Title: Marsin ritarit
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Marsin ritarit" ***


MARSIN RITARIT

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä ["The Chessmen of Mars"] suomentanut

Alpo Kupiainen



Kariston nuorisonkirjoja 60.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.



SISÄLLYS:

       Johdanto. John Carter tulee maahan.
    I. Tara tuittupäisenä.
   II. Hirmumyrskyn heiteltävänä.
  III. Päätömä ihmiset.
   IV. Vangiksi.
    V. Täydelliset aivot.
   VI. Kauhun kourissa.
  VII. Pöyristyttävä näky.
 VIII. Täpärä koitos.
   IX. Ajelehtimassa oudoilla seuduilla.
    X. Satimessa.
   XI. Taran valinta.
  XII. Ghek tekee tepposia.
 XIII. Epätoivoinen urakka.
  XIV. Ghekin komennuksessa.
   XV. Holvin vanhus.
  XVI. Uusi nimenmuutos.
 XVII. Kuoleman kisa.
XVIII. Uskollisuuden näyte.
  XIX. Vainajan varjo.
   XX. Syytös pelkuruudesta.
  XXI. Uhkayritys rakkauden tähden.
 XXII. Vihkimishetkellä.
       Jetan eli marsilainen shakki.



JOHDANTO

John Carter tulee Maahan


Kuten tavallisesti oli Shea juuri äsken voittanut minut shakkipelissä,
ja kuten myöskin tavallisesti kävi, olin minä puolestani hankkinut
siitä itselleni arveluttavaa korvausta hammastelemalla hänelle, että se
oli heikkojen järjenlahjojen merkki, kiinnittäen n:nnen kerran hänen
huomiotansa eräiden tiedemiesten esittämään teoriaan, joka perustuu
väitteeseen, että ilmiömäiset shakkitaiturit ovat aina joko alle
kaksitoista vuotta vanhoja lapsia tahi yli kahdenkahdeksatta ikäisiä
vanhuksia taikka henkisesti vajavaisia -- jonka teorian voi helposti
syrjäyttää niissä harvoissa tapauksissa, jolloin minä voitan, Shea oli
mennyt makuulle, ja minun olisi pitänyt noudattaa hänen esimerkkiään,
sillä olemme aina satulassa ennen auringon nousua. Mutta sensijaan
istuinkin edelleen kirjastossa shakkipöydän ääressä, veltosti
puhallellen tupakan savua tappiolle joutuneen kuninkaani nöyryytetyn
pään ympärille.

Ollessani syventynyt tähän hyödylliseen puuhaan kuulin arkihuoneen
itäisen oven avautuvan ja jonkun astuvan sisälle. Arvelin Shean
palaavan puhelemaan kanssani huomispäivän tehtävistä, mutta kun
katsahdin molempien huoneiden väliseen oveen, näin sen aukon puitteissa
pronssinkarvaisen jättiläisolennon, jonka muutoin alaston ruumis oli
sonnustettu jalokivistä jäykkään nahkahihnoitukseen ja jonka
vyötäisillä riippui toisella puolen soma lyhyt miekka ja toisella
oudonmallinen pistooli. Tunsin heti hänen mustan tukkansa,
teräksenharmaat, rohkeat ja hymyilevät silmänsä ja ylevät piirteensä.
Hypähdin pystyyn ja astuin häntä vastaan käsi ojossa.

"John Carter!" huudahdin. "Sinäkö?"

"Kukapa muu sitten, poika?" vastasi hän, tarttuen käteeni toisella
kädellään ja laskien toisen olalleni.

"Missä asioissa olet saapunut tänne?" tiedustin. "On jo kauan siitä,
kun viimeksi kävit Maassa, etkä milloinkaan ennen ole ollut täällä
marsilaisessa asussa. Hyvä Jumala! Onpa todella hauska nähdä sinut --
etkä näytä päivääkään vanhentuneen niiltä ajoilta, jolloin keinuttelit
minua polvellasi minun ollessani lapsi. Miten selität sen, John Carter,
sinä Marsin sotavaltias, vai koetatko lainkaan selittää sitä?"

"Miksi yrittäisin selittää selittämätöntä?" huomautti hän. "Kuten jo
aikaisemmin olen sinulle maininnut, olen hyvin vanha mies. En tiedä
ikääni. En muista lainkaan lapsuuttani. Sikäli kuin muistan, olen aina
ollut sellainen, jollaisena näet minut nyt ja jollaisena näit minut
ollessasi viisivuotias. Sinä itse olet vanhentunut, vaikka tosin et
niin paljon kuin muut vastaavanikäiset ihmiset, mikä johtunee siitä,
että suonissamme virtaa samaa verta. Mutta minä en ole vanhentunut
yhtään. Olen pohtinut tätä kysymystäni erään ystäväni, tunnetun
marsilaisen tiedemiehen kanssa; mutta hänen teoriansa ovat vielä
pelkkiä olettamuksia. Minä puolestani olen tyytyväinen tähän tosiasiaan
-- en vanhene lainkaan, rakastan elämää ja nuoruuden vireätä
reippautta.

"-- Ja sitten luonnolliseen kysymykseesi siitä, mikä on tuonut minut
jälleen Maahan ja lisäksi näissä Maan asukkaan silmissä oudoissa
tamineissa. Siitä saamme kiittää Kar Komakia, lotharilaista
jousimiestä. Hän se antoi minulle vihjauksen, ja siitä pitäen olen
kokeillut, kunnes se nyt vihdoin on minulle onnistunut. Kuten tiedät,
on minulla jo kauan ollut kyky kiitää avaruuden halki henkiolentona,
mutta tähän asti en ole kyennyt samalla tavoin kiidättämään elottomia
esineitä. Nyt kuitenkin näet ensi kerran minut aivan samanlaisena kuin
marsilaiset lähimmäiseni minut näkevät -- näet juuri sen lyhyen miekan,
joka on maistanut niin monen tuiman vihollisen verta, hihnat, joita
koristavat Heliumin vaakunat ja oman asemani arvomerkit, ja pistoolin,
jonka minulle lahjoitti Tharkin jeddak Tars Tarkas.

"-- Ottamatta lukuun haluani tavata sinut, mikä on täälläoloni tärkein
syy, ja varmistua siitä, että voin kuljettaa Marsista Maahan elottomia
esineitä ja siis myöskin elollisia olentoja, jos niin haluan, ei
minulla ole täällä mitään tehtävää. Maa ei ole minua varten. Minua
kiinnittää kaikki Barsoomiin -- vaimoni, lapseni, työni; kaikki ne ovat
siellä. Vietän seurassasi viihtyisän illan ja palaan sitten sille
taivaankappaleelle, jota rakastan enemmän kuin henkeäni."

Puhuessaan hän laskeutui shakkipöydän vastaisella puolella olevaan
tuoliin.

"Mainitsit lapsesi", sanoin. "Onko sinulla muita kuin Carthoris?"

"On tytär", vastasi hän. "Hän on vain vähän nuorempi kuin Carthoris ja
toiseksi kaunein olento, joka milloinkaan on hengittänyt menehtyvän
Marsin ohutta ilmaa. Vain hänen äitinsä Dejah Thoris voisi olla
kauniimpi kuin Heliumin Tara."

Hetkisen hän hypisteli shakkinappuloita välinpitämättömästi. "Marsissa
on samantapainen peli kuin shakki", hän virkkoi, "hyvin samantapainen.
Ja muuan sikäläinen rotu pelaa sitä julmalla tavalla, miehillä ja
paljailla miekoilla. Me nimitämme peliä _jetaniksi_. Sitä pelataan
samanlaisella laudalla kuin shakkia, mutta ruutuja on sata, ja
kummallakin puolella on kaksikymmentä nappulaa. Aina kun näen sitä
pelattavan, en voi olla ajattelematta Heliumin Taraa ja hänen
seikkailujaan Barsoomin shakkikansan keskuudessa. Haluatko kuulla hänen
tarinansa?"

Ilmoitin tahtovani, ja niinpä hän kertoi sen minulle. Ja nyt toistan
sen teille niin tarkoin Marsin sotavaltiaan omilla sanoilla kuin
suinkin osaan, mutta käytän kolmatta persoonaa. Jos esityksessäni
ilmenee epäjohdonmukaisia ja virheellisiä kohtia, älköön siitä
moitittako John Carteria, vaan laskettakoon se minun erehtyväisen
muistini viaksi, jonka syytä se on. Tarina on kummallinen ja tyyten
barsoomilainen.



ENSIMMÄINEN LUKU

Tara tuittupäisenä


Heliumin Tara nousi silkkipeitteistä ja pehmeistä turkiksista kasatulta
alustalta, jolla hän oli loikonut, venytti raukeasti joustavaa
vartaloansa ja meni huoneen keskelle, johon sijoitetun ison pöydän
kohdalla riippui matalasta laipiosta pronssinen kiekko. Hänen ryhtinsä
todisti terveyttä ja viimeistellyn moitteetonta ruumiinrakennetta, ja
hänen virheettömän sopusuhtaisten jäsentensä liikkeet olivat
vaivattoman sulavat ja viehkeät. Hienosta silkkikankaasta valmistettu
vaippa oli heitetty hänen toisen olkansa ylitse ja kiedottu hänen
ruumiinsa ympärille; hänen musta tukkansa oli kiinnitetty korkeaksi
nutturaksi päälaelle. Hän napautti pronssikiekkoa keveästi puisella
puikolla, ja äänen kutsumana astui heti huoneeseen hymyilevä orjatyttö,
jota hänen emäntänsä tervehti myöskin hymyillen.

"Joko isäni vieraita saapuu?" tiedusti prinsessa.

"Kyllä, Heliumin Tara, heitä on jo tullut", vastasi orja. "Olen nähnyt
laivaston ylipäällikön Kantor Kanin, Ptarthin prinssin Soranin ja
Kantos Kanin pojan Djor Kantosin." Mainitessaan Djor Kantosin nimen hän
loi veitikkamaisen silmäyksen emäntäänsä. "Ja -- niin, siellä oli
muitakin; heitä on saapunut paljon."

"Kylpy sitten, Uthia!" käski Tara. "Mutta miksi", hän lisäsi, "katsot
minuun tuolla tavoin ja myhäilet lausuessasi Djor Kantosin nimen?"

Orjatyttö naurahti hilpeästi. "Tietäväthän kaikki, että hän palvoo
sinua", hän vastasi.

"Minä en sitä tiedä", virkkoi emäntä. "Hän on veljeni Carthorisin
ystävä ja on niin ollen täällä paljon, mutta ei minua nähdäkseen. Hänen
ja Carthorisin välinen ystävyys se tuo hänet niin usein isäni
palatsiin."

"Mutta Carthorishan on metsästämässä pohjoisessa Okarin jeddakin Talun
seurassa", muistutti Uthia.

"Kylpyni, Uthia!" kivahti Heliumin Tara. "Kielesi syöksee sinut vielä
onnettomuuteen."

"Kylpy on valmis, Heliumin Tara", vastasi tyttö silmissään vielä
iloinen tuike, sillä hän tiesi hyvin, ettei suuttumus saattanut
syrjäyttää prinsessan sydämestä hänen orjatarta kohtaan tuntemaansa
kiintymystä. Hän avasi oven ja meni sotavaltiaan tyttären edellä
viereiseen huoneeseen, jossa kylpy oli valmiina -- marmorinen allas,
joka oli täynnä välkkyvää, hyvätuoksuista vettä. Sen ympärillä ja
kahden puolen veteen vieviä marmoriportaita oli kultaketju, joka oli
kiinnitetty kultaisiin tukipylväisiin. Lasisesta kattokuvusta pääsi
sisälle päivänvalo, luoden kirkasta hohdetta kiilloitetuille,
valkoisille marmoriseinille ja huoneen ympäri ulottuvaan, leveään,
kultaupotuksiseen kuvasarjaan, joka sovinnaiseen tapaan esitti
kylpijöitä ja kaloja.

Heliumin Tara irroitti vaipan ympäriltään ja antoi sen orjattarelleen.
Hän laskeutui verkkaisesti portaita myöten veteen, koettaen sen lämpöä
jalallaan, jonka muotoa ahtaat kengät ja korkeat korot eivät olleet
turmelleet; se oli viehättävä jalka, sellainen, jollaiseksi Jumala
jalat aikoi, mutta jollaisia ne harvoin ovat. Vesi oli hänen
mieleistään, ja hän uiskenteli keveän vaivattomasti altaassa. Hän ui
pehmeän sulavasti kuin hylje, milloin kelluen pinnalla, milloin
sukeltaen veteen, norjien lihasten pannessa kuulakan ihon aaltomaiseen
liikkeeseen -- se oli sanatonta laulua terveydestä, riemusta ja
viehkeydestä. Sitten hän nousi vedestä ja jättäytyi orjattaren hoitoon.
Tämä hieroi emäntäänsä hyvähajuisella, puolittain nestemäisellä,
kultaisessa uurnassa säilytetyllä aineella, kunnes hohtava iho oli
vaahtoisen kuohun peitossa; sitten nopea sukellus altaaseen,
kuivaaminen pehmeillä liinoilla, ja kylpy oli suoritettu. Tämä
yksinkertaisen hieno kylpeminen oli kuvaava piirre prinsessan elämässä
-- ei tarpeettomia orjasaattueita, ei komeilua eikä turhia menoja,
joihin olisi kulunut kalliita hetkiä. Vielä puoli tuntia, ja hänen
tukkansa oli kuivattu ja koottu hänen asemaansa vastaavaksi,
omituiseksi, mutta pukevaksi laitteeksi, kultakorujen ja jalokivien
peittämä nahkahihnoitus oli sovitettu hänen ylleen, ja hän oli valmis
astumaan sotavaltiaan palatsiin päiväkutsuille saapuneiden vieraiden
seuraan.

Hänen poistuessaan huoneistostaan mennäkseen puistoon, johon vieraat
parhaillaan kokoontuivat, lähti häntä muutamien askelten päässä
seuraamaan kaksi soturia, joiden hihnoituksissa oli Heliumin prinssin
suvun vaakunamerkit -- juroina muistuttajina siitä, että salamurhaajan
tikaria ei saa milloinkaan unohtaa Barsoomissa, jossa se jossakin
määrin on vastapainoa ihmisten pitkäikäisyydelle ja jossa arvion mukaan
on luonnollisesti kuolleiden keski-ikä kokonaista tuhat vuotta.

Heidän saapuessaan likemmäksi puutarhan sisäänkäytävää lähestyi heitä
toiselta suunnalta samasta laajasta palatsista toinen nainen, jolla oli
samanlainen vartiosto. Hänen tullessaan lähemmäksi kääntyi Heliumin
Tara häneen päin, hymyillen ja iloisesti tervehtien, samalla kun hänen
vahtisoturinsa polvistuivat ja painoivat päänsä kumaraan, mielellään ja
vapaaehtoisesti osoittaen siten kunnioitusta koko Heliumin rakastamalle
olennolle. Tällä tavoin ja yksinomaan oman sydämensä pakotuksesta
Heliumin soturit aina tervehtivät Dejah Thorisia, jonka kuolematon
kauneus oli useammin kuin kerran syössyt heidät veriseen sotaan
Barsoomin muita kansoja vastaan. Niin suuresti rakasti Heliumin kansa
John Carterin puolisoa, että se lähenteli palvontaa, ikäänkuin hän
olisi todella ollut jumalatar, kuten hän näytti olevan.

Äiti ja tytär vaihtoivat barsoomilaisten miellyttävän tervehdyksen
"kaor" ja suutelivat toisiaan. Sitten he yhdessä astuivat puutarhaan,
jossa vieraat olivat. Jättiläiskokoinen soturi tempasi lyhyen miekkansa
ja löi sen lappeella metallista kilpeään, niin että pronssin helähdys
kajahti naurua ja puhelua voimakkaampana.

"Prinsessa tulee! Dejah Thoris!" hän huusi. "Prinsessa tulee! Heliumin
Tara!" Sillä tavoin aina ilmoitetaan kuninkaallisten henkilöiden
saapuminen. Vieraat nousivat Pystyyn; molemmat naiset taivuttivat
päätään; henkivartijat vetäytyivät syrjään sisäänkäytävän kahden
puolen; joukko ylimyksiä astui esiin lausuakseen naisille
kunnianosoituksensa; nauru ja puhelu pääsivät jälleen valloilleen,
samalla kun Dejah Thoris ja hänen tyttärensä liikkuivat luonnollisesti
ja ylvästelemättä vieraittensa seassa. Ei näkynyt jälkeäkään
arvoeroituksista, vaikka saapuvilla oli jeddakeja ja useita tavallisia
sotureita, joiden ainoana aateluutena olivat uljaat teot ja ylevä
isänmaanrakkaus. Sellaista on Marsissa, jossa ihmisiä arvioidaan omien
ansioittensa pikemminkin kuin esi-isiensä saavutusten mukaan, vaikka
sukuylpeys siellä onkin voimakas.

Heliumin Tara antoi katseensa hitaasti lipua vierastungoksessa, kunnes
se vihdoin pysähtyi hänen etsimäänsä henkilöön. Johtuiko hänen otsansa
vähäinen rypistyminen hänen katsettaan kohdanneen näyn herättämästä
harmista vai huikaisivatko keskipäivän auringon kirkkaat säteet hänen
silmiään? Kukapa voisi sen sanoa! Hänet oli kasvatettu uskomaan, että
hänestä vastaisuudessa tulisi isänsä parhaan ystävän pojan Djor
Kantosin puoliso. Kantos Kanin ja sotavaltiaan yhteinen hartain toive
oli ollut, että niin kävisi, ja Heliumin Tara oli pitänyt sitä
melkeinpä tapahtuneena tosiasiana. Djor Kantos oli tuntunut ajattelevan
siitä samalla tavoin. Ohimennen siitä mainitessaan he olivat puhuneet
siitä kuten ainakin itsestään selvästä tapahtumasta, joka sattuisi
joskus epämääräisessä tulevaisuudessa samoin kuten esimerkiksi Djor
Kantosin yleneminen laivastossa, jossa hän nyt palveli padwarina, tahi
Taran isoisän, Heliumin jeddakin Tardos Morsin hovin vakiintuneet
tehtävät taikka kuolema. He eivät olleet koskaan puhuneet rakkaudesta,
ja se oli pannut Heliumin Taran ymmälle niinä harvoina kertoina,
jolloin hän sitä ajatteli, sillä hän tiesi rakkausasioiden suuressa
määrin kiinnittävän avioliittoon aikovien mieltä, ja naisena hän oli
kovin utelias, aprikoiden, millaistahan se rakkaus lienee. Hän piti
hyvin paljon Djor Kantosista ja tiesi tämän puolestaan pitävän hänestä
kovasti. He olivat mielellään toistensa seurassa, sillä heitä
miellyttivät samat asiat, samat ihmiset ja samat kirjat, ja heidän
tanssinsa ei tuottanut nautintoa ainoastaan heille, vaan myöskin
katselijoille. Hän ei voinut kuvitellakaan haluavansa avioliittoon
kenenkään muun kuin Djor Kantosin kanssa.

Niinpä ehkä vain aurinko saikin hänen otsansa vetäytymään hyvin
vähäisiin ryppyihin samalla hetkellä, kun hän huomasi Djor Kantosin,
joka istui vakavasti keskustelemassa Hastorin jedin tyttären Olvia
Marthisin kanssa. Djor Kantosin velvollisuus oli heti saapua
tervehtimään Dejah Thorisia ja Heliumin Taraa; mutta hän ei tehnyt sitä
ja pian sotavaltiaan tytär rypisti todella otsaansa. Hän katsoi Olvia
Marthisia pitkään, ja vaikka hän oli nähnyt tytön usein ennen ja tunsi
hänet hyvin, katseli hän nyt vierasta uusin silmin ja pani nähtävästi
ensimmäisen kerran merkille, että Hastorin neito oli huomattavan kaunis
jopa noiden muiden Heliumin kauniiden naisten joukossa. Heliumin Tara
kävi levottomaksi. Hän koetti eritellä tunteitaan, mutta se oli
vaikeata. Olvia Marthis oli hänen ystävänsä -- hän piti Olviasta hyvin
paljon eikä ollut lainkaan suuttunut häneen. Oliko hän sitten vihainen
Djor Kantosille? Ei; lopulta hän päätteli, ettei hän ollut. Hän
tunsikin vain siis kummastusta sen tähden, että Djor Kantosin mieltä
saattoi joku toinen kiinnittää enemmän kuin hän itse. Hän oli
lähtemäisillään puutarhan poikki liittyäkseen hänen seuraansa, mutta
samassa hän kuuli takaansa isänsä äänen.

"Heliumin Tara!" kutsui John Carter ja tyttö pyörähti katsomaan sinne
päin. Sotavaltias lähestyi häntä seurassaan outo soturi, jonka
hihnoituksen ja metallivarustusten vaakunamerkkejä hän ei tuntenut.
Jopa Heliumin miesten ja kaukaisista valtakunnista saapuneiden
vieraiden uhkeiden tamineiden joukossa pisti tämän muukalaisen
barbaarisen loistava asu silmään. Hänen nahkahihnansa samoin kuin hänen
miekkojensa tupet ja pitkän marsilaisen pistoolinsa kotelo olivat
kokonaan upeilla, säihkyvillä timanttiupotuksilla varustettujen
platinakoristusten peitossa. Kun hän suuren sotavaltiaan rinnalla
asteli auringonpaisteisessa puutarhassa lukemattomista jalokivistä
heijastuvien säteiden verhotessa hänet valokehään, muistutti hänen
ylevä olemuksensa jumalallista ilmestystä.

"Heliumin Tara, tuon luoksesi Gatholin jedin Gahanin", lausui John
Carter, noudattaen Barsoomin yksinkertaista esittelemistapaa.

"Kaor, Gahan, Gatholin jed!" vastasi Heliumin Tara.

"Miekkani on jalkasi juuressa, Heliumin Tara", virkkoi nuori päällikkö.

Sotavaltias jätti heidät kahden, ja he istuutuivat ersitepenkille
rehevän sorapus-puun juurelle.

"Kaukainen Gathol", äänsi tyttö haaveksien. "Mielessäni olen aina
liittänyt siihen salaperäisyyttä, romanttisuutta ja muinaisaikojen
puolittain unohdettuja tietoja. En voi ajatella, että Gathol on
olemassa vielä nykyaikana, mikä kenties johtuu siitä, etten koskaan
ennen ole tavannut ainoatakaan gatholilaista."

"Ja ehkä myöskin siitä, että Heliumin ja Gatholin välimatka on niin
pitkä ja pieni, vapaa synnyinkaupunkini, joka varsin hyvin saattaisi
kadota johonkin mahtavaan Heliumin nurkkaan, on verrattain
vähämerkityksinen", lisäsi Gahan. "Mutta jos meiltä puuttuukin valtaa,
olemme sensijaan ylpeitä", hän jatkoi nauraen. "Uskomme olevamme
Barsoomin vanhimman nykyisin asutun kaupungin kansalaisia. Se on yksi
niitä harvoja, jotka ovat säilyttäneet vapautensa; ja se on jaksanut
suojella riippumattomuuttaan siitä huolimatta, että ikivanhat
timanttikaivoksemme ovat tuottavimmat, mitä tunnetaan, ja päinvastoin
kuin jotensakin kaikki muut jalokivikentät näyttävät vieläkin yhtä
tyhjentymättömiltä kuin konsanaan."

"Kerro minulle Gatholista!" kehoitti tyttö. "Yksin se ajatuskin saa
mielenkiintoni vireille." Eivätkä nuoren jedin komeat kasvot
todennäköisesti lainkaan vähentäneet kaukaisen Gatholin lumousvoimaa.

Ja Gahan näkyi olevan perin mielissään, kun hänelle siten tarjoutui syy
pitää edelleen kaunista puhetoveriaan yksinomaan omana seuranaan. Hänen
katseensa näytti imeytyvän tytön ihmeen hienoihin piirteisiin eikä
hievahtanut niistä muualle kuin jalokivillä somistetun verhon osittain
peittämään, pyöristyneeseen rintaan, paljaaseen olkaan tahi
sopusuhtaiseen käsivarteen, jossa säihkyi barbaarisen suurenmoisia
rannerenkaita.

"Tutustuessasi oman maasi entisaikojen historiaan olet epäilemättä
lukenut, että Gathol oli rakennettu saarelle, jonka ympärillä lainehti
Throxeus, valtavin muinaisen Barsoomin viidestä valtamerestä. Meren
pinnan alentuessa hiipi Gathol alaspäin pitkin sen vuoren rinteitä,
jonka laen muodostamalle saarelle se oli rakennettu, niin että se nyt
peittää rinteet huipulta juurelle saakka, samalla kun vuoren uumenet
ovat täynnä sen kaivosten sokkeloisia käytäviä. Joka taholta ympäröi
meitä laaja, suolainen rämeikkö, joka suojaa meitä maata myöten tehtyjä
hyökkäyksiä vastaan, samalla kun vihollisten ilmalaivojen laskeminen
vuoremme epätasaiselle, monin kohdin pystysuorille rinteille on
uhkayritys."

"Jonka vaarallisuutta lisäävät uljaat soturinne", pisti tyttö väliin.

Gahan hymyili. "Siitä emme puhu muille kuin vihollisille", hän sanoi,
"ja silloin mieluummin teräs- kuin lihaskielellä."

"Mutta mitä harjaannusta sotataidossa on sellaisella kansalla, jota
luonto turvaa ahdistajalta niin hyvästi?" kysyi Heliumin Tara, jota
miellytti nuoren jedin vastaus hänen edelliseen huomautukseensa, mutta
jonka mielessä silti itsepäisesti kyti epämääräinen tunne, että hänen
puhetoverinsa ehkä sittenkin kuului veltostuneeseen kansaan. Tällaisen
arvelun oli hänessä epäilemättä herättänyt hänen puhetoverinsa aseiden
ja hihnoituksen ylellinen komeus, joka viittasi pikemminkin loistavaan
ylvästelyyn kuin tuimaan käyttöön.

"Vaikka luonnon meille suoma turva onkin epäilemättä lukemattomia
kertoja pelastanut meidät sortumasta, emme me silti suinkaan ole
kokonaan suojassa hyökkäyksiltä", selitti Gahan, "sillä Gatholin
timanttiaarteet ovat siksi suuret, että vieläkin saattaa olla
sellaisia, jotka uhittelevat melkein varmaa tappiota päästäkseen
ryöstämään valloittamatonta kaupunkiamme. Saamme niinollen silloin
tällöin tilaisuutta harjoittaa aseiden käyttöä. Lisäksi on
Gatholissa muutakin kuin vuorikaupunki. Maani ulottuu polodonasta
(päiväntasaajasta) kymmenen karadia pohjoiseen päin ja kymmenenneltä
karadilta Horzin länsipuolelta kahdennellekymmenennelle läntiselle
karadille. Sen pinta-ala on siten miljoona neliöhaadia, ja suurin osa
siitä on mainiota laidunmaata, jossa suuret thoat- ja zitidarilaumamme
samoilevat.

"-- Kun olemme rosvoilevien vihollisten ympäröimiä, täytyy paimentemme
totisesti olla sotureja, sillä muutoin ei meillä olisi lainkaan karjaa,
ja voit olla varma siitä, että he saavat taistella yllin kyllin. Sitten
tarvitsemme alituisesti työväkeä kaivoksiimme. Gatholilaiset pitävät
itseään soturirotuna eivätkä senvuoksi mielellään työskentele
kaivoksissa. Mutta laissa on säädetty, että jokaisen miespuolisen
gatholilaisen on suoritettava yksi työtunti päivässä hallituksen
laskuun. Se onkin oikeastaan ainoa vero, joka on määrätty heidän
kannettavakseen. He kuitenkin mieluummin hankkivat sijaisen
suorittamaan tämän työn, ja kun oman kansamme jäsenet eivät suostu
pestautumaan kaivoksiin, on orjien hankkiminen käynyt välttämättömäksi,
eikä minun tarvinne selittää sinulle, ettei orjia saada taistelematta.
Orjat myydään julkisella huutokaupalla, ja tuloista joutuu puolet
hallitukselle, puolet niille sotureille, jotka ne ovat tuoneet.
Ostajien hyväksi lasketaan se työmäärä, jonka heidän orjansa tekevät.
Vuoden lopussa on kunnollinen orja suorittanut isäntänsä työveron
kuuden vuoden varalta, ja jos orjia on runsaasti, päästetään hänet
vapaaksi ja hänen sallitaan palata oman kansansa keskuuteen."

"Taisteletteko yllänne platina- ja timanttikorut?" tiedusti Tara,
osoittaen toisen uhkeita tamineita ja hymyillen ilkamoivasti.

Gahan naurahti. "Olemme turhamaista kansaa", hän myönsi säyseästi, "ja
mahdollisesti panemme liian suuren arvon ihmisen ulkoasuun. Kilpailemme
toistemme kanssa siitä, kellä on loistavimmat varukset, täyttäessämme
elämän keveitä tehtäviä, mutta sotaan lähtiessämme on hihnoituksemme
yksinkertaisempi kuin milloinkaan olet nähnyt muilla Barsoomin
sotureilla. Myöskin ylpeilemme ruumiillisesta kauneudestamme,
erittäinkin naistemme kauneudesta. Rohkenenko sanoa, Heliumin Tara,
toivovani sinun joskus käyvän Gatholissa, jotta kansani näkisi todella
kauniin naisen?"

"Heliumin naisia on opetettu harmistuneina torjumaan kaikki imartelut",
vastasi tyttö. Mutta Gahan, Gatholin jed, havaitsi, että hän niin
sanoessaan hymyili.

Kajahti kirkas ja miellyttävä torven ääni, joka kuului naurusta ja
puhelusta huolimatta. "Barsoomin tanssi!" huudahti nuori soturi.
"Saanko pyytää sinut parikseni, Heliumin Tara?"

Tyttö vilkaisi siihen penkkiin päin, jolla hän viimeksi oli nähnyt Djor
Kantosin istuvan. Nuorukaista ei näkynyt. Tara taivutti päätään
myöntymykseksi gatholilaisen pyyntöön. Vieraiden seassa liikkui orjia,
jakaen pieniä soittokoneita, joissa oli yksi ainoa kieli. Jokaisessa
niistä oli merkkejä, jotka ilmoittivat niiden sävelen korkeuden ja
pituuden. Soittokoneiden kieli oli eläinten suolista, ja skeelepuinen
runko sovitettu niin, että se voitiin hihnalla kiinnittää tanssijan
vasempaan kyynärvarteen. Oikean käden etusormen keskinikamassa oli
kullakin tanssijalla rengas, jonka ympärille oli kierrety suolta. Kun
sitä hangattiin soittokoneen kieleen, lähti siitä ainoa kultakin
tanssijalta vaadittu ääni.

Vieraat olivat nousseet pystyyn ja siirtyivät hitaasti puutarhan
eteläisessä päässä olevaa tulipunaista nurmikkoa kohti, jossa tanssi
oli suoritettava. Samassa riensi Djor Kantos hätäisesti Heliumin Taran
luokse. "Pyydän --" hän huusi lähestyessään tyttöä, mutta tämä
keskeytti hänet käden liikkeellä.

"Tulit liian myöhään, Djor Kantos", hän torui muka vihastuneena.
"Kuhnustelijain ei kannata tulla pyytämään Heliumin Taraa tanssiin.
Mutta joudu nyt! Muutoin menetät myöskin Olvia Marthisin, sillä en ole
koskaan nähnyt hänen odottavan kauan, ennen kuin hänet pyydetään tähän
ja kaikkiin muihinkin tansseihin."

"Olen jo menettänyt hänet", tunnusti Djor Kantos allapäin.

"Ja mielitkö sanoa tulleesi noutamaan Heliumin Taraa vasta menetettyäsi
Olvia Marthisin?" kysyi tyttö, teeskennellen edelleen harmistunutta.

"Oi, Heliumin Tara, kyllä käsität asian paremmin!" puolustautui nuori
mies. "Eikö minun ollut luonnollista otaksua, että odottaisit minua,
joka yksin olen pyytänyt sinua Barsoomin tanssiin ainakin kaksitoista
kertaa peräkkäin?"

"Ja istuisin, pyöritellen peukaloitani, kunnes sinä näkisit sopivaksi
saapua?" ivasi tyttö. "Ohoo, ei, Djor Kantos; Heliumin Tara ei ole
kuhnuksia varten." Hymyillen nuorukaiselle herttaisesti hän lähti
kokoontuvia tanssijoita kohti Gahanin, Gatholin jedin, rinnalla.

Marsin muihin muodollisempiin tansseihin nähden on Barsoomin tanssilla
samanlainen asema kuin juhlamarssilla meidän oloissamme, mutta se on
äärettömän paljon mutkikkaampi ja kauniimpi. Ennen kuin kumpaankaan
sukupuoleen kuuluva nuori marsilainen saa hoitaa mitään tärkeää
yhteiskunnallista tointa, johon liittyy tanssia, on hänen osattava
ainakin kolmea tanssia -- Barsoomin tanssia, kansallistanssiaan ja
kaupunkinsa tanssia. Näissä kolmessa tanssissa huolehtivat osanottajat
itse soitosta, joka on aina samanlainen. Eivät myöskään tanssiaskeleet
eivätkä -kuviot muutu, vaan ovat sellaisinaan siirtyneet perinnöksi
ikimuistoisilta ajoilta. Kaikki marsilaiset tanssit ovat arvokkaita ja
kauniita, ja Barsoomin tanssi on ihastuttavan runollinen harmoonisine
liikkeineen -- siinä ei ole luonnottomia asentoja, ei ruokottomia eikä
kiihoittavia liikkeitä. Sen on sanottu tuovan ilmi sellaisen
taivaankappaleen korkeimmat ihanteet, jossa pyritään naisten sulouteen,
kauneuteen ja siveyteen sekä miesten voimaan, arvokkuuteen ja
vilpittömään uskollisuuteen.

Tänään johtivat tanssia Marsin sotavaltias John Carter ja hänen
puolisonsa Dejah Thoris ja jos joku toinen pari kilpaili heidän
kanssaan vieraiden äänettömästä ihailusta, niin se oli Gatholin
loistava jed ja hänen ihana tanssitoverinsa. Tanssikuvioiden alati
vaihdellessa oli mies milloin käsi kädessä tytön kanssa, milloin taas
käsivarsi kierrettynä joustavan vartalon ympärille, jota jalokivillä
koristettu hihnoitus peitti vain osittain; ja vaikka tyttö olikin sitä
ennen ollut mukana tuhansissa tansseissa, tunsi hän nyt ensi kerran
miehen käsivarren kosketuksen paljaaseen ihoonsa. Häntä vaivasi se,
että hän sen huomasi, ja hän silmäili tutkivasti, melkeinpä
harmistuneena kumppaniaan, ikäänkuin se olisi ollut tämän vika. Heidän
katseensa osuivat vastakkain, ja hän näki Gahanin silmissä sellaisen
ilmeen, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt Djor Kantosin
silmissä. Tanssi oli ihan lopussa: ja he molemmat pysähtyivät äkkiä,
samalla kun soitto lakkasi, ja jäivät seisomaan, katsellen toisiaan
suoraan silmiin. Ensiksi puhkesi puhumaan Gatholin Gahan.

"Heliumin Tara, minä rakastan sinua!" hän kuiskasi.

Tyttö oikaisihe täyteen mittaansa. "Gatholin jed unohtaa arvonsa!" hän
kivahti kopeasti.

"Gatholin jed unohtaa kaiken muun paitsi sinua, Heliumin Tara!" vastasi
mies. Hän puristi intohimoisesti tytön pehmeätä kättä, jota hän vielä
piti omassaan tanssin jälkeen. "Minä rakastan sinua, Heliumin Tara",
hän toisti. "Miksi eivät korvasi saisi kuulla sitä, minkä silmäsi äsken
näkivät ja -- mihin ne vastasivat?"

"Mitä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Ovatko siis Gatholin miehet
tuollaisia tolvanoita?"

"He eivät ole tolvanoita eivätkä tyhmyreitä", vastasi Gahan
rauhallisesti. "He tietävät, milloin he rakastavat naista -- ja milloin
nainen rakastaa heitä."

Heliumin Tara polki suuttuneena pientä jalkaansa. "Mene!" hän käski.
"Mene, ennenkuin minun käy välttämättömäksi ilmoittaa isälleni, kuinka
häpeämätön vieras hänellä on!"

Hän kääntyi astelemaan pois. "Odota!" huusi nuori mies. "Vain sana
vielä!"

"Anteeksipyyntökö?" kysyi tyttö.

"Ennustus", virkkoi Gahan.

"En halua kuulla sitä", vastasi Heliumin Tara ja jätti miehen seisomaan
paikalleen. Tara oli omituisen ärtynyt, palasi pian omaan huoneistoonsa
palatsiin ja seisoi siellä pitkän aikaa ikkunan ääressä, katsellen
Suur-Heliumin tulipunaisen tornin ohitse luoteiseen päin.

Äkkiä hän pyörähti vihastuneena toisaalle. "Minä vihaan häntä!" hän
huudahti ääneen.

"Ketä?" tiedusti suosittu Uthia.

Heliumin Tara polkaisi jalkaansa. "Tuota huonokäytöksistä tomppelia,
Gatholin jediä", hän vastasi.

Uthia kohotti ohuita kulmakarvojaan.

Pienen jalan polkiessa lattiaan nousi huoneen nurkasta kookas eläin,
joka tuli Heliumin Taran luokse, jääden katsomaan häntä silmiin. Tyttö
taputti otuksen peloittavan näköistä päätä. "Vanha, rakas Woola", hän
sanoi. "Ei kenenkään rakkaus voi olla syvempi kuin sinun, mutta
sittenkään se ei koskaan tunnu loukkaavalta. Kunpa miehet
muovautuisivat sinun mukaisiksesi!"



TOINEN LUKU

Hirmumyrskyn heiteltävänä


Heliumin Tara ei palannut isänsä vieraitten seuraan, vaan odotteli
omassa huoneistossaan, että Djor Kantos lähettäisi hänelle sanan,
pyytäen häntä tulemaan takaisin puutarhaan, kuten hän varmasti uskoi
nuorukaisen tekevän. Sitten hän ylpeästi kieltäytyisi. Mutta Djor
Kantosilta ei kuulunut pyyntöä. Aluksi Heliumin Taraa suututti, sitten
hän loukkaantui, mutta koko ajan hän oli ymmällä. Hän ei jaksanut
käsittää. Joskus hän ajatteli Gatholin jediä ja polki aina silloin
jalkaansa, sillä hän oli tosiaankin äkäinen Gahanille. Moista
julkeutta! Mieshän oli viitannut lukeneensa rakkautta hänen silmistään.
Milloinkaan ennen ei Taraa ollut kohdannut niin nöyryyttävä loukkaus.
Hän ei ollut koskaan vihannut ketään ihmistä niin katkerasti. Äkkiä hän
kääntyi Uthian puoleen.

"Lentohihnani!" hän komensi.

"Entä vieraat?" huudahti orjatar. "Isäsi, sotavaltias, varmaankin
odottaa sinun menevän takaisin."

"Hän saa pettyä", ärähti Heliumin Tara.

Orjatar empi. "Hän ei hyväksy sitä, että lennät yksin", hän muistutti
emännälleen.

Nuori prinsessa ponnahti pystyyn, tarttui orjatar-paran olkapäihin ja
pudisti häntä. "Sinä käyt sietämättömäksi, Uthia", hän kiljaisi.
"Pian ei minulla ole muuta neuvoa kuin lähettää sinut julkiseen
orjahuutokauppaan. Sitten mahdollisesti osut mieleisellesi isännälle."

Orjatytön lempeisiin silmiin kohosivat kyyneleet. "Se johtuu siitä,
että rakastan sinua", hän puolustihe hiljaa. Heliumin Tara heltyi heti.
Hän sulki orjattaren syliinsä ja suuteli häntä.

"Mielenlaatuni on kuin thoatin, Uthia", hän pahoitteli. "Anna anteeksi!
Pidän sinusta ja olen valmis tekemään mitä tahansa hyväksesi enkä
tahtoisi millään tavoin tuottaa sinulle ikävyyksiä. Vielä kerran
tarjoan sinulle vapautta, kuten olen tehnyt niin monesti ennen."

"En halua vapautta, jos se eroittaisi minut sinusta, Heliumin Tara",
vastasi Uthia. "Täällä sinun luonasi olen onnellinen -- luulisin
kuolevani, jos joutuisin etäälle sinusta."

Taaskin tytöt suutelivat toisiansa. "Et kai siis lähde yksin
lentämään?" kysyi orjatar.

Heliumin Tara purskahti nauramaan ja nipisti seuralaistaan. "Sinä
itsepäinen pieni kiusanhenki!" hän huudahti. "Tietysti lähden. Eikö
Heliumin Tara tee aina niin kuin häntä miellyttää?"

Uthia pudisti murheellisesti päätään. "Voi! Niinhän se on", hän myönsi.
"Barsoomin sotavaltias on järkkymätön kuin kallio kaikkien muiden
paitsi teidän kahden vaikutusta vastaan. Dejah Thorisin ja Heliumin
Taran käsissä hän on kuin pehmeätä savea."

"Juokse sitten noutamassa lentotamineeni, sinä herttainen tyttö!" käski
emäntä.

Heliumin Taran nopea lentokone kiiti loitolle Heliumin
kaksoiskaupungista kellertävien merenpohjien ylitse. Nauttien herkästi
tottelevan pikku aluksensa vauhdista ja sulavista, keveistä liikkeistä
tyttö suuntasi lentonsa luoteista kohti. Miksi hän valitsi sen suunnan,
sitä hän ei pysähtynyt miettimään. Kenties oli syynä se, että sillä
taholla olivat Barsoomin vähimmän tunnetut alueet ja että siellä siis
saattoi kokea romanttisia, salaperäisiä seikkailuja. Siellä päin oli
myöskin kaukainen Gathol; mutta sitä seikkaa hän ei tietoisesti
ajatellut.

Silloin tällöin hänen mieleensä kuitenkin johtui tuon kaukaisen
kuningaskunnan jed, mutta se muisto ei juuri ollut mieluinen. Se
nostatti vieläkin häpeän punan hänen poskilleen ja sai veren kiukusta
tulvimaan hänen sydämeensä. Hän oli hyvin suuttunut Gatholin jediin, ja
vaikka hän ei enää näkisikään Gahania koskaan, oli hän sittenkin varma,
että viha sitä miestä kohtaan pysyisi ikuisesti tuoreena hänen
muistissaan. Enimmäkseen hänen ajatuksensa pyörivät toisen henkilön --
Djor Kantosin ympärillä. Ja häntä ajatellessaan hän myöskin ajatteli
Hastorin Olvia Marthisia. Heliumin Tara luuli olevansa mustasukkainen
Olvialle, ja se harmitti häntä hyvin kovasti. Hän oli suutuksissaan
Djor Kantosille ja itselleen, mutta ei lainkaan Olvia Marthisille,
josta hän piti, eikä siis tietysti ollutkaan todella mustasukkainen.
Vika oli se, että kerrankin oli tapahtunut vastoin Heliumin Taran
mieltä. Djor Kantos ei ollut saapunut alttiin orjan tavoin juoksujalkaa
hänen odottaessaan, ja -- voi! siinähän olikin kipein kohta -- Gahan,
Gatholin jed, muukalainen, oli ollut hänen nöyryytyksensä näkijänä.
Gahan oli nähnyt, ettei häntä oltu heti alussa pyydetty suureen
tanssiin, ja Gahanin -- kuten tämä epäilemättä arveli -- oli ollut
tultava pelastamaan hänet joutumasta syrjästäkatsojan noloon asemaan.
Kun se ajatus johtui hänen mieleensä, tunsi hän polttavan häpeän punan
leviävän yli koko ruumiinsa; sitten hän äkkiä kalpeni, ja raivo
puistatti häntä. Samassa hän käänsi koneensa ympäri niin rajusti, että
hän oli vähällä kiskoutua irti hihnoista, joilla hän oli kiinnitetty
aluksen tasaiseen, kapeaan kanteen. Hän saapui kotiin vähää
ennen pimeän tuloa. Vieraat olivat poistuneet. Palatsi oli
hiljaisuuden vallassa. Tuntia myöhemmin hän kohtasi isänsä ja äitinsä
ilta-aterialla.

"Sinä karkasit luotamme, Heliumin Tara", virkkoi John Carter.
"Sellaista ei olisi pitänyt sattua John Carterin vieraille."

"He eivät olleet tulleet tapaamaan minua", vastasi Heliumin Tara. "Minä
en ollut heidän kutsujansa."

"He olivat yhtä kaikki sinunkin vieraitasi", huomautti isä.

Tyttö nousi, meni hänen luokseen ja kiersi käsivartensa hänen
kaulaansa.

"Sinä vanha, mainio virgianialaiseni!" hän huudahti, hypistellen isänsä
tuuheata, mustaa tukkaa.

"Virginiassa sinut taivutettaisiin isäsi polvelle ja sinulle
annettaisiin kuritusta", sanoi mies hymyillen.

Tyttö suikertautui hänen syliinsä ja suuteli häntä. "Sinä et rakasta
minua enää", hän valitti. "Ei kukaan rakasta minua." Mutta hän ei
kyennyt saamaan kasvoilleen yrmeätä ilmettä, sillä hän oli väkisinkin
purskahtamaisillaan nauruun.

"Vikana on se, että liian monet rakastavat sinua", väitti isä. "Ja nyt
on niitä taaskin yksi enemmän."

"Tosiaanko?" kummasteli tyttö. "Mitä tarkoitat?"

"Gatholin Gahan kysyi minulta lupaa kosia sinua."

Tyttö oikaisi selkänsä hyvin suoraksi ja nosti leukaansa. "En halua
avioliittoon kävelevän timanttikaivoksen kanssa", hän kivahti. "En
huoli hänestä."

"Sanoin hänelle sen", vastasi isä, "ja ilmoitin, että sinä olet melkein
kuin kihloissa toisen kanssa. Hän kuunteli sitä hyvin kohteliaasti,
mutta samalla hän antoi minun ymmärtää tottuneensa saamaan, mitä
halusi, ja hyvin kiihkeästi haluavansa sinua omakseen. Otaksuttavasti
se merkitsee sodan syttymistä. Äitisi kauneus piti Heliumia sodassa
vuosikausia, ja -- no niin, Heliumin Tara, jos olisin nuori mies,
olisin valmis sytyttämään taistelun liekit yli koko Barsoomin
voittaakseni omakseni sinut, samoin kuin olen vieläkin valmis
säilyttääkseni omanani jumalallisen äitisi." Hän hymyili katsellessaan
sorapuspuisen pöydän ja sen kultaisen kaluston ylitse Marsin ihanimman
naisen kuihtumattoman kauniita kasvoja.

"Pikku tyttöämme ei pitäisi vielä huolestuttaa sellaisilla asioilla",
huomautti Dejah Thoris. "Muista, John Carter, ettet puhele Maassa
syntyneelle lapselle, jonka elinikä olisi kulunut yli puolivälin, ennen
kuin Barsoomin tytär saavuttaa varsinaisen kypsyyden!"

"Mutta eivätkö Barsoomin tyttäret joskus mene avioliittoon jo
kaksikymmenvuotiaina?" intti sotavaltias.

"Totta kyllä, mutta he saattavat olla miesten mielestä tavoiteltavia
vielä sittenkin, kun Maan ihmisiä on neljäkymmentä polvea rauennut
tomuksi. Sillä asialla ei ainakaan ole kiirettä Barsoomissa. Me emme
lakastu ja kuihdu, kuten sinä olet kertonut teidän tähtenne asukkaiden
tekevän, vaikka sinun itsesi näyttämä esimerkki onkin ristiriidassa
sanojesi kanssa. Kun tulee sopiva aika, menee Heliumin Tara
avioliittoon Djor Kantosin kanssa, mutta heittäkäämme koko asia siihen
saakka pois mielestämme."

"Niin", sanoi tyttö, "se puheenaihe kiusaa minua, enkä minä mene
naimisiin Djor Kantosin enkä kenenkään muun kanssa -- en aio mennä
avioliittoon."

Isä ja äiti katsahtivat häneen hymyillen. "Kun Gatholin Gahan palaa,
saattaa hän viedä sinut mennessään", virkkoi edellinen.

"Joko hän on poistunut?" tiedusti tyttö.

"Hänen lentokoneensa lähtee Gatholiin huomenaamulla", vastasi John
Carter.

"Enää siis en häntä näe", äänsi Heliumin Tara, huokaisten
helpotuksesta.

"Hän väittää toisin", huomautti isä.

Tyttö ei enää tahtonut puhua siitä asiasta, vaan kohautti olkapäitään,
ja keskustelu siirtyi muille aloille. Oli saapunut kirje Ptarthin
Thuvialta, joka oli vierailemassa isänsä hovissa sillä aikaa kun hänen
puolisonsa Carthoris metsästeli Okarissa. Oli tullut sanoma, että
tharkit ja warhoonit olivat taaskin sodassa, tahi pikemminkin, että
olivat taistelleet, sillä he olivat tavallisesti sotatilassa.
Miesmuistiin ei näiden kahden villin vihreän heimon välillä ollut ollut
rauhaa -- ja yhden ainoan kerran lyhytaikainen aselepo. Hastorissa oli
laskettu ilmoille kaksi uutta taistelulaivaa. Pieni joukko pyhiä
thernejä koetti elvyttää arvonsa menettänyttä, ikivanhaa Issuksen
uskontoa, väittäen, että Issus vielä eli henkiolentona ja oli antanut
heille tietoja. Dusarista kuului sotaisia huhuja. Eräs tiedemies väitti
havainneensa, että kaukaisemmassa kuussa asui ihmisiä. Muuan mielipuoli
oli yrittänyt tuhota ilmatehtaan. Suur-Heliumissa oli murhattu
seitsemän henkeä viimeisten kymmenen zoden (Maan päivää vastaavan
yksikön) aikana.

Aterian jälkeen Dejah Thoris ja sotavaltias pelasivat jetania,
Barsoomin shakkia. Sitä pelataan laudalla, jossa on sata, vuorotellen
mustaa ja vuorotellen punakeltaista neliötä. Kummallakin pelaajalla on
kaksikymmentä nappulaa, toisella mustat, toisella punakeltaiset. Lyhyt
selitys tästä pelistä lienee mielenkiintoinen niistä Maassa asuvista
lukijoista, jotka ovat innostuneet shakkiin, ja on hyödyksi niille,
jotka lukevat tämän kertomuksen loppuun saakka, sillä ennen kuin he
laskevat tämän kirjan kädestään, he huomaavat, että jetanin tunteminen
lisää kertomuksen mielenkiintoisuutta ja jännittävyyttä.

Nappulat sijoitetaan laudalla kuten shakissa kahdelle pelaajia
lähimpänä olevalle riville. Vasemmalta oikealle lukien lähinnä pelaajia
olevalla rivillä ovat nappulat: soturi, padwar, dwar, lentäjä,
päällikkö, prinsessa, lentäjä, dwar, padwar, soturi. Seuraavassa
rivissä ovat kaikki panthaneja paitsi äärimmäisiä nappuloita, joita
nimitetään thoateiksi ja jotka edustavat ratsumiehiä.

Panthanit, jotka edustavat yksisulkaisia sotureita, saavat liikkua
yhden askeleen mihin suuntaan hyvänsä, mutta eivät taaksepäin; thoatit,
kolmisulkaiset ratsumiehet, saavat liikkua yhden askeleen suoraan ja
yhden vinottain sekä hypätä toisten nappulain ylitse; soturit,
kaksisulkaiset jalkamiehet, liikkuvat kaksi askelta suoraan tahi
vinottain mihin päin tahansa, padwarit, kaksisulkaiset luutnantit,
kaksi askelta vinottain mihin päin hyvänsä tahi yhden askeleen yhteen,
toisen toiseen suuntaan, dwarit, kolmisulkaiset kapteenit, kolme
askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tahi mutkitellen;
lentäjät, joita esittää kolmisiipinen potkuri, siirtyvät vinottain
kolme askelta mihin päin hyvänsä, joko suoraan tahi mutkissa, ja saavat
hypätä toisten nappuloiden ylitse; päällikkö, jonka merkkinä on
kymmenjalokivinen diademi, liikkuu kolme askelta mihin suuntaan
tahansa, joko suoraan tai vinottain; prinsessa, yksijalokivinen
diademi, siirtyy samoin kuin päällikkö ja saa hypätä muiden nappulain
yli.

Pelin voittaa se, joka saa sijoitetuksi jonkun nappulansa samalle
ruudulle, jolla vastustaajan prinsessa on, tahi kun päällikkö lyö
päällikön. Tasapeli syntyy, kun päällikön lyö joku muu vastapelurin
nappula kuin päällikkö taikka kun kummallakin puolella on jäljellä
korkeintaan kolme samanarvoista nappulaa eikä peli pääty kymmenessä
seuraavassa siirrossa, josta viisi on kummallakin. Siinä yleinen,
lyhykäisesti esitetty hahmoittelu pelistä.

Tätä peliä pelasivat Dejah Thoris ja John Carter, kun Heliumin Tara
toivotti heille hyvää yötä, vetäytyen sitten omaan huoneistoonsa
paneutuakseen levolle silkki- ja turkisvuoteelleen. "Näkemiin huomiseen
saakka, rakkaat!" huudahti tyttö taakseen poistuessaan huoneesta, eikä
hän eivätkä hänen vanhempansa aavistaneet, että he silloin ehkä näkivät
toisensa viimeisen kerran.

Aamu sarasti kolkkona ja harmaana. Uhkaavia pilviä leijaili
rauhattomasti alhaalla taivaalla. Niiden alapuolella kiiti repaleisia
hattaroita luoteeseen päin. Heliumin Tara katseli ikkunastaan tätä
harvinaista näkyä. Synkkiä pilviä on harvoin Barsoomin taivaalla. Tähän
aikaan päivästä hänen oli tapana mennä ratsastamaan pienellä thoatilla,
jollaisia punaiset marsilaiset käyttävät ratsuinaan, mutta aaltoilevat
pilvet houkuttelivat häntä nyt uuteen seikkailuun. Uthia nukkui vielä,
eikä tyttö häirinnyt häntä, vaan pukeutui äänettömästi ja meni palatsin
katolla huoneistonsa kohdalla olevaan lentovajaan, jossa hänen nopeata
konettaan säilytettiin. Hän ei ollut lentänyt milloinkaan pilvissä, ja
häntä oli aina haluttanut päästä kokemaan, miltä se tuntuisi. Tuuli oli
raju, ja vain vaivoin hän sai aluksensa kommelluksitta vajasta, mutta
pian se taaskin kiiti vinhasti kaksoiskaupunkien kohdalla.

Puuskainen tuuli heitteli ja pudisteli sitä, ja tyttö nauroi ääneen
jännityksen tuottamasta riemusta. Hän hoiteli pientä alustaan vanhan,
tottuneen ohjaajan tavoin; mutta harvat kokeneet ohjaajat olisivat
uskaltautuneet sellaiseen myrskyyn niin keveässä aluksessa. Nopeasti
tyttö kohosi pilviä kohti, kiitäen tuulen repimien hattaraviivojen
seassa, ja pian nielaisivat hänet ylhäällä aaltoilevat sankat rykelmät.
Hän oli uudessa maailmassa, keskellä sekasortoa, jossa ei ollut muita
elollisia olentoja kuin hän; mutta se oli kylmä, kostea, kolkon
yksinäinen maailma, ja se tuntui hänestä masentavalta, sitten kun hänen
ympärillään myllertävien valtavien voimien rusentava tuntu oli
haihduttanut uutuuden viehätyksen.

Äkkiä hän alkoi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, viluiseksi ja
pieneksi. Hän antoi senvuoksi aluksensa nopeasti kohota, kunnes se pian
sujahti häikäisevän kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka muutti
synkkien pilvien yläpinnan kiilloitettua hopeata muistuttavaksi
aallokoksi. Täällä oli vielä kylmää, mutta ei niin kosteata kuin
pilvissä, ja säteilevän auringon valossa hänen rohkeutensa elpyi sitä
mukaa kuin hänen korkeusmittarinsa osoittaja nousi. Kun tyttö nyt
katseli syvällä allaan olevia pilviä, tuntui hänestä kuin hän olisi
keinunut liikkumattomana taivaalla. Mutta potkurin surina, hänen
korvissaan viuhuva viima ja hänen nopeusmittarinsa taululasin takana
vaihtuvat suuret numerot ilmaisivat hänelle, että hänen vauhtinsa oli
hirvittävä. Silloin hän päätti kääntyä takaisin.

Ensimmäisen yrityksen hän teki pilvien yläpuolella, mutta se ei
onnistunut. Ällistyksekseen hän huomasi, ettei hän kyennyt edes
kääntymään kovaa tuulta vasten, joka heilutti ja sysi hänen heikkoa
alustaan. Sitten hän laskeutui ripeästi kiitävien pilvien ja niiden
pimentämän, kolkon maanpinnan väliseen hämärään, tuulen tuivertamaan
vyöhykkeeseen. Siellä hän koetti jälleen kääntää lentokoneensa keulaa
takaisin Heliumia kohti, mutta myrsky tarttui vähäiseen alukseen ja
heitteli sitä hillittömästi sinne tänne, niin että se pyörähteli ympäri
ja lennähteli edes takaisin kuin korkki koskessa. Vihdoin tytön
onnistui saada kone uudelleen tasapainon jouduttuaan jo vaarallisen
lähelle maata. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä kuolemaa,
mutta hän ei sittenkään pelännyt. Vain kylmäverisyys ja niiden hihnojen
lujuus, joilla hän oli kiinnitetty kanteen, olivat pelastaneet hänet.
Myrskyn mukana lentäen hän oli turvassa, mutta mihin se veisi
hänet? Hän kuvitteli mielessään, kuinka hänen isänsä ja äitinsä
huolestuisivat, kun hän ei saapuisi aamiaiselle. He huomaisivat, että
hänen lentokoneensa oli poissa, ja pelkäisivät sen jossakin myrskyn
kulkemalla tiellä sekavana hylkynä peittävän hänen elotonta ruumistaan,
ja sitten lähtisi uljaita miehiä häntä etsimään, pannen henkensä
vaaran. Ja hän oli varma siitä, että etsiminen vaatisi ihmisuhreja,
sillä nyt hän käsitti, että koko hänen elinaikanaan ei sellaista
myrskyä oltu nähty Barsoomissa.

Hänen täytyy palata! Hänen täytyi saapua takaisin Heliumiin, ennenkuin
hänen mieletön seikkailuhalunsa olisi vaatinut uhrikseen ainoankaan
rohkean miehen henkeä! Hän päätteli, että yritys oli turvallisempi ja
sen menestyminen todennäköisempi pilvien yläpuolella, ja uudelleen hän
kohosi hyytävän tuulen pieksämän vesihöyryn lävitse. Jälleen oli hänen
nopeutensa hirvittävä, sillä tuuli tuntui pikemminkin yltyneen kuin
vaimentuneen. Hän koetti vähitellen hidastuttaa koneensa vinhaa lentoa,
mutta vaikka hän vihdoin saikin pannuksi moottorinsa käymään
taaksepäin, kiidätti tuuli häntä sittenkin eteenpäin mielensä mukaan.
Silloin Heliumin Tara menetti malttinsa. Eikö hänen maailmansa ollut
aina kumartunut, myöntyen hänen kaikkiin toiveisiinsa? Miten rohkenivat
nämä luonnonvoimat uhitella häntä? Hän osoittaisi niille, ettei
sotavaltiaan tyttäreltä niin vain käynyt mitään epääminen! Ne saisivat
nähdä, etteivät edes luonnonvoimat saisi hallita Heliumin Taraa!

Ja niin hän pani moottorinsa uudelleen käyntiin, painoi juron
päättäväisenä vahvat, valkoiset hampaansa vastakkain ja käänsi
ohjausvivun kauas vasemmalle, aikoen pakottaa aluksen keulan suoraan
tuulta vasten. Mutta tuuli kellahdutti heikon koneen ylösalaisin,
pyöritteli, kieritteli ja heitteli sitä sinne ja tänne; potkuri pieksi
hetkisen ohutilmaista kohtaa; sitten myrsky tarttui siihen jälleen ja
kiskaisi sen irti akselista, niin että tyttö jäi avuttomana
mitättömälle hylylle, joka nousi ja laski, kallisteli, kellahteli --
Taran uhmaamien luonnonvoimien leluna. Heliumin Taran ensimmäinen tunne
oli kummastus -- siitä, ettei hän ollut saanut tahtoansa toteutetuksi.
Sitten hän alkoi huolestua -- ei omasta turvallisuudestaan, vaan
vanhempiensa levottomuuden ja varmasti häntä etsimään lähteviä miehiä
uhkaavien vaarojen tähden. Hän moitti itseään ajattelemattomasta
itsekkyydestä, joka oli koitunut toisten mielenrauhan ja turvallisuuden
tuhoojaksi. Hän oivalsi myöskin, kuinka vakavassa vaarassa hän itsekin
oli; mutta sittenkin hän oli säikkymätön, kuten Dejah Thorisin ja John
Carterin tyttären pitikin. Hän tiesi, että hänen kannatussäiliönsä
voisivat pitää häntä ilmassa rajattoman kauan, mutta hänellä ei ollut
ruokaa eikä vettä, ja hän ajautui Barsoomin vähimmän tunnettuja seutuja
kohti. Kenties olisi parempi laskea heti maihin odottamaan etsijäin
tuloa kuin jättäytyä ajelehtimaan yhä kauemmaksi Heliumista, mikä
tekisi pikaisen löydön mahdollisuudet paljon vähäisemmiksi. Mutta
painuttuaan lähelle maata hän tajusi, että maahan laskeutuminen olisi
myrskyn rajuuden vuoksi samaa kuin tuhoutuminen, ja hän nousi jälleen
ripeästi.

Liitäessään eteenpäin muutamien kymmenien metrien korkeudella maasta
hän saattoi arvioida myrskyn jättiläismäistä valtavuutta paremmin kuin
lentäessään pilvien yläpuolella verrattain tyynessä ja selkeässä
vyöhykkeessä, sillä nyt hän näki tuulen vaikutukset Barsoomin pintaan.
Ilma oli täynnä pölyä ja kasvullisuuden palasia, ja kun myrsky kiidätti
häntä kastellun maanviljelysalueen ylitse, näki hän, kuinka isoja
puita, kivimuureja ja rakennuksia nousi korkealle ilmaan, paiskautuen
sirpaleiksi hävitettyyn seutuun. Ja sitten hän nopeasti ajautui uusien
näkyjen kohdalle, jotka saivat hänen mielessään heräämään ripeästi
vahvistuvan tunteen, että Heliumin Tara oli sittenkin vain hyvin pieni,
mitätön ja avuton olento. Niin kauan kuin sitä tunnetta kesti, tuntui
se hänen ylpeyteensä kohdistuneelta ankaralta iskulta, ja iltapuolella
hän oli valmis uskomaan, että sitä kestäisi ikuisesti. Myrskyn rajuus
ei ollut vähääkään talttunut, eikä talttumisesta näkynyt merkkiäkään.
Hän saattoi vain arvailla, kuinka pitkän matkan hän oli ajautunut,
sillä hän ei voinut uskoa matkamittarinsa numerotauluun kasautuneita
korkeita lukuja paikkansapitäviksi. Ne tuntuivat uskomattomilta, mutta
kuitenkin ne olivat oikeita -- jos hän vain olisi sen tiennyt --
kahdessa tunnissa oli myrsky kantanut häntä hyvinkin seitsemäntuhatta
haadia. Vähää ennen pimeän tuloa hän ajautui erään muinaisen Marsin
aution kaupungin ylitse. Se oli Torquas, mutta hän ei sitä tiennyt.
Muutoin hän olisi helposti voinut menettää viimeisetkin toivon rippeet,
sillä Heliumin kansasta oli Torquas yhtä etäällä kuin Etelämeren saaret
meistä.

Koko yön hän kiiti pilvien alapuolella vallitsevassa pimeydessä,
nousten silloin tällöin kuutamoon, Barsoomin kahden seuralaisen luomaan
kirkkaaseen valoon. Hänen oli vilu ja nälkä, ja hän oli kaikin puolin
surkeassa tilassa, mutta hänen pieni, uljas sisunsa ei taipunut
myöntämään hänen asemaansa toivottomaksi, vaikka järki niin väittikin.
Hänen järjelle antamansa vastaus, jonka hän aina joskus äkillisen uhman
puuskassa lausui ääneen, muistutti hänen isänsä spartalaista
jäykkyyttä, hänen uhitellessaan varmaa tuhoa: "Minä elän vielä!"

Sinä aamuna oli sotavaltiaan palatsissa käynyt varhainen vieras. Se oli
Gahan, Gatholin jed. Hän oli saapunut kohta sen jälkeen, kun Heliumin
Taran poissaolo oli huomattu, ja sen nostattaman kiihtymyksen johdosta
hän oli jäänyt ilmoittamatta, kunnes John Carter sattumalta osui hänen
luokseen palatsin avarassa vastaanottoeteisessä, rientäessään antamaan
määräyksiä tytärtänsä etsimään lähetettävistä laivoista.

Gahan pani merkille, että sotavaltiaan ilme oli huolestunut. "Suo
anteeksi, että tunkeudun luoksesi, John Carter!" hän pyysi. "Tulin vain
pyytämään saada olla rasituksenanne vielä yhden päivän, koska
purjehtimaan lähteminen tällaisessa myrskyssä olisi tyhmän
uskallettua."

"Viivy mieluisena vieraanamme, Gahan, kunnes itse haluat poistua
luotamme!" vastasi sotavaltias. "Mutta sinun on annettava anteeksi,
ettei Helium näytä olevan kyllin huomaavainen sinua kohtaan, ennen kuin
tyttäreni on pelastettu."

"Tyttäresi! Pelastettu! Mitä tarkoitat?" hätäili gatholilainen. "En
ymmärrä sinua."

"Hän on poissa keveine lentokoneineen. Muuta emme tiedä. Otaksumme
hänen päättäneen lähteä lentämään ennen aamiaista ja joutuneen myrskyn
kynsiin. Suonet anteeksi, Gahan, että jätän sinut heti yksin -- menen
lähettämään laivoja etsimään häntä." Mutta Gahan, Gatholin jed,
kiiruhti jo palatsin portille päin. Siellä hän hypähti odottavan
thoatin selkään ja syöksyi kahden Gatholin asussa olevan soturin
seuraamana Heliumin katuja pitkin sitä palatsia kohti, joka oli
luovutettu hänen majapaikakseen.



KOLMAS LUKU

Päättömät ihmiset


Sen palatsin katolla, jossa Gatholin jed seurueineen majaili, tempoi
risteilijä "Vanator" vankkoja kiinnitysköysiään. Ulvova taklaus todisti
hirmumyrskyn hurjaa rajuutta, ja niiden miehistön jäsenten huolestuneet
ilmeet, joiden tehtäviensä tähden oli oltava rimpuilevassa aluksessa,
oli vahvistavana todistuksena tilanteen vakavuudesta. Vain lujat hihnat
estivät tuulen pyyhkäisemästä näitä miehiä kannelta, samalla kun
rakennuksen katolla olevien oli yhtenään pakko tarrautua kaiteisiin ja
pylväisiin välttyäkseen suistumasta jokaisen uuden raivokkaan
vihuripuuskan mukaan. "Vanatorin" keulassa oli maalattu Gatholin
vaakuna, mutta sen mastoissa ei liehunut ainoatakaan viiriä, sillä
myrsky oli riipinyt niitä useita mukaansa nopeasti peräkkäin, samoin
kuin se tarkkailijasta näytti pian varmasti kiskaisevan koko
aluksenkin. Miehet eivät voineet uskoa, että mikään köysistä saattaisi
kauan kestää näin rajua riehuntaa. Kaikkiin kahteentoista
kiinnitysköyteen oli kuhunkin takertunut jäntevä soturi paljas lyhyt
miekka kädessään. Jos yksikin köysi olisi myrskyn voimasta hellinnyt,
olisi yksitoista säilää iskenyt poikki kaikki muut -- koska alus
osittain kiinnitettynä olisi ollut tuomittu tuhoon, kun sillä taas, jos
se olisi vapaasti rajuilman heiteltävänä, olisi ainakin vähäinen toivo
selviytyä.

"Kautta Issuksen veren, uskonpa niiden pitävän!" kiljui muuan
sotureista toiselle.

"Jolleivät ne pidä, olkoot esi-isäimme henget suopeita 'Vanatorissa'
oleville uljaille sotureille", lisäsi toinen palatsin katolla olevista
miehistä, "sillä köysien katkettua ei kestä kauan, ennenkuin aluksen
miehistö pukeutuu manalan asuun! Mutta sittenkin, Tanus, minäkin uskon
niiden pitävän. Saamme ainakin kiittää onneamme, ettemme lähteneet
liikkeelle ennen myrskyn puhkeamista, sillä nyt voimme kaikki jäädä
henkiin."

"Niin", vastasi Tanus, "minua hirvittäisi olla nyt purjehtimassa
vankimmallakaan laivalla, joka on leijaillut Barsoomin ilmassa."

Samassa ilmestyi Gahan, jed, katolle. Hänen muassaan saapui hänen oman
seurueensa loppuosa kahdentoista heliumilaisen soturin saattamana.
Nuori päällikkö puhutteli miehiään.

"Lähden heti 'Vanatorilla' etsimään Heliumin Taraa, jonka luullaan
joutuneen myrskyn käsiin yhden henkilön lentokoneessa. Minun ei
tarvitse selittää teille, kuinka vähäiset mahdollisuudet 'Vanatorilla'
on kestää myrskyn raivoa enkä tahdo komentaa teitä varmaan kuolemaan.
Ne, jotka haluavat, jääkööt tänne häpeilemättä! Muut seuraavat minua."
Ja hän juoksi nuoratikkaille, joita tuuli pieksi vimmatusti.

Ensimmäisenä riensi hänen perässään Tanus, ja kun viimeinen oli
kavunnut risteilijän kannelle, ei palatsin katolle ollut jäänyt muita
kuin kaksitoista heliumilaista soturia, jotka miekat paljaina olivat
sijoittuneet gatholilaisten tilalle kiinnitysköysien ääreen.

Laivalla olleista sotureista ei yksikään taipunut poistumaan sieltä
nyt.

"Sitä odotinkin", kehui Gahan, samalla kun hän ja muut äsken tulleet
ennestään kannella olleiden miehien avulla sitoivat itsensä tukevasti
alukseen. "Vanatorin" komentaja pudisteli päätään. Hän rakasti siroa
laivaansa, joka oli omassa luokassaan Gatholin pienen laivaston ylpeys.
Hän näki mielessään sen revittynä ja runneltuna viruvan jonkun
kaukaisen merenpohjan keltaisella pinnalla ja pian joutuvan jonkun
villin, vihreän lauman vallattavaksi ja ryöstettäväksi. Hän katsahti
Gahaniin.

"Oletko valmis, San Tothis?" tiedusti jed.

"Kaikki on valmiina."

"Katkaiskaa sitten köydet!"

Laivan kannen poikki ja reunan ylitse lähetettiin heliumilaisile
sotureille sana, että heidän oli katkaistava kiinnitysköydet kolmannen
tykin pamahtaessa. Kahdentoista terävän säilän tuli iskeä samalla
kertaa ja yhtä voimakkaasti; jokaisen niistä oli sivallettava paksu,
kolmisäikeinen köysi poikki tyyten ja silmänräpäyksessä, jotta mikään
irrallinen pää ei takertumalla johonkin vipukiekkoon syöksisi
"Vanatoria" heti turmioon.

_Pum!_ Merkkilaukauksen ääni kiiri tuulen halki katolla odottaville
kahdelletoista soturille. _Pum!_ Kaksitoista miekkaa kohosi
kahdentoista jäntevän olan taakse. _Pum!_ Kaksitoista terävää säilää
katkaisi kaksitoista vinkuvaa köyttä äkkiä ja kuin yhdestä iskusta.

"Vanatorin" potkurit surisivat ja se syöksähti myrskyyn. Tuuli puski
sen perään kuin rautainen nyrkki, nosti tuon ison aluksen keulalleen ja
pani sen sitten pyörimään lapsen hyrrän lailla. Ja palatsin katolle
jääneet kaksitoista miestä katselivat äänettöminä ja voimattomina,
rukoillen kuolemaa kohti kiitävien urheiden soturien sielujen puolesta.
Oli myöskin muita katselijoita Heliumin korkeilla ilmailuasemilla ja
katoille sijoitetuissa tuhansissa lentovajoissa. Mutta vain lyhyeksi
hetkiseksi keskeytyivät valmistukset, joiden jälkeen lisää rohkeita
miehiä syöksyisi tuohon kammottavaan temmellykseen lähteäkseen
toivottomalta näyttävälle etsintäretkelle, sillä niin pelottomia ovat
Barsoomin soturit.

Mutta "Vanator" ei suistunut maahan, ei ainakaan kaupungin näkyvissä,
vaikka se ei ollutkaan pystyssä hetkeäkään, niin kauan kuin
tarkkailijat sen eroittivat. Milloin se oli jommallakummalla
kyljellään, milloin taas kiiti eteenpäin alassuin, joskus taas kierien
ympäri tahi nousten pystyyn keula tahi perä ylöspäin aina sitä
kiidättävän valtavan voiman oikkujen mukaan. Ja katselijat näkivät,
että tämä vankka laiva liiteli avuttomana tuulessa samoin kuin isot ja
pienet myrskyn repimät esineet, joista ilma oli sakeana. Miesmuistiin
ei Marsissa oltu nähty moista myrskyä, eikä historiakaan kertonut
sellaisen koskaan raivonneen Barsoomin pinnalla.

Seuraavalla hetkellä "Vanator" unohtui, kun Pien-Heliumin merkkinä
aikakausien kestäessä ollut korkea, tulipunainen torni sortui maahan,
levittäen kuolemaa ja hävitystä juurellaan olevaan kaupunkiin. Syntyi
pakokauhu. Raunioissa puhkesi tulipalo valloilleen. Kaupungin kaikki
voimat näyttivät lamautuneen, ja silloin sotavaltias käski miesten,
jotka valmistautuivat lähtemään etsimään Heliumin Taraa, jännittämään
tarmonsa kaupungin pelastamiseksi, sillä hänkin oli nähnyt "Vanatorin"
lähdön ja käsitti, kuinka hyödytöntä oli uhrata miehiä, joita
tarvittiin kipeästi, jos Pien-Helium aiottiin pelastaa tyyten
tuhoutumasta.

Seuraavana päivänä alkoi myrsky asettua kohta keskipäivän jälkeen, ja
ennen kuin aurinko laski, ajelehti alus, jossa Heliumin Tara oli niin
monta tuntia leijaillut elämän ja kuoleman vaiheilla, vienon tuulen
ajamana aaltomaisten kumpujen kohdalla, jotka aikoinaan olivat olleet
marsilaisen mantereen korkeita vuoria. Tyttö oli nääntynyt unen, ruoan
ja juoman puutteesta ja kestämiensä hirveiden kokemusten jälkeisestä
hermolamaannuksesta. Hän näki vilahduksen vähän matkan päässä olevan
kummun takaa pilkoittavasta kohoamasta, joka näytti kupulakiselta
tornilta. Heti hän antoi lentokoneensa laskeutua, niin että kumpu
piilotti sen hänen näkemänsä, mahdollisen rakennuksen asukkailta. Torni
merkitsi hänelle ihmisasutusta, jonka läheisyydessä olisi saatavana
vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jos torni oli menneiden aikojen autioksi
hylätty jäännös, niin hän tuskin löytäisi sieltä ravintoa, mutta
mahdollisesti kyllä vettä. Jos se oli asuttu, oli hänen lähestyttävä
sitä varovasti, sillä niin kaukaisessa maassa hän ei voisi olettaa
majailevan muita kuin vihollisia. Heliumin Tara tiesi, että hänen
täytyi olla etäällä isoisänsä valtakunnan kaksoiskaupungeista. Mutta
jos hän olisi aavistanut, kuinka pitkä matka sinne oli, erehtymättä
enempää kuin tuhat haadia, olisi hän tyrmistynyt oivaltaessaan, kuinka
toivoton hänen tilansa oli.

Hän pysytti aluksensa matalalla, sillä kannatussäiliöt olivat vielä
eheät, ja lipui maata pitkin, kunnes lievä tuuli oli työntänyt hänet
viimeisen kunnaan rinteelle, joka esti hänet näkemästä ihmisten
rakentamaksi torniksi luulemaansa huippua. Siellä hän antoi koneensa
laskeutua kitukasvuisten puiden sekaan, veti sen puun alle, jossa se
ehkä olisi jonkun verran piilossa sen ylitse lentäviltä aluksilta,
kiinnitti sen ja lähti tiedustelemaan. Kuten useimmilla hänen
luokkaansa kuuluvilla naisilla oli hänelläkin aseenaan vain yksi ainoa
vähäinen säilä, joten hänen tällaisissa tapauksissa kuin se, johon hän
nyt oli joutunut, oli luotettava yksinomaan taitoonsa ja koetettava
karttaa ilmituloa. Äärimmäisen varovasti hän hiipi kummun laelle,
käyttäen hyväkseen jokaista maiseman tarjoamaa luonnollista suojaa
voidakseen lähestyä mahdollisesti edessäolevien tähystäjäin huomaamatta
ja vilkuillen vähäväliä nopeasti taakseen, ettei häntä voitaisi
yllättää siltä taholta.

Vihdoin hän pääsi kummun laelle, josta hän saattoi tarkastella sen
takana olevaa seutua matalan pensaston takaa. Hänen edessään levisi
kaunis, mataloiden kukkulain ympäröimä laakso. Sinne tänne siroteltuina
oli siellä useita pyöreitä, kupukattoisia torneja, ja jokaista tornia
ympäröi kivimuuri, sulkien sisälleen muutamien hehtaarien laajuisen
alueen. Laakso näytti erittäin hyvästi viljellyltä. Kummun toisella
puolella, suoraan hänen allaan, oli torni ja ympärysmuuri. Hänen
huomionsa oli aluksi kiintynyt juuri ensiksimainitun kattoon.
Rakennustavaltaan se näytti joka suhteessa olevan samanlainen kuin
kauempana laaksossa olevat -- korkea, kalkittu, jykevätekoinen muuri,
joka ympäröi samalla tavoin rakennettua tornia; tornin harmaaseen
ulkopintaan oli eloisilla väreillä maalattu joku outo vaakuna. Tornien
läpimitta oli noin neljäkymmentä sofadia, likipitäen kaksitoista
metriä, ja korkeus juuresta huippuun kuusikymmentä sofadia. Maapallon
asukkaan mieleen ne olisivat heti johtaneet rakennukset, joissa
meijerituotteiden valmistajat säilyttävät rehua karjalaumoilleen. Mutta
kun hän lähemmin tarkastaessaan olisi havainnut siellä täällä
ampuma-aukkoja, olisi hänen mielipiteensä muuttunut. Heliumin Tara
huomasi, että kuvut näyttivät olevan päällystetyt lukemattomilla
lasisärmiöillä, joista laskevan auringon puolella olevat välähtelivät
niin loistavasti, että hän äkkiä muisti Gatholin Gahanin uhkean
hihnoituksen. Sitä miestä ajatellessaan hän pudisti päätään vihaisesti
ja siirtyi varovasti eteenpäin askeleen tai pari voidakseen
esteettömämmin silmäillä lähintä tornia ja sen ympärysmuuria.

Kun Heliumin Tara tähysti lähintä tornia ympäröivää muuria, sai
ällistys äkkiä hänen otsansa vetäytymään ryppyihin, ja hänen levälleen
menneisiin silmiinsä tuli epäilevä, kauhunsekainen ilme, sillä hän näki
kolmisenkymmentä ihmisruumista, jotka olivat -- alastomia ja päättömiä.
Hän tarkkaili pitkän aikaa henkeään pidätellen voimatta uskoa omia
silmiään -- että nuo kammottavat oliot liikkuivat ja olivat elollisia!
Hän näki niiden nelin kontin ryömivän sinne tänne sekavana sikermänä,
hapuillen sormillaan ympärilleen. Ja joitakuita oli kaukaloiden
äärellä, joita toiset näyttivät etsivän, ja ne ottivat noista astioista
jotakin, vieden sen nähtävästi kaulan kohdalla oleviin reikiin. Oliot
eivät olleet kaukana hänestä -- hän eroitti ne selvästi ja näki, että
niiden joukossa oli sekä nais- että miesruumiita, että ne olivat
kaunismuotoisia ja että niiden iho oli samanlainen kuin hänen, mutta
hiukan vaaleamman punainen. Aluksi hän oli arvellut katselevansa
teloituspaikkaa ja luullut, että ruumiilta oli vasta äsken katkaistu
kaula ja että ne liikkuivat vain lihaskiihoitusten vuoksi. Mutta pian
hän oivalsi, että ne olivat tavallisessa tilassaan.

Kauhea näky lumosi hänet, niin että hän hädin sai siirretyksi
katsettaan siitä pois. Käsien hapuilemisen nojalla oli ilmeistä, ettei
olioilla ollut silmiä, ja niiden saamattoman kankeat liikkeet
viittasivat siihen, että niillä oli surkastuneet hermot ja vastaavasti
mitättömän pienet aivot. Tyttö aprikoi ihmeissään, miten he saattoivat
tulla toimeen, sillä vaikka hän olisi antanut mielikuvituksensa lentää
kuinka hurjasti hyvänsä, hän ei olisi voinut kuvitella noita
epätäydellisiä olentoja järkevinä maanviljelijöinä. Ilmeistä kuitenkin
oli, että laaksossa oli maaperä viljeltyä ja että näillä otuksilla oli
ruokaa. Mutta kuka viljeli maata? Kuka hoiti ja ruokki noita
olio-rukkia ja mitä tarkoitusta varten? Se oli arvoitus, jonka
ratkaisua hän ei kyennyt mielessään johtamaan.

Ruuan näkeminen muistutti hänelle taaskin häntä itseään kalvavasta
nälästä ja kurkkua polttavasta janosta. Hän näki sekä ravintoa että
vettä ympärysmuurin sisällä. Mutta rohkenisiko hän mennä sinne, vaikka
hän keksisikin keinon sinne päästäkseen? Hän epäili sitä, sillä pelkkä
ajatuskin siitä, että nuo kammottavat otukset koskettaisivat häntä,
karmi hänen selkäpiitään.

Sitten hänen katseensa harhaili jälleen pitkin laaksoa, kunnes se
osui viiruun, joka näytti vähäiseltä, viljelysmaiden keskitse
koukertelevalta joelta -- oudolta näyltä Barsoomissa. Oi, jospa se
olisikin vettä! Silloin hän voisi todella toivoa, sillä vainioilta hän
voisi öisin käydä noutamassa ravintoa, piileskellen päivisin niiden
ympärillä kohoavilla kukkuloilla, ja joskus -- niin, sen hän tiesi --
saapuisivat etsijät, sillä John Carter, Barsoomin sotavaltias, ei
herkeäisi etsimästä tytärtään, ennen kuin jokainen neliöhaad koko
tähdellä olisi perinpohjin tutkittu. Hän tunsi isänsä ja tunsi Heliumin
soturit ja tiesi senvuoksi, että jos hän vain voisi säilyä
vahingoittumattomana siihen saakka, kunnes he saapuisivat, he lopulta
varmasti tulisivat.

Hänen olisi odotettava pimeän tuloa, ennen kuin hän voisi uskaltautua
laaksoon, ja sitä ennen hänen oli mielestään hyvä etsiä läheisyydestä
joku suojapaikka, jossa hän olisi jotakuinkin turvassa villipedoilta.
Olihan mahdollista, että alueella ei ollut raatelijoita, mutta
vieraassa maassa ei milloinkaan voinut olla varma mistään. Kun hän oli
vetäytymäisillään takaisin kummun laen taakse, kiintyi hänen huomionsa
jälleen alla olevaan muuritettuun piiriin. Tornista oli ilmestynyt
kaksi olentoa. Heidän kauniit ruumiinsa näyttivät samanlaisilta kuin
päättömät oliot, joiden seassa he liikkuivat, mutta tulokkaat eivät
olleet päättömiä. Heidän hartioillaan oli pää, joka näytti
inhimilliseltä, mutta vaistomaisesti tyttö tunsi, ettei se ollut
ihmisen pää. He olivat parhaiksi niin etäällä, ettei hän tarkoin
eroittanut heitä mailleen menevän päivän himmenevässä valossa, mutta
hän oli varma, että päät olivat liian isot, suhteettomat erinomaisen
sopusuhtaisiin ruumiisiin verrattuina ja muodoltaan litistyneet.
Miehillä oli jonkunlaiset hihnoitukset, joihin oli kiinnitetty
barsoomilaisen soturin tavanmukainen pitkä miekka ja lyhyt miekka, ja
lyhyttä kaulaa peitti tanakkatekoinen nahkakaulus, joka sopi tiiviisti
hartioihin ja mukavasti pään alaosaan. Heidän piirteitään ei juuri
voinut eroittaa, mutta niistä huokui eriskummaisen luonnoton tuntu,
joka herätti Tarassa inhoa.

Miehet toivat pitkän nuoran, johon oli noin kahden sofadin pituisten
välimatkojen päähän sidottu laitteita, joiden hän myöhemmin arvasi
olevan keveitä käsirautoja, sillä soturit liikkuivat aitauksessa
olevien olio-parkojen seassa ja kiinnittivät käsiraudan kunkin oikeaan
ranteeseen. Kun kaikki oli siten kahlehdittu köyteen, alkoi toinen
sotureista vetää ja kiskoa nuorasta, ikäänkuin koettaen raahata
päättömien joukkuetta torniin, samalla kun toinen käveli lauman seassa
kädessään pitkä, kevyt ruoska, nousivat oliot pystyyn, ja edellä
kävelevän soturin nykiessä ja takana tulevan piiskatessa saatiin surkea
lauma vihdoin viedyksi torniin. Heliumin Taraa puistatti hänen
kääntyessään poispäin. Mitä olentoja ne olivat?

Äkkiä oli yö käsissä. Barsoomin päivä oli päättynyt, ja ohitse oli
vilahtanut lyhyt hämärä, joka muuttaa päivän valon pimeydeksi melkein
yhtä äkkiä kuin sähkölampun nappulan kiertäminen, eikä Heliumin Tara
ollut ehtinyt löytää turvapaikkaa. Mutta ehkä ei siellä ollutkaan
petoja pelättävinä tahi oikeammin välteltävinä -- Heliumin Tara ei
pitänyt sanasta pelko. Mutta iloinen hän olisi ollut, jos hänen
pienessä aluksessaan olisi ollut hytti, vaikkapa kuinka pieni; mutta
sellaista ei ollut. Lentokoneen runko oli täynnä kannatussäiliöitä.
Ahaa, siinähän se oli! Kuinka typerää, ettei se ollut ennen johtunut
hänen mieleensä! Hän saattoi kiinnittää aluksen puuhun, jonka juurella
se oli, ja antaa sen nousta niin korkealle kuin köysi ulottui. Kannen
renkaisiin sidottuna hän olisi sitten turvassa kaikilta lähistölle
osuvilta harhailevilta raatelijoilta. Aamulla hän voisi laskeutua
jälleen maahan, ennenkuin lentokonetta huomattaisiin.

Kun Heliumin Tara hiipi kummun reunalta laaksoon, piilotti yön pimeys
hänet kaikkien läheisen tornin ikkunoissa mahdollisesti sattumalta
vetelehtivien tähyilijöiden näkyvistä. Kluros, etäisempi kuu, nousi
parhaillaan näköpiirin yläpuolelle aloittaakseen verkkaisen
vaelluksensa taivaan kannella. Kahdeksan zodea -- hieman enemmän kuin
yhdeksäntoista ja puoli Maan tuntia -- myöhemmin se laskisi, ja siihen
mennessä olisi sen vilkasliikkeinen kumppani Thuria kiertänyt Barsoomin
ympäri kahdesti ja vielä ennättänyt jo yli puoliväliin kolmannella
kierroksellaan. Nyt se oli juuri äsken laskenut. Kuluisi enemmän kuin
kolme ja puoli tuntia, ennenkuin se kohoaisi näkyviin vastaiselta
puolelta vinhasti ja alhaalla kiitääkseen riutuvan taivaankappaleen
pinnan ylitse. Tämän rajusti liikkuvan kuun väliaikaisen poissaolon
kestäessä toivoi Heliumin Tara löytävänsä sekä ruokaa että vettä ja
ehtivänsä jälleen turvaan aluksensa kannelle.

Hän lähti hapuilemaan pimeässä eteenpäin, kiertäen tornin ja sitä
ympäröivän muurin mahdollisimman kaukaa. Joskus hän kompastui, sillä
kun nouseva Kluros loi pitkiä varjoja, näyttivät esineet eriskummaisen
vääntyneiltä, vaikka kuun valo oli siksi himmeä, ettei siitä ollut
hänelle paljoakaan apua. Eikä hän oikeastaan kaivannutkaan valoa. Hän
saattoi löytää joelle yksinkertaisesti astelemalla rinnettä alaspäin,
kunnes joutuisi veden rajaan, ja hän oli nähnyt, että kaikkialla
laaksossa kasvoi hedelmäpuita ja viljaa, joten hän tapaisi yllin kyllin
ravintoa, ennen kuin joutuisi joelle. Jos kuu näyttäisi hänelle tietä
selvästi ja siten pelastaisi hänet silloin tällöin kaatumasta,
paljastaisi se myöskin hänet tornin oudoille asukkaille, eikä niin
luonnollisestikaan saanut käydä. Jos hän olisi jaksanut, niin hän olisi
odottanut seuraavaa yötä, jolloin liikkuminen olisi ollut vieläkin
turvallisempaa, koska Kluros ei silloin lainkaan ilmestyisi taivaalle
ja Thurian ollessa maillaan vallitsisi sysimusta pimeys. Mutta hän ei
enää kyennyt kestämään riuduttavaa janoa ja kalvavaa nälkää, kun sekä
ruokaa että juomaa oli näkyvissä, ja niinpä hän oli päättänyt
mieluummin antautua ilmitulon vaaraan kuin kärsiä enää kauempaa.

Päästyään kommelluksitta lähimmän tornin ohitse hän eteni niin nopeasti
kuin hänestä suinkin tuntui turvalliselta, valiten mikäli mahdollista
tiensä siten, että saattoi käyttää hyväkseen siellä täällä kasvavien
puiden varjoja ja ottaa samalla selkoa siitä, missä niistä oli
hedelmiä. Viimemainitussa suhteessa häntä onnisti melkein heti, sillä
kolmas puu, jonka juurelle hän pysähtyi, oli täynnä kypsiä hedelmiä.
Heliumin Taran mielestä ei koskaan ollut mikään niin miellyttävästi
kutittanut hänen suulakeaan, vaikka hedelmä olikin melkein mauton usa,
jota pidetään maukkaana vasta keitettynä ja hyvin maustettuna. Tämä puu
on hyväkasvuinen, vaatii vähän kastelua ja tuottaa runsaasti hedelmiä.
Sen hyvin ravintorikas hedelmä on varattomien kansankerrosten
tärkeimpiä ruoka-aineita, ja halpuutensa ja ravintoarvonsa tähden sitä
käytetään Barsoomissa pääasiallisesti muonana sekä armeijassa että
laivastossa. Tämän käytännön johdosta se on saanut siellä liikanimen,
joka vapaasti käännettynä kuuluisi "taisteluperuna". Tyttö oli siksi
viisas, että söi niukasti, mutta täytti reppunsa hedelmillä, ennen kuin
lähti jatkamaan matkaansa.

Sivuutettuaan kaksi tornia hän saapui joelle. Siellä hän taaskin oli
maltillinen, juoden vain vähän ja senkin hyvin hitaasti ja tyytyen
huuhtelemaan usein suutaan ja viruttamaan kasvojaan, käsiään ja
jalkojaan vedellä. Ja vaikka yö olikin kylmä, kuten Marsin yöt ovat,
oli virkistymisen tunne enemmän kuin riittävä korvaamaan kylmyydestä
aiheutuvan ruumiillisen epämukavuuden. Kiinnitettyään anturat jälleen
jalkaansa hän tarkasti joen varrella olevia kasvilavoja, etsien niistä
syötäviä marjoja ja mukulakasveja, ja löysi pari lajia, joita voitiin
syödä raakoina. Hän pani niitä reppuunsa otettuaan sieltä pois osan
usa-hedelmiä, koska ne antoivat vaihtelua ruokaan ja lisäksi olivat
maukkaampia. Silloin tällöin hän palasi joelle juomaan, mutta aina
kohtuullisesti. Aina hän piti sekä silmänsä että korvansa valppaina,
mutta ei kertaakaan kuullut eikä nähnyt mitään häiritsevää vaaran
merkkiä.

Ja pian lähestyi aika, jolloin hänen oli palattava lentokoneelle, ettei
joutuisi alhaalla kiertävän Thurian paljastavaan valaistukseen. Hänen
oli tuskallista poistua veden luota, sillä hän tiesi, että häntä
alkaisi kovasti janottaa, ennen kuin hän voisi toivoa uudelleen
pääsevänsä joelle. Jospa hänellä olisi joku pieni astia, jossa hän
voisi viedä vettä mukaansa! Vähäinenkin määrä auttaisi häntä kestämään
seuraavaan yöhön saakka. Mutta sellaista hänellä ei ollut, joten hänen
täytyi parhaansa mukaan tulla toimeen kokoamiensa marjojen ja mukulain
mehulla.

Juotuaan joesta vielä viimeisen siemauksen, pisimmän, jonka hän oli
suonut itselleen, hän nousi palatakseen jälleen kummulle. Mutta samassa
hän äkkiä jännittyi pelokkaana tarkkailemaan. Mitä se oli? Hän olisi
voinut vannoa nähneensä jotakin liikkuvan jonkun matkan päässä kasvavan
puun varjossa. Hyvinkin minuutin tyttö seisoi liikahtamatta, tuskin
hengittäen. Hän tuijotti hievahtamatta puun synkkään pimentoon ja
herkisti korviaan kuullakseen yön hiljaiset äänet. Matalaa ulvontaa
kuului kummuilta, joille hänen lentokoneensa oli kätketty. Hän tunsi
sen hyvin -- se oli saalistavan banthin kaamea ääni. Ja iso peto oli
suoraan hänen tiellään. Mutta se ei ollut niin lähellä kuin tuo toinen,
vähän matkan päässä pimeydessä väijyvä otus. Mikä se oli? Pahimmin
häntä painoi jännittävä epävarmuus. Jos hän olisi tiennyt, millainen
otus siellä vaani, olisi sen herättämä kammo ollut puolta vähäisempi.
Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen löytääkseen jonkun turvapaikan, jos
otus osoittautuisi vaaralliseksi.

Taaskin kajahti ulvonta kummuilla, mutta tällä kertaa lähempänä.
Melkein heti se sai vastauksen laakson vastaiselta laidalta, tytön
takaa, ja sitten jonkun matkan päästä hänen oikealta ja kahdesti hänen
vasemmalta puoleltaan. Hänen katseensa oli osunut puuhun, joka kasvoi
varsin likellä häntä. Siirtämättä katsettaan toisen puun varjosta hän
alkoi hitaasti väistyä alhaalle riippuvia oksia kohti, jotka ehkä
tarpeen tullen tarjoaisivat hänelle turvapaikan. Mutta heti kun hän
liikahti, kuului siltä suunnalta, johon hän oli tähyillyt, matala
murahdus, ja samassa syöksähti kuutamoiselle aukealle kookas peto,
karaten vinhaa vauhtia häntä kohti häntä suorana, pienet korvat
luimussa, iso kita avoinna, moninkertaiset rivit teräviä, vankkoja
hampaita valmiina iskemään saaliiseensa. Kymmenjalkainen otus
ponnahteli eteenpäin pitkin loikkauksin, ja äkkiä kajahti sen kurkusta
hirvittävä karjaisu, jolla se koetti tyrmistyttää uhrinsa. Se oli
banth, Barsoomin iso, tuuheaharjainen leijona. Heliumin Tara näki sen
lähestyvän ja lähti kiitämään puuta kohti, johon päin oli siirtynyt.
Banth oivalsi hänen aikeensa ja lisäsi nopeutensa kaksinkertaiseksi.
Sen kamala karjaisu pani kaiun kiirimään kukkuloilla ja sai kaikuvia
vastauksia myöskin laaksosta. Mutta ne lähtivät elävistä kurkuista; ne
olivat samanlaisten petojen ärjäisyjä, joten tytöstä tuntui, että
kohtalo oli heittänyt hänet lukemattomien tällaisten petojen keskelle.

Hyökkäävä banth etenee melkein uskomattoman nopeasti, ja oli onni,
ettei se ollut tavannut tyttöä kauempana aukeamalla. Nytkin hänen
pelastumisensa oli hiuskarvan varassa, sillä samalla kun hän ketterästi
heilautti itsensä alaoksille, paiskautui häntä takaa ajanut ja häntä
tavoittamaan hypähtänyt raatelija lehvistön sekaan melkein hänen
kohdalleen. Vain hyvä onni ja vikkelyys pelastivat hänet. Tanakka oksa
käänsi syrjään pedon repivät kynnet, mutta kuolema oli hyvin lähellä
häntä, sillä jättiläismäinen käpälä pyyhkäisi hänen ihoaan, hänen
reutoutuessaan ylemmille oksille.

Saaliinsa menettänyt banth päästi raivonsa ja pettymyksensä ilmoille
sarjassa raivoisia karjaisuja, jotka panivat maan vapisemaan. Ja niihin
sekaantui toisten samanlaisten hirviöiden ärjyntää, murinaa ja
ulvontaa, niiden lähestyessä joka taholta, toivoen joko oveluudella
tahi voimalla voivansa riistää itselleen osan saaliista. Niiden
kaartuessa puun ympärille kääntyi Taraa ahdistanut banth äristen niihin
päin, samalla kun ylhäällä oksan haarautumassa kyyröttävä tyttö katseli
laihoja, keltaisia hirviöitä, jotka meluttomin käpälin rauhattomasti
tassuttelivat piirissä hänen ympärillään. Nyt häntä ihmetytti se
kummallinen kohtalon oikku, että hän oli häiritsemättä saanut edetä
näin kauaksi laaksoon yöllä. Mutta vielä enemmän päänvaivaa hänelle
tuotti kysymys, miten hän pääsisi takaisin kummuille. Hän ei uskaltaisi
yrittää palata sinne yöllä ja aavisti, että päivällä häntä väijyisivät
kenties vieläkin vakavammat vaarat. Nyt hän käsitti, että hänen oli
mahdotonta toivoakaan voivansa tulla toimeen tässä laaksossa, koska
banthit estäisivät häntä hankkimasta ravintoa ja vettä öisin, kun taas
tornien asukkaat epäilemättä tekisivät muonan saamisen yhtä
mahdottomaksi päivällä. Hän saattoi selviytyä tukalasta asemastaan vain
yhdellä tavoin, palaamalla lentokoneelleen antautuakseen tuulen
ajeltavaksi, rukoillen, että se veisi hänet johonkin vähemmän kauheaan
maahan. Mutta milloin voisi hän palata lentokoneelleen? Banthit
näyttivät yhäti toivovan saavansa hänet kynsiinsä, ja rohkenisiko hän
koettaa poistua, vaikka ne loittonisivatkin pois näkyvistä? Hän epäili
sitä.

Hänen asemansa tuntui todella toivottomalta -- toivoton se olikin.



NELJÄS LUKU

Vangiksi


Kun Thuria, yön nopea kiitäjä, uudelleen ilmestyi taivaalle, muuttui
maiseman ulkonäkö. Ikäänkuin taikaiskusta sai koko luonto uuden sävyn.
Tuntui siltä kuin katselija olisi äkkiä siirretty toiselle
taivaankappaleelle. Se oli Marsin öiden ihmenäky, ikivanha, mutta
kuitenkin aina uusi, jopa marsilaisistakin -- kaksi loistavaa kuuta
taivaalla, jossa vasta äsken oli välkkynyt vain yksi; toisiinsa
sekaantuvia, nopeasti vaihtuvia varjoja, jotka muuttivat itse
kukkulatkin toisennäköiseksi; kaukainen Kluros, ylevänä,
majesteettisena, valaen tasaista valoaan seudulle; Thuria, iso, upea
kehrä, rientäen vinhasti öisen taivaan sinertävän tummalla,
kaareutuvalla laella niin alhaalla, että se näytti hipovan kukkuloita.
Se oli komea näky, joka kiehtoi tytön lumoihinsa kuten se oli aina
tehnyt ja kuten se aina tekee.

"Oi, Thuria, taivaan raju kuningatar!" jupisi Heliumin Tara. "Kukkulat
muodostavat upean kulkueen, ja niiden rinnat nousevat ja laskevat; puut
pyörivät piirissä levähtämättä; pienet ruohot piirtävät vähäiset
kaarensa; ja kaikki liikkuu, rauhattomasti, salaperäisesti,
äänettömästi Thurian kiitäessä ohitse." Tyttö huoahti ja antoi
katseensa jälleen vaipua allansa vallitsevaan kovaan todellisuuteen.
Isoissa bantheissa ei ollut mitään salaperäistä. Se niistä, joka
ensinnä oli hänet havainnut, kyyrötti puun juurella, silmäillen häntä
nälkäisestä. Useimmat muut olivat hajaantuneet saalista etsimään, mutta
muutamia oli jäljellä, yhä toivoen saavansa iskeä raateluhampaansa
tytön pehmeään ruumiiseen.

Yö kului edelleen. Taaskin jätti Thuria taivaan kannen herransa ja
mestarinsa haltuun, kiiruhtaen kohtaamaan aurinkoa muilla taivailla.
Yksi ainoa banth odotteli kärsimättömänä sen puun juurella, jonka
oksilla Heliumin Tara oli turvassa. Muut olivat poistuneet, mutta
niiden jyrisevät ja kiirivät karjaisut, murina ja ulvonta kantautuivat
hänen korviinsa läheltä ja kaukaa. Mitä saalista ne löysivät tästä
pienestä laaksosta? Varmastikin ne olivat tottuneet saamaan täältä
jotakin, koska niitä saapui sinne niin lukuisasti. Ihmeissään tyttö
aprikoi, mitä se saattoi olla.

Kuinka pitkä yö olikaan! Turtana, viluisena ja nääntyneenä Heliumin
Tara takertui kiinni puuhun yhä syvemmän epätoivon vallassa, sillä hän
oli hetkiseksi torkahtanut ja ollut vähällä pudota. Toivo oli
sammumaisillaan hänen pienessä, uljaassa sydämessään. Kuinka paljon hän
jaksaisi vielä kestää? Hän kysyi sitä itseltään, mutta sitten hän
pudisti urheasti päätään ja oikaisi hartioitaan. "Minä elän vielä!" hän
äänsi.

Banth vilkaisi ylöspäin ja murisi.

Jälleen näyttäytyi Thuria ja vähän ajan kuluttua suuri aurinko --
liekehtivän tulinen rakastaja, noudattaen sydämensä halua. Ja Kluros,
kylmä aviopuoliso, jatkoi ylväästi matkaansa yhtä rauhallisena kuin
aikaisemmin, ennen kuin tämä kuumaverinen Lothario oli tullut
häiritsemään hänen kotinsa rauhaa. Ja nyt kiersivät aurinko ja molemmat
kuut yhdessä taivaalla, antaen kaukaista, salaperäistä tenhoaan Marsin
taikamaisen kiehtovalle aamusarastukselle. Heliumin Tara silmäili
kaunista laaksoa, joka levisi hänen ympärilleen. Se oli hedelmällinen
ja kaunis, mutta hänen katsellessaan sitä häntä puistatti, sillä hänen
mieleensä johtui kuva tornien ja muurien piilottamista päättömistä
olennoista. Päivällä ne ja yöllä banthit! Oliko kummakaan, että häntä
puistatti?

Auringon noustessa nousi iso Barsoomin leijona seisoalleen. Se silmäili
kiukkuisesti yläpuolellaan kyyröttävää tyttöä, päästi yhden ainoan
uhkaavan murahduksen ja lönkytti tiehensä kukkuloille päin. Tyttö
tarkkaili sitä ja huomasi sen kiertävän mahdollisimman etäältä tornien
ympäri siirtämättä katsettaan niistä sivuuttaessaan ne. Ilmeisesti
olivat niiden asukkaat opettaneet nuo hurjat pedot kunnioittamaan
heitä. Pian otus katosi näkyvistä ahtaaseen rotkoon, ja sikäli kuin
tyttö saattoi nähdä, ei lähistöllä ollut enää ainoatakaan banthia.
Ainakin hetkeksi oli tienoo jäänyt autioksi. Tyttö mietti uskaltaisiko
hän yrittää päästä jälleen kukkuloille lentokoneensa luokse. Häntä
peloitti se hetki, jolloin työntekijät saapuisivat vainioille, ja hän
oli varma, että ne tulisivat.

Häntä kammotti nähdä jälleen päättömiä olentoja, ja hän ajatteli
ihmeissään, tulisivatko ne pelloille työskentelemään. Hän tarkasteli
lähintä tornia. Siellä ei näkynyt elon merkkiäkään. Laakso oli nyt
hiljainen, eikä siellä ollut ihmisiä eikä eläimiä. Puusta laskeutuminen
kävi jäykästi; hänen lihaksensa olivat kankeat, ja jokainen liike
aiheutti vihlovaa kipua. Pysähdyttyään vielä kerran juomaan joesta hän
tunsi virkistyvänsä ja kääntyi enempää vitkastelematta kumpuja kohti.
Ainoalta varteenotettavalta suunnitelmalta tuntui hänestä se, että
hänen oli riennettävä sinne niin nopeasti kuin mahdollista. Puista ei
enää ollut piilopaikaksi, minkä vuoksi hän ei poikennut tieltään
pysytelläkseen niiden läheisyydessä. Kummut näyttivät hyvin
kaukaisilta. Edellisenä yönä hän ei ollut luullut loitonneensa niin
etäälle. Oikeastaan ei välimatka ollutkaan pitkä, mutta kun hänen nyt
oli sivuutettava kolme tornia, tuntui se hänestä todella hankalalta.

Toinen torni oli melkein suoraan hänen tiellään. Sen väistäminen ei
olisi vähentänyt ilmitulon vaaraa, vaan olisi vain tehnyt sen
pitkäaikaisemmaksi. Senvuoksi hän oikaisi suoraa päätä sille kummulle,
jolla hänen lentokoneensa oli, tornista välittämättä. Hiipiessään
ensimmäisen muurin ohitse hän oli kuulevinaan liikettä sen takaa, mutta
portti ei avautunut, ja hän hengitti vapaammin jätettyään sen taakseen.
Sitten hän saapui toiselle vallitukselle, jonka ulkomuurin ympäri hänen
oli kierrettävä, koska se oli suoraan hänen tiellään. Astellessaan sen
juurella hän kuuli sen takaa sekä liikettä että puhelua. Koko Barsoomin
yhteisellä kielellä saneli siellä mies määräyksiä -- niin monen oli
koottava usaa, niin monen kasteltava peltoja, niin monen taas
muokattava vainioita ja niin edelleen, kuten työnjohtaja jakelee
alaisilleen käskyjä päivän tehtävistä.

Heliumin Tara oli juuri ehtinyt ulkomuurin portille. Ilman
minkäänlaista varoitusta se heilahti auki häneen päin. Hän oivalsi,
että se hetkisen ajaksi piilottaisi hänet sisälläolijain katseilta, ja
hän pyörähti heti ympäri ja lähti juoksemaan muurin juurta pitkin,
kunnes hän pääsi pois näkyvistä käänteen taakse ja joutui vallituksen
vastaiselle puolelle. Läähättäen ponnistuksesta ja täpärän
pelastumisensa aiheuttamasta kiihtymyksestä hän siellä heittäytyi
muurin vierellä kasvavien rikkaruohojen sekaan. Siellä hän virui
vapisten jonkun aikaa uskaltamatta edes nostaa päätään katsellakseen
ympärilleen. Heliumin Tara ei ollut koskaan ennen tuntenut lamauttavaa
pelkoa. Häntä tyrmistytti ja harmitti se, että hän, John Carterin,
Barsoomin sotavaltiaan, tytär pelkäsi. Ei edes se seikka, ettei sitä
näkemässä ollut ketään, kyennyt lieventämään hänen häpeäänsä ja
mielipahaansa, mutta pahinta oli se, että hän tiesi samanlaisissa
oloissa uudelleenkin olevansa yhtä arka. Se ei ollut kuoleman pelkoa --
siitä hän oli varma. Ei, vaan häntä kammotti ajatus, että hän jälleen
näkisi päättömiä olentoja ja että ne ehkä koskettaisivatkin häntä --
tarttuisivat häneen käsiksi. Se ajatus puistatti ja vapisutti häntä.

Vähän ajan kuluttua hän sai hillityksi itseään kylliksi kohottaakseen
päätään ja silmäilläkseen ympärilleen. Mihin hän katsoikin, hän
kauhukseen näki kaikkialla vainioilla ihmisiä joko työssä tahi
valmistautumassa ryhtymään työhön. Muista torneista saapui myöskin
väkeä. Pieniä joukkueita hajautui sinne tänne pelloille. Joitakuita jo
työskenteli vain kolmenkymmenen adin -- vajaan sadan metrin -- päässä
hänestä. Lähinnä häntä puuhailevassa seurueessa oli kymmenkunta
henkilöä, sekä miehiä että naisia, ja kaikilla niillä oli kauniit
vartalot ja luonnottoman kuvatusmaiset kasvot. Heidän hihnoituksensa
oli niin niukka, että he olivat melkein alasti -- mikä ei ollut
lainkaan merkillistä Marsin maanviljelijäin keskuudessa. Kaikilla
heillä oli omituinen, korkea nahkakaulus, joka piilotti kaulan
täydelleen, ja kullakin oli hihnoja riittävästi kannattamaan yhtä
ainoata miekkaa ja repputaskua. Heidän tamineensa olivat hyvin vanhat
ja kuluneet, ja niissä oli pitkäaikaisen, uutteran käyttämisen
merkkejä, eikä niissä ollut minkäänlaisia koruja, lukuunottamatta
vasemmalla olalla olevaa vaakunamerkkiä. Mutta päät sensijaan olivat
kalliista metalleista ja jalokivistä valmistettujen korujen peitossa,
niin että niistä ei näkynyt juuri muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ne
olivat kammottavan epäinhimilliset. Silmät olivat etäällä toisistaan ja
ulkonevat; nenässä oli tuskin muuta kuin kaksi pientä yhdensuuntaista
rakoa pystysuorassa asennossa pyöreän reiän -- suun -- yläpuolella.
Päät olivat erittäin inhoittavan näköiset, siinä määrin vastenmieliset,
että tytöstä tuntui mahdottomalta uskoa niitä muuten kauniiden
ruumiiden osiksi.

Heliumin Tara oli kuin lumottu ja kykeni tuskin siirtämään katsettaan
noista oudoista olennoista -- mikä seikka koitui hänen turmiokseen,
sillä nähdessään ne hänen oli pakko paljastaa osa omaa päätään, ja
äkkiä hän säikähdyksekseen havaitsi yhden kuvatuksen keskeyttäneen
työnsä ja tuijottavan suoraan häneen. Tyttö ei uskaltanut hievahtaa,
sillä saattoi olla mahdollista, että olento ei vielä ollut huomannut
häntä tai ainakin vain epäili jonkun otuksen piileksivän rikkaruohojen
keskellä. Jos hän pysymällä liikkumattomana voisi vaimentaa tämän
epäilyn, saattaisi tähyilijä uskoa erehtyneensä ja käydä jälleen
käsiksi työhönsä. Mutta voi, niin ei käynyt! Hän näki olennon
kiinnittävän toisen huomiota häneen, ja melkein heti lähti heistä viisi
tahi kuusi häntä kohti.

Nyt hänen oli mahdoton välttää ilmituloa. Hänen ainoa toivonsa oli
pako. Jos hän kykenisi pujahtamaan heidän kynsistään ja ennättäisi
kummuille ennen heitä, saattaisi hän pelastua, mutta se voi tapahtua
vain yhdellä tavoin -- pakenemalla vitkastelematta ja vikkelästi. Hän
hypähti pystyyn ja syöksyi kiitämään pitkin muurin vierustaa
päästäkseen sen päinvastaiselle laidalle, jonka takana hänen
päämääränään oleva kumpu sijaitsi. Samassa päästivät hänen perässään
tulevat olennot kummallisia vihellysääniä ja vilkaistessaan olkansa
ylitse hän näki niiden kaikkien ripeästi rientävän jälkeensä.

Myöskin huudettiin hänelle kimeitä pysähtymiskäskyjä, mutta
niistä hän ei ollut millänsäkään. Ennen kuin hän oli ennättänyt
kiertää muurin puoliväliin, oli hänelle selvinnyt, että hänen
pelastamismahdollisuutensa olivat suuret, sillä hänen takaa-ajajansa
eivät ilmeisestikään olleet niin nopsajalkaisia kuin hän. Hän olikin
niin ollen hyvin toiveikas saadessaan kummut näkyviinsä, mutta hänen
eteensä ilmestyvä näky mursi pian hänen toiveensa, sillä hänen edessään
leviävillä vainioilla oli hyvinkin sata hänen ahdistajiensa kaltaista
olentoa, jotka kaikki olivat valppaina vahdissa, ilmeisesti
kumppaniensa vihellysten hälyttäminä. Ohjauksia ja komennuksia
huudeltiin kahden puolen, minkä johdosta hänen edessään olevat olennot
hajaantuivat likipitäen laajan puoliympyrän muotoiseen kaareen
katkaisemaan hänen pakoaan, ja kun hän kääntyi oikealle välttääkseen
heidän ketjuaan, näki hän toisia saapuvan kauempana sijaitsevilta
vainioilta. Samoin riensi lisäväkeä vasemmalta puolelta. Mutta Heliumin
Tara ei mielinyt alistua tappioon. Edes pysähtymättä hän pyörsi suoraan
lähestyvän puoliympyrän keskustaa kohti.

Hän voi selviytyä pulasta vain tunkeutumalla kaaren läpi, ja
juostessaan hän veti esille pitkän, ohutteräisen tikarinsa. Jos hänen
oli kuoltava, tahtoi hän uljaan isänsä tavoin kuolla taistellen. Hänen
vastassaan olevassa yksinkertaisessa rivissä oli aukkoja, ja hän
suuntasi askeleensa leveintä väliä kohti. Aukon kahden puolen olevat
oliot arvasivat hänen aikeensa ja lähenivät toisiaan salvatakseen
häneltä tien. Sen johdosta levenivät välit heidän molemmilla
puolillaan, ja juuri kun tyttö näytti olevan syöksymäisillään heidän
syliinsä, hän äkkiä tekikin suorakulmaisen mutkan, juoksi vinhasti
uuteen suuntaan muutamia metrejä ja kääntyi sitten uudelleen nopeasti
kummulle päin. Nyt sulki häneltä tien vapauteen enää ainoastaan yksi
soturi, jonka molemmilla puolin oli leveä väli, toisten rientäessä
estämään hänen pakoaan niin nopeasti kuin jaksoivat. Jos hän pääsisi
tämän miehen ohitse viipymättä kovin kauan, saattaisi hän pelastua --
siitä hän oli varma. Kaikki hänen toiveensa olivat sen varassa. Hänen
edessään oleva olento oivalsi sen myöskin, sillä hän liikkui varovasti,
vaikkakin ripeästi, koettaen katkaista hänen etenemisensä, menetellen
samalla tavoin kuin jalkapallo-joukkueen puolustaja, joka tietää yksin
olevansa vastapuolueen hyökkääjien ja oman maalinsa välissä.

Aluksi Heliumin Tara oli toivonut voivansa välttää miehen, sillä hän
oli huomannut olevansa sekä nopsajalkaisempi että myöskin äärettömän
paljon vikkelämpi kuin nämä kummalliset olennot; mutta pian hän
käsitti, että sillä aikaa, kun hän koettaisi vältellä soturin otteita,
ennättäisivät tämän lähemmät kumppanit hänen kimppuunsa, ja silloin
olisi pakoonpääsy mahdoton. Senvuoksi hän piti parempana hyökätä
suoraan miestä vastaan. Kun tämä oivalsi sen, pysähtyi hän puolittain
kumaraan asentoon ja jäi odottamaan tyttöä kädet levällään. Hänen
toisessa kädessään oli miekka, mutta äkkiä kajahti käskevä ääni: "Ota
hänet kiinni elävänä! Älä vahingoita häntä!" Heti pisti mies miekkansa
takaisin tuppeen, ja sitten oli Heliumin Tara hänen kimpussaan. Hän
syöksähti suoraan kaunista ruumista vasten, ja kun käsivarret
kiertyivät tarttumaan häneen, upposi hänen terävä aseensa syvälle
paljaaseen rintaan. Törmäyksestä he molemmat kellahtivat maahan, ja
ponnahdettuaan jälleen pystyyn Heliumin Tara näki kauhukseen
inhoittavan pään kierähtäneen irti ruumiista ja ryömivän nyt tiehensä
kuudella lyhyellä, hämähäkkimäisellä jalalla. Ruumis nytkähteli
suonenvedontapaisesti ja jäi sitten virumaan hiljaa. Vaikka ottelusta
aiheutunut viivytys olikin ollut lyhytaikainen, oli se kuitenkin
riittävän pitkä tuottamaan hänelle tuhon, sillä hänen noustessaan ylös
karkasi kaksi muuta olentoa hänen kimppuunsa, ja heti sen jälkeen hän
oli saarroksissa. Hänen aseensa upposi toistamiseen alastomaan
ruumiiseen, ja taaskin kierähti pää irralleen, ryömien tiehensä. Sitten
hänet nujerrettiin, ja hetkisen kuluttua kuhisi hänen ympärillään
ainakin sata noita olentoja, jotka kaikki pyrkivät häneen käsiksi.
Aluksi hän luuli heidän haluavan repiä hänet kappaleiksi kostoksi
siitä, että hän oli surmannut kaksi heidän kumppaniaan, mutta pian hän
käsitti, että heitä kannusti enemmän uteliaisuus kuin mikään häijy
tarkoitus.

"Tule!" käski toinen hänen vangitsijoistaan, jotka molemmat pitivät
edelleenkin häntä kiinni. Niin sanoen hän koetti vetää tyttöä mukaansa
lähintä tornia kohti!

"Hän on minun!" kiljaisi toinen. "Minähän hänet vangitsin. Hän lähtee
minun kanssani Moakin torniin."

"Ei ikinä!" kivahti edellinen puhuja. "Hän on Luudin. Minä vien hänet
Luudille, ja jos ken sekaantuu tähän, hän saa tuntea miekkani
terävyyden -- _päässään_!" Viimeisen sanan hän lausui melkein
kiljumalla.

"No, riittää jo!" huudahti eräs toinen, joka näytti arvovaltaiselta.
"Hänet vangittiin Luudin vainioilla -- hänet viedään Luudille."

"Hänet nähtiin ensiksi Moakin alueella, ihan Moakin tornin juurella",
intti se, joka oli vaatinut tyttöä Moakille.

"Kuulithan, mitä Nolach sanoi", huusi luudilainen. "Niin sen pitää
olla."

"Ei niin kauan kun tällä moakilaisella pysyy miekka kädessä", vastasi
toinen. "Mieluummin halkaisen hänet kahtia ja vien oman puoliskoni
Moakille kuin luovutan hänet kokonaan Luudille." Ja hän vetäisi
miekkansa tahi oikeammin laski kätensä uhkaavasti miekkansa kahvalle.
Mutta ennen kuin hän ehti paljastaa asettaan, oli luudilainen
tempaissut omansa ja iskenyt vastustajansa päähän syvän, hirvittävän
haavan. Iso, pyöreä pää rutistui heti kokoon ikäänkuin lävistetty
ilmapallo, samalla kun haavasta ruiskahti esiin harmaata, tahmeata
ainetta. Ulkonevat, nähtävästi luomettomat silmät jäivät tuijottamaan,
suuaukon sulkemislihas supistui ja laajeni, ja sitten pää vierähti
ruumiin hartioilta maahan. Vartalo seisoi hetken tylsästi paikoillaan
ja lähti sitten hitaasti ja päämäärättömästi harhailemaan sinne tänne,
kunnes eräs olennoista tarttui sen käsivarteen.

Nyt lähestyi sitä toinen maassa ryömivistä päistä. "Tämä rykor on
Moakin", se virkkoi. "Minä olen moakilainen. Otan sen." Ja muitta
mutkitta se alkoi kavuta päättömän vartalon raajoja myöten ylöspäin,
käyttäen kuutta lyhyttä hämähäkinjalkaansa ja kaksia vankkoja saksia,
jotka sijaitsivat sen jalkojen etupuolella ja muistuttivat suuresti
Maassa asustavan hummerin saksia, mutta olivat molemmat samankokoiset.
Sillä välin seisoi vartalo toimettoman välinpitämättömänä, ja sen
käsivarret riippuivat velttoina kupeilla. Pää kiipesi olkapäille ja
sijoittui nahkakaulukseen, joka nyt piilotti sen sakset ja jalat.
Melkein heti alkoi ruumiissa näkyä toimeliaan ajattelun merkkejä. Se
kohotti käsiään ja korjasi kauluksen mukavampaan asentoon, otti pään
kämmeniensä väliin ja sijoitti sen paikoilleen, ja liikkuessaan se ei
enää harhaillut päämäärättömästi, vaan asteli varman tietoisesti.

Tyttö katseli kaikkea tätä yhä enemmän ihmeissään. Kun ei yksikään
noakilainen enää nähtävästi halunnut riidellä luudilaisten kanssa
vangin omistamisesta, lähti hänen vangitsijansa taluttamaan häntä
lähimpään torniin. Heitä seurasi useita muita, joista yksi kantoi
irtonaista päätä kainalossaan. Kannettu pää keskusteli sen pään kanssa,
joka oli sitä kantavan olennon olkapäillä. Heliumin Taraa puistatti. Se
oli hirvittävää! Kaikki, mitä hän oli nähnyt näistä kammottavista
olennoista, oli hirvittävää. Ja hän oli niiden vankina, niiden
mielivallassa! Kautta hänen ensimmäisen esi-isänsä varjon! Millä
teollaan hän oli ansainnut näin julman kohtalon?

He seisahtuivat tornin ympärysmuurin juurelle, kunnes yksi seurueesta
aukaisi portin. Sitten he astuivat pihalle, joka tytön kauhuksi oli
täynnä päättömiä ruumiita. Ruumiitonta päätä kantava olento laski nyt
taakkansa maahan, ja se ryömi heti lähellä viruvan ruumiin luokse.
Jotkut päättömät liikkuivat veltosti sinne tänne, mutta tämä oli
alallaan. Se oli naispuolinen. Ryömittyään sen luokse pää sijoittui sen
olkapäille. Samassa ruumis ponnahti keveästi pystyyn. Eräs toinen
pelloilla olleista otuksista toi hihnat ja kauluksen, jotka olivat
olleet pään aikaisemman ruumiin verhona. Uusi ruumis omisti ne nyt, ja
kädet sovittivat ne näppärästi paikoilleen. Olento oli nyt yhtä hyvässä
kunnossa kuin sitä ennen, kun Heliumin Tara oli kaatanut sen entisen
ruumiin maahan ohuella tikarillaan. Mutta oli yksi erotus. Aikaisemmin
se oli ollut miespuolinen -- nyt se oli naispuolinen. Mutta siitä ei
pää näyttänyt välittävän mitään. Heliumin Tara olikin jo kahakan
ja hänestä sukeutuneen riidan aikana pannut merkille, että
sukueroavaisuudet nähtävästi merkitsivät hyvin vähän hänen
vangitsijainsa keskuudessa. Mies- ja naispuoliset olivat olleet samalla
tavoin mukana ajamassa häntä takaa, molemmilla oli samanlaiset
hihnoitukset ja miekat, ja hän oli nähnyt niin hyvin nais- kuin
miespuolistenkin paljastavan aseensa silloin, kun molempien puolueiden
välinen kiista tuntui uhkaavalta.

Tyttö sai vain vähän aikaa tarkkailla pihalla olevia säälittäviä
olioita, sillä hänen vangitsijansa käski toisten palata vainioille ja
vei hänet torniin. He astuivat kolmen metrin levyiseen ja kuuden metrin
pituiseen huoneeseen, jonka toisessa päässä oli ylemmälle tasanteelle
vievät portaat, toisessa aukko samanlaisille, alaspäin johtaville
portaille. Maanpinnan tasalla oleva huone sai kirkasta valoa
peräseinässään olevista ikkunoista, jotka avautuivat tornin keskellä
olevalle sisäpihalle. Tämän pihan seinät näkyivät olevan päällystetyt
tiiliä muistuttavilla, valkeilla, lasipintaisilla levyillä, ja sinne
tulvi huikaisevan kirkasta valoa. Siitä selvisi tytölle heti niiden
lasisärmiöiden tarkoitus, joista kupukatot olivat kokoonpannut. Itse
portaatkin olivat omiaan herättämään huomiota, koska melkein kaikkialla
Barsoomissa käytetään tasaisesti viettäviä käytäviä yhdistämään eri
kerroksia toisiinsa. Erittäinkin on asianlaita sellainen vanhoissa
rakennuksissa ja syrjäisissä seuduissa, joissa ei ole tapahtunut paljon
muutoksia ja ikivanhat tavat ovat säilyneet.

Vangitsija vei Heliumin Taraa portaita alaspäin, yhä alemmaksi
kammioiden kautta, joita kaikkia valaisi sama säihkyvä valolähde.
Silloin tällöin he sivuuttivat vastaantulijoita, ja nämä pysähtyivät
aina tarkastamaan tyttöä ja kyselemään hänen saattajaltaan hänestä.

"En tiedä mitään muuta kuin sen, että hänet tavattiin vainioilta ja
otettiin kiinni taistelun jälkeen, jonka kestäessä hän surmasi kaksi
rykoria ja minä yhden moakilaisen, ja että minä vien hänet Luudille,
jolle hän luonnollisesti kuuluu. Jos Luud haluaa kuulustella häntä, on
se Luudin asia -- eikä minun." Niin hän aina vastasi uteliaille.

Pian he saapuivat huoneeseen, josta lähtevä pyöreä tunneli vei pois
tornista, ja sinne olento saattoi hänet. Tunneli oli läpimitaten vähän
kolmatta metriä, ja sen pohja oli tasoitettu jalkakäytäväksi. Noin
kolmenkymmenen metrin päähän tornista se oli sisustettu samalla
tiilimäisellä aineella kuin tornin valkea sisämuurikin ja sai runsaasti
samasta lähteestä heijastunutta valoa. Siitä eteenpäin se oli
päällystetty erimuotoisilla ja erikokoisilla, sievästi hakatuilla ja
toisiinsa liitetyillä kivillä hyvin kauniin, sekavan mosaiikin tapaan.
He sivuuttivat myöskin haaraantumia ja poikkitunneleja sekä silloin
tällöin aukkoja, joiden läpimitta oli vain kolmisenkymmentä sentimetriä
ja jotka tavallisesti olivat lattian rajassa. Jokaisen tällaisen pienen
aukon yläpuolelle oli maalattu erilainen merkki, kun taas leveiden
tunnelien seinissä oli risteyksissä ja yhtymäkohdissa hieroglyfejä.
Niitä ei tyttö osannut lukea, mutta hän arvasi, että niissä oli
mainittu tunnelien nimet tahi ilmoitukset siitä, mihin ne veivät. Hän
koetti ottaa selvää joistakuista niistä, mutta niissä ei ollut
ainoatakaan hänelle tuttua merkkiä, mikä tuntui omituiselta, sillä
vaikkakin Barsoomin eri kansojen kirjoitetut kielet ovat erilaisia, on
niissä kuitenkin paljon yhteisiä kirjaimia ja sanoja.

Hän oli koettanut keskustella vartijansa kanssa, mutta tämä ei ollut
tuntunut halukkaalta puhelemaan, ja lopulta hän oli luopunut
yrittämästä. Hän oli pannut merkille, ettei saattaja ollut loukannut
häntä millään tavoin eikä myöskään ollut tarpeettoman raaka eikä julma.
Se seikka, että hän oli tikarillaan tappanut kaksi ruumista, ei
nähtävästi ollut nostattanut lainkaan kiukkua eikä kostonhimoa
ruumiiden olkapäillä ratsastavissa kummallisissa päissä -- ei
niissäkään, joiden ruumiit olivat saaneet surmansa. Hän ei
koettanutkaan ymmärtää sitä, koska hän ei voinut arvostella näiden
olentojen päiden ja ruumiiden välisiä omituisia suhteita minkään
aikaisempien kokemustensa nojalla. Tähän saakka ei hänen osakseen
tullut kohtelu ollut omiaan millään tavoin herättämään pelkoa. Ehkäpä
hänelle sittenkin oli ollut onneksi, että hän oli joutunut näiden
eriskummaisten ihmisten käsiin; kenties he sekä suojelisivat häntä
vaaroilta että auttaisivat häntä palaamaan Heliumiin. Hän ei kyllä
saanut mielestään sitä, että he olivat inhoittavia ja kammottavia,
mutta jolleivät he tarkoittaneet hänelle pahaa, saattoi hän ainakin
koettaa sopeutua heidän vastenmieliseen ulkonäköönsä. Toivon elpyessä
reipastui myöskin hänen mielensä, ja pian hän asteli kummallisen
seuralaisensa vierellä melkein hilpeästi. Jopa hän alkoi hyräillä
siihen aikaan Heliumissa suosittua, iloista säveltä. Hänen vierellään
kävelevä olento käänsi ilmeettömät kasvonsa häneen päin.

"Mitä ääntä pidät?" hän tiedusti.

"Hyräilin vain säveltä", vastasi tyttö.

"Hyräilit säveltä", kertasi toinen. "En tiedä, mitä tarkoitat; mutta
tee vieläkin niin; pidän siitä."

Tällä kertaa Tara lauloi sanat, ja hänen kumppaninsa kuunteli
tarkkaavasti. Hänen kasvonilmeistään ei voinut lainkaan huomata, mitä
hänen outorakenteisessa päässään liikkui. Olennon kasvot olivat yhtä
ilmeettömät kuin hämähäkin kasvot ja muistuttivat tytöstä hämähäkkiä.
Taran lopetettua kääntyi mies jälleen hänen puoleensa.

"Se oli toisenlaista", hän virkkoi. "Pidin siitä vieläkin enemmän kuin
edellisestä. Miten se käy?"

"Sehän on laulamista", sanoi tyttö. "Ettekö tiedä, mitä laulu on?"

"En", myönsi mies. "Miten sen teet?"

"Sitä on vaikea selittää", vastasi tyttö, "koska selittäminen
edellyttäisi jonkun verran tietoja sävelistä ja musiikista ja jo
kysymyksesi osoittaa, ettei sinulla ole aavistustakaan niistä."

"Ei olekaan", tunnusti toinen. "En käsitä puhettasi. Mutta selitähän,
miten menettelet!"

"Se on vain ääneni soinnukasta vaihtelua", virkkoi Tara. "Kuuntele!" Ja
hän lauloi taaskin.

"En ymmärrä", tankkasi mies. "Mutta pidän siitä. Osaisitko neuvoa
minuakin laulamaan?"

"En tiedä, mutta mielelläni koetan."

"Saamme nähdä, mitä Luud tekee sinulle", jatkoi saattaja. "Jollei hän
tahdo sinua, pidän minä sinut, ja sinun on opetettava minua
päästelemään tuollaisia ääniä."

Hänen pyynnöstään tyttö alkoi jälleen laulaa, ja he jatkoivat matkaansa
pitkin kiemurtelevaa tunnelia. Sitä valaisivat nyt Taran tuntemien
radiumlamppujen kaltaiset lamput, joita kaikki Baarsoomin kansat
käyttivät ja jotka, sikäli kuin hän tiesi, oli keksitty niin ammoisina
aikoina, että tiedot niiden alkuperästä olivat häipyneet muinaisuuden
hämärään. Ne ovat tavallisesti puolipallon muotoisia, paksusta lasista
valmistettuja lamppuja, ja niihin on sullottu seosta, joka John
Carterin arvelun mukaan varmasti sisältää radiumia. Kupu on sitten
liitetty metallilevyyn, jonka takapuoli on hyvin eristetty, ja koko
koje kiinnitetty sopivaan paikkaan seinään tahi laipioon, jossa se
antaa täyteaineen kokoomuksesta riippuen heikompaa tahi voimakkaampaa
valoa melkeinpä arvaamattoman pitkän ajan.

Edetessään he kohtasivat yhä enemmän tämän maanalaisen maailman
asukkaita, ja tyttö havaitsi, että useilla niistä oli komeammat
metallimerkit ja hihnoitukset kuin pelloilla puuhailleilla
työntekijöillä. Pää ja vartalot olivat hänen mielestään kuitenkin
samanmuotoiset, jopa aivan samanlaiset. Ei kukaan loukannut häntä, ja
vähitellen hänet valtasi melkeinpä riemuisa huojennuksen tunne. Äkkiä
hänen saattajansa poikkesi tunnelin oikeanpuolisessa seinässä olevaan
aukkoon, ja he astuivat avaraan, hyvin valaistuun kammioon.



VIIDES LUKU

Täydelliset aivot


Tytön astuessa huoneeseen kuoli hänen huulillaan värähdellyt laulu
hänen katsettaan kohdanneen kaamean näyn hyydyttämänä. Keskellä kammion
lattiata virui päätön ruumis osittain syötynä, ja pitkin sitä ryömi
puolikymmentä päätä lyhyillä hämähäkkimäisillä jaloillaan, raastaen
naisen lihaa saksillaan ja vieden kappaleet kammottaviin suihinsa. Ne
söivät ihmislihaa -- ja söivät sitä raakana!

Heliumin Tara jäi seisomaan kauhun tyrmistyttämänä ja kääntyi poispäin,
peittäen kasvonsa käsillään.

"Tule", kehoitti hänen vangitsijansa. "Mikä sinun on?"

"Nuo syövät naisen lihaa", supatti tyttö ääni kauhusta väristen.

"Entä sitten?" virkkoi toinen. "Otaksuitko meidän pitävän rykoreja vain
työntekoa varten? Emmehän toki. Hoidettuina ja lihotettuina ne ovat
herkullisia. Ja onnellisia ovatkin niistä ne, joita elätetään
syötäviksi, sillä niitä ei panna koskaan tekemään mitään muuta kuin
syömään."

"Se on kamalaa!" huudahti Tara.

Mies katsoi häntä värähtämättä hetkisen, mutta hänen ilmeettömistä
kasvoistaan ei voinut päättää, tunsiko hän kummastusta, suuttumusta
vaiko sääliä. Sitten hän talutti tytön huoneen läpi, sivuuttaen
hirvittävän näytelmän, Taran kääntäessä katseensa toisaalle. Lattialla
seinävierillä loikoi viisi tai kuusi päätöntä ruumista hihnoitukset
yllään. Tara arvasi, että juhla-aterialla olevat päät olivat jättäneet
ne siihen odottamaan, kunnes niiden palveluksia taaskin tarvittaisiin.
Tämän huoneen seinissä oli lukuisasti pieniä, pyöreitä aukkoja,
jollaisia hän oli huomannut tunnelien eri osissa ja joiden tarkoitusta
hän ei osannut arvata.

He menivät toista käytävää myöten toiseen, edellistä tilavampaan ja
kirkkaammin valaistuun huoneeseen. Siellä oli useita olentoja, joilla
oli sekä pää että vartalo, samalla kun useita päättömiä ruumiita virui
seinävierillä. Tytön vangitsija seisahtui puhuttelemaan muuatta
huoneessaolijoista.

"Etsin Luudia", hän ilmoitti. "Tuon Luudille olennon, jonka vangitsin
vainioilla."

Muut keräytyivät heidän ympärilleen tarkastamaan Heliumin Taraa. Eräs
heistä vihelsi, minkä jälkeen tyttö oppi tietämään jotakin seiniin
tehdyistä aukoista, sillä melkein heti ryömi niistä jättiläismäisten
hämähäkkien tavoin ainakin parikymmentä hirvittävää päätä. Kukin niistä
riensi jonkun lattialla makaavan ruumiin luokse ja sijoittui
paikalleen. Heti alkoivat ruumiit toimia päiden järkiohjauksen mukaan.
Ne nousivat pystyyn, kädet oikoivat nahkakauluksia ja järjestivät
hihnoja. Sitten olennot tulivat Heliumin Taran luokse. Hän pani
merkille, että niiden asu oli upeampi kuin yhdenkään hänen sitä ennen
täällä näkemänsä olion ja arvasi siitä, että he olivat arvokkaampia
kuin toiset. Eikä hän erehtynytkään. Sen osoitti hänen vangitsijansa
käytös. Tämä puhutteli heitä kuten alempi ylempiään.

Monet hänen tarkastelijoistaan tunnustelivat hänen ihoaan, hypistellen
sitä peukalonsa ja etusormensa välissä. Tämä tungetteleminen harmitti
tyttöä. Hän näpsäytti heitä käsille. "Älkää koskeko!" hän kivahti
käskevästi, sillä olihan hän Heliumin prinsessa. Noiden kauheiden
kasvojen ilmeet eivät muuttuneet. Taran oli mahdoton eroittaa, olivatko
olennot suuttuneita vaiko huvitettuja, oliko hänen tekonsa herättänyt
heissä kunnioitusta vaiko halveksumista. Vain yksi heistä puhkesi heti
puhumaan.

"Häntä on lihotettava", virkkoi mies.

Tytön silmät menivät levälleen kauhusta. Hän pyörähti vangitsijansa
puoleen. "Aikovatko nuo hirvittävät otukset syödä minut?" hän huudahti.

"Se on Luudin määräysvallassa", vastasi saattaja, kallistuen sitten
niin, että hänen suunsa oli lähellä tytön korvaa. "Lauluksi nimittämäsi
ääni miellytti minua", hän kuiskutti, "ja palkkioksi siitä varoitan
sinua ärsyttämästä näitä kaldaneja. He ovat hyvin mahtavia. Luud
kuuntelee heidän sanojaan. Älä moiti heitä hirvittäviksi. He ovat hyvin
komeita. Katsohan heidän ihailtavia hihnoituksiaan, heidän kulta- ja
jalokivikorujaan!"

"Kiitos!" sanoi Tara. "Nimitit heitä kaldaneiksi. Mitä se merkitsee?"

"Me olemme kaikki kaldaneja", selitti mies.

"Myöskin sinä?" Tyttö osoitti häntä, suunnaten hoikan sormensa hänen
rintaansa kohti.

"Ei, ei tämä", vastasi toinen, koskettaen ruumistaan. "Tämä on rykor.
Mutta tämä" -- hän kosketti päätään -- "on kaldane. Kaikkea ohjaavat
aivot, järki, hengen voima. Rykor" -- hän osoitti ruumistaan -- "on
mitätön. Se ei ole edes niin arvokas kuin hihnoituksemme jalokivet;
niin, ei edes hihnoituksenkaan arvoinen. Se on liikeneuvomme. Tosin
meidän kävisi vaikeaksi tulla toimeen ilman sitä; mutta sen arvo on
vähäisempi kuin hihnoituksen tai jalokivien, koska sen hankkiminen on
helpompi." Hän kääntyi jälleen muiden kaldanein puoleen. "Suvaitsetteko
ilmoittaa Luudille, että olen täällä?" hän tiedusti.

"Sept meni jo Luudin puheille. Hän ilmoittaa sinut", vastasi heistä
muuan. "Mistä löysit tämän rykorin ja tämän kummallisen kaldanen, joka
ei kykene irtautumaan?"

Tytön saattaja kertoi taaskin, miten vangitseminen oli käynyt. Hän
selosti kaikki tapahtumat sellaisinaan ja kaunistelematta; hänen
äänensä oli yhtä ilmeetön kuin hänen kasvonsakin olivat; ja hänen
kertomustaan kuunneltiin samalla tavoin kuin se esitettiinkin. Näillä
olennoilla ei näyttänyt olevan lainkaan tunteita, ei ainakaan niiden
ilmaisemiskykyä. Oli mahdoton päätellä, minkä vaikutuksen selostus teki
heihin tahi kuulivatko he edes sitä. Heidän ulkonevat silmänsä
tuijottivat hievahtamatta, ja heidän suulihaksensa supistuivat ja
venyivät silloin tällöin. Tottumus ei saanut tytön heitä kohtaan
tuntemaa kauhua lieventymään. Kuta enemmän hän heitä näki, sitä
inhoittavammilta he tuntuivat. Usein vavahti hänen ruumiinsa
suonenvedontapaisesti, kun hän katseli kaldaneja, mutta kun hänen
katseensa siirtyi kauniisiin ruumiisiin ja hän sai hetkiseksi
tungetuksi päät pois mielestään, vaikutti se rauhoittavasti ja
virkistävästi, vaikkakin ruumiit viruessaan lattialla olivat täysin
yhtä kammottavia kuin ruumiiden olkapäillä olevat päät. Mutta
kaameinta, kammottavinta oli nähdä päiden ryömivän hämähäkinjaloillaan.
Heliumin Tara oli varma siitä, että hän kirkuisi, jos joku niistä
tulisi hänen likelleen ja koskettaisi häntä, ja jos taas joku koettaisi
kavuta hänen jäsenilleen -- huu! -- se ajatuskin pyörrytti.

Sept palasi huoneeseen. "Luud tahtoo nähdä sinut ja vangin. Tulkaa!"
hän käski ja kääntyi kammion vastaisessa seinässä olevalle ovelle.
"Mikä on nimesi?" Hän kohdisti kysymyksensä tytön saattajalle.

"Olen Ghek, Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja", vastasi mies.

"Entä hänen?"

"En tiedä."

"Eipä väliä. Tulkaa!"

Heliumin Taran ylimykselliset kulmakarvat kohosivat. Eipä väliä,
tosiaankin! Ei väliä, kuka hän oli, Heliumin prinsessa, Barsoomin
sotavaltiaan ainoa tytär!

"Malttakaahan!" hän huudahti. "On paljonkin väliä sillä, kuka olen. Jos
aiotte viedä minut jedinne luokse, voitte ilmoittaa Heliumin prinsessa
Taran, Barsoomin sotavaltiaan John Carterin tyttären."

"Pysy hiljaa!" komensi Sept. "Puhu silloin, kun sinua puhutellaan!
Seuratkaa minua!"

Heliumin Tara oli melkein tukehtua kiukkuunsa. "Tule!" kehoitti Ghek,
tarttuen hänen käsivarteensa, ja Heliumin Tara lähti. Hän oli pelkkä
vanki. Hänen asemansa ja arvonimensä eivät tehonneet vähääkään näihin
epäinhimillisiin hirviöihin. Hänet vietiin lyhyttä S:n muotoista
käytävää myöten kammioon, jonka seinät olivat yltyleensä päällystetyt
samalla valkealla, tillimäisellä aineella kuin valomuurien sisäpinta.
Lattian rajassa oli seinissä useita pyöreitä aukkoja, jotka kuitenkin
olivat suuremmat kuin hänen aikaisemmin näkemänsä samanlaiset reiät.
Useimmat näistä aukoista olivat suljetut ja sinetöidyt. Suoraan
sisäänkäytävän vastapäätä oli niistä yksi, kultapuitteinen, ja sen
yläpuolella omituinen, samasta kalliista metallista upotettu merkki.

Sept ja Ghek pysähtyivät ovelle tytön kahden puolen, ja kaikki kolme
seisoivat äänettöminä, silmäillen vastaisessa seinässä olevaa aukkoa.
Sen vieressä lattialla virui jättiläiskokoinen, miespuolinen päätön
vartalo, ja sen kummallakin puolen seisoi runsaasti aseistettu soturi
paljas miekka kädessään. He saivat odottaa ehkä noin viisi minuuttia;
sitten ilmestyi aukkoon jotakin. Ensin näyttäytyi pari isoja saksia, ja
heti senjälkeen kömpi esille kamalannäköinen, tavattoman iso kaldane.
Se oli toista vertaa kookkaampi kuin ainoakaan Taran siihen saakka
näkemä, ja sen ulkomuoto oli äärettömän paljon hirvittävämpi. Toisten
iho oli sinertävän harmaa -- tämä oli hieman sinertävämpi, ja sen
silmien samoin kuin suun ympärillä oli vaaleita ja tulipunaisia
viiruja. Kummastakin sieraimesta lähti valkoinen ja toinen tulipunainen
viiru vaakasuorasti ulospäin poikki kasvojen.

Ei kukaan hiiskahtanut eikä liikahtanut. Olio ryömi pitkänään loikovan
vartalon luokse ja sijoittui sen olkapäiden väliin. Sitten pään ja
vartalon muodostama olento nousi pystyyn ja lähestyi tyttöä.
Silmäiltyään häntä kuvatus puhutteli hänen vangitsijaansa.

"Oletko Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja?" se kysyi.

"Kyllä, Luud; nimeni on Ghek."

"Kerro minulle, mitä tiedät tästä!" Kuulustelija nyökkäsi Heliumin
Taraan päin.

Ghek noudatti käskyä, ja sitten tiedusti Luud tytöltä:

"Mitä tekemistä sinulla on Bantoomin alueella?"

"Minut toi tänne ankara myrsky, joka rikkoi lentokoneeni ja kiidätti
minut minulle outoihin seutuihin. Tulin yöllä laaksoon saadakseni
ravintoa ja juomaa. Sitten saapuivat banthit ja hätyyttivät minut
etsimään turvaa puusta. Kun aioin poistua laaksosta, otti väkesi minut
kiinni. En tiedä, minkä tähden he minut pidättivät. En tehnyt mitään
pahaa. Pyydän teitä vain sallimaan minun poistua rauhassa."

"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan",
vastasi Luud.

"Mutta kansani ei ole sodassa teitä vastaan. Olen Heliumin prinsessa;
äitini isoisä oli jeddak, hänen isänsä jed, isäni koko Barsoomin
sotavaltias. Teillä ei ole oikeutta pidättää minua ja vaadin teitä
vapauttamaan minut heti."

"Ei kukaan, joka on saapunut Bantoomiin, poistu sieltä milloinkaan",
toisti Luud ilmeettömästi. "En tiedä mitään mainitsemistasi Barsoomin
alemmista olennoista. On olemassa vain yksi kehittynyt rotu --
bantoomilaiset. Koko luonto on heitä varten. Sinä saat osaltasi
palvella heitä, mutta et vielä -- olet liian laiha. Meidän on
lihotettava häntä jonkun verran. Sept. Olen kyllästynyt rykoreihin.
Kenties tässä on toisenlainen maku. Banthit ovat liian pahanmakuisia,
ja laaksoomme tulee harvoin mitään muita otuksia. Ja sinä, Ghek, saat
palkkion. Ylennykseksi siirrän sinut vainioilta käytäviin. Tästä
lähtien saat olla aina maan alla, mihin kaikki bantoomilaiset pyrkivät.
Enää sinun ei tarvitse sietää inhoittavan auringon paahdetta, katsella
kammottavaa taivasta tai maanpintaa rumentavia kasveja. Toistaiseksi on
sinun hoidettava tätä minulle tuomaasi oliota ja huolehdittava siitä,
että se nukkuu ja syö -- mutta ei tee mitään muuta. Ymmärrätkö, Ghek?
Ei mitään muuta!"

"Ymmärrän, Luud", vastasi toinen.

"Vie se pois!" komensi olento.

Ghek kääntyi ja talutti Taran huoneesta. Tyttöä kauhistutti, kun hän
ajatteli häntä odottavaa kohtaloa, jota hänen näytti olevan mahdoton
välttää. Oli liiankin ilmeistä, ettei näillä olennoilla ollut lempeitä
eikä ritarillisia tunteita, joihin hän voisi vedota, eikä hän voinut
uskoa kykenevänsä karkaamaan heidän maanalaisten käytäviensä sekavista
sokkeloista.

Vastaanottohuoneen ulkopuolella riensi Sept heidän luokseen ja
keskusteli vähän aikaa Ghekin kanssa. Sitten Taran hoitaja saattoi
häntä sekavasti mutkittelevia tunneleja pitkin, kunnes he tulivat
pieneen kammioon.

"Meidän on toistaiseksi jäätävä tänne. Luud ehkä lähettää toistamiseen
noutamaan sinut luokseen. Jos hän tekee sen, ei sinua otaksuttavasti
lihoteta -- hän käyttää sinua toiseen tarkoitukseen." Tytön
mielenrauhalle oli onneksi, ettei hän käsittänyt miehen tarkoitusta.
"Laula minulle!" pyysi Ghek äkkiä.

Heliumin Tara ei ollut lainkaan laulutuulella, mutta siitä huolimatta
hän lauloi, sillä saattoihan hän aina toivoa pääsevänsä karkaamaan, jos
vain saisi siihen tilaisuuden, ja jos hän voittaisi jonkun näistä
olennoista ystäväkseen, parantuisivat hänen mahdollisuutensa sitä
mukaa. Koko tämän koettelemuksen ajan, sillä sellaiseksi laulaminen
koitui liikarasittuneelle tytölle, silmäili Ghek häntä hievahtamatta.

"Se on ihmeellistä", hän ihasteli tytön vaiettua. "Mutta en virkkanut
siitä mitään Luudille. Huomasitko, etten ilmaissut sitä Luudille? Jos
hän olisi saanut sen tietää, olisi hän käskenyt sinun laulaa hänelle,
ja sitten olisi sinua säilytetty hänen luonaan, jotta hän voisi kuulla
sinun laulavan, milloin haluaisi. Mutta nyt saan minä pitää sinut
luonani koko ajan."

"Mistä tiedät, että hän pitäisi laulustani?" kysyi tyttö.

"Hänen täytyisi pitää siitä", vastasi Ghek. "Jos minä pidän jostakin,
täytyy hänenkin siitä pitää, sillä emmekö ole samanlaisia -- me
kaikki?"

"Minun rotuni ihmiset eivät pidä samoista asioista", huomautti Tara.

"Kuinka kummallista!" ihmetteli Ghek. "Kaikista kaldaneista ovat samat
seikat joko mieluisia tai vastenmielisiä. Jos keksin jotakin uutta,
josta pidän, tiedän kaikkien kaldanein pitävän siitä. Siitä syystä
tiedän, että Luud pitäisi sinun laulustasi. Me näet olemme kaikki
täsmälleen samanlaisia."

"Mutta sinä et ole samannäköinen kuin Luud", sanoi tyttö.

"Luud on kuningas. Hän on isompi ja hänen merkkinsä ovat komeammat.
Mutta muutoin olemme aivan samanlaiset. Ja eikö se ole luonnollista?
Onhan se muna, josta minä kehityin, lähtöisin Luudista."

"Mitä!" kummasteli tyttö. "En ymmärrä sinua."

"Niin", selitti Ghek, "olemme kaikki kehittyneet Luudin munista samoin
kuin kaikki moakilaiset Moakin munista."

"Ahaa!" äänsi Heliumin Tara, luullen käsittävänsä. "Tarkoitat siis,
että Luudilla on monta vaimoa ja että sinä olet jonkun hänen vaimonsa
jälkeläinen."

"En suinkaan, en sinne päinkään", vastasi Ghek. "Luudilla ei ole yhtään
vaimoa. Hän munii itse munat. Sinä et sitä ymmärrä."

Heliumin Tara myönsi, ettei hän tajunnut.

"Koetan siis selittää sen sinulle", virkkoi Ghek, "jos lupaat laulaa
minulle myöhemmin."

"Minä lupaan", vakuutti tyttö.

"Me emme ole samanlaisia kuin rykorit", alkoi mies. "Ne ovat alempia
olentoja samoin kuin sinä ja banthit ja muut sellaiset. Me olemme
sukupuolettomia -- kaikki muut paitsi kuningastamme, joka on
kaksisukupuolinen. Hän synnyttää paljon munia, joista me, työntekijät
ja soturit, kehitymme. Ja jokaisessa tuhannessa munassa on yksi
kuningasmuna, josta kehittyy kuningas. Panitko merkille sinetöidyt
aukot siinä huoneessa, jossa näit Luudin? Kuhunkin niihin salvattuna on
kuningas. Jos joku niistä pääsisi vapaaksi, karkaisi hän Luudin
kimppuun ja koettaisi surmata hänet; jos se hänelle onnistuisi, olisi
meillä uusi kuningas, mutta muutoin jäisi kaikki ennalleen. Hänen
nimensä olisi Luud, ja kaikki jatkuisi entiseen tapaansa, sillä emmekö
ole kaikki samanlaisia? Luud on elänyt kauan ja synnyttänyt useita
kuninkaita, minkä vuoksi hän jättää eloon niistä vain harvoja, jotta
hänellä olisi seuraaja kuolemansa jälkeen. Muut hän tappaa."

"Miksi hän säästää useampia kuin yhden?" kysyi tyttö.

"Joskus sattuu tapaturmia", selitti Ghek, "niin että kaikki pesäkunnan
tallettamat kuninkaat saavat surmansa. Sellaisessa tapauksessa
noudetaan uusi kuningas naapuriyhdyskunnasta."

"Oletteko te kaikki Luudin lapsia?" tiedusti Tara.

"Kaikki muut paitsi muutamia harvoja, jotka ovat kehittyneet
aikaisemman kuninkaan munista kuten Luudkin. Mutta Luud on ollut
pitkäaikainen, eikä muita ole enää monta elossa."

"Onko ikänne yleensä pitkä vaiko lyhyt?" kysyi Tara.

"Hyvin pitkä."

"Entä rykorit? Elävätkö nekin kauan?"

"Eivät. Rykorit elävät ehkä kymmenen vuotta", vastasi Ghek, "jos
pysyvät voimakkaina ja käyttökelpoisina. Kun ne joko vanhuuden tai
sairauden tähden käyvät hyödyttömiksi, jätämme ne vainioille, ja
banthit käyvät yöllä ne noutamassa."

"Kuinka hirveätä!" huudahti tyttö.

"Hirveätä?" kertasi mies. "Minusta siinä ei ole mitään hirveätä.
Rykorit ovat pelkkiä aivottomia lihasmöhkäleitä. Ne eivät näe, eivät
kuule eivätkä tunne. Ne tuskin osaavat liikkua ilman meitä. Jollemme
antaisi niille ruokaa, kuolisivat ne nälkään. Niitä ei kannata sääliä
niinkään paljoa kuin nahkahihnojamme. Itsekseen ne eivät kykene muuhun
kuin ottamaan ruokaa altaasta ja viemään sen suuhunsa, mutta meidän
ohjaaminamme -- katsohan niitä!" Ja kopeasti hän näytteli jalomuotoista
vartaloa, joka häntä kantoi ja josta uhkui elinvoimaa, tarmoa ja
tuntoa.

"Miten se käy?" ihmetteli Heliumin Tara. "En käsitä sitä ollenkaan."

"Minä näytän sen sinulle", sanoi Ghek ja laskeutui pitkäkseen
lattialle. Sitten hän irtautui vartalosta, joka jäi virumaan
paikoilleen elottoman näköisenä. Hämähäkinjaloillaan hän ryömi tyttöä
kohti. "Katsos nyt!" hän kehoitti. "Näetkö tätä?" Hän ojensi päänsä
takaosassa sijaitsevaa tuntosarvilta näyttävää kimppua. "Rykorin suun
takana, selkärangan yläpään kohdalla on aukko. Siihen pistän
tuntosarveni ja tartun niillä selkäytimeen. Heti on rykorin jokainen
lihas määräysvallassani -- siitä tulee ruumiini, joka tottelee minua,
kuten sinä ohjaat oman ruumiisi lihasten liikkeitä. Minä tunnen kaikki,
mitä rykor tuntisi, jos sillä olisi pää ja aivot. Jos sitä koskee,
kärsisin minä, jos jäisin sen yhteyteen. Mutta samassa kun rykorimme
vahingoittuu tai sairastuu hylkäämme sen ottaaksemme uuden. Samoin kuin
kärsisimme rykorien ruumiillisista vammoista aiheutuvat tuskat,
nautimme niiden ruumiillisista nautinnoista. Kun sinun ruumiisi väsyy,
et kykene juuri mihinkään; kun se on sairas, olet sinäkin sairas; jos
se tapetaan, kuolet sinäkin. Sinä olet tylsän lihas-, luu- ja
verirykelmän orja. Sinun ruumiisi ei ole sen ihmeellisempi kuin banthin
ruho. Vain aivosi nostavat sinut banthin yläpuolelle, mutta aivojasi
sitovat ruumiisi rajoitukset. Niin ei ole meidän laitamme. Meissä ovat
aivot kaikki kaikessa. Yhdeksänkymmentä sadasosaa tilavuudestamme on
aivoja. Meillä on perin yksinkertaiset elimet, ja ne ovat hyvin pienet,
sillä niiden ei tarvitse olla mukana huoltamassa monimutkaista hermo-,
lihas- ja luukoneistoa. Meillä ei ole keuhkoja, sillä emme tarvitse
ilmaa. Syvällä niiden tasanteiden alapuolella, joihin voimme viedä
rykorit, on tavattoman laaja käytäväverkko, jossa kaldane elää
todellisen elämänsä. Siellä kuolisi ilmaa hengittävä rykor kuten
sinäkin kuolisit. Sinne olemme panneet varastoon suunnattomia
ravintomääriä ilmanpitävästi suljettuihin kammioihin. Ne riittävät
ikuisiksi ajoiksi. Syvällä maanpinnan alapuolella on vettä, joka säilyy
siellä lukemattomia ajanjaksoja sen jälkeen, kun pintavesi on loppunut.
Valmistaudumme sen ajan varalle, jonka varmasti tiedämme tulevan --
jolloin Barsoomin ilmakehän viimeisetkin rippeet on kulutettu --
jolloin vesi ja ravinto ovat lopussa. Meidät on luotu sitä tarkoitusta
varten, ettei tähdeltämme katoaisi luonnon jumalallisin luomus --
täydelliset aivot."

"Mutta mikä tarkoitus teillä voi sitten olla, kun se aika tulee?" kysyi
tyttö.

"Sinä et sitä ymmärrä", sanoi Ghek. "Se on liian ylevää tajuttavaksesi,
mutta minä koetan selittää. Barsoom, kuut, aurinko ja tähdet on luotu
yhtä ainoata tarkoitusta varten. Ajan alusta saakka on luonto
työskennellyt ankarasti tämän tarkoituksen saavuttamiseksi. Ihan alussa
oli olioita, jotka elivät, mutta joilla ei ollut aivoja. Vähitellen
kehittyi surkean vähäisiä hermoja ja mitättömän pieniä aivoja. Kehitys
jatkui. Me olemme sen korkein aste. Mutta jotkut meistä uskovat, että
on vieläkin askel ylöspäin -- että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa
rotumme kehittyy yliolioiksi -- pelkiksi aivoiksi. Painajaisen
tapaisena lisäkkeenä olevat jalat, sakset ja muut elimet katoavat.
Tulevaisuuden kaldanessa ei ole mitään muuta kuin laajat aivot.
Kuurona, mykkänä ja sokeana se lepää salaisessa holvissaan syvällä
Barsoomin uumenissa -- vain pelkkinä laajoina, ihmeellisinä, kauniina
aivoina, joiden ikuista ajattelua ei mikään häiritse."

"Tarkoitatko, että ne vain lepäävät ja ajattelevat?" tiedusti Tara.

"Juuri niin!" huudahti Ghek. "Voiko mikään olla ihastuttavampaa?"

"Kyllä", vastasi tyttö. "Tiedän hyvin paljon, äärettömän paljon
ihastuttavampaa."



KUUDES LUKU

Kauhun kourissa


Olennon puheet antoivat Heliumin Taralle ajattelemisen aihetta. Hänelle
oli opetettu, että jokaisella luodulla oliolla oli joku hyödyllinen
tarkoitus, ja hän koetti tunnollisesti sovittaa kaldanea oikealle
paikalleen maailmankaikkeuden järjestelmään. Hän oli varma, että sillä
täytyi olla oma paikkansa, mutta hän ei voinut älytä, missä se paikka
oli. Hänen oli luovuttava yrittämästäkin. Kaldaneista johtui hänen
mieleensä pieni ryhmä heliumilaisia, jotka olivat vannoneet
kieltäytyvänsä elämän nautinnoista hankkiakseen tietoja. He
suhtautuivat koko lailla ylimielisesti niihin, joita eivät pitäneet
yhtä viisaina. Taraa hymyilytti, kun hän muisti, mitä hänen isänsä oli
kerran heistä huomauttanut; John Carter oli sanonut, että jos joku
heistä sattuisi pudottamaan itserakkautensa ja se särkyisi, pitäisi
Heliumia savuttaa kokonainen viikko. Hänen isänsä piti normaalisista
ihmisistä -- ihmiset, jotka tiesivät liian vähän, ja ihmiset, jotka
tiesivät liian paljon, olivat molemmat yhtä kiusallisia. Heliumin Tara
oli tässä suhteessa isänsä kaltainen, sekä tervejärkinen että
normaalinen.

Ottamatta huomioon hänen omaa vaarallista asemaansa oli tässä
kummallisessa maailmassa hänestä paljon mielenkiintoista. Rykorit
herättivät kovasti hänen sääliään ja panivat hänet ankarasti pohtimaan.
Miten ja millaisesta alkumuodosta ne olivat kehittyneet? Hän tiedusti
sitä Ghekiltä.

"Kun laulat minulle vielä, niin kerron sen sinulle", vastasi mies. "Jos
Luud sallisi minun pitää sinut, et kuolisi koskaan. Säilyttäisin sinut
aina laulamassa itselleni."

Tyttöä ihmetytti se, että hänen äänensä vaikutti niin voimakkaasti
tuohon olentoon. Noissa tavattoman laajoissa aivoissa oli joku jänne,
jonka sävelet panivat värähtelemään. Se oli ainoa rengas yhdistämässä
häntä näihin aivoihin, kun ne olivat erillään rykorista. Rykoria
hallitessaan niillä saattoi olla muitakin inhimillisiä vaistoja, mutta
niiden ajatteleminenkin kammotti häntä. Laulettuaan hän jäi odottamaan,
että Ghek alkaisi puhua. Mies oli pitkän aikaa vaiti, vain tarkastaen
häntä kamalilla silmillään.

"Eiköhän", hän virkkoi vihdoin, "olisi hauska kuulua teidän rotuunne?
Laulatteko te kaikki?"

"Melkein kaikki, ainakin jonkun verran", vakuutti tyttö, "mutta teemme
paljon muutakin mielenkiintoista ja huvittavaa. Me tanssimme, leikimme,
teemme työtä, rakastamme ja joskus taistelemme, sillä olemme
soturirotu."

"Rakastatte", kertasi kaldane. "Luultavasti käsitän tarkoituksesi.
Mutta onneksi olemme me tunteettomia -- ollessamme irrallamme. Rykoria
vallitessamme -- niin, silloin on kokonaan toista, ja kuunnellessani
lauluasi ja katsellessasi kaunista ruumistasi ymmärrän, mitä tarkoitat
rakkaudella. Voisin rakastaa sinua."

Tyttö peräytyi kauemmaksi hänestä. "Lupasit kertoa minulle rykorien
alkuperästä", hän muistutti.

"Aikakausia sitten", aloitti Ghek, "olivat ruumiimme kookkaammat ja
päämme pienemmät. Jalkamme olivat hyvin heikot, emmekä jaksaneet
kävellä nopeasti emmekä kauan. Oli neljällä jalalla liikkuva, typerä
eläin. Se majaili maaonkaloissa, joihin se kantoi ruokansa, ja me
kaivoimme käytäviämme niihin onkaloihin ja söimme sen keräämää
ravintoa. Mutta se ei hankkinut riittävästi kaikille -- itselleen ja
kaikille niille kaldaneille, jotka elivät sen kustannuksella, joten
meidän oli lähdettävä ulkosalle saamaan ruokaa. Se oli raskasta puuhaa
heikoille jaloillemme. Silloin aloimme ratsastaa näiden alkuperäisten
rykorien selässä. Vihdoin -- siihen kului epäilemättä monia miespolvia
-- kaldanet keksivät keinot ohjatakseen rykoreja, kunnes viimemainitut
lopulta olivat täydelleen riippuvaisia isäntiensä ylemmistä aivoista,
jotka ohjasivat niitä hakemaan ravintoa. Ajan vieriessä kävivät
rykorien aivot yhä pienemmiksi. Niiden korvat kuihtuivat, samoin
silmät, sillä enää ne eivät niitä tarvinneet -- kaldanet kuulivat ja
näkivät niiden puolesta. Samoin rykorit asteittain alkoivat kävellä
takajaloillaan, jotta kaldanet voisivat nähdä kauemmaksi. Aivojen
supistuessa kutistui pääkin. Ainoa pään elin, jota käytettiin, oli suu,
ja niinpä se yksin on jäänyt jäljelle. Silloin tällöin joutui
esi-isiemme käsiin punaisen rodun jäseniä. Kaldanet oivalsivat, kuinka
paljon kauniimpi ja edullisempi luonnon punaiselle rodulle antama muoto
oli kuin rykorien kehittymässä oleva vartalo. Älykkään ristisiitoksen
avulla saatiin nykyiset rykorit. Ne ovat kuin ovatkin yksinomaan
kaldanein ylivoimaisen järjen tuotteita -- ne ovat ruumiimme, joille
saamme tehdä mitä haluamme, kuten te saatte menetellä mielenne mukaan
omiin ruumiisiinne nähden. Mutta meillä on se etu, että meillä on
ruumiita rajaton määrä. Etkö toivoisi olevasi kaldane?"

Kuinka kauan Heliumin Taraa säilytettiin maanalaisessa kammiossa, siitä
hänellä ei ollut aavistustakaan. Se aika tuntui hyvin pitkältä. Hän
söi, nukkui ja silmäili päättymättömiä olentojonoja, joita meni hänen
vankilansa sisäänkäytävän ohitse. Alaspäin laskeutui kuormitettu jono,
vieden ylhäältä ruokaa, ruokaa, yhä vain ruokaa. Toinen jono palasi
tyhjin käsin. Ne nähdessään Tara tiesi, että ylhäällä oli päivä. Kun
niitä ei näkynyt, tiesi hän, että oli yö ja että banthit raatelivat
niitä rykoreja, jotka oli edellisenä päivänä jätetty oman onnensa
nojaan pelloille. Hän alkoi kalveta ja laihtua. Hän ei pitänyt hänelle
annetusta ravinnosta -- se ei sopinut hänen kaltaisilleen -- eikä hän
lihomisen pelosta syönyt kovin paljon maukastakaan ruokaa. Lihavuudella
oli täällä uusi merkitys -- peloittava merkitys.

Ghek huomasi, että hän laihtui ja kalpeni, ja puhui hänelle siitä. Tara
selitti, ettei hän voinut viihtyä maan alla -- että hänen täytyi saada
raitista ilmaa ja auringon paistetta; muutoin hän kuihtuisi ja kuolisi.
Ilmeisesti Ghek kertoi siitä kuninkaalleen, sillä pian sen jälkeen hän
ilmoitti tytölle kuninkaan määränneen hänet säilytettäväksi tornissa,
ja sinne hänet siirrettiin. Hän oli hartaasti toivonut, että juuri se
olisi hänen ja Ghekin välisen keskustelun seuraus. Jo auringon
näkeminenkin oli jotakin, mutta nyt heräsi hänen rinnassaan toive, jota
hän ei ollut rohjennut ajatellakaan ollessaan synkeissä sokkeloissa,
joista hän ei ikinä olisi osannut ulkoiseen maailmaan. Nyt hänellä oli
hiukkasen toivon aihetta. Ainakin hän näkisi kummut, ja kun hän kerran
ne näkisi, niin eikö hänelle saattaisi tarjoutua tilaisuus päästä
niille? Jospa hän vain saisi kymmenen minuuttia -- vain kymmenen
lyhyttä minuuttia! Lentokone oli vielä siellä -- siitä hän oli varma.
Vain kymmenen minuuttia, ja hän olisi pelastunut -- ikiajoiksi
pelastunut tästä hirveästä paikasta. Mutta päivät vierivät, eikä hän
jäänyt koskaan yksikseen, ei viideksikään minuutiksi.

Usein hän tuumi karkaamista. Jollei olisi ollut bantheja, olisi se
ollut helppo toteuttaa yöllä. Yöksi Ghek aina irtautui ruumiistaan ja
vaipui jonkunlaiseen torkkumistilaan. Uneksi sitä ei voinut sanoa,
ainakaan se ei siltä näyttänyt, sillä hänen luonnottomat silmänsä
pysyivät muuttumattomina: mutta hän pysyi hiljaa alallaan nurkassa.
Tuhansia kertoja Heliumin Tara suoritti karkaamisen mielessään. Hän
syöksähtäisi rykorin luokse ja tempaisi sen hihnoituksessa riippuvan
miekan. Ennen kuin Ghek aavistaisi hänen tarkoitustaan, olisi hän
tehnyt sen, ja ennen kuin kaldane ennättäisi hälyttää, iskisi hän
säilän tuohon kamalan näköiseen päähän. Muutamassa minuutissa hän olisi
muurin ympäröimällä pihalla. Rykorit eivät osaisi pysäyttää häntä,
sillä niillä ei ollut aivoja ilmaisemassa niille, että hän aikoi
karata. Hän oli ikkunasta tarkkaillut pihalta vainioille vievän portin
avaamista ja sulkemista ja tiesi, miten isoa salpaa liikuteltiin. Hän
menisi ulos portista ja rientäisi nopeasti kummulle. Se oli niin
lähellä, ettei häntä saavutettaisi. Kaikki oli niin helppoa! Se olisi
ollut helppoa, jollei olisi ollut bantheja! Yöllä bantheja ja päivällä
työntekijöitä pelloilla. Teljettynä torniin ja saamatta tarpeellista
liikuntoa ja sopivaa ravintoa Tara ei voimistunut, kuten hänen
vangitsijansa toivoivat. Ghek haastatteli häntä, koettaen saada
selville, miksi hän ei lihonut ja pyöristynyt, ei näyttänyt edes
niinkään reippaalta kuin joutuessaan vangiksi. Hänen huolestumisensa
aiheutui Luudin uudistuneista tiedusteluista ja herätti vihdoin tytön
mielessä suunnitelman, jolla hän ehkä saattoi hankkia itselleen uuden
karkaamistilaisuuden.

"Olen tottunut kävelemään raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa",
sanoi Tara Ghekille. "En voi tulla samanlaiseksi, kuin ennen olin, jos
minun on aina oltava suljettuna tähän yhteen kammioon, hengittäen
pilaantunutta ilmaa ja saamatta ruumiinliikettä. Päästäkää minut joka
päivä auringon paisteessa vainioille kävelemään! Sitten minusta
varmasti tulee komea ja lihava."

"Sinä karkaisit", huomautti Ghek.

"Mutta miten voisin karata, jos sinä olisit aina seurassani?" kysyi
tyttö. "Ja jos haluaisinkin karata, niin minne voisin mennä? En edes
tiedä, missä päin Helium on. Sen täytyy olla hyvin kaukana. Jo
ensimmäisenä yönä joutuisin banthien käsiin, eikö niin?"

"Niin joutuisit", myönsi Ghek. "Tiedustan sitä Luudilta."

Seuraavana päivänä hän ilmoitti Luudin käskeneen, että tyttö oli
vietävä vainioille. Hän muka koettaisi sitä kerran nähdäkseen,
voimistuisiko vanki.

"Jollet liho, noudattaa hän sinut sittenkin", hän selitti, "mutta ei
käytä sinua ravinnoksi."

Heliumin Taraa puistatti.

Sinä ja useina seuraavina päivinä hänet vietiin tornista pihan läpi
pelloille. Hän etsi aina valppaasti karkaamistilaisuutta, mutta Ghek
oli alituisesti ihan hänen vierellään. Häntä ei kuitenkaan estänyt
yrittämästä siinä määrin miehen läsnäolo kuin se seikka, että aina oli
paljon työväkeä hänen ja niiden kumpujen välillä, joilla hänet
lentokoneensa oli. Ghekin käsistä hänen olisi ollut helppo pujahtaa,
mutta toisia oli liian paljon. Ja eräänä päivänä sitten Ghek
saattaessaan häntä jaloittelemaan ilmoitti, että se oli viimeinen
kerta.

"Tänä iltana sinun on mentävä Luudin puheille", hän virkkoi. "Se
pahoittaa mieltäni, koska en enää saa kuulla lauluasi."

"Tänä iltana!" Tytön ääni tuskin kuului ja värisi kauhusta.

Hän vilkaisi hätäisesti kummuille päin. Ne olivat niin lähellä! Mutta
välillä olivat ainaiset työntekijät; niitä oli kenties parikymmentä.

"Kävellään tuonne!" hän ehdotti, osoittaen heihin päin. "Haluaisin
nähdä, mitä he puuhailevat."

"Sinne on liian pitkä matka", esteli Ghek. "Minua vaivaa aurinko. On
paljon viihtyisämpää täällä, missä voi seisoa tämän puun siimeksessä."

"No niin", virkkoi tyttö. "Jää sinä sitten tänne, ja minä käyn tuolla.
Siihen en tarvitse kuin hetkisen."

"Ei", vastasi Ghek. "Tulen mukaasi! Tahtoisit karata. Mutta se ei
onnistu."

"Karkaaminenhan on mahdotonta", huomautti Tara.

"Tiedän sen", myönsi Ghek, "mutta saattaisit koettaa. En halua sinun
yrittävän. Ehkä meidän on paras heti palata torniin. Minulle kävisi
huonosti, jos sinä pääsisit karkuun."

Heliumin Tara oivalsi viimeisen tilaisuuden lipuvan käsistään. Tämän
päivän jälkeen ei hänellä enää olisi mahdollisuutta. Hän mietti jotakin
tekosyytä houkutellakseen vartijansa edes vähän lähemmäksi kumpuja.

"Paljoa en haluakaan", hän sanoi. "Tänä iltana pyydät minua laulamaan
itsellesi. Se on viimeinen kerta. Jollet salli minun mennä katsomaan,
mitä nuo kaldanet tekevät, en enää laula sinulle."

Ghek epäröi. "Sitten pidän sinua koko ajan kiinni käsivarresta", hän
virkkoi.

"Pidä toki, jos tahdot!" suostui tyttö. "Matkaan nyt!"

He lähtivät työskentelijöitä ja kumpuja kohti. Pieni ryhmä kaivoi
maasta mukuloita. Tara oli huomannut sen ja pannut merkille, että
kaivajat olivat melkein aina hyvin kumarassa kammottavat silmät
suunnattuina möyrittyyn maahan. Hän vei Ghekin hyvin likelle heitä,
tahtoen muka tarkoin katsoa, miten työ kävi. Koko ajan mies puristi
lujasti hänen vasenta rannettaan.

"Se on kovin mielenkiintoista", kehui tyttö huokaisten. "Katsos, Ghek!"
hän jatkoi sitten äkkiä ja osoitti torniin päin. Pitäen edelleen kiinni
hänestä kaldane kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan. Vikkelästi kuin
banth ja jännittäen kaikki voimansa iski tyttö samassa oikean nyrkkinsä
Ghekin pehmeään takaraivoon kauluksen rajaan. Iskulla oli toivottu
teho, kaldane kirposi irti rykorista ja kierähti maahan. Heti
heltisivät sormet tytön ranteesta; ruumis, jota Ghekin aivot eivät enää
hallinneet, haparoi hetkisen umpimähkään sinne ja tänne, vaipui sitten
polvilleen ja kellahti lopulta selälleen. Mutta Heliumin Tara ei jäänyt
tarkkailemaan tekonsa seurauksia. Heti kun sormet irtaantuivat hänen
ranteestaan, hän syöksyi kiitämään kumpuja kohti. Samassa pääsi Ghekin
huulilta varoitusvihellys; vastaukseksi ponnahti työskentelijöitä
pystyyn, yksi melkein ihan tytön edessä. Hän vältti ojennetut kädet ja
riensi jälleen kumpuja ja vapautta kohti, mutta hänen jalkansa sattui
kuokkamaiseen työaseeseen, jollaisilla maata käännettiin ja joka oli
jätetty maahan puolittain mullan peittoon. Hetkisen hän jatkoi
juoksuaan, rajusti koettaen saada takaisin tasapainonsa, mutta hänen
jalkansa sekaantuivat vakoihin -- hän kompastui jälleen ja kellahti
tällä kertaa kumoon. Kun hän ponnistautui noustaksensa pystyyn,
heittäytyi hänen niskaansa raskas ruho, tarttuen hänen käsivarsiinsa.
Seuraavalla hetkellä hän oli saarrettu, hänet kiskottiin seisomaan, ja
katsahtaessaan ympärilleen hän näki Ghekin ryömivän pitkänään viruvan
rykorinsa luokse. Pian oli Ghek hänen vierellään.

Ghekin kamalan näköiset kasvot, jotka eivät voineet kuvastaa
mielenliikutuksia, eivät lainkaan osoittaneet, mitä hänen laajoissa
aivoissaan liikkui. Hautoiko hän mielessään kiukkuisia vihan ja koston
ajatuksia? Heliumin Tara ei kyennyt sitä arvaamaan eikä siitä
välittänytkään. Pahin oli tapahtunut. Hän oli koettanut karata, mutta
se ei ollut onnistunut. Enää hän ei saisi toista tilaisuutta.

"Tule!" komensi Ghek. "Palataan torniin." Hänen äänensä pysyi kolkon
yksitoikkoisena. Se oli pahempaa kuin kiukku, sillä se ei lainkaan
paljastanut hänen aikeitaan. Se vain lisäsi Taran kauhua noita isoja
aivoja kohtaan, joille inhimilliset tunteet olivat tyyten vieraat.

Ja niin hänet taaskin laahattiin vankeuteen torniin, ja Ghek ryhtyi
jälleen vartioimaan, kyyröttäen oven pielessä, mutta nyt hänellä oli
kädessään paljas miekka, eikä hän eronnut rykoristaan muulloin kuin
siirtyäkseen toisen tänne hankkimansa olkapäille edellisen osoittaessa
väsymyksen merkkejä. Tyttö istui, silmäillen häntä. Ghek ei ollut
kohdellut häntä tylysti, mutta Tara ei tuntenut kiitollisuutta, silti
ei myöskään vihaa vartijaansa kohtaan. Nuo aivot, joilla ei itsellään
ollut mitään hienompia tunteita, eivät herättäneet niitä hänessäkään.
Hän ei voinut olla niille kiitollinen, ei pitää niistä eikä vihata
niitä. Hänellä oli vain aina sama hellittämätön kauhun tunne niiden
läheisyydessä. Hän oli kuullut suurien tiedemiesten pohtivan punaisen
rodun tulevaisuutta ja muisti jonkun heistä väittäneen, että
lopullisesti olisivat aivot ihmisessä yksinomaan vallitsevina. Enää ei
sitten olisi vaistomaisia tekoja eikä mielenliikutuksia; mitään ei
tehtäisi tunteiden pakotuksesta. Järki päinvastoin ohjaisi kaikkia
toimiamme. Tämän teorian puolustaja pahoitteli sitä, ettei hän saisi
nauttia sellaisen tilan siunauksista, joka hänen mielestään muuttaisi
ihmiskunnan elämän ihanteelliseksi.

Heliumin Tara toivoi sydämensä pohjasta, että oppinut tiedemies olisi
ollut täällä perinpohjaisesti kokeakseen, minkälaiset olisivat hänen
ennustuksensa toteutumisen käytännölliset seuraukset. Jos oli tarjolla
vain puhtaasti ruumiillinen rykor ja puhtaasti henkinen kaldane, ei
ollut paljoakaan valinnan varaa. Mutta viehättävin olomuoto oli
onnellinen keskiväli, normaalinen, epätäydellinen ihminen, jollaisen
hän tunsi. Ne idealistit -- hän arveli -- jotka toivovat ihmiskunnan
kokonaisuudessaan missään vaiheessaan tulevan täydelliseksi, koska he
täällä voisivat nähdä, että ehdoton täydellisyys on yhtä vähän
toivottava kuin sen vastakohtakin.

Heliumin Taran mielessä risteilivät synkät ajatukset hänen odottaessaan
Luudin kutsua, joka saattoi merkitä hänelle vain yhtä seikkaa:
kuolemaa. Hän aavisti, mitä varten hänet kutsuttaisiin, ja tiesi, että
hänen oli keksittävä keino tuhotakseen itsensä, ennen kuin se ilta
olisi kulunut. Mutta sittenkin hän toivoi ja takertui kiinni elämään.
Hän ei nujertuisi, ennen kuin muuta keinoa ei olisi. Kerran hän pani
Ghekin hätkähtämään huudahtamalla ääneen melkein rajusti: "Minä elän
vielä!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi kaldane.

"Tarkoitan sitä, mitä sanoin", vastasi tyttö. "Elän vielä, ja niin
kauan kun elän, saatan keksiä jonkun keinon. Kuoleman jälkeen ei enää
ole toivoa."

"Saatat keksiä keinon -- mitä varten?" tiedusti Ghek.

"Pelastaakseni henkeni, päästäkseni vapauteen ja oman kansani pariin",
oli vastaus.

"Ei kukaan, joka on tullut Bantoomiin, pääse sieltä milloinkaan",
murahti toinen.

Tara ei vastannut, ja jonkun ajan kuluttua puhkesi Ghek uudelleen
puhumaan. "Laula minulle!" hän pyysi.

Tytön laulaessa tuli neljä soturia viemään häntä Luudin luokse. He
käskivät Ghekin jäädä paikoilleen.

"Minkä tähden?" kysyi hän.

"Luud on sinuun tyytymätön", vastasi eräs sotureista.

"Mistä syystä?" tiedusti Ghek.

"Olet paljastanut, että järkeilykykysi ei ole pettämätön. Olet sallinut
tunteen vaikuttaa itseesi ja siten osoittanut olevasi vajavainen.
Tiedät, mikä on vajavaisten kohtalo."

"Tiedän kyllä, mikä on vajavaisten kohtalo, mutta minä en ole
vajavainen", puolustihe Ghek.

"Olet sallinut vangin kurkusta lähtevien omituisten äänien miellyttää
ja mairitella itseäsi, vaikka olet hyvin tiennyt, etteivät ne ole
millään tavoin johdonmukaisen järkeilyn yhteydessä. Sellaisenaan se jo
on anteeksiantamattoman heikkouden merkki. Sitten, epäilemättä
epäjohdonmukaisen tunteen vaikutuksesta, sallit vangin edetä
vainioilla sellaiseen kohtaan, jossa hän voi yrittää karata, melkein
menestyksellisesti. Jollei oma järkeilykykysi olisi puutteellinen,
todistaisi se sinulle, ettet ole kelvollinen. Luonnollinen,
järjenmukainen seuraus on tuhoaminen. Senvuoksi sinut tuhotaan
sellaisella tavalla, että se esimerkki on siunauksellinen kaikille
muille Luudin yhdyskunnan kaldaneille. Siihen saakka on sinun pysyttävä
täällä."

"Olet oikeassa", myönsi Ghek. "Olen täällä siihen saakka, kunnes Luud
näkee hyväksi tuhota minut järkevimmällä tavalla."

Heliumin Tara loi häneen kummastuneen katseen poistuessaan soturien
saattamana kammiosta. Olkansa ylitse hän huusi taakseen: "Muista, Ghek,
että vielä elät!" Sitten hänet loputtomia tunneleja myöten vietiin
odottavan Luudin luokse.

Kun hänet opastettiin kuninkaan eteen, kyykötti tämä huoneen nurkassa
kuudella hämähäkin jalallaan. Vastaisen seinän vieressä virui hänen
rykorinsa, jonka kaunista vartaloa somisti upea hihnoitus -- elottomana
möhkäleenä ilman ohjaavaa kaldanea. Luud lähetti pois soturit, jotka
olivat tuoneet vangin. Sitten hän tuijotti tyttöön hirveillä silmillään
virkkamatta vähään aikaan mitään. Heliumin Tara ei voinut muuta kuin
odottaa. Hän saattoi vain arvailla, mitä oli tulossa. Sitten kun se
tapahtuisi, olisi kyllä aikaa kohdata se. Ei ollut lainkaan
tarpeellista ajatella loppua ennakolta. Äkkiä alkoi Luud puhua.

"Mietit karkaamista", hän sanoi soinnuttomaan, ilmeettömän
yksitoikkoiseen tapaansa, joka on välttämätön seuraus, jos suullisesti
ilmaistaan tunnevaikutuksista vapaata järkeä. "Sinä et pääse karkuun.
Olet ainoastaan kahden epätäydellisen osan -- epätäydellisten aivojen
ja epätäydellisen ruumiin -- yhtymä. Ne kaksi eivät voi olla yhdessä
täydessä muodossaan. Tuossa näet täydellisen ruumiin." Hän osoitti
rykoria. "Sillä ei ole aivoja. Tässä" -- hän kohotti toisia saksiaan
päätänsä kohti -- "ovat täydelliset aivot. Ne eivät kaipaa ruumista
toimiakseen moitteettomasti ja asianmukaisesti aivoina. Haluaisit panna
heikon järkesi kilpasille minun järkeni kanssa! Parhaillaankin
suunnittelet minun surmaamistani. Jollet saa sitä tehdyksi, aiot tappaa
itsesi. Saat nähdä, miten henki hallitsee ainetta. Minä olen henki.
Sinä olet ainetta. Aivosi ovat liian heikot ja kehittymättömät
ansaitakseen aivojen nimeä. Olet sallinut tunteen sanelemien,
harkitsemattomien tekojen heikentää niitä. Ne ovat tyyten arvottomat.
Ne eivät kykene juuri lainkaan ohjaamaan olemassaoloasi. Sinä et tapa
minua. Et tapa itseäsi. Kun minä olen tehnyt sinulle, mitä tahdon,
sitten sinut surmataan, jos se on järjen vaatimusten mukaan tehtävä.
Sinulla ei ole aavistustakaan, miten valtava voima piilee huippuunsa
kehittyneissä aivoissa. Katso tuota rykoria. Sillä ei ole aivoja.
Omasta aloitteestaan se kykenee liikkumaan vain vähän. Se vie ruuan
suuhunsa synnynnäisen, koneellisen vaistonsa nojalla, jonka olemme
jättäneet sille. Mutta itse se ei löytäisi ruokaa. Meidän on pantava
ravintoa sen ulottuville ja aina samaan paikkaan. Jos laskisimme ruokaa
sen jalkojen juureen ja jättäisimme sen yksin, niin se kuolisi nälkään.
Mutta nyt näet, mitä todelliset aivot saavat aikaan." Hän käänsi
katseensa rykoriin ja kyyrötti paikallaan, tuijottaen tuohon
tunnottomaan lihaskasaan. Tytön kauhuksi päätön ruumis alkoi äkkiä
liikkua. Se nousi verkkaisesti pystyyn ja asteli lattian poikki Luudin
luokse, kumartui ja otti kammottavan pään käsiinsä, nosti sen
olkapäilleen ja sijoitti sen kohdalleen.

"Mitä mahdollisuuksia sinulla on yrittää tällaista voimaa vastaan?"
kysyi Luud. "Samoin kuin rykorille voin tehdä sinullekin."

Heliumin Tara ei vastannut mitään. Ilmeisesti oli sanallinen vastaus
tarpeeton.

"Epäilet kykyäni!" totesi Luud. Niin asianlaita olikin, vaikka tyttö
oli sitä vain ajatellut -- hän ei ollut sitä lausunut.

Luud meni huoneen toiseen päähän ja laskeutui pitkäkseen. Sitten hän
irtaantui ruumiista ja ryömi lattian ylitse saman pyöreän aukon
kohdalle, josta tyttö oli nähnyt hänen ilmestyvän silloin, kun hänet
oli ensi kerran tuotu Luudin puheille. Sinne hän seisahtui ja suuntasi
peloittavat silmänsä Taraan. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen
katseensa tuntui tunkeutuvan suoraan tytön aivoihin. Tara tunsi melkein
vastustamattoman voiman pakottavan häntä kaldanea kohti. Hän ponnisti
sitä vastaan ja koetti kääntää silmänsä toisaalle, mutta ei voinut.
Tuntui siltä kuin olisi kaamea lumousvoima sitonut hänen katseensa
hänen edessään olevien isojen aivojen kiiluviin, luomettomiin silmiin.
Hitaasti, rimpuillen joka askeleella tuskaisesti vastaan, hän siirtyi
kammottavaa hirviötä kohti. Hän koetti huutaa kovasti herättääkseen
puutuneet sielunkykynsä, mutta hänen huuliltaan ei päässyt ääntäkään.
Jos nuo silmät kääntyisivät toisaalle vain hetkeksikään, niin silloin
hän, sen hän tunsi, saisi takaisin kyvyn ohjata itse askeleensa. Mutta
silmien katse ei kertaakaan siirtynyt pois hänestä. Se vain tuntui
uppoavan yhä syvemmälle häneen, imien itseensä hänen hermostonsa
hallinnan viimeisetkin rippeet.

Hänen lähestyessään päätä se peräytyi verkalleen hämähäkinjaloillaan.
Hän pani merkille, että sen sakset huojuivat hitaasti edestakaisin, kun
se peräytyi, yhtenään peräytyi seinässä olevaan pyöreään aukkoon.
Täytyikö hänen seurata sitä sinnekin? Mikä uusi ja nimetön kauhu piili
tuolla salakammiossa? Ei! Hän ei tekisi sitä. Mutta ennen kuin hän ehti
seinäviereen, huomasi hän olevansa nelin kontin ja ryömivänsä suoraan
reikään, josta silmät yhäti tuijottivat häneen. Aukon suulla hän
ponnisti vielä viimeisen kerran sankarillisesti, jännittäytyen häntä
eteenpäin vetävää voimaa vastaan; mutta lopulta hän sortui. Päästäen
ähkäisyn, jota seurasi nyyhkytys, Heliumin Tara meni aukosta sen takana
olevaan huoneeseen.

Aukko oli parhaiksi niin laaja, että hän mahtui siitä sisälle. Sen
toisella puolen hän havaitsi joutuneensa pieneen kammioon. Hänen
edessään kyykötti Luud. Vastaisen seinän vieressä loikoi kookas,
kaunis, miespuolinen rykor, jonka yllä ei ollut lainkaan hihnoja.

"Nyt näet", virkkoi Luud, "kuinka turhaa sinun on niskuroida."

Sanat tuntuivat hetkiseksi laukaisseen häntä sitoneen lumouksen.
Nopeasti hän käänsi silmänsä toisaalle.

"Katso minua silmiin!" komensi Luud.

Heliumin Tara piti katseensa poispäin suunnattuna. Hän tunsi saaneensa
uutta voimaa tahi ainakin kaldanen häneen kohdistaman vallan
heikentyneen. Oliko hän sattumalta saanut selville salaisuuden, jonka
avulla tuo olento pystyi niin kammottavasti hallitsemaan hänen
tahtoaan? Hän ei rohjennut toivoa. Katse toisaalle käännettynä hän
pyörähti samaan aukkoon päin, josta nuo inhoittavat silmät olivat
vetäneet hänet perässään. Uudelleen Luud komensi häntä pysähtymään,
mutta ääni yksin ei lainkaan tehonnut häneen. Se ei vaikuttanut samoin
kuin silmät. Hän kuuli Luudin viheltävän ja arvasi hänen kutsuvan apua.
Mutta koska hän ei uskaltanut katsoa sinnepäin, ei hän nähnyt kaldanen
kääntyvän ja tähtäävän katseensa peräseinän vieressä viruvaan
kookkaaseen, päättömään ruumiiseen.

Tyttö oli vieläkin hiukan olennon vaikutuksen lumoissa -- hänen
sielunkykynsä eivät vielä olleet täysin ja riippumattomasti hänen
omassa vallassaan. Hän liikkui kuin kamalan painajaisen vaivaamana --
se kävi hitaasti, tuskallisesti, ikäänkuin jokaista jäsentä olisi
estänyt raskas paino tahi kuin hän olisi raahannut ruumistaan tahmeassa
nesteessä. Aukko oli lähellä, oi, niin lähellä, mutta ponnistelipa hän
kuinka hyvänsä, hän ei sittenkään tuntunut huomattavasti etenevän sitä
kohti.

Hänen takanaan ryömi isojen aivojen ilkeän voiman kannustama, päätön
vartalo nelin kontin häneen päin. Vihdoinkin hän oli aukolla. Jokin
ääni kuiskasi hänelle, että kun hän vain pääsisi sen toiselle puolelle,
olisi kaldanen mahti murrettu. Hän oli jo melkein ennättänyt viereiseen
huoneeseen, kun hän tunsi vankan kouran puristuvan nilkkansa
ympärille. Rykor oli ojentanut kätensä ja tarttunut häneen, ja vaikka
hän rimpuilikin vastaan, kiskoi se hänet takaisin toiseen kammioon
Luudin luokse. Se piti häntä tiukasti kiinni, veti hänet lähelle
itseään ja alkoi sitten hänen kauhukseen hyväillä häntä.

"Nyt näet", kuuli hän Luudin soinnuttoman äänen lausuvan, "kuinka
hyödytöntä on vastustaa ja mikä rangaistus siitä koituu."

Heliumin Tara koetti puolustautua, mutta hänen lihaksensa olivat
surkean heikot verrattuina tähän raa'an voiman aivottomaan
ruumiillistumaan. Mutta sittenkin hän taisteli, taisteli toivottoman
rusentavaa ylivoimaa vastaan kantamansa ylvään nimen kunnian puolesta
-- taisteli yksin, hän, jota pelastaakseen mahtavan valtakunnan
soturit, Marsin ritarillisten kansojen kukka, olisivat ilomielin
panneet henkensä alttiiksi.



SEITSEMÄS LUKU

Pöyristyttävä näky


Risteilijä "Vanator" kiiti eteenpäin myrskyssä. Oli suorastaan luonnon
oikku, ettei rajuilman voima ollut paiskannut sitä maahan tahi
mykertänyt sitä sotkuiseksi hylyksi. Koko myrskyn ajan se heittelehti
avuttomana hirveän vihurin puskemilla tuuliaalloilla. Mutta kestetyistä
vaaroista ja vaiheista huolimatta säilyivät se ja sen miehistö
ikäänkuin ihmeen kautta viimeiselle tunnille ennen hirmumyrskyn
tyyntymistä. Sitten sattui onnettomuus, joka oli todella rusentava
"Vanatorin" miehistölle ja Gatholin kuningaskunnalle.

Miehet eivät olleet saaneet ruokaa eivätkä juomaa Heliumista
lähdettyään, ja heitä oli temmottu ja sysitty kiinnityshihnoissaan,
niin että he olivat lopen nääntyneet. Myrskyssä sattuneen lyhyen,
tyynen hetken aikana yritti eräs miehistöstä päästä majoituspaikkaansa
irroitettuaan hihnat, jotka olivat pitäneet häntä epävarmassa turvassa
kannella. Teko sellaisenaan oli määräysten suoranaista rikkomista, ja
miehistön muiden jäsenten silmissä näytti sen seuraus, joka tuli
peloittavan äkkiä, nopealta ja hirveältä rangaistukselta. Tuskin oli
mies ennättänyt päästää varmuushihnat auki, ennen kuin myrskyhirviön
raju käsi kiertyi laivan ympärille, pyöritellen sitä ympäri, ja
uhkarohkea soturi suistui laidan ylitse ensimmäisessä kellahduksessa.

Laivan alituinen heiluminen ja nuokkuminen ja väkevä tuuli oli
irroittanut hyökkäys- ja maihinlaskuköysistön kiinnityksistään,
ja nyt se laahautui mukana laivan pohjan alla sekavana nuora- ja
hihnarykelmänä. Milloin "Vanator" pyörähti täydelleen ympäri, kiertyi
se aluksen rungon ympärille, kunnes taas uusi pyörähdys päinvastaiseen
suuntaan tahi itse tuuli jälleen irroitti sen kannesta myrskyn
liehuttamana laahaamaan eteenpäin kiitävän aluksen alla.

Soturi putosi sen sekaan, ja kuten hukkuva tarttuu oljenkorteen,
tarrautui mies köysiin, jotka pidättivät hänet ja keskeyttivät hänen
putoamisensa. Hän takertui nuoriin epätoivon voimilla, rimpuillen
vimmatusti sotkeakseen niihin jalkansa ja vartalonsa. Joka kerta kun
laiva heilahti, olivat hänen kätensä vähällä hellitä otteestaan, ja
vaikka hän olikin varma, että vihdoin niin kävisi ja hän syöksyisi
maahan, taisteli hän kumminkin toivottoman hurjasti surkeista
sekunneista, jotka vain pidensivät hänen tuskiaan. Tämä näky kohtasi
Gatholin Gahanin katsetta, kun hän kurkisti "Vanatorin" huojuvan kannen
reunalta nähdäkseen miten soturille oli käynyt. Lähellä häntä heilui
laivan kupeesta riippuva laskeutumishihna, joka ei ollut sotkeutunut
sekavaan rykelmään, ja sen alapäässä oli koukku. Yhdellä silmäyksellä
käsitti Gatholin jed tilanteen. Hänen allaan katseli yksi hänen
miehistään kuolemaa silmästä silmään. Jedin ulottuvilla oli keino,
jolla voi antaa apua.

Hän ei empinyt silmänräpäystäkään. Hän kiskaisi ympäriltään
kiinnityshihnat, tarttui laskeutumisköyteen ja liukui alas laivan
reunalta. Liehuen kuin vinhasti liikkuvan heilurin pallo hän kuppuroi
laajoissa kaarissa sinne tänne lähes tuhannen metrin korkeudessa
Barsoomin pinnan yläpuolella. Vihdoin tapahtui se, mitä hän oli
toivonut. Hän joutui niiden köysien ulottuviin, jossa soturi vieläkin
pysytteli, vaikka hänen voimansa uupuivat nopeasti. Sujauttaen toisen
jalkansa sekavien nuorien muodostamaan silmukkaan Gahan veti itsensä
niin likelle, että sai tartutuksi miehen lähellä olevaan köyteen.
Jaksaen hädin tuskin säilyttää tämän uuden otteensa jed veti hitaasti
kieppuun laskeutumishihnaa, jota myöten hän oli kiivennyt, kunnes sai
käteensä sen päässä olevan koukun. Sen hän kiinnitti soturin
hihnoituksen renkaaseen, ennättäen tehdä sen juuri parhaiksi, ennen
kuin miehen tarmottomat sormet kirposivat köysistä.

Hän oli pelastanut alamaisensa hengen ainakin toistaiseksi, ja nyt hän
kiinnitti huomionsa oman turvallisuutensa varmentamiseen. Rykelmään,
jossa hän riippui, oli selvittämättömästi sotkeutunut useita
samanlaisia laskeutumiskoukkuja kuin se oli, jonka hän oli kiinnittänyt
soturin hihnoitukseen, ja jollakin niistä hän aikoi turvata itsensä
siihen saakka, kunnes myrsky vaimenisi siksi paljon, että hän voisi
kavuta kannelle. Mutta kun hän parhaillaan tavoitteli likellään
kieppuvaa koukkua, osui laivaan uusi raivoisa myrskyn puuska, köydet
alkoivat liehua kuin piiskan siimat ison aluksen heilahdellessa, ja
ilmassa kiitävä raskas metallikoukku kolahti suoraan Gatholin jedin
silmien väliin.

Gahan pyörtyi, hänen sormensa irtaantuivat köysistä, ja hän suistui
kuolevan Marsin ohuen ilman läpi maata kohti, joka oli lähes tuhannen
metrin päässä hänen allaan, samalla kun keinuvan "Vanatorin" kannella
hänen uskolliset soturinsa pitelivät kiinni tukihihnoistaan
aavistamatta rakastetun johtajansa kohtaloa. Ja vasta yli tunnin
kuluttua, myrskyn tuntuvasti tyynnyttyä, he oivalsivat menettäneensä
hänet ja saivat tiedon hänen uhrautuvasta sankariteostaan, joka oli
koitunut hänen tuhokseen. Nyt oli "Vanator" pystyssä voimakkaan, mutta
tasaisen tuulen ajaessa sitä eteenpäin. Soturit olivat irroittaneet
kiinnityshihnansa, ja päällystö otti selkoa vahingoista ja vaurioista.
Äkkiä kuului laivan ulkopuolelta heikkoa huutoa, ja kannellaolijain
huomio kiintyi aluksen alapuolella köysistössä riippuvaan mieheen.
Voimakkain käsin hänet hinattiin alukseen, ja vasta sitten sai
"Vanatorin" miehistö tiedon jedinsä sankaruudesta ja lopusta. He
saattoivat vain hyvin epämääräisesti arvioida, kuinka pitkän matkan he
olivat kiitäneet hänen putoamisensa jälkeen, eivätkä myöskään kyenneet
palaamaan etsiäkseen häntä, koska heidän laivansa oli kelvottomassa
kunnossa.

Entä Gahan, Gatholin jed -- miten oli hänen käynyt? Hän putosi kuin
kivi noin kolmesataa metriä, mutta sitten kietaisi myrsky hänet
jättiläisotteeseensa ja kantoi häntä jälleen ylöspäin. Ikäänkuin
vihurin kiidättämä paperipala hän leijaili ilmassa tuulen leikkileluna.
Se pyöritteli häntä sinne tänne, milloin nostaen, milloin laskien;
mutta luonnonvoimien jokaisen puuskan jälkeen hän oli aina lähempänä
maata. Hirmumyrskyn oikut ovat niissä sääntönä, sillä sellaiset myrskyt
itsekin ovat luonnon oikkuja. Ne kiskovat jättiläispuita juurineen ja
pirstovat niitä, mutta samalla kertaa ne kuljettavat hentoja lapsia
kilometrien päähän ja laskevat ne vahingoittumattomina maahan.

Ja niin kävi Gatholin Gahanillekin. Hän oli joka hetki, odottanut
paiskautuvansa kuoliaaksi maahan, mutta huomasikin äkkiä keveästi
tupsahtaneensa kuivuneen merenpohjan pehmeälle, keltaiselle sammalelle,
saamatta järkyttävästä seikkailusta sen pahempaa vammaa kuin vähäisen
kuhmun otsaansa, johon metallikoukku oli osunut. Voiden tuskin uskoa,
että kohtalo oli ollut hänelle niin lempeä, jed nousi hitaasti pystyyn
ikäänkuin olisi ollut enemmän kuin puolittain varma siitä, että hänen
luunsa olivat katkenneet ja murtuneet eivätkä voisi kannattaa hänen
painoaan. Mutta hän oli vahingoittumaton. Hän silmäili ympärilleen,
koettaen turhaan saada selville, mihin oli joutunut Ilma oli täynnä
lentävää pölyä ja sirpaleita. Aurinkoa ei näkynyt. Hän näki vain
muutamien kymmenien metrien laajuudelta ympärillään keltaista sammalta
ja tomun täyttämää ilmaa. Parin sadan metrin päässä hänestä millä
suunnalla tahansa saattoivat kohota jonkun suurkaupungin muurit, eikä
hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan. Hänen oli hyödytöntä lähteä
liikkeelle, ennen kuin ilma kirkastuisi, koska hän ei tietäisi, mihin
suuntaan olisi menossa. Niinpä hän oikaisihe sammalelle odottamaan,
miettien, miten hänen sotureilleen ja laivalleen oli käynyt, paljoakaan
ajattelematta omaa tukalaa asemaansa. Hänen hihnoitukseensa
kiinnitettyinä olivat hänen miekkansa, pistoolinsa ja tikarinsa, ja
repussaan hänellä oli pieni määrä tiivistettyä muonaa, joka on osana
Barsoomin soturien varuksissa. Kun hänellä oli nämä välineet
harjaantuneiden lihasten, uljaan rohkeuden ja lannistumattoman
mielen lisäksi, oli hän valmis voittamaan kaikki häntä odottavat
vastoinkäymiset pyrkiessään Gatholiin, jonka suunnasta ja etäisyydestä
hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuuli tyyntyi nopeasti, ja samaa mukaa
hälveni pöly, joka pimitti maiseman. Hän oli varma siitä, että myrsky
oli ohitse, mutta häntä harmitti näköpiirin suppeudesta aiheutunut
pakollinen toimettomuus. Mutta ilma ei sanottavasti seestynyt ennen yön
tuloa, joten hänen oli pakko odottaa uutta päivää samalla paikalla,
johon myrsky oli hänet laskenut. Kun hänellä ei ollut vuodevaippoja
eikä -turkiksia, ei hänen yönsä ollut lähimainkaan mukava, ja
sekaantumattomin huojennuksen tuntein hän näki äkkiä valkenevan aamun
sarastavan. Ilma oli nyt kirkas, ja uuden päivän valossa hän näki joka
taholle ympärilleen leviävän aaltoilevan tasangon, samalla kun
luoteisessa epäselvästi häämöitti matalien kumpujen ääriviivoja.
Gatholin kaakkoispuolella oli sellainen seutu, ja kun Gahan myrskyn
suunnan ja nopeuden nojalla otaksui sen tuoneen hänet sen seudun
läheisyyteen, oletti hän Gatholin olevan nyt näkemäinsä kukkuloiden
takana, vaikka se todellisuudessa oli kaukana koillisessa.

Gahan sai kävellä tasankoa myöten kaksi päivää, ennen kuin saapui
kukkuloille, joiden laelta hän toivoi näkevänsä oman maansa. Mutta
siellä häntä kohtasi pettymys. Hänen edessään levisi toinen tasanko,
vieläkin laajempi kuin se, jonka ylitse hän oli juuri tullut, ja sen
takana taaskin kukkuloita. Yhdessä olennaisessa suhteessa tämä tasanko
erosi siitä, joka oli jäänyt hänen taakseen: siinä oli siellä täällä
yksinäisiä kumpuja, Mutta varmana siitä, että Gathol oli jossakin sillä
suunnalla, johon hän oli lähtenyt, hän laskeutui laaksoon ja suuntasi
askeleensa luoteiseen päin.

Viikkokausia Gatholin Gahan samosi laaksojen poikki ja kumpujen ylitse,
etsien jotakin tuttua maamerkkiä, joka opastaisi hänet kotimaahansa,
mutta jokaisen uuden harjanteen laella avautui hänelle aina uusi, outo
näköala. Hän näki eläimiä vain vähän eikä ihmisiä ollenkaan, ja alkoi
vihdoin uskoa joutuneensa siihen muinaisen Barsoomin taruihin
kiedottuun osaan, joka oli vanhojen jumaliensa kirouksessa -- aikoinaan
rikkaaseen ja hedelmälliseen maahan, jonka kansa ylpeydessään ja
röyhkeydessään oli kieltänyt jumalansa ja rangaistukseksi siitä kuollut
sukupuuttoon.

Mutta eräänä päivänä hän sitten noustuaan matalille kummuille näki
edessään asutun laakson, jossa oli puita, viljeltyjä vainioita ja
kivimuurien ympäröimiä, omituisen muotoisia torneja. Pelloilla oli
työssä ihmisiä, mutta hän ei rientänyt heitä tervehtimään. Sitä ennen
hänen oli saatava heistä enemmän selkoa ja tiedettävä, saattoiko heidän
olettaa olevan ystäviä vaiko vihamiehiä. Piiloisan pensaston suojassa
hän ryömi edulliselle tähystyskohdalle kauemmaksi laaksoon
pistäytyvälle kummulle ja jäi sinne vatsalleen makaamaan tarkkaillen
lähinnä häntä työskenteleviä ihmisiä. He olivat vieläkin kaukana
hänestä, eikä hän eroittanut heitä oikein hyvin, mutta heissä oli
jotakin sellaista, mikä hipoi luonnottomuutta. Heidän päänsä näyttivät
suhteettomilta -- ruumiiseen verrattuina liian isoilta. Hän makasi
pitkän aikaa tähystämässä, ja yhä varmemmaksi syöpyi häneen vakaumus,
etteivät nuo olennot olleet samanlaisia kuin hän ja että olisi
ajattelematonta uskaltautua heidän sekaansa. Äkkiä hän näki, että
lähimmän muurin portista ilmestyi pari, joka sitten verkkaisesti
lähestyi likinnä hänen piilokumpuaan työskentelevää seuruetta. Hän
huomasi heti, että toinen heistä oli erilainen kuin kaikki muut.
Niinkin pitkän matkan päässä Gahan havaitsi, että hänen päänsä oli
pienempi, ja parin lähestyessä kävi yhä varmemmaksi, että hänen
hihnoituksensa oli toisenlainen kuin hänen kumppaninsa ja maata
muokkaavien olentojen.  Pari pysähtyi usein nähtävästi väitellen,
ikäänkuin toinen olisi tahtonut edetä siihen suuntaan, johon he
tulivat, toisen taas estellessä. Mutta joka kerta sai pienempi toisen
vastahakoisesti suostumaan, ja niin he etenivät yhä kauemmaksi
portista, josta olivat tulleet, ja joutuivat yhä likemmäksi
niitä työntekijöitä, jotka ahersivat lähinnä Gatholin Gahanin
tarkkailukukkulaa. Äkkiä sitten pienempi olento iski kumppaniaan
päähän. Kauhistuksekseen Gahan näki viimemainitun pään putoavan maahan;
ruumis huojui ja kellahti kumoon. Gahan nousi puolittain pystyyn
piilopaikastaan nähdäkseen paremmin, mitä laaksossa tapahtui. Olento,
joka oli kaatanut seuralaisensa, riensi rajusti sitä kumpua kohti,
jolla hän piileksi, ja väisti häntä tavoittavaa työläistä. Gahan toivoi
pakenijan saavuttavan vapautensa, vaikka hän ei osannut selittää, mistä
se toivo johtui; lähempää katsottuna pakenija kuitenkin näytti joka
suhteessa olevan samanrotuinen kuin hän itse. Mutta sitten karkulainen
kompastui, lennähti pitkälleen, ja heti olivat takaa-ajajat hänen
kimpussaan. Samassa Gahanin katse jälleen osui pakenijan kaatamaan
olentoon. Mitä kauhistusta hän nyt näkikään? Vai tekivätkö hänen
silmänsä hänelle kaamean kepposen? Ei; vaikka se oli mahdotonta, oli se
totta sittenkin -- pää siirtyi hitaasti vartalon luokse. Se sijoittui
olkapäille, ruumis nousi, ja näköjään aivan vahingoittumattomana olento
juoksi vikkelästi onnettoman vangin luokse, jota hänen kumppaninsa
parhaillaan kiskoivat pystyyn.

Tähyilijä näki olennon tarttuvan vankinsa käsivarteen ja saattoi
niinkin pitkän välimatkan päästä eroittaa, että viimemainitun ryhdistä
kuvastui lamaannusta ja äärimmäistä toivottomuutta, ja hän oli myöskin
melkein varma siitä, että vanki oli nainen, kenties hänen oman rotunsa
jäsen, punainen marsilainen. Jos hän saisi siitä varmuuden, olisi hänen
koetettava jollakin tavoin pelastaa onneton, vaikka hänen eriskummaisen
maailmansa tavat velvoittivatkin häntä siihen vain siinä tapauksessa,
että nainen oli hänen oma kansalaisensa. Mutta hän ei ollut siitä
varma. Mahdollisesti ei nainen ollut lainkaan punainen marsilainen,
tahi jos olikin, saattoi hän yhtä hyvin olla kotoisin jostakin
vihollismaasta kuin Gatholista. Gahanin ensimmäinen velvollisuus oli
palata oman kansansa keskuuteen, pannen itsensä mahdollisimman vähän
vaaraan, ja vaikka seikkailun halu kiihoitti hänen mieltään, torjui hän
houkutuksen ja käänsi huokaisten selkänsä kauniille, rauhaiselle
laaksolle, johon hän aikoi mennä, sillä hän mieli jatkaa matkaansa sen
itäliepeen poikki etsiäkseen Gatholia sen toiselta puolelta.

Gatholin Gahanin astellessa Bantoomia etelässä ja idässä rajoittavien
kumpujen eteläisiä rinteitä kiintyi hänen huomionsa jonkun matkan
päässä oikealla kasvavaan vähäiseen puuryhmään. Alhaalla oleva aurinko
loi pitkiä varjoja. Pian olisi ilta käsissä. Puut olivat syrjässä hänen
valitsemaltaan polulta, eikä häntä suinkaan haluttanut poiketa
suunnastaan; mutta katsastaessaan taaskin sinne päin hän alkoi empiä.
Siellä oli jotakin muutakin kuin puunrunkoja ja pensaita. Sieltä
häämötti tuttuviivainen ihmiskätten työ. Gahan seisahtui ja tähysti
tarkasti esinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Ei; hän oli
varmasti erehtynyt -- puiden oksat ja matala pensas olivat näyttäneet
luonnottomilta vaakasuoraan paistavan, laskevan auringon valossa. Hän
kääntyi jatkamaan matkansa. Mutta kun hän vielä kerran vilkaisi tuohon
mieltänsä kiinnittäneeseen esineeseen päin, osui hänen silmiinsä puiden
seassa välkkyvästä kirkkaasta täplästä heijastunut auringon säde.

Gahan pudisti päätään ja meni ripeästi salaperäistä puuryhmää kohti,
päättäen ratkaista sen arvoituksen. Kiiltävä kohta houkutteli yhäti
häntä luokseen, ja hänen ehdittyään lähelle sitä hänen silmänsä menivät
levälleen kummastuksesta, sillä se oli kuin olikin pienen lentokoneen
jalokiviupotuksinen keulavaakuna. Käsi lyhyen miekkansa kahvassa Gahan
tunkeutui äänettömästi eteenpäin, mutta aluksen likelle tultuaan hän
havaitsi, että pelko oli aiheeton, sillä ihmisiä ei ollut
läheisyydessä. Sitten hän alkoi tarkastaa vaakunaa. Kun sen merkitys
selvisi hänelle, kalpeni hän ja hänen sydäntään kouristi: siinä oli
Barsoomin sotavaltiaan suvun vaakuna. Samassa hän muisti lamaantuneen
vangin, joka oli viety takaisin vankilaansa kumpujen takaisessa
laaksossa. Heliumin Tara! Ja Gahan oli ollut niin vähällä jättää hänet
oman onnensa nojaan. Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen.

Tämän hylätyn aluksen hätäinen tarkastus selvitti nuorelle jedille koko
surullisen tarinan. Sama myrsky, joka oli koitunut hänen tuhokseen, oli
ajanut Heliumin Taran tähän kaukaiseen maahan. Hän oli epäilemättä
laskeutunut täällä maahan, toivoen saavansa ravintoa ja vettä,
koska hän ei potkurittomalla koneellaan voinut mitenkään päästä
synnyinmaahansa eikä mihinkään ystävälliseen seutuun muutoin
kuin perin suotuisan kohtalon oikun avulla. Lentokone näytti
vahingoittumattomalta; vain potkuri oli poissa, ja se seikka, että se
oli huolellisesti sidottu puuryhmän suojaan, osoitti tytön aikoneen
palata sen luokse, kun taas sen kannelle kerrostunut pöly ja varisseet
lehdet ilmaisivat hänen laskeutuneen maahan useita päiviä, jopa
viikkoja sitten. Nämä piirteet olivat mykän kaunopuheisia todistuksia
siitä, että Heliumin Tara oli vankina ja että hän oli juuri sama vanki,
jonka rohkean karkaamisyrityksen Gahan oli äsken nähnyt. Siitä ei
jedillä ollut pienintäkään epäilystä.

Nyt oli kysymys ainoastaan siitä, miten hän saisi tytön pelastetuksi.
Hän tiesi, mihin torniin vanki oli viety -- mutta siinä olikin kaikki.
Vangitsijoiden lukumäärästä, laadusta ja mielialasta hänellä ei ollut
aavistustakaan; eikä hän siitä välittänytkään -- Heliumin Taran tähden
hän olisi ollut yksin valmis uhmailemaan kokonaista vihollismaailmaa.
Nopeasti hän pohti useita suunnitelmia auttaakseen tyttöä; mutta eniten
miellytti häntä yksi niistä, joka samalla takasi tytölle parhaan
pelastumismahdollisuuden, jos Gahanin onnistuisi päästä hänen luokseen.
Tehtyään päätöksen hän alkoi ripeästi tutkia lentokonetta. Irroitettuaan
sideköydet hän veti sen pois puiden juurelta, nousi kannelle ja
koetteli ohjauslaitteita. Hänen käännettyään vipua lähti moottori
liikkeelle ja surisi hupaisesti, kannatussäiliöt olivat kunnossa, ja
alus totteli herkästi korkeuden määräyslaitteita. Olisi tarvittu vain
potkuri, ja lentokone olisi ollut täysikelpoinen lähtemään Heliumiin.
Gahan kohautti kärsimättömänä olkapäitään -- lähin potkuri olisi ehkä
tuhannen haadin päässä. Mutta mitäpä siitä? Potkurittakin alus kelpasi
siihen tarkoitukseen, jonka hänen suunnitelmansa siltä vaati -- jollei
Heliumin Taran vangitsijoilla ollut lentokonetta, eikä hän ollut
huomannut minkäänlaisia merkkejä, joiden nojalla olisi saattanut
päättää heillä niitä olevan. Heidän torniensa ja ympärysmuuriensa
rakennustapa oli todistuksena siitä, ettei heillä niitä ollut.

Barsoomin äkkiä alkava yö oli tullut. Kluros kiersi majesteetillisesti
ylhäällä taivaalla. Banthin jyrisevä karjaisu kiiri kummuilla. Gatholin
Gahan antoi aluksen kohota parin metrin korkeuteen maasta, tarttui
sitten keulaan kiinnitettyyn köyteen ja solahti maahan. Nyt oli pienen
aluksen hinaaminen helppo tehtävä, ja Gahanin ripeästi astellessa
Bantoomin rajakummulle, leijaili se hänen jäljessään keveästi kuin
joutsen tyynen lammikon pinnalla. Sitten suuntasi gatholilainen
askeleensa kuutamossa himmeästi häämöttävää tornia kohti. Hänen
takanaan kajahti saalistavan banthin karjaisu lähempänä kuin äsken.
Tavoittikohan peto häntä vai seurasiko se joitakin muita jälkiä? Nyt
hän ei saanut sallia nälkäisen raatelijan viivyttää itseään, sillä
hänen oli mahdoton arvata, mitä Heliumin Taralle juuri sillä hetkellä
tapahtui. Siksi hän joudutti kävelyään. Mutta ison pedon kammottava
ärjyntä tuli yhä lähemmäksi, ja pian hän kuuli pehmeiden käpälien
nopeata tassutusta takaansa kummun rinteeltä. Hän vilkaisi taaksensa
parhaiksi nähdäkseen pedon alkavan vinhasti karata kimppuun. Hänen
kätensä siirtyi pitkän miekan kahvaan, mutta hän ei paljastanut
asettaan, sillä hän oivalsi samassa, kuinka turhaa aseellinen
vastustaminen oli: ensimmäisen banthin jäljessä tuli toistakymmentä
otusta käsittävä lauma. Hyödyttömän puolustautumisen sijasta hänellä
oli yksi ainoa vaihtoehto, ja siihen hän turvautui heti nähtyään,
kuinka rusentava häntä ahdistavien hirviöiden lukumäärä oli.

Hän ponnahti ketterästi maasta ja kiipesi nuoraa myöten lentokoneen
keulaan. Hänen painonsa sai aluksen hieman laskeutumaan, ja samalla kun
mies kiskoutui laivan kannelle keulasta, hyppäsi etumainen banth sen
perään. Gahan hypähti pystyyn ja syöksyi petoa kohti, toivoen saavansa
sysätyksi sen maahan, ennen kuin se ehtisi alukseen. Samalla hetkellä
kiitivät toiset lähemmäksi, ilmeisesti aikoen seurata johtajaansa
kannelle. Jos niitä pääsisi alukseen muutamakaan, olisi hän mennyt
mies. Hänellä oli vain yksi toivo. Gahan riensi korkeuden säätäjän
ääreen ja käänsi vivun äärimmäiseen asentoon. Yhtäaikaisesti ponnahti
maasta kolme banthia, yrittäen alukseen. Lentokone kohosi nopeasti.
Gahan tunsi pedon ruumiin kolahtavan sen pohjaan, ja senjälkeen kuului
pehmeitä tömähdyksiä, kun raskaat otukset putosivat maahan. Hän ei
ollut ennättänyt hetkeäkään liian aikaisin. Ja nyt oli lauman johtaja
kivunnut kannelle ja seisoi perässä silmät hehkuen ja hampaat irvissä.
Gahan veti miekkansa. Peto oli mahdollisesti ymmällä asemansa outouden
johdosta eikä hyökännyt, vaan hiipi sensijaan hitaasti tavoittamaansa
saalista kohti. Alus kohosi yhä, ja Gahan sulki jalallaan
korkeussäätäjän. Hän ei halunnut joutua ylhäällä ehkä puhaltavaan
ilmavirtaan, joka ajaisi hänet pois tornin läheisyydestä. Nyt alus
siirtyi verkkaisesti tornia kohti, sen perään hypänneen banthin raskaan
ruhon sysäämänä.

Mies tarkkasi hitaasti lähestyvää hirviötä, sen kuolaisia leukapieliä
ja hornamaisen naaman ilkeitä ilmeitä. Huomattuaan kannen vakavaksi
alustaksi näkyi peto saavan takaisin itseluottamuksensa, mutta sitten
hypähti mies toiselle laidalle, ja pieni alus kallistui äkkiä. Banth
liukastui ja harasi rajusti kynsillään pitkin kantta. Gahan syöksähti
sitä vastaan paljas miekka kädessään. Iso peto saavutti tasapainonsa ja
nousi takajaloilleen iskeäkseen etukäpälänsä uhkarohkeaan kuolevaiseen,
joka uskalsi vastustaa sen oikeutta hankkia kaipaamaansa lihaa. Samassa
mies juoksi kannen vastaiselle laidalle. Banth kellahti syrjälleen
koettaessaan hyökätä. Repivät kynnet suhahtivat Gahanin pään ohitse
samalla hetkellä, jolloin hänen säilänsä sujahti villiin sydämeen, ja
kun soturi kiskaisi aseensa irti ruhosta, luiskahti otus meluttomasti
aluksen laidalta.

Vilkaistessaan alaspäin Gahan huomasi aluksen ajautuvan sitä tornia
kohti, johon vanki oli viety. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua se
olisi suoraan sen kohdalla. Mies kiiruhti korkeuden säätäjälle ja antoi
aluksen nopeasti laskeutua maata kohti, jossa banthit vielä kiihkeästi
seurasivat saalistaan. Jos hän astuisi maahan muurin ulkopuolella,
odottaisi häntä varma kuolema, ja pihalla näkyi yhdessä rykelmässä
pitkänään useita hahmoja ikäänkuin nukkumassa. Alus leijaili nyt vain
muutamia kymmeniä sentimetrejä ympärysmuurin harjan yläpuolella. Hänen
täytyi joko panna kaikki rohkeasti onnen varaan tahi ajautua
avuttomasti ohitse voimatta toivoakaan pääsevänsä takaisin laakson
läpi, jossa vilisi bantheja ja josta hän nyt kuuli monelta taholta
näiden Barsoomin rajujen leijonien karjaisuja ja murinaa.

Gahan pudottautui aluksen reunalta laahaavan ankkuriköyden varaan ja
laskeutui sitä myöten, kunnes hänen jalkansa koskettivat muurin harjaa,
minkä jälkeen hänen ei ollut ollenkaan vaikea pysäyttää laivan
verkkaista liikettä. Sitten hän veti ankkurin luokseen ja laski sen
muurin sisäpuolelle. Vieläkään eivät pihalla nukkuvat olennot
hievahtaneet -- ne viruivat kuin olisivat olleet vainajia. Tornin
aukoista hohti himmeätä valoa; mutta ei näkynyt vahteja eikä valvovia
asukkaita. Nuoraa myöten Gahan kiipesi pihalle, tarkastaen sitten
läheltä siellä viruvia olentoja, joiden hän oli luullut nukkuvan.
Päästäen puolittain tukahdutetun kauhuisen huudahduksen hän peräytyi
päättömien rykorien luota. Aluksi hän arveli niitä mestattujen, hänen
kaltaistensa ihmisten ruumiiksi, mikä sekin tuntui jo kovin pahalta.
Mutta kun hän näki niiden liikkuvan ja käsitti, että ne olivat
elollisia, niin hänen kauhunsa ja inhonsa yltyivät vieläkin
voimakkaammiksi.

Tämä siis selitti hänen iltapäivällä näkemänsä kohtauksen, jolloin
Heliumin Tara oli iskenyt pään vangitsijansa olkapäiltä ja pää oli
ryöminyt takaisin ruumiin luokse. Ja ajatella, että Heliumin helmi oli
noin kamalien olioiden vallassa! Taaskin miestä puistatti, mutta hän
ehätti sitomaan lentokoneen kiinni, minkä jälkeen hän kiipesi jälleen
sen keulalle ja laski sen maahan pihalle. Sitten hän meni tornin
pohjakerroksessa olevalle ovelle, harpaten keveästi tiedottomien,
pitkänään viruvien rykorien ylitse, astui kynnyksen yli ja katosi
sisälle.



KAHDEKSAS LUKU

Täpärä koitos


Ghek, onnellisempina päivinään Luudin vainioiden kolmas työnjohtaja,
istui hautoen kiukkuaan ja nöyryytystään. Hänen mielessään oli äsken
herännyt jotakin, minkä olemassaolosta hän ei aikaisemmin ollut
uneksinutkaan. Oliko tuon kummallisen vankinaisen vaikutus missään
yhteydessä tämän rauhattomuuden ja tyytymättömyyden kanssa! Hän ei sitä
tiennyt. Hän ikävöi miellyttävän rauhoittavaa ääntä, jota tyttö nimitti
lauluksi. Saattoiko olla jotakin paremmin tavoittelemisen arvoista kuin
kylmä järki ja erehtymätön ajatusvoima? Oliko pikemmin pyrittävä
sopusuhtaiseen epätäydellisyyteen kuin yhden ainoan puolen korkeaan
kehittymiseen. Hän pohti laajaa, lopullista aivomuotoa, jota kaikki
kaldanet tavoittelivat. Ne aivot olisivat kuurot, mykät ja sokeat.
Kauniit muukalaiset saisivat tuhatlukuisina laulaa ja tanssia niiden
ympärillä, mutta ne eivät kykenisi lainkaan nauttimaan laulusta eivätkä
tanssista, koska niillä ei olisi havaintoaisteja. Jo nyt kaldanet
olivat luopuneet useimmista aistien tuottamista nautinnoista. Ghek
aprikoi, oliko paljoakaan voitettavissa, jos kieltäydyttäisiin yhä
enemmän, ja se ajatus herätti hänen mielessään kysymyksen, oliko koko
heidän teoriansa oikealla pohjalla. Kenties tyttö sittenkin oli
oikeassa. Mikä saattaisi isojen, maan uumeniin suljettujen aivojen
tarkoitus olla?

Ja hänen, Ghekin, oli kuoltava tämän teorian tähden. Luud oli niin
päättänyt. Se vääryys sai hänen mielensä raivon valtaan. Mutta hän oli
voimaton. Pelastuminen oli mahdoton. Ympärysmuurin takana häntä
odottivat banthit, sen sisällä hänen omat heimolaisensa, jotka olivat
yhtä armottomia ja julmia. Heidän keskuudessaan ei tunnettu rakkautta,
uskollisuutta eikä ystävyyttä -- he olivat pelkkiä aivoja. Hän voisi
surmata Luudin; mutta mitäpä se hyödyttäisi? Vapautettaisiin toinen
kuningas sinetöidystä kammiostaan, ja Ghek tapettaisiin. Hän itse ei
tosin tajunnut, mutta hän ei saisi edes koston aiheuttamaa vähäistä
tyydytystä, koska hän ei kyennyt tuntemaan niin hämärää tunnetta.

Rykorinsa olkapäillä Ghek asteli edestakaisin tornihuoneessa, jossa
hänen oli käsketty pysyä. Tavallisissa oloissa hän olisi alistunut
Luudin tuomioon tyynimielisesti, koska se oli vain johdonmukaisen
järkeilyn tulos. Mutta nyt tuntui asianlaita olevan toisenlainen.
Muukalaisnainen oli lumonnut hänet. Elämä näytti hauskalta -- siinä oli
suuria mahdollisuuksia. Lopullisten aivojen unelma oli kaikonnut
ohueksi uduksi hänen ajatustensa takalistolle.

Samassa ilmestyi huoneen oviaukkoon punainen soturi paljas miekka
kädessään. Hän oli miespuolinen, mutta muutoin samanlainen kuin vanki,
joka oli tuhonnut pohjan kaldanen kylmästi harkitsevalta järjeltä.

"Hiljaa!" varoitti tulokas, jonka otsa oli pahaenteisen tuikeissa
rypyissä ja jonka miekan kärki välkkyi uhkaavasti kaldanen silmien
edessä. "Etsin naista. Heliumin Taraa. Missä hän on? Jos pidät henkeäsi
arvossa, niin puhu nopeasti ja totta!"

Jos hän piti henkeään arvossa! Sehän oli Ghekille vasta äsken
selvinnyt. Hän ajatteli nopeasti. Laajat aivot eivät sittenkään ole
ihan hyödyttömät. Ehkäpä hänelle nyt tarjoutui keino välttää Luudin
tuomio.

"Oletko hänen kansalaisensa?" hän kysyi. "Oletko tullut häntä
pelastamaan?"

"Kyllä."

"No, kuuntele sitten! Minusta tuli hänen ystävänsä, ja senvuoksi minun
on kuoltava. Jos autan sinua vapauttamaan hänet, niin otatko minut
mukaasi?"

Gahan silmäili kummallista olentoa kiireestä kantapäähän --
viimeistellyn sopusuhtaista vartaloa, omituista päätä, ilmeettömiä
kasvoja. Tuollaisten parissa oli Heliumin ihanaa tytärtä pidetty
vankina monen monituista päivää.

"Jos hän elää ja on vahingoittumaton", virkkoi Gahan, "niin otan sinut
mukaamme."

"Kun hänet vietiin luotani, hän oli elossa ja vahingoittumaton",
vastasi Ghek. "En tiedä, mitä hänelle on senjälkeen tapahtunut. Luud
noudatti hänet luokseen."

"Kuka on Luud? Missä hän on? Opasta minut hänen luokseen!" Gahan puhui
nopeasti, ja hänen äänessään oli käskevä sointu.

"Tule sitten!" kehoitti Ghek ja meni edellä huoneesta, laskeutuen
kaldanein maanalaisiin käytäviin vieviä portaita myöten. "Luud on
kuninkaani. Opastan sinut hänen kammioihinsa."

"Kiiruhda!" hoputti Gahan.

"Pane miekkasi tuppeen!" pyysi Ghek. "Jos sitten sivuutamme
heimolaisiani, voin sanoa sinua uudeksi vangiksi ja toivoa heidän
uskovan minua."

Gahan noudatti kehoitusta, mutta ilmoitti samalla kaldanelle, että
hänen kätensä oli aina valmiina tikarin kahvassa.

"Sinun ei tarvitse ensinkään pelätä petosta", vakuutti Ghek. "Kaikki
pelastumistoiveeni ovat sinun varassasi."

"Ja jos petät minut", varoitti Gahan, "voin luvata, että kuolet yhtä
varmasti kuin kuninkaasikin käskystä."

Ghek ei vastannut mitään, vaan liikkui ripeästi koukertelevissa
maanalaisissa käytävissä, kunnes Gahan alkoi oivaltaa, kuinka
ehdottomasti hän oli tuon kummallisen kuvatuksen vallassa. Jos mies
olisi vilpillinen, ei hänen surmaamisensa hyödyttänyt Gahania
laisinkaan, sillä hänen opastamattaan ei punainen mies voisi toivoakaan
osaavansa takaisin torniin ja vapauteen.

Kahdesti tuli heitä vastaan muita kaldaneja, jotka puhuttelivat heitä.
Mutta molemmilla kerroilla näkyi Ghekin yksinkertainen selitys, että
hän saattoi uutta vankia Luudin puheille, vaimentavan kaikki epäluulot,
ja vihdoin he sitten saapuivat kuninkaan etuhuoneeseen.

"Nyt, punainen mies, sinun on taisteltava, jos milloinkaan", supatti
Ghek. "Mene tuonne!" Ja hän osoitti heidän edessään olevaa ovea.

"Entä sinä?" tiedusti Gahan, yhä varoen petosta.

"Rykorini on voimakas", vastasi kaldane. "Tulen mukaasi ja taistelen
vierelläsi. Yhtä hyvä on minun kuolla näin kuin rääkättynä Luudin
käskystä. Tule!"

Mutta Gahan oli jo mennyt lattian poikki ja astunut viereiseen
huoneeseen. Sen vastaisessa päässä oli kahden soturin vahtima pyöreä
aukko. Aukon toisella puolella oli kaksi olentoa kamppailemassa
lattialla, ja kun hän vilahdukselta näki toisen ottelijan kasvot, sai
hän kymmenen soturin voimat ja haavoitetun banthin hurjuuden. Se oli
Heliumin Tara, joka taisteli kunniansa tai henkensä puolesta.

Punaisen miehen äkillinen ilmestyminen pani soturit ymmälle; he
seisoivat hetkisen mykkinä hämmästyksestä, ja siinä silmänräpäyksessä
Gatholin Gahan oli heidän kimpussaan, ja toinen heistä sortui maahan
saatuaan miekanpiston sydämeensä.

"Lyö päähän!" kuiskasi Ghek Gahanin korvaan. Viimemainittu näki
kaatuneen soturin pään kiireisesti ryömivän aukkoon, jonka toisella
puolella olevassa huoneessa Heliumin Tara oli päättömän vartalon
kynsissä. Sitten Ghekin ase kolautti jäljelläolevan soturin kaldanen
irti rykoristaan, ja Gahan lävisti säilällään inhoittavan pään.

Punainen soturi riensi heti aukolle Ghekin seuratessa hänen
kintereillään.

"Älä katso Luudia silmiin!" varoitti kaldane. "Muutoin olet tuhon oma."

Huoneeseen saavuttuaan Gahan näki Heliumin Taran valtavakokoisen
ruumiin kourissa, samalla kun kamalannäköinen, hämähäkkimäinen Luud
kyykötti seinävieressä. Kuningas oivalsi heti vaaran uhkaavan ja koetti
tähdätä katseensa Gahanin silmiin. Mutta niin tehdessään hänen oli
pakko siirtää katseensa pois rykorista, jonka syleilyssä Tara rimpuili,
joten tyttö melkein heti jaksoi kiskoutua eroon kammottavasta,
päättömästä oliosta.

Vasta pystyyn ponnahtaessaan hän huomasi, mistä syystä Luudin
suunnitelmien toteuttaminen oli keskeytynyt. Punainen soturi! Hänen
sydämensä sykähti riemusta ja kiitollisuudesta. Mikä kohtalon ihme oli
lähettänyt miehen hänen luokseen? Hän ei kuitenkaan tuntenut Gahania,
vaelluksen ränsistyttämää soturia, jonka yksinkertaisessa
hihnoituksessa ei ollut ainoatakaan jalokiveä. Miten hän olisi voinut
aavistaakaan, että mies oli sama platinasta ja timanteista säihkyvä
olento, jonka hän oli lyhyen tunnin aikana nähnyt niin toisenlaisissa
oloissa mahtavan isänsä hovissa?

Luud näki Ghekin seuraavan outoa soturia kammioon. "Iske hänet
kuoliaaksi!" komensi kuningas. "Iske kuoliaaksi tämä muukalainen, niin
saat pitää henkesi!"

Gahan vilkaisi kuninkaan kammottaviin kasvoihin.

"Älä katso häntä silmiin!" kirkaisi Tara varoittavasti, mutta liian
myöhään. Kuningas-kaldanen hirveä, hypnoottinen katse oli jo osunut
Gahanin silmiin. Punainen soturi empi eikä astunut eteenpäin. Hänen
miekkansa kärki painui hitaasti lattiaa kohti. Tara katsahti Ghekiin
päin. Tämän ilmeettömät silmät tuijottivat muukalaisen leveään selkään.
Hänen rykorinsa käsi hiipi hiljaa tikarin kahvaan.

Ja sitten Heliumin Tara nosti katseensa ylöspäin ja kajahdutti Marsin
kauneimman sävelen "Rakkauden laulun."

Ghek veti tikarin tupesta, luoden katseen laulavaan tyttöön. Luudin
silmät siirtyivät miehestä Taran kasvoihin, ja heti kun tämän laulu
houkutteli Luudin katseen pois Gatholin Gahanista, pudisti tämä itseään
ja ponnistaen rajusti tahtoaan suuntasi silmänsä seinään Luudin kamalan
pään yläpuolelle. Ghek kohotti tikarin oikean olkansa tasalle, astui
eteenpäin yhden ainoan askeleen ja iski. Tytön laulu päättyi
tukahdutettuun parkaisuun, ja hän syöksähti eteenpäin, ilmeisesti
aikoen tehdä tyhjäksi kaldanen aikeet. Mutta hän ei ennättänyt, ja se
olikin onneksi, sillä seuraavalla hetkellä hän oivalsi, mitä Ghek
tarkoitti, kun hän näki tikarin sinkoavan olennon kädestä, sujahtavan
Gahanin olkapään ylitse ja uppoavan kahvaa myöten Luudin pehmeisiin
kasvoihin.

"Tulkaa!" huusi murhaaja. "Emme saa hukata silmänräpäystäkään." Ja hän
riensi aukolle, josta he olivat tulleet kammioon. Mutta hän pysähtyi,
kun hänen katseensa osui maassa viruvaan valtavaan rykoriin --
kuninkaan rykoriin, komeimpaan ja voimakkaimpaan, mitä Bantoomissa oli
kyetty kasvattamaan. Ghek käsitti, että hän voisi paetessaan viedä
mukaansa vain yhden rykorin, eikä koko Bantoomissa ollut ainoatakaan,
joka pystyisi palvelemaan häntä paremmin kuin lattialla loikova
jättiläisolio. Nopeasti hän siirtyi tuon ison, tarmottoman ruhon
hartioille. Heti viimemainittu muuttui tuntevaksi, sykkivää elämää ja
valpasta tarmoauhkuvaksi olennoksi.

"Nyt", sanoi kaldane, "olemme valmiit. Kuka tahansa koettaa estää
minua, hänet lähetän tyhjyyteen." Puhuessaan hän jo kumartui ja ryömi
viereiseen huoneeseen, ja Gahan tarttui Taran käsivarteen ja kehoitti
häntä menemään perässä. Tyttö katsahti ensimmäisen kerran häntä suoraan
silmiin. "Kansani jumalat ovat olleet armolliset", hän virkkoi. "Tulit
parhaiksi. Heliumin Taran kiitoksen lisäksi saat kiitokset Barsoomin
sotavaltiaalta ja hänen kansaltaan. Palkkiosi on suurempi kuin osaat
toivoa."

Gatholin Gahan oivalsi, ettei tyttö tuntenut häntä, ja jätti lausumatta
kielellään pyörineen lämpimän tervehdyksen.

"Oletpa Heliumin Tara tahi joku muu", hän vastasi, "se on vähäarvoinen
seikka. Se, että olen saanut näin palvella punaista marsilaisnaista, on
sellaisenaan riittävä palkkio."

Heidän puhuessaan tyttö tunkeutui aukon lävitse Ghekin jäljessä, ja
pian he kaikki kolme olivat poistuneet Luudin kammioista ja etenivät
reippaasti mutkaisia käytäviä myöten, tornia kohti. Ghek hoputti heitä
yhtenään lisäämään vauhtia, mutta Barsoomin punaiset ihmiset eivät
milloinkaan ole joutuisia pakenemaan, joten kaldanea seuraava pari
liikkuin hänen mielestään ihan liian hitaasti.

"Ketään ei ole estämässä meitä", väitti Gahan. "Miksi siis
tarpeettomasti kiiruhtamalla rasittaisimme prinsessaa?"

"En pelkää niin paljoa vastarintaa edestäpäin, sillä siellä ei kukaan
tiedä, mitä Luudin huoneissa on tapahtunut tänä iltana. Mutta toinen
Luudin huoneiston edustalla olleen soturin kaldane pääsi pakoon, ja
saatte olla varmat, että hän riensi vitkastelematta noutamaan apua.
Ettei apu ehtinyt ennen lähtöämme, johtuu yksinomaan siitä, että
tapahtumat kehittyivät niin nopeasti kuninkaan huoneessa. Mutta paljoa
ennen kuin ehdimme torniin, ovat he takaapäin kimpussamme, ja he
tulevat paljoa lukuisampina kuin me olemme, ja heillä on kookkaat,
voimakkaat rykorit, siitä olen varma."

[Bantoomin yhdyskuntien hallitsijoista eli päälliköistä olen käyttänyt
nimitystä _kuningas_, koska alkuperäistä sanaa ei voi lausua meidän
kielellämme, eikä punaisten marsilaisten kielen sanoilla _jed_ tahi
_jeddak_ ole aivan sama merkitys kuin bantoomilaisten sanalla, joka
oikeastaan merkitsee samaa kuin meidän kielemme sana _kuningatar_
käytettynä mehiläisparven hallitsijasta. J.C.]

Ja pian Ghekin ennustus täyttyikin. Alkoi kuulua takaa-ajon ääniä,
kaukaista varustusten kalahtelua ja kaldanein hälytysvihellyksiä.

"Torni on nyt vain vähän matkan päässä", huusi Ghek. "Joutukaa, kun
vielä voitte! Jos jaksamme pitää siellä puoliamme turvasulkujen takana
päivän koittoon saakka, voimme vielä pelastua."

"Emme tarvitse turvasulkuja, kun emme viivy tornissa", vastasi Gahan,
liikkuen ripeämmin, sillä hän arvasi takaansa kuuluvista äänistä,
kuinka suuri joukko oli ajamassa heitä takaa.

"Mutta emmehän voi edetä tornia kauemmaksi tänä yönä", intti Ghek.
"Tornin ulkopuolella väijyvät meitä banthit ja varma kuolema."

Gahan hymyili. "Älä pelkää bantheja!" hän rauhoitti kaldanea. "Jos vain
ennätämme pihalle vähää ennen kuin ahdistajamme, emme tarvitse säikkyä
mitään tämän kirotun laakson ilkeitä voimia."

Ghek ei vastannut mitään, eikä hänen ilmeettömistä kasvoistaan näkynyt,
uskoiko hän vai epäilikö hän. Tyttö katsahti Gahaniin kysyvästi. Hän ei
ymmärtänyt miehen tarkoitusta.

"Lentokoneesi", selitti Gahan. "Se on tornin edustalla ankkurissa."

Taran kasvot kirkastuivat mielihyvästä ja huojennuksesta. "Sinä löysit
sen!" hän huudahti. "Mikä onni!"

"Onni se todella oli", myönsi mies. "Ensiksi se ilmaisi minulle, että
sinä olet vankina täällä, ja sitten se pelasti minut banthien kynsistä,
kun tulin laakson poikki kummuilta tähän torniin, johon näin sinua
tuotavan tänään iltapäivällä yritettyäsi uljaasti karata."

"Mistä tiesit, että se olin minä?" kysyi tyttö, silmäillen Gahania otsa
miettivästi rypyssä, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella, missä
tilaisuudessa hän oli aikaisemmin kohdannut soturin.

"Kukapa ei olisi kuullut Heliumin prinsessan Taran katoamisesta",
vastasi Gahan. "Ja kun näin lentokoneesi vaakunan, olin heti varma
asiasta, vaikka en tuntenutkaan sinua nähdessäni sinut vainiolla vähän
aikaa sitä ennen. Matka oli siksi pitkä, etten eroittanut selvästi,
oliko vanki mies vain nainen. Jollen sattumalta olisi huomannut
lentokoneesi kätköpaikkaa, olisin mennyt matkoihini, Heliumin Tara.
Minua puistattaa, kun ajattelen, kuinka vähältä oli niin käydä. Jollei
aurinko olisi sattunut hetkeksi paistamaan aluksesi kiilloitettuun
keulavaakunaan, olisin mennyt sen ohitse aavistamatta mitään."

Tyttö vapisi. "Jumalat sinut lähettivät", hän kuiskasi hartaasti.

"Jumalat minut lähettivät, Heliumin Tara", kertasi Gahan.

"Mutta en tunne sinua", sanoi tyttö. "Olen koettanut muistella sinua,
mutta en muista. Mikä on nimesi?"

"Nimitä minua Turaniksi!" pyysi mies, sillä hänen mieleensä oli
johtunut, että jos tyttö tuntisi hänet samaksi mieheksi, jonka raju
rakkaudentunnustus oli tuonnottain suututtanut häntä sotavaltiaan
puistossa, olisi hänen asemansa äärettömän paljon kiusallisempi
kuin siinä tapauksessa, että hän pitäisi miestä ventovieraana.
Yksinkertaisena panthanina [onnensoturi; vaeltava ritari] hän myöskin
voisi alttiilla uskollisuudellaan paremmin voittaa tytön luottamuksen
ja saada suuremman arvon Taran silmissä kuin loistavana Gatholin
jedinä.

Tällä välin he olivat saapuneet torniin, mutta astuessaan maanalaisesta
käytävästä he vilkaistessaan taakseen näkivät etumaiset ahdistajansa --
nopeiden, voimakkaiden rykorien olkapäillä rientäviä kamalannäköisiä
kaldaneja. He kiiruhtivat mahdollisimman joutuisasti ylöspäin
maanpinnan tasalle vieviä portaita myöten, mutta vieläkin ripeämmin
liikkuivat heidän jäljessään tulevat Luudin kätyrit. Ghek meni edellä,
pitäen Taraa kädestä voidakseen helpommin ohjata ja tukea häntä, kun
taas Gatholin Gahan seurasi heitä muutamien askelien päässä paljas
miekka kädessään valmiina torjumaan hyökkäystä, jonka he kaikki nyt
tiesivät saavansa niskaansa, ennenkuin he ennättäisivät pihalle ja
lentokoneeseen.

"Salli Ghekin jäädä luoksesi taistelemaan vierelläsi!" ehdotti Tara.

"Näissä ahtaissa käytävissä on tilaa vain yhdelle säilälle", torjui
gatholilainen. "Kiiruhda sinä Ghekin kanssa edelleen ja nouse
lentokoneen kannelle! Ole valmiina korkeuden säätäjän ääressä, ja jos
ehdin riippuvan köyden luokse kyllin paljon ennemmin kuin nuo olennot,
voit sinä antaa aluksen kohota, kun käsken, ja minä kipuan sitten
kannelle. Jos taas joku noista ilmestyy pihalle ennenkuin minä, niin
tiedät, etten minä enää tule. Silloin nouskaa nopeasti ilmaan ja
rukoile esi-isiemme jumalia antamaan sinulle suotuista tuulta, joka vie
sinut vierasvaraisemman kansan pariin!"

Heliumin Tara ravisti päätään. "Me emme jätä sinua pulaan, panthan",
hän esteli.

Välittämättä hänen vastuksestaan Gahan puhui hänen ohitseen Ghekille.
"Vie hänet pihalle kiinnitettyyn alukseen!" hän komensi. "Kaikki
toivomme on sen varassa. Yksin kenties pääsen sen kannelle. Mutta jos
minun on viimeisellä hetkellä odotettava teitä kahta, on mahdollista,
ettei kukaan meistä pelastu. Tottele käskyäni!" Hänen sävynsä oli ylväs
ja uhmaava -- sellaisen miehen sävy, joka syntymästään saakka on
komentanut toisia ja jonka tahto on ollut laki. Heliumin Taraa
suututti, ja samalla hän oli levoton. Hän ei ollut tottunut siihen,
että häntä komennettiin eikä hänen sanoistaan välitetty. Mutta
kuninkaallisesta ylpeydestään huolimatta hän ei ollut hupsu ja tiesi,
että mies oli oikeassa ja pani henkensä vaaraan pelastaakseen hänet.
Senvuoksi hän riensi Ghekin seurassa eteenpäin, totellen Turanin
käskyä, ja ensimmäisen suuttumuksen puuskan hälvettyä hän hymyili,
sillä hän muisti, että tämä mies oli vain karkea, hiomaton soturi eikä
ollut harjaantunut käyttämään hienostuneen kohteliasta kieltä. Mutta
miehen sydän oli paikallaan, se oli uljas ja vilpitön, ja mielellään
Tara antoi anteeksi hänen loukkaavan sävynsä ja käytöksensä. Mutta
millainen se sävy oli! Sitä ajatellessaan hän äkkiä seisahtui.
Panthanit olivat karkeita, kaikkeen alttiita miehiä. Usein he kohosivat
korkeihin, määräysvaltaisiin asemiin, eikä miehen äänen käskevä sointu
niin ollen tuntunut merkilliseltä. Mutta häntä kummastutti jokin muu --
ominaisuus, jota oli vaikea määritellä, mutta joka oli yhtä selvästi
havaittavissa kuin se oli tuttu. Hän oli kuullut samanlaisen soinnun
ennenkin, kun hänen äitinsä isoisä, Heliumin jeddak Tardos Mors oli
kajauttanut komentosanoja; ja sama sointu oli ollut hänen isoisänsä
Mors Kajakin, jedin, ja hänen kuuluisan isänsä, Barsoomin sotavaltiaan
John Carterin äänessä, kun hän puhutteli sotureitaan.

Mutta hänellä ei nyt ollut aikaa pohtia niin vähäpätöistä seikkaa,
sillä hänen takaansa alkoi äkkiä kuulua aseiden kalsketta, ja hän
arvasi, että Turan, panthan, mitteli miekkoja heidän etumaisen
hätyyttäjänsä kanssa. Kun hän katsahti taakseen, oli Turan vielä
näkyvissä portaiden mutkassa, joten hän näki alkavan, nopean ottelun.
Taivaankappaleensa parhaan miekkamiehen tyttärenä hän tunsi hyvin
miekkailutaidon hienoimmat otteet. Hän näki, kuinka kömpelösti kaldane
hyökkäsi ja kuinka nopeasti ja varmasti panthan torjui iskut. Kun Tara
ylhäältä päin katseli Turanin melkein alastonta, vain mitä
yksinkertaisimman, koristeettoman hihnoituksen verhoamaa vartaloa ja
näki joustavien lihasten liikkuvan punertavan pronssinvärisen ihon alla
ja miekan kärjen nopeat ja hienot siirrot, heräsi hänen mielessään
kiitollisuuden lisäksi vaistomainen ihailun tunne, joka oli vain naisen
antama luonnollinen tunnustus miehen taidosta ja urheudesta ja ehkä
myöskin jossakin määrin miehuullisen sopusuhtaisesta ja voimakkaasta
olemuksesta.

Kolmasti muuttui panthanin säilän asento -- kerran se torjui rajun
sivalluksen, kerran teki valehyökkäyksen ja kerran antoi iskun. Kun hän
nosti aseensa viimemainitun liikkeen jälkeen, kierähti kaldane
elottomana horjuvan rykorinsa hartioilta, ja Turan juoksi ketterästi
portaita alaspäin ryhtyäkseen otteluun seuraavan ahdistajansa kanssa.
Sitten veti Ghek Taraa ylöspäin, ja portaiden mutka piilotti
taistelevan panthanin hänen näkyvistään. Mutta yhäti hän kuuli teräksen
kalskahtelevan terästä vasten, varuksien kalahtelevan ja kaldanein
päästelevän kimeitä vihellyksiään. Sydän vaati häntä palaamaan uljaan
puolustajansa vierelle. Mutta järki vakuutti hänelle, että hän voisi
auttaa miestä parhaiten olemalla valmiina lentokoneen korkeuden
säätäjän ääressä sillä hetkellä, kun Turan saapuisi pihalle.



YHDEKSÄS LUKU

Ajelehtimassa oudoilla seuduilla


Äkkiä Ghek sysäsi syrjään portaista aukeavan oven, ja Tara näki
edessään kuutamon valaiseman, muurin ympäröimän pihan, jossa päättömät
rykorit lojuivat ruoka-altaittensa vieressä. Kauniit ruumiit olivat
yhtä komealihaksisia kuin hänen isänsä parhaat soturit, ja
naispuolisten vartalot olisivat herättäneet kateutta useissa
Heliumin kauneimmissa naisissa. Oi, jospa hän vain voisi saada ne
toimintakykyisiksi! Silloin ei panthania tosiaankaan uhkaisi mikään
vaara. Mutta ne olivat pelkkiä surkeita lihaskasoja, eikä hän kyennyt
antamaan niille eloa. Niiden täytyi aina virua tuolla tavoin, jolleivät
kaldanen kylmät, sydämettömät aivot niitä hallinneet. Tyttö huoahti,
samalla kun häntä puistatti kammo hänen pujotellessaan maassa makaavien
olentojen välitse lentokoneen luokse.

Hän ja Ghek nousivat nopeasti kannelle viimemainitun irroitettua
kiinnitysköydet. Tara koetteli korkeudensäätäjää, antaen aluksen kohota
ja laskeutua muutamia metrejä pihamuurin sisällä. Se toimi mainiosti.
Sitten hän laski sen takaisin maahan ja jäi odottamaan. Avoimesta
ovesta kuului taistelun melua, milloin lähestyen, milloin loitoten.
Tyttö oli nähnyt, kuinka taitava hänen sankarinsa oli, eikä ollut
kovinkaan huolissaan tuloksesta. Vain yksi vastustaja kerrallaan
saattoi ahdistaa Turania kapeissa portaissa; hän oli edullisemmassa
asemassa ja puolustautumassa ja käytteli miekkaansa mestarillisesti,
kun taas vastustajat olivat häneen verrattuina kömpelöitä hosujia.
Heidän ainoa etunsa oli suuri lukumäärä, jolleivät he pääsisi hänen
kimppuunsa takaapäin.

Sitä ajatellessaan Tara kalpeni. Jos hän olisi nähnyt Turanin, olisi
hän ollut vieläkin levottomampi, sillä hän ei käyttänyt hyväkseen
useita tarjoutuneita tilaisuuksia päästäkseen lähemmäksi pihaa. Hän
taisteli kylmäverisesti, mutta rajun itsepintaisesti, eikä se suinkaan
näyttänyt pelkältä puolustautumiselta. Usein hän harppasi kaatuneen
vihollisen ylitse karatakseen seuraavan kimppuun, ja kerran oli hänen
takanaan kokonaista viisi kuollutta kaldanea; niin paljon hän oli
tunkenut ahdistajiaan taaksepäin. Hänen vastassaan olevat kaldanet ja
häntä lentokoneessa odottava tyttö eivät sitä tienneet, mutta häntä
kannusti voimakkaampi kiihoitin kuin pelastumisen halu, sillä hän
tahtoi kostaa rakastamaansa naista kohdanneet loukkaukset. Mutta äkkiä
hän oivalsi mahdollisesti panevansa Taran turvallisuuden vaaraan
hyödyttömästi. Senvuoksi hän nujersi vielä yhden hätyyttäjänsä ja lähti
vikkelästi juoksemaan portaita ylöspäin. Etunenässä oleva kaldane
liukastui aivojen peittämällä lattialla ja kompastui yrittäessään ajaa
häntä takaa.

Gahan ennätti pihalle parikymmentä askelta heidän edellään ja riensi
lentokoneelle. "Ilmaan!" hän huusi tytölle. "Minä nousen alukseen
köyttä myöten."

Pieni alus kohosi hitaasti maasta Gahanin hyppiessä tiellään olevien
velttojen rykorien ylitse. Ensimmäinen takaa-ajaja ilmestyi tornista,
kun Gahan tarttui aluksesta riippuvaan köyteen.

"Nopeammin!" komensi hän Taralle. "Muutoin he vetävät meidät alas!"
Mutta alus tuntui tuskin liikahtavan, vaikka se itse asiassa kohosi
niin nopeasti kuin kolmen ihmisen painama yhden hengen lentokone
suinkin saattoi. Gahan heilui jo muurin harjan yläpuolella, mutta
köyden pää laahasi vielä maata, kun kaldanet ennättivät sen luokse.
Heitä tulvi jatkuvana virtana tornista pihalle. Johtaja tarttui
köyteen.

"Joutukaa!" hän kiljui. "Käykää kiinni! Kiskotaan heidät maahan."

Hänen aiettaan toteuttamaan ei tarvittu montakaan olentoa. Alus
seisahtui, ja sitten tyttö kauhukseen tunsi, että sitä vedettiin
varmasti alaspäin. Myöskin Gahan huomasi vaaran ja käsitti, että oli
toimittava vitkastelematta. Hän oli takertunut nuoraan vasemmalla
kädellään ja kiertänyt toisen jalkansa sen ympärille, jättäen oikean
kätensä vapaasti heiluttamaan pitkää miekkaa, jota hän ei ollut pannut
tuppeen. Alaspäin tähdätty sivallus halkaisi erään kaldanen pehmeän
pään ja toinen katkaisi paksun köyden panthanin jalkojen alapuolelta.
Tyttö kuuli heidän ahdistajiensa jälleen päästävän kimeitä
vihellyksiään ja havaitsi samassa aluksen taaskin kohoavan.
Verkkaisesti se leijaili ylöspäin pois vihollisten ulottuvilta, ja
hetkisen kuluttua kapusi Turan laidan yli kannelle. Ensimmäisen kerran
moniin viikkoihin oli tytön sydän tulvillaan riemuista ylistystä, mutta
ensiksi hänen ajatuksensa kiintyivät toiseen asiaan.

"Ethän ole haavoittunut?" tiedusti hän.

"En, Heliumin Tara", vastasi panthan. "He olivat tuskin säiläni
arvoisia vastustajia, eivätkä heidän miekkansa kertaakaan olleet
minulle vaarallisia."

"Heidän olisi pitänyt surmata sinut helposti", sanoi Ghek. "Meidän
järkeilykykymme on niin oivallinen ja hyvin kehittynyt, että heidän
olisi ennen jokaista iskuasi pitänyt tarkalleen tietää, mihin kohtaan
järjen pakosta koettaisit osua. Senvuoksi heidän olisi pitänyt osata
helposti torjua kaikki lyöntisi ja saada sydämesi lävistetyksi."

"Mutta he eivät tehneet sitä, Ghek", huomautti Gahan. "Heidän
kehittymisteoriansa ei pidä paikkaansa, sillä se ei ole omiaan
kehittämään sopusuhtaisesti heidän koko olemustaan. Olette
voimistuttaneet aivoja ja antaneet ruumiin kuihtua, mutta toisen
käsillä ette ikinä kykene samaan kuin omillanne kykenisitte. Minun
käteni ovat harjautuneet miekan käyttöön; jokainen lihakseni toimi
silmänräpäyksessä ja täsmällisesti -- melkein koneellisesti -- hetken
tarpeiden mukaan. Itse tuskin huomaan ajattelevani taistelun aikana --
niin nopeasti sujahtaa säiläni kärki jokaiseen aukkoon tai siirtyy
minua puolustamaan, jos minua uhataan, että tuntuu melkein siltä kuin
olisi kylmällä teräksellä silmät ja aivot. Te kaldane-aivoinenne ja
rykor-ruumiinenne ette voi toivoakaan voivanne ikinä kehittyä yhtä
täydellisiksi tässä suhteessa kuin minä. Aivojen voimistamisen ei
pitäisi olla ihmisen yksinomainen pyrkimys. Täyteläisin ja onnellisin
on sellaisten elämä, joiden sekä ruumis että sielu ovat sopusuhtaisesti
saavuttaneet mahdollisimman korkean tason, mutta hekään eivät voi
koskaan saavuttaa täydellisyyttä. Ehdoton ja yleinen täydellisyys
merkitsisi puuduttavaa yksitoikkoisuutta ja kuolemaa. Luonnossa täytyy
olla vastakohtia, yhtä hyvin varjoa kuin kirkasta valoakin, surua ja
onnea, oikeata ja väärää, syntiä ja hyvettä."

"Minulle on aina opetettu toisin", vastasi Ghek. "Mutta opittuani
tuntemaan tämän naisen ja sinut, jotka olette toisen rodun vesoja, olen
johtunut uskomaan, että saattaa olla muitakin päämääriä, täysin yhtä
korkeita ja tavoiteltavia kuin kaldanein. Ainakin olen vilahdukselta
saanut tutustua onnellisuudeksi nimittämäänne tilaan, ja käsittääkseni
se lienee hyvä, vaikka minä en kykenekään tuomaan sitä julki. En osaa
nauraa enkä hymyillä, mutta sittenkin valtaa mieleni tyytyväisyys, kun
tämä nainen laulaa; se tunne avaa sieluni silmien eteen ihmeellisen
kauniita ja riemuisia näköaloja, jotka ovat paljon suurenmoisempia kuin
virheettömän aivotoiminnan tuottama nautinto. Toivoisin, että olisin
syntynyt teidän rotunne jäseneksi."

Lentokone oli joutunut lievään ilmavirtaan ja ajautui verkkaisesti
koillista kohti, Bantoomin laakson ylitse. Heidän allaan lepäsivät
viljellyt vainiot, ja toisen toisensa jälkeen he sivuuttivat Moakin,
Nolachin ja muiden tässä kummallisessa ja hirveässä maassa asustavien
yhdyskuntien omituiset tornit. Jokaista tornia ympäröivän muurin
sisällä makaili rykoreja, luotaan sysääviä, päättömiä olioita,
kauniita, mutta kammottavia.

"Noista", virkkoi Gahan, osoittaen erään tornin pihalla olevia
rykoreita, joiden yli he juuri silloin ajautuivat, "saisivat opetuksen
ne rotumme pienenä vähemmistönä olevat henkilöt, jotka palvovat ainetta
ja pitävät ruokahalua epäjumalanaan. Tiedät, millaisia he ovat,
Heliumin Tara; he muistavat tarkalleen, mitä he nauttivat päivälliseksi
kaksi viikkoa sitten, ja osaavat neuvoa, miten thoatin reisi on
valmistettava ja mitä juomaa on tarjottava, kun zitidarin kinkkua on
pöydässä."

Heliumin Tara naurahti. "Mutta yksikään heistä ei tiedä sen miehen
nimeä, joka tänä vuonna sai jeddakin palkkion Kauneuden temppelissä",
hän lisäsi. "Samoin kuin rykorien ei heidänkään kehityksensä ole ollut
tasapuolinen."

"Todella onnellisia ovat sellaiset ihmiset, joissa on yhtynyt vähän
hyvää ja vähän pahaa, vähän tietoja monista oman kutsumuksensa
ulkopuolella olevista asioista, kyky rakastaa ja kyky vihata, sillä
sellaiset kykenevät suhtautumaan suvaitsevaisesti kaikkiin vapaina
niiden itserakkaiden ihmisten ennakkoluuloista, joiden pään toinen
puoli on niin raskas, että kaikki aivot valuvat sinne."

Gahanin lakattua puhumasta yskäisi Ghek hieman, ikäänkuin haluten
kiinnittää huomion itseensä. "Puhutte ikäänkuin olisitte ajatelleet
paljon monia asioita. Saattaisiko siis punaisen rodun jäseniä huvittaa
ajatteleminen? Onko teillä aavistustakaan sisäisen tutkistelun
nautinnoista? Ovatko järki ja johdonmukainen harkinta osina
elämässänne?"

"Ihan varmasti", vastasi Gahan, "mutta eivät siinä määrin, että ne
veisivät koko aikamme -- eivät ainakaan tietemme. Sinä, Ghek, olet
esimerkki äsken mainitsemistani itserakkaista olennoista. Koska sinä ja
sinun kaltaisesi omistatte elämänne sielun palvomiselle, uskot,
etteivät muut luomakunnan olennot lainkaan ajattele. Ja ehkä emme sitä
teekään samassa mielessä kuin te, jotka ajattelette ainoastaan itseänne
ja laajoja aivojanne. Me ajattelemme monia seikkoja, jotka koskevat
taivaankappaleemme menestystä. Ilman Barsoomin punaista kansaa olisivat
kaldanetkin tuhoutuneet, sillä vaikka te tulettekin toimeen ilmatta,
eivät ne olennot tule, joista teidän olemassaolonne riippuu, eikä enää
moniin miespolviin olisi Barsoomissa ollut riittävästi ilmaa, jollei
punainen ihminen olisi suunnitellut ja rakentanut suurta ilmatehdasta,
joka antoi riutuvalle taivaankappaleellemme uutta eloa.

"-- Mitä ovat kaikkina aikoina eläneiden kaldanein aivot tehneet
sellaista, mitä voitaisiin verrata tämän ainoan punaisen miehen yhteen
ainoaan ajatukseen?"

Ghek jäi tuppisuuksi. Kaldanena hän oli varma, että aivot olivat koko
maailman elämän lopullinen päämäärä, mutta hänen mieleensäkään ei ollut
juolahtanut, että niitä pitäisi käyttää käytännöllisesti ja
hyödyllisesti. Hän kääntyi toisaalle ja silmäili esi-isäinsä laaksoa,
jonka yli hän ajautui tuntemattomaan maailmaan. Hänen pitäisi olla
todellinen jumala alempien olentojen parissa; mutta sittenkin kalvoi
häntä epäilys. Ilmeisesti nämä kaksi toisen maailman olentoa olivat
valmiit kiistelemään hänen ylemmyydestään. Niin itserakas kuin hän
olikin, oli hänellä sittenkin aavistus, että he pitivät häntä alempana
kuin itseään, jopa kenties säälivät häntä. Sitten hän alkoi aprikoida,
miten hänelle kävisi. Enää hänellä ei olisi useita rykoreja
tottelemassa käskyjään. Hänellä olisi vain tämä yksi, ja sen kuoltua
hän ei voisi saada toista. Sen väsyttyä Ghek jäisi melkein avuttomaksi
sen lepoajaksi. Kunpa hän ei olisikaan tavannut tätä punaista naista!
Nainen oli tuottanut hänelle pelkästään harmia, häpeää ja nyt maanpaon.
Äkkiä Heliumin Tara alkoi hyräillä säveltä ja Ghek, kaldane, oli
tyytyväinen.

He ajelehtivat hiljalleen marsilaisen yön sekavien varjojen ylitse.
Banthien karjahdukset kuuluivat yhä heikompina heidän aluksensa
sivuutettua Bantoomin rajat, tämän onnettoman maan kauhujen jäätyä
heidän taakseen. Mutta minne he olivat matkalla? Tyttö katsahti
mieheen, joka istui jalat ristissä pienen lentokoneen kannella,
katsellen eteensä yön pimeyteen nähtävästi vaipuneena syviin aatoksiin.

"Missä olemme?" kysyi Tara. "Mihin päin ajaudumme?"

Turan kohautti leveitä hartioitaan. "Tähdistä näen, että ajaudumme
koilliseen", hän vastasi, "mutta missä olemme ja mitä on edessämme,
siitä minulla ei ole aavistustakaan. Viikko sitten olisin voinut vannoa
tietäväni, mitä oli kunkin harjanteen takana, jota lähestyin, mutta nyt
tunnustan perin nöyrästi, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä on
kilometrin päässä millään suunnalla. Heliumin Tara, olen eksyksissä
enkä osaa ilmoittaa sinulle muuta."

Hän hymyili, ja tyttö hymyili vastaan. Taran kasvoilla oli hieman
ymmälle joutuneen ilme -- miehen hymyssä oli jotakin kiusoittavan
tuttua. Hän oli tavannut useita panthaneja -- he tulivat ja menivät,
liikkuen aina siellä, missä taisteltiin -- mutta tätä hän ei jaksanut
muistaa.

"Mistä maasta olet kotoisin, Turan?" hän kysyi äkkiä.

"Etkö tiedä, Heliumin Tara", vastasi mies, "ettei panthanilla ole
isänmaata? Tänään hän taistelee yhden, huomenna toisen lipun alla."

"Mutta täytyyhän sinun olla jonkun maan alamainen, kun et ole
taistelemassa", intti Tara. "Mitä lippua pidät nyt sitten omanasi?"

Turan nousi ja kumarsi hänelle syvään. "Jos olen kelvollinen, palvelen
sotavaltiaan tytärtä nyt -- ja aina."

Tara ojensi hoikan, ruskean kätensä ja kosketti hänen käsivarttaan.
"Palvelustarjouksesi on hyväksytty", hän virkkoi, "ja jos vielä kerran
pääsemme Heliumiin, niin lupaan, että palkkiosi tyydyttää kaikki
sydämesi toiveet."

"Palvelen sinua uskollisesti sen palkkion toivossa", vastasi Turan.
Tara ei kuitenkaan aavistanut, mitä hänen mielessään oli, vaan
pikemminkin luuli häntä ahneeksi. Sillä mistäpä sotavaltiaan kopea
tytär olisi arvannut yksinkertaisen panthanin tavoittelevan hänen
kättään ja sydäntään?

Päivän koittaessa he liikkuivat ripeätä vauhtia oudon maiseman
kohdalla. Tuuli oli yön aikana yltynyt ja kantanut heidät kauaksi
Bantoomista. Heidän allaan oleva maisema oli epätasainen ja karu. Vettä
ei ollut näkyvissä, maanpintaa halkoivat syvä rotkot, ja kasvullisuus
oli perin niukkaa. He eivät nähneet ainoatakaan eläintä, ja kaikesta
päättäen seutu ei kyennyt elättämään elollisia olentoja. Kaksi päivää
he ajelehtivat tämän peloittavan erämaan kohdalla. Heillä ei ollut
ruokaa eikä juomaa, ja he kärsivät siitä ankarasti. Ghek oli
toistaiseksi irtautunut rykoristaan sidottuaan sen ensin Turanin avulla
vankasti kanteen. Kuta vähemmän hän sitä käyttäisi, sitä vähemmän sen
elinvoimat kuluisivat. Nyt siinä alkoi jo näkyä ravinnon puutteen
vaikutuksia. Ghek ryömi aluksessa jättimäisen hämähäkin tavoin --
kavuten laidan ylitse, pohjan alitse ja vastaiselta laidalta takaisin
kannelle. Hän näytti olevan kuin kotonaan joka paikassa. Mutta hänen
kumppaneillaan oli ahtaat olot, sillä yhden hengen lentokoneen kansi ei
ole aiottu kolmea varten.

Turan silmäili aina eteenpäin, tähyillen vettä. Heidän täytyi saada
vettä tahi tavata niitä vettä antavia kasveja, jotka tekevät elämän
mahdolliseksi Marsin monilla kuivilta näyttävillä alueilla. Mutta
kahteen päivään he eivät kohdanneet kumpaakaan, ja nyt yllätti heidät
kolmas yö. Tyttö ei valittanut, mutta Turan tiesi hänen varmasti
kärsivän, ja hänen sydämensä oli raskas. Vähimmin kärsi Ghek, joka
selitti hänen kaltaistensa olentojen tulevan pitkiä aikoja toimeen
vedettä ja ruuatta. Turan melkein kirosi häntä nähdessään Heliumin
Taran hitaasti kuihtuvan silmiensä edessä, samalla kun kammottavan
näköinen kaldane näytti yhtä elinvoimalta kuin konsanaan.

"Eräissä olosuhteissa", huomautti Ghek, "ei kookas, aineellinen ruumis
ole niin hyvä kuin korkealle kehittyneet aivot."

Turan katsahti häneen, mutta ei virkkanut mitään. Heliumin Tara hymyili
hieman. "Häntä ei sovi moittia", hän sanoi. "Emmekö me hiukan
kerskuneet, ylvästellen ylemmyydellämme -- kun vatsamme olivat täydet?"
hän lisäsi.

"Heidän järjestelmällään lienee hyvät puolensa", myönsi Turan. "Jos
voisimme panna syrjään vatsamme, kun ne huutavat ruokaa ja juomaa, niin
epäilemättä sen tekisimme."

"Minä puolestani en nyt lainkaan ikävöi omaani", vakuutti Tara. "Se on
kovin surkea seuralainen."

Uusi päivä oli valjennut: he olivat saapuneet vähemmän autiolle
seudulle, ja heidän lamautunut toivonsa elpyi. Äkkiä Turan kumartui ja
osoitti kädellään eteenpäin.

"Katsos tuonne, Heliumin Tara!" hän huudahti. "Kaupunki! Niin totta
kuin olen Ga-- niin totta kuin olen Turan, panthan, tuolla on
kaupunki."

Kaukana välkkyivät kaupungin muurit, kupukatot ja solakat tornit
nousevan auringon valossa. Mies tarttui sukkelasti korkeuden säätäjään,
ja alus painui nopeasti matalan kukkulajonon suojaan, sillä Turan
käsitti hyvin, ettei heidän pitänyt näyttäytyä ennenkuin saisivat
selville, olivatko oudon kaupungin asukkaat ystäviä vaiko vihamiehiä.
Todennäköisesti he olivat kaukana ystävien asumasijoilta, ja senvuoksi
panthanin oli liikuttava äärimmäisen varovasti. Mutta tuolla oli
kaupunki, ja missä oli kaupunki, siellä on myöskin vettä, vaikka
kaupunki olisikin autio, ja ruokaa, jos se olisi asuttu.

Punaisesta miehestä merkitsi jopa viholliskansan linnoituksessa oleva
ruoka ja vesi ravintoa ja juomaa Heliumin Taralle. Hän ottaisi sen
lahjana ystäviltä tahi anastaisi sen vihollisilta. Kunhan sitä vain
olisi, niin hän kyllä saisi sitä, siinä ilmeni taistelijan itserakkaus,
vaikka Turan ei sitä käsittänyt sen enempää kuin Tarakaan, joka oli
pitkän taistelijasarjan jälkeläinen; mutta Ghek olisi saattanut
hymyillä, jos olisi osannut.

Turan antoi lentokoneen ajautua lähemmäksi suojaavia kukkuloita. Kun
hän ei enää voinut edetä kauemmaksi pelkäämättä ilmituloa, ohjasi hän
aluksen hiljalleen maahan pieneen rotkoon, hypähti kannelta ja
kiinnitti koneen vankkaan puuhun. He pohtivat suunnitelmiaan useita
minuutteja -- olisiko heidän parasta odottaa paikallaan, kunnes pimeys
salaisi heidän liikkeensä, ja vasta sitten lähestyä kaupunkia
etsiäkseen ravintoa ja vettä, vai mennäkö nyt lähemmäksi, pysytellen
mahdollisimman hyvin piilossa, kunnes näkisivät, millaisia kaupungin
asukkaat olivat.

Lopullisesti voitti Turanin suunnitelma. He lähestyisivät niin likelle
kaupunkia kuin turvallisesti voisivat, koettaen löytää kaupungin
ulkopuolelta vettä ja ehkä myöskin ruokaa. Jolleivät he löytäisikään,
saattaisivat he ainakin tarkastaa asemaa päivän valossa, ja yön tultua
voisi Turan sitten nopeasti pujahtaa kaupungin muurien viereen
jatkamaan ravinnon ja juoman etsintää.

He seurasivat rotkoa ylöspäin ja nousivat vihdoin selänteen laelle,
josta he erinomaisesti näkivät lähinnä itseään olevan osan kaupunkia,
pysyen samalla itse piilossa pensaikon takana. Ghek oli jälleen
liittynyt rykoriinsa, joka oli pakollisesta paastosta kärsinyt vähemmän
kuin Tara ja Turan.

Kaupunki oli nyt paljon lähempänä kuin heidän ensiksi havaitessaan sen,
ja heti ensi silmäys osoitti, että se oli asuttu. Lippuja ja viirejä
liehui useissa tangoissa. Heidän edessään olevan portin seudulla
liikkui väkeä. Korkeilla, valkeilla muureilla asteli vahteja pitkien
välimatkojen päässä toisistaan. Korkeimpien rakennusten katoilla näkyi
naisia tuulettamassa vuodesilkkejaän ja -turkiksiaan. Turan silmäili
kaikkea äänettömänä jonkun aikaa.

"En tunne, mitä kansaa he ovat", hän puhkesi vihdoin puhumaan. "Minulla
ei ole aavistustakaan, mikä kaupunki tämä on. Mutta se on ikivanha
kaupunki. Sen väestöllä ei ole lentokoneita eikä tuliaseita. Sen täytyy
olla todella vanha."

"Mistä tiedät, ettei kaupunkilaisilla ole niitä?" kysyi tyttö.

"Katoilla ei ole lentoasemia -- tänne ei näy ainoatakaan sellaista; jos
taas samalla tavoin katselisimme Heliumia, näkisimme niitä sadoittain.
Eikä heillä ole tuliaseita, koska heidän turvalaitteensa on kaikki
rakennettu puolustettaviksi keihäillä ja jousilla keihäs- ja
nuolihyökkäyksiä vastaan. He ovat vanhanaikaista väkeä."

"Jos he ovat vanhanaikaisia, ovat he kenties ystävällisiä", lausui
tyttö. "Kun lapsina tutustuimme taivaankappaleemme historiaan,
saimmehan silloin tietää, että täällä aikoinaan asui ystävällistä,
rauhaa rakastavaa kansaa."

"Mutta en usko heitä niin ikivanhoiksi", vastasi Turan nauraen. "On
kulunut pitkiä ajanjaksoja siitä, kun barsoomilaiset rakastivat
rauhaa."

"Isäni rakastaa rauhaa", huomautti Tara.

"Mutta sittenkin hän käy aina sotaa", sanoi mies.

Tyttö naurahti. "Mutta hän väittää pitävänsä rauhasta."

"Me kaikki pidämme rauhasta", vastasi Turan, "kunniakkaasta rauhasta",
mutta naapurimme eivät salli meille sitä, ja siksi on meidän
taisteltava.

"Ja kyetäkseen taistelemaan hyvin täytyy miesten rakastaa taistelua",
lisäsi tyttö.

"Ja rakastaakseen taistelua heidän täytyy osata taistella", virkkoi
Turan, "sillä kukaan ihminen ei tee mielellään semmoista, mitä hän ei
osaa tehdä hyvin."

"Tahi minkä joku toinen osaa tehdä paremmin kuin hän."

"Ja niin ollen tulee aina olemaan sotia, ja ihmiset tulevat aina
taistelemaan", päätti Turan, "sillä miehet, joilla on kuumaa verta
suonissaan, tulevat aina harrastamaan sotataitoa."

"Olemme ratkaisseet suuren kysymyksen", sanoi tyttö hymyillen, "mutta
vatsamme ovat vielä tyhjät."

"Panthanisi ei pidä huolta velvollisuuksistaan", vastasi Turan. "Mutta
miten hän voisikaan, kun suuri palkkio aina on hänen silmiensä edessä!"
Tyttö ei arvannut, kuinka kirjaimellisesti hän puhui. "Lähden
liikkeelle", jatkoi mies, "anastamaan ruokaa ja juomaa noilta
muinaisajan ihmisiltä."

"Älä!" huudahti Tara, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä vielä!
He surmaisivat sinut tahi ottaisivat sinut vangiksi. Olet uljas ja
valtava panthan, mutta et kykene yksin voittamaan kokonaista
kaupunkia."

Tara katsoi hymyillen häntä silmiin käsi yhä hänen käsivarrellaan. Veri
suhisi kuumana Turanin suonissa. Hän olisi saattanut siepata tytön
syliinsä ja puristaa häntä rintaansa vasen. Vain Ghek, kaldane, oli
saapuvilla, mutta häntä hillitsi joku suurempi voima. Kukapa osaisi sen
määritellä -- tuon luontaisen ritarillisuuden, joka tekee eräistä
miehistä naisten luonnollisia suojelijoita?

Tähystyspaikaltaan he näkivät aseistetun soturiryhmän ratsastavan
portista, etenevän kiemurtelevaa, hyvin poljettua tietä pitkin ja
katoavan näkyvistä saman kukkulan taakse, jolla he olivat. Miehet
olivat punaisia kuten hekin ja ratsastivat punaisen rodun pienillä
ratsuthoateilla. Heidän hihnoituksensa olivat barbaarisen upeat, ja
heidän päähineissään oli paljon sulkia, kuten entisaikoina oli ollut
tapana. Aseina heillä oli miekat ja pitkät keihäät; he ratsastivat
melkein alastomina, maalattuina keltaisen, sinisen ja valkoisen
kirjaviksi. Seurueessa oli ehkä parikymmentä miestä, ja nelistäessään
väsymättömillä ratsuillaan he tarjosivat samalla kertaa villin ja
kauniin näyn.

"He näyttivät loistavilta sotureilta", virkkoi Turan. "Minua kovasti
haluttaisi rohkeasti marssia suoraan kaupunkiin tarjoamaan
palvelustani."

Tara pudisti päätään. "Malta mielesi!" hän varoitti. "Miten minulle
kävisi ilman sinua, ja miten voisit noutaa palkkiosi, jos joutuisit
vangiksi?"

"Minä karkaisin", vakuutti panthan. "Joka tapauksessa yritän." Ja hän
nousi lähteäkseen.

"Et saa!" sanoi tyttö äänessään hyvin käskevä sävy.

Mies loi häneen nopean, kysyvän katseen.

"Olet astunut palvelukseeni", selitti Tara hieman ylpeästi. "Olet
astunut palvelukseeni palkkiosta, ja sinun on toteltava minua."

Turan laskeutui jälleen hänen vierelleen hienon hymyn väikkyessä
huulillaan. "Sinun asiasi on komentaa, prinsessa", hän kuiskasi.

Päivä kului. Ghek, jota auringonpaiste vaivasi, oli eronnut rykoristaan
ja ryöminyt läheisyydestä löytämäänsä onkaloon. Tara ja Turan
loikoilivat pienen puun niukassa varjossa. He katselivat portista
tulevia ja meneviä ihmisiä. Ratsujoukkue ei palannut. Päivän aikana
ajettiin kaupunkiin pieni zitidarlauma, ja karavaani leveäpyöräisiä
vaunuja, joita vetämässä oli näitä isoja eläimiä, suikersi esiin
kaukaisesta näköpiiristä ja lähestyi kaupunkia. Sekin katosi heidän
näkyvistään porttikäytävään. Sitten tuli pimeä, ja Heliumin Tara käski
panthaniaan etsimään ravintoa ja juomaa, mutta varoitti häntä
yrittämästä kaupunkiin. Ennen poistumistaan Turan kumartui suutelemaan
hänen kättään, kuten soturi suutelee kuningattarensa kättä.



KYMMENES LUKU

Satimessa


Turan-panthan lähestyi outoa kaupunkia pimeän suojassa. Hän ei juuri
toivonut löytävänsä ruokaa tai vettä muurien ulkopuolelta, mutta hän
koettaisi, ja jos se ei onnistuisi, yrittäisi hän tunkeutua kaupunkiin,
sillä Heliumin Taran oli saatava ravintoa ja pian olikin. Hän oli
huomannut, että muureilla oli vain vähän vahteja, mutta muurit olivat
siksi korkeat, että niiden ylitse kapuaminen oli etukäteen tuomittu
raukeamaan tyhjiin. Käyttämällä hyväkseen pensaita ja puita Turan pääsi
muurin juurelle kenenkään huomaamatta. Hän siirtyi hiljaa pohjoiseen
päin tulevan portin ohitse, joka tehokkaasti esti sen takana olevan
kaupungin vilahdukseltakaan näkymästä. Turan toivoi kaupungin kummuista
poispäin olevalla pohjoislaidalla olevan tasaista maata, jossa
asukkaiden viljapellot olisivat, ja löytävänsä sieltä myöskin vettä
kastelulaitoksista, mutta vaikka hän hiipi kauas loppumattomalta
tuntuvan muurin juurella, ei vainioita eikä vettä löytynyt. Hän koetti
keksiä jonkun keinon päästäkseen kaupunkiin, mutta sekään ei
onnistunut, ja hänen edetessään tähyilivät häntä nyt terävät silmät
ylhäältä päin, ja äänetön hiipijä pysytteli jonkun aikaa hänen
kohdallaan muurin harjalla. Mutta pian väijyvä laskeutui muurin
sisäpuolella olevalle kadulle ja lähti vinhasti kiitämään ulkopuolella
astelevan muukalaisen edelle.

Hän saapui pian pienelle portille. Sen vieressä oli matala rakennus,
jonka oven edustalla seisoi soturi vahdissa. Hän lausui soturille
hätäisesti muutamia sanoja ja meni sitten rakennukseen, palaten melkein
heti senjälkeen seurassaan hyvinkin neljäkymmentä soturia. Avattuaan
varovasti portin mies tirkisti vaivihkaa pitkin muurin ulkosyrjää
siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Ilmeisesti tyytyväisenä hän
kuiskasi lyhyen määräyksen takanaan oleville miehille, minkä jälkeen
puolet sotureista palasivat rakennukseen, kun taas toinen puoli seurasi
häntä hiipien portista. Muurin ulkopuolella he kyyristyivät
puoliympyrään pensaikon sekaan avoimeksi jättämänsä portin
pohjoispuolelle. Siellä he odottivat ihan hiljaa, eikä heidän
tarvinnutkaan odottaa kauan, ennen kuin Turan, panthan, lähestyi
varovasti pitkin muurin juurta. Tultuaan portille ja huomattuaan sen
olevan auki hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan, pilkistäen sitten
sisälle. Varmistuttuaan, ettei siellä ollut ketään väijymässä, hän
astui portista kaupunkiin.

Hän havaitsi saapuneensa kapealle, muurin suuntaiselle kadulle. Sen
vastaisella reunalla kohosi rakennuksia, joiden tyyli oli hänestä outo;
mutta omituisen kaunis. Rakennukset oli sullottu hyvin likelle
toisiaan, mutta niissä ei näyttänyt olevan kahta samanlaista, ja niiden
julkisivut olivat hyvin monenmuotoisia, erikorkuisia ja erivärisiä.
Taivasta vastaan piirtyi huippuja, kattokupuja, minaretteja ja
korkeita, solakoita torneja, ja seinissä oli lukuisasti parvekkeita.
Nyt alhaalla lännessä olevan Klurosin, kaukaisemman kuun, lempeässä
valossa hän ällistyksekseen ja tyrmistyksekseen näki parvekkeilla
ihmisiä. Suoraan hänen kohdallaan oli kaksi naista ja yksi mies. He
istuivat parvekkeen kaiteeseen nojautuneina ja katselivat nähtävästi
suoraan häneen; mutta jos ne huomasivatkin hänet, eivät he ainakaan
näyttäneet siitä minkäänlaista merkkiä. Turan empi hetkisen, sillä hän
oli melkein varma joutuneensa ilmi, mutta sitten hän päätteli olentojen
uskovan häntä kaupungin asukkaaksi ja meni rohkeasti kadulle. Kun
hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä päin hän parhaiten voi
toivoa löytävänsä mitä etsi, eikä hän enää empimällä tahtonut herättää
lisää epäluuloja, niin hän kääntyi vasemmalle ja lähti reippaasti
astelemaan katukiveyksellä, haluten mahdollisimman pian päästä pois
noiden yöllisten tarkkailijain näkyvistä. Hän tiesi, että yön täytyi
olla pitkälle kulunut, eikä saattanut niin ollen olla ihmettelemättä,
miksi ihmiset istuivat parvekkeillaan, vaikka heidän siihen aikaan
olisi pitänyt olla sikeässä unessa silkki- ja turkisvaippojensa
välissä. Aluksi hän oli luullut heitä jonkun juhlijan myöhäisiksi
vieraiksi, mutta heidän takanaan olevat ikkunat olivat pimeässä ja
vallitsi ehdoton hiljaisuus, mikä kumosi sellaisen olettamuksen. Ja
edetessään hän sivuutti useita muita ryhmiä, jotka istuivat äänettöminä
toisilla parvekkeilla. Istujat eivät kiinnittäneet häneen lainkaan
huomiota eivätkä nähtävästi edes panneet merkille, että hän meni
ohitse. Jotkut heistä nojasivat kyynärpäätään kaiteeseen leuka kämmenen
varassa; toiset nojautuivat molempiin käsiinsä, silmäillen kadulle, kun
taas muutamilla oli käsissään soittokoneita, mutta heidän sormensa
eivät hypistelleet niiden kieliä.

Ja siten Turan saapui kohtaan, jossa katu kääntyi oikealle, kiertäen
kaupungin muurista ulkonevaa rakennusta, ja kaarrettuaan nurkan ympäri
hän tulla tupsahti suoraan kahden soturin eteen, jotka seisoivat hänen
oikealla puolellaan olevan rakennuksen kahden puolen. Heidän oli
mahdotonta olla huomaamatta häntä, mutta sittenkään ei kumpikaan
hievahtanut eikä muutoinkaan ilmaissut nähneensä häntä. Hän seisoi
paikallaan varroten käsi pitkän miekan kahvassa, mutta soturit eivät
puhutelleet eivätkä pysähdyttäneet häntä. Saattoivatko nämäkin pitää
häntä omana kansalaisenaan? Minkään muun otaksuman pohjalla hän ei
todellakaan voinut selittää heidän toimettomuuttaan.

Turanin tultua portista ja lähdettyä esteettömästi etenemään pitkin
katua oli kaupunkiin astunut kaksikymmentä soturia, sulkien portin
jälkeensä. Sitten oli yksi heistä noussut muurille, seurannut sen
harjalla Turanin jäljessä; toinen oli hiipinyt hänen jälkeensä katua
myöten, ja kolmas oli mennyt kadun poikki sen vastaisella puolella
olevaan rakennukseen.

Portille oli jäänyt yksi ainoa vahti, kun taas kaikki muut olivat
palanneet rakennukseen, josta heidät oli noudettu. He olivat
kaunisvartaloisia, hartevia miehiä, ja nyt oli heidän yllään komeat
puvut suojana yön koleutta vastaan, Puhuessaan muukalaisesta he
nauroivat sille, kuinka helposti he olivat pettäneet hänet, ja
heitä nauratti vielä sittenkin, kun he sukelsivat silkki- ja
turkisvuoteisiinsa vaipuakseen jälleen äsken keskeytettyyn uneensa.
Ilmeisesti heidät oli määrätty sen portin vahdeiksi, jonka
läheisyydessä he nukkuivat, ja yhtä ilmeistä oli, että sekä portteja
että koko kaupunkia vahdittiin paljon huolellisemmin kuin Turan oli
luullut. Olisipa Gatholin jed ollut tosiaankin harmissaan, jos olisi
aavistanut, kuinka näppärästi hänet oli houkuteltu ansaan.

Jatkaessaan matkaansa pitkin katua Turan sivuutti uusia, muiden ovien
edustalle sijoitettuja vahteja, mutta nyt hän ei paljoakaan heistä
välittänyt, koska he eivät puhutelleet häntä eivätkä muutoinkaan
nähtävästi panneet häntä merkille. Mutta vaikka tämän mutkikkaan kadun
melkein jokaisessa käänteessä hänen taakseen jäi yksi tai useampia
näitä äänettömiä vahteja, ei hän voinut arvata, että hän oli
sivuuttanut yhden heistä useita kertoja ja että hiljaiset, taitavat
hiipijät tähyilivät hänen kaikkia liikkeitään. Tuskin hän oli ehtinyt
erään tällaisen jäykkänä seisovan vahtimiehen ohitse, ennen kuin
miekkonen äkkiä virkosi eloon, harppasi kadun poikki, pujahti
ulkomuuriin tehdystä kapeasta aukosta ja lähti rientämään hänen
jälkeensä muurin sisään järjestettyä käytävää myöten ilmestyäkseen pian
näkyviin Turanin etupuolella ja sijoittuakseen jälleen vahtisotilaan
jäykkään, äänettömään asentoon. Eikä Turan tiennyt, että toinen soturi
seurasi häntä rakennusten piilossa kolmannen kiiruhtaessa hänen
edellään toimittamaan jotakin tähdellistä asiaa.

Ja niin panthan liikkui oudon kaupungin hiljaisilla kaduilla etsimässä
ruokaa ja juomaa rakastamalleen naiselle. Varjoisilla parvekkeilla
istui miehiä ja naisia, katsellen häntä, mutta virkkamatta mitään; ja
vahtisotilaat näkivät hänen menevän ohitseen, mutta eivät luikahtaneet
hänelle. Äkkiä alkoi kauempaa kadulta kuulua varuksien kalahtelun
tuttua ääntä, joka ilmaisi soturijoukon marssivan siellä, ja melkein
samanaikaisesti hän huomasi oikealla puolellaan himmeästi valaistun,
avoimen oven. Se oli ainoa tarjona oleva paikka, johon hän saattoi
piiloutua lähestyvältä joukko-osastolta, ja vaikka hän olikin tullut
useiden vahtisotilaiden ohitse näiden kyselemättä mitään, saattoi hän
tuskin toivoa, että patrulli, jollaisena hän luonnollisestikin piti
edestäpäin saapuvaa joukkoa, päästäisi hänet sivutseen tutkimatta ja
kuulustelematta.

Oven sisäpuolella oli käytävä, joka kääntyi jyrkästi oikealle ja miltei
heti senjälkeen vasemmalle. Ketään ei ollut näkyvissä, ja niin ollen
hän pujahti varovasti toisen mutkan taakse ollakseen sitäkin varmemmin
piilossa kadulta päin. Hänen edessään oli pitkä käytävä, joka oli
himmeästi valaistu kuten ovikin. Pysyen paikallaan hän kuuli seurueen
lähestyvän rakennusta, kuuli liikettä piilopaikkansa sisäänkäytävältä,
ja sitten pamahti kiinni ovi, josta hän oli tullut. Hän tarttui
miekkaansa, odottaen heti askelia käytävästä, mutta mitään ei kuulunut.
Hiivittyään nurkkaukseen hän tirkisti sen taakse; käytävä oli tyhjä
suljetulle ovelle saakka. Sen sulkija oli itse jäänyt ulkopuolelle.

Turan odotti ja kuunteli. Ei hisahdustakaan. Sitten hän lähestyi ovea
ja painoi korvansa sitä vasten. Kadulla oli kaikki hiljaista. Oven oli
sulkenut äkillinen veto, tahi ehkä oli patrullin velvollisuus pitää
huolta sellaisista seikoista. Se oli vähäarvoinen asia. Joukkue oli
ilmeisesti mennyt ohitse, ja hän pujahtaisi kadulle jatkamaan
matkaansa. Jossakin olisi julkinen kaivo, josta hän saisi vettä, ja
ruokaa hän voisi anastaa kuivatusta kasvis- ja lihakimpuista, joita,
sikäli kuin hän oli nähnyt, riippui Barsoomin miltei kaikkien
köyhälistötalojen ovien pielissä. Juuri tällaisten talojen piiriä hän
etsi ja oli siitä syystä loitonnut kauaksi kaupungin pääportista, joka
varmasti ei ollut köyhien asumuksien läheisyydessä.

Hän koetti avata ovea, mutta huomasi sen vastustavan hänen kaikkia
ponnistuksiaan -- se oli lukittu ulkopuolelta. Tässäpä oli tosiaankin
tukala vastoinkäyminen. Turan-panthan kynsi korvallistaan. "Onni on
minulle vastainen", hän jupisi; mutta oven takana seisoi myhäilevä
kohtalo -- maalattu soturi. Näppärästipä hän olikin houkutellut
varomattoman muukalaisen satimeen. Valaistu ovi, marssiva patrulli --
kaiken sen oli tarkoin suunnitellut ja järjestänyt se kolmas soturi,
joka oli rientänyt Turanin edelle viereistä katua myöten, ja
muukalainen oli menetellyt täsmälleen, kuten hän oli olettanut. Oliko
ihmekään, että häntä hymyilytti.

Kun Turanilta oli tämä tie teljetty, kääntyi hän takaisin käytävään,
edeten sitä pitkin varovasti ja meluttomasti. Siellä täällä oli ovia
sen kahden puolen. Hän tunnusteli niitä, mutta kaikki ne olivat lujasti
lukitut. Käytävä kävi yhä sokkeloisemmaksi, kuta kauemmaksi hän eteni.
Sen lopussa sulki häneltä tien salvattu ovi, mutta oikealle päin
avautui ovi, ja hän astui siitä hämärästi valaistuun kammioon, jonka
seinissä oli kolme muuta ovea, joita hän koetteli kaikkia peräkanaa.
Kaksi oli lukossa; kolmas avautui alaspäin vieville portaille. Ne
olivat kiertoportaat, eikä hän nähnyt ensimmäistä mutkaa kauemmaksi.
Hänen poistuttuaan käytävästä avautui eräs siihen tuova ovi, ja siitä
ilmestyi kolmas soturi, joka lähti seuraamaan häntä. Miehen tuikeilla
huulilla väikkyi vielä heikko hymyily.

Turan paljasti lyhyen miekkansa ja laskeutui varovasti portaita. Niiden
alapäässä oli käytävä, joka päättyi suljettuun oveen. Hän lähestyi
vankkaa laudoitusta ja kuunteli. Salaperäisen oven takaa ei kuulunut
risahdustakaan. Hän tunnusteli sitä hiljaa, ja se kääntyi helposti
häneen päin. Hänen edessään oli matala, multapermantoinen kammio. Sen
seinissä oli useita muita ovia, kaikki lukittuja. Turanin astuessa
hiipien kammioon, laskeutui kolmas soturi kiertoportaita myöten hänen
jäljessään. Panthan meni ripeästi kammion poikki ja koetti erästä ovea.
Se oli lukittu. Hän kuuli hiljaisen kilahduksen takaansa ja pyörähti
ympäri miekka valmiina kädessään. Hän oli yksin, mutta ovi, josta hän
oli tullut, oli suljettu -- hän oli kuullut sen lukon kilahduksen.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli huoneen toisessa päässä ja koetti avata
ovea, mutta turhaan. Enää hän ei yrittänytkään olla hiljaa, sillä nyt
hän oli varma, ettei kaikki ollut tapahtunut sattumalta. Hän heittäytyi
koko painollaan puista ovea vastaan, mutta paksut skeel-laudat, joista
se oli kokoonpantu, olisivat kestäneet muurinmurtajan iskuja. Ulkoa
kuului matalaa naurua.

Hätäisesti Turan tarkasti toisia ovia. Ne olivat kaikki lukossa. Hän
vilkaisi ympäri huonetta ja näki puisen pöydän ja penkin. Seiniin oli
upotettu useita paksuja renkaita, joihin oli kiinnitetty ruostuneita
kahleita -- mikä kaikki osoitti liiankin hyvin, mihin tarkoitukseen
huone oli aiottu, Seinävieressä oli multapermannossa pari, kolme
reikää, jotka muistuttivat käytävien suita -- epäilemättä Marsin
jättiläismäisten rottien tyyssijoja. Kaiken sen hän oli ehtinyt
havaita, kun himmeä valo äkkiä sammutettiin ja hän jäi sysimustaan
pimeyteen. Hapuillen ympärilleen Turan etsi pöydän ja penkin.
Sijoitettuaan viimemainitun seinäviereen hän veti pöydän eteensä ja
istuutui penkille pitkä miekka valmiina edessään. Ainakin olisi
taisteltava, ennen kuin hänet vangittaisiin.

Jonkun aikaa hän istui odottaen tietämättä mitä. Ei ainoatakaan ääntä
tunkeutunut tähän maanalaiseen vankiholviin. Hän muisteli hitaasti
mielessään sen illan tapahtumia -- avointa, vahditonta porttia,
valaistua ovea, ainoata, joka oli siten ollut auki ja valaistu hänen
noudattamansa kadun varrella, soturien lähestymistä juuri sillä
hetkellä, jolloin hänellä ei ollut tarjolla mitään muuta pako- eikä
piilopaikkaa, käytäviä ja kammioita, jotka veivät useiden lukittujen
ovien ohitse tähän maanalaiseen vankilaan jättämättä hänelle mitään
muuta etenemistietä.

"Kautta ensimmäisen esi-isäni!" sanoi hän. "Kävipä se yksinkertaisesti,
ja olinpa minä aika tolvana! He peijasivat minua näppärästi ja
sieppasivat minut kiinni joutumatta itse alttiiksi naarmullekaan. Mutta
mikä on heidän tarkoituksensa?"

Hän olisi toivonut tietävänsä vastauksen siihen kysymykseen. Ja sitten
hänen mieleensä johtui tyttö, joka odotti kukkulalla kaupungin
ulkopuolella -- eikä hän palaisi. Hän tunsi Barsoomin villimpien
kansojen tavat. Niin, nyt hän ei palaisi koskaan. Hän ei ollut totellut
tyttöä. Noiden tytön armailta huulilta lähteneiden käskysanojen
suloinen muisto sai hänet hymyilemään. Hän oli ollut tottelematon ja
oli nyt menettänyt palkkionsa.

Entä tyttö? Mikä kohtalo nyt odottaisi häntä, kun hän oli
nääntymäisillään nälkään viholliskaupungin edustalla, seuranaan vain
epäinhimillinen kaldane? Turanin mieleen tunkeutui toinen ajatus --
kamala ajatus. Tara oli kertonut hänelle kaldanein käytävissä
näkemistään kauhunkohtauksista, ja hän tiesi noiden olentojen syövän
ihmislihaa. Ghekiä kalvoi nälkä. Jos hän söisi rykorinsa, olisi hän
avuton; mutta -- käsillä oli ravintoa heille kummallekin, sekä
rykorille että kaldanelle. Turan kirosi sitä, että oli ollut niin
typerä. Miksi hän oli poistunut tytön luota? Paljon parempi olisi ollut
jäädä kuolemaan hänen kanssaan aina valmiina suojelemaan häntä kuin
jättää hänet kammottavan bantoomilaisen armoille.

Äkkiä Turan tunsi ilmassa väkevää tuoksua. Se vaikutti häneen
unettavasti. Hän olisi noussut pystyyn torjuakseen hiipivää turtumusta,
mutta hänen jalkansa tuntuivat heikoilta, joten hän vaipui takaisin
penkille. Pian heltisi miekka hänen sormistaan, ja hän retkahti
makaamaan pöydälle käsivarret pään alla.

Kun yö kului eikä Turania kuulunut takaisin, kävi Heliumin Tara yhä
rauhattomammaksi, ja kun aamu valkeni eikä panthanista näkynyt
merkkiäkään, arveli hän, että miestä oli kohdannut onnettomuus. Hänen
sydäntään kouristi surullinen yksinäisyyden tunne, joka ei johtunut
yksinomaan hänen omasta onnettoman tukalasta asemastaan. Nyt hän
tajusi, ettei hän ollut alkanut turvautua tähän panthaniin ainoastaan
suojelusta, vaan myöskin seuraa saadakseen. Hän ikävöi Turania ja häntä
kaivatessaan äkkiä oivalsi miehellä olleen hänelle suuremman
merkityksen kuin pelkällä palkatulla soturilla. Hänestä tuntui kuin
olisi häneltä riistetty ystävä -- vanha, rakas ystävä. Hän nousi
piilopaikastaan voidakseen paremmin silmäillä kaupunkia.

U-Dor, Manatorin jeddakin O-Tarin kahdeksannen utanin dwar, ratsasti
varhaisena aamuhetkenä takaisin Manatoria kohti, palaten naapurikylään
tekemältään lyhyeltä retkeltä. Hänen kiertäessään kaupungin
eteläpuolella sijaitsevien kukkuloiden ympäri kiintyi hänen terävä
katseensa vähäiseen liikkeeseen lähellä likimmän kukkulan lakea
kasvavassa pensaikossa. Hän seisautti rajun ratsunsa ja tähysti
tarkemmin. Pensaikosta nousi olento, joka katseli poispäin hänestä,
silmäillen kukkulan toiselle puolelle Manatoria kohti.

"Tulkaa!" komensi U-Dor seuralaisiaan, hoputti thoatiaan ja käänsi
eläimen nelistämään ripeätä laukkaa rinnettä ylöspäin. Hänen jäljessään
riensi kaksikymmentä hurjaa soturia, joiden ratsujen pehmeäanturaiset
jalat eivät päästäneet ääntäkään laskeutuessaan joustavalle turpeelle.
Vasta aseiden ja hihnoitusten kalina sai Heliumin Taran äkkiä
pyörähtämään ympäri heihin päin. Hän näki parikymmentä soturia, jotka
keihäät tanassa syöksyivät hänen kimppuunsa.

Hän vilkaisi Ghekiin. Mitähän hämähäkkimies tekisi tällaisessa
tilanteessa? Kaldane ryömi rykorinsa luokse ja kiinnitti itsensä
siihen. Sitten hän nousi pystyyn; komea ruumis oli taaskin eloisa ja
nopsa. Tara arveli olennon valmistautuvan pakenemaan. No niin, se oli
hänelle jotakuinkin yhdentekevää. Noita rinnettä myöten heitä vastaan
karkaavia sotureja vastaan oli yksi ainoa Ghekin kaltainen,
keskinkertainen miekkamies puolustajana huonompi kuin ei yhtään.

"Riennä, Ghek!" hän kehoitti. "Takaisin kukkuloille! Ehkä löydät sieltä
piilopaikan." Mutta olento astuikin hänen ja hyökkäävien ratsastajien
väliin, paljastaen pitkän miekkansa.

"Se on hyödytöntä, Ghek", esteli Tara oivaltaessaan kaldanen aikovan
puolustaa häntä. "Mitäpä mahtaisi yksi ainoa miekka tuollaista
ylivoimaa vastaan?"

"Voin kuolla vain kerran", vastasi kaldane. "Sinä ja panthanisi
pelastitte minut Luudin kynsistä, ja teen vain sen, mitä panthanisi
tekisi, jos hän olisi täällä suojelemassa sinua."

"Se on uljaasti tehty, mutta hyödytöntä", vastusti tyttö. "Pane
miekkasi tuppeen! Kenties he eivät tahdo meille pahaa."

Ghek antoi säilänsä kärjen painua maata kohti, mutta ei pannut asettaan
tuppeen; ja niin he seisoivat odottaen, kunnes U-Dor pysähdytti
thoatinsa heidän eteensä hänen kahdenkymmenen soturinsa kaartaessa
ympyränmuotoiseen kehään heidän ympärilleen. Hyvinkin minuutin ajan
U-Dor istui ratsunsa selässä virkkaamatta mitään, silmäillen tutkivasti
ensin Heliumin Taraa, sitten hänen kamalannäköistä kumppaniaan.

"Mitä olentoja te olette?" hän tiedusti äkkiä. "Ja mitä tekemistä
teillä on Manatorin porttien edustalla?"

"Olemme kaukaisista maista", vastasi tyttö, "eksyksissä ja
menehtymäisillämme nälkään. Pyydämme vain ruokaa ja lepoa ja oikeutta
poistua etsimään kotipaikkojamme."

U-Dorin huulille levisi juro hymy. "Ainoastaan Manator ja sitä vahtivat
kukkulat tietävät Manatorin iän", hän sanoi; "mutta sittenkään ei
kaikkina niinä aikoina, jotka ovat vierineet Manatorin perustamisen
jälkeen, ole Manatorin aikakirjoissa mainittu ainoankaan muukalaisen
poistuneen Manatorista."

"Mutta minä olen prinsessa", huudahti tyttö ylpeästi, "eikä kansani ole
sodassa teitä vastaan. Teidän on tuettava minua ja seuralaisiani ja
autettava meitä palaamaan omaan maahamme. Sellainen on laki
Barsoomissa."

"Manatorissa tunnetaan ainoastaan Manatorin lait", vastasi U-Dor.
"Mutta tulkaa! Teidän on lähdettävä kanssamme kaupunkiin, jossa sinun
kauniina naisena ei tarvitse pelätä mitään. Minä itse olen valmis
suojelemaan sinua, jos O-Tar niin määrää. Ja mitä tulee seuralaiseesi
-- mutta miten olikaan? Sinähän puhuit seuralaisistasi -- onko teitä
täällä useampiakin?"

"Katso itse, mitä näet!" oli Taran kopea vastaus.

"Olkoon sen laita miten tahansa!" virkkoi U-Dor. "Jos seurassasi on
muita, niin he eivät pääse pois Manatorista. Mutta kuten aioin sanoa,
jos kumppanisi on kelpo taistelija, saattaa hänkin jäädä eloon, sillä
O-Tar on oikeudenmukainen ja oikeudenmukaisia ovat myöskin Manatorin
lait. Tulkaa!"

Ghek viivytteli.

"Se on hyödytöntä", varoitti Tara nähdessään, että kaldane mieli jäädä
paikalleen ja alkaa taistella. "Mennään heidän mukaansa! Miksi
yrittäisit säilä-pahaisinesi vastustaa heidän valtavia aseitaan, kun
laajojen aivojesi pitäisi keksiä keinoja voittaaksesi heidät järjen
avulla?" Hän puhui hiljaa kuiskutellen ja hätäisesti.

"Olet oikeassa, Heliumin Tara", myönsi Ghek ja pisti miekkansa tuppeen.

Ja niin he lähtivät kukkulan rinnettä alas ja Manatorin porttia kohti
-- Tara, Heliumin prinsessa, ja Ghek, bantoomilainen kaldane. Ja heidän
ympärillään ratsastivat U-Dorin, Manatorin jeddakin O-Tarin
kahdeksannen utanin dwarin, rajut, maalatut soturit.



YHDESTOISTA LUKU

Taran valinta


Barsoomin huikaiseva auringonpaiste kietoi Manatorin loistavaan
sädekehään, kun tyttö ja hänen vangitsijansa ratsastivat kaupunkiin
Vihollisten portista. Tällä kohdalla muuri oli noin viisitoista metriä
paksu, ja porttikäytävässä oli ylhäältä alas asti yhdensuuntaisia,
muurattuja hyllyjä. Näillä hyllyillä tahi näissä pitkissä,
yhdensuuntaisissa komeroissa oli päälletysten riveissä pieniä
muovauksia, jotka näyttivät surkean vähäisiltä, eriskummaisilta
ihmispatsailta ja joiden pitkät, mustat hiukset valuivat jalkoihin
saakka, ulottuen joissakuissa tapauksissa vielä niiden taakse
hyllyille. Patsaat olivat tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuisia,
ja jolleivät ne olisi olleet niin pienen pieniä, olisivat ne saattaneet
olla aikoinaan eläneiden ihmisten muumioituja ruumiita. Tyttö pani
merkille, että heidän mennessään niiden ohitse soturit tekivät niille
keihäillään kunniaa Barsoomin sotilastapaan, ja sitten he ratsastivat
puistokadulle, joka leveänä ja komeana ulottui kaupungin läpi itää
kohti.

Kummallakin puolella oli ihailtavan taidokkaasti rakennettuja, isoja
rakennuksia. Usein paikoin oli seinässä hyvin kauniita, ikivanhoja
maalauksia, joiden värejä auringon paiste oli aikakausien kestäessä
pehmentänyt ja haalistanut. Katukiveyksellä kuhisi jo äsken heränneen
kaupungin elämä. Loistavahihnoituksisia naisia, sulitettuja sotureita,
joiden vartalo oli maalin peitossa, aseistettuja, mutta ei niin
värikkäästi vaatetettuja käsityöläisiä kiiruhti toimiinsa kukin omalle
haaralleen. Jättiläiskokoinen, upeavaljainen zitidar veti rämiseviä,
leveäpyöräisiä vaunuja katukiveyksellä Vihollisten portille päin.
Liike, värit ja kauniit muodot muodostivat yhdessä kuvan, jota Heliumin
Tara katseli ihmetellen ja ihaillen, sillä tässä oli palanen riutuvan
Marsin muinaista elämää. Sellaista oli ollut hänen rotunsa esi-isien
kaupungeissa, ennen kuin Throxeus, valtavin valtameri, oli kadonnut
tämän taivaankappaleen pinnalta. Ja kummallakin puolen olevilla
parvekkeilla oli miehiä ja naisia äänettöminä katselemassa alhaalla
olevaa näkyä.

Kadulla liikkuvat ihmiset katselivat vankeja, erittäinkin
kamalannäköistä Ghekiä, ja lausuivat kysymyksiä ja huomautuksia heidän
vartijoilleen. Mutta parvekkeilla istujat eivät virkkaneet mitään, eikä
ainoakaan heistä edes kääntänyt päätänsä merkiksi siitä, että oli
huomannut heidät. Kaikissa rakennuksissa oli useita parvekkeita, ja
jokaisessa niistä oli äänetön ryhmä upeahihnoituksisia miehiä ja naisia
sekä siellä täällä lapsi tahi pari; mutta lapsetkin pysyivät yhtä
äänettöminä ja liikkumattomina kuin kaikki heidän vanhempansa. Heidän
lähestyessään kaupungin keskustaa Tara näki, että katoillakin oli
näitä toimettomia katselijaseurueita, joiden hihnoitukset ja
jalokivikoristeet muistuttivat juhlatilaisuutta, naurua ja musiikkia.
Mutta nauru ei kajahtanut äänettömiltä huulilta eikä soitto niiden
soittokoneiden kieliltä, joita monet heistä pitelivät jalokivistä
säihkyvine sormineen.

Äkkiä puistokatu leveni tavattoman laajaksi aukioksi. Sen toisessa
päässä kohosi uhkea rakennus, jonka hohtavan valkea marmoripäällystys
välkkyi ympärillä olevien hilpeäväristen rakennusten, tulipunaisen
nurmikon, helakoiden kukkien ja vihreiden pensaiden keskellä.
U-Dor johti vankinsa ja heidän vartiojoukkueensa sen upealle
sisäänkäytävälle, jonka edustalla heiltä sulki tien viisikymmentä
ratsusoturia. Kun vahtijoukon komentaja tunsi U-Dorin, siirtyivät
vahdit syrjään kahden puolen, muodostaen leveän kujan, jota myöten
seurue eteni. Heti sisäänkäytävän takana alkoi kaksi ylöspäin viettävää
käytävää. U-Dor kääntyi vasemmalle ja vei heidät toiseen kerrokseen ja
sitten alaspäin pitkää käytävää myöten. Täällä he vielä sivuuttivat
ratsumiehiä, ja kahden puolen olevissa huoneissa näkyi niitä myöskin
olevan. Silloin tällöin erosi käytävästä toisia, joko ylös- tahi
alaspäin vieviä. Eräästä niistä syöksähti näkyviin neliä kiitävällä
sotaoriilla ratsastava soturi, rientäen nopeasti heidän ohitseen
suorittamaan jotakin asiaa.

Tähän mennessä ei Heliumin Tara ollut nähnyt ainoatakaan jalkamiestä
koko tässä avarassa rakennuksessa. Mutta kun U-Dor muutaman mutkan
jälkeen opasti heidät kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta
huoneita, joihin oli sidottu useita ratsastajattomia thoateja, ja
toisissa niiden läheisissä oli satulasta laskeutuneita sotureita, jotka
nojailivat veltosti tahi pelasivat joko taidon tai onnen ratkaisun
varassa olevia pelejä, useiden pelatessa jetania. Sitten seurue saapui
niin upeaan juhlasaliin, jollaista ei edes Heliumin prinsessa ollut
milloinkaan nähnyt. Huonetta kattoi pitkin pituuttaan kaarilaipio,
jossa hohti lukemattomia radiumlamppuja. Valtavat kaaret ulottuivat
seinästä seinään, eikä tavattoman laajaa lattiata katkaissut ainoakaan
pylväs. Kaaret olivat valkoista marmoria, nähtävästi kukin kaari
hakattu yhdestä ainoasta isosta möhkäleestä. Kaarien välillä olevaan
laipion osaan oli radiumlamppujen ympärille upotettu runsaasti
jalokiviä, joiden heijastamat säteet täyttivät koko huoneen säihkyvällä
väriloistolla. Jalokivipeite ulottui seinille epäsäännöllisenä,
muutamien kymmenien metrien levyisenä reunustana, näyttäen valkeilla
marmoriseinillä riippuvalta upean kauniilta verholta. Seinäin
marmoripäällys ulottui puolentoista tai yhden ja kolmen neljäsosan
metrin päähän lattiasta; siitä alaspäin olivat seinät päällystetyt
puhtaalla kullalla. Lattia oli runsailla kultaupotuksilla varustettua
marmoria. Tässä yhdessä huoneessa oli yhtä paljon aarteita kuin monessa
suurkaupungissa.

Mutta vieläkin enemmän kuin tarumaisen kallisarvoiset koristukset
kiinnittivät tytön huomiota komeahihnaiset soturit, jotka istuivat
thoatiensa selässä kahden puolen keskiosaa ja joita oli rivi toisensa
takana kaukaisempaan seinään saakka, eikä hän seurueen edetessä heidän
välitseen havainnut ainoankaan silmän värähtävän eikä yhdenkään thoatin
heilauttavan korvaansa.

"Päällikköjen sali", kuiskasi eräs hänen vartijoistaan ilmeisesti
havaittuaan hänen ihmettelynsä. Miehen äänen sävy oli ylpeilevä ja
hillityn kunnioittava. Sitten he siirtyivät leveästä ovesta toiseen,
tilavaan, neliskulmaiseen huoneeseen, jossa toistakymmentä ratsusoturia
istui velttoina satuloissaan.

Kun U-Dor seurueineen astui huoneeseen, ojentautuivat soturit
vikkelästi satuloissaan ja muodostivat rivin huoneen vastaisessa päässä
olevan oven eteen. Heitä komentava padwar teki kunniaa U-Dorille, joka
seurueineen oli seisahtunut vastapäätä vahtijoukkuetta.

"Lähetä joku ilmoittamaan O-Tarille", käski U-Dor, "että U-Dor on
tuonut kaksi vankia, jotka ansaitsevat suuren jeddakin huomion, toinen
tavattoman kauneutensa, toinen tavattoman rumuutensa tähden."

"O-Tar on neuvottelemassa alempien päälliköiden kanssa", vastasi
vahtipäällikkö, "mutta dwar U-Dorin sanoma viedään hänelle." Ja hän
kääntyi antamaan määräyksen miehelle, joka istui thoatinsa selässä
hänen takanaan.

"Minkälainen otus tuo miespuolinen on?" hän tiedusti U-Dorilta.
"Varmastikaan he eivät ole samaa rotua."

"He olivat yhdessä kaupungin eteläpuolella sijaitsevilla kukkuloilla",
selitti U-Dor, "ja väittävät eksyneensä ja olevansa nääntymäisillään
nälkään."

"Nainen on kaunis", virkkoi padwar. "Hänen ei tarvitse kauan kulkea
kerjäämässä Manatorin kaupungissa." Sitten he puhuivat muista asioista
-- palatsin tapahtumista, U-Dorin retkestä -- kunnes lähetti palasi
ilmoittaen, että O-Tar oli käskenyt tuoda vangit luokseen.

Senjälkeen he menivät sisälle jykevästä ovesta, jonka avauduttua tuli
näkyviin Manatorin jeddakin O-Tarin avara neuvotteluhuone. Koko avaran
salin ylitse ulottui keskuskuori, joka päättyi marmorisen korokkeen
portaisiin. Korokkeella istui mies uhkealla valtaistuimella. Kuorin
kummallakin puolella oli hienosti kaiverrettuja pöytiä ja tuoleja
kovasta ja hyvin kauniista skeelpuusta. Vain muutamien pöytien ääressä
oli istujia -- eturivissä, puhujalavan edustalla.

Oven suussa U-Dor laskeutui ratsailta; samoin teki neljä hänen
miehistään, jotka sijoittuivat vankien vartijoiksi. Sitten vangit
saatettiin valtaistuimen eteen U-Dorin marssiessa muutamia askelia
heidän edellään. Heidän pysähdyttyään marmoriportaiden juurelle tähtäsi
Heliumin Tara ylpeän katseensa edessään hallitsijan tuolilla olevaan
mieheen. Jeddak istui suorana, mutta sulavassa asennossa --
barsoomilaisten päällikköjen maun mukaiseen barbaarisen loistavaan
asuun puettuna, käskevänä valtiaana. Hän oli kookas mies, jonka
kasvojen hienon kaunista vaikutusta pilasivat vain kylmien silmien
ynseä ja liian ohuissa huulissa oleva julma piirre. Vähänkään
huomiokykyisen ihmisen ei tarvinnut katsahtaa häneen kahta kertaa
ollakseen varma siitä, että hän oli todellinen kansan hallitsija --
taisteleva jeddak, jota alamaiset voivat palvoa, mutta eivät rakastaa,
ja jonka vähäisimmästäkin suosionosoituksesta hänen soturinsa olisivat
valmiit kilvan rientämään kuolemaan. Sellainen oli Manatorin jeddak
O-Tar, ja nähdessään hänet ensi kerran ei Heliumin Tara saattanut olla
myöntämättä jossakin määrin ihailevansa tätä vanhanaikaista, villiä
päällikköä, jossa sodan jumalan muinaiset hyveet olivat niin
täydellisesti ruumiillistuneet.

U-Dor ja jeddak lausuivat toisilleen Barsoomin yksinkertaiset
tervehdyssanat, ja sitten edellinen selosti yksityiskohtaisesti, miten
vangit oli havaittu ja pidätetty. O-Tar tarkasti heitä molempia
tiukasti U-Dorin kertoessa tapahtumia, mutta hänen ilmeensä eivät
lainkaan paljastaneet, mitä hänen aivoissaan, hänen tutkimattomien
silmiensä takana liikkui. Upseerin lopetettua puheensa tähtäsi jeddak
katseensa Ghekiin.

"Entä sinä", hän kysyi, "mikä otus sinä olet? Mistä maasta? Miksi olet
Manatorissa?"

"Olen kaldane", vastasi Ghek, "korkeimman laatuinen luomakunnan olento
Barsoomin pinnalla. Olen henki; sinä olet ainetta. Tulen Bantoomista.
Olen täällä, koska eksyimme ja kärsimme nälkää."

"Entä sinä?" O-Tar kääntyi äkkiä Taran puoleen. "Oletko sinäkin
kaldane?"

"Olen Heliumin prinsessa", vastasi tyttö. "Olin vankina Bantoomissa.
Tämä kaldane ja muuan omaan rotuuni kuuluva soturi pelastivat minut.
Soturi erosi meistä, lähtien etsimään ravintoa ja vettä. Hän on
epäilemättä joutunut sinun miestesi käsiin. Pyydän sinua vapauttamaan
hänet, antamaan meille ruokaa ja juomaa sekä päästämään meidät menemään
omaa tietämme. Olen jeddakin tyttärentytär, jeddakien jeddakin,
Barsoomin sotavaltiaan, tytär. Vaadin ainoastaan samanlaista kohtelua,
jonka kansani soisi sinulle ja teikäläisille."

"Helium", kertasi O-Tar. "En tiedä mitään Heliumista, eikä Heliumin
jeddak hallitse Manatoria. Minä, O-Tar, olen Manatorin jeddak. Minä
yksin hallitsen täällä. Suojelen omiani. Et koskaan ole nähnyt
ainoatakaan manatorilaista, naista tahi soturia, vankina Heliumissa!
Miksi pitäisi minun suojella jonkun toisen jeddakin alamaisia? Heidän
suojelemisensa on hänen velvollisuutensa. Jollei hän siihen kykene,
niin hän on heikko, ja hänen kansansa täytyy joutua voimakkaan käsiin.
Minä, O-Tar, olen voimakas. Pidän sinut. Mutta tuo" -- hän osoitti
Ghekiä -- "osaako tuo otus taistella?"

"Hän on rohkea", vakuutti Heliumin Tara, "mutta ei niin taitava aseiden
käyttelijä kuin minun kansalaiseni."

"Eikö siis ole ketään, joka voisi taistella puolestasi?" kysyi O-Tar.
"Olemme oikeamielistä kansaa", hän jatkoi odottamatta vastausta, "ja
jos sinulla olisi joku taistelemaan puolestasi, saattaisi hän voittaa
vapauden sekä itselleen että sinulle."

"Mutta U-Dor vakuutti minulle, ettei yksikään muukalainen ole
milloinkaan poistunut Manatorista", huomautti tyttö.

O-Tar kohautti olkapäitään. "Se ei todista sitä, etteivät Manatorin
lait ole oikeudenmukaisia", hän vastasi, "vaan pikemminkin sitä, että
Manatorin soturit ovat voittamattomia. Jos tänne olisi saapunut joku,
joka olisi kyennyt voittamaan soturimme, olisi hän päässyt vapaaksi."

"Jos noudat minun soturini", huudahti Tara ylpeästi, "saat nähdä
sellaista miekan käsittelyä, jollaisen todistajina rappeutuvan
kaupunkinne murenevat muurit epäilemättä eivät ikinä ole olleet, ja
jollei tarjouksessasi ole vilppiä, voimme nyt jo pitää itseämme
vapaina."

O-Tar hymyili entistä leveämmin, ja myöskin U-Doria hymyilytti;
katsomassa olevat päälliköt ja soturit nykivät toisiaan ja kuiskailivat
naurahdellen keskenään. Silloin Heliumin Tara oli varma siitä, että
heidän oikeudenmukaisuudessaan piili jokin juoni; mutta vaikka hänen
asemansa tuntui toivottomalta, ei hän lakannut toivomasta, sillä olihan
hän saman John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan, tytär, jonka mainio
taisteluhaaste kohtalolle: "Minä elän vielä!" oli järkkymätön turva
epätoivoa vastaan. Kun Heliumin Tara ajatteli ylevää isäänsä, kohosi
hänen ylimysleukansa hieman korkeammalle. Oi! jos isä vain tietäisi,
missä hän oli, niin silloin ei olisi paljoakaan pelättävissä. Heliumin
sotajoukot saapuisivat jyskyttämään Manatorin portteja, John Carterin
villien liittolaisten kookkaat, vihreät sotilaat rientäisivät
kuivuneiden merien pohjilta, palaen ryöstön ja saaliin himosta, hänen
armaan isänmaansa komeat laivat leijailisivat tämän tuomitun kaupungin
suojattomien tornien ja minarettien kohdalla, ja vain antautuminen ja
raskas sotavero saattaisi sitten pelastaa Manatorin.

Mutta John Carter ei tiennyt! Oli vain yksi toinen mies, johon Tara
saattoi perustaa toiveensa -- Turan, panthan; mutta missä hän oli?
Tyttö oli nähnyt hänen miekkansa taistelussa ja ymmärsi, että sitä oli
heiluttanut mestarin käsi, ja kukapa osaisi arvostella miekkailua
paremmin kuin Heliumin Tara, joka oli sen oppinut hyvin itse John
Carterin alituisen ohjauksen alaisena. Hän osasi taitotemppuja, jotka
vastasivat paljoa suurempaa fyysillistä urhoollisuutta kuin hänen, ja
hänen hyökkäystapansa olisi saattanut herättää samalla kertaa kateutta
ja epätoivoa taitavimmissakin sotureissa. Ja niinpä hänen ajatuksensa
palasivat Turaniin, vaikka syynä ei ollutkaan yksinomaan hänen
panthanilta toivomansa suojelus. Senjälkeen kun mies oli eronnut
hänestä lähtiessään etsimään ruokaa, hän oli käsittänyt, että heidän
välilleen oli kehittynyt eräänlainen kumppanuussuhde, jota hän nyt
kaipasi. Turanissa oli jotakin, mikä tuntui tasoittavan heidän
yhteiskunnallisten asemiensa välisen kuilun. Turanin seurassa hän ei
ollut ajatellut, että mies oli panthan ja että hän oli prinsessa -- he
olivat olleet toveruksia. Äkkiä hän tajusi kaivanneensa enemmän Turania
itseään kuin hänen miekkaansa. Hän kääntyi O-Tarin puoleen.

"Missä on Turan, soturini?" hän tiedusti.

"Sinulta ei puutu sotureja", vastasi jeddak. "Niin kaunis nainen kuin
sinä löytää yllin kyllin miehiä taistelemaan puolestaan. Mahdollisesti
sinun ei tarvitse etsiä tämän kauempaa, vaan saat Manatorin jeddakin.
Nainen, sinä miellytät minua. Mitä arvelet sellaisesta kunniasta?"

Silmät soukkina tähysti Heliumin prinsessa Manatorin jeddakia
sulitetusta päähineestä anturakenkäiseen jalkaan saakka.

"'Kunniasta'!" hän matki pilkallisesti. "Miellytän sinua, niinkö? Tiedä
sitten, sika, että et miellytä minua -- ettei John Carterin tytär ole
sinun kaltaisiasi varten!"

Koolla olevat päälliköt kävivät äkkiä jännittyneen hiljaisiksi.
Manatorin jeddakin O-Tarin uhkaavista kasvoista poistui veri hitaasti,
ja raivo teki hänet sairaloisen sinervänväriseksi. Hänen silmänsä
kapenivat ohuiksi viiruiksi, ja huulet puristuivat verettömäksi,
pahaenteiseksi viivaksi. Pitkään aikaan ei kuulunut hiiskahdustakaan
Manatorin palatsin valtaistuinsalissa. Sitten jeddak kääntyi U-Doriin
päin.

"Vie nainen pois!" hän käski tasaisella äänellä, joka ei sopinut hänen
vimmastuneeseen ulkonäköönsä. "Vie hänet pois, ja ensi kisoissa
pelatkoot vangit ja halvat sotilaat jetania hänestä!"

"Entä tämä?" kysyi U-Dor, osoittaen Ghekiä.

"Vankiholveihin seuraaviin kisoihin saakka!" vastasi O-Tar.

"Tämä siis on kerskumaanne oikeutta!" huudahti Heliumin Tara. "Kaksi
muukalaista, jotka eivät ole tehneet teille vääryyttä, tuomitaan ilman
oikeudenkäyntiä! Ja toinen heistä on nainen. Manatorin siat ovat yhtä
oikeamielisiä kuin miehuullisiakin."

"Pois näkyvistäni!" karjaisi O-Tar, ja U-Dorin antamasta merkistä
vartijat sijoittuivat vankien ympärille ja saattoivat heidät ulos
huoneesta.

Palatsin ulkopuolella Ghek ja Heliumin Tara eroitettiin toisistaan.
Tyttö vietiin pitkiä puistokatuja myöten kaupungin keskustaan ja
vihdoin matalaan rakennukseen, jonka katosta kohosi korkeita,
jykevätekoisia torneja. Siellä hänet luovutettiin soturille, jolla oli
dwarin eli kapteenin arvomerkit.

"O-Tarin määräys on", selitti U-Dor dwarille, "että naista säilytetään
ensi kisoihin saakka, jolloin vangit ja tavalliset sotilaat pelaavat
hänestä. Jollei hänen kielensä olisi pureva kuin thoatin, olisi hän
ollut parhaan säilämme arvoinen panos." U-Dor huoahti. "Kenties vielä
nytkin voin hankkia hänelle anteeksiannon. Tuntuisi kovin ikävältä, jos
tuollainen kaunotar joutuisi jonkun halvan miekkosen osaksi. Olisin
itse kunnioittanut häntä tarjouksellani."

"Jos minut on pantava vankilaan, niin tehkää se!" vaati tyttö.
"Muistaakseni ei minua tuomittu kuuntelemaan jokaisen minuun sattumalta
ihastuneen, halpasyntyisen tolvanan herjauksia."

"Siinä kuulet, A-Kor", kivahti U-Dor, "millainen kieli hänellä on.
Juuri tuolla tavoin ja ilkeämmin hän puhui jeddakillemme O-Tarille."

"Kyllä kuulen", myönsi A-Kor, jonka Tara näki vaivoin pidättävän
hymyilyään. "Tule siis mukaani, nainen!" hän kehoitti. "Löydämme kyllä
varman paikan Jetan-torneissa -- mutta seis! Mikä sinua vaivaa?"

Tyttö oli alkanut hoiperrella ja olisi kaatunut, jollei mies olisi
ottanut häntä syliinsä. Sitten hän näkyi reipastautuvan ja koetti
uljaasti pysyä pystyssä ilman tukea. A-Kor vilkaisi U-Doriin.
"Tiesitkö, että nainen oli sairas?" hän tiedusti.

"Kenties se johtuu ravinnon puutteesta", vastasi toinen. "Muistelen
hänen maininneen, ettei hän kumppaneineen ollut syönyt moneen päivään."

"Miehekkäitä ovat O-Tarin soturit", pilkkasi A-Kor, "ylenpalttinen on
heidän vieraanvaraisuutensa. U-Dor, jonka varat ovat arvaamattomat, ja
urhea O-Tar, jonka kiljuvat thoatit marmoritalleissaan syövät
kultaisista kaukaloistaan, eivät henno luovuttaa leivänkannikkaa
nälkään nääntyvälle tytölle."

Mustasukkainen U-Dor synkistyi. "Kielesi lävistää vielä kerran
sydämesi, orjan poika!" hän huusi. "Sinä koettelet oikeamielisen
O-Tarin kärsivällisyyttä liian usein. Tästä lähtien huolehdi puheistasi
yhtä hyvin kuin torneistasi!"

"Älä luulekaan voivasi herjata minun äitini asemalla!" sanoi A-Kor.
"Sen orjattaren sukuperä, jonka veri virtaa suonissani, onkin
ylpeyteni, ja häpeän ainoastaan sitä, että olen myöskin jeddakisi
poika."

"Entäpä, jos O-Tar saa kuulla tästä?" uhkasi U-Dor.

"O-Tar on jo kuullut samat sanat omasta suustani", vastasi A-Kor, "ja
paljon muutakin."

Hän pyörähti kantapäillään ympäri käsivarsi yhä tukena Heliumin Taran
vyötäisillä, ja niin hän puolittain saattoi, puolittain kantoi tytön
Jetan-torneihin, kun taas U-Dor käänsi thoatinsa ja lähti täyttä
laukkaa takaisin palatsin suuntaan.

Jetan-tornien pääkäytävässä vetelehti puolikymmentä soturia. A-Kor,
tornien hoitaja, puhutteli yhtä näistä. "Nouda orjatyttö Lan-O ja käske
hänen tuoda ruokaa ja juomaa Thurian tornin yläkerrokseen!" Sitten hän
otti puolipyörryksissä olevan tytön syliinsä ja kantoi hänet ylöspäin
viettävää kiertokäytävää myöten torniin.

Pitkän nousun aikana Tara menetti tajuntansa. Sen palattua hän huomasi
olevansa tilavassa, pyöreässä huoneessa, jonka kiviseinissä ympäri koko
huoneen oli ikkunoita säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan. Hän
makasi silkki- ja turkisvaipoista kasatulla vuoteella, ja polvillaan
hänen vieressään oli nuori nainen kumartuneena hänen puoleensa,
tiputtaen jotakin virkistävää nestettä hänen paahtuneiden huuliensa
väliin. Heliumin Tara nousi kyynärpäänsä varaan ja silmäili
ympärilleen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä tajunnan palattua hän ei
muistanut useiden viime viikkojen tapahtumia. Hän luuli heränneensä
sotavaltiaan palatsissa Heliumissa. Hänen tarkastaessaan puoleensa
kallistuneita outoja kasvoja meni hänen otsansa ryppyihin.

"Kuka olet", hän kysyi, "ja missä on Uthia?"

"Olen orjatar Lan-O." vastasi toinen. "En tunne ketään Uthia-nimistä."

Heliumin Tara nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Tällaisia karkeita
kiviseiniä ei ollut hänen isänsä marmorisaleissa. "Missä olen?"
tiedusti hän.

"Thurian tornissa", ilmoitti tyttö, mutta huomattuaan sitten, ettei
toinen vieläkään ymmärtänyt, hän arvasi oikean asian laidan ja ehätti
selittämään: "Olet vankina Manatorin kaupungin Jetan-torneissa. Tornien
dwar A-Kor toi sinut tänne; olit heikko ja pyörtynyt; hän lähetti minut
luoksesi ja käski minun tuoda ruokaa ja juomaa, sillä A-Korilla on hyvä
sydän."

"Nyt muistan", saneli Tara hitaasti. "Muistan; mutta missä on Turan,
soturini? Puhuivatko he hänestä?"

"En kuullut mainittavan ketään muuta", vastasi Lan-O. "Vain sinut
tuotiin torneihin. Voit pitää itseäsi onnellisena, sillä Manatorissa ei
ole ylevämpää miestä kuin A-Kor. Hänet tekee sellaiseksi hänen äitinsä
veri. Hän oli Gatholista saatu orjatar."

"Gatholista!" huudahti Heliumin Tara. "Onko Gathol lähellä Manatoria?"

"Ei se ole lähellä, mutta se on läheisin maa", selitti Lan-O. "Se
sijaitsee noin kahdenkolmatta asteen 1 päässä idässä päin."
[Suunnilleen tuhatkolmesataakymmenen kilometriä.]

"Gathol!" jupisi Tara. "Kaukainen Gathol!"

"Mutta ethän sinä ole Gatholista", huomautti orjatyttö: "Hihnoituksesi
ei ole gatholilainen."

"Olen Heliumista", vastasi Tara.

"On pitkä matka Heliumista Gatholiin", virkkoi orjatar, "mutta me
gatholilaiset olemme opiskellessamme saaneet paljon tietoja Heliumin
suuruudesta, joten se ei tunnu meistä niin kovin kaukaiselta."

"Oletko sinäkin Gatholista?" kysyi Tara.

"Meistä Manatorissa olevista orjista ovat monet Gatholista", selitti
tyttö. "Manatorilaiset käyvät orjia hankkimassa useimmiten Gatholista,
likimmästä maasta. Kolmen tai seitsemän vuoden pituisten väliaikojen
jälkeen he suurilukuisina menevät väijymään Gatholiin vievillä teillä
ja vangitsevat siten kokonaisia karavaaneja jättämättä ketään viemään
varoittavaa sanomaa toisten kohtalosta. Eikä Manatorista pääse kukaan
koskaan karkaamaan saattaakseen meistä tiedon jedillemme Gahanille."

Heliumin Tara söi hitaasti ja äänettömänä. Tytön sanat olivat
herättäneet hänen mielessään muistoja hänen viimeisistä, isänsä
palatsissa viettämistään tunneista ja suuresta keskipäivä-juhlasta,
jossa hän oli kohdannut Gatholin Gahanin. Nytkin hän punehtui
ajatellessaan jedin rohkeata puhetta.

Hän oli vielä aatoksissaan, kun ovi avautui ja aukkoon ilmestyi varteva
soturi -- pitkä miehenkoljo, jolla oli paksut huulet ja ilkeät,
virnuilevat kasvot. Orjatyttö ponnahti pystyyn hänen eteensä.

"Mitäs tämä merkitsee, E-Med?" hän kivahti. "Eikö A-Kor kieltänyt
häiritsemästä tätä naista?"

"A-Kor, tosiaankin!" Mies irvisti. "A-Korin tahto on tehoton
Jetan-torneissa kuten kaikkialla muuallakin, sillä hän viruu nyt
O-Tarin vankiholveissa, ja E-Med on tornien dwar."

Heliumin Tara näki, että orjattaren kasvot kalpenivat ja hänen
silmiinsä tuli kauhun ilme.



KAHDESTOISTA LUKU.

Ghek tekee tepposia


Sillä aikaa kun Heliumin Taraa vietiin Jetan-torneihin, saatettiin Ghek
palatsin alla oleviin vankiholveihin ja teljettiin himmeästi valaistuun
kammioon. Siellä oli maapermannolla seinävieressä penkki ja pöytä ja
seinässä useita renkaita, joista riippui lyhyitä kahleita. Seinien
juurella oli maapermannossa useita reikiä. Monista näkemistään
seikoista kiinnittivät yksin nämä Ghekin mieltä. Hän istahti penkille
odottamaan äänettömänä. Pian sammutettiin valot. Jos Ghek olisi
osannut, niin hän olisi silloin hymyillyt, sillä hän näki pimeässä yhtä
hyvin kuin valossakin -- ehkä paremminkin. Hän tarkkaili lattiassa
olevia tummia aukkoja ja vartosi. Äkkiä hän huomasi muutoksen häntä
ympäröivässä ilmassa -- siihen sekaantui outoa, painostavaa tuoksua, ja
taaskin olisi Ghek hymyillyt, jos olisi osannut.

Täyttäkööt vain kammion ilman asemasta kuolettavimmilla höyryillään! Se
olisi samantekevää Ghekille, jolla ei ollut keuhkoja ja joka senvuoksi
ei tarvinnut ilmaa. Rykorin laita saattaisi olla toinen. Jollei se
saisi ilmaa, se kuolisi; mutta jos kaasua tulisi vain niin paljon, että
se riittäisi huumaamaan tavallisen kuolevaisen, ei se vaikuttaisi
mitään rykoriin, jota ei haitannut tietoinen järki. Niin kauan kun
veressä ei olisi hiilihappoa riittävää määrää keskeyttämään sydämen
toimintaa, ei rykorilla olisi siitä muuta vahinkoa kuin elinvoimien
vähentyminen; edelleenkin se tottelisi kaldanen aivojen käskyjä.

Ghek sijoitti rykorin istumaan selin seinää vasten, jotta se pysyisi
paikallaan ilman hänen aivojensa ohjaustakin. Sitten hän irtautui sen
selkäytimestä, mutta jäi edelleenkin sen hartioille, odottaen ja
tarkkaillen, sillä kaldanen uteliaisuus oli virinnyt. Hänen ei
tarvinnutkaan odottaa kauan, kun valot jälleen sytytettiin, yksi
lukituista ovista avattiin, ja sisälle astui puolikymmentä soturia. He
lähestyivät häntä reippaasti ja toimivat vikkelästi. Ensin he riistivät
häneltä kaikki aseet, napsauttivat sitten kahleen rykorin toisen nilkan
ympärille ja kiinnittivät sen seinästä riippuvan ketjun päähän.
Senjälkeen he vetivät pitkän pöydän uuteen asentoon ja naulasivat sen
kiinni lattiaan, niin että suoraan vangin edessä tuli olemaan sen
toinen pää keskikohdan asemasta. Pöydälle he panivat hänen eteensä
ruokaa ja vettä ja toiseen päähän kahleen avaimen. Aukaistuaan vielä
kaikki ovet selälleen he poistuivat.

Tultuaan jälleen tajuihinsa tunsi Turan, panthan, pistävää kipua
kyynärvarressaan. Kaasun vaikutus haihtui yhtä nopeasti kuin se oli
lamauttanutkin hänet, ja kun hän avasi silmänsä, olivat hänen kaikki
aistinsa täysin valppaat. Valot paloivat taaskin, ja niiden hohteessa
mies eroitti marsilaisen jättiläisrotan, joka kyyrötti pöydällä,
jyrsien hänen käsivarttaan. Hän kiskaisi kätensä pois ja hapuili
lyhyttä miekkaansa, kun taas rotta yritti muristen tarttua hänen
käsivarteensa uudelleen. Vasta silloin Turan havaitsi, että häneltä oli
anastettu aseet, pitkä ja lyhyt miekka sekä tikari ja pistooli. Rotta
karkasi sitten hänen kimppuunsa; hän iski sen kädellään syrjään ja
peräytyi, etsien jotakin esinettä antaakseen tehokkaamman huitaisun.
Taaskin rotta hyökkäsi, ja kun Taran astahti nopeasti taaksepäin
välttääkseen uhkaavia hampaita, tuntui jokin äkkiä nykäisevän hänen
oikeata nilkkaansa ja kun hän saadakseen takaisin tasapainonsa siirsi
vasenta jalkaansa taaksepäin, osui hänen kantapäänsä kireään ketjuun,
ja hän kellahti raskaasti selälleen, juuri kun rotta syöksähti hänen
rintaansa vasten, pyrkien kiinni hänen kurkkuunsa.

Marsilainen rotta on raju ja inhoittava otus. Se on monijalkainen ja
karvaton; sen nahka on jokseenkin yhtä epämiellyttävän näköinen kuin
vastasyntyneen hiiren. Koko ja paino ovat suunnilleen samat kuin ison
airedalelaisen terrierin. Silmät ovat pienet, lähellä toisiaan ja
melkein piilossa syvissä, lihareunaisissa kuopissaan. Mutta sen
hirvittävin ja inhoittavin piirre on sen leukapielet, joiden koko
luusto pistää esille lihasta useita sentimetrejä, niin että näkyy viisi
terävää, lapiomaista hammasta yläleuassa ja sama määrä samanlaisia
aseita alaleuassa. Kokonaisvaikutuksena on: mädäntyvät kasvot, joista
on tippunut pois paljon lihaa.

Tällainen otus hypähti panthanin rintaa vasten repiäkseen rikki hänen
kurkkunsa. Kahdesti Turan sysäsi sen luotaan koettaessaan nousta
jälleen pystyyn, mutta molemmilla kerroilla se palasi uudistamaan
hyökkäyksensä entistä hurjemmin. Sen ainoat aseet ovat hampaat, sillä
sen leveiden latuskaisten jalkojen kynnet ovat tylsät. Esiinpistävillä
leuoillaan se kaivertaa sokkeloiset käytävänsä, työntäen mullan
taakseen leveillä jaloillaan. Turanin ei siis tarvinnut muuta kuin
pitää sitä irti ruumiistaan, ja se hänelle onnistui, kunnes hän
sattumalta sai tarratuksi eläimen kurkkuun. Senjälkeen oli kaikki vain
muutamien silmänräpäysten asia. Vihdoin hän nousi ja sinkosi elottoman
raadon luotaan inhon puistattaessa häntä. Nyt hän alkoi hätäisesti
tarkastaa niitä uusia oloja, joihin hän oli joutunut, sitten kun hänet
oli teljetty vankikoppiin. Hän arvasi suunnilleen, mitä oli tapahtunut.
Hänet oli huumattu ja häneltä oli riistetty aseet, ja pystyyn noustuaan
hän näki, että hänen toinen nilkkansa oli kahlehdittu seinään. Hän
katseli ympärilleen. Kaikki ovet olivat selkosen selällään! Vangitsijat
tahtoivat tehdä hänelle vankeuden sitäkin raskaammaksi, jättämällä
hänen silmiensä eteen alati houkuttelevat, saavuttamattomaan vapauteen
vievät, avoimet käytävät. Pöydän päässä oli ruokaa ja juomaa hänen
ulottuvillaan. Niihin hän ainakin pääsi käsiksi, ja kun hän näki ne,
tuntui hänen nälkiintynyt vatsansa huutavan ravintoa melkein ääneen.
Vaivoin hän jaksoi hillitä itseään niin paljon, että söi ja joi
kohtuullisesti.

Hänen pureksiessaan ruokaa hänen katseensa harhaili ympäri kammion,
kiintyen äkkiä pöydän toisessa päässä olevaan esineeseen. Se oli avain.
Hän nosti kahlehdittua jalkaansa ja tarkasti lukkoa. Siitä ei voinut
olla epäilystäkään! Tuolla pöydällä hänen edessään oleva avain sopi
juuri tähän lukkoon. Huolimaton soturi oli laskenut sen siihen ja
unohtanut sen poistuessaan. Toivo virisi jälleen voimakkaana Gatholin
Gahanin, Turan-panthanin rinnassa. Hän vilkuili salaapäin avoimiin
oviin. Ei ketään ollut näkyvissä. Oi, jospa hän vain pääsisi vapauteen!
Jollakin tavoin hän sitten kyllä selviytyisi tästä vihatusta
kaupungista takaisin _hänen_ luokseen; eikä hän enää koskaan jättäisi
häntä yksin, ennen kuin olisi saanut hänet turvaan tahi itse kuollut.

Hän nousi ja siirtyi varovasti pöydän toista päätä kohti, jossa
viekoitteleva avain oli. Nilkan kahle esti hänen ensimmäisen
askeleensa, mutta hän ojentautui pöydälle täyteen mittaansa, kurottaen
kiihkeästi tavoittamaan palkkiota. Hänen sormensa miltei ylettyivät
siihen -- vielä vähän, ja se olisi hänen kädessään. Hän venytti
itseään, pinnistäen voimiaan, mutta avain oli sittenkin parahiksi hänen
saavuttamattomissaan. Hän heittäytyi eteenpäin, niin että rautainen
kahle painui syvälle hänen ihoonsa, mutta kaikki oli turhaa. Sitten hän
istuutui jälleen penkille ja jäi tuijottamaan avoimiin oviin ja
avaimeen, oivaltaen nyt, että ne olivat osia hyvin harkitussa ja
suunnitellussa rääkkäyssuunnitelmassa, jonka siveellisiä tarmoa
jäytävää tehoa ei suinkaan vähentänyt se, ettei siihen sisältynyt
ruumiillisia tuskia.

Vain hetkiseksi mies antautui hyödyttömän harmittelun ja tuskailun
valtaan. Sitten hän reipastautui, hänen otsansa kirkastui, ja hän kävi
jälleen käsiksi keskeneräiseen ateriaansa. Ainakaan he eivät saisi sitä
tyydytystä, että tietäisivät, kuinka kipeästi he olivat häneen osuneet.
Hänen syödessään välähti hänen mieleensä, että hän vetämällä pöytää
pitkin lattiaa saisi avaimen ulottuviinsa. Mutta yrittäessään tehdä
niin hän huomasi, että pöytä oli vankasti naulattu lattiaan hänen
ollessaan tajuttomana. Taaskin Gahan hymyili, kohautti olkapäitään ja
kävi jälleen syömään.

Soturien poistuttua Ghekin vankikopista ryömi kaldane rykorin
olkapäiltä pöydälle. Juotuaan hiukan vettä hän ohjasi rykorin kädet
vesiastiaan ja ruokaan, ja aivoton olento kävi ahnaasti niiden
kimppuun. Sillä välin Ghek hämähäkkimäiseen tapaansa meni pöydän
toiseen päähän, jossa kahleen avain oli. Tartuttuaan siihen toisilla
saksillaan hän hypähti lattialle ja riensi nopeasti seinänrajassa
olevalle aukolle, johon hän katosi. Kauan aikaa olivat hänen aivonsa
miettineet, mitä ne reiät olivat. Ne viehättivät hänen kaldanemakuaan
ja osoittivat sitäpaitsi, mihin hän voisi kätkeä avaimen ja mistä
löytäisi sitä ainoata ruokaa, jota kaldane söi halukkaasti -- lihaa ja
verta.

Ghek ei ollut koko elinaikanaan nähnyt ulsiota, koska tämä iso
marsilainen rotta oli kauan sitten kuollut sukupuuttoon Bantoomista,
sillä kaldanet olivat pitäneet paljon sen lihasta ja verestä. Mutta
Ghek oli melkein sumentumattomina perinyt kaikkien esi-isiensä kaikki
muistot ja tiesi senvuoksi, että näissä rei'issä asusti ulsioita ja
että ulsiot olivat hyvänmakuisia. Hän tiesi myöskin, minkänäköinen
ulsio oli, ja tunsi sen tavat, vaikka hän ei ollut milloinkaan nähnyt
sitä eikä kuvaa siitä. Samoin kuin me jalostamme eläimiä ruumiillisten
ominaisuuksien kehittämiseksi, jalostavat kaldanet omaa rotuaan
kehittääkseen henkisiä ominaisuuksia kuten muistia, ja niinpä he
ovatkin kohottaneet meidän vaistoksi nimittämämme sielunkyvyn tietoisen
ajattelun piiriin, joten sitä voi muisti hallita ja käyttää hyödyksi.
Epäilemättä piilee meidänkin alitajunnassamme paljon esivanhempiemme
saamia vaikutteita ja kokemuksia. Ne saattavat pujahtaa tietoisuuteemme
vain unina tahi epämääräisinä, hämärinä tunnelmina, että olemme jo
aikaisemmin eläneet jonkun ohimenevän vaiheen nykyistä olemassaoloamme.
Oi, jospa kykenisimmekin muistamaan ne! Silloin avautuisi silmiemme
eteen ennen meitä vierineiden, unholaan vaipuneiden aikojen,
ihmismuistista hävinnyt historia. Saattaisimmepa käyskennellä Jumalan
seurassa hänen tähtitarhassaan niinä aikoina, jolloin ihminen oli vasta
puhkeavana ajatuksena Hänen mielessään.

Laskeuduttuaan reiän jyrkästi kaltevaa pohjaa myöten noin kolme metriä
Ghek saapui huolitellusti valmistettuun ja hauskaan käytäväverkkoon.
Kaldane oli riemuissaan. Tämäpä vasta oli elämää! Hän liikkui ripeästi
ja pelottomasti ja meni yhtä suoraan päämääräänsä kohti kuin ihminen
menee oman kotinsa keittiöön. Hänen päämääränään oli syvällä maan
sisässä oleva, ison ammeen kokoinen pallomainen onkalo. Revityistä
silkki- ja turkistilkuista kyhätyssä pesässä oli siellä kuusi pientä
ulsion poikasta.

Emän palatessa oli siellä vain viisi poikasta ja iso, hämähäkkimäinen
olento, jonka kimppuun se heti kävi; mutta siihen tartuttiin
voimakkailla saksilla, jotka pitivät sitä niin, ettei se voinut
hievahtaakaan. Hitaasti ne kiskoivat emän kurkun kammottavalle suulle,
ja lyhyen hetkisen kuluttua ulsio oli kuollut.

Ghek olisi voinut viipyä pesässä pitkän aikaa, koska siellä oli
runsaasti ruokaa moneksi päiväksi, mutta hän ei tehnyt niin. Sensijaan
hän tutki käytäviä. Hän seurasi niitä useihin Manatorin kammion
maanalaisiin käytäviin ja taaskin ylöspäin seinien sisällä maanpinnan
yläpuolella oleviin kammioihin. Hän löysi useita älykkäästi keksittyjä
satimia, myrkytettyä ravintoa ja muita merkkejä alituisesta sodasta,
jota Manatorin asukkaat kävivät näitä heidän kotiensa ja julkisten
rakennusten alla majailevia, inhoittavia otuksia vastaan.

Tutkimusmatkallaan hän ei saanut selville ainoastaan sitä, kuinka
tavattoman laaja, nähtävästi kaupungin kaikkiin osiin ulottuva
käytäväverkko oli, vaan myöskin sen, että suurin osa siitä oli hyvin
vanha. Oli täytynyt poistaa maata monia tonneja, ja kauan aikaa hän
ihmetteli, mihin se oli viety, kunnes hän seuratessaan erästä laajaa ja
pitkää tunnelia alaspäin kuuli edeltään maanalaisen putouksen
ukkosentapaista jymyä ja saapui pian ison, epäilemättä Marsin toisessa
ääressä sijaitsevaan, maanalaiseen Omeanjärveen vierivän virran
partaalle. Tähän vuolaaseen viemäriin olivat lukemattomat ulsiopolvet
tyhjentäneet vähäiset multakantamuksensa kaivaessaan ääretöntä
sokkeloaan.

Ghek vitkasteli joella vain hetkisen, sillä hänen näennäisesti
päämäärättömällä vaelluksellaan oli varma tarkoitus, johon hän pyrki
tarmokkaasti ja noudattaen yksinkertaista suunnitelmaa. Hän noudatti
vain sellaisia käytäviä, jotka näyttivät päättyvän vankiholveihin tahi
muihin kaupungin asukkaiden kammioihin; niitä hän tarkasti, pysytellen
tavallisesti itse piilossa käytävien suulla, ja otti selville, ettei
hänen etsimänsä ollut siellä. Hän liikkui nopeasti hämähäkinjaloillaan
ja taivalsi melkoisia matkoja lyhyessä ajassa.

Kun hänen etsinnällään ei ollut heti tuloksia, päätti hän palata
vankiholviin, jossa hänen rykorinsa virui kahlehdittuna, huolehtiakseen
sen tarpeista. Lähestyessään holviin vievän käytävän loppupäätä hän
hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi aukon suulle silmäilläkseen kammioon,
ennen kuin menisi sinne.. Hänen tähyillessään ilmestyi hänen vastassaan
olevalle ovelle äkkiä soturi. Rykor oli pitkänään pöydällä, ja sen
kädet hapuilivat sokeasti lisää muonaa. Ghek näki soturin seisahtuvan
ällistyneenä tuijottamaan rykoriin; miehen silmät menivät levälleen, ja
hänen pronssinväriset poskensa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Hän astahti
taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut iskun vasten kasvojaan. Vain
hetkisen hän seisoi paikallaan ikäänkuin pelon lamauttamana; sitten hän
päästi tukahdutetun kiljaisun ja kääntyi pakoon. Oli taaskin vahinko,
ettei Ghek, kaldane, osannut hymyillä.

Hän meni vikkelästi huoneeseen, kapusi pöydälle ja sijoittui rykorin
olkapäille, jääden sitten odottamaan. Ja kenpä voisi väittää, ettei
Ghekillä ollut huumorin tajuntaa, vaikka hän ei osannutkaan hymyillä?
Istuttuaan puoli tuntia hän kuuli askelia käytävän kivilattialta. Hän
eroitti, kuinka aseet kalahtelivat seiniä vasten, ja arvasi miesten
saapuvan ripeästi. Mutta vähän ennen kuin he tulivat hänen koppinsa
ovelle, he pysähtyivät ja etenivät sitten hitaammin. Etunenässä oli
upseeri ja hänen takanaan silmät pystyssä ja ehkä vielä hieman harmaana
se sotilas, joka oli äsken niin hätäisesti poistunut. He seisahtuivat
ovelle ja upseeri kääntyi ankarana sotilaan puoleen, osoittaen
sormellaan Ghekiä.

"Tuossahan se olento istuu! Rohkenitko siis valehdella dwariilesi?"

"Vannon", huudahti sotilas, "puhuneeni totta. Vain vähän aikaa sitten
tuo otus retkotti päättömänä tällä samalla pöydällä! Ja iskeköön
ensimmäinen esi-isäni minut kuoliaaksi tähän paikkaan, jollei joka
sanani ole totta!"

Upseeri näytti olevan ymmällä. Marsin miehet valehtelevat harvoin, jos
koskaan. Hän raapi päätään. Sitten hän puhutteli Ghekiä. "Kuinka kauan
olet ollut täällä?" hän kysyi.

"Kukapa tietää sen paremmin kuin ne, jotka toivat minut tänne ja
kiinnittivät minut kahleilla seinään?" huomautti kaldane vastaan.

"Näitkö tämän sotilaan käyvän täällä muutamia minuutteja sitten?"

"Kyllä näin hänet", vastasi Ghek.

"Istuitko silloin samassa paikassa kuin nytkin?" jatkoi upseeri.

"Katso kahleitani ja sano sitten, missä muutoin voisin istua!" kivahti
Ghek. "Ovatko kaikki tämän kaupungin ihmiset hulluja?"

Kolme muuta soturia tunkeili molempien etumaisina olevien takana,
kurkottaen kaulojaan nähdäkseen vangin ja samalla virnistellen
kumppaninsa hämmingille. Upseeri katsahti Ghekiin äkäisesti.

"Kielesi on yhtä myrkyllinen kuin sen naarasbanthin, jonka O-Tar
lähetti Jetan-torneihin", hän virkkoi.

"Puhutko siitä nuoresta naisesta, joka vangittiin samalla kertaa kuin
minut?" tiedusti Ghek; hänen ilmeettömän yksitoikkoinen äänensä ja
kasvonsa eivät lainkaan paljastaneet, kuinka kiihkeä hän oli.

"Juuri hänestä", vastasi dwar ja kääntyi sitten sen sotilaan puoleen,
joka oli käynyt häntä kutsumassa. "Palaa majapaikkaasi ja pysy siellä
ensi kisoihin saakka! Siihen mennessä ovat silmäsi ehkä oppineet
olemaan pettämättä sinua."

Mies loi Ghekiin myrkyllisen katseen ja lähti. Upseeri ravisti päätään.
"En ymmärrä sitä", hän mutisi. "U-Van on aina ollut varma ja luotettava
soturi. Saattaisikohan --" Hän katsahti Ghekiin läpitunkevasti.
"Sinulla on kummallinen pää, joka ei sovi vartaloosi, mies", hän
ärjäisi. "Taruissamme kerrotaan entisaikojen olennoista, jotka
loitsivat harhanäkyjä toisten ihmisten silmiin. Jos sinä olet
sellainen, niin kenties U-Van on joutunut synnillisten kykyjesi
uhriksi." Hän pyörähti ja viittasi sotilaitaan seuraamaan itseään.

"Maltahan!" huusi Ghek. "Jollei minua aiota tappaa nälkään, niin lähetä
minulle ruokaa!"

"Sinä olet saanut ruokaa", vastasi soturi.

"Annetaanko minulle ravintoa vain yksi kerta päivässä?" kysyi Ghek.
"Tarvitsen sitä useammin. Lähetä minulle ruokaa!"

"Kyllä saat", lupasi upseeri. "Ei kukaan saa väittää, että Manatorin
vangeilla on huono muona. Oikeamielisiä ovat Manatorin lait." Ja hän
poistui.

Tuskin oli heidän askeltensa ääni häipynyt etäisyyteen, kun Ghek
kiipesi rykorinsa olkapäiltä ja kiiruhti reikään, johon oli kätkenyt
avaimen. Noudettuaan sen hän irroitti kahleen rykorin nilkasta, lukitsi
sen jälleen tyhjiltään ja vei avaimen entistä kauemmaksi rotankoloon.
Sitten hän palasi paikalleen aivottoman palvelijansa niskaan. Hetkisen
kuluttua hän kuuli lähestyviä askelia, minkä jälkeen hän nousi ja
siirtyi toiseen käytävään, joka poikkesi soturin tulosuunnasta. Siellä
hän odotti kuunnellen ja pysyen näkymättömänä. Hän kuuli miehen astuvan
koppiin ja seisahtuvan, kuuli hiljaisen huudahduksen, jota seurasi
metalliastioiden kilinä, kun tarjotin paiskattiin pöydälle, sitten
nopeasti poistuvia askelia, jotka pian häipyivät etäisyyteen.

Vitkastelematta Ghek palasi kammioon, haki avaimen ja lukitsi rykorin
jälleen kahleeseensa. Vietyään avaimen takaisin onkaloon hän jäi
kyyröttämään pöydälle päättömän ruumiinsa viereen ja ohjasi sen kädet
ruokaan. Rykorin syödessä Ghek kuunteli, milloin anturakenkien töminä
ja aseiden kalina alkaisi lähestyä, minkä hän tiesi pian tapahtuvan.
Eikä hänen odotusaikansa ollutkaan pitkä. Kuullessaan miesten saapuvan
Ghek kapusi rykorinsa hartioille. Taaskin tuli sama upseeri, jonka
U-Van oli noutanut, ja hänen seurassaan oli kolme sotilasta. Hänen
takanaan oleva oli ilmeisesti sama mies, joka oli tuonut muonan, sillä
hänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki Ghekin istuvan pöydän
ääressä, ja hän näytti kovin typertyneeltä, kun dwar suuntasi häneen
tuikean katseensa.

"Asia on ihan niin kuin kerroin", hän huusi. "Hän ei ollut täällä, kun
toin hänelle ruokaa."

"Mutta hän on täällä nyt", sanoi upseeri jurosti, "ja kahle on
lukittuna hänen nilkassaan. Katsokaa! Sitä ei ole avattu. Mutta missä
on avain? Sen pitäisi olla pöydällä vastaisessa päässä kuin hän. Missä
avain on, olento?" karjaisi hän Ghekille.

"Miten voisin minä, vanki, tietää paremmin kuin vartijani, missä
kahleitteni avain on?" tokaisi kaldane.

"Mutta se oli tuossa", kiljui upseeri, osoittaen pöydän toista päätä.

"Näitkö sen?" kysäisi Ghek.

Upseeri epäröi. "En; mutta sen on täytynyt olla siinä", hän väitteli.

"Näitkö sinä avaimen olevan tuossa?" tiedusti Ghek, osoittaen toista
soturia.

Mies pudisti päätänsä kieltävästi. "Entä sinä? Ja sinä?" jatkoi
kaldane, puhutellen muita kahta.

He kumpikin myönsivät, etteivät olleet nähneet avainta.

"Ja jos se olisikin ollut siinä, niin miten olisin minä voinut ulottua
siihen?" pitkitti kaldane.

"Niin, hän ei olisi voinut saada sitä", myönsi upseeri. "Mutta
tällaista ei saa enää sattua! I-Zav, sinä jäät vartioimaan tätä vankia,
kunnes sijallesi saapuu toinen mies!" Tämän määräyksen kuultuaan ei
I-Zav näyttänyt olevan lainkaan hyvillään, ja hän silmäili Ghekiä
epäluuloisesti, kun dwar ja muut soturit poistuivat, jättäen hänet
ikävään asemaansa.



KOLMASTOISTA LUKU

Epätoivoinen urakka


E-Med astui tornihuoneen lattian poikki Heliumin Taran ja orjatytön
Lan-On luokse. Hän tarttui kovakouraisesti edellisen olkapäähän. "Nouse
ylös!" hän komensi. Tara löi hänen kätensä irti itsestään, nousi
pystyyn ja peräytyi edemmäksi.

"Älä satuta kättäsi Heliumin prinsessaan, elukka!" hän varoitti.

E-Med naurahti. "Luuletko minun pelaavan puolestasi jetania, jollen
sitä ennen tiedä, millaisesta panoksesta pelaan?" hän kysyi. "Tule
tänne!"

Tyttö oikaisihe täyteen mittansa, laskien käsivartensa ristiin
rinnalleen, eikä E-Med huomannut, että hänen oikean kätensä ohuet
sormet pujottautuivat hänen vasemman olkansa ylitse kulkevan leveän
nahkahihnan alle.

"Jos O-Tar saa tästä tiedon, niin sinä kadut sitä, E-Med", tuskitteli
orjatar. "Manatorissa ei liene sellaista lakia, jonka nojalla saisit
tämän tytön, ennen kuin voitat hänet rehellisesti."

"Mitä välittää O-Tar hänen kohtalostaan?" vastasi E-Med. "Enkö ole sitä
kuullut? Eikö hän pilkannut suurta jeddakiamme, syytäen hänelle
herjauksia? Kautta ensimmäisen esi-isäni, luulisinpä O-Tarin saattavan
korottaa jediksi sen miehen, joka taltuttaa tytön." Ja uudelleen hän
lähestyi Taraa.

"Odota!" sanoi tyttö hiljaa ja tasaisesti. "Kenties et tiedä mitä teet.
Heliumin kansa pitää Heliumin naisia pyhinä. Halpa-arvoisimmankin
tähden olisi itse suuri jeddakimmekin valmis paljastamaan miekkansa.
Barsoomin suurimmat kansat ovat vapisseet sodan jyrinästä, kun on
puolustettu äitiäni Dejah Thorisia. Olemme vain kuolevaisia ja voimme
siis kuolla; mutta häpäistä meitä ei saa. Saatte pelata jetania
Heliumin prinsessasta, mutta vaikka voittaisitkin pelin, et ikinä saisi
palkkiota omaksesi. Jos haluat saada kuolleen ruumiin, niin tunkeudu
minua liian likelle! Mutta tiedä, Manatorin mies, että Heliumin Taran
suonissa ei turhaan virtaa sotavaltiaan verta! Olen puhunut!"

"En tiedä mitään Heliumista, ja _meidän_ sotavaltiaamme on O-Tar",
vastasi E-Med. "Mutta siitä olen varma, että tahdon lähemmin tarkastaa
sitä palkkiota, josta aion pelata ja jonka aion voittaa. Tahdon koettaa
sen olennon huulia, joka ensi kisojen jälkeen on orjattareni. Eikä
sinun, nainen, ole hyvä ärsyttää minua liian paljon." Hänen puhuessaan
soukkenivat hänen silmänsä, ja hänen kasvonsa muistuttivat ärisevää
petoa. "Jos epäilet sanojeni todenmukaisuutta, niin kysy Lan-Olta,
orjatytöltä!"

"Hän puhuu totta, oi Heliumin nainen", pisti Lan-O väliin. "Älä ärsytä
E-Medin luontoa, jos henkesi on sinusta kallis!"

Mutta Heliumin Tara ei vastannut mitään. Hän oli jo puhunut. Nyt hän
seisoi äänettömänä silmäillen lähentelevää, tukevaa soturia. Mies tuli
likelle häntä, sieppasi sitten äkkiä hänet syliinsä ja kumartui,
koettaen vetää hänen huulensa omilleen.

Lan-O näki Heliumin naisen puolittain kääntyvän ja rajusti kiskaisevan
oikean kätensä irti oikean rintansa kohdalta. Hän näki käden sujahtavan
E-Medin käsivarren alitse ja kohoavan miehen hartioitten taakse.
Kädessä välkkyi pitkä, kapea tikari. Soturin huulet painuivat yhä
lähemmäksi naisen suuta, mutta ne eivät ehtineet sitä koskettaa, sillä
äkkiä mies suoristautui jäykäksi, hänen huuliltaan pääsi parahdus, ja
sitten hän vaipui maahan kuin tyhjä turkki, jääden sortuneena läjänä
virumaan lattialle. Heliumin Tara kumartui ja pyyhki asettaan hänen
hihnoitukseensa.

Lan-O katseli ruumista silmät kauhusta levällään. "Tämän tähden pitää
meidän molempien kuolla", hän vaikeroi.

"Kukapa tahtoisi elää orjana Manatorissa?" virkkoi Heliumin Tara.

"En ole niin rohkea kuin sinä", tunnusti orjatyttö, "ja elämä on
suloista, ja onhan aina toivoa."

"Elämä on suloinen", myönsi Heliumin Tara, "mutta kunnia on pyhä. Älä
sentään pelkää. Kun he tulevat, kerron heille totuuden -- ettet sinä
ollut tässä osallinen etkä saanut tilaisuutta estää sitä."

Hetkisen näytti orjatar olevan syvissä mietteissä. Äkkiä hänen silmänsä
kirkastuivat. "Ehkä voimme", sanoi hän, "yhdellä tavoin kääntää
epäluulot pois itsestämme. Hänellä on tämän huoneen avain mukanaan.
Aukaistaan ovi ja raahataan hänet ulos -- kenties löydämme jonkun
paikan, johon saamme hänet kätketyksi."

"Hyvä!" huudahti Heliumin Tara, ja he kävivät heti yhteisvoimin käsiksi
työhön Lan-On ehdotuksen mukaan. Pian he löysivät avaimen, avasivat
oven, ja sitten he välissään puolittain kantoivat, puolittain
laahasivat E-Medin ruumiin huoneesta portaita myöten seuraavaan
kerrokseen, jossa Lan-O väitti olevan tyhjiä huoneita. Ensimmäinen ovi,
jota he koettivat, ei ollut salvassa, ja siitä he kiskoivat hirveän
taakkansa pieneen, yhden ainoan ikkunan valaisemaan huoneeseen. Näöstä
päättäen oli sitä käytetty pikemminkin asuinhuoneena kuin vankikoppina,
sillä se oli sisustettu verrattain mukavasti, jopa ylellisesti.
Seinissä oli lattiasta alkaen yli kahden metrin korkuinen laudoitus, ja
sen yläpuolella olevat osat seinistä ja laipio olivat koristetut
muinaisaikojen virttyneillä maalauksilla. Taran katseen nopeasti
lipuessa pitkin huoneen sisustaa kiintyi hänen huomionsa erääseen
laudoituksen osaan, jonka toinen reuna näytti irtautuneen siihen
rajoittuvasta kappaleesta. Hän meni ripeästi sen luokse ja havaitsi,
että kokonaisen levyn toinen kohtisuora reuna oli enemmän kuin
sentimetrin verran toisten ulkopuolella. Oli olemassa mahdollinen
selitys, joka kiihoitti hänen uteliaisuuttaan, ja noudattaen
mielijohdettaan hän tarttui ulkonevaan reunaan, vetäen sitä ulospäin.
Hitaasti levy kääntyi häneen päin, ja näkyviin tuli tumma aukko sen
takana olevassa seinässä.

"Katsos, Lan-O!" huusi Tara. "Näetkö, mitä löysin -- onkalon, johon
voimme kätkeä tuon lattialla viruvan möhkäleen."

Lan-O tuli hänen luokseen, ja yhdessä he tarkastivat pimeätä aukkoa;
siellä oli vähäinen permanto, josta kapea käytävä vei alaspäin
sysimustaan pimeyteen. Salaoven takaista lattiaa peitti paksu
pölykerros, osoittaen, että oli kulunut pitkä aika siitä, kun
ihmisjalka oli sitä viimeksi polkenut -- se oli salakäytävä, jota
silloin elävät manatorilaiset epäilemättä eivät tunteneet. Sinne he
raahasivat E-Medin ruumiin, jättäen sen tasaiselle permannolle. Heidän
poistuessaan synkästä ja kammottavasta komerosta olisi Lan-O tahtonut
rämäyttää laudoituksen kiinni, mutta Tara esti sen.

"Maltahan!" hän kehoitti ja ryhtyi tarkastamaan oven puitteita ja
kynnystä.

"Joudu!" kuiskasi orjatar. "Jos joku tulee, olemme hukassa."

"Meille saattaa olla paljon hyötyä siitä, että osaamme uudelleen avata
tämän oven", vastasi Heliumin Tara ja painoi sitten äkkiä jalallaan
avonaisen levyn oikealla puolella olevaa kaiverretun laudoituksen osaa.
"Ahaa!" hän virkkoi äänessään tyytyväinen sointu ja sulki sitten levyn,
niin että se sopi tarkasti paikalleen. "Tule!" hän kehoitti ja kääntyi
huoneen ulko-ovelle.

He pääsivät omaan koppiinsa kenenkään huomaamatta, ja suljettuaan oven
Tara lukitsi sen sisäpuolelta, pistäen sitten avaimen hihnoituksensa
salataskuun.

"Tulkoot he vain!" hän sanoi. "Kuulustelkoot meitä! Mitä voisi kaksi
vanki-parkaa tietää ylhäisten vartijoittensa puuhista? Kysyn sinulta,
Lan-O, mitä he voisivat."

"Ei mitään", myönsi Lan-O, hymyillen kumppanilleen.

"Kerrohan minulle näistä Manatorin miehistä!" pyysi Tara äkkiä. "Ovatko
he kaikki E-Medin kaltaisia vai ovatko jotkut heistä samanlaisia kuin
A-Kor, joka tuntui miehuulliselta ja ritarilliselta?"

"He ovat hyvin samanlaisia kuin muidenkin maitten ihmiset", selitti
Lan-O. "Heidän joukossaan on sekä hyviä että pahoja. He ovat rohkeita
ja oivallisia sotureita. Omassa keskuudessaan he kyllä noudattavat
ritarillisuuden ja kunnian vaatimuksia, mutta ollessaan tekemisissä
muukalaisten kanssa he tunnustavat vain yhden lain -- voiman oikeuden.
Muiden maiden heikot ja onnettomat herättävät heissä halveksumista ja
lietsovat vireille heidän luonteensa kaikki huonoimmat puolet, mistä
epäilemättä johtuu meidän, heidän orjiensa, osaksi tuleva kohtelu."

"Mutta miksi he oikeastaan halveksivat niitä, jotka kovaksi onnekseen
ovat joutuneet heidän käsiinsä?" tiedusti Tara.

"En tiedä", vastasi Lan-O. "A-Kor arvelee sen johtuvan siitä, ettei
voittoisa vihollinen ole koskaan tunkeutunut heidän maahansa. Varkain
tekemillään ryöstöretkillä he eivät ole kertaakaan kärsineet tappiota,
koska he eivät milloinkaan odota joutuakseen taistelemaan voimakasta
sotajoukkoa vastaan, ja siksi he ovat alkaneet pitää itseään
voittamattomina. Ja muita kansoja halveksitaan vähemmän uljaina ja
huonompina aseiden käyttäjinä."

"Mutta onhan A-Kor yksi heistä", huomautti Tara.

"Hän on O-Tarin, jeddakin, poika", vastasi Lan-O; "mutta hänen äitinsä
on korkeasukuinen gatholilainen, jonka O-Tar sai vangikseen ja teki
orjakseen; A-Kor kerskuu, että hänen suonissaan virtaa ainoastaan
äidin verta, ja tosiaan hän on toisenlainen kuin muut. Hänen
ritarillisuutensa on hellempi, vaikka ei edes hänen pahin
vihamiehensäkään ole tohtinut lausua epäilyksiä hänen rohkeudestaan,
samalla kun hänen miekan- ja keihäänkäyttönsä ja ratsastustaitonsa ovat
maineessa kautta koko Manatorin."

"Mitä luulet hänelle tehtävän?" kysyi Heliumin Tara.

"Hänet tuomitaan kisoihin", vastasi Lan-O. "Jollei O-Tar ole kovin
kiukuissaan, saatetaan hänet määrätä vain yhteen peliin, missä
tapauksessa hän voi selviytyä hengissä; mutta jos O-Tar todella haluaa
päästä hänestä eroon, tuomitaan hänet olemaan mukana koko sarjassa,
eikä kaikista kymmenestä ole elossa suoriutunut yksikään soturi tai
oikeammin ei ainoakaan O-Tarin tuomitsema."

"Mitä ovat kisat? En oikein ymmärrä", valitti Tara. "Olen kuullut
täällä puhuttavan jetanin pelaamisesta, mutta eihän jetanissa totisesti
kukaan voi saada surmaansa. Minun kotimaassani pelataan sitä paljon."

"Mutta ei sillä tavoin kuin Manatorin arenalla", vakuutti Lan-O.
"Tulehan ikkunaan!" Yhdessä he menivät itään päin avautuvalle aukolle.

Alhaalla Heliumin Tara näki laajan kentän matalan rakennuksen ja niiden
tornien ympäröimänä, joista yhdessä oli vankina. Arenan ympärillä oli
penkkirivejä; mutta hänen huomionsa kiintyi heti jättiläiskokoiseen
jetanlautaan, joka oli muodostettu arenalle isoista, vuorotellen
punakeltaisista ja mustista neliöistä.

"Täällä pelataan jetania elävillä nappuloilla. Panokset ovat suuria,
tavallisesti nainen -- joku harvinaisen kaunis orjatar. Itse O-Tar
olisi saattanut pelata sinusta, jollet olisi raivostuttanut häntä,
mutta nyt sinusta pelaavat avointa peliä orjat ja rikolliset, ja sinut
saa voittava puoli -- ei yksi ainoa soturi, vaan kaikki, jotka
selviytyvät pelistä hengissä."

Heliumin Taran silmät välähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Pelin johtajien ei välttämättä tarvitse itsensä olla siinä mukana",
jatkoi orjatyttö, "vaan saavat istua noilla kahdella komealla
valtaistuimella, jotka näet molemmin puolin lautaa, ja ohjata
nappuloita ruudulta toiselle."

"Mutta mikä siinä on vaarallista?" kysyi Heliumin Tara. "Jos nappula
lyödään, niin sehän vain poistetaan laudalta -- se on jetanin sääntö,
melkein yhtä vanha kuin Barsoomin sivistys."

"Mutta kun täällä Manatorissa pelataan suurella arenalla elävillä
nappuloilla, on se sääntö muutettu", selitti Lan-O. "Kun soturi
siirretään ruudulle, jolla on joku vastustajan nappula, taistelevat he
molemmat kuolemaan saakka ruudun omistamisesta, ja menestyksellinen
puoli hyötyy siirrosta. Kaikki soturit on koristettu edustamiensa
nappulain mukaisesti, ja lisäksi on kullakin merkki osoittamassa, onko
hän orja, tuomiotaan suorittava soturi vaiko vapaaehtoinen. Tuomion
suorittajilla pitää olla ilmaistuna heidän pelattavikseen määrättyjen
ottelun erien luku. Siten liikkeiden ohjaaja tietää, mitä nappuloita
uhrata, mitä säästää. Sen lisäksi vaikuttaa miehen toiveisiin se asema,
mikä hänelle on määrätty pelin ajaksi. Ne, joiden toivotaan kuolevan,
ovat aina pelissä panthaneina, sillä panthaneilla on pienimmät
mahdollisuudet jäädä henkiin."

"Ottavatko pelin ohjaajat koskaan siihen mieskohtaisesti osaa?"
tiedusti Tara.

"Kyllä vain", sanoi Lan-O. "Kun kahdella soturilla, ylimpäänkin
luokkaan kuuluvalla, on keskinäistä vihaa, pakottaa O-Tar usein
heidät ratkaisemaan välinsä arenalla. Siinä tapauksessa he ovat
mieskohtaisesti mukana ja miekka kädessä ohjaavat pelaajiaan päällikön
paikalta. He valitsevat itse pelaajansa, tavallisesti parhaimmat omista
sotureistaan ja orjistaan, jos he ovat mahtimiehiä, joilla niitä on,
tai tarjoutuu heidän ystäviään vapaaehtoisiksi tai he saavat vankeja
holveista. Ne ovat todellisia kamppailuja, parhaita mitä nähdään. Usein
saavat itse päälliköt surmansa."

"Tässä amfiteatterissako siis Manatorissa jaetaan oikeutta?" kysyi
Tara.

"Hyvin suuressa määrin", vastasi Lan-O.

"Miten niin ollen vanki voi voittaa vapautensa, kun oikeudenkäyttö on
tällaista?" jatkoi Heliumin tyttö.

"Jos hän on mies ja suoriutuu hengissä kymmenestä pelistä, saa hän
vapautensa", selitti Lan-O.

"Mutta kukaan ei suoriudu?" huomautti Tara. "Entä jos hän on nainen?"

"Kukaan Manatorin porttien sisälle saapunut muukalainen ei ole koskaan
ollut elossa kymmenen pelin jälkeen", vastasi orjatar. "Heidän
sallitaan tarjoutua pysyviksi orjiksi, jos se on heistä mieluisempaa
kuin jetanlaudalla taisteleminen. Tietysti heidät kuten kuka soturi
hyvänsä voidaan vaatia osallisiksi peliin; mutta silloin ovat heidän
eloonjäämismahdollisuutensa suuremmat, koska he eivät enää koskaan saa
tilaisuutta voittaa vapauttaan."

"Entä nainen", tiukkasi Tara, "miten voi nainen päästä vapaaksi?"

Lan-O naurahti. "Hyvin yksinkertaisesti", hän huudahti ilkamoiden.
"Hänen on vain löydettävä soturi, joka taistelee hänen puolestaan
kymmenessä pelissä peräkkäin ja jää eloon."

"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait", lausui Tara pilkallisesti.

Samassa he kuulivat askelten töminää koppinsa ulkopuolelta, ja hetkistä
myöhemmin kiertyi avain lukossa ja ovi avautui. Heidän eteensä ilmestyi
soturi.

"Oletko nähnyt E-Mediä, dwaria?" hän kysyi.

"Kyllä", vastasi Tara; "hän oli täällä vähän aikaa sitten."

Mies silmäili hätäisesti tyhjää huonetta, sitten ensin Heliumin Taraa
ja senjälkeen orjatyttöä, Lan-Ota. Hänen kasvonsa saivat yhä enemmän
hämmentyneen ilmeen. Hän kynsi korvallistaan. "Tämä on kummallista",
hän virkkoi. "Parikymmentä miestä näki hänen tulevan tähän torniin,
mutta vaikka on ainoastaan yksi uloskäytävä ja se hyvin vahdittu, ei
kukaan ole nähnyt hänen poistuvan."

Heliumin Tara salasi haukotustaan kaunismuotoisen kätensä
selkämyksellä. "Heliumin prinsessan on nälkä, mies", hän sanoi
venytellen. "Ilmoita isännällesi, että tahtoisin syödä!"

Tunnin kuluttua tuotiin ruokaa; kantajaa seurasi upseeri ja useita
sotilaita. Upseeri tarkasti huoneen huolellisesti, mutta mikään ei
osoittanut, että siellä oli tapahtunut mitään outoa. Haavasta, joka oli
lähettänyt E-Medin esi-isäinsä luokse, ei Heliumin Taran onneksi ollut
vuotanut verta.

"Nainen", kivahti upseeri, kääntyen Taran puoleen, "sinä näit dwar
E-Medin viimeiseksi. Vastaa minulle heti ja vastaa totuudenmukaisesti!
Näitkö hänen poistuvan tästä huoneesta?"

"Näin", vakuutti Heliumin Tara.

"Minne hän täältä lähti?"

"Mistä minä sen tietäisin? Luuletko minun pääsevän lukitun, skeelpuisen
oven lävitse?" Tytön sävy oli pilkallinen.

"Sitä emme tiedä", sanoi upseeri. "On tapahtunut kummia kumppanisi
kopissa Manatorin vankiholveissa. Kenties kykenet sinä menemään lukitun
skeelpuisen oven lävitse yhtä helposti kuin hän suorittamaan
mahdottomilta näyttäviä tekoja."

"Ketä tarkoitat?" huudahti tyttö. "Turania, panthaniako? Elääkö hän
siis? Onko hän täällä Manatorissa ja vahingoittumattomana?"

"Puhun siitä oliosta, joka nimittää itseään Ghekiksi, kaldaneksi",
vastasi upseeri.

"Entä Turan? Kerro minulle, padwar, oletko kuullut mitään hänestä!"
Taran sävy oli kiihkeä, ja hän kumartui hieman eteenpäin upseerin
puoleen huulet hiukan raollaan jännityksestä.

Häntä tarkkailevan orjattaren, Lan-On, silmiin ilmestyi lempeä
ymmärtämyksen ilme. Mutta upseeri ei välittänyt mitään Taran
kysymyksestä -- mitäpä merkitsi hänelle orjan kohtalo? "Ihmisiä ei
katoa pelkkään ilmaan", murahti hän, "ja jollei E-Med löydy pian,
saattaa itse O-Tar käydä käsiksi tähän juttuun. Jos sinä, nainen, olet
yksi noita kamalia korphaleja, jotka käskemällä kelvottomien vainajien
henkiä hankkivat ilkeämielistä valtaa eläviin nähden ja jollaiseksi
monet nyt uskovat Ghekiksi nimitettyä oliota, niin varoitan sinua,
ettei O-Tar osoita sinua kohtaan vähääkään sääliä, jollet palauta
E-Mediä."

"Mitä hulluutta tämä on?" kivahti tyttö. "Olen Heliumin prinsessa,
kuten olen maininnut teille pariinkymmeneen kertaan. Jos tarunomaisia
korphaleja olisikin olemassa, mitä nykyisin eivät usko enää muut kuin
perin tietämättömät, niin ne, kuten perityt muinaistarumme kertovat,
menivät vain alimpaan luokkaan kuuluvien turmeltuneiden rikollisten
ruumiisiin. Manatorin mies, sinä olet hupsu kuten myöskin jeddakisi ja
koko hänen kansansa." Ja hän käänsi kuninkaallisen selkänsä padwarille,
alkaen katsella ikkunasta Jetan-kentän ja Manatorin kattojen ylitse
matalia kumpuja, aaltoilevaa maisemaa ja vapautta.

"Jos kerran tiedät korphaleista noin paljon", kiljui mies, "niin tiedät
myöskin sen, että vaikka tavallinen ihminen ei rohkenekaan loukata
heitä, saa jeddak rankaisematta surmata heidät omalla kädellään!"

Tyttö ei vastannut mitään eikä suostunut enää puhumaan miehen kaikista
uhkauksista ja raivonpurkauksista huolimatta, sillä nyt hän tiesi,
ettei koko Manatorissa uskaltaisi häntä loukata kukaan muu kuin jeddak,
ja hetkisen kuluttua padwar poistui, vieden miehensä mennessään. Ja
heidän mentyään Tara seisoi hyvän aikaa, katsellen Manatorin kaupunkia
ja aprikoiden mielessään, mitä julmia vääryyksiä kohtalolla oli
varattuna häntä varten. Hänen seisoessaan siten äänettömissä
mietteissään, kantautui alhaalta kaupungista hänen korviinsa
sotilasmusiikin soittoa -- ratsujoukkojen pitkien sotatorvien syviä,
pehmeitä ääniä, jalkasoturien soittajain kirkkaita, kiiriviä säveliä.
Tyttö nosti päätään ja silmäili kuunnellen ympärilleen, ja Lan-O, joka
seisoi vastaisen ikkunan ääressä ja katseli länteen päin, viittasi
Taraa luokseen. Nyt he saattoivat kattojen ja katujen yli nähdä
Vihollisten portille, jonka kautta marssi joukkoja kaupunkiin.

"Tulossa on suuri jed", sanoi Lan-O, "ei kukaan muu uskalla saapua
Manatorin kaupunkiin tällä tavoin torvien raikuessa. Se on U-Thor,
Manatorin toisen kaupungin Manatosin jed. Häntä nimitetään suureksi
jediksi kautta koko Manatorin, ja koska kansa rakastaa häntä, niin
O-Tar vihaa häntä. Ne, jotka ovat selvillä asioista, väittävät, että
hyvin vähäinen aihe riittäisi saamaan sodan leimahtamaan näiden kahden
välillä. Miten sellainen sota päättyisi, sitä on kenenkään mahdoton
arvata, sillä Manatorin kansa palvoo suurta O-Taria, vaikka häntä ei
rakastetakaan. U-Thoria rakastetaan, mutta hän ei ole jeddak." Ja Tara
ymmärsi, kuten vain marsilainen saattaa ymmärtää, kuinka paljon tähän
yksinkertaiseen lauseeseen sisältyi.

Marsilaisen uskollisuus jeddakiaan kohtaan on miltei
vaiston luontoinen, eikä se lisäksi ole heikompi muuta kuin
itsesäilytysvaistoa. Eikä se tunnukaan kummalliselta, kun ajatellaan,
että heidän uskontoonsa kuuluu esi-isäin palvominen, että heidän
perheittensä sukujuuret ulottuvat ammoisiin aikoihin, ja että heidän
jeddakinsa istuvat samoilla valtaistuimilla, joita heidän esi-isänsä
suoraan ylenevässä polvessa ovat vallinneet ehkä satojatuhansia vuosia,
ja hallitsevat samojen kansojen jälkeläisiä, joita heidän
esivanhempansa ovat hallinneet. Kelvottomia jeddakeja on syösty
valtaistuimilta, mutta harvoin on heidän tilalleen korotettu muita kuin
hallitussuvun jäseniä, vaikka laki myöntääkin jedeille oikeuden valita
jeddakiksi kenet haluavat.

"Onko siis U-Thor oikeamielinen kelpo mies?" tiedusti Heliumin Tara.

"Hän on miesten ylevimpiä", vastasi Lan-O. "Manatosissa ei jetania
pakoteta pelaamaan muita kuin turmeltuneita rikollisia, jotka
ansaitsevat kuoleman, ja silloinkin on peli suoraa ja rehellistä, joten
heillä on mahdollisuus päästä vapaiksi. Vapaaehtoiset saavat pelata,
mutta siirtojen lopputuloksena ei välttämättä ole kuolema -- haava,
jopa joskus miekkailun pistelasku määräävät tuloksen. Siellä pidetään
jetania sotaisena leikkinä -- täällä se on teurastusta. Ja U-Thor
vastustaa ikivanhoja orjanryöstämisretkiä sekä politiikkaa, joka
ikuisesti pitää Manatoria eristettynä Barsoomin muista kansoista. Mutta
U-Thor ei ole jeddak, joten muutos on mahdoton."

Tytöt katselivat sotilasjonoa, joka eteni leveää puistokatua myöten
Vihollisten portilta O-Tarin palatsille. Se oli upea, barbaarinen
kulkue: maalattuja, liehuvasulkaisia sotureita jalokivistä säihkyvissä
tamineissa, raisuja, kirkuvia thoateja upeissa valjaissa, korkealla
niiden yläpuolella ratsastajien pitkissä peitsissä liehuvat viirit,
keveästi katukivityksellä marssivia jalkasotilaita, joiden
zitidarinnahkaisista anturoista ei kuulunut kapsetta, ja jokaisen
utanin jäljessä jättiläiskokoisten zitidarien vetämä jono maalattuja
rattaita, joissa kukin joukkue kuljetti varustuksiaan. Utan toisensa
jälkeen astui isosta portista, eivätkä vielä sittenkään, kun kulkueen
etupää oli saapunut O-Tarin palatsille, kaikki olleet kaupungissa.

"Olen ollut täällä monta vuotta", virkkoi Lan-O, "mutta en kertaakaan
ole nähnyt edes suuren jedin tuovan Manatoriin niin paljon sotaväkeä."

Heliumin Tara katseli silmät puoliummessa leveätä katua myöten
marssivia sotureja, koettaen kuvitella heitä prinsessaansa pelastamaan
saapuviksi armaan Heliuminsa miehiksi. Tuo uhkea soturi kookkaan
thoatin selässä saattaisi olla itse John Carter, Barsoomin sotavaltias,
ja hänen takanaan marssivat utanin valtakunnan koeteltuja urhoja, Mutta
sitten tyttö avasi silmänsä, näki maalatut, sulitetut barbaarit ja
huokasi, Mutta sittenkin hän katseli sotaisen näyn lumoamana ja sitten
hän taaskin huomasi parvekkeilla olevat äänettömät olennot. Ei näkynyt
liehuvia silkkivaippoja; ei kuulunut tervehdyshuutoja; ei satanut
kukkia ja jalokiviä, kuten olisi tapahtunut, jos noin loistava,
ystävällinen sotajoukko olisi marssinut hänen syntymäkaupunkiinsa.

"Väestö ei näy olevan ystävällistä Manatosin sotureita kohtaan",
huomautti hän Lan-Olle. "En ole nähnyt parvekkeilla olevien ihmisten
ainoallakaan merkillä tervehtivän heitä."

Orjatar katsahti hänen kummastuneena. "Onko mahdollista, ettet sitä
tiedä?" hän huudahti. "Nehän --" Edemmäksi hän ei ehtinyt. Ovi lennähti
auki, ja heidän eteensä ilmestyi upseeri. "Orjatyttö Tara kutsutaan
O-Tarin, jeddakin, puheille!" hän ilmoitti.



NELJÄSTOISTA LUKU

Ghekin komennuksessa


Turan, panthan, vääntelehti kahleissaan. Aika vieri hitaasti,
äänettömän yksitoikkoisuuden vallitessa viruivat minuutit tunneiksi.
Epätieto hänen rakastamansa naisen kohtalosta muutti jokaisen tunnin
helvetilliseksi ikuisuudeksi. Hän kuunteli kärsimättömästi, odottaen
askelten ääniä voidakseen nähdä ja puhutella jotakuta elävää olentoa ja
ehkä saada joitakin tietoja Heliumin Tarasta. Tuskaisten tuntien
jälkeen hänen korvansa eroittivat varuksien ja aseiden kalinaa. Ihmisiä
oli tulossa! Hän vartosi henkeään pidättäen. Kenties ne olivat
teloittajia; mutta siitä huolimatta ne olisivat hänestä tervetulleita.
Hän kyselisi heiltä. Mutta jolleivät he tietäisi Tarasta mitään, ei hän
ilmaisisi piilopaikkaa, johon hän oli tytön jättänyt. Nyt he tulivat --
kuusi sotilasta ja upseeri, saattaen aseetonta miestä, epäilemättä
vankia. Siitä Turan sai pian varmuuden; tulokas kahlehdittiin läheiseen
renkaaseen. Panthan alkoi heti tiedustella vartiostoa komentavalta
upseerilta.

"Miksi", hän kysyi, "on minut vangittu, ja onko pidätetty muitakin
muukalaisia minun astuttuani kaupunkiinne?"

"Minkälaisia muukalaisia?" sanoi upseeri.

"Nainen ja mies, jolla on omituinen pää", vastasi Turan.

"Mahdollisesti", virkkoi upseeri "Mutta minkänimisiä he ovat?"

"Nainen on Heliumin prinsessa Tara, ja mies Ghek, kaldane,
Bantoomista."

"Ovatko he ystäviäsi?" kysyi upseeri.

"Kyllä", vastasi Turan.

"Juuri sen tahdoinkin tietää", sanoi upseeri, lausui miehilleen lyhyen
komennuksen seurata häntä, kääntyi ja poistui kopista.

"Kerro minulle heistä!" huusi Turan hänen jälkeensä, "Kerro minulle
Heliumin Tarasta. Onko hän vahingoittumaton?" Mutta mies ei vastannut,
ja pian häipyivät heidän loittonevat askeleensa etäisyyteen.

"Heliumin Tara oli vahingoittumaton vain vähän aikaa sitten", virkkoi
Turanin vierelle kahlehdittu vanki.

Panthan kääntyi puhujan puoleen; tämä oli kookas, kauniskasvoinen mies
ja esiintyi komean arvokkaasti. "Oletko nähnyt hänet?" tiedusti Turan.
"Hän on siis vankina? Vaarassa?"

"Häntä säilytetään Jetan-torneissa ensi kisojen palkinnoksi", vastasi
vieras.

"Entä kuka olet sinä?" kysyi panthan. "Ja miksi olet täällä vankina?"

"Olen A-Kor, dwar, Jetan-tornien hoitaja", vastasi toinen. "Olen täällä
sen tähden, että uskalsin lausua totuuden O-Tarista, jeddakista, hänen
eräälle upseerilleen."

"Entä rangaistuksesi?" tiedusti Turan.

"Sitä en tiedä. O-Tar ei vielä ole puhunut siitä. Epäilemättä kisat --
kenties kaikki kymmenen peliä, sillä O-Tar ei rakasta poikaansa
A-Koria."

"Oletko jeddakin poika?" kysyi Turan.

"Olen O-Tarin ja orjattaren, Gatholin Hajan, poika. Äitini oli oman
maansa prinsessa."

Turan silmäili puhujaa tutkivasti. Gatholin Hajan poika! Hänen äitinsä
sisaren poika! Tämä mies oli siis hänen serkkunsa, Gahan muisti hyvin
prinsessa Hajan ja hänen saattueenaan olleen kokonaisen utanin
katoamiseen. Hän oli ollut vieraskäynnillä kaukana Gatholista ja kotiin
palatessaan kadonnut koko seurueineen ihmisten ilmoilta. Tämä oli siis
salaperäiseltä näyttävän arvoituksen selitys. Epäilemättä olivat samoin
tapahtuneet useat muut samanlaiset katoamiset, joita oli sattunut
miltei yhtä kauan kuin Gatholin historia tiesi kertoa. Turan tarkasti
vankitoveriaan ja havaitsi useita piirteitä, jotka muistuttivat hänen
äitinsä omaisia. A-Kor saattoi olla kymmentä vuotta nuorempi kuin hän,
mutta sellaisia ikäeroavaisuuksia tuskin otetaan huomioon sellaisen
kansan keskuudessa, jonka jäsenet harvoin, jos koskaan, vanhenevat
ulkonaisesti saavutettuaan kypsyysiän ja jossa elinikä saattaa olla
tuhat vuotta.

"Entä missä Gathol on?" kysyi Turan.

"Suunnilleen itään Manatorista", vastasi A-Kor.

"Entä kuinka kaukana?"

"Manatorin kaupungista on Gatholin kaupunkiin noin yksikolmatta
astetta", oli A-Korin vastaus; "mutta näiden molempien maiden väliä on
vain vähän enemmän kuin kymmenen astetta. Niiden välillä on kuitenkin
rosoisia kallioita ja ammottavia kuiluja."

Gahan tunsi hyvästi tämän seudun, joka oli hänen maansa länsipuolella
-- ilmalaivatkin karttoivat sitä syvistä rotkoista kohoavien,
petollisten ilmavirtojen tähden ja sen vuoksi, ettei siellä ollut juuri
lainkaan turvallisia maihinlaskupaikkoja. Nyt hän tiesi, missä Manator
sijaitsi ja -- viikkokausia kestäneen epätiedon jälkeen -- missä päin
Gathol oli, ja hänen vierellään oli mies, vankitoveri, jonka suonissa
virtasi hänen omien esivanhempiensa verta -- joka tunsi Manatorin, sen
asukkaat, tavat ja sitä ympäröivät seudut -- joka voisi auttaa häntä
ainakin neuvoillaan löytämään Heliumin Taran ja karkaamaan. Mutta
suostuisiko A-Kor -- uskaltaisiko hän ottaa asian puheeksi? Koettaa
hänen pitäisi joka tapauksessa. "Entä luuletko O-Tarin tuomitsevan
sinut kuolemaan?" hän kysyi. "Ja mistä syystä?"

"Hän tekisi sen mielellään, sillä kansa huokaa hänen rautaisen kätensä
hallitsemana ja on uskollinen vain hänen sukunsa mainioitten jeddakien
pitkälle sarjalle. Hän on epäluuloinen mies ja on osannut selviytyä
useimmista niistä miehistä, joilla syntyperän nojalla olisi saattanut
olla oikeus vaatia itselleen valtaistuinta ja joilla oli jonkunmoista
poliittista merkitystä kansan suosikkeina. Se seikka, että olen
orjattaren poika, on saattanut O-Tarin pitämään minua vähemmän
tärkeänä, mutta silti olen jeddakin poika ja sopisin istumaan Manatorin
valtaistuimella aivan yhtä hyvin kuin O-Tar itsekin. Tähän tulee
lisäksi se, että viime vuosina on väestö, erittäinkin monet nuoret
soturit, alkanut osoittaa minua kohtaan yhä lisääntyvää kiintymystä,
minkä luulen johtuvan erinäisistä äidiltäni perityistä luonteen ja
kasvatuksen hyvistä puolista, mutta joiden O-Tar olettaa aiheutuvan
siitä, että muka kunnianhimoisesti tavoittelen Manatorin kruunua. Ja
nyt minulla on varma vakaumus, että hän on päättänyt käyttää
arvostelevia sanoja, jotka lausuin hänen Tara-orjatarta kohtaan
osoittamastaan kohtelusta, tekosyynä vapautuakseen minusta."

"Entäpä jos pääsisit karkuun Gatholiin?" esitti Turan.

"Olen miettinyt sitä", vastasi A-Kor, "mutta olisiko minun siellä
kovinkaan paljon parempi olla? Gatholilaisten silmissä en olisi
gatholilainen, ja epäilemättä he kohtelisivat minua samalla tavoin kuin
täällä Manatorissa kohdellaan muukalaisia."

"Jos voisit todistaa heille olevasi prinsessa Hajan poika, olisit
varmasti tervetullut", vakuutti Turan. "Ja toisaalta voisit lunastaa
itsellesi vapauden ja kansalaisoikeudet työskentelemällä lyhyen ajan
timanttikaivoksissa."

"Mistä tiedät kaiken tämän?" kysyi A-Kor. "Luulin sinua
heliumilaiseksi."

"Olen panthan", selitti Turan. "Olen palvellut useita maita, muiden
muassa Gatholia."

"Juuri niin ovat gatholilaiset orjat kertoneet minulle", virkkoi A-Kor
aatoksissaan. "Samaa puhui äitini, ennen kuin O-Tar lähetti hänet
asumaan Manatosiin. Luultavasti jeddak pelkäsi hänen vaikutusvaltaansa
gatholilaisten orjien ja näiden jälkeläisten keskuudessa, joita on
kenties miljoona hajallaan Manatorissa."

"Ovatko nämä orjat järjestäytyneet?" tiedusti Turan.

A-Kor katsoi kauan panthania suoraan silmiin, ennen kuin vastasi
mitään. "Olet kunnian mies", hän sanoi. "Näen sen kasvoistasi ja olen
harvoin erehtynyt arvostellessani ihmistä. Mutta" -- hän kumartui
likemmäksi toista -- "seinilläkin on korvat", hän kuiskasi, ja Turan
sai vastauksen kysymykseensä.

Myöhemmin samana iltana saapui sotureita, jotka irroittivat kahleen
Turanin nilkasta ja veivät hänet O-Tarin, jeddakin eteen. Hänet
saatettiin palatsille kapeita, mutkikkaita kujia ja leveitä
puistokatuja myöten; ja loputtomilta parvekeriveiltä katselivat heitä
kaupungin äänettömät asukkaat. Itse palatsissa kuhisi elämää ja
liikettä. Ratsusotureja lasketti täyttä neliä eri kerroksia
yhdistävissä käytävissä. Muutamia orjia lukuunottamatta ei palatsissa
näkynyt lainkaan kävelijöitä. Kirkuvia, tappelevia thoateja oli upeissa
eteissaleissa, kun taas niiden ratsastajat, joilla ei ollut tehtäviä
palatsissa, pelasivat jetania pienillä, puusta sorvatuilla nappuloilla.

Turan pani merkille, kuinka upea palatsin sisustus oli, kuinka
tuhlaavasti oli käytetty jalokiviä ja kalliita metalleja, kuinka
uhkeita olivat seinäkoristeet, jotka miltei yksinomaan kuvasivat
sotaisia tapahtumia, erittäinkin nähtävästi jättiläiskokoisilla
jetanlaudoilla suoritettuja kaksintaisteluja. Niissä käytävissä ja
huoneissa, joiden läpi he menivät, olivat useiden laipiota kannattavien
patsaiden yläpäät muovatut jetannappulain muotoisiksi -- kaikkialla oli
tätä peliä koskevia viittauksia. Samaa tietä, jota myöten Heliumin Tara
oli viety, ohjattiin Turankin O-Tarin, jeddakin, valtaistuinsaliin, ja
kun hän astui Päällikköjen saliin, muuttui hänen mielenkiintonsa
ihailuksi ja ihmettelyksi hänen silmäillessään loistaviin
sota-asuihinsa verhottuja patsasmaisia thoatmiehiä. Hän ei ollut
koskaan Barsoomissa nähnyt sotaisempia miehiä eikä niin täysin
liikkumattomiksi harjoitettuja thoateja. Ei ainoakaan lihas värähtänyt,
ei yksikään häntä heilahtanut, ja ratsastajat olivat yhtä
hievahtamattomia kuin ratsutkin -- jokainen tuikea silmä suoraan
eteenpäin suunnattuna, kaikki pitkät peitset yhtä paljon kallellaan. Se
näky herätti taistelijan sydämessä kunnioitusta. Myöskin Turaniin se
tehosi, kun hänet opastettiin huoneen toiseen päähän, johon hän jäi
odottamaan ison oven eteen, kunnes hänet kutsuttaisiin Manatorin
hallitsijan puheille.

Kun Heliumin Tara opastettiin O-Tarin valtaistuinsaliin, oli tämä
avara huone täynnä O-Tarin ja U-Thorin päälliköitä ja upseereita;
U-Thor oli kunniapaikalla valtaistuimen juurella, kuten oli hänen
velvollisuutensa. Tyttö vietiin kuorin edustalle ja pysäytettiin
jeddakin eteen, joka silmäili häntä korkealta valtaistuimeltaan otsa
rypyssä ja kiukkuisena, julmin silmin.

"Manatorin lait ovat oikeamieliset", sanoi O-Tar hänelle. "Siksi on
sinut uudelleen kutsuttu tänne tuomittavaksi Manatorin korkeimmassa
paikassa. Minulle on ilmoitettu, että sinua epäillään korphaliksi. Mitä
on sinulla sanomista tämän syytöksen torjumiseksi?"

Heliumin Tara kykeni tuskin pidättämään pilkkanauruaan vastatessaan
tähän naurettavaan noituussyytökseen. "Kansani sivistys on niin vanha",
hän virkkoi, "ettei luotettava historia mainitse mitään puolustuksia
tästä syytöksestä, jonka tiedämme saaneen alkunsa vain menneisyyden
alkeellisimpien kansojen tietämättömissä ja taikauskoisissa mielissä.
Jos kuka nyt vielä on niin kehittymätön, että uskoo korphalien
olemassaoloon, ei häntä millään järkisyillä voida saada käsittämään
erehdystään -- vain pitkäaikainen hienostuminen ja sivistys voivat
vapauttaa hänet tietämättömyyden kahleista. Olen puhunut."

"Mutta et väitä syytöstä vääräksi", sanoi O-Tar.

"Se on niin arvoton, ettei sitä vastaan kannata väittää", vastasi Tara
ylpeästi.

"Sinun sijassasi, nainen", lausui syvä ääni hänen vieressään,
"torjuisin sen sittenkin."

Heliumin Tara kääntyi ja näki U-Thorin, Manatosin suuren jedin,
katselevan itseään. Miehen silmät olivat rohkeat, mutta eivät kylmät
eivätkä julmat. O-Tar napautti kärsimättömästi valtaistuimensa
käsinojaan. "U-Thor unohtaa", hän huusi, "että jeddak on O-Tar."

"U-Thor muistaa", vastasi Manatosin jed, "että Manatorin lakien mukaan
on jokaisella syytetyllä oikeus saada neuvoja ollessaan tuomarinsa
edessä."

Tara käsitti, että tämä mies halusi jostakin syystä auttaa häntä, ja
noudatti senvuoksi hänen neuvoaan.

"Minä torjun syytöksen", hän virkkoi. "En ole korphal."

"Siitä otamme selkoa", ärähti O-Tar. "U-Dor, missä ovat ne henkilöt,
jotka tietävät tämän naisen taidosta?"

U-Dor toi esille useita todistajia, jotka kertoivat sen vähän, mitä
tiedettiin E-Medin katoamisesta, ja toisia, jotka selostivat, miten
Ghek ja Tara joutuivat vangiksi ja päättelivät, että koska heidät oli
tavattu yhdessä, olivat he järjen kannalta päätellen yhdenlaisissa
puuhissa ja toinen oli yhtä paha kuin toinenkin; senvuoksi tarvitsi
vain todistaa toinen heistä korphaliksi, ja silloin olisi varma, että
molemmat olivat syypäitä. Ja sitten O-Tar kutsutti Ghekin, ja heti
raahattiin kammottava kaldane esille. Häntä saattavat soturit eivät
kyenneet salaamaan pelkoa, jota he tunsivat tätä olentoa kohtaan.

"Ja sinä!" sanoi O-Tar kylmän syyttävästi. "Minulle on jo nyt kerrottu
sinusta siksi paljon, että se oikeuttaisi minut syöksemään jeddakin
säilän lävitsesi; sinä varastit aivot soturiltani U-Vanilta, niin että
hän oli näkevinään päättömän ruumiisi vielä elossa; panit erään toisen
uskomaan, että olit karannut, ja näkemään vain tyhjän penkin ja sileän
seinän siinä paikassa, missä sinä olit ollut."

"Oi, O-Tar, tuohan ei ole vielä mitään!" huudahti nuori padwar, joka
oli saapunut Ghekiä tuoneen vartioston komentajana. "Se, mitä hän teki
tälle I-Zaville, riittäisi yksin todistamaan hänet syylliseksi."

"Mitä hän teki I-Zaville?" tiedusti O-Tar. "I-Zav puhukoon!"

Sotilas I-Zav, kookas, vankkalihaksinen, tanakkaniskainen mies, astui
valtaistuimen juurelle. Hän oli kalpea ja vieläkin silminnähtävästi
vapisi ikäänkuin hermojärkytyksestä.

"Olkoon ensimmäinen esi-isäni todistajani siitä, O-Tar, että puhun
totta", hän alkoi. "Minut jätettiin vartioimaan _tätä_ olentoa, joka
istui penkillä kahlehdittuna seinään. Seisoin avoimella ovella huoneen
toisessa päässä. Hän ei yltänyt minuun käsiksi, mutta, O-Tar, nielköön
minut Iss, jollei hän vetänyt minua luokseen avuttomana kuin
hautomattoman munan. Hän veti minut luokseen, oi sinä suurin jeddak,
_silmillään!_ Silmillään hän tarttui silmiini, kiskoi minut luokseen ja
pakotti minut panemaan miekkani ja tikarini pöydälle ja peräytymään
nurkkaan. Väistämättä katsettaan silmistäni hänen päänsä sitten
irtautui ruumiista, lähti ryömimään kuudella lyhyellä jalalla,
laskeutui pöydältä, peräytyi vähän matkan päähän ulsionreikään, mutta
ei niin kauaksi, että silmät eivät olisi tähyilleet minua, ja palasi
sitten, tuoden kahleittensa avaimen, sijoittui jälleen ruumiinsa
olkapäille, avasi kahleet, veti minut uudelleen huoneen poikki ja
pakotti minut istumaan penkille, jolla hän itse oli ollut, kiinnittäen
sitten kahleen nilkkaani, enkä minä mahtanut mitään, sillä hänen
katseensa piti minua vallassaan ja hänellä oli molemmat miekkani ja
tikarini. Senjälkeen pää katosi ulsion reikään, vieden avaimen
muassaan, ja palattuaan se liittyi jälleen ruumiiseensa ja jäi oven
suuhun vartioimaan minua, kunnes padwar tuli noutamaan sen tänne."

"Se riittää!" virkkoi O-Tar tuikeasti. "Molemmat saavat maistaa
jeddakin säilää." Hän nousi valtaistuimeltaan, vetäisi pitkän miekkansa
esille ja laskeutui marmoriportaita myöten vankeja kohti, samalla kun
kaksi jäntevää soturia tarttui Taran kumpaankin käsivarteen kahden muun
pitäessä kiinni Ghekiä, niin että heidän kasvonsa olivat jeddakin
paljaaseen aseeseen päin.

"Odota, oikeamielinen O-Tar!" huudahti U-Dor. "Lienee vielä yksi
tuomittava. Tuotakoon se mies, joka nimittää itseään Turaniksi, näiden
veitikoiden seuraan, ennen kuin he kuolevat!"

"Hyvä!" suostui O-Tar, seisahtuen portaiden puoliväliin. "Tuokaa tänne
Turan, orja!"

Turan tuotiin huoneeseen ja sijoitettiin hieman Tarasta vasemmalle,
askeleen verran lähemmäksi valtaistuinta. O-Tar silmäili häntä
uhkaavasti.

"Oletko Turan", hän kysyi, "näiden ystävä ja kumppani?"

Panthan oli vastaamaisillaan, mutta Heliumin Tara ehätti puhumaan sitä
ennen. "En tunne tätä miestä", hän sanoi. "Kuka rohkenee väittää häntä
Heliumin prinsessan Taran ystäväksi ja kumppaniksi?"

Turan ja Ghek katsahtivat häneen kummastuneina, mutta hän ei katsonut
Turaniin päin, vaan vilkaisi Ghekiin varoittavasti ikäänkuin
sanoakseen: "Pysy hiljaa!"

Panthan ei koettanutkaan käsittää hänen tarkoitustaan, sillä pää on
käyttökelvoton, kun sydän häiritsee sen toimintaa, ja Turan tiesi vain,
että hänen rakastamansa nainen oli kieltänyt hänet, ja vaikka hän
tahtoi olla sitä ajattelemattakin, vakuutti hänen typerä sydämensä,
että oli olemassa ainoastaan yksi selitys -- että tyttö kieltäytyi
tuntemasta häntä pysyäkseen sekautumasta hänen vaikeuksiinsa.

O-Tar silmäili heitä vuoroin kutakin, mutta kukaan heistä ei virkkanut
mitään.

"Eikö heitä vangittu yhdessä?" tiedusti jeddak U-Dorilta.

"Ei", vastasi dwar. "Tämä mies, jota nimitetään Turaniksi, tavattiin
etsimässä pääsytietä kaupunkiin ja houkuteltiin vankiholveihin.
Seuraavana aamuna huomasin toiset kaksi Vihollisten portin edustalla
olevalla kummulla."

"Mutta he ovat ystävyksiä ja kumppanuksia", väitti eräs nuori padwar,
"sillä tämä Turan kyseli minulta näistä kahdesta, mainiten heidän
nimensä ja sanoen heitä ystäväkseen."

"Se riittää", lausui O-Tar. "Kaikkien kolmen on kuoltava." Ja hän astui
jälleen askeleen alemmaksi valtaistuimelta.

"Mistä syystä meidän on kuoltava?" kysyi Ghek. "Kansanne kerskuu
Manatorin oikeudenmukaisista laeista, mutta sittenkin aiotte surmata
kolme muukalaista ilmoittamatta heille, mistä rikoksesta heitä
syytetään."

"Hän on oikeassa", lausui syvä ääni. Puhuja oli U-Thor, Manatosin suuri
jed. O-Tar katsahti häneen ja rypisti otsaansa; mutta huoneen muista
osista kuului ääniä, jotka tukivat tätä oikeusvaatimusta.

"Tiedä sitten, vaikka sinun onkin kuoltava joka tapauksessa", huusi
O-Tar, "että teidät on todistettu korphaleiksi, ja koska vain jeddak
voi surmata teidänkaltaisenne vaaratta, aiotaan teille antaa se kunnia,
että kuolette O-Tarin säilästä."

"Hupsu!" kivahti Turan. "Etkö tiedä, että tämän naisen suonissa virtaa
kymmenentuhannen jeddakin veri -- että hänellä on omassa maassaan
suurempi valta kuin sinun? Hän on Tara, Heliumin prinsessa, Tardos
Morsin pojantyttären tytär, John Carterin, Barsoomin sotavaltiaan,
tytär. Hän ei voi olla korphal. Eikä myöskään tämä Ghek ole, en liioin
minä. Jos haluat tietää enemmän, voin todistaa, että minulla on oikeus
vaatia sanoilleni luottamusta, jos saan puhutella Gatholin prinsessaa
Hajaa, jonka poika on vankitoverini isänsä O-Tarin holveissa."

Sen kuullessaan U-Thor nousi pystyyn ja kääntyi O-Tariin päin. "Mitä
tämä merkitsee?" hän kysyi. "Puhuuko mies totta? Onko Hajan poika
vankina holveissasi, O-Tar?"

"Mitä kuuluu Manatosin jedille se, ketä on vankeina hänen jeddakinsa
holveissa?" huomautti O-Tar kiukkuisesti.

"Se on Manatosin jedistä tärkeätä seuraavasta syystä", vastasi U-Thor
niin hiljaa, että se oli melkein vain kuiskaus, mutta kuului kuitenkin
yli koko Manatorin jeddakin O-Tarin avaran valtaistuinsalin. "Annoit
minulle orjattareksi Hajan, joka oli ollut Gatholin prinsessa, koska
pelkäsit hänen vaikutusvaltaansa gatholilaisten orjien keskuudessa.
Minä vapautin hänet ja menin hänen kanssaan avioliittoon, tehden
hänestä siten manatosilaisen prinsessan. Hänen poikansa on minun
poikani, ja vaikka oletkin jeddakini, niin sanon sinulle, että kaikesta
A-Korille koituvista vahingoista sinun on vastattava Manatosin
U-Thorille."

O-Tar katseli U-Thoria pitkään, mutta ei vastannut mitään. Sitten hän
kääntyi jälleen Turanin puoleen. "Jos teistä joku on korphal, niin
olette kaikki korphaleja, ja sen nojalla, mitä tuo olento on tehnyt" --
hän osoitti Ghekiä -- "tiedämme varsin hyvin, että hän on korphal,
sillä kellään kuolevaisella ei ole sellaisia kykyjä. Ja koska olette
kaikki korphaleja, on teidän kaikkien kuoltava." Hän astui taaskin
askeleen alaspäin, ja Ghek puhkesi puhumaan.

"Näillä kahdella ei ole sellaisia kykyjä kuin minulla. He ovat vain
tavallisia aivottomia olentoja kuten sinäkin. Olen tehnyt kaikki, mistä
tietämättömät soturi-parkasi ovat sinulle kertoneet, mutta se vain
osoittaa, että olen korkeampi olento kuin te, kuten asia todella on.
Olen kaldane enkä korphal. Minussa ei ole mitään yliluonnollista eikä
salaperäistä, mutta tietämättömistä on salaperäistä kaikki, mitä he
eivät jaksa tajuta. Olisin helposti kyennyt pujahtamaan soturiesi
käsistä ja karkaamaan vankiholveistasi; mutta jäin, toivoen voivani
auttaa näitä kahta typerää olentoa, joiden aivot ovat siksi huonot,
etteivät he pääse karkuun avutta. He ovat olleet ystäviäni ja
pelastaneet henkeni. Sen olen heille velkaa. Älä surmaa heitä -- he
ovat vaarattomia! Tapa minut, jos tahdot! Uhraan henkeni, jo se
lauhduttaa tietämättömän vihasi. En voi palata Bantoomiin ja saatan
sentähden yhtä hyvin kuoliakin, sillä hauskaa ei ole seurustella
heikkoälyisten olentojen kanssa, jotka asustavat tähdellämme Bantoomin
laakson ulkopuolella."

"Sinä kammottava, itserakas kuvatus", kivahti O-Tar, "valmistaudu
kuolemaan äläkä rohkene tyrkyttää ohjeitasi O-Tarille, jeddakille! Hän
on julistanut tuomion, ja kaikki kolme saatte maistaa jeddakin paljasta
kalpaa. Olen puhunut."

Hän laskeutui vielä yhden askeleen alemmaksi, mutta sitten tapahtui
kummallista. Hän pysähtyi katse juuttuneena Ghekin silmiin. Miekka
kirposi hänen tarmottomista sormistaan, ja hän jäi seisomaan
paikalleen, huojuen edestakaisin. Eräs jed hypähti pystyyn rientääkseen
hänen avukseen, mutta Ghek seisautti hänet varoituksellaan.

"Odota!" huudahti kaldane. "Jeddakisi henki on käsissäni. Pidätte minua
korphalina ja siis uskotte, että minut voi surmata vain jeddak, joten
miekkanne ovat kelvottomia minua vastaan. Jos ahdistatte ketään meistä
tai yritätte lähestyä jeddakianne, ennen kuin minä olen puhunut
sanottavani, niin hän vaipuu elottomana permannolle. Päästäkää irti
molemmat vangit ja sallikaa heidän tulla luokseni! Haluan puhua heille
muiden kuulematta. Nopeasti! Noudattakaa käskyäni! Yhtä mielelläni
voisin surmata O-Tarin kuin jättää hänet henkiin. Annan hänen olla
elossa vain hankkiakseni vapauden ystävilleni. Jos vastustatte minua,
niin hän kuolee."

Vartijat peräytyivät, hellittäen irti Taran ja Turanin, jotka
siirtyivät likelle Ghekiä.

"Tehkää, kuten sanon, ja liikkukaa vikkelästi!" kuiskutti kaldane. "En
jaksa pidättää tätä miestä kauan enkä kykenisi surmaamaan häntä näin.
Minun ajatuksiani vastassa ovat useiden muiden ihmisten ajatukset, ja
henkeni väsyy pian, joten O-Tar pääsee taaskin omaksi herrakseen.
Teidän on pantava parhaanne niin kauan kuin voitte.. Tuolla
valtaistuimen takana riippuvan verhon toisella puolen on salaovi.
Sieltä vie käytävä palatsin holveihin, joissa on ruokaa ja juomaa
sisältäviä varastohuoneita. Siellä liikkuu ihmisiä harvoin. Niistä
holveista pääsee käytäviä myöten kaupungin kaikkiin osiin. Seuratkaa
länteen päin vievää! Sitä pitkin joudutte Vihollisten portille. Sitten
saatte menetellä mielenne mukaan. Enempää en voi tehdä. Rientäkää,
ennenkuin heikkenevät voimani uupuvat tyystin! En ole samanlainen kuin
Luud, joka oli kuningas. Hän olisi voinut pidättää tätä olentoa
iankaikkisesti. Kiiruhtakaa! Menkää!"



VIIDESTOISTA LUKU

Holvien vanhus


"Minä en jätä sinua yksin", virkkoi Heliumin Tara koruttomasti.

"Mene! Lähde!" supatti kaldane. "Et kykene tekemään hyväkseni mitään.
Lähde! Muutoin ovat kaikki ponnistukseni menneet hukkaan."

Tara pudisti päätänsä. "En voi", hän intti.

"Hänet surmataan", sanoi Ghek Turanille, ja panthan, jota raastoi
toisaalta uskollisuus tätä kummallista, hänen puolestaan henkensä
uhrannutta olentoa kohtaan, toisaalta rakkaus naiseen, empi vain
hetkisen, siepaten Taran syliinsä ja syöksyen Manatorin valtaistuimelle
vieville portaille. Valtaistuimen takana hän kiskaisi verhot syrjään ja
löysi salaoven. Hän kantoi tytön siitä ja sitten alaspäin pitkää,
ahdasta käytävää ja kiertoportaita myöten, jotka veivät alempiin
kerroksiin, kunnes he saapuivat O-Tarin palatsin kellareihin. Siellä
oli monisokkeloisia käytäviä ja kammioita, joissa oli tuhansittain
piilopaikkoja.

Kun Turan kantoi Taran portaita myöten valtaistuimelle, ponnahti
parikymmentä soturia pystyyn, syöksähtäen eteenpäin estääkseen heidän
pakonsa. "Seis!" kiljaisi Ghek, "tahi jeddakinne kuolee." Soturit
seisahtuivat kuin lattiaan naulattuina, jääden odottamaan tämän oudon
ja peloittavan olennon määräyksiä.

Pian Ghek käänsi katseensa O-Tarin silmistä, ja jeddak pudisti itseään,
ikäänkuin olisi koettanut päästä eroon pahasta unesta, yhä vieläkin
puolittain huumautuneena.

"Katsokaa!" kehoitti Ghek sitten. "Olen sallinut jeddakinne pitää
henkensä enkä ole vahingoittanut ketään niistä, jotka olisin voinut
tappaa heidän ollessaan vallassani. Minä ja ystäväni emme ole tehneet
Manatorin kaupungissa mitään pahaa. Miksi siis vainoatte meitä?
Sallikaa meidän pitää henkemme! Päästäkää meidät vapaiksi!"

O-Tar, joka oli saanut takaisin toimintakykynsä, kumartui ottamaan
miekkansa. Huoneessa vallitsi hiljaisuus kaikkien odottaessa jeddakin
vastausta.

"Oikeudenmukaisia ovat Manatorin lait", puhkesi hän vihdoin puhumaan.
"Ehkä muukalaisen sanoissa sittenkin on jotakin totta. Viekää senvuoksi
hänet takaisin vankiholveihin ja ajakaa toisia takaa ja ottakaa heidät
kiinni! O-Tarin armosta heidän sallitaan voittaa vapautensa
jetankentällä tulevissa kisoissa."

Jeddakin kasvot olivat yhä vieläkin tuhkanharmaat, kun Ghek vietiin
pois, ja hän näytti mieheltä, joka oli temmattu iäisyyden reunalta
katseltuaan sinne pelokkaana eikä tyynimielisenä ja järkkymättömän
rohkeana. Valtaistuinsalissa oli miehiä, jotka tiesivät, että vankien
teloitus oli vain siirretty toistaiseksi ja sen vastuunalaisuus
laskettu toisten hartioille, ja yksi niistä, jotka tiesivät, oli
Manatosin suuri jed U-Thor. Hänen kaartuva huulensa osoitti, kuinka hän
halveksi jeddakia, joka oli valinnut nöyryytyksen mieluummin kuin
kuoleman. Hän tiesi, että O-Tar oli noina lyhyinä hetkinä menettänyt
arvovaltaansa enemmän kuin kykenisi saamaan takaisin koko elinaikanaan,
sillä marsilaiset ovat perin arkoja päällikköjensä rohkeudesta -- he
eivät saa poiketa jyrkän velvollisuuden tieltä eivätkä tinkiä
kunnia-asioissa. Että huoneessa oli muitakin, jotka ajattelivat samoin
kuin U-Thor, se kävi ilmi äänettömyydestä ja juroista kasvoista.

O-Tar loi pikaisen katseen ympärilleen. Hän varmaankin vaistomaisesti
tunsi vihaisen mielialan ja arvasi sen syyn, sillä hän kävi äkkiä
äkäiseksi ja puhuen kuten henkilö, joka koettaa kiivailla sanoillaan
rohkaista sydäntään, hän karjui sanoja, joita ei voinut pitää muuna
kuin taisteluhaasteena.

"O-Tarin, jeddakin, tahto on Manatorin laki", hän huusi. "Manatorin
lait ovat oikeudenmukaiset -- ne eivät saata erehtyä. U-Dor, lähetä
miehiä tarkastamaan palatsia, holveja ja kaupunkia ja palauttamaan
karkulaiset koppeihinsa.

"-- Ja sitten sinä, Manatosin U-Thor! Luuletko saavasi rangaistuksetta
uhkailla jeddakiasi -- epäillä hänen oikeuttaan rangaista pettureita
ja petoksen puuhaajia? Mitä on minun ajateltava sinun omasta
uskollisuudestasi, kun olet ottanut vaimoksesi naisen, jonka minä
karkoitin hovistani, koska hän juonitteli herransa ja jeddakinsa
arvovaltaa vastaan? Mutta O-Tar on oikeamielinen. Esitä selityksesi ja
todista rauhallinen tahtosi, ennen kuin se on myöhäistä!"

"U-Thorilla ei ole mitään selittämistä", vastasi Manatosin jed, "eikä
hän ole sodassa jeddakiaan vastaan. Mutta hänellä on sama oikeus kuin
jokaisella jedillä ja jokaisella soturilla vaatia jeddakilta oikeutta
kenelle hyvänsä, jota hän luulee vainottavan. Yhä jyrkemmin on
Manatorin jeddak vainonnut gatholilaisia orjia siitä alkaen kun hän
otti itselleen prinsessa Hajan vastoin tämän tahtoa. Jos gatholilaiset
orjat ovat hautoneet kostoa ja karkaamista, niin muuta ei voida
odottaakaan ylpeältä ja rohkealta kansalta. Olen aina puoltanut
suurempaa oikeuden- ja kohtuudenmukaisuutta kohdellessamme orjiamme,
joista monet ovat omissa maissa hyvin huomattuja ja mahtavia
henkilöitä. Mutta aina on O-Tar, jeddak, röyhkeästi pilkannut kaikkia
esityksiäni. Vaikka kysymys onkin nyt otettu esille ilman minun
aikomustani, olen iloinen, että niin on käynyt, sillä kerran täytyi
Manatorin jedien vaatia heille tulevaa kunnioitusta ja arvonantoa siltä
mieheltä, joka on korkeassa asemassa heidän mielisuosiossaan. Tiedä
siis, O-Tar, että sinun on heti vapautettava A-Kor, dwar, tai tuotava
hänet oikeudenmukaisesti tuomittavaksi Manatorin jedien kokouksessa.
Olen puhunut."

"Puhuit hyvin ja asiallisesti, U-Thor", huusi O-Tar, "sillä paljastit
jeddakillesi ja jedkumppaneillesi, kuinka syvä on petollisuutesi, jota
olen jo kauan epäillyt. A-Kor on jo tutkittu ja saanut tuomionsa
Manatorin korkeimmalta tuomioistuimelta -- O-Tarilta, jeddakilta; ja
sinäkin saat oikeutta samasta pettämättömästä lähteestä. Toistaiseksi
sinut pidätetään. Vankiholveihin hänet! Vankiholveihin U-Thor,
petollinen jed!" Hän taputti käsiään kutsuakseen ympärillään olevia
sotureita täyttämään käskyään. Parikymmentä miestä hypähti esiin
tarttuakseen U-Thoriin; he olivat enimmäkseen palatsin sotureita. Mutta
kaksi kertaa sama määrä riensi U-Thoria puolustamaan, ja aseet
kalisivat heidän otellessaan Manatorin valtaistuimelle vievien
portaiden juurella ja O-Tarin, jeddakin, seisoessa paljas miekka
kädessään valmiina omakohtaisesti sekaantumaan käsikähmään.

Miekkojen kalskeen hälyttäminä kiiruhti palatsin vahteja näyttämölle
rakennuksen muista osista, kunnes U-Thorin puolustajilla oli
kaksinkertainen ylivoima vastassaan. Silloin Manatosin jed miehineen
peräytyi verkkaan, raivaten taistelemalla itselleen tien käytävien ja
kammioiden kautta ja päästen vihdoin kadulle. Siellä hän sai avukseen
pienen armeijansa, joka oli marssinut hänen mukanaan Manatoriin.
Hitaasti hänen joukkonsa vetäytyi Vihollisten portille äänettömien
ihmisryhmien katsellessa kahden puolen katua olevilta parvekkeilta.
Portilla, kaupungin muurien sisäpuolella, he seisahtuivat vastarintaan.

O-Tarin, jeddakin, palatsin alla olevassa, himmeästi valaistussa
kammiossa Turan, panthan, laski Heliumin Taran sylistään ja katsoi
häntä silmiin. "Olen pahoillani, prinsessa", hän virkkoi, "että minun
oli pakko olla tottelematta komennuksiasi ja jättää Ghek pulaan; mutta
muuta keinoa ei ollut. Jos hän olisi voinut pelastaa sinut, olisin
mielelläni jäänyt hänen paikalleen. Annathan minulle anteeksi?"

"Kuinka muuta voisinkaan?" vastasi Tara herttaisesti. "Mutta ystävän
hylkääminen tuntui raukkamaiselta."

"Jos meitä olisi ollut kolme soturia, olisi asianlaita ollut toinen",
sanoi Turan. "Silloin emme olisi voineet muuta kuin jäädä ja kuolla
yhdessä taistellen. Mutta tiedäthän, Heliumin Tara, ettemme saa jättää
naisen turvallisuutta vaaraan, vaikka kunniamme joutuisi alttiiksi."

"Tiedän sen, Turan", myönsi tyttö. "Mutta kenenkään ei sovi väittää,
että sinä olet pannut alttiiksi kunniasi, tuntiessaan, kuinka vilpitön
ja uljas kunnianmies olet."

Mies kuunteli ihmeissään, sillä ensi kerran lausui tyttö hänelle
sanoja, joista ei kuvastunut prinsessan suhtautuminen panthaniin --
vaikka hän aavistikin erotuksen enemmän Taran sävystä kuin sanoista.
Kuinka erilaista olikaan tämä puhe verrattuna siihen, että tyttö oli
äsken hyljeksinyt häntä! Hän ei jaksanut ymmärtää sitä, ja niinpä hän
lausua tokaisi julki kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen mielessään
siitä alkaen, kun Tara oli O-Tarille selittänyt, ettei hän tuntenut
Turania.

"Heliumin Tara", hän virkkoi, "sanasi ovat balsamia siihen haavaan,
jonka iskit minuun O-Tarin valtaistuinsalissa. Sanohan, prinsessa,
miksi minut kielsit?"

Tara käänsi suuret, syvät silmänsä häntä kohti, ja niissä oli hieman
nuhteleva ilme.

"Etkö aavistanut", hän kysyi, "että sinut kieltäessäni puhuivat
ainoastaan huuleni, mutta ei sydämeni? O-Tar oli määrännyt, että minun
oli kuoltava, pikemmin siitä syystä, että olin Ghekin seurassa, kuin
sen tähden, että minua vastaan olisi ollut todistuksia, ja tiesin niin
ollen, että jos tunnustaisin sinut yhdeksi meistä, sinutkin
surmattaisiin."

"Se siis tapahtui pelastaaksesi minut?" huudahti Turan, ja hänen
kasvonsa kirkastuivat äkkiä.

"Pelastaakseni urhean panthanini", vastasi Tara hiljaa.

"Heliumin Tara", sanoi soturi, langeten toiselle polvelleen, "sanasi
ovat ikäänkuin ruokaa nälkäiselle sydämelleni." Hän tarttui tytön
sormiin ja painoi ne huulilleen.

Hellästi Tara nosti hänet pystyyn. "Sinun ei tarvitse puhua minulle
polvillasi", hän esteli.

Tytön käsi oli vielä Turanin kädessä tämän noustessa seisomaan, he
olivat hyvin likellä toisiaan, ja mies oli vielä kuumana Taran ruumiin
kosketuksesta kannettuaan hänet tänne O-Tarin valtaistuinsalista.
Turanin sydän sykki rajusti, ja veri kiersi vinhasti hänen suonissaan,
kun hän katseli Taran kauniita kasvoja, alaspäin luotuja silmiä ja
raollaan olevia huulia, jotka omistaakseen hän olisi ollut valmis
luopumaan kuningaskunnasta; ja sitten hän tempasi tytön luokseen,
painoi häntä rintaansa vasten ja peitti hänen huulensa suudelmillaan.

Mutta sitä ei kestänyt kuin hetkinen. Rajusti kuin naarastiikeri tyttö
kävi häneen käsiksi, löi häntä ja sysäsi hänet luotaan. Astahdettuaan
taaksepäin pää pystyssä ja silmät liekehtien Tara huusi: "Rohkenetko
sinä? Rohkenetko loukata tällä tavoin Heliumin prinsessaa?"

Mies katsoi häntä värähtämättä, eikä hänen silmistään kuvastunut
häpeätä eikä katumusta.

"Kyllä; minä rohkenen", hän tunnusti. "Rohkenen rakastaa Heliumin
Taraa. Mutta en rohkenisi loukata häntä enkä ketään muutakaan naista
suudelmilla, jotka eivät aiheutuisi yksinomaan rakkaudesta häneen." Hän
astui likemmäksi tyttöä ja laski kätensä tämän olalle. "Katso minua
silmiin, sotavaltiaan tytär!" hän pyysi. "Ja sano minulle, ettet
toivoisi Turanin, panthanin, rakastavan sinua!"

"En halua rakkauttasi", kivahti Tara, työntäen häntä kauemmaksi. "Minä
vihaan sinua!" Sitten hän kääntyi toisaalle, taivutti päänsä käsivarren
suojaan ja purskahti itkemään.

Mies astui askeleen häneen päin ikäänkuin lohduttaakseen häntä, mutta
pysähtyi äkkiä kuullessaan takaansa naurun hihitystä. Hän pyörähti
ympäri ja näki oviaukossa seisovan omituisen näköisen miehen. Mies oli
noita harvinaisuuksia, joita Barsoomissa joskus kohtaa -- vanha mies,
jonka olemuksessa oli iän painamia merkkejä. Kumaraisena ja ryppyisenä
hän näytti pikemminkin muumiolta kuin ihmiseltä.

"Rakastelua O-Tarin kellareissa!" hän huudahti, ja jälleen hänen kuiva,
nariseva naurunsa häiritsi maanalaisten holvien hiljaisuutta.
"Omituinen kosimispaikka! Omituinen kosimispaikka tosiaankin! Minun
nuorena ollessani me käyskentelimme puutarhoissa jättiläiskokoisten
pimalioiden juurella ja sieppasimme suudelmamme kiitävän Thurian
lyhytaikaisessa pimennossa. Me emme tulleet kolkkoihin holveihin
puhelemaan rakkaudesta. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja tavat ovat
muuttuneet, vaikka mieleenikään ei ole johtunut, että saisin nähdä
vielä sellaisenkin ajan, jolloin miehen käytös naista kohtaan tai
naisen miestä kohtaan olisi muuttunut. Niin, mepä suutelimmekin heitä
silloin! Entäpä jos he vastustelivat? Jos he vastustelivat? Suutelimme
heitä sitäkin enemmän. Niin, niin, ne vasta olivat aikoja!" Hän hihitti
taaskin. "Niin, muistan hyvin ensimmäisen heistä, jota suutelin, ja
senjälkeen olen suudellut kokonaista armeijaa. Hän oli komea tyttö,
mutta koetti sujauttaa tikarin ruumiiseeni minun suudellessani häntä.
Niin, niin, olivatpa ne aikoja! Mutta minä suutelin häntä. Nyt hän on
ollut kuolleena yli tuhat vuotta, mutta sellaisia suudelmia hän ei enää
koskaan saanut eläissään, sen vannon, eikä kuoltuaankaan. Ja sitten se
toinen --" Mutta Turan, joka pelkäsi joutuvansa kuuntelemaan vähintään
tuhatvuotisia suudelmamuistoja, keskeytti hänet.

"Kerrohan, vanhus", hän pyysi, "itsestäsi äläkä rakkausseikkailuistasi!
Kuka olet? Mitä tekemistä sinulla on täällä O-Tarin holveissa?"

"Voisin kysyä sinulta samaa, nuori mies", vastasi toinen. "Harvoin käy
näissä holveissa ketään muita kuin kuolleita paitsi oppilaitani --
niin, siinäpä se! Olette uusia oppilaita. Mutta milloinkaan ennen ei
ole lähetetty naista oppimaan suurta taidetta suuremmalta
taiteilijalta. Mutta ajat ovat muuttuneet. Minun aikoinani eivät naiset
tehneet lainkaan työtä -- he olivat vain suutelemista ja rakastamista
varten. Niin, he olivat vasta naisia! Muistan sen, jonka saimme
vangiksi etelässä -- niin! Hän oli pahus, mutta kuinka hän osasikaan
rakastaa! Hänen rintansa oli marmorista ja sydän tulta. Niin hän --"

"Niin juuri", keskeytti Turan, "olemme oppilaita ja haluamme kiihkeästi
päästä käsiksi työhön. Opasta sinä, me seuraamme."

"Niinpä niin! Niinpä niin! Tulkaa, Aina vain kuumeista kiirettä,
ikäänkuin ei edessäpäin olisi vielä lukemattomia tuhansia miespolvia.
Niinpä niin! Yhtä monta kuin takanakin. On kulunut kaksituhatta vuotta
siitä, kun minä mursin munankuoreni, ja aina on ollut kiirettä,
kiirettä, mutta kuitenkaan ei nähdäkseni ole saatu mitään suoritetuksi.
Manator on sama nyt kuin silloin -- tyttöjä lukuunottamatta. Silloin
meillä oli tyttöjä. Voitin erään jetankentällä. Teidänpä olisi sietänyt
nähdä --"

"Eteenpäin!" huudahti Turan. "Päästyämme työhön saat kertoa meille
hänestä."

"Niin kylläkin", myönsi ukko ja lähti käydä lyllertämään himmeästi
valaistua käytävää alaspäin. "Seuratkaa minua!"

"Aiotko mennä hänen mukaansa?" tiedusti Tara.

"Miksi en?" vastasi Turan. "Emme tiedä, missä olemme, emmekä tunne
näistä holveista vievää tietä, sillä minulla ei ole aavistustakaan,
missä päin on itä, missä länsi. Mutta hän epäilemättä tietää, ja jos
olemme ovelia, saamme kenties urkituksi häneltä kaikki, mitä haluamme.
Ainakaan emme saa herättää hänessä epäluuloja." Ja niinpä he seurasivat
vanhusta koukeroisten käytävien ja useiden kammioiden kautta, kunnes
vihdoin saapuivat huoneeseen, jossa lähes metrin korkuisilla
jalustoilla oli useita marmorilevyjä ja jokaisella levyllä virui
ihmisen ruumis. "Täällä nyt olemme", huudahti vanhus. "Nämä ovat
tuoreita, ja meidän on pian ryhdyttävä niitä muokkaamaan. Parhaillaan
on minulla käsillä vihollisten portille aiottu vainaja. Hän surmasi
useita sotureitamme. Hän on hyvin ansainnut paikan portilla. Tulkaa
katsomaan häntä!"

Hän vei heidät viereiseen kammioon. Lattialla oli paljon tuoreita
ihmisluita ja marmorilavalla läjä muodotonta lihaa.

"Tämän opitte myöhemmin", ilmoitti ukko, "mutta teidän ei ole
vahingoksi tarkkailla minua nyt, sillä tällä tavoin ei ruumiita
valmisteta usein ja saattaa kulua kauan, ennen kuin saatte tilaisuuden
nähdä jotakuta toista valmistettavan Vihollisten portille. Kuten
näette, poistan aluksi kaikki luut varovasti, jotta iho vahingoittuisi
mahdollisimman vähän. Pääkallo on vaikein, mutta senkin taitava mestari
kyllä poistaa. Näette, että olen tehnyt vain yhden aukon. Sen ompelen
nyt kiinni, ja senjälkeen ripustetaan näin." Ja hän kiinnitti nuoran
ruumiin tukkaan ja nosti kammottavan esineen riippumaan katossa
olevasta renkaasta. Suoraan sen kohdalla oli lattiassa luukku; hän
siirsi sen syrjään, ja näkyviin tuli kaivo, jossa oli punertavaa
nestettä. "Nyt laskemme vainajan tähän nesteeseen, jonka kokoonpanon
saatte tietää aikanaan. Kiinnitämme sen tällä tavoin luukun alapintaan
ja sijoitamme luukun jälleen paikalleen. Se on valmis yhdessä vuodessa.
Mutta sitä on tarkastettava sillä välin usein ja nesteen pinta
pidettävä sen päälaen yläpuolella.

"-- Ja teitä onnisti toisessakin suhteessa, sillä yksi nostetaan pois
nesteestä tänään." Hän siirtyi huoneen vastaiselle laidalle, nosti
toisen luukun, kumartui alas ja kiskoi aukosta eriskummaisen näköisen
hahmon. Se oli ihmisruumis, mutta kemiallinen aine, jossa se oli ollut
liossa, oli kutistuttanut sen pieneksi, tuskin kolmenkymmenen
sentimetrin korkuiseksi kääpiöksi.

"Katsokaahan! Eikö se ole komea?" ihasteli vanhus. "Huomenna se pääsee
paikalleen Vihollisten portille." Hän kuivasi sen pyyhkeeseen ja
sijoitti sen varovasti koppaan. "Ehkä haluaisitte tutustua
elämäntyöhöni", hän huomautti ja odottamatta heidän myöntymystään
opasti heidät toiseen huoneeseen, tilavaan kammioon, jossa oli neljä-
tai viisikymmentä ihmistä. Kaikki olivat hiljaa, istuen tai seisoen
seinävierillä, paitsi kookasta soturia, joka ratsasti thoatin selässä
keskellä lattiaa, ja kaikki olivat liikkumattomia. Heti johtuivat Taran
ja Turanin mieleen kaupungin katuja reunustavilla parvekkeilla istuvat
äänettömät ihmisryhmät ja Päällikköjen salissa olevat uljaat
ratsusoturit. Heille molemmille pälkähti päähän sama selitys, mutta
kumpikaan ei uskaltanut lausua ääneen mielessään pyörivää kysymystä,
sillä he pelkäsivät tietämättömyydellään paljastavansa, että he olivat
muukalaisia Manatorissa ja siis valheellisesti oppilaina esiintyviä
pettureita.

"Ne ovat perin ihmeellisiä", virkkoi Turan. "Niiden valmistaminen
varmastikin vaatii suurta taitoa, paljon kärsivällisyyttä ja aikaa."

"Se on totta", vastasi ukko. "Mutta kun olen tehnyt sitä niin kauan,
käy se minulta nopeammin kuin useimmilta muilta. Ja minun ovat
luonnollisempia. Rohkenisinpa väittää, ettei tuon soturin vaimo osaisi
ulkonäöstä päättäen sanoa häntä elottomaksi." Ja hän osoitti
thoatin selässä olevaa miestä. "Useita heistä tuodaan tietenkin
käsiteltävikseni runneltuina tai pahasti haavoitettuina, ja ne minun on
korjattava. Juuri se vaatii suurta taitoa, sillä kukin toivoo
vainajainsa näyttävän samanlaisilta kuin he näyttivät elämänsä parhaina
päivinä. Mutta tekin saatte oppia valmistamaan ja maalaamaan niitä,
myös korjaamaan ja joskus tekemään rumasta kauniin. Ja on hyvin mukava
kyetä itse valmistamaan omat vainajansa. Tuhanteen viiteensataan
vuoteen ei minun vainajiani ole valmistanut kukaan muu kuin minä.

"-- Minulla on niitä paljon -- parvekkeeni ovat niitä täynnä; mutta
vaimoni säilytän yksin avarassa huoneessa. Minulla on ne kaikki
ensimmäisestä alkaen, ja monta iltaa olen viettänyt niiden seurassa --
rauhaisia iltoja ja hyvin viihtyisiä. Ja nautinto, jonka tuottavat
niiden valmistaminen ja niiden tekeminen vieläkin kauniimmiksi kuin ne
olivat eläissään, korvaa osittain niiden menetyksen. Kulutan aikani
niihin, etsien uutta työskennellessäni vanhaa valmistaen. Milloin en
ole uudesta varma, vien hänet siihen kammioon, jossa vaimoni ovat, ja
vertaan hänen sulojaan heidän suloihinsa, ja sellaisilla hetkillä
on hyvin mieluista tietää, etteivät he vastusta. Minä pidän
sopusoinnusta."

"Oletko sinä valmistanut kaikki Päällikköjen salissa olevat soturit?"
tiedusti Turan.

"Kyllä; minä ne valmistan ja minä niitä korjaan", vakuutti vanhus.
"O-Tar ei usko niitä kellekään muulle. Parhaillaankin on minulla
eräässä toisessa huoneessa kaksi, jotka olivat jollakin tavoin
vahingoittuneet ja tuotiin minun käsiteltävikseni. O-Tar ei suvaitse,
että ne ovat kauan poissa, koska sillä aikaa salissa on kaksi
ratsastajatonta thoatia; mutta minä saankin ne valmiiksi pian. Hän
tahtoo, että ne kaikki ovat siellä, jos esiintyy joku tärkeä kysymys,
josta elävät jedit eivät pääse yksimielisiksi tahi josta he eivät ole
yhtä mieltä O-Tarin kanssa. Sellaiset kysymykset hän esittää
Päällikköjen salissa oleville jedeille. Hän sulkeutuu sinne yksin
suurten päällikköjen seuraan, jotka ovat saaneet viisautta kuolemasta.
Se on mainio suunnitelma, eikä siellä koskaan ilmene kahnausta eikä
väärinkäsityksiä. O-Tar vakuuttaa, että se on paras neuvottelukunta
koko Barsoomissa -- paljon älykkäämpi kuin elävistä jedeistä
kokoonpantu. Mutta lähdetään, meidän on käytävä työhön. Mennään
viereiseen huoneeseen; siellä alan opettaa teitä."

Hän meni edellä kammioon, jossa ruumiit viruivat marmorialustoillaan,
pistäytyi komeroon, otti päähänsä isot silmälasit ja alkoi valita
työkaluja pienistä lokeroista. Sen tehtyään hän jälleen kääntyi
oppilaittensa puoleen.

"Antakaapa, kun nyt katselen teitä!" hän sanoi. "Silmäni eivät ole
samanlaiset kuin aikoinaan, ja tarvitsen näitä voimakkaita linssejä
työssäni ja nähdäkseni tarkoin seurassani olevien henkilöiden
piirteet."

Hän suuntasi katseensa edessään olevaan pariin. Turan pidätti henkeään,
sillä hän tiesi miehen nyt varmasti huomaavan, etteivät heidän
hihnoituksensa ja merkkinsä olleet Manatorin. Hän oli sitä ennen
ihmetellyt, miksi vanhus ei ollut pannut sitä aikaisemmin merkille,
sillä hän ei ollut tiennyt, että toinen oli melkein sokea. Ukko
tarkasti heidän kasvojaan, ja hänen katseensa viipyi kauan Heliumin
Taran kauniissa piirteissä, siirtyen sitten heidän hihnoituksiinsa.
Turan oli näkevinään ihmisten palsamoijan huomattavasti hätkähtävän
kummastuksesta, mutta jos vanhus olikin havainnut jotakin, ei se käynyt
ilmi hänen seuraavista sanoistaan.

"Tule I-Gosin mukaan!" hän kehoitti Turania. "Viereisessä huoneessa on
tarpeita, jotka haluaisin sinun noutavan tänne. Jää sinä tänne, nainen,
viivymme poissa vain hetkisen!"

Hän meni yhdelle huoneeseen avautuvista lukuisista ovista ja astui
siitä Turanin edellä. Pysähdyttyään ovenpieleen hän osoitti huoneen
toisessa päässä olevaa silkki- ja turkismyttyä, käskien Turanin ottaa
sen. Mentyään lattian poikki ja kumarruttuaan tarttumaan myttyyn
viimemainittu kuuli lukon kilahtavan takanaan. Hän pyörähti heti ympäri
ja näki olevansa yksin huoneessa, jonka ainoa ovi oli suljettu.
Juostuaan nopeasti sen luokse hän koetti avata sitä, mutta huomasi
olevansa vanki.

Astuttuaan ulos ja lukittuaan oven jälkeensä kääntyi I-Gos Taran
puoleen.

"Hihnoituksenne paljastivat teidät", hän virkkoi, nauraen hihittävää
nauruaan. "Koetitte pettää vanhaa I-Gosia, mutta saitte nähdä, että
vaikka hänen silmänsä ovatkin heikot, niin hänen aivonsa eivät ole.
Mutta sinulle ei käy huonosti. Olet kaunis, ja I-Gos rakastaa kauniita
naisia. Missään muualla Manatorissa en kenties saisi pitää sinua
omanani, mutta täällä ei ole ketään kiistämässä vanhan I-Gosin
oikeutta. Vainajien holveissa ei käy paljon ihmisiä -- vain ruumiiden
tuojat, ja he rientävät tiehensä niin nopeasti kuin voivat. Kukaan ei
aavista, että I-Gosilla on kaunis nainen teljettynä vainajiensa
seuraan. En kysy sinulta mitään, ja silloin minun ei tarvitse antaa
sinua ilmi, sillä en tiedä, kenelle kuulut, vai mitä? Ja kuoltuasi
valmistan sinut kauniisti ja sijoitan sinut muiden naisten joukkoon.
Eikö se olisi erinomaista?" Hän oli lähestynyt kauhistunutta tyttöä.
"Tule!" hän huusi, tarttuen Taran ranteeseen. "Tule I-Gosille!"



KUUDESTOISTA LUKU

Uusi nimenmuutos


Turan paiskoi itseään vankilansa ovea vastaan, turhaan koettaen
murtautua vankan skeelpuisen laudoituksen lävitse Taran luokse, jonka
hän arvasi olevan vakavassa vaarassa; mutta paksut laudat kestivät, ja
hänen onnistui kolhia hartiansa ja käsivartensa vain mustelmille.
Vihdoin hän lakkasi yrittämästä ja alkoi tutkia vankilaansa löytääkseen
jonkun toisen ulospääsytien. Kiviseinissä ei ollut muuta aukkoa, mutta
hänen etsintänsä tuloksena oli sekava kokoelma kaikenlaisia aseita ja
varuksia, hihnoituksia, koristuksia ja merkkejä sekä aimo joukko
vuodesilkkejä ja -turkiksia. Siellä oli miekkoja, keihäitä ja useita
isoja, kaksiteräisiä sotakirveitä, jotka suuresti muistuttivat pienten
lentokoneiden potkureita. Hän tempasi yhden niistä ja kävi jälleen
käsiksi oveen vimmaisen raivoisasti. Hän odotti kuulevansa jotakin
I-Gosista tämän rajun hävitystyön johdosta, mutta hän ei erottanut
minkäänlaista ääntä oven takaa ja arveli sitä siksi paksuksi, ettei
ihmisääni kyennyt tunkeutumaan sen lävitse. Mutta siitä hän olisi ollut
valmis lyömään paljon vetoa, että I-Gos kuuli hänen iskunsa. Kovasta
puusta sinkoili sirpaleita joka kerta, kun raskas kirves osui siihen,
mutta se oli hidasta ja rasittavaa työtä. Hänen oli pian pakko levätä,
ja niin hänestä tuntui kuluvan tuntikausia hänen uurastaessaan
nääntymyksen partaalle, hengähtäen sitten aina muutamia minuutteja.
Reikä kasvoi yhä laajemmaksi, mutta hän ei voinut nähdä oven takana
olevaan huoneeseen, sillä I-Gos oli vetänyt verhon oven eteen
lukittuaan Turanin sisälle.

Vihdoin panthan oli saanut hakatuksi niin suuren aukon, että hän mahtui
siitä lävitse, ja otettuaan pitkän miekan, jonka hän sitä varten oli
tuonut oven ääreen, hän kömpi viereiseen huoneeseen. Kiskaistuaan
verhon syrjään hän seisoi miekka kädessä valmiina taistellen raivaamaan
itselleen tien Heliumin Taran luokse -- mutta tyttö ei ollut siellä.
Keskellä huonetta virui I-Gos kuolleena lattialla; mutta Heliumin
Tarasta ei näkynyt jälkeäkään.

Turan oli ymmällä. Juuri Taran oli täytynyt surmata vanhus, mutta tyttö
ei ollut yrittänytkään vapauttaa häntä vankilasta. Sitten hänen
mieleensä johtuivat Taran viimeiset sanat: "En halua rakkauttasi! Minä
vihaan sinua!" Ja totuus alkoi hänelle valjeta -- Tara oli käyttänyt
tätä ensimmäistä hänelle tarjoutunutta tilaisuutta päästäkseen eroon
hänestä. Sydän masentuneena Turan kääntyi poistumaan. Mitä hänen oli
tehtävä? Siihen saattoi olla vain yksi vastaus. Niin kauan kuin hän eli
ja Tara eli, ei hän saanut jättää koettamatta mitään keinoa
pelastaakseen tytön ja saattaakseen hänet takaisin oman kansansa
maahan. Mutta miten? Miten hän edes osaisi pois näistä sokkeloista?
Miten hän löytäisi Taran jälleen? Hän meni lähimmälle ovelle. Se sattui
viemään siihen huoneeseen, jossa olivat ratsastavat vainajat
odottamassa, että heidät siirrettäisiin jollekin parvekkeelle, synkkään
huoneeseen tahi mihin hyvänsä heidät oli määrä sijoittaa. Hänen
katseensa osui thoatin selässä istuvaan kookkaaseen, maalattuun
soturiin, ja sen lipuessa pitkin miehen upeata hihnoitusta ja
kelvollisia aseita kirkastuivat panthanin surun himmentämät silmät.
Reippain askelin hän meni soturivainajan luokse ja kiskoi hänet
ratsunsa selästä. Yhtä ripeästi hän riisti kuolleelta hihnoituksen ja
aseet, riisui omat tamineet yltään ja pukeutui vainajan asuun. Sitten
hän kiiruhti takaisin siihen huoneeseen, johon hänet oli teljetty,
sillä siellä hän oli nähnyt välineitä, joita hän tarvitsi tehdäkseen
valepukunsa täydelliseksi. Hän löysi ne muutamasta komerosta --
värikuppeja, joiden sisältöä vanha palsamoija oli käyttänyt
sivelläkseen sotamaalauksen leveät viirut kuolleiden soturien kylmille
kasvoille.

Vähän ajan kuluttua Gatholin Gahan ilmestyi huoneesta hihnoitukseensa,
varuksiinsa ja koristuksiinsa nähden yksityiskohtia myöten Manatorin
soturina. Hän oli poistanut vainajan hihnoista sukua ja arvoa
osoittavat merkit voidakseen esiintyä tavallisena sotilaana ja siten
herättää vähimmän epäluuloja.

Heliumin Taran etsiminen O-Tarin holvien äärettömistä, hämäristä
sokkeloista tuntui gatholilaisesta toivottomalta tehtävältä, joka oli
etukäteen tuomittu epäonnistumaan. Viisaampaa oli hänen pyrkiä
Manatorin kaduille, sillä siellä hän voisi toivoa saavansa ensin
tietää, oliko tyttö joutunut jälleen kiinni, ja jollei niin olisi
käynyt, voisi hän sitten palata holveihin jatkamaan etsintäänsä.
Löytääkseen pääsytien sokkeloista olisi hänen mahdollisesti vaellettava
melkoinen matka koukertelevissa käytävissä ja kammioissa, koska hänellä
ei ollut aavistustakaan, missä tai millä suunnalla uloskäytäviä oli.
Oikeastaan hän ei olisi osannut palata sataakaan metriä sinne päin,
mistä hän ja Tara olivat saapuneet näihin synkkiin onkaloihin, ja siksi
hän lähti liikkeelle umpimähkään, toivoen sattumalta osuvansa joko
Heliumin Taran luo tahi katujen tasolle vievälle tielle.

Jonkun ajan kuluessa hän sivuutti huoneen toisensa jälkeen, jotka
kaikki olivat täynnä Manatorin taidokkaasti valmistettuja vainajia.
Monet niistä oli ladottu pinoihin samalla tavoin kuin polttopuut
pinotaan. Edetessään käytävissä ja kammioissa hän pani merkille, että
jokaisen aukon yläpuolelle ja käytävien haaraumiin ja risteyksiin oli
seiniin maalattu hieroglyfejä; tarkkailemalla hän tuli siihen
johtopäätökseen, että ne ilmaisivat käytävien päätekohdat, joten niitä
ymmärtävä henkilö saattoi nopeasti ja varmasti liikkua holveissa. Mutta
Turan ei niitä ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisikin osannut lukea
Manatorin kieltä, eivät ne olisi paljoakaan auttaneet kaupunkiin
perehtymätöntä; eikä hän saanutkaan niistä mitään selvää, koska
Barsoomissa on kirjoitettuja kieliä yhtä monta kuin kansakuntia, vaikka
siellä puhutaankin yhtä ainoata kieltä. Muuan seikka selvisi hänelle
kuitenkin pian: jokaisen käytävän merkit pysyivät samanlaisina käytävän
loppuun saakka.

Kulkemansa matkan nojalla Turan varsin pian oivalsi, että holvit olivat
osana tavattoman laajassa järjestelmässä, joka kenties ulottui koko
kaupungin alapuolelle. Joka tapauksessa hän oli varma edenneensä pois
palatsin piiristä. Käytävien ja kammioiden ulkomuoto ja rakennustyyli
muuttui vähän väliä. Kaikki ne olivat valaistut radiumlampuilla, vaikka
tavallisesti hämärästi. Pitkään aikaan hän ei nähnyt minkäänlaisia
elonmerkkejä paitsi silloin tällöin jonkun ulsion, mutta aivan äkkiä
hän sitten eräässä lukuisista risteyksistä joutui vastakkain soturin
kanssa. Mies katsahti häneen, nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Turan
huokaisi helpotuksesta käsittäessään, että hänen naamionsa oli tehoisa,
mutta huokaus katkesi kesken, kun soturi, joka oli seisahtunut ja
kääntynyt häneen päin, päästi luikkauksen. Panthan oli hyvillään siitä,
että hänen kupeellaan riippui miekka, että he olivat syvällä holvien
himmeissä uumenissa ja että hänellä oli vain yksi vastustaja sillä
hänen aikansa oli kallis.

"Oletko kuullut mitään siitä toisesta?" huusi soturi hänelle.

"En", vastasi Turan, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, ketä
tai mitä mies tarkoitti.

"Hän ei voi päästä pakoon", jatkoi soturi. "Nainen juoksi suoraan
syliimme, mutta vannoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen kumppaninsa oli
löydettävissä."

"Vietiinkö hänet takaisin O-Tarin luokse?" tiedusti Turan, sillä nyt
hän tiesi, ketä toinen tarkoitti, ja halusi tietää enemmän.

"Hänet vietiin takaisin Jetan-torneihin", vastasi soturi. "Kisat
alkavat huomenna, ja epäilemättä hänestä pelataan, mutta en usko
kenenkään haluavan häntä, vaikka hän onkin kaunis. Hän ei pelkää edes
O-Taria. Kautta Klurosin, hänpä olisi työläs orjatar nujerrettavaksi!
Hän on oikea naarasbanth. Ei sovi minulle." Ja mies meni menojaan,
pudistellen päätään.

Turan riensi etsimään jotakin katujen tasalle vievää tietä, mutta
joutui äkkiä pienen kammion avoimelle ovelle; kammiossa istui mies
seinään kytkettynä. Turanilta pääsi hiljainen hämmästyksen ja
mielihyvän huudahdus, kun hän tunsi miehen A-Koriksi ja huomasi
sattumalta osuneensa samaan koppiin, jossa hän oli ollut vankina. A-Kor
silmäili häntä kysyvästi. Ilmeisesti hän ei tuntenut vankeustoveriaan.
Turan meni pöydän ääreen, kumartui toisen puoleen ja supatti hänelle.

"Olen Turan, panthan", hän selitti, "joka oli kahlehdittuna
vieressäsi."

A-Kor katsoi häntä tarkasti. "Ei oma äitisikään tuntisi sinua", hän
virkkoi. "Mutta kerrohan, mitä on tapahtunut, koska sinut vietiin
pois!"

Turan selosti seikkailujaan O-Tarin valtaistuinsalissa ja palatsin
alaisissa holveissa. "Ja nyt", hän jatkoi, "minun täytyy löytää nämä
Jetan-tornit ja ottaa selkoa, mitä voin tehdä vapauttaakseni Heliumin
prinsessan."

A-Kor ravisti päätään. "Olin kauan tornien dwarina", hän sanoi, "ja
voin vakuuttaa sinulle, muukalainen, että voit yhtä hyvin koettaa yksin
kukistaa Manatorin kuin vapauttaa vangin Jetan-tornista."

"Mutta minun täytyy", intti Turan.

"Oletko parempi kuin hyvä miekkamies?" kysyi A-Kor äkkiä.

"Kyllä minua on pidetty", vastasi Turan.

"Sitten on olemassa yksi keino -- st!" Hän vaikeni äkkiä ja osoitti
seinän juurta huoneen toisessa päässä.

Turan katsahti toisen etusormen näyttämään suuntaan; eräästä
ulsionreiästä pisti esiin kahdet isot sakset ja pari ulkonevaa silmää.

"Ghek!" huudahti panthan, ja heti ryömi kammottavan näköinen kaldane
lattialle ja lähestyi pöytää. A-Kor vetäytyi kauemmaksi, päästäen
puolittain tukahdutetun inhon huudahduksen.

"Älä pelkää!" rauhoitti Turan häntä. "Hän on ystäväni -- sama, jonka
kerroin pidättäneen O-Taria, kunnes Tara ja minä ehdimme paeta."

Ghek kapusi pöydälle ja jäi kyyköttämään molempien soturien väliin.
"Saat olla varma siitä", hän vakuutti A-Korille, "ettei Turanilla,
tällä panthanilla, ole vertaista miekkamiestä koko Manatorissa. Kuulin
keskustelunne. Jatkakaa!"

"Olet hänen ystävänsä", jatkoi A-Kor, "ja senvuoksi voinen pelkäämättä
sinun kuultesi esittää sen ainoan suunnitelman, jota noudattaen tiedän
hänen voivan toivoakaan saavansa Heliumin prinsessan pelastetuksi. Hän
joutuu panokseksi johonkin kisojen peliin, ja O-Tar toivoo, että hänen
voittajansa olivat orjia ja tavallisia sotilaita, koska hän hyljeksi
jeddakia. Siten tahtoisi O-Tar rangaista häntä. Hänen omistajakseen ei
tule ainoastaan yksi mies, vaan kaikki voittavat eloonjääneet. Mutta
rahalla voi yksi heistä ostaa itselleen kaikkien toisten osuuden ennen
ottelua. Sen voisit sinä tehdä, ja jos selviäisit hengissä, tulisi
hänestä sinun orjasi."

"Mutta miten kykenee siihen muukalainen ja vainottu karkulainen?" kysyi
Turan.

"Ei kukaan tunne sinua. Menet huomenna tornien päällikön puheille ja
ilmoittaudut pelaajaksi siihen otteluun, jonka panoksena tyttö on,
kertoen olevasi kotoisin Manatajista, Manatorin syrjäisimmästä
kaupungista. Jos hän kyselee, voit mainita nähneesi tytön, kun hänet
vangittuna tuotiin kaupunkiin. Jos voitat hänet, löydät thoateja
valmiina palatsistani ja saat minulta merkin, jonka nojalla kaikki,
mitä minulla on, on käytettävissäsi."

"Mutta miten kykenen ostamaan toisten osuuden ilman rahaa?" tiedusti
Turan. "Minulla ei ole mitään -- ei edes oman maani rahaa."

A-Kor aukaisi repputaskunsa ja veti esille käärön Manatorin rahaa.

"Tässä on kylliksi ostaaksesi ne kahdesti", hän sanoi, ojentaen
rahoista osan Turanille.

"Miksi teet kaiken tämän muukalaisen hyväksi?" kysyi panthan.

"Äitini oli tänne vangiksi joutunut prinsessa", selitti A-Kor. "Teen
Heliumin prinsessan hyväksi vain sen, mitä äitini toivoisi minun
tekevän."

"Asiain niin ollen siis, manatorilainen", vastasi Turan, "en voi muuta
kuin Heliumin prinsessan puolesta hyväksyä anteliaan tarjouksesi ja
toivoa vielä kerran voivani tehdä jotakin vastapalvelukseksi."

"Nyt sinun on lähdettävä", neuvoi A-Kor. "Millä hetkellä tahansa
saattaa tänne ilmestyä vartija ja huomata sinut. Mene suoraa päätä
Porttikadulle, joka kiertää kaupungin ympäri ulkomuurien sisäreunaa
myöten! Siellä on useita rakennuksia varattuina muukalaisten
majapaikoiksi. Tunnet ne ovien päälle hakatuista thoatinpäistä. Kerro
saapuneesi Manatajista katselemaan kisoja. Käytä nimeä U-Kal -- se ei
herätä epäluuloja, ja vältyt niistä, jos voit olla antautumatta
keskusteluihin. Varhain huomenaamulla etsi käsiisi Jetan-tornien
päällikkö! Olkoot apunasi kaikkien esi-isiesi voima ja onni!"

Sanottuaan jäähyväiset Ghekille ja A-Korille panthan noudatti A-Korin
hänelle antamia ohjeita ja lähti etsimään Porttikatua, eikä se
käynytkään hänelle kovin vaikeaksi. Matkallaan hän kohtasi useita
sotureita, mutta nämä vain nyökkäsivät hänelle välittämättä hänestä sen
enempää. Helposti hän löysi majapaikan, jossa oli paljon vieraita
Manatorin muista kaupungeista. Kun hän ei ollut nukkunut sitten
edellisen yön, heittäytyi hän vuoteensa silkki- ja turkisvaippojen
sekaan saadakseen lepoa, joka oli välttämätön, jos hänen oli mieli
mahdollisimman hyvin kunnostautua palvellessaan Heliumin Taraa
seuraavana päivänä.

Hänen herätessään oli jo aamu, ja noustuaan vuoteestaan hän maksoi
yösijansa, etsi aterioimispaikan ja oli vähää myöhemmin matkalla
Jetan-torneille, joiden löytäminen ei ollut lainkaan vaikeata, koska
ihmisiä riensi sankoin parvin katuja pitkin kisapaikalle. Tornien
uudella, E-Mediä seuranneella päälliköllä oli niin paljon puuhaa, ettei
hän ennättänyt perehtyä ilmoituksiin tarkasti, sillä lukuisten
vapaaehtoisten pelaajien lisäksi oli kymmenittäin orjia ja vankeja,
jotka heidän omistajansa tahi hallitus oli pakottanut mukaan kisoihin.
Ilmoittauduttaessa oli mainittava kunkin pelaajan nimi samoin kuin
hänelle tuleva paikka ja peli tahi pelit, joihin hänet oli merkittävä,
sekä lisäksi jokaisen useampaan kuin yhteen otteluun merkityn soturin
varamiehet -- yksi kutakin ensimmäisen jälkeistä ottelua varten, jottei
ainoatakaan seuraavaa peliä tarvittaisi siirtää toistaiseksi pelaajan
kuollessa tahi tullessa taistelukyvyttömäksi.

"Nimesi?" tiedusti kirjanpitäjä, kun Turan astui esiin.

"U-Kal", vastasi panthan.

"Kotikaupunkisi?"

"Manataj."

Kirjanpitäjän lähellä seisova päällikkö katsahti Turaniin. "Olet
saapunut pitkän matkan päästä pelaamaan jetania", hän huomautti.
"Manatajin miehet käyvät harvoin muissa kuin vuosikymmenien kisoissa.
Mitä kuuluu O-Zarille? Tuleeko hän tänne ensi vuonna? Hänpä oli uljas
taistelija! Jos olet puolittainkaan niin oiva miekankäyttäjä, U-Kal,
niin Manatajin maine kasvaa tänään. Mutta mitä O-Zarille oikeastaan
kuuluu?"

"Kyllä hän voi hyvin", vakuutti Turan kielevästi, "ja lähetti terveisiä
manatorilaisille ystävilleen."

"Sepä hauskaa!" huudahti päällikkö. "Entä mihin peliin haluat mukaan?"

"Haluaisin pelata heliumilaisesta prinsessasta, Tarasta", vastasi
Turan.

"Mutta, mies, hän on panoksena orjien ja rikollisten pelissä", huusi
päällikkö. "Et kai halua vapaaehtoiseksi sellaiseen otteluun!"

"Kyllä haluan", vastasi Turan. "Näin hänet, kun hänet tuotiin
kaupunkiin, ja silloin vannoin saavani hänet omakseni."

"Mutta sinun on jaettava hänet eloonjääneiden kanssa, vaikka sinun
värisi voittaisikin", esteli toinen.

"Saanen heidät järkiinsä", intti Turan.

"Ja antaudut siihen vaaraan, että saat niskaasi O-Tarin vihan, sillä
hän ei lainkaan pidä tästä villistä barbaarista", virkkoi tornien
hoitaja.

"Jos minä voitan, pääsee O-Tar hänestä eroon", vastasi Turan.

Jetan-tornien valvoja pudisti päätään. "Olet harkitsematon", hän
pahoitteli. "Tahtoisin saavani taivutetuksi ystäväni O-Zarin ystävän
luopumaan moisesta hulluudesta."

"Tahtoisitko tehdä palveluksen O-Zarin ystävälle?" kysyi Turan.

"Ilomielin'" huudahti toinen. "Mitä voin tehdä hyväksesi?"

"Merkitse minut mustien päälliköksi ja anna kaikiksi miehikseni
gatholilaisia orjia, sillä tietääkseni he ovat mainioita sotureja!"
pyysi panthan.

"Se on omituinen pyyntö", vastasi tornien valvoja, "mutta ystäväni
O-Zarin tähden olisin valmis enempäänkin, vaikka tietystikin" -- hän
empi -- "tapana on, että päälliköksi haluava suorittaa vähäisen
maksun."

"Tietenkin", ehti Turan vakuuttamaan. "Sitä en ole unohtanut. Aioin
kysyä sinulta tavanmukaisen summan suuruutta."

"Ystäväni ystävälle se on vain nimellinen", vastasi tornien valvoja ja
mainitsi summan, joka varakkaan Garholin kalliisiin hintoihin
tottuneesta Gahanista tuntui naurettavalta.

"Milloin", hän tiedusti, ojentaen rahat valvojalle, "heliumilaisesta
pelataan?"

"Se on toinen tämänpäiväinen ottelu. Jos tulet mukaani, saat valita
miehesi."

Turan seurasi valvojaa tornien ja jetankentän väliselle laajalle
pihalle, jossa oli koolla sadoittain sotureita. Senpäiväisien ottelujen
päälliköt olivat jo valitsemassa miehiään ja määräämässä heidän
paikkojaan, vaikka tärkeimpiä pelejä varten oli nämä seikat järjestetty
jo viikkoja sitten. Valvoja opasti Turanin pihan siihen osaan, jossa
orjien enemmistö oli koolla.

"Valitse niistä, joita ei vielä ole otettu!" kehoitti tornien valvoja.
"Ja saatuasi määrän täyteen vie miehesi kentälle! Sinulle osoittaa
paikan siellä oleva upseeri, ja pysyttelet siellä, kunnes toinen ottelu
kuulutetaan. Toivotan sinulle onnea, U-Kal, vaikka sikäli kuin olen
kuullut, olisit onnellisempi menettäessäsi kuin voittaessasi tuon
heliumilaisen orjattaren."

Miehen poistuttua Turan lähestyi orjia. "Etsin parhaita miekankäyttäjiä
toista peliä varten", hän ilmoitti. "Haluan gatholilaisia, sillä olen
kuullut, että he ovat uljaita taistelijoita."

Muuan orja nousi ja lähestyi häntä. "On aivan sama missä pelissä
kuolemme", hän virkkoi. "Haluaisin taistella puolestani panthanina
toisessa ottelussa."

Saapui toinen. "Minä en ole Gatholista", hän tunnusti. "Olen
heliumilainen ja tahtoisin taistella Heliumin prinsessan kunnian
puolesta."

"Hyvä on!" huudahti Turan. "Onko sinulla Heliumissa hyvän miekkamiehen
maine."

"Olin dwar suuren sotavaltiaan joukoissa ja olen taistellut hänen
rinnallaan parissakymmenessä ottelussa Kultaisilta kallioilta
Haaskaluolille saakka. Nimeni on Val Dor. Ken tuntee Heliumin, tuntee
kuntoni."

Nimi oli hyvin tuttu Gahanille, joka käydessään viimeksi Heliumissa oli
kuullut puhuttavan miehestä ja keskusteltavan hänen salaperäisestä
katoamisestaan samoin kuin hänen miekkailijamaineestaan.

"Mistäpä voisin tietää mitään Heliumista?" torjui Turan. "Mutta jos
olet sellainen taistelija kuin väität, ei sinulle sopisi mikään paikka
paremmin kuin lentäjän. Mitä arvelet?"

Miehen silmistä kuvastui äkillinen hämmästys. Hän katseli tiukasti
Turania katseen nopeasti lipuessa pitkin toisen hihnoitusta. Sitten hän
astui ihan likelle gatholilaista, joten kukaan muu ei saattanut kuulla
hänen sanojaan.

"Minusta tuntuu, että tiedät enemmän Heliumista kuin Manatorista", hän
kuiskasi.

"Mitä tarkoitat, mies?" kysyi Turan, koettaen vaivata aivojaan
keksiäkseen, mistä tämän miehen tieto, arvaus tahi mielijohde oli
alkuisin.

"Tarkoitan sitä", vastasi Val Dor, "ettet ole Manatorista, ja jos
mielit pitää sen salassa, ei sinun ole hyvä puhua manatorilaisille,
kuten äsken puhuit minulle -- lentäjistä! Manatorissa ei ole lentäjiä
eikä heidän jetanpelissään sennimistä nappulaa. Sitä nappulaa, joka on
lähimpänä päällikköä tai prinsessaa, he sensijaan nimittävät odwariksi.
Se liikkuu samalla tavoin ja on samanarvoinen kuin Manatorin
ulkopuolella pelatun jetanin lentäjä. Muista siis se, ja muista
myöskin, että jos sinulla on salaisuus, on se varmassa tallessa
ollessaan Heliumin Vai Dorin tiedossa!"

Turan ei vastannut mitään, vaan alkoi valita muita miehiään. Val
Dorista, heliumilaisesta, ja Floranista, gatholilaisesta tarjokkaasta,
oli hänelle suurta apua, sillä yhdessä he tunsivat useimmat orjat,
joiden keskuudesta hänen oli tehtävä valintansa. Saatuaan kaikki miehet
valituiksi Turan vei heidät ottelukentän vierelle, missä heidän oli
odotettava vuoroaan, ja siellä hän lähetti kiertämään sanan, että
heidän oli taisteltava enemmästäkin kuin siitä määrästä, minkä hän
tarjosi prinsessasta, jos he voittaisivat. He hyväksyivät hänen
tarjouksensa, joten Turan oli varma Taran omistamisesta, jos hänen
puolensa selviytyisi voittajana, mutta hän tiesi, että hänen miehensä
taistelivat vieläkin uljaammin ritarillisuuden kuin rahan kannustamina,
eikä ollut vaikeaa innostaa gatholilaisiakin palvelemaan prinsessaa. Ja
nyt hän esitti heille, että oli mahdollista saavuttaa vieläkin suurempi
palkkio.

"En voi luvata sitä teille", hän puhui, "mutta saattanen ilmoittaa
kuulleeni, että jos voitamme tämän ottelun, voimme myöskin hankkia
teille vapauden!"

Orjat hypähtivät pystyyn ja tungeksivat hänen ympärilleen, tehden
lukuisia kysymyksiä.

"Siitä ei saa hiiskua ääneen", selitti Turan, "mutta Floran ja Val Dor
tietävät, ja he ovat vakuuttaneet minulle, että olette kaikki
luotettavia. Kuunnelkaa! Se, mitä nyt ilmaisen teille, saattaa henkeni
teidän valtaanne, mutta teidän on tiedettävä ja joka miehen on
käsitettävä, että tänään ottelette elämänne suurimman kamppailun --
Barsoomin ihailtavimman prinsessan kunnian ja vapauden samalla kuin
omankin vapautenne puolesta -- mahdollisuudesta palata kukin omaan
maahansa ja sen naisen luokse, joka häntä siellä odottaa.

"-- Ensiksi siis minun salaisuuteni. En ole manatorilainen. Kuten tekin
olen minäkin orja, vaikka tällä hetkellä Manatajista kotoisin olevan
manatorilaisen valepuvussa. Sen, mistä maasta ja kuka olen, täytyy
jäädä mainitsematta syistä, joilla ei ole mitään merkitystä
tämänpäiväiseen otteluumme nähden. Olen siis yksi teistä. Taistelen
samojen asioiden puolesta kuin tekin.

"-- Ja sitten se seikka, josta vasta äsken sain tietää. U-Thor,
Manatosin suuri jed, joutui toissa päivänä palatsissa riitaan O-Tarin
kanssa, ja heidän soturinsa olivat käsikähmässä. U-Thor karkoitettiin
Vihollisten portille saakka, missä hän nyt on leirissä. Millä hetkellä
hyvänsä voi taistelu leimahtaa uudelleen. Mutta arvellaan U-Thorin
lähettäneen noutamaan Manatosista lisävoimia. Ja, Gatholin miehet, tämä
seikka on teille mielenkiintoinen. U-Thor on äskettäin ottanut
vaimokseen Gatholin prinsessan Hajan, joka oli O-Tarin orjatar ja jonka
poika A-Kor oli Jetan-tornien dwar. Hajan sydän sykkii uskollisuudesta
Gatholia ja säälistä niitä sen maan poikia kohtaan, jotka ovat täällä
orjina, ja tämän viimemainitun tunteen hän on jossakin määrin
tartuttanut U-Thoriin. Auttakaa senvuoksi minua vapauttamaan Heliumin
prinsessa Tara. Luullakseni voin minä auttaa teitä ja häntä ja itseäni
pelastumaan tästä kaupungista. Kallistakaa korvanne likelle minua,
O-Tarin orjat, jottei kukaan julma vihollinen pääsisi kuulemaan
sanojani!" Sitten Gatholin Gahan esitti hiljaa kuiskaten keksimänsä
rohkean suunnitelman. "Ja nyt", hän vaati lopetettuaan, "puhukoon se,
joka ei uskalla liittyä mukaan!" Ei kukaan vastannut. "Eikö ole
ketään?"

"Eikä se kavalla sinua, jos viskaan miekkani jalkojesi juureen. Niin on
tehty täällä ennenkin", virkkoi eräs miehistä hiljaisella äänellä,
josta uhkui hillittyä tunnetta.

"Ja minä!" "Ja minä!" "Ja minä!" liittyivät toiset hänen tarjoukseensa
värähtävin kuiskauksin.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kuoleman kisa


Kirkkaana ja heleänä kajahti torven ääni Jetan-kentillä. Korkeasta
tornista sen viileä ääni kiiri yli Manatorin kaupungin ja ihmisäänien
sekasortoisen hälyn, joka kohosi stadionin katsomolle ahdinkoon saakka
sulloutuneesta väkijoukosta. Se kutsui pelaajia ensimmäiseen otteluun,
ja samalla lehahti tuhansien tankojen nenään torneihin, linnoituksen
muureille ja stadionin vankalle ympärysmuurille Manatorin taistelevien
päällikköjen upeita, kirkasvärisiä viirejä. Se oli merkkinä Jeddakin
kisojen alkamisesta, jotka olivat vuoden tärkeimmät ja jäivät jäljelle
vain vuosikymmenien Suurkisoista.

Gatholin Gahan tarkkasi jokaista siirtoa kotkansilmin. Peli oli
vähäpätöinen, ratkaisten vain jonkun pienen, kahden päällikön välisen
jupakan, ja sitä pelasivat ammattipelaajat vain pistelaskun mukaan. Ei
kukaan saanut surmaansa, ja verta vuoti vain vähän. Kamppailu kesti
tunnin ajan, ja se päättyi siten, että häviöpuolen päällikkö
vapaaehtoisesti suostui jäämään vähemmälle pistemäärälle, joten peliä
voitiin nimittää ratkaisemattomaksi.

Taaskin törähti torvi, tällä kertaa ilmoittaen sen iltapäivän toisen ja
samalla viimeisen ottelun alkavan. Vaikka tätä ei pidettykään tärkeänä
kamppailuna, jollaiset oli varattu kisojen neljänneksi ja viidenneksi
päiväksi, lupasi se kuitenkin tarjota kylliksi mielenkiihoitusta, koska
siinä taisteltiin kuolemaan saakka. Elävillä miehillä ja elottomilla
nappuloilla pelattujen pelien olennainen erotus on se, että kun
edellisessä siirron ratkaisee pelkkä nappulan sijoittaminen
vastapuolueen nappulan vallassa olevalle ruudulle, suorittavat
edellisessä sillä tavoin samalle ruudulle joutuneet miehet
kaksintaistelun ruudun omistamisesta. Senvuoksi edellisessä pelissä ei
ole tärkeätä ainoastaan jetanin taitaminen, vaan myöskin jokaisen
nappulayksikön kunto ja urheus, joten siis ei ainoastaan omien miesten,
vaan myös kaikkien vastapuolueen pelaajien tunteminen on tavattoman
suurimerkityksellinen päällikölle.

Tässä suhteessa oli Gahan alakynnessä, mutta hänen pelaajiensa
vilpitön uskollisuus oli suuressa määrin omiaan tasoittamaan hänen
tietämättömyyttään, sillä he avustivat häntä järjestämään laudan
edullisimmalla tavalla ja rehellisesti ilmaisivat hänelle itsekunkin
heikot ja vahvat puolet. Joku otteli parhaiten tappioon kallistuvassa
taistelussa; toinen oli liian hidas, toinen liian raju; tämä oli
tulinen ja hänen sydämensä terästä, mutta häneltä puuttui kestävyyttä.
Vastustajista he kuitenkin tiesivät vähän, jos mitään, ja vasta nyt,
kun molemmat puolet sijoittuivat laajan jetanlaudan mustille ja
kellanpunaisille neliöille, pääsi Gahan tarkoin silmäilemään vastassaan
olevia sotureita. Kellanpunainen päällikkö ei ollut vielä saapunut
kentälle, mutta hänen miehensä olivat kaikki paikoillaan. Val Dor
kääntyi Gahanin puoleen. "He ovat kaikki Manatorin vankiholveista
tuotuja rikollisia", hän sanoi. "Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan
orjaa. Meidän ei tarvitse taistella ainoatakaan kansalaistamme vastaan,
ja jokainen surmaamamme vastustaja on vihollinen."

"Se on hyvä", vastasi Gahan. "Mutta missä on heidän päällikkönsä ja
missä ovat molemmat prinsessat?"

"He ovat parhaillaan tulossa, näetkö?" Val Dor osoitti kentän toista
päätä, josta lähestyi kaksi vartioitua naista.

Heidän tullessaan likemmäksi Gahan näki toisen tosiaankin olevan
Heliumin Taran, mutta toista hän ei tuntenut. Sitten naiset vietiin
kentän keskelle molempien vastustajien puoliväliin ja jäivät sinne
odottamaan, kunnes kellanpunainen päällikkö saapui.

Floranilta pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi miehen. "Kautta
ensimmäisen esi-isäni! Eikö hän ole yksi heidän suuria päällikköjään?
Ja meille kerrottiin, että tämän ottelun panoksesta pelaavat orjat ja
rikolliset."

Hänen sanansa keskeytti tornien valvoja, jonka velvollisuutena ei
ainoastaan ollut ilmoittaa pelien alkaminen ja niiden panokset, vaan
myöskin toimia erotuomarina.

"Tässä toisessa ottelussa Jeddakin kisojen ensimmäisenä päivänä
Manatorin jeddakin O-Tarin neljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenä
kolmantena hallitusvuonna ovat kummankin puolen prinsessat ainoina
panoksina, ja voittava puoli saa molemmat prinsessat menetelläkseen
heihin nähden, miten hyväksi näkevät. Keltainen prinsessa on
gatholilainen orjatar Lan-O, musta prinsessa on orjatar Tara, Heliumin
prinsessa. Musta päällikkö on U-Kal Manatajista, vapaaehtoinen
pelaaja; kellanpunainen päällikkö on dwar U-Dor Manatorin jeddakin
kahdeksannesta utanista, myöskin vapaaehtoinen pelaaja. Ruuduista on
taisteltava kuolemaan saakka. Oikeudenmukaiset ovat Manatorin lait!
Olen puhunut."

Alkusiirron sai U-Dor, minkä jälkeen molemmat päälliköt saattoivat
kumpikin prinsessansa heille tuleville paikoille. Silloin Gahan oli
ensimmäisen kerran kahden kesken Taran kanssa sen jälkeen, kun tyttö
oli tuotu kentälle. Lähestyessään Taraa viedäkseen hänet paikalleen hän
huomasi tytön tarkastavan häntä tiukasti ja aprikoi, tunsiko Tara
hänet. Mutta jos niin olikin, ei Tara ilmaissut sitä millään merkillä.
Väkisinkin johtuivat hänen mieleensä tytön viimeiset sanat: "Minä
vihaan sinua!" Ja hän muisti, että tyttö oli jättänyt hänet pulaan, kun
I-Gos, balsamoija, oli lukinnut hänet palatsin alaiseen huoneeseen.
Senvuoksi hän ei yrittänytkään ilmaista prinsessalle, kuka hän oli. Hän
aikoi taistella Taran puolesta -- kuolla hänen puolestaan, jos se
kävisi tarpeelliseksi -- ja jollei hän kaatuisi, jatkaa loppuun saakka
taistelua Taran rakkaudesta. Gatholin Gahanin sisu ei hevillä
nujertunut, mutta hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänellä oli
hyvin vähäiset toiveet Heliumin Taran rakkauden saavuttamisesta. Tyttö
oli sysännyt hänet luotaan kahdesti, kerran Gatholin jedinä ja
toistamiseen Turanina, panthanina. Mutta tärkeämpi kuin Gahanin rakkaus
oli Taran turvallisuus ja pelastus, ja ensinmainittu oli työnnettävä
takalistolle, kunnes jälkimmäinen oli saavutettu.

He astelivat jo asemillaan olevien pelaajien välitse ja sijoittuivat
paikoilleen kumpikin omalle ruudulleen. Taran vasemmalla puolella oli
musta päällikkö, Gatholin Gahan, suoraan hänen edessään prinsessan
panthan, gatholilainen Floran, ja hänen oikealla puolellaan prinsessan
odwar, heliumilainen Val Dor. Ja kukin näistä tiesi, mistä nyt oli
oteltava, mitä voitettava tahi menetettävä, ja samoin tiesi sen
jokainen musta pelaaja. Taran asettuessa paikalleen kumarsi Val Dor
syvään. "Miekkani on jalkojesi juuressa, Heliumin Tara", hän virkkoi.

Tyttö kääntyi katsomaan häneen päin kasvoillaan hämmästyksen ja
epäilyksen ilme. "Val Dor, dwar!" hän huudahti. "Val Dor Heliumista --
isäni luotettuja päällikköjä! Voinko uskoa silmiäni?"

"Olen Val Dor, prinsessa", vastasi soturi, "ja valmis kuolemaan
puolestasi, jos tarvis vaatii, kuten jokainen tämän päivän jetankentän
mustavärinen soturi. Tiedä, prinsessa", hän lisäsi, "että meidän
puolellamme ei ole ainoatakaan manatorilaista, vaan kaikki he ovat
Manatorin vihamiehiä!"

Tara loi nopean, merkitsevän silmäyksen Gahaniin päin. "Entä hän?" hän
supatti, mutta sitten hän pian pidätti henkeään kummastuneena.
"Ensimmäisen jeddakin varjo!" hän huudahti. "Vasta nyt juuri tunsin
hänet hänen valepukunsa lävitse."

"Luotatko häneen?" kysyi Val Dor. "En tunne häntä, mutta hänen puheensa
oli rehellistä, kunniallisen soturin puhetta, ja me olemme luottaneet
hänen sanoihinsa."

"Siinä ette ole erehtyneet", vastasi Heliumin Tara. "Uskoisin hänelle
henkeni -- sieluni; ja kai tekin luotatte häneen."

Olisipa Gatholin Gahan ollut todellakin onnellinen, jos hän olisi
kuullut ne sanat; mutta kohtalo, joka tavallisesti on epäsuotuisa
rakastuneille tällaisissa asioissa, järjesti toisin, ja sitten leikki
alkoi.

U-Dor siirsi prinsessansa odwarin kolme ruutua vinottain oikealle,
joten se joutui mustan päällikön odwarin seitsemännelle ruudulle. Tämä
siirto osoitti, mitä U-Dor halusi -- pikemminkin veristä kuin
taitopeliä -- ja todisti, että hän halveksi vastustajiaan.

Gahan vastasi siirtämällä odwarinsa panthanin yhden ruudun suoraan
eteenpäin -- teoreettisesti harkitumpi siirto, sillä se avasi hänelle
tien panthaniensa rivin lävitse, samalla kun se ilmaisi sekä pelaajille
että katsojille, että hän aikoi itse olla mukana taistelemassa, jopa
ennen kuin pelin kulku hänet siihen pakotti. Tämä siirto nostatti
meluisia kättentaputuksia tavallisille sotilaille ja heidän naisilleen
varatuilta penkkiriveiltä, mikä ehkä osoitti, ettei U-Dor ollut
kovinkaan suuresti heidän suosiossaan, ja sillä oli myöskin siveellinen
vaikutus Gahanin miehiin. Päällikkö saattaa -- ja usein hän sen
tekeekin -- pelata melkein koko pelin poistumatta omalta ruudultaan.
Istuen siellä thoatin selässä hän näkee koko kentän ja ohjaa kaikkia
liikkeitä. Eikä häntä voida moittia rohkeuden puutteesta, jos hän
valitsee tällaisen pelitavan, koska peli, joka hänen taitonsa ja
miestensä kunnon nojalla olisi kääntynyt voitoksi, olisi sääntöjen
mukaan ratkaisematon, jos hän kaatuisi tahi hänen olisi pahasti
haavoitettuna vetäydyttävä syrjään. Jos päällikkö senvuoksi panee
itsensä alttiiksi henkilökohtaiselle ottelulle, on se todistuksena
siitä, että hän luottaa omaan miekkailutaitoonsa ja on hyvin rohkea,
joilla kahdella ominaisuudella mustien päällikkö laski valavansa
miehiinsä toivoa ja uljuutta antamalla niistä näytteen näin pelin
alussa.

U-Dorin seuraavalla siirrolla tuli Lan-On odwar Taran odwarin
neljännelle ruudulle -- iskumatkan päähän mustasta prinsessata.
Seuraavalla siirrolla Gahan menettäisi pelin, jollei kellanpunaista
odwaria nujerrettaisi tai Taraa siirrettäisi turvalliseen paikkaan.
Mutta jos hän nyt olisi siirtänyt prinsessansa, olisi se merkinnyt
sitä, että hän myönsi vastustajan paremmaksi. Hän saattoi itse siirtyä
kolmelle ruudulle, mutta ei sille, jolla U-Dorin prinsessan odwar oli.
Mustien puolella oli vain yksi pelaaja, joka voi otella vihollisen
kanssa ruudusta, nimittäin Gahanin vasemmalla puolella oleva päällikön
odwar. Gahan kääntyi thoatinsa selässä katsomaan häneen. Hän oli
komeannäköinen mies odwarin upeassa puvussa, ja hänen arvoaan
osoittavat viisi kirkasväristä sulkaa nousivat uhmaavan pystyinä hänen
tuuheasta, mustasta tukastaan. Samoin kuin kaikki kentällä olevat
pelaajat ja ahdinkoon asti täydessä katsomossa istuvat katselijat
hänkin arvasi, mitä hänen päällikkönsä mielessä liikkui. Hän ei
rohjennut puhua, pelitavat kielsivät sen, mutta sen, mitä hänen
huulensa eivät saaneet lausua, ilmaisivat hänen sotaista tulta
säihkyvät silmänsä kaunopuheisesti: "Mustien kunnia ja prinsessamme
turvallisuus ovat taatut, kun minä olen tässä!"

Gahan ei enää epäröinyt, vaan komensi: "Päällikön odwar prinsessan
odwarin neljännelle!" Se oli sellaisen johtajan uskalias siirto, joka
oli nostanut maasta vastustajansa sotakintaan.

Soturi syöksähti eteenpäin ja hypähti U-Dorin miehen valtaamalle
ruudulle. Se oli ensimmäinen ruutu, josta siinä pelissä kamppailtiin.
Pelaajien katseet olivat suunnatut ottelijoihin, katselijat kumartuivat
eteenpäin istuimillaan ensimmäisten kättentaputusten jälkeen, joilla
siirtoa oli tervehditty, ja koko suunnattomassa ihmisjoukossa vallitsi
hiljaisuus. Jos musta sortuisi voitettuna, voisi U-Dor siirtää
voittoisan miehensä Heliumin Taran ruudulle, ja peli olisi päättynyt --
neljässä siirrossa ja Gatholin Gahanin tappioksi. Jos kellanpunainen
kaatuisi, olisi U-Dor uhrannut yhden tärkeimmistä nappuloistaan ja
tyyten tuhonnut sen edun, jonka olisi saattanut saada ensimmäisestä
siirrostaan.

Ruumiillisesti näyttivät taistelijat täysin tasaväkisiltä, ja kumpikin
otteli henkensä edestä, mutta alusta alkaen oli selvää, että musta oli
parempi miekkailija, ja Gahan tiesi, että hänellä oli toinenkin
ja kenties vielä suurempi hyvä puoli vastustajaansa nähden.
Viimeksimainittu taisteli vain hengestään ilman ritarillisuuden ja
uskollisuuden kannustavaa kiihoitinta. Mustan odwarin käsivartta
vahvistamassa olivat nämä ja sen lisäksi tieto siitä, mitä Gahan oli
kuiskannut miestensä korviin ennen pelin alkua, ja niinpä hän ottelikin
sellaisesta, mikä kunnianmiehelle on henkeäkin kalliimpi.

Se kaksintaistelu piti katselijansa lumotun äänettöminä. Viuhuvat
säilät välkkyivät huikaisevassa auringon paisteessa, kalskahdellen
vastakkain, kun pistoja ja iskuja väistettiin. Taistelijain barbaarinen
hihnoitus loi loistavaa väriä villiin, sotaiseen näkyyn. Kellanpunaisen
odwarin oli pakko asettua puolustuskannalle, ja hän otteli hurjasti
henkensä edestä. Kylmän, peloittavan tarmokkaasti pakotti musta hänet
vääjäämättömästi askel askeleelta perääntymään ruudun nurkkaan --
asemaan, josta oli mahdoton siirtyä muualle. Ruudulta poistuminen
merkitsisi sitä, että hän menettäisi sen vastustajalleen ja hankkisi
itselleen häpeällisen ja nopean kuoleman pilkkaavan rahvaan näkyvissä.
Toivottomalta näyttävän asemansa kannustamana teki kellanpunainen odwar
äkkiä rajun hyökkäyksen, pakottaen mustan peräytymään puolikymmentä
askelta, ja sitten U-Dorin miehen säilä sujahti eteenpäin ja viilsi
naarmun hellittämättömän vastustajansa olkapäähän, vuodattaen
ensimmäisen veren. U-Dorin miehiltä pääsi hillitty kehoitushuuto, ja
menestyksensä kiihoittamana koetti kellanpunainen odwar kaataa mustan
jatkamalla ripeästi hyökkäystään. Vähän aikaa miehet liikkuivat niin
nopeasti, ettei kukaan kyennyt seuraamaan niitä katseillaan, mutta
sitten musta odwar väisti salamannopeasti uhkaavan piston, kumartui
sukkelasti eteenpäin, tähdäten näin saatuun aukkoon, ja syöksi aseensa
kellanpunaisen odwarin sydämeen -- terä vaipui kahvaa myöten
kellanpunaisen odwarin ruumiiseen.  Katsomolta kajahti huuto, sillä
olipa katsojain suosio ollut kummalla puolella tahansa, kukaan ei olisi
voinut väittää, että taistelu ei ollut komea ja ettei kyvykkäämpi mies
olisi voittanut. Ja mustilta pelaajilta pääsi helpotuksen huokaus, kun
heiltä laukesi viime hetkien jännitys.

En tahdo väsyttää teitä kuvaamalla pelin yksityiskohtia -- vain sen
tärkeimmät piirteet ovat välttämättömät lopputuloksen ymmärtämiseksi.
Neljännellä siirrolla mustan odwarin voiton jälkeen pääsi Gahan U-Dorin
neljännelle ruudulle. Viereisellä ruudulla vinottain vasemmalla oli
kellanpunainen panthan, ainoa mies, joka paitsi U-Doria itseään saattoi
ryhtyä taisteluun hänen kanssaan.

Kahden viimeisen siirron aikana oli sekä pelaajille että katsojille
selvinnyt, että Gahan eteni suoraan kentän poikki päästäkseen
mieskohtaiseen kamppailuun kellanpunaisen päällikön kanssa -- että hän
uskoi olevansa parempi miekanmittelijä ja pani kaikki sen varaan, koska
molempien päällikköjen joutuessa otteluun tulos ratkaisee koko pelin.
U-Dor saattoi lähteä paikaltaan käydäkseen ottelemaan Gahanin kanssa
tai siirtää prinsessansa panthanin Gahanin valtaamalle ruudulle,
toivoen viimemainitun voittavan mustan päällikön, joten peli jäisi
ratkaisemattomaksi, kuten aina käy, jos joku muu mies kuin päällikkö
surmaa vastapuolen päällikön, taikka siirtyä pois ja ainakin
toistaiseksi välttää mieskohtaisen kamppailun. Tämä hänellä olikin
mielessään, kuten oli ilmeistä kaikille, jotka näkivät hänen tähyilevän
laudan lähiosia. Ja hänen harminsa oli silminnähtävä, kun hän huomasi
Gahanin sijoittuneen niin, ettei hän voinut siirtyä ainoallekaan
ruudulle, jolle Gahan ei ulottuisi seuraavalla siirrollaan.

U-Dor oli siirtänyt uhatuksi joutuneen prinsessansa neljännelle
ruudulle itäänpäin Gahanista ja kauemmaksi hänestä itsestään. Mutta se
ei ollut onnistunut. Nyt hän käsitti voivansa panna oman odwarinsa
ottelemaan Gahanin kanssa; mutta hän oli jo menettänyt toisen odwarin
eikä hevillä tahtonut jäädä ilman toistakin. Hänen asemansa oli vaikea,
sillä hän ei halunnut taistella Gahanin kanssa mieskohtaisesti, samalla
kun oli hyvin todennäköistä, ettei hän voisi sitä välttää. Oli vielä
yksi mahdollisuus, joka perustui hänen prinsessan panthaniinsa, ja
niinpä hän sen enempää arvelematta määräsi tämän siirtymään mustan
päällikön valtaamalle ruudulle.

Nyt oli katsojain myötätunto jakamattomana Gahanin puolella. Jos hän
häviäisi, julistettaisiin peli tasapeliksi eikä Barsoomissa pidetä
tasapeliä sen paremmassa arvossa kuin maapallollakaan. Jos hän
voittaisi, koituisi siitä epäilemättä päälliköiden välinen
kaksintaistelu, ja sitä kaikki toivoivat. Nyt oli jo kaiken nojalla
selvää, että pelistä tulisi lyhyt, ja väkijoukko olisi harmissaan, jos
se jäisi ratkaisemattomaksi ja kaatuneita olisi vain kaksi. Muistettiin
suuria, historiallisia pelejä, joissa peliä aloitettaessa kentällä
olleista neljästäkymmenestä miehestä oli jäänyt henkiin vain kolme --
molemmat prinsessat ja voittanut päällikkö.

He moittivat U-Doria, vaikka hänellä itse asiassa oli täysi oikeus
ohjata pelinsä parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä hänen
kieltäytymisensä ryhtymästä taisteluun mustan päällikön kanssa
välttämättä ollut pelkuruuden merkki. Hän oli suuri päällikkö, jonka
oli vallannut halu omistaa Tara. Hän ei voinut niittää kunniaa
antautumalla taisteluun orjien, rikollisten tai Manatajista kotoisin
olevan tuntemattoman soturin kanssa, eikä panoskaan ollut siksi suuri,
että olisi kannattanut antautua vaaraan.

Mutta nyt oli Gahanin ja kellanpunaisen panthanin välinen ottelu
käynnissä, ja seuraavan siirron ratkaisu ei enää ollut muiden kuin
heidän käsissään. Ensi kerran manatorilaiset näkivät Gatholin Gahanin
taistelemassa, mutta Heliumin Tara tiesi hänen käytelevän miekkaansa
mestarillisesti. Jos Gahan olisi nähnyt ylpeän välkkeen tytön silmissä,
olisi hän helposti saattanut ihmetellä, olivatko ne samat silmät,
joista oli säihkynyt tulta ja vihaa häntä kohtaan silloin, kun hän
O-Tarin palatsin alaisissa holveissa oli peittänyt Taran huulet
rajuilla suudelmilla. Tarkkaillessaan Gahanin miekkailua ei Tara
saattanut olla vertaamatta häntä kahden taivaankappaleen parhaaseen
miekkamieheen -- omaan isäänsä, virginialaiseen John Carteriin,
Heliumin prinssiin, Barsoomin sotavaltiaaseen -- ja hän tiesi, ettei
mustan päällikön taito jäisi verrattaessa paljoa huonommaksi.

Lyhyt ja naseva oli se kaksintaistelu, joka ratkaisi kellanpunaisen
päällikön neljännen ruudun omistuksen. Katselijat olivat odottaneet
mielenkiintoista, ainakin keskinkertaisen pituista ottelua, mutta he
nousivat melkein pystyyn nähdessään säkenöivän miekkailun, joka
päättyi, ennenkuin näkijä ennätti pidättää henkeään. He näkivät mustan
päällikön astahtavan taaksepäin miekan kärki maahan suunnattuna, kun
taas hänen vastustajansa, jonka sormista heltisi miekka, tarttui
rintaansa, vaipui polvilleen ja retkahti sitten eteenpäin kasvoilleen.

Ja sitten Gatholin Gahan käänsi katseensa suoraan Manatorin U-Doriin,
joka oli kolmen ruudun päässä. Päällikkö saa siirtyä kolme ruutua --
kolme ruutua mihin suuntaan hyvänsä, joko suoraan tahi mutkitellen,
kunhan hän vain ei saman siirron aikana käy kahdesti samalla ruudulla.
Väkijoukko näki sen ja arvasi Gahanin aikeet. Katsojat nousivat pystyyn
ja päästivät mylviviä suosion huutoja, kun hän verkkaisesti asteli
välillä olevien ruutujen poikki kellanpunaista päällikköä kohti.

Kuninkaan aitiossa istui O-Tar, silmäillen synkästi näyttämöä.
O-Tar oli suuttunut. Hän oli suuttunut U-Dorille siitä, että tämä
oli ryhtynyt pelaamaan orjattaresta, jonka hän oli toivonut
ainoastaan orjien ja rikollisten pelipanokseksi. Hän oli suuttunut
manatajilaiselle soturille siitä, että tämä oli sekä pelannut että
otellut niin paljon paremmin kuin Manatorin miehet. Hän oli suuttunut
katsojiin sitä, että he avoimesti osoittivat vihamielisyyttään miestä
kohtaan, joka oli monia vuosia paistatellut hänen suosionsa hohteessa.
O-Tar, jeddak, ei ollut nauttinut iltapäivästä. Myöskin hänen
ympärillään istuvat ylimykset olivat synkkiä -- myöskin he tuijottivat
murjotellen kentälle, pelaajiin ja rahvaaseen. Heidän joukossaan oli
köyristynyt ukko, joka tähyili kenttää ja pelaajia heikoilla,
tihruisilla silmillään.

Kun Gahan astui U-Dorin ruudulle, karkasi tämä miekka kädessä hänen
kimppuunsa niin raivokkaasti, että vähemmän taitava ja vähemmän
voimakas miekkailija kuin Gahan olisi siitä nujertunut. Minuutin ajan
taistelu oli tiukkaa ja rajua, jättäen varjoon kaikki, mitä siihen
saakka oli nähty. Tässä tosiaan oli kaksi suurenmoista miekkailijaa, ja
tämä ottelu lupasi korvata katselijoille pelin lyhyyden tuottaman
pettymyksen. Eikä ottelua ollut kestänyt kauan, ennen kuin moni olisi
ollut valmis ennustamaan, että hän silloin näki taistelun, josta tulisi
historiallinen Manatorin jetanmuistelmissa. Nämä miehet käyttivät
miekkailutaidon kaikkia temppuja ja juonia. Silloin tällöin jompikumpi
osui toiseen, saaden veren vuotamaan vastustajansa kuparinväriselle
iholle, kunnes he molemmat olivat punaiset hurmeesta; mutta kumpikaan
ei näyttänyt kykenevän antamaan surmaniskua.

Paikaltaan kentän toisesta päästä tarkkaili Heliumin Tara pitkäksi
venyvää taistelua. Hänestä näytti musta päällikkö koko ajan olevan
puolustuskannalla, ja jos Gahan milloin ahdistikin vastustajaansa,
jätti hän käyttämättä hyväkseen toisen monet virheet, jotka tytön
harjaantunut silmä huomasi. Gahan ei kertaakaan näyttänyt olevan
tosivaarassa eikä myöskään näyttänyt pinnistävän taitoaan niin paljon,
että olisi voittanut. Kaksintaistelua oli jo kestänyt kauan, ja päivä
alkoi kallistua iltaan. Pian oli käsissä päivänvalon äkillinen
muuttuminen pimeydeksi, mikä Barsoomin ilman ohuuden vuoksi tapahtuu
melkein ilman maapallon varoittavaa hämärää. Eikö ottelu päättyisikään?
Julistettaisiinko peli sittenkin tasapeliksi? Mikä mustaa päällikköä
vaivasi?

Tara olisi toivonut saavansa vastauksen ainakin viimeiseen näistä
kysymyksistä, sillä hän oli varma, että Turan, panthan, jona hän
Gahanin tunsi, tosin taisteli loistavasti, mutta ei pannut parastansa.
Hän ei voinut uskoa, että miehen kättä pidätti pelko, mutta syynä oli
varmasti jokin muu kuin kykenemättömyys ahdistaa U-Doria rajummin. Mitä
se oli, sitä hän ei kuitenkaan osannut arvata.

Kerran hän näki Gahanin hätäisesti vilkaisevan laskevaan aurinkoon
päin. Puolen tunnin kuluttua olisi pimeä. Ja sitten hän ja kaikki
muutkin näkivät mustan päällikön miekkailutavan muuttuvan omituisesti.
Tuntui siltä kuin hän olisi koko ajan pitänyt suurta dwaria
leikkilelunaan, ja nyt hän vieläkin leikki, mutta toisella tavoin. Hän
leikki hirvittävästi, samoin kuin kissa uhrillaan vähäistä ennen
surmaamista. Kellanpunainen päällikkö oli nyt avuton niin ylivoimaisen
miekkailijan käsissä, ettei heitä voinut verratakaan toisiinsa.
Katsojat istuivat suu ammollaan ihmettelystä ja kunnioituksesta, kun
Gatholin Gahan uuvutti vastustajansa ja sitten iski hänet maahan
sivalluksella, joka halkaisi hänen päänsä leukaan saakka.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua aurinko laskisi! Entäpä sitten?



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Uskollisuuden näyte


Kauan kaikuivat äänekkäät kättentaputukset Manatorin jetankentällä, kun
tornien valvoja kutsui molemmat prinsessat ja voittoisan päällikön
kentän keskelle ja esitti viimemainitulle hänen kuntonsa hedelmät. Ja
kuten tapa vaati, sijoittuivat sitten voittaneet pelaajat, Gahan ja
molemmat prinsessat etunenässä, jonoon tornien valvojan taakse, ja
heidät vietiin voittajien paikalle kuninkaan aition edustalle saamaan
jeddakin kiitokset. Ne, jotka olivat ratsujen selässä, luovuttivat
thoatinsa orjille, sillä tässä juhlatoimituksessa tulee kaikkien olla
jalkaisin. Suoraan kuninkaan aition alapuolella oli portti, josta
päästiin yhteen kentälle tuovista, katsomon alitse kulkevista
tunneleista. Seurue pysähtyi tämän portin edustalle, ja O-Tar silmäili
heitä ylhäältä päin. Val Dor ja Floran siirtyivät rauhallisesti toisten
edelle ja menivät suoraan portille, jossa he olivat piilossa O-Tarin
seurassa aitiossa olevien soturien katseilta. Tornien valvoja lienee
havainnut heidät, mutta voittaneen päällikön muodollinen esittäminen
jeddakille antoi hänelle niin paljon puuhaa, ettei hän kiinnittänyt
huomiota heihin.

"Tuon luoksesi, O-Tar, Manatorin jeddak, U-Kalin Manatajista", hän
huusi niin äänekkäästi, että mahdollisimman monet sen kuulisivat,
"kellanpunaisten voittajan Jeddakin kisojen toisessa ottelussa O-Tarin
neljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenäkolmantena hallitusvuonna, ja
orjatar Taran ja orjatar Lan-On, jotta voit antaa heidät, pelipanokset,
U-Kalille."

Hänen puhuessaan tirkisteli pieni, ryppyinen ukko aition kaiteen ylitse
tornien valvojan takana seisovaa kolmikkoa, jännittäen heikkoja
tihrusilmiään tyydyttääkseen vanhuksen uteliaisuutta, vaikka asia ei
ollutkaan erikoisen tärkeä, sillä mitäpä kaksi orjatarta ja halpa
manatajilainen sotilas merkitsisivät kellekään O-Tarin seurassa
istuvalle henkilölle.

"Manatajin U-Kal", lausui O-Tar, "olet ansainnut panokset. Harvoin
olemme nähneet uljaampaa miekan käyttöä. Jos kyllästyt Manatajiin, on
täällä Manatorissa sinulle aina paikka valmiina jeddakin
henkivartiostossa."

Jeddakin puhuessa pikku vanhus, joka ei selvästi eroittanut mustan
päällikön piirteitä, pisti kätensä repputaskuunsa ja otti sieltä
paksulinssiset silmälasit, pannen ne nenälleen. Hetkisen hän tähysti
Gahania tarkasti, hypähti siten seisomaan, puhutteli O-Taria ja osoitti
Gahania vapisevalla sormellaan. Hänen noustessaan pystyyn Heliumin Tara
tarttui mustan päällikön käteen.

"Turan!" hän kuiskasi. "Ukko on I-Gos, jonka luulin surmanneeni O-Tarin
holveissa. Hän on I-Gos ja hän tuntee sinut ja --"

Mutta I-Gos teki jo parhaillaan mitä aikoi. Kimakalla äänellään hän
suorastaan kirkui: "Tuo on Turan, orja, joka varasti naisen, Taran,
valtaistuinsalistasi, O-Tar. Hän häpäisi I-Malia, päällikkövainajaa, ja
pitää nyt hänen asuaan!"

Heti syntyi hornamainen meteli. Soturit paljastivat miekkansa,
ponnahtaen pystyyn. Gahanin voittaneet pelaajat syöksyivät yhtenä
miehenä eteenpäin, pyyhkäisten tornien valvojan pitkäkseen maahan. Val
Dor ja Floran kiskaisivat auki kuninkaan aition alla olevan portin,
paljastaen tunnelin, joka vei tornien takana olevan kaupungin kadulle.
Miestensä ympäröimänä Gahan veti Taran ja Lan-On käytävään, ja ripein
askelin seurue ehätti ennättämään tunnelin toiseen päähän, ennen kuin
heidän pakotiensä katkaistiin. Se heille onnistui, ja kun he astuivat
kaupunkiin, oli aurinko laskeutunut ja tullut pimeä, jota hälvensi
ainoastaan vanhentunut ja kehno valaistusjärjestelmä, joka loi vain
kalpeata hohdetta pimentoisille kaduille.

Nyt Heliumin Tara oivalsi, miksi mustien päällikkö oli pitkittänyt
kaksintaisteluaan U-Dorin kanssa, ja käsitti, että Turan olisi voinut
surmata vastustajansa melkeinpä millä hetkellä olisi tahtonut. Koko
suunnitelma, jonka Gahan oli kuiskinut miehilleen ennen pelin alkua,
oli ymmärretty hyvin. Heidän oli raivattava itselleen tie Vihollisten
portille ja tarjottava siellä palvelustaan U-Thorille, Manatosin
suurelle jedille. Se seikka, että useimmat heistä olivat gatholilaisia
ja että Gahan osasi opastaa pelastajat U-Thorin puolison pojan A-Korin
vankikoppiin, sai Gatholin jedin luottamaan siihen, ettei U-Thor
kohtelisi heitä tylysti. Mutta joskin hän torjuisi heidät luotaan, oli
heidän määrä lähteä yhdessä pyrkimään vapauteen, tarpeen tullen
raivaamalla ase kädessä tiensä U-Thorin joukkojen lävitse Vihollisten
portille. Heitä oli tosin vain kaksikymmentä miestä pientä armeijaa
vastaan; mutta sellaista ainesta ovat Barsoomin soturit.

He olivat edenneet melkoisen matkan miltei autiolla kadulla, ennen kuin
alkoi kuulua takaa-ajon ääniä, ja sitten tuli äkkiä heidän kimppuunsa
kaksitoista thoateilla ratsastavaa miestä -- ilmeisesti osasto jeddakin
henkivartiostoa. Heti syntyi kadulla hornamainen melske, miekat
kalahtelivat, soturit kiroilivat, thoatit kiljuivat. Ensimmäisessä
yhteentörmäyksessä vuoti verta molemmin puolin. Kaksi Gahanin miestä
sortui maahan, ja vihollisten puolella oli kolme ratsastajatonta
thoatia ainakin osittaisena todistuksena heidän kärsimistään
tappioista.

Gahanilla oli vastassaan mies, joka nähtävästi oli valittu hätyyttämään
yksistään häntä, sillä hän ratsasti suoraan Gahania kohti ja koetti
iskeä hänet maahan välittämättä vähääkään monista muista, jotka
sivaltelivat häntä hänen sivuuttaessaan heidät. Gatholilainen oli
tottunut jalkaisin taistelemaan ratsastavaa soturia vastaan ja yritti
päästä thoatin vasemmalle puolen hieman ratsastajan taakse, ainoaan
asemaan, joka olisi hänelle edullisempi kuin vastustajalle tai
oikeammin joka suuresti vähentäisi ratsumiehen etua. Manatorilainen
puolestaan koetti tehdä hänen aikeensa tyhjäksi. Ja niinpä henkivartija
käänteli ja pyöritteli virmaa, äkäistä ratsuaan, samalla kun Gahan
hyppi sinne ja tänne pyrkiessään haluamaansa edulliseen kohtaan, mutta
aina myöskin väijyen, milloin saisi tilaisuuden iskeä vastustajaansa.

Heidän kilpaillessaan asemasta porhalsi heidän sivuitsensa vinhaa
vauhtia ratsastaja. Hänen sivuuttaessaan selkäpuolelta Gahanin kuuli
hätähuudon.

"Turan, olen heidän vankinaan!" kuului Heliumin Taran ääni.

Gahan vilkaisi hätäisesti olkansa ylitse ja näki neliä laskettavan
ratsumiehen kiskovan Taraa thoatinsa sä'älle. Raivoisasti kuin paha
henki Gatholin Gahan sitten karkasi ahdistajansa kimppuun, veti hänet
ratsun selästä ja eroitti hänen päänsä olkapäiltä terävän miekkansa
yhdellä ainoalla sivalluksella. Tuskin oli ruumis ehtinyt vaipua
katukiveykselle, kun gatholilainen jo oli kaatuneen soturin ratsun
selässä ja ohjasi sen ripeätä laukkaa katua myöten Taran ja hänen
ryöstäjänsä pieneneviä hahmoja kohti Taistelun äänet häipyivät
etäisyyteen, kun hän kiiti takaa-ajettaviensa jäljessä katua pitkin,
joka vei O-Tarin palatsin ohitse Vihollisten portille.

Gahanin ratsu, jolla oli kannettavanaan ainoastaan yksi ratsastaja,
saavutti manatorilaisen thoatin, joten heidän lähestyessään palatsia
Gahan oli vajaan sadan metrin päässä jäljessä, mutta tyrmistyksekseen
hän sitten näki miehen kääntyvän isolle sisäänkäytävälle. Vahdit
pysähdyttivät hänet vain hetkiseksi, ja sitten hän katosi sisälle.
Gahan oli silloin melkein hänen kintereillään, mutta rosvo oli kaiketi
varoittanut heitä, sillä he riensivät katkaisemaan gatholilaisen tien.
Mutta ei! Mies ei ollut voinut tietää, että häntä ajettiin takaa, koska
hän ei ollut nähnyt Gahanin nousevan ratsaille, eikä hän olisi
saattanut uskoa takaa-ajon alkavan niin pian. Jos siis hän oli päässyt
sisälle, pääsisi Gahankin, sillä olihan hänellä manatorilaisen
hihnoitus. Gatholilainen ajatteli nopeasti ja pysäytettyään thoatinsa
huusi vahdeille, kehoittaen heitä laskemaan hänet sisälle "O-Tarin
nimessä." Miehet epäröivät hetkisen.

"Pois tieltä!" karjaisi Gahan. "Täytyykö jeddakin lähetin neuvotella
saadakseen viedä jeddakin lähettämän sanan?"

"Kelle sinun on se vietävä?" kysyi vahtimiehistön padwar.

"Ettekö nähnyt miestä, joka meni sisälle juuri äsken?" huusi Gahan.
Odottamatta vastausta hän hoputti thoatinsa heidän ohitseen suoraan
palatsiin, ja heidän pohtiessaan, mitä olisi paras tehdä, oli liian
myöhäistä tehdä mitään -- mikä on varsin tavallista.

Gahan ohjasi thoatiaan pitkin marmorikäytäviä ja pikemminkin siitä
syystä, että hän oli ennen kulkenut sitä tietä, kuin sen tähden, että
olisi tiennyt, minne Tara oli viety, hän ratsasti niitä käytäviä myöten
ja niiden huoneiden lävitse, joiden kautta päästiin O-Tarin
valtaistuinhuoneeseen. Toisessa kerroksessa hän kohtasi orjan.

"Minne päin meni se mies, jolla oli nainen edessään?" hän tiedusti

Orja osoitti läheistä, kolmanteen kerrokseen vievää käytävää, ja Gahan
syöksyi nopeata kyytiä sinne. Samalla hetkellä lähestyi palatsia
ratsumies, joka ajoi hurjaa vauhtia ja seisautti ratsunsa portille.

"Oletteko nähnyt soturia ajamassa takaa toista, jolla oli nainen
thoatinsa selässä?" hän huusi vahdeille.

"Hän meni sisälle juuri äsken", vastasi padwar, "väittäen olevansa
O-Tarin lähetti."

"Hän valehteli", kiljui tulokas. "Hän oli Turan, orja, joka kaksi
päivää sitten ryösti naisen valtaistuinsalista. Hälyttäkää palatsi!
Hänet on vangittava ja elävänä, jos suinkin mahdollista. Se on O-Tarin
käsky."

Heti lähetettiin sotureja etsimään gatholilaista ja kehoittamaan
palatsin asukkaita samaan puuhaan. Kisojen tähden oli laajaan
rakennukseen jäänyt verrattain vähän väkeä, mutta kaikki, jotka
tavattiin, pantiin heti etsimään, joten pian oli ainakin viisikymmentä
soturia tarkastamassa O-Tarin palatsin lukemattomia käytäviä ja
kammioita.

Kun Gahanin thoat kiidätti hänet kolmanteen kerrokseen, näki hän
vilahdukselta toisen thoatin lautaset, jotka katosivat kaukana edessä
päin olevan mutkan taakse. Hän hoputti omaa ratsuaan ja riensi nopeasti
perässä, mutta pyörrettyään käänteen ympäri hän näki edessään vain
tyhjän käytävän. Hän ratsasti sitä myöten; sen toisessa päässä oli
neljänteen kerrokseen vievä nousukäytävä, jota hän noudatti ylöspäin.
Täällä hän huomasi saavuttaneensa ajettavansa, joka juuri poikkesi
vajaan viidenkymmenen metrin päässä olevasta ovesta. Kun Gahan saapui
aukolle, oli soturi laskeutunut ratsailta ja raahasi parhaillaan Taraa
huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle. Samassa Gahanin takaa
kuuluva varuksien kalina sai hänet vilkaisemaan taakseen; käytävässä,
jota myöten hän oli juuri tullut, lähestyi kolme soturia juoksujalkaa.
Hypähdettyään thoatinsa selästä Gahan syöksähti huoneeseen, jossa Tara
rimpuili päästäkseen irti vangitsijansa otteesta, paiskasi oven kiinni
jälkeensä, sysäsi vankan salvan paikoilleen, tempasi miekkansa ja
juoksi lattian poikki ryhtyäkseen taisteluun manatorilaisen kanssa.
Näin uhattuna käski mies huutaen Gahania pysähtymään, samalla työntäen
Taran käsivarren matkan päähän itsestään ja tähdäten lyhyen miekkansa
kärjen tytön sydämeen.

"Seis!" hän huusi. "Muutoin kuolee tämä nainen, sillä niin käski O-Tar
tehdä pikemmin kuin luovuttaa hänet uudelleen sinun käsiisi."

Gahan seisahtui. Vain muutamia askelia oli erottamassa hänet Tarasta ja
tytön vangitsijasta, eikä hän kuitenkaan kyennyt auttamaan. Hitaasti
soturi peräytyi takanaan olevaa ovea kohti, kiskoen Taraa jäljessään.
Tyttö ponnisteli rajusti, mutta soturi oli väkevä mies, ja kun hän oli
tarttunut selkäpuolelta Taran hihnoitukseen, voi hän pitää Taraa
avuttomassa asennossa.

"Pelasta minut, Turan!" huusi Tara. "Älä salli minua raahattavan
kohtaloon, joka on kuolemaa pahempi! Parempi on minun kuolla nyt
nähdessäni uljaan ystävän kuin myöhemmin taistellessani yksin
vihollisten keskellä kunniani puolesta."

Gahan astui askeleen lähemmäksi. Soturi teki uhkaavan liikkeen
miekallaan, painaen sen kärjen likelle prinsessan pehmeätä, sileätä
ihoa, ja Gahan seisahtui.

"En voi, Heliumin Tara", hän tuskaili. "Älä ajattele minusta pahaa
äläkä pidä minua heikkona! En voi nähdä sinun kuolevan. Rakastan sinua
liian suuresti, Heliumin tytär."

Manatorilainen soturi peräytyi yhtenään pilkkahymy huulillaan. Hän oli
jo melkein ovella, kun Gahan näki toisen soturin siinä huoneessa, johon
Taraa raahattiin; mies liikkui hiljaa, melkein hiipien marmorilattialla
lähestyessään takaapäin Taran vangitsijaa. Oikeassa kädessä hänellä oli
pitkä miekka.

"Kaksi yhtä vastaan", mietti Gahan, ja hänen huulilleen levisi tuikea
hymy, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että kun Tara olisi saatu varmaan
talteen viereiseen huoneeseen, kävisivät molemmat miehet yhdessä hänen
kimppuunsa. Jollei hän kyennyt pelastamaan tyttöä, sai hän ainakin
kuolla hänen puolestaan.

Mutta äkkiä sitten Gahanin valtasi hämmästys, ja hänen katseensa
kiintyi soturiin, joka hiipi Taraa pitelevän ja häntä ovelle kiskovan,
virnistelevän vintiön takana. Hän näki tulokkaan lähestyvän melkein
käsivarren matkan päähän toisesta. Sitten mies pysähtyi, ja hänen
kasvoillaan väikkyi kiukkuisen vihan ilme. Pitkä miekka heilahti
laajassa kaaressa, saaden nopeudestaan ja painostaan hirvittävän
voiman, jota vielä lisäsi sitä ohjaavan teräksisen käsivarren
jäntevyys. Se osui manatorilaisen sulitettuun kalloon, halkaisten hänen
ivanauruun vääntyneet kasvonsa kahtia, ja upposi hänen rintalastaansa
saakka.

Kun kuolleen käsi heltisi Taran hihnoituksesta, ponnahti tyttö
eteenpäin, syöksyen taakseen vilkaisematta Gahanin luokse.
Gatholilainen kietoi vasemman kätensä hänen ympärilleen, eikä hän
vetäytynyt pois, kun Gahan miekka valmiina odotti kohtalon seuraavaa
määräystä. Heidän edessään pyyhki Taran vapauttaja verta miekastaan
uhrinsa tukkaan. Hän oli ilmeisesti manatorilainen; hänen yllään oli
jeddakin henkivartioston asu, joten hänen tekonsa tuntui Gahanista ja
Tarasta selittämättömältä. Pian hän pisti miekkansa tuppeen ja lähestyi
heitä.

"Jos mies haluaa piiloutua salanimen taakse", hän sanoi, katsoen
suoraan Gahania silmiin, "ja joku ystävä saa selvän tästä petoksesta,
ei hän olisikaan ystävä, jos hän paljastaisi toisen salaisuuden."

Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen vastausta. "Vilpitön mielesi on
käsittänyt ja huulesi ovat lausuneet ehdottoman totuuden", vastasi
Gahan, ihmetellen, saattoiko viittaus millään tavoin olla
paikkansapitävä -- oliko tämä manatorilainen voinut arvata, kuka hän
oli.

"Olemme siis yhtä mieltä", jatkoi manatorilainen, "ja voinen ilmaista
sinulle, että vaikka minut täällä tunnetaan A-Sorina, on oikea nimeni
Tasor." Hän jäi silmäilemään Gahanin kasvoja tarkkaavasti nähdäkseen
joitakin merkkejä tämän ilmoituksen vaikutuksesta ja huomasi
palkkiokseen nopean, vaikka varovan, tuntemista osoittavan ilmeen.

Tasor! Gahanin nuoruudenystävä! Sen suuren gatholilaisen ylimyksen
poika, joka oli niin mainehikkaasti, vaikka turhaan uhrannut henkensä,
koettaessaan suojata Gahanin isää salamurhaajien tikareilta. Tasor oli
padwarina Manatorin jeddakin O-Tarin henkivartiostossa! Se oli
käsittämätöntä -- mutta hän se sittenkin oli; siitä ei voinut olla
epäilystäkään.

"Tasor", kertasi Gahan ääneen. "Mutta sehän ei ole manatorilainen
nimi." Lause oli puolittain kysyvä, sillä Gahanin uteliaisuus oli
herännyt. Häntä halutti tietää, miten hänen ystävästään ja uskollisesta
alamaisestaan oli tullut manatorilainen. Oli kulunut monta vuotta
siitä, kun Tasor oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin prinsessa Haja
ja niin moni muu Gahanin alamainen. Gatholin jed oli jo ammoin
olettanut hänen kuolleen.

"Ei", myönsi Tasor, "eikä se olekaan manatorilainen nimi. Tulkaa! Sillä
aikaa kun etsin teille piilopaikan jossakin unohdetussa kammiossa
palatsin asumattomissa osissa, kerron sinulle matkalla lyhyesti, miten
gatholilaisesta Tasorista on tullut manatorilainen A-Sor.

"-- Sattui niin, että kun ratsastin seurassani alun toistakymmentä
soturiani Gatholin läntisillä rajamailla etsimässä laumoistani
harhautuneita zitidareja, karkasi kimppuumme suuri joukko
manatorilaisia, jotka ympäröivät meidät. He nujersivat meidät, mutta
vasta sitten, kun puolet meistä olivat kaatuneet ja toiset avuttomina,
haavoittuneina. Ja niin minut vietiin vankina Manatajiin, syrjäiseen
manatorilaiseen kaupunkiin, ja myytiin siellä orjaksi. Minut osti
nainen -- manatajilainen prinsessa, jonka varallisuudella ja asemalla
ei ollut vertaistaan hänen syntymäkaupungissaan. Hän rakastui minuun,
ja kun hänen miehensä sai selville hänen tunteensa, pyysi hän minua
surmaamaan miehen, ja kun minä kieltäydyin, palkkasi hän toisen
tekemään sen. Sitten hän meni kanssani avioliittoon, mutta kukaan
manatajilainen ei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan,
sillä epäiltiin häntä tietoisesti syylliseksi puolisonsa murhaan. Ja
niinpä me lähdimme Manajista Manatoriin saattueenamme pitkä karavaani,
joka kuljetti koko hänen maallisen omaisuutensa, jalokivensä ja kalliit
metallinsa, ja matkalla hän levitti huhun, että hän ja minä olimme
kuolleet. Sitten me sensijaan saavuimmekin Manatoriin. Hän otti uuden
nimen ja minä nimen A-Sor,. jottei jäljillemme päästäisi nimiemme
nojalla. Runsailla varoillaan hän osti minulle paikan jeddakin
henkivartiostossa, eikä kukaan tiedä, etten ole manatorilainen, sillä
hän on kuollut. Hän oli kaunis, mutta samalla hän oli paholainen."

"Entä etkö ole koskaan yrittänyt palata syntymäkaupunkiisi?" tiedusti
Gahan.

"Sydämeni ei ole milloinkaan lakannut sitä toivomasta eivätkä aivoni
sitä suunnittelemasta", vastasi Tasor. "Uneksin siitä päivin ja öin,
mutta aina on minun ollut pakko palata samaan johtopäätökseen -- että
minulla on vain yksi pelastumismahdollisuus. Minun on odotettava,
kunnes kohtalo suo minun päästä Gatholiin lähtevän ryöstöseurueen
mukaan, Kun sitten olen oman maani rajojen sisäpuolella, eivät
manatorilaiset enää minua näe."

"Kenties on toivomasi tilaisuus jo kätesi ulottuvilla", virkkoi Gahan.
"Eikö uskollisuutesi omaa jediäsi kohtaan ole heikentynyt, kun olet
niin monta vuotta ollut manatorilaisten seurassa?" Kysymys oli
puolittainen taisteluhaaste.

"Jos jedini olisi nyt edessäni", huudahti Tasor, "ja voisin vannoa
valani loukkaamatta hänen luottamustaan, heittäisin miekkani hänen
jalkainsa juureen ja rukoilisin suurta etuoikeutta kuolla hänen
puolestaan, kuten isäni kuoli hänen isänsä puolesta."

Ei voinut olla epäilystäkään hänen vilpittömyydestään, sen enempää kuin
siitäkään, että hän tiesi, kuka Gahan oli. Gatholin jed hymyili. "Ja
jos jedisi olisi täällä, niin hän epäilemättä käskisi sinun omistaa
lahjasi ja kuntosi Heliumin prinsessan Taran pelastamiseksi", hän sanoi
merkitsevästi. "Jos hän tietäisi kaikki, mitä minä olen saanut tietooni
ollessani täällä vangittuna, sanoisi hän sinulle: 'Mene, Tasor, siihen
vankiholviin, missä A-Kor, Gatholin Hajan poika, on kahlehdittuna,
päästä hänet vapaaksi, nostata hänen kanssaan gatholilaiset orjat,
marssi Vihollisten portille ja tarjoa palvelustasi Manatosin
U-Thorille, joka on naimisissa Gatholin Hajan kanssa, ja pyydä häntä
puolestaan hyökkäämään O-Tarin palatsiin ja pelastamaan Heliumin Tara
ja sen suoritettuaan vapauttamaan gatholilaiset orjat sekä antamaan
heille aseita ja muita tarpeita, jotta he voisivat palata omaan
maahansa.' Sitä, Gatholin Tasor, vaatisi sinulta jedisi Gahan."

"Ja sen suorittaakseni, orja Turan, ponnistan kaikki voimani,
senjälkeen kun olen löytänyt varman turvapaikan Heliumin Taralle ja
hänen panthanilleen", vakuutti Tasor.

Gahanin katseesta Tasor luki jedinsä kiitollisuuden, ja se lujitti
hänen ritarillisen päätöksensä tehdä sen, mitä häneltä pyydettiin, tahi
kuolla, sillä hän katsoi saaneensa rakkaalta hallitsijaltaan tehtävän,
joka pani hänen hartioilleen vastuunalaisuuden sekä Gahanin ja
Taran hengestä että myöskin Gatholin menestyksestä, ehkä koko
tulevaisuudesta. Siksi hän joudutti heitä eteenpäin vanhan palatsin
ummehtuneissa käytävissä, joissa miespolvien aikana laskeutunut pöly
oli häiritsemättömänä marmorilevyillä. Vähän väliä hän tunnusteli ovia,
kunnes tapasi lukitsemattoman. Avattuaan sen hän opasti heidät
huoneeseen, jonka lattia oli paksun tomukerroksen peitossa. Seiniä
koristivat lahonneet silkki- ja turkisvaipat, muinaisaikaiset aseet ja
isot maalaukset, joiden väreille aika oli antanut ihastuttavan pehmeän
vivahduksen.

"Tämä paikka lienee yhtä hyvä kuin joku muukin", hän huomautti. "Täällä
ei käy ketään. En ole ollut täällä kertaakaan ennen, joten en tiedä
läheisistä huoneista sen enempää kuin tekään. Mutta tänne ainakin osaan
uudelleen tuodakseni teille ruokaa ja juomaa. O-Mai Julma asui palatsin
tässä osassa, ollessaan valtaistuimella viisituhatta vuotta ennen
O-Taria. Yhdessä näistä huoneista hänet tavattiin kuolleena, ja hänen
kasvonsa olivat vääntyneet niin kammottavan pelokkaaseen ilmeeseen,
että ne, jotka hänet näkivät, tulivat mielipuoliksi. Hänen ruumiissaan
ei kuitenkaan ollut mitään väkivallan merkkejä. Siitä lähtien on O-Main
huoneistoa kammottu, sillä tarujen mukaan ajavat korphal-aaveet näissä
huoneissa öisin takaa kelvottoman jeddakin henkeä, kirkuen ja ulvoen
rientäessään. Mutta", hän lisäsi rauhoittaakseen niin hyvin itseään
kuin kumppaneitaankin, "sellaista eivät Gatholin ja Heliumin
sivistyskansat tunne."

Gahan naurahti. "Jos kaikki ne, jotka häntä katsoivat, tulivat
hulluiksi, niin ketä sitten olisi jäänyt suorittamaan juhlallisia
kuolintoimituksia ja valmistamaan jeddakin ruumista niitä varten?"

"Ei ketään", vastasi Tasor. "Hänet jätettiin siihen paikkaan, mistä
hänet tavattiin, ja vielä tänäkin päivänä hänen lahoavat luunsa viruvat
jossakin tämän kaihdetun huoneiston kammiossa."

Sitten Tasor poistui heidän luotaan vakuutettuaan koettavansa
ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa puhutella A-Koria ja tuovansa
ylihuomenna heille ruokaa ja juomaa.

[Ne jotka ovat lukeneet John Carterin kuvauksen vihreistä marsilaisista
kirjassa "Marsin prinsessa", muistanevat että tämä kummallinen kansa
saattoi melkoisen pitkiä aikoja tulla toimeen ilman ruokaa ja vettä, ja
vähemmässä määrin on asianlaita sama kaikkiin marsilaisiin nähden.]

Tasorin lähdettyä Tara kääntyi Gahanin puoleen, lähestyi häntä ja laski
kätensä hänen käsivarrelleen, sanoen: "Tapaukset ovat kehittyneet niin
nopeasti sen jälkeen, kun tunsin sinut valepuvustasi huolimatta, ettei
minulla ole ollut tilaisuutta vakuuttaa sinulle kiitollisuuttani eikä
sitä, kuinka suuressa arvossa pidän sinun uljuuttasi. Salli minun nyt
tunnustaa kiitollisuudenvelkani, ja jolleivät sellaisen ihmisen
lupaukset, jonka henki ja vapaus ovat vakavasti uhatut, ole
turhanpäiväisiä, niin usko vakuutustani, että saat suuren palkkion
isältäni Heliumissa."

"En kaipaa mitään muuta palkkiota", vastasi mies, "kuin sen tiedon,
että rakastamani nainen on onnellinen."

Hetkisen ajan Heliumin Taran silmät säkenöivät, ja hän oikaisihe
täyteen mittaansa, mutta sitten hänen katseensa pehmeni, hänen ryhtinsä
herposi, ja hän pudisti päätään.

"Sydämeni ei salli minun nuhdella sinua, Turan", hän virkkoi, "olkoonpa
virheesi kuinkakin suuri, sillä olet ollut Heliumin Taran kunniallinen,
vilpitön ja uskollinen ystävä. Mutta sinä et saa lausua sellaista, mitä
korvani eivät saa kuulla."

"Tarkoitatko", kysyi Gahan, "etteivät prinsessan korvat saa kuulla
rakkauden sanoja panthanilta?"

"Asia ei ole niin, Turan", vastasi tyttö, "vaan pikemminkin niin, etten
saa kuunnella rakkauden sanoja keltään muulta kuin siltä mieheltä,
jonka kanssa olen kihloissa -- kansalaiseltani Djor Kantosilta."

"Tarkoitatko, Heliumin Tara", huudahti mies, "että muutoin sinä --"

"Seis!" käski Tara. "Sinulla ei ole oikeutta olettaa mitään, mitä
huuleni eivät tuo esiin."

"Silmät puhuvat usein selvempää kieltä kuin huulet. Tara", vastasi
Gahan, "ja sinun silmistäsi olen lukenut sellaista, mikä ei ole vihaa
eikä halveksumista Turania, panthania, kohtaan, ja sydämeni sanoo
minulle, että huulesi lausuivat väärän todistuksen huutaessaan minulle:
'Minä vihaan sinua.'"

"En vihaa sinua, Turan, mutta silti en saa rakastaa sinua", sanoi tyttö
koruttomasti.

"Kun mursin itselleni tien I-Gosin kammiosta, olin todella
uskomaisillani, että vihaat minua", sanoi Gatholin jed, "sillä vain
viha -- niin minusta tuntui -- voi selittää sen, että olit poistunut
koettamatta vapauttaa minua. Mutta pian sekä sydämeni että järkeni
vakuuttivat minulle, ettei Heliumin Tara voi hylätä pulaan joutunutta
kumppania, ja vaikka en vielä tunnekaan olosuhteita, olen varma siitä,
että sinun oli mahdoton auttaa minua."

"Niin oli todellakin", virkkoi tyttö. "Tuskin oli I-Gos kaatunut
tikarini iskusta, kun kuulin, että sotureita lähestyi. Juoksin silloin
piiloon, kunnes he olisivat menneet ohitse, ajatellen sitten palata ja
vapauttaa sinua. Mutta koettaessani välttää kuulemaani seuruetta
juoksin suoraan toisen joukkueen syliin. Minulta kyseltiin, missä sinä
olit, ja minä vastasin, että sinä olit mennyt edellä ja minä tulin
perässäsi, johdattaen siten heidät kauemmaksi sinusta."

"Tiesin sen", oli Gahanin lyhyt huomautus, mutta hänen sydämensä
sykähteli riemusta, kuten sellaisen rakastajan, joka on kuullut
jumaloimansa naisen suusta kiintymyksen ja uskollisuuden vakuutuksia,
niin vähän kuin niistä huokuneekin hellempiä tunteita. Vaikkapa miehen
sydämen valtiatar häntä polkisikin, on se parempi kuin se, ettei hän
välittäisi miehestä mitään.

Sillä aikaa kuin he kahden keskustelivat huonosti valaistussa
huoneessa, jonka lamppuja verhosi vuosisatoina kasautunut pöly,
harhaili läheisissä, synkissä käytävissä kumarainen, kuihtunut olento,
tähystäen heikkoine, tihruisine silmineen jalanjälkiä tomuisella
lattialla.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Vainajan varjo


Yö ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun sen salin ovelle, jossa
Manatorin O-Tar istui päällikköineen juhla-aterialla, ilmestyi mies,
joka pyyhälsi vahtien ohitse ja astui avaraan saliin häikäilemättömästi
kuten ainakin suosikki, jollainen hän todella oli. Kun hän lähestyi
pitkän pöydän yläpäätä, huomasi O-Tar hänet.

"Kas vain, harmaapää!" hän huudahti "Mikä on nyt taaskin houkutellut
sinua armaista, löyhkäävistä onkaloistasi? Luulimme, että sinä nähtyäsi
niin paljon eläviä ihmisiä kisoissa, palaisin ruumiittesi luokse, minkä
käpälistäsi pääsisit."

Naurunhihityksellään I-Gos antoi tunnustuksensa jeddakin pilalle.
"Niinpä niin, O-Tar", kirskui ukko, "I-Gos ei lähde liikkeelle huvin
vuoksi. Mutta kun I-Gosin vainajia häikäilemättömästi häväistään, on
kostoa saatava!"

"Tarkoitatko orja Turanin tekoa?" tiedusti O-Tar.

"Kyllä; Turanin ja orjatar Taran, joka sujautti ihooni tikarin
murha-aikeissa. Vain tuuman murto-osa, O-Tar, ja I-Gosin vanha,
ryppyinen verho olisi parhaillaan jonkun aloittelevan parkitsijan
käsissä, niin juuri!"

"Mutta he pujahtivat taaskin karkuun", huusi O-Tar. "Itse suuren
jeddakin palatsissa he ovat kahdesti päässeet noiden jeddakin
henkivartijoiksi nimittämieni typerien tolvanoiden käsistä." O-Tar oli
noussut pystyyn ja antoi kiukkuisesti pontta sanoilleen
kolhauttelemalla kultaista pikariaan rajusti pöytään.

"Niin, O-Tar, he peijaavat henkivartijoitasi, mutta eivät vanhaa,
viisasta kalotia, I-Gosia."

"Mitä tarkoitat? Puhu!" komensi O-Tar.

"Tiedän, missä he piileksivät", vastasi vanha balsamoija.
"Käyttämättömien käytävien pölyyn jääneet jäljet kavalsivat heidät."

"Seurasitko heitä? Näitkö heidät?" kysyi jeddak.

"Seurasin heitä ja kuulin heidän puhuvan suljetun oven takana, mutta en
nähnyt heitä."

"Missä se ovi on?" kiljaisi O-Tar. "Lähetämme heti miehiä noutamaan
heidät." Hän katsahti ympäri pöydän ikäänkuin päättääkseen, kenelle
uskoisi tämän tehtävän. Toistakymmentä päällikkösoturia nousi pystyyn,
vieden kätensä miekankahvaan.

"Vainusin heitä O-Mai Julman huoneistoon", sanoi I-Gos. "Löydätte
heidät sieltä, missä ulvovat korphalit ahdistavat O-Main kirkuvaa
aavetta; niin!" Ja hän käänsi katseensa O-Tarista seisomaan nousseihin
sotureihin, jotka kuitenkin nyt kaikki yksimielisesti ehättivät
hätäisesti istuutumaan jälleen.

I-Gosin pilkallinen hihitys katkaisi huoneessa syntyneen hiljaisuuden.
Soturit katselivat häpeissään kultalautasillaan olevaa ruokaa. O-Tar
näpsäytti sormiaan kärsimättömästi.

"Ovatko Manatorin päälliköt pelkkiä pelkureita?" hän kivahti.
"Toistamiseen ovat nämä julkeat orjat loukanneet jeddakinne
majesteettia. Täytyykö minun komentaa joku noutamaan heidät?"

Hitaasti nousi eräs päällikkö, ja kaksi muuta noudatti hänen
esimerkkiään, vaikka huonosti salaten vastahakoisuuttaan. "Kaikki siis
eivät ole raukkoja", huomautti O-Tar. "Tehtävä on epämiellyttävä.
Senvuoksi on teidän mentävä kolmisin ja ottakaa mukaanne niin monta
sotilasta kuin haluatte!"

"Mutta älkää kysykö vapaaehtoisia!" pisti I-Gos väliin. "Muutoin saatte
mennä yksin."

Päällikkökolmikko kääntyi ja poistui juhlimissalista, astellen
verkkaisesti kuten tuomitut kohtaloaan kohti.

Gahan ja Tara jäivät siihen huoneeseen, johon Tasor oli heidät
opastanut, ja mies pyyhki pölyn pehmeältä ja viihtyisältä penkiltä,
jolla he voivat levätä verrattain mukavasti. Hän oli huomannut,
että ikivanhat silkki- ja turkisvaipat olivat pilaantuneet
käyttökelvottomiksi ja murenivat tomuksi kosketuksesta, joten mukavan
vuoteen laittaminen tytölle oli mahdotonta. Niinpä he istuivat yhdessä,
puhellen hiljaa jo kokemistaan seikkailuista ja arvaillen vastaisia
tapahtumia, suunnitellen pakokeinoja ja toivoen, ettei Tasor olisi
poissa kauan. He pakinoivat monista asioista -- Hastorista, Heliumista
ja Ptarthista, ja vihdoin keskustelu toi Taran mieleen Gatholin.

"Oletko palvellut siellä?" kysyi tyttö.

"Kyllä", vastasi Turan.

"Kohtasin Gahanin, Gatholin jedin, isäni palatsissa", sanoi Tara,
"päivää ennen kuin myrsky sieppasi minut Heliumista. Hän oli
pöyhkeilevä mies, yllään suurenmoinen, platinasta ja timanteista
säihkyvä hihnoitus. En eläissäni ole nähnyt niin loistavaa asua kuin
hänen, ja tietänet silti, että Heliumin hovissa liikkuvat koko
Barsoomin uhkeimmat ylimykset. Mutta mielessäni en osannut kuvitella
niin koreata olentoa vetämässä esiin jalokivin koristettua miekkaansa
käydäkseen taistelemaan hengestään. Minua peloittaa, että Gatholin jed
tosin on komea miehen kuva, mutta ei juuri sen enempää."

Hämärän tähden Tara ei nähnyt kumppaninsa puolittain toisaalle
käännettyjen kasvojen hapanta ilmettä.

"Et siis silloin paljoa pitänyt Gatholin jedistä?" tiedusti Turan.

"En silloin enkä nyt", vastasi tyttö naurahtaen. "Kuinka hänen
turhamaisuuttaan pistelisikään, jos hän tietäisi, että köyhä panthan on
voittanut ylemmän paikan Heliumin Taran silmissä!" Ja hän laski kätensä
hellästi miehen polvelle.

Turan tarttui hänen sormiinsa ja vei ne huulilleen. "Oi, Heliumin
Tara", hän huudahti, "pidätkö minua kivisenä miehenä?" Hän kiersi
käsivartensa tytön hartioiden ympärille ja veti vastustelematonta
vartaloa puoleensa.

"Antakoon ensimmäinen esi-isäni anteeksi heikkouteni!" huoahti Tara
kietoessaan kätensä Turanin kaulaan ja ojentaessaan vavahtelevat
huulensa hänen suulleen. Kauan olivat heidän huulensa vastakkain
rakkauden ensimmäisessä suudelmassa, mutta sitten Tara työnsi Turanin
hellästi luotaan. "Minä rakastan sinua, Turan", hän melkein nyyhkytti.
"Rakastan sinua niin! Se on ainoa heikko puolustukseni sille, että olen
tehnyt tämän vääryyden Djor Kantosille, jota, sen tunnen nyt, en ole
koskaan rakastanut, joka ei tiedä, mitä rakkaus merkitsee. Ja jos
rakastat minua, kuten väität, Turan, täytyy rakkautesi turvata minua
suuremmalta häpeältä, sillä minä olen kuin vahaa käsissäsi."

Uudelleen Turan puristi häntä rintaansa vasten, mutta päästi sitten
äkkiä hänet irti, nousi ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin
lattialla, ikäänkuin koettaen rajuilla ruumiinliikkeillä hillitä
jotakin pahaa henkeä, joka oli saanut hänet valtaansa. Hänen
aivoissaan, sydämessään ja sielussaan kaikuivat riemuisen hymnin tavoin
nuo sanat, jotka olivat kokonaan muuttaneet Gatholin Gahanin maailman:
"Minä rakastan sinua, Turan. Rakastan sinua niin!" Ja se oli tullut
niin äkkiä. Hän oli luullut tytön tuntevan häntä kohtaan ainoastaan
kiitollisuutta hänen alttiin uskollisuutensa tähden, mutta äkkiä sitten
sortuivat kaikki Taran muurit, hän ei enää ollut prinsessa, vaan
sensijaan -- Hänen mietteensä keskeytyivät, kun suljetun oven
ulkopuolelta kuului melua. Hänen zitidarinnahkaisista anturoistaan ei
ollut lähtenyt ääntäkään hänen astellessaan marmorilattialla, ja kun
hän vinhasti liikkuessaan osui huoneen ovelle, kantautui hänen
korviinsa etäältä pitkästä käytävästä heikkoa metallin kalahtelua, joka
oli pettämätön merkki aseellisten miesten lähestymisestä.

Hetkisen Gahan kuunteli jännittyneenä, painautuen kiinni oveen, kunnes
ei ollut epäilystäkään siitä, että tulossa oli joukko sotureita.
Tasorin puheiden nojalla hän totuudenmukaisesti arvasi, että palatsin
tähän osaan saavuttiin vain yhdessä ainoassa tarkoituksessa -- etsimään
Taraa ja häntä, ja hänen tuli senvuoksi heti koettaa keksiä keinoja
tulijoiden välttämiseksi. Siinä huoneessa, jossa he olivat, oli
muitakin ovia kuin se, josta he olivat tulleet, ja jostakin niistä
hänen täytyi pyrkiä varmempaan piilopaikkaan. Hän meni Taran luokse ja
ilmoitti hänelle arvelunsa, vieden hänet sitten ovelle, joka oli
lukitsematon. Sen takana oli himmeästi valaistu huone, jonka
kynnykselle he pysähtyivät tyrmistyneinä, vetäytyen sukkelasti takaisin
samaan huoneeseen, josta olivat juuri tulleet, sillä heti ensi
silmäyksellä he olivat nähneet neljä jetanpöydän ääressä istuvaa
soturia.

Heidän näyttäytymistään ei oltu huomattu, minkä Gahan arveli johtuneen
siitä, että molemmat pelaajat ja heidän ystävänsä olivat syventyneet
peliin. Suljettuaan oven hiljaa pakolaiset siirtyivät viereiselle
ovelle, mutta se oli lukittu. Enää oli vain yksi ovi, jota he eivät
olleet tunnustelleet, ja sitä he lähestyivät nopeasti varmoina siitä,
että etsimisseurueen täytyi olla likellä huonetta. Harmikseen he
havaitsivat tämän pakotien teljetyksi.

Nytpä he olivat todella surkeassa pulassa, sillä jos etsijät
tietäisivät tulla tähän huoneeseen, olisivat he hukassa. Talutettuaan
Taran taaskin sille ovelle, jonka takana jetanin pelaajat olivat, Gahan
veti miekkansa esille ja jäi kuunteleman. Käytävästä he eroittivat
selvästi joukkueen melua -- tulijat olivat hyvin lähellä, ja heitä oli
epäilemättä paljon. Oven takana oli vain neljä soturia, joiden
yllättäminen kävisi helposti. Ei siis ollut valinnan varaa, ja niinpä
Gahan avasi varovasti oven uudelleen, astui viereiseen huoneeseen
käsikkäin Taran kanssa ja sulki oven jälkeensä. Jetanpöydän ääressä
istuvat neljä miestä eivät ilmeisesti kuulleet mitään. Toinen
pelaajista oli joko juuri tehnyt tai oli tekemäisillään siirron, sillä
hänen sormensa puristivat nappulaa, joka oli vielä laudalla. Muut kolme
tarkkasivat hänen siirtoaan. Hetkisen Gahan katseli noita miehiä, jotka
pelasivat jetania tässä hämärässä, unohdetussa ja kammotussa huoneessa,
ja sitten levisi verkkaisesti hänen kasvoilleen ymmärtämyksen hymy.

"Tule!" hän kehoitti Taraa. "Meidän ei tarvitse ollenkaan pelätä näitä.
He ovat istuneet tuolla tavoin enemmän kuin viisi tuhatta vuotta jonkun
muinaisen balsamoijan taidon muistomerkkinä."

Likemmäksi mentyään he huomasivat, että nuo elävännäköiset olennot
olivat pölykerroksen peitossa, mutta muutoin oli iho yhtä hyvin
säilynyt kuin I-Gosin uusimmilla ryhmillä. Sitten he kuulivat sen oven
avautuvan, josta he olivat lähteneet, ja tiesivät etsijöiden olevan
kintereillään. Huoneen toisessa päässä oli aukko nähtävästi käytävään;
sitä tarkastaessaan he huomasivat sen lyhyeksi väliholviksi, joka
päättyi toiseen huoneeseen. Sen keskellä oli komea makuulava. Tämän
kuten edellistenkin huoneiden valaistus oli kehno, sillä aika oli
himmentänyt lamppujen valovoimaa, ja lamput olivat tomun verhoamat.
Yhdellä vilkaisulla he näkivät, että seinillä oli paksut verhot ja että
huoneessa makuulavan lisäksi oli aika paljon jykevää kalustoa.
Tarkemmin silmäillessään sisustusta he eroittivat miehen ruumiin, joka
virui osittain lattialla, osittain lavalla. Muita ovia kuin se, josta
he olivat tulleet, ei näkynyt, mutta he tiesivät, että verhojen takana
saattoi olla niitä useampiakin.

Gahanin uteliaisuutta kiihoittivat tarut, joihin palatsin tämä osa oli
kiedottu, ja hän meni makuulavan luokse tarkastamaan ruumista, joka
nähtävästi oli pudonnut siltä. Se oli kuivunut ja rypistynyt miehen
ruumis ja virui selällään lattialla kädet levällään ja sormet jäykästi
harallaan. Toinen jalka oli osittain taipunut vartalon alle, kun taas
toinen oli vieläkin sotkeutuneena vuoteen silkki- ja turkisvaippoihin.
Viisituhatta vuotta olivat kuihtuneet kasvot ja tyhjät silmäkuopat
säilyttäneet niin kamalan pelokkaan ilmeen, että Gahan arvasi
katselevansa O-Mai Julman ruumista.

Äkkiä hänen vieressään seisova Tara tarttui hänen käsivarteensa ja
osoitti huoneen kaukaista nurkkaa. Gahan katsoi sinne ja tunsi
hiustensa nousevan pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä Taran
vyötäisille ja sijoittui miekka paljaana tytön ja niiden verhojen
väliin, joita he katselivat. Ja sitten Gatholin Gahan peräytyi
hitaasti, sillä tässä kolkossa ja hämyisessä huoneessa, johon
ihmisjalka ei ollut astunut viiteentuhanteen vuoteen ja johon tuulen
henkäyksenkään ei olisi pitänyt voida tunkeutua, olivat etäisen nurkan
verhot liikkuneet. Eikä liike ollut hiljaista kuten vedosta aiheutunut,
jos siellä olisi ollut vetoa, vaan ne olivat äkkiä pullistuneet
ulospäin, ikäänkuin niitä olisi takaapäin työnnetty. Gahan peräytyi
vastaiseen nurkkaan, kunnes he seisoivat selkä verhoja vasten, ja kun
hän sitten kuuli takaa-ajajien lähestyvän viereisessä huoneessa, työnsi
hän Taran verhojen välitse, meni itse jäljessä ja piti vasemmalla
kädellään, jonka hän oli irroittanut tytön puristuksesta, verhoissa
pientä aukkoa, voidakseen pitää silmällä huonetta ja sen toisessa
päässä olevaa ovea, josta etsijät tulisivat, jos he etenisivät sinne
saakka.

Verhojen ja seinän välissä oli lähes metrin levyinen väli, muodostaen
koko huoneen ympäri ulottuvan käytävän, jonka katkaisi vain heitä
vastapäätä oleva sisäänkäytävä. Tällainen järjestely oli tavallinen
Barsoomissa erittäinkin rikkaitten ja mahtavien makuuhuoneissa. Sen
tarkoitus oli moninainen. Käytävään voitiin sijoittaa vahteja, jotka
tulivat olemaan isännän huoneessa silti täydelleen tunkeutumatta hänen
yksityiseen seuraansa; verho piilotti huoneesta vievät salaovet; sen
taakse saattoi huoneen asukas kätkeä kuuntelijoita ja salamurhaajia
huoneeseen houkuttelemiensa vihamiesten varalle.

Kolmen päällikön, joilla oli mukanaan kaksitoista sotilasta, ei ollut
lainkaan vaikea seurata pakolaisten jälkiä käytävien ja kammioiden
pölyssä. Se, että he olivat lainkaan tulleet palatsin tähän osaan, oli
kysynyt koko heidän rohkeutensa, ja kun he nyt olivat itse O-Main
huoneissa, olivat heidän hermonsa äärimmilleen pingoittuneet -- vielä
vähän, ja ne laukeaisivat, sillä Manatorin asukkailla on kummallisia,
taikauskoisia luuloja. Astuessaan ulompaan huoneeseen he liikkuivat
hitaasti paljaat miekat käsissään, eikä kukaan heistä näyttänyt
innokkaalta käymään etunenään, samalla kun sotilaat vitkastelivat
takanapäin salaamatta ja häpeilemättä pelkoaan; päälliköt taas, joita
kannustivat O-Tarin pelko ja ylpeys, painautuivat yhteen rohkaistakseen
toisiaan astellessaan verkkaisesti hämärän huoneen poikki.

Seuratessaan Gahanin ja Taran jälkiä he havaitsivat, että vaikka oli
käyty joka ovella, oli menty vain yhden kynnyksen ylitse, ja sen oven
he avasivat varovasti, jolloin he hämmästyksekseen näkivät jetanpöydän
ääressä istuvat neljä soturia. Hetkisen he olivat pyörtämäisillään
pakoon, sillä vaikka he tiesivätkin, mitä olentoja istujat olivat,
hätkähtivät he kuitenkin osuessaan niiden luokse tässä salaperäisessä
kummitushuoneistossa yhtä pahasti kuin jos olisivat nähneet itse
vainajien haamut. Mutta pian he saivat jälleen rohkaistuksi itseään
kylliksi mennäkseen tämänkin huoneen läpi ja astuakseen O-Mai Julman
entiseen makuuhuoneeseen vievään lyhyeen käytävään. He eivät tienneet,
että heidän edessään oli juuri tämä kammottava huone; muutoin olisi
ollut epäiltävää, olisivatko he edenneet enää. Mutta he näkivät
etsittäviensä menneen sitä kautta, ja niinpä he seurasivat perässä.
Mutta päästyään synkkään huoneeseen he pysähtyivät, ja päälliköt
hoputtivat hiljaa kuiskaillen seuralaisiaan tulemaan ihan lähelle
heidän taakseen. He seisoivat oven suussa kunnes heidän silmänsä
tottuivat hämärään; sitten muuan heistä äkkiä osoitti lattialla viruvaa
olentoa, jonka toinen jalka oli sotkeutuneena makuulavan vaippoihin.

"Katsokaas!" hän läähätti. "Tuossa on O-Main ruumis! Esi-isien
esi-isät! Olemme kielletyssä huoneessa." Samassa kuului kammottavan
vainajan toisella puolen riippuvien verhojen takaa kolkkoa ulvontaa,
jota seurasi vihlova parkaisu, ja verhot vavahtivat ja pullistuivat
heidän silmiensä edessä.

Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he kaikki, päälliköt ja sotilaat,
kääntyivät ja syöksähtivät ovelle. Se oli kalpea, miehet tungeksivat
toisiaan, tappelivat ja kirkuivat pyrkiessään pelastautumaan. He
viskasivat miekkansa käsistään ja kynsivät toisiaan raivatakseen
itselleen tien; takanaolevat kapusivat etupuolella olevien hartioille,
joitakuita putosi, ja heidän päälleen poljettiin; mutta vihdoin
pääsivät kaikki lävitse ja kiitivät, nopein edellä, molempien
välihuoneiden lävitse ulompaan käytävään, eivätkä keskeyttäneet hurjaa
pakoaan, ennen kuin tuoksahtivat O-Tarin juhlasaliin väsyneinä ja
vapisevina. Heidät nähdessään ponnahtivat jeddakin seuraan jääneet
soturit seisomaan ja vetivät miekkansa, luullen vihollisjoukon ajavan
takaa heidän tovereitaan. Mutta näiden jäljessä ei huoneeseen tullut
ketään, ja saapuneet kolme päällikköä seisahtuivat O-Tarin eteen
kumarassa päin ja vapisevin polvin.

"No?" kysyi jeddak. "Mikä teitä vaivaa? Puhukaa?"

"O-Tar", alkoi eräs heistä saatuaan vihdoinkin puhelahjansa takaisin.
"Milloin me kolme olemme pettäneet sinut sodassa ja taistelussa?
Eivätkö säilämme ole aina olleet etumaisten joukossa, kun on
puolustettu henkeäsi ja kunniaasi?"

"Olenko väittänyt, ettei niin ole ollut?" tiedusti O-Tar.

"Kuuntele siis, oi jeddak, ja tuomitse meitä lempeästi. Seurasimme
molempia orjia O-Mai Julman huoneistoon. Menimme niihin kirottuihin
huoneisiin emmekä sittenkään vielä horjuneet. Vihdoin saavuimme
kauhunkammioon, jota ei ainoakaan ihmissilmä ole tätä ennen nähnyt
viiteenkymmeneen vuosisataan ja katselimme O-Main ruumista, joka virui
samalla tavoin kuin on virunut koko tämän ajan. Etenimme O-Mai Julman
kuolinhuoneeseen saakka ja olimme sittenkin valmiit tunkeutumaan
vieläkin kauemmaksi, kun kauhistuneihin korviimme äkkiä kuului ulvontaa
ja kirkunaa, mikä on niiden aavehuoneiden tunnusmerkki, ja verhot
liikkuivat ja kahisivat kalmanhajuisessa ilmassa. O-Tar, se oli enemmän
kuin ihmishermot jaksoivat kestää. Pyörsimme pakoon. Heitimme pois
miekkamme ja tappelimme keskenämme pelastuaksemme. Surren, mutta
häpeilemättä kerron sen, sillä koko Manatorissa ei ole ainoatakaan
miestä, joka ei olisi menetellyt samoin. Jos ne orjat ovat korphaleja,
ovat he turvassa aavekumppaniensa parissa. Jolleivät he ole korphaleja,
niin sitten he ovat jo vainajia O-Main huoneistossa, ja siellä he
saavat mädätä minuun nähden, sillä en suostu palaamaan siihen kirottuun
paikkaan, vaikka saisin jeddakin hihnat ja puolet Barsoomia. Olen
puhunut."

O-Tar rypisti synkästi otsaansa. "Ovatko kaikki päällikköni raukkoja ja
arkoja?" hän tokaisi äkkiä pilkalliseen sävyyn.

Niiden joukosta, jotka eivät olleet mukana etsintäseurueessa, nousi
eräs päällikkö ja kääntyi O-Tariin päin kasvot synkkinä.

"Jeddak tietää", hän virkkoi, "että Manatorin historiassa on jeddakimme
aina mainittu uljaimmaksi sotureistamme. Minne jeddakini johtaa minua,
sinne seuraan, älköönkä yksikään jeddak nimittäkö minua raukaksi ja
pelkuriksi, jollen kieltäydy menemästä sinne, mihin hän uskaltaa mennä!
Olen puhunut."

Hänen istuuduttuaan vallitsi kiusallinen hiljaisuus, sillä kaikista oli
selvää, että puhuja oli haastanut Manatorin jeddakin O-Tarin rohkeuden
koetukselle, ja kaikki odottivat hallitsijansa vastausta. Kaikkien
mielessä liikkui sama ajatus -- O-Tarin täytyi viedä heidät O-Mai
Julman huoneeseen tai ottaa ikuisesti kantaakseen pelkuruuden,
häpeämerkkiä, ja Manatorin valtaistuimella ei saanut olla pelkuria. Sen
he tiesivät kaikki, ja yhtä hyvin sen tiesi myöskin O-Tar.

Mutta O-Tar empi. Hän silmäili juhlapöydän ympärillä istuvien
päällikköjen kasvoja, mutta näki vain heltymättömiä soturien tuikeita
piirteitä. Ei kenenkään kasvoissa ollut jälkeäkään pehmeydestä. Ja
sitten hänen katseensa siirtyi avaran salin yhdessä seinässä olevaan
pieneen oveen. Huojennuksen ilme syrjäytti hänen piirteistään
levottomuuden rypyt. "Kas!" hän huudahti. "Katsokaahan, kuka saapuu!"



KAHDESKYMMENES LUKU

Syytös pelkuruudesta


Verhojen aukosta tähyilevä Gahan näki heidän takaa-ajajarisa
mielettömän paon. Juro hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän katseli,
kuinka hurjasti manatorilaiset rimpuilivat päästäkseen turvaan,
viskasivat pois aseensa ja tappelivat pelokkaina keskenään, tahtoen
kukin ensimmäisenä tunkeutua ulos huoneesta. Kaikkien poistuttua hän
kääntyi taaksepäin Taran puoleen sama hymy yhä huulillaan. Mutta hymy
haihtui heti hänen käännyttyään, sillä Tara oli kadonnut.

"Tara!" huusi hän kovasti, sillä hän oli varma, etteivät ahdistajat
palaisi. Mutta vastausta ei tullut, jollei ehkä kuulunut kaukaista
naurun hihitystä. Hätäisesti hän tutki verhojen takaista käytävää ja
löysi useita ovia, joista yksi oli raollaan. Siitä hän astui viereiseen
huoneeseen, joka sillä hetkellä sai kirkkaampaa valoa taivaankannella
vinhasti kiitävän Thurian lempeistä säteistä. Hän havaitsi, että
lattiata peittävä pölykerros oli rikkoutunut ja siinä oli anturoiden
jälkiä. He olivat menneet tätä tietä -- Tara ja se olento, joka hänet
oli ryöstänyt, mikä se sitten lieneekään ollut.

Mutta mikä se olisi saattanut olla? Gahanissa, joka oli sivistynyt ja
älyllisesti korkealle kehittynyt mies, oli taikauskoa vain vähän, jos
ollenkaan. Samoin kuin miltei kaikki Barsoomin rodut oli hänkin
eräänlainen ylevälaatuinen esi-isien palvoja, mutta hän jumaloi
pikemminkin esivanhempiensa hyveiden ja sankaritekojen muistoa ja
taruja kuin itse vainajia. Hän ei odottanut minkäänlaista
kouraantuntuvaa merkkiä heidän kuolemanjälkeisestä olemassaolostaan.
Hän ei uskonut heidän kykenevän hyvään eikä pahaan muutoin kuin siten,
että heidän eläessään antama esimerkki saattoi vaikuttaa jälkipolviin.
Hän ei senvuoksi myöskään uskonut vainajain henkien aineellistumiseen.
Jos oli haudantakaista elämää, ei hän tiennyt siitä mitään, sillä hän
tiesi tieteen todistaneen, että muinaisten uskontojen ja taikauskoisten
väitteiden esittämillä näennäisesti yliluonnollisilla ilmiöillä oli
aina joku aineellinen syy. Mutta nyt hän oli ymmällä eikä voinut
kuvitella, mikä voima oli saattanut viedä Taran hänen luotaan tässä
huoneessa, jossa viiteentuhanteen vuoteen ei ollut käynyt ainoatakaan
ihmistä.

Hämärässä hän ei eroittanut, oliko lattialla muidenkin kuin Taran
anturan jälkiä -- hän näki vain, että tomukerros oli rikottu -- ja kun
jäljet veivät hänet pimeihin käytäviin; eksyi hän niiltä täydelleen.
Nyt hän joutui todelliseen labyrinttiin, sokkeloiden käytäviin ja
kammioihin, rientäessään eteenpäin O-Main autioksi jätetyssä
huoneistossa. Tuossa oli vanhanaikainen kylpyhuone, epäilemättä itse
jeddakin, ja sitten hän joutui huoneeseen, jossa oli pöydällä
viisituhatta vuotta sitten katettua ruokaa -- kenties O-Main
maistamatta jäänyt aamiainen. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka hän
tarvitsi kiiruhtaakseen huoneiden lävitse, vilahti hänen silmiensä
ohitse niin arvokkaita koristuksia, jalokiviä ja kalliita metalleja,
että ne hämmästyttivät jopa Gatholin jeddiäkin, jonka hihnoitus oli
timanttien ja platinan peitossa ja jonka rikkautta koko maailma
kadehti. Mutta vihdoin O-Main huoneisto oli tarkastettu, ja hän saapui
pieneen kammioon, jonka lattiassa olevasta aukosta kiertokäytävä vei
suoraan alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Kammion sisäänkäytävän luona
oli pölyä äskettäin sotkettu, ja koska Gahanilla ei ollut mitään muuta
vihjausta siitä suunnasta, johon Taran ryöstäjä oli mennyt, tuntui
hänestä yhtä viisaalta edetä sinne kuin etsiä jostakin muualta.
Empimättä hän senvuoksi laskeutui alaspäin sysimustaan pimeyteen. Kun
hänen täytyi jalallaan tunnustella, ennenkuin astui askeltakaan,
oli hänen laskeutumisensa pakostakin hidasta; mutta Gahan oli
barsoomilainen ja niin ollen tiesi, minkälaiset salakuopat saattoivat
väijyä varomatonta tällaisissa jeddakin palatsin pimeissä, kielletyissä
osissa.

Hän oli arvion mukaan laskeutunut hyvinkin kolmen kerroksen verran ja
oli juuri, kuten hän silloin tällöin teki, pysähtynyt kuuntelemaan, kun
hän selvästi eroitti omituista laahustavaa, kahnaavaa ääntä, joka
lähestyi häntä alhaalta päin. Liikkuipa siellä mikä tahansa, se nousi
kiertokäytävää myöten tasaista vauhtia ja olisi pian hänen lähellään.
Gahan vei kätensä miekkansa kahvaan ja veti aseen tupesta hitaasti,
jottei syntyisi melua, joka saattaisi ilmaista tulijalle hänen
läsnäolonsa. Hän toivoi, että olisi ollut edes hitusen valoisampaa. Jos
hän olisi eroittanut vaikka vain lähestyvän olennon hahmopiirteet,
olisi hänellä ollut parempi mahdollisuus selviytyä kohtauksesta. Mutta
hän ei nähnyt mitään, ja koska hän ei eroittanut mitään, kalahti hänen
tuppensa pää käytävän kiviseinään, päästäen äänen, jonka hiljaisuus
käytävän ahtaus ja pimeys tuntuivat paisuttavan peloittavaksi
kalahdukseksi.

Heti lakkasi häntä lähestynyt laahustava ääni. Hetkisen Gahan seisoi
hiljaa odottaen, mutta lähti sitten laskeutumaan edelleen, luopuen
kaikesta varovaisuudesta. Mikä olento lieneekään ollut, nyt se ei
päästänyt ääntäkään, jonka nojalla Gahan olisi voinut päättää, missä se
oli. Se saattoi olla hänen kimpussaan millä hetkellä tahansa, ja
senvuoksi hän piti miekkansa valmiina. Jyrkkä kiertokäytävä vei
alaspäin, yhä vain alaspäin. Gahania ympäröi pimeys ja haudan
hiljaisuus, mutta jossakin hänen edellään oli jotakin. Hän ei ollut
yksin tässä kammottavassa paikassa -- hänen edessään oli joku toinen
olento, josta hän ei kuullut eikä nähnyt mitään -- siitä hän oli varma.
Kenties juuri se oli ryöstänyt Taran. Ehkä itse Tara, vielä jonkun
nimettömän hirviön kynsissä, olikin hänen edellään. Hän johdatti
askeliaan, alkaen melkein juosta ajatellessaan rakastamaansa naista
uhkaavaa vaaraa, ja sitten hän törmäsi puiseen oveen, joka sysäyksettä
lennähti auki. Hänen edessään oli valaistu käytävä, jonka kahden puolen
oli huoneita. Edettyään vain lyhyen matkan kiertokäytävän juurelta hän
tunsi olevansa palatsin alaisissa holveissa. Hetkistä myöhemmin hän
eroitti takaansa samaa laahaavaa ääntä, joka oli kiinnittänyt hänen
huomiotaan kiertokäytävässä. Hän pyörähti ympäri ja näki äänen
aiheuttajan ilmestyvän äsken sivuuttamastaan ovesta. Se oli Ghek,
kaldane.

"Ghek!" huudahti Gahan. "Sinäkö olit kiertokäytävässä? Oletko nähnyt
Heliumin Taraa?"

"Kyllä minä olin kiertokäytävässä", myönsi kaldane, "mutta en ole
nähnyt Heliumin Taraa. Olen etsinyt häntä. Missä hän on?"

"En tiedä", vastasi gatholilainen. "Mutta meidän on löydettävä hänet ja
vietävä hänet pois tästä paikasta."

"Saatamme kyllä hänet löytää", sanoi Ghek. "Mutta epäilen, kykenemmekö
viemään hänet pois täältä. Ei ole niin helppo poistua Manatorista kuin
tulla sinne. Minä saatan liikkua mieleni mukaan vanhoja ulsionreikiä
myöten. Mutta sinä olet liian iso, ja keuhkosi tarvitsevat enemmän
ilmaa kuin joissakuissa syvissä käytävissä on tarjolla."

"Entä U-Thor?" huudahti Gahan. "Oletko kuullut mitään hänestä ja hänen
aikeistaan?"

"Olen kuullut paljon", vastasi Ghek. "Hän on leirissä Vihollisten
portilla. Hän pitää sen paikan hallussaan ja hänen soturinsa ovat aivan
portilla, sen ulkopuolella; mutta hänellä ei ole riittävästi väkeä
marssiakseen kaupunkiin ja vallatakseen palatsin. Tunti sitten olisit
voinut päästä hänen luokseen. Mutta nyt vartioidaan kaikkia katuja
ankarasti, senjälkeen kun O-Tar sai tietää A-Korin päässen karkaamaan
U-Thorin luokse."

"A-Kor on päässyt karkuun ja liittynyt U-Thoriin!" riemuitsi Gahan.

"Mutta vasta vähän enemmän kuin tunti takaperin. Olin hänen luonaan,
kun sinne saapui soturi -- Tasor-niminen mies -- joka toi sanoman
sinulta. Päätettiin, että Tasorin piti seurata A-Koria U-Thorin,
Manatosin suuren jedin, luokse ja hankkia häneltä haluamasi takeet.
Sitten Tasorin piti palata ja tuoda ruokaa sinulle ja Heliumin
prinsessalle. Minä saatoin heitä. Pääsimme sinne helposti, ja U-Thor
oli enemmänkin kuin valmis täyttämään kaikki toiveesi, mutta kun Tasor
aikoi palata luoksesi, sulkivat O-Tarin soturit häneltä tien. Silloin
minä tarjouduin tulemaan luoksesi kertomaan asioista, hankkimaan ruokaa
ja juomaa sekä sitten menemään edelleen Manatorin gatholilaisten orjien
luokse selvittääkseni heille heidän osansa U-Thorin ja Tasorin
miettimässä suunnitelmassa."

"Minkälainen se suunnitelma on?"

"U-Thor on lähettänyt noutamaan lisävoimia. Hän on lähettänyt
sanansaattajia Manatosiin ja kaikille omille alueilleen. Soturien
kokoaminen ja tänne tuominen vaativat kuukauden ajan, ja sillä välin on
kaupungin sisällä olevien orjien järjestäydyttävä salaisesti,
varastettava ja piiloitettava aseita sen päivän varalta, jolloin
lisävoimat saapuvat. Sinä päivänä U-Thorin joukot marssivat Vihollisten
portista, ja kun O-Tarin joukot karkaavat torjumaan niitä, hyökkää
gatholilaisten orjien enemmistö manatorilaisten niskaan takaapäin,
samalla kun loput ryntäävät palatsiin. Siten toivotaan houkuteltavan
portilta pois siksi paljon väkeä, ettei U-Thorin ole kovinkaan vaikea
tunkeutua kaupunkiin."

"Kenties heitä luonnistaa", virkkoi Gahan, "mutta O-Tarilla on paljon
sotureita, ja niillä, jotka taistelevat kotiensa ja jeddakinsa
puolesta, on aina edullisempi puoli. Oi, Ghek, jospa meillä olisi
Gatholin tahi Heliumin isoja sotalaivoja syytämässä säälimätöntä
tultaan Manatorin kaduille, silloin kun U-Thor marssii palatsille
kaatuneiden ruumiiden ylitse." Hän keskeytti puheensa, vaipuen syviin
mietteisiin, ja käänsi sitten jälleen katseensa kaldaneen. "Oletko
kuullut mitään joukkueesta, joka pakeni seurassani Jetan-kentiltä --
Floranista, Val Dorista ja muista. Miten heidän on käynyt?"

"Kymmenen heistä raivasi tiensä U-Thorin luokse Vihollisten portille,
ja he saivat siellä hyvän vastaanoton. Kahdeksan kaatui taisteltaessa
matkalla. Val Dor ja Floran luullakseni elävät, sillä varmasti kuulin
U-Thorin puhuttelevan kahta soturia niillä nimillä."

"Sepä hyvä!" huudahti Gahan. "Mene siis ulsioiden käytäviä myöten
Vihollisten portille viemään Floranille sanoma, jonka kirjoitan hänen
omalla kielellään! Tule mukaan! Kirjoitan sanoman."

Läheisessä huoneessa he löysivät penkin ja pöydän, jonka ääreen Gahan
istuutui ja kirjoitti marsilaisten omituisilla, pikakirjoitusta
muistuttavilla kirjaimilla kirjeen Gatholin Floranille. "Miksi", hän
tiedusti lopetettuaan sen, "lähdit etsimään Taraa kiertokäytävää
myöten, jossa olimme vähällä kohdata toisemme?"

"Tasor kertoi minulle, missä te olitte tavattavissa, ja koska olen
ulsionreikiä sekä pimeitä ja vähän käytettyjä käytäviä myöten tutkinut
suurimman osan palatsia, tiesin tarkalleen, mistä ja miten tapaisin
teidät. Nämä salaiset kiertoportaat nousevat kellariholveista palatsin
korkeimman tornin katolle. Niissä on salaovia joka kerrokseen. Mutta
luultavasti ei yksikään elävä manatorilainen tunne niiden olemassaoloa.
Ainakaan en ole kertaakaan kohdannut niissä ketään ja olen käyttänyt
niitä usein. Olen kolmasti ollut siinä huoneessa, jossa O-Mai viruu,
vaikka en tiennytkään mitään siitä, kuka hän oli, enkä hänen
kuolintarinastaan, ennen kuin Tasor kertoi sen meille U-Thorin
leirissä."

"Tunnet siis palatsin perinpohjin?" pisti Gahan väliin. "Paremmin kuin
itse O-Tar tai ainoakaan hänen palvelijoistaan. Se on hyvä! Jos tahdot
palvella prinsessa Taraa, teet sen parhaiten liittymällä Floraniin ja
noudattamalla hänen ohjeitaan. Kirjoitan ne tähän hänelle lähetettävän
kirjeen loppuun, sillä seinilläkin on korvat, Ghek, kun taas sitä, mitä
Floranille kirjoitan, ei osaa lukea kukaan muu kuin gatholilainen. Hän
selostaa sen sinulle. Voinko luottaa sinuun?"

"En voi milloinkaan palata Bantomiin", oli Ghekin vastaus. "Sentähden
on minulla koko Barsoomissa ainoastaan kaksi ystävää. Mitä parempaa
voisin tehdä kuin palvella heitä uskollisesti? Saat luottaa minuun,
gatholilainen, joka yhdessä kaltaisesi naisen kanssa olet opettanut
minulle, että saattaa olla olemassa vieläkin hienompaa ja ylevämpää
kuin huippuunsa kehittynyt ajatuskyky, johon järjen lakeja
noudattamaton sydämen vaikutus ei pysty. Minä lähden."

Kun O-Tar osoitti pientä ovea, kääntyivät kaikkien silmät hänen
viittaamaansa suuntaan, ja soturien kasvoista kuvastui suuri hämmästys,
kun he tunsivat molemmat juhlasaliin astuneet henkilöt. Ovella oli
I-Gos, ja hän raahasi perässään naista, jonka suussa oli kapula ja
jonka kädet oli sidottu selän taakse sitkeällä silkkinuoralla. Hän oli
orjatar Tara. I-Gosin hihitys särki huoneessa vallitsevan hiljaisuuden.

"Hi, hi!" hän kirskui. "Mihin O-Tarin nuoret soturit eivät kykene, sen
suorittaa vanha I-Gos yksin."

"Vain korphal voi vangita korphalin", murahti yksi niistä päälliköistä,
jotka olivat paenneet O-Main huoneistosta.

I-Gos purskahti nauramaan. "Pelko on muuttanut sydämenne vedeksi", hän
vastasi, "ja häpeä kielenne herjaaviksi. Tämä ei ole mikään korphal,
vaan heliumilainen nainen; ja hänen kumppaninsa on soturi, joka kykenee
mittelemään miekkoja parhaan teikäläisen kanssa ja lävistämään
saastaiset sydämenne, Niin ei ollut I-Gosin nuoruuden päivinä. Niin,
silloin oli Manatorissa miehiä. Muistan hyvin sen päivän, jolloin --"

"Hiljaa, höpisevä vanhus!" komensi O-Tar. "Missä on mies?"

"Siellä, mistä löysin naisen -- O-Main kuolinhuoneessa. Käske viisaiden
ja uljaiden päällikköjesi mennä sinne noutamaan hänet! Olen vanha mies
enkä kyennyt tuomaan muuta kuin yhden."

"Olet menetellyt hyvin", ehätti O-Tar rauhoittamaan häntä, sillä
saatuaan tietää, että Gahan kenties oli vieläkin kummitushuoneissa,
halusi hän lepyttää suuttunutta I-Gosia, sillä hän tunsi hyvin, kuinka
myrkyllinen kieli ja paha sisu ukolla oli. "Luuletko siis, ettei hän
olekaan korphal, I-Gos?" hän kysyi, toivoen johdattavansa pois tästä
aiheesta vanhuksen, joka oli edelleen puhetuulella.

"Ei sen enempää kuin sinäkään", vastasi vanha balsamoija.

O-Tar katsoi Heliumin Taraa kauan ja tutkivasti. Koko tytön kauneus
tuntui äkkiä syöpyvän hänen tietoisuuteensa. Hänellä oli vielä yllään
mustan jetanprinsessan upea asu, ja katsellessaan häntä käsitti O-Tar,
jeddak, ettei hänen katseensa ollut koskaan hivellyt täydellisempää
vartaloa eikä kauniimpia kasvoja.

"Hän ei ole korphal", jupisi O-Tar itsekseen. "Hän ei ole korphal, vaan
prinsessa -- Heliumin prinsessa -- ja kautta pyhän hekkadorin
kultatukan, hän on kaunis. Päästäkää kapula hänen suutaan ja
irroittakaa hänen kätensä!" hän komensi ääneen. "Tehkää tilaa Heliumin
prinsessalle Taralle Manatorin O-Tarin vierelle! Hänen on aterioitava
prinsessan arvon mukaisesti."

Orjat tottelivat O-Tarin käskyä, ja Heliumin Tara seisoi silmät
säihkyen hänelle tarjotun tuolin takana. "Istu!" komensi O-Tar.

Tyttö vaipui tuolille. "Istun vankina", hän sanoi, "enkä vieraana
viholliseni, Manatorin O-Tarin, pöydässä."

O-Tar kehoitti seuralaisiaan poistumaan huoneesta. "Haluaisin puhua
kahden kesken Heliumin prinsessan kanssa", hän virkkoi. Seurue ja orjat
poistuivat ja taaskin Manatorin jeddak kääntyi tytön puoleen, lausuen:
"Manatorin O-Tar tahtoisi olla ystäväsi."

Heliumin Tara istui käsivarret ristissä pienien, kiinteiden rintojen
päällä; hänen silmänsä säkenöivät soukenneiden luomien takaa, eikä hän
suvainnut vastata miehen esitykseen. O-Tar kumartui lähemmäksi häntä.
Hän huomasi, kuinka vihamielinen Tara oli, ja muisti ensimmäisen
kohtauksensa tytön kanssa. Tyttö oli naarasbanth, mutta hän oli kaunis.
Hän oli tavoiteltavin nainen, jonka O-Tar oli milloinkaan nähnyt, ja
hän oli päättänyt saada Taran omakseen. Ja sen hän sanoikin tytölle.

"Voisin ottaa sinut orjattarekseni", hän puhui. "Mutta haluan tehdä
sinusta puolisoni. Sinusta tulee Manatorin jeddara. Saat seitsemän
päivää valmistautuaksesi siihen suureen kunniaan, jonka O-Tar tarjoaa
sinulle, ja tällä samalla tunnilla seitsemäntenä päivänä sinusta
tulee hallitsijatar ja O-Tarin puoliso Manatorin jeddakien
valtaistuinsalissa." Hän napautti vieressään pöydällä olevaa rumpua, ja
kun orja ilmestyi, käski hän orjan kutsua seurueen takaisin. Hitaasti
astelivat päälliköt peräkkäin sisään ja sijoittuivat paikoilleen.
Heidän ilmeensä olivat tuikeat ja synkät, sillä vielä oli vastaamatta
kysymys heidän jeddakinsa rohkeudesta. Jos O-Tar oli toivonut heidän
unohtaneen, oli hän erehtynyt miehistään.

O-Tar nousi seisomaan. "Seitsemän päivän kuluttua", hän ilmoitti,
"pidetään suuret juhlat Manatorin uuden jeddaran kunniaksi." Hän
heilautti kättään Heliumin Taraan päin. "Juhlamenot alkavat
seitsemännellä zodella [noin 20.30 Maan aikaa] valtaistuinsalissa.
Siihen saakka Heliumin prinsessasta huolehditaan palatsin naisasuntojen
tornissa. Saata sinä, E-Thas, hänet sinne, mukanasi sopiva
kunniavartiosto, ja pidä huolta siitä, että hänen käytettäväkseen
järjestetään orjia ja eunukkeja, jotka huolehtivat hänen kaikista
tarpeistaan ja valppaasti varjelevat häntä kaikilta ikävyyksiltä!"

E-Thas tiesi, mikä todellinen tarkoitus piili näissä hienoissa
sanoissa: hänen oli vietävä vanki vankan vartioston saattamana naisten
majoituspaikkaan ja teljettävä hänet seitsemäksi päiväksi torniin,
asettaen hänen ympärilleen luotettava vartiosto joka estäisi hänen
pakonsa ja tekisi tyhjiksi kaikki mahdolliset pelastamisyritykset.

Kun Tara E-Thasin ja vartioston saattamana poistui huoneesta, kumartui
O-Tar hänen puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa: "Mieti näinä
seitsemänä päivänä tarkoin sinulle tarjoamaani suurta kunniaa ja sen
ainoata vaihtoehtoa!" Ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan tyttö
asteli juhlasalista pää pystyssä ja katse suoraan tähdättynä.

Erottuaan Ghekistä Gahan harhaili kellariholveissa ja palatsin
autioiden osien vanhanaikaisissa käytävissä, etsien jonkunlaista
merkkiä Heliumin Taran olinpaikasta tai kohtalosta. Kiertokäytävää
myöten hän siirtyi kerroksesta toiseen, kunnes hän tunsi siitä jokaisen
jalan mitan kellareista korkean tornin huipulle saakka; hän tiesi,
mihin huoneistoihin siitä eri kerroksissa päästiin, ja oli perehtynyt
taitavasti kätkettyjen ovien lukkoja käyttävään älykkääseen
salakoneistoon. Ruokaa saadakseen hän pistäytyi holveista tapaamissaan
varastokammioissa ja lepäsi nukkuessaan O-Main kuninkaallisella
vuoteella kielletyssä huoneessa, jakaen tilan entisaikaisen jeddakin
kuolleen jalan kanssa.

Gahanin aavistamatta vallitsi hänen ympärillään palatsissa tavattoman
rauhaton kuohunta. Soturit ja päälliköt suorittivat virkatehtävänsä
kasvot happamina ja keskustelivat siellä täällä pienissä ryhmissä
suuttuneen näköisinä jostakin asiasta, joka oli päällimmäisenä kaikkien
mielessä. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kun Tara oli teljetty
torniin, tuli E-Thas, palatsin hoitaja ja O-Tarin nöyrä käskyläinen,
isäntänsä puheille jonkun mitättömän asian johdosta. Kun hänet
ilmoitettiin O-Tarille, oli tämä yksin eräässä henkilökohtaisen
huoneistonsa pikku, kammiossa, ja kun asia, jonka tähden E-Thas oli
tullut, oli selvitetty, viittasi O-Tar häntä jäämään.

"Tuntemattoman soturin asemasta olen nostanut sinut, E-Thas, päällikön
kunniapaikalle. Palatsin piirissä on sanasi painavin minun käskyjeni
jälkeen. Siitä syystä ei sinua rakasteta, ja jos Manatorin
valtaistuimelle astuisi joku toinen jeddak, niin miten kävisi sinulle,
jonka vihamiehet kuuluvat Manatorin mahtavimpiin?"

"Älä puhu siitä, O-Tar!" pyysi E-Thas. "Näinä viime päivinä olen
ajatellut sitä paljon ja tahtoisin sysätä sen mielestäni. Mutta olen
koettanut lepyttää katkerimpien vihamiesteni kiukkua. Olen ollut heitä
kohtaan hyvin ystävällinen ja huomaavainen."

"Oletko sinäkin lukenut ilmassa häilyvän, äänettömän sanoman?" kysyi
jeddak.

E-Thas oli silminnähtävästi Vaikeassa asemassa eikä vastannut mitään.

"Miksi et ole tullut kertomaan minulle pelokkaita aavistuksiasi?"
tiedusti O-Tar. "Onko tämä vilpitöntä uskollisuutta?"

"Minua on peloittanut, oi mahtava jeddak", vastasi E-Thas. "Minua on
peloittanut, ettet ymmärtäisi, vaan suuttuisit."

"Mitä on tiedossasi? Puhu koko totuus!" komensi O-Tar.

"Päällikköjen ja soturien keskuudessa on hyvin rauhatonta", selitti
E-Thas. "Myöskin ne, jotka ovat olleet ystäviäsi, pelkäävät niiden
voimaa, jotka puhuvat sinua vastaan."

"Mitä sanotaan?" murahti jeddak.

"Väitetään, ettet uskalla mennä O-Main huoneistoon etsimään Turania,
orjaa -- oi, älä vihastu minuun, jeddak! Toistan vain, mitä puhutaan.
Minä, uskollinen E-Thasisi, en usko sellaista lörpötystä."

"Niin, niin", äänsi O-Tar. "Miksi pelkäisin? Emme tiedä, että hän on
siellä. Käviväthän siellä päällikköni näkemättä hänestä jälkeäkään."

"Mutta väitetään, että sinä et lähtenyt", jatkoi E-Thas. "Eikä
Manatorin valtaistuimella siedetä pelkuria."

"Onko puhuttu niin petollisesti?" O-Tar melkein kiljui.

"On, ja vielä pahempaakin, suuri jeddak", vastasi palatsin hoitaja. "Ei
väitetä ainoastaan niin, ettet uskaltanut mennä O-Main huoneistoon,
vaan myöskin sitä, että pelkäsit Turan-orjaa, ja moititaan sinun
puoleltasi A-Korin osaksi tullutta kohtelua. Luullaan, että hänet on
murhattu sinun käskystäsi. A-Korista pidettiin, ja monet lausuvat nyt
ääneen, että hänestä olisi tullut erinomainen jeddak."

"Uskalletaanko?" karjaisi O-Tar. "Uskalletaanko mainita orjattaren
epäsikiötä O-Tarin valtaistuimen perijänä?"

"Hän on poikasi, O-Tar", muistutti E-Thas, "eikä rakastetumpaa miestä
ole koko Manatorissa -- luettelen sinulle vain tosiseikkoja, joita ei
saa jättää huomioon ottamatta, ja rohkenen sen tehdä, koska vasta
sitten, kun tunnet todellisen asiaintilan, voit koettaa torjua
valtaistuimesi kohdalle kohoavaa turmaa."

O-Tar oli lysähtänyt tuolilleen -- hän oli äkkiä käynyt riutuneen,
väsyneen ja vanhan näköiseksi. "Kirottu olkoon se päivä", hän huusi,
"jona nuo kolme muukalaista saapuivat Manatorin kaupunkiin! Kunpa U-Dor
olisi elossa! Hän oli voimakas -- vihamieheni pelkäsivät häntä. Mutta
hän on poissa -- saanut surmansa vihatun Turan-orjan kädestä. Painakoon
Turania Issuksen kirous!"

"Jeddakini, mitä meidän on tehtävä?" tiedusti E-Thas. "Orjan
sadatteleminen ei ratkaise pulmaasi."

"Suuret pidot ja avioliiton solmiminen ovat jo kolmen päivän perästä",
sanoi O-Tar. "Niistä tulee komeat juhlat. Soturit ja päälliköt tietävät
sen -- sellainen on tapa. Sinä päivänä jaetaan lahjoja ja
kunnianosoituksia. Nimitähän kiivaimmat vastustajani! Lähetän sinut
heidän keskuuteensa, ja vihjaise heille, että suunnittelen antaa heille
palkkioita heidän valtaistuimelle tekemiensä palvelusten johdosta.
Korotamme päällikköjä jedeiksi ja sotureja päälliköiksi ja takaamme
heille palatseja ja orjia. Mitä arvelet, E-Thas?"

Toinen pudisti päätään. "Se ei käy päinsä, O-Tar. He eivät välitä
lahjoistasi eivätkä kunnianosoituksistasi. Niin olen kuullut heidän
sanovan."

"Mitä he tahtovat?" tiedusti O-Tar.

"He tahtovat jeddakin, joka on yhtä uljas kuin uljain", vastasi E-Thas,
vaikka hänen polvensa vapisivat, kun hän lausui sen.

"Pitävätkö he minua pelkurina?" huusi jeddak.

"Väitetään, että sinua peloittaa mennä O-Mai Julman huoneistoon."

O-Tar istui pitkän aikaa pää rinnalle painuneena, tuijottaen tylsästi
lattiaan.

"Kerro heille", hän virkkoi vihdoin kaiuttomasti, eikä hänen äänensä
lainkaan kuulostanut suuren jeddakin ääneltä, "kerro heille, että minä
menen O-Main huoneistoon etsimään Turan-orjaa!"



YHDESKOLMATTA LUKU

Uhkayritys rakkauden tähden


"He, he! Hän on arka ja nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi'!" Puhuja
oli I-Gos, ja hän puhui päällikköryhmälle eräässä Manatorin jeddakin
O-Tarin palatsin huoneessa. "Jos A-Kor olisi elossa, niin hänestä
saisimme jeddakin!"

"Kuka sanoo, että A-Kor on kuollut?" kysyi muuan päälliköistä.

"Missä hän sitten on?" tokaisi I-Gos. "Eikö ole kadonnut muitakin
sellaisia, joita O-Tar on pitänyt liian suosittuina niin lähellä
valtaistuinta oleviksi henkilöiksi?"

Päällikkö pudisti päätään. "Jos luulisin niin, tai oikeammin, jos
tietäisin sen, liittyisin Vihollisten portilla olevaan U-Thoriin."

"S-s-st!" varoitti toinen. "Tuolla tulee jalkojen nuolija." Ja kaikkien
silmät kääntyivät lähestyvään E-Thasiin.

"Kaor, ystävät!" hän huudahti pysähtyessään heidän joukkoonsa, mutta
hänen ystävällinen tervehdyksensä sai vastaukseksi vain joitakuita
juroja nyökkäyksiä, "Oletteko kuullut uutisia?" hän jatkoi
lannistumatta kohtelusta, johon hän alkoi tottua.

"Mitä -- onko O-Tar nähnyt ulsion ja pyörtynyt?" kysäisi I-Gos leveän
purevasti.

"Miehiä on kuollut vähäisemmistäkin sanoista, vanhus", muistutti
E-Thas.

"Minua ei mikään vaara uhkaa", vastasi I-Gos, "sillä en ole Manatorin
jeddakin uljas, kansan suosiossa oleva poika."

Se oli tosiaan peittelemättömän valtiopetoksellista puhetta, mutta
E-Thas ei ollut sitä kuulevinaankaan. Välittämättä I-Gosista hän
kääntyi muiden puoleen. "Tänä yönä O-Tar menee O-Main huoneeseen
etsimään Turan-orjaa", hän virkkoi. "Hänen mieltään pahoittaa, ettei
hänen sotureillaan ole kylliksi rohkeutta niin vähäiseen tehtävään ja
että heidän jeddakinsa on senvuoksi pakko vangita halpa orja." Tämän
pistosanan jälkeen E-Thas jatkoi matkaansa levittämään tietoa palatsin
muihin osiin. Tosiasiallisesti hänen lauseensa jälkiosa oli kokonaan
hänen omaa keksintöään ja hän nautti suuresti esittäessään sen
vihamiestensä apeudeksi. Hänen erottuaan pienestä miesryhmästä huusi
I-Gos hänen jälkeensä: "Millä tunnilla O-Tar aikoo käydä O-Main
huoneistossa?"

"Kahdeksannen zodan lopulla" [noin kello 1 yöllä maapallon aikaa],
vastasi palatsin hoitaja ja meni menojaan.

"Saamme nähdä", sanoi I-Gos.

"Mitä saamme nähdä?" tiedusti muuan soturi.

"Saamme nähdä, käykö O-Tar O-Main huoneessa."

"Miten?"

"Olen silloin itse siellä, ja jos näen hänet, tiedän hänen käyneen
siellä. Jollen näe häntä, tiedän, ettei hän ole ollut siellä", selitti
vanha balsamoija.

"Onko siellä mitään, mikä olisi omiaan kauhistuttamaan rehellistä
miestä?" kysyi päällikkö. "Mitä olet nähnyt?"

"Näkemäni, vaikka sekin on ilkeää, ei ollut niin kummaa kuin
kuulemani", vastasi I-Gos.

"Kerrohan! Mitä kuulit ja näit?"

"Näin O-Main ruumiin", virkkoi I-Gos. Toisia puistatti.

"Entä etkö tullut hulluksi?" kysyttiin.

"Oletko hullu?" tokaisi ukko.

"Entä menetkö toistamiseen?"

"Kyllä."

"Silloin olet kuin oletkin hullu", huudahti eräs.

"Näit O-Main ruumiin, mutta mitä kuulit sellaista, mikä oli vieläkin
pahempaa?" kuiskasi toinen.

"Näin O-Mai vainajan viruvan makuuhuoneensa lattialla toinen jalka
sotkeutuneena vuoteensa silkki- ja turkisvaippoihin. Kuulin kammottavaa
ulinaa ja hirveätä kirkumista."

"Eikö sinua peloita mennä sinne jälleen?" kyseltiin.

"Kuollut ei voi tehdä minulle pahaa", sanoi I-Gos. "Hän on maannut
samalla tavoin viisituhatta vuotta. Eikä äänikään voi minua
vahingoittaa. Kuulin sen kerran ja olen elossa -- voin kuulla sen
uudelleenkin. Se kajahti melkein viereltäni ollessani piilossa verhojen
takana väijymässä Turan-orjaa, ennen kuin sieppasin häneltä naisen."

"I-Gos, sinä olet rohkea mies", kehui eräs päälliköistä.

"O-Tar nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', ja olisin valmis uhmaamaan
pahempiakin vaaroja kuin piileksimään O-Main kielletyissä kammioissa
saadakseni tietää, etteikö hän käy O-Main huoneessa. Jos niin on, niin
sitten O-Tar totisesti sortuu!"

Tuli yö, zodet vierivät ja lähestyi aika, jolloin Manatorin jeddakin
O-Tarin oli lähdettävä O-Main huoneeseen etsimään Turan-orjaa. Meistä,
jotka epäilemme pahansuopien henkien olemassaoloa, tuntunee hänen
pelkonsa uskomattomalta, sillä hän oli voimakas mies, mainio
miekkailija ja hyvän maineen saavuttanut taistelija. Mutta niin on
asia, että Manatorin O-Tarin hermoja kalvoivat pelokkaat aavistukset,
kun hän asteli palatsinsa käytäviä pitkin O-Main autioksi jätettyjä
saleja kohti, ja seisoessaan vihdoin käsi tomuisesta käytävästä itse
huoneistoon vievän oven rivalla hän oli melkein kauhun lamauttama. Hän
oli tullut yksin kahdesta erinomaisesta syystä. Ensiksikään ei näin
olisi ketään näkemässä hänen pelkoaan eikä hänen heikkouttaan, jos
hänen rohkeutensa viimeisellä hetkellä pettäisi. Ja toinen syy oli se,
että jos hän suorittaisi teon yksin tahi saisi uskotelluksi
päälliköilleen tehneensä sen, hänen ansionsa olisi paljon suurempi kuin
siinä tapauksessa, että hänellä olisi ollut mukanaan sotureita.

Mutta vaikka hän olikin lähtenyt yksin, oli hän huomannut, että häntä
seurattiin, ja tiesi niin olevan sen tähden, ettei hänen väkensä
luottanut hänen rohkeuteensa eikä hänen totuudenrakkauteensa. Hän ei
uskonut löytävänsä Turania, orjaa. Eikä häntä erikoisesti
haluttanutkaan tavata Turania, sillä vaikka O-Tar olikin mainio
miekkailija ja urhea soturi ruumiillisessa ottelussa, oli hän nähnyt
Turanin pitävän U-Doria leikkikalunaan eikä hänestä ollut ensinkään
mieluista joutua mittelemään miekkojaan itseään etevämmän taistelijan
kanssa.

Ja niin O-Tar seisoi käsi oven rivalla, peläten astua sisään, peläten
olla astumatta. Mutta vihdoin häntä takaapäin pälyileväin omien
soturien pelko voitti kauhun, jota hän tunsi ikivanhan oven takana
väijyvää tuntematonta kohtaan, ja hän työnsi syrjään raskaan
skeelpuisen oven ja meni sisälle.

Huoneessa vallitsi kolkko hiljaisuus, ja siellä oli vuosisatain tomun
aiheuttama painostava tuntu. Sotureiltaan hän oli saanut tietää, mitä
tietä hänen oli mentävä, ja niinpä hän pakotti vastahakoiset jalkansa
astelemaan edessään olevan huoneen poikki, jossa jetanpelurit istuivat
ikuisen pelinsä ääressä, ja saapui O-Main huoneeseen vievään lyhyeen
käytävään. Paljas miekka vapisi hänen kädessään. Joka askeleella hän
seisahtui kuuntelemaan, ja hänen saavuttuaan melkein kummitushuoneen
ovelle hänen sydämensä lakkasi sykkimästä ja hiki kihosi hänen
tahmeaksi käyneelle otsalleen, sillä sisältä kantautui hiljaista
hengityksen ääntä hänen säikähtyneihin korviinsa. Silloin Manatorin
O-Tar oli vähällä paeta nimetöntä kauhua, jota hän ei voinut nähdä,
mutta jonka hän tiesi väijyvän itseään oven takana olevassa huoneessa.
Toisaalta kuitenkin kannusti häntä omien soturiensa ja päällikköjensä
vihan ja halveksumisen pelko. He riistäisivät häneltä vallan ja
kaupanpäällisiksi surmaisivat hänet. Ei voinut olla epäilystäkään
siitä, mikä kohtalo häntä odottaisi, jos hän pelon vallassa pakenisi
O-Main huoneistosta. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli senvuoksi
uhitella tuntematonta mieluummin kuin tiettyä.

Hän siirtyi eteenpäin. Hänen edessään oleva huone oli pimeämpi kuin
käytävä, joten hän vain epäselvästi eroitti siellä olevat esineet.
Melkein huoneen keskellä oli makuulava ja sen vieressä joku
marmorilattialla viruva tummempi esine. Hän astui ovesta vielä
askeleen, ja hänen miekkansa raapaisi kiviseen pihtipieleen. Kauhukseen
hän näki, että vuodesilkit ja -turkikset lattian keskellä olevalla
lavalla liikkuivat. O-Mai Julman kuolinvuoteella nousi hahmo hitaasti
istumaan. O-Tarin polvet vapisivat, mutta hän jännitti koko siveellisen
voimansa ja valmistautui hyökkäämään lattian poikki kauhunäyn kimppuun.
Mutta hän empi hetkisen. Hän tunsi että häneen tuijottivat silmät --
aavemaiset silmät, joiden katse tunkeutui pimeyden läpi hänen heikkoon
sydämeensä ja joita hän ei nähnyt. Hän pinnistäytyi hyökkäystä varten --
mutta samassa vuoteella oleva olento päästi kammottavan kirkaisun, ja
O-Tar vaipui tajuttomana lattialle.

Gahan nousi O-Main vuoteelta hymyssä huulin, pyörähtäen heti ympäri ja
vetäisten miekkansa, kun hänen herkät korvansa eroittivat vähäistä
melua hänen takanaan vallitsevasta pimeydestä. Erilleen vedettyjen
verhojen välissä seisoi kumarainen ja ryppyinen olento. Se oli I-Gos.

"Pane miekkasi tuppeen, Turan" kehoitti vanhus. "Sinun ei tarvitse
pelätä mitään I-Gosin puolelta."

"Mitä tekemistä sinulla on täällä?" tiedusti Gahan.

"Tulin varmistautumaan siitä, ettei tuo suuri pelkuri petä meitä. Niin,
hän nimitti minua 'höpiseväksi hupsuksi', mutta katsopa nyt häntä! Hän
on kauhusta pyörtynyt, mutta hänelle saattaakin antaa sen aneeksi, kun
on kuullut kamalan kiljaisusi. Se oli vähällä viedä rohkeuden
minultakin. Ja sinäkö siis ulvoit ja kiljuit, kun päälliköt saapuivat
sinä päivänä, jolloin ryöstin Taran sinulta?"

"Sinäkö se olitkin, vanha lurjus?" kysyi Gahan, astahtaen uhkaavasti
I-Gosiin päin.

"No, no!" rauhoitti vanhus. "Mutta silloin olin vihollisesi. Enää en
sitä tekisi. Olosuhteet ovat muuttuneet."

"Miten ne ovat muuttuneet? Mikä ne on muuttanut?" tiedusti Gahan.

"Silloin en täysin käsittänyt, kuinka raukkamainen jeddakini on ja
kuinka urheita sinä ja tyttö olette. Olen toista polvea, vanha mies, ja
rakastan rohkeutta. Aluksi minua suututti tytöltä saamani isku, mutta
sitten tulin ajatelleeksi, kuinka uljas teko se oli, ja aloin ihailla
sitä kuten hänen kaikkia tekojaan. Hän ei pelännyt O-Taria, hän ei
pelännyt minua, hän ei pelännyt kaikkia Manatorin sotureita. Ja sinä
sitten! Kautta miljoonan esi-isän veren! Miten sinä taisteletkaan! Olen
pahoillani siitä, että paljastin sinut jetankentillä. Olen pahoillani
siitäkin, että raahasin tytön, Taran, takaisin O-Tarin käsiin.
Tahtoisin korvata sen. Tahtoisin olla ystäväsi. Tässä on miekkani
jalkojesi juuressa." Vetäisten esille aseensa I-Gos heitti sen
lattialle Gahanin eteen.

Gatholilainen tiesi, että tuskin pahinkaan heittiö saattoi hyljeksiä
tällaista juhlallista valaa, ja niinpä hän kumartui, otti lattialta
vanhuksen säilän ja ojensi sen kahva edellä hänelle takaisin, siten
suostuen hänen ystävyyteensä.

"Missä on Heliumin prinsessa Tara?" kysyi Gahan. "Onko hän
vahingoittumaton?"

"Hän on teljettynä naisten asuntojen torniin odottamaan
juhlatoimitusta, joka tekee hänestä Manatorin jeddaran", vastasi I-Gos.

"Tuo olio on rohjennut luulla Heliumin Taran suostuvan hänen
aviopuolisokseen", jupisi Gahan. "Valmistan hänelle lyhyen lopun,
jollei hän jo ole kuollut kauhusta." Hän meni maahan vaipuneen O-Tarin
luokse syöstäkseen miekkansa hänen sydämeensä.

"Älä!" varoitti I-Gos. "Älä surmaa häntä, vaan rukoile, ettei hän olisi
kuollut, jos sinun on mieli pelastaa prinsessasi!"

"Miksi niin?" kysyi Gahan.

"Jos sanoma O-Tarin kuolemasta saapuisi naisten asumuksille, olisi
prinsessa Tara tuhon oma. Naiset tietävät O-Tarin aikovan ottaa hänet
vaimokseen ja tehdä hänestä Manatorin jeddaran, joten saat olla varma,
että he kaikki kateellisina ja mustasukkaisina naisina vihaavat häntä.
Ainostaan O-Tarin mahti suojaa häntä nyt kaikilta ikävyyksiltä. Jos
O-Tar kuolisi, jätettäisiin hänet sotilaiden ja miesorjien haltuun,
sillä ei olisi ketään kostamassa hänen puolestaan."

Gahan pisti miekkansa tuppeen. "Puhut järkevästi; mutta mitä teemme
tuolle?"

"Jätetään hänet virumaan paikalleen", neuvoi I-Gos. "Hän ei ole
kuollut. Virottuaan hän palaa huoneistoonsa ja esittää komean tarun
uljuudestaan, eikä hänen kerskailuaan kumoamassa ole ketään -- ei
ketään muita kuin I-Gos. Tule! Hän saattaa toipua millä hetkellä
hyvänsä, eikä hän saa nähdä meitä täällä."

I-Gos meni maassa viruvan jeddakin luokse, polvistui hetkiseksi sen
ääreen ja palasi sitten leposijan sivuitse Gahanin luo. Yhdessä he
poistuivat O-Main huoneesta ja suuntasivat askeleensa kiertokäytävälle.
Sitä myöten I-Gos vei Gahanin ylemmäksi ja edelleen palatsin sen osan
kohdalle, jossa hän osoitti varsin lähellä olevaa korkeata tornia.
"Tuolla", hän virkkoi, "on Heliumin prinsessa, ja hän on varmassa
turvassa juhlallisuuksiin saakka."

"Ehkä turvassa muilta, mutta ei itseltään", sanoi Gahan. "Hänestä ei
ikinä tule Manatorin jeddaraa -- ennemmin hän tappaa itsensä."

"Tekisikö hän sen?" epäili I-Gos.

"Kyllä hän tekee, jollet voi saada hänelle sanomaa, että minä elän ja
että vielä on toivoa", vakuutti Gahan.

"En voi viedä hänelle tietoa", vastasi I-Gos. "Naistensa asuntoja O-Tar
vartioitsee mustasukkaisen huolekkaasti. Siellä ovat hänen luotetuimmat
orjansa ja soturinsa, ja lisäksi heidän seassaan vilisee lukemattomia
urkkijoita, joten kukaan ei tiedä, kuka kukin on. Jokaisen varjon
niissä huoneissa panevat sadat silmät merkille."

Gahan silmäili korkean tornin valaistuja ikkunoita; sen yläkerroksissa
oli Heliumin Tara teljettynä. "Minä koetan löytää jonkun tien, I-Gos",
sanoi Gahan.

"Ei ole mitään tietä", väitti vanhus. Jonkun aikaa he seisoivat katolla
riutuvan Marsin kirkkaiden tähtien ja kiitävien kuiden alla,
sommitellen suunnitelmia sen ajan varalta, jolloin Heliumin Tara
tuotaisiin tornista O-Tarin valtaistuinsaliin. Silloin, ja vain
silloin, vakuutti I-Gos, oli pelastamisyrityksillä vähääkään
onnistumismahdollisuuksia. Gahan ei tiennyt, kuinka paljon hän saattoi
luottaa toiseen, ja piti senvuoksi omina tietoinaan sen suunnitelman,
jonka hän Ghekin mukana oli lähettänyt Floranille ja Val Dorille. Mutta
hän takasi vanhalle balsamoijalle, että jos hänen usein toistetut
vakuutuksensa O-Tarin syyttämisestä ja syrjäyttämisestä olivat
vilpittömiä, olisi hänellä tilaisuus tehdä se sinä yönä, jona jeddak
koettaisi ottaa Heliumin prinsessan puolisokseen.

"Silloin on aikasi, I-Gos", vakuutti Gahan, "ja jos joku puolue
ajattelee samalla tavalla kuin sinä, niin valmista sen jäseniä kaiken
sen varalta, mitä tapahtuu sen jälkeen kun O-Tar julkeasti koettaa
mennä avioliittoon sotavaltiaan tyttären kanssa. Missä ja milloin
tapaan sinut uudelleen? Nyt menen puhuttelemaan Taraa, Heliumin
prinsessaa."

"Pidän rohkeudestasi", sanoi I-Gos, "mutta siitä ei ele sinulle
vähääkään hyötyä. Sinä et pääse puhuttelemaan Heliumin prinsessaa
Taraa, vaikka epäilemättä monen manatorilaisen veri tahraa naisten
asuntojen lattioita, ennen kuin sinä saat surmasi."

Gahan hymyili. "Minä en saa surmaani. Milloin ja missä tapaamme? Mutta
löydäthän minut aina öisin O-Main huoneesta. Se tuntuu olevan
turvallisin pakopaikka koko Manatorissa jeddakin vihamiehelle, vaikka
se onkin jeddakin palatsissa. Nyt lähden!"

"Ja olkoot esi-isäisi henget mukanasi!" toivotti I-Gos.

Vanhuksesta erottuaan Gahan meni kattoa myöten korkealle tornille, joka
näkyi olevan rakennettu sementistä ja myöhemmin koristettu taidokkailla
kaiverruksilla; sen koko pinta oli täynnä monimutkaisia kuvioita, jotka
oli hakattu syvälle sen kivimäiseen rakennusaineeseen. Vaikka se oli
monien miespolvien ikäinen, oli se vain vähän ravistunut, mikä
johtui Marsin ilmakehän kuivuudesta, sateiden ja tomumyrskyjen
harvinaisuudesta. Sitä myöten kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata ja
vaarallista ja olisi peloittanut uljaimmankin miehen luopumaan sitä
koettamasta -- epäilemättä Gahaninkin, jollei hän olisi tuntenut, että
hänen rakastamansa naisen henki riippui siitä, suorittiko hän tämän
uhkarohkean teon.

Riisuttuaan aseensa ja koko muun hihnoituksensa paitsi yhtä ainoata
vyötä, josta riippui tikari, gatholilainen aloitti vaarallisen
kapuamisen. Tarrautuen kaiverruksiin käsin ja jaloin hän ponnisteli
hitaasti ylöspäin, karttaen ikkunoita ja pysytellen tornin varjoisella
puolella, Thurian ja Klurosin valon luomassa pimennossa. Torni kohosi
noin viisitoista metriä palatsin läheisen osan katon yläpuolelle; siinä
oli viisi kerrosta ja ikkunoita joka suunnalla. Muutamien ikkunoiden
edessä oli parvekkeet, ja niitä hän koetti välttää enemmän kuin muita,
vaikka olikin varsin todennäköistä, ettei tornissa enää ollut ketään
valveilla, koska yhdeksäs zode alkoi olla käsissä.

Hän eteni meluttomasti ja saapui vihdoin kenenkään huomaamatta ylimmän
kerroksen ikkunoille. Näissä kuten useissa muissakin hänen
sivuuttamissaan oli vankat ristikot, joten hänen oli sitä kautta
mahdoton päästä sisälle niihin huoneisiin, joissa Tara oli vankina.
Pimeys esti hänet näkemästä sisälle ensimmäisestä ikkunasta, jonka
luokse hän kiipesi. Toinen kuului valaistuun huoneeseen, jossa näkyi
asemapaikallaan oven edessä nukkuva vartija. Siellä oli myöskin
seuraavaan alempaan kerrokseen vievien portaiden yläpää. Edettyään
vielä kauemmaksi kiertäen tornia Gahan lähestyi muuatta toista ikkunaa,
mutta nyt hän liikkui tornin sellaisella seinällä, jonka alapuolella
oli kolmekymmentä metriä alempana piha ja johon Thurian säteet pian
sattuisivat. Hän tajusi, että hänen oli jouduttava, ja rukoili, että
hän nyt lähestymänsä ikkunan takaa tapaisi Heliumin Taran.

Aukolle saavuttuaan hän silmäili pieneen, hämärästi valaistuun
huoneeseen. Lattian keskellä oli makuukoroke, jolla lepäsi silkki- ja
turkisvaippojen verhoama ihminen. Peitteistä pisti esiin paljas
käsivarsi, leväten mustan ja keltaisen kirjavalla orlukinnahalla --
ihastuttavan kaunis käsivarsi, jonka ympärillä oli Gahanille tuttu
rannerengas. Ainoatakaan muuta olentoa ei näkynyt huoneessa, jonka
sisuksen Gahan näki täydelleen. Painaen kasvonsa ristikkoa vasten
gatholilainen kuiskasi hänelle armaan nimen. Tyttö liikahti, mutta ei
herännyt. Taaskin Gahan lausui nimen, mutta tällä kertaa äänekkäämmin.
Tara nousi istumaan ja katsoi ympärilleen, mutta yhtä aikaa ponnahti
pystyyn eunukki, joka oli maannut korokkeen sillä puolella, joka oli
kauimpana Gahanista. Ja samassa Thurian kirkas valo valahti
ikkunaan, jossa Gahan riippui, paljastaen hänet selvästi molemmille
sisälläolijoille.

Molemmat ponnahtivat seisomaan. Eunukki syöksähti ikkunaa kohti, ja
avuton Gahan olisi joutunut miehen murha-aseen helpoksi uhriksi, jollei
Heliumin Tara olisi ehättänyt vartijansa kimppuun ja kiskonut häntä
taaksepäin. Samalla tyttö veti ohuen tikarinsa piilopaikastaan
hihnoituksensa alta, ja eunukin koettaessa sysätä hänet syrjään upposi
aseen terävä kärki miehen sydämeen. Hän kuoli ääntäkään päästämättä ja
vaipui lattialle. Sitten Tara juoksi ikkunan ääreen.

"Turan, päällikköni!" hän huudahti. "Kuinka kammottavaan vaaraan
oletkaan antautunut etsiessäsi minua täältä, missä ei edes sinun uljas
sydämesi kykene auttamaan minua."

"Älä ole siitä niin kovin varma, sydämeni sielu", vastasi Gahan.
"Vaikka nyt tuonkin armaalleni vain sanoja, ovat ne toivoakseni
sellaisten tekojen edeltäjiä, jotka antavat hänet takaisin minulle
ikuisiksi ajoiksi. Pelkäsin, että sinä, Heliumin Tara, saattaisit
tuhota itsesi, välttyäksesi O-Tarin aikomasta häpeästä. Senvuoksi tulin
valamaan mieleesi uutta toivoa ja rukoilemaan sinua elämään,
tapahtukoonpa mitä tahansa, tietäen, että vielä on yksi keino ja että,
jos kaikki käy hyvin, voimme vihdoinkin vapautua. Odota minua O-Tarin
valtaistuinsalissa sinä iltana, jona hän aikoo ottaa sinut
puolisoksesi! Ja nyt: miten selviydymme tuosta veitikasta?" Hän osoitti
lattialla viruvaa kuollutta eunukkia.

"Hänen tähtensä meidän ei tarvitse olla huolissamme", vastasi tyttö.
"Kukaan ei uskalla tehdä minulle pahaa, peläten O-Tarin vihaa. Muutoin
olisin kuollut heti astuttuani palatsin tähän osaan, sillä naiset
vihaavat minua. Ainoastaan O-Tar saattaa rangaista minua, ja mitäpä
O-Tar välittää yhden eunukin hengestä? Niin, älä ole peloissasi tämän
asian tähden!"

He puristivat toistensa käsiä ristikon lävitse, ja nyt Gahan veti Taran
likemmäksi itseään.

"Yksi suukko", hän pyysi, "ennen kuin lähden, prinsessani!" Ja heliumin
prinsessan Dejah Thorisin ja Barsoomin sotavaltiaan ylpeä tytär
kuiskasi: "Päällikköni!" ja painoi huulensa Turanin, halvan panthanin.
huulille.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Vihkimishetkellä


Kun O-Tar, Manatorin jeddak, avasi silmänsä, vallitsi hänen ympärillään
painostava haudanhiljaisuus. Hänen mieleensä muistui hirveä näky, joka
oli hänelle ilmestynyt. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Hänen
näköpiirissään ei näkynyt mitään huolestuttavaa. Hän nosti verkkaisesti
päätään ja silmäili ympärilleen. Lattialla vuoteen vieressä oli se
esine, joka oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotaan, ja hän sulki
silmänsä kauhun vallassa tuntiessaan, mikä se oli. Mutta se ei
hievahtanut eikä hiiskunut mitään. O-Tar aukaisi jälleen silmänsä ja
nousi pystyyn. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mitään ei ollut
vuodekorokkeella, jolta hän oli nähnyt _sen_ nousevan.

O-Tar peräytyi huoneesta verkkaisesti. Vihdoin hän pääsi ulompaan
käytävään. Se oli tyhjä. Hän ei tiennyt, että se oli tyhjentynyt äkkiä,
kun äänekäs kiljaisu, johon hänen oma parahduksensa oli sekautunut, oli
saapunut häntä vakoilemaan lähetettyjen soturien korviin ja
hätkähdyttänyt heitä. Hän vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaan
paksuun rannerenkaaseen kiinnitettyyn ajanmittariin. Yhdeksäs zode oli
melkein puolivälissä. O-Tar oli virunut tajuttomana tunnin ajan. Hän
oli viettänyt tunnin O-Main huoneessa eikä ollut kuollut! Hän oli
katsellut edeltäjänsä kasvoja ja oli sittenkin täysjärkinen! Hän
ravisti itseään ja hymyili. Pian hän sai hillityksi kapinalliset,
järkkyneet hermonsa, niin että ehdittyään palatsin asuttuihin osiin hän
kykeni täysin hillitsemään itsensä. Hän käveli leuka pystyssä, hiukan
mahtaillen, ja meni suoraan juhlimissaliin, arvaten, että hänen
päällikkönsä odottivat häntä siellä. Hänen astuessaan sisään nousivat
kaikki pystyyn, ja monen kasvoista kuvastui epäilystä ja hämmästystä,
sillä he eivät olleet luulleet näkevänsä jeddakiansa O-Taria jälleen
sen jälkeen, mitä urkkijat olivat kertoneet heille O-Main huoneesta
kuuluneista kamalista äänistä. O-Tar oli mielissään siitä, että hän oli
mennyt siihen kauhunpaikkaan yksin, sillä nyt ei kukaan voinut väittää
valheeksi sitä juttua, jonka hän kertoisi.

E-Thas syöksyi tervehtimään häntä, sillä E-Thas oli nähnyt synkkiä
katseita suunnattavan itseensä päin, kun talit vierivät eikä hänen
hyväntekijäänsä kuulunut takaisin.

"Oi, sinä urhea ja mainehikas jeddak!" riemuitsi palatsin hoitaja. "Me
iloitsemme siitä, että olet palannut vahingotonna, ja pyydämme sinua
kertomaan meille seikkailustasi."

"Ei siinä ollut mitään", huudahti O-Tar. "Tarkastin huoneet
läpikotaisin ja odotin piiloutuneena, että Turan-orja palaisi, jos hän
olisi poistunut vähäksi aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Häntä ei ole
siellä, ja epäilen, ettei hän ikinä mene sinne. Harvat miehet
haluaisivat viipyä kauan niin vastenmielisessä paikassa."

"Eikö sinua ahdistettu?" tiedusti E-Thas. "Etkö kuullut ulinaa ja
parkumista?"

"Kuulin kauheita ääniä ja näin aavehaamuja; mutta ne pakenivat minua,
niin etten päässyt käsiksi ainoaankaan, ja katselin O-Main kasvoja enkä
ole mielipuoli. Vieläpä lepäsin samassa huoneessa hänen ruumiinsa
vieressä."

Huoneen kaukaisessa nurkassa piilotti kumarainen ja ryppyinen vanhus
hymynsä väkevällä juomalla täytetyn kultaisen pikarin taakse.

"Hei! Nyt ryypätään!" huusi O-Tar ja tavoitti tikariaan, jonka nupilla
hän tavallisesti löi kelloa, jolla orjia kutsuttiin, mutta tikari ei
ollut tupessa. O-Tar oli ymmällä. Hän oli varma, että se oli ollut
paikallaan vähää ennen kuin hän astui O-Main huoneeseen, sillä hän oli
visusti tunnustellut kaikkia aseitaan ollakseen varma siitä, ettei
mikään niistä ollut poissa. Hän sieppasi sen sijasta pöytäkalustosta
astian ja löi sillä kelloa, orjien saavuttua käskien heidän tuoda
väkevintä juomaa O-Tarille ja hänen päälliköilleen. Ennen
aamun sarastusta lähti juopuneiden huulilta paljon äänekkäitä
ihailunvakuutuksia -- jeddakin rohkeuden johdosta. Mutta jotkut olivat
vieläkin synkän näköisiä.

Koitti vihdoin päivä, jolloin O-Tarin piti ottaa Heliumin prinsessa
Tara puolisokseen. Neljä tuntia orjat valmistivat vastahakoista
morsianta. Seitsemään tuoksukylpyyn kului kolme pitkää ja väsyttävää
tuntia, sitten hänen koko ruumiinsa voideltiin pimaliakukkien öljyllä,
ja häntä hieroi kätevin sormin kaukaisesta Dusurista kotoisin oleva
orjatar. Hänen hihnoituksensa, ihkasen uusi ja tätä tilaisuutta varten
valmistettu, oli Barsoomin isojen, valkeiden apinoiden valkoisesta
nahasta ja runsaasti varustettu platinakoristuksilla ja timanteilla --
suorastaan niillä päällystetty. Hänen tuuhea, kiiltävän musta tukkansa
oli kammattu upean komeaksi ja pukevaksi laitteeksi, johon oli pistetty
timanttinuppisia neuloja, niin että se säihkyi kuin kuutamottoman yön
tahdikas taivas.

Mutta morsian, joka saatettiin korkeasta tornista O-Tarin
valtaistuinsaliin, oli äreä ja uhmaileva. Käytävät olivat täynnä orjia
ja sotureita sekä palatsin ja kaupungin naisia, jotka oli käsketty
juhlatilaisuuteen. Saapuvilla oli koko Manatorin mahti ja ylpeys,
rikkaus ja kauneus.

Lukuisan kunniavartioston ympäröimänä Tara liikkui hitaasti ihmisten
täyttämissä marmorikäytävissä. Päällikköjen salin ovella oli häntä
vastaanottamassa E-Thas, palatsin hoitaja. Salissa ei ollut ketään
paitsi kuolleilla ratsuillaan istuvia päällikkövainajia. Tämän pitkän
huoneen läpi E-Thas saattoi hänet valtaistuinsaliin, joka myöskin oli
tyhjä, sillä Manatorissa olivat vihkimisjuhlallisuudet toisenlaiset
kuin Barsoomin muissa maissa. Täällä piti morsiamen odottaa sulhasta
valtaistuimelle vievien portaiden juurella. Hänen jäljessään tulivat
vieraat, sijoittuen paikoilleen ja jättäen Päällikköjen salin ja
valtaistuimen välisen keskikuorin tyhjäksi, sillä sitä myöten saapuisi
O-Tar yksin morsiamen luokse oltuaan ensin lyhyen ajan yksin vainajien
seurassa Päällikköjen salissa suljettujen ovien takana. Sellainen oli
tapa.

Vieraat olivat kaikki marssineet jonossa Päällikköjen salin lävitse;
sen molemmissa päissä olevat ovet oli suljettu. Äkkiä avautui salin
alapäähän ovi, ja O-Tar astui sisään. Hänen mustaa hihnoitustaan
koristivat rubiinit ja kultalaitteet; hänen kasvojaan peitti samasta
jalosta metallista valmistettu naamari, jonka silmiksi oli pantu kaksi
tavattoman isoa rubiinia, vaikka niiden alla oli kapeat raot, joista
naamarin kantaja saattoi nähdä. Hänen päälaellaan oleva laite kannatti
keinotekoisia sulkia, jotka oli valmistettu samasta metallista kuin
naamari. Pienimpiä yksityiskohtia myöten hänen asunsa oli sellainen,
jollaiseksi Manatorin tavat vaativat kuninkaallisen sulhasen asun, ja
samojen tapojen mukaisesti hän nyt saapui yksin Päällikköjen saliin
ottaakseen vastaan siunaukset ja neuvot häntä edeltäneiltä Manatorin
suurmiehiltä.

Kun salin alapään ovi sulkeutui O-Tarin jälkeen, jäi jeddak yksin
suurten vainajain seuraan. Ikivanhojen sääntöjen mukaan ei yksikään
kuolevainen saanut nähdä sitä, mitä tässä pyhitetyssä huoneessa silloin
tapahtui. Koska Manatorin mahtavat kunnioittivat Manatorin
perinnäistapoja, niin kunnioittakaamme mekin tuon ylvään ja
herkkätuntoisen kansan perinnäisiä tapoja. Mitäpä meitä liikuttaisikaan
se, mitä tapahtui siellä, juhlallisessa vainajien salissa?

Kului viisi minuuttia. Morsian seisoi äänettömänä valtaistuimen
juurella. Vieraat puhelivat keskenään hiljaa kuiskaillen, niin että
huone oli täynnänsä monien äänten sorinaa. Vihdoin lennähti päällikköjen
salista tuova ovi auki, ja loistava sulhanen seisoi hetkisen jykevän
aukon puitteissa. Häävieraiden seassa syntyi hiljaisuus. Tasapituisin,
mahtavin askelin lähestyi sulhanen morsianta. Taran sydäntä kouristivat
pahat aavistukset, jotka olivat hiipineet hänen mieleensä, kun kohtalon
langat kiertyivät yhä tiukemmin hänen ympärilleen eikä Turanista
kuulunut eikä näkynyt merkkiäkään. Missä Turan oli? Mitäpä hän tosiaan
saattoi tehdä pelastaakseen Taran? O-Tarin mahdin ympäröimänä, ilman
ainoatakaan ystävää tuntui tytön asema lopultakin tyyten toivottomalta.

"Minä pysyn elossa!" kuiskasi hän itsekseen, koettaen vielä viimeisen
kerran vastustaa hirvittävää toivottomuutta, joka uhkasi saada hänet
valtaansa, mutta varmuuden vuoksi hänen sormensa pujahtivat
ohutteräiseen tikariin, jonka hän oli kenenkään huomaamatta saanut
siirretyksi vanhasta hihnoituksestaan uuteen. Ja nyt oli sulhanen hänen
vieressään, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet portaita myöten
valtaistuimen eteen, mihin he pysähtyivät, kääntyen alhaalla olevaan
yleisöön päin. Huoneen taustalta saapui sitten kulkue sen korkean
virkamiehen johtamana, jonka velvollisuus oli tehdä nämä kaksi mieheksi
ja vaimoksi. Kulkueen takana asteli upeasti puettu nuorukainen kantaen
silkkityynyllä lyhyillä kultaketjuilla yhdistettyjä kultaisia
käsirautoja, joilla juhlallinen toimitus päätettäisiin siten, että
virkamies kiinnittäisi käsiraudan kummankin ranteeseen, mikä olisi
merkkinä avioliiton pyhien siteiden katkeamattomuudesta.

Saapuisiko Turanin lupaama apu liian myöhään? Tara kuunteli pitkää,
yksitoikkoista vihkimistoimitusta. Hän kuuli, kuinka O-Tarin hyveitä ja
morsiamen kauneutta ylistettiin. Ratkaiseva hetki lähestyi, eikä
vieläkään merkkiäkään Turanista. Mutta mitäpä hän voisikaan suorittaa,
vaikka hänen onnistuisikin päästä valtaistuinsaliin, muuta kuin kuolla
Taran kanssa? Pelastuksesta ei voinut olla toivoakaan.

Virkamies otti kultaiset käsiraudat pielukselta, jolla ne olivat
olleet. Siunattuaan ne hän ojensi kätensä tarttuakseen Taran
ranteeseen. Hetki oli tullut! Tätä pitemmälle ei toimitus saanut mennä,
sillä Barsoomin kaikkien lakien mukaan hän olisi Manatorin O-Tarin
vaimo samalla hetkellä, kun heidät olisi kiinnitetty yhteen. Vaikkapa
pelastus tulisikin sitten tai myöhemmin, ei hän voisi koskaan katkoa
niitä siteitä, ja Turan olisi häneltä mennyttä yhtä varmasti kuin jos
kuolema olisi heidät eroittanut.

Hänen kätensä pujahti kätkettyyn tikariin, mutta heti ojentui sulhasen
käsi, tarttuen hänen ranteeseensa. O-Tar oli arvannut hänen
aikomuksensa. Eriskummaisen naamarin raoista Tara näki jeddakin häneen
tähdätyt silmät ja aavisti, millaisen pilkallisen hymyn naamari peitti.
He seisoivat siten jännittävän hetkisen. Alhaalla oleva rahvas pysyi
hiljaa ja pidätti henkeään, sillä valtaistuimen edessä sattunut tapaus
ei ollut jäänyt huomaamatta.

Niin dramaattinen kuin tilanne olikin, muuttui se äkkiä kolmin kerroin
dramaattisemmaksi, sillä Päällikköjen saliin vievä ovi tempaistiin
melukkaasti auki. Kaikkien silmät kääntyivät häiriöön päin; jykevien
ovipielien puitteissa näkyi toinen hahmo -- puolittain puettu olento,
joka hätäisesti kiinnitti puolittain irrallista hihnoitustaan
paikoilleen -- O-Tar, Manatori jeddak.

Kaikkien katseet suuntautuivat valtaistuimen edessä seisovaan
sulhaseen. Hän nosti kätensä ja kiskaisi kultaisen naamarin
kasvoiltaan, ja silmät levällään hämmästyksestä katseli Heliumin Tara
Turan-panthanin kasvoja.

"Turan, orja!" huudettiin. "Kuolema hänelle! Kuolema hänelle!"

"Odottakaa!" huusi Turan, vetäisten miekkansa, kun toistakymmentä
soturia syöksähti eteenpäin.

"Odottakaa!" kirkaisi toinen ääni, vanha ja särkynyt, ja I-Gos, iäkäs
balsamoija, riensi vieraiden joukosta valtaistuimen portaille
etumaisten soturien edellä.

Vanhuksen nähdessään soturit seisahtuivat, sillä ikää kunnioitetaan
suuresti Barsoomin kansojen keskuudessa kuten kaikkialla, missä uskonto
jossakin määrin perustuu esi-isäin palvontaan. Mutta O-Tar ei heistä
välittänyt, vaan karkasi rajusti valtaistuinta kohti. "Seis, pelkuri!"
karjasi I-Gos.  Kaikki katselivat pientä vanhusta ihmeissään.
"Manatorin miehet", hän sanoi heikolla, kimeällä äänellään, "haluatteko
olla pelkurin ja valehtelijan hallittavia?"

"Alas hänet!" mylvi O-Tar.

"Ei, ennen kuin olen puhunut!" vastasi I-Gos. "Se on oikeuteni. Jollei
se onnistu, on henkeni mennyttä -- sen te kaikki tiedätte ja sen tiedän
minäkin. Sen vuoksi vaadin, että minua kuullaan. Se on oikeuteni!"

"Siihen hänellä on oikeus", kertasi parikymmentä soturia salin eri
osista.

"Sen, että O-Tar on arka valehtelija, voin todistaa", jatkoi I-Gos.
"Hän väitti uljaasti uhmailleensa O-Main huoneen kauhua näkemättä
jälkeäkään Turan-orjasta. Minä olin siellä, piilossa verhojen takana ja
näin kaikki, mitä tapahtui. Turan oli piileskellyt siinä huoneessa ja
lepäsi parhaillaan O-Main vuoteella, kun O-Tar pelosta vapisten astui
sisälle. Häiritty Turan nousi istumaan, päästäen samalla vihlovan
kiljauksen. O-Tar parahti ja pyörtyi."

"Se on valetta!" huusi O-Tar.

"Se _ei_ ole valetta, ja minä voin todistaa sen", vakuutti I-Gos.
"Panitteko silloin, kun hän palasi O-Main huoneesta kerskuen
urotyöstään, panitteko silloin merkille, että hän tahtoessaan kutsua
orjia tuomaan viiniä tavoitti tikariaan lyödäkseen nupilla kelloon,
kuten hänen aina on tapana tehdä? Paniko teistä kukaan sen merkille? Ja
sen, ettei hänellä ollut tikaria? O-Tar, missä on tikari, joka oli
vyölläsi, kun menit O-Main huoneeseen? Sinä et sitä tiedä, mutta minä
tiedän. Sinun maatessani pyörtyneenä pelosta otin minä sen
hihnoituksestasi ja kätkin sen O-Main vuoteen silkkivaippojen sekaan.
Siellä se on vielä nytkin, ja jos ken sitä epäilee, menköön sinne; hän
löytää sen sieltä ja tietää jeddakinsa raukaksi."

"Entä tämä petturi?" tiedusti muuan. "Saako hän rankaisematta seistä
Manatorin valtaistuimella, sillä aikaa, kun me kinastelemme
hallitsijastamme?"

"Juuri hänen urheutensa on paljastanut teille O-Tarin raukkamaisuuden",
vastasi I-Gos, "ja hänen avullaan saatte suuremman jeddakin."

"Valitsemme itse oman jeddakimme. Orja kiinni ja surma hänelle!"
Hyväksymishuutoja kuului huoneen kaikilta puolilta. Gahan kuunteli
tarkkaavasti, ikäänkuin odottaen jotakin toivottua ääntä. Soturit
lähestyivät koroketta, jolla hän nyt seisoi paljas miekka kädessään ja
toinen käsivarsi kiedottuna Taran ympärille. Hän aprikoi, eivätkö hänen
suunnitelmansa sittenkään pitäneet paikkaansa. Jolleivät ne pitäneet,
merkitsisi se hänelle kuolemaa, ja hän oli varma siitä, että Tara
hänen kaaduttuaan surmaisi itsensä. Niin turhaanko hän kaikkine
ponnistuksineen oli palvellut tyttöä?

Useat soturit vaativat kiihkeästi, että olisi heti mentävä O-Main
huoneeseen etsimään tikaria, jonka löytyminen todistaisi O-Tarin
pelkuriksi. Vihdoin suostui kolme heistä lähtemään. "Teidän ei tarvitse
pelätä", vakuutti I-Gos. "Siellä ei ole mitään, mikä voisi vahingoittaa
teitä. Viime aikoina olen käynyt siellä usein, ja Turan-orja on
nukkunut siellä nämä monet yöt. Kirkaisut ja ulinan, jotka säikyttivät
teitä ja O-Taria, päästi Turan ajaakseen teidät pois piilopaikastaan."
Häpeilevän näköisenä kolmikko poistui huoneesta etsimään O-Tarin
tikaria.

Ja sitten toiset käänsivät huomionsa jälleen- Gahaniin, He lähestyivät
valtaistuinta paljaat miekat käsissään, mutta liikkuivat hitaasti,
sillä he olivat nähneet tämän orjan jetan-kentällä ja tunsivat hänen
käsivartensa taitavuuden. He olivat saapuneet portaiden juurelle, kun
korkealta heidän yläpuoleltaan kuului syvä kumahdus, sitten toinen ja
vielä yksi. Turan hymyili ja huoahti helpotuksesta. Ehkei se sittenkään
ollut tapahtunut liian myöhään. Soturit seisahtuivat kuuntelemaan
samoin kuin kaikki muutkin huoneessaolijat. Nyt kantautui heidän
korviinsa kovaa pyssyjen räiskettä, ja kaikki se kuului ylhäältä,
ikäänkuin olisi taisteltu palatsin katolla.

"Mitä se on?" kyselivät he toisiltaan.

"Ankara myrsky on puhjennut Manatorin kohdalla", arveli joku.

"Älkää välittäkö myrskystä, ennen kuin olette surmanneet tuon olion,
joka uskaltaa seisoa jeddakinne valtaistuimella!" vaati O-Tar. "Käykää
hänen kimppuunsa!"

Juuri kun hän herkesi puhumasta, jakautuivat valtaistuimen takana
olevat verhot, ja korokkeelle astui soturi. O-Tarin sotureitten
huulilta pääsi hämmästyksen ja harmin huudahdus. "U-Thor!" he
kiljaisivat. "Mitä petosta tämä on?"

"Ei se petosta ole", sanoi U-Thor syvällä äänellään. "Tuon teille uuden
jeddakin koko Manatoria varten. En valehtelevaa raukkaa, vaan rohkean
miehen, jota kaikki rakastatte."

Senjälkeen hän astahti syrjään ja verhojen kätkemästä käytävästä tuli
esiin toinen mies. Hän oli A-Kor, ja hänen näyttäytyessään kajahti
huudahduksia, joista kuvastui hämmästystä, riemua ja raivoa, eri
puolueiden oivaltaessa, millainen valtiokeikaus oli niin ovelasti
suoritettu. A-Korin jäljessä tuli lisää miehiä -- kaikki Manatosin
kaupungin manatorilaisia -- kunnes heitä oli korokkeella tungokseen
saakka.

O-Tar kehoitteli parhaillaan sotureitaan hyökkäämään, kun sivuovesta
tuoksahti saliin verinen padwar, jonka asu oli sekaisin. "Kaupunkimme
on kukistunut!" hän huusi äänekkäästi. "Manatosin laumat tulivat
sisälle Vihollisten portista. Gatholilaiset orjat ovat nousseet ja
tuhonneet palatsin vartioston. Isoista laivoista lasketaan sotaväkeä
palatsin katolle ja Jetan-kentille. Heliumin ja Gatholin väkeä marssii
Manatorissa. Huudetaan ääneen Heliumin prinsessaa ja vannotaan, että
Manator jätetään suitsuavaksi ruumisrovioksi, joka nielee koko
kansamme. Taivas on mustanaan laivoista. Niitä saapuu komeina jonoina
idästä ja etelästä."

Ja sitten taaskin Päällikköjen salin ovi lennähti auki, ja käännyttyään
katsomaan näkivät manatorilaiset kynnyksellä uuden tulokkaan, valtavan
kookkaan, vaaleaihoisen, mustatukkaisen miehen, jonka harmaat silmät
nyt kiiluivat kuin teräskärjet, ja hänen takanaan oli Päällikköjen sali
täynnänsä sotureita, joilla oli yllään kaukaisten maiden hihnoitukset.
Kun Heliumin Tara näki tulijan, sykähti hänen sydämensä riemusta, sillä
mies oli John Carter, Barsoomin sotavaltias, joka voittoisan armeijan
etunenässä oli saapunut pelastamaan tytärtään. Ja hänen vierellään oli
Djor Kantos, jonka kanssa Tara oli ollut kihloissa.

Sotavaltias silmäili seuruetta hetkisen, ennen kuin puhkesi puhumaan.
"Laskekaa alas aseenne, Manatorin miehet!" hän virkkoi. "Näen, että
tyttäreni on elossa, ja jollei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, on
verenvuodatus tarpeetonta. Kaupunkinne on täynnä U-Thorin, Heliumin ja
Gatholin sotaväkeä. Palatsia pitävät hallussaan gatholilaiset orjat ja
tuhat minun soturiani, joita tämän salin ympärillä olevat käytävät ja
huoneet ovat täynnänsä. Jeddakinne kohtalo on teidän omissa käsissänne.
Minua ei haluta lainkaan sekaantua siihen asiaan. Olen tullut vain
noutamaan tytärtäni ja vapauttamaan gatholilaisia orjia. Olen puhunut!"
Odottamatta vastausta hän asteli leveätä pääkuoria pitkin Heliumin
Taraa kohti, ikäänkuin sali olisi ollut täynnä hänen omaa väkeään eikä
vihollisia.

Manatorin päälliköt seisoivat tyrmistyneinä. He katsoivat O-Tariin,
mutta tämä saattoi vain avuttomana vilkuilla ympärilleen, kun
vihollisia marssi Päällikköjen salista, kiertäen valtaistuinsalin
ympäri, kunnes he olivat saartaneet koko seurueen. Sitten astui sisälle
eräs Heliumin armeijan dwar.

"Olemme pidättäneet kolme päällikköä", hän ilmoitti sotavaltiaalle. "He
pyrkivät tänne valtaistuinsaliin selostamaan kumppaneilleen jotakin
asiaa, jonka he väittävät ratkaisevan Manatorin kohtalon."

"Tuo heidät tänne!" käski sotavaltias.

He saapuivat vahvan vartioston saattamina valtaistuimelle vievien
portaiden juurelle. Sinne he pysähtyivät, ja heidän johtajansa kääntyi
muiden manatorilaisten puoleen, nosti oikean kätensä korkealle ja
näytti jalokivillä koristettua tikaria. "Löysimme sen", hän sanoi,
"juuri sieltä, mistä I-Gos väitti sen löytyvän." Ja hän katsoi O-Taria
uhkaavasti.

"A-Kor, Manatorin jeddak!" huusi joku, ja huutoon yhtyi sata
käheäkurkkuista soturia.

"Manatorissa ei voi olla muuta kuin yksi jeddak", virkkoi tikaria
pitelevä päällikkö. Katse yhä tähdättynä onnettomaan O-Tariin hän
asteli jeddakin luokse ja ojensi tikaria kämmenellään, tarjoten sitä
alamaistensa luottamuksen menettäneelle hallitsijalle. "Manatorissa ei
saata olla muuta kuin yksi jeddak", hän toisti merkitsevästi.

O-Tar otti ojennetun aseen, oikaisihe täyteen mittaansa ja iski sen
kahvaa myöten rintaansa, sillä teolla hankkien jälleen itselleen
kunnioituksen kansansa silmissä ja ansaiten ikuisen paikan Päällikköjen
salissa.

Hänen kaaduttuaan vallitsi tilavassa salissa hiljaisuus, jonka äkkiä
katkaisi U-Thorin ääni. "O-Tar on kuollut!" hän huusi. "Hallitkoon
A-Kor, kunnes koko Manatorin päälliköt kutsutaan koolle valitsemaan
uutta jeddakia! Mikä on vastauksenne?"

"Hallitkoon A-Kor! A-Kor, Manatorin jeddak!" Sali vapisi niistä
huudoista, eikä ainoatakaan soraääntä kuulunut.

A-Kor kohotti miekkaansa, vaatien hiljaisuutta. "A-Korin, Manatosin
suuren jedin U-Thorin, Gatholin laivaston komentajan ja Barsoomin
maineikkaan sotavaltiaan John Carterin tahto on", hän sanoi, "että
Manatorin kaupungissa vallitkoon rauha, ja senvuoksi käsken
manatorilaisten mennä lausumaan tervetulleiksi näiden liittolaistemme,
vieraittemme ja ystäviemme soturit ja näyttämään heille ikivanhan
kaupunkimme nähtävyyksiä ja osoittamaan Manatorin vieraanvaraisuutta.
Olen puhunut." U-Thor ja John Carter lähettivät pois soturinsa, käskien
heitä nauttimaan Manatorin vieraanvaraisuudesta. Huoneen tyhjentyessä
tunkeutui Djor Kantos Heliumin Taran luokse. Tytön tuntemaa,
pelastumisen aiheuttamaa riemua oli sumentanut sen miehen näkeminen,
jolle hän oli tehnyt vääryyttä, kuten hänen hyveellinen sydämensä
soimasi häntä. Häntä peloitti tuskainen koettelemus ja häpeä, joka
hänen täytyisi kestää ennen kuin hän voisi toivoa vapautuvansa heidän
välillään kauan aikaa voimassa olleesta sopimuksesta. Ja nyt astui Djor
Kantos hänen luokseen, polvistui ja vei hänen sormensa huulilleen.

"Heliumin kaunis tytär", alkoi mies, "kuinka saatan kertoa sinulle
siitä, mistä minun pitää kertoa sinulle -- häpeällisestä teosta, jonka
tyyten tahtomattani olen sinua kohtaan tehnyt? En osaa muuta kuin
antautua jalomielisyytesi armoille, toivoen anteeksiantoa. Mutta jos
vaadit, voin tarttua tikariin yhtä kunniakkaasti kuin O-Tar teki."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Heliumin Tara. "Mistä puhut -- miksi
näin arvoituksellisesti sellaiselle, jonka sydän jo nyt on
pakahtumaisillaan?"

Taran sydän jo nyt pakahtumaisillaan! Alku oli kaikkea muuta kuin
lupaava, ja nuori padwar toivoi, että hän olisi kuollut, ennen kuin
hänen olisi ollut lausuttava ne sanat, jotka hänen nyt tuli lausua.

"Heliumin Tara", hän jatkoi, "me kaikki pidimme sinua kuolleena. Olet
ollut poissa Heliumista runsaan vuoden. Murehdin sinua uskollisesti,
mutta sitten, vähemmän kuin kuukausi takaperin, menin avioliittoon
Olvia Marthisin kanssa." Hän lopetti puheensa ja katseli tyttöä; hänen
silmänsä olisivat saattaneet sanoa: "Nyt iske minut kuoliaaksi!"

"Oi, sinä mies-hupakko!" huudahti Tara. "Ei mikään, mitä olisit
saattanut tehdä, olisi ollut minusta mieluisempaa. Djor Kantos, voisin
suudella sinua!"

"En usko, että Olvia Marthis siitä pahastuisi", virkkoi Djor Kantos,
jonka kasvoja nyt kirkasti hymy. Heidän puhuessaan oli valtaistuinsaliin
tullut joukko miehiä, jotka lähestyivät koroketta. He olivat kookkaita
sotureita, yllään yksinkertaiset, tyyten koruttomat hihnoitukset.
Heidän johtajansa saapuessa korokkeelle oli Tara juuri kääntynyt
Gahanin puoleen, viitaten häntä luokseen.

"Djor Kantos", hän sanoi, "esitän sinulle Turanin, panthanin, jonka
vilpitön uskollisuus ja uljuus ovat voittaneet rakkauteni."

John Carter ja äsken tulleiden soturien johtaja, jotka seisoivat
lähellä, vilkaisivat pieneen ryhmään. Ensinmainitun huulilla väikkyi
tutkimaton hymy, viimemainittu puhutteli Heliumin prinsessaa. "Turan,
panthan!" hän huudahti. "Etkö tiedä, Heliumin ihana tytär, että tämä
mies, jota nimität panthaniksi, on Gahan, Gatholin jed?"

Vain silmänräpäykseksi kävi Tara ällistyneen näköiseksi, sitten hän
kohautti somia olkapäitään, käänsi päätään ja katsahti olkansa ylitse
Gatholin Gahaniin.

"Jed tahi panthan", hän virkkoi; "mitäpä väliä sillä, kumpi ihmisen
orja on ollut?" Ja hän nauroi veitikkamaisesti, katsellen rakastajansa
hymyileviä kasvoja.

       *       *       *       *       *

Lopetettuaan tarinansa John Carter nousi tuoliltaan ja oikaisi
jättimäistä vartaloaan kuin metsäleijona.

"Pitääkö sinun lähteä?" valitin, sillä en olisi suonut hänen poistuvan
ja minusta tuntui, että hän oli ollut seurassani vain lyhyen hetkisen.

"Taivas jo punertaa tuolla teidän kauniiden kukkuloittenne takana",
vastasi hän, "ja pian on täysi päivä."

"Vielä yksi kysymys, ennen kuin menet", pyysin.

"No?" myöntyi hän suopeasti.

"Miten saattoi Gahan tulla valtaistuinsaliin O-Tarin asussa?"
tiedustelin.

"Se oli yksinkertainen temppu -- Gatholin Gahanille", vastasi
sotavaltias. "I-Gosin avulla hän hiipi ennen juhlallisuuksien alkua
Päällikköjen saliin, sillä aikaa kun valtaistuinhuone ja Päällikköjen
sali olivat tyhjinä ennen morsiamen saapumista. Hän tuli
kellariholveista pitkin sitä käytävää, joka päättyi valtaistuimen
takaisen verhon taakse, ja Päällikköjen saliin päästyään sijoittui
ratsastajattoman thoatin selkään, jonka soturi oli I-Gosin
korjattavana. O-Tarin astuttua sisään ja tultua likelle Gahania tämä
heittäytyi hänen niskaansa ja löi häntä vankan keihään nupilla. Hän
luuli surmanneensa jeddakin ja ällistyi, kun O-Tar ilmestyi
paljastamaan hänet."

"Entä Ghek? Miten hänelle kävi?" tiukkasin.

"Opastettuaan Val Dorin ja Floranin Taran särkyneen lentokoneen luokse,
jonka he korjasivat, hän seurasi heitä Gatholiin, josta lähetettiin
sana minulle Heliumiin. Sitten hän ohjasi lukuisan joukkueen, jossa
muun muassa olivat A-Kor ja U-Thor, katolta, johon heidät oli laskettu
laivoistamme, kiertokäytävää myöten palatsin sisäosiin ja opasti heidät
valtaistuinsaliin. Veimme hänet muassamme Heliumiin, jossa hän vielä
elää, käyttäen ainoata rykoriaan, jonka hän tapasi melkein kuoliaaksi
nälkiintyneenä Manatorin vankiholveista. Mutta seis! Nyt ei enää
kysymyksiä!"

Saatoin hänet itäiselle kaarikäytävälle, jonka holvien takaa rusotti
päivänkoitto.

"Hyvästi!" hän virkkoi.

"Jaksan tuskin uskoa, että tuossa todellakin olet sinä", huudahdin.
"Huomenna luulen varmasti uneksineeni kaiken tämän."

Hän naurahti, vetäisi miekkansa ja raapaisi sillä karkeatekoisen ristin
erään kaaren sementtiin.

"Jos sinua huomenna epäilyttää", hän sanoi, "niin tule katsomaan, onko
tämäkin unta!"

Seuraavassa hetkessä hän oli poissa.

       *       *       *       *       *

_Jetan eli marsilainen shakki_.

Niiden varalta, joita tällaiset asiat huvittavat ja jotka haluaisivat
koettaa tätä peliä, selitän jetanin säännöt sellaisina kuin John Carter
ne minulle esitti. Kun kirjoitetaan eri nappuloiden nimet ja
siirtymätavat paperipalasille ja liimataan ne tavallisiin tammipelin
nappuloihin, voidaan peliä pelata yhtä hyvin kuin Marsissa käytetyillä
koristetuilla nappuloilla.

_Lauta_ on nelikulmainen, ja siinä on sata vuorotellen mustaa ja
kellanpunaista ruutua.

_Nappulat_ luetellaan siinä järjestyksessä, jossa ne ovat laudalla
kummastakin pelaajasta katsoen vasemmalta oikealle. Ensimmäisessä
rivissä:

_Sotilas_: Kaksi sulkaa; kaksi askelta suoraan mihin suuntaan hyvänsä
tai ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan.

_Padwar_: Kaksi sulkaa; kaksi askelta vinottain mihin suuntaan hyvänsä
tahi ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan.

_Dwar_: Kolme sulkaa; kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko
suoraan tai mutkitellen.

_Lentäjä_: Kolmisiipinen potkuri; kolme askelta vinosti mihin suuntaan
hyvänsä, joko suoraan tahi mutkitellen; saa hypätä toisten nappulain
ylitse.

_Päällikkö_: Kymmenjalokivinen diadeemi; kolme askelta mihin suuntaan
tahansa, suoraan, vinottain tai mutkitellen.

_Prinsessa_: Yksijalokivinen diadeemi; samoin kuin päällikkö, mutta saa
hypätä muiden nappulain yli.

_Lentäjä_: Katso yllä!

_Dwar_: Katso yllä!

_Padwar_: Katso yllä!

_Sotilas_: Katso yllä!

Ja toisessa rivissä vasemmalta oikealle:

_Thoat_: Ratsusotilas; kaksi sulkaa; kaksi askelta, toinen suoraan,
toinen vinottain, mihin suuntaan tahansa.

_Panthanit_ (kahdeksan kappaletta): yksi sulka; yksi askel eteenpäin,
sivuttain tai vinottain, mutta ei taaksepäin.

_Thoat_: Katso yllä!

Pelissä on toisella pelurilla kaksikymmentä mustaa ja hänen
vastapelurillaan kaksikymmentä punakeltaista nappulaa, ja alkujaan sen
otaksutaan esittäneen etelän mustan ja pohjolan keltaisen rodun välistä
taistelua. Marsissa lauta tavallisesti sijoitetaan niin, että mustat
nappulat lähtevät etelästäpäin ja punakeltaiset pohjoisesta päin.

Peli on voitettu, kun joku nappula siirretään samalle ruudulle, jolla
vastapuolen prinsessa on, tai kun päällikkö lyö päällikön.

Peli on tasapeli, kun päällikön lyö joku vastapuolueen muu nappula kuin
päällikkö tahi kun kummallakin puolella on jäljellä korkeintaan kolme
samanarvoista nappulaa eikä peliä voiteta kymmenellä siirrolla, joista
viisi on kummallakin.

Prinsessa ei saa siirtyä uhatulle ruudulle eikä lyödä vastapuolen
nappulaa. Milloin hyvänsä pelin aikana sitä saadaan yksi kerta siirtää
kymmenen askelta. Tätä siirtoa nimitetään _paoksi_.

Kahta nappulaa ei saa sijoittaa samalle ruudulle muulloin kuin pelin
viimeisellä siirrolla, jolloin prinsessa lyödään.

Kun pelaaja sääntöjen mukaisesti siirtää nappulansa ruudulle, jolla on
joku vastapelurin nappula, pidetään vastapuolen nappulaa lyötynä, ja se
poistetaan pelistä.

Suorat siirrot merkitsevät liikettä pohjoiseen, etelään, itään tahi
länteen, vinottaiset liikkumista koilliseen, kaakkoon, lounaiseen tai
luoteiseen. Dwar saa liikkua suoraan pohjoiseen kolme ruutua tahi
pohjoiseen yhden ja itään kaksi ruutua tai jonkun samantapaisen
suoraliikkeiden yhdistelmän, kunhan se vain ei saman siirron aikana
joudu kahdesti samalle ruudulle. Tämä esimerkki selittää yhdistetyt
siirrot.

Siitä, kumpi siirtää ensiksi, voidaan määrätä millä tahansa kummankin
pelaajan hyväksymällä tavalla. Ensimmäisen ottelun jälkeen saa sen
voittaja, jos haluaa, siirtää ensiksi tai määrätä vastustajansa
tekemään ensi siirron.

Vetoja marsilaiset lyövät jetanissa monella tavoin. Pelin tulos
tietystikin ratkaisee, kenelle pääpanos tulee; mutta myöskin sovitaan
kunkin nappulan lyömisestä suoritettava, sen arvon mukainen palkkio, ja
jokaisesta menettämästään nappulasta pelaaja suorittaa sen arvon
vastustajalleen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Marsin ritarit" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.