Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Hannele - 2-näytöksinen unirunoelma
Author: Hauptmann, Gerhart
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Hannele - 2-näytöksinen unirunoelma" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



HANNELE

2-näytöksinen unirunoelma

Kirj.

GERHART HAUPTMANN

Suomentanut

Eino Kalima



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



HENKILÖT:

HANNELE.
GOTTVALD, opettaja.
MARTHA-SISAR, laupeudensisar.
TULPE,    |
HEDVIG,   | köyhäinhuonelaisia.
PLESCHKE, |
HANKE,    |
SEIDEL, metsätyömies.
BERGER, piiripäällikkö.
SCHMIDT, oikeudenpalvelija.
TOHTORI WACHLER.

Hannelen kuumehoureissa ilmestyy: Muurari Mattern, Hannelen
isä. Naisolento, hänen äitivainajansa. Suuri, musta enkeli. Kolme
valkeaa enkeliä. Laupeudensisar. Gottvald ja hänen koululapsensa.
Köyhäinhoitolaiset Pleschke, Hanke y.m. Seidel. Neljä valkopukuista
nuorukaista. Vieras. Paljon suuria ja pieniä valkoisia enkeleitä.
Surevia naisia y.m.



ENSI OSA.


(Huone eräässä vuoristokylän köyhäinhuoneessa: Paljaat seinät, ovi
keskellä, pieni ikkuna vasemmalla. Ikkunan edessä hontelo pöytä ja
penkki. Oikealla olkipatjainen vuode. Peräseinällä uuni penkkeineen
ja toinen vuode, jossa niinikään on olkipatja ja sen päällä muutamia
ryysyjä. -- On myrskyinen joulukuun yö. Pöydän ääressä, talikynttilän
valossa, laulaen virsikirjasta istuu Tulpe, vanha ryysyinen
kerjäläisämmä.)

TULPE (laulaa):

    Ah, aina armossasi
    Luoksemme Jeesus jää,
    Niin ettei meitä --

(Heteksi kutsuttu, noin 30-vuotias, irstas, otsatukkainen nainen
tulee sisään. Päässä hänellä on paksu huivi ja nyytti kainalossa;
muuten on hän kevyesti ja köyhästi puettu.)

HETE (puhallellen sormiinsa, laskematta nyyttiä kainalostaan): Ai
jessus, jessus! on siellä ilma. (Päästää nyytin kainalostaan pöydälle,
puhaltelee yhä kouriinsa, astuen vuoroin toisella risaisella kengällään
toiselle). Ei moneen vuoteen ole ollut mokomaa myrskyä.

TULPE. Mitäs sait?

HETE (puree hampaitaan ja voivottelee tuskissaan, istuu uunipenkille ja
alkaa vetää kenkiä jalastaan): Herra jesta sentään minun varpaitani! --
Polttaa kuin tulessa.

TULPE (on avannut nyytin, josta näkyy leipä, sikuripaketti,
kahvitötterö, pari sukkia y.m.): Kai näistä jotakin riittää minunkin
osalleni.

HETE (joka kenkiä riisuessaan ei ole huomannut Tulpea, syöksyy nyt
haukan tavoin tavaroiden kimppuun ja kaapaisee ne kokoon): Tulpe! --
(Toinen jalka paljaana, toisessa vielä kenkä, rientää hän taustassa
olevan vuoteen luo). Sitäkö varten minä tässä virstamääriä juoksen, hä?
Ja palellutan jäseneni, että te saisitte kaiken suuhunne hotkaista, hä?

TULPE. Tuki kitasi, senkin haaska! Minä en kajoa sinun riepuihisi
(nousee, lyö kirjan kiinni ja pyyhkii sen huolellisesti vaatteillaan),
jotka mankumalla olet kokoonkerjännyt.

HETE (pistäen tavarat olkipatjan alle): Kumpikohan meistä elämässään on
enemmän mankunut, tekö vai minä? Ettehän te ole eläissänne muuta
tehnytkään! niin vanha kuin olettekin, senhän jokainen tietää.

TULPE. Sinulla on kyllä ollut toiset tekemiset! Kiitoksetkos olet
niistä pastorilta saanut? Kun minä olin sinun ikäisesi tyttö, niin
totta minä itseni toisella tapaa käytin.

HETE. Siksipä olettekin saanut kykkiä kuritushuoneessa.

TULPE. Ja pääset sinne sinäkin, jos mielesi tekee. Annahan kun tapaan
poliisin. Vedän vielä kaikki päivänvaloon. Koeta sinä vain pysyä
siivolla, tyttö, sen minä sanon!

HETE. Lähettäkää sitten poliisi yksintein minun luokseni, niin kerronpa
minäkin hänelle jotain.

TULPE. Kerro sinä vaan, mitä mielesi tekee.

HETE. Kukas palttoon varasti? Hä? Kapakan isännän pikku pojalta?

TULPE (on sylkevinään Heten päälle).

HETE. Tulpe! saakeli! No nyt ette saa mitään.

TULPE. Enkä huolisikaan! Minä viis sinun lahjoistasi.

HETE. Hyvä sanoa, kun ette saa.

(Pleschken ja Hanken on myrsky, joka on juuri raivoisana puuskana
tärisyttänyt taloa, melkein heittänyt eteiseen. Pleschke, vanha
kupukaulainen puoleksi lapsistunut ukko, purskahtaa sen johdosta
äänekkääseen nauruun. Hanke, nuori vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja,
kiroilee. Avoimen oven kautta näkyy kuinka molemmat ravistavat lunta
lakeistaan ja vaatteistaan eteisen kivipermannolle. Kummallakin on
nyytti kädessä.)

PLESCHKE. Vietävän, vietävän, rakeet! Kuin ruoskalla, saakeli,
sivauttelee. Vielä se tämä vanha köyhäinhuonerähjä... joskus
maailmassa... joskus maailmassa romahtaa maahan.

HETE (nähdessään molemmat tulijat, miettii mitä tekisi, ottaa tavarat
olkipatjan alta ja juoksee miesten ohitse eteiseen ja portaita ylös).

PLESCHKE (puhuen Heten jälkeen): Mitä sinä juokset... pakoon
juokset... häh? Emmehän me sinulle mitään tee... mitään tee.
-- Eikös niin, Hanke? Eikös niin?

TULPE (uunin luona perunapadan hoidossa): Päästä vialla koko letukka.
Luulee meidän riistävän hänen tavaroitaan.

PLESCHKE (astuen sisään): Voi, hyvät ihmiset sentään! No täällä...
täällä helpottaa. -- Hyvää iltaa... hyvää iltaa. -- Voi sun
perhana millainen ilma... millainen ilma --! Suulleni...
suulleni... heitti minut... ihan pitkin pituuttani heitti...
(On polvet koukussa laahustanut pöydän luo. Laskee sille nyyttinsä ja
kääntää tutisevan valkotukkaisen ja vesisilmäisen päänsä Tulpeen
päin. Samalla huohottaa hän yhä vielä voimain ponnistuksesta, yskii
ja tekee liikkeitä lämmitäkseen.)

(Sillä välin on Hanke tullut huoneeseen. Kerjuusäkin hän on laskenut
oven pieleen ja alkanut heti vilusta väristen työntää kuivia risuja
uuniin.)

TULPE. Missä asti kävitte?

PLESCHKE. Minäkö? Minäkö? Missäkö asti kävin? Kaukana, kaukana kävin.
Ylikylässä asti... kylässä asti laukkasin.

TULPE. Saitkos mitään?

PLESCHKE. Sain, sain, jos jonkinlaista hyvää... jonkinlaista hyvää
sain. -- Kanttori -- antoi... antoi... viisi pfennigiä -- ja kapakan
isäntä -- kapakan isäntä -- antoi -- antoi -- ruukullisen, niin --
ruukullisen -- ruukullisen rokkaa.

TULPE. Pannaan heti lämpiämään. Annahan tänne, (vetää ruukun esiin
mytystä, panee sen pöydälle ja kaivelee edelleen).

PLESCHKE. Sitten vielä makkaraa... makkaraa... sain vielä makkaraa. --
Teurastaja -- Seipelt-teurastaja -- antoi... Seipelt antoi.

TULPE. Paljonko sait rahaa?

PLESCHKE. Kolme kolikkoa, niin -- kolme kolikkoa -- muistaakseni.

TULPE. Anna vaan tänne. Minä panen ne sinulle talteen.

HETE (tullen takaisin): Olette tekin viisas, annatte tuolle kaiken
rahanne. (Menee uunin luo.)

TULPE. Pidä sinä vaan huolta omista asioistasi!

HANKE. Onhan se sulhanen.

HETE. Voi jestas sentään!

HANKE. Täytyyhän sitä toki jotain tuoda morsiamelleenkin. Kun ne on
kerran niinpäin asiat.

PLESCHKE. Pidä sinä pilkkanasi -- pidä vaan pilkkanasi -- ketä haluat...
ketä haluat. Mutta vanhan miehen... vanhan miehen -- voisit jättää
rauhaan.

HETE (matkien vanhan Pleschken puhetapaa): Vanha Pleschke... Vanha
Pleschke... se ei kohta enää ensinkään... enää ensinkään osaa
puhua. Ei kohta -- ei kohta -- kohta, kohta, kohta saa... saa sanaa
suustaan.

PLESCHKE (menee keppi kädessä häntä kohden). Mene nyt tiehesi -- Hete --
mene nyt tiehesi.

HETE. Teitäkö pakoon, hyh!

PLESCHKE. Mene nyt tiehesi... hyvällä!

TULPE. Anna sille että muistaa.

PLESCHKE. Mene hyvällä siitä!

HANKE. Jättäkää jo. Antakaa olla.

TULPE. Kun ette itse anna olla rauhassa!

HETE (käyttää Hanken selän takana hyväkseen sitä hetkeä, jolloin tämä
häntä puolustaakseen on Pleschken kanssa tekemisissä, ja sieppaa Hanken
kerjuusäkistä jotain salamannopeasti ja juoksee pois).

TULPE (joka sen on huomannut, hytkyy naurusta).

HANKE. Mitä siinä nauraa räkätät.

TULPE. (yhä nauraen) Niin kai! niin kai! ei saisi enää nauraakaan.

PLESCHKE. Voi sun vietävä! no katsohan vähän taaksesi.

TULPE. Katsoisit vähän myös tavaroittesi perään. Etteivät ne hyvin
kutistumaan rupeaisi.

HANKE (kääntyy, huomaa tulleensa petetyksi): Lutka! (Syöksyy Heten
jälestä). Annas kun saan sinut käsiini! (Kuuluu portaitten kolinaa,
takaa-ajoa ja tukahdutettua kirkunaa).

PLESCHKE. Saakelin tyttö! Saakelin tyttö! (Nauraa kaikissa
äänilajeissa).

TULPE (on myös pakahtua naurusta. Äkkiä kuuluu kuinka ulko-ovi
singahtaa auki. Kummankin nauru taukoaa).

PLESCHKE. No? Mitäs se on?

(Kovat tuulenpuuskat ahdistavat taloa. Rakeista lunta räiskähtelee
ikkunaa vasten. Hetken äänettömyys. Sitten ilmaantuu opettaja Gottvald
-- mustapartainen 32-vuotias mies, kantaen sylissään noin 14-vuotista
Hannele Matternia. Tyttö, jonka pitkä punainen tukka riippuu
valtoimena opettajan olan yli, valittaa taukoamatta. Hän on painanut
kasvonsa opettajan kaulaa vasten, hänen kätensä riippuvat velttoina ja
hervottomina. Hän on ainoastaan ohuessa puvussa ja liinoihin
käärittynä. Gottvald laskee huolellisesti, huoneessa olijoista
välittämättä, taakkansa vuoteelle, joka on oikealla seinän vieressä.
Eräs mies -- Seidel-niminen -- on tullut samalla lyhty kädessä sisään.
Hänellä on, paitsi sahaa ja kirvestä, mytty märkiä vaatteita kädessään,
vanha metsästäjähattu nuorekkaasti huomattavan harmaantuneessa
päässään.)

PLESCHKE (tyhmänä ja ällistyneenä tuijottaen): O, o, o, o, o, o!
-- Mitäs tämä tietää? Mitäs tämä tietää?

GOTTVALD (levittäen peiton ja oman viittansa tytön yli): Lämpimiä
kiviä, Seidel, pian!

SEIDEL. Kuulkaas, ystävät, pari tiiliä! Ei vitkastella. Joutuin,
joutuin nyt!

TULPE. Mikäs sille on tullut?

SEIDEL. Jättäkää kyselyt! (Menee nopeasti Tulpen mukana).

GOTTVALD (rauhoittavasti Hannelelle): Rauhoitu, rauhoitu! Älä pelkää,
ei sinulle tehdä mitään.

HANNELE (hampaat kalisten suussa): Minä niin pelkään! Minä niin
pelkään!

GOTTVALD. Ei sinun tarvitse mitään pelätä. Ei kukaan tee sinulle mitään
pahaa.

HANNELE. Isä, isä...

GOTTVALD. Eihän hän ole täällä.

HANNELE. Jos hän tulee, minä niin pelkään.

GOTTVALD. Ei hän tule. Usko nyt minua.

    (Joku tulee kovaa vauhtia portaita alas.)

HETE (pitää raastinta korkealla ilmassa): Katsokaahan; katsokaahan
millaisia lahjoja Hanke saa.

HANKE (on ajanut häntä takaa, saavuttaa hänet, aikoo riistää häneltä
raastimen, mutta Hete heittää sen nopealla liikkeellä keskelle
huonetta).

HANNELE (hypähtää pelästyneenä vuoteestaan): Hän tulee! Tulee!
(Puoliksi nousten tuijottaa hän, pää eteenpäin ojennettuna, mitä
suurimman tuskan ilme kalpeissa, sairaissa, surun kalvamissa
kasvoissaan, meluun päin. Hete on irroittautunut Hankesta ja mennyt
eteiseen. Hanke astuu sisään, nostaakseen raastimen maasta).

HANKE. Kyllä minä vielä sinua raastan. Riiviö!

GOTTVALD (Hannelelle): Älä pelkää, älä pelkää, Hannele. -- (Hankelle).
Mitä te täältä tahdotte?

HANKE (hämmästyen): Minä? Mitäkö tahdon?

HETE (pistää päänsä sisään, huutaa): Pitkäsormi, pitkäsormi!

HANKE. Ole sinä huoleti, kyllä minä sinulle maksan.

GOTTVALD. Minä pyydän teitä olemaan hiljaa, täällä makaa sairas.

HANKE (on nostanut raastimen maasta ja pistänyt poveensa. Peräytyy
hieman nolona): Mitäs on tapahtunut?

SEIDEL (tulee takaisin. Hänellä on kaksi tiilikiveä): Tässä tuon ensi
hätään.

GOTTVALD (tunnustelee kiviä): Joko ne nyt?

SEIDEL. Kyllä ne jo hiukan lämmittävät. (Panee toisen kiven tytön
jalkopäihin.)

GOTTVALD (osottaa minne toinen on pantava): Toinen tänne..

SEIDEL. Ei ole tainnut vielä yhtään lämmetä.

GOTTVALD. Aivan tärisee vilusta.

(Tulpe on Seidelin jälestä tullut sisään. Häntä ovat seuranneet Hete ja
Pleschke. Ovella näkyy toisia köyhäinhuonelaisia. Kaikki ovat
uteliaita, kuiskaavat, käyvät yhä äänekkäämmiksi ja lähenevät).

TULPE (seisoen lähellä vuodetta, kädet lanteilla): Kun olisi viinaa,
kuumaa vettä ja viinaa.

SEIDEL (ottaa pullon taskustaan, samoin Pleschke ja Hanke): Tässä on
vielä hiukan.

TULPE (jo uunin luona): Antakaas tänne!

SEDEL. Onkos kuumaa vettä?

TULPE. Oi jestas, vaikka härän keittäisi.

GOTTVALD. Ja vähän sokeria sekaan, jos vaan on.

HETE. Mistäpähän me sokeria saisimme.

TULPE. Sinullahan on. Älä siinä teeskentele.

HETE. Minulla? Sokeria? Ei. (Nauraa väkinäisesti.)

TULPE. Toithan sinä tullessasi. Näin äsken omin silmin. Älä siinä
suotta valehtele.

SEIDEL. No pian nyt, anna tänne.

HANKE. No joutuin, Hete, joutuin!

SEIDEL. Näethän sinä, miten on tyttöparan laita.

HETE (paatuneesti): Vähät minä!

PLESCHKE. Tuo, tuo tänne sokerisi.

HETE. Kauppiaalta sitä saa. (Pujahtaa pois.)

SEIDEL. Oikeaan aikaan läksit, muuten olisit saanut aika tukkapöllyn.
Olisi heitale ansainnut hyvän läksyn. -- Tulkoonpas vastakertana
pyytelemään.

PLESCHKE (oli hetkeksi poistunut, palaa taas): Sellainen se letukka
on... sellainen se letukka on.

SEIDEL. Kyllä minä saisin hänestä oikut lähtemään. Jos minä olisin
päällikkönä, niin ottaisin hyvän pajuisen raipan ja saisittehan nähdä
enkö saisi häntä työhön. Sellainen tyttö... nuori ja vahva. Mitä hänen
tarvitsee vetelehtiä köyhäinhuoneessa.

PLESCHKE. Tässä on... murunen... on murunen... pieni sokerin murunen --
satuin tuolta vielä -- satuin vielä löytämään.

HANKE (vetäen sieramiinsa grogin tuoksua): Mitähän jos minäkin tästä
kerran sairastuisin.

SCHMIDT (piirin vartija tulee lyhty kädessä. Tuttavallisesti ja
vaativasti): Tehkää tietä, herra piiripäällikkö tulee.

PIIRIPÄÄLLIKKÖ BERGER (entinen reserviväen kapteeni, kuten heti huomaa.
Pienet viikset. Vielä nuorekkaat, hyväntahtoiset kasvot, hyvin
harmahtunut tukka. Pitkä päällystakki, hieman keikarimainen. Keppi.
Leveälierinen hattu nuorekkaasti kallellaan päässä. Koko hänen
olennossaan on jotain hilpeän reipasta).

KÖYHÄINHUONELAISET. Hyvää iltaa, herra piiripäällikkö! Hyvää iltaa,
herra kapteeni!

BERGER. Iltaa! (Laskee hattunsa, keppinsä ja viittansa pois.
Merkitsevällä kasvojen ilmeellä): No ulos, ulos täältä!

SCHMIDT (ajaa köyhäinhuonelaiset eteiseen).

BERGER. Hyvää iltaa, herra Gottvald. (Ojentaa hänelle kätensä.) No,
kuinkas täällä on?

GOTTVALD. Vedimme hänet juuri äsken vedestä.

SEIDEL (astuu esiin): Suokaa anteeksi, herra piiripäällikkö. (Tekee
vanhaan sotilastapaan kunniaa tervehdykseksi.) Satuin viipymään
tuolla pajassa. Oli vähän asiaa, piti saada side kirveeseen. Ja kun
olin lähtemässä sieltä pajasta, niin siinä on vähän matkan päässä...
siinä Jeuchner'in pajan takana... sellainen lammen tapainen tai voisipa
sitä sanoa järveksikin. (Gottvaldille) Niin, kyllä se on melkein
niinkuin järvi. Ja -- kenties herra piiripäällikkö muistaa -- niin
siinä on yksi sellainen jäätymätön paikka. Ei milloinkaan jäädy oikein
umpeen. Kun minä vielä olin tuollainen pojan vekara...

BERGER. No niin, entä sitten? Mitä siellä oli?

SEIDEL (tehden taas kunniaa): No, kun minä tulen pajasta -- kuu
pilkahti juuri näkyviin -- kuulen minä niinkuin valitusta. Arvelin
ensin, että enkö liene vain kuvitellut. Mutta kohtapa minä jo näenkin
että joku kulkee jäällä. Ja yhä lähemmäksi vain menee sitä avointa
paikkaa kohti. Minä huusin -- mutta samassa se jo katosi. Minä tietysti
suoraa päätä pajaan, sieppaan laudan käteeni ja samaa kyytiä sanomatta
kenellenkään juoksen lammelle. Heitän laudan jäälle. Yks', kaks', kolme
-- ja vedän tytön niskasta ylös.

BERGER. Kas niin sitä pitää, Seidel. Tavallisesti teillä on vain
tappeluita, yhdeltä pää puhki, toiselta sääret poikki. Saa edes kerran
kuulla jotain muutakin. Toitteko hänet sitten suoraan tänne?

SEIDEL. Herra opettaja Gottvald...

GOTTVALD. Satuin kulkemaan ohitse. Tulin opettajakokouksesta. Otin
hänet ensin kotiini. Vaimoni haki hänelle jotain kuivaa ylle.

BERGER. Kuinkahan se oikeastaan on tämän asian laita?

SEIDEL (vitkastellen): Se on... tuota... muurari Matternin tytärpuoli.

BERGER (hetkisen hyvin hämmästyneenä): Kenen? Tuon heittiön!

SEIDEL. Tytön äiti kuoli kuusi viikkoa sitten kyllä jokainen tietää.
Tyttö-rukka tappeli vastaan, kun luuli minua isäkseen.

BERGER (mutisee): Senkin roisto.

SEIDEL. Nyt istuu hän taas kapakassa, on juonut eilisestä asti yhtä
painoa. Antavat niin paljon kuin vaan tahtoo.

BERGER. Kyllä se mies vielä saa meiltä ansaitun löylyn. (Kumartuu
vuoteen yli puhutellakseen Hannelea.) No tyttö! Sanohan! Mitä sinä niin
valitat. Ei sinun ensinkään tarvitse niin arasti katsoa minuun. Minä en
tee sinulle mitään. Mikä sinun nimesi onkaan? -- -- -- Mitä sanot? Minä
en ymmärtänyt! -- -- -- (Ojentautuu.) Luullakseni on tyttö hieman
itsepäinen.

GOTTVALD. Hän on vaan niin pelästynyt. -- Hannele!

HANNELE (heikosti kuin huoaten): Mitä?

GOTTVALD. Sinun pitää vastata herra piiripäällikölle.

HANNELE (vavisten): Hyvä Jumala, minun on niin vilu.

SEIDEL (tulee tuoden grogin): Juoppas vähän tätä!

HANNELE (kuten äsken): Hyvä Jumala, minun on niin nälkä.

GOTTVALD (Bergerille): Ja kun hänelle tarjoo, niin ei hän tahdo syödä.

HANNELE. Hyvä Jumala, minuun koskee niin kovasti.

GOTTVALD. Mihin sinuun niin koskee?

HANNELE. Minä niin pelkään.

BERGER. Kuka tekee sinulle pahaa? Kuka? No, puhu nyt vaan. -- Minä en
ymmärrä tavuakaan, rakas lapsi. Siitä ei ole minulle mitään apua. --
Kuulehan, tyttöseni, onko isäpuolesi tehnyt sinulle pahaa? -- Onko hän
lyönyt sinua, sano? -- Sulkenut sinut lukon taa? Ajanut pois kotoa, Vai
mitä hän on tehnyt? -- -- -- Voi hyvä Jumala, no...

SEIDEL. Se tyttö on vaitelias. Silloin on jo pitänyt paljon tapahtua,
kun hän puhuu. Se tyttö on suoraan sanoen äänetön kuin lammas.

BERGER. Minä vaan tahtoisin saada tietää jotain varmaa. Kenties voin
minä nyt vihdoinkin panettaa sen roiston kiinni.

GOTTVALD. Tyttö pelkää aivan mielettömästi sitä ihmistä.

SEIDEL. Mitäpäs uutta siitä miehestä enää tarvitsee. Jokainen tietää
millainen se on. -- Voitte kysyä keneltä tahansa. -- Ihmettelen minä,
että tyttö on vielä voinut elää. Luulisi suoraan sanoen ihan
mahdottomaksi.

BERGER. Mitä hän sitten on tytölle tehnyt?

SEIDEL. No -- on suoraan sanoen tehnyt vaikka mitä. Kello yhdeksän
illalla ottaa ja ajaa tytön ulos sellaiseen Jumalan-ilmaan kuin on
tänäänkin ja tytön täytyy hankkia hänelle 5 kolikkoa, oli mikä oli.
Juopotteluun, mihinkäs muuhun. Ja mistäpä se tyttö-raukka ottaa ne 5
kolikkoa. Seistä värjöttää puoleen yöhön asti ulkona kylmässä. Jos
menee kotiin ilman rahaa, saavat ihmiset juosta hätään, kun tyttö-parka
huutaa sen käsissä ihan pakahtuakseen.

GOTTVALD. Äidin eläessä oli tytöllä edes hänessä puolustaja.

BERGER. Minä toimitan sen miehen joka tapauksessa heti lukkojen taa.
Hän on jo kauan ollut juoppojen luettelossa. No, tyttöseni, katsohan
minuun.

HANNELE (rukoilevasti): Antakaa minun olla.

SEIDEL. Häneltä ei helposti saa sanaa suusta.

GOTTVALD (lempeästi): Hannele!

HANNELE. Mitä?

GOTTVALD. Tunnetko minua?

HANNELE. Tunnen.

GOTTVALD. Kuka minä olen?

HANNELE. Olette -- opettaja -- Gottvald.

GOTTVALD. No hyvä. Katsos nyt. Minä olen aina tarkoittanut sinun
parastasi. Sinä voit nyt heti kertoa minulle kaikki -- sinä olit siellä
pajalammella. -- Miksi et pysynyt kotona? No? Miksi?

HANNELE. Minä niin pelkään.

BERGER. Me menemme syrjään, kerro vaan kaikki herra opettajalle.

HANNELE (arasti ja salamielisesti): Minua kutsuttiin.

GOTTVALD. Kuka kutsui?

HANNELE. Rakas Herra Jeesus.

GOTTVALD. Mistä -- rakas -- Herra Jeesus kutsui sinua?

HANNELE. Vedestä.

GOTTVALD. Mistä?

HANNELE. Sieltä syvältä -- veden pohjasta.

BERGER (ottaa, muuttaen aikeensa, päällystakin ylleen): Täällä
tarvitaan ennen kaikkea lääkäriä. Minä luulen, että hän istuu
vielä Miekan ravintolassa.

GOTTVALD. Minä jo lähetin hoitajatarta hakemaan. Lapsi tarvitsee
ehdottomasti hoitoa.

BERGER. Minä menen puhumaan lääkärille. (Schmidt'ille.) Toimittakaa
poliisi luokseni. Minä odotan Miekan ravintolassa. Hyvää yötä, herra
Gottvald. Me otamme miehen vielä tänä iltana korjuuseen. (Menee
Schmidt'in kanssa. Hannele nukkuu.)

SEIDEL (äänettömyyden jälkeen): Ei hän sitä miestä kiinni pane.

GOTTVALD. Miksikä ei?

SEIDEL. Kylläpähän itse tietää syyn. Kukas on sen tytön maailmaan
saattanut?

GOTTVALD. Oh, Seidel, se on vain juorua.

SEIDEL. Noo, tiedättekö: se mies on aikoinaan elänyt iloisesti.

GOTTVALD. Kaikkeahan ne ihmiset juoruavat. Ei voi puoliakaan uskoa. --
Kunpa se tohtori vain pian tulisi.

SEIDEL (hiljaa): Minä en luule että tyttö enää siitä nousee. (Tohtori
Wachler tulee, hän on noin 34-vuotias, vakava mies.)

TOHTORI WACHLER. Hyvää iltaa.

GOTTVALD. Hyvää iltaa.

SEIDEL (auttaen häntä turkin riisumisessa): Hyvää iltaa, herra tohtori!

TOHTORI WACHLER (lämmittelee uunin luona käsiään): Tarvitsisin vielä
kynttilän. (Toisessa huoneessa väännetään posetiivia.) Nuo ihmiset
tuolla ovat kai järjiltään.

SEIDEL (jo takahuoneen avatun oven luona): Olkaahan siellä vähän
hiljemmin. (Melu taukoo. Seidel katoo toiseen huoneeseen.)

TOHTORI WACHLER. Herra Gottvald? Eikö niin?

GOTTVALD. Nimeni on Gottvald.

TOHTORI WACHLER. Hän on aikonut hukuttaa itsensä, kuulin minä.

GOTTVALD. Hän ei kai tiennyt enää muuta keinoa. (Lyhyt äänettömyys.)

TOHTORI WACHLER (astuen vuoteen luo, tarkastaen): Hän puhuu kai
unissaan?

HANNELE. Miljoonia tähtiä.

TOHTORI WACHLER ja GOTTVALD (tarkastavat häntä. Kuu paistaa ikkunasta
valaisten ryhmän).

HANNELE. Sinä vedät minun luuni irti. Ai, koskee sielun pohjaan asti.

TOHTORI WACHLER (avaa varovasti hänen paidankauluksensa): Hänellä
näyttää koko ruumis olevan naarmuissa.

SEIDEL. Samalla lailla runneltuna makasi tytön äitikin arkussaan.

TOHTORI WACHLER. Surkeata! Surkeata!

HANNELE (muuttuneella, itsepäisellä äänellä). Minä en tahdo. Minä en
tahdo. Minä en mene kotia. Minun täytyy mennä -- Holle-rouvan luo
kaivoon. Päästä minut -- isä. Hyi, kuinka sinä taas löyhkät! Olet taas
juonut viinaa! -- Kuule, miten metsä humisee! -- Tänä aamuna kulki
tuulispää vuorilla. Kun ei vaan sattuisi tulipaloa. -- -- -- Jollei
räätälillä ole kiveä taskussaan, eikä rautaa kädessään, lennättää
myrsky hänet yli kaikkien vuorien. Kuule! kuinka myrskyää! -- --

    (Laupeudensisar Martha tulee.)

GOTTVALD. Hyvää iltaa, sisar.

MARTHA SISAR (nyökkää).

GOTTVALD (astuu laupeudensisaren luo, joka valmistaa kaikki hoitoa
varten ja puhelee hänen kanssaan taustalla).

HANNELE. Missä on minun äitini? Taivaassa? Aah! Aah! niin kaukana! --
(Avaa silmänsä, katsoo vieraasti ympärilleen, pyyhkäisee kädellään
silmiään ja sanoo tuskin kuuluvalla äänellä:): Missä -- minä olen --?

TOHTORI WACHLER (kumartuen hänen ylitseen): Hyvien ihmisten luona.

HANNELE. Minua janottaa.

TOHTORI WACHLER. Vettä!

SEIDEL (joka on tuonut toisen kynttilän, menee vettä noutamaan).

TOHTORI WACHLER. Koskeeko mihinkään?

HANNELE (pudistaa päätään).

TOHTORI WACHLER. Eikö? No katsos vaan, meidän laitammehan ei olekaan
niin huonosti.

HANNELE. Oletteko te lääkäri?

TOHTORI WACHLER. Olen kyllä.

HANNELE. Silloin minä olen varmaan sairas?

TOHTORI WACHLER. Hiukan, ei pahasti.

HANNELE. Tahdotteko te tehdä minut terveeksi?

TOHTORI WACHLER (nopeasti tutkien): Koskeeko tänne? Entä tänne?
Tuntuuko kipeältä tässä? Tässä? -- Entä tässä? -- Ei sinun pidä katsoa
minuun niin arasti, en minä tee sinulle pahaa. Miten on tässä kohden?
Koskeeko siihen?

GOTTVALD (astuu taas vuoteen luo): Vastaa herra tohtorille, Hannele!

HANNELE. (sydämellisellä, rukoilevalla, kyynelten värisyttämällä
äänellä): Voi, rakas herra Gottvald.

GOTTVALD. Kuuntele nyt vaan, mitä tohtori sanoo ja vastaa kauniisti.
(Hannele pudistaa päätään.) Miksi ei?

HANNELE. Siksi -- siksi -- että minä tahtoisin niin mielelläni äidin
luo.

GOTTVALD (silittää liikutettuna hänen tukkaansa): Älä siitä nyt
huolehdi.

    (Lyhyt äänettömyys.)

    (Tohtori nousee, henkäisee syvään ja on hetken mietteissään. Martha
    sisar on ottanut toisen kynttilän pöydältä ja valaisee sillä.)

TOHTORI WACHLER (viittaa Martha sisarelle): Sisar, olkaa niin hyvä!

(Astuu hänen kanssaan pöydän luo ja antaa hiljaisella äänellä hänelle
määräyksiä. Gottvald ottaa hattunsa ja seisoo odottaen, katsahtaen
milloin Hanneleeseen milloin tohtoriin ja laupeudensisareen.)

TOHTORI WACHLER (lopettaen hiljaisen keskustelunsa sisaren
kanssa): Minä kai tulen vielä katsomaan. Lääkkeet minä lähetän
heti. (Gottvaldille.) Mies on luultavasti jo otettu kiinni Miekan
ravintolassa.

MARTHA SISAR. Niin minulle äsken kerrottiin.

TOHTORI WACHLER (ottaa turkin ylleen. Seidelille): Te tulette kai
apteekkiin! -- -- --

    (Tohtori, Gottvald ja Seidel sanovat mennessään hiljaa
    Martha sisarelle hyvästit.)

GOTTVALD (huolestuneesti): Mitä te, herra tohtori, ajattelette hänen
tilastaan?

    (Kaikki kolme poistuvat. Laupeudensisar on nyt kahden Hannelen
    kanssa. Kaataa maitoa ruukkuun. Sen aikana avaa Hannele silmänsä
    ja tarkastaa häntä.)

HANNELE. Tuletko Herra Jeesuksen luota?

MARTHA SISAR. Mitä sanoit?

HANNELE. Tuletko Herran Jeesuksen luota?

MARTHA SISAR. Etkö sitten enää tunne minua, Hannele? Minä olen Martha
sisar, muistatko? Olithan sinä meidän luonamme, etkö muista enää? Me
rukoilimme yhdessä ja lauloimme kauniita lauluja. Eikö niin?

HANNELE (nyökkää iloisesti): Ah, kauniita lauluja!

MARTHA SISAR. Nyt hoidan minä sinua Jumalan avulla, kunnes paranet.

HANNELE. Minä en tahdo parantua.

MARTHA SISAR (maitokuppi kädessään): Tohtori sanoo, että sinun pitää
juoda maitoa, että tulisit terveeksi jälleen.

HANNELE. Ah, sisar, minä kadun niin sydämestäni.

MARTHA SISAR. Ja uskot Herraan Jeesukseen Kristukseen? --

HANNELE. Minä uskon niin lujasti Vapahtajaani.

MARTHA SISAR. Silloin voit sinä odottaa rohkeasti ja levollisesti. --
Minä vedän nyt tyynysi suoraksi ja sinä nukut.

HANNELE. Minä en voi nukkua.

MARTHA SISAR. Koeta vaan.

HANNELE. Martha sisar!

MARTHA SISAR. No?

HANNELE. Martha sisar! Onko olemassa syntejä... Onko olemassa syntejä,
joita ei saa anteeksi?

MARTHA SISAR. Nuku nyt, Hannele! Älä ajattele suotta sellaista.

HANNELE. Voi, sanokaa se minulle, oi, sanokaa, kuuletteko.

MARTHA SISAR. Sellaisia syntejä on kyllä. Synnit Pyhää Henkeä vastaan.

HANNELE. Jos minä olen tehnyt sellaisen...

MARTHA SISAR. Mitä sinä! Niitä tekevät vain hyvin huonot ihmiset.
Kuten Juudas, joka petti Herran Jeesuksen.

HANNELE. Mutta voihan sentään... voihan sentään sattua.

MARTHA SISAR. Sinun täytyy nyt nukkua.

HANNELE. Minua niin pelottaa.

MARTHA SISAR. Sinun ei yhtään tarvitse pelätä.

HANNELE. Jos minä olisin tehnyt sellaisen synnin?

MARTHA SISAR. Sinä et ole sellaista syntiä tehnyt.

HANNELE (takertuu sisareen ja tuijottaa pimeään): Oi sisar, sisar!

MARTHA SISAR. Ole nyt rauhassa.

HANNELE. Sisar!

MARTHA SISAR. Mitä sitten?

HANNELE. Hän tulee heti. Etkö kuule?

MARTHA SISAR. Minä en kuule mitään.

HANNELE. Hänen äänensä. Ulkona. Kuunteles!

MARTHA SISAR. Ketä sinä tarkoitat?

HANNELE. Isä, isä -- tuolla hän seisoo.

MARTHA SISAR. Missä sitten?

HANNELE. Katso nyt!

MARTHA SISAR.  Missä?

HANNELE. Vuoteen jalkopäässä.

MARTHA SISAR. Tässä on viitta ja tuossa hattu. Otetaan pois nuo pahat
kapineet -- ja viedään tuonne Plescke-vaarin puolelle. Minä tuon kylmää
vettä, niin laitetaan sinulle kylmä kääre. Olethan sinä hetken yksin,
eikö niin! Mutta katso että makaat hiljaa, aivan rauhallisesti.

HANNELE. Ah, olenpas minä tyhmä. Se oli vain viitta, niinhän, ja hattu?

MARTHA SISAR. Mutta aivan, aivan hiljaa, minä tulen heti takaisin.
(Menee, mutta palaa, kun eteisessä on pilkkosen pimeätä.) Minä panen
kynttilän tänne eteiseen. (Uhaten vielä keveästi sormellaan.) Ja aivan
rauhallisesti! ( Menee.)

(Huoneessa on melkein pimeä. Hannelen vuoteen jalkopäähän ilmestyy
heti muurari Matternin hahmo. Villit juopon kasvot, punainen,
takkuinen tukka, päässä kulunut sotilastakki ilman kokardia. Vasemmassa
kädessään on hänellä muurarityökaluja. Hän on kietonut hihnan oikean
kätensä ympäri ja pysyy koko ajan jännityksessä ikäänkuin valmiina
seuraavassa silmänräpäyksessä syöksymään Hannelen kimppuun. Näystä
leviää haalea valo, joka valaisee Hannelen vuoteen ympäristön.)

HANNELE (peittää pelästyneenä käsillään silmänsä, voihkii, vääntelehtii
ja äännähtelee valittavasti).

NÄKY (käheästi, mitä suurimman vimman tukahuttamalla äänellä): Minne
sinä jäit? Missä olet ollut, tyttö? Mitä olet tehnyt? Kyllä minä
opetan. Kyllä minä näytän sinulle, varrohan. Mitä sinä olet ihmisille
puhunut? Olenko minä lyönyt ja rääkännyt sinua? Hä? Onko se totta? Sinä
et ole minun lapseni. Laita itsesi nopeasti ylös! Vähät minä sinusta!
Voin heittää sinut kadulle jos tahdon. Nouse tekemään tulta. Joudutko
siitä? Armosta ja laupeudesta olen pitänyt sinua talossa. Vai vielä
siinä laiskottelemaan rupeat! No, tuleeko siitä mitään? Minä lyön sinua
siksi kunnes sinä --

HANNELE (on noussut vaivaloisesti ja silmät ummessa laahustanut uunin
luo, avannut suupellit ja vaipuu nyt pyörtyneenä maahan. Samassa tulee
Martha sisar, kädessä kynttilä ja vesiruukku, ja Mattern-näky katoaa.
Hän säpsähtää, huomaa Hannelen makaavan tuhassa, pelästyy, huudahtaa:
"Herra Jeesus!" laskee kynttilän ja vesiruukun syrjään, juoksee
Hannelen luo ja nostaa hänet lattialta. Hänen huutonsa saa muutkin
köyhäinhoitolaiset tulemaan paikalle).

MARTHA SISAR. Minun piti vain mennä vettä noutamaan, niin sillaikaa hän
nousikin vuoteesta. Auttakaahan minua, Hedvig, olkaa hyvä!

HANKE. No Hete, ole varovainen, muuten taitat siltä kaikki luut.

PLESCHKE. Minä luulen että sen tytön -- sen tytön -- on joku -- on joku
loihtinut.

TULPE. Voipi olla hyvinkin, että se tyttö on loihdittu.

HANKE (äänekkäästi): Täällä se loppuu, sen minä sanon.

MARTHA SISAR (on Heten avulla vienyt Hannelen taas vuoteelle): Voi olla
niin, rakas ystävä, mutta olkaa niin hyviä, näettehän te: sairasta ei
saa enää häiritä!

HANKE. Mitäs häiriötä me sitten olemme tehneet?

PLESCHKE (Hankelle): Sinä olet hulttio -- hulttio olet -- hulttio,
ettäs sen nyt tiedät -- ja -- ja -- ja -- sillä hyvä. Pitäähän sairaan
-- sairaan -- senhän tietää lapsikin -- sairaan pitää saada olla
rauhassa.

HETE (matkien häntä): Sairaan -- sairaan --

MARTHA SISAR. Minä pyydän teitä, olkaa nyt niin hyviä.

TULPE. Sisar on oikeassa, laittautukaa tiehenne.

HANKE. Osataan tässä mennä ilmankin, jos mieli tekee.

HETE. Kanakoppiinkos meidät yöksi ajetaan?

PLESCHKE. Kyllä sinulle tilaa löytyy -- on tilaa sinulle -- tiedät
kyllä missä.

    (Kaikki köyhäinhuonelaiset menevät.)

HANNELE (avaa silmänsä pelokkaasti): Joko hän meni? Joko meni pois?

MARTHA SISAR. Kaikki ovat poissa. Ethän sinä vain pelästynyt, Hannele?

HANNELE (yhä vielä pelon vallassa): Joko isä meni?

MARTHA SISAR. Eihän hän ole täällä ollutkaan.

HANNELE. Oli, sisar, oli!

MARTHA SISAR. Sinä olet nähnyt unta.

HANNELE (syvään huoaten, rukoilee sydämellisesti): Voi -- rakas Herra
Jeesus!: -- Voi rakas Herra Jeesus! Suloisin, parhain Herra Jeesus: ota
minut luoksesi, ota minut luoksesi. (Muuttuneena.)

    Jos joutuisi hän
    ja ottaisi mun
    Luot' ihmisten kotiin
    Isän kaivatun.

Minä tiedän sen varmasti, sisar --

MARTHA SISAR. Minkä tiedät?

HANNELE. Hän on luvannut minulle. Minä pääsen taivaaseen, hän on
luvannut sen minulle.

MARTHA SISAR. Hm.

HANNELE. Tiedätkö kuka?

MARTHA SISAR. No?

HANNELE (salamielisesti kuiskaten sisaren korvaan): Rakas herra --
Gottvald.

MARTHA SISAR. Mutta nuku nyt, Hannele.

HANNELE. Tiedätkö sisar? Opettaja Gottvald on kaunis' mies.
Heinrich on hänen nimensä. Heinrich on niin kaunis nimi, eikö ole?
(Sydämellisesti). Rakas, armas Heinrich! Sisar tiedätkö? Me vietämme
yhdessä häät. Niin, niin, me molemmat: herra opettaja Gottvald ja minä.

    Ja kun he oli kihlatut
    Niin yhdessä he kulki
    Häävuoteesehen valkeaan
    Yö heidät verhoons' sulki.

Hänellä on niin kaunis parta. (Hurmaantuneena.) Hänen päässään kukkii
apilas. -- Kuuletko! -- Hän kutsuu minua. Etkö kuule?

MARTHA SISAR. Nuku, Hannele, nuku, ei kukaan kutsu.

HANNELE. Se oli Herra -- Jeesus. -- Kuule! Kuule! Hän kutsuu minua
taas: Hannele! -- aivan selvästi: Hannele! aivan, aivan selvästi. Tule,
seuraa minua.

MARTHA SISAR. Kun Jumala kutsuu minua pois, tahdon olla valmis
lähtemään.

HANNELE (taas kuun valaisemana, kurottaa päätään, ikäänkuin suloista
tuoksua hengittäen).

MARTHA SISAR. En, Hannele.

HANNELE. Syreenin tuoksua? (Yhä haltioituneemmin ja riemukkaammin.)
Kuulehan! Kuulehan! Mitä kummaa se on? (Kuuluu kaukaa suloinen ääni.)
Ovatko ne enkeleitä? Etkö kuule?

MARTHA SISAR. Kyllä, minä kuulen, mutta tiedätkö, sinun täytyy nyt
laskeutua hiljaa kyljellesi ja nukkua rauhassa huomisaamuun asti.

HANNELE. Osaatko sinäkin laulaa sen?

MARTHA SISAR. Minkä, lapsukaiseni?

HANNELE. "Uinu, pienoinen".

MARTHA SISAR. Tahtoisitko sen mielelläsi kuulla?

HANNELE (laskeutuu vuoteelle ja silittelee sisaren kättä): Äiti kulta,
laula se minulle. Äiti kulta, laula se minulle.

MARTHA SISAR (sammuttaa kynttilän, kumartuu vuoteen yli ja puhuu
puoliksi laulaen, kaukaisen soiton jatkuessa):

    Uinu, pienoinen!
    Pihall' on lammas valkoinen,

(hän laulaa nyt ja huone pimenee täydellisesti).

    Pihalla pieni pikko-pii
    Aitviertä yksin kuleksii
    Uinu, pienoinen!

(Hämärä valo täyttää nyt köyhäinhuoneen. Vuoteen reunalla,
etukumarassa, laihoihin paljaisiin käsivarsiinsa nojautuen, istuu
kalpea, haamumainen naisolento. Hän on avojaloin; valkea tukka
riippuu valtoimena ohimoiden yli peitteelle asti. Kasvot surun
uurtamat ja nääntyneet; syvällä kuoppiinsa painuneet silmät, vaikka
ovatkin lujasti ummessa, näyttävät katselevan nukkuvaa Hannelea.
Hänen äänensä on unissakulkijan yksitoikkoinen ääni. Ennenkuin hän saa
sanan lausutuksi, liikuttaa hän, ikäänkuin valmistautuen, huuliaan.
Hän näyttää ainoastaan ponnistamalla saavan ääntä rintansa pohjasta.
Ennen aikojaan vanhentunut; posket kuopilla, laiha ja hyvin köyhästi
puettu.)

NAISOLENTO. Hannele!

HANNELE (samoin silmät ummessa): Äiti kulta, rakas äiti kulta, sinäkö
se olet?

NAISOLENTO. Niin, minä olen pessyt rakkaan Vapahtajani jalat
kyyneleilläni ja kuivannut ne hiuksillani.

HANNELE. Tuotko minulle hyvän sanoman?

NAISOLENTO. Tuon.

HANNELE. Tuletko kaukaa?

NAISOLENTO. Sadantuhannen peninkulman päästä läpi yön.

HANNELE. Äiti, minkä näköinen sinä olet?

NAISOLENTO. Niinkuin maailman lapset.

HANNELE. Suussasi kasvaa kevätkieloja. Äänesi soi.

NAISOLENTO. Sen sointu ei ole puhdas.

HANNELE. Äiti, rakas äiti, kuinka sinä loistat kauneudessasi.

NAISOLENTO. Taivaan enkelit ovat monta sataa kertaa kauniimpia.

HANNELE. Miksi et sinäkin ole yhtä kaunis?

NAISOLENTO. Minä olen kärsinyt tuskaa sinun tähtesi.

HANNELE. Äiti, jää minun luokseni!

NAISOLENTO (nousee): Minun täytyy lähteä.

HANNELE. Onko siellä kaunista, missä sinä olet?

NAISOLENTO. On laajat, laajat niityt, suojassa tuulilta, salassa
myrskyltä ja rajuilmalta, Jumalan huomassa.

HANNELE. Saatko levätä kun olet väsynyt?

NAISOLENTO. Saan.

HANNELE. Onko sinulla ruokaa, kun sinun on nälkä?

NAISOLENTO. Minä sammutan nälkäni hedelmillä. Janooni juon kultaista
viiniä. (Väistyy taemmas.)

HANNELE. Menetkö pois, äiti?

NAISOLENTO. Jumala kutsuu.

HANNELE. Kutsuuko Jumala niin että sen kuulee?

NAISOLENTO. Minä kuulen kuinka Jumala kutsuu minua.

HANNELE. Koko sydämeni on palanut, äiti!

NAISOLENTO. Jumala on vilvoittava sitä ruusuilla ja liljoilla.

HANNELE. Vapahtaako Jumala minut?

NAISOLENTO. Tunnetko kukan, joka on kädessäni?

HANNELE. Taivaan avain.

NAISOLENTO (panee sen Hannelen käteen): Säilytä se Jumalan antamana
panttina, jää hyvästi!

HANNELE. Äiti kulta, jää luokseni!

NAISOLENTO (väistyy taemmas): Vähän ajan päästä et näe minua, mutta
vähän ajan perästä näet minut.

HANNELE. Minua pelottaa.

NAISOLENTO (väistyy yhä taemmas): Niinkuin tuuli vuorilla pelmuttaa
valkoista lunta, niin on Jumala vainoava sinun kiusaajiasi.

HANNELE. Älä mene pois.

NAISOLENTO. Taivaan lapset ovat kuin yön sinervät salamat. -- Nuku!

(Pimenee taas vähitellen. Kuuluu kuinka suloiset poikaäänet
laulavat toisen säkeen laulusta: "Uinu, pienoinen").

    Uinu, pienoinen,
    Kas, parvi vierasten!

(Nyt täyttää kullanviheriäinen hohde yht'äkkiä huoneen. Näkyy kolme
valoisaa enkeliolentoa, -- kauniita siivekkäitä nuorukaisia
ruususeppeleet päässä, -- jotka laulavat laulun lopun molemmiltakin
sivuilta alasriippuvista nuottilehdistä. Ei näy laupeudensisarta, eikä
naisolentoa.)

    Nuo vieraat kaukomatkaisat
    Ne enkelit on armahat,
    Uinu, pienoinen!

HANNELE (avaa silmänsä, tuijottaa hurmaantuneena enkeliolentoihin ja
sanoo hämmästyneenä): Enkeleitä?

(Kasvavalla hämmästyksellä, purkautuvalla riemulla, mutta vielä
ikäänkuin epäillen): Enkeleitä!!

(Suurimmalla riemulla): Enkeleitä!!!

(Lyhyt äänettömyys. Enkelit puhuvat toinen toisensa jälkeen soiton
säestyksellä.)

ENSIMÄINEN ENKELI:

    Ei noilla kummuilla päivä
    Ole kultaansa sinulle suonut.
    Ei laakson vihreä nurmi
    Ole vehmaana laineillut eessäs.

TOINEN ENKELI:

    Ei peltojen kultainen vilja
    Sun nälkäsi kaipuuta kuullut.
    Ei laitumen karjojen maito
    Sun maljahas vaahtoisna juossut.

KOLMAS ENKELI:

    Maan kukkaset, suviset lehdot,
    Jotk' uhkuvat tuoksua, mahlaa,
    Värihehkussa loistain ja siintäin,
    Ei polkusi parrasta kainneet.

(Lyhyt äänettömyys.)

ENSIMÄINEN ENKELI:

    Me ensi terveiset tuomme
    Yösynkkäin aavojen halki;
    Ja siivillämme on onnen
    Ens' aamuhenkeys lauha.

TOINEN ENKELI:

    Ja vaatteemme liepeissä meillä
    On ensi tuoksua kevään.
    Ja huultemme hehkussa kuultaa
    Koi kaukaa puuntavan päivän.

KOLMAS ENKELI:

    On jalkaimme valona täällä
    Kotiseutumme vihreä hohde.
    Ja pohjalla silmäimme säihkyy
    Iankaikkisen kaupungin harjat.



TOINEN OSA.


(Kaikki on samoin kuin ennen enkelien ilmestymistä: laupeudensisar
istuu vuoteen ääressä, jolla Hannele lepää. Hän sytyttää jälleen
kynttilän ja Hannele herää. Sisäinen näky ei ole vielä jättänyt
häntä. Hänen kasvoillaan kuvastuu vielä taivaallinen onni. Heti kun
hän tuntee naisen laupeudensisareksi, alkaa hän puhua riemukkaalla
kiireellä).

HANNELE. Sisar! Enkeleitä! Martha sisar, enkeleitä. -- Tiedättekö keitä
täällä oli?

MARTHA SISAR. Hm. Joko sinä taas olet valveilla.

HANNELE. No arvatkaahan! Arvatkaa! (Riemusta huudahdellen.) 'Enkeleitä!
Enkeleitä! Oikeita enkeleitä! Taivaan enkeleitä, Martha sisar!
Tiedäthän... joilla on pitkät siivet.

MARTHA SISAR. No, jos sinä olet nähnyt niin kauniita unia. --

HANNELE. Oh, oh!... sanoo minun nähneen unia. Mutta mitäs tämä sitten
on? Katsohan toki. (Tekee sellaisen liikkeen kuin näyttäisi kädessään
olevaa kukkaa.)

MARTHA SISAR. Mitä sinulla sitten on siinä?

HANNELE. No katsohan toki.

MARTHA SISAR. Hm.

HANNELE. Tässä, katsohan!

MARTHA SISAR. Aha!

HANNELE. Haistahan.

MARTHA SISAR (on haistavinaan kukkaa): Hm. Hyvälle tuoksuu.

HANNELE. Ei, ei niin läheltä toki. Sinä katkaiset sen.

MARTHA SISAR. Se olisi kovin ikävä. Mikä se sitten oikeastaan on?

HANNELE. No, taivaan avain, etkö tunne sitä?

MARTHA SISAR. Vai niin!

HANNELE. Oletpa sinä --! No tuohan kynttilä. Pian, pian!

MARTHA SISAR (valaisten kynttilällä): Kas vaan, nyt minä näen.

HANNELE. Mitäs sanot nyt?

MARTHA SISAR. Mutta, tiedätkö, sinä puhut aivan liian paljon. Meidän
täytyy nyt pysytellä aivan hiljaa, muuten herra tohtori suuttuu meihin.
Hän on lähettänyt lääkkeitäkin. Me otamme niitä kohta, niinhän?

HANNELE. Ah, sisar! Teillä on sellainen huoli minusta. Ettehän te
ensinkään tiedä, mitä on tapahtunut. No? No? Sanokaapas sitten, jos
tiedätte. Kuka antoi minulle tämän? No? Tämän kultaisen avaimen? Kuka?
No? Mistä tämä kultainen avain on? No?

MARTHA SISAR. Sen sinä kerrot minulle huomen-aamulla. Silloin olet sinä
perinpohjin levännyt, olet terve ja raitis.

HANNELE. Olenhan minä terve. (Nousee istumaan, laskien jalkansa
maahan). Näethän, sisar, minä olen aivan terve.

MARTHA SISAR. Mutta Hannele rakas! Niin ei saa! Sinä et saa sillä
lailla.

HANNELE (nousee, torjuu sisaren luotaan, astuu muutaman askeleen):
Päästä minut. Päästä minut. Täytyyhän minun -- mennä. (Pelästyy ja
tuijottaa yhteen kohtaan.) Ah, taivaan herra!

(Musta enkeli, mustassa puvussa ja mustat siivet hartioilla näkyy
huoneessa. Hän on pitkä, voimakas ja kaunis, kädessä pitkä kiemuroiva
miekka, jonka kädensija on verhottu mustaan harsoon. Äänettömänä ja
vakavana istuu hän uunin luona katsellen taukoamatta ja tyynesti
Hanneleeseen. Valkoinen, oudon satumainen valo täyttää huoneen.)

HANNELE. Kuka olet? (Ei vastausta.) Oletko enkeli? (Ei vastausta.)
Tuletko sinä minun luokseni? (Ei vastausta.) Minä olen Hannele Mattern,
tuletko minun luokseni?

    (Ei mitään vastausta. Martha sisar on sillävälin seissyt
    kädet ristissä, hartaana ja nöyränä. Nyt menee hän hiljaa
    pois huoneesta.)

HANNELE. Onko Jumala ottanut sinulta puhelahjan pois? (Ei vastausta.)
Tuletko Jumalan luota? (Ei vastausta.) Oletko minulle ystävällinen?
Tuletko vihamiehenä? (Ei vastausta.) Onko sinulla miekka vaatteesi
poimuissa? (Ei vastausta.) Hyy! minua palelee. Viiltävä kylmä huokuu
sinun siivistäsi. Vilu henkii sinusta. (Ei vastausta.) Ken olet? (Ei
vastausta.)

(Äkillinen kauhu valtaa Hanneleen. Hän kääntyy kirkaisten ikäänkuin
joku olisi hänen takanaan.) Äiti! Äiti!

(Sisään tulee naisolento laupeudensisaren puvussa, mutta kauniimpana
ja nuorekkaampana kuin hän, pitkät valkeat siivet olalla. Hannele
turvautuu olentoon, tarttuen hänen käteensä.) Äiti! Äiti! Täällä on
joku.

LAUPEUDENSISAR. Missä?

HANNELE. Tuolla, tuolla.

LAUPEUDENSISAR. Miksi sinä niin vapiset?

HANNELE. Minä pelkään.

LAUPEUDENSISAR. Älä pelkää, minä olen sinun luonasi.

HANNELE. Hampaani kalisevat kauhusta. En voi sille mitään. Minä pelkään
häntä.

LAUPEUDENSISAR. Älä pelkää, hän on sinun ystäväsi.

HANNELE. Kuka hän on, äiti?

LAUPEUDENSISAR. Etkö tunne häntä?

HANNELE. Kuka hän on?

LAUPEUDENSISAR. Kuolema.

HANNELE. Kuolema.

    (Hannele katsoo hetkisen vaiti ja kunnioittavasti
    mustaan enkeliin.)

Sen siis täytyy tapahtua?

LAUPEUDENSISAR. Sen kautta käy tie.

HANNELE. Täytyykö jokaisen mennä sitä tietä?

LAUPEUDENSISAR. Jokaisen.

HANNELE. Kosketko minuun kovasti, kuolema? Hän on vaiti. Hän ei sano
mitään, vaikka minä mitä kysyisin, äiti!

LAUPEUDENSISAR. Herran sanat kuuluvat selvinä sydämessäsi.

HANNELE. Minä olen usein kaivannut sinua kaikesta sydämestäni. Vaan nyt
minä pelkään.

LAUPEUDENSISAR. Valmistaudu.

HANNELE. Kuolemaan?

LAUPEUDENSISAR. Niin.

HANNELE (äänettömyyden jälkeen, arasti): Täytyykö minun maata arkussa
raadeltuna ja ryysyisenä?

LAUPEUDENSISAR. Jumala on sinut vaatettava. (Ottaa esiin pienen,
hopeisen kulkusen ja soittaa. Heti tulee, astuen äänettömästi kuten
kaikki seuraavat olennot, pieni kyttyräselkäinen kyläräätäli,
morsiuspuku, huntu ja seppele käsivarrellaan ja kädessä lasiset kengät.
Hänellä on huojuva, koomillinen käynti, hän kumartaa ääneti enkelille,
laupeudensisarelle ja sitten, kaikista syvimpään, Hanneleelle).

KYLÄRÄÄTÄLI (yhä kumarrellen): Neitsyt Johanna Katharina Mattern.
(Yskäisee äänensä selvemmäksi.) Herra isänne, hänen ylhäisyytensä
herra kreivi on suvainnut tilata minulta morsiuspuvun.

LAUPEUDENSISAR (ottaa räätäliltä puvun ja pukee Hannelen ylle): Tule,
minä puen sen yllesi, Hannele!

HANNELE. (riemukkaasti liikutettuna): Ah, kuinka se kahisee.

LAUPEUDENSISAR. Valkeaa silkkiä, Hannele.

HANNELE (katselee ihastuneena pukuaan): Kyllä ihmiset nyt ihmettelevät
miten hienona minä makaan arkussani.

KYLÄRÄÄTÄLI. Neitsyt Johanna Katharina Mattern. (Rykäisee.) Koko kylä
puhuu vain siitä. (Rykäisee.) Mikä suuri onni sattui teille
kuollessanne, neitsyt Hanna. (Rykäisee.) Teidän herra isänne.
(Rykäisee.) Armollinen herra kreivi -- (rykäisee) -- on ollut
piiripäällikön luona.

LAUPEUDENSISAR (panee seppelen Hanneleen päähän): Taivuta pääsi,
taivaan morsian!

HANNELE (väristen lapsellisesta ilosta): Tiedätkö, Martha sisar, minä
iloitsen kuolemasta. -- (Äkkiä epäillen sisarta.) Olethan sinä se?

LAUPEUENSISAR. Olen.

HANNELE. Olethan sinä Martha sisar? Ai, ei: minun äitinihän sinä olet?

LAUPEUDENSISAR. Olen.

HANNELE. Oletko kumpainenkin?

LAUPEUDENSISAR. Taivaan lapset ovat Jumalassa yhtä.

KYLÄRÄÄTÄLI. Jos nyt sitten sallitte minun, prinsessa Hannele.
(Polvistuen hänen eteensä kengät kädessä.) Nämä ovat pienimmät kengät
koko valtakunnassa. Niillä on kaikilla liian suuret jalat: Hedvigillä,
Agneksella, Liesellä, Marthalla, Minnalla, Annalla, Käthellä,
Grethellä. (On vetänyt kengät hänen jalkaansa). Sopivat, sopivat!
Morsian on löydetty. Neitsyt Hanneleella on pienimmät jalat. -- Jos
taas toiste jotain tarvitsette! Palvelijanne, palvelijanne! (Poistuu
kumarrellen.)

HANNELE. Tuskin jaksan odottaa, äiti!

LAUPEUDENSISAR. Nyt ei sinun enää tarvitse ottaa lääkkeitä.

HANNELE. Ei.

LAUPEUDENSISAR. Sinä olet aivan terve, Hannele!

HANNELE. Niin.

LAUPEUDENSISAR. Tule nyt kuolinvuoteellesi. (Tarttuu Hanneleen käteen,
vie hänet hellästi vuoteen luo, ja Hannele laskeutuu siihen).

HANNELE. Nyt minä saan vihdoinkin tietää, mitä kuolema on. -- --

LAUPEUDENSISAR. Niin saat, Hannele!

HANNELE. (maaten selällään, kädet ikäänkuin kukkaa pidellen): Minulla
on pantti.

LAUPEUDENSISAR. Paina se lujasti rintaasi vasten.

HANNELE (uudelleen alkavalla tuskalla, arasti katsahtaen enkeliin):
Täytyykö sen sitten tapahtua?

LAUPEUDENSISAR. Täytyy.

    (Etäältä kuuluu surumarssin säveleet.)

HANNELE (kuunnellen). Jo soittavat hautausmarssia. Seyfried-mestari ja
soittoniekat. (Enkeli nousee.) Nyt hän nousee.

    (Myrsky on ulkona kiihtynyt. Enkeli on noussut ja
    astuu vakavana ja hitaasti Hannelea kohti.)

Nyt hän tulee minua kohti. Voi sisar, äiti! En näe sinua enää. Missä
sinä oletkaan? (Enkelille rukoilevasti.) Tee se nopeasti, musta, mykkä
henki! -- (Ikäänkuin suuren taakan alla valittaen.) Minua ahdistaa,
painaa kuin kivi. (Enkeli kohottaa hitaasti leveän miekkansa.) Hän
aikoo -- hän aikoo -- kokonaan tuhota minut, (Suurimmassa tuskassa.)
Sisar, auta minua!

LAUPEUDENSISAR (astuu ylevästi enkelin ja Hanneleen väliin ja laskee
suojelevasti molemmat kätensä Hanneleen sydämelle. Mahtavasti,
voimakkaasti ja siunaavasti.) Hän ei saa sitä tehdä. -- Minä lasken
pyhitetyt käteni sinun sydämellesi.

(Musta enkeli katoaa. Hiljaisuus. Laupeudensisar laskee kätensä
ristiin ja katsoo lempeästi hymyillen Hanneleeseen, sitten vaipuu hän
mietteisiinsä, liikuttaa huuliaan hiljaa rukoillen. Surumarssin
säveleet eivät sillä välin ole lakanneet. Kuuluu varovasti sipsuttavien
jalkojen töminää. Heti senjälkeen näkyy opettaja Gottvald keski-ovessa.
Surumarssi taukoo. Gottvald on mustassa puvussa kuin hautajaismatkalla,
kädessä kimppu kauniita kellokukkia. Hän on kunnioittavasti
ottanut silkkihatun päästään ja kääntyy heti sisään tultuaan,
taaksepäin, merkitsevällä eleellä kehoittaen noudattamaan hiljaisuutta.
Hänen takanaan näkyy joukko koululapsia, poikia ja tyttöjä parhaissa
vaatteissaan. Opettajan viittauksesta lakkaavat he kuiskailemasta ja
pysyvät aivan hiljaa, uskaltamatta tulla edes kynnyksen yli. Gottvald
lähestyy nyt juhlallisena yhä vielä rukoilevaa laupeudensisarta.)

GOTTVALD (hiljaisella äänellä): Hyvää päivää, Martha sisar!

LAUPEUDENSISAR. Herra Gottvald! Jumalan rauha teille!

GOTTVALD (katsoo Hanneleeseen, pudistaen säälivästi päätään): Tyttö,
raukka.

LAUPEUDENSISAR. Miksi olette niin surullinen, herra Gottvald?

GOTTVALD. Onhan hän nyt kuollut.

LAUPEUDENSISAR. Älkäämme surko sitä, hänellä on nyt rauha ja rauhan
suon minä hänelle.

GOTTVALD (huoaten): Niin, hänen on nyt hyvä olla. Hän on nyt päässyt
suruista ja huolista.

LAUPEUDENSISAR (katsomaan vaipuneena): Kauniina lepää hän siinä.

GOTTVALD. Niin, kauniina -- nyt kun olet kuollut, kukoistat sinä vasta
täydessä suloudessasi.

LAUPEUDENSISAR. Koska hän oli hurskas, on Jumala hänet kaunistanut.

GOTTVALD. Niin, hän oli hurskas ja hyvä. (Huokaa raskaasti, avaa
virsikirjansa ja katsoo murheellisena siihen.)

LAUPEUDENSISAR (katsoo myöskin virsikirjaan): Ei pidä valittaa. Täytyy
hiljaa kestää kaikki.

GOTTVALD. Ah, minun on niin vaikea.

LAUPEUDENSISAR. Siksikö, että hän on pelastettu?

GOTTVALD. Siksi että kaksi kukkaa on kuihtunut minulta.

LAUPEUDENSISAR. Missä?

GOTTVALD. Kaksi orvokkia, jotka ovat minulla täällä kirjan välissä. Ne
ovat minun rakkaan Hanneleeni kuolleet silmät.

LAUPEUDENSISAR. Jumalan taivaassa virkoavat ne vielä kauniimpaan
kukoistukseen.

GOTTVALD. Voi Jumalani, kuinka kauvan täytyy meidän vielä vaeltaa tämän
maailman pimeässä laaksossa. (Äkkiä muuttuen, toimivana ja puuhaavana,
ottaen nuotteja esiin.) Mitä arvelette? Voisimme kai laulaa täällä
ensin: Jeesus turvani on mun.

LAUPEUDENSISAR. Niin, se on kaunis virsi ja Hannele Mattern oli
uskovainen lapsi.

GOTTVALD. Ja hautausmaalla laulamme me sitten: "Pois ma halaan".
(Kääntyy, menee koululasten luo ja puhuu.) Numero 62: Pois ma halaan.
(Laulaa hiljaa lyöden tahtia.) Pois ma halaan, pois ma halaan,
Jeesukseni luokse palaan. (Lapset ovat hiljaa laulaneet hänen
kerallaan.) Lapset, onko teillä nyt tarpeeksi päällänne? Hautuumaalla
tulee hyvin kylmä. Tulkaa vaan sisään. Katsokaa nyt vielä kerran
Hannele raukkaa. (Koululapset tulvivat sisään ja asettuvat
juhlallisesti vuoteen ympärille.) Katsokaa, miten kuolema on tuon
herttaisen pikku tytön kaunistanut. Ryysyissä kävi hän ennen -- nyt on
hänellä silkkivaatteet. Avojaloin hän juoksenteli, mutta nyt on hänellä
kristallikengät jalassaan. Pian saa hän asua kultaisessa linnassa ja
syödä joka päivä paistettua lihaa. -- Täällä oli hänellä vain kylmiä
perunoita ruokanaan -- ja jos olisi edes niitä saanut tarpeekseen.
Täällä häntä aina kutsuttiin ryysyprinsessaksi, nyt tulee hänestä
pian oikea prinsessa. Jos siis jollakulla teistä on häneltä jotain
anteeksi pyydettävää, niin tehköön sen nyt, muuten kertoo hän kaikki
rakkaalle Jumalalle ja silloin käy teidän huonosti.

PIENI POIKA (astuu hiukan esiin): Rakas prinsessa Hannele, älä ole
vihainen minulle, äläkä sano rakkaalle Jumalalle, että minä olen aina
kutsunut sinua ryysyprinsessaksi.

KAIKKI LAPSET. Me olemme siitä kaikki hyvin pahoillamme.

GOTTVALD. Kas niin, nyt Hannele-raukka kyllä antaa teille anteeksi.
Menkää nyt ja odottakaa minua ulkona.

LAUPEUDENSISAR. Tulkaa, minä vien teidät toiseen takahuoneeseen.
Siellä kerron teille, mitä teidän pitää tehdä, jotta teistäkin tulisi
yhtä kauniita enkeleitä kuin Hannele kohta on. (Menee edeltä, lapset
seuraavat häntä, ovi suljetaan.)

GOTTVALD (yksin Hanneleen vuoteen ääressä. Laskee liikutettuna kukkansa
hänen jalkoihinsa): Rakas Hannele, minä toin sinulle vielä kimpun
kauniita kellokukkia. (Polvistuu vuoteen luo, jatkaa vapisevalla
äänellä.) Älä unohda minua kokonaan kirkkaudessasi. (Nyyhkii, painaen
otsansa hänen pukunsa laskoksiin.) Sydämeni on murtua, kun minun täytyy
erota sinusta. (Kuuluu ääniä, Gottvald nousee, peittää Hanneleen
vaatteella. Kaksi vanhempaa naista kuin hautajaisiin puettuina pujahtaa
sisään, nenäliina ja keltaniskainen virsikirja kädessä.)

ENSIMÄINEN NAINEN (katsoen ympärilleen): Emmekö lienekin ensimäiset?

TOINEN NAINEN. Ei, herra opettaja on jo täällä. Hyvää päivää, herra
opettaja!

GOTTVALD. Hyvää päivää.

ENSIMÄINEN NAINEN. Se on kai kovasti koskenut teihin, herra opettaja!
Oli tosiaan niin hyvä lapsi. Aina ahkera, aina ahkera.

TOINEN NAINEN. Onkohan se totta, mitä kerrotaan -- ei kai se totta ole?
Että hän olisi muka tappanut itsensä?

KOLMAS NAINEN (on tullut lisäksi): Sehän olisi synti henkeä vastaan.

TOINEN NAINEN. Synti Pyhää Henkeä vastaan.

KOLMAS NAINEN. Sellaista syntiä -- sanoo pastori -- ei saa koskaan
anteeksi.

GOTTVALD. Ettekö sitten tiedä, mitä Vapahtaja on sanonut? Sallikaat
lasten tulla minun tyköni.

NELJÄS NAINEN (on tullut): Hyvät ihmiset, hyvät ihmiset, onpas se ilma.
Ihan siellä jalkansa palelluttaa. Kun ei vaan pastori venyttäisi
toimitusta liian pitkäksi. Lunta on hautuumaalla metrin korkeudelta.

VIIDES NAINEN (tulee): Kuulkaas, hyvät ihmiset, pastori ei tahdo
siunata häntä, vaan kieltää häneltä vihityn maan.

PLESCHKE. Oletteko kuullut -- oletteko kuullut -- eräs kaunis herra oli
pastorin luona -- kaunis herra oli pastorin luona -- ja sanoi: niin,
niin -- Matternin Hannele on py-hi-mys.

HANKE (nopeasti tullen): Tuovat lasista arkkua.

ERI ÄÄNIÄ. Lasista arkkua! Lasista arkkua!

HANKE. Oi jesta! Se on sitten mahtanut maksaa rahaa.

ERI ÄÄNIÄ. Lasi-arkku! Lasi-arkku!

SEIDEL. Me saamme täällä nähdä vielä paljon. Enkeli on kulkenut kylän
läpi. Pitkä kuin poppelipuu, uskotteko. Tuolla lammen luona istuu vielä
pari. Mutta ne ovat pieniä kuin pienet lapset. Ei, se tyttö ei ollut
pelkkä kerjäläistyttö.

ERI ÄÄNIÄ. Tyttö ei ollut pelkkä kerjäläistyttö! Lasi-arkkua tuodaan.
Enkeli on kulkenut kylän läpi.

(Neljä valkopukuista nuorukaista tuo lasisen arkun, jonka he laskevat
Hannelen vuoteen luo. Hautausväki kuiskuttelee hämmästyneenä ja
uteliaana.)

GOTTVALD (nostaa hiukan Hanneletta peittävää vaatetta): Katsokaahan
vainajaa.

ENSIMÄINEN NAINEN (uteliaana katsellen vaatteen alle): Hänellähän on
kultaiset hiukset.

GOTTVALD (ottaen vaatteen kokonaan pois kalpean valon kajastaman
Hannelen päältä): Ja silkkivaatteet ja lasikengät.

KAIKKI (väistyvät ikäänkuin häikäistyinä ja huudahtaen hämmästyksestä).

ERI ÄÄNIÄ. Ah, onpa hän kaunis! Kukas hän on? Matternin Hanneleko?
Matternin Hannele? Sitä en usko.

PLESCHKE. Tyttö -- tyttö -- on pyhimys. (Nuorukaiset laskevat Hannelen
hellävaroin lasiseen arkkuun.)

HANKE. Sanovat, ettei häntä panna hautaan ensinkään.

ENSIMÄINEN NAINEN. Panevat kirkkoon nähtäväksi.

TOINEN NAINEN. Minä luulen, ettei tyttö olekaan kuollut. Hänhän
näyttää ilmielävältä.

PLESCHKE. Antakaahan -- antakaahan -- höyhen tänne -- pidetään --
pidetään -- höyhentä hänen suunsa edessä. Niin, niin. Ja katsotaan,
vieläkö hänessä on henkeä, niin.

    (Hänelle annetaan höyhen ja hän pitää sitä Hannelen suun edessä.)

Ei liiku. Kuollut on. Ei enää ole henkeä hivenen vertaa.

KOLMAS NAINEN. Minä annan hänelle rosmariinikimppuni. (Laskee kimpun
arkkuun.)

NELJÄS NAINEN. Lavendeli-yrttinikin saakoon hän.

VIIDES NAINEN. Mutta missä Mattern on?

ENSIMÄINEN NAINEN. Missä Mattern on?

TOINEN NAINEN. Niin, hänkö? Istuu tuolla kapakassa.

ENSIMÄINEN NAINEN. Hän ei kai vielä tiedäkään, mitä täällä on
tapahtunut.

TOINEN NAINEN. Mitäs hän! Kun vain saa ryyppynsä, muusta hän vähät.

PLESCHKE. Ettekö te -- ettekö te sitten -- ole mitään sanonut, että
hänen kotonaan -- kotonaan -- on ruumis.

KOLMAS NAINEN. Pitäisi hänen se itsestäänkin tietää.

NELJÄS NAINEN. En minä tahdo mitään pahaa sanoa, herra minua
varjelkoon! Mutta kyllä se vaan tiedetään, kuka tytöltä hengen on
ottanut.

SEIDEL. Niinpä niin. Sen tietää, suoraan sanoen, koko kylä. Tytöllä oli
nyrkinkokoinen kuhmu.

VIIDES NAINEN. Mihin se mies on astunut, siihen ei ruoho kasva.

SEIDEL. Mehän me hänelle yhdessä vaatteet muutettiin. Näin minä sen
selvästi. Tuon nyrkin kokoinen oli kuhmu. Ja sen takia se henkikin
lähti.

ENSIMÄINEN NAINEN. Matternin omallatunnolla se on, ei kenenkään muun.

KAIKKI (kiivaasti, mutta kuiskaavalla äänellä puhuen keskenään):
Kenenkäs muun.

TOINEN NAINEN. Hän on murhamies.

KAIKKI (raivoissaan, mutta salaperäisesti): Murhamies, murhamies!

    (Kuuluu juopuneen muurari Matternin räyhäävä ääni.)

MATTERNIN ÄÄNI. Ra-auhallinen o-matunto on -- paras -- pään -- alainen.
(Ilmaantuu ovelle ja huutaa.) Tyttö! Tyttö! Letukka! Missä piileskelet?
(Hoipertelee pihtipieltä vasten.) Minä luen viiteen asti -- niin kauvan
-- minä odotan. Kauvempaa en: yks' -- kaks' -- kolme ja yks' tekee
-- tyttö!! älä saata minua vimmaan, sen sanon minä sinulle. Kun minä
rupean hakemaan ja löydän sinut, kanalja, niin rutistan minä sinut.
(Säpsähtää, huomaa läsnäolevat, jotka pysyvät kuolonhiljaisina.)
Mitä te täällä teette? -- (Ei vastausta.) Mitä te täältä haette? --
Piruko teidät tänne toi, hä? -- Laittautukaa tiehenne. -- No, tuleeko
siitä mitään? (Nauraa itsekseen.) Ei, annas kun katsotaan. Kyllä minä
ne konstit tunnen. Ei se sen kummempaa. Taisin naukata vähän liiaksi.
Se panee näkemään kaikenlaista. (Laulaa.) Ra-auhallinen oma -tunto
-- on pa-ras -- pään-alainen. (Pelästyy.) Yhäkö te vain olette siinä?
(Äkillisen vimman vallassa etsii jotain, millä löisi.) Minä otan mitä
käsiini saan...

(Ruskeaan kuluneeseen viittaan puettu mies on astunut sisään. Hän on
noin 30-vuotias, hänellä on pitkä, musta tukka, ja kalpeat opettaja
Gottvaldia muistuttavat kasvot. Hänellä on kädessä pehmeälierinen hattu
ja sandaalit jalassa. Hän näyttää väsyneeltä ja tomuiselta. Lempeästi
koskettaen muuraria käsivarteen, keskeyttää hän tämän puheen. Mattern
kääntyy äkkiä. Vieras katsoo häntä vakavasti ja rauhallisesti suoraan
kasvoihin.)

VIERAS (nöyrästi): Mattern, muurari -- Herran rauha sinulle!

MATTERN. Mitä sinä tänne? Mitä sinä täältä haet?

VIERAS (nöyrästi pyytäen): Minä olen jalkani veriin juossut; anna
minulle vettä pestäkseni ne. Kuuma päivä on paahtanut minua, anna
minulle viiniä virkistyksekseni. En ole syönyt mitään siitä asti kuin
aamulla lähdin. Minun on nälkä.

MATTERN. Mitä se minua liikuttaa. Kuka käskee sinun maanteitä
kuleksimaan? Tee työtä. Täytyyhän minunkin tehdä työtä.

VIERAS. Minä olen työmies.

MATTERN. Maankulkija sinä olet. Sen, joka tekee työtä, ei tarvitse
käydä kerjuulla.

VIERAS. Minä olen työmies ilman palkkaa.

MATTERN. Maankulkija sinä olet.

VIERAS (arasti, nöyrästi, mutta samalla vaikuttavasti): Minä olen
lääkäri, kenties sinä tarvitset minua.

MATTERN. Minä en ole sairas, en tarvitse mitään tohtoreita.

VIERAS (sisällisestä liikutuksesta väräjävällä äänellä): Muurari
Mattern, ajattele vähän! Sinun ei tarvitse antaa minulle vettä ja
kuitenkin tahdon minä parantaa sinut. Sinun ei tarvitse antaa
leipää syödäkseni ja minä tahdon sinut kuitenkin terveeksi tehdä,
niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

MATTERN. Laittaudu matkoihisi. Mene tiehesi siitä, Minun jäseneni ovat
terveet. Minä en kaipaa tohtoria! Ymmärrätkö?

VIERAS. Muurari Mattern, ajatteles vähän! -- Minä tahdon pestä jalkasi.
Minä tahdon antaa sinulle viiniä juodaksesi. Sinä saat syödä makeata
leipää. Polje jalallasi minun päätäni ja minä tahdon sittenkin tehdä
sinut terveeksi, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

MATTERN. Tahdonpa nähdä, etkö aio lähteä siitä. Ja jollet löydä tietä
ulos, niin sanon minä...

VIERAS (vakavasti nuhdellen): Muurari Mattern, tiedätkö mitä kodissasi
on?

MATTERN. Kaikki, mitä sinne kuuluu. Kaikki, mitä sinne kuuluu. Sinä et
sinne kuulu. Katso, että laputat.

VIERAS (yksinkertaisesti): Tyttäresi on sairas.

MATTERN. Ei hänen tautiinsa tohtoria tarvita. Se tauti on paljasta
laiskuutta. Kyllä minä sen yksinkin saan lähtemään.

VIERAS (juhlallisesti): Muurari Mattern, minä tulen luoksesi
sanansaattajana.

MATTERN. Kuka on sinut lähettänyt sanaa saattamaan.

VIERAS. Minä tulen isän luota -- ja menen isän luo. Missä hänen
lapsensa on?

MATTERN. Mistäs minä tiedän, missä hän vetelehtii. Mitä hänen lapsensa
minua liikuttaa. Ei hän ole niistä ennenkään huolta pitänyt.

VIERAS (lujasti): Sinun kodissasi on ruumis.

MATTERN (huomaa makaavan Hannelen, astuu jäykkänä ja vaiti arkun luo ja
katsoo sinne samalla mutisten): Mistä sinä nuo kauniit vaatteet olet
saanut? Kuka on sinulle ostanut lasisen arkun?

(Suruvieraat kuiskaavat kiivaasti ja salaperäisesti. Kuuluu monasti
vihastuneita ääniä): "murhamies".

MATTERN (hiljaa väristen): Enhän minä koskaan ole sinua pahoin
pidellyt. Minä olen sinua vaatettanut. Minä olen sinua ruokkinut.
(Röyhkeästi vieraalle.) Mitä sinä minusta tahdot? Mitä se minuun
kuuluu?

VIERAS. Muurari Mattern, onko sinulla mitään sanottavaa minulle?

    (Suruvieraiden kuiske käy kiivaammaksi, raivokkaammaksi
    ja useammin kuuluu): "murhamies! murhamies!"

VIERAS. Etkö mistään voi itseäsi soimata? Etkö koskaan yöllä ole häntä
unesta herättänyt? Eikö hän koskaan ole nyrkkiesi iskuista vaipunut
kuin kuollut maahan?

MATTERN (kauhistuneena, suunniltaan): Saat tappaa minut tähän paikkaan!
Taivaan salama iskeköön heti paikalla minuun, jos minä olen siihen
syypää.

    (Heikko, sinertävä salama leimahtaa ja kuuluu etäisiä jyrinää.)

KAIKKI (sekaisin): "Tulee ukkonen". "Nyt keskellä talvea?" "Hän on
tehnyt väärän valan!" "Lapsenmurhaaja on tehnyt väärän valan!"

VIERAS (kiinteästi, mutta lempeästi): Eikö sinulla vieläkään ole mitään
sanottavaa minulle, Mattern?

MATTERN (surkean pelon vallassa): Ken lastansa rakastaa, kurittaa sitä.
En ole tuolle tytölle tehnyt muuta kuin hyvää. Olen häntä kohdellut
kuin omaa lastani. Täytyyhän minun rangaista, jollei hän tee kunnolla.

NAISET (syöksyvät häntä kohden): Murhaaja! Murhaaja! Murhaaja!
Murhaaja!

MATTERN. Hän on minulle valehdellut ja pettänyt minua. Hän on päivä
päivältä varastanut minulta.

VIERAS. Puhutko totta?

MATTERN. Jumala minua rangaiskoon.

(Sinä hetkenä näkyy Hannelen ristityissä käsissä taivaan-avain kukka,
josta säteilee kellertävän vihreä hohde. Muurari Mattern tuijottaa
näkyyn kuin mieletön, koko ruumis vavisten.)

VIERAS. Muurari Mattern, sinä valehtelet.

KAIKKI (suurimman mielenkuohun vallassa, puhuen yht'aikaa): "Ihme!" --
"Ihme!"

PLESCHKE. Tyttö -- tyttö -- on pyhimys; tuo mies on kironnut --
sielunsa -- ja ruumiinsa.

MATTERN (karjuen): Minä hirtän itseni. (Painaa molemmin käsin
ohimoltaan, menee.)

VIERAS (astuu Hannelen arkun eteen ja puhuu läsnäoleviin kääntyneenä.
Tuon kaikessa ylevyydessään seisovan olennon edestä väistyvät nyt
kaikki kunnioittavasti taaksepäin): Älkää peljätkö. -(Kumartuu ja
tarttuu kuin tunnustellen Hannelen käteen. Hänen sanansa huokuvat
lempeyttä.) Tyttönen ei ole kuollut. -- Hän nukkuu. (Syvimmällä
sydämellisyydellä ja vakuuttavalla voimalla.) Johanna Mattern, nouse
ylös!

(Kirkas kullanvihreä valo täyttää huoneen. Hannele avaa silmänsä,
nousee turvautuen vieraan käteen, mutta ei uskalla katsoa häntä
kasvoihin. Hän astuu arkusta ja vaipuu heti herättäjän eteen
polvilleen. Kaikki läsnäolijat valtaa kauhu. He pakenevat. Vieras ja
Hannele jäävät kahden. Himmeä viitta on liukunut hänen harteiltaan ja
hän seisoo nyt kullanvalkeassa puvussa.)

VIERAS (pehmeästi ja sydämellisesti): Hannele.

HANNELE (hurmaantuneena, painaen päänsä niin alas kuin suinkin):
Siinä hän on.

VIERAS. Kuka minä olen?

HANNELE. Sinä.

VIERAS. Mainitse nimeni.

HANNELE (kuiskaa pyhästä kunnioituksesta vavisten, kuin huokauksena):
Pyhä, pyhä!

VIERAS. Minä tiedän kaikki tuskasi ja vaivasi.

HANNELE. Sinä rakas, rakas --

VIERAS. Nouse.

HANNELE. Sinun pukusi on tahraton. Minä olen häpeän peittämä.

VIERAS (laskee kätensä Hannelen pään päälle): Niin otan minä kaiken
alhaisuuden sinusta. (Koskettaa hänen silmiään, minkä jälkeen hellällä
väkivallalla kohottaa hänen kasvojaan.) Niin annan minä silmillesi
ikuisen valon. Nähkää auringot ja uudet auringot. Nähkää ikuinen päivä
aamuruskosta iltaruskoon. Nähkää kaikki minkä loisto täällä väikkyy:
sininen meri, sininen taivas ja iankaikkisuuden vihreät nurmet.
(Koskettaa hänen korviaan.) Niin annan minä korvillesi lahjan kuulla
kaikkien miljoonien enkeleiden kaiken riemun Jumalan miljoonissa
taivaissa. (Koskettaa hänen suutaan.) Niin irroitan minä sinun
sopertavan kielesi siteet ja lasken siihen sinun sielusi, minun sieluni
ja kaikkivaltiaan Jumalan sielun.

HANNELE (koettaa koko ruumis väristen ojentautua suoraksi. Kuin
suunnattoman onnentaakan painamana ei hän voi sitä. Syvä nyyhkytys ja
itku tärisyttää häntä, hän kätkee päänsä vieraan rintaa vasten.)

VIERAS. Näillä kyynelillä pesen sielusi maailman tomusta ja tuskasta.
Minä tahdon korottaa sinun askeleesi Jumalan tähtien toiselle puolelle.

(Vienojen sävelten soidessa puhuu vieras seuraavasti, silittäen
kädellään Hannelen päätä. Hänen puhuessaan ilmestyy ovesta enkeleitä,
suuria, pieniä, poikia, tyttöjä, seisten ensin arkoina, uskaltaen
viimein tulla sisälle, missä heiluttavat pyhäsavuastioita ja koristavat
huonetta matoilla ja kukkasilla.)

VIERAS.

    Niin, autuus ihana kaupunki on,
    Siellä rauha ja riemu on loppumaton,

(Harpunsoittoa, ensin hiljaa, sitten kovaa ja täysiäänisinä.)

    Katot kultaa ja huonehet marmoriset,
    Punaviiniä suihkuvat lähtehet.
    Kadut peitoss' on kukkien valkeitten,
    Soi torneista hääsoitto ikuinen.
    Katon harjoilla kullassa aamun koin
    Ruusut hehkuvat vehmahin kiehkuroin,
    Ja perhoset leijaa ja joutsenien
    Käy ylhäällä kaartelu ainainen,
    Ne ylväinä leijaavat taivaita päin
    Halk' ilmain hopeena heläjäväin.
    Ikikaarissa siellä ne karkeloi
    Ja siivet kuin ilmojen harput soi.
    On allansa Siioin, sen puistot ja veet
    ja seurana tähtien saattueet.
    Siell' alhaalla ihmiset kaulakkain
    Käy juhlassa taivaisen sunnuntain.
    Punaviiniä helmivin ulapoin
    Meri kutsuvi sieluja inehmoin.
    Ja sen purppurahelmahan taivaiseen
    He astuvat kirkkaine ruumiineen.
    Ja sieltä ken nousevi riemuiten,
    Sen pessyt on veri Jeesuksen.

(Vieras kääntyy nyt enkelien puoleen, jotka ovat lopettaneet työnsä.
Aran ilon ja onnen valtaamina astuvat he nyt lähemmäksi, muodostaen
Hanneleen ja vieraan ympärille puolipiirin.)

VIERAS.

    Nyt kääryliinoin hennoin, valkoisin
    Te tänne käykää, taivaan lempilapset,
    Ja kyyhkyn hellyydellä verhotkaa
    Tää ruumis pieni, raadeltu ja piesty,
    Hyyn purema ja kuivettama paahteen.
    Ja hiljaa liitäin siipein notkumatta
    Se viekää yli niittyin vihantain,
    Yökenttäin heilimöivää heinää viiltäin,
    Kuun valossa, mi tuskat huojentaa.
    Ja paratiisin ikikukkain tuoksuun
    Hän templiin vilpoisahan laskekaa.

(Lyhyt äänettömyys.)

    Kun siellä silkkivuoteellaan hän uinuu,
    Te hälle kylpy vuoripuron veestä,
    Yön viinistä ja maidost' antiloopin
    Marmori-ammeesehen laittakaa,
    Pois huuhtokaa kaikk' kärsimyksen muistot.
    Ja syreenein ja jasmiinien tertut,
    Joiss' öinen kaste välkkäin valuilee,
    Täystuoksuisina päälleen siroitelkaa.
    Ja utusilkkiin hennot jäsenet
    kuin liljan lehdet varoin kuivatkaatten
    Ja virvokkeekseen malja tarjotkaa
    Syysheelmäin jaloimmista nestehistä.
    Hän metsän mehuisimmat mansikat
    Viel' lämpiminä päivän paahtehesta,
    Ja vadelmat kuin verta hohtavat,
    Oranssit, persikat ja ananassit,
    Kaikk' kaikki saakoon vadeiss' säihkyvissä.
    Hän nauttikoon ja sydän ahmikoon
    Siell' uuden aamun yltäkylläisyyttä.
    Ja kaaret uljaat silmää tenhotkoot
    Ja kultaperhot kisailkohot yllään
    permannon malakiittiin kuvastuin.
    Ain' olkoon tienään silkki valkoinen,
    Jott' tulppaanit ja hyasintit saartaa,
    Ja palmuin lomitse hän varjoisain
    Ain' nähköön ilman ihmekangastukset:
    Kuin hohtaa kentät puna-unikkoin
    Ja taivaan lapset kultapalloin leikkii
    Siell' loistehessa aamun ensi koin,
    Ja sulosoitto syömen kiehtokoon.

ENKELIT (laulavat kuorossa):

    Me viemme sun hiljaa vaivoista maan
    Ylös taivahan kotiin korkeaan,
    Ylös taivahan kotiin korkeaan.

(Enkelilaulun aikana pimenee näyttämö. Hämärässä kuuluu laulu yhä
heikommin ja yhä kauempaa. Tulee jälleen valoisa, näkyy köyhäinhuone,
jossa kaikki on samoin kuin ennen näkyä. Hannele makaa taas vuoteellaan
köyhänä lapsena. Tohtori Wachler on kuulotorvi kädessä kumartunut hänen
puoleensa. Laupeudensisar katsoo häneen huolestuneena, kynttilä
kädessä. Nyt vasta vaikenee laulu kokonaan. Tohtori Wachler nousee ja
sanoo:)

"Te olette oikeassa".

MARTHA SISAR (kysyy): Kuollut?

TOHTORI WACHLER (nyökkää surullisesti): Kuollut. --





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Hannele - 2-näytöksinen unirunoelma" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home