. -- "Klaus varmaan käy hirveän
iloiseksi."

"Karkasin kotoa kahvista ja kaikesta, tervehtiäkseni ensinnä teitä,
Gertrud! -- ja Klauta, ennenkuin hän lähtee konttoriin. -- Tulin kotia
eilen illalla myöhään."

"Niin, onhan tietysti minustakin suunnattoman hauskaa, että olette
palanneet."

"Voisittehan te ainakin pistää ulos upean kätenne, ja tervehtiä
ihmistä, joka niin kauan on ollut maasta poissa."

"Oletteko te hullu... Tulen kohta alas."

"Kylläpä ihmettelen, miltä te nyt oikeastaan näytätte. -- Miten
minä olen halunnut takaisin isänmaahani, nyt syön koivunnuppuja
ja männynkäpyjä niinkuin vuohet ja hirvet... Voih, tämän kevään
herttaisuutta!"...

Gertrud kuuli, kuinka hän kovalla äänellä keskusteli ovelta Klaun
huoneesen, ja miten hän sitten laskeusi portaita alas arkihuoneesen,
jossa varmaan kaikki akkunat näin aikaiseen vielä olivat auki. --

-- "Minä varmaan aamulla säikähytin teitä noilla vanhoilla
tempuillani", tervehti hän, kun Gertrud tuli alas; katse vaelsi
jotenkin hämmästyneenä pitkin immen vartaloa; hän joutui melkein
hämilleen... "Mutta mielessäni olitte semmoisena, kuin olin tottunut
näkemään, -- kyllä muistatte -- aivan nuorena ollessamme"...

Hän piti kättä, jonka impi ojensi, melkein tarpeettoman kauan
omassaan... "Tuntuu siltä, kuin jälleen olisi päässyt mannermaalle",
lausui hän hurmaantuneena.

"Vieläkö pidätte eläimistä pihalla enemmän kuin mistään muusta?" alkoi
hän jälleen vallattomasta. -- "Niidenhän kautta meistä tuli niin
hyvät ystävät, muistattehan. Siitä pitäen ei kukaan ole päässyt niin
toverimaisen lähelle minua ja taidettani, sen vakuutan."

"Minä luulin, että teistä oli tullut aivan toisenlainen 'blaseerattu'
herra siellä ulkomailla", hymyili Gertrud, lämmin loiste silmissään,

"Blaseerattu... Kiitoksia, -- näen, että olette minua muistaneet! --
blaseerattu taiteilija on kuollut silli. Ja minä joka luulin _teitä_
aivan samanlaiseksi, kuin ennen lähtöäni. -- Luuletteko, että olisin
uskaltanut aamulla kujeilla sillä tavalla, jos olisin aavistanut tai
uneksinut että --

"No niin, mutta olenhan minä oikeastaan huolta pitänyt siitä, että olen
saanut teistä kuulla", -- jatkoi hän, kun Gertrud irroitti kätensä ja
alkoi järjestää kahvipöytää, -- "ja vaikka täti Sofia koitti asiaa
peitellä hienolla lempeällä verholla, niin älysin sittenkin, että näinä
kahtena talvena olette kauheana tirannina vallinneet täällä kotona
tanssijaisissa...

"Kyllä varmaan olen minä nyt kotiin tullut, rouva Bratt!" huudahti
Abraham rouvaa vastaan ja syleili häntä. "Kun maalaisi Sibyllan, joka
mietteissä tuijottaa maailman tulevaisuuteen", sanoi hän, "niin silloin
tahtoisin rouva Bratin mallikseni"...

Hän istahti ja katseli ympärilleen. -- "Täällä huoneessa on aivan kuin
istuisi tuoksuvassa norjalaisessa havumetsässä, -- täällä sisällä
täynnänsä rouvan puutarhaa ja Strömmin virta tuolla ulkona...

"Ei mutta kas tuota kaunista harjua varjoineen!"... Hän ponnahti
seisomaan ja syöksyi akkunalle...

"Näettekö, neiti Gertrud, -- ei, tästä!... Mökki tuossa ja
pellontilkka, -- polku tuolla puiden välissä ja varjot alempana?...
Siinä vasta aihe"...

Gertrud tunsi, että hän oli ilmassa lähellä hänen takanaan, -- tunsi
pörhöisen harmaan vaatteen, kun hänen käsivartensa viittasi tuossa
ihmeen lähellä vieressä, -- tunsi, että hänen huomionsa perältäkin oli
kiintynyt häneen.

"Kaikki nyt on paljasta maalausta", sanoi hän leikillisesti ja korvia
myöden punastuneena, kun äiti kutsui kahville.

Abraham istui lengollaan pitkät koivet, jotka Gertrud hyvästi muisti,
ja katsoi ympärilleen; hänellä oli harmaansekaiset, tavattoman leveät
housut ja paksuanturaiset kengät...

Tuossa tulla tuiskahti Klaus kamaristaan ja vetäisi nopeasti tuolin
allensa kahvipöydän ääreen; hänen piti lähteä kaupunkiin konttoriin...
Yöksi vasten sunnuntaita piti hänen Abrahamin kanssa päästä saaristoon
merilintuja ampumaan... Haulikoilla tietenkin... Hän kyllä ottaisi
hankkiakseen paraiksi karkeita hauleja... Isän purjevene... eväät
mukaan...

Klaus oli ankarassa puuhassa saadakseen Abrahamin viehätetyksi ruuti-
ja hauliharrastuksilleen.

"Ettekö te, Gertrud, voisi tulla mukaan?" tunnusteli Abraham.

Gertrud vilkasi häneen tutkivaisesti; -- ennen aikaan pääsi häneltä
aina tuon tuostakin ajattelemattomia.

"Ja kun sitte ajonne menestyy huonosti, niin syytätte sitä, että oli
naisia veneessä", lausui hän vältellen.

"Saaristossa keitämme kahvia ja näemme majakkain vilkkuvan", houkutteli
Abraham... "Kun otamme lämpöisiä saaleja mukaan -- miten?"

"Saaleja -- niistä viisi" --

"Entä miks'ei? -- Yölläkö purjehtiminen?"...

Gertrudin katse paheksui tätä härnäävää kysymystä.

"Nyt pyydän teiltä jotain ensi kerran sen jälkeen kuin Norjaan palasin,
-- pankaa sekin vaakaan, Gertrud", pyysi hän niin hartaasti, ettei impi
enää uskaltanut hänen puoleensa katsoa.

"Nyt -- nyt minä jälleen tunnen teidät!" huudahti hän. "Varovainen
ikäänkuin pitäisi tässä obligatsionin alle kirjoittaa"... Hän näki
ainoastaan mustat silmäkulmat ja pitkät ripset; Gertrud tuijotti
kuppiin ikäänkuin miettien ja punniten.

"Muutoin pidän koko retkeä epäonnistuneena", selitti Abraham ja nosti
säärensä ristiin.

"Sen kyllä voit", lausui Klaus ratkaisevasti, -- "sekä hän että Jonette
olivat mukana, kun Stibolt ja minä viime vuonna olimme linnustamassa --
he silloin kävivät meillä. Ja hyvästi menestyi silloin retkemme."

"Niin, mutta älkää sitten syyttäkö minua, jos retkenne nyt onnistuu
huonosti!" lausui Gertrud äkkiä avuttomasti.

"Meilläpä on oleva verraton matka!" huudahti Abraham riemuiten.

Ovi aukeni ja tyytyväisenä hymähtäen seisahtui tirehtori kynnykselle...
"Mitä? Abraham senkin patriarkka... kotiin palannut taiteilijamme,
aioin sanoa, -- -- enkö tosiaan aamulla kuullut, kun partaani ajoin,
muutamia harvinaisia taiteenesityksiä käytävästä.

"... Tullut tunnetuksi, mutta eipä juuri lihonut ulkomailla... Noo, ja
isä on onnellinen...

"Mutta nyt täytyy teidän toistaiseksi jättää kunnianhimo Parisiin ja
käydä täällä kesälaitumella -- ja levätä oikein perinpohjaisesti",
lausui hän ja laski nahkasalkun viereensä pöydälle. Ajan täperyyden
vuoksi joi hän kahvinsa ja söi suuruksensa seisaallaan --

"Nyt pääsen hetkeksi antamasta Johnstonille joka kuukausi
pankkiosotuksia Parisiin"...

Hän söi ja pakisi ja vilkasi sivumennen salkkuunsa.

"... Varsin hullunkurista, Abraham, teidän isänne ei millään muotoa
suostunut ottamaan kreditiosotusta koko vuodeksi, -- vaan sen sijaan
osti hän mieluummin kaksitoista eri vekseliä... Ensinnä en käsittänyt,
-- että hän teki sen sen vuoksi, jotta voisi olla varma jotenkin
säännöllisestä kirjeiden saannista. Taiteilijat ovat hulivilimiehiä,
näettekös... Sitten olen säännöllisesti aina kuukauden viimeisenä
postipäivänä viedä tallustanut hänelle vekselin -- ja pakisin hetkisen
neiti Rönnebergin kanssa, joka aina tiedusteli Gertrudista, ennenkuin
hän kirjoitti." -- Tirehtori tirkisti rauhallisesti silmäkulmainsa alta.

Gertrud äkkiä säpsähti... Ahaa! -- Isäkin oli siis ollut jutussa
osallisena ja pitänyt huolta suhteista, -- kertonut tanssijaisista ja
asettanut hänet otolliseen valaistukseen. -- Nyt piti isän edelleen
valmistella asiaa.

Tirehtori selaili sivumennen muutamia numerosivuisia asiakirjoja.

"Soo-o, vai olette jo saaneet viekotelluksi hänet linnustamaan,
Abraham?" alkoi hän jälleen puhetta jatkaa. "Vai uskaltaa hän uskoa
nuoren henkensä aaltojen haltuun...

"Muistutappa minua Klaus, että lähetän sanan pursimies Torgersenille, --
purjevenettä pitää ensin tarkastaa, onko se tarpeellisessa kunnossa, --
ja voipi hän tulla mukaannekin... Tuommoiset taiteilijat tapaavat olla
hajamielisiä, lausui hän hymyillen, kun oli saanut salkun kainaloonsa
ja valmistautui lähtemään...

"Kuulehan Jette", tirehtori viittasi rouvansa luokseen, ikäänkuin
hänellä olisi ollut jotain painavaa sanottavaa, -- "ole hyvä ja tule
kanssani ulos, niin saan vähän keskustella kanssasi, ennenkuin lähden".

"Klaus, sinä et saa päästää isää miestä palkkaamaan minun tähteni",
puhkesi Gertrud äkkiä. "Minä ennemmin jään kuivalle maalle, täällä on
turvallisempi", sanoi hän jotenkin lyhyeen, kun ovi suljettiin.

"Mitä nyt?" -- huudahti Abraham, -- "ettekö tulekaan mukaan?"

"Semmoinen päähänpisto! -- saa sitä huvikseen ajatella", lausui hän
vältellen.

"Mikä oikku teihin lensi nyt yht'äkkiä, Gertrud! -- Joko minua nyt
jälleen jostain rangaistaan?"

"Mieleeni juolahti, että lupasin sunnuntaina käydä Thora Löbergin
luona..."

"Verukkeita!" keskeytti Abraham. "Minusta alkaa tuntua siltä että
-- nousseeko teissä jälleen vanha halu -- hm -- miten sanoisin, --
hauskoihin yllätyksiin"...

Hän sai katseen semmoisen, joka oli tuttu hänelle entisistä ajoista.
-- "Verukkeita... luuletteko niitä tarvittavan?" vastasi Gertrud
verkalleen ja ärsyttävästi.

"Soo soo, -- minä todella alan luonnettanne tutkia, neiti! -- Se
tosiaan näyttää olevan varsin monimutkainen kone... Sisällä syvällä
siinä varmaankin jossain piilee pieni pikantti, oikullinen musta
tonttu?"

"Niin, paras kai olisi olla kuin silkkilanka, jonka voisi sormensa
ympäri kietoa", vastasi impi maireesti.

"Hm, -- tavallaan elämäni punainen lanka... Arvattavasti se, johon
minut hirtetään", mutisi Abraham itsekseen.

"... Minusta näytään ajattelevan, että olen käyttäytynyt jotenkin
narrimaisesti isänmaahan saapuessani... No niin, minä kiitän
opetuksesta, neiti Gertrud!"

"Meidän, Klaus, ei siis auta muu kuin tyytyä kohtaloomme! -- Lähdemmekö
yhdessä?" kysäsi hän ja etsi hattuaan...



VIII.


Teidentarkastaja Finkenhagenilla oli monta sivuasiaa ajettavana ja
monta poikkeusta tien varteen tehtävänä, vähän väliä piti viivytellä ja
pysähtyä; laiskansekainen raudikko kiipesi vaivalla ylämäet paahtavan
paisteen helteessä, juosta hölskytti alamäet, harmaja pölypilvi
jalkain välissä. Se pysähtyi itsestään, kun sattui maantiellä joku
vastaan tulemaan, se on, jos vastaantulija oli semmoinen, jotta hänen
kanssaan ansaitsi ruveta pieneen pakinaan. Raudikolla oli siinä
suhteessa vuosien kehittämä tarkka aisti. Ei milloinkaan olisi sen
päähän pälkähtänyt ruveta järki mitättömästi varustetun vastaantulijan
edessä pysähtymään. Asianomaisella täytyi olla ainakin pytty tai nyytti
kädessään. Hyyryttömät merimiehet ja maankuleksijat tunsi se visusti
niiksi miehiksi ilman että edes tarvitsi vauhtia hiljentää.

Iäkäs teidentarkastaja, jonka hiukset hohtivat valkealle lakin alta,
-- näin suvella oli hänellä viheriäinen pyöreä lakki, jossa oli
suuri nahkainen litsi, -- ja jonka pyöreät karkeat kasvot loistivat
hyväntahtoisuudesta, oli kääseissä ikäänkuin kotonaan, niissä purjehti
hän melkein alati pitkin maantietä. Maantie oli niin sanoaksemme hänen
kulkuväylänsä, jossa hän ajelehti risteilijälaivallaan ja tutki vastaan
tulijoita. Piti tietysti kysellä miten talossa elettiin, -- aikoivatko
aina kaupunkiin asti ja kenen luo siellä, -- vetkosti nosti hän
lakkiaan ja pyyhki hikeä sinisellä nenäliinalla, jonka hän veti esiin
sinisen matkatakkinsa sivutaskusta.

... "Vasikankylkeäkö siinä on? -- katsotaanpa -- ja marjoja ynnä
munia... Mitä maksaa tiu? -- Kas kas, taimenia, nepä ovat kauniita...
Kuulehan, poikkea Strömmin tehtaalle ja sano rouva Bratille, että minä
lähetin sinut, niin pääset niistä.

"Hm, vai asianajajaa, -- ikävä se on juttu, Marit, -- surko tulee
miestäsi. Jos minä satun sielläpäin käymään, niin voisin ehkä yrittää
puhua teille kummallekin järkeä, -- ymmärrätkös".

"Jumala siunatkoon tarkastajaa, kunpa tulisitte".

"Luulenpa tulevani sille kulmalle niinkuin ensi viikon lopulla".

"Me panisimme matkaan vähän vuohenjuustoa ja voita, ellei tarkastaja
pahaksi pane. -- Voi jospa niin sopisi että"...

Niin kului matka pientä hölskettä penikulman toisensa perään.

Tältä viralliselta tarkastusmatkaltaan poikkesi hän palatessaan Bratin
luo Strömmiin.

"Pyydän kysyä, kuinka rouva jaksaa... Rohkenin neuvoa tänne erään
miehen lohenpoikia tuomaan. Toivottavasti on rouva ne saanut. -- No,
sepä erinomaisen ilahuttavaa... olin jo hiukan tuskissani. Ja tuoreita
munia saatte, hyvä rouva, huomenna; uskalsin ostaa niitäkin teidän
varaltanne -- -- minä tiedän, ettei niitä ole niinkään helppo saada
tähän aikaan".

"Tulkaa sisään ja käykää istumaan, Finkenhagen, jotta saatte hiukan
virvoitusta, seltersiä, maitoa, viiniä, mitä suvaitsette, ja hiukan
purtavaa" -- huusi tirehtori sisältä.

"Te kuulutte käyneen aina Fossebrossa saakka ja Hejessä".

"Niin, minua ilahuttaa tervehtiä teidän rouva tyttäreltänne ja hra
vävyltänne ja pienokaisilta. Siellä ovat kaikki asiat varsin hyvällä ja
onnellisella kannalla, Jumalan kiitos... Sen näette varmaankin siitä
pienestä kirjeestäkin, jonka annoin rouvallenne."

"Vai niin -- no kuuluuko sieltä muuta uutta?"

"Ei muuta kuin että hra Stibolt ansaitsee hyvin rahoja näihin aikoihin;
-- mutta senpä te, hra tirehtori, tiedätte paremmin kuin minä... he,
he, he. Nyt on hän taasen ostanut hra Johnstonille yhden vanhoja
Macolmin metsätaloja."

"Niin, Johnston rupeaa oikein tuntuvasti hankkimaan itsellensä tiluksia
siellä", naurahti tirehtori. "Rahaa on runsaasti, näetten."

"Hän on todellakin tarkkanäköinen liikemies", sanoi tie-inspehtori
ihmetellen, "otti ajoissa haltuunsa ne kaksi kolme ainoata palstaa,
jotka soveltuivat kivihiilen varastopaikoiksi ja sai siten koko
hiilenkaupan käsiinsä."

"Niin, ja sen hän teki juuri kaupungin vanhojen kauppanerojen nenän
alla!"

"Ehkäpä te, hra tirehtori, sentään aavistitte sitä" -- lausui
tie-inspehtori hiljaa ihmeissään.

"Minäkö? -- En totta tosiaankan, -- en osannut ajatellakaan siihen
suuntaan. -- Minä luulin vaan hänen aikovan rakentaa."

"Niin, hra Johnston kyllä tietää, mitä hän tekee; -- mutta ette tekään,
hra tirehtori, tee mitään umpimähkään -- he, he, he --"

"Sikamaisen hyvä onni on hänellä ollut. Ja luoti onnea painaa enemmän
kuin kymmenen naulaa ymmärrystä."

"Hm, hm... Se on tavallansa ikävää, kun saa tehtävän, joka ei miellytä.
Mutta kuulkaa, hra tirehtori, nyt minulta taasen vaaditaan luettelo
matkustajista.

"-- -- Ja sen minä sanon, että sittenkun tirehtori viime vuonna teki
vankat muistutuksensa diligenssiliikettä vastaan -- koska se on
pienempi, joka tahtoo estää suurempaa -- niin ei se asia enää ole
minulle niin mieluinen -- niin en katso asiaa enää samassa innostuksen
valossa -- ja --; mutta sitähän täytyy virkansa vuoksi!"

"Vain niin? -- Vai on stiftiamtmani yhä pysynyt hulluudessansa -- se
lienee oikein päähänpistona hänellä!"

"Minun tulee ehkä ilmoittaa teille, hra tirehtori, että kaksi
valtuuston jäsentä, jotka viime vuonna vastustivat sitä, ovat nyt
tulleet toisiin tuumiin... Gaarder, kämnäri, hm -- kun tosi tulee;
-- mutta minä pyydän, että tämä puhe pysyy meidän kahden keskisenä.
Se on luonnollista, että Harrestad asiaa puolustaa, niin kauan kuin
te, hra tirehtori, vastustatte. Ja, kun hra Johnstonin arvoinen mies
edelleenkin puolustaa tätä diligenssiliikettä, niin se valitettavasti
merkitsee paljon -- onhan hän mahtimies -- niin kokonaan puolueeton ja
epäitsekäs."

"Johnston!" Tirehtori hypähti seisoalleen tuolista, "Johnston... No,
hänen koukkunsa eivät ole niillä vesillä." Hän istuutui jälleen tyynenä.

"Kyllä minä tiedän, että hän hyvin suosii esitystä ja puolustaakin sitä
lämpimästi -- niin että hänen äänensä saa varmaan ottaa lukuun, koska
hän on valtuuston jäseniä." -- --

"Johnston!" -- -- Tirehtori alkoi astuskella edestakaisin, juuri kuin
teidentarkastaja olisi ollut paljasta ilmaa -- -- "Johnston!"

Hän käveli ruokasalin ovea kohden mutta palasi äkkiä takaisin, juuri
kuin avasi sen...

"Se oli hyvin runsaasti arvattu se lasku, jonka te viime vuonna
toimititte, Finkenhagen. Asia sai kyllä oikein ruusunhohteen parhaitten
toiveitten mukaan..."

"Jette -- tai Gertrud", huudahti hän ovesta, "tulkoon teistä toinen
teidentarkastajan seuraksi, minulla ei ole aikaa."

Eteisen ikkunasta antoi hän määräyksen, että hevonen oli valjastettava,
sillä aikaa kun hän vaihtoi toisen takin päälleen, ja muutaman minutin
perästä vyöryivät hänen kääsinsä kaupunkia kohden että jymisi.

... Tämä oli tosiaankin mennyt jotenkin pitkälle! Oliko tarkoituksena
tehdä ylläkkö? -- No, sen täytyy nousta aikaisemmin kuin sekä amtmani
että Gaarder, joka --

Kääsit pysähtyivät Johnstonin puutarhan aidan ulkopuolelle... Hän oli
kuin olikin kävelemässä puutarhassa olkihattu päässään...

"Johnston!"

"Mitä? -- Hyvää iltaa. Etkö sinä käy sisään, Bratt."

"Minulla ei ole aikaa... Kuules mitä peijakkaita ne nyt kuuluvat
puuhaavan sen diligenssin kanssa?"

"Vai niin, -- en minä ole siitä kuullut mitään nykyään. Mutta minua
ilahuttaisi, jos asia saataisiin vireille jälleen."

"Jaa, sinuun ne kuuluvatkin luottavan valtuustossa. Sitten saamme
ajaa kituuttaa diligenssillä, katsos -- ja rautatiestä ei ole enää
puhettakaan vielä moneen vuoteen."

Johnston pudisti päätään.

"Mutta, hyvä ystävä, vastustatko sinä vielä niin kovasti sitä tuumaa?
Minä luulin" --

"No, sen saat tietää, -- ja nyt täytyy teidentarkastajan lähteä ajoon
laskemaan"...

Johnston seisoi puutarhaveitsi toisessa kädessään ja muutamia
leikattuja parsaheiniä toisessa. Hän laski ne maahan ja nojausi aitaa
vasten: --

"Niin, kyllä minulle sopii erinomaisesti, että saamme tänne rautatien
nyt, kun minä olen saanut metsiä sinne, mistä linja on vedettävä..."

"Katsos sitä" virkkoi tirehtori riemuissaan. "Meidän silmämme rupeavat
aukenemaan kohta, kun pääsemme hiukan tuntemaan todellisuutta.

"Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti,
se on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita
mutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi
hienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja
peililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan
vaatimuksia... Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin -- ja sillä
onkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa"... Tirehtori
heittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.

"Niin -- ei -- tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi
niin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään
diligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta
kannalta kuin minä."

"Mitä? -- Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi... E-ei!" -- Hän
tempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. -- "Ja sinä puolustat
siis asiaa valtuustossa?"

"Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen."

"Hm"... Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. -- "Minä
sanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa
asioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin...

"No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin
amtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston."

Hän laski hevosen menemään. Se juoksi täyttä vauhtia mäen päälle ja
kääntyi portista konttoriin.

Puolen tunnin perästä ilmestyi Harrestadin ohut olento hiukan
hämillisenä ovelle.

"Te olette, hra tirehtori, lähettänyt minulle sanan. Minä en oikein
tiedä, mistä tämä kunnia minulle tulee."

"Elkää kiittäkö, Harrestad, ennenaikaisesti. Istukaa, tehkää hyvin."

Se oli sangen omituinen vastaanotto. Harrestad silmäili ympärilleen ja
istahti nahkasohvalle.

"Te olette nyt jo kauvan aikaa ponnistelleet päästäksenne esiin
julkisessa elämässä, Harrestad. Mutta ettehän te voi sanoa sen
erinomaisesti onnistuneen?"-- kääntyi tirehtori hänen puoleensa hiukan
leikillisesti.

"E-en -- se on teidän ansionne, hra tirehtori!"

"Niin, minä uskon melkein samaa, tiedättekös."

He katsahtivat toisiinsa.

"Tuo ammatti tehdä valituksia konkurssipesissä ja sellaisissa ja
puuhata käsityöläisten säästökassaa, johon ette koskaan saa rahoja
-- ja sitten tämä viimeinen, miksi te sitä kutsuttekaan? Niin,
'merimiesten apurahastoksi hyödyllisten kirjain ostoa varten', johon te
itse hankitte kirjat."

Tirehtori nojasi kyynärpäällään pöytään ja heilutteli hiljalleen
avainkimppua.

"Ihmiset ymmärtävät sen hyvin, näetten. Ja se teitä pidättää jokaisessa
vaalissa -- he he -- aivan toisin kuin tirehtori, niin uskollisesti ja
viisaasti kuin te asettanettekin pyydyksenne."

Harrestadin silmät säihkyivät vihasta. Hän työnnähytti kätensä suoraksi
ja oli vähällä raivostua; mutta äänessä ja esiintymistavassa oli
jotakin, joka hillitsi.

"Niin, niin, aivan toisin kuin tirehtori. -- --

"Mitä te siihen arvelette, Harrestad", lausui hän raskaan vaitiolon
perästä, "minä kehotan teitä jättämään kaiken tuon roskan ja lupaisin
hankkia teille paikan, joka todella takaisi teille vankan jalansijan
yhteiskunnassa. Esimerkiksi sairashuoneen revisorin viran, joka tulee
avoimeksi uudelta vuodelta?"

Harrestad äkkiä ponnahti korkealle sohvassa, mutta vaipui sitten
jälleen sijalleen verkalleen epäillen.

"Uskallanko kysyä, onko tämä tirehtorin puolelta täyttä totta vai" --

"Tehän olette suora raha-asioissa. Se aina auttaa alkuun... Että minä
tällä tavalla voin jättää huomioon ottamatta personalliset tunteeni,
sitä kai ette oikein käsitä, Harrestad?"

"E-en, en oikein -- en tällä haavaa. Mutta, -- tässä ehkä piilee
jotain takana, joka... Ja kun se voi tapahtua vapaasti ja ilman
sitoumusta minun puoleltani, niin --. Ei pidä tilaisuutta halveksia, --
tämä on korkeamman johdon sormenosotus"...

"Pu-uh!" puhkui tirehtori...

"Noo, te ehkä tiedätte, että kaupunkiin puuhataan diligenssiliikettä?"

Harrestad vilkasi äkkiä tirehtoriin mieltään teroittaen. Hän väänsi
epätietoisena niskaansa, ja sitte katsoi laattiaan niin että
runoilija-otsa tuli näkyviin.

"Tarkoittaako hra tirehtori, että --?"

"Niin niin, sitähän minä"... Tirehtori siveli ivallisesti leukaansa,
ja Harrestad tunsi hänen elävän silmänsä ikäänkuin paahtavan päälleen,
tutkiaksensa mitä hänessä liikkui.

"Minun täytyy suoraan sanoen tunnustaa, että tirehtorin ennen
esiintuoma syy, jotta diligenssi estää rautatien, vieläkin minusta
pitää järkähtämättä paikkansa. Tämä on samalla niin yksinkertainen ja
selvä asia, -- tirehtori on osannut tässä oikeaan kohtaan, niinkuin
kaikessa muussakin."

"Niin niin, aivan niin... Juuri sitä minä tahdoin teiltä kuulla,
Harrestad. On varmaan se paikkansa pitävä syy."

"Aivan järkähtämätön, hra tirehtori! -- Ja minua ilahuttaa
sanomattomasti, että minä tällä kertaa -- tässä tilaisuudessa --
puhtaalla omallatunnolla voin asettua tirehtorin puolelle. Rautatien
pelastaminen on todella asia, jonka pitäisi koota kaikki puolueet tässä
kaupungissa; -- ja että tirehtori nyt niinkuin tavallisesti" --

"Hyvä, hyvä", keskeytti tirehtori malttamattomana. "Hevoseni seisoo
ulkona valjaissa, niin että antanettehan anteeksi -- -- Minua
ilahuttaa, että olemme selvillä... Hyvästi, hyvästi -- --

"Se liitto ei juuri ollut hienoimpia!" mutisi hän itsekseen kääseihin
istuessaan.

Hän käski hevosta, ja ravissa alkoi lyhetä kotomatka.

Vihannalle portille, joka vei Tröanin puutarhaan ja kirjapainoon,
seisahutti hän hetkeksi ja kuulusteli... "Vai niin? -- eikö ole kotona?
-- Olkaa hyvä ja käskekää Tröania poikkeamaan huomenna konttoriini --
ennen kymmentä"...

Kotopihassa viskasi hän ohjakset pojalle ja astui arkihuoneesen. Siellä
odotti Abraham, vaikka kello jo oli kuusi, valmiina hänen muotokuvaansa
jatkamaan.

Tirehtori lyhyesti ja mitään virkkamatta asettui siihen asentoon, jota
hän nyt oli pitänyt kahtena tiistaina ja perjantaina. Rehellisesti
yritti saada kasvonsa niin otollisiksi muotokuvaukselle kuin suinkin,
ja Abraham näki epätoivokseen ihmeellisen imelänsekaisen naaman --
sileän ja ilmeettömän, semmoisen, johon turvautaan seurasalissa.

Abraham teki valmistuksensa tähtäillen ja vihellellen ja lauloi pätkän
"Vendlasta ja Pekasta", saadakseen vähän eloa ilmaukseen.

    "Oi hempeä ja ihanainen kulta
    Sa Vendla armas, sydämen veit multa" --

Se ei herättänyt tavallista mieltymystä, ja sen vuoksi puhkesi hän
laulamaan:

    "Vaan taskusta, oi, kukkaro,
    Oi, oi, oi oi, ohho ohho, --
    On poissa koko lompakko" --

Hän yritti jotain muuta: --

"Oletteko tirehtori huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset ottavat
taskustaan lompakkonsa? -- siinä voipi olla kokonainen luonteenkuvaus."

"Kaiketi sen mukaan, kuinka lihava kukkaro kullakin sattuu olemaan."

"Isä esimerkiksi kaivelee rahoja joka taskusta, sillä harvoin niitä
sattuu olemaan itse kukkarossa."

Tirehtori iski silmää vähän hyväntahtoisempana; mutta ei tämäkään ala
näyttänyt häntä oikein huvittavan.

"Gertrud, Gertrud", huusi Abraham sivuhuoneesen, "tulkaapa tänne
isäänne vähän suututtamaan. -- Strömmin tehtaan tirehtori katoo
katoamistaan. Luonnettahan me tahtoisimme esille saada."

Gertrud hyvästi kuuli, mitä piili leikillisyyden alla: hän oli melkein
epätoivossa kuvan luonnistumisesta.

Abraham ei muuta kuin ilmassa hapuili pensselillään ja tuijotti
tirehtoria kasvoihin.

"Mikä hätänä? Istunhan minä aivan oikein." Tirehtori iski varmalla
liikkeellä kätensä tuolin sivustaan.

"Leuassa on tänään jotain aivan toisenlaista."

"Soo -- sen muutoin luulin istuvan tarpeeksi lujassa paikallaan" --

"Se olisi nyt varsin erinomainen, jos olisitte partaanne ajamassa."

"Vai sillä tavalla!" Tirehtoriin meni tämä vitsi jotakuinkin...

Abraham lauloi sentimentaalisesti:

    "Vaan Pekkaani en unhota,
    ei vaikka aukeis ha-ha-hauta."

Tänään ei työ sujunut, sen käsitti Gertrud. Kun hän alkoi noin hikoilla
ja kaivella sormia tukkaan... Liioitteli sekä rokonarpia että ruuppaa,
saadakseen jotain ilmettä...

Tirehtori oli vaipunut omiin mietteisinsä, -- silmät tuijottivat
terävästi seinään ja kasvot olivat takanojassa ikäänkuin
tähystämiseen...

Abraham säpsähti äkkiä ja samalla joutui pensseli kovaan liikkeesen.

"Gertrud hyvä! tuokaa minulle vähän tilkkua, jolla pyyhin"...

Gertrud käväisi vaatekamarissa ja palasi tuokiossa huoneesen; mutta sai
vaan hajamielisen vastauksen: "Pane tuohon."

Gertrud jäi seisomaan isänsä tuolin taa, käsi lanteella... Nyt
sujui häneltä työ... Gertrudista olivat kuin ilmestys nuo Abrahamin
silmät!... Semmoinen suuripiirteinen voima leimavuolteisissa kasvoissa.
Ja samalla tuo omituinen hento, kärsivä ilmaus, joka oli saanut päälle
tavaksi vinon, ikäänkuin hieman väsähtyneen, kuuntelevan asennon... Hän
oli kokonaan työnsä vallassa.

Illan auringosta sammui seinällä säde.

Kuului toisesta huoneesta kellon lyönti...

"No vihdoinkin!" -- Tirehtori nousi ja mutisi jotain, joka oli
ikäänkuin tyytyväisyyttä sen johdosta, että tänään kuitenkin oli tullut
jotain tehtyä.

"Gertrud... Miltä näyttää?" kysyi Abraham, kun tirehtori oli sulkenut
oven; hän vielä seisoi punniten ja tähystäen työtään.

"Nyt se on isä, -- sama tirkistys"... huudahti Gertrud. -- "Ja suu...
aivan sattuva -- se ei ole kaunis -- vaan se tietää, mitä tahtoo."

"Semmoiseksi on sitä ainakin tarkoitettu", lausui Abraham
vaatimattomasti.

"Teissä on jotain isältänne, Gertrud."

"Sangen imartelevaa."

"En oikeastaan tarkoita tirkistystä enkä ruuppaa nenän juuressa;
-- vaan voima on teissä käynyt kauniiksi... Teillä esimerkiksi on
semmoinen ihana ja lämmin jäntevyys suunne ääressä, -- paras ilmeenne
on juuri siinä... Ja tuo musta mahti silmissänne... Herra tiesi mitä
tuntematonta niissä oikeastaan asuu" --

"Kiitoksia!"

... "Ja tukka, -- se oli valtaava patukka, josta sieluni kerran
riippui. Kun muistelin teitä, niin muistin aina senkin; -- sen
heilunnasta näin, millä päällä olitte... Nyt se on koottu pään päälle
uhkuvaksi solmuksi, kuin padottu virta. -- Ajatellessani, miten se voi
tulvehtia"...

"Emmekös puhuneet isän muotokuvasta", yritti Gertrud pilaillen
väittelemään.

"Emme Gertrud, vaan teidän, teidän; -- minä aina tarkoitan _sitä_,
mistä puhun... Nyt täytyy minun saada uskaltaa; nyt alkaa minussa
olla rohkeutta... Se musta ja äkkijyrkkä teissä, joka aina
saa minut säpsähtämään, -- sitä on yhtä mahdoton kuvata, kuin
auringonpaistetta... Ilmaukset teidän kasvoissanne aina ikäänkuin
puhuvat pimeästä, joka tekee minut uteliaaksi. -- Vaan antakaa minun
koittaa Gertrud!... Mitä -- ettekö tahdo? -- kohta kun olen isänne
kuvan päättänyt...

"Minä olen niin iloinen, niin iloinen", -- huudahti hän ja levitti
molemmat kätensä taivasta kohti; -- "perältäkin tapasin hänet."

Gertrudin silmistä ja kasvoista kuvasti -- -- jos istuisi Abrahamin
edessä...

Hän aikoi juuri vastata, kun Klaus samalla ilmestyi oveen.

"Noo, alkaako mielestäsi olla näköisensä?" kysyi Abraham, joka asetti
muotokuvan seinää vastaan, vaan jälleen pyöräytti sen takaisin.

"Jaha, -- jaha, -- minä -- hih, hih -- oikein selkääni karmii, että
joko lienee konttorissa jotain hullusti... Se on suoraan sanoen mainio,
-- kerrassaan"...

"Kuules Klaus", puhkesi Abraham puhumaan mielensä kylläisyydessä,
-- "muistathan sinä Otan; -- arvaas, missä minä hänet tapasin? --
höyrylaivalla piikana. En ole koskaan unohtanut, ett'en silloin hänestä
mitään saanut, -- tuota oivallista ilmettä!... Korvallistani vielä
syhyttää kuin vanha korvapuusti, että se yritys meni mistiin... Nyt
näyttää hän naiseksi puetulta laivapojalta -- silmät viekkaat, otsa
matala, ja tirkistää. Silloin oli hän minusta eläimen ja ihmisen
välimuoto. -- Mutta vielä minä hänet kerran... Hän sovittaa siten, että
suvella joskus voi jäädä viikoksi kotiin; -- sen hän lupasi"...

Gertrud kuunteli hymyillen, ikäänkuin hyvinkin huvitettuna, ja pyyhkäsi
samalla ulos huoneesta.

Kun Abraham kurkisti arkihuoneesen lausuakseen hänelle jäähyväiset,
niin oli hän jo lähtenyt omaan kammariinsa.



IX.


Istuivat klubihuoneen nurkassa rouva Michelsenillä kolme hänen
erityisesti suosimaansa ruokavierasta, asiamies Thesen, apteekari
ja kämnäri Vaage, pelasivat kolmen miehen pienen vistin päivällisen
päälle. Sää oli hämärä ja syyssade valuen roiskui akkunanruutuja
vastaan. Muutoin oli ääneti, paitsi että silloin tällöin "maalattiin",
ja sähkösanoma-asemalta, joka sijaitsi alla, hotellin nurkkahuoneessa,
kuului yhtämittainen naputus.

Rouva Michelsen oli tavallista enemmän näkysällä tänään. Miettiväisenä
pysähtyi hän pelipöydän ääreen.

"Suostukaa arvelematta, rouva Michelsen", -- virkkoi apteekari. --
"Uusi kosija kai?"

"Niinkö lienee" --

"Ainahan sitä voi perästä purkaa."

"Muuta on rouva Michelsenillä tänään miettimistä", keskeytti Bonde-Berg
heidän keskustelunsa. Ukko tuli juuri sateesta ja katsoi, mihin voisi
panna läpimärän sateenvarjon vettä valumaan... "On aina rouvalla tänään
muita kuin lemmenhuolia; täällähän pidetään iltapäivällä ratkaiseva
kokous diligenssiliikkeestä." Hän asetti sateenvarjon sylkylaatikkoon
seisomaan...

"Neiti, tuokaapa vähän karvasta!" huudahti hän ravintolahuoneesen ja
istahti sitten sanomalehtipöydän ääreen.

"Niin, mutta se ei käy päinsä! -- Kaupungin etu vaatii tänne
rautatietä", tuumaili Vaage.

"Noo, rouva Michelsen", hymähti Bonde-Berg, -- "ettepä näytä
tunnustavan katkismuksen oikeata oppia tänään. Ettehän vaan uskalla
epäillä tirehtorin erehtymättömyyttä?"

"Minulla tietysti ei voi olla mitään mielipidettä niin korkeista
asioista, kuin kunnan asiat ovat, hra Berg. Sen minkä tirehtori
ymmärryksellään katsoo kaupungille parhaaksi, siihen kaiketi tässä on
muidenkin luottaminen."

"Älkää päästäkö sydäntänne rosvojen luolaksi, rouva Michelsen. Eipä
taitaisi teistä olla hullummaksi, jos hän tänä iltana joutuisi häviölle
ja saisitte diligenssin ovenne eteen... Näin meidän kesken puhuen",
pakisi ukko ja iski silmää.

"Enhän minä tahdo muuta sanoa, kuin että olen puhunut _parempainkin_
ihmisten kanssa, jotka eivät luule siitä olevan kaupungille vahinkoa."

"Kas, kas --", ukko maisteli karvastaan, "johan minä sen tiesin; --
pitäähän sitä omanvoiton pyytämättömyydelläkin olla rajansa ihmisen
sydämessä."

"Sitä minä en voi käsittää, hra asiamies", lausui rouva ja kääntyi
mainitsemansa puoleen, -- "en totta puhuen käsitä, miks'eivät
ihmiset mieluummin istuisi pehmeillä patjoilla siistissä ja sirossa
diligensissä, jota kuski ajaa ja kolme hevosta vetävät, kuin töyssyvät
ja seulovat maantiellä Enoksenin kyytirattaissa."

"Te varmaan ette ota huomioonne sitä pääasiallista näkökohtaa",
huomautti asiamies, "että matkailijat suvella matkustavat etupäässä
terveytensä vuoksi, -- ja että täristys on heille tarpeellinen, rouva
Michelsen."

Rouvalla oli umpimielinen katse miettiväisissä silmissään: -- "Niin,
mutta kovin paljon täällä kuulee tuota diligenssiä kehuttavan; sekä
tohtori että polisimestari puolustavat sitä... Ja kun ei ole kuin sen
verta ymmärrystä, kuin tarvitsee omissa laajoissa asioissaan niitä
tasapainossa pitääkseen, niin täytyy kai luottaa semmoisiin, jotka
paremmin ymmärtävät... Minä vaan sanon, että voidaan kai ottaa hyvä
muiltakin kuin tirehtorilta."

"Te olette hurskas vaimo, rouva Michelsen", äännähti Bonde-Berg, pienet
pyöreät silmät kattoon tähystäen.

Rouva vilkasi häneen, -- ravintolan suosikkiin, -- nähtävästi oli
rouvalla nyt kova viettelys sydämensä purkamiseen...

"Kun annan ravintolani suuren pihan asemapaikaksi -- koko vanhan
Holmsengaardin pihan -- ja sen minä olen tarjonnut!" puhkesi rouva,
-- "niin ettei matkustajain tarvitse muuta kuin astua jalkansa
diligenssiin sekä laivasillalta että hotellista... Ei, en minä
ymmärrä, kuinka oikeata asiaa voidaan niin ankarasti vastustaa. --
Ja enkö ottanut säästöpankista ulos, niin että tirehtori itse näki,
neljäätuhatta kruunuani ravintolan laajentamiseksi, -- ja osottanut
hänelle, kuinka tuottava tämä suvi on ollut matkustavaisten puolesta...
Vaan -- tuon rautatien vuoksi me nyt saamme kaikki kärsiä. Ne, joilla
ei ole hotellia, ne kyllä voivat sitä odottaa, -- sen täytyi minun
hänelle sanoa."

"Siinä tosiaan käytitte viisauttanne oikealla paikalla", huomautti
Bonde-Berg.

"Ei se käy päinsä, ei se käy päinsä", toisteli kämnäri pelipöydän
äärestä.

"Niin, iltapäivällä asia ratkaistanee!" huokasi rouva; -- "mutta aivan
se on käsittämätöntä, kun kaikki haluavat tuota diligenssiä; mutta jos
heiltä kysyy, luulevatko he sen päinsä käyvän, niin kieltävät."

"Kysykää kämnäri Vaagelta, rouva Michelsen, -- hän se osaa oikean
laskuopin", arveli Bonde-Berg. -- "Hän se osaa laskea tällä tavalla:
kun tirehtori painaa toisessa vaakakupissa ja loput kaupungista
toisessa, niin painuu -- niin, kumpi painuu? --"

"En usko sen päinsä käyvän, en", rykäsi kämnäri. "Niin mutta, jos
tirehtori tällä kertaa saa heidät painumaan, niin saatte kutsua minua
-- niin, miksi sanoisinkaan" --

"Esimerkiksi paljaaksi Bergiksi", ehdotti Thesen.

"Tekin, Thesen, näytätte minusta sydämessänne luopiolta! -- Kaupunki
tahtoo diligenssiä ja sillä herrastelemaan, -- sitä ei enää ole
vaikeakaan ennustaa!"

"Niin kyllä, tällä kertaa lienee tirehtori vähän erehtynyt laskuissaan.
Johnston ystävä ei oikein tahdo kulkea hänen ajohevosenaan", arveli
apteekari korttiensa äärestä.

"Kaikki valta on kansalta, -- niin se perältäkin on..." lausui
Bonde-Berg juhlallisesti. "Ja kun te istutte täällä ja pelaatte kolmen
miehen kahvivistiänne ja alustatte kokousta, niin pitäisi hänen ottaa
vaari ajan merkeistä, -- vallankumous uhkaa selästä. Tuo diligenssi, se
on yksi harmin kompastuskivi"...

"Autuuteni nimessä, luulenpa sen sittenkin käyvän!" huudahti Harrestad,
joka samalla syöksyi huoneesen.

"Vieläkö teilläkin on autuutta jakaa", mutisi Berg pisteliäästi.

"Ulkolaiset, -- ulkolaiset"... intoili Harrestad; -- "ja kaikki ne
täällä omassa kaupungissa, jotka ovat kateellisia... Kaikki täällä nyt
hokevat, että olisi tuo diligenssi käyntiin saatava, -- ja ainoastaan
hetkellisen tyhjän turhamaisuuden tyydyttämiseksi!... Ikäänkuin
tässä kaupungissa olisi mitään ylevämpää harrastettavaa, kuin tuo
rautatie, jonka tulee tuoda uuden varallisuuden siemeniä joka miehen
oven eteen... Minua ei todella ihmetyttäisi", -- hän keskeytti äkkiä
puheensa, ja tuijotti miettiväisenä, "jos hra teidentarkastaja tällä
kertaa pelaisi kaksilla korteilla; -- ei voi samalla palvella Jumalaa
ja mammonaa" --

Bonde-Bergin punakat pyöreät kasvot, joissa kummallakin puolella oli
kaksi mustaa ja lyhyttä parrantupsua, katsoivat häneen ilkkuen: --

"Tepä näytte pakenevan tappelusta, Harrestad." -- -- Hän tarttui
lakkiinsa ja sateenvarjoonsa. -- "Täytyy lähteä kaupungille asiain
menoa tutkimaan"...

       *       *       *       *       *

-- Oli jo pimeä ja sillalla sytytetty lyhdyt, kun tirehtori tuimaa
ravia ajoi kotiin päin. Esikaupungin kadulla oli jo viimeinenkin
mekkopukuinen työmies jäänyt kappaleen matkaa taakse päin, kun hän
äkkiä pysähytti hevosen siihen paikkaan, seisottaen sitä hyvän aikaa...

-- Illallispöydässä kotona ei haastettu montakaan sanaa. Ilmassa oli
ukkosta, ja se esti pakinoimiset.

"Seppä Ellingseniltä kai tilattiin se kettinki, jota sahalla tarvitaan,
Klaus?" lausui tirehtori keskeyttäen äänettömyyden.

"Minä en tosiaan vielä käynyt hänen luonaan. Oli semmoinen kiire
hakemuksien kanssa tänään."

"Etkö ole käynyt?... Etkö sinä lähtenyt hänen luokseen?"

"Minä juoksen huomisaamulla aikaisin."

"Soo, --" sanoi tirehtori kamalan verkallisesti,-- "vai huomisaamulla
aikaisin?... Ja aamupäivällä minä käskin sinua, -- ja niin nimenomaan."

"Sehän isä on aivan yhdentekevä; -- ei hän kuitenkaan olisi voinut
lähteä sahalle mittaa ottamaan ennenkuin huomenna."

"Merkitseekö se, että on yhdentekevä, käskinkö sinua tänään vai ei?"

"Sitä en sanonut", vastasi poika lyhyeen. "Soo... ja sinä veltossa
mukavuudessasi päätit, että yhtä hyvin saatat käydä huomenna."

"Mukavuudessani! -- -- Minä en muuta tiedä, kuin että aikaisesta
aamusta olen juossut asioilla. --: Mutta saatanhan nyt lähteä
kaupunkiin häntä herättämään", vastasi Klaus pisteliäästä, -- "niin
tuleehan asia sittenkin tänään ajetuksi!"

"Ja tuon uskallat sinä sanoa minulle vasten silmiä." Tirehtori työnsi
tuoliansa taakse päin.

"Mutta rakas Bratt", yritti rouva tyynnytellä.

Tirehtori huokasi kohtaloonsa alistuen: --

"Nii-in, kyllä nyt ymmärrän, miksi kokouksessa jäin yksikseni. Toivoin
varmaa kannatusta Ellingseniltä ja hänen sepiltään... Mutta silloin
hra poikani mukavuudessaan päättää yhdentekeväksi, käykö tänään vai
huomenna hänen luonaan. Se on hänelle kerrassaan yhdentekevää; --
hänellä tietysti täytyy olla määrätty aikansa piippunsa polttamiseen,
kun on kello yhdentoista aikaan syönyt välipalaa, -- ja sitten hän
tarvitsee saman verran vetelehtimisen aikaa päivällisen päälle. Sitä
oli tietysti mahdoton keskeyttää"...

"Tätä en kärsi kauempaa", huudahti Klaus tulipunaisena.

Rrrrr... Gertrud kuuli, kuinka hän sysäsi kätensä takin taskuihin, niin
että ne repesivät.

"Sinä soit sen sydämesi pohjasta, että sain kärsiä tappioni."

"Tiesinkö minä siitä!" karjasi Klaus ja kouristeli suuliinaa.

"Et -- et suinkaan; -- siitä ei sinua kukaan syytä... Semmoiset asiat
tuntee, jolla on vähänkin halua ja harrastusta."

"Minä eroan konttorista -- heti -- en ole päivääkään kauempaa, --
minä"... Hän aikoi syöksyä pöydästä.

"Noh noh, täytyy kai minun kestää sekin... Tänään olen kärsinyt sangen
raskaan tappion. -- Kiitos sinulle, Klaus, hellästä ja toimekkaasta
huolenpidostasi", äänsi tirehtori väräjävällä äänellä, joka tuli
kolkkona kuin haudasta.

"Se on kehnoa, -- pannaan syy minun niskoilleni. -- Saa-ta-na!" ulisi
Klaus ja singahutti tuolin taakseen. -- "Se on kehnoa... Sen sanon
äidin kuulleen"...

"Jos nyt tekisin sinulle oikein!" -- Tirehtori ponnahti pöydästä ja
Klaus väistyi kappaleen taaksepäin.

"Isä", huusi Gertrud, -- "Sinä et saa" --

"Hän on mielestään mainiosti menetellyt tänään, kun jätti isänsä
pälkääsen", ilkkui tirehtori.

"Minä heitän kaikki tyyni", huusi Klaus. "Isä arvelee, että minun
vielä pitäisi ottaa selkäänikin. -- Minusta menköön nyt kaikki vaikka
miten --. Minusta ette enää saa vaivaa ettekä vastusta! -- Minä lähden
matkoihini -- aivan tyynesti"... Hän singahutti tuolin tieltään niin
että rämähti ja syöksyi ulos.

Käytävästä kuului oven paukahdus ja askelet portailta...

"Huonosti kasvatettu, paatunut, röyhkeä poikaloppi!" -- huudahti
tirehtori ja harppaili kiivaasti edes takaisin huoneessa. -- "Nyt hän
saa nöyrtyä kerrassaan, ennenkuin annan hänelle anteeksi... Saa oppia
hillitsemään itseänsä" --

Hän lähti äkkiä tältä ilkeältä taistelutantereelta, jolla tuoli vielä
makasi jalat taivasta kohti pesän edessä, ja meni konttoriin.

"Joudu nostamaan tuoli, Gertrud, ennenkuin sisäpiika tulee", kiiruhti
rouva.

"Se on kauheata, äiti! -- että isä tuolla tavalla syyttää Klauta, joka
ei tiedä miten hän parhaiten voisi asiat toimittaa. -- Siitä minä olen
vihassa, niin että tekisi mieli" --

"Isä on pahalla päällä, näetsen. Täytyy vaan odottaa, kunnes puuskaus
menee ohi, -- isä ei siedä, että joutuu tappiolle"...

"Tappiolle? -- Lienee kai muillakin tässä maailmassa oikeus pitää
omaa mielipidettä... Tässä diligenssiasiassa olen samaa mieltä kuin
Johnston. -- Sisuni nousee kapinaan isää vastaan. Kun hän myöntää, niin
tunnen sisässäni nousevan äänen, joka heti huutaa ei" -- --

Rouva jäi yksin huoneesen. Hän kävi tuon tuostakin akkunalla, katsoi
ulos ja kuunteli, asteli sitten edes takaisin huoneessa... Klaus parka,
hänen suora luonteensa ei siedä vääryyttä... Aika se vasta opettaa...
Kun saa nousta puun latvaan ja noukkia ne jyväset, jotka sattuu
löytämään...

       *       *       *       *       *

Tirehtori avasi oven ja katsoi huoneesen:

"Jette sinä, eikö häntä kuulu? -- Käsitätkö, minne poika on joutunut?"

"Luultavasti hän ei niin tarkkaan tietään punninnut; arvatenkin tahtoi
kävellä, kunnes mieli asettuisi. -- Sinä olit niin tyly häntä vastaan,
Bratt."

"Hm, -- hänellä on kauhean hillitsemätön luonto. Tuntuu siltä... minua
melkein alkaa pelottaa"...

Hän lähti ja pysähtyi portaille.

Meni sitte konttoriin ja palasi takaisin huoneesen, lakki päässä:

"Missä on Gertrud? -- Onko hän noussut kammariinsa? -- Minusta näyttää
se jotenkin välinpitämättömältä; -- vähän tunteeton on tuo neiti
hyvä... Noo, onko hän siellä sisällä... Kuule Gertrud, lapsukaiseni...
Puehan päällesi ja juokse puutarhaan katastamaan, sielläkö se Klaus
lymyä kököttää, -- niin olet kiltti... Minä olen hieman levoton hänen
puolestaan, minne hän oikeastaan on joutunut; -- ehkä hänen päähän
pälkähtäisi jäädä sinne yöksi istumaan. -- Niin, jouduhan nyt, niin
minä sen aikaa odotan ulko-ovella...

"Mitä? -- Etkö löytänyt... Voitko sinä käsittää?...

"Lähtekäämme renkitupaan ja saakaamme Lars avuksi"... Isän kasvoissa oli
jotain epätoivoista, joka koski Gertrudiin.

"Luulenpa parhaaksi, että otamme lyhdyn, me kahden, Gertrud, ja
lähdemme yhdessä etsimään; turha olisi nostaa liian suurta melua."

Pimeässä kulki hän sitten suoraa päätä sahalle ja virralle, Gertrud
seurassaan.

Hän pysähtyi muutamassa huoneessa aukon eteen, josta vesi näkyi mustana
virtaavan, seisoi ja katsoi aukkoon lyhty kädessä, kasvot aivan harmaan
kalpeina...

"Ei isä, ei?" puhkesi Gertrud.

"Etkö siis luule, että hän on joutunut semmoiseen epätoivoon?" kysyi
tirehtori hiljaa.

"Hyi ei, isä!" -- -- -- --

"Jette, Jette", -- sanoi tirehtori huoneesen astuessaan; -- renki oli
käynyt etsimässä ulkohuoneet ja kaikki lähiseudut, Gertrud oli etsinyt
ja tirehtori itse palasi juuri maantieltä, jossa hänkin oli käynyt
etsimässä; -- "se vaan puuttuisi, että olisin saanut hänet epätoivoon
-- eikä siitä ole takeita -- hän on niin raju luonnoltaan"...

Hän istui sohvaan ja hiki valui kasvoiltaan.

"Mitä sinä Jette luulet? -- Sinä et tahdo sanoa, ettet saisi minua
murheelliseksi... Vai luuletko minun liioittelevan?" hän melkein
rukoillen lausui.

-- "Kun hänessä, näetten, ei olisi niin hillitsemätön veri... Poika
tosiaan oli viaton"... pääsi häneltä katkonaisin lausein, heidän
istuessa siinä lampun ääressä, kello oli jo puoli yksi; -- "mutta minä
aivan hyökkäsin hänen päällensä...

"Niin hyvä, kiltti ja luotettava, -- niin kelpo poikaa saa etsimällä
etsiä, -- ja niin reipasta"...

Hän kävi Jeten luo, puristi ja paineli Jeten kättä... "Tuntuu siltä,
ikäänkuin tässä olisi tapahtunut joku onnettomuus... Kunpa vaan
tietäisin, missä hän on!"...

"Käske, että Gertrud lähtee kamariinsa ja panee maata", sanoi hän;
alkoi sitten kiivaasti astua edes takaisin lattialla. -- "Etkä
sinäkään, Jette, enää jaksane. Minä jään tänne istumaan."

"Tiedäthän sinä, etten minä voi maata, Bratt, ja että minä tahdon olla
sinun luonasi."

"Heti kun aamu vähänkin valkenee, niin etsimme tarkkaan kaikki paikat.
Jos se on tapahtunut, niin annan itseni polisin haltuun", sanoi hän
synkästi...

Joku nousi ulkona portaita, ja käytävän ovi aukesi hiljaa, ynnä
sulkeentui.

Tirehtori seisoi hiljaa, liikkumatta...

Kuului ikäänkuin vastaan inttämistä ja puhetta...

Gertrudin se oli ääni; hän puhui kuiskutellen ja hartaasti, ja sai
veljen nousemaan portaita kammariinsa.

"Hän on ollut kaupungissa ja juonut itsensä päihin", päätti tirehtori.

"Mutta Jette!" -- hän puristi vaimoansa rintaansa vastaan, niin että
tämä tunsi, miten hän vapisi; -- "hän ei saa kuulla siitä sanaakaan
huomenna", lausui hän hiljaa. -- --

"Nyt on Klaus tullut kotiin; hän on mennyt kammariinsa maata", ilmoitti
Gertrud reippaasti ovesta. -- --

"Vartioitse mieltäsi, rakas Gertrud!" kehotti tirehtori lempeästi, kun
sanoi hyvää yötä, -- hän ajatteli, miten tytär oli hänen kaltaisensa.

       *       *       *       *       *

-- Kaikki olivat menneet levolle tämän myrskyisen illan päälle, ja
tirehtori kuljeskeli itsekseen konttorissa.

Koko sisunsa oli kauheasti rikki revittynä. Toinen rajuilma oli tänään
tullut toisensa perästä, ja kokouksessa kärsitty tappio alkoi jälleen
nousta hänen, mieleensä...

Nousi mieleen jonkinlainen lämmin muisto siitä, miten hän oli
löylyyttänyt piirikunnan ensimmäistä miestä, stiftiamtmania, -- joka
heitti hiiteen kokonaisen rautatien saadakseen diligenssin ja viisi
asemaa... Hän oli piessyt heitä, yksi erältään, sen saattoi hyvällä
omallatunnolla sanoa. Ja Johnstonia, -- kun hän oli tyytynyt vaan
sanomaan, että tämä mies merkillisine lahjoineen antaa julkisessa
elämässä taluttaa itseään kuin alaikäinen lapsi, niin oli hän
mielestään säästänyt häntä niin paljon kuin taisi. -- Hän oli johtanut
kokousta älykkäästi ja taitavasti... Vasta sitten, kun huomasi jäävänsä
äänestyksessä tappiolle, oli harmi saanut hänessä vallan, ja hän oli
pippuroinut heitä niin että kyllä muistaisivat! -- omistanut heille
koko kunnian suurimmasta tuhmuudesta, mitä piiri yleensä tätä nykyä
saattoi tehdä...

Hän nautti ja upposi niihin muistoihin, miten hän oli viiltänyt ja
sivaltanut, käyttänyt itseään kuin partaveistä.

Ja Johnston! -- hän oli jälleen tullut hänen luokseen; -- hm -- hän
ei tietysti sanallakaan aavista, että hän juuri on johtanut minua,
ystäväänsä vastaan häpeällistä julkista tappiota... Tekeytyy vaan yhä
yhtä hymyileväksi ja yhtä viattomaksi...

Ihmeellistä se vaan on, hänen vakuutuksensa on ikäänkuin aina
mahdotonta olla minun puolellani... Ja takertuu sitten tuohon
stiftiamtmanin päähänpistoon, että tänne olisi saatava diligenssi, --
on se tosiaan omituista, -- kummallista, -- näyttää todella siltä, kuin
sen kaiken alla piilisi jonkinlainen systeemi, -- tahto minua vastaan...

Ja, suvaitsipa sitten tietää, taikka ei, hän se nyt joka tapauksessa,
enkä minä, tänään vallitsi tässä kaupungissa!

Yhä kiivaammin ja kiivaammin alkoi hänessä kuohua -- tulvasi mieleen
katkeruuden, häpeän, sanattoman raivon kalvava tunne, -- tunne siitä,
että oli hävinnyt...

Niin, nyt he pakisivat ja riemuitsivat, -- nyt heidän suunsa
kävi klubissa ja kaupungilla -- nytkös he olivat häntä kerrankin
kurittaneet... Äh! -- -- Ehkäpä tässä keksitään, miten maksetaan. --



X.


Tämä oli ollut, sen saattoi Gertrud sanoa, ihanin vuosi hänen
elämässään, aina aikaisesta keväästä, jolloin Abraham tuli, näihin
saakka, kun hänen piti lähteä. Suvisia kuvia jalkamatkoilta,
kalastusretkiltä, ja aivan hiljattain säterimatkalta Johnstonin
maatilalle, yhdessä Abrahamin, Klaun ja Hejen sisarusten kanssa...
Seuraelämä, kun rouva Macolm ja suvun nuoret kävivät Johnstonin
luona, -- ja salainen, monivireellinen jännitys, johon yhdessä-olo
serkkujen kanssa antoi aihetta. -- Joka kerta, kun hän palasi kotiin
hauskuudesta ja huvista, -- kun pettymykset ja yllätykset kaiken päivää
olivat hänessä aaltoilleet ja myrskynneet... Ja alkusuvesta hauska
yhdessä-olo, kun Abraham maalasi hänen isänsä muotokuvaa... Niinkuin
panoraama liikkui tämä kaikki ohi hänen muistossaan.

Abraham oli viivyttänyt matkaansa toisen viikon toisensa perästä
pitemmälle syksyyn. -- Gertrud kyllä arvasi miksi...

Ja nyt oli vihdoin varmasti päätetty, että hänen piti lähteä Parisiin
höyrylaivalla huomis-iltana.

Gertrud tunsi, että huomispäivän takana olisi paljasta pimeyttä, --
tyhjä talvi, jokapäiväinen koti- ja seuraelämä. Hän oli selvillä siitä,
että hänen oli paras nauttia hetkestä, niin kauan kuin sitä kesti.
Tätä oli hän miettinyt keskellä sydämen kidutusta ja riemua koko suven
umpeensa, karaissut itseään ajattelemaan että --

Ja nyt lähestyi loppu!...

Abraham tuli Gertrudin jäljessä, kuin impi puolipäivän aikaan palasi
kaupungista. Gertrud älysi, että hän oli odottanut häntä ulkona
maantiellä saadakseen puhella hänen kanssaan kahden kesken... Gertrud
oli elänyt kuin kuumeessa nämä päivät. -- Ja nyt -- -- voi jos olisi
voinut juosta koskeen --

"Te olette varmaan älynneet, Gertrud", alkoi hän kalpeana ja
hämmennyksissä, -- "kuinka paljon te minulle olette, -- ja kuitenkaan
en uskalla teille sanoa mitä tahtoisin --. Te olette koko suven niin
varustautuneet minua vastaan tuolla vietävällä tutunomaisuudella ja
vilpittömällä sisarellisuudella -- --. Kuulkaa Gertrud!" Hän tarttui
hänen käteensä ja katsoi siihen: -- "Tämä voisi minulle antaa onnen, --
se on tuossa lämpöisessä hienossa kämmenessä. Teidän ei tarvitse kuin
aukaista se... Sillä on niin hyvät, lujat piirteet"...

Hän etsi immen silmiä -- -- "Te tiedätte, että rakastan teitä -- hamaan
hulluuteen, -- sen olen tehnyt monta vuotta... Älkää katsoko pois. --
Olen viime yönä maannut ja itkenyt kuin lapsi, sillä minusta pudistitte
päätänne niin surumielisesti kuin kuolema"...

"Entä jos niin selvästi älyäisin, ett'ette voi tulta kanssani
onnelliseksi! -- Minussa ei ole ensinkään sitä kevyttä taiteilijaverta,
joka teidän vaimollanne pitää olla... Minä, Abraham, vaan olisin
myllynkivi, joka teitä painaisin alas. -- Emmekös voi olla ystäviä,
-- vilpittömiä, hyviä, uskollisia ystäviä. -- Ystävyyden lupaan minä
teille, koko elämäksi."

"Tiesin, että kohtaisin vaan porvarillisen rehellisyyden -- --. Mutta
minä rakastan teitä Gertrud. Käsittäkää, mikä voima ja ilo te olette
minulle!... Ettekö sitä näe, ettekö ymmärrä?... Tästä tulee hulluksi,
sillä minä tiedän, että tekin rakastatte minua -- vaan sittenkin --

"Onko se ehkä vielä hiljaista harmia mallien vuoksi", keskeytti hän
malttamatonna. Hän oli aikoja sitten arvannut, että siinä se oli haava,
johon isku kipeimmin tuntuisi; hän vaan ei aavistanut, että se oli se
ratkaiseva, kuolettava haava, johon kaikki heidän välillään kariutui!

"Minähän vaan olen poroporvarillinen sielu. -- --

"-- Ajattelin, että todella antaisin teidän maalata itseni tänä suvena,
niinkuin te yhä kärtitte, -- jos te ehkä sillä tavalla olisitte saanut,
kuten itse sanotte, minut käsistänne maalatuksi... Vaan suoraan sanoen
en uskaltanut. -- Sitä ei ole aina luja, Abraham..."

"Tarkoitatte, että olen semmoinen näkki, -- joka" --

"Minä tarkoitan, että olette palava taiteilijasielu; -- -- ja minusta
ehkä tulisi hyväkin muotokuva, kun te maalaisitte minut mustaan
tyyliin", lausui Gertrud katkerasti.

"Gertrud!... nyt pilkkaatte minua".

"En, sitä en tee... minä tiedän, että asetan teidät korkealle, -- ihan
liian korkealle"... Hän itki --

"Mutta minä tiedän enemmän kuin te, -- minä vaan olen niin
käytännöllisen todellinen. Tässä on kysymyksessä liitto koko elämäksi,
enkä minä usko, että te kelpaatte asettamaan ilonne yhteen ainoaan.
Minä tiedän, että tulisi päivä, jolloin minä olisin tiellänne, ja
teidän täytyisi olla sidottu rakkauteen, johonka jo olette kyllästynyt."

"Katalaa oppia, -- että pöyristyttää... Mutta vaan sanantapoja,
Gertrud. Kaksi, jotka pitävät toisistaan, uskaltavat siihen leikkiin
ruveta."

"Minä en ole semmoinen korkea, vapaa nainen", virkkoi Gertrud äkkiä
kylmästi, -- "sellainen kuin Victoria Colonna tai muu sentapainen
koroitettu olento, jommoista te kuvittelette."

"Juuri tuollaisena näin teidät viime yönä!" pääsi häneltä kuin
tuskanhuudahdus.

Gertrud tunsi ahdistuen, että tämä alkoi käydä mahdottomaksi -- toivoi,
että se olisi hänen isänsä tai Klaus joka tulisi, kun ratasten ääntä
kuului maantieltä.

"Minä olisin voinut sanoa jotakin, Gertrud, -- jotakin siitä, että
taiteilijallakin on sielu; -- ja se huutaa teille, että minä tarvitsen
teitä, jos on mieli, että minun elämääni voi syntyä iloa, ja jos
mieli sen mihin minulla on taipumuksia, kehittyä kukkaan... Ja sitten
vastaatte te luonnottomalla pienekkäisyydellä jotakin semmoista, että
minä tulisin maalaamaan toisia naisia! -- Oo kuinka ahdasta -- ahdasta
-- -- Ettekö te luule, että te olisitte mitään enempää kuin että teidän
tarvitsisi peljätä kilpailuja nais-ihon värivaikutusten kanssa? --
Kuinka minä tunnen teidät, Gertrud!... Silloin vasta minusta tuntuu
että minun työni on jotakin, kun näen sen teidän silmistänne... Teidän
rinnallanne minä kykenisin vaikka mihin; -- me kaksi, jotka olemme kuin
yhteen kasvaneet!"

"Hyvä Jumala, Abraham", puhkesi tyttö sanomaan, -- "Te ymmärrätte
ettei sille voi mitään kummoinenko on -- minä olen vaan tavallinen
intohimoinen nainen, joka kuolisin mustasukkaisuudesta, -- vihaisin
kaikkia, mikä olisi teidän ympärillänne, ja myrkyttäisin teiltä sekä
elämän että taiteen -- --. Ja teenhän minä sitä nytkin", kuiskasi hän
epätoivossa ja kääntyi äkkiä mennäkseen tulevain vaunujen ja isänsä luo.

"Viimeistä kertaa? -- Mitä?" kuului, kun tirehtori seisatti antaakseen
tyttären astua vaunuihin. -- "Ollut meillä jäähyväisillä? --

"Ei? -- -- Niinkö?" -- Hän katsoi omituisesti taiteilijaa ja Gertrudia.
-- -- "No laivasillalla"...

       *       *       *       *       *

Tirehtori näytti miettiväiseltä sinä iltana. Ovi oli auki kyökkiin ja
pihalle ja hän antoi itse määräyksiä ja kävipä tarkastamassa, kuinka
kellari suljettiin ja sen ikkunat tilkittiin talveksi.

Hän seisahtui ruokahuoneessa ja jäi tylsästi tuijottamaan pieneen
siroon lippaaseen, jossa oli vanhanaikainen karahvi ja pieniä
kullatuita lasia -- sen oli Johnston hänelle lahjoittanut vaunuissa
käyttää matkalla. Oli niinkuin hän tuijottaisi yhä tarkemmin siihen ja
etsisi jotakin lasien pohjalta, -- jonkinlaisia punottua yhteyttä...

Hm, -- siinä täytyy olla jotakin alla... Muutenhan on vallan
käsittämätöntä, että Abraham tosiaankin matkusti ilman --

Että hän oli rakastunut korvia myöten, siitä ei voinut erehtyä,
-- -- -- ja sitten yhtäkkiä ei mitään, ei kerrassa mitään -- hän
lähtee pois, hän...

Tähtäisivätkö ne korkeammalle?... Ee-i -- mutta, mutta kyllä siinä
kumminkin täytyy olla jokin rikka rokassa!

"Kuules Jette", puhui hän toiseen huoneesen, -- hän asetti avaimia
naulaan, kun kellari oli saatu reilaan, -- "se oli oikein, ettei
Gertrud mennyt laivasillalle tänään."

"Jaa, arveletko sinäkin niin?" -- vastattiin vähän epävarmasti.

"Oikein se oli, sanon minä", jatkoi hän kiivaasti; hänen kasvonsa
olivat pikastumista ja sisäistä kiukkua kuumat.

"Oli kyllä, niin minustakin tuntuu, rakas Bratt!"

"Hu-m-m... Hitto häneen --" Hän kulki vinhasti edestakaisin vaimonsa
edessä. -- "Minä vaan ajattelin, että sinusta tämän pitäisi tuntua
vähän ivalliselta -- tämän..."

"Sen voit ymmärtää". Rouva vaan katsoi työhönsä.

Hän seisahtui vähän:

"Pidätkö sinä huolta, että Gertrud saa parempia pukuja! Minusta hän on
vähän liian kotoisesti puettu... Kuules Jette, -- teethän niin, -- minä
olen saanut sen päähäni, -- että hän vaatetetaan parhaimman, hienoimman
aistin jälkeen -- tee tilauksia, hitto soi!"

Hän lähti konttoriin.

-- Kahdeksan aikana tuli Klaus kotiin ja astui hyvin hilpeänä saliin.

"Pidettiin niin, Abrahamin kunniaksi pidettiin kunnollinen juhla, kun
hän lähti -- -- -- Samppanjaa ja puheita Thesenin kotona sillan luona."

Hän nyökähytti päätään sangen juhlallisena ja itsetietoisena
tätä muistellessaan... "Luulisinpa, että rehellisesti laitoimme
hänet matkaan. -- Apulainen Sunde piti hänelle puheen, -- kauhean
varovaisesti ja liioittelematta. -- 'Samoin kuin hänen kykynsä oli
ulkomailla saavuttanut asiantuntijain tunnustuksen', sanoi hän; --
hyvästi älyten hän ei antanut tällä kohdalla puhelahjalleen suurempaa
valtaa; -- tässähän olisi hra apulaisella ollut hyvä tilaisuus
käyttää liian suuria sanoja... Mutta päästyään onnellisesti finessin
ohi" -- selitteli Klaus, -- "päästi hän sitä rennommin; -- jotta
kerrassaan tepsi! -- Abrahamin tulevaisuudesta ja siitä, kuinka
hänen tuttavapiirinsä täällä kotona seuraisi hänen kehitystänsä, ei
ainoastaan jännityksellä, vaan odottaen mitä suurinta, -- pitäen
häntä miehenä -- nyt tuli loppupaukaus -- jonka nimi kerran tuottaisi
kaupungille kunniaa...

"Thesen oli ollut jumalattoman vitsikäs! -- kertonut aivan tyvenesti,
kuivakiskoisesti, miten hän oli tullut Johnstonin konttoriin ja
siellä kohdannut Abrahamin. Alussa tämä aina työnsi jonkin paperin
fakturan alle, niin että Thesen lopulta luuli hänen väärennyksiä
kirjoittavan, -- kunnes vihdoin näki hänen piirtäneen ruman kameelin,
jolla oli ihmisen pää, ja hän hienosesti epäili sitä pilakuvaksi
eräästä henkilöstä, joka oli jotenkin likeisessä yhteydessä hänen
itsensä, Thesenin kanssa. Ja sen perästä en koskaan kurkistanut pojan
papereihin, sanoi hän --... Ja kun sitte päästiin niin pitkälle,
että minäkin kerran nousin koturnille -- ja olin kaunopuhelijas --
kerrassaan! -- suurenmoisesti paukuttivat minulle käsiään -- niin en
ensinkään --.

"Mutta ensimmäinen tämä vasta oli näytös! --

"Toinen näytös sillalla. Sinne marssi ensinnäkin lauluseura. Muodostimme
sitten jäähyväisiä sanoaksemme tanhuan rannasta laivaan...

"Ja samalla kun höyrylaiva oli irtaantunut rannasta -- niin puhkesivat
laulamaan: '_Sätt maschinen i gång, hr kapten_!' -- Ringin tenori
kuului oivallisesti laivaan, kun höyry kääntyi ulapalle: -- '_Farväl,
farväl på den gungande färd_', lauloi Klaus innostuneena.

"Abraham tervehti ja hymyili. Mutta sitten heilahutti hän
suurenmoisesti hattuaan, -- ja kun käännyimme taaksemme katselemaan,
niin jopa näimme rouva Michelsenin hotellin tekevän kunniaa suurella
lipullaan, joka oli vedetty katon harjalle!

"Tämä oli kolmas ja viimeinen näytös. Se kruunasi koko näytelmän.

"Ja siitä saa hän kiittää rouva Michelseniä", selitti hän sangen
tyytyväisenä; -- "rouva on kerrassaan hurmaantunut Johnstoniin siitä
pitäen, kuin hän hankki hotelliin tuon diligenssin!"

"Yhtenä päivänä ruokalippu, toisena snobilippu..." mutisi tirehtori,
joka seisoi akkunassa ja katsoi hämärään. -- "Mutta se minua
ihmetyttää, ett'ei Johnstonia loukkaa tuommoinen mielenosotus."

"Loukkaa?" huudahti Klaus kuohahtaen.

... "Ja sinä, sinä vaan huudat hurraata", pääsi tirehtorilta, kun
lähtivät illallispöytään ruokahuoneesen.

"Minäpä hiisi vieköön luulen, että tässä talossa on ihan kielletty
puhumasta tuosta diligenssistä!" -- kuiskasi Klaus kiivaana
sisarelleen. -- "Me vielä emme saa edes katsoa siihen", lisäsi hän
tirskuen.

... "Tuo rouva Michelsen lippuineen", -- mutisi tirehtori kurottaissaan
malttamatonna kättänsä kylmää paistia kohti.

Gertrud ei myöskään tänä iltana juuri loistanut vilkkaudella eikä
iloisella mielellä, ja Klaus hyvästi älysi syyn, -- Abraham oli poissa;
sehän se tietysti kohta maailman muutti... Klaus istui siinä täynnään
päivän vireitä ja mielialoja, ja häntä silminnähtävästi rasitti ja
painoi, kun ei saanut laskea mieltään vielä enemmän tulville.

Tuntui oikein helpottavalta, kun kääsit kuuluivat pysähtyvän portaiden
eteen.

"Finkenhagen, teidentarkastaja", selitti Klaus, käydessään ikkunalla ja
kurkistaessaan ulos kartiinin alta. --

-- -- Teidentarkastaja jätti ravan tahraaman sadetakkinsa käytävään,
vaan ei suostunut ottamaan päällystakkia yltään. Hän muka vaan
paluumatkalla poikkesi konttoriin antamaan pienet tietonsa veden
nousemisesta virrassa, jos tirehtorille sopisi. Hän oli ohjaksista
sitonut hevosensa portaitten eteen, eikä muka tahtonut häiritä sen
pitemmällä vierailulla. -- "Ja kuulkaas, hra Klaus", -- lausui hän
ystävällisenä ja tutunomaisesti hämärässä, -- "jos te suuttumatta
antaisitte vaivata itseänne kantamaan kyökkiin rouvalle kopan ja
forellit, jotka panin portaille! --

"... Parin kolmen päivän päästä ei ylämaassa koskien seutuvilla pääse
liikkumaan paljon ensinkään, sillä tulva on vienyt melkein puolen
tietä mukanaan" -- näillä sanoilla päätti hän kertomuksensa tirehtorin
konttorissa.

"Eikö muuta uutta mitään, Finkenhagen?"

"Rolsätin syytinkimuori on kaivettu haudasta. Tohtori kuuluu luulevan,
että hän on myrkytetty -- ruma juttu." -- Hän näytti huolestuneelta ja
huokasi syvään. "Ja vaikka se perhe on verraten niin siivoa väkeä."

"Rumia juttuja nuo syytinkijutut! Luulenpa, että jos kirkkomailla
kaivettaisiin enemmänkin, niin kyllä --"

"Muutoin ei ylämaasta kuulu mitään uutta, ei", -- jatkoi
teidentarkastaja, -- "siellä on niinkuin tavallista paljon kotiin
palannutta meriväkeä ja näin syksyllä alkaa metsäin hakkuu ja vedätys.
Paljon tarvitaan väkeä."

"Ja paljon rahoja", arveli tirehtori; -- "pankista viedään paljon
rahoja tähän aikaan."

"En tiedä, onko tirehtori ehkä kuullut siitä jotain", -- yritti
teidentarkastaja eteensä tunnustellen. "Se jyrkkä ja väärä mäki,
joka on rouva Michelsenille vievällä kadulla, ja joka oli lähin este
diligenssille"... Hän katsoi hiljaa tirehtoriin.

"Tietysti minä sen tiedän. -- Noita ahtaita ja mäkisiä katuja olisi
heidän juuri pitänyt muistaa... Mutta kaupunki oli kuin lapsi, joka
tahtoo leikkikalunsa!"

"Niin, sanotaan nyt... mutta minun täytyy nimenomaan vakuuttaa, että
puhun vaan, mitä olen muilta kuullut; -- kerrotaan tosiaan, että hra
Johnston sangen auliisti on tarjonnut tienpaikkaa omasta tontistaan,
jotta rouva Michelsenin hotelli saa ajotiensä alapuolelta."

Puolipimeässä kuului pulpetilta kumea paukaus, tirehtori syöksyi ylös
ja lampun valoon ilmestyi hänen uhkaava, huulia pureva muotonsa: --

"Soo? -- vai uskaltavat, -- lyövät minua -- ihan vasten kasvoja"...

Hän seisoi ja veti raskaasti henkeään.

"Mu-utta -- he erehtyvät, he ere-ehtyvät -- jos luulevat hurskasta
kärsivällisyyttä suurimmaksi avukseni... Minä i-isken takaisin... niin
totta kuin elän" --

Hän tointui jälleen ja harppasi äänettömänä edes takaisin lattialla.

"Johnston on ollut sangen aulis, -- niinhän te sanoitte,
Finkenhagen?... kyllä, kyllä, -- sangen aulis. -- Merkillisen kiltti ja
taipuvainen niitä kohtaan, jotka häntä käskevät. -- Hm-m, etenkin kun
asiat käyvät hänen mielensä mukaan." --

"Hän ehkä pitää itseään jossain määrin tuuman isänä sen jälkeen, kun
hän itse on alkanut sen puolesta vaikuttaa", lausui teidentarkastaja
lempeästi puolustellen. -- "Lieneekö sitten oikein tai väärin...
Sitä en tänään vielä itsekään oikein tiedä, -- ehkä nyt, kun tie
tasoitetaan"...

"Jotta tuo inhoittava lude pääsisi tänne maanteitä kömpimään", --
tirehtori paiskasi pulpetille teräskynän, joka hänellä oli kädessään.
-- "Jospa vaan tietäisi, millä vääntää siltä niskat. -- Olen sanonut,
että Johnston on lapsi julkisessa elämässä, -- lievimmin sanoen."

Hän asteli lattialla, istahti ja kuljeskeli jälleen kiusallisen kauan.
Akkunasta kuului, kuinka Finkenhagenin hevonen ulkopuolella kuopi
etujaloillaan.

Tirehtori seisahtui teidentarkastajan eteen:

"Kova hyörinä alkaa nyt rouva Michelsenillä, -- koko hotellista
kerrassaan tulee kuin omnipussi -- --. On aika, että rupeamme etsimään
itsellemme toista klubihuoneistoa."

Teidentarkastaja katsoi häneen tyhjästi hymyillen, katse
miettiväisenä... Tämä alkoi käydä vaaralliseksi; -- paras oli, ett'ei
tässä antautunut liian pitkälle...

Häneen tuli jonkunmoinen levottomuus, joka pani hänet etsimään sopivaa
tilaisuutta lähteäkseen.

"Minä -- minä -- uskalsin, -- he, he", -- sanoi hän äkkiä ja nousi
tuolilta, -- "lähettää muutamia forelleja kyökkiin...

"Ne on tänään saatu, hra tirehtori; -- se on niiden ainoa etu", pilaili
hän mennessään ja tirehtorin itse näyttäissä kynttilällä hänelle tietä.

-- "Ainoastaan vähäinen suupala eineeksi... Nöyrä tervehdykseni
rouvalle", kuului ulkoa pimeistä portaista. --



XI.


Enoksenilla sillan korvassa oli kaikki uutta ja siistittyä, rakennus
keltaiseksi maalattu ja akkunalaudat valkoisiksi, ja olipa sitä vähän
jatkettukin. Toiseen kerrokseen vei sirot pienet portaat, joihin oli
tehty käsipuut patsaiden varalle kiinnitetystä punaisesta köydestä,
ravintolahuoneessa oli tiski marmoreerattu, seinät petsattu puun
ruskeiksi, ja kahdessa siistityssä sisähuoneessa, jotka oli klubille
luovutettu, istuivat uudet ja kiiltävät messinkinaulat vahanahalla
päällystetyn sohvan selkämystässä. Vanhain pienten akkunaruutujen
sijaan oli pantu uudet ja suuremmat, ja seinustalla seisoi uusia
pelipöytiä valmiina avattaviksi. -- Suuressa sisähuoneessa, jota
kaupunki talveen asti oli kutsunut rukoussaliksi, koska lahkolaiset
olivat siinä kokouksiaan pitäneet, riippui kolme kattolamppua.
Tirehtori oli syksyllä pitänyt siinä kokousta vaikuttaakseen
rautatie-asian hyväksi. Ja eräistä näinä päivinä tehdyistä
valmistuksista päättäen, salin ja kaikkein perimmäisen huoneen väliltä
oli otettu seinä, perähuoneen lattiaa aiottiin kohottaa ja sille
rakentaa lava, oli aikomus kilpailla rouva Michelsenin huoneiden kanssa
sekä tansseja että konsertteja toimeenpantaissa...

"Varokaa nyt, -- varokaa nyt Enok, --" sanoi Bonde-Berg, "ett'ette
päästä Siionin sekä harppua että luuttua 'Veljeksille' ulkona
Klevejellä... Täällä oikein pelkää, minne pitää istua, jott'ei
tahraisi ja likaisi." Hän asettui teeskennellyllä monimutkaisella
varovaisuudella uuteen Chakaranda-puusta tehtyyn tuoliin ja asetti
totilasinsa yhtä varovaisesti sanomalehtipöydälle.

"Sileät vasta kiilloitetut pöydät, ne rasittavat selkää, Terjesen! --
täytyy vaan noukkimistaan noukkia kortteja lattialta!

"Mitä näen, Veritaksen kokouskin ilmoitetaan tänne", lausui hän
sanomalehteä lukiessaan. -- "Enoksenin sali! sepä nyt alkaa kajahtaa
oikein fiiniltä."

Thesen ilmestyi oveen. Hän seisahtui hattu päässä hieman miettiväisen
näköisenä ja katsoi ympärilleen, ennenkuin astui sisään, astui sitten
epäröiden ja päällystakkia riisumatta parin pelipöydän luo, joiden
ääressä jo istui pelaajat. Hän jäi siihen seisomaan ja aprikoimaan,
hieman happamen näköisenä, ikäänkuin ei tämä kaikki oikein olisi häntä
miellyttänyt.

"Turha on nyt huokaillen muistella klubi vainajaa rouva Michelsenillä",
sanoi Bonde-Berg, -- "olemme menneet Rubikonin yli."

"Täällä oikeastaan on ilma huonoa tänään", tuumaili Thesen -- "kuuma
-- häkää -- -- Lähden vähän jaloittelemaan terveydekseni... Sanokaa
se tirehtorille, jos hän sattuisi sillä välin tulemaan." Hän napitti
jälleen päällystakkinsa ja lähti.

Ovessa tuli kämnäri häntä vastaan. -- "Eikö tireh...?"

"Ei, ei ole vielä tullut... Minä lähden vähän jaloittelemaan", lausui
hän silmää iskien Vaagelle. "Etkö tule mukaan?"

"Luulen aina, luulen, että sydänten yksimielisyys vie heidät leskirouva
Michelsenille, jossa kallistavat 'pienen väliaikaisen vihoviimeisen'",
arveli Berg. -- "Siellä tuoksuu vanha rakkaus... Niin, kunpa olisimme
siellä kaikki!" -- huokasi hän.

"Tämähän on sangen viihdykäs paikka", sanoi tirehtori; hän astui
juuri huoneesen ja riisui lumirännän kastaman päällysviitan ja takin
päältään; hän oli käynyt täällä syksystä pitäen joka lauvantai
täsmälleen kuin seppä; -- viihdykäs, kerrassaan!

"Uusi ruotsalainen kakluuni vaikuttaa tavattoman kotoisesti ja
rauhoittavasti kummassakin huoneessa", huomautti hän. Hän seisoi
väliovessa ja katsoi ympärilleen.

"Melkein kuin rouva Michelsen", mutisi Bonde-Berg hiljaa itsekseen ja
sukelsi samalla hieman arkana totilasiinsa.

"Minä en oikeastaan tiedä, mikä täällä meiltä enään puuttuisi", lausui
tirehtori vakuuttaen, ikäänkuin kumotakseen mahdolliset vastaväitteet.

"Me olemme kuin mehiläiset uudessa pesässä, --" selitti Berg --
"muutamat ehkä vielä parveilevat vanhan pesän hunajoilla."

"Minä kyllä tiesin, että tulisitte, apteekari!" huudahti tirehtori
tälle vastaan, -- "minä juuri seisoin ja odotin teitä vistipöytään. --
Ja sitten pitäisi Thesenin tulla..."

"Hän juuri oli täällä", ilmoitti Berg iskien muille vallattomasti
silmää; -- "hän vaan lähti, kun ei nähnyt tirehtoria. Hän ja kämnäri,
ovathan ne klubin pylväitä, jos kohta eivät aina olekaan niin vakavia."

Tuli sitten muutamia hiljaisia merikapteeneja, jotka tervehtivät ja
sitten vaieten kävivät kortteihin käsiksi.

"Ja tuossa tulee asianajaja Gaarderikin -- ja konsuli Muhvad -- varmoja
kantavieraita...

"Miten olette näin aikaiseen päässeet toimistanne irti, konsuli, vaikka
on lauvantai-ilta?... Miltä tuntuu -- eikös täällä ole sangen mukiin
menevää? -- Pari kolme pelipöytää on jo täydessä työssä..."

Hän istahti itse ylimmäisen pelipöydän ääreen.

"Entä mitä uusia kuuluu jäältä, luotsivanhin?" kysäsi hän kääntyen
toisen pöydän puoleen ja kaivaen takkinsa taskusta tupakkakäärön, josta
purasi palasen.

-- "Sepä vasta, -- vai jäätä majakalle asti, ennen joulua näin
aikaiseen!"

Tyvenesti puheli hän joka taholle ympärilleen, ennenkuin varsinaisesti
kortteihin puuttui. Hänestä ikäänkuin loisti jonkinmoinen tietoisuus
siitä, että klubi nyt oli hyvällä tolalla. Hän istui, niin sanoi Berg,
ja luki lampaitaan...

Nyt tuli Thesen ja asettui kuivakiskoisena kuin tavallisesti tirehtorin
pelipöydän ääreen. Hän sai osakseen lyhyen, jotenkin kylmän nyökäyksen.

... "Ja sitten olen nimenomaan pitänyt huolta siitä", -- huomautti
tirehtori, joka nosti korttipakkaa, "että meille täällä annetaan totiin
toisenlaisia tavaroita, kuin tuolla ylhäällä hotellissa. En hitto
vieköön käsitä syytä, minkä vuoksi tarvitsisi mennä sinne itseään
myrkyttämään!"

Thesenin silmäluomet menivät umpeen kuin nahkatilkut, ja hän hymähti
hiljaa. Hän tunsi, että tuo oli hänelle aiottu, -- mistä hitosta oli
tirehtori sen nuuskinut, että hän oli käynyt rouva Michelsenillä ja
siellä jutellut neljänneksen tiskin ääressä --.

"Joo-o, -- joo-o", sanoi hän ja maistoi arvokkaasti lasistaan, -- "se
on myönnettävä, että ollakseen niin kutsuttua konjakkia ei tämä ole
ansioita vailla."

"Salia kai voitanee pitää melkein valmiina joulutanssiaisten varalle?"
huomautti Gaarder sanomalehtipöydän äärestä, kun jonkun aikaa oli oltu
ääneti.

"Valmiina ja hyvässä järjestyksessä", selitti tirehtori. "Mutta lavaa,
joka tehdään perähuoneesen, täytynee odottaa myöhempään. Tällä kertaa
saa musiikki asettua lattialle soittamaan."

"Jaa-a, jos se sitten on niin tarkoituksen mukaista", huomautti Thesen;
-- "olen kuullut sitä epäiltävän."

"Sittepähän nähdään, kun sinne asti päästään", arveli tirehtori.

"Kuulin juuri Johnstonin sisarentyttären"...

"Vai niin, -- neiti Bornemannin Ordinggaardistako?" kysyi Gaarder
uteliaasti.

"Niin, minä saatoin häntä ja neiti Rönnebergiä salia katselemaan.
Molemmat olivat sitä mieltä, ett'ei musiikki alhaalta kuuluisi pitkän
kapean huoneen halki. Sitä varten täytyy lattiaa kohentaa. Ja ne naiset
lienevät päteviä asiaa arvostelemaan", hymyili Thesen hiljaisella
itsetietoisuudella.

"Se se tietysti on ylin instanssi!" myönsi Gaarder. "Nehän ovat niin
sanoakseni syntyneet ja kasvaneet semmoiseen, sekä vanhalla tehtaalla
että Ordinggaardissa. -- Semmoiset asiat huomaavat Johnstonilaiset
yhdellä katseella. -- -- Ja selvästihän he siinä ovat oikeassa...
Tuleeko neiti Maria Bornemann Ordinggaardista siis tanssiaisiimme?"
kysyi hän yhä uteliaana.

"Kyllä, aikoo vierailla Johnstonilla yli joulun", selitti Thesen.

"Siitähän tulee ikäänkuin vähän loistoa Per Enoksenin ensimmäisille
tanssijaisille, -- sali tulee vihityksi", tuumaili Gaarder.

"Se on, -- ellei lue itseään miksikään, hra Gaarder!" sanoi tirehtori
sangen ivallisesti... "Snobimaisuutta sanon, -- snobimaisuutta,
-- niistä ajoista, kun kaupunki vielä oli kylänä ja eli tehtaan
rahdinajosta. -- Ei tarvitse muuta kuin että tulee köyhä pienokainen
neiti, jolla on vanha ja ylhäinen pilli, -- niin kohta koko kaupunki
sen mukaan tanssimaan! Kustannetaan tanssijaiset, -- ja meillä on
kunnia", -- hän kumarsi ja tervehti alammaisimman syvään tuoliltaan
sillä kädellä, joka piteli kortteja, -- "jotta saataisiin se
vihi-tyksi..."

"No no, hra tirehtori, minä tietysti vaan tarkoitan, että hienolla
aistilla on oikeutensa."

"Lähdenpä huomenna aamulla yhdessä tyttäreni kanssa tuonne saliin,
jotta hänkin saa lausua mielipiteensä, -- on sitä hänelläkin aistia;
-- ja Klaulla, joka on lauluseuran johtaja, ehkä hänelläkin saattaa
olla mielipide siitä, miten ääni kuuluu huoneessa... Oli tietysti
mahdollista, että Johnstonilaisten neiti on oikeassa; mutta -- on se
piru vieköön ihmeellistä, miten ihmiset kumartavat, heti kun vaan tulee
eteen jotain, joka vähänkin haiskahtaa auktoriteetille!"

"Vanha sivistys on aina vanhaa sivistystä", purasi Gaarder tähän; hän
antoi tämän letkauksen tirehtorin märehdittäväksi.

"Niin aina, -- kun Johnston tehtaan kukistuttua tuli tänne köyhänä
kuin kirkonrotta, niin ei hän silloin kenenkään mielestä mitään
vihinnyt!" -- sanoi tirehtori jotenkin tylyllä äänellä. -- "Tuo vanha
tehtaasta peritty arvo, jolla nyt jälleen snobbaillaan, se oli silloin
perin pohjin kuitattu... Niin että nyt saamme pitää kiinni tästä
kaupunkilais-Johnstonistamme. Ja hän se on aivan uusi mies! -- olenpa
itse ollut osallisena hänen esille auttamisessaan."

"Niin, kyllä vaan tirehtori on ollut hänelle oivallisena apuna",
huomautti teidentarkastaja hienosti.

"Hänellä itsellään on tietysti ollut kyky, -- ja erinomaisen hyvä onni,
se on huomattava", -- lausui tirehtori.

"Perin rehellinen mies... nyt kun vaan sanankin sanoo!"... Konsuli
Muhvad pudisti hiljaa taajatukkaista päätään ja hänen pienet siniset
silmänsä loistivat.

"Ei sekaannu mihinkään, ja kuitenkin"... hymyili Thesen syvässä
tietoisuudessaan, -- "hän on kuin salainen voima."

"E-ei, hän ei ole niitä, jotka lähtevät sateesen ilman
sateenvarjoa"... mutisi tirehtori, nähtävästi hyvinkin myrkyllisellä
tarkoituksella; hän istui naama aivan kuumana ja jäykkänä. -- "Tuo
sikamainen onni, joka pani perustuksen hänen koko toimeentulolleen
-- -- se kun hän vakuutti Concordian pelipöydän ääressä klubissa; --
te kai sen hyvinkin muistatte, Thesen, joka saitte hänelle maksaa ne
seitsemänkolmatta tuhatta, -- -- kun Johnston ilomielin saattoi sanoa,
että hän oli vakuuttanut hyvässä luottamuksessa, vaikka sähkösanoma
laivan hukkumisesta jo oli kotona hänen pöydällään..."

"Uskallanko huomauttaa", sanoi Thesen, "että kaikki huomattiin olevan
mitä parhaassa järjestyksessä."

"Sitähän minä juuri tässä sanon ihmeelliseksi. Se ei olisi tapahtunut
kellekään muulle kuin Johnstonille -- Minun kaltaiseni mies
olisi tietysti suoraa päätä ajanut kotiin kuulemaan kaikenlaiset
onnettomuuden viestit. Mutta Johnston... hän sielussaan tiesi, ett'ei
se voinut muuta koskea kuin Odessarahteja, -- muistatteko, konsuli
Muhvad? -- -- Ja yhtä ilomielisenä vannoi hän sitten valansa... Hän on
niitä ihmisiä, joilla on hyvä onni, jotka -- jotka on siihen luotu."

Koko huonekunta kävi kuin mykäksi -- --:

"Ja entä sähkösanoma-asema tuolla hotellissa", jatkoi tirehtori
samaan ilkkuvaan ja huomiota herättävään tapaan, -- "jossa
vetelehditään laiskoina ja tilaillaan totia yläkerrasta. -- Se että
sinä iltana viivyttelivät sähkösanomia, maksoi yhtiöllenne, Thesen,
seitsemänkolmatta tuhatta kruunua. Johnstonin pitäisi kutsua teidät
päivällisille --"

Huoneessa vaihdettiin ihmeellisiä katseita. Oikeinko hän sitä
tarkoitti?...

"Niin, oli se todella ihmeellinen juttu", sanoi Harrestad pitkään, --
"jos ei tietäisi --"

"Niin, nähkääs te ja Johnston nyt kerran seisotte kumpikin eri
puolella Atlanttia, kun tämmöiset puheeksi tulee, -- ja te seisotte
Amerikan puolella!" alkoi Bonde-Berg harmistuneena pauhata korkealla
totiäänellään. -- "Jos Johnstonin sijassa olisi ollut Harrestad, niin
en jumalavita olisi teille maksanut niitä seitsemääkolmatta tuhatta
paljaan rehellisen naamanne vuoksi, vaikka sitten olisitte vannoneet
pipliat ja koranit."

"Teidän epäonnistuneet vitsikokeenne"... vingahti Harrestad, vaan
vaikeni äkkiä kesken, kun Johnstonin ja yliopettajan äänet kuuluivat
ravintolasta.

Tirehtori kääntyi ovea kohti ja näytti tappeluhaluiselta melkein kuin
kukko.

Tulokkaat olivat keskenään vilkkaassa keskustelussa.

"Hyvää iltaa", tervehti Johnston; hän pudisti lumirännän vaatteistaan
ja silmäili ympärilleen...

"Terve, terve, Bratt, -- minä en tiedä, mitä minun oikeastaan pitäisi
sanoa näistä huoneista?... Näyttää siltä, kuin ei seinällä maali olisi
ennättänyt oikein kuivaa, ennenkuin sinä jo ajoit huonekalut sisään...
Viiden tai kymmenen vuoden päästä käy tämä paikka ehkä yhtä hauskaksi
ja kotoiseksi kuin rouva Michelsenin ravintola... Saanko istua
vistipöytääsi, Bratt?"

Thesen joi, pilallisesti päätään nyökäten, syvän kulauksen
totilasistaan, ja tirehtorilta ei jäänyt huomaamatta, miten useat
kasvot loistivat. Hänen elävä linnunsilmänsä heitti katseen
teidentarkastajaan, joka loistavan hyväntahtoisena naamaltaan
kaikin mokomin tahtoi auttaa Johnstonia ripustamaan päällystakin
naulaan, ja sitten Bonde-Bergiin, joka puoli-ääneen pakisi jotain
ravintolahuoneessa...

"Puhuimme juuri sinusta, Johnston", sanoi hän vähän pakottamalla, kun
Johnston istui peilipöydän ääreen, -- "sikamaisesta onnestasi, kun
klubissa vakuutit Concordian"... Hän tirkisti hieman ikävystyneenä ja
nojasi taakse päin. -- "Minä vaan selitin, kuinka sinulla on omituinen
ominaisuus, että noin ihmeellisesti onni syliisi lentää -- --; sinä et
hetkeäkään epäillyt Odessarukiita..."

"En, ja se juuri oli onneni."

"Niin, nähkääs nyt, eikös ole juuri niinkuin sanoin; -- sinä olisit
voinut vaikka autuutesi päällä vannoa vilpittömän luottamuksesi, vaikka
sähkösanoma oli avaamattomana ollut taskussani... Sinä se olet aika
onnen lellipoika."

Johnston hieman tuijotti eteensä --. "Siinä ehkä on perää, mitä aina
nyt..."

"Muistatteko, Thesen, miten huolestuneena hän tuli klubiin? Puhalsi
kova tuuli, ja paljon laivoja oli joutunut haaksirikkoon --. -- Niin,
erilaisia ovat ihmisluonteet; -- minä olisin ensi tilassa ajatellut,
että juuri minun laivani oli perikatoon joutunut."

"Kysymykseen ei tule, mitä Johnston ajatteli tai mitä hän aavisti; --
vaan ainoastaan se, mistä hän oli saanut tiedon", sanoi asianajaja
Gaarder ratkaisevasti.

"Niin -- niin, -- tietysti", -- sanoi tirehtori loukkaavalla
leikillisyydellä ja katseessa jotain masentamatonta, -- "ja se se juuri
on onnea. Sen sijaan että minun luontoni heti olisi saanut minut kotiin
lähtemään kuulemaan, oliko sinne saapunut mitään tietoa, vei Johnstonin
luonto hänet ensinnä klubiin Thesenin puheille, -- ei aavistustakaan
asunut hänen mielessään."

"Minä tietysti en aavistanut mitään", -- sanoi Johnston jotenkin
lyhyeen... Hän ikäänkuin tempaisi itsensä irti sisällisestä
tuijottamisesta, -- ja keskustelu kääntyi peliin.

Äänekkäässä kiivaassa keskustelussa, joka nyt kuului korttipöytäin
äärestä, oli jotain kamalaa.

Teidentarkastaja istui kasvot hyväntahtoisina, koitteli alituisesti
kielellään arkaa syömähammasta ja mietti... Hänestä ilmassa oli
ikäänkuin ilkeätä ruudin hajua.

Hän koitti poskea kädellään, ikäänkuin lähtöään puolustaakseen,
sovitteli silkkisen nenäliinan visusti kaulansa ympäri ja poistui
kotiin mennäkseen...

       *       *       *       *       *

Kello kävi yhtä, kun klubi hajaantui ja kukin lähti rajuilmassa ja
lumirännässä kotiaan kohti pyrkimään.

Johnstonista se tuntui oikealta helpotukselta. Vasta ulkona pimeässä
hän saattoi ruveta rauhassa ajattelemaan. Pelipöydässä oli hän tänä
iltana ollut ajatuksineen poissa koko ajan; koko ajan oli hän ikäänkuin
pyrkinyt näkemään jotain, joka oli hänen ja korttien välissä...

Se hetki, kun hän ajoi jään poikki höyrylaivalta tuona talvi-iltana...
Hän muisti sen niin selvään, ikäänkuin hän juuri nyt olisi reessä
istunut... Iljankamäen sillan vieressä, -- yksinäisen katulyhdyn ja
höyrylaivatoimitsijan, joka ajoi hänen edellään ja pysähytti, kun
joku vastaantulija uteli, oliko hänelle tullut kirjettä tai muuta
lähetystä, -- ja, -- niin, hän muisteli ja muisteli johtaakseen
mieleensä pienimmätkin nuppineulankin veroiset seikat, -- oliko siinä
puhuttu jotain, joka muka oli tapahtunut... oliko joku kysynyt taikka
tiedustellut? Hän varmasti muisti että hän oli hevosensa pysähyttänyt
samalla kuin toinen -- että oli kolahtanut, kun hänen hevosensa polvet
kolahtivat edellä olevan reen selkään, -- ja että hän silloin oli
miettinyt, pitikö hänen vielä näin myöhään yrittää saada käsiinsä
vakuutusasiamies Theseniä, vaiko ajaa kotiin...

Välähdys rouva Michelsenin ikkunasta oli silloin saanut hänet
päättämään... Niin, niin, -- -- siten oli hän aina asian muistanut
--. Siitä ei ollut epäilemistä. -- -- -- Hän siis ei ollut pyörtänyt
hevosta ja ajanut siinä mielessä, että kotona ehkä olisi joku
onnettomuuden viesti? Siitähän sitä lähteä piti... No Herran nimessä,
onhan selvä toki selvää --.

Vaan tuntui siltä, ikäänkuin ajatus ei kuitenkaan olisi tahtonut oikein
tasapainoon ruveta...

Kun Bratt sanoi, että _hän_ ensinnä olisi kotiinsa ajanut, -- niin
hänen muistossaan ikäänkuin välähti jotain, joka tuolloin oli hänen
päähänsä juolahtanut. -- Häntä oli tämä kohdannut niin rajusti ja
odottamatta kuin tuomiopäivä, -- niin että hänen tuskalla täytyi
muistella kaikkea...

Oh, roskaa, vatsastahan se tulee, -- ties Herra, mitä olen syönyt, --
unohdin ottaa kalossit, kun tänään lähdin ulos --.

Abraham parka!... sanoo, ettei hän tahdo palata suveksi kotiin, ellei
saa mentionia salongissa -- uhkaa lähteä Espanjaan, Italiaan --

Voipi muutoin olla oikeassa, että suuren taiteen näkee vasta siellä,
mestarien teoksissa --

-- Ei, minä se vaan en saa rauhaa, ennenkuin olen tämän kauttaaltaan
läpi miettinyt...

Entä jos olisin ajanut suoraa päätä kotiin? -- se poikkeaminen olisi
kaikki selittänyt, -- -- olisiko siellä todella ollut sähkösanomaa?...

Sähkösanomakuitti on oikeuden papereissa... ja siihen oli merkitty,
että sähkösanoma oli otettu vastaan luonani kotona kello -- kello --
eiköhän, eiköhän se ollut kymmenen tai viisitoista minuuttia vailla
yksitoista... Ja kun klubissa merkittiin vakuutus, sen muistan kyllä,
niin oli kello kaksikymmentä minuuttia yli. --

Tästä on saatava selko!

Hm, -- Bratt se ei kuolemakseenkaan aavista, että ihmisellä voi olla
hermoja...

Vaieten tarttui hän käytävässä kynttilään ja lähti makuukamariinsa.



XII.


Suuri oli kaupungissa jännitys, kun kuultiin rautatiepäällikön ja
muutamain insinöörien matkustelevan piirissä tutkimassa ehdolla olevia
kaupunkiin tulevia rautatielinjoja. Kaupungin valtuusto, sen edustaja
stortingissä ja useat asiaa harrastavat olivat kokoontuneet Brennan
kyytiasemalle, jossa tänään syötiin suurusta.

Johnston oli siellä, hänen piti vielä tänään jatkaa matkaa
metsätiluksilleen. -- Ja nyt pyörähti kyytiasemalle tirehtori Bratin
vaunut, kaksi hevosta edessä...

"Saanko esittää kaupungin ja tämän piirin vallanpitäjän, tirehtori
Anders Bratin!" -- esitti Johnston hänet rautatiepäällikölle. "Nimen te
kyllä tunnette; -- ja tässä näette nyt miehen, koko rautatie-ehdotuksen
alkuunpanijan, kuten tiedätte... Jos tahdotte selviä ja perusteellisia
tietoja, niin saatte häneltä; -- ja jos tahdotte neuvoja, joihin
eivät ole vaikuttaneet nurkkaharrastukset ja sivulliset edut, niin on
hän oikea mies antamaan; --: ja jos päähänne pälkähtäisi olla niitä
noudattamatta, niin saatte myös pian kokea, että hän todella on Anders
Bratt!"

Tirehtori hymyili ja katseli hallitsevasti ympärilleen:

"Minä joka tapauksessa olen Anders Bratt, ja iloinen olen, jos voin
jollain tavalla teitä palvella."

"Minun ei tarvitse teille sanoa, että asiantunteva apunne on oleva
minulle erittäin arvokas ja tervetullut, hra tirehtori...

"-- Minä vakuutan teille", -- lausui rautatiepäällikkö, kun suurusta
syötiin ja vilkkaasti keskusteltiin, -- "meitä kerrassaan piiritetään
kaikenlaisilla ehdotuksilla asemain rakentamisesta ja suoraan tuovasta
linjasta; -- tuskin on laaksossa sitä halkeamaa, jonka puolesta ei
kosolta esitettäisi kaikenlaisia, vaatimuksia, toivomuksia ja laskuja,
luvataan tulevaisuudessa jos jotain rahtiliikettä, -- puutavaraa,
teuraita, voita ja paljon muuta..."

"Tiesin kyllä, että sentapaisia anomuksia sataisi päällenne kuin
rakeita", hymyili Anders Bratt; -- "ei ole sitä talonpoikaa, joka
ei tahtoisi rautatietä oman ovensa eteen. Mutta kaikki tämä on
tieltä laastava -- täältä salmesta on linja vietävä kaupunkiin kuin
linjaalilla, pitkin virran vartta... Ylämaassa valittakoon sitten
toinen tai toinen reitti, mikä sopivimmaksi nähdään..."

Hän istui miehevänä ja levollisena, järkevä ja nopea katse syvälti
tunkeutui asian joka puoleen, ja tyytyväisellä, varmalla tunteella
siitä, että hän se nyt perältäkin oli se, joka peräsimessä istui ja
johti. Hän se tässä istui yläpäässä rautatiepäällikön vieressä, ja
päällikkö kysyi neuvoa, pyysi häneltä arvioita ja laskuja ja koitti
hankkia hänen apuansa ja vaikutustaan joka tavalla... Tavattoman
järkevä mies tuo päällikkö... hän se ei ollut niitä miehiä, jotka
eksyvät kaikenlaisille syrjäpoluille; sitä oli Anders Bratt pelännyt,
-- mutta ei, oikea koura oli hänellä! Astui täyden askeleen, niinkuin
miehen tulee, vaikka tiellä olisi ollut hevoskuormat kaikenlaisia
anomuksia ja nurkkaharrastuksia --.

Tirehtorilla oli hauska tunne siitä, että hän oli oikealla paikallaan,
tunsi itsensä tahdoksi ja voimaksi, jota muiden täytyi huomioon ottaa;
-- rautatie kun saadaan tähän piiriin, sen isä on Anders Bratt!

Pieni vaatimaton suurus, joka syötiin matkaeväistä ja siitä mitä
talossa oli parasta, penkillä istuen, kun tuoleja ei ollut riittävästi,
se oli tirehtorista uljas juhla-ateria. Rautatiepäällikkö ja hän, --
taikka oikeastaan hän...

"Ajatelkaas, hra Bratt, kuinka minulla oli hyvä onni", lausui
rautatiepäällikkö; hän kaatoi Bratille lasin ekstra kuivaa madeiraa
matkapullostaan. -- "Minulle onnistui heti alussa saada Johnston
osoittamaan itselleni ne miehet, joiden puoleen minun pitäisi tässä
piirissä kääntyä... hieno järki on hänellä -- ja gentlemani hän on,
-- vapaa kaikista personallisista näkökohdista ja varma kuin kulta",
sanoi hän hiljaa ja tutunomaisesti päätään nyökäten. -- "Ja vanhastaan
on hän tunnettu meidän piireissämme. Tuo järkähtämätön, humaaninen ja
persoonallisuuksista vapaa katsantokanta, se antaa loistoa koko sille
perheelle! -- Luottamus, nähkääs, luottamus... Ja te, hra tirehtori,
nautitte hänen luottamustaan varmasti ja täydellisesti, -- suokaa, että
onnittelen teitä."

Tirehtori nosti pari kertaa lasin huulilleen, ikäänkuin olisi
hämmästynyt, taikka asiata miettinyt; -- joi sitte verkallisesti. "Minä
kiitän kunniasta", lausui hän sangen kylmäkiskoisesti, ja suupielissä
ehdottomasti värähteli.

"Eikö se ole hyvää?"

"Ei. -- -- Se on, minä en juo viiniä aamupäivällä..."

Anders Bratt seisoi vähän myöhemmin, huulet yhteen puserrettuina,
huoneen pienen akkunan ääressä ja katsoi, miten rautatiepäällikkö jäi
pihassa seisomaan toinen jalka astinraudalla ja keskusteli Johnstonin
kanssa, joka istui kääseissä, ohjakset kädessä, valmiina lähtemään.

Tuohan keskustelu näytti tutunomaiseksi käyvän! -- Rautatiepäällikkö
ehkä vielä lisäksi kuulusteli, ketä hän saattoi uskoa, ketä ei
tässä piirissä?... Ja Johnston vaan istui tuossa hajamielisenä eikä
tehnyt mitään, -- niinkuin tavallisesti, -- asetti vaan kokonaisen
näkymättömän rautatiekomissionin... Ja hänen itsensä, Anders Bratin,
-- äänsi hänen sisässään kirventelevä ilkku, -- oli tuo asettanut
siihen ensimmäiseksi mieheksi. -- Täytyi niellä semmoinenkin kunnia!...
Hänen pitkä jäsenellinen ruumiinsa nosti ikäänkuin pykälän hartioiden
kohdalle paljaasta vastenmielisyydestä.

Tuo, tuo tuolla kääseissä... istui ja vallitsi... piti kaikki ohjakset
kädessään.

Tuo vanha kukistunut loisto tehtaalta!... puhkesi hänessä kuin
tulipalo...

"Ihmeellisen unohtava ja hajamielinen tuo ystävänne Johnston", --
lausui rautatiepäällikkö sisään tullessaan, "lähtee matkaan eikä muista
ottaa edes sadetakkia mukaansa. Täytyi käydä huoneesta noutamassa
hänelle omani; -- hänhän aikoo kauaksi ylämaihin."

"Hajamielisyydessä se mies aina onnen onkii, se tietäkää", lausui
tirehtori hymyillen, koittaen näyttää niin hyväntahtoiselta kuin
suinkin, vaikka silmät omituisesti loistivat. -- "Sitä ominaisuutta
saa hän kiittää koko omaisuudestaan! _Aivan unohti_ käydä kotonaan
katsomaan sähkösanomiaan -- ja sai sillä tavalla laivansa vakuutetuksi
klubissa, ennenkuin lähti kotia lukemaan, että se oli mennyt meren
pohjaan. -- Ja että hän vakuutti hyvässä luottamuksessa, sen saattoi
hän perästä päin autuutensa kautta vannoa -- -- -- Ihmeellinen on sen
miehen onni", hymyili hän ilkeästi.

Rautatiepäällikkö äkkiä katsoi hämmästyneenä Brattiin, ja kun hän ei
voinut sen enempää lukea tämän kasvoista, niin vaelsi hänen katseensa
etsien muihin läsnäoleviin saadakseen selkoa, piilikö tässä puheessa
jokin syvempi tarkoitus. Äkkiä käänsi hän Bratille selkänsä.

"Joka tapauksessa hän on ehdottomasti kunnon mies", sanoi hän lyhyeen.

"Ehdottomasti, ehdottomasti!" -- vakuutti Gaarder kuumasti. Suuruksen
jälkeen oli hän nyt semmoisissa vireissä, että piti vähän antaa valtaa
harmille ja suuttumukselle, joihin tirehtorin hävyttömät viittaukset
klubissa Enoksenilla olivat aihetta antaneet...

"Täytyy olla tottunut tirehtori Bratin pilapuheisin", hymyili hän
jotenkin purevasti.

"Te jumalavita saatte nauraa niin paljon kuin tahdotte", sanoi
tirehtori leikilliseksi teeskennellen, -- "tosiasioita toki ette
kieltäne!"



XIII.


Klaus oli tänään kylpenyt jo kaksi kertaa, ensinnä kaupungin rannassa
meressä ja sitten sahalla ryöpyssä. Niin oli helteinen, että päivällä
olisi tehnyt mieli pukeutua intiaanin tavoin --, ja jano, -- joka
viitsisi nousta ja vaivata itseään niin pitkälle...

Nyt makasi hän selällään, niin että lakin litsi varjosti silmät, ja
tuumaili lankkukauppoja.

... Ja tuo savun haju!... Pouta-auer peitti kaikki ikäänkuin hunnulla,
niin että melkein ei erottanut harjuakaan. -- Kaupungilla huhuttiin
kulovalkeista, joita muka oli jossain ylimäissä... Hän makasi ja
haisteli...

"On tämä oikeata savua, äiti!" huudahti hän akkunaan, -- "harjulla se
asuu kuin hieno villa."

"Tämä hiljaisuus on niin kamala ja painostava", rouva tuli ulos
portaille ja katsoi ympärilleen, -- tuntuu ikäänkuin kammottavalta...
Kaikki nuo kulovalkeat suvella pouta-aikoina, kun kaikki on niin kuivan
kuivaa...

"Mutta eikös ole... on varmaan Johnston tuolla alhaalla kujassa
seisomassa"...

Johnston seisahtui väsyneenä ja pyyhki kasvojaan nenäliinalla, joka
hänellä oli kädessään.

"Lähde kyökkiin, Klaus, ja saa hänelle puutarhamajaan jotain
raitistavaa juotavaa -- vähän marjanmehua ja jäävettä -- ehkä
seltersiä? -- en luule, että hän välittää väkevästä. --

"Oikein hän näyttää huonolta käydessään tuolla yksinään ja hyljättynä
ilman Abrahamiaan!" -- aprikoitsi rouva katsellessaan, kun Johnston
astui kujaa pitkin kartanolle.

"Kuuma on tänään", puhkesi Johnston puhumaan, -- "painostava, --
maailma on saanut itseensä kuin raskasta lyijyä...

"Vai on Bratt alhaalla sahalla? -- Aioin pyytää häntä pitämään huolta
suorituksistani ensi viikolla, kun lähden metsissäni käymään. Täytyyhän
pitää huolta omaisuudestaan."

"Vakuutta-kaa, hra Johnston! Voihan metsiäkin vakuuttaa. Niin saatte
olla turvassa", intoili Klaus. -- "Vaikka se maksaisikin"...

Johnston säpsähti, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.

"Laakson yläpäässä kai se vaan kulo mennee", kiiruhti Klaus
lohduttamaan; säikähtynyt, kiusaantunut ilmaus Johnstonin katseessa ei
jäänyt häneltä älyämättä.

"Oih, olin sanoa että -- palakoon vaikka kaikki tyynni!" -- lausui tämä
sairaasti; -- silmäluomissa oli jotain niin arkaa ja väsähtynyttä.

Klaus huomasi menetelleensä taitamattomasti... kun oli saanut
Johnstonin pahalle päälle. Täytyi lähteä alas sahalle isää noutamaan.

Johnston istui hetkisen ja katseli eteensä, mehulasiin tarttumatta.

"Ihmeellinen maailma tämä, jossa elämme, rouva", -- pääsi häneltä;
raskas alakuloisuus kuvasti näistä sanoista.

"Rakas Johnston, ettekö ole astuneet vähän liian paljon ja nopeasti
tässä helteessä. Teidän pitäisi varovammin hoitaa terveyttänne."

"Ei, rouva, älkää nyt välittäkö tuosta akkunasta"...

"Enkö edes saa tuoda sikaria, -- se varmaankin nyt maistuisi."

"Ei, ei, -- ei kiitoksia...

"Ajattelen kveekareita", jatkoi hän keveällä äänellä, -- "jotka
kieltäytyvät valaa tekemästä... Siinä kveekarit eivät tee tuhmasti"...

"Sitä olen usein ajatellut", myönsi rouva, "-- varsin ihmetellyt.
Pannaan ihminen semmoiseen kiusaukseen!... Ja miten kauhean raakaa, --
sitoa ja velvoittaa siihen sielu... Se on barbarilais-ajoilta peritty."

"Mutta" -- Johnston viivytteli, ikäänkuin hänen olisi ollut hieman
raskas lausua, mitä aikoi, -- -- "kun meidän kerran _täytyy_ se tehdä,
-- niin -- koska semmoinen vala sitoo ikuisesti -- en voi ajatella
kauheampaa sielun kidutuskamaria -- kauheampaa helvettiä!"

Hän joi tyhjäksi mehulasinsa ja kaatoi uutta, valtaavassa liikutuksessa:

... "Täytyisi nähdä aivan selvästi omaan itseensä; pohjia myöden, --
sielunsa syvimpään, pienimmätkin ajatuksen oraat, -- jotta voisi valita
ja ottaa itselleen semmoisen edesvastuun koko iankaikkisuudeksi! --
Suuri, uhkaava, tuntematon äärettömyys on edessä hirveänä kauhistuksen
kuvana: -- -- _Oletko_ varma? -- _aivan_ varma?... Hämärästä,
itsetiedottomasta sielunelämästä kuohuu esiin arveluita ja epäilyksiä
omista ajatuksista ja vaikuttimista. Kuka tietää, rouva, mitä meren
pohjalla matelee... Kuta kauemmin ja hienommin ja omantunnonmukaisemmin
itseensä kurkistaa, sitä enemmän karttuu pelko ja epäilys... Ei
yksikään, ei ainoakaan ihminen voi raihnailla jaloillaan sitä ajan
pitkään kantaa. Se masentaa ja lamaa..."

"Rakas Johnston", -- lausui rouva hänelle, "te olette oikeassa, --
aivan varmaan; -- mutta --"

"Olen varma siitä", vakuutti Johnston välttäen,-- "että monta, monta
onnetonta, -- paljon useampi kuin luullaan! -- on menehtynyt näiden
epäilyksien vuoksi"...

"Eikö terve järki pian sanoisi ihmisille, ett'ei äärellinen olento voi
käsitellä äärettömiä arvoja?" mietiskeli rouva.

"Äärettömiä arvoja"... Johnston tuijotti eteensä ja pudisti päätään, --
"mitä me tiedämme?... Täällä vaellan, ja jok'ainoa askeleeni, -- kaikki
mitä teen, pieninkin liike, kaikki -- puolihämärä aatekin, -- vaikuttaa
ikuisia seurauksia, -- syiden ja seurausten ääretön sarja... En voi
itselleni leikata kävelykeppiä kaatamatta ehkä puuta, josta olisi
tullut pelkka temppeliin"...

"Ja" -- arveli rouva -- "suuret hallitsijasuvut ja valtakunnat, jotka
ovat korottaneet ihmiskunnan sekä moralia, että kultturia, monta kertaa
on ne perustettu murhilla ja verenvuodatuksilla."

"Niin, mitä me tiedämme", -- Johnston puhui kuin kuumeessa, -- "niistä
laeista, jotka elävät suuren olemassa-olon luonnonjärjestyksessä?
-- Ja kaikki kuitenkin mullistuu, kukistuu kuin mustan edesvastuun
horna yhden ainoan vähätietoisen, sokean, siihen verraten kokonaan
idiotimaisen ihmisen päälle... Iankaikkisesti sinun täytyy kärsiä
seuraukset." --

Hän joi vavisten.

... "Sitä on niin humaani, että on vapautunut pirusta ja hänen
heinähangostaan --, mutta, joko sitten ikuisesti saa padassa kiehua
tai ikuisesti paistua tekojensa seurauksissa, -- minussa ei ole miestä
näkemään, mikä siinä on tuo humaaninen erotus!"

"Teidän puheenne on niin sairasta, Johnston! -- Myöntäkää, että teitä
tänään vaivaa huono mielentila."

"On niin harvoja, joille voin mieltäni purkaa; -- sisässä käy ja kuohuu
niin paljon... Vakuutan teille, että tuntuu ikäänkuin puhaltaisi
raikas, keventävä tuuli, kun saa istua täällä teidän luonanne, --
teillä on, rouva, oma omituinen tapanne"...

"Ettekö luule, Johnston, että teille tekisi hyvää, jos saisitte
Abrahamin kotia -- häiritsemään teitä ja täyttämään koko talon
harrastuksillaan. Hänpä ei jättäisi teille aikaa mietiskelemiseen ja
murehtimiseen maailman alkusyistä ja --"

"Abrahaminko kotiin, -- nytkö luokseni?" -- Hänen silmäkulmissaan
tuskallisesti värähteli, ikäänkuin hänen äkkiä olisi tullut paha olla.
-- "Ei, ei, -- eläköön hän surutonta elämäänsä joutumatta minun elämäni
varjoon"...

Hän istui hetkisen, ja näytti siltä, kuin se ajatus olisi saanut hänet
yhä enemmän alakuloiseksi. --

"Anteeksi!" sanoi hän, -- ja lausui äkkiä jäähyväiset -- "nyt näette,
rouva, miten tänään olen teitä kiusannut huonolla tuulellani."

       *       *       *       *       *

Anders Bratt asteli, puri tupakkaa ja syljeskeli alhaalla sahalla.

"Vai on Johnston meillä?" vastasi hän Klaulle.-- "Sano hänelle, että
toimitan kaikki hänen puolestaan; mutta ett'en kiireen takia jouda
hänen puheilleen tulemaan, -- täytyy laittaa matkaan laivan lasti
lankkuja."

Klaun silmät vähän ällistyivät tuon lankkulastin tautta.

"Sano se!" lausui Bratt ja kiiruhti malttamattomana poikaansa matkaan.

-- "Niinpä lähtenee lopulta tiehensä", mutisi tirehtori; hän ei
ensinkään ollut sillä päällä, että olisi halunnut tavata Johnstonia...

Jaha, -- jaha; -- hän astuskeli nopeasti edes takaisin sahatukin
rinnalla, jota kettingit vetivät vinkuvaan, nelinkertaiseen
sirkkelisahaan, -- Strömmin saha ehkä vielä saa kunnian sahata tehtaan
metsäin puita, kun Johnston täyttää virran tukeillaan, -- ja rautatie
minun hyvästä toimestani saadaan aikaan...

Virrassa oli vesi matalalla, ja uneliaasti se päiväsin liikkui
eteenpäin; vesirattaan kohdalla olevasta aukosta tuskin tuntui viileätä
vetoa, ja tuon tuostakin uiskenteli kekäleelle paahtunut puunpalanen
taikka kärventynyt havunoksa koskeen. Ne olivat viestejä ylämaasta,
jossa kulot näin helteellä hävittivät metsiä, -- ehken eivät toki
syrjäjokien varsilla?...

Kekäleet saivat hänet joka kerta miettiväisenä tuiottamaan.

Maantiellä tulla jyristivät kääsit. Pölypilven läpi oli vaikea hyvästi
erottaa kuka...

Teidentarkastajako? -- tuommoisella vauhdilla!

Tuntui siltä, kuin tämä juuri olisi sopinut yhteen niihin ajatuksiin,
joissa hän liikkui. Jotain oli tapahtunut.

Aivan oikein, teidentarkastaja pysähtyi hänen portilleen, taloon
noustakseen.

Tirehtori viittasi ja seisoi tuokiossa hänen vieressään.

"Mitä nyt, Finkenhagen, kuloko?"

Raudikko seisoi sääret hajallaan, kärsiväisen näköisenä ja läähätti,
sitkeätä vaahtoa riippui suupielistä.

"Niin on, ja ankara, hra tirehtori, Törrisvandetin ympärillä. Tirehtori
antaa anteeksi, että minä --"

"Hiiteen anteeksi pyynnöt, onko tässä niihin aikaa!"

"Että minä en joudu poikkeamaan, vaan pyydän saada lyhyesti antaa tässä
kertomukseni... ja pyydän arvoisata mielipidettänne ja osotuksianne
mukana kaupunkiin, että minne pitää miehiä asettaa. Nimismiehelle
on laitettu sana, että hän kokoo väkeä hätään, ja täytynee kai
sähkösanomalla pyytää sotaväkeäkin. -- Vai mitä hra tirehtori
arvelee?... Uskallanko kaikessa kiireessä kysyä"... Teidentarkastaja
kuivasi kasvojansa.

"Törrisvandetin ympärilläkö? -- molemmin puolinko?" -- kuulusteli
tirehtori kiihkeästi, -- "ja ainako Liadalissa asti, -- niissä kuivissa
soissa?..."

"Niin, ja harjun kupeilla. Tiedättehän, että Johnstonin metsät ovat
harjun takana toisella rinteellä."

"Niinkö? aivanko -- korkealla harjussa?" kuulusteli tirehtori
kiihkeässä jännityksessä; hänen kasvoillaan kävi ikäänkuin valon
välähdys.

"Ja metsä -- kuivaa kuin taula", -- sanoi hän pitkään...

Hän seisoi mietteissään ja kaivoi kepillään; -- mutta reipasti sitten
äkkiä mielensä: -- "No turha olisi kuitenkaan liikoja hämmästyä; --
kovalle -- sangen kovalle -- panee valkean, ennenkuin se pääsee harjun
poikki Johnstonin puolelle -- -- melkein mahdotonta"... Hän äkkiä
heitti nopean tutkivan silmäyksen teidentarkastajaan --:

"Ensinnä tietysti on turvattava Liadalin takana suuret
Elveberginmetsät. Sinne on asetettava miehiä ja hakattava leveä aukko,
muutoin menee kulo tiheässä lehtimetsässä ja pajukossa yli kuin
tappurassa... Sinne! -- sinne kaikki väki, minkä vaan jalkeille saatte!"

"Mutta Johnstonin metsä on Liadalin harjun toisella puolella, --
arveltiin että siellä ehkä olisi --"

"Ne saa, jumalavita, harju suojata; -- -- kivi ei pala."

"Arveltiin tosiaan, että ne ehkä olisivat vaarassa --"

"Se on neuvoni!" -- lausui tirehtori lyhyeen ja karskisti. -- "Tehkää
sen kanssa, miten tahdotte... Minä olin isäni kanssa nuorena ollessani
monta vuotta siellä tukkia vastaanottamassa, -- ja luulisin melkein
tuntevani ne seudut."

"Kuka sitä epäilee, hra tirehtori; -- juuri saadakseni paikkain
tuntemiseen perustuvat osotuksenne kanssani maistraatiin minä --"

"Elveberginmetsät minä sanon, -- ne ne ovat vaarassa! -- rientäkää ja
hevosta selkään!" --

Tämän hän huusi nyrkkiä puiden ja niin ilkeä kiivaus kasvoissaan, jotta
teidentarkastaja ehdottoman peljästyksen valtaamana sivalsi raudikkoaan
ruoskalla moneen kertaan ja kiidätti alamäkeä kaupunkiin.

Tirehtori seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä sanomattoman
ilkkuva vahingonilo kasvoissaan... Hohoo, -- tietysti olisi
kohteliaasti ja ystävällisesti pitänyt neuvoa päinvastoin -- sitä olisi
tietysti odotettu! -- -- ja antaa koko mieskunnan asettua harjulle
vartioimaan "meidän Johnstonimme!" -- omaisuutta ja etuja! -- Niin
aina, tarkoitus oli semmoinen, että minun piti nyt neuvoa mieliksi
ystävälle!... Ja se neuvo kun olisi taskussa, niin kyllä sitten
laitettaisiin sähkösanomat amtiin ja sotaväelle ja nimismiehelle.

Tirehtori astui ylös kartanoa kohti nopeasti, intohimoisella vauhdilla.

"Metsävalkea, Jette!" huusi hän -- "suuret Elvedalinmetsät ovat
vaarassa, -- -- Johnstonilla on hyvä onni niinkuin tavallisesti. Sillä
välin kuin harjun tällä puolen palaa ja paistuu kuin padassa ja purot
kiehuvat, on hänen metsänsä niin rauhassa, että linnut laulavat"...
lausui hän kamalalla humorilla.

"Olen huolissani Elvedalin metsistä -- suunnattoman arvokkaat"...
lausui hän tullen arkihuoneesen iltapäivällä tuon tuostakin, ennenkuin
ajoi pankkiin...

Alhaalla kaupungilla, jossa joka taholla puhua hyristiin
palosta, vastasi hän kaikille melkein vaan puheen katkaisten, --
"Elvedalinmetsät! -- Elvedalinmetsät! -- suunnattoman arvokkaat, --
satoja tuhansia vaarassa!"

Kaikki juoksivat ja ravasivat kuin päättömät kanat, pitäen hyödytöntä,
uteliasta pakinaansa... tiellä vaan olivat ja kuluttivat aikaa
asianomaisilta! Tirehtori mulkoili ja irvisti ja lähetti ihmiset
luotaan niin pian kuin suinkin... Pankkiaika ei vielä ollut päättynyt.
Rahastonhoitaja sai olla hyvä ja jäädä luukulleen istumaan, turhahan
olisi ollut pitää juhlapäivää tämmöisestä syystä. Tässä hitto vieköön
ei ollut vakaville miehille juhlimisen syytä -- häviö kun uhkasi ja
kurjuus! -- Olivat hopussa kuin naiset...

"On jo aika, että alamme tutkia ja tehdä selkoa näistä sekavista
asiakirjoista, jotka koskevat säästöpankin saamisia Bergsundin
kuolinpesästä, -- ne makaavat ja makaavat, -- ovat jo päälle kahden
vuoden vanhoja" -- -- --

Ja siinä aljettiin nyt kunnolla seuloa ja selvittää papereita suvisen
iltapäivän helteessä...

-- Tirehtori istui vielä myöhäiseen valoisaan iltaan työhönsä
vaipuneena johtokunnan huoneessa säästöpankissa; tuon tuostakin
häntä keskeytti sanan tuonti niistä toimenpiteistä, joihin kulon
sammuttamiseksi oli ryhdytty. Klauta oli hän käskenyt tulemaan vasta
k:lo kymmenen aikaan hevosella noutamaan.

Vihdoin toki alkoi hänelle käydä jotakuinkin selväksi, kuinka paljon
säästöpankki yleensä saattoi toivoa, takaisin saavansa, ja kuinka
paljon jäisi epätietoiseksi asianajajaan varaan -- --

"Kapteni Helgesen tulee tänä iltana ja ajaa kohta ylämaahan miehiä
johtamaan", ilmoitettiin ovesta.

"Soo!"

Tirehtori kiirehti laskemista, valmistuakseen; mutta yllätti itsensä
äkkiä ajatuksiin vajonneena.

Hän nousi malttamattomana seisomaan ja muutti syrjään akkunavarjostimen
paremmin nähdäkseen.

Noh noh, tässähän minä olin; -- hän silmäili muutaman arkin sarekkeet,
kastoi kynäänsä merkitäkseen ja jäi istumaan samaa kohtaa tuijottaen...

Tässä lasken niin että vielä tulen hulluksi! Täytyy kiirehtää.

Hän ryhtyi taas kiivaasti jatkamaan.

Harjussa tuo rotko... mutisi hän, huomatessaan hetken kuluttua jälleen
ajatuksiinsa vajonneensa, ja rupesi äkäisesti uudelleen työhön.

Käsi ja kynä olivat tukassa, kyynärpää pöydällä, ja elottomasti, väliä
pitämättä tuijotti hän papereihin...

Harjussa tuo puronrotko, joka taajaa varvukkoa ja korkeita kuusia
kasvaen ulottuu Johnstonin puolelle...

Se oli tänään heti hänen mieleensä juolahtanut, kun hän puhui
teidentarkastajan kanssa...

Tuo rotko...

Nuorena ollessaan oli hän keväisin ottanut siellä usein vastaan puita
isälleen, -- noin viisi, kuusitoista tolttia kerrallaan; -- ja sitten
oli istuttu pölkyn selkään lepäämään, otettu esiin taskumatti ja eväät,
-- mielellään tapasivat panna rotkossa Elvedalinmetsän ja tehtaan
metsän rajalla toimeen tuommoiset pienet pidot.

Helteinen rotko...

Hän istui ja oli näkevinään sen edessään, vieläpä mustikan ja puolan
varretkin -- -- kuulevinaan ritinää, marjanvarsien alta, se oli
kulo... Noin hiljaa, melkein savutta kytevän eteenpäin sammalessa ja
rutikuivassa maassa, palaen näkymättömänä kuin miilussa...

Ei kukaan huomannut sitä! -- Koko väkijoukko seisoi vaan tuolla harjun
alla, sankassa savussa, muita metsiä vartioimassa... ja niin sai kytö
edistyä rotkossa, -- sen _täytyi_ nousta niihin kuusiin, joita seisoi
rotkon suussa kuin etuvartijoita, harvassa kaksittain, kolmittain
ja sitten yhä taajemmassa, kunnes tuli tiheikkö, jossa seisoi kuusi
kuusen vieressä, vaaran kupeessa, suorina kuin kynttilät, ja alempana
yhä taajempi ja taajempi metsä, Björnliet ja Jonsvandet, suuren
tehtaanmetsät... Johnstonin koko omaisuus --

Sitä ei huomaisi yksikään sielu... Ensimmäiset kuuset vaan hiljaa
hiiltyisivät, eikä liekkejä, savua näkyisi ennen kuin valkea toisella
puolella pääsisi täyteen vauhtiin. Toinen savu peittäisi toisen...

Ja tulivatpa sitten -- sammuttamaan!

Hän oli näkevinään koko tämän laajan metsämaan, -- kuinka valkea pääsi
vauhtiin, ja savu yhä sankempana ja sankempana alkoi vyöryä punaiselle
hohtaen tehtaan saloille... ja tuli tarttui -- tarttui riivatusti! --
itse paksuun, tiheään tukkimetsään... Rytisi ja räiskyi, mustan harmaa
savu ja säkeniä tuprusi sieltä kussa seisoi honka odottamassa vaan
muutaman vuoden lisää kasvamista täyttääkseen kaksitoista kyynärää ja
kahdeksan tuumaa, -- hiljaisesti varttumassa, -- ikäänkuin Johnston
itse, -- kunnes seisoo koko mahdissaan... ikäänkuin esi-isä Abraham...
jalosti kasvaneena...

Paistuvat, hitto vieköön, jänikset, ja ketulta kärventyvät turkit, ja
forellit kiehuvat purossa!...

Tulimeri kauheasti raivosi ja vyöryi suoraa päätä sydänsaloon, --
hävitti virstottain... Mahdotonta oli sitä enää pysähyttää... Tirehtori
istui suu auki, unohtunut hymy huulillaan ja seurasi valkean tietä --

Kasvojen ilmaus äkkiä raukesi syväksi pettymykseksi: -- Semmoinen
kuolon hiljaisuus ilmassa; kun olisi vaan tuullut!

Hänen silmiinsä tuli jotain samanlaista kuin petoeläimelle, jonka
kynsistä saalis livahtaa; tuijotti tyhjästi ja hämillään...

U -- mmm, -- kunhan vaan kerran on kunnolla syttynyt, niin kyllä tulee
tuuli itsestään, -- palopaikoilla aina puhaltaa... Kyllä tulee ilman
viima, -- riittävästi -- kerrassaan! -- vetäisi humisevan tuulen
alhaalta, koko laaksosta...

-- Niin, saa varmaan tuo uudesta syntynyt tehtaan loisto nyt lämmintä
enemmän kuin savutorvesta!... Minäpä luulen, että tästä tulee vähän
kuin häviön tapaista, -- ja Johnston kyllä vielä tulee ja siivosti
pyytää pientä kädenapua. -- Siinähän on miehen koko pääoma... He,
he, he, nauroi hän rumasti, niin että itsekin pelästyi ja katsoi
ympärilleen; hikosi, jotta vesi valui -- --

Kapteeni Helgesen matkustaa sinne tänä yönä -- taidolla neuvomaan,
hän -- ajatteli tirehtori pistävän ilkkuvasti. -- Hän kyllä hieman
myöhänlaiseen huomenna älyää, ettei hän ole siellä, missä juuri palaa,
-- he he, -- -- ei, -- ja saa kantaa edesvastauksen taidostaan...

Hän ojensi äkkiä pöydän yli jäntevän kätensä, nyrkkiin puristettuna ja
nojausi taaksepäin, niin että kasvot puoleksi katsoivat kattoon.

Niin edesvastaukseen!...

Käsi putosi pöytään melkein lyömällä ja hän ryntäsi ylös.

Luulenpa, että olen hullu, -- aivan mieletön! _Minähän_ se olen
neuvonut ja komentanut.

_Minähän_ se olen, joka annan Johnstonilta metsät palaa -- --. Teen
suoraa päätä kamalan rikoksen...

Kuinkahan pitkälle on kulo huomisaamuun kerjennyt tuossa rotkossa?...
alkoi hän aprikoida. Kasvot saivat omituisen miettiväisen
kaksinais-ilmauksen, toinen silmä ikäänkuin tiukasti tuijotti johonkin.

Äkkiä repäsi hän hatun pöydältä ja syöksyi ulos.

"Onko höyrylaiva tullut? -- Onko kapteeni Helgesen lähtenyt?" huusi
hän. "Aja, Klaus, heti alas Gaarderin luo ja tuo hänet tänne...

"Onko pankinlähetti siellä?" huusi hän pihan perällä olevaan
rakennukseen, -- "saa tänne teidentarkastaja -- -- kohta paikalla --

"Minä olen punninnut ja miettinyt asiaa", sanoi hän Gaarderille,
joka tulla leuhkasi varsin hengästyneenä. "Koko työjärjestys on
muutettava!... Johnstonin puolelle vievässä rotkossa, siinä on
metsä auaistava -- niin pian kuin vaan suinkin siihen päästään! On
heti paikalla lähetettävä sananviejiä lähteneitä saavuttamaan, ja
Finkenhagen saa lähteä maistraatiin. Minä matkustan itse tänä yönä
palopaikalle, jotta saan tavata kapteeni Helgesenin, ja viestejä
lähetän joka suunnalle... Siitä vaan riippuu eikö kulo jo ole päässyt
liian pitkälle.

"Juokse Johnstonin luo, Klaus, -- niin otan sinut matkalla kääseihin, --
älä säikähytä häntä -- sano, että kaikki tehdään, mitä ihmisvoimilla
suinkin voidaan."

"Minä suoraan sanon, että hän voi olla levollinen, kun isä" -- lausui
Klaus ja oli samalla jo menossa.



XIV.


Uusi kaupunginvouti ja poliisimestari oli käynyt tulovisiitillä
tirehtori Bratin luona Strömmin tehtaalla; ja seuraavana päivänä jo
aamupäivällä tirehtori helisti kaupunginvoudilla eteisen kelloa.

"Toivoakseni annatte minulle anteeksi, hra tirehtori, että otan
teidät vastaan täällä konttorissani, huoneeni ovat vielä tyhjinä,
muuttotavarat kaikki yhdessä pinossa, kunnes perheeni saapuu parin
päivän kuluttua... Esimieheni piti semmoista kiirettä, että virkaani
ryhtyisin. -- Olkaa niin hyvä, -- tässä on hyvä nahkatuoli! -- ja voin
myöskin tarjota todella hyvän sikarin. Olkaa hyvä" --

"Kiitoksia. -- Ei ole ihme, että edeltäjänne niin nopeasti kuin suinkin
tahtoi kopistaa tämän kurjan kylän pölyt anturoistaan. Itse hän
teki olonsa semmoiseksi, että hänen oli täällä mahdoton viihtyä, --
pikkumainen turhan tarkka juristi -- tämmöisessä levottomassa merimies-
ja satama-elämässä! Hän aina jäi alakynteen."

"Kunnon mies ja hyväpäinen", -- lausui vouti päätään nyökäten jotenkin
kylmäkiskoisena.

"Kyllä vaan, -- semmoinen, joka aina joutui ohjattavainsa vaunujen
pyöriin... Lopulta oli hän täällä kerrassaan pyöräin alla, -- eikä
hänen mieltään juuri kysytty" -- --

"Sepä ei juuri ole rohkaisevaa minulle, hänen seuraajalleen", hymyili
kaupunginvouti. "Muutoin on mielipiteeni se, että jos sitä miestä olisi
osattu oikein käyttää, niin olisi hän ollut kaupungille hyödyksi."

"Hm, -- sairasmaisesti itsepäinen mies! -- Hän oikeastaan alkuaan
ajoi laivansa aivan pieneen ja vähäpätöiseen kariin. -- Olette kai
huomanneet kaupunkimme hyvän ja oivallisesti järjestetyn valaistuksen?
-- No kuulkaa, heti alussa hän pani liikkeelle koko kaupunginvouti- ja
poliisimestari-vaikutuksensa, saadakseen meidät ottamaan kaksi -- sanoo
kokonaista kaksi -- lyhtyä muutamaan kujaan! -- Sitä varten väänsi
hän nurin koko kaupungin, -- ja niin sanoakseni hirtettiin noihin
samaisiin kahteen tolppaan -- --. Niinpä olemme vähin itse saaneet olla
poliisimestarina näinä vuosina".

"Vai niin, mutta siitä edes vastauksesta nyt toivon teidän pääsevän",
arveli kaupunginvouti, työntäen huulensa jotenkin itsetietoisesti nenän
alle.

"Hitto vieköön, miten virallinen ilmaus kasvoissaan", arveli tirehtori.

"Toivon, että tirehtori ja muut vaikuttavat miehet antavat minulle
hyvää tukea ja apuansa!"

"Minuun voitte luottaa, hra kaupunginvouti, -- ja saatte nähdä, että
samalla on koko joukko muitakin voimia apunanne.":

"En voi kyllin kiittää teitä kohteliaisuudestanne", vastasi
kaupunginvouti hieman kuivakiskoisemmin, kuin Bratin mielestä
oikeastaan olisi syytä ollut. --

-- On kakko kaunis päältä katsoen -- juolahti tirehtorin mieleen; hän
mittaili voutia katseillaan, -- vähintäin yhtä pitkä, kuin tirehtori
itse, -- noita punakoita, isorakenteisia ja mahtavan näköisiä miehiä,
joita teki mieli väistää jo matkan päästä...

"Olen varsin tyytyväinen, niinkuin kyllä ymmärrätte", -- tuumaili
kaupunginvouti, -- "että olen vaikutusalakseni saanut kaupungin,
joka viime vuosina on kehittynyt verraten tavattoman nopeaan...
Matkustavaisten luku yhä lisääntyy... rouva Michelsenin hotelli sen
heti näöllään osottaa -- vanha vallasväen rakennus, joka on sisustettu
kerrassaan uudenaikaiseksi, diligenssi tulee porraspäähän, -- korkeat
upeat huoneet, joista näkee sataman... Ja semmoiset huoneet julkisia
kokouksia ja konsertteja varten!"

"Hm -- niin, meillä oikeastaan on _kaksi_ suurta hotellia. Enoksenin
on vaarallinen kilpailija, ja kaupunkilaiset ehdottomasti pitävät sitä
parempana."

"Ainoastaan vallasväelle muistuttava ulkomuoto, kun hätäisesti
silmäsin, sai minut arvelemaan --. Mutta, hm", -- hän veti jälleen
ylähuulen nenän alle -- "semmoisesta en tietysti vielä voi lausua
varmaa mielipidettä... Näin kerrassaan uudet olot tietysti vaativat
aikansa, ennenkuin niitä oppii vallitsemaan."

Vallitsemaan... vallitsemaan... Tämä omituinen lausetapa koski
tirehtoriin... näkyy sairastavan hieman riippumattomuuden himoa.

"Ja täällähän kuuluu seuraelämä olevan erinomaisen viihdykästä", lausui
kaupunginvouti kääntäen puheen toiseen aineesen. -- "Ihmisiä, joihin
minä ja perheeni arvatenkin voimme liittyä... Teillähän on tuo hieno
ja herttainen Johnstonikin. Eilen kävin hänellä vieraana ja se mies
kerrassaan viehätti minut."

"Niin, hänellä on se ominaisuus, että heti viehättää ihmiset", pääsi
tirehtorilta kiireesti.

"Eikö totta, hän on niin tasainen ja suora... kopeutta ei nimeksikään;
hänen talostaanhan on tullut jonkinlainen lähtökohta koko vanhalle
tunnetulle Macolmin suvulle."

Tirehtori istui hieman nyrpeän synkkänä:

"Vuoroin yläällä, vuoroin alaalla, hra kaupunginvouti; -- kauppasuhteet
ja sattuma, ne ne hänenkin olonsa määräävät! -- Voinpa sanoa, että
olen jo toisenkin kerran hänet pelastanut", lausui tirehtori muka
vaatimattomalla itseensä tyytyväisyydellä... "Kaikissa niissä
metsänpaloissa, joita näillä kulmilla on raivonnut, on hänen
omaisuutensa ollut suuressa vaarassa. Mies olisi nyt häviön oma,
ellen sattumalta olisi täällä kaupungissa pitänyt arveluitani, --
minä vanhastaan tunnen nuo ylämaan metsät; -- ja minulle tosiaan
onnistui saada miehet kulopaikalla vielä sillä tavalla asetetuiksi,
-- mutta aivan viimeisellä hetkellä, sen vakuutan, -- että kulo vielä
saatiin pysähtymään!... Se oli tavallaan oikea kohtalon päivä koko
Johnston-Macolmin suvulle..."

Kaupunginvouti tarjosi tulitikkua erinomaisen ystävällisesti, samalla
kuin hänen miettiväisessä katseessaan oli koko joukko hänen virkansa
toistakin puolta, -- nimittäin poliisimestaria -- --. "Minäpä kuulin
Johnstonin puhuvankin teistä sen mukaisella lämmöllä."

Tirehtori nousi samassa seisomaan. "Aikomukseni oli siis -- paitsi
että kävin luonanne vastavieraissa, pyytää teitä minua käyttämään, jos
ehkä voisin teitä palvella näin alussa, kun järjestätte kotinne ja
asumisenne, -- työväkeä hankkimaan -- nikkareita esimerkiksi. Sahalla
on minulla kyllin väkeä teillekin lainata."

"Miten olette ystävällinen... sulimmat kiitokseni, hra tirehtori!"

Tirehtori kiiruhti katua alas

Uusikin poliisimestari näkyi aikovan istua jotenkin korkealla
satulassaan, -- aikoi ehkä kulkea erityisiä kaikkein korkeimmasti omia
teitään, -- jos nimittäin se laatuun käy!... "Joihin voi liittyä"...
Valitsee seurustelupiirinsä -- --

Ja heti puuttuu Johnstoniin!... Tirehtori huitasi kepillään ja
kasvoissa oli ilkkuva ilme, ikäänkuin sisässä olisi kirvellyt ja
purrut... Se viehätys ehkä ei hänelle kovinkaan hauskaksi kävisi...

Ja eikös puhunut rouva Michelsenistä ja hänen hotellistaan ikäänkuin
olisi hän mikäkin ikäpöppö tällä paikkakunnalla. -- Hän se hiis vieköön
vielä voi ruveta armossa määräämään huoneet sekä surun että ilon
vietolle!

Ajoissa on tässä, siitä ei parane, salpa pantava!

Tirehtori astui syvissä mietteissä, leuka pitkällä...

Tuo viha rouva Michelsenin kanssa ei ylipäänsä koskaan ole ollut oikein
paikallaan... Enoksenilla eivät paikat tahdo koskaan oikein näkösiksi
ruveta, -- siellä haiskahtaa kyytiliikkeelle... se jää kun jääkin
toisen luokan hotelliksi!

Hän alkoi astella edes takaisin katuja, katsella vähän tarkemmin
hotellin rakennusryhmää; pariin vuoteen ei hän nyt ollut sen portin
sivu käynyt... Koko joukon uusittu ja somistettu, portaista ja
katuovesta loisti messinki, -- ja portista hän vilahukselta näki
diligenssin, joka seisoi portaitten edessä odottamassa; parihevosia
juuri kuljetettiin pihan poikki eteen asetettaviksi.

... On se oikeastaan vahinko, ett'eivät kaupunkilaiset voi miehissä
tänne kokoontua! -- -- --

-- Rouva Michelsen sai kyökkiin sen hirmun viestin, että itse tirehtori
oli hänen yksityisessä huoneessaan ja tahtoi häntä puhutella.

Rouva seisoi punaisena paistinvalkean ääressä; mutta vielä
punaisemmaksi hän kävi.

"Ti-reh-toriko -- meillä? -- Herra hyvä varjele!" -- Kauha vaipui
hellalle.

"Niin on, ja hän tahtoo sinua puhutella, täti."

"Minuako? -- -- Mikähän onnettomuus se nyt taas päällemme lankee...
Minä oikein... koko ruumiini vapisee... Minä en sinne lähde, -- siihen
minua ei saa mikään inhimillinen voima! -- hän se otti minulta klubin
-- ja sähkösanomatoimiston ja kaikki kokoukset ja iltahuvit... Hän
otti minulta kaupungin kunnian niin tyyni kun vaan saattoi, -- ja
vahingotti minua turvatonta leskiraukkaa, sekä sanoilla että töillä! --
Sen pahuksen luo en lähde, niin kauan kuin täällä pystyssä pysyn. Sano
hänelle se. -- Sano se!..."

Hänen sisarensatytär, kasvava tyttö, joka sanan oli tuonut, jäi kyökin
ovelle seisomaan neuvottomana kauhusta.

"Sano se, -- sano vaan se!... Ehkä hän aikoo lopulta ajaa minut pois
koko hotellista?"

"Mutta ei", -- rouva epätoivossaan järjesti hieman tukkaansa ja heitti
syrjään kyökkiesiliinan, ja katse samalla kävi miettiväiseksi kuin
tavallisesti, -- "siitä ainakin ensinnä syntyy pieni kahakka."

Hän lähti käytävään, varustautui omalla ja hotellinsa arvokkaisuudella,
ja astui vavisten ja kalpeana huoneesensa.

"Olen kuullut, että tirehtori tahtoo minua puhutella... saanko
kuulla, mikä onnettomuuden viesti?" puhui hän vapisevalla äänellä. --
"Tirehtori on niin hyvä ja istuu."

"Kuulkaa nyt minua levollisesti, rouva Michelsen! Mehän olemme saman
kaupungin lapsia ja vanhoja tuttuja."

"Niin Herra nähköön, kyllä olemme sekä minä että hotellini saaneet
tehdä tirehtorin tuttavuutta, -- kuinka monta yötä olen valvonut ja
vuoteellani itkenyt --"

"Sallikaa minun sanoa, että olette niitä vaimoja, jotka minussa ovat
synnyttäneet mitä suurinta kunnioitusta, joita pidän syvässä arvossa,
-- teidän tavoin johtavat suurta liikettä ja osaavat sitä pystyssä
pitää."

"Tämähän kuulustaa vähän uudelta, hra tirehtori", lausui rouva
odottavaisena hymyillen ja silmät kiiltäen.

Tirehtori laski lempeästi kätensä hänen ranteelleen:

"Sen kai uskotte, ettei minulla koskaan ole ollut mitään personallista
teitä vastaan, rouva Michelsen?"

Rouva kavahti... oliko oikeastaan syytäkään luulla sitä?

"Te todella olette niin erinomaisen ymmärtäväinen, että luulen voivamme
keskustella niinkuin miesten kesken ainakin, rouva Michelsen. Te
varmaankaan ette säikähdy pientä sanaa?...

"Tiedätte, että olen uhrannut, käyttänyt kaikki voimani tuon rautatien
hyväksi! Ja te varmaankin vähin muistatte minua entisistä ajoista,
rouva Michelsen, minä en ja'a itseäni, personalliset näkökohdat eivät
kuulu minun luonnolleni", -- tirehtori leikillisesti taputti rouvan
kättä. -- "Tuo rautatie on viime vuosina ollut minulle kaikki kaikessa.
-- Ja niinkauan kuin diligenssi, joka niin suuressa määrin perustuu
teidän hotelliinne, niinkauan kuin se näytti panevan salvan kaikille
toiveille sen saamisesta, -- täytyi minun tietysti teitä vastustaa. Sen
te varmaankin käsitätte. -- Se ei ollut oikein, rouva Michelsen, -- se
ei ollut oikein tehty, että kannatitte tuota diligenssiä!"

"Saan kai lohduttaa itseäni sillä, että Johnstoninkin kaltainen mies
oli asian puolesta", huomautti rouva hienosti.

"Johnston on, rouva, kuten sekä te että minä hyvästi tiedämme", --
lausui tirehtori silmää iskien, -- "oikea lapsi julkisessa elämässä,
hän ei edes aavistakaan, kenen käsiin lankee... Tuo diligenssilaitos
oli minulle arveluttavana esteenä, -- mutta vihdoin onnistui minun
yhdistää voimat niin, että rautatie-asia nyt on pelastettu --.

"Ja samalla, -- olen varma, että käsitätte sen yhtä hyvästi kuin
minäkin, -- olette te, rouva, ja hotellinne käyneet minulle yhtä
rakkaaksi kuin entisinä hyvinä aikoina... En luule varsin suuresti
erehtyväni, kun arvelen teitä naiseksi, joka kykenee menettelytapaani
arvostelemaan; -- kuka hiisi vieköön olisi teidän sijassanne siitä
pitänyt, -- minä en pyydä mahdottomia...

"Te rikastutte, rouva Michelsen, varsin upporikkaaksi, kun nyt
saamme tänne rautatienkin, joka teitä lihottaa matkustavaisilla...
Säästöpankille suoritettavilla vähennyksillänne älkää kiirettä
pitäkö, -- luottakaa huoleti minuun... Ja vähitellen, niin arvelen,
olemme jälleen entisessä urassa. Olemme koittaneet Enoksenia -- se
on niitä toisen luokan, näettekös!... Hän saa jäädä hätävaraksi, kun
täällä teillä käy suvella mahdottomaksi huoneita saada! -- Poikani
Klaus valittaa, ett'ei laulu kaiu Enoksenin salissa. Saatte ottaa
lauluseurankin suojiinne, rouva Michelsen; -- nuorille ihmisille
näettekös vaatii viihdykästä."

"Poikanne ei olekaan ollut yhtä ankara kuin te, hra tirehtori",
pilaili rouva, -- "on minulla silloin tällöin ollut kunnia nähdä hänet
vieraanani."

"Hm -- mm"... Tirehtori nousi lähteäkseen.

"Tarjoan teille kättäni, rouva Michelsen!" sanoi hän herttaisesti.

Rouva Michelsen taisteli itkua vastaan -- kovasti hänen mielensä
kuohui. -- "Tirehtori on ollut minua vastaan kuin ankara ukkosenilma...
Jollei meillä olisi ollut suvet siunattuine matkailijoineen niin
tuottavia, niin kyllä vanha Holmsenin kartano olisi parina viimeisenä
vuotena takapajulle joutunut... Mutta nythän on kaikki taas parhain
päin kääntynyt!"

-- -- "Ei se ole helppoa", selitti rouva Michelsen myöhemmin, -- "kun
tirehtori tuolla tavalla kättään tarjoo. Olipa melkein ikäänkuin kaksi
raskasta vuotta olisi sulanut ja käynyt tyhjäksi, -- mutta perästäpäin
sittenkin kirventelee!"



XV.


Johnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin
kanssa.

Aivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti
päästäkseen sohvaan lepäämään... Levottomasti, melkein tuskallisesti
oli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä...

Nyt se oli ohi, oli hän sanonut, -- ja rouvan mielestä hän kävi niin
luonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, -- että rouva sen vuoksi tunsi
oikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana
hyvästä.

Keskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, --
unohti, mitä viimeksi oli sanonut... Nyt puhui hän perintötavaroista ja
vanhoista kaluista...

"Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat,
Johnston!" pilaili rouva.

"Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja -- kuulkaas nyt, älkää virkatko
siitä mitään Bratille!" -- hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti.
-- "Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; -- onhan tämä,
niinkuin sanotte, hieman lapsellista... hieman omituista"... pakisi
Johnston puoleksi hämillään --. "Mutta miehenne kello on todella sangen
merkillinen... Kerran hän siitä minulle kertoi... Hänen isoisänsä osti
sen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle,
Köpenhaminasta muistaakseni, -- se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban
Jürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti
suuren kellotehtaan Sveitsissä?... Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi
Islannissa kuninkaaksi... Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan -- --
joskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?" -- kysäsi hän tavattoman
varovaisesti... "Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, --
Bratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella"...

Hän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli... "Tuommoisessa
kellossa, joka vaan käy ja käy... ja laskee, mittaa todellisuutta...
siinä voi olla kokonainen tuomio...

"Mutta siitä minä tahtoisin selkoa", -- lausui hän äkkiä itseänsä
kooten, -- "paitsi muusta -- mutta älkää minulle naurako -- -- siitä
onko kello viime vuosina -- se näettekös on jo kulunut, -- edistänyt
vai jättänyt? -- kuluneet kellot aina tahtovat edistää -- -- se
luullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita...

"Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin",
-- mutisi hän.

"Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko
taakse päin?" kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein
täytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.

"Se on nyt eräässä laatikossa, Johnston, -- on maannut siinä koko viime
vuodet siitä pitäen, kuin se eräänä päivänä putosi lattiaan... Bratt on
luvannut lähettää sen Köpenhaminaan korjattavaksi."

"Vai niin -- vai -- rikki -- monta vuotta"... hän näytti kerrassaan
pettyneeltä ja tarttui jälleen päähänsä...

"Herra tiesi, miten tulimme tuosta kellosta puhuneeksi?" alkoi hän
äkkiä uudelleen aineesta poiketen. -- "Nyt muistan, -- noihin pieniin
kultaperiinhän minä tartuin --. Minä en voi teitä ajatellakaan ilman
noita hienoja kultavitjoja ruskeankeltaisella silkillä, -- ja tuota
pientä aivan sopimatonta messinkiavainta, joka niistä riippuu! --
Niin hieno ja vähän -- vähän muistamaton, niinkuin rouva itsekin...
Kaukana huolimattomuudesta tai muusta sen kaltaisesta, -- ikäänkuin tuo
kellonavain äkkiä olisi korotettu kulta-avaimeksi."

"Te annatte minulle totuuden sokeripillereissä, Johnston", hymyili
rouva, -- "tuo puute järjestysmielessäni on ollut minulle pahana
loukkauskivenä nuoresta pitäen."

"Hm, -- minä mielelläni tunnustan, että rouvan suuret ruskeat silmät
minua viehättävät --. Ne ovat niin järkevät, ja hyvältä tuntuu, kun ne
päälläni lepäävät... Ymmärrättehän, että ne tekevät minulle hyvää? --
Tämä on jonkinlainen tunnustus, siitä en pääse... Usein tulen tänne
vaan sen vuoksi, että saisin ne päälleni lepäämään"...

Hän lausui tämän niin alakuloisen raskasmielisesti. "Mielestäni voimme
kutsua sitä hyväksi ystävyydeksi, Johnston... Te ehkä vähän luotatte
minuun?"

"Vähänkö?"

"No niin, sanokaa sitten paljon; -- se imartelee minua. -- Ja nyt
koitan urkkia teille tietoja mieheni vanhasta kellosta... Mihin tilaan
omatuntoni joutuukin!" lausui hän kääntäen keskustelun jälleen pilaksi.

"Älkää naurako, älkää naurako, -- no niin, näenhän minä sen teistä, --
naurakaa mielenne kyllältä, -- kun olen lähtenyt."

"Kuulkaas Johnston! -- eikö teitä oikeastaan haluttaisi saada tuo
vanha kello lahjaksi?... Minä en tosiaan tiedä, onko minulla niin
paljon valtaa Bratin yli; -- onhan se perhekalu ja --. Mutta jos se
teille iloa tuottaisi, ja etenkin, -- etenkin, -- jos saisin Bratille
sanoa, että se teitä kalvaa kuin käärme, -- että te salassa käytte ja
kadehditte häneltä tuota kelloa?"

"Ei, ei millään ehdolla, rouva! -- kuuletteko", -- huudahti hän
melkein kauhistuneena. "Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä;
-- niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa
vanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee,
saattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei
aavistaisikaan --"

"Nyt sanoitte jotain, Johnston, -- nyt sanoitte jotain"...

"Mitä niin?"

"Se oikein alkaa ajatteluttaa -- mitä nyt sanoitte... Useinkaan en
teitä ymmärrä" -- --

"Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, -- antakaa minulle siitä
kätenne, -- hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani,
-- minua hävettäisi. -- Semmoinen on luonteeni... Ainoa maailmassa,
jolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän
kasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä
avomielisesti kuin rippi-isälle... Niin niin, niin niin, -- minä
alan tässä sydäntäni purkaa niin että... huomaan, jo on aika tieheni
korjautua"...

Hän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman
etunojassa lehtokujaa kulkemaan...

-- -- Oliko siinä se vika, että se edisti? -- toisti hän varmaan
sadannetta kertaa...

Öisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, -- kiiltävää,
hienoa, vanhanaikaista hopeakelloa... Hän näki sen, -- se oli niin
siromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, --
juuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä,
ja vakuutus sen mukaan merkittiin, -- kahtakymmentä minuuttia yli
yhdentoista...

Oliko se edistänyt, -- väärin se varmaan kävi, -- ja oliko ehkä
kello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, --
esimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? -- eikö
ollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma
laivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin
vakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut _mahdotonta_ sitä tavata,
vaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa... Kuitin mukaan
oli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä
vailla yhdentoista -- sikäläisen kellon mukaan... Kaksikymmentä yli
yhdentoista -- olisiko sillä välin -- --

... Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita
hänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, --
eivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!... Se aavistus, joka hänellä
mielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan,
-- ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä
haaksirikkojen pelkoon sinä iltana -- eikö se mitään merkinnyt?...

Se ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä
estänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, -- se kasvoi hänen
mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja
raskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi
ja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria... vihdoin takertui
hänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli
kullasta -- --

Jos se edisti, niin hän oli vapaa, -- tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas
ja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.

Vaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät... kun viisari
jätätti, -- kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!...
Minuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen
jatkona; -- vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi... ja
haaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan...

Kultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, -- tuikki kuin äkämässä
neula... jätätti -- -- edisti...

Tänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon
kellon puheeksi rouva Bratin kanssa, -- niin usein kun olikin arvellut,
aikonut, tuntenut siihen viettelystä; -- mutta aina hän oli peräytynyt,
kun sanat jo olivat huulilla.

Nämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, --
ikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää...



XVI.


Klaus ajaa karahutti uudella polkupyörällään kotia päin kaupungista,
-- etukumarassa, jokkei-lakki päässä ja viikset, jotka olivat tiheät
kuin pienet mustat villatukot, pystyyn kierrettyinä; voimakkaat reidet
olivat täydessä työssä. Hän vihelsi, soitti ja varotteli, pyörähteli
kuin tuuliaispää käypäläisten ja ajavain ohi maantiellä. Käänteli
ja mutkaili, milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, leikkasi
kaaria... Siinä ei kysytty voimaa, lapsi olisi tuohon oppinut.
Seitsemäntoista minuuttia, ei sen enempää, tarvitsi hän ajaakseen kotoa
kaupunkikonttorille -- ja Hejeen oli hän ajanut kolmessa tunnissa ja
neljänneksessä!

Melulla ja toimessaan astui hän arkihuoneesen, jossa kaikki vielä
istuivat iltapäiväkahvin ääressä.

"Missä olet sinä, Klaus, tänään viipynyt?" kysyi Gertrud, -- "tunti on
jo siitä kun söimme päivällistä. -- Oletko syönyt ulkona jossain?"

"No mutta, Gertrud, eihän se meihin kuulu", arveli tirehtori auliisti,
-- -- "lieneekö istunut ystäväin kanssa rouva Michelsenillä? --
vaeltakoon rauhassa omia teitään."

"Isä aina sanoo, että minun on mahdoton unohtaa ruoka-aikaa. Mutta sen
olen kuitenkin tullut tänään tehneeksi -- sattumalta", sanoi Klaus ja
laski sähkösanoman hänen eteensä kahvipöydälle. -- "Entä nyt! -- lueppa
mitä seisoo tuossa... Että rautatieasia on stortingissä ratkaistu...
Suurenmoinen juhlatuuli ja ihmistungos rouva Michelsenillä, tietysti...
Sähkösanomilla seurasimme keskustelujen loppupuolta ja kun sitten oli
äänestetty, niin karjasimme yhdeksänkertaisen hurraa-huudon."

"Sepä lienee sinulle suureksi iloksi, Bratt!" puhkesi rouva sanomaan.
"Siinä asiassa olet sinä jotain vaikuttanut."

"Niin isä!"...

"No niin kyllä, Jette", -- lausui tirehtori, jonka sydäntä hiveli;
olihan loppupäätös aina ollut hieman epätietoinen; -- "vähäsen ansiota
uskallan ehkä tästä lukea minäkin itselleni...

"On niin ihmeellistä", lausui hän hetkisen mietteissä istuttuaan, --
"vielä muutama vuosi takaperin kajasti edessäni elämäni ylpeimpänä
tämä hetki, jos se milloinkaan koittaisi; ja nyt, kun se on tullut
-- --. Niitä on niin monta nyt, jotka ovat olleet tässä kummina ja
asiaa ikäänkuin velloneet ja hypistelleet... Se oli minun ehdotukseni,
-- ja minulle, eikä kenellekään muulle, ihmiset sen vuoksi päätään
pudistivat; -- se muka oli niin mahdotonta. -- Ja kerrallaan kävi se
sitten niin mahdolliseksi!"...

"Uskaltaakohan sinulle vähän kieliä, isä, -- että nimittäin kaupungilla
jo aikoja sitten on ollut puheena pitää sinulle juhlat siitä hyvästä
että olet -- paitsi kolmen lapsesi isä, -- myöskin tänne tulevan
rautatien isä... Se oli nytkin puheen alaisena rouva Michelsenillä;
samana päivänä, kun tänne saapuu hallituksen virallinen vahvistus,
aikovat valtuusto ja kaupungin eri piirit panna matkaan lähetystön, --
ja, no niin, tulee kai se nyt ilmi joka tapauksessa, -- ja kun kerran
olen astunut toisen jalan, niin täytynee astua toinenkin, -- tuomaan
isälle hopeisen kirjaillun juomasarven."

"Minulle? -- minulleko, poikani?"...

"Ei mutta, katsoppa isää, äiti, totta vieköön on kerran hänkin
vaatimaton."

"Klaus on tänään tosiaan täpötäynnä uutisia, Jette!" lausui tirehtori
hymyillen.

"Isä nähtävästi nyt vilpittömästi uskoo, että olen hänelle ilmaissut
kaikki, äiti -- enkä salannut rahtustakaan. -- Tätä olen nyt sisässäni
kantanut sangen kauan -- helmikuusta alkain aina toukokuuhun, -- ilman
että luullakseni kukaan teistä on minusta suuriakaan huomannut! --
Sinun terävä silmäsi, Gertrud, lienee kuitenkin? -- tietysti. -- Olen
varma, että hän sitä perästäpäin väittää, -- Gertrud on aina älyävänään
kaikki, äiti... Mutta onpa minulla vieläkin takanani yksi kultamurunen;
ja keskusteltiin sitä siitäkin' sillä aikaa kun sähkösanomia
odotimme... Ei sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että isän muotokuva
ripustettaisiin säästöpankin johtokunnan huoneesen, hän kun on pankin
perustanut."

"Kuuletko Bratt!" sanoi rouva.

"Ollappa nyt vähän kaunis", pilaili tirehtori; hän asteli edes takaisin
lattialla.

"Ee-i, isä ei ole turhamainen, äiti -- -- hän vaan niin mielellään
riippuu säästöpankin seinällä, niin totta kuin elää!"

"Loruja", -- murahti tirehtori, mutta varsin helmeilevän hyvällä
tuulella.

"Yksimielisesti huudettiin -- taikka oikeammin kiljuttiin hyväksymistä,
-- kun molemmat tirehtori-virkaveljesi, kämnäri ja Muhvad, ehdottivat,
että he ynnä muutamia säästöpankin edustajia juhlallisesti tulisivat
luoksesi pyytämään, että Abraham Johnston saisi maalata oivallisesta
muotokuvastasi kopian sinne ripustettavaksi...

"Joko nyt älyätte, että minulla oli syytä, minkä vuoksi jäädä
päivällisiltä!"

"Soo, soo, -- jaha, -- vai perältäkin... minulla on kunnia... että hra
Johnstonin poika"...

Tirehtori jäi seisomaan akkunan ääreen ja katsoi ulos.

"Oliko Johnston kokouksessa?" -- kysäsi hän äkkiä Klaun puoleen
kääntyen.

"O-li, -- ja me tietysti toivotimme onnea pohatalle, jonka metsät nyt
tulevat rautatien varteen."

"Minä se olen, -- minä, -- joka olen ajanut kultaa ja valtaa sen
miehen taskuun..." mutisi tirehtori synkkänä; sanat puoleksi
kuuluivat raskaalta huokaukselta... "Hra Johnstonin poika, -- nuoren
perijän taideteos, -- he he, -- he he, -- kiitän kunniasta! -- sitä
pannaan minulta lähetystö pyytämään muka suurena kunnianosotuksena
kahdenkymmenen vuoden työstä ja siitä hyvästä, että säästöpankilla
nyt on parinsadan tuhannen omaisuus... Ei" -- hän kääntyi omaistensa
puoleen rajussa mielenliikutuksessa, -- "kiitän nöyrimmästi, -- siitä
kuvasta minä pidän säästöpankin seinän puhtaana!"

Hän tarttui lakkiinsa ja kiiruhti alas sahalle.

"Tämähän on kuin hulluin huone!" huudahti Klaus ja tuijotti
hämmästyneenä eteensä, -- "Tahtovat nostaa hänet kultatuolille, mutta
hän vaan potkii vastaan!... Palkinnon ansaitsee se, joka tuon ymmärtää
-- -- -- Jaa-a, -- kun kaikki alkaa takaperin käydä niin, -- saa
tässä joka tapauksessa kokemusta maailmasta!" -- hän käänsi katkerana
kulkunsa päivällisruokia kohti.

"Kokemusta maailmasta, -- sinäkö!" -- huudahti Gertrud hänen jälkeensä.

"Klaus parka, hänellä varmaan on hyvät taipumukset, kun vaan maailma
olisi vähä parempi!" huokasi rouva syvästä sydämestään. -- Hän
näytti nyt niin oudolta, -- kasvojen ilmauksessa oli melkein jotain
kauhistunutta... Äkkiä tarttui hän tytärtään käsivarteen --

"Gertrud, -- ei, tänne voi joku tulla! -- Gertrud, seuraa minua!"...

Rouva kiiruhti ulos puutarhaan, tytär peljästyneenä perässään, ja
pysähtyi vasta alimmaiselle hupihuoneelle...

"Gertrud", -- kauhun tuskallisessa ahdistuksessa hän vielä silmäili
ympärilleen, tokko kukaan kuuntelisi...

"Minun _täytyy_ se sanoa, -- vaikka vaan kuiskaamalla, vaan
kuiskaamalla... minä en uskalla, Gertrud!... Isä on muuttumaisillaan
varsin toiseksi ihmiseksi, minä olen jo kauan sen huomannut, mutta nyt
vasta olen sen käsittänyt, -- tänä päivänä vasta!... Me emme voi häntä
auttaa, -- emme voi häntä auttaa... hän on, -- niin, miten sanoisin, --
vaan minun täytyy se lausua!" -- huudahti hän -- "joutunut kehnon ja
ruman kateuden saaliiksi... Johnstonia vastaan"...

"Ei mutta äiti!" keskeytti Gertrud, "tiedäthän sinä, isä aina on ollut
semmoinen, ett'ei ole sietänyt ketään rinnallaan... Ei tämä koske vaan
Johnstonia."

"Ei, ei, -- häneen koskee kuin tulikuuma rauta, kun vaan Johnstonin
nimi mainitaan! -- Se polttaa ja kirveltää... Tilapäinen pieni
sana voi saada hänet aivan suunniltaan, -- kasvaa mitä pahimmaksi
loukkaukseksi!... Hän salaa sitä, -- puree sormiaan -- oletko
huomannut?... Mieliala on kuin myrkytetty; ei hän voi sille mitään...
Ja pahinta kaikesta! -- hän pakottaa suoran ja lujan luontonsa
teeskentelemään, -- kärsii tästä kidutuksesta; en tosiaan tiedä, mikä
on sielulle helvetti, ellei tämä! --

"Ja samalla minusta hänen kasvonsa muuttuvat niin iljettävän
valheellisiksi. -- Oih, -- se koskee niin kipeästi", vaikeroi rouva...

"Hän sekä vihaa että rakastaa Johnstonia... Siinä on jotain hullua,
hurjaa... ja jotain -- jotain", -- kuiskasi hän salaperäisesti,
-- "minä pelkään, että hänen ja Johnstonin välillä on -- jotain
käsittämätöntä, -- johon isä on syypää...

"Minä tunnen, Gertrud, että elämme pahoissa asioissa, -- vaikk'ei
maailma niitä näe --. Isä on sairas, -- suunniltaan -- riivattuna" --
rouva nyyhki ääneensä -- "sairas kalvavasta kateudesta!"...

Hän painoi päänsä tyttären helmaan.

"Aivan kuin minun ja Abrah --" -- -- huudahti äkkiä Gertrud; --
hän istui ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti mustilla silmillään...
Tämän hän niin hyvästi käsitti. Ikäänkuin äkillinen rautakouran
puristus rinnassa, niin että äkkiä, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi,
umpimieliseksi, jäykäksi -- poissa olevaksi...

Omasta syvästä sisästään näki hän kirkastuneella katseella isänsä
sisällisen elämän, katsoi ikäänkuin akkunasta... Mustasukkaisuus, --
kateus... samat mielettömät intohimot!... Etkö ole kuristanut omaa
rakkauttasi? huusi hänen sisässään ääni... Hän istui ja silitti äitinsä
päätä, ikäänkuin pientä lintuaan, joka hänellä oli -- --

Kuinka suunnattomasti isää tuli sääli!...

Äiti oli alkanut kulkea edes takaisin hupihuoneessa.

"Olen miettinyt, Gertrud, -- että eiköhän pitäisi kirjoittaa
Abrahamille?... Johnston näyttää niin ihmeellisen heikolta ja
alakuloiselta. -- Kirjoittaisinko minä... vai"... hän katsoi
hiljaa tutkivaisesti tyttäreen, -- "miten luulet, Gertrud, --
kävisikö mielestäsi päinsä, että sinä kirjoittaisit... Kummanko
luulet paremmaksi? -- Kotia hänen pitäisi tulla... Minusta käy
välttämättömäksi, että huomautamme, kuinka välttämätön hän nyt olisi
isänsä luona... jos sinä Gertrud kirjoittaisit, niin --"

"Minäkö, äiti? -- kirjoittaisin... nyt"...

Hän näki mielessään ikäänkuin kutistuneen, rauenneen langan edessään.
Kaksi, kolme vuotta oli Abraham viettänyt aaltoilevassa elämänkuohussa,
joka oli täynnään jännitystä ja kunnianhimoa, siitä lukien, kun
he silloin keskustelivat tuolla maantiellä... Gertrud kotona
pikkukaupungissaan... oli varmaan saanut sijansa jossain nurkassa
entisten muistojen romukasassa, -- jäänyt unohtuneeksi idylliksi...

Taas nousi tuo entinen intohimoinen kateus hänen taiteilija-elämäänsä
ja kaikkia niitä vastaan, jotka herättivät hänen harrastustaan; --
mutta se joutui äkkiä niin räikeään valoon hänen edessään... Mallejako,
joista Abrahamin oli tapana niin avomielisesti puhua, niitäkö hän
sydämensä sisimmässä pelkäsi?... Ei, -- vaan koko hänen taidettansa,
hänen laajempia alojaan, hänen sieluansa, jonka hän olisi omansa alle
ahdistanut! -- ja kuitenkin, -- olihan se hänen rakkain ajatuksensa,
että Abraham olisi taiteilija? -- maalaisi ihanasti! -- _hän_ rajulla
tulellaan, joka täytti hänen mielensä enemmän kuin kukaan muu?... Mihin
kaikkeen olikaan tämä kateellinen, vartioiva, murhaava intohimo hänet
saattanut?...

Miten he molemmat olivat toisensa tunteneet, -- "kasvaneet yhteen",
kuten Abraham oli sanonut... Gertrud oli luvannut hänelle ystävyytensä
elinajaksi! Tämä antoi hänelle nyt oikeuden, velvoitti...

"Ettäkö kirjoittaisin, niinkö sanoit äiti?

"Valvon illalla, niin että voimme panna kirjeen Abrahamille postiin jo
huomisaamuna varhain."



XVII.


Abraham oli palannut kotiin, suoraa päätä Parisista -- aivan
odottamatta!...

Lopulta hän niin hartaasti ikävöi isäänsä, Sofia tätiä ja kotona
kaikkea, että oli jättänyt maalaustelineelle luonnoksen odottamaan,
märkänä ja keskeneräisenä -- -- --

"Oikeastaan pitäisi sinun, isä, maksaa se", -- pilaili hän... "Mutta
minä en ole semmoinen visukinttu kuin sinä, -- saat velkasi anteeksi...
Mehän olemme kauhean rikkaita! -- -- Sangen hyvältä näytät nyt, isä,
-- en tarkoita, että juuri terveydestä uhkuvalta; -- mutta maalarille
mainiolta. Voit arvata, että minä olen tottunut kasvoja näkemään --.
Sinuun täytyy ryhtyä nyt, heti paikalla --."

"On sekin päähänpisto...

"Mutta merkillistä se on tosiaan, minä en vieläkään ole päässyt sen
perille, -- miten näin äkkiä palasit kotiin... Sinulla _on_ joku syy,
poika!"

"Mutta rakas isä, mikä muu syy kuin se, jonka sanoin."

"Oh loruja, -- sinä olet niin ihmeen puhelijas ja omituinen, että
minusta ikäänkuin tuntuu, että sinä vähän narraat minua -- --.

"-- Niin, mutta iloinen olen, että tulit! -- Eihän se ole juuri hauskaa,
kun täytyy aamusta iltaan juosta vaan asioitaan... Ja, -- täytyy
tunnustaa, ett'ei mielentilanikaan juuri ole kovin raikas... Mutta nyt
kun lupaat jäädä tänne talveksi, -- nyt luulen helpottavan...

"Kuulehan Abraham, etkö luule minun älyävän, -- Sofia täti on sinulle
jotain kirjoittanut? -- Vaikka olen niin nimenomaan häntä kieltänyt",
huudahti hän äkkiä hermostuneesti.

"Kunniasanani kautta, isä, hän ei ole sitä tehnyt; -- hänen sanainsa
mukaan olit sinä muka niin terve ja hyvässä voinnissa kuin suinkin...
Hän narrasi, sillä huononahan sinä olet varsin!"

"Olisiko ehkä rouva Bratt sattunut..." kysäsi isä tutkivasti.

"Kunniasanani -- -- --. Mutta koska nyt kerran tahdot papereihini
kurkistaa, niin voinhan sen sinulle sanoa, että -- pisti päähäni eräs
-- vanha tuuma -- --. Sen laatuinen, josta ei koskaan erilleen pääse
--. Täytyi päästä kotiin näkemään tuota Gertrud Brattia; -- sangen
merkillinen ja vaikea muotokuvattava. Olen aina pitänyt häntä oikeana
voimankoetuksena. -- Ensinnä täytyy yrittää saada hänet istumaan; --
ennen ei hän millään muotoa tahtonut siihen suostua"...

"Niinkö siis oli asian laita, -- ja voinko siihen luottaa! -- Et siis
tullut minun terveyteni takia..."

"Paremmin oman terveyteni takia --. Mutta miten oikeastaan on sen
terveytesi laita, isä... teetkö mitään sen parantamiseksi?"

"Verenkierto on huono, näetsen; veri pyrkii päähän; -- ja käyhän sitä
vähän raskaaksi." -- --

"Se ei muuta merkitse, kuin että sinulla oi ole luontoa tämmöiseen
raatamiseen, isä! -- Sinussakin on jotain epäsäännöllistä
taiteilijaverta. -- Mutta onhan sinulla varoja elää ja huvitella
itseäsi, niinkuin itse tahdot. Etkö tahdo lähteä yhteen höykkään minun
kanssani? -- -- Rakennamme sievän talon jonnekin metsiisi, -- semmoisen
kuin minä tahdon, -- emme semmoista kuin sinä", -- pilaili hän --.
"Tuommoisen vanhanaikuisen pölkkytuvan, josta on näkyala vaahtoiselle
koskelle ja alaspäin yli etäisen veden... Minä yhä enemmän ja enemmän
alan ikävöidä, että saisin kotona elää ja maalata. Ja sinä hellität
kukkarosi nauhoja, laitat puutarhan ja muuta sen tapaisia, josta pidät.
Talossa puuhaamme sitten kumpikin omalla kulmallamme"...

"Eikös ole ihmeellistä Abraham, -- siitä pitäen kun sinä aamulla
palasit, on tuntunut niin kevyeltä ja hyvältä... Sangen mahdollista on,
että vaan kaipaan vaihtelua, -- muita harrastuksia kuin näitä, jotka
eivät oikeastaan ensinkään ole omiani." --

"Sinulla on ollut liian hyvä onni, isä, nyt on sinulla sama kylläisyys,
kuin liiaksi syöneellä miehellä."

"Lähdemme yhdessä matkaan, Abraham, katsomaan, minne rakennamme! Joudun
kolmen tai neljän päivän päästä."

"Etkö ennen?"

"Parin kolmen, -- ehkä. Totta on, että elän täällä kuin kuopassa...
ja luonnollistakin on, että se tekee synkkämieliseksi ja raskaaksi
ja panee veren nousemaan päähän... Viime aikoina olenkin elänyt
paljaassa veren nousussa... Mutta nyt olen aivan vapaa siitä ja --
ajatuksistani!"...

"Syö englantilaista suolaa, isä!"

"Niin, merkillistä on, miten kaikki riippuu ruumiista, -- -- kun nyt
esimerkiksi ajattelen, mikä kaikki minulle tuota näivetystä tekee."

"Mutta rakas isä, onko sinulla oikeastaan mitä murehtia? -- Sinähän
olet nyt varakas mies."

"Kun ei ole, niin kuvittelen, -- jotain oikein kamalaa! -- punnitsen ja
pohdan, enkö oikeastaan sisussani ole konna, -- joka olen omaisuuteni
hankkinut petoksella, joudun helvettiin ja niin edespäin, kuten
hra Cophagus sanoo... Lopulta aivan paistaa itsensä -- kun ei ole
todellisia huolia..."

"Sinä olet menestykseen tyrttynyt, isä",

"Aivan niin, -- olen liian heikko, näetsen, sitä kantamaan. -- -- Kun
nyt taakseni katson, niin tuntuu minusta, ikäänkuin olisin vaeltanut
täällä yksinäni, tallustanut kuin raskaassa unessa. -- Niin kyllä,
meidän täytyy keksiä jotain, joka synnyttää harrastusta, -- rakentaa...
Nyt kun olet suuri taiteilija, niin täytynee sinun saada linnakin
itsellesi, poika! -- oikein romantillinen"...

"Ja sitten puuhaamme vähän tuon terveytesi hyväksi, isä. Minusta on
parasta, että suveksi lähdet jonnekin kylpemään; -- minulla tosiaan ei
ole mitään sitä vastaan, että lähden seuraasi. Hyvää saattaa minullekin
tehdä, että saan itseäni hieman huuhtoa kylmässä täällä pohjolassa; --
sangen veltostavaa on lämpö tuolla Italiassa."

"Ei ole hullumpi ehdotus! -- Ehkä tosiaan tekisi hyvää sinullekin, jos
vähän karkaisisit itseäsi, Abraham" -- --

Hän istui siinä poikansa kanssa myöhään iltaan...

"On aivan kuin avautuisi kokonaisen vuoden hauskuus eteeni, --
paljaastaan semmoisia asioita, jotka tuottavat minulle riemua! -- --
Elinvoimaa ei puutu, miksi olla sitä käyttämättä, -- ja taas tulee tuo
raskasmielisyys -- --.

"Täytyykö minun nyt jälleen ottaa noita rohtoja, Sofia?"

"Tohtori... näetsen Johnston; -- jotta veri joutuisi --"

"Ei nyt, ei kiitoksia; -- veri alkaa taas yht'äkkiä olla suunnillaan;
siltä rupeaa tuntumaan -- --. Ei tarvitse kuin vilkaista tuommoiseen
rohtorasiaan, niin heti johtuu mieleen kaikki tuo ruma, ilkeä, -- --
huh! -- Kiitos, kiitos, mutta pidä se nyt luonasi... Ei mitenkään --.
Abrahamin pitää saada hiukan ekstra hienoa Rheinin viiniä, ja minäkin
aion maistaa sen verran, jotta tunnen, mimmoinen on hauska mieliala...
Pitkä, sangen pitkä aika on siitä Abraham, kun olen sen tuntenut!"

       *       *       *       *       *

... Abraham on minulle erinomaisen hyvä nukutin, hän... herättää
harrastuksia... että saisi nähdä hänet onnellisena...

Mutta -- minä _en ole_ Abraham, minä olen hänen isänsä, joka olen
tehnyt työtä ja koonnut rahoja valmistaakseni hänelle loistoa -- ja
jolla on oma edesvastaukseni... Tietysti sitä voi mielikuvituksessaan
tekeytyä onnelliseksi ja vapaaksi... ruveta hyvälle päälle... Mutta, --
tuon valan nyt olen kerran tehnyt, -- ja, eikö sen laita ole oikea? --
Se _on_ minun asiani se, -- -- joko yritän sen unohtaa, taikka en...

Kas niin, kas niin, -- siinä sitä ollaan! -- Enkös taas heräjä keskelle
noita iankaikkisuuden mietteitä? -- Eilisyönä, Abrahamin kotiin
tultua, nukuin niin suurenmoisesti; -- avasin silmäni ja luulin kellon
olevan, niinkuin tavallista, vasta puoli kaksi yöllä, -- ja se olikin
jo kokonaista kahdeksan ja päivä paistoi suoraan akkunauutimiin; --
sukelsin suoraa päätä asioihin pirteänä kuin kala, jotta voisimme
päivää ennen lähteä Abrahamin kanssa matkaan...

Koko eilispäivän tuntui olo niin keveältä... Ja nyt, -- tässä nyt olen
jälleen... pitkällä tuon pimeän, ilkeän kidassa...

Aina täytyy palata tuohon iankaikkisuuteen; -- että ihminen on
yksin, yksin, -- ja kaikki muu lopuksi paljasta melua ja hälinää
ympärilläsi... Se on sairautta, on, kun tuolla tavalla tuntee itsensä
huimaavan, yksinäiseksi -- -- ja se se tuottaa niin suunnattoman
tuskan! Sillä totta on, että kuulumme yhteen koko olennollamme; ja
semmoinen on tunnekin, kun on terveenä, ja se tekee levolliseksi...

Mutta minä, -- olen sairas, olen... Se on, minulla on jonkinlaisia
omantunnonvaivoja, joita en voi mitenkään paeta. Samalla kun ne
selviäisi, kävisin terveeksi -- ja voisin Abrahamin kanssa matkustaa
metsään, kylpemään... Vaan tämä, ett'en koskaan pääse selville siitä,
eikö minussa ole jotain, joka kalvaa, -- jos se tulee mukana,
niin -- -- --

Mahdotonta ei ole, että se kello edisti... vanhat kuluneet kellot,
joissa on uudet vieterit... Kaksikymmentä, ehkä vaan viisitoista eli
kymmenen minuuttia yli yhdentoista, ja neljännestä vailla... olisiko
sillä välillä... Mahdottoman mahdotonta oli, että se olisi voinut
omaatuntoa vaivata...

Niin niin, niin sitä luulee, toivoo... Vaan eikö se riipu
mielikuvituksesta...

Hän makasi ja tuijotti kultaviisaria ja numeroa, -- kuinka kauas oli
se voinut painua?... mietti, muuttaen lähtökohtaa yhä myöhempään ja
myöhempään...

Ja sitten joutui hän jälleen niiden arvelujen pyörteesen, olisiko hän
_voinut_ ajaa kotiin ja olisiko sähkösanoma sinne ennättänyt, vai
eikö... kunnes hän äkkiä hikeä valuen ponnahti sängystä ja alkoi pestä
kasvojaan ja otsaansa niitä kylmentääkseen.

Hän seisoi ja tuijotti sänkyä...

Mahdotonta oli jälleen ruveta tuolle kidutuspenkille... Paras pukea
ylleen ja yrittää, voisiko vaihdoksesta nukkua vaatteet päällä. -- Ja
ajatella Abrahamia...

Jos ottaisi käteensä kirjan... Hän istahti kynttilän ääreen lukemaan...
Ei -- -- --

Voi tosiaan helposti käydä niin, että olen viattomin ihminen auringon
alla tässä asiassa, -- voi kun voikin... Ja kun olisin terve, niin
terve järkeni varmaan sanoisi sen minulle. -- Se sanoi sen niin
selvästi sinä päivänä, kun Abraham tuli kotia, ja koko eilispäivän...

Vaan yhtä salattuna on minulta joka tapauksessa sen asian käsitys. Minä
en jaksa enää; -- enkä menisi, vaikka saisin koko maailman rikkauden,
enää toista kertaa raamatun päälle vannomaan, että olen täydellisesti
viaton. Mistä voin minä sen tietää? Minä en näe niin pitkälle --.

Minulle merkitsee tämä joko tahi!

Voisinko päältäni riisua kaikki, mitä olen joko välillisesti tai
välittömästi tämän kautta voittanut? -- koko omaisuuteni, -- -- niin
että jälleen seisoisin alastomana ja vapaana ja rohkeana, -- -- mikä
riemu se olisi!

Sitä vaan ei tee... sillä olenhan minä niin "ylen onnellinen!" -- jaha,
mutta kuta enemmän voitan, sitä suurempi on kidutus --

Kuinka usein jo olen tällä kohdalla seisonut...

Se on kuin asema, johon aina johtaa tieni; -- mutta liha ja veri
ei tahdo... Se on liian luonnotonta, -- riipun liian kiinteästi
tavarastani, -- -- onhan minussa tuo suvunmaltti. Se on sangen syvään
juurtunut...

Jos testamentilla lahjoittaisi pois? -- Antaisi arkailematta koko
roskan... Jumalan nimessä, kuinka kevyeksi ja iloiseksi kävisi mieli!...

N-jaa, olen varma siitä, että moni omaisuus tässä maailmassa on
lahjoitettu pois samasta syystä, -- jonkin sovittamiseksi.

Jos ryhtyisin toimeen verekseltä päätökseltä...

Muutoin voisin minä heikko, hapuileva ihmisparka ruveta katumaan!
huudahti hän...

"Abraham! Abraham!" -- yösydännä seisoi hän kynttilä kädessään poikansa
huoneessa.

"Mikä nyt, isä, -- mikä sinun on... Sinähän loistat, ikäänkuin olisit
voittanut vähintäin sata tuhatta. Oletko saanut sähkösanoman..."

"Olen varmaan iloinen, poikani, -- -- ja auta nyt isääsi!"...

Abraham nousi vuoteesen istumaan, mieli jännitettynä...

"On asioita", alkoi Johnston vakavana katsoen poikaansa, "jotka voivat
niin raskaasti painaa, että ne käyvät järjelle... jotta ihmisen voimat
eivät riitä niitä kantamaan... näetsen, -- minä en luule, että olen
konna, taikka valapatturi Concordian vuoksi, joka kärsi haaksirikon...
Mutta jos tahdon itselleni omantunnon rauhaa, niin täytyy minun luopua
kaikesta, mitä vakuutuksen kautta ehkä olen voittanut, -- kokonaan!" --

Siinä siis syy, -- sielu sairas...

Abrahamiin nousi valtaava tuska, -- tämä saattoi päättyä...

Hän teki rajun ponnistuksen kootakseen voimansa; tässä ei saanut joutua
tasapainosta, -- vaan vaikuttaa isään varmuudella.

"Kovasti minun tulee sinua sääli, Abraham... Olisit voinut elää
itsenäisenä rikkaana miehenä mutta -- -- --. Sinusta kai tämä on perin
raskasta?"...

"Miten aiot oikeastaan menetellä, isä? -- Et suinkaan voi kerrassaan
repiä kattoa pääsi päältä?"

"Monta yötä olen tätä asiaa miettinyt", -- vastasi Johnston raskaasti.
-- "Minä testamentin kautta heti lahjoitan omaisuuteni yleishyviin
tarkoituksiin...

"Mutta sinusta, Abraham, tämä kai on kauheata, -- mielipuolen työtä? --
kun ainoastaan tuommoisen oikun eli päähänpiston vuoksi -- antaa pois
koko toimeentulonsa!"

"Oletko hullu, isä, -- minunko tähteni?... Saan minä täällä kotona
itselleni atelierin kuntoon sittenkin, usko pois... Ei, ei, -- anna ja
lahjoita vaan mielesi hyväksi!

"Ja kuules, isä, älä vaan kerro Sofia tädille, ennenkuin olet tuumasi
toteuttanut"...

Johnston melkein putoomalla vajosi tuoliin. "En tiedä, voinko enää
käydä oikein terveeksi, Abraham! -- mutta näin kevyeksi ja iloiseksi ei
isäsi ole tuntenut itseään elämässään...

"Nyt saan, luulemma, rauhallisen unen... Ole niin kiltti, että saatat
minua alas, minua vähän pyörryttää...

"Jos sinä tietäisit, mikä kidutuksen paikka tämä vuode on minulle
ollut"...

-- -- Abraham makasi ja itsekseen vihelteli kaiken yötä...

... Kovasti oli elämä isään koskenut... Hän ei ole kestänyt tässä
aallokossa, joka häntä on nostanut ja laskenut --. Ensinnä sai raastaa
tehtaan vararikosta... ja sitten -- kuuden seitsemän vuoden kuluessa,
-- kokosi rikkauksia kuin höyryn voimalla, -- hankki haarniskan
semmoisen kuin mikäkin Bratt...

... Olinpa jo tottunut pitämään itseäni aika rahaporsaana... Ensi
luokan piletit... makuuvaunut... hienot hotellit...

Oh roskaa, -- nyt on niistä päästy! --

Täytyy pitää huolta, että on jotain olla Abraham Johnstonkin...

       *       *       *       *       *

Tirehtori ja asianajaja Gaarder nousivat yhdessä Johnstonilta vievää
katua; hän oli kutsunut heidät todistamaan testamenttinsa, jonka kautta
hän heti antoi kaupungille ja piirille yleishyvää tarkoitusta varten
kaikki mitä hänen metsistään saataisiin, pidättäen itselleen ainoastaan
oikeuden määrätä rahain käyttämisen, -- ja kuolemansa jälkeen loput
omaisuudestaan, paitsi taloa ja parinkymmenen tuhannen kruunun edestä
arvopapereita.

"Merkillinen mies!" sanoi tirehtori lämpimästi ja vavisten; hän oli
syvästi liikutettu; -- "ei ole sitä hyvää, jota en voisi hänestä
luulla."

"Aivan niin, tämä on tosiaan valtaava tapaus", puhkesi Gaarder
sanomaan, niinikään liikutettuna; -- "oikein tarvitsee aikaa, ennenkuin
siihen tottuu -- koko omaisuutensa!"

"Nii-in, eipä jää rahamiehestä suuria jäljelle nyt"-- lausui
tirehtori, pysähtyi mäkeen ja katsoo miettiväisenä taakseen Johnstonin
tonttia ja laivasiltaa, -- "ainoastaan pieni hiili-liike, jota on hyvin
hoidettava ja tarkattava."

"Saattaa sanoa, että koko sen vallitsevan aseman, joka hänellä oli
piirin suurena tilanomistajana, sen on hän muitta mutkitta päältään
riisunut!" huudahti Gaarder haltioissaan.

"Minusta on hän taas käynyt ikäänkuin ylinähtäväksi, -- ja", --
tunnusti tirehtori suoraan sisustaan.

"-- Ja monta vertaa sympaatisemmaksi kuin tuo -- mahtimies, joka taas
alkoi ikäänkuin raskas pilvi riippua kaupungin ja piirin yli tehtaan
vanhalla loistolla, -- ei tiennyt, mitä arvaamattomia vaikutuksia
siitä vielä alkaisi esiintyä. Hänestä oli lopulta tulla jonkinmoinen
mahtivekkuli, jota eräät toiset maailmallisemmat herrat nauhasta
liikuttivat!"

"Suurenmoinen teko!"

"Tietysti"...

"Tahtoo herättää huomiota, -- olla loistava esimerkki."

"Niin varmaan, -- voihan silläkin olla pieni ulkonainen tyydytyksensä",
-- lausui tirehtori.

"Syyt?... ja perusteet? niitäkö mietitte, tirehtori!

"-- Niin, minusta melkein täytyy Johnstonin tuntea, jotta voisi
käsittää, että tuommoista ideali idyllimäistä innostusta yhteishyvän
puolesta vielä on olemassa!"

"Hän on niitä, jotka helposti joutuvat kaikenlaisten ideain saaliiksi",
-- lausui tirehtori tylynlaisesti -- "haaveksiva, -- herkkä
vaikutuksille... Mutta varmaan pitää häntä joka tapauksessa ihailla."

"Niin, kun tuommoista maailmassa kerran tapahtuu, niin ei voi se olla
viehättämättä", -- jatkoi Gaarder innostuneena, -- "sen sanon
että" -- -- --

"Noh, noh, -- tietysti ei se voi olla hieman suurentamatta omissa
silmissä, -- ja muista ei se mies välitä nimeksikään -- --. Mutta
poika" -- sanoi hän ja kutisti huuliaan hieman punniten, -- "eikö
liene hänelle suuri pettymys, kun täytyy herrasmiehen pojasta alentua
löysäksi taiteilijaksi, joka saa pensselillään elää, -- kumarrella
tilauksia ja taistella leivän edestä"...

"Ihmeellistä kyllä", aprikoitsi Gaarder, -- "että hän niin innokkaasti
joudutti asiakirjaa valmiiksi -- --.

"Tahdotteko kuulla kaupungin suuren, hämmästyttävän uutisen, kämnäri!"
huusi hän tälle vastaan; --"se ei voi sanomalehteen tulla kuin vasta
huomenna."

"Hyvästi, hyvästi Gaarder!... täytyy lähteä säästöpankkiin", -- lausui
tirehtori äkkiä. --

-- Hän astui nopeaan ylämäkeä; hänen sisässään yhä kävi ankara kuohu,
joka Johnstonin huoneessa oli noussut -- --

Pthyi, sylkäsi hän... Tuossa Johnstonissa on, hitto vieköön, etevyys
semmoinen, että se kerrassaan panee hurskaalle mielelle! -- En
eläissäni ole nähnyt semmoista, en, -- luopui noista metsistä yhtä
tyytyväisenä, kuin joku toinen olisi ollut ne saadessaan... Sen vuoksi
että hänen hienolle luonteelleen nyt kerran soveltuu tehdä hyvää
omaisuudellaan. -- Häntä ei huvita omistaa sitä, jota me muut pyydämme
hiki hatussa, -- vapaasta tahdostaan alkaa jälleen elää vaatimattomana,
uutterana miehenä... Eläissäni ei mikään ole näin minuun vaikuttanut.
-- Täytyy, hitto vieköön, pyyhkäistä hatun päästä hänen edessään; -- ja
minä olen ensimmäinen sen tekemään!

Niin, niin, -- koska omaisuus nyt muutetaan rahaksi, saamme kai pian
ottaa sen vastaan... Saadaan kai sairashuone kaupunkiin -- tai kenties
turvakoti vanhoja palvelijoita varten, tai merimiehiä. -- Joo, siitä
toki tulee toista kun Harrestadin puuhista! -- Ja entäs maalla,
-- hän puhui kerran avusta talonpoikaispojille, joilla on lahjoja
taiteilijoiksi --. Tai köyhäinhuone? -- kouluja -- --. Hänellä on
siihen suuntaan tuumia...

Ja niin menee joka reikään osa omaisuutta! -- jonka avulla hän pysyi
pinnalla maailmassa...

Mutta itse asiassa, hänet mainitaan joka kerta sanomissa... Hän saa
todellakin kyllin tyydytystä turhamielisyydelleen, -- jos häneen on
mennyt inhimillinen heikkous tulla mainituksi hyväntekijänä -- -- --

Hitto vieköön, eikö hän vaan esiinny ihan uudessa loistossa! -- Hän
tulee painamaan vaa'assa enemmän kuin milloinkaan ennen. Koitappas
sanoa sanaakaan häntä vastaan...

Hän? -- kyllä hän korotetaan pyhimykseksi vallan! --

Hm-m, -- sitä laskutaitoa... Kuinka hän tehneekään, se vietävä, aina
hän joutuu ylimmälle sijalle.

Viisas, -- syvälle näkevä -- pääsee sinne minne hänen kunnianhimonsa
pyrkii, -- ostaa sen niillä metsillä.

Äh! -- välikö sillä omistaako mitään, kun kumminkin saa johtaa koko
tanssia. -- -- --

Sellainen paavi tässä. --

Se saatana! -- ja hän paukautti keppinsä säästöpankin portaisin.



XVIII.


Päivä sen jälkeen, kun kotona oli tapahtunut tuommoinen kahdenkertainen
kevennys -- sekä mielen että omaisuuden puolesta, -- testamentin
kautta, -- näkyi Strömmin tehtaalle vievällä maantiellä Abrahamin tiheä
paksu matka viitta liehumassa... Hän oli matkalla kiittämään neiti
Brattia kirjeestä.

Silmissä, ynnä ruskeissa, hieman varmapiirteisissä kasvoissa oli jotain
pandurimaista taikka tsuaavimaista.

Oikeastaan hän oli sangen jänniintynyt ja -- melkoisesti epäilevällä
kannalla Gertrudin suhteen... siitä mimmoisena hän nyt täällä kotona
kohtaisi tuon nuoren naisen, joka muutama vuosi takaperin oli hänet
viehättänyt ja hänen mielensä täyttänyt siihen määrin, että hän sulassa
epätoivossa oli oikopäätä sitoa itsensä koko elämäksi...

Oikeastaan oli sangen ihmeellistä, että hän vielä niin suuressa määrin
saattoi säilyttää illusioninsa hänestä... Mutta lienee sama seikka
naiseen nähden, joka on meidät hyljännyt kuin, muotokuvaan nähden,
jota emme ole saaneet onnistumaan; -- ne kiihoittavat yhä meidän
mielikuvitustamme... Hän teki sinulle toden totta suuren palveluksen
silloin kun hän ei tahtonut sitoa sinua... Oiva, kerrassaan kelpo,
ylevä tyttö; -- ja se on aika paljon sanottu kun on amorista kysymys;
-- ja niin mustan musta, -- minusta tuntui silloin muistaakseni
niinkuin se olisi tullut sielun syvimmästä sopukasta...

Hohtavan puhdas lumi! -- hän huudahti -- ja hiukan kylmää ilta-aurinkoa
sitä valaisemassa... Harjujen rinteet suurenmoisen valkeat, kimaltaen
hämärässä, ja havupuiden havut riipuksissa lumitaakan alla. Koko laakso
kuin lepäävä Lumikki prinsessa, jonka kasvoille aurinko paistaa...

Maantien alla oli virta jäässä ja valkoisena, ainoastaan keskellä
sula musta uoma, ja molemmilla rannoilla vielä näit jälkiä vanhoista
lastauspaikoista, joihin hollantilaiset aikoinaan laskivat lankkuja
ottamaan...

Tien varteen nyt tuli paljon työmiesten pikku mökkejä, joita oli
pitkin virran äyrästä, puoleksi luminietosten peitossa, lankku- ja
lautapinoja. Hän lähestyi Strömmin tehdasta; -- sieltä kuului jyminää
ja humua...

Ei ole mitään, minkä niin hyvin tuntisi ja niin hyvin käsittäisi, kuin
oman maansa! -- hän seisahtui katselemaan lankkukuormaa, joka juuri
luisti hänen ohitsensa -- kuinka paljon tiedän esimerkiksi tästä, kun
vertaan sitä johonkin ulkomaiseen, metsistä, tukinhakkuusta ja laivain
lastauksesta.

Tuntureihin tottuneet, varmajalkaiset ja jäsenelliset hevosemme,
taikka lehmämme... Veipä semmoisen aavalle, autiolle tasangolle
pohjois-Saksaan ja Ranskaan, jossa maa ei ole mäkistä kuten meillä,
-- ne menehtyisivät, kadottaisivat ruokahalunsa, -- niiden silmä on
tottunut aivan toiseen vaihteluun, kuin sikäläisten lehmäin, jotka
vuoden umpeen saavat mulkoilla tallin seiniin ja seisoa pilttuussa,
niin että kaviotkin ovat paisuneet luonnottoman suuriksi, -- lypsävät
ammeettain ja ovat tuberkelitautisia... Kukolla, vuohella, kissalla
täällä kotona jo on aivan toisenlainen luonne, -- puhumattakaan
tunturikirpusta, joka puree vihaisemmin kuin parikymmentä
italialaista...

Hän astui nopeaan, viuhtoi käsillään ja piirteli sauvallaan ilmaan.

... Luonteessa on jotain niin varmapiirteistä, -- epäilemättä, -- voima
sama kuin isällään; -- jotain äkkipäistä ja mietiskelemätöntä, joka
joltain näyttää -- mutta -- jossa kuitenkin perältäkin on jotakin --
vapautumatonta...

On sitä nähty sangen paljon sielukkaita silmiä, sekä sinisiä, ruskeita
että mustia, maailman markkinoilla... Ja voipi niihin vaipua hyvinkin
syvältä, mutta eivät ne kuitenkaan viehätä enemmäksi kuin illaksi,
ovathan kuin sielukas väri- tai sävelkonsertti, tai hienovireinen
keskustelu. Se viehättää, vaan siitä selviytyy; -- syvyydestä ei enää
nouse Ägirin tytärtä, joka ainaiseksi vetää alas puoleensa -- -- Ei,
sitä ei enää lumoudu sillä tavalla -- jotta uppoisi... sitä ei enää
anna luottamustaan niin aivan perikatonsa uhalla!

Se juuri oli varmaan silloin kaunista hänen ja minun välissä; -- me
tosiaan lujasti luotimme toisiimme...

Nyt kun lähden tulovieraisiin -- -- pitää järjestää nämä suhteet...

-- Ukkohanhiko vaan kotona, -- huudahti hän tullessaan Bratin
pihaan... Vai sääriäni vainoot, juutas! -- Hän hosui hanhea luotaan
sirolla mustalla kalanluukepillään. -- Onpa herrassakin aivan toinen
luonteen hurjuus, kuin noissa ulkolaisissa, joita on parikin sataa
paimennettavana yhdessä armeijassa; niiden rinnalla ovat nämä melkein
villihanhia...

Abraham naputti nopeaan arkihuoneen ovelle...

... "Minä tulen, niinkuin varmaan arvaatte, neiti Gertrud, heti
kiittämään teitä kirjeestä... Niin", sanoi Abraham ja katsoi häntä
sydämellisen ystävällisesti silmiin, pitäen immen hieman levotonta
kättä omassaan; -- "se viittaus tosiaan tuli otolliseen aikaan; --
olen sangen huolissani isän terveyden vuoksi. Ja te osotitte itsenne
luotettavaksi ystäväksi, joksi tiesin teidän aina minulle jäävän...
Niin, minä puhun avomielisesti suoraan"...

Tämä oli se tulopuhe, jonka hän oli valmiiksi miettinyt; -- jos rouva
Bratt olisi ollut huoneessa, niin se ehkä olisi hieman muuttunut.

"Äiti olisi kirjoittanut itse; vaan hän ei joutunut", -- selitti
Gertrud hyvinkin välinpitämättömänä; hän siksi tunsi Abrahamin,
että tuo tyylikäs esiintyminen nosti hänessä harmin; melkein kuin
teidentarkastaja olisi...

"Istukaahan Johnston!"

"Kutsukaa minua Abrahamiksi!"

"Kyllä, -- kyllä, jos vielä saan -- niin suurta maalaria, -- niin
kutsun mielelläni Abraham Johnstoniksi".

Abraham katsoi häneen, kun hän jälleen oli neulomapöydän ääreen
istunut...

Koko joukon luonteellisemmaksi vaan kuin ennen. -- Omituisissa leveissä
hollantilaisissa kasvoissa oli vielä entistä enemmän tuo ilme, johon
hän aina oli tarttunut, -- niin että ikäänkuin täytyi odottaa, mitä
silmät sanoisivat katseen noustessa. -- Ja sitten oli hän puettuna
pehmeään, mustaan villahameesen, joka teki hänet niin notkeaksi
vyötäisiltään... Itse muisti Abraham entiseen aikaan hänet siihen
kasvattaneensa...

"Ihmeellistä", sanoi Abraham hieman harmistuneena, hän ei oikein
pitänyt vastaanotosta; -- "istun tässä ja mietin että, -- meillä
oikeastaan ei ole paljoa sanottavaa, kun tapaamme toisemme".

"Kun emme niin moneen vuoteen", -- arveli impi.

"Te elätte tyytyväisenä? -- hallitsette ja vallitsette omaanne, -- olin
vähällä sanoa kuin isänne ennen teitä --

"Tehän luistelette, olen kuullut."

"Olenhan minä ennenkin luistellut --."

"No niin, ettekö luule minun sitä muistavan! -- tässä istun ja puhun
kaikki takaperoisesti. -- -- Tuntuu niin ihmeelliseltä jälleen olla
täällä teidän luonanne, sitä käy hajamieliseksi...

"Olette kai kuulleet, että isä on tehnyt testamentin?" sanoi hän hetken
vaiettuaan.

"Kyllä, äiti itki; -- -- hänestä se oli niin jalo ja ylevämielinen
teko."

"Entä teistä? -- Tehän olette käytännöllinen", -- kysäsi hän hieman
pisteliäällä äänen painolla. -- "Arvatenkin että häneltä oli joku ruuvi
irtaantunut, vai mitä?"...

"Minä olen samaa mieltä kuin äitikin; -- isällänne on ylevä luonne,
joka ei voi elää ilman harrastuksia; minä niin hyvin ymmärrän, kuinka
tämä juuri häntä tyydyttää."

"Entä minua, -- joka" --

"Minä olen iloinen siitä, ett'ette ole rikas; -- nyt teidän
täytyy edistyä taiteessanne, Abraham! Minä aina olen pelännyt
noita rahatyynyjä, joiden päälle teidän kohdakkoin piti päästä
lepäämään... Niin kauan kun ette ole sen vanhempi kuin seitsemän- tai
kahdeksankolmatta vuotta, ei se mitään merkitse, -- te vielä voitte
olla kalpea kunnianhimosta... Tahdotteko tietää, miltä minusta eilen
tuntui kuulla, että olitte jääneet aivan omaan varaanne", kysyi hän
syttyen. "Minulle oli se riemu!"...

"Kuulkaas, Gertrud", -- puhkesi Abraham äkkiä huudahtamaan,
"antaisitteko minun maalata itsenne?"

"Minut -- nytkö?" Gertrud joutui hieman hämmennyksiin. -- -- "Siitähän
voimme puhua joskus toisten."

"Niin sanoitte aina ennenkin." --

"Älkäämme puhuko entisistä, Abraham Johnston"...

"Äl-käämme, -- en minä tietysti sitä tarkoittanutkaan... Minä vaan
pyydän, että saan edes sen verran sanoa, että välillämme kuitenkin oli
oikea hyvä luottamuksen suhde! -- me olisimme voineet vannoa toistemme
kautta kuin evankeliumin kautta... Semmoista ei enään tule, vaikka
kuinka kauan haaveksisi... Enkö saa pitää kiinni tästä ystävyydestä, --
oikein lujasti! -- Se on aina oleva helmi elämässäni."

"Minun puoleltani ei ole ystävyyttä puuttuva", vakuutti Gertrud
hallitulla lämmöllä...

"Ja mitä aiotte nyt?" alkoi impi tyvenesti, ikäänkuin täten
vakaantunutta suhdetta uusiakseen.

"Maalata teidän muotokuvanne", huudahti Abraham.

"Ei, -- mutta muutoin. --"

"Muutoinko -- no jaa. -- Aion pyrkiä siihen, että voisin asettua tänne
kotia Norjaan... Ja sitten täytyy minun, -- _täytyy_ saada teidän
muotokuvaanne alottaa, -- minä teen siitä mestariteoksen, toivoakseni
-- --. Ettekö tahdo auttaa köyhää maalaria?" huudahti hän kiihkeästi,
-- "sehän minä nyt olen, -- joka pyytää teiltä ystävyydenosotusta?"

Gertrudilla oli myöntymys huulillaan; -- mutta viimeinen sana tuli kuin
kylmä vesi. -- -- "Jääköön se asia nyt sille kannalle, että puhelemme
siitä myöhemmin, -- ehkä talvella joskus."

Abraham oli ponnahtanut seisomaan ja hänen silmänsä katsoivat hehkuen
Gertrudiin...

"Gertrud", sanoi hän, "minä tulen ulkomaalta."

"Tiedänhän minä sen, Abraham Johnston!"

"Minä olen elänyt piireissä, joissa minulla on ollut tilaisuus tutustua
ja viehättyä moneen oivalliseen naiseen."

"Sen uskon."

... "He ovat niin kauttaaltaan selviä ja valmiita; he taitavat elämän
ikäänkuin ulkoa, -- kaikki he tietävät niin hyvin ennaltaan, -- se on
vaan ikuista uudistumista...

"Vaan tiedättekö, Gertrud, mitä minä teissä näen? -- Teistä kuvastuu
semmoinen hämärä pohjusta, joka on täynnä mahdollisuuksia --, Te voitte
luottaa niin lujasti ja pettyä niin äärettömän syvästi, kun kerran
rakastatte... Se mikä teissä niin sanomattomasti viehättää, se on tuo
salaperäinen, läpinäkemätön syvyys! Se joka teidät voittaa, se kohtaa
hämäriä -- pahoja taikka hyviä voimia, -- onnea tai onnettomuutta,
-- mitä vaan! -- Ulkomailla te olisitte ikäänkuin nuori ilmestys
aikaisemmasta, yksinkertaisemmasta sukupolvesta, isoäitien ajalta...

"Koska se nyt jälleen on näin esiin kuohahtanut, niin täytyy teidän
saada se tietää. -- Minulle, Gertrud, olette te viehättävämpi, kuin
kukaan nainen maailmassa koskaan voi olla!"

Molemmat olivat kuumina; Gertrudin käsi vapisi neulomuksen ääressä.

"Minä vedän teidät neulomapöydästä", huudahti hän, otti Gertrudin
molemmat kädet ja veti hänet luokseen. "Tulkaa mukaani taiteilijan
vaimoksi"...

He eivät tahtoneet toisiaan päästää, riemuten kiitivät rouva Bratin
luo, -- kiiruhtivat maantielle, ja kulkivat yhdessä kauas lähelle
kaupunkia, kuun kumottaessa harjun rinteisin ja virran kohistessa... ja
palasivat jälleen Bratin eteisovelle.

"Vielä viho -- viho-viimeinen, Gertrud"...

"Niin isoäidiltäsikö, niinhän sinä sanoit, Abraham..."



XIX.


Tirehtori oli aikonut käydä Johnstonin luona sekä eilen että toissa
päivänä Gertrudin ja Abrahamin kihlauksen johdosta; mutta Johnston
sairasti ja pysyi sen vuoksi makuukammiossaan; hänellä oli jälleen
tuo paha päänkivistys, joka viime aikoina tuon tuostakin oli häntä
vaivannut, vaan joka tapasi parin päivän kuluttua helpottaa.

Tänään tuli Strömmin tehtaalle kiireellinen sana Brattia kutsumaan.
Johnstonin tila oli käynyt arveluttavan vaaralliseksi, ja hän halusi
hartaasti Brattia puheilleen.

Neiti Rönnebergin kärsivästä ja itkeneestä näöstä älysi tirehtori heti,
että asiat olivat pahoin päin.

Lääkäri ja Abraham olivat salissa, lausui neiti kuiskaten,
saattaessaan hänet sairashuoneesen; pelättiin, että sairas jälleen
vaipuisi tainnuksiin. Lääkäri arveli, että aivoissa oli tapahtunut
verensulkeutuminen, -- ja joku verisuoni puhjennut.

Tirehtori astui huolestuneena vuoteen ääreen, johon viheriä varjostin
päästi ainoastaan masentuneen valon.

Siinä makasi Johnston, pää patjalla, sekavat hiukset otsalle valuneina
nihkeiksi, ohuiksi säikeiksi.

"No Johnston, kuulut olevan sangen huonona."

Johnston ojensi hänelle kätensä; se puristi melkein suonenvedon
tapaisesti.

"Lujastipa käyt kiinni, voimia sinulta ei näy puuttuvan, mikä muuten
vaivanneekin", rohkaisi tirehtori.

"Lapsemme ovat kihloissa", alkoi Johnston yrittäen hieman päätään
kohottaa; -- "siitä olen iloinen."

"Minä myöskin, -- -- sydämen pohjasta" --.

"Niin että Abrahamin vuoksi nyt kuolen aivan levollisena, -- aivan
levollisena" --

"Kuolet, Johnston?... Minäpä toivon, että vielä istut heidän
häissäänkin."

Johnston kourasi äkkiä levottomana päätään...

"Kun nyt en jälleen alkaisi pelätä -- tuota veren nousua; -- sillä
silloin se tulee"... lausui hän kuumeen tapaisesti.

"Sinä olit minulle kohta hyvä ystävä, Bratt", kiiruhti hän puhumaan, --
"kun tulin tänne melkein varattomana... Kiitos!"

"Toivon, että vielä saan kauan olla -- nyt, kun olemme langokset",
mutisi tirehtori.

"Ihmeellistä, sinä viime aikoina ikäänkuin vieraannuit minusta, -- kävi
niin vaikeaksi sinua tavata"...

Hän puhui sairaasti hengästyneenä ja katkonaisesti, liikutellen kättään
levottomasti edes takaisin peitteen päällä.

... "Laitos puutteenalaisia vanhuksia varten", alkoi hän ikäänkuin
puheenainetta vaihtaakseen... "Pidä huolta siitä, ett'eivät huoneet
tule liian pieniä -- ja lämpöiset sängyt... vanhat ihmiset palelevat.
-- Heitä on yhtä sääli kuin lapsia."

"Luota siihen, että minä pidän huolen kaikesta, valvon joka naulan,
Johnston!" sanoi hän lämpimästi; -- "vaan minä toivon, että sinä kyllä
elät sinä päivänä, jona näet rakennuksen valmiina."

Johnston ei näyttänyt kuulevan; hän oli kääntänyt päänsä poispäin,
ikäänkuin ajatuksiaan kootakseen, ja tirehtori kuuli hänen raskaasti
huokaavan seinää vastaan.

"Sinä olet minulla parhaassa ja rakkaimmassa muistossa", alkoi hän
melkein tavallisella keskusteluäänellä, joka oli ristiriidassa kasvojen
levottomuuden kanssa, -- "ensi ajasta, -- -- kun sinä vielä pidit tuota
hopeakelloa, Bratt! -- sitä vanhaa sileäkuorta, jonka tiedät, -- joka
aina --"

Ääni heikkoni, niin ett'ei hän ollut saada sanaa lausutuksi -- -- "joka
aina... ja-tätti -- niinkö?"...

Tuska loisti hänen silmistään.

"Ei, -- ei, -- vaan edisti!" -- oikaisi tirehtori yhteiselle muistolle
hymyillen.

"Sano minulle, muistatko sen varmaan? -- aivan varmaan, Bratt?" --
Johnston nousi kyynärpäälleen ja nojausi henkeään vetämättä hänen
puoleensa.

"Muistan, muistan aivan varmaan", vakuutti tirehtori; hän pelkäsi, että
Johnston alkaisi hourata ja suostui ystävällisesti rauhoittaen kellosta
puhumaan; -- "tuo vanha kello"...

"Vastaa minulle, -- vastaa kuolevalle, Anders Bratt! -- Kun
vakuutin Concordian", -- huudahti hän ja ojensi kättään ankarassa
mielenliikutuksessa, -- "edistikö kello silloinkin?... Sen mukaan
merkittiin vakuutus."

Tirehtorin kasvot äkkiä lensivät valkeiksi, katse säpsähti ikäänkuin
räjähdyksestä ja epävakaisesti hapuili hän kädellään tuolin selkämystää.

Rajulla ponnistuksella hallitsi hän itsensä ja lausui varjostimen
taakse hämärään, ääni väristen...

"Sen voin sinulle vakuuttaa, Johnston, -- ett'ei se kello koskaan
jätättänyt, niin kauan kuin se minun käsissäni oli. Asetin sen aina
oikeesen sunnuntaina; -- ja sinä vakuutit lauvantai-iltana. Lopulta se
edisti vielä enemmän, kunnes se eräänä päivänä putosi lattiaan."

Johnston makasi molempia käsiään häntä kohti kurottaen...

"Nyt kuolen niin levollisena, -- nyt kuolen niin levollisena", lausui
hän moneen kertaan... "Kiitos, kiitos, kiitos, Bratt" --

Tirehtorin pitkä, roteva vartalo rutkahteli rajusta
mielenliikutuksesta, jota hän yritti masentaa... hän kumartui eteenpäin
ja koitti lempeästi ja varovaisesti silittää Johnstonin nihkeää ja
valkoista kättä edes takaisin vankalla ja karvaisella kädellään...

... "Ajattelen sitä, miksi linnut viipyvät niin kauan... Pitäisihän
kottaraisen jo pian saapua... Abraham luulee..."

Äkkiä, hän viskausi taaksepäin ja kävi kovin levottomaksi.

"Käske Abrahamia!" huudahti hän äkkiä, tuntien puuskan lähestyvän.

Tirehtori melkein hoiperteli ovea kohti... "Jos olen sinulle tehnyt
jotain pahaa, -- jos minä olen syypää, -- niin -- --

"Abraham!" huusi tirehtori äkkiä lujalla äänellä -- hän näki, miten
Johnston tuskallisesti huitasi kädellään.

He soluivat hänen sivuitseen sairashuoneesen. Hänen vaimonsa ja Gertrud
olivat myös tulleet...

Ja liikutuksen valtaamana, tuhkanharmaana, ikäänkuin kuolon hengähdys
olisi häneen koskettanut, lähti hän ulos, ja poikkesi koneentapaisesti
Strömmin tehtaalle vievälle tielle...

-- -- Kotonaan tirehtori ilmoitti, ett'ei häntä millään ehdolla voinut
tavata enää sinä päivänä...

Emännöitsijä kuuli avaimen omituisen napsahtelemisen konttorin oven
sisäpuolella; hän älysi, että tirehtori lukitsi oven, koska Johnston
oli kuolemaisillaan, ja jäi lähiseutuville kuuntelemaan.

Sisällä oli kauan niin ihmeellisen ääneti, ikäänkuin haudassa...

Kun hän jälleen asettui kuuntelemaan, niin kuului sieltä voihkunaa ja
sohva ritisi, ikäänkuin hän olisi siinä heitellyt itseään.

Hänen jälleen täytyi ovelle, -- nuo kamalat äänet, huokaukset ja
huudahdukset, katkonaiset ja tuskalliset, ikäänkuin raskas ruumis
ponnistelee itkun puhkeamiseksi...

Emännöitsijänkin täytyi ruveta itkemään; häntä oli niin sääli; -- --
varmaan hän kovasti suri ystävänsä Johnstonin kuolemaa!

Tirehtori oli iltapäivän kuluessa siirtynyt sohvasta kirjoitustuolille
pulpetin ääreen ja jälleen takaisin, -- koko ajan oli Johnston
hänen sisällisen silmänsä edessä, makaavana ja käsiään häntä kohti
ojentaen!...

Ja hän tuijotti tähän kuvaan hillitsemättömällä, syvällä
kauhistuksella...

Hänkö siis oli -- -- härnäten ja pistellen tuolla valalla, -- hänkö
siis oli tehnyt lopun Johnstonista?

Verensä hyytyi, hän tunsi itsensä ikäänkuin murhamieheksi...

Eikö hän tiennyt, että Johnston oli niin syvä, niin heikko, niin täynnä
hienoja epäilyksiä?

Räikeän kylmästi ja selvästi tunsi hän, miten hän oli juuri siihen
tähdännyt, -- juuri sillä yrittänyt hänet maahan iskeä...

_Siitä_ oli mahdoton päästä!... Kuta kauemman hän katsoi, sitä enemmän
hänessä viilsi, kalvoi ja huusi...

Hän näki Johnstonin kädet vastaansa kurotettuina ja tahtoi, ikäänkuin
äkillisen vaiston valtaamana, taipua niiden puoleen itkeäkseen,
rukoillakseen, ulistakseen, mutta rinnan edessä tuntui ikäänkuin
mahdoton, estävä rautasalpa...

Tuli pimeä; -- hän istui, omituisen raukea ja hurja ilmaus kasvoissaan,
ja katsoi ympärilleen... Hän tiesi, ett'ei hänen vaimonsa eikä
tyttärensä tulisi kotiin, ennenkuin kaikki olisi ohi. -- --

Oli aivan hiljaa, ainoastaan joku ovi kuului kerran paukahtavan...

Yhä enemmän hänen huomionsa kiintyi erääsen ääneen... masennettuun,
surisevaan jumuun, jota kuului alhaalta sirkkelisahasta. Muutoin ei hän
sitä kuullut koskaan -- oli niin tottunut siihen, kuin kosken korvassa
asuva kohinaan, taikka kadun elämään; -- mutta nyt se viilsi kumeasti
suristen, pitäen aina lomaa, kun lankun pää katkesi ja putosi maahan...
Se surisi ja tärisi etäällä ja -- katkesi... Tämä yksitoikkoinen ääni
sekaantui hänen mielikuvituksessaan yhteen Johnstonin kanssa.

... Muuttui yhä enemmän ja enemmän, joka kerta kun se uudistui, -- tuo
katkeaminen, -- siksi säälimättömäksi tosiasiaksi, että nyt Johnston
kuoli, -- auttamattomasti kuoli...

Uusi lankku joutui sahaan... katkesi... kihahti jälleen, -- --
katkesi...

Hänen vaimoltaan ja tyttäreltään tuotiin sana, että he vasta myöhään
yöllä palaisivat kotiin; silloin kyllä olisi kaikki lopussa.

Hän istui ja kuunteli sirkkelisahaa... Nyt oli ääni ikäänkuin uusi,
entistä kauheampi... kshhh... katkesi... yö-ääni...

Tämä kävi sietämättömäksi; -- -- hän sytytti lampun.

Valo ja kaikki kapineet, jotka hän näki ympärillään, alkoivat jälleen
herättää hänessä ajatuksia. Hän ei muulla tavalla voinut riistää
itseään irti tuosta masentavasta näystä.

Hän oikasi itsensä, alkoi astella ympäri huonetta, -- kokosi itseään,
-- täytyy toki yrittää olla!

Valo teki hyvää...

Tuntui siltä, ikäänkuin hän jälleen olisi tullut ulkomaailmaan -- ja
alkanut jotakuinkin saada yleiskatsausta itsestään ja siitä, mitä oli
tapahtunut.

Hänhän piti Johnstonista sanomattomasti... Ei koskaan hän tiennyt
tunteneensa semmoista ketään ihmistä kohtaan; -- oli ollut sen mukaan
arka ja intohimokas... Mutta pitänyt oli hänestä, sen saattoi todistaa
Jumalan ja ihmisten edessä; -- ja auttanut, kun kiristi...

Se mitä oli tapahtunut, saanee se käydä inhimillisestä! --

Hän asteli ja pysähteli, -- katsoi papereita, avasi muutaman asiakirjan
ja vilkasi siihen, -- -- hän tunsi jälleen tarpeen nähdäkseen
jokapäiväisyyden pyörän kiertävän.

... Oliko hän mitenkään voinut aavistaa, että ihminen voisi olla niin
arkatunteinen, -- vaikka hänellä todella oli hyvä omatunto?

Sillä hän lohdutteli itseään yhä uudelleen ja uudelleen, -- asteli
vähän varmemmin lattialla, -- selvitteli itselleen asiat kuin mies...

-- Niin, Abraham ja Gertrud menettivät tämän kautta kokonaisen
omaisuuden! -- Koskeehan se isku minuunkin... Saanen pitää sitä
rangaistuksena...

Se on noita kauheita onnettomuuksia, joita elämä voi mukanaan tuoda.

No no, Jumala varjelkoon -- --. Minussa _on_ syytä, -- josta en koskaan
täydelleen pääse, -- jota en koskaan voi antaa itselleni anteeksi...

Mutta miehen tulee kantaa kaiken senkin, mitä hän on hullusti tehnyt,
-- hänen ei saa voimiaan menettää! -- --

Hän väänsi lampun liekin korkeammalle; kaipasi valoa; -- -- tuossa
pimeässä oli vielä näkevinään Johnstonin... kuullessaan sirkkelisahan
etäisen sihinän ja tuon... katkesi...

Yhden aikaan kuuluivat kulkuset pysähtyvän portaiden eteen.

Tirehtori lähti lamppu kädessä portaille, tulevia vastaanottamaan, ja
kalpea, sanaton nyökkäys hänen vaimoltaan sanoi, että kaikki oli ohi.

Huoneessa kuunteli hän katkonaista puhetta kuolinvuoteen äärestä, jolla
he purkivat täysinäistä mieltään.

Konttorilamppu oli jäänyt pöydälle seisomaan; -- se ainoastaan
heikosti valaisi suurta huonetta. Rouva istui vielä päällysvaatteet
yllään, ainoastaan avattuina, ja Bratt asteli edes takaisin lattialla,
hämärässä.

Rouvan suurissa, mustissa, etäisyyteen tuijottavissa silmissä asui
melkein epätoivo, ja kasvoissa omituinen rikkirevenneisyyden ilmaus...

Miksi?... Miksi?... väreili hänessä...

"Se on niin selvänä edessäni", -- puhkesi hän värisevällä äänellä
Gertrudille sanomaan, -- "hieno, syvä sydänkudos on revitty rikki...
Hänen jälkeensä tuntuu ikäänkuin suuri varjo, -- elämän tyhjyys; -- --
hän oli niin rikas kaikesta, mitä on parahinta... sitä tunsi, kuinka
korkeammat asiat kuitenkin ovat ne, jotka kannattavat...

"... Ja miten vavistavan syvästi ja itsensä uhraavasti hän piti
Abrahamista, -- ja jokaisesta, johon hän vaan mielensä kiinnitti...

"Hänen mukanaan aina tuli niin ylentävä henkisyys" --

Tirehtorin suupielessä painui piirre ikäänkuin syvemmäksi, ja
leuka työntyi ulos... Raja kaikelle, -- ylentävät hänet oikeaksi
pyhimykseksi!...

Hän äkkiä astui pöydän ääreen, lampun valokehään.

"Henkisyys, Jette, sanot, -- minä sitä nimitän heikkoudeksi! --
Johnstonilla oli monta, monta oivallista ominaisuutta. Ei kukaan myönnä
sitä vilpittömämmin kuin minä... Vaan tämä?... Jos, -- jos esimerkiksi
minunkin päähäni pälkähtäisi antaa testamentilla pois kaikki, mitä
minulla on, niin että jäisit paljaalle mäelle, -- tokkohan sinä
silloinkin pitäisit sitä henkisyytenä? Mutta minä en halua olla sillä
tavalla sentimenttaali, minä sitä halveksin!

"No, no, -- paljon -- paljon on tietysti menetetty. -- Surulla olkoon
aikansa"...

-- -- Tirehtori jälleen astui konttoriinsa ja järjesti kokoon muutamia
papereita huomispäiväksi.

Hän ikäänkuin piti kiirettä, -- katsoi pelokkaasti ympärilleen
äänettömyydessä... säpsähti...

Sirkkelisaha sihisi ja vinkui, lauloi virran rannalta loitolta -- -- --
katkennut...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pahuuden voimia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.