Title: Punaiset sudet - Historiallinen seikkailukertomus
Author: Cederborg, Carl August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Punaiset sudet - Historiallinen seikkailukertomus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.






PUNAISET SUDET

Historiallinen seikkailukertomus


Kirj.

C. AUG. CEDERBORG


Suomentanut

Helmi Krohn





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.




SISÄLLYS:

 1. Vaikea kiusaus.
 2. Hirvenpyynti.
 3. Hyljätyn kosijan kosto.
 4. Valtaneuvos ja kersantti.
 5. Uuden Ruotsin uutisasutuksella.
 6. Ukontuli.
 7. Pekka Drufva saa uuden nimen.
 8. Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta.
 9. Elävänä haudatut.
10. Kostaja saapuu.
11. Rumpali ja karhu.
12. Kuvernööri ja hänen perheensä.
13. Kaupparetkikunta Schylkilljoella.
14. Ukkosen Veli päästää tulikäärmeet irti.
15. Pekka Drufva voittaa maqualaisten suuren poppamiehen.
16. Palava järvi.
17. Kova isku.
18. Jäljillä.
19. Intiaanileiri.
20. Kaksi tuntia järven pohjassa.
21. Pelastus.
22. Vanha tuttava.
23. Pekka Drufva lähtee pois Uudesta Ruotsista.
24. Oikea saapuu.




ENSIMÄINEN LUKU.

Vaikea kiusaus.


Oli kylmä tammikuunpäivä vuonna 1642. Jäisen kylmä lumimyrsky pyyhkäisi
yli Ahvenanmeren selkien ja saarien, metsien ja kukkuloiden, ja ilma
oli niin sakea lumituiskusta, että kulkija, joka tällaisessa
koiranilmassa liikkui ulkona, töin tuskin saattoi nähdä parikaan syltä
eteensä. Metsässä oli hiukan tyynempää, mutta sielläkin täytyi olla
hyvin tuttu löytääkseen lumimyrkyssä eteensä, vaikka olikin, tai
oikeammin olisi pitänyt olla valoisa päivä, sillä vastikään oli Jomalan
kirkosta kuulunut puolipäivän soitto.

Mutta enimmät ahvenanmaalaiset pysyttelivät mökeissään ja lämmittelivät
itseään loimuavan takkavalkean ääressä.

Eivät kuitenkaan kaikki. Kaukana Mustankylän metsässä kiiti hiihtäjä
kapeaa polkua pitkin, ja varmaankin hän tunsi tarkasti nämät seudut,
sillä hämärästä huolimatta hän ei hetkeäkään näyttänyt epäröivän tien
suuntaa, jonka jäljet tuisku oli näkymättömiin pyyhkäissyt.

Hiihtäjä oli 17 tai 18 vuoden vanha, kookas ja vahvarakenteinen
nuorukainen, jonka pyöreät, varsin kaunismuotoiset kasvot punoittivat
lumimyrskyssä tavallista enemmän. Vaatteet olivat karheaa sarkaa
ja maalaiskuosia, mutta tavallisen, lyhyen ahvenanmaanlaisen
talonpoikaistakin asemesta oli hän kääriytynyt karheaan sarkavaippaan,
jommoisia siihen aikaan teinit, s.o. kaupunkien kimnaasien oppilaat
käyttivät.

Nuorukainen olikin teini.

Selässä hänellä oli säkki, mutta se oli tyhjä eikä sillä näyttänyt
muuta virkaa olevankaan, kuin suojella selkää takaapäin pyryttävältä
lumelta.

Tähän saakka oli ollut varsin raskasta hiihtää vasta sataneessa
lumessa, mutta nyt nuorukainen saapui jyrkän mäen päälle, ja siitä
suksi liukui vinhaa vauhtia alas. Äkkiä hän huomasi edessään mäessä
lumituiskun keskellä liikkuvan kummituksen, jonka ääriviivoja hänen oli
mahdoton erottaa. Se tuli yhä lähemmäksi, ja koska kapea tie painui
keskellä mäkeä syvään kuoppaan, niin näytti siltä kuin yhteentörmäystä
olisi ollut mahdoton välttää.

Mutta nuorukainen oli taitava hiihtäjä. Lujasti jarruttaen sauvoillaan
ja kääntäen suksensa poikittain hänen onnistui pysähtyä. Mutta hän oli
tullut siksi lähelle tuota kummitusta, että hän tunsi eläimen
huohotuksen vasten kasvojaan.

Eläimen hän äkkäsi kokonaan lumeen peittyneeksi hevoseksi, ja hevosen
selässä kyykötti ratsastaja.

"Tuhat tulimmaista, sinäkö siinä pyrähdät päälle, Pekka Teini?"

"Rapatalon Lassiko tällaisessa tuiskussa on hevosta jalottelemassa!"

Nämät huudahdukset kaikuivat yhteen aikaan kummaltakin taholta.

Se, jota nimitettiin Rapatalon Lassiksi, oli pitkä roikale, jonka jalat
viilsivät miltei maata, niin pienikasvuinen hevonen oli, jonka selässä
hän istui. Hän oli paria vuotta teiniä vanhempi, oli vastikään ottanut
hoitoonsa isänsä talon ja elätti itseään osittain maanviljelyksellä,
osittain kalastuksella, niinkuin enimmät ahvenanmaalaiset.

"Sinä tulet varmaankin Mustankylän rikkaan Svenin luota", jatkoi Lassi.

"Oikein arvasit."

"Mutta säkki, joka riippuu selässäsi, on tyhjä. Et siis saanut
jauhoja."

"En hyppysellistäkään."

"Niin, niin, ei suvusta suurta apua, sanoi kettu koirista."

Teinin kasvot olivat synkistyneet ja hän puri huultaan. Vihdoin hän
sanoi:

"Mitäpä se asia sinuun kuuluu, Rapatalon Lassi. Ei sinulla kuitenkaan
liene halua täyttää säkkiä."

Näin sanoen hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta se ei näyttänyt sopivan
nuoren talollisen aikeihin. Hän pidätti häntä sanoen:

"Älä pane pahaksesi, Pekka Teini; tarkoitukseni ei ollut paha. Kyllähän
minä sen käsitän, ettei kersantin tuvassa tänä talvena ole helppo
elämä. Herranen aika tätä vuotta! Viljahan paleltui viime syksynä
pelloilla, silakansaalis oli huono ja puolet Ahvenanmaan asukkaista
näkee nälkää. Kersantti ei voi myödä verkkojansa, sillä ei kellään ole
millä ostaa, eikä hän samasta syystä saa leikkauksilla koristamiaan
rasioita eikä vitimiä myödyiksi. Kun rikas lankokaan ei tahdo auttaa,
niin ymmärtäähän sitä jokainen, että te olette ahdinkotilassa. Ei,
pussiasi en minä voi täyttää, jauhoja ei minulla ole edes sen vertaa
kuin itse tarvitsisin, mutta hyvän neuvon voit saada minulta."

"No, annahan kuulua."

"Niin nuori kuin oletkin, Pekka, ja tottunut istumaan nenä kirjassa,
niinkuin ammattisi vaatiikin, koska aiot papiksi, olet kuitenkin paras
ampuja ja reippain metsämies koko Ahvenanmaalla. No niin, jos jauhot
loppuvat vakkasesta, niin heitä pyssy olalle ja hanki jotakin pataan
pantavaa."

"Olen yrittänyt pyytää hylkeitä, mutta ne ovat menneet merelle karkuun.
Ja jäniksiä ja metsoja ei tänä talvena ole runsaasti."

"Jäniksiä ja metsoja -- kuka nyt sellaista roskaa ajattelee. Ei,
parempaa riistaa minä tarkoitan. Ahvenanmaan metsissä ei ole puutetta
hyvistä paisteista, jotka toistaiseksi vielä kulkevat neljällä jalalla
ja odottavat vain metsästäjän kuulaa."

"Mitä sinä tarkoitat, Lassi?"

Tämä kumartui teinin puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Minä tiedän sopivan hirvien oleskelupaikan. Jos tahdot tulla mukaan,
niin lähdemme jonakin kuutamoyönä ja nappaamme itsellemme kauniin
koirashirven."

"Oletko mieletön, Lassi. Etkö tiedä että kuninkaalla yksin on oikeus
ampua hirviä Ahvenanmaalla? Jokainen ahvenanmaalainen hirvi on
kuninkaan yksityisomaisuutta, ja jos siihen kajoo, niin tuomitsee laki
pahantekijän kuolemaan."

Lassi nauroi.

"Ja siitä huolimatta", sanoi hän, "ammutaan vuosittain Ahvenanmaalla
useitakin hirviä metsämiehen siitä kärsimättä. Mutta eipä hän olekaan
niin typerä, että hän ilmoittaisi nimismiehelle, milloin hän aikoo
ampua hirven. Luoja on luonut eläinparat ihmisten hyväksi, mutta
sanassa ei sanota, että kuninkaalla yksin olisi oikeus niihin. Sitä
paitsi ei meillä ole kuningasta Ruotsissa, vaan ainoastaan
kuninkaallinen neito, joka on vain 16 vuoden vanha, eikä hänen taida
tehdä mieli lähteä Ahvenanmaalle hirviä metsästämään."

"Yhdentekevää. Voihan hän lähettää jonkun puolestansa. Sitä paitsi
väitetään, että nuori kuningatar on hyvin huvitettu metsästyksestä,
niin että kempä tietää?"

"Jos hän tietäisi, että Ahvenanmaan asukkaat näkevät tänä talvena
nälkää, niin ei hän ankarasti rankaisisi sitä, joka hätäänsä ampuu
hirven. Muuten hän ei tulisi hyväsydämiseen isäänsä."

"Siinä kyllä voit olla oikeassa, Lassi. On raskasta nähdä nälkää, kun
metsässä on yllin kyllin ravintoa. Yksinpä isänikin, joka on niin
kuningasmielinen, ettei toista hänen vertaansa koko maassa, arvelee,
että metsästyslait ovat kohtuuttomia ja vääriä, sen hän on useasti
sanonut, varsinkin kun hirvistä on ollut puhetta, jotka kesäisin eivät
tuota niinkään vähän tuhoa talonpoikien pelloilla, mutta onpa hän
myöskin sanonut: lakia tulee meidän kunnioittaa. Enpä kuitenkaan usko,
että nykyään, niinkuin korkeasti edesmenneen kuningas Kaarle IX:n
ankaran hallituksen aikana, rangaistaisi hirvenampujaa kuolemalla,
vaikkakin laki siten määrää."

"Siinä sen näet. Ja mitä kersanttiin tulee, niin minun mielestäni
hänellä, joka kuninkaan palveluksessa on uhrannut molemmat jalkansa,
pitäisi olla oikeus vaatia vastalahjana kuninkaalta, että hän saisi
tyydyttää nälkäänsä kuninkaallisen hirven lihalla, sellaisessa hädässä
kuin hän ja hänen perheensä nyt on. Sitä suuremmalla syyllä, kun hänen
kolme vanhinta poikaansa on sotapalveluksessa Saksassa."

Teini nauroi.

"Jos minä", sanoi hän, "saadakseni särvintä taloon, ampuisin yhden
kuninkaan hirvistä, niin luuletko sinä, että minä tai joku muu, jollei
juuri kuningatar itse, saisi isä ukkoa, maistamaan palastakaan sen
hirven lihaa? Ei, pikemmin hän kuolisi nälkään. Vanhan kersantin kunnia
ei istu vatsassa, vaan hiukan korkeammalla. Ja mitä hyötyä koko
salametsästyksestä silloin olisi, sillä en minä itseni vuoksi yritä
hankkia ruokaa taloon. Tämänpäiväinen käyntini enoni luona oli raskas
matka, enkä minä sitä olisi tehnyt, jos vain minusta olisi ollut
kysymys. Mutta en voi nähdä omaisteni kituvan koettamatta ainakin
lieventää hätää."

"Se onkin sinun velvollisuutesi. Mutta mitä nyt minun ehdotukseeni
tulee, niin tiedän kyllä, että kersantti ei koskaan suostuisi syömään
hirvenlihaa. Mutta mitä sillä väliä? Ukkoa on autettava vastoin hänen
tahtoaan. Eikä se vaikeata ole. Minä neuvon sinulle miehen
lähiseudulla, joka salassa ostaa ja maksaa käteisellä rahalla sekä
nahan että lihat. Rahoilla hankit sinä sitten sekä jauhoja että muita
elintarpeita kyläkauppiaalta, ja sanot kersantille, että olet ne saanut
ampumistasi hylkeistä. Sitten voit huoleti palata Turkuun ja jatkaa
lukujasi, sillä silloin voit olla huoleti, että vanhukset tulevat
toimeen kevääseen saakka, ja sen jälkeen ukko omin neuvoinkin
suoriutuu."

"Tuo kuuluu erittäin hyvältä, ja jos suunnitelmaasi voitaisiin
toteuttaa rikoksetta ja valheetta, niin olisin sinulle kiitollinen
neuvostasi. Mutta siten se ei käy. Isäni on opettanut minulle, että
rehellisyydellä pääsee pisimmälle."

"Niin, jos tahtoo nähdä nälkää. -- -- Mutta jos lähemmin asiaa
aprikoituasi tulet toiseen tulokseen, niin käänny puoleeni. Minä pysyn
sanassani."

Teini työnsi sen enempää sanomatta suksisauvansa lumeen ja katosi
äkisti lumituiskuun.

Talonpoika katsoi vielä hetken aikaa teinin jälkeen ja mutisi
hampaittensa välissä:

"Kyllä hän tulee, kun oikein kovalle ottaa. Ja jos kaikki onnistuu,
niin Karin, tuo kopea letukka, on vallassani, hän, joka pitää itseään
liian hyvänä ruvetakseen talonpojan vaimoksi."

Sitten hän uhutti hevostansa ja hetken kuluttua hänkin oli kadonnut
lumipyryyn, joskin vastakkaiseen suuntaan.

       *       *       *       *       *

Pekka Drufva jatkoi sillä välin hiihtoretkeään. Noin puolen tunnin
hiihdon jälkeen alkoi metsä harveta, ja nuorukainen lähestyi rantaa,
joka oli täynnä lukemattomia lahtia ja niemiä. Myrsky yhä yltyi, ilma
sakeni sakenemistaan. Että Pekka Drufva siitä huolimatta pääsi
eteenpäin, joskin hitaammin, riippui kerrassaan hänen hiihtotaidostaan
ja harvinaisista ruumiinvoimistaan. Ja vieläkin ihmeellisempää oli,
että hän tässä lumipyryssä saattoi pysyä oikealla tiellä. Se riippui
varmaankin enemmän vaistosta kuin silmistä, jotka olivat aivan pyryn
sokaisemat.

Mutta vähitellen hän pääsi matkansa määrään, matalan mökin edustalle,
jonka ikkunasta tuli loisti. Hän asetti sukset seinää vasten, pudisti
lumen yltään ja astui pimeään eteiseen, missä hän ripusti tyhjän
säkkinsä naulaan. Sen jälkeen hän meni tupaan, jota valtava pystyvalkea
valaisi.

Mökin pienuuteen nähden oli tupa varsin tilava, joskin neljännen osan
siitä vei suuri muuri tulipesineen ja leivinuunineen, ja sen
yläpuolella oleva holvi, jonka yksi kulma lepäsi vankan, leikkauksilla
koristetun tammipylvään päällä. Se oli n.s. harjatupa, jommoisia
saarella oli useita, mutta tässä oli sittenkin joitakin erikoisuuksia
huomattavissa. Niinpä toisella pitkällä sivulla oli ikkuna
lyijykehyksisine lasiruutuineen, harvinainen ylellisyystavara
tosiaankin näinä aikoina ahvenanmaalaisessa tuvassa, sillä tavallisesti
käytettiin lasin asemesta vain öljyttyjä kalvoja ja usein ne
sijoitettiin kattoon. Siten oli laita tuvan toisessa päässä.
Lasi-ikkuna sekä tuvan kalusto yleensäkään eivät todistaneet köyhyyttä,
päin vastoin jommoistakin varallisuutta sekä ilmaisivat samalla, että
tuvan asukkailla oli hiukan suuremmat vaatimukset elämän ulkonaisiin
oloihin nähden kuin tavallisilla torppareilla.

Nälkävuosina vain hätä kolkuttikin tämän tuvan ovelle. Tavallisissa
oloissa kersantti osasi kylläkin pitää sen loitommalla.

Erikoisuutena tälle tuvalle oli sekin, että hirsiseinät olivat
aistikkaasti peitetyt kalaverkoilla, jotka nähtävästi olivat aivan
uusia ja käyttämättömiä.

Muurin ja pitkänseinän välinen ala oli järjestetty jommoiseksi
juhlahuoneeksi. Siellä vallitsi suurempi siisteys kuin muualla ja
kaikki laitteet olivat sirompia; siellä suuri perhevuode oli saanut
paikkansa, ja sen yläpuolella riippui kuningas Kustaa Aadolfin kuva
päärynäpuisissa, veistetyissä kehyksissään, jota vielä lisäksi ympäröi
pajunlehdistä solmittu seppel, ainoa laakeripuun tapainen, joka
Ahvenanmaalla kasvaa. Kuvan alla riippui kaikesta päättäen paljon
käytetty pertuska, ase, joka jo kolmekymmenvuotissodan aikana oli
joutunut pois käytännöstä, mutta jota sen sijaan jalkaväen aliupseerit
kantoivat virkamerkkinään.

Uunin toisella puolella istui itse kersantti Drufva veistäen puuta. Hän
oli oikea sankari vartaloltaan, vuodet ja rasitukset eivät olleet
käyristäneet hänen selkäänsä. Harvinaisen leveät hartiat, voimakkaat
käsivarret ja suuret jäntevät kädet todistivat murtumatonta
ruumiinvoimaa ja hyvää terveyttä. Pää oli kaunismuotoinen, hopeinen
parta valui alas rinnalle, siniset silmät olivat terävät ja terve
kasvojenväri ilmaisi pikemmin parhaassa iässään olevaa miestä kuin.
vanhusta.

Oikeastaan kersantti ei vielä ollutkaan mikään ikäloppu. Aivan
vastikään hän oli täyttänyt 60:nnen ikävuotensa. Mutta tukka ja parta
olivat aikaisin harmaantuneet, ja siksi hän näytti vanhemmalta kuin
mitä hän oli. Jolleivät ne olisi kadottaneet alkuperäistä väriään, niin
olisi voinut luulla häntä 50-vuotiaaksi mieheksi.

Jos miehen ruumiin yläosa teki voimakkaan vaikutuksen, niin sen alaosa
sen sijaan oli kovin surkea. Jalkoja ei ollut lainkaan olemassa,
molemmat jalat olivat katkaistut polvien yläpuolelta. Eikä hänellä
ollut puujalkojakaan. Sen sijaan jalantynkät olivat pistetyt
nahkalieriöihin, joissa oli pyöreät, pehmeät pohjat, ja niillä hän
kulki, tosin ei nopeasti, mutta sittenkin vakavammin kuin
kainalosauvoilla. Sitä paitsi olivat kädet täten vapaat, mikä oli
suureksi eduksi hänen työskennellessään pienellä maatilkullaan. Mutta
kovin omituiselta tuo suuri jättiläinen näytti, joka siten oli
kutistunut kääpiöksi.

Paitsi pientä maanviljelystään oli kersantti Drufvalla kaksikin varsin
edullista ansiolähdettä. Hän oli taitava puunveistäjä ja verkonkutoja.
Hän osasi taitavasti kirjailla rasioita, haarikkoja, puuvateja ja
vitimiä, joilla pellavaa kalvitaan. Varsinkin näitä viimeksimainittuja
meni runsaasti kaupaksi.

Ahvenanmaalla oli näet vanhoilta ajoilta sellainen tapa yleinen, että
kun nuori mies rakastui nuoreen tyttöön, kosi hän häntä siten, että hän
lahjoitti hänelle vitimen, jonka tuli olla mahdollisimman kaunis ja
leikkauksilla koristeltu. Jos tyttö otti sen vastaan, niin antoi hän
kosijalle myöntyvän vastauksen, mutta jos hän lähetti sen takaisin,
merkitsi se rukkasia. Naimiskaupat solmittiin Ahvenanmaalla sen vuoksi
siten, että ensiksi mentiin kersantin luo ja ostettiin vidin ja sen
jälkeen lähdettiin pappilaan kuulutusta hakemaan.

Mutta nyt oli hätävuosi saarella, ja siksi kersantin tavalliset
apulähteet olivat ehtyneet. Tänä vuonna ei edes kosittu. Ei ainakaan
vitimiä siihen tarvittu. Ja talonpojilla, jotka melkein kaikki myös
olivat kalastajia, ei ollut rahaa millä ostaa verkkoja. Ahvenanmaa oli
sitä paitsi kuukausimääriä ollut erotettuna mannermaasta, niin hyvin
lännen kuin idän puolelta. Oli täydellinen kelirikko.

Loimuavan takkavalkean toisella puolella istui kaksi naista ahkerasti
pyöritellen rukkejansa. Vanhempi heistä oli Anna muori, kersantin
vaimo, joka huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan ja varmaankin
hyvin työteliäästä elämästään oli yhä nuorekas olennoltaan. Lempeät ja
kauniit silmät ilmaisivat lempeää ja ystävällistä luonnetta. Nuorempi,
joka suuresti muistutti äitiään, joskin hän oli suurikasvuisempi ja
karheatekoisempi, mutta siitä huolimatta varsin kaunis tyttö, oli
Karin, puolisoiden ainoa tytär, kahta vuotta vanhempi nuorinta poikaa,
Pekkaa.

Kun Pekka Drufva astui tupaan, meni hän nyökättyään päätä
tervehdykseksi ikkunanalaisen hyllyn luo, otti kirjan ja istahti
lukemaan takan ääreen, ikäänkuin hän ei olisi käynyt pihaa kauempana.

Kersantti tarkasteli häntä puoleksi ilkkuvalla katseella.

"Oletko käynyt enoa tervehtimässä Mustassakylässä", kysyi hän vihdoin.

"Kävinhän tuota."

"Lähettikö hän lämpimiä terveisiä?"

"Enpä voi kehua."

"Minnekä sinä panit tuomasi jauhot?"

"Enhän minä saanut jauhoja."

"Mitä rikas Sven sanoi sinulle, kun pyysit jauhoja?"

"Hän sanoi, että näin huonoina aikoina täytyi jokaisen pitää itsestään
huoli."

Kersantti naurahti.

"Kas vaan, minäpä luulin aina, että jos milloin niin kovina aikoina
kelpo miestä oli autettava. Minä tarkoitan, hyvinä aikoina hän auttaa
itseään. Mutta Sven eno on muita viisaampi. No, sanoitko minultakin
terveiset ja kysyit lainaisiko hän hiukan rahaa verkkolankojen ostoon?"

"Kysyin kyllä."

"Entäs mitä hän vastasi?"

"Hän sanoi, että mies, jolla on varaa hankkia lasiruudut tupaansa ja
kustantaa poikansa Turun kymnaasiin, ei suinkaan ollut lainan
tarpeessa."

Kersantti siristi silmiään ja kääntyi vaimonsa puoleen.

"Muistatko, Anna, miten sinä, kehottaessasi minua kahdeksan vuotta
sitten muuttamaan vanhasta kodistani Roslagenista sinun kotiseudullesi,
Ahvenanmaalle, vetosit siihen, että me täällä hädän hetkenä voisimme
saada tukea rikkailta sukulaisiltasi. Mitä sinä nyt tästä arvelet?"

Anna muori puri huultaan, mutta vastasi lempeästi:

"Enpä minä sittenkään ollut aivan väärässä, sillä toisen veljeni,
Niilon avutta emme koskaan olisi voineet kouluuttaa Pekkaa. Onhan
hänellä, tietääkseni, sekä vapaa asunto että ruoka enonsa luona
oleskellessaan Turussa."

"No, siinä olet kyllä oikeassa, Anna", myönsi kersantti. "Mutta
katsohan, hevosenkengittäjävanhin Turussa onkin oikea miesten mies,
joka ei ole enemmän veljensä Svenin kaltainen kuin pertuska taikon. Ja
sitä paitsi hän ei asu Ahvenanmaalla, niin etten voinut luulla sinun
tarkoittavan häntä puhuessasi 'tuesta'. Mutta miksikä sinä välttämättä
tahdoit tänään, tämmöisessä koiran ilmassa vielä lisäksi, lähettää
pojan Mustaankylään sellaiselle asialle? Sanoinhan sinulle edeltäkäsin,
miten sen asian kävisi, niin, vastaukset osasin ulkoa ennenkuin olin ne
kuullutkaan. Mutta minä sallin sinun tehdä mielesi mukaan, sillä minä
tuumin: Voi olla hyväksi, jos Anna oppii perin pohjin tuntemaan
vanhimman veljensä."

Anna muori oli vaiti, ja hiljaisuus vallitsi takan ääressä. Kersantti
veisti, naiset kehräsivät, ja Pekka luki. Äkkiä sanoi kersantti
karskilla äänellä, joskin sanojen alla tuntui syvä liikutus:

"Huomenna on Kukkanen teurastettava."

Kaikki kolme kuuntelijaa hätkähtivät, ikäänkuin sähköiskusta. Anna
muori alkoi heti puolustaa lemmikkiään.

"Mutta mies kulta, ethän sinä voine sitä tarkoittaa? Teurastaisimmeko
Kukkasen, joka on paras! lehmä koko paikkakunnalla ja johon me kaikki
olemme niin suuresti kiintyneet -- ainoan lehmämme, ainoan
kotieläimemme voinen kai sanoa, sen jälkeen kuin vuohet teurastettiin
viime syksynä. Milläs me voisimme korvata sen mainion maidon?"

"Vedellä. Kaivo on paras aittamme, sillä se ei tyhjene koskaan."

"Ja kuka vetää sahraa, kun keväällä on kylvettävä?"

"Sen minä teen. Minun jalkani ovat lyhyet mutta vahvat."

Anna muori risti kätensä ja huojutti suruissaan vartaloaan edes ja
takaisin.

"Ymmärräthän sinä", sanoi kersantti lempeämmällä äänellä, "että vain
kova pakko saattaa minun tekemään sellaisen päätöksen, sillä toista
sellaista lehmää kuin Kukkasta emme saa koskaan, ja se on palvellut
meitä niin uskollisesti, että lasken sen oikein perheeseen kuuluvaksi.
Mutta en keksi muutakaan keinoa. Lehmän lihalla ja nauriilla, jotka
viime syksynä pelastin pakkaselta, voimme elää kevääseen asti. Ja sen
nahasta voimme saada hiukan rahaakin. Niin, totta totisesti, muuta
keinoa en keksi -- --"

Karin heitti esiliinan kasvoilleen ja kiiruhti ääneensä nyyhkyttäen
ulos. Hetken kuluttua seurasi Pekkakin häntä. Hän tiesi löytävänsä
sisarensa navetasta, ja siellä hän olikin. Siellä oli pimeä, mutta
sisar oli heittänyt oven auki, ja hämärässä valossa hän näki Kukkasen
seisovan karsinassaan ja märehtivän aavistamatta sitä kuolemantuomiota,
joka äskettäin oli langetettu. Ja kädet lehmän kaulaan kiedottuina
seisoi Karin itkien, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut haljeta.

"Kultakukkaseni", nyyhkytti Karin, "minä suren sinua koko elinikäni,
enkä koskaan maista palastakaan sinun lihaasi, vaan syön vain nauriita,
vaikkapa kuolisin nälkään."

Pekka astui navettaan, laski kätensä sisarensa olkapäälle ja sanoi
lempeällä ja lohduttavalla äänellä:

"Älä itke, Karin, Kukkanen saa elää."

"Ei, kuolla sen täytyy", nyyhkytti Karin, "isä on sen sanonut, ja mitä
isä kerran on sanonut, sen hän myös pitää."

"Minä lupaan sinulle, ettei Kukkasta teurasteta."

Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, kuului niin varmalta, että Karinin
epätoivo katosi. Iloisena hän kiersi käsivartensa veljensä kaulaan ja
kuiskasi:

"Jos sinä pelastat Kukkasen, niin kiitän sinua koko elinaikani."

Kun Pekka hiukkasta myöhemmin palasi tupaan, astui hän isän luo, laski
kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:

"Anna Kukkasen elää vielä pari päivää. Olen kuullut, että
Lumparinselällä on hylkeenreikiä."

"Niin", sanoi kersantti lempeästi. "Antaa sen elää niinkauankuin meillä
on toivoa suoriutua tästä pulasta muulla tavalla. Jos saisit ammutuksi
hylkeen tai kaksi, pääsisimme hyvän matkaa edemmäksi."

Karin katsoi kiitollisena veljeensä, ja äiti astui hänen luokseen ja
taputti häntä poskelle.

Varhain seuraavana aamuna, kun ilma oli kaunis, joskin pakkanen yhä
paukkui nurkissa, läksi Pekka Drufva matkaan hyljepyssy olkapäällään.
Illalla hän palasi väsyneenä ja pahoillaan.

"Etkö tavannut hylkeitä?" kysyi kersantti.

"En ainoatakaan. Mutta toivoani en vieläkään ole kadottanut. Ensi
kerralla yritän yön aikaan. Ehkäpä hylkeet uskaltavat esille
kuutamolla." Kersantti nyökkäsi päätään, eikä sinä iltana sen enempää
metsästyksestä puhuttu.

Mutta kun Pekka Drufva kävi vuoteelleen, tuumi hän mielessään:

"Huomenna minä lähden Rapatalon Lassin luo. Jumala antaa syntini
anteeksi, sillä hän tietää, miksi sen teen. Isän ei tarvitse vetää
sahraa kuninkaan palveluksessa silpoutuneilla jaloillaan -- pikemmin
joku kuninkaan hirvistä saa heittää henkensä."




TOINEN LUKU.

Hirvenpyynti.


Korkeana ja juhlallisena seisoi honkametsä kuutamossa. Puiden oksilla
kimalteli lunta, ja valkealle vaipalle, joka peitti maan runkojen
välissä, piirteli kuu omituisia varjoja. Ilma oli raitis ja selkeä ja
pakkanen pureva. Hiljaa ja varovaisesti hiipi kaksi suksimiestä honkien
pilaririvien lomitse. Siinä oli Pekka Drufva ja Rapatalon Lassi.
Pekalla oli ruutisarvi sivullaan ja selässä hyljepyssy, sytytin loisti
kuin kiiltomato. Puoleksi kuiskaten he vaihtoivat silloin tällöin
muutamia sanoja. Kumpaisenkin silmät olivat koko ajan kiintyneet
kuutamon valaisemaan maahan.

"Jälki kulkee ylös vuorelle. Koiras on eronnut naaraasta ja vasikasta.
Tuossa on sen jäljet. Erotan ne pitkistä sorkista", kuiski Pekka.

"Siinä tapauksessa on naaras ja vasikka etsinyt yösijaa jossain
tiheikössä alhaalla notkossa, ja koiras on noussut kukkulalle
tähystelemään. Vaikka tuuli onkin heikko tänä yönä, täytyy meidän
sittenkin lähetä hirveä vastatuulessa. Muussa tapauksessa se vainuaa
meidät ja lähtee liikkeelle ennenkuin ennätämme kuulan kannattamiin.
Kierretään mäen ympäri", sanoi Lassi.

Sen he tekivätkin. He poikkesivat toiseen suuntaan ja tekivät suuren
kierroksen. Vasta sitten kun he tunsivat heikon, mutta kirpeän tuulen
vastassaan, alkoivat he hitaasti nousta mäkeä ylös. Nyt he eivät
uskaltaneet edes kuiskia. Kaikki riippui äänettömyydestä, sillä
hirvellä on tarkka kuulo. Hanki kannatti erinomaisesti, niin että he
pääsivät äänettömästi eteenpäin ja lähestyivät hitaasti, mutta varmasti
mäen kukkulaa.

Äkkiä Pekka Drufva pysähtyi, päästi sauvat irti ja vetäisi pyssyn
hihnan pään yli. Keskellä mäen nuppulaa kasvoi viisi tai kuusi
jättiläishonkaa, jotka ympäröivät miltei ympyrän muotoista aukeaa.
Jättiläishonkien runkoja vasten piirtyi kuun valossa suuren
koirashirven varjokuva, jonka monihaaraiset sarvet olivat ikäänkuin
puiden oksien kanssa yhteenkasvaneet.

Pekka Drufva oli taitava metsämies ja hän näki hirven aivan selvästi
edessään. Mutta välimatka oli pitkä, yksinpä hienojyväiselle
hyljepyssylle. Uskaltaisikohan hän astua aukealle? Ei, hirvi alkoi jo
näyttää levottomalta. Se pärskyi, ja siitä saattoi päättää, että se
vainusi jotakin pahaa.

Pekka nosti pyssyn poskelleen ja ampui.

Hirvi hypähti äkkiä, josta saattoi nähdä, että kuula oli haavoittanut
sitä, joskaan ei kuollettavasti. Pekka latasi nopeasti uudestaan.

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lähtee haavoittunut hirvi pakoon
yrittämättäkään hyökätä takaa-ajajansa kimppuun. Mutta joskus voi se
sittenkin tapahtua, ja niin kävi juuri tällä kertaa. Kun hirvi
vihoissaan aikoi kostaa, kääntyi se kuitenkin väärään suuntaan,
nimittäin Lassia kohti.

Kun hirvi oli hypähtänyt saadessaan kuulan kylkeensä, oli Lassi
kiiruhtanut aukealle ollakseen niin lähellä, että hän saattaisi ampua
väkipyssyllään, ja hirvi hyökkäsi nyt suoran hänen päälleen. Lassi
ampui, mutta syrjään. Pelästyksissään häneltä meni sukset ristiin ja
hän kaatui -- selkoselälleen maahan. Samassa hirvi oli hyökännyt
uhrinsa luo. Nyt Lassin henki oli kysymyksessä.

Taaskin pyssy laukesi. Hirvi kohosi takajaloilleen kuin koira, kellahti
sitten syrjälleen ja oli kuollut.

Pekka oli nyt ennättänyt uudestaan ladata pyssynsä, mutta luoti, joka
osui hirven sydämeen, pelasti aivan viime hetkessä Lassin hengen.

Sen toinen käsitti täydesti. Kun hän taas oli pystyssä, änkytti hän
vapisevalla äänellä:

"Eipä paljon puuttunut, että olisin ollut mennyttä miestä. Jollet olisi
ampunut oikeana henkenä! tai jollei laukauksesi olisi ollut
kuollettava, niin emme enää eläisi. Näin miten tuo peijakas tähtäsi
kaviollaan päähäni. Hyvän avun sinä minulle annoit! Pekka Drufva."

Mutta Pekka ei ottanut hänen sanojaan korviinsa. Kumartuneena pyssyynsä
hän katseli kuollutta hirveä. Siinä makasi lain suojelema,
kuninkaallinen riista ja tässä seisoi uhkarohkea lainrikkoja. Hän oli
kuulevinaan puiden latvoista omituisesti humisevia ääniä: "Sala-ampuja,
sala-ampuja! Rikosta seuraa rangaistus, rangaistus, rangaistus..."

Vihdoin hän mutisi hampaittensa välistä:

"Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Nyt on paha käännettävä hyväksi
omaisilleni." Ja sitten hän sanoi Lassille: "Nimitäppä nyt se mies,
joka ostaa hirven ja heti maksaa siitä rahat."

"Kalastaja-Olli."

Pekka hämmästyi. Äkkiä hänen aivoissansa välähti epäilys, että Lassi
oli ehkä petkuttanut häntä, eikä hänen perheensä saisikaan nauttia sitä
etua tästä sala-ammunnasta, jota hän oli toivonut -- tuo ajatus oli
hirveä, sillä siinä tapauksessa hän olisi turhaan rikkonut lakia. Hän
tiesi liiankin hyvin, ettei kersantti koskaan suostuisi ottamaan
vastaan ammutun hirven lihaa, vaikkapa nälkäkuolema häntä uhkaisi.

"Kalastaja-Olli!" huudahti Pekka vihasta säihkyvin silmin.
"Kalastaja-Olli! -- Sinun oma torpparisi! -- Hänhän on yhtä köyhä kuin
kuka hyvänsä meistä, jollei vielä köyhempikin. Mistä hän saisi rahaa
hirven maksamiseen?" Lassi nauroi.

"Ole siitä huoleti, Pekka. Olli on vain toisen bulvaani -- ja tuolla
toisella on yllin kyllin rahaa."

"Ja kuka tuo toinen on?"

"Mustankylän rikas Sven, sinun oma enosi. Niin lautamies kuin hän onkin
ja on mukana käräjillä tuomitsemassa sala-ampujia, niin hän se
sittenkin viime vuosina on Ollin välityksellä ostanut toistakymmentä
salassa ammuttua hirveä. Hiihdä sinä Ollin luo ja sovi hänen kanssaan
kaupasta. Minä jään siksi aikaa tänne vartioimaan hirveä, niin etteivät
metsäneläimet meidän poissaollessamme turmele sen taljaa."

Pekka Drufva oli kovin ihmeissään. Hänen oma enonsa, arvossa pidetty
suurtalollinen, joka itse käräjillä tuomitsi muita, oli siis
salatuumissa sala-ampujien kanssa. Hänestä oli vastenmielistä joutua
sellaisiin suhteihin sukulaisensa kanssa. "Mutta", tuumi hän, "kun nyt
kerta on ruvennut tuollaiseen peliin, niin täytyy se suorittaa myös
loppuun." Olivathan he nääntyä nälkään kotosalla. Ja Kukkasen
henki oli vaarassa. Hän karaisi mieltään ja läksi kiireimmän kautta
Kalastaja-Ollin mökille, joka ei ollut kovinkaan kaukana.

Kun hän hetkistä myöhemmin saapui paikalle kalastajan kera, ei Lassi
ollut enää siellä. Vaikka hän oli sanonut, että riistaa oli välttämättä
vartioitava, oli hän nähtävästi syyttä poistunut paikalta. Kylläpä se
näytti omituiselta. Oliko hän vainunnut vaaraa vai eikö hän tahtonut,
että joku kolmas näkisi hänet osallisena tällaisessa metsästyksessä?

Niin, sitä ei Pekalla ollut aikaa sen tarkemmin miettiä. Nyt oli muuta
ajateltavaa ja tehtävää.

Pekka Drufva saapui kotiin varsin myöhään yöllä. Mutta siitä huolimatta
hän nousi aamulla varhemmin kuin muut ylös, otti potkurin ja läksi
kirkonkylään.

Päivemmällä hän palasi takaisin, ja nytkös kersantti Drufvan mökissä
ilo syttyi. Pekka ei näet tullut tyhjin käsin. Potkurilla oli kaksi
säkkiä jauhoja, suuri siankinkku, kuivattua, kalaa ja kaikenlaista
muuta hyvää, muun muassa oikeaa tupakkaa kersantille, joka jo hyvän
aikaa oli polttanut kirsikanlehtiä piipussaan. Ilo oli niin suuri, että
tuskin ennätettiin tiedustella, mistä rikkaudenlähteestä teini oli
ammentanut niin kallisarvoisia lahjoja. Kersantti sanoi kuitenkin
sivumennen:

"Varmaankin sait monta, hyljettä ammutuksi, koska sait niin runsaasti
rahaa."

"Olihan niitä koko monta", sanoi Pekka hiljaisella äänellä. Tämä
vastaus kirveli hänen sydäntään kuin puukonisku, sillä ensi kertaa hän
nyt valehteli isälleen.

Yksi joukosta ei kuitenkaan ottanut toisten iloon osaa, nimittäin
päivän sankari, Pekka Drufva itse. Mutta, tuumi sekä kersantti että
hänen vaimonsa, onhan aivan luonnollista, että poika näyttää hiukan
väsyneeltä, eihän hän nukkunut kuin nimeksi viima yönä, ja oli taas
varhain liikkeellä. Vain Karin tarkasteli häntä väliin ihmettelevin
katsein, ikäänkuin hän olisi' epäillyt, ettei kaikki ollut niinkuin
olisi pitänyt. Mutta hänen ilonsa, kun Kukkanen oli pelastettu, oli
siksi suuri, että kaikki epäilykset hyvinkin pian katosivat.




KOLMAS LUKU.

Hyljätyn kosijan kosto.


Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin, tapahtui jotain, mikä
odottamattomalla tavalla häiritsi jälleen rauhaa kersantin pienessä
mökissä.

Karin oli ollut navetassa lypsämässä Kukkasta ja aikoi juuri poistua
sieltä maitokiuluineen, kun hän kohtasi ovessa miehen, joka toivotti
hänelle "hyvää iltaa". Oli jo hämärä, eikä hän ensi hetkessä voinut
tuntea tulijaa, mutta pian hänelle kuitenkin selvisi, kuka vieras oli,
ja ahdistunein mielin hän vastasi tervehdykseen.

"Jos haet isää tai Pekkaa, Rapatalon Lassi", sanoi Karin kylmästi,
"niin on kumpikin tuvassa."

"Ei, sinua minä haen, Karin", sanoi Lassi kiihkeästi. "Laske maitokiulu
maahan ja kuuntele mitä minulla on sanottavana, sillä se ei ole aiottu
muiden kuin sinun korvillesi."

Karin olisi kernaimmin poistunut, sillä häntä ei haluttanut jutella
kahden kesken miehen kanssa, jolle hän vastikään oli antanut rukkaset,
mutta toisaalta hän ihmetteli, mitähän sanottavaa hänelä saattoi olla,
ja sitä paitsi tuntui hänestä kovin pelkurimaiselta lähteä häntä
pakoon. Siksipä hän jäi Paikalleen.

"Mitä sanottavaa sinulla voinee olla minulle, Rapatalon Lassi?"

"Tahtoisin vain kysyä, oletko tarkemmin miettinyt sitä kysymystä, jonka
tein sinulle meidän viimeksi tavatessamme toisemme?"

"Miettinytkö? Miksikä olisin sitä tehnyt? Enhän minä pyytänyt
miettimisaikaa, vaan annoin jo siiloin sinulle selvän vastauksen.
Luuletko, että olisin niin epävarma mieleltäni, etten tietäisi mitä
tahtoisin niin tärkeässä asiassa?"

"Siksikö sinä et tahdo tulla vaimokseni, kun talo on velkainen? Olenhan
minä rakastanut sinua siitä saakka kun me olimme lapsia."

"Oletko jo unohtanut mitä minä vastasin sinulle viime kerralla
jutellessamme yhdessä, koska teet minulle tuollaisen kysymyksen?
Sanoinhan silloin sinulle, että minulle oli kunniaksi, että sinä, jolla
on oma talo, tahdot naida minut, köyhän tytön, mutta että minun kahdesta
syystä on mahdoton suostua pyyntöösi. Täytyykö minun toistaa nuo syyt,
jotka nyt ovat yhtä pätevät kuin silloinkin?"

"Annahan minun kuulla!"

"Ensiksikin minä en tunne sellaista rakkautta sinuun, joka on
kristillisen avioliiton ainoa ja oikea perusta. Ja toiseksi minä, joka
olen tuntenut sinut kahdeksan vuotta, en voi luottaa sinuun, ja
sellaisen miehen vaimoksi en voi suostua, johon en voi luottaa, olkoon
että luulisin rakastavanikin häntä."

"Miksi sinä et luota minuun? Enhän minä ole koskaan pettänyt sinua enkä
ketään muutakaan sinun sukulaistasi."

"Mutta minä tiedän, että olet pettänyt muita, ja itsekin olen
huomannut, ettei sinun sanoihisi aina voi uskoa."

"Pikkuasioissa kenties?"

"Pienissä tai suurissa, se on yhdentekevää. Minä kuulun rehelliseen
sukuun enkä siksi voi koskaan luottaa valhettelijaan."

"Vai niin, sinä kuulut rehelliseen sukuun ja halveksit valehtelijoita.
Mutta sinähän rakastat veljeäsi, Pekka teiniä. Vai arveletko, että se,
mitä et toisissa voi sietää, on luvallista papinkisällille?"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Yhdentekevää. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle, Karin: Olen kauan
rakastanut sinua ja sinun täytyy tulla vaimokseni. Älä siis tee
verukkeita, vaan anna suostumuksesi, niin kaikki on hyvin. Sekä rakkaus
että oikea luottamus, josta niin kauniisti puhut, tulee perästäpäin, ja
rauhasta ja ilosta ei tule olemaan puutetta yhtä vähän täällä kuin
Rapatalossakaan. Mutta jollet tule järkiisi, vaan yhä edelleen panet
vastaan, niin saat itse vastata seurauksista."

Nämät sanat kuullessaan Karin peräytyi askeleen verran ja harmin puna
kohosi hänen poskiinsa.

"Kuuluupa siltä, kuin luulisit voivasi pakottaa minua. Et taida olla
järjissäsi, Lassi."

Näin sanoen hän otti maitokiulunsa ja aikoi poistua. Mutta Lassi esti
häntä.

"Pakottaa minä aionkin sinua", sanoi hän kovalla äänellä, "pakottaa
omaksi onneksesi. Sitä sanoakseni minä tulinkin tänne tänä iltana."

"Millä tavalla sinä luulet voivasi pakottaa minua? Ne ajat ovat olleet
ja menneet, jolloin Ahvenanmaalla väkipakolla otettiin emäntä taloon."

"Sen saat heti kuulla. Veljesi Pekan henki on minun kädessäni. Hän on
ampunut kuninkaan hirven, ja minä voin antaa hänet ilmi. Hirven hän möi
Kalastaja-Ollille, ja teille hän sanoi ampuneensa hylkeitä tuodessaan
kotiin ruokavaroja, jotka hän olin ostanut hirventapporahoillaan."

"Nuo ovat sinun tavallisia valheitasi, Lassi", sanoi Karin halveksien,
mutta samassa muistuivat hänen omat hämärät epäilyksensä mieleen, ja
hän lisäsi: "Ja jos hän lapsekkaassa ymmärtämättömyydessään olisi
tehnyt tuon synnin voidakseen auttaa omaisiaan hädästä, niin ei hänen
henkensä siltä ole vaarassa. Ihminen lie kuitenkin enemmän arvoinen
kuin sieluton elukka."

"Sinä erehdyt. Hirvet Ahvenanmaalla ovat kuninkaan omaisuutta, ja sitä
joka käy hänen omaisuuteensa käsiksi, rangaistaan kuolemalla. Kuningas
Kaarle IX:n aikana mestattiin neljä miestä Ahvenanmaalla vaan sen
johdosta, että he olivat harjoittaneet salametsästystä, ja sen asian
kai minä paraiten tiedän, koska yksi näistä neljästä oli minun setäni.
Tiedä siis, Karin, joko sinä tulet vaimokseni, tai minä annan veljesi
ilmi, ja silloin sinä saatat hänen päänsä mestauslavalle."

Karin, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, piteli kiinni oven pielestä,
jotta hän ei kaatuisi kumoon. Mutta samassa seisoikin Pekka Drufva
hänen rinnallaan Karinin huomaamatta, mistä hän siihen tuli.

"Älä pelkää, sisar", sanoi Pekka lempeällä äänellä, "minä kuulin
kaikki, ja minä riistän sinut tuon viekkaan ketun pauloista."

Sitten hän kääntyi Lassin puoleen, ja nyt hänen äänessään väreili ivaa
ja halveksumista.

"Konna! Muutamia päiviä on kulunut vain siitä, kun minä, niinkuin sinä
itse sanoit, pelastin sinut hirven kynsistä, ja nyt jo olet valmis
pettämään minut voittaaksesi siten omaksesi tytön, joka ei huoli
sinusta. Mutta sinä petyt. Minä seison hänen rinnallaan, ja kykenen
puolustamaan sekä häntä että itseäni."

"Vai sinä vakoilet ja kuuntelet ovien takana? No, olkoon menneeksi.
Kernaasti voit kuullakin, mitä minä sanon, ja siitä voit olla varma,
että pysyn sanassani."

"En minä ole vakoilija. Etsin Karinia, ja kuulin sinun kovaäänisen
puheesi. Että jäin nurkan taakse kuuntelemaan, päästäkseni paremmin
sinun kehnoutesi perille, sitä ei tosiaankaan voi sanoa vakoiluksi."

"Se joka salaa kuuntelee, saa kuulla kunniansa, tuo sana on nyt
sinuunkin nähden käynyt toteen. Etköhän hiukan hillinne suuria
sanojasi, kun tuumit, mikä valta minulla on sinun ylitsesi. Varmaankin
lopulta rukoilet minua ottamaan sisaresi, sillä siitä lankoudesta
riippuu sinun elämäsi ja kuolemasi. Ja ehkäpä kersantinkin elämä ja
kuolema, sillä varmaankaan ei hän kestäisi sitä häpeää, että hänen
poikansa tulisi mestatuksi kuin tavallinen rikoksentekijä ainakin."

Tämä oli jo liikaa kuumaveriselle teinille. Hänen verensä alkoi kuohua,
ja äkkiä hän iski nyrkkinsä Lassin silmien väliin niin kovasti, että
tulikipinät säihkyivät hänen edessään, ja varmaan hän olisi kaatunut
maahan, jollei hän, samoinkuin Karin äsken, olisi saanut tukea
ovenpielestä. Mutta nyt Lassi vuorossaan, niinpiankuin pahin ilotulitus
hänen aivoissaan oli mennyt ohitse, raivostui silmittömästi. Yhdellä
hyppäyksellä hän heittäytyi teinin päälle, ja navetan kynnyksellä alkoi
nyt niin hurja ottelu, että Kukkanen, joka oli kytkettynä aivan
ovipieleen, pelästyi pahasti, ja Karin vaipui puoleksi tunnottomana
olkikuvolle.

Siten kosinta päättyi varsin kiihkeällä tavalla.

Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vaikka Lassi olikin lähes viisi
vuotta vanhempi vastustajaansa, oli hän ruumiin voimiltaan häntä niin
paljon heikompi ja kömpelömpi, että Pekka voitti hänet hyvinkin pian.
Hän heitti Lassin ulos ovesta, ja koska navetan ulkopuolella oli varsin
jyrkkä ja vielä lisäksi liukas mäki, niin laski hän oman selkänsä
varassa sellaisella vauhdilla mäkeä, että hän meni melkein
tunnottomaksi. Vasta hyvän ajan kuluttua hän pääsi pystyyn ja ontui
suksiensa luo. Poistuessaan illan hämärässä hän heilutti uhkaavasti
suksisauvaansa sisarusparille, joka seisoi oviaukossa.

"Pelkäänpä, että olet saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Tämän
jälkeen hän varmaankin antaa sinut ilmi. Minä tunnen hänet ja tiedän,
miten kostonhimoinen hän on", kuiskasi Karin.

"Ole huoleti, sisko kulta, ei hän sitä tee, sillä samalla hän antaisi
itsensäkin ilmi, sillä hänhän se onkin salametsästyksen oikea alku ja
juuri. Myönnän kuitenkin, että parempi olisi ollut, jos olisin voinut
hillitä mieltäni. Mutta rehellisesti hän ansaitsi tuon selkäsaunan."

"Niin, kyllä hän sen ansaitsi, mutta Jumala suokoon, ettei siitä
seuraisi mitään pahaa", huomautti Karin, lisäten: "Mutta ei sanaakaan
tästä isälle ja äidille. Heitä se aivan liiaksi kiihoittaisi.
Kantakaamme yhdessä taakka ja säästäkäämme heitä mahdollisimman kauan."

       *       *       *       *       *

Taaskin kului joitakuita päiviä. Ilma oli muuttunut suojaiseksi ja
jääkynttilöistä kersantin mökin räystäästä tippui alituiseen. Vielä jää
selillä oli lujaa, mutta kaukana taivaanrannassa näkyi kapea, sinertävä
juova. Se oli meri, jonka suojailma ja myrsky oli pyyhkäissyt
puhtaaksi. Ja pian tuli tieto, että jälleen päästiin kulkemaan veneillä
Ahvenanmaan ja Suomen väliä. Pitkäaikainen ja pelottava eristys oli
päättynyt, ja tämä tieto virkisti useita raskaita mieliä Ahvenanmaalla.

Kersantin mökin asukkaille tuo tieto oli tärkeä. Jääesteiden vuoksi
Pekan joululoma oli pidentynyt näin pitkälle. Nyt hänen täytyi palata
jälleen Turkuun ja kaksinkertaisella ahkeruudella korvata hukkaanmennyt
aika. Karin iloitsi tästä tiedosta, sillä niin paljon kuin hän pitikin
veljestänsä ja tavallisissa oloissa nautti hänen olostaan kotosalla,
toivoi hän nyt hänet mitä pikimmin matkaan -- niin kauaksi kuin suinkin
Rapatalon Lassin kostosta, jota hän joka päivä pelkäsi, joskin Pekka
koetti parhaansa mukaan rauhoittaa häntä. Niin, tämä pelko oli kasvanut
synkäksi, uhkaavaksi pilveksi, joka häiritsi Karinin rauhaa sekä päivin
että öisin ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta kunhan Pekka pääsisi
Turkuun, niin kaikki olisi taas hyvin. Siksi hän kiiruhdutti hänen
matkallelähtöään sellaisella kiihkeydellä, että se ihmetytti
vanhuksiakin.

Näinä päivinä oli kaikki ollut rauhallista eikä mitään oltu kuultu
niistä kostosuunnitelmista, joita Lassi varmaankin hautoi, seikka, mikä
vieläkin enemmän vahvisti Pekan vakaumusta, että Lassi oman
turvallisuutensa vuoksi ei uskaltaisi ilmiantaa häntä hirventapon
johdosta. Sitä vastoin hän oli vakuutettu siitä, että Lassi, joka
luonteeltaan oli viekas, tuumi jotakin muuta kostokeinoa.

Oli ilta ennen Pekan Turkuun lähtöä. Reppu oli jo kuntoon laitettu ja
sukset rasvatut. Varhain seuraavana aamuna oli nuoren teinin määrä
lähteä itäiselle jäänreunalle koettaakseen sieltä saada venekyytiä
Suomeen. Koko perhe oli kerääntyneenä uunin ympärille, kukin ahkeroiden
työnsä ääressä, ja kersantti kertoi juttuja sotavuosilta, niinkuin
hänellä oli tapana tehdä ollessaan hyvällä tuulella. Parasta aikaa hän
kertoi juuri Lützenin taistelusta samalla kun hän koristeli vidintä
nuolen lävistämällä sydämillä.

"Minä kuuluin, niinkuin tiedätte, keltaisiin musketööreihin ja meidät
oli asetettu oikeaan sivustaan ratsuväen väliin. Hård johti koko
prikaatia. Sumu oli niin sakea, ettei voinut nähdä kuin parin sylen
leveydeltä eteensä, mutta se hälveni vähitellen taistelun alettua. Me
piiritimme paavilaisten etuvarustuksia ja anastimme seitsemän kanuunaa
heidän valliensa ja hautojensa takaa, mutta jonkun ajan kuluttua meidän
päällemme hyökkäsi niin suuri ylivoima, että harmistunein mielin meidän
oli pakko peräytyä etuvarustusten taakse ja jättää anastamamme kanuunat
paikalleen. Mutta puolitiessä me saimme jälleen apua vihreältä
prikaatilta, ja nyt me hyökkäsimme uudelleen ja valloitimme
toistamiseen vihollisen vallitukset. Samassa hetkessä näin sumun
keskellä kuninkaan Smålannin ratsuväen etunenässä ja hän huusi meille
jotain, jota melussa en voinut erottaa. No, me jouduimmekin niin
kiivaaseen otteluun, että oli mahdoton huomata mitä sumun ja
ruudinsavun peittämällä kentällä tapahtui. Mutta tälläkin kertaa meidän
oli pakko peräytyä. Hetken aikaa oli aivan rauhallista ympärillämme, ja
me hengähdimme hiukan. Silloin näin kauhukseni kuninkaan hevosen tyhjin
satuloin ja maataviiltävin ohjaksin juoksevan ohitsemme. Taistelun
alussa oli kuningas ratsastanut valkealla hevosella, mutta sittemmin
vaihtanut sen toiseen, ruskeaan, samaiseen, jolla hän ratsasti
Breitenfeldinkin taistelussa, ja jonka minä tunsin hyvin. Nähdessäni
nyt tuon näyn, tuntui minusta, kuin olisi minua pistetty suoraan
sydämeen, mutta samalla heräsi minussa hurja sotainto. Toverit, huusin
minä, kuningas on kaatunut, hyökätkäämme vihollisen kimppuun ja
kostakaamme hänen kuolemansa. Ja pian sama huuto kajahti ukkosena yli
koko kentän. Mutta minä se ensimäisenä huusin, sillä minä olin
ensimäisenä nähnyt hevosen. Ja nyt me hyökkäsimme jälleen eteenpäin,
eikä niin hurjaa hyökkäystä ennen oltu nähty. Mutta juuri kun joukkoni
etunenässä juoksin kentän yli, tuntui minusta ikäänkuin maa olisi
väistynyt altani. Minä juoksin yhä edelleen, siltä minusta tuntui,
mutta en päässyt paikaltani. En tuntenut vähintäkään kipua, mutta musta
sumu oli laskeutunut silmilleni ja minä liitelin pohjattomassa pimeässä
huoneessa, jossa en nähnyt muuta kuin pyöreän, punaisen pilkun, joka
suurenemistaan suureni. Sitten menin tainnoksiin. Kun hetkeksi
toinnuin, makasin kentällä kaatuneiden miesten ja hevosten keskellä,
jotka olivat jo heittäneet henkensä, ja minä huomasin silloin, että
kanuunankuula oli katkaissut molemmat jalkani. Sitten menin jälleen
tainnoksiin enkä tointunut jälleen ennenkuin aivan toisessa paikassa.
Olin suuressa, likaisessa teltassa, ja ympärilläni kuulin valituksia ja
voivotuksia. Veristen, vääristyneitten ruumiiden parissa, jotka
loikoilivat valittaen lattialla olkien päällä, liikkui miehiä,
paidanhihat ylöskäärittyinä, esiliinat veressä. Herra Jumala, mikä
teurastuspaikka tämä on, johon olen joutunut? Mutta vähitellen
ajatukseni selvisivät ja minä ymmärsin, että veriset miehet, joita olin
luullut teurastajiksi, olivat välskäreitä, ja että minä olin
sairasteltassa. Kaikkein ensimäiseksi kysyin..."

Kertomus keskeytyi sen johdosta, että vieras mies astui tupaan. Se oli
nimismies.

Aivan rauhallisesti, niinkuin mies ainakin, jolla on hyvä omatunto,
kersantti pyysi kruunun edustajan astumaan peremmälle ja painamaan
puuta, mutta mielessään hän ihmetteli, mitähän asiaa nimismiehellä
saattoi olla tässä talossa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt.
Eräs tuvan asukkaista ei kuitenkaan levollisin mielin ottanut vierasta
vastaan ja se oli Karin. Kalpeana kasvoiltaan kuin hursti hän nojautui
rukkiinsa ja oli vähällä vaipua tunnotonna lattialle.

Anna muori, joka huomasi tyyniluontoisen Karinin mielenliikutuksen,
joutui hirveän epäilyksen valtaan: olikohan tytär tehnyt jotain pahaa,
koska hän tuolla tavalla näytti pelkäävän nimismiestä?

Nimismies selitti, että niin kernaasti kuin hän olisikin käynyt
istumaan ja jutellut vanhan rehellisen sotilaan kanssa, niin täytyi
hänen kuitenkin kieltäytyä siitä huvista, koska hänen asiansa oli aivan
toisenluonteinen. Hän oli näet tullut vangitsemaan teini Pekka Drufvaa,
joka ilmiannon mukaisesti oli ampunut yhden kuningattaren hirvistä ja
myönyt sen nimitetylle henkilölle.

Kersantti nousi pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät ja harmistuneella
äänellä hän sanoi:

"Tämä ilmianto on häpeällinen valhe, jonka joku alhainen panettelija on
keksinyt."

"Ei, kyllä se on tos", vastasi luja ja selvä ääni.

Nämät sanat lausui syytetty itse. Kalpeana mutta levollisena astui
Pekka Drufva isänsä tuolin luo ja kääntyen hänen puoleensa hän kertoi
nimismiehen kuullen kaiken sen, minkä me jo tiedämme onnettomasta
hirvenpyydystyksestä.

"Hm", sanoi nimismies, kun nuorukainen oli lopettanut, "se, minkä nyt
olen kuullut, ei pidä yhtä syyttäjän kertomuksen kanssa, mutta
sittenkin olen varma siitä, että Pekka Drufva puhuu totta. Rapatalon
Lassi antoi hänet ilmi, ja jo alusta pitäen epäilin, että Lassi oli
enemmän sekaantunut tähän juttuun kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. No,
saadaanpa nähdä! Sinä olet tunnustanut rikoksesi kuin kunnon poika
ainakin, Pekka Drufva, ja jos asia riippuisi minusta, niin en pitäisi
kireästi kiinni lain pykälästä, mutta siihen paha kyllä minulla ei ole
oikeutta. Sinun täytyy siksi heti seurata minua."

Haikeaa oli nähdä, miten kersantti yhä enemmän vaipui kokoon pojan
tunnustuksen aikana, kunnes kyyneleet lopulta alkoivat tippua
harmaaseen pintaan. Pekka oli odottanut saavansa kuulla ankaria sanoja,
salamoivaa vihaa ja ankaria nuhdesaarnoja, mutta ei kyyneleitä. Hän ei
ollut koskaan ennen nähnyt isänsä itkevän. Siksipä tämä odottamaton
seikka liikutti häntä sitä syvemmin ja riisti häneltä kaiken voiman,
jota hän vain vaivoin oli ylläpitänyt.

"Anna anteeksi, isä", huudahti hän heittäytyen polvilleen sotavanhuksen
tuolin eteen.

"Niin, minä annan sinulle anteeksi", vastasi tämä, "sillä ymmärrän,
että teit rakkaudesta syntiä. Sen Jumalakin on antava sinulle anteeksi,
mutta rangaistuksesi on sinun nurkumatta kärsittävä."

Emme tahdo yrittää kuvailla Pekan hyvästijättöä kodistaan, jonka hän
luuli olevan viimeisen kotielämässä. Emme myöskään äidin ja sisaren
surua. Nimismieskin, joka oli kunnon mies, sai kyyneliä silmiinsä.
Hetken kuluttua Pekka istuikin reessä ja oli matkalla "varasjoukkoon"
käräjäkylässä.

Käräjätutkinnon voimme parilla sanalla sivuuttaa. Oikeusjutussa, jossa
itse kuningatar oli yhtenä asianomaisena, ei Ahvenanmaan tuomari voinut
langettaa tuomiota, ainoastaan laatia selonteon, joka lähetettiin
Tukholman hovioikeuteen ratkaistavaksi.

Pekka Drufva toisti sanasta sanaan oikeuden edessä saman kertomuksen,
jonka hän oli tunnustanut isänsä ja nimismiehen kuullen.

Sitten kutsuttiin paikalle syyttäjä, Rapatalon Lassi. Hän kielsi
koskaan puhuneensakaan Pekan kanssa hirvenmetsästyksestä. Hän oli
eräänä yönä vain kuljeskellut pyssy olalla metsässä aikoen ampua
mäyrän, jonka pesäpaikan hän tunsi. Siellä hän oli tavannut Pekan, joka
niinikään oli metsästyshommissa. Äkkiä he olivat tavanneet
koirashirven. Vastoin Lassin varoitusta oli Pekka ampunut hirveä ja
tappanut sen toisella laukauksella. Lassi oli silloin nopeasti lähtenyt
kotiin, sillä hän ei tahtonut olla osallisena niin vaarallisessa ja
laittomassa pyynnissä. Kauan hän oli miettinyt mikä olisi hänen
velvollisuutensa tässä asiassa, mutta lopulta oli omatunto pakottanut
häntä tekemään ilmiannon nimismiehelle.

Nyt huomautti Pekka, että oli olemassa todistaja, joka voisi todistaa,
että Rapatalon Lassi oli suunnitellut metsästysretken. Ennen
metsällelähtöä oli hän näet sopinut torpparinsa, Kalastaja-Ollin
kanssa, että tämä ostaisi hirven, jonka he toivoivat voivansa pyytää.

Nyt kutsuttiin sisään Olli, lyhyt, punatukkainen, viekkaan näköinen
mies.

Itkien ja valittaen Olli tunnusti, että hän oli toisten kehotuksesta
suostunut ostamaan hirven, hän syytti suurta köyhyyttään ja pyysi, että
oikeus ottaisi huomioon, että hänellä oli vaimo ja yhdeksän lasta.

"Kuka kehotti sinua ostamaan hirven?" kysyi tuomari.

"Sen teki teini Pekka Drufva, kun hän tuli luokseni samana yönä,
jolloin hirvi ammuttiin."

"Eikö sinun isäntäsi, Rapatalon Lassi ollut aikaisemmin puhunut sinulle
tästä asiasta?"

"Ei koskaan. Hänen ja minun välilläni ei koskaan ole ollut puhettakaan
mistään hirvestä."

Nyt Pekka ymmärsi, että Lassi oli lahjonut Ollin.

Tuomari jatkoi kuulustelua:

"No, Olli, mitenkä sinä, joka olet köyhä mies, niinkuin me kaikki
tiedämme ja sinä itsekin äsken myönsit, mitenkä sinä näinä kovina
aikoina sait hankituksi niin paljon rahaa, että saatoit ostaa hirven?"

Olli silmäsi nopeasti lähinnä tuomaria istuvaan rikkaaseen Sveniin
Mustastakylästä, joka kutistui paikallaan kokoon koettaen tekeytyä niin
pieneksi kuin suinkin.

"Minä olin vain toisen asiamies, joka oli antanut minulle rahaa hirven
ostoa varten", vastasi hän. Rikas Sven kutistui vieläkin pienemmäksi,
niin että hänen päänsä tuskin näkyi pöydän takaa.

"Kuka tuo toinen oli", kysyi tuomari.

Nyt rikas Sven painui kokoon aivan polviinsa saakka.

"Sitä en voi sanoa tänään, mutta jos armollinen tuomari tahtoo
kuulustella minua huomenna, niin sanon sen teille."

"Mitä puhetta tuo on?" ärjyi tuomari. "Se mitä huomenna voidaan sanoa,
voi tänäänkin tulla sanotuksi."

Mutta Olli piti puoliaan. Mahdotonta oli pakottaa häntä puhumaan,
mutta itsepäisesti hän lupasi huomenna ilmaista kaikki.

Lopulta tuomari väsyi pölkkypäiseen kalastajaan ja sanoi
vanginvartijalle:

"Saata Kalastaja-Olli vankilaan ja katso ettei hän pääse karkaamaan.
Huomenna me puserramme totuuden hänestä, vaikkapa peukaloruuvien
avulla. En tänään ensi kertaa ole huomannut, että Ahvenanmaalla on
salakauppias. Mutta toivottavasti me saamme hänet vedetyksi päivän
valoon."

Nyt rikas-Sven vähitellen paisui entiseen kokoonsa.

Seuraavana aamuna oli hirveä hälinä käräjäkylässä. Kalastaja-Olli oli
yöllä karannut varasloukosta, ja selvästi saattoi nähdä, että joku
ulkoapäin oli murtanut ristikon ja auttanut hänet ulos.

Nimismies koetti tavottaa karkulaista, mutta turhaan. Hän oli kadonnut
jäljettömiin eikä häntä mistään löytynyt.

Käräjien päätyttyä Pekka Drufva lähetettiin Tukholmaan, eikä hänen
kohtalostaan muuta tietoa saapunut Ahvenanmaalle, kuin että hänet oli
pantu vankilaan odottamaan hovioikeuden päätöstä.

Pojan onnettomuus oli koskenut niin kipeästi kersantti Drufvaan, että
hän sairastui ja joutui vuoteenomaksi, mikä ei koskaan ennen ollut
tapahtunut siitä saakka kun hän kadotti jalkansa Lützenin taistelussa
vuonna 1632. Hän sairasti parin kuukauden ajan.

Huhtikuu oli jo pitkällä kun kersantti vihdoin reipastui ja tuli
jälleen niin terveeksi, että hän saattoi valjastaa Kukkasen sahran
eteen ja kylvää pienen peltotilkkunsa. Mutta hän oli rauhaton ja
synkkämielinen. Pojan epätietoinen kohtalo painosti häntä. Joka kerta,
kun joku ahvenanmaalainen purjehti pääkaupunkiin, pyysi hän
tiedustelemaan Pekkaa, mutta vastaus oli aina sama: hänen tuomionsa ei
ollut vielä langetettu.




NELJÄS LUKU.

Valtaneuvos ja kersantti.


Aurinkoinen toukokuunpäivä. Tammet Valdemarinsaarella -- nykyisessä
Djurgårdenissa Tukholmassa -- eivät vielä olleet pukeutuneet vihreään,
mutta tammimetsän pikkuasukkaat, tuomet, pihlajat ja paatsamat olivat
täydessä lehdessä; riippukoivujen liehuvat höyhentöyhdöt loistivat eri
vihreän vivahteissaan, ja orapihlajat olivat täynnä valkeita
vastapuhjenneita kukkia, aivankuin vastasataneen lumen peitossa. Mäen
rinteillä vaaleanvihreät nurmikentät kevätesikkoineen hohtivat
keltaisenpilkullisina ja notkot välkkyvät valkeina ja sinisinä valko-
ja sinivuokkoineen. Tukholman virta loisti kevätauringossa kuin
kiilloitettu teräspaita, ja etelän puolella levät vuoret, joiden
rinteillä punaiset tuvat pilkistivät sireenipensaiden takaa esiin,
tuulimyllyt pyörittelivät siipiään ja pienet puutarhamaat
karviaismarjapensaineen ja kukkivine omenapuineen kallioiden kolossa
näyttivät ikäänkuin kirjavalta seinältä järven ja taivaan välissä.

Virran väreilevillä laineilla kulki joukottain purje- ja soutuveneitä
raittiissa aamutuulessa, muiden joukossa ahvenanmaalainenkin alus. Sekä
kokka että perä oli pakattuna täyteen jos jonkinlaista tavaraa,
halkoja, kalakoreja, mylviviä vasikoita, määkiviä lampaita, y.m., niin
että tuskin laivan miehistö, johon kuului vain kolme miestä, pääsi
liikkumaan. Mutta kajuutassa oli varmaan jotain vikaa, sillä sen
tasaisella katolla seisoi harmaapartainen mies, joka varmaan oli
pistänyt jalkansa katossa olevista reijistä sisään, sillä takinlieve
ulottui kattolautoihin saakka eikä jalkoja näkynyt lainkaan.

Ei, reikiä ei katossa ollut, sillä mies oli kersantti Drufva
Ahvenanmaalta, ja me tiedämme kyllä miten hänen jalkojensa laita oli.
Hän oli asettunut tälle korkealle paikalle voidakseen ihailla Tukholman
satamaan johtavaa reittiä.

Ja sitä kannattikin katsella. Taustalla näkyi vanha kaupunki, sen monet
punatiilikattoiset talot, joiden yläpuolella pari kirkontornia piirsi
taivasta laivasillat, joiden ääressä ihmiset ja alukset olivat lastaus-
ja purkarnishommissa, pimeitten katusolien suita ja tynnyri- ja
säkkikasoja. Oikealla puolella rajoitti tätä tiheään asuttua kaupunkia
komean kuninkaallisen linnan säteilevät ikkunat sekä monisakaraiset
muurit, joiden takana kohosi suunnaton torni kullattuine kruunuineen.
Tämän tornin mukaan itse palatsikin, "Kolmen kruunun linna", oli saanut
nimensä.

Kersantti huokasi syvään nähdessään "Kolmen kruunun linnan", sillä sen
valtavien muurien sisäpuolella oli pelkoaherättävä vankityrmäkin, jossa
hänen poikansa nääntyi.

Siitä ei ollut niinkään monta vuotta, kun kersantti viimeksi oli käynyt
Tukholmassa, mutta kaupunki oli siitä lähtien sittenkin paljon
kasvanut sekä pohjoiseen että etelään päin.

Ahvenanmaalainen alus laski Eteläportin läheisyyteen, ja kersantti
laskeutui vaivalla alas korkealta paikaltaan, nousi maihin ja alkoi
heti hitaasti taivaltaa etelää kohti, herättäen vastaantulijoiden
huomiota ja sääliä. Tukholman katupojat ovat aina olleet kaltaisiansa.
"Älä kompastu partaasi, ukkoseni", huusi yksi joukosta, ja useat muut
huusivat pilkkasanoja ramman mies paran jälkeen. Mutta kersantti ei
välittänyt siitä, vaan jatkoi rauhallisesti matkaansa.

Yksinkertaisessa, mutta tilavassa huoneessa, komeassa aatelispalatsissa
Götakadun varrella, istui vanhempi, harmaapartainen mies aamiaistaan
syöden. Yhtä vähän hänen ulkomuotonsa kuin huoneen valkeaksi silatut
seinät todistivat rikkautta tai komeutta. Mutta ruokaa tarjoilivat
hopeavadeilta komeapukuiset> kumartelevat paashit, ja aterioivan
viereen oli huolimattomasti tuolille heitetty purppurasamettien,
hermeliinipäärmeinen valtaneuvoksen viitta. Tämä ulkomuodoltaan varsin
vaatimattomalta näyttävä mies ei ollutkaan kukaan sen vähempi kuin
Jaakko De la Gardie, Leckön kreivi, Ekholman vapaaherra, Haapsalon,
Hiidenmaan ja Kolkan herra, oli tähän aikaan 59:n vuoden vanha. Kaunis
hän ei ollut, tuo kunnon sotaherra. Hänen litteät kasvonsa, paksu
nenänsä ja ulospistävä leukansa eivät olleet miehuullisen kauneuden
tunnusmerkkejä, mutta leuvan puutteellisuutta peitti teräksenharmaa,
kaunis täysiparta, samanmuotoinen kuin Axel Oxenstjernan, ja pienissä,
ruskeissa silmissä, jotka joskus saattoivat näyttää varsin teräviltä,
loisti tavallisen hyväntahtoinen, mutta samalla viisas ja sukkela ilme.

Valtaneuvos oli juuri ennättänyt hyvänhajuiseen paistiinsa, kun
palvelija astui sisään ja ilmoitti:

"Eteisessä seisoo puolinainen jättiläinen ja tahtoo välttämättä päästä
teidän armonne puheille."

Valtaneuvos laski ihmeissään veitsen ja kahvelin kädestään.

"Puolinainen jättiläinen! -- Mitä lorua se on?"

"Niin, jalaton jättiläinen."

"No, kanna hänet sitten sisään, sillä jollei hänellä ole jalkoja, niin
mitenkä hän voisi astua sisään."

Mutta sisään astui niin hyvin kuin hän taisi vanha tuttavamme
ahvenanmaalaisesta aluksesta.

Jaakko De la Gardie tarkasteli rampaa jättiläistä ystävällisin katsein:

"Vanha sotilas, arvatenkin."

"Aivan niin, teidän armonne! Entinen kersantti, keltaisen prikatin
musketöörien parissa."

"Missä sinä kadotit jalkasi?"

"Samassa taistelussa jossa Ruotsi kadotti suurimman ja parhaimman
kuninkaansa. Vähäinen minun vahinkoni oli valtakunnan vahinkoon
nähden."

Valtaneuvos nyökkäsi hyväksyvästi päätään ja sanoi ystävällisesti:

"Astu peremmälle, vanha toveri, ja käy tähän tuolille istumaan, niin
voimme keskustella yhdessä."

Kersantti seurasi korkean herran käskyä, ja De la Gardie jatkoi:

"Mikä on nimesi, ystäväni?"

"Gunnar Drufva, teidän armonne."

De la Gardie hätkähti ja iski pienet, ruskeat silmänsä kersanttiin.
Vihdoin hän sanoi:

"Jos olisit ollut ratsumies etkä musketööri, niin olisin luullut
tunteneeni sinut."

"Saksan sodassa olin musketöörinä, mutta Puolan sodassa ratsumiehenä --
olin Upplannin ratsuväen korpraali."

De la Gardie työnsi syrjään kalkkunapaistinsa, nousi paikaltaan,
ikäänkuin hän olisi aikonut astua kersantin luo, mutta muutti mielensä,
tarkasteli jälleen tuikeasti sotavanhusta ja kysyi:

"Olitko mukana Liettuan retkellä vuonna 1827, jolloin me ajoimme takaa
pakenevia puolalaisia ja pakoitimme heidät pysyttelemään loitolla
Liivinmaalta?"

"Olin kyllä, teidän armonne!"

"Muistatko kiivasta ottelua Disnan soilla, missä puolalaiset väijyivät
meitä aikoen ylivoimallaan musertaa meidät -- sanohan, muistatko sitä?"

"Muistan, se ei koskaan katoa mielestäni."

"Hyvä, niinpä minä kerron sinulle pienen jutun siitä taistelusta. Koska
puolalaisten hyökkäys oli varsin odottamaton -- me olimme useamman
kerran karkoittaneet heidät pakosalle -- niin jouduimme alussa hiukan
epäjärjestykseen, mutta varsin pian me toinnuimme ja annoimme
puolalaisille aika lailla selkään. Mutta taistelun kestäessä tuli
hevoseni ammutuksi, ja mikä vieläkin pahempi, olin joutunut erilleni
miehistäni, niin että sätkyttelin aivan yksin maassa koettaessani
irtaantua jalustimista. Viisi, kuusi puolalaista ratsumiestä lähestyi
nyt minua aikoen ottaa minut vangiksi. Yhden heistä sain ammutuksi,
mutta toinen oli tarttunut suitsiini ja kolmas hyökkäsi takaa
kimppuuni. Synkältä maailma sinä hetkenä minusta tuntui, varsinkaan kun
en voinut saada jalkaani jalustimesta irti. Viime hetkessä kiiruhti
luoksi eräs Upplantilainen korpraali. Hän oli yksin, mutta oikea
miesten mies hän oli. En koskaan voi unohtaa kuinka reippaasti hän iski
vihollisten keskelle. Minä autoin tietenkin häntä, sillä vihdoinkin
olin saanut jalkani vapaaksi, ja me karkoitimme puolalaiset pakosalle
useampien sorruttua paikallaan. Sillä välin oli taistelu vetäytynyt
toisaalle, ja me kaksi olimme yksin tiheikössä. Minä etsin taskustani
jotain, mitä olisin voinut antaa pelastajalleni palkinnoksi, mutta
Jumala paratkoon, en löytänyt mitään, varmaankin taistelun tuoksinassa
olin kadottanut rahakukkaroni. Silloin minä sanoin: 'Tule joskus
telttaani, ja jotta varmaan tuntisin sinut tullessasi, annan sinulle
tunnussanan, jonka tullessasi voit toistaa.' Sitten korpraali antoi
minulle hevosensa, ja sen selässä minä ratsastin miesteni luo. Sitä
ennen olin kuitenkin kysynyt korpraalilta hänen nimeään ja hän vastasi
'Drufva.'"

Tarkastettuaan vieläkin hetken aikaa kersantti jatkoi Jaakko De la
Gardie:

"Mutta Drufva ei tullut koskaan. Silloin aloin tiedustella sen nimistä
korpraalia, ja sain kuulla, että sellainen olikin olemassa, mutta
Disnan taistelussa hän oli hävinnyt. Luultiin hänen kaatuneen, ja samaa
luulin minäkin."

"Hän joutui vangiksi. Tuskin sotaherra oli ratsastanut pois, kun joukko
puolalaisia saapui häntä etsimään. Minä en päässyt pakoon, vaan olin
pakotettu antautumaan vangiksi."

"Sinä se siis olit?"

"Aivan niin."

"Mikä oli tunnussana?"

"Evert Horn."

"Niin, niin, minä annoin korpraalille Venäjän sodassa kaatuneen,
unohtumattoman ystäväni nimen. Sinä olet totta totisesti oikea mies."

De la Gardie työnsi nyt aamiaispöydän syrjään ja sulki kersantin
syleilyynsä, liikutuksen kyynelten vieriessä hänen partaansa.

"Kauanko olit vankina?"

"Puolitoista vuotta."

"Lunastettiinko sinut?"

"Ei, minä lunastin itseni karkaamalla, ja monien seikkailujen jäljestä
pääsin Liivinmaalle."

"Miksi et silloin tullut luokseni? Olinhan niihin aikoihin Liivinmaan
kuvernöörinä."

"Minusta tuntui vastenmieliseltä pyytää palkintoa sen johdosta, että
olin täyttänyt vain velvollisuuteni varsinkin kun silloin oli vain
kysymys minusta itsestäni. Nyt sitä vastoin -- --"

"Nyt -- --"

"Nyt nöyrä pyyntöni ja rukoukseni tarkoittaa toista, nimittäin
poikaani, joka parasta aikaa nääntyy vankilassa."

"Mitä nuorukainen on sitten tehnyt?"

"Ampunut yhden kuningattaren hirvistä."

"Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa. Kerro koko asia
yksityiskohtiaan myöten."

Kersantti teki niinkuin pyydettiin. Kun hän oli lopettanut
kertomuksensa, sanoi De la Gardie:

"Minä lähden nyt neuvoskuntaan ja esitän siellä poikasi asian. Sillä
välin sinä viivyt minun talossani, syöt aamiaista -- näethän, että
pöytä on katettu -- ja lepäät sitten merimatkan jälkeen. Meri-ilma
väsyttää. Palattuani juttelemme edelleen."

Niin, kersantti söi kalkkunapaistia hopealautaselta ensi kerran
eläissään ja nukkui sen jälkeen pehmeillä untuvapatjoilla. Ainoa mikä
vaivasi häntä oli se, että niinpiankuin hän hiukankin liikahti,
palvelija heti kumarsi maahan saakka.

Valtaneuvos palasi aikoinaan kotiin:

"Minä ehdotin, että poikasi vapautettaisiin heti ilman muuta. Mutta
toiset eivät suostuneet siihen. 'Jos me annamme niin paljon myöten',
sanoivat he 'niin ajan pitkään ei ole ainoatakaan jaloa otusta enää
metsissämme!' Sen sijaan päätettiin, että nuorukainen lähetetään,
vapaana miehenä eikä suinkaan vankina, siirtokuntaamme Uuteen Ruotsiin
Pohjois-Amerikassa. Siellä on kylliksi tilaa reippaalle nuorukaiselle
ja vapaasti tilaisuutta metsästykseen innokkaalle metsämiehelle. Ja
muutaman vuoden kuluttua hän voi palata kotimaahan varakkaana miehenä.
Uuden Ruotsin kuvernööriksi on nimitetty eversti Printz, ja syksyllä
hän lähtee Göteborgista matkalle kahden aluksen kera. Hänen mukanaan
poikasi saa matkustaa."

Kersantti kiitti kyynelsilmin.

"Ja toinen asia vielä. Minä en salli, että sinä edelleen asut
Ahvenanmaalla torpan pahasessa, jossa voit toisenkin kerran joutua
kärsimään nälkää niinkuin viime talvena. Torpan saat kyllä myödä. Sen
sijaan saat käytettäväksesi soman ja hauskan tuvan minun maatilallani
Jakobsdalissa Edsvikenissä. Elatuksesi saat talosta, mutta muuten voit
tehdä ja toimia mitä mielesi tekee. Koska sinä valtion palveluksessa
olet tullut rammaksi etkä siis kykene yksin ja naistesi avulla pitämään
huolta muutostasi, niin on valtioneuvosto päättänyt antaa apulaiseksesi
vangin n:o 96, Pekka Drufvan ja hän saa olla luonasi syksyyn saakka
sillä ehdolla kuitenkin, että sinä menet hänestä takuuseen, niin ettei
hän karkaa eikä ole saapumatta Göteborgiin määräaikana, jolloin
retkikunta lähtee Uuteen Ruotsiin."

Jos kersantti Drufva olisi voinut langeta polvilleen valtaneuvoksen
eteen, niin olisi hän varmaan ilossaan sen tehnyt. Mutta koska se oli
hänelle mahdotonta, ilmaisi hän kiitollisuutensa vain sanojen muodossa,
mutta vähemmän lämpimiä ne siltä eivät olleet.

Samana päivänä illan suussa kersantti matkusti takaisin Ahvenanmaalle,
mutta nyt hänellä oli Pekka Drufva seurassaan, joka oli aivan mieletön
ilosta.

Kaikki kävi niinkuin valtaneuvos De la Gardie oli käskenyt. Jo ennen
juhannusta oli kersantin onnistunut myödä torppansa Ahvenanmaalla ja
muuttaa perheineen Jakobsdaliin, missä hänelle kauniin järven rantaan
oli rakennettu soma mökki. Täällä hänen hyväntekijänsä, valtaneuvos
kävi häntä tervehtimässä viettäessään kesää maatilallaan. Melkein
yhdenikäiset sotilaat juttelivat silloin sotamuistoistaan ja huolimatta
erilaisesta arvostaan ja yhteiskunta-asemastaan heistä tuli melkein
eroamattomat ystävät.

Lokakuussa Pekka Drufva matkusti Göteborgiin ja sieltä Fatme-nimisellä
laivalla hän läksi Uuteen Ruotsiin Delawarejoen rannoille. Samassa
laivassa matkusti myöskin uusi kuvernööri, Johan Printz perheineen.

Entäs Rapatalon Lassi?

Hänen kävi huonosti, niinkuin sellaisen miehen tulikin käydä.
Ahvenanmaalaiset huomasivat hyvinkin pian, mikä osa hänellä oli ollut
hirvenjahdissa, ja vaikkei laki voinutkaan saada häntä edesvastuuseen,
tuli kaikkien halveksuminen hänen osakseen.

Siitä oli seurauksena, että hän alkoi juopotella eikä hoitanut taloaan.
Pian hänen oli pakko myödä se, ja sitten hän läksi Tukholmaan sekä
sieltä merille. Minne hän sitten joutui, sitä ei kukaan Ahvenanmaalla
tiennyt.




VIIDES LUKU.

Uuden Ruotsin uutisasutuksella.


Kuustoista-sataluvun keskivaiheilla oli Ruotsi Kustaa Aadolfin sotien
ja hallituksen sekä sittemmin taitavan valtiomiehen, Axel Oxenstjernan
johdolla kohonnut suurvallaksi. Mutta maa oli sittenkin köyhä, ja
epävarmalta tuntui perustaa koko tulevaisuus vain miekan nojaan.
Siksipä kaukonäköiset ruotsalaiset, ensi sijassa Kustaa Aadolf itse ja
Axel Oxenstjerna alkoivat kiinnittää huomiotaan siirtolasuunnitelmiin,
jotka tähän aikaan Euroopan valtioissa pääsivät yhä enemmän vallalle.
Uusi maailma, joka uuden ajan alussa oli keksitty ja joka oli yhä
laajentumistaan laajentunut, oli suuressa määrin vahvistanut vanhan
maailman kansojen taloudellista hyvinvointia. Espanjan suuret voitot
valtameren tuolla puolen viekoittelivat muita valtioita kulkemaan sen
vanavedessä, ja varsinkin Englanti, Hollanti ja Ranska olivat
kiiruhtaneet hankkiakseen itselleen maita kaukaisessa lännessä.

Kustaa Aadolfkin oli aikonut seurata muiden maiden esimerkkiä. Mutta
kuula, joka osui häneen Lützenissä, ehkäisi nämät aikeet samoinkuin
monet muutkin. Axel Oxenstjerna pani ne kuitenkin alulle, ja v. 1637
lähetettiin Ruotsista Amerikkaan kahdella laivalla siirtolaisia, joiden
piti perustaa ruotsalainen siirtola Delawarejoen rannoille. Retkikunnan
johtajana oli eräs hollantilainen, Minuit niminen mies, joka tunsi
uudisasutuksen seuduilla tarkalleen, sillä hän oli vv. 1624-1632
toiminut kuvernöörinä hollantilaisessa siirtolassa Hudson- ja
Delawarejokien rannoilla Pohjois-Amerikassa. Hän oli kuitenkin
riitaantunut maalaistensa kanssa ja liittynyt ruotsalaiseen
palvelukseen. Siten hän, joka oli perehtynyt sikäläisiin oloihin
paremmin kuin kukaan ruotsalainen, oli erittäin sopiva retkikunnan
johtajaksi. Hän se myöskin oli neuvonut Ruotsin hallitusta valitsemaan
juuri yllämainitun seudun siirtokunnan asuinpaikaksi.

Vaikean ja seikkailurikkaan matkan jälkeen, jolla varsinkin monet
mukaanotetuista kotieläimistä heittivät henkensä, saapui retkikunta
Delawarejoen partaille maaliskuussa 1638. Tutkittuansa seutua jonkun
aikaa siirtyivät he hiukan kauemmaksi erään Delawareheimoon kuuluvan
intiaanipäällikön kanssa ja ostivat heiltä melko laajan alueen maata.

Kauan ei kuitenkaan Minuit toiminut kuvernöörinä Uudessa Ruotsissa,
sillä vielä samana vuonna hän hukkui eräällä kauppamatkalla.

Vuonna 1639 lähetettiin siirtolaan uusi retkikunta, jonka johtajana
niinikään oli hollantilainen luutnantti Ridder. Vaivalloisen matkan
jälkeen hän saapui Kristina-nimiseen linnoitukseen, jonka Uuden Ruotsin
asukkaat olivat rakentaneet. Hän laajensi suuresti siirtokunnan alueita
ostamalla lisää maita. Hänet kutsuttiin kuitenkin v. 1642 kotimaahan,
ja hänen paikalleen lähetettiin eversti Johan Printz. V. 1643
helmikuussa saapui hänen retkikuntansa onnellisesti perille, ja
siirtolaisten joukossa oli tällä kertaa useita suomalaisiakin.

Printz asettui asumaan eräälle Tennakong-nimiselle saarelle, joka
sijaitsi Delawarejoessa ja hän perusti tänne uuden linnoituksen, joka
sai nimekseen Uusi Göteborg. Itselleen hän rakennutti komean kartanon,
Printzinhovin, jota ympäröi kaunis puutarha. Kartanon läheisyyteen
kohosi piakkoin suuri uutisasutus. Toinen uutisasutus syntyi
ruotsalaisen alueen itäpuolelle, Jokilinnan linnoituksen ympärille>
jonka Printz rakennutti suojaksi idästä tulevia vihollisia vastaan.

Siihen aikaan, jona kertomuksemme tapahtumat liikkuvat, omisti koko sen
alueen, joka pohjoisessa ulottuu nykyiseen Newyorkiin ja lännessä
kulkee loppumattoman kauaksi, suuri intiaanikansa, joka nimitti itse
itseään nimellä Lenni-Lenape. Siihen kuului kolme pääheimoa: delawarit,
joita nimitettiin myöskin minqualaisiksi, moheganit eli mohikaanit,
niinkuin Cooper sata vuotta myöhemmin nimitti heitä, ja nantykokit.
Nämät heimot jakautuivat moniin pienempiin heimoihin, ja kullakin oli
omat päällikkönsä. Näiltä lenapeilta ja ensi sijassa delawareilta
ruotsalaiset ostivat maata ja elivät mitä ystävällisimmässä suhteessa
heidän kanssansa.

Rauha ja ystävyys olisi siis vallinnut Delawaren rannoilla, jollei
olisi ollut olemassa sitä kirousta, joki kaikkina aikoina on seurannut
Pohjois-Amerikan alkuasukkaita, estänyt heidän kehitystään ja osittain
ollut syynä heidän häviämiseensäkin, me tarkoitamme eri heimojen
välillä vallitsevaa ikuista vihaa, joka ei sallinut sotatapparan
milloinkaan levätä.

Siinä suhteessa oli lenni-lenapien asema varsin vaarallinen, sillä
heidän kummallakin puolellaan asui hyvin sotaisia kansoja, jotka eivät
tahtoneet antaa heidän elää rauhassa. Pohjoisessa, suurten järvien
rannoilla ja Kanadan aarniometsissä asuivat irokeesit, joita oli kuusi
eri heimoa, ja heidän kanssaan lenni-lenapit joutuivat hyvinkin usein
riitaan.

Mutta vieläkin julmemmat olivat heidän läntiset naapurinsa. Siellä asui
suuri ja hurja, sodanhaluinen heimo, joita delawarit nimittivät
timmahereiksi. Mutta koska "Timmah" delawarekielellä merkitsee sutta,
niin yksinkertaisinta on nimittää heitä vain "Susiksi".

Nämät Sudet, joiden kylät sijaitsivat niin kaukana tuntemattoman lännen
aarniometsissä, ettei kukaan lenapilainen ja vielä vähemmän
valkeaihoinen ollut käynyt niissä, nimittivät itseään maquelaisiksi.
Koska näiden Susien maat eivät ulottuneet meren rantaan, eivät voineet
hankkia itselleen aseita eikä metallityökaluja, villakankaita y.m.
sivistyksen tuottamia etuja, joita rannikko-intiaanit rauhallisen
kaupan välityksellä saivat valkoihoisilta, niin he tekivät ryöstöretkiä
siinä suhteessa onnellisemmassa asemassa olevien naapuriensa luo
hankkiakseen siten itselleen näitä tavaroita. Näille ryöstöretkille
lähdettiin tavallisesti "hautaamatta sotakirvestä", mitä
sodanjulistustapaa intiaanit muutoin aina seurasivat, ja siksi heidän
tulonsa oli sitä vaarallisempi, koska he hyökkäsivät aivan
äkkiarvaamatta vihollisensa kimppuun. Siksipä lenapit pelkäsivätkin
Susia enemmän kuin irokeesejä, ja luultavasti he osoittivat niin suurta
ystävällisyyttä ruotsalaisille siksi, että he toivoivat, että näiden
pelätyt "tuliputket" pitäisivät Sudet loitolla. Mutta sen jälkeen kuin
ruotsalaisten ja Delawaren rannoilla asuvien hollantilaisten välillä
olivat kiristyneet, sattui varsin usein, että nämä viimeksimainitut
suorastaan uhuttivat Susia hyökkäämään lenapien ja heidän
liittolaistensa, ruotsalaisten kimppuun, niin, vieläpä avustivatkin
heidän hyökkäystänsä.

Tämän ikävän, mutta silti tärkeän johdannon jälkeen siirrymme jälleen
itse kertomukseen.




KUUDES LUKU.

Ukontuli.


Sokerikeon muotoinen vuori kohosi metsässä. Sen rinteitä peitti nuori
vesakko ja pensaikko, mutta sen ylimmällä harjalla kasvoi vanha
kyhmyinen tammi, jonka latvassa näkyi salaman jälkiä ja jonka paksu
kaarna todisti korkeaa ikää. Vesakko olikin osoittanut kunnioitusta
vanhalle tammelle jättämällä sen paksun rungon ympärille aukean paikan,
jolla kasvoi vain heinää ja pikku kukkasia.

Aukealta paikalta tammen juurelta oli laaja ja kaunis näköala vesakon
yli.

Tammen juurella seisoi parasta aikaa nuori, kookas ja jäntevä mies,
jonka terveet, ahavoituneet posket, siniset silmät ja vaalea tukka
ilmaisivat pohjoismaalaista syntyperää. Lyhyt hirvennahkatakki, paksut
nahkasäärykset ja huopahattu muodostivat silmäänpistävimmän osan hänen
puvustaan. Hän nojautui pitkään piilukkopyssyyn, joka oli paljoa
kevyempi ja hoikempi kuin mitä sen aikaiset kömpelöt ampuma-aseet
yleensä olivat. Hihnasta olalla riippui suuri ruutisarvi, niin suuri,
että sen sisällöllä helposti olisi voinut räjähyttää suuren talon
ilmaan, sekä tilava hylkeennahkainen laukku. Jalassa hänellä ei ollut
eurooppalaisia jalkineita, vaan intiaanimokasiinit, joita piikkisian
piikit koristivat.

Nuorukaisen koko ulkoasu ilmaisi metsästäjää. Mutta missä me olemme
ennen nähneet tämän notkean ja voimakkaan vartalon, nämät kauniit ja
hellyttävät, mutta samalla aito-ruotsalaiset kasvot? Aivan oikein,
Ahvenanmaalla. Yksinäinen metsämies tammen juurella on Pekka Drufva.
Monet tuulet ovat puhaltaneet siitä kun viimeksi tapasimme hänet. Se
oli vuonna 1642, jolloin Pekka oli vasta 18-vuotias nuorukainen. Nyt on
vuosi 1645. kolme vuotta merkitsee paljon siinä iässä, varsinkin sille,
joka on seisonut valtameren tuulessa ja kokenut monenlaisia
seikkailuja. Ahvenanmaan honkametsissä samoilevasta teinistä on tullut
nuori metsästäjä Amerikan aarniometsissä, sivistyksen raivaaja, mies,
joka on tottunut luottamaan omaan voimaansa ja omaan järkeensä.
Sellainen muutos jättää jälkensä kasvoihinkin. Siitä johtui hänen
vankka ryhtinsä, tarmokas piirre suun ympärillä sekä valvova, väijyvä
katse.

Yhdessä uuden kuvernöörin, Johan Printzin kanssa oli Pekka Drufva
keväällä 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin. Heti paikalla hän oli ryhtynyt
siihen ammattiin, joka vuosien kuluessa tuli olemaan hänen omansa,
nimittäin metsänkävijän ja tiedustelijan. Opettajanaan ja seuraajanaan
oli hänellä ensi aikoina ollut vanha, ruotsalaisten palveluksessa oleva
hollantilainen, joka vuosikausia oli elänyt Delawaren aarniometsissä,
ja Pekka oli ollut hyvä oppilas vieläpä niinkin hyvä, että hän varsin
pian oli voittanut opettajansa taidossa. Vain kaksi vuotta hän oli
viettänyt tätä reipasta, mutta vaaroille altista elämää, mutta hän oli
jo saavuttanut siirtolan parhaan metsänkävijän ja tiedustelijan nimen
ja maineen ja intiaanit, joiden parissa hän oli paljon seurustellut
olivat antaneet hänelle nimen "Ukontuli", joka viittasi hänen
tavattomaan ampumataitoonsa.

Nyt hän seisoi ja tähysteli yli laajan maiseman, joka avautui hänen
eteensä vuoren harjanteelta. Ikäänkuin rehevästi vihannoiva lainehtiva
meri siinsi metsä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Aurinko laskeutui
länttä kohden ja punasi monin eri vivahduksin tätä vihreää latvamerta.
Tummina harjut siinsivät, sillä niitä peittivät männyt ja kuuset,
joiden vaaleanvihreät kerkät loistivat kuin joulukynttilät, ja niiden
välissä lepäsivät lehtipuita kasvavat notkot, joiden pohjalla kaikki
mahdolliset vihreät, punaiset ja keltaiset värivivahdukset olivat
keräytyneet yhteen. Laaksossa, kukkulan juurella kimalteli siellä
täällä siniseltä vivahtavia läikkiä ja juovia. Se oli joki, joka
kiemurteli laakson läpi. Ei ainoatakaan ihmisasuntoa näkynyt tässä
vihannassa meressä, ei pieninkään savupatsas ilmaissut ihmisten
läsnäoloa tässä metsäerämaassa. Kaukana lännessä hohti jotain liikkuvaa
valkeaa, jota vasten auringonsäteet taittuivat. Se oli varmaankin
vesiputous tai koski. Siihen suuntaan Pekka Drufvankin silmä oli
kiintynyt. Samoinkuin useimmat muutkin ihmiset, jotka oleskelevat
paljon yksikseen, oli hän ottanut tavakseen puhua ääneensä. Niinpä hän
nytkin teki. "Niin, niin, tuo on varmaankin Naurava vesi, jonka
läheisyydessä minun oli määrä tavata intiaanit. Sinne on vielä
pitkältä, mutta jos vain löydän kanootin, niin ennätän sinne
auringonlaskun aikana."

Hän alkoi nyt tarkastaa kukkulan lähiympäristöä. Vihdoin hänen
katseensa kiintyi varsin omituisen näköiseen puuhun. Se oli näet
haarakynttilän muotoon kasvanut.

"Kas tuossahan kolmihaarapuu on", huudahti hän hyvillään. "Sen lähellä
on ryteikkö, josta intiaani puhui."

Hän heitti pyssyn hihnan olalleen, kiiruhti rinnettä alas ja saapui
hetken kuluttua joulukynttilän muotoisen puun juurelle. Ja aivan
oikein! -- Aivan sen vieressä oli ryteikkö, kasa kaatuneita, kuivia
puita, jotka muodostivat suuren risukasan.

Hän alkoi kaivaa risukasaa ja löysikin pian etsittävänsä --
kaarnakanootin sekä siihen kuuluvan airon.

Lujasti tarttuen kiinni kanoottiin hän sai sen esille risukosta. Juuri
kun hän nosti sen pystyyn ottaakseen sen selkäänsä ja kantaakseen alas
jokirantaan, hätkähti hän, sillä hänestä tuntui ikäänkuin lintu hyvin
nopeasti olisi suhahtanut hänen poskensa ohitse niin läheltä, että
sulat pyyhkäisivät ihoa.

Mutta se oli vaarallinen lintu. Aivan hänen silmiensä edessä oli nuoli
iskenyt kanootin kaarnapintaan ja siinä se yhä vieläkin värähteli.
Nuolen hännässä olevat sulat olivat pyyhkäisseet hänen poskeaan ja
synnyttäneet hänen ajatuksissaan lentävän linnun mielikuvan.

Heti paikalla hän j piiloutui pystyssä seisovan kanootin taakse,
irroitti pyssynhihnan ja jännitti hanan odottaen tilapäisen kilpensä
takana mitä nyt tapahtuisi.

Mutta ei mitään tapahtunut. Ei ainoakaan ääni katkaissut erämaan
hiljaisuutta. Varovaisesti hän kurkisti kanootin reunan yli. Ei mitään
näkynyt. Hän laski nuolen suunnan ja vertasi sitä siihen välimatkaan,
josta nuoli luultavasti oli ammuttu. Näiden laskujen tuloksena oli
tiheikkö noin puolimatkan päässä jo aikaisemmin mainitusta kummusta.
Hän mietti hetken aikaa. Sitten hän hypähti pystyyn ja alkoi pitkin
harppauksin toisesta puunrungosta toiseen lähestyä epäilyksenalaista
tiheikköä, jonne hän pian saapuikin. Jousi jännitettynä, jotta hän
milloin hyvänsä saattaisi ampua vastaan, hän etsi tarkalleen joka sopen
ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä nuppineulan etsintä, mutta ei mitään
löytynyt, ja tiheikön takana oli avoin lakeus, jonka yli hän saattoi
nähdä aina kukkulan juurelle saakka.

Yhtä ihmeissään kuin harmistuneena hän huudahti:

"Ja sittenkin voin vannoa, että nuoli lensi tästä tiheiköstä. Sekä
suunta että välimatka todistaa sen."

Hän alkoi tarkalleen tutkia maaperää tiheikössä. Niin, olihan kuivia
lehtiä paikoitellen liikuteltu, mutta voisivathan eläimetkin olla
siihen syypää. Ei missään intiaanin mokasiinin jälkeä.

Hetken kuluttua hän jätti etsinnän sikseen ja palasi varsin
alakuloisena kanootilleen.

"Joku ampui tuon nuolen aikoen osua minuun", mutisi hän itsekseen, "ja
tietysti se oli vihollinen. Mutta tietääkseni ei minulla nykyään ole
ainoatakaan vihollista seudun intiaanien joukossa, eikä luullakseni
mikään intiaaniheimo ole näinä päivinä kaivanut esille tomahawkia.
Siinä tapauksessa ei Lentävä Orava olisi pannut toimeen metsästysretkeä
lännen metsiin eikä kutsunut minua mukaan."

Asian laita oli näet sellainen, että Pekka Drufvan hyvä ystävä,
delawarepäällikkö Lentävä Orava oli kutsunut hänet metsästysretkelle
lännen metsiin. Pekan oli määrä kohdata intiaani-ystävänsä Nauravan
veden partaalla ja löytääkseen tien sinne hän oli kiivennyt ylös
kukkulalle.

Pekka Drufva toivoi yhä keksivänsä, mistä petollinen nuoli oli
alkujaan. Hän tiesi, että intiaanit merkitsivät nuoltensa varret --
toiselle puolelle heimon ja toiselle omistajan nimen. Tarkastamalla
nuolta hän voisi siis päästä salaisuuden perille.

Hän irroitti sen kanootista ja tarkasteli sitä. Aivan oikein, merkitty
se oli. Toisella puolella oli koukeroviiva, aivankuin kiemurtelevan
käärmeen kuva, ja toisella puolella omituinen kiemura, varmaankin
omistajan puumerkki.

Mutta nuo molemmat merkit olivat hänelle kerrassaan oudot, joskin hän
tunsi suuren joukon Lenni-Lenapen heimojen merkkejä. Ei ainoakaan
niistä muistuttanut käärmettä.

Toinenkin seikka herätti hänen huomiotaan. Nuolen kärki oli piikivestä
hakattu ja kiinnitetty jänteillä ja pihkalla varteen.

Tuollaisia nuolenkärkiä ei hän koskaan ollut nähnyt Lenapien parissa.
Heidän sotanuoliensa kärjet olivat aina rautaisia, joita he ostivat
valkeaihoisilta -- varsinkin ruotsalaiset kaupittelivat niitä
intiaaneille -- ja heidän metsästysnuolillaan oli luiset tai
näkinkuoresta veistetyt kärjet, jolleivät nekin olleet rautaisia.

"Hm!" sanoi Pekka itsekseen, "tämän pähkinän saa ystäväni Orava
purrakseen. Mutta ikävä kuitenkin on sellainen metsä, joka sylkäisee
nuolia vastaan."

Näin sanoen hän nosti kanootin selkäänsä, kantoi sen jokirantaan ja
laski sen vesille. Ladattu pyssy polvilla ja tähystelevä katse
kiintyneenä joen vihantaan rantaan kiiti hän nopeasti ja äänettömästi
virtaa alas. Joka kerta kun pelästynyt sorsa kahahti kaislikossa tai
lintu pyrähti puiden välistä lentoon, odotti hän nuolisadetta. Mutta ei
mitään kuulunut. Kaikkialla oli rauhallista. Vaikka soutajan kädet
liikuttivatkin rivakasti airoa ja hänen silmänsä tähystelivät
tiheikköä, askarteli hänen aivoissaan sittenkin kaiken aikaa kysymys:
"Kuka ampui nuolen -- eihän se voinut itsestään lehahtaa lentoon!" Ja
kumma kyllä: hän ei ollut kuullut tuttua jänteen napsahdusta. No niin,
hänen mieleensä muistui nyt, että hän samassa hetkessä oli astunut
kuivalle oksalle kun nuolen sulat olivat kosketelleet hänen poskeaan.
Oksan narahdus oli estänyt häntä kuulemasta nuolen ääntä.

Aurinko alkoi kosketella puiden latvoja taivaanrannassa. Pekka Drufva
ihmetteli, olisikohan vielä pitkältä Nauravan veden luo, jota hän joen
tehdessä polvekkeen ei voinut nähdä, mutta kylläkin luuli kuulevansa
sen kohinan. Seuraavassa joen käänteessä kanootti solui pieneen järven
tapaiseen. Miltei paljaalla niemenkärjellä, aivan kanootin kokan
edessä, näkyi kookkaan intiaanin notkea vartalo. Hän seisoi jousensa
nojassa, aivan liikkumattomana ja näytti odottavan.

Pekka. Drufva pysähdytti kanoottinsa, sillä voisihan tuo olla
vihollinen, tuumi hän. Mutta hän luopui heti tuosta ajatuksesta.
Vihollinen ei olisi asettunut niin näkyvälle paikalle. Se olisi ollut
aivan intiaanien luonnetta vastaan. Pikemmin se olisi joku Lentävän
Oravan miehistä, joka ehkä juuri odotti häntä. Pekka arvasikin oikein,
sillä tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että mies oli delawarelainen.

Intiaani oli ruumiinrakennukseltaan erinomaisen kaunis. Hän seisoi
siinä ilta-auringon valossa kuin pronssipatsas. Hän oli aivan alaston,
lanteilla vain oli vyöhyt, kiiltävä kirves kupeella, nuolikontti
selässä ja moniväriset papukaijansulat tukassa. Hänen ruumiinsa ei
ollut koristettu maalauksilla, mikä todisti, että hän kävi rauhan
asioissa.

Kun Pekka Drufva oli ennättänyt niin lähelle, että hän saattoi
keskustella intiaanin kanssa, ojensi tämä käsivartensa -- mikä oli
intiaanien rauhan- ja tervehdyksen merkki -- ja sanoi:

"Lentävä Orava lähettää Mugallan kanssa sen tervehdyksen Ukontulelle,
että tältä kalliolta kulkee lyhin tie hänen leiriinsä."

Pekka Drufva oli niinä kahtena vuonna, jona aikana hän oli ollut
tekemisissä intiaanien kanssa, oppinut sekä ymmärtämään että jossakin
määrin puhumaankin delawarekieltä.

"Kiitos punaiselle veljelleni", vastasi hän. "Kernaasti sallin hänen
olla oppaanani leiriin."

Kun Pekka Drufva oli laskenut niemen kärkeen maihin, kysyi intiaani:

"Onko valkea veljeni matkansa varrella metsässä kuullut hirvien
huutoa?"

"En ole", vastasi Pekka' Drufva, "mutta sen sijaan kuulin omituisen
linnun laulavan."

"Tahtooko valkea veljeni sanoa, millainen lintu se oli?"

"Tämä näin", vastasi Pekka Drufva ojentaen toiselle salaperäisen
nuolen.

Intiaani ei koskaan tahdo näyttää hämmästystään, vaikka hän sitä olisi
miten suuressa määrässä hyvänsä, mutta siitä huolimatta ei Mugalla
voinut olla ääneensä huudahtamatta: "hui!" kun hän lähemmin tarkasteli
nuolta.

"Kenen jousesta tuo lintu on lentänyt?" kysyi hän.

"En tiedä. Mitä veljeni luulee?"

"Timmahin -- s.o. Suden" -- vastasi Mugalla vähääkään epäilemättä.

Pekka Drufva kertoi nyt salaperäisestä nuolesta, ja Mugalla kuunteli
tarkkaavaisesti. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi intiaani:

"Jospa Ukontuli antaisi salaperäisen linnun visertää Lentävän Oravan
korvan juurella, kun saavumme leiriin."

       *       *       *       *       *

Kauniissa laaksossa, jossa kasvoi harvassa komeita sokerivaahteria ja
jota lännen puolelta rajoitti jyrkkä, mäntyjen ja kuusien peittämä
harju, oli pystytetty tilapäinen intiaanileiri. Siinä oli vain yksi
ainoa teltta, jonka riukujen yli oli pingoitettu kaislamattoja, ja sen
ulkopuolella istui noin parikymmentä intiaania. Lähinnä teltan aukkoa
istui päällikkö, Lentävä Orava, ja hänen kummallekin puolelleen olivat
muut asettuneet siten, että vanhimmat ja arvokkaimmat miehet olivat
häntä lähinnä, nuoremmat ja vähemmän kokeneet kauempana sivustoissa.
Lukuunottamatta kahta miestä olivat kaikki samanlaisissa puvuissa kuin
intiaani, jonka jo tapasimme jokirannassa, joskin värit hiukan
vaihtelivat. Toinen näistä miehistä, jotka pukuunsa nähden erosivat
muista, oli päällikkö itse, sillä paitsi kahta korvakiharaansa oli
hänellä sulkakruunu päässä, joka kimmelsi kaikissa sateenkaaren
väreissä, sekä jonkinmoinen sinisestä villakankaasta tehty mantteli tai
kevyt viitta hartioillaan. Toinen oli aivan nuori mies eli nuorukainen,
tuskin 18-vuotias, joka nuoruudestaan huolimatta istui kuitenkin
lähinnä päällikköä, varma merkki siitä, että nuorukainen oli hyvin
ylhäistä sukuperää. Sitä todistivat niinikään korvakiharat sekä
sulkakruunu, joka hänellä oli myöskin päässä. Mutta viitan asemesta oli
hänellä yllään punainen verkatakki, joka oli nyöreillä koristettu sekä
eurooppalaista kuosia. Takki ei ollut kuitenkaan edestä napitettu, niin
että leveä rinta, johon oli piirretty kilpikonnan kuva, oli paljaana.
Hänen vampuminsa, s.o. vyö -- joka oli koristettu monivärisillä
simpukankuorilla -- intiaanien rahoilla -- sekä hänen tomahawkinsa
kahva olivat kullatut. Nuorukainen ei kuulunut samaan heimoon kuin
tämän leirin muut intiaanit, vaan oli mohikaani ja hyvin ylhäistä
päällikkösukua. Hänen nimensä oli Uncas, ja samoinkuin Pekka Drufvan
oli Lentävä Orava kutsunut hänetkin metsästysretkelle.

Kaikki intiaanit polttivat piippuja, joiden varret olivat sylenpituiset
ja kartionmuotoiset kopat poltettua savea. Päällikkö oli vaiti,
ylhäisin vieras oli vaiti ja kaikki muutkin olivat vaiti. Kevättuulen
kevyt humina sokerivaahterien latvoissa oli ainoa ääni, joka häiritsi
hiljaisuutta, ja pienet savurenkaat, jotka kohosivat piipuista, ainoa
merkki siitä, että tässä syvässä hiljaisuudessa oli eloa.

Äkkiä hiljaisuuden katkaisivat kevyet askeleet. Pekka Drufva ja Mugalla
astuivat piiriin.

Nyt seurasi näky, joka olisi naurattanut eurooppalaista, joka ei
tuntenut intiaanien tapoja. Ikäänkuin komennosta alkoivat kaikki
intiaanit, päällikkö etunenässä, kiivaasti hieroa käsivarsiaan. Näytti
siltä, kuin kauhea syyhy äkkiä olisi kiusannut koko leiriä. Ensin oikea
käsi kihnutti vasenta käsivartta ja sitten päinvastoin. Se näytti
hirveän lystikkäältä, varsinkin kun miehet samalla näyttivät kovin
vakavilta ja juhlallisilta.

Mutta Pekka Drufva ei nauranut. Päinvastoin hän oli hyvillään, sillä
hän tiesi, että tällainen vastaanotto merkitsi suurinta kunniaa, mikä
intiaanien käsityksen mukaan saattoi tulla vieraan osaksi. Hän
kiittikin painamalla toisen kätensä sydäntänsä vasten ja hieromalla
toisella kädellään otsaansa.

Senjälkeen Lentävä Orava pyysi häntä istumaan viereensä ja ojensi
hänelle täytetyn piipun, jonka sytyttämistä varten leirin nuorin jäsen
oli varannut hehkuvan hiilen.

Vasta kun hän oli vetänyt muutamia sauhuja piipustaan, pudisti hän
Lentävän Oravan kättä -- valkoihoisten tervehdys kuului juhlamenoihin,
kun valkea mies saapui joukkoon. Kummankin kansan tapoja oli pidettävä
pyhinä, kun niiden jäsenet kohtasivat toisensa ystävyydessä ja
rauhassa. Sellainen oli intiaanien kirjoittamaton laki.

Vedettyään vieläkin muutamia sauhuja alotti Pekka Drufva keskustelun
seuraavaan tapaan:

"Onko viisas veljeni varma siitä, ettei Susia hiiviskele niillä teillä,
jotka johtavat Lenapien kyliin?" -- --

Päällikön tummat silmät tarkastivat tutkivasti hetken aikaa valkoista
miestä, ennenkuin hän vastasi:

"Yhdeksän kuunkiertoa on kulunut siitä, kun Lenapien kansa karkoitti
Sudet hännät jalkojen välissä kyliinsä. He ovat epärehellisiä ja
verenhimoisia, mutta koira ei unohda hevin kättä, joka kurittaa sitä.
Miksikä sudella olisi huonompi muisti kuin koiralla? -- Sitäpaitsi
eivät nuoret miehemme nuku. Aivan varmaan he huomaisivat, jos Susi
kulkisi meidän poluillamme."

"Polut ovat monet, ja Susi osaa piiloutua."

"Meidän nuorten miestemme silmät ovat terävät ja he tuntevat metsän
salaisuudet. Onko veljeni nähnyt unta Susista, vai miksi hän kyselee
heitä?"

"Katsokoon veljeni itse, mitä syytä minulla on kysyä."

Näin sanoen hän ojensi päällikölle ennenmainitun nuolen, jonka hän oli
piiloittanut takkinsa alle.

Lentävä Orava ei voinut pidättää hämmästynyttä "hui" huudahdusta
tarkastettuaan nuolta, ja monta "huita" seurasi sen jälkeen, nuolen
kierrellessä piirissä kädestä käteen.

Päällikkö veti pari syvää sauhua piipustaan, ennenkuin hän jatkoi
kyselyään:

"Missä valkea veljeni sai kiinni tämän harvinaisen linnun?"

Pekka Drufva kertoi nyt seikkailunsa yksityiskohtia myöten. Kertomus
näytti tekevän hyvin syvän vaikutuksen kuulijoihin. Monen silmä salamoi
ja monet kädet tavoittelivat salavihkaa tomahawkejaan. Verivihollinen
olisi siis aivan heidän parissaan. Kun Pekka oli päättänyt
kertomuksensa, viittasi päällikkö Mugallan luokseen ja kuiskasi jotain
hänen korvaansa. Heti sen jälkeen poistui tämä ääneti leiristä kolmen,
neljän nuorukaisen seuraamana. Ei ollut vaikea käsittää missä asiassa
he poistuivat. Salaperäinen jousimies sokerikekokukkulan luona oli
saanut kintereilleen hyvät vainukoirat.

Siitä kiihkeästä tavasta, jolla piiput nyt savusivat, saattoi huomata,
että tärkeä neuvottelu oli tulossa intiaanileirissä. Äkkiä sanoi
Lentävä Orava:

"Lausukoon veljeni Uncas mielipiteensä tapahtumasta. Kilpikonnat ovat
aina olleet viisaita neuvotteluissa. Meidän korvamme ovat valmiit
kuulemaan heidän perillisensä sanoja."

Se oli hieno kohteliaisuus, kun päällikkö kääntyi ensiksi ylhäisen
vieraan puoleen, vaikka hän olikin niin nuori.

Mutta tämä kieltäytyi intiaanien kohteliaisuudella kunniasta.

"Uncas on viisaitten isien poika, mutta hän on kovin nuori. Puhukoon
kokeneempi ensin, Uncas ei ole tullut ystäviensä ja heimolaistensa,
delawarien luo vain metsästyshuvin vuoksi, vaan pikemmin oppiakseen
jotain heidän viisailta miehiltään."

Tämä vastaus näytti voittavan suurta mieltymystä, ja monet kiinnittivät
hyväksyvän katseensa nuoreen, kauniiseen mohikaaniin.

"Puhukoon Villikissa", sanoi nyt päällikkö.

Villikissa oli yksi vanhimpia läsnäolevista, mies, joka oman heimonsa
parissa nautti suurta arvoa, vaikkei hän ollut päällikkösukua. Hän
nousi ja alkoi täten:

"Kun olemme kuulleet, että Susi liikuskelee parissamme ja kylissämme,
on kaikkein ensiksi otettava selkoa, onko hän yksin vai parvessa.
Voihan se olla yksinäinen väijyjä, joka on lähetetty ottamaan selkoa,
nukkuvatko lenapit teltoissaan vai ovatko he hereillä. Luultavaa on,
että hän oli yksin pyöreän kukkulan luona, sillä muussa tapauksessa
valkea veljemme olisi nähnyt useampiakin nuolia. Mutta silti ei ole
sanottu, ettei useampiakin Susia väijyile metsässä, vaikkeivät he
silloin olleet paikalla. Nuoret miehet ovat lähteneet jälkiä
vainuamaan. Odottakaamme heidän paluutaan ennenkuin teemme mitään
päätöstä. Minä olen puhunut."

Tämä varsin järkevä neuvo saavutti kaikkien hyväksymisen ja neuvottelu
päätettiin siten, että jokainen, odottaessaan vakoilijoiden
takaisintuloa, valmistautui joko taisteluun tai metsästysretkelle,
kumpiko siitä sitten syntyisi. Mutta viisas ja varovainen päällikkö
lähetti myöskin pari miestä länteen päin tutkimaan niitä teitä, joita
maquelaiset kulkivat tavallisesti, hyökätessään delawarien maahan.
Sillä, arveli hän, jos he olivat lähettäneet yhden ainoankin vakoilijan
sieltä, niin se varmaankin tarkoitti uutta hyökkäystä. Voidakseen pitää
puoliaan sitä vastaan tarvittiin kuitenkin suurempi joukko ja parempia
varustuksia, kuin mitä tällä pienellä metsästysretkikunnalla oli
tarjona. Jos saatiin tietää, että Sudet suuremmissa joukoissa olivat
tulossa, niin aikoi Lentävä Orava pikaisesti vetäytyä kylien
läheisyyteen lähteäkseen sitten vahvistunein voimin vihollista vastaan.

Kesti kuitenkin varsin kauan, ennenkuin kukaan vakoojista palasi. Oli
tullut jo pimeä. Tosin se oli keväisen yön hämärää, mutta joka
tapauksessa täytyi olla hyvin varovainen, jos vihollinen todellakin oli
lähiseuduilla. Lukuisia vahteja oli myös asetettu.

Äkkiä Mugalla seisoi päällikön teltan edustalla, kenenkään huomaamatta
hänen tuloaan. Vasen käsi oli sidottu ja siteen alta tihkui verta. Ja
synkkä kuin ukkosilma oli hänen muotonsa, kun hän ilmoitti uutisensa.

Toista sataa Sutta, kertoi hän, piileskeli tällä hetkellä kylien ja
metsästysmaan välillä ja yhä useampia odotettiin lännestä. Heidän
aikomuksensa oli kiertää ja vangita koko metsästysseurue, ja he
odottivat vain merkkiä lännestä hyökätäkseen esiin. Saattoi odottaa
heidän tuloaan vielä tänä yönä. Miten niin suuri joukko Susia oli
voinut kätkeytyä samaan metsään, jonka läpi äskettäin metsästysseurue
oli kulkenut keksimättä jälkeäkään heistä, oli Mugallalle täysi
arvoitus.

"Varmaa on", päätti hän kertomuksensa, "että jollei kuljeskeleva Susi,
joka luultavasti yksin samoili pyöreän kukkulan juurella, olisi
verenhimossaan ampunut Ukontulta, niin olisivat he yllättäneet meidät
kaikki tänä yönä, vanginneet tai tappaneet meidät."

"Oletko lähettänyt sanaa kyliin?" kysyi Lentävä Orava.

"Kyllä, lähetin Visertävän Pääskysen. Hän on nopsajalkainen ja luulen,
että hän on onnellisesti päässyt Susien ohitse."

"Mistä sinä sitä oletat?"

"Hänen oli määrä kolmasti matkia haikaran ääntä, jos hän pääsisi läpi,
ja minä kuulin huudon."

"Hyvä, sitten saamme pian apua. Nyt täytyy meidän vain pitää puoliamme
kunnes toiset tulevat. Antakoon Manitu voimaa jahtinuolillemme! Ne
eivät ole terästetyt taistelua varten!"

"Mutta meillä on Ukontuli joukossamme sekä hänen putkensa, ja se
merkitsee paljon", sanoi Villikissa toivehikkaasti.

"Niin, niin, Ukontuli auttaa meitä", kuului monelta taholta.

Pekka Drufvan ei ollut vaikea ymmärtää, että häneen ja hänen pyssyynsä
etupäässä luotettiin. Tosin hän oli aikaisemmin ottanut osaa pariin
kahakkaan irokeesejä vastaan, mutta ne olivat sittenkin olleet varsin
vähäisiä. Siten hänellä ei ollut suurempaa kokemusta intiaanisodasta,
mutta hän päätti sittenkin tehdä parastaan, jotta hänen punaisten
ystäviensä toiveet hänen suhteensa eivät pettäisi.

Nyt ei ollut aikaa neuvotella kauniin sanoin ja sauhuavin piipuin.
Lentävä Orava neuvotteli kuitenkin yksityisesti muutamien kokeneitten
miesten kanssa, ennenkuin hän jakeli käskyjään.

Olemme jo aikaisemmin maininneet, että mäntyjä kasvava, varsin jyrkkä
harju rajoitti vaahterametsää, jonne leiri oli pystytetty. Harjun
toisella puolen, s.o. lännessä, levisi suunnattomia suomaita, jotka
nyt, ankarien kevätsateiden jälkeen olivat miltei ylipääsemättömiä.
Pohjan puolella taas katkaisi harjun aivan äkisti syvä uoma, jossa
virta kulki muodostaen juuri tällä kohdalla ennenmainitun putouksen,
jota intiaanit nimittivät Nauravaksi vedeksi. Kahdelta puolen oli siis
mahdoton lähestyä harjua. Nyt Lentävä Orava päätti siirtää leirin
siihen osaan harjun yläpengertä, joka oli lähinnä putousta. Ja heti
paikalla ryhdyttiin vahvistamaan luonnollista puolustusasemaa kummankin
puolen, idässä sekä etelässä, missä pääsy harjulle oli mahdoton. Tämä
tapahtui siten, että kaadettiin puita ja rakennettiin niistä valleja
kumpaiseenkin ilmansuuntaan. Ja nämät vallitukset, jotka pikemmin
kätkivät heidät vihollisen silmiltä, kuin varjelivat heidän nuoliltaan,
valmistuivat tavattoman lyhyessä ajassa.

Kun murto oli valmis, ei Pekka Drufvalla ollut muuta tekemistä kuin
odottaa. Ja lyhentääkseen jossakin määrin odotusaikaa, asettui hän
putouksen reunalle katsellakseen kuohuvaa vesimäärää, niinhyvinkuin se
kesäyön hämärässä kävi päinsä.

Naurava vesi ei ollut erikoisen jyrkkä, vielä vähemmän pystysuora
vesiputous, vaan pikemmin pitkä, mutta jyrkästi viettävä koski,
täynnään kiviä, joiden yli vesi valkoisena vaahtona kuohui, virraten
riehuvalla voimalla eteenpäin. Jos ihminen olisi laskenut tätä
vaahtorataa alas, olisi hän murskautunut jo paljon ennen kuin hän olisi
hukkunut.

Sitä vastoin koski ei ollut erikoisen leveä. Hirvi, jota metsästäjä
kiivaasti ajoi takaa, olisi uskaltanut hypätä kuohuvan kuilun yli ja
olisi varmaankin onnistunut uhkarohkeassa yrityksessään. Tämä kosken
kapeus verrattuna veden paljouteen, riippui kuitenkin siitä, niinkuin
Pekka Drufva pian huomasi, että suunnattoman suuri, omituisen muotoinen
ja aivan paljas kallio kohosi keskellä koskea. Varmaankin tämän
luoksepääsemättömän kallion takana oli toinen ja ehkäpä leveämpikin
koski.

Pekka hätkähti, sillä voimakas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
Kääntyessään taaksensa seisoi hän suoraan Lentävän Oravan edessä.

"Valkea veljeni tarkastelee kalliosaarta Nauravassa vedessä", sanoi
hän. "Niin, minäkin ajattelen tätä saarta. Se on meidän viimeinen
turvamme, ja siksi valitsinkin taistelukentäksemme tämän harjun, jolla
me nyt seisomme. Kun emme jaksa enää vastustaa ylivoima näiden
kaadettujen puiden takana, pakenemme kaikki saarelle, eivätkä Sudet voi
karkoittaa meitä sieltä muulla kuin nälällä. Mutta sitä ennen sadottain
delawareja hyökkää heidän kimppuunsa."

Pekka Drufva katsoi häneen koettamattakaan salata hämmästystään.

"Me pakenemme kaikki tuonne, sanoo viisas veljeni. Niin, että Lentävä
Orava voi sen tehdä, sen kyllä uskon, mutta me emme ole kaikki lentäviä
oravia. Omasta puolestani täytyy minun rehellisesti tunnustaa, etten
uskalla yrittää sellaista hyppäystä."

Hetkeksi intiaanin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.

"Kun aika tulee", sanoi hän, "niin huomaa valkea veljeni, että voimme
päästä sinne lentämättäkin."

"Miksikä me emme lähde sinne sitten heti paikalla?" kysyi Pekka Drufva
epäillen.

"Ei, Ukontuli, ei. Delawarit eivät salli Susien ajaa heitä
rotanloukkoon ensi hädässä. Me tahdomme ensin nähdä, miten suuri
ylivoima on. On kunniakkaampaa taistella vihollista vastaan
avotantereella", sanoi päällikkö tuimasti.

Sitten hän poistui tarkastaakseen vielä kerran taistelulinjojaan.

       *       *       *       *       *

Olihan Pekka Drufva kuullut nelijalkaisten susien ulvovan kotimaansa
metsissä eikä tuo ulvonta ollut erikoisesti miellyttänyt hänen
musikaalista korvaansa, mutta suloinen synfoniia se sittenkin oli ollut
verrattuna siihen kamalaan sotahuutoon, jonka Amerikan kaksijalkaiset
Sudet päästivät, kun he hetkistä myöhemmin ryntäsivät harjulla olevaa
mäntyvallitusta vastaan. Se kuului hänen korvissaan ikäänkuin kaikki
maailman soraäänet olisivat olleet kerätyt säkkiin ja äkkiä päästetyt
nyt valloilleen. Ja hämmästyksessään hän miltei oli unohtaa antaa
"tuliputkensa" soittaa bassoa tässä helvetillisessä konsertissa.

Pian hän kuitenkin huomasi, että huuto oikeastaan oli pelottavampi kuin
itse hyökkäys. Hän näki yönhämärässä, miten joukko tummia olentoja
kiiti puunrunkojen lomissa, mutta he pysähtyivät heti päästyään
aukealle paikalle, joka oli syntynyt puita kaadettaessa murtoa varten.
Samassa risukasat, joiden takana hän makasi, rasahtelivat aivankuin
kovassa raesateessa. Ne olivat Susien nuolia.

Luultavasti nämät nuolet olivat kuitenkin aivan umpimähkään ammutut,
sillä hän ei kuullut ainoankaan osuneen. Nyt hän itse tähtäsi ja antoi
pyssynsä puhua. Surkea huuto villien puolelta todisti, että kuula oli
osunut. Ja samassa silmänräpäyksessä metsä, niin pitkälle kuin silmä
kantoi, oli puhtaaksi pyyhkäisty vihollisista.

Kesti hyvän aikaa ennenkuin Sudet olivat voittaneet sen pelon, jonka
laukaus oli herättänyt heidän parissaan. Mutta jonkun ajan kuluttua he
uudistivat hyökkäyksensä, ja nyt suuremmalla voimalla. Kilpiensä
suojassa Sudet hyökkäsivät yksin aukean paikan poikkikin, ja siellä
täällä risukoissa syntyi kiivasta käsikahakkaa, jolloin delawarit,
vähäiseen joukkoonsa nähden ja heikompien aseittensa vuoksi -- heillä
ei ollut edes kilpiä, koska he olivat lähteneet vain metsästysretkelle
-- usein vain suurimmalla vaivalla saattoivat puolustaa varustuksiaan.
Lentävä Orava oli, rakentaessaan ne, tehnyt sen erehdyksen, että ne
olivat tulleet liian laajoiksi, jotta miehistö niiden takana oli liian
harvassa. Mutta kaikkialla, missä Ukontulen pyssy paukkui, väistyi
vihollinen. Niinpä Pekka Drufvan täytyi alituisesti juosta toisesta
asemasta toiseen ja juostessaan suurella tottumuksella ja taidolla
ladata pyssyään.

Yöllistä taistelua oli kestänyt noin kahden tunnin verran, joskin
useasti oli pidetty pitempiä tai lyhyempiä väliaikoja, vihollisen
pysytellessä metsässä, kun Lentävä Orava, jota nuoli oli haavoittanut
jalkaan, kuiskasi Pekka Drufvalle:

"Me emme voi enää vastustaa ylivoimaa. Nyt Sudet ovat vetäytyneet
metsään, ja me voimme hiukan hengähtää. Käyttäkäämme tätä hetkeä
hyväksemme ja kiiruhtakaamme huomaamatta saarelle keskelle Nauravaa
vettä. Tule!"

Pekka Drufva seurasi häntä ja huomasi, että muutkin olivat saaneet
saman käskyn, sillä jono mustia varjoja liikkui äänettömästi koskea
kohti. Kun hän tuli jokitörmälle, huomasi hän, että siellä oli
tapahtunut muutos. Valtava mänty, jonka runkoa vasten hän oli nojannut
katsellessaan koskea ennen taistelun alkua, oli kaadettu siten, että
runkopuoli oli kannon vieressä, mutta tuuhea latva kääntyneenä
kalliosaareen päin, jotta vain kyynärän levyinen kuilu erotti sen
rannasta.

"Ahaa!" mutisi Pekka Drufva. "Sitä en tosiaankaan ollut ajatellut. Nyt
huomaan, että sukkela päällikkö oli keksinyt keinon."

Haavoittunut päällikkö ontui edeltä ja Pekka Drufva seurasi hänen
jäljissään. Pian he olivat kaikki kerääntyneet kalliosaarelle, ja tämä
siirtyminen oli tapahtunut niin äänettömästi, ettei vihollisella ollut
vähintäkään aavistusta siitä. Pekka Drufva ei voinut olla itsekseen
nauramatta ajatellessaan, miten Sudet ällistyisivät, kun he ensi
hyökkäyksellään huomaisivat tilapäisen linnoituksen tyhjäksi.

Kosken keskellä oleva saari oli muodostunut tuhansiksi sirpaleiksi
murskaantuneesta, epätasaisesta kalliosta, täynnä luolia ja halkeamia,
joista useat kovimman kevättulvan aikana varmaankin olivat olleet veden
alla, mutta tällä haavaa kuivina. Sen parempaa turvapaikkaa ei olisi
voinut ajatellakaan. Lujat kivilohkareet olivat erinomaisena suojana,
ja monien halkeamien, kalliokielekkeiden ja ontelojen takaa saattoi
turvassa lennättää nuolia tai pyssynkuulia vastakkaiselle rannalle.
Pekka Drufva huomasi nyt, että päällikkö oli oikeassa: tällaisessa
asemassa ei ollut pelkoa muusta kuin nälästä, vaikka miehistö olisi
ollut miten harvalukuinen hyvänsä. Niinpiankuin kaikki olivat
kerääntyneet kalliosaarelle laski päällikkö ensimäiseksi väkensä. Mutta
tulos oli varsin mieltämasentava. Leirissä, vaahterain suojassa oli
heitä ollut 22 miestä, Pekka Drufva kin mukaanlaskettuna. Yksi joukosta
oli sanansaattajana lähtenyt kylään ja kaksi vakoilijoina länteen --
jäljellä oli siis 19. Mutta kalliosaarella oli ainoastaan 11 miestä,
siis tasan puolet alkuperäisestä summasta. Ei sen vähemmän kuin 3 oli
kaatunut tai joutunut vangiksi.

Ja missä oli nuori päällikkö Uncas -- mohikaani? Lentävän Oravan
ennestäänkin varsin ankarat kasvot synkkenivät vielä enemmän, kun hän
asetti tämän kysymyksen miehilleen.

Ei kukaan voinut vastata siihen. Eräs intiaani sanoi nähneensä
mohikaanin käsikahakassa vihollisen kanssa keskellä risukkoa, mutta
senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä enää. Eikä mitään tarkempia
tietoja voitu saada. Nuorukainen oli taistellut kuin sankari, siitä
kaikki olivat yhtä mieltä.

Pekka Drufva kuuli surukseen, että kaunis nuorukainen oli kadonnut,
sillä hänen katseensa ja käytöksensä oli todistanut tavallista
suurempaa älyä, ja hän oli suuresti kiinnittänyt hänen mieltään.

"Miten kalliin uhrin", mutisi hän hampaittensa välissä, "päällikön
turhamielisyys on vaatinut, kun hän ei aikaisemmin tahtonut paeta
rotanloukkoon. Ensiksikin tämän kelpo nuorukaisen, joka oli hänen
vieraansa, ja sen lisäksi seitsemän hänen omaa miestänsä."

Ehkäpä Lentävä Orava ajatteli itsekin jotain samantapaista istuessaan
kalliopaadella ja sitoessaan haavaansa, sillä hänen muotonsa oli
tavallista synkempi ja ankarampi.

Taaskin Sudet päästivät hirveän sotahuutonsa, johon Pekka oli
alkanut jo hiukan tottua, ja jokseenkin korkealta paikaltaan
kallionkielekkeeltä hän saattoi nähdä, miten he suurin joukoin
hyökkäsivät puuvallitusta vastaan. Sitten kajahti vieläkin
korviasärkevämpi riemuhuuto, kun he olivat nousseet vallille, mutta sen
jälkeen seurasi täydellinen hiljaisuus.

Oli helppo käsittää, mitä tämä hiljaisuus merkitsi -- pettyneitä
toiveita ja ihmetystä, kun vallien takana ei ollut ainoatakaan, kenen
kanssa ryhtyä taisteluun. He olivat valloittaneet linnoituksen, mutta
kadottaneet vihollisensa.

He juoksivat kuin päästään pyörällä olevat kanat pitkin harjua. Vihdoin
he keksivät portaan, joka johti kalliosaarelle, ja nyt he ymmärsivät,
mitä oli tapahtunut. Silmänräpäyksessä koko ranta oli täynnä vihollisia
ja pari heistä oli siksi uhkarohkeaa, että he hyppäsivät männyn
rungolle. Mutta nytpä kiiti nuoliryöppy saaren halkeamista ja luolista
esille ja Ukontulenkin pyssy puhui hirvittävää kieltänsä. Ranta tuli
silmänräpäyksessä pyyhkäistyksi puhtaaksi, ja ne tyhmänrohkeat, jotka
olivat uskaltaneet nousta rungolle, katosivat ikiajoiksi koskeen.

Siitä hetkestä saakka ei uutta hyökkäystä tehty. Sudet olivat kai
huomanneet, ettei kalliosaarta voitu valloittaa. Kun Lentävä Orava oli
määrännyt tarpeellisen määrän vahteja, kehotti hän muita lepäämään,
jotta he vahvistunein voimin voisivat ottaa vastaan huomispäivää.

Pekka Drufva oli yksi niistä, joita päällikkö kehotti lepäämään, ja hän
seurasi ilolla tätä kehotusta, sillä yöllinen taistelu alituisine
juoksuineen, lataamisineen ja ampumisineen oli väsyttänyt häntä.
Sopivan leveään halkeamaan, jonka pohjalle oli hiukan ruohoa juurtunut,
hän heittäytyi levolle ja nukkui pian sikeästi, kosken yksitoikkoisen
kohinan uuvuttaessa hänet uneen.




SEITSEMÄS LUKU.

Pekka Drufva saa uuden nimen.


Kun Pekka Drufva heräsi, oli aurinko jo kohonnut hyvän matkaa
taivaanrannan yläpuolelle. Linnut visersivät metsässä ja kosteista
kiviseinämistä hän huomasi, että aamukaste alkoi jo laskeutua maahan.
Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, jotain, mikä suuresti hämmästytti
häntä. Hänen toverinsa, saareen suljetut delawarit, olivat varmaan
hyvin kiihkoissaan, päättäen heidän tosin hiljaisesta, mutta hyvin
kiihkeästä puheestaan ja rauhattomasta liikehtelemisestään pienellä
saarella.

Pekka kiiruhti ylös makuupaikaltaan saadakseen selville, mitä oli
tapahtunut.

Näky, joka kohtasi häntä, lisäsi vieläkin hänen hämmästystään.
Kiivenneenä korkealle kielekkeelle seisoi Lentävä Orava, näennäisesti
raivoisan vihan vallassa, sillä hänen silmänsä iskivät tulta ja hän
heilutti uhkaavasti säihkyvää tomahawkiaan päänsä päällä, ikäänkuin hän
olisi taistellut näkymätöntä vihollista vastaan, sillä välin kuin hänen
miehensä, joiden katseet olivat kiintyneinä eteläiseen rantakallioon,
näyttivät olevan hyvin kiihkoisssaan. Pekka Drufva kiipesi ylemmäksi,
josta hän saattoi nähdä eilispäivän taistelutantereen, ja nyt hänelle
selvisi, mikä oli syynä delawarelaisten kiihkoon.

Sudet olivat pystyttäneet leirin samalle pengermälle, joka aikaisemmin
oli ollut delawarelaisten hallussa. Harjun korkeimmalle kohdalle oli
sytytetty valtava tulirovio, joka valaisi miltei verenpunaisella
hohteellaan sen ympärillä olevia hurjia olentoja. Vähän matkan päässä,
tulen toisella puolella, näkyi vanki, joka oli sidottuna puunrunkoon.
Kirjavasta höyhenkruunusta ja sinisin nyörein koristetusta, punaisesta
takista hän tunsi hänet heti nuoreksi mohikaaniksi.

Nyt hän käsitti syyn Lentävän Oravan vihaan. Uncas ei ollut kaatunut
taistelussa, vaan Sudet olivat ottaneet hänet vangiksi. Poika parka!
Liiankin hyvin Pekka Drufva tiesi kulkupuheiden nojalla, miten
surullisen julmasti intiaanit, ja varsinkin Sudet kohtelivat vankejaan.
Ihmekös siis, että delawarelaiset olivat kiihkoissaan. Nuorukainen,
joka kuului arvossapidettyyn päällikkösukuun ja heimoon, joka oli
ystävyyden ja heimolaisuuden siteillä heihin liitetty, oli tullut
vieraaksi heidän luokseen ja saisi nyt heidän silmiensä edessä kärsiä
hirveää kidutusta. Pekka Drufvan aivoissa alkoivat epämääräiset tuumat
askaroida nuorukaisen pelastamiseksi.

Olisiko pelastus mahdollinen?

Se tuntui hyvinkin vähäiseltä delawarien pieneen voimaan katsoen. Ensin
hän tahtoi odottaa, mitä he itse keksisivät.

Lentävä Orava oli nyt rauhoittunut. Hän näytti vajonneen mietteihinsä.
Sitten hän keskusteli kuiskaten tavallisen neuvonantajansa, Villikissan
kanssa, ja sen jälkeen hän nousi vieläkin korkeammalle kalliolle, josta
Susienkin täytyi nähdä hänet.

Pekka Drufva ihmetteli, mitähän päällikkö mahtoi tuumia. Lentävä Orava
päästi vyönsä irti, niin sanotun vampumin, kiinnitti sen toisen pään
jouseensa ja heilutti sitä ilmassa päänsä yläpuolella.

Merkki näytti herättävän huomiota tulen ympärille kerääntyneitten
ryhmien parissa. Jättiläismäinen intiaani, jolla oli kaksi korvakiharaa
sekä sulkakruunu, ja oli siis päällikkö, astui hetken kuluttua kosken
partaalle, missä hän, kantaen myös vampumiansa jousen kärjessä, asettui
Lentävää Oravaa vastapäätä.

Siitä piti siis tulla neuvottelu.

Ikävä kyllä tapahtui se kielellä, jota Pekka Drufva ei lainkaan
ymmärtänyt, nimittäin Susien kielellä, joka ei juuri lainkaan
muistuttanut sitä kieltä, jota lenni-lenapit puhuvat.

Villikissa, joka seisoi Pekan vieressä, käänsi hänelle sanasta sanaan
delawarekielelle molempien päälliköiden keskustelun.

Vieras sanoi:

"Kirjava Kotka on suuri päällikkö. Hänen nimensä on tunnettu yli
suurien metsien. Hirvet vapisevat ja yksin harmaa karhukin pakenee
luolaansa, kun sitä mainitaan. Ja ne lukemattomat sormet, jotka
riippuvat maquelaisten majojen ovien yläpuolella, kalisevat pelosta
tuon nimen vuoksi. Kirjava Kotka rakastaa sotaa, mutta hän ei vihaa
neuvotteluakaan. Mitä delawarien päälliköllä on sanottavaa, koska hän
on nostanut vyönsä?"

Lentävä Orava vastasi:

"Minäkin olen suuri päällikkö, mutta nimeni on niin tunnettu, ettei
minun tarvitse sitä edes mainita. Maquelaisten leirissä on vanki,
mohikaani-nuorukainen, päällikkösukua, joka nuoruutensa vuoksi ei
pitäisi olla kovin arvokas maquelaisille. Tämä nuorukainen oli vieraani
ja siksi tahdon tarjota teille hänestä kohtuulliset lunnaat."

"Minä tarjoan valkoihoisten tavaroita maquelaisille heidän oman
valintansa mukaan viidenkymmenen majavannahan hinnasta."

Se oli varsin kaunis tarjous. Sitä mieltä näyttivät myös ne Sudet
olevan, jotka olivat tunkeutuneet kosken partaalle kuuntelemaan
neuvottelua, sillä saattoi nähdä, miten heidän silmänsä kiilsivät
himosta. Mutta heidän päällikkönsä kovissa kasvoissa ei näkynyt
vähintäkään halua suostua tähän edulliseen tarjoukseen. Olisi kuitenkin
sotinut liiaksi intiaanien tapaa vastaan, jos heti aprikoimatta olisi
vastattu kieltävästi. Hän vetäytyi siis takaisin tulen ääreen ja
saatettiin nähdä, miten osa ylhäisimmistä Susista keräytyi hänen
ympärilleen neuvottelemaan.

Neuvottelua ei kestänyt kauan. Hetken kuluttua saapui hän jälleen
kosken rannalle ja sanoi:

"Maquelaiset ovat viisaita ja urhoollisia ja voivat itse hankkia
itselleen niin paljon valkoihoisten tavaroita kuin he haluavat. Siitä
hinnasta he eivät myö vankiaan. Mutta pitäköön delawarein päällikkö
korvansa auki, sillä he aikovat ehdottaa toisia lunnaita."

"Puhukoon Kirjava Kotka. Naurava vesi ei tukahduta hänen ääntänsä,
sillä delawarien korvat ovat auki."

"Delawarien leirissä on valkeaihoinen, jolla on ukontuli kädessään ja
jota sen vuoksi nimitetään Ukontuleksi. Kun maquelaiset palaavat kotiin
majoihinsa, läntisiin metsiin, niin heidän naisensa laulavat
kuolinlauluja, sillä Ukontulen tuliputki on kaatanut useita urhoollisia
miehiämme. Siksi me haluamme saada hänet mohikaanin sijaan.
Niinpiankuin hän jätetään meidän huostaamme, on kilpikonnien kuuluisaan
sukuun kuuluva nuorukainen vapaa. Minä olen puhunut."

Kumea vastenmielisyyden sorina kävi delawarien harvojen rivien läpi. Se
asettui kuitenkin heti, sillä heidän päällikkönsä vastasi:

"Ukontuli", sanoi hän. "on tupakoinut Lentävän Oravan teltan edustalla
ja siksi hänen persoonansa on pyhä. Lentävä Orava ei ole mikään
petturi, joka jättää ystävänsä vihollisen valtaan. Pikemmin maquelaiset
saavat ottaa hänen oman henkensä. Mutta katsoen siihen, että vanki
kuuluu kilpikonnien kuuluisaan sukuun, tahdon korottaa tarjoukseni
seitsemänkymmenenviiden majavannahan hintaan."

Nyt neuvoteltiin jälleen tulen ääressä, mutta ilman muuta tulosta, kuin
että Kirjava Kotka uudisti entiset ehtonsa. Tuntikausia jatkettiin
täten hitaita neuvotteluita. Päivällisaikaan oli Lentävän Oravan
tarjous kohonnut 125 majavannahkaan, se oli todellakin suunnaton hinta
vangista. Mutta aivan tuloksettomasti. Silloin turhat neuvottelut
päättyivät seuraaviin Kirjavan Kotkan sanoihin:

"Ukontuli jätettäköön heidän käsiinsä. Muuten kidutamme mohikaania
kaakinpuussa huomenaamuna, niinpiankuin aurinko on kohonnut itäisen
metsän rajan yläpuolelle. Siihen mennessä delawarit tehköön
päätöksensä. Olen lausunut viimeisen sanani."

Sitten hän vyötti vyönsä merkiksi, että neuvottelut olivat päättyneet,
ja palasi tulen ääreen.

Delawarit olivat kovin alakuloisia, sillä he eivät tienneet enää mitään
keinoa, millä pelastaa nuo:: ystävänsä. Pekka Drufvalle sanoi Lentävä
Orava toivorikkaana:

"Jollemme ole voittaneet muuta, niin aikaa me ainakin olemme
voittaneet. Visertävä Pääskynen on nopsajalkainen, ja delawarien
kylässä ei anneta heinän kasvaa jalkojen alla. Ehkäpä saamme apua yön
aikana."

Oli kuitenkin helppo nähdä päällikön synkästä muodosta, ettei hän
suuresti uskonut omiin sanoihinsa.

Jos Pekka Drufva jo aikaisemmin oli tuuminut, miten hän koettaisi
pelastaa nuorukaisen, niin piti hän nyt sitä vieläkin tärkeämpänä. Hän
vetäytyi syrjään yksinäiseen kallionkoloon, aivan kosken partaalle ja
siellä hän istui mietteihinsä vajonneena.

Äkkiä hänen huolestunut katseensa kirkastui. Hän pisti kätensä
hylkeennahkalaukkuunsa, joka uskollisesti oli seurannut häntä Ruotsista
saakka, ja otti siitä esille tinaisen metsästyspullon. Hän oli saanut
sen isältään, matkustaessaan Göteborgiin.

Käännellen pulloa kädessään kuiskasi hän itsekseen:

"Kyllähän minä panen tähän suurta arvoa, sillä onhan se viimeinen
lahja, jonka sain isältäni lähtiessäni kotoa, ja usein ovat kuivat
huuleni saaneet siitä virvoittavan juoman pitkillä retkilläni
kesähelteessä, mutta se ei saa estää minua uhraamasta sitä, jos sillä
voin pelastaa mohikaanin. Mutta minulla täytyy olla hyvä ja luotettava
apulainen."

Pekka Drufva nousi paikaltaan ja astui kallion toiselle puolelle.
Siellä istui intiaani tuijottaen kohisevaan veteen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut päästä tunkeutumaan levottoman veden salaisuuden läpi. Kun
Pekka Drufva kosketteli kevyesti hänen olkapäätään, hätkähti hän ja
ojensi vartaloaan.

"Sinä kuuntelet kernaasti kosken kohinaa, Mugalla", sanoi nuorukainen.

"Niin, Ukontuli, kun minulla ei ole muuta tehtävää. Olen kuulevinani
salaperäisiä ääniä veden kohinassa."

"Mutta", jatkoi Pekka Drufva, "en käsitä, miksi delawarit nimittävät
tätä koskea Nauravaksi vedeksi. Minun korvissani sen kohina kuuluu
pikemmin karhun äkäiseltä murinalta kuin naurulta."

"Niin, nyt ennenkuin kevättulvan vedet ovat vielä ennättäneet ehtyä,
mutta annappas valkoisen veljeni tulla tänne siihen aikaan, jolloin
plataanit kantavat hedelmää, ja kun voi hyppiä kiveltä kivelle keskellä
koskea. Silloin veden solina kuuluu nuoren tytön naurulta. Naurava vesi
on saanut nimensä kesän aikana."

"Kuunteleeko veljeni kernaasti nuoren tytön naurua?"

Intiaanin synkät kasvot kirkastuivat. "Kuuntelen kylläkin kernaasti
Aamukasteen naurua", sanoi hän.

"Onko Aamukaste Mugallan mielitietty?"

Hän nyökkäsi päätään.

"Sitten kai Mugalla toivoisi, että palatessaan Delaware-kyliin häntä
tervehdittäisiin nuorena sankarina, joka olisi saanut aikaan jotakin
suurta, jota kaikki ylistäisivät. Silloin Aamukasteen nauru kajahtaisi
vielä entistään kauniimmalta."

Nuoren intiaanin silmät leimusivat hänen vastatessaan:

"Sano Mugallalle, miten hän voi voittaa niin suuren kunnian, ja hän
menee tulen ja veren läpi saavuttaakseen sen."

"Hän ja Ukontuli pelastavat yhdessä mohikaanin."

Intiaani hätkähti hämmästyksestä, mutta hänen kasvonsa synkkenivät.

"Mugalla ei voi saada mahdottomuuksia aikaan", sanoi hän alakuloisena.

Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja kuiskasi jotain hänen
korvaansa. Ja siitä koitui pitkiä kuiskailuja, mutta kun ne olivat
päättyneet, loisti Mugallan kasvoilla rohkeutta ja toivoa.

"Minä seuraan valkeaa veljeäni, vaikka kuolemaan", sanoi hän.

Vähää myöhemmin oli Pekka Drufvalla pitkä salainen keskustelu päällikön
kanssa. Mutta tämä oli epäluuloisempi kuin Mugalla, sillä kerta
toisensa jälkeen hän pudisti päätään, ikäänkuin hän olisi epäillyt
toisen sanoja. Hän ei näyttänyt kuitenkaan vastustavan kokonaan
yritystä, vaan lopetti keskustelun seuraavin sanoin:

"Näyttää siltä kuin Manitu suosisi valkoisen veljen yritystä, sillä
mustia pilviä kohoaa lännen taivaalle. Yö tulee olemaan hyvinkin
pimeä." -- -- --

       *       *       *       *       *

Oli ilta. Päällikkö oli ennustanut oikein. Taivas oli mustissa
pilvissä, hienoa tihkusadetta tuli maahan ja metsä pimeni vuoden aikaan
nähden hirveän pimeäksi. Oli aivankuin syysilta. Kaadetun männyn oksien
välissä seisoivat Pekka Drufva ja Mugalla odottaen aikaansa. He olivat
täydesti varustautuneet vaaralliselle retkelleen. Ukontuli oli luopunut
uskollisesta pyssystään, joka hänestä oli vähemmän sopiva hänen
aiettaan varten, ja sen sijaan hänellä oli tomahawk ja puukko vyöllä.
Siinä kaikki hänen aseensa. Mugalla oli samalla tavalla varustettu. He
odottivat vain, että ilta vieläkin pimenisi, ja että kaikki Sudet
kerääntyisivät valtavan nuotiotulen ympärille, jonka sateen samentama
leimu loisti tänne saakka.

"On välttämätöntä", sanoi Pekka Drufva, "että pääsemme toiselle
rannalle ja työhömme käsiksi, ennenkuin Sudet ennättävät mennä levolle,
sillä sen mukaan mitä eilen huomasin, asettivat he yöksi koko
vartioketjun kosken puoleiselle rannalle. Sen sijaan on nyt vain kaksi
vahtia, jotka piileksivät paaden takana virran toisella puolella ja
heidän tehtävänään on hälyyttää, jos me yritämme pyrkiä täältä yli."

"Niin, Mugalla on nähnyt heidät."

"Nämät molemmat vahdit ovat meidän vaarallisimmat esteemme. Jos saamme
heidät vain vaikenemaan, niin menen takuuseen lopusta, sillä minä
tunnen paikan ja tarkastin eilen kalliolta Susien leiriä. Vahtien
täytyy kadota koskeen ennenkuin he ennättävät päästää ainoatakaan
ääntä. Se on meidän vaikein tehtävämme."

Yhä pimeämmäksi muuttui molempia miehiä ympäröivä ilma, yhä tiheämmäksi
sade. Vihdoin Pekka Drufva antoi lähtömerkin.

Vatsallaan ryömien kuin madot he kulkivat limaista tukkia myöten, jonka
alla koski kohisi ja ärjyi. He pääsivät pimeälle rannalle ja ryömivät
nelinkontin ääneti ja varovaisesti jyrkkää rantatörmää ylös, eroten
toisistaan sen verran, että he samalla kertaa voisivat kumpikin
puoleltaan päästä kalliolle, jonka takana molemmat vahdit piileksivät.
Että heidän onnistui päästä kalliolle, siitä he saivat kiittää pimeyttä
sekä varmaan myöskin sitä seikkaa, että vahdit eivät voineet olettaa,
että kukaan olisi siksi tyhmänrohkea, että yrittäisi saaresta kulkea
kosken yli. Kuului ähkymistä, ikäänkuin kiivaassa ottelussa, sitten
veden loiskinaa kahteen eri toviin, mikä ääni tukehtui kuitenkin kosken
kohinaan. Sitten kaikki hiljeni rantatörmällä.

Pekka Drufva ja Mugalla seisoivat läähättäen rannalla. Kaikki oli
käynyt onnellisesti. Ei ainoatakaan ääntä tuosta kiivaasta, joskin
lyhyestä taistelusta ollut tunkeutunut leiriin, nuotiotulen ääreen,
missä Sudet istuivat ryhmittäin ja lämmittelivät itseään koleassa
yöilmassa ja sateessa, joka pikemmin oli vain sumua kuin oikeaa
sadetta.

Itäpuolella suurta aukeamaa, jossa suuri nuotio oli sytytettynä, oli
pieni kukkula, jolla kasvoi tiheää nuorta näreikköä, muodostaen
suoranaisen tiheikön. Se oli siksi korkea, että se varjosti
täydellisesti sen takana olevan maan. Pimeys oli siellä sitä syvempi,
kun tuli valaisi aukiota. Tähän pimeään näreikköön Pekka Drufva ja
Mugalla nyt pyrkivät, levättyään hiukan kiivaan taistelun jälkeen. He
pysähtyivät tiheikön läheisyydessä, ja Pekka Drufva kuiskasi Mugallan
korvaan:

"Sinä näet vangin tuolla, puuhun kytkettynä, vähän matkan päässä
nuotiosta. Hiivi niin lähelle kuin mahdollista pysytellen kuitenkin
varjossa. Ja kun se, mitä minä olen ennustanut, on tapahtunut, niin
hyökkää paikalle ja katkaise hänen siteensä välittämättä vahdeista,
vaikka ne vielä vartioisivatkin puuta, jota minä suuresti epäilen. Ota
hänet mukanasi tiheikköön. Siellä sinä tapaat minut ja me koetamme
yhdessä päästä rantatörmälle, jonne Lentävä Orava on luvannut sillä
välin tuoda miehensä."

"Mugalla tahtoo tehdä parastaan", vastasi tämä, ja sitten he erosivat.

Pekka Drufva ryömi näreikköön.

Loimuavan nuotion ääressä, johon alituisesti heitettiin polttopuita,
istuivat Sudet tiheissä joukoin. Pieni ryhmä oli kuitenkin hiukan
syrjässä muista. Siihen kuului Kirjava Kotka sekä muutamia maquelaisten
vanhimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä. Kostealle maalle levitetyillä
kaislamatoilla he istuivat jalat ristissä ja polttivat pitkiä
piippujaan, jotka olivat samanlaisia kuin delawarienkin. Arvokkaasti
vetäessään sauhujaan he keskustelivat päivän tapahtumista.
Vanhemmanpuoleinen intiaani, Majavantappaja, oli puheenvuorossa.

"Kun Majavantappaja oli nuori, näki hän kerran koiran, joka loikoi
kylän portin ulkopuolella ja pureskeli rasvaista lihapalaa. Samassa
koira huomasi, että vieläkin suurempi lihapala oli ripustettu paaluille
kuivamaan. 'Sen minä haluan saada', tuumi koira. Hän heitti lihapalansa
maahan ja alkoi hyppiä tavotellakseen toista palasta. Mutta vihdoin hän
huomasi, että se riippui liian korkealla. Harmissaan se palasi entisen
palansa luo. Mutta sitä ei ollutkaan enää olemassa. Kettu oli pitänyt
varansa ja varastanut sen koiran hyppiessä. Eivätköhän maquelaiset ole
nyt tehneet samalla tavalla? Me tavoittelemme valkean miehen henkeä ja
meiltä menee sen vuoksi kalliit lunnaat hukkaan. Sillä, uskokaa minua,
kalpeakasvoa ei koskaan tuoda kahlehdittuna meidän leiriimme. Delawarit
panevat aivan liian suurta arvoa salamaan, jota hän kuljettaa mukanaan
putkeen kytkettynä. Nuoret miehemme iloitsevat hetken aikaa nähdessään
mohikaanin kituvan kaakinpuussa. Mutta mitä lyötyä meillä on siitä? Sen
sijaan me voisimme palata kotiin suuret ja hyödylliset rikkaudet
mukanamme, jos olisimme suostuneet. Lentävän Oravan tarjoamiin
lunnaihin. Minä olen puhunut."

Kirjava Kotka tiesi vallan hyvin, ett'ei Majavantappaja yksin ollut
tätä mieltä, ja jos hän tahtoi säilyttää valtansa, täytyi hänen pelata
ulos valttinsa. Voidakseen arvostella minkä vaikutuksen hänen puheensa
teki kuulijoihinsa, tahtoi hän katsoa heitä suoraan silmiin. Ja siksi
hän nousi pystyyn ja asettui puhuessaan seisomaan selin tuleen.

"Majavantappaja on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta vanhuus on
himmentänyt hänen silmänsä. Hän ei huomannut kuinka monta maquelaisten
parhaista miehistä kaatui taistelussa kalpeakasvoisen salaman iskusta.
Tahtooko Majavantappaja elättää niitä vaimoja, jotka ovat nyt jääneet
leskiksi, tai lapsia, jotka ovat tulleet orvoiksi? Mutta jos me
ripustamme kalpeakasvon sormet oviemme yläpuolelle, niin naiset ja
lapset tuntevat suloisen koston tyydytystä."

Hän vaikeni hetkeksi ja huomasi suureksi tyydytyksekseen, että useimmat
kuuntelijoista hyväksyivät hänen sanansa. Sitten hän jatkoi:

"Majavantappaja on hyvin viisas, mutta vanhuus on tylsistyttänyt
hänen muistinsa, aivankuin hänen kivikirveensä terän. Muuten hän
tietäisi, mikä merkitys kilpikonnien suvulla on suuren ja mahtavan
Mohikaaniheimon parissa. Jos mohikaanien kylissä tulisi tunnetuksi,
että delawarit antoivat nuoren kilpikonnan, heidän vieraansa, kuolla
kaakinpuussa siksi, että he panivat enemmän arvoa kalpeakasvoon, niin
he kaivaisivat sotatapparansa esille ja hyökkäisivät vanhojen
liittolaistensa kimppuun kernaammin kuin kärsisivät sellaista häpeää!
Ja silloin delawarit joutuvat vaikeaan pulmaan. Uskokaa minua! Lentävä
Orava on ovela kettu ja hän tietää, että kalpeakasvoja on paljon joen
rannassa ja ettei niiden Manitu pidä kostosta, mutta että kilpikonnien
jalo suku sen sijaan on hyvin pieni ja että heidän Manitunsa vaatii
kostoa. Senpä vuoksi hän kernaammin uhraa kalpeakasvon kuin mohikaanin.
Ennen aamun valkenemista on kalpeakasvo leirissämme."

Samassa kun hän lausui nuo sanat, näki hän kiiltävän esineen kiitävän
kaaressa ilman halki ja putoavan keskelle tulta hänen takanaan, mutta
hän ei ennättänyt tuumia, mikä merkillinen kapine se oli, ennenkuin hän
tunsi maan heilahtavan jalkojensa alla ja palavan kekäleen iskevän
häntä selkään, samalla kun kauhea paukahdus, ukkosen ääntä mahtavampi,
kajahti ilmassa. Hän tunsi sietämättömän kirvelevää kipua päässään.
Kosteasta ilmasta huolimatta olivat sulkakruunu sekä vahatut
korvakiharat syttyneet ilmiliekkiin. Kivusta ja pelästyksestä parkuen
päällikkö kieritteli maassa.

Sanoin on aivan mahdoton selittää sitä kauhua ja pelästystä, joka
valtasi koko intiaanileirin tämän yhtä kauhean kuin käsittämättömän
räjähdyksen sattuessa. Hehän näkivät omin silmin, miten palavia puita
ja risuja lensi nuotiosta ylös ilmaan, aivankuin näkymättömät henget
olisivat heitelleet niitä, ja ne kihisivät kuin tulikäärmeet heidän
korvissansa. Ja sitten tuo kamala paukahdus, joka sai koko harjun
vapisemaan perustuksiaan myöten. Rohkeimmat pakenivat, juoksivat
umpimähkään henkensä edestä, ajattelematta minne he pakenivat.
Heikommat olivat aivan lamaantuneet, heittäytyivät kasvoilleen ja
painoivat nenänsä kosteaan sammaleeseen. Tässä asennossa he odottivat
maailman häviötä, jota heidän poppamiehensä olivat ennustaneet.

Kiiltävä esine, jonka päällikkö oli nähnyt lentävän ilmassa, oli Pekka
Drufvan tinainen metsästyspullo, jonka hän oli täyttänyt ruudilla.
Näreikköön piiloutuneena hän oli taitavasti heittänyt sen keskelle
nuotiota. Mikä siitä olisi seurauksena, sitä ei ollut vaikea arvata,
mutta ei hän sittenkään ollut uskaltanut toivoa, että se siihen määrin
valtavasti vaikuttaisi Susiin. Ainoa vaara, mikä uhkasi häntä, Mugallaa
sekä vapautettua Uncasta, heidän palatessaan kalliosaarelle, oli se,
että pelosta mielettömät intiaanit juoksisivat heidät kumoon.
Kalliosaarella heidät vastaanotettiin äänekkäin riemuhuudoin, joskin
delawaritkin, niin tottuneita kuin he olivat kuulemaan kanuunien
laukauksia suuren joen rannassa, joutuivat myöskin kauhun valtaan,
nähdessään kamalan ilotulituksen Susien leirissä.

Seuraavana aamuna ei ainoatakaan Sutta ollut enää Nauravan veden
lähettyvillä. Kun hajaantunut joukko varhain aamulla oli ennättänyt
hiukan kerääntyä yhteen, läksivät he Majavantappajan johtamina
kaukaisiin kyliinsä. Heiltä oli kadonnut taisteluhalu ja he pakenivat
peloissaan siltä kirotulta paikalta, jossa hirveä kauhu oli vallannut
heidän mielensä.

Vähää myöhemmin läksivät myös delawarit liikkeelle ja kulkivat itään
kyliään kohti. He olivat kadottaneet halunsa alkuperäisesti
suunnittelemansa metsästysretkeen, eikä Ukontulella sitä paitsi ollut
enää ruutiakaan ruutisarvessaan. Ja illoin metsästys oli kadottanut
osan viehätystään. Matkalla he tapasivat kaksi tiedustelijaa, jotka
olivat lähetetyt länteen. Pensaikon takaa he olivat nähneet Susien
kulkevan ohitse. -- Sudet olivat näyttäneet hirveän noloilta, kertoivat
he, ja heidän päällikkönsä oli kurjassa tilassa. Hänen tukkansa oli
kärventynyt aivan juuriaan myöten ja hän oli täynnä palohaavoja.

Vähää myöhemmin he kohtasivat suuren joukon delawareja, jotka
Visertävän Pääskysen kehotuksesta olivat kiiruhtaneet veljiensä apuun.
He olivat saapuneet liian myöhään ottaakseen taisteluun osaa, mutta
palasivat riemumielin kyliin, kun he olivat kuulleet Susien nolosta
paosta.

Pysyväksi muistoksi tästä merkillisestä retkestä antoivat intiaanit
Pekka Drufvalle uuden nimen: Ukkosen Veli.




KAHDEKSAS LUKU.

Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta.


Oli lämmin kesäpäivä. Avonaisella, viiniköynnösten varjostamalla
kuistilla yksinkertaisen ja vaatimattoman paalurakennuksen edustalla,
istui keski-ikäinen pappi polttaen pitkää piippuaan, sillä välin kuin
hänen katseensa mielihyvällä kulkivat hänen edessään leviävän
ruotsalaisen uutisasutuksen yli Amerikassa. Vasemmalla puolella
kohosivat Uuden Göteborgin linnoituksen vallit, niiden takana
häämöittivät useitten talojen katot ja vieläkin kauempana kimmelsi
Delaware-joen aava pinta muistuttaen pikemmin järveä kuin jokea.
Linnoituksen eteläpuolella oli tuuhea puisto, jonka vihannuuden
keskeltä pilkisti esiin suippo katto sekä suuremman rakennuksen
rajapiirteet. Se oli Printzinhovi, suurin Uuden Göteborgin
rakennuksista ja kuvernöörin asunto. Oikealle kiemurteli mutkikas tie
maissipeltojen, tupakkaistutusten, pienten somien puutarhapalstojen
sekä metsien lomitse. Niin pitkälle kuin tätä tietä saattoi nähdä,
reunusti sitä siellä täällä yksinkertaiset paalutalot, samantapaiset
kuin sekin, jonka viiniköynnösten koristamalla kuistilla arvoisa pappi
nautti lepohetkestään.

Suoraan hänen edessään oli varsin laaja, nurmettunut ja jokseenkin
tasainen kenttä, markkina-aukio, sillä täällä määräaikoina
harjoitettiin vaihtokauppaa seudun intiaanien kanssa. Markkina-aukion
takana kohosi kaunis, vanhojen vaahteroiden ja plataanien varjostama
kukkula, ja tämän kukkulan korkeimpaan kohtaan pappismiehen katseet
vähä väliä tyytyväisinä kiintyivät. Siellä suoritettiin näet työtä, joka
suuressa määrin kiinnitti hänen mieltään. Plataanien varjossa kohosi
telineiden varassa ensimäisen ruotsalaisen kirkon muurit Amerikassa.

Pappi oli nimeltään Johannes Campanius. Yhdessä kuvernööri Printzin
kanssa hän oli vuonna 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin, ja harvinaisella
innolla ja harrastuksella hän oli ryhtynyt hoitamaan paimentyötään
kauaksi hajaantuneen joukkonsa keskuudessa. Vuoden kuluttua viimeistään
hän saisi saarnata oikeassa kirkossa.

Juuri kun hän parhaillaan ajatteli uutta kirkkoa, kiintyi hänen
huomionsa äkkiä johonkin muuhun. Tienpolvekkeessa, mistä poikettiin
Printzinhoviin, näki hän ihmisjoukon vakavaan keskusteluun
syventyneenä. Nuoren vaimon ympärillä, jolla oli lapsi käsivarrellaan
sekä pieni poika hameenliepeissään, seisoi kolme, neljä miestä, jotka
pappi tunsi ruotsalaisiksi uutisasukkaiksi. Nainen pyyhkäisi silloin
tällöin esiliinankulmallaan kyyneleitään, ja miehet hänen ympärillään
näyttivät vakavilta, vieläpä hiukan kiihottuneiltakin.

"Hm", mutisi pappi itsekseen, "jollen erehdy, niin on siinä Mackin
vaimo, Gertrud. Jos hän on tullut tänne koko pitkän matkan joen poikki
molempien lastensa kanssa ja vielä lisäksi itkee, niin on varmaankin
onnettomuus sattunut hänen miehelleen, kelpo Mackille. Minun täytyy
mennä kysymään, mitä on tapahtunut."

Hyvän pastorin ei tarvinnut kuitenkaan poistua mieluisalta paikaltaan
viiniköynnösten varjosta, sillä nyt juuri suuntasi koko seurue
askeleensa häntä kohti. Yksi vanhemmista uutisasukkaista oli tarttunut
vaimoa kädestä ja kuljetti hänet papin luo, toisten seuratessa
jäljessä.

"Mikäs nyt, Per Rambo", huusi pappi. "Miksikä te näytätte niin
huolestuneilta ja miksi Mackin Gertrud itkee?"

Per Rambo, yksi arvossapidetyimpiä uutisasukkaita, puuttui puheeseen:

"Niin, Gertrud se on, niinkuin pastori näkee. Hän oli ottanut lapsensa
mukanaan ja soutanut joen poikki, sillä Mack, hänen miehensä, on
kadonnut eikä hän raukka tiedä mitä nyt tehdä."

"Mitä sinä sanot, Per Rambo, onko Mack kadonnut? Miten se on käynyt?"

Nyt nuori nainen pyyhki kyyneleet silmistään ja kertoi, nyyhkytysten
useasti katkaistessa hänen puhettaan, että Mack oli viime tiistaina
iltapäivällä ottanut pyssynsä ja lähtenyt erämaahan ampuakseen
metsäkauriin tai muuta metsänriistaa. Hän ei ollut ottanut eväitä
matkaan, vaan sanonut vaimolleen, että hän joka tapauksessa,
onnistukoon metsästys tai ei, palaisi illaksi kotiin. Mutta häntä ei
kuulunut. Ja koko keskiviikko kului kuulumatta hänestä mitään. Ei vielä
torstai-aamunakaan hän ollut palannut tai vähimmälläkään tavalla
antanut tietoa itsestään, minne hän oli joutunut. Silloin vaimo oli
lähtenyt häntä etsimään, mutta turhaan, ja sitten hän oli mennyt
Jokilinnan linnoitukseen, josta luutnantti Schute hänen pyynnöstään oli
lähettänyt sotamiehiä etsimään kadonnutta. Mutta koko päivä kului eikä
häntä löydetty, yhtä vähän elävänä kuin kuolleenakaan. Silloin
luutnantti Schute oli neuvonut häntä ilmoittamaan kuvernöörille
tapahtumasta ja antanut hänelle veneen ja pari soutajaa. Nyt hän oli
täällä, mutta kuvernööri Printz oli mennyt toiselle uutisasutukselle
eikä häntä odotettu palaavaksi ennenkuin parin päivän kuluttua. Siksi
hän haki nyt lohdutusta papin luota ja pyysi hänen neuvoaan.

"Mutta", sanoi pappi, "ehkäpä miehesi on eksynyt erämaahan."

"Sitä en usko. Varchenjokihan virtaa aivan kotimme sivuitse, ja
Mackilla oli aina tapana seurata sen juoksua, kun hän läksi erämaahan.
Joki on hyvä tienviitta, sanoi hän usein. Sitä paitsi hän tunsi seudun.
Ei, ei, varmaankin hänelle on jokin onnettomuus tapahtunut."

"Hm, sitä minä en usko. Mehän elämme rauhassa ja sovussa intiaanien
kanssa. Mohikaanit liikkuvat näillä seuduin, ja he ovat aina olleet
suosiollisia ruotsalaisille."

"Ehkäpä joku valkeaihoinen on tahtonut tehdä pahaa Mackille."

"Mitä sinä tarkoitat, Gertrud -- epäiletkö jotakuta?"

"Niin, pastori, minä epäilen."

 "Avaa sitten sydämesi minulle ja näille kunnon miehille, sillä
voidaksemme auttaa sinua, täytyy meidän tietää kaikki."

Gertrud tuumi hetken aikaa, pyyhki vielä kerran kyyneleitään ja sanoi
sitten:

"Niinkuin pastori tietää, ei Mack ole itse raivannut sitä plantaashia,
jonka me nyt omistamme. Hän otti sen haltuunsa sen jälkeen kun
kuvernööri oli ajanut pois sen entisen omistajan."

"Niin, tiedän kyllä. Muutamat hollantilaiset olivat asettuneet
paikkakunnalle ja olivat raivanneet maata Varchenjoen rannalla,
ruotsalaisten ostamalla alueella. Kun Jokilinnan linnoitus oli
perustettu, ilmoitti kuvernööri Printz näille hollantilaisille, että
heidän täytyi vannoa uskollisuudenvala Ruotsin kuningattarelle, jos he
tahtoivat pysyä uutisrakennuksellaan. Sen he tekivätkin -- kaikki
paitsi yksi ainoa -- Peter Irgens niminen mies. Hän kieltäytyi
rupeamasta Ruotsin alamaiseksi, ja kun hän sen lisäksi käyttäytyi kovin
röyhkeästi kuvernööriä kohtaan, ajettiin äänet väkivallalla pois ja
hänen plantaashinsa luovutettiin Mackille."

"Niin, tuota samaista Peter Irgensiä minä epäilen."

"Mitä syytä sinulla on siihen? Peter Irgenshän läksi heti maanmiestensä
luo Fort Nassauhin eikä häntä minun tietääkseni koskaan sen jälkeen ole
näkynyt ruotsalaisten uutisviljelysmailla. Miksi sinä häntä epäilet?"

"Ensiksikin siksi, että hän puolitoista vuotta sitten, kun hänen täytyi
lähteä plantaashiltaan, uhkasi hurjin sanoin Mackia, ja toiseksi siksi,
että poika, joka paimentaa uutisasukkaiden lehmiä metsässä, sanoi
nähneensä hänen hiipineen vanhan kotinsa ympäristössä juuri muutamia
päiviä ennen Mackin katoamista. Varmaankin hän väijyi silloin
tilaisuutta karatakseen mieheni kimppuun. Mutta paha kyllä oli poika
siksi tyhmä, että hän kertoi asiasta vasta sitten, kun oli jo
myöhäistä."

Pastori Campanius vaipui niin syviin mietteisiin, että tuli hänen
piipustaan sammui. Vihdoin hän näytti kuitenkin keksineen mitä hän
ajatuksissaan oli etsinyt, sillä hän kysyi äkkiä, kääntyen
uutisasukkaiden puoleen:

"Voiko kukaan sanoa minulle, onko Pekka Drufva kotona?"

"Kyllä", sanoi yksi miehistä, "minä näin hänen tänään onkivan
jokirannassa."

"Hyvä", sanoi pastori, "hakekaa hänet tänne niin pian kuin mahdollista,
sillä olen varma siitä, että jos joku voi saada selvyyttä tähän asiaan,
niin hän sen tekee. Ja odottaessamme häntä seuratkaa kamariini, niin
voimme tuumia, miten voisimme lohduttaa Mackin epätoivoista vaimoa."

Yksi uutisasukkaista läksi hakemaan Pekka Drufvaa ja toiset astuivat
pastorin majaan, jossa kaikki todisti yksinkertaista ja vaatimatonta
elämää, mutta myös järjestystä ja aistiakin, mitä yksinkertaiseen
kalustoon tuli, jonka oppinut pappi suurimmaksi osaksi oli omin käsin
nikkaroinut. Gertrud ja hänen molemmat lapsensa saivat sijansa
lepopenkillä, ja uutisasukkaat istahtivat oven suuhun. Astuen
edestakaisin lattialla yritti pastori lohduttaa alakuloista
uutisasukkaan vaimoa, sanoen, että missä hyvänsä hänen miehensä olikin,
varjeli Jumalan käsi häntä. "Ja sitä paitsi", sanoi hän, "olen minä yhä
sitä mieltä, että Mack on eksynyt. Ajaessaan innoissaan metsänriistaa
takaa on hän kulkenut liian kauaksi jokirannasta ja eksynyt oikeasta
suunnasta. Sellaista on tapahtunut monelle näissä erämaissa. Mutta
ennemmin tai myöhemmin hän kohtaa varmaan jonkun hyvänsuovan intiaanin,
joka opastaa hänet jälleen kotitielle. Niin, kukapa tietää, vaikka hän
parhaillaankin olisi kotona ja olisi huolissaan vaimonsa ja lastensa
vuoksi."

Kun kellään ei ollut mitään siihen sanottavana, jatkoi hän:

"Ettei mikään vihollinen ole tappanut häntä, yhtä vähän valkea kuin
punainen, käy mielestäni siitä ilmi, etteivät sotilaat, jotka
samoilivat metsässä koko päivän, tavanneet taistelun jälkiä, sillä
olkaa varmat siitä, hyvät ystävät, Mack ei taistelutta antaudu, niin
voimakas ja urhoollinen kuin hän on."

Täten pastori yritti lohduttaa vaimoa, joskaan hän ei itsekään ollut
sanottavasti vakuutettu omista sanoistaan, ja hän puhui lopulta niin
innoissaan, ettei hän huomannut, että ovi oli avautunut ja Pekka Drufva
astunut tupaan. Vasta sitten kun Per Rambo nykäisi häntä papintakin
pitkästä liepeestä ja sanoi: "Nyt hän on täällä, kunnianarvoisa
pastori", pysähtyi hän ja huomasi metsästäjän, joka levollisena ja
varmana seisoi oven suussa ja ihmetteli, miksikähän hänet oli kutsuttu
tänne.

Nyt pastori Campanius kertoi mitä oli tapahtunut, selitti oman
mielipiteensä ja vaimon synkät epäluulot sekä lausui lopuksi:

"Minä kutsutin sinut tänne, Pekka Drufva, sillä olen vakuutettu siitä,
ja luulen että muutkin läsnäolevat ovat samaa mieltä, että jos joku voi
auttaa Mackia, missä ikänä hän nyt lieneekin, sinä sen voin tehdä. Ei
kukaan tunne erämaata eikä kykene voittamaan sen vaaroja ja ottamaan
selkoa sen salaisuuksista niin hyvin kuin sinä, ja sitä paitsi olet
ystävyydensuhteissa intiaaneihin ja voit toivoa heidän apuaan. Et sinä
myöskään, niinkuin me kaikki tiedämme, pelkää rehellistä taistelua
vihollisten kanssa, olkootpa ne sitten punaisia tai valkeita. Minä
kysyn sen vuoksi sinulta, Pekka Drufva, tahdotko ottaa ajaaksesi tämän
onnettoman vaimon asiaa ja koettaa saada selkoa hänen miehensä
kohtalosta?"

Pekka Drufva oli ikäväkseen kuunnellut papin kertomusta. Hän tunsi
hyvin sekä Mackin että hänen vaimonsa ja oli monta kertaa,
samoillessaan metsissä, nauttinut vieraanvaraisuutta heidän tuvassaan.
Vilpittömästi hän ojensi kätensä uutisasukkaan vaimolle ja sanoi
vakavasti:

"Luota minuun, Gertrud, mitä ihminen voi tehdä Mackin hyväksi, se tulee
tehdyksi."

"Niin, niin, me luotamme sinuun, Pekka Drufva, ja me tahdomme seurata
mukanasi voidaksemme pelastaa Mack veljemme, jos hän on joutunut
vaaraan", huusivat läsnäolevat uutisasukkaat yhdestä suusta.

"Kiitos, hyvät ystävät, hyvästä tahdostanne", vastasi Pekka Drufva,
"mutta luullakseni on parasta, että lähden yksin. Kun jälkeä on
etsittävä erämaassa, niin yhdestä on enemmän hyötyä kuin monesta, ja
jos apua tarvitaan, niin intiaanit ovat siihen kaikkein soveliaimmat,
sillä he näkevät mitä ei kukaan valkoinen voi nähdä ja heillä on vainu
kuin metsäkoirilla. Mohikaaneja on näillä seuduin, ja he tekevät
minulle mitä ikänä pyydän sen jälkeen kuin pelastin Nauravan veden
rannalla yhden heidän päälliköistään. Heihin voin luottaa yhtä paljon
kuin itseeni, ja he auttavat aivan varmaan minua etsimään Mackia."

Uutisasukkaat olivat siksi perehtyneet erämaanelämään myöntääkseen
Pekan olevan oikeassa, ja siksi he eivät loukkaantuneet, vaikka hän
hylkäsikin heidän apunsa.

Päätettiin nyt, että Gertrud lapsineen jäisi Uuteen Göteborgiin iltaan
saakka voidakseen hiukan levätä hirvittävän rauhattomuuden jälkeen,
joka viime päivinä oli painostanut heitä. Sitten heidän piti yöllä
purjehtia takaisin Jokilinnaan, jolloin Pekka Drufva seuraisi heidän
mukanaan. Puhalsi varsin kova luoteistuuli, ja sen avulla he toivoivat
aamun sarastaessa olevansa perillä Jokilinnassa, eikä sieltä
tiedustelujen lähtöpaikkaan, Mackin tuvalle, ollut enää pitkältä.

Kun he kaikin lähtivät ulos pastorin tuvasta, astui Per Rambo
eellimäisenä. Mutta päästyään alas viiniköynnösten varjostamalta
kuistilta, peräytyi hän peloissaan. Intiaani tuli äkkiä viiniköynnösten
takaa esille, aivankuin varjo äkkiä olisi muuttunut ihmiseksi. No,
lähemmin tarkastettaessa ei siinä ollut mitään pelästymisen syytä --
vain noin neljäntoista-vuotias poika, joskin suurikasvuinen ja voimakas
ruumiinrakennukseltaan, seisoi siinä liikkumattomana kuin
pronssipatsas. Vain vilkkaat mustat silmät ilmaisivat, että patsaassa
oli eloa.

"Mi-mi-mitä sinä teet täällä?" änkytti Peter Rambo.

"Ukkosen Veli", vastasi poika ruotsiksi, mutta omituisesti murtaen.

Silloin Per Rambo ymmärsi, että hän tahtoi puhutella Pekka Drufvaa.

Heti kun Pekka lähestyi poikaa, ojensi tämä hänelle omituisen,
nahkahihnoista kerityn kerän sanoen: "Uncas lähettää tämän? Ukkosen
Veljelle."

Pekka Drufva keri kerän auki. Se oli palanen vampumia, s.o.
intiaanivyötä.

"Saattepa nähdä", sanoi Pekka kääntyen toisten puoleen, "tämä on
jossain yhteydessä Mackin kohtalon kanssa."

Seurustellessaan tuttavallisesti intiaanien kanssa oli Pekka Drufva
oppinut myöskin n.s. vampum-kieltä, jonka avulla villit osasivat matkan
päästä keskustella keskenään.

Merkkeinä käytettiin eri tavalla palmikoituja nahkahihnoja, joihin oli
piirretty hyvin alkuperäisiä kuvia.

Hän luki "kirjeen" seuraavalla tavalla: "Eräs hollantilainen ja viisi
irokeesiä on vanginnut Mackin, Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä
seuraamaan Mackin jälkiä."

Tämä tieto herätti ääretöntä kiihkoa läsnäolevien parissa.

"Minä olin siis sittenkin oikeassa", huokasi Gertrud, lisäten:
"Seisooko siinä todellakin, että hän on vangittu -- eikä murhattu?"

"Niin, niin siinä seisoo", vakuutti Pekka Drufva.

"Mutta", huudahti pastori Campanius, "miten te voitte lukea noin paljon
noista yksinkertaisista nahkahihnoista?"

"Te näette tässä leveän, mutta varsin lyhyen hihnan, joka on leikattu
poikki vyöstä. Siinä riippuu seitsemän kapeaa hihnaa, kaksi valkoista
ja viisi punaista. Ja toinen valkoisista ja viisi punaista hihnaa ovat
sidotut toisen valkoisen ympärille. Jos tarkastamme lähemmin sitä
valkoista hihnaa, joka on toisten vangitsema, niin on siinä karhun
kuva. Karhu on delawarekielellä 'mack', siis tämä hihna tarkoitta;
Mack ystäväämme. Jos tarkastamme toista valkoista hihnaa, niin on
siihen piirrettynä vesirotan kuva, jolla intiaanit tarkoittavat
hollantilaisia. Viidessä punaisessa hihnassa on nuolen kuva, irokeesien
merkki. Tämä merkitsee siis: Mack on yhden hollantilaisen ja viiden
irokeesin vankina."

Niin, tämä selitys oli pastorin mielestä varsin oikea.

"Mutta", sanoi hän, "mistä sinä sitten näet, että Uncas tahtoo auttaa
sinua etsimään Mackia?"

"Tästä leveästä hihnasta, jossa on ainoastaan kuvamerkkejä. Tässä
näette koko rivin kuvia. Ensin kilpikonnan -- se tarkoittaa Uncasia,
sillä se on hänen sukumerkkinsä. Sitten käsi -- Uncas tahtoo ojentaa
kätensä, s.o. auttaa. Sitten on vasama -- se olen minä. Siis hän tahtoo
auttaa minua. Sen jälkeen seuraa anturoita ja lopulta karhun kuva.
Anturat merkitsevät jälkiä ja karhu Mackia. Siis: Uncas tahtoo auttaa
Ukkosen Veljeä etsimään Mackia. Ymmärrättekö nyt?"

Niin, he ymmärsivät. Ja varsinkin pastori, joka aina siitä saakka, kun
hän oli tullut Uuteen Ruotsiin, oli innolla tutkinut intiaanien kieltä,
oli ihastunut päästessään hiukan perille heidän kirjoitustaidostaan.

Pekka Drufva kääntyi intiaanipojan puoleen ja sanoi delawarekielellä:

"Sano Uncasille, että hän huomis-aamuna, kun aurinko seisoo idässä
puiden latvojen tasalla, tulee minua vastaan Mackin tuvalle."

Poika antoi merkin, että hän oli ymmärtänyt ja katosi sitten kuin
salama. Parin minuutin kuluttua hän sousi pähkinänkuoren tapaisessa
kaarnaveneessä joella.

       *       *       *       *       *

Aamusumu hellitti ja vetäytyi metsään. Itäinen taivaanranta hehkui
purppuraisena ja kultaisena. Venelaituriin, joka sijaitsi Uuden
Jokilinnan linnoituksen alapuolella Delawarejoen itärannalla, laski
puuvene, josta Pekka Drufva ja Mackin vaimo, Gertrud lapsineen nousi
maihin. Linnoitus vallineen ja paaluaitauksineen lepäsi ääneti mäen
kukkulalle, aamu-auringon taikavalon ympäröimänä, mutta sen muurien
takana näytti tyhjältä ja autiolta. Yksinäinen vahti, joka kivääri
olalla kulki edestakaisin vallilla, sekä vuohi, joka oli kiivennyt
muurille ja sieltä katseli ympäröivää maisemaa, olivat ainoat näkyvät
elävät olennot. Hetken kuluttua avattiin kuitenkin portti, ja nuori
mies sotilaspuvussa kiiruhti jyrkkää polkua myöten alas venesillalle.

Hän ennätti paikalle juuri kun Pekka Drufva ja hänen seuralaisensa
aikoivat sieltä poistua.

"Sinäkö se olet, Gert Rumpali", huudahti edellinen. "Tuotko sanaa
luutnantilta, vai miksikä olet muuten näin varhain jalkeilla?"

"Minä aavistin, että sinä saapuisit tänne, niinpiankuin kuulin, että
Gertrud oli lähtenyt kuvernöörin puheille Mackin katoamisen johdosta,
sillä kenet hän lähettäisi tänne jollei sinua, ja siksi olen kaiken
yötä odottanut veneen tuloa saadakseni keskustella kanssasi."

"Varmaankin sinulla on tärkeää asiaa, koska olet kaiken yötä ollut
vahdissa. Mitä sinulla on sydämelläsi?"

"Niin, minä aioin pyytää, Pekka Drufva, että sallisit minun seurata
mukanasi tiedusteluretkellesi. Enkö saa tulla mukaan, Pekka? -- -- --"

"Ei", vastasi Pekka Drufva lyhyesti "Mohikaanit auttavat minua, ja
siinä työssä, joka minulla nyt on käsillä, on minulla heistä enemmän
apua kuin sotamiehistä."

Näin sanoen Pekka Drufva aikoi poistua, mutta kun hän huomasi, miten
sotamiehen reippaat, terveeltä näyttävät kasvot muuttuivat
alakuloisiksi, hillitsi hän itseään ja kysyi lempeämmällä äänellä:

"Miksikä haluaisit seurata mukanani, Gert Rumpali?"

"Katsos", vastasi sotilas punastuen, "kun minä viime syksynä putosin
jokeen ja olin vähällä hukkua, seisoivat useat tovereistani rannalla ja
katselivat vain liikuttamatta sormeakaan pelastamisekseni, mutta Mack,
joka sattumalta tuli paikalle, heittäytyi heti veteen ja pelasti minut
oman henkensä uhalla, sillä virta oli hyvin voimakas syyssateiden
aikana. Minä saan siis kiittää häntä hengestäni. Olkoon, ettei
yksinkertainen rumpali ole suuren arvoinen, mutta velka on velka,
olkoon se suuri tai pieni, ja minä olin arvellut saavani lyhentää sitä
hiukan, kun pelastajani ehkä itse on vaarassa."

Pekka Drufva tunsi jotakin kosteaa silmäkulmassaan kuullessaan nuo
sanat. Hän vastasi:

"Sinulla on kiitollinen sydän, Gert Rumpali, ja koska vielä lisäksi
tiedän, että olet rohkea ja hyvä toveri, niin saat seurata mukanani,
sillä senkaltaisesta auttajasta on aina hyötyä. Mutta et sinä voi
muitta mutkitta heittää virkaasi ja tulla mukaan retkelle, joka venyy
ehkä pitkäksikin."

"Olen jo pyytänyt lomaa ja saanut luutnantilta luvan", vastasi Gert
riemuiten.

"No, se on toista se! Varustuksia sinulla on myöskin, niinkuin näen,
sekä kivääri että ampumavaroja. Mutta sinulla on rumpu selässäsi! Et
suinkaan sinä aio ottaa sitä mukaan metsään? Niin kovaäänisestä
soittokoneesta ei meillä ole hyötyä matkallamme. Äänettömyys tai
kuolema tulee siellä useasti kysymykseen."

"Rumpali ei kernaasti luovu rummustaan. Se tuottaisi hänelle
onnettomuutta. Ja voit olla varma siitä, Pekka Drufva, että rumpuni on
vaiti niinkauan kuin minä haluan, mitä jokainen aviomies ei taida voida
väittää vaimostansa."

Pekka Drufva nauroi.

"Pidä sitten rumpusi, hupsu poika, mutta sen minä sanon, jos kuulen sen
rämisevän sopimattomaan aikaan, niin isken sen murskaksi selkääsi
vasten."

"Heti paikalla saat nähdä mihin se kelpaa, Pekka Drufva."

Näin sanoen nuori sotamies asetti Mackin pojan rummulle istumaan. Pikku
pojan suureksi iloksi hän sai ratsastaa sillä kotiin saakka.

Kävely ei ollut pitkä. Pian metsä harveni ja yksinkertainen hirsimaja,
jota ympäröi varsin laaja pelto ja kaunis puutarha, pisti esiin
jokirannassa.

Mack oli syntyisin Tukholmasta. Hänen isänsä oli ollut noita
skotlantilaisia sotamiehiä, jotka Juhana III:n aikana muuttivat maahan.
Hänen nimensä oli "Mac" -- ja jotakin muuta lisäksi, mutta kun hän oli
nainut ruotsalaisen naisen ja kotiutunut Ruotsissa, arvelivat
ruotsalaiset, että niin alhaisessa asemassa oleva mies kuin hän saisi
tyytyä vain yhteen nimeen ja nimittivät häntä ainoastaan "Mackiksi".
Itsekin hän hyväksyi sen ja nimi Mack ilman "mitään lisäystä" meni
perinnöksi pojalle. Aluksi tämä oli sotilas niinkuin isäkin, mutta hän
kyllästyi pian ankaraan kenttäelämään ja rupesi puutarhuriksi.
Puutarhanhoitoa näinä aikoina harrastettiin innolla ruotsalaisissa
herraskartanoissa ja linnoissa, ja nuori Mack sai paikan eräässä
kartanossa, jossa hän työskenteli monta vuotta. Kartano oli Göteborgin
läheisyydessä. Mutta kun tuli tietoon, että laiva lähtisi sieltä
valtameren tuolle puolen ruotsalaisen siirtomaan perustamisaikeissa,
heräsi skotlantilais-ruotsalaisessa nuoressa puutarhurissa
seikkailuhalu ja hän seurasi vapaaehtoisena laivan mukana naituaan
ensin tytön Göteborgin seuduilta.

Sellainen oli uutisasukasparin tarina.

Ei ollut muuten vaikea huomata Mackin yksinkertaisen hirsimajan
ympäristöstä, että harrastus hänen entiseen ammattiinsa yhä oli hänessä
vireillä. Puutarha oli kuin tuoksuava ja värikäs kukkakeidas keskellä
erämaata. Ja melkein kaikki kukat ja kasvikset, joita siellä
viljeltiin, olivat ruotsalaisia. Mutta Uuden Ruotsin neitseellinen maa
ja edullinen ilmanala oli antanut niille rehevyyden, joka suorastaan
hämmästytti pohjoismaalaisen silmää.

Kun Pekka Drufva ja hänen seurueensa oli ennättänyt köynnöskasvien
koristamalle verannalle, astui sieltä esiin nuori ja tavattoman kookas
ja kaunis intiaani sulkakruunu päässään.

Se oli Uncas.

"Sinä ennätit siis sittenkin tänne ennen minua, Uncas ystäväni",
huudahti Pekka Drufva ja puristi sydämellisesti päällikön kättä. "Nyt
sinun pitää selittää minulle, mistä olet saanut tietää Mackista kaiken
sen, jonka vampumisi ilmaisi."

He kävivät verannalle istumaan ja sillä välin kuin Gertrud valmisti
vierailleen tervetulleen aamiaisen, kertoi Uncas seuraavaa:

Mohikaanien kyliin oli saapunut sanoma, että irokeesijoukkoja samoili
metsissä sekä heidän omalla että myöskin ruotsalaisten alueella.
Sodanjulistusta ei oltu tehty eikä varsinaista vihamielisyyttäkään
ollut vielä ilmennyt mohikaaneja vastaan. Pidettiin kuitenkin
tarpeellisena lähettää tiedustelijoita ottamaan selkoa näiden
retkeilyjen tarkoituksesta. Eräs tiedustelijoista oli, pensaikkoon
kätkeytyneenä, nähnyt hyvinkin läheltä Mackin vangitsemisen. Tämä oli
juuri päässyt kauniin metsäkauriin jäljille, jonka hän oli aikonut
ampua, kun useita irokeesejä, jotka siihen saakka olivat lymynneet
metsässä, hyökkäsi hänen päälleen lyhyen, mutta hyvin tuiman
taistelua jälkeen, jolloin myös eräs valkea mies, kaikesta päättäen
hollantilainen, tuli irokeesejä auttamaan. Kun Mack oli sidottu ja
hänen aseensa riistetyt, oli koko seurue kerääntynyt sen pensaikon
juurelle, jonka takana tiedustelija lymysi. Paitsi hollantilaista oli
paikalla viisi irokeesiä, joista ei kukaan kuitenkaan ollut päällikkö.

Nyt syntyi vilkas neuvottelu. Paha kyllä ymmärsi tiedustelija hyvin
vaillinaisesti irokeesien kieltä ja siksi suurin osa keskustelusta meni
häneltä hukkaan, mutta yhtä ja toista hän sittenkin ymmärsi. Niinpä
esim. että hollantilainen koetti kehottaa irokeesejä lähtemään Mackin
majalle ja murhaamaan hänen perheensä, ryöstämään hänen talonsa ja
polttamaan sen. Mutta sitä irokeesit eivät uskaltaneet tehdä. He
arvelivat, että se olisi samaa, kuin heti paikalla sytyttää sodan
liekki ilmituleen, ja se oli vasten heidän lakejaan, sitä paitsi oli
heidän joukkonsa liian vähälukuinen. Sen sijaan he aikoivat lähteä
johonkin paikkaan, jonka nimeä tiedustelija paha kyllä ei voinut
kuulla, ja odottaa siellä suurempaa joukkoa. Sitä paitsi mainittiin
useasti nimi "Kovapää", ja koska eräs mohawkien tunnetuimmista
päälliköistä oli sen niminen, niin veti tiedustelija siitä sen
johtopäätöksen, että varmaankin häntä aiottiin odottaa. Mitä vankiin
tuli, niin tahtoi hollantilainen, että hän heti paikalla olisi otettu
hengiltä, mutta siihenkään hän ei saanut toisia suostumaan, vaan
irokeesit päättivät kuljettaa hänet mukanansa. Sitten joukkue läksi
pohjoiseenpäin, ja tiedustelija palasi takaisin kertoakseen, mitä hän
oli nähnyt. Kaikki tämä oli tapahtunut aivan Varchenjoen rannan
läheisyydessä ja vain noin tunnin matkan Päässä Mackin plantaashista.

Puolen tunnin kuluttua oli retkikunta valmiina, jonka oli määrä lähteä
etsimään Mackia ja jos mahdollista vapauttaa hänet. Siihen kuului Pekka
Drufva, Gert Rumpali, päällikkö Uncas ja kaksi hänen miestään, molemmat
viimeksimainitut erikoisen taitavia vainuujia. Pekka Drufvan ja Uncasin
mielestä olisi ollut epämukavaa ottaa sen useampia miehiä mukaan.

Kun he olivat lähdössä, sanoi Gertrud:

"En koskaan ennen ole pelännyt täällä kotona, vaikka Mack on ollut
poissakin, mutta nyt olen niin pelästynyt, etten tiedä, uskallanko
jäädä tänne yksin lasten kanssa."

Uncas näytti ymmärtävän ruotsia, vaikka hän harvoin yritti puhua sitä
kieltä, sillä tarttuen Gertrudia käsivarteen hän sanoi pehmeällä ja
hivelevällä äänellä, joka on intiaaneille ominainen:

"Ei huoli pelätä -- mohikaanit valvovat -- vaikka heitä ei näy --"

Hän tahtoi siten sanoa, että hän oli antanut väelleen käskyn salassa
vartioida Mackin kotia.

Tämä tieto lohdutti Gertrudia, sillä mohikaaneja hän ei pelännyt. He
olivat Pekka Drufvan ja ruotsalaisten ystäviä, sen hän tiesi.




YHDEKSÄS LUKU.

Elävänä haudatut.


Gert Rumpalille tuotti tämä retki metsässä jo alun pitäen paljon
yllätyksiä. Tosin hän oli kuullut kerrottavan intiaanien taidosta
seurata kaikkein vähäpätöisimpiäkin jälkiä metsässä, mutta kaikki mitä
hän nyt näki, voitti suuresti hänen kuvittelunsa. Hän oli ollut
kaikkein innokkaimpia, kun sotilaita lähetettiin linnoituksesta
etsimään Mackia, mutta hän, yhtä vähän kuin muutkaan, ei ollut voinut
löytää mitään yhteenkuuluvia jälkiä. Mutta nyt hän näki, miten ne kaksi
intiaania, jotka olivat varsinaisia vainuujia, seurasivat uutisasukkaan
jälkiä melkein yhtä varmasti kuin hyvä jahtikoira.

Hän teki toisenkin huomion, joka hämmästytti häntä, sen nimittäin, että
molemmat intiaanit katselivat häntä aivan erikoisella kunnioituksella
-- näyttivätpä suorastaan pitävän häntä, vaatimatonta ja vähäpätöistä
sotamiestä, koko seuran päähenkilönä. Aluksi hän oli siksi itserakas,
että hän luuli tämän kunnioituksen tarkoittavan häntä itseään, mutta
vähitellen hän huomasi, että se kohdistui rumpuun, jota hän kantoi
selässään.

Kyllähän rumpu oli hänelle rakas, mutta että se saattoi herättää noin
suurta kunnioitusta villien pakanoiden parissa, jotka eivät koskaan
olleet kuulleet sen ääntä, ihmetytti häntä. Vähitellen sekin asia
selvisi hänelle. Varmaankin he pitivät rumpua ruotsalaisen sotavoiman
edustajana, ja silloin hän käsitti heidän kunnioituksensa.

Tuo kokematon nuorukainen ei tiennyt, että rummulla, joskin
rakenteeltaan toisenlainen kuin sen, jota hän kantoi selässään, on
tärkeä tehtävä intiaani-poppamiesten loihduissa ja että sen sisällä
arvellaan asustavan suuria ja salaperäisiä henkiä. Ja vieläkin vähemmän
hän saattoi aavistaa, että häntä jo jossakin määrin pidettiin suurena
poppamiehenä, jonka Pekka Drufva oli ottanut mukaansa, jotta hänen
aikeensa paremmin onnistuisi.

Pian he saapuivat paikalle, jossa Mack oli vangittu.

Maassa näkyikin varsin selviä jälkiä taistelusta, kun viholliset
hyökkäsivät takaa uutisasukkaan kimppuun ja vangitsivat hänet, ja
intiaanit osoittivat mitkä jäljet olivat hollantilaisen ja missähän
irokeesit olivat piilleet ennenkuin he karkasivat saaliinsa kimppuun.

Sitten jatkettiin takaa-ajoa, ja nyt se kävikin helpommin ja nopeammin,
sillä kokonaisen parven jälkiä saatettiin nyt seurata, eikä
näyttänytkään silta, kuin niitä olisi yritetty salata.

Illan suussa he saapuivat lähteen reunalle, missä joukko varmaankin oli
pystyttänyt leirinsä, sytyttänyt tulen ja syönyt. Niin, intiaanit
saattoivat osoittaa erästä puutakin, johon Mack oli sidottu kiinni sekä
maahan lyötyjen paalujen jälkiä, missä paikassa hän oli maannut yöllä.
Punanahat antoivat näet vankiensa levätä siten, että heidät laskettiin
pitkäkseen maahan ja sidottiin jaloista ja käsistä maahan upotettuihin
paaluihin kiinni.

Tuhan ja ruuanjätteiden paljouden mukaan otaksuivat mohikaanit, että
irokeesit olivat oleskelleet paikalla vähintäin vuorokauden.

Oliko tämä se paikka, jossa heidän tuli odottaa Kovapäätä? Niin, sitä
ei ollut hyvä tietää. Joka tapauksessa he olivat jatkaneet matkaa
pohjoiseen päin. Ja Pekka Drufva ja hänen seurueensa seurasi perässä.

Seuraavan päivän iltana alkoivat mohikaanit astua varovaisemmin
eteenpäin. "Jäljet ovat aivan tuoreita", vakuuttivat he. Pian
keksittiin ohut savupilari puiden lomissa. Nyt pysähdyttiin, ja
molemmat mohikaanit lähetettiin edeltä väijymään.

"He ovat pystyttäneet leirinsä kattilanmuotoiseen laaksoon, jonka läpi
puro juoksee. Kaikki seitsemän ovat siellä ja parhaillaan he paistavat
metsäkaurista", kertoivat he palattuaan takaisin.

Nyt pidettiin sotaneuvottelua.

Päätettiin, että niin varovaisesti kuin suinkin kierrettäisiin heidän
leirinsä ja sitten, Pekka Drufvan annettua merkin, kaikki yhtä aikaa
hyökkäisivät esille. Puron rannoilla laaksossa kasvoi varsin tiheä
leppäpensaikko. Siltä puolelta mohikaanien oli määrä hyökätä. Pekka
Drufva ja Gert saivat osalleen helpomman aseman jyrkänteellä, jonka
rinteellä kasvoi tiheää metsää ja joka ulottui aivan leiriin saakka.

Sitten ruvettiin varovaisesti ryömimään määräpaikalle.

Äänettömänä Pekka Drufva hiipi tiheän pensaikon suojassa. Pian hän oli
päässyt niin kauaksi, että: hän saattoi nähdä koko leirin. Nuotion
ääressä istui neljä intiaania, ja hollantilainen, jonka Pekka heti
tunsi Peter Irgensiksi, Mackin plantaashin entiseksi omistajaksi.
Alhaalla niityllä, puolitiessä leppäpensaikon ja nuotion välissä, astui
nuori intiaani, nähtävästi asetettuna vahtiin. Puuhun sidottuna, heti
vasemmalla tulen ääressä askartelevasta ryhmästä seisoi Mack,
alakuloisen näköisenä, mutta kuitenkin terveenä ja täysissä voimissaan.

Irokeesin alhaalla niityllä näytti olevan vaikea vastustaa paistetun
metsäkauriin ihanaa tuoksua, sillä miten olikaan, hän tuli yhä
lähemmäksi tulta.

Nyt Pekka Drufva sai nähdä todisteen Peter Irgensin vihasta Mackia
kohtaan. Hollantilainen otti näet veitsensä kärkeen paistetun palasen
metsäkauriin lihasta ja piteli sitä vangin nenän edessä. Sitten hän
palasi taas nuotion ääreen ja alkoi ahnaasti syödä samaa palaa, jolla
hän vastikään oli kiusannut Mackia. Vanki oli varmaankin hyvin
nälissään, ja siksi häntä oli kiusattava antamalla hänen haistella
paistia, mutta saamatta maistaa.

Pekka Drufva puri hampaansa yhteen ja mutisi itsekseen, maatessaan
pensaan takana:

"Sen me sinulle vielä kostamme, senkin lurjus. Hyvin sinä olet
alottanut ateriasi, mutta panempa pääni pantiksi, että se saa äkillisen
lopun."

Hän pisti sormensa suuhun ja matki närhin ääntä. Se oli sovittu merkki.

Pekka Drufvan ja Gert Rumpalin pyssyt paukahtivat yhtä aikaa kuin
mohikaanien sotahuuto kajahti ilmaan. Ja kaikki viisi hyökkäsi nuotion
ääressä olevan ryhmän kimppuun, joille päällekarkaus oli täysi yllätys.

Kaksi irokeesia oli heti muuttanut paremmille metsästysmaille, molemmat
muut antautuivat vangiksi suuremmatta taistelutta. Peter Irgens oli
ainoa, joka teki voimakasta vastarintaa, mutta hänkin tuli pian
voitetuksi. Sähisten raivoa hän sidottiin samaan puuhun, jossa
kahleistaan vapautettu Mack vastikään oli seisonut. Voitto oli yhtä
nopea kuin ratkaiseva, mutta yhdessä suhteessa ei kuitenkaan niin
täydellinen kuin olisi toivottu.

Minne oli viides irokeesi joutunut?

Nuorta miestä, joka oli vartioinut niityllä sangen huonosti, ei voitu
mistään löytää, yhtä vähän vankien kuin kuolleiden parista. Hän oli
varmaankin kadonnut kesken taistelun temmellystä, ja siinä oli suuri
vaara. Jos lähitienoilla oli joku irokeesijoukko, eikä se ollut
lainkaan mahdotonta, niin hän kiiruhtaisi sen luo ja toisi sen
vastustajien kintereille. Uncas lähetti sen vuoksi kaksi mohikaania
heti karkulaisen jälkeen käskien tuoda hänet elävänä tai kuolleena
paikalle.

Sitten jatkettiin ateriaa -- joskin nyt olivat toiset henkilöt syömässä
kuin äsken. Mack söi mielihyvällä samaa herkullista palasta, jota
hollantilainen äsken oli kiusaten pidellyt hänen nenänsä alla. Ja Peter
Irgens sai katsoa toisten syöntiä. Ettei hän tehnyt sitä lempein
katsein, on helppo ymmärtää. Kun hän sitten huomasi, että molemmille
irokeeseille annettiin ruokaa, mutta ei hänelle, ei hän voinut enää
hillitä itseään.

"Sinä olet valkea mies, Pekka Drufva", sanoi hän vihasta sihisten, "ja
sinulla pitäisi siis olla hiukan jumalista mieltä, mutta sittenkin
annat valkean miehen, ristinveljesi, nähdä nälkää, vaikka punaiset
Pakanat, jotka yhtä hyvin ovat vihamiehiäsi kuin minäkin, saavat
syödäkseen."

"Niin", vastasi Pekka Drufva, "sinä olet valkea mies, Peter Irgens,
mutta et tee kunniaa valkeaihoisille. Sinä et ole yhtä nälkäinen kuin
Mack äsken, jolloin vain pilkkasit hänen nälkäänsä ja avuttomuuttaan
pitelemällä lihapalasta hänen nenänsä alla. Eikö hän ole yhtä valkea
kuin sinäkin? Ja jos sinulla on pienintäkään aavistusta kristinopista,
jota suuresti epäilen, niin pitäisi sinun tuntea raamatunlause:
niinkuin kylvät, saat myös niittää."

Peter Irgens oli vaiti, mutta hänen pienet ilkeämieliset silmänsä
hehkuivat vihaa.

Oli tullut ilta, ja koska oli hyvin vaarallista öiseen aikaan kuljettaa
vankeja metsän halki, päätti Pekka Drufva ja Uncas viettää leirissä
yötä odottaen mohikaanien paluuta, ennenkuin lähdettäisiin kotiin
päin. Kaikki kolme valkeaihoista panivat maata, mutta nuori
mohikaanipäällikkö valvoi.

Tiedustelulle lähetetyt mohikaanit palasivat varsin myöhään ja -- ikävä
kyllä -- tyhjin käsin. He olivat helposti löytäneet paenneen jäljet,
mutta hän oli hyvä juoksija ja muutenkin hän oli jo ennättänyt liian
pitkälle. Sitten yllätti pimeys metsässä, ja oli aivan mahdotonta
seurata häntä sen pitemmälle.

Uncas ei epäillyt lainkaan, etteivät hänen miehensä olleet tehneet
parastaan, mutta sittenkin hän oli hyvin tyytymätön heidän retkensä
tulokseen. Pekka Drufva herätettiin ja pidettiin neuvottelu.

"Irokeesi uhuttaa niskaamme maanmiehiään. Epäilen, että Kovapää on
lähitienoilla, ja ehkäpä hänen seurassaan on suurikin joukko. Meidän
tiedustelijamme eivät ole tunkeutuneet näin pitkälle pohjoiseen, siksi
en tiedä sitä varmuudella", sanoi Uncas.

"Mutta onhan meitä nyt kuusi miestä ja meillä on kolme hyvää pyssyä",
mutisi Pekka Drufva.

"Ja sitten meillä on se, mitä Gert kantaa selässään."

"Mitä sinä tarkoitat, päällikkö?"

"Eikö Gertin rummussa asu voimakkaita henkiä, jotka voivat tuhota
vihollisemme?"

Pekka Drufva ei voinut olla nauramatta. Ei edes Uncas, joka kuitenkin
oli älykkäin kaikista intiaaneista, joita hän tähän saakka oli
tavannut, voinut irtaantua siitä taikauskosta, jonka hän oli imenyt
itseensä äidinmaidossa. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva hetki korjata
tätä hänen erehdystään, vaan hän jätti sen toistaiseksi ja sanoi nyt
vain:

"Niin, niin, kunpa meillä vain olisi edullinen asema, missä selkäpuoli
olisi vapaana ja varma suoja edessä, niin voivat irokeesit tulla vaikka
suurellakin joukolla."

"Sellaisen minä kyllä tiedän -- Mustan vuoren. Se sijaitsee noin neljän
tunnin matkan päässä täältä", selitti Uncas, lisäten: "Ja siellä me
olemme lähempänä minun kansaani, jotka voivat ehkä tulla meitä
auttamaan. Vuoressa on luolakin, johon hätätilassa voimme vetäytyä."

"Hyvä, lähdemme siis matkaan aamun ensi sarastuksessa", päätti Pekka
Drufva.

Muutamia minuutteja myöhemmin nukkui koko leiri, mutta Uncas valvoi.

       *       *       *       *       *

Hyvin varhain oltiin seuraavana päivänä jalkeilla ja lähdettiin
matkaan. Yö oli ollut levollinen eikä mikään näyttänyt ennustavan
irokeesien hyökkäystä. Mutta sekä Pekka Drufva että Uncas tunsivat
sittenkin siksi hyvin intiaanien sotatavat, etteivät he olleet
levollisia. Matkaa ei suunnattukaan suoraan kotia kohti, vaan Mustalle
vuorelle, joka sijaitsi hiukan idempänä, ilmansuunnassa, joka näytti
herättävän vankien parissa hämmästystä.

"Minne sinä kuljetat minua, Pekka Drufva", kysyi Peter Irgens
äkäisesti. "Minä luulin, että aioit pistää minut johonkin teidän
kirotuista vankiloistanne, mutta tehän kuljette suoraan merenrantaan."

"Mitäs sitten! Hollantilaisena sinun ei pitäisi pelätä suolaista
vettä", vastasi Pekka Drufva rupeamatta sen pitempiin selityksiin.

He eivät olleet kulkeneet pitkälle, ennenkuin he huomasivat, että
vangit yrittivät hidastuttaa marssia. Milloin oli mikäkin este tiellä.
Pahin oli Peter Irgens. Lopulta hän alkoi ontua ja sanoi ähkyen ja
valittaen, että hänen jalkansa oli kipeä eikä hän päässyt sen
pitemmälle.

Mutta kun häntä uhattiin pyssyllä, sanoi hän jo voivansa paljoa
paremmin ja hetken kuluttua hän ei ontunut enää.

Pekka Drufva kuiskasi Uncasin korvaan:

"Vangit odottavat aivan varmaan apua pohjoisesta, siksi he kaikella
tavalla koettavat viivyttää matkaamme."

Uncas lähetti molemmat mohikaaninsa takaisin vakoilemaan. He jatkoivat
kuitenkin matkaa keskeytymättä, ja mohikaani väitti, ettei voinut enää
olla pitkä matka siihen lujaan paikkaan, josta hän oli puhunut.
Metsässä oli aivan hiljaista ja äänetöntä; linnut visersivät
aamulaulujaan puissa; jokunen metsäkauris pakeni pelästyksissään
hiljaisten matkamiesten tieltä ja villit kalkkunat kököttivät
tiheikössä.

Äkkiä syntyi levottomuutta pienessä parvessa. Mohikaanit palasivat
takaisin ja kertoivat, että päällikkö Kovapää ajoi heitä takaa 50 jopa
60 irokeesia seurassaan ja hetken kuluttua he olisivat jo
nuolenkantaman päässä.

Nyt hyvät neuvot olivat kalliita, sillä vaarallista olisi ollut ryhtyä
taisteluun niin suurta ylivoimaa vastaan metsäisellä lakeudella.
Irokeesit voisivat helposti piirittää pienen joukon, josta kolmasosa
vielä lisäksi oli vankeja, ja he tietysti eivät toivoneet mitään sen
hartaammin kuin avustaa vihollista. Uncas viittasi eteenpäin, missä
tumma, varsin korkea vuori kohosi metsän yli.

"Tuossa on musta vuori", sanoi hän, "ja sen kalliopaasien takana me
voimme taistella. Mutta ennättääksemme sinne ennenkuin irokeesit
tavoittavat meidät, täytyy meidän ottaa vangit hengiltä, sillä he ovat
meille liiaksi vastuksena."

"Ei", sanoi Pekka Drufva, "tappaa heitä ei meidän pidä, sillä valkean
miehen omatunto ei salli vuodattaa avuttoman vihollisen verta, mutta
päästetään heidät aseettomina irti."

Nuori mohikaani katseli ihmeissään ystäväänsä, mutta vastaansanomatta
hän alistui hänen tahtoonsa. Vangit päästettiin irti ja he käyttivätkin
heti hyväkseen vapauttaan. Peter Irgens, joka juuri äsken oli
valittanut huonoja jalkojaan, kiiti nyt matkoihinsa sellaisella
vauhdilla, jota ei olisi voinut odottaa siksi vanhalta mieheltä.

Nyt piti ennättää Mustalle vuorelle. Onneksi ei matka ollut pitkä ja
ilman ainoankaan nuolen häiriötä he pääsivät sen juurelle.

Musta vuori oli oikeastaan yksinäinen kallio, joka kohosi keskellä
metsäistä alankoa. Se oli miltei paljas ja suurimmalta osaltaan
basalttikiveä. Siitä johtui sen tumma väri, jonka mukaan se oli saanut
nimensä. Mutta sen juurta ympäröivät suuret, sinne tänne heitellyt
kivilohkareet, joiden tieltä metsä oli väistynyt, niin että
varsin laaja, avoin kenttä oli muodostunut niiden eteen. Näiden
kivilohkareiden takaa etsivät nyt pakenevat ystävämme suojaa ja
löysivät varsin hyvänkin turvapaikan, sillä kivien taakse piiloutuneina
heillä oli melkein pystysuora sileä kallioseinä takanaan ja edessään
kappale tasankoa, jonka yli heidän pyssynsä ja jousensa ei helpolla
päästäisi vihollista.

Aivan viime hetkessä he olivat ennättäneet tähän turvapaikkaan, sillä
tuskin he olivat piiloutuneet kiven taakse, kun nuolisade iski niitä
vasten, kuitenkaan saamatta muuta vahinkoa aikaan, kuin että nuolien
kärjet taittuivat. Vaikea heidän kuitenkin oli laukaista ainoatakaan
laukausta, sillä irokeesit käsittivät liiankin hyvin, miten vaarallista
heidän olisi näyttäytyä aukealla paikalla ja pysyttelivät sen vuoksi
suojelevan metsän siimeksessä.

Lopulta he huomasivat kuitenkin, miten hyödytöntä heidän oli ampua
turhaan nuoliaan, ja kaikki hiljeni. Silloin tällöin vain ilmestyi
yksityinen ruskea intiaanivartalo metsänreunaan, mutta se oli
vaarallista peliä, sillä heti tuliliekki välähti kallionhalkeamasta
esille, paukahdus kuului ja kuolemanhuuto; vastasi siihen haavoittuneen
intiaanin huulilta. Samanlaisilla laukauksilla eivät irokeesit voineet
vastata, sillä ainoa valkea mies heidän parissaan, hollantilainen, oli
kadottanut pyssynsä.

Siten kului tunti toisensa jälkeen ilman mitään tulosta. Vieras, joka
olisi saapunut tälle yksinäiselle! paikalle metsän siimeksessä, ei
olisi voinut aavistaa, että keskellä tätä aurinkoista hiljaisuutta
ihmiset väijyivät toisiaan ja odottivat vain tilaisuutta saadakseen
tappaa toisensa.

"Vaikea heidän on karkoittaa meidät täältä", kuiskasi Pekka Drufva
Uncasille, "mutta he voivat näännyttää meidät nälkään. Pelkäänpä, että
laukuissamme on niukalta evästä."

"Mohikaanit eivät nuku", vastasi Uncas. "Omituista, jolleivät he
huomaisi, että niin suuri joukko irokeesejä on tunkeutunut heidän
alueelleen. He tulevat ennemmin tai myöhemmin vapauttamaan meitä. Sillä
välin meidän täytyy elää jäännöksillämme. Ukkosen Veli saa syödä mitä
Uncasin laukussa on. Punainen mies jaksaa paremmin nähdä nälkää kuin
valkoinen."

Pekka Drufva ei ennättänyt vastata tähän jalomieliseen tarjoumukseen,
sillä samassa kuului ilkeää viuhinaa ja nuoli lävisti hänen hattunsa,
tekemättä kuitenkaan sen suurempaa vahinkoa. Mutta arveluttavinta oli
se, ettei tämä nuoli tullut metsästä, vaan kallion harjalta. Irokeesit
olivat kulkeneet kallion toiselle puolelle ja nousseet sen korkeimmalle
huipulle, eikä sieltä ollut helppo heitä karkoittaa, sillä sielläkin
oli hajallaan kivilohkareita, joiden takana he saattoivat lymytä.

Sekä Pekka Drufva että Uncas olivat luulleet asemaansa vahvemmaksi kuin
mitä se oli. Ylhäältä kalliolta ei ollut mahdotonta osua heihin.

Pian kävikin selville, ettei tuo nuoli ollut ainoa. Useampia lensi
samasta ilmansuunnasta ja yksi mohikaaneista haavoittui lievästi.

Nyt oli pakko suojella itseään kahdelta eri suunnalta tulevia nuolia
vastaan. Joka tapauksessa se heikonsi suuresti vastustusta. Heidän ei
myöskään onnistunut keksiä, missä nämät vaaralliset ampujat
piileksivät. Harmittava yllätys tosiaankin -- tavattoman vaarallinen
yllätys. Pekka Drufva käsitti, että heidän olisi hyvinkin pian pakko
peräytyä siitä asemasta, jota he niin kauan menestyksellä olivat
puolustaneet.

"Sinä sanoit, että täällä olisi jokin luola", kuiskasi hän päällikölle.
"Sanohan, Uncas, missä se on?"

"Aivan Ukkosen Veljen takana -- --"

Pekka Drufva kääntyi taakseen ja tarkasteli pystysuoraa kallionseinää.
Mutta hän ei nähnyt mitään, joka olisi näyttänyt luolan suulta. Silloin
Uncas osoitti tummaa varjoa basalttipilarin takana. Ja tarkemmin
sitä tutkiessa huomattiin, että se oli varsin tilava kolo itse
kallioseinässä.

"Voimmeko me kaikki mahtua luolaan", kysyi Pekka Drufva.

"Voimme kyllä, vaikka meitä olisi kaksikymmentäkin miestä."

"Onko siellä vettä?"

"Pieni lähteensuoni, joka pulppuaa esiin kalliosta kadoten siihen
jälleen."

"Sitten me menemme sinne, sillä siellä me kai ainakin saamme olla
nuolilta turvassa, eikä liene vaikea estää irokeesejä tunkeutumasta
ahtaasta suusta sisään."

Parin minuutin kuluttua olivat kaikki kadonneet maan sisään, eikä
kalliolla väijyvillä irokeeseillä ollut enää ketään, joihin ampua. Ei
kestänytkään kauan ennenkuin hurja sotahuuto ilmaisikin heidän
pettymystään.

Miehet asettuivat luolan suuhun, missä oli varsin valoisaa, mutta
peremmällä vallitsi täysi pimeys, jonne ei tehnytkään mieli tunkeutua.

He ihmettelivät nyt suuresti, mihin irokeesit ryhtyisivät. Aluksi ne
eivät näyttäneet käsittävän, minne heidän vihollisensa olivat
kadonneet, eivätkä nämä aikoneetkaan ennenaikojaan antaa ilmi
piilopaikkaansa. Mutta hetken kuluttua irokeesit olivat luultavasti
keksineet luolan. Mahdollisesti jotkut heistä tunsivat sen ennestään,
tai jonkun intiaanin tarkka silmä oli huomannut luolan suun. Joka
tapauksessa sisällä olijat huomasivat hyvinkin pian, että heidän
piilopaikkansa oli keksitty. Pienelle aukiolle, joka levisi luolan
edustalla, ilmestyi näet vaeltavia risukasoja, s.o. intiaaneja, jotka
olivat keränneet risuja metsästä, sitoneet ne kimppuihin ja lähestyivät
nyt luolaa käyttäen risukimppuja kilpinään, lukuunottamatta muita
tarkoituksia, joihin ne olivat aiotut.

"Minä aavistin kyllä", kuiskasi Pekka Drufva, "että nuo viekkaat
lurjukset aikoivat sytyttää risukimppuja luolan suun edustalla palamaan
ja siten savustaa meidät, niinkuin on tapana ajaa kettuja ulos pesästä,
mutta kyllä he nyt erehtyvät. Nuo risukimput voivat ehkä suojella
nuolia vastaan, mutta että kiväärinkuula tunkee niiden läpi, sen he nyt
saavat nähdä."

Teko seurasi sanoja. Kolme laukausta paukahti ja risujenkantajat
vierähtivät verissään maahan. Sen jälkeen irokeesit eivät yrittäneet
enää savustaa heitä. Se yritys oli maksanut heille liian paljon verta.

Nyt kesti tunnin aikaa aselepoa, jona aikana "luola-asukkaat" eivät
nähneet jälkeäkään irokeeseista. Heillä oli yllin kyllin aikaa punnita
asemaansa.

"Tunnetko sinä lähemmin tätä luolaa", kysyi Pekka Drufva Uncasilta.

"Tunnen kyllä", vastasi hän, "olen kerran oleskellut täällä puolen
vuorokautta."

"Oletko varma siitä, ettei siinä ole toista ulospääsyä?"

"Olen siitä aivan varma. Tämä käytävä tekee vähäisen mutkan vuoren alle
itään päin ja päättyy kiviseinään. Käytävän keskikohdasta eroaa toinen
lyhyempi, mutta paljoa leveämpi käytävä, joka ei ole yhtä pimeä kuin
tämä, sillä katossa on halkeama, jonka kautta valoa tunkeutuu sisään.
Siellä on myöskin lähde."

"Mutta ehkä irokeesit voivat suurentaa tuota halkeamaa, niin että he
aivan äkkiä ryntäävät reiästä päällemme", sanoi Pekka Drufva.

"Se on mahdotonta. Tuo halkeama on niin kapea, että korkeintaan
käsivarsi mahtuu siitä sisään, ja seinät ovat sileätä kalliota, jonka
läpi ei kukaan voi tunkeutua. Ihminen ei voi päästä vuoren sisääni
muuta tietä kuin tätä käytävää pitkin, jossa me nyt olemme."

Pekka Drufva oli tyytyväinen näihin tietoihin ja käytävässä vallitsi
jälleen hiljaisuus, sillä jokainen vaipui omiin mietteihinsä. Hetken
kuluttua sanoi Mack:

"Minäpä luulen, että irokeesit ovat lähteneet pois", huomattuaan
etteivät kuitenkaan voi saada meitä valtaansa. "Tekisipä mieleni ryömiä
ulos ja ottaa asiasta selkoa."

"Ei, älä tee sitä", varotti Pekka Drufva. "Sinä et tiedä, miten
itsepäisiä ja viekkaita intiaanit ovat, kun he yrittävät voittaa
vihollisensa. Jollei mikään vaara uhkaa heitä toisaalta, niin jäävät he
viikkokausiksi tänne näännyttääksensä meidät nälkään, ja siinä onkin
suurin vaara. Jollemme saa apua mohikaanikylistä lähipäivinä,
niin -- -- --"

Hänen puheensa keskeytti räjähdys, joka sai koko vuoren vavahtamaan
perustuksiaan myöten ja samalla käytävä muuttui pilkkosenpimeäksi.
Kauhun vallassa he ryntäsivät aukolle. Suunnaton kivilohkare peitti
sitä, niin ettei kissakaan olisi voinut tunkeutua siitä ulos, vielä
vähemmän ihminen. -- --

He ymmärsivät heti, mitä oli tapahtunut. Irokeesit olivat vierittäneet
alas kivilohkareen kallion huipulta, ja heidän yrityksensä oli
onnistunut niin hyvin, että kivilohkare tukkesi täydellisesti luolan
suun.

He olivat elävältä haudatut.




KYMMENES LUKU.

Kostaja saapuu.


Gertrud, Mackin vaimo, oli tuudittanut uneen pienokaisensa. Oli jo
varsin myöhäinen ilta, mutta levottomana miehestään ei hän malttanut
seurata pienokaisten esimerkkiä, vaan kävi istumaan pöydän ääreen ja
luki talikynttilän valossa raamattua. Tämä pyhä kirja oli hänen
lohdutuksensa, ja sen lehdistä näkyikin, että sitä oli ahkerasti
käytetty.

Pienessä uutisasukkaan majassa oli hiljaista. Lasten kevyt hengitys,
heidän nukkuessaan viattomuuden unta, ja lukevan emännän hiljainen
mutina olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät illan hiljaisuutta.

Siten Gertrud oli istunut hyvän aikaa, kun ulkoa tuleva melu sai hänen
sydämensä sytkähtämään ja hänen ruumiinsa vapisemaan pelonsekaisesta
ilosta. Eteisestä kuului miehen raskaita askelia ja heti sen jälkeen
joku tarttui lujasti ovenripaan.

Tuliko Mack kotiin? Vieras olisi hapuillut pimeässä eteisessä, vieraan
käsi ei olisi niin varmasti heti löytänyt ovenripaa. -- Niin, Mack se
varmaankin oli!

Gertrud nousi kiiruhtaakseen häntä vastaani

Ovi avautui ja sisään astui -- Peter Irgens hollantilainen. Pelosta
voimattomana ja pettynein toivein Gertrud vajosi penkille. Hän tunsi
liian hyvin Peter Irgensin, tuon häikäilemättömän miehen, josta huhut
kertoivat, että hän oli ollut merirosvo ennenkuin hän asettui
uutisasukkaaksi, ja Gertrud oli varma siitä, että hän oli syypää Mackin
katoamiseen. Samaahan mohikaanipäällikön kertomuksestakin oli käynyt
ilmi, sillä kukapa muu irokeesien parissa ollut valkea mies olisi
voinut olla kuin Peter Irgens. Eikä se mitään hyvää merkinnyt, että hän
tuli nyt tänne kuin varas yöllä.

Hollantilainen naurahti raa'asti, kun hän huomasi Gertrudin kauhun.

"Niin, niin", sanoi hän, "sinulla on paha omatunto; sinä pelkäät
nähdessäsi kostajan tulevan."

Mykkänä kauhusta Gertrud ei voinut muuta kuin tuijottaa kutsumattomaan
vieraaseen. Hänen kielensä oli halpautunut.

"Sitä paitsi", jatkoi hollantilainen, "voin tuoda sinulle terveiset
Mackilta. Olin vastikään hautaamassa häntä, ja totta puhuakseni, minä
ne hautajaiset panin toimeen."

"Onko Mack kuollut?" pääsi koriseva kuiskaus vaimon huulilta.

"Ei, kuollut hän ei ole, mutta haudattu! Ha, ha, haa. Ensin hänet
haudattiin -- kuolema seuraa kyllä jäljessä. Ha, ha, haa."

Peter Irgens nauroi niin makeasti, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin
hyvin sukkelaa.

Peter Irgens on tullut hulluksi, tuumi Gertrud ja merkillisesti kyllä
hänen rohkeutensa palasi jälleen. Ja rohkeuden mukana puhekykykin.

"Mutta etkö tavannut Pekka Drufvaa ja Gert Rumpalia sekä mohikaaneja,
Peter Irgens?" kysyi hän.

"Hekin ovat haudatut. Ha, ha, haa, olisipa hauska tietää, kuka heistä
elää kauimmin syötyään toiset suuhunsa."

Niin, Peter Irgens oli hullu, siitä ei ollut epäilystäkään, tuumi
Gertrud. Se oli onneksi hänelle, sillä jos hän heti olisi käsittänyt,
että hollantilaisen sanojen takana piili totuus, niin vaimo raukka
olisi aivan menehtynyt. Nyt hän sen sijaan oletti, että Peter Irgensin
kostotuumat Mackia vastaan olivat epäonnistuneet, ja että hän sen
johdosta oli kadottanut järkensä.

Peter Irgens kävi Gertrudin viereen penkille istumaan ja alkoi puhua:

"Katsopas, Gertrud, tämän mainion tuvan, joka on parhaita koko
siirtokunnassa, olen minä rakentanut, ja varma on, että se kysyi paljon
rahaa, työtä ja vaivaa, ennenkuin se oli valmis. Luuletko että rakensin
sen sinua ja Mackia varten?"

"Ei, sitä en luule."

"Ja kun astuu tuvan ovesta ulos ja katselee kaunista puutarhaa, suurta
tupakkamaata, viljavaa maissi- ja ohrapeltoa sekä rehevää niittyä
jokirannassa, niin tulee ajatelleeksi: tämä uutisasukas on varmaan
ollut ahkera ja toimelias mies, kun hän on voinut raivata niin paljon
maata erämaassa. No niin! Tämä uutisasukas olen minä, ja minä voin
huoleti sanoa, että tämä työ on vaatinut paljon hikeä ja vaivaa, monta
helteistä työpäivää, joiden päätyttyä jäseniä on väsymyksestä
pakottanut. Luuletko, että suoritin kaiken tuon työn sinua ja Mackia
varten?"

"Ei, sitä en luule. Mutta yhtä vähän sinun tulee otaksua, että Mack ja
minä olemme ryöstäneet sinulta työsi hedelmät. Emme me karkottaneet
sinua kodistasi. Ei, kuvernööri sen teki, ja ennen kaikkea sinun oma
niskoittelusi ja itsepäisyytesi. Miksikä siis tahdot kostaa meille?"

"No, no, yhdessä suhteessa olet oikeassa: kuvernöörillä on kyllä runsas
osansa, mutta usko minua, hänenkin aikansa koittaa. Mutta nyt on teidän
vuoronne. Katsohan, Gertrud, sen minkä itse on tehnyt, sen saan myös
itse hävittää. Ja se tapahtuu tänä yönä. Tuvan minä poltan
perustuksiaan myöten, eikä sinun ja lastesi tarvitse erota siitä
kodista, joka ehkä on käynyt teille rakkaaksi. Teidät minä paistan
samalla tulella. Sitten kosto on täytetty -- mitä teihin tulee.
Kuvernööri ja minä juttelemme vielä yhdessä, kun hänen hetkensä on
lyönyt."

Näin sanoen hän tarttui avuttomaan naiseen ja köytti hänet
vuoteentolppaan kiinni. Sitten hän otti päreen uunista, joita Gertrud
oli pannut sinne kuivamaan ja aikoi sytyttää sen kynttilästä. Mutta
samassa hän huomasi jotain, joka keskeytti hänen sytyttämisaikeensa. Se
oli suuri, raudoitettu arkku, joka seisoi tuvan seinällä.

"Missä on tuon kirstun avain?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Ehkäpä
siinä on jotain, josta voin saada hiukan korvausta."

Samassa Gertrud näki näyn, joka tavallisissa olosuhteissa olisi
kauheasti peloittanut häntä, mutta joka nyt suuresti lisäsi hänen
rohkeuttaan. Kattoikkuna oli auki, sillä ulkona oli hyvin lämmin. Ja
sen reunan takaa hän huomasi tumman pään ja mustien, säkenöivien
silmien kurkistavan alas.

"Avain, avain", huusi Peter Irgens.

"Se on pöytälaatikossa", vastasi sidottu vaimo.

Hollantilainen astui pöydän luo, veti ulos laatikon ja alkoi sieltä
etsiä avainta.

Hän seisoi eteenpäin kumartuneena suoraan kattoikkunan alla.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi intiaani alas ikkunasta hänen
selkäänsä.

Nyt syntyi hirveä tappelu. Hollantilainen, vaikka hän olikin lähes
60-vuotias, oli hyvin voimakas mutta intiaani toisaalta oli tarttunut
lujasti hänen käsivarsiin ja kaulaan kiinni. Molemmat kaatuivat kumoon
lattialle. Mutta sitten hyppäsi vielä toinenkin intiaani alas ikkunasta
ja silloin Peter Irgens tuli piankin voitetuksi, ja hetken kuluttua hän
oli käsistä ja jaloista sidottu samoilla köysillä, joilla hän äsken oli
kahlehtinut Gertrudin.

Gertrud tiesi, mistä apu oli tullut. Uncas oli luvannut antaa väkensä
näkymättömänä vartioida häntä, eivätkä he olleet laiminlyöneet
tehtäväänsä.

Gertrud ei osannut puhua pelastajiensa kanssa, mutta hän kiitti heitä
silmillään.




YHDESTOISTA LUKU.

Rumpali ja karhu.


Palatkaamme luolassa olevien miesten luo.

Luonnollisesti satimeen joutuneet miehet koettivat kaikkein ensiksi
vierittää kallionlohkaretta luolan suulta, eivätkä he siinä yrityksessä
voimiaan säästäneetkään. Mutta he eivät saaneet sitä liikahtamaan.
Mahdollisesti, vaikka varmaa se ei suinkaan ollut, yritys olisi
onnistunut heiltä paremmin, jos kaikki kuusi olisivat yhtä aikaa
voineet ponnistella voimiaan, mutta se ei käynyt päinsä, sillä aukko
oli siksi kapea, että korkeintaan kolme mahtui siihen. Suuta ei ollut
myöskään helppo suurentaa, silli seinät olivat kiveä, ja miehiltä
puuttui kivityöhön tarvittavia aseita. Nyt vuorotellen kolme ja kolme
ponnisteli voimainsa takaa, mutta lohkare ei liikahtanut. Pian he
väsyivätkin tähän yritykseen ja heidän mielensä masentui kokonaan.

Vihdoin Uncas keksi keinon, johonka ainakin hän ja hänen mohikaaninsa
uskoivat.

"Rummun voima avaa meille tien", sanoi hän.

Pekka Drufva ei hennonut riistää punaisilta ystäviltään tätä
taikauskoista lohdutusta, sillä ennen kaikkea oli miesten rohkeutta
pidettävä yllä, jos pelastus oli mahdollinen.

"Ehkä kyllä", sanoi hän. "Mutta lähdetäänpä siihen osaan luolaa, jossa
halkeama on katossa! Näen hiukan valoa pilkistävän esiin pimeästä."

Niin, he läksivät sinne. Tämä syrjäkäytävä oli aivan lyhyt, mutta sen
sijaan varsin leveä, muistuttaen pitkullaista huonetta. Ja katossa oli
muutaman tuuman levyinen halkeama, jonka kautta hämärä valo tunkeutui
sisään. Pekka Drufva huomasi kuitenkin heti, ettei tuosta raosta ollut
mitään apua. Se kulki aivan sileän ja paksun kiviseinän halki. Mutta
ehkäpä tämän raon kautta ääni saattoi kuulua ulos, jos mohikaanit
tulisivat päällikköään etsimään. Ja sehän olisi suuri etu. Sitä paitsi
oli hän kiitollinen siitä vähäisestäkin valosta, joka sen kautta pääsi
tunkeutumaan luolaan.

Kun miehet olivat virkistyksekseen juoneet vettä lähteestä -- sekin oli
verraton kaitselmuksen lahja heidän nykyisessä pulassaan -- ehdotti
Pekka Drufva, että tutkittaisiin laukkujen sisällystä, jotta
tiedettäisiin, minkä verran ruokavaroja oli olemassa. Tulos oli sangen
masentava. Mackilla ei ollut mitään ja toisilla hyvin vähän,
korkeintaan sen verran, että ne säästäväisesti käytettyinä riittäisivät
pariksi päiväksi. Nyt pantiin jako toimeen, niin että kukin sai yhtä
paljon. Kyynelsilmin Pekka Drufva huomasi, miten Uncas yritti salaa
pistää parhaat palaset valkean ystävänsä laukkuun, ja hän päätti, että
jos he koskaan pääsisivät hengissä tästä luolasta, niin hän ei koskaan
unohtaisi tätä "villin" jalomielisyyden todistetta.

Vähää myöhemmin seisoi Pekka Drufva nojautuneena kallioseinään ja
vajonneena ajatuksiinsa, juuri sillä kohtaa, missä kamari laajeni
kapeasta käytävästä. Äkkiä hän hätkähti, sillä käsi laskeutui hänen
olkapäälleen. Se oli Uncas, ja sanaakaan sanomatta hän viittasi pimeään
käytävään, jossa he eivät vielä olleet käyneet, nimittäin pitkän
käytävän viimeiseen päähän. Pekka Drufvan katse seurasi viitattuun
suuntaan, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Syvällä pimeydessä hän näki
kaksi vihreänkeltaista, liekehtivää silmää, jotka näyttivät hitaasti
lähestyvän.

"Harmaakarhu", kuiskasi Uncas.

Sekä hän että Pekka Drufva kiiruhtivat kamariin hakemaan aseitansa ja
varottamaan toisia.

Jos kohtaa amerikkalaisen harmaakarhun avonaisella kentällä ja
kirkkaalla päivällä, niin ei se ole mikään leikin asia. Mitäpä sitten,
jos pitäisi taistella niin hirvittävän petoeläimen kanssa ahtaassa ja
pimeässä luolassa maan alla? -- -- --

Amerikkalainen harmaakarhu on paljoa suurempi, vahvempi, hurjempi kuin
sen eurooppalainen sukilainen, pohjolan metsien kuningas, ja sen
vaarallisempaa otusta ei ihminen Amerikassa voisi kohdata.

Selvästi saattoi huomata, että karhu lähestyi. Varmaankin se oli
päättänyt karkoittaa luolastaan nuo olennot, jotka olivat tulleet
häiritsemään sen rauhaa. Miehet olivat kaikki kerääntyneet kamarin
perimpään nurkkaan ja seisoivat nyt aseet kädessä valmiina
vastaanottamaan vihastunutta isäntää. Eikä häntä kauan tarvinnutkaan
odottaa. Tähän asti sen silmät yksin olivat näkyneet, mutta nyt se
ilmestyi kamarin suulle, hämärässä valossa kohosi sen valtava ja
pelottava haamu miesten eteen, ja kun se huomasi nuo kuusi miestä,
astui se epäröimättä heitä vastaan.

Sepä vasta oli suunnaton karhu, oikea jättiläinen. Silmistä tuprusi
tuli ja torahampaat kiiluivat valkeina ja pelottavina puoleksi
avoimessa kidassa, kun karhu hitaasti ja arvokkaasti, mutta
silminnähtävästi murhamielin, lähestyi vastustajiansa. Tähän asti se
oli kulkenut nelinryömin, mutta nyt se aikoi kohota pystyyn
takajaloilleen, sillä siinä asennossa karhu käy aina ihmisen kimppuun.

Samassa juolahti Gert Rumpalin mieleen hurja päähänpisto, ehkäpä sen
aiheutti mohikaanien yhä uudestaan ilmituoma kunnioitus hänen rumpuaan
kohtaan. Hän laski kiväärinsä syrjään, kiinnitti rummun vyöllensä,
tarttui kapuloihin ja asettui rohkeasti aivan karhun eteen, niin
lähelle, että se miltei olisi voinut käpälällään tarttua häneen. Ja
sitten kajahti ruotsalaisen armeijan silloinen herätyssoitto matalassa
holvissa, jyristen kuin maanalainen, kumea ukkonen.

Oli mielenkiintoista tarkata karhun käytöstä tämän pärisevän
tervehdyksen aikana.

Se ei muistanutkaan kohota etukäpälilleen. Verenhimoinen hehku sen
silmissä sammui ja sen sijalle kohosi miltei inhimillinen hämmästynyt
ilme, joka vähitellen muuttui peloksi. Karhu pudisti moneen kertaan
päätään, ikäänkuin se olisi tahtonut pudistaa päältään tuon
vastenmielisen soiton. Sitten se alkoi peräytyä takaperin.

Ja täydessä marssi tahdissa, aivankuin hän olisi marssinut komppaniian
edessä, seurasi rumpali perässä, vaihtaen nyt herätyssoiton
"Kristiinanmarssiksi", joka näihin aikoihin oli tullut Ruotsissa
muotiin. Ja nämä tiheät, rämisevät pyörteet näyttivät vieläkin
suuremmassa määrässä vaikuttavan karhun musikaaliseen mieleen,
lakkaamattomista päänpudistuksista päättäen.

Siten he kulkivat jonkun matkaa sitä pimeää käytävää pitkin, josta
karhu oli ilmestynyt. Sitten Gert Rumpali palasi takaisin toveriensa
luo.

"Suuri poppamies, suuri poppamies", mutisivat mohikaanit osoittaen
hänelle kunnioitustaan.

"Sinä olet rohkea poika", sanoi Pekka Drufva, lisäten: "Jos
ruotsalaisella armeijalla on useita sellaisia rumpaleja kuin sinä, niin
eipä ihme, että sen voitot ihmetyttävät maailmaa."

Mutta hetken kuluttua häiriytyi jälleen luolan yksitoikkoinen
hiljaisuus. Varmaankin oli karhu, sen jälkeen kuin rummun räminä ei
enää kajahtanut hänen korvissaan, harmitellut, että se oli osoittanut
niin suurta alistuvaisuutta sen rumaäänisiä rauhanhäiritsijöitä
kohtaan, joka tapauksensa: se palasi takaisin. Ja tällä kertaa se
ilmaisi tuloaan äänekkäästi muristen, niin että sen ääni kajahti
holvien alla.

Rumpukoe uudistettiin ja samalla tuloksella.

Nyt Gert valitsi marssin, jota nimitettiin "Lützenin taisteluksi". Ja
siinä oli runsaasti jymy vaikutuksia, joita karhu ei voinut vastustaa.
Lakkaamatta pudistamalla päätään se tällä kertaa näytti todenteolla
aikovan karata noin helvetillistä musiikkia, sillä se valitsi nyt sen
tien, joka johti luolan suulle. Tuskin oli Gert ennättänyt palata
toveriensa luo, kun luolan suulta kuului ärtyisää murinaa, oikeaa
helvetinkarjuntaa.

"Pitäkää varanne!" huudahti Pekka Drufva. "Luulenpa, Gert ystäväni,
että sinun täytyy nyt vaihtaa rumpu kivääriin. Karhu on huomannut, että
luolan suu on tukittu ja se on suututtanut sitä hirveästi. Siitä tuo
kamala karjunta, jommoista karhu ei päästä muulloin kuin ollessaan
erikoisen ärtynyt. Se on huomannut olevansa vangittu, siitä sen viha.
Ja sen viha kohdistuu tietenkin meihin. Nyt meidän täytyy ampua niin
tarkalleen kuin tässä hämäryydessä vain on mahdollista, sillä
harmaakarhu on vaarallinen vielä sittenkin, kun sillä on ruumiissaan
puolen tusinaa kuulia, jolleivät ne ole erikoisen taitavasti
sijoitetut. Pitäkää varanne, sillä varmaankin se pian ilmestyy taas
tänne."

Jännitetyin mielin ja jännitetyin hanoin he odottivat. Mutta aika kului
eikä karhua kuulunut. Kamala, luolan holvissa kajahteleva karjunta oli
aikoja sitten lakannut, ja väsyttäväksi alkoi käydä odotus noin
jännittyneessä tilassa. Valo, jota tunkeutui kivikamariin, himmeni
himmenemistään. Vaikka heidän silmänsä olivat ennättäneet tottua
pimeyteen, niin saattoivat he enää töintuskin nähdä toisiansa. Silloin
puuttui Pekka jälleen puheeseen:

"Ulkona ilta jo pimenee, ja pian me olemme kiedotut syvimpään
pimeyteen. Karhun vihaa on varmaankin mielenmasennus seurannut, koska
sitä ei enää kuulu. Mutta me emme voi viettää yötä suljettuina tähän
luolaan karhun kanssa. Joko se syö meidät suuhunsa, tai me hänet.
Minusta viimeinen keino on parempi. Sen lihasta me saamme riittävästi
ruokaa pitkäksi aikaa, s.o. juuri mitä me parhaiten tarvitsemme. Ehkäpä
voimme käyttää sen ihraa polttoaineena ja siinä paistaa lihaa. Meidän
täytyy saada karhu tapetuksi, mutta se ei voi tapahtua pimeässä. Anna
minulle pari nuoltasi, Uncas; laitan niistä soihtuja."

Kaikki myönsivät, että Pekan sanat olivat järkeviä.

Hän etsi laukustaan hiukan talia ja tappuroita, joilla puhdistettiin
kivääriä, ja näiden sekä parin nuolen avulla, joista kärjet olivat
poistetut, hän laittoi pari varsin käyttökelpoista soihtua. Ennenkuin
ne olivat valmiit, olikin luolassa täydellinen pimeys. Ulkona oli ilta
pimennyt yöksi eikä, halkeamasta tullut enää valoa luolaan. Pian
soihdut kuitenkin olivat valmiit; Pekka Drufva iski tuluksillaan tulta,
sytytti soihdut, ja luola oli varsin valoisa.

Nyt piti viisaasti järjestää tuo varsin vaarallinen metsästysretki.
Ensimäisenä astui Pekka Drufva ja Mack, valmiina ampumaan minä hetkenä
hyvänsä. Sitten seurasivat molemmat mohikaanit, kummallakin soihtu
toisessa ja tomahawki toisessa kädessä, sitten Gert Rumpali kivääri
ojossa ja Uncas puukko ja sotatappara kädessä.

Se oli hirvittävä joukkue, valmiina taistelemaan henkensä edestä, mutta
niinpä sillä myös oli pelottava vihollinen, joka oli nopeasti
tapettava, jotta ei yksi tai useampi heistä tulisi raadelluksi.

Hiljaa ja varovaisesti joukko eteni. Tilapäiset soihdut valaisivat
käytävän pilarimaisia seiniä melkein haamumaisella valollaan sitä
myöten kuin he astuivat eteenpäin.

Nyt ratkaiseva hetki jo lähestyi, sillä he eivät olleet enää kaukana
luolan suusta. Mutta äkkiä koko joukko pysähtyi Pekka Drufvan
huudahtaessa:

"Karhu ei ole täällä. Minä näen käytävän pään. Varmaankin se on
kulkenut huomaamatta ohitsemme meidän ollessamme vielä kamarissa."

"Mutta täällä tuntuu omituista vetoa", huomautti Mack.

He hyökkäsivät eteenpäin. Riemuhuuto kajahti käytävän holvin alla.
Luolan suu oli avoinna --

Sitä ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi.

Ei edes karhu ollut jaksanut kokonaan vierittää pois lohkaretta, mutta
äärettömillä voimillaan oli se saanut sen työnnetyksi niin paljon
syrjään, että se oli päässyt ulos. Ja siitä aukosta, josta harmaakarhu
mahtuu kulkemaan, pääsee ihminenkin jäljessä.

Mack alkoi heti ryömiä ulos, mutta Pekka Drufva pidätti häntä.

"Sinä unohdat irokeesit. Meidän ei pidä poistua varmasta asemastamme
ennenkuin tiedämme, miten heidän laitansa on."

Päätettiin, että kaikki kolme mohikaania lähtisivät tiedustelemaan, ja
liukkaina kuin käärmeet he katosivat pimeyteen. Hetken kuluttua he
palasivat ja ilmoittivat, ettei irokeesejä ollut enää lähettyvillä.
Elävältä haudattuaan vihollisensa he luulivat päättäneensä tehtävänsä
ja lähteneet pois. Silloinpa vasta valkoiset miehet ihastuivat, ja
päätettiin heti, yön pimeydestä huolimatta, lähteä kotimatkalle.
Ennenkuin he poistuivat Mustasta vuoresta,:anoi Uncas Pekka Drufvalle:

"Rumpu se sittenkin auttoi meidät ulos."

Eikä Pekka Drufva voinut sitä vastustaa.

       *       *       *       *       *

Ei ole vaikea kuvailla mielessään iloa, joka syttyi nyt Mackin tuvassa,
kun hän ja hänen pelastajansa saapuivat sinne sen enemmittä
seikkailuitta. Mutt he puolestaan eivät hämmästyneet niinkään vähän,
kun he tapasivat siellä vangitun vaalean miehen, jota kaksi mohikaania
vartioi, ja kun he tunsivat hänet entiseksi vangikseen, Peter
Irgensiksi. Kun oli kerrottu, miten hän uudelleen oli tullut
vangituksi, huomasi Mack, miltä äärettömältä onnettomuudelta hän oli
säästynyt, ja Pekka Drufva miltei katui, ettei hän ollut ampunut häntä
hengiltä, vaari sallinut hänen karata. Nyt ei voinut tulla
kysymykseenkään, että hänet toista kertaa olisi päästetty karkaamaan.
Hän vietiin Uuteen Jokilinnaan, missä hänet suljettiin linnoituksen
vankilaan odottamaan tuomiota ja tutkintoa.




KAHDESTOISTA LUKU.

Kuvernööri ja hänen perheensä.


Printzinhovi, Uuden Göteborgin linnoituksen lähellä oleva kartano,
missä Uuden Ruotsin kuvernööri asui, siirtokunnan suurin rakennus,
muistutti ulkomuodoltaan 1600-luvun yksinkertaisempia herraskartanoja
Ruotsissa, joista vielä tänäkin päivänä on joitakuita tallella. Suuri
se ei ollut, mutta sittenkin kaksikerroksinen ja sen korkea taitekatto
ja sievästi leikkauksilla koristettu kuisti teki varsin valtavan
vaikutuksen, varsinkin verrattuna mataliin, yksinkertaisiin
hirsimajoihin naapuristossa.

Kernaimmin katselijan silmä viivähti kuitenkin ympäröivässä puutarhassa
ja puistossa, jotka olivat aistikkaasti järjestetyt sekä hyvin
hoidetut. Edellinen ei tosin ollut kuin parin vuoden vanha, mutta tässä
hedelmällisessä maassa, edullisessa ilmanalassa ja hyvässä hoidossa oli
se jo ennättänyt tulla varsin reheväksi. Puistoksi oli siistitty
rakennusta ympäröivä metsä, jossa kasvoi mitä erilaisimpia ja
kauniimpia kasveja ja puita. Siellä oli muun muassa oikeita
jättiläispuita, jommoisia ruotsalaiset uutisasukkaat eivät koskaan
ennen olleet nähneet. Täällä oli varjoa ja vilpoisuutta kuumina
kesäpäivinä ja täällä kuvernööri Printz kernaasti vietti lomahetkensä.
Vaikka hän olikin karski sotilas, oli hän samalla suuri luonnon ystävä.

Eräänä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä noin viikko sen
jälkeen kuin uutisasukas Mack oli onnellisesti palannut omaistensa
luo, näemme kuvernöörin kävelevän edestakaisin puiston varjoisilla
käytävillä. Yliluutnantti Johan Printz oli näihin aikoihin
viidenkymmenkolmen-vuotias mies, kookas ja suora kuin honka. Vaikka
hänen elämänsä olikin ollut hyvin vaiherikas, ei hän näyttänyt juuri
neljääkymmentä vuotta vanhemmalta. Vaaleassa tukassa yhtä vähän kuin
vaaleassa parrassakaan, joka oli leikattu Kustaa Aadolfin malliin,
ei ollut ainoatakaan harmaata hiusta. Sen sijaan seikkailurikas
elämä ja monet huolet varsinkin viime vuosien kuluessa Uudessa
Ruotsissa olivat uurtaneet syviä juovia hänen otsaansa ja antaneet
hänen kauniille kasvoilleen karskin ilmeen, jota niillä luultavasti
ei ollut aikaisemmin ollut.

Niin, kyllä hänen elämänsä olikin ollut seikkailuista rikkaampi kuin
useimpien muiden, vieläpä näinä sotaisina aikoina.

Nuori Johan Björnsson, jonka isä, Baro Johannis oli pappina
Bottnarydissä, Ruotsissa, kävi Skaran kimnaasia ja opiskeli sen jälkeen
jumaluusoppia Rostockissa ja Greifswaldissa. Vuonna 1619 täytyi hänen
kuitenkin taloudellisista syistä palata kotiinsa, jossa hänet
nimitettiin isänsä apulaiseksi. Mutta seuraavana vuonna sattui Kustaa
Aadolf matkan varrella Bottnarydin pappilaan ja vietti siellä yötä.
Silloin Johan Björnsson sai tilaisuuden valittaa kuninkaalle, että
hänen varattomuuden vuoksi oli ollut pakko keskeyttää jumaluusopilliset
opintonsa. Oli yleisesti tunnettua, että Kustaa Aadolf kernaasti
ja usein auttoi nuoria ja eteenpäinpyrkiviä ylioppilaita
orjantappuraisella uralla. Niinpä kävi tässäkin tapauksessa. Hän antoi
Johan Björnssonille matka-apurahan, niin että hän saattoi palata
Saksaan ja jatkaa siellä opintojaan Leipzigissä, Wittenbergissä ja
Jenassa.

Tähän aikaan kävivät kolmekymmenvuoden sodan aallot yli Saksanmaan, ja
yksityisten ihmisten turvallisuus oli hyvin epävarma, varsinkin
maaseudulla, missä eri armeijojen joukko-osastoja tuhka tiheään
kierteli. Varomattomasti kyllä oli Johan Björnsson yhdessä useitten
muiden ylioppilaiden kanssa lähtenyt eräänä kesänä jalkamatkalle
Schwabeniin. Täällä heidän päällensä karkasi äkkiä sotajoukko. Ankaran
tappelun jälkeen, jossa useita ylioppilaita kaatui, joutuivat toiset
vangiksi ja kuljetettiin Meinurgenin linnoitukseen. Heidän parissaan
oli Johan Björnssonkin. Päästäkseen vapaaksi vankeudesta ei hänellä
ollut muuta neuvoa, kuin ottaa värvi ja seurata eversti Schavaltschin
mukana Italiaan. Mutta taisteltuaan jonkun aikaa Toskanan herttuata
vastaan tuli Schavaltschin armeija voitetuksi. Nyt Johan Björnsson oli
puilla paljailla, vieraassa maassa. Ensin hän oli aikonut pyrkiä
jälleen johonkin Saksan yliopistoon, mutta pian hän huomasi, että niin
varattomana kuin hän oli, oli se kerrassaan mahdotonta. Niinpä hänen
täytyi jälleen pukea ylleen sotamiehen takki ja ottaa värvi
arkkiherttua Leopoldin johtamassa armeijassa. Mutta sielläkään hän ei
viihtynyt, vaan karkasi jonkun ajan kuluttua. Ja nyt hän läksi hyvin
vaaralliselle ja seikkailurikkaalle vaellukselle pohjoiseen päin.
Voitettuaan monet vaarat ja seikkailut hän vihdoin pääsi Nürnbergiin.
Mutta sieltä hänen oli mahdoton päästä pitemmälle. Jotta hän ei
nääntyisi nälkää otti hän kolmannen kerran värvin ja pääsi nyt
kersantiksi herttua Fredrik Altenburgin jalkaväenrykmenttiin. Kun
herttua jonkun ajan kuluttua julisti itsensä neutraaliksi ja erosi
rykmentistään, joutui Johan Björnsson vänrikkinä kreivi Mansfeldin
armeijaan, joka läksi Brabantiin taistelemaan espanjalaisia vastaan.
Monen kiivaan taistelun jälkeen voitti espanjalainen kenraali de
Cordova Mansfeldin armeijan ja se hajaantui kokonaan. Vänrikkimme pääsi
kuitenkin hengissä pakoon ja matkusti Hampuriin. Nyt hän olisi voinut
palata kotimaahansa ja saada pastoraatti Smålannissa tai jossakin
muualla, mutta hän oli päässyt sotilasuran makuun. Sen sijaan että hän
olisi matkustanut kotiin yhtyi hän luutnanttina tanskalaisen eversti
Rantzaun rykmenttiin, joka juuri niihin aikoihin lähetettiin
apujoukkona Ranskaan. Siellä hän oleskeli puolitoista vuotta ottaen
osaa ranskalaisen armeijan moniin taisteluihin. Mutta vuonna 1625 hän
palasi Tukholmaan, jossa hän kävi kunniatervehdyksellä Kustaa Aadolfin
luona kertoen vaihtelevista seikkailuistaan ja pyytäen upseerinpaikkaa
ruotsalaisessa armeijassa.

Kuningas ei suuttunut papillisen holhokkinsa elämänuran vaihdokseen,
vaan nimitti hänet luutnantiksi, lahjoitti hänelle kaksi hyvää hevosta
omasta tallistaan ja antoi hänelle rahoja täydellistä varustusta
varten. Puolan sodassa hän korotettiin kapteeni-luutnantiksi Tottin
rykmenttiin ja paria vuotta myöhemmin Pohjanmaan rykmentin
ratsumestariksi. Saksan sodassa, jossa hän useita kertoja kunnostautui,
hänet ylennettiin majuuriksi. Kuninkaan kuoleman jälkeen liittyi hän
sotamarski Banérin armeijaan, joutui Hallessa keisarillisten
vangiksi, mutta lunastettiin vapaaksi ja nimitettiin sen jälkeen
everstiluutnantiksi sekä korotettiin aatelismieheksi vuonna 1640,
jolloin hän otti itselleen nimen Printz. Seuraavana vuonna hänet
vangittiin Halberstadtissa ja sotaoikeus tuomitsi hänet virkansa
menettäneeksi siksi, että hän linnoituksen komentajana Chemnitzissä
oli antautunut. Mutta saavuttuaan Tukholmaan ja selitettyään
asianomaisille, että linnoitus ei ollut kyllin vahva ja että kaupungin
porvarit olivat kieltäytyneet ottamasta osaa puolustukseen, peruutti
kuningatar Kristiina tämän tuomion. Luultavasti tämä ikävä selkkaus oli
kuitenkin syynä siihen, ettei hän palannut armeijaan, vaan otti vastaan
kuvernöörintoimen Uuden Ruotsin siirtomaassa Amerikassa.

Jo oleskellessaan Braunsweigissä oli nuori vänrikki nainut saksalaisen
tytön, Lydeche von Bochenin, sikäläisen ruhtinaallisen salaneuvoksen
tyttären.  Heillä oli neljä tytärtä, Charlotta, Magda, Lydia ja Greta.
Mutta kun everstiluutnantti Printz palasi Tukholmaan puhdistaakseen
itseään ikävästä tuomiosta Halbenstadtissa, oli hän jo pari vuotta
ollut leskenä. Vähää ennen matkaansa Uuteen Ruotsiin hän meni uusiin
naimisiin, tälläkin kertaa saksalaisen, rouva Maria von Zinnestaun
kanssa, joka niin ikään oli leski.

Printzin neljästä tyttärestä jäi vanhin Ruotsiin, jossa hän meni
naimisiin. Kolme muuta seurasi mukana pitkällä matkalla valtameren
poikki. Heistä oli Magda vähää ennen mennyt naimisiin luutnantti Johan
Papegojan, Kristiinan linnoituksen päällikön kanssa Uudessa Ruotsissa.

Vaikka ilma oli kaunis ja luonto niin viehättävä, oli kuvernööri
kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella kävellessään edestakaisin kauniissa
puistossa. Se ilmeni selvästi ryppyyn vetäytyneistä kulmakarvoista,
karskista ulkomuodosta ja siitä voimakkaasta tavasta, millä hän joka
askeleella iski hopeahelaisen keppinsä maahan. Ja syytä hänellä olikin
yllin kyllin huonoon tuuleensa. Samana päivänä hän oli vastaanottanut
hollantilaiselta kuvernööriltä Fort Nassausta uhkaavan vastalauseen sen
johdosta, että ruotsalaiset rakensivat Korsholman linnoitusta
Schylkilljoen suuhun, aivan lähelle hollantilaisten äskenmainittua
linnoitusta, mikä teko kuvernöörin mielestä oli vääryys Hollantia
kohtaan. Tätä vastalausetta Printz nyt ajatteli.

"Nuo mielistelevät hollantilaiset", mutisi hän itsekseen. "Alussa he
olivat kylläkin mairesuisia, sillä he pelkäsivät olevansa liian heikot
noustakseen ruotsalaisia vastaan. Mutta nyt heidän kelloonsa on tullut
uusi ääni sen jälkeen kuin he saivat lisävoimia ja aseita kotimaastaan.
Ja nyt heidän hävyttömyytensä menee siksi pitkälle, että he tahtovat
kieltää meitä rakentamasta linnoitusta alueelle, jonka me olemme
rehellisesti ostaneet intiaaneilta. Eivätkä he kateudessaan voi
sitäkään sulattaa, että intiaanit tekevät kernaammin kauppaa meidän
kanssamme kuin heidän -- minkä vuoksi -- niin, siitä yksinkertaisesta
syystä, että me kohtelemme heitä rehellisesti ja inhimillisesti, jota
vastoin hollantilaiset pettävät ja kiskovat, milloin heillä vain on
siihen tilaisuutta. -- No, Jumalan kiitos, Korsholman linnoitus on nyt
jo niin valmis, että sitä voidaan puolustaa, ja sitä paitsi ei
suomalaisten kanssa, jotka asuvat niillä seuduin, käy leikitteleminen,
jos joku astuu heidän varpailleen. Vaikka he ovatkin saaneet
vahvistusta, niin olisi viisainta, jos nuo herrat Fort Nassaussa eivät
ryhtyisi liian äkillisiin toimiin. Tuollaiseen protestiin pitäisi
oikeastaan vastata luodeilla ja ruudilla. Ja jollei armollinen
hallituksemme Ruotsissa kohtelisi niin kitsaasti meitä täällä Uudessa
Ruotsissa, niin hollantilaisten kaakotus päättyisi hyvinkin lyhyeen
Delawarejoen rannoilla. Mutta kotona Ruotsissa tahdotaan vain imeä
paljon rahaa ja tupakkaa täältä, mutta tukea he eivät tahdo kasvavaa
siirtomaata niinkuin heidän pitäisi. Jos olisin aavistanut, että nuo
hyvät herrat Tukholmassa voisivat tuolla tavalla pettää sanansa ja
lupauksensa, niin olisi itse hirtehinen saanut ruveta kuvernööriksi
Uuteen Ruotsiin enkä minä. -- No, no, voimakkaampien keinojen
puutteessa pelaan minä hollantilaisille valtin, joka varmaankin
harmittaa Fort Nassaun herroja. Minäpä perustan kauppa-aseman
Schylkilljoen yläjuoksun varrelle, -- niin, se on kaikkein sopivin
vastaus tuohon protestiin. Saa nähdä miten kaupan sitten käy Fort
Nassaussa."

Samassa pieni pehmeä käsi pistihe kuvernöörin kainaloon ja kirkas tytön
ääni kysyi:

"Mitä sinä, isäkulta täällä murahtelet yksinäsi?"

Kuvernöörin karskit kasvot kirkastuivat nopeasti ja hän sanoi
lempeästi:

"Oi; sinäkö se olet, Gretchen! Mikä on hätänä, koska sinä hiivit hiljaa
kuin haamu vanhan isäsi luo? Muutenhan sinulla on tapana viserrellä
kuin lintu, kun olet päässyt metsään."

Hän otti tytön kauniin pään käsiensä väliin ja suuteli häntä hellästi
otsalle.

Kuusitoista-vuotias neiti Greta Printz oli hyvin soma ja miellyttävä
tyttö. Äiti oli ollut kaunotar, sanottiin, ja hänen nuorin tyttärensä
ei mitenkään tuottanut hänelle siinä suhteessa häpeää. Hän oli tumma ja
pieni kasvultaan, varsinkin kookkaan isän rinnalla. Tukka oli
kastajanruskea, silmät ruskeat ja hänen kasvoillaan karehteli iloinen
ja elämänhaluinen ilme, melkeinpä jotakin veitikkamaista, joka saattoi
surullisimmankin hyvälle tuulelle. Eipä kukaan koko perheessä samassa
määrin kuin Greta voinut tasoittaa poimuja kuvernöörin otsalta, kun
tämä oli pahalla tuulella.

"Isä kulta, tule heti sisään", sanoi tyttö käskevällä äänellä.

"Kuka niin on käskenyt?"

"Minä."

"Ja mistä syystä sinä olet niin ankara, pikku Greta?"

"Katsos, luutnantti Schute on tullut tänne ja hänellä on jotakin hyvin
tärkeää asiaa sinulle."

"Jotain on kai hullusti Uudessa Jokilinnassa, arvaan minä. Niin on aina
laita, kun arvoisa alipäällikköni tulee äkkiarvaamatta tänne. No,
saadaanpa nähdä!"

"Niin, saadaan nähdä. Mutta muista se, isä, jos Schute on tehnyt jonkun
tyhmyyden, niin et saa olla ankara hänelle, sillä hän on kelpo ja hyvä
mies ja hänellä on niin herttainen pikku rouva -- sitä mieltä olen sekä
minä että äitikulta."

Nauraen kuvernööri lupasi sen, ja niinpä isä ja tytär läksivät
käsikädessä päärakennukseen.

Muutamia minuutteja myöhemmin istui kuvernööri korkeaselkäisessä
tuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä, ja hänen edessään seisoi
luutnantti Jesper Schute. Jälkimäinen, miellyttävä sotilas, näytti
todellakin varsin alakuloiselta, niinkuin Greta oli huomauttanut.

"No, mitä uutta Uudesta Jokilinnasta", kysyi kuvernööri.

"Huonoja uutisia, herra kuvernööri", vastasi kysytelty.

"Minä aavistin sen. Eiväthän vain hollantilaiset lie valloittaneet
linnoitusta?"

"Eipä niinkään, muuten en seisoisi elävänä tässä. Niin pahasti eivät
asiat ole. Mutta hollantilainen Peter Irgens on karannut vankilasta."

"Tuhat tulimmaista", ärjyi kuvernööri ja iski niin kovasti nyrkkinsä
pöytään, että kirjoitusneuvot hypähtivät ilmaan. Mutta sitten hän tuli
ajatelleeksi, mitä hän oli luvannut pikku Gretalle, ja hän lisäsi
lempeämmällä äänellä:

"Kertokaahan, luutnantti Schute, miten se kävi."

"Joku hiipi yöllä linnoitukseen ja viilasi vankilanristikon poikki ja
sen jälkeen joko itse kiipesi sisään ja viilasi jalkaraudat poikki tai
heitti viilan vankikoppiin ja vanki itse irroitti kahleensa. Sitten hän
ryömi ulos ja molemmat pääsivät sateisessa ja pilvisessä yössä
kiipeämään muurin yli ja katoamaan vahdin huomaamatta mitään, vaikka
hän oli kaikkein luotettavimpia miehiäni."

"Onko teillä aavistusta siitä, kuka häntä auttoi?"

"Ei! -- Alussa epäilin erästä toista hollantilaista uutisasukasta, joka
sai jäädä paikoilleen kun Peter Irgens ajettiin pois, mutta lähemmin
asiaa harkittuani luovuin tästä epäilystäni."

"Minkä vuoksi?"

"Siksi, että Peter Irgensin ja hänen maanmiestensä välillä vallitsi
hyvin huono sopu. Tuskinpa kukaan heistä olisi ollut halukas auttamaan
häntä."

"Mistä te tiedätte, luutnantti Schute, että auttaja tuli ulkoa?
Olisihan linnoituksessakin voinut olla joku salainen ystävä."

"Uudessa Jokilinnassa ei ole ainoatakaan petturia."

"Se kuulostaa tosin hyvältä, mutta rakas luutnantti, joku se sittenkin
on ollut. Mutta kuka? Teidän päällikkönä tulee ottaa siitä selko."

"Olen yrittänytkin, mutta tähän saakka tuloksetta. Ehkäpä se
tuonnempana onnistuu paremmin."

Luutnantti sai nuhteet, mutta paljoa lievemmät kuin mitä hän oli
odottanut ja poistui hyvillään siitä, että tämä ikävä hetki oli ohitse.

Vähää myöhemmin ilmoitti palvelija, että Pekka Drufva seisoi ulkona ja
sanoi kuvernöörin käskeneen hänet luokseen.

Kuvernööri käski päästää hänet heti sisään. Hänen synkkä muotonsa
kirkastui huomattavasti nuorukaisen astuessa huoneeseen. Pekka Drufva
oli näet hänen erikoinen suosikkinsa. Paitsi hänen miellyttävää
käytöstään, hyviä tietojaan ja hauskaa ulkomuotoaan oli siihen syynä
vielä kolme muuta seikkaa. Ensiksikin niin mahtavan miehen kuin
valtaneuvos Jaakko de la Gardien lämmin suositus, sitten eräs tapaus,
joka sattui "Fatme"-laivalla matkan varrella. Greta neiti oli silloin
kolmentoista vuoden vanha ja sitä paitsi oikea hulivili. Kun hän näki
merimiesten kiipeävän mastoköysissä, tahtoi hän tehdä samoin. Se
onnistuikin jonkun aikaa, mutta eräänä päivänä hän putosi päälaelleen
mereen. Laiva oli hyvässä vauhdissa eikä sitä ollut helppo äkkiä saada
pysähtymään. Siksipä oli hyvinkin luultavaa, että tyttö, joka ei
osannut uida, olisi painunut pohjaan, jollei Pekka Drufva heti paikalla
olisi heittäytynyt mereen ja kannattanut häntä veden pinnalla kunnes
pelastusvene ennätti heidän avukseen. Siitä hetkestä saakka oli Pekka
Drufva kuvernöörin erityisessä suosiossa, sillä hänhän oli pelastanut
hänen lempilapsensa hengenvaarasta.

Kolmas seikka oli se, että Pekka Drufva, sinä lyhyenä aikana, jona hän
oli kuulunut siirtomaahan, oli tehnyt sille paljon hyötyä metsästäjänä
ja tiedustelijana sekä oppimalla nopeasti punanahkojen kielen ja
voittamalla heidän luottamuksensa.

"Mitä uutta kuuluu metsiin", kysyi kuvernööri.

"Ei mitään muuta, kuin että Lentävä Orava on lähettänyt minulle sanaa,
että Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä. Sanotaan että Kirjavan
Kotkan tukka jälleen on kasvanut ja että hänen siksi tekee mielensä
kostaa sitä häväistystä, mikä tapahtui hänelle Nauravan veden
partaalla."

"Se kosto kai ensi sijassa kohdistuu Ukkosen Veljeen."

"Luultavasti! Mutta hänen aikeensa eivät pelota minua. Luultavasti hän
pelkää minua enemmän kuin minä häntä."

"Se ilahduttaa minua, sillä aikomukseni on lähettää sinut erääseen
seutuun, joka sijaitsee maqualaisten alueen läheisyydessä. Tarkemmin
asiaa harkitessa olisi ehkä kuitenkin viisainta vapauttaa sinut tästä
tehtävästä, sillä en tahtoisi saattaa sinua onnettomuuteen."

"Se pahottaisi suuresti mieltäni, päinvastoin tahtoisin kernaasti
uudestaan vetää Kirjavaa Kotkaa nenästä, ja minä pidän kyllä varani,
sen voin vakuuttaa, vaikka minun pitäisi lähteä ryöstöretkelle
maqualaisten kyliin."

"Hyvä, tahdon siis tehdä sinulle selkoa, miksikä tänään kutsuin sinut
luokseni. -- Kun nyt Korsholman linnoitus on siksi valmis, että sitä
helposti voidaan puolustaa varsin voimakkaankin vihollisen hyökkäyksiä
vastaan, niin on meillä siinä nyt tukikohta, jonka avulla voimme
käyttää hyväksemme Schylkilljoen alempaa juoksua. Oston kautta olemme
saaneet intiaaneilta maata joen kummaltakin rannalta, mutta siitä
huolimatta ovat hollantilaiset tähän saakka yksin harjoittaneet kauppaa
intiaanien kanssa, jotka asuvat näillä seuduin. Siitä täytyy tulla
loppu, sillä en aio sen kauemmin sietää, että meidän etujamme siten
poljetaan. Siksi aion lähettää kaupparetkikunnan sinne. Sen tulee
kulkea jokea ylöspäin ainakin niin kauaksi kuin aluettamme riittää, ja
vieläkin kauemmaksi, jos jokea myöten voi purjehtia. Retkikunnan tulee
lähteä täältä kolmen, neljän päivän kuluttua. Retkikunnan päälliköksi
ja kaupan johtajaksi tulee Styvertsen. Paitsi tarpeellisia apulaisia
seuraa mukana kymmenen sotamiestä vänrikki Liljehöökin johtamina sekä
tiedustelijoina sinä ja Nick Truve. Retkikunta viipyy Korsholmassa pari
päivää, jona aikana sinä ja Nick Truve tutkitte jokirantoja, ja lähtee
sitten eteenpäin sille paikalle, joka teidän mielestänne olisi sopiva
kauppa-asemaksi. Mahdollisesti voidaan myöhemmin perustaa toinenkin
vielä kauemmaksi. Se tulee suurimmaksi osaksi riippumaan
tiedustelijojen mielipiteestä. Ne Minquaheimoon kuuluvat intiaanit,
jotka asuvat näillä tienoin, ovat jo saaneet tietoa asiasta, ja he ovat
suuresti huvitetut yrityksen onnistumisesta. Mutta jos, niinkuin sinä
sanot, Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä, on hyvinkin luultavaa
että he tuottavat teille vastusta, varsinkin kun hollantilaiset Fort
Nassaussa tulevat varmaan yllyttämään heitä meitä vastaan. Mitä sinä
arvelet asiasta, Pekka Drufva?"

"Että suurella ilolla otan osaa tähän retkikuntaan. Kuitenkin tahtoisin
pyytää yhtä asiaa."

"Mitä sitten, poikaseni?"

"Että me tiedustelijat saisimme avuksemme sopivan intiaanin. Nick Truve
alkaa olla jo vanha, ja minä olen vielä liian kokematon."

"Tunnetko jotakuta, jota tahtoisit ehdottaa?"

"Tunnen kyllä, hänen nimensä on Mugalla. Hän on sattumalta parasta
aikaa uudessa Göteborgissa, sillä hän se toi minulle sanan Lentävältä
Oravalta."

"Hyvä, sitten me otamme hänet mukaan. Saat avoimen valtakirjan pestata
hänet."

Pekka Drufva aikoi juuri lähteä, kun kuvernööri pidätti vielä häntä.

"Kuulehan, Pekka Drufva", sanoi hän, "tiedätkö, että Peter Irgens on
karannut Uudesta Jokilinnasta?"

"Ei, sitä en ole kuullut."

Kuvernööri kertoi nyt kaikki, mitä hän äsken oli saanut kuulla asiasta,
lisäten:

"Kuka sinun luullaksesi on auttanut häntä?"

"Hänen poikansa."

"Onko Peter Irgensillä poika?"

"On, jokseenkin minun ikäiseni. Hänellä on sama toimi Fort Nassaussa
kuin minulla täällä. Pari kertaa olen kohdannut hänet metsissä."

"Ettei luutnantti Schute ollut selvillä siitä. Miten leväperäinen
päällystö, kun hollantilainen tiedustelija Fort Nassausta voi kulkea
edes ja takaisin meidän linnoituksissamme."

"Sepä oli paha", sanoi Pekka Drufva, "että Peter Irgens on päässyt
irti. Nyt herra kuvernöörillä on kostaja vapaalla jalalla, joka voi
käydä paljoa vaarallisemmaksi kuin Kirjava Kotka minulle. Hän oli
Mackin vaimolle uhannut kostavansa herra kuvernöörille."

"Niin, minä tiedän."

Kuvernöörin kasvot olivat nyt muuttuneet yhtä ankariksi kuin äskenkin,
ja kädellään viitaten hän päästi Pekka Drufvan luotaan.

       *       *       *       *       *

Kun Pekka Drufva saapui veräjälle, joka erotti Printzinhovin yleisestä
tiestä, tapasi hän neiti Greta Printzin. Hän seisoi veräjällä,
ikäänkuin hän olisi odottanut häntä. Ja ruskeitten silmien lämmin katse
sekä kädenpuristus todistivat, ettei kuusitoistavuotias tyttö ollut
unohtanut kolmentoista-vuotiaan velkaa nuorelle metsämiehelle.

"Mitä sanomista isällä oli sinulle, koska hän kutsutti sinut luokseen",
kysyi tyttö.

"Hän puhui kaupparetkikunnasta Schylkilljoen varrelle, jonka on
lähipäivinä lähdettävä ja minä menen tiedustelijana mukaan."

"Niin, minä tiedän. Mutta eikö siitä tule kovin vaarallista retkeä?"

"Ehkä kyllä. Hollantilaiset Fort Nassaussa eivät tahdo meidän
parastamme, vaikka he ehkä eivät haluakaan julkisesti rikkoa rauhaa, ja
Sudet, jotka elävät niillä seuduin, ovat sotajalalla, sen mukaan kuin
ystäväni Lentävä Orava ilmoitti minulle."

"Minä pelkään, Pekka Drufva, että Sudet ottavat sinut hengiltä sen
kujeen vuoksi, jonka äskettäin teit heille. Lupaa minulle, ettet
ainakaan turhaan heittäydy vaaraan!"

Ilonvälkähdys ilmestyi Pekka Drufvan ahavoituneille kasvoille hänen
kuullessaan nämät sanat.

"Olisitteko te, Greta neiti, suruissanne, jollen palaisi takaisin tältä
retkeltä", kysyi hän katsoen lämpimästi tyttöön.

"Vielä sinä sitä kysyt, Pekka Drufva. Minä joudun aivan epätoivoihini,
jos sinä et palaa. -- Mutta miksi sinä nimität minua Greta neidiksi?
Sano pikku Greta niinkuin ennenkin."

"Se ei sovi yksinkertaiselle metsästäjälle, nyt kun pikku Gretasta on
tullut suuri ja kauris neito."

"Sopii kyllä. Sinulle, Pekka Drufva, olen aina pikku Greta. Mutta sinä
et luvannut sitä, mitä pyysin."

"No, kyllä minä lupaan varoa itseäni. Ja jos joudun suureen vaaraan,
niin ajattelen pikku Gretaa. Silloin minä keksin aina jonkun keinon,
millä suoriudun vaarasta."

Greta otti nyt esille jotain, jonka hän ojensi nuorukaiselle sanoen:

"Tämän sinä saat minulta. Rasiassa on koko joukko ilotulituskojeita,
jotka jäivät yli, kun isäkullan häitä vietettiin. Arvelin, että Ukkosen
Veli voisi niillä pelottaa vihamielisiä intiaaneja, jos hän joutuu
vaaraan."

Pekka Drufva kiitti kädenpuristuksella, joka oli paljoa pitempi ja
lämpimämpi, kuin olisi ollut tarpeellista. Ja sitten nuoret erosivat.




KOLMASTOISTA LUKU.

Kaupparetkikunta Shylkilljoella.


Varhain eräänä kauniina aamuna paria päivää myöhemmin oli eloa ja
liikettä sillä laiturilla, joka oli rakennettu jokeen aivan Uuden
Göteborgin linnoituksen edustalle. Kaksi suurempaa soutuvenettä oli
laiturin kyljessä, joihin oli tuotu kauppatavaraa lastiksi. Suunniteltu
kaupparetkikunta oli nyt valmiina lähtemään matkaan. Paljon väkeä oli
kerääntynyt aukiolle linnoituksen ja laiturin väliin, osittain
uteliaisuudesta, osittain lausuakseen jäähyväiset retkikuntalaisille.
Katselijoitten joukossa oli myöskin, varhaisesta aamuhetkestä
huolimatta, kuvernööri Printz ja hänen kaksi tytärtään, Lydia ja Greta.

Pian miehetkin olivat veneessä, soutajat tarttuivat airoihinsa,
lähtömerkki kajahti ja veneet kiitivät joelle. "Onnea ja menestystä",
huusi kuvernööri ukkosäänellä ja sitten kohosi ilmaan kolme
eläköönhuutoa, joihin vastattiin veneistä, samalla kun heilutettiin
hattuja ja nenäliinoja. Että kuvernöörintyttärien mielenkiinto oli
kohdistunut kumpikin omalle taholleen, oli helppo nähdä. Yhtä
innokkaasti kuin Lydian silmät etsivät sotilasjoukon komeaa johtajaa,
nuorta vänrikki Knut Liljehöökiä, yhtä uskollisesti seurasi Greta
silmillään Pekka Drufvaa. Ja erikoisella mielihyvällä hän huomasi, että
Pekalla oli kainalossaan pieni rasia, jonka Greta erinomaisen hyvin
tunsi.

Soutajien voimakkaat airon vedot kuljettivat hyvinkin pian raskaasti
lastatut veneet kauaksi juhlalliselle Delawarejoelle.

Koko retkikunnan päällikkö, herra Klaus Styvertsen, oli synnyltään
hollantilainen, mutta kauan sitten hän oli ruotsalaistunut. Jo Minuitin
aikana oli hän kauppa-apulaisena liittynyt Uuden Ruotsin palvelukseen.
Kun Johan Printz oli tullut kuvernööriksi, oli Styvertsen niin sanottu
siirtomaan kauppaministeri. Kaupanteko intiaanien ja uutisasukkaiden
välillä oli oikeastaan siirtomaahallituksen päätehtävä. Vanhalla
sotamiehellä, sellaisella kuin Printzillä, ei kuitenkaan ollut
kokemusta sellaisissa asioissa, eivätkä ne edes huvittaneet häntä. Koko
kauppaa koskeva osasto oli siis pääasiallisesti Styvertsenin käsissä,
ja hän hoiti sitä sekä järkevästi että huolellisesti. Hänen runsaat
kokemuksensa ja kykynsä tulla toimeen intiaanien kanssa, olivat hänelle
suureksi hyödyksi. Siirtomaan kukoistus, joka olisi ollut vieläkin
suurempi, jos yhteys kotimaan kanssa olisi ollut taajempi ja
tavaroitten lähetys runsaampi, oli suurimmaksi osaksi laskettava hänen
ansiokseen. Häntä olikin yritetty viekotella maanmiestensä puolelle
Fort Nassauhin, mutta Styvertsen oli aina pysynyt ruotsalaisille
uskollisena. Siihen vaikutti ehkä osaltaan se seikka, että hän oli
ruotsalaisen kanssa naimisissa. Intiaanien keskuudessa häntä
nimitettiin 'Hyvien Tavaroiden Isäksi', varsin imarteleva nimi
kauppiaalle.

Knut Liljehöök oli retkikunnan sotilaallinen päällikkö, mutta hän oli
silti Styvertsenin käskynalainen. Iältään hän oli melkein yhtä vanha
kuin Pekka Drufva, s.o. 21-vuotias. Syynä siihen, että tämä nuori
aatelismies oli hautaantunut Amerikan erämaihin, oli ensiksikin se,
että hänellä oli palava seikkailuhalu, ja toiseksi hän oli ollut aivan
kykenemätön hoitamaan omia raha-asioitaan ollessaan upseerinkokelaana
Tukholmassa. Vanhempien mielestä Uudessa Ruotsissa piti olla vähemmän
kiusausta antaa taalarien vieriä kuin pääkaupungissa, ja siksi hänet
lähetettiin sinne. Ja hän viihtyi erinomaisesti uudessa toimessaan.
Suurimpana tekijänä oli erinomainen metsästystilaisuus, sillä hän oli
innokas metsämies, mutta olipa hänen viihtymiseensä vielä toinenkin
syy. Julkinen salaisuus siirtokunnassa oli se, että Knut Liljehöök ja
Lydia Printz olivat rakastuneet toisiinsa. Äitipuoli suosi tätä
rakkaudenliittoa, mutta kuvernööri ei sitä tehnyt, sillä hän pelkäsi
varmaankin, ettei nuorukainen ollut vielä kylliksi vakaantunut
esiintyäkseen kosijana.

Molemmat tiedustelijat, Pekka Drufva ja Mugalla ovat meille ennestään
tuttuja. Mutta heidän seurassaan oli vanha, varsin vähän huomiota
herättävä mies, joka ulkomuodoltaan ei näyttänyt lainkaan
tiedustelijalta eikä metsänkulkijalta, jollemme ota huomioon hänen
ilmassa ja tuulessa ahavoituneita kasvojaan. Ulkomuoto ei kuitenkaan
usein petä. Mies oli Nick Truve, synnyltään myös hollantilainen, mutta
niinkuin Styvertsenkin, oli hän jo vuosia sitten muuttunut
ruotsalaiseksi. Kun ruotsalaiset ensin saapuivat Delawarejoen
rantamille, oli vain kaksi valkoista miestä pystyttänyt asuntonsa joen
eteläiselle rannalle, nimittäin eräs englantilainen ja hollantilainen.
Viimeksimainittu oli Nick Truve. Englantilainen katosi jonkun ajan
kuluttua, mutta Nick Truve palveli ruotsalaisia metsästäjänä,
tiedustelijana ja tulkkina ja hän jatkoi yhä tätä tointaan, vaikka hän
oli jo 65 vuoden vanha. Nick Truve juuri oli ollut Pekka Drufvan
opettaja metsässä. Ja jos oppilas nyt muutamissa suhteissa, niinkuin
ampumataidossa ja terävyydessä voitti opettajansa, niin oli tällä silti
niin suuri kokemus ja paikallistuntemus, että nuorukaisella oli vielä
paljon opittavaa häneltä. Hän oli lyhytkasvuinen ja hiukan
kokoonlyyhistynyt mies, ulkomuodoltaan vain nahkaa ja luuta. Mutta
huolimatta 65 ikävuodestaan oli hän kestävämpi kuin useimmat muut ja
hyvin voimakas. Pitkä elämä erämaassa oli tehnyt hänet sitkeäksi kuin
visakoivun, mutta myös yhtä ryhmyiseksi. Kaikista valkoihoisista
Uudessa Ruotsissa oli Nick Truve ainoa, joka oli nainut intiaanitytön.
Ja niinkuin on tapa intiaanien kesken, sai "skvaw" hoitaa viljelyksiä
ja tupakkamaita tuvan ympärillä, ja hän itse samoili metsiä. Intiaanit
nimittivät häntä "Jäljettömäksi", sillä hän osasi peittää erinomaisesti
jälkensä.

Matka Uudesta Göteborgista Schylkilljoen suuhun on varsin pitkä,
raskasta oli soutaa vasten virtaa. Mutta koska tuuli kääntyi
suotuisemmalle puolelle, niin voitiin soutajien avuksi ja matkan
lyhennykseksi nostaa purje. Siten saavuttiin jo seuraavana päivänä
ennen auringonlaskua Korsholman linnoituksen laiturille, missä
retkikuntaa oli vastassa luutnantti Kare, valpas, urhoollinen ja
itsepäinen suomalainen, jonka kuvernööri oli nimittänyt uuden
linnoituksen päälliköksi, missä hän muuten olikin vain maanmiestensä
keskuudessa. Sillä melkein kaikki uutisasukkaat Schylkilljoen suussa
olivat suomalaisia, useat heistä kotoisin Värmlannin metsistä, joista
heidät oli tuomittu maanpakoon rikoksista uusia metsälakeja vastaan.

Samana iltana läksivät kaikki kolme tiedustelijaa kulkemaan jokea ylös,
toisten retkikunnan jäsenten majoittuessa Korsholmaan.

Juuri sillä kohtaa, missä. Schylkilljoki laskee Delawareen, oli
päärynän muotoinen saari, jonka leveämpi puoli antoi Delawarejoen
puolelle, jota vastoin sen kapeamman puolen Schylkilljoki halkaisi
kahtia. Sen leveämmällä puolella oli korkea tasainen penger, ja siinä
sijaitsi uusi linnoitus. Kapeammalla puolella, joka oli paljoa
matalampi, melkein rämettä, oli raivattu uutismaita, joista piti tulla
linnoituksen puutarhoja. Linnoitus oli neliskulmainen rakenne, jonka
neljässä nurkassa oli vahvat tornit; ympärillä kulki vallit ja niiden
ulkopuolella suuremmaksi vahvistukseksi vielä oli rakennettu korkeat
hirsiaitaukset. Kussakin torninsa oli kolme kanuunaa, siis yhteensä
kaksitoista kappaletta; kokonaisuutena linnoitus oli vahva
puolustuspaikka miten voimakasta hyökkäävää vihollista vastaa hyvänsä.
Sen ajan sotataidon mukaan sitä voitiin pitää voittamattomana, jollei
sotalaivoja saapunut paikalle.

Tämä osa linnoitusta oli retkikunnan saapuessa sinne valmis.
Puolivalmiita olivat sen sijaan ne rakennukset, joissa miehistön oli
määrä asua ja varastoja piti säilytettämän. Nämät rakennukset, jotka
olivat sijoitetut sileälle aukiolle vallien taakse, eivät vielä olleet
edes katon alla. Kuitenkin yksi niistä oli jo siksi valmis, että siinä
saattoi hädin tuskin asua. Täällä luutnantti Karelia oli asuntonsa, ja
sinne myös molemmat kaupparetkikunnan päälliköt sijoitettiin. Muut
saivat tulla toimeen miten parhaiten saattoivat puolivalmiissa
taloissa, mikä ei ollutkaan vaikeaa kauniissa kesäilmassa.

Seuraavana päivänä, retkikunnan saavuttua paikalle, sattui tapahtuma,
joka teki hollantilaisten ja ruotsalaisten välit niillä seuduin
vielä entistään kireämmiksi. Kuvernööri Printz oli vastauksena
hollantilaisten protestiin antanut luutnantti Karelle sen käskyn, ettei
tästä lähin hollantilaisia veneitä saisi päästää Schylkilljoelle. Mutta
kysymyksessä olevana päivänä saapui varsin suuri vene, jossa oli puolen
tusinaa hollantilaisia ja muutamia intiaaneja. Ilman muuta se suuntasi
kulkunsa Schylkilljoen oikeaan haaraan, aikeissa sivuuttaa linnoitus.
Vallilla oleva vahti huusi heille kieltäen heitä jatkamasta matkaa,
mutta tähän kieltoon vastattiin vain naurun räjähdyksellä ja veneen
perään nostettiin Hollannin lippu. Silloin pyssymies ampui, niin että
kuula osui veteen aivan veneen kokan edessä ja kutsui vahtimiehistön
paikalle.

Ei nytkään vene tahtonut pysähtyä, mutta kun korpraali, joka johti
vahtimiehistöä, annettuaan vielä uuden varotuksen, komensi "laskekaa
maihin", tottelivat he vihdoin. Nyt oli luutnantti Karekin kutsuttu
paikalle, ja hänen ja veneen päällikön välillä sukeusi seuraava
keskustelu:

"Mitä tyhmää pilaa tämä on? Onko vahti tullut hulluksi, koska hän
koettaa estää meitä soutamasta eteenpäin ja uhkaa ampua meitä, jollemme
käänny takaisin", kysyi jälkimäinen kiivaalla äänellä.

"Sotilas ei ole hullu, kun hän tottelee. Tästä lähin ei ainoakaan
hollantilainen vene saa kulkea jokea ylös."

"Sitten päällikkö on varmaankin hullu, koska hän luulee voivansa antaa
sellaisia käskyjä", sanoi hollantilainen.

"Ei lainkaan. Schylkill on ruotsalainen joki, niin pitkältä kuin sen
juoksua tunnetaan, koska me omistamme maan kummankin puolin sitä.
Emmekä me salli, että meidän alueillemme vieraat tunkeilevat."

"Te haluatte siis sotaa meidän kanssamme?"

"Siitä en ole kuullut mitään. Mutta jos te hyökkäätte meidän päällemme,
niin osaamme me kyllä puolustautua."

Nyt arvelivat hollantilaiset parhaaksi kääntää veneensä ja palata
jälleen Delawarejoelle, mutta päällikkö kohotti kättään, uhkaili
linnoitusta ja päästi joukon kiroiluja ja uhkauksia, joita ruotsalaiset
eivät täysin voineet kuulla, mutta jotka varmaankin olivat kaikkea
muuta kuin sovinnollisia.

       *       *       *       *       *

Kolmannen päivän iltana istuivat Styvertsen, Liljehöök ja luutnantti
Kare viimeksimainitun asunnossa olutta juoden ja tupakoiden, vilkkaasti
keskustellen päivän tapauksista. Samassa astui eräs sotamies sisään
ilmoittaen, että tiedustelijat olivat palanneet ja halusivat jättää
raporttinsa. Hetkistä myöhemmin he seisoivat huoneessa.

"Antakaa nyt kuulla, mitä te olette keksineet", kehotti Styvertsen.

Nick Truve alotti vanhimpana.

"Minun tiedusteluretkeni oli lyhyt ja vaaraton, sillä kuljin pitkin
Schylkilljoen itäistä rantaa. Sillä puolen jokea ei ole vielä Susia
näkynyt, jollei jotakuta hyvin kätkeytynyttä tiedustelijaa. Sen sijaan
on siellä runsaasti delawareja hyvissä sotavarustuksissa, sillä he
odottavat Susien hyökkäystä ja toivovat meidän avullamme voivansa estää
heitä pääsemästä joen poikki. Siitä huolimatta he ovat hyvin halukkaita
saamaan markkinapaikan jokirantaan, luultavasti siksi, että he
tietävät, että tavaroiden mukana tulee valkeaihoisiakin, niin että he
voivat turvautua heidän apuunsa, jos Sudet hyökkäävät päälle. Löysin
myöskin noin kolmen ruotsalaisen peninkulman päässä täältä paikan,
mihin sopii erittäin hyvin pystyttää valkeita paaluja, ja ehdotan
siksi, että veneet vietäisiin sinne niinpiankuin mahdollista. Sanaa
markkinoista on lähetetty kaikille delawareille, jotka asuvat joen
läheisyydessä."

Nyt oli Pekka Drufvan vuoro.

"Minä ja Mugalla", sanoi hän, "kuljimme joen läntistä rantaa ja meidän
oli varsin vaikea päästä ehein nahoin perille, sillä seutu on aivan
täynnä Susia, jotka, niinkuin kuulimme erään päällikön sanovan, aikovat
kokonaan hävittää sekä delawarit että valkoihoiset, paitsi
hollantilaisia, jotka ovat heidän liittolaisiaan. Noin kahden
ruotsalaisen peninkulman päässä täältä kohtasimme suuren leirin, jossa
ainakin 400 Sutta oli koolla, kaikki sotavarustuksissa. Siellä oli
myöskin kolme valkoista miestä,, yksi heistä oli luultavasti
hollantilainen upseeri Fort Nassausta, vaikken tuntenut häntä."

"Entäs molemmat muut", kysyi Styvertsen.

"Peter Irgens ja hänen poikansa Will."

"Sitä minä aavistinkin", keskeytti Styvertsen. "Niin kostonhimoinen
kuin tuo mies on, on aivan luonnollista, että tapaamme hänet joka
paikassa, missä pahaa suunnitellaan ruotsalaisia vastaan. Niin, eipä
ihmetyttäisi minua, vaikkapa hän olisi yksi yllyttävistä voimista
Susien suunnittelemassa sodassa meitä ja liittolaisiamme, delawareja
vastaan. Mutta jatka!"

"Niin", jatkoi Pekka Drufva, "minulla ei ole paljon lisättävänä, sillä
jos halusimme palata takaisin määrä-ajaksi, oli meidän mahdoton
tunkeutua sen kauemmaksi kuin tähän leiriin. Sen vain voimme vielä
sanoa, että minne ikänä me saavuimme, olivat! kaikki delawarit, jotka
asuvat sillä puolen jokea, polttaneet kylänsä ja paenneet itärannalle.
Susien joukko on hyvin lukuisa, ja olemme kuulleet kerrottavan, että
heimot, jotka asuvat niin kaukana lännessä, ettei ainoakaan
valkeaihoinen ole käynyt siellä, ottavat osaa tähän sotaretkeen. Mutta
myönnettävä on, että mitä kauempana valkoisista nuo intiaanit asuvat,
sitä vähemmän meidän tarvitsee heitä vihollisina pelätä, sillä sitä
huonommat ovat heidän aseensa ja sitä enemmän he pelkäävät valkean
miehen niinsanottuja taikakonsteja. Sillä voimalla, mikä meillä on ja
delawarien avulla ei meidän luullakseni tarvitse pelätä Susien
sotaretkeä, niin paljon kuin heitä onkin."

Kun tiedustelijat olivat poistuneet, pitivät nuo kolme
päällikköä pitkän neuvottelun, jossa Liljehöök, joka oli nuori ja
kiihkeäluonteinen, ehdotti, että toistaiseksi jätettäisiin kaupanteko
syrjään ja sen sijaan lähdettäisiin joen läntiselle rannalle, jonne
delawarit myöskin olivat kutsuttavat, ja karkotettaisiin Sudet pois
ruotsalaisten ja delawarien alueilta. Styvertsen sitä vastoin oli
toista mieltä. Hän arveli, että olisi parasta lähteä sille paikalle,
jonka Nick Truve oli ehdottanut, ja ilman muuta avata siellä markkinat.
Jos Sudet olisivat siksi rohkeita, että he tulisivat joen poikki ja
tekisivät hyökkäyksen, niin olisi aika tarttua aseihin, mutta ei sitä
ennen, ei ainakaan ennenkuin oli kuultu kuvernöörin mielipidettä. Jos
ryhdyttäisiin suoranaiseen hyökkäykseen, olisi siirtokunnan asukkaat
kutsuttavat kokoon, eikä sitä voitaisi tehdä ilman kuvernöörin
erikoista määräystä.

Luutnantti Kare oli pääasiallisesti samaa mieltä kuin Styvertsen. Mutta
toisaalta hän huomautti sitä vaaraa, että hollantilaiset Fort Nassausta
mahdollisesti aikoivat auttaa sotavoimalla Susia, ehkäpä aikoivat
väkivallalla anastaa ne tavarat, joita ruotsalaiset kuljettivat
Schylkilljoelle.

"Minä tiedän", sanoi hän, "että Fort Nassaussa on suuri puute
kauppatavaroista, sillä siitä on pitkä aika, kun mikään laiva heidän
kotimaastaan on käynyt siellä. Mitä ei itse omista, sen ottaa toiselta.
periaate ei liene hollantilaisille kovinkaan vieras."

"Ei, ei", vakuutti Styvertsen, "mitään sellaista ei meidän tätä nykyä
tarvitse pelätä. Miten käynee kerran tulevaisuudessa, se on toinen
kysymys ja se riippuu pääasiallisesti siitä, ketkä meistä,
ruotsalaisetko vai hollantilaiset, saavat voimakkaampaa ja runsaampaa
kannatusta kotimaasta. Tällä hetkellä vanhat maanmieheni ovat liian
heikkoja ryhtyäkseen avoimeen sotaan ruotsalaisten kanssa. Toista on
julkinen sodanjulistus, toista yllyttää intiaaniheimoja sotaan ja sen
jälkeen salassa kerätä kastanjat tulesta."

"Mutta", väitti luutnantti vastaan, "Fort Nassaussa on enemmän
sotamiehiä kuin meillä on missään linnoituksessamme."

"Totta kyllä, mutta jos laskemme kaikki garnisoonimme yhteen, niin on
meillä melkein kaksi vertaa enemmän kuin heillä. Sitä paitsi sodan
menestys ei riipu pääasiallisesti sotamiehistä, sillä niiden tärkein
tehtävä on puolustaa linnoitusta, vaan siirtokunnan asukkaista, jotka
sellaisessa tapauksessa muodostavat sotajoukon. Mutta sotilaita meillä
on paljon enemmän kuin hollantilaisilla, jos keräämme kokoon kaikki
uutisasukkaamme."

Kun luutnantti oli myöntänyt toisen olevan oikeassa, päätettiin, että
kaupparetkikunta lähtisi matkaan aamun sarastaessa Nick Truven
esittämälle markkinapaikalle välittämättä sotaisesta mielialasta
maqualaisten parissa ja vieläkin vähemmän hollantilaisten uhkaavasta
käytöksestä.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Ukkosen Veli päästää tulikäärmeet irti.


Markkinapaikka oli intiaanien tapaan merkitty valkoisin paaluin sillä
kohdalla, missä Schylkilljoki muodostaa puoliympyrän kauniin niityn
ympärille; niityn itäisenä rajana oli varsin laakea kukkula, jonka
rinteillä kasvoi rehevää pensaikkoa, mutta sen ylin harja oli tasainen
ja metsätön. Paalujen ympäröimällä paikalla olivat tavarat asetetut
osittain maahan, osittain mukaan tuoduille laudoille, jotka olivat
lasketut pukkien varaan, osittain myöskin, niinkuin hienommat kankaat,
helmet ja muut koristeet suurempaan, keskelle niittyä pystytettyyn
telttaan. Kaupparetkikunta oli samana päivänä saapunut paikalle, ja
tavarat oli juuri saatu järjestykseen. Mutta suuria intiaanijoukkoja
tunkeili jo valkeitten paalujen sisäpuolella ja he osoittivat suurta
ostamishalua sotahuhuista huolimatta. Kaikki nämät intiaanit kuuluivat
suureen Lena-Lenapekansan eri heimoihin, mutta suurin osa oli kuitenkin
minqualaisia. Ja metsissä markkinapaikan ympärillä oli runsaasti
nuotioita, joiden ääressä intiaanit odottivat vuoroaan päästäkseen
valkoisten paalujen sisäpuolelle, sillä tungoksen ja epäjärjestyksen
välttämiseksi ei sallittu kuin määräjoukon tulla kerrallaan paikalle.
Matkalla Korsholmasta markkinapaikalle eivät viholliset olleet
vähimmälläkään tavalla häirinneet retkikuntaa, mutta Susia
sotavarustuksissaan oli silloin tällöin näkynyt läntisellä rannalla,
näyttäen toteen, että tiedustelijat olivat olleet oikeassa
väittäessään, että nämät intiaanit varustautuivat sotaan. Sen johdosta
oli ryhdytty joihinkin varokeinoihin. Niinpä markkinapaikan edustalla
olevaa jokirantaa vartioitsi vahtimiehistö, johon kuului sekä valkoisia
että delawareja. Ja paitsi valkoisia paaluja ympäröivää vahtia, jossa
toimessa oli ruotsalaisia sotamiehiä, oli sotilasvahti myöskin jo
mainitulla kukkulalla, mistä he pyssyineen saattoivat hallita koko
markkinapaikkaa sekä suurinta osaa jokirannasta.

Intiaanien kanssa kauppaa käydessä ei tietystikään mikään raha tullut
kysymykseen, vaan tavaroita vaihdettiin keskenään. Intiaanien
vaihtotavarana oli pääasiallisesti majavan-, karhun-, oravan y.m.
metsäneläinten nahat sekä tupakka. Tämän halutun tavaran viljelys oli
ikivanha, koska tupakkaa välttämättömästi tarvittiin intiaanien
neuvotteluissa, mutta huomattuaan miten haluttua tavaraa se oli
valkoisten kauppiaitten parissa, alkoivat monet intiaanit, varsinkin
uutisasutusten läheisyydessä, viljellä sitä suuremmassa määrässä
käyttääkseen sitä vaihtotavarana. Intiaanien tupakka oli kuitenkin
hiukan halvempihintaista kuin uutisasukkaiden, sillä intiaaninaiset,
jotka enimmäkseen hoitivat tätä viljelystä, eivät osanneet oikein
taitavasti käsitellä satoa.

Ruotsalaisten vaihtotavarana olivat aseet -- paitsi kiväärit ja ruuti,
jotka olivat kiellettyjä -- yksinkertaisemmat talouskalut, viltit,
erilaiset kankaat, lasihelmet ja muut koristeet.

Sen hyvän sovun nojalla, joka aina vallitsi ruotsalaisten ja
Lenni-Lenapikansan välillä, kävi kauppa melkein aina riidatta. Mutta
hidasta se oli intiaanien monien tapojen vuoksi. Kun intiaani tarjosi
jotakin vaihdettavaksi, täytyi hänen aina kukkaskielellä kehua
tavaransa hyvyyttä sekä omaa, tai päällikkönsä ja heimonsa
erinomaisuutta. Ilman tuollaista puhetta ei kaupanteosta voinut tulla
mitään ja se kysyi aikaa, varsinkin jos tulkin tuli olla välittäjänä.

Styvertsen, "Hyvien Tavaroiden Isä", oli kuitenkin niin täydellisesti
perehtynyt intiaanien tapoihin ja tottumuksiin ja oli niin hyvin
opettanut apulaisensa että kauppa sujui varsin nopeasti. Toinen joukko
toisensa jälkeen päästettiin paalutuksen sisäpuolelle. Harvoin
kuitenkaan sellaiset markkinat, kuin kysymyksessäolevat, saattoivat
päättyä lyhyemmässä ajassa kuin viikossa.

Nyt, niinkuin sanottu, oli ensimäinen markkinapäivä. Päivällisen aikana
ilmoitti sotilasvahti kukkulalta, että joukko intiaaneja, luultavasti
maalaisia, oli tulossa rantaan joen toisella puolella. Aikoivatko Sudet
nyt jo hyökätä? Niin, sitä ei ollut hyvä tietää. Kaikissa tapauksissa
käski Styvertsen vahvistaa rantavahtia. Sitä paitsi lähetettiin sana
intiaanileireihin metsään, että minqualaisten tuli olla valmiina
sotaan.

Seuraava ilmoitus kuului, että viidettäsataa maqualaista oli
pystyttänyt leirinsä toiselle rannalle.

Styvertsen päätti antaa kaupanteon jatkua häiriytymättä. Hänen ei
tarvinnut katua tätä tyyntä myrskyn edellä, sillä epäilemättä se teki
hyvinkin valtavan vaikutuksen vihamielisiin intiaaneihin. Ja toiselta
puolen ystävällismieliset intiaanit tunsivat suurempaa turvallisuutta
nähdessään, miten rohkeat valkoiset olivat.

"Ukkosen Veli lyö heidät mäsäksi, jos he tulevat joen poikki",
tuumattiin leiritulien ääressä.

Äkkiä ilmestyi kanootti joelle. Siinä istui yksinäinen intiaani keihäs
kädessä, johon oli kiinnitetty vampumi.

Se oli rauhanmerkki, jota ei voitu käsittää väärin.

Intiaani sai nousta maihin. Hän ilmoitti, että suuri maqualaisten
päällikkö, Kirjava Kotka, halusi kahden miehen seuraamana käydä
tervehtimässä Hyvien Tavaroiden Isää.

Styvertsen vastasi, että päällikkö oli tervetullut, ja ryhdyttiin
toimenpiteihin hänen vastaanottoaan varten.

Pekka Drufva kuului rantavahtiin ja hänen paikkansa oli juuri sillä
kohtaa, missä Kirjava Kotka nousi maihin. He tunsivat kumpainenkin
toisensa, päällikkö ei ollut tietävinään, että hän oli nähnyt
pelättävimmän vastustajansa, mutta nopea katse, joka kiintyi Pekka
Drufvaan, ilmaisi kuitenkin hehkuvaa vihaa, johon sekaantui myös hiukan
pelkoa.

Kauppa oli siksi aikaa keskeytynyt ja maihinnousupaikalle oli
pingoitettu valtava kangas auringonteltaksi. Sen alle oli asetettu
istuimia Styvertseniä ja Liljehöökiä varten sekä heitä vastapäätä
samanlaiset istuimet Kirjavalle Kotkalle ja hänen kahdelle miehelleen,
joista toinen oli Majavantappaja.

Styvertsen lausui vieraansa tervetulleiksi ja lopetti puheensa, jonka
Nick Truve tulkitsi maqualaisten kielellä, seuraavasti:

"Huhun kieli voi joskus olla petollinen. Se on kertonut, että
maqualaiset ovat kaivaneet maasta sotatapparansa taistellakseen
valkoisia veljiään vastaan. Mutta kun heidän kuuluisa päällikkönsä on
saapunut rauhalliselle vierailulle valkoisten miesten leiriin,
ymmärrämme me, että se on valehdellut, Kirjava Kotka polttakoon
rauhanpiippua valkoisten veljiensä parissa."

Nyt tuotiin intiaanipiippu esille, se täytettiin tupakalla ja
sytytettiin ja sitten se kiersi miehestä mieheen tässä pienessä
piirissä, niinkuin intiaanitapa vaati. Kun Kirjava Kotka oli vetänyt
pari sauhua ja senjälkeen pari minuuttia istunut syviin mietteihin
vaipuneena, seuraten juhlamenojen sääntöjä, puuttui hän puheeseen:

"Hyvien Tavaroiden Isä on viisas, sillä hän ei usko pahoihin kieliin.
Maqualaiset ovat kaivaneet sotatapparansa niin syvälle maahan, etteivät
he ole voineet löytää sitä. Sen sijaan he ovat huomanneet, että ne
punaiset heimot, jotka asuvat lähempänä valkoisia miehiä kuin he itse,
omistavat parempia aseita, kauniimpia kankaita ja runsaampia
koristeita, ja he ovat kuulleet, että sellaisia aarteita ei voiteta
taistelulla, vaan rauhallisella vaihtokaupalla valkoisilta miehiltä.
Silloin he tuumivat: Miksikä eivät maqualaisetkin voisi tehdä kauppaa
Hyvien Tavaroiden Isän kanssa? Meidän metsämme ovat täynnä riistaa,
joiden nahat miellyttävät valkoisia miehiä. Miksikä Hyvien Tavaroiden
Isä ei vaihtaisi niitä omiin tavaroihinsa? Kun sitten pöllö, viisain
linnuista, lauloi, että valkoinen tavarapäällikkö oli lastannut kaksi
suurta venettä täyteen hyviä tavaroita ja lähtenyt länttä kohti, missä
maqualaiset vartioivat auringon vuoteen ääressä, päättivät he mennä
häntä vastaan. Vain tässä tarkoituksessa he ovat saapuneet tänne ja
pystyttäneet leirinsä joen toiselle rannalle, jonne heidän nuoret
miehensä ovat kuljettaneet raskaita nahkakuormia. Nyt minä kysyn,
Hyvien Tavaroiden Isä, sallitko maqualaisten samoinkuin
minqualaistenkin tehdä kauppaa kanssasi? Minä olen puhunut."

Tähän vastasi Styvertsen:

"Maqualaiset ovat tavaroineen tervetulleet ja kernaasti me tahdomme
ryhtyä vaihtokauppaan heidän kanssaan. Mutta koska he ovat hyvin
urhoollisia ja voimakkaita, niin sallimme vain 20 kerrallaan saapua
tavaroineen joen poikki, jotta meidän nuoret miehemme eivät pelkäisi
heitä. Jos Kirjava Kotka on tyytyväinen näihin ehtoihin, niin voi
kaupanteko alkaa milloin hyvänsä."

Kirjava Kotka neuvotteli seuralaistensa kanssa luultavasti vain näön
vuoksi, ja suostui sitten ehdotukseen. Sopimus vahvistettiin
kädenlyönnillä ja uudella rauhanpiipulla. Sitten kolme Sutta palasi
joen poikki, ja kaupantekoa jatkettiin jälleen.

Pian saapui kymmenkunta kanoottia kahdenkymmenen maqualaisen ja
tavaroiden kera. He näyttivät olevan hyvin ostonhimoisia ja
vaihtotavarana heillä oli erinomaisen hyviä nahkoja. Sitten nämä
kymmenen kanoottia kulkivat alituisesti edestakaisin joen poikki,
milloin saattaen kahtakymmentä kauppansa päättänyttä intiaania, milloin
tuoden yhtä monta uutta asiakasta. Styvertsen oli erittäin mielissään,
sillä tavarat menivät hyvin kaupaksi ja kaikki kävi rauhallisesti.

Pelätyn sotaretken päättyessä näin rauhallisella tavalla alkoivat
minqualaiset suurin joukoin poistui paikalta, sen mukaan kuin he olivat
kauppansa päättäneet. Styvertsenillä ei ollut mitään sitä vastaan
sanottavana, sillä hänkin uskoi rauhaan ja iloitsi mielessään, että
ensi kertaa, sen jälkeen kuin Uuden Ruotsin siirtokunta oli perustettu,
hän oli joutunut näin rauhalliseen ja edulliseen kosketukseen läntisten
intiaaniheimojen kanssa.

Kaksi miestä oli sittenkin ruotsalaisten leirissä, jotka eivät olleet
yhtä tyytyväisiä asioiden kehitykseen, nimittäin Nick Truve ja Pekka
Drufva. "Tämän rauhan takana piilee petos", sanoivat he. "Maqualaiset
koettavat saada meidät rauhallisiksi ja odottavat hetkeä, jolloin
liittolaisemme ovat poistuneet. Sitten he aikovat tehdä hyvät kaupat
anastamalla omat tavaransa sekä voittamalla meidät." Mutta Styvertsen
ei tahtonut ottaa tätä varotusta korviinsa. Hän uskoi Kirjavan Kotkan
rehellisyyteen ja väitti, ettei koko hänen pitkän kokemuksensa aikana
intiaanit olleet tehneet itseään syypäiksi sellaiseen petokseen, jota
nämät molemmat pelkäsivät.

"Ei", sanoi Pekka Drufva, "ei kukaan lenni-lenapeista sitä tekisikään.
Ja muitten intiaanien kanssa ruotsalaiset tähän saakka ovat olleet
hyvin vähän kosketuksissa. Mutta maqualaisista voi olettaa mitä
hyvänsä."

"Intiaani kuin intiaani", arveli Styvertsen.

Punaisten ystävien parissa oli kuitenkin eräs, joka oli samaa mieltä
kuin tiedustelijatkin, nimittäin Minquaspäällikkö, Lentävä Orava.
Tämä tarjoutui koko heimonsa kera, johon kuului hiukan toista
sataa miestä, viipymään Schylkilljoen rannalla yhtä kauan kuin
valkoihoisetkin. Suuressa arvossa pidetyn Minquaspäällikön mielipide
teki vaikutuksensa Styvertseniin, niin että tämä suostui
tarjoumukseen.

Tavaroiden hyvä menekki sai aikaan sen, että ne loppuivat paljoa
aikaisemmin kuin mitä oli oletettu tai jo viidentenä päivänä
päivällisen aikana. Lopun päivästä käytettiin ostettujen tavaroiden
sälyttämiseen veneisiin. Varhain seuraavana aamuna oli määrä lähteä
kotimatkalle.

Vähää ennen auringonlaskua sinä päivänä tapasi Pekka Drufva sattumalta
Styvertsenin, jolloin tämä sanoi:

"Nyt näkyy, että olin oikeassa maqualaisten rauhallisiin aikeihin
nähden."

"Mistä se näkyy", kysyi tiedustelija.

"Mene ylös kukkulalle sotilasvahdin luo, niin saat nähdä. Maqualaiset
ovat hajottaneet leirinsä, sammuttaneet tulensa ja ovat nyt
kotiinlähdössä."

"Niin, kunhan voisi olla oikein varma siitä, että he lähtevät kotiinsa.
Pian he katoavat metsän kätköön, ja kuka tietää, mitä tietä he sitten
kulkevat."

"Sinä olet parantumaton epäilijä", vastasi Styvertsen nauraen.
"Toivottavasti on sinulla vahvempi usko mitä kristinuskon oppiisi
tulee, sillä muuten ei isä Campanius ole sinuun tyytyväinen ensi
lukukinkereillä."

Tuli ilta ja vielä lisäksi hyvinkin pimeä ilta, sillä taivas oli
pilvessä, vaikkei vielä satanutkaan. Päivä oli ollut rasittava, niin
että jokainen pyrki hyvissä ajoin levolle, varsinkin kun seuraavana
aamuna täytyi varhain olla liikkeellä. Vahdit olivat entisillä
paikoillaan, mutta muuten ei oltu ryhdytty minkäänlaisiin
varokeinoihin. Siitä saakka kuin retkikunta oli saapunut tälle
paikalle, olivat tiedustelijat vuoron perään vahtineet yöllä hiukan
kauempana leiristä kuin minne vahtien silmä kannatti. Nyt oli Mugallan
vuoro ja hän oli hyvissä ajoin lähtenyt lähiseuduille. Pekka Drufva ja
Nick Truve sen sijaan olivat panneet maata telttaan, joka heille oli
luovutettu.

Pekka Drufva ei saanut kuitenkaan unta silmään. Levottomasti hän
heittelehti kuusenhavuista tehdyllä vuoteellaan, ihmetellen kuluisiko
tämä yö rauhallisesti. Hän epäili sitä. "Minä näin Kirjavan Kotkan
silmistä", kuiskaili hän itsekseen, "että hänellä oli paha mielessä ja
että kostoajatukset kiiluivat hänen leimuavan katseensa pohjalla. Kunpa
Styvertsenin herkkäuskoisuus ei syöksisi meitä vaaraan! No, yhdessä
suhteessa onnistui kuitenkin varotukseni. Lentävä Orava ja hänen
miehensä ovat paikalla."

Vähitellen väsymys voitti kuitenkin hänet ja hän vaipui uneen.

Miten kauan hän oli nukkunut, sitä hän ei selvästi tiennyt, mutta äkkiä
hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hämärässä
hän oli näkevinään, että intiaani seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hän
kohosi unenpöpperössä ja pelästyneenä pystyyn. Mutta niinpiankuin
intiaani alkoi puhua, rauhoittui Pekka Drufva, sillä hän tunsi hänet
ystäväkseen Mugallaksi.

"Ukkosen Veli", sanoi tämä, "hiero uni silmistäsi ja herätä leiri,
sillä Sudet ovat hiukan eteläpuolella leiriämme kulkeneet joen poikki
ja tunnin kuluttua valkeat miehet saavat kuulla heidän sotahuutonsa."

Samassa silmänräpäyksessä Pekka Drufva oli jalkeilla. Ensin hän herätti
Nick Truven ja pyysi sitten Mugallan varottamaan Lentävää Oravaa, jonka
leiri oli kukkulan toisella puolen. Sitten hän läksi itse Styvertsenin
telttaan ilmoittaakseen asiasta päällikölle ja lähetti Nick Truven
samassa asiassa sotilasvahdin luo.

Parin minuutin kuluttua koko leiri oli jalkeilla. Neuvottelua pidettiin
päälliköiden, Lentävän Oravan ja molempien valkoisten tiedustelijoitten
kesken miten olisi nyt parasta ryhtyä puolustukseen. Kukkula, missä
sotamiehet olivat vahdissa, oli paras puolustusasema, mutta jos
päävoima siirrettäisiin sinne, niin olisi vaara lähellä, että veneet ja
niiden lasti kadotettaisiin. Ja sitä Styvertsen ei tahtonut millään
ehdolla, yhtä vähän kuin jakaa kahteen osaan joukkonsa, joka oli
vähäinen vihollisen suureen voimaan nähden. Jonkun aikaa epäröityään he
päättivät kaikessa kiireessä rakentaa puista ja pensaista, joita varsin
suuressa määrin oli kaadettu markkinapaikalta, sekä laudoista, pukeista
ja laatikoista puolikuun muotoisen sulun venevalkaman eteen, jonka
takana olisi tilaa myös intiaaneille. Tämä suojus varjelisi
erinomaisesti nuolia vastaan, ja niillä 17 kiväärillä, jotka olivat
puolustajien käytettävinä, arveltiin hyvin voitavan pitää puoliaan
ylivoimaa vastaan. Avuliaista käsistä ei ollutkaan puutetta, ja
tavattoman lyhyessä ajassa tilapäinen sulku saatiin valmiiksi.

Melkein samassa hetkessä kajahti Susien sotahuuto, joka ilmaisi samalla
kertaa sekä hurjuutta ja verenhimoa että vihaa, kun heidän ei ollut
onnistunut yllättää leiriä. Ensimäinen hyökkäys torjuttiin loistolla ja
se maksoi Susille monta kuollutta ja haavoittunutta. Taistelu keskeytyi
vähäksi aikaa, ja sillä välin puolustajat vahvistivat vielä
vallituksiaan.

Pahaksi onneksi oli varsin pimeä sinä yönä, niin että oli melkein
mahdoton osua tarkasti, ainakin pitemmän matkan päästä. Sen vuoksi oli
vaikea pitää vihollista kylliksi loitolla, missä kieltämättä piili
suuri vaara, heitä kun oli paljon enemmän kuin toisia. Tuntui siltä,
kuin koko niitty olisi ollut täynnä vihollisia, vaikkei heitä voitukaan
nähdä.

Kun vihollinen hyökkäsi toistamiseen, lennättivät he joukostaan oikean
nuolipilven, joista suurin osa kuitenkin takertui suojukseen kiinni.
Monet osuivat kuitenkin maaliinsakin, niin että useat puolustajista
haavoittuivat. Mutta kun tämä hyökkäys, jossa pari pyssyäkin paukahti
-- ne olivat varmaankin Irgensin ja hänen poikansa -- ei tehnyt
toivottua vaikutusta, alkoivat Sudet taistella mies miestä vastaan. He
raastoivat puita ja risuja suojuksesta ja saivat siten paljon vahinkoa
aikaan. Nyt taisteltiin mies miestä vastaan. Keihäät, kirveet ja
puukot; tekivät veristä tuhoaan kummallakin puolen ja puolustajien tila
näytti jo arveluttavalta. Kuitenkin heidän onnistui torjua tämäkin
hyökkäys, ja taaskin vallitsi hetken aikaa petollinen rauha.

Nick Truve astui Styvertsenin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Kolmannella hyökkäyksellä he voittavat meidät, sillä pyssyistämme ei
ole paljon hyötyä, kun on näin pimeä ja viholliset ja ystävät ovat
aivan toisissaan kiinni. Minun käsitykseni mukaan on yksi ainoa
pelastumisen keino. Se on, että menemme veneisiin ja soudamme pois
ennen seuraavaa hyökkäystä."

"Ja jätämme Lentävän Oravan ja hänen miehensä vihollisen valtaan, sillä
he eivät mahdu veneisiini He ovat rehellisesti taistelleet puolestamme
-- heittäisimmekö heidät vaaralle alttiiksi? Ei, siihen en koskaan
suostu", vastasi Styvertsen.

Pekka Drufva, joka seisoi vieressä, oli kuullut keskustelun ja sanoi
nyt:

"Minä tiedän toisen keinon. Antaa heidän hyökätä! Jumalan avulla minä
saan heidät pakenemaan."

Ei ollut aikaa ottaa lähemmin selkoa, mitä Pekka Drufva tarkoitti,
sillä samassa huomattiin, että Sudet valmistautuivat uuteen
hyökkäykseen.

Samassa kun Susien sotahuuto kajahti, kiipesi Pekka Drufva suojuksen
korkeimmalle kohdalle. Toisessa kädessään hänellä oli ennenmainittu
pieni puurasia ja toisessa palanen hehkuvaa taulaa.

Ja nyt tapahtui jotain, joka hämmästytti sekä vihollisia että ystäviä
ja josta pitkän aikaa myöhemmin juteltiin nuotiotulten ääressä Amerikan
erämaissa. Hänen käsistään sinkosi sähätteleviä tulikäärmeitä, jotka
putoilivat maahan intiaanien päälle, sylkien ja poristen ja levittäen
salaperäistä valoa pimeään kesäyöhön sekä silloin tällöin heittäen
kipinäryöpyn ylös ilmaan. Vuoroin ne kohosivat korkealle ylös, vuoroin
laskeutuivat alas, milloin miltei kuoliaaksi pelästyneitten intiaanien
jalkoihin, milloin heidän käsilleen, tai hiuksiinsa. Ja toinen säihkyvä
käärme seurasi toistaan kaikkiin ilmansuuntiin sammuakseen lopulta
kovalla paukahduksella.

Pahempaa pakokauhua voi tuskin ajatellakaan kuin sitä, joka nyt syntyi
intiaanien keskuudessa. Heidän sotahuutonsa tarttui heiltä kurkkuun; he
hyppivät, juoksivat, heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät ikäänkuin he
kaikki olisivat olleet täysin mielettömiä. Ja kun viimeinen sähikäinen
oli sammunut, oli niin hiljaista ikäänkuin vihollinen olisi tullut
poispuhalletuksi maan päältä.

Niinkauankuin oli pimeä, eivät ruotsalaiset uskaltaneet poistua
suojuksensa takaa, sillä hiljaisuuskin oli petollinen. Mutta vähitellen
alkoi päivä sarastaa ja silloin he näkivät, että paitsi monia ruumiita
ei näkynyt ainoatakaan Sutta. He olivat juossee| "tulikäärmeitä" pakoon
ja olivat kuin poispyyhkäistyt koko tienoolta.

Mutta ei yksin viholliset olleet pelästyneet aivan piloille tuosta
ilotulituksesta, vaan ystävätkin, nimittäin Lentävä Orava ja hänen
väkensä olivat aivan halpaantuneet kauhusta, joskin he näkivät, että
heidän ystävänsä oli päästänyt tulikäärmeet valloilleen! Yksin Lentävä
Oravakin, joka niin monta kertaa oli osoittanut suurta rohkeutta,
seisoi vavisten, ja varmaan lapsikin olisi voinut vangita hänet.

Neiti Greta Printz oli siis lahjansa välityksellä pelastanut
kaupparetkikunnan kadotuksesta. Mutta miten tyttö oli tullut sellaista
ajatelleeksi?

Kuvernööri Printzillä oli usein tapana kertoa takkavalkean ääressä
juttuja seikkailurikkaasta elämästään. Kerran hän oli kertonut, miten
hän ja pari toveria olivat Saksassa pelastuneet kapinallisten
talonpoikain käsistä heittämällä sähikäisen heidän keskeensä. Tämä
juttu oli miellyttänyt Gretaa ja hän oli tehnyt sen johtopäätöksen,
että jos sähikäinen oli hyvä ase saksalaisia talonpoikia vastaan, niin
vieläkin sopivammat ne olisivat intiaanien parissa. Ja kun nyt
sattumalta rasiallinen oli talossa, antoi hän sen Pekka Drufvalle
toivossa, että hän voisi pelastaa itsensä, jos hän joutuisi pahaan
pälkähäseen.




VIIDESTOISTA LUKU.

Pekka Drufva voittaa maqualaisten suuren poppamiehen.


Ennenkuin kaupparetkikunta oli valmiina lähtemään siltä paikalta, jossa
heidän ilman Greta Printzin lahjaa olisi voinut käydä hyvinkin
huonosti, kutsui Styvertsen molemmat valkeat tiedustelijat syrjään ja
käski heidän omin päin lähteä parin ruotsalaisen peninkulman päässä
olevan vesiputouksen luo. Kuvernöörin tarkoitus oli rakennuttaa mylly
tähän putoukseen, jos paikka olisi sopiva, ja siksi valkoisten miesten
piti nyt lähteä ottamaan asiasta selkoa.

"Susia", päätti Styvertsen puheensa, "teidän tuskin tarvitsee pelätä,
sillä kaikkien tietojen mukaan ovat he paenneet kaukaisiin kyliinsä.
Kun olette käyneet putouksella ja tutkineet paikan, voitte te palata
metsän halki itään ja tuoda meille tietoja seuduista, joita ei tähän
asti ole tunnettu."

Tämän käskyn mukaisesti Pekka Drufva ja Nick Truve valmistuivat matkaa
varten jokea ylös päin. He olivat valmiit lähtemään samaan aikaan kuin
molemmat veneet nahkalastineen aikoivat palata Uuteen Göteborgiin.

Mugalla oli seurannut Lentävän Oravan mukana heimonsa kyliin.

       *       *       *       *       *

Vähää ennen auringonlaskua seuraavana päiväni kun ystävämme olivat
lähteneet markkinapaikalta tapaamme Pekka Drufvan ja Nick Truven
istumassa nuotion ääressä ja paistamassa hirvenlihaa. Lähellä sitä
paikkaa, jossa he istuivat suuren plataanin alla, kohisi hurja koski,
jonka jyminä kuului kauaksi. He olivat näet saapuneet löytöretkensä
määrään, ensimäisen vesiputouksen partaalle Schylkilljoessa.

Seutu oli villinkaunis. Kaksi kalliosaarta katkaisi itse putouksen
kolmeen osaan, joissa vesi kuohui maidonvalkeana.

Kun paisti oli valmis, alkoivat he syödä hyvällä ruokahalulla, jonka
liikunto metsässä ja herkullinen metsänriista synnyttää. Kun pahin
nälkä oli sammunut, alkoivat he jutella. Nick Truve alotti keskustelun.

"Sen verran kuin minä ymmärrän", sanoi hän, "on itäisin noista koskista
paras myllynpaikka. Kovin korkea ei tosin putous ole, mutta kylliksi
sittenkin, niin että se voipi veden ollessa matalammallakin käyttää
vesiratasta, ja voimakkaammaksi se voi tulla, jos rakennetaan sulku
keskimäiseen jokihaaraan. Ja kaunista ja hauskaa täällä myöskin on. Sen
lisäksi metsänriistaa näyttää olevan runsaasti. Totta totisesti, jos
kuvernööri päättää rakentaa tänne myllyn, niin tahtoisin kernaasti
ruveta mylläriksi. Isälläni oli mylly, niin että jo lapsena perehdyin
myllärinammattiin. Tosin se oli tuulimylly, sillä vesimyllyjä ei ole
Hollannissa, ei ainakaan meren rannalla, jossa minä synnyin, mutta jos
kerta on oppinut hoitamaan tuulimyllyä, niin osaa sitä myös vesimyllyä
käyttää. Käyttövoima vain on toinen."

"Aiotko sitten luopua tiedustelija- ja metsästäjätoimestasi", kysyi
Pekka Drufva.

"Sitä minä olen kauan tuuminut. Katsohan, Pekka Drufva, yhtä kestävä ja
kokenut olen minä kuin useimmat muutkin, ja naimiseni kautta on minulla
enemmän suhteita intiaaneihin kuin kellään muulla, mutta minun aistini,
näköni ja kuuloni alkavat heikontua iän mukana, ja se on arveluttava
asia tiedustelijalle. Sinä, Pekka Drufva, joka olet kuvernöörin
suosiossa, voisit kernaasti sanoa hyvän sanan puolestani, jos myllyn
rakentamisesta tulee tosi."

Sen Pekka Drufva lupasi. Sehän oli vähintä mitä hän saattoi tehdä
miehen hyväksi, joka oli perehdyttänyt hänet erämaan salaisuuksiin.

Nyt aurinko oli laskenut mailleen ja alkoi hämärtää. Keskustelua
jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sitten Nick Truve kääriytyi
vaippaansa ja heittäytyi pitkäkseen nuotion ääreen.

"Voit sinäkin huoleti panna maata", sanoi hän, "sillä olen varma siitä,
että turhaa meidän on vahtia. Villieläimet karttavat tulta, ja mitä
vihamielisiin intiaaneihin tulee, niin saivat he kyllikseen sinun
tulikäärmeistäsi. Varmaankin he ovat nyt hyvinkin kaukana."

Juuri kun Pekka Drufva aikoi vastata, kuului metsästä, kosken
yläpuolelta kimakka huuhkaajanhuuto.

"Se ei kuulunut täysin luonnolliselta -- se oli varmaankin merkki",
sanoi hän.

Nick Truve oli kohottanut päätään ja kuunteli.

"Niin", sanoi hän, "oikeassa sinä olet, minustakin huuto kuului
epäilyttävältä. Mutta enpä luule, että se oli Suden ulvontaa. Joku
minqualainen intiaani voi olla samoiluretkellä ja antaa merkin
toverilleen, että hän on nähnyt tulta."

Nick otti kiväärinsä ja astui kukkulalle, josta oli varsin hyvä näköala
joen ja putouksien ylitse. Mutta varjot tiheikössä olivat jo synkät, ja
hän saattoi selvästi nähdä vain molemmat rannat. Niiden takana kohosi
erämaa mustana ja salaperäisenä muurina. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut
paitsi kalan loiskinaa vedessä tai pelästyneen linnun rasahtelua
pensaikossa. Hän seisoi kauan korkealla paikallaan pyssyynsä
nojaantuneena, mutta kun huuhkajan huuto ei toistunut eikä kuulunut
eikä näkynyt mitään epäilyttävää, palasi hän tulen ääreen.

Nick Truve oli jo nukahtanut, mutta Pekka Drufva päätti valvoa. -- Tuo
huuhkaajanhuuto oli herättänyt hänen epäilyjään ja hän aavisti vaaran
uhkaavan heitä. Vasta parin tunnin kuluttua, kun ei mitään ollut
kuulunut, mikä vähimmälläkään tavalla olisi voinut tehdä häntä
rauhattomaksi, antoi hän myöten nukkumishalulleen, kääriytyi vaippaansa
ja vaipui nopeasti sikeään uneen, niinkuin väsynyt, nuori mies
tavallisesti nukahtaa rasittavan päivän jälkeen. Varmaankin unta olisi
riittänyt valoisaan päivään saakka, jollei se odottamattomalla tavalla
olisi keskeytynyt.

Hän oli nukkunut jo varsin kauan, kun hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin
joku olisi kumartunut hänen ylitseen ja tarkannut häntä. Ja tuo tunne
oli niin voimakas, että hän heräsi siihen. Avatessaan silmänsä näki hän
aamuhämärässä, että joku todellakin katseli häntä, ja se oli täysissä
sotavarustuksissa oleva intiaani -- Susi.

Joustavana kuin teräsveitsi hän hypähti jaloilleen ja tarttui
pyssyynsä. Mutta intiaani oli liian lähellä, jotta Pekka olisi voinut
häntä ampua ja sitäpaitsi ei ollut aikaa lataamiseen. Tarttuen pyssynsä
piippuun hän aikoi iskeä katselijan pyssynsä perällä maahan ja samalla
hän päästi huudon herättääkseen Nick Truven, joka kuorsasi sikeimmässä
unessa. Mutta oli jo liian myöhäistä. Ennenkuin hän oli ennättänyt
iskeä, ja ennenkuin unimielinen Nick Truve oli ennättänyt nousta
maasta, olivat intiaanit, jotka näyttivät ikäänkuin kohoavan
suoraan maasta, piirittäneet heidät. He heittäytyivät molempien
tiedustelijoiden päälle ja sitoivat heidät ennenkuin nämä ennättivät
suuresti vastaankaan panna.

       *       *       *       *       *

Päällikkö Kirjava Kotka oli yhtä pahasti kuin hänen alamaisensakin
joutunut sen pakokauhun valtaan, jonka pelottavat "tulikäärmeet" olivat
saaneet aikaan. Samoinkuin toisetkin oli hän juossut henkensä edestä ja
juossut hyvin kauan. Mutta vähitellen hänessä heräsi ajatus, että
yleinen pako oli ehkä ollut liian hätäinen. Hän tuli ajatelleeksi,
etteivät nuo tulikäärmeet olleet vahingoittaneet ketään. Tosin useat
hänen miehistään olivat kaatuneet kuin kuolleet maahan, mutta se oli
tapahtunut vain pelosta, sillä hetken kuluttua he olivat taas juosseet
kuin metsäkauriit.

Kesken tätä pelon ja epäilyksen mielentilaa oli päällikkö tavannut
Peter Irgensin, jonka yleinen pako oli riistänyt mukanaan. Tämä, joka
oli ollut merimies ja kulkenut ympäri maailmaa, tunsi erittäin hyvin
raketteja ja sähikäisiä. Yleisen hämmennyksen aikana hän ei voinut
kuitenkaan saada ääntään kuuluville. Raivosta kihisten hänen oli ollut
pakko seurata liittolaisiaan, jotta hän ei jäisi yksin ruotsalaisten
pariin. Mutta nyt hän kohtasi päällikön juuri oikeana hetkenä, kun
tämän pelko alkoi horjua, ja luonnollisesti hän käytti hyväkseen tätä
edullista hetkeä. Hän vakuutti Kirjavalle Kotkalle, että hän ja hänen
miehensä aivan turhan päiten olivat päästäneet voiton käsistään ja
antaneet ruotsalaisten vetää itseään nenästä. Tuon hirveän kauhun
olivat vain leikkikalut saaneet aikaan, joita valkoihoiset käyttivät
juhlatilaisuuksissa. Sähikäiset olivat aivan vaarattomia, eikä
päällikön miesten parissa ollut ainoatakaan, joka niistä olisi saanut
vammaa. Mutta ehkäpä ei olisi vielä liian myöhäistä korjata tyhmyys.
Nämät sanat tekivät syvän vaikutuksen Kirjavaan Kotkaan. Hän päätti
pysähtyä ja kerätä kokoon joukkonsa, niin hyvin kuin se vielä kävi
päinsä. Sillä välin hän lähetti kaksi luotettavaa tiedustelijaa joen
rantaan ottamaan selkoa, olivatko ruotsalaiset vielä markkinapaikalla.

He toivat sen tiedon, että veneet olivat lähteneet kotimatkalle, mutta
Ukkosen Veli ja Jäljetön eivät olleet seuranneet heidän mukanaan, vaan
yksinään lähteneet jokea ylös kulkemaan, vaikkeivät he tienneet missä
tarkoituksessa.

Nyt heräsi päällikön kostonhimo uudestaan, ja hän päätti koettaa
anastaa valtaansa yhtä vihatun kuin pelätynkin Ukkosen Veljen ja hänen
seuralaisensa. Siinä tarkoituksessa hän lähetti kaksikymmentä
urhoollisinta ja ovelinta miestään. Peter Irgens oli ennen heidän
lähtöään koettanut kaikella tavalla poistaa heidän pelkoaan valkoisten
vaarallista poppamiestä kohtaan. Miten hyvin tehtävä onnistui miehiltä,
sen me jo tiedämme.

       *       *       *       *       *

Nyt alkoi molemmille valkoisille miehille kaikkea muuta kuin mieluisa
marssi. Heidän kätensä olivat sidotut selän taakse ja heidän
kummallakin puolellaan kävi yksi rohkeimmista Susista tomahawki kädessä
valmiina iskemään, jos vangit osoittivat vähintäkään karkaamishalua.

Molemmat vangit olivat kovasti harmissaan, ei niin paljon
kiinnijoutumisestaan, vaan itselleen siksi, että huhut Susien paluusta
kyliinsä olivat olleet syynä heidän huolettomuuteensa ja
kiinnijoutumiseensa. Niin valppaita miehiä kuin he olivat ja niin hyvin
kuin he tunsivat erämaan, eivät he koskaan olisi joutuneet kiinni, jos
he vain olisivat ymmärtäneet olla varuillansa, ja tämä seikka se
sapetti heitä kaikkein eniten.

Heidän saavuttuaan Susien leiriin, jonne suurin osa joukkoa oli jo
ennättänyt kerääntyä, ihastui Kirjava Kotka ikihyväksi, kun sekä hänen
vihansa että pelkonsa esine oli nyt hänen vallassaan. Nyt hän aikoi
kostaa julmemmin kuin koskaan vielä erämaassa kukaan oli kostanut,
mutta kosto oli säästettävä siksi, kunnes he saapuisivat kaukaisimpiin
kyliinsä. Se ei tulisi olemaan ainoastaan suloinen lievitys päällikön
vihalle, vaan myöskin sovitusuhri kansalle sen suuren tappion ja häpeän
vuoksi, joka oli kohdannut heitä tällä onnettomalla sotaretkellä. Jotta
kostonhetki koittaisi niinpiankuin mahdollista, läksi joukko heti
matkaan.

Pitkän matkan varrella ei vankeja oikeastaan kohdeltu pahasti, sillä
pelko lamautti yhä vihaa, mutta Pekka Drufvan ei tarvinnut muuta kuin
silmätä päällikön leimuaviin silmiin lukeakseen niistä tulevan
kohtalonsa, jollei hän matkan varrella tavalla tai toisella pääsisi
pakenemaan. Mutta sellaista tilaisuutta ei sattunut; siksi valppaita
olivat Sudet. Pakenemis-ajatuksista oli luovuttava, ja kun joukko viisi
päivää samoiltuaan erämaita, saapui Kirjavan Kotkan kylään, olivat
molemmat valkoiset miehet selvillä siitä, että heidän kohtalonsa näytti
varsin synkältä. Sen sanoikin Nick Truve toverilleen, kun he
rinnatusten astuivat intiaanikylään.

"Niin", sanoi Pekka Drufva, "kyllähän elämä näyttää varsin synkältä, ja
varmaankin hyvin tuskallinen kuolema odottaa meitä. En tahdo kuitenkaan
heittää kaikkea toivoa, sillä jos Jumala tahtoo pelastaa meidät villien
käsistä, niin ei häneltä keinoja puutu, vaikka me emme keksikään
niitä."

Päällikön majan edessä kasvoi kaksi puuta, ja niihin vangit sidottiin.
He olivat siis niin lähellä toisiansa, että he saattoivat keskenään
puhella, jota vahti ei viitsinytkään estää. Koska he puhuivat keskenään
ruotsia, niin ei ollut pelkoa siitä, että joku olisi ymmärtänyt heitä.
Tämä seikka oli heille alusta alkaen suureksi lohdutukseksi ja
sittemmin siitä oli paljon hyötyäkin.

Samana päivänä, jolloin joukko saapui kylään, vietettiin kaksi juhlaa
perätysten. Toinen oli tulojuhla sotilaitten kotiinpaluun johdosta,
toinen surujuhla niiden muistoksi, jotka eivät voineet enää paIata
kotiin. Molemmat juhlat olivat omalla tavallaan hyvin meluavat.
Ilojuhlan aikana rummutettiin, laulettiin ja tanssittiin niin hurjasti,
ettei valkoihoinen, joka ei ollut tutustunut intiaanien elämään siihen
aikaan, olisi voinut kuvaillakaan sellaista menoa mielessään.
Surujuhlassa laulettiin myöskin, mutta ainoastaan yksitoikkoisia,
surunvoittoisia lauluja, joita silloin tällöin kostonhuudot
katkaisivat. Varsinkin naiset pitivät suorastaan korviasärkevän
parkumiskonsertin. Muuten oli tavallista, että vankeja pideltiin pahoin
näissä surujuhlissa, mutta niin ei ollut nyt laita, joko se riippui
Susien pelosta valkoisten suurta poppamiestä kohtaan tai pelkäsi
Kirjava Kotka kiihoittuneiden naisten tappavan vangit puukoillaan,
jotta päälliköltä menisi hukkaan se nautinto, jonka hän oli itselleen
säästänyt. Joka tapauksessa heidän annettiin olla rauhassa, ja se
ihmetytti suuresti Nick Truvea, joka tunsi hyvin intiaanien tavat ja
pelkäsi pahinta.

Illalla vangit päästettiin puista irti ja heitettiin maahan, jolloin
heidän kätensä ja jalkansa sidottiin maahan hakattuihin paaluihin,
niinkuin intiaanien oli tapana tehdä. Seuraavana päivänä, päivällisen
aikana pidettiin suuri neuvottelu päällikön majan ulkopuolella, siis
aivan vankien läheisyydessä, jotka taaskin olivat sidotut puihin. He
saivat siis itse olla läsnä siinä neuvottelussa, joka ratkaisisi heidän
kohtalonsa. Kirjava Kotka ei tahtonut näet yksin päättää asiaa.
Intiaanien lakisäädäntö on varsin kansanvaltainen. Päätösvalta ei ollut
päällikön, vaan neuvoskunnan käsissä, ja sen arvossapidetyimmät jäsenet
tekivät koko heimon edustajina päätökset.

Neuvoskunnan kokous avattiin suurin juhlamenoin. Kivellä, majansa
edustalla, istui Kirjava Kotka ja hänen ympärilleen olivat heimon
päätösvaltaiset suurmiehet asettuneet puoliympyrään, jonka sisäpuolella
myös ne molemmat puut olivat, joihin vangit olivat kytketyt. Pekka
Drufva ei ymmärtänyt maqualaisten kieltä, mutta Nick Truve, joka oli
perehtynyt siihen kieleen, käänsi uskollisesti toverilleen joka
lauseen, joka lausuttiin kokouksessa. Kirjava Kotka puuttui ensiksi
puheeseen, vedettyään pari aimo sauhua neuvospiipusta. Hän kertoi,
miten hän miehineen ja runsaine vaihtotavaroineen oli lähtenyt
valkoisten markkinoille, ja Fort Nassaun Vesirottien kehotuksesta oli
aikonut hyökätä ruotsalaisten kimppuun, anastaa heidän veneensä ja
tavaransa ja viedä ne Fort Nassauhin, missä hollantilaiset olivat
luvanneet ostaa ne kalliista hinnasta. "Mutta", jatkoi hän, "Manitu
kääntää joskus kasvonsa punaisista pojistaan, ja sen hän teki nytkin,
salliessaan ruotsalaisten suuren poppamiehen, jonka me tunnemme Ukkosen
Veljen nimellä, heittää tulikäärmeitä joukkoomme. Nämä pelottivat
meidän miehiämme siinä määrin, että he päästivät varman voiton
käsistään ja pakenivat kuin heikot naiset. Mutta Manitu ei hyljännyt
kuitenkaan pitkäksi aikaa kansaansa. Hän käänsi pakomme aikana jälleen
kasvonsa meidän puoleemme ja antoi valkoisen poppamiehen valtaamme,
jotta voisimme perinpohjaisesti kostaa hänelle ja hävittää tappiomme
häpeän. Määrätäksemme millä tavalla hänelle on kostettava me poltamme
nyt neuvospiippua. Kallistakoot viisaat veljeni korvansa minun
puoleeni. Minä ehdotan, että nyljemme hänet elävältä ja teemme hänen
nahastaan kilven, joka ikiaikojen kuluessa on oleva merkkinä siitä,
että heimomme on voittanut ja rangaissut valkoista poppamiestä. Sen
jälkeen ei kukaan nuotiotulen ääressä uskalla väittää, että hän
rankaisematta olisi nähnyt maqualaisia selästä käsin. Minä olen
puhunut."

Hyvähuutoja kuului, mutta Kirjavan Kotkan synkkä muoto todisti, että
nämät huudot olivat hänen mielestään liian heikkoääniset. Maqualaisten
pelko vangittua poppamiestä kohtaan ei ollut vielä kadonnut.

Kun piippu toisen kerran oli kiertänyt koko piirin ja jokainen
neuvoskunnan jäsenistä oli vetänyt siitä sauhun, puuttui Majavantappaja
puheeseen.

"Päällikkömme Kirjava Kotka on yhtä viisas neuvoskunnassa kuin rohkea
tappelussa. Mutta meidän pakomme tuottama häpeä on pimittänyt hänen
silmänsä. Hän unohtaa, että suuri poppamies voi tehdä meille yhtä
paljon vahinkoa kuolemankin jälkeen, niin, ehkäpä vielä enemmänkin kuin
eläissään. Onko Kirjava Kotka unohtanut, mitä muutamia vuosia sitten
tapahtui, kun eräs Minquapoppamies, joka kuitenkin oli tätä paljoa
huonompi, poltettiin roviolla? Kylässä kummitteli niin pahasti, että
meidän täytyä muuttaa pois sieltä, ja kun olimme löytäneet toisen
asuinpaikan, alkoi hirveä rutto raivota parissamme, niin että me
kadotimme enemmän kansaa, kuin miesmuistiin oli sodassa kaatunut.
Tuollaiset kokemukset kehottavat varovaisuuteen. Minun neuvoni on se,
että karkoitamme Ukkosen Veljen alueeltamme ja annamme oman
poppamiehemme vetää suojelevan kehän kylämme ympärille, niin ettei
valkoisten taika enää pysty meihin. Hänen seuralaisensa, Jäljetön,
kuolkoon sen sijaan paalussa, sillä hänen kätensä ovat maqualaisten
veren tahrassa, ja meidän kaatuneet miehemme huutavat kostoa.
Majavantappaja on puhunut."

Intiaanien itsehillitsemiskyky, jota lapsuudesta saakka on kehitetty,
on suuri, ja Kirjavan Kotkan ei ollut sen vähempi kuin hänen
heimolaistensa. Oli kuitenkin selvää, että ne hyvähuudot, jotka
seurasivat Majavantappajan puhetta, pahoittivat häntä suuresti, sillä
ne olivat kahta vertaa voimakkaammat kuin hänen puhettaan seuranneet
huudot. Vaikea hänen näkyi myös olevan odottaa neuvospiipun hidasta
kiertoa miettivässä piirissä. Niin, viimeinen ei ollut ennättänyt vetää
kuin yhden sauhun, kun hän jo alkoi puhua:

"Majavantappaja on puhunut viisaasti. Mutta hänen päässään on niin
paljon viisaita ajatuksia, että tungoksessa jokunen tulee poljetuksi.
Hän on kerrassaan unohtanut, että meillä itsellämmekin on poppamies,
suuri Luspa, joka osaa torjua luotamme valkoisen poppamiehen taiat
hänen kuolemansa jälkeen. Onhan hän itsekin myöntänyt, että Luspa on
häntä voimakkaampi, sillä miten olisi Luspa muuten voinut vetää
taikakehän kylämme ympärille, joka estää valkoista poppamiestä
pakenemasta kylästämme. Luottaen Luspan voimaan pysyn ehdotuksessani.
Minä olen puhunut."

Tällä kertaa olivat hyväksymishuudot paljoa voimakkaammat kuin
edellisellä kerralla, ja Kirjavan Kotkan synkät kasvonpiirteet
kirkastuivat hiukan. Kun neuvospiippu oli tehnyt kierroksensa jälleen
ja välttämättömät sauhut oli vedetty, puhui Kalkalokäärme, yksi
vanhimmista ja kunnioitetuimmista isistä.

"Sekä Kirjava Kotka että Majavantappaja ovat puhuneet viisaasti", sanoi
hän. "Heidän viisautensa on kuin kaksi virtaa, jotka kulkevat
vastatusten. Kalkalokäärme on vanha ja hänen tukkansa on harmaantunut
taisteluissa ja kärsimyksissä. Hänen käsivartensa eivät ole enää yhtä
vahvat kuin ennen. Ehkäpä hänellä sittenkin on kylliksi voimaa kaivaa
uoma, jossa molempien virtojen vedet voivat yhtyä ja sitten virrata
samaan suuntaan. Ainakin hän tahtoo yrittää. Hänestä näyttää siltä,
kuin kaikki riippuisi siitä, kenen loihtusanat, valkoisen vai punaisen,
ovat voimakkaampia. Kilvoitelkoot siis Ukkosen Veli ja Luspa voimastaan
tässä meidän silmiemme edessä. Jos Ukkosen Veli voittaa, niin seuraamme
Majavantappajan neuvoa, sillä henki ja onni on kalliimpi kuin kosto,
mutta jos Luspa voittaa valkoisen kilpailijansa, suostumme Kirjavan
Kotkan ehdotukseen. Minä olen puhunut."

Tätä puhetta seurasi äänekäs hyväksyminen, niin voimakas ja
moniääninen, että Kirjavan Kotkan täytyi vasten tahtoaankin myöntyä
kansantahdon ratkaisuun. Hän lähetti siis heti nuoren intiaanin
hakemaan poppamies Luspaa, ja odottaessa hänen tuloaan lepäsi
neuvoskunta.

Nick Truve oli sanasta sanaan tulkinnut Pekka Drufvalle intiaanien
puheet. Pekka Drufva oli rohkea! nuorukainen, valmis katsomaan kuolemaa
suoraani silmiin missä eri muodoissa se ilmenikin erämaassa. Mutta
kuolla on toista kuin tulla elävältä nyljetyksi. Niinpä hän tunsi
hiustensa nousevan pystyyn päällikön puheen aikana ja kauhun
kouristavan sydäntään. Mutta Majavantappaja avasi jälleen toivon
kultaisen oven. Kun Kalkalokäärme oli lopettanut sanottavansa, huomasi
hän, että nyt oli toden teolla esiinnyttävä poppamiehenä. Ja hän alkoi
tuumia, mitä keinoja hänellä saattoi olla käytettävänään. No, aivan
ilman hän ei ollut. Jo kimnaasissa hän oli ollut varsin taitava
yksinkertaisemmissa silmänkääntäjäkonsteissa, ja pitkän merimatkan
yksitoikkoisina päivinä oli hänellä ollut tilaisuutta harjoitella ajan
kuluksi tuota vanhaa taitoaan ja oppia muutamia uusiakin konsteja
eräältä merimieheltä, joka oli siinä suhteessa varsin taitava. Hän kävi
ajatuksissaan läpi koko ohjelmansa, mutta epätoivoissaan hän huomasi,
ettei ainoakaan konsti ollut sopiva. Milloin puuttui tarpeellisia
aineksia, milloin noitakonstit olivat sellaisia, etteivät ne olisi
tepsineet siksi alhaisella asteella oleviin intiaaneihin.

Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet kohoamaan pystyyn.

"Nick Truve, eikö tänään ole heinäkuun 26 päivä?" kysyi hän.

"On kyllä", vastasi tämä.

"Voitko sanoa paljonko kello on?"

Vanha tiedustelija vilkaisi ensin aurinkoon, joka paistoi kirkkaalta
taivaalta, ja tarkasteli sitten puiden varjoja. Sitten hän sanoi:

"Kello on hiukan yli yksi."

Pekka Drufvan kasvot kirkastuivat ilosta.

"Jollei isä Campanius ole erehtynyt tai minun oma muistini petä, niin
pelastan loistavasti sekä itseni että sinut", sanoi hän.

"Hm", vastasi Nick Truve, "hyvä se olisi, silli pahassa pulassa me
olemme, mutta mitä tekemistä isä Campaniuksella voi olla tämän asian
kanssa, sitä en käsitä. Hänhän tuomitsee kaikkea noituutta. Häneltä et
ole voinut oppia mitään, millä voisit voittaa punanahkojen
poppamiehen."

Pekka Drufva ei ennättänyt vastata, sillä samassa saapui Luspa,
maqualaisten suuri poppamies paikalle, ja nyt hänellä oli kylliksi
tekemistä katsellessaan tätä omituista ilmiötä.

Olisipa voinut luulla, että harmaakarhu olisi astunut kahden jalan
varassa neuvottelukokoukseen. Luspalla oli näet päässään karhun pää,
jonka tyhjien silmäaukkojen läpi hän katseli eteensä ja jonka avonaisen
suun läpi, jota valkeat, kamalat hampaat koristivat, hän puhui. Sen
lisäksi hänellä oli, kuumuudesta huolimatta, yllään täydellinen
harmaankarhun talja, joka mukautui niin täydellisesti ruumiin mukaan,
että se näytti varsin luonnolliselta. Kaulanauhanaan hänellä oli
vihreän- ja punaisenkirjava käärme ja sitä paitsi riippui useita
kuivattuja käärmeitä, kilpikonnia, yölepakoita ja omituisia
kovakuoriaisia siellä täällä karhun turkissa. Kädessä hänellä oli
sauva, jonka päänä oli kallo, ja hänen olkapäällään istui elävä korppi,
joka silloin tällöin lausui jonkun sanan maqualaisten kielellä, jotka
Nick Truven selityksen mukaan merkitsivät: "Luspa on viisaista
viisain."

Kun poppamies oli astunut päällikön eteen, kertoi tämä, mitä valkoinen
poppamies oli tehnyt sekä mitä Luspalta odotettiin. Tämä sanoi heti
olevansa valmis kilpailemaan Ukkosen Veljen kanssa. Hän ryhtyikin heti
toimeen. Aluksi hän yritti peloittaa Pekka Drufvaa kaikenlaisilla
konsteilla, jotka eivät kuitenkaan tehneet toivottua vaikutusta, sillä
Pekka, joka nyt oli hyvällä tuulella, nauroi hänelle vasten kasvoja.

Päällikkö, jonka mielestä tämä alku oli liian lapsellinen ja typerä,
kysyi: "Millä suuri taikuri aikoo osoittaa valtaansa vieraan yli?"

"Muuttamalla kalpeanaaman mustaksi puhaltamalla häneen", vastasi
poppamies.

Koska se näytti suuresti miellyttävän intiaaneja, ryhtyi hän heti
toimeen. Hän asettui kädet selän takana Pekka Drufvan eteen, avasi
karhunkitansa auki, niin että siihen olisi mahtunut vangin koko pää, ja
alkoi sitten sähisten puhaltaa hänen ylitseen. Pekka Drufva huomasi,
että poppamies puhalsi hänen kasvoihinsa mustaa nestettä, jota hänellä
oli rakossa suussaan, aivankuin hienoa sadetta olisi tihkunut hänen
päälleen, samalla tavalla kuin räätälit ennen vanhaan puhalsivat vettä
suustaan kankaan yli, jotta se kutistuisi. Menettely ei ollut erittäin
mieluisa vangille, mutta olisihan sitä voinut sattua pahempaakin
intiaanien parissa.

Hetken kuluttua puhallus päättyi. Poppamies veti kitansa loitommalle ja
näytti riemuitsevin liikkein uhriaan katselijoille. Näiden äänekkäistä
hyvä-huudoista saattoi Pekka Drufva päättää, että hän oli musta
kasvoiltaan, ja sen hän saattoi todetakin, kun päällikön teltasta
tuotiin pieni, halpahintainen peili, joka intiaanien mielestä oli
sanomattoman kallisarvoinen vaihtotavara.

Kirjava Kotka oli hyvin tyytyväinen tähän poppamiehen konstiin.
Pilkallisella äänellä hän kysyi: "Miltä valkoisesta poppamiehestä
tuntuu muuttua mustaksi? Voiko hän tehdä yhtä suuren ihmeen?"

Kun Nick Truve oli tulkinnut kysymyksen Pekka Drufvalle, vastasi tämä:

"Muuttaa valkeat kasvot mustiksi on hyvinkin helppoa, sen konstin minä
osasin jo lapsena. Luspa ei voi kilpailla taidossa Ukkosen Veljen
kanssa."

"Millä tavalla Ukkosen Veli aikoo voittaa hänet?" kysyi päällikkö
terävästi.

"Minä aion mustata auringon", vastasi Pekka 1 Drufva sukkelasti.

"Hui", huudahtivat intiaanit. Kirjavan Kotkan kasvoilla karehteli
ilkeämielistä riemua, kun hän vastasi: "Yritäpä!" -- --

"Mutta", sanoi Pekka Drufva, "niin suurta ja vaikeaa konstia tehdessä
täytyy olla vapaa. Käske miehesi avaamaan köyteni."

Varmana siitä, että valkea poppamies häviäisi ja siten joutuisi
toivotun koston uhriksi, suostui Kirjava Kotka hänen pyyntöönsä,
asetettuaan ensin aseellisia miehiä paikan ympärille.

Nyt Pekka Drufva astui vapaana piirin keskelle.

"Henkeni riippuu nyt siitä, että isä Campanius ei ole erehtynyt",
mutisi hän itsekseen. Ja kääntyen Nick Truven puoleen hän kysyi sitten:

"Paljonko kello nyt on?"

Vanhus mittasi aikaa samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla ja
sanoi varmalla äänellä: "Kello on puoli kaksi."

Nyt alkoi Pekka Drufva lukea ihmeellisiä loitsuja joissa pitkät otteet
klassillisten kirjailijoiden teoksista, joita hän oli oppinut Turun
kimnaasissa, esittivät hyvin tärkeää osaa. Ja kun kreikka ja latina
alkoi loppua, siirtyi hän ruotsinkieleen. Siinä puheessa, joka virtasi
hänen suustaan, olisi ollut paljon sellaista, mikä olisi herättänyt
intiaanien raivoa, jos he olisivat ymmärtäneet. Varsinkin Kirjava Kotka
sai niin paljon osakseen, että hänen kostonhalunsa olisi kohonnut yli
kiehumapisteensä, jos hän olisi käsittänyt pienenkin osan. Puhe oli
niin väkevästi pippuroitua, että Nick Truve, joka kuitenkin oli kaikkea
muuta kuin nauravalla tuulella, veti pakostakin suunsa nauruun. Ja
samalla kun tämä monikielinen sanatulva virtasi Pekka Drufvan suusta,
sätkytteli hän jalkojaan ja käsiään kuin hullu. Se tuntui hyvältä, kun
niin kauan oli ollut puuhun kytkettynä, mutta kuumuus oli niin suuri,
että hän hikoili hirveästi ja väsyi varsin pian. Vaieten hetkeksi hän
heitti kaihoavan katseen aurinkoon, joka paistoi kuitenkin yhtä
kirkkaasti kuin ennenkin.

Ei ollut muuta neuvoa kuin alkaa uudestaan. Ja sen hän tekikin
kiitettävällä uutteruudella. Hyvän ajan kuluttua, jolloin hän ei ollut
tähystänyt aurinkoon, mutta sitä innokkaammin tehnyt työtä suullaan,
käsivarsillaan ja jaloillaan, kuului intiaanien parista äänekäs
hui-huuto. -- Nyt Pekka Drufva katsoi ylös aurinkoon ja kas --
kultaisen pyörön toisessa kulmassa oli pykälä, joka kasvamistaan
kasvoi. Ei epäilystäkään! Auringonpimennys oli alkanut. Isä Campanius
ei ollut erehtynyt. Pekka Drufva riemuitsi, sillä siinä oli pelastus.

Sanoin on mahdoton kuvailla sitä hämmästystä, joka valtasi intiaanit.
He heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät kuin hullut. Mielettömin
kaikista oli Kirjava Kotka, jonka tummilla kasvoilla kuvastui vihaa,
kauhua ja pelästystä. Äkkiä Pekka Drufva tunsi käden olkapäällään. Se
oli vanha Kalkalokäärme. Hän osasi delawarekieltä, niin ettei tulkkia
tarvittu siinä keskustelussa, joka syntyi nyt heidän välillään.

"Armahda, valkea veli, meitä äläkä hävitä aurinkoa kokonaan. Me emme
tule ilman sitä toimeen täällä erämaassa. Kuka kutsuisi esiin heinän ja
yrtit, joista metsän eläimet elävät, jos aurinko mustenisi, kuka
lämmittäisi vanhan miehen palelevia jäseniä, jos aurinko kadottaa
säteensä, kuka laskisi päivät ja vuodet, jos sen kasvot pimenisivät?
Ajattelehan tätä, valkea veli, äläkä tuota meille turmiota."

"Ole huoleti, Kalkalokäärme", vastasi Pekka Drufva. "Niinpiankuin minä
lähden kylästä, kirkastuvat auringon kasvot jälleen."

Kirjavan Kotkan majan oven pielessä riippuivat valkoisten miesten
varustukset. Kalkalokäärme ojensi Pekka Drufvalle hänen kiväärinsä,
ruutisarvensa, puukkonsa ja laukkunsa, sanoen:

"Lähde, valkea veljeni, jotta me saisimme elää."

"Ukkosen Veli tarvitsee opasta matkallaan erämaassa. Hän ei poistu
maqualaisten kylästä, jollei Jäljetön pääse hänen mukanaan."

Kalkalokäärme leikkasi Nick Truven siteet poikki ja antoi hänellekin
hänen varustuksensa.

Sitten molemmat valkeat miehet läksivät intiaanikylästä ainoankaan
käden koettamatta estää heitä. Niinkauankuin he olivat intiaanien
näkyvissä, astuivat he levollisin askelin ja aivan hitaasti, sillä he
eivät tahtoneet osoittaa pelkoa. Mutta niinpiankuin metsäinen harju
erotti heidät intiaanikylästä, kiiruhduttivat he suuresti askeleitaan.

"Viisainta on", sanoi Nick Truve, "että joudumme mahdollisimman pian
niin kauas kuin mahdollista Kirjavan Kotkan lähettyviltä ja peitämme
jälkemme, sillä minä näin hänen silmistään, että hänen vihansa voittaa
jälleen hänen pelkonsa niinpiankuin aurinko kirkastuu. Ja silloin hän
ajaa meitä takaa ja ottaa meidät hengiltä, jollei Kalkalokäärme ja
Majavantappaja sitä voi estää."

Pekka Drufva nyökkäsi päätään ja antoi seuralaisensa johtaa heidän
pakomatkaansa. Hetken kuluttua he saapuivat puron rannalle ja he
kulkivat kauan aikaa vedessä, jotta heidän jälkiänsä ei näkyisi. Pian
he olivat kadonneet metsään.




KUUDESTOISTA LUKU.

Palava järvi.


Kun aurinko, joka jo kauan sitten oli kirkastunut, alkoi laskea
läntisten metsien taakse, olivat pakolaisemme sivuuttaneet varsin
metsättömän laakson ja saapuneet korkealle kukkulalle, jolla kasvoi
monen sadan vuoden vanhoja pyökkejä ja muita lehtipuita. Täällä Nick
Truve pysähtyi, heitti repun selästään ja sanoi:

"Nyt voi olla aika levätä. Meidän täytyy säästää voimiamme huomiseksi,
josta tulee varsin rasittava päivä. Puolen tunnin kuluttua on metsässä
pimeä. Parempaa yösijaa emme voi löytää, sillä täältä näemme laaksoon,
jonka yli intiaanien täytyy kulkea, jos he ajavat meitä takaa, ja
takanamme on tiheä metsä, missä pahimmassa tapauksessa löydämme hyviä
piilopaikkoja. Jääkäämme siis tänne, mutta me emme saa sytyttää tulta,
sillä se johdattaisi takaa-ajajat luoksemme."

He kävivät istumaan tuuhean pyökkipuun juurelle, jonka oksat ulottuivat
melkein maahan saakka ja muodostivat siten luonnollisen lehdon, jonka
permannolla oli runsaasti kuivia lehtiä, sopivia makuualukseksi. Mutta
nyt nälkä alkoi suuressa määrin kiusata. Metsänriistan ampumista ei
voitu ajatellakaan, sillä olisi ollut vaarallista laukaista pyssyä, ja
sitä paitsi ei ollut tulta, missä paistaa. Onneksi repuista löytyi
kuitenkin ruokaa pariksi ateriaksi, sillä intiaanit eivät olleet
ennättäneet tyhjentää niitä.

Syödessä alkoi keskustelukin sujua.

"Kuinka tuon auringonpimennyksen laita oikeastaan oli, se kun sattui
meille niin otolliseen aikaan?" kysyi Nick Truve. "Mistä sinä tiesit,
että se tulisi?"

"Sitä asiaa on helppo selittää", vastasi Pekka Drufva. "Niinkuin kai
tiedät, voivat tähtientutkijat edeltäkäsin laskea, milloin
auringonpimennykset tapahtuvat."

"Onko se mahdollista! Miten se oikeastaan tapahtuu?"

"Se käy siten, että tehdään matemaattisia laskuja taivaankappalten
liikkeistä, mutta minun tietoni eivät riitä tarkemmin selittääkseni
sitä asiaa. Siinä kyllin, että he osaavat sen tehdä. Isä Campanius,
kelpo kirkkoherramme, joka on huvitettu jos jostakin taivaan ja maan
välillä, omistaa tähtitieteellisen kalenterin, ja siinä seisoo
sellaisia asioita. Eräänä iltana, ainakin kaksi kuukautta sitten,
jolloin istuin hänen tuvassaan juttelemassa hänen kanssaan, kertoi hän,
että heinäkuun 26 päivänä tänä vuonna tapahtuu auringonpimennys, joka
alkaa viisi minuuttia yli kaksi ja meidän seuduillamme ulottuu
kolmeviidettä osaa auringon pinnan yli. No, tuo asia oli jo kauan
sitten kadonnut mielestäni, mutta seisoessani puuhun sidottuna ja
saatuani tietää, että henkeni pelastus riippui siitä, että voittaisin
intiaanien poppamiehen, välähti auringonpimennys äkkiä mieleeni. Heti
selvisi minulle, että jos isä Campaniuksen tieto piti paikkansa, niin
oli siinä paras pelastuskeino, sillä olin kuullut, että intiaanit
pelkäävät hirveästi auringonpimennystä. Siksi tartuin tuohon keinoon,
ja onneksi ei isä Campanius ollut erehtynyt. Tuo kelpo kirkkoherra
pelasti siten meidät kamalasta kuolemasta, ja niinkauankuin elän olen
hänelle siitä kiitoksenvelassa."

"Hm", mutisi Nick Truve epäilevästi, "voisiko pappi todellakin tietää
sellaista niin paljon aikaisemmin? Kyllähän hän on oppinut,
mutta -- -- --"

Nick Truve oli varsin hyvin perehtynyt erämaan salaisuuksiin, mutta
hänen koulutietonsa olivat hyvin heikot.

Hetken kuluttua valmisti Nick Truve itselleen vuoteen kuivista
lehdistä ja vaipui uneen, jota vastoin Pekka Drufva kävi istumaan
kalliopaadelle, mistä hänellä valoisassa kesäyössä oli hyvä näköala yli
laakson. Tällä kertaa he eivät antaisi yllättää itseänsä. Siksi he
olivat päättäneet valvoa vuoroon, ja Pekka Drufva, joka oli nuorempi,
oli ensiksi vahdissa.

Kirjavan Kotkan majassa istui, heti sen jälkeen kuin aurinko oli taas
kirkastunut, päällikkö itse ja poppamies Luspa, joka oli riisunut
karhuntaljan yltään ja näytti nyt tavalliselta intiaanilta. He olivat
yksin, sillä päällikkö oli ajanut ulos naiset, ja he keskustelivat
auringonpimennyksestä.

"Sinä sanot, viisas Luspa, ettei Ukkosen Veli pimentänyt aurinkoa.
Mutta jollei hän sitä tehnyt, niin kuka sitten", kysyi Kirjava Kotka.

"Aivan varmaan", vastasi poppamies, "olet sinä, urhoollinen päällikkö
ja vihollistesi kauhu, nähnyt ennenkin auringon kasvojen pimentyvän,
eikä silloin Ukkosen Veljeä ollut lähimaillakaan loihtimassa
pimennystä."

"Mutta hänhän sanoi, että aurinko pimenisi jo ennenkuin se tapahtui."

"Viisas päällikkö, minä selitän nyt sinulle, miksikä hän saattoi sen
tehdä. Avaa korvasi ja saat kuulla. Kun auringon pyörä tai joku osa
siitä pimenee, niin tapahtuu se siksi, että hirvittävä lohikäärme
taivaan laelta on päässyt valloilleen ja koettaa nielaista hirveään
kitaansa auringon. Mutta se ei onnistu kuin lyhyeksi hetkeksi, sillä
nahka lohikäärmeen kidassa ei ole kylliksi tunteeton voidakseen ajan
pitkään kestää auringon kuumuutta. Siksi täytyy hirviön hetken kuluttua
sylkäistä aurinko suustaan, muuten se polttaisi sen nielun. Siitä
johtuu, ettei auringonpimennys koskaan kestä kauan."

"Sehän on kaikki hyvin viisasta", sanoi päällikkö, "mutta siitä ei käy
selville, kuinka Ukkosen Veli saattoi edeltäpäin tietää, milloin
lohikäärme saapuisi."

"Sinä ymmärrät sen, kunhan olen päättänyt selitykseni", jatkoi
poppamies. "Tämän hirveän lohikäärmeen, joka alituisesti himoitsee
aurinkoa, pitävät valkoiset poppamiehet vangittuna suunnattomassa
luolassa kaukana idässä. Ja joka kerta, kun lohikäärme on polttanut
suunsa, palaa se vapaaehtoisesti luolaan, sillä hänellä on hirveät
tuskat, jotka lievenevät vain siellä. Mutta jonkun ajan kuluttua,
kuukausien, ehkäpä vasta vuosien perästä, haavat parantuvat, ja silloin
se taas vastustamattomasti haluaa niellä auringon. Hän joutuu silloin
niin hirveään raivoon huomatessaan olevansa vankina, että vuori vapisee
perustuksiaan myöten, ja estääkseen tuhoavaa maanjäristystä avaavat
valkeat poppamiehet luolan ovet ja päästävät lohikäärmeen ulos. Mutta,
huomaa päällikkö, joka kerta kun se tapahtuu, saavat kaikki valkeat
poppamiehet, missä ikänä he lienevätkin, jollakin salaisella tavalla
tietoa tästä. Ja kun he edeltäpäin tietävät, miten paljon aikaa
lohikäärme tarvitsee päästäksensä aurinkoon, niin on heidän helppo
laskea, milloin auringonpimennys alkaa. Nyt huomaat, päällikkö, miten
Ukkosen Veli saattoi tehdä niinkuin hän teki. Kaikki hänen loihtunsa
tarkoittivat vain meidän pettämistämme ja pelottamistamme."

"Miksikä et sanonut tätä heti niinkauankuin valkoinen poppamies oli
vielä käsissämme", kysyi Kirjava Kotka synkkänä.

"Siksi, että veljeni eivät olisi uskoneet minua. Vain sinun korvasi,
viisas päällikkö, ovat luodut oikein ymmärtämään totuutta."

Päällikkö istui hyvän aikaa ääneti ja tuumi synkkänä mitä hän vasta oli
kuullut. Vihdoin hän sanoi:

"Minä uskon sinua, Luspa, sillä sinä olet viisaista viisain. Mutta
sanohan, luuletko, että olisi vaarallista ottaa Ukkosen Veli hengiltä,
hänen ollessaan kotimatkalla ja luullessaan, että hän on lyönyt
maqualaiset sokeudella?"

Pirullinen hymyily karehti poppamiehen synkillä kasvoilla.

"Ei", sanoi hän, "vaarallista se ei olisi, jos minä olen mukana ja me
hautaamme hänen kuolleen ruumiinsa erämaahan, kauaksi maqualaisten
kylistä. Minulla on varmat keinot, joilla sidon hänen henkensä
ruumiiseen, niin ettei meillä ole vaaraa, jos vain tulevaisuudessa
kartamme sitä paikkaa, jonne hän haudataan. Minun neuvoni on siis se,
että sinä, päällikkö, lähdet minun kanssani ajamaan häntä takaa."

Tämä vastaus miellytti silminnähtävästi suuresti päällikköä. Hänen
kasvonsa loistivat voitonriemua ja mustat silmät leimusivat vihaa.
Mutta sitä testi vain hetken aikaa. Sitten näyttivät epäilyt heräävän,
eikä hän salannut niitä poppamieheltäkään.

"Veljeni on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta voiko hän avata myös
Kalkalokäärmeen ja Majavantappajan silmät näkemään totuutta? He
vastustavat takaa-ajoa ja useimmat heimon jäsenistä puhuvat heidän
suunsa kautta. Heidän mielestään valkoinen poppamies on voittanut
Luspan eivätkä seuraa hänen neuvoansa."

Mutta Luspa tiesi tähänkin neuvon. "Paitsi minua ei urhoollinen
päällikkömme tarvitse kuin kymmenen miestä, ja he seuraavat häntä, jos
hän sanoo, että hän teltassaan on puhutellut isiensä henkiä ja heiltä
saanut tietää, että sen jälkeen kuin aurinko on jälleen kirkastunut, ei
valkoinen poppamies ole enää sen vaarallisempi kuin kalkalokäärme, joka
purtuaan on tyhjentänyt kaiken myrkkynsä. Majavantappaja ja hänen
liittolaisensa eivät tarvitse tietää koko asiasta mitään, ennenkuin
retkikunta on palannut takaisin suoritettuaan onnellisesti työnsä.
Lähdetään matkaan auringon mentyä mailleen ja pimeyden peittäessä
kylän."

Mutta Kirjava Kotka esteli vieläkin:

"Pimeässä me emme voi seurata pakolaisten jälkiä ja aamun sarastaessa
he ovat ennättäneet jo kauaksi. Valkoiset miehet eivät vitkastele, kun
he pakenevat Kirjavan Kotkan kostea."

"Lähettäköön Kirjava Kotka heti paikalla kaksi tiedustelijaa, jotka
seuraavat valkoisten jälkiä ja selvin merkein merkitsevät heidän
suuntansa. Varmaankin Ukkosen Veli ja Jäljetön lepäävät yöllä, jotta he
eivät pimeässä jättäisi jälkeensä kovin selviä jälkiä."

Tämä neuvo miellytti siinä määrin Kirjavaa Kotkaa, että hän unohti
intiaani-arvokkaisuutensa ja hyökäten pystyyn huudahti:

"Luspa on viisain kaikista, ja miksikä en silloin seuraisi hänen
neuvoaan? Kirjava Kotka menee nyt lähettämään kaksi tiedustelijaa
matkaan. Hän tietää, että Luspan avulla me voitamme."

Nyt ystävykset erosivat. Kummankin silmissä hehkui pohjaton viha.
Ukkosen Veli oli voittanut Luspan eikä sellaista intiaani-poppamies voi
koskaan unohtaa.

       *       *       *       *       *

Aamu alkaa sarastaa ja punainen viiru idässä heittää salaperäisen
loisteensa puiden latvoihin, ennustaen uutta päivää. Nyt Nick Truve
vuorossaan istuu kalliolla ja valvoo Pekka Drufvan nukkuessa.
Viimeksimainittu on niin syvälle painunut lehtikasaan, että vain hänen
kasvonsa näkyvät. Ja nämät kasvot muistuttavat pikemmin intiaania kuin
valkeaihoista, sillä vaikka hän moneen kertaan oli pessyt kasvonsa
joessa, ei musta väri, jota Luspa oli puhaltanut häneen, ollut kokonaan
lähtenyt. Se oli vain vaalennut ja muuttunut ruskeanpunaiseksi mustan
asemesta. Mutta näillä maalatuilla piirteillä karehti onnekas ilme,
joka ei soveltunut nykyhetkeen.

Hän uneksi Greta Printzistä. Hän oli ollut Pekka Drufvan ajatuksissa,
kun hän seisoi sidottuna puuhun, kuolema silmiensä edessä. Ja nyt hän
ilmestyi hänelle unessa.

Pekka Drufva uneksi, että Greta siveli pienellä, valkoisella, pehmeällä
kädellään hänen otsaansa ja sanoi: Pekka Drufva, minä olen ollut sinun
pieni Gretasi aina siitä saakka, kun pelastit minut merestä. Ja aikaa
myöten tulen sinun pieneksi vaimoksesi. Se ei merkitse mitään, että
minä olen kuvernöörin tytär ja sinä tavallinen tiedustelija, sillä
Jumala saa tahtonsa tapahtumaan monella eri tavalla. Ja hän tahtoo,
että meistä kahdesta tulee yksi, sen minä tiedän. Tämä vakuutus tuotti
Pekka Drufvalle sanomatonta onnea, mutta juuri kun hän aikoi tarttua
tuohon pieneen valkoiseen käteen ja suudella sitä, vetäytyi se pois. Ja
sen sijaan laskeutui raskas ja känsäinen käsi hänen olkapäälleen ja
pudisteli häntä. Hän heräsi aivan ymmällä tästä äkillisestä ylimenosta.
Kun hän avasi silmänsä, seisoi Nick Truve kumartuneena hänen ylitseen.

"Ylös, Pekka Drufva", sanoi hän, "nyt ei ole aikaa nukkua, sillä muuten
vaivumme ikuiseen uneen. Sudet ovat kintereillämme. Näin koko joukon
heitä metsän reunassa, laakson toisella puolen. He seisovat aivan
liikkumatta, luultavasti odottaen täyttä päivää, jotta he voisivat
nähdä meidän jälkemme. Mitenkä he ovat voineet seurata jälkiämme yöllä,
on minulle täydellinen arvoitus. Parasta että pian muutan nimeni, sillä
Jäljetön ei sovellu minuun enää."

Samassa Pekka Drufva oli täysin hereillä. Parissa minuutissa olivat
reput ja ruutisarvet heitetyt yli olkapään, ja sitten sitä lähdettiin
matkaan kiväärit kainalossa. Nick Truve astui edeltä ja Pekka Drufva ei
voinut muuta kuin ihmetellä, miten taitavasti hän osasi valita
sellaisen tien, jossa jäljet vähimmin näkyivät. Metsässä ei vielä ollut
lähimainkaan valoisaa, mutta vaistollaan vanha tiedustelija aina näytti
löytävän parhaan tien. Ja punainen juova idässä oli tienviittana
ilmansuuntaan nähden.

Niin he olivat nopeassa vauhdissa kulkeneet lähes kaksi tuntia ja oli
tullut jo täysi päivä. Äkkiä Nick Truve nyt pysähtyi, ja sanoi viitaten
korkeaan ja tuuheaan puuhun:

"Sinä Pekka, jolla on nuoremmat jalat ja terävämmät silmät, kiipeä
tuohon puuhun ja katso jälkeemme. Minusta tuntuu, ikäänkuin Sudet
olisivat kintereillämme."

Pekka Drufva teki niinkuin häntä pyydettiin, ja hetken kuluttua hän
istui puun latvassa, oksien peitossa. Tarkastettuaan metsää hän
kiiruhti alas nopeasti ja sukkelasti kuin orava.

"Näin kaksi Sutta", sanoi hän, "vaan he eivät seuraa meidän jälkiämme,
istuvat vain pensaikossa, ikäänkuin he odottaisivat jotain."

"Ahaa, minä ymmärrän. Ne ovat kaksi tiedustelijaa, jotka ovat lähetetyt
edeltä. He tietävät missä me olemme, mutta eivät uskalla lähestyä
ennenkuin pääjoukko saapuu paikalle. Sitä he odottavat. Jospa se
viipyisi vielä hyvän aikaa. Parasta taitaa olla nyt, että poikkeamme
etelään päin, osittain siksi, että eksytämme heidät, osittain siksi,
että maanpinta siellä käsin on kovempaa, niin että jälkemme ovat
vähemmän selvät. He löytävät ne kuitenkin lopulta, sillä heillä lienee
mainiot tiedustelijat, mutta heidän etsiessänsä voitamme me aikaa."

He jatkoivat kaikessa kiireessä siihen suuntaan, kuin vanha
tiedustelija oli ehdottanut.

Kiiruhdettuaan eteenpäin noin tunnin aikaa, kimmelsi äkkiä kirkas
vesipeili puiden lomista esiin. Parin minuutin kuluttua he seisoivat
kauniin metsälammen rannalla. Se oli aivan pieni, tuskin viidenkymmenen
tynnyrinalan suuruinen, ja muodoltaan melkein munanmuotoinen.
Vastakkaisella rannalla pisti kapea niemi veteen. Niemen kärjessä oli
kiviröykkiö, suuria kallionlohkareita, jotka olivat ladotut
päälletysten ja vierettäin.

"Kas tuossa", sanoi Nick Truve osoittaen kiviröykkiötä,
"kalliolinnoitus, jonka takaa voimme antaa pyssyjemme puhua, sillä
tämän pitemmälle tuskin pääsemme Susia pakoon. Ja tuossa on silta, jota
pitkin voimme päästä veteen jättämättä jälkiä taaksemme. Meidän täytyy
uida järven poikki."

Silta, jota hän tarkoitti, oli kumoon kaatunut puu, joka makasi latva
vedessä, mutta runko oli jonkun matkaa kuivalla maalla.

He astuivatkin pitkin runkoa jättämättä jälkeensä minkäänlaisia jälkiä,
ja hyppäsivät veteen. Kun Pekka Drufva oli uinut vähän matkaa, alkoi
hän yskiä ja syljeksiä ja huusi toverilleen:

"Hyi olkoon, mitä inhottavaa veden päällä uiskentelee -- suuria mustia
läikkiä ja niiden välissä ikäänkuin öljyä. Ja vesi hajuaa aivan
apteekille. Sain hiukan vettä suuhun ja se maistuu karvaalta kuin
lääke."

Nick Truve ei vastannut heti tähän kysymykseen, sillä hän ei liikkunut
yhtä vapaasti vedessä kuin hänen toverinsa, ja piti suunsa kiinni,
jotta hän ei saisi vettä suuhunsa. Mutta kun he olivat nousseet maihin
kiviröykkiön rannassa, sanoi hän:

"Nuo mustat läikät ovat maapihkaa. Sellaista olen nähnyt ennenkin,
sillä sitä kaivetaan maasta lähellä meidän siirtolaamme, ja intiaanit
käyttävät sitä tulisoihtuina. Mutta tuollaista öljyä kuin tuossa veden
pinnalla kelluu, en sen sijaan ole koskaan nähnyt, mutta olen kyllä
kuullut siitä puhuttavan. Sitäkin saadaan maasta ja sitä nimitetään
maaöljyksi. Siitä haju lähtee."

"Hm", mutisi Pekka Drufva, "ihmeellisen lihavaa maata tämä lienee,
koska itse maasta voi lähteä öljyä. Sellaista en koskaan ole kuullut.
-- Katsohan meidän vaatteitamme, nehän ovat aivan öljyssä, ja miltä ne
haisevat! Mikä onni, että tuuli on myötäinen, muuten me aivan
tukehtuisimme. Olinhan minä tuntevinani omituista hajua lähestyessämme
tätä paikkaa, mutta en koskaan voinut aavistaa, että se tuli järvestä."

He alkoivat nyt tarkastella sitä paikkaa, jossa he olivat. Kiviröykkiö
ei ollut kovin suuri, mutta se ansaitsi todellakin kalliolinnoituksen
nimeä, joksika vanha tiedustelija oli sen ristinyt. Näiden lohkareitten
takana oli kylliksi turvallisia ampumapaikkoja eikä myöskään ollut
vaikea väijyä niiden takana tulematta itse nähdyksi.

"Tänne me pysähdymme", sanoi Pekka Drufva. "Antaa Susien tulla! Täällä
me voimme puolustautua heitä vastaan niinkauankuin ruutia ja kuulia
riittää."

"Ja ruokaa", sanoi Nick Truve. "Sitä paitsi unohdat sinä niemen. Järven
ympäri on helppo kulkea ja meidän päällemme voidaan hyökätä kahdelta
taholta. Ainahan me voimme ampua jonkun intiaanin, mutta ladatessamme
hyökkäävät toiset päällemme. Toista se olisi, jos olisi itsestään
latinkiin meneviä pyssyjä."

Pekka Drufva raapi korvallistaan. Muuta hän ei osannut vastata vanhan
tiedustelijan epäilyksiin, sillä hän myönsi vanhuksen olevan oikeassa.

"Siitä huolimatta olen halukas suostumaan ehdotukseesi", jatkoi Nick
Truve, "sillä ranta takanamme näyttää olevan suoperäinen ja matala, ja
meidän olisi mahdoton sekoittaa jälkemme. Paha kyllä emme osaa lentää.
Mutta jos meidän on pakko tapella, niin on sitä parasta tehdä täällä.
Mieluisinta olisi kuitenkin, jolleivät Sudet keksisi piilopaikkaamme."

Aluksi näytti todellakin siltä, kuin vanhan tiedustelijan toivomus
olisi käynyt toteen, sillä kului ainakin pari tuntia ennenkuin
ainoatakaan intiaania näkyi, vaikka miten tarkasti olisi pidetty heitä
silmällä. Sillä välin molemmat pakolaiset päättivät syödä loput
eväistänsä, jotka olivat repuissa. Syöminen saisi sitten jäädä Jumalan
haltuun, tuumivat he. Jos heidän oli pakko ruveta tappeluun Susien
kanssa, oli heidän parasta olla voimissaan.

Lopetettuaan ateriansa ja juteltuaan hyvän aikaa, ilmestyi äkkiä joukko
intiaaneja järven toiselle rannalle. He näyttivät epäröivän minne
pakolaiset olivat kadonneet, sillä he kulkivat sinne tänne etsien
heidän jälkiään. Kaksi heistä herätti erikoista huomiota, sillä he
näyttivät olevan toisia korkeammat arvoltaan. Toisen heistä saattoi
heti kookkaasta vartalostaan ja sulkapäähineestään tuntea Kirjavaksi
Kotkaksi. Toisen suhteen Nick Truve oli sitä mieltä, että hän
varmaankin oli poppamies Luspa.

"Sitä asiaa minä en voi arvostella", sanoi Pekka Drufva, "sillä minä
näin hänet ainoastaan karhuksi pukeutuneena."

"Hän se on", intti vanhus. "Etkö huomannut, miten poppamiehen ruumis
vähä väliä hytkähteli, ja samoin on tämänkin laita."

Varsin pitkän neuvottelun jälkeen, joka näennäisesti koski pakolaisten
valitsemaa suuntaa, näytti Luspa viittaavan kiviröykkiötä kohti järven
toisella rannalla. "Siellä he ovat", sanoivat hänen liikkeensä niin
selvästi, kuin olisi kuullut sanat hänen huuliltaan. Ja heti sen
jälkeen läksi koko liuta, kaikkiaan kaksitoista hyvin asestettua
miestä, veteen uidakseen niemelle.

Nyt oli ratkaiseva hetki.

Pekka Drufva istui kallion halkeamassa, valmiina nostamaan pyssynsä
poskelleen. Mutta kesken jännittävää odotusta pälkähti tuuma hänen
päähänsä. Hän laski pyssyn polvelleen ja otti sen sijaan tuluksensa
esille, iski tulta ja sytytti palan taulaa.

Siltä paikalta, missä hän istui, saattoi hän nähdä miten öljy muodosti
ikäänkuin kolmikulmaisen peilin järven yli. Sen kärki ulottui
kiviröykkiöön, jota vastoin kolmion kanta kulki pitkin järven
vastakkaista rantaa.

"Jos tuo on öljyä", mutisi hän itsekseen, "niin täytyy sen voida palaa.
Ainakin voi koettaa."

Sitten hän ryömi veden rajaan. Miten varovaisesti, hän liikkuikin, niin
intiaanit olivat huomanneet hänet, sillä he päästivät kaikuvan
riemuhuudon. Mutta Pekka Drufva ei keskeyttänyt työtään. Sitä vastoin
hänen toverinsa raivostui kerrassaan ja huusi:

"Oletko aivan järjiltäsi, Pekka Drufva! Ettäs noin turhaan näytät
itseäsi! Nyt -- -- --"

Sen pitemmälle ei Nick Truve ennättänyt nuhdella, sillä Pekka Drufva
heitti taulan öljyn keskelle. Ja tulos oli sellainen, ettei yksin Nick
Truve vaiennut, vaan vihollisetkin väistyivät kauhuissaan. Kumeasti
puhisten syttyi öljy palamaan ja silmänräpäyksessä lähin osa järveä oli
tulen ja liekkien vallassa, Ja pihisten tuuli ajoi edelleen tulimerta,
joka sen johdosta, että öljypeili oli kolmion muotoinen, kasvoi yhä
suuremmaksi ja suuremmaksi mitä lähemmäksi se lähestyi toista rantaa.
Ja keskellä järveä intiaanit uivat. Silmänräpäyksessä liekit
piirittivät heidät. Ne, joilla oli siksi paljon mielenmalttia, että he
sukelsivat veden alle, pääsivät jokseenkin vähillä vammoilla, mutta
suurin osa sai pahoja palohaavoja.

Koska öljykerros vedenpinnalla oli hyvin ohut, ei paloa tietenkään
voinut kauan kestää. Hehkuva liekki kulki pitkin järven pintaa ja
sammui sitten.

Nyt saattoi nähdä, miten intiaanien oli käynyt. He olivat kaikki
palanneet rantaan ja useita heistä täytyi kantaa maihin. Näiden
joukossa oli sekä päällikkö että poppamies. Niin, he näyttivät olevan
pahimmin haavoittuneet, sillä äkkiä laitettiin paarit heitä varten
kuntoon. Sitten kaikki hävisivät metsään, eivätkä pakolaisemme sen
jälkeen nähneet enää ainoatakaan Sutta paluumatkansa varrella.

Kotimatkaa kesti lähes kaksi viikkoa, mutta niinpä heidän täytyi myös
samoilla suunnattomien aarniometsien halki, joissa varmaankaan ei
ainoakaan valkeaihoinen ennen heitä ollut käynyt.

Pitkä paluumatka oli kuitenkin hyvin mieluisa. He saattoivat
ampua niin paljon metsänriistaa kuin he tarvitsivat, eikä kukaan
estänyt heitä paistamasta sitä nuotiolla. Sellainen metsäelämä oli
kummallekin mieleen, jonka lisäksi he tutustuivat tuntemattomiin ja
mielenkiintoisiin seutuihin.

Kirjava Kotka ja poppamies Luspa eivät kumpikaan sairastuneet
hengenvaarallisesti, mutta he olivat kauan sairaina ja saivat kärsiä
paljon kipuja. Ukkosen Veljeä he pelkäsivät niin kauheasti, etteivät he
uskaltaneet enää lähestyä niitä seutuja, missä he tiesivät hänen
oleskelevan. Siitä johtui, ettei siitä ryöstöretkestäkään tullut
mitään, jota he kauan aikaa olivat suunnitelleet delawareja vastaan.
Vasta paljon myöhemmin, kun he saivat kuulla, ettei "Valkoisten
poppamies" enää ollut Uudessa Ruotsissa, läksivät he taas liikkeelle.

Molempien tiedustelijoiden tulo Uuteen Göteborgiin herätti suurta iloa,
sillä heidän viipymisensä oli tuottanut levottomuutta ruotsalaisten
parissa, varsinkin kun salaperäiset huhut heidän vangitsemisestaan
olivat tunkeutuneet erämaan halki. Se joka ei ollut vähimmin ollut
levoton heidän tähtensä ja joka oli salassa vuodattanut katkeria
kyyneleitä, oli neiti Greta Printz. Eikö hän koskaan enää saisi nähdä
sankariaan -- Pekka Drufvaa? Mutta hän palasikin takaisin, ja silloin
oli kaikki taas hyvin. Ja kun molempien tiedustelijoiden seikkailut
tulivat tunnetuiksi, tuli heistä koko siirtokunnan sankarit.

Heidän tiedusteluretkensä Schylkilljokea pitkin ei jäänyt myöskään
tuloksettomaksi. Sen putouksen rannalle, jonka he olivat löytäneet,
rakennettiin vesimylly. Ja Nick Truven unelma toteutui. Hänestä tuli
näet sen ensimäinen mylläri.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kova isku.


Vähän enemmän kuin puoli vuotta oli kulunut siitä, kun molemmat
tiedustelijat olivat palanreet vaaralliselta retkeltään maqualaisten
kylästä. Kaiken aikaa oli ollut tavattoman kylmä talvi. Siirtokunnan
pellot ja viljelykset olivat olleet valkean lumivaipan peitossa, ja
metsässä puun oksia painosti raskas lumitaakka. Ruotsalaiset
uutisasukkaat, jotka kotimaastaan olivat tuoreet mukanaan suksia,
olivat nyt ensi kertaa pitkistä ajoista tilaisuudessa hiihtämään
intiaanien suureksi ihmetykseksi, sillä he eivät olleet koskaan nähneet
sellaisia kulkuneuvoja. Ja Pekka Drufva oli osoittanut olevansa taitava
hiihtäjä, mikä lisäsi yhä hänen suurta mainettaan siirtokunnassa.
Muuten oli talvi tuonut mukanaan suuren hiljaisuuden siirtokuntaan,
jota vain ruotsalaisten vierasvaraiset juhlat jouluna keskeyttivät.
Muuten ei tapahtunut mitään koko talven pitkään. Pekka Drufva metsästi,
uutisasukkaat kaatoivat hirsiä metsässä, sillä välin kuin heidän
vaimonsa kehräsivät ja kutoivat, ja kirkkoa rakennettiin myös
ahkerasti, jonka toivottiin valmistuvan vihittäväksi kesällä.

Mutta nyt oli kevät, ja kevät oli varhainen vuonna 1646. Ennenkuin
tiesi asiaakaan, olivat puut hiirenkorvalla, kevätkukkaset kutoivat
kauniin peitteensä maan yli, linnut visersivät ja rakensivat pesiä, ja
siirtolaisten pienet puutarhamaat vihannoivat ja kukkivat. Ilma tuntui
nousevan päähän kuin nuori viini, ja ihmiset heräsivät ikäänkuin uuteen
eloon, talven vallan taituttua.

       *       *       *       *       *

Eräänä kauniina kevätiltana oli Pekka Drufva palannut kotiin pitemmältä
retkeltä, jonka hän oli tehnyt siirtokunnan kaukaisempiin osiin. Hän
oli väsynyt, ja syötyään illallista hän meni maata. Mutta hän ei ollut
nukkunut kauan, kun hän heräsi siihen, että joku pudisti häntä
hartioista. Kun hän avasi silmänsä, näki hän edessään Printzinhovin
vanhan palvelijan, Gabrielin. Ja sen verran kuin Pekka kevätillan
kalpeassa valossa saattoi erottaa, näytti vanha mies kalpealta ja
kiihtyneeltä.

"Mikä on hätänä, Gabriel", kysyi hän. "Onko jokin onnettomuus
tapahtunut Printzinhovissa?"

"Kuvernööri lähettää sinulle terveisiä ja pyytää sinua heti saapumaan
hänen luokseen."

Yhdellä hyppäyksellä Pekka Drufva oli pystyssä. Sillä välin kun hän
puki ylleen, herätti vanhan uskollisen palvelijan huolestunut ilme
hänen huomiotaan ja hän muisti, ettei Gabriel ollut vastannut mitään
hänen kysymykseensä.

"Minä näen sinusta, Gabriel", sanoi hän, "että jokin onnettomuus on
tapahtunut. Etkö voi edeltäkäsin kertoa minulle, mitä se on?"

"Onnettomuus se on", mutisi vanhus kyynelten noustessa hänen silmiinsä,
"luullakseni kovin isku, mikä koskaan on kohdannut kuvernööriä. Hän on
ollut monta vuotta isäntäni, ja olen seurannut häntä sekä sodan että
rauhan aikana, mutta ei koskaan kohtalo ole iskenyt häneen niin kovasti
kuin nyt."

"Mutta Gabriel, puhuhan toki suusi puhtaaksi. Mikä kova isku on
kohdannut häntä?"

"Molemmat neidit ovat kadonneet."

"Oletko hullu, mies -- neidit kadonneet", huusi Pekka Drufva ja tarttui
sanantuojaa niin kovasti olkapäihin, että tämä huojui kuin kaisla.

Jos joku olisi lyönyt Pekka Drufvaa vasaralla otsaan, ei hän olisi
voinut saada sen kovempaa iskua kuin mikä tämä oli. Mutta hän hillitsi
itsensä ja kysyi käheällä äänellä:

"Miten se tapahtui?"

"Sen saat parhaiten kuulla kuvernööriltä itseltään", arveli palvelija.

Nyt Pekka Drufva oli valmis ja nopeasti hän syöksyi ovelle. Parissa
minuutissa hän oli ennättänyt Printzinhoviin, jättäen sanantuojan
kauaksi jälkeensä.

Hänet päästettiin heti kuvernöörin luo. Vanha Gabriel ei ollut
liioitellut. Pekka Drufva ei ollut koskaan nähnyt kuvernööri Printziä
niin masentuneena. Vaivalla hän saattoi selvästi kertoa mitä oli
tapahtunut.

Viiden ajoissa iltapuolella olivat Lydia ja Greta neidit menneet
kävelemään, "ihailemaan kevättä", niinkuin jälkimäinen oli sanonut.
Äitipuolen kysymykseen minne he aikoivat lähteä, oli Lydia vastannut:
"Me menemme Huokausten mäelle ja pistäydymme Franssonilla
paluumatkalla." Ei kukaan pannut erikoista huomiota tähän
kävelyretkeen, sillä tytöt kulkivat usein kahden ympäristössä. Uuden
Göteborgin ympäristö oli kaikkein rauhallisin koko maailmassa, ja
kukapa olisi tahtonut tehdä pahaa kuvernöörin tyttärille. Uutisasukkaat
olivat hyvin kiintyneet molempiin tyttöihin, ja he kävivät usein heidän
hirsimajoissaan. Mutta aika kului, eikä heitä I kuulunut kotiin.
Kahdeksan aikana, jolloin perhe kerääntyi illalliselle, saapui
kuvernööri kotiin linnoituksesta; tytöt eivät olleet vieläkään
palanneet. Isä murahteli hiukan moittien heidän epätäsmällisyyttään,
mutta rouva rauhoitti häntä saneen, että tytöt varmaan olivat viipyneet
Franssonien luona ja että Franssonin vaimo varmaan saattaisi heidät
metsän läpi kotiin, jos tulisi pimeä. Mutta kello tuli yhdeksän, eikä
heitä vain kuulunut. Silloin kuvernööri tuli levottomaksi ja läksi itse
heitä vastaan. Mutta hän ennätti aina Huokausten mäelle saakka, missä
oli nyt varsin pimeä puiden varjossa, kohtaamatta heitä. Hän huusi,
mutta ei saanut vastausta. Silloin hän meni uutisasukkaan Franssonin
mökille, joka sijaitsi aivan mäen läheisyydessä, tiedustellakseen
sieltä. Franssonin vaimo kertoi nähneensä, kun neidit kulkivat
Huokausten mäelle johtavaa metsätietä pitkin, mutta hän ei ollut
huomannut heidän palaavan takaisin. Vielä vähemmän he kotimatkalla
olivat pistäytyneet uutisasukkaan mökillä. Nyt kuvernööri pelästyi
pahasti ja aavisti, että onnettomuus oli tapahtunut. Hän koetti
kuitenkin rohkaista mieltään sillä oletuksella, että he olivat
palanneet kotiin toista tietä. Tämä toivo näyttäytyi kuitenkin
perättömäksi hänen palattuaan kotiin, ja hirveän levottomuuden vallassa
hän oli lähettänyt hakemaan Pekka Drufvaa, joka, niin tottunut kuin hän
oli väijyskelemään metsissä, varmaankin parhaiten voisi auttaa heitä.
Hän lopetti puheensa seuraavin sanoin:

"Etsi lapsiani ja pelasta heidät, jos he ovat vielä pelastettavissa, ja
minä tahdon kohdella sinua kuin poikaani koko elämäni ajan."

"Minä teen kaikki, mitä ihmisvoimassa on", vastasi Pekka Drufva
ahdistunein mielin.

Sitten hän pyysi saada kolme tai neljä soihtua sekä yhtä monta
soihdunkantajaa.

Ne hankittiin kiireessä ja kahden palvelijan sekä Gabrielin oli määrä
seurata mukana. Mutta kun pieni joukko oli lähtövalmiina, selitti
kuvernööri, että hän itse tahtoi tulla mukaan. Pekka Drufva vastusti
sitä siitä syystä, että lepo olisi välttämätöntä murheen murtamalle
miehelle.

"Mitenkä minä voisin levätä, kun joka hetki pelkään saavani mitä
kauheimpia tietoja. Parempi olla itse mukana ja päästä heti kaikesta
selville", päätti kuvernööri.

Siihen ei ollut mitään sanottavana. Siten viisi miestä läksi matkaan ja
pian he olivatkin päässeen päämääräänsä. Huokausten mäki oli
luonnollinen kukkula, joka muistutti suurta jättiläishautaa. Se
sijaitsi Delawarejoen rannalla, noin parinkymmenen minuutin päässä
Printzinhovista. Sillä kasvoi kauniita lehtipuita, ja mäen korkeimmalta
kohdalta, jonne kuvernööri oli panettanut penkin, oli kaunis näköala
yli valtavan joen. Nimen olivat Printzin neidit antaneet sille niiden
kumeitten, huokaavien äänten johdosta, jotka syntyivät aaltojen
loiskiessa sen kallioista, jokirantaan viettävää kylkeä vasten.

Soihtujen valossa oli Pekka Drufva kaiken aikaa saattanut seurata
tyttöjen jälkiä Printzinhovin puistosta mäen kukkulalle saakka, silloin
tällöin vain he olivat poikenneet kukkia poimimaan. Penkillä he olivat,
jäljistä päättäen, istuneet varsin kauan ja tehneet käsitöitä, mikä
kävi ilmi maahan heitetyistä langanpätkistä ja kangaspalasista.
Metsässä, mäen rinteillä, he eivät olleet käyneet.

Nyt piti tutkia vain mäeltä poistuvia jälkiä. Nekin olivat varsin
selvät aina mäen juurelle saakka, mutta siinä ne päättyivät. Tätä
paikkaa Pekka Drufva tutki hyvin tarkoin. Mäen juurta, ottamatta sitä
osaa lukuun, jota joki rajoitti, ympäröi tiheä ja okainen pensaikko.
Mutta niihin aikoihin, jolloin Huokausten mäki oli tullut Printzin
neitosten, ja monen muun sitä paitsi, lempipaikaksi, oli kuvernööri
hakkauttanut leveän aukon pensaikon läpi. Siinä juuri Pekka Drufva,
polvillaan maassa ja soihtu vieressään, tutki jälkiä. Ja siihen hänen
tarkastuksensa myös päättyi. Kun hän hetken kuluttua nousi pystyyn,
kysyi kuvernööri:

"Näetkö jotain, Pekka Drufva?"

"Näen kyllä", vastasi hän kiihtyneellä äänellä, "näen jotain, jota en
tahtoisi nähdä."

"Sano kuitenkin mitä sinä näet; koetan kestää pahintakin."

"Tällä paikalla", jatkoi Pekka Drufva, "hyökkäsi varmaan pahaa
aavistamattomien neitosten kimppuun kaksi miestä, toisella oli leveät
ja varsin lyhyet jalat, toisella hiukan kapeammat ja pitemmät.
Kummallakin oli intiaanien mockasiinit jalassa."

"Hyvä Jumala, intiaanejako ne olivatkin", huudahti kuvernööri.

"Ei", vastasi Pekka Drufva, "vaan valkoihoisia."

"Mistä sinä sen näet?"

"Jäljistä. Valkea mies astuu aina hiukan ulospäin, jollei hänellä
lapsesta saakka ole ollut pahaa tapaa käydä jalat sisäänpäin. Mutta
intiaani astui aina jalka suoraan eteenpäin. Punaisen miehen askel on
aina suora, mutta valkean enemmän tai vähemmän viisto."

"Eihän se mitenkään ole voinut olla kukaan uutisasukkaista!"

"Täällä kylässä vain kaksi miestä käyttää mockasiinejä. Toinen on Nick
Truve ja toinen minä. Mutta ei suinkaan meitä voitane epäillä!"

"Ei, poikaseni, ei teitä voida epäillä. Mutta jolleivät ryöstäjät ole
intiaaneja eikä uutisasukkaita, niin keitä he sitten herran nimessä
voivat olla?"

"Se on Peter Irgens ja hänen poikansa Will. Tosin heidän nimensä eivät
ole piirretty jälkiin, mutta olen sittenkin yhtä varma asiastani kuin
jos olisin ollut paikalla."

Kuvernööri hätkähti ikäänkuin hän olisi saanut piiskan iskun.

Hetken kuluttua, seisottuaan aivan avuttomana ja epätoivoisena sanoi
hän:

"Niin, niin, oikeassa sinä olet. Peter Irgens on vannonut kostavansa
minulle, sen tiedän. Jos hän antoi minulle tämän iskun, niin, Jumala
olkoon minulle armollinen, osuipa hän myös oikeaan paikkaan."

Mutta sitten näytti kuvernööri jälleen epäilevän Pekka Drufvan
selityksiä.

"Me seisomme tässä", sanoi hän, "tuskin 200 askeleen päässä Franssonin
majasta, jonka katto näkyy tänne päiväsaikaan. Ja tietysti tytöt
huusivat apua, jos heidän kimppuunsa käytiin, niinkuin sinä väität.
Franssonit olisivat epäilemättä kuulleet apuhuudot."

"Ei", vastasi Pekka Drufva, "he eivät voineet huutaa. Nuo roistot
olivat piiloittuneet tien kummallekin puolelle. Heidän hyökkäyksensä
oli äkillinen ja odottamaton, ja tietysti kaikkein ensiksi he kädellään
tukkesivat uhriensa suut. Sitten he laittoivat suukapulat tyttöjen
nenäliinoista ja estivät heitä siten huutamasta."

"Mutta minne he ovat kuljettaneet heidät?"

"He ovat kantaneet heidät pois."

"Mutta minne?"

"Siitä me otamme heti selkoa."

Pensaikon reunasta kulki kapea polku jokirantaan. Sinne Pekka Drufva
vei nyt seuralaisensa. Siellä näkyi selviä miesten jälkiä, mutta
tytöistä ei ainoatakaan, mikä todisti hänen oletustaan, että heitä oli
kannettu. Sitä vastoin oli orjantappurapensaaseen tarttunut sininen
kangaspala.

"Tämä", sanoi Pekka Drufva, "on repeytynyt jommankumman puvusta."

Gabriel totesikin, että neiti Lydialla oli ollut sellainen puku yllään.
Kauempana oli kukkakimppu, joka oli vielä aivan tuore. Tytöt olivat
varmaankin poimineet sen. Pekka Drufva pisti sen salaa povelleen, sillä
jäljistä hän oli huomannut, että Greta oli poiminut kukkia.

Polku johti alas rantaan ja siellä oli parin kiven välissä veneen
jäljet. Ei sielläkään näkynyt tyttöjen jälkiä, joka todisti, että
heidät oli kannettu veneeseen saakka.

Kun Pekka Drufva oli sanonut, että hän tiesi nyt kaikki, mitä hän
toistaiseksi tarvitsi tietää, palattiin Printzinhoviin. Perille tultua
kuvernööri sanoi tahtovansa puhua kahden kesken Pekka Drufvan kanssa.
He astuivat työhuoneeseen, missä kuvernööri vaipui avuttomana
nojatuoliinsa, ja sitten alkoi neuvottelu.

"Minne sinä luulet, että hän on kuljettanut heidät", kysyi kuvernööri
ja lisäsi: "En mitenkään voi uskoa, että he ovat viedyt Fort Nassauhin
Hollantilainen kuvernööri taitaa tosin olla vihamieheni, mutta Andreas
Hudde on kuitenkin yksityiselämässään rehellinen ja kunnon mies, ja
minusta tuntuu mahdottomalta, että hän olisi sekaannut tällaiseen
roistotyöhön, tai että hänellä edes olisi siitä tietoa -- onhan se
aivan kamala naisryöstö, johon ei ollut minkäänlaista syytä, sillä
persoonallsesti me emme koskaan ole uhanneet tai halveksineet
toisiamme."

"Ei", vastasi Pekka Drufva, "Fort Nassauhin hän ei ole kuljettanut
heitä. Peter Irgens ei kuulu koko talveen käyneen Fort Nassaussa,
eivätkä hänen maanmiehensä taida suopein silmin katsovan häneen. Ja
mitä poikaan, Williin tulee, niin sanotaan hänen jo syksyllä karanneen
hollantilaisen komppaniian palveluksesta."

"Mutta minne hän sitten on vienyt heidät?" huokasi kuvernööri.

"Irokeesien luo. Peter Irgens ja päällikkö Kovapää taitavat olla
erittäin hyvät ystävät."

Kuvernööriä värisytti. Äkkiä hän hyökkäsi pystyyn ja huudahti leimuavin
silmin:

"Nuo rosvot eivät ole voineet ennättää vielä pitkälle. Minä annan
sotamiesten lähteä liikkeelle ja asetun itse heitä johtamaan, me
tavotamme heidät, ammumme väkivallantekijät ja vapautamme tytöt."

Tämä ajatus oli saanut kuvernöörin siinä määrin valtaansa, että hän
lähestyi jo ovea lähettääkseen sanaa linnoitukseen, mutta hän hillitsi
itseään Pekka Drufvan sanoessa:

"Se olisi uhkarohkea teko. Muistakaa, kuvernööri, että neidot ovat
heidän vallassaan, ja täydellä syyllä voi pelätä, että sellainen vanha
merirosvo kuin Peter Irgens, jota vihan ja koston henget sitä paitsi
hallitsevat, ei epäröisi murhata neitoja, jos hän joutuisi ahdinkoon.
Sitä paitsi otaksun, että hänellä oli vastassaan irokeesijoukko joen
toisella rannalla. He ovat laittaneet paareja, joilla neitejä on
kuljetettu, ja tuollaiset taakatkin käsissään ovat intiaanit niin
nopeajalkaiset, että sotilaat, jotka eivät ole tottuneet marssimaan
erämaissa, eivät voisi saada heitä kiinni. Ja ken tietää miten kauaksi
pohjoiseen he veisivät neidit, jos Peter Irgens huomaisi olevansa
takaa-ajettu."

Kuvernööri huokasi syvään.

"Niin, niin", sanoi hän, "minä huomaan hyvin, että olet oikeassa. Mutta
sanohan, oletko itse keksinyt jonkun paremman keinon?"

"Olen kyllä", vastasi Pekka Drufva. "Vielä tänä yönä aion lähettää
sanan ystävälleni, mohikaani päällikkö Uncasille ja pyytää, että hän
tulisi vastaan Delawaren tuolle puolen oleviin metsiin. Itse lähden
aamun sarastaessa joen poikki, etsin heidän maallenousupaikkansa ja
seuraan heidän jälkiänsä. Aivan varmaan onnistuu minun ja Uncasin
seurata heidän kintereillään ja joko viekkaudella tai väkivallalla
saada neidit vapautetuiksi."

"Ja minulle, heidän luonnolliselle suojelijalleen ja puolustajalleen,
sinä et suo mitään osaa heidän pelastamisessaan? Minunko pitäisi istua
kotona kädet ristissä, sillä välin kuin lapseni -- ei koskaan."

"Nyt minä tulen teidän osaanne suunnitelmassani. Niinkuin kai tiedätte,
herra kuvernööri, ei sotakirves mohikaanien ja irokeesien välillä ole
ollut maahan haudattuna sen jälkeen kuin me pelastimme Mackin. Tosin ei
mitään suurempia otteluja ole ollut, sillä siihen kumpaisetkin puolueet
ovat tunteneet itsensä liian keikoiksi, mutta sitä enemmän on ollut
pienempiä taisteluja. Toista se olisi, jos te, herra kuvernööri,
luovuttaisitte 20 tai 30 sotamiestä mohikaanien avuksi. Silloin he
voisivat kunnolla taistella, sillä kiväärit korvaisivat miesten
vähälukuisuuden. Ja juuri sitä minä aion nyt pyytää teiltä, herra
kuvernööri, se on hyvinkin tärkeä osa suunnitelmaani. Jos mohikaanit ja
valkoihoiset hyökkäävät yhdessä irokeesien kimppuun, niin tarvitsevat
he taistelussa kaikki miehensä, eivätkä voi kuljettaa neitoja kauas.
Heillä ei ole aikaa ajatella heitä, ja melkein varmana voi pitää, että
he siinä tapauksessa vetoavat myös Peter Irgensin ja hänen poikansa
apuun, ja silloin neidot, joiden on pakko jäädä intiaaninaisten pariin
leiriin, vapautuvat näiden roistojenkin vallasta. Silloin minun ja
Uncasin on myös helpompi vapauttaa heidät. Te huomaatte siis, herra
kuvernööri, että suunnitelmani onnistuminen riippuu yhtä paljon teistä
kuin minustakin."

Hetken mietittyään, jona aikana kuvernöörin kasvot suuresti
kirkastuivat, hän ojensi kätensä Pekka Drufvalle ja puristaen sitä
lämpimästi hän sanoi:

"Niin, minä myönnän nyt, että suunnitelma on hyvä -- paras, mitä tällä
hetkellä voimme ajatella. Olkoon Jumala kanssasi täyttäeässäsi
tehtävääsi. Minä autan sinua sillä tavalla kuin ehdotat. Lähetti, joka
tänä yönä lähtee mohikaanien luo, vieköön heille myös sen sanan, että
he saavat 30 ruotsalaista sotamiestä avukseen. Niinkuin kai käsität,
johtaisin minä itse mieluinten tätä joukkoa. Mutta valtiollisista
syistä en voi persoonallisesti esiintyä toisen intiaaniheimon
liittolaisena toista vastaan. Intiaanien silmissä minun pitää olla
matkan päästä vaikuttava voima. Luutnantti Schute saa tehdä sen minun
sijastani. Hän lienee siihen tehtävään sopivin, sillä hän, joka asuu
mohikaanien keskuudessa, tuntee heidät parhaiten. Samalla hän saa hyvän
tilaisuuden sovittaa huolimattomuuttaan päästäessään Peter Irgensin
karkuun. Jumala kanssasi."

Näillä sanoilla he erosivat toisistaan. Vänrikki Liljehöök ei ollut
ottanut osaa näihin valmistaviin toimenpiteihin armaansa
pelastamiseksi. Hän oli edellisenä päivänä lähtenyt Kristiinan
linnoitukseen ja häntä odotettiin kotiinpalaavaksi vasta seuraavana
päivänä.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Jäljillä.


Aamun sarastaessa seuraavana päivänä purjehti Pekka Drufva joen poikki
ottaakseen selkoa siitä paikasta, jossa naistenryöstäjät olivat
nousseet maihin ja sitten seuratakseen heidän jälkiään. Paitsi soutajaa
oli hänen mukanaan vanha Gabriel, jonka piti tuoda todisteita siitä,
että irokeesit todellakin olivat ottaneet osaa ryöstöön. Kuvernööri
tahtoi näet saada selvyyttä asiaan, ennenkuin hän lähetti sotamiehiä
heitä vastaan. Pekka Drufvan johtopäätökset olivat tosin vakuuttavia,
mutta kuvernööri tahtoi sittenkin saada todisteita, ja niitä
epäilemättä oli saatavissa maihinnousupaikalla. Naistenrosvojen
maihinnousupaikka joen toisella puolen löytyikin helpommin kuin mitä
Pekka Drufva oli luullut. Se oli näet melkein vastapäätä Huokausten
mäkeä; rannalla kasvoi tiheää pajukkoa ja maa oli suoperäistä.
Paremmaksi vakuudeksi löytyi pajukosta venekin, jolla tytöt olivat
soudetut joen poikki. Että vene oli oikea, kävi ilmi siitä, että sen
pohjalta löytyi nauharuusuke, joka Gabrielin vakuutuksen mukaisesti oli
neiti Gretan oma.

Nyt tutkittiin paikkaa tiheikön ympäriltä ja suoperäisessä maassa oli
helppo nähdä, että joukko intiaaneja, noin kymmenen tai kaksitoista
miestä, Pekan oletuksen mukaan, oli odottanut täällä valkoisten miesten
paluuta ja auttanut heitä tyttöjen ryöstössä. Yksinpä vanha Gabrielkin,
joka ei kuitenkaan ollut mikään tottunut tiedustelija, saattoi nähdä ja
todistaa sen. Niinpä intiaanit olivat taittaneet ohuita salkoja
pensaikosta, jotka vitsoilla olivat sidotut paareiksi -- maassa oli
vieläkin joukko vitsoja -- ja tytöt olivat sitten paareilla kuljetetut
eteenpäin. Ennenkuin paarit olivat valmistuneet, olivat he kuitenkin
saaneet käydä ja seisoa omin jaloin, mitä monet, selvät jäljet
todistivat. Näytti suorastaan siltä, kuin Peter Irgens, yhtä vähän kuin
intiaanitkaan eivät olisi vähimmälläkään tavalla yrittäneet peittää
jälkiään. Varmaankin he olivat arvelleet päässeensä niin paljon edelle,
ettei taka-ajosta olisi heille suurtakaan vaaraa, koska heillä oli
loputon erämaa edessään. Irgens tiesi, miten rohkeita ja kelvollisia
sotamiehet olivat linnoitustensa takana tai avoimella kentällä, mutta
paljon apua ei heistä ollut, kun takaa-ajo erämaassa tuli kysymykseen.

Gabrielin toimi oli täytetty ja hän palasi jälleen veneessä Uuteen
Göteborgiin ilmoittaakseen kuvernöörille matkan tulokset. Nyt Pekka
Drufva oli yksin ja hän alkoi heti takaa-ajoaan. Niin pitkälle kuin
suoperäistä rantaa ulottui oli helppo seurata jälkiä, mutta pian maa
kohosi ja vaikeudet alkoivat. Niin tottunut tiedustelija kuin hän oli,
eivät nuo vaikeudet olleet hänelle kuitenkaan voittamattomia, vaikka
hän useampaan kertaan toivoikin, että hänellä olisi ollut intiaani
apunaan. Hän lohdutti itseään kuitenkin sillä, että Uncas saisi pian
hänen sanansa, ja sitten ei kestäisi suinkaan kauan ennenkuin hänen
punainen ystävänsä ilmestyisi. Tosin sananviejä ei voinut ilmoittaa,
mitä tietä hän tulisi kulkemaan, mutta mohikaani löytäisi hänet kyllä
erämaassa, siitä ei Pekalla ollut epäilystäkään.

Ensimäisen yönsä hän vietti samalla paikalla, missä naistenrosvotkin
olivat yöpyreet. Etteivät he olleet ennättäneet kovinkaan kauas edeltä,
se kävi ilmi siitä, että hehkuvia hiiliä oli vielä tuhassa. Ilokseen
hän huomasi, että teltta oli ollut pystytettynä tytöille ja ettei
heidän ollut tarvinnut maata taivasalla, mikä muuten on intiaanien
vankien tavallinen kohtalo. Jotain huomiota oli siis sittenkin pantu
valkoisiin naisiin. Mutta Pekka Drufva oli varma siitä, ettei tämä
riippunut Peter Irgensin hyväntahtoisuudesta -- pikemmin sittenkin
päällikkö Kovapään, jos hän oli mukana, mikä tuntui luultavalta.

Pekka Drufva kääriytyi vaippaansa ja suorastaan pakottautui nukkumaan,
huolimatta levottomista ajatuksistaan, sillä huomispäivä vaati uusia
voimia.

Herättyään aamulla ja syötyään nopeasti aamiaista, keksi Pekka Drufva
jotakin, mikä edellisenä iltana oli jäänyt häneltä huomaamatta. Hän
näki näet, ettei ystävällisyys valkeita tyttöjä kohtaan ollut
rajoittunut ainoastaan telttaan, vaan he olivat luultavasti aamulla,
ennenkuin taas jatkettiin matkaa, saaneet mennä läheisen puron
reunalle, arvattavasti pesemään itseään. Siellä oli näet runsaasti
kaikenlaisia villiä kukkasia, muutamat olivat sidotut pieneksi kimpuksi
ja heitetyt kivelle.

"Nuo Greta on sitonut yhteen", huudahti Pekka Drufva ja kiiruhti kiven
luo.

Kohottaessaan kukkakimpun kasvojansa kohti huomasi hän, että pieni
paperiliuska oli pistetty kukkien väliin. Hän avasi paperin. Se, mitä
hän ei edes rohkeimmissa unelmissaan ollut uskaltanut toivoa, oli
toteutunut. Siinä oli kirje Gretalta! Paperipalaselle hän oli
lyijykynällä kirjoittamia seuraavat rivit:

"Peter Irgens ja hänen poikansa Will ovat ryöstäneet meidät. Mutta
Huokausten niemen vastakkaisella rannalla oli irokeesipäällikkö Kovapää
vastassa kymmenen intiaanin kera. Onneksi meille, sillä hän esti raakaa
Irgensiä ja hänen yhtä hirveää poikaansa pitelemästä meitä pahoin.
Kovapää näyttää edelleen tahtovan suojella meitä ja on varsin
ystävällinen. Lydia on aivan epätoivoissaan, ja minäkin olin sitä
alussa, mutta nyt olen levollisempi. Ehkäpä se on mieletöntä, mutta
minä uskon, että Pekka Drufva pelastaa meidät jonakin kauniina päivänä.
Jospa hän löytäisi tämän kirjeen ja jospa Jumala auttaisi häntä ja
meitä. Greta."

Pekka Drufvan ahavoituneet kasvot loistivat ilosta. Tämän Greta oli
kirjoittanut. Greta oli ajatellut häntä pelastajanaan ja hän oli
rukoillut Jumalaa sekä Pekan että heidän itsensä puolesta.

"Niin, niin", huudahti Pekka Drufva. "Aivan varmaan hänen rukouksensa
täyttyy ja minä pelastan heidät molemmat tai kuolen. Greta, Greta, nyt
vasta minä tiedän, miten suuresti sinua rakastan, ja rakkaus antaa
minulle voimia."

Tänä hetkenä hän tunsi uusien voimien virtaavan sekä ruumiiseensa että
sieluunsa, ja kun hän jatkoi jälleen matkaansa seuraten intiaanien
jälkiä, ei hän nähnyt enää voittamattomia esteitä tiellään. Hän
voittaisi ja saisi senjälkeen palkintonsa.

"Palkinto! Voiko", mutisi hän itsekseen, "kuvernöörin tytär tulla
yksinkertaisen metsämiehen ja tiedustelijan vaimoksi? Ei", täytyi hänen
myöntää, "mutta maailma on suuri ja kersantin poika voi kohota
everstiluutnantin tyttären tasalle."

Pian Pekka Drufvan täytyi kuitenkin luopua näistä
tulevaisuudenunelmistaan, niin mieluisia kuin ne olivatkin, sillä
jäljet alkoivat käydä epäselviksi ja pääasia oli nyt, ettei hän
kadottaisi niitä.

Jo viiden ajoissa iltapuolella oli hän ennättänyt naistenryöstäjien
toiselle leiripaikalle. Hän oli siis kulkenut nopeammin kuin he, sillä
ei ollut luultavaa, että he näin varhain olisivat sytyttäneet
nuotiotulen yöksi. Ja täynnä toivoa ja luottamusta hän jatkoi
matkaansa, etsittyään turhaan uutta kukkakimppua ja kirjettä. Sellaisia
ei löytynyt täältä. Varmaankaan ei paperia ollut saatavissa tai
valvonta oli ollut ankarampi.

Vasta sitten kun metsässä oli tullut niin pimeä, että jälkiä oli
mahdoton erottaa, lopetti Pekka Drufva oman päivämarssinsa, söi
yksinkertaisen illallisensa ja kääriytyi vaippaansa. Mutta juuri kun
hän oli nukahtaa, kuuli hän epäilyttävää kuivien lehtien rapinaa. Hän
kohosi pystyyn ja kuunteli. Oliko se villi eläin, joka oli alkanut
yöllisen jahtinsa, vai joku irokeesi, joka oli lähetetty tarkastamaan,
ajoiko kukaan joukkoa takaa? Tarttuen kivääriinsä hän hiipi hiljaa ja
varovaisesti läheiselle kunnaalle, jonka harjalta hän saattoi nähdä
osan metsää. Jokainen kivi ja pensas erottui selvästi valoisassa
kevät-illassa. Noin kiväärin kuulan kantaman päässä oli kalliolohkare,
jota hän erikoisesti tarkasti, sillä hänestä tuntui ikäänkuin pensaikko
sen juurella olisi hiukan liikahtanut, vaikkei tuulen henkeä tuntunut.
Äkkiä kohosi asestettu intiaani kalliolle ja seisoi siinä yksin,
kookkaana ja liikkumattomana kuin pronssipatsas. Varmaankin hän oli
noussut kivelle samasta syystä kuin Pekka Drufvakin kummulle. Mihin
heimoon intiaani kuului, oli mahdotonta näin kaukaa erottaa.

Äkkiä kajahti peipposen kutsuääni. Sen täytyi lähteä intiaanista, sillä
peipponen on ääneti pimeän tultua. Ja Pekka Drufva ymmärsi merkin. Hän
nousi ja astui reippain askelin patsasta kohti, joka puolestaan
laskeutui alas jalustimeltaan ja tuli puoli tiessä häntä vastaan.

"Uncas!"

"Ukkosen Veli!"

He puristivat toistensa kättä, sillä seurustellessaan Pekka Drufvan
kanssa käytti Uncas valkeaihoisten tervehdystapaa.

Kun he olivat käyneet istumaan sille paikalle, jonka Pekka Drufva oli
valinnut yöleirikseen, kertoi tämä ystävälleen Uncasille,
yksityiskohtaisemmin tyttöjen ryöstöstä kuin mitä sanantuoja oli voinut
tehdä, ja selvitteli hänelle lopulta pelastussuunnitelmansa. Uncas
puolestaan kertoi, että päällikkö Kovapää oli pystyttänyt pienemmän
leirinsä Timberjoen lähdejärven rannalle ja väitti varmasti, että tytöt
olivat viedyt sinne. Sitä vastoin oli irokeesien päävoimalla suurempi
leiri paria peninkulmaa idempänä, ja tätä vastaan mohikaanit olivat
aikoneet tehdä suuren hyökkäyksen, koska valkea päällikkö oli luvannut
heille 30 sotamiestä avuksi. Että Kovapäällä ja hänen miehillään
Timberjärven rannalla tulisi siis olemaan muutakin työtä kuin vartioida
naisia, oli päivän selvää, ja siten, arveli Uncas, tarjoutuisi joku
tilaisuus varmaan tyttöjenkin pelastamiseen.

Tämän jälkeen molemmat ystävät vaipuivat uneen lähteäkseen seuraavana
päivänä päämääräänsä kohti.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Intiaanileiri.


Kauniilla pengermällä, jolla kasvoi vain harvassa puita, aivan lähellä
Timberjärveä, oli pystytetty suuremmanpuoleinen intiaanileiri,
sellainen, jommoisia he pystyttävät, kun he, ollessaan pitemmillä
metsästysretkillä, tahtoivat oleskella kauemman aikaa loitolla
kylistään, tai kun he sodan aikana tarvitsivat varsinaisen
taistelutantereen takana olevaa turvapaikkaa, jonne he tarpeen tullen
saattoivat peräytyä ja missä heidän vaimonsa ja lapsensa olivat
turvassa. Tässä oli nyt jälkimäinen tapaus kysymyksessä. Leiri oli
myöskin sen verran vahvistettu, että murrosaita ympäröi sitä.
Asuinrakennuksina oli telttoja ylhäisemmille henkilöille ja kaikkein
alkuperäisimpiä, tilapäisesti rakennettuja risumajoja suurelle
joukolle. Keskellä leiriä oli suuremmanpuoleinen teltta ja sen vieressä
pienempi mutta erittäin hyvin tehty teltta. Edellisessä asui päällikkö
Kovapää lempivaimonsa kanssa; toiseen olivat sijoitetut neidet Printz
sekä eräs vanha intiaaninainen, Kaketu nimeltänsä, joka samalla kertaa
toimi edellisten palvelijattarena ja vahtina. Hänen valvontansa
alaisena tytöt saivat vapaasti liikkua leirin alueella, niin, vieläpä
sen ulkopuolellakin, kun Kaketu oli erittäin armollisella tuulella,
niinpä esim. aina kilometrin päässä olevassa järvenrannassakin.

Paitsi sitä, että Kaketu oli pahansuopa, oli hänestä vielä sekin
vastus, etteivät neitoset voineet muuta kuin merkkien ja eleitten
avulla puhua hänen kanssaan, sillä hän ei puhunut mitään muuta kuin
irokeesien kieltä, jota tytöt puolestaan eivät lainkaan ymmärtäneet.

Sohvalla, joka oli tehty hienoista pajunoksista ja peitetty
antiloopintaljoilla, istuivat molemmat neidot. Lydia oli kalpea ja
itkettynyt, vaikka hän yrittikin parhaansa mukaan hillitä itseään.
Greta sitä vastoin oli rauhallisempi. Hänen luontainen reippautensa ja
rohkea mielensä eivät olleet lannistuneet heidän nykyolossaankaan. Sitä
paitsi hän yhäti toivoi pelastusta ja uskoi, että Pekka Drufva tulisi
pelastamaan heitä.

Neitosten luona oli vieras. Kaisloilla peitetyllä lattialla istui
heidän edessään jalat ristissä allaan nuori, tavattoman kaunis
intiaaninainen. Se oli Kovapään lempivaimo, Metsälilja.

Metsälilja oli kasvanut irokeesikylässä, joka oli aivan lähellä
englantilaista siirtokuntaa Hudsonjoen rannalla. Jo lapsena hän oli
joutunut yhteen englantia puhuvien valkoihoisten kanssa ja oppinut
jonkun verran englanninkieltä. Ja Printzin neitoset, joilla oli ollut
englantilainen opettajatar heidän asuessaan vielä Ruotsissa, tulivat
varsin hyvin toimeen tällä kielellä.

"Onko Valkealla Ruusulla ystävä valkoisen päällikön leirissä", kysyi
Metsälilja Lydialta.

"On kyllä", vastasi tämä, "nuori, kaunis sotilas, joka nyt suree
ystäväänsä ja joka kaikeksi onnettomuudeksi oli poissa kotoa noiden
kavalien hollantilaisten ryöstäessä meidät. Muuten onnettomuus
varmaankaan ei olisi sattunut, sillä hän seurasi usein mukanamme
kävellessämme metsässä."

Intiaaninainen kääntyi nyt Gretan puoleen. "Onko Villiruusulla myöskin
ystävä?"

Greta tuli hämilleen ja kcetti salata hämmennystään nauramalla. Vihdoin
hän vastasi:

"Ei, Villiruusulla ei ole ystävää, mutta ehkä hän saa ystävän aikaa
myöten."

"Villiruusu on hyvin nuori", sanoi Metsälilja ja lisäsi sitten:
"sieluni silmä näkee, että monet valkoiset miehet kilpailevat hänen
suosiostaan, mutta kukaan ei ole mielestään vielä kyllin arvokas
kantamaan metsänriistaa hänen isänsä majan oven eteen."

"Kyllä minä tunnen erään", sanoi Greta nauraen, "joka on kantanut
paljonkin metsänriistaa isäni taloon, mutta luulenpa sinun olevan
oikeassa siinä, kaunis Metsälilja, kun sanot, ettei hän pidä itseään
kyllin arvokkaana."

Metsälilja alkoi nyt kertoa puolisonsa, Kovapään erinomaisuuksista:
hänen vastustamattomasta rohkeudestaan, joka teki hänet kaikkien
vihollisten kauhuksi, hänen hyvästä metsäonnestaan ja -taidostaan,
hänen viisaudestaan neuvostulen ääressä, sekä monista muista eduista,
jotka ovat intiaanin kaunistus. Ja hän päätti sillä vakuutuksella, että
hän oli kovin iloinen ja onnellinen saadessaan olla sellaisen miehen
rakkain vaimo.

"Onko Kovapäällä useampia vaimoja", kysyi neiti Lydia.

"Suurella päälliköllä täytyy olla monta vaimoa. Mitenkä muuten kaikki
työt majassa, käsikivien ääressä, viljelysmailla tulisivat tehdyiksi ja
kuka kantaisi hänen taakkojaan tai ompelisi hänen vaatteensa? Siinä
olisi liiaksi työtä yhdelle. Mutta ainoa vaimoistaan, jota Kovapää
rakastaa, olen minä", vakuutti Metsälilja osoitteen varmuudeksi
sydäntään. "Jollei niin olisi", lisäsi hän, "miksikä hän olisi sitten
jättänyt kaikki muut kylään ja ottanut minut mukaansa, kun hän läksi
mohikaaneja vastaan sotimaan?"

"Enpä ihmettele, että hän rakastaa sinua", sanoi Greta, "sillä sinä
olet hyvin kaunis ja silmistäsi näen, että olet myös hyvä."

"Niin", sanoi Metsälilja vilpittömästi, "Metsälilja on kaunis ja
hänellä on hellä ja rakastava sydän. Ennenkuin Kovapää vei minut
majaansa, oli isäni majan oven ulkopuolella runsaasti metsänriistaa."

Hän tahtoi sillä sanoa, että hänellä oli ollut paljon kosijoita.

"Mutta", sanoi taaskin Greta, "salli, että kysyn sinulta jotakin,
kaunis Metsälilja. Sinä itsekö vai isäsikö valitsi Kovapään
mieheksesi?"

"Me valitsimme hänet molemmat", vastasi hän nauraen.

Varmaankin Greta neiti olisi jatkanut tutkintoaan aineessa, joka näytti
suuresti huvittavan häntä, jollei tumma varjo olisi langennut
keskustelevien yli. Eräs mies pimensi teltanaukon, ja sisäänastujan
tytöt tunsivat Peter Irgensiksi. Hänen tulonsa sai kaikki keskustelut
vaikenemaan, ja herätti, varsinkin molempien valkoisten tyttöjen
mielessä, kaikke muuta kuin mieluisia tunteita.

Välittämättä edes tervehtiä asettui raaka ja pörröinen hollantilainen
heidän eteensä seisomaan, katseli heitä ivallisin katsein ja sanoi
vihdoin hiukan murtaen ruotsiksi:

"Minä näen teidän kasvoistanne, pikku sokerinuket, etten ole
tervetullut, mutta siitä en välitä vähääkään. Minulla on kuitenkin pari
sanaa sanottavana teille, ja yhdentekevää sanonko ne ennemmin vai
myöhemmin. Teidän tulee tietää, ketä te saatte kiittää tulevasta
kohtalostanne, ja minäpä kerron teille, millaiseksi tämä kohtalo on
muodostuva. Kuka on saattanut teidät nykyiseen asemaanne. Niin, sen
teidän isänne on tehnyt. Monta vuotta sitten, vähää sen jälkeen kuin
Minuit oli perustanut ruotsalaisen siirtokunnan Delawaren rannoille,
kyllästyin minä merielämään, tulin sattumalta näille seuduille ja
huomasin, että täällä oli viihtyisää miehen elää, jolla ei ollut syytä
ikävöidä asutumpia seutuja, sellaisia, missä n.s. laki kahlehtii
vapaata ihmisiä. Valitsin itselleni uutisasutuksen lähellä nykyistä
Uuden Jokilinnan linnoitusta. Siellä minä raivasin maata, rakensin
talon ja perustin puutarhan, joka kohosi vuosi vuodelta arvossa.
Delawaren rannoilla ei ollut ainoatakaan uutisasutusta, joka olisi
ollut paremmin hoidettu tai arvokkaampi kuin omani. Minä viihdyinkin
siellä hyvin ja vaimoni ja molemmat lapset myöskin. Tosin naapurini,
vaikka he olivat maanmiehiäni, kieltäytyivät seurustelemasta kanssani
siksi, että olin ollut merisissi, mutta siitä en välittänyt, sillä olin
oppinut olemaan itselleni kylliksi. Niinpä eräänä kauniina päivänä
saapui isänne Uuteen Ruotsiin siirtokunnan kuvernööriksi, ja hän vaati,
että ne siirtolaiset, jotka eivät olleet synnyltään ruotsalaisia,
vannoisivat uskollisuudenvalan Ruotsin kuningattarelle. Minun
naapurini, suuria pelkureita kaikki, tekivät sen, mutta minä
kieltäydyin. Kerran olin vannonut uskollisuudenvalan mustalle lipulle,
enkä koskaan katunut sitä, sillä se oli tuottavaa, mutta uutta valaa en
tahtonut vannoa, kaikkein vähinten hameissa käyvälle kuninkaalle.
Tahdoin olla oma kuninkaani, mutta en kenenkään alamainen, ja juuri
siitä syystä olinkin tullut tänne, sillä niihin aikoihin ei näillä
seuduin puhuttu paljonkaan kuninkaasta tai laista. Mutta mitä tapahtui?
Niin, uusi kuningas karkoitti minut omalta uutisasutukseltani antamatta
mitään korvausta, ja luovutti sen ruotsalaisille. Oliko se oikein
tehty?"

Hän vaikeni, ikäänkuin odottaen vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut,
jatkoi hän:

"Ei, se oli verisintä vääryyttä. Mutta Peter Irgens ei anna kenenkään
kohdella itseään ynseästi, nimitettäköön häntä kuvernööriksi tai miksi
muuksi hyvänsä. Minun täytyi väistyä ylivoimaa, mutta minä vannoin,
pyhemmin kuin mitään uskollisuudenvalaa, että kostaisin perinpohjin
ensiksikin kuvernöörille ja toiseksi uutisviljelijälle, joka oli
uskaltanut anastaa minun työni ja vaivani hedelmät. Sattumalta tulin
ensiksi kostaneeksi uutisasukkaalle. No, se epäonnistui, vaikka minun
on vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää oikeaa syytä siihen, miten
tuo uutisasukas ja hänen seurueensa saattoi päästä ulos siitä haudasta,
jonne minä irokeesien avulla olin heidät elävältä muurannut. No hyvä,
sanoin minä, jos et saanutkaan Mackille kostetuksi, niin pidä huoli
siitä, että kostat sitä perinpohjaisemmin kuvernöörille. Minä tuumin
yötä päivää, keksiäkseni oikean keinon. Jos, tuumin minä, väijyn
Printzinhovin puistossa tai jossakin muussa sopivassa paikassa, niin ei
liene kovin vaikeaa eikä itsellenikään vaarallista ampua kuula hänen
sydämeensä. Mutta kaikkienhan meidän on kuoltava, eikä helppo ja
tuskaton kuolema ole mikään kosto tällaisessa tapauksessa. Ei, teenpä
jotain, joka tuottaa hänelle monen vuoden surun ja tuskan. Ja vihdoin
keksin oikean keinon. Minä otin selkoa hänen perheoloistaan. Silloin
sain tietää, että hänen toinen avioliittonsa oli lapseton, mutta että
hän sitä hellemmin oli kiintynyt lapsiinsa ensimäisestä aviostaan,
varsinkin kahteen nuorempaan tyttäreensä, jotka asuivat vielä kotona.
Siinä on oikea keino. Nuo tyttäret minä ryöstäisin, niin ettei hän
koskaan saisi heitä enää nähdä. Siten osuisin paremmin hänen sydämeensä
kuin lyijy kuulallani. Nyt aloin vakoilla ja pian ilmestyikin edullinen
tilaisuus, jolloin vänrikki oli poissa, sillä muulloin hän aina riippui
heidän hameenhelmoissaan, kun he kauniilla ilmalla läksivät kävelylle.
Minä pyysin ystävältäni, Kovapäältä apua, varastin veneen jokirannasta,
kaikki oli hyvin valmistettu ja miten aikeeni onnistui, sen te itse
parhaiten tiedätte."

Nyt hän taaskin vaikeni katsellen vihaa ja voitonriemua säkenöivillä
katseilla uhrejaan.

Ei tälläkään kertaa hän saanut vastausta. Nuoret tytöt olivat niin
kauhuissaan, etteivät he voineet puhua. Ja sitä paitsi, mitä hyötyä
siitä olisi ollut, Jos olisikin ruvennut keskusteluihin noin
sydämettömän roiston kanssa?

Metsälilja ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa tästä pitkästä puheesta,
mutta kun hän tyttöjen pelästyneistä kasvoista saattoi nähdä, että sen
sisältö varmaankin oli kaikkea muuta kuin mieluisa, suuttui hän,
asettui uhkaavana Peter Irgensin eteen ja sanoi:

"Miksikä Vesirotta puhuu sanoja, jotka pahoittavat valkoisia kukkia?
Metsälilja on heidän ystävänsä, ja karttakoon Vesirotta hankkimasta
itselleen vihollisen Kovapään teltassa! Tämä teltta on naisia varten,
eikä miehiä -- mene!"

Hollantilainen näytti hiukan ällistyvän päällikön vaimon
karkoituskäskyä, sillä hän ei tahtonut riitaantua hänen kanssaan. Hän
vastasi varsin sävyisästi:

"Älä suutu, Metsälilja, kun et tiedä, mistä on kysymys. Minulla on
vielä jotakin sanottavaa valkeille tytöille ja sitten en enää häiritse
teitä."

Sitten hän kääntyi tyttöjen puoleen ja jatkoi! ruotsiksi:

"Minä olen nyt sanonut teille, ketä te saatte kiittää ryöstöstänne.
Nyt tahdon ilmaista kohtalonne. Helppo minun olisi ollut tappaa teidät,
mikä ehkä olisikin ollut viisainta. Velttous ei minua siitä
estänytkään, vaan se seikka, että olin joutunut riitaan ei yksin
päällikön, vaan myöskin poikani kanssa. Kuulkaa siis, mitä olen
päättänyt: sinä, Lydia, joudut päällikkö Kovapään vaimoksi, sinä,
Greta, saat sen sijaan valkoisen miehen. Saat mennä naimisiin poikani
Willin kanssa, joka vastoin tahtoani on rakastunut sinuun matkan
varrella. Paremman miniän olisin toivonut itselleni, mutta olkoon
menneeksi!" -- --

Lydia neiti oli oikeastaan lempeä ja hiljainen luonteeltaan, mutta
sellaisetkin voivat, jos jousta liiaksi jännitetään, syttyä tuleen, ja
niin hänenkin nyt kävi. Hehkuvin silmin hän nousi sohvalta, astui niin
lähelle vanhaa merirosvoa, että tämä peräytyi askeleen, ja sanoi:

"Tiedä siis, kurja roisto, että kernaammin tapan itseni kuin suostun
Kovapään vaimoksi. Sinä, kurja olento, luulet viisaudessasi
järjestäneesi kostohankkeesi siten, että ne täyttyvät tahtosi mukaan.
Mutta saatpa nähdä, että on korkeampi ja jalompikin voima olemassa kuin
sinun, joka johtaa ihmisten kohtaloita, ja jollet saa sitä ennemmin
tietää, niin ainakin sinä päivänä, kun riiput hirsipuussa."

Hermojännitys oli Lydialle ollut liian suuri. Tuo voimakas vastaus oli
siinä määrin väsyttänyt häntä, että hän vaipui voimattomana sohvalle.

Ihmeissään Metsälilja oli seurannut hänen voiman purkaustaan. Kumartuen
Gretan puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa:

"Mitä Vesirotta sanoi, mikä saattoi suututtaa noin julmasti Valkoista
Ruusua?"

"Vesirotta sanoi, että Kovapää nai Valkean Ruusun", kuiskasi Greta.

Tämä vastaus vaikutti intiaaninaiseen melkein kuin kipinä ruutiin.
Hänen vihansa ei kääntynyt Lydiaan, vaan hollantilaiseen, jonka
suunnitelmat hän arvasi. Notkeana kuin kissa hän hyppäsi hämmästyneen
Irgensin päälle. Greta luuli, että hän aikoi repiä häneltä silmät
päästä, mutta Metsälilja pui vain nyrkkiään hollantilaisen nenän
edessä Ja sitten hän alkoi sättiä, tietenkin irokeesin kielellä.

"Manitu lähettäköön pahoja paiseita ruumiiseesi, ilkeä Vesirotta, niin
että korpitkin karttavat ruumistasi, kun se heitetään rikkatunkiolle.
Kuka on antanut sinulle luvan tunkeutua minun ja Kovapään väliin, jota
sinä, ilkeä noita, koetat viekoitella tuomalla hänen tielleen metsän
kaikkein kauneimman kukan, jotta hän unohtaisi ja hylkäisi oman
Metsäliljansa, rakkaimpansa. Nyt ymmärrän, mikä sinä, aivan kuin
pahanhajuinen kettu, joka väijyy tunturikyyhkystä, vangitsit valkean
päällikön tyttäret ja toit heidät irokeesileiriin. Mutta varo itseäsi!
Kovapäällä on kaksi korvaa. Jos sinä puhut toiseen, niini minä kuiskin
toiseen. Saa nähdä, kenen ääni tunkeutuu syvemmälle. Lähde heti pois
tästä teltasta, jotta et myrkyttäisi hengelläsi minua ja valkoisia
neitoja ja ettemme me sairastuisi katselemalla sinun inhottavaa
hahmoasi."

Tätä suullista kaunopuheisuutta säestivät niin voimakkaat iskut ja
tyrkkäykset, että Peter Irgens piti parhaana kadota teltasta.

Kun hän oli poistunut, kuiskasi Metsälilja molemmille tytöille:

"Minä olen teidän ystävänne, ja jos teille sattuisi tilaisuus karata
Vesirotan kynsistä, niin autan teitä."

       *       *       *       *       *

Sen kohtauksen aikana, jonka yllä kuvasimme, oli päällikkö Kovapää
ollut poissa leiristä. Pari tuntia myöhemmin hän palasi takaisin, mutta
hänen hahmonsa ennusti ukkosta ja salamaa. Peter Irgens oli kiiruhtanut
häntä vastaan, sillä hän toivoi päällikön avulla voivansa kiiruhduttaa
aikeitansa kuvernöörin tyttärien suhteen, ehkäpä hän aikoi myös
valittaa Metsäliljan käytöstä, mutta kun hän näki uhkaavan ja synkän
ilmeen päällikön kasvoilla, vaikeni hän ja päätti säästää asiansa
esittämisen edullisempaan aikaan. Mutta Kovapäälläkin näytti olevan
jotakin sanottavaa hollantilaiselle, sillä hän viittasi häntä
seuraamaan mukanaan päällikön telttaan.

Kun he olivat jääneet yksin, odotti Irgens, että Kovapää alkaisi
keskustelun, mutta tämä oli vaiti ja näytti vihaiselta. Silloin Irgens
päätti tarttua härkää sarviin kiinni.

"Mitä uutta kuuluu irokeesipäällikköjen neuvotulen luota", kysyi hän
pehmeällä ja mairittelevalla äänellä.

Kovapää oli näet ollut päällikkökokouksessa läsnä itäisessä leirissä.
Vastaus kuului:

"Kovapään silmä oli sumea, kun hän suostu: auttamaan Vesirottaa
valkoisen päällikön tyttärien ryöstämisessä."

"Miksikä niin", kysyi Irgens hämmästyneenä.

"Miksikä? Mene tarkastamaan mohikaanien leiriä, kun he kerääntyvät
taistellakseen meitä vastaan, niin näet heidän joukossaan kolmekymmentä
pyssyä, paitsi kahta valkeaa päällikköä, joilla on pitkät puukot. Uuden
Jokilinnan päällikkö johtaa! heitä ja hän on lähettänyt sanan meidän
päälliköillemme, että hän ja hänen miehensä ovat tulleet rankaisemaan
meitä siksi, että autoimme Vesirottaa ryöstämään ylipäällikön
tyttäret."

Peter Irgens kalpeni ja näytti kiusaantuneelta. Mietittyään hetken
aikaa hän sanoi:

"Irokeesit ovat urhoollisia ja he ripustavat valkoisten miesten luut
valkenemaan majojensa ovien! yläpuolelle."

"Kuolema on urhoollisuutta voimakkaampi ja kuolema asustaa valkoisten
miesten putkissa. Kun irokeesit palaavat kyliinsä, puuttuu moni rohkea
mies heidän paristaan ja monet lesket ja isättömät lapset itkevät.
Tahtooko Vesirotta ottaa elättääkseen leskiä ja isättömiä?"

Peter Irgensin mielestä oli parasta olla vastaamatta tähän kysymykseen.
Sen sijaan hän sanoi: "Parasta olisi heti naittaa valkoiset neidot. Kun
valkoiset miehet saavat kuulla, että niin on käynyt, huomaavat he, että
heidän on turha lähteä irokeesejä vastaan taistelemaan. Sitä paitsi,
jos me palaamme lujiin kyliimme pohjoisessa, niin valkoiset sotamiehet
kieltäytyvät seuraamasta meitä erämaahan. Kilpikonna ei ole vaarallinen
antiloopille, joskin sillä on terävät ja kovat leuat. Viettäkäämme
häitä vielä tänä iltana ja anna paluukäsky."

Hollantilaisella ei ollut paljon iloa tästä viekkaasta neuvostaan. Sen
sijaan että päällikkö olisi talttunut, hän suuttui vain yhä enemmän.
Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän tarttui tomahawkinsa varteen
tavalla, jotta Peter Irgens väistyi pelästyneenä syrjään.

"Sinun neuvoistasi", ärjyi hän, "olen saanut kyllikseni. Valkoisen
päällikön tyttäristä ei sinulla ole enää mitään sanomista, ja varo
itseäsi, jos sinun tai poikasi jalat lähestyvät heidän telttaansa.
Valkoiset neidot ovat meidän panttivankejamme, ja vapauttamalla heidät
me hankimme itsellemme luvan palata kotiimme, jos onni olisi meille
vastainen. Mutta että heidän silloin pitää olla koskemattomia sen kai
Vesirotankin pitäisi ymmärtää. Ei, sen sijaan saat heti lähteä Fort
Nassauhin ja käskeä päällikköä lähettämään yhtä monta sotamiestä
avuksemme kuin mohikaaneillakin on."

Kuullessaan tämän käskyn, joka lausuttiin lujalla äänellä, kävi Peter
Irgens kovin hämilleen. Mietittyään hiukan, jona aikana hän ei
uskaltanut katsoa irokeesiä silmiin, vastasi hän:

"Se mitä pyydät minulta, Kovapää, on mahdotonta ja minä selitän sinulle
suoraan, minkä vuoksi. Fort Nassaun päällikkö, Andreas Hudde, ja minä
emme enää ole ystäviä. Me jouduimme pahaan riitaan ja siksi minä viime
syksynä poistuin Fort Nassausta ja tulin sinun luoksesi. Ja vielä
kireämmiksi meidän välimme tulivat, kun poikani, joka oli tiedustelija
ja metsästäjä hollantilaisen siirtolan palveluksessa, karkasi Fort
Nassausta ja seurasi minua. Jos minä tulisin nyt sinne irokeesien
lähettiläänä, niin seuraus olisi, ettet saisi sieltä apua, ja että
minut heitettäisiin tyrmään, jolloin kadottaisit hyvän pyssyn sekä
uskollisen ystävän."

"Kauan olenkin epäillyt", vastasi päällikkö vavisten vihasta, "että
Vesirotalla on kaksi kieltä! suussaan, mutta nyt sen tiedän. Etkö
vakuuttanut minulle moneen kertaan, että voisit hankkia minulle apua
Fort Nassausta, jos se olisi tarpeen? Mutta --"

Ei tiedä, miten tämä keskustelu olisi päättynyt -- ehkäpä Peter Irgens
olisi kadottanut päänsä, sillä Kovapää oli hirveän vihoissaan -- jollei
viime tingassa se olisi kehkeytynyt intiaanin hyökätessä telttaan ja
kiireisesti kertoessa, että kaksi miestä, valkoinen ja mohikaani,
hiiviskeli leirin lähettyvillä ikäänkuin väijyen jotain.

"Missä heidät on nähty", kysyi Kovapää, jonka viha, Peter Irgensin
onneksi, sai nyt uuden käänteen.

"He piileksivät siinä melkein läpipääsemättömässä tiheikössä, joka
peittää tuota kukkulaa metsän reunassa", vastasi intiaani.

Heti paikalla Kovapää hyökkäsi risuvallien väliselle aukiolle, jonne
hän kiireesti kutsutti väkensä ja lähetti heidät piirittämään
tiheikköä. Itse hän suurella innolla otti osaa tähän ihmisjahtiin.

Hitain askelin ja mutisten jotain hampaittensa välissä läksi Peter
Irgens päällikön teltasta palatakseen omaansa. Hän oli kaikkea muuta
kuin tyytyväinen keskustelunsa tulokseen päällikön kanssa. Kaikki kävi
tänään häneltä takaperoisesti.




KAHDESKYMMENES LUKU.

Kaksi tuntia järven pohjassa.


Varmaankin lukija on jo arvannut, että nuo kaksi miestä, jotka saivat
aikaan niin mieluisan keskeytyksen Peter Irgensin ja päällikön
keskustelussa, oli Pekka Drufva ja Uncas. He olivat oleskelleet jo
kaksi päivää leirin läheisyydessä, jota he olivat tarkoin voineet
vakoilla kukkulan harjalta. Niin, olivatpa he yön aikana olleet aivan
risuvallienkin juurella ja piileskelleet niissä. Siten he olivat
saaneet tarkat tiedot eri telttojen ja majojen asemista sekä
paikallisoloista yleensä. Useamman kerran he olivat nähneet molemmat
tytötkin, heidän ollessaan teltan ulkopuolella. He huomasivat
kuitenkin, etteivät he tällä erää voineet tehdä muuta kuin odottaa. He
olivat saapuneet liian varhain intiaanileiriin. Pekka Drufva oli
laskenut, että sanoma ruotsalaisen apujoukon saapumisesta mohikaanien
luo tyhjentäisi irokeesien leirin sotilaista, mutta sanoma olikin
saapunut myöhemmin kuin hän oli laskenut.

Tähän asti heidän oli onnistunut erinomaisesti pysyä piilossa. Ei
kukaan leirissä aavistanut heidän läsnäoloaan. Mutta, niinkuin
tiedämme, sattumasta riippuu hyvinkin paljon. Usein se tekee tyhjäksi
viisaimmatkin laskut ja saattaa häpeään suurimmankin varovaisuuden.
Niinpä nytkin. Kohtalo määräsi, että kaksi irokeesiä, jotka olivat
metsästäneet metsässä, palasivat kotiin tietä myöten, jota intiaanit
eivät muuten koskaan kulkeneet. Ja he keksivät Pekka Drufvan ja Uncasin
pensaikossa. He eivät uskaltaneet kuitenkaan hyökätä heidän päälleen.
Sen sijaan he juoksivat kuin metsäkauriit leiriin ja kertoivat, mitä he
olivat nähneet. Silloin molemmat tiedustelijat näkivät heidät myöskin,
ja he tiesivät, että heidän salaisuutensa oli nyt tullut ilmi sekä
ettei heidän käynyt enää viipyminen tiheikössä, jonka intiaanit
tietenkin piirittäisivät. He pakenivat siis metsään ja juoksivat
henkensä edestä. Hetken kuluttua Pekka Drufva pysähtyi hengittämään.

"Kestää vielä kolme tai neljä tuntia", sanoi hän, "ennenkuin tulee
pimeä metsässä, jossa he seuraavat jälkiämme niinkauankuin he voivat
niitä nähdä, ja ehkäpä he saavat meidät kiinni. Kulkekaamme suuressa
kaaressa leirin ympäri järven rantaan. Rannassa on runsaasti
kanootteja. Me otamme yhden niistä ja soudamme rantapuiden suojassa
etelään. Vesi ei jätä jälkiä taaksensa."

He läksivät sanottuun suuntaan, missä maa sitä paitsi oli kovempaakin
ja missä siis oli vaikeampi seurata jälkiä. Heidän onnistuikin päästä
sen piirin ulkopuolelle, jonka Kovapää oli vetänyt tiheikön ympäri ja
pääsivät onnellisesti järven rantaan kenenkään näkemättä heitä. He
ottivat kanootin ja sousivat rantaleppien suojassa, jotka estivät heitä
leiriin näkymästä, missä kaikkien huomio muuten olikin kääntynyt
toisaalle. Mutta hetken kuluttua nousi este eteen, jota he eivät olleet
edeltäpäin laskeneet ja joka pakotti heitä heti keskeyttämään soutunsa.
Lahden pohjukassa, jota pohjan puolelta suojeli metsäinen niemi, seisoi
muutamia intiaanivaimoja vaatteita pesemässä. Heidän ohitseen oli
mahdoton salassa päästä.

Mitä nyt oli tehtävä?

"Me soudamme saareen, joka on suoraan vastassamme", sanoi Pekka Drufva.
"Niemi estää naisia näkemästä meitä. Sen sijaan voidaan leiristä nähdä
meitä. Vaikka enpä usko, että siellä kukaan tulee katsoneeksi järvelle.
Varmuuden vuoksi heittäydyn kuitenkin veneen pohjalle ja annan sinun,
Uncas, soutaa yksin. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän sinua
omiksi miehikseen, jotka ovat lähteneet kalaan, sillä kaukaa on
mahdoton erottaa mohikaania irokeesistä."

Ehdotus toteutettiin heti. Hetken kuluttua he pääsivät saaren rantaan,
piilottivat kanootin kaislikkoon ja nousivat maihin. Saari oli hyvin
pieni, mutta siinä kasvoi tiheätä pensaikkoa, niin että he vaivoin
pääsivät sen läpi tunkeutumaan. Ei ollut siis vaikea piiloutua sinne ja
samalla tähystellä vastakkaista rantaa. Täällä, arveli Pekka Drufva, he
voisivat olla turvassa, ainakin siksi kunnes pyykinpesijät olivat
lähteneet pois ja avanneet uuden tien takaa-ajetuille.

Mutta sillä kertaa he erehtyivät. Kun irokeesit olivat tutkineet koko
tiheikön kukkulan ympärillä, keksivät he varmaankin järven rantaan
johtavat jäljet, sillä äkkiä näkyi suuri liuta heitä saaren
vastakkaisella rannalla. He näyttivät varsin epäröiviltä ja juoksivat
sinne tänne, sillä siihenhän jäljet loppuivat, mutta vihdoin he
huomasivat, että yksi kanootti oli kadonnut. Samassa itse Kovapää
saapui paikalle, ja hän viittasi saareen. Heti useampia kanootteja
työnnettiin vesille, eikä epäilystäkään, että nyt alkaisi saaren
tutkiminen. Mahdotonta oli siis enää piileskellä pensaikossa. Sitä
paitsi tiesi Pekka Drufva liiankin hyvin, miten tarkkasilmäisiä
intiaanit olivat. Mutta rohkeus ei kadonnut häneltä silti.
Tunkeuduttuaan tiheän pensaikon läpi ja saavuttuaan saaren toiselle
rannalle, sanoi hän:

"Meidän täytyy piiloutua veteen."

"Irokeeseillä on silmät -- he näkevät päämme kaislikossa, kun
kohottaudumme pintaan hengittämään", sanoi Uncas.

"Meidän ei pidä pistää päitämme ylös vedestä. Niiden pitää, samoinkuin
muunkin ruumiin, maata järvenpohjassa."

"Voiko valkoinen mies elää hengittämättä", kysyi mohikaani.

"Saat nähdä", vastasi Pekka Drufva. Hän leikkasi kaksi miehenpituista
ruokoa kaislikosta, veisti tyveen sopivan imukkeen ja leikkasi muutamia
pieniä reikiä heti lehtiröyhyn alapuolelle. Puhallettuaan ruovon läpi
nähdäkseen, että ilma pääsi esteettä sen läpi, sanoi hän:

"Tämän ruovon läpi me hengitämme, maatessamme järvenpohjassa. Mutta
sieramet on pakko tukkea, jotta vesi ei pääse sitä tietä ruumiiseen, ja
siihen savi rannassa on sopivaa. Pahalta se tuntuu, mutta ei sille
mitään mahda, kun kysymyksessä on päästä irokeesien paalua pakoon."

Hän muodosti pari tulppaa pehmeästä savesta ja tukkesi niillä molemmat
sieramensa. Ja Uncas, joka täydellisesti luotti Pekan tietoihin ja
neuvokkuuteen, miten mahdottomilta hänen keinonsa näyttivätkin, seurasi
esimerkkiä.

Sitten he pistivät torvensa suuhun ja kahlasivat veteen niin syvälle
kuin pääsivät. Sitten he painautuivat pohjaan. Veden pinnassa näkyi
pari suurta vesirengasta, mutta ne katosivat pian eikä sillä paikalla,
jonne molemmat pakolaiset olivat kadonneet, näkynyt sitten enää muuta
kuin kaksi lehtiröyhyä sekä kappale kaislan ruokoa. Mutta sellaisiahan
siellä kasvoi tuhansittain, osittain tiheinä pensakkoina rannassa,
osittain harvemmassa kauempana vedessä. Kukapa olisi voinut aavistaa,
että nämät molemmat kaislat tuhansien joukossa olivat välittäjinä ilman
ja kahden järvenpohjassa makaavan ihmisen välillä? Sitä ei edes
kaikkein teräväsilmäisin intiaani voinut aavistaa.

Miten Pekka Drufva oli keksinyt jotakin niin merkillistä?

Niin, se oli muisto kouluajalta Turussa. Koulupoikien käydessä uimassa
oli joku kekseliäs poika keksinyt tämän yksinkertaisen tempun, jonka
avulla saattoi leikitellä sukeltajaa. Ja sitä koetettiin suurella
menestyksellä. Vaikeinta oli pysytellä pohjassa, sillä kun keuhkot
täyttyvät ilmalla, on ruumis kevyempi kuin vesi ja pyrkii veden
pinnalle. Siksi toisen käden täytyi olla vapaana, jotta sillä saattoi
pidellä pohjasta kiinni. Sentähden ei sitä voitu käyttää nenän
tukkijana, vaan olivat sieramet täytettävät savella.

Seikka, joka suuresti edisti pakolaisten turvallisuutta, oli se, että
vesi järvessä oli varsin sameaa.. Intiaanit olisivat siis tuskin
nähneet heitä, vaikka heidän päähänsä olisi juolahtanut tutkia
järvenpohjaa, mitä he eivät kuitenkaan tehneet.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin irokeesejä vilisi pienellä saarella.
Tiheikön vuoksi kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin irokeesit olivat
vakuutetut siitä, etteivät pakolaiset olleet enää siellä. Sen sijaan
katkenneet oksat ja selvät jäljet osoittivat, että he olivat
tunkeutuneet saaren poikki. Ja kun kanootti löydettiin kaislikosta,
niin oli selvää, etteivät ne sillä olleet soutaneet pois saaresta.
Kaksi mahdollisuutta oli enää olemassa, joko he olivat piiloutuneet
kaislikkoon nenä vedenpinnan yläpuolella -- piiloutumistapa, joka ei
suinkaan ollut intiaaneille outo -- tai olivat he uiden paenneet
saaresta. Ettei edellistä keinoa oltu käytetty, todisti erittäin
huolellinen kaislikon tarkastus, jota Kovapää itse johti. Ja toinen
keino tuntui aivan mahdottomalta. Lähimpään rantaan he olisivat tosin
helposti voineet uida, mutta niinpiankuin oli käynyt ilmi, että he
olivat lähteneet järvelle, olivat taitavat tiedustelijat tutkineet
kumpaakin rantaa löytämättä vähintäkään jälkeä. Jos he taas olivat
yrittäneet uida vastakkaiselle rannalle, joka oli niin kaukana, että se
tuskin häämöitti silmään, niin eivät he olleet voineet ennättää sen
pitemmälle kuin että heidän päänsä näkyisi veden pinnassa. Varmuuden
vuoksi lähetti Kovapää kanootteja joka suuntaan, mutta kaikki oli
turhaa.

Kaikki nämä tutkimukset kestivät kolmatta tuntia, mutta kun ei niistä
ollut minkäänlaisia tuloksia, päätti Kovapää, että tiedustelijat
olivat hukkuneet yrittäessään uiden paeta saaresta. Ja samaa mieltä
olivat kaikki muutkin irokeesit yhtä lukuunottamatta. Tämä,
vanhemmanpuoleinen, suurta kunnioitusta nauttiva mies sanoi:

"Ei, hukkuneet he eivät ole. Varmaankin tuo valkoinen mies oli
valkoisten suuri poppamies, Ukkosen Veli. Loihtimalla hän on muuttanut
itsensä ja toverinsa kaloiksi. Huhu kertoo, että hän kerran,
maqualaisten ajaessa häntä takaa, sytytti järven palamaan. Se, joka
osaa sellaista tehdä, voinee muuttaa itsensä myös kalaksi."

Kovapää, joka oli varsin suuri epäilijä ollakseen intiaani, kohautti
vain olkapäitään tälle selitykselle.

Että vedessä voi kuulla, on tunnettu asia. Pekka Drufva kuulikin
erittäin hyvin kaiken sen melun, jota irokeesit pitivät etsiessänsä,
joskus hän saattoi järvenpohjaan kuulla heidän puhettaankin. Pahempi
sen sijaan oli näön laita, kun vesi oli niin sameaa. Kaksi kertaa hän
näki kuitenkin kanoottien pohjat, kun ne kiitivät kuin jättiläiskalat
hänen yläpuolellaan. Toinen niistä töytäsi niin kovasti vasten hänen
kaislaruokoaan, että se olisi irtaantunut hänen suustaan, jollei hän
olisi pidellyt lujasti kiinni.

Pitkiltä tunnit tuntuivat miehistä järvenpohjassa sillä välin kuin
heitä etsittiin. Ne olivat niin pitkät kuin kokonainen päivä, arveli
Pekka Drufva. Mutta vihdoin kaikki äänet vaikenivat, josta saattoi
päättää, että intiaanit olivat lähteneet pois. Varovasti hän kohosi
veden pintaan. Ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Silloin hän antoi
sovitun merkin Uncasille, jotta tämä tietäisi, että vankeus oli
päättynyt. He nousivat saaren rantaan, tunkeutuivat pensaikon läpi ja
näkivät, ettei ainoatakaan intiaania ollut jäänyt saareen. Kaikki
olivat palannee! leiriin, missä he hommailivat innokkaasti jotakin
vaikkei sitä tarkemmin näin pitkän matkan päähän voinut nähdä.

"He valmistautuvat sotaan", sanoi Pekka Drufva.; "Meidän täytyy
pysytellä täällä, kunnes tulee pimeä", sanoi hän. "Mutta sitten
ehdottaisin, että uimme toiselle puolelle ja palaamme entiselle
paikallemme kukkulan juurelle. Intiaanit tutkivat tiheikön niin
vastikään, etteivät he voi olettaa meidän palanneen sinne uudestaan,
varsinkaan kun he eivät voi luulla meidän olevan lähitienoilla, koska
he turhaan saivat etsiä meitä."

"Uncas kuuli, miten miehet, jotka kulkivat kanootissa vatsani yli,
arvelivat meidän hukkuneen", sanoi tämä.

"Sitä parempi. Ylhäällä kukkulalla me voimme pitää leiriä silmällä ja
nähdä mitä siellä tapahtuu. Ja se on meille tärkeintä, sillä siten
voimme keksisi tilaisuuden pelastaa neidot."

Pimeän tultua he uivat salmen poikki, joka erotti saaren mannermaasta,
ja palasivat sitten samaan tiheikköön, jossa he aikaisemminkin olivat
lymyilleet.

Varhain seuraavana aamuna kiipesi Pekka Drufva kukkulan harjulle, jossa
hänellä kahden kivilohkareen halkeamasta oli mainio näköala leiriin. Ja
nyt hän näki, ettei hän ollut erehtynyt edellisen päivän oletuksessaan.
Leirissä oltiin innokkaassa toimessa, ja heti auringonnousun jälkeen
läksi Kovapää melkein koko joukkonsa kanssa, Peter Irgens ja hänen
poikansa mukana, etelää kohti, liittyäkseen tietenkin suureen
irokeesijoukkoon idässä. Ja tämä näky ilahdutti Pekka Drufvaa suuresti.

Mutta samalla huomasi hän jotain, mikä tuotti hänelle levottomuutta.
Vahti oli asetettu tyttöjen teltan edustalle, ja yhdeksän miestä
jäi sitä paitsi leiriin. Luultavasti nämät olivat vähemmän
taistelukelpoisia, mutta yhdeksän kahta vastaan oli kuitenkin kovin
paljon.

"No, no", mutisi hän itsekseen, "jollei se onnistu voimalla, niin
käytetään viekkautta. Se asia on varma: Tytöt ovat pelastettavat."




YHDESKOLMATTA LUKU.

Pelastus.


Oli yö Kovapään lähdettyä Timberjärven rannalla sijaitsevasta leiristä.
Valkoiset tytöt vääntelivät itseään unettomina vuoteillaan. Entisiin
huoliin oli lisääntynyt vielä uusikin. Metsäliljan kautta olivat he
näet saaneet kuulla, että valkea mies ja mohikaani oli nähty
irokeesileirin läheisyydessä ja että Kovapää oli ajanut heitä takaa
melkein koko miesjoukollaan. Kun valkea mies ja hänen toverinsa olivat
huomanneet takaa-ajajansa, olivat he paenneet saareen, mutta sieltä he
olivat kadonneet jäljettömiin. Kovapää ja hänen miehensä olivat
varmasti vakuutetut siitä, että he olivat hukkuneet yrittäessään uida
järven yli.

Tytöt arvasivat heti, että nuo miehet olivat Pekka Drufva ja joku
mohikaani, eivätkä he liioin voineet epäillä, että heidän
tarkoituksensa oli pelastaa heidät. Nyt he olivat epäonnistuneet
aikeessaan ja vapauttajat olivat kuolleet. Samalla toivon viimeinen
tähti oli sammunut, ja kuka sytyttäisi uuden? Tosin Metsälilja oli
luvannut auttaa heitä, mutta eihän pieni intiaaninainen voinut opastaa
heitä kotiin, vaikka hän parhaassa tapauksessa voisikin auttaa heitä
pakenemaan intiaanileiristä. Kauhulla he ajattelivat Peter Irgensin
sanoja ja hänen ennustustaan. Varmaankin viimeinen pelastus olisi
kuolema.

Vähitellen Lydia oli itkenyt itsensä nukuksiin, mutta Greta makasi yhä
valveilla, kuunnellen vahdin askelia teltan ulkopuolella, yölintujen
kaameaa huutoa ja oman sydämensä rauhatonta sykintää. Hän ei kuitenkaan
ollut yhtä toivoton kuin sisar. Syynä siihen oli se, että hän luotti
täydellisesti Pekka Drufvan niin monasti koeteltuun kykyyn suoriutua
pahimmistakin tilanteista. Ei sellainen mies, tuumi hän, voinut hukkua
järveen, joka ei ollut vesisammiota suurempi. Ei, hän oli petkuttanut
irokeesejä, siinä koko juttu, ja varmaan hän tavalla tai toisella
antaisi tietoja itsestään. Juuri kun hän ainakin kahdennenkymmenennen
kerran tuumi tätä samaa asiaa, kuuli hän omituisen kolahduksen, joka
saattoi hänet hätkähtämään. Kuului aivan siltä, kuin jotakin olisi
pudonnut teltan lattialle, kahisten kaisloissa. Mitähän se saattoi
olla?

Heti paikalla häneen iski ajatus, että se varmaan oli jokin tieto Pekka
Drufvalta. Sehän soveltui erinomaisesti hänen aikaisempaan
ajatusjuoksuunsa. Lydia nukkui ja Kaketu nukkui myöskin. Hän laskeutui
maahan vuoteeltaan ja alkoi polvillaan tunnustella kaisloja, jotka
olivat levitetyt lattialle. Hänen täytyi kokonaan turvautua
tunneaistiinsa, sillä teltassa oli aivan pimeä -- kesäyöt Amerikassa
eivät ole yhtä valoisia kuin Pohjolassa eikä hän uskaltanut sytyttää
tulta pelosta, että Kaketu heräisi.

Vihdoin se onnistuikin. Hän sai käteensä pienen, varsin painavan
esineen, luultavasti kiven, jonka ympärille oli kääritty jotakin, mikä
oli paperia tai kangasta kovempaa. Hän arvasi, että se oli tuohta. Ja
varmaankin tuohessa oli joku tiedonanto. Mitä hän tekisi? Jos hän
sytytti tulen, heräisi Kaketu aivan varmaan. Mutta toisaalta tuntui
aivan sietämättömältä odottaa aina päivän valkenemiseen saakka. Hän
tuumi sinne ja tänne, mutta vihdoin viimeksimainittu ajatus voitti. Hän
piilotti kiven vuoteeseensa ja paneutui levolle. Vihdoin hän nukahti,
sillä nyt oli toivo jälleen herännyt ja karkoittanut huolet pakosalle.

Niinpiankuin Kaketu seuraavana aamuna oli lähtenyt aamuaskareihinsa,
kertoi Greta Lydialle yöllisestä tapauksesta ja otti esille aivankuin
taivaasta tipahtaneen sanoman. Se oli kivi, jonka ympärille oli
kiedottu pitkä tuohiliuska, ja siihen oli Pekka Drufva piirtänyt
veitsensä kärjellä seuraavat sanat:

"Me emme ole hukkuneet, vaan olemme nyt samassa tiheikössä, jossa
meidät eilenkin nähtiin. Valmistukaa pakoon ensi yönä, sillä silloin me
vapautamme teidät. Miten se tapahtuu, en voi vielä sanoa, mutta se
tapahtuu kyllä. Pekka Drufva."

Nyt alkoivat yksin Lydiankin kasvot kirkastua ja ilossaan hän syleili
ja suuteli sisartaan. Sitten he alkoivat neuvotella.

"Mitä me nyt teemme", kysyi Greta.

"Tietysti me olemme valmiit karkaamaan, niinkuin kirjeessä seisoo",
vastasi Lydia.

"Se ei riitä. Meidän täytyy koettaa auttaa pelastajiamme, jos
mahdollista antaa sana Pekka Drufvalle."

"Miten ihmeessä", kysyi Lydia, "me voisimme sitä tehdä, varsinkin kun
meitä vartioidaan entistä enemmän?"

Greta tuumi hetken aikaa. Sitten hän sanoi:

"Minä olen keksinyt tuuman. Me uskomme asian Metsäliljalle. Hän on
luvannut auttaa meitä, ja koska siihen nyt on tilaisuus -- -- --"

"Oletko aivan mieletön, Greta? Sillähän me antaisimme ilmi sekä itsemme
että pelastajamme", huudahti Lydia.

"Metsälilja on hyväsydäminen ja tahtoo meidän parastamme, siitä
o!en varma, ja sitä paitsi on hän luvannut auttaa meitä. Mutta
minä en rakenna toivoani ainoastaan tähän seikkaan, vaan hänen
mustasukkaisuuteensa. Hän pelkää, että Peter Irgensin väitteessä voi
olla perää, että sinut on määrätty Kovapään puolisoksi. Etkö muista
miten hän suuttui, kun tulkitsin hänelle hollantilaisen sanat? No niin!
Hän ei tahdo kadottaa Kovapään rakkautta, ja siksi hän on valmis
tekemään mitä hyvänsä saadakseen sinut pois leiristä. Siksi me voimme
luottaa häneen. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"

Lydia tuumi hetken aikaa. Sitten hän vastasi: "Niin, ymmärrän kyllä,
ehkäpä olet oikeassakin. Jos hän tahtoo auttaa meitä, niin on siitä
paljon hyötyä sekä meille että auttajillemme."

Ei kestänyt kauan ennenkuin päätös voitiin panna toimeen, sillä pian
Metsälilja saapui aamutervehdykselle valkoisten ystäviensä luo.
Tullessaan telttaan hän käski Kaketun aina poistua, toimenpide, joka
oikeastaan oli hyvin turha, kun hän ei kuitenkaan ymmärtänyt kieltä,
jota he puhuivat keskenään.

       *       *       *       *       *

Pekka Drufva ja Uncas olivat järjestäneet olonsa varsin mukavaksi siinä
tiheikössä, jonne he olivat palanneet järvenpohjasta. Raivaamalla
tieltä muutamia pensaita olivat he saaneet oikean lehtimajan keskelle
okaista tiheikköä. Mutkikas ja kova tie johti sinne, ja sieltä oli
käytävä "observatorioonkin", mäen harjalla olevalle kalliolle.
Nykyisestä asunnostaan he saattoivat myös puolustautua pienempää
joukkoa vastaan, sillä tiheikön muodosti melkein yksinomaan okaiset
pensaat, joiden läpi ei ollut hyvä tunkeutua.

Noin viiden ajoissa iltapuolella, samana päivänä, jolloin kuvernöörin
tyttäret olivat keskustelleet Kovapään vaimon kanssa, istuivat
ystävykset yhdessä ja suunnittelivat, miten he voisivat toteuttaa sen
yrityksen, jonka toimeenpanosta Pekka Drufva oli tuohikirjeessään
ilmoittanut. Mutta vastoin tapaansa ei Pekka Drufva voinut keksiä
mitään hyvää keinoa. Tosin hän oli tehnyt useitakin ehdotuksia, mutta
osittain hän itse, osittain Uncas hylkäsi ne. Vihdoin hän sanoi:

"Koska sinä, Uncas, viime yönä saatoit hiipiä niin kauaksi leiriin,
että sinun onnistui heittää kivi savureiästä sisään, voinet kai hiipiä
vahdinkin kimppuun ja tehdä hänet äänettömäksi. Sitten voimme esteettä
viedä tytöt pois.! Eukko, joka makaa teltassa, on kai helposti
käsiteltävissä."

"Uncas voi kieriä pitkin maata kuin käärme, mutta siihen eivät
valkoisen päällikön tyttäret pysty. Ja leirissä on useita muitakin
vahteja paitsi teltan edustalla -- ainakin kaksi muuta."

Pekka Drufva repi hiuksiaan. Mutta juuri kun hän aikoi vastata,
hätkähti mohikaani ja tarttui tomahawkiinsa.

"Mitä se oli", kysyi Pekka Drufva. "En kuule muuta kuin linnunpoikasten
piipitystä pensaikossa."

"Uncas kuuli kevyitä askelia ja -- -- --"

Äkkiä seisoi intiaani heidän edessään. Molemmat tarttuivat aseihinsa,
mutta laskivat ne maahan, huomatessaan, että se olikin harvinaisen
kaunis, nuori intiaaninainen. Hän kohotti toista kättään rauhanmerkiksi
ja hymyili. Sitten hän sanoi:

"Metsälilja on valkoisten neitojen ystävä ja he lähettivät minut
tänne."

Sitten hän ojensi Pekka Drufvalle palasen parkittua antiloopinnahkaa,
jolle Greta oli hiilellä kirjoittanut seuraavat sanat:

"Te voitte luottaa Metsäliljaan. Hän voi antaa teille tietoja ja hyviä
neuvoja. Vaikka hän onkin Kovapään vaimo, tahtoo hän kaikella tavalla
auttaa meitä karkaamaan. Greta."

Kun Pekka Drufva oli lukenut viimeiset rivit, ei hän voinut olla
hymyilemättä. Nyt hän käsitti, miksi saattoi täysin luottaa
Metsäliljaan ja hänen auttamishaluunsa. Koska hän ei erikoisesti ollut
perehtynyt irokeesien kieleen, pyysi hän Uncasin toimimaan tulkkina,
johon tämä sitä kernaammin suostui, kun hän näytti erikoisella
ihailulla katselevan kaunista sanantuojaa. Sitten seurasi seuraava
keskustelu:

"Valkoisen päällikön tytär kirjoittaa, että Metsälilja voi antaa meille
hyviä neuvoja, miten parhaiten voimme ryöstää molemmat valkoiset
neidot."

"Metsälilja voi sen kyllä tehdä."

"Puhu! Ukkosen Veljen korvat kuuntelevat."

"Menköön toinen teistä pimeän tultua saareen, jossa te katositte
irokeesien silmien edestä ja sytyttäkää siellä tuli ja palatkaa sitten
takaisin. Kun Bisamirotta, jolla päällikön poissa ollessa on käskyvalta
leirissä, näkee tulen, luulee hän, että olette palanneet saareen ja
sytyttäneet siellä tulen. Hän ottaa silloin mukanaan kaikki miehensä,
paitsi vahdin valkoisten neitojen teltan edustalta ja lähtee
vangitsemaan teitä. Sillä välin te ryöstätte neidot."

"Mutta", arveli Pekka Drufva, "irokeesit luulevat, että me olemme
hukkuneet. Mitenkä Bisamirotta voisi luulla saavansa kiinni vainajien
henkiä?"

"Alussa he luulivat teidän hukkuneen. Mutta sittemmin arveltiin, että
olitte vain lumonneet irokeesien silmät. Sitä mieltä on
Bisamirottakin."

"Jos olet varma siitä, että Bisamirotta lähtee matkaan nähdessään
tulen, niin on suunnitelmasi erittäin hyvä."

"Kyllä hän lähtee", vakuutti Metsälilja, lisäten: "Bisamirotta on hyvin
urhoollinen, mutta erittäin ovela ei hän ole. Hän, joka pitää itseään
suurena sankarina, oli loukkaantunut, kun hän ei saanut seurata mukana
sotaretkelle, vaan oli pakotettu jäämään tänne. Monet pilkkasivat häntä
sen johdosta, että hänet oli pantu naisia vartioimaan sillä välin kuin
muut läksivät vihollista vastaan. Mutta jos hän, heimon ollessa poissa,
saa kiinni Ukkosen Veljen ja mohikaanipäällikön, voi hän kerskailla
suurtyöstä ja saada pilkkaajansa vaikenemaan, kun nämä palaavat
takaisin. Hän voisi sanoa: Sen, mitä te ette saaneet aikaan, vaikka
koko heimo oli koossa, suoritin minä yksinäni seitsemän miehen avulla,
joita pidetään vähemmän sotakelpoisina."

"Metsälilja on yhtä viisas kuin kauniskin. Selittäköön lähemmin
suunnitelmansa."

"Kun Bisamirotta miehineen on lähtenyt järvenrantaan, hiipivät Ukkosen
Veli ja mohikaani leiriin, yllättävät ja vangitsevat vahdin, joka
vartioi valkoisten neitojen telttaa ja vievät neidot mukanaan, jolloin
heidän tulee kulkea eteläisen portin kautta, missä risumajat ovat
tyhjiä. Mutta valkoisen päällikön tyttärillä on liian pienet ja hennot
jalat, jotta he voisivat vaeltaa pitkältä erämaassa, eikä teitä ole
kylliksi monta kantaaksenne heitä. Sitäpaitsi jää jäljet metsään ja
nuoli voisi osua teihin, kun vähimmin sitä aavistaisitte. Mutta minä
annan teille toisen neuvon. Järvenrannassa, noin 200 askeleen päässä
siitä pienestä lahdelmasta, missä naisilla on tapana pestä vaatteita,
kasvaa tiheä pajukko veden reunassa. Siellä on piilotettuna kanootti,
johon hyvin mahtuu neljä henkeä. Siitä te löydätte teltan ja
ruokavaroja kolmeksi päiväksi. Ja kun te soudettuanne rantaa
pitkin saavutte Timberjoen suuhun, voitte te päästä soutaen aina
Delawarejoelle saakka, sillä kanootti on niin kevyt, että kaksi miestä
helpolla kantaa sen koskien ohi. Nyt te tunnette suunnitelmani."

"Se on erittäin hyvä. Tervehdi neitoja ja sano, että seuraamme
neuvoasi, ja paljon kiitoksia siitä, kaunis Metsälilja."

Tähän keskustelu päättyi, ja Metsälilja poistui yhtä äänettömästi kuin
hän oli tullutkin.

Kun hän oli poissa, sanoi Pekka Drufva: "Kun hätä on suurin, on apukin
lähinnä. Minä tuumin jotakin hyvää keinoa, millä pelastaa tytöt, mutta
sellaista en voinut keksiä. Silloin tuo pieni intiaaninainen saapuu
tänne ja esittää suunnitelman, joka on kerrassaan mainio ja onnistuu
varmaan. Vai mitä sinä luulet, Uncas?"

"Uncas uskoo samaa."

Hetken kuluttua huudahti Pekka Drufva: "Olipa se harvinaisen viisas,
kiltti ja kaunis intiaaninainen, tuo pieni Metsälilja."

Silmien säihkyessä, mikä todisti, että hän puhui sydämenkyllyydestään,
sanoi mohikaani:

"Uncas tahtoisi, että Metsälilja istuisi hänen wigwamissaan mohikaanien
kylässä ja olisi hänen vaimonsa."

"Kyllä minä huomasin, että hän miellytti sinua, Uncas, mutta sinä et
saa ryöstää häntä, sillä se olisi mustinta epäkiitollisuutta tuota
hyvää sielua kohtaan."

"Uncas ei aiokaan ryöstää häntä nyt, mutta sittemmin hän aikoo
avonaisessa taistelussa voittaa hänet", vastasi mohikaani leimuavin
katsein.

       *       *       *       *       *

Tuli ilta ja pimeys laskeutui nopeasti maahan, niinkuin aina tapahtuu
näillä leveysasteilla. Valkoisten neitojen teltan edustalla seisoi
vahti, vanhemmanpuoleinen irokeesi, nimeltään "Villisika". Hän oli
kerran saanut nuolen polveensa, niin että hänen jalkansa oli hiukan
jäykkä ja siksi hänen ei arveltu kelpaavan sotaan. Sen sijaan häntä
tavallisesti käytettiin vahtina leirissä ja siihen toimeen hän olikin
varsin sopiva, sillä hän oli valpas ja luotettava ja naiset pelkäsivät
häntä. Nyt hän seisoi nojautuneena keihääseensä ja katseli ympärilleen,
niin hyvin kuin se pimeydessä kävi päinsä. Toiset leirin miehiset
jäsenet, paria lukuunottamatta, jotka vartioivat portteja, olivat jo
vetäytyneet majoihinsa.

Kun hän käänsi päänsä järvelle päin, näki hän äkkiä tulen leimahtavan
saarella. Mutta jo parin minuutin kuluttua sen voima kasvoi ja näytti
kaikin puolin tavalliselta leirinuotiolta.

"Valkea poppamies kummittelee ja on sytyttänyt nuotionsa härnäilläkseen
meitä. Siitä on ilmoitettava Bisamirotalle", mutisi Villisika
itsekseen.

Kun Bisamirotta astui leiriaukiolle ja näki tulen saaressa, innostui
hän suuresti. Metsälilja tunsi varmaan erittäin tarkasti tämän miehen
luonteen, tehdessään suunnitelmansa, sillä Bisamirotta toimi aivan
niinkuin hän oli olettanut. Kaikki miehet leirissä kutsuttiin kokoon,
kaikkiaan yhdeksän kappaletta, Bisamirotta mukaanluettuna, ja tämä
esitti heille, miten valkoinen poppamies ja mohikaani olivat
vangittavat, koska he luultavasti olivat nyt palanneet saarelle, josta
he niin kummallisella tavalla olivat kadonneet. Hän ei myöskään ollut
huomauttamatta, mikä kunnia heille olisi, jos he pääjoukon
poissaollessa saisivat kaksi niin arvokasta vankia. Vain yksi
intiaaneista uskalsi panna vastaan.

"Jos valkoinen poppamies ja mohikaani todellakin olisivat saarella,
niin he eivät uskaltaisi sytyttää nuotiota, sillä tietäisiväthän he,
että me näkisimme tulen ja he siten antaisivat itsensä ilmi."

Siihen vastasi Bisamirotta:

"He tekevät sen vain härnätäkseen meitä. He tietävät, että vain harvoja
miehiä on leirissä, ja siksi he tahtovat näyttää meille, etteivät
pelkää meitä. Ei kukaan muu kuin he ole voineet sytyttää tuota tulta,
sillä eihän muita valkoisia eikä punaisia ole koko seudulla."

Joko tämä selitys tuli hyväksytyksi tai ehkäpä pikemmin siihen aiheutti
Kovapään käsky totella Bisamirottaa hänen poissa ollessaan, joka
tapauksessa ei kukaan pannut vastaan, kun Bisamirotta käski heitä nyt
ottamaan aseensa ja seuraamaan hänen mukanaan. Vain Villisika sai
käskyn pysyä paikallaan valkoisten neitojen telttaa vartioimassa,
käsky, jota hän ei lainkaan pannut pahaksi, sillä palatessaan
paikalleen hän mutisi hampaittensa välissä:

"Hyvä onkin, Villisika ei tappele kernaasti kummitusten kanssa."

Nojautuneena keihääseensä seisoi Villisika valkoisten neitojen teltan
edessä ja tuijotti järvelle. Sillä puolellahan piti jotakin tapahtua,
ja siksi hän suuntasi katseensa sinne, kääntämättä huomiotaan muuhun
osaan leiriä. Vihollisia ei ollut näillä seuduin, korkeintaan saarella,
vaikkei hän oikein siihenkään uskonut, niin ettei vahtiminen suurta
vaivaa tuottanut. Bisamirottahan oli vienyt mukanaan vahdit porteilta,
sehän todisti parhaiten, ettei siltä puolen mikään vaara uhannut.

Tuli saarella paloi yhä kirkkaammin, mutta ei ainoatakaan ihmisolentoa
näkynyt tulen ääressä. Hetken kuluttua hän oli näkevinään
vedenpinnalla, saaren ja rannan välissä tummia varjoja, jotka
liikkuivat saarta kohti. Varmaankin siinä Bisamirotta ja hänen
toverinsa sousivat salaperäistä vihollista vastaan.

"Eivät he löydä sieltä muita kuin kummituksia", mutisi Villisika.

Juuri kun hän oli päässyt tähän lopputulokseen, tunsi hän vahvojen
käsivarsien tarttuvan kiinni ja ennenkuin hän ennätti ruveta
vastarintaan, makasi hän aseettomana maassa ja intiaani, välkkyvä
tikari kädessä, painoi polvellaan häntä rintaan kuiskaten:

"Ole vaiti tai kuole -- -- --"

Villisika oli kernaammin vaiti. Samassa ilmestyi valkoinen mies
pimeästä ja Villisika sidottiin käsistä ja jaloista ja kapula pantiin
hänelle suuhun.

Nyt teltan oviverho siirtyi syrjään ja Lydia ja Greta Printz astuivat
ulos, täysin valmistuneina pakoon. Nähdessään pelastajansa unohti Greta
ilossaan kaikki sovinnaisuuden säännöt ja heittäytyi Pekka Drufvan
kaulaan. Onnen huumeessa heidän huulensa yhtyivät.

"No mutta Greta", huudahti Lydia varsin kovalla äänellä, mutta hänen
nuhdesaarnansa keskeytyi huutoon, joka heti sai hänet vaikenemaan.
Kaketu oli herännyt, nähnyt neitojen pakenevan teltasta ja seisoi nyt
huutaen teltan ovella. Mutta hänen huutonsa ei toistunut enää. Kaketu
joutui saman kohtalon alaiseksi kuin Villisikakin ja laskettiin maahan
tämän viereen.

"Se olisi harmillista", sanoi Pekka Drufva, joka nyt oli ennättänyt
virota suudelmasta, "jos hänen huutonsa on herättänyt naiset leirissä.
Tosin meidän ei tarvitse pelätä heitä, mutta he voisivat nähdä, mitä
tietä me pakenemme ja uhuttaa takaa-ajajat kintereillemme."

Tämä pelko oli kuitenkin turha. Jos joku nukkuvista naisista oli
herännyt huutoon, niin luuli hän varmaankin, että joku villi eläin oli
päästänyt tuon äänen.

Pakolaiset kiiruhtivat nyt eteläiselle portille. Juuri kun he olivat
kulkeneet ahtaasta aukosta, joka oli avattu risuvalliin, astui varjo
heidän tielleen. Miehet tarttuivat aseihinsa, mutta se oli Metsälilja,
joka tahtoi sanoa jäähyväiset suojateilleen. Lydia ja Greta syleilivät
ja suutelivat häntä.

Kun he hetken kuluttua erosivat, sanoi Metsälilja:

"Suokoon Manitu onnea matkallenne! Ja kun te istutte taas hyvässä
turvassa valkoisen päällikön wigwamissa, niin ajatelkaa joskus
Metsäliljaa, joka ei koskaan unohda teidän kauniita kasvojanne eikä
ystävällisyyttänne punaista naista kohtaan."

Sitten hän katosi kuin haamu pimeään.

Paikalla, jonka Metsälilja oli neuvonut, he löysivät kanootin, joka
heti työnnettiin vesille, ja siinä oli paitsi luvattua telttaa ja
ruokavaroja, myöskin pari lämmintä vaippaa. Rannan varjossa he sousivat
etelään, ja jo aamun sarastaessa olivat he ennättäneet siihen kohtaan,
missä Timberjoki laskee vetensä järvestä. Täällä virta tuli soutajien
avuksi ja nyt kevyt kanootti kiiti joen tuuheiden rantojen lomassa
nopeaa vauhtia eteenpäin. Vähää ennen auringonlaskua he saapuivat
ensimäiselle koskelle. Täällä tytöt nousivat pois kanootista, ja Pekka
Drufva ja Uncas kantoivat helposti kevyen veneen kosken ohi. He
käyttivät nyt myös tilaisuutta hyväkseen ja aterioivat rannalla. Lydia
kysyi Pekka Drufvalta:

"Etkö luule, että nuo yhdeksän intiaania, jotka olivat leirissä, ajavat
meitä takaa?"

"Aivan varmaan he sen tekevät", vastasi Pekka Drufva, "mutta ei ole
luultavaa, että he saavat meidät kiinni. Vasta päivän valossa voi olla
kysymystäkään meidän jälkiemme etsimisestä. Ja kun he löytävät ne,
eivät he voi tietää, minnepäin me olemme kulkeneet, sillä vesi ei jätä
jälkiä jälkeensä. Mutta vaikka he arvaisivatkin, että olemme soutaneet
Timberjoelle, mikä oletus on hyvin lähellä, niin olemme sittenkin
päässeet niin paljon edelle, ettei luulisi heidän saavan kiinni meitä.
Varmuuden vuoksi me valmistamme teille makuusijat kanootin pohjalle ja
jatkamme soutua koko yön."

"Mutta", sanoi Greta luoden lämpimän katseen Pekka Drufvaan, "siinä
tapauksessa et sinä eikä Uncaskaan saa levätä."

"Se ei merkitse mitään", vastasi Pekka Drufva hymyillen. "Me olemme
sellaiseen tottuneet ja sitä paitsi me ensi yönä pystytämme teltan
rannalle, ja voimme silloin vuoroon vahtia ja nukkua."

Koska matkan varrella ei tapahtunut mitään seikkailuja, supistamme
kertomuksemme vain siihen, että sanomme Pekka Drufvan ja Uncasin
saattaneen neljäntenä matkapäivänä molemmat tytöt onnellisesti
vanhempiensa luokse. Tietysti oli ilo suuri Printzinhovissa ja tietysti
kumpaistakin pelastajaa kiitettiin mitä lämpimimmällä tavalla. Mutta
paljon aikaa ei heillä ollut nauttia näistä kiitoksista, sillä vielä
samana iltana Pekka Drufva ja Uncas läksivät mohikaanien kyliin
ottaakseen osaa suureen taisteluun.




KAHDESKOLMATTA LUKU.

Vanha tuttava.


Siihen aikaan, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat mohikaanien
leiriin, oli tosin jo joitakin tappeluja ollut taistelevien välillä, ja
pääasiallisesti olivat mohikaanit ja heidän ruotsalaiset liittolaisensa
voittaneet. Mutta ratkaiseva taistelu oli vielä jäljellä. Irokeesit,
joiden päälliköksi Kovapää oli valittu, olivat peräytyneet yhä, mutta
nyt koko irokeesien voima oli asettunut metsäisen ja kivisen harjun
juurelle, jota kahdelta puolen rajoittivat pohjattomat suot, siis
erittäin taitavasti valittu asema, joka tuotti kunniaa Kovapään
sotapäällikköominaisuuksille. Heitä vastapäätä, mutta tasaisemmalla,
joskin myös metsäisellä tantereella seisoi mohikaanien joukko.
Keskiosan muodostivat mohikaanit itse "Mustan Jaguaarin", Uncasin sedän
johtamina, joka usean vuoden kuluessa, niinkauankuin Uncas oli vielä
liian nuori, oli toiminut mohikaanien päällikkönä. Oikeassa sivustassa
seisoi 15 ruotsalaista sotamiestä luutnantti Schuten johtamina ja
vasemmalla yhtä monta vänrikki Liljehöökin johdon alla. Sitä paitsi oli
mohikaanien avuksi saapunut varsin suuri joukko delawareja joen
toiselta puolelta, melkein kaikki Minquaheimoon kuuluvia. Nämät olivat
sijoitetut osittain keskustaan, osittain kummallekin sivulle.

Samana iltana, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat leiriin,
pidettiin suurempi neuvottelukokous, jossa päätettiin, että yleisempi
hyökkäys tapahtuisi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Jotkut
päälliköt puolustivat tosin yöllistä hyökkäystä, mikä parhaiten
soveltui intiaanien sodankäyntiin, mutta siitä luovuttiin sillä
perustuksella, että silloin pyssyistä ei olisi paljon hyötyä, ja
niihinhän sitä kuitenkin eniten luotettiin.

Muutamia minuutteja ennen auringonnousua alkoi suuri taistelu, yksi
suurimpia, mitä näihin aikoihin oli näillä seuduin tapahtunut.

Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, erosi intiaanisota huomattavassa
määrässä niistä taisteluista, joita sivistyneet kansat kävivät
keskenään. Siinä ei näet taisteltu koskaan tihein rivein. Sellainen
taito ei kuulunut intiaanien sodankäyntiin. Sitä ammuttiin vain
suojusten takaa tai varsin harvoissa ampumalinjoissa. Tosin ei siihen
aikaan kaivauduttu maahan niinkuin myöhemmän ajan sotamiehet, mutta
intiaanit olivat tavattoman taitavat löytämään suojaa maan päältä.
Puiden runkojen takaa, vieläpä puiden tuuheista latvoista saattoi
sadella alas nuolia. Suojuksina käytettiin niinikään kallionlohkareita
tai suurempia kiviä, luonnollisia syvennyksiä maassa tai tiheitä
pensaikkoja, sillä okaiset pensaat, jotka Amerikassa ovat hyvin
tavallisia, tekivät melkein samaa virkaa kuin piikkilanka-aitaukset
meidän päivinämme. Ja valkoiset sotamiehet, jotka taistelivat punaisia
vastaan, olivat pakotetut käyttämään samaa taistelutapaa kuin hekin,
sillä muuten he olisivat olleet hukassa.

Jo päivällisen aikana oli taistelu päättynyt ja tuotti loistavan voiton
mohikaaneille ja heidän liittolaisilleen. Koko irokeesijoukko tuli
kokonaan hajoitetuksi. Sen jälkeen kuin päävoima oli tapettu tai
vangittu, pakenivat jäljellejääneet. Kovapään tarkoituksena oli
kylläkin ollut, että jos irokeesit joutuisivat tappiolle, vetäytyä
hyvässä järjestyksessä takaisin, ja siltä varalta oli jo tehty
valmistuksiakin rakentamalla murroksia taistelupaikan taakse, mutta
Kovapää kaatui, saatuaan luodin suoraan päähänsä. Kovapään pää ei ollut
kyllin kova vastustaakseen ruotsalaisen pyssymiehen kuulaa ja se
lopetti hänen päivänsä. Hänen kuolemansa jälkeen irokeesijoukko ei
pysynyt enää koossa, ja siksi ei suojelevista murroksistakaan ollut
mitään apua, vaan pikemmin ne olivat esteenä pakeneville, ja vankien
lukumäärää ne myös suuresti lisäsivät. Myöskin vastapuolueen päällikkö,
vanha Musta Jaguaari, sai haavan taistelussa, se ei kuitenkaan
ollut hengenvaarallinen, mutta hänet oli kannettava paareilla
taistelukentältä omaan kyläänsä. Tästä oli seurauksena, että Uncas,
joka joka tapauksessa varsin pian olisi ottanut päällikkyyden
haltuunsa, nyt jo sai johtaa joukkoja.

Taistelun jälkeen palasi ruotsalainen joukko kotiin, sen jälkeen kuin
luutnantti Schute oli ottanut intiaaneilta sen lupauksen, etteivät he
kiduttaisi vankejaan. Uncas asettui takaa-ajavien etupäähän, ja Pekka
Drufva seurasi mohikaanien erikoisesta pyynnöstä heidän kyliinsä. Syynä
siihen oli se, että huhu tiesi kertoa, että pienempi joukko irokeesejä
-- 30 miestä, sanottiin -- ryösti ja poltti meren rannassa
sijaitsevissa kylissä, joista kaikki miehet olivat lähteneet sotaan. Ja
niinpä oli sekä Uncas että taisteluun pystymätön Musta Jaguaari
pyytänyt häntä johtamaan sitä joukkoa, jonka heti oli määrä lähteä
näitä ryöstäjiä vastaan. Tämä pyyntö oli samalla niin suuri
luottamuksenosoitus mohikaanien puolelta, ettei Pekka Drufva voinut
kieltäytyä siitä. Ehkäpä hän siten oli ensimäinen valkoihoinen, joka
toimi intiaanijoukon päällikkönä Amerikassa, ja se kunnia oli siksi
suuri, ettei siitä käynyt kieltäytyminen.

Pekka Drufva ymmärsi vallan hyvin, miksi Uncas niin suurella innolla,
melkeinpä kuumeella kiiruhdutti pakenevien irokeesien takaa-ajoa. Hän
tahtoi anastaa Metsäliljan, ennenkuin irokeesit ennättivät lähteä
leiristään liikkeelle Timberjärven rannalta. Mutta hienotunteisuudesta
hän ei maininnut sanaakaan tästä otaksumisestaan.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin me tapaamme Pekka Drufvan päällikkönä
tilapäisessä intiaanileirissä lähellä merenrantaa. Hänen allensa
olevaan joukkoon kuului noin 50 hyvin asestettua mohikaania. Tähän
saakka ei hänen retkensä ollut erittäin onnistunut, sillä hän ei ollut
vielä tavannut sitä irokeesijoukkuetta, jonka hävittäminen oli hänen
matkansa päämääränä. Sen sijaan hän oli nähnyt runsaasti jälkiä sen
tuottamista vaurioista: ryöstettyjä ja poltettuja kyliä, hävitettyjä
viljelysmaita, murhattujen tai ryöstettyjen naisten ja lasten
verenjälkiä, ihmisparkojen, jotka eivät olleet ennättäneet paeta
ryövärijoukkoa ja jotka olivat olleet suojelijoita vailla, koska
taisteluun pystyvät miehet olivat lähteneet sotaan. Nyt oli hänellä
kuitenkin syytä olettaa, että hän piankin saisi väkivallantekijät
käsiinsä. Tiedustelijoita oli lähetetty edeltä ja odottaessa heidän
paluutaan oli pystytetty leiri lehtevään metsään, missä puro solisi
merta kohti.

Pekka Drufva loikoili polttaen piippua monen sadan vuoden vanhan
pyökin alla, ja hänen punaiset sotilaansa olivat ryhmittyneet
maalauksellisissa asennoissa hänen ympärilleen. Odottaessaan uutta
marssikäskyä söivät mohikaanit kuivaa ruokaa repuistansa, sillä tulta
ei ollut lupa sytyttää metsänriistan paistamista varten, koska
nuotiosta nouseva savu olisi voinut varoittaa irokeesejä.

Sillä välin Pekka Drufvan ajatukset kiertelivät sen päämäärän
ympärillä, joka viime aikoina oli ollut niiden keskipisteenä. Ja olihan
tämä päämäärä siksi korkea, että se vaati perinpohjaista tuumimista.
Mitenkä hän, köyhä ja vähäpätöinen tiedustelija, voisi kohota
sellaiseen asemaan, että hän saattoi pyytää kuvernöörin tytärtä
vaimokseen?

"Ei", mutisi hän itsekseen, "se ei käy täällä siirtokunnassa. En ole
käynyt sotilaskoulua ja siksi minusta tuskin voinee tulla linnoituksen
päällikköä. Mutta vaikkapa vastoin oletustani voisin siksi kohota, niin
mitäpä tarjottavaa siinä olisi Gretalle? Sanotaan, että kuvernööri
epäilee suuresti Lydiankin antamista Liljehöökille. Ja hän on kuitenkin
vänrikki ja aatelismies. Mitenkä minulla olisi mitään mahdollisuuksia,
minä, joka -- en ole mitään? Mutta hänet minä voitan sittenkin. Siksi
minun täytyy muuttaa alaa -- -- --"

Mutta mille alalle hän aikoi muuttaa, sitä me emme koskaan saaneet
tietää, sillä juuri samassa palasi toinen tiedustelijoista ja ilmoitti,
että irokeesit olivat pystyttäneet leirinsä syrjäiseen laaksoon noin
tunnin matkan päähän siltä paikalta, missä mohikaanit olivat, sekä että
kaikista merkeistä saattoi olettaa, että he aikoivat olla siellä yötä.
Tiedustelija oli nähnyt, että heillä oli paljon mohikaaninaisia ja
lapsia joukossaan sekä sitä paitsi vangittu valkoinen mies.

"Valkoinen mies", huudahti Pekka Drufva. "Kukahan se voinee olla?"

Sitä ei tiedustelija tiennyt. Nyt lähdettiin heti liikkeelle, ja
tiedustelija oppaanaan kulki joukko niin nopeassa marssissa vihollista
vastaan, kuin olosuhteet ja varovaisuus vain salli.

Kun he lähestyivät sitä paikkaa, missä irokeesien leirin piti olla
tiedustelijan ilmoituksen mukaan, kuului omituista ääntä, jota
Pekka Drufva aluksi luuli jonkun tuntemattoman villin eläimen
ulinaksi. Mutta, tultuaan lähemmäksi selvisi hänelle, että joku
hengenahdistuksessa oleva ihminen valitti ääneensä. Nyt vauhtia
lisättiin. Pian he olivatkin perillä. Ääneti ja notkeasti kuin kissat
heittäytyi pari mohikaania vahdin kimppuun, ja kun tämä oli
ikiajoiksi vaiennut, saattoi koko joukko, leirin huomaamatta, hiipiä
kattilanmuotoisen laakson reunaan, jonka pohjalle, harvan metsän
suojaan, leiri oli pystytetty. Tiheän pensaikon takana lymyten näki nyt
Pekka Drufva, mistä nuo kaameat huudot läksivät. Alaston, valkoinen
mies oli sidottu paaluun ja parasta aikaa häntä kidutettiin, irokeesien
hyppiessä ja tanssiessa ilosta hänen ympärillään.

Kuivista risuista oli sytytetty pieni rovio miehen jalkojen väliin, ja
liekit nuolivat hänen pohkeitaan. Sillä välin eräs irokeeseista, joka
näytti ikäänkuin valloilleen päästetyltä hornanhengeltä, pisteli
teräväksi veistettyjä puikkoja hänen ihoonsa ja lihaksiinsa sinne
tänne.

Pekka Drufva oli nähnyt kyllikseen. Hän nosti kiväärin poskelleen
ja ampui ja päästi samalla huudon, joka oli mohikaaneille
hyökkäysmerkkinä.

Kuula oli osunut paikalleen. Mies, jolla oli teräväpäisiä puikkoja
kädessä, hyppäsi kuin haavoittunut metsäkauris, ja kaatui sitten
hengettömänä uhrinsa jalkoihin. Nyt Pekka Drufva hyökkäsi alas
rinnettä, potkaisi syrjään palavat risut ja tarttui puukkoonsa
katkoakseen vangin köydet. Mutta juuri kun hän lähestyi häntä, hätkähti
hän, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaamean näyn. Hän oli nähnyt vangin
kasvot ja tuntenut hänet.

"Miten ihmeessä sinä olet täällä, Rapatalon Lassi, ja mistä se johtuu,
että näin monen vuoden kuluttua näen sinut näin kaameassa tilassa",
kysyi hän ihmeissään.

Vankikin oli tuntenut pelastajansa, mutta hän ei vastannut kysymykseen,
vaan sanoi surkealla äänellä:

"Jos sinä, Pekka Drufva, tahdot kostaa minulle kaiken sen pahan, minkä
tein sinulle Ahvenanmaalla, niin Jumalan tähden, iske minuun heti,
sillä olen jo kärsinyt helvetillisiä tuskia syntieni sovitukseksi sekä
sinua että muita vastaan."

Vastaamatta tähän pyyntöön kohotti Pekka Drufva puukkoansa, jolloin
Rapatalon Lassi sulki silmänsä ja lyyhistyi kokoon, sillä nyt hän
odotti kuoliniskua. Mutta sen sijaan katkottiin hänen köytensä ja
petetty nuoruudenystävä talutti hänet mättäälle, missä hän kevyesti ja
hellävaroen poisti pistävät puupuikot ja antoi Lassin oikaista itseään
pehmeässä ruohikossa.

Nyt Pekka Drufva tarkasteli mohikaaniensa askartelua sillä välin kuin
heidän päällikkönsä oli suorittanut armeliaisuuden työnsä.

Tappelu oli jo päättynyt. Irokeesit olivat tulleet siihen määrin
yllätetyiksi, että vain harvat olivat nousseet vastarintaan, ja kun
nämät olivat kaadetut maahan, antautuivat toiset vangeiksi. Ei
ainoakaan ollut päässyt pakoon kertoakseen muille irokeeseille miten
ovelan ryöstöjoukon oli käynyt. Mohikaanivangit, joita oli varsin
paljon leirissä ja jotka yksinomaan olivat naisia ja lapsia,
päästettiin vapaaksi, kuolleet haudattiin ja haavoittuneet sidottiin.

Niinpiankuin taistelu oli ratkaistu, oli Pekka Drufva kutsunut erään
lääketaitoisen intiaanin Lassin luo, joka sitoi hänen monet, joskin
varsin vaarattomat haavansa ja antoi siten mies paralle lievitystä,
jonka jälkeen hänen ylleen puettiin hänen vaatteensa, jotka löytyivät
irokeesien tavaroiden joukosta. Vasta sitten Pekka Drufva kävi hänen
viereensä istumaan ja jatkoi keskustelua, jonka pelastustyöt olivat
keskeyttäneet.

"Sinä taisit pelätä, Lassi, että aioin nyt kostaa sinulle sen, minkä
Ahvenanmaalla teit minulle. Voin vakuuttaa, etten hetkeäkään ole mitään
sellaista ajatellut. Kosto on paha, joka tavallisesti tahraa kostajaa
enemmän kuin hänen uhriaan. Eihän meidän, lyhytnäköisten ihmisten asia
ole kostaa, korkeintaan meidän tulee rangaista, jos rankaisu tapahtuu
oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sen pahan johdosta, jota minulle olet
tehnyt, Lassi, olet sinä mielestäni saanut kylliksi suuren
rangaistuksen. Muuten voidaan panna kysymykseen, tokko oikeastaan olet
tehnyt minulle mitään pahaa. Sinä tartuit minun elämääni ja annoit
sille uuden suunnan, mutta siitä ei minulla ole vähintäkään
valittamisen syytä. Jollei sinua olisi ollut, niin olisin kai minä
nälällä ja vaivalla päässyt kappalaiseksi jonnekin Ruotsissa tai
Suomessa. Se olisi varmaankin paljoa vähemmän miellyttänyt minua kuin
nykyinen elämäni, joskaan en erinäisistä syistä enää ole oikein
tyytyväinen siihenkään. Mutta nyt sinun pitää kertoa minulle, mikä
kummallinen kohtalo on tuonut sinut tänne, niin että aivan odottamatta
tapasimme toisemme tässä erämaassa."

Rapatalon Lassi kertoi nyt seikkailunsa. Pian sen jälkeen kun Pekka
Drufva oli lähtenyt Ahvenanmaalta, oli hän myönyt talonsa ja ottanut
pestin laivaan. Sitten hän oli purjehtinut monella suurella aluksella,
viimeksi englantilaisella, jonka oli määrä mennä Länsi-Intiaan.
Atlantin valtamerellä oli noussut kova myrsky, laiva oli eksynyt
oikeasta suunnastaan ja vihdoin saanut vuodon. Yötä päivää tehtiin
työtä pumppujen ääressä, sillä lännessä häämöitti maata, joka
varmaankin oli Amerikan mannerta, ja toivottiin, että laiva ennättäisi
ajautua maihin ennenkuin se uppoaisi. Mutta se ei onnistunut.
Alus alkoi vajota. Silloin miehistö asettui kahteen pieneen
pelastusveneeseen, kapteeni ja kolme miestä toiseen, ja perämies ja
kolme miestä, joiden parissa Lassikin oli, toiseen. Minne kapteenin
vene joutui, sitä ei Lassi tiennyt, sillä veneet joutuivat jo heti
erilleen toisistaan. Mutta vihdoin perämiehen vene pääsi hiekkarantaan.
Siellä he nousivat maihin. Maa näytti asumattomalta, mutta samoiltuaan
jonkun aikaa sinne tänne, kohtasivat he intiaanikylän, jossa ei
kuitenkaan ollut muita kotosalla kuin pari vanhaa ukkoa sekä naisia ja
lapsia. Heille kerrottiin, että kaikki miehet olivat lähteneet sotaan
toista intiaaniheimoa vastaan, jotka nimittivät itseään irokeeseiksi.
Aluksi oli merimiesten hyvin vaikea tulla toimeen kylässä, jossa ei
kukaan ymmärtänyt englanninkieltä. Mutta sattumalta Lassi oli
tullut puhuneeksi ruotsia eräälle intiaanivaimolle ja suureksi
hämmästyksekseen hän huomasi, että tämä ymmärsi häntä. Hän sai nyt
kuulla, että ruotsalainen linnoitus ja ruotsalaisia uutisasukkaita oli
jonkun matkan päässä sisämaassa ja että ruotsalaiset olivat mohikaanien
hyviä ystäviä, niin, olivatpa he lähettäneet apujoukkoja sotaankin
irokeesejä vastaan. Me jatkamme nyt Lassin omilla sanoilla:

"Meidät otettiin erinomaisen hyvin kylässä vastaan, varsinkin kun he
kuulivat, että minä olin ruotsalainen. Me saimme hyvän aterian ja sen
jälkeen meille luovutettiin maja, jossa saimme nukkua, sekä luvattiin
seuraavana päivänä antaa meille oppaaksi poika, joka johtaisi meidät
ruotsalaiseen linnoitukseen. No, me läksimme varhain levolle, sillä
olimme kovin väsyneet paljosta valvonnasta ja kovasta työstä merellä
sekä samoilusta päästyämme maihin. Melkein heti me vaivuimme uneen.
Mutta hyvä Jumala, olipa se heräämistä! Majan joka nurkka paloi, ja kun
me hyökkäsimme ulos, välkkyivät verenhimoiset kirveet päittemme päällä.
Meillä ei ollut mitään muita aseita kuin puukkomme, mutta niillä me
asetuimme vastarintaan niin hyvin kuin taisimme. Mutta niistä ei ollut
pitkälle apua. Perämies ensimäisenä kaatui pää halkaistuna, ja molemmat
toverini seurasivat pian jäljessä. Minut he iskivät takaapäin maahan ja
koko kasa intiaaneja kävi kimppuuni. Silloin antauduin vangiksi, mutta
jos olisin tiennyt, mikä minulla oli edessä, olisin, Jumala antakoon
minulle anteeksi, kernaammin iskenyt puukon omaan rintaani. Me emme
kuitenkaan olleet suorittaneet työtämme niinkään huonosti, sillä kolme
intiaania makasi henkitoreissaan ympärillämme. Siksi kai he sitten
kiduttivat minua niin kauheasti. Intiaanikylän he polttivat, ryöstivät
kaiken sen, mikä heistä oli arvokasta ja ajoivat naiset ja lapset
suurena joukkona edellään aivan kuin karjaa. Sitten lähdettiin
erämaahan, ja kaksi päivää me kuljimme ennenkuin saavuimme tänne.
Minusta tuntui kuin he olisivat pelänneet takaa-ajajia, ja siitä minä
iloitsin, sillä taistelussa toivoin pääseväni vapaaksi. Täällä he
luulivat olevansa hyvässä turvassa. Niinpä he päättivät pitää iloa
minun kustannuksellani ja paalu pystytettiin maahan. Loput sinä tiedät,
Pekka Drufva."

"Niin, minä tulin viime hetkessä, mutta Jumalan kiitos, sittenkin
ajoissa, sillä haavasi eivät ole hengenvaarallisia. Mitä nimeä sinä
käytit merimiehenä?"

"Minua sanottiin Ahvenanmaan Lassiksi."

"Hyvä, sillä nimellä minäkin tahdon kutsua sinua, sillä vanha nimi
repii turhat haavat auki. Nyt saat seurata mukanani ruotsalaisten
siirtokuntaan, missä minä asun, ja minä pidän kyllä huolta siitä, että
haavasi paranevat pian. Sitten saat jäädä sinne tai lähteä jollakin
laivalla merille, aivan niinkuin haluat."

Kyyneleet kimaltelivat Lassin silmissä, kun hän vastasi:

"Pekka Drufva, tästä lähtien tahdon palvella sinua. Silloin minusta
ehkä voi taas tulla hyvä ihminen."

"No, siitä saamme sitten puhua", vastasi Pekka Drufva äänellä, joka
ilmaisi liikutusta.

Hän antoi sitten intiaanien laittaa paarit oksista kuntoon, ja sillä
Ahvenanmaan Lassia oli kannettava, sillä hän ei kyennyt kulkemaan.

       *       *       *       *       *

Palatessaan mohikaanien päällikkökylään huomasi Pekka Drufva heti, että
Uncas oli palannut takaa-ajomatkaltaan, ja ettei se ollut tulokseton
ollut, näkyi muun muassa siitä, että päällikön teltan edessä kasvavaan
puuhun oli sidottuna vanki, jonka hän heti tunsi. Se oli Peter Irgens.

"Retkesi on ollut onnekas", sanoi hän Uncasille, "sillä näen, että olet
saanut vangiksi miehen, joka varmaankin oli koko sodan alkusyynä, ja
jolla sitä paitsi on paljon tilitettävää ruotsalaisille."

"Niin", vastasi Uncas, "Vesirotta oli varmaankin ensimäisiä, jotka
pakenivat, sillä hän oli jo ennättänyt takaisin Timberjärven leirille
ja parhaillaan oli hajottamassa sitä yhdessä siellä olevien intiaanien
kanssa, aikoen paeta pohjoiseen, irokeesien vakinaisiin kyliin. Mutta
minä ennätin paikalle viime tingassa, piiritin leirin ja vangitsin
heidät kaikki."

"Eikö Peter Irgens tehnyt vastarintaa vangittaessa?"

"Hurjaa vastarintaa. Mutta me piiritimme hänet ja iskimme maahan. Hän
olisi nyt kuollut, jollei Uncas olisi sitä estänyt. Hän on jätettävä
luutnantti Schuten käsiin."

"Se on oikein! Siellä hän on tervetullut. Mihin hänen poikansa, Will
joutui?"

"Hän kaatui puolustaessaan noita risuvalleja, jotka Kovapää oli
rakennuttanut paon varalta. Uncas itse halkaisi hänen päänsä
tomahawkilla."

Mutta Pekka Drufvan uteliaisuus ei vieläkään ollut tyydytetty.

"Miten Metsäliljan kävi?" kysyi hän.

"Ukkosen Veli astukoon punaisen ystävänsä majaan", kuului vastaus.

Tietysti Pekka Drufva seurasi kutsua, ja päällikön suojasta astui häntä
vastaan kaunis Metsälilja. Pekka hämmästyi suuresti, ei sitä, että
Metsälilja oli siellä, sillä sen hän oli arvannut jo edeltäkäsin, vaan
sitä, että hän astui häntä vastaan hymyilevänä ja iloisena, eikä
lainkaan surullisena.

"Eikö Metsälilja sure Kovapään kuolemaa", kysyi hän ihmeissään.

"Kovapää oli urhoollinen soturi, ja nyt hän on päässyt onnellisille
metsästysmaille, missä hän saa uuden vaimon. Miksikä Metsälilja sitä
surisi", vastasi hän vilpittömästi.

"Mutta Metsäliljahan rakasti Kovapäätä", intti Pekka Drufva, "ja sitä
jota rakastaa, sitä myös suree."

"Niin, Metsälilja rakasti suuresti Kovapäätä, mutta ei intiaaninainen
voi rakastaa kuollutta miestä. Nyt hän rakastaa Uncasia. Kovapää on
onnellinen, ja Metsälilja on onnellinen. Miksi siis surra?"

Että hänen rakkautensa Uncasiin ei ollut vain huulilla, sen saattoi
helposti huomata niistä hellistä katseista, joilla hän seurasi nykyistä
miestään.

Pekka Drufva oli aikonut pikimmiten palata kotiin Uuteen. Göteborgiin,
mutta suurta juhlaa oli vietettävä kylässä ja Uncas oli hartaasti
pyytänyt häntä jäämään sen yli, jota Pekka ei hennonutkaan kieltää.
Uncas oli näet juhlallisesti nimitettävä koko heimon päälliköksi.

Samassa tilaisuudessa nimitettiin myös Pekka Drufva kaikilla
juhlamenoilla mohikaanien alipäälliköksi, arvonimi, joka lienee tullut
hyvin harvojen muiden osaksi. Joka tapauksessa hän oli ensimäinen,
jolle se kunnia suotiin. Uncas itse laski sulkakruunun hänen päähänsä.

Ahvenanmaan Lassin seuraamana, jonka intiaanit kantoivat paareilla
veneeseen, hän palasi sitten kotiin.

Viikkoa myöhemmin hirtettiin Peter Irgens Uuden Jokilinnan
linnoituksessa.




KOLMASKOLMATTA LUKU.

Pekka Drufva lähtee pois Uudesta Ruotsista.


On juhannusaatto. Ruotsalaiset Uudessa Göteborgissa pitävät kiinni
vanhan maan tavoista, ja siksi he viettävät kesän suurinta juhlaa
köynnöksillä koristetun kukkasalon ympärillä, tanssien viulun ja
klarinetin soiton säestyksellä, aivankuin kotona pohjolassa. Tosin
ympäristö oli toisenlainen kuin vanhassa Ruotsissa, mutta juhannusilo
on sama ja kansa samaa, joskin joukossa voi olla joku muukalainenkin.

Tasaisella ja kauniilla aukiolla Uuden Göteborgin linnoituksen
edustalla oli kukkasalko pystytetty ja sen ympärillä pyöri nyt
kirjavissa ryhmissä uutisasukkaita ja sotamiehiä, miehiä ja naisia,
vanhoja ja nuoria. Katselijoiden parissa näkyi siellä täällä jonkun
intiaanin teräväpiirteiset kasvot. Paitsi kaunis ilma ja juhlan vanhat
perimätavat kohotti tunnelmaa se tieto, että laiva kotimaasta oli
odotettavissa. Sellainen tapaus oli varsin harvinainen siirtokunnan
elämässä, ja siksi se oli huomattu juhlatilaisuus, sillä sen mukana
tuli kirjeitä ja uutisia vanhasta kotimaasta, elintarpeita, joita kauan
oli ikävöity, ehkäpä myös joku rakas ystävä tai tuttava, joka oli
päättänyt lähteä tälle pitkälle matkalle.

Kuvernööri vaimoineen ja tyttärineen olivat myöskin olleet
tanssipaikalla. Molemmat tytöt olivat myös sydämen pohjasta ottaneet
osaa tanssiin.

Ahvenanmaan Lassi on innokkaimpia tanssijia. Hän on nyt aivan terve
tuon kamalan rääkkäyksen jälkeen intiaanileirissä. Pekka Drufva oli
ottanut hänet mukanaan kotiinsa ja uskollisesti hoitanut häntä kunnes
hän oli parantunut. Niinpä Ahvenanmaan Lassin katse, joka alituisesti
oli kiintynyt Pekkaan, muistuttikin nyt uskollista koiraa, joka seuraa
isäntäänsä joka askeleella. Ja hänen alituinen pyyntönsä oli se, että
hän saisi jäädä Pekan läheisyyteen. Tiedustelijan toimeen ei Lassilla
kuitenkaan näyttänyt olevan taipumusta, mutta hän oli monella tavalla
suureksi hyödyksi.

Sillä välin kuin muut tanssivat, astelee Pekka Drufva käsi kädessä
Greta neidon kanssa metsätiellä, joka johtaa Huokausten mäelle. Heidän
välillään ei ollut oikeastaan koskaan ollut puhetta rakkaudesta, vielä
vähemmän Pekka oli kosinut Gretaa sanan tavallisessa merkityksessä.
Mutta he tiesivät rakastavansa toisiaan ja puhuivat keskenään kieltä,
jota vain rakkaus täysin ymmärtää -- kuitenkin enemmän katsein kuin
sanoin.

Kun he olivat käyneet istumaan mäelle, keskeytti Pekka Drufva
ensimäisenä äänettömyyden:

"Pian", sanoi hän, "tulee laiva kotimaasta tänne. Parin viikon kuluttua
se palaa takaisin. Minä aion matkustaa sen mukana, jos kuvernööri antaa
luvan."

Greta hätkähti, ikäänkuin neulan pistämänä.

"Ja lähdet pois Uudesta Ruotsista", huudahti hän.

"Niin", vastasi Pekka Drufva.

"Entäs pikku Gretasi? -- -- --"

"Hänen tähtensä minä juuri matkustankin ---"

"Mitenkä se on ymmärrettävissä? -- Minä luulin, että sinä rakastit
minua ja kerran pyytäisit isältäni minua vaimoksesi."

"Juuri siksi, että kerran voisin sen tehdä, minun täytyy lähteä
täältä."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Kyllä sinä sen heti käsität. Sanohan, pikku Greta, tahtoisitko sinä
mennä naimisiin miehen kanssa, joka ei olisi muuta kuin siirtokunnan
metsästäjä ja tiedustelija?"

"Tahtoisin, minä tahdon tulla vaimoksesi, vaikka et olisi muuta kuin
siirtokunnan piiskuri -- -- --"

Pekka puristi lämpimästi hänen kättään. "Niin, niin, siten sinun lämmin
sydämesi puhuu, mutta kylmällä järjelläkin täytyy olla sananvuoro tässä
asiassa, ja se puhuu toista kieltä. Luuletko sinä, että siirtokunnan
kuvernööri tyytyisi vävypoikaan, joka olisi minun nykyisessä
asemassani?"

"Ehkei! Mutta isäni suosii sinua, ja hän on korottava sinut suurempaan
virkaan. Niin, miksikä sinusta ei voisi tulla jonkun linnoituksen
päällikkö. Olen kuullut, että uutta linnoitusta aiotaan rakentaa."

"Ei, pikku Greta, se olisi liian suuri harppaus. Täällä on toisia,
joilla on oikeus ennen minua sellaiseen korotukseen. Vänrikki
Liljehöökillä esimerkiksi. Muuten, pikku Greta, en minä kykene
sellaiseen paikkaan, sillä voidakseen komentaa sotilaita, täytyy
itsekin olla sotilas, mutta sitä minä en ole. Eikä Uusi Ruotsi ole
sopiva koulukaan sitä varten. Ei, aivan toisella tavalla minun on
voitettava sinut."

"Lähtemällä pois luotani, palaamatta ehkä koskaan takaisin", sanoi hän
nyyhkyttäen ja heittäytyi Pekan rintaa vasten.

Pekka Drufva siveli hellästi Gretan tukkaa ja sanoi:

"Rauhoitu, pikku Greta! Miksikä ei voisi elää toivossa yhtä hyvin kuin
epätoivossa? Paljon minä viime aikoina olen tuuminut tätä asiaa, ja nyt
minä olen keksinyt suunnitelman, josta tahdon puhua sinulle. --
Katsohan, pikku Greta, Saksassa on yhä sota eikä kukaan tiedä, milloin
se päättyy. Siellä on tulevaisuutta nuorelle miehelle, joka pyrkii
eteenpäin ja jolla on korkea päämäärä edessään. Sinne minä tahdon
lähteä ja ruveta sotilaaksi. Siellä voi tulla korotetuksi. Olen kuullut
kuvernöörin sanovan, että sotamarski Wrangel on hänen vanha ystävänsä.
Hän on nyt ruotsalaisen armeijan päällikkö Saksassa. Kirje sinun
isältäsi voisi tasoittaa minun tieni. Ja luulenpa, että minun
onnistuisi muutamien vuosien kuluttua palata sinun luoksesi sellaisessa
asemassa, että punastumatta omaa vähäpätöisyyttäni voisin pyytää
isältäsi sinua vaimokseni. Se on minun uskoni ja toivoni. Ja siksi minä
lähden."

"Mutta jos sinä kaadut sodassa?"

"Se on Jumalan kädessä. Sitä paitsi voi kuolema kohdata minua täällä
yhtä hyvin kuin Saksassa. Nykyinenkin, vaatimaton toimeni on
hengenvaarallinen. Kuolemassa, samoinkuin elämässäkin olen aina sinun
omasi, pikku Greta!"

Nuori tyttö pyyhki pois kyyneleensä. Hänen silmiinsä syttyi loiste,
joka todisti, että hän oli nyt voittanut arkuutensa. Hetken kuluttua
hän sanoi:

"Alan uskoa, että olet oikeassa ja että suunnitelmasi on hyvä. En minä
tahdo asettua sinun tulevaisuutesi tielle. Sydämessäni tunnen, että
kerran tulen vielä sinun vaimoksesi. Lähde sinä. Minä odotan
uskollisena morsiamena sinun paluutasi, ja sinä voit luottaa minuun,
samoinkuin minä luotan sinuun."

Tämä lupaus vahvistettiin, niinkuin tulikin, suutelolla. Sitten nuori
pari poistui Huokausten mäeltä ja palasi tanssipaikalle. Ei kukaan
voinut heistä nähdä, että tänä juhannusaattona oli tehty päätös, joka
suuresti vaikuttaisi kahden ihmisen elämään.

Juhannuspäivän jälkeisenä päivänä seisoi Pekka Drufva kuvernöörin
edessä tämän työhuoneessa.

"Gabriel sanoi, että sinä halusit puhua jostain tärkeästä asiasta
kanssani, Pekka Drufva. Annahan kuulla, mitä se on", sanoi kuvernööri.

"Kun minut karkoitettiin Uuden Ruotsin siirtokuntaan", sanoi Pekka
Drufva, "niin tuomio kuului, että minun piti oleskella täällä, joskin
vapaana miehenä, kolme vuotta. Tämä aika on nyt kulunut loppuun, ja
ensi päivinä saapuu ruotsalainen laiva tänne, joka pian taas palaa
kotimaahan. Minä tahtoisin kysyä teiltä, herra kuvernööri, sallitaanko
minun lähteä täältä tämän laivan mukana?"

"Kuinka, poikaseni, oletko saanut meistä kylliksesi? Sinä olet tehnyt
siirtokunnalle, ja erikoisesti minulle, niin suuria palveluksia, etten
kernaasti tahtoisi kadottaa sinua. Mutta jos olet lujasti päättänyt,
jättää meidät, niin en voi enkä tahdokaan panna vastaan. Tahtoisin
kuitenkin, koska pidän sinusta kuin omasta pojasta, tietää, mitkä
tulevaisuudentuumat viekoittelevat sinua puoleensa. Uteliaisuudesta en
sitä kysy, vaan halusta voidakseni mahdollisesti auttaa sinua
neuvoillani uudessa toimessasi."

"Niin, siinäkin suhteessa aioin vedota herra kuvernöörin
hyväntahtoisuuteen."

"Hyvä, poikaseni. Avustustani, niin pitkälle kuin sitä riittää, olen
valmis antamaan. Kerrohan nyt, mitä aiot!"

Pekka Drufva esitti kuvernöörille tulevaisuudensuunnitelmansa, josta
hän aikaisemmin oli puhunut Gretallekin, Mainitsematta kuitenkaan
mikä oli syvimpänä syynä hänen haluunsa saavuttaa korkeampi
yhteiskunnallinen asema.

Kuvernööri kuunteli häntä mielihyvällä ja hänen kasvoilleen levisi yhä
kirkkaampi ilme. Kun Pekka oli lopettanut, sanoi hän:

"Ihmeellistä todellakin, että ajatuksemme kulkevat aivan samaan
suuntaan. Minä olen nimittäin syistä, joita sinun ei liene vaikea
arvata, viime aikoina paljonkin ajatellut tulevaisuuttasi. Ja olen
tullut melkein samoihin tuloksiin kuin sinä itsekin. Sinulla ei ole
tulevaisuutta Uudessa Ruotsissa, niin, menenpä niinkin pitkälle, että
uskallan väittää, ettei koko siirtokunnalla yleensä ole mitään
tulevaisuutta. 'Yhtiö', jonka pitäisi rahallisesti kannattaa sitä, ei
ajattele muuta, kuin miten se mahdollisimman pian voisi saada suurimman
hyödyn rahoistaan, välittämättä lainkaan siirtokunnan tulevaisuudesta.
Ja valtio! -- Niin, jos rakas kuningattaremme uhraisi siirtokunnalle
edes osankin niistä suunnattomista summista, joita hän tuhlaa
ulkomaalaisille oppineille ja hovin huvituksiin, niin kaikki näyttäisi
täällä toiselta. Sitä paitsi on Ruotsin valtiolla tätä nykyä niin monta
rautaa tulessa lähemmälläkin, ettei sen huolenpito ulotu tänne saakka.
Meidän työmme hedelmä on jonakuna kauniina päivänä joutuva
hollantilaisten käsiin, jotka, sellaisia kauppiaita kuin he ovat,
ymmärtävät kylläkin siirtokuntien tulevan arvon. Itse en tahdo vielä
jättää työtäni kesken, vaikka kiusaus voisikin olla suuri, mutta sen
verran voin sanoa sinulle, poikani, etten kovin kauan pysy täällä
kuvernöörinä. Kun kunnialla voin luopua toimestani, teen sen myöskin.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa en voi kehottaa nuorta miestä, jonka
parasta harrastan, jäämään tänne, kun hänellä voi olla hyvä tulevaisuus
muualla tarjona. Ja se sinulla varmaankin on, Pekka Drufva. Sinä olet
juuri sellainen nuorukainen, jolla täytyy olla hyvä tulevaisuus
sotilasuralla, ja mitä siinä voin hyväksesi tehdä, sen myös teen. Saat
kirjeen mukanasi sotaherra Wrangelille ja siitä varmaankin tulee
sinulla olemaan hyötyä. Hyvät suositukset ovat aina edullisia nuorille
eteenpäinpyrkiville miehille."

Pekka Drufva kiitti lämpimästi ja aikoi poistua, mutta kuvernööri
pidätti häntä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi syvästi häntä
silmiin sanoessaan:

"Minä tiedän, mikä on sisimpänä syynä kohoamishaluusi, minä hyväksyn
sen täydellisesti ja olen vakuutettu siitä, että jos Herramme sallii
sinun elää, niin voit myös varmaan saavuttaa pyrkimystesi päämäärän."

Pekka Drufva iloitsi suuresti näistä sanoista. Nehän sisälsivät
lupauksen, ja siksi hän hyvillä mielin poistui sen miehen luota, jota
hän kerran toivoi saavansa nimittää apekseen.

Seuraavana päivänä laski "Enkeli" niminen laiva Uuden Göteborgin
laivalaituriin, jossa se viipyi viikon päivät purkaen lastiaan ja
lastaten uutta. Tänä aikana Pekka Drufva kävi jäähyväiskäynneillä
monien ystäviensä luona siirtokunnassa. Joka hirsimajaan hän oli aina
ollut tervetullut vieras, siksipä hänen lähtönsä herätti myös suurta
surua ja kaipausta. Myöskin Pekka kävi päällikkö Uncasin luona
mohikaanikylässä. Hyvästi jättäessään sanoi Uncas:

"Johtakoon suuri henki, joka hallitsee sekä valkoisia että punaisia
miehiä, Ukkosen Veljen askeleet siten, että hänen tiensä autuaita
metsämaita kohti kävisi suoraan eikä monissa mutkissa. Ja ajatelkoon
Ukkosen Veli joskus punaista ystäväänsä meren toisella puolen, kun hän
istuu omassa wigwamissaan tai nuotiotulen ääressä. Uncas ei ikänä
unohda Ukkosen Veljeä."

Metsäliljalta Pekka Drufva sai jäähyväislahjaksi heinistä
taiteellisesti palmikoidun laukun, jonka hän omin taitavin sormin oli
tehnyt.

Koittipa sitten lähtöpäivä. Koko aukio Uuden Göteborgin ja laiturin
välissä oli täynnä ihmisiä, joista toiset tahtoivat lausua Pekka
Drufvalle jäähyväiset, toiset taas vielä viimeisen kerran nähdä laivan,
joka edusti pientä osaa heidän rakkaasta isänmaastaan. Nyt köydet
irroitettiin, purjeet nostettiin, viimeiset jäähyväissanat vaihdettiin,
ja hitaasti "Enkeli" soljui Delawarejoen aavalle ulapalle. Laivan
reunaan nojautuneena seisoi Pekka Drufva kiinnittäen kyyneleisen
katseensa määräpaikkaan, missä Greta Printz istui korkean säkkikasan
päällä, vuoroin painaen nenäliinansa silmilleen, vuoroin heilutellen
sitä ilmassa. Eikä kumpainenkaan siirtynyt paikaltaan niinkauankuin he
saattoivat nähdä toisensa.

Pekka Drufvan takaa häämöitti Ahvenanmaan Lassin hoikka vartalo. Hän
oli pyytänyt ja rukoillut saadakseen seurata Pekka Drufvan mukana, ja
tahtoi ruveta sotamieheksi samoinkuin Pekkakin. "Kun sinusta tulee
upseeri", oli hän sanonut, "niin voin minä olla sinun passarisi." Eikä
Pekalla ollut sydäntä kieltää.

Pekka Drufva oli aikonut seurata laivan mukana Göteborgiin, joka oli
sen matkaan määränä, ja sieltä käväistä Jakobsdalissa isäänsä
tervehtimässä, ennenkuin hän läksi Saksaan armeijaan. Mutta kohtalo ja
oikulliset tuulet tekivät tämän aikeen tyhjäksi. "Enkelin" täytyi,
kärsittyään vahingon merellä, laskea Amsterdamin satamaan ja viipyä
siellä pitemmän aikaa saadakseen vaurionsa korjatuiksi. Näin ollen oli
Pekka Drufvan mielestä viisaampaa matkustaa suoraan Hollannista
sotanäyttämölle, kirjoitettuaan kotiinsa, että hän oli palannut
Eurooppaan ja kerrottuaan tulevaisuudentuumistaan.

Saavuttuaan ruotsalaiseen armeijaan, hyväksyttiin sekä hänet että
Ahvenanmaan Lassi sotaväkeen. Mutta jo vuoden kuluttua tuli Pekka
Drufva upseeriksi, ja kun hän rauhan jälkeen syksyllä jo palasi
Ruotsiin, oli hän luutnantti ja hänet kirjoitettiin Helsingen
rykmenttiin.

Nyt hän oli kahden vaiheilla: matkustaisiko Uuteen Ruotsiin hakemaan
morsiantaan?

Sydän käski, mutta järki kielsi. Kokemuksesta, joka johtui aina
lapsuusajoilta saakka, hän tiesi, että hyvällä toimeentulolla on suuri
merkityksensä kodissa. Voisiko hän elättää vaimonsa ja perheensä?
Siihen hänen täytyi vastata kieltävästi. Tähän aikaan, jolloin
ruotulaitos ei vielä ollut voimassa, oli upseereilla rauhan aikana vain
puoli palkkaa, jolleivät he olleet garnisoonissa. Ja puolella palkalla
ei hän itse edes voinut elää, vielä vähemmän vaimo ja lapset. Siksi
hänen täytyi totella järjen ääntä ja, sen sijaan että hän olisi
ajatellut naimista, koettaa hankkia itselleen sivutyötä, niinkuin
kaikki upseerit saivat tehdä, joilla ei ollut yksityistä omaisuutta.
Hänestä tuli maanmittari.

Maanmittareista oli siihen aikaan suuri puute, mutta ansio oli
hyvä. Siten aika kului. Luopuipa kuningatar Kristiina vihdoin
valtaistuimestaan ja Kaarle Kustaa tuli kuninkaaksi. Sen mukana syttyi
Puolan sota, ja Pekka Drufva läksi kesällä 1655 taas mukaan. Samana
vuonna everstiluutnantti Printz palasi Ruotsiin, jätettyään kuvernöörin
paikkansa Uudessa Ruotsissa luutnantti Johan Papegojalle. Mutta vasta
syksyllä hän perheineen astui maihin Göteborgissa, ja silloin oli Pekka
Drufva jo Puolassa.

Rakastavaiset eivät siis saaneet tavata toisiaan.




NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Oikea saapuu.


Taaskin on juhannus-aatto soittoineen ja tanssineen ja salkoineen,
mutta nyt on vuosi 1657. Yksitoista vuotta on siis kulunut siitä, kun
viimeksi kohtasimme ketään tämän kertomuksen henkilöistä. Ja
näyttämökin on toinen. Me olemme näet nyt Gunillaberg nimisessä
kartanossa, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä Jönköpingin
kaupungista. Talon, joka ulkomuodoltaan on varsin yksinkertainen, mutta
sijaitsee ihanalla paikalla, omisti Jönköpingin linnan komentaja, vanha
tuttavamme Uuden Ruotsin päiviltä, everstiluutnantti, nyttemmin eversti
Johan Printz. Vuonna 1655 oli hän näet saapunut kotimaahansa ja saanut
yllämainitun toimen. Talvisin hän asui Jönköpingin linnassa, mutta
ensi kertaa hän vietti nyt kesää vasta ostamassaan kartanossa,
Gunillabergissä.

Tilavalla pihamaalla, jota tuuheat jalavat varjostivat, oli kukkasalko
pystytetty ja sen ympärillä tanssitaan parasta aikaa. Katselijoiden
parissa on eversti itse, ja hänen käsivarteensa nojautuu nuori kaunis
nainen, jonka me heti tunnemme neiti Greta Printziksi, joka kuluneena
yhtenätoista vuonna on vain entisestään kaunistunut. Vartalo on
täyteläisempi ja piirteet vähemmän tyttömäiset, mutta silmät, reipas
ryhti sekä veitikkamainen ilme on sama kuin ennenkin. Hän on nyt
ainoana lapsena everstin talossa, sillä hänen toinen avioliittonsa on
lapseton ja toiset tyttäret ovat naimisissa. Vuonna 1647 sai näet
vänrikki Knut Liljehöök periä suuren tilan ja matkusti sen vuoksi
kotiin ensimäisellä laivalla. Mutta sitä ennen vihittiin hänet Uuden
Göteborgin vasta valmistuneessa kirkossa neiti Lydia Printzin kanssa,
joka seurasi miestään Ruotsiin. Neiti Gretallakin oli, palattuaan
kotimaahan, ollut useita kosijoita, mutta hän oli antanut kaikille
rukkaset.

Kun isä ja tytär olivat hetken aikaa katselleet vilkasta elämää
kukkasalon ympärillä, sanoi eversti:

"Tulehan, Greta, hetkeksi puutarhaan syreenilehtoon. Minulla on hiukan
puhuttavaa sinulle."

Käytyään istumaan tuoksuavaan lehtimajaan, jonne melu ja soitto
tanssipaikalta tuskin kuului, jatkoi hän puhettaan:

"Tahdon hyvissä ajoin valmistaa sinua erääseen vieraskäyntiin. Asessori
Frejdenfelt tulee tänne huomenna. Niinkuin voinet arvata, tarkoittaa
hänen käyntinsä ensi sijassa sinua."

"Ei, sitä en tosiaankaan voi ymmärtää, sillä annoinhan hänelle vuosi
sitten rukkaset. Hänen sitkeytensä tuntuu minusta epähienolta."

"Mutta ajattelehan toki, Greta, sinä täytät pian 27 vuotta. Etkö aio
koskaan mennä naimisiin?"

"Kyllä, kunhan oikea saapuu", vastasi hän iloisesti.

"Mutta jollei hän saapuisikaan koskaan?"

"Sitten minusta kai tulee vanhapiika. En luullut, että sinä, isä kulta,
haluaisit päästä minusta."

"Sitä en haluakaan, niinkuin hyvin tiedät, mutta isän tulee ensi
sijassa ajatella lapsensa onnea -- ei omaansa. Ja minun varma
vakaumukseni on se, että sinä tulisit onnelliseksi Frejdenfeltin
kanssa. Hän on kelpo, hyvä mies ja myöskin varakas."

"Niin, hyvänen aika, eihän minulla ole mitään häntä vastaan
huomautettavaa. Mutta hän ei voi tehdä minua onnelliseksi -- hän ei ole
oikea."

"Sinä ajattelet siis yhä edelleen luutnantti Drufvaa -- sinä annat
kuolleen miehen seisoa maallisen onnesi tiellä. Sitä en olisi otaksunut
järkevästä Gretastani."

"Pekka Drufva ei ole kuollut."

"Mistä sinä sen tiedät? Minähän olen antanut tiedustella asiaa Puolan
armeijassa. Sandomirin taistelun jälkeen vuosi sitten hän katosi.
Varmaankin hän kaatui silloin."

"Ei kukaan ole nähnyt hänen ruumistaan."

"Ei, se on kyllä totta. Mutta se ei merkitse mitään. Oi, tyttöseni,
sinä et tiedä, miten sodassa käypi. Moni urhoollinen sotilas kuolee
eikä kukaan tuttu löydä hänen ruumistaan. Sandomir sijaitsee WeikseIin
varrella. Varmaan moni vierähti jokeen ja virta kuljetti kauas heidän
ruumiinsa."

"Niin, kuuluuhan se varsin uskottavalta, mutta on olemassa kaksi
seikkaa, jotka tekevät sen, etten voi uskoa hänen kuolleen."

"Annahan kuulla."

"Ensiksikin on minulla selvä sisäinen tunne, että hän elää ja tulee
hakemaan kauan odottanutta morsiantaan. Tuollainen tunne voi tuntua
mielettömältä, sen myönnän kernaasti, mutta en voi päästä siitä eroon.
Se on pysynyt minussa vireillä siitä saakka, kun Pekka ja minä erosimme
toisistamme Uudessa Ruotsissa."

Eversti katseli tytärtään epäilevästi hymyillen. Mutta hetken
mietittyään hän päätti olla vastustamatta tätä merkillistä todistetta
ja kysyi sen sijaan:

"Ja mikä on toinen seikka?"

"Minä epäilen sitä miestä, jonka sinä, isä kulta käskit tiedustella
asiaa. Luutnantti Gyllenspets tiesi, missä suhteessa olen Drufvaan.
Mutta tuotuaan minulle nuo masentavat tiedot, hän kosi minua. Voihan
siis helposti epäillä, etteivät hänen tiedustelunsa olleet
puolueettomia."

"Tyttäreni, se mitä nyt sanot, on kova syytös luutnantti Gyllenspetsiä
vastaan."

"En voi auttaa sitä, mutta -- --"

Tähän keskustelu päättyi. Sen sijaan Greta tarttui lujasti isäänsä
käsivarteen kiinni ja viittasi tielle. Syreenimaja oli korkealla
kunnaalla ja sen aukosta saattoi nähdä yli koko laakson, missä tie
kulki monessa kiemurassa. Gretan huomiota oli herättänyt ratsumies,
sulkatöyhtö hatussaan, ja hänen jäljessään ratsupalvelija, kiiltävä
haarniska yllä. Oli helppo nähdä, että ratsumies oli upseeri, vaikkei
hänellä ollutkaan haarniskaa, mutta välimatka oli siksi suuri, ettei
voinut tuntea hänen kasvonpiirteitään.

"Ehkäpä", huudahti Greta kiihkeällä äänellä, "on tuo tulokas oikea.
Niin, niin, minä tunnen, että se on hän -- Pekka Drufva."

Eversti katsoi moittivasti tyttäreensä, mutta ei vastannut, sillä koko
hänen huomionsa oli kiintynyt lähestyvään ratsumieheen. Mutta turhaan
hän ponnisteli näköään, sillä vieras upseeri oli kannustanut hevostaan
ja ratsasti niin nopeasti, että mahdotonta oli tuntea häntä. Samassa
pieni koivuhaka talon edustalla peitti hänet taakseen.

"Varmaan se on joku upseereistani Jönköpingin linnasta, luultavasti
majuuri Hjärta, sillä olin erottavinani leveän kalunan hänen
hatussaan."

Tämä väite jäähdytti hieman neiti Gretan intoa, sillä olihan todellakin
todennäköistä, että tulija oli majuuri Hjärta, se hänen täytyi myöntää.
Siksi hän luopuikin aikeestaan juosta edeltä kotiin, ennenkuin vanha
isänsä ennättäisi perässä. Sen sijaan hän astui siis rauhallisesti
isänsä rinnalla, joskin hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen poskensa
punoittivat. Seurauksena oli, että kun he saapuivat pihalle, seisoi
palvelija pitelemässä molempia hevosia, mutta upseeria ei näkynyt.
Varmaankin hän oli mennyt sisään taloon.

Eversti, joka luuli, että sotamies kuului Jönköpingin garnisooniin,
mutta ei silti tuntenut häntä, kysyi:

"Mikä nimesi, poikani?"

Kysytelty teki kunniaa ja vastasi:

"Ahvenanmaan Lassi."

Greta neidon sydän sykähti. Sillä hän oli tuntevinaan sekä nimen että
miehen.

Eversti kysyi edelleen:

"Ketä upseeria sinä teuraat?"

"Majuri Drufvaa", kuului vastaus.

"Hän se on, hän se on", kuului ilonhuudahdus Gretan huulilta.

Eversti ällistyi siinä määrin, että hän mykistyi ja katseli vain
sotamieheen. Sitten hän nousi portaita ylös ja mutisi käsittämättömiä
sanoja.

Hänen astuessaan saliin kohtasi häntä näky, joka pysähdytti hänet oven
suuhun. Keskellä huonetta seisoi pitkä, kookas upseeri, jonka kasvot
olivat everstille ennestään tutut. Ja hänen rintaansa vasten nojautui
Greta neito, miehen lujasti syleillessä häntä. He olivat niin kokonaan
syventyneet toisiinsa, ettei kumpainenkaan huomannut everstin tuloa.
Mutta hetken kuluttua palasivat he jälleen maan päälle, ja silloin
everstikin sai osansa syleilyistä, jotka päättyivät nuoren parin
siunaukseen. Pian hän jätti heidät kuitenkin kahden, syyttäen tärkeää
asiaa.

Asia oli se, että hän lähetti kirjeen asessori Frejdenfeltille
Jönköpingiin, pyytäen ettei hän saapuisi juhannuspäivänä
Gunillabergiin, ei ainakaan siinä asiassa, josta hän aikaisemmin oli
maininnut. Jos hän sen sijaan tahtoi olla läsnä Greta neidon ja majuuri
Pekka Drufvan kihlajaisissa, oli hän hyvin tervetullut.

Saapuiko hän juhlaan, sitä emme tiedä.






*** End of this LibraryBlog Digital Book "Punaiset sudet - Historiallinen seikkailukertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.