Title: Herön kartanon Gunvor
Author: Prydz, Alvilde
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Herön kartanon Gunvor" ***


HERÖN KARTANON GUNVOR

Kirj.

ALVILDE PRYDZ

Suomennos



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



      Pohjolan kansalle ja merelle:



      Préservez-moi, mon Dieu!
      La mer est si grande et ma barque est si petite!

                             (Bretagnelainen kansanlaulu.)

_"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri -- ja purteni on niin pieni!"_

Tämä on vanhan kansanlaulun loppusäe, jota Bretagnen kalastajat ovat
laulaneet kautta vuosisatain. Loppusäe, joka on kaikunut ja aina on
kaikuva siellä, missä on merta, missä on elämää ja taistelua.

Kaikilla kielillä, kaikkien ihmissukujen uskonnoissa esiintyy tämä
laulu, tämä sama: Auta meitä, Jumala, meri on suuri, pursi pieni!

Meri on suuri ja mahtava, se on ottanut maan syliinsä, se on
muodostanut elämän; se ulottuu kaikkialle.

Kuka tuntee sen? Mitä voivat kertoa siitä ne, jotka enimmän tietävät?
Kuinka paljon he tietävät lopulti?

Niillä, jotka eivät tiedä mitään, mutta vain ovat eläneet elämänsä
aivan meren rannalla -- eiköhän heillä usein ole enemmän kerrottavaa.
Sillä meri on kertonut heille salaisuuksia. Kansa, joka asuu siellä
pitkillä rantamilla, tietää hyvin, että enemmän kuin maa, jolle se on
rakentanut majansa, on meri sen äiti.

Heidän elämänsä ja kuolemansa riippuu sen voimallisesta kädestä. Meren
kautta puhuu suuri Jumala heille.

Paljon nämä ihmiset tietävätkin puhua siitä: meri se omistaa kaikki
pohjattomat syvyydet ja kaiken kauhun, se on maan herra, se lisää ja
vähentää maita, tekee kaikessa mielensä mukaan.

Ei kukaan tunne mitään vahvempaa kuin tämä äiti käsittämättömine
kasvoineen, joita vaihtelevat ilmeet alati varjostavat. Kaiken
se tietää, maa ei voi mitään salata siltä -- -- kun se rypistää
kulmakarvojaan, ulottuu sen viha yli polttavain erämaiden ja ilma on
täynnä sen käskyjä.

Se heittää yltään purppuraviitan ja kullalla kirjaillun hunnun. Myrskyn
mustassa puvussa, tähtinauha otsalla se rientää eteenpäin, loistavan
henkivartionsa seuraamana. Vuorien ja äkkijyrkkäin tunturien alla,
missä se loiskii yli karien ja vyöryy rantaa vasten, kuulee sen;
mahtavina, ylpeinä kaikuvat sen sanat -- kehoittavat taisteluun tahi
kuolemaan.

Mutta kun se katselee lempeästi! Kuka voi olla sen kaltainen!

       *       *       *       *       *

Kun noilla pohjan pitkillä rantamilla on hiljaista ja pimeää syksyisin,
ja pimeyden kylmä henki taittaa kukkaset, silloin voi kalastaja jäädä
seisomaan venehuoneen luo ja vaimo pysähtyä tuvanoven eteen katselemaan
merelle.

Heidän liikkeensä ovat varovaiset, heidän katseensa pitkä, tiedusteleva.

On niin monenlaisia hiljaisia ääniä ulkona pimeydessä.

He molemmat kuulevat ne: tuolla alhaalla rannalla loiskuu mustain
merileväin kohdalla. Sillä kun käy näin kolkoksi ja aallot loiskuvat
hiljaa, ja meri imeskelee vettä edestakaisin -- silloin tulevat
hukkuneet kävellä tassuttamaan vuonoon ja suurin, kalpein käsin
pysyttävät itseään virtapaikoissa. Ja kummallisia vesieläimiä pyrkii
maata kohden. Ne tulevat niin vaiti, ne viilettävät veden halki suuret,
surulliset silmät säihkyen. Ja kun ne hengittävät, imevät ne sisäänsä,
mitä vain sattuu niiden läheisyyteen, merihätään joutuneita ihmisiä,
myrskyn rientäviä laineita.

Sellaisena yönä ei ole hyvä laskeutua levolle, sillä uni tuo mukanaan
enneunia. Tulee kuolleita miehiä ja he painavat valkoiset kasvonsa
ruutua vasten; heidän kätensä ovat täynnä ruskolevää ja vesi valuu
heidän tukastaan.

Jos silloin menet rantaan, saatat nähdä hukkuneen makaavan rannalla
aaltojen loiskuttelemana, tahi istuvan ruskolevässä.

Jos luode tulee, menevät he hiljaa merelle jälleen. Silloin tekee
heille hyvää, jos luet merihätärukouksen.

Sellaisina hiljaisina öinä voi tapahtua paljon. Mutta kalastajat
tuntevat nuo tuhannet meren äänet ja huomaavat aaltojen loiskeesta,
mitä on tekeillä, vaikka olisikin pilkkoisen pimeä.

Sillä meri on heidän kotinsa, heidän juhlasalinsa ja kirkkomaansa --
eivätkö he tuntisi sen tuhansia ääniä?

Kummia voi sellaisena yönä kuulla se, joka on valveilla ja kuuntelee:
ikäänkuin hiljaista kielien soittelua, joka vetää ihmistä virran tavoin
puoleensa.

Ja sillävälin kuin soitto vähitellen hiljenee ja häipyy, kuin tuo
pitkä, kaukainen suhina ikuisesti kuolee, kasvaa salainen ajatuselämä
ja silmiin tulee kummallinen, etäisyyteen katsova kaiho.

Mutta sitten, kuin meri ja vaahto räiskyy -- kuka silloin tietää, mitä
tapahtuu rantamilla ja luodoilla, paitsi hän, joka on siihen syntynyt?

Vanhat sanovat, että silloin on tupasää, ja ryömivät uunin loukkoon. Ne
kalastajat, jotka pääsevät sisään, ennenkuin myrsky heidät saavuttaa,
kiittävät onneaan. Ja kun ulkona pauhaa ja vaahtoaa ja pienessä tuvassa
on niin levotonta, ikäänkuin se olisi kamppailevan aluksen kajuutta --
silloin tuntuu erinomaisen hyvältä päästä kotiin, lämpimään pienoiseen
pesään, joka on vaahtoavan meren rannalla.

Mutta nuorisolle, joka ei mitään ole kokenut tahi ei mitään tiedä, on
jotakin harvinaisen houkuttelevaa ja hirmuista kaikessa tässä, mikä
silloin käy yli meren ja rannan. Heidän _täytyy_ päästä ulos näkemään
noita myrskyn kohottamia merimuureja, joilta kukaan ei enää voi nähdä
pienintäkään merkkiä maasta.

Ja toisia sinne jääkin. He ratsastavat emäpuulla kuoleman yöhön, he
tuijottavat tuskaisina syvään pimeyteen, mutta pimeys tihenee, meri ei
tunne mitään sääliä. Eikä myrskykään. Kova on sen kuolonlaulu, niinkuin
kaikuva malmin kumina -- silloin ei kuulu kenenkään hätähuuto.

Sillä myrskyn täytyy mennä kauemmaksi; sen siivet ovat laajat; se ei
voi odottaa ihmisen tähden -- -- --

Ja mies, joka on vanha ja kokenut, pudistaa päätään ja katsoo vaimoon,
joka Jumalan voimalla sai hänet jälleen kotiin:

"Kuuletko, kuinka hirvittävä se on?"

Vaimo katselee häntä leppein silmin. -- "Niin, se on kauhea!" -- Ja he
etsivät merihätärukouksen ja istuutuvat lukemaan niiden puolesta, jotka
hukkuvat.

Olen kuullut sanottavan, ettei tuuli puhalla muualla niinkuin
ylämaassa. Sillä on omituinen kolkko ääni, kun se kiitää alastomain
saarien ympärillä, ja sen rajusta poljennosta voi kuulostaa sitä
elämää, jota ihmiset ja peikot, merieläimet ja linnut elävät.

Pahimmoillaan se on adventin aikaan, tullessaan pärskyvänä, kylmä
vihertävä kuuvalo yllään. Sitten se äkkiä pysähtyy, ja ehkä noin
minuutin ajan vallitsee kuoleman hiljaisuus, kunnes se jälleen nousee
voimansa koonneen pedon tavoin.

Silloin on elämä kummallista saarien ja tyrskyjen välillä, sillä juuri
silloin kuin myrskyn pauhaava henki säikäyttää ihmiset ja linnut
maalle -- tulee jotakin ja asettuu myrskyaallolle kiitäen yli jylhäin,
autioiden syvyyksien. Ja sillävälin kuin kaikki merikasvit väänteleivät
tuskissaan, leikittelee se isoissa järvissä ja polkee tahtia.

Mutta synkkäin aaltojen välistä loistaa tulikipunoita -- voi nähdä
kauas alas syvyyteen, kuinka pohjaton ja kummallinen se on, täynnä
taistelevaa elämää.

Ja yli aaltojen harjan liihottelee raskaasti ja hiljaa lintuja, silmät
tulenloistavina. Niiden näkeminen ei ennusta hyvää ihmiselle, sillä
niiden jälkeen tulevat kuolleet ajaen, koko laivaväki -- pitkissä,
kalpeissa riveissä.

Sellaista tapahtuu adventtina keskiyön aikaan.

Ja tähdet näkevät sen, ne tietävät sen. Mutta niiden silmä on yhtä
kirkas ja syvä. Ne kestävät sen levollisina, niinkuin tuhat vuotta
sitten.

Sitten taas -- kun pitkä talviaika on ohi ja valo ja kevät on tullut
eikä kuolema enää ole uneksimassa pimeän veden päällä, vaan meidän
Herramme itse on tullut sunnuntaivieraaksi -- tuntuu siltä kuin
iankaikkinen elämä jo olisi alkanut; kaikki raskas ja vaikea on
väistynyt.

Ilma on täynnä iloa. Aurinko sen saa aikaan; se pakottaa kaikki
puhumaan. Sinikellot ja kanervankukat soittavat. Puolipäiväsaarnakellot
soivat.

Mitä sanovat kaikki nuo pienet aallot, jotka supatellen loiskuvat
rantaa vasten?

Mitä puhuvat valkeavaippaiset tunturit taivaanrannalla? Mitä satuja
kertovat ne illalla, kun aurinko laskee laaksoihin, kaikki nuo, jotka
kohottavat ylpeät päänsä ja verhoutuvat iltaruskoon? Mitä sanovat
tuolla rivissä näkyvät vanha Noitanuutti ja Hiisi ja Lumihuippu? Mikä
maan liljoista on puettu niinkuin ne? Missä näki kukaan ennen niin
loistavia viittoja?

Ja kuule tuulen pitkää leppeää suhinaa! Katsele lintuja tuolla saarien
ympärillä, jonne ei kukaan ihminen voi päästä! On aallon syvyyttä
niiden silmissä, sen rajua suoruutta niiden mielessä, ihana onnen
levottomuus pitkissä siivissä.

Kuule, kuinka valot ja varjot riemuitsevat läpi ilman ja meren
hiljaisessa vaihtelevassa kauneudessa.

Sillä yö tulee -- eikä se ole mikään yö!

Maan hartioita verhoo meri silkkihuivin tavoin.

Se nousee. Suhisee läpi huivin. Suuren kullanpunaisen näkinkengän
tavoin laskeutuu taivas tuttavallisesti alas. Se tahtoo suojella
tuulilta, jotka nyt ovat sidotut -- korskuvain kiinniotettujen hevosten
tavoin ne seisovat voimattomina suuressa tyhjyydessä.

Mutta kuka pyörittelee tuolla aavan meren partaalla kultaomenia?
Kuka leikkii liekeillä ja sytyttää suuria ruusumetsiä? Kuka tanssii
kiiltävillä lattiapalkeilla, laskeutuu alas, panee polttavan poskensa
aaltoa vasten, kohoaa jälleen, kimmeltää verenpunaisessa riemussa ja
hymyilee.

Kaikki kaukaiset, hiljaiset tunturit tulevat katsomaan, ja kaikki
jättiläiset ja peikot ja kaikki ihmiset sekä venheissä että taloissa,
kaikki kasvit ja eläimet -- kallistavat päänsä yhteen, istuvat
suloisesti kahlehdittuina, kuuntelevat ja katsovat...

Ne imehtivät aurinkoa!

       *       *       *       *       *

Ei ihme siis, että ne ihmiset, jotka elävät täällä, ovat toisenlaisia
kuin kansa etelämpänä, eivät ole niin pienikasvuisia! Ympäröivä luonto
painaa väkistenkin leimansa heihin. Meren haaveksiva siniväri loistaa
heidän silmistään ja heidän sielunsa on täynnä mielikuvitusta!

Sillä ei täällä mitään voi mitata sillä pienellä kyynärämitalla, jota
käytetään muualla! Todellisuus on satua.

Toisenlainen on päivä täällä! Suuri ja kuninkaallinen se on ja kutsuu
juhlaan, taikka se on täynnä pimeyttä ja ihmeitä, kuolema oikealla
kädellään.

Täällä, missä kuulee ruohon itävän ja missä kesä tulee yhdessä yössä,
täällä, eikä koskaan missään muualla niinkuin täällä, oppivat ihmiset
salaisuuden juoda kaiken sen ilon, joka voi sisältyä yhteen ainoaan
ajanrahtuun. Kun polttava, ihana päivä paistaa heidän päälleen, voivat
he elää elämänsä, ennenkuin aurinko menee mailleen.

Meri sen heille opettaa.

Sen ylpeä, eriskummallinen puhe jalostuttaa heidän sydämiään ja opettaa
heitä kiirehtimään.

Siellä on kaikki suurta ja mahtavaa.

Pitkiä rantamia myöten, pienissä mataloissa taloissa ohjaa ja hallitsee
meri.

Ja syviin suljettuihin mieliin, jokaisen eläimen sieluun ja jokaiselle
köyhälle, pienelle kukalle -- lähettää meri ilot ja surut. Elivätpä
tahi kuolivat, on meri mukana.

Mahtava, käsittämätön on meri -- kaikkialle ulottuu se.

Sentähden -- kun kalastajat alhaalla Bretagnessa aloittavat vanhan
laulunsa, niin eivät he yksin laula sitä. Kaikkialla, missä on merta,
missä on elämää ja taistelua, kaikkialla maailmassa on ihmisiä, jotka
laulavat mukana.

Sekä elämän että kuoleman tähden, kuin myös kaikkien kalvavain
kysymysten tähden he yhtyvät tähän vanhaan loppusäkeeseen:

_"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri ja purteni on niin pieni."_



I.


On talvi ylämaassa -- synkkä, kauhea talvi ja varjot torkkuvat ja
uneksivat.

Aina syksystä alkaen on myrsky ollut ankara. Ikuisen jään tienoilta se
tuli, lounaasta päin suurilta meriaavikoilta. Se asettui ratsastamaan
aaltojen harjalle, ajeli yli syvyyksien ja huusi. Ja meri joutui
liikkeeseen aina pohjiaan myöten, sen aallot kävivät sylen korkuisina,
se vieritti tyrskyjään rantaa vasten ennustaen koko maailmalle
onnettomuutta.

Jäämeren tuuli on pahin. Pitkälle maalle asti sen ulvonta ulottuu, se
viiltää ilmaa välkkyvällä jäämiekallaan ja täyttää pienien, matalain
majain nurkat kylmällä henkäyksellään. Ei voi kukaan estää sitä
tulemasta sisään. Ei auta, vaikka piiloutuisi untuviin ja turkiksiin.
Tuntuu siltä, kuin kylmä käsi ne yltäsi riisuisi, alastonta ruumistasi
sivelisi ja lämmön verestäsi varastaisi.

Ja jos se on oikein raju, tempaisee se katot pienistä taloista, jotka
ovat sen tiellä, ja murskaa ne pirstaleiksi. Se tärisyttää vankkoja
hirsiseiniä, savupiipun kautta ja seinänrakojen läpi tuntuu sen jäinen
kuiske.

Mutta se ei kuitenkaan kauan sellaista elämää pidä. Yht'äkkiä se
rauhoittuu ja muuttuu tavalliseksi, ihmismäiseksi tuuleksi, joka tosin
kyllä kuljeksii pitkin tuvan seiniä ja vinkuu seinänraoissa jotenkin
jäisenä, mutta kuitenkin tietää määränsä.

Mutta tapahtuu myöskin toisinaan, että se tykkänään jää tulematta,
laskeutuu alas ja kuolee, hiljaa kuin eläin, ja paksu usva tulee
mereltä ja asettuu ylt'ympäri kuin ruumiin kääreliina -- nousee
ylöspäin ja täyttää ilman ja taivaan. Ei jää mihinkään aukkoa, ei lomaa.

Silloin tapahtuu, että sekä ihmiset että eläimet tulevat
kärsimättömiksi ja rupeavat hakemaan jotakin tuulipeikkoa. Eiköhän tuo
Jäävaari tai Lounaan-Veikko tule taivasta heille seljentämään?

       *       *       *       *       *

Aivan aavan meren rannalla sijaitsee Herö. Pari lintuluotoa murtaa
pitkät merenaallot, niin että siellä monin paikoin on satamia ja
tuulensuojia, mutta ylängöllä, vanhassa Herön kartanossa pieksävät
tuulet vastusta tapaamatta.

Mutta vaikkakin ne vihaisesti viistävät seiniä, on raskaiden hirsien
sisäpuolella tyyni. Sellaisia hirsiä kuin Herön kartanossa ei ole enää
missään, sanovat ihmiset.

Ei sitä niin varsin varmaan tiedetä, mutta kyllä on jo satoja vuosia
siitä kuin Herön ensimmäinen Tor rakensi vanhan sukukartanon, jossa
sitten eli ja hallitsi kuin kuningas. Vielä kulkee tarinoita siitä,
mitä hyvää ja huonoa saari on saanut nähdä Herön kuninkaiden aikana.

Nyt siellä on hiljaista. Suuret perintötavat ovat katkenneet.
Viime vuosisadan kuluessa ovat Herön tilanhaltijat ja kauppiaat
hillitsemättömillä nautinnoillaan kuluttaneet suvun tarmon ja mahtavat
rikkaudet.

Mutta tuon vanhan nimen kunnioittaminen on kuin ihmisten veressä.
Kun he matkustavat vanhan kartanon ohi, on vanhemman sukupolven
joukossa vielä niitä, jotka kohottavat lakkiaan, ja nuorista, joiden
mielikuvitus on saanut ravintonsa kaikista Herön tarinoista, ei ole
toista paikkaa sellaista kuin Herön pääkartano eikä ketään naista
Elina-rouvan vertaista.

Ikimuistoisista ajoista on perheenäiti Herössä ollut
kunnioitustaherättävä henkilö. Kuten yleensä käy vanhoissa suvuissa,
säilyi täälläkin suvun tarmo naisissa vielä kauan aikaa senjälkeenkuin
se jo miehissä oli murtunut. Herön kartanon emännät olivat aina Herön
rotua ja heidän joukossaan on ollut monta Sigrid neuvokasta.

Eikä ollutkaan helppoa olla Elina-rouvan mieliksi. Aina siitä ajasta
pitäen kuin hän otti jäljelläolevan talouden ohjakset käsiinsä,
ei yksikään palvelijoista enää tuntenut entistä turvallisuutta.
Hän saattoi ilmestyä heidän keskuuteensa yht'äkkiä kuin rajuilma,
silloinkuin he häntä kaikkein vähimmän odottivat.

Elämä muuttui Herössä nyt tykkänään. Viime sukupolvien mahtavista
pidoista tehtiin loppu. Ei enää nähnyt täyteenlastattujen alusten
kuljettavan vieraita edestakaisin. Herön kartanon komeudet olivat
joko ryöstetyt tai myydyt, ja viimeisestä isännästä, Tor Heröstä ei
ollut jäljellä muuta kuin vapiseva heikkosäärinen mies, joka käveli
kartanolla katsellen muuttunutta järjestystä ja tylsänä ihmetellen,
miten häntä säästettiin siltä häväistykseltä, ettei hänen tarvinnut
lähteä sukukartanostaan eikä joutua kodittomaksi.

Näin hän kuljeskeli, kunnes ensimmäinen kylmä tuulenpuuska teki hänestä
viime syksynä lopun. Kaikella kunnialla ja komeudella hän sitten
laskettiin vanhaan hautaan. Satoja ihmisiä sekä maalta että kaupungista
saattoi häntä sinne. Jokunen vuosi sitten ei kukaan voinut aavistaa,
että hän pääsisi viimeiseen lepokammioonsa sellaisella loistolla. Mutta
Elina-rouva piti sukunsa puolta.

Senjälkeen vallitsi talossa hiljaisuus. Pari pojista oli kuollut,
koska he jo kahdenkymmenen vuoden vanhoina olivat siihen valmiit, ja
toiset kaksi olivat vielä saaneet viimeisen lainan tukevia, leikkauksin
koristettuja huonekaluja ja raskaita vanhoja hopeita vastaan. Ja sitten
he rahoineen päivineen pötkivät Ameriikkaan.

Elina-rouva ja hänen tyttärensä Gunvor jäivät velkaantuneeseen taloon.
Mutta rohkein mielin he kävivät sen hoitoon käsiksi; vanha kauppapaikka
rupesi jälleen elpymään.

Ja vieläkin ympäröi paikkaa loiste; olipa kuin pilke sen
suuruudenajoista olisi jäänyt sekä ulko- että sisäpuolelle.

Siinä olikin jotakin omituista, joka oli sopusoinnussa sen
omanarvontunnon kanssa, millä Herön perheenemännät olivat asemaansa
valvoneet.

Rauhallista oli siellä nyt hirsiseinäin sisäpuolella. Korkean
kaarrekaton alla asui uneksuva hiljaisuus. Tammiset ovet liikkuivat
hitaasti saranoillaan; vanhat raskaat messinkisäpit olivat viime
vuosina käyneet hankaloiksi. Mutta mitään ei vain saanut muuttaa.
Herössä oli tehty muutoksia yllin kyllin.

Ja Elina-rouvan mielestä muutokset olivat pahaksi.

Korkeat portaat lujine käsipuineen johtivat rakennusten ympäröimälle
linnanpihalle ja vastakkaisella puolella puutarhaan, jossa vanhat
saarnet huojuivat merenpuolisen kiviaitauksen takana. Siellä se
puutarha vielä oli samoilla penkereillä kuin kolmesataa vuotta sitten,
ja samat olivat myöskin jäykät, leikatut pensas-aidat ja samat
jättiläiskokoiset heracleum- ja raparperiryhmät.

Neljästä tornintapaisesta puutarhan kulmilla kohoavasta huvihuoneesta
oli näköala merelle. Rantaan päin viettävä rinne oli täynnä
rapautuneita kiviröykkiöitä. Kuutamolla ne muistuttivat pitkää
peikkojonoa, joka oli menossa kartanoon päin. Heidän kohotettujen
käsivarsiensa ja raskaiden päittensä välistä näkyi aaltojen keinunta.

Alhaalla rannalla, luodon suojassa, oli kauppapaikka. Siellä oli hyvä
satama ja yhtämittaista liikettä, sillejä ja muita kaloja tuotiin ja
vietiin. Alhaalla konttorissa puodin puolella istui Gunvor kaiket
aamupäivät. Näytti siltä kuin säteet hänen valvovasta katseestaan
olisivat tunkeutuneet kaikkialle, ja hänen suuri, rehellinen hyvyytensä
pakotti muitakin rehellisyyteen.

Pian ei enää kukaan ihmetellyt, että paikka oli kuin luotu uudestaan,
-- kaikki näkivät, että siellä oli uusi Gunvor Herön sukua, mutta
entisiä vielä parempi, sillä kaiken ankaruuden ohessa oli hänessä
jotakin, josta tähän asti oli monesti ollut Herössä puute. Nuorien
mielestä tämä sydän, jolla oli tilaa ja aikaa kaikkia varten, oli juuri
sellainen kuin pitikin olla, mutta vanhoista oli harvinaista, että
joku Herön sukuun kuuluva pistäysi mataliin mökkeihin, missä elämä oli
raskainta. Eihän kellään ollut Elina-rouvankaan suhteen valittamista.
Vaikka hän olikin hallinnut ankarasti, oli hän myöskin harrastanut
oikeutta ja auttanut hädässä. Mutta tyttäressä oli jotakin erityistä.

Ja ympäristön saarilla ja rannoilla oli moni pieni lapsi ruvennut
kutsumaan häntä äidiksi. Oli muodostunut uusi Herö, jossa seudun
asukkailla oli kaksi äitiä.

       *       *       *       *       *

Arkihuoneessa istui Elina-rouva suuren uunin edessä kehräten. Raskaat
rautaluukut olivat auki, ja pesässä hiiltyi koko rovio turpeita ja
halkoja.

Vieressä istui Vikka-täti jakkaralla, kartaten jonkinlaisella
hermostuneella tarkkuudella -- äänetönnä, suu supussa. Sillä ei ollut
helppoa tehdä Elina-rouvan mieliksi.

Paitsi sitä on Elina-rouva hiukan huonokuuloinen. Mutta kun hän
ei millään lailla ole siitä tietävinään, tapahtuu usein, että he
puhuvat toinen sitä, toinen tätä. -- Ja siksi on Vikka-tädistä
hiljaisuus kaikkein paras. Häntä itkettää myöskin niin helposti, tuota
Vikka-tätiä. Kyyneleet ovat aina kuin vartioimassa silmien takana,
valmiina tunkeutumaan esiin. Se oli niin ikävää, siksi oli hiljaisuus
kyllä paras.

Vikka-täti on sukulainen, jolla ei ole kiveä, mille päänsä kallistaisi.
Hän on saanut päähänsä, että hän on kaikkialla tiellä ja aina anastaa
jonkun toisen paikan. Ihmiset arvelevat hänen liioittelevan, mutta
on siinä sentään perääkin -- olipa niinkuin ei hänellä koskaan olisi
ollutkaan paikkaa missään.

Hän oli tullut tänne kyläilemään kauppias Glückstadin perheen luota. Ja
tänne hän sitten oli jäänyt, sillä täällä oli kuitenkin parempi olla.
Siellä oli tytär käynyt äreäluontoiseksi ja pojat tekivät aina pilkkaa
hänestä. Näin oli parempi. Elina-rouva oli oikeuttanoudattava ja Gunvor
hyvä.

Vikka-täti oli aikoinaan itkenyt liian paljon ja ottanut tavakseen
pudistaa päätänsä kaikelle, mikä oli pahaa.

Antaessaan karttain levätä hetkisen istui hän etukumarassa ja pudisteli
yhtä mittaa pientä harmaahapsista päätään tuijottaen tuleen ja
räpyttäen hermostuneita, väriseviä silmäluomiaan.

Elina-rouva on jo päälle kuudenkymmenen, mutta ryhti on hyvä,
kasvonpiirteet säännölliset, katse kirkas ja viisas. Hän käy aina
mustiinpuettuna, jonka vuoksi hänen ylevä, hiukkaisen raskas
arvokkuutensa vielä enemmän pistää silmään.

Mutta ettei hän surrut miestään, sen käsitti helposti, kun muisti, että
tuo mahtava Tor Herö oli ollut sukunsa kaikkein raukkamaisimpia miehiä.
Oli todellakin ihmeteltävää, mitä kaikkea Elina-rouva oli kokenut, ja
varsin kummallista, että hän senjälkeen vielä oli jäänyt eloon. Hän oli
kuin puu myrskyssä. Herra Jumala oli voimakas ihmisessä.

Sen voi nyt sanoa monella tavalla, mutta niinkuin ihmiset siitä
arvelivat, he erehtyivät.

Elina-rouva ei ollut koskaan puolestaan tarvinnut sitä, jota hän
uskonnoksi nimitti, -- mutta hän vaati ankarasti palvelijoitaan ja
ympäristön kansaa pysymään Jumalassa. Hänestä se oli heille tärkeää,
sillä hän näki, millainen heidän tilansa oli. He tarvitsivat Jumalaa
aluksissaan ja pienissä matalissa mökeissään kauhistuttavan talvipimeän
aikana.

Hän ja Vikka-täti olivat juuri puhuneet uskonnosta.

Ja rauhallisella, harvapuheisella tavallaan hän oli käynyt asiaan
jotenkin kovaan -- sillä Vikka-tädille oli Jumalan omistaminen myös
tärkeää. Hänen ei sopinut ruveta epäilemään Jumalan rakkautta. Ellei
siellä taivaallisissa asuinsijoissa ollut valmista kunniapaikkaa häntä
varten, niin mitäpä hänen vaivaisesta vääryyttäkärsineestä elämästään
silloin olisi. Vikka-täti ei kykenisi sitä tekemäänkään, se veisi hänet
mielenhäiriöön.

Ja Vikka-täti otti muistutuksen vastaan sävyisällä väsymyksellä. Ei hän
nyt niin ollut tarkoittanutkaan. Hän tiesi tunnossansa kiittäneensä
Jumalaa parhaan taitonsa mukaan kaikesta. Ja enempää Hän ei ollut
vaatinut häneltä. -- -- --

Puut uunissa rätisivät ja paukkuivat ja hehku kajasti suoraan seinälle,
valaisten tuomiopäiväkuvaa, joka riippui sohvan kohdalla profeettain ja
sibyllain ympäröimänä.

Huone käy niin kolkoksi ja hiljaiseksi, että meren syvä huokaus hiipii
sisään -- ja silloin tällöin kuuluu yksinäisen linnun kirkuna.

Vikka-täti nousee paikaltaan, menee hyllyn alla olevan
tuoksuyrtti-ruukun luo ja ottaa kourallisen kuivaneita ruusunlehtiä ja
lavendelia.

Hän ei koskaan lyö laimin heittää niitä uuniin odottaessaan Gunvoria
kotiin tämän tavalliselta iltapäiväkävelyltä saarelta.

Gunvorilla oli jonkinlainen vastenmielisyys ruusua ja lavendelia
kohtaan tässä muodossa käytettyinä, mutta kun se oli ainoa tapa, millä
täti luuli voivansa häntä ilahduttaa, niin kuinka hän hennoisi olla
niin sydämetön ettei näyttäisi iloiselta.

Gunvor oli niin kovin hyvä, että saapui melkein aina juuri parhaaseen
aikaan ja täti istui silloin tyytyväisenä, hyvillä mielin,
ruusunlehtien ja kuumien lavendelinuuppujen täyttäessä puolipimeän
huoneen jokaisen loukon hiljaisella, kuolleella tuoksullaan ja
muistojen koko hahmosarjalla.

Ja oikein, nyt hän juuri tuleekin.

"Voi täti, kuinka hauskaa sinä täällä olet laittanut. Tänä iltana tulee
oikein paha ilma."

Hänen äänensä on ikäänkuin kostea ja raikas ulkoilmasta, ja kun hän
nojaa poskeansa äidin poskea vasten, välkähtävät Elina-rouvan syvät
silmät.

Hän hymyilee heikosti, mutta ei virka mitään.

Tämä on hänen nuorin lapsensa, hänen ainokaisensa, ainoa, joka koko
maailmassa on tuottanut hänelle iloa.

Ellei vain olisi tuota kihlausta Svein Torgersenin kanssa, ainoaa
Gunvorin teoista, jota äiti ei voi hyväksyä.

Elina-rouva epäilee kaikkia miehiä; hän ei usko niiden kelpaavan
mihinkään. Ja ne, jotka tietävät, mitä hänen on ollut kestettävä,
arvelevat, että hänellä on täysi syy siihen. Ei hän pidä siitä, että
Gunvor tahtoo mennä naimisiin; hän on saanut päähänsä, ettei yhdenkään
Herön suvun naisen enää tulisi mennä miehelään.

Gunvor ei edes koetakaan hänen mieltänsä muuttaa. Sillä olisi aivan
kuin paljain käsin rupeaisi vuorta siirtämään. Mutta hän on äitinsä
tytär, tahtoo mitä tahtoo, ja äiti kunnioittaa sitä. Yhden asian hän
kuitenkin on luvannut: odottaa ja pitää varansa.

Ja äiti on rauhoittunut. Hän tietää, että kun Gunvor on jotakin
sanonut, niin se merkitsee. Hän koettaa totuttaa itseään siihen
ajatukseen, että se, jota hän vähin tahtoo, voi tapahtua. Mutta hän ei
koskaan kysele Torgersenista. Hän tietää, että tänä iltana on saapunut
kirje, mutta hän ei utele mitään.

Ei kuitenkaan jättänyt häntä tykkänään välinpitämättömäksi se, että
Svein, muutamia viikkoja täällä ylämaassa oltuaan, oli voittanut kansan
suosion. Hän meni niin pitkälle myönnytyksissään, että arveli: "Ehkäpä
hänessä kuitenkin on miestä." Gunvorille hän ei virkkanut sanaakaan.

Mutta jos hän olisi varkain voinut lisätä muutamia kuukausia
kalenteriin, olisi hän sen tehnyt, sillä Svein oli vastenmielisen
itsepäisesti puhunut, että häät pidettäisiin juhannuksena.

Tietysti kävisi niin. Kun hän nyt kevääksi valmistuisi ja asettuisi
lääkäriksi itse Heröön -- olihan piharakennus häntä varten pantava
kuntoon, -- niin oli silloin epätietoista, voisisiko Gunvor pitää
varaansa, hän tunsi nuorison, oli nähnyt sellaista ennenkin.
Mutta missään tapauksessa ei _hän_ haettaisi puuseppää laittamaan
piharakennusta kuntoon.

Gunvor, joka oli astunut muutamia kertoja edestakaisin, pysähtyi
äitinsä eteen hymyillen.

"Äiti, mitä ajattelit?"

"Niin, mitäpä lienee ollut!" vastasi äiti hitaasti ja nousi ylös. He
seisoivat hetkisen ja katselivat toisiaan silmästä silmään.

Gunvor oli äitinsä mittainen, ja hänellä oli samanlainen kaunis
vartalo, vaikka siropiirteisempi, kuten nuorilla ainakin -- yhtä leveä
kasvojen alaosakin ja samanlaiset suuret syvällä olevat silmät, mutta
katseessa oli lempeyttä ja pohjalla tulta.

Näytti siltä, kuin he olisivat mittailleet toisiaan, sitten he taas
istuutuivat äänettöminä.

Gunvor katsoi taas äitiinsä.

"Ei piharakennuksella ole kiirettä. Hän on saanut tarjoumuksen
matkustaa Italiaan erään sairaan toverin kanssa, ja saanut tutkintonsa
lykätyksi. -- -- Hän kysyy neuvoa minulta. Minusta hänellä voi olla
hyötyä siitä. Olen siis sanonut: matkusta! Sitten olen lähettänyt
hänelle nuo tuhat kruunua, kyllä tiedät -- hänellä oli vähän velkoja
ja hänen oli hankittava matkatarpeita. Hän kyllä oli valmis lainaamaan
muualta, mutta sitä en tahtonut. Tein kai oikein?"

Elina-rouvan kasvoille tuli jännittynyt ilme ja suu vetäytyi omituiseen
hymyyn, jota Gunvor ei ymmärtänyt.

Vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa nyökäytti äiti vain päätään,
nousi seisoalleen, siveli tyttärensä tukkaa ja hymyili uudestaan.

Siihen juhannukseen olisi vielä aikoja.

Gunvor vetäytyi aikaisin huoneeseensa sinä iltana. Hän oli väsynyt,
mutta jäi istumaan takan eteen ja tuijottamaan lieteen. Omituinen tuo
turvehehku; tuntui siltä, kuin se ei koskaan sammuisi.

Voi, kuinka terveellistä oli Sveinille päästä ulos -- voittaa
kaikki, mikä hänen vielä oli voitettava -- kaikki se, jota ihmiset
sanoivat vioiksi -- suloista päästä siitä kaikesta... Muuten oli
hän jo muuttunut paljon parempaan päin viimein täällä ollessaan;
hänen ulkonainen esiintymisensäkin oli hienostunut, sitä ei käynyt
kieltäminen. Aivan kuin paras puoli olisi hänessä päässyt versomaan ja
jotakin uutta olisi tullut hänen elämäänsä.

Hän oli sen itse myöntänyt, mutta myöskin, että Gunvorin ja ainoastaan
hänen avullaan hän sisällisesti kasvaisi.

Hänestä se oli tuntunut vastuunalaisuudelta. Hänestäkö se taaskin
riippuisi? Oli ehkä niin, etteivät ihmiset tulleet toimeen ilman
toisiansa ja että he joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kenenkään
rakkaus heitä turvannut.

Hän nousi äkkiä ja meni ikkunan luo. Kummallista, että tuo hänen ensi
nuoruutensa muisto vieläkin vaivasi, tuo yhteensattumus tohtori Juellin
kanssa. Hän oli niitä miehiä, jotka ovat suuret taistelussa, niin kauan
kuin lämpimät ajatukset heitä seuraavat. Hänen aseensa olivat hyvät,
mutta kun hän tunsi kylmän yksinäisyyden jäätävän itseään, putosivat ne
hänen käsistään...

Ettei hän koskaan päässyt teittensä perille, että hänen elämänsä meni
pirstaleiksi -- sitä ei Gunvor voinut unhottaa. Tämä tietoisuus seurasi
häntä kuin omantunnon vaiva ensi vuotena hänen kuolemansa jälkeen.
"Ole minun Valkyriani", oli hän pyytänyt kuin leikillä. Mutta Gunvor
tiesi, että siinä oli tosi takana. Ja ettei hän nuoressa, ujossa
jalomielisyydessään ja lyhytnäköisessä rehellisyydessään ollut auttanut
häntä katkaisemaan sitä suhdetta, joka vei Juellin häviöön, se se oli
häntä painostanut koko hänen aikaisemman nuoruutensa ajan. Nyt oli
jotakin samantapaista tuskaa hänen tunteissaan Torgersenia kohtaan.
Hän tunsi olevansa vastuunalainen tämän miehen paremmasta ihmisestä ja
hänellä oli samalla tuskallinen aavistus siitä, että tämä voisi yhtä
helposti murtua kuin kestää.

Hän katsoi ulos. Sumu nousi. Hän seurasi sitä silmillään. Se liikkui
kuin helmiäishohde pimeän läpi -- kuin hiljainen äiti tuli se hiipien
yli maiden ja merien ja peitti kaikki pehmeästi ja hyvin.

Hän jäi seisomaan; aallot asettuivat, meren pauhu vaimeni. Hän seisoi
kuunnellen. Sakean sumun keskeltä hän oli aina kuulevinaan kellojen
soittoa.

Hän katsahti puutarhaan. Jokainen pieni, alaston pensas oli siellä
pehmeästi, hienosti ja lämpimästi verhottuna tuohon häälyvään
valkoiseen utuun. -- -- Hellä äidillisyyden tunne heräsi hänessä: tehdä
kaikille hyvää ja ympäröidä _yksi_ sellaisella lämmöllä, ettei sen
elämässä mikään menisi hukkaan. -- --

Taaskin hän oli istuutunut uunin ääreen.

Kummallinen tuo turvehehku -- ei se vain voinut sammua, vaan hohti
hohtamistaan veripunaisina säkeninä.

Niin hänen sydämensäkin nyt hehkui ja vaihteli.

Monta tietä siellä oli, maita, joita hän ei tuntenut... Riippuikohan
siellä jossakin tuhatkielinen soitin? Sillä niin monisointuisia säveliä
siellä kaikui. Äidillisyyden tunne häipyi ja suvun nuori veri heräsi,
ja rakkaus kosketteli soittimen kieliä.

Hän oli luvannut ruveta Sveinin vaimoksi juhannuksena. Oliko se niin
järjetöntä kuin äiti arveli? Mistäpä hän sen tiesi. Mutta sanansa hän
oli antanut. Ja hänestä oli silloin tuntunut, kuin jo hänen herätessään
seuraavana aamuna olisi ollut kesä. Ja Vikka-tädin ruusu oli puhjennut!
Niin, kyllähän sen kaikki näkivät. -- --

Olivathan Sveinin silmät kuin lapsen, ja olihan Gunvor katsonut syvälle
hänen sieluunsa. Erittäin perattu se ei ollut -- suuri, voimakas,
viljelemätön maa, täynnä maallista rakkautta --, mutta siellä oli
vilpitöntä rehellisyyttä ja hienoja, raittiita voimia, jotka pyysivät:
raivaa meille tietä, jotta pääsisimme elpymään.

Gunvor tunsi taas tämän illan erityisesti valtaavan voiman, miltei kuin
lupauksen pyhä tuli jo olisi leimahdellut todellisuutena... miltei,
kuin he eivät enää olisi olleet toisistaan erotettuina, vaan omistaneet
toisensa kokonaan.

He olivat yhdessä laskeneet leikkiä siitä, että Sveinistä aina kotiin
astuessaan tuntui siltä kuin Gunvor olisi ollut siellä hänen luonaan.

Kummallista tämä sentään oli... olihan Sveinin oma tahto, ettei siitä
mitään vielä juhannukseksi tulisikaan.

Yö oli jo tulossa. Tuulenpuuskat heräsivät ja rupesivat hiipimään
vanhan rakennuksen nurkkia pitkin ja vinkuivat pitkissä kolkoissa
käytävissä, missä ne Herön suvun jäsenet, jotka eivät saaneet rauhaa
haudoissaan, öisin kävellä tassuttelivat.

Gunvor istui yhäti. Hän kuuli selvään tuon vanhan harmaan miehen
liikkuvan, sen, joka ei muulloin ollut ulkona, paitsi kuin perheessä
oli hänestä vastenmielisiä asioita tekeillä, ja hän kuuli Tor
Iivarinpojan kulkevan ja hänen jäljessään Sigrid-rouvan, joka halusi
tietää, kenen luo hän aikoi tänä yönä. Ullakon portaat natisivat, hän
hiipi hiljalleen ja kuunteli tarkkaavasti sapelin kalinaa -- sillä
Toria seurasi hänen kuoltuaan se onnettomuus, että hänen aina tuli
liikkua sota-asussa.

-- Tämä kaikki kuului hyvinkin selvästi, mutta Gunvorin mieltä
kiinnitti kuitenkin enemmän turvehehku; se valaisi niin uskollisesti
eikä voinut kuolla.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna klo 6 oli Gunvor suolaamossa, jossa työ oli jo
täydessä vauhdissa. Oli saatu suuri määrä turskia, ja ne oli jo myyty
edullisesti bergeniläiselle alukselle, joka nyt vain odotteli lastia.

Ja työ kävi vauhdilla, ei ainoastaan siksi, että kukin tiesi valvovan
silmän häntä seuraavan. Sanottiin, että kaikista, jotka Gunvor otti
palvelukseensa, hän teki kunnon väkeä. Ja varmaa oli myöskin, että
jokainen rupesi katsomaan pitkään, ellei Gunvor tullut tavalliseen
aikaan. Hänen ystävällisiin sanoihinsa, kauniiseen hymyynsä -- tai
tarvittaessa lyhyeen nuhteeseensa olivat kaikki jo tottuneet.

He olivat kaikki ylpeät hänestä, eivät ainoastaan heröläiset, vaan
myöskin ympäristön kansa. Heistä Gunvor oli heidän aivan toisella
tavalla kuin muut kartanolaiset, ja he pitivät aivan luonnollisena,
että kaikki häntä kunnioittivat. "Kun naisväki on oikeaa lajia", oli
Anders Halskarin tapana sanoa, "niin ei heille kukaan pahaa tee".
Ja sitten hän käänsi mälliä suussaan ja sylkäisi kauas hampaittensa
raosta sen näköisenä kuin olisi hänen väitteeseensä sisältynyt hyvin
harvinainen totuus.

Anders oli arvossapidetty henkilö sekä suolaamossa että laitureilla.
Sitäpaitsi hän oli Gunvorin veneen päällikkö, silloinkuin tämä ei sitä
itse ohjannut. Mutta muuksi ei häntä sanottu kuin Anders Halskariksi.
Se nimi oli jo siltä ajalta kuin hän oli ollut tohtori Juellin veneen
kuljettajana. Silloin hän oli eräänä yönä saanut niin kovia kokea,
ettei hän moneen aikaan senjälkeen kyennyt vesille. Sitten oli Gunvor
lähettänyt noutamaan hänet Heröön ja siellä hän nyt sai askaroida
mielensä mukaan.

Hän oli kaikkien alusten päällikkönä siellä. Gunvorille ei apu aina
kelvannut, mutta Elina-rouva ei milloinkaan astunut veneeseen, ellei
Anders ollut sitä vesille työntämässä.

Tänään hänellä oli ollut kiire saadakseen uuden, kuusisoutuisen veneen
kuntoon. Rovasti vietti syntymäpäivää, ja itsestään oli selvä, että
heröläisten piti lähteä sinne miehissä.

Iltapäivällä se siinä jo olikin puhtaana ja välkkyvänä, ja Anders
seisoi rantamalla yllään englantilainen asu, jonka hän oli ostanut
Hullissa kolmekymmentä vuotta sitten.

Mutta eivät nyt kaikki asiat olleet niinkuin piti, kun ainoastaan
Elina-rouva ja Vikka-täti tulivat alas, mutta Gunvor seisoi kartanolla
sanoen saapuvansa myöhemmin. Mutta Andersin ei tarvitsisi tulla häntä
noutamaan, sillä hän tulisi rantatietä.

Anders irroitti köyden ja jupisi itsekseen. Hän ei pitänyt siitä, että
Gunvor kulkee rantoja pitkin kuin mikäkin lintu.

Gunvor katseli heidän jälkeensä hymy vakavilla huulillaan. Hän ei
sietänyt tuota vanhaa tapaa kokoontua jo kahviajaksi ja sitten jäädä
aina puoliyöhön asti koko ajan ylellisesti syöden ja juoden. Mutta
ei ollut ketään, jonka mielestä tätä tapaa olisi voinut muuttaa,
yksin hänen vanha, ymmärtäväinen äitinsäkin oli sitä mieltä, että
satavuotista tapaa oli kunnioitettava.

Äskettäinsaapuneet ostajat olivat siis sattuneet tulemaan hyvinkin
sopivaan aikaan.

Ja hän meni sisään iloisin mielin, muistaessaan, että hänellä vielä oli
postikin toimitettava.

       *       *       *       *       *

Pappilassa loisti tuli joka ikkunasta. Käytävissä ja portaissa
juoksivat palvelijat toistensa kintereillä, sillä rovasti ei malttanut
koskaan odottaa, ja aina oli hänellä heille tehtäviä yläkerroksessa,
vaikka oli niin yllin kyllin alhaallakin toimitettavaa. Kaikkialla he
eivät voineet olla.

Ruustinna siihen vain pystyi, mutta hän olikin tottunut. Kyökissä
hänen piti olla, muutoin hän ei tietänyt, mitä siellä annettiin
palaa, ja kyökkikamarissa oli jälkiruoka laitettava ja voileipäpöytä
järjestettävä -- sitten kahvi pikkuleipineen ja valmiit voileivät
kaikkia tulijoita varten, sitten punssi ja muut juomatavarat, joiden
piti tulla samassa silmänräpäyksessä kuin niitä kysyttiin. Egidius
ei ottanut odottaakseen. Jokainen vieras oli otettava vastaan ja
sijoitettava arvonsa ja merkityksensä mukaan tässä ja tulevassa
maailmassa. Egidius oli hyvin tarkka tässä kohden, hän, joka niin
hyvin tunsi ihmisten arvon ja tiesi, kuinka usein he kävivät Herran
ehtoollisella. Niin, siinä suhteessa ei saanut tehdä itseänsä syypääksi
erhetyksiin. -- --

Sekä passarit että kyökkipalvelijat olivat jo käyneet tulipunaisiksi
-- ruustinna vain yksin oli entisellään. Kalpein, melkein lumivalkein
kasvoin hän luisti portaita ylös ja alas, käytäviä edes ja takaisin.
Kylmänhikeä oli hänen otsallaan ja hänen hymynsä oli hieman
hermostunutta, mutta muuten hänessä ei ollut mitään erityistä
huomattavaa. Hän oli kaikkeen tähän tottunut.

Mennessänsä kyökkikamariin kahvitarjottimia järjestämään, hän kuunteli
levottomasti joka kerta kuin tuolta ylhäältä kuului askelia. Hän ei
käsittänyt, mitä noilla muilla oli kävelemistä. Kun rovasti välisti
pitkin askelin mittaili arkihuoneen lattiaa, tuotti se ruustinnalle
todellista kärsimystä. Kun hän tiesi tehneensä velvollisuutensa,
niin miksei Egidius silloin voinut pysyä levollisena. Se oli niin
kiusallista ikäänkuin hän, ruustinna, olisi laiminlyönyt jotakin.

Mutta hän tiesi varmaan, että hänellä oli elävä tunne
velvollisuuksistaan. Nuoruutensa ajan hän oli istunut erään sairaan
tädin luona, mutta kun hän sitten joutui naimisiin pastori Egidius
Thymannin kanssa, oli hän sulasta kiitollisuudesta päättänyt, ettei
hänen mieheltään koskaan pitänyt mitään puuttua -- ja ilman että hän
itsekään ymmärsi, mistä se johtui, kävivät tehtävät ja juoksut niin
moninaisiksi. Ja yhä ne lisääntyivät, sillä rovasti ei milloinkaan
loukannut hänen tunteitaan kieltäytymällä ottamasta vastaan niitä
pieniä palveluksia, jotka jokapäiväisessä elämässä tulevat kysymykseen.

Ei liioin kukaan voinut väittää, ettei ruustinna ollut onnellinen
"liikkuvassa" avioliitossaan; ei hän ollut sitä koskaan toisenlaiseksi
ajatellutkaan.

Hänen kasvojensa ilmeessä kuvastui alati tuo taukoamaton puuhaaminen
ja jonkinlainen sokea ihastus raatamiseen. Hän muistutti samalla auran
edessä kulkevaa juhtaa.

Näytti melkein siltä kuin olisi se ollut hänelle terveellistä,
niin uskomattoman sitkeä hän oli. Mutta lihoamaan hän ei päässyt.
Eikä hän milloinkaan näyttänyt niin surkean kuihtuneelta kuin
tällaisina iltoina, jolloin hän oli pukeutunut avokaulaiseen mustaan
silkkileninkiin.

Mutta tuolla ylhäällä kulki rovasti juhlallisin askelin vieraittensa
keskellä, jotka olivat hajaantuneet suureen saliin ja pariin läheiseen
huoneeseen.

Kun hän siinä liikkui ahkerasti puhellen, oli vastakohta hänen
suuren ruumiinsa ja hänen pienen, tuntehikkaan äänensä välillä, joka
ehtimiseen särkyi kuin hauras lasi, hyvin naurettava.

Hän oli suuri, lihava, uusiin mustiin vaatteisiin puettu mies, jonka
leveä hymy ulottui toisesta poskiparrasta toiseen. Syntymäpäivänään
hän aina oli niin mahdottoman hyvällä tuulella: pienet silmänsä olivat
tavallista pienemmät pelkästä hyväntahtoisuudesta itseään ja noita
rakkaita ihmisiä kohtaan, jotka tulivat tänne nauttimaan maallista
hyvyyttä sen johdosta, että hän oli tullut maailmaan.

Paratiisimaisen lempeänä hän käveli puhuttelemassa kaikkia. Oli
miltei vaikea uskoa, että hänen luokseen oli niin mahdoton päästä
maanantaisin ja kaikkein vähimmin uskoi hän sitä itse. Ei hän yleensä
voinut käsittää olevansa vastenmielinen, ei edes maanantaisin. Hänen
sisässään asui erinomainen ihmisihanne, täynnä hyvyyttä, ja hänestä
oli luonnollisin asia maailmassa, että hänen elämänsä juuri oli sen
mukainen.

Hymyillen hän nyt käveli ja puheli. Mutta kun hän oli sanottavansa
lausunut, meni hän eteenpäin. Ei hänen tarvinnut tietää, mitä muilla
oli sanottavaa. Hänen seurustelumuotonsa oli kerta kaikkiaan sellainen.
Ei hän hevin voinut ajatella, että oli muitakin mielipiteitä kuin hänen
omansa, ja ne ihmiset, joihin hän enimmän pani arvoa, olivat sellaisia,
jotka parhaiten ymmärsivät kuunnella.

Pappilaan kokoontui aina jotenkin sekalainen seurakunta. Se oli ainoa
seudun paikka, missä yhteiskunnan eri ainekset tapasivat toisiaan.

Sinne tuli varsinainen ylämaan väki ja sinne tulivat paikkakunnalle
myöhemmin siirtyneet, sekä virkamiehet että muut. Ne muodostivat kaksi
eri rotua, jotka elivät täällä yhdessä, ilman että vuodet olivat
saaneet aikaan mitään yhteensulautumista.

Toinen oli täällä kotonaan, toinen asui kuin vieraassa talossa, josta
ei oikein tietänyt, kuinka monta huonetta siinä oli.

Miehet olivat siirtyneet pienempiin sivuhuoneisiin. Siellä he ryhmissä
seisoivat ovensuussa tai astuskelivat edestakaisin.

He puhuivat silleistä ja seiteistä, maksanhinnoista ja turskista, jotka
olivat nousseet ulkosaaren matalikolle, mutta harvoissa parvissa.

Toiset olivat kiinni valtiollisissa asioissa. He tahtoivat opettaa
suurkäräjiä esiintymään parlamenttaarisesti ja järjestää Transvaalin
kysymyksen.

Suuressa salissa oli naisten kesken vielä hiljaista.

Illanvietto oli vasta alulla. He istuivat pitkin seiniä ja pienissä
pöydissä, kurkistellen varovaisesti ympärilleen kukin omalla tavallaan.

Sitten he vähitellen rupesivat siirtymään paikoiltaan ja lyöttäytymään
ryhmiin.

Ylämaan asukkaat tulivat yht'äkkiä puheliaiksi ja sydämellisiksi.
Heidän sointuva ääntämisensä, joka muistuttaa Caprin asukkaiden
puhetapaa, virtaili raittiisti salin läpi.

Liityttiin yhteen tuttavallisesti utelemaan viime aikain tapahtumia.

Nuoret tytöt räpättivät kuin parvi hilpeitä vesilintuja.

Siellä seisoo Ghita Thulesius, Lunnön kauppiaan tytär. Hän on korkea ja
solakka ja hänen pitkä joutsenkaulansa ja pienet kirkkaat silmänsä ovat
alituisessa liikkeessä.

"Niin, mitä sinä taas sanoitkaan -- siitä leningistä?"

Miksi et myöntänyt sitä ehdottomasti kauniiksi?

Voi, kuinka täällä on kuuma! Kaikki he yhtyvät siihen, että on
kuuma, ja lörpöttelevät yhä edelleen kamariherrattaren valkeasta
silkkileningistä. He ottavat äänestääkseen, oliko Saara Listow sanonut
sitä jokseenkin vai erinomaisen kauniiksi. Heissä on samaa elämänintoa
ja lämpöä kuin ylämaan kesäpäivässä. Heidän nuoret, haaveksivat
mielensä juovat juhlailoa. He ihmettelevät kynttiläin paljoutta, jotka
eivät kuitenkaan täysin valaise huonetta, he iloitsevat kahvista; se
tulee aina niin otolliseen aikaan, ja täällä pappilassa saa niin paljon
muutakin hyvää sen lisäksi.

He tietävät sitten myöhemmin saavansa tanssiakin, mutta eivät
sano mitään, sillä he luulevat sitä salaisuudeksi. Kun pappilassa
tanssitaan, on se aina salaisuus, jonka rovasti uskoo heille kaikille
käytävässä.

Mutta Ghita ja Saara eivät voi pysyä alallaan. Joutsenkaula on
alituisessa liikkeessä ja Saaran silmät pälyvät niin, että ystävättäret
jo luulevat, että hän itsekin lähtee liikkeeseen, vaikka hän
vakuuttaa seisovansa aivan hiljaa. Selma Lind on viehättävä vaaleassa
leningissään. Hänen mustat, suloisen levottomat silmänsä ja lumivalkea
hipiänsä tekevät hänet pulskan kalalokin kaltaiseksi. Hän seisoo,
tähystelee. Tahtoo näet katsella uutta tuomaria, kun tämä saapuu.
Tuomarin merkillisyys on siinä, ettei hän ole naimisissa ja että
hänellä on hiljattain Kristianiasta saapunut apulainen --.

Tuolla rouvien keskellä istuu nimismiehenrouva hiljaa huojutellen
ruumistaan. Häntä sanotaan kissamatamiksi, siksi että hän on niin
ihastunut kissoihinsa, ja tämä on tehnyt hänet vähän omituiseksi. Hän
katselee aina ihmisiin moittivasti ja kertoo, miten vaikea on tehdä
kaikkien mieliksi.

Hän istuu kahden sisarensa välissä. Heidän profiiliensa piirteet
muistuttavat rannikkojen niemekkeitä ja kärkiä; heidän kasvojensa
ilmekin on sellainen, että se johtaa mieleen rannikolla syntyneitä
linnunpoikia; se on avonainen, hiukan utelias, luonnollinen ja
miellyttävä.

He siirtyvät lähelle toisiaan aivan kuin luodolle istautuneet haahkat
iltaisin.

Hoanin matami katselee ympärilleen. Hänen leninkinsä on mustaa
silkkiä ja sen etumus on valkea. Joka kerta kuin hän nousee hiukan
liikkuakseen, on hän kaakkurin näköinen. Harvapuheinen hän on, mutta
koko hänen naamansa näyttää olevan huvittelemassa. Hän ei malta olla
kuiskaamatta Tonette-sisarelleen, ettei täällä nyt enää tule niin
hauska, sittenkuin nuo hienot rouvat niin mahtavina ja romantillisina
hallitsevat kunniasijoilla. Mutta Tonette ei kuule. Hän on käynyt
Trondhjemissa -- ja nyt he kaikki häneltä kyselevät, niin ettei hän
lopulti tiedä, mitä vastata. Hän pudistaa päätään nauraen ja hänen
äänensä on raikas kuin lunnin kirku.

"Niin, kaikki siellä oli niin hienoa ja hauskaa -- ja minusta on
juuri yhdentekevää, minne menen, teatteriinko vai kirkkoon, ne
vaikuttavat minuun yhtä hyvin! Mutta suokaa anteeksi, että tässä olen
torkkumaisillani; niin minun aina käy, kun istun hiljaa!" -- -- --

Vieressä istuu muutamia rouvia puhellen kamariherrattaren valkeasta
silkkileningistä, joka sielläkin on herättänyt jonkinmoista huomiota.
Mutta he ovat pian sen pohtineet ja palaavat jälleen kodin talouteen:
jos oikein ymmärtäisi säästää, ei tarvitsisi koskaan olla ilman lihaa.
Ja sitten tuo voudin vanha palvelija, joka oli tullut vierailemaan ja
joka oli niin kelpo ihminen, ettei hän voi puhua mitään kyyneleitä
vuodattamatta. Hiljainen hän oli ollut, oikein niitä ihmisiä,
jotka eivät koskaan riitaannu, mutta nyt kun hän on ruvennut niin
uskonkiihkoiseksi, ei enää ole takeita --.

Taaskin tuotiin kahvia. He katselivat sitä tutkivasti.

"Mitä luulet, lieneekö se enää oikein lämmintä?"

Vaikkakin saattoi näyttää siltä kuin he olisivat olleet häveliäisyyttä,
sivistystä ja säädyllisyyttä vailla, täytyi heidän kuitenkin vielä
ottaa pieni tilkka -- sillä he tiesivät, ettei tällaisena päivänä vain
muutamista pavuista kahvia keitetty, vaan annettiin niin väkevää, että
se oikein pani hikoilemaan.

Vastapäätä istuu nuorempia kauppiaiden rouvia ja muita etelästäpäin
muuttaneita kaupunkilaisrouvia. He olivat eteenpäin pyrkiviä naisia,
jotka olivat päättäneet tilata silkkileningit Pariisista "Printempsin"
makasiinista. Sillä kamariherrattaren valkea silkki oli pannut
heidänkin mielensä kuohuksiin. Varsinkin oli se kovin koskenut rouva
Hammeriin.

Ei silti, että hänellä milloinkaan olisi ollut tapana moittia, mutta
kun ihminen on jo täyttänyt neljäkymmentäviisi vuotta ja kun hänellä on
tytär, voiko silloin käydä valkoisessa silkissä!

Siitä syntyi väittely, asia oli saatava selville.

Rouva Hammer oli sitä mieltä, että kamariherrattaren piakkoin oli
"arveleminen". Useammat kannattivat tätä mielipidettä, vaikk'eivät
oikeastaan tietäneet, mitä hän sillä tarkoitti, sillä hänellä oli
tapana ehtimiseen "arvella". Sen sanan hän oli lainannut mieheltään,
joka myöskin alituisesti arveli -- siis siihen saattoi yhtyä, varsinkin
kun hammerilaiset olivat sellaista väkeä, joka yht'äkkiä kuuluisi
ensimmäisten joukkoon. Kun rouva osasi puhua sekä Aaronista että
Psykestä ja emansipeeratuista ihmisistä, lisäsi se vielä enemmän hänen
arvoaan; ja kun hän sanoi olevansa sykolisti, uskoivat kaikki sitä kuin
Raamattua. Ei tehnyt mitään, etteivät he tietäneet hänen tarkoittaneen
psykologia. Eikä Hammerin rouvan kanssa ollut leikkimistä. Hänestä
olivat melkein kaikki ihmiset liian halpoja. Hän oli juuri sanonut
hiljattain tulleen lääkärin perheestä, että se oli hänen mielestään
kovin alhaisella yhteiskunnallisella kannalla, ja toiset rouvat olivat
iloisia siitä, että hekin sen näkivät.

Vähän loitompana istuu rouva Thue. Hän ei siedä kuulla puhuttavan
leningeistä, sillä hän on ennen aikaan ollut ompelija. Mutta nyt hänen
miehensä ansaitsee koko hyvin ja hän sanoo "tosiaankin!" syvästi
vakuutettuna siitä, että hän on päästänyt suustaan jotakin oikein
tepsivää. Ja sitäpaitsi hän kehuskelee kuuluvansa taiteelliseen
perheeseen.

"Niin todellakin, miten lahjakkaita te kaikki olette!" sanoo rouva
Jensen.

"Niin, meidän suvussamme on aina ollut niin paljon henkevyyttä.
Ajatelkaapas vain Jonia. Hänen kappaleensa -- -- tosiaan, minusta hänen
kyyneleensä, rypäleensä ja pisaransa ovat korkeinta taidetta, sillä
niitähän oikein voi kosketella, ja ne puheet, jotka hänen vaimostaan
ovat kulkeneet, eivät suinkaan ole totta, sillä tämähän on hieno
nainen, eikä kukaan voi häntä sellaisesta syyttää."

Hän katsoo neiti Antoniseen päin, mutta tämä ei ole kuullut mitään. Hän
istuu itsekseen ja on närkästynyt siitä, että naapuritalon tytär antaa
nimittää itseään "neidiksi".

       *       *       *       *       *

Kaikkein ylinnä salissa nojatuoleissa ja uudessa sohvassa istuu "_the
upper ten_", "ylimmät kymmenen", joksi kamariherratar on piirinsä
ristinyt.

He ovat kaikki etelästäpäin paitsi Elina-rouva ja Vikka-täti, joka
sävyisästi antaa hiljattain tulleen asianajajanrouvan kuulustella
itseään.

Elina-rouva istuu suorana ja harvapuheisena kamariherrattaren oikealla
puolella. Hän istuu ja kutoo; välisti hän antaa suoran, kirkkaan
katseensa vaeltaa toisesta toiseen, mutta läsnäolevat rouvat eivät
ole mielissään tuntiessaan sen kiinnitettynä itseensä. Sillä vaikka
he eivät tahdo sitä myöntää, on noissa silmissä jotakin, jonka edessä
tuntee olevansa vähäpätöinen.

Sekä kamariherratar että kappalaisenrouva ponnistelevat voimiaan
ylläpitääkseen keskustelua hänen kanssaan.

Mutta kamariherratar ei enää uskalla kajota lempiaineeseensa: ylhäiseen
sukuunsa ja hovissaoloonsa. Kaikki muut paitsi Elina-rouva ymmärtävät,
mikä merkitys sillä on. Hänen kasvoissaan oli välähtänyt hymy, joka
sattui kamariherrattareen kuin piiskanlyönti. Sen jälkeen hän puhuu
aivan toisista asioista.

Luonteeltaan "puoli-ylhäisöä", syntyjään aatelia, kapteenin ja
kamariherran leskenä, pitää hän itseänsä maan ensimmäisinä.

Hän on jo useampia vuosia ollut leskenä, mutta yhä vieläkin hän on
murheellinen, sillä hän luulee sen vaatettavan itseään. Ja tunteellinen
hän on, sillä sitäkin hän luulee vaatettavaksi. Hänen liikkeensä
ovat veltot ja hitaat. Ääni on miellyttävä ja kerakkeet hän lausuu
omituisella venyttävällä tavalla -- valkoisessa silkkileningissään ja
hiukset _à l'enfant_ järjestettyinä on hän sangen kaunis, mutta myöskin
vaativainen.

Hän katsoo oveen päin. Hän ajattelee uutta tuomaria. Nyt muuttuisi
elämä täällä siedettävämmäksi. Hän ei näet kestä liiallista
yksinäisyyttä. Hän on itkenyt miestänsä niin paljon kuin hän suinkin on
voinut. Vaihtelu olisi nyt terveellistä, mutta ei kuitenkaan sellaista
kuin Herön Gunvor aina esitti. Hän ei voinut sietää Gunvorin taipumusta
pakottaa kaikki työhön -- yleensä hän ei voinut kärsiä koko ihmistä,
ei edes hänen keskustelutapaansa. Tässä tuonnoinkin oli hän sanonut
hänen, kamariherrattaren, läsnä ollessa, että naiset niin mielellään
turvautuvat miesten ajatuksiin. Ellei heillä ollut pappia tai omaa
miestä, oli ehkä joku lääkäri, joka valmisti heille sekä pillerit että
mielipiteet.

Gunvor oli harmittanut häntä niin silmittömästi sinä iltana, että hän
nyt tunsi huojennusta, kun tämä ei ollutkaan läsnä. Sillä sellaista ei
sovi sanoa -- vaikka se tietysti olikin totta! Eihän sitä voinut olla
varma mielipiteistään, elleivät ne tulleet luotettavista lähteistä.

Kamariherratar oli juuri hiljattain saanut erittäin hyviä aineksia ja
hänellä oli myötäsyntynyt halu antaa keskustelulle korkeampaa lentoa.

Kappalaisenrouva ymmärtää häntä parhaiten seurata. Hänellä oli pieniä,
somia vastauksia varastossa, ja eri äänenpainolla lausuttuina ne
sopivat mihin asiaan tahansa.

Ja nämä molemmat naiset käsittelivät erityisellä varmuudella nykyajan
kysymyksiä spiritismistä valtiotalouteen ja työväenoloihin asti.

Kappalaisenrouvan posket punoittivat tavallista enemmän, hän oli
tottumaton sellaiseen voimisteluun. Mutta työväenkysymys, joka
kamariherrattaren tietojen mukaan oli niin arveluttava, se oli hänelle
selvä heti. Hänen kotielämänsä on ruustinnan "liikkuvan avioliiton"
täydellinen vastakohta. Hän kuuluu niihin suloisiin rouviin, jotka
kaikin puolin pitävät yllä tuota vanhaa perintötapaa, että avioliitto
on elatuslaitos. Naimisiin mentyään ei Jeanette-rouva valkoisilla,
pienillä käsillään ole kertaakaan koskenut työhön, Teodor saa
hoitaa kaikki. Hän oli ollut niitä suloisia nuoria tyttöjä, jotka
eivät milloinkaan joudu täysi-ikäisiksi, ominaisuus, joka näyttää
tenhoavan kaikkein älykkäimmätkin miehet. Kerrottiin Teodorin olleen
autuaallisen, kun kerkesi ennen muita.

Ja hän on säilyttänyt itsensä erinomaisesti -- ei ollut kadottanut
mitään lapsellisesta suloudestaan, jota Teodor piti kypsyneen
naisellisuuden hempeytenä. Hän oli niin viehättävän varma, eikä
suinkaan ansioita vailla, sillä hän oli saanut kaikkein parhaan
naiskasvatuksen, yhdenkään ajatuksen eksymättä hänen aivoihinsa.
Hän saattoi siis rauhassa nauttia olemassaolostaan. Oli hänellä
älyäkin, mutta se oli sitä lajia, joka toimii vain omain mielihalujen
tyydyttämiseksi.

Ja Teodoria komentamaan hän myöskin oli taipuvainen, vaikka tällä aina
oli tapana sanoa, että pitää valita itselleen sellainen vaimo, jota on
helppo johtaa.

Jeanette-rouva oli samaa mieltä kuin kamariherratar, että tulee
lukea voidakseen seurata päivän tapahtumia. Hänestä oli hauska lukea
sanomalehdistä tuttavain ja ystäväin kuolemasta. Hän piti siitä
kylmästä väreestä, joka kulki pitkin selkärankaa, kun sanomalehti
putosi hänen kädestään ja hän huudahti: "Vai jo hänkin on kuollut!"
Ja kertomukset tapaturmista olivat hänen ihastuksensa; oli todellinen
nautinto loikoa leposohvallaan ja lukea haaksirikoista ja tulipaloista,
joissa ihmiset menettivät henkensä. --

Sen teki tuo kamala, ihana tunne selkäpiissä. Muuten hän oli
sydämellinenkin, mutta se oli kaikista keveintä laatua -- ja epävarmaa
lienee, oliko siitä kenellekään hyötyä, edes Teodorille.

       *       *       *       *       *

Kamariherratar kertoo taas jotakin, jonka hän on saanut parhaasta
lähteestä, ja Jeanette-rouva avaa ruusunpunaisen suunsa. Hänestä tässä
tarvitaan loppuhuomautus.

"Niin, siinä olette oikeassa, minusta näyttää kyllä siltä, että
ihmisten tulee tehdä työtä, varsinkin miesten, seisoohan se
Raamatussakin!"

Kamariherratar oli jo kokonaan toisessa aineessa, hän tahtoi tietää,
mitä Elina-rouva arveli naisasiasta ja muusta sellaisesta.

Elina-rouva palasi takaisin paikalleen, käytyään puhuttelemassa niitä,
joiden läsnäolosta "ylimmät kymmenen" eivät olleet tietävinään.

Hän kääntyi hitaasti ja katsahti kamariherrattareen tavalla, joka ei
ollut tämän mieleen. Mutta vastata hänen ei tarvinnut; kamariherratar
oli itse niin innokas, aivan samaa mieltä kuin rovasti Thymann, että
naiset saattavat olla epämiellyttävän viisaita. Rovasti oli oikeassa
väittäessään, että rauha maailmasta poistuu, kun naiset tulevat
järin viisaiksi. -- -- Eikö täällä ollut kyllin levotonta. Ennen sai
kuitenkin olla rauhassa arkihuoneessaan -- -- olisiko sekin nyt jo
ollutta ja mennyttä? Kamariherrattaren mielestä käsitti rovasti kaikki
niin oikealta kannalta.

Jeanette-rouva vetosi Teodoriin. Tosin hän ei tietänyt, mitä Teodor
arveli näistä asioista, sillä miksipä he olisivat sellaisista
keskustelleet? Olihan heidän avioliittonsa niin onnellinen!

Teodor seisoi ovensuussa tuijottaen. Oli mahdoton päättää, miten
onnellisena hän sitä piti. Hän seisoi siinä synkkänä, tuli silmissä
ja vaihteleva ilme suun ympärillä, välisti lapsellinen, välisti
ankara. Hänen olentoansa verhosi siisti papillisuus ja hänen nuorilla,
laihoilla kasvoillaan oli hengellistä arvokkuutta jonkinlaisten
hillittyjen ilmeiden ohella. Hän oli totinen, uuttera mies, aatteiden
palvelija, vaikka näköpiirinsä olikin ahdas, jonka tähden hänen
päivänsä olivat työtä täynnä ja hänen tiensä kulki ohdakkeiden keskitse.

Arvoitukselta tuntuu, että Jeanette-rouva on hänen vaimonsa. Ehkäpä
hän on tyytyväinenkin. Siitä hän kuitenkin voi olla varma, ettei
Jeanette-rouvan päähän milloinkaan pistä sellainen ajatus, että hän
ymmärtäisi jonkin asian paremmin kuin miehensä. Ja se oli nykyaikana
kylläkin kiitettävä ominaisuus.

Teodor jää seisomaan ahtaaseen ovensuuhun eikä laisinkaan huomaa,
että tohtori Elieson tyrkkää häntä ohi mennessään, tämä tohtori, joka
seuraelämässä ollessaan ei tee muuta kuin kulkee ympäri tutkistellen,
missä hänen vaimonsa on ja kenen kanssa hän puhuu -- pelkkää kylmää
uteliaisuutta, sanotaan, hän tahtoo vain nähdä, kenellä voisi olla
jotakin keskustelemista hänen vaimonsa kanssa.

Tämä istuu ahkerassa sananvaihdossa neiti Mon kanssa, mutta kukaan ei
vain voi saada selkoa siitä, mitä kaunis rouva Elieson tai neiti Mo
puhuu.

"Tiedättehän, sellaisia kuin miehet nyt ovat, varsinkin useimmat
heistä!" Se on puheenparsi, jota rouva Elieson usein käyttää. Se sopii
joka tilaisuuteen ja näyttää sisältävän salaperäisen elämänkokemuksen,
päättäen siitä tarkoittavasta, kanssasisariin vetoavasta katseesta,
joka sitä seuraa.

Vikka-täti antaa rouva Dahnin yhä edelleen kuulustella itseään.
Vikka-tädiltä kysellään aina niin paljon. Paitsi sitä kuuluu
kyseleminen rouva Dahnin keskustelutapaan. Kyselyjä tulee parvittain ja
ilma on täynnä kysymysmerkkejä. Vikka-täti hymyilee hyväntahtoisesti.
Hänen silmäinsä lempeä rauha kätkee paljon. Hänen elämänsä pitkät
koettelemukset, jotka hän suurella kärsivällisyydellään on voittanut,
ovat kätketyt sinne -- kärsimykset eivät ole saaneet katkeroittaa hänen
mieltään ihmisiä kohtaan.

Hän katselee ystävällisesti rouva Dahnia.

Niin, onhan totta, että hän on niin arka puoteihin mennessään -- totta
se on. Ja vanha, hieno täti punastuu ajatellessaan, että muut nauravat
häntä siksi, että hän aina puodeissa seisoo odottaen, kunnes kaikki
muut ovat saaneet ja kunnes joku vihdoin tulee häneltä kysymään, mitä
hän tahtoo.

Hänen läheisyydessään istuu kaksi asianajajanrouvaa puhellen
närkästyneinä keskenään.

Rouva Salvesen on raivoissaan siitä, että tuo hirmuinen naapuritalon
tytär on tullut kotia tuoden mukanaan sellaisen päällystakin, joka
muistuttaa hänen omaa hienoa takkiaan.

Saattepa nähdä, rouva Schwane, nyt on se aika käsissä, jolloin hienojen
naisten täytyy pukeutua yksinkertaisesti! Niin pitkälle olemme nyt
joutuneet!

"Älkäämme ajatelko sitä", sanoo rouva Schwane sävyisästi, "nyt saatte
kuulla, mimmoista Iversenillä oli."

Ja sydän täynnä kuin märkä sieni, muistellessaan sitä hauskaa iltaa,
jonka hän Iversenillä on viettänyt, kertoo hän: "Lihapullia ja
selleriä... se oli Hampurista tuotua..."

       *       *       *       *       *

_Vihdoinkin_ saapui uusi tuomari ja, mikä parempi, hän oli hyvällä
tuulella. Äänestä sen jo kuuli. Hän käytti näet monta eri ääntä. Yksi
oli hyvin äreä. Se oli konttoriääni, toinen oli hirveän pilkallinen,
mutta tänä iltana se taas oli aivan erilainen, oikein tyytyväinen.

Oli näet kamariherrattaren ja erään matkustavan naisen välillä syntynyt
väittely, joka kaikille rouville tuotti kiusaa, kun eivät ensinkään
tietäneet, oliko vieras naimisissa vai ei.

Kamariherratar oli kohonnut kaunopuheiseksi. Hän tahtoi tietää,
miksei vaimo kantaisi miehensä nimeä. Ei muuttanut asiaa, etteivät
vaimot sitä ennen aikaan tehneet; heidän olisi _pitänyt_ tehdä se.
Kamariherrattaresta tuntui tällä hetkellä, että Jumala oli sen Sinain
vuorella määrännyt. Ja hän, joka aikoinaan suurella voimalla oli
hallinnut miestään, ei nyt voinut käsittää muuta kuin että se oli
kaunis merkki vaimon alamaisuudesta. --

Juuri silloin puuttui tuomari puheeseen.

"Mutta armollinen rouva! Muuttaa nimensä, sanotteko niin? Jos se on
jonkin merkki, niin ei minkään muun kuin että se on hankkinut itselleen
uuden alamaisen! Muuttaa nimeä? Niin, aivan samalla tavalla kuin
Montenegron ruhtinas muuttaisi nimeään, jos hän pääsisi Brasilian
keisariksi. Se tietää vain laajennettua hallitusaluetta. On saanut
hallittavan!"

Ja nyt kamariherratar ja tuomari joutuivat kiistaan. Kamariherratar oli
oikeastaan sangen pahoillaan siitä, että hänen nyt oli vastustaminen
tuomaria. Sillä tämä oli miltei sellainen, joksi kamariherratar _oli_
hänet kuvitellut, niin miellyttävän hieno, ainoa, jonka kera hän
täällä saattoi muodostaa yhteiskunnan huipun -- -- he olivat luodut
liittolaisiksi ja ystäviksi! Kamariherratar oli varmasti päättänyt
antaa tuomarille viittauksen siitä.

Eikä tuomarin viehätysvoima jättänyt muitakaan naisia tunteettomiksi.
Jo hänen esiintymisessään ja olennossaan oli jotakin omituista,
hänen väsyneissä, hiukan valonaroissa ja kylmissä silmissään ja
hänen hienossa, hymyilevässä suussaan. He eivät voineet pysyä
välinpitämättöminä, oli, kuin hänestä olisi lähtenyt lumous, joka sitoi
heidän sydämensä.

Miehiä se huvitti. Kun oli sen näköinen kuin hän, niin eipä tehnyt
mitään, vaikka aina janottikin. Sillä kerrottiin tuomaria janottavan.

Nuoret tytöt ajattelivat kuitenkin erästä toista; se oli tuomarin
apulainen, kandidaatti Balle. Kummallinen hän oli katsella, --
tuollaisia siis Kristianian herrat olivat!

-- -- Tavattoman pitkä ja hoikka; veneessä ei se olisi merkinnyt
mitään! Selma Lind oli varma siitä, että hän vasemmalla kädellään, jos
vain tahtoisi -- mutta hän ei tahtonut, ei uskaltanut. Balle peloitti
heitä -- sillä sellaisena kuin hän seisoi tuossa, tuijottaen suurilla
silmäterillään tyhjään avaruuteen, hän oli heidän mielestään kuin
Robespierre, joka komentaa ihmisiä mestauslavalle. He eivät voineet
aavistaa, että kandidaatti oli maailman rauhallisin ihminen, ja että
hän seisoessaan vain tuumiskeli, eikö jo pian saataisi ruokaa.

Sittenkuin hän astui lähemmäksi ja tuli esitellyksi, eivät tytöt
voineet vastata hänelle sanaakaan, katsoivat vain toisiinsa. Olihan
mies hoikka, mutta hän käytti sellaisia sanoja, että oikein katto
heidän mielestään kohosi. Jos oli kysymys vaikka vain franseesista,
niin hän puhui kuin tulivuoren purkauksesta. Ja Selma Lind seisoi
hervotonna ilosta, ajatellessaan hurjaa valssia ja oikein raivoisaa
galoppaadia. -- Paitsi sitä oli mies joko lähellä kuolemaa tai
äärettömän rakastunut, joka teki hänet _intressantiksi._

Vähän ennen illallista saapui Gunvor. Nuoret tytöt huusivat:
"Vihdoinkin!", mutta kun hän sitten tuli heidän luoksensa tervehtien
lämpimästi ja tuttavallisesti, he niiasivat. He eivät ymmärtäneet syytä
siihen, mutta heillä oli sellainen kunnioitus häntä kohtaan, vaikk'ei
hän ollutkaan heitä paljon vanhempi.

Rouva Hammerin ryhmä olisi sitävastoin kaikkein mieluisimmin jättänyt
Gunvorin lyhyen, ystävällisen nyökäyksen huomaamatta. Tavallisuuden
mukaan piti hänen tervehtiä kaikkia matamia ja kalastajanvaimoja, jotka
olivat siellä tänään. Ja tietysti hän istuutui Petrine Löyenin luo,
jolla oli tapana puhella itsekseen kaikkien huviksi.

Mutta majakanvartijanvaimon kalpeat kasvot säteilivät, kun hän näki
Gunvorin, ainoan koko maailmassa, joka häntä ymmärsi.

"No, rouva Löyen, mitä kuuluu? Mimmoinen on mielentilanne tänään?"

Rouva Löyen katsoi Gunvoriin sanomatta mitään. Hänen silmänsä olivat
mustain varjojen ympäröimät ja väsyneet.

"Voi, ei", sanoi hän viimein, katsoen ympärilleen, oliko ketään, joka
häntä kuulisi ja rupeaisi pilkkaamaan. "Voi, ei, mielentilani ei ole
hyvä. Ennen nuorena ollessani olin enemmän Herran puoleen kääntynyt.
Silloin olin hellempi ja ajattelevampi ja merikin puhui minulle. Nyt se
on mennyttä -- kaikki on niin raskasta."

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän mutisi tapansa mukaan:
"Minun mielestäni olisit, hyvä Jumala, voinut minut säästää tästä
odottelemisesta, jota on kestänyt vuosikausia; kun kuitenkin tiesit,
ettei siitä mitään tulisi, olisit voinut minut siitä säästää."

Kotona hän oli elänyt isänsä majakassa, ennenkuin hän tuli tänne.
Eikä mitään kaikesta siitä, mitä hän oli odottanut, koskaan ollut
tapahtunut. Ainoa tapahtuma oli, että hän nyt istuu täällä vanhana ja
raihnaisena, ja samalla kuitenkin hänessä oli kummallisia tyttömäisiä
tapoja, ja tyydyttämättä jääneitä nuoruuden mielitekoja.

Ja ihmisillä oli kovin hauska kuullessaan rouva Löyenin lainaavan
ratsuhevosen ja ratsastelevan hiekkasärkkien keskellä sysipimeässä --
tai kun näkivät hänen seisovan veneessä keinutellen ja laulaen, vaikka
hänellä oli täysi työ pitää vanhaa ruumistaan tasapainossa.

Mutta Gunvor ei milloinkaan nauranut Petrine Löyenille. Välisti hän
kirkkaina kesäpäivinä otti tämän mukaansa vesilintujen munia etsimään.

Silloin tuntui Petrinestä, että hän taas eli. Kiirehtimällä hän silloin
sai hiukkaisen ahmituksi sitä elämäniloa, joka häneltä oli jäänyt
nauttimatta.

Yötä oli jo kulunut kappaleen matkaa, ennenkuin emäntä ehti
vieraittensa luo istumaan -- mutta kylläpä illallinen olikin sitten
erinomainen ja kaikki olivat sitä mieltä, että heitä oli parhaimman
mukaan kestitetty.

Pöydästä noustuaan ei vanha laivuri Tobiassen voinut pidätellä
kiitollisuuttaan. Kun hän näki ruustinnan tulevan, kohotti hän lasiaan.
"Kiitoksia paljon. Rouva on nyt vallan harvinaisen hyvä, kun meistä
niin pitää huolta."

Sillä tarjoilusta ei ollut jäljestäpäinkään puutetta. Mutta nyt
ruustinna istui hiljaisena kamariherrattaren vieressä, väsymyksestä
uupumaisillaan ja tuskin mahdollisena kuulemaan, mitä hänelle sanottiin.

Huoneissa oli nuorisolle tehty tilaa tanssia varten. Balle oli saanut
tuomarin soittamaan hurjaa valssia.

Ovensuussa seisoi Gunvor katsellen. Tobiassen tuli hänen luoksensa.
Hän oli huomannut Gunvorin hymyilevän hänen puheilleen. Ei se
ollut luvallista. Ja laivuri loi häneen terävän katseen tuuheiden
kulmakarvojensa alta.

"En ole ensinkään taikauskoinen, niinkuin tässä väitätte, mutta
tietysti ihmiset kummittelevat, sen olen monesti nähnyt -- aluksessani,
kun olen purjehtimassa; kun ihmiset uppoavat, näen heidät. He tulla
tassuttelevat minun luokseni suoraa päätä ja minä puhuttelen heitä,
mutta he eivät vastaa. Silloin ymmärrän, mitä ne ovat, sillä samassa
he ovat haihtuneet. -- Luonto on erinomainen, se on varma, niin että
jokaisella on kuormansa, muuten täällä olisikin aivan liian mukava."

Hän pudisti päätään Stensenille, joka tahtoi häntä ulos olutta juomaan.
"En tule, baijerilaista olutta en voi sietää, kahdessa pullossa on
minulle kyllin!"

Hän kääntyi taas Gunvoriin päin. "Oletteko Te raittiuden ystäviä? Minä
olen juonut niin vähän, etten ole monena vuotena saanut edes silmääni,
mutta en ole viitsinyt itseäni kirjoittaa siihen seuraan. En siedä
sellaista joukkoa."

Mutta Gunvor naurahti tyyneen hiljaiseen tapaansa. "Tulkaa sisään
kuulemaan, mitä tuomari soittaa."

"Ei kiitos, olen muuten kyllä isänmaallinen, mutta vanhoista sävelistä
en välitä." -- -- -- Ja Stensen oli löytänyt ruotsalaista punssia
ulkona, sen laivuri selvään huomasi. Stenseniä oli pidettävä silmällä,
muuten hän joisi itsensä hutikkaan. Gunvorin täytyi mennä yksin sisään
kuulemaan tuomaria. Välituvassa tapasi hän kappalaisen. Tämä etsi häntä
aina kuin he olivat yhdessä, mutta Gunvor mieluummin karttoi häntä.
Hänen mielestään ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mutta
nyt hän taas tuli suoraa päätä Gunvorin luo.

Gunvor hymyili katsoessaan hänen totisiin kasvoihinsa. Hän kunnioitti
häntä kaikissa tapauksissa -- ja sääli häntä samassa, siksi että hän
oli niin onnellisessa avioliitossa Jeanette-rouvan kanssa.

Gunvor katsoi häneen kysyvästi. Hän tiesi olevansa huonoissa kirjoissa
sekä kappalaisen että rovastin kanssa, siksi että hänellä oli miltei
vastakkaiset mielipiteet kaikista asioista taivaan ja maan välillä.

Mutta varsinkin rovastiin nähden, sillä kappalainen oli nyt kuitenkin
toisenlainen. Hän seisoi kuin nuori apostoli, joka puhui sydämensä
syvyydestä, ja Gunvor kunnioitti hänen itsekieltävää työtään niiden
hyväksi, joiden keskuudessa hän eli.

Gunvor tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.

"Kiitos siitä, mitä olette meidän hyväksemme tehnyt. Mihin ei kukaan
muu ota mennäkseen, siellä Te olette."

"Mutta minä en kiitä Teitä, olen tyytymätöin Teihin!"

"Sen kyllä uskon."

"Yksinpä kirkossakin Teidät nähdessäni olen Teihin tyytymätön."

"En ole kyllin harras. Voitteko nähdä sen?"

"Teillä ei ole sitä suurta kaunista uskoa, joka kokonaan antautuu."

"Minä olen valveilla, kuljen omaa tietäni. Onko se väärin? Mutta se ei
ole autettavissa" -- --

Hän puhui lyhyin, katkonaisin lausein, toinen jalka jo menossa -- sillä
mitäpä tästä keskustelusta oli hyötyä?

Kappalainen laski hermostuneen, kuuman kätensä hänen käsivarrelleen.

"Teille on annettu suuret lahjat työskennellä viinamäessä -- miksi
pysytte sen ulkopuolella? Jumala on antanut Teille sääliväisyyden
armolahjan, Te rakastatte totuutta. Miksi etsitte sitä sieltä, kussa
sitä ei ole? Ettekö Te kuule Hänen käskyään: ruoki minun lampaitani!
Gunvor Torintytär! Pienet, köyhät lapset ja seudun kärsivät nimittävät
Teitä Gunvor-äidiksi -- antakaa heille sitä leipää, joka ravitsee
heidän sielunsa, antakaa heille puhdasta, väärentämätöntä elämän sanaa,
joka panee merenkin kuuliaiseksi. Kulkekaa oikeaa tietä. Muistakaa:
'joka ei ole minun kanssani, on minua vastaan', sanoo Herra."

Gunvor katsoi häneen hetkisen. Sitten hän sanoi lempeästi: "Se Jumala,
joka minut on herättänyt, on johdattanut minut suuren taivaansa alle.
Ja minä annan pyhästä leivästäni ja suolastani! Ettekö voi nähdä, että
me olemme ystävät ja työskentelemme yhdessä, että tiemme kulkevat samaa
suuntaa. Muistakaa, että on monta tietä!" -- -- --

       *       *       *       *       *

Kappalainen ei vastannut heti. Gunvor jätti hänelle hyvästi ja meni
kuulemaan tuomarin soittoa.

Selma Lind ja kandidaatti Balle tanssivat galoppaadia ja kaikki nuoret
ryntäsivät sisään. Eihän kukaan voinut seisoa hiljaa sellaista soittoa
kuullessaan.

Gunvor istuutui nurkkaan. Eräs rouvista tuli pyytämään häntä valittujen
pöytään. Mutta hän pudisti hymyillen päätänsä. "Rakas ystävä, onhan
Teillä rovasti. Älkää viivytelkö, että saatte kuulla häntä!" Kun Gunvor
kumartui hiukan eteenpäin, ei hänenkään tarvinnut jäädä osattomaksi
rovastin viisaudesta. Hänen äänensä oli kuin hyvän paimenen, niin
lempeä ja opettavainen.

"Rakas rouva, syynä siihen, että arvostelemme naisia niin ankarasti,
ei ole muu kuin se, että olemme niin tottuneet katsomaan heihin, koska
heidän suuri tehtävänsä yhteiskunnassa on valvoa ja velvoittaa -- -- --"

Kiitos, Gunvor oli kuullut aivan kyllin.

Hän nousi ja astui edemmäksi.

Tanssi oli jo tauonnut -- mutta tuomari istui yhä vieläkin soittamassa.

Mitä kummallista, kevytmielistä soittoa se oli, ilkkua, pilaa ja tyhjää
täynnä -- oikein synnillistä soittoa.

Gunvor istui aivan hiljaa iloiten siitä, ettei kukaan enää häntä
huomannut.

Yht'äkkiä hän kääntyi hämmästyneenä. Sama mieskö se nyt soitti? Mikä
se tässä soitossa raivosi ja ikäänkuin raskaasti pulppusi synkistä
syvyyksistä?

Se vaikutti häneen kuin persoonallinen tuska -- oli melkein epähienoa,
että hän oli sen kuullut.

Tietämättään, tahtomattaan oli hän mennyt pianon luo ja kysyi miltei
närkästyneesti: "Kuinka voi soittaa sillä tavalla?"

Tuomari katsoi häneen hajamielisesti: "Se oli erehdys, täydellinen
huomaamattomuus."

Hän nousi ja kumarsi hymyillen: "Suokaa anteeksi, mutta en tietänyt
kenenkään olevan sisällä."

Gunvor säpsähti. Saattoiko kukaan sanoa, mitä siinä äänessä oli
-- sen pehmeässä, syvässä soinnussa! Se herätti joka kerta saman
selittämättömän tuskantunteen hänessä. Tuntui, kuin se olisi tullut
aivan toisesta ihmisestä kuin siitä, joka seisoi tuossa pilkallinen
hymy kauniilla huulillaan!

Gunvor ummisti silmänsä vain kuullakseen sen omituista kaikua. Joka
lauseen soinnussa oli jotakin haikeaa, aivan kuin hänen sisässään
olevan ihmisen valitusta -- -- kahlehdittua tuskaa, joka nyt oli
repäissyt itsensä irti ja värähteli tuossa syvässä äänessä.

Gunvor katsahti hänen silmiinsä. Ja sellaisina kuin ne nyt siinä
säteilivät, älykkäinä ja kaihomielisen lempeinä, olivat ne
sopusoinnussa hänen äänensä kanssa.

Huoneiden läpi kuului äänien aaltoilua. Ja ylinnä suuttuneen
Tobiassenin huomautus, että kuka nyt saattaa erehtyä kututurskasta ja
syvän veden turskasta.

Tuomari keskeytti aloittamansa lauseen. "Olin aikeissa lausua
sukkeluuden, mutta ettehän Te kuulekaan. Katsokaa naisia, jotka istuvat
rovastin ympärillä! Kaunis kuva naisellisesta vastaanottavaisuudesta.
Mutta huomaan, ettei minun maksa vaivaa. Eikö jalosukuisella Herön
äidillä ole mitään käskettävää."

"Ei", vastasi hän hymyillen.

"Ettekä Te sano mitään? Ette Te ole puhunut montakaan sanaa tänä
iltana... Kuulutteko ehkä 'kuoreensasuljettujen' sukuun? Ne kuuluvat
olevan eräs simpukkain alaluokka, mutta niitä tavataan myöskin ihmisten
kesken; ei mikään ole mahdotonta Jumalalle."

Gunvor hymyili taaskin. "Ei suinkaan, täällä pohjolassa varsinkaan!"

"Siksi odotankin Fortuna-rouvan käyntiä. Täällä on pimeä ja hän on
sokea, muuten hän ei suinkaan tekisi minulle sitä kunniaa...!"

"Kas tuolla soitetaan tanssiin! Balle se haaveilee 'Tonavan aalloilla'.
Emmekö koeta liukua minuutin verran, ennenkuin aurinko nousee?"

"En suinkaan", vastasi hän lyhyesti.

Sitten hän kurotti tuomarille kättään ystävällisesti: "Hyvää yötä!
Äitini odottaa."

"Onko totta, että Te olette veneenne kaikkivaltias päällysmies? Rouva
Löyen on ihastunut siihen, että saa purjehtia kotiin Teidän kanssanne
tänä iltana."

Mutta Gunvor kävi jo hyvästiä jättämässä. Tuomari katsoi hänen
jälkeensä.

Tuollaisessa tummanpunaisessa puvussa hänen aina olisi pitänyt olla. Se
oli niin yksinkertainen, ei vaatinut mitään omasta puolestaan, päästi
vain hänen ihanan vartalonsa esiintymään -- ja tuo tummanpunainen
antoi kuin lämpöä hänen kylmille sanoilleen ja sulautui yhteen hänen
kasvojensa vaihtelevain ilmeiden kanssa, kun hän oli vaiti.

Tuomari iloitsi Gunvorista, joka läheni noita "kymmentä ylintä"
ja seisoi siellä kuin ruhtinatar, joka tarkastelee joukkoaan. Hän
oli tietenkin heidän käsityspiirinsä ulkopuolella, siksi he eivät
koskaan voineet antaa hänen olla rauhassa. Jo he olivat uskotelleet
tuomarillekin, että Gunvor heistä oli sydämetön ja yleisiä harrastuksia
vailla. Ja jo aikaisemmin illalla, kun hän oli istunut heidän
keskuudessaan, oli tuomaria huvittanut katsella, miten Gunvorin
luonteen tyyni ylevyys ilmeni toisin kuin noiden muiden komeilevain
pikku ihmisten lakeijanaamat.

Tuntui siltä kuin hän olisi kirjoittanut uutta vastustamatonta,
kumoamatonta "Napoleonin lakikirjaa".

Tuomari saattoi heidät laiturille; sen hän voi tehdä, vaikk'ei hän
oikeastaan pitänyt siitä, että naiset istuivat peräsimessä ja hoitivat
purjeita. Tuolla alhaalla seisoi Tobiassen kiirehtien niitä, jotka
aikoivat Uthammerin ohi. Puolen tunnin kuluttua ei sinne ollut enää
meneminen. Ja lisäksi pimeni niin, että purjehtiminen merellä kävisi
vaikeaksi. Ei sitten enää olisi aikaa mälliään kääntää.

"Hyvää yötä" -- kuului Gunvorin ääni, kun vene laskettiin irti. --
"Mitä arvelet, äiti?" Sillä heidänkin oli mentävä Uthammerin ohi.

"Kyllä me siitä selviämme", sanoi Elina-rouva rauhallisesti.

Ja vene solui ulapalle ja katosi luodon taakse. Kaukaa etäältä kuului
lähenevän myrskyn omituinen, jymeä pauhu.

Rovasti oli lähettänyt pyytämään tuomaria jälleen sisään. Uutta
konjakkilajia oli maistettava ja tuomari oli niiden tuntija.

Kuusisoutuinen vene oli jo Herön venehuoneeseen vedetty, ennenkuin
pitkät myrskylaineet ehtivät lahteen ja pauhaten vyöryivät rantaa
vasten.

Gunvor oli mennyt levolle, käytyään ensin itse veneitä katsomassa.

Hän oli hetken valveilla ja kuunteli, sillä pyörteiden raivoisan
jyminän ja pienien rantakivien ritinän läpi hän kuuli selvästi pari
säettä eräästä laulusta, jonka hän kerran oli kuullut:

    Silmät syvät oli hällä,
    sukeltaa mä niihin voisin!

Ja sittenkuin uni tuli, täytti laulukin taas hänen sielunsa. Maatessaan
hän hyräili:

    Silmät syvät oli hällä,
    sukeltaa mä niihin voisin!

       *       *       *       *       *

Oli päätetty, että Svein Torgersen palaisi aikaisin syksyllä kotia,
suorittaaksensa tutkintonsa jouluksi.

Mutta juuri siihen aikaan kuin jo odotettiin hänen kotiintuloaan,
saapuikin Monte Carlosta kirje, jossa hän ilmoitti, että hän voi päästä
kotiin vasta joulun jälkeen, niin ettei tutkinnosta tulisi mitään
ennenkuin keväämmällä. Voisiko Gunvor sentähden lähettää hänelle
muutamia kruunuja, koska hän nyt kerran oli tahtonut ruveta hänen
pankikseen. Hän saisi sata prosenttia. Tosin hän, Svein, sai vapaan
matkan, mutta tietysti hän sen ohessa tarvitsi itsekin rahaa.

Ihmisten mielestä oli Gunvor syksypuoleen käynyt totisemmaksi.

Hänen äitinsä iloitsi siitä, että juhannukseen oli vielä niin pitkä
aika ja että oli niin paljon töitä, joihin hänen aikansa kului.
Kauppa oli menestynyt hyvin, ja sillinsaanti lisääntynyt; oli hyvällä
menestyksellä vedetty lahdessa nuottaa.

Ja suolaamon Hesekiel oli kuuluisa ympäri koko tienoon. Ei mistään
sillistä maksettu niin hyvin kuin Herön sillistä; se meni suoraa päätä
Englantiin.

"Hyvä on, että ansaitset rahaa" sanoi Elina-rouva -- sillä taaskin oli
tullut kirje, jossa pyydettiin lisää; mutta eihän se mitään tehnyt, kun
sai sata prosenttia; paremmin ei voinut rahojaan sijoittaa.

Gunvor ei vastannut äidilleen mitään.

Svein ei enää kirjoittanut yhä usein kuin ennen. Monta postipäivää
saattoi mennä, ilman että tuli tietoja, mutta eihän matkustaessa aina
ollut sopivaa tilaisuutta; siis ei siinä ollut mitään ihmettelemisen
syytä.

Mutta se kirje, joka viimein ilmoitti, että hän oli palannut
Kristianiaan, antoi kuitenkin ihmettelyn aihetta. Siinä seisoi
näet, ettei hän millään ehdolla valmistuisi kevääksi. Matka oli
häntä rasittanut, ja sitäpaitsi oli vallan käsittämätöntä, kuinka
laaja kurssi kuitenkin oli, kun siihen piti käydä käsiksi. Sitten
oli myöskin erityinen tauti, jota hän tahtoi tutkia; nyt juuri oli
muutamia tapauksia sairaalassa -- ja kaikki tämä vei aikaa. Harvinaisen
hyväin tuttavuuksiensa välityksellä, joista hän saattoi kerskata,
oli hän terveydellisistä syistä saanut lykkäystä syksyyn. Ylämaan
kunnanlääkärintoimella ei juuri ollut kiirettä. Siellä saattoi pitää
viransijaista.

Kun Gunvor sinä iltana meni kamariinsa, ei hän heti pannutkaan maata,
kuten oli luvannut äidilleen, jonka mielestä hän näytti väsyneeltä.

Hän otti esiin vanhasta shatullilaatikosta kaikki ne kirjeet, jotka hän
oli saanut Torgerseniltä. Sitten hän istuutui niitä lukemaan merkiten
lyijykynällä muutamia kohtia sieltä täältä.

Sen jälkeen luki hän kaikki merkityt paikat perätysten. Näin yhteen
mittaan luettuina näyttivät ne hänestä toisenlaisilta:

"Nyt sitä mennään! Onneksi olkoon! Siunattu olet sinä kaupunkien
seassa, sinä München! Ei paratiisissa voinut olla puoleksikaan näin
hauskaa! Minusta meidän norjalaisten pitäisi saada apurahoja tänne
tullaksemme, jotta pääsisimme happamista naamoistamme. Lorenzon
_täytyy_ mennä museoihin. Me kuljemme ihailemassa ihania, hämmästyneen
näköisiä enkelejä ja madonnia, jotka näkevät unta taivaasta ja heräävät
hyvällä tuulella. Mikä oivallinen ja köykäinen uskonto, eikö totta?"

       *       *       *       *       *

"Tänään olimme katsomassa Böcklinin 'Huvilaa meren rannalla.' On tyyni
ilta; eräs nainen seisoo katsellen. Minun oli pakko ajatella sinua!
Muuten minusta aina tuntuu siltä kuin seisoisit jossakin katselemassa
minua. Mutta palatkaamme tauluun. Hän on maalannut saman aiheen
toisenkin kerran. Mutta silloin on jo ilta kulunut myöhempään. Myrsky
tulee, se taivuttaa poppelia ja tempaisee naisen huntua. Hän seisoo
kallion vieressä aivan muuttuneena, ja kuitenkin hän on sama. En
ymmärrä, miksi minun täytyy ajatella sinua!"

       *       *       *       *       *

"Me olemme pyhässä kaupungissa! Ilmakehässä, joka on tyyni, sininen ja
täynnä sointua, kuten Lorenzo sanoo.

"Jospa aavistaisit, miten hän täällä tonkii! Hän rakastuu vanhan
etruskilaisen muurin jäännöksiin, puhumattakaan keisarillisista
patsaista ja kaarikäytävistä. Ne tekevät hänet ihan hassuksi. Ja hän on
ruvennut kirjallisesti lavertelemaan Campagnan synkkämielisyydestä. Hän
sanoo sitä selittämättömäksi. Silloin hänen pitäisi jättää se rauhaan.

"Niin minä teen.

"Tietysti minäkin tuhlaan aikaani näihin raunioihin; siitä Lorenzo
kyllä pitää huolta. Me olimme Forumissa tänään, hänen väitelmänsä
mukaan siinä temppelissä, missä vestaalit vartioivat pyhää tulta.
Hänen silmiensä avulla olen nähnyt pitkät rivit kunnialla kruunattuja
marmorivestaaleja istumassa alabasterisen vesisäiliön ympärillä,
mistä noudettiin taivaallista vettä. L. ajelehtii täällä päiväkaudet;
hänellä on tekeillä pitkä tutkimus vestaalien palveluksesta puhtaan
naisellisuuden jumaloimisen osoitteena. Hän puhuu vanhan roomalaisen
jumalanpalveluksen elvyttämisestä uudeksi uskonnoksi maapallon
asukkaita varten. Mutta hän luulee siihen vielä menevän aikaa pitkälti,
sillä sellaiset kuin käsitykset vanhoista neitsyistä nykyjään ovat,
tarvitaan monia satoja vuosia kestävä hiljainen mullistus, ennenkuin
pääsemme vanhain roomalaisten kannalle. 'Mutta siksi onkin jo kiire
aloittaa', sanoo hän. 'Aloita sitten jumalan nimessä', vastaan minä.
Minulla on muuta tekemistä, niin ettemme ole paljoakaan yhdessä.
Mutta kun minä näen näitä roomalaisten korkeasti ylistettyjä
kunniakansalaisia, Virgines Vestales Maximae, joille valtio pystytti
kuvapatsaita, en voi olla hymyilemättä ajatellessani, etteivät he
olleet muuta kuin vanhoja neitsyitä, joista sellainen melu nostettiin.
Sen minä todellakin kerron Vikka-tädille.

"Minä tarkastin erästä sellaista tänään. Hän seisoo kokonaan
verhottuna. Mutta eipä yksikään poimu saa himmentää hänen
kuninkaallisen ruumiinsa kauneutta. Se on tuo suuri Flavia Publicia --
mistä tulee, että kaikki, joka valtavasti vaikuttaa minuun, muistuttaa
sinua? Mutta minusta he kuitenkin ovat liian ankaroita, nämä naiset,
oikein milolaisen Venuksen kaltaisia, gunvormaisia itsevaltiaita,
niinkuin sinä olit siihen aikaan kuin ensin tutustuimme. Niin, ne
ovat liian ankaria. Ne himmentävät päivänvalon. Minä viihdyn paremmin
osteriain, noiden viehättävien pikku ravintolain edustalla, missä
elävät pienet roomalaisnaiset seisovat lauleskelemassa. Voi, mikä
Jumalan luoma ihana maa tämä on! 'Hitto vieköön, kun pitää matkustaa
täältä Norjaan!' kuulen ylt'ympärilläni niiden onnettomien huulilta,
joiden on sinne palaaminen. Ymmärräthän, ne sillä tavalla puhuvat,
joilla ei ole Gunvoria.

"Italiassa eläessä tulee vaihtaneeksi jumalia. Ei ainoastaan
Rafaelin ole pakko astua alas siltä kunniaistuimelta, jonne
pohjoiseurooppalaiset mielikuvitukset ovat hänet asettaneet...
en tiedä, mistä se johtuu, mutta tuntuu siltä, kuin kaikki nuo
eksymättömät germaaniset periaatteet, joilla on aivonsa kalustanut,
eivät enää täällä olisi minkään arvoisia. Sillä täällä on aurinkoa
kaikkialla. Yksinpä jo äänet täällä! -- Ja naiset! Heidän pehmeät
miellyttävät liikkeensä -- ja heidän tummat, välkkyvät silmänsä, joissa
ei ole huolen vivahdustakaan!"

       *       *       *       *       *

"Sinä olet seurannut minua koko ajan! Sinä olet minun ankara, pohjolan
jääkylmä omatuntoni -- täällä ei sellaista käytetä. Mutta etpä koskaan
ole peloittanut minua niinkuin eilen.

"Oikein minua värisytti, niin ankara olit _Villa Borghesessa_.

"Siellä oli Isis. Lorenzo seisoi ja lörpötteli, ettei kukaan hänen
papeistaan ollut uskaltanut nostaa huntua hänen kasvoiltaan. Ja minä
tunsin itse, että se olisi tuottanut kuolemaniskun kuolevaiselle.
Mennäänpä, sanoin minä. Vanhat jumalat elävät vielä, hän polttaa
minua kuin tulenliekki. Mutta Lorenzo piti minusta kiinni ja niin
minun vastoin tahtoani täytyi seisoa siinä ja tuijottaa häneen,
mutta ainoastaan sivulta, sillä jos häntä katsoi silmästä silmään,
oli hän niin kauhistuttava puhtautensa suuruudessa, että itse suuri
taivaanruhtinatar näytti hänen rinnallaan sangen yksinkertaiselta ja
tyhmältä.

"Lorenzo väittää hänen sanovan: 'Olen tullut sytyttämään tulta maan
päälle'. Tietysti se on pelkkää laverrusta -- onko yleensä ketään,
joka sanoo niin. L. tekee raivoisia liikkeitä; minä laahaan hänet
kanssani ulos... Kaikissa tapauksissa on Isis sinun näköisesi. Mutta
miksi olit niin ankara? Jos minä joskus palaan kotia, täytyy sinun olla
täynnä armahtavaisuutta! Mitä minä sille mahdan, että veri on kuumaa
ja viini punaista? Yhtä vähän kuin sillekään, että Diocletianuksen
kylvyissä, joissa ennen aikaan sielu ja ruumis virkistyivät suurissa
marmoriammeissa, nyt istutaan kuivalla ja rukoillaan pyhää Bernardoa.
Onko se minun syyni?

"Kiitetty olkoon pyhä neitsyt -- maallisten naisten seurassa on parempi
olla. Ja juuri nyt, juuri tässä silmänräpäyksessä täytyy minun mennä,
sillä L. tulee sisään ja jaarittelee kuin lupauksestaan päästetty
trappisti-munkki. Minun täytyy lähteä ulos öljypuiden siimekseen, missä
tummat silmät hymyilevät! -- -- --"

       *       *       *       *       *

"L. saavuttaa paljon onnea italialaisella nimellään; mutta, Jumala
nähköön, ei minultakaan onnea puutu!

"Mitä se minuun koskee, että he rääkkäsivät Giordano Brunoa ja
polttivat Galilein? Minussa on tarve huvitella. Etkö sinä aina ole
ollut samaa mieltä kuin minä siinä, että täytyy noudattaa luontonsa
vaatimuksia! Jumalan kiitos, että edes jossakin määrin olemme järkeviä
olentoja."

       *       *       *       *       *

"Lorenzosta voivat kyllä tehdä munkin ja sitten pyhimyksen. He
tarvitsevat yhtä mittaa uusia pyhimyksiä! Minä olen myöskin osittain
katolilainen. Se on totta tosiaan ihana uskonto, _una, sancta et
catolica_. --

"Kaikkialla tavattavine kirkkoineen ja madonnoineen, jotka lempeästi
katselevat maallisia puutteellisuuksiamme, joiksi ominaisuuksiamme
aivan väärin sanotaan. Tahdon ilmoittaa sinulle, että ennenkuin vielä
oikein olen ehtinyt kotiin, on minun Pohjolaisella neitsyelläni
kaikkein kaunein aihe antaa minulle kaikki syntini anteeksi."

       *       *       *       *       *

"En ole enää katolilainenkaan, olen mahomettilainen. Et voi aavistaa,
kuinka helposti täällä Parisissa muuttuu muhamettilaiseksi!

"Ja miksi en yhtä hyvin olisi kelpo moslemi.

"Silloin ei ainoastaan palvele yhtä Jumalaa, vaan myöskin suurta
itämaalaista paavia, jolla on 99 nimeä ja joka vaatii järjestystä ja
äärimmäistä kuuliaisuutta -- ja sitten hän on niin käytännöllinen.
On vain _yksi_ asia, joka sinään on synti; se juuri siinä on niin
mainiota, että pääsee noista pitkistä syntirekistereistä! Ja koraanissa
seisoo: Jumala on armollinen, hän tahtoo tehdä jumalanpelon helpoksi,
koska ihminen on heikko. -- --

"Eikös se ole järkevästi sanottu!... Ja se myöskin, että jokainen
ihminen kantaa kohtaloansa kaulaansa sidottuna. Kuuletteko sen,
kuolevaiset! Mitä te siis pyritte?"

       *       *       *       *       *

"Ave Maria! Minusta on siinä jo kyllin, että olen tullut takaisin
Kristianiaan, vaikk'en sitten heti päistikkaa syöksyisikään tutkintoon.
-- -- Katsopa Gunvor, olen hiukan uupunut matkan jälkeen suoraan
sanoen; muhamettilaisena eläminen oli jotenkin rasittavaa, ja koska nyt
kerran saan lykkäystä syksyyn, niin miks'en ottaisi vastaan tätä ihanaa
lahjaa? Tietysti minä kuitenkin tulen sinne kesäksi ja me menemme
naimisiin juhannuksena. Sen me varsin hyvin voimme tehdä, ja sitten
minä syksyllä teen pienen retken tänne ja suoritan tutkintoni. Mitä
tuohon kunnanlääkärinpaikkaan tulee, niin minä sanon: herran nimessä
antaa aasien vartoa vähäisen, voivathan he saada viransijaisen, ja kun
minä sitten tulen, niin otaksukaamme, että heti samassa on juhannus.
Miks'emme rientäisi poimimaan punaisia ruusuja ja juomaan tulista
viiniä?"

       *       *       *       *       *

Gunvor otti vielä kerran kaikki kirjeet ja katseli niitä toista
toisensa jälkeen. Sitten hän nyökäytti päätään hitaasti, aivan kuin
itselleen todistukseksi siitä, mitä hän aina oli arvellut: että ihmisen
käsialassa oli jotakin hänen verestään.

Hän sammutti lampun ja meni vuoteeseensa.

Yöllä hän näki unta tohtori Juellista. Hän oli seisovinaan Gunvorin
sängyn luona ja hänen kasvonsa olivat täynnä surua, aivan kuin
silloinkuin Gunvor näki hänet viimeisen kerran.

"Gunvor! Minulla oli suuria ajatuksia -- mutta minä olin sidottu. Miksi
et tahtonut vapauttaa minua? Miksi annoit vesitulvan nousta ylitseni?"

Gunvor heräsi kylmänhiki otsallaan.

Seuraavana aamuna antoi hän äidilleen Torgersenin viimeisen kirjeen ja
käski hänen lukea sen.

Myöhemmin aamupäivällä meni Elina-rouva alas konttoriin ja vei kirjeen
mukanaan. Hän nyökkäsi lyhyesti. "Arvelen, että nyt olet saanut punnita
asiaa!"

Gunvor luki juuri parhaillaan ulkomaan postia. Hän katsahti äitiinsä.

"Niin" sanoi hän hiljaa. "Minä en tee toistamiseen sellaista, jonka
olen huomannut tyhmäksi."

"Ei Sveinistä koskaan mitään tule" sanoi äiti hitaasti, kovaan.

Gunvor katsahti häneen nopeasti. "Älä sano niin, äiti! Minä lähden
illalla laivassa. Tahdon mennä sinne alas keskustelemaan Sveinin
kanssa!"

"Mutta kuinka epäviisaasti sinä menettelet!"

"Niin äiti, nyt on _minun_ vuoroni!" Gunvor katsoi äitiään
surumielisesti.

Elina-rouva nousi seisoalleen.

"Sinä arvelet, että minä, joka jo olen kaikki voittanut, voin olla
levollinen! -- Mutta ei se silloin vielä minultakaan lopu -- se alkaa
uudestaan taas."

Gunvor meni äitinsä luo ja syleili häntä. "Kyllä kaikki hyväksi
kääntyy" sanoi hän matalalla äänellä.

       *       *       *       *       *

Parin päivän perästä oli Gunvor Kristianiassa tavataksensa Sveinia ja
saattaaksensa kaikki asiat jälleen kuntoon. Jo seuraavana päivänä hänen
oli määrä palata.

Mutta samana aamupäivänä, jolloin hän aamusta asti oli kävellyt Sveinin
asunnon, sairaalan ja yliopiston väliä häntä löytämättä, istui Svein
Torgersen tapansa mukaan "Grand Hotellissa" totilasi edessään uusien,
hyväin ystäväinsä kanssa.

Hän ei vähääkään aavistanut, kuka juuri sillä hetkellä astui ovesta
sisään.

Mutta kun kaikkien silmät kääntyivät ovelle, katseli hänkin sinnepäin
tylsästi ja välinpitämättömästi, sillä hän oli vielä veltto eilisestä.

Pitkä, solakka, huntuun peitetty nainen oli astunut sisään, pysähtynyt
jonkun askeleen päähän ja seisoi nyt siinä katsellen ympärilleen.

Torgersen oli taas käynyt totilasiinsa kiinni. "No hei! Mulkoilkaa
vain, hyvät ystävät! Maljasi, Krafft, olisipa hyvä, jos hiukan
vastaisit nimeäsi -- ja ettet honottaisi sillä tavalla!"

"Eikö totta Syversen?" Syversen nosti himmeät silmänsä häntä kohti,
mutta ei viitsinyt vastata, kohotti vain olkapäitään. Syversen ei
yleensä viitsinyt vastata.

Krafft oli nähtävästi enemmän hereillä. "Hitto vieköön, kuinka tuo
on mittaa kasvanut", honisi hän. Hän oli kääntynyt sinnepäin ja
seurasi silmillään tuota vierasta naista, joka oli astunut muutamia
askeleita eteenpäin, vetänyt huntunsa taakse ja seisoi siinä katsellen
ympärilleen niin omituinen ilme kasvoissaan, että herrat vähitellen
rupesivat heräämään. Ensin se oli heistä omituista, sitten se rupesi
käymään naurettavaksi.

"Uskallan melkein vannoa, että tuo seisoo ja mittailee meitä", honisi
Krafft. "Lempo vieköön, kuinka ruhtinaalliselta hän näyttää. -- -- --
Olen aikonut maalata Herodeksen puolison, korskean Mariannen -- jos
saisin tuon malliksi, olisipa helkkarin -- --"

"Pitäkää suunne kiinni!" sanoi Torgersen yht'äkkiä ja nousi paikaltaan.
"Ja haihtukaa näkymättömiin molemmat, sen sanon."

Sillä nainen tuli samassa häntä vastaan. Se oli Gunvor.

"Hyvää päivää, Svein", sanoi hän rauhallisesti. "Vihdoin neuvoi
emäntäsi minut tulemaan tänne."

Gunvor seisoi yhä edelleen katsoen ympärilleen miettivänä, kummastuneen
näköisenä.

"Hyvä, että vihdoin tapasin sinut. Sillä minulla on vain vähän aikaa!"

Torgersen puristi hänen käsiään. "Mitä vielä", sanoi hän ilosta
säteillen, "tule tänne istumaan! Ne toiset ovat jo poissa, tule, nyt
istahdamme. Et aavista, kuinka koomilliselta sinä näytät täällä, sinä
olet kuin luonnon ilmestys, kuin raikas merentuulahdus, joka yht'äkkiä
tulee ja -- tarkoitan, et käsitä, kuinka omituisen vaikutuksen sinä
teet täällä, sinä herätät kaikki nämä mieshenkilöt, katso vain, kuinka
he mulkoilevat!" -- --

Hänen kasvonsa loistivat ja hänen rehelliset, siniset silmänsä
katsoivat Gunvoriin niin luottavaisen iloisina, että Gunvor oikein
tunsi helpotusta.

"Sinun _pitää_ istuutua"! intti Svein. "Älä nyt välitä tuosta toti --
pahasesta. Me otamme toisen pöydän, katsopa tänne! Kahvia!" sanoi hän
viinurille. "Kahvia ja jotakin karvasta. Eikö se olisi hyvää sen päälle
-- niin, kuule, Gunvor!" Sveinin silmät, kädet ja koko mies olivat
yhtenä ainoana anteeksipyyntönä. -- "Jos vain olisin tietänyt sinusta,
niin -- niin voit olla varma siitä, etten olisi ollut tässä seurassa
viime yötä -- -- sellainen seura kuin se itse teossa oli; kun katson
sinua, Gunvor, tuntuu se minusta oikein kurjalta."

Svein katsoi ympärilleen. "Kas, nyt täällä jo on oikein siistiä --
minusta täällä yht'äkkiä on käynyt niin puhtaaksi -- niin tosiaankin,
on kuin sinä olisit tuonut mukanasi jotakin merestä, joka huuhtoi
täällä kaikki puhtaaksi." -- -- --

Ja hän jatkoi yhtä mittaa puhettaan. Hän oli jo käynyt sangen virkeäksi
ja pirteäksi.

"Mutta, rakas ystävä, tahdotko jo mennä?"

Sillä Gunvor oli noussut seisoalleen. Ei näyttänyt siltä kuin hän
viihtyisi täällä.

"Täälläkö sinä tutkit sitä tautia, josta puhuit?" kysäisi hän.

Torgersen rupesi nauramaan: "Rakkaani, älä nyt ole niin ankara!
Ajattele, kun sinut ensin näin, tuntui siltä kuin olisit ollut tuo
nainen 'Huvilasta meren rannalta.' Mutta nyt sinä jo melkein olet
Isis! Taikka vielä pikemmin madonna. Mutta hän ottaa kaikki niin
ymmärtäväisesti!... Rakas ystävä. Istu nyt, täällä on niin hyvä olla.
Ja voi tehdä sinulle hyvää nähdä näin hienoa kahvilaa, luulemma, ja
hiukan kahvilaelämää, vai kuinka?"

"Minähän olen sen jo nähnyt." Gunvor napitti hansikkaitaan.

"Oletko todellakin", sanoi Torgersen nauraen. "Se kävi minusta melkein
liian pian."

Gunvor antoi katseensa vaeltaa ympäri. "Olen", sanoi hän hiukan
kärsimättömästi. "Minä tunnen sen jo!"

Hän oli tosiaankin sitä mieltä. Mutta Torgersen ei ollut milloinkaan
aavistanut, että maaseutulaiset saattavat olla niin itsepintaisia.

Ja heidän täytyi jättää kahvi sikseen!

Asunnossaan tuli Gunvor jo puheliaammaksi. Hän tahtoi tietää kaikesta.

Eikä Torgersen voinut valehdella. Gunvor sai vastauksen kaikkeen, mitä
hän halusi tietää.

"En voi oikein suuttua sinuun" sanoi hän. "Sinä olet niin rehellinen."

Gunvor istuutui ja katseli häntä. Hän oli ehkä muuttunut toisella
tavalla kuin Gunvor oli ajatellut.

"Mutta nyt tästä pitää tulla loppu! Sinun pitää suorittaa tutkintosi
kevääseen. Ennen en tahdo nähdä sinua Herössä. Sanothan itse, että
voit sen tehdä. Ja sitten on paras, että jätät nuo herrat Krafftit ja
Syversenit, ellet tahdo jättää minua."

Svein seisoi perimmäisen ikkunan luona ja katsoi ulos. Ei auttanut
kieltää, ettei hän ollut hiukan häpeissään. Sitten hän hyökkäsi
Gunvorin luo ja jäi seisomaan hänen eteensä.

Gunvor oli sanonut sen puoleksi leikillä, mutta samalla oli jotakin
surumielistä ja jyrkkää, äärettömän jyrkkää hänen syvässä katseessaan.

Svein heittäytyi alas ja painoi päänsä hänen syliinsä. Kun hän sen taas
nosti, oli hänellä kyyneleet silmissä.

"Hyi häpeä sinulle, kun puhut niin häijysti", kuiskasi hän.

"Mutta nyt tästä pitää tulla uusi elämä", kuiskasi hän taas. Gunvor
ei vastannut mitään. Hän katseli vain eteensä. Hänen silmissään oli
jotakin, ikäänkuin hän olisi katsonut Sveinin ja hänen elämänsä ohitse.

Mutta Svein tunsi, että Gunvorin kädet olivat kuumat.

"Gunvor", kuiskasi hän, "jos sinä sanot rakastavasi minua, niin vannon
Isiksen ja madonnan kautta, etten pane jalkaani 'Grandiin', ennenkuin
olen lääketieteenkandidaatti. Enkä sitten millään ehdolla -- silloin
tahdon mieluummin matkustaa."

Gunvorin läpi kulki väristys.

Svein huomasi sen, kalpeni ja painautui häneen.

Gunvor kumartui hänen puoleensa, rajusti, ja suuteli häntä.

"Minä rakastan sinua", soperti hän.



II.


Jo on päivä pidennyt. Ulkona saaristossa näkee taas ilta-auringon
valaisevan. Säteet hiipivät mustanharmaita tunturiseinämiä pitkin --
maasta ja merestä nousee voimakas höyry.

Alhaalla rannalla pureskelevat lampaat ruokoleviä, sillä aikaa kuin
kuovi astuskelee pitkä hieno nokkansa pystyssä ja lunni potkii
punaisilla koivillaan. Ylempänä maalla hyppelevät harakat syöden vasta
taimelle nousseet sipulit puutarhasta ja lokit kulkevat pitkin seutuja
kosintaretkillään. Ne pitävät kauheaa melua ja varastavat kaikki, mitä
eteen sattuu.

Kaikkialle on jo virinnyt eloa ja liikettä. Kaikki ne, jotka ovat
olleet matalikoilla kalastamassa, ovat palanneet takaisin --
täyteenlastatut purret lähtevät eteenpäin tai laskevat ankkurin
laiturien ja suolaamojen edustalle; ja pitkin luotoja ja rannikoita,
missä kalat ripustetaan kuivamaan, on touhua.

Ja laitureilla kuormataan ja puretaan. Ketjut kalisevat,
sillitynnyreitä, traania ja kalakimppuja hinataan ylös ja alas, ihmiset
ja linnut, elämöivät rannalla.

Myrskyt ovat tyyntyneet ja ilma on leuto, meri kohisee rantaa vasten
hiljalleen ja varovaisesti ja kaiken maailman linnut parveutuvat
räkättäen ja tirkistellen -- tai suhisee ilma niiden nopeiden siipien
lyönneistä ja kimeistä kehoitushuudoista.

Elämä uhkuu. Kevät on tullut.

       *       *       *       *       *

Pienen purjeveneen pohjalla Myrlandin laiturilla loikoi Irmild Myrland
ja tähysteli ulapalle. Hän saattoi olla noin kuusitoistavuotias, pitkä
ja hoikka, taipuva kuin pajunvitsa ja levoton; ei hetkeäkään hän
voinut olla liikkumatta. Hänen isänsä, Torkel Myrland, nimitti häntä
tavallisesti merikäärmeeksi.

Tyttö loikoi aivan pitkänään ja tähysteli. Vene kohosi nousevan vuoksen
harjalla. Pian se olisi irroillaan, ja silloin se voisi mennä minne
tahansa, vaikka Josen luo Espanjan maahan tai Lontooseen Sir Johnin
luo. -- -- Hän hymyili. Eipä niinkään. Nythän hänen piti päästä Herön
kartanoon... niin hienoa kuin siellä oli, silkkiuutimia ja muuta
sellaista -- hän saisi sitä nyt nähdä.

Hän kääntäytyi puoliksi ja tirkisteli erästä noista pikku tuvista,
joita oli venelaiturin yläpuolella.

Samassa näkyi hänen äitinsä ovessa ja huusi. Ääni oli terävä ja siinä
oli vieras sointu.

Irmild kyyristyi alas veneeseen. "En, Herra nähköön, sitä en tee,
menkää Te itse, Saara!"

Hän kohottausi taas istualle ja pani molemmat kätensä leuan alle. Hänen
pitkät, kalpeat kasvonsa kävivät uppiniskaisen, miettivän näköisiksi.

Veneet kauas etelään, etelään... purjeet ylös ja sitten ympäri maailmaa!

Muutamia veneitä tuli kalamatalikoilta Herön edustalta. Hän näki,
miten veneet olivat täynnä turskia, niin että ne olivat vajota... näki
kalastajain tulla laahustavan maallepäin ja kahlaavan raskaat, märät
merisaappaat jalassa, niin väsyneinä, että tuskin pääsivät perille.
-- -- -- Oli sekin elämää! Jäädä tänne Myrlandiin vielä edelleen!
Mahdotonta!

Toista oli, kun nuo vieraat merimiehet saapuivat tänne, tai kun
huvipursi oli täällä ja Sir John tuli joka päivä ottamaan häntä ja
hänen äitiään sinne... Mutta sitten he matkustivat pois. Nyt ei ollut
mitään muuta kuulemista kuin tuo vanha meripahanen, joka painautui
rantaa vasten ja tiesi kertoa kaikista tapahtumista, kaikista, jotka
olivat hukkuneet syvyyteen tai joutuneet maan alle.

Mutta voisiko se sanoa, mimmoista olo Herössä tulisi. Neljä vuotta hän
oli nyt käynyt heidän kustannuksellaan parasta täkäläistä koulua, mutta
nyt he olivat keksineet sen, ettei hänen enää olisikaan terveellistä
jäädä tänne Myrlandiin, hänen piti asua heidän luonaan ja tulla
oppineeksi ja hienoksi. Niin, sitäpä hän aina itsekin oli
ajatellut. -- -- --

Miten surkea ilma -- pelkkiä välkkyviä maininkeja tuli vyöryen, ei
ainoatakaan laivanhylkyä näkynyt merellä. Hän loikoi pitkänään ja
sulki silmänsä hymyillen. Toista oli elämä, silloinkuin tuo ankara
hirmumyrsky raivosi ja laivat tekivät haaksirikon ja vieraat merimiehet
joutuivat tänne... Miksei yhtäkään nyt enää viskautunut maihin?

Hän oli ainoastaan kymmenvuotias, kun espanjalainen oli täällä -- nyt,
kun hän on kuudentoista vanha, ei ketään muita tullut kuin noita kurjia
kalastajia, eikä mitään muuta tapahtunut kuin että hänen isänsä, niin
heikko ja raihnainen kuin olikin, pieksi hänen äitiänsä, joka oli suuri
ja voimakas ja kaunis, mutta kurja -- on niin kurjaa antaa tuommoisen
miehen itseään läimäytellä -- tuollaisen vanhan ilkiön.

Hän nousi ylös ja tähysteli vedenkalvoa.

Oikein raivoisaksi tässä saattoi tulla. Ei hän ollut Torkel Myrlandin
tytär, sen hän oli kerran kuullut pienenä ollessaan. Mutta siitä,
mitä hänen äitinsä ja Torkel silloin olivat puhuneet, oli hän luullut
ymmärtäneensä, että valtava meri oli hänen isänsä. Ja kauan aikaa
hän oli uskonut, että niin oli. Olihan hän myrskyn tullessa nähnyt
sen nousevan; kaukana luotojen keskellä se hyrskysi niin valkeana ja
voimakkaana, että häntä ihan peloitti. Kun sitten nuo oudot merimiehet
nauroivat hänelle sen johdosta, muuttui se hänen mielessään vieraaksi
kaukana olevaksi vanhukseksi, joka lähetti hänelle yhtä ja toista
pitkien aaltojen harjalla -- joka aamu oli tuolla rannikolla jotakin.
Nyt vain ei pitkään aikaan ollut tullut mitään -- parasta siis korjata
luunsa täältä.

Hän nousi toisen kätensä varaan; pehmeällä käärmeentapaisella
liikkeellä syöksyi hän veneestä.

Äiti oli taaskin siellä ylhäällä ja kutsui häntä. Irmildiä harmitti;
mitä hänellä oli Saaran kanssa tekemistä. Ei kukaan täällä tietänyt
hänestä mitään. Oliko sitten niin varma, että Saara oli hänen äitinsä.
Hän astui verkalleen ylöspäin. Ylhäällä seisoi Saara-muori. Hän veti
päästään likaisen, punaisen silkkiliinan ja heilutti sitä, mustan
paksun tukkansa aaltoillessa kasvojen ympärillä.

Irmild pysähtyi hiukan alemmaksi. "Arvelen parhaaksi, että lähden
samalla."

Saara-muori katsoi häneen nopeasti suurilla mustilla silmillään, sitten
hän pani itkuksi.

"Vartoisit mieluimmin hiukkaisen, minä kun olen niin äärettömän heikko,
ja sinä olet minun ainokaiseni."

Irmild nauroi. "En minä enää sinun omasi ole, sillä nyt menen."

Saara-muori pyyhki kyyneleensä punaiseen silkkihuiviin ja meni häntä
vastaan.

"Tule sisään kanssani, enkelini. Saat pisaran, pyhän tipan", -- hän
katsoi varovaisesti ympärilleen -- "et sinä voi olla niin sydämetön,
että menet, kun tiedät, miten pahoin minua pidellään!"

"Sehän on ollutta ja mennyttä, etkö luule, etten minä sitä tiedä.
Sinä yönä kuin Torkel purjehti kumoon tuolla lahdella, niin eikö
jalosukuinen Gunvor itse työntänyt alustaan vesille ja mennyt vetämään
häntä ylös, ja sitten hän piti Torkelia niskasta kiinni, ennenkuin veti
hänet veneeseen, kunnes tämän oli vannominen taivaan Jumalan kautta ja
kaiken sen kautta, mitä meressä on, ettei hän koskaan enää lyö Saaraa.
Ja miesparka, onhan hän lupauksensa pitänyt, ei ole senjälkeen enää
kehenkään uskaltanut koskea, niin suuresti hän pelkää kaikkea sitä
pahaa, mitä meressä on; kiittäisitte Jumalaa siitä." -- -- --

Saara pani kätensä ristiin ja hänen äänensä kävi pehmeäksi ja
imartelevaksi.

"Niin, enkelini, rukoilkaamme Herraa, ettei hän anna noiden ylhäisten
muuttaa sinua, vaan että pysyt nöyränä rakkaalle äidillesi -- sillä
monta on mutkaa maailmassa ja onnettomuuksista kovin on suru!"

Mutta yht'äkkiä hänen lempeytensä muuttui raivoksi. "Sinä olet kauhea
otus Herran edessä, niin olet." -- --

Sillä Irmild juoksi aika vauhtia mäkeä alas, niin että kivet kierivät
hänen ympärillään.

Hän nauroi ja lauloi:

    Hih ja hei ja hih ja haa
    kuules tätä asiaa,
    luo vain häijyst' katseesi,
    meren panen niskaasi.
    Hei!

"Sinä saat tuoda sinne punaisen kirstuni ja madonnan seinältä ja
enkelin."

Hän oli jo alhaalla meren rannalla, viuhtoi käsiään ja nauroi.

"Sait kai muutamia kahvinpapuja käydessäsi tuon Aamundin luona, pane
vain kahvipannu liedelle, en minä tällä kertaa lientäsi sinulta juo."
-- --

Sitten hän juoksi eteenpäin ja katosi niemen taakse.

Hän juoksi ja nauroi. Mitä hän mahtoi sille, että tuo ihminen seisoi
siinä ja voivotteli -- ei hän voinut sille mitään -- sillä hän, Irmild,
oli mustasta, raivoavasta merestä kotoisin.

Ja hänen silmissään, hänen viheriäiseltä välähtelevässä, epävarmassa
katseessaan oli jotakin merellistä, koko hänen olennossaan oli
sen vaihtelevaa oikullisuutta. Väliin hän juoksi, väliin astui
pitkin askelin niin raskaasti, että näytti siltä kuin olisi kysynyt
erikoista voimainponnistusta saada siirretyksi tuota hinteröä, melkein
luurankomaisen laihaa ruumista.

Yht'äkkiä hän heittäytyi alas ja rupesi innolla tutkimaan käsiänsä.
Pitipä nähdä, mitä tästä tulisi; hän oli äidiltään oppinut povaamaan.

Ensin vasen: pitkä, laiha käsi, joka ei milloinkaan ollut tehnyt työtä,
ja sormet laihat, säännöttömästi muodostuneet. Se merkitsi monella
tavalla merkillistä elämää. Hän hymyili. Niinkuin hän ei sitä jo
ennestään olisi tietänyt! Kas Jupiterin vuorta... ja siinä kulki tie
aina ylös auringon vuorelle... Hän ulvoi ilosta. Ja sydänviiva käden
poikki aivan vuorien alla Venus-piiriin! Kas vain, kuinka se oli pitkä
tuo elämän viiva! Ja voi kuinka siinä polttaa aurinko, on hehkua ja
viiniä, oh, niin makeaa... aivan kuin siinä purjealuksessa, missä äiti
voi niin hyvin...

"Voi, Jumala, kuinka sinä olet hyvä!"

Hän nousi seisoalleen tyytyväisenä itseensä. Oli aikoja siitä, kuin hän
oli rukoillut näin kauniisti Jumalaa.

Mutta nyt tuo oikea! Hän kohotti sen uhkamielisesti valoa vasten. Ettei
se nyt vain tekisi edellistä tyhjäksi. Sillä se oli oikein rautakäsi,
pitkä- ja teräväkynsinen. Se osasi kahmaista itselleen, ja se osasi
raapia...

"Korkeastikunnioitettu herra rovasti, onko Teillä mitään sitä vastaan?"

Voi sentään kohtalonviivaa, mihin se nyt joutui? No, mutta täytyi
tosiaankin sanoa harmilliseksi, kun se noin ilman muuta katosi.
Katsokaa! Mutta tässä ne tulevat, luonnonlaadun ja elämän ja järjen
viiva: se on lahjakkuutta, se on voimaa, hih ja hei ja hih ja haa,
tässä on sydämen tie, kaikki ne johtavat rikkauteen ja merimatkoille,
täällä on eräs, joka vaatii tahtonsa perille, kas tuota peukaloa...
lorua, ei se mitään tahdo, ei niin mitään, sillä tulee kaikki
itsestään, se, jota ei kukaan tiedä, jonka eteen ei voi mitään tehdä...
se tulee, niin että polttaa, polttaa.

Hän hypähti ylös ja juoksi, kunnes hengästyi ja hänen piti istuutua
levähtämään. Sitten hän astuskeli eteenpäin, varovasti ja raskaasti.
Nyt he jo saattoivat nähdä hänet Herön kartanosta.

Perille tultuaan ei hän suinkaan esiintynyt edukseen. Hänen pienet,
pikimustat silmänsä pälyivät arasti ympäriinsä, pitkä palmikko
oli avautunut ja hapset riippuivat hajallaan. Hän näytti niin
siivoamattomalta, että Elina-rouva lähetti hänet yläkerrokseen, missä
hänelle oli laitettu kuntoon huone Vikka-tädin huoneen läheisyydessä,
sillä tarkoitus oli, että tämä pitäisi häntä silmällä.

"Pelkään, ettet ole hankkinut mitään hyvää tähän taloon!" sanoi
Elina-rouva miettivästi, kun Gunvor tuli alas, oltuaan ylhäällä
Irmildin luona.

"Se olisi tarvinnut tehdä jo aikaisemmin, olisihan minun pitänyt
tietää, mimmoista elämää siellä elettiin. Aina minä myöhästyn -- mitä
minä sille tekisin, äiti?"

"Ei nyt vielä ole myöhäistä, jos hänestä on johonkin", vastasi
Elina-rouva ja katsoi ylös työstään. "Ellei hänestä taas ole mihinkään,
niin on se liian aikaista! -- -- Talo käy pian oikein väkirikkaaksi",
lisäsi hän nyökäyttäen päätään ja katsoi ulos.

Pihalla käveli pieni tyttö ja leikitteli Vikka-tädin valkoisen
Laila-nimisen kissan kanssa. Gunvor hymyili ja silitti äitinsä tukkaa.
"Siksi, että sinä olet niin voimakas, etkä koskaan jätä kesken
-- silloin voipi paljon". Gunvor meni taas alas työhönsä. Mutta
Elina-rouva jäi katsomaan ulos ikkunasta, ankara suu hymyssä, sillä
lapsi oli pannut ohjakset kissalle ja molemmat hyppivät kilvan.

Hän oli pieni nelivuotias tyttö, tuo Elina-rouvan pojantytär. Viime
viikolla hän oli pitemmittä mutkitta tullut Amerikasta niinkuin mikäkin
tavarapaketti osoitteella Herön kartano. Ne ihmiset, jotka siellä
tahtoivat päästä hänestä, olivat sanoneet, että hänet lähetettäisiin
oikean äitinsä luo, ja perille päästyään oli pienokainen, ihan kuin
tuntien, että ikävyydet olivat nyt ohitse, langennut Gunvorin kaulaan
ja antanut hänelle äidin nimen ensi hetkestä.

"Se käy kyllä päinsä", oli Elina-rouva sanonut. "Sillä hän on, Jumalan
kiitos, sinun eikä kenenkään muun näköinen!"

Ja Gunvor oli hänen nimensä aivan kuin tädinkin; mutta Amerikassa siitä
oli muodostettu Pikku-Gunn; ja siksi se sai jäädä mukavuuden vuoksi.

Mutta eipä Pikku-Gunn ainoastaan ollut voittanut ankaraa isoäitiään,
vaan myöskin muun kartanon väen. Ja kaikkien eläimien kanssa hän oli
tehnyt ystävyydenliiton. Hevoset hirnuivat, kun hän tuli tallin ovelle;
ottaessaan ruokaa hänen käsistään ne tiesivät kyllä pitää varansa,
etteivät purisi pieniä sormia. Suuri Haagen-niminen tarhakissa oli aina
mustasukkainen Grimille hänen takiansa. Grim oli suuri puolirotuinen
newfoundlantilainen koira, joka ensi hetkestä oli osoittanut
Pikku-Gunnille erityistä hyväntahtoisuutta. Tuntien olevansa vanhempi
talossa, oli se sangen suojelevainen ja piti itseänsä etuoikeutettuna
näyttämään hänelle kaikki talon paikat. Eikä sillä ollut mitään
muistuttamista sitä vastaan, että Pikku-Gunn sanoi häntä Dwimiksi --
pian koko talon väki teki samoin.

Kaikki oli niin hyvin päin. Pikku-Gunn kulki kaikkialla, mielissään
siitä, että hän vihdoinkin oli päässyt omaan kotiinsa.

Ja sitten hän rakasti Tonettaa, joka auttoi navetassa ja jonka piti
ruveta paimeneksi kesällä. Ei hänestä kukaan ollut niin kaunis kuin
karheatukkainen, kierosilmäinen Tonetta. Kaikkia hänen nukkiansa piti
sanottaman Tonetaksi.

Sillä Tonetta meni hänen kanssansa rantaan niinpiankuin hän vain
hetkeksi pääsi pujahtamaan navetasta.

Ei kukaan koko talossa tietänyt paremmin vuosi- ja luodeaikaa kuin
Pikku-Gunn. Sillä ranta oli kuitenkin kaikkein tärkein. Siellä hän
oikeastaan oleskeli päivät päästään sillä aikaa kuin Dwim istui
ihan epätoivoisena ja katseli sitä loppumatonta mieltymystä, millä
Pikku-Gunn molski vedessä tai onki pieniä seitinpoikasia vanhasta
puolikasmitasta tai keräsi näkinkenkiä rantakiviltä.

Oli siellä myöskin puutarhassa vanha varis, joka oli hänen hyvä
ystävänsä. Se oli Päärly nimeltään ja sillä oli oma surullinen
historiansa. Siksi tuntui Pikku Gunnista, kuin ei hän milloinkaan olisi
tehnyt kyllin sen hyväksi.

Naapuritalon lähettyville oli näet kerran ilmestynyt suuri varisparvi
ahdistamaan kottaraisia pahanpäiväisesti. Ei muuta kuin panna
myrkkyä esille. Yksi ainoa jäi eloon. Se oli Päärly. Mutta ei sekään
selvinnyt vauriotta. Se oli saanut vian kurkkuunsa ja kadottanut
rääkymistaitonsa, niin että sitä pidettiin vieraana, kummallisena
lintuna -- sillä eivät ihmiset eivätkä eläimet ymmärtäneet, mikä otus
se oli, joka istui aidalla ja sanoi rok, rok sellaisella omituisen
pehmeällä äänellä, jota ei kukaan ollut ennen kuullut. Sitäpaitsi
se piiloutui niin visusti tuuheimpiin pensaisiin kuin olisi ollut
häpeissään. Ja ihmeteltiin, mikä otus se oli, kunnes Elina-rouva
vihdoin eräänä päivänä pääsi asian perille.

Nyt se sai ruokansa joka päivä Pikku-Gunnilta kyökin käytävässä. Ja
se näytti pitävän tästä muutoksesta. Mutta aina kuin oli kottaraisia
pihalla, ei se ollut niitä näkevinäänkään.

Muitakin ystäviä oli Pikku-Gunnilla Herön kartanossa. Oli valkea
kellolammas, oli Junnu-pukki ja Abdul-niminen kukko, ja Hesekiel
suolaamossa ja palvelijat ja ne muut -- niin että kun hän väliin
unissaan luuli olevansa Amerikassa, missä ei kukaan ollut hyvä hänelle,
rupesi hän itkemään niin katkerasti, että hänet piti herättää.

Irmildin laita oli toisin. Ei yksikään eläimistä välittänyt hänestä.
Laila vihasi häntä siksi, että hän sitä ensin kermalla houkutteli ja
sitten potkaisi luotaan. Dwim ylenkatsoi häntä, kukaties mistä syystä,
ja Päärly ei uskaltanut milloinkaan tulla kyökin käytävään Irmildin
siellä seisoessa.

Väki ei liioin pitänyt Myrlandin mamsselista. Hän koetti olla niin
äärettömän ylhäinen, ja kun he näkivät hänen poikkeavan tuvalle
päin, ei se ennustanut mitään hyvää. Saapas-Tobine, joka siivosi
konttorihuonetta ja asui tuvassa, iloitsi siitä, ettei hänen
tarvinnut nukkua saman katon alla sellaisen kanssa, josta ei varmaan
tiedetty, polveutuiko se ollenkaan ihmisistä. Sillä hänessä oli meren
raivokkuutta. Ja luotojen välistä he hänet olivat löytäneetkin. Eikä
kukaan tarkkaan tietänyt hänen ikäänsä, tai ollut varma siitä, oliko
häntä edes kastettu. Sillä siitä ei ollut olemassa minkäänmoisia
papereja.

Elämästä, jota Myrlandissa vietettiin, tiesi Saapas-Tobine kyllä yhtä
ja toista. Hän oli ollut siellä apuihmisenä. Siellä Myrlandissa oli
raha aina ajoittain virtana vuotanut. Silloin ei Saara-muori viitsinyt
kädellään työhön kajota, vaan käveli punaiset sukat jalassa ja
aamukaapu yllään ja oli julman ylhäinen. Sitten saattoi taas tulla mitä
suurin puute.

Mutta siksi ei ensinkään ollut Saapas-Tobinen mieliksi, kun hän näki
Irmildin poikkeavan tuvalle päin -- sillä hän, Irmild, oli kummitus ja,
niinkuin Jumalan kirjassa seisoo, häijy pettämään niiden silmät, jotka
hänet näkivät. Ja kaikkia nuoria miehiä, jotka pyrkivät Jerusalemin
kunniaan, tahtoi Saapas-Tobine varoittaa, sillä epävarmaa oli,
onnistuisiko kenenkään saada Irmildistä ihmistä.

Irmild ei huomannut, että Saapas-Tobine vetäytyi pois ja että piiat
seisoivat kuiskaillen, kun näkivät hänen suuntaavan tiensä suolaamoon.

Sinne oli tullut muutamia uusia, kauniita poikia -- ja sitten siellä
oli Hesekiel.

Kun hän oli heittänyt takin päältään ja seisoi työssään niin
korkearintaisena, leveäharteisena, notkeana ja joustavana, omituinen
valo silmissään, ei Irmild voinut kääntää katsettaan hänestä.

Hän oli jo kyllä huomannut, että hänen täytyi sietää paljon, jos aikoi
jäädä Heröön ja tulla hienoksi ja ylhäiseksi, mutta kun sitten päivän
koulu oli päättynyt ja tädin kaikki käskyt ja komennukset olivat
ohitse, niin tuntui oikein makupalalta hiipiä tänne --.

Tosin Hesekiel ei ollut huomaavinaan häntä. Mutta piiloutua ei hän
kuitenkaan voinut, hän kumartui, hän ojentautui, hän nosti taakkoja.
Voi, miten suorana hän astui sillitynnyri olallaan, miten komea hän
oli, liikkuipa hän sitten tai seisoi alallaan. Mielihyvän kylmä väre
kulki Irmildin ruumiin läpi.

Mutta ilo loppui. Gunvor tuli alas ja otti hänet mukaansa, tuli
jok'ikinen ilta ja vei hänet pois. Viimeiseltä hän ei enää saanut mennä
sinne.

Ja Irmild totteli, aivan kuin asia ei olisi voinut olla toisin.

Mutta hän saattoi aina tavata Hesekielin, jos meni vastapäätä olevalle
tunturille; sieltä näki tarkalleen kaikki, mitä suolaamossa tehtiin.

Ja sitäpaitsi hän jumaloi Gunvoria kuin korkeampaa olentoa, joka
täydestä alistumisen hinnasta oli ottanut hankkiakseen hänelle elämän
hyvyyttä. Häntä vastaan asettuminen oli siis sula mahdottomuus. Näkihän
Irmild, että Gunvor soi hänelle hyvää ja teki uhrauksia hänen tähtensä.
Luojan suhteen hän ei ollut yhtä varma.

Muuten hänellä täytyi olla joku, jota saattoi rakastaa
järkähtämättömästi; se oli tarve, joka ihan ruumiillisen
välttämättömyyden tavoin yht'äkkiä oli herännyt hänessä ja imenyt
ravintoa hänen suonistaan ja hermoistaan -- niin omituisesti kuluttava,
mutta samassa suloinen tunne, jossa oli arkaa kunnioitusta ja
epäselvää, ujoa nöyryyttä. Jos Gunvor olisi tahtonut molemmin jaloin
polkea hänet maan tomuun, olisi hänellä siihen ollut täysi oikeus.

Oli todellinen nautinto rakastaa häntä, -- senkin tähden, että hän
oli niin hyvä, rauhallinen ja voimakas, että hän hallitsi hänet
pelkällä silmäyksellään. Tämä oli terveellinen vastakohta hänen omalle
luonteelleen; vaikutti niin rauhoittavasti, kun katsoi hänen lempeihin
silmiinsä ja tunsi hienon, voimakkaan käden silittelevän tukkaa.
Hän saattoi heittäytyä hänen eteensä kyynelsilmin, kun he iltaisin
yhdessä istuivat suuren kiviuunin edessä. Ja Gunvor otti vastaan hänen
hillitsemättömän ihastuksensa, iloiten siitä, että hän oli ottanut
hänet luoksensa ja saattoi häntä valvoa.

Vikka-täti oli saanut Irmildin erityiseen valvontaansa ja hän eli
alituisessa, lempeässä ihmetyksessä sen johdosta, että Irmild aina
sanoi ja teki ihan päinvastoin kuin hän, täti, odotti.

Mutta Irmild ei jaksanut kauan yhteen menoon pysyä tädin parissa.
Kun täti ravisti valkeaa päätään ja rupesi selittämään, miten tulisi
käyttäytyä, niin hänen vanha, uskollinen sielunsa saattoi aivan
nolostua, jos hän tuli katsahtaneeksi Irmildiin...

Kun Irmildin pienet, levottomat, viheriälle välähtelevät silmät
loistivat häntä vastaan, oli niissä kuin hypnoottinen voima, joka
pakotti tädin kääntämään katseensa hetkeksi toisaalle.

Ja jos vanhus silloin poistui, saattoi Irmild rynnätä ikkunan luo ja
nykäistä sen auki, saadakseen hengittää, oikein ahmia ilmaa pitkään
ja kiihkeästi ja sitten painaa päänsä pöydän kivilevyä vasten,
vilvoitellaksensa sitä siinä.

Käsittikö kukaan, miksi oli niin kuuma?

Sänkynsä yläpuolella oli Irmildillä taulu, jota hän piti hyvin
kallisarvoisena. Hän oli sen kerran saanut espanjalaiselta
merimieheltä. Se kuvasi neitsyt Mariaa, joka kulki tähtien ylitse,
pää ulottuen aina puolikuuhun. Hänen läheisyydessään liiteli suuri,
viheriä pahvienkeli, jolla oli punaiset siivet. Marialla oli sininen,
sädekäs leninki ja suklaanvärinen sydän keskellä rintaa, josta
liekit leimahtivat ylöspäin. Tämä rauhaisa, ruskea sydän mahtavine
tulenliekkeineen oli suuresti vaikuttanut Irmildin mielikuvitukseen.
Kotona Myrlandissa ollessaan oli hän heittäytynyt polvilleen sen eteen
ja itkenyt raivoisasti, janoten jotakin... Vieläkin hän joskus teki
niin, kun hän esim. oli saanut Vikka-tädin poistumaan.

Mutta olipa sellaisiakin aikoja, jolloin vanhus oli hyvä olemassa,
nimittäin iltaisin, kun oli pimeä, ja erittäinkin öisin, kun hän heräsi
ja oli nähnyt unta. Silloin hänet valtasi tavaton pimeän pelko, eikä
kukaan silloin ollut taipuvaisempi kuin hän tunnustamaan Vikka-tädin
auktoriteetin ja etsimään turvaa hänen luotaan.

Sillä täti tiesi aina neuvon; hän opetti hänelle vanhoja, rauhoittavia
virsiä.

Varsinkin tuo "O pyhä henki armias, Valaise sielun' valollasi" Sen
sävelessä oli jotakin, johon oli niin mukava piiloutua, kun ahdistus
vaivasi.

Iltaisin tapahtui välisti myöskin, juuri ennenkuin hänen piti
nukkua, että hänen aivoissaan syntyi suurta rauhattomuutta ja
sydämessä ja veressä oli kuin polttava tuli -- aina silloin kuin hän
leikitteli kaikenlaisten hirmuisten mielikuvien kanssa, kunnes hän
oli kuin vimmattu. Hän saattoi loikoa vuoteellaan ja sanoa itselleen
epätoivoisena: "mitä minun on tekeminen, pitääkö minun mennä alas
ja tappaa Gunvor kiitokseksi siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt
edestäni... hänet, jota rakastan niin, että tulen ihan kipeäksi
siitä... tai menenkö alas tuomarin taloon, aukaisen sulun ja päästän
vuoksen sen yli, niin että se nielee koko kartanon... toinen minun
täytyy tehdä, nyt minun on vain valitseminen... muuten voisin sen
myöskin sytyttää tuleen... ja pelastaa Falckin, juurikuin hän on
palamaisillaan --".

Ja näin hän jatkoi kuvittelujaan ja lopulti ne kävivät niin kauheiksi,
ettei hän saanut unta. Silloin hänen täytyi juosta tädin luo. Sillä
siellä oli hyvä ja rauhaisa olla. Siellä eivät milloinkaan sellaiset
asiat pälkähtäneet päähän.

Ja Vikka-täti antoi täten useamman kuin yhden kerran ryöstää yörauhan
itseltään.

Samalla rajattomalla kärsivällisyydellä hän nousi joka kerran
vuoteestaan, sytytti kynttilän ja meni ottamaan Henrik Schmiedin vanhan
lääkärikirjan, nähdäkseen, oliko siinä parannuskeinoa sellaiseen
nuoruudenkuumeeseen. Hän sirotteli seljanlehtiä hänen sänkyynsä ja
luki, mitä siellä seisoi:

    Auta mua seljan lehti,
    koska kuume vaivaapi.
    Sinä voitit, seljan lehti:
    jopa kuume katoopi.

Ehkäpä se auttoi. Ja sitten lopulti Isämeidän; se oli varma ja hyvä
turva, välisti he eivät ehtineet kuin neljänteen rukoukseen, ennenkuin
Irmild jo nukkui.

Mutta eipä käynytkään, kuten täti oli arvellut, että keväämmällä asia
parantuisi, pikemmin tapahtui päinvastoin.

Eräänä yönä Irmild ei voinut ollenkaan nukkua; sillä hän oli saanut
selville, että hän rakasti tuomaria. Nyt hän oli kokonaisen viikon
kuluessa joka ilta tavannut hänet, kulkipa hän sitten tädin tai
niiden muiden kanssa. Ja aina hän puhui heidän kanssaan, mutta ei
koskaan katsonut Irmildiin päin! Mutta oli mahdotonta olla häntä
rakastamatta!... Hän ei voinut maata täällä, hänen täytyi nousta ylös
ja haastella jonkun kanssa, haastella hänestä, ja siksi hänen täytyi
mennä sisään herättämään tätiä.

Eikä hän ensinkään säälinyt tuota pientä väsynyttä päätä, joka
valkeassa piipatussa yömyssyssä pehmeästi lepäsi untuvapielukseen
vaipuneena -- hän ravisti häntä.

"Minä tahdon puhua kanssasi, täti! Olen jo koko ikuisuuden maannut
tässä yksin ja se on niin ikävää... Ajattelepa, minusta hän oli täällä,
itse tuomari, sanohan sinä, millainen hän on, miksi hän käyttää niin
pitkiä viiksiä, nehän ovat aivan kuin Lailan!" -- -- --

Täti sai vaivoin väsyneet silmänsä auki; hänet herätettiin nykyjään
kovin usein, eikä hän sitten enää saanut unta.

"Poloinen!" sanoi hän lempeästi eikä koettanut estellä, kun Irmild
notkean vesan tavoin kietoutui häneen kiinni.

Täti oli neuvoton.

"Voi poloinen", mutisi hän, "en todellakaan ymmärrä, kuinka voit sanoa
tuomarin olevan täällä -- en voi sitä käsittää." Ja hän nousi ylös ja
lähti hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja istuutui hänen sänkynsä
laidalle.

Ei ollut enää seljan lehtiä. Niinpä antoi hän hänelle koiruohoa, joka
oli hyvää kaikkeen tuskaan ja vaivaan, veren kuumuuteen ja pahoihin
uniin.

Ja sitten hän luki Isämeidän hänen kanssansa -- se oli kuitenkin varmin
keino.

       *       *       *       *       *

Tuomarin asunto ei ollut kaukana Herön päärakennuksesta ja se oli,
niinkuin koko saari, aikoinaan kuulunut kartanoon. Se sijaitsi
kauniilla paikalla etelää kohti; puutarha kasvoi erinomaisen runsaan
sadon ja sen rajamailla oli lehto, jonka mukaan koko talo oli saanut
nimensä.

Lehdon talossa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi uuden tuomarin tultua.

Ihmiset eivät olleet tyytyväiset siihen. Näytti siltä, kuin tuomari ei
olisi välittänyt heistä.

Edellisen tuomarin laita oli ollut aivan päinvastainen. Hän piti
ihmisistä ja tahtoi tietää, miten he elivät. Enimmäkseen tiesi hän
aina, mitä heillä oli päivälliseksi, ja jos kuka heistä oli ollut
kylässä korttia lyömässä tai huvitteleimassa, niin tuomari tiesi
kertoa, missä he olivat olleet, mitä syöneet ja kuinka monta kertaa
kukin joutunut pietiksi. -- -- -- Eikä hän koskaan illalla kulkenut
apteekin ohi kysymättä, jos huomasi apteekkarin olevan poissa,
jokaiselta vastaantulijalta: "Missähän apteekkari on tänään? Käsittääkö
kukaan, minne hän on joutunut? Rovastin luona hän ei ole!" Ja hän
sai sen tietää -- sillä seuraavana päivänä hän jo saattoi kysyä
apteekkarilta: "No, kuinka peli onnistui Ylisellä eilen?"

Mutta tämä nykyinen -- hän ei milloinkaan kysellyt, eikä hän
luultavasti liioin tietänyt kuin kaikkein välttämättömimmät asiat.
Eikä hän liioin kutsunut ihmisiä luoksensa, vaikka tiedettiin kertoa,
että siinä talossa kului paljon konjakkia, ja viiniä sinne tuotettiin
ankkurittain ulkomailta. -- --

Yhdessä suhteessa oli hänen naimattomuutensa naisten mielestä
epämukava. Oli näet vaikea päästä seurustelemaan hänen kanssaan; mutta
asia oli parannettavissa; eihän hän ollut kuin noin neljänkymmenen
vaiheilla.

Muutamat sanoivat, että hän oli kihloissa taloudenhoitajattarensa Miina
Jönsin kanssa, mutta sitä eivät toiset ottaneet uskoakseen. He uskoivat
ennen mitä tahansa -- -- --

Niinpä niin. Tuomari Falck ei ollut sitä maata, että hän olisi
kenenkään uskoa estellyt. Tietysti piti naisilla olla jonkinmoista
keskustelunainetta teetä juodessaan!

Eivätkä ihmiset hänen mielestään voineet olla toisenlaisia kuin olivat
-- niin ettei hänen päähänsä pälkähtänyt moittia heitä siitä. Kun hän
vain itse sai olla rauhassa -- ja päästä kaikesta.

Siksi hän piti pitkistä käräjämatkoista. Sisämaassa, missä hän sitä
ennen oli ollut, hän oli tottunut niihin. Pitkinä talvi-iltoina,
kun hän istui reessä matkavyö köytettynä ylös korviin asti hänen
ympärilleen ja kuunteli hevosen astuntaa ja kavioiden kopsetta, niin
se ei suinkaan ollut kaikkein ikävintä. Itse teossa oli siinä hyvin
rauhallinen istua, kun kuu paistoi ja tähdet tuikkivat ja maailma
näytti niin pehmeältä.

Ja kun jalakset narisivat ja luisuivat ja nurkat paukkuivat, niin hän
vaipui syvemmälle turkkiinsa, siinä tunnossa, ettei mikään voisi häntä
nyt saavuttaa.

Ja joki sitten -- kun se koskeksi pudottautuen illan kirkkaudessa
kohisten syöksyi tummaa, avointa vettä kohti, soljui sen mukana
tiehensä kaikki pahan tunne, kaikki, mitä hän tiesi tämän maailman
synneistä ja surusta. Ja se virtasi pois sinivälkkyväin jäälohkareiden
välitse sinne syvään pyörteeseen, minne häviää.

Ja sitten kävi mieli niin rauhaisaksi, avaraksi ja raittiiksi.
Yhdestä pulmasta vain ei päässyt -- tuomari Edmund Falck yksinäisestä
elinkautisesta itsevankeudestaan.

Tämän hän viimeinkin oli saavuttanut ja se oli parempi kuin hänen
entiset saavutuksensa.

Täällä Herössä olivat nuo pitkät venematkat suurenmoisia -- oli niin
mainiota loikoa veneessä pehmeiden ryijyjen alla ja kuunnella nousevan
myrskyn pauhua, kuulla väen juttelevan siitä, mimmoiseksi olo käy, kun
"äijä itse" tulee ja heittää laineet viidensadan jalan syvyydestä ja
paiskaa ne rahkasuolle ja huoneen kokoiset rantakivet siirtyvät kauas
maalle.

Tuo puhetapa "äijä itse" kuuluu niin raikkaalta ja tuttavalliselta --
ja kun "äijä" sitten tuli tärisyttäen mastoja ja raastaen purjeita, oli
aivan kuin se olisi ollut vanha tuttava.

Kummallista, että se puhalsi hänen korvansa täyteen jo aikoja sitten
unhotuksiin joutuneita asioita! Lapsuudenmuistot eivät siis olleetkaan
jättäneet häntä! Ne eivät enää hävenneet häntä, vaan tulivat takaisin
tuoden terveisiä hänen äidiltään.

Voi, hyvä Luoja! Hän näki itsensä pienenä poikasena rientävän
pikkuisessa lastenkamarissa yli merien ja tunturien, valloittamassa
maailmaa väkevämpänä kuin Aleksanteri, jalompana kuin Scipio -- --

Voi tuota luodetta, kuinka se tuli raittiina ja oikullisena kuiskaamaan
korvaan: muistatko vielä ensimmäistä rakkauttasi? Niin, tosiaan --
luodetuuli hiveli hänen poskeansa, aina sydämeen asti. Tietysti hän
muisti. -- Kuinka hän oli hieno ja hento, tuo pieni, kalpea tyttö!
Hänen nimensä on oleva Lumikuningatar, oli hän sanonut itselleen
-- mutta tytölle hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä sanoa --.
Monta vuotta jäljestäpäin hän oli tavannut hänet täysikasvuisena.
Omituinen tunne oli vallannut hänet, se oli tunkenut hänen hermojensa
sisimpiin säikeisiin -- vieläkin oli hänen sydämensä syvyyteen jotakin
tallettunut siitä lumivalkeasta puhtaudesta, jonka hän kerran oli
tuntenut. Ja hän oli käynyt hyvin iloiseksi, hän omisti mielestään
vielä jotakin pyhää, jota ei ollut polttanut pois kaikki se, mikä
sitten oli seurannut.

Hänhän muisti hyvin, miten hän poikana eli omissa mielikuvitelmissaan
ja vietti päivänsä sellaisessa kiireessä ja kuumeessa, joka oli paljon
todellisuuden edellä! -- -- Niinkuin silloinkin, kuin oli ollut niin
pitkä talvi ja hänen kevätkaipuunsa oli kasvanut niin suureksi, ettei
hän mielestään enää voinut sitä kestää. -- -- Vihdoinkin eräänä iltana
istutettiin puutarhassa, ja seuraavana päivänä koulussa ollessaan hänen
rinnassaan riehui ja kuohui. Voi, nyt kotona puutarhassa jo kasvaa
kukkia, se on jo niin kaunis, ja minä istun täällä! -- --

Mikä sinun on? kysyi opettaja. Hän ei voinut kertoa sitä kenellekään.
Mutta mahdoton oli kestää kauemmin, hän purskahti niin katkeraan
itkuun, että heidän täytyi antaa hänen mennä. Tuulen nopeudella hän
ryntäsi puutarhaan. Kun hän tuli sinne, seisoivat taimien lehdet
riipuksissa; ne eivät vielä olleet juurtuneetkaan --

Ei ollut siellä vielä kesä!

Sitten hän rauhoittui, kävi välinpitämättömämmäksi ja tylsemmäksi,
sillä hän ei jaksanut enää odottaa sillä tavalla, eikä enää
välittänytkään. Siitä se hänen elämänsä sitten meni vikaan. Hänellä ei
ollut kärsivällisyyden henkeä, ei voimaa odottaa -- hän otti siis sen,
mikä oli lähinnä --.

Kumma, kuinka kaikki nämä seikat johtuivat hänen mieleensä pitkillä
venematkoilla. Luodetuuli se niin rauhaisasti lauloi kaikesta. Ja
nuoruudenunelmat palasivat ja antoivat hänelle anteeksi.

Muutenkin hänen oli kaikin tavoin hyvä olla täällä Herössä. Hän oli
pannut kuntoon itselleen hauskan kodin, täynnä muistoa niiltä ajoilta,
jolloin hän eli elämää ja matkusti ympäri puolen maailmaa saadakseen
osansa tämän maan ja seitsemän taivaan ihanuudesta. Hän oli palannut
takaisin siltä retkeltä -- nyt hän tyytyi Lehtoon.

Ja hauska täällä olikin, varsinkin hänen yksityisessä
konttorihuoneessaan ja viereisessä pienessä arkihuoneessa. Hän nimitti
niitä aarreaitoikseen, sillä siellä oli monien taulujen ja veistokuvain
joukossa arvokkaita esineitä menneiltä, suurilta ajoilta.

Sisällä arkihuoneessa oli hänellä palanen Italiaa. Sohvan päässä oli
purppuraan puettu, kultatukkainen Magdaleena ja hänen vieressään
hopealle hohtava Katariina, joka polki kuninkaita jalkainsa alle.

Flyygelin kohdalla riippui kokoelma aseita. Siellä oli turkkilaisia
käyräsapeleita, pitkiä, teräviä metsäpuukkoja ja toledolaisia miekkoja
hopeisine kiinnikkeineen.

Ja siellä täällä kasvien ja verhojen välillä etruskilainen vaasi,
kreikkalainen jumala, tanagralainen pystykuvanen -- ja jotakin kaikesta
tästä ilmassa, entisten aikain hiljainen henkäys, suloinen värien ja
piirteiden sopusointu, joka vaikutti kuin äänetön soitto.

Niin, tämä oli pieni rauhaisa paikka elämän takana, mistä kukaan ei
voinut häntä löytää.

Kun hän loikoi leposohvallaan itämaisen verhon alla, kun hänen
ystävänsä Delfin makasi pantterinnahalla uunin edessä ja kun jotakin
kukkivaa oli ikkunassa -- ja sitten hyvä sikari ja täytetty viinilasi
edessä -- niin eipä oikeastaan ollut mitään, jota hän olisi kaivannut.

Ja kun päivät tästä puolin käyvät lämpöisemmiksi, niin eipä ole
hullumpi olla puutarhassakaan.

Jo viime kesänä, kun hän oli täällä paikkaa katsomassa, oli hän
havainnut sen harvinaisen vetovoiman. Se oli niin hiljainen, kaikilta
muilta paitsi etelän puolelta suojattu. Pitkät valoisat yöt, kun
ilma ja lehdet lepäävät, kun tuoksu hiipii suljetuista kukkakuvuista
ja kastehelmet uinuvat poimulehtien sylissä -- ne olivat kuin aalto
pelkkää kauneutta, kuin osa tyyssijaksi muodostettua merta. Niin, hän
oli havainnut, kuinka ihanaa siellä oli; nuoruuden kuolematon jumala
kulki siellä hienolla samettiruoholla ja anniskeli kuohuvaa
viiniään -- -- --

Tosiaan, hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli tullut Heröön.
Täällä hän oli jo päässyt niin pitkälle, että saattoi hymyillä
olemattomallekin -- ja eikö se ole onnellisuuden merkki?

Ja nyt kauniilla säällä -- kun illat eivät käy sen pimeämmiksi
kuin että hyvin näkee savun nousevan sikaristaan ja lasin selkeine
tulipunaisine nesteineen -- --. Ei hän oikeastaan tiedä, missä hänen
ajatuksensa kulkevat, hän tietää vain, että koko paikka on kuin
hiljaisessa liikkeessä ja liukuu tasaista, suloista vauhtia myötävirtaa.

Ja liukuessa ja hetkien häipyessä on niin rauhaisan, niin virkistävän
hämärä. Hän juo viiniänsä. Hän on mielestään käynyt niin voimakkaaksi,
että voi ajatella kaikenlaista, jopa raskasmielistä koskimiestäkin,
joka hänessä piilee ja soittaa harppua iltaisin: tuota omituista,
puoleksi kuolleistanoussutta kaipuuta tulla joksikin, joka vastaisi
hänen entisiä merkillisiä poikaihanteitaan.

Sillä kerran hän kulki rohkeita teitä -- ei ollut kysymyskään muusta
kuin että hänen paikkansa tulisi olemaan ensimmäisten joukossa. Kaikki
odottivat hänestä jotakin; arkipäiväinen kohtalo ei voinut tulla hänen
osakseen.

Hyvä Luoja, kuinka tuollaiset nuoruudenhaaveet sentään olivat hauskat!
Kyllä hän oli odottanut, että tuo ruhtinaallinen korkeus, tuo sisäinen
ihanneihminen kerran lähtisi piilopaikastaan ja esiintyisi kaikessa
loistossaan ja kunniassaan. Mutta ei se vain ollut suvainnut tulla.
Ehk'ei ollut ketään, joka olisi valmistanut sille tietä. No niin,
olihan se yhdentekevää!

Kun hänellä oli hevosensa ja koiransa ja työnsä, jotka olivat
välttämättömiä, Ja Miina Jöns, joka myöskin oli välttämätön, niin
mitäpä sitten muusta.

Ja niin hänen elämänsä liukuu ja kuluu rauhaisaa tyyntä vauhtia; hän
juo maljastaan salaista siunausta, kullankarvaista, tummanpunaista;
ei hän tiedä, onko aika vai iäisyys alkanut. Autuus, tuo salaperäinen
käsite, voisikohan se olla paljonkaan parempi? -- --

Enimmästä päästä iltaisin ja alkuyötä myöten oli tuomari Falck
tällaisten mieluisain aistimusten lumoissa. Päivällä hän saattoi olla
aika äreä ja tehdä kaikenlaisia vaikeuksia konttorissa ja kokonaan
turmella kandidaatti Ballen mukavuusunelmat.

Ja kun hän oli joutunut käräjäpaikalle, oli hän aivan toinen mies kuin
veneessä. Niinpiankuin hän istui oikeutta, saivat hänen silmänsä aivan
toisen ilmeen. Kuka tahansa saattoi sen huomata.

Välisti hän kävi metsästämässä ystävänsä Delfinin kanssa. Se oli
hiljalleen ajava, täysirotuinen englantilainen ajokoira, joka ei
milloinkaan hänen mieltään pahoittanut ja vallan uskomattomasti jakoi
kaikki hänen harrastuksensa.

Viime aikoina oli molemmilla paljon hommaa saadakseen eläviä jäniksiä
istutetuksi läheisille pikku saarille. Ja he odottivat hyviä tuloksia,
kun siellä ei ollut kettuja ja vesi oli aina avoin.

Sitten tuomari huvitteli itseään vähäisen myöskin luonnontieteillä.
Tyyninä päivinä nähtiin hänen istuutuvan veneeseen varustettuna
merikortilla, luodilla, pohjakaapimella ja kiikarilla. Häntä huvitti
tutkia meren eläin- ja kasvikuntaa -- oli sangen hauska laivakiikarilla
katsella merihauraa, joka kiiltävine pronssinkarvaisine haaroineen
ajelehti edestakaisin kylmässä pohjavirrassa, sillä aikaa kuin pikku
elävät kömpivät tummaa pohjaa pitkin ja suuret, komeat korennot
liitelivät vedessä.

Olisi melkein pitänyt olla poikaiässä, voidakseen nauttia tästä.

Välisti hän otti nuorisoa mukaansa. Ne antoivat hänen
mielikuvituksilleen ravintoa. Kerran hän oli ottanut Irmild Myrlandin
ja rovasti Thymannin pojan kanssansa; mutta sitä hän ei toistanut.

Rovastin poika oli ylioppilas ja niin huvitettu ihmisoikeuksistaan,
että hän käytti tilaisuutta koko ajan puhuakseen niistä.

Irmildillä ei ollut silmää sellaista varten. Häntä huvittivat kalat
paljon enemmän ja koko hänen notkea pitkä ruumiinsa kumartui yli
veneenlaidan. Joka kerta kuin pohjakaavin tuli ylös, hän tunsi
salaperäistä, pelonsekaista iloa. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän
itse olisi ollut kotoisin tuosta pimeästä maailmasta ja nyt kiikarin
läpi yht'äkkiä nähnyt omaisensa.

Ja kun hän katsoi tuomariin päin, oli hänen mustissa silmissään
jotakin sinisenviheriää, värähtelevää kuin vesi, noidantulenmoinen,
luokseenvetävä voima, jotakin, joka muistutti siitä tarmosta, millä
muutamat merieläimet imevät itsensä kiinni, mihin tahtovat.

Tuomari ei enää tahtonut häntä mukaansa -- sen hän oli visusti
päättänyt.

       *       *       *       *       *

Oli kirkas toukokuun ilta, kun Elina-rouva tyttärineen tuli jalkaisin
tunturin yli kulkevaa tietä kotiinsa päin. He olivat olleet Myrlandissa
katsomassa Saaraa, Irmildin äitiä.

Elina-rouva seisahtui kukkulalle, hengittääkseen hiukkaisen ja kulki
sitten ympärilleen katsellen, hiljainen hymy huulillaan.

Sillä aurinko kultasi saaret ja luodot ja teeret kukertivat honkien
latvoissa. Mäellä kivien välissä näki hän niiden leikkivän, sillä aikaa
kuin naarakset istuivat pensaissa ja katselivat, ennenkuin voivat
päättää, tahtoivatko olla mukana.

Koirakset olivat pukeutuneet kosintapukuunsa; uudet koreat höyhenet
päässä ja kaulassa ne astuskelivat vetäen siipiään ja näyttivät
valkeita pyrstönalushöyheniään.

Elina-rouva katseli niitä kylmästi. "Voi, miten typeriä ne raukat ovat,
ne ummistavat silmänsä; luulen, että voisi ottaa ne kiinni käsillään."

Gunvor ei vastannut mitään, hymyili ainoastaan.

Alempana mäen rinteessä tapasivat he jäniksenpojan, joka istui sangen
huolettomana, nuoleskeli käpäliään ja katseli heitä lempeillä,
ruskeilla silmillään.

"Äiti, älä mene niin kiireesti", sanoi Gunvor matalasti ja istahti
varovaisesti jänistä vastapäätä, joka yhä jäi paikalleen.

Voi, kuinka täällä oli ihanaa! Mikä sopusointu kaikkien äänien välillä,
tulivat ne sitten eläimistä, puista, ilmasta tai aalloista! Niiden
kaiku kuului hänen sisimmästään. Ja kuinka se teeri riehui ja telmi
-- -- hän tunsi sen aivan pikku sormissaan.

Elina-rouva ei enää kuullut tarkkaan ja hän pysyi rauhallisena.

"Nyt meidän on meneminen!" sanoi hän.

Alhaalla harjanteen juurella kulki tie Lehdon pihan poikki ja he
näkivät tuomarin astuvan ulos ja tulevan ystävällisesti tervehtien
suoraa päätä heitä vastaan.

"Eräältä nuorukaiselta olen hiljakkoin oppinut, että täytyy pitää
kiinni ihmisoikeuksistaan! Eikö ole ketään, joka voisi neuvoa minua,
eikö minulla naapurina ja vuokralaisena ole sellaisia neuvonantajia."

Elina-rouva nauroi ja katseli häntä hyväntahtoisesti sillä aikaa kuin
Gunvor töin tuskin sai torjutuksi Delfinin hyväilyjä.

Tuomari katsoi Gunvoria ja jatkoi iloisesti: "Nyt kun arvoisat
rouvat ovat olleet siellä alhaalla ja tulleet vakuutetuiksi, että
parannuskeino oli tepsivä, eikä Torkel enää lyö Saara-muoria, niin
olisi ehkä aika jo vähän ajatella muitakin naapurejansa. En voi tosin
luvata, että täällä olisi yhtä jännittäviä tapahtumia, mutta olkaa
ystävälliset älkääkä menkö oveni ohi! Olkaa hyvät!"

Ja hän johdatti heidät sisään verannan portaista.

"Huomatkaa, kuinka kaikki täällä sisällä lausuu teidät tervetulleiksi!"
sanoi hän innokkaasti ja ohjasi Elina-rouvan sohvaan persialaisen
katoksen alle.

Sillä aurinko pilkisti samassa sisään, piirteet ja värit heräsivät ja
puhelivat, hienot uinahtelevat harmoniat muuttuivat säveliksi. Eräässä
ikkunassa oli muutamia valkeita ruusuja, jotka täyttivät huoneen
viileällä, suloisella tuoksulla.

"Se on uusi ruusu", sanoi tuomari "Eeden nimeltään. Eikö luulisi, että
Eedenin ruusut ovat jo aikoja sitten lakastuneet?"

Gunvor katsoi häneen ja hymyili: "Tosiaan! Mutta millaisia tulpaaneja
Teillä on! Tuollahan on koko ikkuna täynnä" -- --

"Niin, minä olen hyvin vanhoillaolija. Minulla on sama tulpaanikiihko
kuin ihmisillä 200 vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin... sillä
niinkin ymmärtäväinen mies kuin Plinius oli ihastunut niihin! Hän
sanoo, että ne pitää ripustaa savuun ja sitten panna kreikkalaiseen
viiniin saadakseen niiden purppuran hehkumaan. Sitä minä nyt en ole
koettanut... sillä kun aurinko paistaa sisään niinkuin nyt, on jo siinä
kyllin -- rauhallisille ihmisille!"

"Niin, Te olette liiaksi vanhoillaolija! Niin Teistä kerrotaan! Oikein
paatunut oikeistolainen!" sanoi Gunvor iloisesti ja istuutui äitinsä
viereen.

"No, sehän on hauskaa! Vaikkakin minä paremmin sovin Pliniuksen
kanssa, ei asia suinkaan voi olla toisin, sillä täytyyhän sitä
välttämättömästi joutua rekisteröidyksi, eikä ihmisillä ole täällä
monta etikettiä! Olisi edullisempaa olla tulpaani, sillä niitä on 5000
lajia... Uskallanko tarjota jalosukuisille naisille kupillisen kahvia?
Emmekö tuoksuavassa mokassa esittäisi maljaa inhimillisen kehityksen
lähenemiselle tulpaanien kaltaiseksi."

Miina Jöns tuli samassa sisään tuoden kahvin ja Elina-rouva heti
huomasi sen olevan "mokkaa". "Se maistuu hyvältä" sanoi hän ja
ryypiskeli kahviaan mielihyvällä, ja rupesi sitten puheliaasti
kertomaan tuomarille yhtä ja toista entisestä ja nykyisestä
sikäläisestä elämästä, höystäen kertomuksiaan, kuten hänen aina oli
tapana tehdä hyvällä tuulella ollessaan, pienillä sattumilla ja
huomautuksilla, joita tuomari erityisesti ymmärsi pitää arvossa.

Gunvor puhui neiti Jönsin kanssa, ihaili hänen
villalankakoruompelujaan, kuunteli pitkää, surullista kertomusta
Seriannasta, kyökkipalvelijasta, ja voitti koko hänen sydämensä
kutsumalla häntä Heröön Elina-rouvan syntymäpäiväkemuihin.

Paikkakunnan naiset eivät kohdelleet neiti Jönsiä hyvin. Ensinnäkään
eivät he pitäneet sopivana, että hän luulotteli pääsevänsä tuomarin
rouvaksi, ja toiseksi saattoi olla vieläkin sopimattomampia asioita
-- ja näiden syiden perusteella eivät he tahtoneet olla missään
tekemisissä hänen kanssaan.

Mutta tämä ei estänyt kamariherratarta eikä Jeanette-rouvaa käymässä
ihailemassa tuomarin tulpaaneja. He olivat juuri samana aamupäivänä
olleet siellä.

Gunvorin mielestä neiti Jöns ei näyttänyt hullummalta. Hän oli kookas,
ujo, vaaleaverinen nainen, silmät maahan luotuina. Ettei hän ollut
sanottavasti korkearientoinen, sen ei Guvorista olisi pitänyt loukata
noita toisia.

Kun neiti Jöns meni ulos kahvitarjottimineen, nyökkäsi hän hänelle
kaikkein ystävällisimmin.

Tuomari oli tullut erinomaiselle tuulelle. Hän meni itse kellariin
noutamaan Niersteiner-Glöckiä. Juuri nyt sitä piti juotaman, juuri
nyt kuin vihreistä laseista tuli tämä valovaikutus ja viinistä tuo
lehtimetsän tapainen viileys.

Hän pyysi lupaa saada juoda jalosukuisen Herön rouvan kanssa.
Arapialaisissa temppeleissä sanottiin olevan viiniä, joka virvoittaa
enemmän kuin tuuli erämaassa ja parantaa minkä taudin ja sydänsurun
tahansa. Temppelin papit sen tallettivat ja antoivat sen tulla vanhaksi
sielunvoimain uudistamista varten; ja he säilyttivät sen vuodenaikojen
vaihteissa ja pitivät sen läpikuultavana ja kirkkaana tynnyreissä.
Elina-rouvassa oli jotakin, joka muistutti häntä tästä viinistä...
ja hän tiesi myöskin, mitä se oli: kun ihminen on elänyt elämänsä
rohkeasti niinkuin Elina-rouva, niin hän voittaa korkeimman kauneuden:
vanhuuden, se se vaikuttaa kuin jalo, arapialainen viini!

Elina-rouva hymyili ja joi hänen kanssaan.

"Teidän sanoissanne on viiniä, ei suinkaan minun -- minä käytän
ainoastaan terveellistä, jokapäiväistä ruokaa!"

Hän nousi seisoalleen. Hän oli luvannut neitsyt Jönsille tulla katsomaan
tämän taimilavoja, ja sitten oli parasta ruveta jo ajattelemaan kotia.

"Niin minä siis pyydän, että Te jäätte tänne sisään" sanoi tuomari ja
meni istumaan Gunvorin luo.

"Tosiaan", vastasi tämä hymyillen, "minun tekee mieleni katsella täällä
ympärilleni."

Hän nousi ylös ja kulki ympäri salissa.

"Miten kaunis pieni kapine!" -- Hän osoitti kallisarvoista
firenzeläiseen tapaan silailtua lipasta. Jousi ponnahutti sen auki,
juuri kuin hän tarttui siihen. Siinä oli pieni revitty kirja.

Gunvor katsahti häneen. Tuomari punastui ja Gunvor asetti lippaan
nopeasti takaisin paikalleen tuntien tehneensä epähienosti.

"Se on minun aapiskirjani", sanoi tuomari vältellen, "se, josta äiti
luetti minua. Hän kuoli, kun minä olin kahdeksanvuotias."

Syntyi hiljaisuus.

Hän oli sanonut "äiti" semmoisella tavalla kuin jos jotakin pyhää
olisi kulkenut hänen ajatuksissaan sekä jonkinlainen pelko, että joku
huomaisi sen.

Gunvor kulki edelleen ja näytti kiintyneen kokonaan toisiin asioihin.

"Tulkaa nyt ja istukaa!" sanoi tuomari äkkiä. -- "Nyt on teidän
vuoronne vastata! Oletteko Tekin niitä, jotka valittavat sitä, että
minä olen paatunut oikeistolainen?"

"En, minä uskon, että Te olette hyvä. Sillä ei ole koskaan mitään,
joka olisi Teille oikein mieleen. Sellaista oikeistoa luulen meidän
tarvitsevan. Meidän tarvitsee saada taso korkeammalle! -- --"

"Tiedättekö, että ihmisillä on paljon valittamista Teidän suhteenne?"

"No niin!" Gunvor hymyili aivan rauhallisesti. -- "Se olkoon heille
sallittu!"

"Teidän kanssanne on silloin mahdoton tulla toimeen. Tehän ette kuulu
oikeistoon ettekä vasemmistoon! Kamariherratar valittaakin, ettei
Teillä ole omaa kantaa, ja rouva Jeannette sanoo, että Teissä on
monta vikaa! On niin tavallista, että naisissa on vikoja, sanoo rouva
Jeannette. Hän pitää paljon enemmän miehistä. -- --"

Gunvor nauroi.

"Älkää naurako", jatkoi tuomari ja pudisti päätänsä, vaikka
hymy sopikin hänen mielestään niin hyvin Gunvorille. -- "Teidän
syntiluettelonne ei ole vielä lopussa! On joku, joka syyttää Teitä,
ettette ole edes naisasianainen! Se on törkeää! sanoo rouva Schwane
-- hän oli täällä eilen. Naisasianainen, -- sehän on kielelliseltä
kannalta katsoen mitä naurettavin sana! Jos minä erittelisin sen,
saisitte nähdä, miten kauniita johdannaisia siitä tulisi... mutta
muutoin, kun oikein ajattelee asiaa, ei naisasia ole mitään muuta kuin
miesasia -- minkätähden ette tahdo olla miesasianainen?"

Gunvor istui ja järjesteli neiti Jönsin villalankakeriä. -- "Teidän
ei pidä puhua sellaista!" sanoi hän vähän kärsimättömästi. -- "Mutta
tarkoittakaapa sitä tahi älkää, olette oikeassa!" Hän katsoi ylös
tarmokas piirre suunsa ympärillä.

"Onko totta, että kuulutte kamariherrattaren eetilliseen yhdistykseen?"
kysyi Gunvor hymyillen pienen vaitiolon perästä.

Tuomari istui ja katsoi Gunvoriin vastaamatta mitään.

Tuota vakavaa suuta ei kaunistanut sellainen vakavuus. Minkälaiset
kasvot Gunvorilla olikaan! Arkioloissa suljetut ja kulmikkaat, melkein
läpäisemättömät -- mutta hymy oli aurinko, joka sytytti elämää,
kaikki ovet lensivät auki, nuo raskaat piirteet peitti kevät hienolla
sulollaan, naisellisella hempeydellä, joka muistutti ruusujen uhkeutta.
--

Hetken hiljaisuus syntyi taas.

Gunvor nojautui taaksepäin ja antoi katseittensa liukua ylt'ympäri.
Hän ajatteli, että sopi niin hyvin, ettei liian paljon puhuttu näissä
huoneissa. Sitäpaitsi tiesi hän, että tuomarin tapa oli puhua näin
jaksoittain, väliajoin, joka ikäänkuin kutoi yhteyden eri aineiden
välillä. Ja vielä -- hän ei voinut selittää sitä itselleen, mutta
paussit olivat kaikkein parhaita, antoivat niin miellyttävän tunteen
hiljaisesta, suloisesta rauhasta ilman soraääniä -- niin, se se oli
ihmeellistä, hänestä he eivät milloinkaan tulleet niin hyvin toimeen
kuin silloin, kuin he eivät puhelleet. Siinä oli sellaista rauhaa, ei
mitään, jota ei olisi ymmärtänyt!

Hän istui suu puolihymyssä.

"Mitä Te nyt harrastatte?" kysyi tuomari taas äkillisellä tavallaan.

"Se, mihin ihmiset käyttävät aikansa, on itse asiassa sangen
yhdentekevää", jatkoi hän; -- "mikä on tärkeää, se saa mennä, niinkuin
voi, sillä ei ole mitään merkitystä! On avattu kansainvälinen kilpailu
uuden valtiovaakunan ehdotusta varten. 90 päivän kilpailuaika!
Lähetetyt ehdotukset ja piirustukset asetetaan julkisesti näytteille.
Ensimmäinen palkinto 30,000 frangia. Sitäkö Tekin harrastatte?"

Gunvor katsoi häneen vakavasti. -- "Älkää puhuko niin! Minä harrastan
sitä", lausui hän hitaasti, "mikä on minun onneani, tarkoitan, että
saisin sen poistetuksi, mikä tekee kansan elämän niin vaikeaksi."

"Älkää toki työskennelkö niin palkattomasti! Kansa ei tahdo saada
muuta kuin mahdottomuuksia, sen huomaa heidän uskonnostaan ja heidän
jumalastaan, jonka he aina luovat oman kuvansa mukaan. Kuinka monta
kamalaa 'Meidän Herraamme' onkaan, jos minä saan kysyä? -- -- Ja
_onni_! Teidän ei pitäisi käyttää sitä sanaa niin kevytmielisesti! Onni
on Jumalan salaisuus; hän ei ilmaise sitä -- --"

"Niin, ulkona taivaansa alla! Te istutte liian paljon sisällä, herra
tuomari, -- ja uneksitte."

Hän nauroi. -- "Ei, tiedättekö mitä, siitä tulee nälkäiseksi, mutta
minä voin niin hyvin täällä sisällä... täällä minä olen keksinyt
Jumalan salaisuuden!

"Ja niin lepään minä, sen minä teen, kaikesta siitä, mitä muut ovat
kärsineet. -- --

"Oletteko nähneet minun Ignotoani? Minä löysin sen pienestä likaisesta
puodista Veronassa. Hän on naisen näköinen, -- jonka minä kerran
tunsin. Sentähden minä ostin sen."

Tuomari vei hänet konttoriinsa.

Se oli naisen kuva 15. vuosisadalta. Gunvor tunsi ehdottomasti
pistoksen sydämessään, sillä tuntui, kuin tuo nuori nainen seisoisi
elävänä hänen edessään mykässä kärsimyksessään: kokonaan verhottuna
mustaan, valkea vaate käärittynä pään hienoja piirteitä myöten, valuen
otsalta silmille, jotka olivat suuret ja paloivat jossakin, jota ne
eivät tahtoneet ilmaista.

"Sitä minä muuten ajattelin" -- tuomari näytti hänelle vanhaa
pyhäinkuvaa. "Hän lukee aamumessun puolestani; oletteko nähnyt mitään
niin loppumattomasti itkettynyttä? Silmät ovat kadottaneet värinsä, ja
suu -- eikö se ole kuin veristynyt? Mitä lieneekään kärsitty siihen
aikaan... ja miten sielut ovat olleet syvät _voidakseen_ kärsiä niin...
ja miten ihmiset ovat mahtaneet herkutella toistensa kärsimyksillä,
ennenkuin maalari voi oppia maalaamaan tuolla tavalla?... Katsokaa, se
se on, jossa minä levähdän!"

Gunvor loi häneen silmänsä syrjästä. Tuomarilla oli jälleen tuo oma,
raskas sävynsä, tuo sidottu syvyys äänessään. _Oli_ jotakin, joka
kalvoi häntä!

Gunvor katsahti pöydälle. Siinä oli pieniä ruukkuja, erilaisella
soralla ja pikku kivillä puoleksi täytettyjä.

"Se on meren pohjasta, tuo sora", sanoi tuomari muuttuneella äänellä.
"Minä olin panemassa niihin nimilippuja, kun naiset tulivat.

"Kas, tuolla menee äitinne puutarhaan neiti Jönsin kanssa. Istukaa
siinä tuolilla, niin tuon Teille lasinne. Viini on suloinen asia, se on
Jumalan salaisuus! --

"Maljanne, Herön äiti, tenhottaremme!"

Hän kohotti lasinsa aurinkoa kohti, jonka valo virtasi sisään.

Gunvor hymyili ja nosti lasinsa hänen lasiansa vastaan ja kallistui
sitten takaisin tuoliin. Auringonsäteet leikkivät hänen hiuksissaan.

"Minusta on oivallista, ettette anna sanoa itseänne neidiksi. Se ei
todella olekaan Teille sopiva nimitys: Teillä ei ole mitään yhteistä
pikku neitien kanssa!..."

Gunvor istui puoleksi vaipuneena ajatuksiinsa eikä vastannut.

"Tehän olette aivan yksin täällä", sanoi tuomari äkkiä.

"Luuletteko niin?"

Gunvor kääntyi puoleksi hänestä. Tuomarilla oli omituinen hymy --
väsynyt ja kuitenkin niin rohkea.

"Miksi ette enää ole mukana seuraelämässä?" kysyi hän. "Miksi tulette
niin myöhään ja lähdette niin varhain?"

"Siksi, että -- -- --"

"Se väsyttää Teitä, niin, voitte kernaasti sanoa sen. Siksi, että
ihmiset on niin hirveän keskinkertaisia!"

"Minusta se on niin ikävystyttävää!"

"Sitä ei Teidän pitäisi sanoa; mitä Te mahdatte sille, että
inhimillinen kehitys ei ole päässyt pitemmälle, kuin että milloin
meitä istuu yhdessä kolme tusinaa, tuntuu kuin lamput voisivat sammua
paljaasta ikävästä. Me torkumme, sen sijaan että ajattelisimme; se on
ehkä parasta. -- --"

Gunvor rupesi nauramaan. "Te olette minusta oikein ilkeä
lörpöttelemään!"

"Totta on, mitä sanon, mutta Te ette mahda sille mitään -- ettehän
Tekään ole keksinyt ihmisluontoa!... Muudan järkevä mies sanoo, että
menee aikaa, ennenkuin tottuu ihmissukuun; jotkut eivät koskaan ole
oppineet sitä! Oletteko kuullut Polykarpuksesta? Hän tapasi kuljeksia
paikasta toiseen, samalla kuin hän huokaili: 'Herra Jumala, millainen
onkaan tämä vuosisata, jolloin sinä olet antanut minun tulla maailmaan?'"

"Minä en ole niin hankala kuin Polykarpus. Olen jotenkin tyytyväinen!
Täällä on niin paljon vaariinotettavaa; minusta ei ole aikaa sellaisiin
kysymyksiin."

"En minäkään ole yhtä mieltä Polykarpuksen kanssa; minusta täällä
todella on hyvä. Mutta Polykarpuksella ei ollut parempaa tietoa: hän
tahtoi poimia kultaomenoita tavallisesta kyökkipuutarhasta. Ei ole
sekään oikea tapa puhutella meidän Herraamme ikäänkuin hän olisi
kunnanvaltuuston jäsen!"

"Ettekö Te siis odota mitään?"

"Kyllä, minä odotan, että itse alkaisin tulla kunnolliseksi ja että
alkaisi tulla lämmin pohjoisnavalla!"

"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? Teidän tapanne puhua on kuin
jonkinlainen vaatekappale, iso, väljä viitta, johon kääriydytte!"

"Tiedättekö, mitä minä ajattelen Teistä? On tuhmasti, että Te olette
niin säännöllisesti valveilla! Täällä ylhäällä on merkillinen maa ja
merkillisiä ihmisiä. Meri, viileä meri on heissä kaikissa, Teissä
vallankin!... Täällä oli lämmin ennen vanhaan -- tiedättekö sitä?
Ajatellapa, että täällä kasvoi iki vihreitä saksanvaahteria ja villejä
rypäleitä! Nyt on kaikki pukeutunut toisiin muotoihin, hämäriin
satuihin, valkeihin unelmiin ja syviin levollisiin silmiin -- mutta se
on liian hyvin kätkettyä, täällä _on_ liian viileää!"

"Se on huoneen ilman syy, joka on liian lämmin", hymyili Gunvor. "Te
istutte liiaksi sisällä, herra tuomari!"

"Miten suvaitsette, huoneen lämpö on tärkeä osa meidän
sivistyksestämme! Tekään ette siis usko mihinkään, ette pappiin ettekä
profeettaan! Millainen ihminen Te olette? Olette saanut liian paljon
raitista ilmaa! Asia on, kuten sanon, Teissä on meri!"

Gunvor keskeytti hänet vilkkaasti.

"Niin on asia! Miten saisin kansan pitämään arvossa raitista ilmaa?
Sillä juuri sitä heiltä kaikilta puuttuu! Ette voi ajatella, miten
matkoilla ollessani käytän viekkautta ja väkivaltaa saadakseni ovet
ja ikkunat auki! Etenkin naiset ovat vastahakoisia; eivät tahtoisi
millään ehdolla luopua siitä ilmasta, minkä heidän keuhkonsa kerran
ovat hengittäneet ulos, sen _pitää_ päästä jälleen sisään! Moinen
vanhoillisuus ei ole hyvä... eikä muutos toisiin oloihin ole sitä
parempi -- --."

"Teillä on niinmuodoin se heikkous, että tahdotte huolehtia niistä,
jotka elävät pilaantuneessa ilmassa?"

"Miks'en, jos vain voisin! -- Mutta minä en tahdo matkustaa enää!"

"Minkä vuoksi?"

Gunvor kääntyi häneen ja naurahti.

"Minä viihdyn paremmin täällä ylhäällä -- kaikissa tapauksissa! Tuolla
alhaalla ikäänkuin selvemmin huomaa, miten paljon pientä ja kehnoa on
maailmassa."

"Teitä raukkaa!"

"Pahinta minussa on, että se, minkä muut näkevät niin suureksi... on
minusta enimmäkseen jotenkin keskinkertaista. Mutta minä olen vain kuin
rantalintu, tiedättekö; siksi en voinut olla tuolla alhaalla. Täällä
rannikolla on aina jotakin, jota minä pidän suurena!"

"Sitähän minä sanon, Te kärsitte liiasta ilmasta. Teidän pitäisi
ottaa jotakin sen vastapainoksi. Tehkää, kuten minä olen tehnyt näinä
päivinä, lukekaa Carlylen kirjaa 'Sankarien palvonnasta'... se on
tuolla pöydällä!

"Parasta nimittäin, mitä ihminen voi tehdä, on suurien miesten
jumaloiminen; se on ainoa tehtävä, sanoo suuri Carlyle. Hävetkää nyt
puuhianne ja askareitanne!... Teidän siveellisyytenne on puutteellinen,
madame, ja tunteenne! Suuri Carlyle väittää, että maailman historian
ei pitäisi olla muuta kuin suurien miesten elämäkertaa; se ei
yksinkertaisesti ole muuta; hän sanoo sen ainakin viisi kertaa yhtä
mittaa." -- --

Gunvor naurahti jälleen. "Hyvin epäilyttävää minusta -- siinä
tapauksessa hän ei usko sitä itse! Ja minä yhdyn häneen, en usko, että
on kirjoitettu niin huonoa historiaa -- se se ehkä on syynä siihen,
että me emme ole toisenlaisia." -- --

"Niin, mutta Carlylen mukaan on surullinen todistus pikkumaisuudesta,
kun katsotaan suuria sillä tavalla; he eivät ole sitä varten, vaan että
heitä uskottaisiin!"

Gunvor katsahti häneen tyynellä, puoleksi uneksivalla ilmeellä.

"Eikä minun tarvitse paljastaa itseäni enempää. Emmekö voisi puhua
jostakin muusta?"

"Teidän sulhasestanne esimerkiksi! Uskotteko häneen?"

Gunvor katseli hymyillen eteensä.

"Niin, hänessä on jotakin, mikä muistuttaa minulle, mitä joskus on
sanottu jostakin toisesta: hänen kirjansa on avoin, jokainen voi lukea
sitä!"

"Ja kenties luetaan alituisesti samaa, vai onko tullut useampia
lukuja?" -- --

Gunvor ei oikein pitänyt tuomarin äänestä, hän vilkaisi äkkiä ylös.
"Hän _on_ toisenlainen nyt kuin ennen; hän on terve ja aina kasvamassa;
sellaisia pitäisi meidän muidenkin olla."

Hän nousi ja silmäsi pukuansa.

Tuomari nousi myöskin hymyillen. "Älkää näyttäkö niin ankaralta! Minä
pelkään muuttumismahdollisisuuksieni olevan hyvin epävarmat. Mutta olen
aina ihmetellyt sulhastanne! Kuten sanottu, hän pysyy uskomattoman
nuorena ja terveenä, mutta hän hämmästyttää minua olemalla niin
totuudellinen, että vaikkakin hän tahtoisi valehdella, hän ei voi; ja
sitten hän on aivan liian hurja vasemmistolainen, hän polttaa minua."

Gunvor katseli häneen rukoilevasti. "Kun hän nyt tulee naapuriksemme,
täytyy teidän tulla ystäviksi!"

"Älkää yrittäkö yhdistää vanhaa ja uutta aikaa! Toinen elää, ja toinen
on kuolemassa."

"Kas tässä!" Hän näytti Gunvorille isoa taulua, joka riippui
flyygelin kohdalla. Se oli kuva S. Pietro in vincoli-kirkon
doorilais-antiikkisesta pilarikäytävästä Roomasta.

"Katsokaa näitä pilareja! Vuosituhannet ovat kalvaneet ja kuluttaneet
niitä, mutta ne seisovat vielä niin mahtavina, että luulee saavansa
selkärankaa niiden paljaasta katselemisesta! Sitä varten minä istun ja
katselen -- saadakseni hieman selkärankaa... Samalla kuin ritari Svein
kuljeskelee taivaan elävän auringon alla ja meidän Herramme ravitsee
häntä siunauksella. -- --

"Minä koetan tulla niin hyväksi, että suon sen hänelle!"

Hän avasi flyygelin ja istuutui.

Gunvor ei saanut selvää, mitä hän soitti; muutamia sointuja, jotka
hakivat jotakin -- tunnelma ei päässyt esille. --

Sitten hän tuli Beethovenin ass-dur-sonaattiin: _Marcia funebre sulla
morte d'un eroe_.

Oli jotakin ominaista siinä tavassa, jolla hän sen soitti, jotakin,
joka muistutti ääntä, kun se saa raskaimman säveleellisen ilmeensä. Oli
kuin hän seuraisi hautaan jotakin rakasta, korkeasti-ajateltua. -- --
Mutta se ei ollut mitään surua!

Ei voinut olla toisin: siellä olivat kaikki nuo siipirikot linnut:
puhtaat pyrkimykset, valoisat toiveet, jotka elämä surmasi, kaikki tuo
hienoin, uljain -- minkä elämä alituisesti surmaa...

Siksipä ei ollutkaan mitään valittamista -- ainoastaan huolehtia
kunniallisesta hautauksesta...

Nyt tukahtui ilkkuva nauru, joka liittyi siihen.

Ylpeänä rientävä juna sen tallasi. Ja se syöksyi esiin tummana,
säteillen mahtavasti.

Se kiiruhti pois maasta taivaisiin; pilvet syrjäytyivät, korkeus
avautui ja jätti sijaa, taivas toisensa perään, aina suureen,
valkoiseen eetteriin, äärettömyyteen -- --

       *       *       *       *       *

Gunvor nousi. Oli hämärtynyt. Tumma Ignoto seinällä näytti miltei
häipyneeltä, vain silmät tuijottivat häneen pimeyden läpi -- salainen
tuska vapautui, hiipi huoneeseen ja valitti.

Tuomari nousi flyygelin äärestä, meni auttamaan Gunvoria pukeutumaan.

"Tuolla tulee äitinne!" hän sanoi.

Gunvor ei vastannut; hän meni ulos ennen häntä.

"Toivoisin, että joku tahtoisi soittaa sen minulle kuollessani!" sanoi
hän tullessaan portaille ja ojentaen kätensä tuomarille.

Tuomari puristi sitä ääneti.

Pihalla he kohtasivat Elina-rouvan, joka tuli puutarhasta neiti Jönsin
kanssa.

"Nyt on soudettava naiset kotiin kaikella kunnialla", sanoi tuomari
hilpeästi. "Vene ulos, Antton! Viiri huippuun, ja kaikki kolme miestä
airoihin!"

Hän seurasi heitä alas.

"Milloin saamme nähdä tuomarin Herössä?" kysyi Elina-rouva ojentaen
hänelle kätensä.

"Heti, se on: puolen tunnin kuluttua!"

Gunvor seurasi häntä katseellaan, kun hän meni mäkeä ylös jälleen.

Koko mies oli täynnä vastakohtia. Solakka ja voimakas rakenteeltaan,
hartiat jo kumarassa. Pää oli hiukan kallellaan; hänessä oli
huoneessaistumisen synnyttämää velttoutta, voiman ja heikkouden
sekoitusta. Ainoastaan hänen käynnissään, joka oli kevyt ja joustava --
polvet vain hiukan notkuivat --, oli jotakin, joka ikäänkuin yhdistyi
koko hänen persoonallisuuteensa.

Hän seisoi huiskuttaen, kunnes vene kääntyi niemen nenitse.

"Hän juo liiaksi!" sanoi Elina-rouva. "Miesparka, totta on, mitä
ihmiset sanovat; näin sen siitä tavasta, jolla hän piteli lasia."

Hän sanoi sen tukahtuneesti, surullisesti. Hänen tuli sääli häntä.

Hän ravisti päätänsä. "Ja neiti Jöns! Tuomarille olisi parempi, jos
hänellä olisi vanha Domenica siellä."

Gunvor teki kärsimättömän liikkeen. Eikä siitä puhuttu enempää,
ennenkuin vene saapui perille.

Silloin hän käänsi päänsä ja katseli poispäin.

"Kuuluu laulua! Minusta kuuluu laulua mereltä!"

Elina-rouva tiesi hyvin, että merellä saattoi kuulla laulua ja että se
voi olla enne.

Mutta nyt oli kauan siitä, kuin Elina-rouva oli kuullut mitään
sellaista.

"Oh, ei, se ei ole mitään", sanoi hän ja astui maalle.



III.


Täysi kevät on tullut.

Raita kukkii, kärpäset paistattavat itseään päivänpuolella, kauniit
siniset perhot ovat aikoja sitten tehneet ensimmäisen retkeilynsä.

Västäräkeillä on kiire; ne ajelevat sääskiparvia ja sudenkorentoja.
Alhaalla joessa rääkyttävät sorsat katsellen ympärillensä. Pehmein
siivenlyönnein lentää lehtokurppa niiden päällä, ja rämeikössä
leikkivät kurpat.

Ylhäältä harjanteelta kuuluu sydämellisen hellä, houkutteleva ääni,
joka sanoo koko ajan: du! du! Se soi niin hillitysti, niin lempeästi
helkkyen tihenevästä metsästä. Se on sepelkyyhky.

Lehdossa ja Herön puutarhassa lentelevät linnut edestakaisin koko
päivän. Leppälinnut lienevät saapuneet, sillä kuuluu hienoja, haihtuvia
huiluääniä ja lirityksiä, jotka häipyessään helähtävät kuin helmisade.

Ja mikäli päivät menevät, tulee ilma täpö täyteen epämääräistä, vienoa
surinaa: mehiläisten ja kimalaisten hyörinää. Ne lentävät pesistään
ja niihin takaisin ja juovat loistavista kukkateriöistä mettä, ja
tuhansilla pikku elävillä on hyvä olo pajunurvuissa. Ylhäällä haassa,
missä lemuaa kanervalta ja metsältä, oleksii hyyppä yksiksensä. Se on
hääpuvussa. Se istuu suorana ja jäykkänä sysimustin rinnoin ja viheltää
kaihomielisen laulun päivästä, joka on tullut -- ja menee jälleen niin
nopeasti.

Ja ihmiset kuulevat sen. Heidän täyttyy ajatella samaa. Joka kerta
kuin kohtaavat ja ottavat toisiansa kädestä, he sanovat: Niin, nyt on
kaunista hetkinen!

Mutta metsässä on laulurastas ottanut johdon; se sanoo, että on kiire,
ja kaikki rientävät. --

Lempeinä öinä saattaa miltei kuulla, miten kaikki kasvaa, kuuluu
selvästi, miten ummut aukeavat ja lehti kehittyy. -- -- Ja kun aurinko
tulee esiin, on hiljaista suhinaa, iloista vilinää valkeissa vuokoissa
ja kullankeltaisissa leskenlehdissä. Ne katsovat ympärilleen: tässä
minä olen! Ja kivitasku kivikossa maiskuttaa ja sanoo: Niinpä niin!

Puut eivät puistossa voi odottaa. On niin kiire -- --

Koivut pukeutuneina nuoriin, kiharaisiin lehtiinsä seisovat katsellen
alas niin sydämellisesti... Vaahtera ja saarni nousevat taivasta kohti
suorina ja uljaina. Ne ovat etsineet syvyyksiä ja oksat ojentautuvat
vapisten rehevyyttään. -- Ne ovat hurmaantuneet nesteestä, työntävät
vesoja ja umpuja. Ison vaahteran lävitse käy voima, puistattava
käsittämätön odotus... Se ei tiedä itse, mikä se on, mutta ei voi
odottaa, kunnes lehdet ja suvituuli tulevat, se käsittämätön on
lähellä: yhtenä ainoana yönä se murtautuu esiin, laskeiksen kuni
kullanvihreä, kimalteleva sade paljaiden oksien ylle -- ja ilma täyttyy
vaahteran kukkain väkevällä, huumaavalla lemulla.

       *       *       *       *       *

Oltiin kesäkuun alussa. Svein Torgersen oli ilmoittanut tulevansa, ja
Anders Halskar oli lähtenyt noutamaan häntä kuusihankaisella lähimmältä
höyrylaivan maihinlaskupaikalta.

Päivällisen seutuvilla saattoi odottaa heitä. Kaikki oli valmiina.
Vanha linnantupa alhaalla tien varrella oli uudestaan sisustettu ja
siistitty auringonpaisteessa loistavine ikkunoineen. Vikka-täti oli
vielä kerran käväissyt alhaalla katsoakseen, ettei mitään puuttunut,
-- vastaanottohuone oli lehtiin verhottu, ja asuinhuoneeseen hän oli
pannut valkoisen ruusunsa.

Gunvor ei ollut kotosalla sinä päivänä.

Hän oli isossa lähetyskokouksessa emäkirkolla.

Iso väen paljous oli kokoontunut myöskin ympäristöstä. Ja papit ja
viisaat maallikot ravitsivat heidän sielujansa.

Mutta jumalanpalveluksen ja kokousten jälkeen Gunvor oli saanut
päähänsä koota vaimoja ympärillensä pitäjäntupaan. Hän oli alkanut
puhua heille, ettei jumalansanan vuoksi saa unhottaa puhtautta, koska
silläkin oli sieluja vahvistava voima, ja ettei pitänyt sulkea ovia
Jumalan raittiilta ilmalta, joka saattoi uudistaa ihmisen.

Naisille se oli tarkoitettu, mutta miehet ja nuoriso tulivat myöskin,
-- väkeä seisoi taajaan sullottuna aina avatuille oville asti.

Sillä Herön Gunvorin laita oli sellainen, että kun hänellä oli jotakin
sanottavaa -- koskipa se vaikka ainoastaan peseytymistä -- hän sanoi
sen niin, että se vaikutti virkistävästi.

Siinä he seisoivat suut auki ja kuuntelivat, miten tuiki tärkeätä
peseytyminen on -- kuin olisi hän saanut sen yhteyteen sekä
vanhurskauttamisen että pyhityksen -- niin, lyhyesti kaikki asiat.

Ihmeellistä oli, että hänen puheensa aina koski aivan yksinkertaisia
asioita; -- mutta niistä kasvoi uusia ajatuksia kuitenkin, mikä ei
koskaan tapahtunut kirkossa, missä jumalansanaa puhuttiin puhtaasti ja
selvästi.

Mutta papeista ei yksikään pitänyt tällaisista hankkeista.

Kappalaisella ei voinut olla mitään sitä vastaan, että Gunvor opetti
kansalle terveydenhoitoa, mutta tilaisuus ei koskaan ollut hyvin
valittu. Tänä päivänä oli mielissä jotakin, mikä oli tärkeämpää.
Hän sitäpaitsi liioitteli terveydenhoidon merkitystä ja käytti
epäkirkollisia, harhaanviepiä lausuntoja.

Rovasti oli ratkaisevasti sitä vastaan. Hän ei sietänyt sellaisia
keksintöjä. Yleensä hän ei tietänyt muuta kuin että naisten tulisi olla
nuhteettomia ja hiljaisia eikä antautua opettamaan. Hän tahtoi viitata
1 Timot. 2: 12.

Hänkään ei voinut käsittää, miten ihmiset viitsivät seisoa ja kuunnella
niin joutavaa lorua.

Useat olivat rovastin kannalla. Johtui tosin olosuhteista, että
rovastinkin täytyi toisinaan puhua jokapäiväisistä asioista, mutta se
tapahtui silloin toisella, innostuneella äänellä ja niin juhlallisissa
muodoissa, että useimmat olivat vakuutetut, että siinä kuitenkin oli
jotakin erityistä.

Kokouksen loputtua ja Gunvorin tultua ulos seisoi kappalainen
odottamassa häntä portaiden edustalla.

"Oletteko veneellä, muuten saisitte seuraa", arveli hän. "Emme tulleet
valmiiksi ennemmin neuvotteluissamme tuolla ylhäällä -- --"

"Minä menen hiekkasärkkäin poikki", sanoi Gunvor lyhyesti; hän oli
väsynyt, ja kappalainen rasitti häntä.

"Voimmehan kaikissa tapauksissa kulkea yhdessä kappaleen matkaa!"

Hän käveli Gunvorin rinnalla ääneti ensimmäiset minuutit, kunnes olivat
tulleet polulle. Silloin seurasi erityisellä tukahdutetulla voimalla:
"Minä pyydän Teitä jättämään nuo terveydenhoitohommat!"

Gunvor kääntyi puoleksi häneen ja hymyili hiukan.

"Ehkä Te ja rovasti tahdotte?"

"Tahdomme koettaa; sitä ei ole tehtävä sillä tavalla, että käsitteet
menevät sekaisin!"

"Ei, siinä olette oikeassa", sanoi hän hitaasti. "Käsitteiden sekaannus
on ikävää. Minä jouduin sellaiseen sekaannukseen kirkossa viime
sunnuntaina. Siellä luettiin seurakunnan jäsenille kehoitus lausua
ajatuksensa jostakin -- -- --"

Kappalainen pysähtyi äkkiä ja katsoi Gunvoriin; hän ei tietänyt, oliko
kuullut oikein. --

Gunvor jatkoi tyynesti: "Niin, rovasti luki; hän kuuluttaa
kirkonkokouksen pidettäväksi jumalanpalveluksen jälkeen, pyytää
täysivaltaisia seurakunnan jäseniä istumaan paikoillaan, käskee
toisten mennä. -- Sanon Teille jotakin, herra pastori: kirkon tarpeita
ymmärtäviä seurakunnan jäseniä on tällä paikkakunnalla vain nuo kaksi,
kolme naista, jotka menevät tuolla ja joiden täytyy äänioikeudettomina
poistua kirkosta. Heidän sijaansa kutsutaan kaikessa ystävyydessä
ihmisiä, jotka antavat palttua kaikelle eivätkä ymmärrä tuon
taivaallista muuta kuin mitä koskee maksaa ja traania. Herra Tobiassen
ja herra Vind esim., mitä tahdotte heistä, Te kaukonäköiset herrat?"

Kappalainen tarttui rajulla liikkeellä Gunvoria käsivarteen, ja hänen
katseessaan ilmeni äkillinen suuttumus.

"Gunvor Herö, Te puhutte huonojen naisten lailla! Mitä Te tahdotte?
Että hävityksen kauhistus seisoisi pyhällä vuorella! Tahdotteko, että
pappi tulisi uskottomaksi?"

"Tahdon, että hän kunnioittaisi tavallista ihmisoikeutta, tahdon,
että hän kerran oppisi näkemään ja käsittämään, miten papit ovat
Jumalan nimissä menetelleet pahoin naista kohtaan ja juuri senkautta
horjuttaneet sitä vanhaa rakennusta, joka sanotaan kirkoksi. -- --"

"Sallikaa minun lisätä vähän! Uskon, että päivä on kerran tuleva,
jolloin me palaamme takaisin luontoon, kaikkiin kasveihin ja eläimiin
oppiaksemme aakkoset, sillä me saamme varmaan aloittaa alusta!"

Kappalainen laski jälleen kätensä kovaan Gunvorin käsivarrelle; hän
puhui hitaasti, kylmän hillitysti.

"Turmeltunut ihmissydän on sama kaikkina aikoina. Juuri Teitä uhkaa
vaaraa tiedollisella ja etenkin siveellisellä alalla. Te olette tullut
omavaltaisuuden ja väärän vapauden harhateille, asetutte Jumalan sanan
yläpuolelle, irroitatte vanhat siteet, riistätte itsenne vanhasta
pakosta. Älkää olko niin varma, että se on oikein! Olkaa kernaammin
mukana taistelemassa kaikkea ajan epäkirkollisuutta ja lihallista
itsevaltaisuutta vastaan!" --

"Tahdon mieluummin opettaa ihmisiä pesemään itsensä! Minä uskon veden
kasvattavaan voimaan!"

"Kuulkaa, mitä sanon Teille! On kerrassaan mahdottomuus rakastaa
Jumalaa ja vihata kirkkoa; siinä suhteessa täytyy vallita järjestys
ja kunnioitus! Juuri meidän aikamme käytännöllisessä mielessä ja sen
pintapuolisuudessa, uskokaa minua, kun tämä käytännöllinen harrastus
tulee elämänkäsitykseksi, piilee vaara; on tultu jumalattomuuteen.
Teidän on vaikea taipua jumalansanan kuritukseen, mutta Teidän
_täytyy_! Ja uskokaa -- --"

Gunvor keskeytti hänet, irroittautuen samalla hiljaa hänen lujasta
pitelystään. "Minä uskon myöskin täällä maan päällä toteutettavissa
olevaan vanhurskauteen; se se tekee elämän minulle valoisaksi! Ja
uskon, että on tuleva aika, jolloin ei ole niin monta ihmistä kuin nyt,
joiden kädet ovat verissä. Silloin on Jumalan valtakunta lähellä, se
valtakunta, jonka hyväksi me kaikki työskentelemme!"

"Oletteko suuttunut minuun!" -- Gunvor antoi hänelle kätensä ja katsoi
hänen säihkyviin, tummiin silmiinsä.

"En, mutta tahdon rangaista Teitä Herran sanalla -- --"

"Älkää, herra pastori, jos siltä kannalta asian otatte, niin ette
saa; tiedän kaikki, mitä tahdotte sanoa, joten tuhlaatte vain aikaa;
hyvästi, Svein tulee illalla!"

Gunvor oli jo mennyt muutaman askeleen, mutta kääntyi takaisin ja
ojensi hänelle kätensä hymyillen: "Eikö ole hyvä, etteivät kaikki
naiset ole yhtä kiusallisia kuin minä? Miten rouvanne jaksaa,
huvitteleeko hän paljon? Tehän saatte hänet pian taas kotiin."

Kappalainen piti hänen kättään silmänräpäyksen omassaan, seisoi ja
katseli maahan; -- hänen ankarat kasvonsa saivat lempeän, raskaan
ilmeen. Sitten hän äkisti katsahti ylös ja sanoi pehmeämmällä, puoleksi
tuskallisella äänellä: "Se ei kenties ole hyödyllistä!"

Pastori lausui jäähyväiset nopeasti ja lähti pois.

Gunvor katui, että oli maininnut mitään hänen vaimostaan, ja katseli
tuokion hänen jälkeensä, ennenkuin jatkoi matkaansa hiekkasärkkäin
välitse.

Mutta pian hän oli unohtanut kaikki tyynni; -- täällä oli niin tyyni ja
hyvä! Vain hiekkaa, joka livetti ja äänettömästi hävitti jokaisen hänen
askelensa jäljen, nuorta kanervaa ja meriheinää ja kevyttä usvaa, joka
tuli mereltä!

Oli niin tyyni. Ja kuitenkin oli, kuin liikkuisi joku valkeiden
hiekkasärkkien välissä... kuin ne soluisivat pois ja vaihtaisivat
muotoa seuraavassa minuutissa; -- oli, kuin olisi ilma täynnä
kuulumatonta ääntä, jotakin lempeää, hyvin salaperäistä, jotakin
syvää ja voimallista kuni kaipaus, joka tällä hetkellä virtaili hänen
veressään.

Sillä nyt tulisi Svein muutamain tuntien kuluttua!

Gunvor nousi kummulle. Hänen edessään leikki meri vyöryttäen pieniä
kohisevia, leikkiviä laineita vasten valkoista rantaa -- loitompana se
lepäsi siintävänä, kimallellen kultaisena auringon säteissä.

Hän jäi seisomaan onnellisesti hymyillen. Aina lapsuudesta asti oli
meri ollut hänen ystävänsä ja uskottunsa; merelle kävi hänen matkansa
vielä joka aamu, -- vielä saattoi hänestä olla nautinto hakea paikkoja,
mihin ei koskaan tullut ihmisiä, ainoastaan linnut ja raivoisat aallot.

Hän kulki kotiinpäin.

Kuu nousi kalpeana ja kummeksivana, sillä ei ollut ketään, joka
huomaisi sitä, ilma oli täynnä ruusunhohdetta, tunturien päällä paloi
taivas ja sammui samalla kuin meri alhaalla levisi väreilevän hopean
lailla -- -- --

Ja suviyön valoisa huntu kietoutui tunturien ja rantain ylle; ulappa
oli täynnä veneitä, jotka odottivat sillejä. Kuului aironvetoja ja
muita ääniä maihin... ulompaa, missä suurveneet ankkuroivat, saattoi
hän kuulla veden hupaisan loiskunnan... rakkaita, tuttuja ääniä! Aina
hänen ensimmäisistä ikävuosistaan asti olivat ne säestäneet kaikkea,
mikä tapahtui -- nytkin ne olivat mukana odotuksessa ja ilossa.

Kotiin tultuansa oli hän hetkisen äitinsä luona, ja vakuuttauduttuaan
siitä, että kaikki oli kunnossa ja että Irmild oli mennyt levolle, hän
lähti rantaan odottamaan Sveiniä.

Pitkä, laakea ranta oli pelkkää laineiden kuljettamaa ja
silkinhienoksi hiomaa hiekkaa; siellä täällä pisti esiin kanervia tahi
karhunmarjapensaita; ne ryömivät liekojen luo, jotka tumman aallon
tavoin reunustivat rantaa.

Hän irroitti veneensä ja lähti vesille.

Hän kuuli tyrskyt niemen ympäriltä; ne löivät kumeasti onttoja kiviä
vasten;... se kuului yön soitantoon, odotuksen valoisaan lauluun.

Tuli muutamia pikku laineita, ne lipuivat vasten venettä, nostivat ja
kiikuttivat sitä maata kohti jälleen.

Ylhäällä suolaamon yläpuolella kulki joku ja lauloi.

Se oli Saapas-Tobine; hän ei ollut vallan viisas eikä koskaan
ymmärtänyt mennä maata suviöinä. Hän kulki laulaen kalastajalauluansa,
ja ilma oli niin selkeä, että Gunvorista tuntui jokainen sana tulevan
alas veneeseen.

Ja Saapas-Tobine aloitti juuri alusta, kun Gunvor parilla hiljaisella
aironvedolla souti lähemmäksi.

    Kolme miestä ne matkasi purrellaan
    pois läntehen, laskulle päivyen.
    Kukin aatteli kaukana armaitaan;
    kotimökkiä, joukkoa pienoisten.
    :|: Sillä naisill' on taisto, ja miehet uurastaa,
    on tarpeita paljon ja hiukan saatavaa! --
    Mut meri se on tuolla ja uhkaa! :|:

    Kolme naista ne illalla valvoeli
    tulitornilla laskeissa auringon.
    Yön kohdussa syvyys se liikahti,
    he kulkivat, mieli on rauhaton...
    :|: Sillä naiset ne kärsii, ja miehill' on työ,
    kun myrskyt ne ärjyy ja aallot ne lyö! --
    Ja meri se nousee ja uhkaa! :|:

    Kolme ruumista paisteessa päivyen,
    vene kaatunut rannalle ajelehtaa.
    Kolme naista ne itkevi kaivaten
    niitä, joit' eivät konsaan kohdata saa...
    :|: Sillä miehet ne kärsii ja naisetkin, --
    paras heille, kun pääsevät pikemmin
    sen vallasta, mi nousee ja uhkaa! :|:

Tuli ikäänkuin varjoja. Ne tummensivat illan valoisan rauhan; ne
kokoontuivat varoittavina veneen ympärille. Äänet uhkasivat: Minä,
Herra sinun Jumalas, olen kiivas Jumala, jonka etsiskelen isäin pahat
teot lapsissa, aina kolmanteen ja neljänteen polveen -- --

-- -- Oi, Jumala, mitäpä hän tiesi isiensä väärinteoista? Se, mitä hän
tiesi, oli kuin ei mitään koko kukkuraisen mitan rinnalla; mutta se oli
riittänyt pimentämään hänen lapsuutensa.

Ettei Saapas-Tobinen laita ollut oikein, sen hän nyt tiesi; mutta mitä
taisi hän enempää tehdä? Kaiken voitavansa tahtoi hän yrittää hänen ja
heidän kaikkien hyväkseen. -- -- --

-- -- Eikö hän ansainnut tulla onnelliseksi? Oliko se liian hyvää
hänelle? Vai eikö hän jaksanut? Pitikö olla enemmän voimaa kuin hänellä
tempaistakseen onnen itselleen? -- --

Hän nauroi itseänsä, tarttui airoihin ja loittoni jälleen.

Hiljaisuuden läpi hän kuuli kuusihankaisen lujat, tasaiset aironvedot.

"Jumalan kiitos!" äänsi hän, kun Svein Torgersenin raikas ääni lausui
ensimmäisen "hyvää iltaa."

Tuli valoisaa ja rauhallista -- ei mitään tiellä.

Ja kun veneet laskivat vierekkäin, ja Gunvor astui kuusihankaiseen ja
tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa, kun hän näki hänen kasvonsa
säteilevän ja hänet yllätti iloinen sanatulva, tuntui hänestä, kuin ei
koskaan olisi ollut mitään tiellä.

Mutta kuitenkin -- kun he olivat tulleet sisään ja Svein sulki hänet
syliinsä, otti Gunvor hänen suudelmansa vastaan vapisten, tuntien, että
nyt vasta hän oli päässyt suojaan joltakin suurelta, selittämättömältä
onnettomuudelta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, kävelyretken tehtyänsä, he menivät tohtorin
huoneeseen katsoakseen, miltä se näytti.

Olihan siitä tullut hyvä, liian hyvä; se nyt olisi vain hänen
praktiikkiansa varten. Saisiko hän kysyä, eikö vasen sivusta ollut
kunnossa, eikö tulisi talossa häitä päivän tai enintään kahden perästä?

Gunvor pani kätensä hänen suulleen. Svein otti sen ja suuteli sitä; hän
katsoi Gunvoria silmiin, olivathan ne samat, jotka olivat luvanneet
rakastaa häntä.

Gunvor laski päänsä silmänräpäykseksi hänen olkaansa vasten tuntien
äkkinäistä, vastustamatonta halua antaa kaikkien vaikeuksien mennä
tiehensä ja vain onnellisessa varmuudessa ottaa vastaan hänen
rakkautensa.

Miksei voisi tapahtua, niinkuin hän tahtoi, miksei jo tänään häitä?

Hän sai hillitsemättömän, riemuitsevan halun polkea maahan kaikki
näkökohdat, _kaikki_, mikä hänen omassa luonnossaan oli esteenä.

"Minä en tiedä!" kuiskasi hän vapisten. Oli, kuin hän Sveinin
suutelossa kadottaisi kaikki ajatuksensa ja voimansa, kuin nousisi joku
uusi, valtavampi kuin ajatus: -- mielen synkästä syvyydestä se nousi,
kosketti häntä taikasauvallansa, ja hän taipui voitettuna huumaavaan
riemuntunteeseen.

Miksei täysin onnellinen ilman varjoa ja puutosta? Miksei saada kaikki
odotuksensa täytetyiksi? Eikö ollut synkkä aika ohitse!

       *       *       *       *       *

Elina-rouva käveli ikkunan ohi heidän vielä siinä seisoessaan. Hän
pysähtyi tuokioksi ja tirkisteli heitä; hänen kasvonsa kävivät
harmaankalpeiksi ja jäykiksi.

Sitten hän meni edelleen ikäänkuin vaivalloisesti.

Tiesihän hän, että Gunvorissa oli Herön verta... jäisikö kaikki
epävarmaksi tästä puolin? -- --

Kumpikaan ei ollut nähnyt häntä.

Hitaasti irroittautui Gunvor Sveinin sylistä.

"Svein!" Ja hän veti hänet mukaansa sohvalle. "Istuudu nyt tähän! Sanon
sinulle jotakin!"

Hän laski molemmat käsivartensa pöydälle ja tuki päätänsä käsiinsä;
hänen silmiinsä oli tullut toinen ilme. "Kuule, Svein!" tuli hymyillen,
puoleksi rukoillen, "ethän sinä ole odottanut. Sinähän se olet antanut
minun varrota kokonaisen vuoden! -- -- -- Ja nyt on niin, että sinä
saat odottaa minua hetkisen."

Svein katsoi häneen, loistaen kuten ennen, sillä nyt hän oli varma
hänestä.

"Suuri Gunn, onko se hauskaa, mitä sinä sanot?"

"Ei, Svein, ainoastaan vakavaa! Ensiksi ei asuinhuoneistoa ole pantu
kuntoon meitä varten; on käytetty niin paljon rahaa tänä vuonna,
tiedätkö; on pitänyt lähettää pojillekin... Niinpiankuin voimme,
rupeamme laittamaan, ja toiseksi, Svein, eihän haittaa, jos opimme
tuntemaan toisiamme vähää paremmin ensin... Äiti tahtoo niin, olen
luvannut sen hänelle!"

Hän nousi, kulki edestakaisin muutamia kertoja, pysähtyi sitten Sveinin
eteen, joka istui kuin ei olisi kuullut mitään.

Hän otti Sveinin pään käsiensä väliin, taivutti sitä taaksepäin ja
katsoi häntä silmiin. Ne olivat niin hymyilevän siniset, niissä ei
ollut mitään totista.

"Svein!" sanoi hän hiljaa, tarkastellen, "meidän on päästävä
yksimielisiksi siitä, ettemme mene naimisiin juhannukseksi; kenties
emme ennenkuin ensi -- --"

Nyt nousi Svein ja tarttui häntä käsiin naurettava neuvoton ilme
kasvoissaan.

"Miksi, miksi ja miksi, madame Isis?"

"Siksi, että minä tahdon niin, Svein, ja ettei meillä ole varaa siihen
tänä vuonna! Ei se niin paljon vaikuta", lisäsi hän rukoilevasti, "nyt,
kun voimme olla yhdessä joka päivä."

Svein kulki ympäri kuin etsien jotakin, jota ei voinut löytää.

"Minusta sinä teet siinä hyvin pahoin!" sanoi hän lopulti kiihtyneesti.
"Se ei sovi sinulle, tuo sinun Isis-muotosi!"

"Minusta näyttää, että sinä tahdot kostaa", jatkoi hän kiihkeänä,
"luonnollisesti vain sen vuoksi, että minä jäin liian kauaksi aikaa
sinne ja huvittelin liian paljon. -- Olet saanut tiedon siitä,
luulen... sellaista ei naisten koskaan pitäisi saada tietää; mutta nyt
sinä kostat, ymmärrän minä; sano, mitä minun on tehtävä... Tee hyvin ja
tukista minulta kaikki hiukset!"

Hän taivutti tuuheakiharaista, vaaleanruskeaa päätään.

"Ja sitten voivat asiat olla hyvin taas, luulen minä."

Nyt tuli Irmild kutsumaan heitä aamiaiselle. Hän pysähtyi ja katseli
toisesta toiseen, palava uteliaisuus pienissä silmissään.

Gunvor antoi hänelle viittauksen mennä edellä, nousi ja otti hattunsa.

"Niin on laita! Eikö sinusta itsestäsi ole varminta, että opimme ensin
hiukan tuntemaan toisiamme?"

Hänen äänensä piti olla leikkisä, mutta siihen oli tullut jotakin
muutakin -- sen Torgersenkin käsitti.

"No niin, mutta sinä olet kuitenkin minun, ymmärrätkö, sinä olet minun!"

Hän veti Gunvoria rajusti puoleensa.

Gunvor irroittautui lempeästi. "Niin", sanoi hän rasittuneesti; "minä
olen sinun!"

Svein veti hänet jälleen ja laski päänsä hänen rinnoillensa.

"Ison vestaalin kautta! Ei missään tapauksessa kulu vuotta, ennenkuin
menemme naimisiin!"

"Kenties ei", sanoi Gunvor matalasti, väsyneesti. "Mutta laske nyt
minut, Svein, ne odottavat meitä tuolla ylhäällä!"

Gunvor ei voinut syödä mitään aamiaispöydässä. Elina-rouva istui
synkkänä ja ääneti tutkivin silmäyksin. Keskustelua hoiti Torgersen,
jonka ruokahalu oli mainio; hän puheli vain siitä, miten nyt
järjestäisi olonsa. Ennen kaikkea hän tahtoi ansaita rahaa kuin
ruohoa -- --

Irmild istui ja ahmi häntä silmäyksillään: hän ei milloinkaan
ollut ajatellut, että Svein olisi niin pitkä ja kaunis ja niin
ihmeen hupainen! Miten hänen suunsa oli iso ja punainen ja terve
lyhyine, tuuheine viiksineen, jotka liikkuivat niin lystikkäästi
hänen puhuessaan ja joita hän lakkaamatta asetteli ja veti... ja
sellainen joukko valkeita hampaita niiden sisäpuolella! Irmild katseli
katselemistaan, miten kiire niillä oli.

Elina-rouvan kasvot kirkastuivat, sikäli kuin keskustelu jatkui.
Hän katseli hyväksyvästi tyttäreensä. Siinä, ettei tullut häitä
juhannukseksi, näki hän merkin, että naisvoima vielä eli suvussa.

       *       *       *       *       *

Torgersenin täytyi ryhtyä toimeensa kunnanlääkärinä jo ensi päivästä,
koska sijainen oli saanut paikan toisaalla ja oli matkustanut pois.

Sekä Elina-rouvasta että Gunvorista oli hyvä, että hänelle tuli hommaa;
-- mutta Torgersen itse ei pitänyt siitä. Kansa, jonka kanssa hänellä
ei ollut mitään tekemistä, saisi antaa hänen olla, ajatteli hän,
ainakin siksi kuin hän oli päässyt asettumaan ja katsellut kalavesiä ja
niin poispäin.

Sillä hän ei tahtonut raataa enää, niinkuin oli tehnyt aikoinaan.
Hän näet alkoi ajatella omaa mukavuuttaan. Ulkomailla vietetty vuosi
oli ollut hyvä alku -- hauskoja tottumuksia hän oli omaksunut sekä
ruumiilleen että sielulleen; synti olisi luopua niistä.

Mielellään hän otti vastaan kaiken saatavan palveluksen. Pikku-Gunn
oli uskomattoman uuttera toimittamaan hänelle vasaran ja nauloja,
eikä hän pannut vähemmän arvoa siihen, että sai Irmildin tyhjentämään
matka-arkkuja ja laukkuja, ripustamaan tauluja ja avustamaan
lääkekaapin järjestämisessä.

"Mutta hän on oikein häijy, tiedätkö!" sanoi hän Gunvorille eräänä
päivänä. "Minusta naiset helposti tulevat liian hoikiksi; ja tuohan
on kuin mikäkin vitsa!... Hän on tullut merestä, sanoo Saapas-Tobine.
Jotakin sentapaista hänessä onkin!"

Gunvor ei pitänyt siitä. "Niin et saa sanoa, Svein! Hän on kuin me
muutkin!"

Torgersen naurahti. "Ei, minähän en sano mitään; sinä olet itse kuin
olisit merestä. Niin, sinussakin on jotakin merestä, mutta hänen
laitansa on toisin, hänessä on jonkinlaista meren ilkeyttä". -- --

"Sinä et saa sanoa niin, Svein! Sinun pitää uskoa, että hänestä tulee
hyvä ihminen."

"Uskon, että hänestä tulee enkeli, kunhan et vain katsele minuun noin!
On merkillistä, millaiset silmät sinulla on: tuossa pehmeässä, hienossa
harmaassa, joka katsoo niin lempeästi, on kuolettavaa totisuutta! No
niin, nyt menen Myrlandin muijan ja Hopenin muorin ja kaikkien akkojen
luo, jotka elävät auringon alla, mutta en kauemmaksi aikaa kuin kello
seitsemään! Silloin olen täällä, silloin olet sinä minua varten,
silloin teemme taas saman kävelyn kuin eilen!"

Hän oli jo alhaalla veneen luona. Gunvor viittasi hänelle vielä kerran
ja meni sisään saadakseen valmiiksi työnsä, kunnes hän palaisi.

Milloin tilaisuus myönsi, tekivät he pitkän kävelymatkan joka ilta, ja
aamupuolella tuli Svein mielellään konttoriin hetkeksi.

Gunvorille oli Sveinin seura uusi, virkistävä lepo, missä kaipaus,
josta hän ei itse tietänyt, tuli tyydytetyksi.

Jokin yksinäisyydentunne oli seurannut häntä aina varhaisista vuosista
ja liittynyt kodin hämäriin vaikutelmiin, kun rajuilmat olivat
temmeltäneet lapsen sielussa, kenenkään suojelematta sitä hempein
käsin. Gunvor muisti äidistään ainoastaan, että hän seisoi voimakkaana
ja taisteli -- ja toivoi kaikkea pojistansa. Vasta kuin hän alkoi pitää
itseänsä pojattomana, vasta silloin avautui tie tyttärelle, joka oli
ylpeä sinä päivänä, jona tunsi voittaneensa sen äidinrakkauden, joka
pahoinpideltynä oli sulkeutunut itseensä ja nyt niin harvoin löysi
ilmaisumuodon.

Ja lapsi oli älynnyt, ettei äitinsä voinut antaa hänelle enempää, ja
nuori tyttö myöskin. Hän oli tuntenut tyhjyyttä sielussaan, jonkin
janoa, joka oli hienoa ja hellää, pehmeäkätisen ja lämminkatseisen
lempeyden nälkää. Kaikki oli nyt toisin.

Se, mikä oli ollut suljettuna, alkoi kasvaa; hän ei enää rakentanut
muureja ja valleja esteeksi; se otti ravintonsa hänen nuoresta,
lämpimästä verestään, varttui onnelliseksi ikävöinniksi.

Nyt sillä oli pitkällisten ponnistusten jälkeen tie ja valoa ja lepoa
päästäkseen esiin. -- Ja juhla joka päivä. Sillä hän oli nyt oikein
rakastunut Svein Torgerseniin. Yhä rakastuneempi päivä päivältä. Paitsi
lähelläolon riemua, oli jotakin muutakin.

Tämä jokapäiväinen, tuttavallinen seurustelu miehen kanssa tuntui
hänestä uudelta ja elähdyttävältä. Hän tunsi tulevansa voimakkaammaksi
ja iloisemmaksi saadessaan lukea hänen ajatuksensa ja löytää tiet hänen
sieluunsa. Hän luuli ymmärtävänsä itseänsä paremmin nähdessään, mitan
erilaiset he olivat. Häntä huvitti seurata tätä erilaisuutta niin
kauas kuin saattoi; -- toisinaan näytti kuin hän pääsisi pohjaan asti,
siihen yleisinhimilliseen, missä heidän sielunsa yhtyivät. Ja tuotti
ihastuttavan tunteen, että juuri heidän olemuksensa erilaisuus se
tuolla syvyydessä vei sopusointuun.

Häneen syntyi kevennyksen ja mieltymyksen tunne, kun hän saattoi omasta
moniliitoksisesta luonnostaan paeta tuohon raittiin voimakkaaseen ja
suloisen yksinkertaiseen niinkuin jalka kenkäänsä. Hän ei varsinaisesti
ollut koskaan ennen ajatellut, miten hauskoja, suorapiirteisiä olentoja
miehet itse asiassa ovat, lystikkäitä ennen kaikkea, heissä kun on
verraten harvoja, helpostilöydettäviä sisäänpääsypaikkoja; -- hän
saattoi hymyillen ajatella oman sielunsa moninkertaisesti mutkikkaita
polkuja. Mutta ei ollut vaikea päästä Sveinin ajatusten perille; sehän
oli kuin ainoa iso huone, jota saattoi hallita yhdellä silmäyksellä!
Hän oli muuten tottunut todellisiin vaikeuksiin, mitä koski hänen
äitiänsä; -- vieläpä Vikka-tätiäkin oli toisinaan mahdoton ymmärtää.

Hyvä oli, että Sveiniä oli niin helppo ymmärtää! Ja lapsellinen
hän myöskin oli -- ja vielä jotakin muuta: häntä ei vaivannut tuo
kiusallinen äänenpelko, mikä on niin tavallista naisissa, ja joka
tukahuttaa naurun puolitiessä. Sillä kuinka hän osasi nauraa! Niin
merkillisesti hän osasi! Kuin ei estettä olisi missään!

Ja suora hän oli; -- jos hän sanoi joukon asioita, joita ei
tarkoittanut, niin sehän ei tehnyt mitään, kun kaikki ymmärsivät. Hänen
kirjansa oli aina avoin, jokainen saattoi lukea sitä.

"Siinäkö kaikki?" sanoi Gunvor usein Sveinille ja nauroi.

Ja sitten hän saattoi kertoa Sveinille, että miehet olivat hänestä
niin oivallisia, välttämättömän tarpeellisia, ja hänen oli mahdoton
ymmärtää, miten hän oli kestänyt niin kauan yksinään täällä
Herössä -- --

Se sai Sveinin aina oivalliselle tuulelle; hän oli joka kerta yhtä
vakuutettu, että oli syytä katua, kun häät lykättiin. Hän vastasi aina
kysymällä: miten kauaksi? vaikkakin lopuksi ymmärsi, että Elina-rouvan
päätöksillä oli peruuttamattomuuden ominaisuus.

Mutta joka tapauksessa he olivat ruvenneet siirtämään osaa
huonekalustoa vasempaan sivustaan, joka oli pantu kuntoon.

Ja aika riensi uskomattoman nopeasti. Sveiniä huvitti se, että Gunvor
piti häntä niin merkillisenä. Kun hän illalla tuli märkänä kotiin
oltuaan merellä tahi sateessa, ja he olivat sytyttäneet takkavalkean
lieteen, ja Gunvor istui siinä kyynärpäät hänen polvillansa ja katseli
häntä sulattavilla, vaaleanharmailla silmillänsä, oli Sveinistä oikea
huvi jutella.

"Niin, tietysti minä tutkin sinua myöskin!" tapasi hän vakuuttaa. "Se
merkitsee, minä olen aikoja sitten ollut valmis siinä kohdin, minähän
näen täsmälleen, millainen sinä olet, vähät siitä!"

Ja sitten he nauroivat yhdessä -- ja Svein kohotti molemmat kätensä
kiikariksi ja tähysteli häneen.

Ja Gunvor istui silmät loistaen tuuheiden kulmakarvojen alla, paksu,
tumma tukka varjostaen kasvoja, joiden hymy ihmeellisesti vaihteli.

Mutta Svein ei aina ollut niin varma asiastaan. Noille kasvoille
saattoi tulla ilme, jota hän ei ymmärtänyt -- ja se loitonsi heidät
toisistaan, mikä ei miellyttänyt häntä. Hänestä tuntui naurettavalta,
mutta tapahtui, ettei hän rohjennut suudella häntä. Se oli naurettavaa,
mutta sitä, mikä oli tiellä, hän ei saanut pois -- nyt aluksi.

       *       *       *       *       *

Tuli vihdoin kaipauksella odotettu juhannusyö.

Pikku-Gunn oli saanut luvan olla ylhäällä yli kello kahdentoista ja oli
viettänyt suloisen illan loikoen rannalla ja kaivellen maata samalla
kuin Grim ylhäällä isolta kiveltä katseli häntä syrjäsilmällä. Sitten
oli tehty sovinto; he olivat menneet tunturille Saapas-Tobinen luo,
joka istui ja lauloi.

Pitkin rantaa ja luotoja paloi kokkoja. Vanhoja veneitä ja
hylkeenrasvatynnyrejä uhrattiin yhteiseksi iloksi. Isot, punaiset
liekit hulmusivat, pieniä säkeniä nousi keveästi utuiseen ilmaan ja
liiteli toisiin maailmoihin.

Ja kaikki rannikon lapset toimittivat uhripalvelusta; vallattomat,
iloiset äänet lauloivat ylistystä valoisalle yölle -- --

Ja meri oli mukana. Se nousi kalliota vasten, yhtyi lauluun hurjalla
sävelellänsä! Oli kesä! Oli valoisat yöt! --

Ja samalla kuin se näin laulaa, kutoo se hunnun, silkinhienon,
sametinpehmoisen... ja laskee sen nuorten niittyjen yli -- yli metsän!

Mutta hunnun alla aukeavat nuput. Ne nauravat ja kuiskailevat puoleksi
avatuin suin; ruoho nostaa vihreät säilänsä ja terävät keihäänsä: on
lähdettävä sotaretkelle! Sanajalat aukaisevat lehtensä, ne tahtovat
mukaan!

Sillä meri vahtii, tuulet ovat saaneet asettua levolle: Kukaan ei
rohkene häiritä.

Linnut ovat menneet nukkumaan. Pää siiven alla uinuvat ne pesissään
tahi lepäävät vedessä, keinuvat ja nukkuvat.

Kuu nousee ja piirtelee vaalein sätein kuvioitaan. Meri pyyhkäisee
ne pois, mutta se piirtelee jälleen, kunnes väreilevä loisto peittää
kaikki!...

Irmild hiipii pitkin rantaa.

Meriheinä kirisee, hietikolla kulkea piipertää leppäkerttu.

Hän laskee jalkansa sen päälle. Hänestä on samantekevä, vaikka tallaisi
elämän joka askeleella! Hän kahlaa läpi saraheinän, yli matalain
vuorien, karkoittaa kajavan. -- Kolme ruskeaa munaa hän musertaa
jalkansa alle.

Sitten hän pysähtyy säikähtyneenä ja kuuntelee: meri imeytyy isojen
kivien alle, ähkyy ja huokaa -- ja kuiskii kolkosti!

Tuo häijy vedenväki se sillä tavoin menoaa! Kun se ensin tulee, asettuu
koko merenkäynti, jotta oikein saisi kauhistuttaa jonkun... Kas tuolla
luoteessa, siellä palaa liekki kultaisen taikakattilan alla -- mutta
idässä meren päällä lepää yö!... Ja maalla, metsässä, missä haltija
käy ja ajelee edellään sinisiä lehmäparvia, missä ovet avautuvat
ja kääpiöt parveilevat ja sytyttävät aarnivalkeita kaikkiin metsän
tanssisaleihin... Hih ja hei, ehkä hänen pitäisi mennä juuri sinne?

Hän kääntyi oikotielle rannalta tuomarin kartanon ohitse. Puutarhan
taitse, lehtoon piti hänen päästä!

Isää Jumalaa taivaassa, neitsyt Mariaa, joka on kotona seinällä,
kaikkea häijyä, mikä on meressä, kiittäisi hän siitä, että Delfin oli
sisällä ja nukkui. Soisi Jumala, että saisi nukkua alituisesti! Ja
tuomari myöskin, kuka olisi niin tuhma, että välittäisi mokomasta! Oli
toinen -- jumalaisen kaunis!

Hän kulki ja mumisi itseksensä hiljaisessa mielenliikutuksessa eikä
tietänyt, että repi vastapuhjenneita versoja, sotki kaiken, mikä oli
hänen tiellänsä, ja kaivoi molemmin käsin viileitä lehtikasoja -- --

Tuon pitkän, hienon, veripunaisen suun ympärillä värähteli: Herra
Jumala, jos hän tapaisi linnunpoikaset tuolla ylhäällä! Niiden pitäisi
kuolla, hän imisi hengen niistä, jäähdyttäisi otsaansa ja rintaansa
suloisella verellä; siitä saisi onnea! Hänen käydessään tuntui, että
puut kuiskivat, lehdet huokailevat. Sitä ei voinut auttaa! Oli jotakin
jäntevää noissa pitkissä, notkeissa käsivarsissa, jotakin hiipivää,
kavalaa hoikissa, kuumissa käsissä.

Sillä hän tahtoi, että olisi hiljaista!

Hän tahtoi nyt kokea kaiken, josta oli lukenut päivällä!

Kirstusta ullakolta hän oli löytänyt yrttikirjan nimeltä Cyprianus.
Se oli painettu ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla, ja jokaisen sanan
täytyi olla totta, sillä se oli monta vuosisataa vanha!... Ja hän oli
saanut tietää, että täällä metsässä oli kiirettä yöllä. Nyt luotiin
pähkinät ja kaikki humalat, keitettiin ja leivottiin ja valmistettiin
päivänpaisteesta, joka oli ollut katkoksissa, -- ja verestä!... Ja
samalla kuin taikakattilain alla paloi tuli, puhkesivat kukat, jotka
voivat soida kuin kirkonkellot ja taivuttaa ihmisten mielen! -- -- Jos
hän vain löytäisi muutamia pajupensaita! Miten se taas olikaan? --

Hän juoksi, mumisten puoliääneen: "Keino kahden rakastavan
erottamiseen! Ota lehtiä halavasta, hienonna ne, kaada niiden päälle
paloviinaa ja anna heidän juoda syömättöminä, -- silloin ne eivät enää
rakasta toisiansa!"

Hän nauroi ääneen. Miten ihmeessä hän saisi heidät juomaan sitä
syömättöminä!

-- -- "Tahi jos hän löytäisi maariankämmenen -- täplikkään... ja
survoisi sen jauheeksi ja laittaisi lemmenjuoman. Silloin hänen
rakastettunsa mieli tuskallisena kääntyisi sen puoleen, joka antoi
juoman. -- -- Oh, se on paljasta valhetta, ei, se on totta! Jos minulla
vain olisi maariankämmen -- tummat täplät ovat hänen kyyneleitänsä
--, silloin näkisin kaikki peikot ja kummitukset, jotka ovat ulkona
ratsastamassa yöllä! -- -- -- -- -- Saisinpa vain hiukan velhonjauhoja;
miten siitä sanotaankaan -- silloin voi lypsää toisten lehmiä, ja se
antaa oivallista silmävettä tyhmille ja sokeille silmille! -- -- --

"-- -- Sillä eivätkö ole sokeat ne silmät, jotka eivät voi nähdä,
miten tuskallisen syvästi hän rakastaa häntä! Ja eikö hän ole tänään
puhaltanut voikukkaseen saadakseen tietää, miltä taholta hänen
rakastettunsa tulisi, ja hän oli puhaltanut jok'ainoan siemenen: _heti_
hän tulisi! -- --"

Hän hiipi lehtoon, vakoillen, pää taivutettuna ja selkä kyyryssä,
ryömien eteenpäin varovasti kuin varas, mumisten mitä hänelle tuli
mieleen viisaasta Cyprianuksesta. Se auttoi pysymään rohkeana.

Hänen ei tietysti tarvinnut pelätä, sillä se oli Jumalalle otollista.
Eikö kirjassa sanottu: "Jumala, meidän taivaallinen Isämme, on
alituisesti tehnyt ihmeellisiä tekojansa esineissä, joita maailma
enimmän halveksii. Niin on hän myöskin tehnyt, että hyvä sydäntuskia
vastaan on vesi, nokkosten polttama; juotuaan sitä viinin seassa tulee
ihminen mieleltään muuttumaan. -- Mutta älä kokoa niitä, ennenkuin
pyhänä juhannusyönä, koska sanajalan kukkaset puhkeavat kuin sininen
liekki. Tienristeyksessä pitää sinun seistä... silloin aukeaa kukkanen,
silloin kypsyy siemen ja putoaa... Siltä, joka tämän saa nähdä, ei
koskaan puutu rahaa, hän ei koskaan eksy -- hän voi avata kaikki lukot,
eritoten sydänlukot, ja tehdä itsensä näkymättömäksi!" -- --

"Sen tahdon minä nähdä! Jumala, jos olet hyvä, tule ja auta! Herra
Jumala, mitä velhoväkeä ne ovat, ahdistavat minua. Etkö Sinä voi
karkoittaa niitä, jotta saisin olla rauhassa, rakas Jumala; ensi
sunnuntaina menen kirkkoon, siitä saat olla vakuutettu, Jeesuksen
Kristuksen nimessä -- -- -- --"

Näkyi sinistä ja vihreää ja punaista -- ja tuolla mustassa pimeydessä
sininen liekki, kotka sen päällä -- -- -- "Minä uskon Isään Jumalaan,
taivaan ja maan Luojaan."

       *       *       *       *       *

Aivan alapuolella oli tuomarin kartano. Siellä oli ihan tyyntä ja
rauhaisaa.

Ainoastaan Delfin, joka veti tiikerintaljalla unta, häiritsi toisinaan
hiljaisuutta puoleksi hillityllä haukunnalla. Sillä oli ollut päivällä
huono onni; nyt se korvasi vahingon paremmilla metsästysmailla.

Falck oli mennyt vuoteeseen, mutta noussut ylös jälleen. Mitä se tiesi,
että hän alkoi kärsiä unettomuutta? Hän oli sytyttänyt sikarin ja
istuutunut viinin ääreen jälleen.

Lamppu paloi vielä nurkassa, se levitti tummanvihreää valoa, joka
sekoittui yöhön. Sen säteet tulivat aina huoneeseen hänen luoksensa --
värisevät, lempeät säteet, jotka voivat puhua.

Oli juhannusyö.

Hän oli vetänyt tuolinsa ikkunan ääreen, joka antoi lehtoon päin. Oli
juhannusyö, tonttuäiti tanssi tonttuisän kanssa, haltija vuorenväen
kanssa, ja kaikki hiidet ja menninkäiset olivat liikkeellä tekemässä
ilveitänsä.

Jospa hän vain tietäisi, mikä piti häntä valveilla!... Luonnollisesti
keksisi aina jotakin, mutta eikö ollut parasta antaa ihmisten hoitaa
itseänsä? Hän oli aina tullut hyvin toimeen, ja onneksi ei ollut ketään
ihmistä, joka häntä liikutti.

Tuliko tuo aina lehdosta? Oliko se pienien tassuttelevien tonttujen
kahinaa, jotka tulivat tänne eivätkä voineet antaa hänen olla?
Merkillistä, miten ne kyselivät ja tutkistelivat! -- ja täytyihän hänen
vastata; pikkuväki ei koskaan anna perään! -- --

Mikä ihmeen kaunis, valoisa suviyö! Kuin morsian se kulki hiipien!
Kulki ja sipsutteli kevein askelin ja antoi luvan puhua
kaikesta! -- -- --

Sellainen hiljainen, valoisa juhannusyö ei nukuttavaksikaan ole!

Mutta miten ne saattoivat kysellä, nuo kääpiöt! Muistiko hän Inger
Juellia? Taivaan Jumala, tokko hän muisti! Eikö hän ollut ostanut
Ignotoansa vain siksi, että se muistutti häntä?

Nyt löi kello... nyt taas! Vanha pöytäkello se oli, jonka sointi oli
pehmeä, hopeankirkas kuin naisen ääni. Se kertoi, että hetkinen ajasta
taas oli rientänyt hänen ohitsensa.

No niin, olihan hän tottunut siihen: -- mutta koska oli juhannusyö,
saattoi hän paneutua lepäämään hetkiseksi. -- -- --

Lähtisikö hän soutelemaan? Nyt! Ja säikyttäisi linnut tänä pyhänä yönä!
Se ei yksinkertaisesti käynyt laatuun! Entä lehtoon? Ei sinnekään,
olihan yö noiden kunnianarvoisten tonttujen. Hän voisi aivan tyynesti
jäädä viininsä ääreen. Jumalat eivät milloinkaan tuhlaa lahjojansa;
miten rohkeni hän pyytää enempää kuin sellaista viiniä?

Ja hän joi. Se antoi hänelle makeutensa, lämmitti hänen verensä, täytti
hänen sydämensä halun. -- --

Aivan niin, hänen vanha äitinsähän se antoi hänelle virkistysjuoman,
hän, tuo kuolemattoman voimakas, joka sekoittaa verta rypäleeseen ja
täyttää sen voimallansa. --

-- -- Mikä tuoksu virtasi läpi ikkunan, metsän ja villien kukkien, ja
meren tuoksu! Oli niin tyyni, niin unelmanhienon hiljaista!

Ei käynyt päinsä mennä ulos häiritsemään -- ja mihin hän menisi! Eikö
ollut tämä se turvallinen paikka, jonka hän oli etsinyt itsellensä
elämän takaa?

Kyllä hän tahtoi avomielisesti tunnustaa, että oli rohjennut rakastaa
nuorta Inger-rouvaa ja ajatellut, että se menisi ohitse yhtä helposti
kuin monesti ennen! Mutta siitä illasta, jolloin hän näki, mikä
loistava, valkea joutsen hän oli, ja ensi kerran ymmärsi, että olisi
loukkaus mennä sanomaan hänelle, että hän rakastaa häntä -- siitä
illasta lähtien oli hän ollut toinen ihminen. Hänestä tuntui kuin tuo
hieno, lemuava naisellisuus olisi vihassaan polttomerkillä leimannut
hänet. Ja hän oli kadottanut rakkautensa naisia kohtaan, oli tullut
araksi. -- -- --

Sillä naisen rakkauden arvoiseksi, rakkauden sellaisena kuin hän sen
oli nähnyt, kuin Inger sen hänelle näytti, sielukkaan, lumivalkoisen,
säteilevän ihanan -- hän ei koskaan tullut, se oli aina liidellyt hänen
ohitsensa kuin perhonen, jota hän ei voinut tavoittaa. -- --

Ihmiset sanoivat hänestä, että hän oli sekä naisvihaaja että
naistenrakastaja -- niin kummallinen hän oli kokonaisuudessaan. Hän voi
olla tyytyväinen mikäli saattoi. -- -- --

Ei ollut totta, että hän olisi löytänyt oman tuvallisen paikkansa; hän
kulki kuin muukalainen ja etsi sitä, jota ei tulisi löytämään. Täällä
kotona oli vain Miina Jöns! Miina Jönsin laita oli, kuin hän olisi
saanut kiinnityksen elämään. Hän istui tuolillansa ikäänkuin ei tulisi
kysymykseen, että hänen pitäisi nousta siitä! Mahtoiko hän, tuomari,
sille mitään? Hän itse se niin tahtoi! Miksei hän saisi olla rauhassa?
-- -- --

Hän kohotti kultaista viiniä valoon päin. Polttavaa halua, kaihomieltä,
sairaalloista ikävää ilmeni tuon hyvinmuodostuneen, hiukan veltostuneen
suun ympärille, ja syvät, väsyneet silmät tulivat äkkiä teräviksi ja
loistaviksi.

Miten hän oli jalon ylpeä, tuo Herön nuori äiti! Niin jalon ylpeä ja
korkeavartaloinen, niin säihkyvän puhdas ja suloinen! Kuin viinin
kulta, kun valo sattuu siihen. -- -- --

Miksi kulki Gunvor täällä kaikkien näiden pikku ihmisten keskuudessa,
jotka eivät voineet sallia hänelle hänen sielunsa ylhäisyyttä? -- --
Miten hän rakasti Gunvorin silmien säihkyvää ivaa, hänen suunsa
hienoa ylenkatsetta, hänen päänsä korkeutta -- ja sydämen lauhduttavaa
lempeyttä, jota riitti kaikille! Hän oli luonnon suurta aatelia --
ainoa laillinen -- ja se oli itse pitänyt huolta, ettei niin jalo vesa
tullut hävitetyksi! -- --

Huone oli käynyt hämäräksi. Tummanvihreä valo hiipi sinne. --
Ulkopuolella vaipui lehto unelmiin, ja väkevä, höystetty höyry
tunkeutui sisään. Se puhui tuhansin kielin, ja veri kulki raskaasti
suonissa. -- -- --

Sitten horjui rohkeus -- ja se, mikä muistutti hänen äitiänsä.

Hän asettui niin, ettei nähnyt nurkkaan, missä äidin valokuva riippui
seinällä sen lippaan kohdalla, jossa aapiskirja oli.

Vilvoitella itseänsä -- -- kylmissä, puhtaissa ruusuissa!

Hän istui katse jäykkänä. Miksi ei Gunvor tullut tänne, tahi miksi hän
tuli?

-- -- Miten oivallista, ettei tunne itseänsä! Sillä tavalla saa
suloisimmat yllätykset!

Tietysti hän oli vilpitön, totuuttarakastava ihminen, joka oli tuntenut
itsensä loukatuksi siitä, että Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi luoda
erään, jonka nimi oli Svein Torgersen! Ja hän oli pannut hyvin pahaksi,
että hänet sijoitettiin tänne Heröön, ja vielä päälliseksi tällä
tavalla! Se oli saattanut hänet pahalle mielelle. Sinä päivänä, jona
Torgersen tuli, ahdisti häntä niin, ettei voinut mihinkään ryhtyä. -- --

Niin sattui päivää myöhemmin, että nuo kaksi tulivat tänne
vierailemaan. Silloin hän tuli sanomattoman hyvälle mielelle; hän
varsin nautti, että Svein Torgersen oli olemassa!

Jumala paratkoon, jos tuntisi itsensä, eivät sellaiset nautinnot tulisi
kysymykseen! -- -- --

Mutta ei hän voinut oivaltaa, että olisi jotakin erityistä olla herra
Torgersenin vaimona. Miksi pitäisi Torgersenin saada vaimo? Oliko
_hänellä_ sellainen taikakeino, joka voi taivuttaa Gunvorin
sydämen? -- --

-- -- Millaisena Gunvor seisoikaan hänen edessään: solakan ylhäisenä ja
tyyni, äänetön katse kuningatarkasvoissaan, jotka vaativat huomiota!
-- -- Hänestä ihan levisi säteitä! Kuka tulisi koskaan nimittämään
häntä rouva Torgerseniksi? Sehän olisi naurettavaa! -- --

-- -- Kunnia olkoon suuren luonnon! Kun se saa olla rauhassa, voi tulla
päivänpaiste ja lämmin, tulla valkeita perhosia -- ja naisia, jalosti
vapaasukuisia jokaiseen veripisaraansa asti, aina pikku sormea myöten.
--

Hän tyhjensi lasinsa ja kaatoi uutta: hän tahtoi vahvistaa itseänsä
kultaisella nesteellä! Hän tahtoi järjestää huoneen, kunnes Gunvor
seuraavan kerran tulisi -- nostaa kattoa; täällä oli liian matalaa!
Toimittaa pois kaikki, mikä rajoitti ja teki ilmakehän helteiseksi. Se
sai mennä, kaikki, mikä -- -- sai mennä matkaansa -- -- --

       *       *       *       *       *

-- Mutta tuo leveä, lujatahtoinen otsa, kuka mies maan päällä voisi
olla sille mieliksi?

Se, että hän aina teki työtä niin paljon -- se oli merkille pantavaa.
Mutta se oli myöskin ääretön vika. Jospa, voisi käsittää, mistä naiset
saivat tuon suunnattoman työhalun. -- -- --

Hän nousi hieman epävarmana; hänen täytyi sulkea ikkuna; hän ei voinut
kärsiä kaikkea lörpöttelyä!

Sillä jokin nousi ja laski, suhisi ja tuli hänen luoksensa äänettömin
siivin. Lehdon sielu se puhui totisesti, tutkien: -- Kiitos, hänellä
ei ollut kunnia tuntea sitä eikä hän tahtonut luopua viinistään --
vieläpä vaikka _hän_ seisoisi tuossa kuningatarilmeinensä! Hän oli
muuten hirvittävä seisoessaan noin, hänen hymynsä saattoi halveksia
niin sanomattoman musertavasti... Hän ei tahtonut enää nähdä häntä.
Tullessaan oli hänellä mukanansa jotakin Jumalan suuresta taivaasta; se
ei sopinut täällä, hän ei pitänyt siitä, se häiritsi hänen huoneensa
rauhaa. Hän ei ylipäänsä pitänyt ihmisistä, joilla oli tuo hurskauden
intohimo. Maistui lastenkamarilta ja satukirjoilta mennä mittaamaan
niin isolla mitalla.

-- -- Mutta hän oli kaikissa tapauksissa ylpeä siitä, että Gunvor oli
niin vapaa, ettei häntä voitu lukea mihinkään erikoiseen luokkaan.
Mutta taipumaton hän oli eikä voinut sietää, että oli ihmisiä, jotka
menettävät rohkeutensa. -- --

-- -- Siirtää vuoret! Hän? Paljon mahdollista, oli hän sanonut, minä
en vain voi sietää sitä. Ja hän oli sen sanonut tehden tuon hänelle
ominaisen pienen voimakkaan suunliikkeen.

Ne vain voisivat menettää rohkeutensa, ne, joihin ylsi hänen vihansa,
ei, vaan syvä, myötätuntoinen katseensa, joka oli omiaan nostamaan
ihmisiä syvyyden kuilusta! Onneksi oli muita keinoja.

Hän kohotti lasinsa hillityllä paatoksella:

    Oi jalo rypäle, mi loistat!
    Sä ystävä oot vilpitön,
    mi kai vaan kuolon pelvon poistat! -- -- --

Hän ei muistanut enempää... Mitä hän olisi tahtonut sanoa? Hän hymyili
ja joi. Kuka se tänne tuli? -- -- --

Hän kallistui takaisin tuoliinsa.

-- -- "Kuka sinä olet? Luonnon aurinko ja pimeys asuu silmissäsi,
sinä olet aallon ja pitkän rannikon lapsi, merenhenki asuu sinussa,
ja suvensuloista on kuulla sinun nauruasi, Herön Gunvor! Mutta otsasi
tahtoo sitä, mikä on mahdotonta!" -- -- --

-- -- Miten hänen ympärillänsä lauloi, vaikk'ei hän ollut hyvällä
tuulella. Se tuli lehdosta.

Hän oikaisihen suoraksi. Ei, hän ei pitänyt tästä; hän surkutteli
Edmund Falckin monimutkaista järjestöä; -- -- mitä oli tekeillä?

Aivot eivät voineet muistaa mitään, mutta hermot voivat. Ne tiesivät,
että jossakin siellä sisässä oli haava, mikä saattaisi aueta... ja
kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mikä oli herpoutunut -- mutta se
oli kylliksi.

-- -- Lorua, eihän ollut kysymys siitä! Suu aukeni hurmauksessa, pää
painui.

-- -- Onnellisuuden maan kuningatar hän oli. Hänen temppelissään oli
rauhallista holvien alla... valkeita perhosia, kylmiä ruusuja! Kun hän
seisoi... virtasi hänen hiuksiinsa valo pyhäkön lampusta, ja hänen
ruumiinsa viivoista soi hiljaa kuin hymisisi viulunkieli.

Hän kohotti vain päänsä ja silloin palasi ihmisiin rohkeus.

-- -- Mitä hän, Falck, oli kuullut jostakin ruusulajista? Kun se
kasvaa, on sillä sametintapainen näkymätön harso lehtien ympärillä. Jos
siihen koskee vaikka kuinka äkkiä, vaikka vain keveimmittäin sormellaan
hipaisten -- niin on se poissa! Eikä voi nähdä, mitä meni, ainoastaan
että jotakin on poissa, sillä kukka on sairas. Se kuolee! -- -- --

-- -- Minä kysyn häneltä, ja hän sanoo, että se on rakkaus, hän sanoo,
että Korkeassa Veisussa on: "Minä vannotan teitä, te Jerusalemin
tyttäret, älkää herättäkö rakkautta, ennenkuin sillä itsellä on se
halu." -- -- --

Juuri sen hän, Falck, oli tehnyt, hermot sen muistivat; hän oli
riisunut ruusun, tappanut lumivalkoisen perhosen -- -- --

-- -- Monen tyrannin täytyi istua lattialla, mutta se, jonka ei
tiedetty, kantoi kruunua! Ne ovat Syrakin sanoja, hän näkee asiat
niinkuin ne ovat! -- --

Ruhtinatar hän oli, luonnon armoitettu; -- -- mutta miksi herätti hän
aina hänessä tuon ihmeellisen, kotoisen tunteen, mikä panee ihmiset
uneksimaan? Sellaisen sanomattoman, kalvavan kaipauksen! -- -- --

Tuliko se lehdosta? Se seisoo tuossa ja supattaa!

-- -- Saattoiko hän aavistaa, mitä hän tahtoisi sanoa?

Ei mitään! Hän ei aavista sitä, ihmiset eivät tiedä mitään toisistaan.
--

Juhannusyön unelmia! Luonnollisesti ovat ne niitä!... Ne saattavat
ihmiset niin kummalliselle mielelle. Hän oli kuullut kukon laulun!
Se oli saanut hänen oikean, vanhan minänsä tulemaan esille itkemään
katkerasti. -- --

Joutavia! Se, joka tietää, että seuraa tuska, kun kiinnittää sydämensä
johonkin, se tekee kuin sarvikuono: vetäytyy jälleen yksinäisyyteen. Ja
rakas Jumala, hän ei ole milloinkaan rukoillut onnea, ainoastaan hiukan
rauhaa hän on toivonut -- --

-- -- Saarni suhisi pihalla, sumu laskeutui yli niittyjen, päivä
sarasti utuisesta kaukaisuudesta. Hän näki, miten koivut kultautuivat,
pitkin joenvartta loistivat kukkaset sammalessa; siellä seisoi valkea
metsänneito ja nyökkäsi. Pyhän Olavin valo oli sytytetty. -- --

Verkalleen, vastustamattomasti hiipi häneen jälleen tuo syvä
hervottomuus, auttamaton surumielisyys. -- -- --

Ja aurinko yleni tervehtien: hyvää huomenta!

Ei, hän ei ole kotona! Äkillisen raivon valtaamana hän kavahti
seisoalleen, sulki ikkunan ja laski varjostimen alas.

On kesäilma. Pienet, matalat huoneet loistavat pitkin rantaa. Vuorilla
on kalliokalaa, kuivuupaikat ovat täyteen ripustetut, ja ranta-aittojen
edessä keitetään hylkeenrasvaa.

Tympeä, oksettava katku leviä ylt'ympäri, sekoittuu turpeen savuun ja
hauran käryyn ja tunkeutuu huoneiden väliin, kunnes tulee maatuuli ja
painaa sen merelle.

Meri on tyyni päivään asti, jolloin merituuli tulee ja kohtaa
kaakkoisen salmessa. Silloin syntyy taistelu, niin että pikku laineet
heräävät maan puolella, ja edessä nousevat aallot korkeina. Jos tohtori
Torgersen on silloin kotona, lähtee hän aina vesille koettelemaan
kuusihankaista.

Sattui, että ihmisiä tuli hakemaan häntä, mutta ellei Gunvor ollut
hänen mukanaan veneessä, ei ollut helppo saada häntä maihin takaisin,
sillä hän ei koskaan huomannut, että hänelle viitottiin.

Viime viikolla, kun Gunvor oli ollut kiinni toimissaan, oli hän
ruvennut ottamaan Irmildin mukaansa. Tämä oli aina saapuvilla ja hänet
oli mukava asettaa peräsimeen, irroittamaan venettä ja järjestämään
purjenuoraa ja laskuköyttä; oli myöskin hyvä saada joku pitämään
keulapurjetta.

Mutta Gunvor ei ollut rauhallinen nähdessään heidät liikkeellä yhdessä;
olivat molemmat niin ilkivaltaiset. Hän ei pitänyt siitä, että näki
Sveinin seisovan hinaamassa purjenuoraa jokaisessa käänteessä, Irmildin
istuessa peräsimessä.

Eräänä päivänä he olivat lähteneet täysin purjein ilman painolastia,
vaikka sää oli epävakainen. Maan puolella oli tyyni, mutta kulkuväylän
takaa loisti juova, joka ennusti rajuilmaa, ja hetken kuluttua
kallistui vene.

Gunvor laski heidän jälkeensä ja tuli juuri kuin tuulenpuuska täytti
purjeet. Hädin tuskin hän sai irti vetosolmun ja peräsimen tuulen alle.
Lattialaudat kelluivat vedessä, mutta he istuivat täysin huolettomina
ja tyytyväisinä nilkkoja myöten vedessä.

Torgersen ei ollut aivan varma siitä, eivätkö he olisi tilanteesta
selviytyneet; mutta hänen täytyi joka tapauksessa luvata, ettei enää
toistamiseen lähtisi sillä tavoin vesille, ennenkuin hänestä tulisi
täysin varma purjehtija, mikä ei, jumala nähköön, kestäisi kauan, hän
kun lojui merellä yöt päivät.

Sillä hän oleskeli paljon vesillä niinä aikoina. Muutamalla
kalastuspaikalla oli puhjennut kulkutauti; ja oli muuallakin ihmisiä,
jotka tahtoivat tavata häntä.

Vaikkakin hän oli ajatellut ansaita paljon rahaa, ei se hänestä
maistunut. Tietysti hän tahtoi ansaita rahaa, mutta luonnollisesti hän
tahtoi myöskin elää mukavasti, sillä hän ei mielestään ollut vielä
levännyt kylliksi tohtoriksitulonsa jälkeen. Sitäpaitsi oli täällä
mainio lohivirta. Tottahan niin ollen tuli älytä ottaa tilaisuudesta
vaari?

Pahinta oli Gunvorin laita, kun hän ei oivaltanut, että saattoi olla
niin mainio kalastusilma, että oli synti antaa kalojen odottaa; sairaat
hän kyllä tavoittaisi myöhemminkin.

Eräänä päivänä hän oli antanut potilaittensa istua odottamassa pari
tuntia, sill'aikaa kuin hän itse loikoi alhaalla rannalla pikku
Gunvorin ja Irmildin luona.

Kun he sitten lähtivät iltakävelylle, ja Gunvor puhui siitä, oli
Sveinin mahdoton saada häntä ymmärtämään, miten helposti tuollaista voi
tapahtua, ja että siihen oli syynä vain puhdas itsesäilytysvietti; --
hänen omatuntonsa oli mitä parhaimmassa kunnossa.

"Tule tänne, käykäämme istumaan!" Hän heittäytyi hänen eteensä ja
katseli häntä kasvoihin.

"Herran tähden, Gunvor, minkälainen ihminen sinä olet! Kuten sanon,
sinä olet ankaran Flavia Publician kaltainen, milloin et ole Isis,
sillä silloin olet vielä hullumpi!

"Kuule!" Hän vetäytyi ylemmäksi rinteelle ja laski päänsä Gunvorin
polville. "Kuule!" Hän taivutti itsensä Gunvorin kasvojen alle, jotta
hänen hymyilevät, siniset silmänsä saattoivat nähdä hänen silmiinsä.
"Sanot, etten minä pidä mitä lupaan... etkö ymmärrä, että se on oma
vikasi?... Niin, sinun hirmuinen luotettavaisuutesi, Gunvor, ja sitten
se, että aina löytää sinut sanojesi takaa... sinä et voi ymmärtää,
ettei toisilla aina ole aikaa kaikkeen puheissaanpysymiseen; olen
todella miltei arka sinun sanojesi edessä, sillä niissä on jotakin
hirveän aktiivista, on, niinkuin sinä jo olisit tehnyt sen, kun olet
sanonut jonkin asian. _Je n'aime pas ça, moi_; Herra Jumala, pitää olla
aikaa kääntymiseen!"

Gunvor katsoi häneen silmänräpäyksen vastaamatta. "Sinun laitasi on
niin, että sinä aina tarkoitat toista kuin sanot!"

Oli, kuin tämä huomautus helpottaisi Gunvoria itseään ottamaan Sveinin
sanat siltä kannalta.

"Mutta mikset sinä milloinkaan lue, Svein? Aikakauskirjojasi sinä et
kertaakaan leikkaa auki! Ja tuo tauti, jota olit ruvennut tutkimaan!
Minusta sinun ei pitäisi" -- -- --

Hän katsoi häneen; Sveinin vaaleat viikset vapisivat; hän makasi hiljaa
ja nauroi.

Sitten hän nousi. "Suuri, loistava Gunn! Naura hiukan! Tuollainen
kauhea juutalainen totisuus ei sinua somista; kaikki ihmiset voivat
toki olla yhtä mieltä siitä, että kaikista parasta on hoitaa
itseänsä!-- -- -- Ja, rakkaani, koska väestön terveydentilaa on
ylipäänsä pidettävä oivallisena, luulen, että ihmiset voivat olla
tyytyväisiä ja jättää tohtorin rauhaan. Minä toistan vielä: minulta
ei puutu tarmoa, mutta minä kunnioitan luonnollisia olosuhteita: nyt
kukkii tuomi, ja nieriäinen tavoittelee kärpästä; tuletko mukaan
huomenna?"

Gunvor katsoi häneen, mutta ei sanonut mitään. Svein veti hänet
luoksensa. Hän koetti todistaa hänelle, että Gunvor asettui
riippuvaiseksi pikku seikoista. Gunvor tahtoi kernaasti uskoa häntä ja
sulki silmänsä. Hänen nuori ja voimakas luontonsa tahtoi nyt vihdoin
rakastaa ja olla onnellinen.

Hetken kuluttua laskivat he pilaa ja nauroivat. Torgersen kertoi
naisten parissa saavuttamistaan menestyksistä ja joutui sitten puhumaan
Irmildistä: tämä ei todellakaan; ollut niin häijy. Gunvor oli pyytänyt
Sveiniä ottamaan hänet hoitoonsa, ja hän tahtoi nyt tehdä sen, sillä
tyttö oli liian laiha; hän antaisi hänelle joitakin pillereitä ja aikoi
sitten koettaa, eikö häntä saisi hiukan lihavammaksi...

"Sillä, tiedätkö, minusta naiset voivat olla liian hoikkia! Sinähän
halveksit sellaisia naisia, jotka ovat hoikat vyötäisiltä; etkö juuri
sinä ole sanonut, että se on puutteellisen sivistyksen todistus?"

Gunvor nauroi. "En, vaan tuomari!"

"Muuten naiset ovat mielestäni hauskoja, kuuletko! Irmild on sanojensa
vastakohta, ja rouva Jeanetten johtopäätöksethän sinä tunnet: koska
kamariherratar ei näytä miltään mustassa samettipuvussaan, ehdotan
minä, että Teodor nimitetään professoriksi!"...

Herön kartanon Gunvor. -- 10

Gunvor löi häntä poskelle hansikkaallaan. "Sitten on myöskin eräs Svein
Torgersen! Minä en tiedä, mitä sinä hänestä ajattelet!"

Hän nauroi -- sillä nyt oli kaikki rauhattomuus mennyt menojaan. Meri
oli tyynenä.

Kauan ei kestänyt, ennenkuin Torgersen oli hyvin tunnettu saarilla ja
rannikolla. Tosin hän oli liian veltto, mutta hänen avoin olemuksensa
ja järkähtämättömän hyvä mielialansa hankkivat hänelle ystäviä
kaikkialla. Ja vaikka hän kallistui vasemmistoon, ei kamariherratar
voinut olla pitämättä hänestä. Hän näki hänet mielellään salongissaan,
vaikka Svein ei ollut kyllin auttavainen hoitaessaan hänen pieniä
sairauksiansa.

Ja vaikka hänestä pian tuli sikäläisten vasemmistolaisten johtaja, oli
hän ystävällisissä väleissä muodollisen, kankean ja äreän tuomarin
kanssa, joka oli vanhoillisen puolueen ensi mies.

Sanottiin hänen onnistuneen saada tuomari vakuutetuksi siitä, että
nieriäiskalastus on yksi elämän riemuja. Ja hän pystyi siihen, mikä oli
vaikeinta muille: hän sai tuomarin ulos sadeilmalla. Rankkasateessa
nähtiin heidät kulkevan yhdessä aivan rauhallisina pitkin oivallista
nieriäisvirtaa. Torgersen, joka oli tunnettu näppäryydestänsä syötin
heitossa, antoi hyviä opastuksia.

Toisinaan oli Gunvor mukana. Häntä huvitti nähdä hänen innokkaasti
selittelevän vavan taipuisuuden ja siiman painon merkitystä, samalla
kuin hän koetti opettaa, miten vavan latva on pantava hiljakseen
värisemään, niin että kärpänen rupeaa tanssimaan vedenpinnalla.

Ja kun hän alkoi kertoa juttujansa nieriäisen tuumista ja epäilyksistä,
huvitti se tietysti häntä myöskin, mutta hän ei voinut jättää
tekemättä muutamia vertailuja: hänen mielenkiintonsa nieriäisiä
kohtaan ei ollut toivottavassa suhteessa siihen harrastukseen, millä
hän käsitteli opintojansa ja jokapäiväistä työtänsä. -- Kun he olivat
sairaskäynneillä pienissä mökeissä, missä elämä oli raskainta, tuli
Svein aina liian pian valmiiksi. Gunvor ei saanut häntä innostumaan. Ja
hän nauroi, kun Gunvor otti asian vakavasti. Hän ei tietysti tahtonut
rangaista häntä siitä, että hän rakasti vain häntä eikä tuntenut samaa
merkillistä tunnetta kansaa kohtaan, jolla aina oli jokin vika.

Muuten he kernaasti saisivat häneltä minkä mitäkin, rahaa tai mitä
tahtoivat, koristellakseen tupaansa, jos hänellä vain oli. -- --

Gunvor ei koskaan tyytynyt näihin lupauksiin. Oli totta, että Svein
lahjoitteli, aivan päättömästi, ilman tarkkuutta ja ymmärrystä. Hän
oli lahjoittanut puotipojille pari tanagralais-kuvaa, jotka oli
saanut ystävältänsä Lorenzolta, ja Saapas-Tobine oli saanut hänen
äitinsä virsikirjan. Hänellä oli kiihko antaa pois kaikki, suorastaan
koneellinen tarve päästä erilleen kapineistaan. Se helpotti häntä,
ikäänkuin hän olisi yhdestä ja toisesta velvollisuudesta samalla kertaa
päässyt kuitiksi.

Luonnoltaan hän oli sävyisä, herkkä ja, kun vain sai aikaa, oikein
hyväsydäminen, sanottiin hänestä. Ja yksi asia oli erittäin hyvä:
kun hän antoi jotakin, pääsi sekä kiitoksesta että kaikenlaisesta
tilinteosta, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän oli kokonaan unohtanut
asian.

Mutta samalla perusteella hän oli itsekin rajattomasti kiittämätön. Hän
saattoi ottaa vastaan mitä suurimpia uhrauksia tulematta ajatelleeksi,
että se merkitsi jotakin sille, joka uhrauksen teki. Hän oli tottunut
etenkin viime vuosina elämään hiukan keveästi ja solumaan elämän läpi
ilman taakkaa. Ja sellaisena hän viihtyi.

Kesä meni valoisine päivineen ja öineen, ja meri oli rauhallinen ja
tyyni.

Mutta Gunvorille tuli hetkiä, jolloin luonnossa vallitseva suuri
sopusointu ei enää saanut vastakaikua hänen sielussaan.

Hän ei voinut kieltää, että Svein Torgersen ei ollut sellainen kuin
hän oli ajatellut. Oli, kuin itäisi hänen luonnossaan jotakin, joka
teki matkan heidän välilleen pitemmäksi kuin ennen. Oli jotakin niiltä
vuosilta, jotka hän oli elänyt kaukana hänestä, joka oli tarttunut
hänen tunteisiinsa ja mennyt hänen vereensä -- jotakin Gunvorille
vierasta, jota hän pakeni.

Ei ollut samaa iloa tuttavallisuudesta kuin ennen. Kun Gunvor etsi
hänestä sitä sielujen myötätuntoisuutta, jota hän koko elämänsä oli
kaivannut, saattoi hänet yllättää tuskallinen hämmästys, ettei sitä
ollut -- eikä sitä vakavuutta ja lepoa, jonka hän oli ajatellut
välttämättömästi kuuluvan hänelle.

Mutta Svein rakasti häntä. Eikö tuo toinen voi tulla myöhemmin?

Svein koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei ollut muita
esteitä kuin se, ettei Gunvor ollut seurannut aikaansa; olihan jo
vanhanaikuista asettaa itselleen ja muille niin kauheita vaatimuksia.
Miksi ei saisi nauttia siitä havainnosta, että ihmisen ei pidä kiusata
itseään?

Svein ei tuntenut muuta niin epäkäytännöllistä kuin että Gunvor sääli
ihmisiä. Kuka sille mitään mahtoi, että Herra oli tehnyt elämän kovaksi
ja köyhäksi? Voisiko täyttää inhimillisen puutteen mustaa kuilua
sillä, että he kaksi heittäytyisivät siihen? Tuli pysyä kohtuudessa ja
käsittää, että vaikka rakastaisi kuinka suuresti kaikkeutta, täytyy
kuitenkin tyytyä ravitsemaan sitä osaa siitä, joka kuului kunkin
yksilön kohdalle. Gunvorin ei ainakaan pitäisi vaatia muuta niiltä
voimilta, jotka muodostivat Svein Torgersenin.

Olihan sekavaa, että ihmisen suurimmat ominaisuudet saattavat kasvaa
niin suuriksi, että ne muodostuvat vioiksi, vieläpä hänen suurimmiksi
vioikseen.

Se piti Gunvor saada käsittämään.

Kun he sitten istuivat keskustellen, ei Gunvor joskus voinut kestää
kauempaa. Hän nojautui Sveiniin hiljaa, sydämellisesti: "Älä sano
mitään enää. Sano vain, että pidät minusta tämmöisenä."

Koko ajan hän luuli tuntevansa, että äiti piti heitä silmällä,
epävarmana siitä, tulisiko lupaus täytetyksi.

       *       *       *       *       *

Vikka-täti alkoi nähdä tuloksia ponnistuksistaan Irmildiin nähden.
Mutta niinkuin Irmildin laita aina oli, tulivat ne niin arvaamatta,
että täti joutui moneksi päiväksi hämmästyksiin. Sillä yht'äkkiä hän
oli tullut liioitellun ahkeraksi. Vaikka olikin kesäloma, kirjaili hän
kauluksia Elina-rouvalle, yömyssyn tädille. Ja hän oli pyytänyt saada
siivota konttorihuoneen, ja Gunvorin täytyi tunnustaa, että hänellä
ei koskaan ollut niin hienoa tuolla alhaalla kuin nyt, lehviä vain ja
kukkia, mutta tomusta ei merkkiäkään.

Gunvor täteineen iloitsi tästä äkkimuutoksesta. Elina-rouva ei sanonut
mitään, mutta katseli vain epäillen lasta -- ei edes tiedetty, kuinka
vanha hän oikeastaan oli.

Hän sanoi kerran itse, että hän sinä päivänä täytti kahdeksantoista
vuotta, mutta sitä ei kukaan voinut hänestä nähdä. Torgersen arveli
sen johtuvan varhaisvuosien puutteellisesta ravinnosta; nyt hän kyllä
tekisi hänestä ihmisen piankin, ja hän piti itse huolta siitä, että
hänen määräyksiänsä toteltiin.

Hän oli sitäpaitsi alkanut tarkastella Irmildiä hiukan tarkemmin.

Irmildillä oli omituinen ruumis. Torgersen ei voinut olla ihailematta
tuota notkeaa laihuutta, piirteiden rauhatonta, kiihoittavaa suloa. Oli
jotakin unohtumatonta niskan taipeessa ja jotakin samalla pehmoista ja
voimakasta käsissä -- jotakin salattua luonnontahtoa.

Ja koko tuossa pienessä, kevyessä olennossa oli jotakin arvaamatonta,
vallan mahdotonta aavistaa... se ei todellakaan ollut mikään vika,
päinvastoin oli siinä erinomainen sulo... hänessä oli mustalaisverta,
joka todella oli hupaista!

Oliko koskaan nähty ihmisolentoa, jolla oli sellaiset päänliikkeet,
sellaiset pienet nopeat silmät ja katseet, jotka valahtivat ikäänkuin
vesi kaiken yli ja joissa ilmeni veden kaikki värivivahdukset.

Mutta erityisesti häntä fysiologisesti huvitti tuo kasvun voimattomuus,
joka säteili laihoista lihaksista ja joka muuten on ainoastaan suuren
kukkeuden merkki -- ja tuo surumielinen himoava piirre suun ympärillä.

Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että tyttölapsi oli huvittava,
ainakin fysiologisesti.

Kerran iltapäivällä tuli Falck ja tahtoi heitä lammelle kalaan. Oli
loppupuoli elokuuta ja ilma oli juuri sopiva nieriäisten pyydystämiseen.

Torgersenista ehdotus oli mainio. Hän oli juuri palannut sairaan luota
ja laitteli pillereitä vanhan tavan mukaan harvaan ja hartaasti, lakki
takaraivolla. Mutta nyt hän sai yht'äkkiä työnsä valmiiksi ja tuli
sisään, valmiina matkaan, juurikuin tuomari istuutui ja täti Vikka
kattoi kahvipöytää.

Elina-rouva katseli häntä arvostelevasti -- Svein ei ollut niin nopsa
liikkeissään, kun oli lähdettävä sairaiden luo.

Mutta mitään ei sanottu. Gunvor tuli samassa sisään.

Hän kääntyi äitiinsä. -- "Emmekö voisi ottaa Irmildiä mukaan?"

Elina-rouva nyökäytti päätään. -- "Miten tahdot, hän on puutarhassa
kastelemassa kukkia."

Torgersen meni ulos noutamaan häntä.

Irmild ei enää kastellut kukkia. Hän oli heittäytynyt nurmelle jalat
allaan, kääriytyneenä kuin kerä. Kun Torgersen huusi häntä, nosti hän
hiukan ruumistaan ja käänsi vitkaan kasvonsa häneen päin.

Torgersen ei nähnyt hänen silmiään, mutta hän huomasi salattua
rauhattomuutta silmäluomien alla, jotka olivat ohuet, melkein
vahamaisesti läpinäkyvät.

Hän meni Irmildin luo ja veti hänet molemmista käsistä ylös.

Hän katsoi tyttöä; tällä ei varmaankaan ollut muuta päällään kuin
ohut, läpimärkä pumpulileninki, joka oli kuin kiinnijuotettu nuoreen
ruumiiseen, jonka muodot olivat alkaneet pyöristyä.

-- "Sinun tulee ottaa jotakin päällesi", sanoi hän ja katsoi ylös.

Hän näki tytön katseet; ne olivat nopeat, oikein kummalliset.

Nyt tuli Gunvor. -- "Miten olet vitkastellut? Nyt sinun tulee mennä
sisään ja pukeutua kunnollisesti", lisäsi Gunvor lyhyesti. -- "Sinä
tiedät, etten pidä siitä, että olet noin puettu."

Irmild oli saanut taaskin vesikannun käteensä ja näytti vallan
hämmästyneeltä.

-- "Niin, mutta en tiedä, onko minulla aikaa -- mutta voinhan kernaasti
mennäkin", lopetti hän äkkinäisellä päättäväisyydellä, kuin asia olisi
päivänselvä.

Torgersen nauroi ja pyysi häntä kiirehtimään, ja puoli tuntia myöhemmin
he olivat matkalla kävellen pientä jokilaaksoa pitkin.

Harjulta kuului teiren soidin; se merkitsi ilmanmuutosta.

Falck kulki ääneti, Gunvorkaan ei virkkanut juuri mitään, mutta
Torgersen puhui lakkaamatta.

Aluksi hän tahtoi neuvoskella Irmildiä. Mutta Irmild ei ollut
oppivainen. Kun he saapuivat hiidenkirnun luo, jossa vesi oli tyyni,
näkyi kalvossa virijuova -- nieriäiset syöksyivät pakoon.

-- "Ymmärräthän, että minun on luopuminen yrityksestä", sanoi hän
lopuksi iloisesti. -- "Kärsivällisyys ei ole vahva puoleni."

Sitäpaitsi oli hänellä tänään koko joukko asioita Falckille
puheltavana. Sanomalehdissä oli niin paljon uutisia. Hän oli hyvin
huvitettu suunnitellusta insinööritehtävästä, joka tarkoitti Niilin
vesimäärän järjestämistä vesisäiliön avulla. Noin vain hallita koko
luontoa, se ei ollut hullumpaa... Todellisuudessa ei oltu päästy
pitkälle maan vallitsemisessa.

Sitten hän tahtoi tietää, millä tunteilla Falck oli tervehtinyt
kantaäitiänsä tervetulleeksi -- sillä olihan nyt vihdoin löydetty
punatukkainen Proantropos, ihmisen ja eläimen välimuoto. Hänen
mielestään pitäisi nykyisinä aikoina, jolloin kokoomusajatus oli niin
yleinen... niin, nyt juuri pitäisi viettää juhla, kun oli niin hyvä syy.

Mitä Falck piti Stirneristä?... Olipa kerrassaan mainiota saada uusi
nimi itsekkyydelle; itse asiassa oli vain kysymys uusien nimien
keksimisestä. -- --

Hän oli tavannut rovastin tänään. Tämä oli puhunut kristillisestä
lunastusjärjestelmästä ja muhamettilaisista. Hän tuomitsi ne, koska he
eivät voineet käsittää synnin olemusta, jonka juuri luulisi todistavan
niiden oivallisuutta... Hän oli muuten sangen iloinen, että juuri
Pariisiin oli rakennettu uusi Buddan temppeli eikä tänne pohjoiseen,
Gunvor papittarena...

Gunvor nauroi. -- "Sinä osoitat tänä iltana kaikkia kompassin suuntia;
tulee varmaan ilmanmuutos."

He olivat tulleet rannalle ja kalastus alkoi. Koko lampi väreili
kaloista, jotka hyppivät veden pinnalla ja pyydystelivät hyönteisiä. Ja
ne söivät hyvin.

Irmild oli ilosta kiihtynyt ja veti kalan toisensa perästä. Torgersen
katseli sovinnollisesti häntä.

Gunvor sai muutamia pieniä kaloja, mutta pani pian vavan syrjään, otti
hatun päästään ja asettui levollisesti rannalle.

Vähän ajan kuluttua pani Falck pois vapansa ja tuli istumaan hänen
viereensä.

-- "Minäkin tahdon nauttia lepoa luonnon helmassa."

Gunvor hymyili hänelle nyökäyttäen päätään, ja Falck katsoi hänen
äänettömiä, ilmeikkäitä kasvojaan.

-- "Ja sitten tahdon rupatella; nyt on minun vuoroni; teidän ei tule
konsaan."

Gunvor nauroi. -- "Te ennustatte huonosti."

-- "Minulla on jos jotakin puhumista -- on niin kauan, kun viimeksi
tavattiin." --

Mitä merkitsi tuo "viimeksi?"

Gunvor nojautui taaksepäin hymyillen avointa, luonnollista hymyään,
joka kaunisti häntä niin.

Hän ei edes kuullut, mitä Falck sanoi ja miksi hän olisi kuunnellut --
kun oli niin suloista olla sitä tekemättä.

-- -- -- Vain tämä rauhallinen, ihmeellisen outo, suloinen tunne kuulla
Falckin ääntä! Oliko kukaan tehnyt hänelle pahaa tänään? Miksi oli
hänen äänessään aina tuo syvä kaiku, johon se ikäänkuin vaipui joka
kerta kuin hän sanoi jotakin? Miksi se aina koski häneen?

-- "Pitäisikö minun teidän mielestänne ruveta vasemmistolaiseksi?"
kysyi hän.

Gunvor kokosi istualtaan muutamia heinänkorsia ja katsoi hämmästyneenä
ylös.

-- "Niin, siten voisimme paremmin sopia, tohtori ja minä; sitähän te
tahdoitte -- sillä ymmärrättehän itsekin, että teidän kanssanne on
mahdoton olla samaa mieltä! Tehän elätte toisessa aikakaudessa kuin me.
Teitä ei voi pistää mihinkään puolueeseen; sulhasestanne on selvää,
että te kuulutte vasemmistoon, mutta vasemmisto ei voi teitä saada!
Minä olen epäillyt, että olette rajaton radikaali, ettekä ainoastaan
punainen: sillä radikaaleilla on kaikki värit eikä mitään ohjelmaa,
sillä he eivät tahdo jotakin, vaan kaikki. Tämä voisi täyttää kauhulla
pienet, kiltit ihmiset, jos he voisivat sitä aavistaa -- --."

Gunvor katsoi taaskin häntä hämmästyneesti hymyillen. -- "Nyt en ole
pitkään aikaan sanonut mitään siitä, mitä tiedän."

-- "Sitä ei teidän tarvitsekaan tehdä. Te puhutte parhaiten silloin
kuin olette vaiti; -- mitä olette esimerkiksi sanonut nyt, kun olette
istuneet tuossa ääneti? Te vaaditte meiltä luonnollisena asiana, että
meidän tulee olla ihmisiä. Sen, joka kuuluu etäiseen kultakauteen, sen
te vaaditte meissä olevaksi synnynnäisinä peruskäsitteinä. Te vaaditte,
että tulee olla puhdas, ei ainoastaan ensimmäisellä kynnyksellä,
vaan jokaisessa veripisarassa. Ja itse olette, niinkuin teillä ei
olisi aavistustakaan siitä kauheasta syyllisyydentunteesta, josta on
seurauksena, ettei koskaan voi tehdä mitään täydellistä."

Hänen äänensä oli vihainen, kiivas, melkein nuhteleva.

Miksi tahtoi hän heitä kanssaan ongelle, kun oli niin huonolla tuulella?

Gunvor katsoi miettiväisesti eteensä ja hänen kasvonsa punastuivat
hitaasti.

Oliko Falck kuullut, mitä ihmiset hänestä itsestään sanoivat? Luuliko
hän, että Gunvorkin...

Oliko Gunvorkin joskus sanonut jotakin, joka saattoi loukata häntä?

Gunvor nousi äkkiä, pakollisesti. -- "Niin", sanoi hän alakuloisena,
"minulla on myöskin tuo syyllisyydentunne..."

-- "Teillä? Oh, tyhjää puhetta. Te olette niin alkuperäinen,
että voisitte suorastaan olla suuren maaemon tytär, ilman mitään
syyllisyyden painamien ihmispolvien väliasteita, joilta me perimme
sellaisen tunteen... Mitä te siis mietitte, rohkenen kysyä?"

Gunvor ei pitänyt hänen leikkisästä äänenpainostaan, sillä tämä oli
vakavaa; jokin oli loukannut Falckia.

Gunvor katseli miettiväisenä eteensä. -- "Oh, minun mielestäni vain...
-- joskus minusta tuntuu kuin kaikki, jotka kärsivät, odottaisivat
minua tulevaksi. Ja te ymmärrätte, ettei minulla olisi aikaa... ja
etten koskaan tahdo panna kiveä lähimmäiseni taakkaan. Kysymys on vain
elää niin, ettei saa verta käsiinsä."

Gunvor puhui puoleksi Falckista poiskääntyneenä; hänen matalassa,
värähtelevässä äänessään oli kiivasta, syvää tunnetta ja jotakin
rukousta muistuttavaa, joka lämmitti Falckin sydäntä.

Ei, tästä lähtien ei Falck vain välittäisi mistään, ei, sitä hän ei
tekisi. -- --

Muuten piti hän Gunvorista paljon hänen ollessaan noin hillityn
kiivautensa vallassa. Melkein riemukseen hän havaitsi, että tässä
rauhallisessa, itsensähillitsevässä luonteessa oli syvyyttä, palavaa
syvyyttä, jonka tuli kerran voisi aikaansaada onnettomuuksia.

Gunvor alkoi taas poimia korsia.

Sitten kääntyi hän hymyillen Falckiin:

-- "Ettekö tiedä, että olemme täällä huvittelemassa? Nyt on teidän
puhuminen muista asioista."

-- "Tai auttaa teitä näissä asioissa. Rakastatteko enimmän noita
väräjäviä sydämiä?"

Gunvor katsahti ylös. Kuinka Falckilla oli kirkkaat ja läpitunkevat
silmät!

Hetken perästä Falck taas heittäytyi kuivalle, sammaleiselle kalliolle.

-- "Ettekö istuudu", kysyi hän Gunvorilta. -- "Nyt laskee aurinko,
kuulkaa metsän kuisketta; se humisee samaa kuin meri; on kuin munkit
rukoilisivat -- maa on katolilainen, sen sanon teille. Kun pyhä
Franciscus laulaa lauluaan, niin on koko luonto mukana: Ollos kiitetty
auringon ja meren vuoksi, myrskyn ja kaikkien ilmojen vuoksi, mutta
enin kuoleman vuoksi! Sitä ei kukaan unhota! Tulkaa nyt istumaan!"
Sillä Gunvor seisoi yhä ja katseli merelle. Hänen silmänsä hehkuivat
sisäistä valoa: hänestä ei näkynyt kasvot, vaan sielu.

Falck tuli äkkiä mustasukkaiseksi kaikelle, jota Gunvor rakasti maan
päällä.

-- "Tulkaa, istukaa!" sanoi hän maltittomasti. -- "Ettekö lainkaan aio
istuutua?"

Gunvor totteli hymyillen.

Mutta miksi tahtoi Falck heidät mukaansa tänään, kun hän oli niin
huonolla tuulella? -- --

Veden rajassa seisoivat Torgersen ja Irmild. He olivat yhdessä
kalastelleet hetkisen kaikessa sovinnossa, mutta nyt Torgersen torui;
kukaan ei voinut olla niin kömpelö kuin nainen.

Falck seurasi heitä katseillaan; sitten kääntyi hän Gunvoriin omituinen
ilme kasvoillaan. -- "Te ette ole juuri sanottavan tarkkanäköinen!"
sanoi hän hiljaa ja surumielisesti.

Gunvor hymyili ajattelematta sitä. Hän ei tiennyt, mitä hän tarkoitti.

"Hänen laitansa on kuin minun", lisäsi hän, "me kadotimme molemmat
äitimme pieninä ollessamme. Eikö se selitä kaikkea?" -- -- --

Nyt tulivat toisetkin. Torgersen oli mitä parhaalla tuulella ja
laskeutui Gunvorin jalkoihin. Gunvor alkoi tyhjentää eväskoria. Irmild
kattoi innokkaasti vihreälle sammalelle, ja Torgersen lupasi, että
kaikki tulisi syödyksi.

"Se oli hyvin, saakaamme lasi viiniä! Juo kanssani, Gunvor, ihanalle
todellisuudelle! Toivon, ettet istu ja ajattele ihanteita täällä!"

Gunvor kilisti hymyillen hänen kanssansa. "Mutta jos ne ovat yhtä
todelliset kuin joku muukin?"

"Mitä on tuomari lörpötellyt? Kerro minulle joka sana!"

"Sitä en voi, en ole kuunnellut niin tarkkaan." -- --

Hän kohtasi Falckin katseen, terävän, kuin tahtoisi se lukea hänen
ajatuksensa, mutta ensi sekunnissa surunomaisen.

Gunvor katui lausumaansa -- se oli samalla kertaa totta ja ei-totta.

Oli miltei tervetullutta hänelle, kun tuli viesti, että oli vene
odottamassa tohtoria. Mutta Torgersen ei pitänyt siitä.

"Sinullahan nyt on hirmuinen hoppu, Gunvor! Olen aina ollut kohtalon
vallassa; nyt olen tullut sinun valtaasi! -- -- Tietäisitpä, miten
hiton ikävää on olla lääkäri, kun on niin monta harrastusta!
Niinkuin nyt esim., kun meidän juuri pitäisi hiukan huvitella täällä
murheenlaaksossa! Anna minulle lasi viiniä lisää, se on kuin makea
suudelma, sanoo ystäväni Salomo. Anna minulle molemmat, sanon minä!"

Mutta Gunvor oli jo pannut viinipullon koriin.

"Tule nyt, Svein", sanoi hän rukoilevasti, "kuulithan, että eukko
oli huono. Nyt seuraamme sanantuojaa, hänellä on vene... siten käy
joutuisammin!"

Kotimatkalla ei tullut suuria sanotuksi. Gunvor istui ajatuksissaan ja
seurasi silmillään pieniä virran pyörteitä.

Irmild tahtoi soutaa ja otti toisen airoparin, mutta ne olivat liian
raskaat hänelle; Torgersen otti toisen airon. Hän tahtoi nähdä, oliko
mahdollista soutaa tahdissa niin kokonaan tahdittoman henkilön kuin
Irmild Myrlandin kanssa.

Gunvor kääntyi Falckiin, joka istui ja hypisteli ongensiimaansa.

"Minä en tarkoittanut sillä tavalla", sanoi hän hillitysti.

Falck katsahti häneen; hän punastui. Näytti siltä, kuin olisi Falck
unohtanut, mitä Gunvor tarkoitti.

Kun vene kääntyi suolaamon ohitse, kuulivat he kitaralla näppäilyä;
se oli lapsen käsi, joka kosketteli kieliä, ja Saapas-Tobinen terävän
sopranon alla soi tumma, hellyttävä lapsen altto.

Gunvor katsahti ylös äkkinäisellä liikkeellä. "Oh, se on Pikku-Gunn",
sanoi hän. "He ovat löytäneet kitaran ullakolta ja laulavat nyt yöt
päivät!"

"Ja aina tuota hemmetin kalastajalaulua!" ärähti Torgersen. "Se on
minusta ruokotonta! On aina kuin olisi tapahtunut jotakin!"

Falck siirtäytyi vähän lähemmäksi. "Sehän on teidän kitaranne! Ettekö
enää milloinkaan laula?"

Gunvor ravisti päätänsä. "Kotona tapahtui jotakin eräänä yönä", sanoi
hän hiljaa, vaitiolon jälkeen. "Se oli silloin, kuin vielä olin lapsi.
Seuraavana aamuna vein kitaran ullakolle; en tahtonut milloinkaan
laulaa enää."

"Sehän oli päähänpisto", lisäsi hän, "mutta yhtä kaikki oli siinä, mitä
lie ollut, enkä minä ole laulanut sittemmin."

Tuli raskas, painostava mieliala. Oli, kuten Torgersen sanoi, aivan
kuin olisi tapahtunut jotakin.

"Ilmassa on ukkosta", sanoi Falck, ja Irmild tiesi kertoa, että kun
ukkonen käy elokuussa, voi siitä saada kuumeen ja kuu tulee imemään
ihmisestä verta.

Kukaan ei vastannut siihen mitään. Vene laski rantaan.

Sanoen nopeasti "kiitos tästä illasta" meni Falck.

Hän ei tahtonut nähdä, miten Gunvor saattoi katsoa tuohon tohtoriin --
ja miten kiireellisen sydämellisesti hän tarttui hänen käsivarteensa.
Gunvor saattoi olla aivan rauhallinen; Falck ei todellakaan ollut
tehnyt minkäänlaisia kuvitelmia. Mutta miten ne silmät saattoivat olla
sokeat ja lämpimät!



IV.


Lupa-aika oli lopussa. Irmild oli jälleen aloittanut koulunkäynnin
neiti Vindin luona. Ensi vuonna pitäisi hänen alkeiskoulututkintoon, ja
Vikka-täti alkoi jo saada tutkintokuumetta.

Mutta Irmild itse otti asian huolestuttavan tyynesti. Hänen kiitetty
intonsa ja ahkeruutensa oli mennyt yhtä nopeaan kuin oli tullutkin.

Syksymmällä kasvoi tädin murhe. Lapsi oli kuin vaihdettu. Oli, kuin hän
olisi kadottanut työkykynsä.

"Hän ei voi olla terve", arveli Gunvor. "Heidän täytyy antaa hänen olla
omissa valloissaan jonkun aikaa."

Ja Torgersen oli yhtä mieltä hänen kanssansa: "Antakaa hänen vain
huvitella; sitä hän tarvitsee, Herra Jumala, työhön kyllä on aikaa!"

Totta oli ylipäänsä, että hän oli hyvin merkillinen. Svein oli tullut
hänestä huvitetuksi lääkärinä ja muutenkin, niinkuin ylhäisempi
alhaisemmasta, jota hän hiukan suojelee.

Mutta vielä oli hänessä jotakin jäljellä siitä vastenmielisyydestä,
jota hän alussa oli tuntenut häntä kohtaan.

Kun Irmild tuli huoneeseen omituisella liukuvalla tavallaan, saattoi
Svein tuntea ruumiillista vastenmielisyyttä... Toisinaan hän ei voinut
kärsiä, että hän katsoi häneen, ja jos hän oli läheisyydessä, tuntui
Sveinistä aina, että hän katsoi. Hän oli kerran kohdannut erään näitä
vilhuvia, pakenevia silmänluonteja. Sen opaalinkirkkaassa loistossa oli
ollut jotakin, mikä oli saanut hänet ajattelemaan puoleksi nukkuvaa
petoeläintä, jota hän oli liiaksi lähestynyt.

"Hän voi olla aivan häijy!" saattoi hän jälleen sanoa Gunvorille; --
"mutta sinä et tiedä siitä mitään, sinä, sillä kun hän katsoo sinuun,
ei ole muuta kuin kunnioitusta hänen silmissään; hän jumaloi sinua
niinkuin neekeri fetishiänsä!"

Kuitenkin huvitti häntä, että Irmild oli toisenlainen häntä kuin muita
kohtaan ja ettei hänessä koskaan ollut mitään yhtenäisyyttä.

Tuo ihmeellinen piirre suun ympärillä, pienet, vilkkaat silmät, jotka
saattoivat leimuta kuin liekki ja seuraavassa tuokiossa kylminä ja
elottomina tuijottaa eteensä, koko nuo merkilliset kasvot, jotka
vaihtelivat niin, että ne joka silmänräpäyksessä olivat erilaiset -- ne
tekivät hänet uteliaaksi.

Ja sitten se, että hän oli ihmeellisimmistä vasta-, kohdista
kokoonpantu: aivan välinpitämättömän rohkea ja aina pelkurimaisuuteen
asti arka, tulisen valpas ja tylsämielisen välinpitämätön, aina
mahdoton tavoittaa -- siinä alkoi olla jotakin houkuttelevaa, jotakin,
joka ei tahtonut jättää häntä rauhaan.

Sillävälin kulki täti ja itki, että Irmild jälleen oli tullut niin
tylsäksi, ja rukoili Herraamme poistamaan sen hänestä -- eihän
Torgersen tiennyt mitään neuvoa. Hän oli vastannut niin lyhyesti eräänä
päivänä, kun täti oli kysynyt, ja sitten hän oli kääntynyt Herramme
puoleen.

Mutta kun täti puhui hänen hitaudestaan, nauroi Torgersen; hän oli
tullut toisiin ajatuksiin viime aikoina.

Eräänä iltapäivänä oli hän arvaamatta tavannut hänet puutarhassa.

Hänen piti lukea saksaa, mutta sen sijaan hän tapansa mukaan istui ja
repi ruohoa tai nyhti lehtiä ruusupensaista; hän oli repinyt sormensa
veriin, mutta ei voinut pitää niitä alallaan.

Svein tuli jälleen tarkanneeksi hänen liikkeitään, omituista,
pitkäveteistä nuorteutta, jolla hän joka silmänräpäys vaihtoi asentoa.

Sitten piti Sveinin auttaa häntä saksassa, ja hän oli jälleen kohdannut
tuon ihmeellisen, salatun katseen.

Svein sai hänet hiukan puhelemaan ja nauramaan.

Sillä aikaa hän istui ja katseli häneen.

Hänen raskas palmikkonsa oli purkautunut, ja hiukset aaltoilivat
hänen ympärillänsä. Sveinin täytyi jälleen ajatella merta, sillä
aaltojenalaista salaperäisyyttä oli noissa silmissä, ja suun ympärillä
jotakin rauhatonta, tuskallista, mikä ikäänkuin taukoamatta nousi ja
laski rajattomassa surumielisyydessä.

Svein unohti itsensä, jäi istumaan ja loruilemaan ja katselemaan
häneen. Ja hänestä tuntui äkkiä, että hän katsoi sen sieluun, jota muut
eivät voineet ymmärtää.

Hän näytti hänestä nuorelta eläimeltä, vallatulta, ei velttoudesta,
vaan valppaiden aistimiensa voimakkuudesta; hän ymmärsi samassa syyn
hänen laihuuteensa ja silminnähtävään hitauteensa; -- kaikki voimien
kehitys, kaikki aine tuli ennakolta kulutetuksi tuohon rehevään,
puoleksi tiedottomaan viettielämään. Hän oli kuin eläin tai kasvi, joka
ensi kerran tuntee oman luontonsa voimain kuohuvan.

Hän oli sanonut muutamia sanoja äänellä, joka Sveinistä oli kuulunut
linnun houkutteluääneltä. Ja hänen hymynsä... pitkät, rauhattomat
kädet... ja miten hän katseli häneen puoliksi maahantuotujen silmiensä
janoavilla katseilla, -- se oli samalla kertaa suututtanut häntä ja
täyttänyt hänet vastustamattomalla lempeydellä häntä kohtaan.

Iltasella oli tullut vieraita. Aterian jälkeen sai Irmild vanhan neiti
Vindin soittamaan Oestenin sävellyksen Alpenlieder, joka oli kauneinta,
mitä hän tunsi.

Ja hän oli istuutunut pieneen loukkoonsa uunin taakse ja vaipunut
itkuun: hänestä siinä ilmeni kaikki, mitä hän ei tuntenut.

Siitä päivästä kiintyi Svein Torgersen Irmildiin enemmän kuin
yhteenkään muuhun potilaaseensa. Tässä oli oivallinen tilaisuus tutkia
ihmisluonnon yhtä puolta, koskematonta, raitista kuin eläimessä tai
kasvissa.

Irmild oli hänelle aivan uusi ilmiö. Hänet valtasi tuo voimakas,
luonnonraikas tahto, joka toisinaan oli kätketty kuin raidan kukkien
lehdet, toisinaan leimusi ilmi rohkeana kuin auringon säteet.

Hän ei totta puhuen ollut tottunut katselemaan näitä asioita tällä
tavalla. Mutta tässä oli jotakin, mikä täytti hänet kunnioituksella.
Tässä oli totisuutta, syvyyttä, joka löi hänet hämmästyksellä. --
Tuo nuori, voimakas tahto tuli ja vaati samalla ylpeällä oikeudella
kuin maan liljat! Siksi juuri siinä oli jotakin ihastuttavan
raitista ja luonnollista. Ja hän teki ehdottomasti muutamia
vertauksia. Hänhän tiesi, miten miehet sellaiseen suhtautuivat.
Hänelle itselleen Irmild merkitsi varsinaisesti vain hetkiä, jotka
tulivat ja menivät, ajatuksettomia silmänräpäyksiä, tuokioita, jotka
haihtuivat jäljettömiin -- täällä siinä oli sielu ja käskevä voima --
ja tietämättömyydessä voitonriemuinen tietoisuus siitä, että täältä
sisästäpäin hallittiin maailma -- --

Hyvin hupaista seurata tuota kaikkea! Mutta kaikella kunnioituksella
kaikkea luontoa kohtaan... hän sai joka tapauksessa pyytää Gunvoria
itselleen!...

Oikeastaan hänestä oli mieluista liikkua näiden kahden vastakohdan,
Gunvorin ja Irmildin välillä. Oli hauskaa tulla kiihoitetuksi ja syttyä
hiukan taas. Toiselta puolen oli hänessä tarve jumaloida Gunvorin jaloa
tyyneyttä, kylmää arvokkuutta ja hienoa, henkevää sydämellisyyttä. Hän
kulki mielellään noita monia portaita Gunvorin luo. Hänestä tuntui,
että hänellä oli onnensa ja osansa kaikessa tässä oivallisuudessa,
sekä Gunvorin että Elina-äidin. Hän ei millään muotoa tahtonut mitään
muutosta.

       *       *       *       *       *

Oli hiljainen syysilta. He olivat olleet vesillä ja tulivat soutaen
kotiin.

Irmild oli tädin ihmeeksi ollut meluavan riemuinen ja sitten tullut
aivan hiljaiseksi. Istuessaan hän leikitteli kädellään tummassa
vedessä, joka solui airon alta, välkkyen hopeanvalkoisena.

Torgersen ei voinut olla katsomatta alas. Oli kuin nuo pitkät, hoikat
sormet kirjoittaisivat veteen, piirtäisivät hohtavia ympyröitä,
pirskottaisivat kiiltäviä fosforikipunoita yli airon ja sytyttäisivät
koko meren tyyneyden.

Mitä hän tahtoi sanoa, mikä säteili hänen silmissään? Ne olivat itse
kuin fosforinhohtava vesi, täynnä elämän epävakaisuutta. -- -- --

Oli elähdyttävää taivuttaa itsensä ja tavoitella Gunvorin tyyniä,
hymyileviä silmäyksiä.

Mutta sitten! -- kun he olivat tulleet kotiin... ja Irmild meni
puutarhaan, vaikka oli pimeä... miksi meni Svein ulos hänen
jälkeensä?... Kumpi heistä oikeastaan tuli ensimmäisin, kuiskaavin
sanoin?

Ja miksi oli Irmild sotkenut itsensä pähkinäpuutiheikköön, jotta hänen
täytyi auttaa hänet irti? Ei hän oikeastaan voinut sille mitään, että
tuli suudelleeksi häntä?

Ei hän ollut sitä ajatellut, sen tietää Jumala! -- -- --

Mutta Irmildin silmissä oli ollut äänetön valitus, ja jotakin
kaihomielisen tuskallista suunpielissä! -- -- --

Se oli tappanut Sveinin tahdonvoiman.

Siitä hetkestä alkoi Svein itse ymmärtää, ettei hän ehkä voisi
selviytyä hänestä. Kun Irmild tuli hänen läheisyyteensä, liikutti se
häntä omituisella tavalla: sen sijaan, että hän olisi tuntenut oman
musertavan etevämmyytensä tilanteen suhteen, tuli häneen voimattomuuden
havainto... Irmild tahtoi vangita hänen aistimensa, ottaa hänet, sitä
hän tahtoi!

Jonkinlainen epämääräinen pelko tuli häneen Irmildin mukana,
niinpiankuin tämä vain solahti huoneeseen... häntä oli mahdoton
välttää, Svein ei enää voinut vastata itsestänsä. -- --

Sillä toisin ajoin hän ei voinut kestää hänen pienien, tummain
silmäinsä katsetta. Hän tunsi epäselvästi, että hänessä itsessään asui
ihminen, joka kurotti kätensä tuon tytön jälkeen.

Mutta taivas nähköön, hänhän ei tahtonut! Miksi juuri hänelle täytyy
noin käydä? -- sillä jollekulle täytyi, sen hän kyllä saattoi ymmärtää,
-- mutta miksi juuri hänelle, jonka asema oli niin hyvä?

Ja hän päätti, ettei siitä mitään tulisikaan.

       *       *       *       *       *

Oli lämmin syyskuun päivä. Irmild istui nurmella puutarhassa. Hänen
piti lukea läksyjänsä.

Mutta hän ei lukenut. Hän istui lempiasennossaan, kyyristyneenä jalat
allansa ja nyhti ruohoa.

Hänen edessään olivat läksykirjat ja niiden päällä pieni muistikirja,
johon hän oli raapustellut jotakin lyijykynällä.

Sillä hän piti päiväkirjaa. Oli nimittäin komeaa pitää päiväkirjaa;
kaikki hienot naiset tekivät niin. Miksi pitäisi hänen olla jäljessä
kappalaisen rouvasta? Hän oli kerran saanut nähdä hänen kirjansa,
eiköhän tämä mahtanut olla yhtä hyvää?

Hän otti kirjan, piti sitä edessään ja luki hiljaisella,
surunsekaisella äänellä:

"Elämä... mikä ihmeellinen sana! Odotus, rauhattomuus, kesä! Ah, jos
voisi huutaa sen julki! Oi, kaikki tuo musta, kuolemansairas onni,
joka palaa täällä sisässä ja uneksii! Tyyni rauha, olla koskaan
ajattelematta itseänsä, miten suloista! Ah, minun täytyy itkeä, kun
ajattelen sitä!... Armaat päivät, jotka ottavat minut syliinsä,
täyttävät minut riemulla! En ansaitse Jumalan armoa! Herra, nyt Sinä
lasket palvelijasi rauhaan menemään!...

"Jumala ja Jeesus! Gunvor Torintytär Herö! En tiedä, mitä tekisin
niiden puolesta!... Uhrata itseni! Olisi ilo kuolla, sillä hän katsoo
ikäänkuin oikean, totisen enkelin silmillä! Ah, onko ensinkään
uskollisia ystäviä, miksi pitää minun aina antaa pois palava
jumaloimiseni ja tulla työnnetyksi joka kerta, kuin saan katsoa hänen
sieluunsa. Jos hän aavistaisi minun rakkauteni, mutta jospa hän ei
mitään näkisi!... -- -- Jos tulisi jokin elävä vedestä, sanon minä,
ilman mitään yllään! Sillä hän olisi merenhaltija, Jumalan lähettämä
vihkimään minut rakastettuuni. Ja kaikki vedenneitoset ovat todistajina
vihreät hameet yllään, ja sormet heillä on kuin pesusienet; tulee oikea
tuulenpyörre ja soittaa urkuja, merikäärme puhaltaa niihin ilmaa, ja
meri nousee suloisesti ja kaikki, mikä meressä elää, tulee!

"Kaikki, jotka ovat mustia ja kauheita, saapuisivat pitkässä rivissä,
ikäänkuin niistä ei tulisi koskaan loppua, ne, joilla on silmät
selässä, ja ne, joilla on hehkuvan punaiset katseet, joissa palaa
merenkylmä tuli, ja kaikki käärmeet, jotka nielevät merimiehiä ja
kaatavat veneitä, ne tulevat niin sävyisästi ylös kaikki sinä päivänä
ja ovat hiljaa mustissa samettikaavuissa. -- -- --

"Oi Jumala, minä rakastan häntä, niinkuin Abrahamin helmassa! Ja hän on
ollut poissa kolme päivää suurimman hädän tähden. Herra Jumala, nyt sen
täytyy tapahtua!" -- -- --

Hän päästi kirjan, kalpeana, kiihtyneenä. Käsivarsissa tuntui kylmältä,
niin, kun hän ajatteli häntä, palelsi häntä.

Hän heittäytyi syrjään, makasi suljetuin silmin ja nauroi.

Sitten hän nousi ja huokasi. Kyyneleitä tuli hänen silmiinsä ja hän
pani kätensä ristiin.

"Isä meidän!" Ei, tämä oli parempi: "Oi, Pyhä Henki opeta", se teki
aina hyvää.

Sillä hänellä oli jumalanpelkokohtauksia; sekä tänään että eilen hän
oli miltei lakkaamatta rukoillut Jumalaa.

Hän laskeutui hiljaa nurmelle.

Illalla hän tulisi. Muu ei ollut mahdollista kuin että hän rakasti
häntä, niin silmäänpistävä hän oli naisista, niin oli Seri-Anna
sanonut! Mutta ihmisen ei ole hyvä, oli Seri-Anna sanonut, käydä
miesten perässä, hän ei ole, niinkuin hänen _pitäisi_ olla! Mitä tiesi
Seri-Anna siitä? Oli totisesti totta kaikilla tavoin, että se on hyvä...

Mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisen pidä erottaa, sanoi Seri-Anna.
Mitä hän tiesi siitä?...

Mutta Gunvor Torintytär, mitä hän sanoisi. Hän, jonka puolesta hän
mielellään kuolisi! Oi, miten hän oli rajattoman onneton! -- -- --

Hän tunsi sietämätöntä janoa, veri jyskytti hänen suonissaan, hiuksensa
polttivat häntä, kaikki poltti, läksyt ja kaikki -- hän tahtoisi asua
meressä!

-- -- -- -- --

Hän nousi. "Kyllä minä tulen!" huusi hän vihastuneena.

Ah, jos ihmiset eivät tulisi niin vanhoiksi! Silloin hän olisi päässyt
ainakin tädistään!

       *       *       *       *       *

Puoliyön tienoissa tuli Torgersen kotiin kalastuspaikoille tekemältään
matkalta.

Iltayöstä oli satanut paljon; valkea, untuvanhieno sumu oli laskeutunut
meren ja maan päälle, ja udun peittämästä kuusta kajasti kuolonomainen
kuumotus.

Hän riensi rannalta, väsyneenä, läpimärkänä ja nälkäisenä. Hän tiesi,
että Gunvor aina huolehti siitä, että hänen huoneensa liedessä paloi
tuli ja että hän sai lämmintä ruokaa.

Mutta sisään tultuaan hän kavahti kuin olisi polttanut itseään.

Himmeässä valossa hän näki jonkun istuvan lieden ääressä - - Gunvor se
ei ollut. Hän tiesi hänen tänä yönä olevan rouva Thymannin luona, joka
makasi hermokuumeessa.

Hän läheni. Se oli Irmild.

Hän tempasi kärsimättömästi kauluksen pois ja kirosi. Hän oli nimittäin
tehnyt päätöksensä.

Irmild istui tirkistellen tuleen, kokoonkyyristyneenä tavalliseen
tapaansa. Hänen noustessaan tuli Sveinin mieleen, että hänellä oli
tapana köyristää selkäänsä, niinkuin aallonharja, joka köyristyy,
ennenkuin tulee.

Hän kääntyi puoliksi hänestä ja kuunteli. Hänestä tuntui, että
pimeydessä suhisi, niinkuin syvästä, vaahtoavasta virranpyörteestä;...
ei, se oli hänen verensä; häntä huimasi paljas väsymys.

Hän meni askeleen häntä kohti. "Miksi istut täällä?" kysyi hän
vastahakoisesti.

Yhdellä hyppäyksellä seisoi Irmild aivan lähellä häntä. Hänen
silmissään oli aivan tyyni ja synkkä ilme, mutta kasvot olivat
läpinäkyvät.

Väristys kävi läpi Sveinin: elävä, palava voima siirtyi hänestä
Sveiniin, sähkövirta, joka johti hänen nuorien, terveiden aistiensa
hurmauksen hänen vereensä.

Hän olisi tahtonut laskea jalkansa hänen niskallensa; mutta kuitenkin
tunsi hän rajattomalla mielihyvällä, että hän oli hänen herransa,
valliten häntä, niinkuin hallitsija valtakuntaansa.

Svein katsoi hänen suutansa, ja tässä silmänräpäyksessä oli hänestä sen
ympärillä jotakin kolkkoa -- ohuet, veripunaiset huulet vääristyivät
käärmeen tavoin.

Svein hengitti lyhyesti ja nopeasti; hänen oli vaikea puhua.

"Miksi tulet sinä tänne?" kysyi hän jälleen.

"Minulla ei ollut enää pillereitä!" sanoi hän jurosti.

"Ja sitten minun piti katsoa, paloiko tuli, kun sataa niin; ja sitten
minä korjaisin ruoan, koska sinä -- --"

Hänen huulensa puristuivat surullisesti ja itsepäisesti yhteen.

Svein laski kätensä hänen olkapäillensä. Silloin hän heittäytyi häntä
vastaan ja alkoi nyyhkiä.

"Minä voin tuskin elää!" kuiskasi hän.

Tuo nuori, hoikka ruumis vaipui kokoon hänen sylissänsä, hänen päänsä
nojasi raskaana hänen rintaansa vasten.

"Miten sinä olet kylmä ja hyvä!" kuiskasi hän ja veti henkeä
halukkaasti.

"Oletko sairas?" kysyi Svein aivan hämmentyneenä. Hän laski hänet ja
tunnusteli hänen valtimoansa; se jyskytti.

"En, en, en!" Hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kietoutui häneen.

Svein ei tehnyt mitään päätöksiä enää; hän kumartui, otti hänen
syliinsä ja suuteli häntä.

Hänen ajatuksensa sekaantuivat kummallisesti, kaikki suli
suloisuudeksi; -- sen hän vain tiesi, että Irmild oli ihme...
polttavavärinen kukkanen, ylennyt viileän meren rannalla! Kuin
etelätuuli hän oli.

Hän oli etelätuuli.

Ja kun hänen punainen, janoinen suunsa suuteli Sveiniä, tunsi tämä,
että jokin horjui ja luhistui kokoon hänen mielessään. Irmild oli kuin
aalto, joka tuli ja veti hänet mukanansa syvyyteen.

       *       *       *       *       *

Aika riensi monine ulko- ja sisäaskareineen. Syysmyrskyt tulivat ja
talvipimeät. Meri loiski hiljaa rantaa vasten ja lauloi raskasta
virrensäveltänsä tai nousi korkealle pitkässä yössä -- leikki elämällä
ja kuolemalla.

Kalastajat istuivat majoissaan ja kutoivat verkkoa ja toivoivat, että
meidän Herramme antaisi sen raivota nyt loppuun, ennenkuin suurkalastus
alkaisi.

Mutta kylläpä sitä kestikin. Kun "äijä itse" pääsi vauhtiin, oli
muutamia, jotka välttivät turman, mutta toisia, jotka sortuivat ja
silloin kävi jälkeenjääneille elämä kahta pimeämmäksi. Mutta kellään
ei ollut aikaa ajatella sitä sen enemmän eikä ulapallelähtö ketään
peloittanut. Vähän siitä olisi hyötyä ollut, sillä olihan kunkin
oikeassa kädessä kirjoitettuna, milloin hänen elämänsä loppuisi.

Ja kiire lisääntyi merellä ja rannoilla; jokainen uurasti toimissaan.
Herössä kävi kauppa vilkkaasti; puodissa hallitsi Pedersen, suolaamossa
Hesekiel. Siellä ostettiin kalaa ja siellä myytiin, ja kaksi veneriviä
oli ulkona matalikolla.

Pienessä konttorissa istui Gunvor koko aamupuolen, ja hänellä oli
kyllin tekemistä muullakin taholla. Aina oli niitä, jotka tarvitsivat
häntä. Moni arveli, että hän oli aivan liian ankara, mutta toiset
turvautuivat mielellään häneen. He tulivat hänen luokseen kipeimmissä
asioissaan. Huojensi, kun hän kuunteli; kukaan ei voinut rauhoittaa
murhetta niinkuin hän; jo siinä, että vain oli lähellä häntä, oli kuin
jotakin salaperäisen parantavaa.

Siksi täytyi hänen alituisesti mennä toiselle tai toiselle taholle;
sillä aina oli niitä, joista talvi kävi liian pitkäksi. Kun
adventtimyrskyt alkoivat, valtasi heidät raskasmielisyys. Silloin
teki hyvää puhua Herön Gunvorin kanssa. Hänen silmistään säteili
luottamusta; hänen hymynsä auttoi pääsemään pimeän ajan yli.

Hänen laitansa oli niin, että hänessä oli jotakin kaikille.

Hänellä oli hieno äly ja terävä katse; -- missä ihmiset ilman sääliä
menivät ohitse, siinä hän pysähtyi ja koetti etsiä ja kohottaa sitä,
mikä oli poljettu.

Gunvor Torintyttärellä oli paljon vaariinotettavaa. Hänellä oli myöskin
äitinsä, vanha, voimakas, ahavoitunut puu; hän tahtoi niin kernaasti,
että elämän lauhkeat tuulet leikkisivät siinä hetkisen, ennenkuin se
karisti lehtensä.

Sitten oli Vikka-täti! Yhtä asiaa Gunvor rakasti enemmän kuin elämää
ja onnea: oikeutta. Hän oli ottanut korvataksensa Vikka-tädille hiukan
siitä, minkä elämä oli jäänyt hänelle velkaa.

Ja sitten pikku Gunn! Hän oli sydämessänsä luvannut itselleen, että
lapsi saisi kasvaa turvattuna siltä, mikä oli tehnyt hänen oman
lapsuutensa niin pimeäksi. Pikku Gunnia se ei saisi vaivata, hänen ei
tarvitsisi kärsiä toisten vikojen takia, hän pääsisi tulemasta niin
ankaraksi ja kovaksi, kuin hän itse saattoi olla. Pikku Gunn tekisi
Herön valoisaksi, hänestä tulisi suvun eheä, onnellinen tytär.

Ja Irmild -- hänen suhteensa oli käynyt erittäin hyvin, yli
toivomusten. Gunvor oli hänelle kiitollinen siitä, että hän oli siksi
ihmistynyt. Sillä talvella hän oli jälleen tullut levolliseksi ja
ahkeraksi. Ja hän tuli kaikin tavoin paremmaksi, kehittyi henkisesti ja
ruumiillisesti. Hänestä ei enää puuttunut mitään.

"Mutta nyt saan varmaan sinusta pian potilaan", sanoi Torgersen hiukan
kärsimättömänä eräänä päivänä, kun Gunvorilla ei ollut aikaa seurata
häntä ulos. "Tämä ei käy päinsä! Sinulla on joitakin hurjia oppeja,
joita ei saa panna täytäntöön; pahinta, mitä voi tehdä, on ottaa elämä
noin vakavasti." -- --

Gunvor katsoi häneen heikosti hymyillen. Hän ei enää ollut varma siitä,
eikö Svein noin puhuessaan tarkoittanut varsinaisesti jotakin toista.

Hän oli saanut entistä selvemmän käsityksen siitä, miten pitkä
matka heidän välillään oli, ja alkanut neuvottomalla hämmästyksellä
ihmetellä, mistä hän Sveinin tavoittaisi. Hän ei voinut enää salata
itseltänsä, että Sveinin luonteessa oli toisia puolia, jotka nyt
olivat ilmaantuneet, ja että se, mikä rehevästi kehittyi hänessä,
huolettomassa elämänhalussaan anasti hänessä sijan siltä, mihin Gunvor
oli pannut luottamuksensa. -- --

Mutta olihan paljon, mikä puolusti häntä! -- Eihän hän voinut olla
niinkuin joku puutarhassa kasvanut. -- -- --

Mutta aina kävi huonosti, kun Gunvor koetti puhella hänen kanssaan --
ei hän koskaan päässyt ankarassa totuudenrakkaudessaan pitkälle hänen
suhteensa, aina sai Svein oikeuden puolellensa.

Hänellä olikin oma tapansa katsella asioita. Gunvorilla oli se vika,
ettei hän voinut torjua mitään, eikä tuntenut kiertoteitä. Ja hän
tunsi tuskallisesti, ettei hän niinmuodoin _voinut_ muuta kuin olla
liian ankara, hän kärsi ikäänkuin ruumiillista kipua, että oli liian
raskaskätinen. -- -- --

Hän saattoi katsella häneen äänettömällä ihmetyksellä ja tuskallisesti
rypistää kulmiansa; -- sillä seudun muut ihmiset voivat ymmärtää häntä,
ja hän voi auttaa heitä -- mutta ei Sveiniä!

Myöhemmin talvella kävivät olot pahemmiksi. Hän oli ruvennut
huomaamaan, etteivät Sveinin tunteet häntä kohtaan enää olleet samat.
Hän tunsi, että niistä asteittain katosi jotakin -- että kaikki se,
mitä hän oli enimmän rakastanut, oli niistä kadonnut, se, jonka vuoksi
hän oli unohtanut niin paljon muuta.

Ja hän seurasi sitä silmillään surullisesti, tunsi kaikilla
aistimillaan, miten muutos tapahtui.

Hän ei voinut sitä ymmärtää, se täytti hänet tuskalla.

Yöt olivat täynnä raskaita unelmia: hänestä tuntui kuin olisi lapsi
kuolemaisillaan; hän huomasi, miten valtimo löi hetki hetkeltä
heikommin, ja hän tavoitteli apua.

Päivisin tuli silloin tällöin jotakin tästä hänen kasvoihinsa. Sitä ei
Torgersen voinut sietää; hän tahtoi nähdä ne kasvot, joihin hän oli
tottunut: selvät, valoisat.

Silloin saattoi Gunvor pyyhkäistä hänen hiuksensa syrjään, suudella
häntä otsalle ja hymyillä.

"Niin, ei se ole muuta kuin hiukan unettomuutta!"

Sillä hän ei tahtonut laskea häntä. Annettu sana oli hänestä jotakin
suurta, ainiaksi sitovaa -- jotakin, josta ei koskaan voinut päästä!

Ja rakastihan Gunvor häntä, tahtoi kernaasti taistella hänen
rinnallansa, auttaa häntä, jos voi, itseänsä pettämättä.

       *       *       *       *       *

Oli pian kevät taas. Herössä oli vasen kylkirakennus valmis.
Elina-rouvan oli täytynyt taipua: häät pidettäisiin viimeistäänkin
maaliskuussa.

Mutta miten olikaan -- Elina-rouva se varmaan jälleen sai ne lykätyksi
juhannukseen, kuten sanottu oli.

Oli niitä, joista Gunvorin hymy ei ollut sama kuin ennen, ja ettei
otsa enää ollut niin selkeä; mutta samalla oli Elina-rouva kirkastunut
huomattavasti. Hänen mielialansa oli oikein tasainen ja hyvä.

Torgersenilla oli viime aikoina ollut pari pahan tuulen kohtausta,
jollaista ei kukaan ollut ennen hänessä huomannut.

Se oli jonkinlaista omantunnontuskaa. Mutta pian hän jälleen rauhoittui.

Jumala nähköön, rakastihan hän Gunvoria. Jumaloi häntä... Pohjaltaan ei
Gunvorillakaan ollut mitään soimattavaa hänessä, sillä olihan hän mies,
jolla oli periaatteita, ja hän oli päättänyt -- -- --

Niin, Irmildin suhteen oli asia hiukan sotkeutunut; mutta mitä
saattaisi hän tehdä sille nyt? -- -- Hän tahtoisi tietää, kuka voisi
puolustautua häntä vastaan, niin villi hän oli ja ihmeellinen..., ja
hän ihmetteli, eikö Gunvor olisi kyllin järkevä katsoaksensa tyynesti
asiaa, johon hän ei muuten ollut ajatellut tutustuttaa häntä, vaan
antaa sen hiljakseen hälvetä... niinkuin olisi parasta kaikille
asianosaisille. Mutta hänelle oli selvinnyt, että täysi vapaus
sellaisissa olosuhteissa olisi ihanteellisin. Niin suuret ajatukset
hänellä oli Gunvorista, että oli varma siitä, että hän älyäisi sen!
Sillä rakkaus... sen oppii helposti... se on sellainen pieni heikko
lintu, joka kaipaa vaihtelua säilyttääksensä terveytensä. -- -- --

Siksi juuri ei pidä esittää niin hirveän ankaria vaatimuksia siinä
asiassa -- sillä mitä on oikeastaan tehtävä? Hämyhetki, tuoksuava
hiljaisuus huoneessa tahi vain yksi liike voi olla kylliksi... on
mahdotonta tietää, miten se tapahtuu, se tulee aivan itsestänsä. -- --

Ja hän rakasti Gunvoria siitä huolimatta yhtä suuresti. Hän
yksinkertaisesti rakasti häntä äärettömästi. Gunvor teki hänet
paremmaksi ihmiseksi. Istuessaan hänen luonansa hän tunsi taivaallinen
rauha mielessään, että siellä oli hyvä olla. Hän tunsi selvään,
miten Gunvor rakasti kaikkea hienoa ja puhdasta. Oikeastaan Svein
oli hyvä ihminen. Sillä silloinkin kuin Gunvor hymyili ankarinta
marttyyrihymyänsä ja pani ilmeisiinsä kaiken tuon raskaan ylhäisyyden,
hän kesti sen äänettömällä kärsivällisyydellä. Ja vieläpä vaikka
hän tiesi, että kun naiset ovat happamet, on se suunniteltua,
jotta he saisivat tahtonsa täytetyksi. Tässä se ei ensinkään ollut
välttämätöntä, sillä Svein kantoi häntä käsillään, palveli häntä
pelolla ja vapistuksella, niinkuin ankaraa, kuluttavaa, suloista
Isistänsä.

Pohjaltaan oli hänen omatuntonsa rauhallinen.

       *       *       *       *       *

Seuraelämä oli ollut verraten hiljaista tämän talven kuluessa.

Osaksi olivat kalat olleet siihen syynä. Ne olivat olleet tavattoman
oikulliset: vanhat ihmiset väittivät, että ajan pahuus oli mennyt
kaloihin, sillä muinoisaikaan ne olivat aivan luotettavat; niitä ei
tarvinnut hakea, ja lihavampia ne niin ikään olivat olleet.

Mutta muutakin oli tiellä. Ruustinna oli potenut hermokuumetta ja oli
rovastin suureksi hämmästykseksi ollut hiukan kummallinen, rovastin,
jota ei palveltu tavallisella valmeudella ja jonka päähän ei koskaan
ollut pistänyt, että hänen vaimonsa voisi sairastua.

Edelleen oli Jeanette ollut Kristianiassa suuremman osan talvea, ja
useissa perheissä oli pikku lapsia kuollut.

Mutta kamariherrattarelle oli se kuitenkin ollut vilkasta aikaa.
Hänellä oli taipumusta suruvierailuihin, hänen erikoisalanaan oli
pukeutua mustiin ja sydän täynnä sääliä näyttää, miten hän osasi jakaa
surun. Oli aivan varmaa, ettei yksikään sielläpäin osannut itkeä
niinkuin hän, hellästi ja hiljaisesti, lemuavaan nenäliinaansa.

Ja hänen oli vihdoinkin onnistunut esittäytyä paikkakunnan
huomatuimpana henkilönä. Rovasti piti häntä koko seurakunnan parhaana
lampaana.

Rovasti oli arvossapidetty puhujana. Etenkin osasi hän pitää
kauniita esirukouksia ja hänestä oli tärkeää, että ihmiset tulivat
liikutetuiksi. Kun hän oli mitä kauneimmin puhunut köyhien ja sairaiden
puolesta, miellytti häntä, kun näki kamariherrattaren istuvan
kyynelsilmin. Eihän rovasti tiennyt, että kamariherrattaren sydän
kylmeni jälleen ennen kotiintuloa, ja että hänen herkkä mielensä hyvin
salli, että köyhät ajettiin ovelta mitään saamatta.

Hänen ajatuksensa hyväntekeväisyydestä supistuivat sellaisten luokse
tehtäviin vierailuihin, joiden asiat olivat sillä kannalla, että he
saattoivat ottaa hänet vastaan.

Mutta hän teki hyvää suuremmassakin muodossa -- hän pani toimeen kerran
vuodessa suuret kutsut, pieniä lukuunottamatta. Ja tänä talvena olivat
juuri nämä valitut, pienet seurat olleet niiden kateuden esineenä,
jotka eivät olleet mukana. Jotkut teräväpäiset keksivät, että ne oli
pantu toimeen ainoastaan tuomarin vuoksi.

Mutta että tuo jäykkä, ujo tuomari antoi houkutella itsensä sinne
ainoastaan tavataksensa Gunvor Torintytärtä, sitä ei kukaan tiennyt.

Kamariherratarkaan ei sitä tiennyt. Hän seurusteli mielellään tuomarin
kanssa; ne illat, jolloin hän ei ollut mukana, olivat hänestä
epäonnistuneet. Tuomari teki tervehdyksensä erittäin hienosti, hänen
käytöstavassaan oli jotakin vastustamatonta, suloinen mielenlämpö,
eräänlainen viileä lämpö, jolla ei ollut mitään sydämen lämmön kanssa
tekemistä -- mutta sitä ei tarvittukaan, hän ei koskaan itse sallinut
kenenkään mennä liian syvälle sydämeen. Oli niin hyvä voida hallita
itsensä. He sopivat todella oivallisesti.

Hän piti tuomaria sopivana puoluelaisena, eikä voinut olla sokea
nähdäkseen, että tämä etsi häntä ja mielellään puheli rakkausasioista.
Hän ei myöskään epäillyt, että mies oli rakastanut ennen; hän ei
laiminlyönyt sanoa hänelle, ettei hän koskaan ollut välittänyt olla
kenenkään miehen ensi rakkaus. Hänestä ne, jotka olivat liikkeellä ensi
kertaa, olivat niin kömpelöt ja ikävät. --

Mutta sitten oli rouva Jeanette tullut kotiin. Ja hän koetti
riitaannuttaa hänet ja tuomarin.

Rouva Jeanette oli hyvin hoidettu. Hänellä oli erinomainen Teodorinsa,
joten hänellä ei voinut olla mitään tuumia, mutta tämä oli kuitenkin
välttämätöntä hänelle. Hän oli tottunut seurustelemaan miesten kanssa,
jotka olivat ihastuneet häneen ja hänestä oli hauska olla huomattuna,
hän nautti siitä kuin jostakin sellaisesta, jota hän tarvitsi ja joka
suorastaan oli välttämätöntä hänen olemassaololleen. Hänen varsinainen
minänsä heräsi vasta miesten seurassa; -- se oli se kiihoitus, jota
hän tarvitsi kehittääksensä ominaisuuksiansa; se teki ilman, jota
hän hengitti, jos ei otsoonirikkaammaksi, niin ainakin mukavammaksi.
Hänen silmänsä saivat lempeän loisteen, ihonsa tuli kirkkaaksi ja
kukoistavaksi.

Eikä hän myöskään voinut olla tietämätön vaikutuksestansa. Ensiksikin
hän oli kaunotar, toiseksi hän omasi sen, mikä tekee kauneuden
ylenpalttiseksi: hänen olennossaan oli tuo rehevä aistillisuus,
joka huolimatta siitä mieshukasta, jonka se aiheuttaa, kulkee
miestenmieleisen rauhallisella nimityksellä.

Miten silloin tuomari Falck saattoi pelastautua, jos häntä miellytti
ruveta pieneen seikkailuun hänen kanssansa?

Kamariherrattaren suuri rakkaus rouva Jeanetteen kuoli sinä talvena.
Hän piti ihmeellisenä, ettei kappalainen voinut saattaa vaimoansa
Herran luo -- ja hän mietiskeli, mikä oli voinut tehdä rouva Jeanetten
hänen vaimokseen.

Hänen täytyi kuitenkin pitää suuret kutsunsa.

       *       *       *       *       *

Se ilta tuli. Kaikista kynttilöistä ja lampuista, jotka paloivat
sinisten silkkivarjostimien alla, virtaili satumainen loisto.

Sammalen-vihreässä huoneessa oli kamariherrattarella juuri ollut
pieni keskustelu rouva Jeanetten kanssa, joka istui ja antoi ihailla
lohenpunaiseen moirée antique-hameeseen pukeutunutta olentoaan ja
kimaltelevaa puolikuuta tummissa hiuksissaan.

-- -- Teodor se oli keksinyt, että hänen tuli saada hame, joka pukee
häntä. Hän oli toivonut sitä. Ja se oli neulottu aivan Teodorin mielen
mukaan. Jeanette-rouva sanoi ylpeilevänsä sillä, ettei hän koskaan
tehnyt muuta kuin mitä Teodor tahtoi. -- -- --

Kamariherratarta, jolla ei ketään Teodoria ollut, vaan jonka täytyi
tehdä niinkuin itse tahtoi -- suututti kuulla rouva Jeanetten puhelevan
tuolla tavalla. Sillä se tiesi jotakin kaunista, suloisen hauskaa
olemassaolomuotoa -- senhän hän tunsi entuudesta: mikään hallitusmuoto
ei ollut niin rajoittamaton kuin tuollainen vaimon alamaisuus; ilolla
uhraisi hän leskenvapautensa tälle orjuudelle.

Jeanette-rouva istui ja katseli ympärilleen vierasten joukkoa
lempeillä, sulattavilla hymyhuulillaan. Häntä ihmetytti nähdä rouva
Thymann täällä; hän ei ollut kutsunut häntä luokseen viimein, sillä
siitä voisi helposti tulla ikävyyksiä, ja sitä ei Jeanette-rouva
suvainnut, miksi hän siis olisi kutsunut? Teodor ei tahtonut; hän oli
niin verraton suojelemaan häntä. -- -- --

Kamariherratar oli loistava koko illan. Sillä Falck oli hyvällä
tuulella ja osoitti mitä innokkainta mielenkiintoa kaikkeen, mikä
koski häntä. Tuossa oli erään lehden näytenumero, jonka piti
olla erinomainen, ja siinä puhuttiin naisen aivoista ja munien
säilyttämisestä. -- Falckin mielestä voisi hän sen ottaa!

Mutta sitten tuli hänen ylhäisyytensä Heröstä, joksi kamariherratar
kerran sukkelalla päällä ollessaan oli ristinyt Gunvorin.

Hän tuli aina niin harmittavan ylhäisesti kaikkien muiden jälkeen. Ja
juuri tänä iltana niin häiritsevästi. Jospa hän olisi jäänyt kotiin!
Sillä tuomari joutui suunniltaan, tuli hajamieliseksi tapansa mukaan ja
vetäytyi kuoreensa.

Vähän ajan kuluttua hän oli asettunut vihreään huoneeseen, missä
Torgersen keskusteli voudin kanssa.

Hän istui nojatuolissa vastapäätä ja katseli heitä levollisin,
ajattelevin silmäyksin.

Torgersen innostui vilkkaan puheliaaksi vakuuttaessansa voudille,
miten tilapäistä on, pääseekö ihmisessä voitolle se, mitä sanotaan
jaloksi, vai se, mitä nimitetään huonoksi. Olosuhteet ne määräävät;
se, mikä tuli hyveeksi muutamissa, olisi yhtä hyvin saattanut kääntyä
paheeksi, vain olosuhteet siinä kohdin ovat määräävinä. Ja moraalihan
ei ole muuta kuin harkintaa. Vouti oli juuri lukenut paksun kirjan
sielunelimistön sallimanluonnosta... mitä hän oli saanut siitä
selville? Oliko tuo sallimus satunnaista vai ehdotonta, oliko mitään
mahdollisuutta voittaa itseänsä!

Falck ei kuullut, mitä vouti arveli. Hän katseli lakkaamatta Gunvoria.
Hän tutki hänen kasvoistaan hänen ajatuksiansa. Hän riemuitsi, sillä
tekeytyminen ei hyödyttänyt silmiä eikä otsaa mitään, kun siihen ei
ollut mitään syytä.

Gunvor nousi ja meni.

Vouti oli alkanut puhua ikuisesta määräyksestä, mutta kun Torgersen ei
kuunnellut, hän nousi ja meni hänkin.

Menköön kernaasti, vouti oli niin tukala. Senjälkeenkuin jalankolotus
oli käynyt pahemmaksi, oli hän tullut jumaliseksi, ja nyt hän vaivasi
kaikkia ihmisiä pyytämällä heiltä neuvoja; niin ollen oli tuomari
parempi, hän ei keskeytä ihmisiä.

Ja Torgersen jutteli. Hypnotismista hän poikkesi politiikkaan. Hän piti
aivan luonnollisena, että lampaat, olivat täällä vanhoillisia, mutta
hän luuli, että tuomari oli liian hyvä lammaspaimeneksi. --

Alkoi sitten puhua itsestänsä. Hän oli deterministi --. Hän saattaisi
ruveta keksimään järjellisiä syitä kaikkeen, mihin ryhtyi, ellei
hänellä vain olisi niin huono muisti. -- --

"Kas tässä!" keskeytti hän itsensä ja tavallisella
ujostelemattomuudellaan veti taskustaan pienen kirjan, viskaten sen
pöydälle.

Falck otti kirjan hiukan hymyillen. "Oh, arapialaisia satuja; hyvä,
kamariherrattarenhan pitää saada ne!"

Hän selaili sitä, ja katsoen terävällä ilmeellään Torgerseniin hän
luki puoleksi juhlallisella, puoleksi leikillisellä äänellä: "mitä
arapialaisia sinä olet, joka pienen tytön vuoksi antaudut sellaisiin
vaaroihin?"

Torgersen nauroi ja kumarsi arapialaiseen tapaan, ojennetuin käsin.
"Kautta Jumalan, oi ruhtinas, onnettomuus tulee kaikkialla ainoastaan
siitä katseesta, mikä lähetetään hunnunreunasta!"

Sitten hän kääntyi ja katseli tutkien häneen. Mitä hän tiesi?

Miehet mittasivat silmillään toisiansa hetkisen.

Silloin työnnettiin oviverho syrjään ja Gunvor seisoi heidän edessään.

Torgersen nousi, taivutti polvensa ja suuteli hänen kättänsä.
"Korkeasti säteilevä hallitsijatar, sano, mitä tahdot!"

"Meidän pitäisi syödä!" vastasi hän kylmästi.

Falck oli noussut hymyillen. "Ja Te olette tullut takaisin sanoaksenne
meille sen, jotta jalous ei kuolisi maan päältä!"

Gunvor hymyili heikosti ja meni edellä.

Tanssittiin vilkkaasti. Kamariherratar oli itse nuorekkaimpia; kaikkien
mielestä kelpasi katsella hänen ja tuomarin tanssivan franseesia.
Sitten hän vetäytyi takaisin salonkiin niiden naisten seuraamana,
jotka tällä erää muodostivat hänen esikuntansa. Jeanette-rouva tuli
myöhemmin, ja hänen jälkeensä luonnollisesti herroja.

Ja täytyi sanoa, että mieliala pysyi hilpeänä; ei kuollutta aikaa
ensinkään. Oltiin seurallisia, tyhjän keskustelun vieno sorina ei
lakannut hetkeksikään; juotiin teetä ja puhuttiin paljon kaunista,
etenkin siitä kupillisesta teetä, minkä Jeanette-rouva joi
joutsenkaulansa taipuessa.

Nurkassa istui Gunvor ja puheli rouva Thymannin kanssa, joka oli
vieraisilla ensi kertaa sairautensa jälkeen ja istui ja katseli
ympärilleen hämmästynein silmäyksin. Hänen sormensa eivät pysyneet
yhdessä kohdin, hän oli unohtanut ompelunsa, ja nyt oli paljon tehtävää
kotona; hän ei tiennyt, mistä aloittaisi. Tohtori oli pakottanut hänet
tänne tänä iltana.

Gunvor rauhoitti häntä ja sai hänet ajattelemaan muuta.

Tuomari seisoi lähellä keskustellen vilkkaasti Jeanette-rouvan kanssa.
Gunvor tuli pari kertaa panneeksi heidät merkille; -- sanat sattuivat
niin ritarillisen kohteliaasti; mutta hänestä tuntui puheessa piilevän
loukkaavaa kärkeä, ja vastenmielisyys salamoi katseissa, joita rouva
lähetti tuomariin.

Gunvor oli useita kertoja pannut merkille Falckin olennon tämän
puolen, joka hänessä tuli ilmi naisia kohtaan, tuon jonkinlaisen
antaa-mennä-piirteen, joka toisista naisista tuntui suurelta
kunnianosoitukselta. Vain hänkö tämän ymmärsi -- vain hän, jolla oli
tilaisuus verrata sitä siihen tapaan, millä tuomari kohteli häntä
itseänsä.

Hän hymyili vasten tahtoaan tälle ajatukselle eikä oikein tiennyt, mitä
oli vastannut rouva Thymannille -- --

Kaksi kertaa yhtyivät heidän katseensa. Gunvor tuli hiukan kalpeammaksi
ja istuessaan hän sulki ja avasi toista kättään konemaisesti.

Ei apua; -- kuka nainen koko maailmassa voisi pysyä tunteettomana
sellaiselle kunnioitukselle kuin se, minkä hän saattoi panna
katseeseensa?

Se muistutti jotakin, jota hän oli kuvitellut lapsena, nähdessään ensi
kertaa meren; -- sitten ei meri ollutkaan sellainen, mutta mielikuva
jäi muistoon hämäränä ihanuutena. Nyt se näytti äkkiä ilmaantuvan,
tulevan muitta mutkitta ja rakentavan hänen ylitsensä loistavia
temppeliholveja. -- --

Vihdoinkin, vihdoinkin hän löysi jotakin, mikä oli kylliksi
suurta! -- --

Hän istui tavallisessa ajattelevassa asennossaan, hiukan taapäin
kallistuneena tuoliin, hymyn väreillessä suun ympärillä.

Hän ei huomannut, että rouva Thymann oli lopulti käynyt puheliaaksi ja
unohtanut kaikki tehtävänsä; -- hajamielisenä hän kuunteli tuomarin
iloista valitusta yksinäisestä poikamiehen elämästään. Hän tahtoi
saada Vikka-tädin myöntämään, että asianomaisen ihmisoikeuksien ei
pitäisi lakata siksi, että hän on ollut harvinaisen ymmärtäväinen
välttääkseen avioliiton. Ihmiset nimittäin tarvitsevat julistuksia,
kaikki oli tupattava heihin, tulisi todellakin pitää huolta heidän
kasvatuksestansa. -- --

Vikka-täti seisoi ja katseli häntä hienolla, hiukan omituisella
arvokkuudella, mikä oli hänelle ominaista. Ja sitten hän ravisti
valkeaa päätänsä, hymyili ja meni yhdessä rouva Thymannin kanssa sisään
katselemaan kotiljonkia, joka juuri oli alkanut.

Falck istahti pienen salonkipöydän ääreen ja selaili albumeja. Sitten
sulki ne jälleen.

Gunvor istui yksin.

Valo virtasi tummana, äänettömästi, tummansinisten silkkivarjostimien
alta.

He istuivat hiljaa, kuten niin usein ennen; -- kuitenkaan ei ollut
niin kuin ennen. Kuten hiljainen Arachne kietoi äänettömyys heidät
verkkoonsa ja pakotti heidät ilmaisemaan itsensä.

He tiesivät molemmat salaisuutensa. He tahtoivat kumpikin päästä siitä,
ilman että toinen tietäisi tahi aavistaisi mitään.

Falck huokasi vasten tahtoansa. Gunvorin läheisyydessä valtasi hänet
ihmeellinen kaipaus, jonkinlainen koti-ikävä. Hän tuli ajatelleeksi
äitiänsä.

Sitten hän hymyili ja pyyhki hitaasti silmiänsä. Hänen mielensä tuntui
oikeastaan niin sanomattoman hyvältä. Olihan hän täällä!

Gunvor alkoi puhua, ei oikein tiennyt itse, miksi, -- hän tuli
hilpeäksi ja vastoin tavallisuutta hiukan äänekkääksi.

Falck ei sanonut mitään. Gunvorhan se puhui.

Kun Gunvor huomasi tämän, joutui hän hämilleen ja tuli alakuloiseksi.
Lopuksi hän istui jälleen sanaakaan sanomatta; oli kuin tuomarin
äänettömyys sitoisi hänet.

Kummankaan mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta kumpikaan ei
liioin löytänyt sanoja.

Gunvorin kasvot vavahtelivat heikosti. Tuomari ei ollut koskaan nähnyt
häntä niin miellyttävänä.

Iso lamppu oli sammumaisillaan. Nurkissa tuli pimeä, ja tuttavallinen
hämärä levisi huoneeseen.

Gunvor kuuli sydämensä jyskyttävän. Oliko äänettömyys ollut niin pitkä,
että se oli kertonut jotakin, vai niin lyhyt, ettei se ollut sanonut
mitään?

-- -- Heidät peitti värähtelevä, sinertävä pimeys, jonka katkaisi
etrurialaisen pronssilampun säteet, joka paloi nurkassa lempeästi
niinkuin yölamppu.

Falck oli noussut ja kävellyt muutamia kertoja edestakaisin. Oli sitten
istuutunut vähän lähemmäksi Gunvoria.

Jokainen hänen tekemänsä liike pani Gunvorin sydämen vavahtamaan. Hän
ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänet kaikessa, ilmassa ympärillään,
tuolta toisesta huoneesta kuuluvassa soitossa.

Hän kumartui eteenpäin ja nojasi päätään toiseen käteensä. Häntä veti
vastustamattomasti. Mikä, mihin? Ei hän tiennyt.

Mutta siinä istuessa täytti hänet syvä, uneksiva riemu. -- --

Niinkuin virranpyörteen vetäminä tulivat ne takaisin, ne kätketyt
ajatukset ja pienet, tummat sanat. Tuoksui ja säteili, viestejä kulki
heidän välillään omaa, näkymätöntä tietänsä, kuulumattomien sanojen
virta tulvasi hermosta hermoon. -- -- --

Gunvor tunsi olevansa kuin pyörteessä, mistä hänen täytyi pelastautua
-- mutta ei voinut.

Hän istui mykkänä, herkkänä, voimattomana. Heikoinkin ääni herätti
hänessä vastakaiun, kuin väräjävät kielet soittimessa; hän kuuli
sydämensä lyönnit rinnasta ja veren suhisevan suonissaan. Hän koetti
koota ajatuksiansa; hän ponnisteli päästäkseen palaamaan itsetietoiseen
elämään, sille pohjalle, mistä kaikki se tuli, mikä riisti hänen
voimansa.

Hän nousi, siirtyi toiseen tuoliin ja virkkoi muutamia merkityksettömiä
sanoja, -- sillä hiljaisuus oli ollut liian pitkä. Nyt hän oli varma
siitä.

Tuomarin silmät suurenivat, ne loistivat pimeyden läpi kuin kaksi
tähteä. Hänkin nousi. Hän tahtoi nähdä Gunvorin kasvot paremmin ja
kiersi lamppua. Se leimahti silmänräpäykseksi ja sammui sitten kokonaan.

Mutta hän oli nähnyt Gunvorin kalmankalpeana, epävarma, haihtuva hymy
huulillaan. Ja hän haki hänen silmiänsä ja löysi ne -- hänen katseensa
viipyi sekunnin ajan niissä.

He istuivat jälleen entiseen tapaansa. Kumpikaan ei voinut karkoittaa
lumousta.

"Minulle loistaa valo läpi pimeyden!" Hänen äänensä kuului matalalta,
värähtelevältä. "Tekö se olette? mitä Te sanotte?"

"En mitään", vastasi Gunvor hiljaa, varmasti. Mutta seuraavassa
tuokiossa hän painoi päänsä ja ratkesi itkuun.

Väkinäinen riemu valtasi Falckin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Gunvorin
itkevän, ja tiesi, ettei kenties milloinkaan kukaan muukaan.

Hän meni hänen luokseen, tahtoi ottaa hänen kätensä, ottaa hänet
syliinsä ja sanoa kaikki; -- mutta hän ei rohjennut.

Gunvor istui liikkumattomana, ikäänkuin ei enää tietäisi, että Falck
oli siellä.

Falck otti ruusun napinlävestään ja laski sen hänen eteensä. "Ottakaa
tämä!" pyysi hän lempeästi. "Te sanoitte äsken rouva Thymannille,
ettette nuku hyvin öisin; ottakaa tämä, se on hiljaisuuden vertauskuva,
se saa ajatukset vaikenemaan! Mutta se puhuu myöskin; kuulkaa, mitä se
sanoo!"

Gunvor oli äkkiä noussut, mutta jäänyt seisomaan, tukien itseänsä
pöytään ikäänkuin ruumiillisen heikkouden tavoittamana.

Sitten hän otti ruusun -- ja katosi.

Falck jäi istumaan yksin juhlallisen riemun valtaamana. Hän ei tahtonut
ajatella edes, oliko hän todellisuudessa. Miksi kiirehtiä noin?
Sitenhän hän vain turmelee tunnelman; ei, pysähdy, käy hiljaa! Eikö
maailma ole täynnä pahuutta? -- Tahdottiin estää hänen onneansa; koko
maailma kadehti häntä; hän tahtoi vannottaa kaikkia, rukoilla armoa
itsellensä -- sillä eikö hänen tarvinnut levähtää elämäntuskista,
laskea päänsä hänen polvillensa ja levähtää!...

Palvelijatar tuli ottamaan lampun.

Oli tullut aivan pimeä. Se oli erinomaista!

Hän risti kätensä ja rukoili Jumalaa, että kotiljonki kestäisi kauan,
että nuoret Bergenin tukkukauppiaat eivät antaisi naisille hetkenkään
rauhaa, sillä miten jaksaisi hän nähdä ketään ihmistä nyt, kun hän oli
saanut varmuuden siitä, että Herön Gunvor rakasti häntä!...

Se ei muuten ollut totta, vain unelma -- ja sielussa onnen jäljet, joka
oli siellä vieraillut ja mennyt jälleen!...

Mutta se oli ollut unelma, täynnä aurinkoa. -- Vielä säteili se hänen
ympärillänsä, aurinko oli hänen sielussaan, loisti hänen silmistään;
uusi voima liikkui sydämessä, läpi joka suonen -- virtaili sähkönä
hänen sormenpäistään!... Kevään unelma? Nyt, kun tuo hempeä ja hieno
oli lakastunut hänen elämässään?... Nyt, kun yksinäisyys jo oli
saavuttanut hänet, ja hän oli yksin maailmassa! -- --

Hän kauhistui; hän pelkäsi Gunvoria. Hän, joka oli kärsinyt
itsekieltäymyksen pitkällistä tautia, mitä ei milloinkaan täydellisesti
voi parantaa! Eikö Gunvor vaatisi mahdottomia häneltä, sitä, joka jo
oli menetettyä, voimaa, joka oli hävitetty... Miten voisi hän seurata
Gunvoria -- hän, raihnainen, rauhaton vieraan maan vaeltaja! Hän, jonka
osaksi oli tullut kulkea ja hapuilla aina hautaan asti -- -- --

Oli yhdentekevää! Gunvor oli hänelle samaa kuin kaste janoavalle
ruoholle! -- -- --

Ei, hänen täytyy nauraa itseänsä! Ei kai hän ollut mikään pahantekijä!
Hän tahtoi varoittaa Gunvoria: mitään ei voinut rakentaa hänen sielunsa
rauhattomalle pohjalle -- Gunvor ei voisi luottaa hänen sydämeensä. Se
oli pimeä -- --

Miten hän voisi puhua Gunvorille kaikki, mikä oli kurjaa hänessä?
Jos hän nyt tulisi, tuo kuninkaanneito, joka ei tiennyt siitä
majesteetillisuudesta, minkä Jumala oli hänelle lahjoittanut, jos hän
tulisi, niin ei hän olisi näkemättä sitä, hän polvistuisi -- --

Mutta hän tahtoi paeta hänen kasvojansa. Hän näki Gunvorin pyytävän
sisintä persoonallisuudelta -- ihmisten kesken ei sellainen sopinut.
Gunvor ärsytti häntä, hän ei tahtonut, että hänelle muistutettaisiin
hänen omia ihanteitansa. Verinen haava aukeni, Gunvor sai hänet
huomaamaan, että hän, Falck, oli sairas, että hänen elimistössään oli
jotakin lamautunutta, kenties vain yksi ainoa pieni lihas, mutta se oli
kyllin. -- --

Eikä kukaan ymmärtänyt, ei edes _hän_, että onni, joka vielä oli häntä
varten, oli suurista onnettomuuksista pääseminen. Hän ei voinut ryhtyä
mihinkään enempään. Hän oli kerran kärsinyt; hän ei tahtonut enempää!
Se oli kenties velttoutta; mutta niin se oli. --

Palvelijatar toi sisään täytetyn lampun. Tuli niin kiusallisen valoisa.
Kotiljonki oli lopussa, ja tuokiossa oli salonki täynnä iloisia,
äänekkäitä ihmisiä.

Falck oli äkkiä noussut. Peläten ilmaisevänsä mielialansa hän tuli
tavattoman hilpeäksi. Se oli välttämätöntä toisistakin syistä: hänen
täytyi saada selväksi itsellensä ja eräälle toiselle, ettei mitään
ollut tapahtunut.

Gunvorkin oli jälleen tullut sisään. Hän katsoi pari kertaa Falckiin
silmissään mietiskelevä ilme, -- äänetön, ihmettelevä tuska.

Falck huomasi tämän, tuli hillittömän riemuisaksi ja kääntyi yhä
enemmän Jeanette-rouvaan.

Myöhemmin, kun alettiin tehdä lähtöä, oli Torgersen ylen hilpeä;
hän ei tahtonut lähteä, eihän ollut hauskaa mennä kotiin nukkumaan,
nyt kun oli niin hupaisaa. Ja hän uskoi rouva Thymannille, jota hän
auttoi pukeutumaan kaikkiin päällysvaatteihinsa, että hänestä oli
hirmuisen hauskaa tuntea olevansa kotona täällä maan päällä, jota
hän lapsuudestaan asti oli kuullut kuvailtavan murheenlaaksoksi. Oli
todellakin hyvä olla täällä murheenlaaksossa.

Rouva Thymann tuijotti häneen raukein, kysyvin silmin ja antoi pukea
itsensä.

Falck seurasi Elina-rouvaa veneeseen, Gunvor tuli tädin kanssa perässä.

Gunvorin astuessa laiturin pimeille portaille seisoi Falck odottamassa
ja tarjosi hänelle kätensä.

"Kiitos", sanoi hän hiljaa ja otti sen. Mutta veti kätensä heti pois ja
meni yksin.

"Hyvää yötä!" sanoi hän rauhallisesti. "Svein, miksi sinä jäät sinne,
mitä se Irmild siellä --?"

Kotimatkalla tuntui Torgersenista veneen perässä oltavan niin
äänettömiä. Elina-rouva oli rauhallisesti nukahtanut, ja Gunvorista ei
kuulunut niin hiiskaustakaan. Hän istui hiukan taapäin nojaten käsi
peräsimessä.

"Oletko väsyksissä?" kysyi Svein. Kun hän ei vastannut, luuli hän hänen
nukkuvan.

Ja hän hiipi keulaan Irmildin luo, joka istui hyräillen hiljakseen.

He tulivat kotiin; kukin siirtyi omalle taholleen. Elina-rouva ei
luullut kuulleensa Gunvorin menevän huoneeseensa; mutta hän ei
ajatellut sen enempää. Elina-rouvasta ei milloinkaan ollut tuntunut
niin hyvältä, hänen mielensä ei koskaan ennen ollut niin rauhallinen ja
iloinen.

       *       *       *       *       *

Merellä oli ollut myrsky. Nyt tulivat pitkät aallot murtuen rantaa
vasten.

Gunvor meni sinne.

Hän ei voinut olla missään muualla kuin siellä.

Meri oli äärettömän harmaa, taivas synkkä -- muualla hän ei voinut olla
kuin täällä! Sillä tänne tulivat aallot, vyöryivät hänen polttavaan
sieluunsa ja kysyivät: "mitä olet tehnyt itsellesi?"

Siitä hän tahtoi päästä selvyyteen; siksi hän tuli tänne.

Hän kulki edestakaisin levottomin askelin, pysähtyi hiukan, alkoi
jälleen kulkea rauhattomasti, tuskallisesti. Hän tahtoi vain hieman
puhella itseksensä täällä, hieman herätä, katsoa eteenpäin, mikä tulisi
hänen elämäkseen -- mitä hänen oli kärsittävä.

Mutta sen sijaan tuli takaisin se, mikä _oli_ kerran kärsitty ja
ohitse. -- --

-- -- Ainoastaan seitsenvuotias hän oli! Oli yö sellainen kuin tämä --
se ei koskaan mennyt hänen muistostaan: silloin kärsimys lähestyi häntä
ensi kertaa!... Hänestä oli tuntunut, että vanha akka nousi merestä,
otti häntä kädestä ja sanoi: tule minun kanssani! Ja hän oli myöntynyt.
Palavan, loukatun oikeudentunnon valtaamana hän oli hiipinyt ulos sinä
yönä. Hän tahtoi puhua Jumalan kanssa ja luuli tapaavansa Hänet täällä.
"Jumala, miksi teet niin?" oli hän kysynyt; "miksi olet pannut minut
tänne, ja miksi teit sillä kertaa niin, sinä tiedät; minusta et siinä
tehnyt oikein. Sinä et välitä minusta, muuten et tekisi niin!" -- --

Ja meri oli noussut ja tullut hänen luoksensa. Aallot syleilivät häntä
kuohuillansa, ne lauloivat suurta, ylpeää laulua; se kulutti tuskan.

Kun sitten Sidsel löysi hänet, oli kaikki taas hyvin. -- -- --

Nyt oli hän täällä taas; eikö kukaan täällä tietänyt mitään neuvoa?

Hän istuutui rannalle, pani poskensa kovaa kiveä vasten, teki sen
hiljaisella sydämellisyydellä... sillä eikö maa ollut hänen äitinsä?
Hän tahtoi tehdä salatunnustuksen sille, ainoalle, joka voi ymmärtää.
-- --

Hyvä, että oli yö, ja kaikki mustaa ja äänetöntä!

Eikö tullut yhtään aaltoa, joka voisi laulaa pois sen, mikä kidutti?...
ottaa sen suureen lauluunsa, musertaa sen pirstoiksi? -- --

Aallot tulivat -- ylpeine elkeineen, rohkeina kuin vanhurskauden ääni;
vyöryivät rannalle, loiskahtelivat hänen jalkoihinsa juhlallisesti
kuiskien. -- --

Taas tuli muistoja: hän näki itsensä lapsena kuljeksivan määrättömästi
ikävöiden jotakin, jota hän ei itse tiennyt: jotakin suurta,
muodotonta, kuin rajatonta riemua, etäistä soittoa... sitten se muuttui
unelmaksi! Sillä mikään ei ollut niin valtava kuin unelma; se säteili
kuin tuhat kimaltelevaa merta! -- -- -- Ja Sidsel oli lukenut hänelle
satukirjaa: oli kerran palava meri; sen yli täytyi kulkea, jos tahtoi
eteenpäin!... Ja se oli sytyttänyt hänen mielensä, hän oli katsonut
eteensä rohkein silmin ja huutanut: minä tahdon ylitse!... mutta Sidsel
ei kuullut häntä; hän luki edelleen: karhulla on punaisenruskeat ja
mustat karvat siksi, että se on mennyt läpi palavan meren, sudella on
punaisia ja valkeita täpliä siksi, että se on ollut palavassa meressä,
kukaan ei pääse ylitse tulematta merkityksi! Hän oli silloin itkenyt ja
huutanut taas: minä tahdon ylitse! -- -- --

Pitäisikö hänen nyt hävetä pientä lasta, peittäisikö hän nyt päänsä ja
sanoisi: minä en uskalla!

Sillä nyt -- nyt hän oli palavan meren rannalla, jonka yli hänen
täytyi päästä voidaksensa elää. Nyt oli se silmänräpäys -- jolloin on
valittava kohtalonsa!

Ne, jotka seisovat tienhaarassa -- eivätkö ne aina mene väärään
suuntaan? Niinhän tapahtuu aina.

Ei, hän ei tahtonut ajatella mitään enempää, hän ei voinut. Hän jäi
istumaan jäykkänä, tylsin katsein.

-- -- Maasta kuului kuisketta, kummallista ja kolkkoa, kallion alta
tunki käheää, kumeaa ääntä. Ulapalla sataman päässä vilkkui majakan
punainen valo kuin uskollinen silmä, joka valvoi hänen kerallaan.

Hän tahtoi sanoa kaikki yön tuulelle, kertoa sille kuohuvasta
verestänsä;... ei, se ei ollut totta! Hän rakasti Sveiniä! Kun Svein
tuli ja syleili häntä, ja hän katsoi hänen lämpimiin silmiinsä, silloin
hän tunsi rakastavansa häntä. Ja kun Svein pyysi häntä unhottamaan sen,
mikä ei ollut hyvin, teki hän niin, sillä hän rakasti häntä.

Mutta joka kerta hän oli tuntenut sydämessään, että se, minkä Svein
antoi, ei riittänyt! Hän oli jälleen tuntenut lapsuutensa kaihon,
jälleen ajatellut kuin silloin, ettei ollut mitään iloa siinä, mikä ei
ollut suurinta. -- --

Hän nousi tietämättään ja alkoi kävellä niin nopeasti, että hänen
täytyi pysähtyä vetämään henkeä.

Mutta hehän rakastivat toisiansa! Heidän välillään oli side, joka ei
koskaan katkeaisi, niin pyhästi velvoittava, ettei sitä milloinkaan
voisi purkaa! --

Hänessä heräsi lämmin tunne, lempeä suojeleva äidillisyys. Hän olisi
vastuunalainen hänestä, hänen piti olla varovainen, odottaa; kaikki se
hänen luonteessaan, minkä suhteen hän itse niin pahoin menetteli, oli
pelastettava.

Kauhun väristys kulki hänen lävitsensä. Hän ei koskaan päästäisi
Sveiniä, niinkuin kerran arassa ja ylpeässä lapsellisessa pelossaan oli
päästänyt miehen, joka sitten joutui hukkaan; -- hän ei milloinkaan
tahtoisi tuhota kenenkään elämätä; Svein voisi olla varma; olihan hän
antanut sanansa!

Hän hiljensi kulkuansa ja painoi molemmin käsin ohimoltansa -- seisoi
ja kuiskaili jotakin itsekseen.

Se oli joka tapauksessa totta, se, mikä ei löytänyt sanoja! Oli totta,
että silloinkin, kuin hän oli ollut onnellinen, hän ei ollut ollut
täysin onnellinen. Nyt hän sen tajusi, sillä hän tiesi nyt, että
hänen sielussaan oli enemmän, oli vapaita voimia, -- hänen tarpeensa
ei tulisi koskaan tyydytetyksi! Ja kun hän oli tahtonut voittaa tuon
kaiken eikä uskoa, että oli niin -- silloin hän oli tullut niin
äärettömän väsyneeksi! -- -- --

Ilonsäde välähti hänen silmissään. Hän huokasi syvään huudahtaen.

Sillä se, mikä oli kaikista suurinta, oli kuitenkin tullut hänen
luoksensa! Hän ei tiennyt, miten. Mutta eräänä päivänä hän huomasi
seisovansa pyhällä paikalla, ihastuksen hämmästys oli täyttänyt hänet;
hän olisi tahtonut polvistua: siinä oli hänen lapsuutensa hämärä
ihanuus, jokin, joka oli rakentanut temppeliholvin hänen ylitsensä!...
Ja täällä oli kaikki toisenlaista!... Silmä, joka näki, korva, joka
saattoi kuulla!... Ei koskaan enää yksinäistä tahi kylmää! Ensi
kerran hän tunsi sydämensä täyttyvän selittämättömällä, suloisella
varmuudella. Hiljaa hän tahtoi painaa päänsä hänen rintaansa, tyynenä
kuin lintu pesässään. Hän oli löytänyt tyyssijan sielullensa! -- -- --

Mutta syvällä ilossa asuu suru -- sen on laita kuin kesän; sen takana
istuu pimeys odottamassa. Siksipä se juuri kiiruhtaa tullakseen
antamaan kaikille, jotta jokainen saisi maistaa elämää ennenkuin täytyy
kuolla. -- -- --

Oliko hän jo saanut osansa? Sillä nyt se oli mennyttä. Mooseksen tavoin
hän oli nähnyt luvatun maan. Sitten oli tuhansia tuskia tullut, ja näky
peittynyt. -- -- --

Kylmän muukalaisen lailla oli Falck katsonut häneen; Falckin silmät
olivat vakuuttaneet, ettei se ollut totta. Ja tiesihän Gunvor sen!
Jäykistyttävällä tuskalla hän tunsi, että päivää myöhemmin Falck oli
toinen mies, ei enää ruhtinas, ei temppelin ylimmäinen pappi -- vaan
viheliäinen, huono, oman heikkoutensa orja. Gunvorin täytyi viimeisenä
uskoa se, minkä muut tiesivät niin hyvin. Sillä eihän heidän välillään
koskaan voinut tulla selvyyttä, ei koskaan syntyä lujaa pohjaa, millä
seisoa.

Hän peitti kasvonsa läähättäen. Ei _hänkään_ kyllin! Ei
hänessäkään! -- --

-- -- Jos joku herättäisi hänet sadan vuoden kuluttua, olisiko hänen
kohtalonsa silloin parempi, eikö hän silloin olisi niin yksin maan
päällä?

Hän pyyhki käsillään hitaasti kasvojaan.

Hänelle tuotti kärsimyksiä, ettei voinut antaa anteeksi hänelle!
Miks'ei hän voinut ymmärtää häntä niin täydellisesti, että voisi olla
armelias hänelle? Eikö ollut aivan tavallista, että ihmiset alkoivat
suurellisesti ja lopettivat tyhjällä? Ja hän ei voinut nähdä häntä
sellaisena kuin hän oli. Mikään murtunut mies hän ei vielä ollut. Oliko
kuitenkaan ketään, joka oli sellainen kuin hän? Ruhtinas hän
oli! -- -- --

Tässä silmänräpäyksessä vapisutti häntä väristys, että Falck
omisti sen, jota Svein Torgersen ei tiennyt olevan olemassa.
Falckin luonteessa oli miehekästä hienoutta, jota Gunvor ei ollut
koskaan tavannut, ja -- hän tiesi sen -- hänen sisimmässään jotakin
saastuttamattoman jaloa ja puhdasta, oli pyhä ilma.

Hän pysähtyi äkkiä ja teki ääneen kysymyksen itsellensä. Rakastiko hän
Falckia? Oliko hän rakastanut häntä jo kauan?... Ja Svein, oi hyvä
Jumala! Falckia ja Sveiniä?... Falckia tahi Sveiniä?

Hän nosti kätensä päänsä päälle -- seisoi huojutellen itseään
edestakaisin; hänen oli mahdotonta pysyä hiljaa; hän seisoi kuin
kuumilla hiilillä.

Pohjoisesta tuli tuulenhenkäys. Hän meni kivilohkareen suojaan,
jonka meri näinä päivinä oli siirtänyt rannalle. Hän seisoi puoleksi
tajutonna, kasvot harmaina, verettömin huulin. Toinen käsi aukeni ja
sulkeutui kouristuksentapaisesti.

-- -- Ja hän antoi hänelle ruusun sen äänettömyyden merkiksi, mikä oli
laskeutunut heidän välillensä!...

Miten kävisi, olivat Falckin silmät kysyneet, ja sitten hän oli
piiloutunut tapansa mukaan -- niin kummallisen hermostuneena. Pelkäsikö
hän, että ihmisten varomattomat kädet koskisivat pyhään? Eikö hän
voinut sietää sitä ajatusta, että he lakeijamaisessa ylpeydessään
katsoisivat alentuvaisina siihen, mikä kävi yli heidän ymmärryksensä...
tulisivat pienine, saastaisine ajatuksineen tahraamaan. Senkö vuoksi
hän oli niin pelokas?...

Vai oliko hänellä jotakin kaduttavaa!

Silloin sanoisi hän hänelle: mitä sinä pakenet? Etkö näe, että
ympärillämme on pyhä loiste, polvistukaamme hartaudessa sen eteen, mikä
muistuttaa meille, että Jumala asuu meissä!

"Sen sanon hänelle!" kuiskasi hän rajusti. -- -- Sillä mitä se heihin
koski? Kysy meren hurjalta kotkalta, hillitseekö se lentonsa, kun se
tietää, että joku matelee maassa!...

Hän tahtoisi sanoa, ettei hänen tarvitsisi katua -- ja että hän voisi
olla rauhallinen!

Hän kohotti päätänsä ja hymyili.

Ja hän seisoi ja tuijotti poispäin ja koetti löytää ilmauksen sille,
mikä täytti hänen, ilmauksen suuren ja voimakkaan, niinkuin
meren -- -- --

       *       *       *       *       *

Mutta eikö kuitenkaan ollut mitään pelastusta yksinäisyydestä?

Sillä kaikki oli pimeää ja ohitse!... Hän ei voinut nähdä, että mitään
oli jäljellä enää.

Kyllä kärsimys!

Seisoa ja katsella, kun kaikki palaa... seisoa ja katsella, miten
kuluu, leimuaa, hehkuu, sammuu verkalleen -- kaikki, minkä omistaa...

Eikö ollut pelastusta omantunnontuskasta, sentähden että hän ei ollut
tehnyt velvollisuuttansa yhtä ihmistä kohtaan? Missä oli pelastus hänen
jäisestä, raudankovasta tahdostaan?

Hän oli ennen tahtonut tehdä jotakin suurta, valjastaa tähden
vaunujensa eteen -- mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että suurta
voidaan tehdä aivan hiljaa, ilman tähteä, että suurinta kenties oli
hakea oma tiensä pimeyden läpi ilman vaunuja;... mutta hän ei voinut!
Hän tahtoi valittaa, niinkuin lapsuudessaan: "Jumala, Sinä et minua
rakasta, kun sallit minulle tällaista!" -- -- --

Mutta ihmisten täytyi kärsiä, sen hän tiesi hyvin! Eikö itse Jeesus
ollut huutanut: "Jumalani, miksis minun ylenannoit?"

Hänen hikensä vuoti kuin veripisarat maahan!... Kellä oli voimaa
kärsiä niinkuin hänellä?... Ja aina oli ihmisiä, jotka vuodattivat
sydänvertansa; miksi pitäisi häntä säästää?... Tässä lepäsi meri ja
nousi, niinkuin tuhat vuotta sitten, ja tähdet katsoivat alas, niinkuin
ennen -- mitä oli täällä muuta kuin mitä ne aina näkivät. Sen suhteen
ei ollut mitään tehtävää. Lopulti tulee kaikki, hyväksi!

Ilon säde leimahti hänessä, kun hän ajatteli kuolemaa, uinumista
syvällä maan alla. -- -- --

Oli nousuveden aika; meri oli kohonnut aina siihen asti, missä hän
istui, loiski hänen jalkojensa juuressa, ja se kuului äidin kuiskeelta.

Hän istui katsellen, miten aalto aallon jälkeen vaipui taas, miten
toinen aalto kohtasi uuden ja ehkäisi sen kulun -- istui katsellen
väsyneellä mielenkiinnolla, miten laine nousi, taisteli ja murtautui
esiin, kunnes se ähkyen vaipui yli kivien...

Hän jäi istumaan tunteettomana, välinpitämättömänä, ruumiillisesti
voipuneena. Hän ei muistanut enää mitään; hänen huomionsa oli kokonaan
kiinnittynyt siihen, mitä hän näki ympärillään: miten monta kaunista
kiveä tuossa oli!... Siinä olisi jotakin pikku Gunille!... Tuolla
hiekassa näkyi rantasipin tiheät jäljet, jolla oli aina niin kiire.

Hänestä tuntui, että hän oli kuollut. Oli tullut joku ja kantanut hänet
pois elämän vaivalloisesta työstä -- eikä kukaan voisi tuoda häntä
takaisin!

Sitten hän huomasi, ettei hän ollut kuollut, vaan istui vain yksinään.
Ja kaikki yksinäisyyden ja yön hirmut tulivat... Ne ovat iäti samat,
ne palaavat alituisesti takaisin... Pimeä myrsky se on herättänyt
ne; ne nousevat merestä -- hän tunsi raskaiden siipien havinaa, näki
tuijottavia kuolleita katseita!... Ne tulivat ja vetivät hänet alas
valtavaan pyörteeseen. --

Ja kaikki hiljeni ja kylmeni... Hän tunsi synkän jäädyttävän aallon,
joka veti hänet mukaansa: katso, me tulimme ja otimme sinut viimein,
sinutkin! -- -- --

       *       *       *       *       *

Meren kylmä tuuli kiihtyi, siveli häntä, kiskoi häntä hameesta ja
heitti vaahtoa hänen kasvoilleen.

Hän avasi ihmetellen silmänsä.

Kuu oli noussut, hän katseli valoisaan, loppumattomaan jylhyyteen --
sitten hän sulki jälleen väsyneenä silmänsä. Kylmä jäädyttävä talvikuu
teki kaikki pahemmaksi. -- --

Hän oli taas vaipumaisillaan tajuttomuuteen, kun hänen huomionsa
heräsi siihen, että elämä alkoi vilkastua venäläisessä aluksessa, joka
oli ulompana. Siellä pumputtiin laivan pumpuilla ja kannettiin vettä
sangoilla. Jotkut olivat rikissä ja lauloivat.

Hän kuunteli noita raskasmielisen pitkäveteisiä, omituisen kaihoisia
venäläisiä lauluja. Sekoittuen aaltojen loiskeeseen ja tuulen suhinaan
saapuivat ne häntä vastaan, viilsivät kuin miekka hänen sieluansa.

Ne tulivat hänen luokseen tuskan valitusviesteinä, kaikkinaisen tuskan,
jota ihmiset tuottavat toisilleen... jos hän oli unohtanut itsensä,
niin nyt tuli viesti kutsumaan häntä työhön jälleen...

Hän nousi väkinäisesti ponnistaen tahtoaan.

Mikä häntä oikeastaan vaivasi?... Tärkeintä... sitä, minkä edestä
eletään ja kuollaan -- sitä ei kukaan riistäisi häneltä, hän ei sallisi
kenenkään tuhota elämäänsä! Ei sallisi pysähdyttää itseänsä tähän, hän,
jolla oli muuta tehtävää!...

Hän alkoi astua ripeästi, veri lämpeni ja pääsi vauhtiin.

Ei ollut hänellä aikaa tähän, edemmäksi hänen pitäisi!

Oli otettava asia aivan tyynesti. Aina ei voinut ranta olla näkyvissä,
kerran täytyi myrskyn ja aaltojen tulla!... Eikö hän ollut toivonut
avaraa merta, vaatinut sitä, niinkuin ylpeää oikeuttansa? Ei hän
sallisi sen katkaista tietänsä!... Ei hän uskaltaisi tarjota itselleen
sitä, mikä ei ollut hänen arvonsa mukaista. Sillä eikö hän ollut
ihminen, syntynyt hallitsemaan itseänsä?... Ja eikö elämä ollut hänen
valtakuntansa?... Aurinko ja suuret avaruudet kuuluivat hänelle. Eikö
jokainen voima siinä maailmassa, jota sanottiin hänen sieluksensa,
ollut hänen palvelijansa?... Hän kulki kalpeana ja vapisten --
mutta raudanluja päättäväisyys loisti hänen silmistään. Hän tahtoi
kilvoitella, niinkuin Jaakoppi Jumalan kanssa. Hän _tahtoi_ olla
onnellinen, miksi hän siis ei olisi? Miksi olla ottamatta kypsyneitä
hedelmiä elämän puusta? Miksi olla muihin tyytyväinen?...

Eikä hän tahtoisi vaatia _mitään! Oliko_ mitään enempää?... Toiset
voisivat sen pitää!... Ei tahtoisi hän kerjäläisenä koota hiukan
sieltä, hiukan täältä saadaksensa paikkaamalla kokoon jotakin, mitä
voisi onneksi sanoa; sen saisivat ne tehdä, joille se riittäisi
-- -- Ja jotakin muuta tuli vielä lisäksi, voimakkaampaa kuin tuo
suuri ylpeys: lempeä, voimaton rohkeus, tyynen, kärsivällisen
hellyyden lähteensilmä -- hänen myötätuntoisuutensa ihmisiä kohtaan.

Hän tunsi kuin tuhansilla aistimilla, että häntä huudettiin auttamaan
sytytettäessä valoa niille, jotka istuivat pimeässä -- ja valvomaan
heidän kanssansa, jotta se ei sammuisi!... Olla mukana luomassa maata,
joka ei vielä ole valmis!... niin että ihmiset saisivat iloita,
ilman että on tuskaa riemussa!... kaikki ne, jotka kulkevat täällä
-- lyhytnäköiset vaeltajat, raskautetut, eksyneet, väsymättömät,
kunnes saavuttavat hautansa... Niitä hän auttaisi heidän kulkiessaan
pimeillä teillä... kohti sitä tulevaisuuden maata, missä kaikki tulee
paremmaksi, koska on opittu vähentämään toisten kärsimyksiä! -- -- --

       *       *       *       *       *

Hän tuijotti aallonlaaaksoihin, missä kuutamo kimalteli, särkyi
palasiksi ja liittyi eheäksi jälleen.

Eikö täälläkin kaikki sanonut samaa? Hän kuuli meren ja maan äänet: ei
ole mitään suurempaa! -- --

Hän laski jälleen poskensa kalliota vasten. Voisiko äiti unohtaa
lapsensa -- ei kuitenkaan maa, tuo ikuinen, voinut! -- --

Hän kuunteli, ja kuuli sen hengen nousevan taivasta kohti; oli kuin
tuhannen ääntä, hiljainen, kohiseva messu!...

Hän tunsi itseänsä vapisuttavan, kuin menisi hän yksinään ripille
pyhässä hiljaisuudessa. Hän oli jälleen rohkea ja terve! Ilmapiiri oli
väljentynyt -- hänen äitinsä talossa oli monta huonetta! -- -- --

Hän kietoi saalin tiukemmin ympärillensä ja kulki verkalleen kotiinpäin.

Oli tullut päivä.

Tiellä, joka vei kartanoon, hän kohtasi kappalaisen, joka tuli
ripitysmatkalta ja oli menossa veneeseen.

Kappalainen katsoi häneen ja hänestä Gunvor oli jotenkin muuttunut. Hän
oli kovin kalpea.

Kappalainen tuli ja otti häntä kädestä. "Oletteko ollut ulkona?" kysyi
hän murheellisena.

Gunvor nyökkäsi ääneti ja tahtoi mennä edelleen.

Mutta hän ei laskenut häntä. Jotakin oli tapahtunut hänelle.

Hän tarttui jälleen hänen käteensä.

"Gunvor, Herön äiti", lausui hän tulisesti "te olette suloinen astia,
luotu kunniaan; antakaa sille kunnia! Taistele sielusi pelastukseksi!"

Gunvor kääntyi häneen. "Sitä olen tehnyt tänä yönä!"

Kappalainen vetäytyi askeleen taaksepäin ja tuijotti häneen. Hän näki,
että se oli totta.

Häntä ympäröi lempeä ylhäisyys, miltei jokin jumalallisuus.

"Nyt tiedän, että Te kadutte!" sanoi hän tukahdutetusta "Pitäköön Herra
kätensä Teidän päällänne ja antakoon Teille rauhansa!"

Gunvor nosti päätänsä. Hänen silmänsä loistivat.

Kappalainen tuli hiljaa hänen luoksensa. "Voinko minä auttaa Teitä?"

"Kiitos!" sanoi hän lempeästi; "mutta on vanha sananparsi: apu on
ainoastaan oikeassa kädessä!"

Kappalainen jäi seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.

Pihalla kohtasi hän pikku Gunnin, joka tuli juosten. Hän oli menossa
alas rantaan. Hänelläkin oli tapana mennä sinne heti aamusella;
Elina-rouva väitti, että se oli veressä.

Mutta Gunnilla oli myöskin uusi hame yllänsä ja hän oli hakenut joka
huoneen näyttääksensä itseään Gunvorille.

Hän käänteli itseänsä lakkaamatta ympäri. "Eikö se ole kaunis, oikein
soma?"

Gunvor otti lapsen syliinsä sydämellisesti.

Hänen tähtensä, niin, hänen tähtensä myöskin! -- Hän saisi kasvaa
rauhassa; kukaan ei saisi murtautua tänne ja varastaa!

Hän kumartui ja puheli leppeästi, lapsellisesti hänelle -- isosta
nukesta, kissasta ja Grimmistä. -- --

Pikku Gunn katseli häneen ihaileva ylpeys katseessa. "Sanotko sinä aina
k, sinä?" kysyi hän. Hänellä itsellään oli suuri vaiva sanoessaan k:ta,
ja vaikka Elina-rouva käski häntä häpeämään, ettei hän vielä puhunut
selvästi, ei hän kuitenkaan käyttänyt k:ta arkioloissa. "Kuule!" jatkoi
hän mielistelevästi ja riippui Gunvorin käsivarressa. "Tiedätkö,
mitä minä voin tehdä, kun tulen isoksi, ei, kun tulen vanhaksi ja
kuolleeksi?" -- -- Gunvor kumartui ja suuteli häntä. "Tuolla seisoo
Dwim ja odottaa; minun pitää mennä äidin luo!"

Gunvor riensi yläkertaan, pukeutui ja tuli heti jälleen alas.

Salissa oli Elina-rouva. Hän oli juuri tullut ja seisoi odottamassa.

He söivät aina yhdessä aamiaista.

Gunvor meni ja sanoi hyvää huomenta. Äiti katseli häntä, nyökkäsi
ääneti ja lempeästi.

Gunvor pani poskensa hänen poskeansa vasten. "Puhu minulle vähän!"
pyysi hän hiljaa.

Elina-rouva ei kuullut oikein hyvin. Hän ei huomannut äänen keveätä
värähtelyä eikä sen muuttunutta väriä. Hän hymyili ja alkoi jutella.

"Mitä sinä sanoit Hesekielin sanoneen, että hän on saanut Bergenistä
jonkin paikantarjouksen?"

"Mutta hänhän ei tahdo", lisäsi hän vaitiolon jälkeen. "Hän voisi
tavoittaa siellä onnen, mutta hän ei tahdo" -- -- --

"Hän, Hesekiel, oli kerran ajatellut korkeammalle, sen hän oli kyllä
tehnyt", virkkoi hän jälleen miettiväisesti. "Se ei tapahtunut; mutta
hän ei kuitenkaan tahdo lähteä täältä." -- --

Gunvorin poskiin nousi tumma puna. Hän katsoi rukoilevasti äitiinsä.

"En minä mahtanut sille mitään!" sanoi hän hitaasti.

Elina-rouva nauroi ja nyökkäsi. "Näkihän poika sen itse, että se
oli mahdotonta, niin kelpo mies kuin hän onkin, Hesekiel, ja suurta
sukua;... mutta hän käy niin jörömäiseksi; minä olen sanonut, että hän
saa 'asettua oloonsa!'"

Elina-rouva ei nähnyt, että Gunvor oli jälleen tullut aivan kalpeaksi
kasvoiltaan.

"Myrsky on ollut raivoisa merellä viime yönä", sanoi hän hetken
perästä; "mutta se ei ole tullut sisään. Jos luodon ympärillä on tänään
turskia, niin olisi nyt ilma pyytää niitä!" -- --

"Svein on lähtenyt ulos; milloin hän tulee kotiin?" Elina-rouva kääntyi
tyttären puoleen.

Sitä ei Gunvor tiennyt.

Elina-rouva oli hyvällä tuulella tänään; hän ei huomannut, että
Gunvorin ääni kaikui matalalta, ikäänkuin se olisi kadottanut voimansa
ja sointunsa.

Hän oli puheliaalla tuulella, ja vähän päästä hän aloitti jälleen,
ensin karjasta, sitten kaloista.

Hän tuli ja taputti tapansa mukaan tytärtä päähän ja meni sitten
askareillensa.

Elina-rouva oli lapsuudessaan ollut jotenkin kovilla, kaikenlaisten
ikävyyksien ja vaikeuksien tähden. Nyt olivat hänen aistinsa laupiaasti
sulkeutuneet, joten hän ei juuri huomannut, mitä sellaista hänen
ympärillänsä tapahtui.

Gunvor katsoi hänen jälkeensä lempeällä silmäyksellä. Miten hyvä oli,
ettei hänen tarvinnut huolestuttaa itseänsä!

Hän nousi, pyyhkäisi voimakkaasti käsillään kasvojansa, heitti saalin
ympärillensä ja meni alas konttoriin.



V.


Oli sydänkesän päivä. Herössä oli juhla.

Ikimuistoisista ajoista oli väelle pidettävä juhla, kun suurkalastus
oli ohitse ja kesä tullut. Ja vanhoja hyviä tapoja kunnioitettiin
Herössä.

Kaikki olivat iloisia, sillä kaikki tahtoivat mielellään huvitella,
etenkin tanssia. Itse Saapas-Tobinekin antoi kalastajalaulunsa levätä
sinä päivänä; hän oli oppinut ihka uuden, iloisen laulun eräältä
söndmöreläiseltä. Mutta useimpien mielestä oli kuitenkin jotakin
juhlallista tällä kertaa -- sillä läntinen kylkirakennus oli valmis;
kahden päivän perästä kuulutettaisiin kirkossa Herön Gunvor ja
tohtori Torgersen. Olot jäisivät entiselleen; mutta jotakin uutta ja
tietämätöntä tulisi kuitenkin; -- se on pimeää, jota ei kukaan tiedä.

Sää oli niin kaunis ja kesäisen tyyni, että kaikki pysyttelivät ulkona.
Pikku lapset juoksentelivat kuin kissanpoikaset. Pojat kävivät käsiksi
toisiinsa ja vetivät toisiansa paikasta toiseen, tekivät voimakkaita
käänteitä ja työnsivät toisiansa seiniä ja ovia vasten.

Kentällä tanssivat sekä vanhat että nuoret. Koko talonväki oli mukana;
Gunvor oli aloittanut tanssin Hesekielin kanssa, ja tuomarikin oli
tullut mukaan. Hän oli tanssinut Seri-Annan kanssa, ja Seri-Anna sitten
kertoi kaikille ihmisille, että tuomari oli niin alentuvainen ja oikein
oivallinen; hän piti tuomarin tanssiinpyyntöä suuremmassa arvossa, kuin
jos rovasti olisi vienyt hänet ruokapöytään.

Ja yö oli heille suopea! Meri lepäsi kimaltelevana ja vienosti
laulellen; se kevensi mieliä ja haihdutti varjot; -- unohdettiin, että
oli ollut talvi.

Vanhat olivat mielestään nuortuneet jälleen, ja nuoret olivat saaneet,
mitä olivat toivoneet. Vain joku harva tunsi keskellä riemuansa sen
kylmän henkäyksen, joka vain odotteli tullaksensa uudelleen. --

Tuomari oli istuutunut Elina-rouvan viereen ja huvittelihen
katselemalla tanssia.

Väki tanssi niin uskomattoman keveästi, vieläpä vanhatkin.
Luottavaisessa lujassa syleilyssä kiertelivät he ympäri, miehet ja
naiset, pitäen toisistansa kiinni voimakkain, ahavoitunein, litteiksi
painetuin käsin mistä vain. Hitaat, vanhat torpparit pyörähtelivät
piippunysä hampaissa ja tyyni iloisuus säteillen silmistä; vaimot
kiisivät ympäri hiljaisin, juhlallisin katsannoin; -- tänään oli kuin
nuoruudenpäivä; herrasväki piti aina huolen siitä, että joku oli kotona
hoitamassa heidän taloaan ja lapsiaan sinä päivänä.

Tuomari tuli hiukan kärsimättömäksi. Gunvor ei tullut sinne. Hän ja
Svein olivat alituisesti liikkeellä; ja kun hän ei tanssinut, kulki hän
väen parissa, puheli kaikkien kanssa ja piti huolta kestityksestä.

Mutta kun hän toisen kerran, tarjosi Hesekielille kätensä tanssiin,
katsoi tuomari ihmetellen Elina-rouvaan. Hän itse istui ja ajatteli,
uskaltaako lähteä pyytämään häntä.

Elina-rouva huomasi hänen katseensa. "He ovat kasvaneet yksissä", sanoi
hän; "siihen aikaan ei ollut ketään, joka olisi tanssinut polskaa niin
hyvin kuin he!... Hänen isoisänsä se hävitti tynnyrin kultaa... ja
hänen isänsä täytyi lähteä tien toisella puolella olevasta vanhasta
sukutalosta. Sitten hupeni tanssi vähiin!"

Kaikki töytäsivät yhteen kasaan katselemaan tanssia, tekemättä
itselleen selväksi, miksi jokainen liike täytti heidät sellaisella
mielihyvällä.

Falck siirtyi hiukan eteenpäin nähdäksensä paremmin. Ei ollut ketään
muita tanssivia. Gunvorilla oli tumma villaleninki ja höllästi sidottu
punainen silkkisaali hartioilla; veri oli noussut poskille, silmät
olivat hiukan alas luotuina. Falck ei voinut käsittää niiden ilmettä.
Hänen täytyi ihmetellä Hesekielin kaunista vartaloa ja jäntevää
notkeutta, mutta hämmästyi katsellessaan häntä kasvoihin. Tavallinen,
raskasmielinen ilme oli poissa, tiheät, miltei aina rypistetyt
kulmakarvat olivat hiljaa ja jättivät vapaaksi katseen, joka oli ylpeä,
uhkamielinen: -- mikään ei ollut mahdotonta! -- -- --

Tuomari vaipui ajatuksiinsa.

Sitten ei kukaan kyennyt saamaan Hesekieliä tanssimaan enää.

Gunvor oli mennyt Sveinin luo. He istuivat hetken yhdessä samalla
tuolilla. Svein pani käsivartensa hänen vyötäreilleen.

Vähän matkan päässä seisoi Hesekiel ja tuijotti heihin. Hänen kasvonsa
olivat muuttuneet, suu kiihkoisesti puristunut ja silmät leimusivat.
Hän katsoi Torgerseniin, sitten Falckiin ja näytti siltä kuin hän
tahtoisi musertaa molemmat.

Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tässä silmänräpäyksessä hän
vihasi kaikkia, jotka tulivat etelästä päin. Mitä oli heillä
täällä tekemistä?... Kyllä, ryöstää he tahtoivat rikastua toisten
ponnistuksista;... varastaa he tahtoivat ne säteet, jotka Jumalan pyhä
aurinko lähetti tänne... viekkaasti saada omakseen toisen osan ja
maallisen onnen, niin että toinen jälleen istui yksinään pimeydessä.

       *       *       *       *       *

Falck oli mennyt istumaan Vikka-tädin viereen ja puhellut iloisesti
hetkisen, mutta tullut äkkiä harvasanaiseksi.

Hän oli jälleen tullut katsoneeksi Hesekieliin.

Sitten tuli Gunvor ja istahti äitinsä viereen. Falck siirsihen
lähemmäksi, samoin Vikka-täti; hän tahtoi kuulla, eikö Gunvor nyt
voinut levähtää.

Gunvor hymyili hänelle. Hän ei suinkaan ollut väsynyt, mutta nyt he
suoriutuivat kyllä ilman häntäkin! Mutta tiesihän täti, että kuului
asiaan, että hän, Gunvor, tanssi polskaa kerran. -- -- --

Falck tuli niin hyvälle mielelle, että unohti, ettei ollut saanut
tanssia ensinkään.

Gunvorin sielu oli hänen silmissään! Ne olivat kuin lapsen, uneksivasti
kiiltävät... hänen äänetön hymynsä viihdytti Falckin lepoon!...

Falck unhotti kaikki, mikä oli esteenä heidän välillänsä.

Hänessä kuohui jotakin tuntematonta keväistä; hän teki lempeän
liikkeen, hän ei itse tiennyt, miksi. Tuulen henki tuli ensin
Gunvoriin, sitten häneen -- se oli kuin lemmen hyväily!

Hän ei voinut itse käsittää, että hän oli niin iloinen. -- Senkötähden,
että hän tunsi rajoittamisen taidon ja oli tyytyväinen? Sillä hänellä
ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan tämä täydellisesti
suloinen _nyt_, kun Gunvor istui askeleen päässä, eikä Svein Torgersen
ollut näkyvissä...

Oli aivan kuin toinen ilma! Hän hengitti sanomattomalla mielihyvällä.
Ja heidän itsensä tietämättä lepäsivät heidän katseensa hetken
toisissaan. Tuomari nauroi äkkiä, hän ei voinut olla nauramatta.

Gunvor katsoi häneen ilme kärsivänä.

Tuomari huomasi sen ja sanoi hymyillen: "Oh, minä tulin vain
ajatelleeksi jotakin hullunkurista!"

Tuo hullunkurisuus oli, että hän, joka istui siinä, muutamien päivien
kuluttua antaisi vihkiä itsensä toisen miehen kanssa. Tuomari oli
ajatellut kysyä häneltä tänään, luuliko hän, että se voisi tapahtua.
Nyt juolahti hänelle mieleen, että hän tekisi sen sitten kuin he
jäisivät kahden.

Gunvor ei virkkanut sanaakaan hänelle, hän ei ollut kertaakaan kutsunut
häntä tänne; hänen täytyi aina tulla kutsumatta -- no niin, sen hän
teki mielellään.

Eikä tuomarikaan sanonut enempää.

Mutta hänen sydäntään kirveli, kun Gunvor oli niin tyyni ja lempeä.
Herra Jumala, että hän saattoi keksiä senkin, että oli aina
tasapainossa, kenties vielä päälle päätteeksi oli tyytyväinen oleviin
oloihin semmoisinaan!

Hän ei sietänyt sitä; hän tahtoi kysyä häneltä sitten;... vielä oli
liian valoisa, sillä hänen ympärillänsä hohti kirkas ilma kullalta,
mutta sitten.

Eikö esimerkiksi voisi tapahtua ihme? Se kyllä tapahtuu toisinaan, jos
vain oikeutta ja taivaallista hyvyyttä ja muuta sellaista harjoitetaan
kutakuinkin kylliksi!... Eikö Gunvor mahtanut luottaa lujasti kaikkeen
sellaiseen?... Vaikka hän ei ollutkaan niin tarkka sanojen suhteen kuin
rovasti -- -- --

"Uskotteko, että ihmeiden aika on mennyt?" kysyi hän.

Gunvor katsoi ylös. "En!"

"Ja se usko antaa voimia, eikö niin?"

Gunvor nyökkäsi.

He alkoivat puhella jostakin -- paitsi siitä, joka valepuvussa
kätkeytyi sanoihin. Oli kuin kumpikin puolestaan taistelisi sen
masentavan vaikutuksen alaisena, että heidän rakkautensa pelasi
tammipeliä.

Mutta tuomari ei voinut antaa hänelle anteeksi tuota kaunista, tyyntä
kasvojenilmettä. Miten rohkeni hän olla niin iloinen? Tuo ylpeä
pää, joka ei milloinkaan taipunut, ja tuo rohkea sydän... eikö se
milloinkaan antautunut? -- Tällä hetkellä hän ei voinut sitä sietää.
Olisi miltei parempi, jos hän olisi aivan tavallisen kylmä ja sydämetön.

Hän alkoi puhua kirjoista hitaalla, miltei suuttuneella äänellä.

Hän luki kirkkoisiä nyt... niillä oli niin kummalliset mielipiteet. --

Hän kiinnitti silmänsä Gunvoriin.

"Naiset liioittelevat aina!"

Sen hän sanoi aivan ilman yhteyttä. Gunvor katsoi hämmästyneenä häneen.

Hän jatkoi: "Tiedättekö, mitä Henki sanoo väkevästä naisesta: Niin
kauan kuin on yö, ei hänen lamppuansa sammuteta. Niin on eräässä
paikassa! Ja se se juuri on hullusti, sillä silloin on oleva pimeä
myöskin... Te olette niin kylmä, että jäätyy! Teidän silmänne ovat
kovat!"

Hän nousi kiivaasti ja meni.

Gunvor katsoi hänen jälkeensä mykkä soimaus ilmeessään. Ilkkuiko hän
häntä siksi, että hän tahtoi sitä, mikä oli välttämätöntä, ja siksi,
että hän kykeni siihen? -- -- --

Hän pyyhkäisi surullisena kädellään kasvojansa. Sitten hän nousi ja
meni.

Tuomarihan itse vahvisti häntä taisteluun näyttäessään hänelle, miten
erittäin välttämätöntä se oli. Heidän välillään oli kuitenkin huntu!...
He eivät nähneet toisiansa. Gunvor ei tahtonut repiä sitä pois. Hän
hymyili katkerasti. Olihan hyvä, että se oli!

Lopun iltaa seurasivat tuomarin silmät häntä, missä hän kulki ja
seisoi. Hän ei kadottanut ilmettä, ei katsettakaan.

Gunvor ajatteli pari kertaa pyytää häntä menemään kotiin, sillä hän ei
tiennyt, kestäisikö hän kauemmin.

Tuomari ajatteli koko ajan, että hän nyt sanoisi sen, mutta kysyi
sitten itseltään ivallisesti, mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa.

Eikö hän kauan sitten ollut lorunnut sivu suun!

Myöhemmin juhlan loputtua hän kohtasi heidät puutarhassa, Gunvorin ja
tädin. Täti oli unohtanut jotakin, ja he jäivät kahden.

Nyt sanoisi hän sen -- mutta ensi tuokiossa ei hänellä ollut
tietoisuutta muusta kuin että Gunvor oli siinä, hän ja tuo juhlallinen
valoisa hiljaisuus -- ja lehmuksen kukista lähtevä viinintuoksu.

Sitten hän alkoi. Hän tahtoi, että Gunvor tietäisi kaikki, ja että hän
katselisi tuomarin silmillä.

Gunvor seisoi hiljaa, katseessa tuska. Hänen painavan rehelliselle
luonteellensa oli kaikki se, josta hän puhui niin keveästi, aivan
mahdotonta.

Miten voisi hän laskea Sveinin ja rikkoa lupauksensa? Miten voisi Svein
rikkoa omansa? Eikö hänelläkin ollut velvollisuuksia?

Ja siinä seisoessaan kasvoi hänessä sanomaton ylenkatse sitä kohtaan,
mitä Falck tarjosi hänelle niin ajattelemattomasti, ikäänkuin se, mikä
revittäisiin, ei olisi mitään huomenna -- niin ajattelemattomasta että
hyvin voisi tapahtua, että hän katuisi jo huomenna. -- --

Ei hän voinut tehdä niin! Ei hän voinut päästä siitä, mitä kerran oli
luvannut, ei myöskään unhottaa, mitä oli itse antanut, sitä, joka jo
oli elettyä! Hän ei tahtonut unohtaa sitä.

"Teidän ei olisi pitänyt sanoa sitä!" sanoi hän hiljaa. "Miksi
unohdatte Sveinin? Ja onko Teillä oikeus unohtaa." -- --

"Te uskotte myöskin, mitä Miina Jöns kertoo?" -- -- Hän hymyili
hermostuneesti, ja hänen äänensä kävi kuivaksi ja ivalliseksi. -- "No
niin, olette oikeassa. Hän on hupaisempi, siinä olette oikeassa...
olen teille äärettömästi kiitollinen, että muistutatte minua
esteistäni! Voin vakuuttaa teille, että minulla on muitakin, hyvin
ehdottomia." -- --

Hän tuli äkkiä iloiseksi ja leikilliseksi. Gunvor katsoi vakavasti
häneen. "Gunvor!" Tuomari meni suoraan hänen luoksensa eikä hänen
äänensä enää ollut kova.

"Jos ei olisi mitään... esteitä, tarkoitan, voisitteko silloin... Te
_voisitte_!"

Gunvor seisoi tuijottaen. Oli kuin hän äkkinäisessä välähdyksessä
näkisi paljastettuna edessään sen, mitä tuomari tarkoitti esteillään.
-- Hän näki hänen sielunsa pohjaan ja sen kaikki heikkoudet, näki oman
ankaran, rehellisen tahtonsa, joka ei voinut myöntyä, ei löytää tietä
sen ohi, mikä hänestä näytti oikealta.

Gunvor väistyi taapäin, kalman kalpeana. -- "En!" kuiskasi hän äkkiä.
-- "Tulisi _liian paljon_ kärsimystä!"

Hiljalleen valittaen piti hän kättään kasvoillansa.

Puutarhakäytävän päässä tuli täti takaisin.

Falck meni häntä vastaan ja poikkesi toiselle tielle. Hän tahtoi
katsella hänen hyansinttejänsä.

       *       *       *       *       *

Kun Gunvor sinä yönä tuli huoneeseensa, ei hän mennyt vuoteeseen, vaan
asettui katselemaan ulos.

Teki hyvää istua ja kuunnella merta.

Hän nojasi päänsä ikkunan puitteita vasten.

Alhaalta rannalta kuului kuiskailua, naurua ja lörpöttelyä.

Sitten tuli meren aalto: toiset vaikenivat, kun se tuli. Se yleni kuin
virrensävel ja sekoittautui sitten pitkään, lempeään lauluun. -- --

Tuuli tuli; sillä oli jotakin kerrottavaa.

Talossa oli hiljaista. Hän saattoi kuulla äitinsä nukkuvan rauhallisena
alakerroksessa.

Mutta nyt natisivat portaat -- joku hiipi alas. Ovi avattiin hiljaa.
Hän tiesi itse lukinneensa sen.

Hän meni ikkunaan, joka oli pihalle päin, ja katsoi ulos, mutta
hätkähti, ikäänkuin olisi saanut lyönnin.

Se oli Irmild, puoleksi puettuna. Hän oli heittänyt ympärillensä tädin
valkoisen saalin ja juoksi tietä alas.

Gunvor meni ulos aivan hiljaa, ettei herättäisi äitiänsä, vielä
aivan epätietoisena siitä, mitä Irmildin lähtö merkitsi. Oliko hän
sairastunut? -- -- --

Hän näki hänen juoksevan tavallisella liukuvalla tavallansa, näki hänen
poikkeavan tohtorin taloon vievälle polulle, ja yhdellä hyppäyksellä
hän seisoi ikkunan alla; hän katseli ympärilleen joka taholle -- sitten
hän nosti kätensä ja koputti hiljaa alimpaan ruutuun.

Gunvor oli pysähtynyt viimeiseen mutkaan pajupensaan taakse. Hän ei
voinut heti mennä edemmäksi; hänen kaikki jäsenensä jäykistyivät.

Sillävälin hän kuuli jonkun vastaavan sisäpuolelta, kuuli Sveinin
tulevan ja avaavan, kuuli itkua ja rajun purkauksen ja sitten naurua
ja puhetta, joka tukehtui syleilyyn. Kuiskauksia, hyssytyksiä -- ovi
suljettiin jälleen, molemmat salvat pantiin eteen eikä enää kuulunut
hiiskaustakaan.

Häntä puistatti rajusti. Hän istuutui uupuneena kivelle. Mitä
hyödyttäisi mennä sinne? Ettei tämä tapahtunut ensi kertaa, sen hän
ymmärsi kaikesta. Hän koetti ajatella hiukan.

"Että nyt menisi kaikki rikki! Se, jota hän oli alkanut elää, ja
jota hän _oli_ elänyt tahdollaan ja verellään!... Sillä, johon hän
oli taistelemalla päässyt -- ei ollut vähintäkään merkitystä, se
heitettäisiin pois!"...

Hänen oli aivan mahdoton ymmärtää sitä. Oli kuin maa sortuisi hänen
allansa. Hän katseli epätoivoisena ympärillensä.

Hän luuli muistavansa, että hänelle oli maksanut niin paljon olla
rehellinen ja todenperäinen ja kokonainen ja rohkea -- -- ja nyt he
nauroivat hänelle tuolla sisällä... ilkkuivat häntä, että hän oli
kulkenut täällä yhtenä yönä ja kärsinyt heidän tähtensä... antanut
sydänvertansa! Sitä ei kumpikaan heistä ollut häneltä pyytänyt...

Eikö mikään ollut totta? Eikö ollut mitään, mitä vasten kallistaisi
päänsä, ei yhtään sielua, jonka luona voisi olla turvassa?

Hän katseli ympärilleen tylsästi kysyvä katse silmissään ja painoi
kätensä ohimoilleen. Hän tahtoi pakottaa itsensä muistelemaan, mitä nyt
oli tehtävä.

Sitten hän nousi vaivalloisesti, haki avainkimppunsa, meni
konttorirakennukseen ja avasi postilaukun, joka riippui ulkopuolella.
Hän otti ulos kirjeen, missä pyydettiin kuulutusta sunnuntaiksi. Oli
onni, ettei postinviejä vielä ollut käynyt siellä!

Hän meni huoneeseensa rutistaen kirjettä kädessään, sytytti kynttilän
ja poltti sen hitaasti.

Hänestä oli oikein onni, ettei postinviejä ollut käynyt siellä!

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä oli lauantai, ja oli lauantaikiirettä. Kullakin oli
kyllin tekemistä omissa puuhissaan.

Torgersen oli noudettu pois aamulla eikä tulisi kotiin ennenkuin
sunnuntaina. Hänen piti mennä pappilaan, missä hän aikoi yöpyä ja
sitten seurata toisia kotiin kirkolta. Hehän tulisivat sinne kaikki
kuuntelemaan kuulutusta.

Mutta hän ei ollut voinut ymmärtää Gunvoria sinä aamuna. Tämä oli
sulkenut konttorin oven häneltä, mutta sitten hän oli kuitenkin tullut
hänen jälkeensä rannalle, -- mutta vain nyökäyttänyt hyvästiksi --
eikä hän ollut rohjennut koskea Gunvoriin. Hänen oli jälleen täytynyt
ajatella Isistä; mutta tämä karkoitettaisiin ensi tilassa iäksi, sillä
kahden päivän kuluttua olisi Herön Gunvor hänen vaimonsa! -- --

Mutta sunnuntaiaamuna ei tullut niin yleistä kirkkomatkaa kuin oli
aikomus.

Varhain aamulla oli Gunvor tädin hämmästykseksi mennyt sisään äitinsä
luo. Ja sitten kutsuttiin täti sisään.

Ja kun kirkkoaika tuli, ei Elina-rouvan uutta valkeata kuusihankaista
lykätty vesille.

Herrasväki jäi kotiin. Mutta Irmild näytti olevan ajettu matkalle.
Pikku Gunn oli myöskin saanut luvan lähteä ja muutamat palvelustytöistä
samaten.

Hesekiel kuljetti venettä. Hän ei sanonut sanaakaan.

Kotimatkalla oli Svein Torgersen mukana. Hänen kasvonsa olivat synkät;
sellaisena ei kukaan ollut nähnyt häntä ennen.

Hän ei ollut näkevinään Irmildiä, joka istui ja koetti pidättää
kyyneleitä.

Maihin tultua hän ryntäsi ylös rakennukseen. Hän tahtoi saada Gunvorin
käsiinsä. Olihan hän itse kirjoittanut kirjeen ja pannut laukkuun. Se
ei ollut tullut perille.

Mutta Gunvor ei ollut löydettävissä. Hän oli mennyt ulos.

Hän haki häntä rauhattomana ja kiihtyneenä.

Vasta päivällispöydässä hän näki hänet. Hän istui äitinsä ja tädin
välissä, tyynenä kuten ainakin, mutta kalpeana.

Hän katsoi Gunvoriin. Tämä nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Hän tyyntyi
jälleen, mutta paloi halusta saada selvä, mitä oli tullut väliin.
Mutta pikku Gunn ja Hesekiel istuivat pöydässä myöskin. Ja piika kulki
palvelemassa. Se häiritsi häntä.

Aterioitiin silmäänpistävän äänettömyyden vallitessa. Mutta Elina-rouva
piti päänsä korkealla sinä päivänä. Hänen silmänsä olivat tavattoman
kirkkaat, ja hän näytti oikein juhlalliselta. Tädin silmät olivat
punaisemmat kuin tavallisesti. Hän söi tuskin ollenkaan, mutta
ravisteli päätänsä tuon tuostakin.

Aterian jälkeen jäivät molemmat yksin arkihuoneeseen. Elina-rouva ja
täti menivät ottamaan päivällisuntansa. Pikku Gunn veti Irmildin ulos;
hän oli luvannut seurata häntä rantaan.

Torgersen seisoi Gunvorin edessä ja pureskeli viiksiänsä.

Hän otti äkkiä askeleen eteenpäin. -- "Miksi et ollut kirkossa tänään?
Missä on kirje? Etkö sinä pannut sitä laukkuun? Se ei ole tullut
perille." -- --

"Olen polttanut sen!" Hän katsoi tyynesti Sveiniin, mutta kalpeni aina
huuliin asti.

Svein säpsähti. Gunvorilla oli tuo jäykkä ilme suunsa ympärillä, jota
hän ei voinut sietää. Hän katsoi tuimasti ovelle, joka äsken suljettiin
Elina-rouvan jälkeen. Hänen äänensä tuli kovaksi ja korkeaksi.

"Äitisikö se taas on liikkeellä menettelytapoinensa?"

"Sinä itse vain, Svein! Siihen, mitä kysyt, voit itse parhaiten
vastata!"

Svein tuli silmänräpäykseksi kalman kalpeaksi ja vei verkalleen kätensä
läpi hiuksien.

"Minä aioin sanoa sen sinulle eilen, ennenkuin matkustit. Minä olisin
sanonut; senvuoksi minä tulin veneelle. Mutta minä en voinut. Saat
antaa minulle anteeksi!"

Svein ei vastannut eikä katsonut häneen. Hän otti sikarin ja pani sen
pois, haki tulitikkuja ja laski ne jälleen toiselle pöydälle. Sitten
hän juoksi hänen luoksensa rukoileva, hämmentynyt ilme kasvoissaan.

"Gunn, mitä sinä tahdot, mitä tarkoitat?"

"_Sinä_ olisit sanonut sen minulle, Svein! Olisithan sinä sanonut
sen minulle!" virkkoi hän hiljaa -- "etkä olisikaan... ei, et sinä
olisi!"... hänen äänensä vapisi; hän keskeytti.

Svein näytti äkki keventyneeltä; synkkä pilvi pakeni hänen kasvoiltaan.

"En -- en olisikaan", lausui hän ujostelematta, "jos vain siitä on
kysymys, niin sovimme kyllä! Ei, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt
tehdä sitä -- mutta kun niin on... tietysti se on hirveän tuhmaa,
mutta, katsos, minä en tahtonut huolestuttaa sinua sillä, minä kun
ajattelin... niin, Gunvor, sinuahan minä rakastan, näetkö, sinustahan
minä pidän. Se on selvää."

Gunvor alkoi vapista. Hän istuutui äitinsä vanhalle tuolille.

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla on sanottavaa, Svein?" Svein seisoi hänen
edessään. Hän alkoi jälleen käydä hieman epävarmaksi.

Gunvor katsoi häneen silmissään ilme, jota hän ei milloinkaan ollut
nähnyt. Svein ei ymmärtänyt hänen kärsimyksensä syvyyttä, hän ei
epäillyt hetkeäkään, että tunnin kuluttua olisivat välit hyvät jälleen.

Hän meni Gunvorin luo ja tahtoi ottaa hänet syliinsä ja pyytää hymyä.
Hän ei muka voinut, niin totta kuin eli, sietää, että asia oli niin
sotkuinen.

Mutta sitten katsoi Gunvor häneen ja hänen katseensa pidätti häntä.
Gunvor osoitti pöydän toisella puolella olevaa tuolia.

Svein istuutui siihen, mutta teki vielä yrityksen ottaa asian
leikilliseltä kannalta.

"Gunvor, älä istu sillä ankaralla tuolilla! Siinä on koko Herön suku
istunut ja hallinnut. Minä en voi kestää sellaista kunnioitusta sinua
kohtaan!... Kas, auttaa heti kuin asetut sinne... näetkö, sinun silmäsi
ovat kaikkein kauneimmat, kun ne eivät ole niin ylpeinä. Älä ole niin
juhlallisen kylmä! Muista, ihminen ei elä niin kamalan kauan!...
Gunvor, anna minun polvistua eteesi." -- --

"Odota, Svein, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa?"

"Tietysti, Jumala paratkoon, on minulla anteeksipyyntöjä, kunhan vain
tahdot kuulla! Sanon sinulle, etten mahtanut sille mitään, sillä
minä olen periaatteellinen mies ja olin päättänyt... näetkö, olin
tehnyt päätöksen." -- -- Hän nykäisi kaulustaan. -- "Eikä minulta
tarmoakaan puutu! Minä sanon sinulle, minä uskon suoraan sanoen, että
hän on hypnotisoinut minut. Hänellä on hyvin omituinen luonne, jonka
pohjana on villi vaisto... totisesti minä en usko suggestioniin ja sen
sellaiseen! Se yllätti minut, jos niin saan sanoa, kohtalon voimalla."
-- --

Hän kumartui pöydän yli häntä kohti.

"Gunvor, jos tietäisit, miten vähän se merkitsee ja miten rajattomasti
minä sinua rakastan. Sinä et saa uskoa, että minä senvuoksi unohdin
sinut. Mutta, näetkö, hän on tuollainen hiipivä olento, jonka edessä ei
voi olla kylmä, vaikkakin tahtoisi -- ja minä olen todella tahtonut,
tiedätkö! Sinä et saa uskoa, että ajatus sinuun silmänräpäystäkään...
sinua olen aina kantanut sielussani... minä vakuutan sinulle, että luja
tahto voi horjua silmänräpäyksen, niin että aivan itsetiedottomasti
_tahtoo_ -- Gunvor, sinun pitää uskoa minua! -- Mutta hänhän on nyt
täysikasvuinen, joten sinä tietysti lähetät hänet pois." -- --

Hän katsoi Gunvoria silmiin; hän rukoili katseellaan. Nyt, kuten ennen,
saisi Gunvor luvan myöntyä lopuksi. Hänestä näytti aivan luonnolliselta
ja oikeutetulta, että hän tälläkin kertaa saisi täyden anteeksiannon
kaikista synneistään.

Gunvorin silmissä paloi pidätetty viha.

"Niin että syy on _hänen_?" kysyi hän olkapäitänsä kohauttaen. Tällä
hetkellä hän halveksi Sveiniä.

Kuului puoleksitukahdutettu huuto; ovi käytävään temmattiin auki.
Irmild seisoi heidän edessään kasvot jäykkinä kauhusta.

Hän syöksyi huudahtaen Gunvorin luo ja kietoi itsensä häneen: sitten
hän peräytyi muutaman askeleen ja seisoi ja katseli toisesta toiseen.

"Olen seisonut ja kuunnellut," kuiskasi hän hengästyneenä, -- "lopuksi
en voinut --"

Hän heittäytyi lattialle ja vaikeroi; nousi jälleen puolitiehen ja
laahautui nopealla liikkeellä Gunvorin jalkoihin.

"Minä en ole sitä tehnyt!" huudahti hän äkkiä uhkamielisesti, "kuka voi
sanoa asian niin olevan? Kun ei kukaan näe, ei se tietysti ole totta;
silloin ei siis kukaan voi uskoa sitä!" -- --

Gunvor oli noussut; hän meni ja nosti hänet ylös.

"Uskon, mitä itse sanot", sanoi hän tyynesti.

Tumma veriaalto väritti Irmildin kasvot; hän katsoi epätoivoisena
Gunvoriin ja haki hänen silmistään, olisiko niissä jotakin, joka
tuomitsi häntä.

"Minä en ole tehnyt sitä", sanoi hän änkyttäen, "en, se ei ole totta...
mutta te saatte kuitenkin tietää sen." -- --

"Niin, sillä nyt olet sinä sen sanonut!"

Gunvor katsoi häneen kauan tutkivasti; hän tarkasteli häntä toisin kuin
ennen.

Irmild vapisi ja vältti hänen katsettaan luullen, että tuo katse näki
hänen sieluunsa asti.

"Se ei ole totta!" toisti hän toivottomana. Hän ei tiennyt muuta turvaa
noita kahta vastaan, jotka seisoivat siinä ja tahtoivat surmata hänet.

Silloin pisti häneen äkkiä, että hän oli ilmaissut itsensä ja että
hänen täytyi poistua. Ja hän syöksyi ulos huoneesta sellaista vauhtia,
että kaatoi tuolin ja juoksi kuin mieletön käytävän läpi yli pihan ja
tietä alas.

Gunvor kääntyi Sveiniin ja teki hänelle kysymyksen.

Tämä kääntyi hänestä ja vastasi vältellen.

Tuli kuolonhiljaisuus. Kului muutamia minuutteja.

Gunvor oli jäänyt seisomaan samaan paikkaan. Hän hengitti
vaivalloisesti; tuntui kuin ilma tukehuttaisi hänet.

Ja hänen siinä seisoessaan vetäytyivät hänen kulmakarvansa yhteen.
Heikko, pystysuora viiva, mikä kulki nenän juuresta, syveni; hänen
kasvoihinsa tuli jotakin kovaa, kylmä taipumaton tahto.

Hän eteni muutaman askeleen, nosti kaadetun tuolin ja pani sen
paikoilleen.

Sitten hän meni Sveinin luo ja ojensi hänelle kätensä.

"Kiitos nyt kaikesta, mikä oli hyvää meidän välillämme -- nyt tiedät,
että se on lopussa!"

Hän luhistui kokoon, mutta ei sanonut mitään. Hän ei voinut käsittää,
että se oli totta.

"Gunvor, miten ikävää on, että sinä olet tuollainen!" -- Hän joutui
kyynelten valtaan.

Se sattui Gunvoriin kuin nuhde.

"Niin", sanoi hän hiljaa huolestuneena, "minustakin on ikävää, etten
voi olla toisenlainen."

"Sillä voihan mahdollisesti olla toinen, parempi tapa katsella
sellaisia asioita."

"Mutta, näetkö, siinä se on, Svein, että olen rakastanut sinua... mutta
se, mitä tunsin sinua kohtaan, on liian hyvä kulutettavaksi... tällä
tavalla säie säikeeltä, kunnes ei jää mitään jäljelle! Sinä et enää saa
tuhota sitä minulta! Ja nyt se on loppuva; tahdon kätkeä parhaan siitä,
mikä oli... kantaa sitä sielussani..."

Svein seisoi ääneti ja katseli rukoilevasti häneen; sitten hän meni
saliin tietämättään, -- mutta tuli ulos jälleen vauhdilla, ikäänkuin
olisi voinut kadottaa hänet sillävälin.

"Gunvor, sinä et tarkoita, mitä sanot, et tarkoita!" -- -- -- Hän
katsoi häneen, avuttomana kuin lapsi.

Hän otti väkisin hänen kätensä ja pani sen poskeansa vasten.

"Meidän väleistämme ei voi tulla loppua!" kuiskasi hän rohkeampana. --
"Älä sano sitä niin varmasti! Sinun ei pidä sanoa asiaa niin varmasti,
että kuuluu siltä kuin löisit naulan ikuisiksi ajoiksi. Se kuuluu niin
pahalta. On virhe, ettei voi muuttaa päätöstä, suuri virhe" -- --

"Tiedän, että minussa on virheitä!" Hän veti pois kätensä. -- "Mutta
kun jokin on lopussa, on se ohitse. Etkö voi sitä ymmärtää?"

Hänen äänensä oli jääkylmä.

Sveinin kasvoilla näkyi muutos.

Gunvor teki hänelle vielä kysymyksen Irmildin suhteen.

Svein punastui, mutta hänen täytyi vastata.

Gunvor seisoi suorana hänen edessään; hän ei voinut välttää hänen
leimuavaa terävää katsettansa.

"Tulee siis kuitenkin pian häät taloon!" --

Hänen äänensä oli matala ja surullinen. Hän lisäsi hitaasti: -- "Sillä
sellaisesta on tuleva loppu Herössä! Minä olen sen luvannut... äidin ja
pikku Gunnin tähden ja sinun tähtesi ja kaikkien ihmisten tähden on se
oleva lopussa!" --

Svein oli mennyt ikkunaan.

Hän koetti näyttää siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut; ehkä tämä
tuuli menisi ohitse.

Mutta se ei mennyt. Silloin hän istuutui tädin neulomapöydän ääreen ja
painoi päänsä kaikkien hänen keriensä joukkoon ja nyyhkytti.

Gunvor meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen hiuksillensa.

"Sinä voit helposti suoriutua hänen kanssansa, Svein!" sanoi hän hiljaa.

Svein ei nostanut päätänsä. Gunvorin sanat tuntuivat hänestä
tällä hetkellä kaikista musertavimmalta arvostelulta, kovimmilta,
kirvelevimmiltä sanoilta, joita milloinkaan oli hänelle lausuttu.

Hän istui paikallaan. Gunvor oli mennyt. Hetkeä myöhemmin hän näki
hänen irroittavan veneensä ja lähtevän purjehtimaan. -- --

Illalla tuli vieraita, mutta Gunvor ei ollut palannut. Eräs miehistä
oli nähnyt hänen veneensä Stenholman luona.

Elina-rouva ravisti päätänsä. "Hän tahtoo siis olla yksinään", mumisi
hän itseksensä.

Sillä se oli sellainen paikka, mihin ei ihminen koskaan astunut
jalallaan. Koko meri painoi sitä kohti ja kaivautui tunturin alle, ja
kansa luuli, että merihärkä oleksi siellä.

Elina-rouva ei rauhoittunut, ennenkuin kuuli Gunvorin illalla tulevan
kotiin ja menevän huoneeseensa sanottuansa hyvää yötä hänen ovensa
edessä.

Silloin oli kaikki hyvin, ja Elina-rouva nukkui tyytyväisenä.

Siinä suvussa ei oltu koskaan totuttu muuhun kuin että milloin tahansa
voisi tulla rajuilma ja ottaa jotakin mukaansa.

Elina-rouvan mielestä oli käynyt onnellisesti. Rajuilma oli ottanut
sen, josta hän kernaimmin tahtoi päästä.

       *       *       *       *       *

Saara-äidin luo oli lähetetty airut kuulustelemaan Irmildiä. Hän olikin
siellä, mutta ei ollut voinut palata vielä, sillä hän oli sairas.

Torgersen oli ollut siellä, mutta he eivät olleet tahtoneet laskea
häntä sisään. Irmild oli saanut hermotaudillisen kohtauksen
ja hän kuuli Saara-äidin lukevan hänelle jumalansanaa apunaan
maallikkosaarnaaja, joka majaili heillä.

Ja Svein oli mennyt kotiin huomattavasti keventyneenä. Sillä nythän
Gunvor itse saattoi nähdä, ettei Irmild enää tahtonut olla hänen
kanssaan missään tekemisissä... ja mitä hyödyttäisi ottaa asia tältä
kannalta? Hän ei voinut ymmärtää, miksi ei kaikki voisi jälleen kääntyä
hyväksi, voisihan Gunvor kostaa, jos tahtoisi; olisi hyvä, jos hän
nyt tahtoisi kostaa jollakin tavalla, siten kääntyisi kaikki hyväksi
jälleen. Mitä ihmettä tämä välien rikkominen hyödyttäisi?... Jumala
nähköön, voitiinhan olla yhtä hyviä ystäviä, vaikkakin elämällä onkin
pienet omituisuutensa. Ihanteellisinta olisi ottaa sellaiset aivan
luonnolliselta kannalta, sillä vieläpä -- niin, vaikkakaan he eivät
enää pitäneet toisistaan, oli tällä tavoin mahdollisuus jälleen voittaa
toisensa ja saada sitten kaksinkertaista huvia toisistansa.

Hän arveli, että järkevintä olisi, että kaikki jälleen tulisi
entiselleen.

Mutta hän ei enää milloinkaan kohdannut Gunvoria yksinään. Aina oli
Elina-rouva tai täti tai lapsi tiellä.

Silloin hän rupesi kirjoittamaan -- pitkiä kirjeitä joka ainoa päivä.

Hän sai ne takaisin avaamattomina.

       *       *       *       *       *

Myrlandissa oli ollut oikea Herran etsikkoaika. Maallikkosaarnaaja
Esaias Ohlsen oli asunut siellä keväästä lähtien, ja Saara-muori, jota
Herran armo niin monesti oli kutsunut, oli nyt oikein tullut sille
tielle, joka elämään vie.

Esaias Ohlsen oli Herran armosta koonnut seudulla joukon uskovaisia.
Jokainen hänen sanansa oli sielujen ravinto.

Ja sellaisen jumalanmiehen tulo Myrlandiin oli ollut Saara-muorin
pelastus. Hänen miehensä oli kalastamassa Lofotenilla tänä vuonna,
joten talossa oli ollut hiljaista ja Saara-muori saanut aikaa hoitaa
sieluansa.

Oli niitä, jotka ihmettelivät, että sellainen siunattu ase kuin Esaias,
joka osasi Raamatun ulkoa kannesta kanteen, oli tahtonut asettua
asumaan niin pahamaineiseen paikkaan kuin Myrlandiin.

Mutta Esaias Ohlsen oli muistuttanut heille Häntä, joka meni syntisten
luo ja söi heidän kanssansa.

Silloin hävettiin. Ja pian ympäröi taloa pyhyyden loisto, sillä samalla
kuin hän antoi uskonsisarensa ruokkia ja virvoittaa itseänsä, hän
työskenteli niin voimallisesti hänen sielunsa pelastamiseksi, että
jokaisen, joka näki ja kuuli, täytyi myöntää, että kaikki entinen oli
mennyttä.

Ei yksikään uskovaisista ollut raamatullisempi puheissaan kuin Saara.
Alituiseen kuului itkua ja veisuuta Myrlandin tuvasta, ja joka ainoa
ilta oli siellä hartauskokous.

Oli tullut kesä. Mutta Ohlsen ei vielä ollut lähtökunnossa: voitettuja
lampaita täytyi vielä hoitaa.

Saaran mies oli aikoja sitten palannut kalasta, mutta ei viihtynyt
kotona. Hän oli mielestään kuin viralta pantu ja aivan liikaa. Ja
oli niin työlästä istua siellä, kuin mikäkin syntinen. Häntä kiusasi
sietämättömästi, kun Esaias ja Saara käsi kädessä olivat polvillaan
ja rukoilivat, että Jumala lähettäisi hänelle kurituksensa. Hän oli
enimmäkseen vesillä ja kalasteli. Joka kerta kuin Irmild tähän aikaan
oli ollut kotoisalla, olivat äiti ja Ohlsen ottaneet hänet väliinsä ja
puhuneet Jumalan kanssa hänen syntisestä sielustansa.

Ja Irmild oli alkanut huomata sen vaikutuksia. Hän sai ankaria
jumalanpelon kohtauksia. Hän luki Ohlsenin "Palmunlehtiä" ja kiusattiin
turmeltuneen lihansa vuoksi. Perkele teki hyökkäyksiä; se tahtoi pitää
hänet.

Mutta eräänä iltana hänen hiivittyään sinne monine tunnonvaivoineen
olivat Ohlsen ja hänen äitinsä pyhillä rukouksilla auttaneet hänet
oikein Jumalan luo.

Ja häneen oli herännyt mielihyvän tunne. Hän oli hekumoinut taivaan
salamoivan vanhurskauden ja oman huimaavan syntivelkansa nautinnossa.

Meren aallot kuohuivat... Jumala kulki kahlasi tässä pohjattomassa
syntimeressä!... Hänestä oli mieluista tehdä lunastustyötä!... Ja hän
lähetti poikansa kantamaan maihin ja vuodattamaan suurta armoansa
haavoittuneelle ihmiselle...

Täti oli sanonut, että hänen pitäisi parantaa itsensä. Nyt ei hänen
tarvinnut sanoa -- ei ollut aikaakaan siihen; niin ääretön oli
hänen laupeutensa; hänen armonsa oli hänelle kylliksi. Sillä Jumala
sanoi itse: jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, pitää niiden
lumivalkeiksi tuleman.

Jumala tiesi, että ihmisten täytyy tehdä syntiä... senvuoksi on hän
lähettänyt poikansa.

Ja hän nautti suuresti ajatuksesta tehdä syntiä, vain syntiä, jotta
Jumalan armo vuotaisi sitä runsaampana. Hän tahtoi upottautua siihen
kuin mereen.

Niin oli kaikkien jumalanlasten laita. Hän ymmärsi kyllä, että hänen
äitinsä ja Esaiaksen täytyi joka aamu ottaa pyhityksen kylpy tässä
käsittämättömässä armossa, jonka Herra antoi heidän avuksensa tulla.
Sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että täällä tapahtui semmoista,
mikä ei myöskään voinut olla aivan oikein ja hyvin.

Mutta Ohlsen oli jumalanmies ja harrasti suuresti hengellisiä. Hän
opetti hänelle, että Herran voima täydellistyy heikkoudessa.

Samaa sanoi hänen äitinsä, ja hän kuunteli mielellään sitä. Hänen omat
salaiset epäilyksensä pääsivät lepoon.

Mutta niin oli jälleen kulunut viikkoja, eikä hän ollut käynyt siellä.
Hän unohti valvoa ja rukoilla. Sillä se ei auttanut häntä aina --
etenkin kun hämärtyi iltaisin ja hänen täytyi mennä yksin kotiin.
Pimeys peloitti häntä. Hän oli niin hirmuisen pimeänpelko. Hän näki
vain pahaa: huonoja ihmisiä, jotka olivat hukkuneet eivätkä voineet
saada rauhaa meressä. Ja saatana itse vainosi häntä. Ei auttanut, että
hän sanoi olevansa jumalanlapsi. Se huokui tulista henkeänsä hänen
kasvoillensa.

Niin oli äskenkin käynyt hänen mennessään illalla kotiin yli nevan,
eikä hän enää rohjennut siellä kulkea.

Eikä hänen muutenkaan ollut lupa hiipiä pois, kun muut olivat ulkona.
Se oli synti; hän ei tahtonut tehdä sitä enää. Hän oli saanut
päähänsä, että perkele tahtoi houkutella häntä mereen; ja hän pelkäsi
mielettömästi kuolemaa. Hän saattoi herätä yöllä kauhun valtaamana.
Pimeässä tirkisteli häneen silmiä; ne syöpyivät hänen ruumiinsa läpi;
hän ei voinut liikuttaa jäsentäkään. Täydessä päivänvalossakaan hän ei
ollut varma, sillä hän ei voinut olla mietiskelemättä, millaista olisi
kuolla. Tuli kuin näkyjä helvetistä; mustina ja hirveinä ne valtasivat
hänen aistimensa todellisuuden valtavalla voimalla. Hän koki ennakolta
tuon kauhean -- kuoleman ja häneen tuli rahtunen mielettömyyttä.

Se uuvutti häntä niinkuin tauti. Ja tädin täytyi jälleen turvautua
tippoihin ja hyviin neuvoihinsa.

Mutta hän ei koskaan ollut iloisempi kuin juuri sellaisen kohtauksen
jälkeen. Hän heittäytyi riemun valtaan hautoen noita kauheita
kuvitelmia sielussansa. Palaen samalla kertaa ilosta ja pelosta oli hän
usein säikäyttää tädin kuoliaaksi.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut useita päiviä siitä sunnuntai-iltapäivästä, jolloin Irmild
oli juossut kotiin äitinsä luo.

Vielä hän oli Myrlandissa. Ohlsen ja Saara olivat suuresti ylistäneet
Jumalaa, että hän lopulti oli täyttänyt armorikkaan työnsä ja
kirvoittanut hänet perkeleen pauloista.

Sillä vihdoinkin oli Jumalan armo täydellisesti vallannut hänet. Kuin
tuhlaajapoika hän oli viety hänen pöydällensä, saanut juhlavaatteet ja
sormuksen sormeensa.

Ja hänestä itsestään oli ihmeellistä, että hän nyt oli oikein herännyt,
Jumalan valittu lapsi!... Oli niin ihmeellisen huimaavan suloista olla
syntinen ja kantaa kaikki velkansa Jeesuksen luo ja kätkeytyä hänen
armorikkaaseen syliinsä.

Hän ei voinut ajatella muuta. Epämääräinen tietoisuus siitä, että
hänelle tapahtuisi jotakin hirveää, ei enää vaivannut häntä. Hänellä
ei ollut syytäkään ajatella semmoista: Herran armonaika oli hänen
päällänsä.

       *       *       *       *       *

Oli iltapäivä.

Kaikkialla oli hiljaista. Meri oli tyyni ja kirkas. Ulkona
Skarvholmenin luona nousivat tyrskyt kuin valkoinen ruususade;
mainingit loiskahtelivat hiljaa rannan kivien välissä.

Myrlandin tupa oli valomerenä. Portailla makasi kissa nimeltä Hagen. Se
oli valkoinen, mustia pilkkuja otsassa ja jalat aivan ruusunpunaiset.
Päivän ihanuuden valtaamana se makasi siinä puoliunessa, mutta raotti
toisinaan silmiään, sillä se odotteli Månsia naapurin tuvasta.

Tuvasta kuului epäselvä sanatulva, johon sekaantui valitushuutoja.
Saara-muori se puhui, ja ähkyvien äänien välistä tunteutui toisinaan
Irmildin terävä sopraano, joka poltti kuin liekki.

Ikkunalla oli englantilaisessa ruukussa palsamikukka, ja valkea
kurjenpolvi ojensi pitkiä vesoja ruudussa olevan reiän läpi.
Seinähyllyllä istui täytetty papukaija värikuvan alla, joka esitti
paratiisista karkoittamista. Sen ympärillä riippuivat kuningatar
Viktoria ja lordi Nelson. Lattialla makasi Saara suullaan ja rukoili
Jumalaa. Kappalainen oli ollut siellä tänään ja Ohlsen oli nähnyt
hyväksi matkustaa. Etelässä päin oli paljon ystäviä Jumalassa, jotka
odottivat häntä kärsimättöminä.

Saara väänteli käsiänsä. Herran armo oli runsaasti hänen päällänsä;
kaikkivaltias ei säästänyt vitsaansa.

"Mutta hän on vartijamme; hänen voimansa on Jerusalemissa! Hän, joka
näkee salatut asiat, hän antoi minulle tyynen uutimen. Mutta ihmisten
lapsia on kohtaava vitsaus, sillä kuka ei huomaa, että pahat henget
ovat lukuisat, ja ihmistä pisti käärme paratiisissa. Mutta sinä, oi
Herramme ylistetty poika, sinä otat meidät niin viheliäisinä kuin
olemme ja istutat meidät niinkuin Libanonin seetripuut. Ja minä olen
kasvanut korkeaksi kuin kypressi ja tuoksuen suloisesti kuin Jerikon
ruusupuu. Minä olen kuin palmupuu, ja taivaallinen puutarhuri ei unhota
tutkia minua ja jauhaa hienoksi nuuskaksi sydämeni pahoja himoja. Minä
tahdon uhrata ne yljälle, kun hän tulee. Oi, silloin olet sanova, rakas
Jeesus, oi mikä suloinen haju!" --

Tässä voitti hänet Irmild itkullansa. Hän oli polvillaan tuolin
ääressä. Hän oli kalpea ja kasvot hyvin laihtuneet. Silmät olivat
selällään ja näyttivät isommilta kuin ennen. Ne paloivat raivoisasti.

Tuolilla oli avattu kirja. Se oli Ohlsenin "Palmunlehtiä."
Itkukohtauksen jälkeen hän luki suonenvedon tapaisesti työntämällä:
"Oi, mikä kallis onni, Jeesus on ylkäsi; hän on lämmittänyt sinun
rakkautensa tulella, niin että kurjan sydämesi saviastia on kiehunut
ylitse ja valunut vaatteillesi, niinkuin hyvänhajuinen voide valui
Aaronin päästä hänen parrallensa!... Ja ylkä on tuleva ja iloitseva
morsiamen luona, mutta muista, että Kristus syntyi tallissa, ja
mitäpä on talli muuta kuin eläinten asunto, mutta Jumala on kirkkaus,
palmupuumme Sionilla on hirvittävä Jumala -- -- --"

Hän keskeytti ja naurahti äkkiä. Hän kuunteli äitiä: "Tyyni uudin!
Jumala lunastaisi hänet? -- Rukoilkaa ja te saatte! Saisiko hän, mitä
tahtoi?" -- --

Mutta sitten hän jälleen puhkesi kyyneleihin ajatellessaan kaihon
valtaamana, että Kristus oli syntynyt tallissa! -- --

Varjo kulki ikkunan ohi. Heti sen jälkeen koputettiin oveen.

Irmild hämmästyi suuresti ja nousi hehkuvan punaisena vainotun eläimen
ilme silmissään. Hän katseli ympärillensä; hän olisi tahtonut murtaa
seinän paetaksensa.

Saara-muorin epäilys oli kuin pois pyyhitty. Hän nousi, siveli
hiuksiansa kammalla, meni ja avasi. Hän tiesi, kuka tuli, ja hänen
ilmeensä kävi leppeäksi ja mielisteleväksi.

Gunvor astui sisään. "Hyvää päivää! Onko Irmild täällä?"

Saara niiasi. -- "Jumala siunatkoon, teidän korkeutenne!"

Isot, palavat silmät liikkuivat nopeasti, tutkien, ja kiintyivät
lopullisesti nöyrinä, sydämellisen surumielisinä vieraaseen.

"Niin, hän, Irmild-raukka, hän on ollut niin huonovointinen, että hänen
on ollut vallan mahdoton tulla takaisin, niinkuin sanottiin!... Ja kun
ei lapsi voinut, niin ei se tule hänen turmioksensa, ja hän on niin
huono, hän ei liiku -- ja niin hirveän ylhäiseksi kun hän on tullut,
Irmild, että hän on oikein kauhean ylhäinen, mutta nyt on käynyt niin,
että hän on antanut myöntymyksensä taivaalliselle yljälle, ei hetkeksi,
mutta iankaikkisesta iankaikkiseen, amen! Ja minulla on ollut sellainen
särky sekä ruumiissa että sielussa, sekä sielun pelastukseksi että
ruumiin vaikeaksi kuolemaksi, niin että minun on ollut mahdoton olla
yksin." -- --

Gunvor kysyi lyhyesti hänen miestänsä. --

"Oh, joutavia, hän, Torkel-raukka, hän on luodon rannalla sekä yöt että
päivät, tuulessa ja sateessa, niin nyt on koljanpyynti-ilma, ja sitten
hän pyytää nuotalla. -- -- Ainoastaan nuotalla, ei selkänuotalla",
lisäsi hän luoden nopean silmäyksen.

"Hänellä on niin pitkältä soudettavaa, Torkel-raukalla", aloitti hän
jälleen.

Gunvor oli mennyt Irmildin luo.

"Pukeudu ja seuraa kotiin!" sanoi hän lempeästi.

Irmild tirkisteli häneen ja tuli äkkiä selvästi tietoiseksi siitä,
mitä oli tapahtunut, ja että tapahtuisi enemmän. Hän ei voinut liikkua
paikaltansa.

Hän ihmetteli, eikö olisi parempi meressä, synkässä meressä, missä oli
mustaa pohjalla. -- -- --

Gunvor meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen ympärillensä ja hiveli
toisella kädellä hänen poskeansa.

"Me emme ole pahoja sinua kohtaan", sanoi hän hiljaa.

Irmild seisoi ääneti ja katsoi häneen, ja veri pakeni hitaasti hänen
poskiltaan. Tuntui kuin nuo syvät, lempeät silmät sammuttaisivat
tuskan. Hän tarttui hänen käsivarteensa; hän tunsi itsensä jälleen
varmaksi, ja kaikkien lihasten äkkinäinen muutos antoi hänen
kasvoillensa pienen lapsen ilmeen.

Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta hieno kalpeansininen suu vavahteli
ainoastaan, väri pakeni hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, makasi hän sängyssä. Hän katseli
tuskallisesti ympärilleen hakien Gunvoria, joka istui hänen vieressään.

"Anna minun olla luonasi!" rukoili hän ja purskahti itkuun.

Vähän myöhemmin he soutivat takaisin.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivän perästä oli Herössä häät. Mutta merkillistä oli, ettei
tohtori Torgersen nainut Gunvor Torintytärtä, vaan Irmild Myrlandin,
merenlumoojattaren.

Nyt oli luonnollisesti paljon juteltavaa -- oli hyvin merkillistä, että
oltiin oltu Herössä niin hyviä Irmildiä kohtaan ja saatu hänet niin
paljon ihmistymään, että hänestä saattoi tulla toisten hienojen rouvien
kaltainen -- mutta mahdotonta oli käsittää, että Herön Gunvor oli
antanut hänelle oman tohtorinsa, joka oli niin siivo mies ja todella
niin hyvä kuin mies suinkin saattoi olla.

Kukaan ei ymmärtänyt sitä, sillä heidän välilleen ei ollut tullut
mitään epäystävyyttä, vaan Gunvor oli itse hommannut heille kaikki ja
tehnyt sen parhaalla tavalla. Eivätkä he liioin muuttaisi pois Heröstä;
he asuisivat Kirkkoniemellä, kunnes tohtorin talo laajennettaisiin.

Hienoissa piireissä puhuttiin kauan näistä asioista, kunnes saatiin
juttuja ajateltaviksi.

Jeanette-rouva aikoi sanatoriin Jämtlantiin ja Teodor tahtoi, että hän
kävisi Trondhjemista hankkimassa muutamia uusia hameita. Kamariherratar
oli ankarasti toimessa omissa asioissaan -- sillä pitäisihän kerran
päästä johonkin tulokseen.

Hän oli tehnyt muutaman päivän matkan saaristoon voudin perheen ja
tuomarin seurassa, ja viimeksimainittu oli ollut niin hupainen koko
käytöksessään, että yksin vanha voutikin ihastui häneen. Tultuaan
matkalta takaisin hän näytti kaikista ihmisistä niin nuorentuneelta. Ja
hän hymyili heille ja laski leikkiä: "Se tulee ulkonaolosta valoisina
suviöinä!"

Kamariherratar ymmärsi vallan hyvin, miten tohtori Torgersenin naimisen
laita oli. Ja hän salli sen kernaasti Gunvorille ja toivoi sydämestään,
että se olisi koskenut häneen syvemmin kuin miltä näytti. Sillä todella
saattoi suuttua Herön perheeseen, joka aina näytti siltä kuin ei
mitään olisi tapahtunut. Elina-rouva näytti miltei käsittävän asian
onnelliseksi perhetapahtumaksi.

Syksympänä alkoi juttuaminen jälleen.

Sillä lokakuussa sai nuori rouva Torgersen pojan useimpien ihmisten
suureksi hämmästykseksi.

Juoruttiin, ja siihen oli syytä. Ajateltiin, että pienokainen oli
vasituisesti lahjoitettu sesongin puheenaineeksi.

Tölleissä saatiin aina ensiksi sellaiset asiat valmiiksi. Ensiksikin
oli siellä enemmän tehtävää ja toiseksi ei yleensä kellään ollut niin
suuria taipumuksia tulla siveellisesti liikutetuiksi kuin paremmissa
taloissa.

Mutta paremmissakin taloissa valmistuttiin. Oli niin paljon muuta
turmelusta, jota ei voitu katsoa sormien läpi, ja olihan sitäpaitsi
olemassa kalastus ja sillin hinta ja politiikka ja uskonnolliset
kysymykset.

Ja Svein Torgersen oli yhtä suosittu kuin ennen. Oli muuten hyvin
vaikeata päivitellä Torgersenia, sillä hän ei koskaan huomannut sitä.
Ei edes kaikkein siveellisimpiä naisia se hyödyttänyt.

Hänellä oli oma tapansa riisua heiltä aseet. Hänellä oli niin kauniit
siniset silmät, ja hän käytti niitä niin uljaasti, ikäänkuin hän
säntilleen tuntisi tuon erinomaisen siveellisyyden ja tietäisi sen
arvon. Useimmat eivät tunteneet itseään niin varmoiksi, että olisivat
rohjenneet astua esiin. Ja edelleen oli aivan mahdotonta suuttua
häneen. Hänen olemuksessaan oli niin suloinen välinpitämättömyys, niin
vastustamaton säveys, että se oli aivan mahdotonta.

Hän näytti siltä kuin ei mitään olisi tapahtunut -- mutta aivan sama
hän ei kuitenkaan ollut -- hän ei enää ollut niin hilpeä, häneen oli
tullut jotakin hillittyä. Ja toisinaan hän saattoi olla hiukan äreä.

Mutta enin ihmeteltiin Irmildissä tapahtunutta muutosta. Monet eivät
enää tunteneet häntä menneiltä vuosilta.

Hän oli tullut täyteläisemmäksi, koko hänen ulkonäkönsä oli tullut
toisenlaiseksi, eivät edes kasvojen piirteet enää olleet samat. Ennen
niin liikkuva suu oli liikkumaton, ikäänkuin ei sillä enää olisi mitään
tehtävää, nenä oli kadottanut lapsekkaan muotonsa, tullut teräväksi, ja
vavahtelevat sieraimet olivat saaneet rauhan. Silmiin oli tullut aivan
uusi ilme. Ne olivat hieman uneliaat, mutta sanomattoman tyytyväiset.
Ne säteilivät lempeää mielihyvää.

Vieraisilla ollessaan hän istui rouvien joukossa ja neuloi
pitkäveteisesti ja hitaasti pitkillä, pehmeillä sormillaan.

Nyt tiedettiin aina hänen olinpaikkansa, sillä hän jäi kernaasti
istumaan paikoilleen. Näytti siltä kuin hän istuisi ja lepäisi jonkin
jälkeen.

Tahtoen tai tahtomattansa täytyi tunnustaa, että hänestä oli tullut
oikein herttainen ja kodikas pikku rouva. Tohtori Torgersen saattoi
olla onnellinen saatuaan hänet.

Niin ainakin rovasti sanoi.

       *       *       *       *       *

Syksy läheni päivä päivältä. Maalta päin tuli isoja lintuparvia ja
kiiti merelle. Aurinko laski varhemmin päivä päivältä; se oli hyvin
kalpea, niin kauan kuin se oli ylhäällä ja paistoi, mutta veripunainen
vaipuessaan mereen.

Sää oli kauan aikaa ollut tavattoman kaunis, mutta eräänä iltana tuli
lounastuuli kenenkään odottamatta ja muuan kuunari törmäsi karille
Utskärin luona lähellä Herötä. Se oli ajanut vedenalaiselle särkälle ja
heti sen jälkeen uponnut. Miehistö oli kyllä pelastunut maihin, mutta
oli nyt aivan avuttomana parissa pienessä kalastajamökissä. Heröstä oli
lähetetty vaatteita ja ruokaa, ja tohtori Torgersen oli käynyt siellä
muutamia kertoja.

Eräänä päivänä tuli erään kalastajan mukana tieto, että asiat olivat
huonosti ja että tohtorin piti tulla heti; heillä ei ollut ruokaa
eikä rohtoja, ja Per Utskär ei voinut tulla heidän kanssaan kauemmin
toimeen, sillä he alkoivat käydä velhomaisiksi.

239

Tohtori Torgersen ei ollut kotona. Irmild lähetti sanan Heröön -- ja
tuossa tuokiossa joutui Gunvorin vene lähtökuntoon. Se keinui valkaman
luona sillä aikaa kuin Anders Halskar kantoi siihen ruokavaroja ja
vaatteita. Hän katseli merelle päin, vanutteli mälliänsä ja syljeksi.
-- Lampaat kulkevat rannalla tänään ja syövät liekoja, ne odottavat
lunta. -- Hän sylkäisi jälleen ja pisti kädet taskuun. -- "Lännestä
kuuluu aaltojen kuohuntaa, se ei tiedä hyvää!"

Hesekiel seisoi laiturin reunalla. Hän ei vastannut; hän näytti
suuttuneelta. Hän oli tarjoutunut lähtemään, mutta Gunvor ei ollut
tahtonut.

He eivät kuitenkaan päässeet Utskäriin vielä, sillä virta kulki taas
ulospäin ja sitä kestäisi muutamia tunteja. Tavattaisiin Anders
Lehtoniemen luona.

Gunvor oli mennyt maitse. Hänen oli määrä mennä mökkeihin katsomaan
sairaita.

Kun hän tuli sieltä ulos ja ehti niemelle, ei vene vielä ollut tullut.

Hän katsoi kelloansa. Kestäisi vielä tunnin, ennenkuin se pääsisi
virran läpi.

Alkoi, hämärtää. Hän alkoi kävellä tietä myöten, mutta tunsi olevansa
väsynyt ja istahti kivelle. Vastapäätä oli tuomarin talo. Hän näki,
miten konttoriin ja arkihuoneeseen sytytettiin valo.

Hän nousi ja läheni. Hän näki Falckin seisovan sisällä selkä kamiinia
vasten ja puistelevan itseään, ikäänkuin häntä paleltaisi, vaikka ilma
oli tänä iltana lauhkea, miltei painostava, niinkuin rajusään edellä.

Hänellä ei näyttänyt olevan hyvä olla.

Tehden nopean päätöksen meni Gunvor pihalle ja portaita ylös. Ovi ei
ollut suljettu. Hän kulki edelleen aina huoneen ovelle asti, koputti ja
astui sisään.

Falck vetäytyi takaperin, ja väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän katsoi
vaieten Gunvoriin.

Musta saali ympäröi hänen päätänsä, ja pehmeä, paksu tukka riippui
hiukan otsalla. Silmiä ympäröi tummat varjot, jotka tekivät kasvojen
lämpimän kalpeuden silmäänpistävämmäksi.

"Hyvää iltaa", sanoi hän hillitysti.

Falck tuli ja otti hänen kätensä. -- "Tekö se olette!" sanoi hän
hellästi.

"Olen", kuiskasi Gunvor ja meni avatun, leimuavan kamiinin ääreen.

Hän seisoi lämmitellen itseään.

"Minuakin paleltaa!" sanoi hän hymyillen ja sulki silmänsä hetkeksi.

Oli niin suloista seistä tässä ja kuvitella, että hän oli se vihdoinkin
kotiutunut, jota ei enää milloinkaan paleltaisi, joka ei kärsisi nälkää
eikä janoa!

"Sallikaa minun riisua päällysvaatteenne Ei näytä niin vieraalta
silloin... minulle tulee niin hyvä täällä sisällä... niinkuin tulee
olla! Kun istutte näin ilman päällysvaatteita, on kuin ette menisikään
enää!"

Hän toi tuolin hänelle. Gunvor istuutui, ja hän istahti vastapäätä.

Gunvor kumartui hiukan häntä kohti. Hänen silmänsä loistivat
hiljaisesti hehkuen.

"Täällä on niin herttaista!" sanoi hän hiljaa. Hän kumartui alas,
käänsi turpeen palasia ja siirsihen hiukan taemmaksi, mihin valo
lankesi himmeämmin.

"Miten täällä on suloista!" kuiskasi hän jälleen puoleksi hymyillen. --
"Kuinka hyvä oli tulla tänne ja nähdä sinut!"...

Hän katsoi häneen silmänräpäyksellisen ihastuksen valtaamana, ikäänkuin
ei hallitsisi itseänsä.

"Kiitos, että olet täällä!... että olet olemassa... ja että tulit
tänne..."

Gunvor istui ja kuiskasi sen hymyillen, puoleksi hajamielisenä. Sitten
vaipui hän ajatuksiinsa.

Falckin silmät säteilivät, mutta hän ei tahtonut häiritä häntä.

Gunvor istui käsi poskella, kumarruksissa kuin ruumiillisesti
väsyneenä. Kun hän jälleen katsahti ylös, oli hänen katseessaan
uneksiva riemu.

"Minusta täällä on niin korkeaa ja valoisaa!... täällä on kuin
kirkossa!"

Falckin silmiin tuli kyyneleet. Että Gunvor ensi kerran oli sinutellut
häntä -- se hänen mielestään teki hänet niin terveeksi ja rohkeaksi;
hän tunsi itsensä ikäänkuin halvatuksi, joka nyt saattoi nousta ja
kävellä. Tämän jälkeen voisi kaikki olla mahdollista.

Gunvor oli ristinyt kätensä ja istui katsellen suoraan eteensä.

"Täällä on kuin kirkossa... temppelissä, mihin ei kukaan ole astunut
jalallansa!... mutta minä olen riisunut kenkäni ja hiipinyt sisään...
minua ne ovat odottaneet!"

Falck tahtoi mennä hänen luokseen, mutta ei rohjennut nousta. Häntä oli
kohdannut lumous, jota hän ei voinut karkoittaa.

Gunvor hymyili häntä kohti.

"Täällä on niin korkeaa ja hiljaista... vain sinä saatoit rakentaa niin
korkeaa minun ympärilleni... sanon sinulle, miten oli, kun sinä tulit:
oli kuin kirkossa, kun luetaan messua!... ja valkeat siivet havisevat!
ja ne laulavat: pyhä, pyhä!"

Gunvorin silmät loistivat häntä kohti -- se sitoi hänet, se painoi
häntä alas. Se oli sielu, joka pilkisti esiin, säteillen kuin tuli,
suureen päivään asti. --

Falck kohottausi tahdon ponnistuksella.

"Gunvor!" sanoi hän vapisten sekä ilosta että tuskasta. -- "Onko totta,
että sinä olet täällä? Oletko sairas, vai olenko minä?"

Gunvor hämmästyi suuresti ja oikaisihen.

"En!" sanoi hän pakotetusti hymyillen. -- "Minä se olen! Luulin, että
täällä oli kesä -- mutta onkin talvi ja pimeä!"

Hänen äänensä oli käynyt surulliseksi. Hän nousi ja käveli poikki
lattian. Konttorin ovi oli auki.

Falck nousi äkkiä ja tarttui hänen käteensä estääksensä häntä, mutta
hän seisoi jo kynnyksellä.

"Tahdotko sinne?" kysyi hän epävarmana.

"Kyllä!" kuiskasi hän; ja hänen äänessään oli jotakin sammunutta.
Hänen kätensä lepäsi elottomana Falckin kädessä; hänen sydämensä
täytti jääkylmä tuska. Pöydällä hänen edessään oli pieni hopeinen
tarjotin kristallilaseineen ja puoleksityhjennetty pullo. Hän katseli
ympärilleen. Kirjakaapin ovi oli auki; kirjojen takaa näkyi muutamia
pulloja.

Gunvorin kasvot sävähtivät veripunaisiksi. Hän kääntyi äkkiä Falckia
kohti -- nyt vasta hän ymmärsi, että tämä oli juonut.

Hän meni nopeasti ja tarttui raskaaseen, hienoksihiottuun
baccarat-lasiin. Ison lampun valossa kimalteli viini. Hän meni avatun
ikkunan ääreen ja heitti lasin ulos. Sitten hän sulki ikkunan ja laski
verhon alas.

"Sitä minä vain tahdoin", sanoi hän tapaillen, "tahdoin nähdä, tokko
sinä... nähdä, miten sinä -- --"

Falck oli silmänräpäyksen seisonut kuin kivettyneenä. Sitten valtasi
hänet ilo Gunvorin teon johdosta. Ja innoissaan hän otti pullon ja
tarjottimen... miksei heittää pois kaikki tyynni!

Mutta hän pysähtyi ja pani ne jälleen takaisin. Hän tuki itseänsä
pöytää vasten ja pani käden silmäinsä eteen. Hänen täytyi miettiä
ensin: tämä salamoiva kiukku, tämä jalon sydämen kiihkoisa sääli?...
Hänen eteensä avautui tulevaisuudentoiveita, joista hän ei voinut
selvitä. Oli välttämätöntä pelastua tästä. Hän ei tietysti ollut
mikään houkkio, hän tunsi hyvin oman luontonsa nousemisineen ja
lankeemisineen. Hänestä muuten oli jok'ainoassa olennossa oman
vastaisen turmionsa syy, ja hänhän oli jo anastanut määrätyn
valta-aseman. Kosto seuraisi, jos hän unohtaisi sen. -- --

Mitä voisi tehdä sille asialle? Parasta oli pelastaa itsensä... saada
toinen väritys tapaukseen, saada se näyttämään iltatunnelmalta,
pieneltä tunteellisuuden kohtaukselta.

"Oh, se ei maksa vaivaa! Ei maksa vaivaa, tarkoitan, tulla juuri
siksi, miksi on aiottu. Katso, äitini tahtoi minusta Johannesta, joka
oli puettu kamelinkarvoihin... minun ei muka pitäisi koskaan maistaa
viiniä!... Mutta, kuten sanottu, on hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi on
aiottu."

Hän koetti panna ylen määrin leikkisän sävyn ääneensä -- se oli hänen
yleiskeinonsa.

Gunvor ei ajatellut hänen sanojansa. Hän oli palannut huoneeseen ja
kamiinin ääreen. Siinä hän seisoi ja lämmittelihen ikäänkuin häntä
paleltaisi.

Nyt hän kääntyi Falckiin päin. Hänen ilmeensä oli jälleen lempeä,
kasvonsa aivan kalpeat ja hänen ääneensä tuli surumielinen hellyys.

"Minä tahdoin sanoa, että on pahoin, etten ole toisenlainen. Muita
ihmisiä voin auttaa, mutta en sinua ja itseäni... Sinun täytyy antaa
anteeksi, että olen tullut sellaiseksi... minä olen pahin sinua ja
itseäni kohtaan."

Hän katsoi Falckiin katseessaan tyyni lempeys.

"Jonkun pitäisi tulla tänne... jonkun, jolla on pehmoiset kädet!...
Niitä ei minulla ole; minä tekisin sinulle niin pahaa -- kukaan ei saa
tulla tekemään sinulle pahaa!"...

Tuskan piirre kuvastui Falckin kasvoilla.

Oli mahdoton ottaa asia tältä kannalta! Miksi juuri hän musertaisi
hänen sydämensä? Sitä hän ei tahtonut. Oli aivan välttämätöntä ottaa
asia leikillisesti.

"Minä sanon", uudisti hän itsepintaisesti, "että on vaikeaa tulla
juuri siksi, joksi tahdotaan pakottaa!... Minähän olin määrätty
Johannekseksi, mutta tahdon sanoa teille suoraan, että se on mahdotonta
meidän ilmanalassamme!... Teidän täytyy muistaa, että jääaikakautta
kestää vielä; niin kauan kuin emme saa takaisin sitä lämpöä, mikä
täällä oli kerran, ei käy laatuun tulla miksi hyvänsä." -- --

Ja hän jatkoi puhumista tavalliseen tapaansa. Jos hän vain saisi
Gunvorin katsomaan asiaa hiukan leikillisesti, olisivat he pelastetut.

Näytti siltä kuin se onnistuisi. Sillä Gunvor naurahti äkkiä.

"Niin, tarvitaan kenties voimakkaita keinoja, jotta nykyajan ihminen
kokoaisi voimansa... tuliperäistä mullistusta? Mitä te uskotte?"

Falck oli aivan hyvillänsä -- "niin, kuka tietää? Täytyy tulla
käännetyksi nurin ja oikein, ylös ja alas suin, perinpohjaisesti, se on
myöskin totta -- --"

Ja Gunvor nauroi myöskin; hän katsoi Falckiin ja mittasi häntä
silmillänsä.

"Niin, varmaan tarvitaan jotakin hirveätä, jotta -- --"

Hän vaikeni. Ääni oli jälleen tullut epäselväksi ja petti hänet nyt.

Pitkäveteinen, kumea ääni hiipi sisään. Se oli aaltojen; meri oli
ruvennut voimakkaammin raivoamaan.

Molemmat kuuntelivat.

"Se on talvi!" sanoi Gunvor äkkinäisellä kauhistuksella. -- "Nyt se on
tullut."

Hän kohotti molemmat kätensä ja painoi ne otsaansa vasten.

Falck jatkoi äskeiseen tapaansa. -- "Mitä se Teihin vaikuttaa? Te
ette ole nykyajan ihminen. Te olette kuin kaukaiset tulevaisuuden
ihmiset, jotka aina tulevat olemaan ylimpänä... ja talvi! se on
minusta erinomainen nykyajan ihmisille. Se on niin ystävällisen
anteeksiantavainen eikä milloinkaan ajattele, kun me puhumme sivu suun
ja niin -- --"

Gunvor katsoi häneen, ja hän vaikeni äkkiä.

"Mutta minä sanon Teille jotakin", aloitti hän jälleen toisella
äänensävyllä, "luonnollisesti olemme heikkoja, ja minussa ei ole mitään
tekemistä... mutta jos Teissä on jokin vika, on se se, että olette
liian voimakas; sekään ei ole hyvä."

Gunvorin silmiin tuli ilme, joka kuoletti hymyn hänen suunsa ympäriltä
-- raju, mykkä suru. Hän seisoi ja tuki itseänsä tuoliansa vasten;
hänen äänensä värähteli, ja hän kalpeni sen mukaan kuin hän puhui.

"Se se on vikana, että minä en ole voimakas... onnen saavuttamiseen
tarvitaan voimaa, eikä sitä sillä ole, joka on kärsinyt paljon. On niin
harvoja ihmisiä, jotka voivat tulla onnellisiksi... he ovat kärsineet
liian paljon!"

Gunvor katsoi vakavasti häneen: -- "Tiedän kyllä, että sinä pelkäät
minua! sinä tahdot oikeuden olla huomenna toinen ja sitoutumatta
mihinkään, mitä olet sanonut tänään. Ja sinä pelkäät itseäsi!... enkä
minä voi pelastaa sinua itseltäsi."

"Sinä sanot, että minä jäähdytän", jatkoi hän hiljaa -- "tiedän sen!...
Sellaiseksi minä tulin, kun minä olin pieni ja minun täytyi purra
hammasta ja pysytellä pystyssä, -- niin tapahtui silloin!" -- -- --

"Mutta olkaa tyyni älkääkä välittäkö mitään kaikesta tästä!... en
tahdo, että kärsitte. Jos tulisi joku pehmein käsin... joku, joka voisi
kaikki, mitä minä en voi." -- -- --

Gunvor meni askelen lähemmäksi. "Te katsotte niin hämmästyneenä
minuun. Te ette pidä siitä, että minä otan asian niin kovasti. Te ette
pidä siitä, että minä en voi laskea leikkiä ja nauraa ja ottaa asiaa
järkevästi."

Falck koetti sanoa jotakin oikein järkevää.

"Niin, jos vain tahtoo olla järkevä, kuten sanotte, eikö mahdoton
silloin mahtaisi tapahtua?"

Gunvor ymmärsi hänet ja katsoi häneen silmänräpäyksen. Sitten hän
hymyili kohauttaen halveksivasti olkapäitään.

"Eikö ole mukavaa?... Minä tahdon aurinkoa taivaalle, ja Te tarjoatte
minulle pientä kuparikolikkoa sen asemesta!"

Hän kulki muutaman askelen lattialla; hän näytti hirveän väsyneeltä.
Hän pysähtyi taas. "Mutta emmekö iloitsisi siitä, että sitten kerran
tulee enemmän aurinkoa? Aurinko se tekee ihmiset voimakkaiksi."

Falck kulki häntä kohden. Häntä helpotti, kun Gunvor johti keskustelun
yleisemmälle tolalle.

"Niin, mutta vakavasti puhuen, tulleekohan se lämmin auringonpaiste
milloinkaan, joka tekee ihmiset niin vahvoiksi?"

Gunvorin silmät leimahtivat. -- "Se tulee! Ja iloitkaamme siitä, että
kerran on oleva ihmisiä, jotka kasvavat vahvoiksi sen vuoksi, että
päivä on valoisa eikä ole mitään pelkoa viemässä heiltä voimaa!" -- --

"Mutta kun ihmiset tulevat niin vahvoiksi, luuletteko Te, että he
silloin voivat ottaa taivaan auringon, kuten lausuitte, ja uskaltavat
vaatia toisiltaan -- --"

Gunvor taivutti hitaasti päätänsä. -- "He tulevat riittämään
toisillensa, kun ovat oppineet varomaan ennen kaikkea sydäntänsä."

Hän istahti tuolille, johon oli nojautunut, ja kiikutti ruumistaan
edestakaisin. --

Falckin mielestä hän valitti ja hän meni hänen luoksensa huolestuneena.
Mutta hän ei vastannut mitään hänen kysymykseensä.

Hän laskeutui polvillensa hänen viereensä: -- "Gunvor, sinun pitää
vastata, oletko sairas?"

Gunvor nosti päätänsä ja hymyili. -- "Niin -- nyt olen minä mennyttä
kalua!" -- Hän sanoi sen hitaasti, kuin olisi hakenut sanoja.

Tuulenpuuska ravisti samassa taloa, ja hän kavahti pystyyn.

"Tuuli tulee noutamaan minua, kuulen minä. Tuolla ulkona on hyvä; aina
pienestä pitäen oli minun paras olla ulkona."

Hän tarttui käsin päähänsä. Hän oli unohtanut jotakin.

Nyt hän muisti sen, riensi noutamaan päällysvaatteensa ja huudahti
valittaen ja hätäillen: -- "Vene!... Nuo ihmiset, jotka näkevät nälkää
ja kuolevat!... Ja minä saatoin unohtaa heidät! Kuuletko, ne odottavat
-- nyt minä tulen. Täällä en enää ole; teen sinulle vain pahaa, teen
sinulle hyvää, kun menen."

Gunvor tarttui hänen käteensä, kallistui häntä vastaan ja laski
hiljaisella sydämellisyydellä poskensa hänen poskeansa vasten.

Sitten hän työnsi hänet lempeästi luotaan ja riensi ulos.

Falck seisoi tuokion, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.
Sitten hän juoksi hänen jälkeensä.

"Sinä et saa mennä!" huudahti hän. -- "Luulen, että tulee rajuilma."

Mutta Gunvor oli poissa, eikä hän nähnyt venettä rannalla.

Hän meni jälleen sisään. Eihän Gunvor ollut lähtenyt merelle!

Hän kulki edestakaisin ja odotteli. Hän uskoi varmasti, että Gunvor
tulisi takaisin. -- -- --

Kului tunti. Hän seisahtui. Ei tullut hän takaisin! Hän oli houkkio!...
Kävellä tässä ja odotella!... Hänen olisi pitänyt heti mennä hänen
jälkeensä ja pakottaa hänet tulemaan sisään ja ottamaan hänet niin
viheliäisenä, kuin hän oli, pakottaa hänet uskomaan, että kaikki, mitä
hän tahtoi hänelle luvata, tapahtuisi. --

Hän nauroi. Hänen täytyi nauraa itseänsä! -- --

Mereltä tuli niin monenlaisia ääniä. Hän saattoi kuulla aaltojen
voimakkaan pauhinan. Se tuli aivan huoneeseen asti hänen korviinsa.

Hän meni alas renkitupaan. Pojat olivat menneet levolle; ainoastaan
vanha Aaron istui valkean ääressä ja kutoi nuottaa.

Ei, siellä ei kukaan ollut nähnyt tai kuullut venettä maan puolella. --

Aaron nosti pörröistä päätään ja katsoi tarkkaavasti ja uteliaasti
tuomariin vilkkailla syvillä silmillään. -- --

"Minä luulen, että myrsky tulee häijyksi tänä yönä", sanoi hän nyökäten
ja teki solmun. "Se tulee oikein häijyksi ulkona merellä, kuikka kirkuu
ja on pelokas. On oikein ilkeä ilma!"

Hän pyyhkäisi suutansa, ikäänkuin saadaksensa itsensä kuntoon ja
aloitti jälleen:

"Sanon tuomarille yhden asian, että lounastuuli se on pahin, niin, se
on oikein ilkeä. Kun se on sillä suunnalla, että se heittäytyy alas
tunturilta, silloin ei ole hyvä kalastajan -- -- -- Mutta onhan Golfin
virta, niin, sen lähettää meidän Herramme, ja jokainen tietää hyvin,
mikä ylimääräinen hyvyys ja luonne sillä on, se varsin johtaa veden
kalastajaraukalle!"

Ja Aaron jutteli, sillä hän tahtoi mielellään näyttää tuomarille, mikä
mies hän, Aaron, oli; hän ei ollut tyhmä eikä hän ollut ilman oppia
omalla alallansa.

Hän ei ollut huomannut tuomarin menneen pois. Falck oli jälleen
huoneessaan ja käveli edestakaisin. Ei Gunvor ollut voinut lähteä
merelle.

Mutta hänessä oli lähtiessään ollut jotakin kiiruhtavaa. Hänhän oli
toisinaan sellainen; saattoi tulla niin odottamatta -- aivan kuin sää.

Mutta sehän meni ohitse... hän tiesi, että se meni ohitse samassa;
Gunvor katui aina... oliko yleensä kenelläkään niin tasaista luonnetta
kuin hänellä, ja kuka saattoi olla niin valoisa sydäntalvella!...

Hän kuuli tuulen ulkoa; tuuli ja yö, mitä niillä olisi kuiskaamista?

Jos hän nyt lähtisi Gunvorin jälkeen? Menisi, kunnes löytäisi hänet,
sillä hänen täytyisi löytää hänet lopuksi! -- -- Mutta hän ei voinut
päättää mennäkö, vai ei.

Hän oli juonut, siinä koko asia! Ja nyt kävelee hän tässä epäröintinsä
kiusaamana, kunnes tulee myöhä! Niin oli aina hänen laitansa, kun hän
oli ryypännyt liiaksi; ikäänkuin se hermo, jonka oli pantava hänet
liikkeeseen, olisi lamaantunut. Hän ei koskaan voinut päästä matkaan.
Ja mitä myöhemmin, sitä tuskaisempi hän oli. -- --

-- -- Hän näki hänen silmänsä sellaisina kuin ne olivat hetki sitten,
kirkkaina ja surullisina. Ne tähyilivät tarkkaavasti ympäri huonetta,
tahtoivat päästä selville pahan juuresta. Lopuksi hän tuli sinne, missä
oli se, mikä hänet turmeli!... Hän särki sen, hän oli pelastettu!...

Tuulenpuuska ravisti taloa. Se oli lounastuuli. Se pieksi ja kiskoi
vanhoja ikkunanpuitteita, ovi lensi kiinni ryskäen.

Raju levottomuus valtasi hänet. Mutta hän seisoi yhä neuvottomana. Hän
lyö itsensä kuoliaaksi, kun oli antanut hänen mennä!... Mutta eikö
hänen laitansa aina ollut niin? Oi, ihana, toimelias elämä! Oli todella
hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi oli aiottu! Minkätähden hän oli jäänyt
istumaan tähän? Se ei suinkaan ollut hänen äitinsä määräys hänen
suhteensa. -- -- --

Hän kuunteli. Kuikan ääni kuului. Miksi se huusi niin ilkeästi?

Hän tunsi tuskallista ahdistusta, kiduttavaa painoa rinnallaan -- hän
seisoi hiljaa. Nyt hän tahtoi ajatella jotakin muuta.

-- -- Tässä oli Gunvor seisonut, kun hän kiusasi häntä katalalla,
iloisella elämänkäsityksellään... ja siinä hän seisoi katsoessaan hänen
sieluunsa ja ymmärtäen, miten pelkurimainen hän oli. Ja sellaista hän
oli tarjonnut hänelle!... Hän näki hänen seisovan tuossa ja katsovan
häntä syvillä, vakavilla silmäyksillänsä -- ja hän oli saanut halun
kiusata häntä rangaistukseksi siitä, että hän oli odottanut niin paljon
häneltä ja että hän tunsi hänen suuren sydämensä totuudenrakkauden
ja tiesi, miten tunteikas se oli! -- -- Entä, jos hän oli mennyt
metsätietä tässä pimeässä? Hän saattaisi eksyä, kunnes uupuisi, hän
saattoi mennä tunturille...

Hän kulki taukoamatta ympäri huonetta ja kuunteli vanhan talon
merkillistä natisemista. Oli noussut myrsky.

-- -- Ja hän oli ollut niin houru, että oli laskenut hänet menemään
yksin yöhön! Hän oli aina epäillyt, oliko ollenkaan laupeutta. Ei edes
säälivä sattuma ollut estänyt häntä... Siksi oli Gunvor mennytkin, kun
hän ymmärsi, että hän oli juonut...

Hän istuutui ovensuuhun kuin vieras ja katseli ympärilleen. Hänen
kätensä kävivät kylmiksi ja kosteiksi.

Hän huomasi, että myrsky yltyi; ulvoi ja vinkui, ja aallot vyöryivät
pitkin, nielevin tyrskyin. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hänestä
tuntui, että hän oli ulapalla myrskyssä, tunsi aallot yllänsä,
vaahtoava virranpyörre tarttui häneen ja tempasi hänet koskea alas --
hän tunsi jäätävän pakkasen, hänestä tuntui, että vain hänen sydämensä
eli ja kaikki muu oli kuollutta.

Taas kuului huuto -- tällä kertaa se ei ollut kuikan eikä myöskään
tuulen tai aaltojen. Hän nousi paikalla ja selvisi täydelleen. Hän voi
ryhtyä johonkin ja tiesi, mihin.

Hän juoksi eteiseen ja otti jotakin ylleen. Silmänräpäyksessä hän
oli pihalla ja huusi väkeä. He olivat kuulleet huudon ja olivat jo
ylhäällä. Sören seisoi portailla ja sitoi päähänsä öljylakkia. Iver
tuli heti jälkeenpäin ulos Aaronin seuraamana, joka kantoi sankoa.
Tuokion kuluttua olivat kaikki miehet rannalla.

Tuuli puhalsi rajuissa puuskissa Kattinnarilta ja vinkui heidän
korvissaan. Taivas oli kauttaaltaan pilvessä. Vihuri kiiti samassa
pitkin vedenpintaa kuin raskas, märkä peitto.

Sören korjasi lautoja, pani pari raskasta kiveä niiden päälle suojaksi
merenkäyntiä vastaan ja otti peräsimen.

"Meri käy julman valkoisena tuolla!" sanoi hän rohkeasti -- "mutta se
ei koskaan ole niin vaarallinen kuin miltä kuuluu."

Falck istui katsellen tuulispäitä, jotka mustina kiitivät yli
vedenpinnan.

Miten tuolla suhisi! Se oli virta: se tuli jääkylmin puuskauksin, ja
salamoita välähteli luotojen välissä.

He pääsivät vähän matkaa ulommaksi. Rannikon rajaviivat häämöttivät
kuin musta seinä pimeässä. Ensimmäiset aallot löivät veneeseen;
tuomarilla ja Aaronilla oli täysi työ ajaessaan pois vettä.

"Täällä on tuulen alla kaatunut vene; kaksi miestä meressä!" huusi Iver
äkkiä kokasta.

"Jumala olkoon heille armollinen!" sanoi Aaron hillitysti.

He ohjasivat paikalle. Falck istui ja tuijotti ajelehtivaa venettä
kohti sitä tarkempaan, kuta enemmän he lähestyivät sitä. Hänen
kasvonsa olivat muuttuneet, silmät olivat tarkat ja terävät kuin kotkan.

"Purje alas!" kuului päällysmiehen huuto. Vauhti hiljeni. Tuossa ne
olivat! Pää sukelsi ylös aivan vieressä, käsi tavoitteli veneen laitaa
-- loitompana oli toinen, joka ponnisti viimeisiä voimiansa. Hän sai
kiinni airosta, joka hänelle ojennettiin. Falck hinasi hänet luoksensa
ja yhdellä otteella veti hänet takinkauluksesta veneeseen. Toisen oli
Iver vetänyt ylös.

"Purje ylös!" huusi Sören terävästi. Vene sai samassa töytäyksen. Vesi
loiskahti jääkylmänä sen yli; hädin tuskin se ehti seuraavan tyrskyn
tieltä, joka olisi täyttänyt sen.

"Jumalan olkoon kiitos ja ylistys!" sanoi Aaron juhlallisesti. -- "Nyt
tiedän, että me tulemme hyvin maihin."

Tuomari ei huomannut, miten läpimärkä hän oli; hänestä tuntui, kuin hän
olisi saanut terveempää ja lämpimämpää verta itseensä. Kun Aaron kiitti
Jumalaa, oli hän ristinyt kätensä hartaasti kiitollisena siitä, ettei
turma kuitenkaan ollut kohdannut Gunvoria. Luonnollisesti oli hän nyt
sydänyönä kotona Herössä.

Hän riisui viittansa ja kääri sen kahden meressä olleen ympärille. Ne
olivat kalastajia sisempää saarelta. Toinen oli kadottanut tajunsa,
toinen puhekykynsä.

Mutta kun oli laskettu maihin, ja he olivat saapuneet kartanoon ja
saaneet hoitoa, toipuivat he pian ja rupesivat puhelemaan.

He olivat ennen myrskyä nähneet ulapalla useampia veneitä, jotka
peläten laskea reittiä maihin odottivat seuraavan päivän valkenemista.
Mutta he itse eivät olleet kaukana, joten olivat luulleet selviytyvänsä
ennen rajuilman tuloa. Sitten he eivät oikein tienneet, miten kävi.
He olivat kuulleet äkkinäisen tohinan, nähneet maston kaatuvan ja
tunteneet samalla olevansa hirveän märät ja kylmän kangistamat, aivan
kuin heidät tukehdutettaisiin -- ja meri möyrysi kuin ukkonen heidän
ympärillänsä... he olivat saaneet oikein taistella henkensä puolesta.
Mutta niin oli määrätty, etteivät he sillä kertaa hukkuisi... niin,
oikein! Herön vene, sen he olivat nähneet aikaisemmin illalla; he
olivat ihmetelleet, minnepäin se aikoi. -- --

Tuomari istui kuunnellen heitä. Sitten hän nousi nyreänä ja käski heitä
asettumaan levolle. Sitä he tarvitsivat, ja hänen väkensä myöskin.

Ja hän meni jälleen huoneeseensa, missä Gunvor äsken oli ollut...
istuutui siihen tuoliin, missä hän oli istunut...

Rajuilman täytyi kerran asettua. Täytyi tulla päivä ja varmuus ja loppu
tästä pelosta.

Hän istui siinä vielä, kun Tonetta tuli kahveineen. Hän seisahtui
keskelle lattiata.

"Ei mutta, tuomari, jo puettuna. Sellainen hirveä ilma on ollut
yöllä... oikein peloittava monen kalastajan hengelle! Mutta Kristuksen
nimessä nyt se on asettunut, nyt on oikein kaunis sää taas." Falck
nyökkäsi. -- "Voit laskea tuohon!"

Hän sanoi sen toisin kuin tavallisesti. Tonetta lähetti häneen pitkän
katseen. Tuomarista oli kai täällä jotenkin tyhjää... neiti Jöns oli
kai liian kauan Trondhjemissa.

Hän otti lakkinsa -- ensin Heröön! Hän hillitsi itsensä. Ei, ensin!...

Hän meni kirjoituspöydän ääreen, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä,
varusti kirjeensä sinetillä ja pani sen toisten joukkoon. Se oli
Miina Jönsille. Falck oli pitävä huolen hänestä, mutta Miina ei enää
milloinkaan saisi astua jalallansa sinne, missä Falck oli.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Pikku Gunn katseli sisään.

"Hyvää päivää!" nyökkäsi hän ja tuli oikein sisään, -- "eikö ollut
hirveää yöllä? Minä en voinut ollenkaan nukkua, sillä kaikki valvoivat,
näetkö, ja löivät ovia. Minun piti tulla katsomaan, onko äiti täällä;
äiti on lähtenyt hakemaan häntä, ja minä tahdoin myöskin!... Tuolla
ulkona seisoo Saapas-Tobine ja laulaa; hän sanoo, että on sopiva ilma,
ja hän sanoi, että äiti oli täällä sinun luonasi. Onko hän?"...

Falck seisoi käsi tuolin selkämyksellä. Hänen kasvonsa kalpenivat.

Pikku Gunn kietoutui liehakoivasti hänen käsivarteensa, Falck katsoi
hänen silmiensä levottomaan suloisuuteen, jäykästi ilman yhtään
ajatusta.

Pikku Gunn jatkoi innokkaasti: -- "Tiedätkö, mitä Tobine sanoo: Kun
tulemme niin kylmiksi ja märiksi, että kuolemme siitä, silloin on paras
tulla tänne sinun luoksesi, ja hän sanoo, että meidän pitäisi kiiruhtaa
kuolemaan, niin saamme nähdä Jumalan ja kaikki enkelit, ja mitä ne
tekevät... oletko utelias? Saapas-Tobine on niin hirveän utelias,
tiedätkö -- mutta luuletko, että se on vaarallista, luuletko, että saan
äidiltä?"

Hän kääntyi ympäri ja kuunteli murheellisena. -- "Minä odotan äitiä; se
on vain Tobine. Kuuletko, miten hän laulaa?"

Hän nyökkäsi ja hyräili mukana loppusäettä lapsellisella kirkkaalla
altollansa:

    "Siis tärsiköön naisväki miesvätikin" -- --

Hän keskeytti ja katsoi Falckiin. -- "_K_!" oikaisi hän itsensä
varmasti -- "minä sanon enimmäkseen _k_ nyt; sanotko sinäkin?"

Hän ryömi Falckin kirjoitustuolin luo ja kiipesi siihen ikäänkuin
piiloutuakseen ja aloitti jälleen raittiisti ja keveästi kuin lintu:

    "Siis kärsiköön naisväki miesväkikin,
    sitä parempi vain, kuta pikemmin,
    niin mereltä rauhan kerran saavat."

Falck oli mennyt ulos. Vähän myöhemmin pikku Gunn nukahti.

Tunnin kuluttua Falck tuli takaisin. Hän oli ollut Herössä. Useampia
veneitä oli lähtenyt etsimään. Elina-rouva oli ollut mukana viimeisessä.

Ja Falck oli tullut kotiin metsän läpi. Kenties Gunvor olisi
siellä. -- --

Sitten hän sai päähänsä, että hän mahdollisesti olisi Lehdossa, jos ei
vain kaikkein pahinta olisi tapahtunut. Ja hän oli kiiruhtanut takaisin
ja hakenut koko talon. Hän haki siitä huoneesta, missä oli hänet
viimeksi nähnyt, kulki kuin mielipuoli ja kurkisti tuolien ja uutimien
taakse.

Juuri siinä kulkiessaan hän näki Gunnin, joka samassa heräsi.

Hän meni nopeasti ja laskeutui polvilleen tytön eteen. -- "Etkö näe
äitiäsi?" kysyi hän rukoillen. -- "Minä en voi löytää häntä. Sano,
voitko nähdä hänen seisovan tuolla... tuossa hän seisoi, tuossa!"...

Hän kumartui lapsen jalkojen ylitse.

"Anna minulle anteeksi! Jos sinä tulisit, en enää koskaan tekisi
syntiä! Lupaan sinulle, en enää koskaan tee syntiä!"

Pikku Gunn nauroi ja veti jalkansa pois.

"Sen kyllä tiedän, sinähän olet tuomari."

Hän tahtoi alas. -- "Saanko katsoa kaikkea tuota kaunista?"

Falck nousi nopeasti, avasi yhden kirjakaapeista ja otti kirjarivin
takaa muutamia pulloja, riensi ikkunaan, avasi sen ja heitti ne ulos.

Pikku Gunn katseli häntä aluksi hämmästyneenä. Mutta sitten hän
ihastui, löi kätensä yhteen ja nauroi.

"Oi, anna minun koettaa!" huudahti hän innokkaasti ja juoksi esiin.

Hän aivan hengästyi ponnistuksista, kun hän viskasi, mitä Falck hänelle
ojensi, oikein kauas kiville.

"Enemmän! Se on niin kaunista punaista, hirveän kaunista punaista --
ja tuolla on vihreä puro, enemmän tuollaista vihreätä, kuuletko! Ja
keltainen on kukkia, jotka kasvavat hiekassa! Eikö tuolla takana ole
enemmän, kuuletko?..."

Koputettiin oveen. Se oli Elina-äiti; hän tuli selkä suorana kuten
tavallisesti, mutta kalpeampana ja tyly ilme kasvoissaan.

Falck seisoi aivan kivettyneenä ja katsoi häneen. Nyt hän tiesi kaikki
tyynni!... Hän lyyhistyi kokoon kerrassaan ja näytti pienemmältä.

Pikku Gunn kääntyi ympäri aivan tyytyväisenä. -- "Me siivoamme! Tuolla
kirjojen takana on niin monta pulloa, ja se on niin rumaa!" -- -- --

Hän vaikeni, säikähtäen vanhuksen totisuutta. Hän juoksi kätkeytymään
hänen naineihinsa.

Elina-rouva otti häntä kädestä ja meni Falckin luo.

"Anders Halskar ja kiltti Jon tuotiin tänne maalle. Oli parempi
laskea täällä maihin; he ovat renkituvassa." -- --

Hänen äänensä oli yhtä tyyni kuin tavallisesti, mutta hitaampi,
ikäänkuin hänen olisi vaikea saada sanoja esiin.

"Tuli hyökyaalto ja täytti veneen. He istuivat kölillä. Vihdoin tuli
väkeä. Mutta heidän täytyi tehdä niinkuin Gunvor tahtoi, ottaa Anders
ensin ja sitten poika... hän istui ja piteli häntä ja -- niin tapasi
myöhä." -- --

Falck tahtoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Hän ojensi kätensä
rukoillen häntä kohti.

Hän ei nähnyt. Hän tahtoi sanoa enemmän. "Nyt tiedetään, missä hän on;
pyörre vei hänet kallionhalkeamaan... kukaan ei rohjennut mennä sinne.
Sitä ei tee kukaan paitsi Hesekiel. Nyt on hän lähtenyt. Hän kyllä
hänet ottaa!"

Falck oli vaipunut polvilleen hänen eteensä. Elina-rouva ei sitä
nähnyt. Hän istuutui lähimmälle tuolille. Pikku Gunn oli ruvennut
itkemään. Isoäiti otti hänet syliinsä.

Hän katsahti sattumalta Falckiin, sitten ympärilleen, huomasi
lasipalaset ikkunalla ja jotakin, joka näytti verilätäköltä, ja katsoi
jälleen ikäänkuin sattumalta häneen.

"Sinä olet ollut huono mies!" sanoi hän hitaasti. -- "Kun onni tulee
sinunlaisesi luo, on sen pakko mennä tiehensä jälleen. Olisi hyvä, jos
ihmiset oppisivat käyttämään onneansa."

Tuli hetken hiljaisuus. Pikku Gunn oli nukkunut jälleen.

Huoneessa syntyi juhlallinen tunnelma. Oli, kuin olisi ilma muuttunut,
kuin olisi jotakin tullut vanhojen huonekalujen ja taulujen joukkoon,
jotakin, joka ei enää milloinkaan poistuisi.

Ainoastaan vanha kunnianarvoisa lyömäkello äänteli kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Se tikutti lempeästi ja tuttavallisesti ja ilmoitti
hopeanhelähtävällä äänellään, milloin neljännes oli kulunut.

Elina-rouva istui hiljaa hetken ja silmäili eteensä. -- Oli vielä
jotakin, joka hänen piti sanoa. Hän aloitti jälleen. Hän puhui aivan
kuin itseksensä:

       *       *       *       *       *

"Olin vähältä sanoa, että olen väsynyt -- mutta nyt tulee oikea
työpäivä!"...

"Nyt hän makaa pitkää, turvallista untaan, jota ei kukaan voi häiritä.
Ajattelin oman vuoroni tulevan ensiksi, minun, joka olen kestänyt niin
monta unetonta yötä... kuolema tuli kerran minunkin luokseni, mutta
ei kauemmaksi kuin kynnykselle, sillä minä sanoin: saat odottaa; en
ole valmis vielä! Niin se meni jälleen. Mutta nyt, kun ajattelin, että
olisi hyvä lopettaa, en vieläkään ole valmis!"

"Kenties hän meistä ensiksi tarvitsi rauhaa! -- Minä en ole niin sitkeä
kuin sinä, äiti, sanoi hän... hänen olonsa oli vaikeampi, kuin minä
tiesinkään, sillä hän kesti hyvin. Herön naisilla ei koskaan ole ollut
muuta tapana!"...

-- -- "Nyt lopulla tiesin sen paremmin, mutta en sanonut mitään...
viime yönä tuli joku luokseni. Minä nousin ja kysyin, ken se oli. Se
oli kuolema, joka seisoi ja viittasi... sillä aina tulee viesti, kun
jonkun Herön kartanossa on kuoleminen. -- Niin, tule! sanoin minä.
Luulin sen tarkoittavan minua. Ajattelin, että minun tarvitsee päästä
lepoon."

-- -- "Mutta se tarkoittikin häntä! Minä en voi sanoa siitä mitään. Hän
oli laina kaikessa tässä vaivassa, jonka minä sain lahjaksi."

-- -- "Hän nukkui viime viikolla vähän. Hän oli ylhäällä ja käveli,
aivan hiljaa, jotta kukaan ei kuulisi. Mutta päivällä hän oli yhtä
valoisa ja siunattu! -- Hänen äitinsä oli liian vanha ja ahavan purema
ja tyly -- hän ei voinut käydä asiaan käsiksi; niin hän antoi pettää
itsensä..."

-- -- "Mutta jos sinä tarvitsit lepoa, niin oli hyvä, että sait nukkua.
Kiitos ja ylistys siitä! Äläkä ole levoton! Nuku turvallisesti! Älä ole
levoton sen työn vuoksi, joka on jäljellä!"...

"Nyt saa kuolema odottaa minua hetken, kunnes suvusta on sukeutunut
uusi Gunvor!"...

       *       *       *       *       *

Falck oli noussut ja seisoi hänen edessään.

Oli, kuin luettaisiin sielumessua, lohduttavaa muistorunoa, joka
sulatti pois sanattoman omantunnontuskan ja antoi epätoivolle sijaa.

Falck ratkesi itkuun.

Elina-rouva nousi myöskin. Hänelle oli tehnyt hyvää saada puhua. Kovuus
oli hänen kasvoistaan hävinnyt. Hänen silmänsä olivat lempeät ja
surulliset kaikessa voimassaan.

Hän meni ja ojensi Falckille kätensä. Tämä suuteli sitä.

"Anteeksi!" kuiskasi Falck murtuneella äänellä. Hän ymmärsi, että
vanhus tiesi, miltä Falckista tuntui.

"Elina-äiti!" pyysi hän. "Jakakaamme hänen jälkeensä jäänyt työ!"

Elina-rouva nyökkäsi.

"Mutta nyt minä odotan -- odotan niin saada nähdä hänet! Hesekieliä
emme koskaan enää näe, ellei hän ole mukana!... Stenholmaan hän tahtoi
tulla haudatuksi. Sen hän sanoi kerran aikoja sitten. Nyt tahdon tehdä
sen. Hän on saava, mitä hän tahtoo." -- --

Pikku Gunn oli seisonut katsellen heitä, aluksi hiukan unisena.

Hän ei ymmärtänyt, miksi Falck oli niin alakuloinen. Elina-rouvan
pukeutuessa päällysvaatteihinsa hän hiipi Falckin luo, ryömi tuolille
ja otti häntä kaulasta.

"Minä unohdin jotakin, mitä äiti sanoi", kuiskasi hän vienosti,
unisena. -- "Silloin, muistathan sinä, kuin en tahtonut tervehtiä,
sanoi hän, että minun olisi pitänyt puristaa sinua kaulasta molemmin
käsin -- ja sen sijaan minä teen sen nyt!" -- --

Falck taivutti päätään häntä kohti riemu sydämessään.

Se oli hellyydenosoitus, jonka _hän_ antoi hänelle kuoleman takaa. Hän
lähetti enkelin lohduttamaan häntä.

Eikä nyt enää ollut mitään varjoa heidän välillänsä. Nyt hän näki, että
Gunvor kuitenkin oli rakastanut häntä! -- --

-- Elina-rouva huusi häntä ulkoa. Hän otti lapsen käsivarrellensa ja
seurasi häntä.

       *       *       *       *       *

Herössä kulkivat kaikki äänettöminä. Ne, jotka tulivat soutaen,
kiinnittivät äänettömästi veneensä ja nousivat hiljaisina ylös
portaita. Puodissa punnittiin ja mitattiin, mutta kukaan ei puhunut.

Päivä kului. Pian ei ollut muita kuin Elina-rouva, joka uskoi, että
Hesekiel joskus palaisi kotiin.

Elina-rouva oli lähettänyt väkeä luodolle särkemään kalliota. Hän
kuunteli mielihyvällä, miten hyvin panokset räjähtivät.

Elina-rouva ei näyttänyt olevan kovin huonokuuloinen, sillä kukaan muu
ei kuullut sinä yönä loisketta laiturilta.

Ylhäällä oli uusi kerros valmis, johon Gunvorin oli määrä muuttaa
juhannukseksi. Salissa paloivat kynttilät. Nyt hän tulisi!

Morsiameksi hänet puettaisiin!

Falck makasi koko yön toisessa sivustassa. Hän ei saisi tietää mitään,
ennenkuin Gunvor olisi ylhäällä laitettu kuntoon.

Mutta hän tuli kuitenkin alas laiturille. Hän tahtoi kantaa häntä.

Mutta Hesekiel kielsi. Hänen silmissään loisti jonkinlainen ilo. Hän
oli ollut pyörteessä ja nouti hänet, ja kuolema oli tarttunut häntä
hartioihin -- mutta saanut luvan hellittää, sillä Hesekiel tahtoi tuoda
hänet kotiin äidille. -- -- --

Uuteen saliin hänet vietiin. Hän lepäisi omassa hyvässä sängyssään.
Elina-äiti ja täti olivat tehneet vuoteen ja askaroivat hänen
ympärillänsä. Alisessa huoneessa makasi Irmild itkunkouristuksissa.

Hesekiel oli lähimpänä. Hän katseli synkkänä ja riemuitsevana Falckia
ja Torgersenia, jotka punoittavin silmin seisoivat loitompana. Hän
tiesi sydämessään, että nuo kaksi vierasta miestä ne olivat tuottaneet
hänelle kuoleman -- ja nyt hän mielestänsä omisti hänet enemmän kuin
kumpikaan heistä. --

Elina-rouva askarteli ja puheli hänelle.

"Minä ikävöin oikein sinun tuloasi! Tiesin hyvin, että sinä tulisit
jälleen vanhan äitisi luo, jotta saisimme sanoa jäähyväiset
toisillemme." -- -- --

"Ja tässä sinun on tyyni ja hyvä olla! -- -- Tässä on iso samettipeite,
sen saat mukaasi, sillä minä muistan, ettet pitänyt kylmästä
valkoisesta peitteestä." -- --

"Stenholmassa tulet hyvin aikaan. Saat olla siellä yksin, se on sinun
luotosi! Kukaan ei tule häiritsemään sinua!" -- --

Hän käski toisten mennä alas noutamaan jotakin.

Hän ja Falck jäivät kahden. Silloin hän viittasi hänet luoksensa.

Falck meni ääneti. He seisoivat kumpikin omalla puolellaan sänkyä, ja
heidän kätensä yhtyivät.

He seisoivat ääneti ja katselivat häntä.

Otsalla lepäsi tavallinen, valoisa ilme; aivan kuin suljetut,
sisäänpainuneet silmät voisivat avautua ja hymyillä heitä kohti.

Mutta suun ympärillä oli väsynyt piirre.

Falck käänsihen äkkiä poispäin ja purskahti itkuun.

Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin syvää väsymystä ihmisen kasvoilla.

"Sinä näet, että hänen tarvitsi päästä rauhaan", mumisi Elina-rouva.
Hänen suunsa ympärystä alkoi vavahdella.

Sitten hän sanoi lyhyesti: -- "Minä en voi seistä täällä, aivan kuin
alhaalla ei olisi mitään tehtävää. Sinä voit jäädä tänne vähäksi aikaa,
sinä!"

Hän nyökkäsi hänelle ja meni.

Se, että hän oli ruvennut kutsumaan häntä sinuksi, oli suuri lohdutus
Falckille. Se oli lupaus saada ottaa _hänen_ tyhjä paikkansa.

-- -- Hän oli niin äsken ollut täällä ja täyttänyt paikkansa itse.
Falckista oli kuin hän vielä tuntisi hänen olennostaan leviävän lämmön,
kuin täällä olisi ilmassa vielä jotakin jäljellä hänestä. Hän oli
täällä niin hiljan! -- --

Hän ei voinut mennä kotiin omaan huoneeseensa, missä Gunvor oli ollut
viimeksi. Häntä kauhistutti nähdä se jälleen.

Hän asui Herössä koko sen talven.

       *       *       *       *       *

Lounasmyrskyt raivosivat jälleen rannikolla. Ne alkoivat uusin voimin
joka päivä. Talvi oli tullut kaikkine ihmeellisine iltaäänineen.

Pahin oli niiden laita, jotka pienissä turvekattoisissa majoissa
istuivat tuskaisina odottamassa. Mutta mitä lounastuuli siitä välitti.

Yhteen aikaan se oli ottanut tavakseen aloittaa jotenkin sävyisästi
aamulla, mutta yltyi iltapuoleen, niin että vaahto roiskui seinille, ja
turvekatto huojui ja valitteli.

Ja kaikissa tuvissa oli joku, joka maltillisesti kävellen odotteli ja
kuunteli myrskyn ja aaltojen pauhun läpi, laskisiko kuka maihin ja
tulla laahustaisi ylös märät merisaappaat jalassa.

Monta merkillistä ajatusta heräsi niissä, jotka kävelivät ja odottivat;
oli hyvä, kun saattoi ajatella, ettei kukaan joutunut hukkaan, ilman
että se oli ennakolta määrätty.

Ja hyvä niille, joiden mieli oli raskas, kun saattoivat lähteä matkalle
kirkkosunnuntaina tavataksensa toisia. -- Kun heitä oli monta yhdessä,
niin sitä parempi. Silloinhan saattoi tapahtua, että Hän kuulisi heitä,
_Hän_, joka voi sitoa myrskyn ja asettaa kaikki parhain päin. Hyvä oli,
että katto oli matala, ja että seinät tekivät huoneen ahtaaksi, sillä
oli tarvis piiloutua ankaraa ulkona vallitsevaa suuruutta. -- --

Mutta se, että meidän Herramme oli kutsunut Herön Gunvorin kotiin,
tuntui kaikista niin ihmeelliseltä.

He eivät nähneet, että Hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän nyt
olisi aina heidän luonansa eikä enää koskaan jättäisi heitä.

Sillä laajalti tuntui pikku tuvissa siltä, kuin hän vielä olisi heidän
joukossansa. Kun jokin asia oli päätettävä, tiesi aina joku, miten hän
olisi tahtonut sen ratkaistavaksi. Ja kernaasti tehtiin niin. Heistä
kaikista tuntui, että entistä ankarammin vaadittiin heiltä nyt, että
heidän tuli tehdä, mitä hän heiltä odotti.

Ja pimeinä hetkinä saattoivat he niin selvään tuntea, että hän oli
heidän luonansa kuten ennen. Hän tuli lukittujen ovien läpi omin ehdoin
ja auttoi heitä kestämään.

Tuntui siltä, kuin hänen jälkiänsä olisi sydämissä ja mielissä. Äidit
kertoivat hänestä lapsilleen, jotta nämä oppisivat tekemään kaikki,
mitä hän tahtoi.

Ja kun kalastajat olivat matalikolla, puheltiin Herön Gunvorista,
joka oli rakastanut jokaista köyhää kalastajaa ja kalastajan lasta ja
lopuksi mennyt kuolemaan heidän tähtensä. Uudet, vieraat rengit, jotka
eivät ennen olleet käyneet kalassa ylävesillä, pitivät monta kertaa
enemmän Herön Gunvorista kulkevista kertomuksista kuin kaikista niistä
tyhmistä loruista, joita muutamat esittivät. Lorut saattoivat kyllä
huvittaa hetkisen, mutta Gunvorin tarinaa ei unohtanut ja sen saattoi
viedä mukaansa kotiin vaimolle ja lapsille.

Ja he pitivät kaikki siitä, että hän oli heidän joukossansa.
Stenholmassa oli hänen oikein hupaisa olla; hieno oli sinne asumus
valmistettu: hyvä, lämmin kamari oli kallioon hakattu -- eikä hän ollut
köyhänä tullut taloon, sillä raskaat hopeiset kynttiläjalat oli tuotu
mukana Heröstä. Hän asui kuin oikeassa linnassa, ja tuntui siltä, kuin
hän sieltä käsin hallitsisi sekä merta että maata.

Sillä uskoipa muukalainen tai ei, varmaa oli, että Smalsundin virta oli
aivan muuttunut sen yön jälkeen, jolloin Herön Gunvor hukkui siihen.
Se oli muuttunut niin tyyneksi ja helpostikuljettavaksi, että ei enää
tarvinnut olla edes varovainen. Tietysti oli lounastuuli oikullinen
toisina vuodenaikoina, mutta yhtä varmaa oli, ettei se enää milloinkaan
tullut entisenlaisena Smalsundiin. Aivan kuin hän olisi siellä
valvomassa, ettei kukaan kalastaja enää hukkuisi.

Kun eräänä yönä merellä tapahtui haaksirikko, ja laivanhylky kulki
uiskennellen, niin se ajautui Stenholman ainoaan lahdelmaan, missä
saattoi nousta maihin. Ja kaikki miehet nousivat ylös vuorelle. Ja
muutamat ajattelivat, että hänellä oli jotakin asian kanssa tekemistä.

Moni rehellinen kalastaja ja merimies nostaa hattuansa kulkiessaan
Stenholman ohitse. Kaikkien silmät katsovat sinne, kaikilla on
kiittämistä jostakin. Hän tunsi noiden harvasanaisten, raskasmielisten
ihmisten salaisen ajatuselämän, heidän, joiden katse on kääntynyt
sisäänpäin ja joiden liikkeet ovat äänettömät, ja hän opetti heitä
löytämään tien, jota kulkea.

       *       *       *       *       *

Suvella lepää Stenholma kirkkaana auringonpaisteessa. Siellä on kivissä
marmorisuonia. Koskee silmiin, kun katselee niin kesän voimakkaassa
päivänvalossa.

Siellä kasvaa kukkia: kieloja ja piiskuja ja isoja sinikelloja,
jotka eivät muualla kasva niin isoiksi. Ne ylenevät ja silmäilevät
yli kuohuvan meren. Ne myhäilevät aurinkoa kohti ja soittelevat niin
lempeästi, että kaikki toiset kukat kuuntelevat ja kaikki ruohonkorret
ja tuhannet valkeat linnut myöskin.

Sillä auringon kirkastamalta, taivaansiniseltä kukkasaholta helähtää
laulu, täynnä elämän viisautta.

Monta pientä valkeaa lokkia asuu Stenholmalla. Ne saavat olla rauhassa.
Sieltä ei koskaan oteta yhtään munaa. Jos käskisit ketä tekemään sen,
et saisi häntä ottamaan hänen lintujansa ja muniansa. Eikä kukaan poimi
hänen kukkiansa.

Tyynellä säällä sunnuntaisin soutaa joskus veneitä ulos ja asettuu
luodon suojaan; mutta kukaan ei nouse maihin siellä!

Sillä kun Stenholma lepää kultaloistossaan auringonpaisteessa, säteilee
sen ympärillä kuin Jumalan valtakunnan ylevyys ja rauha...

Mutta talvellakin, kun meri ennustaa rajuilmaa, ja ilma on raskas ja
synkeä, on Stenholma hyvä olemassa. Se suojelee ulapan myrskyltä; monta
venettä se on pelastanut.

Ja kotonaolevasta odottelijasta on tyynnyttävää ajatella, että Herön
Gunvor istuu siellä valvomassa jokaisen kalastajan henkeä.

Kun tuomari tulee kotiin matkoiltansa -- hän ei enää niin paljon välitä
lähteä kylään --, hän ohjaa aina tiensä niin läheltä luotoa kuin
mahdollista.

Ja hän vakoilee, ikäänkuin hän odottaisi saavansa nähdä hänet siellä.
Venemies arvelee, että jos kuka on taikauskoinen, niin tuomari.

Hän ei myöskään ole ihan varma siitä, eikö Gunvor joskus tule häntä
vastaan. Kerran heidän puhellessaan oli Gunvor sanonut, että jos
kuolema ei ole muuta kuin että sidottu vapautuu, niin hän tulee
jälleen. -- -- -- Ilmassa, meren aalloissa... puissa ja kukissa! Hän
lainaisi niiden äänet ja tulisi kaikkien rakastamiensa luo, kaikkien
ihmisten luo tekemään heille hyvää...

Ja luuleeko Falck nyt tuntevansa hänen kätensä otsallansa ja kuulevansa
hänen kuiskauksensa? Ja tunteeko hän sydämessään, että hän on lähellä
häntä?...

Hän on kotona hänen huoneessansa. Hän näkee hänet toisinaan, kun yö on
puolipimeä ja tähdet verhotut -- silloin hän seisoo siinä, missä seisoi
sanoessaan: "Minä teen sinulle hyvää, kun menen!"

Hän kuulee hänen sanovan sen, kuten silloin, mutta äärettömällä
surumielisyydellä, juhlallisesti kuin ennustuksen. Ja ennustus oli
tosi. Poismeno se oli antanut hänelle voimaa nousta!

Hän tuntee elämänsä suurimmaksi nöyryytykseksi sen, että kun Gunvor
tuli hänen luoksensa, hänellä ei ollut yllään hääpukua. Se ei
merkinnyt hänelle sen enempää kuin että hänen täytyi kadottaa hänet,
voittaaksensa sen, mikä hänessä oli jäljellä omaa itseänsä. "Minä teen
sinulle hyvää, kun menen!" Ne sanat olivat tehneet hänen ympäristönsä
tyhjäksi, mutta tulleet hänen uskonnokseen. Ne olivat vapahtaneet
hänet, ja ne veivät häntä yhä eteenpäin.

Hän oli sanonut sen valituksen tavoin. Hän kärsi siitä, että ihmisten
alituisesti piti kärsiä niin paljon. -- Se ei ole välttämätöntä! oli
hän sanonut. -- He oppivat kuulemaan ja näkemään paremmin ja tuntemaan
etsikkoaikansa. Se ei ole ikuisesti oleva salattu heidän silmiltänsä!

Silloin voidaan poistaa koko joukko siitä pahasta, jota maailma on
täynnä. Alituinen pahanteko on vain huono tapa, pimeänpelkoinen
heikkous. -- --

Ja hän oli ollut oikein kiivas sanoessaan sen.

Falck tahtoi jatkaa hänen työtänsä. Hän tahtoi koettaa, voisiko
hän opettaa yhdelle ainoallekaan ihmiselle, että kun hänen onnensa
valepukuisena tulee hänen luokseen, ei hän tekisi niinkuin hän itse oli
tehnyt: ei sulkisi siltä ovea -- vaan tekisi kernaammin kuten Abraham,
joka kutsui enkelit luoksensa.

Jos ihmiset voitaisiin totuttaa siihen, etteivät ajaisi onneansa
ovelle, kun se tulee... kuten Jumala muinoin Abrahamin luo... jos joku
voisi opettaa heitä näkemään ja kuulemaan hiukan paremmin -- niin,
silloin uskoi hänkin, että koko joukko pahaa voitaisiin poistaa. -- --

Hän on perinyt hänen työnsä. Hän rakastaa sitä, samoin kuin kaikkea,
minkä hän on perinyt Gunvorilta. Hän on perinyt hänen äitinsä ja hänen
lapsensa. Hän ei milloinkaan ole ollut niin rikas. -- -- --

Pitkinä talvi-iltoina, kun Jäämeren myrskyt syleilevät taloa, on
Herössä aivan tyyntä paksujen hirsien turvissa. Lavendeli ja kuivatut
ruusut tuoksuvat. Elina-rouva istuu suorana, kuten ennen, tuolillansa.
Hänen silmänsä ovat terävät ja valppaat.

Pitkän, kovan sohvan nurkassa istuu täti kauniisti poimutettu myssy
valkoisessa päässänsä. Irmild on ylpeä siitä, ettei kellään ole tädin
myssyjen vertaisia.

Hän istuu ja nyökkää lempeästi ja katselee neulomustansa, ja toisinaan
tapahtuu, että hän nukahtaa hiukan, silloinkin kuin Falck lukee heille
ääneen jotakin oikein hupaista.

Falck on heidän luonansa joka ainoa ilta, milloin hän ei ole matkoilla.

Hämärissä istuu pikku Gunn aina hänen polvillansa. Joskus Gunn ei sano
mitään, vaan ottaa häntä ainoastaan kaulasta ja pusertaa häntä oikein
lujasti ja katsoo häntä silmiin syvällä kirkkaalla lapsenkatseellaan.
Hänellä on Gunvorin silmät.

"Sinä tiedät, mitä se merkitsee!" kuiskaa hän. Ja Falck myhäilee ja
sulkee silmänsä hetkeksi. Juhlatunnelma hiipii hänen sydämeensä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Herön kartanon Gunvor" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.