Title: Ljungarsin taru
Author: Topelius, Zacharias
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ljungarsin taru" ***


LJUNGARSIN TARU

Kirj.

Z. Topelius


Suomensi

Helmi Setälä



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1897.



     Fulminat, fulget, refulget.



SISÄLLYS:

Esipuhe.
Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori
  Pekka Grön, lähetti painattajalle.

EDELLINEN OSA.

 1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä,
      ja mitä silloin tapahtui.
 2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika
      Ljungars tuli ratsain myllyyn.
 3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä
      Ursula rouva sai siellä aikaan.
 4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan,
      ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.
 5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata
      Beata neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.
 6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.
 7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen
      tytön kanssa.
 8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki
      ja mitä sillä aikaa myllyllä tapahtui.
 9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.
10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa.
11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin
      linnassa tapahtui.
12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan
      Ljungarsin lapsia.
13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui.
14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjanan
      Siverin mökillä.
15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin
      tapahtui.
16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä
      he lopuksi joutuivat.
17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui
      sekä ystävien että vihamiesten pariin.
18. Kuinka Mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa
      ja mitä sitten vielä tapahtui.
19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.
20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esitettiin Naantalin abbedissalle.
21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai odottamattomia
      vieraita.
22. Kuinka piispa Arvid Kurki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui
      ylikonfessorin kanssa.
23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta
      ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.
24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua,
      sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi
      tulemasta.
25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui.
26. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja
      haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.
27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitä
      siellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana.
28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista.
29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.
30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta
      ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.
31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen
      kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka
      saapui paikalle.
32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekä
      Ljungarsin suvun surullisesta kohtalosta.
33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi sen
      asukkaiden kohtalot.

JÄLKIMÄINEN OSA.

 1. Kohtaus Kuusiston linnassa.
 2. Katumuksentekiä.
 3. Tervehdys herra Bo vainajalta.
 4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.
 5. Valtiomies tukalina aikoina.
 6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.
 7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.
 8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.
 9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.
10. Ursula rouvan hovipoika.
11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa.
12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.
13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.
14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemmig Gaddia.
15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja
      kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa.
16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.
17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.
18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.
19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.
20. Viimeinen Ljungars.



Esipuhe.


Toivoen että runoilia Z. Topeliuksen uusin taru suomalaisessakin
asussansa saavuttaa suomenkielisen yleisön ja etupäässä Suomen nuorison
suosion, pyydän saada huomauttaa, että kirjan alkupuoleen minulla
on ollut käytettävänäni eräs käännösluonnos, mutta koska olen sitä
suuressa määrin muutellut ja korjaellut, niin otan senkin osan omalle
vastuulleni.

_Suomentaja_.



Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori Pekka
Grön, lähetti painattajalle. -- -- --


Siitä on nyt enemmän kuin 30 vuotta kulunut, kun lähetin Teille, hyvä
herra, vanhan rosvojutun, jonka pitkää esipuhetta ja puuttuvaa loppua
käypi vertaaminen suuripäiseen, mutta pyrstöttömään pelikaaniin.
Te näitte silloin sen vaivan, hyvä herra, että painatitte tämän
kertomuksen "Helsingfors Tidningar" nimiseen sanomalehteen, suureksi
huviksi koulupojille, jotka olivat sotasilla, ja vanhoille mamseleille,
jotka uneksivat kummituksista.

Syynä siihen, miksi nyt, hyvä herra, vaivaan Teitä tämän taikauskoisen
jutun uudella painoksella on se, että olen löytänyt sen puhtaaksi
kirjoitettuna, ilman esipuhetta, mutta kunnollisesti loppuun
saatettuna, neiti Pantzarskiorta-vainajan sisarentyttären, neiti
Leijomahnin luota, joka hyväntahtoisesti on päästänyt pelikaanin
eheämmän-muotoisena räpyttelemään siipiään tämän maailman sinertävässä
ilmassa.

Olen kuullut kerrottavan, että neiti Pantzarskiorta oli aikoinansa
suuresti ihaillut englantilaista romaaninkirjoittajaa Walter Scottia,
jonka monia kirjoja viisikymmentä vuotta sitten luettiin enemmän
kuin mitään muuta koko luomakunnassa. Kertomatavasta, seikkailuista
ja kummituksista päättäen neiti Pantzarskiorta on kynäillyt tämän
kertomuksensa englantilaisen mallin mukaan, mitenkä onnistuneesti,
sen jätän sanomatta, mutta eihän ole mikään häpeä räätälille, jos hän
leikkaa hännystakin tai nutun paraiden mallien mukaan, mitkä hänen
aikanansa ovat muodissa, joskin niitä 30 vuotta myöhemmin pidetään
perin vanhanmuotisina.

Olen jo ennenkin tuonut esiin muutamia syitä, joiden nojalla arvelen
kertomuksen perustuvan seudun kansantaruihin. Meidän pitäjässä on
eräs talo, nimeltä "Junkkari", jonka paikalla muinoin kuului olleen
linna, ja sen takamailla on vieläkin kolea korpi, "Junkkarin neva",
jolla ruotsalaisissa maakirjoissa on nimenä "Ljungars skog". Sitä
paitsi kuuluu siellä olevan lähde, "Junkkarin lähde", missä aina
viime aikoihin asti on harjoitettu paljon pakanallista taikauskoa,
rahakolikolta uhrattu ynnä muita taikatemppuja tehty. Vieläpä kuuluu
täällä entisinä aikoina asuneen ylhäinen suku, jota taru nimittää
"Junkkareiksi", mutta että nimi vain on suomalaisen ääntämisen mukaan
muodostettu "Ljungare" tai "Ljungars", sen minä päätän siitä, että
mainitun "Junkkarin nevan" kohdalla joki muodostaa kosken, jota
sanotaan "Leimauskoskeksi". Siellä on vieläkin nähtävänä suuri,
kammottava kallio, jonka ukonnuoli on halkaissut kahtia huipusta
juureen asti; tässä kallioisessa metsäseudussa näet ukonilmoja
sattuukin paljoa useammasti ja ne raivoavat täällä rajummasti, kuin
muissa osissa maata.

Ukkolan kirkossa kuuluu olleen vanha aatelinen vaakunakilpi, jonka
keskeen oli maalattu valkoinen tyttö ukonvasama kädessä, sekä sen
alla oli latinainen kirjoitus. Ja näyttää siltä, kuin taru Ljungarsin
aaveesta olisi tästä kuvasta saanut alkunsa.

Olkoon sen laita miten tahansa, niin minun yksinkertainen mielipiteeni
on se, että syynä siihen taikauskoisuuteen, joka on tavattavana
neiti Pantzarskiortan kertomuksessa, on siinä kuvatun ajan puoleksi
pakanallinen käsitystapa, samoin kuin meidän aikanamme kansa käyttää
munkin ja nunnan nimiä paholaisen nimityksinä. Mutta luulenpa, että
vanhan ja uuden uskon murrosaika on kyllin merkillinen, että siitä
kannattaa lukea painettunakin, varsinkin kun samaan aikaan tässä maassa
tapahtui siirros järjestyksettömästä väkivallasta lakiin ja oikeuteen.
Ja koskei tätä aikaa, minun tietääkseni, ole missään kuvattu niin
sanoakseni arkipuvussaan, semmoisena kuin se jokapäiväisessä olossaan
eli ja oli, vaan ainoastaan historian juhlapuvussa, niin saatte,
hyvä herra, itse päättää, onko tällä tarun tekeleellä minkäänlaista
arvoa. Lopuksi pyydän Teitä, hyvä herra, lisäämään että Tanskan kansa
kaikkina aikoina on ollut rehellinen, uskollinen ja urhea kansa, jonka
kanssa suomalaiset ovat tulleet hyvinä naapureina toimeen, jos kohta
tanskalaisen nimi yhteen aikaan täällä merkitsikin vihollista, ei
kuitenkaan kansan, vaan kuninkaitten tähden.

Luopuen siitä hullunkurisesta nimimerkistä, jonka suojaan nuorena
poikanulikkana ollessani kätkin vähäpätöisen henkilöni, kirjoitan nyt
nimeni niinkuin se on:

    Teidän nöyrin palvelianne,
          _Pekka Gran_,
           cantor loci.

Ukkolassa 4 p. maalisk. 1896.



EDELLINEN OSA.



1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä,
ja mitä silloin tapahtui.


Kokemäenjoen rannalla sijaitsi 1500-luvun alkupuolella
Myllyranta-niminen kylä. Se oli saanut nimensä, kylän vieressä olevasta
myllystä, jota käytti vuolas koski, yksi niistä monista, joissa
Länsi-Suomen suuret järvet virtaavat Pohjanlahteen Kokemäen jokea
myöten. Hyvin salvetut pirtit, uhkeat karjalaumat laitumilla sekä
muutamat hyvin aidatut peltotilkut siellä täällä näyttivät osottavan
jonkinlaista varallisuutta, mikä ei suinkaan ollut tavallista näinä
rauhattomina aikoina, ja jota sen johdosta naapuriseutujen köyhät
asukkaat katselivat jonkinmoisella kateudella. Tämän varallisuuden syyn
arvasi helposti, kun tiesi, että Myllyranta myllyineen ja runsaine
lohivesineen oli Naantalin birgittalaisluostarin aluetta ja siksi
oli jotenkuten suojattu rasittavilta sotaveroilta ja miltei vielä
tavallisemmilta ryöstöretkiltä, joita tehtiin sekä ystävien että
vihollisten puolelta.

Eivät moskovalaiset eivätkä liioin tanskalaisetkaan, jotka tähän
aikaan olivat hävittäneet laajoja aloja maata, olleet löytäneet tietä
tähän rauhalliseen seutuun, mutta sitä vastoin oli luostari oman
etunsa nimessä erityisellä hyväntahtoisuudella suosinut tätä etäistä
aluettaan. Luostarin voudin pari kolme kertaa vuodessa uudistuvat
käynnit Myllyrannassa eivät siis tarkoittaneet ainoastaan myllytullin
ja lohiveron kantoa, vaikka tämä tosin oli hänen varsinainen asiansa,
vaan samalla hän tahtoi hyvien neuvojensa ja parannuskeinojensa kautta
yhä kartuttaa luostarin tuloja ja enentää alustalaisten hyvinvointia
ja varallisuutta. Tämän johdosta mylly olikin varustettu peräti
toisin, kuin tavalliset jalkamyllyt, jotka olivat syrjäyttäneet nuo
maassa ennen käytetyt hankalat käsikivet, ja kykenipä se tekemään
joltisia ryynejäkin. Lohipadot oli rakennettu erityisellä huolella
ja peltotilkkuja kynnettiin ja karhittiin kunnollisesti, sen sijaan
että muuten koko maassa yleisesti poltettiin kaskea missä milloinkin
paraiten sopi talojen lähimailla. Tästä seurasikin, että Myllyrantaa
syystä pidettiin tämän maankulman varakkaimpina seutuina, varsinkin
sen jälkeen kuin taajasti asutut ja hyvin viljellyt Turun lähitienoot
olivat joutuneet tanskalaisten hävitysten alaisiksi.

Eräänä päivänä heti juhannuksen jälkeen vuonna 1512 oli luostarin
uskottu vouti, hartiakas mestari Gervasius saapunut kahden palvelian
seuraamana kylään tavallisissa asioissansa perimään Myllyrannan
veroa luostarille. Tämän mahtavan miehen alkuperäinen kunniallinen
suomalainen nimi oli ollut Järvinen, mutta hän oli tahtonut antaa sille
kunnioitusta-herättävämmän kaiun sieppaamalla itselleen ensimäisen
latinalaisen pyhimyksen nimen, jolle hän arveli olevansa sukua. Mestari
Gervasius oli noita munkin ja maallikon välisiä olentoja, jotka olivat
luostarin maallisena palvelusväkenä, ja jotka hoitivat ja toimittivat
sellaisia tehtäviä, joita nunnaluostarin hurskaat sisaret eivät itse
voineet suorittaa. Merkkinä hänen hengellisestä arvostansa, jolle
hän näytti panevan erityistä painoa, oli hänellä avara musta kaapu,
joka samalla toimitti päällysvaatteen virkaa; mutta rautavuorinen
lakki, joka oli hänen ajamattomassa päässään, hirvennahkakölteri hänen
leveällä rinnallaan ja aika lyömämiekka hänen kupeellaan osottivat
kyllin selvästi, ettei mestari Gervasius luottanut ainoastaan
hengellisiin aseihinsa. Hän oli juuri lopettanut veronkantonsa ja istui
nyt mieluisassa toimessa, myllytuvan rappusilla maistellen Myllyrannan
kotipanoisen juhannus-oluen voimaa, samalla välinpitämättömänä
silmäillen kaunista kesämaisemaa ja jokea, joka virtaili hänen
jalkojensa juuressa.

-- Onpas tuo hyvää paitapalttinaa, Inkeri, -- virkkoi hän hitaasti
uhkealle vanhemmanpuoleiselle naiselle, joka levitteli kankaita
valkenemaan viheriälle pihamaalle. -- Valkoista liinaa, melkein yhtä
hyvää kuin luostarin liinakin; mutta tehän olettekin nuoruudessanne
palvellut luostarissa.

Tämä, kuten kaikki seuraavakin, lausuttiin suomeksi, koska siihen
aikaan ainoastaan papit, kauppiaat ja osa aatelia puhui muita kieliä,
saksaa yhtä paljon kuin ruotsiakin, puhumattakaan latinasta, jota
hengelliset oppivat Rauman luostarikoulussa.

Puhuteltu, joka ei ollut mikään vähempiarvoinen henkilö, kuin
myllynhoitaja tai vuokraaja itse ja niin sanoakseni pienen kylän
varsinainen keskipiste, vastasi sukkelasti nostamatta silmiään
kankaista: -- kelvanneehan tuo, mestari. Pyhä Priita on antanut meille
pitkää pellavaa tänä vuonna, ja jotainhan sitä on oppinut nuorina
päivinään, siihen aikaan kuin palvelin abbedissa Ingegerd vainajata,
joka, häpeä sanoakseni, on ollut kummini, sillä isäni oli luostarin
portinvartiana. Levätköön Herran rauhassa, tuo kunnon rouva. Hänen
aikanaan kävi kaikki luostarissa oikeata uraansa, ja pesua ja kutomista
oli yllin, kyllin tietenkin, mutta ajat ovat nyt toiset, mestari
Gervasius; ei kuule puhuttavankaan muusta kuin sodasta ja Jumalan
pilkkaamisesta. Ja vaikka olinkin vain palkkapiika, niin olisin
kai minäkin voinut ottaa hunnun päähäni, samoin kuin moni ylhäinen
neito, koska minä olin kummini suosiossa, mutta mestari, nuoruus ja
viisaus viihtyvät harvoin yhdessä, ja minä olin luonut silmäni Joonas
vainajaan, joka silloin oli reipas nuori mies ja luostarin metsästäjä,
ja joka kerta, kun hän toi hirven tai jäniksen luostarin kyökkiin,
soi korvissani ikäänkuin hääkellojen humina. No, enpä voi sanoa,
että olisin katunut sitä tekoa, mestari, sillä katsokaas, me menimme
naimisiin kaikessa kunniassa, ja saimme myllyn, josta aina on riittänyt
joku jauhovakka meillekin; ja kun Juutilainen, jonka pyhä Henrikki
upottakoon kaikkine joukkoineen, surmasi minun Joonas parkani Pyhän
Kaarinan yönä Turussa [Tanskalainen verilöyly Turussa 2 p. elok. 1509],
sain minä myllyn arennille kuolinpäivääni asti. Siitä Jumala siunatkoon
armollista abbedissaamme, mestari, vaikka luulisinpä maksaneeni veroni
yhtä täsmällisesti jouluna ja juhannuksena kuin joku muukin; mutta minä
tahdoin vain sanoa, että ellen minä nyt lue _avea_ ja _credoa_, kuten
muut puhtaat neidot, niin on se oma vikani, mestari Gervasius, voitte
luottaa sanoihini.

-- En epäile sitä, -- puuttui vouti arvokkaasti puheesen, maistellen
oluttuopistaan; -- ja teillä on nyt kaksi reipasta poikaa, Inkeri
muori, jotka voivat hoitaa myllyä ja lohipatoa sen jälkeen, kuin
Joonaksenne joutui valaskalan vatsaan ja te itse tulette liian vanhaksi.

-- Iästä ei haittaa, -- vastasi Inkeri vähän nyreästi; -- ja kiitos
pyhimysten, vanhempi poikani, Josua, sukeupi yhtä kelvolliseksi
mylläriksi, kuin kuka muu tahansa koko luostarin alueella. Mielelläni
tahtoisin sanoa samaa kummipojastanne Taavista, mestari Gervasius,
mutta hän on peräti toista maata, sen minä sanon, hän tulee isäänsä,
eikä pidä lukua muusta kuin keihäistä ja jousista, jotta pyhät
armahtakoot. Minä puolestani, luulen että ken rautaa mielii, hän rautaa
saapi, mestari, ja kerran kai sama loppu Taavinkin perii... Mutta
katsokaas, tuossa hän tuleekin metsästä, missä hän kuljeskelee päivät
pitkät. Notkista niskasi, senkin nulikka, etkös ymmärrä tervehtiä
risti-isääsi, kunnianarvoista voutia?

Tämä neuvo annettiin solakalle noin kolmen-, neljäntoista vuotiselle
pojalle, joka avojaloin puikahti pihalle, olalla jousi, joka oli
kantajaansa pidempi, ja selässä pörröinen otus, joka sai kunnian päästä
voudin erityisen huomion esineeksi. -- Mitä nyt, Taavi, -- lausui tuo
mahtava mies armollisesti päätään nyökähyttäen; -- tuotko jo paistia
taloon? Onko se jänis vai metso?

-- Kylläpä kannattaisi kuluttaa jousta jäniksen tai metson vuoksi!
-- vastasi poika reippaasti, samassa kuin hän, totellen äidin käskyä
käänsi lammasnahkalakkinsa hiukan toiselle korvalle.

-- Ohhoh, lieneepä sitten kettu, koska näytät niin kopealta.

-- Jotakin parempaa, -- vastasi Taavi.

-- Mitä, sen nulikka? Eihän se vain susi lienekkään?

-- Hiukan pörröisempi, hiukan pörröisempi! -- nauroi poika ja kiepsahti
korollaan ympäri. -- Karhun pentu se on, kolmen kuukauden vanha,
mestari. Ja jos te tahdotte tietää, missä sen emo on, niin voin sanoa
teille, että se makaa koivet pystyssä tuolla Junkkarin nevassa; mutta
minä en kyennyt sitä yksin tänne laahaamaan.

Vouti pudisti epäillen päätänsä. -- Teitä oli kai siellä koko
jahtiseura? -- virkkoi hän. -- Vai aiotko uskotella minulle, että sinun
lintunuolesi voisivat puhkaista karhun rinnan?

-- Minulla on keihäs, -- vastasi poika rohkeasti; -- mutta kun se
tarttui kiinni karhun rintaan, niin minun täytyi nuijata se kivellä,
sillä olin yksinäni metsässä.

-- Ohhoh, joko sinäkin osaat keksiä metsästysjuttuja! -- virkkoi vouti.

-- Minä en valehtele koskaan, mestari, ja se joka sanoo, että minä
valehtelen... Taavi hillitsi kielensä hehkuvan punaisena, ja hypisteli
jousta tavalla, joka ei osottanut juuri ystävällisiä aikeita.

-- Jatka vain! -- sanoi mestari Gervasius, jota huvitti pojan miehekäs
kiivaus. -- Jatka vain poikani; vaadi minut keihäisille ja miekkasille,
ratsain tai jalan, Pyhän Henrikin tai Pyhän Yrjön kautta; luulenpa että
todellakin kykenet siihen.

-- Mene tiehesi, poika, ja häpeä vähän, kun kehtaat kinata parempien
ihmisten kanssa! -- torui äiti, työntäen raivostuneen metsäläispojan
tupaan. -- Älkää välittäkö, mestari, tuosta huimapäästä; hän on Jumala
nähköön sellainen, jommoiseksi täällä maalla tulee, kun kuljeksii
pitkin vuoria ja nevoja. Mutta kahta asiaa olen minä opettanut
lapsilleni, niin oppimaton kuin muuten olenkin, puhumaan totta ja
pelkäämään Jumalaa ja siunatuita pyhimyksiä. Kun Taavi sanoo, että hän
on tappanut karhun, niin hän on sen myös tappanut, mestari, siihen voi
yhtä hyvin luottaa kuin _credo_'on ja _benedicite_'en ja sitä paitsi se
ei olekkaan ensi kerta.

-- Minä pidän reippaista pojista, Inkeri, enkä todellakaan huomaa siinä
mitään pahaa, että kummipoikani alottaa samoin kuin pyhä kuningas
Taavettikin, joka tappoi jalopeuran. Me elämme sellaisia aikoja,
jolloin kysytään voimakasta käsivartta ja vankkaa sotisopaa, Inkeri,
eikä luostarimme tarvitse ainoastaan rukoilevia naisia, vaan miehiäkin,
jotka heitä puolustavat. Minä pidän pojasta huolta; hänestä voipi
jotakin tulla. Älkää kiittäkö minua, vaimo, ehkäpä se päivä vielä
koittaa, jolloin Taavi ylenee niin korkealle, että hän voi tulla minun
seuraajakseni. Ja nyt kun hevoset ovat levähtäneet, on minun aika
lähteä matkaan. Mutta yksi asia vielä, Inkeri, ennen kuin unohdan,
tuota lohipatoa voisimme pidentää vähän lähemmäksi virran keskustaa.
Pelkäänpä että sieltä pääsee monen monta kaunista lohta ohitse uimaan,
joita paremmin voitaisiin käyttää pyhimysten kunniaksi ja Naantalin
hurskasten sisarien kyökin tarpeeksi.



2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika
Ljungars tuli ratsain myllyyn.


Luostarinvoudin äskeinen ehdotus näytti saattavan Inkeri muorin suureen
pulaan, sillä hän käänteli ja silitteli kankaitansa useampaan kertaan,
ennenkuin hän laski liikkeelle liukkaan kielensä. -- Minä toivoisin,
että teidän ennustuksenne kävisi toteen, mestari, -- virkkoi hän -- ja
että Taavi ymmärtäisi oman etunsa, vaikka olisihan se hänelle liian
suuri kunnia, jos hän pääsisi kerran kapuamaan niin korkealle ja
ylhäiselle kunniasijalle, kuin voudinvirkaan. Mutta totta puhuakseni,
minä luulen hänen oppivan kaikkea muuta kuin luostarin toimia tuolla
Junkkarin nevalla. Tiedättehän, mestari, ett'eivät asiat siellä koskaan
ole olleet oikealla kannalla, ja joka kerta kun poika on tullut sieltä
hämärissä pää täynnä kaikenmoista... en sano enempää, sillä parasta on
olla puhumatta semmoisia, kun tuuli käy pohjoisesta. Mutta sen minä
sanon, pyhät varjelkoot meitä huonoista naapureista, mestari Gervasius,
sillä sellaisia meillä täällä on yllin kyllin.

-- Niin ollen teidän pitäisi -- mitä pikemmin sitä parempi -- lähettää
Taavi luostariin.

-- Sitä olen monasti ajatellutkin, mestari, mutta hän ei tahdo kuulla
siitä puhuttavankaan, ja minulla on hyvä apu hänen lingostansa ja
jousestansa, puhumattakaan siitä, että hän on minun nuorin poikani,
ja... tehkää hyvin, mestari, yksi haarikka lisään! Ette missään
tapauksessa vielä vähään aikaan voi lähteä matkaan. Näyttää siltä kuin
ukkosilma olisi tulossa, ja harvoinpa silloin sattuu, ett'emme saisi
kuulla jotain Ljungarsin väestä.

Näin sanoen ja voimatta salata äidillistä pelkoansa, että hänen
täytyisi lähettää poika pois kotoa, Inkeri kiiruhti uudestaan
täyttämään aimo tammihaarikkaa, ja jatkoi sitten, salaisesti toivoen
voivansa kääntää voudin ajatukset pois pojasta:

-- Ja mitä lohipatoon tulee, niin sitä samaa Joonas vainajakin aina
sanoi, että tästä uipi useampi pyrstö ohitse, kuin mitä me saamme
kuivalle maalle vedetyksi; mutta mitäpä teemme? Nuo yläpuolella asujat
ovat jumalatonta väkeä, jotka eivät välitä pyhän Priitan omaisuudesta
enempää kuin ruumin oikeudesta, ja kohta kun vaan paalunkin lyömme
valtaväylään, ovat kaikki Ljungarsit niskassamme. Ensiksikin ritari Bo
Knuutinpoika lähin naapurimme, vaikka hänen kanssaan voi sentään puhua
kirkkaan taivaan alla; mutta pyhä neitsyt varjelkoon meitä joutumasta
mihinkään tekemisiin hänen veljensä, ritari Stenin kanssa, olkoonpa
sitten ilma kirkas tai pilvinen.

-- Saadaanpa nähdä, Inkeri, -- lausui vouti otsa rypyssä; -- saadaanpa
nähdä, kuinka kauan arvoisa isämme piispa sallii näiden kopeitten
maallikkojen komentaa meitä, niinkuin he jonkun aikaa ovat halunneet
tehdä. Pyhän Henrikin istuimella istuu nyt eräs Kurkiherra, joka
ei salli kenenkään loukata kirkkoa, olipa kuka tahansa, ja joka
hätätilassa osaa miekkaakin heiluttaa yhtä tukevalla kädellä, kuin hän
jo käyttää piispan sauvaa. Kurjen suku on jo vanhastaan ollut riidassa
Ljungarsien kanssa Satakunnan kalavesistä, ja Ljungarsien epäillään
suuresti pitävän yhtä tanskalaisen puolueen kanssa. Luulenpa sen
vuoksi, että piispa Arvid suojaa selkämme, ja siksipä me rakennammekin
noita vallattomia metsäritaria uhmataksemme patomme kerrassaan poikki
koko virran.

-- Älkää, kaikkien pyhimysten tähden, mestari Gervasius, älkää
mitenkään sellaista ajatelko, ellette tahdo nähdä tupiamme tulessa
ennen Laurin messua ja karjaamme metsään karkoitettuna ensimäisenä
kuutamoyönä heinänkorjuun jälkeen -- huudahti Inkeri toden perästä
hämmästyneenä.

-- Olkaa huoletta ja antakaa minun pitää siitä huoli, -- jatkoi vouti.
-- Josua -- nuori mylläri, lesken vanhin poika lähestyi samassa lakki
kourassa, -- Josua, anna miesten heti hakata riittävä määrä paalupuita.
Huomenna rakennamme padon hyvän matkaa tuonnemmaksi. Josua, jonka
jäntterälle, rotevalle ja vankalle ruumiille luonto näytti suoneen
hiukan paksun pään, tuijotti voutiin rehellisin typerin silmin ja
vastasi, kasvolihastakaan liikahuttamatta: -- Niinkuin käskette,
mestari.

Sitten hän lähti hitain, raskain askelin täyttämään esimiehensä käskyä
vähääkään seurauksista huolehtimatta.

Vouti tuli nyt nähtävästi hyvälle tuulelle ja lohdutteli, kenties vähän
iloisena toisesta oluthaarikasta, pelästynyttä emäntäänsä seuraavalla
tavalla: -- Valkaiskaa te vaan kankaitanne ja maatkaa yönne rauhassa,
Inkeri; noilla korkeilla herroilla on nyt muutakin ajateltavaa
kuin teidän lohitokeitanne. Bo Knuutinpoika, luulemma, menee kyllä
herrainpäiville, joita muutaman viikon päästä pidetään Tukholmassa, ja
ritari Sten voipi sillä aikaa huvitella itseään varastelemalla hänen
hevosiansa. Nuo herrat eivät kuulu elävän juuri veljellisessä sovussa,
niin sanotaan. Sten Knuutinpoika ei saattane unohtaa, että vanhempi
veli otti Ljungarsin linnan ja jätti nuoremmalle vain muutamia kurjia
kaskimaita kaukana erämaassa. Ja koska Bo Knuutinpojalla on kaksi
poikaa, ei ritari Sten voine ajatellakkaan saavansa periä veljeänsä.

-- Kaksi poikaa ja yksi tytär, -- oikaisi Inkeri mielihyvillään,
kun hän saattoi kehua itsellään olevan niin ylhäisiä tuttavia.
-- Nuori Knuutti herra on kohta kahdenkymmenen vanha ja odottaa
kannuksiansa, mutta nuori Birger herra on syntynyt samana vuonna kuin
minun Taavinikin, ja siunattu pikku neiti Beata on Kynttilänpäivästä
yhdeksännellä vuodella. Minä tunnen heidät hyvin aina rouva Cecilia
vainajan ajoista asti. Hän oli Tottien sukua, lempeä ja armollinen
rouva, joka ei pitänyt itseänsä liian hyvänä kysymään neuvoa
kankaankudonnassa ja oluenpanossa alhaisemmilta ihmisiltä, jotka
tiesivät enemmän kuin hän. Hänen aikanansa vallitsi täällä naapurisopu,
ja herrasväen lapset tulivat usein tänne leikkimään meidän lastemme
kanssa, samoinkuin meidänkin kävivät linnassa. Mutta hän kuoli, kuten
tiedätte, kolme vuotta sitten, ja mistä ritari Bo silloin haki toisen
vaimonsa, sitä ei kukaan oikein tiedä. Eipä sen asian laita kuulu
oikein hyvä olevan. Ursula rouva, sanotaan, on hiiden lapsi. Hän on
isältään, vuorenpeikolta, saanut taikakiven, ja niin kauan kuin se on
hänellä, käy hänen aina hyvin. Hän on noitunut Bo herran, siitä voitte
olla varma, mestari. Viime syksynä, hän odotti saavansa pojan. Hänestä
piti tulla Ljungarsin herra. Ja kun poika syntyi, niin se olikin
kuollut. Minä en sano mitään; mutta lapset kai paraiten tietävät, että
edessä emoton lapsi emintimän leipoessa, niinkuin sananlasku sanoo.

-- Olen kuullut sanottavan, että hän on ritarin tytär, joka eräältä
Tallinnan juutalaiselta on oppinut tähdistä ennustamaan.

-- Mistä hän on kotoisin, sitä minä en tiedä, -- jatkoi Inkeri, joka ei
näyttänyt hyvällä silmällä katsovan uutta naapurinrouvaa; -- mutta sen
minä tiedän, että siitä saakka kuin hän tuli Ljungarsin linnaan, saavat
elukat puolta vähemmän rehua ja lapset ja palkolliset kovia kakkuja
pureskella. Ritari Bo itse, joka ennen oli antelias herra, on tullut
itaraksi ja ärtyisäksi, niin ettei häntä enää tunnekkaan. Viipurissa
Bo herra on noiduttu. Musta rouva on Posselta oppinut konstinsa. Ei
kukaan ole vielä nähnyt häntä kristillisessä kirkossa, mutta monet ovat
nähneet rouva Cecilia vainajan vääntelevän käsiään kuutamossa, sen olen
minä omin korvin kuullut hänen kamarineidoltansa Benatalta. Ja sitten
tuo tuolla lähteen luona, mestari, kyllähän te sen tiedätte; se on nyt
näyttäytynyt useammin kuin koskaan ennen.

Vouti nauroi. -- Ei, Inkeri, -- sanoi hän, -- nyt on parasta, että
annan satuloida hevoseni, kun vielä uskallan lähteä. Te olette niin
taikauskoinen, että voisitte saada hevosetkin pillastumaan. Lopuksi
te kai vielä luulettelette minulle, että naapurimme Ljungarsit ovat
liitossa, ukkosen kanssa.

-- Kullakin on oma uskonsa, mestari, -- vastasi Inkeri loukkaantuneena;
-- mutta en minä ole vielä nähnyt ketään heistä ratsastamassa täysissä
varuksissa, ilman ukkosen käymättä kesällä ja pyryämättä talvella.
Näettekö tuota mustaa pilveä, joka nousee yhä ylemmä Puiden latvain
yli? Pettyisinpä pahasti, ellei joku Ljungarsin väestä tulisi tänne.

-- Oh! Niinkuin nuo korkeat herrat voisivat ilmoja hallita. Botolf!
Matti! Satuloitkaa hevoset ja viekää ne talliin! Kun rajuilma on mennyt
ohitse, niin lähdemme matkaan.

Sillä välin kuin palveliat läksivät käskyä täyttämään, nousi ukkospilvi
yhä korkeammalle. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja luonto muuttui
kuolonhiljaiseksi ja synkäksi, niinkuin on tavallista rankan rajuilman
lähetessä. Inkeri katsahti hakaan päin ja näki lampaitten tunkevan
yhteen joukkoon pää päätä vasten. Hevoset hirnuivat levottomina, lehmät
lakkasivat syömästä ja laskeutuivat pitkäkseen ruohistoon märehtimään.
Lintujen viserrys lakkasi puissa, ja idästä kuului Leimauskosken
pauhina yhä yltyvän. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin huikea salama,
jota seurasi räikeä jyrinä iski koskeen ja heti senjälkeen alkoi rankka
sade virtailla raskain pisarin maahan. Ennenkuin vouti vielä ehti
päästä katon suojaan, niin hän kuuli kavioiden kapsetta ja Inkerin
portailta sanovan: -- Kas, tässä he nyt ovat! Tiesinhän minä, että he
olivat tulemassa.

Kapealla kujalla, joka metsästä kääntyi itää kohti näkyi noin
neljänkymmenen hengen suuruinen joukko rientävän kylää kohti
sateensuojaan. Etumaisena ratsasti kookas vanhemmanpuolinen ritari
täydessä varuksessa kypärinsilmikko avattuna, ja hänen rinnallansa
nuorukainen, myöskin rautapuvussa, joka vaivoin hillitsi salaman
säikähyttämää hevostansa. Lähinnä heitä ratsasti uhkea rouva, jonka
mustassa ratsastuslakissa liehui pitkä sulka; hänen vasemmalla
puolellansa ajoi poika ja oikealla tyttö säyseillä hevosilla, joita
Jalkasin kulkevat palveliat taluttivat suitsista. Heidän jäljissänsä
seurasi noin viisitoista ratsumiestä, jotka olivat kiireestä
kantapäähän asti puettuina rämiseviin rautavaruksiin, yhtä monta
aseellista jalkamiestä ja lopuksi alempaa palvelusväkeä, muiden muassa
pari kolme naispalveliaa sekä kuormahevosia, jotka kuljettivat pitemmän
matkan tarpeita. Koko joukko ohjasi kulkunsa suoraan myllytupaa kohti.

Se oli ritari Bo Knuutinpoika Ljungars, jota hänen puolisonsa ja
lapsensa saattoivat jonkun matkaa Turkuun päin, hänen lähtiessään
Tukholmaan herrainpäiville.



3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä
Ursula rouva sai siellä aikaan.


Sillä välin rajuilma puhkesi täyteen raivoon. Salama toisensa jälkeen
välähteli ilmassa. Rakeensekaista sadetta virtaili kaatamalla, ja vinha
myrskytuuli taivutteli ympäröivän metsän puiden latvoja. Lähenevä
joukko joutui epäjärjestykseen: jalkamiehet, naiset ja lapset riensivät
katon suojaan päästäkseen. Ritari Bo Knuutinpoika yksin ei vähääkään
välittänyt luonnon voimien raivosta. Hän hillitsi korskuvaa mustaa
ratsuansa ja jakeli jäykkänä käskyjänsä säikähtyneille palvelioillensa.

-- Anfast, -- sanoi hän pitkälle, laihalle ratsumiehelle, joka ratsasti
hänen vasemmalla puolellansa; -- anna miesten käydä lepäämään tunnin
ajaksi. Tee tuli pirttiin, ja hanki heille olutta. Vie hevoset
katoksen alle, ja tuo niille kauroja myllystä. Knuutti, pidäppä Ursula
rouvan jalustinta. Saata äitisi ja lapset myllytupaan. Mitä nyt, Beata,
luulenpa, että pelkäät? Hupakko! Olet Ljungarsin sukua ja pelkäät
salamaa!

Nämät viimeiset sanat hän lausui kauniille vaaleanveriselle,
kahdeksanvuotiaalle tytölle, joka vaistomaisesti vavahti joka kerta
kun salama, terävänä kuin tulinuoli, halkaisi ilman. Hänen veljensä,
kolmentoista-vuotias Birger Bonpoika, joka oli puettuna hovipojan
pukuun, lyhyt viitta hartioilla ja hoikka miekka vyöllä, kiiruhti
nostamaan häntä hevosen selästä alas. Vanhempi veli Knuutti suoritti
nähtävästi vastahakoisesti tavallisen kohteliaisuus-palveluksen
emintimälleen, niinkuin isä oli häntä pyytänyt ja saattoi hänet sekä
sisaruksensa myllytupaan. Ritari Bo sitä vastoin näytti pikemmin
huviksensa tahtovan uhmata rajuilmaa, sillä kun muut jo olivat päässeet
suojaan, ratsasti hän verkalleen alas virran rantaan ja tarkasteli
myllyä, lohipatoa ja hyvin viljeltyjä vainioita, jotka vihertävinä
aaltoilivat sateen ja myrskytuulen kaksinkertaisen painon alla.

Myllytupa, vaikka se olikin kylän paras talo, ei tarjonnut
matkustajalle yhtään sellaisia mukavuuksia, joita nykyaikana odottaa
tapaavansa tavallisessa kestikievarissakin. Yleisesti maalla tavattavia
pirttejä parempi se oli vain siinä suhteessa, että tavallisen
räppänän asemesta siinä oli suuri tiilistä muurattu tulisija ja oikea
savupiippu ja kaksi pientä ikkunaa, sen sijaan että muualla käytettiin
työntilaudalla suljettavia aukkoja, joita pidettiin kiinni tavallisesti
vain talvella. Ei kuitenkaan pidä luulla, että nämät ikkunat olisivat
olleet lasiruuduilla varustetut. Se tavara oli vielä muualla paitsi
kirkoissa ja luostareissa niin harvinaista, että kuningas Kristian
I:sen sanotaan vieneen Tukholman linnan ikkunalasit mukanansa Tanskaan.
Hänen aikojensa jälkeen oli toki ruvettu näkemään lasi-ikkunoita
rikkaimmissa taloissa Turussa, jonne kauppalaivasto niitä toi, samoin
kuin muitakin ylellisyystavaroita, Lyybekistä. Mutta Myllyrannan
myllytupaan ei sitä ollut joutanut muuta kuin kämmenen kokoinen
kaistale, joka oli sovitettu toisen ikkunan ylimpään kulmaan ja siinä
se oli koko kylän kateuden ja uteliaisuuden esineenä. Muut ruudut
olivat osaksi sarvesta, osaksi kissankultalasia, ja niiden läpi valo
heikosti kuulsi avaraan tupaan, mutta ei niistä käynyt näkeminen ulos.
Sen sijaan oli oveen tehty suljettava luukku, josta voitiin päästää
ilmaa tupaan ja vaarallisina aikoina tähystellä. Huonekaluja ei tuvassa
ollut muita kuin iso maalaamaton honkapöytä, samallaiset penkit, suuri
kaappi, kaksi vuodetta päällitysten ja kaksi makuulavaa katon rajalla.
Seinillä oli muutamia aseita ja hirvensarvia sekä oven yläpuolella
kömpelösti veistetty puinen pyhän Brigitan kuva. Siinä luostarin
arvossapidetyn ja varakkaan myllynhoitajan asunnon koko vaatimaton
kalustus.

Ken on kuunnellut äskeistä keskustelua tämän arvoisan emännän ja
luostarinvoudin mestari Gervasiuksen välillä, arvannee helposti,
etteivät nämät vieraat olleet kummallekaan juuri tervetulleita. Mutta
vieraanvaraisuus oli näinä aikoina, jolloin ani harvoin taikka ei
milloinkaan sattunut yleistä majataloa matkustajien tielle, niin
luonnollinen, etteivät isännät eivätkä vieraat siinä suhteessa yhtään
kursailleet. Vain silloin kuin ruunun voudit ja sotaväki, taikka
piispat ja aateliset suurine seurueineen väärinkäyttivät tätä kaunista
tapaa ja rasittivat talonpoikia kalleilla vierailuillaan, syntyi siitä
useinkin nurinaa ja tehtiinpä joskus vastarintaakin. Väkevämmän oikeus
pääsi silloin aina lopulta voitolle, joko sitten vieraat ajoivat
isännän ulos ovesta taikka päinvastoin. Ja juuri tällaiset väkinäiset
vierailut olivat tänä rauhattomana, usein laittomanakin uniooni-aikana
siihen määrin päässeet valtaan, että maakansa piti sellaisia vieraita,
kuin ritari Bo Knuutinpoikaa ja hänen seuruettansa Myllyrannassa jo
semmoisinaan kovin epätervetulleina ja huolestuttavina.

Luostarinvouti, joka tiesi mikä hänen arvollensa sopi, istahti
nyreänä rahille uunin viereen eikä ollut tulijoita huomaavinaankaan.
Inkeri muori taas koki näyttää niin iloiselta kuin suinkin ja osotti
ylhäiselle naapurinrouvalle kunniasijan pöydän päähän. Kun hän oli
täyttänyt tämän kohteliaisuuden, ei hänellä mielestänsä ollut enempää
syytä kursailla, ja hän kävi pitämään huolta siitä, että nuori
neiti, joka vanhastaan oli hänen suosikkinsa, sai kuivata kastuneet
vaatteensa äsken sytytetyn takkavalkean ääressä. Yhtyminen oli milt'ei
sydämellinen; pikku tyttö suuteli ja taputteli Inkeriä ja hento Birger,
joka tavallaan oli ottanut sisarensa suojelukseensa, ei myöskään ollut
osottamatta lämpimiä ystävyydentunteitansa hyvää eukkoa kohtaan, jonka
näkeminen näytti molempia ilahuttavan.

Sillä välin istui Ursula rouva kylmänä ja kopeana pöydän päässä,
viitsien tuskin katsahtaakkaan lapsiin. Kun näki hänet, niin ymmärsi
miten ne taikauskoiset jutut olivat syntyneet, jotka tekivät hänet
niin pelätyksi naapuristossa. Hän oli pitkä ja komea rouva, tuskin
kolmenkymmenen ikäinen. Hänellä oli tuuhea, pikimusta tukka, nenä
korkean kaareva, ja tummat silmät, jotka olivat terävät kuin miekan
kärki. Etelämaissa olisi kai häntä pidetty harvinaisena kaunottarena.
Mutta täällä pohjolassa tuntui hänen hipiänsä liian tummalta, koko
hänen olentonsa ylen oudolta, ja helposti saattoi aavistaa, että tämän
kylmän, kopean kuoren alla piili rajuja intohimoja, joita ei ollut hyvä
tulla liian lähelle. Sitä paitsi ei hänen pukunsakaan ollut omansa
vähentämään sitä vastenmielistä tunnetta, jota koko hänen olentonsa
herätti, sillä yksinkertaisen, ruumiinmukaisen villapuvun asemesta,
jota sen ajan ylhäisimmät naiset arkioloissa käyttivät, oli Ursula
rouvalla pitkä, musta samettinen ratsastuspuku, jota koristi leveä
tulipunainen vyö ja samanväriset nauharuusut hioissa. Hänen omituinen
pukunsa, johon vielä liittyi liehuva strutsinsulka hänen pienessä
mustassa hatussaan, antoi Inkerille aihetta salavihkaa kysäisemään
voudilta, eikö hänen mielestänsä tuo ylhäinen rouva ollut yhtä paljon
metsänhaltian näköinen, kuin kaksi variksenmarjaa ovat toistensa
kaltaisia.

Kun Ursula rouva oli hetkisen ääneti ja väliäpitämättömästi katsellut
lasten riemua heidän tavatessaan Inkeriä, välähtivät hänen silmänsä,
ikäänkuin jotakin hupaista olisi juolahtanut hänen mieleensä.

Hän viittasi armollisesti Inkerin luoksensa ja lausui muutamia
kohteliaita sanoja paikan kauneudesta sekä tuvan hyvästä
järjestyksestä. -- Tämä on varmaan hyvin terveellinen paikka, -- jatkoi
hän; -- mutta meidän linnamme lähellä on suo, josta kesäöinä nousee
epäterveellisiä huuruja. Eipä olisi haitaksi niin heikoille lapsille
kuin meidän Birger ja Beata ovat, jos he viettäisivät muutaman viikon
lämpimänä vuoden aikana täällä teidän luonanne.

-- Vai niin, -- ajatteli Inkeri itsekseen, -- armollinen rouva tahtoisi
mielellään päästä lapsipuoliaan näkemästä, ja hyväpä se taitaisi
ollakkin. Mutta hän varoi ilmaisemasta ajatuksiansa ääneen ja vastasi
vain, ettei hän mitenkään voinut toivoa, että hänen halpa tupansa
kelpaisi niin korkeitten vierasten asunnoksi.

Ursula rouva vastasi hyvin ystävällisesti, että täällä kyllä oli
kaikkea, mitä lasten viihtymiseksi tarvittaisiin; katto suojana, vuode
yöksi, lämmintä maitoa ja tuoretta leipää, koska jauhoista ei voinut
puutetta olla. Hän tahtoi sen vuoksi ehdottaa ritari Bo'lle, ellei
Inkerillä itsellään olisi mitään sitä vastaan, että nuori Birger herra
ja neiti Beata saisivat viettää muutamia viikkoja Myllyrannassa, eikä
hän suinkaan jättäisi runsaasti korvaamatta kaikkea sitä vaivaa, jota
he hänelle tuottaisivat.

Inkeri koetti Ursula rouvan silmistä päästä hänen ajatustensa
perille, mutta hän kohtasi vain epäselvän, tähystelevän katseen, joka
ei ennustanut hyvää, ja hän oli epäilyksissä, mitä vastata. Häntä
ei todellakaan haluttanut tehdä tuolle mahtavalle rouvalle mitään
palvelusta, mutta samalla hän pelkäsi kieltäytymisellään suututtavansa
häntä. Ei hän tehnyt tätä ehdotusta lasten terveyden tähden, siitä
oli Inkeri varma; ehkä pikemmin sen tapauksen varalta, että Ursula
rouva syksyllä odotti omaa perillistä. Mutta, ajatteli hän, olkoon
syy mikä hyvänsä, niin he ovat kuitenkin siunatun Cecilia rouvan
lapsia. Saavathan he ainakin syödä vatsansa täyteen Myllyrannassa, ja
kukapa tietää, vaikka pyhä Priita olisi keksinyt juuri tämän keinon
pelastaakseen heidät ilkeän emintimänsä kynsistä. Sentähden vastasi
Inkeri lopulta myöntävästi ja niiasi hyvin koreasti, niinkuin häntä oli
luostarissa opetettu, ja vakuutti, että hän hoitaisi rakkaita lapsia
kuin omaa silmäteräänsä.

Hän ei ehtinyt huomata sitä salaista tyytyväisyyden ilmettä, joka
loisti Ursula rouvan silmistä, sillä hänen huomionsa kiintyi kovaan
meteliin, joka kuului ulkoa, ja samassa hän näki, kuinka kolme, neljä
meluavaa ratsumiestä ritarin seurueesta työnsi tuvan ovesta sisään
hänen oman Taavinsa, jonka kädet olivat selän taakse sidottuina. Syy
siihen oli seuraava:

Vanhempi veli Josua oli, kuten muistamme, mennyt voudin käskystä kylään
toimittamaan paaluja patoa varten ja siksi aikaa hän oli jättänyt
myllyn Taavin hoidettavaksi. Kun nyt poika juuri oli kaatamassa mutta
jauhettavaa myllyyn, tuli sinne muutamia ratsumiehiä, jotka muitta
mutkitta sieppasivat kukin kaurasäkin hevosille appeeksi. Myllyvahtina
nuori Taavi suuttui tästä menettelystä, ja syytä hänellä siihen olikin,
varsinkin kun kaurat olivat kyläläisten ja ryyneiksi jauhettavat. Ja
kun ratsumiehet ilkkuen ivasivat hänen kiivaita vastaväitteitänsä, ei
hän ajatellut sen enempää, vaan sieppasi lähimmän karinpuun, minkä sai
käteensä, ja viskasi sen varmasti keskelle joukkoa yhtä pahantekiää
vasten naamaa, niin että mies romahti pitkin pituuttaan alas rappusista
ja jäi sinne verissään makaamaan. Täten oli merkki annettu yhteen
noista usein verisistäkin kahakoista, jotka olivat seurauksena
senaikuisista väkinäisistä vierailuista.

Haavoittuneen toverit rupesivat heti hurjasti ajamaan takaa Taavi
parkaa, joka pääsi heidän keihäiltänsä suojaan ainoastaan peräytymällä
myllynkouruun kohisevan vesirattaan yläpuolelle. Täällä hän joutui
oikean piirityksen alaiseksi ja vasta kun he salpasivat myllynpadon ja
kapusivat alas kouruun, onnistui vihdoin neljän ratsumiehen saada tuo
väkevä poika käsiinsä ja sitoa hänet, saaden kuitenkin samalla monta
naarmua ja sinelmää hänen paljaista nyrkeistänsä, joilla hän viimeiseen
asti piti puoliansa.

Luultavasti Taavin takaa-ajajat olisivat heti paikalla iskeneet hänet
maahan tai heittäneet hänet myllyn sulkuun, ellei nuori Knuutti herra
olisi tullut väliin ja pidättänyt tuomiovaltaa isällensä, joka nyt,
kun myrsky oli vähän asettunut, palasi takaisin ratsastusmatkaltansa
kylän tiluksilta. Kun ritari astui sisään, oli tupa täynnä hänen
väkeänsä, jotka huutaen vaativat että nuori rikoksentekiä, toisille
varoitukseksi, heti hirtettäisiin. Oikeudenkäynti oli lyhyt. Yksi
ihmishenki ei merkinnyt paljon näinä väkivallan aikoina.

Mutta katso, silloin esiintyi mestari Gervasius hengellisen arvonsa
koko painolla, joka sangen hyvin soveltui hänen voimakkaalle
vartalollensa, ja lausui pelottomana, että koska rikos oli tehty
luostarin alueella, niin oli tuomiovalta yksinomaan kirkon ja piispan.
Tämän nojalla hän vaati, uhaten kirkon kirousta, että ritari Bo
Gnuutinpoika ja hänen väkensä heti jättäisivät hänen, Gervasiuksen,
haltuun mainitun pojan, joka, jos hän havaittaisiin syylliseksi, eikä
hänen ikänsä olisi esteenä, tuomittaisiin kanoonisen oikeuden ja
kuningas Kristofferin lain mukaan. Samassa haasti vouti ritarin väen
vastaamaan siitä väkivallasta, jota he olivat harjoittaneet luostarin
alustalaisia kohtaan anastamalla myllystä heidän viljaansa.



4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan, ja mitä
Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.


Ritari Bo Knuutinpoika otti kypärin päästänsä, ja mestari Gervasius
luuli hänen tekevän sen kunnioituksesta kirkon edustajaa kohtaan. Mutta
ritarin oli tarpeen vain vähän vilvotella ratsastuksensa jälkeen.
Bo herra soi voudille tuskin halveksivaista katsettakaan antaessaan
kypärinsä aseenkantajalle ja pyytäessään jotakin juotavaa. Aseenkantaja
riensi heti sekoittamaan herrallensa viiniä ja vettä hopeapikariin,
jota varta vasten sen tarkoituksen vuoksi kuljetettiin mukana.

Bo herra näytti melkoista lyhyemmältä ilman kypäriä, mutta hän
oli sittekin kookas ja uhkea ritari, noin viidenkymmenen-vuotias,
ylevännäköinen ja ryhdikäs. Hänen silmissänsä kuvastui surumielinen
ilme, ikäänkuin häntä vaivaisi jokin salainen tuska, ja ehkäpä syy
oli enemmän siinä, kuin hänen iässänsä, että hänen ruskea tukkansa
oli ruvennut huomattavasti harmaantumaan. Alituiset taistelut sekä
seurustelu raakojen sotamiesten ja melkein yhtä vähän sivistyneen
maa-aatelin kanssa, jota asui hänen yksinäisen linnansa läheisyydessä,
olivat tehneet hänet ankaraksi ja käskeväksi silloinkin, kuin kaikki
hänen ympärillänsä olivat nöyriä ja levollisia. Mutta jos joku ärsytti
hänet vihaan, niin tiedettiin että Ljungarsin herran otsa oli vaskea
ja käsivarsi rautaa Se, joka silloin sattui hänen tiellensä oli
suuresti surkuteltava, sillä hänen viimeinen hetkensä oli tullut,
olipa hän sitten nuori tai vanha, olipa hänellä ritarin kannukset tai
munkin ajettu päälaki, ja kohtasipa hän hänet taistelun melskeessä
tappotanterella tai, niinkuin nytkin, rauhallisessa tuvassa. Välittääkö
salama, joka Ljungarsilla oli kilvessänsä ja jonka kanssa taikauskoinen
kansa luuli hänen sukunsa olevan salaisessa liitossa, välittääkö salama
kehenkä se iskee, kun kerta ukkonen pilvissä jyrisee?

Senpä tähden kuunneltiin ihmettelynsekaisella hämmästyksellä voudin
tyhmänrohkeata puhetta tälle pelätylle miehelle, eikä Inkerinkään
liukas kieli täyttänyt tehtäväänsä, vaikka asiankulku enemmän
koski häneen, kuin kenenkään muuhun. Mutta kun ritari oli tyynesti
tyhjentänyt pikarinsa, niin hän käski irrottaa Taavin kädet, vilkaisi
häneen ja sanoi: -- Sinä olet murhannut miehen, nulikka!

-- En tiedä, liekö hän kuollut, -- vastasi poika rohkeasti; -- mutta
sen minä tiedän, ettei hän toista kertaa tule varastamaan kauroja
meidän myllystämme.

-- Kuinka vanha olet? -- kysyi ritari.

-- Armollisin herra, -- vastasi Inkeri vikkelästi saaden äkkiä
kielensä kannalleen, -- hän on vain lapsi vielä, kymmenen tai
yhdentoista-vuotias, luullakseni, eikä osaa olla ihmisten kanssa
paremmin kuin metsän elukka. Jos siis, teidän armonne, selkäsauna
riittäisi, niin olisin minä sekä halukas että velkapää sen...

-- Vaiti, vaimo! -- keskeytti häntä ritari, otsa rypyssä toistaen
kysymyksensä.

-- Minä täytän neljätoista pyhäinmiesten päivänä, -- vastasi Taavi
arvelematta ja katsoi tuimasti ritaria silmiin.

-- Haluatko sinä hirteen? -- kysyi ritari.

-- En, -- sanoi Taavi. -- Hirttäkää, armollinen herra, mielemmin hänet,
jonka minä iskin kuoliaaksi, sillä hän oli varas.

Bo herra ei näyttänyt panevan pahakseen tätä lapsellista vastausta,
sillä hänen suunsa vetäytyi katkeraan hymyyn, ja hän kysyi: -- Ehkä
mielemmin haluaisit minun palvelukseeni?

-- Suostu, suostu! -- kuiski Inkeri ja nyki huolissaan poikaa takista.
Itsekseen ajatteli hän, että poika voisi sitten jollakin tavalla päästä
pakenemaan luostariin. Mutta Taavi tuumiskeli hetken aikaa ja vastasi:

-- Yhdellä ehdolla.

-- Mikä se olisi? -- sanoi Bo herra.

-- Sillä ehdolla, että teidän armonne maksaa kaurat, sillä ne ovat
Pekan ja köyhän Mustilan. Ja sitten -- lisäsi hän katsoen uhkaavasti
ratsumiehiin, jotka olivat sitoneet hänet, -- sillä ehdolla, että saan
antaa selkään jokaiselle, joka minua raukaksi sanoo.

Tämäkin vastaus olisi pikemmin laimentanut, kuin kiihottanut
ritarin vihaa, joka oikeastaan oli luonteeltansa jalo mies, ellei
Gervasius, joka kirkon edustajana tunsi suuren arvonsa ja tärkeytensä,
kovaksi onneksi olisi pitänyt velvollisuutenaan vastustaa kaikkia
värväämiskokeita luostarin alustalaisten keskuudessa, varsinkin kun hän
oli saanut päähänsä, että hänen ristipoikansa Taavin piti pyrkiä samaan
kunnianarvoiseen asemaan, kuin hänellä itselläänkin oli yhteiskunnassa.
Hän astui siis rohkeasti esiin ja lausui yhtä mahtipontisella äänellä
kuin äskenkin:

-- Minä otan kaikki läsnäolijat todistamaan, että samoinkuin ei
kenelläkään muulla kuin meidän kunnianarvoisimmalla isällämme piispalla
ole valtaa määrätä tämän pojan hengestä ja elämästä, niin ei myöskään
kenelläkään muulla kuin siunatulla äidillämme abbedissalla ole oikeutta
käyttää häntä palvelukseensa, koska hän epäilemättä kuuluu luostarin ja
pyhän Brigitan alustalaisiin.

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, mm Ljungarsin ritarin otsa
synkistyi ja hän kääntyi, vastausta antamatta, henkipalveliansa puoleen
sanoen:

-- Anfast, tuolla veräjän pielessä on kaksi koivua. Toiseen sinä hirtät
tuon luostarin voutitolvanan, ja pidä varasi, mies, että sinulla on
vahva köysi, joka kantaa vaikka härän. Toiseen sinä hirtät pojan.
Odotappas; pojan voit ripustaa hamppuköyteen, sen hän kyllä ansaitsee;
mutta pyhän Brigitan palkkalaisille emme koskaan käytä muuta kuin
niintä.

Tuvassa syntyi nyt aika meteli. Mestari Gervasius aavisti heti pahaa
ritarin katseesta ja tempasi pikaa leveän miekkansa ja riensi takan ja
seinän väliseen soppeen, missä hän sai selkänsä suojaan. Taavi pujahti
samassa sotamiesten käsistä, jotka olivat irrottaneet hänen kätensä,
sieppasi ruosteisen karhunkeihään seinältä ja asettui ketterästi voudin
rinnalle. Mutta uhkapeliin he kumpikin ryhtyivät, sillä heti sen
jälkeen uhkasi heidän rintojansa kolmattakymmentä keihästä ja tapparaa.
Ritari itse ei viitsinyt ottaa osaa tähän epätasaiseen taisteluun ja
seisoi liikkumatta honkapöydän päässä tuvan perällä. Silloin astui
Ursula rouva hänen luokseen ja sanoi todellisella tai teeskennellyllä
vihalla saksaksi:

-- Mitä, armollinen herrani? Vuodatatteko verta minun läsnäollessani?
Tällaistako kunnioitusta ritari tässä maassa osottaa puolisollensa?

-- Viisikymmentä kahta vastaan, viisikymmentä kahta vastaan, onko se
kristillistä, teidän armonne? -- nyyhki Inkeri, turvautuen hädissään
seikkaan, joka oli omiansa koskettamaan ritarin parempia tunteita. --
Sanoinko kahta vastaan? Ei, vaan puoltatoista! -- lisäsi hän, oikaisten
omaa puhettaan, vahvistaaksensa vieläkin luvunlaskunsa vaikutusta.

-- Tulkaa, rouvani, -- vastasi ritari nähtävästi hämillänsä,
vihastuneelle puolisolleen; -- tulkaa, nouskaamme hevosten selkään ja
antakaamme Anfastin kurittaa noita nenäkkäitä lurjuksia.

Mutta Ursula rouva, jota ei juuri muuten pidetty herkkäsydämisenä,
näytti tällä kertaa erityisesti haluavan osottaa parempaa puoltansa.
Hän veti herransa ja miehensä hiukan syrjemmälle ja puhui vilkkaasti
viitaten vieläkin saksaa. Inkeri huomasi kuinka tuo pelättävä mies
ikäänkuin joutui ristiriitaisien tunteiden valtaan, joko ne sitten
olivat pelkoa tai vihaa, rakkautta tai inhoa. Ja kun hän vieläkin
näytti epäröivän, näki Inkeri, kuinka Ursula rouva irrotti rinnastansa
neulan, joka edestä piti hänen mustaa ratsupukuaan koossa, ja siinä
neulassa oli kiinni suuri, kullankiiltävä kivi. Toinen olisi pitänyt
aivan luonnollisena asiana, että lämpö tuvassa rasitti tuota ylhäistä
naista ja että hän, sen enempää ajattelematta, irrotti neulan,
voidakseen vapaammin hengittää. Mutta Inkerin mielestä sinkoili tuosta
kiiltävästä kivestä säkeniä, jotka kahlehtivat ritarin salaisella
tenhovoimallaan, sillä heti sen jälkeen ritari suuteli hellästi
puolisoansa otsalle, ja käski taistelevien laskemaan aseensa, sillä
hän tahtoi Ursula rouvan kunniaksi ja hänen pyynnöstänsä, vapauttaa
tuomitut kuolemasta.

Olipa jo aikakin, sillä vouti ja hänen nuori taistelutoverinsa saivat
kiittää yksinomaan _hyvää_, asemaansa takan nurkassa ja tavattomia
ponnistuksiansa siitä, etteivät jo olleet palasiksi pilkotut tai
seinään naulitut. Vouti oli saanut nirhaman poskeensa, ja Taavin
jakun olivat keihäänkärjet rikkirepineet. Heidän vihollisiansa olivat
rautavarustukset suojelleet. Hurjat sotamiehet, jotka nyt olivat
päässeet hyvään vauhtiin oikeassa ammatissaan, eivät olleet uskoa
korviansa, kun he kuulivat ritarin ukkosäänen käskevän rauhaa. He eivät
olleet tottuneet hemmottelemaan ja Anfast kuului mutisevan partaansa,
että hitto sen noidan periköön, joka on viekoitellut heidän rehellisen
herransa mielen mokomaankin lellittelyyn.

Käskyä toteltiin kumminkin, ja mestari Gervasius, joka oli saanut aivan
tarpeeksensa hänelle niin sopimattomasta seurasta, väistyi heti ovelle
ilomielin, kun pääsi pelästyneine palvelioineen ja myllyvero vyössänsä
ratsastamaan täyttä nelistä Naantalia kohti. Bo herra kutsui Taavin ja
Inkerin luoksensa ja puhutteli heitä seuraavalla tavalla:

-- Ursula rouva on sanonut minulle, että lasten terveydelle olisi
edullista, jos poikani Birger ja Beata tyttäreni saisivat viettää
muutaman viikon kesästä täällä myllyllä: Minä suostun siihen, ja
te tietänette, Inkeri, että minulla on valtaa palkita, samoin kuin
rankaistakin. Etumaksuksi vaivoistanne jätän poikanne henkiin, vaikka
olenkin kadottanut hänen kauttansa lujakouraisen miehen. Mutta sanokaa
suurisuisille luostarirengeillenne, että he ja heidän nunnansa varokoot
toistamiseen sekaantumasta minun asioihini. Ja sinä poika, minä pidän
siitä, että katsot minua suoraan silmiin. Sinulla on miehen mieli
rinnassasi, ja aikaa voittain sinä kykenet kantamaan rautalakkia yhtä
hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta siitä voimme puhua sitten kun minä
palaan kotiin. Minä uskon nyt nuoren Birger herran ja Beata neiden
sinun suojaasi. Pyhän Yrjänän nimessä, siinä on kunniaa kyllä sinun
nutturepaleillesi. Jos tarvitset kymmenen miestä apuun, niin lähetä
yksi korpinsulka linnanvoudilleni Goliatille, mutta jos tarvitset
kaksikymmentä, niin lähetä kaksi. Jääkää hyvästi; onpa jo aika jatkaa
matkaa.

Näin sanoen syleili ritari Bo Knuutinpoika hellästi puolisoansa
ja lapsiansa sekä lähti matkalle vanhemman poikansa Knuutin ja
rautapukuisten ratsumiestensä kera, joita nyt oli ylitä vähemmän kuin
ennen. Ursula rouva palasi linnaan vieden mukanansa osan palvelioista,
joiden joukossa oli pahasti haavoitettu ratsumieskin, jota Taavi oli
karinpuulla iskenyt. Mutta nuori Birger herra ja Beata neiti jäivät
kamarineitonsa Renatan kanssa Inkeri muorin luokse Myllyrannan myllyyn.



5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata
neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.


Myllyrannassa kului nyt monta viikkoa hiljaisesti ja hauskasti.
Kesä oli kaunis, pellot ja niityt vihannoivat, mylly jauhoi monta
viljakappaa Inkerin aittaan ja padosta saatiin enemmän kuin moneen
vuoteen. Tynnyri toisensa jälkeen täyttyi herkullisesta Kokemäen
lohesta, josta pienellä kylällä oli hyvä tulolähde ja luostarin
kymmenyksillä suuri hyöty. Ei edes levottomista naapureistakaan
kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että Ursula rouva eleli hiljaisesti
ja yksikseen Ljungarsin linnassa, linnanvoudin Goliat Sveninpojan
turvissa; hänet ynnä puolet huovejaan ja sotamiehiään oli näet Bo
herra jättänyt linnaa suojamaan. Ritarista itsestään kerrottiin,
että hän oli onnellisesti saapunut Turkuun ja sieltä purjehtinut
Tukholmaan. Hänen rajupäisestä veljestään, Sten herrasta, joka muuten
aina kummitteli Inkeri muorin mielessä pahimpana peikkona, mitä hän
tiesi, ei oltu moneen aikaan kuultu hivaustakaan. Ylimaan talonpojat
ja matkustajat, jotka kulkivat Ulvilaan, tiesivät huhun kertovan,
että tämä vastukselleen herra nykyään oli joutunut riitaan Laukon
mahtavien Kurkien kanssa ja että hänellä oli täysi työ suojellessaan
omia etujansa, niin että hänen nyt luultavasti täytyi jättää naapurinsa
rauhaan. Ajat olivat sellaiset, ettei laista ja oikeudesta ollut paljoa
apua, jollei sattunut käsillä olemaan hyviä keihäitä ja tapparoita.
Siitä oli seurauksena, että rauhaa ja järjestystä tavattiin vain
suurempien linnoitusten seuduilla, eikä aina sielläkään, mutta jokainen
aatelismies oli itsevaltainen isäntä talossansa ja menetteli siellä
miten tahtoi.

Vaikka kaikki näyttikin niin hiljaiselta rauhallisessa Myllyrannassa,
oli kuitenkin yksi seikka, joka tuotti Inkerille salaista huolta, ja
se oli juuri lohipato, joka nyt antoi niin runsaan saaliin. Sitä oli
nimittäin voudin käskystä pidennetty ulommaksi virtaan, ja totta puhuen
se nyt vei osan valtaväylästäkin, johon heillä ei ollut laillista
oikeutta, ja heidän runsas saaliinsa luultavasti oli tekevä ylempänä
asuvien padot ja pyydykset sitä köyhemmiksi. Ja koska Ljungarsin
herrat, sekä Bo että Sten herra kalastivat Myllyrannan yläpuolella,
niin pelkäsi Inkeri sitä suuremmalla syyllä vaarallisten naapuriensa
häntä tästä tilille vaativan, varsinkin kun hän vielä aivan hyvin
muisti heidän entiset uhkauksensa. Senpä vuoksi hän olisi mielellänsä
tyytynyt vähempään lohensaaliisen, jos hän siten olisi päässyt joka yö
uneksimasta keihäänkärjistä ja rautalakeista. Mutta koska hän tiesi,
että mestari Gervasius oli hyvin itsepäinen mies, kun hän kerta oli
saanut tämmöisen tuuman päähänsä, niin hän suuresti toivoi, että hän
saisi neuvotella jonkun luostarin arvoisan isän kanssa; Naantalin
luostarissa oli näet sekä munkkeja että nunnia.

Mutta keskellä näitä huolia tuntui Inkeristä ikäänkuin
taivaan sallimukselta, että hänellä oli tilaisuutta hoitaa ja
majoittaa Bo herran lapsia, jonka kautta ritari joutui hänelle
kiitollisuudenvelkaan. Lapset tuottivatkin hänelle miltei äidillistä
iloa. Nuori Birger herra ja Beata neiti olivat kumpikin herttaisia
lapsia, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kaipaavan isänsä linnaa,
eivätkä millään tavalla antaneet Taavin tuntea, että he olivat
synnyltänsä ja säädyltänsä niin paljoa korkeammalla alhaista
myllärin väkeä. He viihtyivät erinomaisen hyvin kesän raittiissa
vihannuudessa virran äyräällä ja tyytyivät vähääkään valittamatta
vaatimattomaan tupaan, vaikka olisi luullut niin ylhäisellä nuorisolla
olevan suurempiakin mukavuudenvaatimuksia. Niin, tuntuipa Inkerin
mielestä kuin he päivä päivältä olisivat tulleet yhä terveemmän- ja
iloisemman-näköisiksi, eikä hän ollut siitä huomauttamatta ystäväänsä
Renataa. Silloin Renata, joka oli erään Ljungarsin ratsumiehen leski
ja linnan uskottu palvella, kaikessa ystävyydessä hiukan ylhäisesti
heitti niskaansa ja arveli, että tuleehan sitä toimeen lohella ja
rieskamaidollakin, vaikka Cecilia rouvan aikana oli parempiakin
päiviä nähty. Hän muisti vielä sen ajan, jolloin Beata neiti makasi
kullatussa kehdossa silkkityyny päänalustana. Olipa se sentään
toista kuin maalaamaton sänky, kotikutoiset raidit ja siniraitaiset
patjanpäällykset.

-- Enpä luulisi hänen nytkään mäellä makaavan, -- vastasi Inkeri vähän
loukkautuneena. -- Taavi on pyytänyt jok'ainoan metson, jonka untuvilla
neiden tyynyt ovat täytetyt, ja jos raidit eivät ole kyllin koreita
eikä päivällinen tarpeeksi hieno, niin voimmehan tuottaa linnasta
parempaa. -- Inkeri tiesi vallan hyvin, ettei se mitenkään voisi käydä
laatuun. Hän tiesi, että Ursula rouva oli kullatun kehdon asemesta
antanut lapsipuolillensa karhean olkivuoteen ja herkullisen ruuan
asemesta vain niukalta ja huonoa ruokaa palkollisten pöydästä. "Tuottaa
linnasta parempaa" merkitsi siis hänen suussaan miltei samaa kuin:
Häpeä toki vähän! Enkö minä muka tietäisi, että lapset täällä viihtyvät
paremmin, kuin omien vanhempiensa luona?

Silloin Renata, joka ei mielellään arvostansa luopunut, paremman
puutteessa tavallisesti intti, että Beata neiden kätöset täällä maalla
tulivat ylen karheiksi. Taavin kyllä sopi karata kivien ja kantojen
yli, mutta Birger herralle se oli vähemmän sopivata, ja Beata neiti
oli jo melkein yhtä ruskettunut kuin torpparien tytöt kylässä. Siihen
vastasi Inkeri, että jos lapsia oli pidettävä oikein hienoina, niin
voisivathan he milloin hyvänsä lähteä takaisin ahtaihin, pimeihin
komeroihinsa linnaan, jossa he eivät koskaan muualla nähneet Jumalan
päivänpaistetta kuin kivetyllä linnanpihalla ja autioitten muurien
välistä. Tämä ylhäisten ja alhaisten välinen pikkusota loppui
tavallisesti siten, että Renatan kyynellähteet alkoivat tulvia, kun
hän ajatteli sitä suurta muutosta, mikä linnassa oli tapahtunut
Cecilia rouvan kuoleman jälkeen. Sitten molemmat, sekä Inkeri että
hänen ystävänsä, unohtivat koko kiistan ja keskustelu kääntyi Ursula
rouvaan, kuinka ilkivaltainen hän oli, ja kuinka kaikki linnassa oli
kääntynyt väärälle tolalle, niin ettei siellä nyt ollut oikein laita
ei herrasväen eikä palveliain, ei väen eikä elukkain, eipä edes -- ei
takaamista -- elävien eikä kuolleiden.

Näytti siltä kuin Taavi olisi tullut paria vuotta vanhemmaksi, tuon
vaarallisen päivän jälkeen, jolloin Ljungarsin ritari vieraili
Myllyrannassa ja nimitti hänet lastensa suojeliaksi. Hän oli omissa
silmissänsä jo aika mies saatuansa sellaisen luottamustoimen ja hän
tahtoi osottaa sen ansainneensa. Hän ei viisaasti kyllä luottanut
Renatan huolenpitoon, vaikka hän kyllä hoiteli ja hemmotteli pikku
neitiänsä, ja mitä taas Birgeriin tuli, niin näytti hän itse pikemmin
tarvitsevan valvontaa, kuin kelpaavan siskonsa suojeliaksi. Vaikka
nuori Birger herra olikin yhtä vanha kuin Taavi, oli hän häntä
lähes päätään lyhyempi, vähäväkinen, maidonvalkea ja hento poika,
hienotunteinen kuin tyttö ja luonteeltaan säysy kuin karitsa. Huhu
kertoi, että ankara Bo herra monasti oli ankarin sanoin nuhdellut
tätä hentoa ja herttaista olentoa, joka oli aivan äitinsä muotoinen
ja oli ollut hänen lempilapsensa, mutta josta niin vähän saattoi
toivoa Ljungarsin upean vaakunakilven arvokasta perijää. Halveksimisen
tunteilla varmaankin oli isä suostunut hänen pyyntöönsä, että hän saisi
eräältä kuljeskelevalta teiniltä oppia lukemaan ja kirjoittamaan,
jota siihen aikaan pidettiin ritarille aivan asiaankuulumattomana
taitona. Sanottiin myöskin, että nuori Birger herra oli paljon enemmän
perehtynyt pieneen, koreaksi maalattuun messukirjaan, jonka hän oli
perinyt äidiltänsä, kuin ratsastamaan isänsä lahjoittamalla tulisella
varsalla ja käyttämään pientä lastenmiekkaa, jota hän syntyperänsä
merkiksi kantoi kupeellansa. Hyvin luultavaa oli myöskin, että Bo
herra oli sallinut hänen nyt hengittää raitista ilmaa Myllyrannassa
sen vuoksi, etteivät hänen heikot voimansa kestäneet hänen ikäistensä
poikien tavallisia aseharjoituksia. Tämä vaihtelu olikin nuorelle
Birger herralle mieleen, hän kun täten saattoi vapaasti elellä
hiljaisissa unelmissansa luonnon helmassa.

Kaunis, tummakiharainen pikku Beata neiti oli toisenluontoinen kuin
hänen veljensä ja tuli isäänsä niin paljon kuin hento vihertävä vesa
voi tulla korkeaan honkaan. Hän oli vapaa ja raitis kuin taivaan lintu,
vallaton, hurja, kiivas ja iloinen; niin veitikkamainen, itsepäinen
ja muuttelevainen mieleltänsä, kuin kahdeksanvuotiaana saapi olla,
ja kumminkin oli hänen pikku sydämmensä niin hyvä kuin kulta, jos
vaan ymmärsi häntä oikein kohdella. Hoitajansa Renatan kanssa oli hän
alinomaisessa sodassa, joka seuraavassa hetkessä muuttui hyväilyksi ja
päättyi tavallisesti siihen, että tyttö sai tahtonsa läpi. Ja Inkeri,
joka usein murisi, että tyttöä hemmoteltiin vallan pilalle, hellitteli
aivan yhtä paljo, jos ei enemmänkin, suloista suosikkiansa kuin itse
Renata. Siksipä kävi, kuten niin usein näkee, kun kaksi naista kilvan
hemmottelee hyvää lasta, että Beata neiti tuli koko talon, vieläpä
koko kylänkin keskipisteeksi, jota kaikki kursailivat, ja joka olisi
voinut pitää heidät kaikki vallassaan, ellei hän olisi pelännyt Taavia,
ainoata, joka toisinaan uskalsi vastustaa hänen oikkujansa.

-- Tänään minä tahdon ratsastaa Liekillä, -- sanoi Beata eräänä aamuna
hyvin päättävästi. Liekki oli Birgerin hämäläinen varsa, jonka hän oli
tuonut mukanansa Myllyrantaan. Mutta Birger ei itse enää ratsastanut,
ja Liekin mielestä oli hauskempi juoksennella haassa, kuin purra
kuolaimia.

-- Pikku Beata kultani, ei se käy laatuun, hevonen on vauhko, -- väitti
Renata hyväilevällä äänellä.

-- Ei, rakas lapsi, sitä me emme uskalla, -- lausui Inkeri samaan
tapaan. -- Ajatteles, kuinka haikeasti me surisimme, jos joku tapaturma
sattuisi Beata neidelle tuon häijyn elukan selässä.

-- Mutta minä tahdon ajaa Liekillä, nyt kohta minä tahdon ajaa
Liekillä, -- intti tyttö, huolimatta vastaväitteistä. Ja samassa hän
sieppasi pienen kesähattunsa ja juoksi yksin hakaan päin.

-- Ei sinä ilmoisna ikänä! -- huusivat molemmat naishoitajat ja
riensivät perässä; mutta Beatalla oli ketterämmät jalat ja hän lensi
kuin pääskynen pihan poikki. Mitä nyt oli tehtävä? -- Taavi, -- huusi
Inkeri pojalleen, joka juuri tuli myllystä aivan jauhoisena, -- Taavi,
suitsita hevonen, koska neiti välttämättä tahtoo tänään ratsastaa.
Mutta sen minä sanon sinulle, poika, taluta Liekkiä ohjaksista äläkä
päästä sitä irti. Täytyyhän sen armaan lapsen saada vähän huvitella.

-- Tahtooko hän ratsastaa tuolla hurjalla varsalla? Ei, äiti, sen asian
minä ymmärrän paremmin, -- vastasi Taavi.

-- Mitä nyt, senkin nenäkäs nulikka, aiotko vastustaa armollisen neiden
käskyjä? -- huudahti Renata jonka mielestä Taavi kohteli häntä ja hänen
ylhäistä neittään aivan liian vapaasti.

-- Aion kun aionkin, -- vastasi Taavi jyrkästi. Varsa on tullut
hurjaksi laitumella eikä tottele enää ohjia.

-- Mutta voisithan sinä taluttaa sitä kerran pihamaan ympäri, -- arveli
Inkeri, joka ei tahtonut ärsyttää Beatan kiivasta luontoa.

Taavi pudisti päätään ja saavutti tuota pikaa tytön aidan luona.

-- Ei Beata nyt voi ratsastaa, sillä Liekki on pahankurinen ja
tarvitsee lujat ohjat, -- sanoi hän vakavasti, katsoen häntä
ystävällisesti silmiin.

-- Mutta minä tahdon ratsastaa; heti paikalla minä tahdon ratsastaa! --
huusi tyttö, hehkuvan punaisena juoksusta ja suuttumuksesta.

-- Ja minä sanon, ettet sinä saa ratsastaa Liekillä. Saat mielemmin
Siivon, äidin vanhan valakan, -- vastasi poika.

-- Ei, minä tahdon ratsastaa Liekillä! Mene, satuloitse se haassa! --
kirkui itsepäinen tyttö.

-- Sinä olet niin usein halunnut päästä metsään ratsastamaan. Nyt
minä tulen mukaan, ja Birger myöskin, jos häntä haluttaa, ja sitten
sinä saat ratsastaa Siivolla, joka ei koskaan pillastu, ja sitten me
ratsastamme Junkkarin lähteelle, -- jatkoi Taavi sävyisästi, vähääkään
välittämättä suojattinsa lapsellisesta vihasta.

-- Mitä minä huolin Junkkarin lähteestä! Mitä! Sinä olet paha, kun et
anna minun ratsastaa. Mene kohta ja tuo Liekki tänne, -- toisti Beata,
joka ei tahtonut tulla järkiinsä.

-- Mutta jos varsa pillastuu ja viskaa sinut kivikkoon niin itkee Bo
herra, ja Birger ja Renata ja Inkeri muori itkevät, ja minä itkisin
silmät päästäni surusta, -- jatkoi poika lempeästi ja totisesti ja
katsoi vakavasti ja sydämellisesti tytön vilkkaisiin tummiin silmiin,
joista iski tulta melkein kuin Ljungarsin vaakunasta.

Beata neiti katsoi hetkisen ääneti kunnon poikaa, ja kuinka olikaan,
niin suli hänen vihansa kuin keväinen sadepilvi. -- Ei, -- sanoi hän
vihdoin -- en minä tahdo, että sinä, itkisit silmät päästäsi, eivätkä
muutkaan saa sitä tehdä. Koska sinä tahdot, niin minä ratsastan
Siivolla. Ja sitten me lähdemme Junkkarin lähteelle.

-- Niin, sen me teemme, vastasi Taavi reippaasti. -- Voi kuinka hauska
matka siitä tulee! Minä koen pyydykseni tiellä, ja silloin sinä saat
pienen elävän oravan, joka hyppelee aivan kuin kissanpoika häkissä. Ei
sinun tarvitse sitä katua, että olet tottelevainen tänään.

-- Niin, niin, oravan, oravan! -- huudahti tyttö ja molemmat palasivat
sovinnossa takaisin pihalle.



6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.


Molemmat naiset hämmästyivät aika lailla, kun he kuulivat, että
lapset aikoivat omin päin lähteä metsään. Inkeri selitti, ettei hän
voinut sallia sellaista vallattomuutta, sillä metsässä kerrottiin
liikkuvan rosvoja, petoja, ja jos jotakin muuta, jota ei niin tarkoin
voinut tietää. Taavi sai hänen puolestansa kyllä kuljeskella missä
hänen mielensä teki, vaikka olisihan hänelläkin muuta tehtävää. Mutta
nuoren herran ja neiden tuli sitä vastoin pysyä kotosalla ja lukea
rukousnauhansa säännöllisesti joka ilta, eikä juoksennella soissa ja
erämaissa.

Mutta kun Beata kerran oli saanut jonkun oikun päähänsä, niin ei
ollut niinkään helppoa poistaa sitä sieltä ja nyt hän tahtoi nähdä
Junkkarin lähteen, josta Renata niin usein oli kertonut, ja joka oli
maalattuna hänen isänsä kilpeen. Ja jos hän ei saisi lähteä sinne, niin
ratsastaisi hän vielä tänä iltana Liekin selässä, vaikka hänen itsensä
täytyisi panna sille suitset päähän.

Tätä uhkausta vastaan ei käynyt inttäminen. Taavi sanoi että hän
ottaisi mukaansa sekä jousen että keihään, ja sitä paitsi hän oli
jo sopinut Hirvi-Jaakon kanssa että tämä tulisi mukaan, jotta hän
hätätilassa kantaisi nuorta herraa suopaikkojen poikki, samalla kuin
Taavi itse kantaisi neittä. He lähtisivät ratsastamaan heti päivällisen
jälkeen ja tulisivat hyvissä ajoin kotiin, jo ennen auringonlaskua. Ja
kun Taavin sana, aina siitä saakka kuin hän kiisteli niin miehekkäästi
itse Bo herran kanssa, oli äidin silmissä ikäänkuin kuninkaan sana,
täytyi asianomaisten tyytyä, ja päätettiin lähteä matkaan.

Kello oli kahden ja kolmen välillä iltapäivällä, kun tuo pieni
nelihenkinen joukko, johon kuului yksi mies, kaksi poikaa ja yksi
tyttö, lähti matkalle. Etunenässä kulki Taavi oppaana ja etuvartiona.
Hänen jäljessään seurasivat Beata ja Birger säysyjen työhevosten
selässä, ja takimaisena tallusteli Jaakko, vanha lohenpyytäjä,
matkueen jälkijoukkona. Vallaton pikku neiti oli iki-ihastunut, kun
hän kerran sai vapaasti samoilla maita ja metsiä. Milloin hän tarvitsi
lehvän karkoittaakseen hyttysiä, milloin hän sillä huiski reippaasti
toisia korville. Birger näki pitkin matkaa jos jotakin merkillistä
tien varrella, milloin punaisen kiven, joka kimmelsi omituisesti;
milloin nurmineilikan joka Jaakon piti poimia hänelle; milloin
kummallisen pilven, joka näytti kierivän puitten latvoilla. Mutta kun
matka lähteelle oli lähes puolen peninkulman pituinen, se kun oli
puolimatkassa melkein linnan ja kylän välillä, ei Taavi huolinut nuoren
herran mieliksi pysähtyä jokaista merkillisyyttä katsomaan, vaan kulki
reippaasti eteenpäin; ja niin tultiin metsään.

Nykyään ovat koskisen Kokemäenjoen rannat jo kauan olleet metsättöminä,
tai kasvaa niillä lehtipuita ja pieniä mäntyjä, jotka eivät ole
kelvanneet lankuiksi Porin satamaan. Mutta tämän kertomuksen aikoina
kasvoi virran kummallakin puolella vankkaa hirsimetsää, jota vain
paikkapaikoin katkaisi kaskimaa tai jonkun kalastajan köyhä mökki.
Päästyään Myllyrannan kylän luona olevan pienen aukean tasangon poikki
tulivat lapset heti syvään metsään. Nykyisen leveän tien asemesta
kulki sen läpi vain kapea ratsutie Ljungarsin linnaan ja Satakunnan
sisämaahan. Tämä tie, taikka pikemmin polku, joka nykyään ei kelpaisi
huonoimmallekaan kylälle, oli kuitenkin siihen aikaan yleinen kulkutie
sisämaan ja rannikon välillä. Se täytti auttavasti tarkoituksensa,
sillä ainoastaan talvella käytettiin ajokaluja, jota vastoin suvella
melkein aina sekä ihmiset että tavarat sälytettiin veneesen tai hevosen
selkään.

Kun matkue oli hetken aikaa seurannut tietä ja jokivartta, tarttui
Taavi Beatan hevosen ohjaksiin, talutti sitä vasemmalle ja seurasi
tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kulki erämaahan. Toiset tulivat
perässä, ja ennen pitkää katosivat kaikki jäljet, joista olisi
voinut huomata ihmisjalan joskus polkeneen näitä yksinäisiä
seutuja. Lehtimetsä tiheni, kuuset tuuhenivat, hongat kävivät yhä
suuremmoisemmiksi. Suunnattomat lahonneet puunrungot sulkivat tien
joka askelella. Katajapensaat tulivat yhä läpipääsemättömämmiksi,
ja hetteisiä paikkoja täytyi tuon pienen matkueen useasti kiertää.
Ikäänkuin lisätäkseen tienoon jylhyyttä, pisti kaikkialta esiin
sammaleisia kallioita ja suuria vyörykiviä. Tavan takaa tapasi
kiviröykkiöitä, joissa jalka liukastui, sillä kuivana sydänkesänäkin
pysyivät ne alati kosteina tiheitten puitten latvojen siimeksessä.

Tässä erämaassa oli kuitenkin eloa, jota suurin osa Suomen metsistä
nykyään on vailla. Melkein joka askeleella pyrähti metso tai teeri
pensaikosta. Kettuja ja ilveksiä, jäniksiä, näätiä ja oravia vilisi
kaikkialla. Täältä kuului kumeata mörinää, jonka saattoi selvästi
erottaa koskien kohinasta. Taavi katseli tätä riistan viljavuutta
tottuneen metsämiehen tyyneydellä ja antoi vain Beatalle pienen
ällistyneen jäniksenpojan, jonka hän kaappasi ohimennessään kiinni.
Enempää ei tarvittukaan, että pikku tyttö pysyisi hyvällä tuulella,
mutta Birger tuli levottomaksi ja toivoi, että hän olisi seurannut
Inkeri muorin neuvoa ja pysynyt kiltisti kotona.

Aina siitä saakka, kuin he poikkesivat metsään, tuntui hänestä, kuin
ei heitä enää olisi ollut neljä vaan viisi henkeä tuossa pienessä
matkueessa. Milloin näytti köyryselkäinen ukko kulkevan heidän
edellänsä tietä näyttämässä, milloin taas oli siinä pieni tyttö, joka
katseli häntä niin kummallisesti pitkän hongan kellertävän rungon
takaa. Väliin taas oli hän kuulevinaan emintimänsä huutavan häntä
nimeltä. Ja kun hän kääntyi taaksensa katsoakseen kuka siellä oli, niin
hän oli selvästi kuulevansa isänsä sotaratsun hirnuvan ja vähän matkan
päässä oikealla vilahdukselta näkevinänsä ritarin korkean kypärin
tuuhean kuusen takaa.

-- Jaakko, -- kuiskasi hän, jottei Taavi ja sisar huomaisi hänen
pelkoansa, -- etkö kuullut ikäänkuin joku olisi huutanut metsässä?

-- Kyllä minä kuulin, -- vastasi Jaakko tyynesti; -- se oli ilvessusi
jossakin tuolla korvessa.

-- Mutta etkö sinä näe mitään tuon pitkän kuusen vieressä?

-- Minä näen, että oksalla riippuu valkoinen sammalparta, -- vastasi
kalastaja yhtä tyynesti. -- Nuori herra ei varmaankaan koskaan ennen
ole kulkenut metsissä? Pelottaako nuorta herraa?

-- En minä pelkää, -- sanoi poika hämillänsä; -- mutta minä ajattelin,
että täällä mahdollisesti olisi muitakin paitsi meitä ja... katsos, nyt
kulkee se pieni valkoinen tyttö taas edellämme!

Jaakko nyökkäsi yhtä välinpitämättömästi päätään ja arveli, että
täällä sitä kyllä sai nähdä jos jotakin, jota ihmiset eivät oikein voi
ymmärtää, mutta hän tahtoi antaa nuorelle herralle hyvän neuvon. Jos
vain tekee ristinmerkkinsä, eikä välitä kaikista pikkuseikoista ja
antaa reippaan laulun kaikua ilmassa, niin kyllä aaveet saapi ajetuksi
pakosalle.

Ja ikäänkuin hän olisi tahtonut näyttää sanansa todeksi, rupesi hän
kovalla äänellä laulamaan vanhaa laulua. Sen puoleksi pakanallinen
sisällys sopi hyvin yksitoikkoiseen, koruttomaan ja surulliseen
säveleesen:

    Mariatta neito nuori
    Meni piennä paimenehen,
    Sukat säärissä punaiset,
    Kultanauhat kulmillansa.
       Metsä synkkä!
       Älä tule!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

    Mariatta pieni piika
    Näki marjasen mäellä;
    Marjanen mäellä huusi,
    Puola karjui kankahalla.
       Metsän marja!
       Sulje huulet!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

    "Tule, neito, noppimahan,
    Punaposki poimimahan,
    Ennen kuin etana syöpi,
    Mato maahan kaateleepi."
       Metsän ääni!
       Älä kuule!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

    Mariatta tuhma tyttö
    Luuli puolan poimivansa;
    Tuo oli Tapion helmi,
    Mielikin hely hopea.
       Metsän lahja!
       Älä luule!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

    Mariatta, Mariatta!
    Minne karjasi kadotit?
    Lehmät on tarhassa Tapion,
    Mielikin lukon takana.
       Metsän orja
       Itse ole!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

Hyvää tarkoittaen lauleli vanha kalastaja lauluansa kaiusta huolimatta,
joka kaikilta suunnilta kajahteli sekä kallioista että puista, ja
ikäänkuin vastaili hänelle moninkertaisin sanoin ja sävelin. Mutta
Birgeriä ei hänen laulunsa rohkaissut, päinvastoin rupesi häntä yhä
enemmän kammottamaan. Hän oli nyt aivan selvästi näkevinään saman
valkopukuisen tytön punaisissa sukissa ja hopeanauha hiuksissa
juoksevan heidän rinnallaan metsässä ja kumartuvan poimimaan marjoja
mättäiltä. Mutta hän häpesi enää ilmoittamasta pelkoansa. Kenties
ne olivatkin vain koivujen valkoiset rungot, joita tuuli taivutteli
synkkien kuusten takana.

Silloin pysähtyi Taavi ja nosti Beatan alas hevosen selästä, sillä
loppumatka oli kuljettava vuoren ylitse ja rämeikön poikki, missä ei
voinut ratsastaa. Hevoset sidottiin kiinni puihin, pantiin paikka
merkille ja jatkettiin jalkaisin matkaa kovin kolkon seudun läpi.
Taavi ja Jaakko saivat nyt usein käsivarsillaan kantaa noita ylhäisiä
lapsia rotkojen ja liejujen yli. Tämä oli heille jotain aivan uutta,
sillä heillä ei ollut käsitystäkään ollut semmoisesta kulusta. Yksin
Birgerkin olisi ollut kovasti huvitettu matkasta, jos hän olisi voinut
olla katselematta ympärilleen ja näkemättä milloin mitäkin, mikä näytti
hiipivän heidän rinnallaan tai edellään kivien ja puitten takana.

Vihdoinkin he tulivat kauniille aukealle paikalle, jossa oli tasainen
ruohokenttä vuoren juurella. He olivat nyt päässeet matkansa perille.



7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen tytön
kanssa.


Ennenkuin sisämaan vedet Kokemäenjokea myöten ehtivät mereen, täytyy
niiden katkaista Kyrönselkä, joka muodostaa niiden luonnollisen
rajavallin lännen puolella, ja ne etsivät sen vuoksi syvimmän
laaksouoman tämän selän ja kaakosta tulevan Salpausselän välillä, joka
on vedenjakajana etelässä. Tähän ihanaan, vuoriseen, mutta silloin
vielä hyvin autioon seutuun Taavi vei pienen seuransa. Hänellä oli
syynsä miksi hän valitsi lyhimmän ja vaivalloisimman tien, vaikka oli
tarjona toinen, jonkun verran pidempi, mutta samalla mukavampi, jota
tavallisesti ne harvat metsästäjät kulkivat, jotka toisinaan kävivät
tässä metsänriistasta rikkaassa vuoriseudussa. Taavi oli nimittäin
huomannut, ettei pääse yhtä nopeasti kulkemaan, kun on nuori neiti
hoidettavana, kuin yksinänsä kuljeksiessa ketterillä pojanjaloilla.
Aurinko rupesi jo kallistumaan lännen puoleen, ja kostea viileys, joka
kukkastuoksun kanssa huokui vuorenrinnettä ylöspäin, ilmaisi selvästi,
että iltasumut jo nousivat alhaalta laaksoista.

He tulivat nyt notkoon, jonka pohjalla lirisevä puro, keltaisten
leinikköjen ja sorsankukkien ympäröimänä, kuljetti läheisiltä vuorilta
valuvan veden virtaa kohti Puron ja sen rehevien, vihreitten rantojen
yli leijaili jo ohut, tuskin näkyvä sumuharso. Puron toisella puolella
laajeni notko kauniiksi noin viidenkymmenen askelen pituiseksi
ruohokentäksi, mutta vastapäätä oleva kukkula joka oli mäntyjen
peitossa, esti taas edemmäksi näkemästä.

-- Katsokaa, tuolla on mökki! -- huudahti Beata.

-- Ja tuolla mökin ovella seisoo valkoinen tyttö! -- virkkoi
Birger miltei yhtä haavaa, iloiten siitä että hän tapasi muitakin
ihmisolentoja tässä erämaassa, sillä niinkuin lukia jo on huomannut,
tuntui yksinäisyys hänestä hiukan kammottavalta.

Taavi nyökkäsi päätään hymyillen ja nosti Beatan puron yli. Saman
tempun teki Jaakkokin Birgerille. Kuljettiin sitte ruohikon yli, mutta
vaikka lapset olisivat tähystelleet kuinkakin tarkasti, niin eivät he
voineet enää erottaa ei ihmisiä eikä liioin ihmisasuntojakaan. Se, mitä
Beata oli mökiksi luullut, olikin vain suuri punertava kallionlohkare,
taikka oikeastaan kaksi kallionlohkaretta, sillä se oli haljennut
kahtia. Molemmat lohkareet näyttivät niin höllästi riippuvan lähimmällä
jyrkänteellä, että pelkäsi joka hetki niiden syöksyvän laaksoon. Tämän
lohkareen yläpuolella kasvoi vanha katkolatva petäjä, joko sitten tuuli
oli sen latvan taittanut tai vielä luultavammin raskaat kinokset sen
painollaan katkaisseet, kinokset, jommoisia lumisina talvina keräytyy
havupuihin, ja jotka useinkin murtavat puunrungon tai oksia, kun
suoja tulee ja kosteus tekee lumen kahta vertaa raskaammaksi. Jonkin
sellaisen tapaturman jälkeen näytti puun koko jäljellä oleva elinvoima
kokoontuneen yhteen sivuhaaraan, joka -- paksuna kuin hirsi kurottihen
kallion yli ja loi siihen omituisen varjon, joka etäämmältä katsoen
sai aikaan sen näköhäiriön, että luuli sitä punaiseksi tai ruskeaksi
rakennukseksi.

-- Nyt olemme perillä, -- sanoi Taavi osottaen kalliota.

Lapset avasivat silmänsä suuriksi, sillä he olivat odottaneet, jotakin
aivan eriskummaista, mutta he eivät voineet nähdä mitään muuta kuin
suuren kiven ja vankan puun.

-- Missä Junkkarin lähde sitten oikeastaan on? -- kysyi Beata. Hän
oli kuvitellut mielessään, että ainakin tämä ihmeellinen sukumuisto,
josta hän oli kuullut puhuttavan varhaisimmasta lapsuudestaan saakka,
olisi jokin komea väliaste Ljungarsin linnan kaivon ja Myllyrannan
myllynsulun välillä.

-- Tässä, -- vastasi Taavi, ja asettui kallion halkeaman eteen.
Tämän halkeaman pohjalta pulppusi kirkas vesisuoni, siitä vesi
keräytyi pieneen luonnolliseen altaasen kallion juurelle ja valui sen
reunojen yhtä rinnettä myöten ruohokentälle, jossa se vihdoin loi
kristalliaarteensa lorisevaan puroon.

-- Siinäkö kaikki tyynni? -- kysyi Beata uudelleen ja hänen äänensä
ilmaisi pettymystä.

-- Ei se mikään järvi ole, -- vastasi Taavi sävyisästi, -- mutta kaunis
lähde se on, ja merkillinen lähde se on Beatan suvulle, sen ovat äiti
ja Renata usein meille kertoneet. Niin kauan kuin Ljungarsin herrat
juovat tästä lähteestä, on heidän sukunsa oleva voittoisa sodassa, ja
rikas ja mahtava rauhan aikana. Mutta joka kerta kun tapaturma kohtaa
heitä, kuivuu lähde joksikin aikaa ja ehtyy kenenkään tietämättä
kokonaan. Kerran eräänä aamuna, kertoi äiti, oli lähde kerrassaan
kuiva. Seuraavana yönä nousi myrsky, ja linna paloi äkkipikaa poroksi.
Siitä on nyt kolme-, neljäkymmentä vuotta kulunut, mutta äiti muistaa
sen vallan hyvin, vaikka hän olikin lapsi, kun Knuutti herra vainaja,
Beatan isoisä, kaatui Brunkebergin tappelussa, ja hänen oma veljensä,
Åke herra, joka oli Tanskan kuninkaan puolella, pisti hänet keihäällä
kuoliaaksi. Mutta kerrotaan, että samassa kun Knuutti herra kaatui, hän
löi tapparallaan Åke herraa vasten kypärää, niin että kirveen varsi
taittui, ja silloin Åke herra kaatui samalla hetkellä kuin Knuutti
herrakin. Silloin, sanoi äiti, oli lähde neljä viikkoa vallan kuivana,
vaikka satoi taivaan täydeltä. Mutta kaksi Ljungarsin herraa vuodatti
sen sijaan sydänverensä Tukholman tanterella.

-- Niin, -- sanoi Birger, -- ja kun minun äitini kuoli neljä vuotta
sitten, oli keväinen aika ja lumi suli, mutta lähde oli kuivana,
ikäänkuin ei olisi ollut pisaraakaan vettä kolmen peninkulman matkalla.
Isälläni oli tapana joka aamu lähettää silmäpuoli Botvid noutamaan
lähteestä vettä, sillä muuta vettä ei isäni tahtonut juoda. Mutta
Botvidista oli ikävä ratsastaa niin pitkää matkaa, ja kerran hän
toi vettä lähimmästä kaivosta. Isäni huomasi sen heti ja hirtätti
Botvidin pitkään koivuun linnan portin eteen. Minä muistan sen vielä
niin selvästi, minä itkin koko päivän, sillä Botvid oli tehnyt minun
parhaan puuhevoseni, ja tuntui niin ilkeältä nähdä hänen roikkuvan kuin
variksenpelättimen siinä pitkässä puussa. Mutta kun äitipuoleni tuli
linnaan, niin hän sanoi joka kerta kun isäni joi vettä, että Junkkarin
lähteen vesi oli epäterveellistä, koska se maistui niin raudalle, ja
siitä ajasta aikain isäni rupesi juomaan muuta vettä.

-- Ja siitä ajasta aikain on Bo herra noiduttu, -- mutisi Jaakko,
katsahtaen varovasti ympärilleen, olisiko joku sivullinen sattumalta
lähitienolla kuuntelemassa. Onneksi eivät lapset kuulleet tätä
loukkaavaa mutinaa, sillä molemmat sanoivat, että he tahtoisivat juoda
lähteestä.

Taavi toi pari leveätä rentukan lehteä ja tarjosi niitä
juoma-astioiksi, jota tarkoitusta varten niitä tarvitsi vain hiukkasen
taivuttaa. Vesi maistui todellakin hyvin raudalta, mutta se ei estänyt
Ljungarsin lapsia juomasta esi-isiensä juomaa.

Birger henkäisi syvään ja ojensi itseänsä ihmeteltävän miehekkäästi,
ikäänkuin hänestä äkkiä olisi tullut toinen mies. Hänestä tuntui tällä
haavaa, ikäänkuin hän olisi voinut tarttua vaikka karhua niskasta
kiinni. Mutta Beataan se vaikutti vähemmän ihmeteltävästä, sillä hän
tunsi paikalla kovaa nälkää. Sen vuoksi otettiin eväät esille, voita,
leipää, juustoa ja maitoa, joka maistuikin erinomaisen hyvältä päivän
vaivojen jälkeen viileässä iltailmassa ja kauniilla kukkulalla kallion
rinteessä.

-- Minkä tähden lähde ja kallio on kuvattuna Ljungarsin vaakunassa? --
kysyi Beata, iloisesti natustellen hyvää tuoretta juustoa.

-- Vanha mänty ja valkoinen tyttö ovat myöskin siinä, -- vastasi
Birger. -- Sen on Renata kertonut meille tuhat kertaa.

-- Luulen kyllä, että hän on sen kertonut, -- sanoi Beata hätäisesti,
-- mutta se on satu ja kauniita satuja minä kuuntelen mielelläni
useampaankin kertaan.

-- En tiedä, olisikohan oikein kertoa sitä juuri tällä paikalla, --
sanoi Birger ja katseli vähän hämillään ympärilleen.

-- Juuri täällä minä tahdon sen kuulla, -- intti Beata, joka ei tapansa
mukaan juuri helpolla luopunut siitä, minkä kerran oli päähänsä saanut.
-- Juuri täällä! Ja kun sinä kerrot, niin minä katselen punaista
kalliota ja tuota rumaa vanhaa mäntyä ja kuuntelen kuinka lähde loiskii
kiviä vasten. Silloin minä ajattelen, että Ljungarsin valkoinen tyttö
seisoo lähteen reunalla ja viittaa meille, niinkuin hänen ennen
sanottiin tekevän Ljungarsin lapsille. Mutta alotappas kerrankin! Miksi
sinä katselet niin kummallisesti kalliota? Birger, muistatko, kuinka
isällä on tapana sanoa: Olet Ljungars ja kuitenkin pelkuri!

Ja iloinen lapsi piirsi etusormellaan pienen ympyrän ilmaan, kuten
tehdään, kun tahdotaan saattaa toista häpeämään. Mutta Birger katseli
kalliota, joka oli noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, ja hänen
vilkas mielimielikuvituksensa oli heti valmis toteuttamaan sisaren
leikillisiä sanoja. Aurinko oli muuttanut asentoa ja valaisi ihanilla
iltasäteillänsä vanhaa mäntyä, joka nyt tykkänään varjosti kallion
keskiosan. Tiheitten havujen lomista pääsi kirkas, punertava valonsäde
tunkeutumaan esiin ja punasi usvan, joka keveänä kohosi kosteasta
maasta. Birger oli taaskin näkevinänsä tuon valkopukuisen tytön haamun,
jonka hän jo monta kertaa ennen oli luullut nähneensä, ja hän seisoi
nyt lähteen partaalla ja viittasi hänelle.

-- Näetkö, Beata? huudahti hän. -- Tuolla -- tuolla, aivan kallion
juurella!

Sen sijaan että olisi vastannut, Beata hypähti pystyyn ja muutamassa
sekunnissa hän oli osotetulla paikalla. Hän asettui nauraen samaan
asentoon kuin hän arveli Birgerin kuvittelevan mielessänsä tuota
salaperäistä haamua ja viittasi hänelle juhlallisesti kädellänsä. Mutta
Birger joka oli jäänyt kunnaalle, huudahti kauhistuneena, sillä nyt
hänestä näytti aivan kuin kaksi olentoa olisi seisonut kalliolla.

-- Beata, Beata, -- huudahti hän, -- kaikkien pyhimysten nimessä, tule
pois sieltä! Hän seisoo aivan sinun vieressäsi ja viittaa kädellään,
samoinkuin sinäkin.

-- Jos hän seisoo täällä, niin olen minä nippasilla hänen kanssansa, --
jatkoi Beata yhtä pelottomasti ja huitoi käsillään ympärilleen, oikein
selvästi osottaakseen kuinka vähän hän huoli veljen kuvitelmista.

Silloin Birgeristä näytti ikäänkuin Beata olisi lyönyt suoraan läpi
utukuvan tämän vähääkään siitä muuttumatta. Se vain yhä viittasi
hänelle puolittain surullisesti, puolittain käskeväisesti. Lähteen
lirinä, joka äskettäin kuului vielä aivan selvästi, sitten kun lintujen
laulu lakkasi metsässä ja tuuli herkesi suhisemasta puitten latvoissa,
heikkeni heikkenemistänsä ja vihdoin hiljeni kuulumattomiin.

Samassa tuli Taavi, joka Jaakon kanssa oli poiminut lapsille mustikoita
läheisestä mäestä. Hänen läsnäolonsa rohkaisi Birgerin mieltä. Yhdessä
he menivät kalliolle, eivätkä nähneet siellä mitään tavatonta, kuten
helposti saattoi ymmärtääkkin. Beata vain huimasti juoksenteli nippaa
Birgerin kummituksen kanssa.

-- Ljungarsin tyttö! Ljungarsin tyttö! -- huuteli hän vallattomasti. --
Jos mielemmin tahdot olla piilosilla, niin sano missä olet.

-- Nyt se seisoo vuorella, -- virkkoi Birger, näyttäen sormellaan sitä
ylännettä, jonka yli he olivat tulleet laaksoon. Samallainen ilmiö,
joka syntyy auringonsäteen taittuessa usvan läpi, näytti puitten
lomissa saavan aikaan tämän harhanäyn. Taavi ja Beatakin saattoivat nyt
selvästi nähdä valkoisen tytön viittaavan kädellänsä.

-- Parasta on, että lähdemme heti kotimatkalle, alkaa olla jo myöhä, --
sanoi Taavi.

-- Mutta kuka tuolla vuorella seisoo? -- kysyi Beata, enemmän
ihmeissään kuin hämmästyneenä huomatessaan, että Birgerin näky oli
käynyt toteen.

-- Hän se on, -- sanoi Taavi totisesti.

-- Kuka hän? Onko se joku paimentyttö, joka on eksynyt metsään?

-- Ei, se on Ljungarsin tyttö, jota sinä itse huusit. Sitä sinun ei
olisi pitänyt tehdä. Minä olen usein nähnyt hänet täällä, ja monasti
hän on vienyt minut harhateille, sillä sellaisiin olentoihin ei voi
koskaan luottaa.

-- Tule, Taavi, ratsastetaan takaisin myllyyn. Ei suinkaan hän tee
meille mitään pahaa?

-- Sitä minä en luulisi. Tavallisesti ei häntä koskaan näe saamatta
jälkeenpäin jotakin mielipahaa. Mutta se ei mitään merkitse, niin kauan
kuin lähteestä vettä juoksee.

-- Niin, juokaamme vielä kerran lähteestä! Mutta... missä on lähde?

Tämän kysymyksen tekivät kaikki kolme yhtä haavaa. Taavi hieroi
silmiänsä, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein hereillä. Sillä
lähteestä, joka äsken vielä niin rattoisasti lorisi, ei ollut enää
jälkeäkään nähtävänä. Kosteat pikku kivet vain olivat vielä paikoillaan
ja pienet vaalean vihreät sammaleet, jotka kasvoivat sen partailla.



8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki ja mitä
sillä aikaa myllyllä tapahtui.



Taikausko on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä sitä koskaan saada täysin
poistetuksi, min kauan kuin maailma pysyy pystyssä. Se muuttaa vain en
aikoina muotoansa. Tämän kertomuksen aikana ei katolinen oppi ollut
voinut hävittää juuria myöten vanhaa pakanallista taikauskoa Suomesta.
Se päinvastoin oli vain sitä kartuttanut omilla lisäyksillänsä, ja
sentähden olikin kansanusko maassa vielä vähää ennen uskonpuhdistusta
-- ja paikoittain vielä paljoa myöhemminkin -- omituinen pakanallisen
ja kristillisen taikauskon sekoitus. Kuninkaat ja päämiehet, piispat
ja oppineet uskoivat ja luottivat taikoihin ja loitsuihin, noitiin
ja peikkoihin, veden ja metsän haltioihin. Uskonto itsessäänkin
oli suurimmaksi osaksi täynnä tarinoita pyhästä Erikistä, pyhästä
Olavista, pyhästä Brigitasta, pyhästä Henrikistä, pyhästä Hemmingistä
[Piispa Hemmingin luut pantiin arkkuun Turussa vuonna 1514, joten
hän puolittain sai pyhimyksen arvon. Mutta sitä varten vaadittiin
vielä "kanonisatsionia" eli Rooman paavin juhlallista julistusta,
joka ei ehtinyt tapahtua, ennenkuin uskonpuhdistus teki turhaksi
kaikki sellaiset hankkeet.] ja lukemattomista muista pyhimyksistä,
heidän jäännöksistänsä ja ihmeistä, jotka heidän haudoillansa olivat
tapahtuneet. Mitä sitten saattoi herkkäuskoiselta kansalta odottaa,
jota pidettiin joko tahallaan taikka ilman mitään erityistä tarkoitusta
mitä suurimmassa tietämättömyydessä? Ketään ei siis ihmetyttäne,
että vanha kalastaja ja köyhä myllärinpoika uskoivat metsässä olevan
pakanallisia kummituksia yhtä varmasti, kuin että pyhän Henrikin luut
olivat parantaneet sokeita ja halvatuita. Ja jos ylhäisten herrojen
lapset tiesivätkin vähän enemmän kuin he, niin oli heidän suurempi
tietonsa vain siinä, että he olivat saaneet kuulla koko joukon
kummallisia sukutaruja, joita ei koskaan puuttunut ja joita pidettiin
jonkinmoisena uutena uskonkappaleena vanhoissa ritarilinnoissa.

Voisipa mennä vieläkin pitemmälle: saattaisi sanoa, että kaikkea
sitä ihmeellistä taikuutta, joka valistuneempina aikoina on kauan
aikaa sitte kadottanut kaiken luottamuksen, ei tänä aikana ainoastaan
uskottu, vaan sitä oli todenteolla olemassakin, sentähden, että sitä
uskottiin. Mutta koska sellainen väitös varmaankin saattaisi vain
useimmat lukijat säälien hymyilemään, niin lienee parasta, että kukin
saa olla omaa mieltänsä siinä asiassa. Katsokaamme nyt vain, kuinka tuo
pieni matkue käyttäytyi Junkkarin metsässä, kun he huomasivat, että
lähde aivan äkkiä ja heidän suureksi hämmästykseksensä oli kuivunut.

Että sellainen tapahtuma voisi riippua lähteensuonen satunnaisesta
tukkeumisesta, ja siis yhtä luonnollisista syistä kuin vielä meidänkin
päivinämme niin valtavat vesisuonet kuin Motalan virta ja Kyrön koski
tukkeutuvat ja näyttävät kuivuvan, ei juolahtanut kenenkään mieleen,
sillä kaikki tiesivät, kuinka läheisessä yhteydessä tämä lähde oli
Ljungarsien kohtalon kanssa. Ei kukaan tässä pienessä seurassa epäillyt
hetkeäkään, ettei varma tapaturma piakkoin kohtaisi tuota jalosukuista
väkeä, Mutta milloin, missä ja millä tavalla, sitä ei kukaan tiennyt,
ellei tuo aaveentapainen valkea tyttö, joka yhä viittaili mäellä.

Kun Taavi oli varma siitä, etteivät hänen silmänsä häntä pettäneet, ja
että lähde oli kuivunut, välähti hänen mieleensä, että hän ehkä voisi
ehkäistä onnettomuuden varoittamalla Ljungarsin linnan asujamia. --
Tulkaa -- sanoi hän, -- rientäkäämme heti linnaan. Ei sinne ole pitempi
matka kuin myllyynkään, ja tie on mukavampi, kuin se jota myöten tänne
kuljimme.

-- Mutta sittenhän meidän täytyisi jäädä yöksi linnaan, -- sanoi Birger
levottomasti.

-- Niin täytyisikin, -- sanoi Taavi, -- mutta minä menen sieltä
Myllyrantaan, jottei äiti luulisi karhujen repineen meidät hengiltä, ja
huomenna tulen minä hakemaan teitä takaisin meille.

-- En minä mene linnaan, minä tahdon mennä myllyyn, -- selitti Beata
näppärästi ja päättäväiseen tapaansa.

-- En minäkään tahdo mennä linnaan, ennenkuin isä tulee takaisin,
-- jatkoi Birger ajatellessaan äitipuoltaan, jota molemmat lapset
vaistomaisesti pelkäsivät.

Taavi mietti hetkisen ja näytti olevan hyvin taipuvainen yksin
lähtemään Ljungarsin linnaan ja jättämään lapset Jaakon suojaan. Mutta
tätä tuumaa kohtasi yhtä jyrkkä vastustus. Kuinka hän hennoisi jättää
suojattinsa niin myöhään illalla keskelle synkkää metsää, varsinkin kun
tässä metsässä oli yliluonnollisia olentoja, joista ei oikein tietänyt,
pitäisikö niitä ystävinä vaiko vihamiehinä pitää.

-- Palataan sitten samaa tietä kuin tulimmekin, -- sanoi Taavi
nyreissään. -- En ollenkaan usko, että valkoinen tyttö aikoo mitään
pahaa Ljungarsin lapsille. Katsokaa, hän viittaa meitä tulemaan.
Seuratkaamme häntä, ja jos hän aikoo viedä meitä harhateille, niin
lupaan minä pitää silmäni auki.

Kaikki neljä lähtivät nyt viipymättä kotimatkalle. He tulivat purolle,
astuivat ylös kukkulalle, ja kulkivat rotkojen poikki. Yhä vielä
kävi valkoinen tyttö heidän edellänsä. Niin, toisinaan hän näytti
olevan niin lähellä kallionkielekkeen tai tuuhean kuusen takana, että
selvästi erotti hänen tavattoman kauniit, kalpeat, mutta veitikkamaiset
kasvonsa, hänen kellertävät hiuksensa, hopeanauhan hänen otsallaan,
hänen punaiset sukkansa ja hänen valkoisen hameensa poimut sekä leveän
kultavyön, jolla hän oli vyöttänyt hameensa. Marjatan laulu kaikui
vielä Birgerin korvissa.

Hyvässä seurassa tottuu sentään kaikenmoiseen, joka yksinään ollen
näyttää pelottavalta, eikä pienessä valkoisessa tytössä itsessänsä,
joka tuskin näytti neljää, viittä vuotta vanhemmalta, ollut mitään
pelkoa herättävää. Ihmeteltävän ketterästi hän pujahti kivikkojen yli,
jotka tuottivat niin paljon vaivaa olennoille, jotka olivat lihaa ja
verta. Rotkot ja kalliot hidastuttivat yhtä vähän hänen kulkuansa, kuin
usvaa, joka suosta kohoaapi. Paksut puunrungot näyttivät ikäänkuin
tunkeutuvan hänen läpitsensä, kun hän savuna kiiti niiden ohitse, ja
kun hän leijaili pensaikon yli, niin näytti siltä kuin hänen hameensa
lieve olisi tarttunut katajapensaasen, mutta se olikin vain hämähäkin
verkko, joka hohti valkoiselta, sillä runsas iltakaste oli ripotellut
siihen hienoja helmiänsä.

He olivat nyt tulleet sille paikalle, jossa hevoset olivat kiinni
sidottuina, ja Siivo, joka vastoin hidasta luontoansa näytti huonosti
viihtyvän yksinäisyydessä, hirnahti ilosta, kun seurue palasi takaisin.
Tuota pikaa olivat Birger ja Beata taas hevosten selässä, ja matkaa
jatkettiin, ruohon käydessä yhä kosteammaksi kasteesta ja sumujen
noustessa yhä sakeampina alangoista. Oltiin heinäkuun puolivälissä,
eikä tarvinnut siis pelätä pimeätä. Mutta kevyt hämäräharso, joka
verhosi seutua, himmeni melkoisesti tiheän metsän puitten varjossa.
Taavi oli hyvillään, kun täysikuu nousi, suurena ja punaisena kuin
kiiltävä vaskikilpi, taivaanrannalle ja valaisi siellä täällä
aukeammilla paikoilla kasteen peittämää kanervikkoa ja niljakkaita
kallioita.

Yhtäkkiä seisahtui Siivo, liipotti korviansa, eikä suostunut kulkemaan
eteenpäin. Nyt Beata vuorostansa pelästyi. Jo kauan sitten hän oli
toivonut olevansa kotona Myllyrannan myllytuvassa.

-- Mitä nyt? -- sanoi Taavi ja taputteli uskollisen eläimen kaulaa. --
Mikä sinun on, Siivo? Jos vainuat sutta tuolla pensaikossa, niin luota
minuun, poikaseni; emme me mokomia otuksia pelkää.

Hevonen pärski eikä liikahtanut paikaltansa.

Birger selitti omalla tavallansa hevosen vastahakoisuutta. -- Katsokaa,
-- sanoi hän, -- valkoinen tyttö ei käy enää meidän edellämme. Hän on
pysähtynyt vähän matkan päähän oikealle ja viittaa meitä seuraamaan
itseänsä.

Taavikin näki -- taikka oli näkevinänsä -- että leijaileva utukuva,
joka tähän asti oli liidellyt heidän edellänsä, seisoi liikkumatta
sanotulla paikalla, ikäänkuin kehottaen heitä kulkemaan toista tietä.
Tässä paikassa loisti kuu puitten välistä; ja vaikka saattoi nähdä
kultavyön kimmeltävän, niin kuitenkin kuvastui utukuvan ruumiin läpi
korkean kuusen sammaleinen runko, jonka ihmiskädet olivat karsineet
aina ylös saakka, ja jättäneet ainoastaan pienen töyhdön ylimpään
latvaan. Sillä tavalla meneteltiin usein entiseen aikaan ja vielä
nytkin joskus raivaamattomissa seuduissa, niin että matkanneella
olisi merkki ja tienviitta, kun hän pysähtyy epätietoisena oikeasta
suunnasta. [Sellaisia "tikkakuusia" käytetään vielä tänäkin päivänä
rannikolla merimerkkeinä.]

-- Ei, kiitoksia paljon, -- sanoi Taavi suuttuneena, -- sinä olet
viekoitellut minut monasti ennen suohon, enkä minä enää anna peijata
itseäni. Hei, Siivo! Etkö häpeä, vanha narri, kun annat peikkojen
vietellä itseäsi oikealta tieltä?

Mutta Siivo ei taipunut. Beata rupesi itkemään, vaikka hän olikin
Ljungarsin sukua. Birger huomautti hyvin viisaasti, että joskin ei
voitaisi luottaa valkoiseen tyttöön, niin voisi ainakin antaa hevosen
seurata omaa tahtoansa, sillä varmaankin se halusi yhtä mielellään kuin
muutkin kotiin myllyyn.

Kun ei muu auttanut, niin Taavin täytyi seurata viittausta, mutta pyhän
Priitan nimessä hän vannoi, ettei hän astuisi askeltakaan edemmäksi,
jos hän huomaisi, että tuo valkoinen lempo tahtoi ilveillä hänen
kanssansa. Hän poikkesi siis vastahakoisesti oikealle karsittua kuusta
kohti, ja tuskin hän oli kääntynyt sinne päin, kun Siivo taas iloisena
lynkytteli samaan suuntaan.

Taavin suureksi hämmästykseksi tuli pieni matkue nyt entistä
mukavammalle polulle, vaikka hän luuli voivansa vannoa, että kuusi
oli aijottu talvitienviitaksi, mutta kesällä varoitukseksi kulkijalle
läheisestä pohjattomasta suosta. Suo oli tosin paikallansa, sen
huomasi kyllä usvasta ja omituisesta savunsekaisesta ilmasta, jota
öiseen aikaan nousee sellaisista paikoista. Mutta sen reunaa pitkin
kulki tasainen ja kova nurmikko, jolla sekä hevoset että jalkamiehet
saattoivat turvallisesti kulkea. Utukuva leijaili taas heidän edellänsä
entistään kirkkaampana kuun valossa, sillä puut eivät enää sitä
himmentäneet, ja Taavista tuntui, kuin maa olisi tasoittunut sen
askelten alla. Niin oivallista ratsastustietä ei hän koskaan ennen
ollut huomannut Junkkarin nevalla. Kuitenkaan ei hän täydellisesti
luottanut valkoiseen tyttöön ja piti tarkkaa vaaria kuun asennosta
ja virran etäisestä kohinasta, ollakseen varma suunnasta. Hän päätti
siitä, että he kiersivät kaaressa tavallisen tien sivua ja vaikka
kiertotie olikin pitempi, niin tuli tien pituus korvatuksi sen kautta,
että maanlaatu salli heidän nopeammin kulkea eteenpäin.

Suureksi iloksensa Taavi huomasi koskien kohinasta, joka kuului yhä
lähempää, että heidän tiensä kaareutuikin oikealle taholle, ja turhaan
hän oli pelännyt, että suo tai muut vastukset keskeyttäisivät heidän
matkaansa. Lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tavallisella polulla olisi
ollut mahdollista, tuli Myllyrannan myllyn aukea seurueen näkyviin.
Täällä hävisi valkoisen tytön haamu, joka tähän asti oli ollut heidän
oppaansa, ja katosi kokonaan vähän matkan päässä myllystä, ikäänkuin
sen alue olisi tähän loppunut.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Taavi ja hänen suojattinsa saapuivat
väsyneinä ja unisina, mutta terveinä ja eheinä myllyyn. Mutta hänen
hämmästyksensä oli suuri, kun hän näki koko kylänväen jalkeilla,
varustettuna jousilla, keihäillä, lohiahraimilla, ja muilla kiireessä
hankituilla aseilla. Suurempi oli toki ilo ja ihmetys tuvassa, kun
myllynväki ja kylännuoriso näkivät tuon pienen seurueen lähenevän aivan
toiselta taholta, kuin mistä heitä oli odotettu tulevan, sillä valtatie
lähteeltä oli myllyn itäpuolella. Inkeri ja Renata olivat aivan
suunniltansa; he tempasivat lapset hevosten selästä, syleilivät heitä,
itkivät, nauroivat ja puhuivat yhtä haavaa, niin että Taavi rupesi jo
toden perästä pelkäämään, että valkoinen tyttö taikakeinoineen oli
vienyt nämät kunnon ihmiset järjiltä.

-- Mitä tämä tietää? -- huudahti hän. -- Miksikä te olette näin
myöhäiseen liikkeellä ja koko väki aseissa?

-- Miksikä? -- toistivat Renata ja Inkeri yhtä haavaa koettaen huutaa
toinen toistaan äänekkäämmin. -- Pyhät armahtakoon meitä, vieläpä hän
kysyy, tuo tuo nulikka, senkin suden penikka! Jumala siunatkoon teitä,
lapset, kun taas olette onnellisesti kotona. Mutta sen minä sanon,
Taavi, että jos olisin mies, niin sinä saisit maistaa hyvää vuoden
vanhaa koivurieskaa, poika! Kuinka sinä voit viipyä niin myöhäiseen
Ljungarsin lasten kanssa ja pelottaa meitä, köyhiä ihmisparkoja, vallan
kuoliaaksi teidän takianne! Sitä paitsi saamme kai maksaa muutaman
haarikan olutta, ennenkuin saamme kylänväen tyydytetyksi, kun se
teidän tähtenne on luopunut makeasta unestansa. Mutta kuinka ihmeessä
te saatoitte ratsastaa kuutamossa metsän läpi, josta tuskin kissakaan
pääsee kulkemaan keskellä valoisaa päivää?

-- Tulimme vähän viipyneeksi, sillä... niin, tiedättehän äiti,
millainen Junkkarin neva on, -- vastasi Taavi. -- Mutta onko
mahdollista, että väki on tarttunut aseihin sen vuoksi, että me
viivyimme vähän kauemmin kuin mitä olimme aikoneet?

-- Viivyitte vähän kauemmin, sinä vallaton vekkuli! -- kiirehti Inkeri
jatkamaan, kun Renata kaikeksi onneksi sai viileästä iltailmasta
yskänpuuskan, joka esti häntä lujalla äänellään sekaantumasta puheesen,
-- viivyitte vähän kauemmin! Etkö sinä, kelvoton, sitten tiedä, että
tuolla maantien vieressä oleksii koko kaksikymmentä Sten herran
ratsumiestä? Josua näki heidät omin silmin, kun minä lähetin hänet
teitä hakemaan, Ja joukon johtajana on halkinenäinen Sven. Josua tunsi
hänet korpinsulasta, joka oli hänen rautalakissansa.

-- Te olette oikeassa, äiti, -- sanoi Taavi miettiväisenä. -- Jos Sven
ja Sten herran ratsumiehet ovat siellä, niin minä kyllä ymmärrän, miksi
kylä on aseissa. Mutta minä en käsitä, mitä yhteyttä heillä olisi
meidän retkemme kanssa Junkkarin lähteelle?

-- Sen sanon minä sinulle, sokea, ellet sinä itse ymmärrä, -- pauhasi
Inkeri suuttuneena. -- Eivät ratsumiehet huviksensa ole oleskelleet
sen vieressä. Sten herra katsoo karsain silmin veljeänsä Bo'ta. Pyhä
Henrikki varjelkoon meitä semmoisesta veljessovusta, joka jo vanhastaan
on siinä suvussa vallinnut. Enkä minä mistään hinnasta tahtoisi,
että nuori Birger herra ja siunattu pikku neitemme joutuisivat Sten
herran kynsiin... Mutta tässä me seisomme, Renata, ja unohdamme viedä
lapsiraukat levolle. Tulkaa lapset, minä keitän teille maitoa, jotta
lämpenisitte!

-- Olette oikeassa, äitiseni, ja nyt minä ymmärrän, miksi valkoinen
tyttö... Niin, niin se on, kiitos sinulle, kummitus; tänään sinä olet
meille tehnyt hyvän työn. Mutta odottakaas vähän äiti, minä kerron
teille jotakin. Kello kuusi tänä iltana oli vielä vettä Junkkarin
lahkeessa niinkuin ainakin, mutta kello seitsemän se oli ihan
kerrassaan kuiva.

-- Mitä sinä sanot? -- huudahti Inkeri kauhistuen ajatellessaan, mitä
hänen lapsuudessaan oli tapahtunut.

-- Minä sanon, että kello seitsemästä alkain tänä iltana on Junkkarin
lähde ollut kuiva ja että minä vielä tänä yönä lähden ilmoittamaan
siitä linnaan.



9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.


Hämmästykseksensä Inkeri kuuli Taavin vielä samana yönä aikovan lähteä
Ljungarsin linnaan. Hyvin ei sen rakkaan pojan kävisi, jos Sten herran
ratsumiehet -- taikka huovit, niinkuin niitä siihen aikaan nimitettiin
-- saisivat hänet kynsiinsä. Ja kukapa tiesi, mihin he voisivat ryhtyä
hänen poissa ollessansa? Joko he olivat tulleet anastamaan Ljungarsin
lapsia, taikka -- kuiskasi paha omatunto Inkerin korvaan -- olivat
he tulleet kostamaan lohipadosta, joka tuotti niin paljo vahinkoa
Sten herralle ja kaikille ylempänä asuville. Mikä tahansa heidän
aikomuksensa olikaan, oli heillä epäilemättä paha mielessä. Pienellä
kylällä, jossa kaikkiaan oli tuskin kaksikymmentä aseellista miestä,
ja jotka eivät suinkaan voineet vetää vertoja ratsumiehille ase- ja
sotataidossa, oli siis kylläkin syytä pelätä näitä vastenmielisiä
vieraita. Jos Bo herra olisi ollut kotosalla, niin olisi voitu toivoa
linnasta apua. Mutta Ursula rouvaan ei ollut luottamista, eikä
linnanvouti varmaankaan halunnut luopua vähäisestä miehistöstään, jonka
Bo herra oli hänelle jättänyt, varsinkin kun itse linnakin tarvitsi
mitä huolellisinta vartioimista.

Huolimatta vastustaa näitä väitteitä meni Taavi talliin, missä hänellä
oli kesy korppi, ja tempasi sen siivestä kaksi mustaa sulkaa.

-- Luulenpa, -- hän sanoi, -- että vouti tottelee Bo herran merkkiä. Ja
mitä Sten herran huoveihin tulee, niin kyllä minä pidän huolen siitä,
että he jättävät äidin rauhaan, kunnes minä palaan.

-- Mitä pyhimysten nimessä sinä ajattelet, poika? -- virkahti äiti,
joka ei sanottavasti rauhoittunut Taavin vakuutuksesta. -- Ethän sinä
vain aikone omin päin ruveta ottelemaan ratsumiesten kanssa?

-- Miksikä en, -- vastasi poika. -- Mutta olkaa huoletta, kyllä
minä siitä selviän. Antakaa toisen puolen väestä vartioida aidan
luona, sillä aikaa kuin toiset pukimissansa makaavat riihessä aseet
vieressänsä. Lukekaa sitten rukouksenne, äitiseni, ja pankaa maata,
ennenkuin aurinko ehtii noihin koivuihin tuonne kosken rannalle, olen
minä jo kotona.

Näin sanoen tarttui Taavi lyhyeesen karhunkeihääsensä, ripusti pitkän
jousen olallensa, pisti useita nuolia vyöhönsä ja niiden rinnalle
pienen kirveen, joka hätätilassa myöskin saattoi aseesta käydä. Siten
varustautuen yön seikkailujen varalta, lähti hän viipymättä Ljungarsia
kohti.

Iltaruskon viimeiset säteet punasivat vielä omituisella loisteellaan
luoteisen taivaanrannan ja koko luonnossa vallitsi valoisa, rauhallinen
hiljaisuus, joka tekee pohjolan kesäyön niin omituisen viehättäväksi.
Puoliyö oli jo tulossa, ja kuu nousi yhä kalpeampana ylemmä taivaalle.
Viheriän vainion ojista kuului ruisrääkän käheä ääni ja rannan
koivuissa lauleli rastas kaunista lauluansa, johon aika-ajoin vastasi
yhtä sointuisa viserrys virran toiselta rannalta.

Taavi vältti aukeata ratsutietä, joka vei Junkkarin nevalle, ja
hiipi rantaa pitkin, kunnes hän saapui metsään. Siellä hän poikkesi
vasemmalle ja hiipi varovasti eteenpäin, kunnes hän tuli tien
läheisyyteen, ja seurasi varovaisesti tien kaarroksia metsän laidassa,
missä puun varjot häntä paremmin suojasivat. Ensi alussa ei hän
huomannut mitään epäiltävää. Ainoastaan jänikset ja oravat, jotka
pelästyneinä heräsivät lyhyestä unestansa, juoksentelivat siellä täällä
pensaikon kuivien oksien välissä.

Hän rupesi jo luulemaan, että Josua turhanpäiten oli säikähyttänyt
kylää olemattomilla vaaroilla, kun hän vähän matkan päässä tien
pohjoispuolelta kuuli hevosen hirnuntaa. Pian vastasi hirnuntaan
toinen, ja ennen pitkää Taavi näki savua puitten välistä. Hän hiipi
nyt ääneti ja varovaisesti eteenpäin ja huomasi heti, että Josua oli
erehtynyt laskuissansa, mutta ei erehtynyt niistä vieraista, jotka
olivat lähestyneet Myllyrantaa.

Pienellä avoimella ruohikolla metsässä seisoi yksitoista satuloittua
hevosta puihin sidottuina ja vähän matkan päässä lähellä tien reunaa,
oli joukko aseellisia huoveja asettunut sytytetyn tulen ympärille.
Taavi laski, että niitä oli kymmenen luvultansa. Yksi oli siis
lähetetty vakoomaan tai tähystämään.

Nämä miehet näyttivät hurjilta ja rosvomaisilta ja heidän aseensa
olivat ruosteiset. Hevoset niinkuin he itsekkin, näyttivät laihoilta
ja nälkäisiltä. He olivat toisellaista väkeä kuin Bo herran reippaat,
hyvin puetut ja hyvillä aseilla varustetut miehet. Taavi tunsi muutamia
heistä, jotka hän tiesi olevan Sten herran palveluksessa, erittäinkin
johtajan, jonka kasvot kirveenisku oli hirveästi rumentanut, ja jota
yleisesti sanottiin halkinenäiseksi Sveniksi. He näyttivät teurastaneen
pari lammasta, jotka he varmaankin olivat näpistäneet Ljungarsin
laitumilta, ja he loikoilivat nyt aterian päätettyänsä mukavasti
ruohikossa.

-- Katsoppas, missä Kukko viipyy! -- lausui johtaja kärsimättömästi. --
Myllyn roskaväki on jo aikoja sitten vaipunut unen helmaan, ja on aika
ryhtyä toimeen, ennenkuin aurinko nousee.

Taavi rupesi epäilemään, ettei ruisrääkän ääni kylän pellossa ollut
oikeata laatua. Kukko oli Sten herran sukkelin vakoilia, joka
lähetettiin aina edeltäpäin tunnustelemaan, oliko ilma puhdas, kun
jokin konnantyö oli tekeillä. Nimensä oli hän saanut harvinaisesta
taidostansa osotella kaikkien eläinten ääniä, erittäinkin kukkoa.

Yksi ratsumiehistä ojentelihen vastahakoisesti haukotellen ja nousi
ylös seuratakseen päällikön käskyä.

Taavi ei siekaillut kauempaa, vaan ryömi nopeasti takaisin sille
paikalle, minne hevoset olivat kiinni sidottuina, noin kolmenkymmenen
askeleen päähän ratsumiesten leiripaikasta. Onneksi estivät muutamat
puut ja pensaat heitä esteettömästi näkemästä sille taholle.

Hevoset huomasivat hänet, nostivat korvansa pystyyn ja osottivat
levottomuutta. Mutta heti, kun ne huomasivat, ettei mikään peto
hiipinyt heidän luokseen, sallivat ne hänen lähestyä ilmaisematta hänen
läsnäoloansa tai panematta häneen vähintäkään huomiota.

Nopeasti tarttui nyt Taavi pieneen veitseensä, jota hän aina kantoi
vyöllänsä, ja katkoi satulavyöt hevosilta toisen toisensa jälkeen. Se
oli nopeaa työtä ja kävi mestarillisen kiireesti. Kun tämä oli tehty,
juolahti hänen mieleensä, että ratsumiehet hätätilassa saattoivat
tulla satuloittakin toimeen. Hän rupesi sen vuoksi katkomaan myöskin
ohjaksia ja riimuja, kuitenkin sillä tavalla, etteivät hevoset heti
voineet riuhtoa itsensä irti. Kun hän vielä oli siinä toimessa, kuului
huuhkajan huuto aivan läheltä metsästä. Taavi ymmärsi, että se oli
sovittu merkki, sillä ratsumiehet nousivat ylös leiripaikaltansa ja
valmistautuivat jatkamaan matkaa.

Taavi ei ollut mikään houkkio, että hän olisi ruvennut odottamaan
heiltä palkkaa teostansa. Hän juoksi pakoon ja oli juuri ehtinyt
kohtalaisen nuolenkantaman päähän, kun häntä vastustamattomasti halutti
nähdä, mihinkä toimiin metsäritarit nyt ryhtyisivät. Hän kiipesi
korkeaan kuuseen, josta hän saattoi pitää heitä silmällä, mutta itse
hän pysyi hyvässä piilossa.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän kuuli halkinaisen Svenin
kiroilevan mitä kauheimmasti, johon muu joukko hartaasti yhtyi. Neljä,
viisi miestä ryntäsi metsään ja he löivät ja pistivät joka pensaasen.
Mutta vakoilia, jota sanottiin Kukoksi, virkkoi niin kovalla äänellä,
että se kuului aina kuuseen asti: -- Tämän on myllärin Taavi tehnyt.
Minä näin hänen hiipivän kylästä ja kaukana ei hän voi olla. Pahus sen
pojan periköön, hän voi tehdä meille enemmän haittaa, kuin kymmenen
muuta koko kylässä.

-- Hänen ei tarvitse kiittää kyydistä, kun saamme hänet korvasta
kiinni, -- vastasi Sven julmistuneena. -- Kun hän kylästä lähtee ensi
kerralla, saa hän roikkua minun mustan hevoseni hännässä.

Sitten jatkettiin neuvottelua hiljemmällä äänellä, ja Taavi ymmärsi,
ettei hän saanut enempää aikaa tuhlata. Mutta ennenkuin hän kapusi alas
tähystyspaikastansa, niin hän päätti lähettää vielä pienen tervehdyksen
palkaksi Svenin ystävällisestä lupauksesta, että hän pitäisi häntä
suosiollisessa muistossa. Hän siirsi oksia hiukan sivummaksi, jännitti
jousensa ja päästi, niin hyvin kuin hämärässä saattoi, pitkän nuolen
keskelle ratsumieslaumaa. Huudahdus ja kirous todistivat, että hän oli
maaliin osannut.

Nyt kiipesi Taavi, ketterästi kuin orava, alas kuusesta ja lähti
käpälämäkeen, minkä ennätti. Mennessänsä hän vielä halusi poikamaiseen
tapaansa ärsyttää vihollisiansa ja kukkui, niin että metsä kaikui.
Raivostuneet ratsumiehet ajoivat häntä jalkaisin takaa, mutta turhaan.
Taavi tunsi siksi hyvin kaikki sellaiset polut ja loukot tässä
metsässä, että oli mahdotonta häntä nyt enää saada kiinni ja ennen
pitkää hän oli päässyt hyvän matkaa heidän edellensä Ljungarsiin
vievällä tiellä.

Aamurusko rupesi jo taivaan koillista kulmaa punaamaan, kun
Taavi vaivalloisesti samottuansa erämaiden läpi saapui vanhaan
herraskartanoon, jonka lukija jo tuntee Ljungarsin linnan nimellä.
Ei kuitenkaan pidä luulla, että se olisi ollut mikään säännöllinen
linnoitus, niinkuin ruunun linnat keskiajalla Suomessa ja kuin
esimerkiksi vanhat ritarilinnat Rein-virran varrella. Suomen
maa-aateli ei ollut niin rikas eikä väestö niin lukuisa, että olisi
voitu rakentaa niin kalliita rakennuksia kuin Turun linna, Kuusisto,
Raasepori, Hämeen linna ynnä muut isommat linnoitukset olivat, joiden
rakentaminen ja ylläpito tavallisesti köyhdytti koko ympäristön. Mutta
rauhattomat ajat ja itsensä suojelemisen pakko olivat tehneet jokaisen
herraskartanon pienen linnoituksen kaltaiseksi, joka riitti suojaamaan
äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä, jos kohta ei oikeata piiritystä
kestämään. Tavallisesti kuului näihin niin sanottuihin linnoihin
päärakennus kivestä tai puusta, vahva raudoitettu portti muuri, joka
ympäröi sekä päärakennusta että muutamia pienempiä huonerivejä, välistä
myöskin multavalli tai aniharvoin vedellä täytetty vallihauta. Tämän
harvinaisen edun olivat Ljungarsin herrat osanneet hankkia itselleen
käyttämällä hyväksensä läheistä virtaa. Päärakennuksen kaksi kerrosta
oli tiilestä ja maakerros hakkaamatonta graniittia. Sen pitkäpuoli oli
kohden virtaa, joka vuolaana koskena kohisi rakennuksen akkunoitten tai
oikeammin ampumareikien alatse. Tätä jokseenkin kömpelösti rakennettua,
mutta lujaa rakennusta ja sen ulkohuoneita, joiden joukossa oli talli
ja rehuladot 50 hevosta varten, ympäröi kolmelta taholta 8 jalan
korkuinen kivinen muuri, jota ylinnä peitti multakerros ja joka oli
varustettu rintavarustuksella ja kolmella tai neljällä pitkällä
sotaputkella. Johtamalla vettä kosken yläosasta syvään kaivokseen eli
juopaan muurin ympärille oli siihen saatu raitista ja alituisesti
juoksevaa vettä ja vihollisen ylipääsöä vaikeuttivat vielä terävät
paalut eli niin kutsutut espanjalaiset ratsumiehet. Muurin läpi
kulki portti ja vallihaudan yli nostosilta, jota vielä suojasi pieni
torni, jonka ampumarei'istä jousimiehet saattoivat hallita linnan
valtatietä. Ollakseen, niinkuin me sanoisimme, suurempi herraskartano,
oli Ljungarsin linna jotenkin lujasti varustettu, ja lujempikin kuin
moni muu aatelisrakennus maassamme tähän aikaan. Kaiken muun lisäksi
se oli vielä hyvin sotaisan suvun hallussa ja oli siinä miehistö, joka
tavallisissa oloissa oli 40 jopa 50 varustetun miehen suuruinen. Tätä
nykyä oli sentään tämä miesvoima, kuten muistamme, Ljungarsin herran
Ruotsinmatkan tähden puolta pienempi.

Taavi tuli nyt tähän linnaan ja tapasi niinkuin oli arvannutkin,
nostosillan ylhäällä.



10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa.


Samoin kuin useimpien muittenkin aatelishovien oli myös Ljungarsin
linnan ympärillä kylä, joka oli asettunut ikäänkuin linnan turviin.
Mutta sen rappeutunut ulkomuoto, huonosti hoidetut kaskimaat ja
aitaamattomat laitumet osottivat kyllin selvästi, ettei rauhallinen
viljelys viihtynyt tässä sotaisessa naapuristossa.

Taavi oli menehtyä janosta, mutta hän ei malttanut edes juoda
vallihaudasta, vaan huusi heti vartiaa, joka oli pienessä tornissa
portin vieressä. -- Päästäkää minut sisään, -- hän sanoi, -- minun
täytyy heti paikalla saada puhutella Goliatia.

-- Mene matkaasi, ja anna ihmisten maata rauhassa, taikka minä paikkaan
sinun nuttusi teiren sulilla, -- ärjäsi vartia äkäisesti murtamalla
puhuen suomea, samassa kuin hän kurkisti ulos tornin reiästä.

-- Ja minä paikkaan sinun kurkkusi korpin sulilla, ellet paikalla laske
minua sisään, -- huusi poika takaisin, näyttäen säikähtämättä kahta
sulkaa, jotka hänellä oli vyössänsä. Hän tunsi miehen, se oli Malko
niminen liivinmaalainen, joka vuosi sitten oli tullut Ursula rouvan
muassa linnaan.

Joko vahti tunsi tämän merkin, jota monasti käytettiin sen laatuisia
sanomia lähettäissä, taikka hän huomasi Taavin päättäväisestä äänestä,
että jotakin oli tapahtumassa, oli miten oli, hän laski mutisten pitkät
tikapuut alas, joita toisinaan käytettiin tähän tarkoitukseen, kun ei
viitsitty laskea siltaa alas. Niiden avulla kapusi Taavi pian muurin
sisäpuolelle.

-- Nyt sinä olet sisällä, -- sanoi mies häijysti irvistellen. -- Laita
että pääset yhtä hyvin ulos.

-- Herätä heti vouti, -- käski Taavi mahtavasti, -- olen Bo herran
käskystä täällä.

-- Jopa jotakin! -- ivaili mies. -- Ikäänkuin voudilla ei olisi muuta
tehtävää, kuin nousta vuoteeltaan kaikkien kananvarkaitten takia! Mitä
sinä tahdot? Mikä on asiasi?

-- Olen jo sanonut sinulle, että olen täällä Bo herran käskystä, ja
jollet heti vie minua voudin luo, niin varo päätäsi, -- vastasi poika.

-- No, no, nykyaikaan luulee jokainen piimäsuu voivansa vetää miestä
parrasta. Seuraa minua, niin vien sinut linnaan.

Vartia ravisti nyt toista miestä, joka makasi tornissa, ja pani hänet
vartioimaan, jonka jälkeen hän ohjasi Taavin takaoven kautta siihen
korkeaan pimeään sokkeloon, joka oli Ljungarsin linnan päärakennuksena.

Taavi ei ollut koskaan ennen käynyt tämän suuren kartanon sisällä.
Varhaisimmasta lapsuudestaan alkain se ollut hänen pelkonsa ja
kunnioituksensa esineenä, ja sentähden häntä melkein kammotti astua
valoisasta kesäyöstä pimeyteen, jossa vain hänen ohjaajansa raskaitten
askelien ääni johti häntä ahtaissa käytävissä. He astuivat ylös kapeita
kiertoportaita, kunnes he tulivat pieneen etuhuoneesen toisessa
kerroksessa.

-- Odota täällä, -- sanoi hänen seuralaisensa ja jätti hänet yksin
pimeään.

Taavi odotteli ja odotteli; odotus tuntui niin pitkältä hänen
malttamattomasta mielestänsä, mutta vihdoin tuli mies takaisin.

-- Seuraa minua, -- sanoi iän taaskin.

-- Onko tämä Goliatin huone? -- kysyi poika.

-- Seuraa vaan minua! -- toisti mies yhtä harvapuheisesti ja vei hänet
kahden kamarin läpi erään kulmahuoneen ovelle, jonka hän aukaisi,
työnsi pojan sisään ja jäi itse ulkopuolelle odottamaan. Kirkas valo
häikäisi Taavin silmiä, ja samassa hän huomasi olevansa aivan yksin,
ei, kuten hän oli luullut, linnanvoudin Goliatin kanssa, vaan Ursula
rouvan kanssa, jota hän kaikista vähimmin olisi halunnut kohdata.

Ursula rouva istui valvoen kaiken yötä kahden vahakynttilän valossa,
mustassa samettipuvussa, jota hän aina käytti, ja joka niin
omituisella tavalla lisäsi hänen kauneuttansa, mutta samalla teki
hänet niin synkän, miltei epäilyttävän näköiseksi kansan silmissä.
Huone, johon Taavi niin äkkiarvaamatta tuli, ei liioin ollut omansa
poistamaan hänen epäilyksiänsä ja lisäämään hänen luottamustansa tähän
pelottavaan rouvaan. Siinä oli vain yksi ainoa pieni kulmaikkuna,
ja sekin oli mustan verhon, peitossa. Tavallisen pyhän neitsyen
kuvan sijasta riippui seinällä kummallisia metalliesineitä, joista
toiset olivat pyöreitä, toiset kolmikulmaisia, ja joiden tarkoitusta
Taavi ei tiennyt. Ikkunan vieressä oli korkealla telineellä pitkä
musta putki, joka oli samantapainen kuin umpiputket ulkona muurilla.
Pöydällä oli toisella hopeisella telineellä maalattu pallo, joka
_oli täynnä_ kaikenmoisia eriskummaisia kuvioita -- varmaankaan ei
mikään messukirja. Taavi ei ollut koskaan edes aavistanutkaan, että
maailmassa voisi muita kirjoja olla. Muutamat pergamenttikääröt ja
vahataulu, joka myöskin oli piirustettu täyteen merkkejä, täydensivät
kokoelmaa. Yhdessä Ursula rouvan koko olennon kanssa teki se Taaviin
jotenkin saman vaikutuksen, kuin jos hänet yhtäkkiä olisi viety
ilkeän noita-akan salaiseen työpajaan, juuri sinä hetkenä kuin hän
yön yksinäisyydessä paraikaa olisi valmistamassa jotakin ilkityötä
lähimäistensä vahingoksi.

Taavi ei voinut tietää, että Ursula rouva, samoin kuin niin moni muukin
tänä aikana ja vielä kauan jälkeenkin päin, harjotti astrologiaa
eli tähti-ennustamistaitoa. Joskin tämä salainen tiedonhalu ei aina
ollut aivan vapaa, maallisista tarkoituksista, niin oli se kumminkin
tutkimusta, jota näinä aikoina harjoitti moni jumalinen ja oppinut
henkilö yhtä hyvin kuin Ursula rouvakin.

Mustapukuinen rouva katsahti ylös ja loi Taaviin mustat, läpitunkevat
silmänsä kysyen:

-- Mitä sinä täällä teet?

Taavi kokosi kaiken rohkeutensa, mikä hänellä vielä oli jäljellä ja
vastasi: -- Tahdon puhutella linnanvoutia ja ilmoittaa hänelle, että
Junkkarin lähde kuivui kello seitsemän tänä iltana.

-- Mitä sitten? Mitä se voutiin koskee, jos lähde onkin kuivunut?

-- Ajattelin vaan, -- jatkoi Taavi hämillään, -- että se aina on
ennustanut pahaa Ljungarseille, ja päätin sentähden antaa siitä tietoa,
jos se ehkä jotakin merkitsisi.

-- Mitä hullua puhetta tuo on? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?
Vartia sanoi, että Bo herra oli sinut lähettänyt.

-- Bo herra onkin lähettänyt minut, koska hän pyysi minua antamaan
yhden tai kaksi korpin sulkaa Goliatille merkiksi, jos jokin
vaara uhkaisi nuorta Birger herraa ja Beata neitiä. Ja nyt aikoo
halkinenäinen Sven, ja kymmenen Sten herran huovia hyökätä kylään ja
me tarvitsemme apua, Teidän armonne, sillä muuten en minä voi vastata
Ljungarsin lapsista.

-- Hullutuksia! Luuletko sinä, että Sten herran huovit uskaltaisivat
hyökätä kylään niin kauan kuin se on Bo herran suojeluksen alaisena?

-- Luulen kyllä, -- vastasi Taavi reippaasti. -- Ja siitä syystä,
Teidän armonne, kaikkien pyhimysten tähden, älkää salliko minun
kauemmin odottaa, vaan antakaa heti käsky kymmenelle miehelle, että he
nousevat hevosen selkään ja seuraavat minua kylään, sillä muuten en
tiedä, mitä saattaa tapahtua.

Ursula rouva näytti tuumivan hetken aikaa. Sitten soitti hän kelloa,
ja vartia, joka oli jäänyt ulos, astui sisään. -- Malko, -- sanoi hän
kylmästi, -- vie poika määrättyyn paikkaansa, ja odota kunnes saat
tarkempia käskyjä.

-- Armollinen rouva, -- pyysi Taavi innokkaasti ja hellittämättä, --
jos kymmenen miestä on mielestänne liiaksi, niin lähettäkää viisi, ja
minä lupaan, ettei mitään pahaa tapahdu nuorelle herralle eikä neidelle.

Ursula rouva ei vastannut mitään, viittasi vain kädellään, ja heti sen
jälkeen oli Taavi taaskin pimeässä porraskäytävässä. Mutta tällä kertaa
talutti liiviläinen Malko häntä käsivarresta.

-- Minä tahdon puhua Goliatin kanssa! -- huusi poika, sekä koetti
epäröiden päästä irti.

-- Tule vaan, -- sanoi hänen saattajansa, -- Goliat on täällä alhaalla,
saat kohta tavata häntä.

Vähän tyyntyneenä tästä lupauksesta, seurasi Taavi alas rappusia,
kunnes he alikerrassa tulivat suurelle raudoitetulle ovelle, johon
aamuaurinko loi säteensä raollaan olevasta ulkopuolisesta takaovesta.
-- Täällä Goliat asuu, astu sisään vaan! -- sanoi Malko ja avasi
ruosteisen lukon. Ja ennenkuin Taavi ehti kysyäkkään, kuinka
linnanvouti oli valinnut niin kummallisen asunnon, oli Malko työntänyt
hänet pilkkosen pimeään kellariin, mistä ummehtunut, jääkylmä ilma
löyhkähti häntä vastaan.

Liian myöhään huomasi petetty poika, ettei hänen "määrätty paikkansa",
johonka hän nyt oli tullut, ollut muuta kuin yksi noita pimeitä
vankilaholveja, joita ei koskaan puuttunut keskiajan ritarilinnoissa.
Mutta samassa kuin hän sen huomasi, meni raskas ovi hänen takanansa
lukkoon, ja hän kuuli saattajansa sanovan ivallisella äänellä: --
Hyvää yötä nuori herra! Hyvää yötä, Taavetti jalopeuran luolassa! Kun
vastedes pistät nokkasi tänne, niin varo, ettet jätä häntääsi satimeen!

Taavi ei ollut mikään pelkuri, mutta nyt hän oli kadottaa kaiken
rohkeutensa. Hän oli kuullut sanottavan Ljungarsin vankilaholveja
toivottomiksi muureiksi ja nyt hän itse oli elävältä haudattu näihin
puolittain maanalaisiin luoliin, joissa niin moni vanki ennen häntä
oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä keskinäisten taisteluiden
aikana. Mikä olisi hänen äitinsä kohtalo, ja Ljungarsin lasten ja koko
kylän? Sten herran ratsumiehet olivat varmaankin jo saaneet katkaistut
hihnansa korjatuiksi ja olivat valmiit murhaten ja polttaen hävittämään
Myllyrantaa. Eikä hän voinut auttaa heitä! Tämä ajatus oli hänelle niin
kiusallinen, että hän ikänsä koko lapsellisella kiivaudella heittäytyi
rautaovea vastaan, ja puoliksi uhkasi, puoliksi rukoili siinä turhassa
toivossa, että pahansuopa vartia olisi vain tahtonut ilvehtiä hänen
kanssaan ja seisoisi vielä oven ulkopuolella päästääkseen hänet ulos.
Mutta turhaan. Malko oli välittämättä hänen uhkauksistansa, sekä
rukouksistansa lähtenyt jo pois ja luultavasti mennyt korvaamaan
vahinkoansa, nukahtamalla makeasti nostosillan tornissa.

Kun Taavi huomasi, ettei kukaan hänelle vastannut, ja että rautaovi
kesti kaikki hänen ponnistelunsa, niin hän istahti kostealle
lattialle ja purskahti katkeraan itkuun, niinkuin jokainen poika
hänen asemassansa olisi tehnyt, pettyneenä ja tietämättä mitään
pelastuskeinoa.

Kun hän siten oli itkenyt hyvän aikaa, rupesi hän lukemaan kaikkia
niitä rukouksia pyhimyksille ja neitsyt Maarialle, jotka hän
oli äidiltänsä oppinut, ja sen tehtyänsä hänestä tuntui paljoa
rauhallisemmalta. Hän ryhtyi nyt, pimeässä hapuillen tutkimaan
vankilaansa. Se oli matala, mutta avara holvi, kahta- tai
viittätoista askelta pitkä ja leveä, sekä näytti olevan etuhuone
sisempään vankikoppiin, jonka lukittu ovi aukeni ulospäin. Taavi
jyskytti tätä ovea; eihän hänellä ollut muutakaan tehtävää. Suureksi
hämmästykseksensä vastattiin hänen koputukseensa sisäpuolelta.

-- Sinäkö se olet, Malko? Avaa ovi ja tuo minulle vettä, minä kuolen
janoon, -- huusi surkea ääni sisäholvista.

Vettä? Nyt vasta tunsi Taavikin polttavaa janoa. -- Kuka sinä olet? --
kysyi poika ja painoi päänsä oveen.

-- Kuka itse sitten olet? -- kysyi ääni, pettyneenä toivossaan.

-- Minä olen Myllyrannan Taavi, -- vastasi poika -- ja minut on
konnamaisesti vangittu, kun tulin apua pyytämään Sten herran huoveja
vastaan.

-- Sitten saat kauan odottaa, poika parka, -- toisti ääni. -- Minä
olen Goliat, Bo herran uskottu palvelia ja linnanvouti. Kaksi viikkoa
olen minä jo kitunut tässä vankilassa, sentähden että tottelin herrani
käskyjä. Ursula rouva ja Malko ne tässä linnassa nyt vallitsevat.
He ovat lähettäneet pois ja raivanneet tieltänsä jokaisen, joka on
ollut Bo herralle uskollinen, ja pyhimykset tietäkööt, mitä heillä on
mielessä, mutta hyvää se ei ole. Sten herran huoveja vastaan sanoit?
Jumala suokoon, Taavi, että voisimme suojella herramme lapsia!

-- Me murtaudumme ulos, Goliat, meitä on kaksi, me murtaudumme ulos! --
sanoi Taavi rohkeammalla mielellä, kun hän huomasi, että hänellä oli
toveri onnettomuudessaan. Hän rupesi aavistamaan, että Ursula rouvan
petos, hänen oma vankeutensa ja Sten herran aikeet olivat jossakin
salaisessa yhteydessä toistensa kanssa.

-- Ulos me emme voi murtautua, se on aivan mahdotonta, -- vastasi
vanki. -- Kyllä minä muurit tunnen; ennen voisi korppi nokkia
Ljungarsin kallion kappaleiksi. Sitä paitsi on tämä holvi puoleksi
virran pinnan alla. Mutta, -- jatkoi hän hiljemmällä äänellä, --
pitäkäämme varamme, Taavi, kun Malko ensi kerralla tuo meille ruokaa,
elleivät he aio antaa meidän nälkään ja janoon kuolla. Heti kun hän
avaa minun oveni, niin ota häntä jaloista kiinni, poika, minä tiedän,
että sinä olet vahva, ja sitten pyhä Priita pitäköön lopusta huolen.
Olkaamme kärsivälliset, siksi ja älkäämme enää puhelko. Seinilläkin on
korvat.

Taavi lupasi tehdä parastansa, ja taas vallitsi pimeässä holvissa
haudan hiljaisuus. Minuutit tuntuivat tunteja pidemmiltä, ja tunnit
kuluivat niin vitkalleen, kuin olisivat ne olleet viikkoja. Poika
löysi yhdeltä seinältä kivilavitsan ja olkilyhteen. Väsymys sai vallan
edellisen päivän ja yön vaivalloisten jalkamatkojen jälkeen ja hän
nukahti sikeästi, niinkuin neljäntoista vuoden vanhana voipi nukkua se,
jolla on raitis ruumis ja hyvä omatunto.



11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin linnassa
tapahtui.


Taavi oli luultavasti maannut useita tunteja hyvän omantunnon unta,
kun eilispäivän tapahtumat rupesivat hämärästi hänen aivoissaan
kummittelemaan. Hän luuli taas olevansa Junkkarin lähteellä. Hän
aikoi juoda siitä mutta lähde oli niin kuiva, etteivät edes kivetkään
sen pohjalla olleet kosteita. Vähän matkan päässä kunnaalla seisoi
tuo salaperäinen tyttö ja viittoi häntä seuraamaan itseänsä. Mutta
hän ei voinut liikuttaa ei kättä eikä jalkaa; hän oli ikäänkuin
kiinni kasvanut kallioon. Pikku tyttö viittasi yhä kiivaammin ja
maltittomammin hän ymmärsi kyllä, että hänen olisi pitänyt lähteä,
mutta se oli aivan mahdotonta. Vanhan männyn takaa häämöittivät mustan
samettihameen liepeet. Se oli Ursula rouva, ja hän loihti hänet
mustilla läpitunkevilla silmillään. Kaukaa metsästä kuului huutoa, ja
taivaalle nousi sakea savu Hän ei voinut kauemmin epäillä, Myllyranta
se paloi, ja hänen äitinsä ja Beata ja Birger huusivat apua.

Tuskan vallassa Taavi riuhtasihen unen käsistä. Lumous oli kadonnut!
Hän heräsi ja istui kivilavitsalla pilkkopimeässä kammottavassa
vankilaholvissa.

Ensi hetkessä hän aikoi huutaa Goliatia, jotta hän voisi turvautua edes
yhteen ihmisolentoon. Mutta kääntyessään sinne päin hän näki jotakin,
joka täytti hänet uudella kauhulla.

Pimeän holvin vastaiselle seinälle näkyi kalpea, hämärä loiste
heijastuvan, jotenkin samaan tapaan, kuin syysyönä näkee heikon kuun
valon kaukana järvellä. Mitä kauemmin Taavi katseli valoa ja ihmetteli,
mitä se voisi olla, sitä selvemmäksi se tuli ja näytti käyvän yhä
kirkkaammaksi. Hän ei uskaltanutkaan koputtaa ovelle. Hän istui
liikahtamatta ja katseli tuota käsittämätöntä valopilkkua etäällä
pimeässä.

Hetken päästä loistava pilkku tuli yhä kirkkaammaksi ja hän huomasi,
että Ljungarsin valkoisen tytön haamu vähitellen ilmestyi kiviseinälle.
Hän saattoi jo erottaa sen hameen, sitten pään ja käsivarret, hopeaisen
otsanauhankin, ja kultavyön hänen uumillansa ja lopuksi punaiset
sukatkin. Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä varmemmaksi hän tuli,
että se oli hän. Nyt hän näki myöskin hänen kalpeat poskensa, kauniit
lapselliset silmänsä, jotka muistuttivat Beatan silmiä, ja samalla
sekä suruisen että veitikkamaisen hymyn hänen hienoilla pienosilla
huulillaan. Usein hän oli ennenkin nähnyt hänet lähteellä ja metsässä,
mutta niin lähellä häntä ei hän ollut koskaan ollut, ja mihinkä hän
voisi häntä paeta? Noin kymmenen minuutin kuluessa haamu selveni
selvenemistään, kunnes se vihdoin aivan selvänä seisoi kuuden tai
seitsemän askelen päässä hänestä. Taavi huomasi ihmeeksensä, että
vaikka itse kuva seisoikin niin loistavana hänen edessään, niin
ei siitä kuitenkaan heijastunut vähintäkään valoa lattialle hänen
jalkojensa juureen, vaan kaikki hänen ympärillänsä oli yhtä pimeää kuin
ennenkin. Poika hieroi silmiään; tokkopa hän vielä näki unta?

Voimatta liikahtaa paikaltansa tai suutansa avata, ei hänellä ollut
muuta tehtävää, kuin kärsivällisesti odottaa, mikä olisi tämän
ilmestyksen loppuna. Silloin hänestä tuntui, kuin hän kuulisi kaukana
Junkkarin lähteen lorisevan. Tämä hiljainen, yksitoikkoinen lorina
kävi yhä äänekkäämmäksi ja muuttui vähitellen säveleksi -- samaksi
vanhaksi säveleksi, jolla hän niin usein oli tullut Hirvi-Jaakon
laulavan Marjatan laulua. Taavista näytti, kuin haamun huulet olisivat
liikkuneet. Vihdoin hän huomasikin, että haamu lauloi ja hän erotti jo
sanatkin:

    Mustat on hamehen helmat.
    Mustempi sydän pahalla.
    Rikottu on lasten rauha,
    Uhattu elämä nuorten.
       Väki lyöty!
       Lapset viety!
    Mustat on hamehen helmat,
    Mustempi sydän sitäkin.

Näistä pelottavista sanoista huolimatta oli sävel tuttu ja herätti
Taavissa niin suurta luottamusta, että hän vähitellen tointui ja
uskalsi epäröivällä äänellä kysyä: -- Mitä sinä tahdot, että minä
tekisin?

Haamu jatkoi lauluansa:

    Ketulla on käytävänsä
    Saukolla salaovensa;
    Eikä tiedä tornin haukka,
    Eikä muista musta korppi.
       Ulos! koeta!
       Uljas poika!
    Ketulla on käytävänsä,
    Saukolla salaovensa.

Taavin rohkeus kasvoi yhä, ja kun haamu viimeiset sanat laulettuaan
kääntyi oikealle holvissa, niin hän tunsi itsellänsä olevan voimaa
sitä seurata. Mutta samassa juolahti hänen mieleensä, että Ljungarsin
valkoinen tyttö niin usein ennen oli vienyt hänet metsässä harhateille.
Hänen vanha epäluulonsa heräsi, ja hän pysähtyi sen ajatuksen
hämmentämänä, että hän oli aikeessa seurata pakanallista kummitusta.
Äiti oli sanonut hänelle, että se oli synti pyhimyksiä vastaan.

Valkoinen tyttö näytti arvaavan hänen ajatuksensa, sillä hänen pienet
huulensa liikkuivat jälleen ja hän lauloi viitaten häntä kädellään:

    Valkea on kosken vaahti,
    Valkeammat vaatteheni.
    Min' olen turvana, tukena
    Lapsilla oman sukuni.
       Huolet' ollos!
       Tänne tullos!
    Valkea on kosken vaahti,
    Valkeammat vaatteheni.

Näin laulaen katseli haamu häntä hopeanhohtavilla kirkkailla
silmillänsä, niin että Taavi tahtomattansakin taas tuli ajatelleeksi
Beataa. Hän luuli nyt voivansa epäröimättä seurata tuota salaperäistä
olentoa, koska se niin selvästi sanoi tahtovansa suojella noita
rakkaita lapsia, jotka Bo herra oli hänen haltuunsa uskonut. Haamu
kiiti nyt holvin perimmäiseen nurkkaan ja näytti siellä yhtäkkiä
katoavan. Taavi seurasi sitä sykkivin sydämin ja tunsi enemmän kuin
näki, että suuri kivi oli vieritetty paikaltansa. Sen takana oli pimeä
luola tai käytävä, jota myöten tuo valkoinen haamu leijaili eteenpäin.
-- Odota! -- huusi Taavi. -- Vapauta myöskin linnanvouti Goliat, joka
istuu vangittuna sisemmässä holvissa.

Haamu ei vastannut; se vain leijaili eteenpäin. -- Goliat, Goliat! --
huusi Taavi ja jyskytti rautaovea. Ei kukaan vastannut. Goliat oli joko
nukahtanut, tai ehkä hän oli jo kuollut nälkään. Surusydämin täytyi
Taavin jättää hänet oman onnensa nojaan ja hapuilla eteenpäin pimeässä
käytävässä.

Luultavasti oli joku Ljungarsin entisistä herroista kaivattanut tämän
salaisen tien, kuten usein oli tapana tehdä näinä rauhattomina aikoina,
joko sitä varten, että voitaisiin lähettää vakoojia linnan lähistöön
taikka itse pelastaakseen, jos ylen voimakas vihollinen ryntäisi
linnaan ja valloittaisi sen. Taavi oli usein kuullut äitinsä kertovan
salaisesta maanalaisesta käytävästä, joka kulki Turun tuomiokirkosta
joen alitse piispan taloon. Hän oli kuulevinansa kosken kohinaa päänsä
päällä ja kauhistuen hän ajatteli, että tämä käytävä mahdollisesti
kulki virran alitse; sillä mitä suuntaa hän kulki, oli hänen mahdoton
arvata. Paikka paikoin, missä kallio sattui tiellä olemaan, oli
käytävä niin matala, että Taavin täytyi nelinkontan ryömiä eteenpäin.
Toisin paikoin oli se korkeampi, niin että hän saattoi kulkea melkein
suorana. Joka askeleella hän kompastui kiviin ja sorakasoihin. Ilma
oli paksu, kylmä ja kuitenkin hikinen. Vettä tippui alas seinämiltä,
ja Taavi saattoi sammuttaa sillä janonsa. Näytti siltä kuin käytävää
ei olisi moneen aikaan käytetty. Se oli sentähden hyvin rappeutunut ja
mahdollisesti aivan unohtunut nykyisiltä Ljungarsin asukkailta.

Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Rotkojen kohdilla, joita sattui
toisinaan olemaan pääkäytävän sivuilla, ei Taavi mitenkään olisi
voinut oikeata tietä löytää, jollei valkoinen haamu vaaleansinertävänä
hohteena alati olisi liidellyt hänen edellään, niinkuin eilenkin
metsässä vähääkään välittämättä esteistä, jotka sattuivat hänen
tiellensä. Vanhempi tai kömpelömpi kulkia kuin Taavi tuskin olisi
kestänyt tämän matkan vaivoja. Mutta ajatellessaan Ljungarsin lapsia
pysyi hänen rohkeutensa vireillä, eikä se jäänyt palkkaansa vaille.

Hetken päästä Taavi aavisti, että hän läheni käytävän suuta, sillä
raittiimpaa ilmaa virtaili häntä vastaan ja pian hän näkikin
edessänsä heikon päivänvalon. Hän kiiruhti askeleitansa uudistunein
voimin. Haamu leijaili hänen edellään aukosta ulos, ja Taavi seurasi
sitä. Ihanan kesäaamun kirkas loiste häikäisi hänen silmiänsä. Hän
katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa tiheässä metsässä noin
neljännespenikulman päässä Ljungarsin linnasta.



12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan Ljungarsin
lapsia.


Kun Taavi huomasi olevansa vapaana vankeudestansa ja keskellä metsää,
kappaleen matkan päässä Ljungarsin linnasta, oli aurinko jo korkealla
taivaalla. Kello saattoi olla noin 8 aamulla. Kaikki hänen ympärillään
oli päivänpaisteista ja vihertävää. Linnut visertivät, oravat
hyppelivät iloisina kuusissa ja etäältä kuului koskien tuttu kohina,
tuon ikuisen taistelun ääni, joka kaikessa rauhattomuudessaankin aina
vaikuttaa unettavan rauhoittavasti. Vain kaukana etelässä leijaili
mustanharmaja kotka mahtavan leveillä suvillansa vaalean vihreän
koivumetsän yläpuolella.

Taavi katsahti taakseen. Hän tunsi paikan suuresta kaatuneesta
hongasta, jonka juurien alta hän viime talvena oli herättänyt karhun
pesästään. Hän pani tarkoin merkille maanalaisen käytävän suun. Se
oli helppo tuntea väärästä tuomesta, joka kasvoi sen päällä ja jonka
yläpuolella oli pieni orjantappurapensaita kasvava kunnas. Mutta kun
Taavi oli tarkoin painanut nämät merkit mieleensä, niin hän muisti
äkkiä, että aika kului ja ettei hän tiennyt, mitä Myllyrannassa hänen
poissa ollessaan oli tapahtunut.

Hän katseli, mihin valkoinen tyttö oli joutunut, mutta hän oli
kadonnut. Vain vaalean harmaa pilvi ajelehti tuulen mukana kuusien ja
koivujen välitse siihen suuntaan, missä mylly sijaitsi.

Taavi ei mietiskellyt kauan. Hän oli neljäntoista vuoden vanha, eikä
hän ollut syönyt sitten eilisen päivällisen, mutta sitävastoin juossut
ja kävellyt monta penikulmaa. Kumminkaan ei hän kumartunut syödäkseen
mustikkaakaan mättäältä. Hän läksi juoksemaan, minkä jaksoi, oikoteitä
metsän läpi Myllyrantaa kohti.

Sykkivin sydämin hän saapui aukealle kentälle myllyn eteen. Hienoa
savua nousi virran rannalta, eikä se hyvää ennustanut. Taavi avasi
silmänsä selkosen selälleen: hän tunsi kylän, tunsi myllyn, mutta
äitinsä taloa, tuota hauskaa ja hyvin rakennettua myllytupaa, ei hän
voinut erottaa.

Tuska joudutti hänen askeleitansa, ja pian hän seisoi tutunomaisella
ja rakkaalla pihamaalla. Tupaa ei enää ollut; sen tuhasta savu nousi.
Se oli palanut eikä hänen tarvinnut epäillä, kuka tämän konnantyön
oli tehnyt. Hän ymmärsi, että Sten herran huovit olivat täyttäneet
tehtävänsä.

Hän juoksi kylään. Sieltä, Hirvi-Jaakon köyhästä mökistä, hän löysi
äitinsä ja Renatan, joka oli vielä puolikuolleena pelästyksestä. Hän
sai nyt kuulla, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, ja se riitti
selittämään hänelle, missä ilkeämielisessä, petollisessa tarkoituksessa
häntä oli pidätetty linnan vankilassa. Kahta tuntia auringon nousun
jälkeen olivat Sten herran huovit ratsastaneet kylää kohti. He olivat
lyhyen mutta ankaran ottelun jälkeen lyöneet tappiolle aidan luokse
kokoontuneet kyläläiset, sitten ratsastaneet myllytuvalle, ryöstäneet
nuoren Birger herran ja Beata neiden ja sytyttäneet tuvan tuleen,
kuitenkin ensin riistettyänsä kaiken irtaimen omaisuuden, jolla oli
jotakin arvoa. Poissa olivat kauniit kankaat, joista Inkeri oli ollut
niin ylpeä, poissa hyvin ladotut lohitynnörit, jotka olivat aiotut
makupaloiksi Naantalin arvoisille veljille ja sisarille; poissa kaikki
kauniit ketun ja näädän nahat, jotka Taavi oli riipustanut vinnille
kuivamaan ja joilla suoritettiin suuri osa luostarin veroa. Talli ja
navetta oli palaneet poroksi, mutta hevoset ja karja olivat olleet
ulkona laitumella ja siten pelastuneet. Mylly seisoi koskematta
paikallansa. Senkin ilkiöt olivat sytyttäneet tuleen, mutta Josua,
joka oli piiloutunut myllynkourun alle, oli rosvojen lähdettyä saanut
tulen sammumaan. He olivat koettaneet tehdä niin suurta vahinkoa
kuin suinkin; ryynit, jauhot ja viljat he olivat kaataneet maahan,
ratsastaneet hedelmöivien ruispeltojen läpi, sotkeneet laihon, ja
siellä täällä hurjan hävityksen keskellä näkyi veren jälkiä. Kaksi
kylän väestä oli kaatunut ensimäisessä hyökkäyksessä ja kolme tai
neljä haavoittunut. Luultavasti ratsumiehetkin olivat saaneet vammoja
ilkityössään, sillä kaksi oli vaivoin pysynyt hevosen selässä ja
toverit saivat laahata heidät mukanansa. Sanalla sanoen, tämä oli yksi
noita verisiä väkivallan töitä, joita tapahtui usein näillä laittomilla
seuduilla, jonne ei maallisen vallan heikko käsivarsi ulottunut ja
missä ei edes luostarien ja kirkkojen alusmaitakaan aina säästetty.

Suurella vaivalla sai Taavi äidiltään ja Renatalta selvät tiedot
tapahtumasta, sillä molemmat nyyhkivät ja kertoivat yhtä haavaa
huutaen toinen toistaan kovemmalla äänellä, eivätkä suinkaan antaneet
kertomukselle soisempaa väritystä. Mutta koska nämät urheat naiset
eivät olleet tyytyväiset vain turhaan valitukseen, tarvitsivat he
jonkun, jolle he voisivat purkaa kaiken harminsa ja vihansa, ja siksi
he valitsivat viattoman Taavin.

-- Jos sinä olisit ollut täällä, kelvoton, -- toruili äiti, -- niin
olisit ainakin voinut pelastaa kankaat, sammuttaa tulen ja kärventää
noiden roistojen nenät, kun he kokoilivat tuoreen leipämme ja kauniit
lohemme myttyihin hevosten selkään. Pyhä Priita meitä armahtakoon!
Sen sijaan että auttaisi köyhää äitiänsä vihollisen kynsistä, juoksee
poika kuin hupsu mustan rouvan luo, joka varmaan olisi antanut meidän
kaikkien vaikka maahan tupertua, ennenkuin olisi edes kanankaitsijaansa
apuun lähettänyt.

-- Ja sen sijaan että suojelisi rakkaita lapsia, jotka Bo herra
typeryydessään jätti hänen hoitoonsa, paneutuu tuo vetelys mäelle
maata! -- pauhasi Renata, joka sivutuksissaan pojan luullusta
petostyöstä, oli unohtamaisillaan kaikki pyhimykset, joita hän äsken
juuri oli rukoillut kurittamaan ryöväriroistoja.

-- En minä ole maannut mäellä, enkä myöskään olisi tullut yksin
takaisin, jos Goliatilla olisi jotakin sanottavaa linnassa, -- vastasi
Taavi hiljaisesti. -- Mitä on tapahtunut, se on tapahtunut, äiti, ja
mielemmin minä olisin suonut tulevani elävänä haudatuksi Ljungarsin
kellariin, ja mielemmin olisi mylly ja talo saanut palaa, kuin Birger
ja Beata joutua rosvojen valtaan. Mutta mitä apua nyt lähtee itkusta?
Sanokaa, minne päin he ratsastivat, ja ennenkuin aurinko ensi kerran
nousee, vien minä Bo herran lapset turvaan, taikka, äiti, ette enää
koskaan saa Taavianne nähdä tässä maailmassa.

-- Sinäkö? Oletko sinä mieletön?

-- Juuri minä, äiti. Bo herra ei saa sanoa, että minä olisin pettänyt
hänen luottamuksensa. Mutta aika joutuu. Minä tahdon tietää, minnepäin
ratsumiehet ajoivat lasten kanssa?

-- Minnekö ajoivat? Minnekä he olisivat ajaneet, elleivät Ljungarsiin
päin, taikka oikeammin Lettoon, Sten herran kartanoon tuonne yläkoskien
varrelle?

-- Siitä on varmaan jo kulunut enemmän kuin tunti, muuten he olisivat
tulleet vastaan minua tiellä.

-- Siitä on jo enemmän kuin kolme tuntia, kuin he riistivät lapset
meidän sylistämme ja ajaa nelistivät tiehensä. Mutta tuskin he ovat
vielä ehtineet Ljungarsia kauemmaksi. Heidän hevosensa olivat väsyneet,
ja he kiroilivat kauheasti, että jotain heidän satuloissansa oli
joutunut epäkuntoon.

-- Sepä hyvä. Nyt minun täytyy saada kuusi kylän parasta hevosta.
Hirvi-Jaakko, Antti ja Eljas seuraavat minua.

-- Taavi, rakas poikani, -- huudahti Inkeri hämmästyneenä, -- ajattele,
mitä sinä teet! Aiotko sinä kolmen pojan ja yhden ukon kanssa hyökätä
koko rosvojoukon kimppuun?

-- Se on minun asiani, äiti. Me annamme tuolle naapurin rouvalle ja
Sten herrallekin, jos siksi tulee, sellaisen löylytyksen, että he eivät
toisten enää halua polttaa taloja ja rosvota lapsia.

-- Ursula rouvalle! Kaikki hyvät pyhimykset sinua varjelkoot, lapseni,
ettet koskaan joutuisi riitaan mustan rouvan kanssa!

-- Saadaanpa nähdä. Mutta nyt toimeen, äiti. Muutama leipäkyrsä on
meille kylliksi, ja niin paljon on kai vielä tulipalosta jäljellä.

Ihmetellen kuunteli Inkeri poikansa päättäviä, miehekkäitä sanoja. Hän
ei enää tuntenut Taaviansa. Poika oli kasvanut häntä päätä pitemmäksi,
ja hänestä näytti, kuin hän olisi taas, tänä ainoana yönä, tullut monta
vuotta vanhemmaksi. Huokaillen lähti Inkeri toimittamaan tarvittavaa
evästä, ja Taavi keräsi pienen seuransa, johon kuului kylän reippaimmat
ja neuvokkaimmat miehet. Ei kestänyt kauan ennenkuin kostajat lähtivät
matkalle innolla, joka vastasi kaikkien katkeroitunutta mieltä.
Tosisuomalaisten tapaan olivat Myllyrannan asukkaat tarvinneet
melkoisen ajan voittaakseen hidasmielisen tyyneytensä, ja kun vihdoin
myllytupa oli tuhkana ja useat heidän ystävänsä ja sukulaisensa
kuoleman kielissä, oli heidän vihansa vähitellen kohonnut niin
korkealle, että he mielellänsä suostuivat auttamaan Taavia hänen
uhkarohkeassa yrityksessänsä. Ei ainoastaan kolme, vaan kaikki, jotka
kykenivät käyttämään keihästä ja kirvestä, halusivat häntä seurata.
Niin suuren arvon hän oli saavuttanut kylässä rettelönsä jälkeen Bo
herran kanssa. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, että hän pani enemmän
arvoa retkikuntansa nopeuteen ja hiljaisuuteen, kuin mieslukuun,
joka olisi hänelle ollut vain esteenä. Sitäpaitsi oli sama miesvoima
äskettäin niin loistavalla tavalla osottanut huonoa sotakuntoisuuttaan
suomalla niin täydellisen voiton vähempilukuiselle viholliselle.

Nuo neljä ratsastajaa ottivat aluksi kaksi vakoojaa mukaansa,
jotka hiipivät heidän edellänsä metsän laidassa, jotta varoisivat
väijymysyrityksiä. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Päättäen kavioitten
jäljistä olivat Sten herran huovit pysähtymättä ajaneet nelistäen
Ljungarsin linnaa kohti.

Mutta Taavilla oli omat syynsä miksi hän ei valinnut samaa tietä, vaan
kääntyi vasemmalle lähdetielle, samalle tielle, jota pitkin hän eilen
aivan toisenlaisissa oloissa oli kulkenut, -- silloin huolettomana
poikana, joka ratsasti näyttämään kahdelle lapselle Junkkarin lähdettä;
nyt verenkostajana, joka aikoi henkensä uhalla otella hurjien rosvojen
kanssa näiden samojen kavalasti ryöstettyjen lasten tähden. Taavi oli
tänä yönä ollut niin monenlaisten tunteitten vallassa, että häntä
tuskin kummastuttikaan, kun Ljungarsin tytön valkoinen haamu taas
liiteli hänen edellään, heti kun hän vähän oli syventynyt metsään.
Hänen tahtomattansakin teki tämä näky häneen turvallisen vaikutuksen.
Hänellä oli kumppaninansa olento, yhdentekevä mitä laatua se oli,
joka toivoi samaa kuin hänkin ja joka kenties nytkin, samoinkuin
vankilaholvissakin, osottaisi hänelle pelastuksen tien siinä, missä
kaikki inhimillinen voima ja viisaus näytti olevan turhaa. Sitä, joka
vankilan kolkossa pimeydessä ja hiljaisuudessa oli nähnyt sellaisen
olennon aivan vieressänsä ja kuullut hengen salaperäisiä kuiskauksia,
sitä ei voinut saman hengen läsnäolo keskellä päivää ja ihmisten
seurassa mitenkään pelottaa. Taavi päätti tällä kertaa epäilemättä
seurata haamun johdatusta, ollen varma siitä, että hän siten kaikkein
pikemmin ja varmemmin löytäisi kadonneet turvattinsa.

Valkoinen tyttö näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa. Se pysähtyi
toisinaan, käden viittauksella kehottaen häntä seuraamaan, ja johdatti
hänet siten metsän läpi Ljungarsin päätien vieritse.



13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui.


Jos suosiollinen lukija tuntee jotakin ystävyyttä paria turvatonta
lasta kohtaan, jotka ovat joutuneet rosvojen käsiin, niin voimme nyt
hetkeksi jättää Taavin seuralaisineen valkoisen tytön huostaan ja sen
sijaan silmäillä, Mitä nuorelle Birger herralle ja Beata neidelle
tapahtui tuon rajun hyökkäyksen jälkeen, jonka alaisena Myllyrannan
kylä oli ollut.

Molemmat lapset nukkuivat, väsyneinä pitkästä metsämatkastaan, juuri
makeimmassa unessaan, kun heidät äkkiä temmattiin ylös vuoteistaan ja
nostettiin, vielä puolinukuksissa hevosen selkään ja vietiin aika ravia
pois palavasta talosta. Hämmästyneinä ja unimielissään eivät he edes
koettaneet vastustella, ja mitä apua siitä olisikaan ollut? Heidän
silmänsä sidottiin heti, eivätkä he sentähden voineet nähdä, mihinkä
heitä vietiin, tai kuka heitä piti sylissään hevosen selässä. Ainoa
mitä he muistivat, kun he vähitellen heräsivät unestansa, oli, että he
olivat nähneet tulen hohteen, ja kuulleet vieraitten ihmisten meluavan
heidän ympärillänsä ja Inkerin ja Renatan huutavan heitä nimeltä. He
koettivat riistää siteen silmiltään, mutta heitä estettiin siitä. He
kokivat riuhtoa itsensä irti; turha vaiva. He itkivät ja rukoilivat
saadaksensa tietää, minne heitä vietiin; ei kukaan vastannut. Ja kun
he sitten olivat istuneet hetkisen aikaa ja kuunnelleet yksitoikkoista
kavionkapsetta, sai väsymys taas vallan heissä, ja he nukkuivat
kumpikin uudestaan ryövääjiensä satuloissa.

Kun he heräsivät, pysähtyivät ratsumiehet, jotta hevoset saisivat
levähtää, ja antoivat lapsille maitoa juoda. Olihan toki joku, joka
tahtoi heille hyvää. Beatan onnistui hetkeksi työntää side sen verran
ylös, että hän vilaukselta saattoi nähdä miehen, joka piteli häntä
kiinni. Hän oli rautapuvussa kiireestä kantapäähän asti ja hänen
ruosteisessa asussansa oli veripilkkuja. Kypärin alta näki Beata
partaiset kasvot, joiden julma muoto näytti vieläkin iljettävämmältä,
kun nenä oli ikäänkuin kahtia halkaistu.

Tämä ruma mies antoi hänelle maitoa. -- Juo niin paljon kuin tahdot, --
sanoi hän ystävällisemmin, kuin mitä ulkomuodosta päättäen olisi voinut
luulla, -- mutta sulje korpinluukkusi. -- Ja sitten veti hän taas
siteen tytön silmille. Beata oli vaiti.

-- Olisinpa luullut, että enemmin Turun piispa rupeaisi palkkasoturiksi
kuin Sven lapsenpiiaksi, -- nauroi hänen vieressänsä toinen ratsumies,
joka piteli Birgeriä.

-- Älä juo, Beata, -- sanoi poika suutuksissaan. -- Kuollaan mielemmin
janoon, kuin otamme mitään noilta häijyiltä rosvoilta. Isä tulee kyllä
takaisin, ja silloin he saavat nähdä, mitä hänen lastensa rosvoaminen
heille maksaa.

-- Ole vaiti, nulikka, -- ärjäsi nyt toinen ratsumies. -- Sven,
heitetään kakarat koskeen, niin pääsemme koko hommasta vähimmällä
vaivalla.

Sven ei viitsinyt vastata mitään. Mutta olipa sitten ehdotus pilaa tai
todentekoa, niin sai se tarkoitetun vaikutuksensa aikaan, sillä Birger
ei enää avannut suutansa eikä Beata kurkistanut siteen alta.

Matkaa jatkettiin nyt keskeyttämättä, kunnes koskien kohina kuului yhä
lähempää, ja lopulta ihan hevosten kavioiden alta, kun ne astuivat
epätasaista ja horjuvaa puusiltaa myöten. Heti senjälkeen avautui
portti, ratsumiehet seisauttivat hevosensa, lapset nostettiin satulasta
ja vietiin, yhä vieläkin silmät sidottuina, taloon. Täällä talutettiin
heitä jyrkkiä, kurjia rappusia taikka oikeammin tikapuita myöten ylös,
ja jätettiin yksikseen huoneesen, jonka ovi suljettiin ulkopuolelta
hakaan.

Nyt vasta he saattoivat riistää siteet silmiltään ja uteliaina he
katselivat ympärilleen. He olivat kurjassa ullakkohuoneessa, ihan
korkean tuohikaton alla, joka kuului suurenpuoleiseen rakennukseen.
Huoneen ulkoseinässä oli yksi ainoa pieni avoin luukku. Lattia ja
seinät olivat veistämättömistä honkahirsistä, ja huonekaluja ei ollut
muita kuin kaksi korkeaa höyläämätöntä jakkaraa. Muuten saattoi
huoneesta päättää, että rakennus oli toiseen malliin rakennettu, kuin
tavalliset pirtit.

Veli ja sisar riensivät nyt kumpikin luukulle ja jakkaroiden avulla
he kurkistivat ulos, nähdäksensä, missä he nyt olivat. Heidän eteensä
aukeni kolkko, autio ja tuntematon seutu, jonka läpi virtasi joki. Se
näytti juoksevan juuri talon perustuksien vieressä.

Lapset katsahtivat toisiinsa surumielin ja pettynein toivein. -- Minä
luulin, että ne veivät meidät myllyyn takaisin, kun kuulin kosken
pauhaavan, -- sanoi Beata.

-- Ei, -- sanoi Birger, -- miksi he sitten olisivat vieneet meidät
pois sieltä? Minä luulin, että äitipuolemme olisi tehnyt meille häijyn
kepposen, ja että nyt olisimme taas Ljungarsin linnassa.

Ja molemmat turvattomat lapset purskahtivat katkeraan itkuun.

-- Tiedätkö mitä? -- sanoi hetken päästä Beata, pyhkien pois
kyynelensä; hänen kasvonsa saivat jälleen päättäväisen ilmeen, joka
sopi hänelle niin erittäin hyvin. -- Minä luulen, että on parempi olla
rosvojen käsissä, kuin kotona Ljungarsissa, niin kauan kuin isä on
poissa.

-- Mutta siellä meillä ainakin oli Goliat, -- vastasi Birger
murheissaan.

-- Hoh, -- sanoi tyttö, -- nyt me olemme heidän vallassansa, mutta me
karkaamme. Mitä pikemmin sitä parempi.

-- Luukku on niin pieni ja koski kohisee allamme. -- Kun yö tulee, niin
me kiipeemme katolle.

-- Mutta kuinka me sinne pääsemme?

-- Koettakaamme. -- Ja hän koetti kiivetä ylös seinän epätasaisia
hirsiä myöten, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

-- Ah, -- huokasi Birger, -- jos Taavi nyt olisi täällä. Hän aina keksi
jonkun neuvon.

-- Hiljaa! -- kuiskasi tyttö. -- Etkö kuule jonkun puhuvan huoneessa
meidän allamme?

Molemmat kuuntelivat. He kuulivat epäselviä ääniä huoneesta, joka oli
heidän allansa. Beata huomasi, että yksi permannon hirsistä keinui
hänen jalkojensa alla. Se oli naulojen puutteessa kiinnitetty puisilla
vaarnoilla, mutta nämä olivat lahonneet, ja tukki päässyt irti.

Yksin voimin nostivat lapset hiljaa tukin ylös. Kun sen alla oli vain
harvassa hirsiä, niin saattoi aukosta sekä kuulla että nähdä, mitä
alhaalla huoneessa tapahtui. Tukki pysyi helposti pystyssä toisen
jakkaran avulla, joka työnnettiin sen alle, ja molemmat lapset kävivät
pitkäkseen lattialle, missä he hämmästyksekseen saivat näkymättöminä
todistajina kuulla keskustelua, jonka esineenä he itse etupäässä olivat.

He näkivät alhaalla suuren, pitkän huoneen, johon valo pääsi vain
kahdesta tai kolmesta kapeasta ampumareiästä huoneen alaseinässä, joka
oli muurattu, tai oikeammin kokoon ladottu hakkaamattomasta harmaasta
kivestä. Tämä huone näytti olevan jonkun tavallista talonpoikaa
arvokkaamman henkilön keittiö, ruokasali, vastaanotto- ja makuuhuone
samalla kertaa. Huoneen perällä jykeätekoisessa takassa paloi tuli,
jonka ääressä nuori ja kaunis, mutta kalpea ja alakuloinen nainen
puuhaili valmistaen ateriaa äsken ammutusta riistasta. Keskellä
huonetta seisoi pitkänlainen ruokapöytä, jonne oli heitetty sikin
sokin aseita, valjaita ja edellisen aterian jätteitä. Puoleksi
mustuneet penkit, hirvensarvia, keihäitä, vanhoja haarniskoja seinällä,
sekä kauempana perimmäisellä seinällä, juuri lasten kohdalla,
kömpelötekoinen vuode repaleisine uutimineen, jossa vielä saattoi
erottaa entisten kultausten jälkiä, -- siinä huoneen koko siivoton
sisustus, joka selvästi todisti asukkaitten köyhyyttä, huolimattomuutta
ja raakaa, hillitöntä elintapaa. Puoleksi istuallaan lepäsi vuoteessa
jättiläisen pituinen mies, joka näytti olevan talon herra. Hän ei
saattanut olla 35 tai 40 vuotta vanhempi, mutta hänen muotonsa oli
kalvakka, laiha ja kovin villiytynyt. Hänen jalkansa oli haavoittunut;
luultavasti nuolen tapaamasta; se näytti tuottavan hänelle tuskaa,
sillä hän huudahti usein kärsimättömästi ja kiroili hurjasti. Nuori
nainen astui silloin takan luo, ja tarjosi nöyrästi apuansa, mutta
hän työnsi hänet tuimasti luotaan ja jatkoi keskusteluaan kahden
miehen kanssa, jotka seisoivat hänen edessään ja näyttivät vieläkin
hurjemmilta kuin hän itse.

Birger tunsi tämän miehen. Hän oli nähnyt hänet vain yhden ainoan
kerran ennen, mutta sellaisissa olosuhteissa, jotka olivat painuneet
syvälle hänen lapsen mieleensä. Eräänä syys-iltana kaksi vuotta sitten,
oli illan hämärässä eräs ritari seisonut neljän sotamiehen kanssa
Ljungarsin linnan nostosillan edessä ja pyytänyt yösijaa. Bo herra oli
silloin itse mennyt vierasta vastaan, ja Birger oli uteliaana hiipinyt
perässä. Mutta heti kun Bo herra tulisoihtujen valossa näki vieraan
kasvot avoimesta kypärinsilmikosta, niin käänsi hän hänelle selkänsä ja
jätti hänet ulos sateesen seisomaan. Niin, Bo herra oli heti käskenyt
huolellisesti vartioida nostosiltaa ja asettaa vartioita muurille, ja
sinä yönä oli linnan miehistö valvonut täysissä varuksissa ikäänkuin
verivihollinen olisi seisonut portilla. Vieras ritari oli silloin
ratsastanut pois pimeässä, uhaten kostaa tämän häpeän Bo herralle ja
hänen suvullensa. Mutta sotamiehet olivat kuiskailleet keskenään, että
Bo herra oli menetellyt oikein, vaikka hän olikin kieltänyt omalta
veljeltänsä Steniltä, Leton herralta yösijaa linnassaan ja jättänyt
hänet sateesen ja syyspimeään.

Birger nykäisi sisartansa hameesta ja kuiskasi:

-- Beata, Beata, tuo on meidän setämme Sten herra, ja me olemme hänen
talossaan Letossa, peninkulman päässä Ljungarsista.

-- Ja tuo ilkeä mies, jonka nenä on halki, on juuri sama, joka piti
minua edessään hevosen selässä, -- kuiskasi Beata veljelleen.

-- Tuo kolmas, pieni hoikka mies, joka puhuu ja yhtä päätä räpyttelee
ilkeitä silmiään, -- kuiskasi Birger, -- hän, se uhkasi heittää meidät
koskeen; minä tunnen hänet äänestä. Mutta kuunnellaanpa mitä ne sanovat.

Haavoitettu ritari, jota nyt tahdomme nimittää Sten herraksi, ei
näyttänyt olevan tyytyväinen siihen kertomukseen, jonka hänen huovinsa
antoivat kylässä käynnistään. -- Hiisi vieköön luostarin roistot
lohipadon ja paljon muunkin tähden, -- ärjäsi ritari kiivaasti. --
Miksi ette polttaneet koko kylää viimeiseen nurkkaan asti heidän
kirottujen, ulkokullaisten päittensä päälle?

Halkinenäinen Sven vastasi tähän, vähän häpeissään, että eräs poika
oli päässyt hiipimään ulos kylästä, eikä voitu tietää, vaikkapa hän
olisi voinut hankkia jostakin apua, heiltä kun oli kulunut kaksi
tuntia satulain korjaamiseen, ja sen vuoksi oli ollut pakko kiireesti
toimittaa itse pääasia.

-- Olisittehan voineet ottaa puolen tusinaa luotettavia miehiä
Ljungarsista, -- vastasi ritari.

-- Anteeksi, teidän armonne, -- virkahti silmiään räpyttelevä hoikka
mies, joka ei ollut kukaan muu kuin vakooja Kukko, -- Goliat on kyllä
hyvässä tallessa, mutta enpä luule, että Ljungarsin rouva tällä kertaa
olisi tahtonut auttaa meitä muulla tavalla kuin ummistamalla silmänsä,
ratsastaessamme siitä ohitse.

-- Hitto vieköön sen mustan rouvan mitä pikemmin sitä parempi, kerran
se kuitenkin siksi tulee, -- sanoi ritari nyreästi ja kärsimättömästi.
-- Ja miksi te toitte nuo kakarat minun niskoilleni? Niinkuin ei täällä
olisi puuhaa ja vaivaa jo muutenkin.

Miehet katselivat merkitseväisesti toisiinsa. -- Sitäpä minäkin sanoin
Svenille, -- virkahti Kukko arvokkaasti.

-- Minä luulin, että teidän armonne Bo herran vuoksi...ja että teidän
armonne tahtoisi lähettää ne pois tieltä ystäviemme luo Hämeesen, --
virkahti halkinenäinen Sven, ja raappi neuvotonna korvallistansa.

Ritari puri äkäisenä huultansa. -- Aasit! -- huudahti hän. -- Ellette
olisi tyhmempiä kuin Hämeen pässit, niin ymmärtäisitte puolinaistakin
sanaa. Mitä minä teen noilla käärmeen sikiöillä? Siitä saan kiittää
tuota kirottua nuolta, jonka Laukossa sain. Marjaana, onko tämäkin
olevinaan side, senkin velho? Ulos, nainen, tuo parempia yrttejä! Ja
-- odotas, voit tuoda noita-akan Siveristä jalkaani lukemaan. Sano
hänelle, että minun täytyy olla jaloillani ylihuomenna, ja ellei hän
tule sinun seurassasi, niin annan minä nipistää tulisilla pihdeillä
hänen punaista nenäänsä, ymmärrätkö? No, mars, mitä sinä siinä
ällistelet?

-- Mutta Siverin noita-akka on liitossa pirun kanssa, ja se on syntiä,
-- lausui nuori naisparka nöyrästi ja pelokkaasti, uskaltamatta
kuitenkaan ilmaista ajatustansa.

-- Syntiäkö? Hullutusta!

Ritari nauroi tuimasti. -- No, mene sitten Ursula rouvan luo, jos se
on vähemmän syntistä! Laita itsesi ulos ja muista, että minä tahdon
ylihuomenna olla jaloillani, muuten...

Marjaana ei kuunnellut uhkausta loppuun, vaan riensi ulos, jättäen
paistit jäntterän piian hoidettavaksi. Mutta sillä aikaa kuuli Birger
hoikan miehen kuiskaavan Svenille: -- Parasta lienee heittää ne nyt
kohta veteen.

-- Ei, kuiskasi Sven vältellen; -- odottakaamme mielemmin yötä. He ovat
sentään Bo herran lapsia.



14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjaanan Siverin
mökillä.


Kun Birger Bonpoika Ljungars kuuli halkinenäisen Svenin kuiskailevan
ilkeän toverinsa kanssa, valtasi hänet määrätön pelko ja hän antoi
lattiahirren laskeutua hiljaa alas, niin että se peitti aukon. Birger
oli siksi vanha, että hän saattoi Svenin sanojen johdosta pelätä
jotakin salaista juonta, jonka Sten herra ehkä hyväksyisi, vaikka
hän ei tahtonutkaan antaa siihen suoranaista käskyä, ja hän päätti
siitä syystä olla varuillansa. Ihmeeksensä hän huomasi, että Beata
jäi paikoillensa makaamaan. Lapsi rukka oli nukahtanut makeasti ja
unohtanut kaikki huolet ja vaarat, loikoessaan pitkänään lattialla ja
katsellessaan julmaa setäänsä.

Birger riisui takkinsa ja levitti sen sisarensa alle, ja nosti hänen
päänsä jakkaran nojaan, niin että hänellä olisi niin mukava makuupaikka
kuin suinkin. Sitten hän istahti vartioimaan siltä varalta, että
jotain epäilyttävää tapahtuisi, ja vastusteli hetkisen urheasti unta,
joka ratsastuksen ja yövalvonnan jälkeen raskaasti painoi hänen
silmäluomiansa. Mutta väsymys, hiljaisuus ja yksinäisyys tekivät hänen
hyvät aikeensa tyhjiksi. Ennen pitkää hän itsekkin, nojaten pienen
huoneen nurkkaan, nukahti aiotusta vartiotoimestansa.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui mies; se oli tuo julma
Sven. Tuokion aikaa hän seisoi ääneti ja katseli nukkuvia lapsia, ja
mutisi itsekseen kuten alhaallakin, että "he ovat sentään Bo herran
lapsia." Sitten hän laski permannolle ison kivivadin, joka oli täynnä
kaurapuuroa, ja pienen maitoruukun. Sen jälkeen hän otti pienet neli-,
viisinappulaiset tikapuut esille, nosti ne pystyyn seinää vasten,
kiipesi ylös ja työnsi voimakkaalla kädellä tuohet ja malat yhdestä
nurkasta pois tieltä, niin että kattoon jäi reikä. Sitten hän otti
pitkän niiniköyden, joka ympäröi hänen vyötäisiään, sitoi toisen
pään kiinni lattiahirteen ja työnsi köyden toisen pään ulos reiästä,
jossa hän kiinnitti sen vielä kattoriuvun ympäri. Kun hän oli saanut
sen tehdyksi, niin hän taas seisoi hetkisen neuvottomana, ikäänkuin
odottaen että lapset heräisivät. Mutta koska he yhä edelleen nukkuivat,
niin hän meni pois ja mutisi, että hän kyllä palaisi takaisin oikeaan
aikaan.

Niin pitkältä oli salaperäinen kohtalo kehrännyt lankansa Ljungarsin
lasten ympärille, kun me taaskin, hyväntahtoisen lukian suostumuksella,
jätämme heidät Leton rosvolinnaan nukkumaan, ja palaamme katsomaan
mihin toimiin Taavi sillä aikaa oli ryhtynyt heitä pelastaaksensa.

Taavi ja hänen seuralaisensa olivat ratsastaneet Junkkarin kuivuneen
lähteen ohitse ja sieltä lähenneet linnaa tavallista ratsutietä pitkin.
Mutta he olivat varovaisuuden vuoksi kuljettaneet hevosensa sivuteitse
pelätyn Ursula rouvan linnan ohi, niin ettei tornin vartia voinut
heitä huomata, ja sitten he olivat jatkaneet matkaansa ylimaantietä
myöten, joka vei Lettoon. Taavilla oli opas, johon hän nyt täysin
luotti. Valkoinen, salaperäinen tyttö liiteli alati hänen edellään.
Vaikka olikin ilmipäivä ja aurinko loisti korkealla taivaalla, näki
hän utuhaamun aivan selvästi leijailevan kanervikon yli, samoinkuin
aamutuuli ajaa edellään öisen sumun jätteitä. Poika seurasi arvelematta
tätä viittausta, varsinkin kun tuoreista kavioitten jäljistä saattoi
päättää, että hänen takaa-ajamansa rosvot olivat kulkeneet samaa tietä.
Siten hän läheni puolenpäivän aikana sitä pahanmaineista seutua, jossa
Sten herra joukkoinensa asui.

Noin neljännespenikulman päässä Letosta oli Siverin mäki, joka oli
huonossa huudossa sen vuoksi, että siinä oli pakanuudenaikuinen
uhripaikka ja senpä tähden tällä kohdalla yksinäinen matkamies
mielellään kiirehdytti askeleitansa iltahämärässä. Kukkulan laella oli
vielä pieni tasainen kivitetty paikka, joka muodosti ympyrän suuremman
laakean kallion ympärille. Tällaisilla kivitetyillä paikoilla, joita
tunnetaan "Jatulin tarhojen" nimellä, uhrasivat pakanat ennen muinoin
epäjumalillensa. Mutta ikäänkuin poistaakseen tästä epäpyhästä paikasta
sen ikivanhan taikavoiman, olivat kristityt myöhempinä aikoina
pystyttäneet ristin juuri mäen alapuolelle, tien viereen. Ani harvoin
kulki kukaan matkamies siitä ohitse mutisematta hurskasta rukousta,
vaikka hänellä olisi ollut suurikin kiire. Eräs vanha vaimo, jota
paikan mukaan nimitettiin Siveriksi, oli asettunut tänne asumaan,
joko sitte paikan omituinen vetovoima lie häntä viehättänyt, tai
ehkäpä hän halusi herättää pelkoa ja kunnioitusta ympäristössänsä.
Mäen rinteessä, noin ristin ja uhripaikan keskivälillä, oli hänellä
pieni rappeutunut mökki. Hänen siinä asuessansa niin sanoaksemme
kristinuskon ja pakanuuden keskivälillä, arvelivat toiset että hän
oli jonkinlainen erakko tai pyhimys, toiset taas julkisesti syyttivät
häntä pakanalliseksi noita-akaksi, joka taikakeinoillansa osasi lääkitä
haavoja, parantaa ja nostaa tauteja, hankkia takaisin varastettua
tavaraa ja yleensä harjoittaa sellaista tointa, joka ei ollut liioin
ylentävää hurskaille kristityille.

Taavi ja hänen kumppaninsa olivat juuri ehtineet tälle mäelle ja
valmistautuivat lukemaan tavallista rukousta ohi ratsastaessansa, kun
poika huomasi, että Ljungarsin tyttö poikkesi tieltä vasemmalle ja
katosi matalan turvemajan luona mäen rinteesen.

Taavi seurasi tätä viittausta sitä mielemmin, kun oli jo ratsastettu
siksi pitkältä, että täytyi antaa hevosten syödä ja levätä hetkisen
aikaa. Hän poikkesi siitä syystä majaan päin ja rohkaisi pelästyneitä
seuralaisiaan vakuuttamalla, ettei paikan pahalla asukkaalla ollut
mitään valtaa niiden ylitse, jotka antautuivat pyhän neitsyen ja
pyhän Priitan suojaan. Ratsastajat astuivat alas ja antoivat hevosten
syödä tuoretta viheriäistä ruohoa rinteeltä, mutta itse he välttivät
lähestymästä majaa ja istahtivat aterioimaan evästänsä.

Vähän epäröityänsä päätti Taavi astua majaan, toivoen että valkosen
tytön ohjaus ehkä antaisi hänelle jotakin tietoa hänen matkansa
päämäärästä. Mutta aikoessaan avata matalaa ovea, hän kuuli sieltä
ääniä ja hän jäi ulkopuolelle kuuntelemaan. Hän tunsi äänestä Siverin
noita-akan, joka puhui hyvin kiivaasti, sekoittaen yhteen pakanallista
taikauskoa ja katolilaista jumalisuutta melkein tähän tapaan:

-- Sano herrallesi, että Hiiden nuolet puhkaiskoot hänen jalkansa
ja pyhän Henrikin verinen peukalo repiköön silmät hänen päästänsä.
Uskaltaako hän, tuo kadotettu ja pyhimyksien kirooma, joka on
tahrannut kätensä verellä ja hakannut maahan jumalien lehdot, ja
koonnut Ukon salamat rikoksellisen päänsä päälle, uskaltaako hän
uhkailla Siveriä tulisilla pihdeillään ja murhakeihäillään? Voi häntä!
Murtukoon hänen miekkansa kahvan kohdalta, menköön hänen sotisopansa
tuhansiksi pirstaleiksi ja kyykäärme pistäköön hänen hevostansa
takajalkaan. Koirat karkoittakoot hänet sudenluolastansa. Tuli ja vesi
hänet hukuttakoot. Lemmon liekkiöt kärventäkööt hänen karvansa tuli
vastoilla. Pyhä Henrikki kuulkoon minua! Leton sudet uhkaavat minua
hehkuvilla pihdeillänsä, mutta minä syöksen heidät palavaan järveen.

-- Älä suutu, hyvä eukko, -- kuului mökistä nuoremman naisen ääni,
joka huomattavasti värähteli pelosta ja nöyryytyksestä. -- Kuka sen
on sanonut, että Sten herra olisi uhannut sinua palavilla pihdeillä?
Kultaa hän antaa sinulle, paljon kultaa, jos parannat hänen jalkansa
jonka nuoli on haavoittanut.

-- Hyvä eukko! -- toisti noita-akka pilkallisesti. -- Kuka on sanonut
sinulle, että minä olen hyvä? Korppi on hyvä, kun se on puhkaissut
pikkulintujen silmät. Sinulla on kauniit silmät, sinulla, ja vielä
kauniimmat ne olivat ennenkuin tulit Leton suden luo. Minullakin oli
tytär, ei hän ollut paljoakaan sinua vanhempi, mutta paljoa kauniimpi,
sataa vertaa kauniimpi. Hänen poskensa olivat kuin nurmineilikat ja
hänen silmänsä loistivat kuin kesäinen kuutamo viheriäisillä lehvillä
Laurin messun aikana. Sten herra otti hänet minulta samoinkuin hän on
ottanut sinutkin ja monta muuta maan tytärtä ja poikaa ja laahannut
ne rosvoluolaansa Kokemäenjoen koskien rannalle, kunnes neilikat
kuihtuivat ja kuutamo katosi yön pimeyteen. Vai kiellätkö sinä,
ettei hän ole uhannut minua hehkuvilla pihdeillä? Vai tarjooko hän
minulle kultaa? Hiiden kultaa, lemmon kultaa, pirun kultaa! Manalan
mustia kiviä! Tuonen rautasormia! Kultaako? Minä annan hänelle rautaa
sen sijaan, hyvää rautaa kristityn jousesta. Eilen se sattui hänen
jalkaansa; huomenna se osuu hänen sydämeensä ja puhkaisee hänen
haarniskansa kuin sukkapuikko taulanpalan... Mene matkaas, sinä
näivettynyt ruoho; huomenna sinut viskataan tuleen.

Ovi aukeni ja Leton nuori kalpea nainen, jota lapset olivat kuulleet
Marjaanaksi kutsuttavan, kiiruhti ulos, kintereillä mielipuoli
noita-akka, joka yhä sätti häntä herjauksillaan. Marjaana olisi
paennut, mutta pelko, ja kenties myöskin omantunnon soimaukset, veivät
hänen voimansa, niin että hän mäen alla vaipui tunnottomana kapealle
polulle.

Kohta kun Siveri näki Taavin, niin hän hillitsi raivonsa, otti häntä
käsivarresta kiinni ja tuijottaen häntä silmiin kuiskasi: -- Etsitkö
sinä Ljungarsin lapsia?

-- Etsin, -- sanoi Taavi saman taikauskoisen kauhun vallassa, jolla
koko ympäristö tätä noita-akkaa katseli.

-- Minä tiesin kyllä, että sinä tulisit, -- jatkoi noita riemuiten. --
Neitsyt Maaria ja Hiisi ovat valinneet sinut aseekseen rankaisemaan
Leton ritaria naisten kyynelten ja lasten ruikutusten tähden. Mutta
aika ei vielä ole tullut, poikaseni, ei vielä tänään. Sinä tulet liian
myöhään. Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun Ljungarsin lapset
ratsastivat Siverin majan ohitse.

-- Pyhimykset varjelkoot, etten tulisi liian myöhään heitä pelastamaan,
-- vastasi Taavi. -- Mutta mitä sinä heistä tiedät? Minkä neuvon voit
minulle antaa?

Siveri sanoi: -- Susia pyydetään hautoihin eikä jouhisatimiin. Jos
tahdot kuin houkkio ennen iltaa riippua niiniköydessä Leton muureilla,
niin ratsasta suoraa päätä perille ja kiiruhda, jos olet elämääsi
kyllästynyt. Mutta jos tahdot pelastaa lapset, niin odota täällä,
kunnes aurinko laskee tuolla kunnaalla näkyvän mustan kuusen taakse.
Ratsasta sitten huoletta nuolen kantaman päähän Letosta, ja lapset
tulevat sinua vastaan, silloin kuin vähimmin heitä odotat.

-- Mutta nainen, joka äsken oli sinun luonasi, hän antaa meidät ilmi.

-- Minä olen sitonut hänen jalkansa, -- lausui Siveri halveksivaisesti,
ikäänkuin Marjaana hänen taikakeinojensa vaikutuksesta olisi mennyt
tainnoksiin. Näivettynyttä ruohoa, näivettynyttä ruohoa; antaa hänen
maata!

Taavi ei kuitenkaan hennonnut jättää onnetonta avutta. Hän juoksi
hakemaan vettä lähteestä mäenrinteeltä ja kostutti sillä nuoren naisen
kalpeata otsaa, jonka valkeutta vielä kohotti tuuhea ja tavattoman
kaunis tumma tukka. Hän virkosi vähitellen ja katseli Taavia epäilevin
silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: -- ansaitsenko minä, että
joku ihmisolento osottaa minulle lempeyttä?

-- Olet liiaksi heikko voidaksesi käydä, -- sanoi Taavi hänelle. --
Saat minulta hevosen lainaksi, jos tahdot paeta Leton ilkeän ritarin
luota?

Marjaana nousi ylös ja hänen mieleensä muistui jotain. -- Ei, -- sanoi
hän kiivaasti, -- minun täytyy heti lähteä Lettoon. Sten herra on
haavoittunut, eikä kukaan muu kuin minä osaa hänen haavaansa hoitaa.

-- Kohteleeko Sten herra sitten niin hyvin sinua? -- kysyi Taavi
sääliväisesti, sillä hänellä oli syytä epäillä sitä.

-- Se on yhdentekevää. Niin, kyllä hän osaa olla hyväkin, kun hän vain
on terve. Minun täytyy lähteä takaisin, nyt kohta minun täytyy mennä
Lettoon takaisin, Sten herra odottaa minua. -- Ja näin sanoen hän
yritti astua muutaman askeleen, mutta hän horjui ja olisi kaatunut,
ellei Taavi olisi häntä tukenut.

-- Näethän, ettei se käy päinsä, -- sanoi Taavi ja vei hänet
puoliväkisin pehmeälle nurmikolle, jossa hän levitti hevosloimen hänen
allensa ja valmisti hänelle tuota pikaa mukavan lepopaikan. -- Lepää
tässä hiukan, kunnes olet vähän voimistunut, minä vien sinut sitten
ritarin taloon takaisin.

Marjaanan täytyi vihdoinkin suostua tähän vastentahtoiseen
odottamiseen, joka tuotti hänelle niin suurta levottomuutta. Toisinaan
vain kuultiin hänen vielä valittelevan: -- Ritari odottaa minua! Kuka
hoitaa Sten kerran haavaa?

-- Jospa hän olisi edes kahdenneksikymmenenneksi osaksi niin kaunis
kuin minun Appuni, niin sanoisin, että olet tehnyt laupeuden työn, --
lausui noita halveksivasti. -- Mutta miksi täytyy toisen kukan kuihtua
ennen kuin toisen? Kuivunutta ruohoa, kuivunutta ruohoa, eikä se kelpaa
edes ensi kevääksi säästettäväksi!



15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin
tapahtui.


Taavi neuvotteli seuralaistensa kanssa, ja kaikki olivat sitä mieltä,
että oli iltaa odotettava, ennenkuin yritettäisiin lähetä Lettoa.
Tiedettiin, että vanha Siveri kantoi leppymätöntä vihaa Sten herraa
kohtaan. Sen jutun kaikki tunsivat. Siveri oli erään Bo herran soturin
leski; mies oli kaatunut taistelussa, ja heille jäi tytär, joka oli
niin kaunis, ettei hänen vertaistansa tavattu seitsemässä pitäjässä.
Silloin jo ihmiset sanoivat, että Siveri oli joka aamu hieronut
tytärtänsä Appua karhun silmistä keitetyllä voiteella; se hänet niin
kauniiksi teki. Mutta se ei estänyt, että Sten herra, taikka oikeammin
hänen kätyrinsä, eräänä talvi-iltana tytön mennessä avannolta vettä
noutamaan, tarttuivat häneen uumista kiinni, heittivät hänet hevosen
selkään ja ratsastivat hänen kanssaan Leton kartanoon. Turhaan raappi
äiti kyntensä rikki Leton kivimuuriin. Turhaan hän valitti Bo herralle,
joka silloin oli sotatoimissa, ja Turun piispalle, jolla siihen aikaan
oli muuta ajateltavaa. Appu oli kadonnut, ja Siveri asettui asumaan
tuohon pahamaineiseen mökkiin, ollakseen lähempänä Lettoa. Mutta tästä
ajasta alkaen tuli Siveri mielipuoleksi ja sekoitti kristillistä ja
pakanallista taikauskoa yhteen, vaikka hänellä itse asiassa oli vain
yksi ainoa ajatus, nimittäin miten hän voisi löytää kadonneen lapsensa
ja kostaa Sten herralle. Mökin huono maine siirtyi luonnollisesti
Siveriin itseensä ja hulluudessaankin hän käsitti sangen hyvin, että
tämä maine oli hänen ainoa puolustuskeinonsa tässä vaarallisessa
naapuristossa, jonka vuoksi hän ei ensinkään tahtonut sitä kieltääkkään.

Päivä kului. Hirvi-Jaakko ja nuo kaksi kylän nuorukaista paneutuivat
makuulle metsikköön, ja sillä aikaa Taavi oli vartioimassa. Marjaana
rukka istui vielä mäellä. Hän luuli aivan varmasti, että Siveri oli
noitunut hänet ja hänen mielikuvituksensa voima oli niin suuri, että
vaikka hän kärsimättömästi halusi päästä takaisin Leton hirmuvaltiaan
luokse, hän ei kumminkaan voinut astua neljää askeltakaan, maahan
vaipumatta.

Iltapäivällä tuli Letosta linnan soturi hakemaan Marjaanaa. Sten herra
oli ankarasti käskenyt, että hänen piti heti rientää kotiin. Taavi
kätkeytyi majaan, eikä tarvittu muuta kuin että Siveri meni uhkaellen
tulijaa vastaan, niin hän pötki käpälämäkeen, uskaltamatta edes
taaksensa katsoa. Useampia sanantuojia ei tullutkaan. Ensimäinen oli
luultavasti kertomuksellaan pelottanut toiset, niin ettei kukaan enää
halunnut häiritä pelottavaa noita-akkaa.

Vähitellen laski heinäkuun aurinko alemma taivaanrantaa kohti ja
vihdoin se oli puolittain ehtinyt kunnaalla kasvavan synkän petäjän
peittoon. Silloin varustautui pieni joukko lähtöön. Siveri rukoili
vuoroin neitsyt Maariaa, vuoroin metsän jumalan Tapion emäntää
suojelemaan heidän yritystään; Marjaana pantiin toisen irtonaisen
hevosen selkään ja sitte lähdettiin matkaan.

Oikealla puolella valtatietä, joka johti sisäiseen Satakuntaan, kulki
kurja ratsutie alas virran vartta myöten ja vei Lettoon. Metsä oli
täällä niin tiheätä, että saattoi aivan huomaamatta lähestyä taloa
noin nuolen kantahan päähän. Se olisi kuitenkin muuten tuskin ollut
mahdollista, ellei Sten herra olisi ollut kykenemätön pitämään silmällä
huolimatonta väkeään.

-- Marjaana, -- sanoi Taavi, joka tunsi syvää sääliä onnetonta naista
kohtaan, -- sinä voit nyt palata Sten herran taloon. Mutta jos tahdot
seurata hyvää neuvoa, niin käänny mielemmin takaisin, ja ratsasta,
minkä ehdit, Myllyrantaan, ja sitten minä pidän huolta siitä, että
pääset muuttamaan niin kauaksi täältä, jottei Sten herra koskaan enää
saa sinua valtoihinsa.

Marjaana hyppäsi hevosen selästä, ja riensi vastaamatta taloa kohti,
ikäänkuin hän olisi itsekkin pelännyt, että hän antaisi vietellä
itsensä pakoon. Hirvi-Jaakko katseli ihmeissään hänen jälkeensä, otti
sitten aivan tyynesti jousensa ja pani nuolen kouruun, mutisten: --
Tyhmä poika! Hän antaa meidät kaikki ilmi.

Taavi tarttui hänen käsivarteensa. -- Anna jousen olla, kunnes sitä
paremmin tarvitsemme, -- sanoi hän. -- Häpeä, Jaakko! Turvatonta naista!

-- Sinun olisi pitänyt neuloa hänen kielensä kiinni, ennenkuin päästit
hänet irti, -- vastasi kalastaja suuttuneena. -- Katsos vaan kuinka
nopsasti hän luikertelee tuonne sudenpesään. Mutta semmoista se on, kun
pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikamiehet. Mitähän sinä nyt aiot
tehdä?

Taavilla oli ollut hyvä aikaa valmistautua tähän kysymykseen, mutta
sittenkin hän jäi vanhalle seuraajalleen vastauksen velkaan. Hän häpesi
tunnustaa, että hän salaa luotti Siverin lupaukseen. -- Täytyy odottaa
yötä, -- sanoi hän vihdoin, jotakin sanoakseen.

-- Odottaa? Niin, odottaa kunnes koko vaapsahaisparvi ryntää niskaamme,
-- tiuskasi Jaakko. -- Olinpa minä oikea pässinpää, kun tulin sinun
kanssasi tänne, että halkinenäinen Sven saisi teurastaa minut kuin
jouluporsaan ennen huomisaamua!

-- Hiljaa, -- sanoi Taavi, -- tuolla tulee hän itse!

Sillä aikaa kuin toiset pitelivät hevosia kiinni, olivat Taavi ja
Jaakko astuneet maahan, ja puitten ja pensaitten suojassa hiipineet
kenenkään huomaamatta niin lähelle taloa kuin suinkin. Heidän edessään
kohosi tuo yksinäinen, koko seudussa pelätty ja kammottu kartano taikka
linna, jos sitä siksi tahtoo nimittää, vaikka Letto paljon vähemmän
kuin Ljungars ansaitsi tätä kunnianimeä. Letto oli ruma ja rappeutunut
rakennus, jykevistä hirsistä rakennettu saarelle keskelle virtaa,
joka tällä kohdalla oli sangen vuolas. Kapeamman virranuoman yli kävi
vitsaksilla liitetty kaarisilta, joka yhdisti saaren mantereesen. Ainoa
varsinainen varustus, minkä saattoi nähdä, oli pieni neljän tai viiden
kyynärän korkuinen kivimuuri, joka oli rakennettu saarelle juuri sillan
eteen ja varustettu kapealla portilla, joka tällä hetkellä oli auki
ja ilman puolustajaa. Nähtävästi Leton asukkaat etupäässä luottivat
siltaansa, jonka helposti saattoi hajoittaa, niin pian kuin vihollinen
tuli näkyviin, ja taas laskea ulos, kun vaara oli väistetty.

Tälle sillalle astui nyt vanha tuttavamme halkinenäinen Sven, ja
talutti kuormahevosta. Tämä toimi olisi paremmin sopinut jollekin
Myllyrannan ajomiehelle, kuin Leton rosvolle, sillä hevosen selkään
oli sälytetty rauhallisia viljasäkkejä. Ei ollut lainkaan tavatonta,
että nämät maantieritarit, juuri kun he olivat tehneet, taikka olivat
aikeessa tehdä jonkin oikein ilkeän kujeen, näyttäytyivät aivan
rauhallisiksi ja toivat jauhettavaa Myllyrannan myllyyn. Mutta he
olivat siksi varovaisia, etteivät he koskaan lähteneet sellaiselle
retkelle ilman riittävää miesvoimaa, ja ilman rautavuorisia lakkeja ja
rautapaitoja nuttujensa alla. Se oli vain ihmeellistä, että Sven näytti
lähtevän matkalle yksinänsä, ja heti sellaisen ilkityön jälkeen, joka
varmaan oli herättänyt sitä suurempaa huomiota, kun se oli kohdannut Bo
herran lapsia ja luostarin rauhoitettua omaisuutta.

-- Kenenkähän merkillä nuo säkit lienevät merkityt, -- kuiskasi Jaakko
Taaville pensaassa. -- Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin
ratsastamme heti samaa tietä takaisin kuin olemme tulleetkin. Sveniä
ei ole hyvä peijata. Annanpa ajaa päälakeni yhtä paljaaksi, kuin
kerjäläismunkin, ellei tuo ilkiö ole kätkenyt tusinan lurjuksia metsään
selkämme taakse, ja nyt hän aikoo vietellä meitä sievästi satimeen.

-- Ritari on haavoittunut, ja Sven on hänen oikea kätensä, -- sanoi
Taavi mietiskellen. -- Annetaan hänen tulla meidän ja noiden toisten
väliin, ja otetaan hänet sitten kiinni joko hengissä tai hengettömänä.
Hänet me otamme panttivangiksi Ljungarsin lasten varalta.

Näin sanoen Taavi hiipi takaisin odottavien ystäviensä luo
antamaan heille tarpeellisia ohjauksia ja oli muutamien minuuttien
kuluttua taaskin etumaisella paikallaan. Vanha kalastaja oli liian
hidasluontoinen ruvetakseen vastustamaan tätä, vaikka se ei lainkaan
ollut hänelle mieleen. Salaisena syynä siihen, että Taavin kumppanit,
jotka olivat häntä niin paljoa vanhemmat, suostuivat alistumaan hänen
valtansa alle, oli se, että luonto oli suonut Taaville niin paljon
suuremmassa määrässä reippautta ja päättäväisyyttä, kuin Myllyrannan
muille asukkaille.

Aurinko oli sillä välin laskenut, ja puitten varjot kävivät yhä
tummemmiksi. Sven jatkoi hiljalleen matkaansa kaarisillan yli ja sitten
metsään, monta kertaa salavihkaa katsahtaen taaksensa, ikäänkuin hän
olisi pelännyt ritarin kartanoa enemmän, kuin sitä asumatonta seutua,
jota kohti hän kulki näin myöhään illalla. Hän kulki aivan Taavin ja
Jaakon ohi, mutta ei huomannut heitä. Jaakko pisti taaskin nuolen
jouseensa, mutta Taavi tarttui jälleen hänen käsivarteensa kiinni. --
Ei verta! Meidän täytyy saada hänet kiinni elävältä, -- kuiskasi poika,
vaikka hänen sydämensä sykki nuoruuden koko kiihkolla nähdessään tuon
inhottavan rosvon, joka niin äskettäin oli polttanut hänen äitinsä
talon ja ryöstänyt hänen turvattinsa.

Oli tärkeätä antaa Svenin rauhassa kulkea niin syvälle metsään, ettei
häntä voitu talosta nähdä eikä kuulla, ja heti kun hän oli ehtinyt
ohi, hiipivät Taavi ja Jaakko varovasti perässä. Antti ja Eljas olivat
saaneet käskyn vetäytyä taaksepäin hevosineen ja siten pitkitettiin
hiljaista takaa-ajoa, kunnes taas oli tultu Siverin mökin kohdalle.

Nyt oli aika tullut. Myllyrannan pieni parvi ryntäsi esiin kahdelta
taholta yht'aikaa, etumaiset ratsain, takimaiset jalkaisin, ja sulkivat
tien Sveniltä. -- Antaudu, -- huusi Taavi, -- taikka muuten saavat
korpit työtä tänä yönä Siverin mäellä!

-- Mitä ihmettä? Ketä roistoja te olette, kun käytte ihmisten kimppuun
aukealla maantiellä! -- vastasi Sven aivan huolettomasti, torjuen
tapparallaan neljää keihästä, jotka tähtäsivät hänen rautaista
nuttuansa.

-- Me olemme Myllyrannasta, -- vastasi Taavi, voimatta kauemmin hillitä
suuttumustaan. -- Murhapolttajia ja lasten ryövääjiä me rankaisemme
niinkuin he ansaitsevatkin ja jollet heti paikalla heitä pois aseitasi,
niin lävistämme nuttusi.

-- Neljä yhtä vastaan, se on sangen sopivaa parrattomille pojille, --
ivaili Sven. -- Vai tulette te Myllyrannasta? No sittenhän te voitte
säästää vaivojani ja viedä säkkini myllyyn. -- Näin sanoen hän irrotti
säkit hevosen selästä ja nosti ne vasemmalla kädellään varovasti
maahan, oikealla kädellään yhä torjuellen keihäitä.

-- Pois paistinvartaasi! -- huudahti Taavi raivostuneena ja tähtäsi
kopeata rosvoa kohti voimakkaan iskun, samassa kuin Jaakko tarttui
hänen toiseen jalkaansa aikoen vetää hänet alas hevosen selästä.

-- Joutuupa sitä hyttysten käsiin näin iltahämyssä! -- huusi Sven
halveksivasti, torjui iskun ja antoi väkevän, hyvin opetetun hevosensa
hypähtää taaksepäin, niin että se kaasi Jaakon maahan. Samassa
lämähytti hän tapparansa varrella Anttia ja Eijasta korville, tarttui
kuormahevosensa ohjiin, kannusti omaansa, ja ivallisesti nauraen hän
ajoi täyttä nelistä hämmästyneiden ahdistajiensa käsistä.

Taavi, joka vielä oli jalkaisin, ei voinut ajaa häntä takaa, vaikka
hänellä olisi ollut siihen haluakin, ja toiset seisoivat ällistyneinä
ja puolitainnuksissa saamistansa aimo sivalluksista. He olivat
joutuneet tekemisiin miehen kanssa, joka oli paljoa tottuneempi
sellaisiin seikkailuihin kuin he, ja sentähden hän oli tehnyt kaikki
heidän tuumansa tyhjiksi.

-- Nyt minä ratsastan kotiin, -- sanoi Jaakko äreästi. Hän oli
mielestänsä jo tehnyt kylläksi tämän kunnian vuoksi.

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja hämärä lisääntynyt. Taavi oli
kumminkin lujasti päättänyt palata Lettoon, vaikka hänen täytyisi
lähteä yksin, kun aivan äkkiarvaamatta tuttu ääni, joka tuntui tulevan
maan alta, huusi hänen nimeään.

He olivat Siverin mökin edustalla. Ei kukaan voi moittia tuota
oppimatonta poikaa siitä, että hän nyt luuli pahan hengen puhuttelevan
häntä maan alta. Mutta kohta toisti vienompi ääni hänen nimensä samaan
tukahutettuun tapaan, ikäänkuin olisi se tullut kaukaa syvyydestä.

-- Birger, Beata! -- huudahti hän. Kenties joutuivat he juuri tällä
hetkellä Sten herran julmuuden uhreiksi, ja ehkäpä heidän hätähuutonsa
etäisyydestä huolimatta kaikuivat hänen korvaansa.

Silloin hän näki hämärässä ne säkit, jotka Sven oli jättänyt tielle.
Perin hämmästyksissään hän aukaisi nauhat, ja katso, nuo rakkaat, kauan
kaivatut, kadonneet lapset hyppäsivät kuin vapauteen lasketut linnut
ylös säkeistä ja heittäytyivät hänen kaulaansa!



16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä he
lopuksi joutuivat.


Taavin hämmästys, kun hän niin aavistamatta sai takaisin kadonneet
turvattinsa, lisääntyi vielä melkoisesti, kun he vilkkaasti ja sikin
sokin kertoivat, miten he olivat joutuneet tähän omituiseen asemaan.
Kun he olivat heränneet ullakkohuoneessa, olivat he löytäneet
puurovadin ja maitoruukun vierestänsä lattialta. Vasta sitten kun he
olivat nauttineet hyvät herkut, oli Birgerin mieleen juolahtanut, että
ruoka mahdollisesti oli myrkytettyä. Kaikeksi kauhistukseksi astui
vielä halkinenäinen Sven samassa huoneesen, kantaen olallansa kahta
tyhjää säkkiä. Lapset luulivat silloin, että heidän viimeinen hetkensä
oli tullut ja koettivat saada tuon julman miehen sydäntä heltymään.
Hän oli lohdutellut heitä lempein sanoin ja kertonut heille, että hän
oli palvellut Ljungarsin linnassa heidän äitinsä aikana, mutta nyt hän
palveli Sten herraa ja oli herransa käskystä tuonut heidät Lettoon,
luullen, ettei heille siellä mitään pahaa tapahtuisi. Mutta siihen hän
ei enää voinut luottaa, ja siitä syystä hän tahtoi nyt auttaa heitä
pakenemaan, heidän äitinsä tähden. Heidän piti vaan astua säkkeihin ja
olla hyvällä mielellä. Hän lupasi asettaa niin, ettei kukaan epäilisi
heidän pakoansa, ja kun se tulisi huomatuksi, niin luultaisiin, että
he olisivat repineet reiän heikkoon kattoon ja kiivenneet niiniköyttä
pitkin alas, jonka hän juuri sitä varten oli kiinnittänyt kattoon. Sitä
paitsi oli hän tehnyt läven säkkeihin, niin että he saisivat pistää
päänsä ulos, koska vaan halusivat, mutta hän varotti heitä tekemästä
sitä ennenkuin he olisivat päässeet hyvän matkaa eteenpäin. Ja kun he
pääsisivät takaisin Bo herran luo, niin hän pyysi heitä muistamaan
halkinenäistä Sveniä. Ei voinut niin tarkoin tietää, milloin he
voisivat palkita hänelle sen ystävyydentyön, jonka hän nyt teki heille
henkensä uhalla.

-- Ei Sven näyttänyt ollenkaan pahalta, kun hän puhui sitä meille, --
virkahti Beata innokkaasti. -- Hänet on kerran tuomittu hirtettäväksi
siitä syystä, että hän ajoi Bo herran parhaan hevosen piloille suohon.
Sillä kertaa äidin rukous pelasti hänen henkensä, eikä Sven ole niin
julma kuin miltä hän näyttää. Hän muisti äitiämme ja auttoi meitä
pakenemaan.

-- En minä oikein uskonut häntä, -- lisäsi Birger, -- mutta mitä me
olisimme tehneet? Me teimme niinkuin hän pyysi ja hän nosti meidät
hartioillensa ja pani meidät hevosen selkään. -- Minnekkä sinä näin
myöhään menet, Sven? kysyivät miehet kartanolla. -- Minä menen
ystäviäni tervehtimään Myllyrantaan, vastasi Sven. -- Oletko sinä
hullu? sanoivat toiset; -- missä on myllyntullisi? Silloin työnsi Sven
pitkän sotatapparansa maahan, niin että se helisi ja sanoi: tässä on
minun myllytullini! Mutta toiset nauroivat ja sanoivat: kyllä Sven tuo
useamman säkin takaisin, kuin mitä hän viepi.

-- Niin, -- sanoi Beata, -- me heiluimme niin hirveästi, kun riipuimme
hevosen kyljessä, mutta minä en uskaltanut pistää päätäni ulos,
ennenkuin kuulin sinun äänesi, Taavi!

-- Ja nyt me ratsastamme Ljungarsiin, -- lausui Birger. -- Äitipuolemme
tosin ei liene liioin suopea meille, mutta onhan siellä rehellinen
Goliat, hän suojelee meitä kyllä, ja sitten olet sinä, Taavi, ja sinun
äitisi ja Renata. Teidän täytyy nyt kaikkien muuttaa Ljungarsiin,
kunnes isä tulee kotiin.

Taavi ei vastannut mitään. Hän tiesi paremmin, miten asian laita oli ja
hänellä oli tuuma, jonka hän piti vastaiseksi salassa. Ei hetkeäkään
ollut hukattavana, sillä ei voinut tietää koska Sten herra ja kavala
Kukko, joka oli sataa vertaa Sveniä pahempi, huomaisivat kepposen ja
silloin olisi Leton rosvojoukko heidän kintereillään. Lapset nostettiin
heti heille varattujen hevosten selkään, Taavi tarttui Beatan hevosen
ohjaksiin ja matkaa jatkettiin viipymättä.

Kauhuksensa pakolaiset kuulivat noita-akan kimakan äänen takanansa
mäeltä huutavan: -- Ajakaa, ajakaa, -- huusi hän heidän jälkeensä,
-- ajakaa niin että kivet säkenöivät! Susi nukkuu, ja karhun pennut
ryömivät ulos hänen luolastansa. Ajakaa! Ajakaa! Neitsyt Maaria istuu
pilven reunalla ja kehrää pitkää, pitkää lankaa silkistä ja kullasta.
Kun lanka valmistuu, kutovat maahiset siitä verkon, ja siitä tulee
sudenverkko. Ajakaa, ajakaa! Pikemmin ajaa onni, nopeammin ajaa terveys
ritarin talosta. Jo istuu Kivutar, tuskan tyttö, kaukana rautavuorella
ja keittää kaikki hänen tekonsa vaskikattilassa, Kattila kuohuu yli
reunojen, pihisee ruohikossa, se virtaa kuin tulipuro pitkin vuoren
rinteitä. Aja, Taavi, aja, takanasi savu nousee, Leton työt suitsuavat
taivasta kohti!

Ja hän seisoi iltahämärässä kunnaalla molemmat kädet ojennettuina
taivasta kohti, ikäänkuin loihtiakseen ukkosen esiin ja lauloi loitsua,
joka kauan pysyi kansan muistossa ja nimitettiin

    _Siverin loitsurunoksi._

    Ukko ylinen jumala
    Työnnytti tulisen nuolen,
    Ampui vaskisen vasaman
    -- Tulinuoli, minne lennät,
    Minne, vaskinen vasama?
    -- Menen louhta louhtamahan,
    Kalliot katkomahan.
    -- Ei kivi kipuja itke,
    Paasi vaivoja valita,
    Riennä rintahan inehmon,
    Ukkospoikien povehen,
    Heihin leima leimahuta,
    Iske heihin hiiden haava,
    Aseta ikuinen arpi,
    Vihan vimma viihtymätön!
    Oi on vaskinen vasama,
    Sinä paaduta sydämet,
    Sinä rinnat raukaisuta,
    Suet suista kankahalla,
    Korven kontiot kesytä.
    Oi Ukko ylijumala,
    Rakenna rajuinen ilma,
    Nosta suuri säiden voima,
    Salamasi säihkyttele,
    Lausuttele lausehesi.
    Ken suulla suurenteleksen,
    Hältä mahti murtukohon,
    Maan madoksi maatukohon.
    Yksi on ylijumala,
    Yksi valtias väkevä.

Siten purki mielipuoli kirouksiansa, kunnes hänen äänensä katosi
etäisyyteen ja sekoittui yötuuleen, joka suhisi pitkien puitten
latvoissa tien varrella. Taivas oli mennyt yhä enemmän pilveen,
rajuilma oli tulossa, ja yö oli tähän vuodenaikaan nähden tavattoman
pimeä. Ei mikään kuitenkaan olisi voinut olla suotuisampaa Taavin
tuumille, sillä nyt hän saattoi kulkea aivan läheltä Ljungarsin linnaa,
pelkäämättä, että tornin vartia tuntisi ja huutaisi heitä.

Tämän toiveen teki kuitenkin Birger turhaksi, joka, nähdessään että
Taavi pysähtämättä ratsasti nostosillan ohitse, huusi hänelle, että
hän ajoi väärään; he olivat nyt muka perillä ja pitäisi pysäyttää ja
ilmoittaa heidän tuloansa.

-- Tahdotko saattaa meidät kaikki onnettomiksi? -- kuiskasi Taavi
kiirehtien seuruetta.

-- Mutta minä tahdon puhua Goliatin kanssa; hän kyllä suojelee meitä,
-- jatkoi poika itsepäisesti.

-- Goliat istuu vangittuna linnan syvimmässä holvissa eikä voi auttaa
meitä, ei sinua eikä minua. Mutta yhden minä tiedän, joka on valveilla,
ja hänen ohitsensa meidän on paras ratsastaa, -- vastasi Taavi.

Birger vaikeni. Mutta kovaksi onneksi oli se jo liian myöhäistä. Vartia
oli luultavasti tuntenut hänen äänensä, sillä muurilta kuului huutoja
ja hämärässä nähtiin ihmishaamuja kiireesti häärivän siellä.

-- Nyt minä toivon, että Siverin sanat toteutuisivat ja me voisimme
ratsastaa, niin että kivet kipinöisivät, -- huudahti Taavi, ja hänen
pelkonsa tarttui pian koko seuraan. Ajettiin niin nopeaan kuin suinkin
voitiin noita kankeita myllykoneja saada menemään, mutta he eivät
olleet ehtineet vielä puolitiehenkään Myllyrantaan, kun jo Taavin
tottuneet korvat kuulivat hevosten kopinaa takaapäin. Onneksi olivat
pakolaiset vielä sen verran edellä, että he ehtivät pujahtaa läheiseen
metsään. He valitsivat ainoan keinon, mikä heillä vielä oli tarjona,
astuivat alas hevosten selästä, päästivät ne irti omin päin hakemaan
kotiansa, ja poikkesivat kiireesti tieltä raivaamattomaan metsään,
missä ei ollut helppo heitä löytää ja ajaa takaa.

Pian kuulivatkin he iloksensa ratsumiesten laukkaavan ohi, ja
kiiruhtivat Myllyrannan irtonaisten hevosten jäljissä, jotka saivat
jalat allensa, kun he yöilmassa tunsivat tuttujen syöttöhakojen heinän
tuoksun. Silminnähtävästi ratsastajat olivat Ljungarsista, ja Ursula
rouva oli varmaan lähettänyt heidät hakemaan lapsia takaisin linnaan.
Mutta tätä Taavi tahtoi ehkäistä ja suunnitteli mielessänsä, miten
hän veisi heidät sellaiseen turvapaikkaan, jonne heidän epäiltävän ja
pelätyn äitipuolensa käsi ei enää ulottuisi.

Silloin rupesi tuulemaan ja satamaan. Etäältä kuului heikko ukkosen
ääni, ja siellä täällä kuusien välistä näkyi salama välähtävän mustaa
pilviseinää vasten. Hirvi-Jaakko mutisi, että sitä hän oli jo kauan
odottanutkin. Sitä ei muka koskaan puuttunut, kun Ljungarsin väki oli
seikkailuretkillä.

Taavi otti Beatan syliinsä ja kuljetti pientä joukkoansa yksinäisiä
metsäpolkuja pitkin Myllyrantaa kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi
lähestynyt kylää, missä ratsumiehet turhaan etsiskelivät, vei poika
joukkonsa kiertoteitse kylän ohitse ja tuli siten virran rantaan
kappaleen matkaa lohipatojen alapuolelle. Täällä hän kuiskasi jotakin
Jaakolle korvaan ja lähetti luotaan pienen armeijansa, joka tähän asti
oli uskollisesti häntä seurannut sekä vaaroissa että vastuksissa.

-- Vie äidille terveiset, -- sanoi hän, -- ja kiellä häntä
huolehtimasta! Hän saapi meistä tietoja sieltä, mistä Leton vainukoirat
eivät löydä meitä, eivätkä Ljungarsin haukat havaitse.

-- Minnekkähän hän aikonee laahata heidät, -- ärisi Jaakko palatessaan
kylään molempien nuorukaisten kanssa. -- Ikäänkuin Bo herran lapset
olisivat kissanpoikasia joita voi langan pätkällä viekotella ja pistää
minne van haluaa, niiden sätkyttelemättä takakäpäliään! Mutta semmoista
se on, kun pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikaihmiset ja
sekaantuvat asioihin, joita he eivät käsitä.

Jaakko oli yksi niitä, jotka voimatta itse tehdä ripeätä päätöstä,
eivät voi sietää, että joku toinen rohkeasti tarttuu asioitten
kulkuun, mutta seuraavat sittenkin, joskin vastahakoisesti lujempaa
tahtoa, melkeinpä kuin härkä, joka sarvistaan sidottuna työrattaihin,
vastaanponnistellen ja mylvien seuraa johtajaansa vaikka minne, yksin
teurastuspenkkiinkin. Nyt oli Jaakko saanut sarvensa irti, mutta hän
oli tottunut puskemaan ja oikeaan suomalaiseen tapaan hän tunsi vasta
silloin, kun hän oli päässyt vapaaksi riippuvaisesta asemastansa,
nöyryytystä siitä, että hän oli antanut pojan käskeä itseänsä. Nyt
oli hänen vuoronsa käskeä: hän ojensi selkänsä suoraksi ja marssi
voittoisan sotapäällikön juhlallisilla askelilla takaisin Myllyrantaan.

Virran rannalla oli vanha rappeutunut nuottakota, josta kalastajat
etsivät katon suojaa, kun he monena lokakuun pimeänä ja sateisena
yönä vetivät siikanuottaa. Tähän yksinäiseen ja kätkettyyn suojukseen
vei Taavi turvattinsa. Täällä heillä oli tarjona mitä he kipeimmin
kaipasivat: varma piilopaikka, sateensuoja sekä pehmeä ja kuiva
nuottavuode. Nuotat riippuivat siellä leveissä ja syvissä poimuissa,
ja he laskivat takimaiset alas ja levittivät ne vuoteeksi. Kalastajat
voivat vakuuttaa, että moni on saanut maata huonommalla vuoteella
märällä ilmalla, eivätkä lapset tarvinneetkaan liiallisia houkutuksia
tyytyäksensä siihen, mitä talo tarjosi. He haukkasinet hiukan Taavin
eväästä ja rupesivat sitte levolle.

Mutta heidän nuori suojeliansa -- itsekkin vielä miltei lapsi --,
joka oli ottanut tuon tärkeän toimen tehtaaksensa, päätti vartioida
nuottakodan ovella. Ukkonen oli laannut, mutta sade vuosi vielä
virtanaan ja hurja myrskytuuli taivutteli koivujen latvoja, pauhullansa
yhtyen kosken kohinaan. Kerran oli Taavi näkevinänsä Ljungarsin
valkoisen tytön leijailevan kosken yläpuolella. Mutta se olikin vain
veden vaahtia, joka pirskui kiviä vasten ja kimalteli omituisesti
nousevan aamuruskon ensi säteissä.



17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui
sekä ystävien että vihamiesten pariin.


Taavi ja hänen turvattinsa pysyivät neljä yötä ja neljä päivää
syrjäisessä suojapaikassaan piilossa. Sinä aikana varusti heidän vanha
ystävänsä Jaakko heitä öiseen aikaan kaikella, mitä he tarvitsivat,
mutta hän ei ilmoittanut edes Myllyrannan ystävällisille, mutta
puheliaille naisille heidän piilopaikkaansa. Taavi oli varmuuden vuoksi
irroittanut muutamia hirsiä nuottakodan permannosta ja niiden alle
tehnyt komeron, johon kaikki kolme mahtuivat, jos vaara heitä uhkasi.
Onneksi pääsivät pakolaiset vain pienellä pelästymisellä. Vakoilevia
ratsumiehiä, milloin Sten herran, milloin Ursula rouvan väkeä, samoili
seudussa ristin rastin ja he lähestyivät pari kertaa nuottakotaakin.
Mutta vilkaistuaan sinne sisään ja nähtyään sen autioksi, he taas
ratsastivat tiehensä ja jatkoivat etsimistänsä metsissä. Ettei se
heille onnistunut on helppo arvata, ja muutamia päiviä harjoitettuaan
pikku vierailuansa kylässä kaikenmoisten tekosyiden nojalla ja
anastettuansa kaikki, mitä käsiinsä saivat, he vihdoinkin lähtivät
kotiinsa ilmoittamaan turhasta etsinnästään.

Neljäntenä yönä heidän tultuansa piilopaikkaansa virran varrelle,
toi Jaakko sen ilosanoman, että tie oli vapaa. Hänellä oli mukanansa
talonpoikaispukuja ja puhtaita liinavaatteita lapsille sekä voita,
leipää, kutunjuustoa, lohta ja maitoa Inkerin ruoka-aitasta. Samalla
kertaa hän toi vähän Turun rahaa Inkerin ja Renatan pienistä
säästövaroistakin sekä kolme hevosta, ilmoittaen, minnekkä ne saisi
jättää perille tullessa. Ne olivat tosin kylän huonoimmat hevoset, yksi
oli ontuva, toinen satulan lyöttämä, kolmas paha pattikontti. Sillä
Sten herran väki oli ottanut paraimmat hevoset ja jäljelle jääneistä
tarvittiin vetojuhdat maanviljelyksen tarpeihin. Joka tapauksessa oli
apu tervetullut ja lapset erosivat vanhasta liittolaisestaan hellästi
puristaen hänen kättänsä. Turvautuen Jumalaan, pyhään Henrikkiin ja
pyhään Priittaan he lähtivät öiselle matkalleen virran vartta pitkin
länteenpäin Ulvilan kaupunkia kohti.

Vaikka pakolaiset olisivat voineetkin turvallisuuttaan alttiiksi
panematta kulkea kuin muut matkustajat, eivät he sittenkään olisi
tiellänsä tavanneet kyytihevosia eikä kestikievareita, sillä siihen
aikaan ei tunnettu sellaisia mukavuuksia. He sanoivat olevansa
orpolapsia, matkalla erään kaukaisen sukulaisen luo, ja he poikkesivat
milloin mihinkin taloon tai kylään tien varrelle. Koska seutu lähempänä
rannikkoa oli tiheämmin asuttu ja tie samassa määrässä turvallisempi
sissien ja rosvojen hyökkäyksiltä, jotka häiritsivät ylimaan seutuja,
päättyi matka enemmittä vaaroitta.

Pyhän Henrikin saarnahuoneessa Ylistaron kylässä pitivät he
hartaushetkensä ja antoivat hurskaan lahjan kuparimaljaan, joka oli
siellä esillä köyhien toivioretkeläisten hyväksi, ja jo seuraavana
päivänä illalla he saapuivat Ulvilan kaupunkiin.

Nykyisestä rikkaasta ja uhkeasta Porista ei tämän kertomuksen
aikana ollut edes nimeäkään. [Pori oli kuninkaankartano, joka
sijaitsi luoteesen päin silloisesta kaupungista, ja vasta vuonna
1558 Juhana herttuan toimesta muutettiin kaupunki lähemmä satamaa
ja sai sittemmin nimensä kartanosta.] Mutta jo kaksi sataa vuotta
aikasemmin oli Kokemäen joen väkirikkaalla rannalla, Ylistaron
kylässä, viisi penikulmaa kaakkoon päin nykyisestä Porista, vanha
kaupunki tai kauppala, jota nimitettiin Teljän kaupungiksi. Se
oli sittemmin muutettu lähemmäksi rannikkoa ja saanut nimeksensä
Ulvilan Olavi pyhimyksen mukaan. Koska tällä seudulla oli runsaasti
laivanrakennusaineita ja turkiksia, oli Ulvila Albrecht kuninkaalta ja
seuraavilta hallitsioilta saanut edullisempia kauppaoikeuksia, kuin
mikään muu Suomen kauppakaupunki, Turkua lukuunottamatta. Unioonin
aikana se olikin siihen määrään vaurastunut, että Tukholma rupesi sitä
kadehtimaan ja sai aikaan sen, että valtionhoitaja Sten Sture vanhempi
supisti Ulvilan vanhoja kauppaetuja. Tämä tapahtui vuonna 1502, ja
siitä ajasta aikain vähentyi kaupungin entinen varallisuus melkoisesti.
Vieläkin se korjaili ja keräili, mitä valtava virta toi sinne muassaan,
mutta nämät tuotteet olivat nykyään vietävät Turkuun tai Tukholmaan, ja
koska molemmat nämät kaupungit olivat joutuneet rappiolle sisällisten
sotien kautta, eivät ne voineet edes omaksi hyödyksensä käyttää sitä
vientitavaraa, jota Ulvila parkaa niin kohtuuttomasti pakotettiin
niille tarjoamaan.

Lasten tullessa kaupunkiin, saattoikin siellä kaikkialla nähdä alkavan
rappeutumisen merkkejä. He ratsastivat kaupunkiin ahtaita ja vääriä
katuja pitkin. Rakennukset olivat aikaan nähden sangen kauniit ja hyvin
rakennetut, kaikki yksikerroksisia, päädyt kadun puolella; huoneita ei
niissä ollut kuin kauppapuoti, tupa ja kamari. Suurempaa ylellisyyttä
ei vielä silloin, ja kauvan jälkeenkäänpäin Suomessa tunnettu. Rannassa
oli kosolta aittoja, laivaveistämöitä ja säilytyspaikkoja, joissa oli
lahonnutta, lastaamatta jäänyttä puutavaraa. Veistämöt ja aitat olivat
enimmäkseen tyhjinä, liike kaduilla oli vähäinen eikä sinnepäinkään
sama kuin kaupungin vaurauden aikana. Yhdestä veistämöstä vain
kuului vielä kirveeniskuja ja vasaranlyöntejä, mutta ei sielläkään
työskennelty Ulvilan omaa laivastoa varten. Uusi valtionhoitaja oli
Ivar Flemingin, Kokemäen kartanon, kautta tilannut muutamia kuljetus-
ja sotalaivoja, jotka olivat aiotut silloisina vaarallisina aikoina
vahvistamaan valtakunnan laivastoa tanskalaisia vastaan.

Ensi kertaa Taavi ja hänen nuoret ystävänsä näkivät kaupungin. Niin
vähäpätöiseltä kuin Ulvila olisi näyttänytkin uudempien aikojen ja
toisien katselioitten silmissä, niin olivat nämät kapeat, likaiset
kadut, lukuisat rakennukset, joista isoimmat olivat varustetut
oikeilla savupiipuilla ja muutamat pienillä lasi-ikkunoillakin, niin
ihan uutta metsäseutujen kokemattomille lapsosille, etteivät he
ihmeissään ja ällistyksissään tienneet, minnepäin kääntyä. Erittäinkin
herättivät myymälät heissä suurta ihmetystä. Useimmat olivat hyvin
yksinkertaisia, pieni suojus vain talon kadunpuoleisessa päässä,
johon oli ripustettu tai levitetty esille halukkaiden ostajien
houkuttelemiseksi kaikenmoisia hyödyllisiä, mutta koruttomia esineitä,
kuten saviastioita, satuloita ja hihnoja, vaski- ja tina-astioita,
kirveitä ja veitsiä, naskaleita ja höyliä, anturanahkaa ja rukkasia,
Ruotsin liinaa, saukonnahkaisia röijyjä, sukkia ja lammasnahkaisia
takkeja, hamppua, suolaa, pippuria, tulikiveä ja kaikenlaista muuta
tavaraa. Kalleimpia mutta samalla harvinaisimpia tavaroita olivat
flandrilaiset verat, joita tänne asettuneet saksalaiset kauppiaat
olivat tuottaneet, sitä paitsi kaikenlajisia aseita aatelistoa
ja huoveja varten, joilla oli varaa tai halua hankkia itsellensä
parempaa tämänlaatuista tavaraa. Hunajaa oli kaupan sekä suuremmissa
että pienemmissä ruukuissa, samoinkuin palsamia ja suitsutusainetta.
Harvoin puuttui hyvinvarustetuista puodeista suurempia sekä
pienempiä vahakynttilöitä, joita hartaat seurakuntalaiset käyttivät
jumalanpalveluksissa, kaikenlaisia ja monenhintaisia rukousnauhoja
suuriarvoisista kalleuksista alkaen, joissa helmet olivat kullasta,
hopeasta, helmistä ja merenkullasta, aina sellaisiin saakka, joita
köyhäkin rovollansa saattoi lunastaa ja joihin oli pujoteltu
värillisiä puukuulia, pähkinöitä tai kirsikan sydämiä; sitä paitsi
vielä ristiinnaulitun ja pyhäin kuvia, suurempia ja pienempiä ynnä
monenlaatuisia: hopeaisia, vaskisia, puisia tai savisia, pergamentille
painettuja ja kömpelöitä saksalaisia puupiirroksia. Ilman näitä
esineitä ei kukaan tahtonut olla, ja kukin valitsi varansa ja aistinsa
mukaan. Ei liioin ollut ainoatakaan myymälää, jonka ovella ei olisi
ollut suojelevana kotijumalana neitsyt Maarian, pyhän Priitan, pyhän
Olavin tai pyhän Henrikin kuvaa. Kylttejä oli monenmoisia, joissa
kussakin oli suojeluspyhimyksen kuva, mutta ei ainoassakaan omistajan
nimeä tai muita kirjoituksia. Ne olisivat olleet aivan tarpeettomia,
sillä paitsi pappeja ja munkkeja ei kukaan olisi osannut lukea niitä,
vielä vähemmin niitä kirjoittaa.

Beata ihastui niin kaikkeen tähän komeuteen, varsinkin helminauhoihin
ja hunajaruukkuihin, että hän päästi ohjakset irralleen ja antoi
hevosen mennä, minne tahtoi. Taavin ja Birgerin konit arvelivat
voivansa seurata toverinsa esimerkkiä, ja ne kaikki poikkesivat omin
päinsä eräälle pihalle, missä näkivät kuusi tai seitsemän muuta hevosta
heinäkasan ja muutamien kaurapussien ympärillä, ja missä näytti
tarjoutuvan lepoa matkan vaivoista.

Tuskin olivat matkustajamme päässeet pihalle, kun Taavi, joka ensiksi
virkosi ihmetyksestänsä, oli tuntevinansa lyhytkasvuisen, hoikan ja
kavalannäköisen miehen, joka tarkkaavasti katseli häntä vanhan talon
ikkunareiästä.

-- Tulkaa pian pois täältä toivioretkeläisten majataloon, -- sanoi hän
ja käänsi pikaisesti hevosensa kadulle päin. -- Inkeri oli neuvonut
heille tämän majatalon, johon sekä luostarin väki että hartaat
toivioretkeläiset tavallisesti poikkesivat, ja jonka emäntä oli hänen
sukulaisensa.

Beata ja Birger vitkastelivat. Heidän mielestään saattoi kaupungissa
hakea majataloa, mistä vain halutti. -- Tulkaa! -- toisti Taavi
kiivaasti; -- minä näin jonkun tuolla, joka huomasi meidät, pahimman,
jonka voimme täällä tavata; se oli Kukko, Sten herran vakooja. Hän
on arvannut minne me suuntasimme matkamme ja on varmaan ratsastanut
edeltäpäin ottaakseen meidät täällä kiinni.

Tämä nimi jo riitti peloittamaan lapset pakoon. Ulvila, joka äsken
näytti heistä niin ihmeelliseltä ja ihastuttavalta, tuntui nyt
ainoastaan pelottavalta, sitten kun he niin äkkiarvaamatta olivat
tavanneet siellä vaarallisimman takaa-ajajansa. Mistä he nyt saisivat
varman turvapaikan? He kyselivät tietä toivioretkeläisten majataloon;
heitä neuvottiin kaupungin toiseen päähän. He kiirehdyttivät
vastahakoisia hevosiansa ja ravasivat aika vauhtia osotettuun suuntaan.

Mutta kadut, niinkuin jo sanoimme, olivat kovin kapeat, ja oli
kielletty ajamasta kovaa vauhtia kaupungissa, joka olikin sangen
tarpeellinen kielto. Pakolaisillamme ei ollut aavistustakaan siitä, ja
Birger ja Beata, jotka eivät liioin olleet taitavia ratsastajia, eivät
osanneet välttää eteensattuvia esineitä, ja seurauksena oli, että he
ajoivat milloin minkin yli, joka heidän tiellensä sattui. Missä kirkui
akka, jonka maitokiulun he olivat kaataneet, tuolla savenvalaja, jonka
saviastia oli rikki lyöty. Lopuksi olivat he ajamaisillaan kumoon
erään mahtavan ja hartiakkaan henkilön, joka tuntien loukkaamattoman
arvonsa, vaelsi huolettomana heidän edellänsä, aavistamatta sitä vaaraa
joka ratsastajien varomattomuuden takia oli uhkaamassa hänen leveätä
selkäänsä.

-- Mitä nyt, hävyttömät katupojat, ettekö näe, että ihmisiä kulkee
edellänne? -- karjasi mies äkäisesti katsoen taaksensa ja huomaten että
hänen kaunis sininen sarkanuttunsa, jossa oli nahkakölteri rinnalla ja
miekka vyöllä, oli katuliassa.

-- Mestari Gervasius! Mestari Gervasius! -- huudahti Taavi, kovin
iloissaan tästä toisesta aavistamattomasta kohtaamisesta.

-- Sinäkö se oletkin, veijari? -- ärähti vanha tuttumme, luostarin
vouti, jonka mielessä yhtymisen iloa jonkun verran hämmensi tunto
selkäänsä sattuneesta töytäyksestä. -- Eikö sinulla ole parempaa
tehtävää kuin ajella hullun tavoin pitkin Ulvilan katuja?

-- Älkää olko vihainen! -- pyysi poika hartaasti. -- Kaikkien
pyhimysten nimessä, mestari, suojelkaa Ljungarsin lapsia, sillä tuolla
kadun toisessa päässä on Sten herran väkeä, jotka ovat tulleet meitä
takaa-ajamaan!



18. Kuinka mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa ja mitä
sitten vielä tapahtui.


Kohta kun mestari Gervasius näki Sten herran miehet, jotka tulivat
ratsastaen kadun toisessa päässä, niin hän joudutti askeleitaan ja
sai siten pakolaiset viedyksi "toivioretkeläisten majataloon", jossa
hän tavallisesti itsekkin asui kaupungissa käydessään. Majatalon
pihan ympärille oli, niinkuin useimmissa muissakin Ulvilan taloissa,
rakennettu korkea aita, ja sen portin päällä komeili muodoton,
kaikenmoisilla aistittomilla koruilla koristeltu pyhimyksenkuva,
joka oli kuvaavinaan pyhää Birgittaa. Sen oli määrä osottaa, että
paikka oli aiottu lepopaikaksi niille hartaille ihmisille, jotka
sisä- ja pohjoisosista maata vaelsivat Turun tuomiokirkkoon tai
Naantalin luostariin. Mutta jos joku luuli että majatalossa vallitsi
luostarimainen hiljaisuus ja äänettömyys, niin hän pettyi suuresti,
sillä kartano oli täynnä väkeä ja sieltä kuului niin kova hälinä, että
se enemmän muistutti metelistä markkinaelämää, kuin toivioretkeläisten
rauhallista lepopaikkaa pyhiinvaellusmatkallansa.

Keskellä kartanoa seisoi lyhyt, paksu dominikaanimunkki paljain
päin, likaisessa mustasta kamlottikankaasta tehdyssä kaavussa, nuora
vyöllä, niinkuin kerjäläismunkkien oli tapa pukeutua, ja tarjoili
kaupaksi omituista tavaraa, jota hän säilytti lujasti raudoitetussa
arkussa valjaista päästetyillä rattaillansa. Päättäen hänen murtavasta
puheestansa, oli arvoisa isä ulkomaalainen, luultavasti saksalainen,
mutta hän oli oppinut suomea sokertamaan ja muutamia ruotsin sanoja,
joita hän ahkerasti käytti yhdessä latinalaisten sujuvien lauseparsien
kanssa, jota rahvas silloin kunnioitti yhtä paljon, ellei enemmänkin,
kuin moni nykyään vanhan virsikirjan suomea. Hänellä oli sitäpaitsi
tulkki mukanansa, rappiolle joutunut saksalainen rihkamakauppias
Müller, joka kilvan munkin kanssa ylisteli tavaraa ihmettelevälle
joukolle, jolle tällaiset markkinat näkyivät olevan jotakin aivan outoa.

-- _Benedicite, filii, pagani atque barbari, imo barbarissimi, et
vos quoque, filiae et mulieres stupidissimae!_ [Jumala siunatkoon
teitä, pakanat!] -- huusi munkki sujuvalla saarnannuotilla, varmana
siitä, että hänen latinankielisiä haukkumasanojansa pidettäisiin yhtä
mieltä-ylentävinä, kuin ne olivat käsittämättömiä. -- Kuka tahto
osta se autuus sen pienen maallisen kultan und hopjan edest, för
gold und silfver, se tulkko kiirust, _per Sanctum Petrum_, ostama
_margaritas ex profundo suibus_. Se ise ja eiti huutta _in purgatorio
misericordia_. [Ostamaan omaisilleen helmiä syvyydestä. Isä ja äiti
huutavat kiirastulessa sääliväisyyttä.] Und se piene Turku pfennig osta
ne vappaks; se piene pala hopja vapatta kuolluit ja elävit, syntynei ja
syntymättömi, päistikka gerad ins himmelrike! _Per sanctum Dominicum,
Olavum, Ericum, Henricum et in gloriam sanctae virginis, salvete
animas!_ [Pyhän Dominicuksen, Olavin, Eerikin, Henrikin ja pyhän
neitsyen kunnian tähden; pelastakaa heidän sielunsa.]

-- Hän sanoo, -- tulkitsi rihkamakauppias vapaasti suomentaen, --
että Rooman pyhä isä armahtaa hurskaita lapsiansa täällä pohjolassa
ja lähettää heille autuuden halvasta hinnasta. Täällä te voitte
pienellä rovolla pelastaa isänne ja äitinne kiirastulesta, ja pienellä
hopearahalla te voitte ostaa kaikki synnit anteeksi sekä itsellenne
että kelle tahansa, sekä kuolleille että eläville, syntyneille
ja syntymättömille, tarvitsematta ripittää itseänne Turussa tai
Naantalissa, missä munkit teitä nylkevät ja pettävät. Voivatko he teitä
auttaa? Eivät voi, yhtä vähän kuin nilkku akka voi kengittää äksyä
hevosta. _Per sanctnm Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum, Brigittam,
Parasitum_ ja niin edespäin, ja niin edespäin, _salpeter spradibas!_

-- Kuulkaa, kuulkaa, hyvät ihmiset! Niin totta kuin minä olen
kunniallinen mies, olette te joutuneet tekemisiin valehteliain ja
petturien kanssa, jotka teitä ryöstävät ja riistävät, niin, he ovat
susia lammasten vaatteissa, jotka häpeämättömästi panettelevat
meidän pyhiä isiämme Turussa ja Naantalissa! -- huusi nyt pontevalla
äänellä mestari Gervasius. Hän oli yhtä suuresti hämmästyneenä kuin
vihastuneena kuunnellut tätä julkeata puhetta ja arveli, että hänen
puoleksi hengellinen arvonsa luostarin taloudenhoitajana valtuutti
hänet pitämään esimiestensä puolta. Mahdollista on myös, että tuo
tarmokas vouti, vaikkei hän ollutkaan oikeutettu siihen mestarin eli
maisterin arvonimeen, jolla hänen alaisensa häntä kunnioittivat, oli
sivumennen sen verran oppinut latinaa, että hän huomasi, millä vähän
sopivalla tavalla häpeemätön kerjäläismunkki ja hänen arvoisa toverinsa
käyttivät tätä kieltä. Jätämme sanomatta, eikö hänen oikeutettu
suuttumuksensa johtunut samalla siitä sopimattomasta kilpailusta,
jolla anekauppias uhkasi ryöstää luostarilta yhden sen paraimmista
tulolähteistä.

Hänen ankara vastalauseensa tekikin tehtävänsä. Suurin osa
kokoontuneesta kansasta tunsi syvää kunnioitusta luostaria ja
tuomiokirkkoa kohtaan, ja sentähden tulkin hyökkäys pyhiä isiä
vastaan enemmän vahingoitti kuin hyödytti hänen asiaansa. Väki
rupesi jo vetäytymään pois, huutaen, että vouti oli oikeassa ja että
kerjäläismunkki olisi ajettava ulos portista. Toiset taas, joiden
silmissä katolinen kirkko väärinkäytöksiensä vuoksi oli kadottanut
kaiken arvonsa, näyttivät haluavan pitää munkin puolta, vain siksi että
heitä huvitti nähdä kahden niin suuren kirkollisen mahtimiehen, kuin
voudin ja anekauppiaan, rupeavan tukkanuottasille. Väkijoukko jakaantui
huutaen, meluten ja elämöiden, kahteen puolueesen. Mutta kun useimmat
näyttivät yhtyvän mestari Gervasiukseen, olisi voitto nähtävästi
kallistunut hänen puolellensa, jollei hänen säikähtämätön vastustajansa
olisi ratkaisevalla mahtitempulla kääntänyt asiata päinvastaiseksi,
joten voitto yhtäkkiä siirtyi roomalaiselle puolelle.

Pieni munkki kiipesi näet rattaillensa, niin että hän näkyi kaikkien
muitten yli, ja veti juhlallisesti esille suuren pärmäkirjan, jossa
riippui monta keltaista ja punaista vahasinettiä, ylinnä paavin
suuri sinetti ikäänkuin täysikuu taivaanlaella. Ja nyt tulvaili tuon
kaunopuheisen isän huulilta loukkaantuneen hengellisen arvon koko
voimalla latinaa, saksaa ja suomea, enimmin toki latinaa, ja tulkki oli
heti valmis omalla tavallansa kääntämään tätä sanatulvaa. Hän uhkasi
kirkon pannalla sekä ajallisella ja ijankaikkisella kirouksella kaikkia
niitä, jotka uskalsivat epäillä tätä kieltämätöntä asiakirjaa, jonka
pyhä isä korkeanomakätisesti oli allekirjoittanut. Se oli siis siihen
määrään pyhä, että hänen mielestänsä heidän pitäisi suudella hiekkaa
niiden kärryjen pyörien alta, jotka olivat saaneet kunnian kuljettaa
tätä ihmeteltävää asiakirjaa ja niin arvokasta henkilöä, kuin paavin
lähettilästä. -- Mutta tässä, -- jatkoi tulkki, sovittaen sanansa
kuulioitten mukaan, -- tässä seisotte te kuin elukat ja mulkoilette
aurinkoa, vaikka taivaan lintusetkin osottavat kunnioitustansa
sille, jolle kaikki valta on annettu sitoa ja päästää maan päällä.
Ymmärrättekö, pöllöpäät? _Salibassi farifas!_

Viimeinen todistus oli taitavasti temmattu niin sanoaksemme tuulesta,
sillä samassa maahan varisseet jyvät viekottelivat koko parven
varpusia rattaitten ympärille. Enempää ei tarvittukaan lisäämään
pärmäkirjan vastustamatonta vaikutusta, pärmäkirjan, joka oli itse
Rooman; paavin allekirjoittama, ja tämän valtahan oli uskonkappale,
sitä enemmän uskottu ja kunnioitettu, mitä etäämpänä Roomasta oltiin.
Uskonpuhdistuksen historian ajoilta tiedetäänkin, että paavi Leo
X, joka lähetti anekauppiaansa kokoilemaan varoja Pietarinkirkon
rakentamista varten Roomaan, sai suurimmat tulonsa etäisimmistä
maista. Täällä tämä kaupustelu, aivan uusi ja tuntematon kun se oli,
vähäksi aikaa ällistytti rahvaan mielet uskomattomalla julkeudellansa,
mutta samalla se toi myöskin tavattoman hävyttömyytensä takia
uskonpuhdistuksen jäljessänsä.

Mestari Gervasius näki nyt, että hänen puoluelaisensa hänet äkkiä
hylkäsivät ja tulvailivat joukottain anekauppiaan luo suutelemaan
hänen käsiänsä ja hänen likaisen kaapunsa liepeitä. Lempeänä ja
anteeksiantavana paimenena munkki soi heille tämän oikeuden ja saivatpa
vielä muutamat valitut osakseen sen kadehdittavan onnen, että heidän
sallittiin suudella tuon kallisarvoisen asiakirjan takapuolta, tietysti
ei kuitenkaan ilmaiseksi, vaan oli siitä suuresta armosta suoritettava
runsaat antimet kirkolle. Nämät lahjat sekä anekirjojen hinnat
kilahtelivat suureen ja täysinäiseen kukkaroon, joka riippui nuorasta
pyhän miehen vyötäisillä. Kauppa kävi ihmeen hyvin. Vanhat ja nuoret,
miehet ja naiset kaivoivat kiireesti esille kaikki rahansa, niin,
monet juoksivat kaupunkiin hakemaan tai lainaamaan toisilta enemmän
rahaa, voidakseen lunastaa omaisensa kiirastulesta ja ostaa itsellensä
synninpäästön pyhimysten ylimääräisten hyvien töiden perustuksella.
Painetut liput, jotka sisälsivät paavin anteeksiannon latinan kielellä
sekä neitsyt Maarian tai jonkun muun kirkon pyhimyksen kuvan, vaelsivat
toinen toisensa perästä munkin kirstusta yhä kasvavaan kansajoukkoon,
joka joutui vastustamattoman huumauksen valtaan. Kellä ei ollut rahaa,
hän toi vaatteita, ruokatavaroita, aseita, työkaluja ja kaikkea, millä
arveltiin olevan rahanarvoa, munkin kärryille, kerjäten kyynelsilmin
synninpäästöä; vieläpä ne, joilla ei ollut mitään rahanarvoista,
halusivat kilvan edes kosketella pyhiä anekirjoja. Vanhat akat
ryömivät polvillaan rattaitten luoksi, saadakseen edes suudella pyhää
maata pyörien alta ja äidit kurottelivat kirkuvia lapsiansa munkkiin
päin rukoillen, että pyhän isän lähetti ainakin tekisi ristinmerkin
heidän ylitsensä. Toiset, vähemmin hartaat, mutta yhtä taikauskoiset,
tappelivat anekirjoista, repivät ne rikki ja säilyttivät palaset,
siinä luulossa, että joka palassa piili ihmeitätekevä voima. Yhteen
pihan nurkkaan oli istahtanut muutamia Fleming herran sotureita aitan
portaille ja he pelasivat arpapeliä paavin kirjeistä, jotka siten
kävivät kädestä käteen, kuten setelit meidän päivinämme, -- pilkkaavia
seteleitä, jotka vähäisen parannuksen ehdolla lupasivat omistajalle,
vaikka hän olisi mitä paatunein konna, viattoman omantunnon ja taivaan
autuuden!

Taavi ja hänen nuoret seuralaisensa joutuivat saman huumauksen
valtaan kuin kaikki muutkin. He ottivat esille pienet matkarahansa,
ja koettivat hekin tunkeutua esiin saadaksensa noita ihmeitätekeviä
paperiliuskoja. Onneksi oli mestari Gervasiuksella, vaikka hän olikin
suuresti hämmennyksissään, kun paavin sinetti hänet siten oli ryöstänyt
aseettomaksi, vielä siksi suuri määrä harrasta virkaintoansa jäljellä,
että hänen oli vaikea kateellisin ja tyytymättömin silmin jäädä
katselemaan tuota julkeata muukalaista, joka kursailematta tempasi
leivän Naantalin rippi-isien suusta. Hän koetti siksi päästä sievästi
peräytymään, ja siihen hänellä olikin monta syytä. Hän huomasi näet
pian, että Sten herran ratsumiehiä oli yhtynyt väkijoukkoon, ja koska
oikeudenkäynti Ulvilassa oli yhtä horjuvalla kannalla kuin muissakin
osissa maata, ei ollut takaamista, mitä näillä laista välittämättömillä
veijareilla oli mielessä Ljungarsin lasten turmioksi.

Odottamaton tapaus, joka anekaupan aikana ei ollut niinkään
harvinainen, tuli tässä pulassa voudin avuksi Pöyhistyneenä sitä
suunnattomasta arvosta, jonka paavin sinetti oli hänelle tuottanut,
rupesi munkki yhä häpeemättömämmin kaupittelemaan tavaraansa. Hän
myi halvasta hinnasta synninpäästön, ei vain jo tehdyistä synneistä,
vaan vielä niistäkin, joita _vastedes aiottiin tehdä_. Varsinkin
soturit halusivat hartaasti tätä tavaraa, epäilemättä siinä toivossa,
että talonpojat ja matkustajat saisivat monin kerroin korvata siitä
maksetun hinnan. Kiusaus tuli yhä suuremmaksi. Mestari Gervasius,
joka tunsi väkensä, huomasi salaisella vahingonilolla, kuinka Sten
herran ratsumiehet, jotka olivat työntäytyneet aivan kärryjen
luo, tuon tuostakin loivat ahneita silmäyksiä munkin täysinäiseen
kukkaroon. Eikä hän pettynytkään. Yksi sotureista, joka oli tunnettu
Nahkasiiven nimellä, rohkein ja neuvokkain koko rosvojoukosta lähinnä
Stenin vakoilija Kukkoa, oli juuri ostanut itselleen päästökirjan
vastedes kokonaisen kuukauden aikana tehtävistä synneistä. Mutta kun
toverit, kenties tahallansa, tunkivat ja työnsivät minkä jaksoivat,
oli Nahkasiipi kompastuvinaan kärryihin, samalla kuin hän oli
poislähdössä. Langetessaan hän tarttui munkin kaapuun kiinni, veti
hänet maahan ja kopeloitsi niin taitavasti hänen köysivyötään, että
tuo raskas rahakukkaro sattui epähuomiosta siirtymään munkin vyöstä
Nahkasiiven vahvoihin kouriin. Tuskin mies oli tämän runsaan saaliin
saanut anastetuksi, niin hän ketterästi kuin kissa luikahti tiehensä
toveriensa jalkojen välitse, työnsi syrjään kaikki, jotka olivat
hänen tiellänsä, hyppäsi valmiina odottavan hevosensa selkään ja oli
muutamassa sekunnissa kadonnut ällistyneen väkijoukon ja kirkuvan
munkin näkyvistä.

Kauhea meteli nousi pihalla. Kaikki syöksivät sikin sokin, huutaen,
että varas oli kiinni otettava, ja kaikista enimmin huusivat juuri Sten
herran soturit ja samalla he ratsastivat toisten tielle ollen ajavinaan
pahantekiää takaa ja estivät siten toisia häntä seuraamasta. Turhaan
päästeli munkki, jolta niin häpeällisesti oli viety hänen runsas
saaliinsa, kirkon hirmuisimpia pannansalamoita kaikilla tunnetuilla
kielillä julkeata rosvoa ja koko tätä kurjaa ja harhaoppista maata
vastaan. Turhaan yhtyi hänen kirouksiinsa akkojen ulvonta, lasten itku
ja saksalaisen rihkamakauppiaan haukkumasanat. Varas oli poissa, poissa
hurskaan isän koko suomalainen kolehti Rooman Pietarinkirkkoa varten,
ja toistaiseksi ei hänellä ollut muuta jäljellä kuin toivo saada tappio
pian korvatuksi uusilla kaupaksi tarjotuilla paperinipuilla.

Mestari Gervasius huomasi parhaaksi vetäytyä pois koko pelistä; hän sai
vaivalla palveliansa käsiinsä, vei Taavin, Beatan ja Birgerin mukaansa,
sekä hiipi kaikessa hiljaisuudessa rantaan, missä oli alus valmiina
purjehtimaan hänen ja hänen keräämänsä luostariveron kanssa Naantaliin.



19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.


Kauniina lauantaiaamuna heinäkuun lopulla armon vuonna 1512 purjehti
se pieni alus, jossa mestari Gervasius ja Myllyrannan pakolaiset
kulkivat, onnellisesti Naantalin satamaan ja laski laituriin, hiukan
luostarin alapuolelle. Jos Taavin ja hänen ystäviensä mielestä Ulvila
oli ollut kovin ihmeteltävä, niin nyt vielä suuremmassa määrässä heidän
kunnioitustansa herätti muhkea luostarin kirkko sekä ne monet ja
pitkät, sekä kiviset että puiset rakennukset, jotka kohosivat mäellä
kirkon vasemmalla puolella ja muodostivat varsinaisen luostarin.
Brigittalais-luostarikunnan sääntöjen mukaan oli luostarissa kaksi
osastoa, toinen nunnia ja heidän abbedissaansa varten ja toinen
munkkeja ja heidän ylikonfessoriansa eli yliripittäjäänsä varten.
Kumpikin osasto oli kuitenkin eri rakennuksessa, ja nunnilla oli se
etu, että heidän asuntonsa oli rakennettu kirkon yhteyteen, jotta
messuja voitaisiin pitää kautta koko vuorokauden kaikkina vuoden
aikoina.

Sataman oikealla puolella sijaitsi pieni kaupunki tai kauppala, joka
oli melkoista laajempi ja varakkaampi kuin myöhempien aikojen Naantali.
Siellä tarvittiin majataloja monelle hurskaalle ihmiselle, jotka
tekivät toivioretkiä luostariin kaikista Suomen eri seuduista, joko
itse saadaksensa rippiä ja synninpäästöä, taikka pyytääksensä messujen
lukua kuolleitten omaistensa puolesta. Naantalin messuja, jotka olivat
Brigitta pyhimyksen erityisen suojeluksen alaisina -- puhumattakaan
neitsyt Maariasta ja Johannes kastajasta, jotka myöskin kuuluivat
luostarin suojeluspyhien joukkoon, -- pidettiin sekä komeampina ja
täydellisempinä, kuin useampien muitten Suomen kirkkojen, että myöskin
erityisesti pyhinä ja vaikuttavina. Ja nämät monet toivioretkeläiset
eivät suinkaan tulleet tyhjin käsin. Tosin ei koskaan kielletty
köyhältä ripitystä eikä muita kirkon hyviätöitä. Päinvastoin jaettiin
paljon almuja, varsinkin niinä päivinä, joita vartavasten vietettiin
suojeluspyhimysten kunniaksi, nimittäin kesäkuun 24 päivänä, lokakuun
6 päivänä, lukuisina Maarian päivinä ja myöskin, sukulaisuuden
vuoksi, Kaarinan messuna elokuun 2 päivänä, koska ruotsalainen
Katarina pyhimys oli pyhän Brigitan tytär. Mutta aikakauden yleinen
usko oli, että rakkaat pyhimykset, tai totta puhuen heidän maalliset
edustajansa, pitivät kaikenlaisia lahjoja luostareille ja kirkoille
sangen ansiollisina ja otollisina; ja sentähden toivat kaikki varojensa
mukaan jotakin mukanansa. Rikkaat lahjoittivat tiluksia, kartanoita
ja hopeakannuja. Vähempivaraiset toivat voita, viljaa, turkiksia ja
muuta tavaraa. Ne, joilla ei ollut muuta kuin hurskaat sydämensä ja
terveet käsivartensa, tekivät elonkorjuun aikana työtä päiväpalkatta
luostarin tiluksilla, vetivät kiviä sen rakennuksia varten ja
kitkivät rikkaruohoja sen puutarhoista. Siten tuli kuitenkin koko
seutu varakkaaksi, kaupusteliat ja käsityöläiset asettuivat luostarin
läheisyyteen, jolle he maksoivat vuotuista veroa, ja harjoittivat
kannattavia ammatteja monenlaisia tavaroita myöskennellen, vaikka
kaikki ulkomaan kauppa oli Turun kaupungille pidätetty.

Samoin kuin monet muut ylhäisessä asemassa olevat miehet, ei mestari
Gervasiuskaan ollut välinpitämätön siitä vaikutuksesta, minkä kaikki
tämä komeus teki hänen nuoriin matkakumppaneihinsa. Vieläpä hän
suvaitsi näyttää heille luostarin lukuisia pitkulaisia rakennuksia,
jotka kaikki olivat varustetut savupiipuilla ja lasi-ikkunoilla,
selittää niiden tarkoitusta ja edeltäpäin kuvaili sitä juhlallista
jumalanpalvelusta, jonka he omin silmin saisivat huomenna nähdä
Olavinmessussa. Mutta hän ei huolinut heille kertoa, että luostarin
paraimmat päivät jo olivat olleet ja menneet, sitten kuin aikakauden
yhä kasvava epäusko ja jumalattomuus oli vaikuttanut sen, että
lahjoitukset yhä vähenivät ja toivioretket yhä harvenivat. Luostaria
oli sitäpaitsi, niinkuin kaikkina merkillisinä ajanvaiheina, kohdannut
kova isku, jonka moni selitti lähenevän perikadon enteeksi, nimittäin
tuo suuri rutto syksyllä 1508, jonka uhreiksi oli joutunut kokonaista
35 veljeä ja sisarta molemmilta osastoilta. Tosin oli Vadstenan
emäluostari seuraavana vuonna lähettänyt kuusi sisarta ja oman
ylikonfessorinsa Naantaliin vahinkoa kärsineen laitoksen avuksi, ja jos
ajat olisivat olleet samat kuin ennen, niin luultavasti olisi kaikki
taas voinut tulla entiselleen. Mutta niinkuin asianlaita nyt oli, ei
Naantali enää koskaan voinut täydellisesti toipua tästä hirmuisesta
iskusta, ja vaikka luostari kaikissa suhteissa vielä säilytti
ulkonaisen loistonsa, niin oli mestari Gervasius kyllin perehtynyt
kaikkiin sen salaisuuksiin, että hän selvästi ennakolta tunsi sillä
olevan alkavan rappion edessään.

Yksi toive piti vielä Naantalin alenevaa rohkeutta vireillä ja se oli
Turun uusi piispa Arvid Kurki. Luostari oli nimittäin ollut pitkissä
ja kiivaissa riidoissa edellisten Turun piispojen kanssa, sillä
kaksi suurta herraa ei sovi saman katon alle, ja Naantali oli siksi
lähellä Turkua, että se hengellisillä markkinoilla tuotti paljon
haittaa sikäläiselle tuomiokirkolle, luostarille ja piispalle. Vaikka
Naantalilla olikin hyvänä selänsuojana Vadstena ja Sturet, joiden
mielestä Turun mahtavat piispat toisinaan olivat liian itsevaltaisia
herroja, niin oli ruotsalaisilla ystävillä viime aikoina ollut
kylliksi tekemistä omissa huolissansa, ja siitä syystä oli pyhän
Priitan konventti Suomessa viime aikoina joutunut alakynteen. Mutta
tämä hengellinen sota näytti nyt säätyvän sovinnoksi. Piispa Arvid
oli viisas herra. Hän tiesi jotakuinkin mitä tiimaa ajan kello
näytti. Hän tunsi varmaan jo etäältä tulevan maailmanpalon hajun,
syttyaineet olivat valmiina, kun kipinä viisi vuotta myöhemmin leimahti
Wittenbergissä. Hän käsitti kenties myöskin, että näinä tukalina
aikoina oli parempi pitää Naantalia, joka vielä oli suuressa arvossa,
ystävänä, kuin vihamiehenä. Ja luostari, jonka ylpeys oli suuresti
lannistunut äskeisen onnettomuuden takia, näytti omasta puolestansa
taipuvaisemmalta nöyrtymään piispan valtikkaan alle kuin ennen.

Jotenkin semmoisella kannalla olivat asiat siihen aikaan, kun
mestari Gervasius vei pakolaisensa luostarin turviin. Tuo hyvä mies
ei unohtanut teroittaa heidän mieliinsä sitä kunnioitusta, jota he
olivat velkapäät osottamaan niille mahtaville henkilöille, joille
heidät täällä esitettäisiin. Hän neuvoi heitä tekemään ristinmerkkiä
astuessaan luostarin portista sisään, polvistumaan abbedissan
eteen ja pyytämään hänen siunaustaan, nimittämään ylikonfessoria
kunnianarvoiseksi isäksi, sekä pyyhkimään, tomun kengistänsä eteiseen
tullessansa. Taaville hän erittäin muistutti, ettei hän saanut
millään muotoa luostarissa niistää nenäänsä sillä yksinkertaisella ja
luonnollisella tavalla, johon hän Myllyrannassa oli tottunut.

Tätä kaikkea lupasivat lapset tarkasti noudattaa, ja sitten vei heidän
suojeliansa heidät, ällistyneinä ja uteliaina, luostarin suureen
odotussaliin.

Täällä joutui heidän kärsivällisyytensä aluksi kovan koetuksen
alaiseksi, sillä vouti jätti heidät yksikseen ja meni ilmoittamaan
matkastansa ja antamaan talonmestarille ohjeita hänen aluksensa lastin
purkamisesta. Lapsia kummastutti, etteivät luostarin palveliat, jotka
hiljakseen astuskelivat huoneen läpi, ensinkään näyttäneet huomaavan
heitä. Kaikki, jotka heidän näkyviinsä tulivat, näyttivät mahtavilta
ja salaperäisiltä. Suuri tiimalasi keskimäisen ikkunan komerossa
juoksi niin hiljaa ja yksitoikkoisesti, hiekkajyvä toisensa perästä,
kuin olisi aikakin tahtonut pysäyttää kulkunsa. Vanha palveleva
sisar tuli ulos vasu käsivarrellaan, jossa oli rohtoja ja tuoretta
spenaattia eräälle sairaalle kaupunkiin vietäväksi, ja vastasi
lasten nöyrään tervehdykseen hiljaisesti lausumalla; benedicite.
Kaksi nuorta luostarin palvelustyttöä pyyhki tomua ikkunoista ja
kuiskailivat salavihkaa toisillensa ikäänkuin heillä olisi ollut joku
valtiosalaisuus takanaan. Kaksi kalpeata ja ryhditöntä kuoripoikaa,
noin Taavin ja Birgerin ikäisiä, odotteli uskaltamatta sanaakaan
virkahtaa, kirkkolaulajan käskyjä huomispäivän varalle. Väliin kulki
huoneen läpi sanantuoja kapitulin istunnosta: silloin kaikkien
silmät kääntyivät säikähtyneinä sille taholle, ikäänkuin he olisivat
odottaneet jotakin onnettomuuden sanomaa. Suuressa salissa, jossa
ikkunat olivat sangen pienet, vallitsi hämärä, vaikka oli valoisa
kesäinen aamu. Ilmakin olisi tuntunut lapsista tukahuttavalta, jollei
yksi ikkunoista olisi ollut auki puutarhaan päin, jonka raittiit
kesätuoksun-tuulahdukset muistuttivat pakolaisille sitä nuoruutta ja
terveyttä uhkuvaa luontoa, josta he äskettäin olivat lähteneet.

Luostarissa vallitsi ikäänkuin ahdistuksen tunne ja perikadon aavistus.
Taavi ja hänen ystävänsä olivat tietämättänsä joutuneet näkemään tämän
loistavan ja mahtavan laitoksen juuri kesken sen kotoisia huolia,
joita oli maailmalta salattava. Metsän kokemattomat lapset eivät
sitä ymmärtäneet. Heistä luostarin ilma tuntui tukahuttavalta ja
painostavalta. Tuskin he olivat muurien sisään astuneet, ennenkuin he
taas halusivat päästä sieltä pois.

Vihdoin tuli mestari Gervasius ilmoittamaan, että kapitulin istunto
oli päättynyt, ja että lapset nyt esiteltäisiin abbedissalle, jolle
oli ilmoitettu heidän tulonsa ja pyyntönsä päästä luostarin turviin.
Tätä tärkeätä esittelyä varten vouti oli toimeliaisuudessaan tuonut
kamman ja harjan mukanansa, joilla lapset hätäpikaa siistittiin
ja hän varoitti heitä, etteivät vaan unohtaisi tuiki tarpeellisia
kunnianosotuksia.

Sen jälkeen kuljetettiin heitä pitkää pimeätä käytävää myöten, josta
sivuovet veivät nunnien kammioihin; heidän mielestään se näytti
pikemmin hautaholvilta, kuin ihmisasunnolta. Tämän käytävän päässä
avautui suurenlainen ovi, joka aukeni kahteen isonpuoleiseen ja
odottamattoman komeasti kalustettuun huoneesen, joissa asui Naantalin
silloinen mahtava abbedissa, "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär",
niinkuin häntä nimitettiin eräässä siltä ajalta säilyneessä
pärmäkirjassa.

Näiden huoneitten sisustus -- jykevä, hopealla ja norsunluulla
koristeltu pöytä, puuleikkauksilla kaunistettu avainkaappi, jossa
säilytettiin luostarin pääavaimia, korkeanojaiset suuret tammituolit,
täyshopeinen ristiinnaulitun kuva, jonka alla oli rukousjakkara ja
koruompeleinen tyyny abbedissan yksityistä hartautta varten, sekä
syvät ikkunakomerot ja maalatut ikkunaruudut, joista vain heikko ja
värillinen valo pääsi huoneesen, kaikki tämä oli aiottu tekemään
valtavaa vaikutusta niihin uskovaisiin ja uskomattomiin, jotka saivat
kunnian yksityisesti päästä paikan hengellisen haltiattaren puheille.
Myllyrannan lapsista tuntui kuin he seisoisivat Rooman pyhän isän
edessä, ja vain vapisevin polvin he kykenivät noudattamaan niitä
tarkkoja määräyksiä, joita heidän suojeliansa, vouti, niin suurella
huolella oli ennakolta painanut heidän päähänsä.



20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esiteltiin Naantalin abbedissalle.


Jalosukuinen, hurskas ja apostolinen "Neitsyt sisar Margareta
Juhanantytär", Naantalin brigittalaisluostarin abbedissa, on Suomen
kirkkohistoriassa ainoasti nimeltä tunnettu, mutta jos saa uskoa
tätä kertomusta, niin hän oli siihen aikaan, josta tässä kerrotaan,
kunnianarvoisa, hienohipiänen ja vielä sangen kaunis nainen, iältään
neljän, viidenkymmenen vuoden välillä, sekä jonkun verran lihavampi,
kuin mitä olisi luullut hänen olevan hänen painavien huoliensa vuoksi;
muuten hän näytti pikemmin hyväsydämiseltä, kuin ankaralta. Hän oli
juuri ollut puheenjohtajana kapitulin neuvottelussa, ja hänellä oli
vielä yllään se pitkä valkoinen huntu, jota sellaisissa juhlatiloissa
käytettiin. Hänen rinnallansa riippui hienoissa kultavitjoissa
hopearisti, eivätkä luostarin säännöt kieltäneet häntä käyttämästä
suurta luostarin sinetillä varustettua kantasormusta harvinaisen
kauniissa kädessään, jota hän -- ehkä jokin vielä kuolettamaton
maailmallisen turhuuden jäännös sydämessään -- kuului pitävän
enemmän nähtävissä, kuin mikä sopi hänen hengelliselle arvollensa.
Epätietoisesti, melkeinpä pelokkaasti hän usein katsahti pitkään
ja laihaan, ankaran- ja epämiellyttävännäköiseen mieheen, joka nyt
seisoi hänen rinnallaan. Näistä katseista päättäen ei kaitselmus ollut
suonut hanalle sitä lujaa ja käskevää luonnetta, jota niin tärkeässä
asemassa olisi tarvittu näinä kovina aikoina. Ja se väsymyksensekainen
kärsimättömyys, jolla hän näytti hoitavan hallitustoimiansa, osotti
pikemmin, että tämä hyvä abbedissa olisi mielemmin kuin loistavassa
asemassaan luostarissa, ollut kunniallisena papinrouvana maalla,
ympärillä tusina reippaita lapsia ja joukko toimekkaita palvelioita,
sekä porsaita ja nautakarjaa hyvinhoidetussa navetassa, niitä kun on
helpompi hallita, kuin hurskaita luostarikonventteja ja uppiniskaisia
pappeja.

Pitkä munkki hänen rinnallaan ei ollut kukaan vähemmänarvoinen mies,
kuin ylikonfessori Sven Thordinpoika, joka kolme vuotta sitten oli
eronnut samasta korkeasta virasta Vadstenassa ja siirtynyt Naantaliin
uudelleen kohottaakseen puoleksirappeutunutta tytärluostaria. Tämä
mies, sanoo kertomuksemme, oli sitä ainetta, josta katolinen kirkko
oli rakentanut peruspylväänsä. Koko hänen ryhdissään oli jotakin
raudankovaa, joka ehdottomasti pakotti tottelemaan ja pelkäämään. Ja
jos uskalsi katsoa häntä suoraan silmiin, niin näki niissä uskoninnon
tulen, joka asianhaarain mukaan saattoi lämmittää hänen ympäristöänsä
taikka leimahtaa tuhoatuottavaksi vimmaksi. Abbedissaa kohtaan hän
säntillisesti osotti sitä kunnioitusta, joka hänen arvolleen tuli.
Mutta Taavinkin tottumaton silmä huomasi helposti, että ylikonfessori
se täällä hallitsi ja ohjasi kaikkea, ja että abbedissalla oli vain
sen vallan ulkokuori, joka todellisuudessa oli hänen tarmokkaamman
virkaveljensä käsissä.

Kun lapset olivat tavan mukaan polvistuneet ja saaneet abbedissan
siunauksen, niin hän viittasi kädellään Birgeriä ja Beataa istumaan
nojatuoleihin, mutta Taavi sai jäädä ovensuuhun seisomaan. Poika paran
poskille kohosi tumma puna. Hän oli melkein jo unohtanut, kuinka suuri
ero oli köyhän myllärin pojan ja maan milteipä vanhimman aatelisperheen
ylhäisten perillisten välillä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
että häntä siitä juuri täällä muistutettaisiin, ja mitä joku muu
olisi pitänyt luonnollisena asiana, se loukkasi ja nöyryytti Taavia
koskettaen hänen neljäntoista-vuotiaan sydämensä arinta kohtaa.

-- Hyvät lapset, -- sanoi abbedissa suopeasti, -- minulle on kerrottu,
että jumalattomat ihmiset ovat riistäneet teidät isänne määräämästä
asunnosta, ja että te pyydätte päästä luostarin ja pyhimyksien turviin,
kunnes Bo Knuutinpoika Ljungars palaa takaisin Ruotsista.

Birger vastasi myöntävästi, hämillään sammaltaen puhettaan.

-- Minua ihmetyttää, -- jatkoi abbedissa, -- ettette mieluummin
hakeneet turvaa isänne kartanosta, joka kuuluu olevan hyvin varustettu
rosvoja vastaan ja jossa emintimänne varmaankin olisi tarjonnut teille
turvaa ja hoitoa.

Birger oli vaiti. Beata, joka jo oli osaksi ehtinyt saada takaisin
rohkean mielensä, vastasi säikähtämättä: -- En minä tahdo lähteä
Ljungarsiin, niin kauan kuin isämme on poissa. Ursula rouva on niin
paha meille. Ursula rouva on noita-akka.

-- Mieletön lapsi, -- sanoi abbedissa, -- niinkö sinä olet oppinut,
kunnioittamaan häntä, joka on sinulla äidin siassa? Mitä isäsi on
sanova sellaisesta tottelemattomuudesta?

Birger punastui. -- En minä tiedä, onko äitipuolemme noita, -- sanoi
hän, -- mutta sen minä tiedän, että hän vihaa meitä, että hän on
antanut vangita uskollisen Goliatimme linnan holviin, ja että hän on
liitossa niiden kanssa, jotka ryöstivät meidät. Sen voi Taavi todistaa.

Abbedissa katsahti neuvotonna neuvonantajaansa, ja kun hän oli saanut
tämän suostumuksen, niin hän kääntyi Taaviin ja käski hänen tarkasti
selittää mitä lapsille oli tapahtunut, ja mitä syytä heillä saattoi
olla niin loukkaaviin epäluuloihin omaa äitipuoltaan kohtaan.

Taavi selitti lyhyesti, mitä oli tapahtunut, eikä salannut, mitä
luuli tietävänsä Ursula rouvan osallisuudesta Sten herran petokseen
ja hyökkäyksestä myllykylään. Hän ei salannut muuta kuin Ljungarsin
valkoisen tytön osallisuuden hänen seikkailuihinsa.

Abbedissa kuunteli äänetönnä tätä kertomusta ja meni sitten
ylikonfessorin kanssa sisähuoneesen neuvottelemaan, mikä vastaus lasten
pyyntöön olisi annettava.

-- Arvoisa isä, -- sanoi hän huolissaan, -- teidän viisautenne ymmärtää
kyllä, kuinka vaarallista näinä rauhattomina aikoina on loukata niin
mahtavaa, vaikka jumalatonta sukua, kuin Ljungarsin herroja. Jos Bo
herralla olisikin syytä olla kiitollisuuden velassa meille siitä
suojeluksesta, jota me annamme hänen lapsillensa, niin vaatii varmaan
Ursula rouva heidät takaisin, ja minä pelkään pahoin, etteivät lasten
kertomukset ole vallan perättömiä. Jos hän todellakin on liitossa
paholaisen kanssa, niin iän koettaa kaikin tavoin vahingoittaa meitä,
ja Bo herra, jota hän rajattomasti vallitsee, on lukeva meille viaksi
sen, josta olisimme ansainneet hänen kiitollisuutensa.

Ylikonfessori hymyili halveksien sanoessansa: -- te tiedätte,
kunnianarvoinen sisar, epäilemättä, että koko meidän tehtävämme
on taistelua perkelettä vastaan, ja hänen kiusauksensa saattavat
ainoastaan tuottaa pyhälle Brigitallemme uutta kunniaa ja luostarille
uutta mainetta.

-- Arvoisan veljen mielipide on siis se, että me otamme lapset vastaan?

-- Sitä minä en sano. Pyhimykset valistakoot meitä, sisareni. Jos
heidän tarkoituksensa on, että paha suku hävittää itse itsensä, niin ei
meidän sovi ryhtyä sitä estämään.

-- Siis tarkoitatte, arvoisa veli, että meidän ei tule myöntyä lasten
pyyntöön?

-- Minä jätän sen kokonaan kunnianarvoisen sisaren viisauden
harkittavaksi, -- jatkoi konfessori, melkein ilkeästi, näyttäen
tuntevan huvia heikon ja hämmentyneen virkasisarensa neuvottomuudesta.

-- Ilmeistä väkivaltaa on ainakin tehty luostarin omaisuutta ja
alustalaisia vastaan Myllyrannassa. Ja koska se on Sten herran tekoa,
joka on vihassa Bo herran kanssa, niin pitäisi meidän ehkä koettaa
tehdä jotakin saadaksemme Bo herralta apua väkivallantekiöitä vastaan!

-- Nouskoot jumalattomat toisiansa vastaan ja hukuttakoot toisensa.
_Pereant inimici Dei in peccatis suis. Dominus caecos eos faciet;
pervastabunt se invicem_. [Hukkukoot Jumalan vihamiehet synneissänsä.
Herra on tekevä heidät sokeiksi; hävittäkööt he keskenään toinen
toisensa.]

-- Siis tulee meidän sittenkin suostua lasten pyyntöön ja suojella
heitä?

-- Kunnianarvoinen rouva sisar, tehkää, mitä parhaaksi näette, mutta
minä en voi kehottaa siihen, -- vastasi taipumaton neuvonantaja.

-- Mutta taivaan ja siunatun pyhän Brigitan nimessä, arvoisa veli,
sanokaa sitten suoraan ajatuksenne, viimeisen kerran minä rukoilen
sitä teiltä, -- puhkesi abbedissa raukka lausumaan samalla sekä
huolestuneena että suuttuneena ja kärsimätönnä. Hän oli niin kauan
tottunut ajattelemaan veli Svenin selvemmällä päällä, että hän nyt
oikeutetulla suuttumuksella luuli huomaavansa, että tämä oli jättänyt
hänet pulaan.

Ylikonfessori oikaisi vartensa, heitti sen teeskennellyn nöyrän äänen,
jolla hän vast'ikään oli puhunut, ja vastasi matalalla, terävällä,
käskevällä äänellä:

-- Olen jo monta kertaa sanonut teille, sisar Margareta, että Herran
tahto ei edisty ontumalla kummallekin puolelle, kuten te ja teidän
edeltäjänne olette tehneet, meidän pyhän asiamme korvaamattomaksi
vahingoksi. Te olette kumartaneet milloin piispaa, milloin
maailmallisia herroja; milloin pelosta, milloin väärän voiton himosta,
milloin taas mukavuudesta, päästäksenne taistelemasta sitä taistelua,
jonka Herra on pannut pyhiensä taisteltavaksi. Ja nyt te tahdotte
samalla olla ystävyydessä sekä toisen että toisen herran kanssa,
niinkuin sanotaan: _eum apellamus vere politicum, qui Demn ita colit,
ut Diabolum nullo modo offendat_. [Se vasta on oikea valtioviisas,
joka niin palvelee Jumalaa, ettei hän perkelettäkään millään tavalla
loukkaa.] Mutta minä sanon teille: tämä on ulkokultaisuutta, joka
tuottaa luostarille taivaan vihan, heikontaa pyhimysten esirukouksien
voiman ja saattaa meidät riitaan maallikkojen kanssa. Eivätkö nämät
Ljungarsin herrat jo monessa miespolvessa ole murhanneet, vainonneet
ja häväisseet Jumalan pyhiä, ryöstäneet kirkon omaisuutta, minkä
vain ovat voineet, ja koonneet päänsä päälle kauheita veljesvainoja,
jotka ovat suvusta sukuun kohdanneet heitä, kuin taivaan pannanuolet?
Eikö tämän suvun kanta-äiti ollut vihitty nunna, joka ryöstettiin
Roeskilden luostarista, ja eikö sen vuoksi tämä jumalaton suku kaikkina
aikoina ole ollut kummituksien ja noituuden vallassa? Ja te epäilette
heittää heitä perikatoon! Tahdotteko te vielä lisäksi olla liitossa
ja ystävyydessä näiden kirouksen sikiöiden kanssa? Sisar Margareta,
sisar Margareta, varokaa pyhää Brigittaa, ettei hän ikipäiviksi
tempaisi teiltä pois auttavaa kättänsä! Karkoittakaa nämät kauhistuksen
lapset kynnykseltänne. Mutta jos te välttämättä tahdotte pitää heidät
luonanne, niin olkoot he vain panttina, jonka heidän isänsä saa ostaa
takaisin koko omaisuudellaan ja lupaamalla vastedes ruveta kirkon
vasalliksi.



21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai
odottamattomia vieraita.


Abbedissaa hänen ankaran ja taipumattoman virkaveljensä esiintuomat
syyt enemmän pelottivat kuin vakuuttivat. Mutta hän katsoi kuitenkin
parhaaksi olla suoraan vastustamatta hänen mielipidettään, sillä
hän ajatteli niinkuin heikkojen ja epävakaisten sielujen tapa on,
että aika neuvon tuopi. Suomi oli käynyt ylikonfessorin levottomalle
ja vallanhimoiselle hengelle liian ahtaaksi, ja vaikka hän olikin
kyllin viisas huomatakseen, että Naantalille olisi edullista olla
paremmissa väleissä Turun piispan kanssa, niin hän oli itse liian
ylpeä kumartaakseen kankeata papinniskaansa tälle hengelliselle
yliherralleen. Veli Sven Thordinpoika oli sen vuoksi ilmoittanut, että
hän muutaman päivän kuluttua palaisi Vadstenaan, suureksi suruksi
abbedissalle ja Naantalin molemmille konventeille, sekä munkeille
että nunnille, jotka saivat tuota tarmokasta miestä kiittää monesta
toimenpiteestä luostarin vaurastuttamiseksi.

Turhaan he olivat monissa tärkeissä neuvotteluissa koettaneet saada
häntä pysymään toimessaan, luostarin varsinaisena hallitusmiehenä.
Hän oli puolustuksekseen maininnut tärkeitä toimia Ruotsissa ja pysyi
lujasti päätöksessään. Kenties hän ymmärsi sangen hyvin, ettei hänen
lähtönsä niin syvästi surettanut hurskaita veljiä ja sisaria, kuin
miltä se nyt näytti, kaikista vähimmin abbedissaa, joka tunsi hänen
anastamansa vallan enemmän häntä nöyryyttävän kuin miellyttävän.
Samalla kertaa kuin hän tunsi itsensä turvattomaksi ja avuttomaksi
menettäessään tämän vahvan tuen, ei hän saattanut olla tuntematta
salaista tyytyväisyyttä, päästessään vapaaksi kurittajastansa, ja
tätä ajatellessaan hän päätti toistaiseksi suoda Ljungarsin lapsille
turvapaikan luostarissa. -- Me pidämme heidät panttivankeina, -- hän
sanoi, -- ja teemme sillä välin valituksen Arvid piispalle siitä
väkivallanteosta, joka on kohdannut alustalaisiamme Myllyrannassa.

Neitsyt Margareta tiesi varsin hyvin, että jokainen sana, jonka
hän piispasta lausui oli kuin neulanpistos ylikonfessorille, ja
hengellisessä pukimessaankin oli hän liiaksi nainen voidakseen luopua
tästä kostosta. Mutta veli Sven kohautti vain olkapäitään tämän
nuppineulan pistoksen johdosta, jota hän katsoi arvoansa alentavaksi,
ja vastasi:

-- Minä olen nyt sanonut vähäpätöisen mielipiteeni; kunnianarvoinen
sisar tekee minkä parhaaksi näkee. Sten herra on ryöväri ja verikoira,
joka vetää yhtä köyttä tanskalaisen puolueen kanssa ja on sitäpaitsi
riidassa piispan sukulaisten kanssa. Arvoisan sisaren ei siis liene
vaikea viekoitella sitä, jonka ilmankin mieli tekee, ja ehkäpä
jonakin päivänä Leton kartano tasoitetaan maan tasalle. Mutta samalla
kertaa olette, arvoisa sisar, tehnyt Bo herran kahta vertaa entistään
mahtavammaksi, hakkaamalla poikki sen vitsan, jonka taivas itse on
asettanut hänen varallensa. Tämä vitsa on hänen veljensä Sten herra.
Toivotan onnea että luostarin alusmaat saavat niin hyvän naapurin.

-- Arveletteko siis, arvoisa veli, ettei minun pitäisi valittaa? --
virkahti abbedissa, uudelleen äskeisen neuvottomuuden vallassa.

-- Valittakaa, sisar hyvä, nöyryyttäkää itsenne, lannistakaa ylpeytenne
tottelemaan hengellistä isäämme Turussa! Olinpa unohtamaisillani, että
Bo herran varalla on vieläkin korkeampi vitsa, kuin hurja veli; hänellä
on nainen, hänen vaimonsa, se ehkä riittänee. Ja nyt hyvästi, sisareni;
pyhät valaiskoot meidän heikkoa ymmärrystämme. Minä menen kuulemaan
voudin tilintekoa hänen viime veronkannostaan.

Näin sanoen ylikonfessori poistui, jäykkänä, ryhdikkäänä, varmana
omasta paremmuudestaan, suomatta ainoatakaan silmäystä etuhuoneessa
odottaville lapsille. Abbedissa sitä vastoin puhutteli heitä
ystävällisesti, lupasi suojella heitä ja käski osottaa Birgerille ja
Beatalle paikan sisarten pöydässä, sekä luostarikammion asuinhuoneeksi,
mutta Taavi majoitettiin pihan toiselle puolelle luostarin renkien
joukkoon.

Margareta sisar palasi nyt yksityiseen huoneesensa, missä hän
helpotusta tuntien riisui virkapukunsa, joka lämpimänä vuodenaikana
tuntui liian rasittavalta, puki ylleen kevyemmät vaatteet ja meni
sitten alas puutarhaan, joka oli hänen mielipaikkansa. Siellä hän
tarkasteli kaali-istutuksia ja marjapensaita, poimi madot pois
lehdiltä, ja katseli puhtaalla ilolla kauniita omena- ja kirsikkapuita
sekä käski palvelevia sisaria pitämään huolellisesti taimilavoja
auki, ja kitkemään rikkaruohot persiljoista, dillistä, meiramista ja
porkkanoista. Itse hän vihdoin suloisella mielihyvän tunteella pysähtyi
parin kukkapenkereen ääreen, joihin oli istutettu ihania ruusuja,
tulpaaneja ja neilikoita, jotka luostari vartavasten oli tuottanut
Alankomaista. Tässä rauhallisessa ja mieluisassa toimessa pelästytti
hänet kuitenkin pahanpäiväisesti eräs luostarin palvelia, joka oli
lähetetty jollakin asialla Turkuun ja joka nyt veräjän edustalla
hyppäsi vaahtoisen hevosen selästä sekä tuli suoraan haltiattarensa
luo, kun näki tämän olevan puutarhassa.

Jo kaukaa hän huusi: -- Teidän arvoisuutenne, kiiruhtakaa heti
luostariin, piispa on matkalla tänne neljänkymmenen palvelian seurassa!
Minä ratsastin heidän ohitsensa Raision kirkon kohdalla, ja puolen
tunnin kuluttua he ovat täällä!

Margareta sisar parka! Hänen ainoa ilonsa, joka hänellä oli
hedelmistään ja kukistaan, ainoa maallinen korvaus kaikista hänen
vaivoistaan ja huolistaan, oli nyt kokonaan häiritty! Hänellä oli
kyllä syytä kummeksua tätä odottamatonta sanomaa, sillä kun piispa
joskus kunnioitti luostaria käynnillään, mikä ei koskaan tapahtunut
ilman tärkeitä syitä ja lukuisaa seuruetta, oli ollut sekä tavan että
kohteliaisuuden mukaista, että vartavasten lähetetty sanantuoja paria
kolmea päivää ennen oli ilmoittanut asian, jotta vastaanotto tulisi
niin arvokkaaksi kuin sellainen korkea-arvoinen vieras saattoi odottaa.
Joko Arvid piispa nyt tahtoi osottaa valtaansa laiminlyömällä tämän
muodollisen vaatimuksen, taikka hän aikoi äkkiarvaamatta tarkastaa
luostaria. Jos selitti tätä äkkinäistä käyntiä millä tavalla hyvänsä,
niin ei piispan laiminlyönti saattanut muuta kuin loukata ylpeätä
luostaria, joka tähän asti, ainoana brigittalaiskunnan edustajana
Suomessa ja Vadstenan haaraosastona, oli sangen vähän ollut hänen
valtansa alainen. Ja mitäpä ylikonfessori tästä sanoisi, hän joka
piti itseänsä melkein yhtä suurena herrana kuin itse piispakin. Mikä
onni, jos hän jo olisi ollut tiessänsä matkalla Ruotsiin, niin ettei
abbedissan tarvitsisi kiusaantua kahden tulen välissä, niinkuin varmaan
oli käypä, jos nämät pappismiehet joutuisivat riitaan, kuten syystä
kyllä saattoi pelätä!

Mutta nyt oli todellakin muuta ajateltavaa, ettei liemi ja velli
palaisi pohjaan päivälliseksi, niinkuin aina sanotaan käyvän, kun
piispa pistäytyy kyökkiä katsomassa.

Syvään huoahtaen kiirehti Margareta sisar uudestaan pukeutumaan
juhlapukuunsa, jaellen käskyjä joka taholle; ja hänen kunniakseksensa
on myönnettävä että hän hoiti melkoista paremmin hyvän emännän
toimia kuin huolettavaa hengellistä hallitusvirkaansa. Luostarissa
syntyi kova hälinä. Sisaret ja naispalveliat juoksivat kilvan hätä
pikaa kiilloittamaan ja puhdistamaan kaikkea, minkä ehtivät. Munkit
kiiruhtivat hädissänsä, hälyytettyinä siitä lyhyestä levosta, jonka
he olivat suoneet itsellensä kapitulin kokouksen jälkeen kuumana
kesäpäivänä, järjestämään messupaitojansa, tuulettamaan kammioitansa,
tomuttamaan luostarin kirjastoa, ja ajamaan ulos ovesta ne teinit ja
sairaat, jotka tavallisuuden mukaan olivat tulleet sinne, edelliset
saamaan henkistä ravintoa ja jälkimäiset ruumiillista lääkettä.
Ylikonfessori oli ainoa, jota tuo suuri uutinen ei näyttänyt erittäin
liikuttavan. Hän jatkoi kirjettänsä Vadstenaan, jonka hän juuri oli
alottanut, mutta jakeli sitä tehdessään, ikäänkuin ohimennen, muutamia
lyhyitä, tarkkoja määräyksiä, jotka olivat aiotut asettamaan hänen
alueensa mitä paraimpaan valoon ja poistamaan näkyvistä kaikkea
semmoista, joka ei ollut aiottu asiaankuulumattomien silmien nähtäväksi.

Toimekkaimmin puuhasivat mestari Gervasius ja hänen kovaonninen
talonmestarinsa, jota huudettiin kahdeltakymmeneltä eri taholta
yhtähaavaa. Hänen tuli laittaa talli kuntoon hevosia varten, hankkia
tuoretta kalaa ja metsänriistaa päivälliseksi, siistitä pihaa,
ripottaa lehtiä portille ja pihalle, tiuskia rengeille, joista ei
koskaan näyttänyt tulevan valmista, tuoda olutta luostarin kellarista,
olla poliisina uteliaassa ihmisjoukossa, joka koko kaupungista oli
kokoontunut tänne katsomaan vieraitten tuloa, sekä suorittaa sadoittain
muita toimia, jotka panivat mies paran pään kerrassaan pyörälle. Vouti
hikoili ja puhkui, sai toruja esimiehiltään ja jakeli niitä runsaasti
alaisilleen. Hänen pulansa vielä paheni, kun hän sai käskyn lähettää
jonkun luotettavan henkilön tähystelemään Raision tielle ja hankkimaan
tarkempia tietoja piispan tulosta. Kaikki palveliat olivat kiinni
valmistuspuuhissa, eikä sinä hetkenä ollut ketä lähettää; silloin vouti
huomasi Taavin, joka seisoa töllisteli toimetonna renkituvan rappusilla.

-- Taavi, reipas poikani, otappa laukki, jonka nuo tolvanat ovat
jättäneet kiinni kaivon luo, ja ratsasta heti pitkin Turun tietä.
Odota vähän matkan päässä ulkopuolella kaupunkia, ja kohta kun näet
tomun nousevan maantiellä piispan hevosten astunnosta, niin aja
henkesi tiestä, poika, niin että saamme juhlakulkueen järjestykseen,
muuten minä olen onneton ihminen! -- huudahti vouti, pyyhkäisten hikeä
päivettyneeltä otsaltaan. -- Odotas vähän, -- lisäsi hän; -- sano
miehille, jotka poraavat kiviä tuolla satamavuorella, etteivät he ammu,
silloin kun hänen pyhyytensä ratsastaa ohi. Eivät ne aasit välitä
ihmisten silmistä eikä korvista, vaikka itse pyhä Priita ratsastaisi
heidän ohitsensa tietä pitkin.

Taavi ei toista käskyä kaivannut. Vilauksessa hän oli hevosen selässä
ja ajoi nelisti niin nopeaan, kuin lihava luostarin koni sai koipensa
liikkumaan, osotettua suuntaa kohti, ja pian hän oli jättänyt taaksensa
Naantalin pienen keltaiseksi maalatun tulliportin, jonka ylimmällä
kaarella komeili Priita pyhimyksen kuva.

Kauaksi ei hän kumminkaan ehtinyt, niin hän jo näki pikaviestin
ilmoittaman komean saaton, jossa oli noin neljäkymmentä hevosta,
hiljaista karkua ajaen lähestyvän kaupunkia. Etunenässä ratsasti kaksi
uljasta aseilla varustettua palveliaa, jotka vanhan tavan mukaan
tarkastelivat, oliko tie avoinna. Näiden jäljessä seurasi säysyllä
ratsullansa piispa itse, yllä yksinkertainen, tummanvärinen, villainen
matkakaapu, joka peitti hänen papillisen pukunsa, sekä päässä matala
turkkireunuksinen päähine, jota hänellä oli tapana tällaisilla
matkoilla käyttää arvokkaan, mutta epämukavan piispanhiipan asemesta.
Hänen molemmilla puolillansa ratsasti kaksi hänen ylintä kaniikkiansa
samassa puvussa kuin hänkin, ja aivan hänen takanansa rautapuvussa
kypärinsilmikko avoinna, eräs ritari jonka raskaampia aseita, kilpeä
ja keihästä, kantoi hänen seurueesensa kuuluva aseenkantaja. Sitten
seurasi koko joukon sekä hengellisiä että maallisia palvelioita, kaikki
ratsain. Näistä oli kaksi- tai viisitoista samoin täysissä aseissa;
nämät muodostivat jonkinlaisen henkivartioston, taikka, niinkuin
luultavampaa oli, kuuluivat ritarin yksityiseen seurueesen.

Ennenkuin Taavi malttoi uteliaisuudeltaan noudattaa voudin käskyä ja
heti kääntyä takaisin luostariin sanaa viemään, sattui odottamaton
tapaus, joka saattoi hänet kokonaan unohtamaan tärkeän tehtävänsä.

Tämän kertomuksen aikana käytettiin jo ruutia yleisesti vuoren
särkemisessä, ja voudin pelko toteutuikin, ennenkuin Taavi ehti
onnettomuutta ehkäisemään. Vuorensärkiät satamavuorella kävivät juuri,
huolettomuudessaan ja aavistamatta korkeitten vieraitten tuloa,
laskemaan laukauksiaan, ennenkuin lähtivät päivällisaterialleen. Koska
tämä tapahtui aivan lähellä tietä sinkoilivat kivenpalaset ratsumiesten
päähän, heidän hevosensa pillastuivat ja jotkut lähtivät nelistämään
täyttä karkua. Säyseimmätkin ratsut kävivät levottomiksi. Arvid piispa,
joka muuten oli hyvä ratsumies, puheli paraikaa lähimmän naapurinsa
kanssa, ohjakset luiskahtivat hänen kädestään, ja hevonen lähti
kiitämään sellaista kyytiä, että se näytti uhkaavan turmiota Turun
piispanistuimen silloiselle haltialle.



22. Kuinka piispa Arvid Kärki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui
ylikonfessorin kanssa.


Luostarin rehevät ja huolella hoidetut tilukset tarvitsivat monta
veräjää ja aitaa suojaksensa. Eräältä tämmöiseltä veräjältä näki Taavi
piispan seuralaisineen ratsastavan täyttä lentoa pillastuneitten
hevosten selässä ja suurimmassa sekasorrossa kaupunkia kohti.

Reipas poika tietää, mitä hänen on tehtävä. Taavi hyppäsi maahan,
sulki veräjän ja pysähdytti ensimäisen hevosen, jonka selässä istui
itse Turun arvokas piispa. Säikähtynyt eläin hypähti sivulle ja näytti
haluavan kiitää yli aidan, mutta Taavi kaappasi samassa hetkessä
riippuvat ohjat ja esti hevosen aikeet, joka korvat pystyssä ja
sieramet levällään kuunteli vuorensärkiäin laukausten jatkuvaa jyrinää.

-- _Te Deum laudamus!_ -- huudahti Arvid piispa, toinnuttuansa ensi
säikähdyksestään. -- Totta tosiaan, _mi fili_, pyhä Brigitta on
sinut lähettänyt, sillä sinun hengellinen ylipaimenesi olisi ilman
sinun reipasta tekoasi ratsastanut hyvin surkeassa tilassa Naantalin
kaupunkiin. Mutta kuinka teidän laitanne on, _domine Henrice?_ Pelkään
pahoin, ettei kukaan meistä enää pääsisi voitolle turnauspelissä taikka
saisi palkintoa kilpa-ajossa.

Viimeiset sanat hän lausui Turun tuomioprovastille, mestari Henrik
Vennelle, vanhalle kirkon palvelialle, joka oli vielä surkeammassa
tilassa kuin piispa itse. Hän oli näet suullansa hevosen selässä, ja
piti kiinni sen kaulasta samalla kuin hänen pullea ruumiinsa kieppuili
kuin villasäkki milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Voimatta
vastata hän viittasi lähintä naapuriansa ja käskynalaistansa, Turun
pääteiniä, mestari Paavalia, joka kesti melkoista urheammin kovaa
leikkiä ja joka vuorostaan taas kutsui muutamia kirkonpalvelioita
apuun, niin että arvoisa provasti saatiin varovasti nostetuksi alas
hevosen selästä ja asetetuksi omille jaloillensa. Mutta tuskin mestari
Henrik tunsi maata jalkainsa alla, niin hän rupesi omin neuvoin,
liikkaamaan kaupunkia kohti niin nopsaan kuin vain saattoi.

-- Mikä tulinen kiire, arvoisa veli? -- huusi piispa hänelle.

Mutta Henrik mestari astui vain eteenpäin, mutisten:

-- _Conquassabunt terram sub pedibus nostris_, he järistyttävät maan
meidän jalkaimme alta. -- Niin suuresti oppinut ja korkea-arvoinen
kuin Henrik mestari olikin -- häntä pidettiin kylläkin saksalaisen
valtaruhtinaan arvoisena -- muisti hän heti äsken tapahtunutta
Viipurin pamausta ja oli aivan varma siitä, että se jyrinä, jonka
hän nyt kuuli, oli ilkeiden taikakeinojen työtä, ehkäpä kerrassaan
kavala salajuoni häntä vastaan, jonka alkuunpanioina olivat Naantalin
luostariveljet ja erittäinkin ylikonfessori Sven Thordinpoika, jonka
kanssa Turun tuomiokapituli ei ollut kaikista paraimmissa väleissä.
-- _Siste, quaeso, et moderare passum, donec sequamur_ [Seisahdu,
tee hyvin ja hiljennä vauhtisi, kunnes mekin ennätämme.] -- jatkoi
piispa pikemmin huvitettuna, kuin pahoillansa tästä tavattomasta
tottelemattomuudesta. Mutta tuomioprovasti laukkasi eteenpäin niin
että hiki tippui, kunnes hän arveli olevansa räjähdyksen piirin
ulkopuolella. Silloin Henrik mestari pysähtyi kaupungin portille ja
katsahti taakseen. Koko saattojoukko seurasi häntä jalan jonkun matkan
päässä. Arvid piispa oli näet katsonut paraaksi kävellä jäljellä olevan
lyhyen matkan, ja kun hän kävi jalan, niin ei seuratapa sallinut
kenenkään hänen seuralaisensa istua hevosen selässä. Ainoa, joka ei
katsonut tarvitsevansa noudattaa sellaisia kursailuja, oli Taavi,
joka vihdoinkin muisti varsinaisen tehtävänsä ja koetti nyt korvata
vitkailunsa ratsastamalla oikotietä aitojen ja niittyjen poikki
voidakseen ajoissa tuoda sanaa vieraitten tulosta.

Oikeastaan tämä huoli oli jotenkin tarpeeton, sillä Naantalin
väestö oli jo jalkeilla ja keräytyi kaupungin portille mitä
kunnioittavaisimmasti odottaen. Henki kurkussa tuli myöskin muutamia
munkkeja piispaa vastaanottamaan heidän alueensa rajalla. Mutta
ylikonfessori oli, täysin tajuten oman tärkeytensä, pysähtynyt
luostarin portille, siinä lujassa päätöksessä, ettei hän astu
askeltakaan enemmän, kuin mitä hän katsoi kerrassaan välttämättömäksi,
nöyrtyäkseen Suomen kirkon ja oman ylipaimenensa edessä.

Arvid piispa oli riisunut yltänsä matkavaipan ja pannut päähänsä
korkean kullatun hiippansa. Tämä hänen piispallinen pukunsa,
sekä Kurjen suvulta perimänsä ylevä ryhti tekivät hänet sangen
uljaannäköiseksi, ja kun hän jalkaisin astui portista kaupunkiin,
lankesivat nuo sadat katseliat itsestänsä polvillensa ja Naantalin
pormestari astui esiin ja tarjosi, hänkin polvea notkistaen,
alamaisuutensa osotukseksi piispalle kaupungin avaimet.

Suopea hymy, joka niin äskettäin oli väreillyt hengellisen herran
huulilla, oli nyt väistynyt ja se mitä näkyi, se oli vain arvokkuutta
ja majesteetillista ryhtiä. Siinä oli kirkon ruhtinas, joka
armollisesti tervehti uskollista kansaansa, ja kun hän vitkalleen
astui eteenpäin, jaellen siunaustansa oikealle ja vasemmalle, tunsi
kukin, että hän edusti valtaa, jonka edessä keisarit ja kuninkaat
vuosituhansien kuluessa olivat polvistuneet. Itse tuo äskettäin niin
pelkuri tuomioprovasti Henrik, nosti tämän loiston heijastuksen
valossa harmaan päänsä koko joukon korkeammalle. Paavali mestari
koki niin tarkasti kuin suinkin jäljitellä esimiehensä juhlallista
käyntiä, ja vähäpätöisinkin palvelia loi nöyriin Naantalilaisiin
jotenkin samanlaisia katseita, kuin millä Rhodus saaren kolossi katseli
kalastajaveneitä, jotka soutivat sen jalkojen juuressa.

Piispa oli kyllä huomannut, ettei ylikonfessori ollut saapuvilla hänen
kaupunkiin astuessaan, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. Mitä
lähemmäksi hän tuli luostaria, sitä juhlallisemmaksi kävi vastaanotto,
mikä kaikki oli väsymättömän uutteran voudin ansiota. Nuoret tytöt
sirottelivat piispan tielle viheriöitä koivun lehtiä ja ja luostarin
puutarhassa kasvaneita ruusuja. Kirkonkellot alkoivat soida. Abbedissa,
nunniensa etunenässä, tuli hänen korkea-arvoisuuttansa vastaan vähän
matkan päässä luostarista, veisaten virttä _Benedictus ille_. Niin
pitkälle oli kaikki saatu kiitettävään järjestykseen. Mutta ne, jotka
tyystemmin tarkastelivat korkeata vierasta, saattoivat ehkä huomata,
että hänen ylevää otsaansa pimensi pilvi. Abbedissa ei sittemmin,
kertoessaan tästä elämänsä tärkeästä tapahtumasta, milloinkaan
jättänyt kuvailematta kuinka hämmästynyt hän oli, kun katu oli
niin huonosti lakaistu, että korkea-arvoinen vieras astui toisella
jalallaan lehmänjälkeen, ja kuinka hän häpesi luostarin puutteellisen
järjestyksen valvonnan vuoksi, kun kaksi pellavatukkaista poikaa oli
päässyt kiipeämään raitapuuhun kadun varrelle, missä he tukkanuottaa
vetäen riitelivät paraasta paikasta, juuri piispan ohi kulkiessa.

Tarkkanäköisemmät katseliat olisivat kuitenkin helposti huomanneet,
ettei piispa kiinnittänyt suurta huomiota näihin abbedissan mielestä
niin huolettaviin seikkoihin. Hänen katseensa etsi erästä, joka
ei ollut mukana juhlakulkueessa, luostarin miehistä päämiestä,
ylikonfessori Sven Thordinpoikaa.

Tämä mahtava herra odotti useimpien munkkiensa kanssa luostarin
portilla ja teki omasta puolestaan töin tuskin sen kunniatervehdyksen,
jonka veljeskunnan säännöt määräsivät. Munkit virittivät virren _In
gloriam_.

Piispa vastasi tähän tervehdykseen, samoinkuin kaikkiin muihinkin,
siunauksella ja astui luostariin. Kaikesta näki että lääniherra se
tässä astui vasalliensa asuntoon.

Hänelle tarjottiin tavallinen tervetulijaismalja, viiniä ja vettä.
Hän työnsi sen luotaan. Välittämättä niistä ikävöivistä katseista,
joita hänen seuralaisensa loivat sille taholle, missä arvelivat
luostarin keittiön ja ruokasalin siaitsevan, suuntasi piispa heti
askeleensa kirkkoon, joka oli koristettu lehdillä ja kukkasilla niin
hyvin kuin kiireessä oli voitu aikaansaada. Väkeä tulvasi sisään, ja
ylikonfessorin oli pakko lukea messu.

Sen loputtua kuului juhlamenoihin, että hän kantoi vihkivesi-astian
piispan luoksi, joka sen siunasi, ja sitten oli ylikonfessorin vielä
pirskottaminen läsnäolioita, muiden muassa piispan koko seuruetta,
vihkivedellä. Isä Sven Thordinpoika sai vaivoin salatuksi epäpyhän
kiukkunsa, joka kiehui hänen sisässään.

Kun tämä juhlameno oli suoritettu, vietiin piispa munkkien osaston
paraimpaan huoneesen, ja täällä vaati seuratapa, että häntä lähimmän
miehen, siis taaskin ylikonfessorin, tuli tarjota hänelle hopeainen
pesuvati ja vesikannu. Tähänkin nöyryyttävään velvollisuuteen täytyi
tuon uppiniskaisen pääpapin alistua. Kardinaali pitää jalustinta
paaville, ruhtinaspiispa kardinaalille; luostarin esimiehen tuli
osottaa piispallensa samaa alamaista nöyryyttä, ja hän taas vuorostaan
vaati samaa käskynalaisiltansa. Sellainen oli tuo tarkoin määrätty
pappisvaltainen arvoaskelma; ehdotonta kuuliaisuutta ja alistumista
askel askeleelta, aina pyhän Pietarin istuimelle asti.

Mutta olipa sitten niin, että kiukku Sven Thordinpojan rinnassa
kiehahti yli reunojensa, taikka että hän ehdollansa haki tilaisuutta
voidakseen osottaa esimiehelleen halveksumistaan, joka tapauksessa hän
käyttäytyi toimessaan niin kömpelösti, että kaasi suuren osan kannun
sisällystä piispan jaloille.

Arvid piispa sanoi tyynesti latinaksi: -- Poikani, ota käsiliina ja
kuivaa meidän kenkämme!

Mutta tämä kävi yli sen määrän, mitä ylikonfessori jaksoi sulattaa,
varsinkin kun Turun kaniikit olivat huoneessa läsnä. Hän ei koukistanut
hiuskarvankaan vertaa jäykkää niskaansa noudattaakseen käskyä. Hän
viittasi vain eteisessä seisovaa munkkia luoksensa ja sanoi hänelle: --
veli Martin, pyyhi korkea-arvoisen isän kengät! Arvid piispa käski
sulkea ovet ja jatkoi, näyttämättä pienintäkään yllätyksen tai vihan
merkkiä, yhä latinaksi: -- Poikani, pyhä kirkko opettaa meille,
että nöyryyttäisimme maailmallisen ylpeytemme ja pesisimme yksin
kerjäläistenkin jalat. Me pyydämme sinua, täytä velvollisuutesi!

Mutta Sven Thordinpoika ei ollut se mies, jota tämä tyyni arvokkaisuus
olisi saattanut hämille. Hän ei hievahtanut paikaltansa ja vastasi
väkinäisesti teeskennellen ulkonaista kunnioitusta: -- Minä en
kieltäydy täyttämästä velvollisuuttani kaikille niille, joille olen
velkapää sitä tekemään. Mutta teidän kunnianarvoisuutenne ei ole
minun esimieheni. Minä olen Jumalan, pyhän Brigitan, hänen armonsa
_arkkipiispan_ ja hurskaan äitimme, Vadstenan abbedissan arvoton
palvelia.

-- Mitä, poikani? -- lausui piispa. -- Emmekö me ole uskoneet sinun
hoitoosi Naantalin luostarimme veljeskonventtia?

-- Olen suostunut tähän toimeen _curam gerens'inä_, siksi aikaa kuin
itse haluan, -- vastasi isä Sven. -- Teidän kunnianarvoisuutenne tietää
hyvin, missä tilassa luostari oli, kun minä otin sen johdon käsiini,
mutta nyt, kun asiat ovat kääntyneet paremmalle kannalle, olen minä
tänään veljien ja sisarten osastoille ilmoittanut aikovani ensi tilassa
palata Vadstenaan.

-- Me otamme sinun alamaisen anomuksesi harkintamme alaiseksi, --
vastasi piispa. -- Me tunnemme, niinkuin itsekkin sanot, ne murheet,
jotka Korkeimman tahdosta ovat kohdanneet teidän veljeskonventtianne
1509 vuoden ruttotaudin aikana. Mutta sitä vastoin sen nykyinen tila
ja sinun hallintosi, poikani, ovat meille tietymättömiä. Me olemmekin
tulleet tänne, _propter visitationem_, siinä tarkoituksessa, että
itse persoonallisesti vakuuttautuisimme sinun uutteruudestasi ja
tunnollisuudestasi; mutta meidän täytyy tunnustaa, että sinä olet
ottanut meitä vastaan tavalla, joka ei juuri ole sopusoinnussa sen
tottelevaisuuden kanssa, jota olet velkapää osottamaan kirkolliselle
päämiehellesi, _dum hic moraris, sub tegmine nostro_. [Niin kauan kuin
viivyt täällä meidän kattomme alla.]

-- Hänen armonsa arkkipiispa -- yritti isä Sven sanoa.

-- Meidän kunnianarvoinen veljemme Upsalassa saa meiltä osaksensa
kaiken sen kunnian kuin hänelle tulee, -- vastasi Arvid piispa
arvokkaasti. -- Mutta niin kauan kuin Rooman pyhä isä on uskonut Suomen
kirkon meidän, halvan palveliansa hoitoon ja suojaan, olemme me hänen
sijaisenansa kirkkomme palveliain yliherrana; ja minä kysyn sinulta,
poikani, vieläkin kerran, tahdotko täyttää velvollisuutesi?

Ylikonfessori punastui ja kalpeni vuoroin. Hän tiesi epäilemättä,
että Arvid piispa oli persoonallisesti tunnettu ja hyvissä kirjoissa
Roomassa ja että hän saattaisi, arkkipiispan ja abbedissan
suojeluksesta huolimatta, vaikuttaa sen että hän menettäisi virkansa,
jos hän liiaksi kauan vastustelisi. Sentähden hänestä oli parasta
totella käskyä ja näön vuoksi pyyhkiä käsiliinalla piispan kenkiä. --
_Do tibi absolutionem_ [Minä annan sinulle synninpäästön.] -- sanoi
piispa ja levitti kätensä polvistuneen yli. -- Mene rauhaan; sinun
tulee sovittaa tottelemattomuutesi kolmen päivän paastolla.



23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta
ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.


Sääli että niin monta Naantalin luostarin päivä- ja talouskirjaa
sekä muita tärkeitä asiapapereita on kadonnut seuraavien aikojen
levottomissa vaiheissa. Muuten ehkä muinaistutkija olisi voinut
löytää niistä aineksia täydelliseen teokseen, joka olisi käsitellyt
sitä yksinkertaista ateriaa, jonka Naantalin abbedissa, Margareta
Juhanantytär tarjosi tänä merkillisenä päivänä piispa Arvid Kurjelle
sekä hänen kunnianarvoisille, jalosukuisille, kunniasyntyisille,
hyvinymmärtäväisille ja urhoollisille seuralaisilleen. Luultavaa, on
ettei siitä puuttunut luostarissa kasvatettuja lihavia vasikoita,
lampaita, kananpoikia, tai hirvenpaistia läheisimmästä metsästä,
lohia ja kampeloita luostarin runsaista kalavesistä, kaikenlaisia
maukkaita kasviksia luostarin puutarhasta, hunajaa sen mehiläispesistä
tai harvinaisia ryytejä Turusta, joista sokuri oli mitä harvinaisin,
koska vielä siihen aikaan yhtä tai kahta sokurinaulaa näkyy pidetyn
suurena ylellisyytenä juhlallisissa tilaisuuksissa. On myöskin
luultavaa, että väkevän kotipanoisen oluen ohessa tyhjennettiin
luostarin kellarista muutamia tynnyreitä espanjalaista ja reiniläistä
viiniäkin. Veljeskunnan säännöt eivät myöskään kieltäneet tämmöisissä
tärkeissä tilaisuuksissa tarjoamasta ruokaa hopea-astioista, jommoisia
luostari oli saanut lahjaksi suuret määrät, vaikka sisaret ja veljet
jokapäiväisessä olossa säännöllisesti yhteisessä ateriapöydässänsä
käyttivät vain tinalautasia, tinalusikoita ja ruukkuja. Sanalla sanoen,
vaikka panetteliat eivät olisi voineet moittia Naantalin hurskasta
luostaria liiallisesta ylellisyydestä toisten luostarien rinnalla,
joissa kyökkiä ja kellaria pidettiin ainakin yhtä tärkeinä kuin
sakaristoa, niin emme, sen hyvinvarustettuihin aittoihin ja tunnettuun
vieraanvaraisuuteen nähden, saata muuta olettaa, kuin että piispa
Arvidia ja hänen joukkoansa kestitettiin sinä päivänä tavalla, jolle ei
moni linna eikä varmaankaan mikään muu luostari Suomessa siihen aikaan
olisi voinut vetää vertoja.

Totta puhuaksemme olikin hurskas sisar Margareta oikeassa
mielityössänsä, kun hän sai istuttaa porkkanoita, valmistaa kastiketta
tai vispilöidä tusinan munankeltuaisia kerman ja vehnäjauhojen sekaan.
Keskellä puuhiansa hän viihtyi erinomaisesti; kaikki luonnistui häneltä
mainiosti, hän sai aikaan suorastaan mestariteoksia. Oi, jospa suotuisa
kohtalo oli sallinut hänen tulla vireäksi emännäksi, joksi luonto
oli hänet aikonut, niin ei arvatenkaan hänen nimensä olisi säilynyt
jälkimaailman tiettäväksi, mutta hänen elämänsä olisi kulunut kuin
hiljaisesti pyreilevä kastike, sen sijaan että nyt ajan leimuava tuli
usein ja pahoin poltti sen pohjaan.

Päivällisen jälkeen alotettiin tarkastusta, joka kesti aina
iltaan saakka. Arvid piispa oli ankara herra, joka väsymättömällä
innolla rankaisi kaikkia väärinkäytöksiä, jotka hänen edeltäjiensä
aikoina olivat saaneet juurtua. Hän tahtoi saada selkoa kaikesta,
kirkosta ja kirjastosta alkaen aina munkkien kammioihin saakka,
sekä veronkantokirjoista että rästiluetteloista. Hänen kaniikkinsa
pitivät niinikään tiukkaa tarkastusta kaikesta, mitä saattaisi
lukea luostarinhallinnon viaksi. Mutta jos he olivat ennakolta
arvelleet, että luostarissa vallitsisi epäjärjestys ja huono hoito,
niin he erehtyivät suuresti. He eivät voineet löytää vähintäkään
syytä moittia ylikonfessoria, Sven Thordinpoikaa. Huonon ajan
luonnollisena seurauksena oli se, että luostarin tulot viime vuosina
olivat vähenneet; ei liioin voinut hallinnon viaksi lukea sitä, että
muutamat pyhimysten kuvat olivat vanhuuttaan haljenneet; ja kulunut
maalaus rippituoleissa osotti vain uutteraa käytäntöä. Kaikki muu --
rukoushuone, kellotapuli, sairashuone, luostarikoulu, y.m. oli hyvässä
kunnossa. Isä Sven oli pitänyt sekä munkkeja että nunnia ankarassa
kurissa.

Se mikä eniten miellytti piispaa ja miltei herätti kateutta hänessä,
oli luostarikirjasto. Tanskalaiset olivat vast'ikään ryöstäneet Turun
tuomiokirkolta suurimman osan sen kirjoista, paitsi niitä, joita
säilytettiin Kuusiston linnassa. Naantalin oli onnistunut säilyttää ja
joka sisälsi noin kuusi- tai seitsemänkymmentä nidosta -- määrän, joka
siihen aikaan Suomessa oli tavattoman suuri. Siellä oli kirkko-isien
rinnalla ruotsalaisiakin kirjoja: pyhän Katarinan elämän vaiheet,
Makkabealaisten kirjat, Judithin, Esterin ja Ruthin kirja, Lucianus,
Tyndalus, pyhä Justina ja taikuri Cyprianus sekä useita huvittavia ja
ihmeellisiä legendoja, jotka kaikki oppinut ja uuttera veli Johannes
Budde oli Naantalissa kääntänyt ja käsinkirjoittanut. Suomessakin
kirjallisuuden ensimäinen kehto oli luostarikammioissa.

Näyttipä siltä kuin tarkastus olisi päättynyt odottamattoman
rauhallisesti, kun piispa huomasi päiväkirjassa vereksen muistiinpanon
siitä väkivallasta, joka oli kohdannut luostarin alustalaisia
Myllyrannan kylässä.

-- Mitä tämä tietää? -- huudahti hän otsa rypyssä. -- Taloja poltetaan,
tiloja ryöstetään, lapsia rosvotaan, eikä valitusta tehdä siitä, ei
hengelliselle eikä maalliselle esivallalle?

Ylikonfessori kertoi tapauksen voudin ilmoituksen mukaan, eikä jättänyt
mainitsematta, että Ljungarsin molemmat herrat, sekä Bo että Sten herra
olivat kirkon ja luostarin verivihollisia.

Piispa tuli vihan vimmoihin. Kirkon päämiehenä hän tahtoi rankaista
jokaista, joka loukkasi sen oikeuksia; Kurjen suvun jäsenenä hän
ei liioin voinut unohtaa sitä vanhaa vihamielisyyttä, joka oli
vallinnut hänen ja Ljungarsin suvun välillä. Hetken aikaa hän näytti
taipuvaiselta lykkäämään asian Jooseppi Pietarinpojan, Julan herran ja
Turun linnanvoudin ratkaistavaksi. Mutta näinä rauhattomina aikoina ei
voinut toivoa paljoa apua sieltäkään. -- Kutsukaa tänne sukulaiseni,
ritari Lydik Klaunpoika Djekne, -- sanoi hän hiukan mietittyään.

Tämä nuori herra, joka oli seurannut piispaa hänen Naantalin
matkallansa, oli päivällisen jälkeen lähtenyt kävelemään kaupungille,
mutta kun se kävi hänestä yksitoikkoiseksi, niin hänen päähänsä pisti
heittäytyä ruohopenkereelle puutarhaan ja lauleskella siellä hyvinkin
maallisia lauluja luutun säestyksellä, jonka hänen asepalveliansa
olivat tuoneet muitten tavaroitten keralla. Ei ole muistoonpantuna,
mitä nunnat tästä pilasta arvelivat, mutta luultavaa on, etteivät
hänen laulunsa olleet vaikutustaan tekemättä hurskaan talon nuorempiin
jäseniin, varsinkin kun hän istui aivan heidän kammioinsa pienten
ikkunain alla. Sitä paitsi oli ritari nuori, iloinen herra, jonka
siniset silmät ja leikattu vaalea tukka näyttivät niin somilta ruskean
samettihatun alta ja jonka vaaleansininen, keltaisella silkillä
vuorattu verkakauhtana niin keikailevasti liehui tuulen hengessä hänen
solakan vartalonsa ympärillä. Itsekkin hän näytti jotain sellaista
varovan, sillä hän katsahti usein salavihkaa erääsen ikkunaan,
ja jos tarkoin tarkasteli, niin saattoi huomata ristikon takaa
kaistaleen valkoista huntua, jonka alta pilkoitti kaksi tummaa silmää.
Näytti siltä kuin nuo silmät olisivat olleet kiintyneet johonkin
kirjaan, mutta mitä ne lukivat sitä ei tiedä kenkään. Onneksi -- tai
onnettomuudeksi -- oli abbedissa siksi kiinni maallisissa toimissa ja
vanhat sisaret odottivat siksi uteliaina tarkastuksen päätöstä, että
nuori, ylhäinen ja kaunis uusikko, neitsyt Ingeborg Bitze saattoi
jokseenkin rauhassa kuunnella joutilaan ritarin hellää soittelua
puutarhassa.

Lydik ritari oli juuri alottanut laulua "Iisa neidosta", kun hänet
kutsuttiin piispan luo. Huoaten hän laski luuttunsa penkereelle,
painoi kätensä sydämelleen osottaakseen, että nuo tummat silmät, jotka
katselivat häntä ristikon takaa, olivat haavoittaneet hänen sydäntänsä,
ja totteli sitten käskyä.

Sillä välin piispa Arvid oli kutsuttanut Ljungarsin lapset luoksensa
ja kyseli mitä tarkimmin kaikkea, mikä koski heidän ryöstöänsä.
Suurimmalla varovaisuudella hän otti selkoa Ursula rouvan
osallisuudesta tähän seikkailuun. Hän rypisti otsaansa ja vaihtoi
muutamia sanoja latinankielellä kaniikkiensa kanssa ja lupasi sitten
lapsille suojelusta sekä omasta että luostarin puolesta, kunnes Bo
herra palaisi takaisin.

Birger ja Beata saivat mennä ja he olivat suuresti hämmästyksissään
siitä, että niin suurellinen herra oli ruvennut heitä tutkimaan.

Sen jälkeen piispa lausui:

-- Veljeni, tämä asia on sangen tärkeä sekä maalliselle että
hengelliselle järjestykselle. Te tiedätte kaikki, kuinka laki ja oikeus
tässä maassa, Jumala nähköön, on näinä surkeina aikoina joutunut
rappiolle ja kuinka muutamat herrat maaseuduilla käyttäytyvät kuin
pakanat ilman lakia ja oikeutta, milloin toisiansa, milloin köyhiä
talonpoikia ja yhteistä kansaa vastaan, miten vain heidän mielensä
tekee. Toiselta puolen on kuultu, että perkele näinä aikoina on tuonut
noituutta ja pahuutta maahan, heikkojen sielujen lankeemukseksi ja
hurskaiden suureksi vastukseksi. Meidän rakas ja kunnioitettava
veljemme, valtionhoitaja herra Sten ei kykene suojelemaan tätä
kaukaista maanäärtä sen ulkonaisilta, saati sitten sisäisiltä
vihollisilta, ja päälliköt ja voudit saavat ummistaa silmänsä
asioilta, joita he eivät kykene rankaisemaan. Sentähden Me tahdomme,
apostolisen virkamme voimalla, suojella tätä köyhää maata ja vapauttaa
sen pahantekiöistä ja noituudesta, mikäli Me siihen kykenemme, johon
Jumala ja hänen pyhimyksensä Meitä armollisesti auttakoot. Viime
keväänä Me hyväksi aluksi rankaisimme Didrik Hanssonia sen johdosta,
että hän uskalsi harjoittaa rosvousta Rauman kaupungissa: ja nyt Me
Jumalan avulla tahdomme kurittaa noita Leton ryöväreitä sekä Ljungarsin
pimeyden henkiä. Meidän sukulaisemme Lydik lähteköön huomenna messun
jälkeen viidentoista asepalvelian seurassa ja ratsastakoon Leton
kartanoon. Siellä hän naulatkoon portille haasteen, joka sisältää, että
herra Sten Knuutinpojan tulee yhdeksän päivän kuluessa saapua Turkuun
vastaamaan siitä väkivallasta, jota hänen joukkonsa on harjoittanut
luostarin alustalaisia vastaan Myllyrannan kylässä. Mitä taas lapsiin
tulee, tahdomme toistaiseksi odottaa Bo herran kotiintuloa. Mutta te,
arvoisa veli ja mestari Paavali, ratsastakaa Lydik herran mukana ja
seuratkaa häntä Letosta Ljungarsiin, jonne te Jumalan ja pyhän kirkon
nimessä vaaditte sisäänpääsöä ja otatte tarkan selon rouva Ursulasta
ja hänen taikatempuistaan, joista teidän on sitte Meille tili tehtävä.
Ja jos, josta Jumala varjelkoon, teitä kohdeltaisiin väkivallalla
tai osotettaisiin teille ja teidän sanantuojallenne semmoista
halveksimista, joka vahingoittaisi meidän pyhän kirkkomme valtaa
ja arvoa, niin annamme Me teille edeltäkäsin täyden synninpäästön
kaikesta, mitä siinä saattaisikin tapahtua. Kaiken tämän Me vahvistamme
teille piispallisella kirjeellämme ja sinetillämme. Jumalan haltuun! Ja
nyt arvoisa veli Sven, anna soittaa iltamessuun.

Arvid piispa antoi käskynsä ruhtinaan arvokkaisuudella, niinkuin
hän itse asiassa olikin tähän aikaan Suomen todellinen ruhtinas ja
herra. Joka kerta kun kuningasvalta Ruotsissa oli voimakas, veti se
ohjakset kireälle ja koetti kaikella tavalla masentaa kirkon mahtavia
ruhtinaita Turussa. Mutta jos sen voima oli murtunut ja heikko,
niinkuin nyt, jolloin maa ei tunnustanut tanskalaista kuningasta
omaksensa ja nuoren valtionhoitajan oli pakko kaikin keinoin tavoittaa
kirkon ystävyyttä ja kannatusta, niin tarttuivat Turun piispat itse
ohjaksiin. Arvid piispa oli viisas ja toimelias herra ja hän tiesi mitä
ajat vaativat. Ei kukaan uskaltanutkaan vastustaa hänen käskyjänsä.
Hän istui siinä vartevana, suorana ja ylhäisenä parhaassa miehuuden
ja mahtinsa voimassa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vanha iältänsä,
komea vartaloltansa, komea piispallisessa puvussansa, täysin tajuten
rajattoman mahtinsa ja valtansa koko kansan yli. Hän oli katolisuuden
iltaruskon viimeinen loiste tässä pohjoisessa maassa ja yksi kirkon
kunniakkaimpia sotureita; loistava tähti, joka kerran oli vajoava
meren syvyyteen, mutta joka läpi aikojen hämärän loi loistonsa aina
etäisimpiin sukupolviin asti, joille hänen mahtavuutensa ja oppinsa oli
muuttunut vain vanhaksi taruksi.



24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua,
sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi tulemasta.


Iltamessu oli päättynyt, illallinen syöty ja vähitellen hiljeni monien
vieraitten tuottama hälinä Naantalin luostarissa. Kesäyö pimeni
myöhään, mutta vihdoin kuitenkin peittyivät pitkät asuinrakennukset,
arvokas temppeli sekä puutarhan tuuheat tammet yön hämärään vaippaan.
Pieni kaupunki lepäsi unen helmassa. Hiljainen maininki loiski läheistä
rantaa vasten, ja kaukaa synkältä selältä loisti iltaruskon viimeinen
kalpeneva siinne. Yhdestä ikkunasta vain tuikki himmeä ja juhlallinen
valonsäde; se oli ikuisen lampun valo, joka yöt päivät paloi Jumalan
äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.

Aivan autiota ei kuitenkaan ollut eräässä luostarin kylkirakennuksessa,
sillä sinne oli lyöttäytynyt yhteen kolme hyvää veljestä, mestari
Gervasius, kirkkolaulaja veli Markus ja piispan hovimestari Cleopkas
Gerde. Kaikessa hiljaisuudessa he olivat, sulostuttaaksensa päivän
vaivoja, istahtaneet pöytään, jossa oli tarjona kylmää ruokaa sekä
salaa kuljetettu ruukku tuota kuuluisata kirsikkajuomaa. Nämät
järjestyksen valvojat eivät uskaltaneet sytyttää kynttilää siitä
täysin oikeutetusta pelosta, että he tulisivat siten osottaneeksi
käskynalaisillensa esimerkkiä, jota ei oikein kävisi kehuminen. Senpä
tähden he istuivat melkein pimeässä, mutta siitä huolimatta heidän
tottuneet kätensä löysivät helposti haarikan, ja heidän liukkaat
kielensä liikkuivat päivän tapahtumien alalla. Heidän asemassaan olevat
henkilöt tuntevat tavallisesti tarkalleen esimiestensä salaisuudet,
ja jos meidän vuosisatamme pitkät korvat olisivat voineet ulottua
kuuntelemaan tämän salaperäisen kolmimiehistön keskustelua, niin on
luultavaa että tietäisimme paljoa enemmän kuin mitä nyt tiedämme
1500-luvun piispain sekä luostarin aikakirjoista.

Hovimestari selitti ystävillensä painavasti, niinkuin ainakin mies,
joka tuntee mahtavien neuvottelut viidellä sormellansa, että syynä
piispan äkilliseen käyntiin oli se, että valtionhoitajaa herra
Steniä odotettiin ensi syyskuussa Turkuun, jolloin hän halusi
persoonallisesti neuvotella Arvid piispan kanssa, miten valtakunta ja
Suomi parhaiten puolustautuisi tanskalaisia ja venäläisiä vastaan. Sen
ohessa että piispa katsoi tärkeäksi, että hänellä oli käytettävänä
luotettavaa väkeä kaikkialla maassa, tahtoi hän samalla ottaa selkoa
myös luostarin varallisuudesta, sen tapauksen varalta, että kirkon
täytyisi, alistua sotaveroa maksamaan näinä huonoina raha-aikoina. --
Ja sentähden, -- jatkoi Cleophas Gerde, joka tavallisesti haarikan
pohjaa kallistaessansa pisti hiukan latinaa joukkoon -- sentähden
kolikat pöytään, _Gervasi! Tibi frater! Bonum potum, bonam sitem et
bonum appetitum!_ [Maljasi, veikko! Hyvää juomaa, hyvää janoa ja hyvää
ruokahalua!]

-- Hänen korkea-arvoisuutensa saisi mielemmin ajaa maasta kaikki
kerjäläismunkit ja anekauppiaat, jotka hävyttömästi ryöstävät meidän
köyhältä luostariltamme sen lailliset tulot, -- vastasi vouti. --
Hirtettäköön minut karsimattomaan koivuun, jos meillä koko tällä
viikolla on ollut enemmän kuin viisitoista markkaa tuloja ripityksestä
ja synninpäästöstä, sen jälkeen kuin tuo saksalainen peijari on
ruvennut kuljeksimaan pitkin maata. Ja paljonko proventteja te
luulette meillä nykyään olevan? [Proventeiksi sanottiin sitä maksua,
jonka uusikot suorittivat elatuksestansa, ennenkuin heidät vihittiin
nunniksi.] Yksi ainoa tyttönen tänä vuonna, pieni sievänaamainen neiti
Bitze, on lahjoittanut meille talontontin ja muutamia laihoja niittyjä.
Mutta mitä luulette ansaitsevamme muutamista köyhtyneistä leskistä ja
ruotivaivaisista lapsista? Kauniita tuloja, veli Gerde, ja niitäkö
hänen kunnianarvoisuutensa ei soisi meille köyhyydessämme ankaraa
paastoa ja jokapäiväistä kidutusta kestäessämme.

Vouti mutisi nämät sanat epäselvällä äänellä, sillä hänellä sattui
olemaan suu täynnä kinkkua ja juustoa, jotka erinomaisen lajinsa
puolesta olisivat olleet omansa tyydyttämään hienointakin herkkusuuta.

-- Meillä ei ole edes ollut varaa lunastaa sitä uutta taulua, joka
tilattiin Danzigista kuoria varten. Meidän priorimme, isä Mathias on
parasta aikaa toivioretkellä Jakob Compostellalaisen luo anoen hänen
esirukouksiensa apua meidän surkuteltavaan köyhyyteemme, -- huokasi
kirkonpalvelia pannen haarikan pöydälle ja pyyhkäisi aimo kulauksen
jälkeen tyytyväisesti suutaan.

-- Loruja, -- väitti hovimestari, jonka leukasaranat kirsikkajuoman ja
siihen lisätyn erinomaisen ranskalaisen viinin vaikutuksesta rupesivat
hiukan hitaasti toimimaan. -- Ikäänkuin me emme Turussa tietäisi,
että te otatte kultavitjat jokaisesta benedicitestä ja ritaritilan
jokaisesta sielumessusta. Kuules, maisteri tai tohtori, mikä lienetkin,
veli Bulvasi, _ut ita clicam_; -- te paistatte omenanne perhanan
hienosti itse kiirastulessa.

-- Minä toivon ettet itse tule siellä paistetuksi, -- vastasi vouti
suuttuneena. -- Siitä saakka kuin Kreeta Juhontytär antoi meille
Bölen Maskussa, emme ole muita lahjakirjoja saaneet, kuin muutamia
poltettuja kaskia ja kalavesiä, joissa ei ole muita kaloja kuin kiiskiä
ja muikkuja ja päälle päätteeksi olemme saaneet riidellä niistä
perillisten kanssa.

-- _Taceat hereticus, dum fideles laborant in vineto_ [Kerettiläinen
olkoon vaiti kun uskolliset työskentelevät viinitarhassa.] -- jatkoi
hovimestari yhä vallattomampana. -- Sanoppas, mitä muuta uutta te
olette oppineet Vadstenassa, sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme
toisemme tässä hurskaassa talossa? Sanotaan että brigittiläiskunta on
niin helläsydäminen, ettei ole vaikea saada synninpäästöä joistakuista
pienistä rakkaudenseikkailuista, vai mitä arvelet, _domine Abulfasi?_
Tämä juoma on tosiaankin parempaa, kuin mitä olisimme voineet toivoa
saavamme täällä sydänmaassa ja me sallimme sinun sentähden tarjota
meille vieläkin haarikan.

Mestari Gervasius huomasi, että hän jo oli harjoittanut
vieraanvaraisuutta suuremmassa määrässä, kuin mitä luostarin maine
ja hänen oma turvallisuutensa salli. Hän aikoi sentähden vastata
kiertelevästi, kun samassa hiljainen ääni läheisestä puutarhasta sai
sanat hänen huuliltaan mykkenemään ja hän painoi korvansa pieneen
ikkunaruutuun kuulostellaksensa.

Ehkäpä hovimestarinkin satunnaisesti huonontunut kuulo teroittui
pimeässä ja hiljaisuudessa, sillä hän nykäisi salavihkaa voutia takista
ja koetti kuiskuttaa niin hiljaa, ettei veli Markus kuulisi sitä: --
Pyhän Jaakopin nimessä, puutarhasta kuuluu luutun soittoa!

-- Tässä on vuoteeni, Gerde; toivon sinulle hyvää yötä ja että arvoisa
herrasi tapaa sinut selväpäisenä huomenna, -- sanoi isäntä, mestari
Gervasius ja jätti hovimestarin sekä kolmannen juomaveikon sopimaan
mielensä mukaan tyhjästä haarikasta sekä ruuanjäännöksistä.

Varmuuden vuoksi kääriytyi vouti käsillä olevaan munkkikaapuun.
Tultuaan ulos pihalle ei hän enää kuullut mitään epäilystä herättävää.
Koko luostari tuntui niin hiljaiselta kuin holvattu hauta. Mutta
mestari Gervasius ei luottanut siihen, vaan veti saappaat jalastansa ja
hiipi varpaillaan lähemmäksi puutarhaa, jonka takaporttiin hänellä oli
avain.

Ennenkuin hän pääsi portille, täytyi hänen kulkea munkkien kammioiden
ohi, jotka sijaitsivat vastapäätä kylkirakennusta. Rakennukset loivat
tumman varjon luostarin pihalle, mutta ikkunoita vastakkaisella
seinällä valaisi öinen hämy. Viimeinen ikkuna oikealla oli Sven
Thordinpojan huoneen ikkuna. Musta vartalo kuvastui selvästi ahtaasta,
ikkunareiästä, eikä ollut vaikea tuntea ylikonfessorin kaljupäätä, joka
nojautui ulos avonaisesta ikkunasta ja kuunteli.

Mestari Gervasiuksen voudinsydän säpsähti ja hän kiirehdytti
askeleitansa. Tuskin hän ehti kääntyä kulman ympäri ja astua
puutarhaan; niin hän jälleen kuuli saman äänen, joka oli herättänyt
hänen epäillystään. Humalikkolehdosta aivan nunnien ikkunoitten alta
kuului hiljaista luutun soittoa. -- Suomi on varmaankin Naantalin
luostarille kiitollisuuden velassa ensimäisistä humalikoista, samoin
kuin myöskin liinaa ja hamppua ensiksi ruvettiin viljelemään luostarin
mailla, -- pysyväisimmät hyvät työt mitä luostari on jättänyt jälkeensä
pohjoismaihin.

Vouti kyykistyi alas ja kulki huomaamatta karviaismarjapensaitten
suojassa aina humalikkolehtoon saakka. Hän taivutti varovaisesti
suuret lehdet sivulle ja hämärässä hän silloin huomasi jotakin, joka
täytti hänen mielensä ihmetyksellä, hämmästyksellä ja oikeutetulla
suuttumuksella.

Ylhäällä pienessä ristikkoikkunassa istui kaunis neiti Ingeborg Bitze
uusikkopuvussansa kosketellen luutun kieliä ja ikkunan alla istui
ritari Lydik Klaunpoika Djekne antaen hänelle opetusta soitannossa.
Senkaltaisia opetustunteja sellaisten olosuhteiden vallitessa on
kaikkina aikoina pidetty vaarallisina nunnaluostareissa, ja vaikka
huhu joskus ennen oli tiennyt kertoa, etteivät tämmöiset kohtaukset
olleet aivan kuulumattomia hurskaassa Naantalissakaan, niin oli
ankara ylikonfessori viimeisenä kolmena vuonna saanut kaikki pahat
kielet vaikenemaan. Naantali oli hänen johtonsa aikana, ja verrattuna
kevytmieliseen Vadstenaan, oikea esikuva brigittiläiskunnalle, ja
vouti, joka omasta puolestansa oli jättänyt taaksensa intohimojen ajan,
oli siksi viisas, että hän käsitti mikä suuri etu laitoksella oli
hyvästä maineestansa sellaisena aikana, jolloin kaikki sen muut tuet
horjuivat. Lydik ritari oli juuri laulanut laulun pikku Liisasta:

    Pieni Liisa lian istuvi tammella
    Ja laulavi laulua kaunista,
    Viheriöivien lehmusten alla.

    Ja kuningas korkeessa tornissaan
    Nyt kerääpi lauluhun ihanaan,
    Viherjöivien lehmusten alla.

-- Rakkahin neiti, -- kuiskasi ritari, -- nyt minä olen laulanut
teille kaikki ne laulut, jotka opin ollessani hovipoikana herra Sten
Svantenpojan luona Vesteråsin linnassa. Laulakaa te nyt minulle,
kaikkein suloisin kukkani, suomalaisia lauluja, joita olette Turussa
oppinut. Minä tiedän, että te osaatte useitakin.

-- Kyllähän minä olen kuullut enemmän lauluja kuin lintujen ääniä,
-- vastasi neiti Ingeborg ujosti, -- ja kyllä minä vielä muistan
sekä "Elinan surman", "Inkerin sulhot", sekä uuden laulun Viipurin
pamauksesta. Mutta ne ovat talonpoikaislauluja, rakas herra Lydik, ja
mielemmin minä tahtoisin uudestaan kuulla laulua herra Hillebrandista
ja pikku Leenasta.

-- Sallikaa minun kuulla teidän laulujanne, ruusutarhan kaunihin
lilja! -- huokasi ritari senaikuisella kukkaskielellä ja samassa hän
luultavasti loi neiteen himosta hiukeevan katseen, vaikkei sitä voinut
pimeässä erottaa. -- Kuinka tuo hupainen laulu olikaan, jonka kuulin
teidän laulavan kaksi vuotta sitten Turussa:

    Älä itke, neiti rukka!

-- Ja sitäkö te, herra Lydik, sanotte hupaiseksi lauluksi! Minä
toivoisin etten koskaan olisi oppinut sitä, sillä se on niin
surullinen, -- sanoi neiti Ingeborg surunvoittoisesti.

-- Jos se on surullinen, niin minun rakkahin kyyhkyni ja
paratiisilintuni ei saa sitä koskaan enää laulaa, -- vastasi ritari.
-- Iloisesti satakieleni viserrelköön viheriässä lehdossa. Silkillä ja
helmillä levätköön hänen sydämensä kukkasvankeudessa.

-- Siihen minä en kehottaisi, -- puuttui mestari Gervasius
puheesen, jonka mielestä oli aika veisata toista virttä, sillä
hän oli kuulevinansa pelättävän ylikonfessorin hiipivän esiin
karviaismarjapensaiden ja hernemaitten takaa.

Molemmat nuoret hypähtivät ylös ikäänkuin käärme olisi heitä puraissut.
Ritari pudotti luuttunsa ja tarttui kiinni miekankahvaan.

-- Niinpä se vaan on, -- jatkoi vouti puhettaan, astuen esiin. -- Minä
neuvoisin sitä, jolle vapaus ja kunnia on kallis, soittamaan luuttuaan
siellä, missä korvat eivät sitä kuule, sillä isä Sven ei ole kaukana,
eikä Arvid piispa ymmärrä Vadstenan tapoja.

Ingeborg neiti lensi kuin pelästynyt lintu pois ikkunasta. Ritari
suostui synkentynein mielin lainaamaan munkinkaavun ja katosi varjojen
joukkoon.

Kahta minuuttia myöhemmin oli ylikonfessori puutarhassa. -- Mitä on
tekeillä? -- kuiskasi hän vastaantulevalle voudille.

-- Täällä oli poikia kaupungista herneitä varastamassa, -- vastasi
vouti.

-- Eikö muuta? -- vastasi isä Sven pettyneenä. Hän olisi niin
mielellänsä tahtonut nöyryyttää Arvid piispaa aikaansaamalla
häväistystä hänen sukulaisellensa, tuolle nuorelle keikarille, jolla
oli silkkivuorinen samettivaippa.



25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui.


Luostarikirkon suuri kello ilmoitti sydänyön tuloa ja sen syvä,
juhlallinen kaiku, jonka sanottiin hajoittavan rajuilmat ja ajavan
pahat henget pakosalle, ei vielä ollut ehtinyt haihtua kallioiden
ja muurien lomiin, kun kirkon maalatuista ikkunoista tulet alkoivat
tuikkia ja messunsävelet seurasivat heti kellojen ääntä. Nunnat
kulkivat juhlasaatossa kirkkoon tavalliseen sydänyön messuun, jota
tällä kertaa vietettiin tavallista juhlallisemmin alkavan Olavinpäivän
sekä piispan kunniaksi.

Melkein samaan aikaan tuli toinen saatto munkkien puolelta. Sen
etupäässä astui piispa ja hänen kaniikkinsa, jotka eivät uskaltaneet
rasittavan matkankaan jälkeen rikkoa luostarinsääntöjä ja nauttia
rauhallisen levon suloutta, sekä ylikonfessori, joka ei ollut
yhtään paneutunut levolle. Kaikki olivat täydessä juhlapuvussa,
yksin kirkkolaulajakin, Markus veli, oli äkkiä muuttunut haarikan
kallistajasta arvokkaaksi virkamieheksi ja uniset munkitkin kokosivat
kaiken arvokkaisuutensa, johon hetken tärkeys ja korkean ylipapin
läsnäolo heitä velvoitti.

Mestari Gervasius ei juuri luottanut väkeensä ja senpätähden hän piti
vartiota kaiken yötä estääkseen äkkiyllätyksiä tapahtumasta. Mutta
hänen pelkonsa tyyntyi suuresti, kun hän vartalosta ja käynnistä
tunsi neiti Ingeborgin nunnan hunnun alta. Hän saattoi olla rauhassa
luostarin hyvästä maineesta.

Turha toivo! Kun munkkien saatto kulki hänen sivutsensa hänen
seisoessansa kirkon muuria vasten, kumartui viimeinen rivissäkulkia
hiukan eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa: _pax vobiscum!_ Se oli
ritari Lydikin maallinen ääni, siitä hän oli varma. Kevytmielinen
nuorukainen oli käyttänyt lainaamaansa kaapua tavalla, jota vouti
hyväntahtoisuudessaan ei lainkaan ollut tarkoittanut.

Sillä välin alkoi messu siunattujen vahakynttilöiden valossa, jotka
kirkkaasti valaisivat luostarikirkkoa. Vaikka vouti olikin niin useasti
välinpitämättömästi katsellut näitä juhlallisuuksia, niin tekivät
ne nyt häneen harvinaisen vaikutuksen. Yö oli yhä enemmän pimennyt,
ukkosilma oli tulossa, eikä kestänyt kauan ennenkuin salama aika-ajoin
leimahti ikkunaruutuja vasten ja kumeat jyrähdykset, jotka paukkuivat
yhä lähempänä, olivat voittaa urkujen hillityn äänen, kuoripoikien
laulun ja pappien juhlallisen messun kirkossa.

Voudin ajatukset kiintyivät vaistomaisesti siihen päivään, jolloin
hän viimeksi näki mahtavan ukkosilman Myllyrannan myllyllä. --
Voisipa luulla, -- sanoi hän itseksensä, -- että joku Ljungarseista
taas on liikkeellä. Turhia haaveita! Varmaankin olen hiukan liiaksi
kallistellut haarikkaa.

Rajuilma yltyi, sade virtaili virtanaan ja mestari Gervasius pakeni
porttiholvin suojaan. Mutta hän ei jättänyt vartiotointaan; yhä
edelleen hän piti silmällä epäiltävää kaapua.

Vihuri kävi läheisen selän yli, vaahtopäiset aallot loistivat valkeina
salaman valossa ja vanhat tammet puutarhan muurin reunassa suhisivat
niin ihmeen synkästi. Huikeat, paukahtavat jyrinät, ikäänkuin raskaat
vaunut olisivat hirveällä vauhdilla ajaneet kivetyllä kadulla,
osottivat että synkät, mustat pilvet vähitellen keräytyivät lauetakseen
aivan kirkon kohdalla. Messua jatkettiin: luonnon raivolla ei näyttänyt
olevan mitään vaikutusvoimaa noihin kirkkaihin, syviin ja juhlallisiin
säveliin, jotka kohosivat temppelistä, samoinkuin se, mikä on pyhää
maailmassa, tyynenä luopi katseensa tämän katoavaisen maailman
pimeyteen ja myrskyihin, synteihin ja intohimoihin.

Suuren kellon ääni kajahteli jälleen. Se ikäänkuin kutsui avuksi
korkeampia voimia. Salama iski torniin, sulatti uurteen kuparikattoon
-- niinkuin jäljestäpäin huomattiin -- ja tärisytti kirkkoa perustuksia
myöten. Mutta kellon ääni ei vaiennut, ja Arvid piispa nähtiin
valkoisessa juhlapuvussa seisovan loistavalla pääalttarilla.

Silloin vouti, kesken kärsivällistä odotustaan, säpsähti äkkiä ja
teroitti korvansa kuunnellakseen ääniä myrskyn pauhinassa. Hän oli
kuulevinansa, että joku kolkutti luostarin lukittua porttia.

-- Luultavasti minä erehdyin, -- ajatteli hän itseksensä. -- Varmaan
myrsky repäisi jonkun ikkunaluukun ja heitti sen seinää vasten tuolla
alhaalla kylkirakennuksessa.

Mutta kolkutus kuului uudelleen: raskaita, määräkkäitä lyöntejä,
niinkuin joku kärsimättömästi haluaisi päästä sisään, mutta pitää
velvollisuutenaan kunnioittaa talonväen yörauhaa.

Mestari Gervasius riensi portille. -- Kuka siellä? -- kysyi hän
aukaisematta porttia.

-- Sairas, joka on avuntarpeessa, -- vastattiin ulkoa.

-- Menkää kaupungin majataloon ja tulkaa huomenna uudelleen! --
tiuskasi vouti.

-- Me emme voi odottaa, -- vastattiin taaskin ulkopuolelta. -- Pyhän
Henrikin ja pyhän Brigitan tähden, päästäkää meidät sisään! Meidän
mukanamme on ritari, joka varmaan kuolee tässä hirveässä rajuilmassa,
jos hänelle ei anneta yrttejä, voiteita ja lääkkeitä luostarissa.

-- Ritariko? -- toisti vouti vihaisena. -- Kaikki maankuljeksiat
nykyään sanovat olevansa ritareita. Mikä hän on nimeltään?

-- Sen saatte aikoinaan kuulla; mutta jos ette laske meitä heti
sisään, niin valitamme huomenna piispalle, sillä me tiedämme, että hän
paraillaan oleskelee luostarissa.

Se auttoi. Mestari Gervasius veti vastahakoisesti telkimen pois
portista ja laski sisään odottavat, jotka seisoivat portin edessä aivan
läpimärkinä.

Neljä aseellista miestä ratsasti luostarin pihalle. Heidän hevosensa
olivat nääntyneet väsymyksestä, ja he itse näyttivät masentuneilta
ja alakuloisilta. Kolme heistä tuki neljättä, joka vaivoin pysyi
satulassaan ja tuo neljäs oli kookas ritari.

Sen verran kuin pimeässä saattoi erottaa, oli hänen varustuksensa
tahrattu ja särkynyt, hänen käsivartensa riippui voimatonna ohjaksissa,
hänen päänsä oli sidottu osottaen että se oli pahasti haavoitettu, ja
raskaan kypärän asemesta oli hänellä kevyt hattu päässä, sekin veressä,
niinkuin kaikki muukin.

Veljeskunnan säännöissä oli nimenomaan määrätty, ja se olikin luostarin
kauneimpia puolia, että vieraanvaraisuutta oli osotettava ilman
erotusta kaikille vieraille, mutta erittäinkin kodittomille, köyhille
ja sairaille. He saivat vapaan asunnon, ruuan ja lääkärin hoidon,
eikä kukaan tiedustellut heidän nimeänsä eikä säätyänsä, jos he eivät
itsestänsä halunneet sitä ilmaista. Rauhattomien aikojen tähden ei
mestari. Gervasius heti tahtonut avata porttia, mutta kun hän huomasi,
että tuliat todellakin olivat suuresti luostarin vieraanvaraisuuden
tarpeessa, saattoi hän heidät, sen enempää kyselemättä, sairaita
ja vieraita varten varattuihin vierashuoneihin, samalla pyytäen
kohteliaasti anteeksi, ettei hän voinut tarjota heille mukavampaa
asuntoa, sillä paremmat huoneet olivat piispan ja hänen seurueensa
käytettävinä.

Kun ritari oli päässyt levolle yksinkertaiseen vuoteesensa, hevoset
viety talliin, palveliat saaneet virvoitusta ja takkavalkea oli
sytytetty, jonka ääressä he saattoivat kuivata märkiä vaatteitansa,
läksi voutikin pariksi tunniksi levolle kootaksensa voimia huomispäivän
puuhien varalle. Sadetta kesti yhä, mutta ukkosilma oli tauonnut; messu
oli päättynyt, koko luostari uinui unen helmassa aamuvartioon saakka ja
ainoastaan ikuinen lamppu loisti taaskin yksinänsä ja hartaana Jumalan
äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.

Mutta tuskinpa oli virkeä aamuaurinko ehtinyt nousta kuusten latvoihin
koilliselle taivaankulmalle ja tuhannet pikkulinnut riemulla tervehtiä
ihanaa päivää, niin pikku kaupunki jälleen elpyi eloon, ja eloa
heräsi luostarinkin synkkien muurien sisäpuolelle. Öinen rajuilma
oli useita viikkoja kestäneen kuivuuden jälkeen virkistänyt janoavaa
luontoa, vesipisarat kimmelsivät kukissa ja vihreillä lehdillä,
kauniit tammet luostaripuutarhassa levittelivät tuuheata lehväkupuansa
auringonpaisteessa, herneenvarret näyttivät kohonneen pystyyn
virvoittavan kylvyn jälkeen, pellava kukki, mehiläiset luostarin
mehiläispesistä kilvan kimalaisten kanssa nauttivat aamiaistaan
ruusupensaissa ja pääskyt kiertelivät sukkelasti pyörähdellen
tornin ympärillä, ikäänkuin he olisivat vaatineet uneliaita lokkeja
kilpasoutuun sinertävällä ilmaulapalla. Koko luonto loisti terveyttä ja
nuoruutta, kaikesta päättäen oli päivänpaisteinen, rauhaisa ja ihana
kesäpäivä tulossa.

Mutta silloin alkoi tavatonta liikettä näkyä nunnien puolelta. Ovissa
juostiin, kurkisteltiin ristikkojen takaa, portailla näyttäytyi nunnia,
alussa yksitellen, lopulta yhä useampia, ja vihdoin siellä näkyi itse
abbedissakin hämillänsä ja neuvotonna. Jotakin oli tapahtunut, jotakin
haettiin, koetettiin etsiä puutarhasta; sitten herätettiin vouti, hän
ravisteli luostarin rengit hereille, muutamia hevosia satuloittiin ja
ratsumiehiä läksi rientämään eri tahoille. Kaikki kävi niin hiljaa ja
salaperäisesti kuin mahdollista. Varsinkin varottiin, ettei pidettäisi
vähintäkään melua munkkien osaston puolella, jossa piispa nukkui.

Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin asia tuli ylikonfessorin kuuluviin,
joka alituisesti valvoi ja vakoili kaikkea. Sittenkun hän itse oli
ottanut selkoa asiasta ja huomannut sen todeksi, niin hän suuntasi
askelensa rohkeasti piispan huoneihin ja vaati että etuhuoneessa
vartioiva palvelia päästäisi hänet heti sisään.

Arvid piispalla oli, samoin kuin muillakin kirkon ruhtinailla
mukavuusvaatimuksia, jotka olivat hänen arvonsa mukaisia. Koska hän
sydänyön aikana oli alistunut seuraamaan rasittavia sääntöjä, oli
hänellä mielestänsä oikeus maata rauhassa ja hän oli käskenyt palveliaa
herättämään häntä vasta seitsemältä. Mutta nyt oli kello vasta
viisi aamusella. Palvelia kieltäytyi sen johdosta päästämästä häntä
makuusuojaan.

-- Sano hänen korkea-arvoisuudellensa, että eräs hänen seuralaisistansa
on törkeästi loukannut luostarin pyhyyttä ja palkinnut sen
vieraanvaraisuuden jumalattomalla solvauksella! -- huudahti suuttunut
munkki niin kovalla äänellä, että se välttämättä kuului sisempään
huoneesen.

Tarkoitus saavutettiin täydellisesti, sillä piispa näyttäysi heti
yöpuvussaan huoneensa ovella ja kysyi mitä oli tapahtunut.

-- Ei mitään muuta, -- vastasi ylikonfessori riemuiten, -- kuin
että ne, joitten etupäässä tulisi olla luostarin suojelioita, ovat
solvaisseet sitä ja polkeneet sen lait jalkojensa alle. Teidän
korkea-arvoisuutenne oma sukulainen ja seuralainen, ritari Lydik
Klaunpoika Djekne on tänä yönä salaisesti luostarista ryöstänyt
jalosukuisen neitsyen Ingeborg Bitzen, joka ennen pitkää oli
saapa hunnun ja tuleva vihityksi pyhän neitsyen ja pyhän Birgitan
palvelukseen.



36. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja
haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.


Uhkamielinen munkki luuli epäilemättä syvästi nöyryyttäneensä
ja loukanneensa vihattua esimiestänsä. Mutta mitä tahansa Arvid
piispa tunsikin kuullessaan tuon odottamattoman tiedon sukulaisensa
rikoksesta, joka tapauksessa hän hillitsi itsensä täydellisesti ja
vastasi heti: -- Me pidämme varmana, veljeni, että vain teidän intonne
luostarin edun puolesta on saattanut teidät unohtamaan, millä tavalla
teidän on asianne esitettävä. Me sallimme teidän kapitulisalissa
odottaa käskyjämme.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne antaa kai käskyn ajaa takaa jumalatonta
rikollista, sukulaistanne herra Lydikiä, ja väkivallalla tuoda hänet
takaisin...?

-- Kurt, -- sanoi piispa henkipalveliallensa, -- saata kunnianarvoista
veljeä; tätä nykyä me tulemme toimeen ilman hänen palvelustansa.

Näin sanoen Arvid piispa sulki oven ja palvelia oli heti valmis
kiivaalla, mutta samalla merkitsevällä liikkeellä seuraamaan herransa
käskyä. Jos ylikonfessori tällä hetkellä olisi istunut pyhän Pietarin
istuimella, niin piispa Arvid ei olisi kovin vakavasti istunut pyhän
Henrikin istuimella.

Sillä välin oli koko luostari liikkeellä. Varmaankaan ei mikään
nykyajan pikkukaupunki ole saavuttanut yhtä suurta taitoa
juorujuttujen keksimisessä, kuin keskiajan luostarit. Mutta mitenkä
nuo vangitut nunna ja munkki raukat saisivatkaan pitkät väliajat
kulumaan hengellisten rukoushetkiensä ja yksitoikkoisten maallisten
askareittensa välillä? Niinpä jo tiedettiin Ingeborg neiden sinne
tullessa, ettei hän omasta tahdostaan halunnut huntua, ja syyksi siihen
luultiin, että hän iloisina nuoruudenpäivinänsä Turussa oli salaisesti
rakastunut. Ja aivan aiheeton tämä luulo ei tainnut ollakkaan. Mutta
hänen kunnianhimoinen sukunsa oli toivonut aikaa voittaen saavansa
jonkun omaisistansa Naantalin mahtavan luostarin johtoon, eikä
luostarillakaan tietysti ollut mitään sitä vastaan, koska sille, paitsi
suurta proventtia, oli eduksi että sen sisarien ja veljien joukossa
oli maan ylhäisiäkin. Tämä toive oli nyt rauennut ja kaikki liukkaat
kielet joutuivat lipeään liikkeesen. Etenkin ne nunnat, jotka ehkä
suurimmalla mielihyvällä olisivat sallineet jonkun nuoren kauniin
ritarin hevosellaan ryöstää heidät pois, tuomitsivat kaikista kovimmin
nuoren uusikon pakoa, ja he kiistelivät jo edeltäkäsin, minkälainen
rankaistus olisi säädettävä senkaltaisesta rikoksesta varoitukseksi
vastaisen varallekin. Abbedissa itse ei kuulunut niiden joukkoon. Tosin
oli hyväsydäminen Margareta sisar niin pahoillaan ja hämmästyksissään,
kuin hänen hiljainen luonteensa suinkin salli; mutta ajatellessansa,
mitä piispa sanoisi ja veli Sven arvelisi, hän huokasi itsekseen kaiken
sen turhan puuhan tähden, joka nyt jälleen oli seuraava tätä tapausta
ja rasittava abbedissa raukkaa, joka ei muuta halunnut kuin saada elää
rauhassa.

Huolestuneena Margareta sisar läksi aamumessuun. Hän hengähti
kepeämmin, kun hän huomasi että piispa kaikeksi onneksi ei ollut
läsnä. Harvoin on messua suoritettu suuremmalla kiireellä ja
hajamielisyydellä. Kuoripojat lauloivat tavallisen läksynsä, latinaiset
rukoukset luettiin hirveällä vauhdilla, mutta kaikkien ajatukset olivat
valloillaan ratsastamassa pakolaisten perässä. Pyhän Brigitan kuva,
joka oli veistetty puksipuusta ja koristettu hopealla ja norsunluulla,
silmäili synkkänä ja uhkaavana korkealta asemaltansa alttarin oikealta
puolelta pyhään Johannekseen, vasemmanpuoliseen naapuriinsa. Urut yksin
eivät antaneet hartauttaan häiritä. Ne eivät teeskennelleet, vaan
kaiuttivat _Gloria in excelsis_ lauluansa yhtä tyyninä ja juhlallisina
kuin ainakin, vähääkään välittämättä elämän pikkuhuolista.

Sillä välin pantiin toimeen tiedusteluja, jotka eivät kuitenkaan
tuottaneet mitään tulosta. Ritarin hevonen seisoi rauhallisesti
tallissa, mutta yksi hänen aseenkantajistansa ja Ingeborg neiden vanha
imettäjä, joka oli seurannut häntä luostariin, olivat kadonneet.
Tutkittiin satamassa olevat alukset ja silloin huomattiin että yksi
oli purjehtinut rannasta kello 3 ja 4 välillä aamulla. Selvää oli,
että pakolaiset olivat meritse paenneet, ja koska ukkosilman jälkeen
oli noussut navakka tuuli, ja alus jo oli ehtinyt pitkälle, täytyi
toistaiseksi luopua kaikista takaa-ajon yrityksistä.

Arvid piispa johti puhetta munkkien konventissa, näennäisesti
tyynenä mutta mieleltään synkkänä. Hän ajatteli ehkä pitkällisten
sotien ja maan sisällisten levottomuutten onnettomia seurauksia;
kuinka kuuliaisuuden, siveyden ja uskonnon siteet olivat tulleet
yhä löyhemmiksi ja voimattomammiksi pitämään koossa irtaantuneita
intohimoja. Kehenkä hän enää voisi luottaa, kun hänen oma
sukulaisensakin niin ilmeisesti uhmaili luostarin lakeja vieläpä
hänen läsnäollessansa? Kukapa nyt enää kunnioittaisi hänen pilkattua
arvoansa? Surumielin hän valmistautui tarkastuksen lopetettuansa
palaamaan Turkuun.

Silloin hänelle ilmoitettiin, että tuntematon, haavoittunut ritari,
joka yöllä oli etsinyt suojaa luostarista, pyysi saada tavata piispaa
eräässä luostarin yksinkertaisimmista vierashuoneista.

Haavoittuneiden ja sairaitten pyynnöt olivat käskyjä Arvid piispalle.
Hän läksi sentähden heti mestari Paavalin kanssa mainittuun huoneesen.

Pieni ikkuna oli verholla peitetty ja valaisi vain hämärästi huonetta.
Kolme palveliaa, jotka olivat olleet haavoittuneen seurassa, poistuivat
piispan tullessa sisään ja asettuivat vartioimaan oven ulkopuolelle,
ikäänkuin estääkseen asiaankuulumattomia sisälle pääsemästä.

Huoneen perällä oli vaatimaton vuode ja siitä kohousi vaivoin
istualleen korkeavartaloinen mies, joka sanoi äreästi ja
kärsimättömästi: -- Älkää pahastuko, teidän armonne, mutta kahden
keskustellessa on kolmas liikaa.

-- Mene, Paavali, -- sanoi piispa heti seuralaisellensa. -- Hän tahtoo
ripittäytyä.

-- Suokaa anteeksi, -- kuiskasi mestari latinaksi; -- teidän armollanne
on vihollisia sekä luostarin sisä- että ulkopuolella. Nuo kolme miestä,
jotka äsken menivät ulos, asettuivat vahtiin ovelle.

-- Mene, poikani, -- jatkoi piispa levollisena. -- Etkö häpeä pelätä
haavoittunutta miestä?

Arkkidiakoni poistui vastahakoisesti, mutta päätti salaa kutsua
muutamia piispan aseellisia palvelioita pitämään silmällä vieraita.

-- Olemmeko kahden? -- kysyi mies vuoteeltaan.

-- Emme, -- sanoi piispa. -- Paitsi meitä on vielä yksi läsnä: --
Jumala!

Haavoittunut oli hetkisen ääneti, pyyhkäisi puoleksi harmaantuneet
hiuksensa siltä puolelta otsaa, joka ei ollut siteen peitossa ja kysyi:
-- Arvid Jaakonpoika, tunnetko minut?

Piispa tarkasteli häntä hämärässä huoneessa ja vastasi: -- En.

-- Vedä verho tuon kurjan luukun edestä ja katsele minua tarkemmin, --
jatkoi mies.

-- Bo Knuutinpoika Ljungars! -- huudahti piispa.

-- Tiesinhän minä, että sinä tuntisit minut, -- jatkoi ritari hymyllä,
joka näytti hurjansekaiselta. -- Muistatko vielä, kun me hiihtelimme
yhdessä Laukossa? Ja muistatko niitä kahta sudenpenikkaa, jotka me
löysimme kuusen juurelta metsässä? Me jaoimme saaliin veljellisesti:
sinä otit toisen ja ruokit sitä kuorimattomalla maidolla kesyttääksesi
sitä. Sinun hellää immensydäntäsi! Penikka kasvoi ja puri kuoliaaksi
sinun lempikoirasi Hussin, -- tuon, jota me muut sanoimme abbotiksi,
muistatkos; sillä oli valkea hiippa päässä. Meidän olisi pitänyt sanoa
sitä piispaksi. Se oli siivosti tehty sudelta: se olisi voinut puraista
sinua itseäsikin kurkkuun. Mutta minä heitin pentuni koirille, ja siinä
minä tein oikein.

-- Me olimme siihen aikaan vallattomia poikia, veli Bo.

-- Meidän isämme olivat ystäviä, niin kauan kuin sitä kesti, ja he
olivat yksissä neuvoin Flemingejä ja Frillejä vastaan. Mutta sinun
suonissasi on vaan maitoa, Arvid! Sinä valitsit huonoimman toimen,
mihin aatelismies voi ryhtyä; sinä rupesit lukemaan. Kukapa sitä olisi
luullut niin reippaasta hevosmiehestä? Lempo soikoon, mies, -- miksikä
rupesit papiksi?

-- Jättäkäämme nuo muistot, -- sanoi piispa vältellen, -- ja sano
minulle mielemmin, vanha ystävä, miten voin olla sinulle avuksi. Minä
luulin sinun tähän aikaan olevan Tukholmassa.

-- Sinä olet oikeassa, -- vastasi ritari ja pyyhkäisi kädellään
otsaansa, ikäänkuin selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. -- Sen
sijaan minä olen täällä, niinkuin näet, -- haavoittuneena, kurjana,
hyljättynä, vaivalla päästen pakoon kuolemaa ja vankeutta. Oi,
Knuuttini! Poikani! Silmieni ilo! Nuori kotkani! Nuo roistot karkasivat
sinun kimppuusi, kun olit haarniskatta, muuten sinä olisit rutistanut
ne mäsäksi kuin sammakot! Mutta se on mennyttä, kaikki mennyttä!

Onneton ritari heittäytyi tuskansa vallassa vuoteelleen ja näytti
nyyhkyttävän, mutta kyynel ei puhjennut esiin kostuttamaan hänen
silmäluomiaan ja huojentamaan isänsydämen surua.

Kun hän oli hiukan tointunut, koetti Arvid piispa todellisen
sielunpaimenen hellyydellä tarjota uskonnon lohdutusta entiselle
leikkikumppanilleen. Hänen onnistui ainakin tyynnyttää hänen kuohuvaa
mieltänsä, niin että hän hämmentymättä saattoi kertoa onnetonta
kohtaloaan. Väliin hän kuitenkin hurjilla huudahduksilla keskeytti
kertomustansa.

-- Me olimme vuokranneet aluksen Turusta, -- kertoi hän, -- ja
olimme matkalla Tukholmaan, mutta saimme vastatuulen tähden viipyä
kaksi viikkoa Ahvenanmaana. Minä kävin Eerikki Juhananpoika Wasen
luona Kastelholmassa. Waset ja me olemme ennen yhdessä vastustaneet
Stureja, nyt me olemme samalla puolella, sillä Juutilainen petti
meidät. Lyhyesti, me kävimme yhdessä hirvijahdissa; aika ei ollut
luvallinen, mutta jotakin meidän piti tehdä. Minun Knuuttini ja
nuori Kustaa Eerikinpoika lensivät kuin kotkapari metsässä. Olisitpa
nähnyt heidät, piispa! He olivat sellaista puuta, josta kuninkaita
tehdään! Minä sanoin Eerikki herralle: jospa me lyöttäytyisimmekin
yhteen ja anastaisimme valtakunnat pojillemme? Sinun Kustaasi ottaa
Ruotsin, minun Knuuttini Suomen. Herra Eerikki nauroi, niinkuin hänen
tapansa on; hurskas sielu, herra piispa; hänestä voisi tulla pappi.
Vihdoin tuuli kääntyi koilliseen; me erosimme Waseista ja purjehdimme
pois. Signilskärin luona me laskimme yöksi ankkurin. Silloin nousi
myrsky ja ukkosenilma; ukkonen seuraa meitä maalla ja merellä. Meidän
nukkuessamme ja salamoiden leimutessa mastoissamme hyökkäsivät
tanskalaiset niskaamme aivan aavistamattamme. Ne olivat Otto Rudin
joukkoa; minä tunsin, heidät punaisista hankkiluksistaan, mutta itse
hän ei ollut mukana. Muuten minä olisin sinun puolestasi, piispa,
saanut kiittää häntä viimeisistä Turussa. Vaikka he yllättivät meidät
unessa, haarniskoitta, kypärittä ja kiivittä, puolustauduimme me kuin
karhut jousimiehiä vastaan. Toista tuntia taistelu kesti, ja minun
kuninkaallinen, komea kotkanpoikani oli kaatanut kuusi vihollista
hurmeiselle kannelle, kun hän sai keihäänpiston suojattomaan kylkeensä
ja syöksyi mereen. Oi, sinä yönä Junkkarin lähde varmaan kuivui viime
pisaraansa saakka!

Tässä ritari vaikeni ja hetki aikaa kului, ennenkuin hän taas saattoi
jatkaa:

-- Taikauskoa, piispa, kurjia eukkojen satuja, älä niihin pane
huomiota!... Ei maksa juuri vaivaa kertoa, mitä sitten tapahtui.
Tanskalaiset voittivat minut ja jäljellejääneen joukkoni ylivoimallaan
ja veivät meidät vangittuina laivaan. Me luovailimme muutaman viikon
ajan merellä ja hävitimme useita suomalaisia laivoja. Me vietimme erään
myrskyisen yön Paraisten saaristossa. Minun oli onnistunut keskustella
muiden vankien kanssa. Me hyökkäsimme vuorostamme tanskalaisten
kimppuun, löimme heidät viimeiseen mieheen asti ja heitimme muutamat
elävinä mereen. Sen jälkeen me suuntasimme Turkua kohti mutta tuuli
ajoi meidät Naantalin rantaan ja me saimme kuulla, että sinä olit
täällä. Kun minä sain hevoseni tänne Turusta, päätin minä etsiä sinua.
Naarmu, jonka viime löylyssä sain, vaivaa minua enemmän, kuin mitä
olisin luullut. Mutta nyt minä olen täällä, piispa, -- minä olen täällä
pyytämässä sinun apuasi voidakseni kostaa poikani kuolemaa!



27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitä
siellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana.


-- Selitä, Bo Knuutinpoika, -- sanoi piispa Arvid hiljaisesti. --
Kuinka minä voisin kostaa sinun poikasi kuolemaa? Ylettyisikö minun
heikko käsivarteni kauas meren toiselle puolelle ja voisiko se masentaa
tanskalaisten valtaa?

Ritari nousi istualleen, tarttui piispan käteen ja katsoi häntä
jäykästi kasvoihin. -- Kuule minua, sanoi hän. -- Minun isoisälläni Bo
Ollinpojalla oli verivihollinen, se oli hänen ainoa veljensä Alrik,
liialta nimeltä Raajarikko, sentähden että hänen vasen käsivartensa
oli lyhyempi kuin oikea. Minun isoisäni oli kuningas Kristianin
puoluelainen, mutta Alrik Raajarikko puolusti Kaarle Knuutinpoikaa.
Aina sen mukaan, kellä herralla oli valta Suomessa, ryösti Alrik Bon
taloa tai Bo Alrikin taloa. Vihdoin tahtoi piispa Olavi rakentaa
sovintoa heidän välillensä ja kutsui heidät Turkuun. He tulivat
kumpikin aseellisen joukkonsa kanssa ja lähenivät eri teitä kaupungin
porttia. Silloin kannusti Bo herra hevostansa, ehtiäksensä edelle,
mutta samassa kannusti myös Alrik hevostansa ja he tulivat portissa
vastakkain. Raajarikko Alrik vetäisi pitkällä käsivarrellansa miekkansa
ja löi isoisäni hevoselta kaulan poikki, niin että se kaatui maahan,
ja silloin minun isoisäni löi miekallaan herra Alrikin käden poikki.
Alrikilla oli silloin vielä lyhyempi käsivartensa jäljellä ja hän
löi isoisääni olkapäähän rautapaidan läpi, niin että hän paikalla
kaatui. Mutta samana iltana juoksi Raajarikko Airikin veri kuiviin
lähimmässä talossa. Minun isoisäni jätti jälkeensä kaksi poikaa Knuutin
ja Åken. Minun isäni Knuutti oli Sten Sturen miehiä, setäni Åke taas
kuningas Kristianin. Åke karkoitettiin maanpakolaisuuteen, mutta hän
tuli takaisin tanskalaisten kanssa ja kohtasi isäni Brunkebergin
taistelussa. Siellä Åke herra lävisti keihäällä isäni, Knuutti herran.
Mutta samassa hetkessä löi Knuutti herra veljeänsä sotatapparalla
suoraan kypäränkupuraa kohti, niin että tapparan varsi katkesi. Sinä
hetkenä taaskin kaksi Ljungarsin veljeä tuotti toisilleen surman. Mitä
sinä siihen sanot, pappi? Ljungarsien suonissa ei juokse maitoheraa.

-- Minä sanon siihen, -- vastasi piispa arvokkaasti, -- että nämät
veriset ja inhottavat veljesvihat ovat häpeäpilkkuna koko maalle. Ja
jos sinä toivot, että minä kirkon paimenena ihailisin tai hyväksyisin
näitä hurjia väkivallantöitä, niin sinä erehdyt suuresti. Minä tahdon
päinvastoin Jumalan ja pyhän Henrikin avulla koettaa estää teidän
mielettömiä taistelujanne. Minä kuulutan jumalanrauhan yli koko maan,
enkä minä kehota ketään aatelismiestä rikkomaan tätä rauhaa, niin totta
kuin hän haluaa välttää sekä kirkon että maallisen vallan rankaisevaa
käsivartta.

-- Kuulehan vielä, -- jatkoi ritari, joka tuskin näytti kuuntelevan
piispan sanoja. -- Minun isäni, Knuutti herra, jätti myös jälkeensä
kaksi poikaa, minut ja veljeni Stenin. Minä, joka olin vanhempi,
sain isiemme linnan osakseni ja sitä veljeni ei ole koskaan voinut
antaa anteeksi. Hän läksi erämaihin ja rakennutti tien varrelle Leton
kartanon, jossa hänestä piankin tuli kaikkien matkustajien vitsaus. Jos
minä pidin yhtä tanskalaisten kanssa, niin hän yhtyi Stureihin, tai
päinvastoin. Minun hevoseni katosivat laitamiltaan, minun lohipatoni
hävitettiin kesäöinä. Eräänä syysiltana tuli Sten herra portilleni;
silloin satoi ja salamoitsi, mutta sen sijaan että olisin avannut
hänelle porttini, minä asetin mieheni muureille, keihäät ojossa, nuolet
jousissa. Sten vannoi kostoa, ja hän on pitänyt lupauksensa. Hän
lähetti minun luokseni erään karkurin, Hurrin, yksikorvaisen miehen,
ja se lurjus uskotteli minua, että hänen isäntänsä oli häpeällisesti
hakannut toisen häneltä pois. Mies oli taitava jousimies, ja minä
tarvitsin sellaisia. Minä otin hänet palvelukseeni. Hän se juuri oli,
joka kavalsi meidät tanskalaisille Signilskärin luona. Sitten, kun
me jälleen otimme laivan haltuumme Paraisissa, silloin minä hirtätin
konnan pää alaspäin ja panetin painoja miehen ranteihin. Kurja,
viheliäinen kosto! Hän tunnusti, että veljeni Sten oli palkannut hänet.
Tiesinhän sen, että niin lopuksi kävisi. Ja nyt, Arvid Jaakonpoika,
minä pyydän sinulta apua kostaakseni, sillä minun väkeni on kaatunut
taistelussa, itse minä olen haavoitettu ja voimaton, mutta sinä olet
rikas, Arvid; sinulla on sotilaita, vaikka oletkin piispa, ja sinä olet
yhä vieläkin aatelismies, vaikka oletkin ajattanut päälakesi.

Uupuneena kiivaasta mielenliikutuksesta ritari taas heittäytyi
vuoteellensa. Mutta piispa Arvid oli hetken aikaa ääneti ja näytti
miettivän. Vihdoin hän sanoi: -- Kostoa en voi sinulle luvata, onneton
veljeni, sillä se sotii pyhää virkaani vastaan, jonka tulee rakentaa
rauhaa ja sovintoa maan päällä. Mutta hengellistä ja maallista oikeutta
minä voin luvata sinulle ja sitä tarvitaankin enemmän, kuin mitä sinä
voit aavistaa. Mutta ennen kaikkea rauhoita ja hoida haavojasi; minä
lähetän luoksesi veli Mattiaksen, joka on taitava valmistamaan hyviä
lääkkeitä. Sinun vuoksesi tahdon viipyä vielä päivän luostarissa ja
sitten me voimme tuumia, mitä olisi tehtävä. _Pax tecum_, veljeni; minä
menen puolipäivämessuun.

Kun piispa läksi ritarin luota jumalanpalvelukseen, jossa häntä
jo kauan oli odotettu, antoi hän käskyn sulkea Birgerin ja Beatan
huoneihinsa, jottei haavoittunutta ennen aikojaan uusilla huolilla
häirittäisi. Heti pantiin luostarin senaikuinen kuuluisa lääkkeitten
valmistustaito koetteelle, ja Bo herra sai nauttia rauhoittavaa juomaa,
jonka vaikutuksesta hän nukkui koko päivän ja herätessänsä tunsi
itsensä melkoista virkeämmäksi.

Messua vietettiin tavallisella komeudella. Ei ainoastaan Naantalin
kaupungin koko väestö, vaan myöskin aatelisia, pappeja ja talonpoikia
lähiseuduilta tulvaili sinä päivänä luostariin ja sen edustalle.
Kaikki tahtoivat nähdä mahtavaa piispaa loistavassa juhlapuvussansa
ja kullatussa messupaidassa pääalttarin edessä, tai ihmetellä pyhien
jäännöksiä, joita jumalanpalveluksen jälkeen juhlakulussa kannettiin
kaupungin läpi. Useat näistä jäännöksistä olivat semmoisten pyhimysten
luita, joita ainoastaan kirkkoisät tunsivat; ne olivat suurilla
summilla ostetut Roomasta ja niitä säilytettiin nyt pienissä hopea-
tai norsunluurasioissa. Kallisarvoisin näistä oli kultarasia, jonka
sisällä ei ollut mitään vähäarvoisempaa kuin apostoli Paavalin järeä
poskihammas. Muunkinlaisia hyvin pyhiä jäännöksiä kuljetettiin
saattokulussa mukana, esimerkiksi pyhän Priitan rukouskirjaa; tämä
kallisarvoinen muisto, joka oli kätkettynä kalliisen, kultaha'oilla
kiinnitettyyn koteloon, oli lahja Vadstenan emäluostarilta. Vielä
nähtiin saattokulussa pyhän Eerikin kannukset, joiden luultiin
parantavan hammastautia; sen hevosen kuolaimet, jolla pyhä Henrikki oli
ajanut, kun Lalli hänet murhasi, pyhän piispa Hemmingin villasukat,
jotka aivan varmasti paransivat ontuvia ja rampoja, kun he vain
niitä koskettivat varpaanpäillä, j.n.e. Pyhien jäännösten edellä
kannettiin hopea-astioissa vihkivettä, jota pirskotettiin läsnäolevien
päälle, sekä suitsutusastiaa, josta hyvä tuoksu levisi kautta koko
kaupungin. Kaksitoista kuoripoikaa, valkoisiin paitoihin puettuina,
kävi laulaen munkkien kulkueen edellä, ja nunnien edellä kulki yhtä
monta valkeapukuista tyttöä, jotka sirottelivat kukkia ja lehviä
luostarissa tehdyistä somista vasuista. Ja heti kun vasut tyhjenivät,
täyttivät naiset ja lapset katseliajoukosta ne uudelleen. Komeutta
lisäsi vielä kuusi suurta, poikittain riipustettua lippua, jotka olivat
tehdyt keltaisesta, punaisesta ja sinisestä silkistä ja koristetut
pyhän neitsyen, Johannes kastajan, pyhän Olavin, pyhän Eerikin, pyhän
Henrikin ja pyhän Birgitan kuvilla. [Nimeä kirjoitettiin vaihdellen
muodoissa Brigitta ja Birgitta.] Tämmöinen loisto ja prameus oli
omansa kansassa herättämään suuria ajatuksia kirkon ja sen paimenten
määrättömästä vallasta.

Kirkko oli, niinkuin ainakin juhlapäivänä, koristettu kukilla ja
lehvillä lattiasta kattoon saakka ja vahakynttilät, jotka paloivat
kuorissa ja pääalttarilla keskellä valoisata päivää, valaisivat vain
heikosti kirkkoa ja sen pieniä maalatuita ikkunaruutuja. Kirkon
sisäänkäytävissä oli uhrimaljoja, joihin hurskaat saattoivat panna
antimensa pyhän Priitan kunniaksi.

Jumalanpalveluksen jälkeen antoi piispa omalla kustannuksellansa
kaupungin ja paikkakunnan kaikille köyhille runsaan aterian, jota
tarjoiltiin varta vasten pystytetyissä teltoissa. Hänen hovimestarinsa
laski suurista tynnyreistä mietoa, mutta makeata olutta. Almujenjakaja
jakeli täysin kourin -- ei kuitenkaan rahaa, sillä siitä oli suuri
puute -- vaan pieniä n.s. penninki-kynttilöitä, joita käytettiin
juhlakulkueissa, sekä jalkineita ja sukkia köyhille lapsille,
lähenevän talven varalle. Iltapäivällä alkoi sitä paitsi kaupungilla
suuret markkinat, joiden ei katolisuuden aikana katsottu häiritsevän
juhlapäiviä, vaan ne päinvastoin vetivät paljon kansaa kirkkojen
läheisyyteen. Lukemattomat matkustajat tulivat luostariin kahtalaisessa
tarkoituksessa, sekä rippiä käymään että kauppaa tekemään. Markkinoilta
he menivät rippituoliin, ja kun he siellä olivat itsensä ripittäneet,
uhranneet rovon pyhimyksille ja saaneet synninpäästön, niin he
palasivat markkinoille, monikin ehkä aikoen pettää lähimäisensä ja
ansaita niin paljon, että hän taaskin saattaisi ostaa synninpäästön
ja kuitenkin kaupallansa voittaa jonkun rovon säästöön. Minkäarvoinen
tämä tulonlähde oli luostareille, näkyy siitäkin, että jo sataa vuotta
aikaisemmin kuningatar Philippa oli vastannut paavi Martti I:selle,
kun oli ollut puhe anekaupan poistamisesta, että sen lakkauttaminen
syöksisi brigittalaisluostarit häviön partaalle. Ja kuinka suuressa
määrässä olikaan tämä kaupanteko ihmisten synneistä ja omistatunnoista
lisääntynyt kuningatar Philippan ajoilta!

On siis helposti ymmärrettävä, että mestari Gervasius hämmästyi
ja suuttui pahanpäiväisesti, kun hän iltapäivällä kävellessänsä
virkatoimillaan kaupungilla huomasi saman lihavan, inhottavan
dominikaanimunkin, jonka kanssa hän oli riitaantunut Ulvilassa, ja
jonka hävyttömyys oli siihen määrin kasvanut, että hän oli asettunut
anekauppoineen tuskin kolmensadan askelen päähän luostarin portista.
Tietysti oli munkilla tulkkinsakin mukana ja tämä koki päivänselväksi
todistaa kansalle, kuinka narrimaista oli turhanpäiten ripittää
itseänsä luostarissa, koska heillä täällä oli tilaisuus ostaa paljoa
voimakkaampaa synninpäästöä, vieläpä saada Rooman pyhän isän omakätinen
synninpäästökirjakin. Ja verraten siihen, mitä he luostarissa
saivat maksaa kelvottomasta tavarasta, oli kaikki tämä saatavana
todellakin polkuhinnasta. Vouti huomasi tosi-iloksensa, että tämä
puhe herätti nurinaa Naantalin asukkaiden joukossa, sillä he olivat
kaikki kiintyneet luostariin ja pitivät hyvällä syyllä sen etuja
ominaan. Mutta useihin matkustajiin, ja etenkin Turkulaisiin, jotka
jo kauan aikaa olivat kateudella huomanneet Naantalin rikkauksien yhä
lisääntyvän, teki tämä puhe sitä paremman vaikutuksen, eikä kestänyt
kauan, ennenkuin dominikaanin vyötäröllä riippuva uusi kukkaro alkoi
paisua yhä pulleammaksi, ja hänen pienet painetut paperiliuskansa
levisivät yhä tiheämmin kasvavan kansajoukon riveihin. Mestari
Gervasius piti varansa, ettei hän toistamiseen joutuisi tekemiseen
kaikkivaltiaan paavinkirjeen kanssa. Hän tiesi, mitä hän teki; hän meni
esimiehensä, ylikonfessorin luo.

-- Mene tiehesi ja anna munkin kaupitella, -- vastasi Sven Thordinpoika
rypistäen otsaansa. -- Se on piispan tahto.

Vouti totteli epäillen ja ihmetellen. Hän huomasi kyllä että asiassa
oli jokin mutka. Mutta hän ei voinut kärsiä, että hänen rakas
luostarinsa saisi tänä päivänä kärsiä toisen häväistyksen toisensa
jälkeen. Hän kertoi tuumansa kaikessa hiljaisuudessa muutamille
lujakouraisille kaupungin porvareille, ja ennenkuin tunti oli kulunut,
nousi hirveä meteli kansajoukossa luostarinportin ulkopuolella.

-- Hän ryöstää paljaaksi luostarimme ja häpäisee pyhää Priitaa!
-- huusivat naantalilaiset ja tunkeilivat seipäineen ja kivineen
anekauppiaan rattaiden ääreen.

-- Se on noitaukko, joka myö sieluja perkeleelle! -- huusivat toiset.

-- Mutta hänellä on paavin omakätinen kirje ja sinetti! -- väittivät
toiset.

-- Hävetköön paavi, jos hän lähettää meidän niskoillemme mokomia
konnia! -- vastasivat uudet äänet, joissa saattoi jo erottaa
uskonpuhdistuksen ukonjyrinän etäistä kaikua.

-- Heittäkäämme munkki rattaineen mereen! -- huusivat rohkeimmat
ja siten alkoi käsikahakka, joka helposti olisi voinut
verenvuodatuksellakin päättyä, koska useat matkustajat puolustivat
munkkia. Nyrkit heiluivat jo usealla taholla ja kohotettujen karttujen
keskellä kiilsi jo joku miekkakin. Naiset pakenivat, lapset itkivät
ja dominikaani antoi latinaisten kirousten jyrähdellä ilmassa. Mutta
äkkiä väistyivät joukot itsestään sivulle ja kaikki hiljenivät, niin
että selvästi saattoi kuulla kaukana lännessä meren hyrskyävän etäisiin
kallioihin.

Arvid piispa lähestyi korkea hiippa päässä, pappiensa ympäröimänä.
Hän kohotti käsivartensa puoleksi uhaten, puoleksi siunaten, ja aseet
laskeutuivat taistelevien käsistä. Hän puhui muutamia sanoja kansalle,
puhui voimakkaasti, puhui lempeästi, ja tuhansiin nouseva, äsken
niin hurjistunut ja vimmastunut ihmisjoukko laskeutui vaistomaisesti
polvilleen ja hiljainen kuiske kävi miehestä mieheen tiheitten rivien
läpi:

-- Pyhä isä, anna meille siunauksesi! --

-- Benedicite! -- sanoi piispa kuuluvasti ja vakaasti. -- Pyhän kirkon
nimessä kehotan teitä rauhaan ja sovintoon. Menkää, lapseni, älkääkä
täst'edes syntiä tehkö! --



28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista.


-- Arvoisa veli, -- sanoi piispa latinan kielellä anekauppiaalle, --
suvaitsetteko näyttää meille valtakirjan, joka tuottaa meille sen edun,
että saamme nähdä teitä Suomessa?

Munkki astui esiin pöyhkeänä ja ojensi esiin paavinkirjan suurine
sinetteineen, mutta varovaisuuden vuoksi hän ei päästänyt sitä irti
kädestänsä.

-- Aivan oikein, -- jatkoi piispa äkkiä silmäisten sen sisällystä. --
Meidän pyhä isämme Roomassa on antanut teidän myötäväksenne aneita
Ruotsissa ja Suomessa, ja meidän, hänen halpojen palveliainsa, tulee
noudattaa hänen sanaansa ja käskyänsä.

Munkki oikaisi lihavaa ruumistansa ja vastasi röyhkeästi, että
kaikki ne, jotka ovat tuottaneet hänelle rauhattomuutta, olisivat
julistettavat kirkon pannaan. Ja hän varoitti ketään estämästä hänen
pyhää toimintaansa. Hän oli tullut pohjoista tietä Ruotsista ja oli
nyt aikeissa lähteä Turkuun jatkaakseen kauppaansa itse tuomiokirkon
portilla.

-- Ja siihen teillä on täysi oikeus, arvoisa veli, -- sanoi piispa
järkähtämättömällä tyyneydellä. -- Pyhä isä on antanut teille oikeuden
myödä aneita kaikkialla maassa, mutta koska hän ei ole teidän tointanne
varten määrännyt mitään määräaikaa, niin me näemme kohtuulliseksi
määrätä, kaiken rauhattomuuden estämiseksi, että te tästä lähtien
saatte kaupita tavaraanne kello kymmenestä illalla neljään aamulla. --

Ääretön ilo, jota tuskin piispan läsnäolokaan saattoi hillitä, syntyi
tämän määräyksen johdosta läsnäolevien joukossa -- Onnea hyville
markkinoille, arvoisa veli! -- huusivat naantalilaiset. -- Herran
tähden, älkää petkuttako yölepakoita! Ja sallikaa toki pöllöparkojen
hiukan tinkiä synninpäästöstä!

Dominikaani säpsähti. Oliko todellakin olemassa piispa, joka uskalsi
sortaa hänen oikeuksiansa, panematta vaaralle alttiiksi hiippaansa ja
sauvaansa. Ja hän mutisi jotakin sentapaista, että hän kirjoittamalla
yhden ainoan kirjeen Roomaan voisi panna koko Suomen, piispoineen ja
tuomiokapituleineen kirkon kiroukseen.

Mutta niin pitkälle ei Arvid piispa aikonut asiata ajaa. Hän oli viisas
mies; hän tiesi aivan hyvin, että tuollainen häpeemätön lurjus, jolla
oli paavinkirje taskussansa, voisi saada arveluttavia sekaannuksia
aikaan. Hän viittasi sentähden munkin luoksensa ja kuiskasi hänelle
hiljaa korvaan. -- Varo itseäsi, ettei paha vihollinen saa sinua
valtoihinsa, veljeni, sillä siinä suhteessa ei ole suomalaisiin
luottamista! Tahdotko ottaa viisikymmentä markkaa Turun rahaa ja lähteä
minun aluksellani huomenna Riikaan?

Dominikaani katsahti salavihkaa ensin ympärillä seisoviin, joiden
kasvot eivät ennustaneet mitään hyvää, ja sitte piispaan, joka seisoi
siinä korkeana, levollisena ja vakavana juhlapuvussansa. Luultavasti
hän tunsi tällä kertaa oman voimattomuutensa, sillä hiukan mietittyänsä
hän oli taipuvainen ottamaan tarjouksen vastaan. Siten saatiin
hyvällä hinnalla poistumaan yksi pahimpia iilimatoja, jotka imivät
maan kuivilleen. Mutta kalliimmaksi kävi Sten Sture nuoremmalle eräs
toinen anekauppaneuvos, paavin lähettiläs Archimboldus. Tätä herraa ei
käynyt ostaminen vähemmällä kuin suurilla rahasummilla, täyshopeisella
pöydällä ja salaisella lupauksella Upsalan arkkipiispanistuimeen.

Mutta tuskin oli Arvid piispa hyvällä tavalla vapautunut tästä
rasittavasta vieraasta, niin hän palasi takaisin huoneesensa ja istahti
omakätisesti kirjoittamaan Rooman pyhälle isälle kirjettä, tekoansa
siinä puhdistaen. Niin vaarallisia olivat nämä pienet sekä suuret
verenimijät, joita Rooma lähetti ylt'ympäri koko kristityn maailman,
ja moni piispa oli saanut keikahtaa istuimeltansa sentähden, että oli
uskaltanut vastustaa hävytöntä kerjäläismunkkia, joka oli varustettu
samalla kaikkivaltiaalla paavillisella kirjelmällä, jonka edessä
kuninkaat ja keisarit kumartuivat maahan saakka.

Tuon tärkeän kirjeen konsepti oli juuri valmiiksi kirjoitettu ja
jätetty puhtaaksikirjoittajalle pergamentille piirrettäväksi, kun
piispa kuuli kavion kapsetta luostarin pihalta ja aseitten helinää
käytävästä. Selittääksemme tätä, täytyy meidän siirtyä pari tuntia
taaksepäin.

Nuori ystävämme, Myllyrannan Taavi oli tietysti ihmeissänsä katsellut
kaikkea sitä tavatonta komeutta ja ihanuutta, jota hän omin silmin
sai täällä nähdä ja joka oli niin paljoa suurenmoisempaa, kuin mitä
hän yksinäisellä kotiseudullansa oli voinut edes aavistaa. Hän oli
kuljeskellut markkinoilla, ihastellut kaikkea ihmeellistä, mitä siellä
oli nähtävänä, niinkuin tanssivia karhuja, kömpelöitä ilveilykaappeja
ja irvistäviä marakatteja, joista toiset olivat puetut ritareiksi,
toiset taas munkeiksi. Hän oli myöskin ollut mukana anekauppiaan
kahakassa: kuka ei tahtoisi olla mukana sellaisessa ilossa? Taavi huusi
yhdessä toisten kanssa; mutta kun hän ei vielä ollut päättänyt, kumpaa
puoluetta hän kannattaisi, niin hän punnitsi käsissänsä paria rannasta
löytämäänsä pilaantunutta munaa, ja mietti itseksensä, antaisiko hän
niiden tuoksun tulla anekauppiaan kaavun osalle, vai ampuisiko hän
niillä hänen vastustajiansa. Mutta samassa johtui hänen mieleensä, että
Birger ja Beata olivat koko päivän istuneet pimeässä kammiossa. Se
tuntui Taavin mielestä kohtuuttomalta ja hän hiipi takaisin luostariin
vapauttamaan vankeja, joka hänelle hyvin onnistuikin, sillä ei kellään
ollut aikaa ajatella heidän vartioimistansa.

Mutta sattuman kautta oli Bo herra juuri herännyt pitkästä,
vahvistavasta unestansa ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena ulos
pienestä ikkunasta, kun hän hämmästykseksensä huomasi lasten hiipivän
luostarin takaportista ulos. Ja hän lähetti palveliansa kutsumaan
heidät sisään. Lapset luulivat luostaripalvelian ajavan heitä takaa ja
juoksivat minkä jaksoivat markkinoille, kun he kuulivat heitä nimeltä
huudettavan ja tunsivat Bo herran huovin.

-- Birger herra! Neiti Beata! -- huusi sotamies. -- Bo herra tahtoo
puhutella teitä!

Birger ja Beata lensivät kuin lintuset takaisin häkkiinsä, mutta
Taavi jäi ällistyneenä ulkopuolelle ja heitti suutuksissaan oivat
ampumavaransa luostarinmuuriin.

Ljungarsin lapset riensivät ilosta huudahtaen isänsä syliin. Lapsi
parat tunsivat olevansa niin hyljätyt ja olivat kokeneet niin paljon,
siitä saakka kuin he erosivat isästänsä, että he eivät yhtään
muistaneet pelätäkkään häntä. Ankara ritarikin heltyi. Muistelossansa
vanhimman poikansa kuolemaa, vuosi hänen isänsydämensä verta,
ja salainen kyynelkin tunki vastahakoisesti esiin hänen tuiman
silmäluomensa alta.

Ritarin ihmetellessä että hän niin odottamatta tapasi heidät
Naantalissa rupesivat Birger ja Beata yhtä haavaa kertomaan ihmeellisiä
vaiheitansa. Ritarin katse synkistyi; ukkospilvi nousi yhä uhkaavampana
hänen otsalleen. Lopuksi hän kutsutti Taavin sisään.

-- Etkö sinä ole sama rohkea poika, joka löit minun sotilastani ja
jonka minä armahdin sillä ehdolla, että sinä palvelisit ja suojelisit
minun lapsiani kesän kuluessa?

-- Olen, -- vastasi Taavi.

-- Ja kuinka sinä olet täyttänyt käskyni? Sinä olet sallinut ryöstää
lapset?

-- Mutta minä olen vapauttanut heidät ja tuonut heidät luostarin
suojaan.

-- Vastaa, poika, miksi sinä et vienyt heitä Ursula rouvan luo linnaan?

-- Sentähden, että Ursula rouva on sulkenut Goliatin vankilaholviin.
Ja sentähden, että hän käski pitkää Malkoa pistämään minut kellariin,
kun minä pyysin apua Birgerin ja Beatan puolesta, ja että hän antoi
sotilaansa ajaa meitä takaa, kun me pääsimme Sten herraa pakoon.

Ritari katseli häntä tylysti ja sanoi: -- Minä otan itse selkoa asian
laidasta. Me ratsastamme vielä tänä yönä Ljungarsiin, ja sinä seuraat
minua. Jos olet puhunut totta, niin pidän minä sinut henkipalvelianani.
Mutta jos olet valehdellut, niin heitän minä sinut jalat ja kädet
sidottuina koskeen.

Arvid piispa oli juuri lopettanut kirjeensä paaville, kun Bo herra
astui ilmoittamatta hänen huoneesensa.

-- Minä olen, -- sanoi hän, -- saanut sellaisia tietoja, että minun
täytyy ratsastaa yötä päivää, ennenkuin Ljungarsissa ja Letossa saadaan
vihiä takaisintulostani. Tahdotko kahdeksi viikoksi lainata minulle
kymmenen tai kaksikymmentä huovia?

-- Sinun turvaksesi teen kaikki mitä voin; mutta kostoasi varten en
mitään, -- vastasi piispa.

-- Kuinka, -- sanoi ritari suuttuen. -- Sinä kieltäydyt auttamasta
minua oikeutettuun kostooni?

-- Minä autan sinua haastamaan Sten herraa, tai ketä sinä vain haluat,
pohjois-Suomen laamannin tai Turun hengellisen tuomioistuimen eteen.
Mutta jos lupaat minulle, ettet rupea kostamaan oman käden oikeudella,
niin ovat kaikki huovini sinun käskettävinäsi.

-- Ja sinä olet aatelismies! Sinä kärsit petosta, kärsit kuolettavaa
häpeää ja jättäisit kostosi parin kirjurin käsiin!

-- Kostoni minä jättäisin Jumalan käsiin; maallisen oikeuden maan lain
alaiseksi.

-- Olenpa houkkio, kun seison tässä kuuntelemassa pelkurimaisen ja
ulkokullatun papin pakinoita! -- huudahti ritari voimatta hillitä
vihaansa. -- Jää hyvästi, Arvid Jaakonpoika, taidatpa muistaa nuoruuden
ajoiltamme, että Bo Knuutinpoika Ljungarsilla on hyvä lainsäätäjä
vasemmalla kupeellansa, ja se laamanni on tuomitseva kysymättä sinulta
neuvoa.

-- Varo itseäsi, veljeni, -- varoitti piispa. -- Älä tee väkivaltaa,
älä pakota minua puolustamaan lain pyhyyttä! Ja sitä paitsi et ole
vielä tointunut haavastasi. Odota huomiseen, niin annan sinulle sopivan
seurueen.

-- Poikani, Knuutti, lepää kostamatta Itämeren syvyydessä ja sinä
tahtoisit, että minä lepäisin luostarisi höyhenpatjoilla! Kuitenkin
yhdessä asiassa voit olla minulle avuksi. Anna lapsilleni pari
luotettavaa palveliaa turvaksi, ja anna heidän hiljalleen seurata minua
Ljungarsiin.

-- Sen lupaan mielelläni, -- vastasi piispa. - Bo Knuutinpoika,
eroammeko me vihollisina? Etkö sinä huomaa, että korkean samoin kuin
alhaisenkin täytyy alistua lain voiman alle?

Ritari Bo ei häntä kuullut. Hän seisoi jo pihalla, puristi lastensa
käsiä, nousi hevosen selkään, ja ratsasti heti pois kaupungista
neljän palveliansa seurassa, Taavi neljäntenä. Arvid piispa katsahti
hänen jälkeensä surumielin. -- Milloin, -- sanoi hän itseksensä, --
milloinkahan tuo hillitön aateli on lakkaava viskaamasta veristä,
velimurhaista miekkaansa lain vaa'alle?



29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.


Ursula rouva istui eräänä aamuna tornihuoneessansa suuren tammipöydän
ääressä taivaanpallo edessänsä. Hän oli hyvin kalpea; saattoi huomata,
että hän oli valvonut suuren osan yötä. Hänen pitkät mustat hiuksensa
valuivat huolimattomasti alas hänen pyöreille olkapäillensä ja
hänen mustassa, ruumiinmukaisessa samettipuvussansa kimmelsi, kuten
ainakin, tuo salaperäinen kivi. Hänen edessänsä seisoi hänen uusi
linnanvoutinsa, liiviläinen Malko.

-- Sinulla on siis tarkka tieto siitä, että he ovat päässeet pakenemaan
Naantaliin.

-- Aivan varma, armollinen rouva. Sten herraan miehet ajoivat heitä
takaa Ulvilaan asti ja olisivat ottaneet heidät siellä kiinni,
jollei Nahkasiipi olisi mieltynyt erään anekauppiaan kukkaroon. Mir
nix, dir nix, alles unter einander, niin luostarivouti sai viedyksi
Birger herran ja Beata neiden laivaansa ja purjehti heidän kanssansa
Naantaliin.

-- Pitäisi tehdä sitä, mitä on saanut toimeksensa, eikä puuttua muuhun.
Sano Sten herralle, että hän hirtättää varkaan.

-- Sten herra ei ole jättävä teidän armonne käskyjä täyttämättä.

-- Ja sitten tuo anekauppias. Parempi olisi ollut anastaa hänen
anekirjeensä, niistä meillä olisi ollut enempi hyötyä. Meillä ei ole
synninpäästöä enää muuta kuin yhdeksi viikoksi jäljellä. Malko, minä
olen tänä yönä tutkinut tähtiä. Ne eivät ennusta meille hyvää; ne
varoittavat minua piakkoin uhkaavasta vaarasta. Meidän täytyy olla
varovaisia. Valmistaudu matkaan. Minä kirjoitan Naantalin abbedissalle
ja vaadin lapset takaisin. Mahdollisesti he panevat vastaan, mutta sano
heille, että Goliat on taaskin linnanvoutina ja että heidän isäänsä
odotetaan joka päivä kotiintulevaksi.

-- Luottakaa minuun, armollinen rouva.

-- Odotahan, joka tapauksessa voit vapauttaa meidät tuosta hävyttömästä
myllärinpojasta. Hän on viekas ja uhkarohkea, hän voi käydä meille
vaaralliseksi. Olisit ansainnut riippua hirsipuussa, Malko, kun päästit
hänet pakenemaan kellarista.

-- Voin antaa hirttää itseni, armollinen rouva, jos rautaovi ei ollut
pönkitetty kiinni, ja paksujen muurien läpi hän ei ole voinut murtautua
ulos. Minä olen tutkinut jok'ainoan kiven kellarissa. Se on noiduttu,
täällä ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla.

-- Pidä varasi, ettet anna pettää itseäsi. Minkä valkoisen aaveen Jonas
sanoo nähneensä linnanmuurilla? Petosta on mukana pelissä, tähtien
nimessä, minä otan siitä selon ja heitätän petturit elävältä hehkuvaan
uuniin.

-- Armollinen rouva, sanotaan...

-- Mitä sanotaan?

-- Kansa sanoo, että Cecilia rouvan haamu leijailee linnanmuurilla.

Ursula rouva nauroi pilkallisesti.

-- Jos tämä näky uudistuu vielä, niin on minulle siitä heti
ilmoitettava. Olkoon se rouva Cecilia tai joku kadotuksen henki, minä
tahdon tutustua siihen. On kohtuullista, että niin läheiset sukulaiset
oppivat tuntemaan toisensa. -- Vielä yksi asia, elääkö Goliat vielä?

-- Teidän armonne käskyn mukaan on hän saanut ruokaa, mutta ei vettä.
Vielä eilen minä kuulin hänen ähkyvän siellä. Jano tekee hänet
hulluksi. Luullakseni ei hän huomenna enää ole meidän vastuksinamme.

-- Mene, orja, äläkä puhu _meistä_, kun sanot täyttäväsi minun käskyni.
Kahden tunnin kuluttua sinun pitää olla valmis lähtemään matkalle
Naantaliin.

Malko läksi selkä syvästi kumarruksissa, kunnes ovi sulkeutui hänen
ja hänen emäntänsä välille. Sitten hän katsahti kierosti taaksensa
ja mutisi äkeissänsä: -- Niin kopea, armollinen rouvani! Jos Malko
onkin ennen ollut orjasi, niin tuntee hän nyt liiankin paljon sinun
keinojasi, antaakseen hirttää itseänsä. Malkoko hirtettäisiin? Kukapa
sitte hirttäisi armollisen rouvan? Mutta Malko tahtoo odottaa. Malko
tahtoo nähdä, kuka paraiten maksaa.

Sillä aikaa kuin palvelia sellaisella mielellä läksi täyttämään
rouvansa käskyjä, heittäytyi Ursula rouva pienelle vuoteellensa
tornikamarissaan levätäkseen pari tuntia väsyttävän yövalvonnan
jälkeen. Mutta uni pakeni hänen silmistänsä. Tuhannet kunnianhimoiset
aikeet ja rauhattomat ajatukset risteilivät hänen mielessään. Oi, hänen
poikaansa, hänen poikaansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa ja joka
tuli maailmaan vain kuollaksensa! Siitä hetkestä saakka hän ei voinut
kärsiä Ljungarsin lapsia. He eivät saisi periä sitä, mikä ei tullut
hänenkään poikansa osaksi!

Hän oli laskenut uutimet pienen ikkunan eteen, huone oli melkein
pilkkoisen pimeä ja kosken kohina kuului niinkuin ainakin linnanmuurin
alapuolelta. Sen yksitoikkoinen ääni oli jo lopulta vaivuttaa uneen
tuon kunnianhimoisen naisen ajatukset, kun hänet äkkiä herätti
horroksestansa kylmä viima, joka riensi läpi huoneen ja jäähdytti
hänen kuumat poskensa. Hän avasi silmänsä. Kuuden askeleen päässä
hänestä, aivan verhotun ikkunan ääressä seisoi valkoinen haamu, ei
kuitenkaan sureva äiti, vaan hento, valkoinen tyttö, noin neljän tai
viiden vuoden vanhan lapsen kaltainen. Hänen valkoisen hameensa alta,
joka oli kultaisella vyöllä vyötetty, pisti esiin punaiset sukat ja
pienet hopeasolkiset punakengät. Haamu katseli Ursula rouvaa puoleksi
surullisena ja puoleksi ynseänä ja pilkallisena, ja vaikka hänen vieno
äänensä tuntui ikäänkuin sekaantuvan kosken kohinaan, saattoi kuitenkin
selvästi erottaa seuraavat sanat, joissa linnanrouvan omat ajatukset
kuvastuivat:

    Poiss' on linnut paulastasi,
    Viattomat vallastasi;
    Kevät-aikas on kulunut.
    Kadonnut kukoistuksesi.
       Vaalene!
       Vapise!
    Poiss: on linnut paulastasi.
    Viattomat vallastasi.

Vain hetken aikaa vastustamaton kauhistus masensi ylpeän linnanrouvan,
niinkuin jokaisen ihmisen käypi nähdessänsä tuntemattoman,
yliluonnollisen olennon vieressänsä. Mutta hän rohkaisi äkisti
mielensä, kohosi istualleen ja kysyi rohkeasti: -- Ken olet, ja mitä
tahdot minulta?

Olento vastasi:

    Ken olen, älä kysele,
    Älä turhin tiedustele;
    Oman suojelen sukuni,
    Pienoisia puolustelen.
       Kostoa
       Kavahda!
    Ken olen, älä kysele,
    Älä turhin tiedustele.

-- Minä en pelkää sinua, kurja kummitus! -- huudahti Ursula rouva,
repäisi rinnastansa keltaisen topaasin ja ojensi sitä haamua kohti.
-- Tunnetko tämän merkin, jolla kuningas Salomon aikoinansa hallitsi
henkiä? Polvistu minun eteeni, voimaton valekuva, ja alistu minun
tahtoni alle, sillä minulla on voima murtaa tuo vyö, jota pidät
uumillasi!

Kun hän uhkaillen lähestyi haamua, väistyi tämä tieltä, tai oikeammin
hän haihtui pois, ja lopulta hän häämötti vain kuin valkea harso
ikkunaverhojen välistä, Mutta sama vieno, kohiseva ääni kuiskasi tai
lauloi pilkallisesti:

    Kytke tuuli taivahalla,
    Estä virta kosken alla;
    Ilman impeä utuista
    Et pelota, et pidätä.
       Tehoton
       Taikas on.
    Kytke tuuli taivahalla,
    Estä virta kosken alla!

Viimeiset sanat eivät vielä olleet lakanneet kuulumasta, kun haamu
jo oli tietymättömiin kadonnut, ikäänkuin uudinten läpi haihtunut
pois. Ursula rouva oli vieläkin kuulevinaan sen pilkallista ääntä,
työntäessään uutimet sivulle ja nähdessään kosken kuohun kimmeltävän
auringonpaisteessa ja yhä kuullessaan sen yksitoikkoista, uuvuttavaa,
sanatonta kohinaa.

-- Olisikohan tuo vanha juutalainen voinut pettää minua? -- huudahti
hän, tahtomattaankin vapisten ja epäröiden. -- Minä kuitenkin annoin
tämän kallisarvoisen kiven lunastukseksi isäni linnan, niin kunniani
ja omantuntonikin, jotta kerran voisin alistaa jalkojeni alle kaikki
olennot, niin elävät kuin kuolleetkin. Olisikohan yksinkertainen kansa
oikeassa? Olisikohan todellakin olemassa henki, minun noitakeinojani
voimakkaampi, joka suojelisi tätä vihattua sukua, jonka kohtalolla minä
leikittelen niin kauan kuin minua haluttaa, kunnes aika kukistaa sen?
Ja mitä merkitsevät tähtien salaperäiset varotukset? Vanki kadonnut
tietämättömiin suljettujen ovien ja sylenpaksuisten muurien läpi!
Onko siis tämä linna toisten vallassa kuin minun? Kärsivällisyyttä!
Suuren Salomon Benhasin oppilas ei ole turhaan uhrannut poskiensa
punaa ja kuluttanut viittätoista vuotta elämästänsä oppiaksensa
kesyttämään luontoa ja henkiä. Minä tarvitsen vain synninpäästöä,
enemmän synninpäästöä; on hirveätä ajatella kiirastulta. Toistaiseksi
tarvitsen pyhimystenkin suosiota. Mitä? Jospa lähettäisin timanttisen
helminauhani pyhälle Birgitalle Naantaliin? Olipa se hyvä ajatus.
Sanotaan hänen kernaasti ottavan lahjoja vastaan, kysymättä keneltä
lahja tulee. Niin, hän auttaa minua, ja kun hän kerta on puolellani,
niin minä uhmaan Ljungarsin vihaa, vaikkapa he lähettäisivät minun
kimppuuni legioneja haamuja.

Tämän taikauskoisen ajatuksen elähyttämänä heitti Ursula rouva
kopean silmäyksen torninikkunasta ulos ja keksi kymmen- tai
kaksitoistahenkisen ratsastajajoukon, joka ajoi nelistä Myllyrannasta
Ljungarsiin vievällä tiellä.



30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta
ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.


Ratsastajat pysähtyivät Ljungarsin linnan portille ja pyysivät päästä
sisään. Etumaisena ratsasti pitkä, laiha ja ahavoittunut ritari, joka
oli helposti tunnettava kauniista vartalostansa. Se oli herra Sten
Knuutinpoika, Leton kartanon herra ja Ljungarsin herran nuorempi veli.

Sten herra oli noin neljänkymmenen vuoden vanha, voimakas, notkea,
kauniskasvuinen mies. Hänen tukkansa oli pitkä ja tumma, hiukan kulunut
kypäränreunasta, parta tumma, silmät siniset ja vilkkaat ja kasvot
itsestään miehuullisen kauniit, mutta niitä rumensi kaksi suurta arpea
otsassa ja vasemmalla poskella. Kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat
päättäväisyyttä ja rohkeutta. Tapa, millä hän ohjasi hevostansa, osotti
taitavaa ratsastajaa; ja ääni, millä hän pyysi päästä sisään, todisti
hillitsemätöntä kiivautta. Hän oli nyt parantunut nuolenhaavasta, joka
niin kauan oli koetellut hänen malttiansa, ja paluumatkallaan Ulvilan
tienoilta hän oli kulkenut Myllyrannan läpi, ohimennessänsä revittänyt
lohipadon ja ryöstänyt taloista kaiken, mitä hän kiireessä oli voinut
ottaa mukanansa.

Sten herra sekä hänen joukkonsa näyttivät tällä kertaa paljoa
muhkeammilta ja säädyllisemmiltä kuin tavallista. Sten herran varustus
oli kiilloitettu, kypärässä hänellä oli höyhentöyhtö ja satula oli uusi
ja kaunis. Hänen huovinsa olivat parhaan taitonsa mukaan paikanneet
vanhoja tamineitaan. Kaikki olivat puhtaat kasvoiltansa, niin, olipa
usealla uudet viitatkin, jalustimet ja hihnat, jotka luultavasti joku
matkustava kauppias oli saanut kunnian lainata kunnianarvoiselle
seurueelle, saamatta penniäkään korvausta.

Sama portti, jonka Bo herra kerran syyssateessa niin kylmästi oli
sulkenut veljeltänsä, avautui nyt selkosen selälleen Sten herralle ja
hänen huoveillensa, jotka kursailematta anastivat asunnon itsellensä
linnassa ikään kuin olisivat olleet siellä kotonansa. Ursula rouva
vastaanotti lankonsa juhlallisella arvokkaisuudella ritarisalissa
ja tarjosi hänelle tavallisen tervetuliaismaljan. Sten herrakin
koetti hiukkasen mukautua ajan kohteliaihin tapoihin; alistuipa hän
suutelemaankin linnanrouvan ojennettua kättä ja kohteliaasti kehumaan
hänen lakastumatonta kauneuttansa. Mutta tämä herra ei ollut juuri
tottunut hovitapoihin, vaikka vanhastaan hänen muistissaan oli
säilynyt muutamia lauseparsia sinnepäin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin
hän ilmoitti tuovansa tärkeätä sanomaa ja pyysi saada kahdenkesken
keskustella rouvan kanssa.

Ursula rouva vaihtoi pikaisen silmäyksen hänen kanssaan; hän näytti
odottaneen sitä ja vei hänet sisempään huoneesen, Bo herran asesaliin.

-- Bo herra ja hänen poikansa Knuutti ovat kuolleet, -- sanoi ritari
välinpitämättömästi ja ilman mitään valmistuksia, heittäytyen
huolimattomasti istumaan vanhalle tammituolille, jonka selkänojaan oli
Ljungarsin vaakuna leikattuna.

Vaikka Ursula rouva oli odottanutkin tätä sanaa, niin hän kuitenkin
kalpeni ja näytti hetken epäröivän, vaatisiko säädyllisyys, että
hän näyttäisi murehtivalta leskeltä saadessaan niin odottamattoman
surusanoman.

Sten herra huomasi hänen epäröimisensä, nyökkäsi hänelle tutunomaisesti
päätä ja sanoi puoleksi ilvehtien: -- Hämmästyttääkö se teitä, rouvani!
Enpä luullut, että vapaus tuntuisi teistä vastenmieliseltä.

-- Minä vastaan teille, kun voitte todistaa minulle ettei sanomanne ole
väärä, -- vastasi Ursula rouva kopeasti. Hänellä ei ollut halua vaihtaa
toista herraa toiseen.

Sten herra hymyili katkerasti. -- On turhaa, kaunis rouvani, --
sanoi hän, -- että me koetamme olla vieraat toisillemme. Te olette
suvainnut ottaa vastaan ihailuni, enkä minä ole salannut, millä
tavalla minä olen kokenut ansaita sitä. Te tiedätte siis, että minulla
on palveluksessani muutamia sukkelia miehiä ja niiden joukossa eräs
Hurri, joka hämäläiseksi on aika viisas. Te tiedätte myöskin, että
tuo Hurri antoi leikata toisen korvansa -- joka maksoi minulle
kauniit summat -- uskotellaksensa Bo herralle jos jotain minun
julmuudestani. Se onnistuikin niin hyvin, että mies sai selon Bo
herran matkasuunnitelmasta, ja hän luonnollisesti antoi siitä vihiä
tanskalaisille ystävillemme. Ulvilassa minä tapasin erään laivurin,
joka äskettäin oli palannut Tukholmasta. Tuo mies sai kerta myrskyn
tähden laskea ankkuriin Signilsskärin edustalla, ja siellä hän sai
nähdä oikean mestarityön, jonka kaksi Otto Rudin kaleerilaivaa sai
aikaan, lyhyesti, _hyvä_ rouva, tanskalaiset valloittivat yöllä
Bo herran laivan, ja koko miehistö, niin hyvin rakas veljeni kuin
veljenpoikanikin surmattiin kovan ottelun jälkeen viimeiseen mieheen
saakka. Oletteko nyt tyytyväinen?

-- Huhu ei vielä ole mikään todistus.

-- Ja miksi te tätä sanotte? -- Ritari otti pienen, kultaisen
kantasormuksen esiin.

Ursula rouva tarkasti sormusta ja sanoi kylmästi: -- Tämän sormuksen
sai poikapuoleni Knuutti lapsena kumminlahjaksi Sten Sture vanhemmalta.

-- Aivan niin. Laivuri jäi tanskalaisia peläten kokonaiseksi viikoksi
Signilsskäriin. Sillä aikaa heitti hyrsky useita ruumiita rannalle, ja
niiden joukossa oli nuori mies, jonka keihäs oli lävistänyt. Laivuri
hautasi hänet, luki muutaman pater nosterin hänen haudallansa ja piti
palkkanansa tämän sormuksen, joka oli kuolleen sormessa.

Ursula rouva veti syvään henkeänsä ja sanoi hymyillen: -- Minun
täytyy kai vihdoin uskoa, että olen leski, koska te, herra ritari,
näytte sitä niin suuresti haluavan. -- Enkö minä ikävöitsisi sitä
päivää, joka yhdistäisi meidät, kaunis rouvani? Mikä nyt enää estäisi
meitä hallitsemasta tätä linnaa ja kaikkia siihen kuuluvia maita, te
kauneudellanne ja minä miekallani.

-- Kaksi estettä, herra ritari, ja tätä nykyä ne eivät ole meidän
vallassamme.

-- Oi, nuo lapset! Mutta te olette oikeassa, he voivat aikaa myöten
käydä meille vaarallisiksi. Minun voutini Sven vakuutti, ettei hän
koskaan ole nähnyt niin uhkarohkeita lapsia. He murtautuivat katosta
ulos Letossa, hinasivat itsensä nuoran avulla alas ja luiskahtivat
minun käsistäni.

-- Olkaa huoletta, urhokas ritarini. Te olette pitänyt huolta toisesta
puolesta, nyt minä otan toisen huolekseni. Älkäämme ajatelko koko
asiaa. Teidän väkenne tulee viettää hauska päivä Ljungarsissa.
Koettakaamme nöyrästi kantaa suruamme.

Ritari naurahti ja hänen muutenkin niin tuimat kasvonsa tulivat
vieläkin tuimemmiksi. Ja sinä päivänä valmistettiin Ljungarsin linnassa
suuret kemut.

Kaksi tuntia päivällisten jälkeen, kun kaikkialla vallitsi hilpeä
mieliala, kuului odottamatonta torventoitotusta portilta ja puoleksi
päihtynyt vartia ilmoitti, että eräs vieras ritari, jolla oli
kaksikymmentä huovia seurassansa, halusi puhutella linnanrouvaa.

-- Millainen vaakuna on hänen kilvessänsä? -- kysyi Ursula rouva.

-- Veripunainen enkeli, jolla on musta kotkanpää ja ihonväriset
kädet valkealla pohjalla, -- vastasi Malko, joka oli tähystänyt
vartiotornissa.

-- Se on Djeknen suvun vaakuna. [Tällainen vaakuna riippui Nousiaisten
ja Porvoon kirkoissa. Toisilla tämän kuuluisan suvun haaroilla oli
kilvessä kolme lumpeenlehteä tai kolme kuusikärkistä tähteä.] Ja koska
he ovat piispan sukulaisia, niin tiedustelkaamme, mitä papeilla on
meille sanottavaa, -- sanoi Sten herra.

Asian laita oli seuraava. Kun ritari Lydik Klaunpoika oli vienyt
neitosensa Naantalin luostarista hyvään turvaan ystävänsä ja
sukulaisensa, ritari Iivari Flemingin luo Kokemäen kartanoon, niin
hänen mielestään hänen ritari-velvollisuutensa ja kunniansa vaati häntä
täyttämään sitä tehtävää, jonka piispa oli antanut hänelle toimeksi.
Sitä tarkoitusta varten luovutti herra Fleming hänelle kaksikymmentä
huovia, ja kuultuansa, että Sten herra oli Ljungarsin linnassa, niin
hän tuli nyt sinne toimittamaan asiaansa.

Ursula rouva läksi heti Sten herran ja muutamien aseellisten miesten
seuraamana muurille ja kysyi vieraalta ritarilta, mitä asiaa hänellä
oli.

Ritari, jonka kilvessä oli tuo kuuluisa Djeknen suvun vaakuna, antoi
uudestaan puhaltaa torvea ja kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella Sten
Knuutinpoikaa, Leton herraa ja korkeasukuista Ursula rouvaa, ritari Bo
Knuutinpoika Ljungarsin puolisoa?

Sten herra vastasi, että sanantuoja oli oikeassa ja lisäsi ivallisesti,
että hän olisi hyvin mielissänsä, jos Turun piispa lähettäisi hänelle
säkillisen synninpäästöä, sillä juuri tänään hän oli syönyt luostarin
lohta, ja ensi tilassa hän joisi luostarin oluttakin, jos piispalla ei
olisi mitään sitä vastaan.

Vieras ritari ei ollut kuulevinaan tätä ivapuhetta, vaan painoi
keihäänsä maahan ja puhui niin kovasti että hänen äänensä kaikui
linnanpihalle saakka:

-- Minä Lydik Klaunpoika, Kankaisten herra [Djeknen suku käytti
Kankaisten herran nimeä ennenkuin tämä säterikartano, luultavasti
naimisen kautta, joutui Hornin suvulle], ritari Jumalan, pyhän
neitsyen, pyhän Olavin ja pyhän Henrikin palveluksessa, teen sinulle
tietäväksi, Sten Knuutinpoika, joka sanot itseäsi Leton herraksi, sekä
ritariksi ja aatelismieheksi, joka kuitenkin olisi vielä todistettava:
minun korkea, armollinen ja kunnianarvoinen herrani, Turun piispa
Jumalan armosta ja pyhän isän määräyksestä, ilmoittaa sinulle minun
kauttani, että sinä olet syytetty rikoksesta maan rauhaa ja kirkon
omaisuutta vastaan: koska olet kavalasti ja väkivallalla ryöstänyt
jalosukuisen ja korkeasyntyisen herra Birger Bonpojan sekä neiti Beata
Bontyttären heidän oikeasta ja laillisesta asuinpaikastansa ja kätkenyt
heidät ryöväripesääsi, koska olet väkivaltaa ja vääryyttä harjoittanut
rauhallisia matkustajia kohtaan, jotka ovat asioissansa kulkeneet, ja
lopuksi koska olet polttanut, haavoittanut, murhannut ja rääkännyt
kirkon alustalaisia Myllyrannan kylässä, ja rosvon ja ilkimyksen tavoin
riistänyt heiltä heidän omaisuuttansa, joka on kaikille tiettyä. Tämän
kaiken tähden minun armollinen herrani, kirkon suojeliana ja maan
rauhan vartiana haastaa minun kauttani sinut oikeuteen ja kutsuu sinut
yhdeksän päivän kuluessa vastaamaan teoistasi korkeasti-ennenmainitun
herran ja piispan luo Kuusiston linnaan Turun kaupungin läheisyyteen.
Ja jos sinä et seuraa tätä haastoa, niin julistan minä sinut jokaisen
jalkaportaaksi sekä mahdottomaksi kantamaan ritarin nimeä ja
kunnianmerkkiä; tämän minä todeksi näytän kelle tahansa hengellä ja
verellä, keihäällä ja miekalla, ratsain tai jalkaisin, Jumalan ja pyhän
neitsyen nimeen; niin totta kuin minua Kristus ja pyhä Henrik auttakoot
ruumiin ja hengen puolesta.

Näin sanoen heitti ritari Lydik hansikkansa maahan, kohotti keihäänsä
ja odotti vastausta.

Sten herran mielestä oli hänen puheensa liian pitkä ja Ursula
rouvan läsnäolo sekä tervetuliaismaljat eivät olleet juuri omansa
lauhduttamaan tämän herran hurjaa mielialaa. Sen sijaan että hän olisi
vastannut, repäsi hän lähimmän joutsimiehen kädestä joutsen, tähtäsi
ja lennätti samassa vingahtavan nuolen herra Lydikin päätä kohden.
Heleästi kilahtaen lensi nuoli ritarin ojennettua kilpeä kohti, lävisti
veripunaisen enkelin sydämen ja tunkeutui yhä syvemmälle haarniskan
läpi hänen vasempaan olkapäähänsä. Tätä kavalaa laukausta tervehdittiin
toiselta puolen ilon, toiselta kostonhuudolla, mutta samalla se
nopeudellaan ja voimallaan herätti jokaisen jousimiehen ihastusta.



31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen
kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka saapui
paikalle.


Ritari Lydik Klaunpojan kauniit kasvonpiirteet jotka näkyivät avatusta
kypäräsilmikosta vääntyivät hetkeksi, kenties pikemmin vihasta kuin
tuskasta. Hän veti nuolen olkapäästänsä, mursi sen moneksi palaseksi,
viskasi sen muuria vasten ja huusi:

-- Samalla tavalla kuin nyt minä muserran tämän hauraan, petollisen
nuolen, niin minä muserran täten Sten Knuutinpojan kunnian ja
julistan hänet vilpilliseksi konnaksi. Kaikki läsnäolevat minä otan
todistajiksi, että olen haastanut Sten Knuutinpojan oikeuteen ja miten
hän on siihen vastannut. Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee...

-- Ampukaa hänet! Hän häpäisee linnanrouvaanne! -- kuului Sten herran
ääni muurilta ja samassa lennätti miehistö taaskin jousistansa kolme,
neljä nuolta. Lydik herra, joka tällä kertaa piti paremmin varansa,
väisti taitavasti nuolet kilvellänsä ja jatkoi sitten vakavalla äänellä:

-- Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee, niin lähettää minun
armollinen herrani hänelle kunnioittavan tervehdyksensä ja pyytää
että hän suvaitsisi ottaa vastaan yhden hänen papeistansa, joka tulee
pyytämään kahdenkeskistä keskustelua hänen kanssansa.

-- Tervehdi armollista herraasi, -- vastasi Sten herra, -- että jos hän
omassa persoonassansa haluaa käydä täällä, niin me koetamme parhaan
taitomme mukaan kestitä häntä. Mutta koska me emme aio ripityttää
itseämme hänen papeillansa, niin on hyvin luultavaa, että semmoinen
herrasmies täältä lähtiessänsä on sileämmäksi ajettu, kuin tänne
tullessaan.

Sillä välin olivat Flemingin soturit, epäröiden ja kiihottuneina
väistyneet muurien luota niin kauaksi, että joutuivat ampumamatkaa
ulommaksi. Heillä ei ollut jousia, eivätkä he voineet vastata kavalaa
tervehdystä. Lydik herra yksin piti paikkansa nuolen kantomatkan
piirissä, vähääkään välittämättä nuolista, jotka tuon tuostakin
lensivät hänen kilpeensä. Eikä hän odottanutkaan turhaan. Mitä tahansa
herra Stenistä oli sanottukin, niin hän ei todellakaan olisi ansainnut
pelkurimaisuuden syytöstä. Hänen hiukan päihtynyt väkensä tarvitsi
aikaa satuloidakseen hevosensa ja pukeutuakseen uudelleen varuksiinsa.
He olivat nyt valmiit ja yhdessä Ursula rouvan väen kanssa, oli heitä
noin kolmekymmentä aseellista huovia, joten he siis olivat lukuisammat
päällekarkaajia. Mutta koska Flemingin soturit olivat tunnetut
kelvostansa ja sotataidostansa, päätti Sten herra vain hätätilassa
sallia käsikahakkaa. Hän antoi siis joukkonsa marssia vihollista
vastaan hyvässä sotajärjestyksessä, mutta pysähdytti sen alaslasketulle
nostosillalle, nosti keihäänkärjellä Lydik herran hansikan maasta ja
ratsasti sitten odottavan vihollisen luo yksinänsä, ilman muita aseita
kuin miekka kädessä.

-- Tunnusta nyt syntisi, suurisuinen poikanulikka, sillä elävänä sinä
et tältä paikalta pääse! -- huusi Sten herra hirvittävällä äänellä.

Taistelu hevosen selässä alkoi taistelusääntöjen mukaan peitsellä,
mutta kun Lydik herra huomasi vastustajansa tarttuvan miekkaan, niin
hän heitti peitsen pois ja paljasti miekkansa. Tällaisessa miekkailussa
oli päävaikeus siinä, että täytyi yhtä aikaa vasemmalla kädellä ohjata
hevosta ja käyttää kilpeä, ja voitto riippuu suureksi osaksi hevosen
tottumuksesta ja ratsastajan taitavuudesta. Se taistelioista, joka
päästi vihollisen kupeellensa tai selkänsä taakse, oli melkein aina
mennyttä kalua.

Pian kävi selväksi, ettei Lydik herra tuottanut häpeätä Svante
Sturen asekoululle, jonka oppilas hän oli. Vaikka hänen olkapäänsä
oli haavoitettu, käytti hän asettansa niin notkeasti ja taitavasti,
että hän olisi ollut paljoa vahvemman vihollisensa kanssa täysin
tasavoimainen, jos hänellä vain olisi ollut oma hevosensa, joka oli
tottunut hänen ohjaamiseensa. Pahaksi onneksi hänen oli täytynyt
se jättää paetessansa Naantalista ja nyt hän ratsasti Flemingin
sotaratsulla, joka oli kömpelö ja tottumaton tämänkaltaisiin
seikkailuihin.

Sten herra pettyi toiveessansa, että hän jo ensi hyökkäyksellä
voisi lyödä nuorukaisen maahan. Senpä tähden hän käänsi hevosensa
sivulle, pyöräytti äkisti ympäri ja ajoi sellaisella vauhdilla vasten
vastustajaansa, ettei Lydik herra ehtinyt ajoissa kääntyä, vaan sai
samassa hirveän, musertavan miekaniskun kilpensä sisäpuolelle, suoraan
ennestään jo haavoittuneesen vasempaan olkapäähänsä. Tämä isku, joka
olisi voinut lyödä häränkin maahan, oli voimakkaampi kuin mitä hänen
hyvä flandrilainen varusteensa saattoi kestää. Maailma musteni hänen
silmissänsä, kilpi tulipunaisine enkeleineen vaipui maahan hänen
hervottomasta kädestänsä ja uusi isku, joka tällä kertaa kohtasi hänen
kypäränsä sivua, heitti hänet tunnottomana ja suinpäin satulasta
maahan. -- Näin käyköön jokaisen, joka kajoaa Sten Knuutinpojan
kunniaan! -- huusi Sten herra voitonriemulla ja hyppäsi hevosensa
selästä täyttääkseen vieläkin yhdellä loppuiskulla verisen työnsä,
kun samassa yksi Flemingin sotilaista laukkasi paikalle pelastamaan
johtajaansa. Tähän asti olivat molemmat puolueet katselleet asiaan
sekaantumatta hurjaa kaksintaistelua; mutta nyt ratsasti Sten herran
väki linnan puolelta hänen apuunsa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin
taistelu oli täydessä vauhdissa, -- yksi noita hurjia, yksityisiä
taisteluita, jotka niin useasti verellä tahrasivat maata Sturein
aikakautena. Kummaltakin puolelta tehtiin hyökkäyksiä peitsillä ja
tapparoilla, ja huudettiin korkealla äänellä. Sten herra tungettiin
erilleen kaatuneesta vihollisestansa ja hänen täytyi uudelleen nousta
hevosensa selkään.

Muurilla seisoi Ursula rouva ja katseli taistelua uhmamielin,
halveksivasti hymyillen. Keltainen topaasi kimalteli hänen rinnassansa
ilta-auringon loisteessa; hänen tummat silmänsä salamoivat, ja
ikäänkuin taivas olisi tahtonut todeksi tunnustaa taikauskoista tarua,
joka kertoi Ljungarsin suvun polveutuvan salamasta, nousi läntiselle
taivaanrannalle synkkä pilvi ja metsäisillä kunnailla alkoivat kalpeat
tulikielet risteillä.

Sten herran miehet ryntäsivät kiivaasti ja heidän johtajansa
taisteli sellaisella urheudella, joka olisi kelvannut suuremmallekin
taistelutantereelle ja puolustamaan parempaakin asiaa. Hänen suunnaton
miekkansa kaasi säälimättä toisen toisensa jälkeen Flemingin miehistä,
jotka askel askeleelta vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä,
kuljettaen haavoittunutta ritaria keskellänsä.

Mutta tuskin he olivat päässeet linnanportin näköpiiristä, niin
ylivoima ahdisti heitä niin valtavasti että heidän rivinsä murtui ja
näytti siltä, kuin heidän tappionsa olisi ollut varma. Neljä hevosta
karkasi pois tyhjin satuloin; neljä haavoittunutta sotilasta pysyi
vaivoin satulassa ja Sten herra raivasi yhä edelleen itsellensä tietä
haavoittuneen luo, josta kukaan ei enää näyttänyt voivan häntä estää.

Silloin ilmestyi Myllyrantaan vievälle tielle pieni, viisimiehinen
joukko, jonka johtajana näytti olevan munkki, sillä kookas mies, joka
ratsasti joukon etunenässä, oli päätä myöten mustan kaavun peitossa.
Kun nuo ratsastajat huomasivat taistelun, kannustivat he hevosiansa ja
ajoivat kiivasta karkua taistelupaikalle, jossa he heti peitsinensä
syöksyivät Sten herran väen kimppuun. Flemingin miehet saivat hetken
hengittämisen aikaa, kääntyivät takaisin ja ryhtyivät taas vuorostansa
hyökkäämään.

Vaikka tämä apujoukko olikin niin pieni, niin vaikutti sen tulo
ratkaisevasti taistelun menoon. Sten herran väki luuli tulokkaita Arvid
piispan etujoukoksi, joka tuli Lydik herran apuun ja lyhyen taistelun
perästä he laukkasivat ohjakset valloillaan takaisin linnaan.

Ljungarsin ja Leton väki vahvistui tässä luulossa vielä senkin
johdosta, että munkki, joka johti vieraita ratsumiehiä, jäi alussa
välinpitämätönnä metsänlaitaan. Hänen otaksuttiin olevan piispan
lähettilään, jonka tulon Lydik herra jo edeltäpäin oli ilmoittanut.

Tämä äänetön katselia oli asettunut tien laitaan Ljungarsin puolelle,
niin että jokaisen joka sinne aikoi, täytyi kulkea aivan hänen
ohitsensa. Liikkumatta ja välinpitämätönnä hän näki toisen toisensa
jälkeen pakenevan hänen ohitsensa. Sten herra yksin vain uhmaten
taisteli Flemingin sotureita vastaan.

Silloin ratsasti munkki hitaasti paikalle ja viittasi ratsumiehille
että lakkaisivat taistelusta. Ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta
vetäytyivät kaikki pois ja jättivät Sten herran tielle tuntemattoman
ratsumiehen kera.

Mutta Sten herra näytti tyytyvän kaksintaistelussa äsken saamaansa
voittoon ja kannusti hevostansa seuratakseen muita linnaan. Mutta
kookas munkki asettui hänen tiellensä.

-- Mitä, pappi, onko sinulla muuta kuin yksi henki menetettävänä?

Vastauksen asemesta veti munkki pitkän miekkansa kaapunsa alta ja iski
Sten herran hevosta niin kovasti niskaan, että pää melkein irtaantui
ruumiista ja hevonen sekä ratsumies pyörähtivät toistensa yli keskellä
verivirtaa.

Mies, joka saattoi antaa senkaltaisia iskuja, olisi nyt ilman mitään
vaivaa voinut kaataa Sten herrankin maahan. Mutta munkki ei käyttänyt
etua hyväksensä, hän ei liikahtanut paikaltaankaan, ennenkuin ritari
vihan vimmoissansa oli irroittautunut jalustimistaan. Silloin hänkin
hyppäsi hevosensa selästä ja niin he seisoivat hetken vastatusten,
katsellen vihaisin katsein toisiansa.

-- Kaljupää konna! -- huusi Sten herra, -- sinä tapoit hyvän hevoseni,
ja nyt minä heitän sinun pääsi sen pään viereen.

-- Säästä sanasi, Sten Knuutinpoika, ja käytä mielemmin miekkaasi,
sillä pyhän Henrikin luitten kautta, ei se koskaan ole ollut sinulle
niin tarpeen kuin tänään! -- vastasi munkki, heittäen päähineensä pois
ja paljastaen sen alta ritarin kypärän.



32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekä
Ljungarsin suvun surullisesta kohtalosta.


-- Oletpa munkki tai maallikko, niin tänään saat maistaa Ljungarsin
säilää! -- huudahti Sten herra ja antoi vastustajalleen toisen iskun
toisensa jälkeen, niin että hän, jolla ei ollut kilpeä, vain mitä
suurimmalla taitavuudella saattoi suojella itseään. Mutta Sten herra ei
siten saavuttanut mitään erityistä etua; päin vastoin hän tunsi kätensä
väsyvän ja kaikki hänen iskunsa kilpistyivät tuntemattoman ritarin
varusteesta ja miekasta, ikäänkuin lasipinnasta.

-- Saat viisi minuuttia hengähtääksesi, -- sanoi vieras.

Vastauksen asemesta iski Sten herra niin voimakkaasti vieraan päätä
kohti, että leukahihna katkesi ja kypärä putosi maahan. Munkkikaapuun
puettu ritari seisoi nyt siinä paljain päin, hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja tuimat ja harmaantuneet kiharat ympäröivät hänen päätään. Se
oli Bo Knuutinpoika, Ljungarsin herra.

Tämä odottamaton näky sai Sten herran kauhun valtaan. Hän tuijotti
hetken aikaa veljeensä, ikäänkuin hän olisi ollut haamu kuolleitten
mailta.

-- Sinä olet tapattanut Knuutti poikani, -- sanoi Bo herra. --
Mutta sinä olet veljeni, ja minä suon sinulle viiden minuutin ajan
valmistaaksesi kuolemaan ja minä luetan messuja sinun sielusi puolesta.

Sten herran jäsenet tulivat nyt äkkiä liikkeesen, ei kuitenkaan
taistellaksensa, vaan paetaksensa. Hän heitti kilpensä pois ja juoksi
pakoon metsään päin, toivoen voivansa kiertämällä päästä linnaan.

Bo herra seurasi häntä hitaammin, mutta vähemmin väsyneenä. Ratsumiehet
näkivät heidän katoavan puitten suojaan; Bo herran väki, Taavi
etumaisena, seurasi kaukaa molempia ritareita. He ajoivat toisiaan
takaa niinkuin susi paimenkoiraa ja he tunkeutuivat yhä syvemmälle
tiheään metsään.

Hetken kuluttua huomasi Taavi joutuneensa kauas erilleen
seuralaisistaan, ja kuusien kahinasta hän saattoi väin aavistaa, mitä
tietä veljekset, takaa-ajaja ja pakolainen kulkivat metsän tiheikössä.
Poika parka ei ajatellut mitään muuta, kuin miten hän voisi auttaa
Bo herraa ja tietämättänsä hän vihdoin joutui Junkkarin lähteelle.
Lähde oli kuiva, niin kuiva kuin ei koskaan vesipisaraakaan olisi
sirahdellut sen sammaltuneella kivipohjalla. Vanha, koukkuinen mänty
loi varjonsa punertavalle, ukonnuolen halkaisemalle kivilohkareelle.
Iltasumu kohousi harsona suoperäisestä maasta ja kaste kimalteli jo
heinänkorsissa. Kaikki muistutti sitä iltaa, jolloin Taavi viimeksi oli
käynyt siellä Ljungarsin lasten kanssa. Taavin sydän tykytti kiivaasta
juoksusta. Bo herraa ei kuulunut; Sten herraa ei näkynyt. Hiljaisuus ja
rauha näytti vallitsevan tässä laaksosessa.

-- Mutta varmaan he juoksivat tänne päin, -- sanoi hän itseksensä.
-- Kas tuossa on jälki märässä sammalessa! Ja tuossa katkennut oksa.
Tuossa miekanhuotra! Se on Bo herran! Ja tuossa...

Taavi ei rohjennut sanoa sitä sanaa suustaan. Hän seisoi tuskin
kahdenkymmenen askelen päässä kivilohkareesta ja näki selvästi
näön, joka ei ollut hänelle vieras. Kun mailleen menevä aurinko
loisti lehtien ja usvan läpi kallioseinälle, ilmaantui siihen sama
valkoinen olento, jonka oikea koti näytti olevan tässä yksinäisessä
laaksossa. Hän ei voinut erehtyä; se oli Ljungarsin tyttö valkoisessa
verhassansa, kultavyö uumillansa ja punaiset sukat jalassa. Hänen
tavallinen uhmaileva ja pilkallinen katseensa oli nyt entistä tuimempi,
ikäänkuin itsepäisen lapsen, joka on polkenut rikki lempinukkensa. Hän
seisoi liikkumatta puoleksi poiskääntyneenä ja Taavi oli kuulevinansa
seuraavat sanat tai laulun, joka ehkä ei ollut muuta kuin öisen tuulen
hiljaista huminaa vanhan männyn nystyräisissä oksissa:

    Kuka kaatoi kankahalta
    Hongan pilviä pitävän;
    Kuka syöksi hongan päältä
    Kotkan ilmojen isännän?
       Sukuni
       Sortuvi.
    Kuka kaatoi kaukahalta
    Hongan pilviä pitävän?

    Ei tiedä teräs sokea,
    Mihin maalihin osuvi,
    Ei tunne pimeä pilvi,
    Mitä kohti kulkenevi.
       Tiedoton,
       Tunnoton.
    Ei tiedä teräs sokea,
    Mihin maalihin osuvi.

Vaikka tämä laulu tuntuikin niin hurjalta, puoleksi valittavalta ja
puoleksi pilkalliselta, oli Taavi jo siksi tottunut tähän ihmeelliseen
olentoon, että hän rohkaisi mielensä ja uskalsi kysyä, mistä hän
löytäisi Bo herran. -- Sinä sen kyllä tiedät, sinä! -- lisäsi hän. --
Jos olet Ljungarsien ystävä, niin suojele herraani, äläkä salli hirveän
Sten herran tappaa häntä!

Usvakuva ei näyttänyt panevan mitään huomiota hänen kehotukseensa,
vaan jatkoi -- jos se todellakin oli hän -- hämmentäen seuraavat sanat
puitten oksissa yhä kiihtyvän tuulen suhinaan:

    Syöksy taivahan salama.
    Säkenöivä ilman säilä;
    Pahuuden pesät kukista.
    Väkivallan suojat särje!
       Sytytä,
       Hävitä!
    Syöksy taivahan salama,
    Säkenöivä ilman säilä!

Haamun kasvot vääntyivät hänen näin sanoessaan ja kävivät yhä
epäselvemmiksi, ja lopulta ei silmä voinut erottaa muuta kuin paljaan
kallioseinän. Näytti siltä kuin synkät ukkospilvet olisivat kiirehtien
totelleet manausta, sillä tuskin olivat viimeiset sanat kajahtaneet
tuuleen, niin kirkas salama valaisi korkeimman männyn, joka seisoi
lähteen toisella puolen olevalla kunnaalla, ja sen mukana seurasi
räikeä jyrähdys, joka tavallisesti merkitsee että ukkonen on iskenyt
maahan. Taavi joutui uudelleen tuskan valtaan. Hän ei voinut jäädä
paikalleen, paeta hän ei myöskään tahtonut, ennen kuin hän oli löytänyt
herransa. Hän kiipesi vastakkaiselle kukkulalle: ei mitään jälkeä, ei
vähintäkään ääntä. Hän palasi takaisin laaksoon, hän tutki uudestaan
sammalessa näkemiänsä jälkiä. Ne johtivat kallion toiselle puolelle,
samalle nurmikolle, missä Birger ja Beata kaksi viikkoa sitten olivat
iloisina nauttineet illallisensa. Ruoho oli poljettu ja veressä. Vähän
kauempana, kallion vieressä olevan käyrän männyn takaa löysi Taavi
etsittävänsä, mutta sellaisessa tilassa, että hämmästys ja kauhistus
täytti hänen mielensä.

Molemmat veljekset, Bo herra ja Sten herra, makasivat verissänsä
kanervikolla. Kun Sten herra ei mitenkään enää voinut paeta, oli hän
luultavasti epätoivossansa koettanut puolustautua. Hän makasi siinä
olkapää halaistuna ja hänen hurjissa, ruhjoutuneissa kasvoissansa asui
viha. Mutta Bo herrakin makasi hänen vieressänsä syvissä haavoissaan,
ja hänen kauniit, harmaantuneet kiharansa olivat poikkileikatut, sillä
isku oli kohdannut häntä vasempaan ohimoon sellaisella voimalla, että
Sten herran miekka oli siihen katkennut. Kaksi urhokasta miestä, kaksi
etevätä tottunutta soturia, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat
voineet voittaa ja vuodattaa kunnialla verensä isänmaan eteen, olivat
tässä kunniatta ja voittoriemutta kaatuneet, veljesmurhaisessa
kaksintaistelussa, yksityisen vihan ja koston uhreina. Tämä laiton ja
verinen aikakausi ei vielä ollut kyennyt sitomaan oman käden kostoa
lailla ja oikeudella, vaan oli ikäänkuin koonnut itseensä kaikki
keskiajan sotaisat levottomuudet, jotta nuo tulossa olevat ensimäisen
Kustaan päivät esiintyisivät sitä kirkkaammassa valossa.

Taavi heittäytyi kaatuneen herransa yli ja koetti kaikin neuvoin saada
häntä henkiin. Mutta se oli turhaa. Bo herra oli päättänyt maalliset
taistelunsa ja lähtenyt tapaamaan vanhinta poikaansa, jonka kuoleman
hän omaksi turmioksensa oli niin katkerasti kostanut.

Sillä välin oli kova rajuilma puhjennut, jommoinen yksin näissä
kallioisissa seuduissakin, joissa ukkosilmat niin useasti raivoavat,
oli harvinainen. Ukon iskemän männyn latva oli syttynyt tuleen ja
myrsky oli heitellyt palavia havuja lähimäisiin kuusiin ja mäntyihin.
Niistä tuli levisi kuivaan kanervaan, joka paloi kahisten kuin
oljet, ja näiden runsaiden sytykkeiden kasvattamina liekit leveänä
kolmikulmiona, kapea tulikieleke huippuna, kohosivat ilmaan; sade niitä
vain vähän hillitsi, mutta ei sammuttanut. Hetken kuluttua oli aivan
mahdotonta kestää tukahduttavaa savua, joka painui sille puolelle,
missä Taavi seisoi ja koki viimeiseen saakka pelastaa liekistä kuolleen
herransa ruumista. Mutta hänen täytyi surusydämin luopua tästä
yrityksestä, ja hän otti vain Bo herran miekan mukanansa ja kiiruhti
etsimään metsään eksyneitä seuralaisiansa.



33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi sen
asukkaiden kohtalot.


Sillä välin olivat paenneet soturit kertoneet Ursula-rouvalle, jolla ei
ollut aavistustakaan, että hänen kuolleeksi luultu miehensä oli ollut
häntä niin lähellä, sen väärän huhun, että Arvid piispa oli suurella
sotavoimalla tulossa linnaa piirittämään. Hän oli heti käskenyt nostaa
sillan, ladata sotaputket kivillä, korjata rappeutuneet kohdat muurissa
ja ylipäänsä ryhtyä sellaisiin toimiin linnan puolustukseksi, joita
aika myönsi. Sten herran viipyminen huolestutti häntä, mutta kun hän
tiesi hänen olevan yhtä viekkaan kuin uhkarohkeankin, niin hän toivoi
hänen vielä tulevan hänelle apuun niiden seuralaistensa kanssa, joita
hänellä saattoi olla siellä täällä metsässä.

Illalla nousi rajuilma ja kulovalkean savu tunkeutui linnaan saakka.
Ursula rouva lähetti tiedustelioita, mutta he palasivat tyhjin toimin,
sillä Flemingin soturit vartioivat tarkasti kaikkia käytäviä. Niin
kului yö ja koko seuraava vuorokausi.

Kolmantena päivänä kahakan ja kaksintaistelun jälkeen toteutui
sattumalta tuo väärä huhu ainakin osittain. Arvid piispa läheni, tosin
ei suurella sotavoimalla, mutta hän oli Bo herran lähdettyä Naantalista
suuresti huolehtinut, miten tämä taistelu päättyisi, joka koski niin
läheisesti kirkonkin etuja. Ja kun hän sitäpaitsi kuuli että ritari
Lydik oli kulkenut Kokemäelle päin, niin hänelle muistui mieleen,
että hänellä oli syytä lähteä tarkastusmatkalle näille seuduille
sekä paluumatkalla käväistä Rauman luostarissa ja koulussa. Hän
läksi viipymättä matkalle, 40 henkeä seuranansa niistä, toinen puoli
aseellisia; sitä paitsi seurasivat Birger ja Beata hänen suojassansa
Ljungarsin linnaan.

Sillä välin oli Taavi pikalähetillä ilmoittanut piispalle Junkkarin
lähteellä tapahtuneesta onnettomasta kaksintaistelusta. Tämä uutinen
kiirehdytti siihen määrään piispan matkaa, että hän jo kolmannen päivän
illalla saapui Myllyrantaan ja levättyänsä siellä yön, seuraavana
aamuna läksi Ljungarsin linnaan aseellisine miehineen, joihin oli
liittynyt noin kaksikymmentä miestä Myllyrannan kylästä.

Ursula rouva oli viettänyt rauhattoman yön. Sten herra viipyi poissa,
hämäriä huhuja kulki, että Bo herra oli palannut takaisin, Malkoon
ei ollut luottamista, miehistö tuntui pelonalaiselta ja keskusteli
antaumisesta, sillä linna ei voinut kestää ylivoimaista piiritystä.
Mutta uhkarohkea linnanrouva luotti epäilemättä salaiseen taikakeinoon,
jota hän oli jo lapsuudessaan isänsä linnassa Liivinmaalla oppinut
eräältä vanhalta juutalaiselta taikurilta ja joka oli täydelleen
sopusoinnussa aikakauden taikauskon kanssa.

Näin oli asiain laita, kun Ursula rouva, joka jo oli saanut kuulla
kaksintaistelusta lähteen luona, näki neljäntenä aamuna taistelun
jälkeen piirittäjien pienen joukon äkkiä lisääntyneen noin 60
aseelliseen mieheen, jotka piirittivät linnaa joka puolelta. Heti
sen jälkeen tuli tavanmukainen torventoitottaja kehottaen linnaa
antautumaan.

Vastaus kuului: -- Tervehdä hänen armoansa ja kysy, milloinka on tullut
tavaksi, että piispat väkivallalla murtautuvat rauhallisiin asuntoihin
ja uhkaavat aatelisnaisia aseilla ja verenvuodatuksella. Tervehdä häntä
ja sano, että kaikki väkivalta on turhaa, sillä koko linna on hänen
armonsa käskettävänä.

Heti sen jälkeen laskettiin nostosilta ja Arvid piispa astui
henkivartioineen Ljungarsin linnaan.

Ursula rouva oli linnan avainten kanssa jo portilla häntä vastassa. Hän
oli pukeutunut kallisarvoisimpaan surupukuunsa; hänen suunsa oli mitä
herttaisimmassa hymyssä, mutta hänen sydämessään vallitsi samalla pelko
ja katkeruus. Kaikki hänen väkensä oli laskenut aseensa linnan pihalle;
kaikki linnan ovet seisoivat selkosen selällään ja linnansaliin oli
katettu juhlallinen ateria. Näytti siltä kuin olisi tahdottu viettää
juhlaa suuren ja tervetulleen vieraan kunniaksi.

Arvid piispa ei antanut pettää itseänsä. Hän pani miehiä seisomaan
joka ovelle, asetti vartioita muureille ja otatti miehistöltä yksin
puukotkin pois, jotka heillä maan tavan mukaan oli vyössänsä. Ursula
rouva ei osottanut tyytymättömyyttä; hän oli nöyrä ja alistuvainen
ja myöntyi kaikkeen. Aivan huomaamatta hän vain laitti niin, että
hänen kauneutensa esiintyi edullisimmassa valossa, eikä se voinut
olla vaikuttamatta edes piispankaan seitsenkertaisesti pansaroittuun
sydämeen.

Ja millä äidillisellä hellyydellä hän iloitsi nähdessään lapsensa!
Ei milloinkaan enää hän tahtonut lähettää heitä noiden jumalattomien
ihmisten pariin, jotka olivat tuottaneet hänelle ja heille niin
paljon huolta. Oi, hän oli itkenyt yöt päivät, kun kuuli, että heidät
oli ryöstetty. Ja sen lisäksi oli kohtalo tuottanut hänelle vielä
senkin koettelemuksen, että, hän oli kadottanut parhaan, urhokkaimman
puolison, ritarikunnan kunnian ja kaunistuksen, tuon uljaan Bo herran,
jota hän ilolla oli seurannut rikkaammasta kotimaastansa, elääksensä
hänen kanssansa näissä yksinäisissä, metsäisissä erämaissa! Sten herra
oli pyytänyt häntä rakentamaan sovintoa veljensä kanssa; kuinka hän
olisi voinut olla suostumatta niin kiitettävään pyyntöön? Mutta, --
ja hän huokasi syvään -- hirveä erehdys teki hyvän aikeen tyhjäksi ja
oli syynä onnettomaan loppuun, jota hän ei voisi lakata suremasta koko
elämänsä aikana.

-- Hyvä rouva, -- sanoi piispa, jonka sydän ei kuitenkaan sekään ollut
kokonaan kiveä, -- jos teidän puheenne on tosi, niin teitä on julmasti
paneteltu, enkä minä kiellä teiltä ansaitsemaanne hyvitystä. Mutta
sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, että Bo herran lapset eivät
enää saa jäädä teidän turviinne. Beata neiti kasvatetaan Naantalin
luostarissa ja Birger herra saapi oman valintansa mukaan joko olla
mukana aatelisissa harjoituksissa herra Flemingin johdolla Kokemäen
kartanossa, taikka nauttia opillista kasvatusta minun valvontani alla
Rauman luostarikoulussa.

-- Siis, armollinen herra, -- sanoi Ursula rouva hymyillen, -- te ette
pidä minua enää noitana eikä miehenmurhaajana?

-- Toivoakseni, -- vastasi piispa, -- ja sitä paitsi voitte te täällä
häiritsemättömässä rauhassanne osottaa jalomielisyyttänne hoitamalla
hyvin isättömien lastenne laillista perintöä.

Ursula rouva puri huultansa; hän ei saanut kirkkoruhtinasta
johdatetuksi sinne, minne hän tahtoi, mutta hän ajatteli; aika neuvon
keksii.

-- Taavi, -- sanoi Arvid piispa tuolle reippaalle pojalle, -- sinä olet
uskollisesti palvellut Bo herraa hänen viimeisinä päivinänsä. Sitä
paitsi olet eräässä tilaisuudessa ansainnut kirkon kiitollisuutta.
Tahdotko tulla minun palvelukseeni?

-- Pitääkö minusta siinä tapauksessa tulla pappi? -- kysyi poika.

-- No, eihän se kai olisi niin vaarallista, luullakseni. Mutta ole
huoleti; ei hevosen selässä papiksi lueta.

-- Saanko minä uhrata henkeni ja ruumiini teidän armonne palvelukseksi?

-- Ehkäpä kyllä; ajat ovat kovat ja rauhattomat, poikani.

-- Saanko minä haarniskan, selkäkilven ja teräskypärän, niinkuin
muutkin huovit?

-- Sinulla on monta ehtoa; mutta sehän on itsestäänkin selvä.

-- Saanko minä myöskin avaimen vankilaholviin, joka on kellarin
sisäpuolella?

-- Ota vain, narri. Ursula rouva on sanonut minulle, että siellä on
vaan rottia.

Taavi riensi pois ja tuli hetken perästä takaisin pienen harmaan ukon
kanssa, joka oli enemmän aaveen kuin ihmisen näköinen.

-- Goliat! -- huudahti Ursula rouva. -- Minä luulin, että olisit aikoja
sitten kuollut.

-- Eipä se ihme olisikaan, -- sanoi Taavi, -- kahteen viikkoon hän ei
ole saanut muuta kuin suolaista leipää, eikä tippaakaan vettä. Onneksi
oli Goliatilla ystävä hädässä, nimittäin virta, josta aina välistä
sirahteli joku pisara muurin halkeaman läpi.

-- Ensi kertaa näen tämmöisen Taavetin tuollaisen Goliatin rinnalla,
-- vastasi piispa hymyillen. -- Mutta te, jalo rouva, -- jatkoi hän
vakavammin, -- mitä te voitte tähän syytökseen vastata?

-- Että Goliat on petturi ja tuo poika valehtelia, teidän armonne.

-- Kyllin, rouvani! Teillä on vielä jalansiaa tässä linnassa; niin
kauan kuin mahdollista minä tahdon kunnioittaa teitä Bo herran
puolisona. Mutta muistakaa, että teidän kerran vielä on tehtävä tili
Ljungarsin lasten perintö-osuudesta!

Ursula rouva kohotti olkapäitänsä. Mitä hän ajatteli, on tietymätöntä,
mutta ehkäpä se vielä selviää tämän kertomuksen jatkossa.

_Edellisen osan loppu_.



JÄLKIMÄINEN OSA.



1. Kohtaus Kuusiston linnassa.


Useinkin sattuu maailmanhistoriassa, että vaihtuva aikakausi, ennenkuin
se väistyy toisen tieltä, vielä kerran puhkeaa täyteen kukoistukseensa
siten, että jossakin jalossa, loistavassa henkilössä kuvastuu
sammuvan ajan parhaimmat ja kunniarikkaimmat ominaisuudet. Niinpä
ilmestyi keskiajan iltapuhteena Ruotsissa mies, joka oli puhtaimpia
luonteita, mitä tämä ritarillinen aika on tuottanut, ritariston kukka
ja kaunistus, tuo urhokas, ylevä ja jalo Sten Sture nuorempi. Ja
sattuipa samaan aikaan Suomessa, juuri niinä päivinä, jolloin katolisen
aikakauden aurinko oli laskemaisillaan, että pyhän Henrikin istuimella
istui mies, joka oli arvokkaimpia ja voimakkaimpia mitä pohjolassa
milloinkaan on ollut edustamassa Rooman pappisvaltaa, jalomielinen ja
samalla valtioviisas Arvid Kurki. Molemmat nämä miehet koettivat sekä
yksin voimin että eriksensä pitää voimassa heikkonevaa isänmaatansa;
molemmat he joutuivat kohtalonsa uhriksi ja sortuivat, niinkuin silloin
arveltiin, korvaamattomaksi vahingoksi maallensa. Mutta he sortuivat
oikealla ajalla ja siirtyivät uuden ajan miesten tieltä ja molemmat
he saattoivat ylpeydellä sanoa, että he ottivat aikakautensa mukanaan
hautaan.

Sten Sture oli kuollut Bogesundin taistelussa saamiinsa haavoihin
Mälarin jäällä, ja verinen Kristian oli lähettänyt palkkasoturinsa
panemaan valtansa alle Ruotsia ja Suomea, kun eräänä syyspäivänä vuonna
1520 yksinäinen vanha vaeltaja lähestyi hämärissä hyvin varustetun
Kuusiston linnan porttia ja pyysi päästä sisään. Päivä oli ollut
sateinen, ja vaeltajan, joka oli läpimärkä, väsynyt ja viluinen, ei
olisi luullut voivan herättää portinvartian epäilyksiä. Kuitenkin
vastattiin, että ei kukaan muu kuin linnan oma väki päässyt portista
sisään, jos hänellä ei ollut kirjettä tai sinettiä todisteena, että
hän kulki oikeissa asioissa ja että hänellä oli jotakin toimitettavaa
linnassa. Se huolellisuus, jolla piispa Arvid Kurki oli korjauttanut
vanhat muurit, ne tuliputket, joilla muurit olivat varustetut, ja
etuvartiat, jotka yöt päivät vartioivat kaikkia käytäviä, olivat
selvänä todistuksena siitä, että epävarmat ajat vaativat tavatonta
varovaisuutta. Mahdotonta oli tietää, minkälaisessa valepuvussa
tanskalainen vakooja voisi salaa hiipiä linnaan ja kavaltaen ilmaisisi
viimeisen varustuksen, jossa saattoi olla suojassa vieraalta
valtaajalta.

Vaeltaja, jonka pyyntö hyljättiin semmoisella kovuudella, joka ei juuri
näyttänyt soveltuvan kristillisen ylipaimenen palvelialle, kohotti
vielä kerran vapisevan äänensä ja pyysi saada puhutella junkkeri Birger
Bonpoikaa, joka oleskeli linnassa.

-- Junkkeri Birgeriäkö? -- toisti vartia äkäisesti. -- En tunne sen
nimistä junkkeria. Menkää tiehenne, niin ehditte vielä kaupunkiin
ennenkuin pimeä teidät yllättää.

-- Minulle on sanottu, että junkkeri Birger, Ljungarsin herra, on
parast'aikaa Kuusiston linnassa, -- vastasi vaeltaja itsepäisesti.

-- Jos tarkoitatte teiniä, niin hänellä tuskin on halua jutella
maantienkuleksian kanssa juuri nyt kun hän huomenna vihitään papiksi,
-- vastasi vartia.

Vastaus oli hiukan pilkallinen ja näytti kuohuttavan vaeltajan mieltä.
-- Vihitään papiksi! -- huudahti hän tuskaisesti. -- Pyhä neitsyt,
se on siis totta, ja minä tulen liian myöhään voidakseni ehkäistä
onnettomuutta!

-- No, eipä näinä aikoina se lie niinkään onnetonta, jos voipi lihota
luostarissa tai tuomiokapitulissa, jota vastoin me muut paljoa
vähemmästä saamme panna nahkamme alttiiksi, -- jatkoi sotamies samaan
tapaan. -- Mutta menkää jo tiehenne, tallimestari tulee tuolta. Hän ei
kärsi turhaa juttelua palvelustoimissa.

Samassa tuli kookas nuori mies, jolla pukuna oli teräskypärä ja
hirvennahkainen költeri sekä lisäksi valkoinen sotavyö, joka
oli piispan väen tunnusmerkkinä. Hän näytti pitävän vahtien
tarkastusta ja pysähtyi muurille luultavasti sen johdosta, että
hän kuuli ääniä nostosillalta. -- Mikäs nyt? -- sanoi hän nopeasti
katsahtaen tuliaa. -- Sinäkö se olet, vanha Goliat, ja yksinkö sinä,
seitsenkymmenenvuotias vanhus, kuljeskelet? Mitä sinä täältä etsit?
Miksikä et pysy Kokemäen kartanossa, herra Flemingin luona?

-- Sen minä sanon sille, jota asia koskee, -- sanoi vanhus varovasti.
-- Mutta te olette oikeassa, nuori mies, minä olen vanha ja näköni on
hämärtynyt. Te tunnette minut, mutta minä en voi hämärässä tuntea teitä.

-- Päästäkää ukko sisään, minä vastaan hänestä, -- käski tallimestari.

Nostosilta laskettiin alas ja Ljungarsin entinen linnanvouti ja uskottu
palvelia Goliat pääsi Kuusiston linnaan.

-- Katsele minua nyt tarkemmin, kunnon ystäväni, ja muisteleppa
mielessäsi nälkävankeuttasi Ljungarsin linnan kellariholveissa, --
sanoi hirvennahkakölterinen nuorukainen, ystävällisesti johdatettuaan
vanhuksen pimeästä porttiholvista linnanpihalle.

-- No, kiitos pyhimysten, onpa se Myllyrannan Taavetti! -- huudahti
Goliat. -- Vanha muistini alkaa pettää minua. Miten ihmeessä olet sinä
tänne joutunut?

-- Hevosen selässä, ukko, ymmärtääkseni. Etkö sinä enää muista,
että minä kahdeksan vuotta sitten tulin korkea-arvoisan piispa-isän
palvelukseen ja sain valita sileäksi ajetun kalotin ja tiviin
rautakypärän välillä. Ja koska minulle aina on kannusten kilinä ollut
mieleisempää kuin tillitellä messuja munkkien kanssa, niin minä
valitsin kypärän. Ja koska piispa, jota Jumala siunatkoon, oli niin
ymmärtäväinen, ettei hän sentähden minusta vähemmän pitänyt, niin olen
puhdistanut myllyntomun itsestäni ja palvellut häntä hevosenselässä
paremmin kuin mitä kuorissa olisin voinut häntä palvella. Kaksi
vuotta sitten minä tulin hänen armonsa tallimestariksi ja kukapa
tietää, Goliat, jos yhä edelleenkin yhtä reippaasti täällä meillä
otellaan, niin... Mutta sama se. Äiti on nyt Kuusistossa; Myllyrannassa
hänellä oli niin pahoja unia aina siitä saakka kuin Ursula rouva sai
komentovallan Ljungarsin linnassa, ja meidän aikanamme on parempi
nukkua kivimuurin kuin puuseinän takana. Seuraa nyt minua; ehkäpä
tapaat täällä useampiakin tuttuja kuin mitä luuletkaan. Pyhän Priitan
luitten nimessä, Goliat, sinä et ole lihonnut Flemingin ruuassa;
näytätpä melkein yhtä surkealta kuin ollessasi Ljungarsin rottien
seurassa.

Tämän keskustelun kestäessä Taavi vei vieraansa pieneen huoneesensa
linnan torniin, ja Goliat huomasi että tuo entinen hurja ja
rohkeamielinen myllärinpoika oli näinä kahdeksana vuonna piispan
palveluksessa varttunut reippaaksi nuoreksi soturiksi. Se seikka,
että Taavi joka päivä oli ollut tilaisuudessa näkemään mitä Suomessa
siihen aikaan oli korkeasyntyisintä ja sivistyneintä, ei ollut
tietenkään ollut vaikuttamatta Taavin avonaiseen mieleen ja hän oli,
esiintymättä millään tavoin turhilla vaatimuksilla, jotka eivät
sopineet luostarin yksinkertaisen vouraajan pojalle, itsetiedottomasti
omistanut sen kohteliaan käytöstavan ja ritarillisen ryhdin, joka
oli häntä paljoa ylempien yhteiskuntaluokkien tunnusmerkkinä. Goliat
ymmärsi sangen hyvin Taavin hienotunteisuuden, kun tämä ei tahtonut
viedä häntä uteliaan linnanväen katseltavaksi siinä surkeassa
tilassa, johon raihnainen vanhus pitkän jalkamatkan ja epäedullisen
vuodenajan vaikutuksesta oli joutunut, vaan ensiksi hankki hänelle
kuivia vaatteita, leimuavan takkavalkean ja haarikan lämmitettyä, ja
inkiväärillä maustettua olutta, jota useasti käytettiin tämmöisissä
tapauksissa elinvoimien virkistykseksi.

Kun sitten vanha linnanvouti tunsi mieluisan lämmöntunteen vähitellen
pehmittävän hänen jäseniänsä, päätti hän varovaisesti tiedustella
jotain, joka näytti olevan hänen sydämellään ja joka luultavasti oli
hänen vaivalloiset matkansa tarkoituksena.

-- Sinun on täällä hyvä olla, poikani, -- sanoi hän. -- Piispa ei
olekkaan milloinkaan ollut mikään saivarennylkiä, ja minä olen kuullut
että hän on ollut aivan isän sijaisena minun rakkaan herra vainajani
lapsille. Sanoppas, junkkeri Birger on kai tätä nykyä Kuusistossa?

-- On kyllä, ja samoin Beata neitikin. Hepä tulevat iloisiksi sinut
nähdessänsä, Goliat.

-- Ne rakkaat, siunatut lapset! Pyhä neitsyt, minä saan siis vielä
kerran nähdä heitä, ennenkuin ummistan silmäni lepoon! Onko pikku Beata
vielä yhtä iloinen ja vallaton kuin ennenkin? Hyppääkö hän vieläkin
yhdellä ainoalla hyppäyksellä satulaan, ja juokseeko hän vieläkin
yhtä uhmaavalla kasvojenilmeellä karkuun, kun Renata häntä toruu?
Muistaakseni hän lähetettiin hurskaan rouvamme, Naantalin abbedissan
kouluun!

-- Niin kyllä, ja siellä hän oppi sekä lukemaan että kirjoittamaan,
ompelemaan ja kutomaan, mutta katsoppas, huntuun he eivät saaneet
häntä suostumaan, vaikka nuo hyvät sisaret eivät vaivaansa säästäneet.
Ljungars on Myllyrannan lähin naapuri ja tekee alinomaa haittaa
luostarin lohipadoille. Luostari ja mestari Gervasius kyllä kovin
mielellänsä ottaisivat palasen rantaa myllykosken yläpuolelta. Mutta
tiedä, Beata neiti on nyt kuudentoista vanha ja on jo vapautunut
Renatan torumisista. Mutta kyllä hän osaa ratsastaa ja heiluttaa
peistä, jos niiksi tulee, ja jousta hän käyttää niin taitavasti, että
-- siitä minä voin kerskailla, joka olen ollut hänen opettajansa --
että, ennenkuin kotka tähyää teeren metsässä, on sen jo ennättänyt
lävistää Beata neiden nuoli. Siinä syy, miksikä ei abbedissa voinut
enää pitää häntä aisoissa, vaan lähetti hänet viime kesänä Arvid
piispan turviin. Mitä etua siitä koitunee luostarille, sen saamme kai
nähdä.

-- Ljungarsin verta! Ljungarsin nuolia! -- huudahti vanhus tyytyväisenä
ja siveli partaansa. -- Mutta sanoppa, jos Beata on oppinut sellaisia
tapoja luostarissa, niin on kai junkkeri Birgeristä, joka on
nimenomaan saanut harjaantua miekkaa ja peistä käyttämään tullut nopsa
asepalvelia, ja hän kai on pian valmis saamaan kultaiset kannuksetkin,
jos hän hiukankin tulee isäänsä, Bo herraan.

-- Birger tulee äitiinsä, lempeään Cecilia rouvaan, josta äitini vielä
puhuu kyynelsilmin, -- vastasi Taavi vältellen.



2. Katumuksentekiä.


-- Mutta se ei ole mahdollista, -- jatkoi vanha linnanvouti nähtävästi
levottomana; -- ei ole mahdollista, että minun herrani poika,
Ljungarsin suvun jäsen voisi aikoa jotain niin mieletöntä, kuin... --
Sana tarttui hänen kurkkuunsa.

-- Kuin ruveta papiksi, sitäkö tarkoitat? -- sanoi Taavi leikillisesti.
-- Kyllä, se on sekä mahdollista että totta, ja ennenkuin toista
kertaa puhut ylenkatseella hengellisestä säädystä, niin pyydän minä
sinua muistamaan, Goliat ystäväni, että olet piispan linnassa ja
puhuttelet korkea-arvoisen isän uskollista palveliaa, joka voisi pitää
velvollisuutenaan vaatia sinulta sellaisen häpäisevän puheen tähden
ankaraa katumusharjoitusta -- esimerkiksi juomaan hänen kanssaan
haarikallisen pursuolutta.

-- Ei, Taavi, ei, rakas poikani, se on mahdotonta, sitä ei kukaan
voi saada minun päähäni, vaikka kuulinkin jo tuon paksupäisen vahdin
pälpättävän jotain sentapaista. Junkkeri Birgerkö pukeutuisi kaapuun ja
laulaisi messuja paljaspäisenä sen sijaan että hän eläisi ja kuolisi
ritarina miekka kädessä, niinkuin hänen esi-isänsäkin? Sanoppa, onko
piispa pannut poika paran pään pyörälle?

-- Minä luulen, -- sanoi Taavi, että piispa sangen mielellään sitoo
Birgerin kirkkoon, sillä Ljungarsin suku on aina ollut riidassa
hengellisten isien kanssa ja tuottanut heille enemmän haittaa kuin
kymmenen muuta herrassukua yhteensä. Piispa itse on korkeata sukua
ja sukulaisuussuhteissa maan etevimpien sukujen kanssa. Ehkäpä hän
ajoissa tahtoo etsiä itselleen yhtä korkeasukuista seuraajaa, ja kukapa
tietää, vaikka Ljungarsin Birger herrasta kerran voisi tulla yhtä
hyvä Kuusiston linnanherra, kuin Arvid Kurjestakin. Mutta tällä en
tahdo sanoa, että Birgeriä on tarvinnut kovin viekotella. Muistathan,
kuinka hän jo poikana istui nenä tuossa koreassa kirjassa, jossa oli
niin kauniita pyhimysten kuvia, eikä kyennyt edes kunnolleen hevosta
hoitamaan. Olipa Beata, niin pieni kuin hän olikin, kerran vähällä
ratsastaa hänet kumoon, sillä aikaa kuin hän ratsasti unessa ja tavaili
ajatuksissaan mustia kirjainkoukeroitaan? Juo, Goliat, ja muista
katumusharjoitustasi!

-- Mutta saihan poika oppia sekä ratsastamaan että miekkailemaan, --
sanoi vanhus surkealla katseella.

-- No niin, juuri sen verran, ettei häntä voitu puhaltaa kumoon.
Mutta viisitoistavuotiaana hän omasta pyynnöstänsä lähetettiin Rauman
luostarikouluun, ja siellä on viiden vuoden kuluessa päntätty häneen
litaniaa ja ajettu hänestä käsivoima ulos. Pyhä Priita tietäköön,
että minä pidän junkkeri Birgeristä ja uhraisin hänen tähtensä kurjan
henkeni, jos hänellä olisi siitä hyötyä, mutta ratsumieheksi ja
miekkailiaksi, -- ei vanha Goliat, siksi sinä et kuuna päivänä saa
häntä, vaikka asettaisit hänet päälaellensa seisomaan, ja siksipä
luulen, että lopulta kuitenkin on parasta niinkuin asia nyt on.
Piispalla, katsos, on makeanleivän päivät, vaikka, Jumala paratkoon,
hänelläkin on paljo päänvaivaa, sen minä voin todistaa, joka olen näinä
aikoina nähnyt Arvid piispan riitelevän tanskalaisten kanssa.

-- Sitäpä minä pelkäsinkin, että asiat niin olisivat. Minä sanon
sinulle jotakin näin meidän kesken, Taavi. Minä tulin tänne saadakseni
puhua rakkaan herrani pojan kanssa, ennenkuin minun silmäni painuvat
umpeen, ja siihen minun täytyy saada tilaisuutta vielä tänä iltana.
Huomenna, katsos...

-- Huomenna hän tekee valansa, kyllä ymmärrän. Mutta minä pelkään,
ettei hän ota sinua vastaan. Hän on paastonnut koko yön ja eilisestä
saakka hän on sulkeutunut huoneesensa, jossa hän rukoilee ja harjoittaa
katumusta. Näetkö lampun tuolla? Hänen ikkunansa on tässä vastapäätä.
Useana yönä, kun olen tarkastanut vahteja, olen nähnyt tuon lampun
palavan kaiken yötä.

-- Mutta minun täytyy saada puhutella häntä! Oi, Ursula rouva, Ursula
rouva! Ehkäpä hänen lopulta tavalla tai toisella onnistuu perinjuurin
hävittää Bo herran lapset!

-- Luuletko todellakin, että Ursula rouva on pelissä mukana? --;
huudahti Taavi hämmästyneenä, sillä se kauhu ja inho, jota hän
aina lapsuudestaan saakka oli tuntenut Ljungarsin linnan kuuluisaa
rouvaa kohtaan, oli ainoastaan uinahtanut, mutta ei kadonnut hänen
muistissansa ja mielikuvituksestansa.

-- Tokko minä luulen? -- toisti Goliat. -- Minä olen siitä aivan varma.
Ei se ole muuta, -- ja vanhus katseli epäilevästi ympärilleen ja sanoi
kuiskaten: -- ei se ole muuta kuin noitajuomaa, tiedäthän. Minä epäilin
sitä jo pojan pienenä ollessa. Ljungarsin herroja on kyllä usein
pidetty pakanoina, mutta ei kukaan heistä ole käynyt mustassa kaavussa.

-- Sano mielemmin, että rouva on noitunut tuon kirjan, muistathan, kun
hän vielä oli lapsi! -- huudahti Taavi, joka uskoi yhtä lujasti kuin
muutkin senaikuisia taikauskoisia luuloja. Kuullessaan jo yksin Ursula
rouvan nimenkin, unohti Taavi kaikki ne järkevät syyt, joilla hän itse
oli koettanut vakuuttaa Goliatia, että Birgerin antauminen hengelliseen
säätyyn oli sangen ymmärrettävää. -- Odotappa, -- jatkoi hän, -- niin
minä koetan, saako junkkerin suljettua ovea avatuksi.

Näin sanoen hän jätti vieraansa yksin ja kiiruhti ulos. Goliat sai
odottaa kauan. Hän seisoi pienen torni-ikkunan ääressä ja tarkasteli
vastapäistä ikkunaa. Lamppu sieltä lekutteli niin himmeästi pimeään
syysyöhön. Välistä sen valoa himmensi varjo, joka jälleen katosi.
Goliat kuunteli. Hän oli väliin kuulevinansa syviä huokauksia, jotka
tunkeutuivat paksujen kivimuurien läpi. -- Pyhä neitsyt, -- rukoili
hän, -- anna minun, vanhan palvelian, ajoissa karkoittaa onnettomuus
herrani talosta ja estää sitä joutumasta perikatoon!

Vihdoin tuli Taavi takaisin. Hän oli kolkuttanut ovea, mutta sisään hän
ei ollut päässyt. Hän oli ulkopuolelta ilmoittanut, että Goliatilla
oli hyvin tärkeätä asiaa hänelle, mutta häntä oli käsketty odottamaan
huomis-iltaan. Oli tuiki mahdotonta, arveli Taavi, nyt puhutella heidän
yhteisten huoliensa esinettä.

-- Mitä? Mahdotontako? -- sanoi itsepäinen ukko. -- Seuraa minua,
Taavi, minä aion itse koettaa, mitä vanhan uskollisen palvelian rukous
saa aikaan.

-- Tule, -- sanoi tallimestari.

He astuivat kapeita torninportaita alas, menivät linnanpihan poikki ja
tulivat vastakkaiseen linnan-kylkirakennukseen. Kun he siellä olivat
kulkeneet jonkinmoisen päävartion läpi, niin he tulivat käytävää myöten
kapealle ovelle. -- Me olemme perillä, -- kuiskasi Taavi.

He kuuntelivat hetkisen. Sisältä kuului lyhyitä, katkonaisia askeleita
ja väliin viuhuvaa ääntä, joka sai Goliatin värisemään.

Hän kolkutti ovea. -- Birger herra! -- hän huusi. -- Avatkaa, minä
se olen, Goliat, isänne uskollinen palvelia, jolla on teille sangen
tärkeätä asiaa.

-- Tule huomenna uudelleen! -- vastattiin sisäpuolelta. Se oli Birgerin
ääni, mutta sillä ei ollut nuoren miehen raitista metallinhelähdystä,
vaan pikemmin se tuntui ukon raukealta, mörisevältä ääneltä.

-- Jumalan ja kaikkien pyhimysten tähden, avatkaa! Minun asiatani ei
voi jättää toiseksi kertaa. Minä vannotan teitä, Birger herra, oman
menestyksenne ja isänne muiston nimessä...

-- Minä pyydän, älä häiritse minua; odota huomiseeni, minä en voi nyt
ottaa sinua vastaan, -- vastasi taaskin ääni sisästä.

-- Ei, teidän täytyy kuulla minua, Birger herra, minä en mene pois,
vaikka minun pitäisi valvoa kaiken yötä teidän ovenne ulkopuolella.
Minulla on teille tervehdys isävainajaltanne!

Hetken äänettömyyden ja epäillyksen jälkeen ovi avautui. Vanha vouti
pääsi yksin sisään, ja Taavi palasi toimiinsa linnaan.

Huone oli pieni ja pimeä ja sen kapea ikkuna, jossa kuitenkin oli
lasiruutuja, oli syvällä vahvassa muurissa. Olkivuode, yksinkertainen
tuoli, maalaamaton pöytä, pöydällä kaksi kirjaa, nurkassa
ristiinnaulitun kuva ja sen alla lamppu, siinä koko kalusto, joka
kohtasi Goliatin silmää tässä synkässä, luostarimaisessa kammiossa.

Goliatin edessä seisoi nuorukainen; hänen kasvonsa olivat käyneet
kalpeiksi ja laihoiksi paastosta ja yövalvonnasta ja vaivoin
vain Goliat tunsi hänet tuoksi entiseksi kauniiksi, lempeäksi ja
haaveilevaksi pojaksi, joka viihtyi niin hyvin kukkien ja perhosten
parissa Kokemäenjoen rannalla. Hänellä oli yllään harmaaveljesten puku,
hallava, ruma villakaapu, karkea nuora vyötäisillä ja alaskäännetyn
huppukauluksen alta pilkisti esiin jouhipaita. Goliatin astuessa sisään
oli hänellä kädessänsä tuollainen lyhyt teräväsiimainen ruoska eli
solmupiiska, jota käytettiin ankarissa katumusharjoituksissa, ja vanhan
uskollisen palvelian tutkistelevalta silmältä ei jäänyt huomaamatta,
että siimat olivat verentahrassa.

Goliat purskahti itkuun, eikä saanut hyvään aikaan sanaakaan suustansa.

-- Mitä sinä tahdot? -- kysyi poika lyhyesti ja kärsimättömästi, eikä
tuntunut erittäin liikutetulta nähdessänsä vanhan ystävänsä. Hän näytti
häiriytyneeltä ja silminnähtävästi hän oli kiusaantunut, kun hän ei
saanut rauhassa suorittaa katumusharjoituksiansa.

-- Mitäkö minä tahdon? -- huokasi Goliat nyyhkyttäen. -- Minä tahdon
kysyä, puhuttelenko minä rakkaan isäntäni poikaa, Birger Bonpoikaa,
Ljungarsin herraa, sukunsa nuorinta jäsentä, joka on syntynyt kantamaan
miekkaa sivullansa?

-- Hyvä, hyvä, näethän että minä olen edessäsi. Mutta sano asiasi
lyhyesti, sillä luullakseni se on maallista laatua.

-- Maallista laatuako? Jos niin tahdotte. Minä olen vanha mies haudan
partaalla, ja puhuttelen nuorukaista, joka nyt vasta astuu elämään.
Jos niinä puhun maallisia asioita, niin minä teen sen teidän tähtenne,
herra. Minä tahdon estää suurta onnettomuutta ja sanon teille: te ette
voi, ettekä saa ruveta hengelliseen säätyyn.

Nuorukainen pudisti surumielisesti päätään. -- Minä kuuntelen sinua
kärsivällisesti, -- hän sanoi, -- sillä se on velvollisuuteni, mutta
minä pyydän sinua vieläkin, puhu lyhyesti, sillä Jumalan äidin tahto
on, että minä rupean hänen palvelukseensa ja minun päätöstäni et sinä,
eikä kukaan kuolevainen saa järkähytetyksi.

-- Jumalan äidin tahto! -- toisti taaskin vanhus, tapansa mukaan
itsepäisesti takertuen toisen sanoihin. -- Jumalan äidin tahto!
Älkää sitä sanoko, herra! Perkeleen tahto se on, eikä kenenkään
muun, kyllä minä tiedän mistä se tulee. Jumalan äiti ei voi koskaan
vaatia, että Suomen urhoollisimman ritarin poika tulisi aseettomaksi,
pelkurimaiseksi, tekopyhäksi munkiksi ja että hänen loistava sukunsa
vapaaehtoisesti sammuisi kurjassa munkinluolassa. Oi, jalo herrani,
ajatelkaa nuoruuttanne, muistakaa sisartanne ja isänne muistoa!
Kaatukaa sodassa, jos se on Jumalan ja pyhimysten tahto, niinkuin
kaikki teidän esi-isännekin ovat kaatuneet, miekka kädessä ja
urhomielin, niin vanha Goliat, jos hän silloin elää, ei sure katkeralla
mielellä teidän nuorta henkeänne ja nimeänne. Mutta kaiken sen
nimessä, mikä on teille rakasta, älkää haudatko itseänne elävältä,
olkaa uskollinen isienne perinnölle ja älkää salliko voitonhimoisten
luostarien, ryöstäessään perintö-osuuttanne, ulkokultaisesti osottaa
teeskenneltyä osanottoa Ljungarsin jalon veren sammumiseen, -- sen
suvun, jota he eivät milloinkaan ole voineet sietää!



3. Tervehdys herra Bo vainajalta.


Goliat vaikeni, ikäänkuin odottaakseen, minkä vaikutuksen hänen
kaunopuheisuutensa olisi tehnyt kuuliaansa. Mutta hän jäi vastausta
vaille. Birger tuijotti häneen mietteihinsä vaipuneena, eikä
varmaankaan ollut kuullut muuta kuin ensimäiset sanat.

-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi hän; -- taivaan tahdon alle täytyy
alistua. Mutta liha on heikko, Goliat. Lihaa ja verta vastaan ihmisen
täytyy taistella...

-- Kuinka? -- vastasi vanha palvelia. -- Ettekö ole ymmärtänyt minua?
Sanotteko, että ihmisen täytyy taistella omaa vertansa vastaan? Niin,
tuo ruoska on veressä, teidän veressänne, herra, ja se on teidän oman
kätenne vuodattamaa! -- Näin sanoen hän työnsi huppukauluksen pois
nuorukaisen olkapäiltä ja huomasi hänen selässänsä selviä ruoskan
jälkiä.

-- Niin pitkällekö, -- huudahti hän, -- on kirous seurannut Ljungarsin
sukua, että sen jälkeläiset vuodatettuaan toistensa verta, vihdoin
vuodattavat omaansakin.

-- Mene tiehesi! -- huudahti nuorukainen, työntäen äkkiä ja kiivaasti
neuvonantajan luotaan.

-- En, minä en mene, ennenkuin olen puhunut teille, -- vastasi
vanhus päättävästi. -- Ja jollette kuuntele minua, niin täytyy
teidän kuolleita kuunnella. Minulla on teille tuotavana tervehdys
Bo Knuutinpojalta, Ljungarsin herralta, isältänne, joka nyt on maan
multana.

-- Puhu! Mutta lyhyesti!

-- Kas niin, herra, aivan niin, lyhyesti ja käskevästi, niin kuin
isännekin, siitä minä pidän; tuota surkeata ilmettä, joka teillä äsken
oli, en voi kärsiä, kun ette edes kuullutkaan mitä teille sanoin.
Työntäkää minut luotanne, niinkuin äsken, lyökää minua, heittäkää minut
alas portaista, jos niin tahdotte, sallikaa minun nähdä Ljungarsin
kiivasta verta vihastuneilla poskipäillänne, mutta ei ruoskassa, jolla
orjia piiskataan! No niin, minä puhun. Te olette nyt kahdenkolmatta
vuoden vanha. Minun olisi pitänyt tulla teidän luoksenne kun täytitte
yhdennenkolmatta ikävuotenne, mutta siihen aikaan minä sairastin. Minä
sain muistelman Ljungarsin linnan holveista.

Birger kohotti maltittomasti olkapäitään.

-- Malttia. Minä tulen nyt itse asiaan. Birger Bonpoika Ljungars,
tunnetteko sukunne historian? Oletteko koskaan tarkastellut Ljungarsin
vaakunaa?

Goliat muisti että Birger jo lapsuudessansa oli suurimmalla
uteliaisuudella katsellut tuota ihmeellistä vaakunaa ja oli ollut
hyvin huvitettu niistä kummallisista taruista, jotka olivat tämän
vaakunan yhteydessä. Tämä lapsuudenmuisto leimahti äkkiä ihka elävänä
nuorukaisen mieleen.

-- Ne ovat maallisia, turhia asioita, joita sinulla ei ole oikeutta
tänä hetkenä muistuttaa minun mieleeni. Mutta kerro minulle kuitenkin,
mitä siitä tiedät. Minä olen usein ihmetellyt niiden kuvien merkitystä,
eikä kukaan ole vielä voinut minulle niitä oikein selittää. Kilpeä
kannattaa kaksi kruunattua jalopeuraa ja niiden yläpuolella on Ruotsin
valtiovaakunan kolme kruunua. Keskikilpi on poikkivyöllä jaettu kahtia.
Vasemmalla... mutta sehän on pelkkää hullutusta, josta ei maksa vaivaa
puhua.

-- Miettikäämme. Vasemmalla, sanoitte?

-- Vasemmalla on lapsen kuva, pieni noin nelivuotias tyttö valkeassa
puvussa, päässä hänellä on hopeainen nauha, kultainen vyö uumillansa ja
punaiset sukat jalassa, aivan kuin...

-- Aivan oikein. Aivan samanlainen, kuin sanotaan Ljungarsin tytön
vielä tänäpäivänäkin olevan. Ja oikeassa kädessään...

-- Oikeassa kädessään hänellä on ukonnuoli.

-- Oikealla puolella poikkivyön alapuolella on lähde, joka kumpuaa
esiin haljenneen kallion juurelta.

-- Junkkarin lähde! Mutta kalliolla on käyrä mänty...

Ja vaakunan alla on latinalainen kirjoitus.

-- _Fulminat, Fulget, refulget!_ [Salamoi, välkkyy, välkähtää.] Oi,
Goliat, älkäämme enää ajatelko sitä. -- Näin sanoen Birger istahti
olkivuoteelleen, ja viittasi, niinkuin lapsi, joka haluaa kuulla
satuja, Goliatia viereensä istumaan.

Goliat ei ollut kuulevinansa hänen viimeisiä sanojaan ja koetti yhä
enemmän kiinnittää kuuliansa huomiota.

-- Olipa, -- jatkoi hän, -- syysilta niinkuin nytkin, mutta yksitoista
vuotta sitten. Otto Rud oli ryöstänyt ja polttanut Turun kaupungin
Kaarinan yönä ja kaikki ritarit sekä läheltä että kaukaa olivat
kutsutut maata puolustamaan. Sinä päivänä oli meillä ollut kiivas
ottelu tanskalaisten kanssa. Bo herran hevonen oli saanut rintalevyyn
keihääniskun; Bo herra itse taisteluun kykenemättömänä oikeaan
käsivarteen saamansa iskun vuoksi oli vähällä joutua vangituksi ja
tapetuksi, kun minun, hänen halvan palveliansa, onnistui pelastaa
herrani lainaamalla hänelle hevoseni. Illalla minä tapasin hänet
uudestaan. Meitä oli silloin kolmekymmentä miestä metsässä Lemun
niemellä, emmekä uskaltaneet virittää valkeata syyssateessa, sillä
meidän pieni joukkomme pelkäsi vihollista, joka milloin tahansa saattoi
kiertää meidät kymmenkertaisella voimallansa... Mutta ehkä minun pitkät
puheeni väsyttävät teitä?

-- Jatka, jatka!

-- Silloin sanoi Bo herra minulle, kun olin sitonut hänen käsivartensa
niin hyvin kuin saatoin sitä pimeässä tehdä, sillä minä osaan
jotakuinkin hoitaa sellaisia haavoja, joita terävät aseet ovat
iskeneet, mutta nuijan ja sotatapparan jälkiin minä en mielelläni puutu
-- silloin sanoi Bo herra: mitä arvelet, Goliat, näemmeköhän vielä
kerran auringon nousua? Ja ennenkuin tiesin, mitä siihen vastaisin,
tarttui hän käteeni ja sanoi: lupaa minulle, jos pääset pakoon ja elät
minua kauemmin, että kerrot pojilleni, mitä minä en itse ole voinut
heille kertoa, koska he vielä ovat niin pienet. Mutta älä kerro heille
sitä, mitä nyt sinulle sanon, ennenkuin he ovat täysi-ikäiset miehet
ja ovat saaneet kultakannukset, taikka ovat täyttäneet yksikolmatta
vuotta, sillä se on meidän sukusalaisuutemme; vaikka se tuntuukin
lapsensadulta, kysytään sen kestämiseen miehen mieltä. Kuuletteko,
Birger herra? Miehen mieltä!

-- Minä kuulen. Mutta jatka, Goliat! Kerro minulle kaikki!

-- Kun olin luvannut täyttää Bo herran tahdon, niin hän puhui
seuraavaan tapaan meidän istuessamme synkän kuusen suojassa, ja
kun taivas vähitellen selkeni, loisti kuu kuusen oksien lomitse ja
kimalteli kirkkaasti isäntäni haarniskassa. Goliat, sanoi hän, sano
pojilleni, että he rakastaisivat eivätkä vihaisi toisiansa, sillä
veljesvihan kirous seuraa sukuamme aina sen alusta alkain. Sano heille,
että me olemme liitossa salaman ja elementtien kanssa ja että nimemme
on saanut alkunsa leimauksesta kauhealla ja hirvittävällä tavalla,
sillä me emme voi hallita niitä voimia, jotka palvelevat meitä, emmekä
tiedä milloin salama kääntyy meitä itseämme kohti. Sano heille, että
he pysyisivät kristinuskossa, vihittäisivät itsensä vaimoihinsa,
antaisivat kastaa lapsiansa ja luettaisivat messuja vanhempainsa
sielujen pelastukseksi, sillä siihen täytyy noiden tuntemattomien,
salaisien voimien pakosta alistua, vaikka se ei olekkaan heille
mieleen. Sano myös lapsilleni, ettei heidän tule kuin pahimmassa
hätätilassa lähestyä kirkkoa, tehdä ristinmerkkiä tai pirskoittaa
vihkivettä päällensä, kun ukkosilma raivoaa. Ja ennen kaikkea, paina
se heidän mieleensä, Goliat, ja käske heidän sanoa samaa lapsillensa,
lastensa lapsille ja lastensalasten lapsille, aina meidän sukumme
viimeiseen saakka, ettei kukaan heistä, ei mies eikä nainenkaan
rupeaisi hengelliseen säätyyn...

-- Vaiti! Aiotko pilkata pyhää kirkkoa?

-- Älä keskeytä minua! Varoita heitä, sanoi Bo herra, ettei kukaan
heistä rupeaisi kirkon palvelukseen, ei munkiksi eikä nunnaksi, ei
papiksi eikä kirkon vasalliksi, sillä siitä koituisi sukumme varma
kadotus. Ja jos joku tulisi viekoitelluksi siihen, vaikka minä sitä
suuresti epäilen, niin sano hänelle, että se on vain noitakeinojen ja
pahan vaikutusta; sillä samoin kuin meillä on tuntematon suojelushenki,
niin on toisia henkiä, jotka toimivat meidän perikadoksemme. Anna
heille vettä Junkkarin lähteestä juodaksensa, sillä siitä vedestä
on meidän veremme luotu, ja sitä vettä me vielä tänä päivänä juomme
terveydeksemme ja onneksemme.

Näin sanoen Goliat otti kuluneen takkinsa povitaskusta pienen sarvesta
tehdyn pullon esiin ja ojensi sen rukoilevasti katsoen nuorelle
herrallensa. Mutta Birger hypähti ylös istualtansa, ikäänkuin käärme
olisi pistänyt häntä ja käveli kiivaasti edes takaisin. Nähtävästi
hän taisteli kiivaasti itsensä kanssa; hän mutisi itsekseen jotain
manausta, jolla kirkon miehet tavallisesti koettivat karkoittaa pahoja
henkiä.

-- Lapsena te usein joitte tätä vettä, -- sanoi Goliat sävyisästi. --
Se on niin läpinäkyvää kuin keväinen ilma ja vilvoittavaa kuin yötuuli.
Teidän äitinne haetti tätä vettä joka aamu lähteestä, mutta Ursula
rouva ei koskaan tahtonut sitä juoda. Pankaa mieleenne, Ursula rouva!
Rakas, hyvä Birger herra, ettekö tahdo juoda äitinne juomaa?

-- Mene pois, kiusaaja, mene pois, julma kummitus, -- huudahti
nuorukainen ja viuhtoi käsillään. -- Etkö ole seurannut minua tänne
saakka ja joka yö seisonut vuoteeni ääressä? Sinun kultavyösi se
on kiirastulesta, ja helvetistä ovat punaiset sukkasi! Etkö ole
lukemattomia kertoja laskenut kättäsi messukirjalleni ja levittänyt
valkoista hamettasi harsona pyhimysten kuville! Etkö ole, joka kerta
kun olen koettanut rukoilla _Pater peccavi_ ja _In te speravimus_
rukousta, huutanut korvaani: _fulminat, fulget!_ ja toisen kerran taas:
_refulget, refulget!_ Etkö ole sekottanut kirottua lauluasi yksin
pyhän messunkin säveleihin ja laulanut korvaani: "Syöksy taivahan
salama, säkenöivä ilman säilä." Joka kerran kun minä lauloin _Sancta
Maria, ora pro nobis!_ [Pyhä Maaria, rukoile puolestamme] väänsit sinä
yksin Jumalan äidinkin nimen ja viekottelit minua laulamaan _Mariatta,
Mariatta!_ Ja nyt sinä seisot ristiinnaulitun kuvan edessä ja himmennät
ristin valkoisella hameellasi! Pois, pois syvyyteen! Uskallatko
uhkailla minua, vaikka näet, että minä halveksin sinua? Pelasta minut,
Taavi, pelasta minut! Etkö näe kuinka hopeanauha hänen hiuksissaan
kimmeltää kuin tuli?

Ja onneton nuorukainen heittäytyi olkivuoteelleen väsyneenä paastosta
ja yövalvonnasta, joka oli pingottanut hänen mielikuvituksensa aina
hulluuten saakka, ja kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Hänen täytyy juoda vettä, hänen täytyy juoda Junkkarin lähteestä,
vapaaehtoisesti tai tahtomattansakin, -- mutisi Goliat hiljaa
itseksensä.



4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.


Birger lepäsi hetken aikaa ääneti ja liikkumatta kasvot painuneena
olkivuoteesen, päästäkseen sitä hirmukuvaa pakoon, joka näytti
seuraavan häntä. Tätä tilaisuutta vanha palvelia käytti hyväksensä ja
kaatoi veden pullostansa vanhaan hopeapikariin, joka oli pöydällä. Kun
hän oli sen tehnyt, niin hän pisti muutaman halon uuniin ja hetken
kuluttua leimusi uunissa iloinen takkavalkea, joka valaisi kirkkaasti
pimeän huoneen.

-- Minun täytyy pelastaa hänet vastoin tahtoansakin, -- sanoi Goliat
itseksensä. -- Mutta kuinka? Jos voisin tuottaa tanskalaiset tänne
ja hankkia kovan piirityksen niskaamme? Se antaisi poika paralle
muuta ajattelemista. Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä. Toistaiseksi
täytyy saada papiksivihkiminen lykätyksi. Ja kuinka se käypi laatuun?
En minä mielelläni taittaisi herrani pojan jalkaa tai kättä, mutta
jollei ole muuta neuvoa, niin... ei hätä lakia lue. Joka tapauksessa
ei se ole juuri paljoa pahempaa kuin itsensä ruoskiminenkaan... Tuossa
on tuo kirottu kiusankappale! Se ei ainakaan enää saa vahingoittaa
kärpästäkään!

Ja lapsellisella vahingonilolla Goliat otti pelottavan ruoskan
lattialta, heitti sen takkavalkeaan ja katseli kuinka se hitaasti
paloi. -- Rätisetkö, nylkyri? -- mutisi hän. -- Rätise kiirastulessa,
inhottava hirviö; minä lämmitän sinua, niin ettet toista kertaa
himoitse aatelista verta! -- Näin sanoen hän työnsi ruoskan edemmäksi
kekäleitten joukkoon, jossa liekit sen vastahakoisesti nielaisivat,
mutta vielä hiiltyneenäkin se seisoi pystyssä uhaten neljällä
voimattomalla siimallansa, jotka olivat enää vain hiipuvaa tuhkaa.

Takkavalkean voimakas valo herätti Birgerin vähitellen tuntoihinsa.
Hän nousi ylös, katsoi epäröiden ympärillensä ja näytti rohkaisevan
mielensä, kun hän ei enää nähnyt tuota pelottavaa harhanäkyä. -- Oletko
vielä täällä, vanha uskollinen ystäväni? -- sanoi hän tyytyväisenä, kun
hänellä oli liittolainen vastustamassa kapinallista mielikuvitustansa.

-- Rakas herra, sallikaa minun valvoa teidän luonanne tänä yönä, sillä
te ette ole hyvissä voimissa, -- sanoi Goliat.

-- Minä voin jo paremmin. Mutta usko minua, että veri ja hermot
kärsivät kovasti, kun sama näky on seurannut minua kuutena yönä
perätysten... Minun ei tarvitse selittää sinulle mikä se on. Turhaan
minä olen paastonnut, kiduttanut ruumistani ja rukoillut kaikilta
pyhimyksiltä apua... Mutta älkäämme enää sitä ajatelko, minun voimani
eivät kestä sitä kauvemmin. Jää minun luokseni, Goliat, ja suojele
minua omalta itseltäni!

-- No, kiitetty olkoon pyhä Henrikki, nythän te taas puhutte niinkuin
ymmärtäväinen, nuori mies ainakin. Niin, rakas herra, minä makaan
niinkuin koira teidän jaloissanne enkä poistu paikaltani, vaikka
potkisittekin minut luotanne. Goliat on vanha ja väsähtänyt, mutta
osaapa hän vielä haukkua ja purrakin. Muistatteko isänne vanhaa
paimenkoiraa, Thoria, jolla oli niin pitkät korvat ja joka peninkulman
päästä saattoi erottaa Ljungarsin sotilaan Leton ratsumiehestä, kun
tuuli kävi siltä puolen? Muistatteko, kuinka Ursula rouva tuli aivan
punaiseksi kasvoistansa, kun te sidoitte hänen mustan samettihattunsa
Thorin pörröiseen päähän...?

-- Niin, ja etukäpälissä hänellä oli Knuutin polussaappaat ja
takakäpälissään Beatan kengät. Näytti niin hullunkuriselta, kun hän
tallusteli lihavan tallipässimme perässä.

-- Ja silloin Ursula rouva kerrassaan tuprusi tulta...

-- Mutta sinä kätkit minut vahtikojuun, kunnes myrsky oli tauonnut ja
isäni tuli kotiin metsästysretkeltään. Etpä sinä silloin ensi kertaa
pitänyt puoliani, Goliat.

-- Ja Jumalan avulla en viimeistäkään kertaa. Ursula rouva ei voinut
koskaan antaa minulle anteeksi niitä kepposia, joita tein hänelle.

-- Sentähden hän heittikin sinut vankilaholviin. Beata ja minä olimme
siihen syypäät, uskollinen Goliatini. Kuinka voisinkaan palkita
uskollisuutesi?

-- Älkäämme puhuko siitä, herra. Hän on niin vähän saanut minua
lannistumaan, että tekisi mieleni vielä vanhoilla päivilläni tehdä
hänelle kepposet.

-- No, mitenkä sitten?

-- Niin, siten, että saattaisin teidät linnanherrana takaisin
Ljungarsiin. Kylläpä emintimänne hämmästyisi, hän joka luulee teitä
luvuista rasittuneeksi raukaksi ja pelkuriksi! Mutta me peijaamme
häntä. Te olette nyt täysi-ikäinen ja voitte milloin tahansa vyöttää
sivullenne isänne miekan, ratsastaa isienne linnaan, kolkuttaa porttia
ja sanoa: Ljungars, avaa porttisi, herrasi tulee!

Nuorukainen huokasi ja astui pitkin askelin lattian poikki. Hänen
kalpeat poskensa punehtuivat, konemaisesti hän tarttui pikariin,
kohotti sen huulillensa sammuttaakseen sillä janoansa ja joi
mielihyvällä. Goliat hymyili harmaasen partaansa. -- Niin, -- sanoi
hän luottavaisesti, -- kaikki kääntyy vielä parhaaksi, isänne miekka
ei ruostu huotrassansa, teidän kaunis perintötilanne ei lihota ahnaita
munkkeja eikä siitä liioin tule noita-akan tyyssijaa. Sen päivän,
jolloin te ratsastatte linnaan nuoren, jalon puolisonne kanssa, joka on
suloinen kuin taivaan enkeli ja aivan äiti vainajanne kaltainen, sen
päivän toivon minäkin vielä näkeväni, ja sinä päivänä, Birger herra, on
Ljungarsin suku uudestaan kohoava suuruuteen ja kunniaan.

-- Isäni miekka, -- toisti nuorukainen säihkyvin silmin. Tänä hetkenä
oli hänessä jotain, joka muistutti hänen urhoollista isäänsä, Bo herraa.

-- Taavi on sen teille pelastanut, huomenna te vyötätte sen vyöllenne
ja lähdette sotaan tanskalaisia vastaan voittamaan itsellenne
kannukset, -- huudahti Goliat vilkkaasti. Itseksensä hän lisäsi: --
Pyhä Priita siunasi pakanallisen juoman; se tekee saman vaikutuksen
Ljungarsin vereen, kuin vesi sepän sangossa: se karaisee terästä.

-- Mutta sinä et vielä kertonut minulle Ljungarsin vaakunasta, --
jatkoi nuorukainen.

-- Te ette tahtonut kuunnella minua, jalo herra. Mutta nyt, kun näen
kuninkaanveren punaavan nuoria poskianne, nyt voin jatkaa Bo herran
kertomusta.

-- Kuninkaanko veren, sanot?

-- Ettekö ole aavistanut, mitä nuo kolme kruunua sukuvaakunassanne
merkitsevät? Rohkeutta, herra! Nyt te olette vahva, ettekä enää vapise
kuin lapsi ämmänjutuista.

-- Se on ihmeellistä, Goliat, minusta tuntuu aivan kuin haluaisin
nousta hevosen selkään. Mutta jatka!

-- No niin, istuessamme korkean kuusen suojassa ja kuun valaessa
loistoaan Ljungarsin kiiltäviin teräskypäröihin, jatkoi Bo herra
kertomustansa seuraavalla tavalla:

Birger Jarlilla, Bjelbon herralla, joka kuului tuohon mahtavaan, ja
sittemmin onnettomaan Folkungasukuun, oli neljä poikaa; Valdemar ja
Magnus tulivat Ruotsin kuninkaiksi, mutta Bengtistä tuli Suomen herttua
ja Eerikistä Smålandin herttaa. Kuningas Valdemarilla oli suloinen
puoliso, Sofia, joka oli tanskalaista syntyperää, mutta hänen kälynsä,
prinsessa Jutta, oli vieläkin suloisempi. Jutta oli ollut vihitty
nunna ja Roeskilden luostarin abbedissa, mutta hän oli kääntynyt
takaisin maailman turhuuteen, sillä hän rakasti sitä enemmän kuin
Jumalaa, kunniatansa ja omaatuntoansa. Mutta kävipä niin, että kuningas
Valdemar, joka oli aikansa kaunein mies, rakastui prinsessa Juttaan,
joka oli sen ajan kaunein nainen.

Eräänä päivänä, kun kuningas ja prinsessa olivat metsästysretkellä,
nousi kova ukkosilma, ja heidän täytyi viettää yötä luolassa. Ukkosilma
lakkasi, mutta kuninkaalla, kuningattarella ja prinsessalla oli
sittemmin tapana sanoa, että heidän onnettomuutensa saivat alkunsa tänä
yönä. Ja sattuipa myöskin joka kerta, kun prinsessa Jutta läksi kesällä
ratsastamaan, että ukkonen jyrisi ja salamat leimahtelivat.

Kuningatar Sofia kävi päivä päivältä kalpeammaksi ja kuningas itse
tuli surumieliseksi ja katuvaiseksi. Sitä ei prinsessa voinut kärsiä,
vaan hän itsekkin tuli synkkämieliseksi ja läksi Bengt herttuan kanssa
Suomeen hirviä pyytämään.

Herttua Bengt Birgerinpoika oli Linköpingin piispa, mutta mieleltänsä
hän oli enemmän maailmallinen kuin hengellinen ja hän koetti
huvituksilla karkoittaa prinsessan synkkämielisyyttä. Koska hän piti
paljon hurjista metsästysretkistä, niin hän ajatti esille karhuja ja
metsästi niitä kaukana Satakunnan erämaissa. Herttualla oli Sam niminen
lappalainen kääpiö, ja hän osasi noitua. Sam sai seurata herttuata
hänen metsästysretkillänsä, sillä hän tiesi karhujen piilopaikat
ja niinpä tuli koko seurue kerta sille paikalle, jota sittemmin
nimitettiin Junkkarin -- se on Ljungarsin lähteeksi. Prinsessalla oli
sinä päivänä valkoinen puku, tanskalainen kruunu tummilla hiuksillaan,
hopeanauha kulmillaan, kultavyö vyötäisillään ja punaiset sukat ja
kengät jalassa. -- Mutta te ette kuuntele minua, Birger herra.

-- Jatka! -- vastasi nuorukainen ja katsoi arasti ympärilleen hämärässä
huoneessa. -- Tuon puvun tunnen minä liiankin hyvin.

-- Ei ole hyvä, -- jatkoi Goliat, -- kertoa sellaisia asioita pimeässä;
minä lisään puita uuniin, niin että kaikki kummitukset pakenevat.
Mihinkä me jäimmekään? Niin, kaikki jotka tunsivat prinsessa Jutan,
olivat ihmeissään että metsästysretkeä tähän asti oli suosinut mitä
ihanin kesäilma. Seurue istahti ruohikkoon koukkuisen männyn siimekseen
tuon suuren kallion luo, tiedättehän, ja prinsessa Jutalle tuli kova
jano, mutta vettä ei ollut peninkulman matkalla.

Silloin Bengt herttua veti paksun kultasormuksensa sormestaan,
kutsui Samia ja käski hänen hankkia prinsessalle vettä. Jos se
hänelle onnistuisi, niin hän saisi sormuksen, muussa tapauksessa hän
ripustettaisiin lähimpään puuhun. Sam otti sormuksen, luki veden luvut
ja löi sauvallansa kallioon. Heti kumpusi kalliosta kirkas lähde esiin
ja kääpiö kiiruhti tarjoamaan prinsessalle virkistävää juomaa. Mutta
prinsessa oli sinä päivänä synkällä mielellä, työnsi kääpiön luotaan
ja huudahti: kuinka sinä uskallat, muodoton hirviö, käsilläsi tahrata
kuninkaantyttären juomaa? Jos olet niin taitava taikatempuissasi, kuin
kehut olevasi, niin lähetä minulle juomaani tarjoamaan palvelia, joka
on minun arvoiseni!

Silloin, kerrotaan, hymyili muodoton kääpiö ja vakuutti lähettävänsä
hienon, soman tyttösen, joka olisi aivan prinsessan kaltainen sekä
ulkomuotonsa että pukunsa puolesta, tytön, joka ei ainoastansa tarjoisi
hänelle juomaa, vaan joka palvelisi häntä ja hänen jälkeläisiänsä, niin
kauan kuin olisi olemassa joku hänen veriheimolaisensa. Hänen tuli
antaa hänelle vain pieni kaistale puvustansa.

Uteliaana ihmetellen voisiko hän pitää sanansa, prinsessa Jutta ojensi
kääpiölle kaistaleen valkoisesta puvustansa, joka oli repeytynyt
orjantappurapensaasen.

Sam mutisi loihtulukunsa ja heitti valkoisen kangaskaistaleen
lähteesen. Se kellui veden varassa; se näkyi silmään vielä nurmikon
luona, mutta sitten alkoi sumua kohota lähteestä ja sumusta nousi mitä
sievin valkoinen tyttö, prinsessan täydellinen kuva, paitsi että tyttö
oli niin pieni, hento ja hoikka kuin nelivuotias lapsi. Tuo valkoinen
tyttö astui prinsessan luo, tarjosi hänelle lähdevettä hopeamaljasta
ja prinsessa joi. Mutta tuskin hän oli saanut juoduksi, niin taivas
synkistyi ja kauhistuttava ukonilma nousi, jottei senkaltaista
koskaan ole nähty. Prinsessa olisi paennut, mutta hän ei voinut,
hänen kamarineitsyensä hajaantuivat ja Bengt herttuan, joka oli
aikeessa pelastaa häntä, raasti myrskytuuli kauas pois. Kun rajuilma
vihdoin tyyntyi ja herttua palasi takaisin sille paikalle, minne hän
oli jättänyt prinsessan, oli ukonnuoli halaissut suuren punertavan
kallion ja sen juurella makasi prinsessa Jutta kuolleena, mutta hänen
jaloissansa lepäsi pieni elävä poikalapsi unen helmassa ruohistossa.

Bengt herttua olisi mielellänsä suonut prinsessalle kuninkaalliset
hautajaiset, mutta koska hän oli ollut vihitty nunna, joka oli
rikkonut luostarilupauksensa, ei kukaan pappi tahtonut siunata hänen
ruumistansa, eikä liioin kastaa hänen lastansa. Herttua kasvatti pojan
linnassansa, nimitti hänet Knuutiksi ja antoi hänelle Ljungarsin nimen,
vaakunan ja tilukset muistoksi hänen sukuperästänsä. Kun poika oli
viidentoista vuoden vanha, niin hän kuuli linnanpihalla leikittelevien
lasten sanovan toisillensa: "tuossa käy Knuutti Ei-kenenkään poika, joka
on kastamaton." Knuutti otti kiven ja löi sillä lapsia, sitten hän
meni linnankappalaisen luo ja pyysi kastetta. Matta sitä hän ei voinut
saada, sillä hänen kätensä olivat veressä. Sen jälkeen Knuutti kulki
kirkosta kirkkoon, kaupungista kaupunkiin ja pyysi kastetta, mutta yksi
pappi kysyi häneltä: kuka isäsi oli? ja toinen kysyi: ken oli äitisi?
Kun Knuutti ei tahtonut antaa vastausta näihin kysymyksiin, niin ei
kukaan tahtonut häntä kastaakkaan ja niin hän vihdoin tuli samalla
pyynnöllä Rooman pyhän isän luo. Paavi kysyi niinkuin kaikki muutkin:
kuka oli isäsi? ken äitisi? Knuutti vastasi: metsänmänty oli isäni ja
hopealähde äitini, mutta jos tahdotte vielä lisää tietää, niin olen
prinsessa Jutan poika. Silloin sanoi paavi: mene pois, sinä kadotettu;
minäkö siunaisin luostarilainrikkojan pojan! Ja Knuutti läksi
vihoissansa pois, kastoi itse itsensä Junkkarin lähteessä ja kirosi
itsensä ja koko sukunsa, niin että jos joku heistä rupeaisi kirkon tai
luostarin palvelukseen, siitä koituisi hänelle vain onnettomuutta ja
varma perikato. Sitten hän rakensi Ljungarsin linnan ja tuli sukunsa
kantaisäksi, suvun, joka aina on ollut kirkon vihollisia. Mutta
kaikkialla minne hän vain kulki, seurasi häntä ukkonen ja Folkunga
suvun verinen sukuviha kulki perintönä hänen jälkeläisillensä.

Goliat lopetti Bo herran kertomuksen, tarttui Birgeriä käteen kiinni ja
sanoi: -- Olette nyt kuullut sukunne tarinan; vieläkö haluatte ruveta
kirkon palvelukseen?

Birger vastasi vain: -- En ainakaan huomenna! Se olisi mahdotonta.



5. Valtiomies tukalina aikoina.


Ruotsin aikakirjoissa murhemuistoinen verinen marraskuu vuonna 1520
oli jo keskivaiheilleen kulumassa, ja Suomessa odotettiin kiihkoisasti
ja kärsimättömästi uutisia Tukholmasta. Tiedettiin, että kuningas
Kristianin kruunausta marraskuun 4 päivänä sekä seuraavia päiviä
vietettäisiin suurilla juhlallisuuksilla. Niinikään tiedettiin, että
kuningas Tukholman antaumuksessa syyskuun 5 päivänä oli luvannut
entisille vihollisillensa, sekä ruotsalaisille että suomalaisille
herroille, antaa anteeksi ja unohtaa, mitä ennen oli tapahtunut. Olipa
hän luvannut Sturen leskellekin, Kristiina Gyllenstjernalle suuria
läänityksiä, muun muassa Hämeen linnan ja läänin sekä Kokemäen kartanon
Suomessa. Eihän siis ollut muuta kuin hyvää odotettavissa. Mutta
suomalaiset kuitenkin olivat olleet kuninkaan käskylle tottelemattomia:
kuningas oli pyytänyt ja käskenyt kruunaukseen Suomen etevimmät miehet,
mutta he eivät totelleet käskyä. Turhaan oli vanha Hemming Gadd, joka
oli tullut maahan tanskalaisten sotajoukkojen kanssa ja antanut suun
täydeltä hyviä lupauksia, koettanut selvittää suomalaisille, kuinka
tarpeellista ja edullista heille olisi noudattaa kuninkaan kutsua.
Käsky oli toistamiseen uudistettu, mutta ei sitä sittenkään toteltu.
Tuntui ikäänkuin käryn hajua ilmassa. Mitähän kuningas tähän sanoisi?
Sitä erittäin haluttiin tietää.

Mutta pimeät ja myrskyt Ahvenanmerellä estivät sanomia saapumasta.
Levottomana, mutta hiljaa ja varovasti oli Arvid piispa sulkeutunut
Kuusiston linnaan, jonne hän tanskalaisten tullessa oli kuljetuttanut
omat ja kirkon paraimmat kalleudet. Hän ei uskaltanut enää lähteä
Turkuun, sen jälkeen kuin linna oli miehitetty tanskalaisilla,
mutta hän ei näyttänyt pelkoansa. Hän oli huonovointinen, eikä
voinut lähteä ulos huoneistansa koleaan syysilmaan, mutta se ei
estänyt häntä suurimmassa salaisuudessa tarkastamasta linnan
puolustusvarustuksia ja aika-ajoin pitämästä silmällä vahteja, jossa
toimessa häntä uskollisesti avusti hänen tallimestarinsa Taavi.
Kenties kuiskailivatkin hänen kadehtiansa ja soimaajansa, että juuri
hän ennen muita oli yllyttänyt suomalaisten herrojen epäluuloja
kuningasta vastaan ja varoittanut heitä lähtemästä kruunaukseen. Mutta
toiset taas sitä vastoin kuiskailivat, että hän oli ollut niin valmis
ottamaan vastaan tanskalaisia sotajoukkoja ja pitänyt huolta siitä,
että heitä runsaasti kestittiin Turussa. Niin, olipa hän jo kesäkuussa
tänä vuonna, samalla kuin hän vakuutti tuntevansa sydämellistä iloa ja
muuttumatonta ystävyyttä, toivottanut onnea maankavaltajalle piispa
Kustaa Trollelle, sen johdosta, että hän oli uudestaan päässyt Upsalan
piispanistuimelle. Panetteluunhan siis täytyi perustua kaikkien
semmoisten epäluuloisten arvelujen, ettei Arvid piispa muka tuntisi
kaikkein nöyrintä mielialaa Kristian kuningasta kohtaan.

Olihan piispa vain rauhallisimmassa tarkoituksessa ja estääksensä
turhaa verenvuotoa, antanut kuljettaa Kuusistoon suuren joukon aseita
ja vieläkin suuremmaksi varmuudeksi haudannut ne linnan kellareihin.
Taavi oli ymmärtänyt niin hyvin harjoittaa tätä salakuljetusta, ettei
edes linnan uskollinen miehistökään tiennyt muuta, kuin että piispa oli
koonnut suunnattoman määrän ruokatavaroita ja olutta kellareihin, eikä
se tieto perätön ollutkaan. Täytyihän varata talvitarpeita, ja kukapa
tiesi, vaikka ensi vuonna sattuisi kato ja kallis aika?

Arvid piispa istui eräänä aamupäivänä huoneessansa Kuusistossa ja
järjesteli innokkaasti kirkon arkistoa sekä varovaisuuden vuoksi
kopioitutti muutamia tärkeimpiä asiakirjoja. Tässä työssä hänellä oli
apuna kaksi nuorta teiniä, tai uusikkoa eli latinaksi _novitii_, jotka
aikoivat pappissäätyyn. Piispa vertasi parasta aikaa erästä paavin
bullan jäljennöstä, kun hän äkkiä keskeytti lukemisensa ja katsoi
terävästi toiseen apulaiseensa.

-- No, Birger Bonpoika, -- huudahti hän, -- oletko hullu? Jo kolmatta
kertaa sinä vääristät pyhän neitsyen siunattua nimeä! Katsos tässä;
etkö ole taaskin kirjoittanut: _in gloriam sanctissimae et beatissimae
Mariattae, matris Dei?_ [Pyhän ja autuaan Mariatan, Jumalan äidin
kunniaksi.]

-- Armoa, arvoisa isä, armoa! -- huudahti nuorukainen kalveten ja
heittäytyi vimmastuneen esimiehensä jalkoihin.

-- Poikani, -- jatkoi piispa, -- minä huomaan nyt, että sinä et ole
valmis -- kaukana siitä -- pukeutumaan pyhän kirkon juhlapukuun, niin
kauan kuin sinun mielesi riippuu kiinni maallisissa asioissa, ja sen
vuoksi sinä olet joka päivä altis perkeleen kiusauksille. Mene, --
lisäsi hän lempeämmällä äänellä, -- mene, poika parkani, ano anteeksi
pyhältä neitsyeltä ja koeta lepyttää häntä kolmen päivän ankaralla
paastolla...

-- Arvoisa isä, -- huokasi Birger, -- te olette sallinut minun ripittää
itseni teille. Te tiedätte kaikki ja tiedätte siis myöskin, että minä
olen kaikkein halvin teidän uusikoistanne. Te tiedätte, että kummitus
seuraa minua, enkä minä voi päästä siitä erilleni. Mitä enemmän minä
paastoan ja kidutan ruumistani, sitä uutterammin tuo hornan harhakuva
laulaa lauluansa korvaani. Ei minulla ole rauhaa, ei yöllä eikä
päivällä. Päivällä en voi nähdä mitään valkoista näkemättä punaiset
sukat sen alla ja yöllä minä usein nousen istumaan vuoteellani, sillä
minusta tuntuu kuin salamat leimahtelisivat kammioni ikkunaan. Minä
kuulen hevosten hirnuvan, kannusten kilisevän ja miekaniskujen viuhuvan
linnanmuurien ulkopuolelta.

Piispa pudisti päätänsä. -- Epäilemättä, -- hän sanoi, -- paholainen
juonittelee herkkäuskoisen ja maailmaa rakastavan sielusi kanssa.
Ota tämä pyhänjäännös ja pidä sitä povellasi; se on pyhän Henrikin
katkenneen peukalon kynsi, joka on kultaan puutetta; se varmasti
suojelee kaikilta kiusauksilta. Mutta minä huomaan, että tarvitset
jotain ulkonaista tointa... jonkun vaarallisen ja vaivalloisen
tehtävän, joka vaatii kaikki sielunvoimasi. Mene, poikani, minä
ajattelen asiata.

Samassa Taavi astui kiiruulla sisään ja ilmoitti, että Turusta päin
läheni noin kuudenkymmenen ratsumiehen suuruinen joukko.

-- Kutsu Niilo herra tänne. Ladatkaa tuliputket. Anna miehistölle
aseita. Miehitä muurit. Mutta toimita kaikki hiljaisesti. Sano
sotamiehille, että he pysyvät piilossa. Pidä nostosiltaa silmällä.
Kutsu papit ja Olavi mestari tänne. Sano hovipojille, että he
pukeutuvat juhlapukuihinsa. Odotahan, pyydä myöskin Beata ja Elina
neiti tänne!

Piispa jakeli käskynsä levollisesti, lyhyesti ja varmasti. Niilo
ritari, Kuusiston linnan päällikkö tuli ja sai määräyksensä. Piispa
itse järjesti pukunsa ja huoneensa sen osan mukaiseksi, jonka hän
oli ottanut näytelläksensä. Hetken kuluttua kuului torventoitotusta
ja ilmoitettiin, että herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, Kristian
kuninkaan asettama Turun päällikkö, halusi seurueineen päästä linnaan.

Niilo herra näyttäytyi nostosillalla, tervehti kohteliaasti saksalaista
ritaria ja valitti, että hänen korkea-arvoinen herransa piispa parasta
aikaa oli hyvin sairaana ja heikkona voimiltansa ja että linnassa oli
suuri tilanpuute. Piispa pyysi kuitenkin ritari Wulfia ja kahta hänen
seuralaistansa luoksensa, mutta ikävä kyllä hän ei voinut ottaa vastaan
muita ritari Wulfin seuralaisia, joka hänelle olisi ollut suuri kunnia
ja ilo. Ritarin väkeä koetettaisiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista
kestitä lähimäisissä taloissa, ja jos ritari halusi vakuutta oman
persoonansa turvaksi, niin annettaisiin neljä piispan palveluksessa
olevaa nuorta aatelismiestä pantiksi.

Viimeinen tarjous oli muodonasia, jota tapa vaati, joka liiankin usein
näinä epäluotettavina aikoina huomattiin hyvinkin tarpeelliseksi.
Ritari Wulf -- lihavanlainen, vanhanpuoleinen herra, jonka väijyvät,
viekkaat silmät eivät olleet sopusoinnussa sen lystikkään suoruuden
kanssa, jota hän mielellänsä tahtoi näyttää -- kielsi iloisesti
tarjouksen jälkipuolen ja sanoi vain väellensä saksaksi niin ääneen,
että Niilo herra sen kuuli: "Enkö ole sanonut teille, senkin penikat,
että te kiroilette niin riivatusti, ettei hurskas piispa teitä kärsi
pyhässä talossansa! Korjatkaa luunne peijakkaan haltuun ja natustelkaa
sianlihaa, missä voitte sitä saada varastamatta."

Tämän matkapassin saatuansa vetäytyivät sotamiehet takaisin. Kun ei
enää ollut pakko pelätä päällekarkausta, laskettiin nostosilta alas ja
ritari Wulf ratsasti linnaan kahden miehensä seurassa.

Pian näkyikin, että ahtaassa linnassa oli paljo asukkaita. Piispan
arvo vaati, että kuninkaan edustaja Suomessa oli otettava arvonsa
mukaisella komeudella vastaan. Ritari Wulf kulki ensin kaksinkertaisten
aseellisten sotamiesrivien läpi, jotka seisoivat linnanpihalla kahden
piispan väreihin puetun ritarin komennettamina. Pääkäytävällä oli Niilo
herra häntä vastassa, ja Niilo herran takana joka neljännellä portaalla
seisoi kaksi hovipoikaa, kaikkiansa kuusitoista, sinivalkoisiin
samettipukuihin puettua nuorukaista, jotka kuuluivat Suomen korkeimpiin
perheihin. Asesalissa odottivat papit, dekaanuksen, mestari Konradin
johtamina, ja tänne saivat vieraan ritarin seuralaiset jäädä odottamaan
ja hän yksin pääsi tuomioherran saattamana piispan yksityisiin
huoneihin salin sisäpuolelle.

Se, joka puoli tuntia sitten oli silmäillyt tähän työhuoneesen, huomasi
nyt ihmeeksensä sen muuttuneen sairashuoneeksi. Kadonneet olivat kaikki
jäljet kirkkoarkistosta, kirjoitusneuvoista ja muista töistä, joiden
ääressä piispa äsken vielä oli innokkaasti työskennellyt. Väkevä
kamfertin haju pisti kuningas Kristianin lähettilään nenään heti hänen
sisään astuessaan. Arvid piispa itse oli puoleksi makuulla leposohvalla
ja yllä hänellä oli komea juhlapuku, jonkinlainen sekoitus sairas- ja
piispallisesta virkapuvusta. Hän näytti todellakin niin kuihtuneelta
ja vanhentuneelta, tuo arvoisa isä, että olisi melkein -- jos se ei
olisi ollut loukkaavaa hänen hengelliselle arvollensa -- voinut epäillä
hienoa harmaata ja kellertävää poskimaalia käytetyn. Hänen toisella
puolellansa seisoi huolistuneena hänen lääkärinsä, Olavi mestari,
ja toisella puolella sairaanhoitajina ne molemmat aatelisneidet,
jotka olivat paenneet Kuusiston linnan turviin, tummakutrinen
kuusitoistavuotias Beata Bontytär Ljungars, jonka silmät iskivät tulta
ja jolla oli veitikkamainen uhmaava ryhti, sekä niinikään nuori, mutta
vaaleaverinen, helläsydäminen ja ujo Elina Kurki, piispan läheisen
sukulaisen tytär.

Ritarin astuessa sisään poistuivat nuoret neitoset, täytettyänsä ainoan
ja helpon tehtävänsä esiintyä koristuksena taulussa. Olavi mestarikin
poistui, asetettuaan pöydälle virkistävän juoman, jonka hän juuri oli
valmistanut, ja piispa jäi yksin kuningas Kristianin palvelian kanssa;
kettu ja jalopeura samassa luolassa, -- sanottakoon se piispa Arvidin
valtioviisasten ominaisuuksien ylistykseksi. Hänessä yhtyi ketun
viekkaus jalopeuran sydämeen.



6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.


-- Was tausend, korkea-arvoinen herra, schlecht gebraten, schlecht
geschlafen, -- huudahti ritari Wulf astuessaan huoneesen semmoisella
oikopäisellä tavalla, jota helposti saattoi käsittää soturin
suoruudeksi, ja puhui suurella varmuudella saksan ja tanskan sekaista
sotkua, jota on aivan mahdotonta jäljitellä.

Piispan jaloista kasvonjuonteista välähti esiin ilme, joka osotti että
hän tunsi kirkkoruhtinas-arvonsa loukatuksi, mutta hän hillitsi vihansa
ja vastasi vain.

-- Terve tultuanne, korkeasti kunnioitettava herra, halpaan linnaani,
ja ottakaa samalla vastaan kiitokseni siitä, että sallitte minun
tarjota armolliselle herrallemme Kristian kuninkaalle uskollista
palvelustani, niin pitkälle kuin heikot voimani myöntävät.

Tämän tervehdyksen kursasteleva ja määräkäs laatu lannisti heti
suuresti ritarin julkeutta ja hän jatkoi kohteliaammin:

-- Danke, danke, teidän korkea-arvoisuutenne. Thut mir leid, että
terveydentilanne on niin huono. Hoffen bessere Zeiten, toivokaamme
parempia aikoja, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Olen tosiaankin hyvin pahoillani, -- vastasi piispa, -- että onneton
sairauteni juuri näinä aikoina on estänyt minua seuraamasta armollisen
kuninkaamme kutsua ja käskyä ja olemasta läsnä hänen kunniakkaassa
kruunauksessansa Tukholmassa. Suvaitkaa vieläkin vakuuttaa hänen
armoansa, että ainoastaan minun täydellinen kykenemättömyyteni on ollut
syynä siihen, että minä en voinut olla mukana yhdessä kunnioitettavan
ja hurskaan veljeni, korkea-arvoisen arkkipiispa Trollen ja valtakunnan
muitten pappien kanssa osottamassa kunnioitustani hänen armollensa
tässä onnellisessa ja iloisessa tilaisuudessa.

Ritari Wulf puri huultansa ja näytti vasten tapaansa olevan hämillänsä.

-- Allerdings, -- sanoi hän, -- allerdings. Hänen armonsa tietää kyllä,
että Turun korkea-arvoinen piispa on ein herzensguter Mensch und
getreuer Unter -- than, -- hyväsydäminen mies ja uskollinen alamainen,
ja sentähden... on suuresti ilahduttava teidän korkea-arvoisuuttanne,
että juuri tänä yönä on tullut hyviä tietoja Tukholmasta... voinpa
sanoa, erittäin onnellisia tietoja -- sehr gute Nachrichten.

-- Minä en ole vielä saanut minkäänlaisia tietoja
kruunausjuhlallisuuksista, ja minä olisin hyvin kiitollinen teille,
jos tahtoisitte kertoa minulle jotain, -- sanoi piispa tutkistelevasti
katsoen sanansaattajaan. -- Minä olen aivan varma, -- lisäsi hän,
kun Wulf ei heti vastannut, -- että hänen armonsa on suosiollisen
lupauksensa mukaan osottanut lempeyttä ja antanut anteeksi niille
Ruotsin piispoille ja ritareille, jotka tähän asti onnettomuudeksensa
olivat joutuneet hänen armonsa epäsuosion ja tyytymättömyyden alaisiksi.

-- Kyllä, kyllä, hänen armonsa on hyvin armollinen, hyvin lempeä ja
anteeksiantava, -- vastasi ritari sanoja tapaillen. -- Kolme päivää
perätysten tanssittiin Tukholman linnassa: viel Schmaus, ungeheuer Bier
und Wein getrunken... [Suuret syömingit, äärettömät oluen ja viinin
juomingit...]

-- Onko siis vietetty yleistä sovintojuhlaa? Toivottavasti kaikki
loppui hyvin ja kaikki erosivat iloisina ja kiitollisina kuninkaan
osottamasta armosta?

-- Hagelwetter! Warum sollten sie nicht frölich sein? [Miksikä he
eivät olisi iloinneet?] Kaikki ihmiset olivat niin hiivatun iloisia ja
kiitollisia. Niin, tietenkin kaikki kuninkaan uskolliset alamaiset ja
oikeat ystävät.

-- Mutta neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, herra ritari, te
sanotte tätä kaikkea äänellä, joka herättää minussa pelkoa, ettei
kaikki olekkaan käynyt niin onnellisesti, kuin mitä olisi odottanut! Ei
suinkaan Sturen leskelle ja valtakunnan aatelismiehille ja papistolle
ole mitään pahaa tapahtunut?

-- Was, donner! Onhan teidän korkea-arvoisuutenne kuninkaan ystävä ja
hänen puoluelaisensa?

-- Juuri sentähden, herra ritari, en voi koskaan luulla, että hänen
armonsa olisi rikkonut lupaustansa, jonka hän pyhästi vannoi kun
Tukholma teki sopimuksen pyhän Egidin päivän jälkeisenä keskiviikkona.

-- Oh, bitte, eihän se ollut kuningas, vaan Upsalan piispa,
joka paljailla polvillansa rukoili oikeutta kerettiläisille ja
kapinoitseville paavinhäväisiöille. Versichere, alles gerichtlich
abgethan. [Vakuutan teille, kaikki on käynyt oikeudenmukaisesti.]
Piispa valittaa; kuningas kysyy: voitteko sanoa minulle, rakkaat
lapseni, ovatko kaikki nämät hyvät miehet kerettiläisiä? Ruotsin hyvät
herrat ja neuvosto vastaavat siihen: ovat, ovat. Nun, also nichts
weiter; alle kaputt. [No niin, ei muuta: kaikki he ovat mennyttä kalua.]

-- Se ei ole mahdollista! Kuinka on Strengnäsin Mathias piispan laita?

-- Kaputt.

-- Skaran Vincentius?

-- Kaputt.

-- Knuutti Kurki?

-- Kaputt.

-- Eerikki Juhananpoika Wase?

-- Kaputt.

-- Linköpingin piispa Brask?

-- Oh, der Fuchs ist aus der Falle gelaufen. [Se kettu karkasi
satimesta.]

-- Joachim Brahe?

-- Kaputt.

-- Eerikki Gyllenstjerna?

-- Kaputt.

-- Mutta hänen sisarellensa, Kristiina rouvalle, eihän hänelle ole
mitään pahaa tapahtunut?

-- Oh, nichts, nichts. Meidän armollinen kuninkaamme on sallinut
hänen vapaasti valita veteen nukuttamisen, polttamisen tai elävänä
hautaamisen välillä.

-- Taivainen taatto! Entä muut Tukholman ylhäiset rouvat? Rouva Cecilia
af Eka? Rouva Sigrid Baner?

-- Minä tiedän vain, että Sigrid rouva pistettiin säkkiin ja heitettiin
virtaan, -- vastasi ritari Wulf hiukan hämillänsä leikillisellä äänellä.

-- Se on tarua, perätöntä juttua! Herra ritari, pilkkaatteko te
herkkäuskoisuuttani?

-- Donnerwetter, tiedänhän minä, että hän heitettiin niinkuin
kissanpoika Norrströmiin, mutta hän vedettiin sieltä ylös jälleen, jota
tavallisesti ei tehdä kaikille kissanpojille.

Niin jatkoi ritari Wulf kertomustansa salaamatta vahingoniloansa
ja antoi kuuliallensa pisara pisaralta näitä myrkyllisiä uutisia,
joista suurin osa oli liiankin totta, ottamatta lukuun Kristiina
Gyllenstjernaa, joka niinkuin tunnettu, sai nääntyä Kööpenhaminan
hirvittävässä sinisessä tornissa. Arvid piispa tarvitsi koko uljuutensa
ja itsensähillitsemis-taitonsa voidaksensa peittää ilvehtivältä
sanantuojalta niitä inhon, surun ja katkeruuden tunteita, jotka
liikkuivat hänen jalossa sielussansa. Ylpeä Kurjen suvun veri kuohui
valtavasti hänen suonissansa. Hetkeksi lensi se pikainen ajatus
hänen mieleensä, että hän pidättäisi Kristian kuninkaan päällikön
vankinansa, nyt kun hän oli hänen vallassansa, karkaisi sitten
Turkuun tanskalaisen sotavoiman kimppuun, -- jota ei pitäisi olla
vaikea voittaa, ilman johtajaa ja avuntoivetta kun se oli tähän
vuodenaikaan, -- ja sitten lopulta astuisi yleisen kapinan etupäähän,
karkoittaisi tanskalaiset Suomesta ja sitten...? Niin sitten ei
Suomella olisi hallitsiaa Sten Sturen kuoleman jälkeen, ja kuka olisi
siihen tehtävään enemmän oikeutettu kuin Suomen kirkon hallitusmies,
hän, joka tiesi kahdella tavalla olevansa kansan pää? Eihän se olisi
muuta kuin hänen edeltäjiensä, Turun piispojen, pyhän Hemmingin ja
suuren Maunu Olavinpoika Tavastin rohkeiden unelmien toteuttamista!
Suomi pappisvaltaisena tasavaltana, kirkkovaltiona, paavin suojeluksen
alaisena, omavalitsema elinajaksi asetettu piispa hallitsiana, --
siinä perusajatus ja suunnitelma, jota ei koskaan selvästi sanoin
lausuttu, mutta joka ilmeni kokonaisessa siihen suuntaan viittaavassa
toimintajärjestelmässä. Ja milloinka hetki olisi ollut suotuisampi,
kuin juuri tässä epäjärjestyksen, herrattomuuden ja sekasorron aikana,
kun maallinen valta oli tullut niin vihatuksi Kristianin verisen
pyövelinmiekan takia ja kirkolla yksin, -- tuolla iankaikkisella, joka
seisoi kalliolla valmiina uhmaamaan kaikkien aikojen myrskyjä, --
näytti olevan voimaa tarjota suojelusta uhkaavaa kukistusta vastaan.

Vallan perkele seisoi temppelin harjalla ja kuiskasi Arvid Kurjelle:
nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet
minua!

Mutta Arvid piispa oli liian viisas antaakseen tunteitten
valtioviisauden hurmata itseänsä. Hän rakasti siksi paljon
isänmaatansa, ettei hän tahtonut suin päin ja ilman valmistuksia
heittää sitä epätoivoisiin taisteluihin. Ei täällä, eikä Ruotsissakaan
voinut olla mitään apua vallanhimoisesta aatelista, joka keskenänsä
oli kateellinen ja vihamielinen. Ja mitä oli aatelin yläpuolella?
Harvalukuinen, suureksi osaksi oppimaton ja kautta koko maan sirotettu
papisto. Mitä oli taas aatelin alapuolella? Vieläkin oppimattomampi,
harvalukuinen ja hajaantunut kansa, joka lapsuudesta saakka oli
tottunut kulkemaan mahtavampien talutusnuorassa. Ei, tällä kertaa ei
voinut mitään tehdä. Mutta ehkäpä lähin tulevaisuus pimeästä povestansa
synnyttäisi miehen, joka kykenisi tuohon suureen työhön ja onnistuisi
yhdistämään yhdeksi voimanilmaukseksi kaikki särkyneet tahdot, kaikki
hajonneet, pitkissä taisteluissa verta vuotaneet voimat...

Arvid piispa päätti odottaa!

Ja tehtyään tämän päätöksen, jonka hän oli punninnut ja päättänyt
lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tässä on tarvittu sen kirjoittamiseen,
sai piispa takaisin koko voimansa ja päättäväisyytensä. Vihattu
sanantuoja ei saisi riemuita, hänen silmänsä oli vain sokaistava,
hänen epäilyksensä uuvutettavat uneen, kunnes hetki tulisi, jolloin
itsevaltiaan vihattu valta tallattaisiin jalkojen alle. -- Älkää
ihmetelkö, herra ritari, -- sanoi nyt piispa arvokkaasti ja aivan
levollisesti, -- älkää ihmetelkö, että niin odottamattomat uutiset
kuohuttavat vanhan, heikon miehen mieltä, jonka vähäisiä jäljellä
olevia voimia pitkällinen sairaus on kuluttanut. Ihmisenä ja
rauhallisena kirkon palveliana minun täytyy syvästi surkutella
onnetonta kohtaloa, joka on tullut niin monen korkean henkilön, entisen
ystävän ja ruotsalaisen sukulaisen osaksi. Mutta kansalaisena ja
uskollisena alamaisena on minun velvollisuuteni kunnioittaa kuninkaani
päätöstä ja neuvoston tuomiota. Pyhän roomalaisen istuimen halpana
sijaisena tässä maassa voin minä vain toivoa, että Upsalan arkkipiispa
on toiminut omantuntonsa ja kanonisen oikeuden mukaan, jonka alle
kirkon paimenten täytyy alistua, ja rukoilla Jumalaa, pyhää Eerikkiä
ja pyhää Brigittaa, että tämä tapaus tuottaisi isänmaalle todellista
hyvää. Ja nyt -- kun olette suvainnut ilmoittaa minulle nämät uutiset
ja tunnette mielipiteeni niiden johdosta, -- sallikaa minun kysyä,
mitenkä vielä voin palvella armollista kuningastamme ja teidän
jalosukuisuuttanne?

-- Haue mich in tausend Stücken [Hakatkaa minut tuhansiksi paloiksi!],
-- huudahti raaka soturi ällistyneenä ja kahdenvaiheilla, miltä
kannalta hänen tulisi katsoa sellaista valtiollista uskontunnustusta,
-- minun täytyy sanoa, että teidän korkea-arvoisuutenne on sangen
ymmärtäväinen mies, joka mielellään suopi noille kirotuille
kerettiläisille ansaitun palkkansa. Ja jos teidän korkea-arvoisuutenne
nyt tahtoisi muuttaa Turkuun ja tuottaa minulle sen kunnian, että
teidän korkea-arvoisuutenne rupeaisi minun naapurikseni, niin olisi
teidän korkea-arvoisuudellanne siellä paljoa parempi olla kuin
täällä, se totta puhuakseni olikin minun todellinen asiani. Näinä
aikoina, verdamme mich, ei puutu pahoja kieliä varsinkin kapinoitsevan
aateliston joukossa, jonka kuninkaamme kerran on lannistava, mutta
teidän korkea-arvoisuutenne voipi sillä välin saarnata heille rauhaa ja
sovintoa. Teidän korkea-arvoisuutenne voi takoa näitä suomalaiskoiria
ympäri korvia, että ne pysyisivät nahoissaan niinkuin hyvät lapset,
jolleivät he tahdo vitsaa _in posterioribus_ [takaosiinsa]. Joka
tapauksessa on teidän korkea-arvoisuudellanne siitä suurta hyötyä.
Kuningas saapi tietää, ettei teidän korkea-arvoisuudellanne ole osaa
suomalaisen aatelin uppiniskaisuudessa, vaikka kielitteliät sanovat
teidän korkea-arvoisuutenne olleen Sturen parhaan ystävän ja kuninkaan
vihollisen.

Ritari Wulf vilkutti viekkaita silmiänsä ikäänkuin hän olisi tahtonut
lisätä: älä ole liian kopea, ukkoseni, näethän että olet käsissäni!

Arvid piispa hymyili lempeästi, vaikka hänen rintansa kiehui vimmasta.
-- Teidän jalosukuisuutenne, -- sanoi hän, -- osaa koskettaa meitä,
kirkon rauhallisia miehiä arkaan kohtaan, ja minua ilahuttaa, että
teidän jalosukuisuutenne on sellainen kuninkaan palvelia, että teidän
kanssanne saattaa sanoa viisaan sanan kahden kesken. Lyhyesti, me
ymmärrämme toisemme. Minä en huomaa todellakaan mitään syytä, miksikä
me olisimme vihollisia, koska meillä kummallakin on hyötyä siitä,
että olemme ystävykset. Tehkäämme sentähden liitto keskenämme. Minä
lupaan käyttää kaiken vaikutusvoimani Kristian kuninkaan eduksi, ja
te taas puolestanne lupaatte hävittää jäljet siitä, mitä te sanotte
minun ystävyydekseni Sturein kanssa. Ehkäpä minulla olisi joku
muukin ehto, esimerkiksi joku kannattava pastoraatti, jonka tulot
olisivat hyvin tervetulleet näinä köyhinä aikoina. Mutta siitä me
voimme sittemmin puhua, samoin kuin muutostani Turkuun. Te olette
yhtä viisas, kuin olette urhoollinenkin, ritari Wulf; älkää sentähden
ihmetelkö, että toistaiseksi nukun paremmin Kuusiston linnassa, kuin
teidän keihäittenne suojassa. Sitä paitsi huomatkaa, että liittomme
on pidettävä salassa. Voidakseni toimia yhteisen asiamme hyväksi,
täytyy minun näyttää aivan vilpittömältä. Ei haittaisi, jos te joskus
sanoisitte jonkun kovan sanan minusta, ikäänkuin minä vielä olisin
epäsuosiossa ja tanskalainen puolue minua vainoisi. Minun sanoillani
olisi silloin parempi kaiku. Siis, teidän jalosukuisuutenne, me olemme
tästä hetkestä alkain julkisia vihollisia, mutta salaisia ystäviä.
Ymmärrättekö minua?

-- Oh ganz schön. Potztausend, teidän korkea-arvoisuutenne on hyvin
viisas mies, hyvin ymmärtäväinen mies.



7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.


Tuskin oli ritari Wulf von Grewensdorp seurueineen lähtenyt
Kuusistosta, niin Arvid piispa sulkeutui huoneesensa ja kutsutti
luoksensa tallimestarinsa Taavin, sekä nuoren Birger Bonpoika
Ljungarsin. -- Aika on sellainen, -- sanoi hän heille, -- että maa
etusijassa tarvitsee pyhimysten esirukouksia, mutta sitä lähinnä
miehiä, jotka kykenevät sekä viisasta päätä että terävätä miekkaa
käyttämään. Birger Bonpoika, minä suon sinulle nyt tilaisuuden näyttää
miehuudenkokeen ja annan sinulle muuta ajateltavaa kuin pahojen henkien
vainoamista. Ota nämä kirjeet ja vie ne varmasti perille, niin pian
kuin vain voit. Minä uskon siten oman onneni ja isänmaan menestyksen
sinun käsiisi. Anna lyödä itsesi mielemmin palasiksi, ennenkuin jätät
kirjeet jonkun muun käteen, kuin kelle ne ovat aiotut!

Birgerin silmissä leimahti vilahdukselta Ljungarsin tuli, mutta
hän näytti epäilevän. -- Arvoisa isä, -- sammalsi hän, -- henkeni
on teidän käytettävänänne, ja minä koetan parhaan taitoni mukaan
täyttää toimenne. Mutta älkää pahastuko, jos minä, nähtyäni, kuinka
ystävällisesti te otitte vastaan tyrannin päällikön, kysyn teiltä,
_hänenkö_ asioissansa ja _hänenkö_ eduksensa minun tulee viedä kirjeet
perille.

-- Mene, poikani, äläkä utele asioita, joita sinä, niin nuori ja
kokematon kuin olet, et voi käsittää. Olethan sinä niin kauan tutkinut
kirkkomme lakeja, etkä vieläkään tiedä, että palvelian ensimäinen
velvollisuus on ehdottomasti totella hengellistä yliherraansa? Mitä
sinuun tulee, Taavi poikani, -- jatkoi piispa, eikä ollut huomaavinaan,
kuinka nuorukainen punastui, -- niin sinulle minä annan toisen
tehtävän. Anna heti satuloida kymmenen hevosta ja valjastaa toiset
hevoset neljän reen eteen. Laittaudu sitten valmiiksi kahdeksan
parhaimman sotilaani kanssa saattamaan neiti Elinaa ja Beataa sekä
äitiäsi ja muita naispalvelioita hurskaan sisaremme luo Naantaliin,
jossa heillä on sopivampi ja varmempi turvapaikka näinä rauhattomina
aikoina.

Taavi, jolle palvelus oli kaikki kaikessa, oli heti valmis ja notkisti,
niin kuin tapa vaati, polvea piispalle, saadakseen hänen siunauksensa
ennen matkallelähtöä.

-- Ettekö anna minullekin siunaustanne? -- kysyi Birger.

-- Sen teen, -- sanoi piispa juhlallisesti ojentaen kätensä, -- mene,
poikani, mene, sinä veristen väkivallanmiesten ja kirkon vihollisten
vielä tahraton jälkeläinen, mene, sovita heidän erehdyksensä ja palvele
uskollisesti hyvää asiaa sillä tavoin kuin olet kutsuttu. Polvistu;
minä siunaan sinua Jumalan, Pyhän Eerikin ja pyhän Henrikin nimessä!

Nuorukainen polvistui; hänen rintaansa ahdisti, mutta samassa hän
hengähti jo helpommin. Solki, joka piti hänen vyötänsä kiinni, katkesi
ja hänen isänsä miekka, jonka hän tanskalaisten saapuessa oli vyöttänyt
vyöllensä, putosi kilisten lattialle.

-- Tiesinhän sen, -- sanoi piispa hymyillen, -- ettei Ljungarsin teräs
heti suostu pyhän Henrikin palvelukseen. Sinun asiasi on nyt, poikani,
opettaa sille uusia tapoja. Voit alottaa matkasi Taavin seurassa ja
saattaa sisartasi Naantaliin. Sieltä sinä ratsastat niin nopeaan kuin
ratsusi vain kestää Kankaisiin ja sieltä kirjeitten määräpaikkaan.
Pyhimykset seuratkoon teitä; menkää rauhaan!

Vaikka Kuusiston linnanherra vast'ikään oli tehnyt sopimuksen
tanskalaisen päällikön kanssa, epäili hän sittenkin tanskalaisten
rauhallisia aikomuksia, ja hän antoi heti kahta kiivaammin korjata
muureja, etenkin meren puolelta ja tuotti linnaan yhä enemmän
ruokavaroja lähiseuduilta. Kristian kuninkaan ja hänen lähettiläidensä
ystävyydenvakuutukset olivat sitä laatua, ettei Arvid piispa pitänyt
salaista hyökkäystä linnaan mahdottomana, kenties jo ensi yönä,
ja senvuoksi ei myöhäinen vuodenaika eikä liioin lähenevä ilta
voinut estää häntä suinpäin lähettämästä nuoria neitosia ja heidän
palvelusväkeänsä pois luostarista. He erosivat isällisestä ystävästänsä
jättäen sydämelliset ja liikuttavat hyvästit; mutta oleskelu ahtaassa
linnassa, jonne oli kokoontunut yhä enemmän sotaväkeä, oli käynyt
näille nuorille naisille niin rasittavaksi, että he mielellänsäkin
vaihtoivat nämät kivimuurit raittiisen ajomatkaan ja siihen toivoon,
että saisivat mukavampaa asuntoa rikkaassa ja hyvinvarustetussa
luostarissa.

Jo tunnin kuluttua tanskalaisten lähdöstä he istuivat reessä. Heidän
saattojoukkonaan oli Birger ja Taavi ja kahdeksan muuta ratsumiestä
sekä vanha Inkeri, Renata ja kolme kamarineitsyttä. Nostosilta
vedettiin rätisten ylös heidän jälkeensä ja pian pikku joukko ajoi
täyttä nelistä Naantalia kohti semmoisella vauhdilla, joka ei lainkaan
ollut seurueen vanhojen, mutta sitä enemmän nuorten mieleen.

Oli raitis ja kylmä joulukuun päivä, jommoisia joskus sattuu tänä
pimeänäkin vuodenaikana, kun aurinko raivaa itselleen tien paksujen
talvipilvien läpi. Maa oli jäässä, hienon lumivaipan peitossa ja kumisi
hevosten kavioitten alla. Huude koristeli koivun lehdettömiä oksia ja
kimmelteli tuhansissa värivivahduksissa levittäen loistoaan taempana
kasvaville ikuisesti viheriöiville kuusillekin. Pyyt pyrähtelivät
puissa, oravat kiipeilivät notkeasti honkien lumisia runkoja myöten ja
kantojen takaa tirkisteli jänis harmahtavan valkeassa talviturkissansa
pelästyneenä ja uteliaana ohitsekiitävää seuraa. Kulku kääntyi piakkoin
jäljettömälle jäälle, jossa tienviittana vain silloin tällöin oli
äskettäin sinne pistetty kuusenhavu. Taavi oli ymmärtänyt hoitaa hyvin
tallimestarinvirkaansa, sillä hevoset olivat hyvin kengitetyt ja
laukkasivat kompastumatta täyttä vauhtia hienon valkoisen lumiharson
peittämillä jäillä.

Taavi ja Birger ratsastivat nuorten neitosten reen kupeilla ja matkan
kuluksi he vaihtoivat monta iloista sanaa. Onnellinen ikä, kun kovimmat
ajat ja uhkaavat vaarat eivät kykene lannistamaan mielen jäntevyyttä
eikä ryöstämään raittiilta luonnon kuvalta sen viehättävää suloutta!
Nuoret tytöt eivät osottaneet mitenkään haluavansa takaisin. He
laskivat leikkiä milloin matkastansa, milloin toisistansa. Ja kun
sattumalta -- jos se lie sattumus ollut -- Birger oli joutunut Elina
neiden viereen ja Taavi Beatan puolelle, ei toiselta puolelta puuttunut
ujoja ja vakavia sanoja, eikä toiselta vallattomia pistopuheita ja
pilaa.

-- Onko se totta, että aurinko on paljoa lämpimämpi kaukana
Vaalinmaalla, etteivät järvet siellä koskaan jäädy, ja ettei siellä
koskaan voi ajaa reellä? -- kysyi Elina neiti.

-- Se on totta, -- vastasi Birger, -- ja vielä etelämpänä, lähellä
Egyptiä ja pyhää maata kuuluu olevan maa, jota sanotaan Morianmaaksi.
Siellä on kesä koko vuoden umpeensa, ihmiset ovat mustia ja sieltä
tuodaan kalliita mausteita, niinkuin kanelia ja inkivääriä.

-- Kuinka te olette viisas, Birger herra! -- huudahti Elina
viattomasti. -- Voiko tuollaista lukea kirjoista?

-- Paljoa enemmänkin, paljoa enemmän, Elina neiti!

Minä olen vaan oppimaton teini, mutta kuulisittepa isä Vincentiä
Raumalla! Hän osaa selittää pakanallisia kieliä ja hän tietää
edeltäkäsin, milloin aurinko ja kuu pimenee! -- Mutta eikö ole
epäkristillistä tietää niin suuria Jumalan ihmeitä edeltäkäsin?
Auringon- ja kuunpimennyshän aina ennustaa suurten miesten kuolemaa tai
sotaa ruttoa ja nälänhätää. Silloinhan isä Vincent voinee edeltäpäin
määrätä viimeisen tuomiopäivänkin.

-- Sitä minä en usko, -- vastasi nuorukainen, -- mutta Jumala yksin
tietää, ovatko sellaiset tiedot oikeita ja kristillisiä. Lauri isä,
joka osaa ulkoa kaikki kirkkoisät, sanoo, että se tieto on pahaksi.
Hän sanoo että nyt varmaan on maailman viimeiset päivät, koska ihmiset
ovat niin viisaita ja tahtovat mestaroida Jumalan luomista, ikäänkuin
he ymmärtäisivät sen asian paremmin. Saksassa Wittenbergissä kuuluu
olevan eräs augustiinilaismunkki, nimeltä Martti, joka on kieltänyt
paavin erehtymättömyydenkin, eikä se ole juuri vähempää kuin Jumalan
kieltäminenkään. Lauri isä sanoo, että tuo Martti isä on itse
Antikristus, josta puhutaan Ilmestyskirjassa.

-- Sepä olisi paha, se, -- sanoi Elina alakuloisesti.

-- Sanokaas muuta! -- huudahti nuorukainen innokkaasti. -- Hän kieltää
pyhän katolisen kirkon! Sanoo ripitystä sopotukseksi! Kiirastulta
lastensaduksi! Synninpäästöä ja hyviä tekoja tarpeettomiksi autuuden
saavuttamiseksi! Niin, se on tosiaankin hyvin pahaa. Saadaanpa nähdä,
että tuo Martti, tai Lutherus, joksi hän nimittää itseään, tulee
poltetuksi, niin kuin niin monen hänen edeltäjänsä kerettiläisen on
käynyt.

-- Minä tarkoitan, -- sanoi Elina teeskentelemättä, -- että on paha,
kun kirjoissa on niin paljon väärää. Minä olisin muuten pyytänyt teiltä
jotakin.

-- Tehkää se, Elina neiti! Pyytäkää minulta jotakin oikein suurta ja
vaarallista tointa, joka voisi osottaa kuinka paljon minä... Pyytäkää
henkeäni!

-- No, mitä te sanotte! Mitäpä minä tekisin teidän hengellänne? Mutta
minä olen niin kauan ajatellut jotakin, joka olisi niin huvittavaa,
tiedättekös, mutta nyt minä en uskalla sitä sanoa.

-- Sanokaa toki, rakas neiti, sanokaa toki!

-- Se on varmaan hyvin syntistä ja pahaa, mutta minä en saa sitä
päästäni... Minä oppisin niin mielelläni lukemaan!

-- Kuinka mainiota! Minä opetan teitä, Elina neiti. Me luemme sitte
yhdessä tuon ihanan kirjan marttyyrien elämästä, jonka olen perinyt
äidiltäni. Minä selitän teille niitä rakkaita kauniita kuvia ja sitte
me luemme mestari Tuomaan kauniin laulun uskollisuudesta...

-- Mutta se on varmaan latinankielinen?

-- Laulu uskollisuudesta on ruotsinkielinen. Me voimme myöskin lukea
Herman piispan ihanan runon pyhästä Elisifistä.

-- Eikö ole mitään suomenkielistä luettavaa? Sitä minä parhaiten
ymmärtäisin, ja se olisi minulle rakkainta. -- On muistettava, että
koko tämä keskustelu kävi suomeksi. Tähän aikaan Suomen korkeinkin
aateli käytti seurustelukielenänsä tavallisesti suomen kieltä, vaikka
useimmat, joskaan ei kaikki, ymmärsivät ja puhuivat ruotsia omituisesti
suomeksi murtamalla.

-- Ei, -- sanoi Birger, -- on vain suomalaisia rukouksia. Messukirja ja
käsikirja, jotka ovat painetut tuolla uudella saksalaisella keinolla,
ovat latinankielisiä.

-- Lukekaamme sitte yhdessä uskollisuudesta, -- kuiskasi Elina Kurki.

Reen toisella puolella kävi keskustelu toiseen suuntaan.

-- Te ajatte niin kovaa, Beata neiti. Ettekö pelkää ajavanne kumoon?

-- Vai ajanko mielestäsi liian kovaan? Jos pelkäät kompastuvasi
jäällä, niin jättäydy jälkeen, me hoidamme itsemme ilmankin semmoista
hevos-itkuria kuin sinä olet. -- Ja samassa Beata, joka itse ohjasi
hevosta, läimähytti reippaasti piiskallaan kylmään talvi-ilmaan.
Hevonen riuhtasi juoksuun, ja lennossa kiidettiin liukasta jääkenttää.

-- Muistaako Beata vielä, kuinka me ratsastimme Junkkarin lähteelle?
Sillä kertaa taisi Beata pelätä?

-- Sinähän se näit aaveita, enkä minä. Kuinka sen oravan kävi, jonka
minulle lupasit? Sitä en ole koskaan saanut.

-- Beata muistaa kyllä, että sillä kertaa tuli muuta ajateltavaa. Minä
pidän lupaukseni mielessä.

-- Sitä en usko, ennen kuin näen. Sinä ajattelet vain hevosia, sinä. Ja
sinä olet käynyt niin kopeaksi, Taavi. Ikäänkuin tallimestari ei olisi
tavallaan ihminenkään.

-- Olenko minä tullut kopeaksi?

-- Se sinä kyllä olet. Sinä et sinuttele minua enää. Sinä luulet
olevasi minun suojeliani. Ehkäpä haluaisit antaa minut Kristian
kuninkaan käsiinkin, vain osottaaksesi minulle, kuinka mahtava sinä
olet!

-- Minäkö antaisin teidät Kristian kuninkaan käsiin! Kyllä Juutilainen
saisi ennemmin pilkota minut palasiksi niinkuin kuivan heinän! Mutta
te olette nyt korkea aatelisneito, Beata, ja minä olen vain alhainen
soturi, jonka tulee pitää suurimpana kunnianansa, kun saa pitää teidän
jalustintanne tai nostaa teidän rekenne kuopasta, jos suvaitsette ajaa
kumoon.

-- Sinä olet inhottava. Silloin kuin sinä istuit vielä äitisi sylissä,
kykenit sinä painimaan karhun kanssa metsässä. Mutta kun olet tullut
pitkäksi ja voimakkaaksi ja sait kelpo miekan kupeellesi, et toivo
suurempaa kunniaa kuin olla kaiken ikäsi tavallisena tallirenkinä!

-- Ja kuitenkin te sanoitte vast'ikään, että olin kopea! -- huokasi
Taavi.



8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.


Kun matkamiehet olivat päässeet jäältä metsään, tarttui Taavi
jouseensa, jota hän aina kuljetti mukanansa ja otti povestansa pienen
tylppäpäisen lintunuolen, tähtäsi korkeata kuusta kohden ja ampui.
Tuuheitten oksien lomista putosi maahan soma orava, joka oli mennyt
tainnoksiin ja tämän saaliinsa tallimestari ojensi naapurillensa rekeen.

-- Tässä on mitä lupasin, -- sanoi hän. -- Jos Beata haluaa useampia,
niin metsässä on niitä tuhansittain.

-- Mitä minä huolin sinun kuolleista oravistasi, -- vastasi nuori
tyttö, joka tänään oli oikullisella tuulella.

-- Sanokaa vain sana, niin minä teen kuolleet eläviksi, -- huudahti
nuorukainen ja hieroi tunnotonta eläintä lumella sydänalaan. Orava
virkosi ja osotti kiitollisuuttaan jousimiehelle puraisemalla häntä
sormeen. -- Näettekö? -- sanoi Taavi, -- minä vuodan verta teidän
tähtenne!

-- Mikä sankari sinusta on tullut, -- pilkkasi tyttö.

-- Mikä kunniakas haava! Minun tähteni sinä antaisit vaikka ketun
puraista itseäsi tuolla lumisen kallion juurella.

Toinen suurempi ja terävämpi nuoli lensi Taavin jousenjänteestä. Kettu
kiepsahti kumoon ja punasi lumen verellänsä.

-- Jos minä teidän tähtenne, Beata, voin herättää kuolleita, niin
minä voin toisella kertaa tappaa eläviäkin! -- huudahti nuorukainen
harmistuneena. -- Mutta kiiruhtakaamme nyt, sillä Ljungarsit ovat
liikkeellä ja silloin tavallisesti rajuilma puhkeaa esiin.

Taavi oli oikeassa. Raskas, harmahtavan musta pilvi peitti jo kalpean
joulukuunauringon, kirkas ilma sumentui ja kuusien suhina ennusti
lähenevää myrskyä. Lyhyin talvitie Naantaliin kulki vielä puolen
peninkulman matkan jäätä myöden, mutta Taavi epäili lähteä, sillä ilta
jo pimeni.

Beata huomasi sen. -- Onko mahdollista, -- sanoi hän ivaten, -- että
urhoollinen sankari, joka on voittanut kettuja ja oravia, pelkäisi
lyhyttä jäämatkaa! -- Hän ei aavistanut vaaraa, jonka alaiseksi hän
saattoi toiset näillä sanoillansa. Nuorukainen oli jo ennestään kyllin
ärsytetty. Hän ratsasti jäälle ja toiset seurasivat häntä.

He eivät olleet ehtineet vielä kauas rannasta, niin rajuilma puhkesi
täyteen voimaansa. Sumea ilma kävi vieläkin pimeämmäksi sakeasta
lumipyrystä, niin että matkamiehet ikäänkuin kääriytyivät valkoiseen
taljaan ja saattoivat tuskin nähdä kolmen kyynärän vertaa eteensä.
Samassa tuli kylmä tuuliaispää pohjoisesta, joka kiivaasti ruoski lunta
heidän kasvoihinsa, sokaisi hevosilta silmät ja kokosi niin korkeita
nietoksia jäljettömälle jäälle, että seurue mitä suurimmalla vaivalla
ja vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin. Olisi ehkä vielä
voitu kääntyä takaisin, mutta Taavi ratsasti vain etumaisena eteenpäin.
-- Saadaampa nähdä, kuka meistä ensiksi kadottaa rohkeutensa, -- mutisi
hän.

Hänen äitinsä Inkeri ja Renata huusivat hänelle kovalla äänellä ja
pyysivät häntä kääntymään takaisin rantaan. Taavi ei kuullut heitä,
vaan ratsasti eteenpäin.

-- Vaikkapa hän olisi kymmenen kertaa Ljungarsin sukua, niin opetan
minä hänelle mikä pelko on, -- sanoi hän hiljaa itseksensä.

Pimeä ja rajuilma lisääntyi yhä ja hevoset kaahlasivat kylkiään myöten
kinoksissa; pian oli mahdotonta päästä paikalta. Ratsumiehet alkoivat
ääneen nurista, naiset itkeä. Taavi pysähtyi hetkeksi, mutta Beata ei
näyttänyt pelon merkkiäkään. -- Minä en käänny ennenkuin hän pyytää,
-- ajatteli Taavi ja itsepäisenä kuin suomalainen ainakin hän koki
tunkeutua eteenpäin.

Pian oli yhtä mahdotonta kääntyä takaisin kuin jatkaa matkaakin.
Muutamien ratsumiesten täytyi nousta hevosten selästä ja nostaa rekiä,
jotka joka hetki olivat hukkua kinoksiin. Sakeassa lumituiskussa ei
kukaan tiennyt minnepäin suunnata kulkua; kahlattiin umpimähkään
eteenpäin ja ajettiin pyörössä, niin kuin usein tällaisissa tapauksissa
käypi.

Birger oli jo hyvän aikaa kulkenut Elinan vieressä. Taavikin jätti
hevosensa sotamiehelle ja meni nostamaan nuorten neitosten rekeä. --
Mitä Beata arvelee retkestä? -- kysyi hän.

-- Sen minä sanon, kun tulemme perille, -- vastasi Ljungarsin neiti
uhmailevasti.

-- Eteenpäin! -- huusi Taavi.

-- Se ei käy, -- vastasivat ratsumiehet.

-- Täytyy käydä! -- käski suuttunut johtaja.

-- Se on mahdotonta, -- vastasivat taaskin ratsumiehet.

Eikä se käynytkään. Lumi oli paikoittain miehen korkuista, hevoset
ja väki väsyneet. Taavi kiroili Beatan uppiniskaisuutta ja omaa
itsepäisyyttään.

Pidettiin neuvottelua. Useimmat arvelivat, että oli asetuttava
varus-asemaan jäälle ja odotettava päivän tuloa. Kuusitoista tuntia
tässä pimeydessä, pakkasessa ja rajuilmassa, ilman katon suojaa, tulta,
ravintoa niin ihmisille kuin hevosillekin, eiköhän siitä koituisi
kaikkien surma?

-- Se on mahdotonta! -- huudahti Taavi.

-- Meidän täytyy irroittaa hevoset reistä ja raivata itsellemme tie
ratsain!

-- Se on yhtä mahdotonta! -- väittivät ratsumiehet. -- Hevoset eivät
jaksa kantaa meitä kahtakymmentä askelta kauemmaksi.

-- Sitte me käymme jalan ja kannamme naisia.

-- Yhtä mahdotonta! Tuskin me pääsemme itsekkään liikkeelle. Meidän
jäsenemme ovat jäykistyneet pakkasesta.

-- Mutta rajuilma asettuu.

-- Ei niin kauan kuin kaksi Ljungarsia on seurassamme tänä yönä!

Aika isku, jonka Taavi antoi tapparansa varrella, olisi varmaankin
heittänyt julkean puhujan kinokseen, josta hänen olisi ollut vaikea
enää nousta ylös, jollei isku onneksi olisi pimeässä mennyt harhaan.

Mutta joku keino oli keksittävä. Hevoset päästettiin valjaista,
reet asetettiin kyljelleen ja peitettiin vällyillä, niin että
seurueen naispuoliset henkilöt edes pääsivät hiukan suojaan jäiseltä
myrskytuulelta. Taavi läksi neljän reippaimman soturin seurassa
jalkaisin etsimään rantaa ja hankkimaan apua.

He eivät olleet päässeet kauaksi, kun he kuulivat ääniä ja heitä kohti
läheni jotain, joka pimeässäkin näytti varjolta.

Taavi kyykistyi miehineen varovaisesti kinoksiin ja kuunteli. Pian
he puheesta tunsivat heidät tanskalaisiksi sotureiksi, jotka varmaan
olivat käyneet Turussa ruokavaroja hankkimassa, ja heidätkin oli
rajuilma yllättänyt jäällä. Ratsumiehet lähestyivät vaivalloisesti
pyrkien eteenpäin ja huomaamatta matkamiehiä.

-- Kuinka monta sinä erotat? -- kuiskasi Taavi naapurillensa.

-- Yksi, kaksi, kolme, kuusi, kahdeksan... Joko niitä on kymmenen,
kaksikymmentä tai kolmekymmentä hevosta; en minä ole kissa, että
pimeässä näkisin, -- vastasi vieruskumppani.

-- Vaikkapa heitä olisi viisikymmentä, niin he saavat tänään tanssia
meidän pillimme mukaan; itse pyhä Priita on lähettänyt heidät
avuksemme. Mutta nuo jääkarhut haluavat yhtä paljon kuin mekin
takkavalkean ja oluthaarikan ääreen; he eivät hyväntahtoisesti rupea
turhaan vaivaan. Pitäkää nyt varanne, pojat! Sinä, Matti, kierrä
heidän oikealle puolellensa, ja sinä, Antti, vasemmalle; sinä, Kekri,
hiivi heidän taaksensa ja Aaron ja minä ahdistamme heitä edestäpäin.
Kun minä huudan, huudatte te kukin taholtanne, niin että he luulevat
piirittäjiänsä kymmenkertaisesti lukuisammiksi. Sitten me anastamme
heidän aseensa ja pidämme vain niin monta hevosta, kuin voimme hoitaa.
Ei verta, pojat, jos he eivät rupea tekemään vastarintaa! Nuo raukat
ovat yhtä viluiset kuin mekin, ja pyhimysten täytyy olla meidän
puolellamme. Jollemme onnistu, niin tervehtikää äitiäni! Mutta jos
onnistumme, saatte te tynnyrillisen Naantalin parasta olutta ja sitä
paitsi kymmenen Turun hopeapenninkiä kukin, että voitte paremmin
sisustaa lakkinne ensi talvena.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoivat miehet. -- Me hakkaamme kätemme
lämpimiksi juutilaisten selkään!

Suunnitelma pantiin toimeen. Ratsumiesten kulku kävi niin hitaasti,
että heidän piiloutuneet vihollisensa helposti ehtivät hajaantua
kulkueen kaikille puolille. Kun se oli tehty, ryntäsi Taavi kumppaninsa
kanssa tanskalaisten etujoukkoa vastaan ja toiset ahdistivat heitä
takaa ja sivulta kovasti huutaen, siten salaten vähäisen joukkonsa.

Tanskalaisraukat, jotka paleltuneina ja lumisina laahasivat itseään
eteenpäin puolikuolleina lumiukkoina, olisivat ennemmin odottaneet
jään halkeavan heidän allansa, kuin vihollisen ahdistavan heitä
pimeässä ja rajuilmassa. Taikauskon valtaamana he luulivat pahojen
henkien koko sotavoimalla käyvän heidän kimppuunsa, myrsky ja
lumituisku liittolaisinansa. Hämmästyneinä ja ymmällä he kokoontuivat
yhteen joukkoon, koettamatta edes vetää miekkaa esille tai kohottaa
sotatapparaa paleltuneilla sormillaan.

-- Aseet pois, taikka olette kuoleman omat! -- huusi Taavi heille
ruotsiksi, jota he kaikki ymmärsivät. Samalla kertaa kajahuttivat
hänen seuralaisensa uusia huutoja ja pari heistä pysytteli paremman
vaikutuksen vuoksi jonkun matkan päässä taistelupaikasta.

Käskyä toteltiin; ensi sekaannuksessa ei kukaan ajatellut vastarintaa
tehdä. Taavi ja hänen miehensä anastivat aseet toiselta toisensa
jälkeen ja heittivät aseet kauaksi kinoksiin. Samalla he heittivät
miehet hevosten selästä ja valitsivat itselleen vahvimmat joukosta.

Aluksi kävi kaikki onnellisesti ja hyvin. Mutta tanskalainen joukko
oli kolmenkymmen miehen vahvuinen ja aseitten anastaminen vei liiaksi
aikaa. Vaikka olikin pimeä, rupesivat ratsumiehet epäilemään, että
heidän vihollisensa olivat kovempiääniset kuin lukuisat ja lopulta
vähimmin säikähtäneet tarttuivat keihäihinsä, jotka riippuivat
satulannupeissa. Taistelu syttyi; tanskalaisetkin rohkaisivat toisiaan
huudoilla. Aseettomat etsivät aseitaan ja tulivat tovereittensa avuksi.
Taavin ja hänen uhkarohkeitten tovereittensa onneksi oli melkein
mahdotonta pimeässä erottaa ystävää vihollisesta. Sieltä täältä kaikui
sotahuutoja: pyhä Eerikki apuun! pyhä Henrikki apuun! Tanskalaiset
löivät toisiansa, pakenivat toisiansa ja tallasivat toisiaan
kinoksissa. Kun lopulta kuului huuto "pyhä Henrikki apuun" kauempaakin
Birgerin ja jäljellejääneitten Kuusiston soturien joukosta, jotka
olivat kuulleet melun ja kiiruhtivat apuun, arvelivat tanskalaiset
vastarinnan turhaksi ja antautuivat vangeiksi.

Ennenkuin Birger väkinensä oli ehtinyt kahlata taistelupaikalle, oli
Taavi riisunut vihollisilta aseet ja ajoi heitä edellään jalkaisin
kinoksen halki. Kuusi haavoittunutta täytyi toistaiseksi jättää
paikalle. Taavilta vuosi verta vasemmasta poskesta keihään haavasta ja
Kekri oli saanut ankaran nuijaniskun käsivarteensa, mutta oluttynnyriä
ajatellessansa hän kuitenkin kykeni ajamaan viisi tai kuusi
paleltunutta vihollista edelläänsä niinkuin karjalaumaa.

Kulkue saapui varus-asemalle. On turhaa koettaa kuvata hämmästystä ja
heti sen jälkeen seuraavaa iloa, joka valtasi nuo puoleksi paleltuneet
ja masentuneet Naantalin toivioretkeläiset. Heti lähdettiin matkaan.
Osa tanskalaisista pakotettiin polkemaan tietä, toiset saivat työntää
rekiä ja taluttaa hevosia ohjaksista. Onneksi raskaat lumipilvet
hajaantuivat vähitellen, myrsky lakkasi ja tähtiä ilmaantui taivaalle.
Maatakin saattoi jo erottaa kaukaa ja parin tunnin vaivalloisen työn
jälkeen saavuttiin erääsen kylään. Täällä päästi Taavi vankinsa irti,
kun vielä oli siksi pimeätä, ettei ollut helppoa tuntea häntä ja
hänen väkeänsä. Mutta Kuusiston seurue ei pysähdyttänyt kulkuansa
ennenkuin se aamumpana viluissaan ja väsyneenä saapui Naantaliin, jossa
matkamiehet otettiin vieraanvaraisesti vastaan luostarissa.

-- Sinä olet verissäsi, Taavi! -- huudahti Beata, kun he vihdoin
pääsivät lämpimään ja valoon.

-- Kettu puraisi minua poskeen kallion juurella, -- vastasi
nuorukainen. -- Mitä piditte matkasta Beata neiti?

-- Niin, -- sanoi Ljungarsin neiti, -- minä tunnen itsepäisen pojan,
jolle parta alkaa kasvaa.



9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.


Tanskalaiset päälliköt Suomessa olivat koettaneet niin kauan kuin
mahdollista pitää salassa Tukholman verilöylyä, voidakseen ryhtyä
tarpeellisiin varokeinoihin, ja sitten vasta kun ritari Wulf von
Grewensdorp oli varma aikeistansa, suvaitsi hän ilmoittaa Arvid
piispalle tämän hirvittävän uutisen.

Turusta levisi vähitellen huhu ja hämmästys, sillä siihen aikaan
ei ollut postinkulkua. Joulun aikana kuului kauhistuksen huuto
etelä-Suomeen ja vasta keskitalvella se oli ulottunut maan
kaukaisimpiin osiin. Kaikkialla, niin kaupungeissa kuin kylissä,
tämä uutinen herätti kauhistusta ja tuskaa. Kristian kuningas ei
voinut täällä, niinkuin Ruotsissa, jaella talonpojille suolaa ja
silliä; eivät he liioin olleet kuulleet hänen kaunista puhettansa,
jossa hän selitteli talonpoikais-ystävällisistä aikeistansa ja
jossa puheessa kai todella oli jonkun verran perääkin. Täällä oli
päinvastoin ainoa, mitä talonpojat tiesivät tanskalaisten vallasta,
että he ryöstivät rannikoita, kaappasivat kauppalaivoja ja estivät
meriliikettä Ruotsiin, jonka johdosta maa sai kärsiä suolan puutetta ja
tavaranvienti keskeytyi. Samasta syystä olivat kaupungitkin vihastuneet
tanskalaiseen valtaan. Molemmat viimeiset Sturet olivat rakkaassa
muistossa; ensimäistä ei ollut Suomessa suosittu, sillä hän ei pitänyt
maasta huolta, vaan jätti sen alttiiksi venäläisten hyökkäyksille.
Ensimäinen vaikutus, jonka Tukholman verilöyly siis täällä teki, oli
teeskentelemätön pelonsekainen inho kaupungissa ja kylissä, ja se
haava, joka oli isketty Ruotsiin, vuosi meren tällä puolen melkein yhtä
runsaasti verta, kuin niillä Ruotsin seuduilla, joissa vihamielisyys
tanskalaisia kohtaan oli korkeimmilleen kohonnut.

Etenkin herätti eräs tapaus suomalaisissa surua ja katkeruutta,
nimittäin se, että Kristian kuningas halpamaiseksi kostoksi kaivatti
ja poltatti suositun Svante Sturen kuolleen ruumiin. Katolisena
aikakautena kansa syvästi kunnioitti hautoja ja vihittyä maata, samoin
kuin pyhimysten jäännöksiä, ja kun haudan pyhitettyä lepoa ei enää
voitu turvata häpäisevältä väkivallalta, tuntui kaikista siltä kuin ei
kukaan eläväkään enää olisi suojassa mestaajien raivolta.

Ihmeellistä kyllä, ei Suomen aatelisto, jonka olisi pitänyt
syvimmin tuntea valtakunnan häpeää ja joka lähinnä sai pelätä omaa
turvallisuuttansa, näyttänyt ensi alussa paheksuvan tätä veristä
sanomaa. Niitä, jotka jäivät ruotsalaisia sukulaisiaan ja ystäviään
suremaan -- ja niitä oli useitakin -- ei ensi alussa saatu uskomaan
huhua; toiset uinailivat väärässä suruttomuudessa. Hemming Gadd, jota
Suomessa pidettiin suuressa arvossa, oli koko kesän ja syksyn siihen
määrään ylistellyt Kristian kuninkaan lempeyttä, että suomalainen
aatelisto, jonka keskuudessa varmaankin iti paljo kateutta Ruotsin
vallanhimoista, usein röyhkeätäkin ritaristoa kohtaan, taaskin antoi
kannatusta tanskalaiselle puolueelle. Suomalaiset aatelismiehet olivat
kieltäytyneet tottelemasta kuninkaan kutsua kruunaukseen; he olivat
siksi viisaat, että he tahtoivat odottaa asiain menoa. Mutta salaisena
syynä monellakin oli se, että heistä oli vastenmielistä esiintyä
niin juhlallisessa tilaisuudessa liian vähällä loistolla ja sallia
sekä tanskalaisten että ruotsalaisten voittaa heidät komeudessa.
Jonkunlaisen itsenäisyyshengen siemeniä oli kauan itänyt suomalaisessa
maa-aatelissa, joka kuninkaista ja laeista välittämättä, eleli vapaina
herroina etäisillä tiluksillansa ja esiintyi kruunun palveluksessa vain
milloin mieli teki tai milloin yksityiset taistelut eivät vieneet sen
aikaa. Mitä heihin koski, kuka Ruotsissa hallitsi kuninkaana tai kuinka
häntä kruunattiin, kun vain itse saivat elää herroiksi ja ruhtinaiksi
tiluksillaan?

Arvid piispan salaiset varoitukset kohtasivat siksi monella taholla
kuuroja korvia. Yksinään ja yksinkertaiseksi sotilaaksi puettuna nuori
Birger Bonpoika ratsasti yöt päivät ja kuljetti näitä salaisia kirjeitä
säterikartanoihin suomatta itselleen muuta kuin välttämättömintä
lepoa. Kankaisten ja Suitian herrat, Villniemen, Kuitian, Laukon ja
Kokemäen kartanon herrat, kaikki he ja monet muutkin ottivat piispan
kirjeet niin kylmäkiskoisesti vastaan, ettei kirjeentuoja voinut toivoa
erinomaisia seurauksia toimestansa.

Tulipa sitten Birger päivää ennen joulua syntymäseuduillensa ja lepäsi
tuntemattomana tunnin aikaa Myllyrannan kylässä. Taavin vanhemmalla
veljellä Josualla oli nyt luostarin mylly ja lohipato arennilla.
Ja huonompiin käsiin olisi hurskaitten sisarten omaisuus voinut
joutua. Josua oli yhtä vakava, jörömäinen ja harvapuheinen kuin tämän
kertomuksen alussakin, mutta poltettu talo oli uudestaan rakettu,
navetta laajennettu, myllyssä oli kahta vertaa suuremmat jauhinkivet
Sakkulasta, pato oli mainiossa kunnossa, vaikka se tällä haavaa oli
jään peitossa, ja entisten hävitettyjen peltojen lumipeitteen alta
pisti esiin sieltä täältä vihreä rukiinoras, todistaen että nykyisellä
vuokraajalla oli kykyä hoitamaan sekä vettä että maata.

Jouluolut kävi kuurnassa, tuore leipä höyrysi uunissa, varpuset
visertelivät myllynkatolla ja näyttivät odottavan ikivanhaa
oikeuttansa, heille jouluaamuna tulevaa olkilyhdettä. Hyvällä
mielellä Birger pudisteli lumen viluisista jäsenistänsä leimuavan
takkavalkean ääressä; kaikki näytti kutsuvan häntä levähtämään täällä
vanhojen lapsuudenystäviensä parissa vaivalloisen matkan jälkeen.
Mutta nuorukaisen rinnassa heräsi omituisia ajatuksia. Nähdessään
lapsuudenystävänsä hän äkkiä sai halun lähteä vanhaan isiensä linnaan,
Ljungarsin linnaan, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen ja
omin silmin ottaa selkoa sen nykyisestä tilasta. Linnahan oli hänen
omansa, hän oli nyt täysi-ikäinen ja saattoi milloin taliansa vaatia
takaisin perintötilansa. Sitä hän ei ollut ajatellut lukujensa aikana,
valvoessansa ja paastotessansa hengelliseen säätyyn valmistuakseen.
Mihinkä hän, kirkon opetuslapsi, käyttäisi tätä yksinäistä linnaa
raivaamattomassa metsässä, tätä isiensä turvapaikkaa verisien
taistelujen aikana? Hengelliset tuumansa hän nyt oli toistaiseksi
jättänyt syrjään, ja niiden paikan olivat kannukset, rautalakki ja
miekka anastaneet. Lapsuudenmuistojen kera alkoi Ljungarsin nuori veri
kuohua nuorukaisen suonissa; hän tahtoi ainakin nähdä perintötilansa ja
päättää sitten, vaatisiko hän takaisin isiensä linnan ja milloinka hän
sen tekisi.

-- Mitä Ljungarsista kuuluu? -- sanoi vieras sotamies aterioidessaan
Josuan tuvassa Myllyrannan myllyllä.

-- Ei mitään, -- vastasi Josua lyhyesti ja terotti innokkaasti
myllynkarinta kovasimella.

-- Onko Ursula rouva entisellään? Pitääkö hän vieläkin yhtä kovaa
komentoa linnassa?

-- Niin sanotaan.

-- Eikö tiedetä mitään herra Bo vainajan lapsista?

Josua kiinnitti suuret harmaat silmänsä kysyjään, katseli häntä
epäilevästi ja pudisti päätänsä. -- Ei mitään, -- vastasi hän.

Kun Birger pettyi toiveessaan saada mitään irti tältä taholta, niin hän
kääntyi Josuan nuoren vaimon puoleen, joka pesi penkkejä, puuastioita
ja saviruukkuja jouluksi. Hän kiitteli talon tuoretta leipää, mainiota
voita ja kehui Myllyrantaa onnelliseksi, se kun oli luostarin
suojeluksen alaisena, jota vastoin aatelisten tilukset saivat kärsiä
sortoa ja kiskomisia.

Silla, myllärin nuori vaimo, oli taipuvaisempi kuin hänen miehensä ja
katseli ystävällisellä uteliaisuudella kaunista nuorukaista. -- Emmepä
me ainakaan haluaisi vaihtaa Ljungarsien kanssa, -- sanoi hän, -- mutta
linnassa onkin nyt toiset tavat kuin Bo herran ja Cecilia rouvan aikana.

-- Tunsitteko te Bo herran ja Cecilia rouvan? -- kysyi Birger sykkivin
sydämin.

-- Tunsinko minä heidät? Olenhan minä syntynyt Ljungarsin kylässä,
Cecilia rouva oli minun kummini ja hänen mukaansa minulle nimikin
annettiin. Jumala siunatkoon häntä, hän oli hyvä rouva, kyllä minä
häntä vielä muistan, vaikka olinkin lapsi, kun Jumala kutsui hänet
luoksensa. Ja rakas pikku Beata neiti ja ystävällinen Birger herra,
enkö minä muistaisi kuinka me yhdessä kokoilimme kiviä virran rannalta
ja rakensimme veteen tokeita pikku kaloille. Pitkään aikaan emme ole
heistä mitään kuulleet. Sanotaan että Beata on korkea-arvoisen piispan
kasvattitytär ja Birger herra kuuluu olevan pappi; hän oli liian
hurskasmielinen tätä maailmaa varten. Kun hänen veljensä, Knuutti
herra, heitteli kivillä meitä kylänlapsia, niin Birger herra asettui
väliin, niin että kivet osuivat häneen eikä meihin.

-- Ette te suinkaan tuntisi häntä, jos hän joskus tulisi näille
tienoille? -- kysyi nuorukainen lämpimästi.

-- Se on mahdollista, -- vastasi nuori vaimo. -- Varsinkin jos hän
paremmin osaisi peittää hienon paidankauluksensa karhean sotamiestakin
alle, -- lisäsi hän kuiskaten, katsahtaen viekkaasti häneen, samalla
kun hän kävi aivan läheltä hänen ohitsensa asettaaksensa hyllylle
puhdistetut astiat.

Birger odotti hetken, kunnes Josua oli lähtenyt myllyyn. -- Kuinka,
Silla? -- kysyi hän. -- Minä en tuntenut sinua, mutta sinä tunsit minut?

-- Jos minun muistini olisikin ollut niin huono, niin olisi teillä
pitänyt olla enemmän teeskentelemiskykyä eikä heti ruveta kyselemään
Ljungarsin linnaa. Voi, rakas herra, kuinka te tulette siunattuun
äitiinne! Mutta kaikkien pyhimysten nimessä, minä pyydän, älkää
ilmaisko kuka olette, sillä Josua katsoo karsain silmin kaikkeen, mikä
Ljungarsin nimellä käy, sen jälkeen kuin Ljungarsit polttivat hänen
talonsa ja elämöivät täällä niinkuin te ehkä muistatte, kahdeksan
vuotta sitten. Hän voisi vaikka antaa teidät ilmi tanskalaisille, jotka
tulivat eilen Ursula rouvan luo linnaan.

-- Linnaanko sinä sanot? Ja sinne minä juuri aion lähteä tänä iltana.

-- Lähtisittekö te Ljungarsin linnaan? Tekö?

-- Ihmetyttäisikö se sinua, jos mielelläni tahtoisin nähdä isäni tilaa,
joka kai oikeudenmukaisesti on vielä minun?

-- Juuri siksi, katsokaas, juuri siksi! Tekö aikoisitte lähteä
Ljungarsiin! Birger herra, kaikkien pyhimysten nimessä, oletteko
suunniltanne? Ettekö ymmärrä, että Ursula rouva sanoisi sitä päivää
onnenpäiväksi, jolloin hän saisi teidät valtaansa?



10. Ursula rouvan hovipoika.


-- Mitä sinä tiedät Ursula rouvasta? -- kysyi Birger. -- Kenpäties hän
ei lopulta olekkaan niin paha, kuin ihmiset luulevat?

-- Mitäkö minä tiedän? -- toisti nuori vaimo suutuksissaan. -- Minä
tiedän vaan, että vanhoilla rotilla on terävät hampaat. Minä tiedän,
että luuta joka uunissa on nokeentunut, ei puhdistu iltakasteessa. Minä
tiedän, että karhun pennut eivät mielellään mene siihen pesään, jossa
heidän isänsä on tapettu. Sitäpaitsi -- ja hän teki ristimerkin --
minä tiedän myöskin, ettei saa puhua pahasta, sillä siinä paha missä
puhutaan.

-- Jos olet ystäväni ja tahdot tehdä minulle hyvän työn, josta minä
olisin sinulle hyvin kiitollinen, niin hanki minulle tilaisuutta päästä
tuntemattomana linnaan.

-- Juuri sentähden että olen teidän ystävänne, sanon minä: nouskaa
heti satulaan ja ratsastakaa niin pitkälle kuin tietä piisaa, mutta
älkää ratsastako Ljungarsiin! Ymmärrättekö, vai mitä? Eikö herra usko
minua? Ratsastakaa sitte vain linnaan, niin että opitte toisen kerran
tottelemaan viisaitten ihmisten neuvoja. Mutta mikä Josuata vaivaa?
Enkö sitä sanonut? Se käy aina toteen: jos paholaista puolellakin
sanalla mainitsee, niin ei hänen joukkonsa ole kaukana. Pitäkää nyt
huolta itsestänne, herra, minun seinäni ovat vielä koristamatta.

Näin sanoen nuori emäntä läksi valmistamaan monimutkaisia, väliin
hyvin koristavia päreristejä ja tähtiä, joita Satakunnassa yleisesti
käytettiin seinäkoristeina joulun aikana. Tuvan ulkopuolella kuului tuo
muuten niin hiljainen isäntä kiivaasti keskustelevan jonkun kanssa,
joka yhtä kiivaasti hänelle vastasi. Heti sen jälkeen hän astui tupaan,
heitti kintaansa penkille ja mutisi: -- Sinnekö sitä pitäisi lähteä
jouluaattona!

-- Ohhoo, -- sanoi vaimo, -- pitäisikö lähteä noidan luo! Mitä
Ljungarsin väki tahtoo?

-- Kukko on täällä poikasensa kanssa ja tahtoo tällä elävällä hetkellä
saada heiniä ja olkia. Tanskalaisten hevoset ovat tyhjentäneet ladot.

-- Maksavatko he?

-- No kerrankin ihmeen vuoksi.

-- Anna heille sitte mitä he tahtovat.

-- Mutta minä en jätä lihavaa valakkaani heidän käsiinsä, jotta
huomenna saisin linnasta takaisin laihan luuskan. Enkä minä itse sinne
jouluaattona lähde, eikä liioin kukaan rengeistä.

Vaimo epäili hetken aikaa. Sitten hän sanoi välinpitämättömästi: --
Voithan pyytää tuota sotamiestä, joka istuu tuossa takan ääressä.
Hänellä on asiaa linnaan. -- Niin, -- sanoi Birger, -- minä lähden
sinne joka tapauksessa ja vastaan siitä, että huomenaamuna saatte
valakkanne eheänä takaisin.

Josua tarkasteli häntä halveksivasti. -- Sitä sanovat kaikki
hevosvarkaat, -- murisi hän.

-- Minä jätän siksi aikaa oman hevoseni talliin ja tässä on maksua
ruuasta ja rehusta, -- sanoi nuorukainen ja laski pari Turunpenninkiä
pöydälle.

Ehdotus oli helähtelevä ja pehmitti myllärin sydämen, varsinkin kun
hän juuri äsken oli asiantuntian katseella tarkastanut Birgerin hyvää
hämäläistä hevosta. Hän läksi nyreänä panemaan heiniä häkkiin, mutta
ovessa hän vielä mutisi jotain petkuttajista, jotka Jumala tiesi mistä
kuljeksivat ympäri maata parempien ihmisten hevosilla.

-- Minä tein teille mieliksi, Birger herra, -- sanoi myllärin vaimo,
-- ja jos teillä on siitä vahinkoa ruumiin tai menestyksenne puolesta,
niin älkää minua syyttäkö. Pistäkää paidankauluksenne piiloon, sanon
minä. Ottakaa mieheni takki ja jättäkää sotilasnuttunne tänne; älkääkä
unohtako kirvestä, koska jätätte miekkanne tänne, ja kas tässä, ottakaa
vyö ja puukko, ei sitä tiedä, mikä voipi olla tarpeen. Muistakaa,
että olette renki, jonka me äskettäin olemme ottaneet Ulvilasta
palvelukseemme; mutta pitäkää suunne kiinni, jos mahdollista ja
vannokaa pyhän Olavin, älkääkä mitenkään pyhän Priitan nimeen, jos ette
tahdo vannoa jonkun pahemman nimeen, niinkuin linnassa on tapana. Vielä
yksi asia: varokaa, ettette liiaksi katsele sitä keltaista rintaneulaa,
joka on aina Ursula rouvan povella, sillä se kääntää silmät, viettelee
pahaan ja koko hänen valtansa on siinä. Koettakaa mielemmin kaikin
tavoin saada se valtaanne, Birger herra, sillä silloin ei mikään vaara
voi uhata teitä, ei Ljungarseja eikä liioin meitä. Sentähden minä
sallin teidän lähteä. Minä ajattelen, ehkä pyhimykset sitä tahtovat.
Mutta olkaa kaiken mokomin viisas ja varovainen, sillä jos Ursula rouva
hiukankin huomaa teidän haluavan kiveä, niin te olette myöty, vaikkapa
teillä olisi Arvid piispan kaikki soturit vartiapiirinä ympärillänne.
Jääkää hyvästi, älkää antako meidän odottaa itseänne. Jumala teitä
siunatkoon ja antakoon minulle anteeksi, jos tämä tekoni on syntiä.

Kun Birger oli vaihtanut takkia, niin hän läksi ulos kuormansa luo.
Suuri heinähäkki, jossa oli sekä heiniä että olkia, seisoi valmiina
pihalla ja kaksi Ljungarsin ratsumiestä oli valmiina seuraamaan sitä.
Jos Birger ei olisi ollut haaveileva lapsi viimeksi kotiseudullansa
käydessään, niin hän olisi ehkä tuntenut toisen ratsumiehen Sten
herra vainajan vaarallisimmaksi vakoiliaksi, Kukoksi, ja olisi sen
johdosta ehkä lykännyt matkansa toistaiseksi. Sen sijaan kääntyi
hänen huomionsa yksinomaan toiseen Ljungarsin lähettilääsen,
vallattomaan mustatukkaiseen pieneen poikaan, noin kahdeksan- tai
yhdeksänvuotiaasen, joka ratsasti nuoren varsan selässä. Hevonen
olisi kyllä ollut sopiva hänelle, jollei se olisi ollut kovin raju
sellaiselle ratsumiehelle. Poika, niinkuin Birger myöhemmin sai kuulla,
oli jonkinlaisena kasvattipoikana Ursula rouvalla ja kun hän usein
seurasi Kukon mukana, oli hän saanut Kukonpojan pilkkanimen. Mutta heti
hypätessänsä satulaan hän osotti sellaista reippautta ja varmuutta,
että hän ensi hetkestä voitti uuden kumppaninsa ihailun ja ystävyyden.

Birger hyppäsi kuorman päälle ja aikoi ajaa.

-- Alas, tyhmyri; aiotkos painaa olkia, ikäänkuin kuorma ei muutenkin
olisi tarpeeksi raskas! -- huusi myllärin vaimo emännän mahtavuudella
ja jotta hänen sanoillansa olisi vieläkin enemmän painoa, sivalsi
hän Birgeriä olkapäähän pärenipulla, joka hänellä oli kädessään.
Nuorukainen hyppäsi vähän hämillään alas, ja samassa kuin emäntä kulki
ohitse, niin hän kuiskasi kiireesti: -- Varokaa Kukkoa!

Oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Joukko lähti liikkeelle ja Birger
jäi yksin olkikuormineen kulkemaan Ljungarsin väen kanssa.

Myllyrannasta Ljungarsiin oli noin puolen peninkulman matka sen
aikuista huonoa tietä, joka kulki pitkin Kokemäenjokea Ulvilasta
sisäiseen Satakuntaan. Tie oli ahteinen, joki ei vielä kannattanut
hevosta ja olkikuorma liiti epäilyttävällä tavalla mäissä. Birgerin
sydän tykytti: hänen tottumattomuutensa voisi antaa hänet ilmi; kaikin
voimin hän piti vastaan ja oli vähällä saada koko kuorman päällensä.

-- Oletko kauan ajanut Josuan valakalla, toveri? -- kysyi ratsumies,
jota nimitettiin Kukoksi ja joka oli hoikka, vaaleaverinen ja
kierosilmäinen mies.

-- Minut pestattiin myllyyn eikä hevosia hoitamaan, -- vastasi Birger
vältellen.

-- Minä huomaan sen, -- sanoi Kukko. -- Aja suoraan mäkeä alas ja
käänny varovasti sivulle, muuten kaadat.

-- Myllärin renkinä on kurjaa olla! -- huudahti pikku Kukonpoika ja
niisti pöyhkeästi nenäänsä luonnollisella nenäliinallansa. -- Rupea
meidän rouvamme palvelukseen, niin minä opetan sinua ratsastamaan ja
ajamaan!

Birger ei vastannut. Hän toivoi vaitiolonsa kautta voivansa välttää
enempiä kysymyksiä, mutta siinä hän erehtyi. Kukonpoika näkyi
mieltyneen myllärinrenkiin, luultavasti sentähden, että hän tunsi
olevansa niin paljon häntä etevämpi. Hän piti hyppivää varsaansa
kuorman rinnalla ja jatkoi:

-- Mitä sinä pidät minun hevosestani? Sitä sinä et saisi valjastaa
olkikuorman eteen. Ja mitä pidät takistani? Katsoppas, siinä on musta
lampaannahkainen sisuste; sellainen sinulla pitäisi olla, poika parka,
tuon surkean sarkanutun asemesta. Minkälaista ruokaa sinä saat,
viheliäinen raukka? Et sinä varmaan ole nähnyt lihaa tai kalaa viime
joulusta saakka, mutta meillä, herrasväellä, on silavaa kerran viikossa
ja kalaa perjantaisin. Saatko sinä usein selkääsi?

-- Kotitarpeeksi aina välistä, -- sanoi luultu renki.

-- Kyllä mekin saamme selkäämme, -- jatkoi poika, -- mutta meidän
laitamme on toinen, me annamme enemmän kuin mitä saamme. Kaikilla
herraspalvelioilla on oikeus piiskata talonpoikia, mutta jos talonpoika
lyöpi meitä, niin me lyömme häneltä ensin käsivarret ja jalat ja sitten
pään poikki. Me voimme hänet upottaakkin, jos vain avanto sattuu
tielle. Sentähden -- mutta mikä on nimesi?

-- Nikku.

-- Sentähden, Nikku, pitää sinun olla kohtelias niin kauan kuin olet
myllärinrenkinä, mutta jos tahdot liittyä meihin, niin minä opetan
sinua kohtelemaan talonpoikia. Katsos minulla on keihäs.

-- Minä näen sen. -- Pojalla oli selässään ratsumiehen keihäs, jonka
varsi oli katkennut.

-- Minä olen pian yhdeksän vuoden vanha, -- jatkoi hän ylpeästi, --
ja kun minä täytän kaksitoista vuotta, niin on Ursula rouva luvannut
minulle miekan kupeelleni. Tiedätkös, minä olen hänen hovipoikansa.

Birger, jota tämä pöyhkeä sankari suuresti huvitti, ei voinut olla
kysymättä häneltä: -- Kannatko sinä joskus hänen laahustansakin?

Kukonpoika tarttui piiskansa varteen ja kysyi: -- Mitä sinä tarkoitat,
moukka?

-- Minä luulin, että sekin kuuluisi virkaan, -- vastasi renki typerästi.

-- Se on sinun onnesi, -- sanoi poika, -- että olet niin hirveän tuhma.
Jos sinä teet pilkkaa minusta, niin naulaan sinut tuohon kuuseen.
Tiedätkös, mitä minä tein eräälle Ljungarsin kylän pojalle, joka
uskalsi sanoa minua kukonpojaksi?

-- Mitä sinä teit hänelle?

-- Minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, jos minulla olisi sattunut
olemaan keihäs mukana. Mutta minä sanoin hänelle: odotahan, sanoin
minä, kun ensikerralla tavataan! Olisitpa nähnyt, kuinka hän juoksi
käpälämäkeen.

-- Sitä minä en ihmettele, -- sanoi Birger, ja ennenkuin he olivat
ehtineet puolimatkaankaan, oli hänen onnistunut täydellisesti
voittaa Kukonpojan suosio pyytämällä häneltä ensi tilaisuudessa
opetusta ratsastamisessa, jousella-ammunnassa, miekkailussa ja muissa
ritarillisissa harjoituksissa, josta pieni toivorikas talonpoikien
kiusaaja suuresti ylpeili. Ystävyys tuli vieläkin lujemmaksi, kun
Birger sai kiinni tienvierestä pienen jäniksen, jonka hän antoi
suojeliallensa.

-- Jos sinä rupeat meidän rouvan palvelukseen, niin voit aikaa voittaen
tulla minun tallirengikseni, -- sanoi Kukonpoika suosiollisella
päännyökkäyksellä, joka sopi hänelle mainiosti.

Kolmas toveri ratsasti ääneti, ja välinpitämätönnä edeltä, ja niin
seura lähestyi Ljungarsin linnaa. Pieni kylä, jossa linnan talonpojat
asuivat, oli niin kauan kuin Birger saattoi muistaa, ollut köyhä ja
kurja, mutta ei se nyt ollut entistään kurjempi. Olipa siellä muutamia
uusia talojakin ja takoissa palavat jouluvalkeat leimuilivat niin
iloisesti hämärässä pienistä avonaisista luukuista, jotka tekivät
ikkunoitten virkaa silloin kuin ne eivät olleet oljilla tukitut. Linna
näytti nyt lujemmin varustetulta kuin Bo herran aikana. Vastapäätä
vanhaa tornia nostosillan luona oli rakennettu uusi vallinnurkka, jossa
jousimiehet saattoivat puolustautua. Muurit näyttivät korotetuilta ja
olivat hyvässä kunnossa. Rannanpuolella, jossa pettämätön virta aina
oli linnan suojana, näkyi vilaukselta tuliputkia, jotka saattoivat
pyyhkäistä koko vastakkaisen rannan puhtaaksi. Kaikesta näkyi,
että Ursula rouva piti komentoa voimakkaalla kädellä eikä huolinut
vastaanottaa kutsumattomia vieraita. Kuitenkin hän nyt oli päästänyt
tanskalaisia linnaan ja muurilla, näkyi linnansotilaan sivulla
tanskalainenkin vahtisoturi. Mitä Ursula rouva sillä tarkoitti?

Kun sovittu tunnussana oli huudettu, laskettiin nostosilta alas ja
Birger, Ljungarsin herra marssi isiensä linnaan. Hänen sydämensä
tykki valtavammin, kun hänen mieleensä johtuivat kaikki ne muistot,
jotka täällä olivat saaneet hänen povensa kohoomaan, mutta hän
päätti tuntemattomana ottaa selkoa, miten Ursula rouva hoiti hänen
perintötilaansa ja sen mukaan päättää, vaatisiko hän itselleen
oikeutensa takaisin ja milloinka hän sen tekisi.

Ei kukaan näyttänyt panevan huomiota häneen. Piha oli täynnä sotilaita,
tallit täynnä hevosia ja Myllyrannan renki saattoi häiritsemättä
katsella ympärillänsä vallitsevaa hälinää. Tanskalaiset tahtoivat
olla herroina, ja se näkyi suututtavan Ljungarsin väkeä. Vasta
tullut heinä- ja olkikuorma sai riidan puhkeamaan. Se ei riittänyt
kaikille ja kumpikin puolue koetti anastaa niin paljon kuin
mahdollista hevosillensa. Kuorman ympärillä tuupiskeltiin, linnan
sotamiehet sysättiin sivulle ja kiireessään he lausuivat jonkun sanan
kuokkavieraista, jotka eivät hävenneet ottaa rehua talon omien hevosten
suun edestä. Muuta ei tarvittukaan tanskalaisten ärsyttämiseksi. He
muka kyllä näyttävät, he sanoivat, suomalaiselle roskaväelle, kuka
oli herra maassa, ja sitten he rupesivat armottomasti pieksemään
vastustajiansa. He tekivät vastarintaa ja tappelu tuli yleiseksi. Melua
ja huutoa kuului joka kulmalta linnanpihaa.



11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa.


Jättäkäämme hetkeksi Birger Ljungars kenenkään huomaamatta seisomaan
isiensä linnan portaitten ääreen ja silmäilkäämme ylempään
linnansaliin, jossa Ursula rouva oli äsken pitänyt hämärätä
keskustellen tanskalaisen joukon päällikön, nuoren upseerin ja ritarin
Esbjörn Svarten kanssa.

Kopea ja kuuluisa Ljungarsin rouva ei ollut juuri vanhentunut näinä
kahdeksana vuonna, ja vaikka hän oli lähes neljänkymmenen vuoden vanha,
saattoi hänen puvustansa ja koko olemuksestansa huomata, että hänellä
oli vielä aivan liiankin hyvin muistissaan kaikki ne kohteliaisuudet,
joita oli hänen kauneudestansa lausuttu, mukautuaksensa
hyväntahtoisesti ajan hävityksen alaiseksi. Hänellä oli yllään musta
samettinen verha, joka tosin ei ollut niin leveä, kuin uudempi kuosi
olisi vaatinut, mutta jota koristamassa oli laahus. Verhaa peitti
ruumiinmukainen talviröijy, joka oli sisustettu suopelinnahalla, ja
päässä hänellä oli tuommoinen meidän aikuistemme mielestä jotenkin
vähän aistikas seppele helmiä ja hiussykeröitä, jommoisessa asussa
hänen aikalaisensa Sten Sture nuoremman puoliso Kristiina Gyllenstjerna
nähdään kuvattuna. Rinnassa piti röijyä kiinni tuo suuri keltainen
topaasineula, joka oli herättänyt kylänväessä taikauskoisia luuloja ja
joka todellakin leimuavan takkavalkean valossa loisti ihmeellisissä
värivivahduksissa.

-- Te luulette siis, -- jatkoi ritari Esbjörn, -- että korkea-arvoinen
Kuusiston piispa juonittelee kuningasta vastaan?

-- Minä olen siitä aivan varma, -- vastasi Ursula rouva matalalla
äänellä. -- Eräs minun vakoojistani, joka toissapäivänä kävi Kokemäen
kartanossa, vakuuttaa että Fleming samana päivänä sai kirjeen
piispalta. Sanotaan, että salainen lähettiläs Kuusistosta ratsastaa
pitkin maata ja yllyttää herroja oikeudenmukaista hallitusta vastaan.

-- Mitä herroihin tulee, -- huomautti ritari hymyillen, -- niin ei
kuninkaalla liene paljon syytä heitä pelätä.

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, -- mutta suokaa anteeksi, kaunis rouvani, minä en
tahdo ajatella mitään pahaa suomalaisesta aatelistosta, niin kauan
kuin sillä on kunnia lukea Ljungarsin suvun edustaja kauneimpien
koristustensa joukkoon. Minun mielipiteeni on se, että Arvid piispaa
on silmällä pidettävä, hän yksin voi vahingoittaa kuninkaan asiaa
enemmän, kuin kaikki muut yhteensä. Hänen röyhkeytensä käy todellakin
liian pitkälle. Mitä te siitä arvelette? Joku viikko sitte hyökkäsi
erään komennuskuntani kimppuun lumituiskussa jäällä lähellä Naantalin
luostaria useita satoja kuljeksivia rosvoja, jotka anastivat heidän
aseensa ja muun omaisuutensa sekä pakottivat heitä olemaan avullisina
kuljettamaan saalistansa lähimpään kylään. Näiden rosvojen joukossa
epäillään olleen useita piispan sotilaita.

-- Se ei yhtään ihmetytä minua. Minä voisin kertoa teille erään
tapauksen, miten piispa itse samankaltaisen rosvojoukon etunenässä
julkisesti tunkeutui tähän kurjaan pieneen linnaan, jossa minulla nyt
on kunnia ottaa teidät vastaan. Hän ryösti minulta rakkaat lapsipuoleni
kasvattaaksensa heidät hengelliseen säätyyn ja ottaakseen heidän
omaisuutensa haltuunsa. Onneksi ei hän vielä ole uskaltanut tuoda
esiin laittomia vaatimuksiansa. Oi, herra ritari, auttakaa minua
vaatimaan takaisin lapsi parkani, jotka menehtyvät piispan hirmuvallan
alla ja jotka niin hartaasti haluavat takaisin minun syliini. Siten
te palvelisitte kuningastannekin, sillä, tarvitseeko minun sitä
sanoakkaan, syynä minun kärsimääni vainoon on ollut vain se, että
olen aina ollut armollisen Kristian kuninkaan ja hänen kunniakkaan
edeltäjänsä uskollinen ja harras puoluelainen.

-- Teillä on täysi oikeus, -- sanoi ritari, -- saada minun ja kaikkien
uskollisten alamaisten apua niin oikeassa asiassa. Ryöstää äidiltä
hänen lapsensa! Luulevatko nuo hurjat suomalaiset ylimyspapit, että
he voivat vieläkin mellastaa samalla tavalla kuin maankavaltajain
Sturein aikana? Oi, te pyhän kirkon ruhtinaat, ylpeämmät niskat kuin
teidän ovat vast'ikään saaneet notkistua mestauskirveen alle Tukholman
torilla! Odottakaahan hiukan, kyllä teidänkin vuoronne tulee! Minä
lupaan teille, että uudet markkinat alkavat nyt Suomessa ja alku
tehdään Hämeenlinnassa, jonne minä nyt aion lähteä joukkoineni.

-- Hämeenlinnassako? -- huudahti Ursula rouva uteliaana.

Ritari aikoi vastata, mutta samassa kuului melua pihalta, tanskalainen
alapäällikkö astui sisään ja ilmoitti päälliköllensä, että kahakka oli
syttynyt tanskalaisten ja suomalaisten sotilaitten välillä. Ritari
Esbjörn nousi ylös ja läksi salista.

Ursula rouva jäi yksikseen ja katseli miettivänä takkavalkeaan. --
Kaikki käy hyvin, kaikki käy hyvin! -- sanoi hän riemuiten itsekseen.
-- Kun tahtoo ottaa humalia, niin pitää ensin kiskoa salot maasta. Ja
meidän ylpeä humalikkosalkomme Kuusistossa on pian makaava päätönnä
maassa, niinkuin kaikki muutkin. Kun hän on käsissäni, niin ovat
myös lapset vallassani, ja kun he kerran ovat minun, niin minä olen
turvassa, eikä minun tarvitse vakoilla jokaista ohitse kulkevaa
ratsumiestä, joka mahdollisesti voisi riistää minulta leskentilani.
Entä sitten? Sitten! Eikö vanha juutalainen isäni linnassa luvannut
minulle, että minä kerran kohoaisin niin korkealle, että voisin
halveksien luoda silmäni tähän kurjaan maahan ja koko tähän surkeaan
ihmissukukuntaan, jota minä ole syntynyt hallitsemaan? Niin, sitte minä
kiipeän tanskalaisten olkapäille. Minä olen nuori, kuningas Kristian
on kerran ennenkin lumottu ja kaunis Dyvika on jo maannut kolme vuotta
haudassa. Sigbrit, Sigbrit, sinun valtasi oli suuri, mutta se ei ollut
kuitenkaan niin suuri kuin minun, sillä sinulla ei ollut hornan tulessa
kuumennettua taikakalua. Tämän pienen kiven voimalla minä voitan sinut
ja poljen sinut, poljen koko maailman jalkojeni alle!

Näin sanoen Ursula rouva irroitti keltaisen neulan rinnastansa, piti
sitä tulta vasten ja katseli sen loistoa. -- Mitä? Erehtyisinkö, vai
miksi loistosi on tänä iltana niin himmeä? Olisikohan joku tai jotain,
joka himmentää kirkkautesi, odottamatta tullut linnaan? Minun pitää
tiedustella tähdiltä. Vielä tänä iltana tulee niiden ilmaista minulle,
kuinka monta elonpäivää Arvid piispalla vielä on. Äkkiä huusi iloinen
lapsenääni hänen takaansa:

-- Kas, kuinka kaunis kivi, ristiäitini. Sen sinä voit antaa minulle,
niin saat sen sijaan lentävän oravani!

Ursula rouva säpsähti ja kääntyi taaksensa. Hänen takanansa seisoi
pikku Kukonpoika varpaillansa ja katseli rohkeasti salaperäistä ja
vaiheväristä rintaneulaa.

-- Mitä nyt? -- huudahti mahtava rouva kiivaasti. -- Kuinka sinä
uskallat, nulikka, hiipiä noin nenäkkäästi minun taakseni?

-- Pelästyitkö? -- kysyi poika yhä ujostelematta, joka selvästi
osotti, että hänellä oli tunnustetun suosikin kaikki luvalliset sekä
luvattomat oikeudet. -- Oi, ristiäitini, minä en luullut, että sinä
olisit niin helposti pelästyväinen. Sano minulle, mikä kivi tuo on?
Onko se piikiveä? Mistä sinä olet sen saanut, ristiäiti? Löytyykö
sellaisia metsissä? Kesällä minäkin löysin koreita punaisia kiviä
Junkkarin lähteeltä, ja kansa sanoi, että Ljungarsien veri on painanut
ne punaisiksi. Vaihdappa tuo keltainen minun kanssani, niin saat
punaisia sijaan. Ursula rouva pisti neulan rintaansa, työnsi pojan
kärsimättömästi luotansa ja käski hänen mennä pois.

Mutta Kukonpoika ei antanut niin nolosti ajaa itseään pois. -- Oletko
sinä taas pahoillasi, ristiäiti? -- kysyi hän hyväilevällä äänellä. --
Miksi sinä olet vihainen minulle? Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa ja
sanothan sinä usein itsekkin, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan.

-- Mene nyt, mene! -- huudahti ankara rouva, mutta sellaisella äänellä,
että viekas poika ymmärsi, ettei hänen vihansa kauan kestäisi. Hän ei
jättänyt myöskään käyttämättä voittoansa.

-- Nyt sinä olet taas kiltti, -- sanoi hän. -- Kun sinä olet noin
vihaisen näköinen, niin minä muistan aina pyhää Priitaa kirkonovella,
sitä joka on puusta veistetty ja irvistää niin ilkeästi. Onko se
mahdollista, ristiäiti, että hän olisi pyhimys? Mutta silloin kuin sinä
näytät kiltiltä, -- niin juuri noin, kun naurat hiukan, niin sinä olet
oikein kaunis, silloin sinä muistutat kuningas Herodeksen tytärtä, joka
tanssii kuninkaan edessä Johannes kastajan kuvan alla suuressa taulussa
kirkossa. Ei, kas vaan, nyt olit taas pyhä Priita. Jos minä olisin
kuningas Herodes, tekisin sinut kuningattareksi; sepä vasta olisi
komeata, ristiäiti, jos sinulla olisi kruunu päässä!

Ursula rouva hymyili. Hänenkin musta sielunsa oli rakkauden tarpeessa.
Hän pyyhkäisi pojan kauniit tummat kiharat otsalta ja sanoi hymyillen:
-- Sinulla aina puhetta piisaa, kun kerran alkuun pääset. Missä olet
taaskin lentänyt pitkin vuoria ja kukkuloita?

-- Minä olin Kukon kanssa heiniä hakemassa Myllyrannasta. Ja sitte minä
pestasin sinulle rengin. Tosin hän on typerä niinkuin kaikki muutkin,
mutta kyllä hänestä hyvä tulee, kun minä saan häntä opettaa. Ristiäiti,
ota hänet minun tallirengikseni. Tahdotko häntä nähdä?

Kukko astui nyt sisään ja kuiskasi emännällensä pari sanaa,
joita Kukonpoika turhaan koetti kuunnella. Ursula rouva punastui
huomattavasti ja kuiskasi jotain vastaukseksi, jonka jälkeen vakooja
läksi pois.

-- Jos lupaat, ettet käy liian kopeaksi ja nenäkkääksi, -- sanoi hän,
-- niin minä ehkä voisin pestata sinulle tallirengin. Mene, vie hänet
huoneesesi, niin minä ilmoitan sitten, milloin minulla on aikaa jutella
hänen kanssansa palveluksesta.

Kukonpoika hypähti ilosta, suuteli Ursula rouvan kättä, niinkuin häntä
oli opetettu tekemään juhlallisissa tilaisuuksissa ja hyppäsi yhdellä
jalalla ulos huoneesta, eikä enää muistanutkaan keltaista kiveä, joka
niin suuresti oli huvittanut häntä hänen tullessansa.

Ljungarsin rouva käveli edestakaisin lattialla ja hänen mustista
silmistänsä loisti pelonsekaista, salaista voitonriemua. -- Siksi, --
mutisi hän, -- siksi siis loistosi himmeni, hyvä liittolaiseni! Mutta
älä pelkää, voitto on meidän, hän tulee vapaaehtoisesti meidän käsiimme
ja tästä päivästä alkain ei meillä ole syytä vapista!

Sillä välin oli ritari Esbjörn vaan vaivoin saanut melun asettumaan
pihalla, ja koska ritari tahtoi olla oikeudenmukainen tuomari, päättyi
käsikahakka siten, että kolme tanskalaista ja yhdeksän suomalaista sai
jouluaattona ylimääräiseksi kestitykseksi kolmekymmentä paria raippoja
kukin. Välttääkseen sellaisten huvitusten uudistumista, suljettiin
puolet Ljungarsin sotilaista erityiseen linnankylkirakennukseen ja
toiset lähetettiin vahtiin; sitä vastoin vastatulleita, joista suurin
osa oli saksalaisia palkkasotureita, kestitettiin juhlan kunniaksi
kinkulla ja oluella.

Hillitsemätön ilo vallitsi tässä osassa linnaa, jossa suomalaista
olutta juotiin vuoroin Kristian kuninkaan, ja vuoroin hänen mahtavan
lankonsa, keisari Kaarlo V:nnen onneksi. Linnan toisella puolella
naispuoliset palveliat sulkivat levottomina ovensa peläten tunkeilevia
vieraita. Ja linnan saliin katettiin hienompi pöytä, jonka päässä
Ursula rouva ja ritari Esbjörn istuivat; heidän ympärillensä asettui
kolme tai neljä tanskalaista alapäällikköä sekä linnan nykyinen vouti
Veit Holtzbauer, joka oli liiviläinen samoin kuin hänen edeltäjänsä
Malkokin.

Ursula rouvan takana seisoi hänen hovipoikansa, joka oli saanut
toimeksensa ojentaa hänelle pyyhintä, kun palveliat tarjoilivat
vadeista. Palkaksi siitä sai hovipoika useinkin makupaloja, joita hänen
emäntänsä ojensi hänelle terävän veitsensä päästä. Haarukka ei ollut
käytännössä: lusikat olivat hopeiset, samoin vadit ja lautasetkin
pöydän yläpäässä, mutta alapäässä oli tina-astioita ja palvelioilla
ruukkuja.

Sen vanhan yleisesti Suomessa käytännössä olleen tavan, että
isäntäväki ja palveliat aterioitsivat, etenkin juhlatilaisuuksissa,
saman pöydän ääressä, oli Ursula rouva poistanut linnastansa, ja
varsinkaan tänä jouluaattona ei se lainkaan olisi käynyt laatuun. Ei
mikään noista iloisista joululeikeistä, jotka olivat yleiset koko
maassa, tullut kysymykseenkään Ljungarsin linnassa. Ainoastaan tuo
alkuansa saksalainen tapa panna papu puuroon ei saanut puuttua, sillä
sen arveltiin ennustavan tavatonta onnea sille, jonka lautaselle se
joutui. Siksi Kukonpoika seurasi silmät selällään vieraitten liikkeitä
nähdäksensä, kenenkä osalle papu tulisi ja kellä siis olisi syytä
odottaa kaikkea mahdollista onnea.

-- Pyhä Olavi, -- huokasi pikku puuronsyöjä, niinkuin hän oli kuullut
toistenkin sanovan, kun he jotakin hyvin kernaasti halusivat, -- anna
pavun tulla minun osalleni ja anna Nikku tallirengikseni, niin minä
lahjoitan sinulle minun vanhan piiskani, jota minä en enää tarvitse, ja
jos sinä olet vihoissasi pyhälle Priitalle, niin minä napsahutan hänen
nenänsä poikki kirkonovella, niin pian kuin pääsen sinne.

Jos jokin olisi voinut hellyttää pyhän Olavin kovaa sydäntä, niin olisi
pikku Kukonpojan hurskaan rukouksen pitänyt se tehdä. Mutta ikävä kyllä
ei pyhimys tällä kertaa osottanut sääliväisyyttä, vaikka poika lupasi
kostaa niin pelottavalle kilpailialle kuin itse pyhälle Priitalle,
sillä kun kaikki vadit oli tarjottu ympäri pöytää, huomattiin että
onnenpapu ei ollut joutunut kenellekään vähemmälle kuin pöydän päässä
istuvalle, Ursula rouvalle itselleen.



12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.


Ilta-ateria alkoi kello kuudelta ja päättyi seitsemältä. Talonpojan
tuvassa alkoivat samaan aikaan joululeikit ja melua ja naurua kesti
aina myöhään iltaan saakka. Mutta Ljungarsin synkässä linnassa ei
ollut jouluiloa muualla kuin Kukonpojan tempuissa ja pilanteossa
kartanonväen kanssa. Puoleksi päihtyneet sotamiehet huvittelivat
itseään alisalissa tunnetulla joulunuijalla, joka leikki kävi siten,
että nuija ripustettiin nuorasta kattoon ja läsnäolevat kävivät vuoroin
pitkäkseen lattialle ja koettivat toisella kädellänsä pyörittää nuijaa
tasaisesti ympäri, samassa kuin he kokivat juoda haarikasta olutta
läikyttämättä siitä pisaraakaan maahan. Birger oli seisonut kauan
aikaa linnanpihalla kaihomielin. Hän ajatteli ensimäistä lapsuuttansa,
jolloin hänen äitinsä vielä eli ja niitä iloisia joulujuhlia, joita
silloin Ljungarsissa vietettiin. Hän muisti leikkejä, joulukynttilöitä,
joulupukkia, jota ei koskaan puuttunut, olkia ja äärettömän suurta
kakkua, joka asetettiin keskelle pöytää ihailtavaksi ja jota sanottiin
joulukarjuksi. Hän yksin täällä nyt muisteli näitä iloisia tapoja. Ei
karja eikä edes varpusetkaan saisi nyt, niin kuin ennen, osaa joulun
ylellisyydestä. Kas vaan, -- tuolla hiipii eräs vanha vaimo pelokkaana
ja varovaisesti, ikäänkuin hänellä olisi jotain pahaa mielessä, pihan
poikki. Birger tunsi hänet: se oli vanha raihnainen karjapiika, joka
oli palvellut linnassa aina Cecilia rouvan ajoilta asti ja pidetty
edelleen palveluksessa, sillä hän rakasti lehmiä ja emäntä oli
huomannut, ettei kukaan muu saanut lehmiä niin runsaasti lypsämään.
Mitä hänellä nyt oli kädessänsä ja miksi hän hiipi niin salaperäisesti
navettaan?

Tuo hyvä vaimo ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli pannut kellokkaan
sarviin seppeleen, jonka hän oli sitonut juhannusyönä yhdeksästä eri
lajista kukkia. Kädessä hänellä oli puurokuppi: sen hän asetti haltiaa
varten, sillä jos haltia ei saanut puuroa jouluyönä, niin ei tullut
onnea seuraavana vuonna. -- Niin, -- ajatteli Birger, -- äiti asetti
aina jouluiltana meidän pöydällemme kipposen olutta enkeleille! Ei
kukaan enää ajattele enkeleitä Ljungarsin linnassa.

Samassa kulki vanha palvelia aivan hänen ohitsensa näkemättä häntä
pimeässä. Hänen uskollisuutensa liikutti Birgerin hellää sydäntä.
Hän otti kultarahan taskustansa ja pudotti sen huomaamatta vaimon
hameentaskuun. Jouluaamuna hän luulisi sitä tontun lahjaksi.

Tämä ajatus elähytti Birgerin alakuloista mieltä; samassa hän kuuli
Kukonpojan huutavan häntä ja tämä vei hänet suojelian tavoin pieneen
huoneesensa yläkerrokseen ja näytti hänelle varushuoneensa, jossa oli
jos joitakin katkenneita ja ruostuneita vanhoja aseita, jotka poika oli
koonnut linnan romukätköistä. -- Mitä pidät miekastani? -- kysyi hän.

Birger tunsi huoneen: se oli hänen oma entinen pieni kamarinsa. Hän
tunsi myöskin ruosteisen leikkikalun: se oli hänen oma pieni miekkansa,
jonka Bo herra oli antanut erään kuuluisan asesepän Tukholmassa
valmistaa hänelle, kun hän oli kahdeksan vuoden vanha.

-- Se on kaunis miekka, kun sen puhdistaa, -- sanoi Birger ja rupesi
hieromaan ruostetta pois.

-- Eikö totta? -- huudahti poika ihastuneena. -- Miekan lape on silattu
hopealla ja lähellä kahvaa on jotain kuvan tapaista.

-- Se on Ljungarsin vaakuna.

-- Luuletko niin? Mutta sen alla on viivoja; mitähän ne merkinnevät?

-- Ne ovat kirjaimia ja ne merkitsevät nimeä: _Birger_.

Kukonpojan silmät suurenivat. -- Osaatko sinä lukea? -- kysyi hän
salaamatta hämmästystänsä.

-- Kyllä kai minä opin selittämään joitakuita viivoja, sinä aikana kun
minä palvelin pyhää Priitaa Naantalissa, -- vastasi Myllyrannan oppinut
myllynrenki.

Poika kohotti olkapäitään niin kuin hän oli nähnyt aikaihmisten
tekevän. -- Kyllä näkyy että olet talonpoika, -- sanoi hän
halveksivasti, -- ja kyllä minulle tulee vaikeaksi opettaa sinulle
jotain kunnollista. Oletko koskaan kuullut, että paremmat ihmiset
oppisivat lukemaan? Mutta minä koetan olla kärsivällinen, jos sinä
hoidat hyvin toimesi. Puhdista nyt minun aseitani sill'aikaa kuin minä
käyn ristiäitini luona.

Birger kiillotti iloisella mielellä entistä leikkimiekkaansa. Tämä
pieni miekka oli ollut hänen ensimäinen ihastuksensa. Oi, aikoja
sitte hän oli unohtanut sen, mutta kun hän nyt jälleen punnitsi sitä
kädessänsä ja tarkasteli nimeänsä ja vaakunaansa miekan lappeessa,
niin hänestä tuntui, kuin hän ei enää tahtoisi siitä luopua. Runoissa
lauletaan joskus puhuvista miekoista. Tämä pieni hopealla silattu
säilä näytti sanovan entiselle omistajallensa: -- Miksi sinä et vaadi
perintöäsi takaisin? Ota ainakin minut. -- Ja hän piilotti pienen
miekan takkinsa alle.

Sisään tuotiin leipää, juustoa ja olutta. Hetken perästä tuli
Kukonpoikakin ja ilmoitti, että Ursula rouva tahtoi pukua uuden
tallirengin kanssa hänen uudesta toimestansa.

Birger seurasi sykkivin sydämin, ja tuli samaan puoliympyrän-muotoiseen
tornihuoneesen, jossa Taavi oli kerran nähnyt Ljungarsin mustan
rouvan tutkivan tähtiä. Huone oli entisellään, Birger tunsi sen
aivan hyvin, Kulmaikkuna jossa oli suuri kaukoputki, musta uudin,
madonnankuva seinällä, tähtikarttapallo hopeisine telineineen ja
kummalliset pergamenttikääröt osottivat, että Ljungarsin oppinut ja
tähtitietoinen rouva yhä edelleen tutki samoja salaisia tieteitä, jotka
olivat levittäneet hänestä sen yleisen huhun, että hän osasi noitua ja
oli liitossa paholaisen kanssa. Birgerin astuessa huoneesen oli hän
epäilemättä juuri neuvotellut tähtien kanssa ja saanut tyydyttäviä
merkkejä, sillä hänen huulillansa oli hymy, jota hän tuskin koetti
salata.

-- Mene tiehesi! -- sanoi hän Kukonpojalle.

-- Enkö minä saa olla läsnä, kun ristiäiti pestaa minulle tallirengin?
-- kysyi poika pahoillansa.

-- Et, -- sanoi Ursula rouva. -- Sinun on aika panna maata.

Poika meni ja heitti pitkän, tyytymättömän ja epäilevän katseen
ankaraan emäntäänsä. Ursula rouva jäi yksin poikapuolensa kanssa.

Nuorukainen koetti rohkaista mielensä, sillä hän aavisti, että valepuku
ei voisi pettää hänen viekasta äitipuoltansa. Hän odotti myrskyävää
kohtausta, mutta samapa se; hän toivoi suoraa peliä.

Ursula rouva katseli häntä hetken aikaa ääneti ja hänen kasvoissansa
kuvastui kysyväinen, melkeinpä ilveilevä ilme, ikäänkuin hän olisi
tahtonut ensin tutkia, olisiko entisestä pojasta tullut mies, jota
hänellä olisi ollut syytä pelätä, vai lukenut teini, jota hän saattoi
pilkata.

Sitten hän sanoi hyvin ystävällisesti: -- Birger Bonpoika, tervetuloa
Ljungarsiin!

Hän ei ollut siis erehtynyt: Ursula rouva tiesi kaikki.

-- Minä kiitän teitä, hyvä rouva, -- vastasi Birger käyden istumaan.

-- Minun jalosukuinen poikani suonee kai anteeksi, ettei häntä ole
otettu vastaan halpaan linnaamme kaikella sillä kunnioituksella ja
kunnianosotuksella, johon hänellä olisi ollut täysi oikeus ja jota
minä en olisi jättänyt tekemättä, jos minulla olisi ollut aavistusta
rakkaasta käynnistänne. Minä huomaan, että hän jonkun erehdyksen kautta
on vaihtanut itselleen myllärin takin ja minulle sanottiin, että hän
omassa persoonassansa on suvainnut tuoda meidän hevosillemme rehua.

-- Hyvä rouva, -- vastasi Birger, jota Ursula rouvan pilkkaava ääni
ärsytti, -- minä olen tullut tänne, koska toiset asiat vaativat minua
teidän naapuristoonne ja koska minä mielelläni tahdoin nähdä isieni
linnaa. Minä olen tullut tänne tässä puvussa ja tällä tavalla, koska
tahdoin säästää teiltä vastaanottoa, joka ehkä olisi tuntunut teiltä
vastukselliselta. Te olette ennättänyt minun edelleni, ja minä olen
kiitollinen, jos sallitte minun levätä yhden yön tämän katon alla.

-- Joka oikeudenmukaisesti on sinun omasi? Etkö sinä sitä tarkoittanut?

-- Se on kaikkien isieni perillisten oma ja minä kunnioitan hänen
muistoansa siksi paljon, etten koskaan voi katsoa hänen leskeänsä
vieraaksi hänen linnassansa.

-- Hyvin sanottu Rauman luostarikoulussa opituksi! Mutta annas kun
katselen sinua, poikani, siitä on pitkä aika, kun näimme toisemme.
Niin, rupeatpa todellakin jo saamaan haivenia leukaasi. Sitä enemmän
vaivaa sinulla on siitä, kun saat jokaista messunlukua varten ajaa
partasi. Mitä? Eikö sinun tukkasi olekkaan vielä ajettu? Mutta onhan
minulle kerrottu, että sinä olet piispan lempilapsi; eikö sinun tule
olla kaikessa arvoisien esimiestesi kaltainen? Ajettu päälaki on
pyhimysten sädekehän vertauskuva, ja sinä, rakas Birgerini, olit jo
lapsuudestasi saakka määrätty pyhimykseksi.

-- En tiedä, hyvä rouva, miksi olen määrätty, mutta en ainakaan teidän
pilkkanne esineeksi. Minä pyydän teitä muistamaan, että se veri, joka
minun suonissani virtaa, ei ole tunnettu jäiseksi.

-- Niin, se on totta, sinun äitisi, Cecilia rouva, kuuluu olleen
mm laupias kuin lammas. Siinä teet oikein kun tahdot olla hänen
kaltaisensa. Maailma on paha ja hullutuksia täynnä. Onnellinen hän,
joka luostarin hiljaisessa rauhassa ja kirkkoherrakunnan tyyneessä
valkamassa voi säilyttää nahkansa naarmuitta ja omantuntonsa nuhteitta!
Mutta sanehan, mitä hyvälle piispalle nykyään kuuluu? Onko totta,
että hän sauvoineen hiippoineen on vannoutunut Kristian kuninkaan ja
tanskalaisten liittoon?

-- Sitä en minä tiedä.

-- Sanotaan, -- niin, sanotaan niin ihmeen paljon! -- että piispa on
luvannut kuninkaalle viekotella herrat paulaan pelastaaksensa oman
nahkansa. Hän kuuluu lähettäneen kirjeitä pitkin maata erään nuoren
pojan mukana ja sanotaan hänen edeltäpäin suostuneen ritari Wulf von
Grewensdorpin kanssa Turussa, että hän näissä kirjeissä kehottaisi
herroja julkeaan kapinaan saadakseen heidät siten paulaan.

-- Se on halpamaista valhetta. Arvid piispa ei ole petturi.

-- Oh, kuinka sinä voit sen tietää? Ehkäpä sinä tiedät, mitä kirjeetkin
sisältävät?

-- En, hyvä rouva.

-- Kyllä kai se niin on, sillä ritari Esbjörn Svarte sanoi tavanneensa
piispan lähettilään Kokemäen kartanossa ja päättäneen hänen kanssansa
pettää Flemingiä, saadakseen niin pian kuin mahdollista Flemingin pään.

-- Sen Esbjörn valehtelee kuin kunniaton konna!

-- Vai niin? Kuinka sinä sen tiedät? Kuuleppas Birger, -- ja Ursula
rouva muuttui nyt sekä sydämelliseksi että helläksi -- sinä koetat
turhaan pettää minua, sillä minä luen tähdistä ja sentähden minä tiedän
kaikki; niin, usko minua, minä tunnen sinun sisimmät ajatuksesi.
Sinä olet piispan lähettiläs: sinä luulet varoittavasi herroja, etkä
aavista, että sinä syökset näiden petollisten kirjeitten kautta meidän
maamme parhaat miehet varmaan perikatoon. Mutta minä tahdon sinun
parastasi, -- minä rakastin sinun isääsi, kuinka minä en rakastaisi
hänen lapsiansa! Minä en tahtoisi sinusta sanottavan, että olet
tuottanut onnettomuutta maallesi. Sinä aiot lähteä täältä Laukkoon,
ja viet kirjeen piispan sukulaiselle, Juhana Kurjelle. Anna tuo kirje
minulle, niin minä voin näyttää sinulle toteen, että se on yhtä
petollinen kuin ne toisetkin.

-- Mutta te erehdytte, -- sammalsi nuorukainen punastuen; samassa
hänen mielensä täyttyi epäilyksellä ja levottomuudella, kun hän muisti
piispan pitkää, epäilystä herättävää keskustelua ritari Wulf von
Grewensdorpin kanssa.

-- Minä en olisi uskonut, -- huokasi Ursula rouva katsoen hellästi
moittien häneen, -- että nuo kavalat papit olisivat jo niin varhain
turmelleet Birgerin tahrattoman sielun! Koko sukusi on taistellut
kirkon vehkeitä vastaan, ja sinä kehtaat ajaa tämän kirkon asioita!
Piispan viekkaan kavaluuden tähden sinä tahdot pettää maasi ja
valehdella isäsi leskelle?

-- No hyvä, kirje minulla on; mutta älkää pyytäkö, minä en voi sitä
teille näyttää.

-- Sinun, meidän kaikkien onnen tähden, Birger, rakas poikani, anna tuo
kirje minulle, todelliselle ystävällesi, toiselle äidillesi!

Ursula rouva pyysi niin sydämellisesti, hän kiinnitti suuret, mustat
silmänsä nuorukaiseen ja katseli häneen niin hellästi ja rukoilevasti,
että Birger tunsi päätöksensä horjuvan ja vaivoin hän sai sanotuksi:

-- Minä olen luvannut, ja lupaus on pyhä.

-- Mutta, -- jatkoi kaunis, rukoileva rouva kahta kiihkeämmin, -- onko
mitään pyhempää kuin äidin rukous ja isänmaan onni? Tiedä, minä olen
tutkinut kohtaloasi tähdistä ja ne ennustavat että sinä voit joko
pelastaa maasi tai tuottaa sille ja itsellesi perikadon!

Birgerin silmiä huimasi; hän tunsi olevansa enemmän huumautunut,
hurmaantunut ja soaistu kuin vakautunut. Hän pisti kätensä poveensa,
jossa hän säilytti kirjeitä ihopaitaan ommeltuina... Silloin
hänen katseensa kiintyi neulaan, joka loisteli niin ihmeellisissä
vivahduksissa Ursula rouvan rinnassa aivan hänen läheisyydessään... Hän
muisti kauhulla myllärin vaimon varoituksen, rohkaisi mielensä, tempasi
neulan samettiröijystä ja heitti sen kauas pois lattialle, ja keltainen
kivi se vielä pudotessaankin kimalteli niin ihmeellisesti. -- Tuossa,
-- huudahti hän harmistuneena, -- tuossa on lemmon lentäväsi, musta
noita-akka, ja nyt sinulla ei enää ole voimaa noitua minua ja vietellä
minua pettämään herraani!

Ikäänkuin toteuttaakseen hänen sanojansa vääntyivät kauniin
linnanrouvan kasvot äkkiä ja ilmaisivat hirveää vihaa ja raivoa. Hän
peräytyi useita askelia, hänen äsken niin hellät silmänsä muuttuivat
äkkiä hirveän synkiksi ja onnettomuutta uhkaaviksi ja vastauksen
asemesta hän kiivaasti jalallaan polki lattiaa. Se osa huonetta, jossa
Birger seisoi, vajosi äkkiä hänen jalkojensa alta ja ennenkuin hän ehti
tehdä vastarintaa tai koettaa paeta, hän painui nopeasti alas pimeään,
tuntemattomaan syvyyteen. Korkealla päänsä yläpuolella hän vielä
näki heikon valonsäteen ja kuuli Ursula rouvan pilkkaavalla äänellä
kuiskaavan: -- Nuku, Birger Bonpoika, Ljungarsin herra, nuku isiesi
linnassa! Tänä yönä saat vierailla mustan noita-akan luona.

Ääni vaikeni, valo katosi, kaikkialla oli pilkkosen pimeää.



13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.


Veren ja kauhistuksen vuonna 1520, kun isänmaa seisoi surevana leskenä
Sten Sture nuoremman haudan partaalla, kun valtion ohjaton alus
ajelehti haaksirikkoisena tuuli-ajolla ja ylt'ympäri ei näkynyt muuta
pelastusta vierasta hirmuvaltaa vastaan kuin häpeällinen alistuminen
tai kunniakas kuolema, -- silloin ilmestyi kaksi miestä, jotka
ryhtyivät ajattelemaan ja toimimaan toinen Suomen, toinen Ruotsin
ja samalla myös Suomen puolesta. Nämät miehet olivat Turun piispa
Arvid Kurki ja Linköpingin _electus_ Hemming Gadd. [Häntä nimitettiin
nimellä _electus_ eli valittu sentähden, ettei hän ollut saanut paavin
vahvistusta Linköpingin piispanvirkaan.]

Molemmat he olivat rohkeita, sukkelia, älykkäitä miehiä, jotka selvästi
tajusivat aikansa tilan ja molemmat he kohosivat kuin kaksi kirkasta
iltatähteä pohjoismaiden katolisen aikakauden taivaanrannalle, juuri
silloin kuin katolisuuden aurinko laski veripunaisiin pilviin.
Molemmat he valtioviisaasti notkistautuivat vaaran hetkenä rajuilman
lähetessä, ja molemmat myrsky lopulta pyyhkäisi pois maan päältä.
Mutta he kumartelivat eri tavalla: toinen kohotti heti taas päänsä
pystyyn, mutta toinen koki saavuttaa päämaalinsa tomussa matelemalla,
ja sentähden, kun he kumpikin kaatuivat, kaatui toinen siinä, mihin hän
oli kohonnut pystyssä seisomaan, mutta toinen jäi makaamaan, siihen
missä hän makasi.

Kun Hemming Gadd, kaunopuheisuutensa voimalla, joka niin usein oli
voittanut Rooman paavit ja kardinaalit, syyskuun alussa oli houkutellut
Tukholman ja Kristiina Gyllenstjernan antautumaan, niin Kristian
kuningas lähetti hänet sotajoukolla todennäköisesti jo kesällä
valloitettuun Suomeen, jotta hän sielläkin "toteuttaisi unionin".
Hän oli silloin kahdeksankymmenen vuoden vanha, mutta ei koskaan
viisikolmatta-vuotias nuorukainen ole väsymättömämmällä innolla
voittanut kaikkia vastuksia itsensä ja lemmittynsä väliltä, kuin tämä
vanhus tuskin kahta kuukautta pitemmässä ajassa käänsi kaikki, mitä
hänen tiellensä sattui, Kristian kuninkaan ja tanskalaisen vallan
eduksi. Hänen nerollansa oli enää vain lyhyt loistoaika jäljellä, hänen
täytyi käyttää aikaa hyväksensä ja hän kulki ristin rastin etelä-Suomen
tänä syksynä. Marraskuun 10 p:nä, kaksi päivää Tukholman verilöylyn,
jälkeen, hän Viipurin raastuvassa vahvisti kaupungin erioikeudet ja
kuukautta myöhemmin hän oli taas länsi-Suomessa, aavistamatta että hän
sieltä löytäisi hautansa.

Eräänä päivänä, kertoo kertomuksemme, tuli Kuusistoon Arvid piispan luo
vastenmielinen vieras. Tohtori Hemming, joka oli puhunut kumoon koko
Suomen, koetti nyt kaunopuheisuudellaan vihdoin voittaa viimeisenkin
varustuksen. Mutta hän kohtasikin mestarinsa.

Kun näki nämä molemmat merkilliset miehet, -- Suomen kirkon
korkeakasvuisen, voimakkaan, ritarillisen, mutta viisaan ja
varovaisen ruhtinaan ja ylipaimenen tuon pienen, hopeahapsisen,
kahdeksankymmen-vuotiaan luopion rinnalla, jonka silmät liikkuivat
vilkkaasti päässä, jolla oli lipeä kieli suussa, ja joka korkeasta
iästänsä huolimatta oli vielä vilkas liikkeiltänsä -- kun näki
heidän seisovan silmä silmää vasten ja tuovan esiin kaiken
kaunopuheisuutensa, kaiken valtioviisautensa, niin ilmeni heidän
olennoissansa pappisvaltainen korkeus, joka Jumalan korkeimmassa
nimessä vallitsi maailmaa hänen valtionhoitajanansa, ja samalla kertaa
yhtäsuuri pappisvaltainen viekkaus, joka myöskin Jumalan nimessä hiipi
uskonkappaleena kristilliseen uskoon, poltti kansanraamatun, sitoi
omattunnot ja nimitti itseänsä kerskaillen _servus servorum Dei_,
Jumalan palveliain palveliaksi. Pappisvalta, jonka tunnuskuvana oli
hiippa, sauva ja purppurakaapu -- se oli Arvid piispa; pappisvalta
mustassa tohtorinkaavussa, jesuiittojen edeltäjä, joka kumaraselkäisenä
väijyi neuvoskamarissa maailmanvaltaa -- sen edustaja oli Hemming
Gadd. Nämät molemmat katolisen kirkon maallisen vallan pääainekset
seisoivat nyt vastatusten vihamielisinä täällä pohjoisessa. Jos ne
olisivat yhtyneet, niin ne ehkä olisivat hetkeksi voineet pidättää ajan
pyörivää ratasta, mutta erillänsä niiden täytyi molempien ruhjoutua sen
vauhdista.

-- Mitä, viisas ja korkea-arvoinen veljeni? -- sanoi oppinut tohtori,
uudistaen vieläkin kerran ne todisteet, joilla hän turhaan oli
koettanut järkähyttää piispan varovaista kieltoa. -- Epäilyttääkö
teitä vieläkin isänmaamme pelastus? Tahdotteko yhä edelleenkin sen
heittää hillittömän aatelin ilkivallan ja vallanhimon alaiseksi? Te,
joka itse kuulutte synnyltänne tähän aateliin, vaikka viisautenne ja
isänmaanrakkautenne kautta olette kohonnut sitä paljon korkeammalle,
ettekö te pelkää sitä syytöstä, että olisitte uhrannut kansan onnen
säätyetujen- ja puolue-ennakkoluulojen tähden? Teitä syytetään,
korkea-arvoinen veli, -- ja Jumala tietää, mitä vääryyttä teille
tehdään, -- siitä, että te itse olette tahtonut sortaa Suomea ja
erottaa sen Ruotsin valtakunnasta.

-- Minun tietääkseni, -- vastasi piispa hymyillen, -- on ollut
aina edullisempaa Suomelle, kun sitä on Turusta hallittu kuin
Kööpenhaminasta. Mutta arvokas veljeni unohtaa, että olen tehnyt
uskollisuudenvalan Kristian kuninkaalle. Mitä vaaditaan sen lisäksi?
Tahdotaanko, että minä antaisin laulaa _tedeum'ia_ Turun tuomiokirkossa
sen johdosta, mitä Tukholmassa on tapahtunut? Vai tahdotaanko, että
minä rupeaisin tanskalaisten sotamiesten päälliköksi Turun linnaan?
_Vestigia terrent_. [Jäljet kauhistuttavat.] Meidän armollisella
kuninkaallamme on todellakin omituinen tapa palkita uskollisia
linnanpäälliköitään. Vastikään sain todistuksen siitä. Åke Yrjänänpoika
Tott mestattiin Hämeenlinnassa marraskuun 27 päivänä. Tahdotaanko ehkä,
että minä laskisin sauvan kädestäni ja tarttuisin mestauskirveesen?

-- Ei mitään senkaltaista, -- vastasi tohtori. -- Tiedättehän,
korkea-arvoinen veljeni, varsin hyvin, että maallisella vallalla on
kerettiläisensä, samoin kuin kirkollakin. Kirkko polttaa heidät,
kuningas mestauttaa heidät, ja kun rikkaruoho on kitketty, niin vehnä
rehottaa. Aatelisten valta on masentunut. Meillä on nyt ainoastaan
kuningas ja kansa. Talonpojat ovat oppineet puhumaan.

-- Minä tiedän, että arvoisa veli on suonut heille sananvuoron. Ehkäpä
uusi Engelbrekt antaa heille miekan.

-- Kristian kuningas on, sanotaan, talonpoikaiskuningas. Minä sanon: se
tekee hänet kirkon suojeliaksi.

-- Epäilemättä. Todisteena siitä ovat ne piispat, jotka äsken
kumarsivat hänen armollensa niin syvään, että he unohtivat päänsä
Tukholman suurtorille.

-- Kuunnelkaa minua loppuun asti, ja teidän viisautenne, vaikka se
sekottaakin koiruohoa hunajaan, on myöntävä, että olen oikeassa.
Meidän armollisella herrallamme ei ole kapinallista aatelistoa
valtakunnassansa, eikä hän semmoista tahdo uudelleen saada; sentähden
on hänen sitä vaikeampi olla vailla kirkon kannatusta. Kansa se on
nykyään kirkko, sillä sen, minkä kirkko tahtoo, tahtoo kansakin.
Kuningas hallitsee, mutta kirkko johtaa.

-- Kirkko on Jumalan armosta, eikä kuninkaitten tai herrojen suosiosta,
sen tiennee arvokas veljeni itse! -- vastasi Arvid piispa ylevästi.
Paavin vahvistama, laillinen kirkkoruhtinas siinä puhui valtionhoitajan
nimittämälle, mutta paavin pannaan panemalle Linköpingin _electus'elle_.

Tohtori Hemming puri huultansa. -- Älkäämme kiistelkö opinkappaleista,
-- vastasi hän. -- Minä tarjoan teille kuninkaani ja herrani puolesta
rajoittamatonta hengellistä valtaa, jota ei edes paavi voi teiltä
pois ottaa, ja maallista maaherruutta. Minä lasken Suomen teidän
jalkojenne juureen; teillä on sen omantunnon avain; minä tarjoan
teille sen maallisen vallan avainta. Tukholma on etäällä ja teidän
edeltäjänne ovat käyttäneet sitä hyväksensä. Mutta Kööpenhamina on
vieläkin kauempana ja siitä teillä on oleva vieläkin enemmän hyötyä,
kuin edeltäjillänne. Minä kysyn siis teiltä: tahdotteko te, tosin ei
nimeltä, mutta itse asiassa, tulla Suomen kuninkaaksi?

-- Ja mitä ehtoja minulta vaaditaan tästä kunniasta...?

-- Se ehto vaaditaan teiltä, että te käytätte side- ja päästönavainta
Kristian kuninkaan eduksi; että te käännätte kansan mielen hänen
puoleensa ja vieroitatte sen hänen vihollisistansa kaikilla niillä
keinoilla, jotka teillä on vallassanne ja turvaatte kaikiksi ajoiksi
Kalmarinliiton Suomessa.

-- Eikö mitään muuta?

-- Se riittää.

-- Kuulkaa sitte vastaukseni. Sanokaa armolliselle Kristian
kuninkaalle, että hän arvostelee liian suureksi minun vähäistä
vaikutusvoimaani. Minä olen vain Jumalan, enkä ruhtinaitten palvelia.
Jos minulla on Suomen omantunnon avain, niin olkaa varma siitä, että
minä lasken sen Hänen valtaistuimensa juureen, joka on minulle sen
uskonut. Minä olen Suomen paimen; möisinkö minä laumani? Ja jos minä
unohtaisin velvollisuuteni siihen määrään, että vaihtaisin laillisen
valtani laittomaan, jota te minulle nyt tarjoatte, ja joka olisi
selvää kapinaa Rooman pyhää isää vastaan, jos minä, Suomen kirkon
laillinen maallinen päämies Jumalan, pyhän Henrikin ja pyhän isän
nimessä, rupeaisin tänäpäivänä Kristian kuninkaan käskynhaltiaksi,
niin millaisen takuun te voisitte antaa minulle, etten minä huomenna
menetä päätäni samoin kuin Skaran Vincentius, Strengnäsin Mathias ja
muut veritodistajat tänä kauhistuksen aikana? Kuka voi minulle sanoa,
saatteko te, arvoisa veljeni, joka tänään laskette Suomen jalkojeni
juureen, saatteko te itse huomenna hallita edes omaa harmaata päätänne?

Pieni valkotukkainen ukko nousi ylös ja sanoi haukankatse silmissänsä:

-- Kuka voi sen meille sanoa? Ei ainakaan pergamentit, jotka
valehtelevat, eikä liioin ruhtinaitten suosio, joka vaihtuu yhtä usein
kuin uusi- ja loppukuu, vaan tuo taivaallinen kipinä meidän otsassamme,
teidän ja minun, joka hallitsee asioitten kulkua ja pakottaa ruhtinaat
oman etunsa tähden säästämään ja suojelemaan meitä. Me olemme
aikakauden miehiä; se lepää meidän olkapäillämme, ikäänkuin kahden
pylvään varassa, joista toinen on idässä ja toinen lännessä, eikä näitä
pylväitä voi murtaa murskaksi ilman kaiken muun sortumatta niiden
mukana. Te olette Suomen piispa, se on vähäpätöinen asia, sillä siinä
toimessa on kaksikolmatta ollut ennen teitä. Mutta te olette vieläkin
enemmän, te olette Suomen sielu ja omatunto; Suomi ajattelee teidän
päällänne, tuntee teidän sydämellänne. Siksi teille sanotaan: ruvetkaa
Suomen käsivarreksi! Mitä minun halpaan itseeni tulee, niin huhuillaan
minusta, että olen jonkinlainen kuninkaantekiä.

Arvid piispa vastasi haukankatsetta kotkankatseella. -- Sokaistu!
-- hän huudahti. -- Ettekö käsitä, että tuuliaispään, joka käy maan
yli, ensin täytyy kohdata korkeimpia vuorenhuippuja? Te olette
antanut Ruotsille kaksi valtionhoitajaa ja yhden kuninkaan. Teidän
kaunopuheisuutenne on koonnut sotajoukkoja, valloittanut linnoituksia
ja pääkaupunkeja -- niin, vieläpä taluttanut nuorasta kolmea paavia
ja heidän kardinaalejaan. Te olette kahdesti pelastanut isänmaanne,
mutta kolmannella kerralla te kaupittelette sitä ja myötte sen enimmän
tarjoovalle. Ja te tunnette itsenne levolliseksi korkealla asemallanne,
vaikka viha alhaalta pistelee kantapäihinne ja itsevaltiaan pelko
ylhäältäpäin terottaa piilua päälakeanne kohti.

-- Jos minä jätin valtakunnan unionille, -- vastasi tohtori Hemmig
kiivaasti, -- niin tein sen kolmannen kerran pelastaakseni isänmaan,
silloin kuin te ja kaikki muut epäröitte. Minä olen Ruotsin kansa,
ja sentähden ei kenkään uskalla hiuskarvaakaan notkistaa minun
päästäni. Varokaa, ylpeä piispa; tuollaisen puheen ja suomalaisen
itsepintaisuutenne kautta te saatte notkistaa päänne ennenkuin minä!

-- Se on totta, -- vastasi Arvid piispa ylevän levollisena, -- me
seisomme kumpikin kurimuksen äyräällä, ja molemmat me varmaankin sinne
putoamme, sillä teidän ylistämänne kuningas ei kärsi mitään valtaa, ei
miekan eikä ajatuksen valtaa, rinnallansa. Mutta jos minä kaadun, niin
minä kaadun yhdessä isänmaani kanssa ja sen eteen; se on hyvä seura,
veljeni. Minä toivon että te voitte toivoa samaa itsellenne. Sillä
jos te kaadutte, tohtori Hemming Gadd, niin ei kokonainen kunniakas
ja uskollisuudelle pyhitetty elämä voi vapauttaa teitä jälkimaailman
tuomiosta, ja te kaadutte kahteen kertaan: ajan ja historian tuomion
edessä!

-- Onko se teidän viimeinen sananne, korkea-arvoinen veli?

-- Viimeinen sanani.

-- Jääkää hyvästi. Käykäämme kumpikin kohtaloamme kohti; Ruotsi minun,
Suomi teidän seurassanne!



14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemming Gaddia.


Kolmantena adventtisunnuntaina joulukuun 16 p:nä aamumessun jälkeen
tohtori Hemming istui Raaseporissa ja ajatteli innokkaasti, miten
hän toteuttaisi suuret aikeensa unionin eduksi. Samassa hänelle
ilmoitettiin hieno aatelisnainen, joka oli tullut sinne saadakseen
puhutella tätä mahtavata herraa. Sisään astui kookas, mustapukuinen
nainen, tavattoman kaunis ja kovin ylpeä. Se oli Ursula rouva, ritari
Bo Knuutinpoika Ljungarsin leski. Korkea-arvoinen tohtori, joka
oli enemmän seuramies kuin pappi, ei tuntenut minkäänlaista kauhua
naisia kohtaan, mutta kiireellisten töittensä tähden hän päätti
suorittaa käynnin niin nopeasti kuin mahdollista, sillä hän arveli
saavansa kuulla uusia valituksia ajan rasituksista ja tanskalaisten
kiskomisista. -- Hyvä rouva, -- sanoi hän, -- millä minä voin teitä
palvella?

-- Minua vähäisen, mutta kuningasta ja Suomea suuresti, -- vastasi
Ursula rouva rohkeasti.

Tohtori kävi tarkkaavaiseksi. -- Puhukaa! - hän sanoi.

Ursula rouva rupesi kuvaamaan -- eikä suinkaan kaikkein miedoimmilla
väreillä -- kaikkea sitä vainoa, mitä hänen tanskalaisen puolueen
uskollisena palveliana oli täytynyt kärsiä, ja selitti sitten, että
hänen suurella ponnistuksella on onnistunut hankkia tärkeitä papereita,
jotka hän mielellänsä jättäisi tohtorin käytettäviksi. Palkkioksi hän
pyysi saada tytärpuolensa Beatan luoksensa, jota hän sydämellisesti
rakasti ja jonka Arvid piispa vääryydellä oli ryöstänyt hänen luotansa.

-- Ei mikään ole kohtuullisempaa ja luonnollisempaa, -- vastasi tohtori
Hemming. -- Puhukaa, hyvä rouva! Armollisen herramme ja kuninkaamme
nimessä minä lupaan, että toivomuksenne tulee jo huomispäivänä
täytetyksi.

-- Aluksi, -- jatkoi tuo viisas rouva, -- jätän minä tässä
teidän arvoisuudellenne luettelon kaikista niistä ritareista ja
aatelismiehistä, jotka ovat vannoutuneet vastustamaan tanskalaista
valtaa ja karkoittamaan sen Suomesta.

-- Hyvä, rouva, hyvä! -- ja tohtori silmäili paperia. -- Eerikki
Fleming; sen kyllä uskon; -- Åke Tott; hän ei voi enää vahinkoa
tehdä; -- Henrik Steninpoika Renhufvud; vai hänkö myöskin? --
Niilo Eskilinpoika Baner; mehän olimme vast'ikään yhdessä messua
kuuntelemassa; -- Juhana Kurki, se oli luultavaa; -- Tönne Eerikinpoika
Tott; mitä? Itse Raaseporin päällikkökö? Mutta oletteko varma siitä?

-- Aivan varma, teidän arvoisuutenne.

-- Te olette oikeassa, petos väijyy meitä joka puolelta niinkuin
käärmeet. Mutta minä kaipaan tässä nimiä... vaikuttavia nimiä.

-- Olkaa huoleti, teidän arvoisuutenne. Jos tästä paperista puuttuu
salaliiton pää, niin on se vain sentähden, että minulla on varmoja
todisteita piispan petollisuudesta.

-- Tyttäreni, mitä sinä uskallat sanoa korkea-arvoisesta veljestäni,
Turun piispasta! -- huudahti tohtori Hemming hyvin näytellyllä
hämmästyksellä.

-- Minä sanon vain, että linnankellarit Kuusistossa ovat reunojaan
myöten täynnä ruutia ja kaikenlaisia aseita, ja minun sanani voi
todistaa todeksi eräs piispan oma palvelia, joka on ollut avullisena
kätkemistyössä.

-- Se on mahdotonta, uskomatonta! Kuinka voisi ajatella sellaista niin
hurskaasta ja pyhästä miehestä! Ei, hyvä rouva, poispannut sotamiehet
valehtelevat usein hirvittävästi herroistansa.

-- Jos teidän arvoisuutenne lupaa suosiollisesti muistaa halpaa
palveliatansa kuninkaan luona, niin minä voin antaa piispan omakätisen
kirjallisen todisteen teidän käsiinne.

-- Sepä olisi todellakin kauheata, niin, aivan odottamatonta! Mutta
puhukaa, tyttäreni, antakaa minun käsiini valtakunnan turvan vuoksi
tuo todiste, niin saatatte, niin totta kuin minulla on onni ja ilo
nauttia kuninkaamme erityistä suosiota ja armoa, saatatte sellaisesta
todisteesta vaatia loistavimman palkinnon kuninkaan omasta kädestä.

Ursula rouva ojensi pienen siron paperin, joka oli piispan omakätisesti
kirjoittama. -- Lukekaa! -- sanoi hän.

Tohtori Hemming luki: "Jalosukuiselle ja kunnioitetulle Juhana
Knuutinpojalle, rakkaalle sukulaiselleni Laukon kartanossa. Rakas
veli, olkaa varoillanne, sillä pahat ajat ovat tulossa. Jumala on
sallinut tuon väärän, valapattoisen ja jumalanpilkkaajan, Kristian
kuninkaan harjoittaa kauheata hirmuvaltaisuutta ja vuodattaa viatonta
verta Tukholmassa... Ja vähällä me itsekkin joudumme saman kohtelun
alaiseksi..."

-- Pyhän neitsyen nimessä! -- huudahti Hemming voimatta salata iloansa,
-- tämä paperi on kreivikunnan arvoinen! Minun käy piispaa sääliksi;
mutta sanokaa, kuinka te olette saanut tämän paperin käsiinne?

-- Sen lähettilään kautta, jonka piispa on lähettänyt pitkin maata
aateliskartanoihin. Minä olen sulkenut hänet Ljungarsin linnan
kellareihin ja anastin kirjeen häneltä hänen nukkuessansa.

-- Tyttäreni, te olette tehnyt niin suuren palveluksen valtakunnalle,
että te ansaitsette ruhtinaallisen palkinnon. Kuningas on vast'ikään
ottanut kapinallisen Sturen leskeltä hänen läänityksensä, Hämeen
linnan ja läänin. Valitkaa puolisoksenne joku kuninkaan uskollisista
päälliköistä Suomessa, niin Kristiina Gyllenstjernan rikas läänitys on
teistä saava arvokkaan omistajan!

Ursula rouvan silmät säihkyivät. -- Hartain haluni olisi, -- sanoi
hän, -- että teidän suosionne kautta, korkea-arvoinen herra, saisin
tilaisuuden persoonallisesti vakuuttaa kuninkaalle alamaiset
mielipiteeni.

-- Kuningas oleskelee vielä Ruotsissa, ja te seuraatte minua sinne.
Vuodenaika on epäedullinen, tyttäreni, mutta kyllä meri jäätyy; silloin
me lähdemme sinne. Minä haluan päästä pois täältä; Suomessa näkee niin
pahoja unia. Ajatelkaahan, tänä yönä... Mutta unia kuin lumia; ei niitä
maksa vaivaa ajatella.

-- Suvaitsisitteko, teidän arvoisuutenne, kertoa minulle unenne? Minä
olen hiukan harjoitellut unien selittämistä.

-- Minä ymmärrän, te olette seurannut maan tapaa; täällä ei tosiaankaan
tiedetä muusta kuin taikauskosta. Mutta olkoon menneeksi, minä uneksin
että kuningas lähetti minulle hopeisen, jalokivillä koristetun
kaulanauhan, jonka Viipurin maaherra, Rolf Matinpoika antoi minulle,
hän joka saattoi minua tänne. Mitä te sellaisesta unesta arvelette?

-- Teidän arvoisuutenne saapi epäilemättä pian vastaanottaa jonkun
uuden, loistavan armonosotuksen, -- vastasi Ursula rouva vältellen.

-- Minä uskon sen. Varsinkin jos sen minulle ojentaa Rolf Matinpoika,
ystäväni ja luotettavin mieheni, joka minun avullani on kohonnut
yksinkertaisesta, sotilaasta nykyiseen kunniaansa. Uskollinen,
rehellinen Rolfini, se sinua ilahduttaisi! Hyvä, hyvä, älkää välittäkö
tällaisista turhista loruista; tiedättehän että vanhukset ovat
puheliaita. Näyttääpä siltä kuin kova pakkanen olisi tulossa... Kas,
pyhän Eerikin luitten kautta, linnanpihalle karahuttaa juuri ratsumies!
Tunnen soturimerkin; hän on kuninkaan omia sanantuojia. Hänellä on
varmaan jokin tärkeä sanoma tuotavana, sillä hevonen on vaahdossa ja
höyryää niinkuin kattila.

-- Katsokaa, teidän arvoisuutenne, uni toteutuu! Mutta minä en tahdo
kauemmin teitä vaivata.

-- Ei, jääkää, hyvä rouva! Te olette selittänyt uneni; teidän tulee
myös olla todistajana sen toteutumisesta. Armolliset pyhimykset,
aikoisikohan kuningas todellakin tuottaa minulle iloisen yllätyksen?
Niin, se on mahdollista, se on luultavaa. Eikö hän saa minua kiittää
Tukholman kaupungista ja Ruotsin kruunusta? Enkö minä ole vast'ikään
ihmeteltävällä menestykselle alistanut koko Suomen hänen valtansa alle?
Niin, niin, hän tietää, että minä pitelen hänen valtakuntansa avaimia
käsissäni, ja hän on niin usein vakuuttanut minulle, ettei niin suuria
palveluksia millään tavalla voi kylliksi palkita. Lempeä ja armollinen
herrani! Mitä hän minulle aikonee? Ehkäpä Turun piispanistuimen? Vaan
ei, se olisi liian halpa paikka Hemming Gaddille. Ehkäpä Upsalan
arkkipiispanistuimen? Vaan ei, _ei vielä_ voi Trollea päähän lyödä.
Kardinaalinhattuako...? Miksikä ei kardinaalinhattua? Kristian kuningas
voi paljon vaikuttaa lankoonsa keisari Kaarloon, ja mitä keisari
pyytää, sitä ei Rooman pyhä isä uskalla kieltää. Kun kerran olen
päässyt kardinaaliksi, niin seison jo paavinistuimen portailla...
Ruotsi, joka minua nyt herjaa, on oleva onnellinen saadessaan
sanoa itseään minun isänmaakseni. Minä kostan sille tekemällä
sen onnelliseksi vastoin sen omaa tahtoa; minä panen perustuksen
uudelle aikakaudelle, jonka tunnusmerkkinä on vapaa kansa voimakkaan
kuningasvallan alla. Mutta te, kirkon armolliset ruhtinaat, te joiden
ivanaurun esineenä niin usein on ollut halpa _electus_, kun hän vaati
teitä esiin leimahtelevalla puheellansa, te saatte ehkä vielä kerran
suudella hänen purppurakaapunsa lievettä, ja sen pannakirouksen, jonka
te uskalsitte singahduttaa minua vastaan silloin kuin minut työnnettiin
Linköpingin kurjalta piispanistuimelta, sen pannan minä singahdutan
seitsenkertaisesti teille takaisin. Kun kerran olen kirkon ja
kristikunnan herrana, luon uutta onnea maailmaan ja annan historialle
uuden käänteen...

Ja tuo pieni, hopeahapsinen vanhus, joka kahdeksankymmenen vuotiaana
oli uudelleen tullut lapseksi, mutta joka kuitenkin oli säilyttänyt
neronsa, uhkarohkeutensa ja korkealle tähtäävän kunnianhimonsa, näytti
näin puhuessaan kohoavan jättiläiseksi, muuttuvan nuorukaiseksi! Hänen
soinnuton äänensä muuttui heleäksi, hänen kellahtaneet poskensa saivat
nuoruuden punan, hänen katseessaan ilmeni ylpeää innostusta; -- ei
koskaan tuo kuuluisa ja maailmanviisas Hemming Gadd ollut nuoruutensa
ja kunniansa voimakkaimpina päivinä puhunut tulisemmin, ei hurmannut
kuulijataan suuremmalla nerolla, eikä silmäillyt tulevaisuuteen
purppurahohteisemman valon läpi kuin...

Silloin astui Rolf Matinpoika sotamiesten seurassa huoneesen, ja huusi
tuimalla äänellä:

-- Tuossa on petturi! Ottakaa hänet kiinni kuninkaan nimessä!

-- Kenet? Minutko? -- sanoi vanhus enemmän kummastuneena kuin
säikähtäneenä. Hän ei ehtinyt sanoa muuta, niin sotamiehet jo
tarttuivat lujasti kiinni hänen olkapäihinsä ja laahasivat hänet
mukanansa.

-- Katalat, uskallatteko te käydä käsin kuninkaan valtuusmieheen
Suomessa? -- huudahti tohtori Hemming arvokkaasti. -- Ettekö tiedä,
että minä yhdellä sanalla voin saattaa päänne vaaraan? Ja oletteko te
niin hävyttömät, että tällaisessa ilkiteossa vetoatte kuninkaan nimeen?

-- Mitä hän lörpöttelee, tuo vanha narri? -- ärjäsi Rolf Matinpoika
kärsimättömästi. -- Katsos tässä, lue! Jos olet tohtori, niin kai osaat
lukea kuninkaan kirjeen. -- Ja hän piteli vankinsa edessä kirjettä,
joka oli kuninkaan omakätisesti allekirjoittama ja jossa oli käsky
Viipurin maaherralle heti vangita ja mestata tohtori Hemming Gadd.

Nyt vasta selvisi totuus koko hirvittävässä todellisuudessansa
Kristian kuninkaan onnettomalle, sokaistulle puhemiehelle. -- Voi
minua, -- huudahti hän, -- voi sitä päivää, jolloin minä opin kirjaa
lukemaan, lukemaan kuninkaan allekirjoitusta! Voi niitä ruhtinaita,
jotka varastavat kruunuja! Voi niitä kansoja, jotka sallivat ne
ryöstää itseltänsä! Voi niitä hulluja, jotka odottavat kiitosta
kuninkaanpalveluksista ja unohtavat, että kuluneet työkalut heitetään
tuleen! Voi maatani, jonka olen laskenut mestaajan käsiin! Ja voi
minua, seitsenkertaisesti onnetonta, joka kylvin tuulta ja niitän
myrskyä, minua mieletöntä hupsua, joka ryömin hautaani, silloin kuin
luulin kohoavani kunnian kukkuloille ja jonka pitkä kunniakas elämä
isänmaan hyväksi loppuu kurjaan kuoloon muukalaisten palkassa.

Onneton vanhus jatkoi valituksiaan, kunnes hän kuulustelutta ja
tuomiotta vietiin mestauspaikalle Raaseporin muurien ulkopuolelle.
Siellä hänessä heräsi toinen huoli. -- Rippi-isä! -- huusi hän. --
Antakaa minulle rippi-isä! Minä olen tehnyt syntiä pyhää roomalaista
kirkkoa vastaan! Minulla on ollut kirkon palvelian nimi, mutta
sydämessäni ovat asuneet kaiken maailman halut!

-- Ripitä itsesi minulle, vanha hupsu, mutta tee se nopeasti, sillä
minulla on kiire, minä en aio sinun tähtesi antaa hirvenpaistini
jäähtyä päivälliseksi! -- vastasi Rolf Matinpoika, joka oli oppinut
mestariltansa olemaan harras kuninkaan palveluksessa.

-- Sinä, sinä, sinä, ystäväni, poikani! -- huudahti epätoivoinen
vanhus. -- Sinä, jonka minä loin tyhjästä, sinuun minä luulin voivani
luottaa, vaikkapa koko maailma minut hylkäisi, ja nyt sinä olet
pyövelini ja pilkkaat hyväntekiääsi hänen viime hetkenänsä! Mitta
on täysi, minä olen valmis... Jää hyvästi, maani! Älä minua vihaa,
surkuttele kohtaloani! Minun vereni tulkoon Kristian kuninkaan pään
päälle ja tahratkoon yhdessä monen muun veren kanssa ainaiseksi
Kristian kuninkaan nimeä. Jää hyvästi, jää hyvästi, _Kuningas Kristian
Tyranni!_

Heti sen jälkeen katkaisi kirves tohtori Hemmingin valkoisen pään,
ja yhdessä hänen kanssansa samalla hetkellä ja paikalla mestattiin
Niilo Eskilinpoika Baner. Historioitsia Tegel kertoo, että Kristian
kuninkaalla ja hänen kätyreillänsä oli niin kova kiire työssänsä, ettei
heillä ollut aikaa hankkia mestauskirvestä, vaan että kuuluisan ja
aikanansa niin suuresti ihaillun Hemming Gaddin henki sammui tavallisen
salvukirveen iskusta.

Mutta Ursula rouva palasi kauhistuksissaan takaisin linnaansa.



15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja kuinka
Ursula rouva kadotti taikakalunsa.


Useita viikkoja oli kulunut. Birger Bonpoika Ljungars istui vangittuna
ja suruissansa kellariholvissa isänsä linnan alla. Oli kylmä talvi;
useimmat Kokemäenjoen kosket jäätyivät. Vangilla ei ollut tulisijaa ja
vuoteena hänellä oli karhea matto, joka oli oljille levitetty. Mutta ei
hänen sittenkään ollut kylmä. Joka päivä hän sai kovan leipäkakun, joka
oli suolaveteen kastettu, mutta ei pisaraakaan vettä juodaksensa. Mutta
ei hänellä sittenkään ollut jano eikä nälkä.

Suosiollinen lukija, joka on tavannut niin paljon selittämättömiä,
melkeinpä yliluonnollisia tapahtumia tässä kertomuksessa, ehkäpä ei
pidä tätä seikkaa ihmeellisempänä, kuin paljoa muutakaan. Aika oli niin
sydänjuuriaan myöten täynnä kaikenlaista taikuutta, pakanallista ja
katollista harhauskoa, että juuri siinä on kaikkein näiden tapahtumien
todellisuus.

Usko, joka siirtää vuoria, pystyy siis myöskin järkähyttämään luonnon
tunnettuja lakeja, ja se mitä aika tai joku henkilö lujasti ja varmasti
uskoo, se on sille ajalle tai henkilölle täyttä todellisuutta.

Kun nuori Birger, Ljungarsin herra, joutui vankeuteen pudotessaan
tuollaisen kavalan luukun läpi, jommoisia tänä petollisena aikakautena
usein käytettiin, niin hän oli aivan varma siitä, että hän täällä
isiensä linnassa tapaisi uudelleen saman kummituskuvan, joka niin
kauan oli häntä seurannut, tuon saman Ljungarsin valkoisen tytön,
jonka kansa luuli suojelevan hänen sukuansa aina kantaisän syntymästä
saakka, jolloin lappalainen noitaukko loitsi valkoisen tytön esiin
tarjoomaan Jutta prinsessalle hopeapikarin. Ja hän tuli. Hän ei
tullut ainoastaan sinä yönä, vaan hän kävi joka yö hänen luonaan
vankeudessa. Hän tuli joka kerta samaan aikaan, vaikka Birgerillä
ei ollut muuta ajanmäärääjää, kuin heikko valonsäde, joka loisti
sisään pienestä ristikolla varustetusta muurinluukusta. Silloin aina
ilmestyi vastakkaiselle seinälle vaalea valo, joka vähitellen yhä
vahvistui, muodostui vanhaksi tutuksi valkoiseksi tytöksi, jolla oli
hopeanauha otsalla, kultavyö uumillaan, punaiset sukat ja valkoiset
kengät jalassa. Joka kerta humahti hiljaa holvissa ja humina vähitellen
muodostui sanoiksi ja lauluksi, samalla puoleksi surun-, puoleksi
pilansekaisella säveleellä:

    Ole poikani peloton,
    Pian katkot kahlehesi.
    Mutta heitä mustat munkit,
    Palaja, tule takaisin!
    Hätäsi
    Loppuvi.
    Ole poikani peloton
    Pian katkot kahlehesi.

-- Ei, -- vastasi Birger, -- mene pois luotani, paha olento! Ehtoasi
minä en voi täyttää; uskostani en voi luopua; ennemmin kuolen.

Ja silloin joka kerta laulu suli huokaukseksi ja olento haihtui
pimeään, mutta suloinen lämpö tunkeutui holviin, tyhjä vesiastia
täyttyi maidolla, ja suolainen leipä vaihtui tuoreesen leipään ja
juustoon. Birgerillä oli omat ajatuksensa tästä hyväntahtoisuudesta,
jota ilman hän aikoja sitten olisi paleltunut ja kuollut janoon. Hän
aavisti, että hän sai samaa ruokaa, jota vanha karjakko nyt joka ilta
asetti tonttua varten, varmana siitä, että hänen lahjansa otettiin
mielihyvällä vastaan, koska vasu ja ruukku joka aamu olivat tyhjät.

Siten kului vuorokausi toisensa jälkeen, viikko viikon jälkeen. Aika
tuntui niin kuolettavan pitkältä, mutta Birger ei antautunut kiusauksen
valtaan. Hän tahtoi paeta, mutta omin voiminsa. Hän tutki holvia.
Yhdessä nurkassa oli muuri vierinyt alas, niin että siihen oli syntynyt
aukko. Hän ryömi aukosta sisään ja tuli toiseen holviin, joka oli
täynnä ruutitynnyreitä. Ei ulospääsöä missään ja millainen naapuruus!

Kun Ursula rouva palasi Raaseporista, niin hän luuli poikapuolensa jo
kauan sitten nääntyneen, mutta ihmeeksensä hän tapasikin hänet terveenä
ja reippaana. Hän tutkisteli tähtiä ja luuli huomaavansa, että ne
ennustivat suurta muutosta. Hyvä, ajatteli hän, pojalla on vielä yksi
elinpäivä jäljellä.

Seuraavana aamuna ajaa karautti linnanpihalle kaksi rekeä muutamien
ratsumiesten saattamina Myllyrannan puoleiselta tieltä. Tuliat olivat
Ursula rouvan tytärpuoli, Beata neiti ja hänen seuranansa hänen
imettäjänsä, vanha Renata, ja heitä saattamassa oli tallimestari Taavi
sekä muutamia piispan sotilaita. Ei ole vaikea arvata matkan syytä.
Kaikkialta oli etsitty ja kyselty kadonnutta Birgeriä. Vihdoin oli
Myllyrannan Josuan vaimon kautta päästy oikealle jäljelle, ja Beata
neiti, joka suurimmalla levottomuudella halusi löytää veljensä, oli
rohkeasti päättänyt itse lähteä häntä etsimään. Kuitenkin hän oli ollut
siksi huolenpitäväinen, että hän oli hankkinut itselleen piispalta
luvan, saattojoukon sekä turvakirjan, jossa ankarasti uhattiin
ja varoitettiin jokaista estämästä tai loukkaamasta häntä hänen
luvallisessa toimessansa.

Ursula rouva hieroi käsiänsä salaisesta vahingonilosta. -- Kaikki käy
hyvin, -- sanoi hän itseksensä, -- niin, tosiaankin, täällä tapahtuu
suuri muutos, sillä nyt he ovat kaikki käsissäni.

Hän vastaanotti tytärpuolensa kaikella kunnioituksella, sulki hänet
hellästi syliinsä, eikä hän voinut kyllin ilmaista iloansa nähdessään
jälleen rakkaan, kauan kaivatun tyttärensä.

-- Hyvä rouva, -- sanoi Beata kärsimättömästi, -- minä tulin tänne
tiedustelemaan veljeäni, joka neljä viikkoa sitte saapui tänne
talonpojanpuvussa, tuoden olkikuormaa Myllyrannasta. Hevosen ja reen te
olitte lähettänyt takaisin, mutta ajuri on kadonnut.

-- Mitä? -- huudahti Ursula rouva. -- Olisiko tuo onneton nuori mies
ollut Birger? Mutta ei se voi olla mahdollista?

-- Miksi te sanotte häntä onnettomaksi? -- kysyi Beata levottomasti. --
Mitä on tapahtunut?

-- En minä häntä nähnyt, --; vastasi äitipuoli, -- sillä hän oli vain
yötä renkituvassa. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että hän oli
aikonut mennä kosken yli, mutta jää oli heikko; hän putosi virtaan.

-- Pyhimysten nimessä! -- huudahti tyttö kauhistuksissaan. -- Mutta
minä en usko sitä; te olette murhannut hänet!

-- Tule, tyttäreni, äläkä anna surun sinua harhauttaa. Tule huoneeseni,
niin minä kerron sinulle tarkemmin tuosta surullisesta tapahtumasta. --
Ja hän vei hellästi Beatan huoneesensa, jota vastoin Renata, Taavi ja
muut seuralaiset jäivät hämmästyneinä alasaliin.

Sillä välin kuin tämä tapahtui linnan yläosissa, tuli Birgerin
maanalaiseen vankilaan odottamaton vieras. Joku kopeloi kauvan aikaa
oven lukkoa; vihdoin se avautui ja hyvä ystävämme, pikku Kukonpoika,
astui sisään.

-- He luulivat etten minä kuullut, -- sanoi hän mielissänsä, kun hänen
kujeensa oli onnistunut, -- mutta minä kuulin Ursula rouvan sanovan
Kukolle, ettei sinulle enää saisi antaa ensinkään ruokaa tänne holviin.
Ja kun Kukko oli sattunut laskemaan kädestänsä avainkimpun, niin minä
ajattelin: Ei, hänen pitää ainakin saada minun aamiasvoileipäni!
Tiedätkös, minun on ollut niin ikävä sinua! Kun sinä katosit, niin
ei kukaan ole viitsinyt kiilloittaa minun aseitani, eikä minulla ole
tallirenkiäkään. Rengit ovat niin laiskoja ja typeriä, ne katkaisivat
eilen minun satulavyönikin. Sinusta minä pidän paljoa enemmän, vaikka
sinäkin olet hieman tuhma ja taitamaton, mutta sinusta ehkä voisi tulla
ihminen aikaa myöten.

-- Kiitos, -- sanoi Birger ystävällisesti, -- mutta syö vaan itse
voileipäsi, sillä minun ei ole nälkä.

-- Sitten me panemme sen kahtia, -- sanoi poika ja natusteli reippaasti
palaansa. -- Minä otan toisen puolen ja sinä säästät toisen, siltä
varalta, että kuolisit nälkään. Eikö se ole kovasti ikävää, että pieni
hopeinen miekkani on varastettu? Minä maksaisin vaikka mitä, jos saisin
sen takaisin. Katsos, tämän keltaisen kiven, jota ristiäiti aina pitää
rinnassansa, hän pudotti äsken, kun hän juoksi vierasta neittä vastaan.
Lystikseni otin sen ylös, katsos kuinka se pimeässä kimaltelee!

-- Tuliko joku vieras neiti linnaan?

-- Niin, aivan äsken. Heillä oli kaksi hyvää hevosta, toinen oli
punainen ja toinen valkoinen, mutta muut vain nahkakoneja. He sanoivat,
että tuo neiti on ristiäitini tytärpuoli.

-- Anna minulle tuo kivi, niin saat hopeamiekkasi! -- sanoi Birger
vaivoin hilliten kärsimättömyyttään.

-- Mitä? Sinäkö oletkin varastanut miekkani? -- huusi Kukonpoika
kiivaasti. -- Anna se heti takaisin, taikka minä hirtätän sinut, kun
olet nälkään kuollut!

-- En minä ole varastanut miekkaasi; säilä on minun ja minun nimeni
on piirretty siihen selvillä kirjaimilla. Minä olen Birger Bonpoika
Ljungars. Mutta minä lahjoitan sinulle miekan, jos sinä annat tuon
keltaisen kiven minulle.

Jollei holvissa olisi ollut niin pimeä, niin olisi voinut huomata
kuinka hämmästyneenä Kukonpoika töllisteli Birgeriä. Mutta hänen
ajatuksensa kääntyivät heti toisaalle, kun hän tunsi kauan kaivatun
säilän koskettavan kättänsä. Kiusaus oli liian suuri. -- Annas miekka
tänne, -- sanoi hän, -- olipa se ennen sinun tai minun! Ja tässä
saat kiven; tuollaisia roskakiviä minä voin milloin tahansa poimia
ristiäidille kosken partaalta.

Birger tarttui kuuluisaan taikakaluun; se tuntui polttavan hänen
kättänsä. -- Nyt sinä lasket minut uloskin, -- sanoi hän reippaasti ja
läheni puoleksi avointa ovea.

Mutta Kukonpoika kerkesi ennen häntä. -- Ohoo, sanoi hän, -- luuletko
sinä, että minä sinun tähtesi huolisin saada selkääni Kukolta? --
Samassa hän luikahti notkeasti ohitse, juoksi ulos ja paiskasi oven
lukkoon. Turhaan ponnisti Birger voimiansa. Ovi kesti kaikkia kokeita,
eikä Kukonpoikaa enää kuulunut. Vanki oli taaskin holviinsa suljettuna,
ja juuri sinä hetkenä, kun hänen sisarensa ja ystävänsä olivat hänen
yläpuolellansa linnassa, aavistamatta hänen täällä oloansa!

Silloin kuului ratisevaa ääntä ylhäältä katosta. Sama laskuluukku,
jonka läpi Birger oli pudonnut, vajosi äkkiä alas ja hänen sisarensa
Beata vaipui puoleksi tiedotonna kellariholviin. Tuttu, ilveilevä ääni
huusi ylhäältä: -- Hyvästi, tyttäreni, terveisiä veljellesi!

Molemmat sisarukset, jotka niin odottamatta kohtasivat toisensa,
vaipuivat itkien toistensa syliin.

Tuskin he olivat ehtineet kertoa toisilleen jonkun osan vaiheistansa,
niin heidän huomionsa kiintyi kelmeään valoon holvin vastakkaisella
seinällä ja tavallista pikemmin seisoi Ljungarsin tyttö heidän
edessänsä. Hänen hennoissa, uhmailevissa ja oikullisissa
lapsenkasvoissansa kuvastui tavattoman raju ja riemustunut ilme.
Tavallista nopeammin huminakin muodostui lauluksi ja molemmat vangit
erottivat selvästi seuraavat sanat:

    Itke, ylpeä emäntä,
    Kuopille punaiset posket!
    Onnesi kivi katosi,
    Tuli surmaksi sinulle.
       Taikas' on
       Tehoton.
    Itke, ylpeä emäntä,
    Kuopille punaiset posket!

Sitten haamu liikkui viittoen ovelle päin ja jatkoi lauluansa:

    Rautaiset ovet avajan,
    Kiviseinät tieltä siirrän.
    Mikään ei minua estä
    Pois sinua päästämästä.
       Vapaudu,
       Pelastu!
    Rautaiset ovet avajan,
    Kiviseinät tieltä siirrän.

Vielä laulaessansa kosketti valkoinen tyttö hiljaa rautaovea, joka
ääneti kääntyi saranoillaan ja päästi vangit vapaasti ulos. Kun he
tulivat linnanpihalle, niin siellä oli kaikki sikinsokin. Sinne oli
saapunut tanskalainen joukko ja piti ylvästelevää puhetta. Linnanväki
näytti pelokkaalta; jotain tapahtui sisällä, joka saattoi kaikki
salaisen vavistuksen alaiseksi.

Kesken tätä yleistä sekasortoa onnistui Birgerin ja Beatan löytää
väkensä ja hevosensa sekä huomaamatta päästä pakoon avonaisesta
portista, jonka vartiat näyttivät jättäneen vartioimatta. Vielä
metsässäkin he olivat näkevinänsä omituisen hohteen häilyvän lumella ja
siitä huomaavinansa Ljungarsin tytön heitä seuraavan, mutta pian hän
katosi ja molemmat sisarukset kiitivät eteenpäin iloisina ja kevein
mielin Naantaliin vievällä tiellä.



16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.


Kun Ursula rouva oli pannut tytärpuolensa katoomaan samalla tavalla
kuin Birgerkin aikaisemmin oli hautaantunut Ljungarsin vankilaholviin,
levisi synkkä ja halveksiva hymy ylpeän linnanrouvan huulille. Hän
ei ajatellut nuoren tytön surullista kohtaloa, hän tuumiskeli vain
mitä seurauksia piispan turvakirjeen rikkomisesta voisi olla. -- Minä
olen nyt astunut täyden askelen, -- sanoi hän itseksensä. -- Minun ja
uhkamielisen pappiylimyksen välillä on nyt syttynyt ilmisota elämästä
ja kuolemasta. Onneksi on valta minun puolellani ja se palvelus, jonka
minä olen tehnyt tanskalaisille, on niin suuri, ettei Kristian kuningas
voi mitään pyyntöä minulta kieltää. Kylläpä maksaakin vaivaa puuhata
niin paljon tämän kurjan metsähökkelin tähden! Korkeammalle minä
tahdon kohota. Päivä on koittava, jolloin minä kuninkaan intohimojen
avulla vallitsen pohjolassa... -- Pohjolassako? -- jatkoi hän. -- Kuka
sen sanoo, että minä tyydyn näihin kolmeen kurjaan lumivaltakuntaan
ja niiden jääkruunuihin? Kristian kuningas on oleva minulle vain
astinlautana keisarin suosioon. Sanotaan, ettei aurinko koskaan mene
mailleen Kaarlo keisarin valtakunnassa. Sellainen valta, se olisi
minulle omiansa; se yksin olisi minun hallitsiahaluni arvoinen!

Hänen näin sanoessaan kävi humina läpi huoneen, jommoista Ursula rouva
kerran ennenkin oli kuullut ja kun hän kääntyi, seisoi Ljungarsin
valkoinen tyttö hänen takanansa. Omituinen, pilkkaava, uhkaileva ja
uhmaava hymy hennon kummituksen oikullisissa kasvonjuonteissa näytti
ikäänkuin kuvastavan linnanrouvan omaa hymyä. Mutta Ursula rouva ei
siitä, säikähtynyt: hän astui askelen taaksepäin ja kysyi rohkeasti: --
Mitä tahdot, ilkeä haamu? Kuinka sinä uskallat uhmailla voimaani?

Tyttö lauloi:

    Kuningatar, keisarinna,
    Ylhäisyydessä ylinnä!
    Kaiken vallan jos sa veisit,
    Maailman murenteleisit.
       Aikees' on
       Verraton.
    Kuningatar, keisarinna,
    Ylhäisyydessä ylinnä!

-- Mitä tuo äkillinen uhkarohkeus merkitsee? -- huudahti linnanrouva
suutuksissaan. -- Kurja haamu, uskallatko pilkata sitä, joka on sinua
voimakkaampi? Etkö tiedä että minulla on hornan tulessa kuumennettu
taikakalu, jolla kuningas Salomo sitoi alkuaineitten henget? Polvistu,
voimaton utukuva ja lauhduta vihaani, etten sitoisi sinua meren pohjaan
tai kahlehtisi sinua kauaksi pohjoiseen Pohjolan kipumäkeen!

Haamun kasvot vääntyivät vieläkin uhkaavammiksi ja pilkallisemmiksi, ja
hän lauloi uudelleen:

    Itke, ylpeä emäntä,
    Kuopille punaiset posket!
    Onnesi kivi katosi,
    Tuli surmaksi sinulle.
       Taikas' on
       Tehoton.
    Itke, ylpeä emäntä,
    Kuopille punaiset posket!

Ursula rouva tarttui kädellään rintaansa ja joutui kauhistuksen
valtaan. Rintaneula oli poissa, keltainen kivi kadonnut... Hän
saattoi sitä tuskin uskoa... hän raasti mustan röijynsä rikki, hän
juoksi kulmakaappinsa luo, jossa hän säilytteli kalleuksiansa, mutta
koristetta ei löytynyt... Voimatta kauemmin kestää haamun ivaavaa
katsetta hän syöksyi ulos.

Viereisessä huoneessa hän kohtasi Kukonpojan, tarttui kovasti häntä
käsivarteen ja vaati häneltä kadonnutta koristetta. -- Sinulla se
täytyy olla! Tunnusta, viekas nulikka! Sinä olet kauan halunnut
koristettani! Sinä olet sen varastanut!

-- Tarkoittaako ristiäiti sitä keltaista kiveä? -- kysyi poika, joka
tunsi omantunnon soimauksia.

-- Juuri sitä. Missä se on? Annas tänne?

-- En minä sitä varastanut. Minä löysin sen lattialta. Mutta, katsos,
se... minä olen sen lainannut.

-- Oletko lainannut? Kenelle?

-- Myllyrannan nuorelle rengille, tulevalle tallirengilleni, joka nyt
istuu vankina holvissa. Hän antoi minulle takaisin hopeasäiläni. Älä
ole pahoillasi, ristiäiti; saathan sinä heti kiven takaisin, tai minä
etsin sinulle uuden kosken partaalta.

-- Minkä käärmeen minä olen elättänyt povellani! -- huudahti Ursula
rouva ja tarttui niin kovakouraisesti poikaa käsivarteen, että hän
huusi tuskasta. -- Onneton poika, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt!
Ja sinun, sinunko piti ryöstää minulta taikakaluni, -- sinä Sten
Knuutinpojan kurja sikiö, jonka minä pelastin maantieltä ja jota
heikkoudessani rakastin kuin omaa lasta! Mutta minä sen ansaitsen, --
jatkoi hän väännellen käsiänsä, -- minun olisi pitänyt hävittää koko
tuo kirottu suku, joka tuopi onnettomuutta mukanansa. Minä hakkasin
toisen haaran poikki, mutta minä kastelin ja hoidin toista. Vastaa,
kummitusko se sinua vietteli minua pettämään?

-- Hyi, ristiäiti, nyt sinä olet taas ilkeä, -- vastasi poika
koettaen uudelleen voittaa lemmikin entisen vallan. -- Sanotko sinä
kummitukseksi sitä pientä valkoista tyttöä, jolla on hopeanauha päässä
ja punaiset kengät jalassa? Hänet minä olen usein tavannut, ja hän se
vast'ikään pyysi minua menemään holviin. Minä luulin häntä kyläntytöksi.

-- Enkö sitä sanonut! Minä olen petetty, hukassa ja sinä sen olet
aikaansaanut! Iloitse, onneton lapsi! Sinä olet puolustanut sukuasi;
sinä olet Ljungars!

-- Mitä sinä sanot, ristiäiti? Olenko minä Ljungarsin sukua?

Kostonhimoinen ajatus välähti Ursula rouvan mieleen. -- Kuule nyt
minua, -- hän sanoi, -- jos minä en enää saisi tilaisuutta sitä sinulle
sanoa! Sinun isäsi oli Sten Knuutinpoika, Leton herra, Bo herran,
Ljungarsin perintötilan omistajan veli- ja verivihollinen, sillä se on
ollut tämän suvun sukutapa ja sukuperintö. Sinun äitisi oli Sten herran
palvelia Marjaana. Säästääkseni sinua tulevaisuuden-aikeitani varten,
kehotin minä Sten herraa vihityttämään itseään äitisi kanssa, joka pian
sen jälkeen kuoli, ja tunnustamaan sinua lailliseksi perilliseksensä.
Jos minä kuolisin, niin tuolta kulmakaapista sinä löydät todistukset.
Mutta lupaa minulle, vanno minulle, että sinä vihaat ja koetat hävittää
muut sukulaisesi, niinkuin isäsi teki, ennen sinua ja poikasi on sinun
jälkeesi tekevä! Lupaa se minulle; muuten sinun täytyy heti kuolla!

-- Kyllä minä teen niinkuin ristiäiti sanoo, -- vastasi poika vapisten.

-- Vanno pyhän Olavin kautta!

-- Minä vannon pyhän Olavin kautta, -- änkytti Kukonpoika. Itsekseen
hän ajatteli: kyllä pyhä Olavi kuuluu olevan voimakas, mutta toiset
sanovat, että pyhä Eerikki on vieläkin voimakkaampi ja pyhä Henrikki,
sanotaan, on kaikista voimakkain.

-- Mene, äläkä ilmaise sitä, mitä nyt tiedät, jos henkesi on sinulle
kallis.

Ursula rouva kiiruhti nyt holviin ottaakseen pois Birgeriltä koristeen,
johon hän ajan taikauskon mukaan arveli onnensa tai onnettomuutensa
olevan yhdistetyn. Mutta hän ei ehtinyt portaita edemmäksi, ennenkuin
tanskalaisjoukko pysähdytti hänet. Tanskalaiset olivat juuri vasta
saapuneet Rolf Matinpojan johdolla linnaan, jonne he ilman vastarintaa
pääsivät.

-- Tässä hän on. Ottakaa maankavaltaja kiinni! -- huusi Rolf
sotamiehille.

-- Tässä on varmaan erehdys tapahtunut, -- väitti Ursula rouva
kopeasti. -- Niin vähän minä olen kavaltaja, että olen armollisen
kuninkaamme uskollisin palvella Suomessa ja olen koettanut kaikella
tavalla edistää tanskalaisten asiaa.

-- Mitä, hyvä rouva? Ettekö te tunne tätä paperia, joka jäi teiltä
Raaseporiin, silloin kuin te teitte salaisen liiton tuon kavaltajan
Hemming Gaddin kanssa, ja jossa on kaikkien teidän liittolaistenne
nimet?

-- Mutta minun aikomuksenihan oli antaa tuo lista kuninkaan käsiin
hänen asiansa harrastuksen osotteeksi!

-- Uskotelkaa meitä! Ehkäpä tahdotte senkin kieltää, että tuo Hemming
lurjus lupasi teille palkaksi Hämeen linnan ja läänin? Oi, hyvä rouva,
te luulitte olevanne turvassa, mutta teitä on vakoiltu ja tiedetään
että olette ollut liitossa Hemmingin kanssa pettääksenne kuningasta.

-- Tuhma mies! En kuningasta, vaan suomalaisia minä olen vihannut ja
pettänyt!

-- Vai niin, te syytätte itseänne kaksinkertaisesta petoksesta? Sitä
paremmin te ansaitsette rangaistuksenne. Ottakaa hänet kiinni, sotilaat!

Mutta Ursula rouva ei niin pian antautunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri,
pakeni portaita ylös tornikamariin ja salpasi oven. Tanskalaiset
seurasivat häntä.

Kun he vaivoin saivat oven murretuksi auki niin huone oli tyhjä. He
eivät voineet tietää, että Ursula rouva oli salaisesta luukusta paennut
kellariholviin ja vielä vähemmän he aavistivat, että hänellä siellä
oli tallessa hyvä ruutivarasto, siltä varalta, että Arvid piispan väki
tekisi rynnäkön.

Sillä aikaa kuin he innokkaasti etsivät Ursula rouvaa linnasta ristin
ja rastin, niin hän aikoi paeta kellarista. Mutta vaikka hänellä oli
avain ja lukko sitä totteli vääntäessä, niin hänen oli mahdotonta avata
ovea. Hän ponnisti turhaan kaikki voimansa: tuntui siltä, kuin joku
häntä voimakkaampi olisi ulkopuolelta pitänyt vastaan. Lopulta hän
aavisti syyn siihen; hän oli erottavinansa hiljaista, tuttua säveltä,
joka yhä kaikui hänen korvissansa:

    "Onnesi kivi katosi..."

Samassa tanskalaiset olivat keksineet luukun ja heidän äänensä
kuului holvinaukosta. Ursula rouva ei halunnut antaa pyytää itseään
rotansatimeen. Tämä kunnianhimoinen nainen oli niin kauan pelannut
elämästä ja kuolemasta, että hän oli valmistunut menettämisen
mahdollisuuteen.

-- No hyvä, -- sanoi hän, -- minä kuolen, niin kuin olen elänytkin,
ilman pelkoa. Kaikki tai ei mitään, samapa se! Laula, valju haamu,
kurjia laulujasi! Minä uhmaan pilkkaasi ja hautaan mukanani koko
Ljungarsin suvun. Birger ja Beata eivät ole voineet paeta. He ovat
vielä varmaan kellariholvissa.

Hän seisoi ruutikellarin aukolla ja taskussaan hänellä oli tulukset.
Kiireesti hän sytytti taulan ja heitti sen aukosta sisään. Osa
tanskalaisista hinautui alas holvinaukon kautta, toiset tunkeutuivat
ulkoapäin kellariin. Äkkiä holvi täyttyi savulla ja horjui hirveästi
ilmanpainosta. Samassa maa vavahti, jää halkesi Kokemäenjoen koskista
ja kumealla järinällä raukesi Ljungarsin linna raunioiksi.



17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.


Kun Birger seuralaisineen oli ehtinyt kappaleen matkaa Ljungarsista,
niin he huomasivat Kukonpojan, joka innokkaasti etsi kiviä virran
partaalta. -- Mitä sinä teet täällä? -- kysyi Birger hetkeksi hilliten
nopeaa kulkuansa.

-- Minä etsin ristiäidille parempaa kiveä, -- vastasi pieni mies, jonka
omatunto oli herännyt hänen muistaessaan Ursula rouvan vihaa.

Birgerin hyvä sydän heltyi ajatellessaan pojan kohtaloa. -- Seuraa
meitä! -- huusi hän. -- Sinun ristiäitisi on noita, ja sinä saat
ratsastaa minun hevoseni selässä takanani.

-- Etkö häpeä! -- vastasi Kukonpoika, jota tämä tarjous suuresti
loukkasi. -- Minäkö ratsastaisin sinun hevosesi selässä sinun takanasi!
Minä panen sinut itsesi ratsastamaan takaperin lehmän selkään.

-- Mutta Ursula rouva upottaa sinut koskeen, koska sinä otit hänen
kivensä.

-- Entäs sitte! Minä löysin paljoa kauniimman. Samassa maa tärisi,
virran jää halkesi ja vesi kuohuili esiin halkeamista. Kumea, ukkosen
tapainen jyrinä kuului ja koko se seutu, josta vastikään häämötti
Ljungarsin linnan torni, peittyi sakeaan, tuhanharmaasen savupilveen.

Pakolaiset pysähtyivät hämmästyksissään ja katsoivat taaksensa. Birger
muisti ruutikellaria. -- Onnettomuus! -- huudahti hän. -- Kääntykäämme
takaisin!

-- Eteenpäin! -- huusi Taavi. -- Minä näin tanskalaisia linnassa
ja minun tulee vastata herralleni piispalle Ljungarsin suvun
jälellejääneistä jäsenistä.

-- Se on minun linnani! -- sanoi Birger isänsä lausumatapaan.

-- Mutta minun on vastattava teidän hengestänne! -- vastasi Taavi yhtä
varmasti.

-- Eteenpäin! -- sanoi Beata. -- Taavi on oikeassa.

Birger epäili. -- No hyvä! -- sanoi hän vihdoin. -- Jää hyvästi,
Ljungars! Mutta Kukonpojan me otamme mukaamme!

-- Hän hyppäsi hevosen selästä alas, tarttui poikaan kiinni ja heitti
hänet Renatan rekeen, jossa ajaja hänen vimmatuista ponnistelemisistaan
huolimatta piti häntä kiinni Renatan hoitaessa ohjaksia.

Pakolaiset jatkoivat enemmittä seikkailuitta matkaansa etelää
kohti Naantaliin, ja sinne Taavi heidät jätti tehdäksensä tiliä
matkastansa piispalle. Luostari-ilman mukana palasivat Birgerin
horjuvat ajatukset jälleen hengelliseen säätyyn. Hän oli kyllästynyt
maallisiin seikkailuihin, kyllästynyt oloonsa Ljungarsin linnan
kellarissa, joka oli hänelle ollut paastonaika täynnä kummituksia.
Hänen uuden kääntymyksensä ensimäisenä seurauksena oli se, että hän
lahjoitti Ursula rouvan keltaisen topaasin pyhän Brigitan kruunuun
luostarikirkkoon. Pyhimys vastaanotti empimättä tuon epäiltävän lahjan
ja piti sitä riemuiten voitonmerkkinä kruunussaan. Legenda kuningas
Salomonin sormuksesta, johon tämä kivi oli kiinnetty, oli yleisesti
tunnettu ja se lisäsi suuresti pyhimyksen kunniaa. Mutta Ursula rouvan
topaasi ei ollut ainoa laatuansa. Samoin kuin tänä aikana oli olemassa
useita Pietarin partakarvoja ja Paavalin poskihampaita, niin oli
myöskin useita kiviä, joilla kuningas Salomo oli hallinnut henkiä,
ja niitä sekä kristityt että juutalaiset ostivat ja möivät suurilla
summilla.

Birger Bonpoika pyysi uudelleen saada vihittäytyä munkiksi Naantalin
luostariin.

-- Ei vielä, poikani, ei vielä, -- sanoi piispa. -- Valmistaudu vielä
vuosi aikaa rukouksilla ja opinnoilla! Aika on nykyään sellaista, että
kirkko tarvitsee useampia haarniskoja kuin messuja puolustuksekseen.

Ja vaarat ahdistivat joka taholta; henki, kunnia ja vapaus oli
kysymyksessä. Julman Kristian kuninkaan varjo levisi kautta koko Suomen
maan, yli sen horjuvan kirkon, riitaisen aateliston ja hajaantuneen,
pitkällisten sotien sortaman kansan. Yötä päivää tähystelivät
vartiat Kuusiston linnan muureilla epäilyttäviä laivoja merellä ja
tanskalaisten peitsiä metsänrannassa. Turku oli auttamattomasti
vihollisen vallassa, Naantali pelastautui hädin tuskin myöntyväisellä
vieraanvaraisuudella tanskalaisten partioretkeläisten kiskomisista.
Arvid piispa kuulusteli jokaista sanomaa, joka tuli Ruotsista. Eikö
siellä noussut uutta Engelbrektiä vapaudenasiaa puolustamaan? Niin,
eräs nuori mies, Kustaa Eerikinpoika oli, antautumalla monelle vaaralle
alttiiksi, asettunut taalalaisten etunenään, puhdistanut pohjoiset
maakunnat, ja valtiohoitajaksi valittuna kulkenut Tukholmaa kohti.
Mutta merellä tanskalaiset olivat vallassa; Suomelle ei näyttänyt
toivoa koittavan.

Vuonna 1521 syyskuun 21 päivänä kirjoitti Arvid piispa kuningas
Kristianille uuden vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestansa
ja pyysi vaihtaa Paraisten pitäjän Sauvoon ja Runan kartanoon. Hän
tiesi vallan hyvin, etteivät tyrannit usko muita vakuutuksia kuin
itsekkäisyyden vaikuttamia. Kuninkaan armollinen vastaus oli yhtä
mielistelevä ja teeskentelevä. Ja Birger Bonpoika sekä kaikki piispan
vilpittömät ystävät surivat tätä kirkon ja koko maan etevimmän miehen
petollisuutta.

He eivät nähneet piispan käden vapisevan, kun hän teeskennellen
kirjoitti tämän kirjeen. Vihan huudahdus kävi kautta koko maan, ja kun
Kustaa Eerikinpoika myöhemmin syksyllä lähetti Arvid Vestgöten Suomeen,
liittyivät monet hänen seuraansa karkoittaakseen vihollista maasta.
Marraskuun 24 päivänä suomalaiset ryntäsivät Turun linnaa vastaan, eikä
Arvid piispa silloin enää saattanut eikä tahtonut teeskennellä. Salassa
olleet aseet otettiin esille Kuusiston linnankellareista ja lähetettiin
miehistön kanssa vahvistamaan piiritysjoukkoa. Ainoastaan pieni joukko
jäi piispan turvaksi. Naamari oli poistunut: Arvid piispa tahtoi seisoa
tai kaatua yhdessä isänmaan kanssa.

Oli mies, joka tämän tiedon kuullessansa naureskeli hyvillään
punaiseen partaansa, ja tämä mies oli piispan vanha tuttava, Turun
linnanpäällikkö, herra Tuomas Wulf von Grewendorp. Hän oli sitä kauan
odottanut. -- Potz tausend! Jetzt soll der schlaue Fuchs icke mere lure
den dumme Wolf. Jetzt halte ich ihn bei den Ohren; wette, er kommt
nicht los uden han levner den Peltz im Sticke. [Tuhat tulimaista! Nyt
ei tuo viekas kettu voi enää peijata tuhmaa sutta. Nyt minä pitelen
häntä korvista kiinni; lyön vetoa, hän ei pääse pälkähästä jättämättä
turkkiansa.]

Tuomas herra olikin siinä asemassa että hän saattoi ivata
vihollisiansa. Piirittäjillä ei ollut kanuunia ja Turun linna oli
vahvasti varustettu ja siinä oli runsaasti ruokavaroja sekä sotaan
tottunut miehistö. Aika-ajoin tehtiin onnistuneita hyökkäyksiä ja
otettiin vankeja, jotka Tuomas herra hyväntuulensa osotukseksi
riipustutti linnanmuurille. Kristian kuninkaalta tuli käsky, ettei
pettureita saisi säästää, ja Tuomas herra oli säilyttänyt muutamia
herroja panttivankina kansan uskollisuudesta. Hän oli heti valmis
ja mestautti Viipurin maaherran, Tönne Eerikinpoika Tottin sekä
pohjois-Suomen laamannin Henrikki Stenpoika Renhufvudin. Silloin herra
Tuomas Wulf naureskeli taaskin punaiseen partaansa, ja toivoi jonakuna
kauniina päivänä voivansa osottaa Arvid piispallekin saman kunnian.

Kaikesta tästä toi piispan uskollinen tallimestari tietoja herrallensa.
Yhä synkemmäksi kävi kaikki Suomen kirkon mainehikkaan päämiehen
ympärillä. Vielä hän oli turvassa Kuusiston linnanmuurien sisäpuolella,
vielä oli meri jään peitteessä, mutta ensimäinen kevätpäivä oli tuova
tanskalaisen laivaston purjeet mukanansa; silloin maa oli hukassa ja
hän yhdessä maan kanssa. Eräänä päivänä huhtikuun alussa ilmoitti hänen
uskollinen Taavinsa, että Turun tuloväylän ulkopuoliset selät siinsivät
sinisinä auringon loisteessa. Silloin piispa kokoili kalleimmat
aarteensa ja pakeni dekanuksensa, maisteri Conradin, sekä lukuisan
seurueen kanssa rantatietä pohjoiseen Raumalle käsin. Pian sen jälkeen
ottivat tanskalaiset suojattoman Kuusiston linnan haltuunsa.

Naantalissa syntyi hirveä häiriö, kun kuultiin, että piispa oli yöllä
matkustanut luostarin ohitse. Nunnat itkivät, messu takertui munkkien
kurkkuun. Kuka nyt puolustaisi pyhää Birgittaa, kun kirkon ruhtinas
jätti lujan linnansa? Monet tahtoivat seurata häntä; mestari Gervasius
sulki abbedissan käskystä luostarin portit. Tuo hyvä sisar Margareta
Juhanantytär osotti ensi kertaa eläissään rohkeutta, jota muilta tällä
hetkellä puuttui. Pyhä Priita oli nainen; jos miehet hänet hylkäsivät,
niin tuli naisten häntä puolustaa!

Päätettiin, että Birger ja Beata, jotka olivat orpoja kumpikin,
seuraisivat hengellistä isäänsä. Neiti Elina Kurki lähetettiin Laukon
kartanoon. Kukonpoika uskottiin mestari Gervasiuksen hoitoon, joka oli
ottanut toimeksensa kasvattaa tuosta huimapäästä ihmisen, vaikka se
toimi olikin sangen vaivalloinen.

Pian sen jälkeen ilmestyi Severin Norrby voimakkaan tanskalaisen
laivaston, kanuunien ja ruokavarojen keralla Turun edustalle. Silloin
täytyi huonosti varustetun suomalaisen piiritysjoukon luopua Turun
linnan valloitus-aikeesta ja peräytyä Hämeesen. Sen lähtiessä 23
päivänä toukokuuta vuonna 1522 sytytettiin kaupungissa ruutivarasto
tuleen, jota ei tahdottu jättää tanskalaisten käytettäväksi ja tulipalo
hävitti silloin suurimman osan Turun kaupunkia. Severin Norrbyn
väki astui maihin ja ryösti palavan kaupungin. Suomen silloisesta
pääkaupungista säilyi vain muutamia autioita taloja, joiden asukkaat
olivat paenneet, mutta paikoillensa jäivät seisomaan palamattomina
tuomiokirkko ja linna, odottaen uuden kaupungin ja maan uutta
ylösnousemusta.

Punapartainen herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, hän se vasta
riemuitsi! Kaksi vastoinkäymistä harmitti häntä: toinen oli se, ettei
hän saanut hirttää piispaa ja toinen, että hän oli antanut herra
Eerikki Flemingin karata hirttämättä linnan vankeudesta. Eerikki herra
oli valalla vakuuttanut että hän ihaili suuresti Kristian kuningasta
ja että hän oli Kustaa Eerikinpojan verivihollinen. Tuomas herra salli
hänen seurata mukana eräässä hyökkäyksessä, joka tehtiin linnasta,
ja tätä tilaisuutta tuo kiittämätön oli käyttänyt kääntääkseen
miekankärkensä tanskalaisia vastaan ja vapautuakseen koko joukosta.
Sodassa kyllä voipi tuollaisista onnettomuuksista lohduttautua, mutta
Tuomas herra sai uutta syytä katua herkkäuskoisuuttaan.

Eerikki Flemingin onnistunut juoni miellytti näet Kustaa Eerikinpoikaa
siihen määrin, että hän antoi hänelle päällikkyyden eräässä pienessä
laivastossa, jonka hän oli koonnut Ahvenanmaan saaristoon voidakseen
pitää vihollista silmällä. Siihen aikaan oli Tukholmassa, jota
ruotsalainen joukko piiritti, ruokavarojen puute, ja Kristian kuningas
antoi herra Tuomaalle käskyn hankkia sinne ruokavaroja Suomesta. Tuomas
herra purjehti sinne laivastonsa kanssa Turusta, ja kun hän saapui
Ahvenanmaalle niin hän lähetti varmuuden vuoksi pienen laivaveneen
vakoilemaan, olisiko reitti selvä. Eerikki Fleming oli laivoinensa
erään niemen suojassa; he anastivat veneen pukeutuivat miehistön
vaatteihin ja suuntasivat kulkunsa tanskalaista laivastoa kohti. Tuomas
herra oli utelias hän läksi veneessä vakoilialaivan luo ja kysyi: alles
sicher? [Kaikki varmaa?] On kyllä, vastattiin. Tuomas herra astui
vakoilialaivaan ja aavistamattaan hän joutui Flemingin vangiksi joka
heti purjehti takaisin ystäviensä luo. Ruotsalainen laivasto hyökkäsi
tanskalaisen kimppuun, jotka olivat ilman päällikköä, ja pääsi kovan
taistelun jälkeen voitolle, tanskalaiset puolustautuivat tappelussa
niin miehuullisesti, että eräs heidän laivoistansa "Suomalainen
prinssi", oli ammuttava upoksiin, niin että se hukkui kaikkine
miehistöineen. Tuomas herra vietiin Kustaa Eerikinpojan luo ja palkaksi
siitä kujeesta, että hän oli hirtättänyt vankinsa Turun linnassa,
tuomittiin hän samallaiseen kuolemaan ja ripustettiin sopivaan tammeen.
Tuomas herra ei pelännyt kuolemaa. Hän olisi nauranut vieläkin
punaiseen partaansa, jollei köysi olisi ollut niintä ja ansaitseehan
kelvollinen soturi ainakin hamppunuoran!



18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.


Ljungarsin linna oli sorana ja tuhkana. Sen laillinen perillinen,
Birger Bonpoika saattoi nyt Ursula rouvan kuoleman jälkeen ilman mitään
estettä lahjoittaa maatilan kalavesineen Naantalin luostarille, johon
hän itse aikoi ruveta munkiksi. Mikään ei saattanut olla luostarille
mieluisampaa kuin yhdistää tämä vaarallinen naapuri Myllyrannan
alusmaihin, joten saattoi luostarille turvata runsaan lohenkalastuksen.
Inkeri ei voinut kyllin kiitellä rakkaan nuoren herransa päätöstä, ja
Silla kertoi sekä lapsille ja lastenlapsille, kuinka hän kerran oli
napahuttanut Ljungarsin herraa olkapäälle. Nyt ei ollut huolta muusta
kuin Leton kartanosta, jonka Kukonpoika saisi perinnöksensä kun hän
tulisi täysi-ikäiseksi. -- Omena ei putoa kauas puusta, -- arveli
Inkeri. -- Isän tavat ovat juurtuneet tuohon käärmeensikiöön. Miksikä
hän säästyi, kun paholainen kohosi ilmaan hänen ristiäitinsä kanssa?

-- Hän elää kai voidakseen jonakuna yönä sytyttää Myllyrannan tuleen
kaikista neljästä nurkasta, -- sanoi Josua, joka kantoi vanhaa vihaa
Ljungarsin väkeä kohtaan. -- Menkääpäs, äiti, Siverin noidan luo.
Siveri noituu hänet rammaksi ja sokeaksi.

-- Oletko järjiltäsi? Kukonpoika on pyhän Priitan suojeluksen alla.

-- Hohoo, kyllä hän karkaa, -- arveli Josua.

Näytti siltä, kuin tämä ennustus olisi toteutunut, sillä samana
aamuna kun Birger aikoi lähteä, oli Kukonpoika kadonnut luostarista.
Turhaan hän oli rukoillut päästä mukaan matkalle, ja siksi hän oli,
tuo kymmenvuotias lapsi, luikahtanut pois luostarin orjuudesta ja
pelottavan mestari Gervasiuksen käsistä. Samaan aikaan katosi myöskin
kallisarvoinen topaasi pyhän Priitan kruunusta.

Birger ja Beata sanoivat luostariin jääville ystävilleen jäähyväiset
ja lähtivät matkalle, toivoen tapaavansa piispan Raumalla. Hän ei
ollutkaan siellä, hän oli pitänyt vain lyhyen messun luostarissa ja
jatkanut matkaansa pohjoiseen päin. Ljungarsin lapset seurasivat
hänen jälkiänsä ja tulivat Ulvilaan. Ei sielläkään piispa ollut
viipynyt, sillä hän pelkäsi tanskalaisten laivoja, jotka joka päivä
saattoivat tulla näkyviin. Pohjoisemmassa ei siihen aikaan ollut
ainoatakaan kaupunkia Suomessa; vain Korsholman puoleksi rappeutunut
linna saattoi tarjota epävarmaa suojaa. Birger ja Beata jatkoivat yhä
matkaansa, ja ennättivät vihdoin kirkon pakenevan isän Pohjanmaan
etelärajalla Närpiössä. Täällä hän oli levähtänyt pari päivää, samalla
kuin meritoimiin tottuneet ranta-asukkaat vakoilivat alituisesti
epäillyttäviä purjeita myrskyisellä ulapalla. Severin Norrby koetti
yhtä väsymättömästi kuin herra Tuomaskin, tavoittaa tätä Kristian
kuninkaan kostolle niin kallisarvoista saalista.

Närpiö on viljava alankomaa, jonka ruotsia puhuva väestö harjoitti
kannattavaa kauppaa vastakkaisen Ruotsin-rannikon kanssa. Kirkkoherra
oli koonnut lukuisan joukon seurakuntalaisia vanhaan kirkkoon olemaan
läsnä semmoisessa harvinaisessa juhlallisuudessa, jossa piispa
itse luki messua. Vielä kerran Arvid piispa seisoi juhlapuvussansa
alttarin edessä ja jakoi kirkon siunausta polvistuneelle, itkevälle
kansalle. Vielä kerran tämä jäykkäniskainen kansa kumarsi päätänsä
Rooman herruudelle ja kaikille sen pyhimyksille. Mutta se oli Rooman
ja pyhimysten jäähyväiset pohjolassa: pyhäinmiesten yö, jota seurasi
uskonpuhdistuksen huomen.

Norrby saattoi nousta maalle Närpiössä aivan yhtä helposti kuin
eteläisemmälläkin rannikolla. Piispa oli vuokrannut Ruotsin matkaansa
varten puoleksi katetun jahdin, jommoiset täällä olivat käytännössä.
Alus oli ahdas ja epämukava; siihen lastattiin piispan kallein
omaisuus, ja siinä oli tilaa 20 hengelle, mutta piispan seurue nousi
yli 40 hengen. Aika oli kallis, vaara uhkaava ja kun ei ollut muuta
neuvoa, niin sijoitettiin ne, jotka eivät saaneet tilaa jahdissa,
suureen kannettomaan verkkoveneesen, ainoaan, joka oli saatavissa.

Eräänä varhaisena kauniina kevätaamuna läksi piispa seurueineen
odottaviin aluksiin. Taivas oli selkeä, ilma lämmin, meren pinta
karehteli vienon kaakkotuulen puhaltaessa, joka ennusti edullista
matkailmaa. Kaikki olivat hyvällä mielellä; toivottiin ennen iltaa
päästävän Ruotsin rannikolle.

Silloin Taavi tuli Birgerin luo, joka kävi aivan piispan jäljissä,
osotti rantaan ja kysyi hiljaisella äänellä, näkikö hän jotakin
erityistä.

Birger vaaleni. Hän seurasi silmällään osotettua suuntaa kohti ja
hän näki selvästi Ljungarsin valkoisen tytön, joka leijaili veden
yläpuolella rannan ja veneitten välillä. Hän ei ollut nähnyt häntä
siitä saakka kuin Ljungarsin linna pamahti ilmaan ja hän luuli iäksi
vapautuneensa hänen tungettelevaisuudestaan.

-- Älkää lähtekö, Birger herra, älkää tänään lähtekö, vaan jääkää
Beatan kanssa tänne, -- pyysi Taavi innokkaasti. -- Näettehän, kuinka
hän torjuen ojentaa molemmat kätensä. Teitä hän varoittaa; ei hän
välitä meistä muista.

Birger teki ristinmerkin. -- Pelkäisinkö minä pakanallista kummitusta?
En, Taavi, en; jos minulla ei olisi muuta syytä seurata hengellistä
päämiestäni, niin tämä olisi riittävä olemaan häntä hylkäämättä hänen
paetessaan maapakolaisuuteen.

-- Ei, älkää lähtekö, älkää lähtekö! Tiedättehän, että ukkonen ja
myrsky aina seuraavat Ljungarsin sukua. Ettekö tunne ukkosta ilmassa?
Älkää lähtekö, rakas herra; jos ette itsenne tähden, niin piispan ja
sisarenne tähden!

-- Mitäs nyt? -- kysyi Arvid piispa, joka kuuli viimeiset sanat ja
kääntyi taaksensa.

Birger vastasi: -- Teidän korkea-arvoisuutenne tietää, että minua on
pakanallinen kummitus jonkun aikaa vainonnut ja Taavi koettaa nyt
uskotella minua, että se varoittaa minua lähtemästä matkalle.

Piispa hymyili. -- Harhakuvia! Poikani, sinä olet usein huomaava, että
pahat voimat koettavat tehdä tyhjäksi Jumalan tahdon. Tämä ei ole
mitään muuta kuin niiden tavallisia taikatemppuja.

-- Minä luotan siihen, teidän korkea-arvoisuutenne, ja seuraan teitä,
tapahtui sitte mitä tahansa.

-- Seuraa minua, poikani. Jos tahdot alistua minun kohtalooni, niin
tapahtukoon Jumalan tahto sinulle ja meille kaikille!

Birger ja Beata seurasivat herraansa veneessä laivaan. Valkoinen
haamu leijaili yhä varoitellen veden pinnalla ja vene kulki sen läpi
ikäänkuin hienon sumuharson läpi. Birger vain tunsi äkkinäisen, viileän
tuulahduksen lämpimässä kevätilmassa.

Sekä laivassa että veneessä, jotka kumpikin olivat täydessä lastissa,
nostettiin purjeet ja sitte suunnattiin kulku lounaista kohti merelle.
Rannalla seisoi taaja ihmisjoukko kyynelsilmin katsellen lähtöä.
Vielä kaukaa ulapalta näkyi piispa Arvid Kurki kohottavan siunaavasti
käsiänsä rakasta maata kohti, jota hänen katseensa ei koskaan enää
ollut tavoittava.

Taavi johti pienempää venettä, jossa muutamat piispan seuralaiset,
muuttotavarat ja kaksi soutajaa seurasivat suurempaa alusta. Vanha
kalastaja piti perää. Kun vene oli kulkenut sisempien selkien poikki,
niin huomattiin aavalla merellä, että tuuli otti paremmin piispan
jahdin purjeihin, joten se ennätti toisen veneen edelle. Välimatka
eneni yhä. Tuuli rupesi tyyntymään, päivällisen aikana oli tuuli aivan
asettunut ja täytyi tarttua airoihin. Myrskyinen Pohjanlahti oli
hiljaisesti heijuvana kuvastimena ja yhä mahdottomammalta näytti, että
ennen iltaa saavuttaisiin ruotsalaiselle rannikolle.

Taavi vaihtoi pari sanaa vanhan kalastajan kanssa, jonka ammatti ja
pakko oli tehnyt ilmanennustajaksi.

-- Mitäkö minä luulen? -- toisti peränpitäjä äreästi. -- Minä luulen,
että puolen tunnin perästä nousee ukkonen. Tuuli kääntyy luoteesen.

-- Luuletteko, että jahti kestää tuulta?

-- Miksikä se ei kestäisi, jos se olisi hyvin lastattu? Mutta niinkuin
se nyt on, niin pyhä Priita pidelköön sitä pystyssä kölillänsä. Minun
mielestäni me käännymme ajoissa takaisin.

-- Mekö kääntyisimme? Emme koskaan! Soutakaa rivakasti!

Ja Taavi tarttui itsekkin airoon, jotta he ennättäisivät jahdin, joka
löyhin purjein vaarui hyökyaalloilla.

Kohoavat ukkospilvet synkistyttivät taivaan. Kun vene oli päässyt parin
kaapelinmitan [kaapelinmitta = 120 syltä] päähän jahdista, rupesi
raskaita sadepisaria tippumaan ja ensimäinen salama halkaisi kaakkoisen
taivaanrannan. Pian sen jälkeen röyhelsi eteenpäin kiitävä musta aalto
merenpinnan ja luoteistuuli pauhaili torvineen, rumpuineen. Jahti sai
uutta vauhtia ja jatkoi kotkansiivin kulkuaan lounaista kohti ja hetken
kuluttua se oli ennättänyt kauaksi toisen veneen edelle. Venhe seurasi
purjeet pingollaan tyrskyävällä merellä. Tunnin kuluttua näkyi jahdin
huippu vain liitelevänä kaarnana valkopäisillä aalloilla. Neljänneksen
kuluttua sekin oli kadonnut, eikä toisella veneellä ollut muuta neuvoa
kuin ajatella omaa pelastusta myrskyssä ja sateessa.

Vene luovasi tuulessa länteen päin koettaen päästä maihin lähimmälle
ruotsalaiselle rannikolle. Tuli ilta, yö saapui, onneksi toki keväinen
yö, eikä vielä maata näkynyt. Taavi muisteli Beataa, Birgeriä ja
piispaa. Missähän he nyt olivat?

Kerran vene oli aivan kaatumassa. Hyökylaine löi veneen laidan yli
tuulenpuolelta ja suojanpuolelta tuli vettä veneesen. Vene kohousi
jälleen ja irtaantui johonkin määrin hyökylaineesta, mutta masto oli
painunut reunan yli ja laahautui mukana laineilla. Suurella vaivalla
irtauduttiin tästä vaarallisesta lisäkkeestä, mutta vene ajelehti nyt
kallellaan aaltojen hyrskyssä. Kaikki tarttuivat airoihin ja koettivat
päästä tuulen alle. Ja siten jatkettiin tätä tuskallista taistelua
aamuun saakka, kunnes aurinko taas nousi koillisessa tyrskyvän meren
yli.

Vain se, joka on kokenut sellaisen yön, voi kuvailla mielessään, millä
tunteella pakolaiset näkivät auringon kimaltelevan aaltojen harjoilla.
Tuulikin vähitellen asettui ja kääntyi koilliseen. Vaatekappaleen
saattoi kiinnittää hätäpurjeeksi airoon kiinni ja vene totteli
paremmin ruoria. Kello neljän aikana näkyi suoraan edessäpäin joku
noita kallioisia kareja, jotka muodostavat sekä ruotsalaisen, että
suomalaisen rannikon ulkovarustuksen. Kello viiden aikana noustiin
maalle kalliokarille, jossa oli vähän tilaisuutta hoitaa naispuolisia
matkustajia. Heitä oli kuusi kaikkiansa, ja koko ajan he olivat
maanneet veneen pohjalla aivan läpimärkinä ja vilusta värisevinä.

Rannalta löytyi vesiajopuita, ja sytytettiin tuli. Rohkeus palasi
yhdessä lämmön ja toivon kanssa. Pakolaiset kuivasivat vaatteitansa,
maistelivat eväitänsä ja ylistivät pyhimyksiä. Milloin arveltiin pyhän
Henrikin, milloin pyhän Priitan tai pyhän Eerikin, milloin taas pyhän
Olavin pelastaneen heidät. Vanhalla kalastajalla, perämiehellä, oli
oma mielipiteensä. -- Pitää olla sovinnossa neitsyt Maarian kanssa, --
sanoi hän, -- ja osata loihtusanat:

    Jeesus aaltoja aseta,
    Maaria ve'en väkeä,
    Ett'ei parsku parraspuille,
    Pääse päälle kaarieni!
    Mene tuuli tuonnemmaksi,
    Ylitse meren yheksän,
    Tahi nouse taivahalle
    Ylös pilvihin ajaite.

Päivällisen aikana nousi tuuli idästä, vene kesti hyvin tuulta ja
ennen illan tuloa olivat pakolaiset onnellisesti laskeneet maihin
ruotsalaiselle rannikolle nykyisen Söderhamnin läheisyyteen.
Ensimäiseksi huoleksi ruvettiin tiedustelemaan piispan, Birgerin ja
heidän seuralaistensa kohtaloa. Ei kukaan tässä seudussa ollut kuullut
heistä mitään. Taavi läksi eteläänpäin, kyseli pitkin koko rannikkoa.
Vihdoin Öregrundissa hän sai varman tiedon siitä, mitä hän niin kauan
oli pelännyt, ja joka vaivutti koko Suomen suruun. Pirstaleita ja
muutamia ruumiita olivat aallot heittäneet rannalle. Epäilemisen
syytä ei ollut enää. Piispa, maisteri Conrad, Birger herra, Beata
neiti, kaikki jotka olivat olleet mukana tuossa liiaksi lastatussa,
onnettomassa aluksessa, olivat saaneet hautansa rannan tyrskyissä 23
päivänä toukokuuta vuonna 1522, eikä kukaan pelastunut voidakseen
kertoa heidän viime hetkistänsä. Piispa Arvid Kurjen mukana vaipui
katolinen aikakausi Suomen historiassa meren syvyyteen, mutta hänen
maansa ja kansansa eli nähdäkseen uuden ajan koittoa.



19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.


Samoin kuin kesäkuun aurinko illalla uudelleen lähenee sitä seutua,
josta se aamulla on lähtenyt, samoin palaa tämäkin kertomus monen
taistelun ja seikkailun jälkeen ensimäiseen rauhalliseen lähtökohtaansa
Satakuntaan Kokemäenjoen varrelle, Myllyrannan myllylle. Kaksitoista
vuotta on kulunut siitä, kuin Arvid piispa sai surmansa aalloissa,
ja nyt on siis armon vuosi 1534, ja juhannuksen aika taaskin. Paljon
on näinä kahtenatoista vuotena muuttunut pohjoismaissa, paljon
ihmisten uskossakin, jossa historian sydän sykkii. Uskonpuhdistus oli
hyljännyt Rooman paavin ja hänen kirkkonsa ja ottanut häneltä pois
ennen kieltämättömän oikeuden tuomita kaikkien omiatuntoja, mutta
tarvittiin vielä aikaa ja rauhaa, ennenkuin voitiin löytää uusi ja
korkeampi tuomari, kuin kuningas, joka paavin sijaan oli astunut kirkon
päämieheksi. Raamattu, jonka Luther oli kääntänyt saksan kielelle,
ja uusitestamentti, joka painettiin ruotsiksi vuonna 1526, olivat
Suomeen nähden vielä latinaa ja pappien viisautta. Kansa tunsi omalla
kielellään vain isämeidän-rukouksen ja pyhimystaruja, ja nyt koetettiin
heille uskotella, että pyhimysten palvelus oli harhauskoa. Ketä oli
uskottava? Kehen luotettava, kun kaikki tuntui horjuvan?

Myllyrannassa ei voitu huomata muuta rauhattomuuden ulkonaista jälkeä,
kuin että toinen puoli sen taistelukykyisistä asukkaista joka yö sai
valvoa aseissa, peläten erästä rosvojoukkoa, joka Leton tienoilta
levitti kauhua kautta, koko Satakunnan. Mylly, lohipato, aidat, pellot
ja rakennukset virran rannalla osottivat hyvää hoitoa. Ja kuitenkin
oli suuri muutos tapahtunut tässäkin maailman sopukassa. Vesteråsin
resessin jälkeen vuonna 1527 oli Myllyranta, samoin kuin useimmat
muutkin luostaritilukset, otettu kruunulle ja lähinnä se oli Satakunnan
voudin käskynalainen, jota odotettiin paikalle kuninkaan nimessä
ottamaan Myllyrantaa haltuunsa.

Eipä puuttunut puheluaihetta siitä pienestä vanhasta tuttavapiiristä,
joka juhannuspäivänä oli kokoontunut talon tammien suojaan
yksitoikkoisesti kohisevan kosken partaalle. Kuisti oli koristettu
puolikasvuisilla koivuilla ja kukkassalko pihalla kutsui kylän nuorisoa
leikkeihin. Inkeri, seitsemänkymmenen-vuotinen eukko, istui iloisena
ja reippaana keinulaudallaan. Hänen vieressään oikealla puolella
oli mestari Gervasius, joka näytti nyt paljoa raihnaisemmalta kuin
arvokkaan mahtavuutensa aikana, ja vasemmalla istuivat Josua ja Silla.
Ruohikkoon sekä pihalle kokonaisille sekä puolinaisille myllynkiville
oli asettunut suuri joukko kylän asujamia. Kaikkien huomio oli
kiintynyt kahdenkymmenen-vuotiseen teiniin, Josuan vanhimpaan poikaan,
Eljakseen, joka oli ollut uskonpuhdistajan Pietari Särkilahden
oppilaana. Hän oli vastikään palanut kotiin Turusta ja selitteli
innokkaasti sukulaisilleen uutta oppia.

-- Se on niin, -- lopetti nuorukainen esitelmänsä saarnan äänenä ja
nuoruuden koko luottamuksella vasta omistamaansa oppiin, -- se on
niin, katsokaa, me olemme nyt päässeet kirkkaasen auringonvaloon
myllykamarin pimeästä, johon vain pieni päivänsäde luukusta tunkeutuu.
Pimeys, se on Rooman paavi ja hänen munkkinsa epäjumalanpalveluksineen;
auringonvalo on meidän Vapahtajamme armo, joka yksin kirkastaa
maailman ja antaa kaikki meidän syntimme anteeksi, ei kullalla eikä
hopealla, ei messuilla, ei paastoilla eikä hyvillä töillä, vaan verensä
ja laupeutensa kautta, kun me vain uskomme. Paavi ja koko hänen
joukkonsa ovat vain syntisiä ihmisiä, jotka joutuvat helvettiin omassa
vanhurskaudessaan ja vetävät toisia mukanansa. Pyhimykset pitäkööt
huolta siitä, että itse tulevat vapahdetuiksi, sillä heillä ei ole
ylimääräisiä hyviätöitä muita syntisiä varten... Minä sanon teille,
että kiirastuli on satua, ripitys turhanpäivästä korvaan-sopotusta,
ja messun ovat laiskat munkit keskineet vietelläkseen rahoja köyhiltä
lähimäisiltään...

Ennenkin oli jo kuultu jotakin, mutta tämä tuntui menevän liian
pitkälle. Kuuliat rupesivat napisemaan, toiset tekivät ristinmerkkejä,
mestari Gervasius nousi ylös, ja Inkeri rukoili hiljaa itseksensä, että
pyhä Priita antaisi anteeksi hänen pojanpojallensa, tuolle nulikalle,
joka niin hirveästi pilkkasi Jumalaa. Mutta nuorukainen jatkoi pelotta:

-- Pyhä Priita, pyhä Henrikki, pyhä Eerikki, pyhä Olavi, pyhä
Fransiscus, ja minkä nimisiä he kaikki lienevätkin, minä sanon teille,
hyvät ihmiset, kaikki nuo raukat ryömivät nyt paljailla polvillaan
elävien ja kuolleitten tuomarin edessä ja rukoilevat häntä antamaan
typerille ihmisille anteeksi heidän epäjumalanpalveluksensa! Kysykää
heidän puu- ja kivikuviltansa, voivatko he kuulla teitä? Voivatko ne
teille vastata? Mutta te koristelette niitä hopealla ja kullalla ja
turhamaisilla koruilla, ikäänkuin ei Jumalalla olisi heille mitään
parempaa annettavaa. Te suitsutatte heille pyhää savua ja jos tuli
tarttuisi heihin, niin he palaisivat poroksi. Neitsyt Maaria oli heitä
kaikkia korkeampi ja kuitenkaan hän ei ollut muuta kuin köyhä syntinen
ihminen, niinkuin me kaikki, hänen autuutensa oli hänelle vain armosta
annettu. Miksi te polvistutte hänen eteensä? Ettekö ole lukeneet
ensimäistä käskyä: Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni!

Hän ei saanut jatkaa. Vihanhuudahdukset keskeyttivät puhujaa.
Josua käski häntä vaikenemaan. Mestari Gervasius uhkaili häntä
ryhmysauvallansa, Silla kiiruhti suojelemaan häntä. -- Antakaa minun
puhua, äiti! -- huudahti nuori Eljas. -- Lyökää minua, kivittäkää
minut, niinkuin Stefanus kivitettiin, minä tahdon puhua, julistaa
totuutta, eikä helvetin portit voi minua kukistaa!

-- Mitä minä sanoin sinulle, Silla, -- nyyhkytti Inkeri, -- kun sallit
pojan tehdä oman tahtonsa mukaan ja mennä teiniksi Turkuun? Milloin
olet nähnyt myllärinpojan lukevan latinaa? Toista oli Taavin laita;
minä olisin suonut, että Eljas mielemmin olisi valinnut miekan ja
kypärän, niinkuin Taavi ja hänen isänsä tekivät. Mutta sinä olit
niin turhamainen ja tahdoit kuulla hänen lukevan sielumessua sinun
kuolleelle tomullesi.

-- Jumalan rauha, äiti! Mistä on kysymys? Minulla on miekka ja kypärä,
mutta minä olen oppinut Birger Bonpojalta lukemaan kirjaa, -- sanoi
odottamatta hänen takaansa rautapukuinen mies, joka melun kestäessä oli
kenenkään huomaamatta ratsastanut pihaan.

-- Taavi! -- huudahtivat yhtä suuta Inkeri, Silla ja Josua.

Niin, Taavi oli nyt taas monen vuoden perästä vanhalla kotiseudullansa,
ja lapsuudentunteet sydämessänsä hän syleili äitiään ja sukulaisiaan,
niin että hänen rautavaruksensa rämisi. Kun ensi näkemisen ilo oli
asettunut ja ensimäiset kysymykset tehty, niin hän tahtoi tietää, mikä
oli syynä siihen, että rauhaisassa Myllyrannassa näin tavattomasti
meluttiin.

Kymmenen ääntä vastasi yhtä aikaa:

-- Eljas, Josuan poika, on tuonut Turusta jumalatonta kerettiläisoppia!
Hän pilkkaa pyhimyksiä, kieltää messun, paavin ja kaiken jumalisuuden.
Hän on Antikristus, joka on tuleva viimeisinä aikoina.

-- Mutta ettekö te ole kuulleet, että hurskas piispamme Martti Skytte
ja kaikki jumaliset miehet Turussa, niin, itse kuningaskin tunnustaa
samaa uskoa kuin Eljaskin?

-- Kyllähän me olemme kuulleet niin paljon uudenaikaisia asioita,
ettei köyhä kristitty enää voi erottaa latinaista Jumalan sanaa
suomenkielisistä ihmisopeista. Mutta meille on sanottu, että uusi usko
ei ole mitään muuta kuin vanha vain hiukan parannettuna. [Kuningas
Kustaa tahtoi saattaa luterilaisen opin maahan vain katolisen uskon
parannettuna muotona.]

-- Miksi sitte kiistelette? Vastaa minulle, Eljas, uskotko Jumalaan,
Kristukseen, Jumalan poikaan, ja Jumalan ilmoitettuun sanaan?

-- Elämässä ja kuolemassa! -- vastasi nuorukainen. -- Mutta...

-- Se riittää, -- keskeytti häntä Taavi.

-- Kuulettehan sen itse. Tunnustaisiko Antikristus sellaista uskoa?
Ja jos te pääasiassa olette samaa mieltä, niin miksikä te annatte
vähemmän tärkeitten kysymysten erottaa teitä? Jumalan sanaa opetetaan
nyt ruotsinkielellä; me näemme vielä sen päivän, jolloin Jumala puhuu
suomeksikin.

Teiniä ei ahdistettu sen enempää ja väki hajaantui päästäkseen suojaan
lähenevältä ukkosilmalta.

Uskonpuhdistus raivasi itselleen tien Suomeen epäilysten ja
omantunnon-rauhattomuuden kautta, mutta se ajatus, että Jumala nyt
ymmärsi kansankin kieltä, vaikutti yhä tyynnyttävämmin. Agricolan
suomalainen uusitestametti painettiin vuonna 1548. Vasta melkein
vuosisataa myöhemmin, vuonna 1642, ilmestyi koko raamattu kansan
äidinkielellä.

Taavi kertoi vaiheistansa piispan onnettoman haaksirikon jälkeen. Hän
oli ruvennut sotilaaksi Eerikki Flemingin laivastossa, oli ollut mukana
hirttämässä junkkeri Tuomas Wulfia, valloittamassa Kastelholmaa, Turun
ja Kuusiston linnoja ja sen jälkeen palvellut kuningas Kustaata yhtä
uskollisesti kuin ennen muinoin Bo Knuutinpoikaa ja Arvid piispaa. Nyt
hän oli palannut Suomeen kuninkaan asioissa. -- Mutta, -- lisäsi hän,
-- kuinka rakas risti-isäni tulee toimeen tänä uutena aikana?

-- Kulunut luuta! -- huokasi mestari Gervasius. -- Kuningas on
anastanut pyhän Priitan leivän ja lihavat lohemme Myllyrannasta.
Jumala siunatkoon sisar Margareta vainajaa; hän osasi erottaa
taimenen nahkalohesta. Uusi abbedissa, Valpuri sisar, on Flemingin
sukua, ja hänen nenänsä on paksunahkainen; mitä hän minua tarvitsisi
palveluksessaan? Niin olen minä vanhoilla päivilläni tullut kruunun
isännöitsijäksi Myllyrantaan.

-- Ajatteles, Taavi, vanhan Renatan elämä loppui, kun hän sai tiedon
Ljungarsin lapsista! -- sanoi Inkeri.

-- Mutta kerro enemmän itsestäsi ja uudesta virastasi! Sinä olet jo
aikoja sitten siinä iässä, jolloin kunnon mies hankkii itselleen hyvän
vaimon. Oletko sinä naimisissa, poikaseni?

Taavi oli hetken aikaa ääneti. -- Sen asian laita, äiti, on sama
kuin Renatan ja Ljungarsin lasten, -- sanoi hän vitkastellen. --
Myllärinpoikien ei pitäisi koskaan katsella hienoja neitosia. Mutta
vanha lempi on lujassa, äiti. Miksikä minä menisin naimisiin?

-- No kuulehan! Olet sotilas ja pelkuri! Kyllä sinussa olisi ollut
miestä ansaitsemaan kannukset sodassa, ja sitte ei siunattu neitemme
koskaan olisi joutunut hukkaan meren hyrskyyn! Mutta mikä virka sinulla
nyt on, ja miksi sinä ratsastit tänne kymmenen ratsumiehen seurassa?

-- Minä olen kuninkaan läänitysmies pohjois-Satakunnassa ja tulen
valvomaan järjestystä läänissä, koska on valitettu sissien tuhotöitä ja
herrojen mielivaltaa.

Inkerin silmät suurenivat. -- Kuninkaan läänitysmies! Mutta sittenhän
sinä olet herrojen arvoinen!

-- Ja minun esimieheni! -- sanoi mestari Gervasius hämmästyneenä
ja nousi ylös osottaaksensa entiselle ristipojallensa
velvollisuuden-mukaista kunnioitusta.

-- En minä ole ainoa aateloimaton, jolle on uskottu niin korkea toimi,
-- selitti Taavi. -- Kustaa kuningas saa pitää varansa, etteivät
piispat ja aatelismiehet kasva hänen päänsä ylitse. Flemingit,
sanotaan, aikovat sukulunastuksella saada kruunulta takaisin Ljungarsin
ja Myllyrannan. He eivät tiedä, että yksi Ljungarsin suvusta vielä on
elossa, ja Myllyrannasta minä pidän huolen.

-- Yksi Ljungars vielä elossa!-- huudahti Inkeri. -- Sitten hän ei ole
kaukana, koska ukkonen käypi juhannuspäivänä.

-- Hän on minun seurassani, äiti. Ehkä muistatte vielä Kukonpoikaa,
jonka minä kerran kuljetin Ljungarsista tänne?

Mestari Gervasius muisti hänet liiankin hyvin. -- Oi, tuo hävitön
huimapää, joka karkasi minun isällisestä kuristani Naantalissa, ja
josta ei sen jälkeen ole kuulunut mitään! Minä luulin hänen kuolleen jo
aikoja sitte.

-- Tuo sudenpenikka! -- huudahti Inkeri. -- Hän asettuu varmaankin
Kukon väen etunenään, joka mellastaa Ljungarsin metsässä. Asettakaa
kahdenkertaiset yövahdit, mestari Gervasius.

-- Knuutti Steninpoika ei ole enää mikään huimapää, hän on
kahdenkolmatta vuoden vanha, -- vastasi Taavi. -- Minä vangitsin hänet
Aggerhusissa Kristian kuninkaan viimeisellä sotaretkellä, ja aina
siitä saakka hän on minua seurannut. Hän on nyt täällä todistaaksensa
laillisen perintöoikeutensa Ljungarsin linnaan ja Leton kartanoon,
mutta hän tahtoo vielä toistaiseksi olla tuntematon. Antakaa hänen
saada yösija muiden ratsumiesten mukana. Huomenna me ratsastamme
eteenpäin.



20. Viimeinen Ljungars.


Seuraavana aamuna tapaamme me jälleen Taavin ja hänen kumppaninsa,
Knuutti Steninpoika Ljungarsin, jota ennen sanottiin Kukonpojaksi,
Ljungarsin linnan autioilla rauniolla. Kun omistajaa ei kuulunut,
joutui tila muutaman vuoden kuluttua Naantalin luostarille ja sittemmin
se muutettiin kruununtilaksi, mutta näinä ahtaina aikoina ei kukaan
ollut ruvennut uudestaan rakentamaan vanhaa herraskartanoa. Muurit
olivat raunioina ja tuhkaa ja puoleksi hiiltyneitä hirsiä oli hajallaan
kellariholvin ympärillä. Taavin ratsumiehet olivat majoittuneet kylään,
jossa oli vain muutamia kurjia hökkeleitä ja jonka asukkaiden epäiltiin
olevan liitossa sissien kanssa.

-- Knuutti Steninpoika istui ääneti sortuneilla muureilla, joiden herra
hän oli. Hän oli kaunis tummatukkainen nuorukainen, kookas ja vahva
ruumiinrakenteeltaan, niinkuin koko hänen sukunsa, mutta nuoruudeninto
ja terveys oli kadonnut hänen kalpeilta poskiltansa. Hänen katseensa
kiintyi raskasmielisenä synkkään ympäristöön. Joko hänen elämänsä
oli kulunut liian nopeasti, taikka hän oli kärsinyt liiaksi, mutta
nuorella iällänsä hän näytti väsähtäneeltä ratsumieheltä, joka pysähtyy
tienhaaraan.

-- Miksi ajattelemme menneitä aikoja, -- lohdutteli Taavi. -- Ljungars
on kadonnut, Lettoa ei ole enää olemassa, eikä sitä koskaan olisi
pitänytkään olla. Sinussa on tulevaisuus, sinussa on toivo, ja sinun
käsiesi alla on uusi Ljungars kohoava tuhasta.

-- Kiitos, -- sanoi nuorukainen surumielisesti. -- Minä kerron sinulle
jotakin, jota en ole vielä uskonut kellekään ihmiselle. Kun sinä löysit
minut kahdeksanvuotiaana kosken partaalta ja Birger kaappasi minut
mukaansa, niin minä tunsin ensi kertaa eläissäni omantunnon voiman.
Tunnetko sinä omaatuntoa?

-- Hiukan, -- vastasi Taavi.

-- Et, sinä et sitä tunne, sinä et tiedä, että se määrää koko meidän
elämämme. Minulla oli ristiäiti; sano mitä tahdot Ursula rouvasta,
mutta hän rakasti minua, minua yksin koko maailmassa. Minä hukkasin
hänen onnenkivensä, joka hänelle oli kaikki kaikessa. Silloin minä
käsitin vain, että hän oli minulle pahoillansa; mutta kun minä
kuulin Ljungarsin linnan pamahtavan ilmaan, silloin minä ymmärsin,
että minä olin syypää hänen kuolemaansa. Tuo ajatus puraisi minua
kuin käärme. Birger lahjoitti kiven pyhälle Priitalle. Kun minä
karkasin Naantalista, niin otin kiven mukaani ja juoksin yötä päivää
Ljungarsiin, toivoen voivani tuolla kivellä herättää ristiäitini
haudasta. Minä en löytänyt häntä, hän lepäsi tuhan peitossa, ja minun
syyni ei tullut sovitetuksi. Siverin noita löysi minut puolikuolleena
metsästä, otti minut luoksensa ja piti minua kaksi vuotta mökissänsä.
Silloin minä, kiittämätön, taaskin karkasin sissien luo vuoristoon.
Kahden vuoden kuluttua karkasin heidänkin luotaan Turkuun. Sitten minä
rupesin merimieheksi tanskalaiseen laivaan, palvelin kuusi vuotta
kuningas Kristiania ja loput sinä tiedät.

-- Miksikä annat lapsuuden hairahdusten vaivata itseäsi? Etkö ymmärrä,
että Jumala on ohjannut sinut niin monen vaaran ja vaiheen läpi, jotta
miehenä voisit hyvittää entiset vikasi?

-- Ei, Taavi, ei, vielä on jotain, jota en voi hyvittää. Kun ristiäiti
nuhteli minua kivestä, niin hän pakotti minut vannomaan pyhän Olavin
kautta, että hävittäisin koko Ljungarsin suvun...

-- Mutta sehän on nyt mahdotonta!

-- Miksikä mahdotonta? Vielä yksi Ljungars elää, vielä tämä kauhea
vala sitoo minua. Miksikä minä, onneton, läksin sinä päivänä etsimään
uutta onnenkiveä virran rannalta? Miksikä minä en kymmenvuotisena
kuollut metsään? Miksikä minua ei surma perinyt sissien luona, miksi en
kaatunut yhdessä niin monen kuolleen mukana taistelutantereelle? Vala
on minut pelastanut, vala minua sitoo. Ja katsos, Taavi, nyt kääntyy
se minuun itseeni, viimeistä Ljungarsia vastaan! Se on meidän sukumme
kirous. Minun täytyy surmata, eikä minulla ole, niinkuin isilläni,
veljeä, jonka voisin uhrata. Mitä minun tulee tehdä? Minä inhoan
itsemurhaa; siihen vain pelkuri turvautuu. Anna minun taistella, mies
miestä vastaan, anna minulle kunniallinen kuolema, Taavi, enkä minä
enää koskaan valita!

-- No niin, -- sanoi Taavi, -- maamme tarvitsee rauhaa ja järjestystä.
Meidän toimenamme on hävittää se rosvojoukko, joka vielä entisten
laittomien aikojen perintönä kuljeksii maassa. Nämät sissit taistelevat
henkensä uhalla, siinä saat kyllä tilaisuutta taisteluun, mutta sinä
elät ja vapaudut valastasi. Sinä hävität väkivallan Ljungarsin ja
alotat uuden Ljungarsin suvun, jonka vaakunakilvessä on laki ja oikeus.

Knuutti Steninpoika karkasi ylös. Puna palasi hänen poskipäihinsä,
rohkeutta ja elämäniloa loisti hänen nuorukais-silmistänsä. Tämä
ajatus oli hänelle niin odottamattoman uusi, niin toiverikas ja
hyvittävä, että hän tunsi itsensä äkisti aivan muuttuneeksi. -- Sinä
olet oikeassa, riemuitsi hän. -- Niin minä tahdon elää! Vanhoista
Ljungarseista ei ole ketään jäljellä!

Ratsumiehet olivat lähettäneet vakoilioita metsään, ja he palasivat
ilmoittamaan,. että sissit oleskelivat kapeassa vuorensolassa puolen
peninkulman päässä Ljungarsista. Heitä oli kolmekymmentä aseellista
miestä ja he luottivat siihen, että vuoren luo oli mahdotonta
päästä. Luultavasti he myöskin tiesivät, kuinka vähäinen luvultansa
ratsumiesten joukko oli. Taavi päätti viipymättä saartaa heidät ja
mistä hinnasta hyvänsä vapauttaa ylimaan seudut tästä maanrasituksesta,
joka jo vuosikausia oli levittänyt kauhistusta ympäristöönsä.
Lapsuudestaan saakka Taavi tunsi jok'ainoan rotkon tässä metsässä ja
tämän tietonsa nojalle hän perusti koko suunnitelmansa.

Sissit eivät voineet tietää, että kymmenmiehinen nostojoukko
Myllyrannan kylästä seurasi jalan ratsumiehiä ja oli saapunut tuntia
myöhemmin Ljungarsiin. Ratsumiehet jättivät hevosensa neljän kylämiehen
vartioittavaksi ja jakaantuivat toisten kuuden kanssa kolmeen osastoon,
jotka eri tahoilta tunkeutuivat raivaamattomaan metsään.

Tuskin olivat Taavi, Knuutti Steninpoika ja neljä ratsumiestä päässeet
kuusien suojaan, niin Knuutti huudahti: -- Pysähtykää, katsokaa, hän
seisoo meidän edessämme ja sulkee tiemme! -- Knuutti tunsi Ljungarsin
valkoisen tytön, joka monta kertaa ennen oli varoittanut ja ohjannut
häntä, mutta kahteen vuoteen hän ei ollut häntä nähnyt.

Taavia värisytti. Hän muisti näkyä, kun Birger ja Beata soutivat
piispan kanssa onnettomalle matkallensa Närpiöstä. Mutta, hän ei saanut
epäillä, hän jatkoi kulkua. Haamu leijaili polulla ja he kulkivat aivan
hänen liepeittensä läpi, tuntematta muuta kuin viileän tuulahduksen.

He kulkivat Junkkarin lähteen ohi. Päivä oli helteinen, ja kova jano
vaivasi kulkioita, mutta lähde oli kuiva. Knuutti Steninpoika pysähtyi
ja kaivoi miekkansa kärjellä hiekkaa lähteenpohjassa. -- Eteenpäin! --
huusi Taavi. -- Odota vähän, -- pyysi Knuutti. -- Täällä minä lapsena
heitin onnenkiven lähteesen, kun minä en voinut herättää ristiäitiäni
haudasta.

Taavi ei kuullut häntä; hän seisoi selin lähteesen. Tässä metsässä
täytyi pitää silmät auki. Jotakin liikkui punaisen kallion takana.
Taavi jännitti jousensa, mutta hän ei huomannut, että samana hetkenä
nuoli suhisi ilmassa ja osui Knuutti Steninpoikaan, hänen seisoessaan
kumartuneena lähteen yli.

Mies pakeni juoksujalassa metsään. Hän kaatui Taavin nuolen kaatamana.
Kuka hän oli? Kukko! Vanha petturi antoi vielä kuollessaan merkin,
kiekahutti kuin kukko, josta hän pilkkanimensä oli saanut. Hän ei ollut
yksin. Pensaikoissa väjyi hänen väkensä ja odotti päällekarkaajiaan
polulla lähteen luona.

Osat vaihtuivat nyt. Taavin ja hänen seuralaistensa, joita oli
yhteensä viisi henkeä lukuunottamatta Knuutti Steninpoikaa, täytyi nyt
hyökkäyksen asemesta puolustautua kolmeakymmentä rosvoa vastaan, jotka
syöksyivät esiin metsästä.

Taavi puhalsi metsästystorveensa, joka aina riippui hänen sivullansa.
Kalliosta kallioon vastasi kaiku toistamalla annetun merkin. Nuo viisi
miestä odottivat päällekarkausta punaisen kallion kyljessä, sillä
siellä heidän selkänsä olivat turvassa. Tervehdykseksi sateli heitä
vastaan nuolia, jotka voimattomina ja räiskien kimpoilivat kallioon.
Taavin jousi ei jäänyt vastausta vaille. Hurjat huudot kaikuvat
metsässä ja Ljungarsin tuttu ukkonen ilmoitti etäältä läsnäoloansa.

Kun sissit huomasivat, että heidän nuolensa kimpoilivat kallioon,
tulivat he lähemmäksi peitsineen ja karhunkeihäineen. Jouset heitettiin
syrjään, nuijat kohosivat sotatapparoita vasten. Taavi ja hänen väkensä
saivat kiittää hengestään vain haarniskoitaan ja kypäriään, joita ei
sisseillä ollut. Mutta kun rosvot vihdoin toinen toisensa jälkeen
kiipesivät kalliolle ja sieltä heittelivät kiviä vihollistensa päälle,
niin sota uhkasi loppua laillisen järjestyksen varmaan tappioon. Kaksi
Taavin väestä oli pahasti haavoittuneena vaipunut maahan, kahdella oli
vähempiä haavoja. Taavi yksin ei ollut haavoittunut. Missä oli Knuutti
Steninpoika? Ei mitään vastausta kuulunut. Katolisen Suomen sotahuuto:
pyhä Eerikki avuksi! kaikui ahdistettujen huulilta, mutta samassa
taistelu sai odottamattoman käänteen.

Ne kaksi osastoa, jotka Taavi oli lähettänyt kaartamaan rosvoluolaa,
olivat huomanneet sen tyhjäksi, ja metsästystorven merkin johdolla
raivanneet itselleen tien vuorien ja pensaikkojen poikki. Heitä oli
vain kaksitoista miestä, mutta heidän hajaantuneet huutonsa saattoivat
sissit pelkäämään suurtakin sotavoimaa. Hyökkääjien rivit joutuivat
sekasortoon. Taistelu loppui, sissit heittivät aseensa pois ja
hajaantuivat rajusti juosten piilopaikkoihinsa vuorten lomiin.

Taavi seurasi heitä joukkoinensa. Se oli loppumaton, vaivalloinen
ajo, jota kesti suurimman osan päivää. Iltapuolella oli toinen puoli
sisseistä vangittu ja sidottu nuoriin, mutta sitte täytyi Taavin
keskeyttää ajo, sillä nousi hirveän voimakas ukkosilma. Taivas
liekehti, salamat risteilivät ilmassa, vihurit kaatoivat jäykimmät
männyt tai salama ne halkaisi kahtia. Ei koskaan kukaan ollut nähnyt
tämäntapaista rajuilmaa näillä seuduilla, vaikka kesäisin ukkonen
täällä oli melkein jokapäiväinen vieras.

Kuuden aikaan illalla rajuilma asettui ja taivas selkeni. Väsyneinä,
märkinä, nälkäisinä läksi Taavi joukkoineen vuortenrotkoista, joista
sissit olivat etsineet turvaa, ja palasi vankeineen Ljungarsin kylään.
He kulkivat jälleen lähteen ohitse. Sen kuivalla hiekkapohjalla,
kallioiden varjossa, lepäsi nuorukainen verissään. Knuutti Steninpoika
Ljungars oli kuolettavasti haavoittunut ja hänen verensä oli juossut
kuiviin. Hänen kumartuessaan hiekan yli ja etsiessään onnenkiveä oli
Kukon nuoli lävistänyt hänen vasemman-olkapäänsä juuri siitä kohdasta,
joka oli jäänyt suojaamattomaksi kypärin ja selkähaarniskan välille.
Hänen otsallaan ja huulillaan kuvastui tyyni onnellinen rauhanpiirre;
ei vähintäkään tuskan eikä surun jälkeä voinut huomata, vaikka kaikki
toiveet pettivät juuri sinä elämän aikana, jolloin toivoo kaikkea.

Hän hengitti vielä. Taavi etsi vesipisaraa, millä virvoittaisi kuolevan
verettömiä huulia. Aivan kallion juurella hän huomasi Ljungarsin
valkoisen tytön tutun haamun. Hän näytti surullisemmalta, hennommalta
ja hoikemmalta kuin ennen. Kultainen vyö hänen uumillaan oli kavennut
hienoksi langaksi, joka vaivoin näytti pitävän hänen utuista vartaloaan
koossa. Puiden latvoissa kävi hiljainen, sanaton humina. Taavin vielä
katsellessa utukuvaa katkesi hieno kultalanka hänen uumiltaan ja koko
olento haihtui ilmaan. Hän kääntyi taaksensa; kuoleva oli vetänyt
viimeisen hengenvetonsa.

Myrskyistä päivää ja ukkosilmaa seurasi kirkas ja tyyni kesäilta, joka
ei pimennyt yöksi. Mutta sellainen ei ollut Suomen kohtalo Kustaa
Vaasan ja hänen seuraajiensa hallituksen aikana; sillä myrskyjä
ei puuttunut. Se ennusti vain onnellisen tulevaisuuden valoisaa
iltaa päivinä, jotka kerran tulevat. Väkivallan laiton, verinen ja
mielivaltainen aikakausi oli loppunut. Ja vuorien ja vesien taa laskeva
aurinko valaisi kirkkaasti viimeisen Ljungarsin unohdettua hautaa.

_Ljungarsin tarun loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ljungarsin taru" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.