Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Keltaisen talon lapset
Author: Wiggin, Kate Douglas Smith
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Keltaisen talon lapset" ***


KELTAISEN TALON LAPSET

Kirj.

KATE DOUGLAS WIGGIN

Suomentanut

Toini Swan



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.



SISÄLLYS:

      I. Carey-äiti.
     II. Poikaset.
    III. Yhteinen nimittäjä.
     IV. Särkynyt piiri.
      V. Mitä on Julialle tehtävä?
     VI. Nancyn tuuma.
    VII. "Vanhat eläimet uuteen asuun."
   VIII. Beulahin linnan ritari.
     IX. Gilbert lähettiläänä.
      X. Careyn perhe muuttopuuhissa.
     XI. Hartaushetki uuden kodin kynnyksellä.
    XII. Ann-serkku.
   XIII. Liian täydellinen.
    XIV. Neuvotteleva raha-asiainkomitea.
     XV. Me kuulumme Beulahiin.
    XVI. Postilaukku.
   XVII. Tuhattaituri.
  XVIII. Lordien huone.
    XIX. Vanhaa ja uutta.
     XX. Maalattu huone.
    XXI. Kulmikas perhe.
   XXII. Kumminlahjoja.
  XXIII. Lähellä hohtavaa muuria.
   XXIV. Kirje Saksasta.
    XXV. Oliven ensimmäinen voitto.
   XXVI. Eläintieteellinen isä.
  XXVII. Tupaantuliaiset.
 XXVIII. 'Tibi splendet focus'.
   XXIX. Kun työ ja huone kaunihilta näyttää.
    XXX. Kotisoppi.
   XXXI. Pilviä ja päivänpaistetta.
  XXXII. Uskaliaita yrityksiä.
 XXXIII. Hamiltonin äidin syntymäpäivälahja.
  XXXIV. Nancyn ensimmäiset tanssiaiset.
   XXXV. Tulipunainen ruusuköynnös.



I.

CAREY-ÄITI.


"Vähitellen saapui paikalle parvi myrskylintuja, Carey-äidin omia
poikasia. Ne liitelivät eteenpäin kuin pääskysparvi, hyppelivät ja
kiikkuivat laineilla, ja nostelivat pikku jalkojaan niin sirosti, että
Tom siinä tuokiossa rakastui niihin."

Nancy herkesi lukemasta ja laski kädestään arkihuoneen pöydälle
_Vetten pienokaiset_ [Charles Kingsbyn teos]. "Nyt ei lueta enempää,
Peter-lintu", sanoi hän. "Äiti kuuluu tulevan."

Oli kylmä, kolea päivä lokakuun lopussa. Itätuuli puhalsi vinhasti ja
ilmassa oli talven tuntua. Kapteeni Careyn asunnon edustalla odotti
ajuri matka-arkku vieressään ja vastakkaisista ikkunoista kurkistelivat
naapurit odottava ilme kasvoillaan.

Rouva Carey astui portaita alas Gilbertin ja Kathleenin seuraamana.
Gilbert kantoi äitinsä pientä matkalaukkua ja vaippaa, Kathleen hänen
sateenvarjoansa ja pikku Peter riensi portaitten alapäähän pientä
voileipärasiaa rintaansa vasten likistäen.

Rouva Careyn katse ei nyt ollut suloisen tyven kuten tavallisesti,
vaikkei mikään voinut tykkänään samentaa suloista, hempeätä
arvokkaisuutta hänen kasvoiltaan ja olennostaan. Kun hän nyt nopein,
varmoin askelin joukkonsa seuraamana astui portaita alas, näytti hän
oikein ihanne-äidiltä. Hän oli pitkä, kaunisryhtinen, korkeapovinen
nainen ja hänen kirkkaat silmänsä sekä raitis hipiänsä ilmaisivat
onnellista, tyytyväistä, toimintahaluista naista, joskin hänen
silmissään ja huulillaan juuri tällä hetkellä piili tilapäistä
levottomuutta.

"Ajuri on saapunut liian aikaisin", virkkoi hän; "mennään vielä
viideksi minuutiksi arkihuoneeseen. Kymmeniä kertoja olen jo heittänyt
hyvästi ja suudellut teitä, mutta eipä taida valmista tulla ennenkuin
olen kadonnut näkyvistä."

"Oi, äiti, äiti, miten voimme päästää sinut lähtemään", vaikeroi
Kathleen.

"Kitty! kuinka saatat!" huudahti Nancy. "Vähät meistä, kun äidin on
lähdettävä vaivalloiselle matkalle ja isä on niin sairas."

"Ei se kaiketi ole pitkällistä -- en uskoisi", sanoi rouva Carey
miettivästi. "Sähkösanomassa sanottiin vain 'lieviä lavantaudin
oireita', mutta tuollainen lievä kuume kestää toisinaan aika kauan
ja heikontaa suuresti, niin että mahdollisesti emme palaa, isä ja
minä, ennen kuin kahden tai kolmen viikon kuluttua. Minun pitäisi
olla Fortress Monroessa ylihuomenna, teidän pitää kirjoittaa minulle
vuorotellen, lapset!"

"Ihan joka päivä, äiti!"

"Ihan joka seikka, mikä tapahtuu!"

"Paksu kirje joka aamu", huudettiin kuorossa.

"Jos sattuisi jokin todellinen hätä, niin muistakaa sähköttää
Allan-sedälle -- kirjoititteko muistiin hänen osoitteensa, 11, Broad
Street, New York? Älkää vaivatko häntä pikkuasioilla, sillä hän ei ole
terve, kuten tiedätte."

Gilbert veti taskustaan muistiinpanoja ja osoitteita sisältävän
muistikirjan.

"Ja kutsukaa Ann-serkku milloin sattuu pikku vastuksia", jatkoi rouva
Carey.

"Jo pelkkä ajatuskin, että hän ilmestyisi tänne, panee minut
kauhistumaan", oli Gilbertin vastaus.

"Parempi Ann-serkku kumminkin on kuin jokin jättiläinen tahi muu
kummitus, ainakin Peterin mielestä!" lausui Nancy.

"Ja tahtooko Peter-lintuseni olla kiltti eikä pahoittaa mitenkään
Nancyn mieltä?" sanoi rouva Carey nostaen pikku pojan syliinsä
syleilläkseen häntä vielä viimeisen kerran.

"Minä olen koko ajan niin kiltti kuin enkeli", vakuutti hän suurta
omenaa haukaten, "tai melkein yhtä kiltti kuin enkeli", lisäsi hän
varovaisesti, nähtävästi katuen luvanneensa liian yliluonnollista
käyttäytymiseen nähden. Tosiasia oli, että Peteriltä vaadittiin vain
hyvin kohtuullinen määrä hyveellisyyttä, kun jo kaikki kotiväki joutui
ihan haltioihinsa ihastuksesta. Hän vain työnsi kiharaisen hiustukkonsa
pois otsalta, kohotti katseensa ja avasi huulensa, joiden lomitse
näkyi rivi pieniä valkeita hampaita, ja kun silloin kumpaankin poskeen
ilmaantui kuoppanen ja enkelimäinen ilme (mikä ei suinkaan vastannut
todellisuutta) levisi hänen palleroisille poskilleen, niin siinä
tuokiossa läsnäolijat -- Carey-äiti, siskot, keittäjä, sisäkkö, todella
kaikki paitsi Ann-serkku, jota oli mahdoton liehittelyllä voittaa --
huusivat "Enkeli-poju!" ja suutelivat häntä. Nytkin häntä suudeltiin,
vaikkei hän ollut tehnyt mitään, olihan vain lumoava pikku olento.
Sellaista vääryyttä tapahtuu usein tässä maailmassa, missä joukoittain
hyveellisiä ja hyvätapaisia ihmisiä vaeltaa hautaansa joutumatta
koskaan kenenkään suudeltavaksi.

"Joanna ja Ellen tulevat kyllä pitämään hyvää huolta taloudesta",
jatkoi rouva Carey, "ja yhdeksästä kahteen olette koulussa, niin ettei
aika käy pitkäksi. Muusta saa Nancy vastata. Vaikka hän on nuori, niin
muistakaa, että te olette kaikki vielä nuorempia, ja minä jätän teidät
hänen hoitoonsa."

"Kun sen viime kerralla teit, oli käydä hullusti!" Ja Gilbert
iski Nancyyn viekkaan silmäyksen muistuttaakseen häntä pienestä
perhekohtauksesta, jonka oli aiheuttanut jokin tottelemattomuus.

Nancyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hänen huulensa aukenivat
lennättääkseen pikaisen, eikä nähtävästi kovin suopean vastauksen.

Hänen äitinsä keskeytti tyynesti: "Viime kerroista emme huoli koskaan
puhua, Gilly, miten kävisi meidän kaikkien, jos sen tekisimme. Meidän
on aina ajateltava ensi kertoja. Minä luotan Nancyyn ensi kerralla ja
ensi kerralla ja ensi kerralla ja luotan häneen yhä uudelleen kunnes
voin aina luottaa häneen."

Nancyn kasvoille välähti rakkauden ja lapsellisen uskollisuuden hehku,
mutta hän ei virkkanut mitään, hengähti vain syvään ja kietoi vapisevan
kätensä äitinsä kaulalle ja leuan alle.

"Nyt on lähdettävä. Vielä yksi suudelma teille kaikille. Muistakaa,
että olette Carey-äidin omia poikasia! Saattaa tulla vihurituulia kun
olen poissa, mutta teidän täytyy ratsastaa hyrskylaineiden ylitse
hilpeinä kuin olisitte vedessä kiitäviä kaloja. Hyvästi! Hyvästi! Voi
pikkuisinta Peter-lintuani, kuinka äiti voi jättää sinut?"

"Minä avasin eväslaukun, että näkisin mitä Ellen on antanut sinulle,
mutta minä taitoin vain kaksi pikkuriikkistä syrjää äidin voileivistä
ja kaakusta haukkasin vain hyvin pienen syrjän", sanoi Peter kääntäen
tapansa mukaan huomion omaan itseensä.

Ellen ja Joanna tulivat ulko-ovelle ja lapset pyörivät huurteisella
tiellä portin kohdalla äitinsä hameissa. He hyppivät lämmitelläkseen ja
koettivat antaa hänelle hyväilyn milloin ja missä vain oli tilaisuutta
siihen. Gilbert sulki vaunujen oven ja ne lähtivät vierimään katua
alas. Avatusta ikkunasta näkyi vielä viimeinen vilaus rakkaista
kasvoista tummansinisen samettipäähineen puitteissa, vielä viimeinen
ruskean muhvin huiskutus.

"Voi, kuinka hän on kaunis!" nyyhkytti Kathleen, "hänen hattunsa on
aivan saman värinen kuin hänen silmänsä; ja hän itki!"

"Ei ole koskaan ollut ketään sellaista kuin äiti!" sanoi Nancy
nojautuen vasten porttia kylmästä ja mielenliikutuksesta väristen. "Ei
ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Me koetamme ja koetamme
olla hyviä, Kathleen, mutta meidän _täytyy koettaa_, meidän muiden;
äiti on varmaan syntynyt tuollaisena!"



II.

POIKASET.


Carey-äiti ja hänen poikasensa oli nimitys, jonka kapteeni Careyn
hyvä ystävä, amiraali, oli keksinyt muutamia vuosia sitten. Eräänä
lauantai-iltapäivänä oli kapteeni (silloinen luutnantti) vienyt
ystävänsä kotiinsa ja he lähtivät puutarhaan etsimään perhettä.

Nauru ja äänten sorina johti heidät huvimajaan ja kun he taivuttivat
syreenilehvät syrjään, avautui heidän eteensä viehättävä ryhmä.

    Kuin niityn kukat lapsiparvi tää
    heloitti ruohikolla, helmaan kiipes,
    mä kysyin: ken tuo seura onnekas?

Näin olisi runoilija kuvaillut, mitä amiraali näki; meidän täytyy näet
tavallisesti turvautua runoilijoihin, jos tahdomme jotain nähdä oikein
todellisessa ja kauniissa valossa.

Rouva Carey piti sylissään Peteriä, joka oli silloin konttaava
sylilapsi. Gilbert kutitteli Peterin leukaa voikukalla. Nancy asetteli
lehtiseppelettä äitinsä hiuksille ja Kathleen kiikkui omenapuun oksalla
keltakiharat liehuen.

"Saanko kysyä mitä tästä arvelet?" virkkoi isä.

"No niin", sanoi amiraali, "lapsista ja äideistä syntyy aina kaunis
kuva, mutta luulisinpa, ettei tätä kuvaa mikään voita. Kaksi kait
varattu laivastolle, vai?"

"Ehkäpä kaikki neljäkin", nauroi nuori luutnantti. "Nancy on jo
valinnut itselleen kontra-amiraalin ja Kathleen komentajakapteenin. He
ovat kovin vaatimattomia tyttösiä!"

"Sinulla on kunniaa heistä, Peter!"

"Toivoakseni minäkin olen antanut heille jotain, olen koettanut
parastani, mutta kyllä he ovat pääasiallisesti tuolissa istuvan rouvan
työtä. Tulehan, käydään hyviä päiviä sanomaan."

Eikä kulunut montakaan lauantaita, kun jo amiraalin syli kokouspaikkana
oli syrjäyttänyt kaikki muut paikat Careyn perheen pienokaisilta, joita
hän nimitti vallattomiksi myrskylinnuiksi.

"Carey-äiti", selitti hän heille, "johtuu latinalaisesta _mater
carasta_. Ranskalaiset ovat antaneet näillä linnuille nimen _Les
Oiseaux de Notre Dame_. Se merkitsee 'Meidän Rouvamme linnut', Kitty,
ja ne ovat merimiehen ystäviä. Carey-äiti lähettää ne varoittamaan
merenkulkijoita lähestyvästä myrskystä ja käskee niiden kulkea ristiin
rastiin kaikilla merillä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin.
Teillä tulee olemaan täysi työ, jos tahdotte olla Carey-äidin poikasia!"

"Minusta olisi niin hauskaa näyttää hyville linnuille tietä kotiin",
sanoi Gilbert.

"Voiko pahankurinen lintu opastaa hyvää lintua, Ami?" kysäisi
lempeästi Nancy, jolla ikäänsä nähden oli varsin huomattava taipumus
ivallisuuteen. (Amiraali olisi luonnollisesti voinut kieltää lapsia
sanomasta häntä Amiksi, mutta heidän olisi ollut hankala ääntää
amiraali, ja he rakastivat häntä niin suuresti, että heidän väkistenkin
täytyi ottaa vapauksia hänen suhteensa. Sitäpaitsi, vaikka hän olikin
ankarin kurinpitäjä, minkä koskaan on kannella nähty astelevan, oli hän
maissa ollessaan niin leppeä ja taipuvainen, että hän oli kerrassaan
naurettava ja ihastuttava.)

Päivä, jolloin lapset ristittiin Carey-äidin poikasiksi, oli Nancyn
kymmenes syntymäpäivä. Juuri näihin aikoihin perheen kaikki jäsenet
tekivät parhaansa tottuakseen sanomaan Nancyä hänen oikealla nimellään,
josta ei oltu paljoakaan tähän asti tiedetty. Hän oli, näet,
vanhempainsa esikoinen, ja se merkitsee aina jotain, sanottakoon mitä
tahansa.

Onhan aivan luonnollista, ettei alussa voitu sanoa pikkaista,
tyynyllä uinuvaa myttyä Nancyksi, sillä hän oli aivan liian nuori.
Tällä varhaisella asteella ei edes käytetty sanaa "hän" vaan aina
sanottiin "se", sitten hän jonkun aikaa oli "vauva" kunnes Gilbert
tuli ja tietysti anasti häneltä tämän nimen. Mutta vähitellen Nancystä
muodostuikin sellainen sanoin kuvaamaton, merkillinen, hurmaava
ja nauruaherättävä pikku tyttölapsi, että kaikki keksivät hänelle
diminutiivi nimiä, leikillisiä sanoja, hyväily- ja soperrussanoja,
ja yleensä kaikenmoisia sanoja, joilla koettivat kuvata hänen
viehätystänsä (vaikkei kukaan siihen pystynyt). Niinpä hän oli milloin
Kultamuru, milloin Päivänsäde, milloin Pikku Veitikka, milloin Telmyri,
Hyppy-Liisa ja Leppäkerttu, ja lopulta hän vähitellen muuttui Naniksi
ja Nannieksi ja vihdoin viimein säädylliseksi Nancyksi.

"Tänään Nancy täyttää kymmenen vuotta" mietiskeli amiraali. "Ihme ja
kumma miten aika kuluu! Sinä olit nuori vänrikki, Carey, ja muistan
vielä hyvin minkälaisen kirjeen kirjoitit minulle, kun tämä pikku
typykkä saapui satamaan. Odotahan hetkinen, luulenpa että tuo pikkunen
runosepustus, jonka liitit kirjeeseesi, on ollut laukussani aina siitä
päivin. Pidin siitä niin."

"Muistan kirjoittaneeni sinulle" sanoi herra Carey. "Koska olit
lainannut minulle viisisataa dollaria päästäkseni naimisiin, arvelin
olevani velvollinen kertomaan sinulle vaiheistamme."

"Voi, isä, täytyikö sinun lainata rahaa?" huudahti Kathleen.

"Täytyi, tyttöseni. Ei lainaaminen ole häpeällistä, jos vain maksaa
velkansa, ja sen minä tein. Allan-setä oli juuri aloittanut liikkeensä,
ja siihen olin pannut pienen pääomani niihin aikoihin, kun kohtasin
äitinne. Jos te olisitte sattuneet kohtaamaan äidin, eikö teitäkin
olisi haluttanut naida hänet?"

"Olisi toki!" huudahti Nancy innokkaasti. "Vaikka viisikymmentä
kertaa!" Jolloin syntyi yleinen nauru.

"Ja miten kävi niiden rahojen, jotka joutuivat Allan-sedän
liikkeeseen?" kysäisi Gilbert odottamattoman älykkäästi.

Isä ja äiti vaihtoivat hämmentyneen katseen ennenkuin kapteeni
vastasi: "Oh! kyllä ne saadaan takaisin kuudenkertaisiksi kasvaneena
kunhan hiukan odotamme, Allanilla on juuri nyt hyvin tuottava yritys
hankkeilla, amiraali."

"Hauska kuulla! Mukava toveri ja kunnon mies! Soisin vain, että hän
joskus saisi todella jotain aikaan, eikä vain turvautuisi lupauksiin."

"Kyllä hän vielä lupauksensa pitää, jos vain saa olla terveenä, mutta
juuri näihin aikoihin on hänen terveytensä perin huonossa kunnossa. No
niin, luehan runo!"

Amiraali sovitti silmälasit nenälleen Kathleenin auttamana, joka istui
hänen polvellaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen suudellakseen häntä
kummallekin poskelle. Sitten hän luki:

    On tullut yönä sunnuntain
    pien' pursi valkamaan,
    niin kummallinen, purjeeton. --
    Ma katsoin, nauroin vaan.

    Sumuista merten outojen
    tuo saapui pursi soma
    ja meille laski ankkuriin. --
    Oi, tyttäreni oma!

    Niin tuhannesti, tietäkää,
    se tervetullut on.
    Sai vastaan Toivo, Rakkaus
    ja runo koruton.

    Lipuitta, papereitta on
    tuo pursi pieni, soma;
    ei kuulu Brittein laivastoon
    mun tyttäreni oma.

    Nyt kaikki kellot kaikukaa,
    jo koittaa uusi aika.
    Nyt pienet tossut vallitsee
    ja tuttipullon taika.

"Voi miten kaunista, Peter!" huudahti Carey-äiti aivan hehkuvana. "Sinä
et ole milloinkaan näyttänyt sitä minulle!"

"Sinä puuhasit liian paljon yllämainitun hauskan pikku veitikan kanssa,
vai mitä Nan, tarkoitan Nancy!" ja isä nipisti häntä korvasta ja
nykäisi vallatonta suortuvaa.

Nancy oli mitä viehättävin olento silmäin katseltavaksi ja hänen
kaunis ulkomuotonsa oli perinnöllistä. Sillä "kauniit Careyt" oli
nimitys, joka jo kolmen sukupolven aikana oli kuulunut hänen isänsä
perheen jäsenille, ja kun luutnantti Carey valitsi Margaret Gilbertin
vaimokseen, oli hänellä onni saavuttaa seurapiirinsä viehättävimmän
neidon rakkaus.

Niinpä kertomuksemme alkaessa Careyt saivat yhä pitää vanhan nimensä,
sillä kaikille lapsille oli luonto-äiti ollut antelias, eikä
tuttavapiiri voinut milloinkaan ratkaista kumpi tytöistä, Nancy vaiko
Kathleen oli perheen kaunotar. Kathleen oli vaaleakutrinen hipiä
muistutti ruusua ja kasvojenpiirteet olivat hienot, ei pieninkään
puute häirinnyt hänen muotonsa harvinaista viehkeyttä. Kaikki hatut
soveltuivat hänelle; kaikki värit sulautuivat hänen hiustensa väriin.
Hän oli sisaruksista kaunein niin kauan kuin Nancy pysyi poissa
näkyvistä, mutta sinä hetkenä kun tämä nuori neitonen näyttäytyi,
joutui Kathleen varjoon. Nancy ärsytti, kipinöi, hehkui, Nancy oli
toisinaan nyrpeä ja tuontuostakin tulistui; Nancyn silmiä täytyi
alinomaa tutkistella, jos mieli tietää oliko mitään uutta sattunut
hänelle itselleen tahi hänen lähimmälle ympäristölleen. Ellei häneen
vilkaissut vähän väliä, joutui peräti takapajulle perheen tapahtumiin
nähden; minuutissa tahi parissa hän saattoi lennättää kymmeniä
sähkösanomia jollekin jostain. Kathleenin saattoi huoleti tunniksi tahi
pariksi heittää oman onnensa nojaan mielenmuutosta pelkäämättä; hänen
mielialansa vaihtelivat vähemmin, hänen luonteensa oli tasaisempi,
hänen harrastuksensa nykyhetken tapahtumiin vähemmän kiihkeä ja elävä.
Kathleenin luonne vaati elävöittämistä, Nancyn taltuttamista. Hänen
vaikutteensa tulivat sisästäpäin, kuten niiden aina olisi tultavakin,
vaikka ne silloin tavallisesti kaipaavat ulkoa tulevan voiman opastusta.

Nancy oli enemmän impulsiivinen kuin ahkera, enemmän jalomielinen kuin
viisas, enemmän uskalias kuin harkitseva; kestävyyttä ei hänellä ollut
liiaksi ja kärsivällisyyttä tuskin ensinkään.

Gilbert oli tulinen, kaksitoistavuotias, seikkailuhaluinen poika.
Helposti hän syttyi tuleen, mutta ei palanut kauan, siksipä hänen
halunsa vetikin uljaisiin tekoihin, hetkellisesti innostuttaviin ja
nopeasti suoritettaviin, sellaisiin, joista voittaja suoriutuu paisuvin
rinnoin, lakissaan sulka, ja jotenkin silmiinpistävä sulka parhaiten
soveltuikin Gilbertille.

Peter-poika? Oh! Peter, nelivuotias, on parin sanoin kuvattu:
täysiverinen naistenlumooja ja sydänten murtaja. Kaikkia pienen
pojan muodostamiseen tarvittavia alkuaineita oli tässä käytetty,
mutta joukkoon oli sekoitettu valkoista taikaa. Sääli ajatella niitä
monia kymmeniä tyttövauvoja, joiden ehkä jo ennakolta oli kärsittävä
polttavaa sydänvaivaa, koska eivät kaikki voineet mennä aikuisiksi
tultuaan naimisiin Peterin kanssa.



III.

YHTEINEN NIMITTÄJÄ.


Kolme viikkoa oli kulunut Carey-äidin lähdöstä Fortress Monroehin, ja
lapset olivat eläneet suurenmoisten siveellisten voittojen aikaa. Jos
John Bunyan olisi vilkaissut sisään ikkunasta, olisi hän varmaankin
huudahtanut:

    Ken etsii tosi kuntoa,
    Hän tänne tulkohon.

Harhaan joutuminen tässä kurjassa maailmassa on kylläkin helppoa, mutta
on olemassa eräitä asianhaaroja, jotka ikäänkuin opastavat meitä hyveen
tielle. Kun esimerkiksi muinaisajan ritarin tavoin kannat lähinnä
sydäntäsi tunnuslauseita sellaisia kuin: "Parempi kuolema kuin tappio!"
"Ihminen voi mitä hän tahtoo!" "Kunnia ennen kaikkea" j.n.e. Nämä
lauselmat näyttävät varsin kauniilta koulun kesätehtävien mottosanoina,
mutta useat katoavat käytännöstä jo ennen kylmien säiden saapumista.

On vaikeata tehdä oikein, kuten jo mainittiin, mutta ei silloin,
kun äiti on meistä erossa ensimmäisen kerran syntymämme jälkeen, ei
kun kodin ainainen päivänpaiste levittää säteitään muualla, ja me
haparoimme hämärissä ilman häntä, palauttaen mieleemme hänen viimeisiä
sanojaan ja omia, viimeisiä lupauksiamme. Ei vaikeata kun ajattelemme
rakkaita, sinisen samettihatun värisiä silmiä ja niistä tipahtavia
kyyneleitä. Ne ovat satojen penikulmien päässä, mutta kymmeniä
kertoja päivässä näemme niiden katseen ja illalla ovat ne viimeisenä
ajatuksenamme.

Ei ole vaikeata tehdä oikein kun ajattelemme isää; hilpeätä, reipasta
isää, joka on vuoteessa heikkona sairaana äidin hoitamana; hellästi
myhäilevää isää, jonka silmät tuontuostakin välähtelevät niin
lystikkään iloisesti; pitkää, leveähartiaista isää, joka täydessä
virkapuvussaan on uhkea kuin mikäkin jumala, isää, niin urhoollista,
että jos hän joskus maailmassa joutuisi meritaisteluun, niin hän
nujertaisi vihollisen käden käänteessä; isää, jonka lämmin, tukeva käsi
merkki- ja lupapäivinä taluttaa meidät suurenmoisille huviretkille,
missä saamme nähdä elämän hauskimmat puolet ja missä nautimme aivan
suunnattomasti.

Tulipalon riehuessa katolla riitaisinkin perhe lakkaa kiistelemästä
kunnes hädästä on suoriuduttu ja on päästy uuden katon suojaan.
Mikä lieneekään syynä, mutta raskaiden koetusten, murheiden ja
onnettomuuksien aikana unohtuvat erimielisyydet, jotka ovat erottaneet
ihmisiä. Eikö se melkein muistuta matemaattista tehtävää, missä
murtoluvut tehdään yhdennimisiksi?

Careyn taloudessa oli nyt jalo kilpailu käytöksen erinomaisuudesta ja
sen seuraukset ulettuivat keittiöstä lastenkamariin. Ellen, keittäjä,
oli töissään siistimpi, Joanna, toinen palvelija, entistä kiltimpi,
Nancy, joka, oli "vastuunalainen" nousi aamulla muita aikaisemmin ja
kävi viimeisenä nukkumaan, käytyään ensin tutkimassa olivatko kaikki
ovet ja ikkunat suljetut, nekin, joita miesmuistiin ei oltu lukittu.
"Minä olen vastuunalainen", hän kolme, neljä kertaa päivässä hoki
itselleen ja pelkäänpä muillekin! Kun hän vähänpäästä nurkumatta
muutti puhdasta Peterin ylle, osoitti hän siinä sellaista enkelimäistä
kärsivällisyyttä, että paksunahkaisimmankin täytyi heltyä ihailuun.
Peter ei koskaan muistanut hänellä vaatteita olevankaan. Hän olisi
voinut olla oikea myrskylintu, joka upotti parhaat höyhenensä aaltoihin
ja antoi Jumalan auringon kuivata ne missä ja milloin tahansa.
Tomu, rapakko, vesi, sulavat namuset, tahmeat aineet valmistivat
hänelle kaikkein mieluisinta ajanvietettä, ikäänkuin valkoisia
merimiespukujakin olisi kasvanut joka oksalla ja niitä voisi vain vetää
ylleen milloin mieli teki.

Gilbertkään ei voinut estää tunteitaan kohoamasta ihailun ja
kunnioituksen asteelle nähdessään Nancyn vakavaa intoa. "Sinua ei
kukaan voisi tuntea, Nancy; tämähän on kerrassaan ihmeellistä, tokko
sitä vain kestää" virkkoi hän. Otettiinpa tämäntapainenkin kiitos
rakastettavan suopeasti vastaan, vaikka Nancy ehkä aikaisemmissa
vaiheissaan olisi lennättänyt aika kipakan vastauksen. Kun hän oli
"vastuunalainen", ei hänen ollut lupa virkkaa mitään, vaikka Gilbert
unohtaisikin itsensä siihen määrin, että sanoisi häntä röhkiväksi
porsaaksi. Hänellä oli se autuas tietoisuus, että jos olisi tutkittu,
niin hänen puseronsa alta olisi löytynyt jotain enkeli-siipien
tapaista, ei harjaksia.

Gilbert puolestaan ei aavistanut koulunsa opettajain ihmettelevän oliko
hän tullut uskonnolliseksi vai työskentelikö hän jonkun poikamaisen
vedon kannustamana. Varovasti, ikäänkuin peläten sen särkyvän
tiellä, hän kantoi viikkoarvostelunsa kotiin, liisteröi sen suurelle
paperiliuskalle ja kehysti sen punaisilla, valkeilla ja sinisillä
kultapaperi-liuskojen yhdistämillä tähdillä. Kuinka kapteeni ja rouva
Carey vuoroin nauroivat ja itkivät, kun tämä kuvaava tervehdys saapui
heille. "Oi, kyllä he ovat kultaisia", huudahti Carey-äiti. "Kuinka
eivät olisi?" mutisi kapteeni heikosti, "ovathan he sinun lapsiasi."

       *       *       *       *       *

"Oikeastaan on aivan yhtä helppoa tehdä oikein kuin väärin, Kathleen",
sanoi Nancy eräänä iltana tyttöjen käydessä nukkumaan.

"Oo-n!" myönsi Kathleen hiukan viivästellen, sillä hän oli
arvosteluissaan johdonmukaisempi ja punnitsevampi kuin sisarensa.
"Mutta täytyy lakkaamatta pitää ajatukset siinä eikä saa pikkuistakaan
hellittää! Ja sitten on helpompi parin viikon aikana kuin ajan pitkään!"

"Se on totta", arveli Nancy; "olisi vaikeata jatkaa tätä iankaiken. Ja
täytyy olla joku, jota rakastaa aivan vimmatusti, muuten ei ensinkään
jaksaisi. Mitenkähän ne ihmiset tulevat toimeen, jotka eivät voi
rakastaa sillä tapaa, tahi joilla ei ole ketään rakastettavaa?"

"En tiedä", sanoi Kathleen unisesti. "Minua niin uuvuttaa tämä hyvänä
oleminen, että joka ilta luen rukoukseni ja kömmin vuoteeseeni aivan
läpiväsyneenä. Viime yönä nukahdin kesken rukousta, nukuin minä!"

"Älähän lörpöttele!" huomautti Nancy epäuskoisesti.



IV.

SÄRKYNYT PIIRI.


Nuo kolme viikkoa olivat pidenneet kuukaudeksi ja hyveet olivat yhä
valtiaina Careyn perheessä. Mutta asiat olivat muuttuneet. Kaikki sen
huomasivat paitsi Peter. Hän puuhaili aamusta iltaan siinä ilojen
ihmemaassa, missä ei kuolemasta mitään tiedetä. Lapset eivät enää
rynnänneet postinkantajaa tapaamaan, vaan odottivat kunnes Joanna
toi postin huoneeseen. Kirjeiden sävy alkoi muuttua, varmasti, päivä
päivältä. Ensin ne koettivat olla reippaita, sitten niissä puhuttiin,
että pahin oli todennäköisesti ohi, lopulta tuli toivomus, että isä
läpäisisi taudin. "Voi! kunpa vain hän läpäisisi kokonaan! Kunpa
olisimme siellä äitiä auttamassa!" nyyhkytti Nancy.

Eräänä aamuna sanoi Ellen Joannalle keittiössä: "Minun luuloni
on, ettei kapteeni paranekaan taudistaan, tekisi mieleni lähteä
Newburyportiin serkkuani tervehtimään, sillä minua ei haluta olla tässä
talossa, kun lapset saavat tietää." Ja Joanna sanoi: "Häpeähän toki,
tahdotko jättää lapset juuri heidän murheensa hetkellä!" Jolloin Ellen
nolostui ja tunnusti olevansa kurja pelkuri.

Vihdoin viimein koitti päivä, joka ei koskaan lähtenyt mielestä; päivä,
joka kuin polttamalla pyyhkäisi muistista kaikki edelliset päivät kuten
mahtava aalto tieltään raivaa kaikki pikku laineet, päivä, jolloin
Ann-serkku -- Allan-setä kun ei sairaudeltaan päässyt matkustamaan --
tuli tuomaan sen hirvittävän uutisen, että kapteeni Carey oli kuollut.

Älköön kukaan luulko, ettei Ann-serkku surrut ja ottanut osaa lasten
suruun ja omalla karulla tavallaan koettanut lohduttaa heitä, mutta
hän oli kiitollinen, että hänen tehtävänsä oli lyhytaikainen.
Rouva Carey tiesi miten oli käyvä, ja hän oli järjestänyt asiat
niin, että hän voi saapua kotiin aivan pian sen jälkeen kuin isku
oli kohdannut. Äitinsä määräyksestä (hän oli ajatellut kaikkea)
oli Peter vietävä naapuritaloon, jossa hän parhaillaan oli kaiken
mielenkiinnon keskuksena ja hilpeyden aiheuttajana. Hän oli liian
nuori, jotta hänellä voisi olla minkäänlaista hyötyä toisten kyynelten
näkemisestä, pienet taimilapset viihtyvät parhaiten auringonpaisteessa.
Toiset istuivat katuikkunan ääressä surkeaan ryhmään kyyristyneinä,
turvonnein silmin ja läpimärät nenäliinat liikuttaviin pikku tukkoihin
kierrettyinä.

Ann-serkku tuli ruokasalista pitäen kädessään karahvia ja lusikkaa.
"Kas niin, lapset", kehoitteli hän, "nyt olette jo kaksitoista tuntia
lakkaamatta itkeneet, enkä minä siitä lausu moitteen sanaa. Minä
tekisin juuri samalla tavalla, jos olisin itkuun taipuva. Ettekö
sentään usko teissä olevan terästä sen verran -- kaikissa kolmessa --
että jaksaisitte pitää päänne pystyssä äitinne takia, kun hän tulee
kotiin. Minä olen teille kullekin sekoittanut hyvän annoksen höystettyä
spriitä, se on kerrassaan mainiota hermoille. Teidän on annettava
äitinne nukkua yksi yö, ja kun hän alkaa hiukankin palata voimiinsa,
olette te hänen paras lohdutuksensa maailmassa. Jos tuolla tapaa aiotte
jatkaa, niin tuotatte hänelle kuoleman."

Se oli hyvä keksintö ja lääke oli rauhoittavaa. Gilbert otti
ensimmäisen kulauksen, Kathleen toisen ja Nancy kolmannen, ja
tuskin oli viimeinen siemaus kadonnut lasten poloisiin, kivistäviin
kurkkuihin, kun jo vaunut pysähtyivät veräjälle. Joku sukelsi esiin
niistä ja auttoi äitiä astumaan vaunuista, äitiä, joka ennen oli ollut
vielä kepeäjalkaisempi kuin Nancy. Vieras herrasmies, voi! vieras
ei hän ollutkaan, olihan rakas amiraali, joka talutti äitiä tietä
pitkin. He olivat tietämättään odottaneet saavansa nähdä ruskean
muhvin ja sinisen samettihatun, mutta ne olivat hävinneet samoin
kuin isä ja kaikki edellisten vuosien ihanuudet. Niiden tilalla oli
mustat vaatteet, jotka kouristivat heidän sydämiänsä. Mutta äiti
oli heittänyt syrjään hunnun, joka kätki hänet lasten ikävöiviltä
katseilta, ja kun hän kohotti kasvonsa, säteili niistä entistä, vanhaa
rakkautta. Hän oli murtunut, hän oli kalpea, mutta hän oli yhtäkaikki
äiti, ja nuo kolme pientä, harrasta odottajaa kiskaisivat auki oven ja
tempasivat hänet syliinsä nyyhkien, voihkien, supattaen kaikennäköisiä
helliä lohdutussanoja, ja heidän lapselliset kyyneleensä tipahtivat
lääkitsevän kasteen tavoin äidin sydänraukalle. Amiraali viihdytti
ja rauhoitti heitä kutakin vuorostansa paitsi Nancyä. Ann-serkun
lääkkeestä ei ollut mitään apua, ja nyyhkytysten tukehuttamana Nancy
pakeni ullakkoon kunnes hän tunsi olevansa kyllin vahva sanomaan ilman
äänenvärähtämistä "äidin tähden". Sitten hän hiipi alas ja kulkiessaan
varpaillaan sivu äitinsä huoneen hän kurkisti sisään ja näki jonkun
istuvan ikkunan ääressä olevassa tuolissa, joka oli ollut tyhjänä
toista kuukautta, ja tuo mustapukuinen olento oli kaikki, mikä oli
jäljellä äidistä; outo, murheellinen, hiljainen äiti, joka oli jättänyt
osan itsestään jonnekin -- hilpeän osan, reippaan osan, sen osan, joka
teki hänet niin huvittavaksi, niin lumoavan erilaiseksi kuin kaikki
muut äidit. Nancy pujahti hiljalleen sisään ja painoi nuoren, pehmoisen
poskensa vasten äitinsä poskea silittäen ääneti hänen hiuksiaan.
"Sinulla on neljä, jotka sinua rakastavat ja pitävät sinusta huolta",
virkkoi hän. "Onhan se hiukan parempi kuin ettei olisi ketään."

Rouva Carey tempasi hänet lujasti syliinsä. "Oh! Nancy rakkaani!
minun ensimmäiseni, minun vanhimpani, Jumala on auttava minua, sen
tiedän, mutta juuri nyt tarvitsen jotain lämmintä ja pehmeätä,
johon voin nojata; tarvitsen jonkun käsivarsia tuekseni, ja huulia
suudeltavakseni! Minun ei pitäisi murehduttaa sinua eikä turvata
sinuun, sinä olet liian nuori -- mutta minun täytyy vain hiukan, nyt
alussa. Näetkös, rakkaani, isän jälkeen olet sinä!"

"Isän jälkeen sinä!" Tästä hetkestä alkaen sai Nancyn elämä uutta
vauhtia. Tässä hän sai kannustimensa, tässä uskonsa; tässä sen
sytykkeen ja elähdyttävän voiman, jota hän oli ollut vailla. Hän ei
yhdessä kädenkäänteessä tullut vuosia vanhemmaksi, mutta hänelle
selvisi välähdyksenä, mitä mahdollisuuksia, mitä etuoikeuksia, mitä
velvollisuuksia hänen eteensä oli auennut. Elämän kasvot olivat
muuttuneet ja niin oli Nancykin.

"Rakastatko minua lähinnä äitiäsi?" oli amiraali kerran houkuttelevasti
kysynyt, kun Nancy oli kahdeksan vuotias ja tavallisuuden mukaan hänen
polvellaan.

"Voi enhän toki!" vastasi Nancy miettien ja päätänsä pudistaen.

"Vai et, no, sehän on aika kolaus minulle", huudahti amiraali nipistäen
häntä korvasta ja venyttäen pientä suortuvaa. "Minä uskottelin
itselleni, että olisin lähinnä äitiä, kun olen oikein parhaimmillani."

"Katsos, Ami kulta", sanoi Nancy kietoutuen kiinni hänen liiveihinsä ja
huoahtaen pelkästä mielihyvästä, ajatellessaan miten paljon kilttejä
ihmisiä on maailmassa. "Katsos näin se on. Ensin on äiti, ja sitten on
äidin ympärillä hyvin, hyvin avara tila tyhjää; ja sitten tulette isä
ja sinä sen tyhjän jälkeen."

Amiraali myhäili vakavaa, kaunista myhäilyään, joka usein tuli
hänen silmiinsä, kun hän piteli Carey-äidin poikasia polvellaan.
Hän suuteli Nancyä korvan takaa pilkistävälle pienelle, valkealle
täplälle, missä ruskea tukka silkinpehmeänä ja hienountuvaisena kuin
siveltimellä vedettynä taipui somiin suortuviin. Hän ei virkkanut
mitään, mutta tähän suudelmaan sisältyivät hänen nuorukaisunelmansa
ja eräät miehuusiäntoiveet, jotka eivät koskaan olleet toteutuneet.
Hän mietti, että Margaret Gilbert oli onnellinen nainen ollessaan
Carey-äiti; ja lisäksi sellainen äiti, että hänen ympärillään on hyvin,
hyvin avara tila tyhjää ja vasta sen tilan jälkeen on muu maailma
lähempänä tahi etäämpänä ansioittensa mukaan. Ja hän mietti, eikö juuri
tuossa toteutunut äitiyden ihanne ja eikö sellainen edistänyt Jumalan
tarkoitusperiä tässä maailmassa.



V.

MITÄ ON JULIALLE TEHTÄVÄ?


Puhutaan usein perhepiireistä, mutta oikeita piirejä ei ole niinkään
monta. On yhdensuuntaisia viivoja, jotka eivät koskaan yhdy, on
neliöitä, kolmioita, suunnikkaita, on vinoja neliöitä ja epäkkäitä ja
monia muita geometrisia kuvioita minkä verran tahansa, mutta verrattain
harvoin näkee oikein kaunista pyöreätä perhepiiriä. Todellinen
perhepiiri syntyy kun isä ja äiti ensin tarttuvat toistensa käsiin ja
rakkaasti seisovat käsitysten, sitten he kurottavat kätensä kummallekin
puolelle ja siinä tuokiossa laskeutuu niihin lastenkäsiä, jotka taas
lujasti pitävät kiinni toisistansa, ja niin muodostuu piiri. Yksi lapsi
on parempi kuin ei mitään, koko lailla parempi kuin ei mitään; se on
ainakin yritys oikeaan suuntaan, mutta oikein sievää muotoa ei piirille
vielä silloin synny. Seisokoot vaikka kuinka kauniisti, pyöreätä piiriä
ei vain tule. Mutta sillä hetkellä kun piiriin liittyy useampia, kaksi,
kolme, neljä, viisi, se pyöristyy, ja karttuu iloisuutta, karttuu
naurua ja toimintakykyä. (Karttuu myös vastuunalaisuutta ja huolia,
mutta miksi peloittelisimme ihmisiä muodostamasta piirejä, kun ei niitä
kuitenkaan tule liikaa.)

Careyn perhe oli ollut pyöreä ja puutteeton piiri, rakkaus ja
sopusointu oli yhdistänyt kaikkia sen eri osia. Toiset perheet
muodostavat vinokaiteita, äiti rakastaa lapsia, mutta ei isä, tahi
isä rakastaa, mutta ei rakasta äitiä, tahi isä ja äiti rakastavat
toisiansa, mutta jättävät lapset osattomiksi, on aivan mahdotonta
luetella kaikki ne mittausopilliset omituisuudet, jotka vinokaidetta
estävät tulemasta ympyräksi, mutta yksi henkilö voi seisoa niin
pahasti, että piiri tulee muodottomaksi. Kun kapteeni Carey oli
lähtenyt pitkälle matkalleen tuntemattomaan ja kartoittamattomaan
maahan, koettivat jäljelle jääneet Careyt pari kuukautta muodostaa
perhepiirin yhä vieläkin onnistumatta siinä vähääkään. He painautuivat
niin liki toisiansa kuin suinkin taisivat, mutta sillä piirin kohdalla,
missä isä oli ollut, oli aina aukko. Kaikista ei jää aukkoa heidän
poistuessaan, on vaiteliaita, haluttomia, hajamielisiä ja yksinomaan
työhönsä kiintyneitä miehiä, mutta kapteeni Carey oli täynnänsä
eloisuutta, lämpöä ja hyvää tuulta. On omituista, että niin moni mies
luulee lapsen omistamisen tekevän hänestä isän, siinä hän erehtyy,
ja se erehdys on varsin yleinen. Kapteeni Carey oli poika poikiensa
seurassa, ja tyttäriensä rakastettava ja huomaavainen toveri; vaimoansa
kohtaan -- oh! parasta lienee olla siihen kohtaan koskemattakaan. Eikä
rouva Careykaan sitä koskaan tehnyt, hän kätki sen omaan sydämeensä
puhumatta siitä kenellekään. Sellainen muisto ei voi milloinkaan
haihtua, sellainen tappio ei milloinkaan tulla korvatuksi. Tässä ei
ollut muuta neuvoa kuin muistella isän ylpeyttä ja osoittautua sen
arvoiseksi, palauttaa mieleen hänen huolenpitonsa äidistä ja täyttää
hänen paikkansa mikäli mahdollista. Olla uljas, uuttera ja uskollinen,
kas siinä äidin kolme u-ta, joista oli ainoa apu nykyisissä oloissa.

Helpointa ei tietenkään ollut harjoittaa toiseksi mainittua avua,
sillä ensimmäinen säästäväisyystoimenpide oli ollut Joannan, sisäkön,
erottaminen. Vanhanaikuisissa romaaneissa isäntäväkeensä kiintyneet
palvelijat aina hartaasti haluavat jäädä paikkoihinsa ilman palkkaa,
mutta tämä kertomus liikkuu myöhempien aikojen vaiheissa. Joanna
itki eron katkeruutta, mutta ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi
sellaista romanttista ja epäkäytännöllistä käännettä kuin olisi ollut
toimeenjääminen ilman korvausta.

Kapteeni Careyn palkka oli ollut, tahi oikeammin, olisi tullut olemaan
viisituhatta dollaria, sillä hän oli saanut ylennyksensä vasta kolme
kuukautta ennen kuolemaansa. Lisäksi hän olisi saanut ylimääräisesti
viisisataa dollaria merellä ollessaan ja saadessaan tämän lisäyksen
entisiin tuloihinsa hän oli päättänyt korottaa henkivakuutuksensa.
Mutta tauti tapasi hänet ennenkuin se tuli tehdyksi, tauti, joka
alkujaan oli niin mitätön ja vaaraton, mutta sai sellaisen äkkinäisen
ja odottamattoman käänteen.

Henkivakuutuksen täytyi sinänsä joutua pankkiin vastaisia tarpeita
varten. Rouva Carey arveli sen viisaimmaksi, kun oli huolta pidettävä
neljästä lapsesta alle viidentoista vuoden. Kysymys oli vain miten
rahat oli pysytettävä pankissa ja kuitenkin elettävä kapteenin
eläkkeellä, joka oli kolmekymmentä dollaria kuussa. Olihan heillä,
kapteenilla ja hänellä, hiukan varallisuuttakin, kymmenentuhatta
dollaria, mutta se oli sijoitettu Allan Careyn liikkeeseen, ja
Allan oli pahasti hermosairaana eikä hänen liikkeestään oltu
vielä saatu irti minkäänlaisia tuloja, ei suuria eikä pieniä.
Amiraali oli maailman toisessa ääressä, ja vaikkapa hän olisikin
ollut tavattavissa, ei rouva Carey olisi koskaan uskonut hänelle
taloudellisia huoliaan. Ajatellessaan hänen parantumatonta tautia
potevaa sisartaan ja monenlaisia velvollisuuksiaan ei rouva Carey
olisi suostunut vastaanottamaan amiraalin avunantoa, eipä edes ensi
ajan monissa tukalissa vaikeuksissa. Ei, nyt vaadittiin uhrautumisen
vuosia, ja vaadittiin jokaiselta, sillä vuosia oli kuluva ennenkuin
Gilbert pystyi auttamaan, ennenkuin Nancy oli kyllin vanha käyttämään
lahjakkaisuuttaan hyväkseen tahi ennenkuin Allanin huostaan uskotut
rahat antaisivat osinkoja. Vaadittiinpa enempääkin, sillä näinä vuosina
ei säästelemisestä ja tarkkuudesta olisi yksin apua, tarvittiin lisäksi
ansiotyötäkin.

Rouva Carey oli vasta hiljakkoin jutellut näistä asioista kolmen
vanhimman lapsensa kanssa. Talo, missä he nykyisin asuivat, oli
liian kallis heidän vastaiseksi kodikseen, ja muuttokysymys piti nyt
kaikkien mielenkiintoa vireillä. Joanna oli tähän päivään asti ollut
ensimmäinen yritys säästäväisyyteen, mutta voi! Joanna oli vain pisara
välttämättömyyden saavissa.

Eräänä maaliskuun aamuna rouva Carey istui huoneessaan lastensa
ympäröimänä kirje helmassaan. Kirje oli Mansonilta, Allan Careyn
nuoremmalta osakkaalta, ja se oli saattanut hänet rauhattomaksi ja
neuvottomaksi, se kun nostatti pinnalle niin monta rahakustannuksia,
velvollisuuksia ja vastuunalaisuutta koskevaa kysymystä. Kirjeestä
saatiin tietää: että Allan Carey oli ruumiillisesti ja henkisesti
murtunut mies, että hänet oli lähetettävä sekä ilmanalan että hoidon
vuoksi parantolaan Adirondacksiin; että liikkeen osakkeet, jos niitä
jaksettaisiin pitää, voisivat vielä joskus tulla korkoa tuottaviksi,
(eikä ollut niinkään vaikeata pitää niitä, sillä tällä hetkellä ei
kukaan niitä halunnut); ettei Allanin pienellä tyttärellä Julialla
ollut minkäänlaisia tulolähteitä sen jälkeen kuin isän kuukautiset
laskut oli maksettu ja että hänen ainoa sukulaisensa, Careyn perhettä
lukuunottamatta, eräs neiti Ann Chadwick, oli kieltäytynyt ottamasta
häntä luokseen. "Herra Carey kääntyi neiti Chadwickin puoleen viime
hädässään", kirjoitti herra Manson, "sillä hänen mieltänsä apeutti
jo ajatuskin, että te, hänen veljensä leski joutuisitte hänen
vastoinkäymistensä tähden kärsimään enemmän kuin tarpeellista oli,
ja hän kielsi jyrkästi teille ilmoittamasta kovan kohtalonsa laatua
ja laajuutta. Neiti Chadwickin ainoa vastaus hänen pyyntöönsä oli,
että hänen mielestään oli jokaisen pyrittävä tulemaan toimeen omalla
pohjallaan seisoen, ja että jos hänellä, Allanilla, olisi ollut sama
vakaumus, ei hän olisi joutunut nykyiseen ahdinkotilaansa. Kerron
teille, hyvä rouva Carey", jatkoi kirjoittaja, "tämän vain saadakseni
teiltä neuvoa lapsen suhteen. Tiedän varsin hyvin, etteivät tulonne
riitä edes omien lapsienne ylläpitoon; mitä on siis Julialle tehtävä?
Itse olen köyhä nuorimies ja minulla on kaksi sisarta elätettävänä.
Tietysti minun onnistuu saada toimi, enkä aio jättää hoitamatta Careyn
moninaisia asioita ja suunnitelmia hänen maanpakonsa aikana, mutta mitä
rahalliseen avustukseen tulee, en voi panna penniäkään enemmän likoon."

Kirjeestä oli pidetty pitkä neuvottelu, ja rouva Carey oli lukenut osia
siitä moneen kertaan, mutta vaikka lapsia suuresti säälitti Allan-setä
ja vaikka kuului äänekkäitä huudahduksia: "Julia raukka!", ei heistä
yksikään ollut vielä ehdottanut mitään aseman parantamiseksi.

"No niin", virkkoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon, "meillä ei näy
olevan valitsemisen varaa."

"Tarkoitatko, että otat Julian luoksemme asumaan -- oikein
perheenjäseneksi?" huudahti Gilbert.

"Siitä juuri tahtoisin kanssanne neuvotella", rouva Carey vastasi. "Te
kolme edustatte perhettä yhtä hyvin kuin minä -- Tule sisään!" huudahti
hän, sillä hän kuuli nuorimman myrskylinnun kepeiden askelten nousevan
portaita ylös. "Tule sisään! Tahtoisinpa tietää, missä on kultaisempaa
Peteriä, missä ketterämpää ja puhtosempaa Peteriä kuin meidän oma
Peterimme. Ja mistä saisimme kokoukseemme paremman neuvonantajan?"

"Puhtosempaako, äiti kulta! Miten voit sanoa noin?" kysäisi Kathleen.

"Tarkoitan puhtosempaa silloin juuri kun hän on pesty ja puettu",
vastasi Peterin äiti. "Tuletko perheneuvotteluun, Peter-muru?"

Peter kapusi äitinsä polvelle ja vastasi epämääräisesti päätään
nyykähyttäen, sillä koko hänen huomionsa oli kääntynyt liukkaan
nappulan onkimiseen pitkäkaulaisesta pullosta.

"Ole siis vaiti ja puhu vain silloin kun sinulta kysytään neuvoa",
jatkoi rouva Carey. "En tahtoisi tehdä vastoin teidän kaikkien
toivomuksia, lapset, ellei ole pakko. Omasta puolestani olen kyllä
suostuvainen kuormaa kantamaan, mutta tässä kysytään muutakin, kuin
minun myöntymystäni."

"Minusta", virkahti äkkiä Nancy, joka nyt oli päässyt äitinsä salaisen
vakaumuksen perille, "minusta Julia on pöyhkeä, itserakas, turhamainen,
teeskentelevä, pieni riikin--" Tässä hän tapasi äitinsä silmän ja
äkkiä hänen päässään tahi sydämessään tahi omassatunnossaan kajahtivat
sanat "Isän jälkeen sinä!" Tehden loistavan puhetaidollisen hyppäyksen
hän päätti lauseensa sekunnin verran tuumittuaan, -- "riikinkukko,
mutta jos äidin mielestä Julia on velvollisuus, niin olkoon hän sitten
velvollisuus, ja meidän on rohkaistava mielemme ja siedettävä häntä.
Täytyykö meidän rakastaa häntä, äiti, vai riittääkö, että olemme
hänelle hyviä ja kohteliaita ja annamme hänelle linnunpaistista rinnan
ja tyydymme itse luihin. _Hän_ ei tule koskaan sanomaan: '_En tahdo
ryöstää teiltä!_ kuten Ann-serkku, ottaessaan rinnan'."

Kathleen näytti perin alistumattomalta. Hän vihasi paistin luuosia
ja kaikkea sen arvoista elämässä. Hän ei ollut mieltynyt vuoteen
seinäpuoleen, ei istumaan keskellä vaunujen istuimella, ei leivän
kannikkapalaan, ei sitkeihin korppuihin, ei kalan pyrstöpäähän eikä
munakkaan palanneisiin reunoihin. "Minulle se merkitsee enemmän kuin
kenellekään muulle," puheli hän synkkänä.

"Kaikki merkitsee sinulle enemmän kuin muille, Kitty," huomautti
Gilbert.

"Tarkoitan, että olen aina neljäs kun kaakkuvati kulkee -- kaikessa!
Nyt tulee Julia neljänneksi ja minusta tulee viides; onpa onni, ettei
voi pudota lattiaa alemmaksi."

"Voi poloista Kathleenia!" huudahti Gilbert. "No niin, äiti, sinä olet
aina oikeassa, mutta en käsitä miksi otat perheeseemme vielä yhden
lisää, kun kokonaisen viikon ajan olemme sanoneet, ettei viidellekään
ole tarpeeksi. Onhan aivan nurinkurista panna minut yhteiseen
oppilaitokseen ja tuhlata siten säästetyt varat Julian hyväksi."

Sydämensä syvimmässä pohjukassa rouva Carey tunsi pistoksen.
Gilbertissä oli pieni hitunen kovaa itserakkautta, ja äiti tahtoi saada
sen sorasta esiin kaivetuksi ennenkuin se pääsisi juurtumaan ja sai
kasvaa liian vahvaksi.

"Muista, että Juliakin on Carey-poikanen, Gilbert," virkahti hän.

"Mutta hän on Allan-sedän poikanen ja minä olen kapteeni Careyn vanhin
poika."

"Nyt puhut aivan oikeassa äänilajissa" vastasi hänen äitinsä,
"äänenpaino saisi vain olla hiukan toisenlainen. Mitä tahtoisi kapteeni
Careyn vanhin poika tehdä ainoan serkkunsa, pienen, häntä nuoremman
tytön hyväksi -- tytön, jolla elämänsä ensimmäisinä viitenä vuotena
oli hyvin turhamainen, ajattelematon äiti, ja joka nyt on tavallaan
isätönkin, ainakin joksikin ajaksi?"

Gilbert kääntelihe levottomana epämieluisesti nolostuneena. "Olkoon
sitten", sanoi hän, "en minä tahdo olla itsekäs, ja jos tytöt
myöntyvät, on kait minunkin mukauduttava; mutta väitän vieläkin,
ettei ole johdonmukaista pyytää kuudetta jakamaan sitä, mikä ei ole
viidellekään tarpeeksi."

"Siinä olen yhtä mieltä kanssasi Gilly", hymähti hänen äitinsä.
"Tämän neuvottelun tehtävänä on vain vastata kysymykseen, onko tarkka
johdonmukaisuus aivan paikallaan, kun ryhdymme tekoihin, joihin
painavat syyt pakottavat meitä. Jos pyydämme Juliaa luoksemme, on
hänenkin 'mukauduttava', kuten sinä sanoit, ja jaettava perheen
vastoinkäymiset niin hyvin kuin saattaa."

"Hän on kerrassaan kiusankappale ja se hän on aina ollut", kuului nyt
Kathleenin suusta.

"Hän ei milloinkaan tulisi, jos hän arvaisi mitä hänen serkkunsa
hänestä ajattelevat, se on aivan varma!" huomautti rouva Carey
painokkaasti.

"No, äiti, katso nyt minua silmiin ja puhu täyttä totta. _Pidätkö_ sinä
Julia Careystä?" kysäisi Nancy.

Rouva Carey nauroi vastatessaan: "Totta puhuen en! Mutta", jatkoi hän,
"on tässäkin neuvottelussa lausuttu monta huomautusta, josta minä en
pidä, mutta minä siedän kumminkin kuulla niitä."

"Enhän minä tietysti sano Julialle vasten naamaa, että hän on
pöyhkeä ja itserakas", vakuutti Nancy rohkaisevasti. "Toivottavasti
hänen paras ystävänsä Gladys Ferguson on kadonnut näkyvistä. Viime
kerralla, kun Julia oli meillä käymässä, Kitty ja minä saimme niin
tarpeeksemme Gladys Fergusonin puvuista, ranskalaisesta kamarineidosta,
makuusuojasta, huonekaluista, ja hänen ulkomaanmatkoistaan, että
me kirjoitimme hänen nimensä paperiliuskalle, pistimme sen rasiaan
ja hautasimme sen maahan samalla hetkellä kun Julia lähti talosta.
Kun kirjoitat hänelle, äiti, sano, että meillä kyllä on viipale
rintapaistia hänelle, mutta ei yhtäkään suupalasta, ei edes luita, ole
menevä Gladys Fergusonille."

"Eiköhän olisi parasta pyytää Gladys mukaan", ehdotti Gilbert, "silloin
voisimme sanoa kuten pikku maalaistyttö Wordsworthin runossa." --

    "Sun siskosarjaas, tyttöni,
    paljonko lieneekään?"
    "On seitsemän", hän vastasi,
    mua katsoi ihmeissään.

"Sitten se jatkuu tällä tapaa", nauroi Nancy: --

    "He keitä ovat? Kerro siis,
    mun pieni tyttöni."
    "On meitä äidin kanssa viis
    ja Gladys ja Julie!"

Kaikki yhtyivät nyt nauruun, myöskin Peter, joka varsinkin oli
kovaääninen, ja joka kuvitteli itse keksineensä ilonaiheen, sillä
miksikäs muuten kaikki olisivat suudelleet häntä?

"Mitä on Julialle tehtävä? Mitä sinä sanot, Peter?" kysyi hänen äitinsä.

"Julian täytyy tulla. Hän leikki kerran hevosta", sanoi Peter. On
kylläkin ymmärrettävää, että nelivuotias käsittää maailman olevan
olemassa ainoastaan häntä varten, mutta sama käsitys luomakunnasta
oli vielä Gilbertilläkin. Kolmetoistavuotiaalla pojalla pitäisi ehkä
olla selvempi käsitys maailman ja yksilön suhteista toisiinsa; se oli
ainakin Carey-äidin vakaumus.



VI.

NANCYN TUUMA.


Nancyn päässä puhkesi alati koko joukko uusia tuumia. Tavallisesti
ne olivat erikoisia laadultaan, ja aina huvittavia, vaikkei kenties
useinkaan voinut kehua niitä käytännöllisiksi. Oli miten oli, Nancy
se keksi, että Peterille oli rakennettava leikkihuone Charlestownin
talon takapihan hiekkaan, ja hän itse toimi sen arkkitehtinä ja
pää-kirvesmiehenä. Tämä keksintö tuotti Peterille paljon onnea ja
koko perheelle paljon tyytyväisyyttä ja rauhaa. Nancyn tuuma oli
sekin, että heidän kaikkien, hänen, Gilbertin ja Kathleenin oli
oltava tasan kohteliaat Ann Chadwick-serkulle, jottei kukaan joutuisi
hänen erikoiseen suosioonsa ja saisi osakseen liikoja epämieluisia
vierailukutsuja hänen kotiinsa. Nancyn viehätysvoima ja hyveet olivat
jo niin suuressa määrässä saavuttaneet Ann-serkun suosion, että Nancy
oli kaksi kertaa peräkkäin ollut vierailemassa hänen luonaan, mutta
kolmatta kertaa häntä ei haluttanut mennä.

"Jos te molemmat ette voi enemmän miellyttää häntä, niin minä koetan
miellyttää _vähemmän_, siinä se", päätti hän "Minä en aio yksin kantaa
marttyyrikruunua; katsotaanpas eikö se vähän väliä saada kaunistamaan
teidänkin nuoria kasvojanne."

Nancyn tuuma oli päästää Joanna menemään ja jakaa hänen työnsä
perheen eri jäsenten kesken. Nancyn tuuma oli sekin, että Gilbert
sai osalleen hopeiden kiillottamisen, koska ei voitu keksiä mitään
muuta miehistä marttyyritointa hänelle. Mutta tämä tuuma osoittautui
niin hedelmättömäksi, että se oli kiireesti peruutettava. Gilbert oli
ihmeellisen taitava kaikenlaisten työaseitten käyttämisessä, niin
taitava, että Carey-äiti pelkäsi hänestä tulevan puusepän eikä suuren
sotalaivan päällikköä, mutta talossa ei näyttänyt tällä hetkellä olevan
minkäänlaista pikkukorjausten tarvetta. Tulipa päivä, jolloin Peterkin
sai kokea, ettei elämä ollut pelkkää leikkiä, että se oli vakavaa. Kun
lattia oli lelujen peitossa, oli hänellä ollut tapana seisoa hävityksen
keskellä hymysuin, jolloin Joanna kiireesti lensi paikalle ja järjesti
kaikki paikoilleen. Joannan lähdettyä istui rouva Carey rauhallisena
tuolissaan lastenkamarissa ja Peter seisoi nilkkoja myöten leluihin
vajonneena ja katseli äitiänsä naurussasuin.

"Panehan nyt kaikki paikoilleen, Peter-muru", sanoi äiti.

"Kyllä sinä panet", myhäili Peter.

"Minulla on kyllin työtä sinun sukkiesi parsimisessa, Peter."

"Minusta on ikävää korjata tavaroita, mami."

"Eipä se juuri hauskaa ole, mutta se on tehtävä."

Peter asteli ikkunan luo ja alkoi tarkastaa maisemaa. "Taidan mennä
leikkimään Ellenin kanssa", virkkoi hän simasuin.

"Sehän sopii mainiosti sitten, kun olet järjestänyt paikoilleen lelusi
ja pulikkasi."

"Taidan mennä ensin leikkimään Ellenin kanssa", tuumi Peter hitaasti
suunnaten kulkunsa ovea kohti.

"Ei, ensin tehdään työ ja sitten vasta leikitään!" lausui äiti yhä
rauhallisesti parsien.

Peter tunsi vajoavansa vastustamattoman ja armottoman logiikan verkkoon.

"Tule auttamaan minua, mami", houkutteli hän, ja rouva Careyn
katsahtaessa ylös veti hän äkkiä esille koko asevarastonsa -- kaksi
hymykuoppasta, vallattomain kiharain ravistamisen, avohuulet, pienet,
valkoiset hampaat ja suloisen äänen.

Carey-äidin ensimmäinen tunnesysäys oli heittäytyä lattialle, ja
täyttää Peterin kaikki toivomukset, kunhan hän vain edelleenkin
katsoisi häneen hymyssäsuin, mutta voittaen salaisen halunsa hän
vastasi: "Minä auttaisin sinua, jos apu olisi tarpeen, mutta et nyt
tarvitse apuani. Sinä olet jo oikein iso poika!"

"Minä en ole oikein iso poika!" huusi Peter. "Minä olen vasta oikein
iso pikkunen poika!"

"Älä tuhlaa aikaa, Peter-muru, käy työhön!"

"Minun on ikävä Joannaa!" karjui Peter pienen härän äänellä.

"Kaikki me häntä ikävöimme. Siksipä äitikin parsii sukkia, että hänen
täytyi lähteä meiltä."

Verkko kiristyi tiukemmaksi Peterin turvattoman ruumiin ympärille ja
hän paiskautui kiukkuisesti kiikkuhevosensa päälle ja raahasi sen
kolisten nurkkaan. Tyhjennettyään suurimman osan voimastaan ja pahasta
tuulestaan tähän toimeen hän järjesti loput tavaroistaan paikoilleen
rauhallisemmin, mutta viljavin kyynelin ja nyyhkytysten puistattamana.

"Mainiota!" huomautti Carey-äiti. "Joanna ei olisi voinut tehdä sitä
paremmin, ja ensi kerralla se on jo paljoa helpompaa." Peter kuuli
selvästi sanat "ensi kerralla" ja alkoi jo tuntea Velvollisuuden
tuikeat kasvot, vaikkei hän ollut vielä viittä vuotta täyttänyt.

Toinen, paljoa traagillisempi hetki oli, kun häntä vaadittiin
siistimään itse itsensä Kathleenin johdolla, joka seisoi vieressä
auttaakseen, jos apu todella olisi tarpeen. Nyt, huomattakoon, Peter
oli pohjaltaan aina moitteettoman puhdas. Kerran vuorokaudessa hän
pantiin kylpyammeeseen ja sitä paitsi seisotettiin häntä vähän väliä
pesuvadin ääressä, mutta tällä pohjalla nähtiin alinomaa todistuksia
sekä hänen omasta väsymättömästä toimeliaisuudestaan että muidenkin
ihmisten työinnosta. Nämä näkyväiset merkit saattoi jakaa kolmeen
luokkaan, nimittäin ne, mitkä hän hankki itselleen ollessaan ulkona
Joannan seurassa kuten hiekasta, vedestä, mudasta, ruohosta,
väriaineista, liimasta, pihkasta, vernissasta tulleet; ne, jotka
olivat seurauksia hänen vierailustaan siskojen luona heidän työssä
ollessaan, kuten muste-, väri-, lyijykynä-, liisteri-, arabigummitahrat
sekä ne, jotka hän sai Ellenin luona keittiössä oleskellessaan,
kuten sokerista, siirapista, mausteista, vanukkaista, kastikkeista,
mustista viinimarjoista, viinirypäleistä, taikinasta, erilaisista
marjoista (vaihdellen vuodenaikojen mukaan) suklaasta, mehusta,
hillosta ja säilykkeistä. Nämä talletukset eivät olleet syvällä, olivat
vain täpliä Peterin ulkokuorella ja niiden takaa hänen silmänsä ja
sielunsa säteilivät ihastuttavina ja loistavina. Ne saattoi poistaa
kostealla liinalla, jos oli vettä saatavissa ja muutenkin, ellei
ollut, ja jostain salaperäisestä syystä hieroja tavallisesti aina
halusi suukkosen palkakseen, sillä Peterillä oli laajempi suuteleva
tuttavapiiri kuin kelläkään muulla koko Charlestownissa.

Kun Peter oli hieronut pois lian eniten näkyvistä paikoista ja
siistinyt tukkansa hyväksyttävään kuntoon oman arvelunsa mukaan, hän
ilmestyi ruokapöytään sellaisessa asussa, että lapset olisivat naurusta
läkähtyneet, elleivät olisi tienneet odottaa tuollaista. Mutta eipä
aikaakaan ennen kuin Peter jo alkoi ylpeillä pukemistaidostaan, ja
sen lisäksi hän tuli varovaisemmaksi työhommissaan, jottei tarvitsisi
samana päivänä turvautua siihen liian usein, koskapa näytti perheessä
olevan yleisenä mielipiteenä, että hänen piti tulla toimeen omin
neuvoin.

Vaikkei sitä aina sanoin tuotu ilmi, niin oli vallalla se käsitys, että
Nancyllä äidin jälkeen oli vallan ohjat käsissään ja myöskin, että
hänellä oli tyhjentymätön varasto neuvokkuutta. Ikävän-Haihduttajaksi
oli hänen isänsä nimittänyt hänet, mutta hän ei ollut koskaan
kuvitellut häntä rohkeaksi sissipäälliköksi, tuntemattomien ja outojen
seutujen uljaaksi retkeilijäksi, koska oli ollut vähän tilaisuutta
koetella hänen rohkeuttansa ja kekseliäisyyttänsä.

Rouva Carey huomasi näihin aikoihin useasti nojautuvansa Nancyyn, ei
kuolleen painon tavoin, vaan jakamalla hänelle huoliaan, antamalla
hänelle luottamustaan juuri sen verran kuin hänen nuoruutensa,
voimansa ja hilpeä joustavuutensa pystyi alttiisti vastaanottamaan.
Oli päätetty muuttaa talosta pois niin pian kuin vuokralainen
löytyisi, mutta selvittämättä oli vielä mitä sitten oli tapahtuva.
Julia oli toteuttanut Nancyn pahimman pelon vastaanottamalla tätinsä
kodintarjouksen, mutta oli ilmoittanut lähtevänsä ensin joksikin aikaa
vierailemaan Gladys Fergusonin luo Palm Beachiin, koska Gladyksen
vanhemmat olivat tarjoutuneet vastaamaan kaikista kustannuksista.
Tällä kunnioitettavalla pariskunnalla ei ollut muita arvoja eikä
nimiä, heistä eivät lapset koskaan puhuneet kuin he olisivat olleet
kaksi itsenäistä yksilöä. Ne olivat eläneet ja rakastuneet ja menneet
naimisiin ja koonneet suunnattoman omaisuuden ja saattaneet Gladyksen
maailmaan. Sen jälkeen he olivat siirtyneet taustalle, ja Gladys oli
vallannut näyttämön.

"Kylläpä on hauska, että hän lähtee Fergusonille", huudahti Kathleen.
"Vielä yksi kuukausi rauha maassa!"

"On kyllä", vastasi Nancy, "mutta hän tulee olemaan vielä ikävämpi,
hemmotellumpi, turhamaisempi ja vaativampi kuin ennen. Nyt hän vaatii
kultaista kananpaistirintaa ruuaksi. Juuri olemme panneet korjuuseen
huuhdemaljat, mutta esiin ne ovat jälleen kaivettavat."

"Antaa hänen pari päivää pestä oman maljakkonsa niin nähdään eikö
hän ala kaivata yksinkertaisia tapoja", virkkoi Kathleen ovelasti.
"Oh, mikä riemu, jos Fergusonit ottaisivat Julian omaksi lapsekseen
Gladyksen seuraksi."

"Ei kukaan huoli Juliaa omaksi lapsekseen", arveli Nancy. "Jos hän
olisi oma lapsi, ei sille mitään mahtaisi, täytyisi vain uskoa hänet
'huomaan Herran ainiaan', kuten pyhäkouluvirressä sanotaan, mutta kuka
hänet ottaisi varsin lapsekseen."

Tällä epämääräisellä ja epävarmalla kannalla olivat asiat, kun Nancy
eräänä iltana pistäytyi äitinsä huoneeseen muiden ollessa jo levolla.

"Näin valoa huoneessasi ja tiesin sinun lukevan, mami. Minulla on
sellainen loistava tuuma, etten voi nukkua."

"Anna tuumien levätä yhdeksän jälkeen illalla!" torui hänen äitinsä.
"Kääri ympärillesi sininen huopa ja käy istumaan viereeni tulen ääreen."

"Nyt et saa sanoa, että olen romanttinen, tai epäkäytännöllinen",
pyyteli Nancy äitinsä polviin nojautuen ja hänen kasvoihinsa katsahtaen
-- "oikeastaan sinä et saa sanoa juuri mitään, ennenkuin minä olen
puhunut loppuun. Minä aion venyttää sen oikein pitkäksi kertomukseksi,
että voin vaikuttaa tunteihisi ja saan sinut myöntymään."

"Hyvä, hyvä, minä olen pelkkänä korvana."

"No, äiti, koeta nyt jännittää muistisi! Muistatko kerran, monta,
monta vuotta sitten, jo ennen Peteriä, että isä vei meidät ajoretkelle
Maineen ja että ajoimme muutamien viehättävien pikku kylien halki?"
(Tapahtumistaan puhuessaan Careyt eivät milloinkaan merkinneet aikaa
vuosiluvuin, vaan aina: juuri ennen Peteriä, heti Peterin jälkeen, tahi
pitkä aika Peterin jälkeen, joten aina saatiin sopiva ajanmääräys.)

"Muistan."

"Gilbert sattui silloin olemaan janoisella tuulella ja me pysähdyimme
melkein jokaisen mahdollisen kaivon luo, jotta hän saisi juoda, ja
aamupuolella tulimme taas erään kaivon luo, ihastuttavan, tiepuolessa
olevan kaivon luo, missä oli oikea sammaleinen sanko; muistatko?"

"Muistan."

"Ja silloin me kaikki kapusimme rattailta alas, ja isä sanoi, että oli
aamiaisaika, ja me avasimme eväsvasumme sammalmättäillä kauniin puun
lähellä ja isä sanoi: 'Älkää levittäkö ruokaanne liian lähelle taloa,
sillä heitä rupeaa itkettämään, jos näkevät meidän torttumme!' ja
Kitty, joka oli juoksennellut ympäri, tuli meidän toisten luo huutaen:
'Se on tyhjä talo, tulkaa katsomaan!'"

"Muistan."

"Ja me menimme kaikki veräjästä sisään ja ihan rakastuimme kaikkeen
talossa, kiviportaisiin, ikkunain alla kasvavaan rautatammeen, seinien
keltaiseen väriin ja viheriäisiin ikkunaluukkuihin, ja isä kurkisti
ikkunoista sisään, ja huoneet olivat suuria ja aurinkoisia, ja meitä
halutti ajaa hevonen talliin ja jäädä sinne ainaiseksi!"

"Muistan."

"Ja Gilbert repi housunsa kiivetessään veräjällä, ja isä pani hänet
vatsalleen sinun helmaasi, ja minä juoksin hakemaan työvasusi ja sinä
paikkasit hänen pienet housunsa. Ja isä vain katseli katselemistaan
taloa ja sanoi: 'Siinäpä vasta talo!' ja sanoi että jos hän olisi
rikas, niin hän vielä samana päivänä ostaisi sen ja viettäisi siellä
yönsä; ja kysyi sinulta, etkö olisi halunnut mennä naimisiin sen toisen
miehen kanssa, ja sinä sanoit, ettet ollut koskaan nähnyt ketään toista
miestä ja vielä kysyit isältä, arveliko hän mielestänsä olevansa
yleensä maailman köyhimpiä miehiä, ja isä sanoi: 'En, vaan kaikkein
rikkain', ja sitten hän suuteli meitä, kutakin vuorostansa, muistatko?"

"Muistanko? Oi, Nancy, Nancy! Luuletko minun olevan kivestä, että
voisin koskaan mitään unohtaa?"

"Älä itke, äiti rakas, älä! Se oli niin ihanaa ja meillä on niin monta
tällaista asiaa muistettavana."

"Niin kyllä", sanoi rouva Carey. "Tiedän sen. Kyyneleeni ovatkin
osittain kiitollisuuden kyyneleitä ajatellessani, ettei teistä yksikään
saata muistaa isänne ja äitinne vaihtaneen tylyjä sanoja keskenään!"

"Minun tuumani on", sanoi Nancy äkkiä ja pontevasti, "että muutamme
asumaan siihen rakkaaseen taloon!"

"Nancy! Miksikä?"

"Meidän täytyy jättää tämä nykyinen huoneustomme ja missä voisimme elää
halvemmalla kuin siinä pienessä kylässä? Siinä oli kaunis, valkoiseksi
maalattu koulutalo, etkö muista, jotta voisimme siellä käydä kouluakin
-- ainakin Kathleen ja minä, jos sinulla olisi varaa pitää Gilly
edelleen Westoverissa."

"Olen tietenkin miettinyt maalle muuttamista, mutta tuo syrjäinen
pikku kolkka ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mikä olikaan sen
hullunkurinen pikku nimi -- Mizpah tai Shiloh tai Deborah tai jotain
sentapaista?"

"Beulah se oli", sanoi Nancy; "ja isän mielestä se soveltui niin hyvin
siihen paikkaan."

"Vieläpä annoimme talolle nimenkin", muisteli Carey-äiti hymyillen
kyynelten lomitse. "Sen takana kasvoi vihanneksia ja edessä oli kukkia,
ja isä ehdotti sille nimeksi Puutarhatalo ja minusta olisi Onnellinen
Tynnyrinala ollut sopiva, mutta isä arveli kasvitarhan takana näkyvien
peltojen myös kuuluvan paikkaan ja silloin olisi maata ollut enemmän
kuin tynnyrinala."

"Ja muistatko, että isä sanoi haluavansa tehdä jotain kiittääkseen
taloa onnellisesta päivästämme, ja minä ajattelin silloin pientä
taimilaatikkoa, jonka olimme ostaneet eräästä kaupasta matkan varrella."

"Oh! Muistanhan minä! En ole ajatellut sitä vuosikausiin. Isä ja sinä
istutitte hennon pikkuisen tulipunaisen köynnösruusun rakennuksen
kyljessä olevan pengermän nurkkaan."

"Luuletko, että siihen koskaan tuli mitään köynnöksiä, mami? Silloin se
olisi aika korkea nyt, ja kesäisin täynnä ruusuja."

"Mitenkähän lienee", tuumi Carey-äiti. "Oh! se oli todella suloinen,
hiljainen, rauhallinen paikka! Mitenkähän saisimme tietää siitä jotain.
Mahdotonta on ajatella, ettei se olisi vuokrattu tahi myyty tällä
välin. Odotahan, siitä on viisi vuotta aikaa."

"Vähän matkan päässä sieltä, ihan kylän keskellä asui eräs
ystävällinen, vanha herrasmies, joka oli tuntenut isän jo hänen poikana
ollessaan."

"Niin olikin; hänellä oli hullunkurinen pieni asianajotoimisto, ei
paljoa suurempi Peterin leikkihuonetta. Kenties voisimme saada hänet
käsiimme. Hän oli hyvin, hyvin vanha. Ehkä hän ei ole enää elossakaan
enkä voi muistaa hänen nimeänsä."

"Isä sanoi häntä 'everstiksi', sen muistan. Voi, ollappa täällä nyt
rakas Amimme auttamassa meitä."

"Jos hän olisi täällä, niin hän tahtoisi auttaa meitä liian paljon!
Meidän on opittava kantamaan omat kuormamme. Ne eivät tunnu niin
oudoilta ja raskailta, kun paremmin totumme niihin. Pane maata
nyt, tyttöseni. Me ajattelemme Beulahia, sinä ja minä, ja ehkäpä
odotettuamme jonkun aikaa purjeisiimme tuulta 'Nancyn tuuma' työntää
meidät liikkeelle uutta matkaa alkamaan. Beulah merkitsee lupauksen
maata; -- se on hyvä enne!"

"Ja isä keksi Beulahin ja isä keksi talon ja isä siunasi sitä ja
rakasti sitä ja antoi sille nimen. Siinä on monta ennettä lisää,
enemmänkin kuin tarvitaan uuden talouden menestykseksi", vastasi Nancy
suudellen äitiään yöhyväisiksi.



VII.

"VANHAT ELÄIMET UUTEEN ASUUN."


Sinä iltana rouva Carey laskeutui levolle rauhallisemmalla mielellä
kuin pitkiin aikoihin. Viimeisinä raskaina viikkoina hänestä oli
tuntunut kuin hän olisi pienokaistensa kanssa myrskyisillä vesillä
ajelehtimassa näkemättä missään satamaa häämöittävän. Ystäviä oli
runsaasti siellä täällä, mutta ei läheisiä sukulaisia, ja hänen
huolensa olivat siksi vaikeita ongelmia, ettei niiden ratkaisussa
voitu turvautua tavalliseen ystävyyteen. Hänellä oli vain yksi harras
toivomus: lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan, missä rahankuluttamiseen
olisi niin vähän kiusauksia kuin suinkin. Siellä hän voisi elää
kolme, neljä vuotta omistaen tarmonsa, kykynsä ja sielunsa lastensa
valmistamiseen elämää varten. Jos hän jaksaisi opastaa ja valvoa
heitä sekä opettaa ja kehittää heitä onnellisiksi, hyödyllisiksi,
miellyttäviksi ihmisolennoiksi -- omien kykyjensä valtiaiksi, viisaiksi
ja herkiksi oikeita polkuja valitsemaan -- niin hän arveli elämänsä
päätehtävän suoritetuksi. "Onnellisiksi minä tahdon heidät kasvattaa",
hän mietti, "sillä onnettomuus ja tyytymättömyys kuuluvat niihin
kettuihin, jotka turmelevat viinitarhan. Tyhmiksi he eivät saa tulla
mikäli minun kykyni pystyy teroittamaan heidän järkeänsä. Kaikilla
heillä on tavallinen äly, ja heidän on opittava käyttämään sitä,
murjottavia ja uneliaita lapsia en voi sietää. Jos he ovat työteliäitä
ja onnellisia, niin he tulevat olemaan hyviäkin ja siksi järkeviä,
että oivaltavat miten mieletöntä on olla muuta kuin hyvä! Ja niin minä
kautta vuosien kuukaudesta kuukauteen olen auttava Nancyä ja Kathleeniä
tulemaan todellisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi ja Gilbertiä
ja Peteriä kunnon miehiksi, aviopuolisoiksi ja isiksi. Carey-äidin
poikasten täytyy kyetä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin, kuten
amiraali sanoi, ja luullakseni heidän pitäisi pystyä silloin tällöin
ohjaamaan joitakin pahoja lintujakin oikealle tolalle."

Niinpä rouva Careyllä oli suoritettavanaan tehtävä, joka olisi
peloittanut ja masentanut ketä tahansa, mutta hänen rakkautensa ja
rohkean mielensä se sai vain sitä kirkkaammin loimuamaan.

Muistatteko kohtaa Kingsleyn kirjassa, missä Vetten pienokainen Tom ui
sivu Hohtavan Muurin ja saapuu lopulta Rauhalammelle? Rauhalammessa
uiskentelivat hyvät valaat odottaen että Carey-äiti kutsuisi heidät
luokseen "muuttaakseen heidän vanhan asunsa uudeksi?"

Tom ui lähimmän valaan luo ja tiedustelee tietä Carey-äidin luo.

"Siinä keskellä hän on", sanoo valas, vaikkei Tom näe muuta mitään kuin
kimaltelevan, valkean, jäävuorta muistuttavan lohkareen. "Siinä on
Carey-äiti", puheli valas, "sen itsekin näet, jos menet hänen luokseen.
Halki koko vuoden hän siinä istuu muuttaen vanhat eläimet uuteen asuun."

"Miten hän sen tekee?" kysäisee Tom.

"Se on hänen huolensa, ei minun", huomauttaa valaskala hienotunteisesti.

Ja kun Tom tuli lähemmäksi valkoista, kimaltelevaa lohkaretta, muuttui
se muodoltaan ihanan, valkoisella marmorisella valtaistuimella istuvan
naisen kaltaiseksi. Ja valtaistuimen juurelta, kuten muistatte,
uiskenteli tiehensä merelle miljoonia vastasyntyneitä elollisia
olentoja muodoltaan ja väriltään sellaisia, ettei kukaan voi ihanampaa
uneksiakaan. Ja ne olivat Carey-äidin lapsia, joita hän valmistaa
kaiken päivää.

Tom odotti -- kerron yhä vielä, mitä tapahtui tuolle kuuluisalle Vetten
pienokaiselle, -- Tom odotti (kuten monet aika ihmiset, joiden tulisi
tietää paremmin) tapaavansa Carey-äidin repimässä, sovittelemassa,
mittaa ottamassa, koettamassa, ompelemassa, paikkaamassa, sahaamassa,
suunnittelemassa, vasaroimassa, kääntämässä, kiilloittamassa,
leikkaamassa, viilaamassa, kuten ihmisten on tapana ryhtyessään jotain
tekemään. Mutta hän istui vain aivan liikkumattomana leuka käden
varassa ja katseli mereen suurin silmin, jotka olivat yhtä siniset kuin
meri itse. (Yhtä siniset kuin äidin sininen samettipäähine, olisi Kitty
sanonut.)

Olikohan Beulah oikea paikka, tuumi rouva Carey vaipuessaan uneen.
Ja koko yön hän unissaan kuuli tuon kimmeltelevän pikku virran
kohisevan sillan alitse, joka oli lähellä Beulahin kylää, ja kaiken
yötä hän käyskenteli voikukkia ja satakaunoja kasvavilla niityillä
ja näki kesäkuun tuulen puhaltelevan pitkiin heinänkorsiin. Hän
astui keltaiseksi maalattuun taloon ja pani lapset nukkumaan eri
huoneisiin, ja sillä hetkellä kun hän näki heidän nukkuvan, se tuli
kodiksi ja hänen sydämestänsä puhkesi pieniä, köynnösmäisiä juuria,
mutta ne kasvoivat niin nopeasti, että ne jo aamulla olivat juurtuneet
keltaiseen taloon eivätkä suostuneet siitä heltiämään.

Hän katseli ikkunoista puutarhoja, "etu- ja takapuutarhaa", ja ne
tuntuivat olevan kuten koko muukin Beulahin kylä, täynnänsä suloista
lupausta. Kasvipuutarhassa oli kaikennäköistä herkullista syötävää,
mutta vaatimattomasti piilossa kulkijain katseilta, ja pihapuutarhassa,
missä ohikulkijat saattoivat niiden kauneutta nähdä ja niiden tuoksua
hengittää, kukki ja rehoitti vanhanaikuisia kukkia heiluttaen iloisia,
sulotuoksuisia päitään auringonpaisteessa.

Hän heräsi virkistyneenä, vahvistuneena ja rohkaistuneena, aivan
toisin tuntein kuin se nainen, joka eilen oli laskeutunut vuoteelleen
"Nancyn tuumaa" miettien; sillä hänen sydämensä ja toiveensa olivat
kuin olivatkin lentäneet Charlestownin kivitalosta Beulahiin, missä ne
rakensivat itselleen uuden pesän kimaltelevan virran varrella kasvavien
viheriäin jalava- ja pajupuiden keskelle.

Uusi ajatus juolahti hänelle mieleen kohdaten Nancyn ehdotuksen
puolitiessä. Miksikä ei Gilbert voisi äitinsä sijasta lähteä
tiedusteluretkelle Beulahin maahan? Sinne oli lyhyt, halpa junamatka
ilman junanvaihtoa. Gilbert oli lähes neljäntoistavuotias, mutta
hänellä ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten mutkikas yritys
elämä on. Ei yksikään poikaansa tahi itseänsä kunnioittava äiti voi
kursailematta kysyä häneltä "Aiotko kasvaa mieheksi sellaisin aikein,
että pidät huolta minusta ja sisaristasi, tai arveletko että minun,
koska kerran olen sinut maailmaan saattanut, on elätettävä sekä itseni
että sinut kunnes tulet mieheksi -- tahi vielä senkin jälkeen vaikka
kuinka kauan syystä, ettei sinua haluta hoitaa omaa osaasi jutussa?"

Gilbert jutteli yliopistoon menostansa yhtä huolettomasti kuin ennen
isänsä kuolemaa. Nancy ollen vanhin tuntui nykyisin olevan perheen
pää, mutta Gilbertin, joka oli vain vuoden verran tahi hiukan
enemmän häntä nuorempi, oli tultava pääksi tavalla tahi toisella.
Siksipä oli alku tehtävä antamalla hänen osalleen hiukan mieluista
vastuunalaisuutta, sellaista, joka tyydyttäisi hänen ylpeyttänsä ja
mahtavuuden tunnettansa. Sittemmin olisi vähitellen ohjattava häntä
vastaamaan vakavammista velvollisuuksista. Nancy, uranuurtaja, olisi
tunnissa laittanut matkalaukkunsa kuntoon ja lähtenyt Beulahiin, olisi
ottanut selvää isän vanhasta ystävästä, everstistä, jonka sukunimi
oli haihtunut muistista, löytänyt tuon viehättävän talon nykyisen
omistajan, vuokrannut sen ja tuonut kotiin avaimen voitonriemusta
hehkuen. Mutta Nancy oli uskalias ja yritteliäs tyttö, kun taas
Gilbert vaati voimakasta, päättäväistä, yhtämittaista ulkoapäin
tulevaa sysäystä, jotta hänen miehekkyytensä, arvovaltaisuutensa,
hienotunteisuutensa ja huolenpitonsa muista pääsisi kehittymään.

Nancyn tuuma oli hyvä, mutta kyllä rouva Careynkin tuuma veti vertoja
sille! Gilbert, matkalaukku kädessään, kahdeksan dollaria taskussaan,
lähdössä Charlestownista eräänä perjantai-iltapäivänä oli yhtä
mielenkiintoisaa nähtävää kuin Kolumbuksen lähtö tuntemattomaan maahan.
Yläkerran ikkunassa seisova ryhmä seurasi jännitettynä hänen kulkuansa
katua pitkin. Hilpeänä hän oli astunut portaita alas ja Nancy oli
viskannut hänen järjestänsä jotain kovaa sisältävän kirjekuoren juuri
silloin kun hän oli oven avaamaisillaan.

"Siinä on valokuva äidistäsi ja sisaruksistasi!" huusi hän. "Ellei
omistaja suostu vuokraamaan taloa _sinulle_, niin näytä hänelle perheen
muut jäsenet, äläkä unohda sanoa, että vuokra on suunnattoman korkea,
olipa se mikä oli!"

He seurasivat häntä katseillaan -- Carey-äiti ylpeydestä välkkyvin
silmin -- kun hän uljasryhtisenä kulki katua alas. Hänellä oli yllään
lähinnä paras pukunsa ja se näytti muhkealta hänen suoralla, solakalla
vartalollaan. Kohteliasta ja sulavaliikkeistä oli Gilbertin ulkonainen
esiintyminen, eikä se oikeastaan varsin pinnallista kohteliaisuutta
ollutkaan; se ei vain nykyisin ollut kovin syvällä. "Kaunis poika hän
on, muuta ei voi sanoa," mietti hänen äitinsä, "ja ulkonäkö on varmasti
sisäisen ihmisen kuvastin! Hänen luja leukansa, pystypäänsä, kirkas
katseensa, varma astuntansa, hänen iloinen itseluottamuksensa -- siinä
varmasti hyvä perusta, mille kuka äiti tahansa voi rakentaa."



VIII.

BEULAHIN LINNAN RITARI.


Nancyn punoittavat kasvot olivat litistyneet ikkunaruudulle, kunnes
Gilbert kääntyi kadun kulmauksesta. Hän katseli taakseen, otti lakin
päästään, heitti heille lentomuiskun ja katosi näkyvistä.

"Voi toki! kunpa minä olisin saanut lähteä!" huudahti Nancy.
"Toivottavasti hän ei unohda mitä varten hän lähti! Toivottavasti hän
ei ota vastaan kieltävää vastausta. Voi! Miksen minä ole poika!"

Rouva Carey kääntyi nauraen pois ikkunasta.

"Älähän huoli, Nancy, onhan se koko seikkailu talon miehiselle
edustajalle. Mitä olisi sitten Sissipäällikkö tehnyt, jos hän olisi
lähtenyt veljensä sijasta?"

"Minäkö? Oh! Vaikka miljoonia asioita!" sanoi Nancy mitaten
askeleillaan arkihuoneen lattiaa pää hiukan painuksissa ja
kädet selän takana. "Minä olisin nyt matkalla Bostonin uudelle
rautatieasemalle ja pian olisinkin jo pilettiluukulla pyytämässä meno-
ja paluumatkapilettiä Greentownin asemalle. 'Neljä dollaria, kymmenen
centtiä', sanoisi myyjä ja minä paiskaisin kaikki kahdeksan dollariani
hänen eteensä näyttääkseni hänelle mitä lajia ihmisiä minä olen."

"Toisen luokan pilettikö, neiti?" kysyy nuori piletinmyyjä -- hikinen,
tuskaantunut nuori mies -- ja minä vastaan: "Ei kiitos; minä matkustan
aina kolmannessa luokassa tutkiakseni kansan elämää." Niin sanoo
amiraali, mutta pilettimies ei luonnollisesti ole selvillä siitä, että
amiraali on läheinen ystäväni, vaan luulee että olen itse sen keksinyt.

"Sitten menen junasillalle ja Greentowniin menevään kolmannen luokan
vaunuun. Pian olemmekin matkalla ja minä tiedustelen konduktööriltä
onko Greentown se asema, missä voisi astua junasta ja ajaa Beulahiin,
suloiseen pikku Beulahiin, kimaltelevan virran Beulahiin; mutta
Keltaisesta talosta en virka halaistua sanaa, sillä pelkään, että hän
kiirehtii hyppäämään ulos junasta ja vuokraa sen ennen minua. Silloin
hän vastaa, ettei hän ole milloinkaan kuullut Beulahista puhuttavan.
Minä katselen häntä surkeana, mutta en puhu mitään, sillä siitä ei
olisi mitään hyötyä, ja tiedän joka tapauksessa, että Greentownissa on
astuttava junasta, koska olen jo tätä ennen kysellyt samaa kolmelta
mieheltä. Mutta Ann-serkusta on aina mieluista saada konduktöörit
tunnustamaan, etteivät tiedä yhtä paljon kuin hän. Sitten lahjoitan
muutamia pähkinöitä tahi piparkakkuja eräälle pienelle pojalle ja otan
väsyneeltä äidiltä syliini kapalolapsen, sillä niin tekevät hyvät
lapset aina pyhäkoulukirjoissa. Mutta yleensä en ryhdy puheisiin
matkustajain kanssa, sillä otsani on syvissä ajatusrypyissä, minä kun
matkustan tärkeissä asioissa."

Näihin aikoihin oli Carey-äiti jo aloittanut sukkienparsimisensa
ja Kathleen ompelutyönsä, johon hän ei kumminkaan paljoa huomiota
kiinnittänyt, sillä hän oli hyvin ihastunut Nancyn kertomuksiin. Peter
oli ihastuneen pienen kuvapatsaan kaltaisena siitä asti kuin hänen
kerkeä korvansa oli tajunnut, että tarina oli tulossa. Hänen silmänsä
seuraavat Nancya tämän astuessa edestakaisin; mutta kuulijakunta ei
häntä keskeytä, vain tuontuostakin Kathleen tahi Carey-äiti naurahtaa
jollekin erikoisen hullunkuriselle lauseelle.

"Tunnit lentävät minuutteina", jatkoi Nancy pysähtyen sivuikkunalle
ja hajamielisesti ikkunaverhontupsua pyöritellen. "Minä tähystelen
maisemia, jonka halki kuljemme nähdäkseni voiko mitään verrata
Beulahiin, ja huomaan, ettei voi. Ei missään sellaista jokea, ei
sellaisia puita, eikä sellaista kaivoa, ei sellaista vanhaa tammista
kaivosankoa, ja ennen kaikkea ei missään sellaista Keltaista taloa.
Kaikki muut talot matkan varrella ovat vain mökkipahasia Beulahin
Keltaisen talon rinnalla. Nyt avataan vaununovi, junamies pistää päänsä
sisään ja huutaa syvällä barytoniäänellä: 'Greentown! Greentown!
Korjatkaa kaikki pakettinne vaunusta!' Minä otan matkalaukkuni ja astun
arvokkaasti alas. 'Astukaa nopeammin, neiti!' huutaa junamies, mutta
minä en ole kuulevinani, henkilön joka on menossa maataloa vuokraamaan,
on tietenkin liikuttava majesteettisesti. Junasta tultuani tiedustelen
onko mitään Beulahiin meneviä ajoneuvoja ja siellä onkin valkoinen
hevonen ja vaunut. Käsken rohkeasti ajuria ajamaan everstin toimistoon.
Hän ei kysy 'kenen everstin', sanoo vain yksinkertaisesti: 'Eversti
Forsteria kai neiti tarkoittaa', ja minä sanon 'tietysti'. Me saavumme
toimistotalolle, ja kun minä esitän itseni kapteeni Careyn tyttäreksi,
saan ystävällisen vastaanoton. Eversti soittaa kelloa ja sisään
astuu vanha naisihminen, niiaa syvään ja tarjoo minulle lasillisen
maitoa, leipäkyrsän, muutamia lihapiirakoita ja kylmää, höystetyillä
linnuilla täytettyä hanhea. Kun tämä kaikki on kadonnut tyhjiin
minun avullani, kysyn onko kylän laidassa oleva Keltainen talo vielä
vuokrattavana, ja eversti vastaa sen olevan. Silloin minä saadessani
tämän odottamattoman, mutta hartaasti toivotun vastauksen vaivun syvään
tainnostilaan. Herätessäni huomaan iäkkään everstin kumartuvan ylitseni
niin että hänen pitkä, valkoinen pukinpartansa kutittaa leukaani."

(Tässä Carey-äiti herkeää parsimasta ja Kathleen ei enää yritäkään
ommella, kertomus lähestyy nopeasti huippukohtaansa -- sen jokainen
tuntee, Peterkin, joka toivoo saavansa siinä esiintyä toisessa tahi
toisessa valepuvussa ennen sen loppua.)

"Oletko naimisissa, jalo neito?" kysyy vanhus kohteliaasti, "ja
tahdotko tulla omakseni ellet ole?"

"Minä vapisen, sillä hän ei näy olevan tietoinen iästänsä, hän on
kahdeksan- tahi yhdeksänkymmenen korvissa, mutta minä olen vain
viisitoistavuotias. Pelkään ettei Keltainen talo tule koskaan
kuulumaan minulle, jos hylkään hänet liian ylpeästi ja hätäisesti.
'Suokaa minulle hiukkanen aikaa, jotta voisin valmistua tähän suureen
kunniaan', sanon vaatimattomasti, mutta hyvilläni, että joku aika
sitten satuin löytämään tämän mainion lauseen eräästä kirjasta.
Mutta äkkiä, kun katsahdan ylös, kosijani valkoiset hapset muuttuvat
ruskeiksi, parta putoaa maahan, rypyt katoavat ja edessäni seisoo nuori
ritari täydessä varustuksessaan. Tahdotko lähteä kerallani keltaiseen
linnaan, jalo neito? kysyy hän. 'Tahdonko!' huudahdan haltioissani, ja
me hypähdämme everstin takapihalle sidotun ratsun selkään. Karahutamme
pitkin jalava- ja vaahterakujaa kylän läpi ja olemme saavuttaneet
matkamme pään jo ennenkuin ritari on oikein kunnolleen ehtinyt selittää
minulle, että ilkeä noita-akka muutti hänet pari vuotta takaperin
vanhan miehen muotoiseksi, ja että hän vasta silloin oli saava takaisin
oikean haahmonsa, kun joku ilmoittaisi haluavansa asua Keltaisessa
talossa eli Beulahin linnassa."

"Me lähestymme tuttua seutua ja pientä ristikkoveräjää, ja ritari
nostaa minut ratsun selästä. 'Tässä on talo ja maat, ja kaikki on
sinun, armas neito, jos sinulla on nuorempi veli elossa. Maahan on
linnan taakse aarteita kätketty, eikä sellaisia tavaroita voi löytää
muut kuin nuoremmat veljet'."

"Minulla on nuorempi veli," huudahdan, "_ja Peter on hänen nimensä_."

Nancyn tullessa tähän kertomuksemme kohtaan Peter on aivan pakahtua
jännityksestä. Hän on istunut tyynyjakkarallaan käsillään painaen
pulleita sääriään, avohuulin ja tuikkivin silmin. Nancyn kertomuksissa
on aina jokin kohta, missä muuan Peter esiintyy. Pikku poika elää tätä
hetkeä varten!

Pidättäen nauruansa jatkaa Nancy nopeasti: "Ja niin ritari kutsuttaa
Nuoremman Veljen Peterin ja hän lentää suuressa ilmalaivassa
Charlestownista Beulahiin. Ja kun hän saapuu, niin ritari pyytää häntä
kaivamaan ihmisten ilmoille maahan kätketyt aarteet."

(Tässä Peter käärii ylös hihansa kuoppaisiin kyynäspäihinsä saakka ja
sieppaa käteensä kuvitellun aseen.)

"Peter menee linnan taakse ja siellä on ihana puutarha täynnä
viljaa, papuja ja herneitä ja salaattia ja sipulia ja perunoita
ja punajuurikoita ja nauriita ja tomaatteja ja kaaleja. Hän ottaa
loihditun lapionsa ja se johtaa hänet kaalimaahan. Hän kaivaa
kaivamistaan eikä aikaakaan kun jo lapio kilahtaa metalliin!"

"Hän on löytänyt kullan!" huutaa ritari, "ja Peter nostaa kiireesti maan
syvyyksistä kosolti kultarahoja, tukaatteja ja floriineja, guldeneja ja
muita kultarahoja, oikein ruukuttain."

(Peter nyökähyttää päätänsä kutakin kallista rahalajia mainitessa ja
taputtaa sitten käsiänsä, huojuttaa ruumistaan edestakaisin jakkaralla
ollen aivan ylenpalttisen ihastunut siitä, että saa olla pikkuinen
_deus ex machina_.)

"Silloin kuuluu kylätieltä ravaavain hevosten kavionkopsetta ja samassa
pyörähtää esiin koreaksi maalatut hovivaunut, ja niissä istuu Rouva
Kuningatar ja Carey-suvun kruununprinssi ja prinsessa. He astuvat
vaunuista; Peter kohtaa heitä veräjällä ruukullinen kultaa kummassakin
kädessä. He astuvat linnaan ja asettavat sateenvarjonsa eteisen toiseen
nurkkaan ja kalossinsa toiseen, oventakaiseen nurkkaan. Lady Nancibel
astuu portaita ylös heidän jäljestänsä ja kääntyen ritarin puoleen hän
lausuu armollisesti: 'Eikö teitä haluttaisi naida joku toinen minun
sijastani? Olen suuresti kiintynyt omaisiini, ja he tulevat kaipaamaan
minua aivan kauheasti järjestäessään asuntonsa täällä kuntoon'."

"En ole tietääkseni milloinkaan pyytänyt teitä omakseni", vastaa
nuorukainen kohteliaasti.

"Pyysitte te", vastaa neito perin nolostuneena, sillä hän otaksui
tietysti ritarin muistavan kosintansa vanhana, pukinpartaisena miehenä,
"mutta ilolla unohdan kaiken, jos luovutte kädestäni."

"Kuten haluatte!" vastaa ritari jalomielisesti. "En voi kieltää teiltä
mitään, kun muistan, että olette antanut minulle takaisin nuoruuteni.
Sallitteko minun kysyä onko tuo toinen neito jo luvattu sulhaselle,
hän, tuo kultakutrinen?"

"Monet ovat minua kosineet, mutta ketään en ole valinnut", vastaa
kruununprinsessa Kitty vaatimattomasti, kuten hänen tapansa on.

"Sehän sopii mainiosti", sanoo ritari, "sillä hartain toivoni on päästä
Rouva Kuningattaren vävypojaksi!"

"Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja
koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun
ilolla sisareni avioliittoon!"

"Sitten he kaikki menivät Beulahin linnaan ja sulkivat oven
järjestänsä, ja siellä he elivät tyytyväisinä ja onnellisina elämänsä
loppuun saakka, ja siellä he kuolivatkin, kun heidän aikansa tuli, ja
kaikki he haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille!"

"Oh! sepä vasta mainio juttu!" huudahti Kathleen. "Paraimpia, mitä
koskaan olet kertonut! Mutta muuta hiukan loppua, Nancy rakas! Niin
hirveän sääli, että hänen piti mennä naimisiin Kityn kanssa, kun
hän ensin valitsi Nancibelin. Olisin kyllä kauheasti paljon pitänyt
hänestä, mutta en tahdo ottaa häntä tuolla tapaa!"

"Hyvä, mitä tästä arvelet?" Nancy tuumi silmänräpäyksen verran
ennenkuin jatkoi. "Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi
Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden
kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon."

"Ei!" huudahtaa Kuningatar. "Tässä ei ole asiat oikealla tolalla!
Oletteko varma siitä", sanoo hän kääntyen vieraan ritarin puoleen,
"ettei muistonne palaa jonakin päivänä ja ettei teissä herää lady
Nancibelia kohtaan sama ihailu, mitä tunsitte nähdessänne hänen
tainnuksissa jalkainne juuressa?"

"Nuoren ritarin silmiin tuli harhaileva katse ja hän painoi kädellään
otsaansa."

"Nyt jo tunnen sen palaavan!" huokasi hän. "Lady Nancibelia rakastin
tosiaankin hurjasti, enkä voi käsittää, miten se pääsi pujahtamaan
muististani!"

"Päästän sinut mielihyvällä lupauksestasi!" huudahti kruununprinsessa
Kitty ylpeästi, "sillä kosijoita minulla on miljoonia etkä sinä
milloinkaan täydellä todella ollut omani!"

"Mutta tämä toinen neito hylkää minut myöskin!" vastaa kovaonninen
nuorukainen kyynelten tipahtaessa hänen kotkansilmistään tulipunaiselle
viitalle.

"Tahdotko siirtää häidenvieton siksi kunnes olen kahdeksantoista
täyttänyt ja linna on saatu kuntoon?" kysäisee lady Nancibel
vastahakoisesti.

"Koska niin on oleva, lupaan valalla odottaa", lausuu ritari. "Ja
kultakutrista kaunotarta pyydän ottamaan huomioon veljeni toivomuksia.
Minun veroiseni hän kenties ei ole, mutta onpa yhtä kaikki komea
nuorukainen."

"Minä merkitsen hänet kosijoitteni listaan numerona
kolmesataaseitsemäntoista", vastaa kruununprinsessa Kitty kainona
kuin orvokinkukka. "Enempää hänen ei sovi odottaa, eikä minun enempää
luvata."

"Sitten he kaikki elivät keltaisessa linnassa suuressa onnessa
kuolemaansa saakka, ja heidät haudattiin kimaltelevan Beulah-joen
rannoille! -- Miellyttääkö tämä sinua enemmän?"

"Kerrassaan ihanaa!" huudahti Kitty, "ja se kohta, missä puhutaan minun
vaatimattomuudestani, oli kaikista hullunkurisin! -- Voi, jospa siinä
olisi jotakin tottakin. Mutta pelkäänpä, ettei Gilbertistä ole satujen
keksijää eikä toteuttajaa."

"Kyllä jotain sentään tapahtuu!" huudahti Peter. "Minä kaivan
jok'ikinen päivä kunnes löydän kultarahat."

"Sinä olet itse kultaruukku, oikein kukkurainen kultaruukku!"

"No, Nancy, juokse nyt kirjoittamaan muistiin satusi niin kauan
kuin vielä muistat sen!" sanoi Carey-äiti. "Se on sinulle hyvä
ainekirjoitus-harjoitus ja sinä yhä paremmin kerrot kuin kirjoitat
juttujasi."

Tätä satujen sepittämistä Nancy harjoitti silloin tällöin, ja oli
tehnyt sitä jo pikku tytöstä alkaen. Joskus viime aikoina Carey-äiti
katseli vanhinta poikastansa miettien mielessään, että eikö hän ehkä
sittenkin ollut muita poikasia harvinaisempi, höyheniltään loistavampi,
laulultaan suloäänisempi -- ehkä nuori kotka, jonka vahvat siivet
kantaisivat hänet muita korkeampaan lentoon!



IX.

GILBERT LÄHETTILÄÄNÄ.


Bostonin uusi asemarakennus oli hiljakkoin valmistunut ja Gilbert
oli mielestänsä koko tärkeä henkilö suunnatessaan kulkunsa halki sen
suunnattomien alojen ja hankkiessaan matkaa varten tarvittavat tietonsa
vain oman älynsä avulla tiedustelematta asioita vastaantulijoilta
kuten mikäkin typerä koulupoika. Kuten meriupseerin lapset yleensä
olivat Careytkin matkustaneet aina syntymästään saakka. Mutta tämä oli
sittenkin Gilbertin ensimmäinen matka omin päin, ja hän, jos kukaan,
oli tietoinen siitä mitä asema vaati ja paloi halusta suoriutua siitä
kunnialla.

Hän astui vaunuun, avasi laukkunsa, otti siitä matkalakkinsa sekä
_Ben Hurin_, ja heitti sitten laukkunsa ylpeän huolettomasti
istuimen yläpuolella olevaan tavaraverkkoon. Hän avasi kirjan, mutta
piankin hänen mielenkiintonsa siirtyi nuoreen, vastapäätä istuvaan
pariskuntaan. He olivat moitteettomissa pukineissa aina hattuihin
ja hansikkaihin asti ja uteliasta poikaa huvitti se silminnähtävä
häämatka-ilmapiiri, joka heitä ympäröi.

Pian tuli junailija osastoon. Seisahtaen sulhasen eteen hän sanoi:
"Piletit, olkaa hyvä", sitten "Olette joutuneet väärään junaan."

"Väärään junaan! Eihän toki! Erehdytte varmaan! Piletinmyyjä neuvoi
minua tähän junaan!"

"Sille en mahda mitään, tämä juna ei mene Lawtenciin."

"Käsittämätöntä! Kysyin asemamieheltä ja kahdelta kantajalta. Eikö tämä
ole kolmen juna?"

"Kolmen juna juuri."

"Minne se sitten menee?"

"Lowelliin, Lowell on ensimmäinen asema."

"Mutta minä en tahdo mennä Lowelliin."

"Mikäs Lowellia vaivaa? Hauska paikkahan se on!"

"Mutta minä olen luvannut olla Lawrencissa neljän tienoissa."

"Paha juttu, mutta Lowellissa teidän kait täytynee olla siihen aikaan!
Piletit, olkaa hyvä!" tämä sanottiin Gilbertiä vastapäätä istuvalle
sievälle, valkohipiäiselle, punakalle nuorelle neidolle, joka tuntui
suurella myötätunnolla seuraavan kovaonnisen pariskunnan kohtaloa ja
täydelleen ymmärtävän nuoren aviomiehen voimatonta raivoa.

"Väärässä junassa, neiti!" sanoi konduktööri.

"Väärässä junassa?" Tyttö parahti ja kohosi pystyyn siepaten hurjasti
matkalaukkunsa. "Se ei voi olla väärä juna! Eikö tämä juna mene White
Mountainiin?"

"Menee, neiti, mutta se ei mene North Conwayhin; se menee Fabyaniin."

"Mutta minun isäni pani minut tähän junaan ja kaikki sanoivat, että se
on White Mountainin juna."

"Niin onkin, mutta jos teillä oli aikomus pysähtyä North Conwayn
asemalla, niin teidän olisi pitänyt lähteä 3,55, 8:lta junasillalta."

"Antakaa minun sitten astua pois täällä ja odottaa 3,55:n junaa!"

"Ei käy, neiti, tämä on pikajuna; pysähtyy vain Lowellissa, jonne tämä
herrasmies matkustaa!"

(Tässä konduktööri vilkaisi hymyssäsuin nuoreen aviomieheen, jonka oli
oltava Lawrencessa neljän tienoissa.)

Sievä tyttö puhkesi kyyneliin ja kääntyi epätoivoissaan ikkunaa kohti,
sillä välin kuin nuori vaimo kiihkeänä selitteli miehelleen, mitä
heidän olisi tullut tehdä ja mitä he olisivat tehneet, jos häneltä
olisi neuvoa kysytty.

Gilbert saattoi tuskin pidättää hilpeyttänsä näkyviin puhkeamasta ja
todella kaikki saapuvilla olevat -- se on jokainen, joka sattui olemaan
oikeassa junassa -- katselivat häämatkaahan olevaa pariskuntaa ja
sievää tyttöä hihittäen kuuluvasti.

"Miksi ihmiset eivät ensin tiedustele?" mietti Gilbert ylimielisesti.
"Kenties he eivät koskaan ennen ole missään käyneet, vaikkei sekään ole
mikään puolustus."

Leveästi myhähtäen ojensi hän konduktöörille pilettinsä sanoen
puoliääneen: "Onko hauskoja matkustavaisia tänä iltana?"

"Ei sen kummempia kuin tavallisesti! -- Olette joutunut väärään junaan,
poikaseni!"

Gilbert melkein lensi ilmaan ja hänen ensimmäinen liikkeensä oli vetää
matkalaukkunsa alas tavaraverkosta.

"Minäkö väärässä junassa?" hän kysyi mahtavasti. "Se on _mahdotonta_;
piletinmyyjä sanoi, että tämä on ainoa Greentownissa pysähtyvä juna."

"Mahtoi luulla teidän sanovan Greenville; tämä juna menee Greenvilleen,
jos se on teille yhdentekevä! Ihmiset eivät ole vielä tottuneet uuteen
asemaan, ja piletinmyyjätkin ovat enimmäkseen pelkkää uutta väkeä --
taisitte joutua jonkun vasta-alkajan narrattavaksi!"

"Mutta Greenvilleen minulla ei ole asiaa!" huudahti Gilbert.
"Greentowniin minä tahdon mennä."

"No, astukaa sitten junasta Lowellissa, ensimmäisellä pysäkillä --
kyllä tiedätte koska sinne tullaan, sillä tämä herra, joka pyrki
Lawrenciin, astuu alas siellä, samoin tämä nuori neiti, joka aikoi
lähteä North Conwayhin. Teitä on neljä yhteensä, sievoinen matkaseurue."

Gilbert puhisi raivosta nähdessään toisten matkustajain nauravan.

"Millä junalla voin päästä Greentowniin?" sai hän huudetuksi
konduktöörin jälkeen.

"En tiedä, nuori herra! Tiedustelkaa Lowellin piletinmyyjältä, hän
tietää, on ollut kauan virassa!"

Gilbertin ylpeys oli saanut hirveän kolauksen, mutta hänen rohkeutensa
alkoi paisua hiukan myöhemmin, kun hän pääsi selville siitä, että ei
tarvinnut odottaa Lowellin asemalla kahtakymmentä minuuttia kauempaa,
sillä hän saattoi paikallisjunassa jatkaa matkaansa ja saapua perille
ennen makuuaikaa. Ei siis ollut pakko kellekään kertoa typerästä
erehdyksestä.

Ja tämä osoittautuikin Gilbertin ainoaksi erehdykseksi, sillä siitä
hetkestä alkaen sujui häneltä kaikki liukkaasti eikä Carey-äiti olisi
voinut valita varovaisempaa ja onnistuneempaa lähettilästä. Hän löysi
everstin, jonka nimi, ohimennen sanoen, ei ollutkaan Foster, vaan
Wheeler; eikä eversti sallinut hänen mennä Beulahin ainoaan pieneen
hotelliin, _Mansion Houseen_, vaan pyysi hänet yövieraakseen. Sinä
iltana eversti kertoi hänelle Keltaisen talon historian ja seuraavana
aamuna kuletti hänet hevosella erään kauppiaan luo, joka hoiti sitä
omistajan oleskellessa Euroopassa. Asianomaisella virallisuudella hän
sitten vietiin itse taloon, jotta se joutuisi vuokraajan kaikenpuolisen
tarkastelun alaiseksi.

Keltainen talo -- tämä nimitys tuntui jo alkavan vakiintua -- olikin
ainoa senvärinen talo kymmenen mailin alalla. Kuudettakymmentä vuotta
se oli ollut erään Hamilton-suvun eri haarojen hallussa, mutta aikaa
myöten, sen joutuessa Lemuel Hamiltonin perheen käsiin, ei vanha talo
enää soveltunut sen elintapaan. Vuotta tahi paria ennen kuin Careyt
olivat sen nähneet, Bostonista oli tullut poikia ja tyttäriä katsomaan
taloa, ja he olivat pyytäneet isältään lupaa saada panna se sellaiseen
kuntoon, että he voisivat lupapäivinä nuorten tuttavainsa seurassa
tehdä huviretkiä sinne. Herra Hamiltonilta he saivat rahasumman
mielensä mukaan käytettäväksi, ja erään paikkakunnan puusepän
avulla heidän onnistui panna huoneet kuntoon omaksi täydelliseksi
tyytyväisyydekseen, vaikkei juuri saata kehua talon arvon siitä
kohonneen. Se oli heille etupäässä huvittelupaikkana, ja maalautettuaan
muutamien makuuhuoneiden lattioita ja hankittuaan niihin joitakin
vuoteita, ostettuaan keittiö-uunin sekä muutamia petäjäisiä tuoleja ja
pöytiä, he arvelivat tämän puolen loppuun suoritetuksi ja kuluttivat
loput rahoistaan vanhan, rapistuneen vajan kuntoonpanemiseen, jotta
voisivat siinä pitää kaikennäköisiä viattomia mässäysjuhlia. Kaksi
keltanokkaylioppilasta, kaksi koulutyttöä ja naimisissa oleva sisar,
joka oli tuskin kyllin vanha oman pienokaisensa kaitsijaksi, toivat
mukanaan iloisia, nuoria ystäviään viipyen täällä päivän tahi pari.
Tätä menoa uudistui useita viikkoja peräkkäin ja heidän kemunsa
tuottivat suurta hupia kylän asujamille, he kun aivan ilmaiseksi saivat
nauttia sirkusnäytäntöjen hauskuutta ja jännitystä. Tätä hauskuutta
ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Lemuel Hamilton nimitettiin
konsuliksi vieraaseen maahan, jonne hän vei mukanaan vaimonsa ja
tyttärensä. Naimisissa oleva sisar kuoli ja pojista lähti toinen
Kiinaan teenviljelystä oppimaan ja toinen Texasiin maanviljelijäksi.
Lemuel Hamiltonin perhe hajautui niinmuodoin ympäri maailmaa ja koska
Beulahissa oleva Keltainen talo oli tilana varsin vähäarvoinen, eikä
koskaan ollut merkinnyt suuria heidän elämässään, niin se melkein
unehtui heidän muististaan elämän kiireisessä tuoksinassa.

"Herra Hamilton sanoi minulle neljä vuotta takaperin mennessäni
Bostoniin häntä tapaamaan, että saisin vuokrata talon, jos kunnollisia
ihmisiä olisi tarjona, vaikkei hän luvannut antaa senttiäkään
korjauttaakseen taloa vuokralaisia varten. Mutta johan nyt, sitä
ei kukaan ole huolinut vuokrata, ei Beulahissa ole asuinhuoneista
puutetta, eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen", niin puheli
Gilbertille Bill Harmon, maakauppias. "Talossa on tiivis katto ja
hyvä perusta, ja jos teidän väkeänne haluttaa uhrata jonkinverran
rahaa maalauksiin ja seinäpapereihin, niin tulee se sieväksi kuin
nukenkaappi. Ulkohuoneet Hamiltonin pojat panivat sellaiseen kuntoon,
ettei niissä voi pitää mitään elukoita."

"Meillä ei olekaan ei hevosta eikä lehmää", sanoi Gilbert.

"Kiittäkää onneanne, ettei ole. Kaksi kertaa olisin jo voinut
vuokrata talon, jos olisi ollut kunnon ulkohuoneita. Mutta nuo pirun
poikanulikat raastoivat väliseinät tallista ja navetasta, hävittivät
siankarsinan ja panettivat lattian, jolla saattoivat tanssia.
Navetanylinen on täynnä heidän moskaansa, jottei siellä voi pitää
mitään heiniä; kyllä ne vasta olivat joukkoa, ei sitä ilvettä, jota
ne eivät keksineet näillä mailla ollessaan. Nähkääs kun farmari
tiedustelee kotia perheelleen ja elukoilleen, ei kannata näyttää
hänelle tanssisalia. Mainessa talonpojalla on tarpeeksi tanssimista
siinä kun hankkii leipänsä maankamarasta -- se tanssi pitää kyllä jalat
nopeassa liikkeessä."

"No niin", sanoi Gilbert, "jos te voitte laskea vuokran siksi
alhaiseksi, että me voimme suorittaa tarpeelliset korjaukset, _luulen_
äitini tuumivan asiaa."

"Vuokraisitteko sen kesää pitemmäksi ajaksi?" kysyi herra Harmon.

"Vuokraisimme toki. Aikomuksemme on muuttaa tänne asumaan!"

"_Vai muuttaa tänne asumaan_?" ihmetteli Harmon. "Noh, siitä on jo
aikaa kulunut, kun on kuultu jonkun semmoista puhuvan, vai mitä,
eversti? No niin, poikaseni", (Gilbert toivoi kaikesta sydämestään,
että kunnioitus puhkeavaa miehuutta kohtaan olisi voinut ulottua hiukan
kauemmas tällä seudulla) "mitään kiskurihintoja en aio määrätä näistä
suojista, en minä --"

"Se olisikin hyödytöntä", sanoi Gilbert mahtavasti. "Isäni kuoli
vuosi sitten; meitä on neljä paitsi äitiäni ja lisäksi on meidän
pidettävä huolta eräästä serkusta. Meillä ei ole muuta kuin pieni eläke
sekä henkivakuutuksen, viidentuhannen dollarin korot. Äiti sanoo,
että meidän on erottava kaikista ystävistämme ja elettävä halvalla
ja tehtävä työtä kunnes Nancy, Kitty ja minä olemme kyllin vanhat
ansaitsemaan jotain."

Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat kumpikin mieltyneet Gilbertin
ulkomuotoon, ja hänen siinä seisoessaan ystävällisesti ja poikamaisen
suorasukaisesti kertomassa heille perhehuoliaan, tahtoi kumpikin
mielellään auttaa häntä tavallaan.

"No niin, Harmon, taidamme saada hyviä naapureita, jos voimme
sopia hinnasta rouva Careyn kanssa", sanoi eversti. "Määrätkää te
kohtuullinen hinta, niin minä kirjoitan Hamiltonille ja saatan hänet
mieltymään asiaan."

"Hyvä on. Tahtoisin, nähkääs, eversti, ehdottaa summan tässä tuokiossa
teidän kuullen, että voitte neuvoa tätä nuorta herraa. Nähkääs, Lemin
on maksettava veronsa, -- pienet ne tietenkin ovat, mutta menoja
ovat yhtä kaikki -- ja pitäisi rakennuksia hiukan vakuuttaakin,
vaikkei hän ole tähän asti sitä tehnyt. Toiseksi taas, jos hän voi
saada vuokralaisen, joka silloin tällöin panettaa taloon pari uutta
kattopärettä tai porraslautaa, ja haluaa kustantaa siihen hiukan maalia
ja seinäpaperia, eivät suojat joudu tyyten rappiolle, kuten nykyisin
näyttävät tekevän. Noh, nuori herra, haluaisikohan äitinne hiukan
korjailla paikkoja, jos määrätään, sanokaamme kuusikymmentä dollaria
vuodessa, maksettava kuukausittain tahi neljännesvuosittain, miten vain
parhaiten sopii?"

Gilbertin päätä huimasi, hänen silmissään hyppi sellainen tähtien
paljous, että hänestä tuntui kuin olisi ollut yö eikä päivä.
Charlestownin talon vuokra oli seitsemänsataa dollaria vuodessa, ja
hänen äitinsä viimeiset sanat olivat olleet, että kahtasataa enemmän ei
saisi tarjota Keltaisesta talosta, koskei hän nykyhetkellä ollut oikein
varma voisiko edes sitä summaa suorittaa.

"Mitä te neuvotte minua tekemään, eversti?" änkytti hän.

"Kuusikymmentä dollaria ei mielestäni ole korkea vuokra", vastasi
eversti tyynesti, (Beulahissa oli maan ja rakennusten arvo laskenut
vuosi vuodelta jo miespolven ajan) "vaikka ette luonnollisesti voi
maksaa sitä summaa, jos toimitatte kalliita korjaustöitä."

"Silloin vuokraan talon" huomautti Gilbert mahtavasti. "Äitini jätti
vuokrasumman päättämisen minun ratkaistavakseni, ja me maksamme vuokran
säännöllisesti etukäteen. Tarvitaanko minun nimikirjoitustani mihinkään
paperiin?"

"Voi Jerusalemin suutari! Niillä merkeillä, jotka teidän vähäinen
nyrkkinne tekisi paperiin, ei olisi suurtakaan arvoa oikeussalissa",
hihitti vanha Harmon. "Antakaa everstin sopia asiasta mammanne kanssa."

"Voinko kävellä takaisin talolle, eversti?" kysyi Gilbert koettaen
säilyttää jonkin verran arvokkaisuuttaan kauppiaan hyökkäyksistä
huolimatta. "Tahtoisin ottaa hiukan mittoja huoneista ja tehdä niistä
muutamia pohjapiirroksia äitiäni varten."

"Hyvä on", sanoi eversti. "Juna lähtee vasta kahdelta. Saatte ensin
haukata hiukan välipalaa luonani ja sitten ajetaan asemalle."

       *       *       *       *       *

Jos Carey-äiti olisi nähnyt, mitä Gilbert teki seuraavan puolen tunnin
aikana, niin hän olisi ollut perin tyytyväinen, sillä hetki hetkeltä
poika tuli yhä enemmän senkaltaiseksi kuin perheenpään oli oltava.
Hän kulki läpi koko talon tarkastaen kellarit, vajat, ruokasäiliöt,
kaapit ja uunit. Hän mittaili askelillaan kaikki huoneet ja merkitsi
muistikirjaansa niiden eri suhteet; hän määräsi senkin, kelle mikin
huone oli kuuluva ja mitä tarkoitusta varten käytettävä, vaikka
hänen perheensä naispuoliset jäsenet sittemmin vain nauroivat hänen
ehdotuksilleen, silmäillessään hänen suunnitelmiaan. Sitten hän
huolellisesti lukitsi ovet suloista omistusoikeutta tuntien ja lähti
paluumatkalle katsahtaen kulkiessaan vielä monta kertaa taakseen.

Asemalta hän lähetti sähkösanoman äidilleen. Nancy oli salaisesti
antanut hänelle kolmekymmentäviisi senttiä, kun hän lähti kotoa.
"Minä olen säästänyt joululahjaksi amiraalille", kuiskasi hän, "mutta
samantekevä, en voi kestää epätietoisuutta hetkeäkään kauemmin kuin
on tarpeellista. Sähkötä vain: on tahi ei, ja me saamme tietää sen
neljä tuntia ennen kuin sinun junasi saapuu. Neljässä tunnissa voi jo
monta kertaa kuolla ja minä aion vielä tämän viimeisen kerran olla
tuhlaavainen -- amiraalin kustannuksella."

Kolmen seutuvilla lauantai-iltapuolella sähkösanomapojan nähtiin
tulevan veräjästä sisään ja soittavan kelloa.

"Mene sinä, Kitty, minä en rohkene!" virkkoi Nancy painuen raskaasti
sohvalle istumaan. Hetkistä myöhemmin tytöt sekä Peter (joka kerrankin
sai olla aivan huomaamatta) tuijottivat henkeään pidättäen äitiinsä,
kun hän avasi sähkösanoman. Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen
lukiessaan ääneen: --

    "Lippuni liehuu voitokkaana, onnelliseen päätökseen. Olen
    suorittanut asiani."

                                                Gilbert.

"Eläköön!" huusivat molemmat tytöt. "Keltainen talo on oleva Careyn
talo nyt ja aina!"

"Pääseekö Peter mukaan?" uteli nuorin Carey innokkaana, ja vavahtelevin
sieraimin kuten aina jännittävien hetkien kohotessa huippuunsa.

"Eiköhän sentään," huudahti Kitty siepaten hänet syliinsä. "Mitä olisi
Keltainen talo ilman Peteriä?"

"Miksi Gilbert puhuu omasta _lipustaan_," sanoi Nancy arvostelevasti
kurkistaessaan äitinsä olkapään yli sähkösanomaan. "Ei se ole ensinkään
hänen lippunsa -- meidän se on, Careyn lippu, eikä kenenkään muun!"

Carey-äiti oli ajatellut samaa, mutta toivonut, ettei Nancy huomaisi
Gilbertin ylvästelyä.



X.

CAREYN PERHE MUUTTOPUUHISSA.


Rouva Careyn vuokrasopimus oli voimassa vielä neljä vuotta eteenpäin,
ja koska hän luonnollisesti halusi vapautua tästä rahallisesta
edesvastuusta niin pian kuin suinkin mahdollista, niin annettiin heti
Charlestownin talon vuokraaminen asiamiehen toimeksi. Jo kolmen päivän
kuluttua onnistuikin tämän hankkia vuokralainen, ja koska kapteeni
Carey oli saanut asunnon hyvin edullisilla ehdoilla, saattoi asiamies
helposti koroittaa vuokrahinnan rouva Careyn hyväksi sadalla dollarilla
vuodessa.

Tämä oli huhtikuun alussa ja eversti Wheeler oli jo kirjeellisesti
tiedustellut, oliko keittiökasvitarha muokattava kylvökuntoon. Oli
lopullisesti päätetty, että tytöt lopettaisivat kevätlukukauden kesken,
ja että perhe muuttaisi Beulahiin Gilbertin pääsiäisloman aikana.

Carey-äitiä arvelutti heittää tyttöjen koulunkäynti lopettamatta, mutta
hän oli vakuutettu siitä, että Nancyn ja Kathleenin ikäisille tytöille
uuden kodin kuntoonasettaminen olisi innostuttavampi ja kasvattavampi
sekä heidän vastaiselle kehitykselleen paljoa hyödyllisempi kuin
muutamien viikkojen luvut.

Nuoruus rakastaa vaihtelua; se elää alituisesti uusien tapahtumain ja
seikkailujen odotuksessa, ja sitä kun ei milloinkaan haittaa mitkään
epäilyt suunnitelmiensa käytännöllisyyteen nähden, niin Careyn lapset
olivat täynnä vilkasta toimintahalua ja tarmoa juuri nyt. Charlestown,
vanha talo, jokapäiväinen elämä, kaikki oli isän kuoltua muuttunut
surulliseksi ja ikäväksi. Kaikki kertoi hänestä. Äitikin kaipasi
jotain, joka olisi temmannut hänen ajatuksensa menneisyydestä ja
antanut niille siivet, jotta ne voisivat lentää tulevaisuuteen toivoa
ja lohtua kohti. Talossa oli nyt loppumaton touhu aamusta iltaan ja
kaikki toimitettiin hilpeän mielialan hengessä, joka oli kauan ollut
kadoksissa Careyn kodista. Kepeäjalkaisia olentoja lensi portaita
ylös ja alas ja ikkunain ohi näyttäytyen väliin talon edessä väliin
takana, kädessä milloin taulu, postimerkki tai jokunen vati, milloin
kynänpyyhkijä, tyyny, vasu tahi lankarulla. Vähemmän kärsivällinen
äiti olisi tuskaantunut kun kuorossa alinomaa huudettiin: "Minne tämä
pannaan, äiti?" "Mihin tämä mahtuu?" "Saammeko heittää tämän pois?"
Kun Gilbert palasi koulusta neljän tienoissa, niin ilma kajahti
vasaroimisesta, sahaamisesta, viilaamisesta, laatikkojen avaamisesta ja
sulkemisesta, ja oli aivan verrattoman hauskaa kun täytyi (tahi ainakin
melkein täytyi) huutaa toisilleen täyttä kurkkua melun ja hälinän
läpi ja vastaus tuli takaisin mahdollisimman korkeassa äänilajissa.
Peter kokoili loppumattomia kasoja tavaraa vajaan, missä pakkaukset
toimitettiin, mutta kalleimmat aarteensa hän säilytti katuveräjän
luona olevassa vasussa siinä luulossa, että ne hänen henkilökohtaisena
matkatavaranaan vietäisiin asemalle. Kasa kasvoi kasvamistaan:
villainen lammas, kaksi Noakin arkkia, pulloja ja lukemattomia
pulikoita, pussillinen pyöreitä kiviä, rikkinäinen leikkiveturi, kaksi
porsliinista linnunmunaa, appelsiini, banaani ja joitakin pähkinöitä,
ongen siima, lapio, nuorakerä y.m. Nämä esineet suovat aavistuksen
Peterin tavarain laadusta, vaikkei suinkaan niiden lukumäärästä.

Ellen, keittäjä, puuhaili voimainsa takaa, sillä hän oli nyt viimeistä
viikkoa Careyn perheen työssä. Hän oli jäävä Charlestowniin,
kuten kaikki muukin, mikä kuului vanhaan elämään Carey-äidin ja
myrskylintujen lähtiessä ajelehtimaan tuntemattomille vesille satamasta
satamaan. Koska Joanna perheestä erotessaan oli osoittautunut hyvin
vähän romanttiseksi, päätti Nancy koettaa vaikuttaa Ellenin tunteisiin.
Hän antoi hänelle luettavaksi englantilaisen romaanin _Merriweatherin
perhe_, missä vanha uskollinen palvelija ei ainoastaan ollut seurannut
isäntäväkeään linnasta hökkeliin, palvellen heitä siellä vuosikausia
ilman palkkaa, vaan oli päälle päätteeksi itsepintaisesti vaatinut
emäntäänsä ottamaan lainaksi kaikki hänen säästönsä. Ellen oli kovasti
pitänyt _Merriweatherin perheestä_ ja sanoi sen olevan parhaimman
kirjan, minkä hän eläessään oli lukenut, ja ehkä Nancy-neitiä
huvittaisi tietää, hän kun aina oli niin osanottavainen, että hän
(Ellen) oli saanut paikan Salemissa, lähellä Joannan herrasväkeä, ja
että hänelle oli tarjottu viisi dollaria kuussa enemmän kuin mitä
hän oli Careyn perheessä saanut. Nancy onnitteli häntä lämpimästi,
ja sitten hän repien _Merriweatherin perheen_ palasiksi, pisti sen
keittiö-uuniin Ellenin poistuttua huoneesta vähäksi aikaa. "Jos
milloinkaan kirjoitan kirjan," huudahti hän, työntäen raivokkaasti
tuleen Gvendolenin ja Reginald Merriweatherin, hovin rouvan ja
etupäässä uskollisen palvelijattaren -- "jos milloinkaan kirjoitan
kirjan," toisti hän pontevalla kädenliikkeellä, "ei siinä saa olla
valeita; -- mutta se taitaakin silloin tulla ikäväksi," lisäsi hän
miettivästi muistaessaan kuinka hän oli itkenyt, kun Merriweatherin
Bridget oli nenäliinassa tuonut sadan punnan säästönsä emännälleen.
Näinä muuttovalmistuksen päivinä Nancyllä oli melkein joka toinen
minuutti jokin uusi tuuma mielessä ja hänen arvovaltaisuutensa kasvoi
suunnattomasti perheen silmissä.

Vanhimman tyttärensä ehdotuksesta rouva Carey möi hienon flyygelinsä ja
sai vaihdossa vanhanaikuisen pianon sekä sataviisikymmentä dollaria. Se
oli ollut hyvän, vanhan sedän häälahja, sedän, joka varmaankin ilolla
olisi auttanut sisarentytärtänsä tämän nykyisessä pulassa, jos hän
olisi ollut vielä elossa.

Hihat käärittyinä, kiharainen tukka tomun ja hämähäkin verkkojen
peitossa lensi Nancy eräänä iltana illallisen jälkeen ullakolta
Kathleenin huoneeseen. "Minulla on taas tuuma!" puheli hän kuiskaamalla.

"Sinulla on pian niin monta tuumaa, ettei kukaan enää piittaa niistä,"
kiusotteli Kitty.

"Tämä on aijottu vain sinun korvillesi, Kitty."

"Oh! se muuttaa asiaa. Kerro joutuin."

"Tämä on tuuma, joka voi vapauttaa meidät Carey-suvun kirouksesta!"

"Se ei käy päinsä, Nancy; tiedäthän ettei se käy. Sinä ehkä voisit
keksiä jonkun keinon, mutta emme koskaan saisi siihen äidin
suostumusta."

"Hän ei saa tietää mitään. Kuinka voisin ajatella vetää äidin tapaista,
hyvää ja suloista naista, sellaiseen juoneen!"

Tämä sanottiin niin salaperäisesti, että Kathleen melkein epäili
Nancyn suunnittelevan verenvuodatusta. Selitykseksi mainittakoon, että
kun luutnantti Carey ja Margaret Gilbert olivat menneet naimisiin,
Ann Chadwik-serkku oli lahjoittanut heille neljä korkeata, mustan-
ja valkeankirjavasta marmorista valmistettua hautauurnan tapaista
uuninhyllykoristetta; mutta sittemmin, tuntien, ettei hän vielä
tarpeeksi ollut osoittanut hyväksyvänsä heidän avioliittoansa, hän osti
ison, kipsisen kuvaryhmän, nimeltä Likainen Poika.

Careyt olivat usein muuttaneet asuntoa kuten kaikki meriupseerin
perheet, mutta silloinkin kun he olivat muut tavaransa jättäneet
säilytettäväksi, Ann-serkku jalomielisesti maksoi rahtikustannukset
ja lähetti heille uuninkoristeet sekä Likaisen Pojan. "Tiedän kuinka
rakas teille on kotinne." oli hänen tapana sanoa "ja kuinka suuresti
kaipaatte uurnianne. Koska kerran olen sattunut antamaan teille
kauniita lahjoja, joita on vaikea kulettaa, tulee minun pitää huolta
siitä, että saatte pitää ne kodissanne ilman vaivaa ja kustannuksia!"

Niinmuodoin nämä vihatut esineet nyt kuusitoista vuotta,
lukuunottamatta lyhyttä levähdysaikaa, minkä Careyt olivat viettäneet
Filippiineillä, olivat synkistyttäneet heidän olemassaoloaan. Kerran
kun amiraalin kunniaksi pidettiin erikoisen hienot kutsut, oli kapteeni
Carey nostanut koko hökötyksen ullakolle, mutta iltapuolella Ann-serkku
saapui taloon aivan odottamatta, ja silloin olivat Nancy ja Gilbert
Joannan avulla keittiön kautta tuoneet takaisin hänen kalleutensa ja
sijoittaneet ne ruokasaliin. "Te näytte siirtäneen koristeet salista
tänne," sanoi Ann-serkku päivällispöydässä. "Sehän on hauskaa vaihtelun
vuoksi, ja oikeastaan te tässä huoneessa oleskelettekin yhtä paljon
kuin muissa; ovathan vieraannekin täällä yhtä paljon."

Ann-serkku oli aina ollut ja oli aina olevakin ahkera vieras talossa,
sillä hän oli kiintynyt perheeseen omalla erikoisella tavallaan.
Mitähän Nancyllä siis mahtoi olla mielessä Careyn kirouksen suhteen.

"Kuuntele, hyvä tyttö", virkkoi Nancy nyt Kathleenille suljettuaan
oven. "Sinä tiedät, että porsliinien pakkaaja tulee aikaisin
huomenaamulla, ja että ruokasalin lattia on jo tälläkin hetkellä täynnä
tynnyreitä, laatikoita ja olkia?"

"Tiedän."

"Silloin me kaksi, jotka olemme kasvaneet näiden hautauurnien synkässä
varjossa ja nähneet aina syntymästämme saakka tuon siistin äidin
hieroskelevan tuon vastahakoisen pojan korvia, -- silloin minä ja sinä
tahi ehkä oikeammin sinä ja minä ryhdymme omin neuvoin pakkaamaan,
ennenkuin saapuu se oikea tavarainpakkaaja."

"En sittenkään vielä voi seurata älysi lentoa, tyttöseni!" sanoi
neuvoton Kathleen yrittäen sovittaa sanansa Nancyn puhetavan henkeen,
vaikkei se milloinkaan oikein onnistunut.

"Älä sano 'tyttöseni', sillä minä olen nyt emäntä, ja sinä olet
apuvaimoni, mutta jos olet tarkka ja autat minua pakkaamaan, niin
suuri valo on sinulle koittava", vastasi Nancy. "Kun Charlestownista
muutetaan Beulahiin, saattaa tapahtua, että eräät rakkaat esineet
joutuvat traagillisen kohtalon alaisiksi, vaikkakin Ann-serkku tietää
Careyn perheen järjestystärakastavaksi. Mutta jos onnettomuuksia sattuu
ja sattuva _on_, ei niiden aiheuttajista tule koskaan kukaan muu
tietämään kuin sinä ja minä. Mikä aika soveltuu mielestäsi paremmin
pakkaukseen, keskiyö vai kukonlaulun-aika, sillä pakkaus on meidän
tehtävämme!"

"Minä suorastaan vihaan kukonlaulun-aikoja, tiedäthän sen", vakuutti
Kathleen. "Eikö nyt sovi? Ellen ja Gilbert ovat ulkona, ja äiti laulaa
Peteriä nukuksiin."

"Hyvä on; tule pois; ja astu varovasti. Se ei kestä kauan, sillä minä
olen kaiken suunnitellut hyvin ja perusteellisesti. Älä läähätä ja
puhku tuolla tavoin! Äiti kuulee!"

"Minä olen niin kiihdyksissäni", kuiskasi Kathleen heidän hiipiessään
takaportaita alas ja mennessään saliin noutamaan uurnoja, jotka
he hiljaan kantoivat ruokasaliin. Kun tämä oli saatu onnellisesti
suoritetuksi, otettiin Likainen Poika inhoittavalta jalustaltaan (se
oli meksikolaista onyksia ja Ann-serkun lahja myöskin) ja kumarassa
kulkien osittain pidätetystä naurusta, osittain Likaisen Pojan
raskaasta painosta, he hilasivat senkin ruokasaliin.

Nancy valitsi erittäin ison ja tilavan tynnyrin. He panivat vähän
(hyvin vähän) pehkuja pohjalle, sitten pari raskaita voimistelupainoja,
sitten hautauurna, sitten hiukan olkia ja toinen hautauurna poikittain.
Tyhjät paikat välissä täytettiin huolellisesti raskailla painoilla.
Kaiken tämän päälle laskettiin raskas Likainen Poika, ja sen päälle
toinen pari hautauurnoja, toiset voimistelupainot ja enemmän olkia.

Työnsä he olivat toimittaneet nurkassa, missä tynnyri oli; nyt he vain
asettivat kannen paikoilleen ja heittivät sen päälle huolimattomasti
palasen säkkikangasta. Koko toimituksen aikana Kathleen oli nauraa
tirskunut niin hysteerisesti, ettei hänestä ollut paljon mitään apua
-- päävehkeilijä sai suurimman työn suorittaa. Ilta ei ollut muiden
iltojen kaltainen. Tytöt valvoivat vielä vähän aikaa nauraakseen,
sitten he panivat maata, ja heräsivät hetken kuluttua, rupesivat
uudelleen nauramaan ja niin edespäin. Nancy sepitti Ann-serkulle useita
Beulahissa päivättyjä kirjeitä, missä ikävää tapaturmaa selostettiin
ja pahoiteltiin. Hän oli niin vallattomalla tuulella sitä tehdessään,
ettei hän voinut muistaa elämässään toista niin hilpeän hauskaa yötä.
Ei pieninkään omantunnonpistos laimentanut hetken iloa eikä sumentanut
jännittävän odotuksen riemua.

Aikaisin seuraavana aamuna Nancy oli alakerrassa ja hänen onnistui
olla ensimmäisenä vastaanottamassa porsliinien pakkaajat. "Yhden
tynnyrin täytimme jo eilisiltana", selitti hän heille. "Oletteko hyvä
ja naulaatte tämän kiinni ennenkuin ryhdytte työhön?" Sen yksi miehistä
heti paikalla tekikin.

"Tavarat joutuvat asemalle vietäväksi jo tänään iltapuolella", sanoi
pääpakkaaja rouva Careylle.

"Olkaa varovaiset, olettehan?" pyysi rouva Carey. "Porsliinimme ja
lasimme, kellomme ja kaikki pikku aarteemme ovat meille hyvin rakkaat."

"Niinkauan kuin käytätte James Perkins & Co:n liikettä, ei tule mitään
särkymään", vastasi pakkaaja.

Nancy pistäytyi silmänräpäykseksi huoneeseen lausuakseen parisen
sanaa taitavalle, erehtymättömälle J. P. & C:lle. "Tuon nurkassa
seisovan tynnyrin suhteen ei tarvitse olla varovainen", virkkoi hän
huolettomasti. "Siinä ei ole mitään arvokasta."

James Perkins lähti aikaisemmin iltapuolella kotiin jättäen poikansa
lopettamaan työn. Poika vasaroi, leimasi ja maalasi osoitteita
voimainsa takaa. Likaisen Pojan tynnyri nurkassa erillään muista näytti
hänestä olevan muita tärkeämpi, joten hän omisti sille aivan erikoista
huolta. Hän liimasi siihen varoitusleimoja: yhden "Särkyvää tavaraa",
yhden "Tämä puoli pystyyn", kaksi "Lasia, varovaisesti pideltävä" ja
löydettyään taskustaan vielä useita "Tarkasti varottavia"-leimoja,
kiinnitti hän tynnyriin muutamia niitäkin ja kuletti sitten kaikki
laatikot, huonekalut ja tynnyrit rautatien rahtitavaraosastoon.

Mies, joka pani tavarat vaunuun, kiinnitti erikoisesti huomiotaan
Likaisen Pojan laatikkoon. "Kas kun ette jalan, käsissänne kantaen
vieneet sitä Greentowniin", ilkkui hän. "Mitä kallista se sitten
sisältää?"

"Mitä te siitä huolehditte, mitä se sisältää", vastasi nuori Perkins.
"Teidän asianne on vain vastata siitä, ettei sitä kukaan eikä mikään
satuta! Tuleeko tällainen tavarajunaa vaihtamaan matkalla Greentowniin?"

"Eikä; ellei aika käy ikäväksi, jotta keikahutamme ne ylösalasin
lystiksemme." Perkinsin vastustaja kantoi pysyväistä kaunaa kaikille
tavaramiehille ja kuorma-ajureille, sillä hänestä tuntui, ettei työtä
olisi ollut juuri ollenkaan, jos he olisivat kuolleet tahi muuten
maasta hävinneet.



XI.

HARTAUSHETKI UUDEN KODIN KYNNYKSELLÄ.


Tästä hetkestä alkaen muutto sujui tasaisesti ja rauhallisesti,
eikä Careyn perheen oma lähtö Greentowniin lauhkeana, keväisenä
huhtikuun päivänä ollut mitään verrattuna edelläkäyneisiin raskaisiin
valmistustöihin. Kaikki matkatavarat ja irtaimisto oli pantu junaan
jo viikkoa aikaisemmin ollakseen ennen heitä perillä, ja varsinainen
muutto suoritettiin perjantaina, jotta Gilbert voisi käyttää
loma-aikansa joka hetken uuden kodin kuntoonpanemiseen. Eräs hänen
tovereistaan oli pyytänyt häntä luokseen pääsiäisajaksi ja Gilly olikin
luvannut ja sanonut äidilleen huolettomasti: "Arvelin, ettette kaipaisi
minua kotona, kun järjestätte kaikki paikoilleen; miehethän ovat
aina vain tiellä, siksi lupasin Fred Bascomille viettää lomani hänen
luonaan."

"Fredin luona! Ainoa miehemme! Carey-suvun ainoa tuki!" huudahti
hänen äitinsä ovelan tahdikkaasti. "Ei toki, Gilly rakas, minä
tulen tarvitsemaan neuvoasi joka hetki! Entä kuka määrää kylvöt --
sillä mehän olemme vain vaimoväkeä? Ja kuka kaiken vasaroimisen ja
nikkarityöt suorittaa? Sinä olet aina niin suurenmoinen kun sellaiset
asiat ovat kyseessä, että olet enemmän arvoinen kuin me kaikki
yhteensä."

"Vielä mitä, mutta jos te niin kovin tarvitsette minua, niin tietysti
minä tulen mukaan", sanoi Gilbert, "mutta Fred sanoi, että hänen
äitinsä ja sisarensa suorittavat aina tuollaiset asiat omin neuvoin."

"'Omin neuvoin' Fredin kotona", huomautti rouva Carey, "merkitsee
hovimestaria, miespalvelijaa ja rahaa yllin kyllin kaikennäköisen
apuväen palkkaamiseen. Ja vaikka luonnollisesti pidät paljon Fredistä,
joka on niin hyväntuulinen ja hauska toveri, olet tietysti huomannut
kuinka itsekäs hän on!"

"Älähän, äiti, sinä et ole nähnyt Fred Bascomia kuin korkeintaan kuusi
kertaa!"

"En olekaan, enkä muista ensinkään mitä hänessä näin viitenä viimeisenä
kertana, sillä jo ensimmäisen kerran hänen meillä ollessaan olin
selvillä kaikesta siitä, mitä minun on tarpeellista tietää", vastasi
rouva Carey tyynesti. "Mutta myönnän, että hän on tavallaan hauska ja
miellyttävä poika."

"Ja epäilemättä hänen onnistuu hävittää porsas itsestään, ennenkuin se
kasvaa isoksi", virkkoi Nancy kulkiessaan huoneen poikki. "Minusta se
röhki ja tonki aikatavalla, kun viimeksi olimme yhdessä."

Eversti Wheeler oli Greentownin asemalla Careyn perhettä
vastaanottamassa ja hän oli itse rouva Careyn ja Peterin kyytimiehenä
Keltaiseen taloon ajettaessa. Toiset seurasivat heitä kyytihevosella ja
viimeisenä ajoivat kuormarattaat kukkurallaan matka-arkkuja ja muuta
muuttotavaraa. Kevät oli hyvin aikainen, tiet olivat jo rapakosta
kuivat, puut olivat hiirenkorvilla ja kaikilla päivänpuolisilla
rinteillä vihersi jo tuore ruoho. Kun Careyt ensimmäisen kerran olivat
nähneet tulevan kotinsa, olivat he tulleet kylään lännenpuolelta
ja Keltainen talo oli viimeinen jalavain varjostamalla kylätiellä,
aivan Beulahin laidassa. Nyt he asemalta tullessaan kulkivat joen yli
ja ajoivat itäisen Beulahin läpi pitkin tietä, joka oli tuntematon
kaikille muille paitsi seurueen sankarina ja oppaana olevalle
Gilbertille. Jo tulikin tuo rakkaassa muistossa säilynyt talo näkyviin,
ja kun molemmat ajoneuvot olivat pysytelleet yhdessä, tervehdittiin
sitä äänekkäin eläköön-huudoin.

Se oli heidän mielestään entistään vieläkin kauniimpi, ja paljoa
mukavampi, paljoa hauskemmalla paikalla. Vajan ovi oli auki ja sinne
olivat huonekalut pinotut, ja pengermällä oli kokonainen vuori arkkuja
ja laatikoita.

Bill Harmon seisoi pääovella myhäillen. Hän toivoi saavansa hyviä
kauppatuttavia ja oli paitsi sitä hyväntahtoinen mies.

"Luulin jo ettette tulisikaan tänä iltana", huusi hän heille veräjälle
astuen. "Juna on myöhästynyt puolen tuntia. Kyllästyin jo odottamiseen,
jonka vuoksi omalla vastuullani rupesin aukomaan teille hiukan
tavaroita, että pääsisitte alkuun. Ei kai mitään illallista tule tässä
talossa syötyä tänä iltana?"

"Meillä on illallinen matkassa", virkkoi Nancy iloisesti, ruveten heti
paikalla tuttavaksi.

"Hohoo, kas tepä vasta huoltapitäviä olette! Kas niin! hyppää alas,
sinä pikkarainen!" sanoi Bill levittäen käsivartensa. Peter, kädessään
useita pieniä esineitä, jotka olivat liian arvokkaat toisten haltuun
uskottaviksi, teki työtä käskettyä antaen uudelle ystävälleen useita
odottamattomia iskuja vaatteisiinsa kätketyistä kovista esineistä.

"Voi Jerusalemin suutari, oletpa sinä täyteen sullottu, poikanen!"
nauroi hän laskiessaan Peterin maahan.

Peter tervehti tätä mieluista ylistystä loistavalla hymyllä, joka
samassa silmänräpäyksessä kahlehti Bill Harmonin hänen uhrikseen
ja orjakseen. Eipä hän aavistanut seisoessaan siinä huolettomana
rattaittensa vieressä olevansa määrätty vastaisuudessa vuosikausia
jakamaan puotinsa antimista tälle pienelle pojalle.

Hän ja eversti Wheeler nostelivat joutuisasti kapineita kyytirattailta,
sillä välin kuin Careyt astuivat yhdessä talolle vievää tietä
jännitetyin mielin ja liikutuksesta väräjävinä. Nancy hengitti
raskaasti ja tarttui punoittavin poskin äitinsä käteen.

"Oi, äiti!" kuiskasi hän, "kaikki tapahtuu juuri sillä tavalla kuin
olemme uneksineet. Gilbert rakas, älä kiirehdi! Annetaan äidin ensin
astua kynnykselle ja kutsua meitä Keltaiseen taloon! Minä lukitsen
uudelleen oven ja annan hänelle avaimen."

Carey-äidin kurkkua kouristi, hän tunsi jälleen tämän yrityksen
vakavan vastuunalaisuuden painon. Se tulvahti hänen ylitseen aaltoina,
voimakkaampana, elävämpänä nyt tosi hetken ollessa käsissä kuin
milloinkaan ennen suunnittelujen aikana. Hän astui viimeiselle
portaalle ja seisahtaen vavisten oven eteen, sanoi hän hiljaa
ja lempeästi: "Tulkaa kotiin, lapset! Nancy! Gilbert! Kathleen!
Peter-lintu!" He pujahtivat sisään hiljaa ja äännähtämättä; äidin
äänessä oleva uusi vivahdus poisti heidän naurutuulensa.

Nancy ja Kitty kietaisivat käsivartensa äitinsä vyötäisille.
Äkillisen vaiston johtamana Gilbert tempasi lakin päästään ja
katsahtaen ihmetellen vanhempaan veljeensä teki Peterkin samoin. Oli
kotvan äänettömyyttä: sitä kultaista äänettömyyttä, joka on ääriään
myöten täynnä ajatuksia, rukouksia ja muistoja, täynnä toiveita ja
toivomuksia -- niin täynnä kaikkia kauniita, vienoja tunteita, että
puheleminen sellaisella hetkellä tuntuisi arvottomalta ja surkealta.
Sitten Carey-äiti kääntyi ja Keltainen talo oli siunattu. Veräjällä
puuhailevalla eversti Wheelerillä ja Bill Harmonilla ei ollut
pienintäkään aavistusta siitä että kynnyksellä oli pidetty pieni
hartaushetki, kun he astuivat talolle katsoakseen tarvittiinko heidän
apuaan vielä. "Tuotin sisään kaikki sängyt ja panin niihin patjat",
sanoi Bill Harmon. "Arvelin näet, että Nukku-Matti tulee aikaisin tänä
iltana."

"Tehän olette erinomaisen ystävällinen ja oiva naapuri!" huudahti rouva
Carey kiitollisena. "Ajattelin, että meidän pitäisi mennä jonnekin
muualle yöksi. Tekö olette tämän kylän kauppias?"

"Minähän se olen!" sanoi Bill.

"Silloin ehkä tahdotte olla ystävällinen ja tulette tänne kerran vielä
tänä iltana tuomaan yhtä ja toista, niin olemme hyvin kiitolliset.
Meillä on öljykeittiö, teetä, kahvia, säilykelihaa, leipää ja hedelmiä,
mutta voita, munia, maitoa ja jauhoja me tarvitsemme. Gilbert,
avaa ruokavasu, ole hyvä, ja Nancy, avaa sinä matka-arkku, missä
liinavaatteet ovat. Emme voineet aavistaakaan, että tapaisimme niin
ystävällisiä ihmisiä täällä."

"Teidän ruokapöytänne nostin ruokasaliin", sanoi Bill, "ja koetin
parastani löytääkseni ruoka-astioita, mutta niitä en saanut käsiini
ennenkuin tulitte perille. Kai maar teillä on omat merkkinne, jotta
tiedätte mikä laatikko on ensiksi avattava. Löysin ainoastaan sellaisia
tavaroita, joista ei nykyoloissa ole mitään hyötyä, luulisin, mutta
itsehän tiedätte, kun näette tavarat ruokasalin pöydällä." Kaikki
seurasivat häntä ruokasaliin, kun hän avasi oven, Nancy ensimmäisenä,
kuten hänen tapansa aina oli, ikävä kyllä. Siellä keskellä pöytää
seisoi Likainen Poika tuuhea hiusharja voitokkaasti pystyssä ja sen
ympärillä, hautakammion patsaiden tavalla nuo neljä mustaa ja valkoista
hautauurnaa. Ehjinä ja kokonaisina ilman pienintäkään vammaa ne
seisoivat siinä Nancyn katseltavina.

"Ne eivät ole luopuneet vanhasta tavastaan, ne ovat ensimmäisinä meitä
vastaanottamassa", virkkoi rouva Carey yrittäen hymyillä, mutta Nancy
ja Kathleen eivät hiiskahtaneet sanaakaan. He seisoivat lattiaan
naulittuina tuijottaen Careyn suvun kiroukseen kuin eivät uskoisi
silmiään.

"Näyttää siltä kuin ette olisi odottaneet näkevänne niitä, tytöt!"
sanoi heidän äitinsä, "mutta ovatko ne milloinkaan olleet meille
uskottomia? -- Tiedättekö, tällä hetkellä tunnen rohkeutta, jota ei
minulla koskaan ennen ole ollut. -- Beulah on niin kaukana Buffalosta,
ettei Ann-serkku voi usein tulla meitä tervehtimään eikä koskaan
ennakolta ilmoittamatta. En tahtoisi pahoittaa häntä enkä loukata
hänen tunteitaan, mutta mielestäni voimme vastaiseksi siirtää Likaisen
Pojan sekä uuninreuna-koristeet ullakolle tahi vajan ylisille. Mitä te
arvelette?"

Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat jo lähteneet, ja niin nuoret
Careyt kajahuttivat ilmoille raikuvan riemuhuudon. Nancy lähestyi
Likaista Poikaa verenhimoinen välke silmissään. "Tule pois, sinä ilkeä,
kammottava kappale!" virkkoi hän. "Tartu kiinni toisesta päästä,
Gilly, lähdetään menemään vajaan; siellä se on meistä kauimpana, mutta
auttaneeko sekään, se on kuin veritahra lady Macbethin kädessä -- se
ei tahdo lähteä. Kathleen, avaa liinavaatearkku meidän mentyämme. Emme
voi kattaa pöytää, ennenkuin olemme päässeet kirouksestamme. Kun olet
ottanut liinavaatteet arkusta, ota marmoriuurna kumpaankin käteesi ja
raasta ne sinne, missä me olemme. Minun kyyneleeni osoittavat sinulle
tietä!"

He löysivät vajan ylisille johtavat portaat ja Likainen Poika
nostettiin portaita ylös askel askeleelta hitaasti ja läähättämällä.
Kathleen riensi viemään kahta uurnaa alimmalle portaalle, ja juoksi
sitten takaisin taloon toista paria noutamaan. Gilbert ja Nancy
seisoivat ylimmällä portaalla Likainen Poika välissään neuvotellen
paikasta, mistä sen helpoimmin saisi esille, jos tulevien vuosien
kuluessa jokin _hyvin epämieluisa_ tilaisuus vaatisi heitä hilaamaan
sen jälleen alas.

Äkkiä he kuulivat surkean, kuiskaavan äänen mainitsevan heitä nimeltä.
"_Gilbert! Nancy! Pian! Ann-serkku on veräjällä_!"

Kuului kova romahdus! Ei yksikään inhimillinen olento, olkoonpa hänellä
mielenmalttia enemmänkin, olisi voinut kestää tämän yllätyksen iskua,
niin odottamattomana se tuli. Gilbertin ja Nancyn kädet päästivät
otteensa yhtaikaa ja Likainen Poika romahti lattialle kahdeksi
palaseksi haljeten niin onnellisesti, että äiti pesuriepuineen jäi
toiseen puoliskoon, poika toiseen -- erittäin tervetullut tapaus
pojalle, joka jo kauankin oli ikävöinyt päästä eroon äidistä.

"Hän astui junasta väärällä asemalla", huohotti Kathleen portaitten
alapäässä, "ja hänen täytyi ajaa hevosella viisi mailia, muuten
hän olisi ollut täällä tuntia ennen meidän tuloamme, kuten
hänen aikomuksensa oli. Hän on tullut auttamaan meitä talon
kuntoonpanemisessa ja sanoo pelkäävänsä, että äiti rasittuu.
Pudotitteko jotain? Kiirehtikää alas, minä jätän maljat tänne
huonekalujen joukkoon, vai vienkö sisään niistä kaksi, jotta hän
luulisi meidän ensimmäiseksi ajatelleen niitä? Ja voi! Ihanhan unohdin.
Hän on tuonut Julian mukanaan. Kaksi ruokittavaa lisää eikä sänkyjäkään
ole tarpeeksi!"

Nancy ja Gilbert silmäilivät toisiaan.

"Kätke se nurkkaan, Gilly", sanoi Nancy; "ja sanotaan, Gilly --"

"Sanotaan mitä?"

"Näetkös, se on kahtena kappaleena!"

"Niin on."

"Mitä jos tekisimme niitä neljä tahi vieläkin useampia?"

"Kuulehan, mene sinä alas ennen minua, minä tulen heti jäljestäsi!
Sulje vajan ovi huolellisesti! -- Oletko ymmärtänyt?"

"Olen ymmärtänyt ja sinua ylistän ja ihailen. Minun henkeni on oleva
sinun kanssasi, kun sen teet, Gilly rakas, vaikka ruumiillisesti lausun
Ann-serkun ja Julian tervetulleeksi!"



XII.

ANN-SERKKU.


Carey-äiti oli pyytänyt Juliaa tulemaan heidän luokseen vasta sitten
kun uusi koti Beulahissa oli saatu kuntoon, sillä hän ei halunnut
saada puutteellisiin oloihinsa enemmän väkeä kuin oli tarpeellista.
Mutta Fergusonit lähtivät ulkomaille jotenkin odottamatta, ja rouva
Ferguson riisti Julian Gladyksen sylistä ja pani hänet junaan
paljoa kursailematta. Ann-serkun kohtaaminen tiellä oli yksi noita
epämieluisia sattumia, joita elämä on täynnä, joskaan ei juuri usein
kaksi niin epämiellyttävää henkilöä osu toisiaan tapaamaan samalla
pienellä alalla samalla määrätyllä hetkellä.

Mutta jo kolmantena aamuna Careyn perheen tulon jälkeen asiat alkoivat
kehittyä valoisampaan suuntaan, sillä Ann-serkku oli tyytymätön
Beulahiin. Ilma oli käynyt kylmäksi ja kauan käyttämättä olleet
tulisijat savusivat vahvasti. Ann-serkun entisestään arka vatsa ei
sietänyt säilykelihaa, munia kolmasti päivässä eikä rouva Harmonin
valmistamia keksejä; se ei liioin sietänyt pähkinöitä, omenia,
appelsiineja ja banaaneja, joilla lapset herkuttelivat, joten hän söi
ateriansa n.s. hotellissa. Syötyään siellä kaksi päivällistä ja yhden
illallisen hän lausui emännälle arvostelunsa hänen keittotaidostaan
niin peittelemättömin sanoin, ettei yksikään suorapuheinen, vapaana
syntynyt Uuden Englannin tytär olisi voinut sellaista sietää.

"Minä pidän ravintolaa ja täällä saatte syödä aterianne
kahdestakymmenestäviidestä sentistä niin kauan kuin syötte mitä eteenne
pannaan ja pidätte kielenne kurissa", kuului kiukustuneen rouva Buckin
uhkavaatimus. "Ruokaa minä teille annan", hän jatkoi kiihkeästi, "sillä
minun toimeeni kuuluu vastaanottaa ja palvella kaikkia hyvämaineisia
ihmisiä, mutta sättimisiä en huoli kuulla."

No niin, Ann-serkun kärsivällisyys oli myöskin lopussa eikä hänkään
puolestaan tahtonut kuulla enempiä "sättimisiä"; ja niin ravintolan
emäntä ja hän erosivat rouva Careyn mielipahaksi, sillä hän ei
halunnut saada vihamiehiä jo heti alussa. Sinä iltana Ann-serkku yhä
kiukuissaan rouva Buckin vihaisia silmäyksiä, tulistuneita kasvoja ja
sivistymätöntä kieltä muistaessaan, valitti illallisen jälkeen, että
hänen vuoteensa keikkui milloin hän vain liikahti. Hän pyysi Gilbertiä
tutkimaan voisiko hän sitä korjata jollain tavalla, jotta se tulisi
niin vankaksi kuin normaalitilassa olevien sänkyjen tulee olla.

Gilbert otti työvehkeensä ja meni tottelevaisena yläkertaan ja viipyi
siellä viisitoista tahi kaksikymmentä minuuttia korjaillen tuota kovan
arvostelun alaiseksi joutunutta sänkyä, jonka hän epäili keinahtelevan
pelkästään siitä syystä, ettei se voinut Ann-serkkua sietää. Tämä
päähänpisto huvitti niin suuresti Nancyä, että hänen oli pakko poistua
Gilbertin läheisyydestä, jotteivät perheen muut jäsenet huomaisi heidän
kahdenkeskistä hilpeyttänsä.

"Nyt on kaikki keinot koetettu", sanoi Gilbert alakertaan tullessaan.
"Saammepa nähdä miten se nyt tänä yönä toimii, Ann-serkku?"

Ja kyllä se todella _toimikin_ sen sijasta, että olisi ollut aivan
alallaan kuten hyväntapaisen vuoteen tulisi olla. Keskiyön aikaan,
kun Careyn perhe lepäsi syvässä unessa, kuului kova rytinä ja
Ann-serkku temmaten auki huoneensa oven, ilmoitti kovalla äänellä
koko talonväelle, että hänen vuoteensa oli mennyt hajalle ja hän itse
pudonnut lattialle saaden kovan hermotäräyksen, josta hän luultavasti
ei ikinä toipuisi.

"Gilbert on aivan liian nuori voidakseen kantaa sitä luottamusta, jota
osoitat hänelle, Margaret", huudahti Ann-serkku kietoen peitteensä
tiukalle pitkäin luisevain jäsentensä ympäri, "ja vaikka hän tulisi
vanhaksi kuin Metusalem, olisi hän sittenkin huolimaton, sillä hän on
syntynyt semmoiseksi! Kaikki tuo puhe, että hän muka on niin taitava
työaseitten käyttämisessä, on vain paisuttanut hänen ylpeyttänsä. Hänen
ikäisensä pojan tulisi toki jo osata panna vuode kunnolleen pysymään
alallaan."

Koko perhe, ällistynyt Gilbert muiden mukana, ehdotti jos jonkinlaisia
parannuskeinoja. Nancy yksin oli ääneti eikä uskaltanut vilkaista
Gilbertiin peläten, että hänen olisi täytynyt epäillä häntä uudesta
rikoksesta. Saatuaan häneltä, Nancyltä, suoranaista ohjausta paheen
tielle, saattaisi Gilbert omin päin jatkaa aivan loppumattomiin. Hän
ei uskonut veljeänsä syylliseksi, mutta häntä ei haluttanut ottaa
tarkempaa selkoa asiasta.

Carey-äidin silmät etsivät Gilbertin katsetta, mutta hän ei löytänyt
siinä mitään vahvistusta pelkoonsa.

"Ei sinun tarvitse katsella minua tuolla tapaa", sanoi poika. "Niin
häijy en ole, että tahallani valmistaisin tapaturmaa Ann-serkulle,
vaikka en omasta puolestani olisi pahoillani, jos hänelle joka yö
sattuisi pieni yllätys."

Ann-serkku ei sallinut Gilbertin enää puuttua vuoteeseen, eikä liioin
suostunut tulemaan rouva Careyn kanssa samaan vuoteeseen, vaan piti
parempana maata lattialla kahdella patjalla. "Mukava ei sellainen vuode
tietenkään ole", sanoi hän happamesti, "mutta silloin ei ainakaan
henkeni joudu vaaraan."

Seuraavan päivän aamupostissa tuli useita asiakirjeitä, ja Ann-serkku
pelkäsi olevansa pakotettu lähtemään Beulahista, vaikka työtä kyllä
riitti kahdeksi viikoksi eteenpäin, eikä Margaret ollut kyllin vahva
suoriutumaan siitä yksinänsä.

Hän väitti, että uunit olivat täynnä nokea eikä hän uskonut
keittiönuunin voivan milloinkaan vetää; hän oli varma siitä, että
kaivossa oli kuolleita toukkia ja sammakoita; talo oli epämukava
eikä koskaan tulisi paremmaksi, ellei keittiöön tulisi vesijohtoa.
Julialla ei tuntunut olevan minkäänlaista halua taloushommiin ja hänen
ruokahalunsa oli anteeksiantamattoman hyvä, kun otetaan lukuun, että
muiden täytyi tyydyttää se oman kukkaronsa kustannuksella; ilmanala oli
kostea joen tähden eikä kunnollista torikauppaa ollut kahdeksaa mailia
lähempänä; Kathleen oli liian hento sellaisessa paikassa elämään, ja
muutto Charlestownista oli kerrassaan suuri erehdys alusta loppuun.

Sitten hän sulloi tavaransa pieneen matka-arkkuunsa ja Gilbert juoksi
kylälle kepein ja siivekkäin askelin hankkimaan miestä, joka veisi
heidän harmiatuottavan sukulaisensa Bostonin päiväjunaan. Nancy
puolestaan seisoi arkihuoneen takan ääressä ja kuullessaan junan
etäällä viheltävän, hän korjasi nuo neljä hautauurnaa uuninreunalta ja
vei ne ullakolle Gilbertin ylähallissa laulaessa vanhaa mielilauluaan:

    Hän sätti meitä hirmuisesti,
    Hän sätti minkä kieli kesti.
    Hän sätti itsensä uuvuksiin.
    Hän sätti, ja kuinka me naurettiin!
    Hän sätti meidät hikeen ja huoleen,
    Hän sätti meitä päivän ja puolen.
    Hän sätti, jo uupui muistikin,
    Vaan pois hän purjehti vihdoinkin.

"Ann-serkusta tuo arvatenkin on ensin kirjoitettu", sanoi Nancy tullen
keittiöön Kathleenia auttamaan. "Kas niin, läksipä viimeinkin!"

    'Nyt koko mailma hymyy,
    Vain Julia vaivaks' on.'

lausui hän vanhan virren sanoja hiukan muuttaen.

"Sinun ei pidä sanoa sellaista, Nancy," nuhteli Kathleen, "äiti ei
pitäisi siitä."

"Sen tiedän," myönsi Nancy katuvaisena. "Minä olen ollut niin paatunut
aina siitä saakka kun koetin päästä vapaaksi Likaisesta Pojasta.
En tiedä miten on oikein laitani. Minun vereni on varmaankin liian
punaista ja se virtaa hurjana suonissani käyttääkseni kirjan sanoja.
Minä aion kääntää uuden lehden nyt, kun Ann-serkku on lähtenyt tiehensä
ja Julia on ainoa ristimme!"

Onpa ihan kauheata, miten yksi henkilö voi tärvellä maailmaa!
Olisittepa vain olleet näkemässä Keltaista taloa Ann-serkun lähdettyä.
Ilma kävi lämpimämmäksi melkein heti, ja Bill Harmonin poika tuli
puutarhaan istuttamaan. Tulisijat lakkasivat savuamasta ja keittiönuuni
veti. Eversti Wheelerin ehdotuksesta toimitettiin kaivoon uusi
ketjupumppu vanhan puisen sangon sijaan, jolloin vedensaanti oli
helpompaa, ja ennen kuukauden loppua Keltainen talo alkoi näyttää
kodilta Juliasta huolimatta.

Nukuttuaan kuukausimääriä syvien lumikinosten peitossa Beulahin kylä
oli herännyt Uuden Englannin varhaisen kesän lumoavaan ihanuuteen.
Siellä ei ollut mitään lumiharjaisia vuoria, ei ametistiväreissä
välkkyviä, silmää kiehtovia kukkuloita, ei ihmeteltäviä rotkolaaksoja
tahi suurenmoisia, matkailijoiden ihailemia vuorijyrkänteitä; ei
keltaisia, valtameren aaltojen huuhtelemia hiekkarantoja, ei vilkasta
kauppaelämää, ei huvituksia, ei kesävieraita, olipa vain rauhallinen,
päivänpaisteinen, vihannoiva, siimeikäs, pieni kolkka maailmaa,
ei muuta. Eikä Julia voinut sitä pilata, vaan hyvällä onnella se
kenties voisi tehdä Julian miellyttävämmäksi! Tätä Carey-äiti toivoi
kun hän soi itselleen tunnin lepoajan siirtyäkseen Hohtavan seinän
taa, Rauhalammelle miettimään viiden lapsensa tarpeita. Hämärissä
tuudittaessaan Peteriä hänen ajatuksensa tavallisesti ahkerimmin
hyörivät siinä, kuinka hän voisi muuttaa "vanhat eläimet uuteen asuun."

"Ihmiset kuvittelevat, että minä itse luon uutta," sanoo Carey-äiti
Vetten pienokaiselle Tomille, "mutta täällä minä vain istun, jotta
saisin ne itse uudistamaan itsensä!"

Tarina kertoo, että oli kerran keijukainen, joka oli niin älykäs, että
se keksi taidon luoda perhosia, ja hän oli niin ylpeä siitä, että
paikalla kiiruhti Carey-äidin luo Rauhalammelle kertomaan taidostansa.
Mutta Carey-äiti naurahti.

"Tiedä, hupsu lapsi," sanoi hän, "että luoda ken tahansa voi, jos vain
suo itselleen kyllin aikaa ja vaivaa, mutta kaikki eivät voi saada
elollisia olentoja itse luomaan itsensä."

"Saattaa ihmisolennot -- lapset -- itse luomaan itsensä," mietti
Carey-äiti hämärissä. "Sitä varten kai äitejä on olemassa maailmassa!"

Nancy oli ahkerassa luomistyössä näihin aikoihin ja kaikesta siitä
itsehillitsemistaidosta sekä niistä voitoista hyveen tiellä, mitkä
poloinen, helposti tulistuva Nancy kykeni saavuttamaan, oli hänen
suoranaisesti kiittäminen pahennusta tuottavaa Julia-serkkuansa.
Kathleen tuli vahvemmaksi ja lujaluontoisemmaksi sekä vähemmän
arkailevaksi. Gilbert menestyi paremmin koulussa ja hänen kirjeensä
osoittivat suurempaa huolenpitoa ja vastuunalaisuuden tunnetta omaisiin
nähden kuin ennen. Peter-lintukin oli hiukan kiltimpi ja paremmin
omin neuvoin toimeentuleva nykyisin, mietti Carey-äiti hellästi
tuudittaessaan häntä. Pikku poika oli tyyten väsynyt astuttuaan kaiken
päivää Natty Harmonin auran jäljessä, ja tyytyväisin mielin jättäytyi
hän äitinsä suojelevain käsivarsien suojaan ja nukahti nopeasti hänen
iltalaulunsa säveliin. Carey-äidin käsivarret kelpasivat kantamiseen,
syleilemiseen, lohduttamiseen ja hyväilemiseen. Olipa hänellä myöskin
hieno, kaunis, vahva käsi, joka oli kuin luotu korvapuusteja antamaan,
mutta hänellä oli vallassaan niin monta näkymätöntä kurinpitokeinoa,
ettei hänen milloinkaan tarvinnut läimähyttää Peteriä.

"Lyöminen on kyllä paikallaan hätävarana," oli hänen tapana sanoa,
"mutta vaimo, jonka täytyy liian usein turvautua siihen, osoittaa
surkeata kekseliäisyyden puutetta."

Hänen nostaessaan Peteriä tämän pieneen sänkyyn tuli Nancy hiljaa
huoneeseen kädessään paperiliuskanen.

Hän veti äitinsä pääoven yläpuolella olevaan ikkunaan. "Kuuntele,"
sanoi hän. "Kuuletko sammakoiden kurnuttavan?"

"Olen tässä istuessani puolen tunnin ajan kuunnellut niitä," sanoi
hänen äitinsä. "Eikö kaikki ole kaunista tänä iltana, lauhkea ilma,
jalavat puhkeavine lehtineen ja uusikuu!"

"Onkohan täällä ennenkin ollut sellaista vihantaa?" ihmetteli Nancy
kumartuessaan ikkunalaudan yli äitinsä vieressä. "Ovatko puut ennen
olleet näin meheviä? Onko muualla missään näin kirkasta jokea tai
näin keltaista kuuta? Tänä iltana minun on niin sääli kaupunkilaisia!
Toisinaan minusta tuntuu, ettei täällä voi kauan olla niin kaunista
kuin miltä näyttää, äiti. Tuntuu, kuin olisi tämä kauneus osaksi meissä
itsessämme."

"Kaikki kauneus riippuu osaksi siitä minkälaisin silmin sitä
katselemme," vastasi hänen äitinsä.

"Olen lukenut rouva Harmonin uutta selitys-raamattua", jatkoi Nancy, "ja
tässä saat kuulla mitä siinä Beulahista sanotaan."

Hän piteli paperia häipyvässä valossa lukien: "_Nyt älköön sinun nimesi
enää olko Hyljätty, älköönkä maasi enää olko autio, mutta Beulahiksi
sinua kutsuttakoon, sillä Herra on löytänyt armon sinussa_."

"Eiköhän isä olisi tyytyväinen, jos hän voisi nähdä meidät kaikki
täällä Beulahin Keltaisessa talossa!" puheli Nancy edelleen vienolla
äänellä, kun he yhdessä kumartuivat ikkunasta ulos. "Hän oli niin
hellä, niin huoltapitävä ja koetti aina niin rakkaasti poistaa kaikki
huolet meiltä, että kuukausiin en ole voinut ajatella hänen, en edes
taivaassa, päässeen huolistaan. Mutta nyt tuntuu kuin olisimme päässeet
kovimman ajan läpi ja alkaisimme uudelleen elää täällä Beulahissa. Ja
nyt hän varmaankin on rauhallinen, jos hän ensinkään voi nähdä meitä
tahi ajatella meitä; -- eikö sinullakin ole sama tunne, äiti?"

Oli kyllä, hänen äitinsä myönsi lempeästi olevansa samaa mieltä ja
hänen sydämensä oli kiitollinen ja täynnä toivoa. Hän oli kadottanut
lastensa isän ja rakkaan elämäntoverinsa, eikä mikään voinut ikipäivinä
korvata sitä tappiota. Mutta hän ei unohtanut rikkautta, minkä hän
omisti lapsissaan, eikä katsonut olevansa yksinäinen eikä hyljätty,
vaan oli nöyrästi, Herralle otollisella tavalla tyytyväinen kohtaloonsa.



XIII.

LIIAN TÄYDELLINEN.


Juliasta, Allan Careyn pienestä, kolmetoistavuotisesta tytöstä ei
ollut muuta huolta kuin että hän oli -- ja oli aina ollut -- liian
täydellinen. Sylilapsena hän oli aina ollut mallilapsi, syönyt
vahvasti ja nukkunut sikeästi. Kun hän tunsi nuppineulan pistävän
alushameessaan, hänestä oli epäkohteliasta itkeä, koska hän tiesi
hoitajattarensa ainakin koettaneen pukea hänet huolellisesti. Kun hän
oli hereillä, niin hänen älyllinen koneistonsa toimi hitaasti ja ilman
minkäänlaisia nykäyksiä. Mitä tulee hänen moraaliseen koneistoonsa,
niin enkelit olivat varmaankin panneet sen käymään hänen syntyessään
ja suunnitelleet sen sellaiseksi, ettei se voinut pysähtyä eikä
mennä rikki. Enkelit, joille toimi oli uskottu, olivat tietenkin
tarkoittaneet hänen parastansa, mutta luultavasti he olivat nuoria,
kokemattomia enkeleitä ilman selvää käsitystä ihmisluonteesta ja ilman
tarkkaa tietoa Jumalan tarkoituksista; sillä lapsi, joka ei osaa tehdä
pahoja, pystyy tuskin mitään hyvääkään tekemään, ei ainakaan mitään
suurta suorittamaan.

Kun Julia oli neljän tahi viiden vuoden vanha hänestä sanottiin aina:
"sellainen kiltti pikku tyttö." Varhaisemmalla iällään Nancy oli
monesti polkenut jalkaansa huutaen: "Älkää puhuko Juliasta! En tahdo
kuulla Juliasta!" sillä häntä osoitettiin aina lapsille erinomaisuuden
esikuvana. Totta puhuen hän ikävystytti hirveästi omaa äitiänsä,
mutta eipä ihmekään, sillä omituisesta luonnonoikusta rouva Allan
Carey oli yhtä kevyt ja oikullinen kuin Julia oli vakavaluontoinen,
ahdasmielinen, rajoitettu, säntillinen ja ikävä. Mutta tuo kevyt
äiti hävisi Careyn perhe-elämästä, ja Julia joutui viisivuotiaasta
alkaen jumalisen, kuivanlaisen kotiopettajattaren haltuun, vaikka
hänelle olisi ollut terveellisempää päästä vallattomaan lapsilaumaan
ilakoimaan. Kolmentoistavuoden vanhana hän siis oli jotenkin
vakiintunut kehityksessään -- kova, luotettava, luja. Hänellä oli
suora, vaalea tukka, vaaleat, siniset silmät ja ohuet huulet, vartalo
oli hänen ikäänsä nähden melkein liian paksu. Hän oli aina siisti ja
piti kauniisti vaatteitaan ollen hyvin tarkka siitä, että ne olivat
tyylikkäät ja hyvistä tarpeista valmistetut; -- luonteenpiirre, joka
oli vahvistunut rikkaan ja upeilevan Gladys Fergusonin kasvattavasta
vaikutuksesta. Kun Julia kolmentoistavuotiaana yhtyi Carey-äidin
linnunpoikaparveen, niin hän näytti käytöksestään päättäen kuuluvan
aivan toiseen ilmapiiriin kuin he. He olivat kokeneet kuria, jota
harvoin joutuu ainoan lapsen osalle. Omenat, lelut, kertomuskirjat
oli heidän täytynyt jakaa keskenään ja yleensä oli heitä totutettu
lainaamaan toisilleen. Jos Nancy sai jouluksi uuden puvun, sai Kathleen
keväällä uuden hatun. Kathleenin ilmestyttyä näyttämölle kuuli Gilbert
usein huudettavan: "Matti kukkarossa!" ja Peterin tultua maailmaan
tottui Kathleenkin samaan huutoon.

"Julia ei ole koskaan ollut vallaton elämässään eikä lausunut pahaa
sanaa", virkkoi hänen isänsä kerran ylpeänä.

"Älä ole huolissasi, hän on vasta kymmenen vuoden vanha, vielä voi
toivoa", oli kapteeni Carey rohkaisevasti vastannut, vaikka jos
hän olisi nähnyt tytön ensi aikoina Beulahissa, hän ei ehkä olisi
ollut niin herkkäuskoinen. Julialla ei tuntunut olevan pienintäkään
sulautumisvaistoa, hän pysyttelihe erillään perhe-elämästä, kylmän
äänettömänä ja sanattoman arvostelun katse silmissään. Hänessä ei
ollut hituistakaan leikillisyyttä, ei hilpeätä kekseliäisyyttä, ei
iloisuutta eikä lämmittävää innostusta. Hän toi Beulahiin mukanaan
koulutodistuksiaan oikein kasoittain, ja kun hän levitteli niitä
Gilbertin eteen näyttäen miten paljon kiitettäviä numeroita hän oli
saanut, katosi Gilbert vajan taa ja paiskeli rajusti sen perustuksia
monta minuuttia. Ei kukaan voinut pelätä, että Julia milloinkaan
joutuisi harhateille; Nancy väitti, ettei kukaan voinut kuvitella hänen
koskaan joutuvan millekään tielle, ei edes harhatielle.

"Varo puhumasta äidin kuullen tuollaista, Nancy", sanoi Kathleen
kerran, "eikä oikeastaan saisi ollenkaan sillä tavalla puhua, kun
tietää, ettei hän sitä hyväksy."

"Nykyinen pyrkimykseni on olla hyvä kuin kulta äidin silmissä, mutta
siinä tulee pysähdys!" vastasi Nancy rivakasti. "Kenties olen pian
niinkin edistynyt, että koetan miellyttää enkeleitä -- en Julian
rautaanvalettuja enkeleitä, vaan noita toisia enkeleitä, jotka
ymmärtävät ja ovat kärsivällisiä muistaen meidän puutteellisuutemme
ja tietäen, että koska kerran tomusta olemme tehdyt, niin me
luonnollisesti vielä tuontuostakin olemme tomuisia. Julia ei ole tehty
tomusta. Hän on tehty -- odotahan -- kuoritusta maidosta, korpuista
(veteen leivotuista) ja riisiryyneistä ja liivakosta, mausteena hyvin
pieni palanen liiaksi kypsynyttä banaania, -- juuri sen verran, että
siitä lähtee äitelä maku. Sekoita tähän heikkoa, tykkänään suolatonta
vesivelliä, sokeria, mausteita, pippuria, pistä tämä sekoitus heikkoon
uuninlämpöön, ota se uunista puolikypsänä ja Julia on valmis."

Tämä keksimänsä Julioiden valmistustapa huvitti suuresti Nancya, hän
oli vain pahoillaan siitä, ettei voinut näyttää sitä äidilleen, joka
oli aina hyvin huvitettu hänen sepustuksistaan, joskin kriitillinen.
Hän lähetti sen kirjeessä Kiinaan amiraalille, joka ei ylenkatsonut
ihmisluonteen jokapäiväistä ruokaa, vaan nauroi sille makeasti eikä
häntä siitä ripittänyt.

Julia ei tähän aikaan muusta puhunut kuin Gladys Fergusonin tahi
Fergusonin perheen asioista. Kun seisoo astioita pesemässä Beulahissa,
on varsin kiusoittavaa kuulla Gladys Fergusonin helmiäisellä silatusta
teatterikiikarista, hänen ranskalaisesta kamarineitsyestään, hänen
aamiaisestaan, joka tarjottimella tuodaan hänelle vuoteeseen,
hänen timanttisormuksestaan, hänen muotokuvastaan _Timesin_
sunnuntailehdessä, hänen ulkomaanmatkastaan, hänen ranskan- ja
saksankielentaidostaan.

"Älä toki keittiöön hilaa Gladystä, hyvä tyttö!" toruskeli Nancy
eräänä kuumana päivänä. "En huoli hänen timanttisormustansa
astiainpesuveteeni. Jos sinun välttämättä täytyy puhua hänestä, niin
odota sunnuntaihin, jolloin menemme hotelliin syömään parhaissa
vaatteissamme. Sinä et pyyhi maitokannuja kuiviksi etkä pane niitä
oikeaan paikkaan, kun pääsi on täynnä Gladystä!"

"Hyvä on!" lausui Julia lempeästi. "Minä puolestani toivon, että voisin
aina samalla haavaa pyyhkiä astioita ja kiinnittää ajatukseni parempiin
asioihin. Sitä neiti Tewksburykin kehoitti minua tekemään kuullessaan,
että minun oli pakko pitkäksi aikaa luopua kotini ylellisyydestä. 'Älä
salli köyhyyden vetää sinua alaspäin, Julia', sanoi hän, 'säilytä
ylevät ajatuksesi, äläkä salli niiden tahraantua jokapäiväisen elämän
liassa'."

Nancy ei todellakaan ollut tykkänään vailla itsehillitsemistaitoa ja
kohteliaisuutta, sillä tällä hetkellä hänellä oli aivan raivokas halu
pyyhkäistä Julian kopeita kasvoja ja puhdasta nenää pesurievulla,
jolla hän juuri oli pessyt paistinpannun. Hän tiesi, ettei hän pääsisi
käsiksi noihin ärsyttäviin yleviin ajatuksiin eikä voisi näkyväisesti
ja kouraantuntuvasti saattaa niitä jokapäiväisen elämän lian yhteyteen,
mutta Julian kasvot olivat hänen saavutettavissaan, ja Nancyn sormia
kutkutti palava halu. Mutta hänen käytöksessään ei näkynyt mitään
merkkiä moisesta hurjasta mielihalusta. Hän huuhteli astiainpesuvadin,
käänsi sen kumoon pesupöydälle ja antoi pyyhinliinat Julialle pyytäen
häntä huuhtomaan ne kuumassa vedessä ja sitten ripustamaan pensaille
kuivumaan, kuten rouva Carey oli opettanut.

"Se on minulle niin vastenmielistä", voihki Julia. "Olen aina ollut
niin tuntehikas, ja keittiöliinat ovat niin inhoittavat! Ne oikein
haisevat, Nancy!"

"Niin tekevät", virkkoi järkähtämätön Nancy, "mutta vielä enemmän ne
haisevat, jollei niitä pestä. Annoin sinulle astiainpyyhkimisen ja
otin omalle osalleni niiden pesemisen säästääkseni käsiäsi, mutta on
muitakin karkeita ja vastenmielisiä askareita, joissa sinun täytyy
vuorotella Kathleenin ja minun kanssa. Jos olisit vieraamme, emme
tietysti sallisi sinun sitä tehdä, mutta sinä olet perheen jäsen.
Meidän ensi huolenamme täytyy olla pitää äidin 'ylevät ajatukset'
loitolla liasta, käyköön meidän ajatustemme miten käy."

Oi, kuinka epämiellyttävä oli Nancy Julian mielestä tällä heidän
yhteisen tarinansa aikakaudella, mutta kyllä Nancykin puolestaan
voimakkaasti ja kaikesta sydämestään korvasi Julialle hänen
vihamieliset tunteensa. Monena onnettomana hetkenä Carey-äidin oli
astuttava näiden kahden väliin, vaikka tämä heidän keskinäinen
vihamielisyytensä oli enimmäkseen salainen ja sanaton. Gilbertin käytös
ei ollut paljoa lohdullisempaa. Hän oli löytänyt Julian pesupöydän
yläpuolelta erään päiväjärjestystaulun. Se oli sepitetty neiti
Tewksburyn johdolla, joka tunsi Julian täsmällisyyden puutteen ja
kykenemättömyyden järjestää työnsä. Se kuului:

    Päiväjärjestystaulu.

    Nouseminen kello 6.45
    Kylpeminen ja pukeutuminen.
    Hartaudenharjoituksia 7.15.
    Aamiainen 7.45
    Taloustoimia 9:ään.
    Ulkoilmassa oleskelua 9-10
    Oppitunteja 10-12.
    Päivällisvalmistuksia 12-1
    Lepohetki 2-4.
    Oppitunteja 4-5.
    Illallisvalmistuksia 5-6.
    Hyödyllistä lukemista, kävelemistä tahi keskustelua 7-8.
    Hartausharjoituksia 9.
    Vuoteeseen 9.30.

Tässä ei ollut mitään naurettavaa, se oli päinvastoin oivallisesti
kokoonpantu. Mutta Gilbertin mielestä se oli aivan suunnattoman
hassunkurinen, ja niinpä hän Nancyn avulla kirjoitti toisen
järjestystaulun ja kiinnitti sen Julian piirongin yläpuolelle.

    Aikataulu.

    Kun heräjän ma aamulla,
    voin Gillyä ja Nania
    ma rukouksin muistella.
    Syön aamiaista seitsemältä
    tai kahdeksalta, yhdeksältä.
    Kun päiväatriani saan,
    ei varhaist' oo se ollenkaan.
    Kahdestatoista yhtehen
    ma voitaleipää maistelen.
    Taas kahden tienohilla löytään
    ma otolliseks' ruokapöytään.
    Vaan kolmen, neljän tienoissa
    on välipala mieluisa.
    Kun kello viisi lyö,
    niin jokin helppo työ
    ja hyvin lyhyt, viisas lienee,
    se ruokahalun tuoda tiennee,
    kun taaskin pöydän äärehen
    käyn saapuessa iltaisen.
    Sa ällös huoli kauan valvoa,
    syö kahdeksalta kevyt atria.
    Kun sitten vielä rukoilen
    puolesta pahain serkkujen,
    niin taidan tunnolla ma puhtahalla
    uinailla yhdeksältä peiton alla.

Rouva Careyllä oli huumorin tajua, ja kun itkevä Julia toi hänelle
molemmat paperit näytteeksi, hänen oli hyvin vaikea käsitellä asiaa
vakavasti ja asettua Julian suhteen sille myötätunnon kannalle, jota
asianhaarat olisivat vaatineet.

"F-f-f-fergusonilla ei milloinkaan puhuttu minun ruokahalustani",
valitti Julia. "He koettivat aina s-s-saada minua syömään!"

"Gilbert ja Nancy pitävät hiukan liian paljon kujeilemisesta ja
ovat aivan liian kärkkäät kiusoittelemaan", sanoi rouva Carey. "He
unohtavat, ettet sinä ole siihen tottunut, mutta koetan saada heitä
enemmän ajattelemaan toisten tunteita. Äläkä unohda, lapseni, että
suuressa perheessä, kuten on meidän, täytyy paljon kestää ja sietää
toisiltaan."



XIV.

NEUVOTTELEVA RAHA-ASIAINKOMITEA.


Oltiin kesäkuun lopussa ja Gilbert oli palannut koulusta, joten
nyt oli aika ryhtyä täydellä todella muodostamaan Keltaista taloa
miellyttäväksi ja mukavaksi kodiksi. Tähän saakka rouva Carey ja tytöt
eivät olleet ehtineet paljoa muuta tekemään kuin tyhjentämään arkut
ja laatikot, asettamaan huonekalut paikoilleen sekä toimittamaan
jokapäiväiset askareet ja ruuanlaiton.

Muuan herra Ossian Popham, jota tavallisesti vain tuttavallisesti
sanottiin 'Osh' Pophamiksi, ja joka oli kyläläisten ainainen
apu kaikenlaatuisissa pikkutoimissa, oli tilattu valkaisemaan
vaatekomerolta ja naulaamaan niihin ripustimet sekä Bill Harmonin
suostumuksella tekemään sinne tänne sopiviin nurkkiin joitakin uusiakin
komeroita. Tusinoittain hyllyjä lyötiin näppäriin kätköpaikkoihin
ja niihin sovitettiin osa taloustarpeita, vuodevaatteita ja muuta
varastoa. Keskellä tätä hauskaa ja iloista järjestelemistä saapui
Ann-serkulta kirje. Perhe istui paraikaa rouva Careyn huoneessa, sillä
Neuvottelevalla raha-asiainkomitealla oli aikomus pitää kokous. Keinoja
oli Careyn perheellä aina runsaasti, mutta varain saanti oli heikkoa.

Bill Harmonin pojan tuomat kirjeet saapuivat ennenkuin komitea oli
alkanut kokouksensa.

"Saanko lukea ääneen Ann-serkun kirjeen?" kysyi Nancy, jolla oli omat
syynsä ehdotusta tehdessään.

"Saat tietysti", sanoi rouva Carey mitään epäilemättä ottaen
työvasustaan ainaisen parsimuksensa. "Olisi melkein ollut parempi, jos
olisitte kaikki olleet haikaroita eikä linnunpoikasia; silloin olisitte
aina pitäneet ylhäällä toista jalkaanne, ja luultavasti ainakin se
sukka olisi säilynyt rei'iltä!"

"Mami rukka! Minä opettelen paraikaa parsimaan", huudahti Kathleen
suudellen häntä.

    Longhampton, New Jersey 27 p. kesäk.

    _Rakas Margaret_ (niin Nancy luki) -- Tämän paikan meri-ilmasto
    on niin vahingollinen terveydelleni, että olen päättänyt viettää
    lopun kesää teidän luonanne, auttaen teitä keventämään sitä
    raskasta kotiaskarten taakkaa, joka nyt lepää hartioillanne.

Koko perheeltä pääsi syvä voihkina, kun tämä alkulause luettiin ja
Gilbert heittäytyi kasvoilleen äitinsä leposohvalle.

    Täällä on aina sumuista kun ei sada ja ruoka on hyvin huonoa.
    Ravintolan hoitaja on epäkohtelias ja viranomaiset hyvin
    töykeitä, joten Beulah, vaikka se mielestäni onkin kurja paikka,
    on sittenkin paljoa viihtyisämpi.

    Toivon, että talossa toimittamanne korjaukset edistyvät, vaikka
    harjoitatte mielestäni mieletöntä tuhlaavaisuutta uhratessanne
    siihen varoja kuin omaanne. Te ette koskaan saa takaisin
    penniäkään siitä, mitä olette siihen panneet, ja kun olette
    saaneet sen hyvään kuntoon, palaa herra Hamilton luultavasti
    Euroopasta ja muuttaa itse siihen asumaan tahi myy sen jollekin
    toiselle.

    Gilbert on varmaankin kotona näihin aikoihin, mutta minä en
    sallisi hänen puuttua mihinkään korjaustöihin, sillä hän on liian
    huolimaton ja epäluotettava.

"Hän ei tule koskaan unohtamaan, että hänen vuoteensa petti!" kuului
Gilbertin ääni tyynyjen sisästä.

    Sano terveisiä Julialle. Toivoakseni hänen ruokahalunsa on
    parempi kuin viimein teidän luonanne ollessani. Lasten täytyy
    syödä, jos mielivät kasvaa.

Nancyn tullessa tähän kohtaan Carey-äiti heristi korviansa ja Gilbert
kohosi sohvalta käsivartensa varaan. Nancy jatkoi totisena.

    Käske Kathleenin karttamaan aurinkoa tahi käyttämään hattua,
    sillä hänen hipiänsä ei ole ensinkään niin hyvä kuin ennen. Jos
    hän menettää värinsä ja saa teerenpilkkuja nenälleen, on hän
    tavattoman ruma lapsi.

Kathleen punastui suuttumuksesta ja pani pois työnsä.

    Hellät terveiset rakkaalle Nancylleni! Vanhin tyttäresi on
    todella verraton aarre Margaret! Toivon, että tiedät olla
    tarpeeksi kiitollinen hänestä. Sellaista lahjakkaisuutta,
    sellaista kauneutta, sellaista suloa, sellaista hienotunteisuutta
    --

Mutta nyt koko perhe nousi pystyyn ahdistaen kirjeenväärentäjää juuri
kun hän oli kääntänyt ensimmäistä lehteä. Siinä naurunsekaisessa
temmellyksessä, joka nyt syntyi, putosi Ann-serkun kirjekuoresta
sininen paperi ja Gilbert ojensi sen äidilleen kirjeen kanssa.

Rouva Carey kuivasi kyyneleitä, jotka nauru oli nostattanut hänen
silmiinsä, niin oivallisesti Nancyn oli onnistunut jäljitellä
Ann-serkun kirjetyyliä, ja rupesi lukemaan oikeata kirjettä. Se kuului:

    _Margaret rakas_, -- Olet usein ollut ajatuksissani sittenkuin
    lähdin teiltä, ja suuresti olen ollut huolissani, etteivät
    voimasi riitä kantamaan sitä odottamatonta kuormaa, jonka olet
    ottanut päällesi. Olin aikonut antaa teille kullekin jouluksi
    kolmekymmentäviisi dollaria mielenne mukaan käytettäväksi,
    mutta minun täytyy tunnustaa, etten täydellisesti luota teidän
    arvostelukykyynne. Olisi hyvin teidän kaltaistanne ennemmin
    koristella talon seiniä kuin hankkia vesijohto keittiön
    pesualtaaseen. Liitän siis kirjeeseeni kolmesataa dollaria ja
    pyydän, että _heti_ ryhdytte toimenpiteisiin saadaksenne veden
    johdetuksi kaivosta. Jos on olemassa mitään mahdollisuutta
    johtaa vettä yläkertaankin, niin tee se myös; siitä johtuvat
    ylimääräiset kustannukset minä otan suorittaakseni. Kaivo on
    tietysti ensin puhdistettava, mutta olen tyytyväinen, ellen
    koskaan saa tietää, mitä sen sisästä löydätte. Ainoa suuri
    lahja, minkä entisinä aikoina olen teille antanut, olivat
    marmorikoristeet, nuo häälahjaksi annetut, muistattehan!

"Muistamme!" voihkivat lapset kuorossa.

    Sitä en kadu, vaikka elämänkatsomukseni suruihin ja vaikeuksiin
    nähden on jonkinverran muuttunut, ja olen nyt käytännöllisempi
    kuin ennen. Sillä jos antaa lahjaksi jonkun pysyväisesti kauniin
    esineen, niin ystävät muistavat antajaa milloin vain siihen
    katsovat.

"Se on varma!" huomautti Gilbert Nancylle.

    Mutta onpa olemassa toisiakin keinoja saattaa itsensä
    muistetuksi, ja soisin, että ajattelisitte ystävällisesti
    Ann-serkkua, kun käytätte uutta vesijohtoa.

    Toinen parannus, jonka toivon rahallani tehtävän, on suuren
    uunin hankkiminen kellarikerrokseen. Siitä nousisi hiukan
    lämpöä ainakin halliin ja alakerran huoneisiin talvella. Sinun
    on luultavasti hankittava omistajan suostumus ja minä vaatisin
    ainakin viiden vuoden vuokrasopimusta, ennenkuin uhraisin
    minkäänlaisia suurempia kuluja taloon.

    Jos rahat riittävät, ehdottaisin vielä uusia kynnyksiä takaoviin
    ja keittiönpuoleisiin oviin sekä vajaan. Huomasin, että nykyiset
    ovat aivan lahonneet ja ellen pety, tulee teille näihin aikoihin
    oikein tulvimalla punaisia ja mustia muurahaisia. Luulen etten
    koskaan elämässäni ole nähnyt sellaista hyönteispaljoutta kuin
    Beulahissa. Erikoisesti huomasin loppumattoman määrän koita,
    ampiaisia, hämähäkkejä, etanoita, lehtiluteita, hevoskärpäsiä,
    hyttysiä. Herra Popham, joka kyyditsi minua asemalle, kertoi
    että käärmeitäkin on runsaasti korkeassa ruohikossa, mutta hänen
    huomautuksiinsa kannattaa tuskin kiinnittää huomiota, sillä en
    vielä koskaan ole missään sivistyneessä kristityssä seurakunnassa
    nähnyt toista ihmistä, jolla olisi sellainen käytös. Hän kysyi
    kuinka vanha olin, ja kun luonnollisesti en siihen mitään
    vastannut, kysyi hän muutaman minuutin kuluttua olinko jäänyt
    naimattomaksi vapaaehtoisesti vai pakosta. Kun minä kieltäydyin
    jatkamasta keskustelua hänen kanssaan, hän rupesi laulamaan
    iloisia rallatuksia niin äänekkäästi, että tiellä kulkevat
    ihmiset hymyillen heiluttivat kättään hänelle. Tämän kerron
    teille siksi, että teillä näyttää olevan aivan väärä käsitys
    Beulahin asukkaista; heistä tuntuu suurin osa olevan joko hyvin
    merkillisiä tahi suorastaan päästään vialla.

    Toivoen, että elämänne siellä käy siedettävämmäksi kun vesi ei
    enää haise eikä teidän tarvitse kantaa sitä kaivosta, olen

                                         uskollinen ystävänne
                                            _Ann Chadwick_.

"Lapset!" sanoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon ja pistäen shekin
talteen kirjekuoreen, "Ann-serkku on todella hyvin hyvä nainen."

"Ikävä, että vuode petti ja hän joutui lattialle", virkkoi Gilbert.
"Meillä ei olisi koskaan ollut varaa johtaa vettä taloon tahi hankkia
suurta uunia. Kyllä kai teillä talvella olisi ollut vaikea, vaikkei
kukaan ole ajatellut sitä, työskennellä kylmissä huoneissa, ja aivan
kauheata olisi ollut mennä kaivolle."

"Kauheata myöskin sinulle", vastasi Kathleen merkitsevästi.

"Minä olen silloin koulussa enkä voi auttaa", virkkoi Gilbert.

Rouva Carey oli vaiti. Tosiasia oli, että puuttui varoja Gilbertin
kouluttamiseen Westoverissa, mutta hänen äitinsä toivoi tämän
masentavan tosiasian vähitellen selviävän pojalle, jotta hän itse
huomaisi välttämättömäksi koulunsa keskeyttämisen. Onneksi hänen
tähänastinen lukukausimaksunsa oli suoritettu jo ennakolta, joten se ei
vielä ollut tuntunut heidän menoissaan.

Nancy oli kadonnut huoneesta ja seisoi nyt ovensuussa.

"Pyydän huomauttaa, että koska olen lausunut kaikenmoista alentavaa
Ann-serkusta ja koska suuresti kadun sitä, niin olen asettanut
kuuluisat neljä mustaa ja valkeata marmoriornamenttiä oman
makuuhuoneeni uuninreunalle alituiseksi muistutukseksi synneistäni.
Likainen Poika on sirpaleina vajan ylisillä, mutta jos Ann-serkku
joskus vielä tulee meitä tervehtimään, niin tahdon tunnustaa, että
Gilly ja minä olimme syylliset onnettomuuteen."

"Otahan lyijykynäsi, Nancy, ja katsokaamme miten on tulojemme laita
tällä hetkellä", ehdotti hänen äitinsä hyväksyvästi hymyillen.
"Kirjoita muistiin eläke, kolmekymmentä dollaria kuukaudessa."

"Kirjoitettu. -- Kolmesataakuusikymmentä dollaria."

"Sitten voittomme Charlestownin talon vuokraamisesta sata dollaria."

"Kirjoitettu; mutta sitä kestää vain neljä vuotta."

"Niihin aikoihin voimme jo kaikki olla haudassa." (Gilbert
rohkaisevasti.)

"Sitten henkivakuutussumman korko. Neljän dollarin korko viidelle
tuhannelle dollarille on kaksisataa; olen kertonut sen päässäni ainakin
kaksikymmentä kertaa."

"Kirjoitettu. -- Kaksisataa."

"Suuressa puutteessa tahi jos jotain vakavaa sattuu, on meillä
tietenkin nuo viisituhatta turvanamme", pisti Gilbert väliin.

"Sen summan minä säästän sairauden varalle tahi jonkun hautaamiseksi",
sanoi rouva Carey päättävästi, "mutta siihen summaan en vielä kajoa,
emmekä siihen saa luottaa. Meitä on viisi -- kuusi niin kauan kuin
Julia on luonamme", lisäsi hän kiireisesti, -- "ja kuuden hengen
perheelle on varmasti, toiselle tahi toiselle tuleva pilvisiä päiviä.
Miten kävisi jos minä kuolisin ja jättäisin teidät?"

"Äiti, älä!" huudettiin kuorossa niin kiihkeästi, että rouva Carey
muutti puheenaihetta. "Kuinka paljon siitä tulee vuodessa, Nancy?"

"Kolmesataakuusikymmentä ynnä sata ynnä kaksisataa yhtä kuin
kuusisataakuusikymmentä", laski Nancy. "Ja minusta se on aikamoinen
rahasumma!"

"Voi, lapsi kulta", huokasi hänen äitinsä päätänsä pudistaen, "jos
tietäisitte kuinka vaikeata isällä ja minulla oli pitää huolta
itsestämme ja teistä, kun meillä oli viisi tahi kuusi kertaa tämä
summa! Kenties olimme joskus hiukan tuhlaavaisia siinä, että seurasimme
häntä matkoilla, mutta hän ei koskaan tahtonut meistä erota -- ja se
olikin ainoa ylellisyytemme."

"Mehän säästimme aika tavalla kun flyygelin vaihtamalla saimme
rahaa kaikkiin kuluihin täällä ja kaikkiin rautatiematkoihimme ja
paljoon muuhunkin, lautoihin, nauloihin, Osh Pophamin työhön ja sen
semmoisiin", huomautti Gilbert.

"Niin, ja me syömme yhä vieläkin flyygeliä, vaikka siitä on jo kaksi
kuukautta kulunut, mutta nyt se laulaa jo viimeistä virttänsä, vai
mitä, mami?" kysyi Nancy.

"Laulaa kyllä, mutta suureksi avuksi se on ollut meille, ja rakas,
pieni vanhanaikainen pianomme tuottaa meille aivan yhtä paljon iloa. --
Onhan meillä vielä gobeliini ja enon antama Van Twillerin taulu; voimme
tietysti vielä myydä nekin."

"Gobeliinin saamme kyllä kaupaksi, mutta kuka Van Twilleristä huolii",
ja Gilbert iski silmää Nancylle.

"Taulu, joka on samannäköinen, käänsi sitä mille puolelle tahansa, ei
saane monta ostajaa", tuumi Nancy. "Se on yhtäkaikki Van Twillerin
työtä ja sillä on kaikkina aikoina oleva arvonsa!"

"Ne maisemat, jotka Van Twiller on maalannut pimeässä tahi kun hän
oli laskenut kaihtimet alas, eivät voi olla paljon arvoisia", intti
Gilbert. "Muistatteko kuinka amiraali luuli sen esittävän pensaikossa
pesiviä peltokanoja hämärissä, ja silloin huomasimme, että Joanna
ruokasalia siistiessään oli ripustanut sen seinälle ylösalaisin. Kun se
ripustettiin toisin päin, ei isä sen paremmin kuin amiraalikaan voinut
sanoa mitä se kuvasi. Peltokanat olivat kadonneet, mutta he eivät
voineet löytää muutakaan."

"Jotain me kyllä siitä saamme, sillä se on Van Twillerin maalaama",
sanoi rouva Carey toivehikkaasti, "ja gobeliini on ihana. -- Nyt
olemme hoitaneet talouttamme ilman apua säästääksemme rahaa talon
kaunistamista varten; mutta kuten Ann-serkku sanoo, se ei ole meidän,
ja kun vuosi on loppuun kulunut, saattaa se minä hetkenä tahansa
joutua meiltä pois. Emme ole koskaan edes nähneet isäntäämme, vaikka
onhan herra Harmon kirjoittanut hänelle. Emmekö ole hupsuja? Mitä sinä
arvelet, Julia?"



XV.

ME KUULUMME BEULAHIIN.


Tämä virheetön nuori neiti oli kaiken aikaa ommellut korko-ompelustansa
kohottaen silloin tällöin päätänsä katsahtaakseen toiseen tahi toiseen
merkilliseen Careyhin tämän lausuessa jonkun tavallista typerämmän tahi
liioitellun huomautuksen.

"Minä en ole niin vanha kuin Gilbert ja Nancy, ja minä olen vain
veljentytär", sanoi hän vaatimattomasti, "minulla ei niin muodoin
pitäisi olla mitään mielipidettä. Mutta minä hankkisin heti pysyvän
palvelijan, jottei meidän kaikkien tarvitsisi raataa kuten tähän asti;
sitten en kuluttaisi ainoatakaan senttiä taloon, vaan eläisin täällä
kuin kätkössä, kunnes tulee parempia aikoja ja me olemme kyllin vanhat
astumaan seuraelämään. Voisitte kihnuttaa ja säästää kunnes Nancyn on
aika astua seuraelämään. Kun Kathleenin vuoro tulee, on isä jo varmaan
aikoja ollut terve ja me voisimme yhdessä _debuteerata_."

"Kuka tässä haluaa 'debuteerata', yksinään tahi toisten kanssa",
ärähti Nancy suuttuneena. "Minun astumiseni seuraelämään on
tapahtuva Beulahissa; enkä todellakaan ole varma siitä etteikö
se jo olekin alkanut! Herra Bill Harmon on pyytänyt minua
tulemaan seurakuntailtamaan ja herra Popham on kutsunut minut
Intiaani-lähetyksen huviretkelle Greentowniin. Beulah on liian hyvä
ollakseen pelkkä kätköpaikka! Tietysti meidän ensin täytyy säästää ja
pitää kiinni joka pennistä, mutta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua
Gilly ja minä jo varmaankin jotain ansaitsemme."

"Ikävintä on, etten _voi_ mitään ansaita korkeakoulussa", huomautti
Gilbert, "vaikka mielelläni sen tekisin."

"Mutta se on kuitenkin nyt ainoa tie sinulle korkeakouluun", lausui
hänen äitinsä tyynesti. "Sinä et tiedä kuinka suuria kustannuksia elämä
siellä kysyy. Meidän olisi ollut perin raskasta suorittaa ne vaikkakin
isä olisi elänyt ja meillä olisi ollut viisituhatta tahi enemmänkin
vuodessa! Meidän täytyy yhdessä, sinun ja minun, miettiä jokin keino
tämän pulman ratkaisemiseksi."

Gilbert näytti synkältä ja astui ikkunan luo kädet taskuissaan.

"Minä kadottaisin kaikki ystäväni, ja on työlästä raivata itselleen
tietä maailmassa, ellei ole muita suosituksia kuin päästötodistus
jostain vaivaisesta Beulahin Opistosta."

Nancy näytti siltä kuin olisi tahtonut nylkeä veljeltään päänahan, kun
tämä käytti moista kieltä hänen rakkaasta kylästään. Mutta varoittava
katse äidin silmistä pysäytti sanat hänen huulilleen.

Julia asettui serkkunsa puoltajaksi. "Meidän tulisi kieltäytyä
kaikesta, että Gilbert pääsisi korkeakouluun", sanoi hän. "Gladys
Ferguson ei tunne ainoatakaan poikaa, joka ei opiskele Harvardissa tahi
Yalessa."

"Ellei hyvään perheeseen kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut poika
voi saada ystäviä omalla personallisuudellaan sekä omien henkisten ja
luonteenominaisuuksiensa avulla, luulisin hänen tulevan toimeen ilman
heitä", lausui Gilbertin äiti huolettomasti.

"Etkö sinä pidä arvossa korkeakoulusivistystä, äiti?" puhkesi Gilbert
hämmästyneenä sanomaan.

"Pidän tietenkin! Olisimmeko muuten aikoneet tehdä uhrauksia,
voidaksemme lähettää sinut sinne? Ensinnäkin sujuu kasvatus paljoa
yksinkertaisemmin ja helpommin opistossa. Siellä on tarjona tuhansia
apukeinoja ja mahdollisuuksia, joita muiden nuorukaisten on hankittava
miten parhaiten kykenevät. Ylioppilaille tasoitetaan tietä monella
tavoin. Jotain täytyy aina saada typeränkin tahi haluttoman ja
hidasoppisen päähän päntätyksi sillä neljän vuoden erinomaisella,
tarmoa kehittävällä opetuksella, mitä korkeakouluissa suodaan. Kysytään
hyvin suuressa määrässä henkistä ja siveellistä voimaa, jotta voisi
menestyä maailmassa ilman sellaista apua, ja saattaa olla ettet ole
kyllin vahva luomaan itsellesi tulevaisuutta ilman sitä. -- En ole
vielä selvillä siitä, mitä mahdollisuuksia sinussa piilee, Gilbert,
etkä edes itsekään ole selvillä."

Gilbert näytti harmistuneelta. "Mainiota todella!" murahti hän,
"sanoa, että jos vain on tarpeeksi älykäs, niin tulee toimeen ilman
yliopistolukuja."

"Totta se on yhtäkaikki. Jos sinulla on tarpeeksi älyä, tarpeeksi
tahtoa ja tarpeeksi sydäntä, niin voit jäädä tänne Beulahiin ja elämä
on kyllä vetävä sinut aloille, missä ihmiset tarvitsevat sinua!
(Rouva Careyn silmät säteilivät ja hänen poskensa hehkuivat.) Perheen
yhteisen edun kannalta on meille kaikille nyt tärkeintä pysyä terveinä,
voimakkaina ja hyvinä niinhyvin ruumiin kuin mielen ja sielun puolesta;
voittaa heikkoutemme, kehittää lahjojamme, jännittää kykymme johonkin
varmaan päämäärään ja siten ponnistaa kaikella voimallamme. Eikö minun
tyttäristäni voi tulla hienoja naisia, eivätkö he kelpaa New Yorkissa
tahi Washingtonissa, Lontoossa tahi Pariisissa liikkumaan, vaikka
viettivät nuoruutensa päivät Beulahissa? Eikö minun pojistani voi tulla
mitä tahansa, mihin heidän älynsä ja uljuutensa heidät oikeuttaa,
riippumatta siitä ovatko itse raivanneet tietä itselleen vai ovatko
toiset tasoittaneet sen heille? Isä ei olisi milloinkaan heittänyt tätä
kuormaa hartioillesi, mutta hän on poissa. Sinun täytyy tulla mieheksi
ilman Yalen, Harvardin tahi Bowdoinin apua, poikani, -- sinun on
taisteltava oma taistelusi ja voitettava omat kannuksesi."

"Oh! Äiti, sinä olet ihana!" huudahti Nancy liikutuksen kyyneleet
silmissään. "Rohkaise mielesi, Gilly poika, ja näytä mihin Careyt
pystyvät ilman 'tilaisuuksia'. Rohkaiskaa mielenne, Kitty ja Julia! Me
kolme saatamme Beulahin Opiston kuuluisaksi ensi vuonna!"

"Enkä soisi teidän pitävän Beulahia minäkään kätköpaikkana
vastoinkäymisten kestäessä", jatkoi rouva Carey. "Meidän on tehtävä
se kodiksi, niin kauniiksi ja täydelliseksi kuin varamme sallivat.
Yksi todellinen koti luo muitakin koteja, siitä olen varma! Pyydetään
herra Harmonia kirjoittamaan herra Hamiltonille, niin saamme nähdä
lupaako hän jättää meidät rauhaan. Ellei meidän onnistu tehdä Keltaista
taloa kodiksi, emme voi olla onnellisia ja hyödyllisiä, emme menestyä
toimissamme emmekä vaurastua. Joki on meidän jokemme; kylä on meidän
kylämme; ihmiset ovat meidän naapureitamme; Beulah kuuluu meille ja me
kuulumme Beulahiin. Eikö niin, Peter?"

Kun Carey äidin sydän oli täynnä ja hänen äänensä hiukan epävarma,
vetosi hän aina Peteriin joillakin leikillisillä sanoilla. Oli niin
mukavaa kätkeä kasvonsa Peterin pieneen, valkoiseen merimiestakkiin
juuri hänen leukansa kohdalla, jolloin hän alkoi kiemurrella,
vääntelehtiä ja nykiä pikku ruumistansa niin, että kun jälleen uskalsi
nostaa punoittavat kasvonsa yleisön siunailtavaksi, olivat kaikki
kyyneleet tarttuneet Peterin nuttuun.

Niinpä rouva Carey tälläkin kertaa toisti laskien Peterin lattialle:
"Emmekö kuulu Beulahiin, kulta?"

"Kyllä me kuulumme", sopersi pikku poika, "ja pian minäkin rupean
tekemään työtä, saattepa nähdä vain, kun minä olen kasvanut vähän
isommaksi, ja sitten minä kohta ostan Keltaisen talon."

"Ostat sinä, kultaseni!" huudahti Kathleen.

"Mami mittasi tänä aamuna minut ja minä yletyin jo puolitiehen mamin
vyötä, ja Charlestownissa olin vain vähän yläpuolella polvia. Kun minä
pitenen, niin äiti lyhenee!"

"Pelkäätkö äidin tulevan liian pieneksi Peter-muru?" kysyi rouva Carey.

"Enkä!" oli mahtava vastaus. "Donny Harmonin äiti on paljoa
korkeammalla uuninreunasta kuin sinä, enkä minä tahdo että äiti olisi
niin kaukana!" sanoi Peter syleillen rouva Careyn polvia.

Julia ei ollut virkkanut paljon tämän pitkän keskustelun aikana,
vaikka hänen mielessään vilisi vastaväitteitä ja muistutuksia, mutta
hän aina enemmän tahi vähemmän pelkäsi Margaret-tätiänsä eikä koskaan
uskaltanut vastustaa hänen mielipiteitään. Hän ihaili todellisesti
tätinsä kauneutta, arvokkaisuutta ja säteilevää persoonallisuutta,
vaikkakin hän valitettavasti välitti vähemmän niistä hänen
luonneominaisuuksistaan, jotka levittivät hänen olemukselleen niin
valoisan, kiehtovan hohteen. Julia näki ihmisten seuraavan häntä
katseillaan, kuuntelevan hänen puhettansa, lausuvan huomautuksia hänen
ulkomuodostaan, hienostuneesta esiintymisestään ja suloudestaan, ja
tämä kaikki teki häneen varsin syvän vaikutuksen. Ann-serkun lahjaan
nähden hänen vahva käsityksensä oli, että olisi ollut paljoa parempi,
jos tämä arvoisa neiti olisi toteuttanut alkuperäisen suunnitelmansa
ja lähettänyt kullekin heistä kolmekymmentäviisi dollaria. Siitä Julia
ainakin oli varma, ettei hänen rahojansa olisi milloinkaan käytetty
vesijohtoon ja huoneiden korjauksiin.

"Oh, Kathleen!" huokaili Nancy, kun he kahden puuhailivat keittiössä.
"Saattaako kukaan olla niin mieltäkiinnittävä 'toruessaan' kuin
äiti. Minä olen aivan ihastunut hänen tönimiseensä, varsinkin kun
se kohdistuu muihin. Kun se koskee minua, niin tunnen käpristyväni
yhä pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes kiemurtelen surkeana matona.
Sitten kun hän on lopettanut, luikertelen ovelle ja livahdan ulos.
Toiset äidit sanovat: 'Tottele kohta, taikka kerron isälle!' 'Tee
kuten käsken äläkä kysele!' 'En ole koskaan elämässäni nähnyt
mokomaa käyttäytymistä!' 'Etkö sinä ymmärrä edes hävetä?' 'Jos vielä
kerran teet tuommoista, niin sinun käy hullusti!' 'Mene tiehesi heti
paikalla!' ja muuta sellaista, mutta äiti saa meidät ajattelemaan."

"Eihän äiti oikeastaan toru", vastusteli Kathleen.

"Ei, mutta hän osoittaa meille yhtäkaikki kuinka olemme väärässä.
Huomasitko kuinka Juliaa _harmitti_, kun äiti sanoi, ettei meidän
pitänyt ajatella Beulahia kätköpaikaksi."

"Ei hän kauan ollut harmissaan", huomautti Kathleen.

"Ja rakkaalle Gilly-veikolle hän lausui juuri oikeat sanat, sillä Fred
Bascom alkaa panna hänen päähänsä jonninjoutavia hullutuksia. Hän
kaipaa isän ohjausta."

"Kaikki me kaipaamme isää", huokasi Kitty kyynelsilmin, "mutta miten
onkaan, äiti tulee päivä päivältä yhä suurenmoisemmaksi. Luulen, että
hän koettaa täyttää isän paikan ja olla samalla oma itsensä!"



XVI.

POSTILAUKKU.


Kirje herra William Harmonilta, Beulahin maakauppiaalta, herra Lemuel
Hamiltonille, Amerikan konsulille Breslaussa Saksassa.

    Beulah 27 p. kesäkuuta.

    Hyvä Lem!

    Talossasi asuva väki tahtoisi tehdä korjauksia siinä, mutta
    eivät uskalla, kun pelkäävät sinun häätävän heidät pois ja
    pistävän taskuusi heidän kuluistaan voiton. Jos et tilalla aio
    muutakaan tehdä, niin minä puolestani neuvoisin sinua pitämään
    kiinni näistä vuokralaisista, koska he ovat ensiluokan tavaraa,
    täysivaltaisia ja pesunkestäviä. En soisi eukkoni tietävän
    kuinka _kaunis ja herttainen rouva on mielestäni_, ja lapsetkin
    ovat priima hedelmiä. Palvelijaa eivät he nyt alussa ainakaan
    voi taloon kiinnittää, käteistä rahaa kun heillä on niukasti,
    mutta jos asiat joskus valkenee, niin kyllä he laittavat talon
    sellaiseen reilaan kuin palatsin ja sinun lastenlapsesi tulevat
    siitä hyötymään. Minä pidän silmällä sinun etuasi ja katson,
    etteivät ne tee vallan ihmeellisiä. Kova työ heillä on ollut
    siinä vanhassa ulkorakennuksessa, jonka poikasi laittoivat niin
    riivattuun kuntoon, ettei kukaan voi pitää mitään elukoita siinä,
    eikä muuta tällä kertaa,

                                             Vanha koulutoverisi
                                                _Bill Harmon_.

    J.K. Täällä Beulahissa on ollut jo vähän aikaa hirvittävän kuuma.
    Mitäs sinulle kuuluu? En ole koskaan päässyt oikein perille
    siitä, mitä työtä konsulilla on, mutta _tokkopa_ häntä rasittaa
    liika työ? Portlandin uutisissa luki, että erästä konsulia oli
    jossain ammuttu kun hän istui paitahihasillaan virastoaikana.
    Minä tässä sanoin eversti Wheelerille, että jos Sam-setä saisi ne
    kaikki henkensä takaa ahertamaan paitahihasillaan niin olisi hyvä
    sekä hänelle että meille!

                                                    _Bill_.

Neiti Nancy Careyn kirje konsuli Lemuel Hamiltonille.

    Beulah 27 p. kesäkuuta.

    Arvoisa Herra Hamilton!

    Minä olen Nancy, vanhin Careyn lapsista, jotka asuvat talossanne.
    Kun isä oli elossa, niin hän vei meidät ajoretkelle, ja me
    pysähdyimme aamiaista syömään teidän ison vaahteranne juurelle
    ja rakastuimme tyhjään taloonne. Isä (hän oli meriväen kapteeni
    eikä koskaan ole maailmassa ollut toista hänen vertaistaan!) --
    Isä nojautui veräjän yli ja sanoi, että jos hän olisi rikas, niin
    hän ajaisi hevosen talliin ja ostaisi talon jo samana päivänä;
    ja äiti sanoi että se olisi kaunis paikka kasvattaa lapsia. Me
    lapset olimme luikerrelleet aidan alitse ja kiipesimme sillä
    välin omenapuihin ja me olisimme halunneet jo heti paikalla jäädä
    sinne kasvatettaviksi. Kun ajattelemme menneisyyttä, niin tämä
    päivä oli meistä kaikista onnellisin muistomme. Äiti nauraa,
    kun puhumme menneisyydestä, sillä en ole vielä kuuttatoista
    täyttänyt, mutta luulen, vaikka emme silloin sitä tietäneet,
    että Jumala tiesi isän kuolevan ja että myöhemmin tulisimme
    asumaan juuri tällä paikalla. Isä kysyi meiltä mitä voisimme
    tehdä paikan hyväksi, joka oli ollut meille niin vieraanvarainen,
    ja minulle muistui mieleen laatikollinen taimia, jotka olimme
    ostaneet tien varrella olevasta kukkakaupasta Charlestownin
    kukkapenkkejä varten. "Istutetaan jotain!" minä sanoin ja isä
    arveli että se oli hyvä tuuma, ja hän otti pienen tulipunaisen
    köynnösruusutaimen laatikosta. Kaikki autoimme kaivamaan sitä
    maahan, kuka veitsellä, kuka lusikalla, ja sitten minä istutin
    ruusun ja isä otti hatun päästään ja sanoi: "Kolmenkertainen
    eläköön-huuto Keltaiselle talolle!" ja äiti lisäsi: "Jumala
    siunatkoon sitä ja lapsia, jotka tulevat siellä asumaan!" --
    Jotain omituista tässä tosiaankin on, eikö teistäkin?

    Sitten kun isä kuoli viime vuonna, täytyi meidän löytää halpa
    ja hiljainen paikka missä elää, ja minä muistin Keltaisen talon
    Beulahissa ja puhuin äidille tuumastani. Hän ei sano "Joutavia!"
    kuten monet äidit, mutta jos hänelle esitetään jokin järkevä
    tuuma, hän harkitsee sitä. Niin hän lähetti Gilbertin katsomaan,
    oliko talo vielä vapaa, ja kun kuulimme että se oli, niin
    vuokrasimme sen. Vuokra on kuusikymmentä dollaria vuodessa kuten
    Bill Harmon varmaankin on kertonut lähettäessään teille äidin
    shekin ensimmäiseltä vuosineljännekseltä. Meistä se on hyvin
    kohtuullinen vuokra emmekä ihmettele ett'ette tahdo kustantaa
    meille mitään korjauksia ja lisäyksiä, kun teidän pitää vielä
    maksaa verot ja palovakuutuskin. Toivon että vuokrastamme riittää
    vielä hiukan omiin tarpeisiinnekin, sillä meistä ei olisi hauskaa
    olla kiitollisuuden velassa. Jos meillä olisi miljoona, niin
    kuluttaisimme sen kaiken Keltaiseen taloon, sillä me rakastamme
    sitä kuten ihmistä voi rakastaa. Ei sillä hyvä, että haluamme
    sitä maalata ja paperoida, haluaisimme myöskin taputella ja
    likistää sitä. Kun ette voi itse asua siellä, ette edes kesäisin,
    niin olette kai hyvillänne kun tiedätte meidän rakastavan sitä
    niin paljon ja pitävän siitä hyvää huolta. Mikä meitä hyvin
    huolettaa on pelko, että otatte sen pois meiltä tahi myytte sen
    jollekin toiselle, ennenkuin Gilbert ja minä olemme ansainneet
    tarpeeksi rahaa ostaaksemme sen. Ann-serkku ensiksi sen keksi,
    mutta kaikki sanovat, että se on hyvin luultavaa ja luonnollista.
    Ann-serkku on ollut suurenmoisen antelias, sillä hän on
    lahjoittanut meille niin paljon rahaa, että voimme johtaa veden
    kaivosta keittiöön ja hankkia kellariin suuren lämmitysuunin.
    Me hakkauttaisimme kaksi ilmareikää oven taakse ruokasalin ja
    salin lattiaan sekä kaksi pientä, pyöreätä reikää kattoihin, että
    lämmin pääsisi niihin ja yläkerran makuuhuoneisiin, jos suostutte
    siihen. (Äiti sanoo, että Ann-serkku on hyvä ja antelias ihminen.
    Se on totta, ja meistä on hyvin ikävää, ettemme voi oikein
    rakastaa häntä, hän kun on aina niin vikoja löytäväinen; mutta
    varmaankin te amerikkalaisena konsulina, matkustaessanne maita
    mantereita, olette nähneet jonkun samantapaisen ihmisen.)

    Herra Harmon aikoo kirjoittaa teille, mutta arvelin, ettei
    hän tiedä niin paljon meistä kuin minä. Meillä on isän eläke;
    se on kolmesataa kuusikymmentä dollaria vuodessa ja sata
    dollaria vuodessa Charlestownin talosta, mutta sitä kestää vain
    neljä vuotta; ja kaksisataa dollaria vuodessa korkoja isän
    henkivakuutuksesta. Se tekee kuusisataakuusikymmentä dollaria,
    mikä on melkoinen summa, (ellei ole tottunut kolmentuhannen
    tuloihin) mutta ei näytä riittävän kuuden hengen perheelle.
    Onhan meillä vielä henkivakuutusrahatkin, mutta äiti sanoo, että
    siihen kosketaan vain silloin, jos sattuu jokin hyvin pakottava
    hätä. Katsokaa, meitä lapsia on neljä, ja äidin kanssa on meitä
    viisi ja lisäksi on Julia, siis kuusi. Hän on Allan-sedän ainoa
    lapsi. Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat. Köyhiä
    emme ole ensinkään juuri tällä hetkellä, sillä olemme vaihtaneet
    flyygelin vanhanaikaiseen pianoon ja syömme paraikaa sitä,
    mitä siitä maksettiin väliä. Me laskemme aina leikkiä siitä ja
    milloin meillä vain on jotain hyvää illalliseksi, sanoo Kathleen:
    "Tässä menee yksi flyygelin jalka!" ja Gilbert sanoo: "Emmekö
    saa sunnuntaina illalliseksi yhtä oktaavia, äiti?" Lähetän
    teille pienen valokuvan, joka on otettu perheemme istuessa
    koolla piazzalla (me nimitämme sitä piazzaksi ja toivottavasti
    ette pane sitä pahaksi). Minä olen pisin tyttö, se, jolla on
    pitkät kiharat. Julia istuu edessä päärmäten. Hän sanoi, että
    näyttäisimme kaikki niin joutilailta, ellei joku tekisi jotain,
    mutta hän ei todellisuudessa koskaan päärmää; ja Kathleen nojaa
    äidin olkapäähän. Me olisimme kaikki tahtoneet nojata äidin
    olkapäähän, mutta Kitty ennätti sinne ensimmäisenä. Pitkä poika
    on Gilbert. Hän ei voi nyt lähteä korkeakouluun, kuten isän
    aikomus oli, ja hän on hyvin alakuloinen ja masentunut; mutta
    äiti sanoo, että hänellä on loistava tilaisuus näyttää mihin isän
    poika pystyy ilman muuta apua kuin oma kuntonsa ja ahkeruutensa.
    Olkaa hyvä ja katselkaa tarkasti tuolissa istuvaa rouvaa, sillä
    hän on meidän äitimme. Se on vain silmänräpäyskuva, mutta voitte
    kuitenkin nähdä kuinka kaunis hän on. Hänen tukkansa on hyvin
    pitkä ja luonnostansa aaltoileva. Pieni poika on Peter. Hän on
    meistä kaikkein kaunein ja kultaisin. Toisessa kuvassa minä olen
    sitomassa sitä tulipunaista köynnösruusua. Ajattelin, että te
    ehkä mielellänne näkisitte kuinka ihastuttava ruusu siitä on
    tullut. Seisoin tuolilla sitomassa pitkiä oksia ja kiinnittämässä
    niitä talon seinään, kun muuan herrasmies, jolla oli matkassaan
    kamera, ajoi sivu. Hän pysähtyi ja valokuvasi minut ja lähetti
    meillekin yhden kortin kirjoittaen, että kaikki ihailivat
    sitä. Minulla sattui olemaan ylläni keltainen musliinipukuni,
    ja lähetän teille sen kuvan, jonka se vieras herra väritti,
    sillä ihmiset ihailevat sitä, kun ruusun tulipunainen väri on
    niin kaunis keltaista taloa vasten. Jos tulette Amerikaan,
    niin muistakaa Beulahia, olkaa hyvä, sillä jos vain kerrankin
    näkisitte äidin, ja kuinka uljas hän on, vaikka suree isää,
    niin ette hennoisi häntä surettaa. Amiraali Southwick, joka
    on Kiinassa, sanoo meitä Carey-äidin linnunpoikasiksi. Ne
    ovat vallattomia myrskylintuja ja niiden otaksutaan lentävän
    merien yli näyttämään tietä kotiin hyville linnuille. Emme ole
    vielä tehneet mitään erinomaista, mutta kyllä aiomme, kun vain
    tilaisuutta sattuu. En ole kenellekään kertonut, että aioin
    kirjoittaa tämän, mutta tahdoin, että tuntisitte meidät hyvin,
    koska olette isäntämme. Me olisimme niin onnelliset, ellei
    Ann-serkku aina sanoisi, että tuhlaamme rahaa toisen ihmisen
    taloon, ja ettei semmoisesta mielettömyydestä tule koskaan hyvää
    loppua.

    Pistän mukaan pienen liuskan seinäpaperia, jonka aiomme panna
    eteishalliin, toivon että pidätte siitä. Vanha seinäpaperi
    riippuu repaleina ja muurauksesta on lohjennut kappaleita,
    mutta herra Popham korjaa kaiken. Äiti sanoo, että hänestä
    tuntuu, kuin olisi herra Popham seiniä paperoidessaan samassa
    liisteröinyt niihin naurua ja hyvää tuulta. Kun avaatte pääoven
    (ja toivomme, että sen teette ja astutte sisään) niin aivan
    ihastutte nähdessänne keltaisia heinäniittyjä! Entä tuo vene,
    joka on täynnä heinäntekoon lähtevää väkeä, eivätkö miesten
    kirkasväriset paidat ja naisten tulipunaiset esiliinat näytä
    hauskoilta? Ettekö ole ihastunut heinäkuormaa vetävään valkoiseen
    hevoseen ja iloisiin huviretkeläisiin puun alla. Äiti sanoo, että
    kahdellakymmenellä sentillä rullalta olemme saaneet ostaa aivan
    tavattoman paljon iloa ja väriä. Gilbert sanoo, että panemme
    seinään jäljellä olevat flyygelin jalat, mutta se ei ole totta,
    sillä me valmistamme itse ruuan ja siistimme keittiön, jotta
    keittäjän palkka säästyisi, ja voisimme kaunistaa Keltaista
    taloa. Kiitos, herra Hamilton siitä, että annatte meidän asua
    täällä. Me olemme hyvin ylpeät puoliympyrän muotoisista portaista
    ja hyvin ylpeät siitä, että te olette Amerikan konsuli. Rakkaat
    terveiset lähettää

                                               _Nancy Carey_.

    J.K. Nyt on kesäkuu ja Beulah on niin ihana, että tahtoisi syödä
    sen sokerin ja kerman kera! Toivomme niin hartaasti, että te
    ja lapsenne asutte yhtä suloisessa paikassa, jotta ette niin
    suuresti kaipaisi tätä. Tiedämme, että teillä on viisi lasta,
    vanhempia kuin me, mutta lähetän hellät terveiset sille, joka
    sattuu olemaan suunnilleen minun kokoiseni. Äiti tahtoisi
    varmaan lähettää tervehdyksensä rouva Hamiltonille, mutta hän
    ei saa koskaan tietää että olen kirjoittanutkaan teille. Se on
    ensimmäinen liikekirjeeni.

                                                      N.C.



XVII.

TUHATTAITURI.


Herra Ossian Popham paperoi Keltaisen talon hallia
heinäniitty-paperilla. Bill Harmonin isä oli jättänyt melkoisia
varastoja jos jonkinlaista tavaraa kauppapuodin päällä olevalle
suurelle ullakolle, ja vaikka joukossa oli paljon arvotonta ja
kaikki oli hyvin vanhanaikaista, niin näytti hyvin mahdolliselta,
että Careyt tulisivat niitä ostamaan, sillä he olivat uskomattoman
nerokkaita valmistamaan tiilejä ilman savea kun oli kysymyksessä kodin
kaunistaminen. He olivat koko elämänsä aikana olleet alituisesti
liikkeellä, ja jo viikon kuluttua aina muodostaneet kotinsa mitä
sievimmäksi ja viihtyisimmäksi asumukseksi siinä laivastosiirtolassa,
missä sattuivat olemaan. Beulahlaiset sekä koko naapuristo olivat
katselleet kultaista heinäniitty-paperia ja ylenkatseellisesti
tuominneet sen rumaksi ja maalaiseksi vähääkään aavistamatta että se
aikoinaan oli valmistettu Ranskassa ja maksanut puolitoista dollaria
rullalta. Se oli tilattu erään kuvernöörin taloa varten ja vain puolet
siitä oli käytetty, joten toinen puoli seinäpaperia oli kolmenkymmenen
vuoden aikana odottanut Careyn perhettä. Jokaisessa sukupolvessa on
aina olemassa runsaasti Careyn perheitä ja heidän hengenheimolaisiaan,
joten ei vanhojen esineitten tarvitse masentua, jos vain ovat hyviä.

Muuratessaan, nikkaroidessaan tahi paperoidessaan herra Popham ei
milloinkaan työskennellyt tuntikaupalla, vaan urakalla. Suopea, hänen
menestyksestään huolehtiva Kaitselmus oli varmaankin johtanut häntä
tämän työtavan valintaan, sillä hän jutteli niin paljon enemmän
kuin työskenteli, että muussa tapauksessa olisi syntynyt alituisia
kiistoja työnantajan ja työntekijän välillä. Jos työnantajat olivat
rikkaita ihmisiä, ei heistä yksikään olisi tahtonut sekunniksikaan
pysäyttää hänen puhetulvaansa. Se oli ensinnäkin vielä parempaa kuin
hänen työnsä, joka oli aina hyvää, ja toiseksi hän ei olisi koskaan
suostunut työskentelemään paikassa, missä hänen ei sallittu puhella
mielensä mukaan. Careyt rakastivat häntä kaikki, paitsi Julia, joka
julisti hänet "sivistymättömäksi" sanoen neiti Tewksburyn kieltäneen
häntä milloinkaan kuuntelemasta ihmisten puhetta, jotka sanoivat
"nähny" ja "tehny". Siihen Nancy vastasi (hänen äitinsä oli näet
puutarhassa, eikä hän itse ollut vielä ohjannut käytöstänsä enkelien
mieleiselle tolalle) että neiti Tewksburylla ja Julialla pitäisi olla
taivaassa vartavasten aidattu pieni nurkka; ja silloin Julia näytti
Nancylle ylenkatseellista, kiukustunutta eikä suinkaan moitteetonta
naamaa. Julian lopullisen mielenmuutoksen olen aina laskenut alkaneeksi
siitä ratkaisevasta hetkestä, jolloin vanha Aatami alkoi hänessä
toimia. Nancyllekin oli siitä hyötyä, sillä hän olisi polkenut Julian
jalkojensa alle niin kauan kuin tämä olisi pysynyt kärsivällisenä ja
siivotapaisena, joskin ärsyttävänä matona, mutta kun madossa alkoi
näkyä kääntymisen oireita, oli pakko hiukan varoa.

"Sinun kielesi on terävä kuin leipäveitsi, Nancy Carey!" huudahti Julia
kiivaasti väännellen nenäänsä ja suutansa peloittavan näköisiksi.
"Ellei neiti Tewksbury olisi sanonut minulle, että sivistyneiden
naisten ei ole tapa kielitellä, niin voisin piankin saada aikaan
ikävyyksiä sinun ja siunatun äitisi välillä."

"Etpä voisikaan", sanoi Nancy lyhyesti, "sillä teen mieluummin
parannuksen kuin sallin sen tapahtua! -- Kenties sanoin liian paljon,
Julia, mutta en voi sietää sinun tekevän pilkkaa herra Pophamista, kun
hän on niin lystikäs ja kiltti. Ajatteles minkälaista hänen elämänsä
on tuossa pienessä talossa marisevan rouva Pophamin sekä typerän
tyttärensä ja poikansa kanssa, ja yhtäkaikki hän on onnellinen kuin
kuningas."

"Sepä juuri osoittaa, että hän on päästään vialla, muuten hän ei voisi
olla onnellinen siellä", intti Julia.

Herra Popham selitti itse syyn tyytyväisyyteensä saattamatta älyänsä
häpeään. "Tämän parempaa maailmaa meille ei anneta, ennenkuin pääsemme
tulevaan maailmaan ja voipihan yhtä hyvin elää naurussasuin kuin
murjottaen -- mun mielestäni! Joka miehelle annetaan kappale elämää
ja siitä saa sitten tehdä mitä parhaiten taitaa. Esimerkiksi osuin
tässä hiljan saamaan sievän, pehmeän puukappaleen, oikein priima
sorttisen, veistotöihin kelpaavan, väriltäänkin parahultasen, ja
rupesin oitis tekemään Wellingtonin herttuan kuvapatsasta, pientä
kokoa vain. No niin, kun olin puukon kanssa sitä hiukan veistellyt,
äkkäsinkin ettei mun puupahaseni riittänyt niin pitkän miehen tekoon.
'Yhdentekevä', tuumaan minä, 'menköön herttua menojaan, minä veistän
puustani Napoleon Bonaparten.' Hyvä siitä olisi tullutkin, jos oisin
paremmin mitannut, mutta tulin veistäneeksi puun liian lyhyeksi, jottei
käynyt Napoleoniakaan vuoleminen; 'ei hätää mitään', arvelin taas,
'Isaak Watts oli hemmetin pieni mies, hänenpä mä veistänkin!' Mutta
tällä kertaa puuni halkesikin kahtia niin että rasahti. Tuosta olisi
jo monikin ruvennut harmittelemaan, mutta minä siitä viis, sanoinhan
vain: Isaak Watts ei ole koskaan ollut minun miehiäni, ja jollei tästä
riivatusta puusta muuta saa, niin saan siitä ainakin säpin vajan oveen."

Osh teki puutöitä, paperoi ja maalasi, mutta suoritti sen ohessa
kaikkia muitakin korjaustöitä, mitä talossa tarvittiin, olivat ne
mitä lajia tahansa. Jos kaivon pumppu kieltäytyi nostamasta vettä,
jos keittiön viemäri oli tukkeessa tahi jos uuninpiiput kaipasivat
puhdistusta tai nurmikko niittämistä, oli hän Kaitselmuksen määräämä
mies toimittamaan kaikki nämä monipuoliset korjaukset. Kun hän
paperoi päähallia, niin koko Careyn perhe asui portailla aterioiden
väliaikoina, jottei yksikään hänen huuliltaan tulviva tapaus, kasku,
juttu tahi muistelma menisi hukkaan. Rouva Carey otti paikkausvasunsa
ja istahti ovensuuhun kuullakseen hänkin, ja Peter oli korjannut
haltuunsa seinäpaperin jätteet sekä hankkinut itselleen pienen
liisterilaudan portaille, missä hän hoiteli omia yksityisiä yrityksiään.

Osh mittasi ensin paperin pituuden ja leikattuaan sen hän levitti sen
laudalle ja siveli sitä näppärästi suurella siveltimellään alkaessaan
kertoa juttuansa. Toisinaan, milloin kertomus sattui olemaan pitkä
ja huvittava, liisteri kuivui, mutta siinä tapauksessa hän siveli
seinäpaperiliuskan uudelleen. Mutta kun tuli hetki, jolloin se oli
seinälle liisteröitävä, niin hänen kaunopuheisuutensa tulva pysähtyi
äkisti ja kuulijoiden täytyi odottaa, kunnes hän oli saanut paperin
paikoilleen, ennenkuin saivat kuulla miten kävi Lyddy Brownin sen
jälkeen kun hän oli ajanut miehensä ovesta ulos tahi Bill Harmonin
verikoiran, joka oli saattanut koko seurakunnan riitelemään keskenään.
Hänen mehevät kuvauksensa rouva Pophamin pessimismistä, joka tuntui
saaneen vauhtia miehen optimismista, hänen kaskunsa Lallie Joy Pophamin
alituiseen vaihtelevista mielialoista, hän kun oli perinyt annoksia
isän ainaisesta hyvätuulisuudesta, sekä katkelmia äidin ruikuttelevasta
synkkämielisyydestä, -- nämä olivat kaikki senlaatuisia juttuja, että
niiden rinnalla hupeni hallin paperoimisen päättäminen kerrassaan
mitättömäksi pikkuseikaksi.

"Kiirettä en pidä", virkkoi hän iloisesti, "siksipä en teekään työtä
tuntikaupalla tahi päiväpalkalla. Lallie Joy ja minä olemme kiireestä
saaneet tarpeeksemme, mamma nähkääs touhuaa koko talon puolesta.
Kaiken hän tekee niin sukkelasti, että oikein meitä, tyttöä ja minua,
hirvittää nähdä sitä menoa. Entä rouva Bill Harmon, on siinäkin
touhuaja -- kysykääpäs vain Billiltä. Viidentoista vuoden aikana on
mun muijani ja Harmonin rouva alituiseen keskenään kilpailleet, mutta
ei sittenkään vielä kylässä tiedetä, kummalleko sininen nauha olisi
annettava. Viime viikolla Maria kävi Harmonissa ja Harmonin rouva sanoi
meinaavansa keittää sinä aamuna nekkuja. Silloinkos meidän mammalle
kiire kotiin, keitti siirapin, jäähdytti ja teki nekut niin sukkelaan,
että kun läksi Harmonin rouvalle maistiaisia viemään, tämä oli vasta
ottamassa kattilaansa keittiön hyllyltä!"

Careyt nauroivat sydämellisesti tälle rouva Pophamin sukkeluuden
todisteelle ja Osh pyyhkäisi mielissään liisterisiveltimellään paperia
jatkaen: "Maria oli kauan aikaa kiukutellut sitä, että Harmonin rouvan
aina onnistui kaikkein ensimmäisenä levittää pyykkinsä kuivamaan
maanantaiaamuna. Eilen Maria nousi vuoteeltaan päivänkoitteessa ja
puoli kuuden aikaan hänellä oli jo pyykkinsä kiehumassa. Juuri kun hän
kyökin ikkunasta katsoo, näkyykö Harmonin rouvaa missään, näkee hän
tämän tulevan ovesta ulos isoa vasua kantaen. Mariaa sapetti kamalasti;
hän vannoi ettei tällä kertaa tahtonut joutua alakynteen, ja niin hän
juoksujalkaa kiiruhti makuuhuoneeseen, otti sieltä muutamia puhtaita
lakanoita ja tyynynpäällisiä ja totta tosiaan nuoralla ne heiluivat
ennenkuin Harmonin rouva oli saanut käsiinsä pyykkipoikansa."

Kunnon vanha Osh! Sellaista kuulijakuntaa hänellä ei ollut tainnut
olla vuosikausiin, sillä Beulah tunsi jo perinpohjin omat juttunsa, ja
vaikka se piti niitä suuressa arvossa, ei niitä huolittu kuulla liian
usein. Mutta Careyt olivat tykkänään tuoretta ainesta ja kuuntelijoina
kerrassaan verrattomia. Rouva Carey oli niin kaunis kuivatessaan naurun
nostattamia kyyneleitään, että Osh sanoi Bill Harmonille: "Jos ei vain
laki panisi vastaan, niin tekisi mieli suudella rouvaa joka kerta kun
hän nauraa."

No niin, hallin paperoimisesta ei onneksi maksettu tuntipalkkaa,
vaan uskomattoman halpa palkkio paperirullalta, ja kaikki olivat
tyytyväisiä. Nancy, Kathleen ja Julia istuivat portailla kyhäämässä
vierashuoneen seinille reunusta meriheinistä ja voikukista Carey
äidin suunnitelman mukaan. Se oli aikaa vaativa, mutta tytöille hyvin
mieluinen toimi. Leveämmästä reunusteesta, jossa oli muunkinvärisiä
kukkia, leikeltiin siroja seppeleitä ja liitettiin yhteen.

Gilbert puuhaili milloin missäkin hallin nurkassa vasaroiden ja
paikaten yhtä ja toista ja yhä kartuttaen taitoansa kaikilla niillä
aloilla, joihin herra Popham oli perehtynyt.

"Jollette olisi pitäneet niin kovaa kiirettä", virkkoi Osh lipsauttaen
isoja saksiaan, "niin mun olisi pitäny rapata koko eteinen.
Muurilaastia se paremmin tarvitsee kuin paperia. Vanha pastori Bradley
oli aikoinaan ollut maanviljelijä, ennenkuin papiksi rupesi, ja kerran
kun kirkkoväki pyhäaamuna vaati häntä rukoilemaan sadetta, niin hän
lasketti tämmöisen rukouksen: 'Sinä tiedät, Herra, että tämä maa
tarvitsee lantaa eikä vettä, mutta lähetä armossasi meille runsaasti
sadetta.'"

"Herra Popham", sanoi Gilbert kärsivällisesti odotettuaan suun vuoroa,
"noihin kapeihin kohtiin molemmin puolin pääovea on paperit leikattu
valmiiksi. Enkö minä voisi liisteröidä niitä paikoilleen teidän
puhellessanne."

"Miksette voisi, taitavahan te olette työvehkeitä käyttämään! Eikä
se mikään konsti olekaan. Melkein kuka tahansa voi seiniä paperoida.
Niinkuin sanoi pastori Bradley puhuessaan sunnuntaikoulussa presidentin
vaalien aikana: 'Yksi teistä voi ehkä tulla Georg Washingtoniksi ja
joku toinen kukaties kohota Thomas Jeppersoniksi, ja kuka tahansa
teistä, sen Herra tietää, voi olla James K. Polk!'"

"Polkista en tiedä mitään", virkkoi Gilbert.

"Eikä kukaan muukaan ole kuullut hänestä sen enempää; siinä se
sukkeluus onkin! Vielä voitte muutakin tehdä, Gilbert", jatkoi herra
Popham. "Olen pyttyyn sekoittanut sitä viheriäistä maalia, jota äitinne
halusi, ja olen tuonut teille siveltimen. Arkihuoneessa on hyvä, mukava
lattia, ei tarpeettomia kolkkia eikä koristuksia -- kaikki tasaista
kuin meidän mamman pannukakut, -- eikä missään oksan reikiä. Pistäkää
yllenne kaikkein rähjäisin takkinne ja vedelkää maalia pitkin lautoja,
ja antakaa sen sitten kuivua. Ja pitäkää silmällä ettei kukaan pääse
sinne astumaan. Sillä samalla hetkellä kuin lattia on maalattu, tuppaa
naisväki menemään huoneeseen. Milloin on tarvis kaapista mustaa
alpakkatakkia, milloin uuninreunalta peiliä tai ikkunalla riippuvaa
pölyhuiskua tai lattiaharjaa oven takaa. Huomen aamuna näkyy lattialla
viljalti pieniä varpailla astumisen jälkiä, kun he ovat tulleet sisään
kurkistamaan, onko maali jo kuivaa ja miltä se mahtanee näyttää.
Missä olen työtä tehnyt, sanotaan tavallisesti aina, että siellä on
käynyt kissa! uskokoon kuka tahtoo, minuun ei semmoinen vastaus pysty.
-- Älkää pysäyttäkö kesken työtä, Gilbert, antaa mennä nopeasti,
tasaisesti ja sievästi; silloin ei maalaaminen ole mikään konsti. 'Kuka
tahansa teistä voi olla James K. Polk!' -- No, nyt kait ruoka-aika jo
on käsissä; pitää tässä kotiin tallustaa. Maria laittaa ruoan pöydälle
ja katsoo kelloa jo puoli kahdeltatoista alkaen. Tänään saan kylmää
sianlihaa ja papuja ja perunoita, piparkakkuja ja piirakkaa; Maria
seisoo ovensuussa odotellen ja huutaen: 'Pidä kiirettä, Ossian! Kello
löi kaksi minuuttia sitten kaksitoista ja ruoka kuivuu kelvottomaksi!'"

Näin sanoen hän riisui yltään suuren työesiliinansa, sieppasi hattunsa
ja tehtyään lähtökumarruksen katosi tielle mielilauluaan laulaen.
Nuotin ja sanat voin jäljentää teille, mutta voi! En voi painattaa Osh
Pophamin mielenuljuutta ja seesteistä tyytyväisyyttä kun hän liikaa
kiirehtimättä astui kotiansa kohti edottavaa Mariaansa tapaamaan.

    On tässä tyttö onneton.
    Heijuu heijuu heijuu hei!
    On tässä tyttö onneton
    niin onneton kuin ykskään on
    Heijuu heijuu hei!
    Heijuu hei!



XVIII.

LORDIEN HUONE.


Careyn lapset olivat löytäneet sen aivan sattumalta. Mennessään
asioille joelle vievän pienen tien käänteessä olevaan Pophamin mökkiin
tahi postikonttoriin ja Bill Harmonin kauppaan tahi eversti Wheelerin
talolle ja rautatienasemalle he kulkivat kylään johtavaa päätietä.
Eräänä iltapäivänä Nancy ja Kathleen olivat lähteneet löytöretkelle
ja kulkiessaan tietä eteenpäin he olivat keksineet etäisessä
mutkassa synkän, harmaan, melkein setripuiden peitossa olevan talon.
Poppelilehto sen vasemmalla sivulla vain lisäsi näköalan kolkkoutta ja
ellei joki lumpeenkukkineen ja ulpukkoineen olisi leveänä virrannut
siitä sivu, olisi paikka ympäristöineen ollut painostuttavan synkkä.

Nancy tiedusteli herra Pophamilta kuka asui setripuiden takaisessa
harmaassa talossa, ja kun tämä kertoi sen kuuluvan eräälle herra Henry
Lordille, joka asui siellä kahden lapsensa sekä taloudenhoitajattarensa
kera, he rupesivat nimittämään paikkaa Lordien huoneeksi.

"Niistä ette koskaan näe vilaustakaan", virkkoi herra Popham. "Henry
Lord ei ole vuosikausiin näyttänyt naamaansa kylässä, ei ole, ja
nuorta väkeä ei ole päästetty kouluun; kahdesti viikossa tiistaina
ja perjantaina tulee heille opettaja kotiin ja muina päivinä he
lukevat ja kirjoittavat läksyjänsä. Henry on niin hyvä erakko, että
kelpaisi hänelle yhtä hyvin asua jossain vuorenonkalossakin, ja lapset
kasvatetaan yhtä kummallisiksi kuin hän itse on."

"Onko heidän äitinsä kuollut?" kysyi rouva Carey.

"Kuoli jo neljä vuotta sitten, ja parasta se hänelle olikin. Kyllä
tässä maailmassa asiat on monasti nurinkurisia. Ei sen puolesta, että
ma itse osaisin sen parempaa maailmaa tehdä. Kun ihmiset nurkuvat ja
nurisevat, niin minä aina sanon, että jos teille annettaisiin kaikki
aineet käteen, voisitteko sitten te saada parempaa aikaan? Entä sitten,
jos pitäisi itse hankkia omat aineet niinkuin Herramme teki! Eiköhän
olisi silloin taito täpärällä! Niin, mutta niinkuin ma äsken sanoin,
tässä maailmassa ovat asiat monasti nurinkurisia; kaikki varkaat
pannaan rautoihin, ja murhaajat ja vaimonsapieksijät (ma olen aina
ollut sitä mieltä, että nuhteissakin olisi tarpeeksi rangaistusta
vaimonsapieksijälle, sillä miestä on tietenkin ärsytetty enempi kuin
luvallista on,) ja murhapolttajat ja rauhanhäiritsijät ja muut sen
semmoiset, mutta yhtäkaikki ei laki pysty tekemään mitään Henry Lordin
tapaiselle miehelle! Hän on ollut korkeakoulun professori, mutta mä
olen istunut koulussa samalla penkillä kuin hän ja sanon häntä Heniksi
milloin vain tilaisuutta sattuu, vaikka hän kehuukin olevansa tohtori."

"Mikä tohtori?" kysyi rouva Carey.

"Hitto sen tietää! En kipeää kissaakaan antaisi hänen tohtoroida."

"Eivät kaikki ole lääketieteen tohtoreja", keskeytti Gilbert. "Isoisä
oli Alexander Carey, lakitiedetten tohtori."

"Lain tohtori!" huudahti herra Popham keskeyttäen työnsä. "Hah, hah,
kylläpä niille tohtori onkin tarpeen, ja hyvähän se, että on kenen
puoleen kääntyä, mutta ei ne Henry Lordista paljoakaan kostu."

"Mitä hän on tehnyt ollakseen niin epäsuosiossa täällä?" tiedusteli
rouva Carey.

"Tehny? Se mies ei syntymästään saakka ole tehny yhtään mitään, jota
hänen olisi pitänyt tehdä. Käskysanojen ensimmäisen osan 'sinun ei
pidä' Hen Lord täyttää prikulleen, se on varma! Vaimostansa hän ei
ollut paljoa tietääkseen, piti hänet ainaisessa vavistuksessa ja
peloitti lopulta kuoliaaksi, poloisen rääsyn! Hän jätti toimensa
ja sulki perheensä tuohon haudantapaiseen taloon, jotta voisi itse
kirjojansa lukea. Meidän poika tuntee hänen poikansa, ja oikein
selkäpiitä karmii, kun kuulee minkämoista elämää ne lapset siellä
viettävät. Kun joskus osuu talon lähettyville niin oikein mieleni palaa
halusta pistää se tuleen jonakin yönä. Hyvällä onnella ehkä Henkin
häviäisi savuun muun mukana, eikä siinä tapauksessa yksikään sielu koko
kylässä häntä surisi! Luulen sentään ettei Marialta hevillä lähtisi
suostumusta murhapolttoon. Hän sanoo, ettei hän voi tulla aikaan minun
vankeudessa ollessani. Kesällä minun on tienattava ja talvella hän
on ilman riitatoveria, jos minä istun tiilinpäitä lukemassa." Näitä
tiedonantoja jaellessaan Osh peitti vierashuoneen seiniä sievällä,
valkealla moirépaperilla eli valkealla marialla, kuten hän itse sitä
nimitti, ehkä siksi ettei ollut perehtynyt ranskankieleen, mutta
luultavimmin vaimonsa ristimänimen kunniaksi.

Herra Popham ei liioitellut lainkaan, vaan jätti päinvastoin
paljon sanomatta Lordien talon asukkaista kertoessaan. Henry Lord,
oppiarvoltaan filosofian tohtori, oli ollut eläintieteen professorina
eräässä Uuden Englannin yliopistossa, mutta hän oli luopunut toimestaan
antautuakseen tieteellisten oppikirjain kirjoittelemiseen. Ärtyinen,
kylmäkiskoinen ja tunteeton hän oli aina ollut, mutta vuosien kuluessa
nämä ominaisuudet olivat esteettömästi yhä kehittyneet. Jos hänen
kalpea, arka vaimonsa olisi ollut verevä, peloton tyranni, niin asiat
olisivat ehkä olleet toisin, mutta lasten muistiin oli jäänyt vain
katkeria sanoja ja soimauksia isän puolelta ja kyyneliä sekä masennusta
äidin puolelta. Sitten tuo pieni, poloinen varjomainen vaimo oli
uupuneena vaipunut hautaansa, ja muuan vanhanpuoleinen, harmaatukkainen
ja lujaleukainen rouva Bangs oli ryhtynyt taloutta hoitamaan.

On vaikeaa mielessään kuvitella yksinäisempää tyttöraukkaa kuin
oli Olive Lord kuudentoista vuotiaana. Ikäänsä nähden hän oli
hentokasvuinen, kasvot olivat kalpeat, soikeat, kulmakarvat kauniisti
kaartuvat, leuka oli terävä, ja tukka tumma, tuuhea, huolimattomasti
kammattu. Hänellä ei ollut muita harrastuksia elämässä kuin nuorempi
veljensä Cyril, heikonlainen ja arka poika, joka oli alituisessa
vavistuksessa isän vuoksi -- sekä tyydyttämätön, melkein kuluttavan
kiihkeä intohimo piirtämiseen. Kymmenvuotiaana hän piirsi kissoja ja
koiria, kanoja ja kananpoikia värittäen piirroksensa äidin hankkimilla
väreillä. Kaikki, mikä kiinnitti hänen kauneudenaistiansa, siirrettiin
heti paperille tahi kankaalle. Sitten kolmen vuoden aikana, ennen
äidin kuolemaa, hänelle antoi opetusta isän tietämättä eräs Portlandin
opettaja, jolle maksettiin herra Lordin talousrahoista, sillä yksi
hänen päävikojaan oli uskomaton, saituudeksi muuttunut kitsastelu.

"Olive tulee hirveän onnettomaksi elämässään, ellei hän saa kehittää
lahjojaan," rukoili rouva Lord miestänsä. "Hänessä asuu aivan hurja
halu oppia piirustamaan mitä hän näkee. Hän yrittää yrittämistään
kiihkeydestä vavisten ja kun hän epäonnistuu, joutuu hän aivan
suunniltaan mielipahasta ja pettymyksestä."

"Parempi on antaa hänelle itsensähillitsemistaidon tunteja,"
vastasi herra Lord. "Se on halvempaa kuin piirustusopetus ja paljon
käytännöllisempää."

Niin Olive eli, kamppaili ja kasvoi; ja hänen lahjakkaisuutensa oli
onneksi niin kiihkeä, etteivät mitkään olosuhteet kyenneet sitä
tukahuttamaan eikä sammuttamaan. Hän työskenteli väsymättä, keksien
itse sääntöjä ja ohjeita työlleen, koska ei auttajia ollut. Kun hän
ei voinut saada kaniinia tahi lintua näyttämään "luonnolliselta"
paperilla, niin hän etsi isänsä kirjoista kuvia niiden luista.
"Jospa vain tietäisin, minkälainen se on sisästä, Cyril," sanoi hän,
"niin kenties se ei _päältäpäin_ näyttäisi niin elottomalta! Voi!
Cyril, täytyy olla jokin parempi tekotapa; minä piirrän vain eläimen
ulkoviivat, ja sitten lisään siihen karvat ja höyhenet. Niillä ei ole
ruumista. Ne eivät voisi juosta eikä liikkua, ne ovat pelkkää pahvia."

"Mikset koeta kukkia ja taloja, Olive?" kysyi Cyril huolestuneena.
"Ja maalataanhan paljon hedelmiäkin ja kuolleita kaloja lautasille
ja limonaadilaseja, joissa on jäätä, -- mikset sinäkin voi koettaa
sellaista piirtää?"

"Kai ne ovat helpompia," huokasi Olive, "mutta kuka huolii niitä tehdä,
kun on olemassa eläviä, liikkuvia, hengittäviä malleja; sellaisia,
jotka hämmästyttävät meitä näyttämällä joka hetki erilaisilta? Ei, minä
koetan yhä uudestaan ja kun sinä olet hiukan vanhempi, niin lähdemme
yhdessä kotoa ja silloin saamme elää ja oppia asioita mielemme mukaan
jossain paikassa, mistä ei isä koskaan löydä meitä."

"Siitä ei ole hätää, hän ei tule etsimäänkään," vastasi Cyril tyynesti,
ja molemmat lapset katselivat toisiansa tietäen niin olevan.

Siellä setripuiden pimennossa Olive Lord siis vietti päivänsä,
vihaisena, äreänä pikku olentona, joka kiihkeänä hautoi mielessään
kohtalonsa kovuutta. Alituiset myrskyt repelivät hänen synkkää, nuorta
sydäntään, ja hän näytti tylyltä ja kovalta kuten ainakin se, joka ei
saa osalleen rakkautta. Mutta Nancy Carey, joka ei ollut milloinkaan
ujo ja joka rakkaudessa ja ilossa kasvaneiden ihmisten tavoin, oli
aina innokas lähestymään muita, hypähti eräänä päivänä Carey-äidin
lämpimästä pesästä, kiinnitti kirkkaat silmänsä yksinäiseen, äreään
pikku naapuriinsa, hymyillen hänelle päivänpaisteista, toivehikasta
hymyänsä, ja ojensi hänelle kätensä ystävyydenliittoon. Oliven
murheelliset mustat silmät kohtasivat Nancyn ruskeiden silmien
säteilevän katseen. Hänen kätensä, tuo ihmeteltävän taitava käsi, ei
ollut koskaan hyväillyt toista ja hän oli surkean arka. Mutta Nancystä
virtasi magnetismia kuin sähkövirtoja patterista. Hän veti Oliven
luokseen jonkun tuntemattoman voiman avulla ja piti hänestä kiinni
olematta sillä hetkellä selvillä siitä, että hän vastaanotti itse yhtä
paljon kuin antoi.

He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran aivan sattumalta
ulpukkalammen rannalla, missä Olive istui sammakoita piirtämässä ja
minne Nancy tuli poimimaan osmankäämejä. Eipä aikaakaan kun he jo
olivat vajonneet pitkään ja tuttavalliseen keskusteluun ja kun rouva
Carey illallisaikaan katsahti ulos makuuhuoneensa ikkunasta, näki hän
tyttöjen astelevan niittyaidan luona käsivarret toistensa vyötäisillä
ja posket likitysten. Nancyn kastanjanruskeat suortuvat kiilsivät
auringonpaisteessa ja Oliven paksut, mustat palmikot näyttivät niiden
rinnalla vieläkin tummemmilta. Äkkiä hän heittäytyi Nancyn kaulaan
ja hyökkäsi sitten nyyhkyttäen poikki niityn heittämättä kertaakaan
silmäystä taakseen.

Hetkinen myöhemmin Nancy astui äitinsä huoneeseen syli täynnä metsien
ja ketojen rikkauksia. "Oi, äiti rakas!" huudahti hän laskien käsistään
kukkansa ja ottaen hatun päästään. "Olen löytänyt hyvän ystävän,
todellisen, ymmärtävän ystävän, ja se on Lordien talon tyttö. Hän
on aivan ihmeteltävä! Sellaista harvinaista tyttöä emme ole koskaan
ennen nähneet missään, ja hän piirustaa paremmin kuin opettajamme
Charlestownissa! Hän on minua vanhempi, mutta niin hento ja surullinen
ja ujo, että hän on ihan kuin lapsi. Oi, äiti, sinun sydämesi on
aina niin avara, sillä sinä annoit sijaa Juliallekin, emmekä sentään
tunteneet mitään eroa -- etkö tahdo suoda Olivellekin tilaa? Ei ole
koskaan -- koskaan -- kukaan niin tarvinnut sinua kuin hän!"

Oletko joskus nostanut kiveä ja nähnyt sen alla kalpeita, keltaisia,
ohuita ruohonalkuja. Ja oletko palannut katsomaan seuraavana päivänä ja
sitä seuraavana ja huomannut pikku korsien kohoavan maasta, leviävän
iloisesti, käyvän vehreiksi ja vahvoiksi; ja oletko viimein nähnyt
niiden auringon lämmittäminä, kasteen virkistäminä, notkeina niiden
suonissa elpyvästä nesteestä huojuttavan vehreitä viuhkojaan tuulessa?
Näin kävi Olive Lordin, kun hän ja Cyril joutuivat toiseen ilmapiiriin
ja saivat juosta Keltaisessa talossa kuin kotonaan Carey-äidin
toimeliaitten, innokkaitten linnunpoikasten seurassa.



XIX.

VANHAA JA UUTTA.


Keltainen talo ei ollut aina ollut Hamiltonin perheen oma, sen oli
rakennuttanut muuan yksityiselämään siirtynyt valtion kuvernööri. Hän
eli enää vain joitakin vuosia, ja sitten se joutui Lemuel Hamiltonin
isoisälle, joka ei ollut tehnyt sanottavia muutoksia rakennusten
ulkonäköön.

Mitään suuria suunnitelmia rakennustaiteellisessa suhteessa ei ollut
kuvernööri Weatherbylla ollut, sillä hän ei ollut rikas. Hän oli
aivan yksinkertaisesti rakennuttanut suuren, mukavan maatalon. Hän ei
halunnut kukkaistarhoja, ei komeita talleja, ei suihkulähteitä eikä
keinotekoisia luolia, ei kylpyhuoneita (tämä oli vuonna 1810) sillä
tamminen vesisanko tyydytti täydelleen talon tarpeet vedenhankintaan
nähden. Yksi heikkous hänellä kuitenkin oli, se nimittäin, että hän
halusi teettää talon etupuolen niin vaikuttavaksi kuin mahdollista.
Pääoven yläpuolella oleva ikkuna oli maakunnan kauneimpia ja ovi itse
oli kuulu koko valtiossa. Siinä oli ihmeellinen viuhkamainen ikkuna
ja sen kolkutin oli raskasta messinkiä; ovi itse oli valkoinen,
mutta suojaovet olivat viheriäksi maalatut. Talon huomattavimpana
ja uhkeimpana kaunistuksena olivat sen kiviset puoliympyräportaat.
Neljä suurta graniittimöhkälettä oli portaiksi hakattu siten, että
kukin neljästä portaasta muodosti aina edellistä pienemmän. Kun
ne lopulta naapureiden juorupuheiden ja jännittyneen odotuksen
kohottua huippuunsa, sovitettiin paikoilleen, jykevinä ja kalliisti
silotettuina, kulki rakennuksen sivu lakkaamaton jono uteliaita, kuka
vaunuin, kuka kääsein, kuka työrattain. Kuvernöörin ympyräportaita
käytiin ihailemassa laajalti Beulahin ulkopuoleltakin, ja ensimmäiset
Hamiltonit olivat olleet hyvin ylpeät niistä. Mutta vuosien kuluttua
Hamiltonin suku oli lakannut ylpeilemästä moisesta mitättömästä asiasta
kuin kiviportaista, ja talo oli ollut niin kauan tyhjänä, että Lemuel,
konsuli, oli ainoa, joka vielä säilytti muistissaan sen viehättäviä
piirteitä. Mutta talon vanhoja nurkkia siistiessään ja korjaillessaan,
oli Ossian Pophamilla paljon kerrottavaa noista ihmeellisistä portaista.

"Elämä on sellaista juoksua nykyaikaan," päivitteli hän, puhkiessaan ja
levätessään työnsä lomassa, "eikä nuorille enää kelpaa vähät huvit. Mun
poikani Digby sanoo minulle tänä aamuna, kun kysyin eikö hänen mielensä
tekisi lähteä maakuntamarkkinoille: 'Ei, Pop', sanoo poika, 'en viitsi
mennä, ne on aina samat, vanhat markkinat joka vuosi.' Ihme ja kumma!
poikana ollessani mun oli tapana kerran kuukaudessa lämpimällä säällä
pyytää isältäni lupaa päästä käymään kylän toisessa päässä kuvernöörin
ympyräportaita katsomassa; siihen aikaan paras hupi, minkä vanhemmat
saattoivat keksiä lapsilleen, ja hupaisempaa se tottakin oli kuin istua
kirkossa kuuntelemassa kahta saarnaa, jotka kumpikin kestivät tunnin ja
viisitoista minuuttia."

Digby, kahdeksantoistavuotias nuorukainen ja vain yhden ammatin
mestari eikä kymmenen kuten isänsä, oli määrätty paperoimaan
Carey-äidin makuuhuonetta. Tämä muutti pariksi päiväksi asumaan
äskettäin sisustettuun vierashuoneeseen, joka oli melkein liian kaunis
makuuhuoneeksi valkeine silkinhohtoisine seinäpapereineen, keltaisine
ja viheriäisine reunusköynnöksineen ja vanhoine, valkoisine, uskollisen
ja taitavan Pophamin uudelleen maalaamine huonekaluineen.

Sali, entinen kuvernööri Weatherbyn lukuhuone, oli myöskin jo valmis
ja kymmeniä kertoja päivässä koko perhe kurkisti ovista sisään
ihailevin huudahduksin. Siinä oli kuusi ovea, jotka avautuivat
kahteen eteiseen ja pieneen makuuhuoneeseen, arkihuoneeseen,
kellariin ja porsliinisäiliöön, sen sukupolven ihmisillä oli näet
todellinen intohimo saada huoneisiinsa sisäänkäytäviä ja ovia. Totta
puhuaksemme oli Nancy kerran keskiyönaikaan sytyttänyt kynttilänsä ja
pujahtanut alakertaan saadakseen kerrankin rauhassa istua sohvassa
ihailemassa huoneen aistikasta siroutta. Gilbert oli maalannut valkean
korkkimaton kypsän kirsikan väriseksi. Rouva Popham oli pessyt ja
tärkännyt ja silittänyt Charlestownin kodin valkeat, musliiniset
röyhelöiset uutimet ja ne kaunistivat huoneen neljää ikkunaa. Huone
oli pohjoiseen päin vasemmalla talon sisäänkäytävästä ja sisustettu
pääasiallisesti kesäkäytäntöä ja mukavuutta silmällä pitäen, sillä
talvella se oli oleva suljettu kylmyyden vuoksi. Vanha piano
asetettuna poikittain nurkkaan näytti löytäneen oikean paikkansa,
ja sen kiiltävällä mahongilla loisti neljä hopeaista kynttiläjalkaa
ynnä kynttiläniistin ja tarjotin. Kuluneimmat huonekalut -- ja Careyn
huonekalut olivat melkein kaikki kuluneita -- olivat päällystetyt
halvalla, kirkasvärisellä kretongilla. Tulipunaiset Jacqueminot-ruusut
kiemurtelivat pitkin seinäpapereita, joten huone oli kuin mikäkin
viileä, kaunis kukkamaja.

Toisella puolen hallia oli kuvernöörin aikuinen kaksoissali, joka
nyt oli isoksi arkihuoneeksi sisustettuna. Täällä oli Gilbertin
maalaama viheriä, sileä ja kiiltävä lattia helppohintaisine
Itä-Beulahin naapureilta ostettuine ruokomattoineen; täällä olivat
myös vanhanaikuiset, rouva Careyn kotoaan tuomat huonekalut, jotka
Careyt olivat säilyttäneet taajojen vaellustensa aikoina; täällä
kaikki ne hauskat tuolit, jotka Bill Harmonin oli onnistunut ostaa
heille sieltä täältä halvalla hinnalla; täällä oli kaksi jalomuotoista
tulisijaa, toisen uuninreunalla rautainen, kukilla täytetty maljakko,
toinen toisinaan viheriöillä asparagus-oksilla, toisinaan tuoksuavilla
lehvillä täytetty. Seinäpaperilla kasvoi vehreitä kaisloja ja
osmankäämejä vaaleanruskealla pohjalla, ja niin pian kuin jotain
puuttui Careyn perheen arkihuoneen sisustuksesta, läksi Ossian Popham
suoraa tietä kotiinsa ja valmisti sen vajassaan. Hän osasi tehdä
vaikka mitä, nelikkotuolin tahi tuntilasipöydän, laatikkosohvan sekä
sen päälle pantavan patjan, tahi matalan pöydän pelejä ja leikkejä
varten tahi pienen jakkaran. Hän osasi kiilloittaa pianon ja sen
tehtyään istahtaa sen ääreen soittamaan "Oli tupsut kultani kengissä"
tahi "Kun Georgian läpi marssittiin," suurella taidolla. Hän osasi
maalata kullankeltaisia viinirypäleterttuja ja lehtiä vanhanaikuiseen,
korkeaselkäiseen kiikkutuoliin, ja kun se oli kuiva, istahtaa siihen
huvittamaan koko perhettä vaatimatta pennyäkään palkakseen.

Tupaantuliaisia ei voitu viettää ennenkuin myöhään syksyllä, sillä
joskin huoneista suurin osa saatiin kuntoon sitä ennen, ei Ann-serkun
kustantamiin kalliisiin korjauksiin voitu ryhtyä ennenkuin Bill Harmon
oli saanut herra Hamiltonilta tiedon, että hänen vuokralaisensa
saisivat olla rauhassa ainakin kolmen vuoden ajan.

Talo, joka päivä päivältä muodostui yhä enemmän kodiksi, oli aamusta
iltaan ja aina ullakolta alakertaan asti täynnä toimeliasta touhua ja
työtä. Tuskin kului hetkeäkään, etteivät Carey-äiti ja lapset kantaneet
jotain huonekalua läpi huoneiden ja portaita ylös ja alas saadakseen
nähdä miltä se näyttäisi jossain muualla. Tämä oli itse asiassa jo
monen vuoden aikana ollut erikoisena hupina heidän yksinkertaisessa
elämäsään, ja oli heistä aivan yhtä hauskaa kuin uusien tavaroitten
hankkiminen. Jokaisen Careyn, äidistä Peteriin saakka saattoi nähdä
minä hetkenä tahansa hypähtävän tuoliltaan auttaakseen toista Careyä
muuttamaan paikasta toiseen sohvaa, piironkia, pianoa tahi vaikkapa
keittiönuunia siinä toivossa, että se uudessa asennossaan lisäisi
tuoretta makua elämään.

Vielä emme ole sanallakaan maininneet Keltaisen talon ulkorakennusta,
samaa, jonka nuo "Hamiltonin pirun pojat" (Bill Harmonin arvostelun
mukaan) olivat muuttaneet hyödyllisen käytännön paikasta semmoiseen
asuun, että "kissatkin sille nauraa", mutta se vaatisikin melkein
kokonaisen luvun itselleen. Tohtori Holmes lausuu eräistä
majesteettisista ja arvokkaista puista puhuessaan, että niillä
pitäisi olla kullakin oma ristimänimensä. Niinpä tämä Keltaisen talon
ulkorakennuskin ansaitsisi enemmän huomiota kuin vain muutaman rivin
selostuksen, vaikka se nykyisin oli vain varastohuoneena, odottaen
parempia päiviä tietämättä mitään tulevaisuudestaan. Hamiltonin
pojat olivat epäilemättä yhtä tuhlaavaisia ja huikentelevaisia
kuin hulluja, mutta Careyt tunsivat niin suurta myötätuntoa heidän
tuhlaavaisuuttaan, huikentelevaisuuttaan ja hulluuttaan kohtaan tässä
erikoisessa tapauksessa, että saattoivat tuskin salata tunteitaan
Bill Harmonilta. Mikään ei olisi voinut niin hyvin tyydyttää heidän
salaisia toivomuksiaan, kuin "noiden hemmetin poikien" tekemät
mielettömät muutokset; ajattelemattomat, kevytmieliset muutokset,
joita ei koskaan olisi voitu suorittaa Careyn perheen niukoilla
tuloilla. Heillä ei ollut rahaa hevosen, lehmän tahi sian pitämiseen
eikä ihmisen palkkaamiseen, joka olisi näitä eläimiä hoitanut, joku
tallin ja navetan menettäminen ei tuottanut heille minkäänlaista
harmia tahi pettymystä. Hyvä permanto oli laskettu vanhan päälle
ja öljytty tummaksi; katto jykevine, käsin veistettyine hirsineen
oli melkein yhtä kaunis kuin jonkin englantilaisen hallin vanha
tamminen laki. Silmä ei tavannut ainoatakaan uutta lautaa, -- vanhaa,
tummunutta honkaa kaikkialla, aina seiniä pitkin kulkevissa hauskoissa
tuolinmuotoisissa penkeissäkin. Siinä oli vanhanaikuinen lava,
missä maalaistanssien soittoniekat saattoivat istua ja missä sopi
esittää kuvaelmia ja kuva-arvoituksia; sanalla sanoen siinä tarjoutui
lukemattomia mahdollisuuksia Careyn nuorison kekseliäisyydelle
kaikenmoiseen huvitteluun ja ilonpitoon nähden. Ken oven avasi ja
kurkisti sisään, vaikka Hamiltonin iloiset nuoret olivat tuskin koskaan
kutsuneet Beulahin kyläläisiä sitä tekemään, huudahti paikalla aivan
tahtomattaankin: "Sepä vasta lysti paikka!"

"Täällä minä aion viettää ensimmäiset tanssiaiseni", julisti Nancy
tyttöjen seisoessa keskellä lattiaa vuoteiden, pöytien, piironkien ja
uunien ympäröimänä. "Julia, debuteeraa sinä missä tahdot, mutta ensi
kesänä vietetään täällä minun ensimmäiset tanssiaiseni!"

"Sinä olet silloin vasta seitsemäntoista vuotias; ei sinulle voi vielä
silloin pitää tanssiaisia!" vastusti Julia sovinnaisuuden orjana.

"Ei tietysti salonkitanssiaisia, mutta vallan mainiosti täällä ladossa.
Voitte tekin, sinä ja Kitty, vaikka olette niin nuoria, olla läsnä kun
minä alotan elämäni huvittelukauden tanssiaisilla ladossa!"

"Minusta ei ole sopivaa ajatella kemujen pitämistä, kun jokainen tuntee
olosuhteemme -- kuinka köyhiä me olemme!" väitti Julia tyytymättömänä.

"Me puhumme ensi kesästä, lapseni! Kuka tietää kuinka rikkaita me
olemme ensi kesänä? Voisimme pitää kutsut tässä ladossa äiti pianon- ja
herra Popham viulunsoittajana. Virvokkeina meillä olisi uskomattoman
laimeata mehuvettä, ja mitä kaakkuun tulee, luulen melkein, että
voisimme pyytää vieraita tuomaan kaakun mukanaan kuten tehdään
kirkkojuhlia varten."

Julian ylpeys loukkaantui suunnattomasti tästä Nancyn leikillisestä
esityksestä.

"Minulla ei tietysti ole mitään sanomista jos Margaret-täti suostuu",
huomautti hän, "mutta itse en ainakaan milloinkaan mene mihinkään
yksityisiin kutsuihin, mihin vieraitten on tuotava virvokkeita. Jo
pelkkä sellainen ajatuskin kauhistuttaa minua."

"Ensi kesänä minulle pidetään tanssiaiset tässä ladossa, mami!"
huudahti Nancy ovesta sisään tulevalle äidilleen. "Jos me olemme
entistä köyhemmät, niin voimme kantaa kolehdin saadaksemme menot
peitetyksi; Julia ja Kitty näyttäisivät niin viehättäviltä kulkiessaan
ympäri tamburiini kädessään! Tahtoisin tehdä nopeasti mitä voin, sillä
huomaan selvästi, että minun on mentävä naimisiin nuorena voidakseni
auttaa omaisiani eteenpäin. Niin tekee sankaritar aina kirjoissa, hän
solmii avioliiton rikkaan aatelismiehen kanssa, jotta hänen siskonsa
Kitty ja serkkunsa Julia saisivat hyvän kasvatuksen."

"En käsitä, mistä nuo kaikki mielijohteesi ovat kotoisin, Nancy",
naurahti hänen äitinsä. "Sinä olet elämässäsi lukenut tuskin kuuttakaan
romaania!"

"En olekaan, mutta Joannan oli tapana lukea niitä sadoittain ja kertoa
minulle; ja isä luki ääneen sinulle; ja vanhemmat tytöt ja nuoremmat
opettajat keskustelivat usein koulussa niistä; -- oh, tunnenhan minä
elämää, sellaista, jota kirjoissa kuvataan -- ja minä odotan hartaasti
näkeväni eikö todella mitään tapahdu!"

"Digby Popham on ainoa rikas aatelismies, joka on sinun
saavutettavissasi, Nancy!" kiusoitti Kitty.

"Tahi teerenpilkkuinen Cyril Lord", ehätti Julia sanomaan.

"Hän on ihan kuin paistamaton piirakka!" tokaisi Kittykin.

Nancy punastui. "Hän on ujo ja onneton ja kalpea, eikä ihmekään, mutta
hän on aivan tarpeeksi miellyttävä ja huvittava."

"Ei minusta", virkkoi Julia. "Mutta hän ei katsele eikä puhuttele muita
kuin sinua, joten on oikeus ja kohtuus että pidät hänestä; ei sen
puolesta -- sinähän pidät kaikista pojista!"

"Pojat maksavat hänelle samalla mitalla", virkkoi Kitty kujeellisesti,
"mutta me raukat, sinä ja minä, saamme istua nurkissa huomaamattomina!"

"No, no, lapset", puuttui rouva Carey keskusteluun ottaen tyynyn
tavaroiden joukosta ja kääntyen lähtemään. "On vielä vähän aikaista
teidän puhua rikkaista aatelismiehistä, vai mitä?"

Nancy seurasi häntä talolle ja sanoi miettivänä oljenkortta
pureskellen: "Äiti, tiedätkö, kun on kuusitoistavuotias, niin sille
ei mitään mahda, että rikas aatelismies tahi satuprinssi tahi perheen
erinomainen nuorin poika johtuu silloin tällöin mieleen!"



XX.

MAALATTU HUONE.


Tällä kehityskannalla asiat olivat, kun Nancy ja Kathleen
katsahtaessaan ulos ikkunasta eräänä aamuna, näkivät Lallie Joy
Pophamin astuvan tietä pitkin. Hän kuljetti säännöllisesti voita ja
maitoa Keltaiseen taloon, ja auttoi heitä monella tapaa, sillä hän
suoritti aika hyvin kaikenlaisia talousaskareita missä ei kysytty
aivoja. Kaikille oli käsittämätöntä miksi Ossian Pophamin äly ja
puhelahjat eivät olleet menneet perintönä hänen lapsilleen. Poika ei
oikeastaan ollut tyhmä mitä tuli käytännölliseen työhön, mutta Lallie
Joy oli alituisesti nollapisteen kohdalla.

Kuten jo ennen mainittiin oli Nancyllä vahva taipumus parannella
asioita, milloin ne hänestä tavalla tahi toisella sitä kaipasivat, ja
hän oli jo aikaisin havainnut tylsän Lallie Joyn sopivaksi esineeksi.

"Tuolla hän tulee!" huudahti Nancy. "Toisessa kädessä on hänellä kaksi
tuoppia maitoa ja toisessa kaksi naulaa voita ja niitä hän kantaa aivan
kuin suuri heinäkantamus painaisi hänen hartioitaan. Minäpä juoksen
keittiöön ja otan hänet puoleksi tunniksi työhön viidellä sentillä.
Hän voi kuoria perunoita ja sillä välin kuin ne kiehuvat, paloitelkoon
omenia keittoon."

"Anna hänen paloitella myöskin liha!" pyyteli Julia, sillä se oli hänen
erikoinen työnsä. "Veitsi on aivan kelpaamattoman tylsä."

"Mikset anna herra Pophamin teroittaa sitä? Huono työmies syyttää
työkalujansa; Kolumbus keksi Amerikan avonaisessa veneessä", vastasi
Nancy ärsyttävän tietävännäköisenä.

"Keksiköön", virkkoi Julia, "mutta tällä lihaveitsellä ei hän koskaan
olisi Amerikkaa keksinyt. -- Onko Lallie Joy meidän ikäisemme?"

"En tiedä. Hän on mahtanut olla ainakin neljänkymmenen vanha
syntyessään ja sen mukaan hän on nyt viisikymmentäviisivuotias. Mitä
luulet, että hänelle olisi tehtävä, jotta hän havahtuisi? Kunpa edes
saisin hänet suorana seisomaan tahi pitämään päänsä pystyssä tahi
laskemaan hiuksensa alas tahi sulkemaan suunsa! Minäpäs menen vähäksi
aikaa keittiöön työskentelemään hänen kanssaan ja koetan hiukan vedota
hänen parempiin tunteisiinsa sillä välin kuin perkaan rusinoita
leipäputinkiin."

Nancy istui ikkunan ääressä kiikkutuolissa keltainen vati helmassaan.
Hänen poskensa rusoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen
huulensa punaiset, hänen hiuksensa kullanruskeat, hänen sormensa
lensivät sukkelina ja korkeakauluksinen hihaesiliina somisti häntä
kuten kaikkia sieviä tyttöjä. Hän oli virkeä jos kukaan, eikä
suurempia vastakohtia saattanut ajatella kuin hän ja unelias Lallie
Joy, joka istui tuolilla sääret levällään. Hän oli ottanut päästään
turkinpunaisen päähineensä ja ripustanut sen tuolinselkään aavistamatta
kuinka räikeästi se loukkasi silmää hänen tulipunaisten suortuvainsa
taustana. Hän istui vinossa, vinosti hän piteli perunapataa, ja vinosti
perunoita ja veistä. Näytti siltä kuin ei hänen järkensä ja ruumiinsa
välillä olisi ollut minkäänlaista yhdyssidettä. Hänen kuoriessaan
perunoita ja Nancyn peratessa rusinoita sujui keskustelu seuraavaan
tapaan.

"Miten tulit tuoneeksi voita tänä päivänä etkä huomenna, Lallie Joy?"

"Piti pukeutumani hienoksi ja lähteä puotiin uutta hattua ostamaan."

"Minkävärisen koristeen sait hattuusi?"

"Entisen värisen."

"Eikö siellä ollut muuta väriä kuin tulipunaista?"

"On, sinistä."

"Miksi et kerran vaihteen vuoksi ottanut sinistä?"

"Mitäs siitä vaihteesta, hyvähän se entinen on."

"Arveletko, että tulipunainen soveltuu hiuksiisi?"

"Mitäs minä hiuksista, hattuahan minä katsoin."

"Et voi hiuksiasi muuttaa, näetkös, Lallie Joy, mutta ei sinun tarvitse
käyttää tulipunaisia päähineitä, näetkös. Sinun hiuksesi ovat aika
kauniit, jos vain harjaisit niitä kunnollisesti."

"Kyllä minä hiukseni tunnen ja tiedän kuinka punaiset ne ovat. Pojat
kysyvät minulta onko Pop ne maalannut."

"Miksi vedät ne niin tiukasti päälaelle?"

"Ettei se lennä silmille."

"Joutavia; sinun ei tarvitse vetää niin että juuret irtautuvat. Miksi
sidot palmikot nuoralla?"

"Silloinhan kestää, eikä ole nauhaakaan."

"Miksi et osta sitä rahalla, jota ansaitset täällä?"

"Säästän vapausjuhlaan."

"Hyvä, minulla on monta pätkää vanhoja, joulupuussa käytettyjä nauhoja,
niistä annan sinulle, jos vain käytät."

"Hyvä on."

"Millä peset kasvojasi, kun sinulla on tuollaiset kiiltävät kuhmut
otsalla ja poskipäillä?"

"Lipeäsaippualla."

"Älä suinkaan; eikö sinulla ole muuta saippuata?"

"Se on yläkerrassa."

"No, eivätkö sääresi ole hyvässä kunnossa?" Äänettömyyttä, sillä tämä
kysymys ei mahdu Lallie Joyn tajuntaan ja sitten Nancy alkoi uuden
hyökkäyksen.

"Eikö sinusta ole hauskaa nähdä sieviä tavaroita?"

"Milloin on, milloin ei?"

"Etkö ole ihastunut niihin huoneisiin, jotka isäsi on tehnyt niin
sieviksi täällä?"

"Onhan nuo tuommoiset?"

"Eikö sen sievemmät?"

"Popin mielestä monet niistä ovat kovin merkillisiä ja samaa sanoi Bill
Harmonkin."

Pitkä äänettömyys, jonka aikana Nancy on peräti nolostunut.

"Miten tulit saaneeksi sellaisen nimen, Lallie Joy?"

"Lallie otettiin kirjasta nimeltä Lallie Rook ja Joy-laivassa synnyin
Bostonin-matkalla."

Tietymätöntä on kuinka kauan tätä toivotonta keskustelua olisi
jatkunut, ellei yläkerrasta olisi kuulunut äänekästä huutelemista
Gilbertin suusta. Lallie Joy ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä
ja jatkoi rauhallisesti perunain kuorimista, hän olisi saattanut olla
kuuluisan Casabiancan sisar, sillä olisi huoleti voinut luottaa siihen,
ettei hän olisi palavalta laivankannelta paennut, olivatpa kiusaukset
vaikka kuinka suuret.

"Tulkaa katsomaan, mitä Digby ja minä olemme löytäneet!" huusi Gilbert.
"Tulkaa, tytöt; tule, äiti! Me olimme repimässä vanhaa seinäpaperia
pois seinästä, sillä herra Popham sanoi, että kun niitä on niin moneen
kertaan paperoitu, olisi hyvä kerran päästä vanhoista ja siistiä
ne oikein perusteellisesti. Tulkaa sisään katsomaan mitä me olemme
löytäneet juuri kun minä työskentelin uunin kohdalla ja Digby pitkällä
seinällä."

Rouva Carey oli tullut lastenkamarista, Kitty ja Julia puutarhasta, ja
Osh Popham vajasta, ja kaikki tuijottivat hämmästyneinä ja ihastuneina
soreita maisemia, joita oli vesivärein maalattu seiniin, ennenkuin
seinäpaperien aika oli tullut.

Herra Popham otti sukkelasti työkapineensa ja alkoi puhdistaa toista
osaa huonetta. Työskenneltiin hitaasti ja huolellisesti ja tunnin tahi
parin kuluttua paljastuivat maalaukset väreiltään hiukan haalistuneina,
mutta kauneina ja ihmeteltävän hyvin säilyneinä.

"No voi mun päiviäni! ovatpa ne tosiaankin kauniit!" huudahti Osh
seisoen keskellä lattiaa ympärillään ihastuksen huumauksessa olevat
Careyt. "Mutta lopen haalistuneita ovat nykyajan silmille, vai mitä
sanoo rouva? Niihin on pantava uusi paperi päälle vai sivelenkö niitä
mieluimmin öljyllä?"

Rouva Careyä puistatti sisäisesti. "Ei, herra Popham, emme saa näitä
maisemia kiilloittaa. Niin, hirveän himmeät ja haalistuneet ne kyllä
ovat, mutta en suorastaan voi sallia niiden joutuvan peitettäväksi."

"Olisi aivan rikollista kätkeä ne!" huudahti Nancy. "Oh, äiti,
velvollisuutemme on kirjoittaa herra Hamiltonille ja kertoa hänelle
tästä. Hän ottaisi varmaan talon pois meiltä, jos näkisi kuinka
kauniiksi sen olemme tehneet, ja tässä on vielä lisää kaunista
kiusaamassa häntä. Kuka voisi luopua tästä maalatusta huoneesta, jos se
kuuluisi hänelle?"

"No niin, nähkääs", lohdutteli herra Popham, "jos tätä maalattua
huonetta mielii käyttää, on asuttava Beulahissa; eikä Lem Hamilton
aio viidenkymmenen vuoden iällä heittää sikseen konsulinhommaansa
tullakseen tänne ruostumaan meidän muiden vaivaisten kanssa -- ei maar!
Eikä Lem Hamiltonin rouvakaan, hän ei olisi tässä kylässä yötäkään,
vaikka tarjoisitte hänelle kaiken maailman hyvät!"

"Onko hän hyvin hieno?" kysyi Julia.

"Hienoko? Onhan toki! Hän on pitkä ja hoikka ja niin ollakseen,
että luulisi hänen pian ilmaan lentävän. Yhden ainokaisen kerran
hän on täällä käynyt ja silloinkin viipyi vain vuorokauden ja oli
kuolla ikävään, me olimme näet, kaikki niin 'moukkamaisia'. Hänellä
oli valkoinen, vyötäisiin asti rimsutettu puku, ja päässä valkoinen
alppihattu ja hän oli aivan kuin kuvalehdestä leikattu. Eukkoni kuuli
hänen sanovan, että Beulah oli täynnä villejä ja ihmissyöjiä. 'No
niin', sanoin ma Marialle, 'menköön minne menee, ei kumminkaan kukaan
häntä halua elävänä suuhunsa syödä!' -- Katsokaapas tuota kokoustaloa
uuninreunan yläpuolella, ja tuota rehevää nurmea ja jalavapuita! Ei
näitä tämmöisiä seiniä joka maalarimestari teekään!"

"Ja katsokaa tuota kohtaa ikkunain välissä", huudahti Kathleen.
"Näettekö kanoja ja kananpoikasia ja Plymouthin kukon?"

"Ja vaahteran alla makaavan valkean vasikan; se on sievintä mitä tässä
on", virkkoi Gilbert.

"Meidän täytyy jättää huone koskematta ja miettiä mitä on tehtävä",
sanoi Carey-äiti. "Älkää panko nyt uutta paperia; alakerrassa on yllin
kyllin tekemistä."

"Äiti, minulle johtui jotain mieleen!" huudahti Nancy äkkiä, herra
Pophamin hyvästellessä ja perheen ollessa koolla hallissa. "Tiedätkö
kuka voisi saada seinät entiseen kuntoonsa. Minun rakas Olive Lordini!"

"Hän on vasta kuusitoistavuotias!" vastusti rouva Carey.

"Mutta hän on synnynnäinen nero! Odottakaa vain, niin saatte nähdä mitä
hän saa aikaan."

"Voisin ehkä lähteä hänen kanssaan kaupunkiin hankkimaan neuvoja ja
ohjeita sopiviin aineksiin nähden", arveli rouva Carey, "ja miksei hän
voisi kokeilla ensin pienemmällä alalla, esimerkiksi oven takana?"

"Oliven töitä ei tarvitse kenenkään kätkeä oven taakse", vastasi Nancy
päättävästi. "En tietysti ole kyllin vanha arvostelemaan maalauksia,
(vaikka ymmärrän minä sen, ettei hyvien maisemien pitäisi olla
ylösalaisin käännettäviä kuten meidän Van Twillerin) mutta Oliven
tauluja rakastan, ja niissä on jotain, mikä herättää minussa halua
koskettaa niitä."

Niin alkoi Olive Lordille syksy, joka oli hänen elämänsä onnellisin,
ihmeellisin ja hedelmällisin, sillä kaiket aamupuolet hän vietti
maalatussa huoneessa uudistaen sen haalistuneita värejä. Kuka
lieneekään alkuperäisen työn tehnyt, niin rakkaudella ja hyvin hän sen
oli tehnyt. Olive sai monta hyvää opetusta kuljettaessaan sivellintä
pitkin sirojen talojen ääriviivoja, uudistaessaan tuuheitten jalavain
vihreitä lehviä ja värittäessään omituisia puita, jotka huoneen
nurkissa kohottivat taidokkaasti leikattuja latvuksiaan suorina ja
jäykkinä kuin seisovat vartiosoturit.



XXI.

KULMIKAS PERHE.


Konsuli Lemuel Hamilton istui yksityisessä huoneessaan Amerikan
konsulinvirastossa Breslaussa eräänä kuumana heinäkuun päivänä. Puoli
tuntia sitten hänelle oli tuotu posti ja kirjoituspöydällä hänen
edessään oli kaksi avattua kirjettä. Aamu oli kirkas ja kello oli
vasta kymmenen, mutta hän näytti väsyneeltä ja rasittuneelta. Hän
oli viidenkymmenen korvissa, tukka oli harmahtava ja kasvot sileiksi
ajetut. Hän oli varmaankin ennen ollut hilpeä mies, sillä silmäin
kohdalla näkyi siellä hauskoja, pieniä naururyppyjä, mutta syystä
tai toisesta ne näyttivät kangistuneen ikäänkuin niitä ei olisi
vuosikausiin käytetty. Alaspäin kääntyneet suupielet lisäsivät kasvojen
väsynyttä ja tyytymätöntä sävyä.

Myhäily väikkyi hänen kasvoillaan hänen lukiessaan vanhan ystävänsä
kyhäystä oikeinkirjoitusvirheineen, sillä Amerikan konsulinvirastoon
saapui harvoin tämänkaltaisia viestejä. Kun toinen Beulahissa leimattu
kirje ensin sattui hänen silmäänsä, hän ei ollut voinut käsittää ketä
muita kirjetuttavia hänellä saattoi olla tuossa lystikkäännimisessä
pikku kylässä. Nyt hän oli kahdesti lukenut Nancyn kirjeen ja yhä
hän istui tupakoimassa ja uneksimassa vilkaisten silloin tällöin
tyttömäiseen käsialaan tahi vilkuttaen silmäänsä lukiessaan uudelleen
jonkun kirjeen kohdan. Hänen omat tyttärensä eivät olleet näppäriä
kirjeenkirjoittajia ja he lähettivät tavallisesti terveisensä äitinsä
kirjeessä. Nancy ja Kitty eivät kirjoittaneet läheskään niin hyvin
kuin juttelivat, mutta heidän onnistui panna jonkin verran omaa
yksilöllisyyttään kirjesepustuksiinsa, jotka olivat vapaasti ja
sujuvasti kirjoitettuja, vaikka lapsellisia ja suorasukaisia.

"Herttainen tyttö tuo Nancy Carey mahtaa olla!" mietti Amerikan
konsuli. "Tuollainen lystikäs, tuttavallinen, juoruava, vilkas pikku
kirje! Hänen 'ensimmäinen liikekirjeensä', hän sanoo! Voi toki! kun
hän oppii niitä kirjoittamaan, muutamien vuosien kuluttua, ei niissä
enää näin viehättävän luonnollisesti kerrota perheasioista, eikä
näin viattomasti kielitä äidistä ja Juliasta. Luulenpa melkein, että
tuntisin koko perheen ilman valokuvaakin! Tuolissa istuva rouva,
joka ei ole oikein edukseen tässä pikakuvassa, ansaitsee Nancyn
ylistyksen, -- ja Bill Harmonin. Miten kaunis, eloisa, kiharainen pää
Nancyllä on! Miten iloinen, virkeä, älykäs ilme! Poika on kaunis ja
hienonnäköinen, mutta hänen pitää herätä, muuten Nancystä tulee perheen
päämies. Istuva tyttö ei ole niin miellyttävä. Hän on Allan-sedän
tytär" ja (kirjettä silmäillen) "Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki
äidin rahat." Tässä herra Hamilton nauroi täyttä kurkkua kolmannen
kerran neljännestunnin kuluessa. "Nancy ei aavista kuinka sattuvasti
hänen lapsellisen puutteellinen sanontatapansa esittää tosiasiat",
hän ajatteli. "Allan-sedän osaan ulkoa, hän ei ole ainoa onneton
herrasmies, jolle toisten ihmisten rahat ovat tuottaneet hermotaudin.
Katsokaamme! Nancyn tunnen; ystävällisen, pienen Nancyn; iältään
viidentoista tahi kuudentoista vanha, luulisin; tunnen Allan-sedän
Julian, joka päärmää valokuvissa, mutta ei muuten; tunnen Gilbertin,
joka on masentunut, koska hänen on omin voimin suoriuduttava elämässä;
pienen pojan, joka 'on meistä kaikkein kultaisin'; Kittyn, joka ennen
muita hankki itselleen pääsyn äidin olkapään taa; ja itse äidin, joka
ei sano 'Joutavia' lastensa tuumille, ja joka kieltäytyy koskemasta
vakuutusrahoihin ja toivoo Gilbertin näyttävän mihin 'isän poika'
pystyy ilman kenenkään apua, ja joka on ylenmäärin ihastunut halvan,
keltaisen seinäpaperin iloisiin väreihin ja kuvioihin! Siunatkoon
kuinka turmeltumattomia he ovat! Heidän ei tarvitse maksaa penniäkään
vuokraa, koska he aikovat johtaa veden keittiöön ja teettävät kalliita
korjauksia! Kuka Hamiltoneista suostuisi asumaan Keltaisessa talossa!
Ajatella, että joku haluaisi asettua asumaan tuohon pieneen, hyljättyyn
maakamaraan, Beulahiin, missä ei korva tapaa muita ääniä kuin Osh
Pophamin naurua tahi lehmänkellon kilinää! Oh! jospa omat tyttäreni
kirjoittaisivat minulle tämäntapaisia kirjeitä, että saisin nähdä
miten heidän älynsä kehittyy, kuinka he tarttuvat käsiksi elämään ja
ennen kaikkea mitä heidän sydämessänsä on! No niin, pieni Nancy-neiti!
vilpitön, suorapuheinen, luottavainen, älykäs pieni Nancy, joka
sanoo minua 'rakkaaksi herra Hamiltoniksi' ja kiittää minua siitä,
että sallin hänen asua keltaisessa talossani, sinua ei tulla koskaan
siellä häiritsemään, ja jos sinä ja Gilbert joskus ansaitsette
kyllin rahaa ostaaksenne sen, niin saatte sen varmasti halvalla! Ei
yksikään jälkeläisistäni välittäisi asua siinä -- ellei ehkä Tom --
sillä tuhlattuaan kolmesataa dollaria, he kyllästyivät jo ladossa
tanssimiseenkin lauantai-iltaisin. Jos se joutuu jonkun käsiin,
joka tuottaa siunausta sille, niin hyvä, vanha Hamiltonin mummi on
rauhallisena lepäävä haudassaan."

Toisessa paikassa olemme puhelleet perhepiireistä, mutta totta
puhuen ei Lemuel Hamiltonin perhe ollut koskaan saavuttanut tätä
symmetristä ja sopusuhtaista pyöreätä muotoa. Heidän avioliittonsa
kahdeksana tahi kymmenenä ensimmäisenä vuotena, kun lapset olivat
vielä pieniä, oli syrjäisen silmään kuitenkin näyttänyt siltä kuin
he olisivat muodostaneet, sanokaamme suorakaiteen. Hiukan myöhemmin
elämän huolet ja vastoinkäymiset väänsivät oikeat kulmat hiukan
viistoon ja seurauksena oli vinokaide. Rouva Hamiltonilla oli itsellään
rahaa, mutta hän tahtoi, että Lemuel hankkisi perheelle mainetta ja
yhteiskunta-aseman, joka vastaisi heidän varallisuuttaan. Hän olisi
mielellään ollut lähettilään puoliso, mutta hänen miehensä oli hänestä
omituisen hidas hankkimaan tätä arvoa. Hänen mieleensä ei milloinkaan
johtunut olla hyvillään tahi tyytyväinen siitä, että Lemuel palveli
maatansa kyvykkäästi vaikka vaatimattomassakin asemassa. Hänellä ei
ollut vähintäkään halua kuluttaa kallista aikaansa Euroopan pienissä,
ikävissä kaupungeissa, ja monilla verukkeilla, joista tärkein oli
lastenkasvatus, hänen onnistuikin järjestää elämänsä mielensä mukaan.
Hänen onnekseen hyviä ja suosittuja kouluja sattui tavallisesti olemaan
sopivan välimatkan päässä ompelijattarista sekä kultasepänliikkeistä ja
muotikaupoista, joita hänen sielunsa rakasti. Jos herra Hamilton hoiti
jokapäiväisiä virkatehtäviänsä Antverpenissä, oleskeli rouva Hamilton
enimmäkseen Brüsselissä tahi Pariisissa, jos hänen miehensä oli
Zittaussa, Saksissa, oli hän Dresdenissä. Jos herra Hamilton määrättiin
johonkin kauppakaupunkiin, niin hän joka vuosi vietti muutamia
kuukausia hänen luonaan, mutta lopun aikaa jollain taiteellisemmalla
tahi hienommalla paikkakunnalla. Asema alkoi kärjistyä, sillä lapset
olivat vähitellen jättäneet kouluiän, vaikka rouva Hamiltonilla oli
yhä vielä edessään pyhä velvollisuus auttaa heitä eteenpäin elämässä.
Agnes, äitinsä lempilapsi, oli vielä koulussa ja harrasti kaikkea
ulkomaalaista, vieraita kieliä, vieraita tapoja ja vierasta elintapaa.
Edith oli käynyt rauhattomaksi ja hänessä huomattiin epämieluista
rakkautta syntymämaahansa, joten hän enimmän aikaansa oleskeli
äitinsä sukulaisissa New Yorkissa tahi vieraili koulutovereittensa
luona siellä täällä. Pojat olivat lähteneet kaukaisille maille;
Jack, vanhempi, Texasiin, missä hän oli menettänyt vanhemmiltaan
ensimmäiseen liikeyritykseensä saamat rahat; Thomas, nuorempi, Kiinaan,
missä hänellä oli surkeasti ikävä, vaikka kauppa-asiat sujuivat
häneltä hyvin. Vankka, hyvä valtiollinen toimi jossain suuressa ja
merkitsevässä kaupungissa olisi tehnyt mahdolliseksi herra Hamiltonille
koota kotikaton alle hajallaan olevat lapsensa ja suoda heille
se tausta, jota hänen vaimonsa vuosikausia lakkaamatta (ja hyvin
äänekkäästi) oli ikävöinyt. Mutta tuota hartaasti toivottua nimitystä
ei kuulunut eikä rouva Hamilton erikoisesti välittänyt miehestä,
joka ei kyennyt hankkimaan hänelle mitä hän halusi. Näihin aikoihin
naururypyt alkoivat kangistua herra Hamiltonin silmien ympärillä, niitä
kun ei enää joka päivä käytetty; ja silloin myös hänen suupielensä
alkoivat kääntyä alaspäin ja hänen hartiansa painua kumaraan; silmien
katse kadotti entisen terävyytensä ja reippautensa ja hänen astuntansa
voimakkaan notkeutensa. Mutta rouva Hamiltonista näytti vain siltä
kuin hänen miehensä olisi ollut saamaton, joutilas ja pahaonninen;
ei ensinkään johtunut hänen mieleensä, että hän tarvitsi rakkautta,
lohdutusta, apua ja rohkaisua! Hän olisi arvatenkin hämmästynyt ja
loukkaantunut aviovaimontunteissaan, jos hän olisi nähnyt yksinäisen
miehensä ahmivan pienen Nancy Careyn kirjettä kuin olisi se ollut
kastetta janoavalle sielulle, tahi asettavan Careyn ryhmävalokuvan
kirjoituspöydälleen ja katselevan sitä aika ajoin kuin olisi hän
voittanut uusia ystäviä. Hänen mielikuvitustansa liikutti tämän pienen
ryhmän tyytyväisyys, toiveet, yhteenkuuluvaisuuden tunne, uljuus,
keskinäinen rakkaus, luottamus ja pyrkimys eteenpäin ja hänen sydämensä
ovi avautui selkoselälleen heille. "Nuoruuden Eedenin muistot heräsivät
hänen sielussaan voimakkaina" kun hän tarttui kynään vastatakseen
Nancyn ensimmäiseen liikekirjeeseen.

Lopetettuaan kirjeensä hän sytytti toisen sikarin ja heittäytyen
kiikkutuoliinsa kädet niskallaan hän vaipui unelmiin. Ne valtiolliset
toimet, jotka saattoivat tarjoutua hänelle, risteilivät nopeassa
jonossa hänen ajatuksissaan. Jos A tahi B tahi C voisi tulla
kysymykseen, niin hänen vaimonsa olisi tyytyväinen ja heidän yhteiset
tulonsa olisivat ehkä siksi riittävät, että voisi koota lapset, ainakin
osan, joskaan ei saman katon alle, niin ainakin niin lyhyen välimatkan
päässä oleville seuduille, että vanhempain ja lasten välillä saattaisi
kehittyä keskustelututtavuutta. Tom oli lapsista kauimpana ja isälle
rakkain ja samalla ainoa, joka isäänsä rakasti.

Herra Hamilton kumartui hajamielisenä eteenpäin, ja kopeloituaan
kirjoituspöytänsä laatikoita onnistui hänen kaivaa esiin Tomin
valokuva seitsemäntoista- tahi kahdeksantoistavuotiaana. Jatkettuaan
hiukan etsimistään hän löysi vielä toisenkin, joka kuvasi hänen
vaimoansa yllä muuatta hoviesittely-tilaisuutta varten valmistettu
puku. Tästä kuvasta ei ollut paljoakaan lohdutusta tahi seuraa --
rouva oli liiaksi koristettu ollakseen kenenkään vaimo -- mutta sen
alla samoissa kehyksissä oli toinen kuva, otettu heti häiden jälkeen.
Siihen liittyi niin monta muistoa, ettei sekään virkistänyt hänen
mieltänsä, mutta hänen sydämensä värähti kuitenkin hiukan, todistaen,
ettei se vielä ollut kuollut. Liivintaskuista löytyi edelleen tyttöjen
lapsuudenaikainen kuva, joka oli jo melkein unohtunut. Tämän ynnä
muut kuvat hän asetti riviin pöydälle, ja niitä katsellessaan hänelle
johtui mieleen, että hän tunsi omaisiansa tuskin läheisemmin kuin
valokuvaajat, jotka olivat kuvat ottaneet. Hän vilkaisi toisesta
perheestä toiseen useita kertoja. Careyt olivat kauniimpia; siitä
ei ollut epäilystä, mutta erotus ei ollut yksin siinä. Hamiltonit
olivat paljoa upeammin puetut, mutta he näyttivät kaikki hiukan
itsetietoisilta ja hiukan tyytymättömiltä. Siinä se oli; Careyt
olivat onnellisempia! Heitä oli kuusi ja he elivät unhoon joutuneessa
Hamiltonin talossa puolittain erämaassa viiden- tahi kuudensadan
dollarin vuotuisilla tuloilla suorittaen itse talousaskareensa, ja
he olivat yhtäkaikki onnellisempia kuin hänen oma joukkonsa, joka
kulutti neljäkymmentä, viisikymmentä kertaa sen summan. Niin kyllä, he
olivat jo aikuisia, hänen poikansa ja tyttärensä, nyt oli avioliitto
-- onnistunut tahi epäonnistunut -- oleva suurin tapaus heidän
elämässään. Ei yksikään rahaton vävypoika ollut perheeseen tuleva niin
kauan kuin rouva Hamilton vartioi sisäänpääsyä; siitä hän oli varma!
Pojat taas saattoivat valita aviosiippansa Texasissa tahi Kiinassa;
ehkäpä jo olivatkin valinneet, kukapa sen tiesi, vaikka Jack oli vasta
kahdenkymmenenkuuden ja Tom kahdenkymmenenkahden vuotias. Hänen täytyi
töiden ja huolien uhallakin kirjoittaa heille kaikille useammin, mutta
etenkin Tomille, joka oli niin kaukana omaisistaan.

Hän etsi paperiarkin ja täytettyään sen kirjoitti toisen ja vielä
kolmannenkin. Taitettuaan ne kokoon ja pistettyään ne kirjekuoreen, hän
kirjoitti osoitteen: Herra Thomas Hamilton, Hong-Kong, Kiina. Mutta
kun hän oli sulkemaisillaan sen, hän äkkiä pysähtyi. "Minä liitän
mukaan pikku Careyn kirjeen", ajatteli hän. "Tom on ainoa, joka jonkin
verran välittää vanhasta talosta ja olen kertonut hänelle vuokranneeni
sen. Hän on jalomielinen poika eikä harmittele sitä, että muutamia
dollareita on menetetty hyvään asiaan. Nämä Careyt lisäävät sitä
paitsi tilan arvoa joka vuodelta minkä siellä asuvat, ja rakennukset
olisivat luultavasti joutuneet perin rappiolle ilman heitä." Hän liitti
kirjeeseensä vielä seuraavan jälkikirjoituksen: "Lähetän sinulle pikku
Nancy-neidin kirjeen, valokuvan, missä hän sitoo köynnösruusua sekä
perheryhmän, joten käsität varsin hyvin, mikä sai minut kirjoittamaan
hänelle (ja Bill Harmonille) että he saavat häiritsemättä olla
minun vuokralaisiani niin kauan kuin haluavat." Tämän tehtyään ja
varustettuaan kirjeen postimerkeillä hän asetteli vaimonsa ja lastensa
kuvat sinne tänne kirjoituspöydälle ja lähti virastosta.

Oh! aivan varmaan Carey-äidin linnunpoikaset kulkevat merien yli
näyttämässä hyville linnuille tietä kotiin; ja ihan totta on mitä hän
sanoi: "Yksi todellinen koti muodostaa aina toisen, siitä olen varma!"
Voipa se tehdä vielä senkin, että kuljettaa kangastuksen kodista yli
ketojen, metsien, järvien ja valtamerien Beulahin kylästä Breslauhun
Saksaan ja sieltä eteenpäin aina Kiinaan Hong-Kongiin asti.



XXII.

KUMMINLAHJOJA.


Rouva Lord kutsui monta haltiatarta Cyrilin ristiäisiin, mutta herra
Lord oli tullut jännittävään kohtaan oppikirjansa ensimmäisessä osassa
ja unohti, että hänellä oli poika. Kun molemmat vanhemmat eivät
harrasta tällaisia pikkuasioita, on varmaa, että jotakin unohtuu.
Cyrilin äiti oli heikko ja sairas näihin aikoihin ja syynä siihen oli
se, että kutsumaton Haltiatar vainosi vihallaan Cyril-lapsukaista jo
kehdosta alkaen. Kostonhimoinen haltiatar lähetti pojalle uhkauksen
siunauksen asemasta julistaen, että Cyrilin piti vaeltaa elämänsä
läpi alituisesti pelon vallassa. Haltiattarena hän tietysti oli
täysin selvillä siitä, että jos Cyril tahi joku toinen Cyrilin
hyvää harrastava henkilö, julistaisi tämän kirouksen tehottomaksi,
niin hänellä ei olisi valtaa panna uhkaustansa täytäntöön. Mutta
Haltiattarena hän myöskin tiesi, että jos Cyril tottuisi pitämään
itseään pelkurina hänestä lopulta tulisikin pelkuri, joten
haltiattarella yhtäkaikki oli hyvät onnistumisen toiveet.

Maailmaan tullessaan oli Cyril saanut osakseen vain niukat
tervetuliaiset. Isä ja äiti eivät milloinkaan yhdessä istuneet hänen
kehtonsa ääressä katselemassa ja kyselemässä toisiltaan "mahtoiko
lapsi olla kaikin puolin terve." Kun hän oli niin vanha, että hänen
kullanpunaiset hiuksensa pantiin kiharoille ja silkkinauhoja sidottiin
hänen hennoille vyötäisilleen, vietiin hänet joskus alakertaan, mutta
hän pakeni aina äitinsä tahi hoitajansa syliin isän lähestyessä. Kuinka
monasti olivatkaan hän ja hänen pieni sisarensa Olive kätkeytyneet
portaitten alle kun isä oli huutanut äitiä yläkerrasta lukuhuoneeseensa
toruakseen häntä puotilaskuista! Ja ilkeän painajaisen tavoin vaivasi
heitä muisto eräästä isän syntymäpäivästä, jolloin äiti oli päättänyt
olla iloinen. Se tapahtui juuri ennen illallista. Ensimmäisiin,
lyhyisiin housuihinsa puettuna piti Cyrilin koputtaa isän ovelle
sinipunertava kukkavihko käsissään osoitteeksi, että syreenit olivat
kukassa. Oliven piti punaisessa kasimirihameessaan pysytellä hänen
lähellään voidakseen oven avautuessa ojentaa hänelle piirustamansa
kissan vastasyntyneine poikasineen. Sievän ja odottavan näköisenä sydän
kurkussa odotti äiti portailla oma lahjansa kädessään nähdäkseen miten
hänen suunnitelmansa onnistuisi. Mutta näistä iloisista valmistuksista
kehittyi mitä surkein kotoinen murhenäytelmä.

Cyril koputti. "Mitä tahdot?" kuului sisästä työssään keskeytyneen
kiukustunut ääni.

"Kolkuta uudestaan!" kuiskasi rouva Lord. "Isä ei muista, että on hänen
syntymäpäivänsä, eikä hän tiedä että sinä täällä koputat."

Cyril kolkutti arasti uudelleen, mutta niin pian kuin hän kuuli isän
ärtyisän äänen tämän noustessa kiireisesti kirjoituspöytänsä äärestä,
poika kääntyi ja pakeni keittiön kautta vajaan.

Olive jäi ovelle seisomaan kuva kädessään.

"Nyt on syntymäpäiväsi, isä", sanoi hän. "Illalliseksi on laitettu
kaakku, ja tässä on minun lahjani." Lapsen äänessä ei ollut rakkautta.
Kiihkeä myötätunto Cyriliä kohtaan oli karkoittanut kaiken ilon ja
hauskuuden hänen sydämestään ja hän ojensi lahjansa isälleen lujasti
yhteenpainunein huulin ja huohottaen.

"Kiitoksia vain; mutta en pidä siitä, että koputat ovelleni, kun
kirjoitan; -- olenhan sen jo ennenkin sanonut. Sano äidille, etten voi
tulla illalliselle tänään, lähettäköön ruuan tänne tarjottimella!"

Sulkiessaan oven Olive näki hänen panevan kuvan pöydälle luomatta
siihen ainoatakaan katsetta, sitten hän astui poikki huoneen ottaakseen
kirjan suuresta kirjakaapista.

Rouva Lord oli jo lannistuneena kadonnut ylähallista. Kymmenvuotias
Olive astui portaita raivokkaan vihan puuskassa. Astuessaan äitinsä
huoneeseen hän repi punaisen nauharuusun hiuksistaan ja alkoi avata
hameensa nappeja. "Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" huusi hän
jalkaansa polkien. "En tahdo koskaan enää koputtaa hänen ovelleen.
Tahtoisin ottaa Cyrilin ja juosta tieheni! Lampeen minä heitän
syntymäpäiväkaakun, sen teen, ei mikään voi estää minua!" Sitten
hän nähdessään äitinsä kalmankalpeat kasvot heittäytyi vuoteelle
vaikeroiden: "Oi, äiti, äiti -- miksi olet sallinut hänen tulla asumaan
kanssamme? Oliko meillä pakko saada hänet isäksemme? Etkö voinut estää
sitä, äiti?"

Rouva Lord tuli kalpeammaksi, painoi kädellään sydäntänsä, horjahti,
ojentautui suoraksi, horjahti uudelleen ja kaatui istumaan ikkunan
luona olevaan suureen tuoliin. Hänen silmänsä painuivat kiinni,
ja Olive peljästyneenä sanojensa näkyvästä vaikutuksesta, juoksi
takaportaita alas kutsumaan keittäjää. Kun hän hengästyneenä ja
ähkien palasi, istui hänen äitinsä aivan rauhallisena ikkunan ääressä
katsellen ikkunasta setripuita.

"Se oli vain ohimenevä tuskankohtaus, rakkaani! Minä olen taas terve.
Ei mitään hätää, Bridget. Herra Lord ei tule illalliselle, ole hyvä ja
vie hänelle ruokaa tarjottimella."

"Tekisi mieleni laittaa tarjotin hänelle Punaisen meren pohjaan;
sinne hän olisi omiaan!" murisi Bridget mennessään keittiöön Cyriliä
lohduttamaan.

"Oliko se minun syyni, äiti?" kysyi Olive kumartuen levottomana äitinsä
puoleen.

Hänen äitinsä veti lapsen pään rinnoilleen ja painoi heikosti oman
päänsä siihen. "Ei, rakkaani", huokasi hän. "Se ei ole kenenkään syy,
ellei ehkä minun!"

"Onko tuska poissa?"

"Ihan poissa, rakkaani."

Tuska osoittautui kuitenkin jo monia vuosia murtumisen partaalla olleen
sydämen viimeisiksi ponnistuksiksi, ja pian sen jälkeen Olive ja Cyril
olivat äidittömiä.

Herra Lordilla ei ollut vähääkään muistuttamista sitä tuttavallisuutta
vastaan, joka oli muodostumassa hänen lastensa ja Keltaisessa talossa
asuvien uusien tulokkaiden välillä niin kauan kuin hän sai olla
häiriintymättä ja niin kauan kuin se ei maksanut hänelle mitään.
Lapsia oli ankarasti kielletty leikkimästä kylänlasten kanssa, sillä
herra Lord kuvitteli olevansa ylimysmielinen. Mutta tosiasia oli,
että hän oli peräti vailla minkäänlaista myötätuntoa ihmiskuntaa
kohtaan, ja saadakseen hänestä hyvän naapurin olisi pitänyt alkaa hänen
isoisästään ja työskennellä kolmen sukupolven ajan. Hän oli nähnyt
Nancyn ja Gilbertin talonsa veräjällä, ja hän oli kerran kohdannut
rouva Careyn ollessaan matkalla postikonttoriin, mikä oli jotenkin
harvinaista. Rouva Carey ei ollut henkilö, jonka saattoi sivuuttaa
välinpitämättömänä, ja herra Lord tunsi paikalla olevansa vertaisensa
läheisyydessä, tavaton tapahtuma hänen kokemuksissaan; omaa itseään
ylempänä olevaa henkilöä hän ei olisi tuntenut, vaikka olisi kuinka
usein kohdannut sellaisen!

"Erinomaisen sievä, harvinainen nainen", ajatteli hän. "Tuo kaunis,
uljas poika tulee häneen. Soisin, että hän panisi hiukan eloa Cyriliin!"

Gilbert oli todella omia kasvatusmetoodejaan käyttäen antanut Cyrilille
hiukan itseluottamusta ja hänen ujoutensa oli myöskin jonkun verran
haihtumassa Carey-äidin lämpimän vastaanoton ja hänen miellyttävän
taitonsa vuoksi saada ihmiset unohtamaan ujoutensa ja kömpelyytensä
hänen seurassaan.

"Hei, hei!" sanoivat myrskylinnut villihanhille tarinassa Vetten
pienokaiset. "Tämä nuori herrasmies on menossa Hohtavalle Muurille.
Aika uljas poika kun on päässyt näin pitkälle. Antakaa tälle
pikkumiehelle hyvää vauhtia jäätikköjen yli Carey-äidin tähden."

Gilbert oli ihastunut löytäessään uudessa paikassa ikäisensä
poikaystävän, ja Cyrilin nopea kiintymys häneen tyydytti hänen
ylpeyttänsä. Gilbert edistyi huomattavasti näinä kesäkuukausina.
Väsymätön toimeliaisuus, äidin ja siskojen hänelle osoittama luottamus,
hänen yhä karttuva kätevyytensä kaikenmoisessa ammattityössä hänen
avustaessaan Osh Pophamia tahi Bill Harmonia talossa, vajassa tahi
puutarhassa, kaikki tämä miellytti hänen yritteliästä luonnettaan.
Yksi seikka tuotti kuitenkin hänen äidillensä suurta levottomuutta:
pojan alistumaton ja kapinallinen kanta kun joutui puheeksi suositun ja
hienon Westoverin koulun vaihtaminen Beulahin opistoon, jota opinahjoa
hän arvosteli sanomattoman ylenkatseellisesti. Hän tiesi ettei ollut
rahaa Westoverin lukukausimaksun suorittamiseen, mutta hän oli vielä
siksi lapsellinen, että arveli sitä jostain löytyvän, jos vain täydellä
todella etsittäisiin. Kapteeni Careyn vanhemman pojan kasvatus oli
hänestä niin painava asianhaara, että se vaikka olisi oikeuttanut äidin
koskemaan tuohon kallisarvoiseen viidentuhannen dollarin summaan, josta
lähti vähäinen lisä heidän niukkoihin vuotuisiin tuloihinsa. Kerran
pikkupoikana ollessaan Gilbert oli sattunut nyrjähyttämään olkapäänsä
ja aikaa voittaakseen hänen äitinsä vei hänet heti paikalla lääkärin
luo. Hänellä oli tuskia, mutta hän jaksoi kumminkin kävellä. Heidän
täytyi kiivetä mäkistä katua ylös, lapsi voihki ja valitteli, äiti
viihdytteli ja rohkaisi heidän astuessaan. Äkkiä poika vikisi: "Voi,
jos tämä sentään olisi tapahtunut Ellenille tahi Joannaille tahi
Addylle tahi Nancylle, niin minun olisi ollut paljoa helpompi kantaa
sitä!"

Gilbertissä oli vielä jäljellä paljon tätä pientä poikaa ja hän saattoi
helpoimmin kantaa sellaisen säästäväisyyden, joka kohtasi perheen
naispuolista väkeä.

Oltiin elokuun lopussa ja vaikka koulun piti alkaa syyskuun
ensimmäisenä maanantaina, ei rouva Carey ollut varma siitä ohjaisiko
Gilbert askeleensa vanhanaikuiseen, valkeaksi maalattuun opistoon,
Beulahin halveksittujen "moukkien" seurassa vai panisiko hän
toimeen kohtauksen pakottaen rouva Careyn turvautumaan äidilliseen
arvovaltaansa.

"Ihmeellistä, Gilly!" huudahti rouva Carey eräänä iltana kun tästä
aiheesta oli kiistelty; "sinua kuullessa luulisi, että pojalla ei
ole muuta mahdollista elämäntietä kuin lopettaa ensin Westoverin
koulu ja sittemmin lähteä korkeakouluun! Jos teet luettelon Amerikan
kuuluisimmista miehistä, huomaat yhtäkaikki, olen varma siitä, että
heistä on toinen puoli tullut Beulahin opiston tapaisista kouluista
tahi kenties vielä mitättömämmistä paikoista. En tarkoita pelkkiä
miljoonamiehiä. Tarkoitan kauppiaita ja insinöörejä ja kirurgeja ja
runoilijoita ja kirjailijoita ja valtiomiehiä. Pää pystyyn vain,
Gilbert, ja koeta sinä jollain tavoin antaa leimasi koululle äläkä
odota, että koulusi leimaa sinut!"

Tämä kaikki oli varsin kaunis todiste Carey-äidin uljaasta tarmosta,
mutta hänellä oli ollut hyvin raskas viikko. Gilbert oli äkäinen, Peter
oli sairastellut kaulatautia, Nancy oli kyllästynyt astioidenpesuun
ja toivoi olevansa poika; Julia oli täydellinen kiusankappale;
Kathleenillä oli kipeä hammas, ja kun ei kylässä ollut hammaslääkäriä,
koetteli hän Pophamin lääkkeitä -- ryytineilikan pureskelemista,
paahdettuja rusinoita ja rumentavia puurohauteita. Bill Harmon ei
ollut saanut vastausta herra Hamiltonilta eikä Carey-äiti ollut
kuukausimääriin ollut niin huolestunut ja mieleltään niin masentunut
kuin sinä iltana maata pannessaan. Mennessään omaan makuusuojaansa
Gilbert kurkisti sisään äitinsä huoneeseen, kun näki oven olevan
raollaan. Rouva Carey, istui pukupöytänsä ääressä pitkät hiuksensa
valloillaan olkapäillä aaltoillen ja pää molempiin käsiin painuneena.
Hänen miehensä kuva oli tavallisella paikallaan ja Gilbert kuuli hänen
sanovan sitä katsoessaan: "Oi rakkaani, rakkaani! Olen niin uupunut,
niin huolestunut, niin lannistunut. Gilbert tarvitsee sinua ja samoin
minä, enemmän kuin kielin voin kertoa!" Sanat lausuttiin hyvin hiljaa,
melkein kuiskaten, mutta ne sattuivat Gilbertin korvaan ja häntä
liikutti äänessä ilmenevä tukahdutettu nyyhkytys.

Poika hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa ja kävi istumaan vuoteelleen
kuutamossa.

"Rakas vanha mami!" mietti hän. "Ei auta vastaan haraaminen! Minun
on luovuttava Westoverista, korkeakoulusta ja kaikesta muusta ja
tyydyttävä kyläkouluun. Kuka voi nähdä äitinsä noin alakuloisena ja
kuulla hänen tuollaista puhuvan, luopumatta päätöksestään ja antamatta
perään."

Rouva Carey oli sillä välin sammuttanut lampun ja makasi hiljaa
vuoteessaan miettien. Viimeiset sanat, jotka väikkyivät hänen
mielessään, ennenkuin hän ummisti silmänsä uneen, olivat puolittain
unohtuneen runon sanat, opitut joskus hyvin pitkä aika sitten.

    Lapselles voit ilon tai murheen tuottaa,
    lapsesi pettää voit ja lapsees luottaa.
    Ja kun kaikki tehty on
    alla Luojan auringon,
    voit vain rakastaa, jo lähtös aika on.



XXIII.

LÄHELLÄ HOHTAVAA MUURIA.


Toinen henkilö, joka suuntasi matkansa kohti Hohtavaa Muuria ja
Rauhalampea, vaikka matka suoritettiin perin vähäisellä tarmolla,
oli Julia Carey, tuo monien silmiinpistävien hyveitten ihmelapsi.
Useampi kuin yksi haltiatar oli varmaan jäänyt kutsumatta Julian
ristiäisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään sellaisesta
kuin sydämellisestä, tuttavallisesta ajatustenvaihdosta hämärissä.
Ei milloinkaan, ei edes aivan pienenä ollut hän tuntenut halua
istua jonkun etevämmän jalkain juuressa; hän oli aina mieluummin
pitänyt oman tuolinsa. Hän teki harvoin väärin omasta mielestään,
sillä hänen turhamaisuutensa sokaisi hänen silmänsä estäen häntä
näkemästä totuutta. Lääkärit eivät sallineet kenenkään kirjoittaa
Allan Carey raukalle, eikä Julian sydän niinmuodoin voinut pehmetä
säännöllisestä kirjeenvaihdosta sairastavan isän kanssa, sillä yksin
hänen ja Gladys Fergusonin arvostelun pätevyyteen hän luotti. Hänen
tietoisuutensa omasta etevämmyydestään, hänen ylellisyydenrakkautensa,
se silkinpehmyt itsekkyys, jonka avulla hän pelastautui epämieluisista
velvollisuuksista sekä hänen tekopyhä käytöksensä tekivät hänet niin
epämiellyttäväksi ja vähän halutuksi asuintoveriksi, että Carey-äidillä
oli täysi työ säilyttää sopusointua perhepiirissään. Nancyn helposti
kuohahtavaa mielenlaatua rouva Carey oli aina salaisesti pelännyt,
mutta yhtäkaikki joutui Kathleen raukka syylliseksi kohtaukseen, jonka
jälkimainingit tuntuvat vielä kuukausia jälkeenpäin.

Rouva Careyn ja Gilbertin keskustelun jälkeisenä aamuna hän katsahti
ylös ovea auki työnnettäessä ja näki Julian vihasta kalpeana ja
jäykistyneenä seisovan kynnyksellä.

"Mikä sinun on, lapsi?" huudahti rouva Carey keskeyttäen säikähtyneenä
työnsä.

Julian kintereillä seurasi Kathleen kasvot itkusta turvonneina ja
surkean onnettoman näköisenä.

Julian huulet avautuivat melkein koneellisesti, kun hän verkalleen ja
katkeran painokkaasti sanoi:

"Margaret-täti, onko totta mitä Kathleen sanoo, että isäni on ottanut
kaikki teidän rahanne ja Peter-sedän rahoistakin osan?"

Carey-äidin sydäntä vihlaisi! Silmäys Kathleeniin osoitti liian
selvästi hänen tehneen tuon melkein anteeksiantamattoman synnin, että
oli kertonut Julialle, mitä niin huolellisesti ja hellästi oli tähän
saakka pidetty häneltä salassa. Ennenkuin hän sai mitään vastanneeksi,
Kathleen pyyhkäisi Julian ohi ja heittäytyi lattialle äitinsä viereen.
"Oi, äiti, en voi sanoa mitään, jotta ymmärtäisit minua. Julia tietää,
hän tietää sydämessään mitä hän sanoi, kiusatakseen minua! Hän ei tee
muuta kuin nurisee, -- siitä että on niin paljon työtä, että meillä on
niin vähän pukuja, että hänet pannaan raatamaan, että meillä on niin
sivistymättömiä naapureita, hän sanoo, että neiti Tewksbury säälisi
häntä niin, jos tietäisi kaiken ja että Allan-setä olisi hirveän
onneton, jos hän näkisi tyttärensä viettävän sellaista elämää! Ja tänä
aamuna minun päätäni kivisti ja hammasta särki ja minä olin äkäisellä
päällä, ja aivan äkkiä kaikki tupsahti ulos suustani!"

"Kerro tädille, mitä sanoit", vaati Julia järkähtämättömästi!

Nyyhkytykset tukahuttivat Kathleenin äänen. "Minä sanoin -- minä sanoin
-- voi! kuinka voin sitä kertoa! Minä sanoin että jos hänen isänsä ei
olisi menettänyt niin paljon minun isäni ja äitini rahoja, niin me emme
nyt kaikki olisi niin köyhiä."

"Kathleen, kuinka saatoit!" huudahti hänen äitinsä.

Jos Julia oli halunnut nostattaa myrskyn, oli hän onnistunut ja hänen
kasvonsa osoittivat hillittyä vahingoniloa.

"Voi, äiti, älä hylkää minua; älä hylkää minua!" voihki Kathleen. "Minä
en sitä sanonut, vaan joku muu, jonka en tietänyt asuvan sisässäni. En
vaadi että annat anteeksi tahi että unohdat, Julia, mutta jos tahdot
koettaa, vaikka kuinka vähän, niin osoitan sinulle kuinka pahoillani
olen. Minä leikkaisin itseäni veitsellä ja tekisin vuotavan haavan,
minä menisin vankeuteen, jos saisin takaisin sen minkä sanoin! Voi,
mitä minun pitää tekemän, äiti, jos sinä vielä kerran katsot minuun
tuolla tapaa ja sanot: 'Kuinka saatoit'!"

Kathleenin omantunnonvaivat olivat todella kovat, sen saattoi Juliakin
nähdä.

"Puhuiko hän totta, Margaret-täti?" toisti hän.

"Tule tänne, Julia, ja käy istumaan tähän viereeni. Totta on,
että Peter-setä ja minä olemme kumpikin sijoittaneet rahaa isäsi
liikkeeseen, ja totta on myöskin, ettei hän ole kyennyt antamaan sitä
takaisin eikä kenties koskaan kykene. Varoja on juuri sen verran, että
saadaan isäsi elatuskustannukset maksetuiksi, mutta me luotamme hänen
kunniallisuuteensa. Olemme äärettömän pahoillamme hänen puolestaan
ja rakastamme häntä hellästi. Kathleen ei tarkoittanut mitään muuta
kuin että isälläsi on ollut vastoinkäymisiä ja että meidän on kaikkien
kärsittävä niiden seurauksia, mutta olen hyvin ihmeissäni siitä, että
tyttäreni on saattanut unohtaa itsensä puhumalla siitä sinulle!"
(Maahan käpertynyt Kathleen nyyhkyttää yhä rajummin.)

"Varsinkin", virkkoi Julia, "kun minulla kuten Gladys Ferguson sanoo,
ei ole muita kuin te, joiden puoleen voisin kääntyä surussani. Minä
olen isätön tyttö", (hänen äänensä värähti tässä) "ja minä olen vieras
talossanne."

Rouva Carey tunsi hiukan kiivastuvansa silmäillessään tutisevaa,
kyynelissä kylpevää Kitty raukkaa ja Julian taipumattomia kasvoja. "Nyt
olet väärässä, Julia. Minä en käsitä miksi sinä et osaltasi jakaisi
meidän onnettomuuttamme ja miksi sinä et kärsisi yhtä paljon puutetta
kuin me. Syy ei ole meidän, ei liioin sinun. Sinä et ole etuoikeuksia
nauttiva vieras, sinä olet perheeseen kuuluva. Sinä olet isätön juuri
tällä hetkellä, mutta minun lapseni ovat isättömiä ikiajoiksi, etkä
kuitenkaan ole tehnyt yhtäkään kuormaa kepeämmäksi yhdistämällä voimasi
meidän voimiimme. Sinä olet pysytellyt ulkopuolella, sen sijasta että
olisit uskollisena liittynyt yhteiseen rintamaan ja työskennellyt
kanssamme ilomielin ja voimiesi mukaan. Avosylin otin sinut vastaan, ja
sinä olet tehnyt elämäni raskaammaksi, paljoa raskaammaksi kuin mitä
se oli ennen tuloasi. Minun on täytynyt lakkaamatta pitää omat lapseni
kurissa voidakseni suojella sinua ja kaiken aikaa sinä olet pannut
heidän kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa aivan tarpeettomalle
koetukselle! Minä en puolusta Kathleeniä, mutta tahdon vain sanoa,
ettei sinulla ole vähääkään oikeutta käyttäytyä kuten käyttäydyt.
Sinä olet kolmetoista vuotias, kyllin vanha päättämään haluatko olla
rakastettu vai ei, nykyisin et ole rakastettu!"

Koskaan eivät neiti Täydellisen korvat olleet kuulleet noin
epämieluista puhetta. Hän ei ollut taipuvainen vetistelemään, mutta
hänen silmänsä alkoivat kastua ja näytti siltä kuin olisi kyynelryöppy
ollut tulossa. Margaret-täti oli niin ihana kiivaudessaan, ja Julia
sekä pelkäsi että ihaili häntä. Mitä jos hänen kohtalokseen todella
tulisi se, etteivät ihmiset rakastaisi häntä, sellainen ajatus
kauhistutti häntä. Salaisesti hän kadehti Nancyn synnynnäistä lahjaa
voittaa silmänräpäyksessä ihmisten mieltymys, miesten, naisten, lasten,
-- koirien ja hevostenkin jos siksi tuli. Hän ei milloinkaan huomannut,
että Nancyn sydän riensi ystävällisenä jokaista vastaan, että hänestä
tulvehti eloisuutta, iloa ja myötätuntoa; hän arveli päinvastoin Nancyn
osalle tulevan kiintymyksen ja ihastuksen johtuvan hänen viehättävästä
ulkonäöstään. Juliaa ei totta tosiaan haluttanut olla epämiellyttävä,
sillä hän tunsi olevansa hyväntapainen, tunnollinen, älykäs ja
hyvinpuettu; hänelle oli täydellinen yllätys, ettei hän ollut mikään
onnistunut Carey-poikanen.

"Gladys Ferguson on aina rakastanut minua", puhkesi hän viimein
sanomaan ja hänen äänensä värähti.

"Siinä tapauksessa joko Gladyksella on huomattava rakastamistaito tahi
ehkäpä olet toisenlainen Julia hänen seurassaan", huomautti Carey-äiti
tyynesti nostattaen huippuunsa Julian hämmästyksen ja hämmennyksen.

"No, Kathleen", jatkoi Carey-äiti. "Rouva Godfrey on usein pyytänyt
sinua viikoksi Elsien luo, ja voit lähteä Charlestowniin jo
iltapäiväjunassa. Lähde pois Julian luota äläkä muista muuta kuin että
olet tehnyt väärin ja että sinun on tavalla tahi toisella korjattava
mitä olet rikkonut. Toivon että Julia sinun poissaollessasi miettii mitä
hänen on tehtävä, että sinun olisi helpompi olla hänelle kohtelias
ja ystävällinen. Raamatussa puhutaan paljon siitä, Julia, että on
synti saattaa veljensä syntiä tekemään. Tämän synnin ja Kathleenin
rikkomuksen välillä on minun nähdäkseni varsin pieni ero?"

"Eikä ole!" huudahti Kathleen. "Minä olen paljoa, paljoa huonompi
Juliaa. Jos isä tietäisi miten olen loukannut Juliaa ja sinuakin, äiti!
Minä olen ollut uskoton isälle, sinulle, Allan-sedälle ja Julialle. Ei
mikään voi minua puolustaa, _ei mikään!_ Minä olen niin häpeissäni,
etten voi koskaan maailmassa sitä unhoittaa. Voi, Julia, voisitko
ojentaa minulle kätesi vain siksi, että näyttäisit tietäväsi, kuinka
kovasti ylenkatson itseäni?"

Julia pudisti hänen kättänsä koko lailla vähemmän arvokkaana ja
itsetyytyväisenä kuin tavallisesti, ja jotain hyvin merkillistä ja
perin odottamatonta tapahtui, kun hänen kätensä tapasi poloisen Kityn
kostean, kuumeisen pikku kämmenen. Hän kumartui äkkiä serkkunsa puoleen
ja suuteli häntä aivan vaistomaisesti. Kathleen vastasi tervehdykseen
kiitollisena, liikutetun lämpimästi ja sitten he molemmat heittäytyivät
Carey-äidin kaulaan, missä he itkien ja suudellen viipyivät kokonaisen
minuutin.

"Minä menen lääkärin luo vedättämään ulos pahan hampaani", huudahti
Kathleen silmiään kuivaten. "Ellei minulla olisi ollut hammassärkyä, en
olisi koskaan voinut olla niin inhoittava!"

"Kerraksi se puolustus saattaa kelvata", vastasi hänen äitinsä
raukeasti hymyillen, "mutta jos sinä joka kerran, kun teet väärin,
otatat pois jonkun jäsenen, jonka arvelet aiheuttaneen loukkauksen,
pelkään, ettei sinulla vanhana ole monta jäsentä tallella!"

"Äiti!" kuiskasi Kathleen hänen korvaansa uskaltamatta katsahtaa
häneen, "enkö saisi olla menemättä Charlestowniin ja jäädä kotiin
näyttääkseni sinulle ja Julialle kuinka pahoillani olen."

"Niin, antakaa hänen jäädä, Margaret-täti, niin minullakin olisi
tilaisuutta koettaa", pyyteli Julia.

Oliko taivas romahtanut maahan? Oliko Soveliaisuuden ja Täydellisyyden
Esikuva tunnustanut vikansa? Oliko kopea, itsekäs sydän sulanut, ja
tunsiko hän viimeinkin olevansa Careyn poikasten sukua? Oliko häntä
kohdannut oikein todellinen suru, mikä ensin sai hänet "vanhan"
tavalla vihastumaan ja sitten "uuden" tavalla anteeksi antamaan.
Carey-äiti näytti todellakin tällä viikolla ahkerasti harjoittavan
vanhaa ammattiansa "saattaa elolliset olennot itse luomaan itsensä!"
Gilbert, Kathleen ja Julia olivat kaikki raivanneet itselleen tietä
jäälohkareitten alla ja näkivät jo vilahdukselta Hohtavan Muurin.



XXIV.

KIRJE SAKSASTA.


Eräänä aamuna elokuun lopulla Carey-äiti asteli kylätiellä Peterin
juostessa hänen vieressään maitokannu kädessä ja vähän väliä poiketessa
päätieltä omille yksityisille retkeilyilleen. Beulah näytti lumoavalta
sateisen yön jälkeen ja kedot vihannoivat kuin olisi ollut heinäaika.
Ellei herra Hamilton ollut lomalla jossain mannermaalla, olisi hän jo
näihin aikoihin saanut Bill Harmonin kirjeen ja ennättänyt vastatakin,
mietti rouva Carey katsellessaan muutamissa kuukausissa hänelle
rakkaaksi käyneen maiseman rauhallista kauneutta.

Rouva Popham oli lopettanut aamuaskareensa ja istui jo avonaisessa
ovensuussa koruompelutyönsä ääressä kirjaillen räikeän sinipunertavaa
ruusua, jossa oli tulipunainen keskus.

"Tahtooko rouva tulla sisään?" kysyi hän vieraanvaraisesti "vai saako
Lallie Joy tuoda tuolin ruohikolle niinkuin tässä tuonnoin?"

"Ruohikko on aina paras mielestäni, rouva Popham", myhäili rouva Carey.
"Koska tänään on kalakauppiaan päivä, olisin pyytänyt saada yhden
ylimääräisen maitotuopin kalakeittoa varten."

"Kunpa tuo vain tulisi", oli rouva Pophamin lyhyt vastaus. "Jos minä
olisin ruvennut kalakauppiaaksi, niin kyllä minä toimeni hoitaisin,
sen lupaan! Herra Tubbs jää kotiin milloin on heinänteko, tahi hänen
vaimonsa sairastaa tahi on myrskyisää tahi lasten tekee mieli lähteä
sirkukseen."

Rouva Carey nauroi. "Se on totta, mutta kuten miehenne huomautti
minulle viime viikolla, 'vaikka herra Tubbs ei pidä sanaansa, niin
hänen kalansa on aina tuoretta ja hyvää.'"

"Tottakai herra Popham puhuu hänen puolestaan!" vastasi hänen vaimonsa.
"Omasta puolestani en pidä väliä onko kala hyvää tai pahaa, jos hän
kerran pitää sen kotonaan! Saattaa olla, että minä näen asiat jonkin
verran mustina; mutta kummako herra Pophamin kanssa eläessä, hän kun on
alati kaikesta hyvää uskova."

"Hän pitää meitä kaikkia Keltaisessa talossa iloisella mielellä",
uskalsi rouva Carey virkkaa.

"No niin, miksei", huomautti rouva Popham kuivasti; "mutta teidän ei
tarvitse kuulla sitä iloa aina. Hyvää tuulta aterian aikana, hyvää
tuulta iltasin, hyvää tuulta öisin! -- elämän-iän kestävä, loppumaton
hyvätuulisuuden virta. Juuri semmoinen hän oli poikanakin, näki aina
kaikessa valoisan puolen, oli sitä tahi ei. Hänen äitinsä ja isänsä
kyllästyivät siihen lopulta hirveästi; niin paljon päivänpaistetta
talossa aiheutti ihan vetoa, oli vanhan rouva Pophamin tapa sanoa.
Omasta puolestaan hän sanoi, että pitää toki joskus elämässä nähdä
pilviäkin, oikein mustia ja kunnollisia pilviä. Hän kyllästyi ihan
kuollakseen Ossianin ainaisiin kultareunaisiin pilviin! Lallie Joy on
minun luonnettani, eikä kummakaan eläessään alati isän seurassa, joka
ei maailmassa näe muuta kuin hyvää, katsoi hän mille puolelle tahansa.
Kahta asiaa tahtoisin päästä kuulemasta, kun pääsen taivaaseen --: 'Älä
ole huolissasi, Maria!' ja 'Kaikki se parhaaksi on!' Popham puolestaan
taas sanoo, että hän tyytyy mihin paikkaan tahansa taivaassa, kunhan
en minä ole siellä huutamassa 'Pidä kiirettä, Ossian!' niin että siinä
asiassa me ollaan kuitit!"

"On ihmeteltävä ominaisuus, nähdä hyvää kaikessa", huokasi rouva Carey.

"Ihmeteltävän väsyttävää", vastasi rouva Pophan, "vaikka minun
on myöntäminen, että se on Ossianin ainoa vika, eikä hän omia
vastoinkäymisiään näe sen paremmin kuin muitten ihmisten. Hänen uusi
nuori hevosensa pillastui ja karkasi tiehensä hänen kanssaan mennä
viikolla ja sotki niittokoneen aivan kappaleiksi. 'Ei hätää, Maria!'
sanoo ukko, 'minäpäs siitä laitan ensiluokkaisen rattaan tuulimyllyyn!'
Siinä hän nyt on vajassa korjailemassa sitä; rouva voi kuulla hänen
laulavan. Eilisiltana oli täällä ihmisiä harjoittelemassa metodistien
konserttia varten, enkä saanut hituistakaan nukutuksi, laulunuotit
kun kaiken aikaa hyrisivät päässäni. He panevat aina Ossianin
laulamaan: 'Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo
vuorten yrttirinteisten', ja minä sanon hänelle, että hän on jo liian
vanha siihen, nuoret hirvet eivät lennä vuorten poikki silmälasit
nenällään, sanon minä, mutta hän ei ole tuosta millänsäkään, laulaa
vain laulamistaan kunnes kaiketi saavat sysätä hänet rullatuolissa
laululavalle!"

"Te kuulutte varmaan independenttien kirkkoon, rouva Popham?" kysyi
rouva Carey. "Olen nähnyt Lallien ja Digbyn sunnuntaikoulussa".

"Kuulun niinkin, herra Popham on metodisti ja minä olen independentti,
mutta minä sanon, että antaa lasten mennä minne haluavat, ja minä otan
heidät aina mukaani."

Rouva Careyä huvitti tämä venyvä uskonnollinen kanta, mutta hän koetti
näyttää totiselta. Samassa hän äkkäsi Nancyn avopäin lentävän tietä
pitkin heiluttaen ilmassa paperipalasta.

"Joko pääset kotiin tulemaan, mami?" huusi hän tulematta lähemmäksi.

"Jo, tulen heti, Lallie on jo tuonut maidon. Hyvästi, rouva Popham,
lapsilla näyttää olevan hätä saada minut kotiin."

"Rouva vaivaa itseänsä aivan liian paljon", vastusti rouva Popham,
"ettehän suo itsellenne mitään lepoaikaa."

"Niin, näettekös, minä itse -- siinä kaikki mitä minulla on heille
antamista", vastasi rouva Carey tarttuen Peterin käteen ja lähtien
Nancyä tapaamaan.

"Äiti", huudahti tämä nuori neito hengästyneenä, "minun täytyy kertoa
sinulle mitä olen pitänyt salassa, koska pelkäsin huolettaa sinua.
Minä kirjoitin herra Hamiltonille samassa postissa kuin herra Harmon.
Billillä on aina niin kiire ja hän on niin kehno kirjeidenkirjoittaja,
niin että hän ei olisi ensinkään hauskasti esittänyt asiaa, ja sinua
en tahtonut vaivata kesken kaikkia huoliasi, joten minä itse kirjoitin
konsulille, ja otin vielä jäljennöksenkin, että saisit tarkalleen
nähdä mitä kirjoitin. Viikon ajan olen joka päivä veräjällä odottanut
kirjeiden tuloa, mutta tänä aamuna Gilbert sattui olemaan siellä
ja huusi: 'Sinulle on kirje Saksasta, Nancy!' He ovat kaikki ihan
nääntyä uteliaisuudesta; Olive ja Cyril myös, mutta minä tahdon, että
sinä avaisit ja lukisit sen ensin, sillä se saattaa olla täynnä mitä
kauheimpia iskuja."

Rouva Carey kävi istumaan Pophamin nurkkauksen ja Keltaisen talon
välillä olevan viheriän kummun juurelle ja avasi kirjeen -- hiukan
pahaa aavistellen, se myönnettäköön. Nancy istui aivan lähellä häntä
pidellen kiinni ison, tiheästi kirjoitetun arkin kulmasta.

"Mitä, hänhän on kirjoittanut sinulle kokonaisen kirjan, Nancy!"
huudahti rouva Carey. "Siinä mahtaa olla koko hänen elämäntarinansa!
Miten pitkä sinun kirjeesi oli?"

"En muista, oli se aika pitkä, sillä mielestäni oli niin paljon
kertomista, että hän pääsisi selville siitä kuinka suuresti rakastamme
taloa ja miksi emme voi käyttää Ann-serkun rahoja, jos meidän
täytyisi muuttaa vuoden tahi kahden kuluttua, ja sitten kerroin
meistä itsestämmekin kaikenmoista, jotta hän näkisi, meidän olevan
miellyttävää, hauskaa ja kunnioitettavaa väkeä."

"Olikohan se kaikki varsin tarpeellista", huomautti rouva Carey yhä
rauhattomampana.

Näin kuului Lemuel Hamiltonin kirje, päivätty Amerikan
konsulinvirastossa Breslaussa Saksassa:

    _Rakas Nancy neiti_. -- Koska kirjeenne minulle sisälsi
    pelkästään liikeasioita pitäisi minun aloittaa vastaukseni
    sanoilla: 'Kunnioitettava neiti, Arvoisan kirjeenne olen saanut
    kuudentena päivänä tätä kuuta'; j.n.e. mutta niin en aio tehdä.
    Luullakseni olette arvannut minulla olevan kaksi omaa tytärtä,
    sillä te kirjoititte minulle juuri kuten olisimme istuneet
    yhdessä vieretysten kahden ystävän tavalla eikä kuten isäntä ja
    vuokralainen.

Rouva Careyn silmät vilkkuivat. Hän tunsi hyvin Nancyn
muodollisuuksista poikkeavan kirjetyylin, ja vilkkaan, välittömästi
pulpahtavan ystävällisyyden!

    Jokainen sana kirjeessänne huvitti minua, miellytti minua,
    liikutti minua. Tuntuu kuin tuntisin teidät kaikki rakkaasta
    äidistä alkaen, joka istuu keskellä --

"Mitä hän sillä tarkoittaa?"

"Lähetin hänelle valokuvan perheestä."

"Mutta miksi?"

"Jotta hän voisi nähdä minkänäköisiä olemme; jotta hän tietäisi, että
meitä kannattaa pitää vuokralaisina vaikka ikuisesti!"

Rouva Carey rupesi alistuvana uudelleen lukemaan.

    Rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä aina rakastettavaan
    pikku Peteriin, joka nähtävästi on juuri sellainen, jommoiseksi
    olette hänet kuvannut. Minä olin hänen ikäisensä, kun läksin
    Keltaiseen taloon viettääkseni siellä muutamia vuosia. Vanha
    Hamiltonin mummi oli asunut siellä koko elinaikansa, ja kun
    äitini, joka oli leski, sairastui vakavasti, vei hän minut
    mukanaan isoäidin luo. Äitini ei koskaan parantunut niin paljoa,
    että olisi voinut lähteä pois, ja niinpä aikaisin lapsuuteni
    kului Beulahissa, ja minä läksin kylästä vasta kymmenvuotiaana ja
    orpona.

"Voi toki!" keskeytti Nancy. "Nykyisin näyttää siltä kuin ei kellään
olisi isää ja äitiä!"

    Isoäiti kuoli heti äitini jälkeen ja tuskin tiedän kuka on
    talossa asunut seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana, Sen omisti
    veljeni ja siellä asui moniaita perheitä, kunnes se joutui minun
    osalleni. Minulla ei ole minkäänlaisia onnellisia muistoja siitä,
    joten voitte pitää talon itsellenne, mitä niihin tulee. Ainoat
    muistelmani liittyvät läntiseen makuuhuoneeseen, missä äitini eli
    ja kuoli.

"Läntinen makuuhuone; se ei ole se, missä on seinämaalaukset. Ei, se on
tietysti se, missä minä makaan", sanoi rouva Carey. "Maalattu huone on
varmaankin aina ollut vieraskamarina."

    Hän saattoi liikkua vain vuoteesta tuoliin ja hänen suurin
    nautintonsa oli istua päivänlaskun ikkunan luona katselemassa
    satakaunojen ja mesiangervojen huojuvan siinä kauniissa
    niittynotkelmassa, jonka takana kohoaa havumetsä. Kun heinä oli
    niitetty -- ja tämä niitty jätettiin aina viimeiseksi hänen
    tähtensä -- oli hänen tapansa istua siellä odottamassa angervojen
    kukkimista, hän rakasti niiden korkeita varsia ja hienoja,
    valkeita, ruohikossa keinuvia kukkia.

"Oi, kuinka minä hänestä pidän!" huudahti Nancy tulisesti. "Etkö voi
nähdä häntä, äiti? Niin herttaista, että hän vielä muistaa heidän
niittäneen heinäniityn viimeiseksi juuri hänen äitinsä tähden ja niin
herttaista, että hän niin monen vuoden kuluttua muistaa angervot."

    Nyt asiaan, Ann-serkkunne on aivan oikeassa sanoessaan teille,
    ettei teidän pitäisi ryhtyä kalliisiin parannuksiin vieraan
    tilalla ennenkuin tiedätte, saatteko häiritsemättä asua
    Keltaisessa talossa. Sentapaiset serkut ovat aina oikeassa
    sanokoot mitä tahansa. Minun serkkuni nimi ei ollut Ann, hän oli
    Emma, mutta nimi ei suuresti muuta asiaa.

"Nancy!" kysyi rouva Carey kohottaen uudelleen silmänsä kirjeestä,
"oletko puhunut jotain Ann-serkusta?"

"Olen, jotain vähäpätöistä hänestä mainitsin, sillä hänenhän rahat
olivat, joita emme voineet käyttää, ennenkuin saisimme tietää, voimmeko
jäädä taloon. En luonnollisesti antanut hänestä mitään kuvaa herra
Hamiltonille, sanoin vain, että hän on hyvin käytännöllinen, ja nyt
muistan, kerroin hänelle sinun sanoneen, että hän on erinomainen
ihminen; siinä kaikki. Mutta näetkös, äiti, kuinka älykäs hän on.
Hänellä on 'vaistoa', kuten herra Popham sanoo, eikä tarvitse kovin
tarkasti mitään selittää hänelle."

    Jos aikomuksenne on johtaa kaivosta vettä taloon ja sijoittaa
    kellariin suuri lämmitysuuni muutamain suojien lämmittämistä
    varten; jos te paperoitte ja maalaatte sisässä ja pidätte talon
    hyvässä kunnossa, niin te ylläpidätte minun omaisuuttani, vieläpä
    kartutatte sen arvoa, enkä niin muodoin asiain tällä kannalla
    ollen voi ajatellakaan minkäänlaisen vuokran vastaanottamista.

"Ei mitään vuokraa! Ei edes kuuttakymmentä dollaria!" huudahti Nancy.

"Katso; niin hän todellakin sanoo."

"Sellaista kultaista konsulia ei ole ollut olemassa maailman alusta
alkaen!" huudahti Nancy riemuiten. "Voi! lue eteenpäin; siellä on vielä
paljon muutakin ja saattaa ehkä tulla peruutus."

    Puhunko mitä muuta Careyt voivat tehdä hyväkseni, he, jotka ovat
    tehneet jo niin paljon?

"Niin paljon!" kertasi Nancy dramaattisesti korostaen. "Oh, kyllä hän
on herttainen!"

    Poikani Tom lähti käymään Beulahissa ennen Kiinaan menoaan ja
    minun pyynnöstäni pani hän äitini kuvan varmaan korjuuseen. Hän
    on älykäs poika ja sen sijaan, että olisi vienyt sen ullakolle,
    missä se olisi saattanut vahingoittua, hän pisti sen -- voitteko
    arvata -- sen huoneen vanhaan, tiiliseen takkaan, jota te nyt
    luullakseni käytätte ruokahuoneena. Se on oivallinen piilopaikka,
    sillä viiteenkymmeneen vuoteen siellä ei ole ollut tulta eikä
    vastakaan tule olemaan. Minulla on luonani tällä puolen vettä
    toisia kuvia hänestä. Vapauttakaa mainitsemani kuva verhoistaan,
    olkaa hyvä, ja ripustakaa se läntisen makuusuojan uuninhyllyn
    yläpuolelle.

"Minun makuusuojani! Se on oleva ihastukseni siellä!" sanoi Carey-äiti.

    Sitten kerran vuodessa äitini syntymäpäivänä -- se on neljäntenä
    päivänä heinäkuuta ja helppo pitää muistissa -- pyytäisin pientä
    ystävääni Nancy-neitiä tahi jotakuta muuta Careyä, jos hän on
    poissa, poimimaan satakaunoista ja angervoista pienen kukkavihon
    ja panemaan sen äitini kuvan alla olevaan maljakkoon? Se on oleva
    Careyn perheen Lemuel Hamiltonille maksettava vuotuinen vuokra
    Keltaisesta talosta!

Ilokyyneleet syöksähtivät tunteellisen Nancyn silmiin. Hän nousi
seisaalleen kiihtyneenä askelillaan ruohikkoa mittaillen.

"Oi, äiti, en luullut että isän ja amiraalin jälkeen voisi vielä olla
maailmassa sellaisia miehiä. Eikö kaikki ole ihmeellistä kuin satu?"

"Tässä on vielä hiukan enemmänkin, kuuntele, rakas."

    Mitä tulee asumisoikeuteen, saavat Careyt asua Keltaisessa
    talossa kuolinpäivääni saakka, ellei poikani Tom jonkun erikoisen
    sattuman kautta joskus toivoisi sitä kesäkodikseen.

"Voi, hyvänen aika! siinä tulee se kauhea, ellei! Poikani Tom on siis
ainoa vihollisemme!" puheli Nancy synkkänä.

"Hän on onneksi Kiinassa", rauhoitti hänen äitinsä.

    Tom on ainoa, jolla koskaan on ollut hitunen rakkautta Beulahiin,
    ja hän on aina ollut haluton suomaan sitä vieraitten asuttavaksi.
    Omituisin seikka tässä on se, että te ja omaisenne ette ensinkään
    tunnu vierailta minulle ja omilleni. Tiedättekö, rakas pikku
    Nancy-neiti, mikä sai kyyneleitä kohoamaan silmiini kirjettänne
    lukiessani? Se kohta, missä kerroitte isänne kysyneen mitä
    voisitte tehdä kiittääksenne Keltaista taloa siitä onnellisesta
    hetkestä, jonka vietitte siellä tuona kesäpäivänä aikaa sitten,
    ja tulipunaisen ruusun istuttaminen veräjän viereen. Olen
    lähettänyt kuvanne, missä sidotte ruusua seinään -- ja se oli
    niin viehättävä kuva, että hyvin vastenmielisesti luovuin siitä
    -- ynnä kirjeenne ja pikakuvan perheryhmästä pojalleni Tomille
    Kiinaan. Silloin hän saa tietää miksi olen vuokrannut talon
    ja kelle sekä kaikki siihen liittyvät asianhaarat. Luottakaa
    siihen, ettei hän tule koskaan teitä häiritsemään, kun hän näkee
    miten suuresti rakastatte tuota vanhaa paikkaa. Punaisen ruusun
    istuttaminen pitää Tomin aisoissa, sillä hän on romanttinen poika.

"Ruusun istuttaminen oli taivaasta lähetetty päähänpisto, koska se
'pitää Tomin aisoissa.' Me nimitämme Tomin Kiinalaiseksi viholliseksi!
Ei, me nimitämme hänet Keltaiseksi Vaaraksi", nauroi Nancy
voitonriemuisena.

    Olen ihastunut päähalliin valitsemaanne seinäpaperiin, josta
    lähetitte minulle näytteen.

"En käsitä mikset itse tehnyt matkaa Saksaan, Nancy, suuri, matka-arkku
seinäpaperi-näytteitä matkassasi!" huudahti rouva Carey kuivaten
naurunkyyneleitään. "Kuinkahan paljon postimerkkejä olet mahtanut panna
kirjeeseesi?"

"Kymmenen sentin", tunnusti Nancy, "mutta eikö se ollut sen
arvoinenkin, mami? -- No hyvä, lue nuo viimeiset rivit, ja sitten
juoksemme kotiin kertomaan muille."

    Lähettäkää minulle mitä uutisia tahansa ja vaikka mihin aikaan,
    että yhä edelleenkin saisin kuulla, mitä hauskaa toimitatte
    siellä. Olen ylpeä, jos kunnioitatte minua silloin tällöin
    kirjeellä. Tervehtikää äitiänne, jota kadehdin ja kaikkia
    vallattomia myrskylintuja samoin.

    Olen alati, rakas Nancy-neiti,

                                                 Teidän
                                            _Lemuel Hamilton_.

"En voi muistaa miksi puhuin hänelle Carey-äidin poikasista", tuumi
Nancy. "Se tuli varmaan aivan itsestään. Keltainen vaara on varmaankin
hyvin hauska kuten isänsäkin, vaikka hän onkin vihollisemme. Aika
sukkelaa, hänen pistää iso-äitinsä tiiliuuniin!" Ja Nancy nauroi ja
nauroi nauramistaan ajatellessaan, miltä hänen viimeinen huomautuksensa
saattaisi kuulua sen korvissa, joka oli asianhaaroihin perehtymätön.

"Hauska, lämmin, ystävällinen kirje", virkkoi Carey-äiti taittaen sen
kokoon hyväilevin sormin. "Kunpa isäsi olisi voinut lukea sen!"

"Hän ei puhu sanaakaan lapsistaan", ja Nancy otti paperit alkaen niitä
uudelleen tutkia.

"Sinä olet nähtävästi kertonut hänelle kaikkien omaistesi elämänkerran,
mutta hän tyytyy oman elämänsä kuvaamiseen."

"Poikani Tom mainitaan kylläkin usein, mutta rouva Hamiltonista ei
hiiskuta sanaakaan."

"Ei, mutta mitä syytä hänellä olisikaan siihen!"

"Jos hän rakastaisi vaimoansa, niin hän ei voisi olla häntä
mainitsematta", sanoi Nancy ovelasti. "Hän on koko jutun ulkopuolella,
siinä se. Voisiko meistä kukaan kirjoittaa sen talon kronikkaa, missä
joskus olemme asuneet, ja sulkea sinut siitä pois?"

Rouva Carey tarttui Nancyn ojennettuun käteen ja kohosi pystyyn
nurmi-istuimeltaan. "Sinulla on itselläsikin vaistoja, tytärpieni",
sanoi hän taputellen rusoittavaa poskea. "No, Peter, pistä pulikkasi
taskuun ja ota maitokannu pensaitten alta, meidän on kiireisesti
lähdettävä kotiin, jos mielimme saada kalakeittoa."

Heidän lähestyessään puutarhaa hyökkäsi heitä vastaan lapsijoukko Kitty
etunenässä.

"Kalamies ei tullutkaan", huudahti hän, "eikä ole enää toivoa, sillä
kello on jo niin paljon, mutta Julia ja minä olemme järjestäneet
koko päivällishomman. Koska emme kumminkaan voi saada kunnollista
päivällistä, olemme pyytäneet Olivea ja Cyriliä huviretki-päivällisille
ja kannoimme pöydän suuren vaahteran alle -- onko sinulla mitään sitä
vastaan?"

"Ei hituistakaan; pitäkäämme oikeat kemut, sillä Nancyllä on hyviä
uutisia teille kerrottavana!"

"Päivällinen ei ole oikein kemujen veroinen", huomautti Kitty
levottomana. "Kannattaako näiden uutisten takia avata jokin
säilykepurkki tahi muuta hyvää?"

"Avaa kaikki mikä sattuu olemaan suljettuna", huudahti Nancy syleillen
riemastuneena Olivea. "Sytytä ilotulet loistamaan lähikukkuloille. Pane
rummut pärisemään ja niin edespäin."

"Se on saksalainen kirje!" arvasi Gilbert.

"Mitä on päivälliseksi, Kitty?" kysyi Carey-äiti.

"Uusia perunoita ja silpoherneitä puutarhasta. Maitoon keitettyä
leipäkeittoa jälkiruoaksi. Ja sitten on Julia valmistanut
sanomalehtisalaattia antaakseen aterialle enemmän tyyliä."

Nancy veti kaikkien huomion puoleensa kaatuessaan pyörtyneenä
ruohikolle, taito, jolla hän kuva-arvoituksia näyteltäessä oli
saavuttanut suurta mainetta.

"Sen aiheutti vain muisto Julian viimeisestä sanomalehtisalaatista",
mutisi hän kun oli ryhdytty tavanmukaisiin virvoitustoimenpiteisiin.
"Puhu, lapsukainen, mitä on tänäpäivänä valunut vatiisi?"

Julian ääni miltei tukehtui nauruun, kun hän esiliinansa taskusta
olevasta paperiliuskasta luki: "'Hedelmiä, mitä vuoden aikana sattuu
olemaan, kylmiä papuja tahi herneitä, hienoksi leikattuja kurkkuja,
englantilaisia pähkinöitä, muutamia viipaleita päivällisestä tähteeksi
jäänyttä lihaa, kovaksi keitettyjä munia paritettuina, kypsiä,
pienennettyjä tomaatteja ja rediiseja hienon värin kohottamiseksi,
hiukkasen sipulia, hiukkasen piparjuurta, hiukkasen paksua kermaa.'
Olen jättänyt, pois salkopavut, ruokolaukan, rakuunaetikan, artisokan,
väkipippurin, sillä sitä meillä ei ollut; -- luuletko, että se
vaikuttaa mitään, Margaret-täti?"

"Vaikuttaa", sanoi Nancy juhlallisen salaperäisesti, "mutta vain meille
eduksi."

"Tuopa vasta on yksitoikkoista salaattia", ruikutti Gilbert.
"Siitähän puuttuu juuri maukkain osa, ei ole ruodittuja kilohaileja,
ei lavendeliöljyssä säilytettyä etanaa eikä vasikanjalkahyytelöä
eikä laululintujäätelöä eikä paistetulta edelweissejä, jollaisia
toki on jokaisen kunnon perheen ruokasäiliössä. Eikä mausteena ole
edes inkivääriä eikä reumatismivoidetta eikä katajanmarjaviinaa eikä
paljon mitään. Ellei Julia keksi lehteä, joka antaa ajanmukaisia
ruoanlaitto-ohjeita maaseututilaajilleen, saamme siirtää hänen
kokeilunsa keittiöstä vajaan."

Julian koko ryhti ja asento tämän, hänen viimeisiä keittiökokeilujaan
koskevan keskustelun aikana osoitti, että hänen katsantokannassaan
oli verkalleen tapahtumassa suuri muutos. Careyt omasivat kaikki
hyvin vahvan annoksen huumoria äidistä alkaen pikku Peteriin saakka.
He kiusoittelivat toisiaan kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa
pistopuheilla, vaikka tavallisesti kohteliaassa muodossa ja aina
erinomaisen hyväntuulisesti. Leigh Hunt väittää, että eräät henkilöt
pelkäävät alati henkisen kömpelyytensä tulevan näkyville, ja
siksi varovat mihinkään tavallisuudesta poikkeavaan tunnetilaan
joutumista. Se oli ollut Juliankin huolena, mutta vietettyään neljä,
viisi kuukautta kodissa, missä kaikki henkinen toiminta, vaikkei
aina syvääkään, oli uskomattoman nopeata, oli hän muuttunut hiukan
joustavammaksi. Carey-äiti oli aina sanonut, että jos Juliassa olisi
hitaistakaan taipumusta leikillisyyteen, niin hän ennen pitkää keksisi
itse kuinka tyhmä ja viisasteleva hän oli ja parantaisi tapojansa, ja
näytti siltä kuin tämä ennustus olisi aikaa voittaen käyvä toteen.

"Mitä sitten maidolla tehdään?" kysyi nyt Peter, joka oli kantanut sen
kaiken matkaa Pophamilta asti ja jolle se senvuoksi oli perin painava
kysymys.

"Enkeli-poju!" huudahti Nancy syleillen häntä. "Perheen ainoa
käytännöllinen jäsen! Mitä sinä ehdottaisit?"

"Juodaan se", kuului varma vastaus.

"Ja niin tapahtukoon, oi herrani mahtava! Nouda pikarini, palvelija",
-- tehden kuninkaallisen liikkeen Cyrilille. "Ammenna kristallivettä
kaivosta, josta Ann-serkkumme käskystä vesitorvi piakkoin on kuljettava
vettä linnamme muurien sisään. Juokaamme ilomaljoja tänä päivänä
Hamiltonin vaahteran alla kokoontuessamme ja ensimmäinen ja kiitollinen
maljamme kohotettakoon Amerikan konsulillemme Breslaussa!"



XXV.

OLIVEN ENSIMMÄINEN VOITTO.


Jos kesäkuukaudet olivat tuoneet paljon muutoksia Keltaisen talon ja
Lordien talon asujamille, niin toi syksyaika niitä vieläkin runsaammin.
Ann-serkun toimittamiin uudistuksiin oli ryhdytty ja niiden oli määrä
valmistua ennen kylmän tuloa. Beulahin Opisto oli alkanut lukukautensa
ja saanut kuusi uutta odottamatonta ja perin huvittavaa oppilasta.
Onneksi Careyn perheelle ja onneksi Beulahille vanha johtaja, työssään
uskollinen, mutta hyvin keskinkertainen opettaja oli kutsuttu
Massachusettsiin korkeampaan virkaan; ja vasta pari päivää ennen
koulun alkamista eräs nuori, hiljakkoin Bowdoinin yliopistossa lukunsa
päättänyt mies, Ralf Thurston haki ja sai toimen. Sitä ihastuksen
vavahdusta, joka sähkövirran tavalla kulki koulun naispuolisissa
oppilaissa, kun he ensi kerran näkivät Ralf Thurstonin -- näkivät hänen
nousevan rukoussalin korokkeelle, ja tiesivät hänet omakseen, sitä
ihastusta, voi paremmin kuvitella kuin selittää! Ralf Thurston oli
arvokas, hän oli oppinut, hän oli erehtymättömästi gentlemanni. Hän
oli kaunis, hän oli nuori, hänellä oli tarpeeksi tukkaa (jota heidän
johtajillaan oli harvoin ollut), hänellä ei ollut silmälaseja, hänellä
oli sointuva ääni ja sellainen puhetapa, että kolmetoista vuotiaat sitä
kuullessaan tunsivat suloisten väreiden karmivan selkäpiitään. Hän oli
leikkisä ja sukkelasanainen ja hänen naurunsa oli sydämellistä, mutta
ken tarkemmin häntä silmäili arvasi, että hän oli kantanut kuormia ja
että hänen saavutuksensa olivat kalliisti ostetut. Häntä ei nähtävästi
ollut helppo tyydyttää ja tytöt -- kaikenikäiset -- kulkivat odotuksen
jännityksessä, sillä he tiesivät, että tulisivat lukemaan toisella
tavalla kuin ennen. Varajohtaja, etevä nainen, joutui joksikin ajaksi
aivan pimentoon, ja Beulahin nuorison oli vallannut niin kiihkeä
rakkaus klassikoihin, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää. Ralf Thurston
opetti itse latinaa ja kreikkaa, mutta vanhemmat eivät ensimmältä
älynneet sitä salaperäistä yhteyttä, mikä oli olemassa syiden ja
seurausten välillä. Kaikki oli niin nuorta, teeskentelemätöntä ja
viatonta. Ei ollut pelkoa siitä, että hän olisi ollut mikään simasuinen
naisten lumooja, sillä hän oli kauttaaltaan kunnon poika, kyllin
miehekäs pitämään valveilla poikienkin mielenkiintoa.

Neljän Careyn ja kahden Lordin liittyminen oppilaitten joukkoon
vaikutti elähyttävästi koko kouluun. Mikäli pelkät koulutiedot olivat
kyseessä, joutuivat he usein alakynteen maalaisnaapuriensa rinnalla,
mutta Careyt olivat nähneet niin paljon maailmaa, että heillä oli hyvin
suuri määrä yleissivistystä, ja se painoi leimansa opiston ilmapiiriin.
Olive, Gilbert ja Nancy tulivat korkeimmalle luokalle; Kathleen, Julia
ja Cyril lähinnä korkeimmalle.

Nancyn ja Oliven ystävyys oli romanttista ja hehkuvaa laatua. Olivella
ei ollut koskaan ennen elämässään ollut todellista toveria; Nancyn
ystävät olivat ympäri maailmaa, missä hän oli sattunut asumaan. Olive
oli itseensä sulkeutunut, ujo ja jäykkä, vain muutamain valittujen
seurassa hän suli. Nancy oli oma itsensä joka seurassa. Nancyn
myötätunto, innostus ja mielenlämpö ne Olive Lordin häneen kiinnittivät
ja Oliven lahjakkuus sekä hänen rakkauden kaipuunsa olivat vanginneet
Nancyn.

Kahta ajatustavaltaan erilaisempaa olentoa oli mahdotonta ajatella.
Olive oli elänyt Beulahissa seitsemän vuotta ja isän kummallisuudet
sekä eristäytyminen maailmasta vaikuttivat sen, että hänellä oli
tuskin ollenkaan tuttavia; mutta jos Nancy olisi ollut luostariin
teljetty, niin hän ennen kuukauden kuluttua olisi koppinsa ikkunasta
hankkinut itselleen laajan tuttavapiirin. Hänessä oli kiihkeä
myötätunto lähimmäisiänsä kohtaan ja milloin hän vain huomasi heidän
poikkeavan kunnollisuuden suoralta tieltä, paloi hän halusta johtaa
heidät oikealle tolalle. Jos Olive olisi nähnyt humalaisen makaavan
maantienojassa, olisi hän tuskin luonut katsetta häneen, saatikka
sitten tiedustellut hänen nimeänsä. Nancy olisi, jos mahdollista,
käynyt istumaan hänen viereensä, kunnes hän olisi selvinnyt, tahi
pitänyt huolta siitä, että hän olisi joutunut määräpaikkaansa.
Hänen oli onnistunut saada nuori Nat Harmon lopettamaan paperossien
polttamisen, mutta tämä ei aiheutunut niin paljon pojan vakaumuksesta
tupakanpolton vahingollisuudesta kuin hänen ihailustaan Nancyä
kohtaan. Tämä lupautui auliisti kantamaan sinistä nauhaa ja istumaan
baptistikappelin puhujalavalla Nuorten Raittiusliiton vuosikokouksessa.
Juhlan aattona hän olisi ilomielin pitänyt puheenkin, kun presidentti
kävi häntä pyytämässä, mutta kauhistuneen Oliven onnistui estää hänet
siitä ja hänen äitinsä piti lujasti Oliven puolta.

"Olkoon sitten pitämättä; en minä pidä väliä, mami", vastasi
hän huolettomasti. "Minusta tuntuu vain niin ihanalta nousta
sininauhaisesta tyttö- ja poikajoukosta puhumaan yleisölle suuren asian
puolesta."

"Mitäpä sinä, Nancy rakas, tuolla iälläsi tiedät suuresta asiasta?"

"Oh, enpä todellakaan paljoa, mutta eipä tarvitse paljoa tietääkään,
jos vain puhuu ääneen ja selvästi, että kuuluu takapenkille. Olen
pannut merkille mitenkä se käy. Oli hirmuisen jännittävää kun
näyttelimme 'Ihanaa Ester kuningatarta' raatihuoneella; kun huiskutimme
kättämme, ja lauloimme 'Haman! Haman! Kauan eläköön Haman!' minä
melkein pyörryin ilosta."

"Se oli hyvin onnistunutta; minäkin pidin siitä. Mutta jos sinä pyörryt
ilosta joka kerran, kun jalkasi koskettaa lavaa, on varovaisinta, että
kartat sitä!" ja Carey-äiti nauroi.

"Hyvä on, arvoisa rouva, teidän tahtonne on lakini! Kun näette Beulahin
nuorison astuvan leveätä tietä, joka vie kadotukseen, ja kurkistavan
punaiseen viinimaljaan, niin muistakaa, että te pysäytitte käteni ja
ääneni!"

Gilbert ja Cyril olivat paljon yksissä, varsinkin sen jälkeen kuin
Cyrilin asemaa Beulahissa oli aika tavalla kohottanut se uutinen, että
herra Thurston piti häntä hyvin lahjakkaana matemaatikkona ja kenties
luokan etevimpänä oppilaana. Cyril itse, liian kalpea maalaispoika
ollakseen neljätoistavuotias, kapeahartiainen, hiljainen ja arka,
vastaanotti tämän odottamattoman kuuluisuutensa suorastaan kauhistuen,
mutta Oliven ylpeys riemuitsi siitä ja hän nautti veljensä saadessa
tunnustusta. Itse hän salaisesti arveli kirjoja tarpeettomiksi milloin
värejä ja pensseleitä oli saatavilla eikä ihmekään, ettei hän kohonnut
luokan ensimmäisten joukkoon, kun otetaan huomioon, mitä hän puuhaili
siveltimen seurassa. Hän maalasi tunnin ennen kouluunlähtöä ja koko
lauantaipäivän milloin Keltaisen talon vierashuonetta, milloin Nancyn
muotokuvaa, joka oli aiottu Carey-äidille joululahjaksi.

Kathleen ja Julia vetivät nyt yhtä köyttä ja olivat hyviä toveruksia.
Kathleen ei ollut koskaan unohtanut omaa rikkomustansa hyviä tapoja
ja sukuvelvollisuuksia vastaan; Julia muisti aina Kathleenin kiihkeän
katumuksen, joka siitä päivin oli ohjannut hänen käytöstään Juliaa
kohtaan. Julia oli hyvä "pänttääjä" ja herra Thurston kiitti hänen
oivallista latinanlukuansa, kun hän saattoi muistaa Julian olevan
olemassa. Nancyä hänen ei milloinkaan ollut vaikeata muistaa. Nancy,
se myönnettäköön, ei ollut erikoisen ihailtava läksyjen kuulustelun
aikana. Toisinaan hän tykkänään unohti mitä kirjassa oli sanottu
jostain erikoisesta seikasta, mutta hänellä oli tavallisesti sen
sijaan korvaukseksi tarjottavana jokin oma, älykäs huomautus. Ensin
herra Thurston arveli, että hän sillä koetti salata tietojensa
puutetta ja samalla häikäistä opettajansa, ettei tämä pääsisi hänen
tietämättömyytensä perille. Myöhemmin herra Thurstonille selvisi mikä
oli hänen heikkoutensa ja mikä hänen voimansa. Hän vastaanotti ja
muutteli asioita aivan kuin itsestään -- koristellen kaikkia tehtäviään
mielivaltaisesti niin sanoaksemme ja esitti sanottavansa aina hiukan
toisessa muodossa kuin muut tytöt. (Kun hän oli kolmetoistavuotias,
hän kerran ommellessaan sievää valkoista esiliinaa sattui pistämään
neulalla sormeensa ja tipautti veripisaran ompelukselleen. Kangas oli
niin hienoa, ettei hän uskaltanut yrittää mitään puhdistuskeinoja, ja
kun työn oli kova kiire, hän tuotapikaa kirjaili vihreän nelilehtisen
apilan veritahran kohdalle, ja koko perhe huudahti: 'Tuo oli juuri
Nancyn tapaista'.) Kielioppi kiusasi Nancyä, algebra ja geometria
tyrmistyttivät häntä, niitä ei voinut kirjailla! Kielet huvittivat,
kartanpiirustus ikävystytti häntä ja ainekirjoitus oli hänen
ihastuksensa, vaikka hän oli paljoa taitavampi vapaasti esittämään
ajatuksensa kuin siirtämään ne paperille huoliteltuun, täsmälliseen
muotoon. Luokkakronikoita, ennustuksia, lauluja ja runoja valui
ehtymättä hänen kynästään, mutta nämä tuotteet saivat uutta suloa ja
viehkeyttä vasta silloin kun Kathleen ne luki kuulijakunnalleen.

Kuinka Beulahin opistolaiset säteilivätkään, paukuttivat käsiään ja
pyörittivät päätään ylpeydestä eräänä päivänä ennen kiitosjuhlaa, kun
rukoussalissa pidettiin harjoituksia. Olive oli piirustanut suurimmalle
luokkataululle 'ensimmäisten siirtolaisten maihinnousun', ja Nancy
oli kirjoittanut lystikkään pikku jutun, joka aiheutti runsaasti
kättentaputusta sekä paljon naurua nuorissa kuulijoissa. Gilbert oli
ottanut osaa painiin ja niittänyt runsaasti kunniaa ja Kathleen päätti
improvisoidun ohjelman lausumalla Tennysonin runon --

    Oi nuori merimies,
    valkamas luota
    juurella kallion
    katsot ja katsot
    taikurivanhusta,
    silmissä ihmetys...
    Säihkettä seuraa!

    Suur' oli mestari,
    armias taika,
    kun yli laaksojen
    aamuina suven,
    kun yli vuorten
    ja ihmiskasvoin,
    kun yli kaiken
    lauluun kutsuen
    kimmelsi säihke.

    Oi nuori merimies,
    rantahan riennä,
    kumppanis kutsu,
    purtesi työnnä,
    purjehet nosta!
    Ennenkuin häipyy
    se äyrähän taakse,
    lähteös, joudu,
    Säihkettä seuraa!

Kathleenin viimevuotisen ruskean samettihameen alta näkyivät
pronssinväriset puolikengät ja sukat -- uutuus Beulahissa -- hänen
tukkansa lainehti niin somina suortuvina, ettei sellaista oltu
koskaan nähty Beulahissa, ja hänen äänensä oli suloinen kuin rastaan
sävel. Eipä niinmuodoin kumma olekaan, että tämä runo tuli opiston
muotirunoksi ja asetettiin kaiken lukemisen, kehittymisen ja elämisen
johtolauseeksi.

Kiitosjuhlan päivä lähestyi, ja rukoiltiin hartaasti lumentuloa,
edes sen vertaa, että syntyisi oikea tunnelma kalkkunapaistia ja
karpalokastiketta nautittaessa. Kahdentenakymmenentenä päivänä
Carey-äidille johtui äkkiä mieleen, että tänä Uuden Englannin
tyypillisenä juhlapäivänä soveltuisi erittäin hyvin viettää heidän
tupaantuliaisjuhlaansa. Niinpä Lordin lapset, Pophamit ja Harmonit
kutsuttiin kaikki Keltaiseen taloon kello seitsemän illalla. Suuriin
valmistuksiin ryhdyttiin. Kirjavia lyhtyjä riippui rivittäin
pengermällä; huoneita oli koristettu muutamilla myöhästyneillä
astereilla ja muratinoksilla ja valaistus oli niin uhkea, että siitä
saattoi päättää jonkun lainanneen lisälamppuja ja kynttilöitä tätä
tilaisuutta varten. Puvut olivat täysin tämän tärkeän tilaisuuden
arvoiset, sillä Careyn vanha vaatevarasto, joka heillä oli Beulahiin
tullessaan, kävi vielä täydestä ja näytti aivan moitteettomalta lampun
valossa.

Oliven maalaama Nancyn muotokuva oli valmis ja hän julisti, että oli
tuiki mahdotonta säilyttää sitä kätkettynä jouluun asti, joten se
saapui Keltaiseen taloon kiitosjuhla-päivän aamuna. Kun Nancy avasi sen
kääröstä ja näytti sen ensimmäisen kerran omaisilleen, niin Carey-äidin
huulet avautuivat, hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä, mutta hän ei
kotvaan virkkanut mitään, niin hän oli ymmällä. Olive oli kirjoittanut
kuvan alle 'Nuori huhtikuu'. Nancy seisoi keltaisia kukkia kasvavalla
mättäällä hiirenkorvilla oleva puu taustanaan ja käsivarsi ruskean
vasikan kaulalla. Vasikka oli seisonut mallina jo aikoja sitten, mutta
Nancy oli lisätty kuvaan toukokuun jäljestä. Älykästä päähänpistoa
totellen Olive oli kääntänyt Nancyn kasvot poispäin ja maalannut hänen
poskensa huhtikuun tuulessa liehuvain suortuvain peittoon. Olive ei
ollut taitava kasvonpiirteiden maalaamisessa, hänen taiteensa oli
vielä liian karkeata, mutta yhtäkaikki oli Nancy siinä ilmielävänä,
vartaloltaan, asennoltaan ja hiuksiltaan niin erehtymättömästi
näköisensä, että hänen äitinsä jäi seisomaan henkeään pidättäen.
Mitä vasikkaan tulee, niin se ainakin oli Oliven omaa alaa ja olikin
maalattu niin, että siinä huomasi neron siveltimen jäljet.

"Vasikasta on parempi kuva kuin sinusta, Nancy", arvosteli Gilbert.

"Eikö Vassu ole ihastuttava?" vastasi hänen sisarensa tyytyväisenä.
"Eikö mikä kaunotar tahansa kalpene sen rinnalla? Olen vallan ylpeä
siitä, että tulin maalatuksi sen viereen! Pidätkö siitä, mami rakas?"

"Pidänkö siitä?" huudahti hän, "se on ihmeteltävä. Se on lähetettävä
Bostoniin arvosteltavaksi ja meidän pitää keksiä jokin keino, millä
taivutamme herra Lordin hankkimaan Olivelle parhaimman saatavissa
olevan opetuksen. Tämä taulu on parempi sitäkin mitä hän on maalannut
minun huoneessani. Minua ei vähääkään ihmetyttäisi, Nancy, vaikka pieni
Beulah tulisi suuresti ylpeilemään Olivesta tulevaisuudessa."

Nancy oli haltioissaan äitinsä ylistyksestä. "Minä tunsin sen,
minä tiesin sen! Aina minä olen sanonut, että Olive on nero!"
huudahti hän käsiään taputtaen. "Ettekö tunne kuinka tuuli puhaltaa
hiuksiini ja pukuuni. Ettekö näe, että vasikka märehtii ja on juuri
liikahtamaisillaan? Oliven eläimet näyttävät aina siltä kuin ne
olisivat juuri liikahtamaisillaan! Oi, mami rakas! kun näet Oliven
nykyisin hymyilevänä, ahkerana ja onnellisena, olet varmaankin
mielissäsi siitä, että levitit siipesi, niin että hänkin mahtui
niiden alle meidän muiden joukkoon? Ja etkö luule, että voisit herra
Henry Lordinkin muuttaa 'uuteen asuun', vai onko hän liian vanha
Carey-äidinkään muodosteltavaksi?"



XXVI.

ELÄINTIETEELLINEN ISÄ.


Sitä samaa Carey-äitikin juuri ajatteli Nancyn puhuessa, ja muutamien
tuntien mietiskelyn seurauksena oli, että hän lähti kävelemään
setripuistoa kohti käärö viittansa alle kätkettynä.

Hän kulki taloon vievää pitkää, suoraa tietä ja koputti jotenkin arasti
pääovelle. Rouva Bangs tuli avaamaan kiirettä pitämättä ja vei rouva
Careyn perheen arkihuoneeseen, ikävimpään, missä hän oli milloinkaan
käynyt.

"Minä olen rouva Carey Hamiltonin talosta", sanoi hän rouva Bangsille.
"Olkaa hyvä ja kysykää, saanko puhutella herra Lordia hetkisen."

Rouva Bangs aivan ällistyi moisen pyynnön kuullessaan, sillä hänen
aikanaan oli tuskin yksikään kylästä tullut vieras avannut heidän
oviaan, vaikka kyllä toisinaan Portlandista tahi Bostonista tuli
kävijöitä.

Rouva Carey odotti hetken aikaa silmäillen äänetönnä alastonta, rumaa,
kolkkoa huonetta. "Olivella on kauneudenaistia", ajatteli hän, "ja
Olive on kuusitoistavuotias, hänen asiansa olisi muuttaa tämä paikka
toisennäköiseksi ja sen hän tekisikin, ellei hänen isänsä olisi tässä
kompastuskivenä."

Siinä samassa oletettu kompastuskivi, filosofian tohtori Henry Lord
astui huoneeseen ja tervehti häntä kohteliaasti. Hänen käytöksensä ei
ollut koskaan ystävällinen, sillä rakkautta ei ollut hänen sydämessään
eikä lämmintä verta hänen suonissaan, mutta ollen hyvää sukua,
sivistynyt ja hyvin kasvatettu kivettymä, oli hän toki kohtelias. Hän
oli juuri työhuoneessaan leikellyt eläimistönäytteitä ja näytti siltä
kuin olisi häntä haluttanut leikellä ja silpoa rouva Careyäkin; mutta
tällä oli, luojan kiitos, näkymättömässä asevarastossaan aseita, jotka
pystyivät hämminkiä aikaansaamaan professorin kehnossa koneistossa,
muun muassa hieno, kapea miekka, jolla tilaisuuden tullen voi pistää
varsin kipeästi.

Henry Lord oli keskikokoinen, laihahko, sileäksi ajeltu ja
ohuthuulinen, kastanjanruskea tukka oli harva ja otsa korkea; hänen
pienet silmänsä olivat erittäin sopivat mikroskooppiin tuijottamaan,
vaikka hyvin kelpaamattomat ystävällisessä juttelussa käytettäväksi.

"Me olemme naapureita, professori Lord, vaikka emme ole koskaan
sattuneet tapaamaan", sanoi rouva Carey nousten istualtaan ja ojentaen
hänelle kätensä.

"Lapseni tuntevat teidät paremmin kuin minä", vastasi herra Lord, "ja
olette mielestäni perin ystävällinen salliessanne heidän oleskella
niin useasti luonanne." He olivat neljän kuukauden aikana asuneet
Keltaisessa talossa, ateria-aikoja lukuunottamatta, mutta koska heidän
isänsä näkyi olevan tietämätön siitä kuinka taajat ja pitkät heidän
vierailunsa siellä olivat, niin rouva Carey piti tarpeettomana puhua
niistä ja sanoi vain:

"Meillä on paljon hupia heidän seurastaan. Lapsiltani jäi paljon
ystäviä Massachusettsiin ja muualle ja heillä olisi ehkä muuten ollut
ikävä Beulahissa. Paitsi sitä luulen, että mitä suuremmassa piirissä
lapset kasvavat, sitä paremmin he oppivat elämisen taitoa."

"Oliven ja Cyrilin en olisi mitenkään sallinut käydä koulua tällä
paikkakunnalla ellei teidän lapsianne olisi tullut oppilaiksi.
Tällaisissa maaseutukouluissa ei ole milloinkaan oikeata tieteellistä
henkeä ja sekä opettajain että oppilaitten puheet ja käytös jättävät
koko joukon toivomisen varaa."

"Niin lienee kyllä usein asian laita. Jospa nykyajan koulut voisivat
tuottaa sellaisia opettajia kuin oli viisikymmentä vuotta sitten ja
jospa me vanhemmat voisimme tuottaa sellaisia älykkäitä, tarmokkaita,
lujia ja uhrautuvia oppilaita, joita ennen aikaan tuli maalaiskodeista,
niin olisi meillä vähemmän valittamisen syytä. Täällä Beulahissahan
meillä sattuu olemaan erikoisen hyvä onni."

Herra Lord hymähti huvitettuna ja ylevän säälivästi. "Pelkäänpä, hyvä
rouva", virkkoi hän, "ettei teillä ole vielä ollut kyllin pitkää
kokemusta voidaksenne oikein arvostella herra Philpotin henkistä kykyä."

"Oh, herra Philpot erosi lähes kolme kuukautta sitten", sanoi rouva
Carey kevyesti antaen tohtori Henry Lordille ensimmäisen miekanpistonsa
ja hymähtäen nyt hänkin puolestaan huvitettuna. "Ralf Thurston,
nykyinen johtaja, on harvinaisen sivistynyt ja hieno mies."

"Vai niin! Lapset eivät ole koskaan maininneet mistään muutoksesta,
mutta ikäväkseni on minun tunnustettava, että olen hyvin hajamielinen
aterioilla. Vaimoni kuolema jätti kotoiseen elämäämme monta aukkoa."

"Joten teidän on oltava samalla haavaa isänä ja äitinä!" (Toinen pisto,
hyvin lempeästi annettuna.)

"Pelkään olevani liiaksi tiedemies kyetäkseni hyvin hoitamaan
perheenisän velvollisuuksia."

"Siihen käsitykseen olenkin tullut." Kolmas pisto. Hän halusi herättää
uteliaisuutta.

Herra Lord näytti harmistuneelta. Hän tiesi olevansa suuresti
epäsuosiossa paikkakunnalla eikä ollut mielissään siitä, että
kyläläisten juorut joutuivat vierasten korviin. "Te, arvoisa
rouva, pystytte kyllä käsittämään, että olen hartaasti kiintynyt
elämäntyöhöni, vaikka naapurit käsittävät sen aivan väärin", virkkoi
hän.

"Naapureilta en ole kuullut mitään", vastasi rouva Carey, "mutta naisen
ei tarvitse muuta kuin tuntea hyvin lapset nähdäkseen mitä heiltä
puuttuu. Te olette juuri näihin aikoihin niin kiinni kirjallisissa
töissänne, että nuorisonne luonnollisesti kärsii siitä hiukan. Mutta
teillä on kaiketi hengähtysaikoja kirjojenne lomassa?"

"Minulla ei ole mitään hengähdysaikoja, teokseni tulee kuusiosaiseksi
ja olen tuskin päässyt puoliväliin kolmatta, vaikka olen jo
seitsemän vuotta uhrannut tähän työhön. Mutta minulla on oivallinen
taloudenhoitaja, joka huolehtii vaatimattomista tarpeistamme.
Lapsistani ei ole seuraihmisiksi."

"Ei, ei vielä." (Neljäs pisto.) "Siksipä olisikin syytä totuttaa heitä
seurustelemaan toisten kanssa, mutta nytkin he ovat hyvin herttaisia ja
lahjakkaita lapsia."

"Minua ilahuttaa teidän hyvä ajatuksenne heistä, mutta yhtäkaikki he
kirjoittavat äidinkieltänsä hyvin huonosti ja muutenkin heillä on
peräti huonot yleistiedot."

"Oh, se seikka kyllä korjautuu, kun te saatte enemmän aikaa seurustella
heidän kanssaan. (Viides pisto.) Minusta tuntuu, ettei sellaisia
salaperäisiä asioita kuin sivistynyttä kieltä ja kulttuuria voida
milloinkaan oppia koulussa. Eiköhän se kuulu meidän alaamme, professori
Lord!" (Kuudes pisto.) "Oli miten oli, vaikka olette hyvin vaatimaton
isä, niin sen kai myönnätte, että Olive on nero?"

"Sitä en ole koskaan huomannut", huomautti hänen isänsä. "En voi
tietenkään sallia hänen harjoittelevan millään soittokoneella,
sillä tieteellinen työni vaatii hiljaisuutta, mutta en usko hänen
välittävänkään soitosta."

"Mutta hän piirustaa ja maalaa aivan hämmästyttävästi, ja hänessä on
aivan intohimoista tarmoa ja sen ohessa sellaista keskittymistaitoa ja
kiintymistä työhönsä, jota minä en koskaan ole huomannut kenessäkään
ilman siihen yhdistyvää suurta kykyä. Minun luuloni on, että hän tulee
pääsemään hyvin pitkälle."

"Ei liian pitkälle, toivoakseni", huomautti herra Lord jäätävästi
hymyillen. "Olive maalatkoon sametille ja porsliinille niin paljon kuin
mielensä tekee, mutta minä en ole mikään nuorten taiteilijattarien
suosija."

"Enkä minäkään, ellei lahjakkaisuus osoittaudu niin voimakkaaksi, niin
ilmeiseksi, että siihen täytyy kiinnittää huomiota; -- mutta nyt en saa
kauemmin viivytellä asiani esittämistä enkä pidättää teitä työstänne.
Me vietämme tänä iltana kello seitsemän tupaantuliaisia, Olive ja
Cyril ovat nyt meillä avustamassa valmistuksissa ja tahtoisin tietää,
saavatko he jäädä illalliselle ja voitteko lähettää noutamaan heitä
puoli kymmenen tahi kymmenen seutuvilla?"

"Tietysti he saavat jäädä, vaikka luulisin että teidän illallispöytänne
tuskin sietää lisäystä."

"Siinä missä jo on viisi, ei haittaa kaksi lisää, siitä vain ruokahalu
paranee", sanoi Carey-äiti myhäillen noustessaan.

"Jos sallitte minun noutaa hattuni ja päällystakkini, niin saatan
teidät maantielle", sanoi herra Lord astuen eteishalliin. Sitten hän
avasi rouva Careylle oven sanoen: "Sallittehan minun kantaa kääröänne?"

Hän ei vähääkään käsittänyt, miksi hän sen sanoi ja miksi hän sen
teki. Tämä rouva oli sekaantunut hänen perhe-asioihinsa varsin
epäilyttävällä tavalla ja lausunut useita huomautuksia, jotka olisivat
kuulostaneet häijynilkisiltä, elleivät olisi tulleet niin kauniista ja
miellyttävästä suusta. Rouva Popham ja rouva Harmon olisi vähemmästäkin
ajettu ulos ovesta, mutta tässä professori Henry Lord nyt asteli
tietä eteenpäin Carey-äidin rinnalla miettien tyytyväisenä, että
tämä oli nostanut hänen hartioiltaan raskaan kuorman osoittaessaan
aivan käsittämätöntä mielenkiintoa hänen epämiellyttäviä lapsiansa
kohtaan. Vielä hän mietti sitäkin, että rouva asteli hyvin joustavasti
lyhyessä mustassa puvussaan, että hänen kastanjanruskea tukkansa
näytti ihmeteltävän kauniilta mustan huopahatun alta ja että hänen
hipiänsä hohti hyvin valkoisena kiiltävää, mustaa ilvespuuhkaa vasten.
Jonkinlaista limaista nestettä valui herra Lordin suonissa veren
asemesta, mutta professori Henry Lordilla oli siitä huolimatta herkkä
kohtansa, ja hän oli tällä hetkellä erinomaisen hyvällä mielellä
melkein kuin olisi kirjan kolmas osa jo painovalmiina ja kustantajat
vaatimassa sen julkaisemisoikeutta.

"En käsitä mistä Olive olisi voinut saada sellaisia lahjoja, joista
puhutte", sanoi hän heidän astuessaan tietä eteenpäin. "Jo aikoja
sitten hän sai joitakin oppitunteja, muistaakseni, ja hänen äitinsä
jutteli usein siitä, että hän huvittelihe kynien ja värien parissa,
mutta en ole vuosikausiin kuullut mitään siitä."

"Pyytäkää nähdä hänen luonnoksiaan kun jonakin päivänä puhelette hänen
kanssaan hänen työstään", ehdotti Carey-äiti. (Seitsemäs pisto.)
"Taitonsa on hän todennäköisesti perinyt teiltä."

"Minulta!" Painokirjaimet eivät pysty kuvaamaan professori Lordin
hämmästystä.

"Sehän on luonnollista, kun otamme huomioon hänen erikoisalansa!"

"_Minkä_ erikoisalan?"

Kevyt miekka ei tosiaankaan ollut riittävä tälle miehelle, paksu
moukari olisi ollut sopivampi, mutta se olisi voinut haavoittaa ja
rouva Carey halusi vain pistellä. Eikö tuo ihminen ollut milloinkaan
nähnyt Oliven piirustavan eikä tarkannut millaisia aiheita hän valitsi?

"Hän maalaa eläimiä, eikä mitään muuta, jos hän vain saa seurata
haluansa; vaikka hän suorittaa aika hyvin toisiakin tehtäviä. Onko
mahdotonta, että eläintieteellinen työnne -- ajatuksenne, vuosikausia
kestänyt luokittelu, eläinten ruumiinrakennuksien ja tapojen väsymätön
tutkiminen -- olisi saattanut painua lapsenne mieleen? Hänessä on yhtä
palava innostus kuin teissä itsessänne, se esiintyy vain toisella
tavalla. Te olette kenties jollain salaperäisellä tavalla johtanut
tietonne Oliveen. Katsokaa tätä, professori Lord. Olive antoi sen
tänäpäivänä minulle."

He nojautuivat kumpikin tielle vievälle veräjälle, ja rouva Carey kääri
auki maalauksen ja piteli sitä pystyssä veräjällä.

Oliven isä katseli sitä hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en pysty
arvostelemaan tällaisia asioita, en tekniikkaa enkä muutakaan, mutta
täytyy myöntää, että ollakseen Oliven ikäisen tytön maalaama, se on
varsin ansiokkaasti suoritettu."

"Oh, ei vain ansiokkaasti, vaan etevästi! Nancy-tyttöni seisoo siinä
ilmielävänä, vaikka hänen kasvojansa ei näe. Katsokaa miten tuuli
puhaltaa, katsokaa tuota hauskaa, ihastuttavaa vasikkaa; katsokaa
ennen kaikkea taulun nimeä! Vain pieni neronalku olisi voinut kyhätä
tällaista joka tuumalta nuoruutta huokuvaa luonnosta, ja nimittää
sen 'Nuoreksi huhtikuuksi.' Oi, professori Lord, minä olen hyvin
suorapuheinen, koska vaimonne ei ole elossa, ja naiset juuri useimmiten
näkevät nupussaan olevat taipumukset lapsissa. Suokaa minulle
anteeksi, mutta pyydän, ottakaa varteen ja kehittäkää tätä Oliven
lahjakkaisuutta."

Sinisen samettipäähineen väriset silmät katselivat suoraan ja hartaasti
filosofian tohtoria Henry Lordia. Ne kylpivät kyynelissä ja poski
kalpeni ja punastui vuorotellen. Hän oli neljänkymmenen vuotias, mutta
yhtäkaikki oli poski vielä kaunis.

"Minä mietin asiaa", virkkoi herra Lord hiukan hämillään kääriessään
taulun uudelleen kokoon ja ojentaessaan sen rouva Careylle. "Joka
tapauksessa olen suuresti kiitollinen teille. Teillä tuntuu olevan
harvinainen kokemus lapsiin nähden. Saanko kysyä oletteko ollut
opettaja tai oletteko ehkä vieläkin?"

"Vielä mitä!" hymähti rouva Carey. "Minä olen vain äiti -- siinä
kaikki! Hyvää yötä."



XXVII.

TUPAANTULIAISET.


Tupaantuliaisissa oli ilo ylinnä ja joka kymmenes minuutti vakuuttivat
kaikki toisilleen, että ne olivat todennäköisesti onnistuneimmat
kutsut, mitä koskaan oli ollut maailman historiassa.

Vettä valui runsaasti Ann-serkun kalliista putkista, jotka oli upotettu
niin syviin ojiin, etteivät talvipakkaset voineet päästä niihin
käsiksi. Natty Harmon koetteli illan kuluessa useita kertoja keittiön
vesihanaa, sillä veden täytyi kaiken aikaa virtailla ylämäkeä kaivosta
keittiöaltaaseen, ja hänestä se oli jatkuva ihme, joka saattoi joka
hetkellä "tehdä lakon." Kellarin suurta uunia oli tähän asti käytetty
vain kokeilemiseen, mutta yleisesti arveltiin, että sillä tulee olemaan
täydellinen menestys. Tänä iltana ei ylimääräistä lämpöä kaivattu,
ja oli määrä sytyttää takkavalkeat suurin juhlamenoin. Aloitettiin
perheen arkihuoneesta; eversti Wheeler, Ralf Thurston, herra ja rouva
Bill Harmon sekä Natty ja Rufus, herra ja rouva Popham sekä Digby ja
Lallie Joy olivat kaikki ryhmittyneet uunin ympärille ihastuneina ja
jännitettyinä odottaen tapausten kehitystä. Carey-äiti istui takan
ääressä iloisesta kiihtymyksestä säteilevän pikku Peterin nojatessa
hänen polveaan vasten ja odotellessa omaa suurta hetkeään, joka oli
juuri tulossa.

    "Kun tulette sisälle taloon, niin tervehtikää sitä, ja jos talo
    on kelvollinen, niin tulkoon rauhanne sen päälle."

    "Olkoon se kaikille niille, jotka sukukunnasta sukukuntaan
    tulevat siinä asumaan Jumalan talo, taivaan portti."

    "Sillä kukin talo on jonkun rakentama, mutta se, joka on
    rakentanut kaikki, on Jumala, ja Hän antaa meille kullekin elämän
    ja hengen ja kaikki hyvät lahjat."

Carey-äiti lausui nämä sanat niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti
katsahtaen naapureihinsa vuoroin toiseen ja toiseen ja sivellen
kädellään Peterin kiharaista päätä, että he tuskin tiesivät oliko
oltava vaiti vai sanottava Amen.

"Raamattuako se oli, Osh?" kuiskasi Bill Harmon.

"Enkä tiedä; melkein kaikki, mitä hän sanoo kuulostaa minun korvissani
Jumalan sanalta tahi Shakespearelta."

Carey-äidin tervehdyssanoja seuranneen hiljaisuuden aikana Gilbert
lähestyi kori käsivarrellaan ja rakensi nopeasti ja näppärästi rovion
messinkiristikon takana olevaan takkaan. Sitten Nancy ojensi Peterille
löyhästi sidotun lyhteen sanoen: "Sytyttääksesi tulen tähän takkaan
annan sinulle soihdun. Siinä on kedon yrttejä ruumiin terveydeksi,
sananjalka laupeuden merkiksi, jalavan oksa rauhan- ja tammenoksa
voiman merkkinä sekä muratinköynnös osoitukseksi, että elämme iäisesti
teoissamme. Tähän olemme vielä lisänneet rosmariinin muistoksi ja
orvokkeja ajatuksien merkiksi."

Peter kumartui takan eteen ja sytytti tulen kolmeen paikkaan, sitten
hän ojensi soihdun Kathleenille hiipien takaisin äitinsä helmaan
täydelleen mykistyneenä omasta merkitsevästä osallisuudestaan
salaperäisten juhlamenojen suorituksessa. Kathleen pyöritteli kädessään
soihtua lausuen muutamia kauniita, erästä tällaista tilaisuutta varten
kirjoitettuja säkeitä:

    'Pala, tuli, pala!
    Liekki, leiskua!
    Ken tässä kättä kohottaa,
    Hän suuren taikavoiman saa,
    Hän lämpöä viepi viluisille
    Ja hohdetta ulkona seisoville.
    He käyvät lieden äärehen
    Toivoen, kaivaten,
    Ylemmäksi pyrkien.
    Tää liekki ketä lämmittää
    Ja viihdyttää
    Hän milloinkaan ei yksin jää.
    Ja kellä koti kolkko on
    Ja liesi köyhä, loistoton,
    Hän tähän lämpöön tulkohon!
    Pala, tuli, pala!
    Liekki, leiskua!'

Sitten tuli Oliven vuoro avustaa. Ralf Thurston oli löytänyt rakkaasta
Horatiuksestaan sopivan säkeen: _Tibi splendet focus_ (Sinulle
kotiliesi loimuaa). Olive oli maalannut tämän mietelauseen pitkälle,
kaidalle kangaskaistaleelle ja antoi sen nyt herra Pophamille, joka
nokkelasti kiinnitti sen sille varattuun paikkaan.

"Olivella on vielä toinenkin kaunis lahja Keltaiselle talolle",
sanoi Carey-äiti nousten seisaalleen, "ja suorittaaksemme ohjelman
seuraavan osan, on meidän saattueessa kuljettava yläkertaan minun
makuuhuoneeseeni."

Kulkuetta johti Gilbert kantaen Hamiltonin äidin kuvaa, joka oli otettu
vanhasta tiiliuunista "poikani Tomin" piilopaikasta. Carey-äidin
makuuhuone, jonka seinäpapereilla upeili niittykukka-kimppuja,
oli iloisesti valaistu ja valmiina vastaanottamaan lahjan. Nancy
nousi tuolille ja ripusti muotokuvan uunin yläpuolelle sanoen:
"Asetamme tämän kuvan tähän Agathan, Keltaisen talon omistajan,
Lemuel Hamiltonin, äidin muistoksi. Sen alapuolelle panemme vihkosen
kuivattuja satakaunoja, voikukkia ja angervoja, niitä kedonkukkia,
joita hän eniten rakasti."

Nyt Olive otti pois viheriän seppeleen, joka oli peittänyt ruskein
kirjaimin tiilitakan yläpuolelle maalatut sanat: "_Mater Cara_".
Kirjaimet olivat muinaisenglantilaista tyyliä ja niiden lomitse
kiemurteli voikukkia ja angervoja uhkeissa kimpuissa.

"'Mater Cara' merkitsee 'äiti rakas'", selitti Nancy, "ja niin on tämä
huone oleva täynnä muistoja kahdesta rakkaasta äidistä, poissaolevasta
ja läsnäolevasta."

Sitten Kathleen ja Gilbert ja Julia, Carey-äiti ja Peter taivuttivat
päätänsä lausuen kuorossa: "_Oi Sinä, joka asut niin monessa kodissa,
ota haltuusi tämäkin. Sinä, joka olet yksinäiset liittänyt perheeksi,
siunaa elämämme näissä suojissa. Suo luottamuksen, rauhan ja
tyytyväisyyden asustaa niissä, suo rakkauden, valon ja hyödyllisen työn
ikuisesti tulvia maailmaan tästä talosta. Amen_."

Hetken olivat kaikki ääneti ja sitten astui koko seurue portaita alas
ruokasaliin.

"Tämäkös vasta kaunista!" mutisi Lallie Joy kääntyen isänsä puoleen,
mutta tämä oli kadonnut joukosta. Ruokasali oli yhtenä loistavana
valomerenä ja äänekkään ilon vallitessa sijoittautuivat vieraat pöydän
ääreen. Carey-äiti kaatoi kahvia, Nancy suklaata ja muut tarjoilivat
voileipiä ja kaakkua, piparkakkuja ja torttuja.

"Missä on herra Popham?" kysyi pöydän alapäässä istuva Nancy. "Ei voi
olla hauskaa ilman herra Pophamia."

Juuri samassa mainittu herrasmies astui sisään kantaen suunnattoman
suurta, viheriään huopaan kiedottua esinettä. Lähestyen ruokapöytää hän
asetti taakkansa varovaisesti keskelle poistaen siitä vaatteen.

Se oli Likainen Poika huolellisesti korjattuna! Vieraat eivät
luonnollisesti tietäneet mitään Careyn Kirouksesta ja Careyt olivat
itse mykistyneet hämmästyksestä ja epätoivosta.

"Olen nähnyt tämän esineen tuhansina kappaleina kaiken kesää!" huudahti
säteilevä herra Popham. "Arvasin, että siitä toivottiin vielä kalua
tulevan, koska ei sitä oltu rikkaläjään heitetty. Ja kas, ei vielä sitä
asiaa ollut, jota ei Osh Popham saanut korjatuksi, jos vain malttaa
uhrata siihen tarpeeksi aikaa ja vaivaa. Ja niin minä eräänä iltana
viime kuussa kannoin tämän pikkumiehen korissa kotiin, ja yksitoista
iltaa olen istua nököttänyt sitä paikkailemassa! En tahdo väittää,
että se olisi uuden veroinen, mutta on se sentään melkoista paremmassa
kunnossa kuin vajan ylisillä viruessaan!"

"Kiitos, herra Popham!" sanoi rouva Carey katsoen vilkkuvin silmin
nauravia lapsiaan. "Olittepa oikein kiltti kun niin paljon aikaa
uhrasitte meidän hyväksemme."

"No niin, minä sanoin itsekseni, ettei mikään ole liika hyvää heille,
ja kun kiitosjuhla tulee, niin toimitan vielä yhden asian, josta voivat
olla kiitolliset!"

"Herkeä jo haastamasta, Pop, kuuletko?" kuiskasi Digby. "Sinä olet
puhunut jo ainakin viisi minuuttia ja estät meitä syömään rupeamasta ja
minä olen nälkäinen kuin susi."

Keltaisessa talossa lienee tuskin koskaan ollut niin hilpeätä,
puheliasta, hyvänsuopaa, ystävällistä ja juhlatuulista illallisseuraa,
vaikkakin kuvernööri Weatherby ehkä oli aikoinaan pitänyt siellä
paljoa komeampia kutsuja. Kun kaikki oli loppuun suoritettu,
lähdettiin ruusunväriseen, lehtimajantapaiseen saliin. Pian rätisi
ja leimusi täälläkin kirkas takkatuli ja siellä kuunneltiin laulua,
lausuntoa ja kuoroja, ja Osh Popham soitti viuluansa puhumattakaan
illan loistonumerosta "Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi
kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten", jonka hän suoritti Carey-äidin
säestyksellä. Sitä tehdessään hän työnsi silmälasinsa otsalle ja
ummisti silmänsä, mutta eivät harmaat suortuvat sen paremmin kuin
silmälasitkaan voineet himmentää sitä säteilevää hymyä, joka saattoi
hänet näyttämään viisitoistavuotiselta ja nuoremmalta molempia lapsiaan.

Rouva Harmon arveli hänen laulavan liian paljon ja kuiskasi miehelleen
toivovansa, että hän, Popham, olisi kanarialintu, jotta voisi saada
hänet vaikenemaan heittämällä pöytäliinan hänen päänsä päälle, mutta
muilta kuulijoilta hän sai jakamatonta suosiota osakseen.

Loppujen lopuksi koko seura kokoontui vanhanaikaisen pianon ympärille
laulamaan lähtövirttä. Soittokoneen mahonki kiilsi mielihyvästä ja
miksikäs ei, hoitihan se moitteettomasti (melkein moitteettomasti)
pianon virkaa, ja sen lisäksi oli perhe viikkomääriä nauttinut
kylläistä ravintoa siitä mitä oli säästetty sen vaihtohinnasta. Eihän
mikään järkevä perhe voinut sitäpaitsi surra sellaisen muodottoman
soittokoneen menetystä, joka seisoi kolmella jalalla, ja jota
soitettiin vain yhdestä kulmasta. Korkea, hopeainen kynttiläjalka
välkkyi tulenvalossa ja Carey-äiti soitti tuttua, rakasta, vanhaa
säveltä muiden virittäessä äänensä Whittierin virteen. Careyt
lauloivat kaikki kuin rastaat ja Peterkin, joka piteli virsikirjaansa
ylösalaisin, sovitti pienen linnunäänensä joukkoon, milloin joku tuttu
nuotti sattui hänen korviinsa.

    Taas korjuunaika hymyää,
    Sen antimet on armiaat.
    Ja Luonnon työtä tervehtää
    Syyslaulut, virret voitokkaat.

    Me nukumme, maa kasvuss' on
    Ja täyttyy tähkä kultainen.
    Me valitsemme pimennon.
    Vaan päivä paistaa eellehen.

    Oi ihme, uusi joka syys.
    Oi lahjat päivän, sadesään!
    Tää armon yltäkylläisyys
    Saa kylmyytemme häpeään.



XXVIII.

'TIBI SPLENDET FOCUS'.


Keltaisen talon ulkopuolella oli eräs, joka katseli ja kuunteli
kaikkea tätä, vaikk'ei yksikään koko seurasta sitä tietänyt, ja se oli
professori Henry Lord.

Erotessaan rouva Careystä veräjällä viiden korvissa hän palasi
omaan taloonsa ja määräsi illallisensa tuotavaksi tarjottimella
työhuoneeseensa. Hän oli yleensä hyvin mieltynyt siihen, koska se
vapautti hänet kaikista seurusteluvelvollisuuksista lapsiin nähden; ja
tyytyväisiä olivat todella kaikki muutkin, kun hän aterioi yksinään,
sillä Olive ja Cyril söivät halukkaasti ateriansa vain silloin, kun
osuivat olemaan kahden pöydässä.

Hän lueskeli, kirjoitti ja selaili raskaita nidoksia, ja käveli
edestakaisin huoneessa, ja veti salkuista värillisiä kuvalaattoja
viettäen aikansa omaksi tyydytyksekseen, kunnes hän sattui vilkaisemaan
kelloon sen lyödessä kymmenen. Hän oli unohtanut lähettää noutamaan
lapsia, kuten hän oli Carey-äidille luvannut! Hän läksi halliin huutaen
rouva Bangsia kaikuvalla äänellä. Ei vastausta. Ärtyneenä kuten aina
pienimmänkin vastuksen kohdatessa hän meni alakertaan, mutta ei
tavannut ketään keittiössä.

"Tuo hänen veljenpoika-nulikkansa on jäänyt illalliselle hotkimaan ja
ahmimaan minun kustannuksellani", mietti hän, "ja nyt hän on lähtenyt
saattamaan häntä! On kerrassaan hassutusta mennä noutamaan kotiin
kuusitoistavuotista tyttöä ja kolmetoistavuotista poikaa. Ikäänkuin he
eivät kymmenen ajoissa voisi kulkea kylätietä kahden! Mutta näyttäisi
ehkä hieman omituiselta, ellei joku mene, enkä missään tapauksessa voi
sulkea ovia ennenkuin he ovat tulleet."

Hän veti ylleen suuren päällystakkinsa, pisti lakin päähänsä ja läksi
pahantuulisena astumaan tietä pitkin. Oli kuulakka, tähtikirkas ilta ja
maa tuntui nopeasti jäätyvän. Hän astui eteenpäin kädet taskuissa ja
pää riipuksissa. Astuessaan portista maantielle hän katsahti eteensä.
Keltainen talo, joka oli kolmas rakennus mailin välimatkalla, oli
yhtenä valomerenä. Jokaisessa ikkunassa oli varmaankin kynttilä tahi
lamppu, ajatteli hän. Maa yleni jonkinverran talon kohdalla vaikkei
sitä voitu nähdä kesällä tuuheitten lehvien takaa, mutta nyt olivat
puut melkein alastomat.

"Kaunis naapurini on tuhlaavainen", puheli hän itsekseen tuikeasti
hymähtäen. "Kiitosjuhlan kunniaksiko tässä näin valaistaan? Ei toki,
nyt muistan hänen sanoneen, että hän aikoi viettää jonkinlaisia
tupaantuliaisia."

Lähestyessään taloa hän näki, että ikkunaluukut olivat sulkematta ja
että uutimia ei oltu vedetty eteen. Keltainen talo ei suinkaan aikonut
kätkeä kynttiläänsä vakan alle tänä iltana eikä naapuritaloja sitä
paitsi ollut lähettyvillä.

Seisoen alimmalla "ympyräportaalla" hän saattoi nähdä nurkassa seisovan
ryhmän laulamassa säteilevin kasvoin:

    'Taas korjuunaika hymyää
    Sen antimet on armiaat.'

Carey-äidin sorea pää kohosi ylevänä hänen mustasta puvustaan ja hänen
kaulansa oli yhtä valkea kuin leveä pitsikaulus, joka oli hänen ainoa
koristeensa.

Nancyn hän tunsi ulkonäöltä ja Nancy kirkkaanpunaisessa hameessaan
lauloi hartaasti kiitollisen sydämensä syvyydestä. Kuka oli tuo
tummatukkainen tyttö hänen vieressään -- hänen oma Olive-tyttönsä,
käsivarsi Nancyn vyötäisillä. Isä oli aina pitänyt häntä rumana, mutta
nyt oli hänen tukkansa sileissä palmikoissa ja hänen silmissään oli
kirkas hehku. Cyril seisoi Gilbertin ja Carey-äidin välillä. Cyril ei
hänen tietääkseen saanut kurkustaan yhtäkään ehjää säveltä, vaikka
olisi henki ollut kysymyksessä, mutta hänkin näytti aukovan huuliansa
ja ääntävän sanoja muiden tavalla. Missä olivat pelokkaat silmät,
surkea katse ja arkaileva käytös, mitä hän niin inhosi pojassaan.
Herranen aika! poika laski kätensä rouva Careyn olkapäälle lyöden siinä
hiljakseen tahtia yhdellä sormella ikäänkuin äidin olkapää olisi ollut
sopiva kaikenmoisiin hauskoihin ja tarpeellisiin tarkoituksiin.

Jos hän koputtaisi ovelle, arveli hän, niin hän häiritsisi tunnelmaa,
joka nähtävästi oli korkeimmillaan. Häntä, professori Henry Lordia,
ei tietenkään haluttanut mennä sisään ja yhtyä seuraan, missä Ossian
Popham ja Bill Harmonkin olivat suosittuja vieraita.

Uteliaana hän kierteli taloa kurkistaen sisään kaikista ikkunoista
ja asettuen milloin mihinkin asentoon nähdäkseen niin paljon kuin
mahdollista eri huoneista. Lopulta hän takkaloimun houkuttelemana
vetäytyi perheen arkihuoneen ulkopuolella olevalle pengermälle.
Arkihuoneessa roihusi komea tuli ja hänen siinä katsellessaan hiipi
Digby hiljalleen sisään, kohenteli halkoja kuin olisi hän ollut
talonväkeä, työnsi kekäleitä yhteen kohti, asetti paikoilleen
messinkisen ristikkosuojustimen ja pujahti sitten jälleen ulos niin
joutuisasti kuin suinkin mahdollista, ettei häneltä menisi paljon
hukkaan kesteistä.

"Näyttävät olevan hyvin kotiutuneita täällä", ajatteli herra Lord.

Tuli loimusi iloisena ja kirkkaana. Se valaisi uuninreunustan
alapuolella olevaa valkoista laudoitusta sekä eräitä siihen kullalla ja
tumman vihreällä maalattuja sanoja. Hän litisti kasvonsa ikkunanruutuun
luullen erehtyvänsä, mutta vähitellen kirjaimet esiintyivät selvempinä
ja hän luki vaivatta "Tibi splendet focus".

"Joku näyttää täällä tuntevan Horatiusta", ajatteli Henry Lord,
filosofian tohtori, harhaillessaan pois pengermältä. "'Sinulle kotiliesi
loimuaa'. En huoli mennä sisään niin kauan kuin tuo joukkue on siellä;
odottakoot, ja jos menee hyvin myöhäseen, saattaa kait joku lapset
kotiin."

Hän kulki pitkin talon syrjää ja jokaisesta ikkunasta hohti kirkasta
kynttilän valoa.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Kymmenistä ikkunoista tulvehti tervetuliaisvaloa. Sen loiste ja tuike
suorastaan vainosi häntä, kun hän suuntasi askeleensa omaa synkkää,
ilotonta kotiansa kohti. Ehkäpä sittenkin oli parasta hänenkin tämän
jälkeen pitää alakerrassa jokin lamppu palamassa merkiksi, että paikka
oli asuttu.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Hän oli muurannut umpeen lukuhuoneensa takan ja tuotattanut itselleen
umpinaisen kamiinin, koska oli aivan mahdotonta samaan aikaan hoitaa
tulta avonaisessa takassa ja kirjoittaa kirjaa. Hän ei tietänyt, että
saattaa kirjoittaa kahta vertaa paremman kirjan puolet vähemmässä
ajassa, kun on takkavalkea apuna. Hän ei tuntenut yhtäkään niistä
lukemattomista pikkuapulaisista, jotka rientävät luoksemme tällaisista
kodikkaista, odottamattomista elähyttämislähteistä.

"Sinulle kotiliesi loimuaa."

Iankaikenko noiden sanojen piti soida hänen korvissaan. Kenties rouva
Carey pitäisi sitä omituisena, jos hän antaisi lasten kävellä kotiin
kahden. Kenties --

"_Sinulle kotiliesi loimuaa_."

Henry Lord, filosofian tohtori, nousi portaita ylös ja kolkutti ovelle.
Digby Popham tuli salista avaamaan pääovea.

Kaikki odottivat jännittyneinä nähdäkseen kuka näin myöhäinen tulija
oli.

"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Olive-neidille ja Cyril Lordille, että
heidän isänsä on tullut heitä noutamaan."

Herra Lordin kylmä, ankara ääni kajahti saliin ja siellä voitiin
selvästi kuulla joka sana.

Gilbert ja Nancy seisoivat yhdessä ja Gilbert kuiskasi heti
sisarelleen: "Onko se vanha mörkö todella tullut noutamaan Olivea ja
Cyriliä?"

"Hiljaa, Gilly! Mörkö on varmaan muuttunut ihmiseksi, muuten hän ei
olisi ensinkään tullut!" vastasi Nancy.



XXIX.

KUN 'TYÖ JA HUONE KAUNIHILTA NÄYTTÄÄ.'


Joulukuu, tammikuu ja helmikuu kuluivat niin nopeasti kuin olisi
niissä ollut taikaa. Tätä ennen eivät Careyt olleet tietäneet mitään
maalaiselämän ankarasta talvesta, mutta tähän saakka siitä oli ollut
pelkkää hauskuutta. He olivat nuoria, reippaita ja iloisia, ja kylmä
sää näytti lisäävän kaikille tarmoa. Ensimmäisen kerran vuosikausiin
Kathleenin arka kurkku ei tuottanut huolta, Nancyn posket rusoittivat
entistä punaisempina, Gilbert kävi päivä päivältä hartiakkaammaksi
ja rotevammaksi ja suorastaan hekkumoitsi luistelemisessa ja
mäenlaskussa, ja Juliankin oli pakko ryhtyä aivan luontonsavastaiseen
toimeliaisuuteen, sillä hän ei olisi pysynyt lämpimänä puuhailematta.

Kylminä, kirkkaina aamuina Carey-äidin ja Peterin oli tapana
makuuhuoneen ikkunasta seurata hilpeän, pienen retkikunnan lähtöä
opistoon. Kimaltelevan lumihangen poikki kiitivät Olive ja Cyril
Careyjä vastaan ja aina tavattiin samalla paikalla ja samalla hetkellä.
Siinä nähtiin karkeita punaisia päällystakkeja ja viittoja, punaisia
kintaita, oravannahkaisia korville painettuja lakkeja, punaisia
sukkia, paksuja kenkiä kalosseineen ja nahkahihnoihin kiristettyjä
kirjoja. He olivat kuin parvi punatulkkuja, ajatteli Carey-äiti, kun
he nostivat kasvonsa ikkunaa kohti hymyillen hänelle aamuhyvästiänsä.
Ennen lähtöään Gilbert oli sullonut suuren kellariuunin täyteen lujia
puuhalkoja ja rouva Careyllä ja Peterillä oli paljon aamuaskareita
taloudessa tehtävänä. Kello seitsemän oli koko perhe ollut jalkeilla.
Julia oli lakaissut ja pyyhkinyt tomut, Kathleen oli avannut
makuuhuoneiden ikkunat, puhdistanut pesuvehkeet, täyttänyt vesikannut
ja muuttanut puhtaat käsiliinat. Gilbert oli kantanut halot ja Peter
sytytysvehkeet, sillä toisissa huoneissa täytyi sytyttää takkavalkea.
Äiti oli keittänyt yksinkertaisen aamiaisen Nancyn siivotessa
ruokasalia ja kattaessa pöytää ja kello kahdeksan käytiin ruualle
nälkäisinä kuin nuoret karhut nauttimaan pöydän antimia. Siinä oli
kukkuralautasellisia ruskeita ja valkeita leipäviipaleita, munavateja
tahi tähteeksi jäänyttä turskaa tahi kivivadissa lämmitettyjä herneitä,
toisinaan paistettuja perunoita, leipäkeittoa tahi Nancyn kehuttuja
ohrasämpylöitä. Lauantaiaamuisin oli pannuleipää ja vaahterasiirappia
heidän omista puistaan, Osh Popham oli näet keväällä neuvonut
heille, miten vaahteroista juoksutettiin mahlaa suuria ämpärillisiä
ja siitä sitten keitettiin mainiota siirappia. Carey-äiti ja Peter
korjasivat vuoteet toisten lähdettyä kouluun ja oli somaa nähdä
kuinka topakkana Peter-lintu, toisinaan päällystakissa ja kintaat
käsissä, seisoi vuoteen alapäässä auttaen äitiänsä levittämään ja
suoristamaan lakanat ja tyynynpäälliset. Hänen pulleat säärensä
kuljettivat hänet kymmeniä kertoja asioille yläkerrasta alakertaan
ja päinvastoin, ja kaiken aikaa tulvi hänen suustaan loppumaton
virta hilpeätä juttelua, kun hän suloisella, piipittävällä äänellään
kertoeli äidilleen mitä hän oli juuri tehnyt, mitä hän paraillaan
teki, miten hän sen teki ja mitä hän aikoi tehdä minuutin tahi kahden
kuluttua. Puoliyhdestätoista puolikahteentoista oli sitten pieni
tyven hetki, jolloin Peter opetteli lukemaan, mikä vain toisinaan
leipomispäivinä syrjäytettiin. Tähän aikaan oli jo keittiö puhdas ja
kiiltävä. Hella loisti puhtaana ja tuli ritisi ja räiskyi. Aurinko
paistoi ikkunasta sisään tehden kaiken voitavansa niinä harvoina
tunteina, kun sen oli sallittu hoitaa tehtäviään Uuden Englannin
lyhyenä talvipäivänä. Peter istui jakkaralla äitinsä tuolin vieressä
sylissään "_Iloinen aapinen_", josta hän totisena ja tarkkaavaisena
ammensi oppia luullen sitä koko maailman avaimeksi. Oh! olivatpa ne
onnenhetkiä Carey-äidille, kun hän pojan äitiin kääntyneissä kasvoissa
näki isän kuvan ilmielävänä, kun tuo muistista häipymätön hymy ja
ilakoiva silmänisku Peterin kasvoilla antoivat hänen sydämelleen tuskan
pistoksen, joka yhtäkaikki oli puolittain iloa, sillä siinä olivat
suloiset muistelmat voimakkain osa. Kuinka paljon hän oppikaan itse
tänä hiljaisena rauhan hetkenä täyttäessään Peter-linnun järjen ja
sielun taivaallisella opetuksella. Rakkautta tulvi hänestä, äänestä,
huulilta ja silmistä, ja rakkautta joi hän itsekin janoisen halukkaasti
pienestä, hänen polvillaan istuvasta ihmistaimesta. Mutta tunti oli
pian kulunut loppuun. Eikä aikaakaan kun jo alkoi kattila porista,
perunat kiehua padassa ja Carey-äidin lusikka hämmentää kaikkea sitä
hyvää, joka oli kauan pitänyt hiljaista pihinää paistinpannussa.
Toisinaan siinä oli naudanliha viipaleita, toisinaan lampaanlihaa,
mutta tulos oli tavallisesti sulava sekoitus nauriita, porkkanoita
ja sipulia herkullisessa liemessä, missä siellä täällä yllätyksenä
yksitoikkoisuuden estämiseksi uiskenteli lihamöhkäleitä.

Äidin oli ryhdyttävä astiainpesuun sen jälkeen kuin hän oli peittänyt
Peter-linnun lämpimään huopaan arkihuoneen sohvalle ja jättänyt hänet
sinne unia vetämään, mutta hänen sydämessään ei ollut sijaa nurinalle,
vaikka päivät olivat raskaat ja työ tottumattomalle ikävää. Jospa rahaa
vain olisi ollut hiukan enemmän! Siinä hänen varsinainen huolensa,
sillä satunnaiset, ylimääräiset tulot kävivät yhä niukemmiksi, ja
vuoden kuluttua oli heidän pieni rahastonsa oleva surkean mitätön.
Tokkohan hän teki kaiken voitavansa, tuumi hän, puuhaillessaan lentävin
askelin Keltaisessa talossa milloin ylisellä, milloin kellarissa
tahi huoneissa. Hän osasi soittaa pianoa ja laulaa; hän osasi puhua
kolmea kieltä ja lukea neljää; hän oli tehnyt hovikumarruksen kahdessa
ulkomaalaisessa hovissa; ihailu ja rakkaus olivat seuranneet häntä niin
kauan kuin hän saattoi muistaa ja yhtäkaikki hän nyt neljänkymmenen
ijällä asui leskenä Uuden Englannin sydänmaassa, pienessä kylässä,
valmistaen lihahöystettä lapsilleen päivälliseksi. No niin, nykyinen
aika oli valmistuksen aikaa, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että
hän saattoi hankkia lapsilleen yksinkertaisen päivällisen, hänen
tuli olla kiitollinen siitä, että hänen pihvinsä, lihakeittonsa ja
pähkinäputinkinsa muuttuivat vereksi, lihaksiksi ja aivokudokseksi,
joista ehkä myöhemmin saattoi koitua maailmalle jotain hyötyä! Hänen
tuli olla kiitollinen siunatusta onnestaan saada lähettää neljä
rusoposkista, nauravaa, virkeätä lasta kulkemaan lumista tietä
valkeaksi maalattuun opistoon; kiitollinen siitä, että näki iltalampun
ääressä neljä, hartaasti kirjan yli kumartunutta päätä, jotka silloin
tällöin kääntyivät hänen puoleensa saamaan apua ja rohkaisua vaikeissa
kohdissa. Oliko syytä valittamiseen niin kauan kuin myrskylinnut
työskentelivät ja leikkivät Carey-äidin vesipuutarhassa kooten voimia,
jotta voisivat lentää jäävuorien ylitse ja sukeltaa niiden alitse
sekä lopulta kiivetä Hohtavan Muurin yli? Muurissa ei ole milloinkaan
porttia; Vetten-pienokainen Tom oli itse päässyt sen perille, siksipä
vain oikein urheat kiipijät pystyvät voittamaan Rauhalammen matkan
tuhannet vaikeudet. Eihän Carey-äidin poikaset voisikaan lentää merien
yli näyttämään hyville linnuille tietä, elleivät olisi omin voimin
opetelleet? Tällaisina hetkinä Carey-äidin oli tapana tarkastaa
kuvaansa peilissä sanoen; Ei kannata valittaa, rouvaseni! Äitiyden
iloja ei saa kukaan ilman huolia! Ajattele ilojasi äläkä ole pelkuri! --

    Ken Herran mielen mukaan luutaa käyttää,
    sen työ ja huone kaunihilta näyttää.

Silloin hänen silmänsä muuttuivat sinisestä sametista siniseksi
teräkseksi ja jokin jumalallinen siunauksen lähde soi hänelle uutta
voimaa olemaan lapsilleen sekä isänä että äitinä.

Keltaisen talon lämmin liesi levitti valoa ja lämpöä, ei vain
sen ääressä istuville, vaan ympäri koko kylän. Pidettiin joulu-,
uudenvuoden- ja loppiaiskutsuja ja näihin aikoihin Bill Harmon näki
puupinon Careyn vajassa epäilyttävästi hupenevan. Hän tiesi mitä
sylestä maksettiin -- kuka sen paremmin olisi tietänyt; mutta hän ja
Osh Popham vilkuttivat toisilleen silmää eräänä tuulisena helmikuun
päivänä ja ajoivat vajaan kolme syltä kahden asemasta hyvin tietäen
ettei halkojen mittaaminen ollut kuulunut Carey-äidin kasvatukseen.
Natty Harmon ja Digby Popham tajusivat vanhempiensa esimerkin
verrattomasti paremmin kuin heidän saarnansa ja pyysivät eräänä
iltapuolena saada sahata ja pilkkoa muutamia isoja halkoja.

Rouva Carey katsahti heihin tutkivasti, ihmetellen mielessään
mahtoivatko he ehkä arvata millä kannalla hänen raha-asiansa olivat
ja tultuaan siihen päätökseen, että se oli mahdotonta, sanoi hän
hymähtäen: "Saatte mielellään tulla tänne sahaamaan tunniksi tahi
pariksi, jos tulette lauantai-iltana takkatulelle, kun aiomme koetella
taitoamme sanaleikeissä ja nauttia pähkinöitä ja marjamehua."

Leskirouva Berry, joka piti opistolaisia täysihoidossa, lähetti heille
silloin tällöin sulavan lihapiirakan ja rouva Popham ja rouva Harmon
toivat kuivattuja omenia tahi kurpitsoita, juurikasveja tahi Baldwinin
omenia. Ne olivat heidän mielestään vähäisiä antimia siihen katsoen,
että kauan tyhjänä ollut Keltainen talo levitti nyt majakkatulen tavoin
säteitään yli koko harmaan kylän.

"Ei se rouva taida olla kovin taitava talousihminen!" sanoi
Bill Harmon. "Joka kerran kun hän lähettää minulle öljykannunsa
täytettäväksi, annan hänelle hyvän tuopinmitan kaupantekiäisiksi, mutta
eipä hän jumal'avita, näy tuosta tulevan hullua viisaammaksi! Koetan
mitata hänelle kaikessa niin runsaasti kuin hän mittaa lapsilleni,
mutta ei kukaan voi pysyä hänen tasallaan! Hän on kuin aurinko, joka
paistaa niin hyville kuin pahoille. Henry Lordin nuoret syövät siellä
aamiaista ja illallista kerran tahi kahdesti viikossa, vaikka sillä
vanhalla kitupiikillä on viisikymmentätuhatta dollaria pankissa."

"Älä huolehdi Bill", sanoi Osh Popham; "jossain hän kerran saa
korvauksen. Kaiketi Kaikkivaltias pitää tätä naista silmällä ja
johtaa hänet vielä lihaville laitumille. Nuoret kasvavat aikuisiksi
ja opiston opettaja sanoo, että he voittavat itse pirunkin, niin ovat
teräviä oppimaan! Pojasta tulee piankin vikkelä mies, joka tuo hyvät
viikkorahat kotiin äidilleen. Tytöt ovat siksi kauniit, että kaappaavat
itselleen miehen niin pian kuin ovat täysissä höyhenissään, ja niin he
kaikki ennen pitkää joutuvat lihapatojen ääreen. Ma jo alunpitäen sain
hyvää silmää tälle perheelle ja olen tavattoman mielissäni siitä, että
aikovat taas keväällä korjauttaa huoneitaan. Teen vaikka ilmaiseksi
työtä tuollaisille ihmisille."

"Kait sinä siitäkin olet heille kiitollinen, että kuuntelevat
puheitasi, Osh! Tulivatkin tänne juuri parahiksi kuuntelemaan
juttujasi, kun muut kylässä olivat jo saaneet tarpeeksi niistä."

"Osaisit vain sinäkin hiukan enemmän juttuja, Bill", vastasi Popham,
"niin useammin kutsuttaisiin suakin sinne pikku apua toimittamaan,
omenia paistamaan ja iltaa viettämään. Niin rattoisaa talvea ei minulla
ole ollut sitten kun Marian kanssa yhteen mentiin kaksikymmentä vuotta
takaperin."

"Hän on sinua pitänyt vauhdissa siitä pitäen", hihitti Bill Harmon.

"Niin on", myönsi Osh iloisesti, "mutta tuskinpa sinun kannattaa tuosta
ilkkua, sillä et ole koskaan itsekään saanut oikein hengittää naimisiin
mentyäsi! Mutta kuuletkos mun valittavan! Maria kiirehti mua kosimaan,
ja kiirehti mua naimaankin hänet ja siitä pitäen hän ei ole hellittänyt
kättään minusta minuutiksikaan; mutta kyllä hän minut taivaaseenkin
kulettaa samaa vauhtia, siitä saat olla varma. Sinne hän saapuu meistä
ensimmäisenä, kuten tavallisesti, ja jää hievahtamatta seisomaan
salpojen luo, kunnes saa Digin, Lallie Joyn ja minun turvaan."

"Kunnon nainen hän on ja niin on minunkin eukkoni", huomautti Bill
tunteellisesti; "ja eversti Wheeler sanoo kunnon naisten olevan sisästä
niin muokattuja, etteivät he kaiken aikaa voi olla naurussa suin.
Molemmat he nyt paraillaan liikuttavat hyppysiään koulunopettajan
hyväksi; siinä hommataan ja puuhataan kuin olisi hän mikäkin morsian,
se Thurston."

"Hän on ensiluokkainen opettaja; vain se, jolla itsellään on
opettajakokemusta voi tietää kuinka hyvä opettaja Ralf Thurston on, ja
minulla sitä on, jotta tiedän mitä puhun."

"En ole koskaan kuullut sinun olleen opettajana, Osh!"

"Et ole lähes kaikkia kuullut minusta, ja hyvin vähän tiedät mitä
toimitin ennen Beulahiin tuloani, sillä sinusta ei ole juttujen
kuulijaksi, Bill! Olen kerran opettanut Digbyn tunnetuimmassa koulussa,
ja poikani Digby sai nimensä siitä koulusta! Isäni ja äitini, näetkös,
olivat päättäneet antaa minulle koulukasvatuksen, mutta minulla
ei ollut taipumusta siihen päin. Minä olin iso, vahva, kömpelö
pojanvetelys, ja vaikka eivät lukuni sujuneet koulussa, pidettiin minua
siellä, kun olin pallopelissä niin taitava. Toista luokkaa ylemmäs en
koskaan tullut, enkä sinnekään olisi tullut, ellei johtokunta olisi
katsonut asiaa sormien läpi pelastaakseen minut koululle. No niin,
professori Millard oli matkustanut maalle luentoja pitämään jonnekin
Bangorin lähelle ja siellä hän tapasi koulunjohtajan, joka kertoi
hänelle että Digbyssä oli kova opettajapula. Hän sanoi heillä jo
olleen kolme kappaletta kolmen viikon kuluessa ja heidän sen lisäksi
menettäneen kaksi uunia; sillä pojat olivat ajaneet opettajat tiehensä,
purkaneet uunit ja heittäneet tiilet ovesta opettajain päälle. Kun
professori Millard oli kuullut tämän, virkkaa hän: 'Minäpäs tunnen
nuoren miehen, joka sopii koulunne opettajaksi; Ossian Popham on
sen miehen nimi. Koulun tarkastaja tuli minua haastattelemaan ja
minä sanoin. 'Suostun opettamaan koulussanne yhdeksän viikkoa sadan
dollarin palkkiosta, ja jos jätän työni ennen sovittua aikaa, en vaadi
senttiäkään!' 'Siinä vasta miestä', sanoo tarkastaja ja niin sovittiin
asiasta pitkittä puheitta. Olin mielissäni, että oli lauantaipäivä,
jotta saatoin heti lähteä matkaan niin kauan kuin olin vielä sillä
päällä. Tulin sunnuntaina Digbyyn ja löysin hyvän täysihoitolan.
Johtokunta ei ruvennut minua tutkimaan kaikeksi onneksi. Kolme
viimeistä opettajaa oli ollut erinomaisia miehiä, mutta uunit olivat
silti menneet menojaan; niinpä he vain tarkastivat suurta kokoani
ja käsivarsieni lihaksia ja sanoivat tulevansa kuuntelemaan jonakin
päivänä ensi kuussa. 'Tulkaa milloin teitä vain haluttaa, kunhan ette
tule ensimmäisenä päivänä', sanon minä. 'Ensimmäisenä päivänä tulee
minulla olemaan riivatun paljon työtä'."

"Aikaisin maanantaiaamuna läksin koulutaloon ja tein uuteen pesään
aimo tulen. Kun se ei enää kaivannut hoitoa, läksin naapuritaloon ja
katselin sieltä oppilaiden tuloa. Talon emäntä oli leskivaimo, jolla
oli iso, rajutapainen pojanvetelys koulussa ja hän vei minut mielihyvin
ikkunaan, josta taisin katsella. Oli hirvittävän kylmä päivä ja kun
kello oli kymmentä vailla yhdeksän ja kouluhuone oli täynnä, astuin
sisään suurena kuin mikäkin elefantti. Takana istui viisi riviä isoja
poikia ja tyttöjä näyttäen jokainen siltä kuin olisivat uskaltaneet
käydä vaikka karhun kimppuun, ja pikkuiset istuivat edessä, kaikki
kiikutellen tuoliaan ja nauraa hihittäen. Jo alun pitäen panin heidät
hämmästymään, sillä sisään tullessani lukitsin heti oven ja pistin
avaimen taskuuni rauhallisena kuin kameeli."

"En virkkanut yhtään sanaa, eivätkä ne kääntäneet silmiään
minusta. Kiskaisin päästäni nahkalakkini, sitten rukkaseni, sitten
päällystakkini, ja asetin ne tuolille pöytäni taa. Sitten katosi takki
päältäni, sitten kaulahuivi ja kaulus, ja nyt alkoivat jo isot tytöt
näyttää hätääntyneiltä. Sitten käärin housunkannattimet vyötäisilleni
ja sidoin ne lujasti yhteen, sitten sanoin kuuluvalla ja selvällä
äänellä: 'Minä olen uusi opettajanne! Minulle on luvattu sata dollaria
kun olen päättänyt opetukseni tässä koulussa ja minun aikomukseni on
olla täällä loppuun asti ja periä rahani. Nyt on kello viittä vailla
yhdeksän. Yhdeksään asti saatte tuumia asiaa. Noh!' sanon, 'tulkaa
pois! kaikki te suuret pojat, jos aiotte koettaa, niin selvitetään
asiat heti tällä paikalla. Tappeleminen ja oppiminen ei oikein luista
samalla haavaa, parasta on niinmuodoin, että nyt heti päätämme kellä
tässä koulussa sananvalta on. Uuni on uusi ja minä olen uusi, enkä aio
täältä väistyä ennen lukukauden päättymistä!'"

"No niin, ei yksikään koko roikasta hievahtanut paikaltaan eikä
hiiskunut sanaakaan! Koko ensimmäisen viikon opetin koulussa
paitahihasillani, mutta sen jälkeen se oli tarpeetonta. Matematiikan
opetuksessa olin heikonlainen, vanhempain poikain ja tyttöjen oli
turvauduttava oppikirjoihinsa, jos mielivät edistyä -- ei minusta ollut
neuvojaksi -- mutta jokainen oppilas siinä Digbyn koulussa sai kaiken
aikaa kympin käytöksessään niinä yhdeksänä viikkona, jolloin minä oli
siellä opettajana!"



XXX.

KOTISOPPI.


Oli myrskyinen perjantai-ilta maaliskuussa, ulkona elämöi tuisku,
rakennellen uhkeita lumikinoksia. Beulah oli verhottu kuninkaalliseen
kärpännahkaan, eikä ainoastaan verhottu vaan miltei hautautunut
siihen. Keltaisen talon hirret narskuivat ja ikkunoille kokoontui
lumiköynnöksiä. Pakkanen oli liikkeellä nipistellen varpaita ja korvia,
ripustellen jääpuikkoja talojen räystäille ja koristellen metsän puut
kimaltelevilla riippuhetaleilla. Tuuli ulvoi arkihuoneen uunissa,
mutta suuren takan pesässä hehkui punainen hiillos ja leimuavat liekit
heittelivät lepattavia varjoja lasten kasvoille. Ei ole mahdotonta
kasvattaa lapsia keskuslämmössä, ja usein se on välttämätöntäkin, mutta
ei kukaan voi vaatia, että se kävisi yhtä yksinkertaisesti ja hauskasti
kuin takkavalkean ääressä.

Nancyn lämpimässä helmassa hyrräsi tyytyväisenä kolme uneliasta kissaa.
Carey-äiti oli suostunut kahteen ja kun Nancy eräänä päivänä ilmestyi
koulusta sylissään kolmas, niin hän jotenkin päättävästi lausui
kieltävänsä siltä kodin turvan.

"Jos meidän täytyy olla säästäväisiä kissojen suhteen", huudahti Nancy
kiihkeästi, "älkäämme ainakaan tällä alottako! se on sankaritar, vaikka
se ei siltä näytä. Kun Rideoutin talo paloi poroksi, niin sen poikaset
olivat vasussa keittiönuunin vieressä. Kolme kertaa se juoksi sisään
liekkien läpi ja toi suussaan poikasen. Se on menettänyt hännänpäänsä
ja osan korvastaankin ja toinen silmä on sokea; sano, äiti, mitä nyt
arvelet?"

"Arvelen, ettei kukaan äidiksi itseään väittävä voisi kääntää selkäänsä
sellaiselle äidille", sanoi rouva Carey empimättä. "Otetaan maitoa
tuoppi enemmän, ja teidän, lapset, on silloin tällöin jätettävä jotain
lautaselle; te puhdistatte ne aivan säädyttömän kiiltäviksi."

Tänä iltana oli Neuvottelevalla Raha-asiainkomitealla aivan
valmistamaton kokous, kenties siitä syystä, että tällä viikolla oli
lautasia kiilloitettu ruokapöydässä aivan pelottavassa määrässä.

"Lapset", sanoi Carey-äiti, "olemme säästäneet niin paljon kuin
olemme kyenneet, olemme tehneet työtä minkä voimamme ovat sallineet;
vaatteisiin olemme kuluttaneet tuskin mitään, mutta tosiasia on yhtä
kaikki, että säästössä olevat varamme tuskin riittävät puoleksikaan
vuodeksi eteenpäin. Mitä on meidän tehtävä?"

Nancy hypähti pystyyn, hajoittaen kissansa joka suunnalle.

"Carey-äiti!" huudahti hän nuhtelevasti. "Et ole maininnut rahaa
uudesta vuodesta saakka, ja minä luulin, että kihnutimme eteenpäin
kuten tavallisesti. Laskut ovat maksetut; mikä nyt on hätänä?"

"Niin, laskut ovat maksetut!" vastasi rouva Carey ja hänen nauravassa
äänessään tuntui kyynelten vivahdus. "Laskut ovat maksetut, ja meillä
on liian vähän rahaa jäljellä! Me syömme niin paljon ja me poltamme
paljon halkoja ja öljyä!"

"Talven selkä on taittunut, äiti rakas!" virkkoi Gilbert hurjan vihurin
ravistaessa ikkunaluukkuja kuten mäyräkoira rottaa. "Älä kuuntele tuota
vihaista tuulta; se on vain maaliskuun pelotusta. Osh Popham sanoo,
että lumi on köyhän pellon lantaa; hän sanoo, että kesä tulee aikaisin
ja että tulee hyvä heinävuosi. Me saamme viisikymmentä dollaria
niitystämme."

"Se on vasta heinäkuussa ja nyt olemme maaliskuussa," sanoi hänen
äitinsä. "Toivoakseni pieni ylösalasin käännettävä Van Twillerimme
kuitenkin auttaa meitä toukokuun läpi yhdessä muiden tulojemme kanssa.
Mutta säästämispäivien aika on mennyt ja nyt ovat ansaitsemisen päivät
tulleet, lapsi-kullat. Minä olen vanhin ja suurin, minun on alotettava."

"Ei koskaan!" huudahti Nancy. "Sinä aherrat jo tarpeeksi meidänkin
puolestamme, mutta muiden puolesta sinä et saa koskaan ahertaa: saako
hän Gilly?"

"Ei ainakaan minun suostumuksellani!" vastasi Gilbert hyvälle
kajahtavalla äänenpainolla.

"Ensi talvena, pelkään, täytyy meidän sulkea Keltainen talo ja --"

Carey-äidin huomautuksen loppuosa jäi ikipäiviksi kuulematta; sillä
Nancyltä merkin saatuaan Careyn perheen neljä nuorempaa jäsentä
kaatui siinä tuokiossa pyörtyneinä lattialle. Nancy oli salaisesti
harjoittanut Peterin sisarusten taitavimmaksi pyörtyjäksi, ja hänen
lystikkäät yrityksensä jäljitellä Nancyä olivat niin hilpeyttä
herättäviä, että Carey-äiti nauraen selitti, ettei kannattanut puhella
vakavista asioista tuollaisten lasten kanssa.

"Mutta mami rakas, ethän sinä tarkoita täyttä totta?" mielisteli Nancy
taivuttaen soreata päätään äitinsä olkapään yli ja painuen hänen
syliinsä, jolloin Gilbert alkoi näytellä mustasukkaista koiranpentua
ja muristen ja haukkuen ja tuuppien työnsi karvaisen päänsä äitinsä
käsivarren alitse karkoittaakseen Nancyn hänen etuisasta paikastaan,
jota tämä uljaasti puolusti. Tietysti Kittykin löysi pienen tyhjän
tilan, johon hän saattoi ripustautua, ja Peter kiipesi sukkelasti
äitinsä helmaan, joten rouva Carey näytti suoranaisesti uppoutuvan
-- lapsiinsa! Vuosi takaperin Julian oli tapana ylenkatseellisen
näköisenä pysytellä loitolla tuollaisista hellistä perhenäytöksistä,
mutta tänä iltana Carey-äidin ojentaessa kätensä ja tukahtuvalla
äänellä huutaessa: "Auta, Judy!" hän tunsi olevansa yhtä tuon
nauravan, meluavan ryhmän kanssa. Hän ei tietänyt, että tämä käsi
ojennettiin hänelle syystä, että juuri samana päivänä oli tullut
kirje, missä kerrottiin Allan Careyn tilan käyneen niin huonoksi,
ettei hänen henkisestä toipumisestaan ollut enää mitään toivoa. Hän
oli iloinen, toivehikas ja tyytyväinen, kirjoitti herra Manson, ja
ylisteli lakkaamatta liikeyritystä, johon hän oli upottanut viimeiset
tuhantensa. "Me voimme valmistaa sen kymmenellä sentillä ja myydä
sen kymmenellä dollarilla", oli hänen tapansa sanoa innostuneena
käsiänsä hieroskellen. "Me voimme maksaa vuokraa toimistohuoneestamme
viisikymmentä dollaria kuukaudessa! Ja luulenpa melkein, että
voisimmekin!" lisäsi herra Manson, "jos meillä olisi tarpeeksi uskoa ja
pääomaa!"

"Käsitättehän, rakkaani, että jättäisin Beulahin vain kaikkein
kylmimmäksi ajaksi tahi ansaitakseni hiukan rahaa", sanoi rouva Carey
silitellen pukuansa, oikaisten kaulustansa ja kiinnittäen paikoilleen
Nancyn rajusta syleilystä löyhtyneet hiuspalmikot.

"Minun täytyy heti ryhtyä käsittelemään tätä probleemia", virkkoi
Nancy mittaillen askelillaan lattiaa. "Olenkin ollut niin syventynyt
Virgiliukseen, niin retoriikkaan ja ainekirjoitukseen vajonnut,
etten ole kuukausimääriin ajatellut keinojen keksimistä ja varojen
hankkimista, mutta Keltaisesta talosta emme tietysti tule koskaan
lähtemään, ja meidän on tietysti hankittava ja ansaittava tarpeeksi
rahaa elääksemme siinä. Meidän täytyy tuumia tätä joka joutohetki,
kunnes loma-aika tulee ja sitten meillä on oleva melkein neljä
kuukautta aikaa koota itsellemme niin paljon omaisuutta, että
suoriudumme ensi vuodesta. Minulla on jo itselläni hyvä tuuma. Arvelin
odottaa kunnes olen täyttänyt seitsemäntoista, mutta siihen on vielä
neljä kuukautta ja se kestää liian kauan. Olen joka tapauksessa
kyllin vanha aloittamaan. Tunnen tällä hetkellä olevani kyllin vanha
kirjoittamaan muistelmiani."

"Julkaise kirjeesi Amerikan konsulille Breslaussa; niistä syntyy
aikamoinen kirja!" kiusoitteli Gilbert.

"Todennäköisesti minä sen teenkin, suulas Gillyni", vastasi Nancy
ylpeänä harjaansa heilauttaen. "Ei joka tyttö saakaan kerran
kuukaudessa kirjeitä Kiinassa olevalta amiraalilta ja Saksassa olevalta
konsulilta."

"Minua et vain saisi kirjeisiin vastaamaan, ei, vaikkapa kirjoittaja
olisi itse Saaban kuningatar tahi Intian keisarinna", huudahti Gilbert,
jonka kynä oli tuntuvasti heikompi kuin hänen miekkansa. "Halloo, te
molemmat siellä! mitä siellä kuiskailette?" huusi hän Kathleenille ja
Julialle, jotka olivat vetäytyneet suuren huoneen syrjäisimpään soppeen
ja siellä päät yhdessä sopattivat vilkkain elein.

"Meillä on tuuma! Meillä on tuuma! Olemme löytäneet keinon!"
lauleskelivat molemmat tytöt lähestyen tanssiaskelin takan ääressä
istuvaa ryhmää. "Emme puhu siitä mitään ennenkuin se on pantu toimeen,
mutta se on kerrassaan loistava ja niin käytännöllinen."

"Kuinka paljon?" kysyi Gilbert suppeasti.

Tytöt kuiskailivat vielä parisen minuuttia ja näyttivät kertovan
kaksikymmentäviisi ensin viidellätoista ja sitten uudelleen
kahdellakymmenellä.

"Kolme dollaria ja seitsemänkymmentäviisi senttiä tahi neljä ja puoli
dollaria viikossa riippuen olosuhteista!" vastasi Kathleen ylpeästi.

"Oletteko molemmat siinä?"

"Olemme."

"Koko päivänkö?"

Taas päännyökähdyksiä, kuiskauksia ja laskemista.

"Eikä, vain kolme tuntia päivässä."

"Tarvitaanko siihen minuakin?"

"Vain hiukan."

"Sen kohta arvasin!" sanoi Gilbert mahtavasti. "Aina te tarvitsette
minua ja vasaraani tahi sahaani; mutta minäkin puolestani aion olla
ahkera, niin että saatte nyt itse soutaa venheenne maalle."

"Saat maksun siitä, mitä teet", lausui Julia viekkaasti nykäisten
Kathleeniä kylkeen, jolloin molemmat purskahtivat sellaiseen nauruun,
joka on vain aivan nuorille suotu.

Samassa kolkutettiin ovelle, ja ympyräportailla kuului joku
kopistelevan lunta jaloistaan.

"Mene avaamaan ovi, Gilbert; kukahan näin myöhään tällaisessa
ilmassa tulee -- vaikka eihän kello ole kahdeksaa enempää! Kas herra
Thurstonhan siellä on!"

Ralf Thurston astui sisään punehtuen ja hymyilevänä, iloisena
ystävällisestä vastaanotosta, mutta peläten häiritsevänsä ja
uskaltamatta oikein näyttää kuinka onnellinen hän oli heidän seuraansa
päästessään.

"Iltaa, hyvä herrasväki!" virkkoi hän. "Näettekö, en malttanut odottaa,
rouva Carey. Ei pahinkaan myrsky voinut estää minua tulemasta tänä
iltana teitä kiittämään."

"Mitä äiti on taas tehnyt?" kysyi Nancy. "Hänen oikea kätensä puuhailee
alati, mutta kun hän ei milloinkaan puhu vasemmalle kädelleen
tuumistaan, olemme me lapset aina pimeydessä?"

"Ei siitä kannata puhua", sanoi rouva Carey työntäen nuoren miehen
ystävällisesti korkeaselkäiseen kiikkutuoliin. "Rouva Harmon, rouva
Popham ja minä olemme vain koettaneet osoittaa herra Thurstonille
kiitollisuuttamme siitä, että hän opettaa väsyttäviä lapsiamme."

"Kuinka tiesitte, että tänään on syntymäpäiväni?" kysyi Thurston.

"Kirjoitittehan päivän Lallie Joyn syntymäpäiväkirjaan?"

"Kirjoitin tosiaankin; sen olin jo aikaa sitten unohtanut.
Minun syntymäpäivääni ei ole koskaan ennen muistettu ja olen jo
kahdenkymmenenneljän vuoden vanha."

"Sitten oli jo aika muistaakin!" myhähti rouva Carey.

"Mutta, mitä äiti on tehnyt?" kuului Nancyn, Gilbertin ja Kathleenin
kärsimätön kuoro.

"Hän tuli kolkkoon, ilottomaan huoneeseeni ja muutti sen kodiksi",
sanoi Thurston. "Kenties hän toivoi, että pysyisin siinä hiukan
enemmän ja vaivaisin häntä vähemmän! Joka tapauksessa hän on hankkinut
Keltaiselle talolle melkein vaarallisen kilpailijan!"

Ralf Thurstonilia oli tilava, jotenkin ikävä huone Bill Harmonin
puodin yläpuolella ja hän söi ateriat leskirouva Berryn luona,
joka asui lähellä. Hän oli orpo eikä häneltä riittänyt rahaa
ylellisyystavaroihin, sillä kaikki hänen ansionsa meni välttämättömien,
opintoaikana tehtyjen velkojen maksamiseen.

Tänä pyryisenä perjantai-iltapäivänä, sillä aikaa kuin opettaja nautti
aamiaisensa opistossa, oli rouva Carey kahden naapurinsa avustamana
käyttänyt tilaisuutta hyväkseen muuttaakseen Ralfin huoneen mukavaksi
ja viihtyisäksi. Vanha, halkeillut, savuava kamiini oli korjattu pois
ja Bill Harmon oli varustanut huoneen käytetyllä Franklin-uunilla,
joka hänelle oli jätetty suorittamattoman velan vastineeksi. Se oli
valmistettu rasvakivestä ja edessä siinä oli aukenevat luukut niin
että saattoi nähdä leimuavat liekit alla päin ja ikävissään istuessa.
Olkimatto oven edustalla oli mennyt mukiin syksyaikana, mutta rouva
Carey peitti nyt keskilattian kirkkaanpunaisella karvamatolla --
se oli jäte Charlestownin talon sisustuksesta. Kumpaankin ikkunaan
hän ripusti valkeat, kukikkaat uutimet. Ossian Popham oli hät'hätää
kyhäissyt punaisella huopavaatteella päällystetyn varjostimen vuoteen
ja pesukaapin eteen ja Ralfin pienen, huojuvan pöydän tilalle oli saatu
iso, leveä honkapöytä, jota puolittain peitti vanha kirkkaanpunainen
pianovaate. Nähdessään näiden esineiden aikaansaaman hauskan muutoksen
Osh kiirehti takaisin vajakamariinsa ja palasi sieltä hetken kuluttua
kantaen käsissään parisen kiireisesti kokoonkyhättyä hyllyä. Nämä hän
naulasi seinälle ja täytti kirjoilla, mitkä hän löysi vaatekomerosta,
lattialta, vuoteen jalkapäästä ja ikkunalaudoilta.

"Ethän sinä niin suuresti pidä väliä siitä missä iltasin istut,
Ossian?" kysäisi rouva Popham, joka kaiken päivää oli elänyt ja
liikkunut rajattoman tarmon huumauksessa. "Kiikkutuolissasi, näetkös,
on turkinpunainen tyyny ja se näyttäisi niin hirveän hauskalta herra
Thurstonin huoneessa. Sinähän soitat viulua suurimman osan iltaa ja
käyt nukkumaan aikaisin."

"Mitäs minusta väliä!" huudahti Ossian hyväntuulisesti ja katosi heti
pyydettyä istuinta noutamaan. Kun hän palasi, oli hänellä lisäksi
kaksi suunnattoman suurta, keltaista merinäkinkenkää, jotka hän asetti
lattialle molemmin puolin uuninmattoa. "Mitä niistä pidätte?" kysäisi
hän rouva Careyltä.

"En ollenkaan", vastasi tämä päättävästi.

"Vai ette?" kysäisi Osh epäuskoisena. "No ihme ja kumma, kaikilla on
oma makunsa. Entä mitä sanotte vanhasta pöytälampusta. Löysin kotoa
yhden, jonka voin pronssata hienoksi parissa minuutissa, jos rouva
Harmon voi hankkia varjostimen Billin tavaravarastosta."

He viipyivät kaikki huoneessa, kunnes tämä viimeinenkin keksintö oli
pantu täytäntöön, viipyivät kunnes tuli uunissa oli palanut hehkuvaksi
hiillokseksi. Sitten he laskivat ikkunakaihtimet alas, sytyttivät
lampun, loivat vielä viimeisen ihailevan katseen huoneeseen ja lähtivät
kotiin.

Tämä oli vaatinut vain muutaman tunnin ajatusta ja työtä, ja tuskin
mitään rahallisia kustannuksia, mutta voitte kuvailla miltä Ralf
Thurstonista tuntui, kun hän kylmästä ja pyrystä astui huoneeseensa.
Hänestä näytti joku satujen loihtija käyneen siellä taikojaan
tekemässä. Hän vaipui istumaan kiikkutuoliin ja katseli kiiluvaa
hiillosta, katseli sitä lämmintä hohdetta, jonka se heitti iloiselle,
kirkkaanpunaiselle matolle, katseli hämmästyksen ja ihastuksen
huumeessa, kunnes hänen silmänsä sattui lampun vieressä olevaan
korttiin -- "Syntymäpäivälahja kolmelta äidiltä, jotka ovat kiitollisia
teidän työstänne heidän poikiensa ja tyttöjensä hyväksi."

Hän tunsi rouva Careyn käsialan ja riensi Keltaiseen taloon niin pian
kuin oli syönyt illallisensa, mutta nyt koko perheen läsnäollessa, hän
tunsi olevansa tuppisuu ja tykkänään kykenemätön sanoin ilmaisemaan
kiitollisuuttansa.

Oli makuullemenon aika ja nuori väki hupeni vähitellen takkatulen
äärestä.

"Suutele äitiä ja sano hyvää yötä, Peter-muru", virkkoi Nancy, ottaen
vastahakoista keruubia kädestä. "'_Hoc opus, hic labor est_', herra
Thurston, saada Peter-lintu nukkumaan, kun hän kerran on alakerrassa.
Lyö kättä tulevalle opettajallesi, Peter; ei, sinä et saa suudella
häntä; ei pikku poikien pidä suudella suuria klassikoita ellei heitä
pyydetä."

Thurston nauroi ja nosti riemuitsevan Peterin korkealle ilmaan. "Hyvää
yötä, pikku mies!" virkkoi hän. "Pidä kiirettä, että pääset kouluun!"

"Kyllä minä jo melkein voin tulla!" kehuskeli Peter. "Osaan jo lukea
'Herää -- jo -- poikaseni -- päivällä -- ei -- nukuta, -- jo -- on --
kaste -- kuivumassa', kun pidän kirjan ylösalaisin, -- enkö osaakin,
mami?"

"Osaat sinä, poikani, lähde menemään nyt siskon kanssa."

Thurston avasi Nancylle oven ja hänen silmänsä seurasivat
silmänräpäyksen verran nuorta tyttöä hänen astuessaan portaita alas.
Vanhassa punaisessa kashimirhameessaan Nancy heloitti tänä iltana kuin
mikäkin rubiini. Hänen silmiensä säihky, hänen tukkansa kiilto, hänen
huuliensa pehmennyt puna, hänen notkean, nuoren ruumiinsa sulavat
liikkeet, herättivät hänen äitinsäkin huomiota, vaikka hän oli tottunut
tyttärensä kauneuteen. "Hän on tulemassa nuoreksi tytöksi!" ajatteli
rouva Carey kaihomielin. "Minä näen sen jo selvästi, ja pian tulevat
muutkin sen näkemään."

Voi! nuori Ralf Thurston oli sen nähnyt jo viikkokausia. Hän ei ollut
ehkä niin paljon rakastunut Nancyyn, tyttöön, kuin Nancyyn, tulevaan
nuoreen naiseen. Äitiä ympäröivästä sädeloistosta oli jotain tarttunut
tyttäreenkin. Nancyssä tuntui alati niiden vaikutusten kosketusta,
joiden alaisena hän oli elänyt syntymästään saakka. Häntä ei voinut
katsella eikä puhutella tuntematta, että äiti hengitti, kasvoi,
kukoisti hänessä päivä päivältä.

Nuori opettaja palasi takkatulen ääreen, missä rouva Carey yhä seisoi
mietteisiin vaipuneena.

"En ole milloinkaan ennen saanut olla kahdenkesken kanssanne", sammalsi
hän, "ja nyt tartun kiinni tilaisuuteen puhuakseni teille, mitä olette
ollut minulle siitä päivin kuin Beulahiin tulin."

"Te olette auttanut minua vaikeuksissani enemmän kuin minä olen
saattanut hyödyttää teitä", vastasi rouva Carey rauhallisesti. "Gilbert
oli niin kapinamielinen maalaiskouluille, niin yliolkainen, niin
halveksiva niiden ansioihin nähden, että täydellä todella pelkäsin
hänen aikovan heittää lukunsa kesken opistossa. Te olette käännyttänyt
hänet ja siitä olen hyvin kiitollinen."

"Olen tavattoman tyytyväinen kouluuni", sanoi Ralf, "ja tätä perhettä
on minun siitä kiittäminen! Teidän lapsenne sekä Olive ja Cyril Lord
ovat antaneet vauhtia koululle, ja muut seuraavat heidän jälkiään
minkä kykenevät. Koko liudassa -- vaikka heitä on kuusikymmentä -- ei
ole yhtäkään vetelystä eikä laiskuria. Beulah ei ole kolmeenkymmeneen
vuoteen ollut niin ylpeä opistostaan ja kiitosta lankee minunkin
osalleni. Koetan tehdä Gilbertin ja Cyrilin puolesta mitä heidän
vanhempi veljensä tekisi, mutta olisin ollut voimaton, ellei minulla
olisi ollut kotia ja tätä liettä innoittamassa minua!"

"_Tibi splendet focus_!" lausui rouva Carey viitaten Oliven
kirjoitukseen uuninreunan alapuolella.

"Olenhan sen tuntenut alusta alkaen!" virkkoi Ralf. "En ole koskaan
tuntenut äitiäni, rouva Carey, ja harvojen naisten kanssa olen ollut
tekemisissä elämässäni; olen ollut liian köyhä ja työn painama
viljelläkseni heidän ystävyyttään. Sitten tulin Beulahiin ja te veditte
minut piiriinne, kutsuitte tuntemattoman, ilottoman nuorukaisen pieneen
ryhmäänne! Se oli ihanata, ihmeteltävää!"

"Mitä varten on olemassa äitejä, ellei juuri tehdäkseen tätä ja paljon
muutakin äidittömille pojille?"

"Niin, kenties ei minulla toiste ole rohkeutta avata suutani; uskokaa
siis minua, kun sanon että teidän vaikutuksenne on oleva elämäni
käännekohta. En tahdo koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon,
tehdä mitään, joka voisi saattaa minut arvottomaksi istumaan tämän
takkatulen ääressä! Niin kauan kuin voin käyttää aivojani ja käsiäni
työhön, pyrin siihen, että voisin luoda aikanani toisen, samankaltaisen
kodin kuin tämä on. Teidän ansionne on, että tyttö, joka minut ottaa,
saa minusta paremman aviomiehen kuin muuten, teidän, että lapseni,
jos niitä minulle suodaan, saavat paremman isän kuin muuten olisivat
saaneet. Olkaa varuillanne, rakas rouva Carey, teidän takkavalkeanne
hohtaa pitkän, pitkän matkan päähän!"

Carey-äiti oli liikutettu sydämensä syvimpään sopukkaan. Hän kumartui
eteenpäin ja tarttui molemmin käsin Ralf Thurstonin nuoriin kasvoihin,
joihin kieltäymykset ja ahkera opiskelu olivat painaneet leimansa. Ralf
taivutti vaistomaisesti päätänsä osaksi salatakseen silmiin kihoavia
kyyneleitä, ja rouva Carey suuteli häntä otsalle yksinkertaisesti ja
hellästi. Siinä samassa nuorukainen heittäytyi polvilleen uuninmatolle;
kaiken ihailevan hellyytensä hän laski Carey-äidin jalkain juureen,
koko hänen nuorekas ritarillisuutensa leimahti ilmi äskeisen
kosketuksen tuottamasta kunniasta.

Ja maailmassa on sittenkin naisia, jotka eivät välitä olla äitejä!



XXXI.

PILVIÄ JA PÄIVÄNPAISTETTA.


Talvi meni menojaan. Niityiltä ja kedoilta suli lumi vähitellen, ensin
ne muuttuivat ruskeiksi ja sitten näyttäytyi siellä täällä, missä
aurinko paahtoi kuumimmin, vihertäviä täpliä. Tiet olivat paksussa,
tahmeassa rapakossa ja kärsimättömät talonpojat hoputtivat hevosiansa
eteenpäin kärrynpyörien vajotessa syvälle liejuun. Sitten seurasi
sateisia päiviä, tuuli kuohutteli joen lyijynväristä pintaa, paljailta
puunoksilta tihkui raskaita vesipisaroita ja kaikkialla tuntui märän
ruohon ja puhtaan, janoisen mullan tuoksua. Tuli lauhkeampi ilma,
sitten rajuilmoja, sitten kosteutta ja sumua, mutta elämän henki
edistyi varmasti siellä täällä, kaikkialla, ja maaemon herääminen, tuo
ikuisesti uusiintuva ihme, oli jälleen alkanut. Mahla kohosi puihin,
veri pulppusi lasten suonissa, äidit alkoivat valmistaa yrttiteetä ja
siirappileipiä, nuoret ihmistaimet olivat rauhattomia; koko luomakunta
sykähteli ja huokaili ja värähteli.

Huhtikuu oli kulunut vaihtelevine sade- ja päivänpaistepäivineen ja
säät vakiintuneet.

    Koko maa
    riemun saa,
    vedet soi, ilakoi.
    Ja joutuessa toukokuun
    saa luodut kaikki lauleluun.

Careyn tytöt eivät olleet milloinkaan kuulleet "elämän iloa"
käytettävän juhlapuhelauselmana, mutta oi! he tiesivät siitä paljonkin
näiden kahden ensimmäisen taivaallisen kevään aikana pienessä Beulahin
kylässä! Auringonnousu oli niin ihmeellinen; puut ja ruoho niin
lumoavan vehreät, kedonkukkaset niin ihanat! Entä joki kirkkaina
päivinä ja tuo vilahdus merestä, mikä näkyi Beulahin kukkulain
harjalta, ja kävelyretket havumetsissä -- tokko paratiisissakaan oli
mitään tämän vertaista?

Ja kuinka ruoka maistui; ja kuinka virkistyttävät, liikuttavat ja
ihanat olivat kirjat, joita luettiin. Kun autuaallinen päivä oli
lopussa, tuli sikeä, katkeamaton uni ilman ponnistuksia niin pian kuin
lämmin, punoittava poski kosketti viileätä tyynyä.

"Viime keväänä olin kuudennellatoista ja nyt, vaikka siitä on vain
vuosi kulunut, on kaikki toisin!" tuumaili Nancy. "Milloinkahan
kaikki muuttui niin erilaiseksi. Yhtaikaa se ei mitenkään ole tullut,
varmaankin se on tullut hiljakseen päivä päivältä, niin hiljakseen,
että olen tuskin huomannut sitä ennenkuin juuri nyt."

Nuoren tytön ajatukset lentävät alati kaihoten ja arkoina tulevaisuutta
kohti. Hänen viattoman sydämensä syvyydessä tuntuvat tulevat tapahtumat
milloin epämääräisiltä, kuiskaavilta salaisuuksilta, milloin ylevän
hiljaisuuden peitossa olevilta lupauksilta. Tämän salaperäisyyden
keskeltä nuori, vakavamielinen ihmislapsi huokailee itsekseen: "Mihin
olen määrätty? Kelpaanko mihin tahansa? Enkö kelpaa mihinkään? Onko
minun odotettava, kunnes tulevaisuuteni tulee minua noutamaan vai onko
minun lähdettävä sitä noutamaan?"

Tällaisia hiljaisia, kysyviä ääniä värähteli nyt Nancynkin mielessä,
mutta se tiesi, että hän "tuli täysikasvuiseksi", että häh tarttui
käsiksi elämään, uneksien uusia unelmia. Kathleen ja Julia olivat
hänen mielestään naurettavan nuoria. Hänen teki mieli antaa heille
neuvoja, mutta hänen synnynnäinen huumorin taipumuksensa onneksi
sulki hänen suunsa. Gilbertiä hän piti karkeana, ja muokkaamattomana;
tosin lupaavana mutta kehittymättömänä poikana. Oliven vakavampi
arvostelutapa ja haikea, kummallinen elämänkatsantokanta, hänen
vastenmielisyytensä kaikkeen mikä esiintyi miehisessä muodossa, hänen
kapinallinen suhteensa isäänsä, kaikki tämä kiehtoi ja hämmästytti
Nancya, jonka välitön, hehkuva luonne riensi avosylin kaikkea elollista
vastaan ja riemuiten jakeli rakkautta niin kauan kuin ei häntä
työnnetty takaisin.

Cyril saattoi hänet ymmälle. Hiljaisena, itseensäsulkeutuneena, ujona
hän kulki omaa tietänsä ja kun Nancy joskus koulussa sattui nostamaan
silmänsä kirjastaan, tapasi hän pojan vakaasti tuijottamassa häneen
kuten arka, janoisena lähteestä juova vuorikauris. Nancy ei pitänyt
Cyrilistä, mutta hän sääli häntä ja oli kursailemattomaan, poikamaiseen
tapaansa yhtä ystävällinen hänelle kuin kaikille muille.

Lukukauden viimeiset päivät olivat käsissä ja ilma oli täynnä
koekirjoituksia ja valkoista musliinia ja vyönauharuusukkeita. Kesäkuu
toi Keltaiseen taloon kaksi yllätystä. Eräänä aamuna Kathleen syöksähti
Nancyn huoneeseen huutaen: "Nancy! Fergusonit tarjoutuvat ottamaan
Judyn omaksi lapsekseen, mutta hän ei halua mennä. Ajatteles! Mutta hän
pelkää pyytää äidiltä, että hän saisi jäädä. Menemmekö pyytämään hänen
puolestaan, menemmekö?"

"Mennään vain; mutta näetkös, meidän varamme ovat hyvin vähissä,
Kitty, siinäkin tapauksessa, että kaikki onnistumme loma-ajaksi
suunnitelluissa hankkeissamme. Julia ei saa koskaan mitään kauniita
pukuja, jos hän jää meidän luoksemme, ja hän rakastaa vaatteita. Miksi
eivät Fergusonit ottaneet häntä lapsekseen, ennenkuin äiti ennätti
käännyttää hänet?"

"Niin", myönsi Kathleen, "silloin olisivat kaikki olleet iloisia,
mutta nyt tulemme häntä kaipaamaan. Kuvailepas, että Judya kaivataan!
Olisimmeko koskaan voineet uskoa sitä!"

"Kaikki hänen mahtailemisensa ja kerskailemisensa on mennyt menojaan
kuin tuhka tuuleen", nauroi Nancy. "Ei olisi hauskaa nähdä hänen
soluvan takaisin vanhaan judymaisuuteensa, eikä äitikään pitäisi siitä.
Äiti on todennäköisesti pitävä hänet, sillä tiedän, että herra Manson
arvelee Allan-sedän elävän korkeintaan pari kuukautta enää."

"Eikä äiti salli kenestäkään Careystä tulevan Gladys Fergusonin
jäljennöstä; ja siksi kaiketi Judy muuttuisi aikaa myöten."

Julia vei itse rouva Fergusonin kirjeen Margaret-tädin luettavaksi,
joka hämmästyksekseen näki tytön tavallisesti niin rauhalliset kasvot
mielenliikutuksesta värähtelevän.

Rouva Carey luki kirjeen tarkkaan. "Tämä on hyvin ystävällinen ja
jalomielinen tarjous, Julia. Isältäsi emme nyt voi kysyä neuvoa, sinun
on itse päätettävä. Sinulta ei tule puuttumaan mitään ja elämäsi on
oleva täynnä vaihtelua ja huvia, kun se sitä vastoin meidän luonamme,
kuten tiedät, on kuluva työssä ja kieltäymyksissä ainakin toistaiseksi."

"Mutta sitten, Margaret-täti, saatte yhden lisää ruokittavaksi ja
vaatetettavaksi, ja rahaa on niin vähän."

"Niin kyllä, mutta sinä olet yhtäkaikki lisäapuna. Aika on pian
tulossa, jolloin Gilbert ja Nancy lähtevät maailmalle huolehtimaan
toimeentulostaan. Sinä ja Kathleen saattaisitte jäädä Peterin ja minun
luo odottamaan vuoroanne. Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa verrattuna
siihen, mitä Fergusonit sinulle tarjoavat."

Silloin nuo monet hennot pikku purot, jotka viime vuoden kuluessa
olivat paisuneet Julian sydämessä, hellyyden, kiitollisuuden ja
myötätunnon purot, tulvivat äkkiä yli äyräittensä, virraten sinne tänne
ja pehmittäen kaiken, minkä yhteyteen joutuivat. Kiviset alat sulivat,
karut paikat virkosivat eloon ja kiihkeässä mielentilassa, jota hän
tuskin itsekään käsitti, huudahti Julia: "Oi! rakas Margaret-täti, pidä
minut, pidä minut! Tämä on koti; en tahdo koskaan jättää sitä! Tahdon
olla Carey-äidin linnunpoikanen."

Lapsi oli heittäytynyt syliin, josta ei vielä koskaan oltu työnnetty
ketään pois ja viljavain kyynelten kostuttaessa hänen poskiaan
nyyhkytti hän pyyntönsä.

"Kas niin, kas niin, Judy rakas; sinä olet yksi meistä, emmekä
voisi sallia sinun lähteä, ellei sinulla olisi jotain todellista
hyötyä siitä. Jos sinä täydellä todella haluat jäädä luoksemme, niin
olet meille vain sitä rakkaampi ja olet sulautuva meihin enemmän
kuin milloinkaan ennen. Kuivaa siis kyyneleesi, muuten olet pikku
hanhenpoika etkä ensinkään minun linnunpoikaseni."

Seuraava yllätys oli Ann Chadwick-serkku, joka ajaa karahutti
portaitten eteen ilmoittamatta ennakolta mitään tulostaan ja pyysi
kyytimiestä heti noutamaan hänen kaksi matka-arkkuansa.

"Kaksi matka-arkkua", ähki Gilbert, "tietää koko kesää!"

Mutta siinä hän pettyi; sillä arkut tiesivät sieviä, valkosia pukuja
kolmelle tytölle, kaikille perheenjäsenille kaksi paria hansikkaita,
musta silkkinen pukukangas rouva Careylle ja lukemattomia pikku
esineitä, jotka jo kauan olivat olleet harvinaisuuksia Careyn
vaatevarastossa.

Jaettuaan nämä lahjansa jotenkin tylysti kuten tapansa oli ja
vastaanotettuaan perheen kiitollisuuden osoitukset ainaisella
happamuudellaan -- hänen onnistui parin päivän kuluessa esiintyä niin
perin epämiellyttävänä, ettei hän ollut vielä koskaan ennen ollut
semmoinen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin tomuisia teitä
kuin Beulahissa; eikä niin paljon itikoita ja kärpäsiä, ei sellaista
hedelmäin puutetta, sellaisia liukaskielisiä, nenäkkään tuttavallisia
naapureita, ei sellaista kuivaa pappia, sellaista huomaamatonta
tohtoria, eikä sellaisia nylkeviä kauppiaita.

"Mitä on meidän tehtävä Ann-serkulle!" huudahti rouva Carey
tuskaantuneena Nancylle. "Hän antaa meille suurenmoisia lahjoja, mutta
lienee tuskin lainkaan meihin kiintynyt, ja me puolestamme otamme
vastaan hänen lahjansa tuntematta häntä kohtaan rakkautta. Tämä tilanne
on kerrassaan nöyryyttävä! Vuosikausia olen sitä kestänyt, koska hän
isänne ollessa poikana oli hyvä hänelle, mutta nyt kun hän on tullut
noin mahdottomaksi, luulen että minun täytyy puhua hänelle suorat
sanat."

"Hän puhui kyllä suorat sanat minulle, kun tunnustin että Gilbert ja
minä olimme pudottaneet ja särkeneet 'Likaisen Pojan!'" sanoi Nancy, "ja
hän on ollut hyvin suutuksissaan minulle siitä asti."

"Ann-serkku", sanoi rouva Carey sinä iltapuolena heidän istuessaan
pengermällä, "ei tarvitse olla kovinkaan terävänäköinen huomatakseen,
ettet sinä hyväksy meidän elintapaamme etkä yleensä meidän tapaamme
arvostella asioita. Kun tiedän mitä ajattelet meistä en soisi sinun
tuhlaavan rahojasi meidän hyväksemme ja antavan meille tällaisia
kauniita ja kalliita lahjoja. Se saattaa minut epämieluisaan
kiitollisuussuhteeseen sinuun."

"En minä tietääkseni erikoisesti paheksu teitä", sanoi neiti Chadwick.
"Osoittavatko tekoni paheksumista?"

"Käytöksestäsi päättäen olet tyytymätön."

"Käytöksestä ei voi paljon mitään päättää", vastasi Ann-serkku. "Minun
mielestäni olet aivan liian taipuvainen ja kyynelherkkä, mutta onhan
meillä kaikilla vikamme. Minusta sinulla ei ole ensinkään oikeutta
ruokkia naapureitasi ja polttaa halkoja heidän hauskuudekseen, kun
eivät varasi riitä edes omien lapsien tarpeeksi. Minusta on tarpeetonta
että sinulla on neljä lasta, eikä sinun olisi tarvinnut niiden lisäksi
ottaa vielä viidettä, vaikka minun on myönnettävä, että hän on
muodostunut paremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta tuo kaikki ei kuulu
minuun, ja vaikka oletkin niin takaperoinen hommissasi, pidän sinusta
enemmän kuin ihmisistä yleensä, mikä ei merkitse paljon."

"Mutta ellet voi käsittää minun ajatustapaani, miksi sitten alati
kiusaat itseäsi tulemalla meitä tervehtimään. Se vain suututtaa sinua."

"Se kiusaa minua, mutta yhtäkaikki en voi olla tulematta. Luullakseni
se johtuu siitä, että viihdyn sittenkin paremmin teidän piirissänne
kuin muualla. Ethän katsone karsain silmin oloani täällä?"

"Miten voisi sellainen tulla kysymykseenkään, kun sinä annat meille
niin paljon -- paljon enemmän kuin mitä meidän pitäisi vastaanottaa,
niin paljon enemmän kuin mistä voimme koskaan kiittää sinua."

"Ei minua tarvitse kiittää; sen sinä hyvin tiedät; mutta teidän
perheenne on aina niin vastahakoinen, te ette voi ymmärtää ihmisiä,
jotka ovat hiukan erikoisempia. Minä en kursaile ihmisiä enkä tahdo
kenenkään kursailevan minua. Suuteleminen käy sinulta yhtä helposti
kuin syöminen, mutta minä en ole koskaan voinut sietää sitä. Kerrassaan
ilettävä, hyljättävä tapa! Minä annan mitä haluan ja milloin haluan;
en siitä syystä, että näen ihmisten olevan puutteessa, vaan koska en
muuten voisi kuluttaa tulojani. Jos saisin seurata omaa päätäni niin
ostaisin sinulle hyvän talon Buffalossa juuri omani vieressä; ottaisin
naurettavan pienet tulosi ja hoitaisin ne puolestasi; rakentaisin
kuudenjalan korkuisen piikkiaidan koko hökötyksen ympäri, niin etteivät
naapurit pääsisi sisään syömään teitä puille paljaille, ja parin vuoden
kuluessa voisin tehdä jotain perheestäsi!"

Rouva Carey päästi ompeleensa putoamaan, heitti päänsä taaksepäin ja
nauroi niin että sininen taivaanlaki kajahti.

"Nähtävästi pidät minua sekapäisenä", huomautti Ann-serkku hetken
ääneti oltuaan.

"En tiedä, Ann-serkku", virkkoi rouva Carey ryhtyen jälleen työhönsä.
"Oli miten oli, sinä et sille mahda mitään. Luovu sinä kaikista
yrityksistä ymmärtää minun katsantokantaani, niin minäkin annan sinun
olla rauhassa."

"Sinua ei siis haluta tulla Buffaloon?"

"Ei toden totta, kiitos vain, Ann-serkku."

"Sinä jäät tänne, tähän vaivaiseen kylä-pahaseen, ja aiot vanhentua
täällä -- sinä, neljänkymmenen vuotias, kaunis nainen, jolla voisi olla
vaikka miljoonamies aviomiehenäsi ja turvanasi?"

"Miehelläni oli kylläksi rahaa minun tarpeitani varten ja kun minä
tapaan hänet jälleen ja näytän hänelle neljä lastani, on hän oleva
rikkain mies paratiisissa."

Ann-serkku nousi istualtaan. "Huomenna minä matkustan enkä palaa tämän
vuoden kuluessa. Olen ostanut piletin ensi viikolla Liverpooliin
lähtevään laivaan."

"Ulkomailleko? Ja yksin, Ann-serkku?"

"En, lähden Cookin matkailija-seurueessa."

"Kuinka omituista!" huudahti rouva Carey.

"Miksi niin; ovathan melkein kaikki olleet ulkomailla. En luule
suuresti ihastuvani sikäläisiin tapoihin, mutta koska muut ovat voineet
siellä kestää, niin voinen kai minäkin. Ellei minua huvita siellä olo,
on minulla tarpeeksi rahaa lähteä matkoihini ja tehdä kuten minua
haluttaa."

Viimeinen ilta kului hupaisesti ja rauhallisesti, sillä kaikki
Careyt tekivät parhaansa välttääkseen vaaranalaisia puheenaineita
ja ollakseen niin miellyttäviä kuin mahdollista. Seuraavana päivänä
Ann Chadwick-serkku lähti matkalleen ja hyvästellessään kummallista
vierastaan rouva Carey melkein katui eilistä sananvaihtoaan hänen
kanssaan.

"Kestää niin kauan, ennenkuin sinut jälleen tapaan, Ann-serkku, että
olin vähällä suudella sinua -- mutta muistin ajoissa!" virkkoi hän
hymähtäen seisoessaan veräjällä.

"Saattaahan tuo käydä päinsä yhden kerran." sanoi neiti Chadwick. "Jos
minua kerran on suudeltava, niin mieluummin sallin sinun sen tekevän
kuin kenenkään muun!"

Rattaat lähtivät vierimään takanaan Ann-serkun kaksi tyhjää
matka-arkkua. Seuraavalla viikolla hän matkusti Liverpooliin ja
vaelteli matkaseurueensa kanssa vanhoissa tuomiokirkoissa Englannissa.
Siellä Yorkin kirkon hiljaisessa sopukassa poikakuoron laulaessa
kiitosvirttä äkillinen, lyhyt, ruumiillinen tuskankouristus tapasi
hänen sydämensä -- elimen, jota hän ei ollut koskaan tietänyt itsellään
olevan -- ja hän hävisi pois elävien parista. Kukaan ei ollut perillä
hänen perhesuhteistaan eikä hänen sukulaistensa nimistä ja uutinen
hänen kuolemastaan saavutti syrjäisen Beulahin vasta kaksi kuukautta
myöhemmin. Sitä seurasi tieto, että Ann-serkku oli jättänyt viiden
tuhannen dollarin perinnön kullekin viidelle Careyn lapselle ynnä viisi
tuhatta maksettavaksi käteisesti rouva Careylle perintöä selvitettäessä.



XXXII.

USKALIAITA YRITYKSIÄ.


Vähän aavistivat Careyt miten heidän varallisuutensa karttui juuri
noina viimeisinä kesäkuun päivinä! Jos he olisivat sen tietäneet,
niin he olisivat melkein tunteneet pettymystä, sillä puute alkoi
jo kannustaa heitä ja heidän uljas nuori mielensä ikävöi taistelun
tuoksinaa. Suunnitelmia, osittain salaisia, oli pohdittu viime viikon
kuluessa ja piakkoin, lukukauden päätyttyä opistossa, oli useiden
liikeyritysten määrä astua päivänvaloon Beulahissa. Sunnuntai-iltana
Carey-äiti oli lukenut pienelle joukolle runon, jossa varsinkin yksi
säkeistö herätti vilkasta vastakaikua heidän tunteissaan: --

    Ja rauta-aidat ristikot
    ja esteet toivehemme,
    kas uskalluksen ovina
    ne aukee sielullemme.

He lausuivat sen myöhemmin yhä uudelleen itsekseen, ja jotkut heistä
kirjoittivat sen muistiin ja kiinnittivät sen seinälle tahi peilinsä
kehyspuuhun.

       *       *       *       *       *

Olive Lord naputti isänsä työhuoneen ovelle aamulla 21 p:nä kesäkuuta.
Hän astui rauhallisesti huoneeseen sanoen: "Isä, eilen täytin
seitsemäntoista vuotta. Äiti jätti minulle kirjeen luettavaksi sinä
päivänä ja siinä sanotaan, että seitsemäntoistavuotiaana olen saava
viisikymmentä dollaria kuukaudessa omiksi tarpeiksini, ja Cyril saman
verran tultuaan siihen ikään."

"Jos olisit kohteliaasti ja kärsivällisesti odottanut vielä parisen
päivää, niin olisin itse ilmoittanut sen sinulle", vastasi hänen isänsä.

"En ollut oikein varma siitä!" vastasi Olive. "Sinä et ole koskaan
muistanut syntymäpäiviämme; miksi olisit nytkään sitä tehnyt?"

"Minulla on tärkeämpiä asioita muistettavana kuin kaikennäköisten
päivämäärien mielessä pitäminen", vastasi hänen isänsä. "Sen sinä hyvin
tiedät, ja tiedät vielä senkin, että kiireellisistä töistäni huolimatta
olen viimeisten kuukausien kuluessa koettanut uhrata enemmän aikaa
Cyrilille ja sinulle."

"Sen olen huomannut, muuten en olisi ensinkään tullut sinua
puhuttelemaan", virkkoi Olive. "Juuri siksi että viime aikoina olet
osoittanut hiukkasen mielenkiintoa meitä kohtaan, tulen neuvottelemaan
kanssasi. Haluan lähteä heti Bostoniin maalausta opiskelemaan. Tahdon
kieltäytyä kaikesta muusta, jos on tarpeellista, mutta minä tahdon
mennä ja tahdon opiskella! Muusta en elämässä välitä, muuta huvia elämä
tuskin suokaan minulle, ja tässä olen päättänyt noudattaa omaa päätäni."

"Myöntänet kait itsekin olevasi liian nuori lähtemään maailmalle aivan
omin päin; se on kerrassaan mahdotonta."

"Minä en ole oleva yksin. Rouva Carey hankkii minulle hyvän kodin
Charlestownissa ystäviensä luona. Luotathan hänen arvosteluunsa ellet
muiden."

"Jos hän on kyllin armelias ohjaamaan omien lastensa ohella sinuakin
mielettömine tuuminesi, niin ei minulla ole mitään sanottavaa. Olen
useasti jutellut hänen kanssaan ja hän tietää, että niin pian kuin olen
saanut valmiiksi viimeisen nidokseni, voin tehokkaammin valvoa sinun ja
Cyrilin kasvatusta."

"Saanko siis mennä?"

"Saat, jahka olen kuullut kuka tuo henkilö Charlestownissa on.
Parin kuukauden kuluttua on muuan tieteellinen retkikunta lähdössä
Etelä-Amerikkaan ja minua on pyydetty lähtemään mukaan. Jos sinä olet
päättänyt jättää kodin, niin olen vapaa kutsumusta noudattamaan. Ehkäpä
rouva Carey suostuisi pitämään Cyrilin luonaan minun poissaollessani."

"Ehkäpä, ja minä neuvoisin sinua kaikin mokomin lähtemään
Etelä-Amerikkaan. Siellä et ole oleva sen etäämpänä perheestäsi
kuin olet aina ollut!" Tämän lähtölaukauksen ammuttuaan Olive sulki
työhuoneen oven.

"En ole eläessäni tavannut kellään sellaista epämiellyttävää
luonnonlaatua ja terävää kieltä kuin tuolla tytöllä!" mietti Henry Lord
itsekseen palatessaan kirjojensa ääreen. Carey-äidin taika vaikutti
hyvin hitaasti hänen veressään. Se oli hiukkasen kohottanut häntä hänen
itsekkyytensä pohjattomasta syvyydestä, mutta paljon pahaa oli jo
saatu aikaan kaikilla tahoilla, ja kysyttiin paljon aikaa, ennenkuin
asiat saatiin korjatuiksi. Oliven luonne oli jo vetäytynyt kieroon
ja katkeroitunut, ja vaadittiin runsaasti päivänpaistetta, jotta
välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden näännyttämä kasvi voisi ruveta
kukoistamaan.

Nancyn yritteliäisyys johti hänet kustannusliikkeen yhteyteen.
Kirjoittamalla silloin tällöin hetkisen Keltaisen talon ollessa
unen helmoissa, saatiin syntymään kertomus, joka nyt oli matkalla
kaukaiseen kaupunkiin. Se oli kirjoitettu uskomattomalla huolella vain
toiselle puolelle paperia, ja sitä seurasi postimerkeillä varustettu
kirjekuori vastauksen tahi käsikirjoituksen takaisin lähettämisen
varalta. Päiväkaudet Nancy kulki toivon ja epätoivon vaiheilla hellien
sydämessään ensimmäistä salaisuuttaan.

Siinä yrityksessä, johon Gilbert oli ryhtynyt, kysyttiin ellei juuri
enemmän uskallusta kuin Nancyn ponnistuksissa, niin ainakin koko verran
enemmän uhrautuvaisuutta. Kesäkuun 27 päivästä elokuun 27 päivään hän
oli lupautunut Bill Harmonin postikonttorin hoitajaksi ja asiapojaksi
ja piakkoin hän oli näyttäytyvä Keltaisen talon keittiön ovessa
valkoinen liinanuttu yllään ja tilauskirja kädessään. Eläköön Gilly!
Voimme jo nähdä kantapäittesi häviävän Hohtavan Muurin taa!

Kathleenin ja Julian yritteliäisyys oli kääntynyt varsin
odottamattomaan suuntaan. Julian piironkilaatikossa, hänen yöpaitansa
poimujen välissä lepäsi kaksikymmentäviisi selvin kirjaimin
painettua kiertokirjettä. Heidän viimeinen tehtävänsä illalla ja
ensimmäinen aamusella oli verkalleen ja kuiskailemalla lukea näitä
asiakirjoja; voisihan silmä tahi korva vielä mahdollisesti keksiä
jotain korjattavaa, vaikka niitä oli luettu jo satoja kertoja.
Osoitteet kirjoitettiin, postimerkit painettiin päälle ja opiston
päättäjäispäivänä lähetettiin paperit postissa kahdellekymmenelle
viidelle perheelle lähiseudulle.

                        KESÄKURSSIT.

    Neidit Kathleen ja Julia Carey antavat yksityistä opetusta
    eri aineissa heinäkuun 1 päivästä alkaen kello kahdesta
    neljään päivittäin

                        Hamiltonin vajassa.

    Opettajat ja opintoaineet:

    Neiti Kathleen Carey   Kirjallisuutta ja Kaunolukua 2 i.p.
    Neiti Julia Carey      Tanssia ja Korko-ompelua 2.30 i.p.
    Rouva Peter Carey      Soitantoa. Laulua 3 i.p.
    Neiti Nancy Carey      Ainekirjoitusta 4 i.p.
    Herra Gilbert Carey    Veistoa. Sahaamista ja puutöitä kello
       neljästä viiteen perjantaisin.

    Palkkio suoritetaan käteisesti 25 senttiä viikossa.

    Huom.! Eri palkkiosta valmistetaan lapsia Opiston pääsytutkintoon.

Tällä välin oli konsuli Lemuel Hamilton tullut Amerikkaan ja ryhtynyt
uskaliaisiin yrityksiin niin päättävästi ja kiireisesti, että hän
oli tuskin itsekään selvillä oman rohkeutensa laajuudesta ja sen
tuottamista seurauksista. Hän vastaanotti Washingtonissa viran,
jotenkin vastuunalaisen luottamustoimen, vuokrasi sieltä talon
ja kutsui sähköteitse vaimonsa ja nuoremman tyttärensä saapumaan
Amerikkaan syyskuussa. Hän kirjoitti vanhemmalle tyttärelleen, että
hän saisi lähteä muutamain ystäväin kanssa Honoluluun, jos hän
palaisi kotiin jouluksi. ("Yhteentoista vuoteen meillä ei ole ollut
joulukuusta" hän lisäsi, "ja pian emme enää tiedä mitään sellaisesta
tavasta!")

Texasissa olevalle pojalleen Jackille, jonka viimeiset ponnistukset
näyttivät osoittavan selviä menestymisen mahdollisuuksia, hän kirjoitti
olevansa myöntyväinen lisäämään tuhat dollaria hänen pääomaansa sekä
avustamaan tilan viljelemättömän maan raivaamiskustannuksia.

"Jos Jack todellakin pääsee alkuun siellä, niin hän voi käväistä
kotona joka toinen tai kolmas vuosi", mietti hän. "No niin, ehkäpä
minun onnistuu jälleen koota heidät kaikki yhteen aika ajoin, kaikki
paitsi Tom, joka on minulle rakkain! Nyt, saatuani asiat hyvään alkuun
voinen suoda itselleni pienen loma-ajan ja lähteä Beulahiin noiden
Careyein tuttavuutta tekemään. Jos olisin koskaan tuuminut Amerikkaan
palaamista, olisin tuskin sallinut heidän asettua asumaan vanhaan
taloon, vaikka eipä Eleanor olisi koskaan suostunut viettämään kesiä
siellä, niin että yhdentekevä."

Peter-lintu oli liian nuori yrittääkseen suuria, mutta sietänee
kumminkin mainitsemista, että hän tänä kesänä möi Bill Harmonille kolme
tusinaa pulikoita ja uuden leijan ostaen rahoilla syntymäpäivälahjan
äidilleen. Peterin uskaliaisuus oli tähän asti tavallisesti johtanut
hänet yrityksiin, mistä hän ilmestyi itkien nyrjähtynein nilkoin,
naarmuisin käsin ja polvin sekä palanein silmäripsin.



XXXIII.

HAMILTONIN ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA.


Oli neljäs päivä heinäkuuta, kuuma, hiljainen päivä, jolloin saattoi
selvästi nähdä herneiden paisuvan paloissaan ja papujen voimistelijain
tavoin kiipeävän ylös keppeihinsä. Päivän kunniaksi kylässä vietettyjen
juhlallisuuksien päätyttyä aamupuolella Careyn perhe oli viettänyt
uneliaan päivän, jota oli keskeyttänyt vain Keltaisen talon vuotuisen
vuokra-maksun juhlallinen suoritus. Uhrikukkavihko oli huolellisesti
kyhätty kokoon ja Nancy oli hellästi asettanut sen Hamiltonin äidin
muotokuvan alle ei vain koko perheen, vaan myöskin Osh Pophamin
läsnäollessa, joka oli pistäytynyt tuomaan hiukan aikaisin kypsyneitä
vihanneksia.

"Lähtisin halusta kanssanne yläkertaan, kun olette saaneet
kukkakimppunne valmiiksi", virkkoi hän, "sillä on niin riivatun kuuma
päivä tänään ja tässä talossa tehdään aina niin paljon merkillistä,
että oikein selkäpiitä karmii kylmästä. En olisi koskaan uskonut
Lem Hamiltonilla olevan päässään yhtä hullunkurisia tuumia kuin
teikäläisillä, mutta kaitpa vuokralaisista tarttuu isäntäänkin.
Soisinpa, että se vanha kalkkinaama Henry Lordkin olisi täällä; minä
asun hänen talossaan ja tämä voisi herättää hyviä päähänpistoja
hänessäkin!"

Iltapuolella Nancy otti kirjoitusvehkeensä ja kävi istumaan
ympyräportaille, missä tuntui viileältä. Bostonista tuleva juna
vihelsi asemalla mailin matkan päässä, kun hän somasti kokosi valkean
hameensa liepeet ja kävi istumaan kaikkein varjoisimpaan soppeen. Aika
kului hänen huomaamattaan ja hän katsahti tuskin kertaakaan työstään,
ennenkuin pyöräin ratina sattui hänen korviinsa. Keltaisen talon
portille olivat pysähtyneet kyytirattaat ja niistä astui alas vieras
herrasmies. Hän oli erehtymättömästi kaupunkilainen herrasmies. Hänen
vaatteensa eivät olleet Beulahin kuosia eikä hänen hattunsa Beulahin
hattu, sillä se oli hieno, taipuisa, leveälierinen panamahattu. Nancy
nousi pystyyn portailta, silmissä kuvastui ensin hämmästystä, sitten
ihmettelyä, sitten epäluuloa, sitten vakaumusta ja lopulta puhkesi
kaksi kuoppasta hänen poskilleen.

Muukalainen kohotti hymähtäen vieraskuosista hattuansa ja sanoi: "Pieni
ystäväni ja kirjeenvaihtajani Nancy Carey, luullakseni?"

"Minun Amerikan konsulini, varmastikin!" huudahti Nancy ilomielin
juostessaan polkua alas kädet ojossa. "Mistä te tulitte? Miksi ette
ilmoittanut ennakolta? Ei meillä ole ollut aavistustakaan siitä, että
te olitte saapunut kotimaahan! Oh! kyllä tiedän minkävuoksi olette
valinnut heinäkuun neljännen päivän! Se on maksupäivä, ja te arvelitte,
ettemme olisi valmiit vuokraa maksamaan. Mutta kaikki on jo suoritettu,
kauniisti tänä aamuna!"

"Saanko lähettää laukkuni majataloon ja viipyä hetken luonanne?" kysyi
herra Hamilton. "Ovatko muut teikäläiset kotona? Miten jaksaa Gilbert
ja miten Kathleen ja Julia ja Peter? Ja miten varsinkin Carey-äiti?"

"Teillähän on vallan tavaton muisti!" huudahti Nancy. "Ottakaa herra
Hamiltonin laukku, olkaa hyvä, herra Bennett, ja sanokaa ravintolassa,
että hän tulee sinne vasta illallisen jälkeen."

Nyt seurasi hauska tunti, sillä Nancy oli murtanut jään ja
puheenaineesta ei ollut puutetta. Ja sitten oli tietysti myös koko talo
näytettävä, huoneesta huoneeseen aina Ann-serkun kellarinuuniin ja
keittiön vesipumppuun asti.

"En ole moista nähnyt ennen!" huudahti herra Hamilton. "Tämä on kuin
taikaa! Minun pitäisi tässä paikassa maksaa teille tuhat dollaria!
Minun pitäisi koettaa ostaa teiltä paikka viidellä tuhannella
dollarilla! Miksi ette perusta talojen hauskutusliikettä ja myy niitä
minunkaltaisille poloisille matkamiehille, jotka eivät ole koskaan
älynneet niiden monia mahdollisuuksia?"

"Lupaatteko, ettette ole kovin onneton, jos näytän teille maalatun
kamarin?" kysäisi Nancy. "Ette voi olla itkemättä raivosta ja murheesta
kun ajattelette, että se on meidän maalattu kamarimme eikä teidän;
mutta koettakaa kestää, kunnes tulette majataloon, sillä äiti on niin
hyväsydäminen, että hän antaa sen teille takaisin, ellen minä astu
väliin."

"Te olette mahtaneet kuluttaa suunnattomia summia tämän huoneen
korjauttamiseen", sanoi konsuli. "Sehän on todellinen taideluoma."

"Ei penniäkään", sanoi rouva Carey. "Työn on suorittanut Nancyn hyvä
ystävä, seitsemäntoistavuotinen tyttö, joka kerran, luullaksemme, on
tuottava mainetta Beulahille. Tahdotteko nyt mennä äitinne huoneeseen;
tien löydätte näyttämättä? Julia näytä sinä hiukan myöhemmin lato
herra Hamiltonille; Nancy ja minä valmistamme sillä välin illallisen.
Kittyn täytyy lähteä Pophamille Peteriä noutamaan, hän on viettänyt
iltapäivänsä siellä."

Nancyllä oli kyllin mielenmalttia suhauttaakseen hätäisesti Kittyn
korvaan: "Lainaa leipäkyrsä rouva Pophamilta, meillä on sitä niukasti;
ja koeta saada Bill Harmonilta mansikoita keinolla vaikka millä! Meidän
piti syödä vain leipä- ja maito-illallinen pengermällä tänä iltana,
mutta nyt se on kiireisesti muutettava konsulin juhlapäivällisiksi!
Lennä!"

Gilbert sukelsi näkyviin kello kuuden ajoissa ja hänen äitinsä
esitti ylpeästi hänet poikanaan, joka oli hiljakkoin "aloittanut
liikemiesuransa".

"Minä olen Bill Harmonin kesäapulainen ja asiapoika", selitti hän. "Se
on aika hauskaa ja viikossa saan kaksi ja puoli dollaria."

Nancy ja hänen äitinsä työskentelivät keittiössä kuin troijalaiset,
sillä he olivat yksimieliset siitä, ettei nyt sopinut menoja surra, ei
sittenkään, vaikka seuraavalla viikolla olisi vähemmän syötävää.

"Herra Hamilton on juuri niin herttainen kuin päätin hänen olevan
silloin kuin hänen ensimmäinen kirjeensä tuli", puheli Nancy. "Menin
yläkertaan hakemaan korttia illallisruokalistaa varten ja hän seisoi
sinun takkasi ääressä nojaten päätänsä käsivarsiinsa. Kädessään hänellä
oli meidän kedonkukkavihkomme ja tiedän, että hän oli niitä haistellut
ja katsellut äitinsä kuvaa ja muistellut lapsuuttaan."

Illallinen oli mitä hilpein; pöydän keskellä oli kimppu tummasilmäisiä
unikoita ja herra Hamiltonin lautasen vieressä käsinkirjoitettu
ruokalista, 'koska hän oli konsuli', sanoi Nancy.

Gilbert istui pöydän päässä ja herra Hamilton ajatteli, ettei hän
ollut milloinkaan eläessään nähnyt mitään niin kaunista kuin rouva
Carey hänen istuessaan puolisilkkisessä lavendelinvärisessä puvussaan
teekuppien takana, Nancyä ehkä lukuunottamatta, joka punoittavana kuin
ruusu, muutteli lautasia ja tarjoili pöydässä. Konsuli ei ollut millään
diplomaatti-päivällisillä pitänyt näin hauskaa ja hän voitti koko
perheen sydämen ennenkuin ateria oli päättynyt.

"Asiasta toiseen, minulla on suosituskirje teille kaikille, mutta
varsinkin Nancy-neidille tässä, enkä ole ensinkään muistanut jättää
sitä perille", sanoi hän. "Keltä luulette sen olevan -- se tulee kaukaa
-- Kiinasta asti?"

"Poikani Tom", huudahti Nancy, "mutta ei, häneltä se ei voi olla, eihän
hän tunne meitä."

"Amiraalilta se tietysti on!" huudahti Gilbert.

"Molemmat olette oikeassa", vastasi herra Hamilton vetäen kirjeen
povitaskustaan. "Se on yhteinen viesti amiraalilta ja Tom-pojaltani,
jotka ovat tutustuneet toisiinsa Hong Kongissa. Osoite kuuluu:

    "Kiinan Keltaiselta Vaaralta
    Beulahin Keltaiselle Talolle
             Tervehdys!"

Nancy sävähti punaiseksi. "Onko amiraali kertonut Tom-pojallenne,
että nimitin hänet Keltaiseksi Vaaraksi? Se oli katala teko! Sen tein
vain siksi, näettekö, että kirjoititte Tom-poikanne olevan Hamiltonin
suvussa ainoan, joka välittää hiukan vanhasta talosta tahi joka
kenties joskus haluaisi asua täällä. Sen jälkeen olen aina sanonut
häntä Keltaiseksi Vaaraksi, ja muistaakseni mainitsin siitä kerran
kirjeessäni amiraalille."

"Pelkään, että Nancyn pää on aivan tyhjä ajatuksista maatapanon aikana,
sillä päivällä hän juttelee ne kaikki jollekulle", nauroi hänen
äitinsä. "Toivon että aika opettaa hänet pidättyväisemmäksi, mutta
epäilen sitä."

"Tom-poikani palaa piakkoin kotiin!" sanoi hänen isänsä
peittelemättömän mielihyvän kaiku äänessään.

Nancy, joka tarjoili kakkua, putosi istumaan tuolilleen niin raskaasti,
että kaikki rupesivat nauramaan.

"Älkäähän toki, Nancy-neiti! En voi sallia teidän pitävän poikaa
jonkinlaisena ilkeänä jättiläisenä", rauhoitteli herra Hamilton. "Hän
on kaikin puolin kelpo poika, ja jos hän pistäytyy täällä vanhaa taloa
tervehtimään, olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät."

"Lähteekö hän takaisin Kiinaan kotimaassa käytyään?" kysäsi rouva
Carey, joka tunsi melkein yhtä suurta pelkoa nuorta Hamiltonia kohtaan
kuin hänen tyttärensä.

"Ei lähde, onneksi. Perheemme on ollut liian hajallaan viimeiset
kymmenen vuotta. Ensin se näytti olevan välttämätöntä tahi ainakin
mukavaa ja toivottavaa, enkä siitä sen enempää välittänyt. Mutta viime
aikoina on mieltäni alati painanut ajatus, että elämämme kuluu varsin
ilottomasti näissä oloissa, ja olen päättänyt järjestää asiat toisin."

Rouva Carey muisti Ossian Pophamin kuvauksen rouva Hamiltonista ja
varoi utelemasta mitään hänestä, koska ei hänen miehensä maininnut
häntä.

"Te asetutte siis kaikki Washingtoniin", virkkoi hän, "ja Tom-poikanne
tietysti myös?"

"Eipä aivan niin", vastasi hänen isänsä. "Tomin kauppahuone avaa
Bostonissa liikkeen ja hän tulee sitä hoitamaan. Milloin odotatte
amiraalia kotiin tulevaksi? Tom kirjoittaa, että he ovat suunnitelleet
palaavansa yhdessä _Beduinissa_, jos se vain käy päinsä."

"Emme ole hiljakkoin kuulleet mitään", sanoi rouva Carey, "mutta hänen
piti palata kuukauden tahi kahden kuluttua, eikö niin, Nancy? Tyttäreni
kirjoittaa kaikki perheen kirjeet, herra Hamilton, kuten nähtävästi
olette jo huomannutkin."

"Niin olen suureksi mielihyväkseni ja tyytyväisyydekseni. Nyt on vielä
yksi seikka, jota en ole nähnyt, seikka, jota hartaasti olen halunnut
nähdä. Saanko polttaa sikaarini kuuluisan tulipunaisen köynnösruusun
alla?" Aurinko laski heloittavan punaisena Beulahin kukkulain taa.
Sammakot kurnuttivat Lordien talon viereisessä lammessa ja heinäsirkat
sirkuttivat Hamiltonin äidin lempiniityn pitkässä heinikossa. Sitten
kuu, pyöreänä ja kirkkaan keltaisena kuin mikäkin suuri appelsiini,
kohosi taivaalle, josta aurinko oli häipynyt, ja tuo pieni ryhmä istui
yhäti juttelemassa pengermällä. Carey-poikasia ei estänyt mikään muu
herra Hamiltonin syliin kiipeämästä kuin heidän ikänsä ja kokonsa,
ja Peter nukahtikin lopullisesti pää hänen polvellaan. Ketään hänen
tapaistaan ei ollut todellakaan ollut Careyn perhepiirissä moneen
herran aikaan. Hän oli hellä, hän oli hilpeä, hän oli isällinen,
hän oli huvitettu kaikesta mikä koski heitä. Eipä niinmuodoin ollut
lainkaan ihme, että hänelle kerrottiin mitä kaikkea Gilbert oli
suunnitellut rahaa ansaitakseen, ja että hänelle ylpeästi näytettiin
kymmenen dollarin shekki, joka oli lähetetty Nancyn hyväksytyn
kertomuksen maksuksi, eikä ihme sekään, että hän oli ihastunut ladossa
pidettäviin Kesäkursseihin, missä neljätoista pientä oppilasta nautti
Careyn perheen opetusta. "En ole milloinkaan eläessäni mitään niin
hartaasti halunnut kuin päästä tämän koulun oppilaaksi!" vakuutti
herra Hamilton. "Olisin upporikas mies jos voisin kirjoittaa niin
houkuttelevia kiertokirjeitä kuin tämä on. Kunpa antaisitte minullekin
muutamia iltatunteja; tekisinpä melkein mitä hyvänsä saadakseni olla
mukana näissä kursseissa."

"Vielä parempi olisi, jos pitäisitte tunteja opettajakunnan hyväksi",
huudahti Kitty. "Nancyn täysikasvuiseksi tulemista aiomme viettää
tanssiaisilla _vajassa_ tänä kesänä, siinä yksi syy miksi ansaitsemme
rahaa, tahi ainakin olemme luulevinamme niin, sillä on niin paljon
hauskempaa tehdä työtä kutsuja, kuin leipää ja lihaa varten!"

Rouva Carey ehkäisi nopealla silmäyksellä lapsia sen enempää
viittaamasta taloudellisiin kysymyksiin, ja Gilbert ohjasi taidokkaasti
puheen toiselle tolalle esittämällä dramaattisen kuvauksen Likaisen
Pojan noususta ja laskusta alkaen sen ensimmäisestä ilmestymisestä
äidin hääaterialla ja päättyen tupaantuliais-illallisen yllätykseen.

Tultuaan pieneen maalaishotelliin Lemuel Hamilton istui vielä tunnin
verran avonaisen ikkunan ääressä katsellen kuunsäteissä kimaltelevaa
jokea, sekä valkean rukoushuoneen valomeressä kylpevää torninhuippua.
Ilma oli kuulakka ja kiiltokärpäset kohosivat sakean ruohikon yllä
kuljettaen lamppunsa tuuheain jalavain alimmille oksille. Heinänteko
oli alkava aikaisin aamulla, ja hän oli heräävä sirppien hiontaan ja
niittokoneitten suhinaan. Hauskaa olisi olla auttamassa heinänteossa,
arveli hän, vajota polvia myöten tuhatkaunoihin ja ruohikkoon, jota hän
ei ollut tallannut siitä päivin kuin hän pienenä poika-pahaisena oli
tallustellut koneen jäljestä harava kädessään.

Olipa tämä ollut ihmeellinen ilta! Herra Hamilton näki uudelleen
Keltaisen talon veräjällä seisovan ryhmän -- viimeisen kuvan, minkä hän
oli vienyt mukanaan, Carey-äiti nojautui Gilbertin käsivarteen kuun
säteitten leikitellessä hänen ruskeilla hiuksillaan, tytöt seisoivat
hänen vieressään hänen käsivarsissaan riippuen ja pikku Peter piteli
äitiään kädestä.

"Heillä mahtaa olla ahtaat ajat!" mietti hän, "enkä voi keksiä
mitään sopivaa keinoa auttaakseni heitä ahdingosta. Mutta yhtäkaikki
heitä täytyy kadehtia, ei sääliä! Jos Luonto olisi antanut minulle
luomisvallan, niin olisin äidin luonut juuri tuontapaiseksi ja pannut
hänen otsalleen leiman: Tällainen on naisen oltava!"



XXXIV.

NANCYN ENSIMMÄISET TANSSIAISET.


Nancyn seitsemästoista syntymäpäivä oli ollut ja mennyt, ja elokuun
kuutamo oli kauneimmillaan, kun hänen täysikasvuiseksi tulemistaan
lopullisesti vietettiin juhlalla Hamiltonin ladossa. Latokin oli nyt
ensikertaa astuva julkisuuteen, sillä kyläläisiä ei oltu milloinkaan
kutsuttu niihin yksityisiin lauantai-illan tansseihin, joita Hamiltonin
pojat ja tytöt olivat panneet toimeen lyhyenä hallituskautenaan.
Beulahin asujanten mieliä kiihdytti paljoa enemmän lato kuin Nancy,
ja sen Nancy saattoi varsin hyvin käsittää, he kun koko perhe,
äidistä Peteriin saakka, olivat aivan hullaantuneet uuteen leluunsa.
Päivä päivältä se kävi yhä tenhoavammaksi mikäli toinen tahi toinen
keksi jotain uutta lisää siihen, varsinkin oli hyvin taitava
keksimään Osh Popham, joka eli ja hengitti vain ladon merkeissä ja
joka oli tuhlaamalla tuhlannut kaiken älynsä ja taidokkuutensa sen
sisustamistöihin. Ei sanallakaan valaissut hän ulkopuolella olevalle
yleisölle tämän ihmeteltävän sisustuksen laatua, eikä liioin kielinyt
mitään sen juhlallisena avajaispäivänä suoritettavasta ohjelmasta.
Kaikki Careyn perheen juhlat olivatkin tähän asti vietetyt talossa
lukuunottamatta erästä huviretkeä, johon koko kylä oli ottanut
osaa. Niinpä olikin seurakunta nyt hyvin kärkäs uusille laitumille
vaeltamaan, ja uteliaisuutta olivat edelleen kiihoittaneet kirjoitetut
kutsukortit -- kohteliaisuus, josta ei Beulahissa oltu paljoa tiedetty.

Vihdoin valkeni odotettu päivä kirkkaana ja viileänä, ilmassa tuota
kuulakkaa seesteisyyttä, joka tietää syyskuun päivien lähenemistä.
Iltapuoli kului kaikennäköisessä touhuamisessa, suunnittelussa ja
juttuilemisessa, ja jokainen tanssi-ijässä oleva tyttö Beulahissa
pysytteli makuuhuoneessaan koetellen peilin edessä uutta kampausta.
Kiihtymys kasvoi tuhatkertaiseksi, kun levisi huhu, että muuan
amiraali, (mikähän se oli?) oli saapunut hotelliin ja aikoi saapua
illan kemuihin täydessä virkapuvussaan. Tämän jälkeen oli entistä
vaikeampaa sovittaa palmikot ja kiharat tyydyttävään kuntoon.

Nancyn ei ainakaan tarvinnut tutkia muotilehtiä, sillä hänen tukkansa
seurasi sitä muotia minkä Venukset, Cupidot ja kaikki muut pikku
rakkauden jumalat olivat maailman alusta alkaen säätäneet. Se taipui
kiharoihin, tahtoi hän tahi ei, joten ei ollut muuta tehtävää kuin
järjestää ne ja vääntää sykkyrään, josta liehuvia suortuvia valui hänen
valkealle niskalleen. Tahi milloin hän oli iloisella ja vallattomalla
päällä, kiharat pistettiin neuloilla kruunuksi päälaelle ja sitomatta
jääneet kutrit liehuivat siellä täällä, koskettaen hänen poskeansa,
korvaansa niskaansa, aina somistavina ja vallattomina.

Nancyllä oli yllä uusi keltainen puku, "melkein maata koskettava" ja
hiuksiin oli kiedottu keltainen nauha. Kathleenilla ja Julialla oli
Ann-serkun antamat valkoiset puvut ja rouva Careyllä oli uusi, musta
silkkipukunsa, jossa oli siro pieni laahustin. Kaulassa oli hänellä
morsiuslahjansa, valkea helminauha, ja hänen niskaan kiinnitetystä,
kiiltävästä hiussykkyrästään kohosi iso, helmillä koristettu
kilpikonnanluinen kampa.

Perhe vastaanotti vieraansa vanhassa vaunuvajassa ja kun kaikki vieraat
-- luvultaan seitsemänkymmentäviisi tahi kahdeksankymmentä -- olivat
koolla, avasi Gilbert Carey-suvun päämiehenä ladon oven juhlallisesti.
Sanoin ei voi kuvailla minkälainen oli ladon aikaansaama vaikutus
vierasjoukkoon ja Nancyn merkkipäivä vajosi aivan mitättömiin sen
rinnalla.

Hirsikatossa riippui tusinoittain pieniä, ruskeita, vilkkuvia
japanilaisia paperilyhtyjä, ja seiniin isketyissä koukuissa huojui
toisia isompia paperilamppuja. Syksyn kullanväreissä varhain
prameilevilla lehvillä ja pitkillä vuohensilmillä täytetyille valkeille
tuohimaljakoille muodosti viehkeän taustan kaikkialla näkyvä pehmyt,
harmaanruskea, ajan painama honkapuu. Huoneen seiniä ympäröivät
oudonnäköiset rahit täyttyivät nopeasti ihailevista vieraista. Eversti
Wheelerin pieni pystypiano odotti korokkeella kirkon urkuria, neiti
Susie Bennettiä, jonka silloin tällöin oli määrä sitä soittaa rouva
Careyn ja Julian avustamana. Osh Pophamin tuli vuorotella erään
Warrenista tulleen serkun kanssa, jonka sanottiin olevan oikea mestari
viulunsoitossa.

Kun kaikki oli kunnossa, asettui rouva Carey seisomaan
viuluniekka-mestarin ja Susie Bennettin väliin ja huoneessa syntyi
äkkiä syvä hiljaisuus. "Ystävät ja naapurit", sanoi hän, "nyt
julistamme Onnellisten Hetkien kokoussalin avatuksi kylän yhteiseksi
hyväksi. Ilman isäntämme, herra Lemuel Hamiltonin jalomielisyyttä ja
monia auttajiamme emme olisi milloinkaan kyenneet valmistamaan teille
tätä hupia eikä tehdä tätä paikkaa näin kauniiksi. Ennenkuin yleinen
tanssi alkaa, suoritamme kaksinkertaisen kunniakatrillin, johon ottavat
osaa kaikki ne, jotka ovat joskus lyöneet naulan, paperoineet tahi
maalanneet seinän, kaivaneet lapiollisen multaa tahi jollain muulla
tavoin työskennelleet Keltaisen talon hyväksi."

"Kolminkertainen eläköönhuuto rouva Careylle!" huusi Bill Harmon ja
raikuva huuto kajahti kaikkien huulilta.

"Kolminkertainen eläköönhuuto Lemuel Hamiltonille!" ja kattohirret
kajahtivat voimakkaasta vastauksesta.

Samassa amiraali vaihtoi asentoa salatakseen kosteata kiiltoa
silmissään, ja nähdessään täydessä laivastovirkapuvussaan niin
suurenmoisen uhkealta näyttävän henkilön, pääsi Osh Pophamilta
vaistomainen huuto: "Kolminkertainen eläköönhuuto amiraalille! En tiedä
mitä hän lienee toimittanut maailmassa, mutta minusta näyttää, että
hän pystyy vaikka mihin!" jolloin kaikki taas rupesivat huutamaan ja
kiljumaan, ja amiraali omaksi suureksi hämmästyksekseen piti puheen,
jonka aikana nuo kielivät kyyneleet vähän väliä tulivat silmiin ja
ääneen, jonka johdosta Osh Popham kuiskasi salavihkaa naapurilleen,
että hän otaksui tämän merisankarin paremmin upottavansa vihollisensa
kuin ampuvan häntä, jos hän milloin sattuisi kohtaamaan vihollislaivan.

Kaksinkertainen kunniakatrilli suoritettiin arvokkaasti ja
viehättävästi, joten kaikki ne, joiden ei oltu suotu ottaa osaa siihen,
olivat kateudesta viheriäiset. Rouva Carey ja amiraali olivat parina,
Nancy tanssi herra Pophamin kanssa, Kathleen Digbyn, Julia Bill
Harmonin kanssa. Muut parit olivat rouva Popham ja Gilbert, Lallie Joy
ja Cyril Lord, Olive ja Nat Harmon ja rouva Bill talutti hyvin ujoa
ja kömpelöliikkeistä herrasmiestä, joka oli kaivanut ojat Ann-serkun
kallisarvoisille vesijohtoputkille.

Sitten alkoi hauskutus ja ilakoiminen täydellä todella. Tytöt
olivat kaiken kesää harjoitelleet vanhanaikuista vuorotanssia ja
kesäkursseissaan opettaneet nuorinta sukupolveakin siinä suoriutumaan.
Vanhat eivät mitään harjoitusta tarvinneet!

"Rahan vaihto" saattoi Nancyn ja Henry Lordin permannolle pääparina
-- tulos tämän nuoren neidon väsymättömistä ponnistuksista, missä oli
käytetty kaikkia keinoja, hyviä ja huonoja, naisille tunnettuja. Että
hän ensinkään saapui kutsuihin oli rouva Careyn mielestä suoranainen
ihme. Henry Lordin tulon oli aiheuttanut osittain salainen ihailu
kaunista naapuria kohtaan, osittain halu näyttää kyläläisille, ettei
häntä aina haluttanut elää jurona erakkona, osittain uteliaisuus nähdä
tätä harvinaista seuruetta. Päästyään matelemaan itsekkäästä kuorestaan
niin kauas, että hän kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan, hän astui
askeleen eteenpäin kun Nancy pyysi häntä tanssimaan. Sievältä näytti
Nancyn niiaus, kun hän esitti pyyntönsä, sievältä hänen voitonriemuinen
katseensa kun hän talutti Henry Lordin jonon päähän, ja katsojat olivat
riemusta pakahtua nähdessään arvoisan professorin kumartavan oikealle
ja vasemmalle, muodostavan naisten ketjua, hyppivän vastakkaiselle
puolelle ja nelistävän tyttösen käskemänä ja komentamana. Herra Lord ei
ollut kömpelö tanssija, kun hänen hidas verensä kerran pääsi kiertämään
ja "Rahan vaihdon" päättyessä oli hän jo melkoista notkeampi,
melkoisesti vähemmän puukuvan kaltainen kuin sen alussa.

Tätä hämmästyttävää näytäntöä seuraavan "Rochester karkelon" aikana
Henry Lord kävi istumaan rouva Careyn viereen, joka juuri tällä
hetkellä istui yksinään hiukan syrjässä vieraistaan.

"Lähdenkö Etelä-Amerikkaan vai enkö?" kysäisi hän puoliääneen. "Olive
tuntuu joutuvan hyviin käsiin ja Cyril sanoo, että te suostutte
ottamaan hänet perheeseenne kuudeksi kuukaudeksi; tahtoisin yhtä kaikki
kuulla naisen neuvoa."

Carey-äiti ei vastannut: "En uskalla antaa niin vastuunalaista
neuvoa" eikä: "Tehkää kuten itse katsotte parhaimmaksi"; hän virkkoi
kursailematta sellaisella äänellä kuin olisi puhutellut uppiniskaista
poikaa --

"Minä en menisi, herra Lord! Odottakaa kunnes Olive ja Cyril ovat
hiukan vanhemmat. Cyril liittyy minun perheeseeni ja unohtaa oman
kotinsa; Olive tottuu olemaan ilman teitä; ja mikä on vieläkin pahempaa
te totutte olemaan ilman lapsianne. Jääkää kotiin ja sallikaa Oliven
tulla tervehtimään teitä ja veljeänsä joka sunnuntai. Etelä-Amerikka on
pitkän matkan päässä, kun teitä on vain kolme!"

Professori Lordia ei miellyttänyt rouva Careyn ääni. Se oli niin
äidillinen, että hän odotti hänen milloin tahansa rupeavan harjaamaan
hänen päätänsä tahi suoristamaan hänen kaulahuiviansa ja kieltämään
häntä valvomasta liian kauan, mutta professorin vaisto sanoi hänelle,
ettei hän arvatenkaan milloinkaan saisi kuulla toisenlaista sävyä hänen
äänessään, ja niin hän sanoi vastahakoisesti: "Hyvä on; tunnustan
todella luottavani teidän arvosteluunne ja aion hyljätä tarjoumuksen."

"Siinä teette oikein, luullakseni", vastasi rouva Carey, ihmetellen
mielessään mahtoiko tämä mies milloinkaan omin silmin nähdä
velvollisuuttansa, vai oliko hän varsin tahallaan sokaissut itsensä
elinajakseen.



XXXV.

TULIPUNAINEN RUUSUKÖYNNÖS.


Rouva Careyn jutellessa herra Lordin kanssa Nancy liiteli permannon
poikki kiiruhtaen puutarhaan aikeessa suorittaa jokin äkkiä mieleen
juolahtanut taloustehtävä. Oven ulkopuolella ruususäleistön luona hän
äkkiä tölmäsi vieraaseen nuoreen mieheen, joka avoimesta ovesta katseli
tanssia.

Hänellä oli yllä hieno, musta päivällispuku, jommoista ei Beulahissa
oltu koskaan ennen nähty, ja päässä pehmeä matkalakki. Ensin Nancy
arveli häntä vierailevan viuluniekan tuttavaksi, mutta tarkemmin
katseltuaan hänen hilpeitä, mustia silmiään, tuntui hänestä kuin
olisi hän ennen nähnyt hänet tahi jonkun hänen näköisensä. Vieras ei
odottanut, että hän avaisi suunsa, vaan nosti lakkiansa ja ojensi
hänelle kätensä sanoen: "Päättäen siitä, että olette aivan samaa näköä
kuin hallussani oleva valokuva, luulisin teitä tytöksi, joka istutti
tulipunaisen ruusuköynnöksen."

"Oletteko te 'poikani Tom'?" kysäisi Nancy peittelemätön ällistys
äänessään. "Tarkoitan minun herra Hamiltonini poika Tom?"

"Minä olen _minun_ herra Hamiltonini poika Tom; tahi sanoisimmeko
_meidän_ herra Hamiltonin? Eikö kahdesta 'minästä' tule meidän?"

"No totta tosiaan, ihmeistä ei tule koskaan loppua!" huudahti Nancy.
"Amiraali sanoi, että olitte Bostonissa, mutta hän ei ole virkkanut
sanaakaan siitä, että tulisitte niin pian Beulahiin!"

"Ei tietystikään, sillä tahdoin pitää sen salassa. Tahdoin ilmestyä
ilon ollessa ylimmillään tanssiaisissa; kun vanhan ja uuden
hallituskauden henget kohtaavat toisensa, niin sanoakseni."

"Beulahista tulee piakkoin oikea kesäpaikka; kaikki ihmiset näyttävät
tulevan tänne."

"Se on osaksi teidän syynne, eikö olekin?"

"Miksi muka?"

"'_Vetten pienokaiset_' on lempikirjani, ja Carey-äidin poikasista
tiedän kaikki. Ne kulkevat merten yli näyttäen hyville linnuille tietä
kotiin."

"Oletteko _te_ hyvä lintu?" kysyi Nancy häijynkurisesti.

"Olen ainakin _kotona_!" sanoi Tom sellaisella äänenpainolla,
että Nancyä värisytti; ehkäpä nuori mies olikin tullut Beulahiin
asettuakseen asumaan isänsä kotitaloon.

Molemmat nuoret kävivät istumaan pengermän portaille sillävälin kun
"Sulttaanin Polkan" säveleet kajahtivat ladon ovesta. Vanha rouva
Jenks tanssi Peterin kanssa, hänen kahdeksankymmenvuotiset jalkansa
olivat yhtä kerkeät kuin pikku pojan, ja hänen pitkät, valkoiset
korvakiharansa liehuivat tahdissa. Hänen kuihtuneet kätensä pusersivat
Peterin lihavia kätösiä ja nämä kaksi näyttivät olevan samanikäisiä,
sillä tässä naurun ja hyvänsuopaisuuden seurakunnassa ei olisi ollut
mitään sijaa sydämeltään vanhoille, joten rouva Jenks oli varmasti yhtä
nuori kuin kuka muu vieras tahansa.

"En voi olla tuntematta pelkoa teitä kohtaan, vaikka olettekin
hauskan ja rakastettavan näköinen", virkkoi Nancy suorasukaisesti Tom
Hamiltonille. "Minua niin peloittaa, että rakastutte Keltaiseen taloon
ja tahdotte ottaa sen meiltä. Oletteko kihloissa jonkun pikkujalkaisen
kiinalaisnuken kanssa?" lisäsi hän kiusoittava katse silmissään ja niin
lystikkään vallattomasti hymyillen, ettei kysymys tuntunut vähääkään
epäkohteliaalta.

"En ole vielä kihloissa kenenkään kanssa, mutta aavistan pian
joutuvani, jos kaikki hyvin käy! Minulle on jo karttunut vuosia koko
joukko!"

"Minun olisi pitänyt tietää se!" huokasi Nancy. "Profeetallinen vaisto
pani minut nimittämään teitä Keltaiseksi Vaaraksi."

"Olettepa aika häijynilkinen, kun rupeatte minusta pahaa ajattelemaan,
ennenkuin tunnette minua. Toisin oli minun laitani!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Katsokaas, ensimmäisessä isälle kirjoittamassanne kirjeessä lähetitte
hellät terveiset sille hänen lapsistaan, joka sattuisi olemaan juuri
lähinnä teitä ikään nähden. Minä satuin olemaan _juuri_ sopivassa
iässä, joten otin kiitollisena terveiset vastaan. Minulla on ne
matkassani täällä, ei, ne jäivätkin toisen nutun taskuun", puheli hän
hilpeästi ollen etsivinään nuttunsa taskuista.

Nancy nauroi hänen hulluttelulleen; ei auttanut muu.

"Lupaatteko voittaa mielettömät ja häijyt ennakkoluulonne, jos minä
puolestani lupaan olla milloinkaan ottamatta Keltaista taloa teiltä
ilman teidän tahtoanne?" jatkoi Tom.

"Suurimmalla mielihyvällä!" huudahti Nancy iloisesti. "Se on varmin
lupaus, minkä voin antaa, sillä vapaaehtoisesti en ole koskaan lähtevä
sieltä. Ensin se oli isän valinta, sitten äidin ja nyt me kaikki
tunnumme kasvaneen kiinni siihen. Minusta tuntuu melkein peloittavalta
olla niin kiintynyt johonkin, ja huojennuksen huokaus pääsee
rinnastani, jos todella, kaikesta huolimatta käy ilmi, ettette olekaan
mikään Keltainen Vaara!"

"Itse olette paljoa suurempi Keltainen Vaara tuossa puvussa ja tuo
nauharuusu tukassanne!" virkkoi Tom. "Tahdotteko tanssia seuraavan
tanssin minun kanssani!"

"Se on 'Myrsky', osaatteko tanssia sitä?"

"En, mutta enhän ole niin vanha, etten oppisi. Otan malliksi tuon
ihmeteltävän henkilön, joka näkyy olevan hyvin leikkisä amiraalin
kustannuksella ja soittaa viulua."

"Se on Ossian Popham, Carey-suvun päätuki!"

"Kas sitä onnenpoikaa! Joko olette saaneet kaikki tukipuut, joita
tarvitsette?"

Nancyn käsi ei ollut kyllin vanha, vahva eikä kokenut pitääkseen tätä
outoa nuorta miestä aisoissa, ja hänen tuumiessaan nujertavaa vastausta
Tom jatkoi --

"Kuka on tuo kerrassaan lumoava, tuo sanomattoman kaunis rouva mustissa
-- hän, jolla on kruununtapainen helmikampa päässä?"

"Se on äiti", virkkoi Nancy hehkuvana.

"Sen arvasinkin. Mitenkä muuten voisi häntä selittää?"

"Selittää, mitenkä?" kysäisi Nancy ymmällä.

"Kun näkee äitinne, niin ymmärtää teidät, ja kun näkee teidät,
niin ymmärtää äitinne, niin minusta näyttää. Missä on se kuuluisa
tulipunainen köynnösruusu?"

"Te istutte sen päällä", vastasi Nancy rauhallisesti.

Tom hypähti pystyyn säleiköltä, johon hän oli puolittain nojautunut.
"Siunatkoon", huudahti hän. "Miksi ette sanonut? Tämä ruusupensas
on minulle perin rakas; sen istuttaminenhan ensin saattoi minut --
ajattelemaan teistä kaikkea hyvää. Vieläkö siinä on yhtään ruusuja? En
voi nähdä tässä valossa."

"Se on jo melkein loppuun kukkinut; latvassa jossain saattaa vielä olla
jokunen ruusu. Huomenaamuna katson ikkunastani onko siellä mitään."

"Mihin aikaan?"

"Mitenkä minä sen voisin tietää?" nauroi Nancy.

"Oh! teihin ei voi luottaa!" virkkoi Tom moittivasti. "Kas niin,
antakaa minulle kätenne silmänräpäykseksi; astukaa tuolle matalimmalle
nappulalle, nyt vielä askel ylemmäs, olkaa hyvä; nyt ojentakaa oikea
kätenne ja taittakaa tuo pieni nuppu, näettekö, tuolla? Mainiota; nyt
alas, olkaa varovainen, kas niin, kiitoksia! Ruusu pivossa on enemmän
arvoinen kuin kaksi oksalla."

"Pankaa se napinläpeenne", sanoi Nancy. "Se on viimeinen; annoin
isällenne ensimmäisen kuukausi sitten."

"Pistän tämän lompakkooni ja lähetän sen äidilleni kirjeessä", vastasi
Tom. ("Ja kerron hänelle, että se on juuri samannäköinen kuin tyttö,
joka sen istutti", ajatteli hän; "suloinen, tuoksuava, terhakka,
eloisa, väririkas.")

"Nyt tulkaa sisään äitiä tapaamaan", sanoi Nancy. "Polkka on päättynyt
ja pian he asettuvat riviin 'Myrskyä' tanssimaan."

Tom Hamiltonin tulo ja esittely osoittautui niin mielenkiintoiseksi,
että tanssin alkaminen viivästyi joitakin hetkiä. Sitten Osh Popham
ja mestarisoittaja tarttuivat jouheensa, ja rouva Carey avusti Susie
Bennettiä pianolla, joten neljä soittoniekkaa oli antamassa vauhtia
kärsimättömille jaloille.

Tom Hamilton oli tuskin selvillä siitä, mikä hänestä oli mieluisinta,
tanssia Nancyn kanssa vaiko seisoa häntä katselemassa avoimessa ovessa
kuten hän oli tehnyt aikaisemmin illalla. Hän ei voinut oikeastaan
nähdä Nancyä nyt, vaikka hän oli Tomin pari, sillä tanssin konstikkaat
vuorot anastivat liiaksi hänen huomionsa, mutta hän saattoi tuntea
Nancyn läheisyyden ruumiinsa joka säikeellä, nuoren tytön kevyt
kädenkosketus oli kuin magnetismin vavahuttama.

Joku heitti ladon takaovet selkoselälleen. Vastaniitetyn heinänhaju
tuoksahti sisään ja matalalla kummulla niittyjen taustalla kohosivat
tummanvihreät havupuut taivasta kohti. Viileä ilta-ilma löyhytti
jalavapuita ja heloittava kuu näyttäytyi juuri oven aukeaman kohdalla.
Illan tunnelmallinen ihanuus meni hiukan Tom Hamiltonin päähän, mutta
hän pakotti ajatuksensa seuraamaan tanssin "kiemuroita", kuten Osh
Popham sanoi.

Nancy Carey tanssimassa "Myrskyä", oli näky, joka pani hitaimmankin
veren liikkeelle. Molemmat pääparit pitivät toisiaan kädestä ja
kulkivat rinnatusten ladon toisesta päästä toiseen, ja pyörähtivät
samassa takaisin kuin virvatuli, sitten he tupsahtivat seuraavan parin
luo, sitten tuli "käsien piiri", ja "naisten ketju" ja äkkiä he jälleen
lensivät pitkin permantoa toiset neljä takanaan. Ensimmäiset parit
olivat Nancy ja Tom, Ralf Thurston ja Kathleen, kaksi viimemainittua
Beulahin parhaat tanssijat. Kitty oli notkea, suora ja sulavaliikkeinen
kuin nuori vuorikauris, mutta Nancy pyörähti keskelle permantoa kuin
tuulenhengen puhaltama kukka. Hän oli eläväksi olennoitu Nuoruus,
Ilo, Toivo! Hän oli pessyt astioita tänä iltana ja oli huomennakin
pesevä, mutta mitäs siitä? Vähät hän siitä välitti, että lähivuodet
(mikäli hän tiesi) tulisivat olemaan kieltäymyksen ja säästäväisyyden
vuosia? Olihan hän seitsemäntoistavuotias! Kaikki on mahdollista
seitsemäntoistavuotiaana! Maailmassa oli soittoa ja naurua jos
oli työtäkin, ja olihan siinä rakkauttakin, kokonaisia valtameriä
rakkautta; eikö niin ollen kannattanut karkeloida ja olla iloinen ja
ohjata pariansa turvallisesti läpi tanssin hämmentävien sokkeloiden ja
viedä hänet sen päätyttyä punoittavana ja riemuitsevana vastaanottamaan
äidin nauravia onnentoivotuksia?

Jokainen tanssi "Myrskyä" omalla tavallaan, ajatteli amiraali, joka
istui tanssia katselemassa. Rouva Popham oli vakava, jopa synkkäkin
vyötäisiltä ylöspäin, mutta uskomattoman vilkas vyötäisiltä alaspäin
liikkuen koneen tarkkuudella, hänen parinsa, muutaman Beulahin
muurarin, vetäessä koko seuran huomion puoleensa ihmeteltävillä
askeleillaan. Kyllä kannattikin pitää varansa vuorojen suhteen, sillä
hänen kilpailijansa, rouva Bill Harmonin paikka oli aivan vastapäätä
häntä. Lallie Joy, joka prameili Kathleeniltä lainatussa hameessa ja
Julian kätten sommittelemassa hiuslaitteessa, oli kesäkurssien harras,
jokapäiväinen oppilas, mutta viiden viikon uuttera opetus ei ollut
pystynyt antamaan hänelle täyttä varmuutta 'Naisten Ketjun' vuoroista.
Olive liikkui pää painuksissa, hänelle ominaisella, pehmeällä
suloudella, aran, kesyttömän ihmislapsen tavalla ja Gilbert vuorostaan
tanssi luontevasti ja huomattavan varmasti.

Seurasi lyhyt väliaika; tarjottiin jäätelöä erilaisten kakkujen kera.
Siinä oli marmorikakkua, kultakakkua, hopeakakkua, oli vaalikakkua,
sienikakkua, kuppikakkua, sitruunakakkua ja Valkean Vuoren kakkua.
Virvokkeita nautittaessa Susie Bennett soitteli "Liukuvalssia", "Tytön
rukousta" ja "Kuuntele ilolintua" variatsioneilla, jotka seurasivat
toisiansa melkein ylenluonnollisen ripeästi.

"Ei piisanne monikaan Susie Bennettille pianonsoitossa!" sanoi Osh
Popham, joka istui amiraalin vieressä. "Oletteko missään kaupungissa
nähnyt ketään, joka soittaisi häntä nopeammin?"

"Oikeassa olette!" vastasi amiraali, "ja nyt näkyy koko yleisö huutavan
teitä. Mitä he vaativat teitä tekemään -- lentämään?"

"Niinpä niin", virkkoi Osh. "Rouva Carey, tahdotteko säestää? Maria,
voithan mennä vaunuliiteriin, jos sinua kovasti hävettää."

Lopulta vanhan mielilaulun säveleet häipyivät ihastuneiden kuulijain
korvista. Sitten seurasi vielä "Portlandin ihastus", "Irlantilainen
pesijämummo", "Yliopiston torvi" ja viimein kuului kello lyövän
keskiyön aikaa ja vieraat poistuivat kahden, kolmen ja neljän hengen
ryhmissä heidän iloisten ääntensä etääntyessä pitkin kylätietä.

Osh Popham jäi sulkemaan pianoa, puhaltamaan kynttilöitä sammuksiin,
sulkemaan ovia ja ikkunoita ja lukitsemaan latoa, rouva Careyn ja
amiraalin vaeltaessa verkalleen ruohikkoa pitkin talon takaovelle.

"Hyvää yötä", huusi Osh tyytyväisyydestä säteillen sivuuttaessaan
heidät joitakin minuutteja myöhemmin. "Ei maar Beulahissa ole ennen
ollut sellaisia kutsuja kuin nämä meidän. Jos totta puhutaan, niin ei
liene koko Mainen valtiossakaan ikinä ollut tällaista lystiä! Hyvää
yötä vain! Jos pidän kiirettä, niin tavoitan ehkä vielä Mariankin!"

Hänen ripeä astuntansa ruohoisella polulla kuului vielä hetken aikaa,
ja sitten hänen taipuisa tenoriäänensä halkoi kirkasta, tyyntä ilmaa: --

    Oi tule, lennä, armahin,
    käy rientäväisin askelin,
    kuin nuori hirvi kiitäen
    luo vuorten yrttirinteisten.

Julia oli mennyt yläkertaan unisen Peter-linnun kanssa, joka
Nancyn juhlapäivänä oli saanut ensimmäisen kerran valvoa myöhään.
Muut nuoret olivat ryhmittyneet jalavain alle, missä he parittain
seisoivat juttelemassa -- Olive ja Ralf Thurston, Kathleen ja Cyril
Lord, Nancy ja Tom Hamilton. Sitten he erosivat, Tom Hamilton käveli
maalaishotelliin nuoren koulunopettajan seurassa, ja Olive ja Cyril
kulkivat ketojen poikki Lordien talolle.

Yö oli verrattoman ihana. Ilma oli lämmin, kirkas ja niin tyyni, ettei
ainoakaan puun lehti värähtänyt. Taivas oli pilvetön ja kuu paistoi
säteilevänä ja loistavana kuin harvoin Pohjolan perillä. Beulahin
kimaltelevan joen vesi oli alhaalla ja se virtasi kohisematta sillan
alitse. Sillävälin kuin Kathleen ja Julia kampasivat tukkaansa ja
miltei joka kamman vedolla päästivät ylistyshuudahduksia illan kutsujen
onnistumisesta, oli Nancy suudellut äitiänsä ja hiipinyt hiljaa
vuoteeseensa. Kaiken yötä "Myrskyn" säveleet seurasivat häntä unessa.
Hänen kädessään tuntui vieraan käden kosketus, tykkänään uusi kosketus,
lämmin ja pakottava. Siinä oli jälleen tuo vallaton nelistäminen,
kun nelisin rinnatusten tömistettiin pitkin ladon permantoa -- hänen
sivullaan joku, joka ei milloinkaan ennen ollut ollut siinä -- ja hän
itse aivan uuden ja huumaavan tunnelman pauloissa, sillä milloin ikinä
hänen silmänsä kohtasivat katseen vierustanssijan hilpeistä, mustista
silmistä, hän tapasi itsensä niiden syvyyksissä.

Oliko hän lapsi, kun hän kuuli Osh Pophamin huutavan "'Myrskyn'
parit paikoilleen!" ja oliko hän nainen kun huudettiin "Yleinen
levähdys!" Tuskin hän sitä tiesi. Beulah oli unelma, Keltainen talo
oli unelma, tanssi oli unelma, tanssijatoveri oli unelma. Milloin hän
luuli olevansa lapsi, joka auttoi isäänsä istuttamaan tulipunaista
ruusuköynnöstä, milloin nainen, joka repäsi ruusun ylimmästä oksasta
ja antoi sen eräälle, joka tuki hänen säleaitaa kouristavaa kättänsä,
eräälle, joka sanoi "Kiitoksia" ja "Hyvää yötä" ihan toisella tavalla
kuin kaikki muut.

Kuka oli tuo nuori muukalainen? Oliko hän Beulahin linnan ritari,
Keltaisen talon lääniherra, oliko hän Keltainen Vaara, oliko hän hyvä
lintu, jolle Carey-äidin poikaset olivat näyttäneet tien kotiin? Unien
sekavaa, suloista kiertokulkua jatkui yhä ja Nancyn korvissa soi
salaperäisiä lauselmia aivan uudella äänenpainolla puhuttuja: "Eikö
Careyn suku tarvitse vielä yhtä tukea lisää?" "Ettekö tahdo antaa
minulle ruusua?" ja ennen kaikkea: "Te lähetitte rakkaat terveiset
sille Hamiltonin lapsista, joka oli sopivassa iässä, minä olin
sopivassa iässä ja minä omaksuin ne."

"Ei rakkautta voi lähettää kirjeessä!" väitteli Nancy unissaan, ja
unessa vastasi aina joku: "Älä ole niin varma! Paljon merkillistä
tapahtuu kun Carey-äidin sanansaattajat kulkevat merien yli. Etkö
muista mitä ne puhuivat Vetten pienokaisten Tomille? -- Vetten poikki
tulevista lauluista oli yksi suloisempi ja kirkkaampi kuin kaikki
muut, sillä se oli nuoren tytön laulu... Ja mitä laulua hän lauloi?...
Ole kärsivällinen, pidä silmäsi kirkkaana ja kätesi puhtaina ja päivä
on tuleva, jolloin itsekin opit sen laulamaan kaipaamatta kenenkään
opetusta."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Keltaisen talon lapset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home