Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä
Author: Cameron, Verney Lovett
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä" ***


IHMISSYÖJÄIN VANKINA

Seikkailuja Afrikan aarniometsissä

Kirj.

VERNEY LOVETT CAMERON

Englanninkielestä suomentanut

Väinö Nyman



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.



SISÄLLYS:

     I. Koulusta lähtö.
    II. Merelle.
   III. Vastenmielisiä uutisia.
    IV. Varkaus ja pako.
     V. Maissa käynti.
    VI. Minut vangitaan.
   VII. Mielenkiintoinen keskustelu.
  VIII. Pakoni orjalaivasta.
    IX. Alkuasukasten joukossa.
     X. Pappien luona.
    XI. Jännittävä matka.
   XII. Sisämaassa.
  XIII. Ihmissyöjäin vankina.
   XIV. Kuolemaakin pahempaa.
    XV. Pako ja kiinnijoutuminen.
   XVI. Ystävällisiä arabialaisia.
  XVII. Alkuasukasneuvosto.
 XVIII. Puolustustoimenpiteitä.
   XIX. Tulinen taistelu.
    XX. Nyangwehen.
   XXI. Lähtö rannikolle.
  XXII. Virtahepojen keihästäminen.
 XXIII. Riitoja alkuasukasten kanssa.
  XXIV. Tanganjikan yli.
   XXV. Vastuksia ja vaaroja.
  XXVI. Onnellinen loppu.



I.

KOULUSTA LÄHTÖ.


Eräänä aamuna armon vuonna 18-- ihastuin suuresti saadessani isältäni,
priki Petrelin kapteenilta ja omistajalta kirjeen, jossa oli, että
laiva oli saapunut turvallisesti Bristoliin kallisarvoisine lasteineen.
Isäni sekä veljeni Ville, joka oli Petrelin toinen perämies, voivat
hyvin, kirjoitti hän. Kirjeessä oli lisäksi, että isäni oli päättänyt
ottaa minut mukaansa merille, josta päätöksestä hän oli kirjeellä
ilmoittanut koulunjohtajalle, rehtori Stephen Poynterille. Parin päivän
kuluttua tulisi Ville kuulema minua noutamaan ja minun oli laitettava
kaikki valmiiksi lähtöäni varten hänen tuloonsa. Noudattaen koulun
tapoja olin lukenut kirjeeni noiden kymmenen minuutin aikana, jolloin
saimme kävellä leikkikentällä ennen koulun alkamista aamiaisen jälkeen,
ja kuten jokainen ehkä ymmärtää, kiiruhdin heti ilmoittamaan sen
sisällön koulutovereilleni, ollen mielestäni hyvin miehekäs ja
merkityksellinen henkilö senvuoksi, että sain lopettaa koulunkäyntini.
Kellon kilinä lopetti nopeasti sen perusteellisen kuvauksen Petrelistä,
johon olin syventynyt, ja meidän oli kiiruhdettava rukouksiin, joiden
loputtua ryhdyimme tavalliseen työhömme. Sijoittauduin paikoilleni
pulpettini ääreen ja avasin kirjani. Minun on kumminkin pakko
tunnustaa, etten ajatellut juuri ollenkaan niiden sisältöä, vaan luin
salaa niiden suojassa uudestaan isäni kirjeen, joka oli ilmoittanut
tuon elämäni tulevan muutoksen. Mielestäni menetteli rehtori hyvin
väärin siinä, että hän antoi sellaisen tärkeän henkilön, jona nyt
itseäni pidin, istua kovalla penkillä mustan pöydän ääressä laskemassa
vaikeita laskuja. Sentähden vahdinkin herkeämättä luokan ovea
nähdäkseni, eikö vanha vahtimestari Abe tulisi hakemaan minua rehtorin
puheille.

Olin todellakin niin tarkkaamaton, että laskennon opettaja sanoi
parikin kertaa: "Baldwin, ellet laske ahkerasti ja oikein, on minun
pakko rangaista sinua." Hän oli juuri nousemaisillaan paikoiltaan
tullakseen minun luokseni, kun ovi vihdoinkin aukeni, ja vanha Abe
ilmoitti: "Baldwin, rehtori odottaa teitä huoneessaan." Tavallisesti
oli tuollainen kutsu kaikkea muuta kuin hauska, sillä yleensä tapahtui
se vain silloin, kun tuon käsketyn pojan oli vastattava jostakin
koirankujeesta, eikä sellaista kutsua sen vuoksi ollut kukaan erittäin
halukas noudattamaan. Koska minulla kumminkin oli puhdas omatunto,
nousin heti, ja opettaja, joka ei vielä aavistanutkaan tulevaa
poistumistani, sanoi: "Baldwin, rehtori odottaa sinua. Luultavasti olet
tehnyt jotakin pahaa, ja rangaistuksen pelko on ollut syynä
tarkkaamattomuuteesi."

Hymyilin niille tovereilleni, joille olin näyttänyt kirjeeni, ja
mennessäni opettajan ohi näytin niin pöyhkeilevältä ja itsetietoiselta,
että hän palautti minut paikoilleni ja minun oli poistuttava huoneesta
kunnollisesti. Niin pian kuin olin tullut käytävään, vei vanha Abe
minut kaksoisoville, jotka erottivat rehtorin yksityishuoneen
kouluhuoneista ja joihin vain rehtorilla ja hänellä oli avaimet.
Avatessaan sanoi hän hymyillen:

"Hän ei ole valinnut rangaistusvälinettä vielä. Missä vehkeissä te nyt
taasen olette ollut mukana?"

"En missään, Abe. Aion vain lopettaa kouluni."

"Aiotteko lopettaa, vaikka lupaan on vain kuukausi enää? Mutta miksi?"

Vanhan Aben tuttavallisuus, johon pojat kyllä lukukauden kuluessa
saivat tottua, suututti minua hieman ja sen vuoksi vastasinkin niin
ylpeästi kuin suinkin: "Lähden merille."

"Sanoitteko merille? Siellä tulee teillä pian äitiä ikävä. Vai merille!
Ovatko teistä suolainen liha ja madonsyömät keksit parempia kuin täällä
saamanne ruoka?"

"Siellä ei minulle tarjotakaan madonsyömiä keksiä eikä suolaista lihaa.
Menen isäni omistamaan Petrel-nimiseen laivaan."

"Vaikkapa. En ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan laivasta, jossa
ei tarjottaisi suolaista lihaa. Mutta rehtori odottaa kai jo, ja teidän
on kiiruhdettava hänen huoneeseensa."

Menin käytävän poikki, johon ovet aukenivat, ja lämpiöön päästyäni
koputin rehtorin oveen. Heti koputukseni jälkeen kuulin hänen sanovan:
"Sisään!" ja avattuani oven näin hänen istuvan nojatuolissaan isäni
kirje kädessään. Hän viittasi minua istuutumaan erääseen vastapäätä
olevaan tuoliin ja sanoi:

"Frank poikaseni, tiedät, miksi olen kutsunut sinut puheilleni, sillä
isäsi sanoo kirjoittaneensa sinulle, että sinun on lähdettävä täältä
parin päivän kuluttua. Niin, elämässäsi tulee nyt tapahtumaan suuri
muutos, ja vaikka mielestäni kaikkien poikain pitäisi pysyä koulussa,
kunnes he ovat vähintäin kahdeksantoistavuotiaita, luulen sinun
kumminkin olevan tarpeeksi vanhan merimieheksi. Olet kuudentoista, etkö
olekin?"

"Olen. Täytin kuusitoista pari kuukautta sitten."

"Haluan puhua sinulle vähän kiusauksista, joita tulet kohtaamaan, sillä
vaikka tuletkin olemaan oman isäsi valvonnan alaisena ja niin ollen
suojassa monilta nuoria tavallisesti uhkaavilta vaaroilta, on sinun
aina muistettava, että vaikka voisitkin tehdä jotakin väärää, jota ei
maallinen isäsi saisi tietää, näkee sinun taivaallinen isäsi kumminkin
kaiken, sillä hän tietää meidän kaikki ajatuksemme ja tekomme. Nämä
viisi täällä viettämääsi vuotta olet käyttäytynyt mielestäni jotensakin
hyvin lukuunottamatta pieniä itsepäisyyden oireita ja taipuvaisuutta
tottelemattomuuteen silloin tällöin. Muista, että laivaan tultuasi
tottelet heti ja ehdottomasti, sillä sellainen on välttämätöntä, kuten
pian tulet huomaamaan. Tottelemattomasta ja itsepäisestä merimiehestä
ei tule milloinkaan kapteenia. Ja, puhuaksemme opinnoistasi, on isäsi
varmaankin pitävä huolta purjehdusopinnoistasi, ja minä kirjoitan
hänelle, mitkä muut tiedot mielestäni parhaiten palkitsisivat nyt tästä
alkaen jatkuvat harrastuksesi. Koska luullakseni et enää voi
tarkkaavaisesti seurata opetusta, ilmoitan herra Stonelle, että hän
vapauttaa sinut kaikesta työstäsi kouluhuoneessa, ja koska pian tulet
poistumaan luotamme, saat aloittaa tavaroittesi kokoamisen, niin että
olet valmis lähtemään määrätyllä hetkellä."

"Kiitoksia", sanoin minä, ja rehtorin ystävällisen käyttäytymisen
rohkaisemana pyysin tovereilleni lupapäivää.

"Pyydätpä melkein mahdottomia, Baldwin. Sinun on muistettava, etteivät
he kaikki lähde merille, vaan opiskelevat tulevaa elämänuraansa varten.
Sitäpaitsi on tutkinto jo kolmen viikon kuluttua, ja he haluavat
käyttää jokaisen hetken hyväkseen voidakseen tuottaa koululle kunniaa
tutkintotilaisuudessa."

"Niin kyllä, mutta jos minä lähden parin päivän kuluttua, en voi olla
mukana luokkain välisessä krikettiottelussa. Mutta jos annatte meille
luvan huomenna, voimme panna toimeen nuo kilpailut silloin."

"Tuo on epäilemättä mielestäsi hyvin pätevä syy, mutta minulle se ei
merkitse mitään. Kumminkin lupaan ajatella asiaa. Minulla on vielä
paljon tehtävää, joten sinä saat nyt mennä."

Läksin huoneesta hyvin hitaasti ja olin jo melkein uudistamaisillani
pyyntöni, kun rehtori sanoi: "Muista, mitä sanoin tottelemisesta!"
Silloin ymmärsin, että lupapäivän saanti riippui kokonaan siitä, miten
nopeasti tottelisin, ja sanomatta enää sanaakaan poistuin huoneesta.

Vanha Abe oli odottamassa käytävässä, ja kun hän saatteli minua
takaisin luokkahuoneeseen, sanoin hänelle:.

"Nyt on kaikki kunnossa, vanha Abe. Minun ei enää tarvitse lukea
läksyjänikään."

Hän katsoi minuun hymyillen ja sanoi:

"Eikö lukea läksyjä! Poikaseni, tulette pian huomaamaan, että koko
elämä on vain kuin pitkä läksy. Saatte oppia yhtä ja toista, mikä ei
tule olemaan niin helppoa kuin täällä tekemänne työt. Mutta luullakseni
odottaa herra Stone teitä kouluhuoneessa. Menkää nyt ilmoittamaan
hänelle, mitä rehtori sanoi, ja tulkaa sitten luokseni, niin autan
teitä saamaan arkkunne alas ullakolta, jotta voitte aloittaa
vaatteittenne ja tavaroittenne kokoamisen."

Mielestäni käyttäytyi vanha Abe kuin mies, sillä poikien arkkuja
säilytettiin ullakolla, jonne vanha Abe apulaisineen oli ne kantanut.
Tultuani luokkahuoneeseen sanoin herra Stonelle:

"Suokaa anteeksi, mutta rehtori on vapauttanut minut läksyistä, jotta
voisin ruveta kokoamaan tavaroitani ollakseni valmis poistumaan
koulusta määrätyllä hetkellä."

"Vai aiot sinä lähteä pois! Senvuoksi olitkin luullakseni niin
tarkkaamaton aamusella, vai mitä?"

"Ehkä. Veljeni Ville tulee noutamaan minua ylihuomenna, ja minä lähden
merille hänen ja isäni kanssa Petrel-laivassa."

"Hyvä, poikaseni, mutta et saa elämöidä täällä, sillä nämä muut pojat
eivät lähde merille. Mene nyt matkaasi ja kerro tovereillesi uutinen
vasta puoli yhden jälkeen, jolloin lopetamme. Nyt on sinun heti
poistuttava puhumatta kenellekään sanaakaan."

Muistin "tottelevaisuuden" ja tein kuten minua oli käsketty. Tultuani
käytävään oli vanha Abe siellä minua odottamassa ullakon avain
kädessään. Seurasin häntä sinne ja löydettyäni arkkuni kannoin sen
hänen kanssaan makuuhuoneeseen, jossa nukkui yhdeksän muutakin poikaa.
Siellä olivat emännöitsijä ja eräs palvelijatar täydessä touhussa
järjestämässä vaatteitani arkkuun pantaviksi.

Kun emännöitsijä, rouva Stevens, näki Aben ja minun tulevan arkku
mukanamme, sanoi hän:

"Mutta, Abe, ettekö muista, miten tarkka rehtori on siitä, etteivät
herrat saa itse kantaa arkkujaan?"

"Joutavia, rouva!" vastasi Abe. "Herra Baldwin lähtee merille, jossa
hän saa tehdä vaikeampaakin työtä kuin auttaa vanhaa miestä tyhjän
arkun kantamisessa."

"No olkoon nyt tämä kerta, Abe. Mutta muistakaa, että jos huomaan
teidän rikkovan määräyksiä jälleen, kantelen rehtorille. -- Nyt, herra
Baldwin, luullakseni ette voi olla meille miksikään hyödyksi täällä.
Jätän esille parhaimmat vaatteenne matkapuvuksi ja säästän sijaa
kirjoillenne. Menkää seurusteluhuoneeseen ja kootkaa pallonne, mailanne
ja muut tavaranne leikkikalulaatikkoonne."

Kun vanha Abe ja minä poistuimme huoneesta, sanoi Abe:

"Sellaista se on. Hän ei soisi vanhalle mitään apua. Mutta, herra
Baldwin, mitä teette kaniineillenne ja kyyhkysillenne? Noiden poikain
joukossa ei ole ketään, joka ruokkii ja hoitaa eläimensä niin hyvin
kuin te. Ihmettelenpä, mihin ne joutuvat."

Aben sanat imartelivat minua kovasti, sillä pidin Himalaija-kaniinejani
mustine kuonoineen ja korvineen, ja voimistelijakyyhkyspariani kaikkia
poikain leikkikentällä hoitamia elukoita parempina. Ylpeilin senvuoksi
suunnattomasti luullessani, että kaniinikoppini ja kyyhkyslakkani,
jotka olin valmistanut omin käsin, olivat toverieni erilaisia
kätköpaikkoja sirommat. Menin sentähden Aben minulle asettamaan ansaan.

"En tiedä, Abe. Mutta onhan Jones Majorillakin muutamia
kyyhkysiä, joita hän hoitaa hyvin, ja Brown on menettänyt molemmat
kirjekyyhkysensä. Sitäpaitsi on Smith halunnut ostaa kaniinini jo kauan
aikaa sitten."

"Varmaankaan ei teidänlaisenne herra, joka juuri lopettaa koulunsa
lähteäkseen merille, voi ajatellakaan kaniiniensa myyntiä. Merimiehet
ovat aina hienoja ja anteliaita ja lahjoittavat tavallisesti paljon
tavaroita. Muistan eräänkin, joka pari viikkoa sitten antoi muutamalle
vanhalle miehelle kymmenen shillinkiä. Mutta te ette saa antaa noita
herttaisia kaniineja tuolle nuorelle Smithille, sillä hän ei ymmärrä
niiden hoitoa ollenkaan, ja ne kuolisivat viikon kuluttua. Ja
mielestäni herra Brown piti kirjekyyhkysensä niin likaisina ja
nälkäisinä, etteivät ne enää palanneetkaan päästyään vapaaksi.
Ainoastaan minä, herra, voisin kohdella niitä hyvin. Rakastan sieviä
kyyhkysiä ja sukkelia kaniineja, ja voin taata, ettei niiltä tulisi
mitään puuttumaan."

Olin kyllä varmasti aikonut myydä sekä kyyhkyset että kaniinit
maksaakseni muutamia pieniä koulupoikavelkoja, mutta koska mielestäni
maineeni anteliaana merimiehenä oli vahvistettava ja koska en tahtonut
olla huonompi kuin tuo nimetön merimieskään, joka oli antanut
vanhukselle kymmenen shillinkiä, annoin kaniinini ja kyyhkyseni
vanhalle Abelle. Sitten hän pyysi minua mukaansa katselemaan kenkiäni
ja saappaitani ja olisi pian kerjännyt minulta kaikki, ellei rouva
Stevens olisi ilmestynyt näyttämölle ja lähettänyt häntä töihin. Abe
murisi mennessään ja pahoitteli, että hänen piti poistua sellaisen
herrasmiehen lähettyviltä, joka hänen mielestään oli kunnollisin mies,
mitä hän milloinkaan oli nähnyt.

Rouva Stevens sanoi minulle, etten saisi antaa pettää itseäni, ja kun
sanoin lahjoittaneeni kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle, koska
hän oli luvannut hoitaa ne hyvin, sanoi hän:

"Oletteko tullut hulluksi, herra Baldwin? Hän myy ne ennenkuin olette
matkustanut täältä."

Silloin loppuivat juuri koulutunnit ja luokkatoverini ympäröivät minut
heti kysellen, millainen Petrel oli, minne se meni ja mistä se oli
tullut. Milloin vain isäni oli sattunut olemaan kotosalla, olin
viettänyt lupani hänen luonaan, ja voin senvuoksi täydellisesti
kuvailla, millainen mainio laiva Petrel oli. Luullakseni olin niin
ylpeä siitä, että jos kaikki, mitä sanoin, olisi ollut totta, olisi
Petrel ollut Nelsonin amiraalilaivan Victoryn suuruinen, ja isäni ja
veljeni olisivat olleet mukana yhtä monissa seikkailuissa kuin
Centurion Anson tahi Drake urhoollisine miehineen, nuo ensimmäiset
englantilaiset, jotka purjehtivat maailman ympäri kuuluisalla
Pelikanillaan.

Mutta nämä jutut olivat vain kertauksia, sillä minun oli ollut aina
pakko kertoa ihmeellisiä kaskuja Petrelistä, sen kapteenista ja
miehistöstä, kun palasin kouluun vietettyäni loma-aikani isäni luona.
Pojat ihastuivat paljon enemmän ilmoitettuani, että olin ollut kyllin
rohkea pyytämään lupaa huomiseksi ja että rehtorimme oli näyttänyt
hieman taipuvaiselta myöntämään sen.

Niin pian kuin ihastus oli hieman tyyntynyt, tulivat Smith,
Brown, Jones Major ja muut kaniinien ja kyyhkysten omistajat
luokseni nähdäkseen, voivatko he ehkä mitenkään päästä minun
Himalaija-kaniinieni ja kyyhkysieni omistajiksi. Heidän pettymyksensä
oli suuri, kun he kuulivat minun antaneen ne vanhalle Abelle, joka, sen
sanoivat he heti, möisi ne enimmän tarjoavalle.

Minun oli pakko luvata tuoda matkoiltani kokonainen apina-armeija ja
papukaijaprikaati, ennenkuin voin rauhoittaa kaikki toverini, jotka
pitivät eläimistä. Sitten oli minun annettava huonetovereilleni
sellaisia pieniä koulupojan aarteita, joita he halusivat muistoksi.
Vastalahjaksi kantoivat he kirjani makuuhuoneeseen voidakseni sijoittaa
ne arkkuuni, ja kun päivälliskello soi, olimme täydessä touhussa
auttaaksemme rouva Stevensiä, joka sanoi meidän vain olevan hänelle
haitaksi. Päivällisen jälkeen puhuttelin rehtoria jälleen ja sain hänet
lupaamaan luvan seuraavaksi päiväksi, ilmoitus, jota koko koulu
tervehti äärettömällä riemulla. Krikettikilpailujemme valmistuksiin
ryhdyttiin suurella touhulla.

Kouluni lopettaminen ei ollutkaan minusta enää niin hauskaa kuin olin
odottanut. Leikkikentällä ja pallonlyöntipaikoilla ei ollut kyllä
ollenkaan hauskaa silloin, kun ne olivat autiot, mutta nyt olisin
mennyt luokkani mukana, vaikka minun olisikin ollut pakko tehdä
suunnattomasti työtä. Olin iloissani, kun ilta pimeni ja sain jälleen
kertoa kotiutuneille tovereilleni Petrelistä ja sen miehistöstä. Ja
kauan sen jälkeen kuin olimme menneet vuoteisiimme oli makuhuoneemme
todellakin kuin siellä asuvain merirosvojen ja muiden sellaisten
urhojen rauhaton tyyssija, kunnes erään kamppailun aiheuttama melu,
jolloin englantilaiset merimiehet pieluksilla karkoittivat merirosvot
niiden viimeisestä pakopaikasta, toi rehtorin paikalle. Silloin
ryömivät merimiehet ja merirosvot vuoteilleen ja olivat nukkuvinaan
mitä viattominta unta, mutta kun rehtori uhkasi peruuttaa lupauksensa
lupapäivästä, jos hän vielä kuulisi jotakin melua, lakkasi meidän hurja
ilveilymme siksi illaksi, ja teeskennelty unemme muuttui pian
todelliseksi.

Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, ja meille oli enemmän huvia
tarjolla kuin olin osannut odottaakaan, sillä veljeni Ville saapuikin
ennen tuota määrättyä päivää. Isäni oli käskenyt hänen matkustaa
Cliftoniin katsomaan, että suoriutuisin koulusta kunnialla. Kun Ville
kuuli rehtorin antaneen meille luvan, pyysi hän ja sai luvan antaa
meille hedelmiä, kakkuja ja torttuja päivällisemme lisäksi, jonka me
saimme syödä krikettikentällä, sen sijaan että meidän tavan mukaan
olisi pitänyt palata koulutaloon.

Olin yläluokkalaisten parhain lyöjä, ja tänään näytin voittavan
itsenikin, sillä lyöntini onnistuivat melkein kaikki, ja kun
pelivuoromme tuli, voitin luullakseni kuusi kertaa käytettyäni mailaani
viisineljättä kertaa. Toinen erä onnistui vielä paremmin kuin
ensimmäinen, sillä valloitimme kymmenen porttia kahdeksallaneljättä
lyönnillä. Lopussa olivat yläluokkalaiset voittaneet yhdellä erällä ja
seitsemällätoista kierrolla.

Veljeni Ville, joka oli lopettanut koulunsa noin neljä vuotta sitten,
tunsi muutamia vanhempia poikia, ja hänen kertomuksensa, mitä hän
todellakin oli nähnyt ja kokenut Afrikan rannikolla, joka oli isäni
matkojen määräpaikka, ylittivät mielenkiinnollaan kokonaan kaikki
edellisenä päivänä kertomani jutut. Hänen merimiespukunsa, päivettyneet
kasvonsa ja ennen kaikkea tatueeraukset, jotka koristivat hänen
käsivarsiaan, olivat kaikkien koulutoverieni ihastuksen esineinä. Ne,
jotka olivat olleet koulussa hänen aikanaan, näyttivät pitävän itseään
paljon niitä parempina, jotka olivat tulleet kouluun hänen eroamisensa
jälkeen.

Vanha Abe sai häneltä puoli kruunua sanottuaan, ettei hän milloinkaan
ennen ollut nähnyt niin pulskaa nuorta merimiestä. Ja Ville
olikin todella oikea reippaan merimiehen perikuva. Hän oli nyt
yhdeksäntoistavuotias, viisi jalkaa, kymmenen tuumaa pitkä nuorukainen.
Hänen hyvin istuvat siniset vaatteensa messinkisine ankkurinappeineen
puki hänen atleettivartaloaan hyvin, ja hänen musta kihara tukkansa,
ruskeat silmänsä ja rehellisesti hymyilevät kasvonsa kiinnittivät
puoleensa kaikkien huomion.

Hänen herättämänsä ihailu miellytti minua, ja vaikka krikettikentällä
saavuttamani menestys ylpistyttikin minua, olin kumminkin ylpeämpi
komeasta veljestäni ja odotin kärsimättömästi päivää, jolloin
palattuani joltakin seikkailurikkaalta matkalta voin hänen laillaan
kertoa vanhoille huonetovereilleni innostuttavista kamppailuista. En
silloin voinut aavistaakaan, että ennenkuin jälleen vierailisin
vanhassa koulussani, saisin kokea niin paljon seikkailuja ja vaaroja
kuin minun osalleni oli suotu.



II.

MERILLE.


Seuraavana aamuna lähetettiin arkkuni postikonttoriin, ja Ville ja minä
sanoimme jäähyväiset koulutovereilleni, rouva Stevensille ja Abelle.
Sain kuulla juuri ennen lähtöäni, että Abe oli myynyt kaniinit
Smithille seitsemästä ja kyyhkyseni Jones Majorille viidestä
shillingistä. Ja annettuani hänelle vielä nuo viisi shillinkiä, jotka
hän oli saapa isäni minulle lahjoja varten lähettämistä rahoista, tuli
hän saaneeksi minulta melkein punnan.

Viimeksi sanoimme hyvästit rehtorille. Hän antoi minulle hyviä neuvoja
ja siunauksensa teroittaen erikoisesti mieleeni, mitä hän oli
edellisenä päivänä puhunut minulle tottelevaisuudesta. "Ja nyt", sanoi
hän, "annan minä sinulle purjehdusohjeet elämällesi. Veljesi voi kertoa
sinulle, että kapteeni aina tultuaan tuntemattomille vesille tutkii
purjehdusohjeitaan karttaakseen kareja ja vaaroja ja löytääkseen
jostakin varman ankkuripaikan. Elämä on tuollainen tuntematon meri,
jolle me kaikki purjehdimme, ja synnit ja kiusaukset ovat sen karit ja
vaarat. Tästä raamatusta näet ohjeet, miten sinun on niitä kartettava,
ja siitä löydät myös virvoitusta sielullesi silloin kun se on väsynyt.
Siinä on myös selitetty, miten vihdoin pääsemme tuonne ikävöimäämme
taivaaseen -- sen ihanaan kirkkauteen. Jumala siunatkoon sinua,
poikani. Saat kertoa isällesi, että olen ollut hyvin tyytyväinen
johdollani suoritettuihin opintoihisi, ja toivoakseni on hän pian
huomaava, etten ole käyttänyt hänen luottamustaan väärin. Hyvästi,
Frank ja Ville. Muistakaa, että te kumpikin, milloin vain teille sopii,
olette tervetulleet vanhan opettajanne luokse. Viekää terveiset
isällenne. Nyt on teidän lähdettävä, sillä muuten myöhästytte
postivaunusta."

Sanottuamme jäähyväiset rehtori Poynterille ajoimme siihen ravintolaan,
josta Bristoliin menevät postivaunut lähtevät. Hevoset oli jo
valjastettu vaunujen eteen ja pian me olimme matkalla Bristolia kohti.

Aion nyt muutamin sanoin kertoa perheeni tarinan, jotta lukijani
voisivat ymmärtää kaikki vihjaukset, joita tulen tekemään kertoessani
seikkailuistani.

Isäni oli erään Bristolin kauppiaan nuorin poika ja valitsi jo nuorena
merimiesammatin elämänurakseen. Isoisäni pani hänet niin pian kuin
suinkin erään Liverpoolin ja Länsi-Afrikan väliä kulkevan purjelaivan
päälliköksi. Isoisän kuoltua möi hänen ainoa veljensä kaupan ja osti
Somersetshirestä pienen maatilan. Isäni ollessa matkoilla vietimme
veljeni kanssa kaikki lupa-aikamme isoisän veljen luona.

Isäni oli mennyt naimisiin vähää ennen isoisän kuolemaa, ja luovuttuaan
merimiesammatistaan oli hän ruvennut liikkeen osakkaaksi. Pari vuotta
syntymästäni kuoli äitini, ja isäni, huomattuaan kodin autiuden, rupesi
erään liikkeen omistaman laivan päälliköksi. Hänen leskeksi joutunut
sisarensa Fanni, jonka mies, Cr. Cartes, ei ollut onnistunut
liikeasioissa, rupesi hänen taloutensa ja minun ja Villen
hoitajattareksi.

Isäni matkat onnistuivat jonkun aikaa erinomaisesti, mutta sitten
seurasi aikoja, jolloin tulipalot ja haaksirikot aiheuttivat hänelle
suuria tappioita, ja hän huomasi, ettei hänellä ollutkaan enää
riittäviä varoja muiden laivain kuin Petrelin varustamiseen. Tämän
kertomuksen alkaessa oli Petrel ollut vesillä noin kolme vuotta, ja
isäni teki sillä matkoja Afrikan rannikolle omaan laskuunsa. Hän odotti
jo aikaa, jolloin hän voisi antaa päällikkyyden veljelleni Villelle ja
jolloin hän, luovuttuaan raskaasta merimiehen ammatista, voisi asettua
asumaan vanhaan Bristolin laiturin vierellä sijaitsevaan taloonsa,
josta hän voi nähdä tulevat ja lähtevät laivat ja tarkastella, miten ne
purkivat ja kuormittivat tavaroita. Hän arveli myös kokemuksiensa
perusteella keksivänsä pian keinon, miten hän saisi sekä Villen että
minut omien laivojemme omistajiksi ja päälliköiksi.

Tädistäni Fannista tuli toinen äiti Villelle ja minulle, ja vaikka hän
olikin merimiehen sisar, pelkäsi hän niin merta, että hän usein pyysi
isääni luopumaan Petrelistä ja rupeamaan kauppiaaksi, jolloin me
pojatkin saisimme jotakin työtä, ellei hänen omasta niin ainakin jonkun
hänen ystävänsä liikkeestä, sillä isälläni oli paljon vaikutusvaltaisia
ystäviä. Hänen rukouksensa eivät kumminkaan saaneet mitään aikaan,
sillä vaikka isäni näyttikin joskus olevan myöntymäisillään, pidimme
Villen kanssa merimiehen ammattia kumminkin parempana ja vastustimme
joka päivä tädin aikeita.

Viimeisellä matkallaan oli isäni, käytyään Kinsimbossa, jossa hän oli
tehnyt hyviä kauppoja alkuasukasten kanssa, purjehtinut aina St. Paul
de Loandaan, ajatellen voivansa siellä ehkä saada lastinsa täytetyksi
nopeammin kuin missään muualla.

Häntä oli onnistanutkin suurenmoisesti, sillä muutamia päiviä hänen
tulonsa jälkeen saapui paikkakunnalle eräs David Livingstone-niminen
lähetyssaarnaaja Etelä-Afrikasta kuljettuaan siihen asti kokonaan
tuntemattomien seutujen halki. Hänellä oli mukanaan muutamia
Makololo-heimoon kuuluvia miehiä, jotka hakivat myyntipaikkaa
elefantinluulle. Tuon elefantinluun sai isäni ostaa kohtuushinnalla ja
ansaitsi niin ollen hyvin.

Ville ihaili suunnattomasti Livingstonea, jota hän piti suoraan sanoen
sankarina, ja tämän matkoja. Hän sanoi minulle, että Afrikan tutkiminen
ja matkustaminen siellä on tuottavampaa ja seikkailurikkaampaa kuin
merimiehen elämä.

"Ajattelehan vain, Frank, että siellä saadaan ampua suuria
elefanttilaumoja, kamppailla leijonien ja kaikenlaisten villien kanssa.
Kuten alkuasukkaat rakastavat Livingstonea, voivat ne rakastaa jokaista
muutakin miestä, joka kohtelee niitä hyvin. Livingstone olisi hyvin
voinut matkustaa kotiin Loandasta, ja kaikki täällä olisivat juosseet
hänen jäljessään kuullakseen hänen kertomuksiaan, mutta hän vastasi
kaikille, jotka kehoittivat häntä palaamaan Englantiin, että hän oli
luvannut Makololoin päällikölle Sekeletulle, että hän toisi tämän
miehet kotiin, eikä hän voinut rikkoa annettua sanaansa. Eräs
Sindbad-niminen härkä, jolla hän ratsasti, oli aivan yhtä hyvä kuin
hevonen. Toivon, että isä antaisi minun koettaa tuollaista elämää.
Rannikolle saapuu kaikenlaista väkeä myymään elefantinluuta ja kumia
ostaakseen sitten pyssyjä, kuparilankaa, helmiä ja karttuunia, ja olen
varma, että matka tuonne sisämaahan tuottaisi enemmän voittoa kuin
tusina matkoja rannikolle."

Villen Afrikan kuume tarttui minuunkin ja minä kuuntelin hörölläkorvin
kaikkia niitä metsästys- ja ampumistarinoita, joista hän oli kuullut
Livingstonen miehiltä. Livingstonen itsensä osoittama urhoollisuus ja
hänen alkuasukkaissa herättämänsä kunnioitus olivat Villestä
suurenmoiset.

Nämä kertomukset ja kuvaukset Petrelin viimeisistä matkoista lyhensivät
matkaamme niin, että olin melkein pahoillani postivaunujen pysähtyessä
"Amiraali Nelsonin" edustalle.

"Tervetuloa, Frank!" huudahti meitä sinne odottamaan saapunut isäni.
"Jack Adams", hän viittasi läheisyydessä seisovaan merimieheen, "pitää
huolta tavaroistanne, sillä aikaa kuin me menemme varustaja Harrisin
luo tilaamaan sinulle merimiesvarusteita. Ja sitten kuin olet käynyt
tervehtimässä tätiäsi Fannia, voit mennä Petreliin, ja Ville saa
näyttää sinulle, mihin saat sitoa riippumattosi. Laivan perä on kiinni
juuri ovemme edustalla olevassa laiturissa. Kapteeni ja laivanomistaja
ei voi toivoakaan talolleen parempaa paikkaa kuin Bristolin laituri on.
No, Ville, millaisen suosituksen antoi rehtori Poynter pojalleni?"

"Hyvänpä tietenkin?" vastasi Ville. "Frank lopetti muuten koulunsa
pelaamalla krikettiä niin hyvin, ettei hän ennen milloinkaan ollut
kyennyt näyttämään sellaista taitoa."

"Oikein, Frank! Tee kaikki työsi hyvin aina. Ja vaikka sinulla ei tästä
alkaen olekaan juuri tilaisuutta pelata krikettiä, niin muista, että
samat edellytykset, jotka tekivät sinusta hyvän kriketinpelaajan,
tekevät sinusta hyvän merimiehenkin."

"Ah, rakas isäni", sanoin, "olen niin iloinen nähdessäni teidät jälleen
ja tietäessäni pääseväni mukaanne merille. Nyt ei minun tarvitse
odottaa kuukausimääriä kuullakseni jotakin teistä ja Villestä."

"Aivan niin. Vien sinut kumminkin omaan laivaani pitääkseni sinua
silmällä enkä hemmoitellakseni sinua. Toivon, että sinä, kapteenin
poika kun olet, olet esimerkkinä muille aloittelijoille, ja muista,
että ensimmäinen opittavasi asia on totella määräyksiä, kysymyksiä
tekemättä. 'Tottele määräyksiä välittämättä niiden antajasta!' on
erinomainen sananlasku."

"Rehtori Poynter teroitti minulle samaa, vaikkakin hieman erilaisin
sanoin. Hänen mielestään oli tottelevaisuus minulle välttämättömin
asia."

"Niin, poikaseni, siinä hän oli oikeassa. En ole huomannut sinussa
vastustushalua milloinkaan, ja tätisi Fanni sanoo, että kun ei oteta
huomioon pikku asioita, olet tottelevaisin poika maailmassa. Merellä
kumminkin annetaan sinulle paljon sellaisiakin määräyksiä, jotka
tuntuvat hyvin vastenmielisiltä ja kenties usein hullunkurisiltakin.
Sinun ei pidä ruveta niitä punnitsemaan, vaan sinun on toteltava heti.
Sinun on kuunneltava mitä Ville, joka nyt on jäänyt toiseksi
perämieheksi, minä ja ensimmäinen perämies sinulle sanomme. Mutta
tuossahan tuo Harrisin kauppa jo onkin! Tule nyt sisään valitsemaan
tavaroita!"

Isäni monivuotinen tuttu Harris oli hyvin iloinen tavatessaan hänet, ja
vielä iloisemmaksi hän tuli huomattuaan, ettei isäni kitsastellut
määrätessään minulle tulevista tavaroista.

Tuntuu hauskalta katsella noita monia tavaroita, jotka hän sanoi olevan
välttämättömät merille lähtevälle nuorukaiselle ja jotka, kuten Ville
sanoi, jos olisimme ottaneet ne kaikki, olisivat täyttäneet koko
prikin. Isäni tuli kumminkin väliin ja vähensi niitä melkoisesti.
Sitten kuin kaikki nuo merkitykselliset määräykset sinisestä
merimiesverasta valmistetusta puvustani messinkinappeineen,
öljyvaatteistani ja merimieshatustani oli annettu, ihastuin
äärettömästi saadessani valita kaukoputken, Marryatin keksimät
merkkiliput ja neljäkön, jonka käytön isäni käski minulle opettaa niin
pian kuin olimme päässeet merelle.

Harrisin kaupasta menimme tuohon laiturin vierellä olevaan taloon,
missä täti Fanni odotti meitä valmiine päivällisineen, joka maistuikin
minulle erinomaisesti Cliftonista Bristoliin postivaunujen katolla
tehdyn matkan jälkeen. Mutta innostukseni saada nähdä niin pian kuin
suinkin Petrel pakotti minut melkein heti rientämään erääseen alakerran
huoneeseen, jota käytettiin konttorina ja näytehuoneena ja jonka
ikkunasta saatoin nähdä laivan.

"Saat katsella sitä pian enemmän kuin kylliksesi, Frank", sanoi tätini
minulle. "Istu nyt vain paikoillasi ja syö rauhallisesti päivällisesi.
Uskallan sanoa, että tulet monta kertaa tulevilla matkoillasi toivomaan
takaisin tähän vanhaan taloon ja ikävöimään näin hyvää ateriaa, johon
nyt näytät suhtautuvan niin kärsimättömästi."

"Ehkä olet oikeassa, täti, mutta minä haluan katsella Petreliä. Sen
lastia puretaan juuri parhaillaan, ja ah, siellä on niin paljon
elefantin torahampaita! Isä, saanko mennä niitä katsomaan?"

"Heti, poikaseni! Ville, sinun on nyt mentävä vapauttamaan ensimmäinen
perämies toimestaan, mutta katsokin tarkasti, etteivät tavarat
purettaessa vahingoitu. Olen myynyt kaiken tuon elefantinluun Ringeille
ja nyt lähden sinne tiedustelemaan, suostuvatko he kohottamaan öljyn ja
kumin hintoja. Jätä Frank Jack Adamsin huostaan ja käske hänen opettaa
pojalle hieman köysistön ja mastojen tuntemista."

"Ah, isäni, tiedän kaikkien mastojen, raakain ja purjeiden nimet ja
osaan tehdä lukemattomia merimiehen solmuja."

"Hyvä, poikaseni, mutta sinun on opittava tietämään niiden käyttökin.
Tänään et voi vielä kumminkaan aloittaa työtäsi, kuten ensin oli
tarkoitukseni, mutta huomenna saat pukeutua purjekangasvaatteisiin ja
todella aloittaa merimiehen opintosi."

Kuultuani tämän suosionosoituksen hyökkäsin alakertaan ja sitten
suoraan Petreliin. Ville seurasi minua hitaammasti, koska hänen arvonsa
toisena perämiehenä ei sallinut mitään hätiköimistä. Ensimmäinen
perämies, Hammond, pani hänet valvomaan lastin purkamista, ja Jack
Adams, joka parhaillaan vaihtoi vanhoja taljoja ja kuuttia uusiin, sai
keskeyttää työnsä ja ruveta opettamaan minulle käytännöllistä
merimiesammattia.

"Kuten näet", sanoi Jack, "on sekä merimiehen ammatissa että laivan
rikissä paljon järkeä, ja vaikka moni mies luulee osaavansakin kaikki,
kun hän osaa pleissata, reivata, pitää perää, luodata ja ommella
purjeita, ei hän kumminkaan voi päästä sen pitemmälle, koska hän ei
ymmärrä, miksi ruoriratasta on väännettävä milloin sinne milloin tänne.
Hän osaa vain työskennellä, samoinkuin mustan Billin papukaija osaa
puhua tietämättä sanojensa tarkoitusta. Mutta ehkä nyt kumminkin teen
vääryyttä vanhalle Pollille, sillä heti, kun se huomaa kattilan
kiehuvan päivällisen edellä, huutaa se: 'Kuumia perunoita!' jota se ei
milloinkaan rääkäise aamiaisen eikä illallisen edellä. Mutta nyt on
minun opetettava sinulle ammattisalaisuuksia, ja senvuoksi on meidän
mentävä aivan keulaan aloittaaksemme kokkapuusta, joka on laivan
pääkohta ja josta kaikkien muitten osien käyttö johtuu."

Seurasin Jack Adamsia ja sain pian syventyä tutkimaan laivan
keulapuolen kaikkia sekä ulkonaisia että kannella olevia osia. Luulin,
saatuani kuulla kerran kaikkien niiden nimet, muistavani ne, mutta Jack
oli niin kokonaan merimies, ettei hän hellittänyt, ennenkuin sain
päähäni vanhimman tervakangaspalasenkin tarkoituksen.

Jonkun ajan kuluttua oli hän tyytyväinen huomattuaan, että tiesin
kokkapuun eri osien nimet, käytön ja missä ne sijaitsivat. "Nyt on
sinun opittava tietämään, miten ne on pantu paikoilleen ja
kiinnitetty", sanoi hän sitten. "Kuten näet, on meidän kokkapuumme
päällystetty nahalla suojellaksemme sitä vahingoilta, etkä voi huomata,
miten se on asetettu paikoilleen, vaan ainoastaan todeta tuollaisten
läpimenevien kiilain ansion. Mutta tuolla on Kingin omistaman
Mohikaanin keula aivan laiturissa kiinni, ja he rikaavat juuri
parhaillaan kokkapuutaan. Nyt voit tulla kanssani katsomaan miten
laivan tärkein osa laitetaan merikuntoon, sillä jokaisen kunnollisen
merimiehen on se tiedettävä. Kaikki etu- ja sivutuet ja muukin laivan
riki saavat olla miten hyvät tahansa, mutta jos kokkapuun tuet
kiinnitetään väärin, katkeaa se ensimmäisessä myrskyssä, jolloin
etumasto ja isonmaston nokka seuraavat välttämättömästi mukana. Tuo työ
on mielestäni laivan rikauksen ydin. Kun se on tehty, on se piilossa
sinun katseiltasi, mutta jos se pettää, sortuu silloin muukin.
Sydäntäsi et voi nähdä, mutta jos se haavoittuu, kuolet sinä. En ole
mikään etevä opettaja, mutta ymmärrät kai tarkoitukseni?"

"Varmasti, Jack! Mutta missä tuo Mohikaani sitten onkaan? Ah, onko se
tuo laiva, jonka kokkapuusta riippuu tuollainen suuri tynnyri ja jonka
keulassa muutamat miehet vääntävät vintturia?"

"On! Menkäämme nyt sinne katsomaan, miten ne asettavat osat paikoilleen
ja kiinnittävät ne. Jos sitten tuonnempana muistat sen kaikki, et ole
turhaan käyttänyt silmiäsi etkä korviasi tänään."

Saavuimme pian Mohikaanin keulan viereen, ja kun työtä valvova perämies
kuuli, että olin kapteeni Baldwinin poika, käski hän minun tulla
etukannelle ja selitti minulle kaikki. Kun miehet sitten lopettivat
työnsä, huomasin täydellisesti ymmärtäväni kokkapuun rikaamisen.

Isäni näytti hyvin tyytyväiseltä kerrottuani hänelle, miten olin
kuluttanut iltapäiväni, ja seuraavana päivänä, pukeuduttuani
purjekangasvaatteisiin, sai Jack minut taasen huostaansa. Autoin häntä
niin hyvin kuin osasin kuuttien ja taklauksen korjaamisessa. Muutamia
päiviä myöhemmin työskentelin hänen kanssaan ylhäällä mastoissa, sillä
isäni sanojen mukaan oli jokaisen kunnolliseksi merimieheksi aikovan
aloitettava alusta, ja vaikka olinkin kapteenin poika, oli minun
pistettävä käteni terva- ja rasvasankoon yhtä nöyrästi kuin muidenkin
Petrelissä olevain poikain.

Vihdoinkin saatiin Petrelin kotiin tuoma lasti puretuksi, kansi
puhdistettiin ja minut pantiin herra Hammondin johdolla opettelemaan,
miten lastiruuma oli täytettävä. Iltasella näytti isäni minulle Afrikan
matkalle hankkimiansa tavaroita selittäen, minkä arvoiset kaikki
vaatteet, köydet ynnä muut tavarat olivat ja mihin ne vaihdettaisiin.

Koitti sitten lopultakin päivä, jolloin ruumat oli täytetty, purjeet
pingoitettu, ja me olimme valmiit lähtemään merille. Isäni tilasi
luotsin laivaan seuraavaksi aamuksi päästäksemme lähtemään, mutta
onnettomuudeksi taittoi herra Hammond juuri sinä päivänä jalkansa, ja
miehen hankkiminen hänen sijaansa vei hieman aikaa. Isäni hyväksyi
ensimmäiseksi perämieheksi erään cornishilaisen Simson Pentlea-nimisen
miehen, jolla oli hyvät todistukset viimeisen laivansa kapteenilta ja
joka kaikesta päättäen oli kokenut merimies. Hänen luonteensa oli
kumminkin aivan erilainen kuin tuon avomielisen, aina hyvällä tuulella
olevan herra Hammondin. Tämä uusi perämies oli vaitelias ja
harvapuheinen mies, joka ei milloinkaan katsonut toista silmiin, mutta
näytti kumminkin huomaavan kaiken, mitä laivassa tapahtui. Kun hän
puhui, tuntuivat hänen viekkaat silmänsä näkevän jokaisen sydämen
syvyyteen ja saavan selville jokaisen salaisimmatkin ajatukset.

Isälläni ei ollut enää aikaa tiedustella herra Pentlean entisyyttä.
Tämä sanoi kaikkien muiden paperiensa olevan eräässä kaukaisessa
Cornwallin kylässä, johon oli niin huono postinkulku, ettei hän voinut
ollenkaan sanoa, milloin hän voisi saada ne käsiinsä. Koska hän ei
ollut purjehtinut Bristolista ennen, ei hän voinut hankkia suosituksia
tästä kaupungista. Mutta kun hänen Afrikan rannikoille kulkevasta
"Liverpoolin Kuningattaresta" saamansa paperit ilmoittivat hänen
täyttäneen kunnollisesti tehtävänsä parin vuoden aikana, takasivat
hänen täydellisesti ymmärtävän noiden matkojen tarkoituksen ja
ilmaisivat hänen tuntevan kaikki Bight of Beninin ankkuripaikat, piti
isäni itseään hyvin onnellisena, kun niin pian oli onnistunut saamaan
pätevän sijaisen Hammondille.

Lähtömme kestäessä ei tapahtunut mitään mainittavaa, ja vinha
itätuuli vei meidät hyvää kyytiä Bristolin kanaalista Lundyn sivu
Amiraalimatalikkojen takaiselle merelle. En tullut ollenkaan
merikipeäksi ja olin onnellinen katsellessani Petreliä, miten se kaikki
lumivalkoiset purjeet levällään halkoi aaltoja sivuuttaen mennessään
lukemattomia kalastaja- ja muita aluksia. Sen miehistöön kuuluminen
täytti minut ylpeydellä.

Ja Petrel oli todellakin sellainen alus, josta jokainen olisi voinut
ylpeillä. Ollakseen vain priki oli se sellaiseksi tavattoman suuri,
sillä sen kantavuus oli kolmesataaviisikymmentä rekisteritonnia. Isäni
piti sen aina niin hyvässä kunnossa, että sitä usein luultiin
sotalaivaksi, mikä erehdys olikin aivan luonnollinen, kun muistetaan,
että sillä oli neljä kahdentoista naulan tykkiä kummallakin laidalla.
Miehistöön kuuluivat isäni, kaksi perämiestä, Simon Pentlea, veljeni ja
kuusitoista miestä etukannella. Niiden joukosta mainittakoon Jack
Adams, jota sanottiin poosuksi, purjemestari Sam Peters, kokki musta
Bill, jonka isäni oli pelastanut monta vuotta sitten eräästä
haaksirikkoutuneesta orjalaivasta, kirvesmies Tom Sentall, minä ja
muudan toinen James Harris-niminen harjoittelija, jota me aina sanoimme
Jimmy Dudsiksi, ja stevartti, eräs musta, Sierra Leonesta kotoisin
oleva Augustin Warspite-niminen mies. Tuon nimen oli hän saanut erään
sotalaivan mukaan, joka oli upottanut sen espanjalaisen orjalaivan,
jonka elävään lastiin hänkin oli kuulunut. Isäni sekä Ville ja Pentlea
asuivat perässä olevassa kajuutassa. Sen edustalla oli väliseinällä
lastiruumasta erotettu välikkö, jota sanottiin kaupaksi. Adams, Peters,
Sentall, Jimmy Duds ja minä säilytimme siellä arkkujamme, nukuimme ja
söimme siellä. Musta Bill ja Augustus olivat ripustaneet lepoverkkonsa
isonmaston edustalla olevan suuren kannen alle, mutta kuumaan ilmastoon
tultuamme muuttivat he nukkumaan tilavalle ja komealle keulakannelle.
Sen takapuolella oli pieni noin kymmenen jalan korkuinen puolikansi,
joka upseereista oli hyvin käytännöllinen kuumaan ilmastoon
saavuttuamme. Paitsi noita paria pelastusvenettä oli meillä vielä kaksi
kutteria ja soutuvene, ja kuten Bristolista kotoisin olevissa laivoissa
yleensä, oli meilläkin kirjasto, jota säilytettiin eräässä kaapissa
huoneessamme. Sen hoidon uskoi isäni minulle. Laivamme oli siis
varustettu aivan eri tavalla kuin muut tavalliset kauppalaivat. Sinne
oli hankittu paljon pieniä mukavuuksia haihduttamaan miehistön Afrikan
rannikolla lastia odottaessa tuntemaa ikävää ja lyhentämään
yksitoikkoisia päiviä.

Kaikki miehet olivat kunnollisia bristolilaisia merimiehiä, eikä työtä
tullut kenenkään osalle liiaksi, sillä jokainen mies kykeni täyttämään
velvollisuutensa. Ja vaikka minulla oli aivan samat työt kuin Jimmy
Dudsilla, minun oli nimittäin pakko vahdissa ollessani olla
tähystämässä, kiinnittää ja aukaista ylimmäisiä purjeita, oli isälläni
kumminkin aina tilaisuutta opettaa minulle nelikön käyttöä ja
purjehdustaitoa.



III.

VASTENMIELISIÄ UUTISIA.


Matkallamme länsirannikolle ei tapahtunut mitään erikoista.
Sivuutettuamme Madeiran ja Teneriffan, ja Kap Verden ja Sierra Leonen
haihduttua näköpiiristämme ankkuroimme ensimmäisen kerran Solymahissa
Afrikan rannikolla, johon isäni purki vähän tavaraa luottaen siihen,
että paikkakuntalaiset hankkisivat vaihtotavaran kokoon siksi, kunnes
palaamme. Isäni sanoi noita päälliköitä, joiden kanssa hän teki kaupat,
hyvin luotettaviksi, vaikka orjakauppiaat aiheuttivatkin heille monia
ikävyyksiä. Toiseksi ankkuroimispaikaksemme tuli Kap Mount, jossa oli
pahamaineisen orjakauppiaan, kapteeni Caillandin päämaja ja johon
tulomme säikähdytti niin kovasti kahta siellä ankkurissa olevaa
espanjalaista kuunaria, että ne heti, huomattuaan tulomme, nostivat
purjeensa ja huilasivat tiehensä. Mutta nähtyään, ettemme ruvenneet
ahdistamaan niitä, käänsivät ne keulansa vastatuuleen, ja saatuaan
selville Caillandin maalla olevista varustuksista annetut merkit, ettei
meitä tarvinnut pelätä, palasivat ne ankkuripaikoilleen meidän
viereemme.

Olin hyvin mielissäni saadessani nähdä oikeita orjalaivoja ja tutkia
niitä tarkasti ja kauan kiikarillani. Ne olivat sangen kummallisia
laivoja, pitkiä ja matalia, ja vaikka niiden mustissa rungoissa ei
näkynytkään ollenkaan muita värejä, olivat ne hyvin siron näköiset, ja
niiden mastot, piirut ja purjeet näyttivät olevan mitä parhaimmassa
kunnossa. Katsoessa niitä olisi hyvinkin voinut ajatella niiden olevan
mieluummin innostuneitten purjehtijain kelluvia asumuksia kuin
maailmassa esiintyvän mitä inhoittavimman kaupan välittäjiä.

Tarkastellessani niitä näin meitä lähinnä olevan kuunarin laskevan
soutuveneensä veteen ja miehitettynä tulevan laivamme sivulle. Muudan
raitaiseen paitaan ja valkoisiin housuihin pukeutunut mies, joka oli
käärinyt punaisen silkkivyön pistooleineen ja tikareineen vyölleen,
kiipesi kannellemme ja pyysi, murteellista englanninkieltä käyttäen,
puhutella kapteeniamme. Isäni kysyttyä, mitä hän halusi, sanoi hän
tulleensa kysymään, voisiko isäni luovuttaa heille muutamia
välttämättömiä elintarpeita heidän päällystöään varten täysipainoisia
espanjalaisia kultarahoja vastaan. Isäni sanoi ensin, ettei hän
halunnut olla missään tekemisissä orjakauppiasten kanssa, mutta
espanjalainen sanoi hänelle kysymyksen olevan pakosta, sillä ellei
isäni suostuisi antamaan heille noita tavaroita vapaaehtoisesti, jossa
tapauksessa hän saisi runsaan maksun, olisivat hänen laivansa Santa
Maria ja Santiago tarpeeksi vahvat pakottamaan hänet myöntymään.

Kun isäni huomasi, että hän parhaiten suoriutuisi asiasta myöntymällä
toisen pyyntöön ja koettamalla ansaita niin hyvin kuin suinkin, jatkoi
hän keskusteluaan tuon vastenmielisen vieraan kanssa annettuaan ensin
käskyn stevartille. Heidän siinä puhuessaan tuli Pentlea kokasta,
jossa hän oli ollut työskentelemässä, ja me hämmästyimme kaikki
huomatessamme, miten espanjalainen häntä katseli ja heti puhutteli
häntä omalla kielellään saaden myös samalla kielellä vastauksen.

"Halloo, herra Pentlea!" huudahti isäni. "Tunnetteko tämän henkilön ja
osaatteko puhua espanjan kieltä?"

"Kyllä, kapteeni. Muutamia vuosia sitten olin perämiehenä eräässä
ameriikkalaisessa kuunarissa, joka teki matkoja New Orleansin, Kuban ja
Mobilen välillä, ja espanjan kielen taito oli meille välttämätön.
Tutustuin tähän herra Camachoon Havannassa, ja puhuttelin häntä
sittemmin monta kertaa sekä siellä että Santiagossa. Mutta silloin oli
hän kunnon aluksessa, jolla ei ollut orjakaupasta aavistustakaan."

"Hyvä on! Mutta koska haluan olla niin vähän tekemisissä kuin suinkin
orjakauppiasten kanssa ja voimatta mitään tällaisille vastenmielisille
sattumille, niin ottakaa selville, koska nyt kerran ymmärrätte hänen
kieltään, mitä hän haluaa, että suoriutuisimme kaupasta ja pääsisimme
heistä erilleen niin pian kuin suinkin."

Camacho ja Pentlea keskustelivat kauan viimeksimainitun kirjoittaessa
muistiin orjakauppiaan haluamat tavarat. Koska me voimme luopua niistä
helposti, käski isäni heti avata luukut, jotta ne saataisiin kannelle.

Laskeuduin Jack Adamsin mukana ruumaan auttaakseni häntä laatikkojen ja
paalujen kokoamisessa yhteen nippuun kannelle nostettavaksi. Kun olimme
päässeet alas, sanoi hän minulle, saatuaan varmuuden, ettei puheemme
enää kuuluisi mihinkään:

"Tiedän, ettei minun tehtäviini kuulu huomauttaminen upseerien
käytöksestä, mutta tuon espanjalaisen puhe perämiehellemme ei merkitse
hyvää. Vaikka en osaakaan puhua espanjan kieltä, en ole sentään turhan
vuoksi oleskellut Länsi-Intiassa ja Etelä-Ameriikassa. Ymmärrän
nimittäin kuulemastani keskustelusta sanan sieltä ja toisen täältä, ja
olen aivan varma, ettei tuo noiden molemminpuolinen pärpättäminen
koskenut ainoastaan näitä tavaroita. Niin paljon sain nytkin selville,
että hän kysyi, miten tämä meidän laivamme purjehtii, ja minne
oikeastaan olemme matkalla. Tuollaisia kysymyksiä voi tietysti ystävä
aina tehdä toiselle, mutta tuon espanjalaisen ei olisi tarvinnut
kirjoittaa perämiehemme vastauksia muistiin ja saat ampua minut vaikka
heti, elleivät nuo miehet tunne toisiansa paremmin kuin he ovat
tuntevinaan."

"Mitä luulette heidän voivan meille? Luuletteko heidän aikovan hyökätä
kimppuumme? Luullakseni pitävät tykkimme heidät loitolla meistä."

"Sellaista en pelkääkään. Cailland ei suvaitse mitään sellaista
päämajansa lähettyvillä. Hän harjoittaa kyllä orjakauppaa, mutta muissa
asioissa käyttäytyy hän aina kunniallisesti. Mutta kun ajattelemme,
että noilla kuunareilla on kummallakin pitkät kahdeksantoista naulaiset
tykit, ehkäpä kaksineljättä naulaisetkin, voivat ne purjehtia meidän
tykkiemme kantomatkan ulkopuolelle ja tehdä mitä haluavat. Luullakseni
eivät he halua pistää kaulaansa silmukkaan, mutta ikävyyksiä saavat he
varmasti aikaan ja mielipiteeni on, että heillä on sellainen
tarkoituskin."

"Mitä meidän on tehtävä turvataksemme etumme?"

"Luullakseni ei mitään erikoista. Sanokaa kumminkin isällenne, että hän
pitäisi silmänsä auki eikä luottaisi herra Pentleaan liiaksi."

"Hyvä, teen sen!"

Saimme pian nuo halutut tavarat kokoon ja Camacho palasi suuremmalla
veneellä niitä noutamaan maksaen niiden hinnan noilla lupaamillaan
kultarahoilla vähintäkään tinkimättä. Samaan aikaan saimme sellaisia
tietoja maista, että isäni päätti olla tekemättä minkäänlaisia kauppoja
täällä, vaan päätti heti jatkaa matkaansa Kap Palmasiin. Sieltä oli
hänen tarkoituksensa ottaa laivaansa alkuasukkaita, joita aina
käytetään Afrikan länsirannikolla suurien lastiveneiden soutajina ja
muissa valkoisille merimiehille sopimattomissa töissä, joissa he
voisivat loukkaantua tahi kokonaan menettää henkensä.

Nostimme ankkurin vähää ennen auringonlaskua ja levitimme laivapurjeet.
Odottaessamme maatuulta, joka tavallisesti alkoi puhaltaa heti keskiyön
jälkeen, purjehdimme varovaisesti rannikkoa pitkin pysytellen tarpeeksi
kaukana rannasta välttääksemme vaaroja. Kun aurinko nousi, näimme
metsäisen, tyrskyjen reunustaman Liberian tasavallan rannan, jolla
alkuasukasten vaatimattomat kylät sekoittuivat merkityksellisempiin
paikkoihin. Maatuuli tyyntyi pian kokonaan, ja me ajauduimme itäänpäin
virtaavain merivirtojen mukana, kunnes heti kymmeneltä merituuli alkoi
vilkastua ja kuljetti meitä pian seitsemän solmun nopeudella, sillä
olimme levittäneet heti kaikki raaka- ja tukipurjeemme.

Sitten kuin purjeet oli kääritty ja nuoritettu, kutsui isäni minut
peräkannelle kuuntelemaan hänen tavanmukaista päivittäistä
purjehdusopetustaan. Kerroin nyt hänelle, mitä Jack Adams oli sanonut
minulle eilen Pentleasta ja Camachosta. Hän naurahti ensin sanoen Jack
Adamsia vanhaksi epäluuloiseksi laivakoiraksi, mutta juuri kun hän oli
ennättänyt sen sanoa, tuli kokki peräkannelle kysymään isältäni,
saisiko hän tappaa sian, mutta nähtyään, ettei hänen tarvinnut pelätä
kuuntelijoita lisäsi hän:

"Suokaa anteeksi, kapteeni Baldwin, mutta luullakseni on tuo Pentlea
kiero mies. Kun olin tuossa orjalaivassa, oli Camacho sen perämiehenä,
käyttäytyen kuin raakimus, ja kun minä nyt näin hänen puhelevan
Pentlean kanssa, rupesin ajattelemaan ja muistinkin, että ollessamme
ankkurissa tuolla joella, josta minutkin ostettiin, Pentlea tuli
orjalaivaan melko usein puhuttelemaan päällystöä."

"Joutavia, mies!" sanoi isäni. "Uneksit varmaan. Tarkoitatko, että
Pentlea on orjakauppias?"

"En voi sanoa sitä varmasti, mutta ollessamme Bristolissa, kun Pentlea
tuli laivaan, luulin nähneeni hänet ennen jossakin, mutta vaikka
ajattelinkin pääni ympäri, en voinut muistaa, missä, enkä senvuoksi
puhunut mitään. Nyt kumminkin muistan hänen usein käyneen laivassamme."

"Hyvä on, Bill. Oletko puhunut muillekin tästä?"

"En! Luulin menetteleväni oikein kertoessani sen vain teille. Jos
olisin kertonut tämän muille, eivät he olisi voineet pitää suutaan
kiinni, ja Pentlea olisi pian saanut selville, kuka noiden huhujen
alkuunpanija olisi ollut."

"Oikein, Bill! Älä kerrokaan luulojasi muille. Ja Frank, muista sinäkin
olla puhumatta tästä kenellekään, ei Villellekään, sillä aion kertoa
tämän hänelle itse. Niin, Bill, saat tappaa sian. Luullakseni tapaamme
jonkun bristolilaisen laivan tänään ja mikään ei luullakseni maistu sen
päälliköstä paremmalta kuin tuore englantilainen sianliha."

Bill poistui, ja pian ilmaisi sian äänekäs kirkuminen, että sen kurkku
oli katkaistu. Isäni sanoi luennon loppuneen ja käski minun hakea
Pentlean hänen puheilleen. Juoksin täyttämään käskyä ja tehtyäni sen ja
vietyäni kirjani paikoilleen kiipesin etumaston ylimmäiselle raa'alle
katsomaan läheisyydessä olevaa rannikkoa, kalastajakanootteja ja pieniä
purjealuksia, joista monet olivat tulleet aivan meidän viereemme. Näin
kiikarillani selvästi alkuasukasten pyöreät ja huippukattoiset majat ja
keltaisella rantahiekalla kävelevät ihmiset. Hetken kuluttua kiintyi
huomioni muutamien ankkurissa olevien purjelaivain mastoihin ja
raakoihin, ja minä huusin huomioni Villelle, joka työskenteli kannella.

Tultuamme lähemmäksi huomasin ne bristolilaisiksi purjelaivoiksi,
samanlaisiksi kuin meidän omakin laivamme oli. Kiinnitimme tukipurjeet
ja huippupurjeet, ja ankkuroimme juuri ensimmäisen tuulenpuolelle. Sen
kapteeni tuli heti laivaamme ja ihastui suuresti saadessaan kimpun
kirjeitä kotoa ja mustan Billin juuri äskettäin tappaman sian toisen
reiden. Sitten kuin hän oli vastalahjaksi kertonut isälleni kaikki
uutiset rannikolta, jatkoimme matkaamme jälleen pysähtyäksemme
seuraavan viereen, ja koko iltapäivän sivuutimme me vain Bristolista
kotoisin olevia kauppiaita, jotka siihen aikaan saivat uutisia
Euroopasta vain jonkun oman paikkakuntansa laivan saapuessa sinne,
ellei joku orjakauppaa lopettamaan lähetetty eskaaderi ollut sattumalta
poikennut tuomaan tuoreimpia uutisia.

Minusta tuntui äärettömän mielenkiintoiselta katsella kaikkia noita
ankkuroituja prikejä, parkkeja ja muita laivoja, niiden levitettyjä
päivänsuojia ja veneitä, joita alastomat neekerit kuljettivat,
kuunnella noiden mustien murteellista englanninkieltä, jota he kaikki
puhuivat ja joka, vaikka se nyt ei taida noudattaakaan Lindley Murrayn
sääntöjä, on kumminkin ilmehikästä, nopeaa ja helposti ymmärrettävää.

Olimme jo melkein lopettaneet postinjakomme siltä päivältä, kun näimme
noin neljän penikulman päässä meistä olevan suuren laivan ilmoittavan
merkkilipuilla tahtovansa keskustella kanssamme.

Ennätettyämme noin neljännespenikulman vastatuuleen tuli sen vene
luoksemme juuri kun aioimme laskea laivamme ajautumaan päästäksemme sen
kanssa rinnan. Siinä ei ollut ainoatakaan valkoista miestä, vaan
ainoastaan neekereitä. Muudan kiipesi laivaamme köyttä myöten ja
tultuaan isäni luokse sanoi hän:

"Suokaa anteeksi, herra, mutta minulla on teille kirje Empressin
kapteenilta. Kaikki sen valkoiset miehet ovat sairaita ja pari kolme on
jo kuollutkin. Elleivät he saa jotakin sopivaa lääkettä, kuolevat he
pian kaikki."

Isäni repäisi kirjeen auki ja näki sen Liverpoolista kotoisin olevan
Empress-nimisen laivan kapteenin kirjoittamaksi. Siinä oli, että kaikki
laivan valkoiset miehet olivat sairastuneet kuumeeseen ja että päivää
ennen meidän tuloamme oli pari jo kuollutkin. Hän pyysi isää
lähettämään jotakin lääkettä, jotta eloonjääneet voisivat pelastua.

Luettuaan sen käski isäni heti kääntää laivan päästäksemme niin lähelle
kuin suinkin Empressiä, ja vihdoin ankkuroimme sen viereen tuulen
puolelle vähennettyämme purjeita. Valittuaan sitten lääkevarastostamme
sopivat aineet läksi hän Empressiin katsomaan, voisiko hän jollakin
tavalla auttaa sen sairasta miehistöä.

Hän palasi noin tunnin kuluttua ja kertoi sekä kapteenin että
perämiesten olevan niin tietämättömiä rannikosta, että he olivat
laiminlyöneet melkein kaikki varovaisuustoimenpiteet, mutta koska
laivassa oli tarpeeksi neekereitä työhön, oli hän kehoittanut kapteenia
nostamaan ankkurin ja risteilemään hitaasti vastatuuleen, joka pian
puhaltaisi kuumeen laivasta. Hänen heille antamansa kiinankuori ajaisi
varmasti, sanoi hän, kuumeen melko pian laivan englantilaisesta
miehistöstä.

Niin pian kuin isä oli tullut laivaan, käski hän levittää purjeet, ja
jätettyään Pentlean vahtiin kannelle käski hän Villen ja minut mukaansa
kajuuttaan, koska hän sanoi haluavansa kertoa meille tarkemmin
näkemistään Empressillä.

Kun me olimme päässeet alas, sanoi hän heti: "Poikani, haluan kertoa
teille nyt, kun tämä kaikki on minulla vielä tuoreessa muistossa, tuon
laivan tilasta ja miten sellaista olisi voitu karttaa. Sen kapteeni on
hyvin reipas nuori mies, mutta hän ei ole ennen milloinkaan ollut tällä
rannikolla. Hän oli luullut voivansa menetellä täällä samoin kuin
muuallakin maailmassa, eikä ollut seurannutkaan laivan omistajien
hänelle antamia määräyksiä. Kun hänen miehensä, tottumattomia kun
olivat tähän ilmastoon, olivat sairastuneet kuumeeseen, oli hän
ajatellut saada ne jälleen jaloilleen antamalla niille enemmän rommia
kuin tavallisesti, ajattelematta ollenkaan sen voivan muuttaa asiat
päinvastaisiksikin."

Sanottuaan sen selitti isämme meille tarkasti, miten laiva ja sen
miehistö oli pidettävä puhtaina, miten pakkasta ja yökastetta oli
kartettava, sanalla sanoen, hän ilmaisi meille kaikki kolmenkymmenen
vuoden kuluessa saamansa kokemukset Länsi-Afrikan rannikosta.
Lopetettuaan lisäsi hän vielä: "Minulla on vielä muita ehkä
merkityksellisempiä asioita kerrottavana teille. Frank tietää jo osan
niistä, koska hän kertoi minulle Jack Adamsin epäluuloista ja oli
myöskin täällä silloin, kun Bill kertoi minulle nähneensä Pentlean
useasti siinä laivassa, johon hänet oli ryöstetty synnyinmaastaan.
Pelkään, että meidän on pidettävä Pentleaa tarkasti silmällä, sillä
vaikka en välitäkään suuresti, mitä Jack Adams on sanonut hänestä, enkä
Billinkään puheista, että hän oli nähnyt Pentlean orjalaivassa, olen
kumminkin suruissani sanoessani, että monet kauppalaivamme ovat
liikesuhteissa espanjalaisten ja portugalilaisten kanssa, vaikka ne
tavallisesti hankkivatkin miehistön kaikkiin orjalaivoihin, jollaisen
päällikkönä luulen nyt Pentleankin olleen. Sillä Empressin kapteeni
tunsi hänet katsottuaan tänne kiikarilla ja kertoi minulle syyn, miksi
Pentlea oli matkustanut Liverpoolista. Hän ei ollut päässyt laivaan
siellä senvuoksi, että vaikka hän olikin tehnyt työnsä hyvin ollessaan
entisessä laivassaan, oli siellä aina kierrellyt huhuja, että hän ennen
sinne tulemistaan oli ollut orjakauppias. Siellä oli epäilty, että hän
oli ollut liikesuhteissa entisten yhtiötovereittensa kanssa
välittämällä heille tietoja missä englantilaiset sotalaivat milloinkin
oleskelivat, ja muutenkin olemalla heille jollakin tavalla hyödyksi.
Nyt en voi sanoa, miten paljon näissä huhuissa on totta, mutta koska me
nyt olemme matkalla muutamiin pieniin paikkoihin, joissa ei
tavallisesti ole muita purjelaivoja kuin orjakauppiaitten, on meidän
vartioitava häntä tarkasti, ettei hän niiden avulla tee meille jotakin
kepposta. En voi erottaa häntä vielä, ja jos voisinkin, ei voi saada
ketään häneen sijaansa, joten teidän on autettava minua vahtimaan häntä
tarkasti. Ja muistakaa, ettette puhu sanaakaan tästä kenellekään, ei
Jack Adamsille eikä Billyllekään."

"Kyllä isä!" vastasimme molemmat heti, ja sanottuamme hyvää yötä
poistuimme mennäksemme nukkumaan lepoverkkoihimme.



IV.

VARKAUS JA PAKO.


Tuulet ja virrat suosivat meitä niin, että saavuimme Kap Palmasiin
hyvin pian saadaksemme nuo neekerit laivaamme. Prikin tulo, isäni lippu
liehuen iloisesti mastossa, oli sellainen merkki, että koko laivan
ympärystä oli pian täynnä neekerien kanootteja siinä toivossa, että
niiden omistajat hyväksyttäisiin laivaamme työmiehiksi. Ihmettelin
kovasti nähdessäni, miten nuo pienet ja kapeat veneet suoriutuivat
kaatumatta rantatyrskyistä, jotka näyttivät hyvin vaarallisilta. Oli
omituisen näköistä katsella, miten nuo mustat miehet ohjailivat ohuita
veneitään. Ponnistaessaan päästäkseen lähellemme kaatui monta venettä,
mutta niiden omistajat keikauttivat ne heti jälleen kohdalleen
tyhjentäen niistä veden ja koko ajan huutaen olevansa kunnon miehiä ja
soimaten kaikkia ennen heitä laivaan päässeitä roistoiksi, varkaiksi ja
neekereiksi, pitäen tuota viimeistä sanaa kaikkein pahimpana
haukkumasanana, millä he voivat ilmaista halveksumisensa.

He kiipesivät heti yläkannelle huutaen, riehuen ja hakien vanhoja
tuttujaan miehistön joukosta ja kerjäten mustalta Billiltä kaikenlaisia
jätteitä. Kun isäni huomasi miesten joukossa erään, joka oli
purjehtinut hänen kanssaan ennen, kutsui hän miehen luokseen ja kysyi,
missä hänen vanha poosunsa Paistinpannu oli.

"Paistinpannu on matkustanut sisämaahan vähäksi aikaa, herra."

"Miksi hän matkusti juuri silloin, kun Petrelin piti saapua?"

"Ah, hän ei tiennyt Petrelin tulosta, mutta parin kolmen tunnin
kuluttua saa hän sen nyt kuulla."

"Mutta parissa kolmessa tunnissa varastavat nuo miehet laivani
tyhjäksi."

"Huomaan, ettette pidä sellaisesta. Mutta ennenkuin Paistinpannu
ennättää saapua työnjohtajaksenne, voitte käyttää minua sillä aikaa
siihen toimeen."

"Sinuako, Olutpullo? Miehet eivät tottele sinua."

"Hyvin mahdollista herra, etten kykene estämään varkauksia, mutta
Paistinpannun veli, Halkaisija, kykenee kyllä poosuksi. Hän on hyvä
puhumaan ja voi estää varkaudet heti."

"No hyvä. Kutsu tuo Halkaisija tänne. Missä hän on?"

"Tuolla kanootissa", vastasi Olutpullo hypäten samalla mereen ja uiden
erään kanootin luo, jonka keskellä eräs solakka neekeri istui kahden
muun neekerin kuljettaessa venettä eteenpäin.

Niin pian kuin Olutpullo oli ilmoittanut tuolle miehelle, että kapteeni
haluaa puhutella häntä, soudatti hän veneensä laivan sivulle, tarttui
ankkuriketjuun ja heilautettuaan itsensä verkon yli tuli isäni luo
ottaen päästään melko korkean ja pahasti rypistyneen hatun, joka oli
hänen ainoa vaatetuksensa lukuunottamatta vyötäreiden ympärille
käärittyä huivia, ja sanoi:

"Huomenta, kapteeni, mitä haluatte?"

"Miksi ei teidän veljenne ole saapuvilla? Tiedättehän, etten suvaitse
varkauksia laivassani, ja useimmat teikäläiset ovat varkaita."

"Paistinpannu meni hakemaan hunajaa maaseudulta. Kun näin teidän
lippunne, lähetin erään pojan viemään hänelle sanaa, että Petrel on
saapunut."

"Hyvä! Käskekää nyt noiden miesten olla siivosti. Ajakaa kaikki muut
pois, paitsi Paistinpannun ja teidän omat miehenne."

"Kyllä, herra", vastasi Halkaisija, ja kutsuttuaan Olutpullon ja
muutamia muita miehiä avukseen ajoi hän kaikki liiat neekerit
veneisiin, joissa ne seurasivat laivaa, kunnes se ankkuroi.

Halkaisijan miehet kiinnittivät purjeet, rassasivat raa'at nelikulmaan
ja selvittivät köydet nippuihin, ja juuri kun he olivat lopettaneet,
ilmestyi Paistinpannu itsekin laivaan. Hän oli pukeutunut jonkinlaiseen
juhla-asuun voidakseen esiintyä arvonsa mukaisesti. Korkea, riikinkukon
sulilla koristettu hattu oli ylpeästi kallellaan, raitainen paita ja
merimieshousut olivat moitteettomat, ja kaulan ympärille kiedotusta
messinkiketjusta riippuva levy kirjoituksineen "Kapteeni Baldwinin
neekerien päällikkö Paistinpannu" näytti ylpistyttävän häntä
hirveästi.

"Päivää, Paistinpannu!" sanoi isäni. "Miksi et ollut paikoillasi laivan
tullessa?"

"Olen pahoillani, herra, mutta minulla on tuolla maalla moni tila ja
kolme vaimoa, jotka valmistavat paljon makeata ruokaa."

"Vai niin. Kutsu nyt miehesi laivaan, että saan valita niistä
kelvollisimmat."

"Hyvä; näin, että teillä on kaksi tyrskyvenettä. Niihin tarvitaan
kymmenen miestä kumpaankin ja työnjohtajat -- yhteensä siis
kaksikymmentä miestä ja kaksi työnjohtajaa veneitä varten. Sitten
tarvitsen vielä kymmenen miestä laivaan ja kolme kokkia."

"No olkoon! Otan kolmekymmentä miestä ja kaksi työnjohtajaa, mutta
sinun on järjestettävä, että miehet keittävät itse ruokansa."

"Hyvä on! -- Kuulehan, Märssyraaka, valitse sinä kymmenen miestä, ja
sinä, Billy Barlon, myöskin kymmenen. Minä valitsen sitten loput."

Paistinpannu sai pian molempine työnjohtajineen nuo kolmekymmentä
miestä valituiksi ja järjestetyiksi kannelle. Isäni käski minun
kirjoittaa miesten nimet muistiin, sitten kuin hän oli ne tarkastanut
ja saanut varmuuden, etteivät ne sairastaneet mitään tarttuvaa tautia.

Lukija voinee jo tähän asti kuulemistaan nimistä päättää, miten
hullunkurinen tuosta nimiluettelosta tuli. Miesten joukossa olivat
ensimmäiset Märssyraaka ja Billy Barlon, nuo molemmat poosut ja
tyrskyveneiden tulevat ohjaajat, sitten vanha tuttavamme Olutpullo,
Kaksi Lyöntiä, Billy Pöljä, Liverpoolin Jaakko, Bristolin Tomi,
Sunnuntai, Meksikon Jussi ja Pieni Billy, joka oli melkein seitsemän
jalan pituinen. Niin pian kuin heidät oli valittu ja nimet kirjoitettu
muistiin, alkoivat he työskennellä, ja Halkaisija poistui laivasta
saatuaan pienen lahjan ja lasillisen rommia.

Nuo molemmat tyrskyveneet nostettiin niitä varten rikattuihin
taavetteihin. Laivan keskiosan ja päivänsuojan harjanuorien toiselle
puolelle levitettiin myöskin päivänsuoja, ja pian esiintyi Petrel
täydellisessä afrikkalaisessa asussaan. Tavaraluukkujen kummallakin
puolella olevat terikat pantiin kuntoon kuormittamista ja purkamista
varten, ja Paistinpannun vene kiinnitettiin keulaan ankkuriketjun
alapuolelle.

Neekerit valmistivat keittopaikan itselleen eräästä suuresta ja
matalasta hiekkaa täynnä olevasta laatikosta, johon he voivat sytyttää
tulen keittääksensä riisinsä, joka oli heidän pääruokansa. Sen lisäksi
saivat he vielä keksiä ja pienet määrät suolattua kalaa ja sianlihaa,
joita oli otettu laivaan erikoisesti heitä varten.

Niinpian kuin kaikki oli saatu järjestykseen ja neekerit jaettu
vahteihin, nostimme ankkurin purjehtiaksemme Whydahiin, seuraavaan
määräpaikkaamme, jonne saavuimmekin mitään sen kummempaa tapahtumatta.

Miehistön englantilaisen osan tehtäväksi jäi nyt pääasiallisesti
purjeiden hoito ja kaikki muutkin helpot työt. Paitsi noita töitä
saivat he pitää perää ja luodata, missä työssä joku neekeri aina auttoi
luotaajaa, kiskoen luodin aina laivaan, sen jälkeen kuin toinen oli sen
heittänyt.

Whydahiin oli ennen meitä saapunut neljä tahi viisi laivaa, joiden
joukossa oli eräs Länsi-Afrikan eskaaderiin kuuluva priki. Heti kun
olimme ankkuroineet, läksi isäni maihin toisella tyrskyveneellä, jota
Märssyraaka ohjasi tapaamaan asioimiston hoitajaa, jonka kanssa hän oli
liikesuhteissa. Ville ja minä saimme jäädä laivaan valitsemaan
tullimaksuksi Dahomeyn kuninkaalle meneviä tavaroita sekä erottamaan
sopivimmat lahjat Whydahin päällikölle.

Noin puoli tuntia isäni lähdön jälkeen käski Pentlea miehittää
toisenkin tyrskyveneen sanoen lähtevänsä myöskin maihin. Tämä
hämmästytti Villeä kovasti, sillä hän liesi, että isäni piti hyvin
tärkeänä ensimmäisen perämiehen oloa laivassa silloin kun hän itse oli
maissa. Ville uskalsikin senvuoksi huomauttaa siitä Pentlealle, joka
myönsi Villen olevan oikeassa, mutta koska hänellä oli tärkeätä asiaa
maihin, oli kapteeni luvannut hänen käväistä siellä.

Ville ei tietysti voinut sanoa enää mitään, vaan palasi huoneeseemme,
jossa muutamista avatuista tavarapaaluista valitsimme erilaisia
vaatekappaleita Dahomeyn kuninkaalle ja rannikon päällikölle. Jack
Adams, joka oli tullut meitä auttamaan, sanoi kuultuaan tapahtumasta:

"En ymmärrä tätä ollenkaan, sillä kapteeni Baldwin ei ole ennen
milloinkaan luvannut perämiehen poistua laivasta sillä aikaa kuin hän
itse on maissa ja erittäinkin Whydahin laisessa paikassa."

"Tiedän sen, Jack", sanoi Ville, "mutta mitä minä voin tehdä, sillä
kapteenin ollessa poissa laivasta on minun toteltava Pentlean
määräyksiä."

"Aivan oikein, mutta tehän voitte lähettää kirjeen kapteenille."

"Sen voin todellakin tehdä."

Hän lähti heti kajuuttaan kirjoittaakseen kirjeen isällemme, mutta
nähdessään Villen menevän sinne Pentlea kiiruhti sanomaan: "Mitä teillä
on siellä tekemistä, menkää työhönne!" Ja vähän myöhemmin lähetti hän
Villen ja minut mastojen ylimmäisille raaoille tarkastamaan sen
rikausta, kestäisikö se vielä, kuten hän sanoi.

Ollessamme tuolla ylhäällä laskeutui hän veneeseen, johon hän oli
antanut sijoittaa neljä paalua kallisarvoisia vaatteita, ja soudatti
itsensä maihin aivan eri taholle kuin missä tuo varastopaikka oli,
mihin isäni oli mennyt.

Niin pian kuin olimme kadottaneet hänet näkyvistämme laskeuduimme
kannelle ja menimme kajuutalle, mutta sen ovi olikin lukittu. Lähetimme
sanan stevartti Warspitelle, joka kertoi Pentlean lähettäneen hänet
keulaan, kun hän oli tullut kysymään, haluaisiko Pentlea jotakin ennen
maihin lähtöään.

Emme ymmärtäneet oikein miten menetellä, sillä Pentlea oli varmasti
ottanut kajuutan avaimen mukaansa, ja kuten olimme huomanneet, ei hänen
aikomuksensa ollut ollenkaan mennä tapaamaan isäämme. Ahdingossamme
kutsuimme Jack Adamsin ja Sam Peterin luoksemme neuvottelemaan ja
hetkisen tuumailtuamme päätimme, että minä laskeutuisin köyttä myöten
laivan peräpuolelle ja koettaisin ikkunoista katselemalla saada
selville, mitä kajuutassa oli tapahtunut. Kurkistaessani sisään
huomasin, että kaikkien hyttien ovet olivat lukossa, mutta kajuutassa
olevat arkut oli nähtävästi avattu ja tutkittu.

Koetin tunkeutua sisään eräästä ikkunasta, mutta huomattuani olevani
liian suuri mahtuakseni siitä käskin Villen hinata minut jälleen
kannelle, ja päästyäni sinne ilmoitin tutkimukseni tulokset.
Ajattelimme nyt olevan parasta särkeä kajuutan ovi, ja sitten kuin
kirvesmies Stentall oli hakenut työvälineensä, pääsimme pian sisään
huoneeseen, jossa oli paljon suurempi sekamelska kuin ikkunasta olin
voinut nähdä.

Kaikki arkut ja lokerot oli avattu ja niiden sisältö oli levitetty
pitkin lattiaa. Muudan laatikko, jossa isäni säilytti rahojaan ja
papereitaan, oli myöskin tyhjennetty ja sisältö varastettu.

"Miten saan nyt ilmoitetuksi tämän isälle?" sanoi Ville, "tuo roisto on
varastanut tavaramme, ja koska molemmat tyrskyveneemme ovat poissa,
emme pääse maihinkaan."

"Pääsemmepäs, herra!" sanoi Sam Peters. "Onhan täällä vielä
Paistinpannun kanootti, ja hän pääsee kyllä sillä maihin viedäkseen
kirjeen isällenne."

"Niin, tuotapa en tullut ajatelleeksikaan. Kutsukaa Paistinpannu
tänne!"

Kun Paistinpannu tuli ja huomasi kajuutassa vallitsevan sekamelskan,
sanoi hän:

"Tuo perämies näyttää olevankin aivan sellainen roisto kuin olen aina
ajatellutkin hänen olevan."

"Sille emme nyt enää mitään mahda, Paistinpannu", sanoi Ville. "Mutta
nyt on teidän heti lähdettävä viemään kirjettä kapteenille."

Paistinpannu riensi heti kannelle, ja sillä aikaa kuin Ville kirjoitti
kirjettä, laski hän kanoottinsa mereen, |a ottaen Olutpullon
toverikseen läksi hän viemään isällemme sanaa Pentlean karkaamisesta ja
hänen varkauksistaan.

Olimme määränneet, että Pentleaa oli vahdittava mastojen nokista, ja
siihen toimeen pantujen neekerien terävät silmät näkivät, että hän
päästyään maihin meni suoraan erääseen suureen taloon, jonka
lipputangossa liehui Portugalin lippu. Tyrskyvene oli vedetty maalle,
eikä huomattu mitään merkkiä, että hän olisi aikonut palata laivaan
jälleen.

Niin pian kuin Paistinpannu oli lähtenyt, aloimme järjestää tavaroita
ja huomasimme melkein heti, että Pentlea paitsi varkauksiaan oli tehnyt
vielä muutakin pahaa, sillä laivan kronomeetteri ja ilmapuntari olivat
molemmat särjetyt. Sitäpaitsi oli hän vienyt mennessään Camacholta
saadut kultarahat ja suuren summan englantilaisia puntia, joita isäni
oli säilyttänyt laatikossaan.

"Toivon, että saamme hänet kiinni", sanoin minä.

"Emme mitenkään!" sanoi Sam Peters. "Tuo talo, johon hän meni, on oikea
orjakauppiasten majapaikka, ja hän on jo kaukana matkalla Lagosiin tahi
Porto Novoon, ennenkuin kapteeni saa paikkakunnan päällikön lähettämään
miehensä häntä kiinniottamaan."

"Mitä meidän sitten on tehtävä, Ville?" kysyin minä.

"Ei mitään muuta kuin koetettava saada nämä tavarat jälleen
järjestykseen ja sitten jatkaa tuota työtämme, johon olimme syventyneet
ennen tuon roiston karkaamista. Katsohan, hän on murtanut auki minunkin
laatikkoni ja varastanut kelloni ja kaikki vähät rahani, jotka olin
saanut kootuiksi."

"Hän on varmaankin heilunut hirveästi, sillä hänellä oli korkeintaan
kymmenen minuuttia käytettävänään."

Käskimme Warspiten tulla järjestämään kajuutan ja palasimme
huoneeseemme huomataksemme, että nuo neljä veneeseen laskettua paalua
sisälsivätkin kallisarvoisia silkkikankaita, jotka oli tarkoitettu
lahjoiksi suurille päälliköille. Ne oli tuotu huoneeseen sitä varten,
että saisimme valita niistä sopivia kappaleita Dahomeyn kuninkaalle ja
paikkakunnan päällikölle.

Jack Adams ja Sam Peters tulivat luoksemme ja sanoivat luulleensa
meidän voivan estää Pentlean lähdön. Mutta kun se ei ollut tapahtunut,
oli heidän ollut pakko totella hänen määräyksiään.

"Kerran tapahtunutta ei voida enää peruuttaa", sanoi veljeni. "En
minäkään olisi voinut poistua vastoin perämiehen tahtoa, eikä kukaan
meistä voinut aavistaakaan, mitä hän kajuutassa hommasi!"

Keskustellessamme Pentlean paosta ja järjestäessämme vaatteita isämme
meille antaman luettelon mukaan tuli Warspite juosten huoneeseemme
tuoden muassaan pari pientä muistikirjaa, jotka hän sanoi löytäneensä
Pentlean hytistä. Niihin oli kirjoitettu muistiin kaikissa Gaboonin ja
Kongon lahdissa ja joissa olevat ankkuripaikat ja luettelot orjista,
joita oli otettu laivaan eri paikoista.

"Ah, tuo mies on todellakin oikea orjakauppias! Tähän kirjaan on
merkitty kaikkien laivojen ja niiden kapteenien nimet. Tällä sivulla on
luettelo kaikista eskaaderin laivoista. Siinä ilmoitetaan, mitkä ovat
höyrylaivoja ja mitkä purjehtivat parhaiten hankatuulessa, ja tässä on
täydellinen kuvaus Petrelistä ja selostus, missä kaikissa paikoissa
aiomme käydä."

Villen selaillessa kirjasten sivuja katsoin hänen olkansa yli ja
totesin näiden muistiinpanojen olevan Pentlean tekemiä. Hän oli
merkinnyt, mihin meidän laivaamme voitaisiin käyttää, huomauttaen muun
muassa, että siihen voidaan helposti sijoittaa kaksisataaviisikymmentä
orjaa.

"Mitä? Oliko hänen tarkoituksensa saada se haltuunsa?"

"Kukapa sen tietää", sanoi Sam Peters. "Mutta varoitettu
on jo valmiiksi asestettu, eivätkä luullakseni hänenlaisensa
espanjalaisroistot kykene anastamaankaan bristolilaisten miesten
miehittämää bristolilaisprikiä."

"Teidän on kumminkin pidettävä suunne kiinni tästä asiasta, ja jos minä
saan kuulla, että te, Warspite, olette puhunut tästä, lähetän teidät
työskentelemään neekerien loukkoon", sanoi veljeni.

Juuri kun hän sai sen sanotuksi, huusi tähystäjä kapteenin tulevan, ja
me olimme hyvin iloiset ajatellessamme, että hän pian saapuisi
luoksemme ja voisi itse päättää, mihin toimenpiteisiin olisi
ryhdyttävä.



V.

MAISSA KÄYNTI.


Niin pian kuin isäni oli tullut laivaan sanoi hän: "Mitä tämä tällainen
merkitsee? Mihin Pentlea läksi ja mitä tämä sinun kirjeesi oikein
tarkoittaa?"

Kerroimme hänelle heti, miten Simon Pentlea oli lähtenyt ja missä
kunnossa kajuutta oli ollut meidän murtauduttua sinne. Tarkastettuaan
paikat sanoi hän, että olisi voinut käydä paljon huonommastikin, sillä
lukuunottamatta noita Camachon antamia rahoja ja noin viittäkymmentä
puntaa, jotka perämies oli varastanut, ei hän ollut löytänyt paikkaa,
jossa isäni säilytti muita rahojaan, korallejaan ja viidensadan punnan
arvoista helmivarastoaan. Laskettuaan yhteen kaiken varastetun tavaran
arvon lukuunottaen rahatkin nousi hänen kärsimänsä vahinko noin
kahteensataan puntaan. Mutta kronometerin ja ilmapuntarin särkeminen
oli hänen mielestään paljon vakavampi asia, eikä hän ymmärtänyt, miten
hän saisi ne uusituiksi. Koska yö alkoi jo pimetä, emme voineet päästä
päällikön puheille ennen aamua, ja senvuoksi oli hyvin luultavaa, että
Pentlea pudistaisi tomun jaloistaan ennen sitä. Emme nimittäin voineet
toivoakaan saavamme minkäänlaista apua hänen ystäviltään, jotka olivat
itsekin orjakauppiaita.

Emme siis voineet muuta tehdä kuin järjestää kajuutan ja odottaa aamua.
Isäni aikoi silloin jälleen lähteä maihin ja ottaa minut mukaansa
kirjoittamaan muistiin kaikki hänen myymänsä tavarat ja ne, joihin hän
ne suostui vaihtamaan.

Ihastuin suuresti päästessäni mukaan ja pukeuduin parhaisiin valkoisiin
vaatteihini. Laskeutuessani veneeseen sanoi toisen veneen perämies,
Märssyraaka, minulle: "Herra, luullakseni saamme vettä venheeseemme ja
valkoinen pukunne menee pilalle." Nousin jälleen kannelle hakemaan
öljytakkiani, jonka aioin pukea ylleni, mutta veljeni Ville esti sen
käskien minun vain heittää sen hartioilleni, että voisin vapautua siitä
heti, jos vene sattuisi kaatumaan.

Erottuamme laivasta istuutuivat neekerit veneen pohjalle lähelle
laitoja ja katsoivat eteenpäin meloessaan venettä. Työskennellessään
rupesivat he ajankulukseen laulamaan jotakin hurjaa laulua, johon
Märssyraaka, seisoessaan perässä ja ohjatessaan venettä yhdellä
airolla, lauloi yksinlauluosat, jos nyt tuota mölyämistä voitiin sanoa
lauluksi, sillä sellaiselta se ei ainakaan englantilaisen mielestä
tuntunut.

He meloivat niin voimakkaasti, että veneemme oikein ratisi, ja näytti
aivan lentävän lasimaisilla aalloilla, jotka vyöryivät rantaa kohden.
Luulin pääsevämme sinne minuutissa tahi parissa. Äkkiä käski
Märssyraaka miesten lopettaa melomisensa ja isäni sanoi: "Nyt,
poikaseni, on sinun istuttava niin hiljaa kuin suinkin, ja jos vene
sattuu kaatumaan, on sinun heti koetettava päästä siitä niin etäälle
kuin suinkin ja sitten turvauduttava neekereihin, jotka vievät sinut
varmasti ja turvallisesti maihin."

Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran todella, että tyrskyjen halki
kulkeminen oli kuin olikin vaarallista. Vaikka olin kuullutkin
kaikenlaisia merimiesjuttuja tyrskyissä kaatuneista veneistä ja niille
sattuneista tapaturmista ja olin toivonut, kuten pojat tavallisesti
toivovat pääsevänsä seikkailuihin, että saisin olla mukana jossakin
sellaisessa tapauksessa voidakseni näyttää urhoollisuuttani, en ollut
kumminkaan aavistanut, että nuo toiveeni täyttyisivät näin pian. Kun
näin edessämme olevat korkeat aallot ja kuulin niiden pauhun, kun ne
syöksyivät rantaa vasten, aloin toivoa jotakin toista sijaani
osoittamaan rohkeutta tällaisessa leikissä.

Istuin hiljaa, kuten isäni oli käskenyt, ja katselin Märssyraakaa, joka
huolellisesti tarkasteli noita päällemme hyökkääviä vuorenkorkuisia
aaltoja. Ne näyttivät voivan täyttää veneemme silmänräpäyksessä
vaahtoavalla vedellään. Miehet meloivat jälleen tyynesti eteenpäin,
mutta pysähdyttivät veneen äkkiä, kuultuaan Märssyraa'an lyhyen
komennon, ja kun me samalla kohosimme erään suuren aallon harjalle,
vetäisivät he melansa vedestä valmistautuen melomaan kuin henkensä
puolesta oikean hetken tultua.

Eteemme avautui syvä kuilu ja veneemme näytti liukuvan taaksepäin
aallosta, joka ryskyen ja vaahdoten syöksyi tuohon kuoppaan. Silloin
pistivät miehet melansa veteen ja me kiisimme eteenpäin pikajunan
vauhdilla veden kuohuessa valkoisena vaahtona ympärillämme ja
Märssyraa'an koettaessa pitää airollaan venettämme suorassa. Vähitellen
pääsi tuo kuohuva vesi etääntymään meistä ja toinen mahtava aalto
kohosi uhkaavasti takanamme. Pysähdyimme jälleen antaaksemme sen mennä
sivu ennen sen harjan kouristumista ja muuttumista vaahdoksi.
Onnistuimme aikomuksessamme, ja jälleen kuului tuo äskeinen pauhu, ja
tuulispään tapainen vauhtimme uudistui. Unhotin vähitellen kaiken
pelkoni, sillä veneen ja veden liikkeet sekä toisiaan äärimmäisiin
ponnistuksiin kehoittavien miesten huudot hurmasivat minut kokonaan.
Toivoin lopulta, että tyrskyt, joiden läpi meidän oli kuljettava,
olisivat olleet viisi kertaa leveämmät ja olin pahoillani, kun me
vihdoinkin pääsimme maihin.

Samassa silmänräpäyksessä, kun veneen köli koski pohjaan, nakkasivat
neekerit melansa veneeseen ja hypättyään veteen ja tartuttuaan veneen
laitoihin vetäisivät sen kauas rannalle, minne aallot eivät enää
ylettyneet.

Isäni, joka ei ollut kääntänyt katsettaan minusta tyrskyjen halki
tullessamme, sanoi: "Nyt se on tehty, poikaseni. Millaiselta sinusta
Afrikan ranta nyt tuntuu?"

"Isä, tuo oli suurenmoista! En muista kokeneeni mitään niin mukavaa
kuin tuo äskeinen aaltojen harjoilla liukuminen oli."

"Niin, mukavalta se kyllä tuntuu, mutta se on vaarallista. Nyt on
meidän kumminkin kiiruhdettava saadaksemme tuon Pentlea-roiston vielä
käsiimme. Käske sinä, Märssyraaka, neljä miestä viemään nämä tavarat",
isäni viittasi muutamiin näytepaaluihin, "herra Macarthyn taloon ja
lähetä pari miestä sanomaan Billy Barlowille, että hän tuo veneensä
tänne tämän toisen veneemme viereen. Tulkaa sitten molemmat luokseni
tuonne taloon."

Whydahin ranta oli minusta hyvin kummallisen näköinen. Siellä oli
kaikkien noiden satamassa olevien erilaisten laivojen veneitä tuomassa
ja noutamassa tavaroita, siat ja kalkkunat telmivät liassa ja
kaikenlaisissa jätteissä, suuret orjalaumat työskentelivät
alkuasukasvirkailijoiden johdolla, Dahomeyn kuninkaan sotilaat
kävelivät sinne tänne piilukkoisine pyssyineen ja pienillä vireillä
ponyilla ratsastavat valkoiset ja mustat miehet kiiruhtivat asioilleen.
Eurooppalaisten kauppiaitten suuret varastohuoneet aidattuine
pihoineen, orjakauppiasten suuret parakit ja alkuasukasten kylä, joka
oli todellinen kaikensuuruisten ja -lajisten majain sekasotku, josta
päällikköjen ja muiden kuuluisain miesten asunnot erottuivat kuin
sotalaivasto kalastajalaivastosta, muodostivat yhdessä niin väririkkaan
taulun, etten ollut sellaisesta voinut uneksiakaan, saati sitten
sellaista ennen nähnyt.

Saavuimme hetken kuluttua herra Macarthyn taloon ja noustuamme
porraskäytävää myöten suurelle parvekkeelle tapasimme siellä valkoiseen
pukuun pukeutuneen omistajan, joka juuri antoi määräyksiä muutamille
apulaisilleen, jotka hän kumminkin lähetti heti pois nähtyään meidät.

"Hyvää huomenta, kapteeni Baldwin, onko tuo nuorukainen poikanne?"

Isäni vastasi hänen tervehdykseensä ja kysyi sitten, oliko hän saanut
mitään uutisia Pentleasta.

"En vielä", vastasi hän. "Olen lähettänyt miehiä koettamaan, saisivatko
he tietoja hänestä Souzan kaupasta, jonne hän on mennyt, mutta siellä
ovat järjestään kaikki sellaisia roistoja, etteivät he halua sanoa
mitään. Siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, kun he hyökkäsivät tämän
varastoni kimppuun, ja minulla oli täysi työ puolustaessani
omaisuuttani. Päällikkö on tuominnut heidät maksamaan minulle
viisisataa naulaa palmuöljyä, mutta varmasti en saa milloinkaan
tippaakaan heiltä. Olen lähettänyt sanan päällikölle ja hän tulee tänne
päivän kuluessa. Oletteko ilmoittanut tapauksen sotalaivan
kapteenille?"

"En! Voisiko hän mitenkään auttaa minua?"

"Tosin hän ei voi lähettää miehiä ajamaan takaa varasta. Mutta
toivoakseni tulee kapteeni ja muutamia upseereita seuraamaan teidän
keskusteluanne päällikön kanssa. Koetan saada ne lupaamaan enemmän kuin
vaatimaan, mutta miten ne sitten täyttävät lupauksensa, en voi mennä
takaamaan."

"Hyvä on! Kirjoitan kirjeen ja lähetän sen laivaan. Miksi tuota
kapteenia sanotaan ja mikä on laivan nimi?"

"Laivan nimi on Rover ja kapteenia sanotaan Howardiksi."

"No silloinhan asia on selvä. Saanko kynän, paperia ja mustetta, niin
kirjoitan heti ja Frank saa mennä viemään sen perille."

"Miksi ette mene itse?"

"En halua menettää mitään tilaisuutta kaupantekoon, ja päällikköhän voi
saapua tänne sillä aikaa kuin olen poissa."

"No onhan tuo niinkin. Muistakaa kumminkin pyytää anteeksi, ettette
tule itse."

"Tietysti ja ilmoitanpa vielä syynkin."

Kirje oli pian valmis ja Märssyraaka sai käskyn viedä minut hänen
majesteettinsa, kuudellatoista tykillä varustettuun Rover-nimiseen
prikiin.

Huomasin, että tyrskyjä vastaan meneminen olikin aivan toisenlaista
hommaa kuin tuleminen maihin niiden halki, ja vaikka se ei olekaan niin
vaarallista, on se kumminkin paljon vaivalloisempaa. Se ei aiheuttanut
mitään tuollaista riemuitsevaa tunnetta kuin aallon harjalla liukuminen
oli minulle tullessa suonut.

Pääsimme niiden läpi sen suuremmitta vaurioitta, saimme ainoastaan
hieman vettä veneeseen ja pian olimme Roverin sivulla.

Muudan laskuportaitten vieressä oleva vahti kysyi minulta mitä halusin
ja vastattuani tuovani kirjettä kapteenille käski hän minun kiivetä
sukkelasti kannelle paria käytettäväkseni heitettyä köyttä myöten.
Tartuin niihin ja päästyäni kannelle menin perälle unhottamatta isäni
määräystä, miten minun oli tervehdittävä.

Hämmästyin nähdessäni jokaisen erikoisosan puhtauden ja sirouden, mutta
minulla ei ollut paljon aikaa osoittaa ihastustani, sillä eräs
merikadetti kysyi minulta heti, mitä halusin. Vastasin hänelle tuovani
kirjettä kapteenille.

"No antakaa se sitten minulle", sanoi hän, ja otettuaan kirjeen minulta
meni hän erään peräkannen ylihangan puolella kävelevän upseerin luo ja
tehden kunniaa antoi kirjeen tälle.

Luulin ensin tuota herraa kapteeniksi, mutta hän menikin takaportaita
kajuuttaan ja palasi hetken kuluttua kapteeni Howardin kanssa, jota
kaikki kannella olijat tervehtivät.

"Kuulehan nuorimies", sanoi kapteeni Howard minulle, "tuletko
Petrelista? Miksi ei kapteeni tullut tänne itse?"

"Suokaa anteeksi, herra", vastasin, "mutta luullakseni toivoi isäni
voivansa saada paremmin selville tuon asian jäämällä maihin."

"Ah, oletko sinä kapteenin poika! No kerropas nyt minulle, mitä tiedät
tuosta karkurista -- mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan?"

"Pentlea, herra kapteeni. Perämiehemme Hammond katkaisi jalkansa ja
meidän oli otettava Pentlea hänen sijaansa juuri iltaa ennen lähtöämme.
Hän oli meistä kaikista hyvin vastenmielinen ja lisäksi puhuu hän vielä
espanjankieltäkin."

"Puhuuko hän espanjankieltä? Mistä sen tiedät?"

"Kap Mountissa tuli eräs Camacho-niminen espanjalainen
luoksemme orjalaivastaan ja Pentlea tunsi hänet puhutellen häntä
espanjankielellä."

"Todellako? Ja nyt hän on varastanut rahaa ja muutamia tavarapaaluja ja
paennut Souzan kauppaan. No saadaanpas nähdä! Perämies, käskekää
ensimmäinen luutnantti puheilleni."

Luutnantti tuli heti ja kapteeni Howard sanoi: "Kuulkaahan, Stannard,
tuo täältä hakemamme roisto Camacho onkin Kap Mountissa. Millaiset
olivat hänen laivansa, poikaseni?"

"Hänellä oli pari kuunaria. Santa Maria ja Santiago."

"Vai pari! Mitä asioita teillä niiden kanssa oli?"

"Möimme heille elintarpeita."

"Olivatko nuo laivat täynnä orjia?"

"En tiedä. Minä en kumminkaan nähnyt ainoatakaan."

"Olivatko niiden kyljet puhtaat vai likaiset?"

"Hyvin puhtaat, herra kapteeni. Mielestäni olivat ne aivan huvipursien
näköiset."

"Vai niin. No siinä tapauksessa eivät ne olleet ottaneet orjia vielä
laivoihin. Stannard, lähden maihin katsomaan, voisinko jollakin tavalla
auttaa kapteeni Baldwinia ja sillä aikaa on teidän laitettava kaikki
merikuntoon. Hinatkaa veneet ylös ja vääntäkää ankkurikettinki
lyhyeksi. Lähden maihin tämän nuorukaisen veneessä. Sanokaa Smithille,
kirjurilleni, että hän saa tulla mukaani. Perämies, tuokaa miekkani ja
sadetakkini!"

Melkein lyhyemmässä ajassa kuin voin kirjoittaa olimme veneessä ja
matkalla maihin. Roverin kannella alkoi heti kuumeinen työ purjeiden
irroittamisessa ja ankkurin nostamisessa.

"Toivoakseni saamme tuon Camacho-roiston pian käsiimme. Hän on tehnyt
meille pari rumaa kepposta, vai mitä, Smith", sanoi kapteeni Howard.

"Kyllä, kapteeni, ne ovat meillä vielä hyvässä muistossa", vastasi
Smith, josta ei tyrskyjen halki kulkeminen näyttänyt tuntuvan ollenkaan
miellyttävältä.

Pääsimme pian turvallisesti maihin ja menimme suoraan herra
Macarthyn kauppaan. Isäni ja hän olivat jo odottaneet meitä hieman
kärsimättömästi, sillä heille oli juuri tuotu sana, että paikan
päällikkö tulee pian keskustelemaan Pentlean paosta ja varkauksista.

Tarkoitusta varten tyhjennettiin heti eräs kauppahuoneen alakerroksessa
oleva suuri huone, ja kapteeni Howard, isäni ja herra Macarthy menivät
sinne heti, istuutuen seinän vierustalla olevalle penkille. Herra Smith
ja minä asetuimme pöydän ääreen kirjoittamaan muistiin päätökset, joita
asiassa tultaisiin tekemään.

Rumpujen ja torvien pärinä sekä pyssyjen pauke ilmaisivat suuren
päällikön tulon. Laskeuduttuaan kantotuolista, jolla hänet oli sinne
kuljetettu, tuli hän huoneeseen tulkkineen, päivänvarjon kantajineen ja
muine miehineen, jotka kantoivat virkansa merkkinä kultakahvaisia
miekkoja. Päällikkö istuutui kapteeni Howardia vastapäätä olevalle
tuolille.

Hän oli pukeutunut huolellisesti päärmättyyn vormuun ja lakeijan
hattuun, jossa oli kultainen nauha ja kukon höyhenillä koristettu suuri
kokardi. Vyötäreitten ympärillä oli komea silkkivyö, johon oli pistetty
pari hopeahelaista pistoolia, ja hänen sääriensä ympärillä oli niin
paljon helmiä ja kulkusia, että hänen oli hyvin vaikea kävellä. Smith
kuiskasi minulle, että tuon komeuden kaikkein huomattavin ja kallein
osa oli kaulan ympärille kiedottu suurista helmistä kokoonpantu nauha.

Niin pian kuin tavanmukaiset kohteliaisuudet oli vaihdettu ja
välttämättömät likööri- ja viiniryypyt kulautettu, joita ilman ei
mitään asiaa tuolla rannikolla voida panna alullekaan, avasi kapteeni
Howard kokouksen sanoen päällikölle Dahomeyn kuninkaan olevan Englannin
kuningattaren ystävän, jonka velvollisuus oli huolehtia, että hänen
maassaan noudatettiin lakia. Lopuksi hän huomautti päällikölle, että
tämä lähettäisi heti miehiä Souzan kauppaan noutamaan Pentlean
kuulusteltavaksi.

Mutta päällikkö pyyteli vain anteeksi sanoen Souzankin olevan kuninkaan
ystävän, joten hän ei voinut tunkeutua Souzan kauppaan.

Kapteeni Howard ei kumminkaan hellittänyt, ennenkuin päällikkö jotenkin
myrskyisen keskustelun jälkeen lupasi, että jos Pentlea vain
löydettäisiin, hänet tuotaisiin heti luoksemme.

Nyt tarjottiin jälleen ryyppyjä, ja ne nautittuaan poistui päällikkö.

Kun hän oli mennyt, sanoi kapteeni Howard: "Niin, herrat, luullakseni
en voi nyt tällä kertaa auttaa teitä tämän paremmin. Minun on
purjehdittava heti hakemaan noita teidän Kap Mountissa näkemiänne
kuunareita, mutta tänne saapuu päivän tahi parin kuluttua
Dragon-niminen rataslaiva, jonka kapteeni on kyllä ottava tämän asianne
hoidettavakseen. Haluaisin kyllä hyvin mielelläni tutustua tuohon
Pentleaan, sillä luullakseni on hän hyvin tunnettu ja kauan etsitty
mies, sillä jos hän on tuo luulemani henkilö, on hän yhtä suuri
merirosvo kuin orjakauppiaskin ja ansaitsee tulla hirtetyksi paremmin
kuin moni muu roisto."

Kerroin nyt kapteenille noista muistikirjoista, jotka stevartti oli
löytänyt Pentlean hytistä. Saatuaan ne isältäni ja katseltuaan niitä,
sanoi kapteeni: "Näytän olleen aivan oikeassa. Jos voisin tehdä, kuten
haluan, toisin mieheni maihin ja hakisin tuon miehen Souzan talosta
joko kuolleena tahi elävänä, mutta ohjeeni ovat niin ankarat, etten
uskalla ryhtyä siihen. Kapteeni Baldwin, teidän on oltava hyvin
varuillanne, sillä tuo mies ei tilaisuuden sattuessa epäröi ollenkaan
koettamasta saada teidän prikiänne haltuunsa. Voitteko luottaa jäljellä
olevaan miehistöönne?"

"Toivoakseni, kapteeni Howard. Ne ovat kaikki Bristolista kotoisin
olevia miehiä ja olen tuntenut heidät jo vuosikausia."

"No tuohan kuulostaa hyvältä, mutta muistakaa kumminkin varoa noita
orjakauppiaita, erittäinkin herra Camachoa. Hän ei kyllä Caillandin
piirissä uskalla tehdä mitään kepposia kenellekään, sillä vaikka
tuo ranskalainen onkin orjakauppias, on hänellä kumminkin
jonkunlaiset käsitteet kunniasta ja oikeuksista. Jos Camacho ja tuo
puoliespanjalainen Pentlea vain pääsevät yhteen, muodostavat he silloin
niin arvokkaan roistoparin, ettei sellaista ole vielä milloinkaan
hirtetty. Mutta nyt on minun lähdettävä. Saako veneenne tulla viemään
minua laivaan?"

"Kyllä, kapteeni. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne."

"Hyvä! Tutustuin teihin mielelläni. Ja muistakaa nyt Dragonin tultua
mennä kapteeni Thompsonin puheille. Hän tekee kyllä voitavansa
pakottaakseen päällikön ryhtymään toimenpiteihin tässä asiassa."

Kapteeni Howardin poistuttua syventyivät isäni ja herra Macarthy
liikeasioihin ja minä sain erään kirjurin johdolla lähteä katselemaan
kylää.

Hämmästyin suuresti nähdessäni pyssyillä ja suurilla käyrillä veitsillä
varustettuja naisia liikuskelevan kujilla, ja jouduin vallan ihmeisiin
kuullessani niiden kuuluvan Dahomeyn kuninkaan säännölliseen
sotajoukkoon, jonka luotettavimman osan nuo naispataljoonat kuuluivat
muodostavan. Toinen omituinen asia, jota tuo kirjuri vei minut
katsomaan, oli pyhien käärmeiden temppeli. Erään pihan keskellä
olevassa suuressa majassa oli tuollaisia matelijoita sadoittain,
luullakseni olivat ne kaikki python-käärmeitä. Ne olivat niin kesyjä,
että niitä palveleva pappi sai aivan vapaasti liikkua niiden joukossa.
Pappi salli, saatuaan rommia, meidän heittää niille muutamia eläviä
lintuja nähdäksemme miten ne hyökkäävät saaliinsa kimppuun.

Sattui, että eräs noista linnuista oli komea pitkäpyrstöinen valkoinen
kukko, jonka suurin käärme heti sieppasi suuhunsa.

Heti kun muudan pappi huomasi sen, riensi hän luokseni ja vetäisi
kasvoihini pitkän viirun jollakin iljettävällä sekoituksella. Aioin
työntää tuon miehen menemään ja pyyhkäistä pois tuon haisevan saastan
naamastani, mutta oppaani pyysi minua olemaan rauhallinen, sillä meidän
henkemme ei olisi minkään arvoinen, sanoi hän, jos jotenkin
loukkaisimme noita tietäjiä. Pysyin sen vuoksi niin hiljaa kuin
suinkin. Pari muuta pappia tarttui käsiini alkaen tutkia kämmeniäni, ja
tuo ensimmäinen aukaisi paitani, ja nähtyään rinnassani olevan
syntymämerkin viittasi hän siihen ja alkoi puhua pärpättää hyvin
nopeasti ja kiihkeästi toverilleen.

Kysyin kirjurilta, mitä tämä kaikki merkitsi. Hän ei sanonut oikein
ymmärtävänsä, mutta luuli sen merkitsevän jotakin ikävyyksiä minulle.
Jonkun ajan kuluttua lopettivat kiusaajani, sillä muuksikaan en voi
heitä sanoa, hommansa, jättäen minut rauhaan. Oppaani sai nyt heidät
selittämään, että olin suuri tietäjä, jonka aikomus oli kulkea kauas ja
nähdä paljon asioita. Noilla matkoillani joutuisin minä moniin
vaaroihin, mutta lopulta kumminkin selviytyisin niistä kunnialla ja
palaisin terveenä kotiini. Tämän ennustuksen palkaksi oli minun
ostettava heille enemmän rommia, mutta sitten minä kiiruhdinkin
kauppaan peseytymään puhtaaksi tuosta saastasta ja heidän likaisten
sormiensa jäljistä.

Mutta peseydyttyäni huomasinkin, ettei tuo aine lähtenytkään
kasvoistani aivan tarkkaan. Isäni käski minun mennä laivaan heti ja
pysyä siellä, kunnes jälleen voisin esiintyä kristityn ihmisen lailla.
Ilta oli kumminkin jo niin myöhäinen, että hänkin tuli kanssani.



VI.

MINUT VANGITAAN.


Seuraavana päivänä meni isäni maihin jälleen ja minun oli jäätävä
työskentelemään laivaan, jossa miehet minua härnäsivät tuon kasvoihini
saamani viirun vuoksi, joka oli hyvin ruskean punainen eikä lähtenyt
ollenkaan pois, vaikka olisin hangannut sitä miten kauan tahansa. Jack
Adams lohdutti minua sanomalla, ettei se katoaisi naamastani kuuteen
viikkoon, hankaisinpa sitä miten paljon tahansa.

Iltapäivällä alkoi ilma näyttää hyvin myrskyiseltä, ja Ville, jota
uuden virkansa vastuunalaisuudet ensimmäisenä perämiehenä hyvin
huolestuttivat, irroitutti ylimmäiset raa'at ja sijoitti ne kannelle.
Sitten hän käski erään neekerin kiivetä mastoon katsomaan, milloin
isämme lähtee rannalta laivaan.

Hän ilmoitti pian kahdella soitolla, kuten oli määrättykin, että vene
oli laitettu kuntoon, työnnetty vesille ja alkanut etääntyä rannasta
laivaa kohti. Äkkiä kiljaisi hän kumminkin kovasti ja huusi: "Nyt
kaatui vene ja kaikki miehet joutuivat veteen!" Kiipesin heti mastoon
ja Ville lähetti minulle kiikarini haalaten sen luokseni merkkilippujen
nuoralla. Katsoessani sillä näin veneen keikkuvan kumollaan tyrskyssä
ja miesten koettavan pelastua uimalla maihin. Hetken kuluttua heittivät
aallot veneen rannalle ja vähitellen ryömivät miehetkin yksitellen
kuiville. Olin peloissani, pääsisikö isäni maihin, ja lopulta näinkin,
miten neekerit auttoivat hänet rannalle. "Eläköön, Ville, hän on
turvassa!" huusin heti. "Eikä hän ole ollenkaan vahingoittunut!"
lisäsin huomattuani hänen kävelevän rannalla ja määräävän jotakin
tehtäväksi veneelle, jolla oli suuri reikä pohjassa.

Laskeuduin kannelle, jossa Ville juuri määräili, että toinen vene oli
miehitettävä ja lähetettävä maihin, koska hän oli varma, että isäni
halusi tulla laivaan, jos suinkin sellainen oli mahdollista, koska ilma
oli jo muuttunut hyvin uhkaavaksi.

Rukoilin ja pyysin päästäkseni mukaan, mutta Ville kielsi jyrkästi,
käskien minun pysyä laivassa. En ollut ollenkaan halukas tottelemaan,
ja juuri kun vene oli eroamaisillaan laivasta, hyppäsin siihen, ja
koska ei ollut aikaa siekailla, sillä sekä tuuli että aallot uhkasivat
särkeä veneen laivaa vasten, ei Ville käskenyt minua palaamaan.

Ennenkuin olimme päässeet puoliväliinkään, yltyi tuuli oikeaksi
myrskyksi, ja Märssyraaka aikoi jo pari kolme kertaa kääntää veneen
takaisin laivaan päin. Sain hänet kumminkin luopumaan aikeestaan
sanottuani häntä pelkuriksi, johon hän vastasi: "En pelkää ollenkaan,
nuori herra, mutta tyrskyt ovat nyt hirveät. Luultavasti kaatuu
veneemme, ja jos te hukutte, niin mitä kapteeni silloin sanoo?"

"Viis siitä! Kapteeni haluaa nyt kumminkin päästä laivaan. Eteenpäin,
eteenpäin!"

"No sama se minulle on! Soutakaa, pojat, soutakaa!" vastasi hän ja
veneen miehistö ryhtyi melomaan uudistetuin vuoroin. Mutta vaikka he
koettivatkin parastaan, eivät he voineet päästä herra Macarthyn
kauppahuoneen kohdalle ruvetessaan pyrkimään tyrskyjen halki, vaan
ajautuivat sille kohdalle, missä Pentlea oli noussut maihin edellisenä
päivänä. Meiltä oli mennyt niin pitkä aika sinnekin päästäksemme, että
aurinko oli jo laskeutunut, ennenkuin käänsimme veneemme suoraan rantaa
kohti.

Ensimmäisistä tyrskyistä pääsimme kaatumatta ja aloimme juuri pyrkiä
toisten halki, kun äkkinäinen vihuri ja sitä seuraava rankka sade
käänsivät veneemme kyljittäin aaltoja vasten huolimatta Märssyraa'an
ponnistuksista pitää sitä melalla entisessä suunnassa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä olimme jo kaikki vedessä taistellen henkemme
puolesta.

Muistan vieläkin, miten siinä kamppaillessani äkkiä tunsin kuin
tuhansia tonneja vettä olisi kaadettu päälleni, jolloin luultavasti
menin tajuttomaksi. Kun tulin tuntoihini, huomasin makaavani eräässä
pienessä huoneessa, jossa oli vain noin kuuden tuuman korkuinen reikä
seinässä ikkunana. Kuun säteet tunkeutuivat siitä sisään, ja kun
katsoin siitä ulos, näytti ympäristö aivan autiolta. Vaatteeni olivat
aivan märät, värisin vilusta ja päätäni pakotti hirveästi. Makasin
ensin aivan hiljaa, ollen liian sairas välittääkseni siitä missä olin
tahi mitä minulle oli tapahtunut, mutta rupesin sitten kumminkin
ajattelemaan, jolloin muistinkin prikistä lähdön ja venheemme
kaatumisen.

Missä olin ja mitä oli tapahtunut kaatumisemme jälkeen? olivat nyt
kysymyksiä, joihin minun välttämättä oli saatava vastaus. En ollut
hukkunut, sen minä nyt ainakin voin huomata, mutta kuka oli kantanut
minut tähän viheliäiseen koppiin, antamatta minulle minkäänlaista
patjaa maatakseni tahi kuivia vaatteita muuttaakseni. Joku oli siis
pelastanut minut hukkumasta, mutta kuka tuo joku nyt mahtoi ollakaan,
niin ei hän ainakaan näyttänyt välittävän paljon mukavuudestani.

Nousin nurkastani, jossa olin maannut, ja aloin tutkia vankilaani,
sillä sellaiseksi luulin varmasti paikkaa, jossa nyt oleskelin.
Kopeloidessani seiniä ja ovea, jotka oli salvettu paksuista,
veistämättömistä hirsistä, olin tukehtua tomuun. Torakoita sekä muita
inhoittavia hyönteisiä juoksenteli kaikkialla, ja säikähtyneet varpuset
olivat sokaista minulta silmät lennellessään sinne tänne.

Tuo pieni reikä, josta kuu paistoi, oli hyvin korkealla, ja sain
ponnistaa kaikki voimani hypätessäni niin korkealle, että sain sen
alalaidasta kiinni voidakseni katsoa ulos. Huoneen edustalla oli pitkä
parveke ja sen edessä ranta, jota vasten tyrskyt pauhasivat. Merellä
ankkurissa olevat laivat näyttivät heiluvan kovasti ja niiden mustat
raa'at kuvastuivat selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Koetin
saada selville, mikä noista laivoista oli Petrel, ja lopulta
onnistuinkin. Huomasin sen paikasta ja vertaillessani sitä toisiin,
että olin joutunut Souzan taloon. Koetin pysytellä kiinni ikkunassa
niin kauan kuin suinkin ja laskettuani nuo ankkurissa olevat laivat
huomasin, että kaksi kuunaria oli tullut satamaan sen jälkeen kuin olin
lähtenyt Petrelistä. Kun en kumminkaan enää jaksanut pysytellä
ikkunassa, irroitin otteeni ja putosin lattialle. Huomasin pian, että
taistelu torakoita vastaan, jotka lentelivät päin kasvojani ja
takertuivat hiuksiini, antoi minulle melkoisesti työtä, ja vaikka
vaatteeni olivatkin märät, kastuivat ne kumminkin pian hiestäni vielä
enemmän.

Jonkun ajan kuluttua tunsin tupakan hajua, sitten kuulin kuistilta
askelia ja tuolien siirtelyä. Kuulin Pentlean sanovan hetken kuluttua
jollekin pojalle, että tämä toisi sinne konjakkia ja kylmää vettä.
Koetin nyt olla niin hiljaa kuin suinkin saadakseni rauhassa kuunnella
luultavasti pian alkavaa keskustelua.

Siellä oli heitä varmasti kolme tahi neljä miestä, ja kuulin heidän
usein mainitsevan Camachon ja Souzan nimiä, ja vaikka en voinut
ymmärtääkään mitään, koska he keskustelivat espanjankielellä, totesin
kumminkin, että nuo molemmat henkilöt sekä Pentlea olivat läsnä. Hetken
kuluttua tuli sinne vielä eräs henkilö, joka oli joko englantilainen
tahi amerikkalainen, kirouksista päättäen, joilla hän höysti puhettaan
tämän tästä.

Heidän keskustelunsa kesti kauan, mutta lopulta läksivät Camacho, Souza
ja Pentlea tiehensä jättäen nuo toiset juomaan ja tupakoimaan
keskenään.

Hetken kuluttua jatkuikin keskustelu ja heidän äänensä soi kuin soitto
korvissani, sillä nyt tapahtui se englanninkielellä. Toivoin heidän
puheestaan saavani selville jotakin siitä, mitä oli tapahtunut.
"Annahan minulle tuota!" "Varo pulloa!" olivat ensimmäiset kuulemani
lauseet, mutta vihdoin sanoi eräs: "Puhun ehkä joutavia, mutta tuo
Simon on mielestäni ovela mies."

"On todellakin, Bill. Hän ryöväsi kapteeninsa ja pääsi turvaan tänne.
Eikä päällikkö ole niin tyhmä, että hän luovuttaa herrasmiehen yhtä
helposti kuin mustan elefantinluun."

"En sitä luulekaan, mutta tuon prikin läheisyys huolestuttaa minua
hieman, koska sen kapteenin poika oli tuossa kaatuneessa veneessä, ja
nyt he tietysti etsivät koko rannikon löytääkseen hänet."

"Mutta kai hän saa mennä, sillä ei suinkaan meillä ole hänestä mitään
hyötyä."

"On paljonkin. Simon vihaa tuota kapteenia, ja nyt hän voi pitää hänet
kurissa tuon pojan avulla. Olemme kumminkin saaneet kuulla, että muudan
inhoittava englantilainen sotalaiva on tulossa tänne. Rover purjehti
heti kuultuaan meidän olevan Kap Mountissa ja nyt saimme tietää,
ettemme ole turvassa täälläkään. Meidän on poistuttava täältä niin pian
kuin suinkin. Camacholla on täällä noin viisikymmentä orjaa, jotka on
otettava mukaan. Tuo poika viedään myöskin, sillä hän voi olla suureksi
hyödyksi Simonille."

Nyt tuli muudan poika kutsumaan noita arvoisia herroja jonnekin, ja
melkein heti niiden poistuttua avautui koppini ovi ja Pentlea ilmestyi
huoneeseen valaisten tietään lyhdyllä. Hänen mukanaan oli muutamia
neekereitä, jotka riisuivat vaatteeni ja hieroivat minut yltä ja päältä
jollakin aineella, joka muutti ihonvärini aivan mustaksi.

Pentlea katsoi minuun arvostelevasti ja sanoi: "Nyt, herra Frank, on
teistä tehty kaunis neekeripoika, eivätkä nuo rannoilta etsijät voi
tuntea teitä ollenkaan."

Kun hän sanoi tämän, syttyi eräs toivo sydämessäni, sillä luulin
varmasti voivani huutaen ilmaista, kuka olen, jolloin joku kai ottaisi
selvän asiasta, sillä englannin kieltä puhuvat orjat olivat luultavasti
Whydahissakin harvinaiset.

Niin pian kuin he olivat saaneet minut kauttaaltaan aivan mustaksi ja
leikanneet tukkani niin lyhyeksi kuin suinkin, ettei sekään ilmaisisi
eurooppalaista syntyperääni, vietiin minut pihalle, jossa oli lukematon
joukko orjia, ja kytkettiin yhteen viiden muun orjan kanssa. Niin pian
kuin se oli tehty, löi Pentlea minua ja sanoi: "Nyt, penikka, on sinulla
hyvä tilaisuus tutustua neekereihin joista tiedät pian yhtä paljon kuin
tuo Livingstone, josta aina puhua löpiset."

"Ah, herra Pentlea", vastasin minä, "mitä aiotte tehdä minulle? Jos
päästätte minut menemään, olen varma, ettei isäni ahdista teitä enää."

"Luultavasti ei hän uskaltaisikaan, mutta minulla on eräs vanha lasku
selvittämättä hänen kanssaan, vaikka hän ei siitä tiedäkään. Aion
panna hänet muistamaan sen ennen lopullista eroamistamme."

"Kuinka? Isänihän oli teille aina niin ystävällinen."

"Ystävällinenkö? Luuletko minun muistelevan Petrelissä oloani? Ei,
poikaseni, laskuni on vanhemmilta ajoilta. Olisin nyt rikas mies, mutta
isäsi lähetti pari sotalaivaa jälkeeni. Menetin laivani lasteineen ja
olinpa vähällä menettää henkenikin. Nyt olen saanut sinut haltuuni,
olethan ainakin yhden orjan arvoinen, ja aion anastaa Petrelinkin
jonkun ajan kuluttua."

"Päästäkää minut, oi, päästäkää minut! Olen varma, että isäni maksaa
teille hyvästi, jos laskette minut vapaaksi."

"Hiljaa, penikka, ei ollenkaan! Olen tehnyt päätökseni. Etkä sinä tule
saamaan tilaisuutta huutaa rannalle." Hän käski tukkia suuni kapulalla,
ja eräs suuri neekeri, joka nähtävästi oli jonkunlainen päällysmies,
täyttikin heti hänen käskynsä.

Pihan portit avattiin nyt ja orjat ajettiin rannalle, jossa heidät
sijoitettiin parin suuren tyrskyveneen pohjalle. Sitten ne työnnettiin
vesille ja melottiin tyrskyjen halki toisen kuunarin viereen, joka ei
ollut mikään muu kuin vanha tuttavani Santa Maria. Niin pian kuin olimme
päässeet kannelle, irroitettiin minut noista orjista, joihin olin ollut
sidottu, ja suukapula poistettiin. Orjat sijoitettiin heti ruumaan, ja
eräs mies, jonka tunsin äänestä toiseksi niistä, jotka olivat juoneet
ja puhelleet kuistilla, sanoi minulle: "Kuulehan, veitikka, luullakseni
on parasta, että menet tuonne perälle nukkumaan, mutta olekin hiljaa."

Tottelin ja muutamien minuuttien kuluttua kuulin, että ankkuri
nostettiin ja Santa Maria läksi tovereineen satamasta maatuulen
pullistaessa laivojen purjeita.

Muutamiin päiviin ei tapahtunut mitään kummempaa. Sain tehdä
kaikenlaista työtä kannella ja palvella Camachoa, Pentleaa ja tuota
amerikkalaista, joka oli puhutellut minua laivaan tullessani, ja vaikka
minua ei kohdeltukaan hyvin, en voi sanoa, että he olisivat olleet
julmiakaan minulle. Ilmatkin olivat aivan tavalliset, sillä silloin kun
ei tuullut tahi satanut, paistoi aurinko tahi oli aivan tyyni. Silloin
tällöin säikähdyttivät taivaanrannalta näkyvä savu tahi joku näkyviin
ilmestynyt purjelaiva, jonka raa'at näyttivät tavallista komeammilta,
vangitsijoitani, jotka pelkäsivät tuollaisen laivan voivan pian muuttua
heitä takaa-ajavaksi sotalaivaksikin. Vihdoin kumminkin saavuimme erään
suuren joen suulle, jonne Pentlea ohjasi Santa Marian. Hän näytti
tuntevan joen niin hyvin, että hän osasi luotsata laivan erääseen
poukamaan, josta ei laiva, sitten kuin sen mastojen latvat oli laskettu
kannelle, ollenkaan näkynyt päävirralle. Santiago sijoittui hetken
kuluttua aivan meidän viereemme.

Nuo molemmat kuunarit ankkuroitiin siten, että niiden tykit
suuntautuivat sisäänkäytävää kohti. Muutamia tykkejä vietiin maihinkin
ja sijoitettiin laivojen molemmilla puolilla oleviin pieniin
pattereihin, jotka nähtävästi oli rakennettu sinne jo kauan aikaa
sitten. Laivat eivät saaneet olla pitkää aikaa rauhassa tässä
piilopaikassa, sillä kanootteja alkoi ilmestyä niiden ympärille, ja
niin paljon kuin ymmärsin valmistuksista, oli orjakauppiailla aikomus
mennä tervehtimään erään läheisyydessä sijaitsevan suuren kylän
päällikköä saadakseen aikaan sopimuksen, joka täyttäisi heidän
laivojensa jäljellä olevat tyhjät ruumat orjilla.

Katselin maalla kasvavia puita. Kookos- ja öljypalmuja kasvoi aivan
lähellämme ja banaani-istutuksista voin aavistaa kylän olevan lähellä.
Vaikka olinkin vanki, en voinut olla toivomatta päästä maihin, ja koska
tiesin, ettei Pentlealta kannattanut kysyäkään, odotin, kunnes hän oli
poistunut kuunarista jonnekin, ja käännyin sitten tuon amerikkalaisen
perämiehen puoleen, joka oli ollut ystävällisempi minulle kuin kukaan
muu laivassa olija, ja kysyin häneltä: "Herra Silas, saanko käydä
maissa?"

Hän katsoi minuun hämmästyneenä pyörittäen mälliä suussaan. "Tuli ja
leimaus, mitä tuo poika tahtoo! Luullakseni, nuori mies, on parempi,
ettei Pentlea näe sinua maissa. Parasta on, että kiilloitat tuon
kompassikaapin messingit."

Huomattuani maihinpääsyn mahdottomaksi, tottelin hitaasti määräystä.
Työskennellessäni huomasin veneen eroavan Santiagon kyljestä ja
soutavan luoksemme. Heti kun siinä oleva mies oli noussut kannelle,
sanoi hän. "Huomenta, Silas! Luullakseni ovat päällikkösi menneet
maihin, joten voimme kerrankin rauhassa keskustella, mikä on melkein
mahdotonta, koska olemme eri laivoissa."

"Olet aivan oikeassa", vastasi Silas. "Luuletko, Reuben, että voin
suostua tuon Pentlean englantilaisesta laivasta ryöstämän pojan
pyyntöön päästä maissa käymään?"

"Luullakseni ei ystävämme Simon pitäisi siitä ollenkaan, sillä ellen
ole erehtynyt, on tämä viimeinen tämän pähkinärannikon paikka, jota hän
sallisi tuon pojan tutkia."

"Miten niin? Täällähän ei nähdäkseni ole muita kuin alligaattoreita,
käärmeitä ja neekereitä, jotka englantilainenkin kyllä voi huomata ja
haistaa."

"Huomaan, että Simon ja Camacho ovat osanneet pitää suunsa kiinni.
Juuri tästä asiasta halusin puhellakin kanssasi ja selittää sinulle,
miksi olemme tulleet tänne."

"Saat olla aivan varma, että tulimme tänne neekerien vuoksi."

"Niin kylläkin, mutta oli meillä tänne muutakin asiaa."

"Mitä sitten, perämies? Älkää nyt siinä soutako ja huovatko, vaan
sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte."

"No niin, tuo Simon on niin sanomattoman viekas ja hän on saanut
Camachonkin yhtymään tuumaansa. Tuo priki, josta tuo poika on kotoisin,
tulee tänne ottamaan lastia. Sen kapteeni on sopinut muutaman täällä
olevan Kuningas Okopa-nimisen miehen kanssa lastista. Okopalla on
öljyä, elefantinluuta ja kumia varastossa, joten priki tultuaan voi
lastata pian."

"Kuinka se kävisi päinsä. Luullakseni on Simon varovaisempi, sillä jos
tuo englantilainen vain aavistaa meidän olevan täällä, lähtee se
tiehensä ja lähettää jonkun sotalaivan kimppuumme."

"Pentlea ja Camacho eivät tule sitä sallimaan, saat olla aivan varma
siitä."

"Kuinka he voisivat sen estää?"

"Se ei ole niinkään vaikeaa. Simon on hyvin vihoissaan tuolle prikin
kapteenille, joka noin neljä vuotta sitten oli lähettänyt pari
risteilijää hänen kimppuunsa, jolloin hän menetti laivansa. Nyt hän on
uskotellut Camacholle, että priki voidaan valloittaa ja sen lastilla
vaihtaa niin paljon orjia, että sekä nämä, että tuo prikikin tulee
niistä täyteen."

"Mutta perämies, tuohan on rosvoamista."

"Eikö orjakauppa mielestäsi sitten sellaista ole?"

"Ei samalla tavalla. Olen sitä mieltä, että neekerit on luotu orjiksi,
mutta ryövätä valkoisilta miehiltä on kokonaan eri juttu."

"En tästä hommasta minäkään paljon välittäisi, mutta nämä laivoissamme
olevat miehet tekevät Camachon käskystä mitä tahansa. Kun joku
sotalaiva meidät tapaa, paistetaan meidät halsterilla, kuten nuo
toisetkin, vaikka olemmekin amerikkalaisia kapteeneja, joiden paperit
ovat kunnossa ja jotka eivät täällä ole minkään arvoiset noiden kahden
rinnalla, jotka määräävät kaiken."

"Aivan niin. Niin kauan kuin ei ketään tapeta, annan asiain mennä
menojaan. Tehkööt Camacho ja Pentlea mitä haluavat. Mennään nyt alas
saamaan ryypyt."

Niin pian kuin olin ymmärtänyt, mistä he aikoivat keskustella, lopetin
kompassikaapin puhdistamisen ja ryömin ketjulokeroon, johon voin
selvästi kuulla jokaisen heidän puhumansa sanan. Kun he olivat menneet
alas, hiivin keulaan ja annoin heidän odottaa kauan aikaa, ennenkuin
vastasin heidän kutsuunsa tuoda heille konjakkia ja vettä ja tulta
heidän piippuihinsa.

Ilmeisesti ei kumpikaan heistä ollut muistanutkaan minua, ja nyt he
olivat niin syventyneet pelaamaan jotakin peliä, etteivät he
välittäneet mitään muusta, lukuunottamatta konjakkia ja piippuja. Niin
pian kuin olin täyttänyt heidän pyyntönsä, ryömin ketjulokeroon
takaisin, joka oli sellainen paikka, mihin ei kukaan tiennyt tulla
minua häiritsemään, ja rupesin miettimään, mihin toimenpiteisiin minun
oli parasta ryhtyä. Oli selvää, että isälläni oli tapana käydä tässä
paikassa, johon eivät tavalliset kauppalaivat milloinkaan poikenneet ja
josta hän senvuoksi voi saada nopeammin lastin kuin mistään muualta. Ja
sekin oli melkein varmaa, ettei Pentlea jättäisi käyttämättä
tilaisuutta hyväkseen saadakseen prikin haltuunsa.



VII.

MIELENKIINTOINEN KESKUSTELU.


Muutamia päiviä myöhemmin alkoi orjien ottaminen laivaan. Ne
tuotiin alukseen noin kuusimiehisissä joukoissa, ja nuo molemmat
amerikkalaiset perämiehet sijoittivat ne heti ruumaan. Camacho ja
Pentlea tulivat vain harvoin laivoihin. Vihdoin muutamana iltana kuulin
noiden molempien perämiesten keskustelevan keskenään ja sanovan, että
Petrel oli eräässä joen toisessa haarassa noin kymmenen peninkulman
päässä. He kertoivat, että Pentlea ja Camacho olivat taivuttaneet
Okopan lähettämään sanan isälleni, että hänellä oli paljon lastia
varattuna hänelle, ja samalla ilmoittamaan, että isäni pitäisi
purjehtia niemen ympäri ja ankkuroida hänen kylänsä edustalle, joka
sijaitsi noin penikulman ylempänä tätä poukamaa, johon nämä molemmat
kuunarit olivat sijoittuneet.

Kuulin sitten Silaksen lisäävän: "On suoraan sanoen synti ja häpeä
ryövätä tuon miehen priki ja ajaa hänet maihin täällä, jossa hän
varmasti kuolee."

"Miten niin?" kysyi hänen toverinsa. "Eikö hän voi elää maissa samalla
tavalla kuin Camacho ja Pentleakin?"

"Se on aivan toinen asia. Camacho omistaa täällä suuren talon ja voi
epäilemättä elää hyvin, mutta tuo musta paholainen, Okopa, ei salli
kenenkään valkoisen miehen oleskella täällä, ellei hän voi jotenkin
hyötyä hänen kustannuksellaan."

"Ah, Silas, et sinäkään näytä pitävän enemmän tästä sikamaisesta
hommasta kuin minäkään. Mutta mitä voimme tehdä?"

"Tehdäkö, Rube. Emme mitään. Jos me vastustamme sanallakaan Pentleaa
tahi Camachoa, on niillä heti tikarit ja pistoolit valmiina, jolloin
meidän vastustuksemme loppuu lyhyeen."

"Kuulehan, Silas, minulla on eräs suunnitelma, jolla voimme estää tuon
tapahtumasta ja pettää nuo meitä muka viisaammat."

"Millainen sitten? Kerro se minulle heti!"

"Tuo kapteenin poika, tiedäthän hänet, ei ole mikään pölkkypää, sillä
hän on aina niin kirotun tyyni. Kun priki tulee tänne, annamme hänen
paeta sinne."

"Eikö mitä, sillä eihän hän voi uida maihin. Täällä on yhtä paljon
alligaattoreja kuin Floridassa ja vaikka hän pääsisikin maihin ehein
nahoin, ei hän voisi sivuuttaa kylää, sillä noiden soiden poikki ei
kukaan kuolevainen ihminen voi päästä."

"Varmasti, mies, sillä enhän minäkään nyt niitä aivan tyhmimpiä ole,
että puhuisin sulaa roskaa. Ajattelehan nyt, että priki saapuu tänne
huomenna iltapäivällä niin myöhään, ettei Camacho enää kerkiä
suunnitella mitään. Lähetämme pojan matkaan kanootilla, sanokaamme noin
yhden aikana yöllä, ja ellen nyt aivan suuresti erehdy, voimme sen
hyvin järjestää."

"Ehkä, mutta meidän on meneteltävä hyvin varovaisesti, sillä jos
Camacho ja Pentlea aavistavat vähäisenkään, että olemme olleet pelissä
mukana, heittävät he luullakseni meidät heti yli laidan."

"Heittäkööt, mutta en aio ruveta rosvoksi, perämies! Ellet luule
voivasi minua auttaa, teen sen yksinäni, ja sittenhän on kumma, ellen
saa tuota poikaa Petreliin."

"Suostun tuumaasi, jottet voisi sanoa minun jänistäneen. Mutta pidähän
suusi visusti kiinni, ettei kukaan arvaa suunnitelmaamme."

"Kyllä, perämies. Mutta lähtekäämme nyt tuonne alas pelaamaan."

Kuultuani tämän edellä olevan keskustelun, tulin hyvin iloiseksi, ja
voin tuskin uskoa sen olevan totta. Olivatko he vain puhelleet
koetellakseen minua? Ei, sillä mitäpä heitä sellainen olisi hyödyttänyt
ja miten olisin enää kiinteämmin voinut joutua Camachon ja Pentlean
valtaan kuin nyt jo olin? Kävelin kuunarin kannella edestakaisin niin
onnellisena kuin olisin ollut jo vapaa, ja kun kajuutasta kuuluva huuto
ilmoitti, että minun oli tultava sinne, juoksin sinne yhtä nopeasti
kuin koulussa ollessani olin rientänyt hakemaan mailaani ja palloani
krikettierää varten.

Mutta juuri kun laskeusin portaita, kuulin airojen loisketta ja muudan
vene toi Camachon ja Pentlean laivaan. Minun oli riennettävä auttamaan
heitä kannelle, ja Silas ja Reuben tulivat kajuutasta heitä
tervehtimään. Kaikki neljä menivät jälleen alas, ja niin pian kuin
luulin voivani tehdä sen turvallisesti, ryömin ilmanvaihtoluukun
viereen kuuntelemaan heidän puhettaan. Olin juuri päässyt mukavasti
sijoittumaan, kun eräs Camachon palvelija, Pedro, huomasi minut ja
potkaisten minua kylkeen käski minun mennä keulaan.

Tottelin, ja vaikka odotinkin tuntikausia, en saanut kumminkaan
lähestyä kumpaakaan amerikkalaista perämiestä, sillä Camacho ja
Pentlea jäivät laivaan koko yöksi poistuen sieltä vasta yhdeksän
jälkeen seuraavana aamuna. Mutta ennen lähtöään, vaikka ei mastojen
nokkia eikä ylimmäisiä raakoja asetettukaan paikoilleen, järjestyttivät
he kuunarit kumminkin matkakuntoon aikoen purjehtia vain alimmaisilla
purjeilla. Mastojen nokkiin sidottiin puiden oksia sitä varten, ettei
mistään jokea ylös purjehtivasta laivasta huomattaisi aluksiamme. --

Kun he olivat menneet, sain käskyn viedä aamiaisen kajuuttaan
Silakselle ja Reubenille. Tultuani alas katsoin odottavasti heihin,
toivoen heidän puhuttelevan minua, mutta kun he eivät sanoneet
sanaakaan, rohkaisin luontoni ja kysyin: "Odotetaanko tänne jotakin
laivaa tänään?"

Molemmat säpsähtivät ja toinen sanoi: "Mitä se sinulle kuuluu, nuori
mies? Pidä sinä huolta vain omista asioistasi sotkeutumatta muuhun."

Juuri silloin laskeutui Camachon mulattipalvelija kajuuttaan. Hän oli
ilmeisesti jätetty laivaan siinä tarkoituksessa, että hän pitäisi
silmällä noiden molempien perämiesten toimia. Heti tultuaan käski hän
minun mennä kannelle sanoen haluavansa itse palvella herroja. Vetäydyin
keulaan portaitten suojaan ja huomasin pian, että laivat juuri
parhaillaan kääntyivät nousuveden mukana. Katsoessani rannalle näin
merituulen heiluttelevan puiden latvoja ja samalla juolahti mieleeni
kiivetä mastoon tarkastelemaan, huomaisinko mitään merkkiä Petrelin
tulosta joelle.

Onnistuin pääsemään sinne mulatin huomaamatta ja koetin sijoittautua
niin mukavasti kuin suinkin noiden sinne kerättyjen oksien suojaan.
Jonkun ajan kuluttua näin puiden latvojen yli katsoessani erään suuren
joella purjehtivan prikin valkoiset ylimmäiset purjeet. Olikohan tulija
Petrel? Katsoin kauan ja tarkasti koettaen saada selville isonmaston
huipussa liehuvasta lipusta, oliko laiva isäni, mutta se oli niin
purjeiden takana, etten nähnyt siitä kuin osan. Kun laiva oli saapunut
melkein rinnallemme, koottiin sen ylimmäiset purjeet ja silloin eroitin
selvästi lipussa olevan punaisen tähden. Näin selvästi raaoilla
työskentelevät miehetkin, sillä laiva ei ollut meistä kuin korkeintaan
viidensadan metrin päässä.

Sain nopean päähänpiston ja vetäistyäni veitseni tupesta aloin katkoa
nuoria, joilla oksat oli köytetty kiinni, että nuo raaoilla olevat
miehet voisivat huomata kuunarin mastojen huiput. Kun olin saanut ne
poikki, putosivat oksat kannelle ja maston pää paljastui kokonaan.
Nousin seisomaan sille ja heiluttaen käsivarsiani koetin kiinnittää
miesten huomion puoleeni. Purjeet oli nyt kiinnitetty ja miehet
valmistautuivat laskeutumaan kannelle. Aloin pelätä, että uhkarohkea
tekoni, jota voitiin melkein sanoa hullun työksi, oli ollut aivan
hyödytön, kun suureksi ilokseni tuulenpuuska kietoi prikin ison maston
huipussa liehuvan lipun merkkilippujen nuoran ympärille ja näin Jimmy
Dudsin kiipeävän selvittämään sitä. Juuri vähää ennen pääsemistään sen
luo katsahti hän minuun päin, jolloin koetin viittoa kahta kovemmin ja
suureksi mielihyväkseni näin hänen huomaavankin minut. Toinenkin mies
kiipesi raa'alle ja seisoen sillä näytti puhuvan kannellaolijoille
minusta.

Juuri tuota katsellessani kuulin Silaksen huutavan kannelta:

"Laskeudu alas sieltä, veitikka! Mitä tulimmaista on sinulla siellä
tekemistä?"

Polvistuin huipulle voidakseni ruveta laskeutumaan viittoen kumminkin
viimeisen kerran käsivarsillani ennen sitä, ja saatuani kiinni
vetonuorista aloin liukua alas niin hitaasti kuin suinkin. Kuulin
silloin kuulan vihellyksen ja näin sen sattuvan mastoon noin jalan
päähän päästäni. En joutanut katsomaan ketä minun oli kiittäminen
tuosta kohteliaisuudesta, vaan irroitin melkein otteeni ja tulin
kannelle pikemmin kuin olin voinut aavistaakaan kaatuen selälleni
maston juurelle.

Päästyäni jaloilleni tarttui Silas minuun ja alkoi lyödä minua
köydenpätkällä. Selkääni saadessani huomasin tuon mulatin seisovan
peräkannella savuava musketti kädessään, joten minun oli häntä
kiittäminen tuosta itseäni vastaan tehdystä murhayrityksestä. Hän tuli
nyt luoksemme ja sanoi Silakselle jotakin, jota en kumminkaan
ymmärtänyt. Mutta hänen tarkoituksensa selvisi minulle kumminkin pian,
nähdessäni ruumasta haetut orjaraudat, joilla minut kytkettiin kanteen
kiinni.

Silas toimi itse vangitsijana ja käytti tilaisuutta hyväkseen
kuiskatakseen minulle: "Sinä ajattelematon nuori pölkkypää turmelet
pian kaiken. No, ole nyt siivosti! Raudat eivät ole lukossa ja
tulevana yönä puoli kahden ajoissa on kanootti tuolla ylähangan
ankkurikettingissä kiinni. Kun kuulet minun ja Reubenin riitelevän
pelatessamme, on sinun paettava heti." Sitten hän löi minua muka
korvalle ja lisäsi: "Luulenpa, että mastoihin kiipeileminen on sinulta
nyt loppunut pitkäksi ajaksi, sinä nuori haisunäätä!" Sanottuaan sen
poistui hän jättäen minut miettimään tilannetta.

Vaikka ruumiini olikin arka ja hellä saamani selkäsaunan jälkeen,
toivoin kumminkin voivan paeta, ollen melkein varma, että prikissä
olevat ystäväni tiesivät missä olin. Olin iloisempi kuin pitkiin
aikoihin ja odotin kärsimättömästi hetkeä, jolloin pääsisin vapauteen.

Mulatti toi minulle muutamia keksiä ja mitallisen vettä. Olin juuri
kohottamaisillani tuon viimeksimainitun huulilleni, kun näin Silaksen
rypistävän kulmiaan minulle, jolloin pudotin mitan kannelle, niin että
se kaatui. "Koska tuo penikka on noin huoleton, niin olkoon
janoissaan!" huusi Silas silloin niin, että mulattikin sen kuuli.



VIII.

PAKONI ORJALAIVASTA.


Päivä kului hitaasti väsyttäen minut kokonaan, ja kun vihdoin aurinko
laski, aloin laskea tunteja kuumeisesti ja kärsimättömästi. Jonkun ajan
kuluttua, kun oli jo aivan säkkipimeä selvästi lähestyvän myrskyn
vaikutuksesta, tunsin miten käsi laskeutui suulleni ja kuulin Silaksen
sanovan: "Hush, nyt on mulatti tuolla alhaalla. Oli hyvä, ettet juonut
tuota vettä, sillä hän oli myrkyttänyt sen. Sanon nyt sinulle, mitä
sinun on tehtävä. Laskuveden aika on juuri tullut ja pian rupeaa
satamaan. Laskeudu silloin kanoottiin ja anna sen ajautua poukamasta,
ennenkuin rupeat melomaan virtaa ylös. Päästyäsi prikiin on sinun
ilmoitettava, että Simon Okopan miesten kanssa aikoo valloittaa laivan.
Käske isäsi lähteä matkoihinsa, äläkä puhu meidän täällä olostamme
mitään. Tässä on sinulle hieman rommia ja lihapalanen", ja ennenkuin
ennätin sanoa sanaakaan kiitokseksi, poistui tuo vieras ystäväni
luotani.

Pian kuulin tuulen humisevan puiden latvoissa, mutta se tyyntyi melkein
heti aivan kokonaan kaikkien muidenkin äänien vaietessa samalla,
lukuunottamatta kajuutassa olevien perämiesten ja keulapuolella
valvovien matruusien puhelua. Äkkiä valaisi kirkas salama taivaan
moniksi minuuteiksi, kuten näytti, ja sitten seurasi sellainen jyrinä
rankkasateineen, että kuvaus "sataa kuin saavista kaataen", tuntui
minusta aivan oikealta.

Irroitin heti kahleeni ja ryömittyäni kannen poikki pujahdin
kettinkiaukosta laidan ulkopuolelle. Tunnustelin haparoiden, mihin
kanootin kiinnitysköysi oli sidottu ja saatuani sen käsiini laskeuduin
veneeseen hiljaa. Leikattuani nuoran poikki pukkasin kanootin menemään
ja laskeuduin pitkäkseni sen pohjalle, ettei sen ajautuessa kukaan
huomaisi minua, jos vene kulkiessaan sattuisi joutumaan laivan
ikkunoista tuikkivien valojen piiriin.

Huomasin pian, etten saisikaan jäädä asentooni, sillä sade täytti
veneen nopeasti vedellä. Minun oli senvuoksi pakko nousta istualleni ja
ammentaa vettä veneestä niin nopeasti kuin suinkin voin. Näin salamain
valossa, että etäännyin kuunareista hyvin nopeasti ja aloin jo toivoa
pääseväni poukamasta kenenkään huomaamatta, kun onnettomuudekseni eräs
mies huomasi minut salamain valossa muutamasta patterista tahi
linnoituksen ampuma-aukosta minun kulkiessa niiden välitse. Hän
hälyytti heti muut ja tartuttuaan muskettiinsa ampui hän jälkeeni.
Tartuin melaani ja painoin menemään niin nopeasti kuin suinkin vain
pääsin, ja vaikka huomasin hälyytyksen kuuluneenkin laivoihin, pääsin
kumminkin poukamasta päävirralle heidän saamatta minua kiinni.

Ollessani poukamassa en ollut tuntenut myrskyn voimaa, mutta samalla
hetkellä kun pääsin päävirralle pyöräytti tuulenpuuska kanoottini, jota
en osannut oikein hoitaa, ympäri ja pian huomasin ajautuvani nopeasti
virran suuta kohti. Silloin tällöin leimahtelevien salamain valossa
näin olevani aivan lähellä rantaa, jossa mangrovepuiden juuret
työntyivät kauas veteen. Onnistuin jollakin tavalla, en oikein tiedä
miten, melomaan kanoottini muutamien esiinpistävien puitten juurelle ja
tartuttuani oksista riippuviin ilmajuuriin hinauduin vähitellen puuhun
Juuri kun olin saanut sellaisesta kiinni, tuli äkkinäinen tuulenpuuska
sateineen vieden kanootin jalkaini alta, ja minä jäin riippumaan
juuresta, johon olin tarrautunut kiinni. Löydettyäni tilavan ja mukavan
haaran sijoittauduin siihen ja koetin saada häilyvät ajatukseni taas
jonkunlaiseen järjestykseen.

Ensin ihmettelin olivatko Jimmy Duds ja nuo toiset miehet tunteneet
minut vai eivätkö. Mutta muistaessani, ettei Whydahin tietäjän
kasvoihini pyyhkäisemä väri eikä Pentlean musta sotku olleet vielä
kuluneet pois, tuntui minusta sellainen melkein mahdottomalta. Kaikissa
tapauksissa olin varma, että isäni nyt tiesi orjalaivojen olevan
virralla ja voi niin ollen olla varuillaan. Mutta miten minulle
itselleni kävisi, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Minulla oli
hyvin pienet mahdollisuudet tunkeutua mangrovesoiden läpi niiden takana
olevalle kuivemmalle maalle, ja vaikka onnistuisinkin, olin varma, että
orjalaivain tahi Okopan miehet saisivat minut pian kiinni tehdäksensä
minusta jälleen orjan. Uimallakin pakeneminen tuntui melkein
mahdottomalta, sillä virta oli aivan täynnä alligaattoreja.

Onnekseni oli tuo tuulenpuuska, joka oli vienyt kanoottini jalkaini
alta, viimeinen. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kaikki tähdet
alkoivat tuikkia niin omituisen kirkkaasti kuin ne ainoastaan lämpimässä
ilmastossa vallinneen myrskyn jälkeen voivat. Olin niin surkeasti
viluissani ja märkänä, etten kyennyt ollenkaan nauttimaan tästä
ihmeellisestä kauneudesta, vaan ponnistin aivojani keksiäkseni jonkun
keinon pelastua tästä vaarallisesta asemasta.

Äkkiä kuulin tykkien ja muskettien pauketta ja jonkun matkan päässä
joella näin laukausten välähdyksiä ja ilmaan nousseen sakean savun.
Oliko prikin kimppuun jo hyökätty ja oliko laivassa olijat yllätetty
vai olivatko he huomanneet viittailuni ja ymmärtäneet niiden
varoittavan merkityksen? Jonkun ajan kuluttua tuntuivat äänet kuuluvan
lähempää ja alkavan sitten vähitellen heiketä. Äkkiä näin prikin komeat
purjeet mangrovepuiden yläpuolelta ja ymmärsin, että se, käyttäen
hyväkseen maatuulta, pyrki äsken juuri kohoamaan alkanutta nousuvettä
vastaan päästäkseen merelle. Melkein heti kun olin nähnyt sen, kuulin
kovaa ampumista jälleen ja päätin siitä aivan oikein, että se silloin
kulki poukaman ohi, johon kuunarit olivat kätkeytyneet ja jonka suussa
olevista pattereista oli ruvettu ampumaan sitä.

Päätökseni, mitä minun oli nyt tehtävä, oli paikalla valmis, sillä
katsellessani edessäni olevaa jokea ajattelin, ettei Petrel
sivuuttaessaan minut voinut olla kauempana kuin korkeintaan noin sadan
metrin päässä. Riisuin senvuoksi vaatteeni ja päätin, että niin pian
kuin laiva tulee näkyviin, laskeudun veteen ja koetan uimalla päästä
siihen.

Odotin kärsimättömästi sen tuloa näkyviin erään hieman ylempänä olevan
niemen takaa ja nähtyäni sen halkaisijain ilmestyvän puiden takaa,
laskeuduin aivan veden rajaan ollakseni valmis heittäytymään veteen
silloin kun arvelin laivan olevan tarpeellisen matkan päässä
ennättääkseni siihen. Mutta prikin takaa ilmestyivätkin tuon toisen
kuunarin purjeet, ja pian olivat molemmat laivat näkyvissä ampuen
toisiaan musketeilla kuin riivatut, sillä molemmat laivat olivat niin
pääksytysten, etteivät ne voineet käyttää tykkejään kumpainenkaan.

Koitti sitten hetki, jolloin arvelin voivani lähteä uimaan, ja
laskeuduttuani veteen aloin ponnistella prikiä kohti. Uin niin nopeasti
kuin voin aivan sen lähelle, ja luulin jo parin kolmen minuutin
kuluttua pääseväni niin sen viereen, että minut voitaisiin nostaa
kannelle, jonne päästyäni saisin syleillä isääni ja Villeä, kun äkkiä
tunsin joutuneeni niin voimakkaaseen virtaan, että huomasin heti kaikki
ponnistukseni turhiksi. En ollut muistanutkaan nousuvettä, jonka
voimakkain haara sieppasi minut mukaansa. Näytti siltä kuin minun olisi
pakko turvautua kuunariin, joka selvästi oli saavuttamaisillaan prikin
siinä tarkoituksessa, että sen miehistö sitten voisi hyökätä prikin
kannelle, mutta vaikka pääsinkin noin kuuden metrin päähän siitä, en
voinut saavuttaa sitä, ja minun oli jäätävä keskelle virtaa, sillä
ylöspäin virtaava nousuvesi oli niin voimakas, että minun oli melkein
mahdotonta taistella sitä vastaan.

Koetin toivottomuudessani uida vähän aikaa laivojen jäljessä, mutta
huomasin pian jääväni nopeasti jälkeen, ja karttaakseni hukkumista oli
minun pakko ruveta ponnistelemaan takaisin rannalle. Koetin kumminkin
vielä, vaikkakin pienin toivein, huutaa ja viheltää kääntääkseni jonkun
kuunarissa olijan huomion puoleeni, mutta yhtä hyvin olisin voinut
ruveta herättämään kuollutta. Ja niin ollen oli minun pakko
puolikuolleena toivottomuudesta ja väsymyksestä kääntyä rantaa kohden,
jota en luullut enää voivani saavuttaakaan.

En enää voinut uida yhtä tarmokkaasti kuin äsken, vaan liikutin
ainoastaan vaistomaisesti käsiäni ja jalkojani, pikemmin säilyttääkseni
henkeni kuin päästäkseni maihin, jossa en kumminkaan olisi tiennyt
mihin ryhtyä. Siinä hitaasti uiskennellessani näin äkkiä edessäni veden
pinnalla jonkun pitkän, tumman esineen. Muistin silloin Silaksen puheet
krokotiileistä, ja luullen tuota edessäni olevaa esinettä sellaiseksi
lakkasin uimasta ja rupesin kellumaan pelosta, että pieninkin liike
voisi kääntää pedon huomion puoleeni.

Aika, jonka pysyttelin hiljaa tuon peloittavan esineen kelluessa aivan
vierelläni, tuntui äärettömän pitkältä, vaikka se todellisuudessa
lienee kestänyt vain muutamia minuutteja, sillä kääntäessäni päätäni
huomasin metsän yläpuolelle nousseen kuun valossa, että tuo luulemani
krokotiili olikin tyhjä kanootti.

Toivo palasi mieleeni ja hytkäytti minua kummallisesti, kun
ponnisteltuani hetkisen onnistuin pääsemään siihen. Nyt oli minulla
aikaa katsella ympärilleni ja huomasin, että Petrel ja kuunari olivat
kiinni toisissaan ja päättäen laukauksista taisteltiin siellä nyt mies
miestä vastaan.

Katselin laivoja levottomasti ja äkkiä näin niiden molempain
hypähtävän, jolloin niiden mastot heiluivat niin, että ne näyttivät
melkein katkeavan. Sitten näin Petrelin eroavan kuunarista, joka
ajauduttuaan sivuittain tyrskyihin joutui niiden pieksettäväksi. Sen
kokkapuomi oli nähtävästi katkennut ja Petrel oli senvuoksi päässyt
irti. Olisin nyt antanut vaikka mitä, jos olisin voinut päästä sen
kannelle katsomaan, olivatko isäni ja Ville vielä hengissä, mutta minä
ajelehdin nopeasti nousuveden mukaan virtaa ylöspäin ja minun oli
ruvettava ajattelemaan, mitä voisin tehdä turvallisuuteni
säilyttämiseksi.

Tämä kanootti oli nähtävästi sama, jolla olin paennut Santa Mariasta,
mutta aallot olivat vieneet sen melan, joten en voinut mitenkään sitä
ohjata, vaan minun oli annettava sen ajelehtia virran mukana. Totesin,
että kaikkien onnettomuuksieni syy oli tottelemattomuuteni Villeä
kohtaan, ja kaduin katkerasti, etten kuunnellut häntä silloin, kun hän
käski minun pysyä laivassa eikä lähteä tyrskyveneessä Whydahiin. Tein
mikä oli mielestäni parasta näissä olosuhteissa ja rukoilin kiihkeästi
Jumalaa suojelemaan minua kaikilta vaaroilta.

Liukuessani varustusten sivu näin tulen tuikkivan niiden
ampuma-aukoista ja tultuani kauemmaksi näin joen kummallakin rannalla
suuria kyliä. Sitten alkoi virta kaveta hyvin nopeasti ja noin pari
tuntia ajelehdittuani tarttui kanoottini eräälle joen etelärannalla
olevalle matalikolle. Poukama, jossa kuunarit olivat olleet, oli joen
pohjoisrannalla. Olin hirveästi viluissani, ja koska olin vaatteitta
eikä minulla ollut minkäänlaista keinoa sytyttää tulta, tein sen, mikä
luullakseni sellaisissa olosuhteissa olikin paras mahdollinen. Kaivoin
nimittäin kuopan nousuveden rajan yläpuolella olevaan kuivaan hietaan
ja pistäydyin sinne. Vuoteeni oli pehmyt ja lämmin, ja pian vaivuin
raskaaseen uneen.



IX.

ALKUASUKASTEN JOUKOSSA.


Kun heräsin, paistoi aurinko ja kuulin ääniä läheisyydestä. Katsoessani
varovaisesti sinnepäin, näin suuren joukon nuoria naisia ja tyttöjä
tulleen joen rannalle täyttämään vesipullojaan. Työskennellessään he
nauroivat ja leikkivät. Ajattelematta ollenkaan mitä tein, nousin
seisoalleni ja huudahdin, jolloin he heti sieppasivat pullonsa ja
huudettuaan varoitukseksi piiloutuivat pensaihin.

Katsoessani ympärilleni näin, että tuon leveän tien vieressä, jota
myöten he olivat tulleet, oli kapeampikin polku. Lähdin kulkemaan sitä
ja pian kääntyivät muutamat noista pakolaisista ympäri ja nähtyään,
ettei minulla ollut aseita, tulivat minua kohti. Eräs, joka nähtävästi
oli rohkeampi kuin toiset, koski minuun huutaen samalla jotakin
tovereilleen, jotka purskahtivat nauramaan. Sitten kokoutuivat he
kaikki ympärilleni katsellen hämmästyneenä tukkaani ja ihoani, jotka
pitkäaikainen vedessäolo oli muuttanut melkein luonnollisen värisiksi.

He puhua pärpättivät hirveästi ja tekivät minulle luultavasti paljonkin
kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, koska en ymmärtänyt sanaakaan
heidän kielestään. Huomattuaan, etteivät he saaneet tietää mitään
minulta, läksi pari juoksemaan polkua jonnekin muiden istuutuessa
ympärilleni ja viittaillessa, että minäkin tekisin samoin.

Odotettuamme noin kymmenen minuuttia palasivat nuo molemmat tytöt neljä
miestä mukanaan. Kahdella miehellä oli vanhat piilukkoiset pyssyt ja
kahdella pitkät keihäät, joilla he viittasivat minua nousemaan
seisoalleni, ja sidottuaan nuoran kaulaani taluttivat he minut erään
suuren kylän keskellä olevalle torille.

Kylä oli ympäröity paksuista puunrungoista kyhätyllä aidalla, jonka
sisäpuolella oli lukematon joukko matalampien ruokoaitauksien
ympäröimiä majoja. Kylän keskellä olevan komean silkkipumpulipuun
juurella oli katos, jonka alla oli neljän suuren rummun ympäröimä
karkeasti veistetty ja sanomattoman suuri epäjumalankuva. Taluttajani
veivät minut tuohon suojaan ja pakottivat minut istuutumaan niin, että
eräs katon kannatinpylväs tuli lalkojeni väliin. Sitten sitoivat he
nilkkani yhteen ja köytettyään vielä kätenikin selkäni taakse saivat he
minut niin varmasti kiinni, että minun oli mahdoton paeta.

Kaikki kylän asukkaat tulivat katsomaan minua ja muutamat lapset,
oikeammin pienet mustat lihavat pikkupirut, jotka ensin kovasti
pelkäsivät valkoista miestä, tulivat kumminkin rohkeammiksi
huomatessaan, etten voinut liikkua. Ne pistivät sormensa silmiini ja
silittivät tukkaani, mikä niistä näytti tuntuvan hyvin hauskalta, ja
hieroivat ihoani nähdäkseen oliko valkoinen oikea värini vaiko ei.
Niiden vanhemmat nauroivat kakarainsa vehkeille ja hyödyttömille
ponnistuksilleni saadakseni olla rauhassa.

Luullakseni sain istua siinä uteliaisuuden esineenä melkein tunnin,
ennenkuin kuvan ympärillä olevia rumpuja alettiin paukuttaa ja eräs
hyvin vanha valkotukkainen neekeri istuutui vieressäni olevalle
tuolille. Toinen aivan yhtä vanha mies asettui hänen viereensä ja
huomasin selvästi, että kyläläiset kunnioittivat noita molempia
vanhuksia hyvin suuresti.

Kun he olivat istuutuneet, lakkasivat rummut pärisemästä, ja tytöt
jotka olivat löytäneet minut joenrannalta, kutsuttiin esiin ja saivat
he nähtävästi selittää tapahtuman. Sitten saivat nuo neljä miestä,
jotka olivat kuljettaneet minut kylään, tehdä vuorostaan selkoa, mitä
tekemistä heillä oli ollut asiassa. Tämän jälkeen neuvotteli toinen
vanhus, jonka kasvoissa oli mitä ihmeellisimpiä juovia ja ryppyjä,
toisen vanhuksen kanssa ja antoi sitten muutamia määräyksiä, jotka
toivat näyttämölle erään naamioidun miehen. Tuolla hurjimuksella oli
kädessään suuri käyrä veitsi ja häntä seuranneella vaimolla iso puinen
sanko, jonka hän laski maahan aivan viereeni. Mies pani toimeen
suurenmoisen elenäytelmän osoittaakseen, että hän oli tullut paikalle
katkaistakseen minulta pään.

Tunsin joutuneeni tukalampaan asemaan kuin uidessani joessa ja
luullessani kanoottia krokotiiliksi. Päätin kumminkin olla pelkäämättä,
ja jos nyt niin kävisi, että minut tapettaisiin, niin päätin kuolla
täysin englantilaisen syntyperäni mukaisesti. Vanhus piti nyt pitkän
puheen mainiten usein Okopaa ja lopetettuaan kääntyi hän puoleeni ja
sanoi minulle jotakin murteellisella englanninkielellä, josta en
ymmärtänyt muuta kuin sanat: "Okopa", "Kapteeni" ja "Orjat".

Menetin vihdoin kärsivällisyyteni ja huudahdin: "En ole espanjalainen
enkä ymmärrä sanaakaan puheestanne! Olen englantilainen."

Kansan käytös muuttui heti, ja tuo minun pyövelikseni aiottu mies
katkaisi siteeni niin nopeasti kuin suinkin, ja vanhus sanoi:
"Englantilaiset ovat yhtä hyviä miehiä kuin espanjalaiset ovat pahoja.
Olet siis englantilainen?"

"Olen", vastasin minä. "Olen englantilainen, mutta olen saanut olla
espanjalaisten vankina."

"Kauan aikaa sitten", sanoi vanhus, "soti Hararu Okopan isää vastaan,
jolloin Okopan isä tappoi säälimättömästi Hararun vaimon. Hararun hän
otti vangiksi ja myi espanjalaisille, joiden laivoissa Hararu sai olla
niin kauan, kunnes englantilaiset voitettuaan espanjalaiset vapauttivat
hänet, jolloin hän sai palata kotiinsa. Kaikki englantilaiset olivat
hyviä Hararulle."

Minut vietiin nyt erääseen aitaukseen, jossa Hararu perheineen asui.
Hararu käski minun tulla erääseen majaan ja avattuaan erään suuren
arkun sanoi hän minulle: "Siinä on paljon vaatteita, valitse niistä,
mitä tarvitset." Halusin kiittää häntä, mutta hän jatkoi: "Sinun ei
tarvitse, sillä englantilainen on aivan samanlainen kuin mustakin mies.
Kun hän saa vaatteet päälleen, rupeaa hän syömään ja syötyään
juttelemaan."

Katsoessani arkkuun huomasin sen olevan täynnä kaikenlaisia vaatteita,
silkki- ja kalikookangaskappaleita, ja jonkun aikaa haettuni löysin
sieltä paidan, takin ja housut, jotka sopivat minulle niin hyvin, että
puin ne heti ylleni "Tahdotko hatunkin?" kysyi Hararu ja mennen erään
toisen arkun luo otti hän sieltä kuluneen meriupseerin lakin ja antoi
sen minulle.

Kun olin pukeutunut, vei hän minut erääseen toiseen suojaan. Siellä
tarjottiin minulle jonkinlaista paistia, joka olisi muuten ollut
erinomaista, ellei siinä olisi ollut niin paljon pippuria, että minun
oli sitä hyvin vaikea syödä, muutamia banaaneja ja suuri tuopillinen
palmuviiniä.

Söin ja join vanhan Harurun seisoessa vieressäni ja kehoittaessa minua
syömään enemmän. Olin kumminkin niin kärsimätön saamaan selville, mikä
tuon heidän käytöksensä muutoksen oli saanut aikaan, että lopetin pian
ja sanoin Hararulle, joka ei ollut suostunut vastaamaan kysymyksiini,
ennenkuin olin syönyt kyllikseni, etten jaksanut enempää.

Sitten alkoi Hararu selittää: "Olin yhteen aikaan espanjalaisen orjana,
joka kohteli orjiaan hirveän pahasti pieksäen ja polttaen heitä. Sitten
tapasi muudan englantilainen tuon espanjalaisroiston kohdellen häntä
ansion mukaan ja vieden Hararun Sierra Leoneen, jossa hänet ristittiin
Jack Spratiksi, joka on hyvä englantilainen nimi. Sitten läksi eräs
englantilainen kauppalaiva tänne Ogowai-joelle ja minä pääsin mukaan.
Isäni, veljeni ja sisareni elivät silloin vielä, mutta ovat nyt jo
kaikki kuolleet, ja tuo englantilainen antoi minulle pyssyjä,
vaatteita, rommia ja paljon muita tavaroita, jolloin jäin tänne ja
minusta tuli suuri mies. Okopa on suuri varas, mutta hän on voimakas,
sillä hän on saanut espanjalaisilta paljon pyssyjä ja muita tavaroita
orjillaan."

Kerroin Hararulle eli Jack Spratille, kuten hän halusi minun häntä
nimittävän, kaikki mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin vene oli
kaatunut Whydahin tyrskyissä. Kuvasin hänelle, miten olin paennut Santa
Mariasta ja nähnyt isäni prikin poistuvan virralta.

"Nuo espanjalaiset ovat pahoja miehiä, kuten Okopakin, ja ovat
koettaneet anastaa isäsi laivan", sanoi vanhus. "Nyt he ovat
suuttuneet, ja jos he saavat kuulla sinun oleskelevan täällä,
lähettävät he jonkun ryöstämään sinut täältä ja katkaisevat kurkkusi,
sillä Okopa on niin suuri roisto, että hän on valmis vaikka mihin."

En viitsinyt muistuttaa uutta ystävääni, että kun hän luuli minua
espanjalaiseksi, oli hänkin valmis katkaisuttamaan kurkkuni, vaan
sanoin ainoastaan: "Ette suinkaan aio luovuttaa minua heille?"

"En anna sinua Okopalle ainakaan vapaaehtoisesti, mutta jos Okopa
hyökkää kimppuumme monine pyssyineen ja espanjalaistovereineen ja satut
olemaan kylässämme, niin mitä voimme tehdä. Jos he saavat tietää
valkoisen miehen oleskelevan kylässämme, lähettävät he jonkun miehen
katsomaan, ja jos tuo mies huomaa sinut englantilaiseksi, kuten minäkin
olen, rientää hän kertomaan Okopalle, jolloin hän, Camacho ja tuo
Pentlea-roisto tulevat miehineen vangitsemaan sinut. Luullakseni on
parasta, että lähdet kauemmaksi sisämaahan erään suuren tietäjän luokse
ja oleskelet siellä jonkun aikaa. Poikani Tom, joka puhuu englannin
kieltä ja on kaikessa yhtä mieltä kanssani, vie sinut sitten toiseen
maahan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on englantilaisia laivoja,
jolloin voit jälleen päästä isäsi ja veljesi luo."

Olimme pysytelleet koko keskustelumme ajan Jack Spratin omassa majassa,
jossa ei meitä lukuunottamatta ollut muita kuin muutamia hänen
tyttöjään, jotka hän nyt lähetti hakemaan poikaansa Tomia, kuten hän
suvaitsi tätä nimittää. Kun tämä tuli majaan, huomasin, että hän oli jo
vanha harmaatukkainen mies. Hänen isänsä takoi nyt hänen päähänsä
pitkän sarjan määräyksiä, joihin Tom aina vähän väliä vastasi:
"Ymmärrän." "Hyvä on." Lopetettuaan lisäsi vanhus vielä: "Nyt sinun on
seurattava Tomia, ja minä kerron kansalleni, että suuri tietäjä tuli
sinua noutamaan nukkuessasi."

Kiitin Jack Spratia hänen ystävällisyydestään ja kysyin samalla, eikö
hän voisi hankkia minulle kenkiä, koska pelkäsin jalkaini muuten
haavoittuvan matkan kestäessä. Hän lupasi tehdä voitavansa, mutta käski
minun kumminkin lähteä matkaan heti.

Tom avasi jonkunlaisen majan seinässä olevan salaoven ja viitattuaan
minua seuraamaan opasti hän minut erästä hyvin kapeaa ruokoaitauksien
välissä olevaa käytävää pitkin kylän ulommaiseen aitaukseen.
Tartuttuaan koko voimallaan erääseen paksuun hirteen sai hän pari aidan
runkoa siirtymään paikoiltaan niin, että aitaan ilmestyi rako.
Tunkeuduimme siitä ulkopuolella olevaan hautaan ja siitä muutamalle
vähän kuljetulle polulle, jota me seurasimme noin puolitoista tuntia,
kunnes se katosi kokonaan paksuun ja tiheään viidakkoon.

Tom sanoi aina silloin tällöin minulle: "Hyvä on, hyvä on!" ikäänkuin
rohkaistakseen minua, ja koska hän vastasi samoin kaikkiin
kysymyksiini, luulin hänen englannin kielen taitonsa supistuvan noihin
pariin sanaan. Kun hän sittenkin vielä, kun luulin olevamme jo kokonaan
eksyksissä, sanoi tuon saman: "Hyvä on!", luulin hänen puhuvan
joutavia, sillä tilanne tuntui minusta hyvin tukalalta. Tom korotti nyt
äänensä karjuen vähän aikaa hirveästi. Jonkun ajan kuluttua vastattiin
hänelle samalla tavalla viidakon kaikkein tiheimmästä osasta, kuten
olin kuulevinani. Muutamien minuuttien kuluttua siirrettiin eräästä
puusta riippuvat köynnökset syrjään, ja mies ilmestyi eteemme.

Tom polvistui heti tulijan eteen ja otettuaan multaa maasta hieroi hän
sillä käsivarsiaan ja otsaansa. Sitten hän nousi ja puhui kauan ja
nopeasti tuolle miehelle, viitaten silloin tällöin minuun. Kuulin hänen
toistavan sanoja "Englantilainen", "Espanjalainen", "Okopa" ja "Hararu"
aina jonkun ajan kuluttua. Mies vastasi hänelle samalla tavalla ja
viitattuaan sitten Tomille ja minulle siirsi hän jälleen köynnökset
syrjään ja läksi kulkemaan edellämme erästä kapeaa ja hyvin mutkaista
polkua, jonka varrelle oli aina lyhyitten matkojen päähän varattu
suuria kiviä sen tukkimiseksi.

Seurattuamme opastamme noin kymmenen minuuttia Tomin toistaessa tuota
iankaikkista "Hyvä on!" huudahdustaan, saavuimme eräässä puunrungoista
kyhätyssä aitauksessa olevalle jykevälle portille, josta pujahdimme
toiselle puolelle. Huomasin silloin saapuneeni suurelle avonaiselle
torille, jossa oli toista kymmentä tuollaista samanlaista epäjumalan
kuvaa kuin ensimmäisessäkin kylässä. Niillä oli jokaisella oma
katoksensa, ja sitäpaitsi oli siellä vielä muutamia pieniä majoja,
joissa niitä palvelevat papit, joista oppaamme oli yksi, asuivat.
Paikan keskellä oli toinen aitaus, jonka sisäpuolelta näkyi hyvin suuri
maja. Viitattuaan siihen sanoi Tom: "Jumalien asunto", osoittaen siten
osaavansa enemmänkin englanninkieltä kuin "Hyvä on."

Eräs noista majoista luovutettiin heti Tomille ja minulle. Tom koetti
saada minut ymmärtämään paneutumalla pitkäkseen ja ollen nukkuvinaan,
että meidän oli jäätävä sinne yöksi odottamaan hänen isäänsä, jonka hän
sanoi tulevan. Koska maja näytti puhtaalta ja mukavalta ja koska siellä
oli ruovoista valmistettu vuodekin, en vastustellut, vaan heittäysin
heti sille pitkäkseni ja nukuin pian sikeään uneen, sillä olin
äärettömästi väsynyt.



X.

PAPPIEN LUONA.


Herättyäni huomasin Tomin valmistaneen minulle syötäväksi jonkinlaista
velliä, jossa uiskenteli hyvin tikkuisesta ja melko täyttävästä
hyvänmakuisesta vanukkeesta valmistettuja kokkareita. Kuten sittemmin
näin, valmistettiin tuota vanukasta kypsymättömistä kasviksista, jotka
ensin keitettiin ja sitten survottiin. Palanpainimeksi kaivoi hän
jostakin esille pullollisen "jämerää" eli katajaviinaa, jota hän kehui
äärettömän hyväksi. Kun en halunnut juoda sitä tippaakaan, ihmetteli
hän kovasti ja tasasi sen pappien kanssa, joilla ei näyttänyt olevan
mitään epäilyjä alkohoolijuomain käytön suhteen. Olin nyt täydellisesti
toipunut ja halusin katsella hieman ympärilleni. Tutkiessani majaa
löysin sieltä pyssynkin ja kysyin Tomilta, saisinko ampua sillä
jotakin.

Kuultuaan pyyntöni rupesi hän keskustelemaan pappien kanssa innokkaasti
ja sanoi vihdoin: "Hyvä on, lähtekäämme", ja vietyään minut aitauksena
olevasta portista sen ulkopuolelle läksi hän edelläni erään puuttoman
suon yli vievää polkua pitkin läheisyydessä olevan joen rannalle.
Joessa oli paljon sorsia ja muita vesilintuja. Onnistuin ampumaan
muutamia, vaikka pyssy olikin vanha yksipiippuinen piilukolla
varustettu haulikkorämä. Tom juoksi aina noutamaan linnut minulle ollen
iloissaan kuin koulupoika. Kun hän sitten sattui huomaamaan erään
parven, jossa oli toistakymmentä sorsaa, viittasi hän minulle, että
ampuisin sen keskelle. Täytin hänen pyyntönsä ja tapoin yhdellä
laukauksella kolme ja haavoitin neljää muuta. Tom hyppäsi heti virtaan
noutamaan niitä. Seurasin jännitettynä, kun hän ahdisti erästä
haavoittunutta sorsaa ja säpsähdin senvuoksi kovasti, kun takaani äkkiä
pyrähti muutamia sorsia lentoon. Pyörähdettyäni katsomaan näin suuren,
ainakin noin parikymmentä jalkaa pitkän python-käärmeen kiemurtelevan
noin kolmen jalan päässä minusta.

Pyssyni ei ollut latingissa, ja senvuoksi tartuinkin sen piippuun
molemmin käsin voidakseni iskeä käärmettä päähän, kun se äkkiä laskikin
päänsä maahan ja alkoi madella tiehensä. Huusin Tomille, joka tuli
juosten sorsat kädessään ja nähtyään käärmeen sanoi: "Sehän on
jumaliemme jumala", ja viittasi minua palaamaan kylään heti.

Kulkiessamme kylään päin seurasi käärme meitä. Peläten tuota suurta
matelijaa riensimme kylään niin nopeasti kuin suinkin, mutta käärme
seurasi meitä sinnekin. Kun papit näkivät käärmeen, eivät he näyttäneet
ollenkaan säikähtävän, vaan tulivat päinvastoin hyvin iloisiksi, ja
sillä aikaa kuin toiset pärisyttivät rumpuja ja puhalsivat torviin,
avasivat muut tuon sisimmäisen aitauksen portin ja käärme mateli
suoraan sinne. Käytin tilaisuutta hyväkseni katsoakseni sinne ja näin
koko aitauksen olevan täynnä suuria käärmeitä, joista ei kumminkaan
yksikään ollut niin kauhea kuin tuo hirviö, joka oli säikähdyttänyt
minut melkein kuoliaaksi.

Niin pian kuin käärme oli sisäpuolella, sulkivat papit portin ja
ympäröityään Tomin alkoivat kysellä häneltä kysymästä päästyäänkin.
Hänen vastauksensa näyttivät ilahduttavan heitä kovasti ja he heittivät
kaikki ampumani sorsat käärmeille ruoaksi. Tuolle uudelle tulokkaalle
olivat he varanneet vuohen, joka, huolimatta sen toivottomista
ponnistuksista, työnnettiin aitaukseen, jossa python heti hyökkäsi sen
kimppuun ja puristettuaan sen ruumiillaan melkein muodottomaksi
möhkäleeksi valmistautui nielemään sen.

Kiipesin aidan harjalle katselemaan tuota toimitusta, jota Tomkin
tarkasteli sanoen aina silloin tällöin "Hyvä on!" Silloin kuulin
samanlaista huutoa kuin millä Tomkin oli ilmoittanut tulomme, ja Tom
hyppäsi heti viereltäni maahan sanoen: "Isä tulee!"

Menin Tomin ja erään papin kanssa Hararua eli Jack Spratia vastaan.
Tämä kertoi olleen mainion asian, että olin heti lähtenyt kylästä,
sillä Okopa oli lähettänyt miehiä kysymään, missä tuo valkoinen mies
oli, joka oli tullut kylään sinä aamuna.

"Kuinka he voivat saada sen niin pian tietää?" kysyin minä.

"Kysyä nyt sitä, sillä eihän sellainen voi pysyä salassa. Toinen kertoo
toiselle, ja niin edespäin, kunnes asia on jokaisen tiedossa."

"Mitä minun on tehtävä? Pelkäättekö Okopaa?"

"Okopa ei muuten välittäisi koko asiasta, mutta nuo orjakauppiaat ovat
uhanneet häntä, että ellei hän toimita sinua heille takaisin, ampuvat
he tykeillään hänen kylänsä raunioiksi. Kerroin heille senvuoksi,
milloin tulit kyläämme ja ilmoitin antaneeni sinulle vaatteet, ruokaa
ja makuupaikan. Mutta sitten valehtelin, etten löytänytkään sinua enää
tullessani sinua herättämään, koska olit karannut kuin varas."

Tämä kuulosti minusta omituiselta, sillä olihan Hararu luullessaan
minua espanjalaiseksi ollut vähällä mestauttaa minut, mikä ei lainkaan
osoittanut hänen pelkäävän espanjalaisia, ja minä sanoinkin sen
hänelle.

"Tuo on kyllä totta, mutta aikoessani mestauttaa sinut en tiennyt, että
joella oli espanjalaisia laivoja. Luulin sinua joksikin
haaksirikkoutuneeksi, siinä kaikki."

"Mutta nythän voivat nuo espanjalaiset", sanoin minä, "jos he nyt
haluavat minut haltuunsa, ymmärtää, etten voi kulkea viidakoissa
yksinäni ja saavat niin ollen pian selville, missä oleskelen."

"Niin kyllä", vastasi Jack Sprat, "ja senvuoksi saapikin poikani heti,
kun kukko on laulanut, viedä sinut kauas täältä, etteivät hakijat, jos
nyt sellaisia tänne ilmestyy, löydä sinua."

Olin kylliksi viisas tyytyäkseni tähän, ja kun me olimme saapuneet
pappien kylään, vietiin Hararu heti katsomaan tuota suurta käärmettä,
joka nyt oli niellyt pukin ja nukkui. Hän tuli luokseni sanoen minun
olevan jonkun mahtavan voiman suojeluksessa, koska ei käärme ollut
hyökännyt kimppuuni.

Tämä ihmetytti minua, koska Whydahissa olevan käärmetemppelin pappi oli
sanonut minulle samaa. Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen, mutta en
uskaltanut kumminkaan olettaa, huolimatta hänen ystävyydestään minua
kohtaan, että hän ulottaisi vieraanvaraisuuttaan niin pitkälle, että
hän rupeaisi vastustamaan espanjalaisia, jos ne tulisivat hakemaan
minua hänen kylästään. Olin varma, etteivät Pentlea eikä Camacho
elleivät he olleet hukkuneet kuunarin joutuessa karille, uskoisi
mihinkään tuollaiseen juttuun, eivätkä siihenkään, ettei Jack Sprat
miehineen voinut minua löytää.

Minulle sanottiin, että minun oli mentävä aikaisin levolle, koska
meidän seuraavana päivänä oli kuljettava kauas ja oli senvuoksi
lähdettävä hyvin varhain. Menin niin ollen tuohon minulle määrättyyn
majaan ja paneuduin pitkäkseni vuoteelleni, mutta en voinut nukkua,
sillä tulevaisuuteni alkoi minua kovin huolestuttaa. Ilmeisesti eivät
nuo Petrelin miehet olleet minua tunteneet, sillä muussa tapauksessa ei
isäni olisi mitenkään lähtenyt joelta koettamatta pelastaa minua. Nyt
lähetettiin minut sisämaahan enkä voinut ollenkaan ymmärtää, miten
sieltä jälleen pääsisin rannikolle ja takaisin Englantiin. Muistin
kumminkin silloin, mitä olin kuullut kerrottavan Livingstonesta, ja
päätin hänen laillaan pysyä rohkeana ja luottaa Jumalaan, jonka avulla
toivoin vihdoin pääseväni kotiin. Ajatellessani tätä muistinkin, etten
ollut rukoillut pitkään aikaan. Laskeuduin heti vuoteeltani lattialle
ja rukoilin kauan sydämeni pohjasta pelastusta, unhoittamatta kiittää
osakseni tulleista muista armonosoituksista.

Kun lopetin, kuulin melua ulkoa, ja koettaessani avata majani ovea
huomasin sen pönkitetyksi ulkopuolelta. Kurkistaessani muutamasta
seinässä olevasta reiästä näin, että ylimmäinen pappi oli yksinään
kylän keskellä olevan sisemmän aitauksen portin edustalla syventynyt
johonkin salaperäiseen toimitukseen. Kaikkien majojen ovet oli suljettu
ja paikkaa valaisi ainoastaan pienestä nuotiosta tuikahteleva tuli.

Katselin häntä kauan aikaa, kun hän tiputteli pukin sarvesta jotakin
nestettä vasempaan käteensä huolellisesti tarkastellen tippoja niiden
pudotessa ja laulaen koko ajan omituista yksitoikkoista säveltä. Hän
oli selvästi hyvin hämmästynyt, sillä joskus hän näytti hyvin
tyytymättömältä ja joskus hän hymyili. Vihdoin hän äkkiä hyppäsi
korkealle huudahtaen kovasti ja juoksi avaamaan majojen ovia kutsuen
sisälläolevia ulos.

Tuleen lisättiin uusia oksia, ja he rupesivat tanssimaan sen valossa
kaamealla ja hirveällä tavalla. Ainoastaan vanha Jack Sprat pysyi
rauhallisena. Sitten he lopettivat yhtä nopeasti kuin olivat
alkaneetkin, ja Jack Sprat sanoi minulle haettuaan minut paikalle:
"Jumalat ovat suosiolliset sinulle ja auttavat sinua. Parin kolmen
tunnin kuluttua lähtee Tom opastamaan sinua. Virralle päästyänne voitte
matkustaa kanootilla, ja neljän päivän kuluttua pääset miesten luo,
jotka vievät sinut suurelle virralle, missä on paljon laivoja. Sitten
voit päästä jossakin niistä omaan maahasi."

Kiitin vanhusta hänen kaikesta minulle suomastaan avusta ja kysyin
lopuksi, voisinko tehdä jotakin hänen hyväkseen, jos vielä joskus satun
pääsemään Englantiin.

"Siihen kuluu kauan aikaa", sanoi hän, "ja olen jo vanha mies.
Luultavasti olen jo silloin kuollut, mutta käskekää tuttavienne
tekemään kauppoja Tomin eikä Okopan kanssa. Levittäkää tieto kirjeillä,
ellette muuten voi."



XI.

JÄNNITTÄVÄ MATKA.


Palasin nyt majaani ja odotin kärsimättömästi hetkeä, jolloin minun oli
lähdettävä, sillä en tuntenut olevani turvassa ollessani näin lähellä
Pentleaa, Camachoa ja noita muita orjakauppiaita. Vaikka nuo molemmat
amerikkalaiset olivatkin näyttäneet tahtovansa olla ystäviäni, oli
heitä kumminkin vain kaksi, eikä heillä näyttänyt olevan suurtakaan
vaikutusvaltaa.

Vihdoin kuulin kukon kiekuraisen, ja Jack Sprat tuli sanomaan: "Nyt on
Tom valmis lähtemään." Hyppäsin heti vuoteeltani ja näin Tomin, jolla
oli palmunoksista valmistettu soihtu kädessään, valmiina lähtemään.
Jack Sprat antoi minulle pyssyn, jolla olin ampunut edellisenä päivänä.
Sekä hän että edellisenä yönä näkemäni pappi hieroivat otsaani jotakin
moskaa, ja viimeksimainittu sitoi vyötäreilleni solmuisen nuoranpätkän,
josta riippui pari pientä tikkua ja joka vanhan ystäväni sanojen mukaan
oli "erinomainen kapine torjumaan vaaroja".

Ruvetessani kiittämään vanhusta hänen ystävällisyydestään torjui hän
yritykseni päättäväisesti ja laskien molemmat kätensä olkapäilleni
työnsi hän minut edellään ystävällisesti kylästä ja sulki sitten
portin.

Seurasin Tomia tuota samaa kapeata polkua sinne, jossa käärme oli
säikäyttänyt minua edellisenä päivänä. Rannalla oli meitä odottamassa
eräs mies puunkuoresta valmistettuine veneineen, joka oli noin
kahdeksantoista tuumaa leveä ja parikymmentä jalkaa pitkä. Tom käski
minun mennä tuohon heilakkaan ja hauraaseen laivanrakennustaidon
mestariteokseen. Päästyäni siihen oli minun pakko heti polvistua sen
keskelle ja tarttua kiinni kumpaankin laitaan estääkseni venettä
kaatumasta. Hämmästyin senvuoksi suuresti nähdessäni, että Tom ja tuo
toinen mies voivat sitä eteenpäin meloessaan seisoa siinä.

Kiisimme pian eteenpäin virralla tuon pienen kanootin pujahdellessa
miesten tarmokkaasti meloessa. Lyhemmässä kuin neljännestunnissa
pääsimme jo niin kauaksi, että näin edessämme suuremman ulapan. Hetken
kuluttua saavuimme erään suuren kanootin viereen, jossa oli kaksitoista
soutajaa. Nousimme Tomin kanssa siihen ja niin alkoi matkani Ogowaita
ylöspäin. Vaikka olimmekin jo niin kaukana virralla, että Okopan ja
Hararun kylät olivat näkymättömissä, käski Tom kuitenkin meitä olemaan
ehdottomasti hiljaa, koska kaikki toisella rannalla olevat kylät
kuuluivat Okopan valtakuntaan. Pysyttelimme senvuoksi meloessamme niin
lähellä kuin suinkin Hararun puoleista rantaa karttaaksemme väkevintä
virtaa ja kaikkia uteliaita katseita. Kanootin keskelle oli valmistettu
palmunoksista jonkinlainen katos minulle Jack Spratin käskystä. Sieltä
löysin minä kaikenlaisia minulle hyödyksi arveltuja tavaroita, kuten
pito- ja vuodevaatteita, jotka oli järjestetty niin, että voin joko
istua tahi maata niillä mukavasti.

Jatkoimme matkaamme jonkun aikaa aivan äänettöminä. Kuun säteet
valaisivat joesta nousevaa paksua usvaa, ja ohikulkiessamme voimme
nähdä puiden tummat varjot. Vihdoin aloin kuulla hyönteisten surinaa ja
lentoon pyrähtelevien lintujen siipien suhinaa, jotka ilmaisivat, että
tuo troopillisen yön viimeisten tuntien kuolettava hiljaisuus läheni
loppuaan. Päivä koittikin pian ja sumu keräytyi joen keskelle, jättäen
rannan, jonka puiden varjossa meloimme, aivan kirkkaaksi.

Köynnösten peittämien kukkivien tahi hedelmää kantavien puiden ihanuus
oli minusta sanoin kuvaamaton, varsinkin silloin, kun niiden lehvät
ojentautuivat kauas virralle. Ruohopalmun pitkät haiveniset tähkät ja
rottinkiruovot, joista koulupojat tahi paremmin sanoen opettajat niin
paljon pitävät, tunkeutuivat noin viisitoista tahi parikymmentä jalkaa
virran yläpuolelle. Sarvi- ja muut linnut pyrähtelivät säikähtyneinä
lentoon meloessamme ohi. Kun sumu jo yhä enemmän haihtui, näimme
matalikoilla kaunissiipisiä kurmitsoita ja muita outoja lintuja.
Kuningaskahlaajat istuivat vedestä sieltä ja täältä työntyvillä oksilla
vahtimassa saalistaan. Toiset niistä olivat suuria ja kokonaan
harmaita, kun taasen toiset eivät olleet kolibria suurempia ja voivat
kilpailla niiden kanssa höyhenpukunsa koreudella.

Tom alkoi nyt katsella matalikkoja tutkivasti ja tarkasti kehoittaen
miehiä melomaan niin kovasti kuin suinkin. Juuri kun aurinko näyttäytyi
puiden latvojen yläpuolella, pysähdytti hän veneen ja muutamia miehiä
laskeutui veteen ja alkoi tehdä reikiä erääseen ruovoista tehtyyn
aitaan, joka peitti erään poukaman suun. Kun olimme saaneet kanoottimme
sinne, panivat miehet ruovot paikoilleen.

Tyhjennettyämme kanootin upotimme sen. Sitten kahlasimme pitkän matkaa
poukamaa pitkin, kunnes saavuimme kapealle polulle, jota läksimme
seuraamaan. Jonkun ajan kuluttua saavuimme erääseen pieneen aukeamaan,
jossa oli pari majaa. Tarkoituksemme oli pysähtyä sinne siksi päiväksi,
ja Tom sanoi: "Hyvä on, hyvä on!" Koska en voinut ymmärtää, miksi näin
teimme, kysyin Tomilta. Saatuani hänet vihdoin ymmärtämään mitä
tarkoitin, vastasi hän: "Okopan miehet vangitsevat kaikki virralla
liikuskelevat vieraat neekerit." Onnistuin saamaan selville, että suuri
joukko Okopan miehiä oli mennyt virtaa ylöspäin hankkimaan orjia
espanjalaisille ja voivat minä hetkenä tahansa palata, jolloin he eivät
olisi päästäneet kanoottiamme taistelutta sivuitseen.

Muutamat miehet rupesivat nukkumaan, muutamat tupakoivat ja muutamat
söivät, mutta koko tuon aukeamassa olomme aikana vahdittiin valppaasti,
sillä olisihan voinut sattua, että joku Okopan mies olisi sattumalta
voinut saada selville, mihin olimme kätkeneet kanoottimme. Mutta koska
tuo ruoko-aita oli samanlainen kuin sadat muut Ogowaihin virtaavien
pienien jokien suihin kalojen pyyntiä varten kyhätyt padot, voimme olla
melkein varmat, ettei sitä huomattaisi.

Minulla oli nyt hyvää aikaa tutkia ystäväni Jack Spratin minulle
lahjoittamia tavaroita. Katsellessani niitä sain joka hetki yhä enemmän
syytä kiittää laupiasta sallimusta, joka oli johdattanut minut Spratin
kylään Okopan ja hänen liittolaistensa kylien sivu. En löytänyt sieltä
ainoastaan vaatteita ja helmiä voidakseni ostaa ruokaa ja maksaakseni
oppailleni, vaan myöskin toisen vaatekerran ja neljä hyvää valkoista
paitaa omaa tarvettani varten. En nyt enää kaivannut muuta kuin hattua
suojaksi auringon säteiltä, sillä saamani lakki ei ollut tarkoitukseen
sopiva, ja jonkinlaisia kenkiä jalkaini suojaksi piikkejä ja kiviä
vastaan, jotka olivat repineet ne jo melko pahasti.

Selitin asian Tomille, joka haki neulan jostakin ja purki
eräästä kangaspalasesta lankaa. Leikkasin sitten erään valkoisen
kangaskappaleen palasiksi muodostaen niistä jonkinlaisen merimieshatun
tapaisen päähineen. Sillä aikaa kuin olin siinä hommassa, oli Tom
punonut jostakin puunkuoresta karkeata nuoraa ja koetti saada minut
ymmärtämään, että ompelemalla sen jotenkin yhteen voisin saada
jonkinlaiset sandaalit jalkoihini. Suurella vaivalla sainkin vihdoin
muodostetuksi tuosta nuorasta jalkapohjieni mukaiset kappaleet, ja
kiinnitettyäni niihin leveät, lujasta pumpulikankaasta leikkaamani
kaistaleet sain ne sidotuiksi kiinni jalkoihini.

Tämä ja Tomin minulle valmistaman ruoan syöminen veivät minulta melkein
koko päivän. Myöhään illalla kuulimme rumpujen pärinää ja melojien
laulua, jotka pian ymmärsin Okopan miesten aikaansaamaksi meluksi, kun
he matkustivat virtaa alaspäin orjineen. Tähystäjämme ilmoitti meille,
että viisi suurta kanoottia täynnä orjia, oli mennyt sivu. Koska
aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, palasimme kanootillemme, ja
tyhjennettyämme veden siitä kuormitimme sen ja aloimme jälleen jatkaa
matkaamme virtaa ylös.

Meloimme muutamia tunteja äänettöminä. Emme nähneet emmekä kuulleet
mitään aina kello yhteentoista asti, jolloin huomasimme vastapäisen
rannan äkkiä kirkastuvan siellä sytytetystä tulesta ja kuulimme kuin
kidutettavien ihmisten huutoja. Veneemme eteen molskahtava kuula
ilmaisi meille myöskin pian, että meidätkin oli huomattu.

Herkesimme melomasta ja annoimme veneemme liukua takaisin virran
mukana, kunnes pääsimme erään metsäisen niemen suojaan, jolloin
rupesimme neuvottelemaan, mitä meidän olisi tehtävä. Kuulimme uusia
huutoja, ja vaikka en ymmärtänytkään, mitä Tom ja nuo muut miehet
sanoivat, näin heidän kumminkin olevan hyvin kuohuksissaan, koska he
latasivat pyssynsä, tarkastivat niiden sankkiruudin ja heiluttaen
puukkojaan ja kirveitään näyttivät hyvin uhkaavilta. Huudot toistuivat,
ja voimme silloin tällöin erottaa sanojakin. Pukkasimme kanoottimme
pois puiden suojasta ja meloessamme kaikin voimin tulta kohti sanoi
Tom: "Okopan miehet ovat sellaisia roistoja, että he ovat varastaneet
tuon miehen vaimon", viitaten samalla erääseen mieheen, joka oli
sijoittautunut kanootin keulaan heiluttamaan pyssyään ja tanssimaan
kuin riivattu.

Tullessamme lähemmäksi ammuttiin meitä vielä pari kertaa, mutta silloin
kun kanoottimme keula liukui rantaan ja me kaikki hyppäsimme veneestä
maihin, pakenivat melkein kaikki vankien vartijat, ja ainoastaan kolme
jäi odottamaan meidän hyökkäystämme. Lyhyemmässä ajassa kuin menee
tämän kirjoittamiseen tapettiin nuo kolme, mutta he ennättivät
kumminkin haavoittaa keihäillään muutamia meidän miehiä.

Vangit, sekä miehet että naiset, oli kahlehdittu toisesta jalastaan
pitkään, raskaaseen pölkkyyn, niin että heidän oli mahdoton liikkua.
Vapautimme heidät muutamissa minuuteissa ja riensimme kaikki
kanoottiimme ruveten heti melomaan toiselle rannalle niin nopeasti kuin
suinkin. Muutamat vapauttamamme orjat tarttuivat airoihin ja meloivat
haavoittuneiden puolesta.

Jonkun ajan kuluttua onnistuin saamaan selville Tomilta, että
vapauttamamme henkilöt olivat kotoisin eräästä kauempana virran
yläjuoksun varrella olevasta kylästä. Heidän ollessa matkalla
tavalliseen markkinapaikkaan olivat Okopan ja hänen liittolaistensa
miehet yllättäneet heidät ja ottaneet heidät vangiksi. Tuo mies, joka
oli luullut vaimonsa olevan noiden vankien joukossa, oli sattunutkin
olemaan oikeassa, sillä hänellä kuului olevan vaimoja useassa paikassa,
jotta hänellä olisi enemmän vaikutusvaltaa kulkiessaan kauppamatkoilla.
Heidän vangitsijansa olivat jääneet jälkeen Okopan miesten
muodostamasta pääjoukosta, koska he olivat jääneet ryyppäämään
muutamien ystäviensä luo lähelle sitä paikkaa, josta olimme heidät
löytäneet.

Kannoimme haavoittuneet miehet veneen keskellä olevan katoksen alle ja
koetin auttaa Tomia haavojen sitomisessa niin hyvin kuin osasin.
Ollessamme juuri tuossa työssä kuulimme takaamme melojen molsketta ja
miesten huutoja, ja pian ymmärsimme olevamme takaa-ajettuja.

Miehemme, jotka tähän asti olivat meloneet äänettöminä, rupesivat nyt
kovasti laulamaan ja lisäsivät ponnistuksiaan saadakseen kanootin
parempaan vauhtiin. Siten ponnistelimme koko yön, eivätkä miehet
saaneet ollenkaan levähtää, paitsi silloin, kun joku nainen rupesi
hetkiseksi jonkun sijaiseksi vaikeaan työhön.

Vihdoin loppui sekin yö. Kun päivä valkeni, huomasimme kaksi meidän
kanoottimme suuruista ja yhtä suurella miesjoukolla miehitettyä
kanoottia takanamme. Nähtyään meidät kiljaisivat takaa-ajajamme kovasti
ja kummankin kanootin keulassa oleva mies ampui, mutta onneksi eivät
heidän pyssynsä kantaneet meihin asti.

Koska miehemme alkoivat olla jo kokonaan väsyneitä, ymmärsin selvästi,
että ellemme pian pääsisi johonkin turvalliseen paikkaan tahi jotenkin
voisi vahingoittaa takaa-ajajiamme, joutuisimme pian heidän käsiinsä,
eivätkä he varmaankaan säälisi meitä ollenkaan. Tom viittasi minulle
nyt, että ottaisin pyssyni ja tulisin hänen kanssaan kanootin perään.
Koska takaa-ajajamme kuulat putoilivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi,
oli meidän vihdoin pakko vastata heidän ampumiseensa.

Huomasin pian, että kanootista ampuminen oli kaikkea muuta kuin
helppoa, ja koska pyssyni lataaminen oli melko vaivalloista hommaa,
voimme ampua vain harvoin ja silloinkin epävarmasti. Onneksi oli
takaa-ajajillamme kestettävänä samat vaikeudet, eivätkä he senvuoksi
voineet aiheuttaa meille mitään vahinkoa. Ammuskeltuamme toisiamme noin
puoli tuntia kumpaisenkaan saamatta sattumaa kuulin luodin vihellyksen,
ja räiskähdyksen, kun se sattui johonkin takanani olevaan, ja sitten
äänekkään loiskahduksen.

Takimmainen meloja oli saanut kuulan päähänsä ja pudonnut jokeen, josta
hän ei milloinkaan enää kohonnut ihmisten ilmoille. Hänen putoamisensa
aiheuttama keikkuminen pysähdytti melomisen hetkeksi, jolloin
vihollisemme saavuttivat meitä hieman, ollen nyt ainoastaan noin
viidenkymmenen metrin päässä meistä. Tulin päättäväisemmäksi kuin
milloinkaan ennen ja tähdättyäni hyvin huolellisesti ammuin, jolloin
meitä lähinnä olevan kanootin keulassa oleva mies levitti käsivartensa
ja kaatui selälleen. Tämä aiheutti hetken hämmennyksen hänen
kanootissaan, ja kun Tom samassa onnistui ampumaan erään toisen
kanootin melojan, saimme menettämämme välimatkan takaisin. Koska pian
kumminkin pari meidän miestämme kaatui ja kolmas haavoittui, luulin
takaa-ajajiemme pääsevän heti seuraavassa minuutissa vierellemme ja
ryhtyvän käsikähmään kanssamme.

Sanoin sen Tomille, mutta vastaukseksi näytti hän vain kaikki hampaansa
sanoen: "Hyvä on!" Samassa silmänräpäyksessä kuulin kumeaa
rummunpärinää ja käännyttyäni katsomaan näin meidän juuri saapuneen
erään suuren kylän läheisyyteen. Sieltä riensi miehiä rantaan
työntämään kanootteja vesille. Kun Tom huomasi minun ymmärtäneen
tilanteen, sanoi hän: "Nyt tästä vasta hyvä tulee", ja takaa-ajajamme,
jotka nähtävästi olivat seuranneet meitä pitemmälle kuin heidän
tarkoituksensa oli ollut, kääntyivät ympäri ja alkoivat meloa
myötävirtaan.

Muutamassa hetkessä läksi kylästä kuusi suurta kanoottia ajamaan niitä
takaa niin nopeasti kuin suinkin ja me yhdyimme niihin. Vähemmässä kuin
puolessa tunnissa joutuivat takaa-ajajamme vangiksi ja me kaikki
nousimme maihin kylän rannassa. Tom näytti olevan siellä hyvin ikävöity
vieras ja hänen valkoinen seuralaisensa herätti suurta huomiota, sillä
sen rodun edustajaa ei oltu vielä ennen milloinkaan nähty niin kaukana
Ogowain rannoilla.

Nuo vapauttamamme vangit olivat kotoisin tästä paikasta, ja heidän
vapaaksipääsemisensä kunniaksi pantiin heti toimeen suuri juhla, johon
kaikki ottivat osaa. Meille sanottiin, että saisimme olla kylässä kuin
kotonamme. Alkuasukaslääkärit rupesivat heti hoitamaan haavoittuneita
miehiämme ja Tom sanoi minulle, nähtyään heidän valmistuksensa, miesten
kyllä pian toipuvan.

Olin hyvin levoton, koska en tiennyt, mitä minulle aiottiin tehdä ja
pitikö minun vielä matkustaa etemmäksi. Olin nyt koko tämän ajan
etääntynyt rannikolta, ja vaikka selvästi huomasinkin, että olin
päässyt pakenemaan Camachon, Pentlean ja Okopan kynsistä, tuntuivat
minusta mahdollisuuteni päästä jälleen Petreliin yhä pienemmiltä.

Tom vastasi vain kaikkiin kysymyksiini "Hyvä on!", ja huomasin pian,
että sekä hän että muut miehemme olivat juoneet niin paljon
palmuviiniä, katajaviinaa ja muita väkijuomia, joita heille tarjoiltiin
voittomme johdosta, etten voinut toivoakaan saavani heiltä kunnollista
vastausta ennen juhlallisuuksien loppumista.



XII.

SISÄMAASSA.


Tom ei unhottanut kumminkaan hankkia minulle ruokaa ja paikkaa, jossa
voin nukkua. Alistuin senvuoksi katselemaan noiden orjuudesta
vapautettujen ihmisten huvituksia. He olivat nyt, sen sijaan että
olisivat olleet vankeja, joiden olisi ollut pakko elää alituisessa
pelossa tulla lähetetyiksi pois maastaan ystäviensä ja omaistensa
luota, vapaat ja onnelliset, jota vastoin nuo, jotka olivat ryöstäneet
heidät ja heidän toverinsa, oli nyt kahlehdittu jaloista puupölkkyihin
ja sidottu nuorilla kaulasta yhteen. Kylän kaikki lapset ja naiset
ivasivat ja uhkailivat heitä.

Jonkun ajan kuluttua käski päällikkö, jonka nimen Tom sanoi olevan
Karema, neuvonantajiensa, vaimojensa, rumpaliensa ja soittajiensa
kokoontua torille. Ne ryhmittyivät puoliympyrään hänen ympärilleen,
jolloin muu kansa vetäytyi hieman taaksepäin, niin että he jäivät
yksikseen aukeaman keskelle. Nyt pärisytettiin rumpuja ja soitettiin
torvilla noin parikymmentä minuuttia, ja vaikka minusta heidän
soittonsa kuulostikin kaikkea muuta kuin sopusointuiselta, näyttivät
sekä kuulijat että soittajat olevan hyvin tyytyväiset.

Mutta kesken kaikkea nosti Karema kätensä, jolloin soitto lakkasi. Hän
hyppäsi seisoalleen ja alkoi kiihkeästi puhua, kulkien edestakaisin ja
huitoen käsillään. Aina silloin tällöin hänen keskeyttäessään
pärisytettiin rumpuja ja torvensoittajat puhalsivat pitkään ja
kimeästi, ja kaikki läsnäolijat huusivat: "Eh-a-a-a-a-n! Karema!
Eh-a-a-aa-n!" ilmaistakseen hyväksyvänsä hänen puheensa.

Vihdoin Karema lopetti ja vaipui hengästyneenä istumaan tuoliinsa.
Silloin Tom ja muut veneemme miehet hyökkäsivät esiin huitoen käsillään
ja aloittaen hurjan sotatanssin, johon Karemankin miehet yhtyivät.
Miesten liikkeet ja huudot ja rumpujen ja torvien pärinä muodostivat
kummallisen ilmenäytelmän. Hämmästyin nähdessäni, että Tomkin, jota olin
luullut jokseenkin sivistyneeksi, käyttäytyi yhtä hurjasti ja
mielettömästi kuin nuo toisetkin.

Tällaista menoa jatkui tunnin tahi pari. Nuo hurjistuneet tanssijat
tempasivat minutkin silloin tällöin mukaansa kiidättäen minua
ympäriinsä tahi kantaen minua olkapäillään, jolloin Tom kiljui kuin
mieletön: "Englantilainen on hyvä mies!" Olin iloinen, kun tämä
vihdoinkin loppui, sillä miehet väsyivät viimein niin, etteivät enää
jaksaneet.

Tom oli nyt nähtävästi tanssinut kaiken alkoholin ja hurjuuden
ruumiistaan ja vei minut Kareman majaan neuvottelemaan päällikön
kanssa, miten voisin päästä maasta pois.

Kareman maja oli erään erikoisaitauksen keskellä, ja hänen vaimojensa
pienemmät majat oli sijoitettu pitkin aidan vieriä. Maja oli muurattu
siististi savesta ja katettu oljilla. Siellä oli muutamia
yksinkertaisia tuoleja nähtävästi arvokkaimmille vieraille. Koska olin
valkoinen mies ja hänen vieraansa, käskettiin minutkin istuutumaan
sellaiseen. Karema itse paneutui pitkäkseen nurkassa olevalle
ruokovuoteelle ja rupesi vetelemään haikuja kokospähkinän kuoresta
tehdystä kaislavarrella varustetusta vesipiipusta. Tom istuutui eräälle
huolellisesti valmistetulle tyylikkäälle jakkaralle.

Tom puhui kauan ja, kuten näin, vakaumuksella. Karema, maaten mukavasti
vuoteellaan, tuprutteli vakavasti piippuaan puhaltaen aina silloin, kun
Tom erityisesti korosti jotakin, suuria savupilviä ja myrähdellen
hyväksymisensä tahi paheksumisensa merkiksi.

Kun Tom vihdoin lopetti, vastasi Karema yhtä pitkästi ja
monimutkaisesti, ja Tomin selityksen mukaan oli hänen puheensa sisältö
tällainen: -- Karema oli hyvin ylpeä ja mielissään, että valkoinen mies
oli tullut vierailemaan hänen luokseen, koska se enensi hänen
merkitystään naapuriheimojen päälliköiden silmissä, mutta hän ei voinut
päästää minua pois maastaan, koska hänen kilpailijansa silloin voisivat
myöskin kerskata nähneensä valkoisen miehen. Hän sanoi senvuoksi
välttämättömyyden pakosta jyrkästi hylkäävänsä Tomin ehdotuksen, että
Tom ja minä matkustaisimme maitse eräälle suurelle joelle, johon
valkoisten kauppiasten oli tapana tulla. -- Otaksuin hänen
tarkoittavan, koska nyt olimme Ogowain rannalla, joko Gaboonia tahi
Kongoa.

Käskin Tomin jälleen pyytää Karemalta, että tämä sallisi minun lähteä,
sillä aikomukseni ei ollut jäädä ikuisiksi ajoiksi Afrikaan, vaan
päästä jälleen omaan maahani omien kansalaisteni luo.

Tom täytti pyyntöni, mutta Karema hylkäsi jyrkästi rukoukseni saada
poistua hänen maastaan. Hän sanoi pitävänsä minusta niin hyvää huolta
kuin omasta pojastaan, niin kauan kuin tulisin olemaan hänen luonaan,
mikä ei suinkaan tulisi kestämään ikuisesti, sillä varmasti, sanoi hän,
tulee jonakin päivänä joku englantilainen laiva joen suulle, jolloin
voin matkustaa tarvitsematta antautua pitkän maamatkan rasituksille ja
vaivoille alttiiksi.

Ajateltuani hänen ehdotustaan, tuntui se minusta parhaalta
mahdolliselta näissä olosuhteissa. Ehkä isäni tapaa jonkun sotalaivan
ja lähettää sen rankaisemaan Okopaa, koska tämä oli uskaltanut hyökätä
Petrelin kimppuun. Voisin silloin ehkä heti matkustaa.

Tuumani tuntui Tomistakin hyvältä, sillä, sanoi hän, vaikka en
voinutkaan oleskella hänen isänsä kylässä vaaratta, koska espanjalaiset
ja Okopa olisivat luultavasti aiheuttaneet ikävyyksiä, voin olla aivan
turvassa Kareman luona, ja senvuoksi oli minun paras hyväksyä hänen
tarjouksensa.

Kun Karema kuuli meidän suostuvan hänen ehdotukseensa, murahti hän
iloisesti tyytyväisyydestä ja sanoi heti seuraavana päivänä
sekoittavansa vertansa kanssani kaikkien kylän asukasten nähden ja
siten ottavansa minut omaksi pojaksensa. Hän lupasi myöskin antaa
minulle majan omakseni, sekä vaimoja ja orjia viljelemään minulle maata
ja keittämään ruokaa.

Kun tämä kysymys oli näin saatu ratkaistuksi, nousi Karema vuoteeltaan
ja opasti minut ja Tomin kylän keskellä olevaan vasta valmistettuun
aitaukseen, jossa oli uusi ennen käyttämätön maja ja rakennustarpeita
toisiin. Sen sanoi hän nyt antavansa minulle, ja luvattuaan lähettää
ruokaa ja juomaa entiseen asuntoomme palasi hän jälleen omaan majaansa.

Päästyämme vihdoinkin rauhaan omaan majaamme hiljeni muualta kuuluva
melukin vähitellen, sillä kylän asukkaat panivat nähtävästi varhain
levolle sinä iltana, väsyneet kun olivat päivän huvituksista. "Nyt ovat
kaikki asiat hyvin", sanoi Tom. "Jonkun ajan kuluttua tulee
englantilainen laiva teitä noutamaan ja siihen asti voitte elellä
täällä kuin Herran kukkarossa."

"Niin kyllä, Tom, mutta ellei tuo englantilainen laiva tulekaan, niin
mitä sitten?"

"Ikäviä asioita ei saa ajatella", vastasi Tom, jolle englanninkieli
alkoi nyt muistua nopeasti mieleen. Hän kertoi nyt minulle olleensa
niin kauan eräässä englantilaisessa laivassa panttivankina kunnes hänen
isänsä oli saanut velaksi saamansa tavarat maksetuiksi. Silloin sanoi
hän oppineensa puhumaan englannin kieltä täydellisesti.

Mutta siihen tarvittiin kumminkin aikaa, ennenkuin hän voi
ymmärrettävästi selvittää minulle, miten tuollainen veren sekoittaminen
tapahtuu, ja sanottuani hänelle, etten halunnut mustaa vaimoa, vastasi
hän: "Miksi ette? Ellette ota vaimoa, niin kuka keittää ruokanne,
sytyttää tulen, kantaa vettä ja tekee kaikki majassanne esiintyvät
työt?"

"Niin kylläkin, Tom, mutta voivathan naiset tehdä sen olematta silti
vaimojani. Isäsihän antoi minulle niin paljon vaatteita ja helmiä, että
voin palkata niillä itselleni palvelijoita."

"Ei, herra, sillä ostoihin menettäisitte pian kaikki helmenne. Paras on
ottaa vaimo."

"Mutta, Tom, jos palaan kotimaahani, miten voin viedä sinne mustan
naisen, ja mitä hän osaa siellä tehdä?"

"Ah, ellette halua viedä vaimoanne Englantiin, antakaa hänet minulle.
Pidän naisista, ja kun miehellä on monta vaimoa, on hänen hyvä elää."

Koetin turhaan selittää hänelle mielipiteitäni avioliitosta, mutta
lopulta hän sanoi: "Kerron Karemalle teidän uskonne olevan sellaisen,
ettette saa ottaa vaimoa. Mutta siinä tapauksessa on teidän saatava
sitä enemmän orjia."

Koetin selittää hänelle senkin, ettei englantilaisilla ollut tapana
pitää orjia, mutta Tom ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin
päätin mukautua parempaan kahdesta pahasta ja suostua rupeamaan
nimellisesti niiden orjien isännäksi, jotka Karema mahdollisesti
lahjoittaisi minulle. Kumminkin päätin mielessäni, että poistuessani
maasta vapauttaisin ne kokonaan ja palkitsisin hyvin niiden kaikki
minulle tekemät palvelukset.

Kun tämä pitkä keskustelumme loppui, oli jo aika mennä nukkumaan.
Jäätyäni yksikseni rukoilin ja heittäydyttyäni nahoille ja matoilla
peitetylle vuoteelleni nukuin pian uneksien kaikenlaisista asioista.
Joskus olin olevinani jälleen Petrelissä ja joskus taasen Pentlean ja
Camachon kynsissä.

Nukuin kauan ja raskaasti. Kun Tom minut herätti, oli aurinko jo
korkealla taivaalla ja kaikki järjestetty valmiiksi tuota
juhlallisuutta varten, jossa Kareman ja minun oli vahvistettava
liittomme verisiteellä.

Pesin korvani ja käteni Tomin minulle tuomassa maljassa, ja tultuani
ulos hänen kanssaan majastamme näin kaikkien kylän asukkaitten
istuutuneen kyykkysilleen erään avonaisen paikan ympärille, jonka
keskelle oli asetettu pari tuolia Karemalle ja minulle voidaksemme
istua juhlallisuuden aikana. Heti kun kylän asukkaat huomasivat minut,
huudahtivat he riemusta ja siirtyivät hieman syrjään, jotta Tom voi
ohjata minut tuolille. Istuuduttuani jäi hän viereeni seisomaan
toimiakseen kumminani.

Niin pian kuin olimme asettuneet paikoillemme, tuli Karema hänen
majojaan ympäröivästä aitauksesta vaimojensa ja rumpaliensa kanssa.
Kaikki hänen seuralaisensa jäivät ympyrän ulkopuolelle lukuunottamatta
erästä miestä, jonka piti toimia hänen hommissaan, ja pappia, jonka
piti toimittaa tuo veremme sekoittaminen. Papin koko ruumis, kasvot ja
käsivarret oli maalattu valkoisiksi ja hän kantoi kaulassaan ja
vartalonsa ympärillä lintujen kalloja, antiloopin sarvia, luita ja
hedelmien kuoria ja muita esineitä, joissa mahtavien voimien arveltiin
asuvan.

Karema istuutui minua vastapäätä olevalle tuolille tarttuen vasemmalla
kädellään minun oikeaan ja oikealla minun vasempaan käteeni. Tom ja
Kareman kummi asettuivat taaksemme, Tom minun ja tuo toinen mies
Kareman tuolin taakse. Piirrettyään ympyrän maahan ympärillemme kohotti
pappi käsivartensa päänsä yläpuolelle aloittaen yksitoikkoisen laulun,
johon ympärilläistujat silloin tällöin yhtyivät.

Kun hän lopetti, toi eräs nainen suuren kansiniekka kurpitsan viereemme
ja poistui sitten. Pappi aukaisi sen ja otti sieltä kaksi suurta
puhvelin sarvea ja joitakin ruohoja, lehtiä ja multaa. Sekoitettuaan
niistä jonkinlaista taikinaa pisti hän vähän sitä kumpaankin sarveen ja
painoi ne pystyyn maahan Kareman ja minun jalkojeni väliin.

Sitten hän pani onttoon pukinsarveen paljon pieniä piikiviä, helmiä ja
pyöristettyjä puunkappaleita, ja pudistettuaan sitä hetkisen kaatoi hän
sen sisällön maahan tarkastaen innokkaasti, millaisia kuvioita ne
pudotessaan olivat muodostaneet. Hän uudisti sen monta kertaa, ja koska
Tom aina vähän väliä sanoi: "Hyvä on, hyvä on!" otaksuin, että papin
niiden perusteella lausumat ennustukset olivat minulle suosiolliset.

Seuraavassa silmänräpäyksessä otti hän kurpitsasta neliskulmaisen
mustan katajaviinapullon, jonka öljyllä hän valoi sekä minun että
Kareman pään. Se näytti Karemasta tuntuvan mukavalta, mutta koska öljy
oli härskiytynyt ja haisi pahalta, ei tuo voiteleminen tuntunut minusta
ollenkaan miellyttävältä.

Kun hän vielä oli valmistanut hienonnetusta porsliinista, ruudista ja
öljystä jonkinlaista taikinaa, avasi hän paitani niin että rintani
paljastui ja leikkasi jotensakin terävällä veitsellä pienen haavan
rintani yläosaan puristaen siitä muutamia tippoja verta, jotka Tom
kokosi hänelle siihen tarkoitukseen annetulle lehdelle.

Karema sai myöskin samanlaisen haavan rintaansa ja hänen kumminsa
kokosi hänen verensä toiselle lehdelle. Kun se oli saatu tehdyksi,
saneli pappi jonkun pitkän rämsyn, jonka Tom ja hänen virkaveljensä
uskollisesti toistivat. Tom käänsi sen minulle jälkeenpäin ja se
osoittautui mitä huolellisimmin valmistetuksi rangaistusluetteloksi
Karemalle ja minulle, ystävillemme ja tuttavillemme, jos me vain
aiheutamme toisillemme jotakin ikävyyksiä tahi ellemme hädän ja vaaran
hetkellä kiiruhda toistemme avuksi. Meitä olisi todella rangaistu
kuin Rheimsin naakkaa, jos olisimme laiminlyöneet keskinäiset
velvollisuutemme, mutta koska olen vielä terve ja hyvissä voimissa,
täytin siihen aikaan luullakseni ne täsmällisesti. Kun siitä oli
päästy, vaihtoivat nuo molemmat kummit veriset lehtensä, ja pappi
kasteltuaan sormensa minun vereeni hieroi sitä Kareman rinnassa olevaan
haavaan ja päinvastoin. Sitten hän otti hieman ruutia ja öljyä hieroen
sitäkin haavoihin, ja pani lopulta nuo veriset lehdet ja ruudin
molempiin puhvelin sarviin.

Heti kun ihmiset näkivät tapahtuman, rupesivat he huutamaan ja kaikki
rumpujen, torvien, kulkusien ja muiden soittokoneiden omistajat
nostivat sellaisen metelin välineillään, että korvat olivat särkyä.
Tuota melua kesti noin viisi minuuttia, ja se lakkasi papin
viittauksesta yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

Luulin toimituksen nyt päättyneen, mutta huomasin pian erehtyneeni,
sillä ympyrään ilmestyi pari ryppykasvoista vanhaa naista, joista
toinen kantoi kookospähkinän kuorta ja kurpitsapullollista vettä ja
toinen suurta nelikulmaista katajaviinapulloa. Pappi otti nyt tuosta
suuresta kurpitsakuoresta, joka näytti aivan tyhjentymättömältä,
joitakin juuria ja puunkuoren kappaleita, jotka hän leikkasi pieniksi
palasiksi ja pani tuohon kookospähkinän kuoreen. Sitten hän valoi sinne
hieman vettä ja hämmennettyään sekoitusta kovasti antiloopin sarvella
täytti kuoren katajaviinalla ja ojensi sen Karemalle, joka ryypättyään
siitä aika kulauksen antoi sen takaisin papille. Tämä antoi sen nyt
minulle käskien minua viittauksella noudattamaan Kareman esimerkkiä.
Otin sitä suullisen ja huomasin sen maistuvan hyvin katkeralta. Viina
poltti kurkkuani niin, että minun oli hyvin vaikea hengittää.

Kuori jatkoi nyt matkaansa Tomille ja Kareman kummille, jotka
maistoivat niin, ettei pappiparalle jäänyt muuta kuin pieni tippa,
jonka hän kumminkin tyytyväisenä imaisi suuhunsa. Nyt otettiin
puhvelinsarvet maasta ja täytettiin mullalla. Minun jalkojeni välissä
ollut annettiin Karemalle ja hänen minulle. Sitten talutettiin meidät
molemmat asuntomme aitauksen portille, jonka pieleen sarvi sidottiin
pitämään kaikkia pahoja henkiä ja vihollisia loitolla niistä. Meidän
oli kumminkin pakko palata vielä kerran kylän keskelle, jossa pappi
jyrisevin äänin julisti Frankin Kareman veljeksi. Sen hän teki
neljästi, katsoen ensin pohjoiseen, sitten etelään ja itään, ja lopuksi
länteen.

Joka kerta, kun hän julisti sen, huusivat ihmiset: "Eh-a-a-a-n,
eh-a-a-a-n! Frank ja Karema, Karema ja Frank!" lisäten melua
rummuillaan, kulkusillaan, torvillaan ja vihellyspilleillään.

Toimitus loppui siihen ja niin oli minusta tehty adianalainen, kuten
Kareman alamaisia sanottiin. Sain kaikilta kyläläisiltä lahjoja, jotka
olivat enimmäkseen pieniä, kuten tupakanlehtiä, munia, jonkun linnun
ynnä muuta sellaista, mutta Karema lähetti kolme naista ja kolme miestä
tuomaan saviruukkuja, mattoja, kuokkia, jakkaroita, aseita ja kuusi
vuohta. Tom sanoi minulle, että nämä ihmiset samoin kuin niiden tuomat
tavarat olivat nyt omaisuuttani. Niiden oli nyt viljeltävä maata ja
tehtävä kaikkea, mitä vain käskin. Eräs naisista oli niin nuori ja
sievän näköinen, että Tom suositteli häntä minulle vaimoksi.

Toistin hänelle sen olevan mahdotonta ja vihdoin hän lopetti
kehoituksensa sanoen: "Hyvä on! En ymmärrä valkoisen miehen syitä,
mutta jos musta mies saa hyvän ja sievän naisorjan, menee hän tämän
kanssa naimisiin."

Uusi majani alkoi pian näyttää kodikkaalta, ja Kareman käskystä toivat
kaikki kylän asukkaat paaluja, olkia ja pajunkuoria sen kuntoon
saattamiseksi. Ennen iltaa olivatkin palvelijani, sillä orjiksi en
aikonut heitä milloinkaan nimittää, laittaneet suojat ja
varastohuoneeni melkein valmiiksi.

Seuraavana päivänä saimme ne kuntoon, ja sitten menin Kareman kanssa
valitsemaan kylän ulkopuolelta maapalasta, jonka sain viljeltäväkseni
ja johon hän antoi minulle siemenet. Tom jäi vielä siksi päiväksi
luokseni ja auttoi minua lahjojen valitsemisessa uusien kansalaisteni
etevimmille miehille hänen isänsä minulle antamista tavaroista. Emme
silloin unhottaneet pappiakaan, joka oli toimittanut tuon veljeysliiton
Kareman ja minun välilläni. Seuraavana päivänä läksi Tom palatakseen
Jack Spratin kylään, ja sanottuaan minulle hyvin lämpimät jäähyväiset
nousi hän tuohon samaan kanoottiin, jolla olimme tulleet ja läksi
melomaan myötävirtaan.

Hänen matkustettuaan tunsin oloni hyvin yksinäiseksi, sillä vaikka
olinkin nyt Kareman veli, en voinut puhua sanaakaan hänen kanssaan,
enkä tiennyt ollenkaan, miten pitkäksi ajaksi minun oli jäätävä sinne
asumaan. Kumminkin sain lohtua ajatuksesta, että voisin olla vielä
paljon huonommissa olosuhteissa, ja päätin käyttää käsilläolevia
olosuhteita niin paljon hyödykseni kuin suinkin mahdollista.

Huomasin pian oppineeni niin paljon alkuasukasten kieltä, että sain
heidät ymmärtämään tarkoitukseni. Sain työtä tarpeeksi kuluttaakseni
päiväni ruvettuani seuraamaan palvelijaini toimia ja viljelemään
maatani, metsästämään ja ampumaan, opettamaan heitä käyttämään keihästä
ja jousta ja rakentamaan kanootteja, joissa kaikissa toimissa kehityin
pian hyvin taitavaksi. Näin alkuasukkaitten, sitten kuin heidän
ensimmäinen liiallinen kunnioituksensa valkoista miestä kohtaan oli
haihtunut, rupeavan pitämään minua melkein huonompana itseään. Mutta
kun he näkivät, että voin voittaa heidät heidän omissa askareissaan,
olin nimittäin aina ensimmäinen metsästäessämme läheisissä metsissä
olevia villiä eläimiä tahi tuossa jännittävämmässä ja vaarallisemmassa
urheilussa, virtahepojen keihästämisessä veneistä, jolloin ei kukaan
muu voinut viskata keihästään tarkemmasti ja kauemmaksi eikä saada
nuoliaan syvemmälle saaliiseen kuin minä, rupesivat he pitämään minua
jonkunlaisena johtajanaan ja julkisesti sanomaan minua Kareman
seuraajaksi.

Koko kansan joukossa ei minulla ollut kuin muutamia vihollisia, niiden
joukossa Kareman nuorin Dala-niminen veli, joka ennen tuloani oli
toivonut pääsevänsä Kareman perilliseksi ja hänen erityiseksi
ystäväkseen. Koetin usein selittää Dalalle, miten mahdotonta minun
rupeamiseni adianalaisten päälliköksi oli, koska tarkoitukseni oli niin
pian kuin olin kuullut jonkun englantilaisen laivan saapuneen virralle
heti matkustaa päästäkseni siinä omaan maahani. Vaikka Dalan nähtävästi
oli pakko uskoa puheeni, oli hän niin kateellisuuden sokaisema, että
hän koetti kaikin voimin tehdä minulle harmia. Istutukseni oli usein
poljettu, lintuni varastettu ja vuoheni tapettu.

Karema täytti uskollisesti kaikki veljeytemme aiheuttamat
velvollisuudet minua kohtaan, korvaten aina tappioni. Ainoa minulle
aiheutunut vahinko supistui niin ollen vain ilmoittamisvaivaan, koska
Dala, aavistettuaan sen, koetti siinäkin, kuten kaikessa muussa, tehdä
aikeeni tyhjäksi.

Tom tuli aina silloin tällöin vierailemaan luokseni, mutta
valitettavasti ei hän milloinkaan voinut ilmoittaa englantilaisen
laivan saapuneen. Sen sijaan toi hän kerran sen vastenmielisen uutisen,
että Pentlea ja Camacho olivat rakentaneet suuren laivan tuossa samassa
poukamassa jossa kuunarit olivat olleet piilossa, ja Okopa, joka oli
auttanut heitä voimiensa mukaan, sai joka päivä enemmän pyssyjä ja
ampumatarpeita. Okopa käyttäytyi kuulemma nyt vihollismielisemmästi
kaikkia Hararun puolella jokea asuvia kohtaan ja oli uskaltanut jo
hävittää pari pientä kylääkin, vieden niiden asukkaat orjuuteen,
puhumattakaan tuosta hänen tavallisesta hommastaan vangita kalastajia
ja naisia.

Satoaika ja syksy, kuiva- ja sadeaika menivät menojaan. Koska olin nyt
ollut jo melkein pari vuotta adianalaisten luona, aloin ajatella
keinoa, miten kaikkien vaarojen uhallakin voisin päästä pois. Rupesin
taivuttamaan Karemaa, että hän sallisi minun lähteä maitse tuolle
virralle, josta hän oli kertonut minulle silloin kun tulin hänen
maahansa, kun sattui tapaus, jolla oli mitä merkityksellisin vaikutus
tulevaisuuteeni.



XIII.

IHMISSYÖJÄIN VANKINA.


Olin ollut kylän nuorten miesten kanssa muutamia päiviä
metsästysretkellä, ja meitä oli onnistanut hyvin. Meidän oli juuri
lähetettävä suurin osa hankkimastamme lihasta ja nahoista kylään
jaettavaksi kyläläisten kesken, kun eräs niistä kolmesta miehestä,
jonka olin myöskin saanut tuona päivänä, jolloin olin solminut
veljeysliiton Kareman kanssa ja joka oli niin kiintynyt minuun, että
hän seurasi aina mukanani, sanoi äkkiä minulle: "Frank, olemme
metsästelleet näillä seuduilla niin kauan, että sekä puhvelit että
antiloopit ovat suuresti vähentyneet. Lähtekäämme etemmäksi metsään ja
kauemmaksi kylistä, jotta löydämme enemmän riistaa."

"Niin kyllä, Fumo", vastasin minä, "mutta olemme nyt olleet niin monta
päivää viidakoissa, että mukanamme olevat miehet ikävöivät jo
vaimojensa luo."

"Ei, Frank", sanoi Fumo. "Meitä on seitsemän, jotka haluamme
kauemmaksi. Muut, jotka haluavat palata kotiin, ovat akkoja eivätkä
miehiä."

Kysellessäni miehiltä sain kuulla, että Karema oli käskenyt aina
kahdeksan päivän kuluttua palata kotiin eikä mennä määrättyjen rajojen
ulkopuolelle. Meidän pitäisi nyt, jos tahdoimme totella hänen
käskyjään, lähteä heti paluumatkalle.

Kaikki nuo miehet pitivät minua johtajanaan, ja tiesin, että olisin
menetellyt oikein, jos olisin noudattanut Kareman toivomuksia, koska
hän oli aina kohdellut minua ystävällisesti. Fumon sanat synnyttivät
minussa kumminkin halun nähdä laajemmalti seutua ja toivon päästä
samalla jollakin tavoin pakenemaan. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut
käyttäytyä niin halpamaisesti, että olisin lähtenyt ilmoittamatta
Karemalle, mutta ajattelin tutustuttuani enemmän seutuun voivani
paremmin osata sellaiseen paikkaan, josta voisin löytää englantilaisten
laivoja.

Keskusteltuamme sen pitkää ja tämän lyhyttä päätimme vihdoin, että nuo
kylään takaisin haluavat miehet saisivat mennä ja ilmoittaa kotiin
päästyään Karemalle, että me muut kahdeksan olimme jääneet metsään
toiseksi viikoksi siinä toivossa, että saisimme enemmän suurempaa
riistaa. Eräs miehemme lupasi nimittäin opastaa meidät sellaiseen
paikkaan, jossa ei ainoastaan ollut paljon puhveleita ja antilooppeja,
vaan myöskin usein elefantteja.

Tiesin Kareman mielellään suovan meille anteeksi viipymisemme hänen
määräämänsä ajan sivu, jos vain onnistuisimme tuomaan hänelle
elefantinluuta, mutta koska en voinut varmasti sanoa, hyväksyisikö hän
meidän poistumistamme kylästä niin kauaksi siinäkään tarkoituksessa,
päätin lähteä tuohon paikkaan palaamatta ensin kylään ilmoittamaan
hänelle tarkoitustani.

Fumo, minä ja kaikki muut vaihdoimme katkenneet keihäämme ehyihin
noilta poislähteviltä. Sitäpaitsi otimme heiltä kaikki solmiamattomat
jousenjänteet ja kaikki nuolet, joita he eivät tarvinneet. Olin koko
joukon ainoa pyssymies ja ampumavarani olivat niin vähissä, että
käyttelin niitä hyvin säästävästi, ja olinpa jo monta kertaa päättänyt,
etten ampuisi laukaustakaan muuten kuin suurimmassa hädässä, vaikka en
ollut malttanut pitää lupaustani.

Niin pian kuin toverimme olivat lähteneet paluumatkalleen, lähdimme
mekin erään Wanda-nimisen miehen johdolla matkalle, koska hän sanoi
tietävänsä tien. Koko sen päivän kuljimme me sitten eteenpäin mitä
tiheimmässä viidakossa ja vietimme yömme erään kapean joen
rantaäyräällä.

Seuraavana aamuna pääsimme jo hieman harvempaan metsään ja hajaannuimme
hakemaan riistaa. Heti kun olimme eronneet toisistamme, kuulin
äänekästä rasahtelua eräästä läheisyydessä olevasta pensaikosta, ja
melkein heti syöksyi suuri antilooppi sieltä tiemme poikki koettaen
pudistaa pois hartioilleen hypännyttä leopardia. Yhtä pian kuin ennätin
sitä ajatella lensi pyssykin poskelleni ja kuula sattui leopardin
kylkeen.

Se laski heti saaliinsa irti ja läksi tulemaan minua kohti. Koska
pyssyni nyt oli tyhjä, laskin sen maahan aikoen tarttua keihääseeni,
jonka olin pannut syrjään silloin kun ammuin, mutta en voinut löytää
sitä. Kuullessani Fumon, jonka huomion ampuminen oli kiinnittänyt,
minulle huutavan: "Juokse, Frank, juokse!" otin jalat alleni leopardin
seuratessa minua kintereillä.

Juoksin paria toveriani kohti, joilta toivoin saavani keihään ja joiden
avulla luulin voivani kääntää asiat hieman toisin päin, kun kuulin
takaani murinaa ja huutoja. Pyörähdettyäni katsomaan huomasin
urhoollisen Fumon hyökänneen leopardin kimppuun keihäineen, mutta
jostakin syystä ei hänen pistonsa ollutkaan onnistunut ja raivostunut
peto oli syössyt hänen kimppuunsa silloin kun hän oli kääntynyt
paetakseen ja iskenyt hampaansa ja kyntensä hänen perälihaksiinsa.

Siepattuani keihään lähinnä olevalta mieheltä sinkautin sen leopardia
kohti ja lävistin sen kupeen. Peto päästi heti otteensa irti Fumosta,
joka kaatui suulleen veren vuotaessa hänen haavoistaan, ja kääntyi
uusia vihollisiaan vastaan. Löydettyäni Fumon ja oman keihääni
pistelimme kaikki kolme petoa sen koettaessa temmata meidät maahan.
Elleivät kuulani ja keihääni aiheuttamat haavat olisi onneksi
heikontaneet leopardin voimia, olisi meille käynyt huonosti
taistelussa. Mutta lukuunottamatta paria pientä haavaa, jotka sain
ranteeseeni iskiessäni keihääni leopardin rintaan, ei se voinut
vahingoittaa meitä muuten. Kuultuaan huutomme tulivat muutkin toverimme
juosten, ja heidän avullaan me pian kukistimme vastustajamme.

Niin pian kuin olimme saaneet leopardin hengiltä, kiinnitin huomioni
Fumoon, joka oli peloittavassa kunnossa, sillä peto oli repinyt hänen
perälihaksensa niin, että luut näkyivät. Koska en ymmärtänyt ollenkaan,
miten hänen kauheat haavansa olisi pitänyt sitoa, leikkasin suuria
lihapalasia leopardista ja peitettyäni niillä haavat sidoin ne niin
hyvin kuin osasin. Sitten oli meidän pakko rakentaa pieni maja hänen
ympärilleen, koska hän ei sietänyt liikuttamista. Käsivarteni oli
kumminkin niin kipeä saamistani haavoista, etten voinut auttaa
tovereitani, ja istuuduin senvuoksi Fumon viereen hoitamaan häntä.
Toisten hakatessa polttopuita ja raivatessa leiripaikkaa, menivät
toiset hakemaan riistaa ruoaksemme.

Fumo-raukka! En tiedä, mitä olisimme voineet tehdä hänen hyväkseen, jos
meillä olisi ollut kirurgisia tietoja ja hyviä sidetarpeita.
Päiväkausia pysyi hän aivan samanlaisena tulematta paremmaksi tahi
nähtävästi huononemattakaan. Otaksuin senvuoksi olevan parasta lähettää
sana Karemalle tapahtumasta ja ilmoittaa, että jatkuvan viipymisemme
syy oli Fumon kykenemättömyys kävellä. Kun puhuin asiasta tovereilleni,
hämmästyin huomatessani, että muutamat heistä halusivat jättää Fumon
oman onnensa nojaan, koska heistä hänen parantumisensa tuntui
mahdottomalta. Meidän oli, sanoivat he, lähdettävä kotimatkalle niin
nopeasti kuin suinkin, sillä ilmeisesti oli joku jumala meihin
suuttunut.

Tuo ehdotus suututti minua niin, että käskin kaikkien haluavien lähteä,
mutta uhkasin kumminkin palattuani ilmoittaa Karemalle, etteivät he ole
miehiä, vaan akkoja, joita naiset saavat uhata ja pojat ivailla ja
jotka eivät milloinkaan enää kelpaa kunnon miesten tovereiksi
sota- tahi metsästysretkille.

Kun olin lopettanut puheeni, nousi Chaka, joka oli nuorin joukosta ja
suunnilleen siis minun ikäiseni, seisoalleen ja sanoi: "Kuulkaahan nyt,
tuo Frankin puhe oli miehen puhetta. Vaikka kaikki muut lähtisivätkin
kotiin, jään minä kumminkin Frankin luo?" Sanottuaan sen istuutui hän
jälleen.

Seurasi hetken vaitiolo ja sitten sanoi Wanda: "Olen odottanut niiden
sanovan jotakin, jotka haluavat jättää Fumon tänne kuolemaan. Koska
Frank halusi jäädä tänne ja samoin Chaka, niin en minäkään, Wanda,
halua olla heitä huonompi mies, vaan tahdon auttaa ystäviäni hädän
hetkellä. Menkää vain takaisin, mutta päästyänne kylään saatte nähdä,
että Karema ottaa teiltä keihäät pois ja pistää kuokan käteenne ja
panee teidät työskentelemään vaimojen kanssa pelloilla."

Tähän vetoamiseen ei kukaan vastannut mitään ja pian näimme, miten
raukkamaiset toverimme kokosivat vähät tavaransa valmistautuen
poistumaan luotamme. Näin nyt, miten omituisesti muuttuvainen neekerin
luonto on. Nämä samat miehet olivat muutamia tunteja aikaisemmin olleet
valmiit uhraamaan henkensä auttaakseen tuota miestä, jonka he nyt
olivat valmiit jättämään kuolemaan yksinään ja hoidotta, kaikki
yksinkertaisesti vain senvuoksi, että he olivat jotenkin saaneet
päähänsä hänen olevan onnettoman, tahi toisin sanoen, että hänen
jumalansa oli hylännyt hänet. Sain todellakin kiittää onneani, että nuo
molemmat urhoolliset miehet, Wanda ja Chaka, olivat päättäneet jäädä
tovereikseni hoitamaan haavoittunutta ystäväämme. Toverimme, jotka
olivat päättäneet lähteä kotiin, eivät viivytelleet valmistuksissaan,
ja vaikka he eivät voineetkaan enää sinä iltana kulkea kuin lyhyen
matkan, poistuivat he heti, auttamatta edes Chakaa ja Wandaa aidan
rakentamisessakaan majojemme ympärille suojaksi petoja vastaan.

Heidän mentyään ryhtyivät Chaka ja Wanda tuohon välttämättömään työhön,
ja koska nuo poistuneet heittiöt olivat koonneet suuren läjän puita ja
oksia, ennenkuin olin tehnyt tuon onnettoman ehdotuksen sanan
lähettämisestä Karemalle Fumoa kohdanneesta onnettomuudesta, voimme
auringon laskiessa katsoa olevamme jotensakin turvassa. Lisäksi
sytytimme vielä suuria nuotioita karkoittaaksemme villipedot kauaksi.
Leopardin haavoittamat käsivarteni olivat vähitellen kipeytyneet niin
kovasti, etten voinut ollenkaan auttaa tovereitani noissa tärkeissä
töissä. Fumo-raukalla oli niin kovat tuskat, että hän vaikeroi
äänekkäästi. En saanut nukkua koko yönä silmäntäyttäkään ja aamulla
tunsin olevani kuumeessa. Sairastin monta päivää niin huonona, että
olin tajuissani vain silloin tällöin, ja kerran sellaisessa
tilaisuudessa kertoivat uskolliset ystäväni Fumon kuolleen.

Paranemiseni edistyi kumminkin varmasti, vaikkakin hitaasti, ja olin
hyvin iloinen huomattuani käsivarteni melkein terveiksi. Istuessani
eräänä päivänä majani ovella odottamassa Chakaa ja Wandaa, jotka olivat
lähteneet hakemaan jotakin riistaa ruoaksemme, kuulin äkkiä
huudettavan: "Frank, Frank!" Koska silloin juolahti heti mieleeni, että
Karema kuultuaan meidän jääneen Fumon hoitajiksi oli lähettänyt meille
apua, nousin ja läksin kävelemään ääntä kohti. Kulkiessani hitaasti
sinne päin näin Chakan ja Wandan hyökkäävän viidakosta tiheässä
keihäs- ja nuolisateessa.

Ilmeisesti olivat he joutuneet otteluun jonkun vihamieliseen heimoon
kuuluvan joukon kanssa. He huusivat: "Frank, pakene aitaukseen, tahi
muuten sinut tapetaan!" ja ennenkuin Wanda-raukka ehti tuohon
jotensakin suolaiseen paikkaan, kaatui hän kuolleena maahan kahden
keihään mentyä suoraan hänen lävitseen.

Heti kun Chaka pääsi pieneen linnoitukseemme, sulki hän portin ja
sanoi: "Ah, Frank, olimme juuri saaneet erään antiloopin tapetuksi ja
nylkiessämme ja paloitellessamme sitä säikähdimme kuullessamme
muutamien nuolien lentävän ylitsemme. Pyörähdettyämme katsomaan näimme
puiden välissä paljon miehiä, jolloin läksimme juoksemaan pakoon ja
paetessamme huusimme sinulle."

Tuo joukko, joka oli hyökännyt ystävieni kimppuun tappaen Wanda-raukan,
ympäröi nyt aukeaman, jonka keskellä olevassa aitauksessa pienet
majamme olivat. Heidän käsivarsistaan, kiivistään ja helmi- ja
höyhenkoristeistaan, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni,
huomasin heidän kuuluvan johonkin minulle aivan vieraaseen heimoon.

He huusivat meille käskien meidän tulla esille aitauksestamme, jos
halusimme säilyttää henkemme. Heidän kielensä, vaikka se erosikin
adianalaismurteesta, jota jo puhuin täydellisesti, muistutti kumminkin
niin paljon sitä, että ymmärsimme heidän sanansa.

Chaka pelkäsi nähtävästi hirveästi. Hän pyysi minua, etten
rupeaisi vastarintaan, vaan neuvottelisin noiden miesten kanssa
antautumisehdoista, sillä ahdistajamme olivat hänen sanojensa mukaan
sellaisia villejä, jotka söivät tappamansa viholliset. "Tuntuu
kauhealta joutua syötäväksi", sanoi Chaka vapisten.

Huusin heille tulevamme esille, jos he vain säästävät henkemme, mutta
elleivät he lupaa olla hyökkäämättä kimppuumme, sanoin taistelevamme
viimeiseen hengenvetoomme saakka. Ensin he nauroivat meille, mutta
huomattuaan minut pyssyllä varustetuksi valkoiseksi mieheksi, sanoivat
he säästävänsä henkemme. Niin pian kuin tuo lupaus oli annettu, juoksin
Chakan kanssa katsomaan Wandaa, mutta emme voineet auttaa häntä enää.
Häneen osuneet keihäät olivat lävistäneet hänen sydämensä, niin että
hän oli kuollut silmänräpäyksessä.

Emme saaneet pitkää aikaa surraksemme kuollutta toveriamme, sillä
miehet ympäröivät meidät heti, ja riisuttuaan meidät aseista sitoivat
he käsivartemme selän taakse ja panivat nuoran kaulaamme. Otettuaan
majoistamme kaiken, mikä heidän silmissään oli arvokasta, leikkasivat
he Wandan ruumiin palasiksi, ja jaettuaan ne keskenään läksivät he noin
viiden penikulman päässä olevaan leiriinsä.

Siellä oli suuri joukko metsästys- ja ryöstöretkelle lähteneitä miehiä,
jotka olivat ottaneet useita naapuriheimojemme miehiä vangeikseen.
Chakan ja minun oli pakko asettua noiden onnettomien joukkoon, ja
sitten kuin suuret puunkappaleet oli köytetty nilkkoihimme, emme
voineet mitenkään liikkua muuten kuin hitaasti nilkuttamalla.

Vangitsijamme näyttivät meille pian vastenmielisen näytteen
villiydestään, sillä aivan meidän nähtemme söivät he Wanda-raukan
ruumiin. Chaka, joka oli hyvin peloissaan, sanoi minulle sanomasta
päästyäänkin: "Näit nyt, että jos olisimme vastustaneet, olisivat he
syöneet meidätkin." Luultavasti en ollut vielä silloin tarpeeksi paljon
filosoofi suhtautuakseni asiaan tyynesti, vaan kauhistuin tuota
ajatusta yhtä paljon kuin hänkin.

Seuraavana aamuna päivän valjettua kokosivat vangitsijamme tavaransa
kokoon. Ymmärsimme heidän keskustelustaan, että he aikoivat matkustaa
niin nopeasti kuin suinkin kaukana Ogowain yläjuoksun varrella olevaan
kyläänsä. Kuulimme myöskin, että matkamme vastavirtaan tulee
tapahtumaan kanooteilla, jotka he olivat kätkeneet virran
rantapensaikkoihin. Nuo olivat minusta hyviä uutisia, sillä tuo
jalkaani sidottu puukapula, jota minun oli nostettava siinä olevasta
nuorasta joka askeleella, vaikeutti kävelyäni suuresti. Olin senvuoksi
ollut peloissani, että he huomattuaan sairauteni jättäisivät minut
sidottuna hyenain ja shakaalien saaliiksi tahi kuolemaan janoon tahi
nälkään.

Sain kärsiä kauheasti. Jalkani nilkasta polveen asti oli pian yhtenä
haavana, ja pysähtyessäni hetkeksi levähtämään pakottivat miehet minut
eteenpäin lyönneillä ja ivasanoilla. Chaka-raukka, joka oli sidottu
minuun kaulamme ympärille kiedotulla nuoralla ja jota kohdeltiin vielä
pahemmasti kuin minua, koetti rohkaista minua sanomalla, että me
varmasti päästyämme joelle saamme pian tilaisuuden paeta, tahi että
miehet, jotka Karema varmasti oli lähettänyt meitä etsimään, voivat
kyllä vapauttaa meidät.

Mutta kumpainenkaan mahdollisuus ei voinut sytyttää toivoa rintaani,
sillä ponnistellessamme vaivalloisesti eteenpäin en voinut olla
ajattelematta, että nämä minua kohdanneet uudet vaikeudet johtuivat
vain omasta tottelemattomuudestani. Ajatellessani miten suuri ja
horjumaton Kareman ystävällisyys minua kohtaan oli ollut koko hänen
kylässään oloaikanani, olisi hänen pieninkin toivomuksensa pitänyt olla
kuin laki minulle.

Luulin sitäkin mahdottomaksi, että Karema olisi tiennyt lähettää
tarpeeksi miehiä hyökkäämään vihollistemme kimppuun menestyksellä,
sillä mitenkäpä hän olisi voinut aavistaa nämä meitä kohdanneet uudet
onnettomuudet. Erehdyin kumminkin, kuten seuraavasta pian nähdään.



XIV.

KUOLEMAAKIN PAHEMPAA.


Illalla ennen päivää, jolloin toivoimme pääsevämme Ogowain rannalle,
makailimme, Chaka ja minä, väsyneinä ja janoissamme erään suuren puun
juurella, sillä aikaa kuin vangitsijamme tekivät kovasti työtä
saadaksensa yömajan valmiiksi. Silloin hyökkäsivät muutamat metsässä
ruohoa ja oksia keräämässä olleet miehet luoksemme huutaen, että suuri
joukko adianalaisia hyökkäisi pian kimppuumme. Ilmoitus aiheutti heti
pakokauhun ja tartuttuaan nopeasti aseihinsa riensivät miehet
pensaikkoon, jättäen Chakan ja minut puun juurelle.

Huomio, että olimme pääsemäisillämme vapaiksi, soi meille vangeille
uusia voimia. Nousimme seisomaan ja huusimme niin kovasti kuin vain
jaksoimme ilmoittaaksemme tulokkaille olevamme vielä elossa.

Pian näimmekin heidän lähestyvän meitä ja kuulimme heidän huutonsa.
Ajattelimme jo parin kolmen minuutin kuluttua tulevamme vapautetuiksi
noiden puunkappalten meille aiheuttamasta kidutuksesta, kun miesten
tultua lähemmäksi ja nähtyäni heidän kasvonsa hämmästyin huomatessani
heidän toimivan Dalan johdolla. Rupesin aavistamaan pahaa, erittäinkin
senvuoksi, että näin joukossa vain hänen omia ystäviään ja miehiä
muutamasta Kareman kylän vieressä olevasta kylästä, joka oli Dalan
erikoista omaisuutta.

Sen sijaan että Dala olisi vapauttanut minut, kumartuikin hän puoleeni
sanoen: "Frank, nyt et enää ikinä pääse kansalaisteni luo etkä myöskään
juoruamaan Karemalle minusta."

Sanoin hänelle, etten ollut milloinkaan aiheuttanut hänelle
minkäänlaista vahinkoa ja ainoa toivoni oli aina ollut päästä omaan
maahani niin pian kuin suinkin. Hän ei kumminkaan ottanut puhettani
kuuleviin korviinsakaan, vaan käski rummuttamaan merkiksi noille
paenneille, että hänen tarkoituksensa olivat rauhalliset eivätkä
sotaiset.

Kuulimme pian heidän huutonsa, ja Dala ja heidän johtajansa
neuvottelivat jonkun aikaa keskenään huutaen toisilleen. Sitten
pakolaiset tulivat takaisin leiripaikalle nauraen, laulaen ja puhellen
ja näyttäen olevan mitä parhaimmissa väleissä adianalaisten kanssa,
joiden Chaka ja minä olimme luulleet tulleen vapauttamaan meitä.

Hetken kuluttua tuli eräs mies luoksemme ja sivallettuaan minua
kasvoihin virtahevon nahasta tehdyllä ruoskalla niin, että veri rupesi
vuotamaan, käski hän minun seurata tulen luo, jonka vieressä olevalla
lieolla Dala ja vangitsijaimme päällikkö istuivat. Nousin ja lähdin
miehen mukaan. Tultuani lähemmäksi käski Dala hyvin raa'asti minua
kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Ensin hän luetteli kaikki
kuvitellut minun muka hänelle tekemät vääryydet ja sanoi minun aina
myrkyttäneen Kareman mielen häntä vastaan, mikä oli kokonaan valetta.
Sitten hän syytti minua, etten ollut totellut Kareman määräystä palata
ajoissa takaisin ja että siten olin aiheuttanut Fumon ja Wandan
kuoleman.

Koetin puolustautua kumotakseni syytökset, mutta hän sanoi kieltäni
käärmeen kieltäkin liukkaammaksi ja vannoi, etten enää milloinkaan saa
tilaisuutta suhista myrkkyäni Kareman korviin. Hän kohotti jo keihäänsä
luultavasti tappaksensa minut, mutta hänen toverinsa Kifura, joksi
häntä sittemmin kuulin nimitettävän, esti sen tapahtumasta. "No olkoon,
sallikaamme hänen elää", sanoi Dala, "mutta luullakseni hän pian
toivookin kuolemaa." Ja käännyttyään puoleeni sanoi hän minulle:
"Frank, englantilaiset ovat tulleet ja odottavat sinua. Hararu on
lähettänyt kanootteja noutamaan sinua omien kansalaistesi luo."

Kiitollisuuden tunne värisytti koko olemustani ja huolimatta tuskista,
puupölkyistä ja muista vastuksista huudahdin: "Ah, Dala, vapauta minut
pian, hyvin pian, että voin lähteä omien kansalaisteni luo'
Saavuttuamme sinne annan sinulle paljon tavaroita -- pyssyjä, ruutia,
helmiä, vaatteita ja mitä ikinä vain haluat."

"Kuulkaa nyt hänen puhettaan!" sanoi Dala. "Koiraakin huonompi orja
lupaa minulle pyssyjä ja ruutia. Vaikka saisin kaikki valkoisten
miesten omassa maassaan valmistamat tavarat, en sittenkään veisi sinua
noihin englantilaisiin laivoihin, sillä vihaan sinua."

Polvistuin ja rukoilin itkussa silmin tuota kovasydämistä villiä
säälimään minua. Sanoin hänelle, että poistuttuani maasta ei Karema
mitenkään voinut määrätä minua perijäkseen, ja lupasin, etten puhu
sanaakaan hänen käytöksestään minua kohtaan, mutta turhaan, ja hän
kohotti jälleen keihäänsä tappaakseen minut, mutta Kifura ei sallinut
sen tapahtua.

"Kuulehan, adianalainen Dala!" sanoi Kifura. "Mitä tuon valkoisen
miehen tappaminen sinua hyödyttää? Hän on nyt minun omaisuuttani ja on
edelleenkin oleva. Jos tapat hänet, lähetän sanan Karemalle etkä sitten
ikinä pääse hänen sijaisekseen. Kuuntele neuvoani ja tule järkiisi.
Voiko kanssasi olevien miesten sanoihin luottaa yhtä hyvin kuin sinun?"

"Varmasti, sillä mitä minä sanon, sanovat hekin. He ovat minun ja
heidän henkensä on minun hallussani."

"Ota nyt järkesi vangiksi ja palattuasi Kareman luo sano hänelle:
'Löysimme tuon paikan, johon Frank oli jäänyt, mutta siellä oli
ainoastaan hänen kuollut ruumiinsa. Lähdin ajamaan takaa hänen
murhaajiaan, joita jäljistä päättäen oli ollut paljon, ja huomasin,
että toinenkin meikäläinen -- tuo toinen vankimme -- oli joutunut
heidän kynsiinsä. Saavutettuani viholliset onnistuin vapauttamaan
hänet.' Ota nyt tuo mies mukaasi ja englantilaiset antavat sinulle
kyllä pyssyjä, koska matkasi tarkoitus oli tuon valkoisen miehen
vapauttaminen."

"Mutta, Kifura, tuo orja, tuo Chaka, on Frankin ystävä ja kertoo pian
Karemalle, että Frank elää. Haluan tappaa hänet, ettei hän voi kavaltaa
minua."

"Malta mielesi, Dala! Elävä mies voi työskennellä ja minä voin käyttää
häntä hyväkseni. Lahjoita hänet minulle ja sano hänenkin kuolleen."

"Puhuakseni totta, Kifura, ei tuon orjan henki olisikaan minulle muuten
minkään arvoinen, mutta hän voi palata kyläämme ja kertoa Karemalle
totuuden."

"Ei, Dala, hän ei tule milloinkaan takaisin. Kukaan kerran Kifuran
kynsiin joutunut ei voi milloinkaan paeta."

"No, anna hänen sitten elää. Mutta Frank, anna minun tappaa hänet,
sillä niin kauan kuin hän on elossa, ei minulla ole rauhaa."

"En, älä luulekaan, sillä Kifuralla ei ole milloinkaan ennen ollut
valkoista vankia. Saavuttuani omaan kylääni sanovat kaikki minua
suureksi päälliköksi. Naiset tanssivat ja laulavat, ettei balabalaisten
joukossa ole ketään minunlaistani miestä, sillä ei milloinkaan vielä
ole kukaan balabalainen omistanut valkoista orjaa."

Seurasi sitten pitkä keskustelu noiden kuuluisuuksien välillä minun
tappamisestani. Vihdoin he päättivät, että minä ja Chaka jäämme Kifuran
haltuun ja Dala palaa Kareman luo ilmoittamaan meidät molemmat
kuolleiksi. Huolimatta siitä, että Dala oli halunnut tappaa minut,
lahjoitti Kifura hänelle kanootin, jotta hän pääsisi nopeammin virtaa
alas. Jos häneltä kysyttäisiin, mistä hän oli sen saanut, saisi hän
sanoa anastaneensa sen taistelussa balabalaisilta.

Saatuani käskyn palata Chakan luo menin sinne ja kerroin hänelle
Kifuran ja Dalan keskustelun pääsisällön.

"Ah, kunpa olisin vapaa", sanoi hän, "että voisin tappaa hänet ja
kuolla. Hän on kulkurikoiran synnyttämä saastainen rakki. Mutta, Frank,
niin kauan kuin Chaka saa olla kanssasi, on hän orjasi ja auttaa sinua
parhaan kykynsä mukaan."

Kului pitkä aika, ennenkuin nukuin, sillä huono onneni ja tieto, että
jollen olisi ollut tottelematon Kareman käskyille, olisin nyt omien
kansalaisteni joukossa, ehkä isäni ja veljeni luona, kiduttivat minua
vieden kaiken toivoni. Vihdoin väsyttivät kiivaat tunteenpurkaukseni
minut niin, että vaivuin raskaaseen uneen, josta äänekäs melu ja huudot
minut herättivät.

Nousin katsomaan, mikä sen oli aiheuttanut, ja näin kaikkien miesten
olevan hereillään ja juoksentelevan kuohuksissaan sinne tänne.
Katsahdin Chakaan, mutta hän ei enää ollutkaan vierelläni. Hetken
kuluttua kuulin jonkun huutavan kuin kuolemantuskissa. Koetin ryömiä
ääntä kohti, sillä pelkäsin urhoollisen toverini joutuneen vaaraan,
mutta pari miestä tarttui minuun heti ja vei minut Kifuran luo. Hänen
vieressään oli Dalan kuollut ruumis puukko rinnassa ja lyhyen matkan
päässä keihästetty Chaka.

Kifura määräsi, että jalastani riippuvan puupölkyn lisäksi oli
orjahaarukka sidottava kaulaani ja käteni sidottava selkäni taakse.

Sillä aikaa kuin hänen käskynsä pantiin toimeen, sain tietää, mitä oli
tapahtunut. Chaka oli huolimatta jalkaansa kiinnitetystä puupölkystä
onnistunut ryömimään Dalan makuupaikalle ja vetäistyään puukon tämän
vyöstä oli hän iskenyt sen Dalan sydämeen. Kun hän nousi, sattui
läheisyydessä palavan nuotion valo häneen, ja muudan balabalainen,
nähtyään mitä hän oli tehnyt, hälyytti silloin heti muut. Ennenkuin
Chaka oli päässyt kahdentoista jalan päähänkään vihollisensa ruumiista,
keihästettiin hänet kuoliaaksi.

Dalan miehet vaativat nyt kiihkeästi, että saisivat minut tappaa,
mutta Kifura ei suostunut luovuttamaan minua heille. Päivän
koittaessa erosivat sitten balabalaiset ja adianalaiset toisistaan,
viimeksimainittujen lähtiessä omaan kyläänsä ja balabalaisten ryhtyessä
jatkamaan matkaansa Ogowaita kohti.

Laahustin eteenpäin vaivalloisesti niin nopeasti kuin voin, sillä
jokainen pysähtymisyritys rangaistiin ruoskanlyönnillä, mutta vihdoin
minä kompastuin ja kaaduin voimatta enää nousta. Saadaksensa minut
jälleen jaloilleni polttivat ja kärvensivät villit vangitsijani minua
tulisilla hiilillä, mutta olin niin kokonaan lopussa ja väsynyt
elämään, ettei minua saanut mikään liikkeelle. Vihdoin käski Kifura,
nähtävästi peloissaan että kuolen, irroittaa pölkyn jalastani ja
haarukan kaulastani, ja koetti sitten miehineen saada minut jälleen
pystyyn. Mutta toivoen heidän tappavan minut pysyin itsepäisesti
paikoillani. Vihdoin oli heidän pakko kaataa muudan puu ja valmistaa
siitä noin yhdeksän jalkaa pitkä korento, johon he sitoivat minut
kiinni puunkuori- ja nahkahihnoilla. Sitten sai neljä miestä käskyn
kantaa minua.

He kohtelivat minua niin säälimättömästi kuin minulla ei olisi ollut
lainkaan tuntoa. Kulkiessaan paiskoivat he minua puita vasten, vetivät
minua piikkisten pensasten läpi, hinasivat minut kaatuneitten runkojen
yli ruhjoen minut kokonaan ja vieden melkein kaiken nahan ruumiistani.
Samaan aikaan kärpäset, pistelevät muurahaiset ja muut miellyttävät
hyönteiset takertuivat haavoihini imien vertani ja kokoutuivat niin
suurissa joukoin silmieni ympärille, että luulin tulevani sokeaksi. Kun
minut vihdoin nakattiin kuin pölkky erään vuotavan kanootin pohjalle,
luulin saaneeni jo tarpeeksi kärsiä kidutuksia, ja vaikka veneeseen
kompuroivat miehet astuivatkin päälleni ja ympärilläni lenteli
kaikenlaisia pörriäisiä, otaksuin nyt saavani levätä ja olla rauhassa.
Mutta hetken kuluttua huomasinkin, etteivät tuskani olleet vielä
loppuneet, sillä vaikka kanootin pohjalla oleva vesi olikin kylmää ja
nuo inhoittavat hyönteiset olivat poistuneet, turposivat kumminkin
siteeni vedessä niin, että ne syöpyivät ihooni kuin rautalangat.
Jäseneni ja koko ruumiini rupesivat ajettumaan, kaulaani kiedottu nuora
oli melkein kuristaa minut, niin että jokainen hengähdykseni oli hyvin
tuskallinen, ja toinen samanlainen otsani ympärille kiedottu tuntui
tunkeutuvan aivoihini.

Huomattuani, että minun oli mahdoton kärsiä sellaisia tuskia ja elää,
rukoilin ja pyysin heitä irroittamaan siteeni. Aluksi eivät he olleet
kuulevinansakaan rukouksiani, mutta lopulta käski Kifura katkaista
siteeni, sillä hän pelkäsi luultavasti minun kuolevan, jolloin hän ei
enää olisikaan voinut ylpeillä olevansa ensimmäinen, joka oli tuonut
elävän valkoisen vangin heidän maahansa. Tunsin heti helpotusta, vaikka
olinkin niin jäykistynyt ja avuton, etten kyennyt nousemaan
istuallenikaan, vaan olin pakotettu makaamaan edelleenkin kanootin
pohjalla muiden veneessäolijain potkittavana, poljettavana ja
syleksittävänä.

Koko päivän meloivat miehet virtaa ylös ja yön vietimme sen rannalla,
jolloin kanootit vedettiin maalle. Ollen iloissaan tietäessään
pääsevänsä pian kotiinsa tanssivat balabalaiset suurien tulien
ympärillä melkein koko yön, huolimatta päivän kuluessa sattuneista
ikävyyksistä. Kuumeisesta mielestäni näyttivät he jonkun tuomitun
sielun tuskista nauttivalta paholaisjoukolta.

Seuraavana aamuna lähdimme jälleen varhain liikkeelle. Noin kahdeksan
aikana, päättäen auringosta, kuulin veden pauhinaa, ja pian sen jälkeen
käännettiin kanootit maihin. Kaikki miehet menivät rannalle ja
kiskottuaan kuorta puista alkoivat he punoa siitä nuoraa. Heidän
puheestaan ymmärsin saapuneemme joillekin putouksille, joita ylös
kanootit oli vedettävä.

Vaikka en voinut kävellä, voimistuin kumminkin kohottautumaan
istualleni ja huomasin lukumme suuresti lisääntyneen, sillä joukkoon
oli ilmestynyt paljon naisia, joita en ollut ennen huomannut olevan
mukana ollenkaan. Otaksuin senvuoksi, ettemme olleet enää kaukana
matkamme päämäärästä.

Ensin en kiinnittänyt juuri ollenkaan heidän huomiotaan, mutta kun
muutamat naiset tuodessaan nuoranippuja kanootteihin huomasivat minut,
huusivat he heti toisille, että veneessä oli valkoinen mies. He
ympäröivät minut heti repien tukkaani, katsoen silmiini, tutkien
varpaitani ja sormiani, ja huutaen ja hälisten ihmettelivät ihoni
vaaleutta tahi paremmin sanoen sen sellaisia osia, jotka olivat osaksi
säilyttäneet alkuperäisen värinsä. Olin nimittäin niin likainen ja
auringon ja ilman paahtama, ettei luullakseni kukaan englantilainen
olisi voinut luulla minua näöstä päättäen omaksi kansalaisekseen.

Koetin rukoilla heitä huojentamaan jotenkin kärsimyksiäni, mutta he
nauroivat vain puheelleni, ikäänkuin olisin ollut jonkun vieraan
apinalajin edustaja, kunnes eräs vanha nainen tuli kanootille kantaen
raskasta kuorinippua.

Kun hän huomasi minut, ajoi hän ympärilleni kokoutuneet töllistelijät
tiehensä sanoen:

"Hänhän on ihminen kuten mekin ja kärsii samalla tavoin. Menkää
hakemaan lehtiä ja antakaa hänelle vettä!"

Sitten hän tuli kanoottiin ja istuuduttuaan viereeni alkoi hän sitoa
pahimpia haavojani lehdillä, jotka hän sijoitti niin hellävaroen kuin
meikäläisetkin kirurgit kääreensä.

Hänen hoitonsa soi minulle heti helpotusta, ja kun hän vielä antoi
minulle mitallisen raikasta rypälemehua, jota eräs toinen nainen oli
tuonut hänelle, alkoi toivo jälleen kyteä rinnassani. Kun hän osoitti
armeliaisuuttaan minulle, tuli Kifura katsomaan, mitä hän teki,
kieltäen häntä tuhlaamasta aikaansa orjan ja vangin vuoksi.

"Ah, Kifura", sanoi hän, "mies on kyllä kieltämättä orja ja vanki,
mutta onhan orjilla ja vangeillakin hermot ja he voivat kuolla kuten
muutkin. Sitäpaitsi on tämä mies valkoihoinen. Nyt kun Kifura tänä
iltana saapuu kotiinsa, ylistävät kyläläisemme tanssiessaan sinua
sanoen: 'Missään ei ole Kifuran laista miestä, sillä hän on
ensimmäinen, joka on tuonut valkoisen vangin Kitakaan' Kun huhu Kifuran
tuomasta valkoisesta miehestä leviää, saapuvat kaikki etäisten
kylienkin asukkaat häntä katsomaan ja sanovat, että Kifura todellakin
on suuri päällikkö Mutta jos nyt tämä vanki kuolee, ei tuo toteudukaan
ja ihmiset sanovat Kifuran valehtelevan eivätkä pidä häntä ollenkaan
muita parempana."

Naisen todistelu näytti hieman vaikuttavan Kifuraan. Hän käski vaimon
jatkaa hoitoaan, mutta samalla varoa, etten pääse pakenemaan, sillä
siinä tapauksessa menettäisi hänkin henkensä. Saatuaan niin ollen luvan
auttaa minua valmisti tuo vanhus, Teta, kuten hän sanoi nimensä olevan,
kanoottiin jonkinlaisen tuolin, jolla voin istua. Tehtyään kaiken mitä
hän voi mukavuudekseni sanoi hän minun saavan olla kanootissa
putouksissakin, sillä kukkuloiden yli kiipeäminen näytti olevan minulle
mahdotonta. Kun sitten illalla saavuttaisiin Kitakaan, sanoi hän
vievänsä minut omaan suojaansa ja hoitavansa minua kuin omaa poikaansa.

Kanootit tyhjennettiin nyt kokonaan ja kuhunkin jätettiin vain kolme
miestä pitämään niitä kohdallaan ja tyrkkimään niitä alemmaksi
kallioista ja vedenalaisista kivistä silloin kun niitä kiskottiin
putouksista ylös nuorilla, joiden valmistamiseen kaikki olivat ottaneet
ahkerasti osaa.

Päästyään rannasta sauvoivat miehet kanootit erään kapean niemen
toiselle puolelle, jolloin putoukset tulivat kokonaan näkyviin.
Hämmästyin nähdessäni mitä meillä oli edessä ja epäilin voivani
nykyisessä heikossa tilassani kestää koko kulkua, sillä vesi syöksyi
alaspäin kuudenkymmenen asteen kulmassa kuohuen ja kohisten vaahdosta
esiinpistävien ja terävien kallioiden ympärillä.

Kun kanootit oli saatu putouksen alla olevaan tyyneen kohtaan,
kiinnitettiin niiden keuloihin köydet, joihin rannalle ja sen
yläpuolella oleville kallioille kokoutuneet miehet tarttuivat. Mutta
ennenkuin kanootit aloittivat oikean nousunsakaan putouksesta, heitteli
putouksen alla olevassa kattilassa kuohuva vesi niitä sinne tänne,
ollen vähällä täyttää ne vedellä tahi kaataa. Kanootti, jonka avuton
matkustaja minä olin, oli viimeinen, joten minulla oli kosolti aikaa
katsella ja punnita noita vaaroja, jotka meidänkin oli läpäistävä.
Ensimmäinen pääsi turvallisesti putouksen alla olevista kiehuvista ja
pärskyvistä kuohuista itse putoukseen, johon sen keula heti sukelsi
niin, että se täyttyi vedellä. Mutta kanootti ei kumminkaan kaatunut ja
vesi virtasi perästä takaisin jokeen vieden mennessään paljon pieniä
esineitä, joita niiden omistajat eivät olleet viitsineet korjata
talteen. Huomasin heti, että jos meidän kanootille käy samoin, vievät
aallot minut mennessään, jolloin varmasti hukun.

Tuo ystävällinen vanha nainen, Teta, seisoi rannalla lähellä minua.
Kutsuin hänet luokseni ja ilmaisin hänelle pelkoni. Hän nauroi ja
lohdutti minua kuin avutonta lasta sanoen varmasti, että sellainen oli
mahdotonta, mutta lopulta hän kumminkin tuli hieman levottomaksi ja
irroitettuaan vyötäreiltään vaatekappaleen sitoi hän minut sillä
kainaloitteni alta varmasti takanani olevaan kanootin laitoja
yhdistävään poikkipuuhun.

Juuri kun hän sai työnsä lopetetuksi, ilmaisi kova huuto ensimmäisen
kanootin turvallisesti saapuneen putouksen niskaan. Köydet
juoksutettiin nyt jälleen alas ja kiinnitettiin toiseen kanoottiin.
Näin, miten se päästyään putoukseen sukelsi siihen samoin kuin
edellinenkin, ja olin iloinen, että Teta oli suostunut sitomaan minut
kiinni. Koska minulla ei ollut muutakaan työtä, katselin tuota nousua
hyvin tarkkaavaisesti ja huomasin, että kanootissa olevien miesten oli
hyvin vaikea estää sitä musertumasta kallioihin ja kaatumasta ja näytti
se usein aivan mahdottomalta. Mutta sekin pääsi perille turvallisesti
ja samoin kolmas ja sitten tuli meidän vuoromme.

Minusta ei tuntunut ollenkaan mukavalta ensimmäinenkään tutustuminen
kuohuihin, jotka täyttivät kanootin puoleksi vedellä. Kun kanoottimme
sukelsi putoukseen sen juurella, painoi vesi minua sellaisin voimin,
että luulin viimeisenkin hengenpihauksen lähtevän ruumiistani. Mutta
kanootin keula kohosi jälleen vedestä noustessamme ylemmäksi, jolloin
melkein kaikki vesi virtasi pois perästä vieden kaiken irtaimen
mennessään.

Tarkastellessani hidasta ja vaarallista kulkuamme näin, ettemme
useinkaan päässeet tuumaakaan eteenpäin, vaan liuvuimme takaisin,
joutuen joskus hyvin lähelle kallioita. Kanootissa olevat miehet saivat
ponnistaa niin paljon kuin jaksoivat estääkseen sitä murskautumasta
kiviin.

Kuljettuamme jonkun matkaa huomasin meidän joutuneen keskemmälle
putousta kuin muut kanootit, ja rannalta kanoottiimme ulottuva köysi
lauloi kuin harpun kieli veden painaessa meitä takaisinpäin. En tiedä
mistä se johtui, mutta eräs parin sylen päässä keulasta oleva solmu
veti omituisesti huomioni puoleensa ja pian näinkin sen antavan perään.
Kanootissa olevat miehet näkivät sen myös ja huusivat kaikin voimin
rannalla ja kalliolla oleville ystävilleen, että he antaisivat veneen
liukua takaisin köyden uudestaan kiinnittämistä varten, mutta kuohujen
pauhu esti heidän huutonsa kuulumasta selvästi, ja rannalla olevat
miehet rupesivat kiskomaan vain kovemmasti luullen veneessä olevien
toverien kehoittavan heitä vain suurempiin ponnistuksiin.

Solmusta esiinpistävät köydenpäät lyhenivät lyhenemistään ja meidän oli
nyt vain odotettava, kestääkö se niin kauan, että pääsemme putouksen
niskaan, vai aukeneeko se. Matkamme edistyi hitaasti ja olimme jo
melkein turvassa, kun eräs myötävirtaan uiva tukki törmäsi kanoottimme
keulaa vasten. Tätä lisäpainoa ei solmu voinut kestää, vaan aukesi.

Kanootti kääntyi heti kallioita vasten liukuen muutaman alapuolelle
veden syöksyessä sen yli. Se kaatui melkein kyljelleen, jolloin siinä
olevat kolme miestä syöksyivät kuohuihin. Olin joutunut mitä
vaarallisimpaan tilanteeseen, sillä huolimatta ylitseni pursuavasta
vedestä, joka oli melkein tukehduttaa minut, odotin joka silmänräpäys,
että toinen köysi hankautuu poikki kallioita vasten, jolloin kanootti
ja minä heti olisimme murskautuneet kuohuissa palasiksi. En voinut
tehdä mitään pelastuksekseni, ja aika, jonka vietin tuossa asennossa
odotellessani loppua, tuntui minusta iankaikkisuudelta.

Olin jo menettänyt kaikki toivoni ja rupesin rukoilemaan syntejäni
anteeksi, kun tunsin kanootin tärisemisen loppumisesta, ettei köysi
enää hankautunutkaan kallioita vasten. Sitten tunsin, miten minua
jälleen kiskottiin veden läpi, ja kanootin pyörähdellessä ympäri
kallioiden yli kulkiessaan jouduin usein sukkeloonkin.

Juuri viimeisellä hetkellä löin pääni niin kovasti jotakin
puunkappaletta tahi kiveä vasten, en voi sanoa kumpaako, että pyörryin.
Kun tulin tajuihini, huomasin makaavani rantakalliolla ja vanha Teta
oli kumartunut puoleeni valellen otsaani vedellä. Huomattuaan, että
olin avannut silmäni, käski hän minun olla iloinen, koska minulla on
niin voimakas jumala, ettei hän ollut sallinut minun hukkua kuohuihin.
Hänen lohdutuksensa ei tyynnyttänyt mieltäni juuri ollenkaan, sillä
luultavasti oli tulevaisuudella varastossa minulle yhtä paljon
kärsimyksiä kuin menneisyydelläkin oli ollut, ja kuolema niin ollen
olisi ollut suuri laupeuden osoitus minulle. Teta kertoi minulle, että
nuo kanootissa olleet kolme miestä olivat hukkuneet, jolloin en voinut
olla ajattelematta, että kaikki kanssani vaaroihin joutuneet näyttivät
joutuneen saman kovan kohtalon uhreiksi. Ensin Fumo ja Wanda, sitten
Chaka ja Dala, ja nyt nämä kolme balabalaista olivat kaikki kuolleet,
kun sitä vastoin minä, joka olin ollut suuremmissa vaaroissa kuin
yksikään heistä, olin vielä hengissä.

Ajatellessani tätä haihdutti kumminkin kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan
pelastuksestani toivottomuuteni, ja Tetan avulla nousin istumaan ja
katsoin ympärilleni. Näin, että tuo sivuuttamamme putous oli vain
noustavanamme olevien koskien alimmainen osa, sillä niskassa olevan
suvannon takana oli monta noin parinkymmenen jalan korkuista jyrkkää
putousta, joiden niskaan miehet parhaillaan kiskoivat kanootteja.

Minut sijoitettiin nyt toiseen kanoottiin ja melottiin suvannon päähän.
Teta, joka oli jälleen käärinyt vartalonsa ympärille tuon siteenäni ja
luultavasti hänen ainoana vaatetuksenaan olleen kangaskappaleen, jäi
myöskin veneeseen ja sain nojata päätäni hänen syliinsä. Hänen
johdollaan kannettiin minut sitten hellävaroen kallioiden yli ja
sijoitettiin toiseen kanoottiin, jossa me pian pääsimme balabalaisten
kylistä suurimpaan, Kifuran komeaan hökkelikaupunkiin.

Päästyämme sinne vei Teta minut omaan majaansa ja rupesi hoitamaan ja
ruokkimaan minua huolellisesti. Vaikka paranemiseni tapahtuikin
hitaasti ja pitkäpiimäisesti, sain kumminkin vihdoin terveyteni ja
voimani takaisin. Heti kun voin ruveta kävelemään, rupesin kiihkeästi
suunnittelemaan pakoa ja aioin, jos suinkin oli mahdollista, lähteä
myötävirtaan päästäkseni jälleen yhteyteen ystävieni Kareman, Tomin ja
Jack Spratin kanssa. Huomasin kumminkin, että kaikkia liikkeitäni
vahdittiin niin tarkasti, etten voinut ajatellakaan karkaamista. Kun
uskoin aikomukseni Tetalle, sanoi hän, ettei sellaista kannattanut
ajatellakaan. Hän käski minun vain jäädä tyynesti sinne, missä nyt
olin, ja odottaa kärsivällisesti hetkeä, jolloin Kifura sallisi minun
poistua.

Kysyttyäni, oliko kauppiasten tapa matkoillaan tulla aina Kitakaan
asti, vastasi hän, etteivät putousten alapuolella asuvat ihmiset
milloinkaan nousseet niiden niskaan ja senvuoksi voivatkin balabalaiset
hallita koko joen yläjuoksun varrella tapahtuvaa kauppaa.

Näin lähetettävän suuria orjajoukkoja ja norsunluumääriä jokea alas, ja
yritin lupaamalla mitä suurimpia korvauksia taivuttaa noita miehiä
viemään sanan Karemalle, että olin vielä hengissä, mutta ponnistukseni
saivat vain aikaan sen, että minun toimiani ruvettiin seuraamaan vielä
tarkemmasti kuin ennen ja minut muutettiin Tetan asunnosta Kifuran
majan vieressä olevaan pienempään majaan. Balabalaisten joukossa
oloaikanani ei minua milloinkaan kohdeltu huonosti, koska minua
pidettiin jonkinlaisena pyhänä olentona. Minulle annettiin aina
tarpeeksi ruokaa ja kangasta, josta koetin valmistaa itselleni
eurooppalaistyylisiä vaatteita. Alkuasukkaat ihailivat niitä niin
kovasti, että minusta tehtiin heti Kifuran ja hänen ministeriensä
hoviräätäli.

Koska minulla oli aina riittävästi ruokaa ja juomaa, vaivuin vähitellen
sellaiseen välinpitämättömyyteen, ettei mieltäni kiinnittänyt muu kuin
kuluvan päivän tapaukset enkä tiennyt ajan kulusta enää mitään.
Seuraavat tapaukset herättivät minut vihdoin tuosta tilasta.

Kifura balabalaisineen tappeli aina jonkun naapuriheimon kanssa orjista
ja norsunluusta ja muutamassa taistelussa kaatui sitten paljon
balabalaisia ja Kifura itse joutui vangiksi. Tiedon hänen tappiostaan
ja vangiksi joutumisestaan toi kylään eräs pappi, jonka piti viedä
paljon kankaita, helmiä ja muuta tavaraa hänen lunnaikseen.

Kylän vanhimmat kutsuttiin kokoon neuvottelemaan asiasta, ja koska
halusin tietää heidän päätöksensä, menin kuuntelemaan heidän
keskusteluaan. Heti kun pappi huomasi minut, kysyi hän, mistä olin
tullut ja mitä tekemistä valkoisella miehellä oli Kifuran kylässä. Kun
hänelle kerrottiin, että olin Kifuran valkoinen mies, sanoi hän,
etteivät he voi sietää, että Kifuralla on jotakin sellaista, jota ei
heillä, hänen voittajillansakaan, ole. Mutta jos he luovuttavat minut
heille, vapauttavat he Kifuran ja hänen miehensä enemmittä maksuitta.

Koska tuloni aiheuttama kummastus ja mielenkiinto olivat jo haihtuneet,
eivät vanhimmat pitäneet minua enää juuri minkään arvoisena, vaan
suostuivat mielellään ehdotukseen. Seuraavana päivänä läksi joukko
miehiä, ottaen minut mukaansa, paikalle, jossa vaihdon piti tapahtua.
Ennen poistumistani sain kumminkin sanoa jäähyväiset ystävälliselle
suojelijattarelleni Tetalle, joka itki erotessamme, sanoen
rakastaneensa minua kuin omaa poikaansa miehensä ja lastensa kuoleman
jälkeen. Avattuaan erään tuohirasian, jossa hän säilytti kalleimpia
aarteitaan, otti hän sieltä helminauhan, josta riippui kiiltävä
simpukan kuoren kappale. Antaessaan sen minulle sanoi hän sen
suojelevan minua monilta vaaroilta, sillä hänen miehensä oli saanut sen
eräältä henkilöltä, joka oli vaeltanut melkein koko maailman ympäri.

Eroaminen vanhasta ystävästäni tuntui minustakin hyvin ikävältä, ja
luullakseni ei minun tarvitse ollenkaan kainostella sanoessani, että
itkin katkerasti, kun seuralaiseni veivät minut hänen luotaan
päästäksensä lähtemään matkalle.

Uudet isäntäni asuivat kaukana Ogowain lähteillä ja matkamme heidän
maahansa oli pitkä ja vaivalloinen. Minua ei kohdeltu huonosti, vaan
ainoastaan vartioitiin tarkasti, etten pääsisi pakenemaan. Päästyämme
perille kuulin päällikön kylän olevan Alima-nimisen joen rannalla. Joki
laski kuulemma monen päivän matkan päässä erääseen toiseen suurempaan,
jonka varrella asuvat ihmiset kävivät kauppaa valkoisten miesten
kanssa.



XV.

PAKO JA KIINNIJOUTUMINEN.


Noin kuusi kuukautta myöhemmin oli minut vaihdettu Kifuraan, ja kun
sadekausi loppui, herättivät matkavalmistukset Alimaan, jonne piti.
vietämän paljon orjia ja koottu sellaiset määrät, että päällikkö itse
aikoi tulla johtajaksi, ja minä kuulin vanhusten keskustelevan siitä,
otetaanko minut mukaan vai ei.

Muutamat sanoivat, että jos toiset heimot, joiden maiden kautta meidän
oli matkustettava, näkevät minut, tulee heille varmasti sellainen halu
saada minut haltuunsa, että he hyökkäävät matkueen kimppuun, ja
senvuoksi oli minun läsnäoloni vain vahingoksi kaikille. Toiset taasen
olivat sitä mieltä, että koska useimmat heimot olivat vain kuulleet
puhuttavan valkoisista miehistä, jotka valmistivat jonkun ihmeellisen
voiman ja taikatemppujen avulla noita Afrikan alkuasukasten niin
suuressa arvossa pitämiä helmiä, messinkinappeja, huiveja ja kankaita,
niin he, nähdessään nyt erään tuon oudon ja yliluonnollisen rodun
edustajan olevan heidän maansa kautta kulkevien miesten orjana,
tunnustavat heidän jumalansa vahvemmaksi valkoisen miehen jumalaa ja
heidät itsensä kaikkia muita mustia heimoja paljon voimakkaammiksi.
Asiain niin ollen eivät he uskalla hyökätä matkueen kimppuun eivätkä
ahdistaa sitä muullakaan tavalla.

Näitä molempia seikkoja punnittiin puolelta jos toiseltakin ja, kuten
ymmärrettävää on, kuuntelin minä hörölläkorvin. Toivoin nimittäin,
saavuttuamme tuolle matkamme päässä olevalle suurelle joelle, tapaavani
joskaan en valkoista miestä, niin ainakin jonkun, joka olisi
alituisessa vuorovaikutuksessa rannikon kanssa. Löydettyäni sellaisen
ajattelin voivani taivuttaa hänet lunastamaan minut vapaaksi ja
lähettämään minut johonkin valkoisten miesten luo. Otaksuin, että
vaikka joutuisinkin orjakauppiasten haltuun, voisi seikkailujeni ja
kärsimysteni kuuleminen taivuttaa kovasydämisenkin heistä auttamaan
minua pääsemään omaan maahani.

Asian pohtiminen jatkui monta päivää. Lopulta näytti jo siltä, että nuo
minun kylään jäämiseni puolesta väittelijät pääsisivät voitolle, kun
eräänä aamuna päällikön vaimo ilmoitti nähneensä unen, jossa hänelle
oli sanottu, että valkoisen miehen läsnäolo tuo onnea matkailijoille.
Koska yleisesti tiedettiin, että nainen oli melko läheisesti suhteissa
pahoihin henkiin, kuunneltiin hänen sanojaan, ja kun kolmen päivän
kuluttua matkue läksi, olin minä siinä mukana, kumminkin neljän miehen
erikoisen silmälläpidon alaisena. He olivat saaneet ankarat määräykset
tappaa minut heti, jos yritin paeta tahi koetin jollakin tavoin päästä
muukalaisten yhteyteen.

Sitäpaitsi oli ryhdytty ankariin varovaisuustoimenpiteihin, etten voisi
viekkaudella tehdä tyhjäksi vartijaini valppautta. Käteni oli aina,
lukuunottamatta syöntiaikoja, sidottu selkäni taakse, ja ranteisiin
sidottu nuora oli kiinnitetty muutaman vartijani vyötäisten ympärille.
Sitten oli pääni peitetty jonkinlaisella nahkakypärillä tahi hilkalla,
jotten näkisi kuljettavaa matkaa.

Siten sidottuna ja sokaistuna sijoitettiin minut erääseen kanoottiin.
Tunsin pian, että miehet meloivat kovasti. He lauloivat kaikista niistä
ihmeellisistä tavaroista, joita he luulivat saavansa vaihtaa orjillaan
ja norsunluullaan, ja miten he sitten palattuaan saisivat olla aivan
laiskoina, tanssia, laulaa ja juoda aamusta iltaan ja illasta aamuun.

En voinut tietystikään nähdä mitään ympäröivistä maisemista, mutta kuta
kauemmaksi kuljettiin, sitä varmempi olin, että lähestyimme
lähestymistämme merta. Oloni epämukavuudet vaivasivat minua hyvin
vähän, koska tiesin, että jokainen päivä vei minua lähemmäksi vapautta
ja valkoisia, kuten toivoin, sivistyneitä miehiä.

Iltaisin, kun sijoituimme yöksi virran rannalle tahi pysähdyimme
johonkin matkamme varrella olevaan kylään, vietiin minut kanootista
maihin ja vaaleita kasvojani näytettiin sen maan asukkaille, jonka
kautta kuljimme. Isäntäni kerskailivat äärettömästi jumalansa suurta
voimaa, joka oli tehnyt heistä onnellisia valkoisen miehen omistajia,
lisäten aina, että minussa piilevät monet kummalliset voimat olivat
peloittavat.

Onneksi, kun minua näytettiin, huomasin, että minua katsomaan tulleet
ihmiset halusivat saada minut haltuunsa, jotta voisin käyttää noita
voimiani heidän hyödykseen. Lintuja, munia, hunajaa, hedelmiä ja
maapähkinöitä lahjoitettiin minulle usein, ja joskus heidän toivonsa
saada onnea voi niin voittaa heidän synnynnäisen ahneutensa, että
minulle joskus annettiin joku vuohi tahi sikakin. Hymyilin aina,
koettaen näyttää hyvin tyytyväiseltä, koska huomasin, että kuta enemmän
lahjoja tuotiin, sitä paremmin kohtelivat isäntäni minua. Vaikka
ainoastaan sain pitää pienen osan noista lahjoista, toivoin kumminkin,
että isäntäni valppaus minua näyttäessään heikontuisi ja että tuo
kypäri, joka tässä kuumassa ilmastossa oli melkein sietämätön, ajoissa
poistettaisiin, sillä niin usein kun kuulin ihmisten rannalta huutavan
haluavansa nähdä valkoisen miehen ja tahtovansa lahjoittaa tavaroita
saadaksensa katsella hetkisenkään hänen kasvojaan, juolahti karkaaminen
mieleeni.

Matkamme läheni vihdoin loppuaan ja muutamien päivien kuluttua
saavuimme, kuten minusta näytti, saariselle järvelle, jota joka
puolelta ympäröivät jyrkät valkoiset hiekkarannat. Myöhemmin huomasin
kumminkin, että se olikin vain Aliman suussa olevan suuremman virran
laajennus, virran, joka ei ollut mikään muu kuin tuo mahtava Kongo.

Batekelaiset, joiksi tuon jokijärven pohjoisen rannan asukkaita
sanottiin, olivat viekkaita ja innokkaita kauppiaita. Muutamia päiviä
tulomme jälkeen heidän luokseen vaikutti minuun hyvin omituisesti eräs
mitätön tapaus, koska se näytti minusta ennustavan, ettei vapautumiseni
hetki kurjista olosuhteistani ollut enää kaukana.

Sattui nimittäin, että kun erään kylän päällikkö, joka oli halukas
ostamaan sinne kaupaksi tuomamme orjat ja norsunluun, tuli sopimaan
isäntäini kanssa, toi hän mukanaan muutamia suuria astioita täynnä
heidän panemaansa olutta. Sen sijaan että hän olisi tuonut mukanaan
noita siellä tavallisesti juoma-astioiksi koverrettuja kurpitsankuoria,
olikin hänellä kädessään tavallinen savikannu, jossa oli eräs
cliftonilainen maisema ja sen alla kirjoitus: "Lahja hyvälle
cliftonilaiselle pojalle."

Kaikki eurooppalainen rihkama, lukuunottamatta helmiä ja
kangaskappaleita, oli ollut kauan poissa näkyvistäni, ja nähdessäni nyt
tuon kannun, jollaisia olin nähnyt satoja kauppojen ikkunoissa hauskan
kouluaikani kestäessä, hyökkäsi oikea muistojen armeija sydämeeni
tahtoen kuin lohduttaa minua, ettei minun tarvitse olla huolissani.
Epäilemättä oli tuo kannu, jouduttuaan Englannissa johonkin
bristolilaiseen laivaan, ehkä Petreliin itseensä, kulkeutunut tähän
vieraaseen ja tuntemattomaan maahan teitä, joita myöten minäkin ehkä
voin päästä meren rannikolle.

Minusta tuntui kuin tohtori Poynter, vanha Abe ja koulutoverini
olisivat lähettäneet näin sanan minulle, että pysyisin rohkeana.
Katsoessani sitä jouduin niin oudon ja voimakkaan mielenliikutuksen
valtaan, että, kun käteni eivät silloin sattuneet olemaan kiinni,
kiersin ne tuon tuntemattoman savipalasen ympärille ja peitin sen
suuteloilla.

Kun omistajat huomasivat, miten tuon kannun näkeminen liikutti
mieltäni, luulivat he sitä heti joksikin mahtavaksi taikakapineeksi,
joka, jos vain onnistuisin saamaan sen omakseni, auttaisi minua
aiheuttamaan heille joitakin ikävyyksiä tahi vapauttaisi minut.
Batekelaisten päällikkö luuli sitä myöskin sellaiseksi ja sieppasi sen
heti kädestäni, etten ennättäisi pakottaa kaikkia läsnäolevia
tottelemaan käskyjäni. Käteni sidottiin jälleen lujasti selkäni taakse
ja sitten kytkettiin minut läheisyydessä olevaan paaluun. Uudesta
paikastani näin kumminkin kaiken, mitä tapahtui.

Omistajani halusivat niin kiihkeästi tuota kannua omakseen, että he
lupasivat antaa siitä paljon norsunluuta ja orjia. Kun päällikkö
huomasi heidän kiihkeän toivonsa, hylkäsi hän kaikki heidän
tarjouksensa, ja lopulta ymmärsin heidän viittauksistaan ja minuun päin
suunnatuista katseistaan, että kysymyksessä oli minun vaihtamiseni
tuohon kannuun.

Tuo batekelainen päällikkö oli nähnyt satoja tuollaisia nyt
kysymyksessä olevia kannuja, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt valkoista miestä, ja isäntäni, vaikka he olivatkin ylpeitä
omistaessaan valkoisen orjan, halusivat vielä kiihkeämmästi saada tuon
kannun omakseen, jota he sen aiheuttaman mielenliikutukseni takia
luulivat hyvin voimakkaaksi taikakaluksi. Kuten sitten myöhemmin sain
kuulla, olivat he perustelleet päätöstään siten, että koska luultavasti
meidän molempien omistaminen olisi käynyt heille hyvin vaaralliseksi,
sillä olisihan jonakin laiminlyönnin hetkenä tuo kannu voinut joutua
minun haltuuni, jolloin olisin sen avulla voinut kostaa heille kaikki
kärsimäni vääryydet ja loukkaukset, pitivät he parempana luopua minusta
vaihtamalla minut tuohon kannuun, joka korkeintaan oli neljänkymmenen
pennin arvoinen.

Niin pian kuin kauppa oli tehty, irroitettiin minut paalusta ja
luovutettiin uudelle isännälleni. Hän vei minut kanoottiinsa ja
kuljetti minut noin neljä penikulmaa alempana olevaan kyläänsä, jossa
hän antoi minut äitinsä, ryppyisen seitsenkymmenvuotiaan akan haltuun.
Tämä näytti hallitsevan poikansa lukuisia vaimoja ja orjia rautaisin
kourin.

Huomasin pian, miten vähän tuo vanha syöjätär kunnioitti valkoista
ihoani. Minun oli pakko työskennellä hänen pelloillaan ja koota risuja,
kuten muidenkin orjien; ainoat erotukset minun ja heidän välillään
supistuivat vain siihen, että olin tarkemmasti vartioitu ja kun minua
luultavasti pidettiin arvokkaampana, minulle annettiin parempaa ruokaa
ja siistimpi asunto.

Vanhat isäntäni matkustivat takaisin omaan maahansa pian sen jälkeen
kuin he olivat luopuneet minusta. Jonkun ajan kuluttua luulin
huomaavani, että karkaaminen batekelaisten luota meren rannikolle
voipi ehkä käydä päinsä, sillä vartiointini muuttui vähitellen
huolettomammaksi. Tuo meidän kaitsijaksemme määrätty vanha velho sokeni
ja vanheni niin, ettei hän kyennyt vahtimaan poikansa omaisuutta niin
tarkasti kuin ennen. Voin senvuoksi useinkin keskustella muiden
miesorjien kanssa ja solmia ystävyysliiton erään Duma-nimisen minua
pari vuotta vanhemman orjan kanssa.

Duma kertoi minulle kuuluvansa erääseen alempana joessa olevien
vaarallisten putousten alapuolella asuvaan heimoon, ja ellei hän olisi
pelännyt noita putouksia, olisi hän jo aikoja sitten varastanut
kanootin ja palannut oman heimonsa luo ja omaan kotiinsa.

Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei ollut koettanut päästä noiden
putousten ohi maitse, vastasi hän matkan olevan pitkän ja vaivalloisen.
Villien petojen ja villien miesten taholta pelättäviä vaaroja oli niin
paljon ja suuria, ettei hän sanonut yksinään uskaltaneensa antautua
niille alttiiksi. Muiden miesorjien joukossa ei ollut ketään, johon hän
olisi voinut luottaa niin paljon, että hän olisi voinut tahtoa häntä
mukaansa. Hän ei ollut uskaltanut puhuakaan heille karkaamisesta
pelosta, että he kavaltaisivat hänet. Mutta jos halusin yhtyä hänen
kanssaan tuohon uhkapeliin, koettaisi hän varastaa kanootin paetaksemme
sitten ensi uudenkuun aikana, jolloin yöt olivat pitkät ja pimeät.

Meidän oli pakko odottaa ainakin pari viikkoa, ennenkuin tuo sopiva
aika paollemme koittaisi. Kokosimme tuona aikana eväitä matkallemme,
muutamia keihäitä, jousen ja nuolia, pienen verhon ja muutamia muita
pieniä esineitä, kuten tulen sytytysvehkeitä, saviruukun ja pienen
kirveen. Kaikki nämä esineet piilotimme erääseen virran äyräässä
olevaan luolaan lähelle kylän kanoottien tavallista satamapaikkaa.
Karttaaksemme epäluuloa, jonka alituinen oleskelemisemme kanoottien
luona ehkä voi herättää, kalastimme ahkerasti ja veimme hyvin tarkasti
kaiken saaliimme vanhalle vartijattarellemme, joka piti paljon kalasta
ja saadessaan niitä oli aina hyvällä tuulella.

Noin kolme päivää ennen määrättyä karkaamispäiväämme tuli Duma hyvin
kiihdyksissään luokseni. Hän kertoi minulle, että eräs naisorja, joka
kuului hänen kansaansa, oli saanut selville karkaamisaikeemme ja tahtoi
itsepäisesti päästä mukaamme. Ellemme suostu, oli hän aikonut ilmoittaa
pakoaikeemme päällikölle.

En ollut ollenkaan pahoillani, että joku kolmaskin henkilö tahtoi yhtyä
seuraamme, mutta mieluummin olisin suonut, että tuo kolmas olisi ollut
mies. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin ilmeinen, ja ettei hän vääjännyt
mitään, sen hän todisti pian toisellakin tavalla.

Läksin Duman ehdotuksesta katsomaan tuota hänen kansalaistaan, joka oli
solakka noin kahdeksantoista vuotias vahva tyttö. Hän sanoi olevansa
yhtä taitava melomaan kanoottia kuin miehetkin ja kehui jaksavansa
kantaa raskaita taakkoja ja marssia kauas lepäämättä. Heti kun hän näki
minut, kysyi hän, osaanko käyttää valkoisten miesten rautaputkia, jotka
sylkevät tulta.

Tietysti ymmärsin hänen tarkoittavan pyssyä ja sanoin senvuoksi
osaavani varmasti käyttää sellaista. Silloin hän kertoi, että
päälliköllä oli sellainen majassaan, ja hän lupasi koettaa varastaa sen
minulle. Sanoin hänelle, etten voi tehdä pyssyllä mitään, ellen saa
myöskin tuota mustaa pulveria, jota se syöpi, ja siihen kuuluvia
sytytinkiviä, joten jos hän onnistuu saamaan pyssyn, on hänen
hankittava siihen ampumatarpeetkin. Sen hän sanoi heti muuttavan asian
vaikeammaksi, mutta jos lupaan antaa hänelle tuon Tetan erotessamme
kaulaani ripustaman helminauhan simpukankuoripalasineen, lupasi hän
taivuttaa erään päällikön vaimon, jonka haltuun pyssyyn kuuluvat
ampumatarpeet oli jätetty, tuomaan ne meille kanoottiin.

Hän sanoi myöskin, että meidän oli karattava heti seuraavana yönä ja
lähdettävä nyt heti kalastamaan, ettei poissaolomme orjien asunnosta
herättäisi huomiota. Nyt kun hän oli yhtynyt meihin, oli hän todellakin
paljon rohkeampi kuin Duma ja minä yhteensä. Suostuttuamme hänen
ehdotukseensa päätimme lähteä, ja vähän ennen auringon laskua työnsimme
kanoottimme vesille lähteäksemme muka kalastamaan, mutta pimeän tultua
palasimmekin takaisin ja sijoitettuamme matkavarusteemme niiden
piilopaikasta kanoottiimme rupesimme odottamaan Pipaa, joksi
liittolaistamme sanottiin.

Kun me siinä levottomasti odotimme hänen tuloaan, näimme äkkiä suuren
joukon kanootteja joella. Peläten hänen kavaltaneen meidät, aioimme
juuri lähteä viemään matkatavaroitamme niiden kätköpaikkaan takaisin,
kun me iloisesti hämmästyimme kuullessamme hänen huutavan meille, että
hän oli onnistunut saamaan pyssyn ampumatarpeineen. Sitten hän oli
irroittanut kaikki nuo kanootit, jotka äsken olivat niin hirveästi
säikähdyttäneet meitä, ja pyysi nyt meitä tulemaan hänen avukseen, että
hän saisi irroitetuksi loputkin, joita hän ei yksin kyennyt saamaan
liikkeelle.

Tunnustan, että Pipan rohkeus ja pyyntö sekä ilahduttivat että
hämmästyttivät minua. Kiiruhdin Duman kanssa heti hänen avukseen.
Saimme pian kaikki kylän kanootit veteen ajelehtimaan myötävirtaan,
lukuunottamatta kolmea tahi neljää, joita emme yhteisin voiminkaan
saaneet liikkeelle, koska ne olivat niin suuret. Etteivät batekelaiset
voisi käyttää niitä takaa-ajoomme, sitten kuin he olivat huomanneet
meidän pakomme, särjimme ne käyttökelvottomiksi. Niin pian kuin olimme
saaneet tämän viisaan ja välttämättömän turvallisuustoimenpiteen
suoritetuksi, sijoituimme omaan kanoottiimme. Duman ja Pipan ruvetessa
melomaan sain minä tilaisuuden tarkastella Pipan tuomaa pyssyä, joka
oli ainoa batekelaisten siihen aikaan omistama ampuma-ase.

Se oli niin omituisen näköinen vehje, että se Englannissa olisi
varmasti ostettu johonkin museoon tahi vanhain tavarain kauppaan, sillä
sellaisella ei siellä kukaan olisi uskaltanut ampua. Piippu oli hirveän
pitkä ja kiinnitetty tukkiin useilla kapeilla vaskirenkailla. Perä,
johon oli naulattu pieni norsunnahkapalanen estämään sitä kulumasta,
oli koristettu leikkauksilla ja seepran nahasta valmistetulla
kärpäsläpällä, puhumattakaan siitä, että se oli hyvin suora ja kömpelö.
Mutta vaikka se olikin tuollainen kömpelö ja raskas ase, huomasin sen
lukon kumminkin olevan hyvässä kunnossa. Tuolla Tetan lahjalla
vaihtamassani patruunakotelossa oli paitsi ruutia ja muutamia rautaisia
kuulia myöskin piikiven kappaleita. Pantuani sellaisen paikoilleen
latasin pyssyn ja harjoittelin vähän aikaa sillä tähtäämään. Sitten
asetin sen huolellisesti kanootin pohjalle saadakseni sen heti käsiini
tarpeen tullen. Tartuin sitten melaan yhtyäkseni Duman ja Pipan
ponnistuksiin pidentää meidän ja entisten isäntiemme välistä matkaa,
ennenkuin pakomme huomattaisiin.

Virran suosiollisella avulla olimme päässeet noin seitsemän penikulman
päähän, kun tulen loimu ilmaisi meille, että kylän asukkaat oli
hälyytetty liikkeelle. Huomasimme pian, ettei vaara uhannut meitä
ainoastaan takaa, vaan myöskin edestäpäin. Hälyytys levisi pian, ja
tulet syttyivät palamaan sekä takanamme ja sivuillamme että edessäkin
päin. Jouduimme nyt pulaan, uskaltaisimmeko mennä virran keskelle,
jolloin mahdollisesti olisimme voineet eksyä suunnasta sen
järvimäisellä laajennuksella, vai pysyttelisimmekö lähellä rantaa,
jolloin varmasti osaisimme oikeaan.

Pipan mielestä oli tuo viimeiseksi mainittu ehdotus parempi, mutta Duma
puolusti ensimmäistä. Luotin niin paljon naistoverimme vaistoon ja
urhoollisuuteen, että yhdyin häneen, ja me pysyttelimme kulkiessamme
noin viidensadan metrin päässä rannasta. Vaikka meidän joskus
olikin herettävä melomasta ja oltava aivan hiljaa, karttaaksemme
sivuuttamistamme kylistä lähteneitten kanoottien miehistöjen huomiota,
onnistuimme välttämään kaiken takaa-ajon ja pääsemään paikkaan, jossa
virta jälleen kapeni entisensälaiseksi, noin viisisataa metriä leveäksi
joeksi. Virta oli nyt niin voimakas, että me ennen päivänkoittoa
toivoimme pääsevämme viimeisen batekelaiskylän ohi sellaisten ihmisten
luo, jotka mielellään auttaisivat Dumaa ja Pipaa pakoon.

Auringon noustua saavuimme erään kylän läheisyyteen, jossa Pipa sanoi
kerran ennenkin käyneensä ollessaan veljensä kanssa kauppamatkoilla.
Hänen mielestään oli meidän rohkeasti turvauduttava tuon kylän
asukkaihin, ennenkuin takaa-ajajamme meidät saavuttaisivat. Suostuin
Duman kanssa hänen ehdotukseensa, koska koko yön kestänyt aherrus oli
väsyttänyt meidät kokonaan. Päästyämme maihin pyysi Pipa heti rohkeasti
saada puhutella päällikköä,> jonka nimenkin hän sattui muistamaan. Mies
tulikin heti katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Sitten kuin Pipa oli sanonut sanottavansa, vastasi päällikkö olevansa
voimaton vastustamaan batekelaisten hyökkäystä. Mutta jos me suostuimme
antamaan hänelle vanhan pyssymme, lupasi hän kätkeä sekä meidät että
kanoottimme ja jos batekelaiset tulisivat, sanoa heille, että me olimme
sivuuttaneet heidän kylänsä pysähtymättä lepäämään. Sitten hän lupasi
opastaa meidät suorinta tietä maitse Pipan omaan kylään, jonne hän
luuli meidän ehtivän noin viidessä päivässä, jos jaksamme kulkea
nopeasti.

Ilmeisesti oli tämä parhain keino päästä pakoon. Nousimme heti maihin,
ja kanoottimme vedettiin erääseen läheisyydessä olevaan poukamaan ja
upotettiin sinne. Sitten opasti päällikkö meidät paikkaan, jossa hän
sanoi meidän voivan olla aivan turvassa takaa-ajajiltamme ja jossa me
saisimme oleskella niin kauan, kunnes meidän etsimisestämme oli
luovuttu. Voidakseni olla kiinnittämättä kenenkään huomiota vaaleihin
kasvoihini olin maalannut koko ruumiini joen mudalla, ja oleskellen
syrjässä Duman ja Pipan selvitellessä asioita onnistui minun pysyä
tuntemattomana. Vaikka uudet ystävämme olivatkin suostuneet pettämään
batekelaiset niin mitättömän asian kuin kolmen karanneen orjan vuoksi,
olisivat he luultavasti sittenkin kavaltaneet meidät, jos he olisivat
huomanneet minut valkoiseksi mieheksi.

Päällikön meille neuvoma piilopaikka oli erään suuren puun onkalo,
johon me pääsimme maasta noin viidentoista jalan korkeudella olevasta
reiästä. Siellä oli tilaa yllinkyllin meille kolmelle nukkua, ja koska
sen pohja oli lahonnut hauraaksi ja peittynyt lehdillä, oli se melko
pehmoinenkin makuupaikka. Niin pian kuin olimme päässeet turvaan sinne,
poistui päällikkö luvaten lähettää auringonlaskun jälkeen jonkun
tuomaan meille ruokaa ja juomaa. Odotusaikana kielsi hän meitä jyrkästi
poistumasta turvapaikastamme.

Hänen mentyään nukuimme heti, koska koko yön kestänyt työ oli meidät
kokonaan väsyttänyt. Olimme kai nukkuneet raskaasti muutamia tunteja,
kun puun juurelta kuuluva äänekäs puhelu herätti meidät. Koska luulin
puhujia noiksi henkilöiksi, jotka päällikkö oli luvannut lähettää
tuomaan meille ruokaa ja juomaa, aioin heti kiivetä reiälle katsomaan,
keitä ne olivat, mutta Pipa tarttui käsivarteeni ja ehkäisi aikeeni
käskien meitä olemaan hiljaa ja kuuntelemaan.

Huomasimme pian, että puhujat olivat meitä etsimään tulleita
batekelaisia, sillä maihinnousumme oli huomattu päällikön
turhamaisuuden vuoksi. Ylpeillessään tuolla meiltä saamallaan
vaskihelaisella vanhalla pyssyllä ei hän ollut malttanut olla
laukaisematta sitä. Tuo tavaton ääni oli heti ohjannut suuren
batekelaisjoukon paikalle, sillä tiedettiin yleisesti, ettei niillä
seuduin ollut muuta pyssyä kuin tuo meidän varastamamme.

Pipa kuunteli hörölläkorvin saadakseen selville, oliko päällikkö
kavaltanut meidät. Hän oli pyytänyt anteeksi ja sanonut luulleensa
meitä karkurien takaa-ajajiksi, jotka olivat antaneet hänelle pyssyn
ystävyytensä osoitukseksi ja merkiksi, että päällikkö oli heidät
lähettänyt. Batekelaiset neuvottelivat juuri, mihin suuntaan heidän oli
jatkettava takaa-ajoaan, ja niin paljon kuin ymmärsimme, ei meille
jäänyt muuta pakotietä avoimeksi kuin joki.

Hetken kuluttua läksivät batekelaiset tiehensä. Pian jälkeenpäin
saapui luoksemme päällikön lähetti kertoen päällikön olevan hyvin
pahoillaan, että hänen ajattelemattomuutensa oli ilmaissut meidän
maihinnousupaikkamme. Mies sanoi saaneensa käskyn opastaa meidät
erääseen paikkaan, jossa kanootti eväineen oli meitä odottamassa.

Ohjasimme niin ollen heti eteläiselle rannalle päästäksemme erääseen
pieneen lahteen, mutta virta olikin niin voimakas, että se vei meidät
sivu. Saimme kumminkin kiinni muutamista oksista ja voimme ruveta
kantamaan maihin pieniä tavaroitamme. Olin juuri viemässä rannalle
meloja, jotka olimme aikoneet ottaa mukaamme aseiksemme ja
senkinvuoksi, että ehkä putousten alapuolelta sattuisimme löytämään
uuden kanootin, kun kuulin takaani molskahduksen ja huutoja.
Riennettyäni katsomaan näin että toinen toverini oli pudonnut jokeen ja
toinen oli hädissään irroittanut otteensa puusta, josta hän oli pitänyt
kiinni. Nyt ajelehtivat molemmat sekä kanootti nopeasti koskea kohti.

Olin voimaton auttamaan. Unhottaen oman turvallisuuteni kiiruhdin niin
nopeasti kuin voin rantaa pitkin, saapuakseni kuitenkin vasta pitkän
ajan kuluttua onnettomuudesta noiden putousten niskaan, joista heidän
oli ollut pakko syöksyä alas.

Vaikka sellainen ei voinutkaan olla mahdollista, kuvittelin kumminkin
heidän ehkä voineen päästä putouksista hengissä ja läksin kiipeämään
putouksen sivulla olevien kallioiden yli sen alle, ja päästyäni sinne
huusin monta kertaa niin kovasti kuin vain voin: "Duma ja Pipa, hoi!"
Huutoihin en kumminkaan saanut muuta vastausta kuin jonkun
säikähdyttämäni yölinnun kirkaisun tahi hiiviskelevän hyenan ulvomisen
Kun nouseva aurinko lopetti tämän pitkän tuskallisen yön, huomasin,
että virta oli heittänyt molempien ystävieni runnellut ruumiit ja
kanootin jäännökset melkein jalkojeni juureen.

Luultavasti menetin silloin järkeni joksikin aikaa, sillä muistan vain
hämärästi kiinnijoutumiseni, köyttämiseni ja viemiseni takaisin tuon
vanhan syöjättären, isäntäni äidin luo, joka oli täydellinen taituri
keksimään kaikenlaisia kidutuskeinoja. Kuumehoureissani luulin usein
joutuneeni ystävieni luo. Ihmettelen vieläkin, miten voin kestää
kuolematta kaikki tuon ajan minulle tuottamat kärsimykset, jotka eivät
ole voineet olla unta, vaan todellisuutta, koska useat ja
ilkeännäköiset arvet sen vieläkin näyttävät.



XVI.

YSTÄVÄLLISIÄ ARABIALAISIA.


Batekelaisten luona oleskelin luullakseni sitten vielä noin vuoden.
Sitten vietiin minut erään toisen päällikön luo, joka tahtoi myöskin
ylpeillä valkoisella orjalla. Tällä tavoin kulkien kädestä käteen
jouduin vähitellen yhä kauemmas Afrikan sisämaahan, ja toivoni päästä
vielä joskus synnyinmaahani isäni ja veljeni luo väheni vähenemistään.

Menetin pian kaiken elämänhaluni, Söin ja join vaistomaisesti mitä
minulle annettiin, mutta en juuri välittänyt siitä, mitä ympärilläni
tapahtui. Tästä elämäni ajanjaksosta on minun hyvin vaikea kertoa
mitään tarkasti. Muistan hämärästi vain monet matkat, kuumeet,
taistelut ja ajan, jolloin näimme nälkää, mutta kaikista huonoimmin
ehkä sen, miten eräällä matkalla kääpiöt rupesivat ampumaan meitä
puista ja pensaista myrkytetyillä ohuilla nuolilla, joiden aiheuttamat
haavat tappoivat melkein heti. Tiedän tämän muistoni perustuvan
tositapaukseen, koska minulla vieläkin on hallussani pien tapaisella
aineella kitattu, puunoksista valmistettu viini täynnä noita nuolia.
Kuu erään arabialaisen kauppiaan Hamees ibu Sayfin orja, Hatibu, löysi
minut kahdensadan penikulman päässä Tanganjika-järvestä länteen päin
olevista metsistä, oli se ollut ainoa minulla mukanani ollut kapine.

Satuin tapaamaan hänet seuraavalla tavalla: Toverini olivat luullakseni
kaikki kuolleet kääpiöiden nuolien aiheuttamista haavoista, tahi olivat
he lähteneet suinpäin pakoon tarkastamatta, olinko tullut mukaan vai
en. Olin kulkenut viidakossa yksinäni jo päiväkausia syöden marjoja ja
puissa kasvavaa jäkälää. Minun oli pakko syödä ne raakana, koska en
voinut mitenkään sytyttää tulta keittääkseni ne tahi lämmitelläkseni,
Koska olin lopulta melkein kuolemaisillani ja hyvin väsyksissä,
paneuduin nukkumaan, luultavasti kuollakseni, ja vaivuin jo horroksiin,
mutta heräsin taasen äkkiä kuullessani kimeitä huutoja. Noustuani
katsomaan näin miten muutamat miehet ahdistaessaan gorillalaumaa olivat
olleet niin voimattomat, että eräs apina oli tarttunut hampain kiinni
erään miehen käsivarteen.

Arvatenkin olivat nuo miehet vain osa gorilloita ahdistavasta joukosta,
sillä kuulin kauempaa pyssyjen pauketta. Näin pian erään kalottipäisen
miehen lähestyvän minua. Lukuunottamatta vyötäistensä ympärille
kiedottua kangaskappaletta, oli hän pukeutunut jonkinlaiseen
hihattomaan takkiin ja piti kädessään savuavaa, äsken tyhjäksi ammuttua
pyssyä.

Nähdessäni tuon pyssyn hyökkäsivät muistot mieleeni ja synnyttivät
toivon, että pyssyjä käyttävät ihmiset tiesivät varmasti jotakin
valkoisistakin miehistä. Jäljelläolevat gorillat oli pian tapettu.
Koettaessani kääntää metsästäjän huomiota puoleeni huomasin olevani
niin heikko, etten kyennyt nousemaan seisoalleni enkä kyennyt saamaan
kurkustanikaan ymmärrettäviä ääniä.

Vihdoin huomasi kumminkin muudan mies minut ja toinen oli jo vähällä
lävistää minut keihäällään, mutta tuo pyssymies esti sen ja tuli
juosten luokseni. Olin luultavasti hyvin kummallisen näköinen, sillä
ylläni ei ollut muuta kuin joitakin likaisia ruohokangaskappaleita ja
kampaamaton, sotkuinen pitkä tukkani riippui hartioillani. Aurinko,
tuulet ja ahava olivat päivetyttäneet minut niin, että ihoni oli
muuttunut melkein mahongin väriseksi, lukuunottamatta otsaani ja
niskaani, joita tukkani oli suojellut. Viime aikoina kasvamaan ruvennut
partani peitti vielä kaiken lisäksi kasvoni melkein kokonaan.

Hänellä oli mukanaan muutamia muitakin miehiä, jotka rupesivat
tarkastelemaan minua hyvin uteliaasti, erittäinkin, kun he nostettuaan
tukkaani ja vaatteitteni jäännöksiä huomasivat ihoni luonnollisen
värin "Valkoihoinen, valkoihoinen!" kuulin heidän huudahtavan
hämmästyksissään ja näin heidän kohottavan kummastuksesta käsivartensa.
Kun pyssyn omistaja sanoi minulle: "Portugalilainen, ranskalainen,
englantilainen", kuin kysyäkseen, mitä kansallisuutta olin, vastasin:
"Englantilainen."

Hän asetti heti molemmat etusormensa vierekkäin ja sanoi: "Arabialaiset
ja englantilaiset ovat veljiä." Hänen käskystään katkaisivat hänen
seuralaisensa oksia ja ruokoa ja valmistivat niistä ja keihäistään
jonkinlaiset paarit, joilla minut kannettiin heidän noin tunnin matkan
päässä olevaan leiriinsä. Siellä ruvettiin minua heti hyvästi
hoitamaan, sain syödä ja peseytyä. Sitten kuin tukkani vielä
lyhennettiin, alkoi elämäni tuntua jo melko mukavalta. Sain ylleni
puhtaan valkoisen paidan, ja muutamasta tavarakäärystä etsittiin
minulle sopiva takki ja palanen kalikookangasta päähineeksi.

Kun olin saanut kokea kaiken tämän, luulin olevani paratiisissa.
Erääseen majaan valmistettiin minulle mukava vuode ja heittäydyttyäni
sille nukuin raskaasti ja ensimmäisen kerran moneen päivään, voinpa
sanoa luullakseni kuukausiin, hyvin rauhallisesti.

Seuraavana aamuna tuli pelastajani päällikkö luokseni ja istuuduttuaan
sanoi hän viitaten itseensä: "Hatibu, hatibu", tahtoen luultavasti
ilmaista minulle nimensä ja kuulla, miksi minua sanottiin.

Vastasin "Frank", sillä olin niin tottunut tuohon villien isäntieni
käyttämään nimeen, että olin melkein unhottanut sukunimeni. Hatibu
nauroi niin, että hampaat näkyivät. Taputtaen päätäni ja viitaten, että
menisin jälleen nukkumaan, sanoi hän: "Näyt tarvitsevan vielä lepoa."
Sitten hän poistui sulkien mentyään majan oviaukon jonkunlaisella
ruohoista valmistetulla matolla, jottei päivänvalo häiritsisi untani.

En voinut nukkua, vaan makailin ainoastaan mukavalla vuoteellani
arvaillen, missä olin ja oliko mahdollista, että lopultakin olin
pääsemäisilläni pois Afrikasta. Keitä olivatkaan nuo miehet, jotka
kohtelivat minua niin hellästi? Koska heillä oli eurooppalaiset
vaatteet, pyssyjä ja ruutia, olivat he varmasti liikeyhteydessä
rannikon kanssa, ja tuo tuntemani välinpitämätön toivottomuus muuttui
kiihkeäksi toivoksi.

Makasin niin kauan aikaa ja aloin jo luulla kaikkea tätä suloiseksi
uneksi, josta minun pian olisi pakko herätä vanhaan kovaan orjuuteeni,
kun oviverho vedettiin syrjään ja Hatibu tuli majaan tuoden minulle
saviruukullisen paistettua lihaa ja riisiä ja käskien viittauksella
minun nousta syömään. Siihen ei minua tarvittukaan kahdesti käskeä, ja
hetken kuluttua tunsin jo olevani niin voimissani, että halusin nousta
ja lähteä katsomaan ympäristöä.

Heti kun Hatibu huomasi tarkoitukseni, aukaisi hän erään nurkassa
olevan kääryn tuoden sieltä minulle pari paksua pitkulaista
puupalikkaa, joiden toiselle puolelle oli kumpaankin pystytetty ohut
puikko. Otettuani ne käsiini tarkastelin niitä, mutta en voinut
ymmärtää, mihin niitä käytettiin. Hatibu hymyili ja otettuaan ne
minulta asetti hän ne maahan eteensä. Sitten nousi hän niille seisomaan
ja puristettuaan puikon ison ja etuvarpaan väliin käveli hän niillä
majan lattian poikki monta kertaa. Lopetettuaan ilmaisi hän
viittauksella antavansa ne minulle.

Koetin seurata hänen esimerkkiään, mutta en onnistunut ja hyvän
seuralaiseni suureksi suruksi oli minun pakko lähteä majasta paljain
jaloin. Tultuani ulkopuolelle huomasin olevani noin neljäkymmentä majaa
sisältävän ympyrän muotoon rakennetun pienen kylän keskellä.
Läheisyydessäni oli avoin katos, jossa oli muutamia tavaramyttyjä ja
viitisenkolmatta suurta norsun torahammasta. Toiset miehistä, joita oli
paljon, keittivät, toiset tupakoivat ja juttelivat, mutta muutamat,
jotka näyttivät aivan erilaisilta kuin uudet ystäväni, olivat
kyyristyneet erääseen nurkkaan parin suuren torahampaan viereen.

Menin katsomaan heitä siinä toivossa, että joku heistä kuuluisi
johonkin niistä heimoista, joiden keskuudessa olin viettänyt niin monta
vaikeata päivää. Mutta puhutellessani heitä eivät he ymmärtäneet
sanaakaan. Hatibu tuli luokseni ja kuunteli hyvin tarkkaavaisesti
tuloksettomia yrityksiäni päästä keskustelun alkuun noiden miesten
kanssa ja rupesi sitten juttelemaan minulle kokonaan toisenlaisella
murteella. Koska en voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan, lopetti
hän pian ja rupesi hieromaan kauppaa miesten kanssa heidän
omistamastaan norsunluusta.

Hämmästyin nähdessäni heidän myyvän nuo molemmat torahampaat, joista
kumpainenkin painoi vähintäin seitsemänkymmentä naulaa, neljästä
kuparisesta rannerenkaasta ja kourallisesta lasihelmiä, näyttäen olevan
hyvin tyytyväiset kauppaansa. Heti kun Hatibu oli lopettanut kaupan,
viittasi hän hampaihin ja nosti toisen kätensä ylös koettaen saada
minut ymmärtämään, että hän saatuaan vielä kymmenen tuollaista hammasta
aikoi heti poistua tästä paikasta. Viitaten aurinkoon ja nostaen
kätensä sai hän minut käsittämään, että kahdentoista vuorokauden
kuluttua saavumme sitten erääseen Nyangwe-nimiseen paikkaan, jossa on
paljon aasialaisia ja jossa eräs Hamees ibu Sayf ottaa minut hoitoonsa.

Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen ja odotin kärsimättömästi, milloin
tuo norsunluumäärä saataisiin kokoon. Mutta kun kului joskus montakin
päivää varastomme lisääntymättä, rupesin kehoittamaan Hatibuta, jonka
puhetta vähitellen aloin ymmärtää, lähtemään heti. Mutta hän kertoi
saaneensa käskyn tuoda niin ja niin paljon norsunluuta eikä mitenkään
palata ilman tuota määrää, jolleivät hänen vaihtotavaransa loppuisi, ja
hän ei sanonut missään tapauksessa uskaltavansa olla tottelematon
isännälleen. Vihdoin tuli muutamia alkuasukkaita leiriin tuoden
mukanaan pari hammasta ja ilmoituksen, että eräässä parin päivänmatkan
päässä olevassa kylässä oli sellaisia suuri varasto, jonka Hatibu,
lähettämällä miehiä sitä noutamaan, luultavasti saisi helposti
ostetuksi.

Hatibu päätti lähteä sinne itse parinkymmenen miehen kanssa, jättäen
loput vartioimaan leiriä ja sinne kokoamaansa norsunluuta. Koska
kykenin jo kävelemään kuten ennenkin, läksin hänen ehdotuksestaan
mukaan. Myötämme ottamamme tavarat eivät vieneet paljon tilaa, sillä
lukuunottamatta miesten makuuverkkoja ja keittiöastioita oli meillä
vain laatikollinen kuparirannerenkaita ja toinen helmiä. Hatibu otti
sitäpaitsi palasen punaista villakangasta lahjoittaakseen sen matkamme
päämääränä olevan kylän päällikölle.

Matkamme kulki miellyttävän puuttoman maan kautta, jossa suurien
ruohoaavikoitten keskellä oli vain siellä täällä pieniä puusaarekkeita
ja lukemattomien pienten jokien rannoilla viidakkoa. Siellä täällä
olevat maissi- ja maapähkinäistutukset ilmaisivat, että ihmiset asuivat
jossakin läheisyydessä, ja silloin tällöin näimmekin heidän
öljypalmulehtojen keskellä olevat kylänsä.

Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme suuren joen rannalle, jonka
poikki emme voineet kahlata ja jonka rannalta emme löytäneet yhtään
kanoottia. Hatibu rupesi moittimaan oppainamme toimivia alkuasukkaita
siitä, että he olivat saattaneet hänet sellaiseen pulaan. Mutta he vain
hymyilivät viitaten polkuun, joka kääntyi rannalla seuraamaan jokea, ja
sanoivat kahlaamon olevan vain lyhyen matkan päässä.

Kuljettuamme noin penikulman saavuimme eräälle joen yli noin kolme-
tahi neljäkymmentä jalkaa pitkistä paaluista rakennetulle kalapadolle.
Nähtyämme siitä, ettei joki siltä kohdalta ollut hyvinkään syvä, vaan
helposti kahlattava, pääsimme pian turvallisesti yli, toiset
kahlaamalla ja toiset patoa pitkin.

Päästyämme joen yli tulimme pian erääseen paikkaan, jossa joukko naisia
parhaillaan muodosteli ahkerasti saviruukkuja. Niin pian kuin he
huomasivat meidät, huudahtivat he kauhusta juosten pensaikkoon. Pian
sen jälkeen kuulimme aivan läheisyydestä suuren rummun pärinää, johon
eri paikoista samoin vastattiin.

Pysähdyimme heti ja varustauduimme kaiken varalta. Pian näimmekin
puiden välissä liikkuvan jousilla ja nuolia täynnä olevilla viineillä
varustettuja miehiä. Pelkäsin kovin, että meidän oli ryhdyttävä
taisteluun, sillä kun oppaamme koettivat lähestyä heitä neuvotellakseen
heidän kanssaan, saivat he oikean nuolisateen vastaansa ja taistelua en
luullut enää mitenkään voitavan karttaa. Oppaamme nostivat kätensä
huutaen, ettei meillä ollut mitään sotaisia tarkoituksia. Jonkun ajan
kuluttua tuli vastapuolueenkin miehiä esille ja oppaamme menivät heitä
vastaan. Neuvoteltuaan sitten kauan aikaa opastettiin meidät erästä
polkua pitkin suureen linnoitettuun kylään.

Koska Hatibu oli matkueemme päällikkö, sai hän erikoisen majan
asunnokseen, ja sinne hän otti minut toverikseen. Huhun levittyä, että
vierasten joukossa oli valkoinenkin mies, kokoutuivat ihmiset katsomaan
tuota kummallista olentoa. Koska naisten käytös, jotka tahtoivat oikein
perusteellisesti tutkia käsiäni ja jalkojani ja kysellä kaikenlaista,
alkoi tuntua hyvin kiusalliselta, käski Hatibu kylän päällikön määrätä,
että minun oli annettava olla rauhassa ja että minuun sai vain katsoa,
mutta ei koskea.

Olin hyvin kiitollinen hänen sekautumisestaan asiaan, mutta koska
päälliköllä oli paljon vaimoja, oli hän pahemmassa kuin pulassa niiden
kanssa, ja ne pakottivat hänet kysymään Hatibulta, enkö haluaisi tulla
kylän siihen osaan, jossa he asuvat, että he saisivat katsella minua
tarvitsematta samalla joutua alhaisempiarvoisten kanssasisariensa
joukkoon.

Huomasimme, että päällikölle ja hänen haaremilleen oli kylästä erotettu
erikoinen suuri osa, jonka keskellä hänen oma suuri majansa oli. Sen
kummallakin puolella oli tusinan verran pienempiä, joissa kussakin asui
aina kaksi vaimoa lapsineen ja palvelijoineen. Hänen äitinsä, jonka
tehtäviin kuului luullakseni tuo hyvin vaikea työ pitää nuo monet
vaimot kurissa, asui aivan päällikön oven edustalla olevassa majassa.

Hatibulle ja minulle annettiin tuolit istuaksemme. Päällikkö istui
leikkauksilla koristellulla jakkaralla, joka esitti kyykkysillään
olevaa ja kyynärpäitään polviinsa nojaavaa miestä. Jakkaran istuin oli
miehen pään varassa ja patsaan käsissä oli palmun oksia. Eräs hänen
vaimonsa istuutui maahan hänen jalkojensa juureen ja nosti sitten hänen
jalkansa syliinsä. Muudan asettui seisomaan hänen oikealle puolelleen
kannattaen hänen ruovoista tehtyä ja pitkäkarvaisen mustan apinan
nahasta leikatuilla suikaleilla koristettua kilpeään, kolmannen
pysähtyessä hänen vasemmalle puolelleen näyttämään hänen kupariteräistä
keihästään, jonka varsi oli huolellisesti koristeltu seepran- ja
puhvelinnahkakaistaleilla.

Päällikkö puhui kauan aikaa Hatibulle ja sillä aikaa tuijottivat hänen
vaimonsa minuun. Noin neljännestunnin kestäneen yksityiskohtaisen
tarkastelun jälkeen aloin väsyä ja Hatibu pyysi päällikköä, annettuaan
naisille muutamia helmiä ja rannerenkaita, joista he näyttivät paljon
pitävän, käskemään vaimonsa pois. Sitten vei päällikkö meidät omaan
majaansa, joka oli hyvin puhdas ja sievä värillisine mattoineen ja
ruohokangasverhoineen. Lattia oli tehty punaisesta savesta, joka oli
poljettu kovaksi ja hangattu sitten hyvin kiiltäväksi. Seinille
ripustetut keihäät, jouset ja kilvet oli järjestetty hyvin
aistikkaasti. Kalusto sitä vastoin oli melko yksinkertainen sisältäen
vain muutamia tuolia, kolmesta kahdeksantoista tuumaa leveästä ja
korkeasta savitiilestä valmistetun tulisijan, matoilla peitetyn
ruohovuoteen ja muutamia punaisesta savesta valmistettuja ja
kiilloitettuja penkkejä, joille oli levitetty villien eläimien nahkoja.

Tulen lähellä, jossa muutamia puunkappaleita savusi, oli pari kolme
puunkuoresta valmistettua laatikkoa. Melkein tulisijan vieressä oli
kaksi huolellisesti valmistettua epäjumalankuvaa, mies- ja
naispuolinen, joiden kauloissa riippui raskaita helmi- ja
simpukankuorinauhoja ja joiden käsivarret ja jalat oli koristeltu
lukemattomilla kuparirannerenkailla. Majassa ei ollut muuta aukkoa kuin
ovi, ja savu oli värjännyt katon sisäpuolen kiiltävän mustaksi. Kului
hetkinen, ennenkuin voimme nähdä selvästi. Tuon ajan kuluessa askaroi
päällikkö muutamine vaimoineen jotakin hyvin nopeasti vuoteen luona,
asettaen sitten jotakin keskelle lattiaa. Kun silmämme olivat tottuneet
hämärään, näimme edessämme kolme melko suurta norsun torahammasta,
jotka päällikkö sanoi mielellään myyvänsä Hatibulle. Hetken tinkimisen
jälkeen suostui hän luovuttamaan ne seitsemästä kuparirannerenkaasta ja
sadastaviidestäkymmenestä nuppineulasta.

Kun kauppa oli saatu päätetyksi, oli jo iltakin pimennyt, ja senvuoksi
menimme majaamme nukkumaan. Seuraavana aamuna läksivät muutamat kylän
asukkaat viemään hampaita meidän omaan leiriimme parin Hatibun miehen
kanssa. Me loput läksimme tuohon kylään, johon meillä oli ollutkin
aikomus matkustaa, ja saavuimme sinne mitään sen kummempaa
tapahtumatta.

Oppaamme olivat kotoisin sieltä. Nähtävästi meitä odottavat
alkuasukkaat olivat tulleet meitä vastaan ja nähtyään meidät
toivottivat he meidät tervetulleiksi hyvin ystävällisesti. Mutta
saavuttuamme heidän kyläänsä emme nähneet jälkeäkään Mona
Mkulla-nimisestä päälliköstä, jonka, niin oli meille kerrottu, piti
olla siellä meitä odottamassa.

Meidät vietiin ensin suuren katoksen alle, jossa kylän päällikkö,
Russuna, lausui meidät tervetulleiksi. Hänen vieressään oli suuri
tynnyrillinen alkuasukasten valmistamaa olutta, jota hän nyt ryhtyi
tarjoilemaan meille juoden itse hieman joka mitallisesta merkiksi,
ettei olut ollut myrkytettyä. Meidän oli pakko tyhjentää tuo tynnyri
kokonaan, sillä ennen ei hän ruvennut mihinkään keskusteluihin
kanssamme kauppa-asioista.

Mutta kaikkien asioiden on pakko jollakin tavalla loppua ja vihdoin:
loppui Russunan olutkin. Hän kertoi sitten, että Mona Mkulla oli niin
suuri päällikkö, etteivät muukalaiset saaneet milloinkaan tulla hänen
kyläänsä, mutta seuraavana aamuna auringon noustua puiden latvojen
yläpuolelle tulee Mona Mkulla sinne, missä nyt olemme, jolloin Hatibu
saa keskustella hänen kanssaan monista asioista.

Huomasin, ettei tämä ollut Hatibulle ollenkaan mieleen, sillä hän oli
otaksunut norsunluun kaupan olevan ainoan merkityksellisen asian. Nyt
hän pelkäsi, että Mona Mkulla ryhtyy penkomaan muutamien arabialaisten
kauppiaitten käyttäytymistä matkoilla ja heidän suhtautumistaan
orjakauppaan. Muutamat norsunluuta ostamaan lähetetyt joukot olivat
nimittäin ryöstäneet niitä niin paljon, että kauppiasten ja
alkuasukasten välit olivat kovasti huonontuneet, ja Hamees ibu Sayf
oli ankarasti kieltänyt sen kokonaan.

Huolimatta tästä kiellosta olivat muutamat pienet kauppiaat, joilla oli
omat varastonsa, saatuaan usein luvan matkustaa Hamees ibu Sayfin
karavaanin mukana, kun asettivat pyssynsä hänen käytettäväkseen,
edelleenkin syylliset tuollaiseen, sillä vaihdettuaan kaiken tavaransa
norsunluuhun, jota he sitten eivät suostuneet luovuttamaan Hamees ibu
Sayfille tämän tarjoamasta hinnasta, ei heillä enää ollutkaan, millä
ostaa ruokaa miehilleen, vaan oli heidän pakko turvautua konnan
koukkuihin elääkseen. Tämän kaiken sain kuulla vasta myöhemmin, mutta
nytkin jo voin huomata, että Hatibu nähtävästi oli hyvin levoton siitä,
miten hänen keskustelunsa Mona Mkullan kanssa päättyisi.

Illan kuluessa puhui Hatibu kauan ja vakavasti miehilleen, jotka
nostivat käsivartensa uskollisuuden merkiksi. Sitten he asestautuivat
vanhoilla piilukkopyssyillä, jotka ladattiin ja joihin kiinnitettiin
uudet piit. Sitäpaitsi eivät he hajautuneetkaan kylään yöksi, kuten
heidän tapansa oli, vaan pysyivät yhdessä joukossa ja sytytettyään
suuret nuotiot palamaan paneutuivat nukkumaan majan viereen, jossa
Hatibu ja minä asuimme.



XVII.

ALKUASUKASNEUVOSTO.


Seuraavana aamuna herätti rumpujen pärinä meidät hyvin varhain. Kun
tulimme majastamme, huomasimme, että kylän kaikki miehet olivat
kokoutuneet keihäineen ja kilpineen toiselle puolelle tuota katosta,
jossa me tultuamme joimme olutta Russunan kanssa. Naiset ja lapset
taasen olivat keräytyneet aivan kylän ulkoreunoille päästäkseen pakoon
niin pian kuin suinkin heti ensimmäisen rauhattomuuden merkin nähtyään.

Katselin Hatibuhun levottomasti, sillä tällainen näytti aivan siltä
kuin alkuasukkaat olisivat aikoneet hyökätä kimppuumme. Koska pieninkin
pelon ilmaus olisi kiiruhtanut yhteentörmäystä, järjesti hän vain
miehemme niin, että pyssymiehet, jos nyt meitä ruvettiin ahdistamaan,
voivat käyttää aseitaan esteettömästi. Ennenkuin hän läksi liikkeelle,
odotti hän sanaa Russunalta.

Pian saapuikin eräs vanhus pari kääpiötä mukanaan, joilla oli
kummallakin äärettömän suuri kalistin sylissään. Oppaamme välityksellä
ilmoitti hän Hatibulle, että tämän oli tultava tuonne suureen katokseen
keskustelemaan Mona Mkullan kanssa. Russuna näytti olevan sinne juuri
menossa keihään- ja kilvenkantajineen. Rumpuja pärisyttäviä ja
marimba-nimistä soittovehjettä helskyttäviä miehiä oli suuri joukko
myöskin matkalla sinne.

Läksimme heti katokseen, jossa Russuna tervehti meitä hyvin
juhlallisesti. Viitattuaan pariin tuoliin, jotka oli aiottu Hatibulle
ja minulle, halusi hän, että muut miehemme menisivät hänen omien
miestensä joukkoon. Koska Hatibu ei halunnut erota miehistään, ei hän
suostunut ehdotukseen. Asia aiheutti pitkän keskustelun, joka oli
vähällä jo muuttua hyvin kiivaaksi, mutta Hatibu ei antanut perään, ja
lopulta päätettiin, että hänen miehensä saivat joko seisoa tahi
istuutua maahan hänen taakseen.

Heti sen jälkeen, kun tuo asia oli ehditty järjestää, alkoi kylän
ulkopuolelta kuulua rumpujen ja marimbojen pärinää, johon Russunan
soittokunta vastasi. Sitten ilmestyivät näkyviin erään naapurikylän
päällikön keihään- ja kilvenkantajat ja hänen soittokuntansa ja lopuksi
hän itse ilveilijöineen. Heillä oli kummallakin suuri kalistin
sylissään. Kulkueen lopussa olivat hänen sotilaansa, noin neljäkymmentä
miestä. Ne oli asestettu keihäillä ja kilvillä, ja usealla oli
sitäpaitsi jousi monine kaislajänteineen ja suurine nuoliviinineen
olallaan. Kun Hatibu näki heidät, tarttui hän käsivarteeni ja
viitattuaan miehiin sanoi hän kaikkien varustautuneen aivan kuin
taisteluun. Hän ei kumminkaan näyttänyt pelkäävän ollenkaan.

Heti kun kulkue oli ehtinyt kylän keskelle, pysähtyi se. Tuo
vanhus, joka oli kutsunut meidätkin katokseen, ollen nähtävästi
juhlallisuuksien airut ja järjestäjä, meni heitä vastaan molempine
kääpiöineen, kysyen matalin laulavin äänin jotakin, johon tulijan
ilveilijä vastasi, ilmoittaen isäntänsä viran ja kaikki arvonimet. Sen
jälkeen alkoivat soittokunnat soittaa ja sotilaat asettuivat Russunan
sotilaitten viereen. Päällikkö itse lähestyi juhlallisesti katosta, ja
tultuaan sen edustalle hän alkoi mitä hullunkurisimman tanssin, sillä
aikaa kuin hänen ilveilijänsä heilutteli kalistintaan ja huuteli
isäntänsä korkeat arvonimet julki. Kun tuo vihdoinkin loppui, tuli hän
katokseen ja istuutui airueen näyttämälle paikalle. Ilveilijä kyyristyi
hänen jalkojensa juureen ja soittokunta asettui hänen taakseen.

Sitten kuin tämä päällikkö oli asettunut paikoilleen, tuli toinen
läpäistäkseen samat juhlallisuudet, sitten kolmas ja neljäs, kunnes
sinne oli kokoutunut, Russuna mukaan luettuna, kaksikymmentä päällikköä
ja noin kahdeksansataa asestettua miestä, jotka seisoivat asennossa
katoksen vieressä olevalla avonaisella paikalla kasvot meihin päin
käännettyinä. Kaikki melu hiljeni vähäksi aikaa, sillä ei kukaan
sanonut sanaakaan odottaessaan tuon suuren miehen, Mona Mkullan, tuloa.
Hänelle ja hänen ministereilleen oli varattu viisi tuolia majan
perälle, minun ja Hatibun istuimia hieman korkeammalle. Katselin
levottomasti tovereihini nähdäkseni mitä he ajattelivat tästä
sotaisesta järjestyksestä, ja vaikka he eivät näyttäneet pelon
merkkiäkään, olivat he kumminkin nähtävästi kaikki hyvin huolestuneet.
Kukin mies näytti aina silloin tällöin koettelevan salavihkaa pyssynsä
piitä, oliko se kunnossa ja oikealla paikallaan. Hatibu istui aivan
liikkumatta sallimatta pelon värähdyksenkään vapisuttaa ruumistaan,
vaikka silloin tällöin tunsinkin hänen tarttuvan käsivarteeni ja
puristavan sitä suonenvedontapaisesti. Minä puolestani tunsin olevani
hirveästi kiihdyksissä. Hiljaisuus oli niin painostava, että halusin
huudahtaa ja hyökätä jonkun kimppuun, mutta ymmärtäen tilanteen
vakavuuden hillitsin mieleni pysyen ääneti ja liikkumatonna.

Vihdoin kuulimme rumpujen ja muiden soittokoneiden pärinää, johon
kaikki kylään kokoutuneet soittokunnat vastasivat. Sitten siirtyivät
aukeaman toisella laidalla olevat sotilaat syrjään ja eräs mitä
hienoimpaan villikomeuteen pukeutunut lähettiläs tuli ilmoittamaan Mona
Mkullan virat ja arvonimet. Vastaukseksi luetteli airut kaikkien sinne
Mkullan käskystä kokoutuneitten päälliköiden nimet.

Kun tämä oli saatu tehdyksi, oli Mona Mkullan kulkueen etujoukko tullut
jo näkyviin. Ensin tuli viisi miestä kantaen keihäitä, joista yksi oli
hyvin suuri kuparista valmistettu ja hyvin huolellisesti koristettu.
Sen kantaja kulki muiden neljän edellä.

Sitten tuli pari näistä kantaen kilpeä, jonka keskus oli peitetty
huolellisesti nahalla. Heidän takanaan käveli neljä muuta, joista
kullakin oli samalla tavalla vaikkakin hieman yksinkertaisemmasti
päällystetty kilpi käsivarressaan kiinni. Sitten seurasi noin
neljästäkymmenestä henkilöstä kokoonpantu soittokunta rumpuineen,
marimboineen ja reijillä varustettuine kurpitsankuorineen, jotka
äänsivät kuin kimeä-ääniset torvet, kun niihin puhallettiin.

Soittokunnan mentyä ohitse saapui tuo kuuluisa päällikkö itse,
näyttäytyen olevan vielä nuori noin viidenkolmattavuotias mies, joka
noiden tänne kokoutuneiden alkuasukasten joukossa oli ainoa, jolla oli
eurooppalaisesta kankaasta tehty puku. Hänen ylämaalaismallinen
hameensa oli räikeän punaista, keltaisilla ompeluksilla koristettua
verkaa, ja samanlaisesta kankaasta valmistetun puseron etupuolet, selkä
ja hihat olivat kaikki eriväriset. Koska kangas nähtävästi oli loppunut
kesken, oli sitä jatkettu ruohokankaan kappaleilla, ja lopuksi oli koko
puku reunustettu kauniilla ja harvinaisella kirjavalla apinannahalla
sellaisin seurauksin, että kokonaisvaikutus oli hyvin naurettava. Hänen
kaulassaan, käsivarsien ja reisien ympärillä oli suunnaton määrä
helmiä, ja hame oli kiinnitetty kolmella opaalinvärisellä kyyhkysen
munan kokoisella lasihelmellä.

Mutta hänen päänsä näytti kumminkin olleen suurimman vaivan esineenä.
Hänen ohut partansa oli letitetty ja luullakseni keinotekoisesti
pitennetty. Siihen oli kiinnitetty kolme aivan yhtä suurta helmeä kuin
hänen hameeseensakin ja sen päähän oli kiinnitetty komea solki.
Kummastakin korvasta riippui kiiltävä simpukankuoren kappale, jollaiset
ovat sisämaan alkuasukkaitten halutuimpia tavaroita. Hänen ohimoittensa
ympärille oli kääritty noin pari tuumaa leveä soljilla ja
helmiompeluksilla koristettu nauha, johon oli pistelty kuru-kurun
punaisia höyheniä, joita eivät saa käyttää muut kuin kuuluisimmat
päälliköt. Hänen tukkansa oli jaettu neljään osaan ja koottu
puunkuoresta valmistetun punaisen tyynyn ympärille. Kokonaisvaikutus
oli epäilemättä hyvin repäisevä, kun vielä ajatellaan, että hänellä
erotukseksi naapureistaan oli punainen verkalakki, joka oli pistetty
muun komeuden huippuun lisäämään miehen ennestäänkin jo naurettavaa ja
sopimatonta pukua.

Hänellä oli mukanaan neljä kääpiötä, joista toiset kaksi olivat
muodottomat ja raajarikkoiset, ja taas toiset olivat aivan täynnä
suuria paiseenmuotoisia joko luonnollisia tahi keinotekoisia
näppylöitä. Heiluttaen suuria päristimiä huusivat he kimeästi herransa
arvonimet kuuluville.

Kääpiöiden jäljessä tuli muudan mies kantaen noin parin jalan korkuista
epäjumalankuvaa ja hänen kintereillään kolme kurpitsan kuorien ja
laatikoitten kantajaa. Sitten tuli neljä vaimoa ja viimeksi suuri
joukko aseellisia miehiä.

Mielestäni näytti tuo kaikki hyvin vakavalta, mutta hämmästyin
nähdessäni, että Hatibu ja hänen miehensä olivat hyvin levolliset.
Ymmärsin sittemmin, että he nähtyään Mona Mkullan kulkueessa naisia
olivat käsittäneet päällikön rauhalliset tarkoitukset eivätkä enää
pelänneet mitään hyökkäystä.

Mona Mkulla kiersi kulkueineen kolmasti katoksen ympäri, ennenkuin hän
meni paikoilleen. Sitten tanssi eräs hänen vaimonsa majan edustalla
vakavasti ja hätiköimättä noin neljännestunnin, parin muun asettuessa
seisomaan herransa istuimen viereen, toinen toiselle ja toinen toiselle
puolelle. Epäjumalan kuva asetettiin hänen eteensä levitetylle
leijonannahalle, johon myös koottiin epäjumalan kantajan toverien
tuomista kurpitsankuorista ja laatikoista hirmuinen paljous koristuksia
ja taikakaluja.

Nuo neljä miestä istuutuivat nahan kulmille ja kääpiöt kyyristyivät
herransa jalkoihin. Jokainen sinne tullut päällikkö vannoi nyt
uskollisuuden valan Mona Mkullalle, asettaen samassa jonkun pienen
lahjan, kuten solkia, simpukankuoria, kuru-kurun höyheniä tahi jotakin
tuollaista, leijonannahalle alamaisuutensa merkiksi.

Viimeksi meni Hatibu sinne asettaen lahjansa muiden joukkoon ja puhuen
kauan Mona Mkullalle. Iloitsin nähdessäni puhujan vihaa silloin, kun
muutamat päälliköt kysyivät, mikä olisi oikea menettelytapa kaikkia
muukalaisia kohtaan, sillä huomasin pian, että norsunluun myyminen,
jonka vuoksi olimme tulleet tänne, oli vain Mona Mkullan keksimä
veruke, että hän saisi tilaisuuden näyttää meille valtansa laajuutta,
ja suuruutta.

Katselin Hatibuta hänen kuunnellessaan puhujain lausuntoja ja hänen
kasvojensa ilmeistä voin nähdä, milloin väittely oli meille
suosiollinen, milloin vihamielinen. Kuulin sitten myöhemmin, että useat
päälliköt olivat halunneet tappaa meidät heti siinä paikassa,
uhmatakseen arabialaisia päälliköitä, joita he olivat alkaneet pelätä,
mutta koska toiset, niiden joukossa Mona Mkulla itse, halusivat olla
kauppasuhteissa arabialaisten kanssa saadaksensa enemmän kankaita ja
helmiä, olivat he taipuvaiset sovintoon.

Vihdoin Hatibu vastasi, osaten hyvin mestarillisesti kumota heidän
väitteensä ja vieläpä uhatakin heitä. Hän sanoi Mona Mkullalle, ettei
tämä voinut saada haluamiaan tavaroita keiltään muilta kuin
arabialaisilta, ja vaikka hän tappaisi viisikymmentä, tulisi pian sata
tahi tuhatkin heidän sijaansa huolimatta vaaroista. Sen sijaan että he
nyt tulivat ystävinä, tulisivat he silloin vihollisina, joita eivät
alkuasukkaat kykenisi voittamaan.

Huomasin hänen puhuessaan, miten kaikkein kiihkeimpienkin
vastustajaimme kasvot muuttuivat, ja kun hän lopetettuaan puheensa
istuutui, mumisivat kaikki päälliköt hyväksyvästi. Luulin nyt kaiken
loppuneen, mutta erehdyinkin. Epäjumalan kuvan ympärillä olevat miehet
eivät olleet vielä neuvotelleet jumalansa kanssa asiasta. Sen he
tekivät hyvin kummallisin elein ja muuttelemalla ja siirtelemällä
alituisesti kuvaa ympäröivien koristeiden paikkaa, valmistautuen kuten
voin huomata kaikesta, meille hyvin vihamieliseen lausuntoon.

Nuo miehet, jotka Hatibu todisteillaan oli saanut puolelleen, alkoivat
jälleen murista ja näyttää vihaisilta ja katsahdettuani tuohon meitä
ympäröivään asestettuun armeijaan, näin heidän odottavan vain käskyä
hyökätäksensä kimppuumme ja keihästääksensä meidät kuoliaiksi,
ennenkuin ennättäisimme nostaa kättäkään puolustukseksemme.

Tällä merkityksellisellä hetkellä nousi Hatibu paikoiltaan ja
lähestyessään miehiä otti hän eräästä sisätaskusta neljä samanlaista
simpukkakoristetta kuin kuninkaalla oli korvissaan, antaen ne noille
ennustajille ja asettaen loput epäjumalan kuvan jalkojen juureen.
Luulin tuollaisen avonaisen lahjomisen pahentavan vain asiaa, mutta
Hatibu tunsi miehensä paremmin kuin minä. Sillä sitten kuin koristeet
ja taikakalut oli jälleen asetettu paikoilleen, sanoivat papit jumalan
haluavan, että Mona Mkulla ja me olisimme ystävät.

Tätä päätöstä eivät kaikki päälliköt kannattaneet, vaan lausuivat
äänekkäästi paheksumisensa. Mutta huomattuaan muodostavansa vain
vähemmistön, kokosivat he joukkonsa ja poistuivat kokouksesta hyvin
vihoissaan. Heidän lähtönsä ei aiheuttanut mitään huomautusta, ja
hetken kuluttua tuli parikymmentä norsunluulla kuormitettua orjaa kylän
keskelle. Mona Mkulla lahjoitti ne Hatibulle ystävyytensä ja suosionsa
merkiksi.



XVIII.

PUOLUSTUSTOIMENPITEITÄ.


Hatibu ei ollut kumminkaan niin ihastunut lahjaansa kuin olin luullut,
ja jonkun ajan kuluttua sainkin syyn selville. Hänellä oli nyt
tarpeeksi norsunluuta ja muita tavaroita kantamuksiksi melkein kaikille
miehilleen, mutta jos heidän kuljettaessaan oli vahdittava noita orjia
ja mahdollisesti vielä puolustauduttava heidän ystäviään vastaan, ei
hän voinut ymmärtää, miten me turvallisesti pääsisimme Hamees ibu
Sayfin leiriin. Pian hänen levottomuutensa vielä lisäytyi saadessaan
sanan Mona Mkullalta, että hänen olisi annettava yhtä arvokas
vastalahja, tahi ellei hän voi, oli hänen jäätävä tänne niin kauaksi
aikaa, kunnes hänen isäntänsä tulee lunastamaan hänet.

Hatibu neuvotteli kauan toveriensa kanssa ja sitten he päättivät,
luullen sen parhaimmaksi nykyoloissa, lähettää sananviejiä ilmoittamaan
Hamees ibu Sayfille, miten meidän oli käynyt. Hän päätti myöskin kutsua
kaikki entiseen leiripaikkaan jääneet miehet tänne, saadakseen koko
joukkonsa jälleen kokoon, jott'eivät alkuasukkaat, jos nyt jonkunlainen
kahnaus syntyy, voisi hyökätä yksityisten osastojen kimppuun ja tuhota
niitä.

Mona Mkulla tuli monta kertaa vierailemaan Hatibun luokse muutamien
keihäsmiestensä ja kääpiöittensä kanssa, joita ilman hän ei näyttänyt
lähtevän milloinkaan mihinkään. Hän pyysi hyvin kiihkeästi, että Hatibu
luovuttaisi hänelle matkueen pyssyt, sanoen niiden olevan täydellisesti
hänen lahjansa arvoiset. Tähän ehdotukseen, joka olisi aivan
yksinkertaisesti jättänyt meidät lukuisten alkuasukasjoukkojen
armoille, ei Hatibu tietystikään voinut suostua. Heti kun sananviejät
olivat lähteneet, rupesi hän jäljellä olevien miestensä ja orjiensa
avulla rakentamaan jonkinlaista linnoitusta lyhyen matkan päähän
kylästä. Siellä sanoi hän meidän voivan paremmin puolustautua
hyökkäyksiä vastaan kuin ollessamme kylässä alkuasukasten joukossa, ja
siellä luuli hän meidän olevan paremmin turvassa yllätykseltäkin.

Valitsemamme paikka oli ruohoa kasvava, metsän ympäröimä pieni kenttä,
jonka keskellä pulppusi pieni lähde ja johon, sitten kuin
linnoituksemme paikka ja muoto oli määrätty, jäi noin sataviisikymmentä
metriä leveä aukeama ensimmäisten puitten ja linnoituksen väliin joka
puolelle.

Kun tuo kymmenkunta jalkaa korkea kuiva ruoho oli poltettu, rupesivat
kaikki miehet ahkerasti rakentamaan linnoitusta. Olin usein Afrikassa
oloaikanani ihmetellyt neekerien taitoa rakentaa itselleen suoja
aurinkoa, myrskyä, vihollisia ja villejä petoja vastaan, mutta en ollut
milloinkaan nähnyt saatavan aikaan niin ihmeellisiä asioita kuin nämä
Zanzibarista kotoisin olevat miehet nyt saivat. He olivat kaikki
kokeneita matkailijoita, joiden päivittäisiin töihin majojen ja
suoja-aitauksen rakentaminen niiden ympärille kuului.

Ensin he rakensivat oksista yhteisvoimin yksinkertaisen keskustaa
kohden kallellaan olevan ympyrän, mutta lisättyään siihen sitten
suurempia oksia ja pieniä puupaaluja muodostivat he siitä pian
kunnollisen aitauksen. Kun se oli saatu valmiiksi, rakennettiin sen
sisäpuolelle pieniä parvekkeita vartijoille. Ne vahvistettiin lujasti
puupölkyillä, jotta siellä olijat voisivat olla aivan turvassa nuolilta
ja keihäiltä, mutta samalla kumminkin ampua musketeillaan kaikkia
linnoitusta vastaan hyökkääviä.

Niin pian kuin nämä välttämättömät työt oli tehty, rupesimme keräämään
maissia, perunoita, maapähkinöitä ja muita elintarpeita. Heti ne
saatuamme piilotimme ne samaan paikkaan kuin norsunluumme ja muut
tavaramme, joita emme halunneet säilyttää sellaisessa paikassa, jossa
ne olisivat olleet aina ihmisten nähtävinä, sillä kylän asukkaat olivat
mitä julkeimpia kerjäläisiä, jotka joskus, elleivät he saaneet
haluamaansa kapinetta tahi tavaraa omakseen, käyttäytyivät hyvin
uhkaavasti.

Mona Mkulla tuli hyvin usein pyytämään musketteja ja ampumatarpeita
ja kysyi tavallisesti samalla, oliko Hatibulla vielä noita
simpukkakoristeita. Muutamia sellaisia vaihtoi Hatibu lintuihin,
vuohiin tahi kypsymättömiin hedelmiin. Kului muutamia päiviä näin
mitään sen kummempaa tapahtumatta ja me aloimme tulla jo hyvin
levottomiksi sananviejiemme ja vanhaan leiriimme jääneiden toverien
turvallisuudesta, koska ei heistä alkanut mitään kuulua. Joka päivä
näimme asestettuja miehiä kulkevan asuntomme ohi, ja usein näytti aivan
siltä kuin he olisivat halunneet hyökätä kimppuumme. Muutamat tulivat
sinne pari kolmekin kertaa lisäten joka kerta lukumääräänsä. Joskus
olivat nämä vastenmieliset vieraat hyvin ylimielisiä käytöksessään
koettaen selvästi hangata riitaa kanssamme, mutta Hatibu piti
miehensä niin kovassa kurissa, että hän onnistui karttamaan kaikki
yhteentörmäykset heidän kanssaan, vaikka hän samalla selvästi näyttikin
vieraille, että hän oli valmistautunut viimeiseen asti taistelemaan
oikeuksiensa puolesta.

Mutta koska emme vieläkään saaneet kuulla mitään tovereistamme, aloimme
jo uskoa, että heidät oli yllätetty ja tapettu. Kun Hatibu huomasi,
että me todellisuudessa olimme vankeja, kutsui hän miehensä
neuvotteluun eräänä yönä, sitten kuin linnoituksemme portti oli
suljettu, koska hän pelkäsi, että meidän kimppuumme voitaisiin hyökätä
milloin hyvänsä. Siihen aikaan juuri aloin ymmärtää heidän puhettaan ja
huomasin pian heidän jakautuneen kahteen puolueeseen. Toiset olivat
sitä mieltä, että meidän oli pysyttävä siellä, missä nyt olimme, ja jos
meidän kimppuumme hyökättäisiin, oli meidän puolustauduttava niin
urhoollisesti kuin suinkin, sillä ennemmin tahi myöhemmin oli Hamees
ibu Sayf kumminkin saava tietää tukalan asemamme ja kiiruhtava apuun
Toiset taasen sanoivat, että oli parasta lähteä asunnostamme yöllä
karkuun ja ottaa niin paljon kuin suinkin ruokavaroja mukaan. Jos me
sitten päivisin piileskelisimme viidakoissa ja kulkiessamme
karttaisimme niin paljon kuin suinkin kyliä, pääsisimme varmasti
vihdoin Hamees ibu Sayfin leiriin.

Tämä viimeinen ehdotus ei miellyttänyt ollenkaan Hatibuta. Jos teemme
niin, sanoi hän, on meidän silloin luovuttava ostamastamme
norsunluusta, ja tuonne toiseen leiriin jääneet toverimme tapetaan
varmasti, kun huhu leviää, että olemme poistuneet Mona Mkullan luvatta.
Rummut kuuluttavat uutisen kaikkiin ympäristössä oleviin kyliin paljon
nopeammin kuin me voimme kulkea, ja kaikki polut miehitetään.

Kaikki huomasivat keskusteltuaan hetken asiasta hänen syynsä päteviksi
ja hylkäsivät tuuman, mutta huomauttivat kumminkin samalla, että
toveriemme saavuttua luoksemme tuosta vanhasta leiristämme lisäytyy
vain ruokittavain lukumäärä, semminkin kun nuo Mona Mkullan
lahjoittamat orjatkaan eivät voineet auttaa meitä muussa kuin
syömisessä.

Kuullessaan tämän näytti Hatibu muuttuvan hyvin vakavaksi ja istui
muutamia minuutteja ääneti. Sitten hän huudahti sanoen: "'Kaikki keinot
ovat hyvät, jos ne vain onnistuvat'! Veljet, nuo sanat ovat kullan
arvoiset! Huomenna saavat orjat ruokaa niin paljon, ettei heidän
tarvitse olla sen puutteessa. Yön tultua, kun kaikki muut nukkuvat,
paitsi pedot, lähetämme heidät viidakkoon ja erämaahan. Annamme heille
sanat suuhun, että he saavuttuaan suuren hallitsijamme Hamees ibu
Sayfin ja omien heimojensa luokse voivat totuudenmukaisesti kertoa
tukalista oloistamme. Sitten yhtyvät heidän isänsä ja veljensä Hamees
ibu Sayfiin ja tulevat tänne kukistamaan Mona Mkullan miehineen, saaden
palkaksensa paljon norsunluuta. Sanokaa nyt, veljet, te saarista ja
Zanzibarista kotoisin olevat miehet, eivätkö sanani ole viisaat ja
totuudenmukaiset?"

Kaikki myönsivät sen. Orjat, jotka makailivat aitauksen keskellä
palavan suuren nuotion ympärillä, kutsuttiin heti majaan Hatibun
puheille. Muutamat sanoivat, etteivät he tienneet suuntiakaan, missä
Hamees ibu Sayfin leiri sijaitsi. Sellaisia oli viisi ja Hatibu sanoi
pitävänsä ne luonaan viimeiseen silmänräpäykseen asti, "sillä voimmehan
me", sanoi hän, "ajaa ne tiehensä milloin vain haluamme huomattuamme,
että ruokavaramme alkavat loppua. Väliaikana voivat he olla meille
hyödyksi kokoamalla elintarpeita ja risuja." Jäljelläolevat sanoivat
tietävänsä, missä Ibu Sayfin leiri on, ja sanoivat, että Tipolo, kuten
he häntä nimittivät, oli hyvä mies, joka kerran annettuaan sanansa
pysyikin siinä. He lupasivat kehoittaa heimojaan yhtymään häneen
kostaakseen Mona Mkullalle, joka oli tehnyt heille paljon kiusaa.

Orjat, kuultuaan, että he nyt pääsevät vapaiksi, antoivat meille monta
hyvää neuvoa. Tärkein mielestäni oli järjestely, että he poistuisivat
leiristä parittain, jolloin ei heidän poissaoloaan niin helposti
huomattaisi, sillä parin orjan karkaaminen silloin tällöin, sanoivat
he, oli siksi tavallinen asia, ettei sellaista kukaan kummastellut.
Pienet miesjoukot voivat sitäpaitsi matkustaa maiden kautta paljon
turvallisemmasti joutumatta kiinni tahi tulematta huomatuiksi kuin
suuremmat.

Tässä heidän puheessaan oli kaikkien mielestä järkeä ja kolme heistä
läksi heti saatuaan Hatibulta todistukset ja banaanin lehdelle, sillä
paperia meillä ei ollut, kirjoitetun kirjeen Tipololle, että hän
kiiruhtaisi viipymättä avuksemme saatuaan orjilta kuulla tarkemmin
tilastamme.

Kun tämä oli tehty, oli ihmeellistä katsella, miten kaikkien meidän
vielä äsken niin alakuloinen mielemme yhtäkkiä virkistyi. Sen sijaan
että ennen makaillessamme talon ympärillä oli vain keskusteltu siitä,
milloin voisimme odottaa alkuasukasten hyökkäystä ja kuinka kauan
voisimme puolustautua, puhuttiin nyt vain, kuinka paljon norsunluuta ja
orjia tulisi kunkin osalle sodassamme Mona Mkullaa vastaan. Muutamat
pääsivät kuvittelussaan jo niin pitkälle, että he ruvettuaan
itsenäisiksi kauppiaiksi ja rikastuttuaan aikoivat rakentaa suuret
kivitalot itselleen rakkaaseen Zanzibariinsa.

Lähimpinä seuraavina päivinä ei tapahtunut mitään sen kummempaa.
Vapauttamamme orjat saivat poistua vihollistemme kiinnittämättä heihin
sen suurempaa huomiota, mutta huomasimme pian, että elintarpeitten
hankkiminen tuli päivä päivältä vaikeammaksi ja alkuasukasten
suhtautuminen meihin yhä vihamielisemmäksi. Vihdoin eräänä päivänä löi
eräs alipäällikkö, joka oli ollut hyvin vihainen meille aina tuosta
suuresta kokouksesta asti, erästä miestämme. Hän antoi takaisin,
jolloin alkuasukkaat läksivät ajamaan takaa häntä ja neljää hänen
seurassaan olevaa toveria. Miehet pääsivät pakoon näytettyään
roistoille osaavansa tapella ja käytettyään pyssyjään. Tultuaan
linnoitukseen ilmoittivat he tappaneensa muutamia alkuasukkaita, niiden
joukossa tuon alipäällikön, ja sanoivat itsekin haavoittuneensa
keihäistä ja nuolista.

Onneksi eivät nuo haavat olleet vaarallisia ja miehet voivat niin ollen
auttaa meitä puolustamaan linnoitusta hyökkäystä vastaan, joka nyt
varmasti oli uhkaavan lähellä. Ja jo samana iltana kuulimme kaikkien
läheisyydessä olevien kylien rumpujen pärisevän, ja juuri ennen
auringonlaskua erotimme pyssyjen pauketta. Sitä eivät voineet aiheuttaa
muut kuin jotkut ystävämme tahi nuo entisestä leiristämme luoksemme
pyrkivät miehet, joten, vaikka ampumavaramme olivatkin vähissä,
ammuimme pari kertaa ja, odotettuamme hetkisen, taas pari laukausta.
Hatibu sanoi sitä merkiksi, jonka jokainen Tipolon mies ymmärtää
kuultuaan sen.

Harvalukuinen joukkomme miehitti nyt rakentamamme parvekkeet, ja kaikki
katselivat levottomasti, näkyisikö jo avuksemme rientäviä ystäviä,
sillä emme voineet sanoa, oliko tuo ampuminen niiden aiheuttamaa, jotka
olivat jääneet tuonne vanhaan leiriimme, vai avuksemme rientävien
Hamees ibu Sayfin miesten.

Ampuminen jatkui ja lähestyi selvästi meitä, mutta se kuulosti niin
harvalta ja säännöttömältä, ettei taistelijoita ilmeisesti ollut kuin
muutamia. Sitäpaitsi alkoi jo tulla pimeäkin.

Odotimme hetkisen siinä toivossa, että miehemme pimeän turvissa
pääsisivät pakoon vihollisiltaan meidän luoksemme. Jonkun ajan kuluttua
kuulimmekin heidän lähestyvän ja rupesimme jo odottamaan heidän
ilmestymistään linnoitustamme ympäröivälle aukeamalle, kun kuulimmekin
heidän sivuuttavan sen. Koska he selvästi olivat eksyksissä, käski
Hatibu jälleen ampua neljä kertaa.

Vähän ajan kuluttua kuulimmekin heidän lähestyvän ja ammuskelevan
tullessaan. Pian voimme yhä selvemmin kuuluvista huudoista ja
karjumisista päättää, että miehet olivat joutuneet käsikähmään, ja
hetken kuluttua näimme jo laukausten välähdyksetkin. Hatibu käski nyt
sytyttää juuri tähän tarkoitukseen kuivasta ruohosta valmistamamme
soihdut. Heti kun ystävämme huomasivat ne, syöksyivät he niitä kohti
aukeaman poikki vihollisten ajaessa heitä takaa. Soihtujen valossa
voimme onneksi erottaa heidät vihollisista ja aukaistuamme aitauksessa
olevan portin päästimme siitä luoksemme yksitoista miestä, joitten
kintereillä ahdistajat jo olivat. Tulematta kumminkaan soihtujen
piiriin alkuasukkaat kokoutuivat juuri sen rajalle pimeään ampuen
sieltä meitä jousillaan.

Niin pian kuin portti oli jälleen suljettu, sammutimme soihdut, jotka
vain olisivat näyttäneet meidät alkuasukkaille. Toisten pysyessä
paikoillaan kokoutuivat toiset tulijain ympärille kuuntelemaan uutisia.
Tulijat sattuivat olemaan kaikki noita miehiä, jotka olivat jääneet
vanhaan leiriimme. He kertoivat, että lähtömme jälkeen oli kaikki
mennyt entistä latuaan jonkun aikaa, mutta sitten eräänä päivänä oli
muudan mies tuonut heille Hatibulle kuuluvan puukon. Mies oli sanonut
tuoneensa sen merkiksi, että hän oli Hatibun lähettämä. Kuultuaan
häneltä, että Hatibu oli saanut niin paljon orjia ja norsunluuta, että
hän aikoi matkustaa suoraan Zanzibariin poikkeamatta enää heidän
luokseen, olivat he totellen hänen käskyään, koonneet heti tavaransa ja
lähteneet orjineen ja norsunluineen suorinta tietä luoksemme.

Matka oli sujunut aluksi onnellisesti. Mies, joka oli tuonut tuon
veitsen, toimi oppaana koettaen kuljettaa heitä vain sellaisia teitä,
etteivät he herättäisi huomiota. Eräänä iltana kumminkin heidän juuri
kulkiessaan muutaman tiheän ja suoperäisen viidakon läpi kiipesivät
oppaat äkkiä puihin, ja he huomasivat joutuneensa suuren miesjoukon
hyökkäyksen esineeksi. Yllätyksen ensimmäisinä hetkinä eivät he olleet
voineet puolustautua tehokkaasti, sillä heidän vihollisensa olivat
olleet niin hyvin piilossa puitten takana, etteivät he olleet saaneet
kuuliansa sattumaan.

Koska norsunluun ja muiden tavarain suojeleminen ei noissa olosuhteissa
ollut voinut tulla kysymykseenkään, olivat he koettaneet tunkeutua
muutamaan paikkaan, jossa puut näyttivät olevan harvemmassa ja maa
kovempaa. Päästyään sinne hajautuivat he ympyrään päättäen myydä
henkensä niin kalliista kuin suinkin. Heitä oli silloin ollut vielä
kolmekolmatta miestä, niiden joukossa onneksi kaikki nuo pyssyillä
varustetut neljätoista, jollaisia ei matkueessa useampia ollut
alkujaankaan. Muut olivat kaatuneet heti tuossa ensimmäisessä heitä
vastaan suunnatussa keihäs- ja nuolisateessa.

Onnistuttuaan torjumaan hyökkäyksen olivat he kuulleet pian senjälkeen
nuo ensimmäiset ampumamme merkkilaukaukset ja ymmärrettyään ne
joidenkin Hamees ibu Sayfin miesten ampumiksi olivat he ruvenneet
tunkeutumaan meitä kohti. Avonaisilla paikoilla oli heidän matkansa
edistynyt jotensakin nopeasti, mutta tiheissä viidakoissa olivat
viholliset päässeet lähemmäksi ja keihästäneet tahi ampuneet heistä
toisen toisensa jälkeen. Kun mies oli kerran kaatunut, oli heidän ollut
pakko jättöä hänet siihen, sillä jos he olisivat pysähtyneet auttamaan
haavoittuneita, olisi heidän osakseen tullut sama kohtalo. Pari kertaa
oli heidän tielleen sattunut ruohoa kasvavia aukeamiakin, mutta niissä
oli heille ollut käydä vielä huonommasti kuin tiheässä viidakossa,
sillä tuo kymmentä jalkaa korkea ruoho oli ollut niin tiheää ja paksua,
että se oli helposti kannattanut sitä vasten nojautuvan miehen. Heidän
oli senvuoksi ollut pakko enimmäkseen seurata noita kapeita polkuja,
joita alkuasukkaatkin käyttivät kulkiessaan kylästä kylään. Kun he
olivat juosseet ensimmäistä sellaista pitkin ajatellen, että heidän
vihollistensakin oli käytettävä samaa polkua, joutuivatkin he äkkiä
ruohikkoon muodostettuihin aukkoihin piiloutuneitten vihollisten
hyökkäykselle alttiiksi. Nuo aukot olivat olleet tiestä vain noin parin
jalan päässä tien reunalle pystyyn jätetyn ruohon suojassa. Mutta
toivottomuuden aivan hurjiksi raivostuttamina olivat he onnistuneet
murtautumaan tuon hyökkääjien ketjun läpi menetettyään siinä hötäkässä
kuusi miestä.

Sen jälkeen oli viidakko harvennut huomattavasti ja voidessaan nyt
käyttää pyssyjään olivat he voineet pitää vihollisensa loitompana.
Saavuttuaan toiselle ruohokolle olivat he päättäneet kiertää sen
välttääksensä uutta hyökkäystä, ja olivat huomanneet olleensakin
oikeassa, sillä kun he olivat saapuneet sen toiselle puolelle, oli
ruohokosta syössyt suuri joukko miehiä heidän jälkeensä.

Tapellen ja ampuen olivat he sitten tunkeutuneet eteenpäin. Kun he
pimeän tultua eivät olleet löytäneet linnoitustamme, olivat he olleet
vähällä joutua toivottomiksi, mutta kuultuaan toiset merkkilaukauksemme
oli se tuntunut heistä aivan kuin taivaalliselta sanomalta, ja
huolimatta vihollistensa kiihtyvistä hyökkäyksistä olivat he syösseet
ääntä kohti. Kuinka he olivat päässeet luoksemme, eivät he oikein
voineet kertoa, mutta kaikki olivat he haavoittuneet. Niiden
kohtalosta, jotka olivat joutuneet vihollistemme käsiin, ei voinut olla
epäilystäkään, mutta ettei näiden pakoon päässeitten haavat olleet
vaaralliset, sen huomasimme heti tarkastaessamme niitä.



XIX.

TULINEN TAISTELU.


Asemamme oli nyt kriitillinen. Kun tarkastimme elintarvevarastomme ja
inventoimme ne, näimme, ettei meillä ollut ruokaa kuin muutamiksi
päiviksi, mutta sen sijaan kyllä riittävästi vettä, josta meidän oli
kiittäminen Hatibun taitoa valita paikka. Meitä ei ollut kyllä, minä,
Hatibu ja nuo vasta tulleetkin mukaanluettuina, enempää kuin
kolmekymmentäneljä miestä, joista seitsemällätoista oli pyssyt, mutta
siinäkin oli enemmän kuin tarpeeksi väkeä, sillä meillä ei ollut pyssyä
kohti kuin neljä panosta. Useat meistä olivat haavoittuneet, tosin
eivät niin pahasti, etteivät he voisi ottaa osaa luultavasti pian
alkavaan käsikähmään, mutta kumminkin sen verran, etteivät he enää
olleet terveitten miesten arvoiset. Pahinta oli kumminkin, että nuo
tänään kaatuneet kuusi miestä olivat olleet pyssymiehiä, joilla oli
ollut ampumatarpeet mukanaan. Sitäpaitsi olivat viholliset saaneet
siepatuksi pienen tynnyrillisen ruutia tuon ensimmäisen yllätyksen
sattuessa.

Meillä ei siis enää ollut sitä etua, että yksin olisimme olleet
pyssyillä varustettuja. Saimmekin pian kokea, että he osasivat niitä
käyttää, sillä yön kuluessa ammuttiin meitä metsästä monta kertaa. He
tähtäsivät kumminkin niin huonosti, etteivät kuulat sattuneet, vaan
ainoastaan pitivät meidät valppaina.

Työskentelimme koko yön ahkerasti lujittaaksemme varustuksiamme. Koska
eivät parvekkeet voineet suojata meitä pyssyjen kuulilta yhtä hyvin
kuin nuolilta ja keihäiltä, kaivoimme ehdotuksestani kuoppia eri
paikkoihin aidan sisäpuolelle ja yhdistimme ne ojilla, jotta voisimme
rientää uhattuihin paikkoihin kuulista välittämättä.

Päivän koittaessa, vaikka näimmekin alkuasukasten kokoutuneen läheiseen
metsään hyökätäksensä heti kimppuumme, jos vain uskaltaisimme
hetkeksikään poistua turvapaikastamme, saimme hieman levähtää,
jätettyämme muutamia miehiä vahtimaan heidän liikkeitään. He antoivat
meidän olla rauhassa iltapäivään saakka, mutta sitten tuli viidakosta
miehiä, joista ensimmäiset olivat varustautuneet noilla menettämillämme
musketeilla muiden riemukkaasti kantaessa tuota meiltä ryöstämäänsä
ruutitynnyriä. Ammuimme pari kolme laukausta saadaksemme heidät
vastaamaan, mutta karkoitimmekin heidät vain pyssynkantomatkan
ulkopuolelle, ja koskeivät ampumavaramme sallineet tuhlausta, saivat he
kuljeskella miten halusivat, meidän ollenkaan sekautumatta heidän
toimiinsa.

Jonkun ajan kuluttua näimme heidän rupeavan rakentamaan jonkinlaista
aitausta aukeaman ympärille paaluista ja oksista. Heidän tarkoituksensa
oli nähtävästi saartaa meidät niin, ettemme voisi murtautua läpikään,
ja vangita meidät kuin rotat loukkuun.

Muutamat miehet tulivat nyt toivottomiksi sanoen luulevansa, että
kaikki nuo vapauttamamme orjat oli siepattu kiinni. Tipolo ei niin
ollen voinut tulla avuksemme, joten meidän oli parasta antautua, sillä
pahempaa kohtaloa kuin orjaksi joutuminen ei meille kumminkaan
valmistettaisi. "Ja mieluummin", sanoivat he, "rupeamme Mona Mkullan
orjiksi kuin kuolemme."

Kun Hatibu kuuli tämän raukkamaisen ehdotuksen, oli hänen vihansa ja
suuttumuksensa niin rajaton, että jonkun maalarin olisi pitänyt olla
mukanamme sitä ikuistuttamassa. Hän haukkui noita miehiä pelkureiksi ja
koiriksi, sanoen, ettei Zanzibarista kotoisin olevien miesten
rupeaminen orjiksi tuolle pakanalle voinut tulla ollenkaan
kysymykseenkään. Mutta jos he olivat sellaisia raukkoja, että he
halusivat mennä, oli heidän lähdettävä heti, jotta muille jäisi enemmän
ruokaa ja ruutia. Tämä tulinen suuttumus lopetti heti kaikki puheet
antautumisesta, ja kaikki mitä nyt voimme tehdä oli vain
kärsivällisesti odottaa apua tai kuolemaa, joka kumminkin lopulta
vapauttaisi meidät kärsimyksistämme.

Pari kolme kertaa näyttivät alkuasukkaat aikovan ryhtyä hyökkäykseen,
mutta tultuaan meidän pyssyjemme ulottuville, kääntyivät he joka kerta
takaisin täyttämättä aikomustaan. Heidän hyökkäyksensä muuttuikin pian
vain loukkausten ja ivasanojen huutamiseksi ja illan pimeydessä
lähettivät he pyssyillämme asestamansa miehet pitämään meitä valveilla
kytevän nuotiomme ääressä. Niin pian kuin olimme päässeet suojaan
kuoppiimme, emme välittäneet heidän ampumisestaan rahtuakaan, vaan
olimme päinvastoin iloiset tietäessämme heidän tuhlaavan
ampumavarojansa tyhjään.

Saartomme kolmantena päivänä oli meidän kestettävä uusi ja
tuskallisempi tapaus kuin vielä siihen asti. Eräs mies, jota nuoli oli
haavoittanut hyvin lievästi käsivarteen, tuli ilmoittamaan Hatibulle,
että hänen käsivarttaan hieman kihelmöi. Koetimme auttaa häntä
hautomalla tuota kipeää kohtaa kylmällä vedellä, mutta tuskat vain
lisäytyivät, ja pian tärisyttivät häntä hirmuiset suonenvetokohtaukset.
Hän pyysi vettä sanoen kuolevansa janoon, mutta ei voinutkaan niellä
tippaakaan, sillä hänen kurkkunsa kuristui kokoon eivätkä leuatkaan
enää hetken kuluttua auenneet. Hänen tuskansa olivat nyt niin hirveät,
että hänen ruumiinsa muuttui niin jäykäksi kuin teräskisko, ja
puupalaset, joita hän tempoi käsiinsä, murskautuivat hänen kourissaan
säpäleiksi. Joskus vetivät suonet hänen lihaksiansa niin voimakkaasti,
että hän taipui taaksepäin kuin luokka, höltyäkseen sitten vähitellen
sellaisin töytäyksin, että luulimme hänen repeytyvän kappaleiksi.

Hän sai kestää noita tuskia neljä tahi viisi tuntia, ja ennenkuin hän
kuoli, oli kolme muutakin haavoitettuamme sairastunut samoin. Emme
voineet huojentaa heidän tuskiansa mitenkään, vaan ainoastaan
toimettomina katsella, miten nuo hirmuiset kohtaukset kiduttivat heitä.
Noiden kaikkien neljän haavat olivat nuolien aiheuttamat, ja viisi
muuta toveriamme, joilla myöskin oli samanlaisia haavoja, säikähti niin
nähdessään toveriensa hirmuiset tuskat, että he saivat myöskin
kouristuskohtauksia. En voi kuvailla kymmenettä osaakaan heidän
kauheista tuskistaan, ja jos voisinkin, ei minua luultavasti
uskottaisi. Mainitsen kumminkin väitteeni todisteeksi, että eräs heistä
puri tuskissaan hampaansa niin syvälle kovaan keihäänvarteen, ettei
sitä hänen kuolemansa jälkeen voitu vetää pois hänen suustaan.

Omituista kyllä eivät ne eloon jääneet haavoittuneet, joilla
keihäiden aiheuttamat haavat olivat paljon suuremmat ja selvästi
vaarallisemmatkin kuin nuolien tekemät, saaneet ollenkaan
kouristuskohtauksia, vaan heidän haavansa paranivat säännöllisesti.
Sairaat itse luulivat tuskiensa aiheutuneen myrkytetyistä nuolista,
mutta sain sitten myöhemmin selville heidän erehtyneen, sillä
alkuasukkaat eivät käytä myrkytettyjä nuolia sodassa, vaan säästävät ne
metsästysretkilleen. He varustavat sotanuolensa hyvin kovasta puusta
valmistetuilla kärjillä, jotka on teroitettu niin teräviksi kuin
neulat, ja olen siinä luulossa, että pistohaava aiheuttaa usein
kouristuksia, mutta viilletty tahi lyöty ei.

Kaikki nuo yhdeksän miesraukkaa kuolivat, vähentäen lukumäärämme siten
neljäksikolmatta. Haudan kaivaminen kuolleille tovereillemme oli
helpommin sanottu kuin tehty, mutta lopulta saimme kuin saimmekin
raapituksi maahan noin neljä jalkaa syvän kuopan. Laskettuamme heidät
sen pohjalle levitimme heidän päälleen ruohoa ja oksia, ettei multa
suoraan putoilisi heidän ruumiilleen. Hatibu, joka oli kasvatettu
Hamees ibu Sayfin kodissa Zanzibarissa, siunasi heidät muutamilla
koraanin säkeillä. Eloonjääneet tekivät kaikkensa haudataksensa nuo
toveriraukkansa uskontonsa sääntöjen mukaan.

Tämä kauhea tapaus näytti vähentävän toveriemme rohkeutta hyvin paljon,
ja kuiskaukset, että antautuisimme, alkoivat jälleen kiertää. Vihdoin
keksin keinon rohkaistakseni tovereitani, ja kerrottuani sen Hatibulle
hyväksyi hän sen heti. Piirittäjämme olivat nimittäin suojellaksensa
itseään auringolta rakentaneet olkikattoisia suojuksia vallinsa
viereen, ja koska aika heistäkin oli alkanut tuntua pitkältä, olivat he
huvitelleet jakamalla ne moneen osaan ruohoista valmistetuilla
seinillä, jotka aurinko oli jo ennättänyt kuivata rutikuiviksi.

Ehdotin, että neljän aikaan aamulla, jolloin kaikki nukkuivat
raskaasti, ryömisin sinne tulivehkeet mukanani ja sytyttäisin kaikki
nuo ruohomajat tuleen, mutta Hatibu ei olisi mitenkään sallinut minun
lähteä yksinäni. Selitin, että yhdellä miehellä oli paljon suuremmat
mahdollisuudet onnistua kuin useammalla, ja tunnustettuani olevani
velvollinen tottelemaan häntä pyysin, että saisin kumminkin suorittaa
tuon työn yksinäni. Pitkän keskustelun jälkeen hän suostuikin. Kun hän
nyt huomasi, että vihollisemme voisivat menetellä samoin meitä kohtaan,
jolloin ei meillä olisi mitään pakopaikkaa, kuten heillä, käski hän
miesten purkaa kattomme ja suojuksemme ja polttaa ne ollaksemme varmat,
ettei meidän ainakaan tarvitsisi pelätä yleistä tulipaloa.

Huomattuaan toimenpiteemme alkuasukkaat näyttivät luulevan meidän pian
antautuvan, ja illalla kuulimme rumpujen ja marimbojen pärinää heidän
ruvettuaan huvittelemaan. He lauloivat, tanssivat ja rummuttivat sitten
melkein kahteen asti yöllä. Minua se huvitti myöskin, sillä tiesin
heidän sitten nukkuvan sitä raskaammasti loppuyön. Kun vihdoin kaikki
äänet olivat hiljenneet, pujahdin kentälle ja ryömin erästä heinäsuovan
kokoista majaa kohden, jossa Mona Mkullan päämaja oli. Saavuttuani
alkuasukasten rakentaman aidan juurelle heitin tulisoihdun sen yli
majaan. Luulin olleeni ainoa linnoituksestamme poistunut, mutta
huomasinkin tuon suuren majan sytyttyä palamaan, että Hatibu ja pari
muuta miestä olivat pujahtaneet aitauksesta hetken kuluttua minun
lähdöstäni ja sytyttäneet kolme muuta majaa.

Alkuasukasten majat paloivat iloisesti, ja näimme, miten he
työskentelivät ankarasti pelastaaksensa omaisuutensa. Noin viisi
minuuttia sen jälkeen kuin Hatibu ja nuo toiset miehet olivat palanneet
aitaukseen, putosi tuon suuren sytyttämäni majan katto sisään ja
melkein heti kuului sieltä kumea räjähdys. Varmasti oli tuo heidän
meiltä anastamansa ruutitynnyri ollut sijoitettu sinne ja nyt se
oli räjähtänyt. Paukauksen jälkeen ei kuulunut vähään aikaan
hiiskahdustakaan, mutta pian ruvettiin siellä huutamaan entistä
kovemmin, ja kuulemistamme surun ilmauksista voimme päättää, että joku
kuuluisa henkilö tahi ehkä useampikin oli kuollut räjähdyksessä.

Päivän koittaessa huomasimme, etteivät ainoastaan majat olleet
palaneet, vaan alkuasukasten aitaankin oli ilmestynyt suuria aukkoja.
Miehet korjailivat ahkerasti niitä, ja rummuilla ilmoitettiin tapahtuma
toisiin läheisyydessä sijaitseviin kyliin. Miehemme sanoivat niiden
levittävän ilmoitusta Mona Mkullan kuolemasta ja kutsuvan kaikkia
sotilaita kostamaan hänen puolestaan.

Hatibu sanoi meidän linnoituksemme siinä tapauksessa joutuvan pian
hyökkäyksen esineeksi, sillä nyt he varmasti huomaisivat, että heidän
oli tapettava meidät uhreiksi heidän kuninkaansa hengelle. Hän antoi
sitten miesten valita, kumpiko heistä tuntui miellyttävämmältä, tulla
mestatuksi päällikön haudalla, vai kuollako ase kädessä. "Meille ei
varmastikaan esitetä mitään antautumisehtoja", sanoi Hatibu, "ja
senvuoksi on minusta ainakin kunniakkaampaa kuolla taistelussa." Nyt,
kun ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ellei pelastus
yhtäkkiä ilmestyisi meille Hamees ibu Sayfin haamussa, yhtyivät kaikki
yksimielisesti Hatibuun ja päättivät myydä elämänsä niin kalliista kuin
suinkin.

Koska meidän nykyinen aitauksemme oli liian suuri puolustettavaksi, jos
kimppuumme hyökättäisiin kaikilta suunnilta yht'aikaa, aloimme rakentaa
sen sisäpuolelle pienempää, voidaksemme paeta sinne sitten kuin
ahdistajamme olisivat päässeet ensimmäisen edustalle ja aiheuttaaksemme
heille niin suurta haittaa kuin suinkin heidän tunkeutuessaan vanhan
aitauksemme läpi. Meiltä menikin sitten koko päivä sen valmistamiseen.
Yöksi jakauduimme kahteen joukkoon, että toisten vartioidessa toiset
voisivat nukkua, sillä emmehän me tienneet, milloin hyökkäys tulisi
tapahtumaan, vaikka aavistimmekin, että piirittäjämme saivat
apujoukkoja melkein joka tunti.

Mutta yö menikin kumminkin menojaan alkuasukasten meitä ollenkaan
hätyyttämättä. Tuntia jälkeen auringonnousun saimme kumminkin kokea
toista, sillä neljä satamiehistä joukkoa hyökkäsi yht'aikaa kimppuumme.
Niin pian kuin he tulivat ampumamatkan päähän, laukaisimme pyssymme,
jotka oli ladattu sekä kuulilla että kivillä. Yhteislaukauksemme
vaikutus oli mitä tehokkain pysähdyttäen hetkeksi hyökkääjät, joista
toiset kääntyivät pakoon, mutta heidän päästyään metsään keihästivät
heidän omat toverinsa heidät armotta. Kun jäljelle jääneet huomasivat,
että heidän ainoa keinonsa säilyttää henkensä oli meidän tappaminen,
hyökkäsivät he uudestaan, mutta meillä oli ollut aikaa ladata pyssymme
uudelleen ja ennätimme ampua heitä toisen kerran ennen heidän
saapumistaan ulommaisen aitauksemme edustalle. Silloin oli meidän pakko
peräytyä uuteen linnoitukseemme.

Heidän tunkeutuessaan aitauksen läpi ammuimme heistä monta, mutta
ampumavaramme alkoivat pian loppua. Olisimme kyllä vieläkin voineet
vähentää heidän lukumääräänsä heittämällä keihäämme heitä vastaan,
mutta silloin olisimme jääneet ilman aseitta, lukuunottamatta muutamia
puukkoja ja kirveitä, käsikähmään, joka nyt varmasti oli alkava. Emme
niin ollen voineet muuta kuin katsella, miten he hävittivät nuo meidän
huolellisesti valmistamamme varustukset.

Vihdoin saivat he työnsä tehdyksi ja hengähtivät hetkisen ennen
lopullista hyökkäystään. Asemamme oli nyt seuraava: Pienen,
puunrungoista ja oksista kyhätyn, noin parikymmentä metriä leveän
ympyränmuotoisen aitauksen sisäpuolella puristivat miehemme,
neljäkolmatta luvultaan, pyssyjään valmiina myymään henkensä niin
kalliista kuin suinkin. Aitauksen ulkopuolelle taasen oli kokoutunut
noin kaksisataaviisikymmentä myöskin toivottomuuden rohkaisemaa miestä,
jotka kokosivat juuri voimiaan viimeiseen hyökkäykseen. Ampumisen
aikana metsän suojassa piileskelleet villit lähestyivät meitä nyt
myöskin ampumavarastojemme loputtua, ja epäilemättä kiihoittaisi heidän
taistelunhalunsa muutamassa minuutissa heidät niin rohkeiksi, että he
syöksyisivät kimppuumme.

Nyt vallitsi hetken aikaa painostava hiljaisuus, minkä kumminkin pian
alkuasukasten rummut rikkoivat. Sitten hyökkäsivät he huudahtaen
raivosta kimppuumme heittäen ensin keihäänsä ja nostaen sitten kilpensä
päänsä yläpuolelle suojellakseen itseään. Heidän ensimmäinen
keihässateensa tappoi neljä miestämme, mutta nyt me voimme heittää ne
takaisin, ja kun otetaan huomioon meidän ja vihollistemme välinen lyhyt
välimatka, tappoi luullakseni jokainen meistä pari vihollista. Taistelu
muuttui nyt vähitellen käsikähmäksi, sillä vastustamattomasti
tunkeutuivat vihollisemme viimeiseenkin turvapaikkaamme. Vihdoin
ahdistettiin meidät aitauksen keskelle, jossa me viisi, enempää ei
ollut enää hengissäkään, tappelimme kuin pedot seisoen selkä selkää
vasten. Syöstyäni keihään niin syvälle erään kimppuuni hyökkäävän
miehen ruumiiseen, etten jaksanut kiskaista sitä irti, vetäisin kirveen
vyöstäni käyttääkseni sitä viimeisenä puolustusaseenani. Tuon äsken
tappamani miehen sijalle tuli heti toinen ahdistaen minua hurjasti.
Onnistuin kääntämään hänen keihäänsä syrjään ja upottamaan kirveeni
hänen aivoihinsa. Toverini taistelivat myöskin kuin miehet, ja pian
alkoi ympärillemme muodostua oikea ruumisvalli. Olimme jo kaikki
haavoittuneet, ja kaksi oli jo vaipunut polvilleen.

Luulin jo viimeisen hetkeni koittaneen, kun eräs suuri mies,
viskattuaan syrjään nuo meitä hetkisen suojanneet ruumiit, kohotti
keihäänsä lävistääkseen minut. Heitin häntä kirveelläni, ja onneksi
osuikin sen terä miehen kasvoihin. Hän kaatui selälleen, mutta hänen
paikallaan oli heti toinen. Sain kiinni uuden viholliseni keihäästä, ja
nyt rupesimme tappelemaan sen omistamisesta. Tiesin, ettei
eloonjäämiseni enää ollut mitenkään mahdollinen, mutta minussa oli
vielä jäljellä niin paljon isiltämme perittyä sotaista henkeä, etten
voinut kuolla, ennenkuin olin tappanut tämänkin miehen.

Silloin kuulimme pyssyjen pauketta ja hetken kuluttua miesten huutoja.
Vieressäni seisova Hatibu alkoi huutaa: "Allah il Allah! Wanguana,
Wanyamwesi, Tipolo! Tapelkaa, miehet, tapelkaa, olemme saaneet apua!"

Ahdistajamme kääntyivät nyt ympäri ja pakenivat. Seuratessamme heidän
pakoaan näimme noin viisisataa pyssyillä varustettua miestä ajavan
heitä takaa kuin lampaita.



XX.

NYANGWEHEN.


Niin, me olimme saaneet apua, mutta, voi, pyörähdettyämme katsomaan
näimmekin, että pari meistä viidestä viimeisestä taistelijasta oli
kuolettavasti haavoittunut. Ainoastaan Hatibu, minä ja eräs kolmas
Bilal-niminen mies voimme toivoa paranevamme haavoistamme, vaikka
luullakseni kirurgeista olisivat meidänkin saamamme naarmut olleet
huomiota herättävät.

Uteliaat kyselijät ympäröivät meidät pian ruveten hoitamaan haavojamme.
Muutamien pelastajaimme ajaessa takaa pakenevia vihollisiamme
puhdistivat toiset paikan taistelun merkeistä kantaen toveriemme
ruumiit hieman syrjään haudattaviksi ja heittäen Washenzien, joiksi
näitä alkuasukkaita sanottiin, raadot viidakkoon tervetulleeksi ruoaksi
petolinnuille, shakaaleille ja hyenoille.

Majat ja katokset kohosivat pian maasta kuin sienet sateen jälkeen.
Jonkun ajan kuluttua palasivat takaa-ajajatkin ajaen edellään vangiksi
ottamiaan alkuasukkaita. Sitten saapui leiriin aina tämän tästä
melkoisia miesjoukkoja, joissa oli useita valkoisiin paitoihin ja
turbaaneihin pukeutuneita vaaleaihoisia miehiä.

Heidän päällikkönsä oli muita hieman pitempi mies, jonka mustassa
parrassa ja viiksissä oli jo paljon harmaita karvoja. Hänen ihonsa oli
aivan vaalea vaikkakin hieman kellahtava, nenä oli ylpeästi kyömyssä ja
tummissa silmissä oli mitä ystävällisin ilme, vaikka olikin selvää,
että suuttumus voi sen pian muuttaa ankaraksi ja välähteleväksi.
Vasemmassa kädessään oli hänellä tupessaan oleva kaksiteräinen miekka,
joka näytti melko vaarattomalta. Hänellä oli mukanaan eräs
kaksitoistavuotias poika, jolla oli kaksipiippuinen nallinlyöpä
luodikko olallaan.

Tämä mies oli tuo kuuluisa Hamees ibu Sayf eli Tipolo, kaikkien
norsunluuta ja orjia hakevien Tanganjikajärven toisella puolella
käyneitten arabialaisten päällikkö ja suojelija. Hänellä oli sellainen
vaikutusvalta miehiinsä, etteivät muut kyenneet hänen kanssaan
ollenkaan kilpailemaankaan. Ollen useamman kuin parinsadan Zanzibarista
kotoisen olevan pyssyillä varustetun vapaan miehen ja orjan ja
kuudensadan alkuasukkaan päällikkö voi hän hyvin suoriutua
kaksoistehtävästään pitää kurissa sekä kantajia että ryösteleviä
säännöttömiä joukkoja, koska kaikki nuo miehet tottelivat häntä
ehdottomasti ja olivat hänelle uskolliset.

Paitsi joukon ainoata puhdasveristä arabialaista, Hamees ibu Sayfia,
olivat siellä Zanzibarista kotoisin oleva Wasuahili, Wamerima
rannikolta, Muinyi Dugumbi, Habib wadi Nassur, Juma wadi Hamed, Muinyi
Heri ja Hamad ibu Ghasib, kaikki kauppiaita, mutta eivät kumminkaan sen
mahtavampia kuin noin seitsemänkymmenen sotilaan komentajia kukin.
Näiden kuuluisain kauppiasten joukkoon oli myöskin yhtynyt useita
Zanzibarissa asuvien kauppiaitten vapaita tahi uskottuja orjia pienine
kymmenmiehisine osastoineen.

Muut näistä miehistä eivät ansaitse sen suurempaa huomiota, paitsi
Tipolo, joka oli hyvin merkillinen mies. Jos hän olisi saanut elää,
olisi hän nyt tuon Tipo-Tipon eli Hamed ibu Hamedin paikalla, joka nyt
on kauppamaailman mahtavin edustaja Tanganjikasta Stanley-putouksiin
asti Kongossa. Tipolo oli orjakauppias hänkin, ei sen kummempi, mutta
hän ei ollut ikinä syypää sellaisiin julmuuksiin kuin hänen toverinsa,
joiden mukana hän ei aina voinut kulkea heitä hillitsemässä. Hän itse
oli hyvin rauhaarakastava, ja vaikka hän olikin rohkea kuin leijona
eikä suinkaan haluton sotaan silloin, kun se oli välttämätön tahi
hänelle edullinen, oli hän kumminkin aina valmis keskustelulla
ratkaisemaan asiat alkuasukasten kanssa, eikä oltu milloinkaan kuultu,
että hän olisi rikkonut sanansa. Monta kertaa, kun muut kauppiaat
riitelivät sellaisten päälliköitten kanssa, joita hän oli luvannut
auttaa, sai hän vaa'an kallistumaan alkuasukasten puolelle aseellisten
miestensä avulla, elleivät kauppiaat muuten totelleet hänen sanojaan
tahi määräyksiään, ja päinvastoin kuin muut Zanzibarista kotoisin
olevat kauppiaat, antoi hän miehilleen helmiä ja muita tavaroita,
joilla he voivat vaihtaa ruokaa, sallimatta miestensä ollenkaan elää
ilmaiseksi alkuasukasten kustannuksella.

Hän istuutui nyt Hatibun, Bilalin ja minun viereeni ja sanoi vakavasti
ja kohteliaasti: "Hyvää huomenta!" Oli kulunut jo niin kauan aikaa
siitä kuin viimeksi olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan, että se
liikutti kovasti mieltäni ja kyyneleet virtasivat vastustamattomasti
silmistäni vastatessani, vaikka puhuessani kuulosti englannin kieli
vieraalta omasta suustanikin. Mutta pettymykseni oli suuri huomattuani,
ettei hän ymmärtänytkään sanojani, sillä koko hänen englanninkielen
taitonsa supistui noihin pariin sanaan: "Hyvää huomenta!"

Hän kysyi nyt Hatibulta viimeisistä tapahtumista. Muutamat
vapauttamamme orjat olivat olleet niin uskolliset, että he olivat
tuoneet hänelle sanan meidän hädänalaisesta tilastamme, jolloin hän oli
vitkastelematta lähtenyt liikkeelle miehineen. Hän sanoi nyt haluavansa
vahvistaa Mona Mkullan voittajan maineensa niin perinpohjaisesti,
etteivät alkuasukkaat enää ikinä opittuaan tämän läksyn uskaltaisi
hyökätä hänen asiamiestensä kimppuun.

Jäimme muutamiksi päiviksi entiseen leiriimme ja pahoilla mielin on
minun pakko tunnustaa, että Tipolon määräykset täytettiin
kirjaimellisesti. Leiriin tuotiin joka päivä suuria alkuasukasjoukkoja
kuormitettuina norsunluulla ja muilla tavaroilla, jotka heidän
vangitsijainsa mielestä olivat ansainneet korjaamista. Keskustelumme
muuttuivat vain kuvauksiksi, miten monta kylää oli poltettu, paljonko
viljelyksiä oli hävitetty ja kuinka monta miestä oli tapettu heidän
puolustaessaan kotiaan, omaisuuttaan ja perheitään ryöstäjiä vastaan.

Koetin kaikin voimin taivuttaa Tipoloa määräämään, että tuollainen
kosto ja hävittäminen lopetettaisiin, mutta hän sanoi luvanneensa
noiden hänen mukaansa lähteneitten kauppiasten ryöstää mielinmäärin, ja
saatuaan nyt tällaisen tilaisuuden, jollaista ei heillä ollut
miesmuistiin ollut, niin, tuskinpa milloinkaan, eivät he helposti
suostuisi lopettamaan. Sitäpaitsi, ellei hän olisi luvannut miehiensä
ottaa orjia, olisi pian syntynyt levottomuuksia ja sellaisin
seurauksin, että he olisivat menneet tiehensä, jolloin hänellä ei olisi
ollut mitään keinoa saada kokoamansa norsunluu rannikolle.

Vähitellen onnistuin voittamaan Muinyi Herin, Habib wadi Nassurin ja
kaikki muut puolelleni, paitsi Muinyi Dugumbia, joka ei ottanut
rukouksiani kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin määräsi Tipolo, ettei
yhden miehen rikastumishalun vuoksi sotaa enää voitu jatkaa, ja käski
kaikkia lähtemään Nyangwehen. Hän sanoi Muinyi Dugumbille, että jollei
tämä käske miehiensä lopettaa ryöstämistä, hyökkää hän joukkoineen
hänen kimppuunsa, jolloin Dugumbin oli pakko alistua, vaikkakin
vastahakoisesti.

Hatibun, Bilalin ja minun haavani, jotka olimme saaneet tuossa
toivottomassa taistelussa henkemme puolesta, eivät olleet vielä niin
parantuneet, että olisimme voineet kävellä, ja senvuoksi valmistettiin
meille jokaiselle paarit, joilla meitä kannettiin. En voi kuvaillakaan
tuntemaani iloa ja kiitollisuutta aloittaessamme matkamme Nyangweta
kohti, sillä nämä ensimmäiset askeleet rannikkoa ja omaa kansaani kohti
tuntuivat niin äärettömän suloisilta. Minun on pakko väkisinkin
tunnustaa, että mielipiteeni Afrikassa samoilemisesta olivat
melkoisesti muuttuneet, sen jälkeen kuin veljeni Vilien kanssa olin
Petrelin kannella haaveillut Livingstonen ihmeellisistä matkoista.

Tipolon kotiorjain joukossa oli muutamia, jotka ymmärsivät hienompaa
keittotaitoa paremmin kuin kukaan siihen asti mustain maanosassa
tapaamani henkilö, ja saadessani hyvää ruokaa, huolellista hoitoa ja
uudistetun toivon asuessa rinnassani paranivat haavani niin pian, että
ennenkuin olimme kulkeneet puolta matkaakaan Nyangwehen, voin joka
päivä kävellä paarieni vieressä pitkän matkan. Koetin oleskella aina
Tipolon läheisyydessä ja huomasin hänen aina kohtelevan alkuasukkaita
lempeästi. Kulkiessamme erään kylän läpi tuli kerrankin pari vaimoa
valittamaan, että muutamat etujoukkomme miehet olivat ryöstäneet heidän
majastaan paljon kasviksia. Tipolo kutsui heti miehet luokseen ja
pakotti heidät luovuttamaan takaisin saaliinsa. Hän otti miehiltä
muutamia helmiä antaen ne naisille ja rankaisi rikollisia muutamilla
äänekkäillä keppinsä lyönneillä.

Vihdoin saavuimme tuolle suurelle virralle, jonka rannalla Nyangwe on,
ja hämmästyin nähdessäni niin paljon vettä kaukana merestä. Melkein
koko sen puoleinen ranta, jolle saavuimme, oli matalaa, tulvan aikana
veden alla olevaa alankoa, mutta toisella, oikealla puolella, oli se
jyrkkä ja kallioinen ja noin parikymmentä jalkaa korkea.

Virran vasemmalla rannalla aivan veden läheisyydessä oli kyliä, joissa
ei sadeaikana asuta, mutta jotka nyt olivat Wagenya-nimisen heimon
hallussa. Ne näyttivät kaikki valmistavan mitä erilaisimpia ruukkuja
savesta, jota saatiin tulvaveden muodostamista nyt kuivuneista
kuopista. Metsässä, jonka kautta olimme juuri äsken kulkeneet, oli
kumminkin ollut miehiä kanoottien kovertamispuuhissa paksuista puista.

Saavuttuamme virran rannalle hieman Nyangwen yläpuolella vuokrasi
Tipolo alkuasukkailta muutamia kanootteja, joihin hän vakituisine
seuralaisineen sekä Hatibu, Bilal ja minä astuimme, ja pitkin virtaa,
jonka vauhti oli noin viisi solmunväliä tunnissa, saavuimme Nyangwehen
noin kello yhdeksän aikaan aamulla, erottuamme maitse kulkijoista noin
kuuden aikana. Joessa oli paljon saaria. Suuremmille rakennetuissa
kylissä asuvat heimot olivat elämäntavoiltaan ja näöltään aivan
erilaiset kuin vasemmalla rannalla asuvat wagenyalaiset. Lukemattomilla
hiekkamatalikoilla oli hirmuinen määrä sorsia ja muita lintuja, ja
vedessä uiskenteli paljon kaloja, virtahepoja ja krokotiilejä.
Sivuutimme kulkiessamme monta saarien ja mantereen välillä kalastelevaa
kanoottia. Sitä mukaa eneni sitten niitten lukumäärä, kuta lähemmäksi
pääsimme Nyangweta, jonka sinne päin matkustavien ihmisten lukumäärästä
päättäen täytyi olla suuri kaupunki.

Koettaessani saada selville tovereiltani, miksi ihmiset sinne tänään
niin suurin joukoin riensivät, vastasivat he vain: "Apinapäivä!"
Nähtyäni nuo apinat, jotka olivat esittäneet pääosaa silloin kun Hatibu
minut löysi, hämmästyin kovasti kuullessani heidän sanansa. Mitä he
tarkoittivatkaan tuolla sanallaan: "Apinapäivä?" Aiottiinko noita
suuria apinoita metsästää nyt oikein miehissä, ja siinäkö
tarkoituksessa kaikki nämä ihmiset matkustivat sinne? Kanoottien
lukumäärä eneni vain enenemistään ja kun eräs mäen rinne suurine
olkikattoisine majoineen tuli näkyviin, sanottiin minulle, että se oli
Nyangwe. Päästyämme lähemmäksi huomasin maihinnousupaikan ympärillä
satoja tyhjiä kanootteja.

Pujottauduimme niiden välitse. Näin, että noissa sinne samaan aikaan
saapuneissa toisissa kanooteissa oli paljon myytäväksi tuotua tavaraa,
jota naiset kantoivat suurissa koreissa selässään. Kantamisen
helpottamiseksi oli korista vedetty leveähkö nauha heidän otsansa
ympäri aivan samoin kuin olin nähnyt kalastajain vaimojen Englannissa
kantavan kalakoppiaan.

Saavuttuamme majojen luo huomasin niiden läheisyydessä suuren torin,
joka oli täynnä myyjiä ja ostajia. Tipolon sanottua minulle viitattuaan
ensin ihmisiin: "Ymmärrätkö nyt?" käsitin, että he äsken puhuessaan
apinoista olivat tarkoittaneetkin markkinoita.

Sinne oli kokoutunut vähintäin parituhatta eri heimoihin kuuluvaa
ihmistä, jotka elivät näillä ja muilla markkinoilla sulassa sovussa,
vaikka he muuten olivatkin sodassa keskenään. Wagenyalaiset olivat
tuoneet kaupaksi saviteoksiaan vaihtaen niitä joko kuivattuun tahi
tuoreeseen kalaan. Siat, munat, linnut, ryynit, maapähkinät, banaanit,
palmuöljy ja vuohet vaihtoivat alituisesti omistajia, ja arabialaiset
kauppiaat voivat muutamilla helmillä tahi soljilla ostaa tarpeeksi
elintarpeita suurille miesjoukoilleen. Melu ja sekamelska oli sanoin
kuvaamaton. Ostajat ja myyjät olivat tunkeutuneet niin lähelle
toisiaan, että kulkeminen paikasta paikkaan oli melkein mahdotonta,
vaikka siellä selvästi kyllä olisi ollut niin paljon tilaa, että he
olisivat voineet hajautua laajemmalle alalle tekemään kauppojaan
mukavammasti, sen sijaan että he nyt takertumalla toisiinsa rikkoivat
paljon tavaroitaan.

Kun olimme tunkeutuneet tuon ihmismeren läpi, saavuimme erään suuren
majan suurelle kuistille, jonka lattia oli noin pari jalkaa
korkeammalla maasta. Heittäydyttyämme sinne levitetyille matoille ja
pieluksille kokoutui ympärillemme pian suuri joukko kauppiaita
miehineen kuulemaan uutisia. Hatibun ja Bilalin vaimot tervehtivät
miehiään äänekkäin riemunilmauksin. Tapettujen toveriemme vaimot
ilmaisivat sen sijaan surunsa hyvin äänekkäästi, sirottaen tuhkaa
hiuksiinsa ja kulkien talosta taloon itkien ja lyöden käsiään
tahdikkaasti yhteen.

Kuullessaan kerrottavan Tipolon onnistuneesta matkasta paukuttivat
miehet käsiään, ja saatuaan tietää, miten urhoollisesti Hatibu, Bilal
ja eurooppalainen olivat taistelleet, mykistyivät he kummastuksesta.
Kun meitä oli verrattu leijoniin, norsuihin, krokodiileihin ja
puhveleihin, ruvettiin ihmettelemään, miten minä, valkoinen mies, olin
voinut kulkea näin kauas meren rannikolta, jonka olemassaolosta ja
paikasta näillä tänne kokoutuneilla ihmisillä oli vain hämärät
aavistukset. He hämmästyivät kuullessaan minun viettäneen vuosia
washenzien luona, joiksi Zanzibarin kauppiaat nimittävät kaikkia
Keski-Afrikan pakanakansoja, joutumatta tapetuksi ja syödyksi. Heidän
kummastuksensa muuttui kumminkin rajattomaksi kuullessaan minun
päässeen pakoon kääpiöiltä, joiden myrkytettyjen nuolien kotelon olin
säilyttänyt, sillä, sanoivat he, nuo kääpiöt ovat todellakin pahoja
miehiä ja äkäisiä kuin paholaiset.

Niin pian kuin meidän uutisvarastomme oli loppunut, rupesi Tipolo
kyselemään, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Heti tuli hänen
luokseen pari sinne iltaa ennen meidän tuloamme saapunutta miestä
ilmoittamaan, että hänen veljensä, Hamed ibu Sayf, saapuu Nyangwehen
muutaman päivän kuluttua Ujijista, josta hän oli lähtenyt hakemaan
Tipolon sinne jättämiä tavaroita. Miehet sanoivat myöskin, että Ujijin
ja Unyanyemben välinen tie, jota watutalaiset olivat pitäneet
suljettuna jonkun aikaa, oli jälleen avattu liikenteelle. Kun Tipolo
oli kuullut nämä asiat, sanoi hän heti veljensä tultua varustavansa
karavaanin viemään koottua norsunluuta rannikolle. Hän ilmoitti
minulle, että saisin lähteä sen mukana, ja sanoi antavansa sen
päällikkyyden Hatibulle. Tunnustukseksi Hatibun ja Bilalin osoittamasta
urhoollisuudesta vapautti hän heidät nyt kokonaan lahjoittaen Hatibulle
kaksitoista orjaa ja kuusi torahammasta ja Bilalille kahdeksan orjaa ja
neljä hammasta.

Järjestellessämme näitä asioita loppuivat markkinatkin. Hetken kuluttua
ei voitu huomata mistään muusta kuin poljetusta maasta ja roskien
paljoudesta, miten paljon ihmisiä siellä vielä äsken oli ollut. Menin
jyrkälle rantatörmälle katselemaan, miten kanootit hajautuivat kaikkiin
suuntiin.

Tipolon talosta luovutettiin nyt minulle mukava huone asunnoksi. Sain
uusia vaatteita, sokeroitua kahvia ja vehnäjauhoista leivottua leipää,
kaikki ylellisyyksiä, joita ei ollut tullut osakseni pitkiin aikoihin.
Vaikka tiesinkin, että minulla oli pitkä, tarmoa kysyvä ja ehkä
hyvinkin vaarallinen matka kestettävänä vielä päästäkseni rannikolle,
ei minulla ollut minkäänlaisia pahoja aavistuksia. Paneutuessani
nukkumaan sinä iltana kiitin Jumalaa sydämeni pohjasta, että hän oli
suojellut minua kaikissa vaaroissa, joihin olin joutunut samoillessani
Afrikaan, tunnustaen Tipolon ja Hatibun ystävällisyyden ja tämän
lopulliseen turvapaikkaankin pääsemisen hänen ansiokseen.



XXI.

LÄHTÖ RANNIKOLLE.


Tipolo ja hänen läheisimmät ystävänsä kohtelivat minua hyvin
ystävällisesti; mutta monet vähäpätöisemmät kauppiaat, jotka
olisivatkin paremmin sopineet ryöväreiksi ja joita Tipolon määräämät
rajoitukset heidän suhtautumisestaan alkuasukkaihin ärsyttivät, eivät
olleet ollenkaan suosiollisia minulle. He sanoivat suoraan, että oli
hulluutta sallia englantilaisen, joka oli saanut selville kaikki heidän
toimensa Keski-Afrikassa, poistua maasta, koska hän varmasti on kertova
päälliköilleen heidän orjakaupastaan, johon jo "beni harit", kuten he
meriupseerejamme nimittivät, sekautuivat kauppiaitten kuljettaessa
orjia Zanzibarista Muncullaan ja Muscatiin. Tipolo vastasi heille,
että täällä pakanain keskuudessa oli kaikkien sivistyneitten
henkilöitten autettava toisiaan, ja velvoittivathan heitä sitäpaitsi
vieraanvaraisuuden lait, arabialaisen rodun perimätavat ja Muhametin,
jota Jumala siunatkoon, opetukset auttamaan minua niin paljon kuin
suinkin vaatimatta mitään korvausta ja pelkäämättä seurauksia.

Vaikka Tipolo olikin niin ystävällinen minulle, ikävöin kumminkin
päivää, jolloin saisin poistua Nyangwesta. Hänen läheisyydessään ei
minua uskallettu loukata, mutta muutoin eivät muutamat ilkeät kauppiaat
häikäilleet nimittämästä minua nazarealaiseksi, peikoksi ja
saastaiseksi, ja olisivat epäilemättä kohdelleet minua oikein
kovakouraisesti, elleivät he olisi pelänneet Tipoloa. Huomasin hyvin
pian, että nuo henkilöt kohtelivat pahasti muitakin. Omia orjiaan
kohtelivat he mitä julmimmin, aivan eri tavalla kuin Tipolo
palvelijoitaan. Kumminkin on minun pakko huomauttaa, että vaikka nuo
viimeisellä matkalla vangitut orjat saivatkin kylläkseen syödä, olivat
heidän asuntonsa kurjat, ja niissäkin saivat he oleskella
yhteensidottuina, kymmen- tai viisitoistamiehisissä kimpuissa,
jotteivät karkaisi.

Eräänä iltana juodessani kahvia Tipolon kuistilla hänen ja Hatibun
kanssa, jolle hän juuri oli antanut ohjeita tulevaa matkaamme varten
rannikolle, uskalsin ruveta puhumaan hänelle orjuudesta, joka kuljetti
nuo surkuteltavat olennot kauas pois heidän kansansa ja omaistensa
luota. Mutta suureksi ilokseni huomasinkin hänen suhtautuvan asiaan
rauhallisesti. Hän näytti vain ajattelevan, että kaikilla
englantilaisilla oli nurinkurinen käsitys orjuudesta, jota hän sanoi
aina olleen ja tulevankin olemaan, lisäten, että Davidilla ja hänen
pojallaan Salomolla ja profeetta Jobillakin oli ollut orjia, joiden
kauppaa hän sanoi Koraaninkin suosivan. Vastasin siihen, ettei Koraani
varmastikaan käskenyt ruveta sotimaan orjien hankkimiseksi. Myönsin,
ettei hän puheista päättäen ollut ikinä lähettänytkään miehiä vasiten
tuollaiselle matkalle, kuten Muinyi Dugumbi ja muut kauppiaat, mutta
sanoin hänen sittenkin menettelevän väärin pitäessään noin suurta
miesjoukkoa kahleissa.

Hän sanoi, ettei Muinyi Dugumbin ja hänen laistensa miesten teot
oikeastaan liikuttaneet häntä ollenkaan, vaikka hän usein käyttikin
vaikutusvaltaansa estääksensä heitä hyökkäämästä alkuasukasten kimppuun
syyttä ja pelottaaksensa heidät kohtelemaan vankejaan ystävällisesti.
Hänen ja kaikkien muidenkin todellisten arabialaisten talouteen
kuuluvia orjia kohdeltiin kuin muitakin perheen jäseniä, joten heillä
ei ollut mitään valittamista. "Heidän olonsa ovat päinvastoin", sanoi
hän, "paremmat kuin vapaitten miesten, ja he voivat aina, jos he vain
sellaista toivovat, päästä vapaiksi. Noita ottamiani vankia en voi
kohdella yhtä hyvin, mutta sille en oikeastaan mahda mitään. Minulla on
täällä suuret määrät suurella vaivalla ja uhrauksilla koottua
norsunluuta, jolla ei ole täällä mitään arvoa. Ansaitakseni sillä on
minun kuljetettava se rannikolle myytäväksi, mutta miten, siinäpä se
juuri kysymys onkin. Jos lähetän omat mieheni, nuo Zanzibarista tänne
kuljettamani ja wanyamwesiläiseni viemään sitä, jään tänne aivan
turvattomaksi; enkä voi palkata täältä kantajiakaan, sillä he eivät
suostu lähtemään niin kauaksi. Orjain ruokkiminen maksaa kyllä enemmän
kuin vapaitten miesten, joita käytämme kantajina Unyanyembestä Kilwaan
ja Bogamoyoon antaen heille palkan lisäksi vielä ruoankin, mutta
rannikolle mennessämme on meidän käytettävä orjia, vaikka emme
haluaisikaan, sillä useinkin on se hyvin vastuksellista. Kun kymmenestä
yhteenkahlehditusta orjasta yksikin pysähtyy, niin silloin pysähtyvät
kaikki. Kymmenen orjaa ei voi kantaa niin paljon kuin viisi vapaasti
kulkevaa miestä. Jos vain voisin kuljettaa norsunluuni orjitta, olisin
iloinen, sillä silloin saisin sen nopeasti ja pienemmin kustannuksin
rannikolle. Vapaa mies haluaa päästä matkansa päähän niin nopeasti kuin
suinkin saadakseen palkkansa, mutta orjalle on toinen päivä samanlainen
kuin toinenkin, eikä hän ollenkaan välitä matkan joutumisesta. Ei, jos
vain voisin saada tarpeeksi kantajia kuljettamaan norsunluutani, en
milloinkaan käyttäisi orjia! Ja sitäpaitsi, ellemme ostaisi noita
pakanain sodassa vangitsemia ihmisiä orjiksemme, niin millaisen
kohtalon uhriksi he joutuisivatkaan? Heidät tapettaisiin ja syötäisiin,
joten orjuus siinäkin tapauksessa on heidän pelastuksensa."

En osannut vastata mitään, mutta hän ei saanut minua muuttamaan
vakaumustani, että kaikki orjuus on anteeksiantamatonta vääryyttä.
Vihani sitä kohtaan kasvoi päivittäin suuremmaksi nähdessäni, miten
noita viimeisissä taisteluissa saatuja vankeja kohdeltiin, vaikka
niiden olot olivatkin kymmentä kertaa paremmat kuin noiden toisten
kauppiasten käsiin joutuneitten. Minulla ei ollut kumminkaan paljon
aikaa väitellä Tipolon kanssa tuosta asiasta, sillä hänen veljensä
saavuttua työskenteli hän aamusta iltaan kauppamatkueitten
järjestämisessä sisämaahan ja norsunluun lähettämisessä rannikolle.

Olin iloinen tietäessäni, että Hatibu, tuo ensimmäinen arabialainen
tuttavani, oli tuleva karavaanimme päälliköksi ja Bilal sen
apulaisjohtajaksi, sillä heidän seurassaan tiesin saavani olla
turvassa. Jos vain joku toinen mies, joka ei pitänyt suorasta
puheestani orjuutta vastaan, olisi saanut johtajan toimen, ei hän olisi
kohdellut minua niin ystävällisesti kuin Hatibu, jonka kanssa olin
solminut hyvin lämpimän ystävyysliiton, semminkin noiden yhdessä
kokemiemme vaarojen jälkeen. Tunsin, että paitsi Jumalalle olin
hänellekin suuressa kiitollisuuden velassa elämästäni ja tästä
suunnitelmasta päästä omien kansalaisteni luo ja lopulta omaan maahani.

Valmistuksemme eivät olleet hyvinkään suuret. Paitsi Hatibuta, Bilalia
ja heidän vaimojaan, määräsi Tipolo parikymmentä zanzibarilaista ja
kolmekymmentä wanyamwesilaista mukaamme. Sata kantamusta norsunluuta
sälytettiin yhtä monen orjan selkään ja viisikymmentä muuta orjaa
otettiin mukaan siltä varalta, että jotkut noista muista kaatuisivat,
myytäisiin tahi joutuisivat hukkaan matkan varrella. Siihen asti saivat
he kantaa vartijainsa tavaroita ja pieniä helmi- ja solkilaatikoita,
joiden sisällöllä oli määrä ostaa ruokaa. Muinyi Dugambi ja muut
kauppiaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen rannikolle
orjia ja norsunluuta, määräten omien tavaroittensa ja orjiensa
vartijoiksi muutamia omia miehiään.

Ennen poistumistamme Nyangwesta käski Tipolo minun kertoa Zanzibarissa
olevalle Englannin konsulille, että hän oli tehnyt kaikki voitavansa
puolestani. Hän sanoi, että hänen siellä oleva asiamiehensä antaa
minulle varoja kotimatkaani varten. Hänen ystävällisyytensä liikutti
minua niin, etten ymmärtänyt, miten oikein kiittäisin tuota
ystävällistä ja hyväsydämistä miestä. Velvollisuuteni on esittää hänet
sellaiseksi kuin hän todellisuudessa oli ja pahoitella, että sellainen
mies melkein pakotettiin tuohon häpeälliseen orjakauppiaan ammattiin.

Hän saatteli meitä pari tuntia lähdettyämme liikkeelle. Erotessamme
sanoi hän antaneensa Hatibulle minun erikoisesti käytettäväkseni
laatikollisen riisiä, curry-maustetta ja hieman kahvia, että voisin
aterioida hieman paremmin kuin jos minun olisi pakko elää aivan
matkamme varrelta saamallamme ruoalla.

Ensimmäisinä päivinä kulki tiemme melko puuttomien maiden kautta, jossa
oli vain vähän asukkaita kaukana toisistaan olevissa kylissä. Totellen
Tipolon käskyä maksoi Hatibu kaiken noiden kylien asukkailta ottamansa
ruoan, mutta toisten osastojen päälliköt lupasivat miestensä varastaa
ja ryöstää, ja meidän oli helppo huomata, että jolleivät ryöstetyt
kovasti olisi pelänneet pyssyjämme, olisivat he hyökänneet kimppuumme.
Kun huhu tulostamme levisi, pakenivat naiset ja lapset heti
lähestyessämme ja ainoastaan miehet jäivät kyliin. Koska he olivat
asestautuneet raskailla keihäillä ja suurilla puukilvillä, näyttivät he
hirveän sotaisilta. Joka ilta leiriydyttyämme määräsi Hatibu, ettei
kukaan saanut poistua yksinään karavaanista, koska me juuri olimme
tulossa Manyuemaan, jossa asukkaat olivat niin vihamieliset kaikille
muukalaisille, että he tapettuaan aina söivät ne. Keskustellessani
Hatibun ja Bilalin kanssa loikoillessamme leiritulemme ääressä
huomasin, ettei tuo varoitus ollut aiheeton, sillä he kertoivat monta
tapausta, jolloin joku joukosta eronnut oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi,
ja usein päivisin huomasimmekin me sitten suuria miesjoukkoja
vahtimassa kulkuamme, selvästi valmiina hyökkäämään kimppuumme
sopivassa tilaisuudessa.

Päästyämme etemmäksi alkoivat seudut muuttua tiheämmästi asutuiksi, ja
päivittäisin sivuutimme aina monta suurta kylää, joiden rakennustapa ja
järjestely olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni. Punaisesta
savesta valmistetut olkikattoiset majat oli niissä kaikissa järjestetty
pitkiin riveihin. Pienemmissä kylissä oli majarivejä vain kaksi, jotka
oli rakennettu jonkun avonaisen paikan kummallekin puolelle. Sen
keskelle oli tavallisesti istutettu rivi öljypalmuja, joiden välissä
olivat kyläläisten vilja-aitat ja kovat savilattiat suurine,
puoliväliin korkeuttaan sinne upotettuine puulaatikkoineen. Sitten oli
niissä vielä suuria reikiä, joissa naiset voivat survoa maissia
jauhoiksi.

Suuremmissa kylissä sitävastoin oli kolme, jopa neljäkin tällaista
kaksinkertaista riviä, joskus rinnan, mutta useammasti säteentapaisesti
lähtien jostakin suuremmasta aukeamasta. Jokaisessa kylässä oli
sitäpaitsi ainakin yksi ellei useampia suuria katoksia, joiden alla
olevissa valimoissa rautaa sulatettiin. Saadakseen kuumuuden nousemaan
tarpeeksi olivat he keksineet mitä omituisimmat palkeet. Sulatusuunin
ympärillä oli usein toistakymmentä kyykkysillään olevaa miestä
työskentelemässä kukin omilla palkeillaan. Rauta valettiin niin kolmen
tahi neljän naulan suuruisiin kävynmuotoisiin, neljä tuumaa pitkiin
kappaleihin. Valmistajat vaihtoivat näillä kaikenlaisia elintarpeita ja
Keski-Afrikassa käytännössä olevia herkkuja. Hatibu ja muut
seuralaisemme vaihtoivat niitä suuren määrän olettaen meidän helposti
voivan vaihtaa niillä ruokatavaroita matkustettuamme kauemmaksi.

Nuo raudanvalajat hankkivat mainetta raudalleen muullakin tavalla,
sillä he olivat hyvin taitavia seppiä. Heidän takomansa puukot, keihään
kärjet ja kirveet oli hyvin huolellisesti koristettu siselöidyillä
kuvioilla ja olivat usein reiälliset. Kaikkein kalleimmat oli
koristettu kupariupotuksilla, useinkin hyvin maukkaasti. Päälliköiden
aseet olivat tavallisesti niin täynnä koristuksia, että ne olivat
melkein kelvottomat taisteluvälineiksi.

Noiden raudanvalajien kylät sivuutimme noin seitsemässä päivässä, ja
pian sen jälkeen saavuimme eräälle Luama-nimiselle joelle, jonka poikki
meidän oli kuljettava kanooteilla. Juuri ylikulkiessamme säikäytti
meidät virtahepolauma, joka myötävirtaan uidessaan joutui hyvin lähelle
kanootteja. Eräs tuli todellakin niin lähelle kanoottia, jossa Hatibu
ja minä olimme, että olisin voinut hypätä sen selkään, ja olin
kauheasti peloissani, että veneemme kaatuu, mikä ei kumminkaan
tapahtunut.

Koska oli jo liian myöhäistä jatkaa matkaa kaikkien päästyä poikki,
pystytimme leirimme joen törmälle, ja illan kuluksi aloimme jutella
virtahevosista. Muutamat alkuasukkaat sanoivat aikovansa odottaa noita
petoja maalla pistääksensä ne kuoliaaksi silloin, kun ne nousevat
vedestä. Niiden meille aiheuttaman vaaran ja kiusan vuoksi halusin
minäkin tuhota ne ja ehdotin senvuoksi Hatibulle, että koettaisimme
tuotakin urheilua, jos vain onnistuisimme löytämään paikan, missä ne
tulevat maihin.

Kun alkuasukkaat kuulivat sen, sanoivat he opastavansa meidät paikalle,
johon virtahepoja pian ilmestyy paljonkin, mutta koska tuon aikeen
toteuttaminen oli jo tänä iltana myöhäistä, ehdottivat he, että
jäisimme sinne seuraavaksi päiväksi antaaksemme miesten levähtää ja
hankkia ruokaa. Se sopikin meille hyvin, sillä sieltä voimme saada
halvalla paljon maissia. Hatibu oli kyllä aikonut matkustaa vielä pari
päivää ja sitten levähtää ja varustaa samalla karavaaninsa
ruokavaroilla, mutta nyt saikin hän kuulla, että nuo kylät, joihin hän
oli aikonut pysähtyä, oli poltettu, joten meidän elintarpeidemme
hankkiminen sieltä ei olisi onnistunutkaan.



XXII.

VIRTAHEPOJEN KEIHÄSTÄMINEN.


Hatibun ja minun lähdettyä leiristä seuraavana aamuna heti yhdeksältä
jäi Bilal sen komentajaksi. Neljän pyssymiehen ja parin alkuasukkaan
seurassa laskimme kanooteilla noin kolme penikulmaa myötävirtaan,
jolloin nousimme maihin huomataksemme päässeemme katselemaan hyvin
harvoin tarjolla olevaa näytelmää. Vesi oli nyt noin kymmenen jalkaa
alempana kuin korkeimman tulvan aikana, ja sinne tänne oli sen aletessa
jäänyt ruohoakasvavia lammikoita, jotka olivat päävirrasta noin
viisisataa metriä leveän mutapenkereen takana. Noiden lammikoiden
rannoilla oli hirveän paljon haikaroita ja muita lintuja, jotka
oppaimme kertomuksesta päättäen tulivat sinne vain muutamia kertoja
vuodessa muutamiksi päiviksi. Näimme suuria virtahepolaumoja
kahlailevan vedessä, jota oli monin paikoin niin matalasti, ettei se
voinut peittää niitä. Matalikoilla oli sitäpaitsi paljon tummia
olentoja, jotka olivat aivan kuin suuria puunrunkoja. Kun tulimme
lähemmäksi, alkoivat ne liikkua, jolloin näimme, että ne olivat
krokodiilejä.

Varmasti oli meidät nyt opastettu paikkaan, missä todellakin oli paljon
virtahepoja, ja kysymys olikin nyt siitä, kuinka pääsisimme niitä
lähestymään. Oli hyvin luultavaa ja vaarallistakin, että jos me
uskaltaisimme mennä veteen, krokodiilit rupeaisivat meitä ahdistamaan.
Ensimmäinen ehdotukseni, että vetäisimme kanoottimme mutapenkereen yli
lammikkoon, näyttäytyi mahdottomaksi, sillä meitä ei ollut tarpeeksi
monta siihen hommaan. Hatibu alkoi moittia oppaita sanoen heidän
vieneen meidät tyhjää hakemaan, mutta he rukoilivat meitä olemaan
suuttumatta sanoen meidän seuraamalla erästä polkua, jonka suun he
meille näyttivät, pääsevän puolessa tunnissa erääseen kylään, jossa
voimme levähtää auringonlaskuun asti. Tuon kylän vieressä oli kuulemma
eräs sellainen paikka, johon virtahevot aina tulivat syömään juuri
kypsymäisillään olevia tähkiä ja johon oli rakennettu sopiva
väijymispaikka niiden keihästämiseksi.

Ensin ei Hatibu halunnut lähteä tuonne kylään, koska hän pelkäsi
oppaiden pettävän meidät. "Ja petoksettakin", sanoi hän, "voivat
muassamme olevat miehet joutua riitaan alkuasukasten kanssa, jolloin
emme enää voi palata toveriemme luokse emmekä puolustaa itseämme."
Onnistuin haihduttamaan hänen epäluulonsa, ja seuratessamme tuota
korkean ruohikon halki kulkevaa polkua näimme koko seudun olevan täynnä
virtahevosten ja krokodiilien polkuja, ja silloin tällöin olimme
näkevinämme tuoreita norsunkin jälkiä. Heti kun huomasimme sellaisia,
innostutti Hatibutakin toivo saada enemmän norsunluuta niin, että hän
unhotti kaiken varovaisuuden.

Emme olleet vielä päässeet tuota polkua kauemmaksi kuin noin
viidensadan metrin päähän, kun kuulimme huutoja ja saimme pian selville
niiden aiheuttajien olevan zanzibarilaisia. Koska pelkäsimme niiden
joutuneen johonkin ikävään tilanteeseen, kiiruhdimme eteenpäin niin
nopeasti kuin suinkin heitä kohti, ja päästyämme tunkeutumaan ruohikon
läpi oli edessämme mitä kummallisin näky. Suuri ala ruohikosta oli
poljettu aivan maan tasalle. Eräs joukko aikaisemmin tänä aamuna
leiristä poistuneita miehiä heilutti aseitaan ja muutamat heidän
keskessään olevat pistelivät jotakin, jota emme voineet oikein selvästi
erottaa. Mutta tultuamme lähemmäksi näimmekin, että se oli hirveän
suuri krokodiili, ja meille kerrottiin, että se oli siepannut erään
miehen, joka varomattomuudessaan oli poikennut syrjään polulta.

Kuultuaan tuon miesraukan huudot olivat hänen toverinsa kiiruhtaneet
apuun ja onnistuneetkin ajamaan pedon tiehensä, mutta jonkun matkaa
kuljettuaan oli krokodiili kääntynytkin, ja nyt he olivat kaikki
kokoutuneet sen ympärille koettaen löytää sellaisen paikan siitä, johon
he voisivat upottaa keihäänsä. Sitä tehdessään hyppivät miehet puolelta
toiselle koettaessaan karttaa sen voimakkaan pyrstön laajalle ulottuvia
lyöntejä. Juuri kun me tulimme, onnistui eräs muita rohkeampi mies
heittämään keihäänsä sen silmään. Eläin pyörähti heti tuskissaan
selälleen paljastaen vatsansa, jossa nahka on pehmeämpää. Se
iskettiinkin heti aivan täyteen keihäitä. Vaikka se olikin haavoittunut
kuolettavasti, oli se kumminkin niin sitkeähenkinen, että se löi
pyrstöllään monta miestä kumoon ja tarttui hampain erään miesraukan
käsivarteen niin, että liha ja jänteet irtautuivat luista.

Silloin me pyssymiehet annoimme sitä suoraan päähän, niin että pää meni
aivan murskaksi. Emme sitten viitsineet jäädä läheisyyteen, sillä
alkuasukkaat sanoivat olevan hyvin luultavaa, että noita suuria
matelijoita oli useampiakin ruohokossa, vaan otimme nuo haavoittuneet
miehet mukaamme ja päästyämme polulle kiiruhdimme niin nopeasti kuin
suinkin kylään.

Saavuttuamme sinne huomasimme, että tuo ensimmäinen krokodiilin
hampaisiin joutunut mies oli jo mennyttä kalua ja toisenkin haavat
olivat sellaiset, etten ymmärtänyt miten voisimme häntä auttaa.
Oppaamme sanoivat, että jos annamme miehen kylän tietäjän
hoidettavaksi, pelastaa tietäjä kyllä hänen henkensä, mutta luultavasti
on miehen alistuttava silloin siihen, että hänen haavoittunut
käsivartensa katkaistaan. Hämmästyin suuresti kuullessani sen, sillä en
voinut ymmärtää, miten nuo villit voisivat sahata poikki jäseniä.
Tämänkin onnettoman miehen kyynärvarren luut olivat paljaat ranteesta
kyynärpäähän saakka, ja lihakset riippuivat siekaleina niiden
ympärillä. Onneksi ei veren vuoto ollut runsas, sillä siinä tapauksessa
olisi hän kuollut hyvin pian.

Hatibu sanoi heti, että jos tietäjä vain voi parantaa miehen, on hän
korvaava lääkärin vaivat hyvin runsaasti, ja luultavasti kuultuaan sen
tulikin kirurgi hyvin nopeasti paikalle. Mies käski sytyttää tulen,
asettaa padan sille ja keittää paksua velliä. Heti kun se oli ruvennut
kiehumaan tasaisesti, katkaisi hän hyvin terävällä veitsellä
haavoittuneelta, jota neljä vahvaa miestä piteli lannistaakseen hänen
vastarintansa, käsivarren kyynärnivelestä poikki ja heitettyään
kämmenpuolen menemään työnsi hän tuon vertavuotavan tyngän kiehuvaan
vellipataan.

Sitten kuin velli oli jäähtynyt ja kuivanut suureksi möhkäleeksi tyngän
ympärille, sai mies ottaa sen padasta ja kirurgi kääri sen ympärille
palasen öljyttyä pellavakangasta. "Nyt on vain varottava", sanoi hän,
"ettei kipeään kohtaan varomattomasti kosketa, ennenkuin puuro irtautuu
omia aikojaan. Siihen kuluu noin kolme viikkoa, jolloin haava on
parantunut ja mies on yhtä terve kuin ennenkin, tietysti
lukuunottamatta hänen katkaistua käsivarttaan."

Kirurgille ilmoitettiin, että hänen oli tultava kanssamme huomenaamulla
leiriin saamaan runsas palkinto vaivoistaan. Sitten aloimme kysellä
tarkemmin, miten voisimme parhaiten toteuttaa tuon suunnittelemamme
virtahepojen keihästyksen, jolloin meille sanottiin, että tietäjä itse
tulee opastamaan meidät niiden käyntipaikalle. Hän vaati vain, että
ehdottomasti tottelisimme hänen määräyksiään, "Ja ellei silminnähtävä
vaara uhkaa", sanoi hän, "emme saa ampua, sillä yöllä laukaistu pyssy
voi hälyyttää koko maakunnan." Suostuimme vastaansanomatta hänen
ehdotukseensa.

Tuntia ennen auringonlaskua poistuimme kylästä ja kuljettuamme erästä
maissipeltojen poikki vievää kapeata polkua saavuimme paikkaan, jossa
lammikon ranta oli noin neljä jalkaa ylempänä veden pintaa ja johon
virtahevot öisillä ruoanhakumatkoillaan olivat polkeneet noin kuusi
jalkaa leveän uran. Piilouduimme sen toiselle puolelle odottamaan
noiden petojen tuloa.

Ennen auringonlaskua kiinnittivät huomiotamme ja hämmästyttivät meidät
kokonaan nuo suunnattomat lintuparvet, jotka kohottuaan lammikoista
lensivät ympäröivissä metsissä oleviin yöpaikkoihinsa, ja sorsien ja
muiden vesilintujen narskutus niiden kutsuessa tovereitaan kaislikon
kätköihin. Heti pimeän tultua hiljenivät kaikki muut äänet, paitsi
lukemattomien sammakkojen kurnutus. Näytti aivan siltä kuin ne,
saadessaan nyt olla turvassa haikaroilta ja muilta höyhenpukuisilta
vihollisiltaan, olisivat päättäneet huvitella oikein perinpohjin
muuttamalla yksitoikkoisilla sävelillään yön rauhallisuuden
vastenmieliseksi meluksi. Kuunnellessani niitä voin melkein kuvitella
joutuneeni jonkun suuren laivaveistämön läheisyyteen, jossa
lukemattomat tilkitsijät ja sepät tekivät ahkerasti äänekästä työtään.

Odotimme hetkisen ääneti ja liikkumatta paikoillamme. Aloin jo
ajatella, että virtahevot olivat kai valinneet jonkun toisen paikan
tämännöiseksi laitumekseen, kun Hatibu tarttui käsivarteeni sanoen:

"Kuuntele nyt, Frank, tarkasti!"

Kuuntelin melkein hengittämättä ja pian erotinkin pärskähdyksiä ja
korskumista, joka vähitellen läheni. Sitten kuulin loiskahduksia ja
noiden suurien eläimien ääniä niiden kahlatessa mudassa ja vedessä
päästäkseen maihinnousupaikalle. Pian näimmekin erään suuren tumman
möhkäleen kohoavan vedestä ja menevän aivan ohitsemme. Tartuin jo
keihääseeni heittääkseni sen ohimenevän eläimen kylkeen, mutta tietäjä
käski meitä kuiskaten odottamaan, "sillä jos tämä ensimmäinen vain
haavoittuu, kääntyy se heti takaisin lammikkoon, jolloin kaikki
toivonne yön kestävästä urheilusta saavat raueta", sanoi hän. Hitaasti
ja varovaisesti sivuutti tuo suuri eläin meidät ja päästyään rannasta
noin parinkymmenen metrin päähän se päästi kumean mylvinnän, johon
lammikossa olevat vastasivat. Tuo oli varmasti joku merkki, että kaikki
oli vaaratonta, sillä heti kiipesi vedestä noin parikymmentä kaiken
suuruista virtahepoa, joista viimeiset olivat puolta pienemmät kuin
ensimmäiset.

Tietäjä antoi nyt merkin keihästämisen alkamiseen. Heitin omani,
raskaan rautakärkisen aseeni, erään viimeiseksi tulleen kylkeen ja
kuulin Hatibun ja muiden seuraavan esimerkkiäni. Samassa
silmänräpäyksessä sytytti muudan alkuasukas tarkoitukseen kuivista
ruohoista ja kaisloista valmistetun suuren tulisoihdun, joka sytyttyään
palamaan valaisi täydellisesti koko paikan. Sytytettyämme heti
toisetkin tulisoihtumme, tulivat virtahevot kuin ymmälle tietämättä
oikein mihin kääntyä. Tuo ensimmäiseksi keihästettäväksi joutunut oli
kuollut paikalla, ja nyt me kaikki sekä alkuasukkaat että meikäläiset
hyökkäsimme laumaan ja pistelimme oikeaan ja vasempaan katsomatta
ollenkaan, mihin eläimeen se milloinkin sattui. Tämä oli hyvin
vaarallista, sillä vaikka yllätyksemme olikin säikäyttänyt eläimet,
koettivat ne kumminkin puolustautua hyökäten ahdistajainsa kimppuun, ja
ainoastaan suuri varovaisuutemme ja vikkelyytemme pelasti meidät
joutumasta niiden poljettaviksi, joka olisi ollutkin varma kuolema.

Näytelmä oli katselemisen arvoinen. Liekkien liehuva valo heijastui
eläinten kiiltävistä kyljistä, ja metsästäjät, pistellessään haavoja
joka taholle, olivat kuin raivostuneita villejä. Kun he onnistuivat
mielestään hyvin, kuulostivat heidän huutonsa ja karjumisensa
hirveiltä, semminkin, kun siihen sekoittui haavottuneitten eläinten
mylvintä ja korskuminen niiden koettaessa murtautua pakoon, vaikkakin
turhaan. Sillä niiden kimppuun hyökkäsi vain uusia miehiä keihäineen ja
heiluttaen suuria tulisoihtujaan, niin että niiden oli pyörrettävä
takaisin.

Viimein alkoivat tulisoihdut sammua, ja noin kuusi keskellemme yhteen
joukkoon joutunutta eläintä hyökkäsi päättäväisesti lammikkoa kohti, ja
vaikka eräs kaatuikin vereksistä haavoista juuri ennen veteen
pääsemistään, onnistuivat muut pakenemaan. Rupesimme nyt tarkastelemaan
saavutettua tulosta ja huomasimme, että keihäämme olivat kaataneet
viisitoista virtahepoa. Vaikka kaikilla miehillämme oli kerrottavana
pitkiä juttuja, miten heidän pelastuksensa usein oli ollut aivan
hiuskarvan varassa, ei heistä kukaan ollut kumminkaan haavoittunut.

Tietäjä ja muut alkuasukkaat olivat hyvin iloissaan tämän yhden yön
tuloksista, sillä kaatuneista eläimistä saivat sekä he että me paljon
ruokaa. "Virtahevot eivät nyt tule", sanoivat he, "virran tälle
rannalle moneen kuukauteen, joten meidän viljelyksemme säästyvät niiden
hävityksiltä." Hatibu, joka oli jo ennakolta sopinut, että torahampaat
joutuisivat hänen omaisuudekseen, oli iloinen saadessaan sellaisen
lisän rannikolle kuljetettavaamme arvokkaaseen tavaraan.

Nuo hampaat katkaistiin heti, ja koska silloin jo oli keskiyö,
palasimme kylään lepäämään, jättäen eläinten nylkemisen ja
paloittelemisen huomiseksi. Hatibu ja minä olimme päivän kestäneestä
työstä ja tulisesta taistelusta niin uupuneita, että nukuimme heti
vuoteille heittäydyttyämme raskaaseen uneen. Uneksin metsästyksestämme
ja olin kuulevinani, miten nuo eläimet päryyttivät rumpujaan ja
ampuivat meitä musketeilla. Lopulta heräsin säikähdettyäni huomiosta,
että suurin eläimistä tähtäsi minuun vähintäin kaksineljättä
naulaisella pyssyllä, mutta huomasinkin pian, että rummut todellakin
pärisivät kaikilla suunnilla ja pyssynlaukauksia kuului silloin tällöin
etäältä.



XXIII.

RIITOJA ALKUASUKASTEN KANSSA.


Herätin heti Hatibun ja yhdessä me sitten hyökkäsimme kylän keskelle
huutaen miehiämme kokoutumaan ympärillemme, sillä oli selvää, että joku
kahakka oli syntymässä alkuasukasten ja joidenkin Nyangwesta mukaamme
lähteneitten miesten kesken.

He tulivat luoksemme heti ja ehdottivat, että sytyttäisimme kylän
tuleen ja sitten koettaisimme päästä niin nopeasti kuin suinkin omaan
leiriimme ottamatta ollenkaan selvää hälyytyksen syystä. He olivat
kaikki niin peloissaan ja raivoissaan, ettei ollut ollenkaan sanottu,
millaisiin julmuuksiin he olisivat voineet ryhtyä, mutta onneksi pysyi
Hatibu tyynenä ja onnistui hillitsemään heidät saatuaan heidät
ymmärtämään, ettei sen kylän asukkaat voineet mitenkään olla osalliset
tuohon kahakkaan, koska leirimme oli joen toisella rannalla eikä näistä
miehistä ollut ainoakaan poissa kotoaan.

Tietäjä ja kaikki hänen kansalaisensa olivat myöskin tulleet esille
majoistaan, ja ajattelematon sana tahi teko olisi varmasti aiheuttanut
riidan, jonka seurauksia ja päätöstä ei kukaan olisi voinut ennakolta
sanoa. Hatibu huusi heille sanoen, että me olimme Tipolon palvelijoita,
ja kysyi, eikö Tipolo ollut aina maksanut kaiken ottamansa tavaran ja
eikö hän ollut kaikkien heidän ystävä, elleivät he suututtaneet häntä.
"Mutta", sanoi hän, "muistakaa, että Tipolo on voimakas, sillä hänellä
on paljon pyssyjä, ja jos hänen palvelijoitaan loukataan, rankaisee hän
kovasti heidän vihollisiaan."

Tietäjä myönsi sen olevan totta, mutta hän sanoi rumpujen ilmoittavan,
että muukalaiset olivat ryöstäneet kyliä ja vanginneet niiden
asukkaita. Kun muutamat nytkin olivat koettaneet paeta, oli pari
ammuttu, minkä pakoonpäässeet olivat kertoneet ystävilleen. Ilmeisesti
olivat siis joen toisella rannalla asuvat alkuasukkaat joutuneet
taisteluun muukalaisten kanssa.

Olin usein kuullut, että rumpuja käytettiin levittämään uutisia, mutta
en ollut uskonut sen voivan tapahtua niin yksityiskohtaisesti ja
huolellisesti kuin nyt. Hatibu sanoi kumminkin uskovansa kaikki nuo
puheet ja huhut ja halusi ryhtyä keskusteluihin tietäjän kanssa
saadaksensa selville, mitä oli tehtävä.

Herätessäni alkoi päivä juuri koittaa, ja nyt oli pimeys jo kokonaan
haihtunut. Me voisimme siis palata leiriimme nopeasti, elleivät Luaman
tällä rannalla asuvat alkuasukkaat rupeaisi meitä estämään, jos he
nimittäin katsoisivat velvollisuudekseen yhtyä toisella rannalla
asuviin kansalaisiinsa. Estääksensä sen tapahtumasta pani Hatibu
liikkeelle väitteittensä ja vastaväitteittensä suuret varastot
sellaisin seurauksin, että tietäjä vihdoin suostui seuraamaan meitä
leiriimme ryhtyäkseen Hatibun kanssa välittämään rauhaa.

Niin pian kuin hän oli suostunut, läksimme kylästä virralle, ja toisten
kulkiessa sen yli matalikkoja pitkin, meloivat muut itsensä kanooteilla
toiselle rannalle. Saavuimme sitten leiriimme noin yhdeksän aikaan
Bilalin siellä meitä levottomasti odotellessa. Hän kertoi, että
edellisenä päivänä juuri lähtömme jälkeen oli kaksi päällikköä
seuralaisineen tullut leirimme siihen osaan, joka oli alkuasukasten
hallussa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen olivat he jyrkästi
kieltäneet Tipolon miehiä ryöstämästä heidän istutuksiaan ja samalla
vaatineet, että ne pari naista, jotka kalastamassa ollessaan olivat
joutuneet ryöstäjien vangeiksi, vapautettaisiin.

Bilalin mielestä olivat alkuasukasten päälliköiden vaatimukset olleet
kohtuulliset, semminkin kun he noitten naisten lunnaiksi olivat
luvanneet antaa norsun torahampaan ja ainoastaan pyytäneet, että
karavaani maksaisi kaiken ottamansa maissin, kasvikset, ruohot ja muut
tavarat. Mutta matkueeseemme liittyneet miehet, luottaen liiaksi
pyssyihinsä, olivat hylänneet heidän vaatimuksensa ja ryöstettyään
heiltä norsunluun olivat vanginneet nuo molemmat päälliköt ja muutamia
muitakin heidän mukanaan olleita. Kun loput olivat huomanneet sen,
olivat he lähteneet pakoon, jolloin pari miestä oli surmattu.

Sitten olivat nuo pakoon päässeet hälyyttäneet maakunnan, ja juuri
ennen auringon nousua olivat rummut alkaneet päristä kaikissa kylissä.
Vangit, jotka oli melko huolettomasti köytetty, olivat silloin
koettaneet päästä pakoon, ja kaikki muut olivat onnistuneetkin paitsi
toinen päällikkö ja eräs muu mies, jotka olivat yrityksessä saaneet
surmansa. Nuo aamulla kuulemamme laukaukset oli silloin ammuttu, ja
suuret joukot aseellisia miehiä oli sen jälkeen kokoutunut leirimme
ympärille keihäineen ja suurine puukilpineen.

He koettivat nyt härnäämällä saada meidät leiristämme kentälle
tappelemaan. Kummatkin puolueet pelkäsivät toisiaan -- alkuasukkaat
eivät uskaltaneet lähestyä pyssyn kantomatkan ulottuville eivätkä
meikäläiset uskaltaneet mennä metsään peläten menettävänsä siellä
pyssyjen heille avonaisella kentällä suomat edut. Saavuttuamme leiriin
lähetti Hatibu heti noutamaan noiden miesten johtajat luokseen, jotka
olivat aiheuttaneet koko tämän ikävän tilanteen. Hän sanoi
mielipiteensä heille aivan suoraan painostaen, etteivät he siten
saattaneet vaaraan ainoastaan omaa elämäänsä ja tavaroitaan, joista hän
todellisuudessa vähät välitti, vaan myöskin Tipolon norsunluun ja
maineen. Hän lupasi ilmoittaa kaikille suurille kauppiaille heidän
menettelynsä, "ja te saatte", sanoi hän, "olla varmat, ettei teidän
enää milloinkaan tarvitse tulla Manyuemaan yhtyäksenne sellaisten
miesten joukkoihin, jotka haluavat olla miehiä ja käyttäytyä
kunniallisesti."

Pitkän keskustelun jälkeen ja haukuttuaan miehet aivan pataluhiksi
lupasi Hatibu koettaa siitä kylästä kotoisin olevien miesten
välityksellä, jossa olimme viettäneet yömme, solmia rauhan. Elleivät
hyökkääjät kumminkaan suostuisi sovintoon, sanoi hän Tipolon miesten
kanssa kyllä jollakin tavalla sopivansa alkuasukasten kanssa, eikä hän
todellakaan halunnut viipyä tahi kääntää maan asukkaiden vihaa
joukkoaan kohtaan, sillä meidän oli vielä sivuutettava siksi monta
paikkaa, että joukkomme voi pian vähentyä hyvin mitättömäksi.

Vihdoin suostuivat miehet kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ystävämme
menivät leirimme edustalle rummuttamaan ja pyytämään, että alkuasukkaat
tulisivat keskustelemaan. Jonkun ajan kuluttua tuli eräs ilmoittamaan
Hatibulle, että alkuasukkaat halusivat kuulla mitä Tipolon miehellä oli
sanottavaa. Menin heidän mukanaan ja huomasin, että vaikka he olivatkin
hyvin vihaisia ja kauhean näköisiä, pelkäsivät he kumminkin niin
kovasti meidän pyssyjämme, että he olivat melko taipuvaiset. He
vaativat nyt ainoastaan, että nuo pari naista oli vapautettava ja
noille tapetuille oli annettava mukaan hautaan joitakin helmiä ja
vaatekappaleita, jottei heidän tarvitsisi esiintyä toisessa maailmassa
aivan alasti ja koristuksitta.

Siihen me heti suostuimme, ja koska ei noilla rettelöiden aiheuttajilla
ollut mitään, luovutti Hatibu Tipolon varastoista tarvittavat esineet,
ottaen heiltä sellaisen kirjallisen sopimuksen, että heidän oli
maksettava velkansa tultuamme Tanganjika-järven rannalla olevaan
Kaweleen, joka kuulemistani kertomuksista päättäen oli aivan
sivistyneen maailman kaupunkien kaltainen. Rauhan vahvistamiseksi
vietettiin suuri sovintojulila, jonka neuvotteluihin osaaottaneet papit
järjestivät. Ensin tapettiin eräs lintu, jonka verellä sitten
voideltiin muutamien miestemme pyssyt ja eräiden alkuasukasten keihäät
ja kilvet. Tietäjät julistivat, että rauhan rikkoutuessa aseet
tulisivat vahingoittamaan omia puoluelaisia eivätkä niitä, joita
vastaan ne suunnattaisiin. Sitten tuotiin esille vedellä täytetty
saviruukku, johon työnnettiin kaikenlaisia tikkuja ja likaa, ja jotta
sen maku hiemankaan paranisi, kaadettiin sinne mitallinen ruutia ja
paperiliuska, johon Hatibu piirsi muutamia salaperäisiä merkkejä.
Sitten kuin jokainen oli ryypännyt siitä kulauksen, erottiin niin
sovinnollisesti kuin jos olisimme olleet maailman parhaimmat ystävät.

Seuraavana aamuna kuulimme kumminkin, ettei noita vaimoja ollutkaan
vapautettu, ja Hatibun oli pakko mennä vaatimaan sovintoehtojen
täyttämistä. Noiden miesten tottelemattomuus, jotka olivat olleet
näiden ikävyyksien aiheuttajia, viivytti meitä vielä päivän, ja
seuraavana aamuna, kun vihdoinkin pääsimme lähtemään, sanoi Hatibu,
että hän koettaa Tipolon miesten kanssa rientää eteenpäin niin nopeasti
kuin suinkin huolimatta siitä, pysyivätkö nuo toiset mukana vai eivät.
Hän toivoi pääsevänsä lähtemään Kawelesta ennen sadekauden alkua,
"sillä muuten", sanoi hän, "on meidän melkein mahdotonta kulkea noiden
monien virtojen poikki, jotka ovat tiellämme ennen tuloamme
Unyanyembeen, jossa on paljon arabialaisia ja jonka liikeyhteys
rannikon kanssa on aina voimassa ja vastukseton."

Noudattaen tätä päätöstämme teimme melko pitkiä päivämatkoja -- niin
pitkiä todellakin kuin nuo norsunluuta kantavat orjat suinkin vain
jaksoivat -- ja saavuimme noin viiden päivän kuluttua hyvin vuorisille
seuduille. Hatibu kertoi noiden vuorien olevan arabialaisten
Manyuemaksi nimittämän maan rajana, ja ennenkuin Tipolo oli onnistunut
solmiamaan ystävyysliiton muutamien päälliköiden kanssa, olivat vuoret
sulkeneet tien sekä pohjoiseen että länteen.

Kiipeäminen noiden vuorien yli vei meiltä kokonaisen päivän. Niiden
rinteillä olevissa syvennyksissä kasvavat puut olivat niin pitkät,
etten muista sellaisia ennen missään nähneeni, sillä varmasti olivat
lyhimmätkin niistä noin kolmesataa jalkaa korkeat. Kaikkein
vaikeimmalta näytti kiipeäminen kumminkin tuntuvan meidän norsunluuta
kantavista orjistamme, sillä lukuunottamatta työn aiheuttamia
vaikeuksia näytti heidän sydämensä kokonaan murtuvan heidän kulkiessaan
isänmaansa rajan yli. Tähän asti oli heidän rinnassaan kytenyt toivo
päästä jollakin tavalla vapaaksi, mutta tästä päivästä alkaen alkoivat
monet heikontua ja kuolivat minkään taudin heitä erikoisemmin
vaivaamatta. Luultavasti huomatessaan, etteivät he enää milloinkaan
tulisi pääsemään takaisin omaan maahansa, menettivät he niin elämän
halunsa, että sortuivat.

Huolimatta siitä kiiruhti Hatibu vain kulkuamme pannen
zanzibarilaisensa ja wanyamwesilaisensa kantamaan norsunluuta silloin
kun ei muu auttanut, ja siten saavuimmekin hyvin lyhyessä ajassa
Tanganjikan rannoille. Muistan enää tuolta nopealta matkaltamme
ainoastaan muutamien maitten nimet, kuten Uhiyan, Ubudjwan ja
Uguhban. Muutamien kansojen tukkalaite oli hyvin kummallinen
muistuttaen jonkinlaista korkeata päähinettä, jonka keskeltä riippui
kielenmuotoinen puupalikka. Toiset taasen rumensivat kasvonsa
lävistämällä ylähuulensa ja pistämällä tuohon reikään pyöreän puu- tahi
kivikappaleen, joka muutti heidän suunsa sorsan nokan kaltaiseksi
olematta heille miksikään hyödyksi, tuskinpa kenenkään mielestä
koristeeksikaan. Naiset taasen, korvatakseen luultavasti vaatteiden
puutteen, olivat tatuoittaneet ruumiinsa etupuolen mitä erilaisimmilla
kuvioilla, jotka eivät olleet millään tavalla vastenmielisen näköisiä.
Muistellessani noita päiviä, jolloin olin noussut näitä itäänpäin
juoksevia jokia vastavirtaan, iloitsin nyt kulkiessani niitä
myötävirtaan tietäessäni, että olimme nyt matkalla tuonne toivoni
päämäärään, Afrikan itärannikolle. Muistan myöskin muutamia
kuumia lähteitä, joissa kaikki matkasta väsyneet miehemme uivat
virkistyksekseen. Mutta vaikka olinkin luullut olevani yhtä kestävä
kuin toverinikin, olin kumminkin jokaisen päivänmatkan päätyttyä niin
väsynyt, että olin iloinen syötyäni minulle valmistetun ruoan ja
päästessäni lepäämään, kunnes taasen käskettiin jatkamaan vaivalloista
matkaamme.

Päivää ennen Tanganjikan rannalle saapumistamme näimme sen sinisen
veden kimaltelevan auringossa kulkiessamme muutamien kukkuloiden yli.
Nähdessäni tuon suuren sisäjärven kimaltelevan, kuten näytti, aivan
jalkojemme juuressa, en voinut uskoa, että sinne oli vielä monen tunnin
vaivalloinen matka, mutta niin kumminkin oli, sillä vuoret, joiden yli
juuri olimme kulkeneet, olivat paljon korkeammat kuin olin otaksunut.
Saavuttuamme järven rannalle menimme erääseen Ruanda-nimiseen kylään,
jonka päällikön huostaan Tipolo oli uskonut muutamia suuria kanootteja.
Ne oli vedetty maalle, ja niiden ympärille rakennetut katokset
suojelivat niitä auringolta, tuulelta ja sateelta.

Muudan noista kanooteista oli seitsemänkymmenenviiden jalan pituinen,
yhdestä ainoasta suunnattomasta puunrungosta koverrettu vene. Se oli
niin korkeakin, että seisoessani sen vieressä töin tuskin yletyin
katsomaan sisään, eikä käsivarteni ylettynyt sen yli. Parin muunkin
kanootin pohjat olivat yhdestä puusta, mutta niiden keulat oli tehty
jykeviin kaariin naulatuista lankuista, samoin kuin pienet keula- ja
peräkannetkin. Puut, joista nämä kanootit oli koverrettu, olivat
kasvaneet Uyoman vuoristossa. Ne sijaitsivat järven länsipuolella,
josta ne siintivätkin, pohjoiseen päin paikasta, jossa nyt olimme.

Saatuamme ne suurella vaivalla veteen huomasimmekin, että nuo pari
pienempää oli tilkittävä, ja meidän oli pakko vetää ne jälleen maalle.
Hämmästyin nähdessäni Hatibun, Bilalin ja muiden zanzibarilaisten
rupeavan tuohon työhön. He tekivät työnsä hyvin käyttäen raakaa
pumpulia, joka kostuttuaan turpoaa niin kovasti, että saumat tulevat
hyvin vedenpitäviksi. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, sijoitimme
kanootteihin kaiken norsunluumme ja suurimman osan orjistamme, jotka
pelkäsivät hirveästi lähteä niin suurelle järvelle kuin Tanganjika oli,
vaikka he eivät millään tavalla vetäytyneetkään käyttämästä noita
pieniä kanootteja, joihin he olivat tottuneet omilla joillaan. Annoimme
loput orjista päällikölle hänen kanoottien hoitamisessa näkemänsä
vaivan ja häneltä avuksemme ottamiemme miesten maksuksi.

Nuo pienet kauppiaat, jotka olivat jääneet meistä jälkeen, olivat
ponnistelleet äärettömästi saavuttaaksensa meidät kuormitettuine
miehineen ennen lähtöämme järvelle. Ja juuri kun olimme
irroittamaisillamme veneemme, tulikin heidän lähettämänsä mies
rukoilemaan, että odottaisimme ja sallisimme heidän matkustaa kanssamme
Kaweleen. "Niin", sanoi Hatibu, "asianlaita on aina vain sama.
Tipololla on veneitä, ja nuo miehet haluavat niitä käyttää; Tipololla
on pyssyjä, ja nuo miehet turvautuvat niihin. Aina he ovat Tipolon avun
tarpeessa, ja sittenkin he tekevät Tipolon kieltämiä tekoja. Heidän
tappeluissaankin on Tipolon toimittava välittäjänä." Koska veneissä ei
kumminkaan ollut tilaa muille kuin meidän joukollemme, ei Hatibu
ruvennut odottamaan, vaan lupasi lähettää veneet takaisin, jotta he
saisivat käyttää niitä päästäkseen Kaweleen. Tämäkin oli enemmän kuin
he mielestäni ansaitsivat, sillä meillä ei ollut heistä ollut muuta
kuin vastusta ja vaaraa koko tuon ajan, jonka matkamme Nyangwesta
Ruandaan oli kestänyt.



XXIV.

TANGANJIKAN YLI.


Ensimmäinen päivänmatkamme päättyi noin neljän penikulman päässä
pohjoisessa sijaitseviin saariin, joihin nousimme lepäämään. Siellä me
viivyimme iltaan asti, jottei meidän olisi pakko soutaa kuumassa
auringonpaisteessa lähdettyämme lopullisesti pitkälle matkallemme.
Toisella rannalla oleva paikka, johon meidän oli pyrittävä, oli eräs
korkea niemi, jota Hatibu sanoi nimitettävän Kungweksi. Se oli
eteläisin näistä saarista ja Kawelesta näkyvä, noin neljänkymmenen
penikulman päässä oleva paikka.

Heti auringonlaskun jälkeen miehitimme kanootit. Se, johon Hatibu ja
minä sijoituimme, oli melkein kokonaan zanzibarilaisten miesten
hallussa. He liikuttelivat taitavasti suuria, pyöreästä puusta tehtyjä
ja lyhyen paalun päässä olevan piikin ympäri kääntyviä airojaan. Muut
kaksi kanoottiamme, joita näitten veneitten huoltajapäälliköltä
palkkaamamme miehet kuljettivat, oli varustettu melko kapealapaisilla
meloilla. Kaikki meikäläiset, lukuunottamatta noita onnettomia orjia,
olivat hyvin iloissaan tietäessään saavansa pian puhutella omia
kansalaisiaan, joilta he saisivat kuulla uutisia omista rakastamistaan
saarista ja Unyanyembestä. Sitten he tiesivät saavansa pöyhistellä ja
kerskailla olleensa Manyuemassa sekä mahtailla niiden rinnalla, jotka
eivät milloinkaan olleet käyneet järven länsirannikolla. Soutaessaan
lauloivat he nuotittomia lauluja, kuvaillen niissä, miten verrattomat
makeanleivän päivät heille pian koittaisivat, ja ylistellen itseään
urhoollisiksi ja kunnollisiksi miehiksi, koska he olivat saaneet niin
paljon aikaan. Kun mies, joka lauloi soolo-osat, keksi jotakin
erikoista, yhtyivät kaikki muut heti kuoroon nautinnolla, soutaen
samalla niin kovasti, että tuo kömpelö vene vallan liiteli laineilla.

Järvi oli tänä kauniina yönä sanomattoman ihana. Toista neljännestään
kuluttava kuu levitti pehmeää hopeanhohtoista valoaan aalloille,
näyttäen meille samalla järveä ympäröivien vuorien ääriviivat. Istuin
perääpitävän Hatibun vieressä peräkannella niin kauan kuin kuu oli
näkyvissä. Huvittelin yksinkertaisesti, sillä raikas järvi-ilma ja
tällainen vaivaton kulku tuntuivat minusta suloisilta. Kun kuu
laskeutui lännestä näkyvien vuorten taakse ja miehet lopettivat
laulunsa herkeämättä silti soutamasta, laskeuduin pitkäkseni ja
kietouduttuani mattoihin rupesin katselemaan troopillisen taivaan
loistavia tähtiä, jotka riippuivat tummansinisestä taivaasta kuin
kultaiset lamput, kunnes nukuin nähdäkseni unta isästäni ja Petrelistä.

Uneksin olevani Petrelin kannella myrskyisenä yönä, ja koska en ollut
oikein varuillani, kaatoikin kannelle syöksähtänyt aalto minut kumoon
ja minä vyöryin veden mukana suojanpuoleiselle pyykatille -- jolloin
heräsin huomatakseni, että kanootti keikkui hirveästi puskiessaan
vastatuulen korkealle kohottamia aaltoja vastaan ja että minä olin
vyörynyt paikoiltani peräkannen toiselta puolelta toiselle. Tähtiä ei
ollut enää näkyvissä yhtään, ja tuuli vihureineen oli synnyttänyt
hirveän ristiaallokon. Noista kahdesta muusta kanootista ei näkynyt
jälkeäkään, ja omaamme tuli alituisesti niin paljon vettä, että viiden
miehen oli pakko ammentaa sitä yhtä mittaa pois, orjien maatessa
kanootin pohjalla ja valittaessa ja kirotessa onnetonta kohtaloaan ja
vaikeroidessa kovan meritaudin kynsissä.

Tuuli oli alkanut puhaltaa samalla kertaa sekä kaakosta että
lounaisesta ajaen meidät niin kauaksi pohjoiseen Kungwesta, johon
olimme olleet matkalla, että meidän olikin koetettava päästä toisen
Kabogo-nimisen niemen suojaan. Koska maamatkamme Kaweleen siten
melkoisesti lyhenisi, en ollut ollenkaan pahoillani, ja noin parin
tunnin kuluttua pääsimmekin pieneen lahdelmaan, jossa olimme suojassa
sekä tuulelta että aalloilta. Siellä oli vanha leiripaikkakin, ja pian
me saimme nuotiot palamaan kuivataksemme vaatteemme ja keittääksemme
ruokamme. Orjaraukatkin näyttivät olevan iloissaan pelastuttuaan
luulemastaan suuresta vaarasta.

Heti kun kanootti oli tyhjennetty ja miehet olivat ruvenneet
tilkitsemään sen aallokossa saamia vuotoja, ehdotti Hatibu minulle,
että lähtisin hänen kanssaan niemen korkeimmalle kohdalle katsomaan
näkyisikö toisia kanootteja.

Tultuamme sinne näimme toisen veneen taistelevan vielä aaltoja vastaan
ja ilmeisesti koettavan päästä meidän ja Kungwen välissä olevaan
suureen lahteen mennäkseen sitten Kungwehen suojaista rantaa pitkin.
Toisesta, kaikkein suurimmasta, yhdestä puusta koverretusta kanootista
emme nähneet jälkeäkään, ja Hatibu sanoi suuresti pelkäävänsä, että se
niin ankarassa aallokossa kuin meillä oli ollut kestettävänä oli
kaatunut ja kaikki siinä olleet ihmiset olivat hukkuneet tavaroineen.
Hän käski sytyttää suuren nuotion merkiksi tuolle äsken näkemällemme
kanootille. Kun se oli leimahtanut palamaan, näimme kanootin muuttavan
suuntaansa ja saapuvan pian samaan lahdelmaan, johon mekin olimme
päässeet suojaan.

Niin pian kuin se oli saapunut, kyselimme levottomina sen miehistöltä,
oliko se nähnyt tuota hävinnyttä alusta, mutta he eivät sanoneet
nähneensä sitä sitten saarista lähdettyä. Kuta pitemmälle yö kului
kukkulalle asettamiemme vahtien mitään huomaamatta, sitä taipuvammat
olimme me muut myöntämään oikeaksi Hatibun otaksumisen että kanootti
miehistöineen oli painunut aaltoihin.

Sanoin heille, että vaikka se olisikin kaatunut ja tyhjentänyt
sisältönsä aaltoihin, ei se kumminkaan ollut voinut upota, ja ehdotin
senvuoksi, että lähtisimme sitä etsimään pelastaaksemme mahdollisesti
sen varassa pysyttelevät ihmiset. Ehdotukseni ei saanut kannatusta,
sillä kanoottien soutajat sanoivat olevansa liian väsyneitä voidaksensa
lähteä vesille jälleen. "Ja sitäpaitsi tulee jo yö", huomauttivat he,
"ennenkuin pääsemme lähtemäänkään." Painostin kumminkin, että meidän
oli etsittävä tovereitamme, ja vihdoin vaikuttivat puheeni sen verran,
että Hatibu päätti seuraavana aamuna päivän koittaessa lähteä heitä
hakemaan.

Kanootin poissaolo suretti meitä ja pahoitti mielemme niin, ettei
leiritultemme ääressä sinä yönä laulettu eikä laskettu leikkiä, kuten
edellisenä yönä veneessä. Auringon laskiessa aikoi Hatibu kutsua
tähystäjät pois ja käskeä sammuttaa merkkinuotiot, mutta minä sain
hänet taivutetuksi niin, että hän antoi niiden palaa. "Sillä voihan
olla mahdollista", sanoin minä, "että nuo poissa olevat kelluvat
jossakin selällä turvallisesti, ja heti tulen nähtyään tulevat he
tietysti tänne menemättä Kungwehen."

Hän suostui siihen ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä aamuyöllä
kuun laskeuduttua kuulimme melojien laulua ja hetken kuluttua liukui
tuo kaivattu kanootti lahdelmaan. Sen miehistön kertomus oli hyvin
lyhyt ja yksinkertainen. Oltuaan noin tunnin järvellä olivat he
huomanneet parin heikäläisen jääneen maihin ja heidän oli ollut pakko
palata niitä hakemaan. Mutta kun tuuli oli juuri silloin kiihtynyt,
olivat he pysyneet maissa kunnes se oli jälleen tyyntynyt, mikä
tapahtui vasta iltapäivällä. Silloin olivat he lähteneet vesille
suunnaten kulkunsa Kungwetä kohti, mutta huomattuaan tulemme heti
auringonlaskun jälkeen olivat he kääntäneet keulan Kabogota kohti.

Kaikki muuttui nyt kuin taikaiskusta, ja huolimatta yöstä alkoivat
miehet tanssia ja laulaa välittämättä ollenkaan seuraavan päivän
kovasta työstä. Paljon ennen päivän koittoa oli kanootit kuormitettu,
ja päästyämme järvelle suuntasimme matkamme rannikkoa pitkin Kawelea
kohti. Sievä etelätuuli rupesi pian puhaltamaan. Käänsimme keulat
maihin ja leikattuamme rannalta muutamia bamburuokoja mastoiksi
levitimme kangaskappaleita ja mattoja jonkinlaisiksi purjeiksi, jotka
auttoivat kulkuamme melkoisesti. Noin kello kahden aikaan päivällä
sivuutimme vuolaan Malagarazin punaisesta mudasta muodostuneen pitkän
suistomaan ja rupesimme lähestymään nientä, jonka takana Kawele
kuulemma sijaitsi. Vaikka tuuli tyyntyikin auringon laskeutuessa,
jatkoivat miehet kumminkin työtään, ja kun he vihdoin lakkasivat
soutamasta, olimme vain puolen tunnin matkan päässä päämäärästämme.
Ainoa syy, miksi emme menneet perille asti, oli, ettei pelätystä
Manyuemasta norsunluuta ja orjia kuljettavan karavaanin sopinut mennä
kaupunkiin niin mitättömillä kulkuneuvoilla kuin kalastajakanooteilla.
Ei, vaan sen mennessä sinne oli ammuttava, rummutettava ja heilutettava
lippuja. Kaikki norsunluun kantajat oli järjestettävä kulkemaan edellä,
jotta ihmiset selvästi huomaisivat, millaisia rikkauksia Tipolo oli
koonnut kauas ulottuvilla matkoillaan.

Heti kun auringon ensimmäiset säteet alkoivat kullata idässä
sijaitsevien vuorten huippuja, nousivat kaikki makuultaan ja
hienouksia, joiden olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan,
jaettiin kaikille. Manyuemalaisia keihäitä ja kilpiä ja kaikenlaisia
Nyangwen takana käydyissä taisteluissa saamiamme voitonmerkkejä
asetettiin nähtäviksi, etu- ja peräkannella olevat rummut laitettiin
käyttökuntoon ja kanoottimme perään pystytti Hatibu valko- ja
punaraitaisen lipun, johon oli kirjoitettu muutamia koraaninlauseita.
Miehemme saivat seepran harjasta tahi puhvelin taljoista
valmistetut päähineet, ranteet ja nilkat koristettiin helmi- ja
kuparirannerenkailla, ja kaikki, jotka olivat pyssyjen onnellisia
omistajia, saivat paljon ruutia.

Niin pian kuin nämä valmistelut oli suoritettu, lähdimme jälleen
matkalle, ja kaikkien kolmen kanootin miehistöt alkoivat laulaa iloista
laulua. Muita surullisia kasvoja en voinut huomata kuin noiden
onnettomien orjien, joiden lukumäärää olivat kuolemantapaukset ja
kaupat pahasti vähentäneet Nyangwesta lähtömme jälkeen. Rannalla olevat
ihmiset kuulivat pian miestemme laulun, ja pieniä katselijajoukkoja
alkoi kokoutua rannan mataloille punaisille kallioille katselemaan
Tipolon veneiden paluuta kaukaisesta Manyuemasta. Muutamat heistä
näyttivät rientävän viemään sanaa arabialaisille ja Zanzibarista
kotoisin oleville vapaille miehille, että nuo, jotka olivat uskaltaneet
lähteä järven poikki kaukaisiin ja outoihin maihin, olivat nyt
palanneet.

Pian kuulimme rumpujen pärinää ja torvien toitotustapa saavuttuamme
lähemmäksi rantaa ja kierrettyämme muutaman niemekkeen olikin meillä jo
edessämme Kawele arabialaisine taloineen ja täydessä käynnissä olevine
markkinoineen. Markkinarahvaan joukossa oli paljon valkoisiin
vaatteihin pukeutuneita arabialaisia tulossa maihinnousupaikalle ja
heidän mukanaan miehiä, jotka pärisyttivät rumpuja, puhalsivat torviin,
huusivat ja tanssivat. Siihen me vastasimme oikein kuninkaallisesti,
sillä en mitenkään olisi voinut uskoa, että ihmiskurkuista lähtee
sellainen möly, kuin meikäläiset lähestyessään laituria päästivät,
ampuen vielä lisäksi pyssyillään, rummuttaen ja puhaltaen torviin. Tuo
yleinen riemu tarttui niin minuunkin, että huusin kurkkuni käheäksi ja
ammuskelin kuin hullu Hatibun minulle luovuttamalla pyssyllä.

Kolme kertaa oli meidän soudettava edestakaisin pitkin rantaa ennen
maihinnousuamme. Sitten asetimme veneemme vierekkäin keulat rantaan
päin ja huoahdimme hetkisen. Kun me sitten syöksyimme maata kohti,
muutimme ammuntamme oikein pikatuleksi ja huusimme kovemmin kuin
milloinkaan ennen.

Heti kun kanoottien keulat koskettivat maahan, tarttuivat niihin
sadat palvelusintoiset kädet vetäisten veneet kauas rannalle.
Silmänräpäyksessä oli Hatibu miehineen noiden odottavien ystäviensä
sylissä, jotka heittivät norsunluun ja muut tavarat heti selkäänsä
viedäkseen ne Tipolon taloon. Naiset ja lapsetkin, pienet neli- tahi
viisivuotiset pojannulikat, olivat tulleet vastaan haluten kantaa
jotakin, mitä tahansa, sillä ei ollut väliä, kunhan se vain oli noille
Manyuemasta tulleille miehille kuuluvaa tavaraa.

Hälinä oli sellainen, että sitä on mahdoton kuvata. Ensiksikin oli
siellä tuo kaikkialta järven rannoilta sinne kokoutunut markkinarahvas,
joka Kawelen markkinoilla sai tavaransa kaupaksi. Siellä oli myytävänä
sekä tuoretta että kuivaa kalaa, lihaa, lintuja, munia, Ubwarin
hamppua, Uviran rautaa ja saviteoksia, Uvinzan suolaa, norsunluuta ja
orjia. Heimot voitiin erottaa toisistaan tatuoimistavoistaan,
tukkalaitteistaan ja asestuksestaan. Sitten siellä oli arabialaisia
zanzibarilaisine miehineen ja wanyamwesiläisine kantajineen, jotka
kaikki olivat nyt lopettaneet ostamisensa ja myymisensä toivottaaksensa
tervetulleiksi Manyuemasta palanneet ystävänsä.

Kului monta tuntia, ennenkuin tulomme aiheuttamat kiihtymys ja ilo
olivat tyyntyneet. Mieleni muuttui vastoin tahtoanikin surulliseksi,
koska siellä ei ollut ketään erikoista ystävää toivottamassa minua
tervetulleeksi, semminkin, kun mitättöminkin tovereistani helposti
löysi ihastuneita kuuntelijoita kummallisille kertomuksilleen
ihmeellisistä seikkailuista. Huomasin kumminkin, ettei Hatibu ollut
unhottanut minua, sillä minulle annettiin erikoinen huone, ja ateria,
joka tuotiin eteeni, oli sellainen, etten Nyangwessa olevassa Tipolon
talossa ollessani ollut sellaisesta voinut uneksiakaan. Curryä, riisiä,
kalaa, pihviä, vehnäpullia, makeisia, voita, kahvia ja maitoa oli
pöydälläni enemmän kuin jaksoin syödä. Jos minulla olisi ollut pohjaton
vatsa, kuten Jättiläistentappaja-Jaakolla, tahi niin hyvä ruokahalu
kuin Osterinsyöjä-Dandolla, en olisi kumminkaan jaksanut syödä kaikkia
eteeni kannettuja ruokia. Hatibu seisoi vieressäni kehoittaen minua
syömään ja selitellen, että Ujijin Kawelessa oli tarpeeksi kaikkea.
Sitten hän lisäsi, etteivät arabialaiset olisi tyytyväisiä, ellen söisi
kaikkia heidän lähettämiään herkkuja.

Hetken kuluttua huomasi kumminkin Hatibukin sen mahdottomaksi ja opasti
minut erään suuren talon kuistikolle, johon etevimmät arabialaiset
olivat kokoutuneet kuuntelemaan uutisia Tipolosta ja Manyuemasta ja
kertomaan meille, mitä oli tapahtunut Tipolon veljen lähdettyä
Kawelesta. Jokaisen Manyuemassa käyneen miehen nimi tahdottiin tietää.
Kuullessaan, että se tahi se oli kuollut, sanoivat he: "Jumalan tahto,
Jumalan tahto", mutta saadessaan tietää sen tahi sen olevan vielä
hengissä, kysyivät he heti: "Kuinka monta orjaa ja paljonko norsunluuta
hän on hankkinut?" Kertomusta tuosta taistelusta, johon ainoastaan
Hatibu, Bilal ja minä koko joukostamme olimme ottaneet osaa,
kuunneltiin hyvin tarkkaavaisesti, ja heidän hämmästyksensä oli
ääretön, kun kuulivat, että minä, valkoinen mies, olin päässyt hengissä
niin monista vaaroista ja vastuksista.

Hatibu ja hänen toverinsa saivat vastata monien kysymyksiin, mihin nuo
muut hänen mukanaan olleet miehet olivat joutuneet, ja selitettyään
asian tyydyttävästi saivat he vasta ruveta kyselemään millaisessa
kunnossa Kawalesta rannikolle johtava tie oli. Meille sanottiin, että
tie oli hyvä ja sen varrella asuvat heimot ystävälliset. Muita
rauhattomuuksia ei ilmoitettu viime aikoina olleen kuin eräs
watutalaiskaravaanin hyökkäys, joka oli kumminkin torjuttu niin
perinpohjaisesti, ettei sellaisen uudistumista kenenkään tarvinnut
pelätä pitkiin aikoihin.

Elämä alkoi niin ollen tuntua aivan ruusuntuoksulta, ja paneutuessani
nukkumaan sinä iltana tuntui minusta tuo aika, jolloin jälleen saisin
nähdä omia kansalaisiani ja kuulla omaa äidinkieltäni, olevan hyvin
lähellä.



XXV

VASTUKSIA JA VAAROJA.


Vaikka Hatibu olisikin yhtä mielellään jatkanut matkaamme kuin minäkin,
oli hänellä kumminkin niin paljon asioita, että meidän oli viivyttävä
Kawelessa monta viikkoa, sen sijaan että olisimme suoriutuneet
lähtemään sieltä muutamissa päivissä, kuten ensin olin luullut. Minulla
oli kyllä niin hyvä asunto, ruoka ja ystävällisten arabialaisten
antamat hyvät vaatteet, ettei minulla ollut mitään valittamista mutta
kumminkin odotin ikävöiden tuota hetkeä, jolloin meidän jälleen oli
lähdettävä eteenpäin.

Hatibu myi täällä kaikki orjansa ja palkkasi heidän sijaansa norsunluun
kantajiksi wanyamwesiläisiä jotka halusivat palata kotimaahansa. Minun
on pakko tunnustaa, että olin hyvin iloinen päästessäni näkemästä
noiden orjaraukkain päivittäisiä kärsimyksiä.

Niin kunnon tovereja kuin Hatibu ja Bilal minulle olivatkin olleet en
kumminkaan voi olla mainitsematta välinpitämättömyydestä, jolla he
suhtautuivat noiden ihmisraukkain kärsimyksiin. Heille oli aivan sama,
elivätkö vai kuolivatko nuo orjat, joista he eivät välittäneet enempää
kuin villeistä pedoista. Moniin väitteisiini vastasivat he vain: "Mitä
sillä on väliä, nehän ovat vain pakanoita ja orjia!" ja vaikka he eivät
sekautuneetkaan ponnistuksiini huojentaa orjain kohtaloa, suhtautuivat
he kumminkin asiaan hyvin välinpitämättömästi, ja luulen todellakin,
että olin heidän mielestään hullu, kun vaivauduin tekemään sellaista.

Nyt olimme siis päässeet heistä. Puoleksi nälkiintyneiden,
kahlehdittujen orjien asemesta kantoivat nyt norsunluutamme rotevat
wanyamwesiläiset, jotka hamasta lapsuudestaan olivat niin tottuneet
matkustamiseen ja raskaitten taakkojen kantamiseen etteivät
arabialaiset voineet saada mistään muualta niin tottuneita ja kestäviä
kantajia. Viisi- tahi kuusikymmentä naulaa painavaa tahi keveämpääkin
torahammasta kantamaan tarvittiin aina pari orjaa, jota vastoin näistä
nyt kantajiksemme palkatuista rotevista miehistä oli seitsemän- tahi
kahdeksankymmentä naulaa painava taakka kohtuullinen yhden miehen
kantamus. Eräs mies kantoi kumminkin yksinään suurimman varastossamme
olevan, sadanviidenkolmatta naulan painoisen hampaan vaatimattakaan
muuta palkintoa tuosta ylimääräisestä työstään kuin tuon raskaimman
taakan kantamisen suoman ylpeyden.

Matkustaessamme oli meidän kumminkin mukauduttava noiden miesten
tahtoon. Heidän johtajansa määräsi aina, mitä tietä meidän oli
kuljettava, missä pysähdyttävä syömään ja missä nukkumaan. Hän käveli
aina karavaanimme etunenässä kantaen taakkaansa kuten muutkin ja ollen
koristettu mitä kummallisimmalla tavalla helmillä ja höyhenillä.
Lähestyessämme jotakin kylää pukeutui hän punaiseen boikangasviittaan,
johon hänellä oli oikeuskin, koska se kuului hänen palkkaetuihinsa.
Sitäpaitsi kuuluivat hänelle kaikki miesten tappamien eläimien päät,
kuten lintujen, vuohien ja kaikkien ampumiemme villien eläinten. Ne hän
sitten keitti jollakin erikoisella tavalla ja söi suuhunsa toveriensa
kanssa.

Lähdimme matkallemme varhain eräänä aamuna. Kuljettuamme ensin
kanootilla ja veneillä erääseen neljän penikulman päässä Kawelesta
olevaan paikkaan päästäksemme kulkemasta järveen laskevan joen poikki,
saimme kävellä jonkun matkaa tasaista maata, ennenkuin kiipeämisemme
sen takana sijaitseville matalille vuorille alkoi. Orjien ja
wanyamwesiläisten kantajien eroa ei voitu missään niin selvästi huomata
kuin nyt noustessamme näille kukkuloille. Sen sijaan että he olisivat
menetelleet kuten orjat jotka tällaisessa tilaisuudessa olisivat
levänneet kymmeniä kertoja ja viipyneet huipulle noustessaan monta
tuntia, hyökkäsivät wanyamwesiläiset tuota jyrkkää vuorta ylös kuin
jotakin linnoitusta vastaan, pysähtymättä hetkeksikään luultavasti
näyttääkseen meille miehuuttaan ja voimiaan. Viidenkymmenen minuutin
kuluttua pysähdyimme huipulle huoahtamaan ja sanomaan hyvästit
Tanganjikalle.

Näköala oli ihmeellinen ja ihana. Vuoren rinteillä kasvavan vankemman
metsän tummuuteen sekautui heleänvärisiä kukkivia akasialehtoja.
Jalkaimme juurella päilyi syvälle maahan pistävä sininen lahdelma, ja
sen takana levisi Tanganjikan ääretön ulappa loistaen auringossa kuin
kiilloitettu messinkilevy, jossa kalastajain kanootit ja nuo
lukemattomien jokien tähän mahtavan Kongon äärettömään säiliöön tuomat
uivat saaret näyttivät vain pieniltä pilkuilta kaukaa siintävien Ugoman
vuorten pilventapaisia tummia varjoja vastaan. Katsoessani sisämaahan
päin näin vain pelkkää metsää, josta siellä täällä kohosi pilvien
peittämiä vuorten huippuja. Siellä täällä nousevat savupatsaat
ilmaisivat kumminkin ihmistenkin eksyneen sinne asumaan, eivätkä
ukarangalaisten kylät kuulemma olleetkaan kaukana.

Pystytimme ensimmäisen leirimme erään heidän kylänsä läheisyyteen.
Porttiin, josta ei meillä kellään ollut lupa kulkea, oli naulattu
irvistelevä ihmisen pääkallo, joka ilmaisi, kuinka vähän Kawalen
puolisivistys oli voinut vaikuttaa näihin ympäristössä asuviin
villeihin heimoihin. Vaikka tuo kuoleman irvistelevä jäännös näyttikin
kauhealta ja pahaaennustavalta, näyttivät ihmiset kumminkin olevan
halukkaat tulemaan leiriimme vaihtaakseen linnuilla, munilla,
banaaneilla ja muilla elintarpeilla kuivattua kalaa, jota olimme
ottaneet mukaamme suuret määrät.

Illalla juttelin Hatibun kanssa kaikesta meitä odottavasta. Hän sanoi
minun saavan olla varman ainakin yhdestä asiasta, nimittäin että
Unyanyembeen asti me ainakin kulkisimme nopeasti, sillä kantajat oli
palkattu määräämättömäksi ajaksi ja olivat nyt matkalla kotiinsa päin.
Seuraavana aamuna huomasinkin jo, ettei heidän tarkoituksensa ollut
vitkastella, sillä paljon ennen auringonnousua herätti johtajan torvi
nukkuvat, ja niin pian kuin päivän ensimmäinen sarastus auttoi meitä
erottamaan, miten voimme kiertää tien vaikeudet, nostettiin taakat
hartioille ja lähdettiin liikkeelle. Painoimme sitten eteenpäin
pysähtymättä, lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin ostimme suolaa,
koska se kuulemma oli haluttua tavaraa matkan varrella. Vaihdoimme
siihen kaiken Kawelesta mukaan ottamamme kuivatun kalan. Leirimme haju
tämän kaupan kautta melkoisesti parani.

Oli omituista katsella, miten alkuasukkaat valmistivat tuota suolaa. He
vain yksinkertaisesti keittivät mutaa suurissa saviruukuissa, erottivat
sitten siitä veden siivilöimällä sen lehdistä ja ruohoista
valmistettujen karkeatekoisten seulojen läpi ja kiteyttivät sitten
suolan tuosta liuoksesta haihduttamalla. Tavallisesti ei tuo
ensimmäinen suola kelvannut vielä mihinkään, ja temppu oli uudistettava
neljä tahi viisi kertaa, ennenkuin tuota likaisen hiekan näköistä
suolaa voitiin käyttää. Hämmästyin suuresti huomatessani, että vaikka
tuo koko maa oli kyllästytetty suolalla, ei virtojen ja purojen vesi
maistunut suolaiselta, vaan oli hyvin raikasta ja makeaa.

Kuuden päivän kuluttua Ujijista lähtömme jälkeen saavuimme
Malagarazille, jonka punaisenruskean veden olimme nähneet sekoittuvan
Tanganjikan siniseen veteen matkallamme Kaweleen. Siellä oli meidän
sovittava lauttaus päällikön ja hänen lukuisten apuaistensa kanssa
päästäksemme tuon nopeasti virtaavan joen poikki. Siinä ei ollut
kahlaamoita ja koska ei sen matalikoilla kasvanut puitakaan, emme
voineet rakentaa siltaa sen yli, ja sen vuoksi oli meidän turvauduttava
kanootteihin.

Neuvottelut saadaksemme mennä sen yli kysyivät sekä aikaa että
kärsivällisyyttä. Kun vihdoinkin kaikki oli saatu järjestetyksi,
ajattelin, että meitä ja tavaroitamme toiselle rannalle vievät veneet
olisivat varmasti aivan mitättömät. Saapuessamme virran rannalle, joka
oli kaislojen peitossa, noin tuntia jälkeen auringonnousun emme nähneet
merkkiäkään miehistä emmekä kanooteista, jotka oli luvattu varustaa
meille maksettuamme niistä kunnollisen korvauksen. Hatibu lähetti heti
sanan päällikölle, että tämä kiiruhtaisi miehiään. Istuuduimme
kärsivällisesti odottamaan niiden takaisin tuloa juuri kaislikon
laidassa olevalle pienelle ylängölle. Pian näimmekin parin miehen pään
sukeutuvan esiin kaislikosta ja Hatibu huusi "Pysähtykää, pysähtykää,
me näemme teidät jo!"

Kaikki miehet yhtyivät hänen huutoonsa ja tartuttuaan kantamuksiinsa
tunkeutuivat he kaislikon läpi virran rannalle. Sieltä me löysimme pari
esinettä, joita ehkä joskus maailmassa oli sanottu kanooteiksi, mutta
nyt ne olivat sellaisessa kunnossa, ettei tuo nimitys sopinut niille
ollenkaan. Ne olivat ohuista puunkuorista tehtyjä, parikymmentä jalkaa
pitkiä kapineita, joiden keulat ja perä oli puristettu yhteen ja
ommeltu niin, että ne oli saatu muodostumaan noin viisitoista tuumaa
leveiksi ja kaksitoista tuumaa syviksi kaukaloiksi. Niiden toisessa
päässä, joko keulassa tahi perässä, en voi sanoa kummassako, seisoi
mies, joka kuljetti tuota hullunkurista alustaan pitkällä sauvoimella
tyrkkien kareista ja soutaen silloin, kun sauvoin ei ylettynyt pohjaan.
En kuuna kullan valkeana ollut nähnyt niin hauraita ja huojuvia
veneitä, ja senvuoksi rupesin pelkäämäänkin, ettemme pääsisi niillä yli
kunnollisesti, semminkin, koska minulle oli kerrottu, että joessa oli
hirveän paljon krokodiilejä. Jos toinen vene sattuisi kaatumaan, olivat
toisen mahdollisuudet kuin kaksi yhtä vastaan sen hyväksi, että nuo
hirviöt kaataisivat senkin.

Yksi ainoa mies kuormineen ja kuljettaja upottivat jo tuon hauraan
kaukalon syvemmälle kuin oli oikein terveellistä. Seurasin levottomana
ensimmäisen parinkymmenen miehen suuruisen joukon ja heidän
kantamuksiensa ylikuljettamista. Koska en huomannut mitään
onnettomuutta, rohkaisin mieleni ja astuin varovaisesti ja sievästi
kanoottiin. Polvistuin sen pohjalle ja tartuttuani sen laitoihin, jos
nyt niitä sellaisiksi voitiin sanoa, käskin tyrkkäämään veneen
ulommaksi. Veden poristessa rystysiäni vasten ja silloin tällöin
ryöpsähtäessä veneeseenkin luulin jo varmasti joutuvani perikatoon,
mutta musta kuljettajani oli niin näppärä pitämään heilakkaa purttaan
kohdallaan kuin nuorallatanssija ja niin pääsin toiselle rannalle,
ollen kiitollinen, että olin jollakin keinoin onnistunut kulkemaan
Malagarazin yli terveenä ja vahingoittumattomana.

Niin pian kuin olin päässyt yli, käski Hatibu minun mennä Bilalin ja jo
ylipäässeitten miesten kanssa erääseen läheisyydessä olevaan kylään,
johon meidän oli määrä asettua yöksi. Hän lisäsi vielä, että nyt olivat
meidän ja Unyanyemben välillä olevat vaikeudet ja vaarat loppuneet.
Läksimme heti liikkeelle ja saavuimme pian erääseen suureen
linnoitettuun kylään, jossa majoja oli varattu meille asunnoiksi.
Katsellessani sen huolellisesti valmistettuja varustuksia tuntui niiden
merkitys sanovan minulle, että seutu oli kaikkea muuta, mutta ei
rauhallinen, ja ajattelin, että Hatibu oli puhunut toivorikkaammasti
kuin hänellä oli ollut oikeus.

Kylän päällikkö tuli juttelemaan kanssamme ja katselemaan valkoista
miestä. Bilal kuuli häneltä, että watutalaiset, joista me jo olimme
kuulleet Ujijissa, olivat vielä sotajalalla. "Ne ovat polttaneet monta
kylää ja olisivat varmasti hyökänneet tämänkin kimppuun, ellei muisto
eräästä entisestä taistelusta, jossa he kärsivät suuren tappion, olisi
pitänyt heitä loitolla", sanoi päällikkö. Nämä olivat todellakin
huonoja uutisia. Päällikön uutisten todenperäisyyden todistivat sinä
iltana pakolaiset, jotka olivat rientäneet sinne noiden ryövärien
hävittämistä kylistä. Kun yö pimeni, näimme liekkien punaavan taivaan
niillä tahoilla, missä nuo ryövärien murhan- ja ryöstönhimon loputtua
palamaan sytytetyt kylät olivat. Minulle kerrottiin, etteivät
watutalaiset milloinkaan säästä miehiä, vaimoja eivätkä lapsia, ja
ainoa turva heidän hyökkäyksiltään oli pako tahi onnistunut
vastustaminen.

Hatibu ja Bilal tulivat hyvin levottomiksi kuultuaan nämä uutiset, ja
vaikka he eivät epäilleetkään, että päällikkö puhui totta sanoessaan
voivansa puolustautua linnoitetussa kylässään vaikka kuinka hurjia
watutalaisten hyökkäyksiä vastaan, eivät he halunneet sotkeutua
sittenkään taisteluun heitä vastaan ja menettää aikaa, vaan alkoivat
neuvotella, miten he voisivat karttaa heitä. Johtaja, joka myös oli
läsnä neuvottelussa, sanoi: "Watutalaiset ovat hyvin hurjia. He ovat
kuin hulluja ja vihaisia kuin paholaiset."

"Sen me kyllä tiedämme", vastasi Hatibu. "Emme kysy nyt teiltä, mitä
kaikki ihmiset tietävät. Haluamme kuulla ymmärtäväistä puhetta emmekä
tyhmyyksiä."

"Niin", vastasi mies, "tie Unyanyembeen ei ole pitkä. Se ei kumminkaan
hyödytä teitä ollenkaan, sillä watutalaiset ovat siellä."

Mielestäni ei kannattanut puhutella miestä, joka vastaili tuohon
tapaan, ja sanoinkin sen Hatibulle. Hän sanoi tuon miehen tietävän
toisen pitemmän tien. "Ja jos hän vain ehdottaa", lisäsi hän, "että
matkustaisimme sitä, käy kaikki mainiosti, mutta jos minä vihjaisen
sinne päinkään, kieltää hän jyrkästi."

Oltuamme jonkun aikaa ääneti sanoi Hatibu, ettei kyläänkään jääminen
kannattanut ja aikoi senvuoksi palata Ujijiin.

Kuullessaan sen näytti johtaja vaivautuneelta ja sanoi: "Aiotteko
palata takaisin? Ei! Norsunluu jääköön tänne ja te saatte mennä, mutta
minä aion miehineni lähteä kotiimme veljiemme luokse. Me emme ainakaan
käänny takaisin!"

Nyt seurasi toinen pitkä vaitiolo, jonka johtaja vihdoin rikkoi sanoen:
"Kuulkaahan minua, herrat! Tiedän erään toisenkin tien, jonne
watutalaiset eivät tule, mutta se on hyvin pitkä. Meidän on oltava
monta päivää metsissä ja erämaissa näkemättäkään kyliä. Mutta jos
herrat käskevät, lähden minä miehineni tuollekin tielle, ja me saavumme
varmasti Unyanyembeen turvallisesti."

Tätä oli Hatibu juuri odottanutkin, mutta ei halunnut ilmaista
mielihyväänsä suostumalla heti, vaan oli muka taipuvaisempi seuraamaan
johtajaa tuota tavallista tietä. Vihdoin hän sanoi suostuvansa johtajan
ehdotukseen, jolloin tämä hyppäsi heti seisoalleen sanoen: "Lähtekäämme
siis heti! Nyt on jo yö ja watutalaiset nukkuvat. Aamulla olemme jo
kaukana heistä ja huomenillalla saavumme Kawendin vuoristoon, johon ne
eivät voi meitä seurata."

Silmänräpäyksessä oli tulinen touhu käynnissä. Kun nukkuvat miehet oli
herätetty, sidottiin taakat heidän hartioilleen, ja sitten kuin
päällikkö oli taivutettu kauniilla lahjalla aukaisemaan kylänsä portit,
poistuimme nopeasti.

Koko yön kuljimme sitten erästä kapeata polkua ja huomasimme aamulla
olevamme erään vuorisen maan rajalla. Pohjoisessa olevat laajat
alankomaat olivat enimmäkseen metsäiset mutta lukemattomista aukeamain
keskellä olevista kylistä kohoava synkkä savu ilmaisi, että
watutalaiset olivat sielläkin tekemässä pahoja töitään. Etelästä taasen
näkyi vain tasahuippuista vuoristoa, jonka äkkijyrkät sivut kohosivat
suurista viidakoista. Edessämme oli Kawendin ylätasanko, jonka yli
polkumme johti.

Pysähdyimme hetkeksi levähtämään ja keittämään hieman ruokaa, mutta
pian huusivat nuo rautalihaksiset wanyamwesiläiset, että oli jo aika
lähteä, ja vaikka olin väsynyt ja uninen, oli minun pakko seurata
mukana. Pian kiipeilimme me nopeasti vuorten rinteillä erästä suurta
jokea kohti, joka näkyi alempaa. Kysyin Hatibulta, pääsisimmekö sen
yli, koska se näyttää liian leveältä kahlattavakseni. "Ja eihän täällä
ole kyliäkään", sanoin, "joista voisimme saada kanootteja lainaksi,
kuten Malagarazin yli kulkiessamme."

"Niin kyllä", sanoi Hatibu, "mutta johtaja sanoo meidän pääsevän sen
yli ruohoa pitkin."

"Ruohoako pitkin? Miten sellainen käy päinsä?"

"Odota, Frank, niin saat sitten nähdä", vastasi Hatibu.

Seuratessani miehiä ihmettelin vieläkin tuota asiaa. Mutta
lähestyessäni joen rantaa hämmästyin huomatessani muutamien miesten jo
olevan toisella rannalla ja muutamien kävelevän, kuten olin näkevinäni
puiden ja ruohokon välitse, joen pinnalla. Tultuani veden rajaan näin,
että vaikka sekä oikealla että vasemmalla puolellamme olikin avovettä,
oli joen pinta juuri meidän kohdaltamme peitetty papyrys- ja muilla
vesikasveilla kuin matolla, joka oli tarpeeksi paksu ja kestävä
kannattamaan meidän painomme yli kulkiessamme. Kaikki miehemme
näyttivätkin epäröimättä uskaltavan lähteä tuolle jo näöltäänkin
petolliselle pinnalle.

"Näetkö nyt, miten se käy päinsä, Frank?" kysyi Hatibu, "Seuraa minua
ja astu aina samaan paikkaan kuin minäkin, koska siinä on joskus
reikiäkin, jollaiseen putoaminen on sama kuin kuolema."

Mitään käskyä ei olisi kumminkaan tarvittu varovaisuuteni
terästämiseksi, sillä tuo mukautuva ja keinuva pinta synnytti omituinen
epävarmuuden tunteen. Mutta me pääsimme kumminkin toiselle puolelle
vaurioitta, ja ennen pimeää olimme jo saapuneet Kawendin ylätasangolle.

Mutta vaikka meillä ei ollutkaan mitään pelättävää ihmisvihollisilta,
huomasimme kumminkin pian, että meidän oli taisteltava muita vaaroja,
vaikeuksia ja tukalia oloja vastaan.

Ensiksikin olivat vuoriston harvalukuiset asukkaat eronneet pieniin
kyläkuntiin melkein luoksepääsemättömille kallionhuipuille. Niissä ei
ollut tavallisesti kuin pari tahi kolmekymmentä henkilöä kumpaakin
sukupuolta ja kaikenikäisiä, ja jokainen tuollainen pieni yhdyskunta
oli sodassa naapuriaan vastaan. Kun koetimme lähestyä heitä saadaksemme
elintarpeita, sulkivat asukkaat kaikki tiet, vyöryttivätpä usein
kiviäkin niiden niskaan, jotka halusivat puhutella heitä. Joskus
päästessämme heidän luokseen, eivät he voineet luovuttaa meille kuin
osan pienistä varastoistaan tarpeittemme tyydyttämiseksi.

Ruoan puute ei ollut omansa helpottamaan vuorten rinteille kiipeämistä
eikä avaamaan meille teitä rotkojen piikkisen kasviston läpi. Kun me
viiden ankaran ja vaivalloisen päivän kuluttua pääsimme tämän
ylätasangon rajalle ja näimme suuren kylän edessämme, huusimme ilosta,
sillä nyt luulimme saavamme ostaa ruokaa niin paljon, että voisimme
ottaa sitä evääksikin tuolle pitkälle, asumattomalle, viidakkojen halki
kulkevalle Kawendin ylätasangon ja ensimmäisten Ugaran kylien väliselle
taipaleelle Ugaran läntisimpiä osia sanottiin tavallisesti Unyamwesiksi
eli Kuun maaksi.

Mutta ilomme olikin ennenaikainen, sillä tullessamme lähemmäksi
kuulimme rumpujen pärisevän ja näimme alkuasukkaiden olevan valmiita
tappeluun. Ainoa vastaus, jonka sanansaattajamme, mentyään ilmoittamaan
asukkaille aikeittemme rauhallisuudesta ja maksukyvystämme, saivat, oli
oikea nuolisade. Sananviejämme ilmoittivat palattuaan heidän
vastauksensa. Saimme lähteä siis niine hyvinemme nälkäisinä ja
väsyneinä taas matkalle. En ollenkaan epäile, että Hatibu olisi
mielellään hyökännyt noiden töykeiden neekerien kimppuun, jos hänellä
vain olisi ollut pieninkin mahdollisuus voittaa. Hän sanoi, että heidän
jyrkän vuorenseinämän juurella olevan kylänsä takana oli monta luolaa,
joihin he voivat paeta ja joissa he säilyttivät elintarvevarastojaan.
Hän oli hyvin vihainen muutamille kauppiaille, joiden hän sanoi tulevan
näille seuduille ryöstämään alkuasukkaita orjiksi ja siten usuttamaan
alkuasukkaita kaikkien vierasten kimppuun.

Lähestyessämme metsiä joiden läpi meidän nyt oli kuljettava, oli tiemme
varrella muutamia suuria peltoja, joissa kasvava maissi oli melkein
kypsynyttä. Niistä me saimme evääksemme sen verran ruokaa, että se
riitti muutamiksi päiviksi. Muuten olisimme tuskin voineet välttää
kuolemista nälkään.

Johtajamme, joka oli sanonut tuntevansa tämän tien aivan tarkasti, oli
pian pakko tunnustaa valehdelleensa, ja meidän oli vain kuljettava
arviolta siihen suuntaan, johon halusimme matkustaa. Senvuoksi
saavuimmekin usein joille, vuorille ja soille, jotka hidastuttivat
suuresti kulkuamme. Onneksi huomasimme pian, että seuduilla oli
ruokavaroja runsaasti. Onnistuimme ampumaan muutamia antilooppeja ja
yhden, joka luullakseni oli hirvi. Ammuimme muutamia puhveleitakin,
joista saimme suuren määrän lihaa kreivin aikaan, siliä maissimme oli
silloin jo loppunut. Silloin kun miehillämme ei ollut mitään pataan
panemista söivät he hirmuisen suuria ja komeita sieniä, puissa kasvavaa
jäkälää, ruohoja ja lehtiä täyttääksensä vatsansa vaatimukset.

Ruoan hankkiminen ei ollut kumminkaan niin vaaratonta kuin voidaan ehkä
luulla, minkä pari elävästi mielessäni säilynyttä tapausta osoittavat.
Kun me eräänä päivänä kuljimme hitaasti eteenpäin kenenkään
huutelematta tahi laulamatta, millä tavalla afrikalainen tavallisesti
virkistää matkan rasittamaa mieltään, hämmästyin nähdessäni kantajien
äkkiä pelästyvän. He heittivät nimittäin kantamuksensa nopeasti maahan
ja juoksivat lähimpien puiden luo kiiveten niihin. Hatibu käski minun
seurata häntä ja vikkelästi kuin apina kiipesi hän erään akaasian
alemmille oksille huolimatta sen piikeistä. Seurasin häntä sinne
tietämättä oikein mitä tein ja istuuduin hänen viereensä.

Juuri kun olin päässyt sinne, kuulin tieltä kavioiden kopsetta ja
katsoessani sinne näin erään puhvelihärän tulevan tietä pitkin niska
kyyryssä ja harja pystyssä puskien mennessään irroitettuja taakkoja ja
kantamuksia. Sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Onneksi
ei se ollut saanut mitään vahinkoa aikaan, ja kun me jälleen olimme
koossa, nauroimme toistemme hullunkuriselle paolle. Pyssyjen omistajat
olivat pahoillaan etteivät olleet ennättäneet niitä käyttää, jolloin ei
puhveli olisi päässytkään rankaisematta jatkamaan matkaansa.

Toisen seikkailun aiheutti myöskin eräs puhveli, joka oli sekin saanut
tuollaisen, noita eläimiä melko usein kohtaavan raivonpuuskan.
Tapauksesta ei kumminkaan päästy niin onnellisesti ja vaaratta kuin
tuosta ensimmäisestä.

Ollessani eräänä iltana hakemassa leirimme ympäriltä jotakin ruoaksi
kelpaavaa tulin pienelle lammikolle, jonka ympärillä kasvoi noin
kymmenen jalkaa pitkää kaislikkoa. Koska muutamat mukanani olevat
miehet sanoivat minulle, että noiden kaislojen juuret ja erään
vesililjan hedelmät kelpasivat ruoaksi, rupesimme kokoamaan niitä.

Kahlasin vyötäreitäni myöten veteen ja mutaan poimiessani noita
hedelmiä, mutta käännyinkin äkkiä kuullessani takaani huutoa ja
rysähtelyä tahi oikeammin rysähtelyä ja huutoa ja erään miehen
varoituksen: "Frank, Frank, puhveli tulee!" Tunkeuduttuani kaislikon
läpi näin puhvelin puskeneen erään miesraukan kumoon ja miehen toverin,
vaikka hänellä ei ollutkaan muuta asetta kuin kirves, valmistautuvan
hyökkäämään tuon raivostuneen eläimen kimppuun.

Minulla ei ollut mitään kädessäni. Ensin luulin, etten voisi tehdä
mitään, mutta sitten juolahti nopeasti mieleeni tarttua puhvelia
häntään, minkä teinkin. Petoa hämmästytti nähtävästi suuresti tällainen
outo hyökkäys ja se pyörähteli sinne tänne koettaen saada minut
irtautumaan. Vaikka lankesinkin polvilleni, onnistuin kumminkin
pysyttelemään kiinni niin kauan, että tuo kirveellä varustettu mies
ennätti antaa sille muutamia tuntuvia iskuja päähän ja niskaan,
onnistuen lopulta katkaisemaan sen toisen sarven.

Peto kaatui nyt tuskissaan kyljelleen vetäen minut mukaansa ja olin jo
vähällä joutua sen ruumiin alle murskattavaksi. Mutta silloin oli jo
apukin lähellä, sillä Hatibu ja Bilal tulivat juosten pyssyineen ja
tuoden mukanaan keihäsmiehiäkin, ja vähemmässä ajassa kuin menee tämän
kirjoittamiseen oli eläin saanut molempien pyssyjen sisällön
ruumiiseensa ja kaikki keihäät kylkiinsä. Se kuoli melkein
silmänräpäyksessä ja minä pelastuin vaarallisesta asemastani. Mutta tuo
miesraukka, jonka kimppuun puhveli oli ensin hyökännyt, haavoittui
kuolettavasti ja hengitti viimeisen kerran, ennenkuin ennätimme kantaa
hänet leiriimme.

Puhvelin liha oli tervetullut lisä jäkälillemme ja juurillemme. Mutta
jo paria päivää myöhemmin pääsimme Ugaran ensimmäisiin kyliin, joista
meidän oli helppo saada ruokaa. Kuljettuamme sitten Ugaran ja Ugandan
läpi saavuimme Unyanyembessa olevaan Kazeh-nimiseen arabialaiseen
kylään, jossa oli paljon arabialaisia kauppiaita. Ne olivat minulle
hyvin ystävällisiä ja tekivät kaikkensa täyttääkseen toivomukseni.



XXVI.

ONNELLINEN LOPPU.


Meidän oli pakko viipyä Kazehissa noin kaksi viikkoa, jona aikana
Hatibu palkkasi miehiä kantamaan norsunluun rannikolle. Sitten,
sanottuamme jäähyväiset kaikille kylän asukkaille, jotka olivat olleet
hyvin mielissään kuullessaan miten paljon ja halpaa norsunluu
Manyuemassa oli, läksimme Pagamoyoon. Ratsastin nyt aasilla, jonka eräs
sille paikkakunnalle ensimmäiseksi muuttanut intialainen kauppias, Musa
Mzuri, lahjoitti minulle.

Loppumatkastani rannikolle on minulla hyvin vähän kerrottavaa. Saimme
kokea noita tavallisia vastuksia, alkuasukasten hyökkäyksiä, janoa,
nälkää ja väsymystä, mutta näitä maita, joiden kautta me nyt kuljimme,
ovat matkailijat, sellaiset kuin Burton, Speke ja Stanley, niin usein
ja hyvin kuvanneet, että kertomukseni matkastamme Bagamoyoon ei
kiinnittäisi juuri kenenkään mieltä.

Kun valtameren suolainen ulappa vihdoinkin levisi silmieni eteen,
katselin sitä ilon ja kiitollisuuden tuntein. Mutta vieläkin
kiitollisempi olin saavuttuani muutamia päiviä myöhemmin Zanzibariin ja
kuullessani englannin kieltä, joka ei niin pitkiin aikoihin ollut
kaikunut korvissani. Englannin konsuli, eversti Hamerton, onnitteli
minua, että olin päässyt hengissä ja terveenä noista monista
kummallisista seikkailuistani ja kokemuksistani.

Sattui onneksi niin, että muutamia päiviä tuloni jälkeen saksalainen
kauppahuone Witt & C:o lähetti erään pienen prikin viemään tavaroita
Saksaan. Sen oli määrä matkallaan poiketa moniin Länsi-Afrikan
rannikolla sijaitseviin paikkoihin vaihtamaan Zanzibarin lähellä
olevilta rannoilta ja matalikoilta koottuja helmiä palmuöljyyn. He
ottivat minut hyvin mielellään mukaansa luvaten minulle vapaan matkan
joko Hampuriin, jonne sen oli määrä matkustaa, tahi siihen asti, jos
nyt sellainen tuntuisi minusta edullisemmalta, kunnes tapaamme jonkun
englantilaisen laivan, joka suostuu viemään minut mukanaan omaan
maahansa.

Matkamme Bightiin kului onnellisesti, ja sen kestäessä sain kokea,
etten ollut vielä kokonaan unhottanut merimiesammattiani. Iloni ja
onneni olivat kumminkin äärettömät, kun me juuri saapuessamme Vanha
Kalabar-joelle tulimme vastakkain erään sieltä purjehtivan prikin
kanssa, jonka isonmaston huipussa liehui tuo tuttu musta lippu
punaisine tähtineen, isäni omistamien laivojen rakas merkki.

Kapteeni Schmidt käänsi laivan heti vastatuuleen ja luovutti minulle
veneen. Sitten ei kulunut enää pitkää aikaa minun ilmestymiseeni
Petrelin peräkannelle. Sen päällikkönä oli nyt veljeni ja ensimmäisenä
perämiehenä Jimmy Duds. Heidän hämmästyksensä ja ilonsa oli ääretön,
kun he vihdoin ymmärsivät, että minä, jonka kuolemaa he niin kauan
olivat surreet, olinkin hengissä ja jälleen vanhan laivani kannella.

Veljeni läksi kanssani takaisin tuohon saksalaiseen prikiin kiittämään
kapteeni Schmidtiä tämän osoittamasta ystävällisyydestä minua kohtaan
ja samalla tarjoamaan hänelle maksua matkastani Zanzibarista. Mutta tuo
kunnon mies torjui päättävästi kaikki korvausyritykset ja veljeni
onnistui vihdoin hyvin suurin vaivoin taivuttamaan hänet ottamaan
minulta muistoksi erään hopeapikarin, joka veljelläni sattui olemaan
mukana laivassa.

Palattuamme jälleen Petreliin kertoi veljeni, että sekä isäni että
tätini olivat vielä hengissä ja terveinä. Isäni oli kuulemma jo
lopettanut merimiesammattinsa ja asettunut asumaan Bristoliin sekä
määrännyt veljeni, joka oli jo suorittanut kapteenin tutkintonsa,
prikin päälliköksi.

Kuulin, että Pentlea oli kaatunut erään orjalaivan valloituksessa ja
hänen ystävänsä Camachon osaksi oli tullut sama kohtalo.

Nähdessään minun katkovan nuo kuunarin mastoon naulatut oksat olivat he
ymmärtäneet olla varuillaan ja niin oli Petrelin onnistunut torjua
kuunarin ja Okopan miesten tekemä hyökkäys. Kuunari oli tuossa
ottelussa joutunut karille ja luultavasti kokonaan tuhoutunut. Koska he
eivät olleet tunteneet minua, eivät he olleet voineet aavistaakaan
minun olevan läheisyydessä. He olivat todellakin olleet siinä luulossa,
että minä veneemme kaaduttua Whydahin tyrskyissä olin joko hukkunut
tahi joutunut haikalojen saaliiksi.

Isäni oli ilmoittanut hallitukselle Petreliä vastaan tapahtuneesta
hyökkäyksestä, mutta koska hän juuri silloin oli sairastunut ankaraan
kuumeeseen, oli hän matkustanut kotiin poikkeamatta enää virralle.
Muutamien kuukausien kuluttua oli hän kumminkin jälleen matkustanut
Ogowaihin eräässä englantilaisessa sotalaivassa. Rangaistuaan Okopaa
tämän ansion mukaan olivat he kuulleet Hararulta, että oleskelin
Kareman luona. He olivat silloin heti lähettäneet miehiä noutamaan
minua rannikolle mutta ne olivat palanneet ja sanoneet minun kuolleen.

Ville sanoi olevansa vapaa purjehtimaan minne hyvänsä, ja jos minulla
oli halua, niin lähtisi hän mielellään kanssani Ogowaihin, jonne me
sitten matkustimmekin. Tultuamme joelle tuli eräs kanootti meitä
vastaan. Siinä oli vanha ystäväni Tom, joka oli päässyt isänsä kuoltua
päälliköksi ja hallitsi nyt sekä omaa että Okopalta valloittamiansa
kyliä.

Kun asukkaat kuulivat minun vielä olevan hengissä, tulivat he hyvin
iloisiksi, eivätkä kaikille ystävilleni antamani lahjat tehneet heitä
surullisemmiksi.

Olisin hyvin mielelläni lähtenyt vierailemaan Kareman luo, mutta hän
oli kuulemma jo kuollut. Kylää hallitsi nyt hänen poikansa, jolle
lähetin lahjaksi pyssyjä, kankaita, helmiä ja ruutia, kiitokseksi hänen
isänsä minulle osoittamasta ystävällisyydestä.

Tomilla oli varastossa paljon norsunluuta, kumia ja muita tavaroita, ja
ennen lähtöämme Ogawaista olivat ruumamme täydet ja me voimme purjehtia
suoraan Englantiin, jonne saavuimmekin melko nopeasti. Isäni tervehti
minua kuin kuolleista noussutta.

Aina siitä alkaen olen ollut merillä ja olen nyt Petrelin kapteeni.
Isäni varat riittivät nimittäin erään suuren parkin, Ocean Queenin,
ostoon, ja sen päälliköksi määrättiin tietysti veljeni Ville. Aikani
kuluksi olen nyt, ollessamme ankkurissa täällä Whydahissa, kirjoittanut
nämä muistelmani Afrikasta.

Ellen noilla matkoillani muuta oppinutkaan, niin opin ainakin säälimään
orjain kovaa kohtaloa. Toivon, että tuo sisämaasta peräisin oleva
orjakauppa pian kokonaan lakkaa ja että Livingstonen ja hänen työnsä
jatkajain ponnistukset avaavat pian Afrikan äärettömät alueet
kristinuskolle ja sivistykselle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home