| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Runovihkonen nuorisolle - Pieni valikoima alkuperäistä suomalaista runoutta
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runovihkonen nuorisolle - Pieni valikoima alkuperäistä suomalaista runoutta" ***
RUNOVIHKONEN NUORISOLLE
Pieni valikoima alkuperäistä suomalaista runoutta
Kokoillut K. R. [Kosti Raitio]
Porvoossa,
Werner Söderström,
1887.
SISÄLLYS:
Pieniä elämäkerrallisia tietoja
Laulu Suomessa. Jaakko Juteini
Oma maa. Kallio
Pääskyselle. F. P. Kemelli
Kotomaamme. Juh. Fr. Granlund
Kevät. Juh. Fr. Granlund
Varpunen. Abraham Poppius
Punkaharjusta, Olli Kymäläinen
Surulaulu 1850 vuod. kiellosta. Antti Puhakka
Savolaisen laulu. A. Oksanen
Suomen valta. A. Oksanen
Koskenlaskijan morsiamet. A. Oksanen
Tunnon rauha. A. Oksanen
Säkenet. A. Oksanen
Syksytoiveita. A. Oksanen
Suomen salossa. Yrjö Koskinen
Virsi kotimaan puolesta. Suonio
Suksimiesten laulu. Suonio
Varpunen. Suonio
Lumisateella. Tähden tuikkiminen. Suonio
Joki. A. Rahkonen
Luoja tietää, sinä et. Olli Vuorinen
Eksynyt. Lasten laulu lintusille. Olli Vuorinen
Suomelle. Paavo Cajander
Salomaa. Paavo Cajander
Runolaulaja. Paavo Cajander
Eräässä kansanjuhlassa. Paavo Cajander
Kuva. Paavo Cajander
Matkamies. Paavo Cajander
Isänmaani. J. H. Erkko
Oi jos oisit, sydämeni. Niittypuro. J. H. Erkko
Sinikaunokki. Vanha mummo. J. H. Erkko
Aallon kehtolaulu. Iisa Asp
Kevätlaulu. Uno von Schrowe
Pieni mierolainen. Uno von Schrowe
Kirkkovenheessä. Juhani Piet. Hannikainen
Synnyin seutuni. Santavuoren tappelu. K. Kramsu
Vanhus. K. Kramsu
Unen tullessa. J. Mustakallio
Paimenen pyhä. J. Mustakallio
Pääskylle. J. Mustakallio
Pieniä elämäkerrallisia tietoja.
_Jaakko Juteini_, syntynyt talonpoikaisista vanhemmista Hattulassa
1781, oli maistratin sihterinä Viipurissa, missä kuoli 1855. Harjoitti
mielityönään kirjailemista suomenkielellä ja on jättänyt jälkeensä
suuren joukon runoja ja suorasanaisia teoksia.
_Kallio_ (Samuli Kustavi Bergh), syntynyt Oulussa 1813, suoritti
yliopistossa tuomaritutkinnon, mutta joutui sokeaksi; kuollut 1853. On
kirjoittanut ainoastaan muutamia, mutta erittäin kauniita runoja.
_Frans Pietari Kemell_, syntynyt 1817, kuollut kappalaisena
Ala-Kiimingissä 1857.
_Juhana Fredrik Granlund_, syntynyt köyhistä vanhemmista Porissa 1809,
pääsi ahkeruutensa kautta kirjapainon omistajaksi Turussa, jossa kuoli
1874. On kirjoittanut koko joukon pieniä runoja.
_Abraham Poppius_, Juvan kappalainen, kuoli 1866. Taisi hyvin
suomenkieltä sekä kirjoitti sujuvia ja kauniita runoja.
_Olli Kymäläinen_, mylläri Heinävedellä, kuoli 1855. Sepitti paljonkin
kauniita runoja, mutta suuri osa niistä on unohtunut, kun K. ei osannut
kirjoittaa ja siten runojansa säilyttää.
_Antti Puhakka_, syntynyt 1816 Kontiolahdella, tuottelias ja terävä
talonpoikainen runoilija. On istunut talonpoikaissäädyssä useimmilla
valtiopäivillä.
_A. Oksanen_ (August Engelbrekt Ahlqvist), syntynyt Kuopiossa 1826,
Suomen kielen ja kirjallisuuden professori yliopistossa. Hänen
verrattoman kauniit runonsa ovat ilmaantuneet painosta "Säkenien"
nimellä.
_Yrjö Koskinen_, syntynyt Vaasassa 1830, tuli 1863 yleisen historian
professoriksi yliopistossa, v. 1882 senatoriksi, aateloittiin v. 1884.
On kirjoittanut etupäässä mainioita kansamme historiaa koskevia teoksia.
_Suonio_ (Julius Leopold Fredrik Krohn), syntynyt Viipurissa 1885,
ylimäär. professori suomenkielessä, kirjoittanut paljon viehättäviä
runoja, historiallisia ja kielitieteellisiä teoksia y.m.
_Aleksanteri Rahkonen_, syntynyt 1841 Viipurin pitäjässä, ylioppilas,
kirjailija, kuollut 1877.
_Olli Vuorinen_ (Berg), syntynyt Uukuniemellä 1842,
kansakoulunopettaja. Kirjoittanut koko joukon onnistuneita runoja.
_Paavo Cajander_, syntynyt Hämeenlinnassa 1846, filosofian maisteri,
kirjailija, on kirjoittanut ihania runoja sekä erittäin taitavasti
suomentanut varsinkin Shakespearen näytelmiä.
_Juhana Henrikki Erkko_, syntynyt Orimattilassa 1849, Vilken
alkeiskoulun lehtori Viipurissa. On ollut hyvin tuottelias sievien
laulurunojen tekijä.
_Iisa Asp_, syntynyt Utajärvellä 1853, oli Jyväskylän seminarissa,
kuoli siellä jo v. 1872.
_Uno von Schrowe_, syntynyt Hartolassa 1853, opettajakandidati,
kirjailija, kuollut 1886.
_Juhana Pietari Hannikainen_, syntynyt Nurmeksessa 1854, filosofian
maisteri.
_Kaarlo Kramsu_, syntynyt Oulussa 1855, ylioppilas, kirjailija.
_Jooseppi Mustakallio_, syntynyt 1857 Pyhäjärvellä (Oulun läänissä),
filosofian kandidati, opettaja.
Laulu Suomessa.
Arvon mekin ansaitsemme
Suomenmaassa suuressa,
Ehk'ei riista riemuksemme
Saavu miesten maatessa;
Laiho kasvaa kyntäjälle,
Arvo työnsä täyttäjälle.
Suomen poika pellollansa
Työtä tehdä jaksaapi,
Korvet kylmät voimallansa
Perkaapi hän pelloksi;
Rauhass' on hän riemullinen,
Mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty,
Järki hyvä herätetty.
Suomen tytön poskipäihin
Veri vaatii kukkaset,
Hall' ei pysty harmaa näihin,
Näit' ei pane pakkaset;
Luonnossa on lempeyttä,
Sydämessä siveyttä.
_Jaakko Juteini._
Oma maa.
Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois.
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
Poiat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon-tult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi, kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!
_Kallio,_
Pääskyselle.
Oi pääsky, lintu pienoinen,
Sä riemurinta kaunoinen!
Jo taasen riensit Pohjolaan,
Jo taasen löysit meidän maan.
Oi, tuttu mulle vanhastaan!
Sun ääntäs taas ma kuulla saan;
Noh, terve, terve tultuas,
Sä ystäväni armias!
Sä kaunokieli, kultasuu!
Oi, kuinka laulus luonnistuu.
Kun lennät ilmass' liehuten
Ja riemuvirttä veisaten.
Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan
Sä riennät? Oi sä riennät vaan
Sen kauneutta katsomaan,
Sen ihanuutt' imehtimään.
Sen saaret, salmet, laaksolot.
Sen kuusikot, sen koivikot,
Sen kukkaset koreudessaan, --
Et löynne, pääsky, vertojaan!
Sen taivas ehtookullassaan,
Sen aamurusko loistossaan,
Ne toi sun, pääsky, Pohjolaan,
Ne sai sun tänne lentämään.
Sun Pohjolassa, herttainen,
On rakastella rauhainen;
Sun tääll' on lysti ollakses
Ja armas aikaellakses.
_F.P. Kemelli_.
Kotomaamme.
Täällä, Pohjan tähden alla,
On nyt kotomaamme;
Mutta tähtein tuolla puolen.
Toisen kodon saamme.
Täällä on kuin kukkasella
Aika lyhyt meillä;
Siellä elo loppumaton,
Niinkuin enkeleillä.
Täällä sydän huokailee ja
Itku silmän täyttää;
Siellä sydän iloitsevi,
Silmä riemun näyttää.
Sinne toivon siivillä jo
Sydän pieni lennä!
Siellä kun on kotomaani,
Sinne tahdon mennä.
_J.F. Granlund_.
Kevät.
Tou'on aika lähenee,
Kylmät hallat vähenee,
Päivä kirkkahasti
Paistaa, ihanasti
Korkealta,
Taivahalta
Siintävältä, loistavalta.
Virta vilpas vieriää,
Järven laine kieriää
Hiljallehen rantaan,
Pois katoopi santaan.
Koivut, haavat
Lehden saavat,
Tuomet, raidat kukoistavat.
Pensaat ja puut,
Niityt ja haat,
Laksot ja muut
Ruohoiset maat
Kaunistuvat ihaniksi.
Saaret, mantereet,
Luodot, tantereet
Muuttui taas jo tuttaviksi.
Kukkula ja suo,
Kaikkityyni tuo,
Hauskuutensa tullessaan.
Pienet linnut visertää,
Pyyt ne puissa viheltää,
Teeret kuhertavat.
Kumppaninsa saavat
Pikkuisetkin
Lintusetkin,
Itse pienet perhosetkin.
Sorsat ruo'istohon ui,
Kyttä maahan kumartui,
Rastas laulaa puussa,
Äijä lahden suussa
Ruuhessansa
Verkostansa
Päästeleepi saalistansa.
Tuohen ja muun
Astian tuo
Ympäri puun
Lapset ja juo
Mahlajaansa naureskellen.
Sitten lähdetään
Leikittelemään
Luikaten ja lauleskellen!
Kiekot kieppumaan,
Pallot paukkumaan,
Mailallansa kukin lyö.
Paimentorvi paikoin soi,
Äijä laitumelta toi
Touko-pellollensa
Pari-hevosensa.
Lapset kanssa
Lampaissansa
Soittelevat huilujansa.
Nuori kansa tuomistoon,
Maahan istui ruohistoon;
Naiset kukkasista
Kaiken-muotoisista
Vääntää vaulat,
Suuret paulat
Kaunistamaan päät ja kaulat.
Niin kevät tuo
Riemuja vaan,
Uudeksi luo
Luonnon ja maan
Hauskuudeksi sydämelle.
Laihot toukokuun,
Kasvut maan ja puun
Muistuttavat ihmiselle
Uutta elantoo,
Uutta olentoo,
Uutta eloo elämään.
_J.F. Granlund_.
Varpunen.
"Varpunen, sä räivä,
Joka talvipäivä
Kärkyt seutuvilla kartanon.
Jos ois sulla mieltä,
Pahan ilman tieltä
Menisit, kuin pääsky mennyt on."
"Päällä kurkihirren
Pidät ääntä virren,
Kadehdittun' yli kaiken maan.
Eikä kukaan pidä
Sirkutustas sitä
Laulun arvoisena ollenkaan."
Varpunen se vastaan,
Tuuditellen lastaan,
Pilpatti ne syyt,
Miks' ei täältä lennä,
Miks' ei pois voi mennä,
Niinkuin kiurut ja kuin peltopyyt?
"Syy on isä vainaan,
Miks hän meni naimaan,
Harmajana, päistäröityin päin!
Elänyt ei kauan,
Jätti lapsilauman,
Minä pahnan pohjimmaiseks jäin!"
"Tuskin vielä lensin,
Kun jo kurjet ensin
Läksi matkatielle ajallaan,
Vaikk' ol' vilja vielä
Koskematta siellä
Haasioilla tai myös hajallaan."
"Minä kiljuin heille:
Eipä kiiru meille,
Ennen kuin nää kaikki syödyks saan.
Mutta syönnin alla
Pakkanen ja halla
Jääksi jähmetytti järven, maan."
"Kun ois silloin tiennyt,
Kuinka nyt on vienyt
Talvi kaiken, minkä kasvoi maa,
Oisin lentänynnä,
Muiden kanssa ynnä,
Vaivallakin valtameren taa."
"Vaan kun päivä palaa,
Kultiansa valaa
Yli hangen, yli meren, maan,
Talvi herkiääpi,
Kevät kerkiääpi, --
Silloin uuden mielen saan."
"Kosiin menen, palan,
Luvan saan, teen valan
Minun kaunokaiselleni.
Pian työtä lisää
Taivaallinen Isä
Mulle ja mun ainoiselleni."
"Ensin tehdään pesää,
Sitten kaiken kesää
Pesä pienoisilla täytetään.
Niist' on kyllin työtä,
Niitä juottaa, syöttää,
Niitä pellollakin käytetään."
"Nyt mä pidän majaa
Pitkin katon rajaa,
Enkä niinkään ole turvatta.
Vasten Luojan mieltä
Räystähältä sieltä
Eipä varpuistakaan murhata."
_Abraham Poppius_.
Punkaharjusta.
Oli kerta miestä kolme,
Jotka sattuivat Savosta
Kulkemahan kuuluisahan,
Haluisehen Helsinkihin.
Tuunan salmehen tulivat,
Joss' on saari salmen suussa;
Yli salmen saatettihin
Sille puolen Punkaharjun.
Astuvat ylämäkeä,
Käänteleivät, katseleivat,
Istuvat, ajattelevat;
Kuuntelevat kukkumista,
Kesä-linnun laulamista,
Kuinka siinä linnut lauloi,
Linnut lauloi, metsä soitti.
Antoi aurinko ilonsa,
Päivä paistoi pitkin nientä;
Siitä koko luonto liikkui,
Ilma silmissä iloitsi,
Ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa,
Läikkyviä lähtehiä,
Järven, lahen lainehia,
Kerran vielä keskenänsä
Miehet mielestä hyvästä
Puhelevat puolestansa:
"Kun ois tässä kukkasia,
Lehtipuita lempehiä,
Oksakaan omenapuuta,
Oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin asunto-maata!"
Tuosta kärryihin kävivät,
Rupesivat rattahille:
Ratas vieri tietä myöten,
Aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
Sekä harjua haluista;
Siell' on puista portti tehty,
Katu-varret kaunistettu.
Tämä silta on silloin tehty,
Kun on kuu kokohon pantu,
Kun on aurinko aljettu,
Laskettuna maan perustus;
Viel' ei vaivu vuoliaiset,
Eikä arkut alta murru!
_Olli Kymäläinen_.
Surulaulu 1850 vuoden kiellosta.
[V. 1850 tuli kielto, ett'ei suomeksi saa painattaa muuta kuin
uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Tämä luonnoton
kielto jonkun ajan päästä kuitenkin poistettiin.]
Ei ole vielä lintu raukat
Mitannunna mieltään
Pitämähän pienempänä
Liian suurta kieltään.
Eikö liene asetusta
Ensinkänä tienneet,
Kun on aina rallatusta
Ennellähän pienneet.
Vaan jos vanhat pitkäparrat
Rähinänne kuulee,
Niin he meitä laulamahan
Opettavan luulee.
Sitten teidän rähinänne
Pian kohta puuttuu;
Kaikki koirankuonolaiset
Meidän päälle suuttuu.
Minä neuvon lempeästi
Asetusten mukaan:
Nyt ei ole laulannolle
Julkinaista lupaa.
Minun raukan laulantoni
Esivalta kielti,
Koska minä iloisesti
Joutohetket vietin.
Niin nyt soisin että vielä
Saisi linnut laulaa,
Eikä pantais milloinkana
Heille paulaa kaulaan.
Sitten riemurallatusta
Saisin vielä kuulta,
Vaikka kohta laulun mahti
Unehtuupi multa.
Koska pääsky enemmältä
Laulamahan yltyy,
Silloin vesi silmistäni
Yhtenähän hyrkyy.
Vaan kun rastas lauleleepi
Lehdikossa salaa,
Sitten luonto laulamahan
Minullakin halaa.
Sitten laulan hiljaisesti
Siellä hänen mukaan:
Lillin, lallin, tillin, tallin,
Ett'ei kuule kukaan.
Käköseni kultarinta,
Älä kuku mäellä,
Siitä saapi paha huuto
Väkivallan väellä.
Mene tuonne kukkumahan
Lehtovaaran rotkoon,
Minä tulen kuulemahan
Illoin, aamuin notkoon.
Ja jos siellä laulavani
Jonkun kerran kuulet,
Älä toki ilmoita, kun
Venäjälle tullet!
_Antti Puhakka_.
Savolaisen laulu.
Mun muistuu mieleheni nyt
Suloinen Savonmaa,
Sen kansa kaikki kärsinyt
Ja onnehensa tyytynyt,
Tää armas, kallis maa!
Kuin korkeat sen kukkulat,
Kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaisat,
Ja lehdot kuinka vilppahat,
Kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on,
Puut kuinka tuuheat,
Ja kuin humina hongikon
Syv' on ja jylhä, ponneton,
Ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavat
Kovalla talvella,
Ja kussa Pohjan valkeat
Suloisemmasti suihkavat
Kuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen,
Sen suihke armaampi,
Se silmä on Savottaren,
Johonka taivas loistehen
Ja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko,
Sanomme kumminkin:
Muu Suomi, ellös ilkkuko,
Jos meill' on hoikka kukkaro,
Jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainen
Se sulla kellerti,
Kim meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihollinen
Ja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin,
Kun meitä vainot löit,
Kun vaimot, lapset kaadettiin
Ja miehet sortui sotihin,
Sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoa
Näkönsä vanhat puut,
Ja meidän vaarat virkkoa,
Ja meidän laaksot lausua,
Sanella salmensuut;
Niin niistäpä useampi
Hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
Ja joka kynsi kylmeni
Edestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
Ja mulle ei mikään niin soi
Kaikesta, minkä Luoja loi,
Kuin: "armas Savonmaa!"
_A. Oksanen_.
Suomen valta.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
Niiss' on suoja Suomenmaan;
Yksi mieli, yksi kieli
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura
Kyntäneet on Suomenmaan;
Kasvoi vehnä taikka kaura,
Maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
Meidän maata johdattaa?
Nouse siis sä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti
Ruton, näljän aikana,
Yksin miekallansa esti
Vihollisen maastansa;
Suomalain' siis yksin käyköön
Käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
Siin' on, Suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun,
Sillä maalla sie oot vahti;
Älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
_A. Oksanen_.
Koskenlaskijan morsiamet.
"Äl', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
Niin sille se nöyr' on ja voimatoni"
Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Voi kuinka kirkas on illan kuu
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel' entää;
Mut koski kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Wilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtiten vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Vellamon karjoja paimentaa
Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Vellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Voi syttyä niinkuin maalla:
Ja Vilhoa neitonen Vellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäki käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään näyttää?
-- Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paateren
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Wilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On _Vellamon neidonpaasi_,
Se paasi, jolla hän Wilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.
_A. Oksanen_.
Tunnon rauha.
Ah, kellä puhdas tunto on
Ja kalvamaton mieli,
Jonk' ain' on retki polveton
Ja laittamaton kieli,
Jot' oikeast' ei luovuttaa,
Ei väärän puoleen horjuttaa
Voi vilpin viehätykset;
Sen silmä aina kirkas on,
Ja otsa puhdas hohtaa,
Povess' on sydän pelvoton,
Jos kunka kumman kohtaa.
Hän on kuin nuori neitonen,
Jokaisen mielitehtoinen,
Vaikk' olkoon vanhus harmaa.
Kuin yöksi maata painaksen
Ja luojahansa luottaa,
Hän kummitusten, peikkojen
Näköj' ei säiky suotta,
Vaan yön unittoman lepää
Ja riemullisesti herää
Hyvien töiden toimeen.
Jos korvensyöntä yksinään
Hän kolkkoakin kulkee,
Tai meren aallot myrskyillään
Hätään jos häntä sulkee,
Hän hämmästy ei silloinkaan,
Hänell' on rauha rinnassaan
Ja turva tunnossansa.
Hän kaunis on kuin kukkainen,
Raitis kuin kevätaamu,
Vaan omantunnon-vaivainen
Se hoippuu niinkuin haamu,
Ja päivät sekä pitkät yöt
Sen entiset pahuuden työt
Hänt' aina ahdistavat.
_A. Oksanen_.
Säkenet.
Syksyn kolkko, synkkä ilta
Kattaa kaupungin ja maan,
Raskahasti rannan aalto
Vastaa kuusten huminaan.
Kuusten alla seisoo suojus,
Sepä kattotorvestaan
Sukkelasti suitsuttavi
Säkeniä ilmahan.
Säkenet ne säihkyellen
Tuulen kanssa tanssivat,
Heloittavat hetken aian,
Tuikahtavat, -- sammuvat.
Lämmintä ei niistä lähde,
Valkene ei valju yö,
Mut ne kertoo, kuinka siellä
Ahkera on alla työ.
Kaikuvalla kalkkehella
Seppä rautaa kuonnuttaa,
Painavilla palkehilla
Taaskin tulta tupruuttaa.
Säkeniä uusi sarja
Lentää yöhön sankeaan,
Kylän lapset seisottuvat
Noita tuossa katsomaan.
Säkenell' ei pitkä kaari
Ole ilmamatkoaan,
Tulen vaan saa syttymähän
Käyden tulta ottavaan.
Näinpä, lauluni, sä lennä
Säkenenä säihkyten,
Nuorten mieltä miellytellen,
Sytytellen, sammuen.
Ehkä saisit laulun innon
Uutta tulta leimuumaan
Sydämissä Suomalaisten
Yli kaiken Suomenmaan.
_A. Oksanen_.
Syksytoiveita.
Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
-- Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,
Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:
Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,
Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee
Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,
Vaan valo uus' kuin kirkastaapi jo uusia maita,
Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.
_A. Oksanen_.
Suomen salossa.
Honkain keskellä mökkini seisoo
Suomeni soreassa salossa;
Honkain väliltä siintävä selkä
Vilkkuvi koittehen valossa.
Hoi la la la la laa.
Hoi la la la la laa!
Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!
Kaukana korvessa käkönen kukkuu
Sulhonsa suloutta ylistää;
Paimenten soitanto laitumen tieltä
Ääntänsä korviini vilistää.
Hoi la la la la laa,
Hoi la la ia la laa!
Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!
Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
Honkain humina ja luonto muu;
Itse en sydäntäin hillitä taida,
Riemusta soikohon raikas suu:
Hoi la la la la laa,
Hoi la la la la laa!
Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.
_Yrjö Koskinen_.
Virsi kotimaan puolesta.
Oi kuningasten kuningas,
Sä maan ja taivaan valtias,
Myös tälle maalle silmäs luo
Ja armos runsaat lahjat suo!
Vähäinen meidän kansa on,
Maailman silmiss' arvoton;
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa sult' ei saanut ois?
Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;
Kun viittaat, korkein alenee
Ja matalaiset ylenee.
Kuink' usein juuri valitset
Aseikses pienet, alhaiset,
Siks että Sinun voimasi
Selvemmin heissä näkyisi.
Kun tahdoit kansan valitun,
Otitpa ylenkatsotun
Ja halvan Juudan kansan, sen
Teit vartijaksi totuuden.
Ja Bethlehempä, pienoisin
Tuo kaupungeista juudankin,
Sai armon armoist' ylimmän,
Messiaan nähdä syntyvän.
Oi Herra, kuule meitä myös,
Tee meissäkin Sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
Me pienuuteemme tyydymme.
Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa!
_Suonio_.
Suksimiesten laulu.
Ylös Suomen pojat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän luikuttaa!
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan!
Heräs tuuli tuntureilla,
Lehahtihe lentämään. --
Sukkelat on sukset meillä, --
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttais!
Koti kontion on tuossa,
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Vanhus nukkuu röhöttää. --
"Kuules, ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!"
Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. --
"Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas!" --
Hammasluske,
Keihäsruske
Kaikuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna; --
Keihäs sattui rintahan; --
Ukko nukkuu uupununna
Sikehintä untahan. --
"Riemuellen,
Soitatellen
Viekää saalis kotihin!"
Vaan kun verivainolainen
Suomehemme rynnättää,
Silloin saalis toisellainen,
Veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa.
Verihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu,
Rakastettu
Kohta ompi kotimaa.
_Suonio_.
Varpunen.
Jos ruikutella voisin
Ma kielin sataisin
Tai kiurusena oisin
Kohoova pilvihin, --
Niin aina kiitteleisin
Suloista Suomea,
Ja Jumalalle veisin
Ma huokauksensa.
Hän silmät ehkä loisi
Myös meihin raukkoihin
Ja päivän paistaa soisi
Saloihin synkkihin.
Ei ääni mulle suotu
Oo satakielisen;
Heikoksi siipi luotu
Ei kanna taivaasen.
Vaan laulustani kuiten
En huoli vai'eta,
Kun ääni lintuin muitten
Ei kuulu talvella.
Paremmat laulu-äänet
Keväällä ehtinee,
Niin kuunnellessaan noita
Jo varpu vaikenee!
_Suonio_.
Lumisateella.
Lumia lentää
Ristin ja rastin,
Leikkiä lyöden ja
Taistellen;
Vaan väsyneinä
Vaipuvat viimein,
Etsien rauhaa,
Povehen maan.
Mutta kun päivä
Keväinen kutsuu,
Pilviks ilmahan
Haihtuvat taas.
Ihmiset myöskin,
Maailman lapset,
Raatavat, lempivät,
Taistelevat;
Vaan väsyneinä
Horjuvat hautaan
Töistähän, teistään
Lepäjämään.
Kerran kun kutsuvi
Jumalan ääni,
Henkinä nousevat
Taivahasen.
_Suonio_.
Tähden tuikkiminen.
Sä tähtönen kirkas,
Oi sano, mi voi
Tuoll' olla sun virkas,
Miks Luoja sun loi?
Suur' aurinko vaan
Voi päiveä suoda
Ja eloa luoda
Yl' ilman ja maan.
Kuu valoa tarjoo,
Kun pimein on yö,
Unt' eläväin varjoo;
Se hällä on työ.
Kuin veljesi nuo
Sä pieni et loista,
Et pimeitä poista,
Et ihmeitä luo.
Mut kuitenkin yhä,
Kun tuikkeilet näin,
On rauhoa pyhää
Mun sydämessäin.
Ma rohkenen taas,
Ja kepeämmällen
Mun tuntuvi jällen
Täss' surujen maass'.
Kosk' yön läpi valon
Näk' eksynyt mies,
Hän tietävi: talon
Tuoll' lekkuvi lies.
Näin, tähtönen, liet
Myös viittana varmaan.
Mi luoks' Isän armaan
Laps poloiset viet!
_Suonio_.
Joki.
Kas, lähde virtaa vuoresta,
Luo silmäns taivahille,
Ja lemmenkukat partaalla
Suloa lausuu sille.
Se on niin kirkas,, loistava,
Se kuvaelee taivasta.
Se puroks' sitte muuttuvi,
Mi kirkas ompi vielä,
Vaan kun sen vesi juoksevi,
Se himmentyypi tiellä;
Se kukkasia suutelee
Ja riemuisena rientelee.
Vaan kun se rientää kauemmas,
Se paisuu suuremmaksi,
Se tanssii, ollen riemukas,
Ja muuttuu raivosaksi,
Sen aallot kiehuu, pauhaavi,
Niin että metsä kaikuvi.
Vaan kun on aikans ryskännyt,
Niin hiljaiseksi jääpi;
Sen pinta on nyt tyyntynyt,
Se mereen häviääpi.
Näin joki syntyy, kuolevi,
Niin elämämme virtaavi.
_A. Rahkonen_.
Luoja tietää, sinä et.
Nosta silmäs, ihminen,
Lue tähdet taivaan;
Mittaa koko avaruus
Tarkallensa aivan!
Sano, miks' ei luonnon lait
Vanhene ja hajoo,
Korkeuden kappaleet
Syvyytehen vajoo?
Ihminen, sä vaikenet,
Luoja tietää, sinä et.
Mistä tuuli matkustaa,
Mihin pilvi kulkee?
Kuka taivaan akkunat
Aukaisee ja sulkee?
Montako on lehteä
Puissa, pensastoissa?
Monellako linnulla
Pesänsä on noissa?
Ihminen, sä vaikenet,
Luoja tietää, sinä et.
Montakohan pisaraa
Meressä on vettä?
Montakohan maassa on
Hietajyväkettä?
Ota pienin elävä,
Suurimpaan se vertaa,
Onko toinen suurempi
Toista monta kertaa?
Ihminen, sä vaikenet,
Luoja tietää, sinä et.
Sano, mont' on päällä maan
Ollut asukasta?
Mont' on tällä hetkellä,
Monta tulee vasta?
Voiko järkes tunkea
Kuolon salaisuuteen,
Kuinka tomu kirkastuu,
Virkoo eloon uuteen?
Ihminen, sä vaikenet,
Luoja tietää, sinä et.
_Olli Vuorinen_.
Eksynyt.
Mä korpehen riensin kuin eksynyt lammas,
Kun myrkkyiset nestehet mieleni vammas,
Ja kauaksi, kauaksi jäi koti-talo,
Ylt' ympäri huokaili synkeä salo,
Mua haukata pyys peto hirveä-hammas;
Sen kauhea suu, kita uhkas mun niellä,
Mä turmion reunalla seisoin jo siellä, --
Nyt pilkahti taas kodin ikkunan valo,
Ja kohtapa löys minut Ystävä jalo,
Me yhdessä kuljemme nyt koti-tiellä.
_Olli Vuorinen_.
Lasten laulu lintusille.
Viserrelkää, linnut vienot,
Piipitelkää, pikkuiset,
Jotta helkkyileepi tienot,
Jotta laulun lainehet
Värehtii!
Ilon-aika on nyt teillä,
Kevät-aika armahin,
Ilon-aika myöskin meillä,
Elon kevät ihanin
Parhaillaan.
Äsken useammat teistä
Kaukaa riensi Pohjolaan;
Suloisaa se ompi meistä,
Että jälleen synnyinmaan
Etsitten.
Laulakaatte ilomielin
Taasen Suomen suloa,
Me, me sydämin ja kielin
Teille tervetuloa
Lausumme.
Teidän kanssa mielin yksin
Ylistämme Jumalaa,
Teidän kanssa ystävyksin
Suven aikaa suloisaa
Vietämme.
Mieluisesti katselemme
Pesänpuuhianne vaan,
Pikku poikianne emme
Millään lailla milloinkaan
Häiritse.
Niin, miks' emme teille sallis
Pienokaista pesäänne?
Sehän teille yhtä kallis,
Kuin tää armas kotimme
Meille on.
Viserrelkää, linnut vienot,
Piipitelkää, pikkuiset,
Jotta helkkyileepi tienot,
Jotta laulun lainehet
Värehtii.
_Olli Vuorinen_.
Suomelle.
Sinua, kultainen ja kallis maamme.
Sinua kaikki työmme tarkoittaa;
Elomme, onnemme me sulta saamme,
Sa ihanteemme, kaunis Suomenmaa.
Jo pienoisista saakka meille kannoit,
Kuin äiti lapsillensa kaikki annoit,
Ja tyhjiks usein rintas imetit,
Ja usein kärsit nälkää saadaksesi
Paremman toimeentulon lapsillesi,
Ja usein vilussa sä värjähdit.
Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta,
Mi jäät ja lumet poluiltasi luo,
Ja työmme harras poistaa nälkäs sulta
Ja elon sulle huolettoman tuo.
Ja innon, jonka kätkit sydämeemme,
Sill' erämaasi viljaviksi teemme,
Näin vaivannäköä palkiten ja työs.
Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,
Kun hyvä vaan on olla meidän äiden,
Niin silloin hyv' on olla meidän myös.
Ja mitä -- vaikk' ei työmme suuremp' oisi
Kuin kipunan, mi syntyy sammumaan,
Ja verrata vaikk' eloamme voisi
Meressä yksityiseen pisaraan? --
Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen,
Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,
Ja katoamme tuimaan taisteloon.
Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks
Ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.
Jumala synnyinmaata siunatkoon!
_Paavo Cajander_.
Salomaa.
Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa
Tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa.
Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
Nään sinut ennellään, nään taas tutut lempeät kasvo
Joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot
Kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.
Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,
Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;
Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata,
Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
Kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani
Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;
Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
Kultia lähteissään heitellen yli maan,
Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt
Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
Tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,
Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
Tuolla sun helmassas, seurass' ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin
Kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,
Nähnyt valtavat hahmot sen sekä rohkeudella
Taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
Toivonut taivasten antimet runsaimmat,
Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
Teilleen valkeuden rauhoa rannoilleen...
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
Tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
_Paavo Cajander_.
Runolaulaja.
Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,
Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.
Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.
Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen;
Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin...
Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.
Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
Ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa:
"Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,
Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"
Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan,
Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,
Hopealta hohtaa parta, nivukset pitkät sen
Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.
Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus,
"Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus,
Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.
Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan;
Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,
Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,
Säveltään visertääpi sydämin tykkivin.
Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,
Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.
Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,
Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on,
Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.
Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois,
Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois,
Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,
Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.
Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,
Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,
Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.
Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen,
Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;
Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.
Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty,
Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,
Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon
Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.
_Paavo Cajander_.
Eräässä kansanjuhlassa.
Maan, vetten yli ilma raikas kulki,
Uus' aika koetteli lentoaan;
Ja peitost' yön nyt astui kansat julki
Ja niiden kanss' uus henki maailmaan.
Se oli raikas henki aamuruskon,
Jok' innostuksen toi ja toivon, uskon,
Ja salamoina iski sydämiin,
Ja heikot säteet Suomeenkin se heitti,
Mut usma meiltä päivän vielä peitti,
Tääll' isänmaata vielä kaivattiin.
Se Suomen korpimailla vielä
Ja turvekaton alla piilihen,
Kuin simpsukkainen kuoressaan se päilyi
Ja ark' ol' astumahan ilmoillen,
Siks kun sen _Lönnrot_ löys ja kuoren taittoi
Ja salomaiden aarteet ilmi laittoi
Ja maiden, kansain ihailtaviks toi,
Ja eteemme, kuin lumonnut ois taika,
Uus maailma nyt aukeni, ja aika
Se meihin silmäns' ihmetellen loi.
Ja salot viherjöi ja päivä koitti,
Ja lämmin liikkui yli vetten, maan,
Ja laulut kaikui, mahtavasti soitti
Nyt _Runeberg'kin_ jätti-kanneltaan.
Uus' aik' on tullut, uuden ajan riennot
Nyt kulkee kautta maiden, täyttää tienot,
Mut kansan viel' on verho silmillään,
Siks kunnes _Snellman_ hengen voimallansa
Pois loihti peittehet, ja Suomen kansa
Tul' omaa itseänsä näkemään.
Ja hänen sanansa kuin miekka koski
Ja sydämistä mursi kylmän jään,
Ja hänen äänens' innostuksen nosti
Ja tunteet pyhimmät sai syttymään.
Ja vanhat, nuoret kansan alttarille
Nyt kilvan riensi uhraamahan sille
Etunsa, onnensa ja elämän.
Ja kansan vainiolla paahtoi helle,
Ja viljoja nyt nousi tanterelle,
Jonk' äsken karje näytti peittävän.
Ja alat, joita peitti unheen laineet,
Nyt auraamaan käy _Yrjö Koskinen_.
Ja kansan onnenvaiheet, työt ja maineet
Nyt astuu kirkkahina ilmoillen.
Ja Suomalainen tuntee rinnassansa
Nyt Suomalaiseks' itsensä, ja kansa
Täys-ikäisyyden valtakirjan saa.
Ja poven pohjukasta riemut raikuu,
Ja kautta maiden, mantereiden kaikuu:
Nuo miehet eläköön ja synnyinmaa!
_Paavo Cajander_.
Kuva.
Mun huonehessani seinäll' on
Yks kuva halpa ja koruton,
Se siinä ollut on monta vuotta,
Ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää,
Lumenko peittämä harmaa pää,
Vai surun uurtamat vaot nuoko,
Vai silmän lempeä tuike tuoko.
En tiedä; mutta niin lämmin on
Sen läheisyys kuin auringon,
Ja ompa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen
Kuvoa tuot' yhä katselen,
Ei sulho kultoaan punastuvaa
Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin
Herääpi muistoja mielessäin
Niin armahaita, niin ihanoita
Ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen
Nään lapsuusmaailman riemuineen,
Nään kynttilöitä ja joulupuita
Ja ystävyksiä hymysuita.
Ja ompa kuin kuva elon sais
Ja mua hellästi katsahtais,
Ja ompa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on
Sen läheisyys kuin auringon.
Mut ken se ompi se armahainen?
Mun oma äitini on se vainen.
_Paavo Cajander_.
Matkamies.
On joulu-ilta, ja yksin
Vaeltavi matkamies,
Jotakin hän etsivän näyttää,
Mitä etsivi, Herra ties.
Monest' uljahast' asunnosta
Tuli liekitsee, ilo soi,
Hän huomaavan sit' ei näytä,
Ohi rientävi, minkä voi.
Kylän äärihin saapuu hän jo,
Pimeys hänen on edessään,
Pimeästäpä kaukaa loistaa
Valo metsästä yksinään.
Se välkkyvi kuin luo kutsuis,
Hän kutsua noudattaa:
Maja pieni se on, väki siellä
Juur hartauttaan lopettaa.
Ja kaikuu nyt pyhä virsi,
Ja leimuvat valkeat,
Ja himmeli hiljaa häilyy...
Oi kuulkohot taivahat!
Kädet ristissä miesi siinä
All' akkunan viivähtää,
Kylm' ympärill' on, vaan hällä,
Sydän hällä se lämpiää.
Hän viipyvi siinä, kunnes
Kaikk' uuvahtaa lepohon,
Ja kynttilä yksin tuikkaa,
Ja hiljaus kaikkiall' on.
Mit' etsi se matkamiesi?
Kenties -- kenties kotiaan.
Ja ken oli hän sekä mistä?
En tiedä, -- kulkija vaan.
_Paavo Cajander_.
Isänmaani.
Jos minne kuljen, mistä lähden,
Tää maani mulle kallis on,
Mut kallis on se vaan sentähden,
Sen kansa kun niin armas on.
Sen kansa taas on armas siksi,
Se maansa kun tek' kallihiksi
Verellään, kärsimyksillään.
Salomme vaikk' ois täynnä kultaa,
Hopeita hyrskyis aaltomme;
Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa,
Vaan konnan töit' ois muistomme,
Kansamme kulkis hylkyteitä, --
Ah! silloin maamme varjo meitä
Kuin musta haamu vainoais.
Vaan nyt ei synkkäin syiden hallat
Moit' isäin haudoilt' eroita,
Ei taistelut, eik' ilkivallat
Maast' armaimmasta vieroita,
Niin korvet synkät, kallioiset,
Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset --
Kaikk' ovat kalliit rakkahat.
Takana soitten, kallioissa
Sai äidit piilon lapsineen,
Kun urhot kaatui taisteloissa,
Tai voiton toivat armailleen;
Niin korpea kuin vainioita
Luut isäin peitti, veri noita
Kostutti kallis kaikkia.
Vakaana niinkuin vuoren seinä
Kansamme puolsi maatansa;
Ei huikennellut niinkuin heinä,
Säilytti pyhät tapansa.
Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa
Hyljätty, halp' on tavoiltansa --
Maan kalliin ostanut se on!
Muun riemun jos ken ryöstäis multa,
Maan' armahan kun muistot jäis:
Ne rinnassani voiman tulta
Ja innon liekin virittäis.
Oi urhoin kehto, isänmaani!
Suojelkoon Herra armastani,
Siunatkoon hautaa urhojen!
_J.H. Erkko_.
Oi, jos oisit, sydämeni.
Oi, jos oisit, sydämeni:
Raitis kuni uusi oras,
Puhdas kuni kehdon lapsi,
Kirkas kuni lähteen silmä --
Niin jos oisit sydämeni!
_J.H. Erkko_.
Niittypuro.
Näin moititaan: voi kuink' on murheinen
Ja synkän musta niittypuron juoksu,
Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen
Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.
Ei muisteta: tuo puro kotoisin
On synkältä ja hallaiselta suolta,
Ja korven kautta juosten, kuulikin
Se näljänhätää, itkua ja huolta.
Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,
Vilkastui puro, iloisammin hyppii,
Vaan murhe kuvastuupi muodossaan,
Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.
_J.H. Erkko_.
Sinikaunokki.
Kysytte miks' elokaunikki
Kasvoi pellon leipäviljahan,
Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut? --
Taivassinellään se muistuttaa,
Että on maan päällä muutakin --
Taivahista, pyhää, ihanaa --
Paljon muutakin kuin leipä vaan.
_J.H. Erkko_.
Vanha mummo.
Kasteli kukkaa vanha mummo,
Kukkaa ikkunalla.
"Missä on tyttösi, vanha mummo?"
"Kaukana maailmalla."
"Tiedätkö millä hän kulkee tiellä,
Vaivainen mummo kulta? --
"Tiedä en, -- maailma taisi niellä,
Taikka jo peittää multa:
Kastelen kukkaa, armastani,
Muistelen tyttölasta,
Tuskinpa jälleen puhdastani
Löytänen maailmasta."
_J.H. Erkko_.
Aallon kehtolaulu.
Nuku, nuku aaltonen,
Nuku jo!
Tuolla laulaa humisten
Kuusisto! --
Kehtolaulusi se on --
Nuku aalto rauhaton,
Nuku jo!
Miksi tahdot katsella,
Kuinka jo
Loukannut on luontoa
Turmio?
Kuinka kukat surkastuu,
Kuinka tuuless' paljastuu
Lehdikko?
Nuku aalto vaahtopää!
Nuku jo!
Kerran sinun herättää
Aurinko;
Senpä sulle, rauhaton!
Hellä silloin suotu on
Suutelo.
Herätessäis heloittaa
Kukat jo,
Suloisesti tuoksuaa
Tuomisto.
Liverrykset lintusten
Silloin soi kuin Väinösen
Kantelo!
Sydän! nuku sinäkin,
Nuku jo! --
Uni sull' on suloisin
Nautinto,
Toivo aikaa armaampaa;
Nuku, kunnes lopun saa
Taistelo!
_Iisa Asp_.
Kevätlaulu.
Jo kinos sulaa, katoaa
Pois noron ouruvesiin
Ja roudatonna taasen maa
Käy hangen alta esiin,
Jo päivän silmä keväinen
Taas paistaa meille myhäillen
Jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jää
Ja laineen kahle irkoo,
Taas tantereella nukkapää
Jo kohta nurmi virkoo,
Jo koivun urvut aukeaa
Ja vihannaksi lehto saa --
Jo kevät tullut on!
Taas taivaan alla kiurusen
Soi ääni korkealla,
Ja tuttavamme käkönen
Taas kukkuu kankahalla,
Ei malta pieni perhokaan
Nyt uinailuaan jatkamaan --
Jo kevät tullut on!
Siis mielen routa, murhe pois!
Sen kevään lämmin voittaa --
Ken kaihon orja olla vois,
Kun riemun aika koittaa?
Siis kevään laulu raikas vaan
Nyt kaikkialla kaikukaan!
Jo kevät tullut on!
_U. v. Schrowe_.
Pieni mierolainen.
Armas päivä paistaa, kohta
Lämpimäks jo muuttuu sää,
Hanki loisteessansa hohtaa,
Sulain kiteet kimmeltää.
Poika repaleissa vallan
Saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
Häntä täällä tervehtii.
Pieni mierolainen aina
Yhä rientää eteenpäin,
Eipä murhe mieltä paina,
Rallatellen laulaa näin;
"Hopsis, jalat! Väsymystä
Tunnetteko? Talohon
Kohta päästään, siellä kystä
Minullekin kyllin on.
Hongat, kuuset, vaiheitani
Tahdotteko tietää te?
Kuulkaa, tässä kulkeissani,
Nyt mä teille kerron ne!
Aina muistan riemuin vielä
Isän armaan mökkiä,
Viisi meit' ol' lasta siellä,
Vanhin niistä olin mä.
Muistan kuinka kotikaski
Tähkäpäin jo kellerti;
Noro hallan irti laski,
Julma viljan runteli.
Talvi tuli, loppui leipä,
Petäjäistä syötihin --
Äitiin tarttui tauti, veipä
Hänet kohta hautaankin.
Häntä multaan saatoin, itkin
Haudallaan ma hetkisen,
Kyynel poskipäätä pitkin
Vieri, jääksi hyytyen.
Siitä asti tepastellut
Olen mieron tietä ain...
Jopa sulle kertoellut
Olen, metsä, muistelmain.
Hopsis, jalat, joutukaa jo!
Muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät lankeaa jo,
Tuolla päivä laskeiksen". --
Yhä kiitää, vaan ei vielä
Ihmisasuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
Uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo
Syttyy taivahalle jo,
Leimuelee pohjanpalo,
Huokaa jynkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa
Öinen jylhyys häviää --
Vaan, ken tuolla kinoksessa
Kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä
Lepoon vaipui viimeiseen,
Jäätyneenä kiiltää vielä
Kyynel silmän murtuneen.
_Uno von Schrowe_.
Kirkkovenheessä.
Hei! soutakaamme poiat,
Ja norjat neitoset!
Me kilvan soutakaamme,
Ett' aallot vaahtoiset
Vierellä venehemme
Hilpeinä hyppelee
Ja kokka mahtavasti
Edessä kohisee.
Ah, kaunis ompi ilma,
Tää Herran päivä on!
Vienosti vedet välkkyy,
On taivas sumuton,
Ja metsät vehreässä
On juhlaverhossaan,
Ja vakavina vaarat
Nostaapi rintojaan.
Ja uutta ihastusta
Vana nousee mielehen,
Kun venhe viilettääpi
Välitse niemien,
Ja joka salmen suulla
Meit' yhä tervehtää
Taas uudet rannat, saaret --
Oi, hausk' on retki tää!
Me airokkahat, kelvot
Olkaamme soutajat:
Pois joukostamme veltot
Ja -- turhan-kiskojat!
Kun voimat taiten käyttää
Ja, harras toimessaan,
Mies ompi kestämähän --
Se meistä miesi vaan!
Mut kunnon perämiesi
Täss' ensi arvon saa,
Hän kaikki karit tuntee
Ja suunnan suuntoaa,
Hän, hänpä meidät saattaa
Vakaasti valkamaan,
Siis kiitoksemme hälle
Nyt ensin kaikukaan!
Ja nyt me laulakaamme,
Oi siskot, veikkoset,
Tään Suomen suloutta,
Mi hurmaa sydämet!
Ja niinkuin mieli puhdas
Nyt kirkkomatkall' on,
Niin työssä tälle maalle
Se puhdas olkohon!
Ah, herttainen on hetki,
Tää Herran päivä on!
Jo kirkon torni nousee
Tuolt' yli kuusikon.
Ja aamupaistehessa
Se noin kun hohtelee,
Totuuden pyhän tietä
Se meille viittailee.
Niin maamme tulevaisuus
Myös meille hohtakoon,
Kuin pyhä templi tuolla,
Ja meitä kutsukoon!
Se hohto sydämemme
Innolla täyttäköön,
Ja vauhti rientojemme
Sen ilmi näyttäköön!
Hei! Soutakaamme veikot
Ja siskot armahat!
Me kilvan soutakaamme
Ett' aallot vaahtoisat
Vierellä venehemme
Hilpeinä hyppelee
Ja kokka mahtavasti
Edessä kohisee.
Ja laulakaamme kaikki
Nyt täysin sydämin,
Kuink' on tää maamme kallis
Ja meille rakkahin,
Mut Herrallemme harras
Myös kiitos kohotkaan,
Ett' armostaan loi meille
Näin armaan isänmaan!
_Juhani Pietari Hannikainen_.
Synnyinseutuni.
Mieltäni kun painaa murhe musta,
Luokses silloin, etsein lohdutusta,
Rauhaa pyytäin, pyrkii aatoksein:
Siellähän ain' ennen löysin hoivan,
Siellä, vaivoissani avun oivan
Rakkahiltani sain tuskillein.
Riemua kun sydämeni saapi,
Ihanuus kun mieltäin innostaapi,
Kirkkaana oot silloin muistossain:
Muistan kuinka riemut puhtahimmat,
Kuinka tunteet ihanimmat
Helmassasi tuntea mä sain.
Sydämeni sykkää yhä sulle!
Maailmain ja kotimaani mulle
Muinon olit, seutu armahin.
Laajemmiksi kasvoivat ne sitten;
Mutta mielestäni yhä niitten
Vielä olet helmi kallihin.
_Kaarlo Kramsu_.
Santavuoren tappelu.
Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo!
Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo.
Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen
Taru pinni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.
Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen,
Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen.
Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan,
Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.
Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain:
Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain.
Huudot kuullen, kuoleva nous talonpoika istumaan,
Kuolon kalme kasvoissansa, pilkan hymy huulillaan.
"Riemuitkaatte", niin hän huusi, "rikoksista riemuitkaa:
Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa!
Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö,
Riemuitkaatte siksi, kunnes koston hetki vihdoin lyö."
"Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on,
Urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon;
Mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään:
Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään."
"Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn
Kova onni kukistaapi, tulless' yhden hallayön;
Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa:
Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa."
"Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin,
Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin.
Sortajansa sortamalla, onnehen sen käypi tie;
Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie."
"Riemuitkaatte rikoksista nyt te kansan sortajat,
Nythän valta teidän onpi, nyt te ootte voittajat.
Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän onpi hallayö,
Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ."
Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummisti,
Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu.
Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö,
Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan hallayö.
_Kaarlo Kramsu_.
Vanhus.
"Lepoa vanhus itsellesi suo.
Mit' auttaa sua raataminen tuo?"
"Ja raskaaksi sinulle käypi työ;
Mi kädessäsi kirves puuta syö."
"Teit työtä nuorna; nyt jo vanha oot:
Nyt vuorostansa nuoret raatakoot."
Vakaasti vanhus silmäs puhujaa:
"Ei tehtäväänsä kesken jättää saa."
"Mä raadoin ennen käsin voimakkain;
Nyt heikontunut lienen voimiltain."
"Mut miksi työstä kesken luopuisin?
Työalan määräs Luoja kullekin."
"Ken jättäis työnsä Luojan säätämän?
Työaika onpi aika elämän."
"Sentähden raadan, raadan täällä vaan
Siks, kunnes kutsun Luojaltani saan."
_Kaarlo Kramsu_.
Unen tullessa.
Hiljaa, hiljaa! Ilta on.
Taivas tummeneepi.
Luonto tyyntyy lepohon,
Maa jo himmeneepi.
Haukottava hämäryys
Pirtin pienen täyttää.
Pärekin jo pihdissään
Pienemmästi näyttää.
Tuutusessa tummemmin
Keinuu leino lapsi --
Alkaa armas äitikin
Tulla tummemmaksi.
Sitte saapuu unonen,
Päreen sammuttaapi,
Pitkin pirtin penkkejä
Hiljaa hamuaapi --
Istuvaiset nujertaa
Vitkon vuotehelle,
Pitkälleen jo äidinkin
Kaataa kätkyelle.
Yö jo on ja hämynen
Pirtti unelmoipi.
Sirkka uunin korvassa
Tyytyväisnä soipi -- --
_Jooseppi Mustakallio_.
Paimenen pyhä.
Kaukaa kuuluu kumahellen
Ääni kirkon kellojen.
Tuota tarkkaa säikähdellen
Mäellä paimentyttönen.
Tuota tarkkaa -- -- Kyyneleitä
Vierii vienoposkilleen -- --
Silloin sana tuulten teitä
Syöksee immen sydämeen:
"Älä itke, paimen pieno!
Herra kuulee tässäkin!"
Silloin vaipuu tyttö vieno
Maahan, Herran jalkoihin --
Pyhävirttä huminoipi
Sitte maa ja taivaskin --
Mäeltä mäelle sana soipi:
Herra kuulee tässäkin!
_Jooseppi Mustakallio_.
Pääskylle.
Et silloin, pieni pääsky,
Sä laula riemuten,
Kun meill' on kylmä talvi
Ja maa on valkonen --
Vaan silloin Niilin luona
Sä, surren oksalla,
Siipeesi peität pääsi
Näät unta Suomesta.
_Jooseppi Mustakallio_.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runovihkonen nuorisolle - Pieni valikoima alkuperäistä suomalaista runoutta" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.