Title: Kummastuneet kasvot
Author: Noailles, Anna de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kummastuneet kasvot" ***


KUMMASTUNEET KASVOT

Kirj.

KREIVITÄR MATHIEU DE NOAILLES

Tekijättären luvalla ranskankielestä (Le visage émerveillé) suomensi

S. S:s [Sylvia Simelius]



Helsingissä,
Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö,
1909.



      Nuorten tunteet ovat voimakkaammat kuin kuolema.



20 p:nä toukokuuta.

Puhtaus on se, mikä sinua, Herra, eniten miellyttää.

Menin aamulla Herran ehtoolliselle, koska niin tahdoin, ilman
toivomuksia; minä koetin; tuntui niin tyhjältä päässäni, sydämessäni,
siellä oli kirkas ja suloinen tyhjyys, ja minä toistin: Herra, minulla
ei ole suuta, ei käsiä, ei katsetta, ei lämpöä; katso, olen edessäsi
kuin ilmoihin kohoava kevyt savu, joka nousee kuin läpinäkyvä ja suora
liekki.

Se on puhtautta. Minä kiitän sinua, Herra.

Sisar Catherinen alaspäin taivutettu, hellä muoto kuvastui sivuttaisin
pyhällä pöydällä olevaan huntuun, liinaan ja pitsiin. Hän oli
kuolemaisillaan; Herra, hän odotti sinua niin, että hän olisi kuollut,
että hän olisi huutanut, jos et olisi tullut.

Hänen sormenpäänsä, hänen suunsa, kaunis huntu ja sinun jumalallinen
ruumiisi muodostivat ihmeen ihanan ryhmän, pienen ja aivan erillään
olevan.

Mutta sehän ei ole puhtautta. Herra?...


22 p:nä toukokuuta.

On niin ihanaa ulkona, että koko luonto on valoisa kuin keskusteluhuone
kello yhdeltätoista.

Puutarha hymyilee päivänpaisteessa.

Kappelin ikkunoista valoi aurinko säteitään yli poskeni ja yli hihani.
Saattoi nähdä pikku kärpästen lentelevän kirkossa; ja hiljaisuus
ympärillämme huusi: Iloa! Iloa!

Olin niin tyytyväinen siksi että olin nuori, hyvin nuori; en tiedä
miksi se tuottaa minulle niin paljon iloa. Yhtäkkiä näytti kirkossa
niin kauniilta, että tuntui siltä kuin minun olisi pitänyt nauraa.

Kun ehtoollisleipä kohotettiin, painoivat kaikki sisaret tapansa mukaan
päänsä alas. Mutta minä en painanut päätäni alas. Minä sanoin: "Herra,
katso minun kasvojani..."

Tunsin että kasvoni olivat soikeat ja kirkkaat kuin pieni peili, joka
minulla oli viidentoista vuotiaana ollessani ja jolle aurinko paistoi.


23 p:nä toukokuuta.

Sisar Catherine on kaunis rukoillessaan. Minä kunnioitan häntä, en
katsele häntä, kun hän siten rukoilee; mutta tänä aamuna en voinut olla
häntä katsomatta. Hän piti silmänsä lujasti kiinni; ristissä olevilla
käsillään hän painoi sydäntään, ne olivat hänen sydäntänsä vasten,
sitten rukousnauhaa ja vyötä vasten.

Teki mieleni huutaa hänelle hyvin hellästi ja pelokkain sydämin:

-- Sisar Catherine, sinä olet sairas!...

Kuinka hän kärsineekään rukoillessaan niin voimakkaasti.


24 p:nä toukokuuta.

Huoneeseeni kuuluu aamuin ja illoin töminä junan, joka kiitää
Larunsista Bayonneen; joka kerta kun juna viheltää, laajentuu sieluni.
Tämä junan jyrinä on ihanaa kuin hyvä tuoksu, joka äkkiä virtaa jonkun
luokse pitkän matkan päästä, kuin tuberoosin Ja punaisen hyasintin
tuoksu.

Minä ojennan käsivarteni.

Mitä näkevät nämä junat, jotka kiitävät, jotka pakenevat? Maitako? Mitä
maita? Mitä kasvoja näissä maissa...

Herra, me emme pysähdytä junia, jotka kiiruhtavat ohitse; niiden savu,
niiden höyry, niiden huuto liikuttaa meitä syvimpiin sydänjuuriimme
saakka, siksi minä kohotan käsivarteni sinua kohden, joka olet minua
korkeammalla, käsivarteni, jotka kurottuvat ja tahtoisivat tavottaa
sinut. Herra, kuinka olenkaan korkea, kuinka olenkaan sulettu, kuinka
nousenkaan sinua kohden...


27 p:nä toukokuuta.

Katselen ulos ikkunastani. Näen kevään, se on niin selittämätön: niin
kevyt, niin hieno, niin vihreä! Se on hilpeyttä ja hyvää tuoksua. Koko
pikku puutarha kukkii. Kukkalavojen multa on kosteata ja möyheää.
Tuolla on rivi tulpaaneja, rivi kolmikertaisia tuhatkaunoja, tiheinä,
tuuheina joukkioina kuin juhannuskukkaset, ja rivi orvokkeja päät
nuokkuen eri tahoille. Kukkalehtien sinipunervalla sametilla loistaa
terävästi pieni keltainen pilkku, kuin olisi hippiäisen muna pudonnut
puusta ja murskautunut.

Juna kiitää ohitse.

Junat vievät ajatukset iltaruskon kultaamiin kaupunkeihin, toisiin
puutarhoihin, oranssilehtoihin...


30 p:nä toukokuuta.

Tänään on kaksi vuotta kulunut siitä kun tulin luostariin. Pieni
puutarha, äiti prioritar, kirkko, kauniit laulut, ovat tehneet sen
minulle suloiseksi ja kuninkaallisesi olinpaikaksi.

Tulin tänne siksi että rakastin Jumalaa, äiti prioritarta ja
hiljaisuutta.

Niin kauan kuin olin vanhempieni luona, sai elämän köyhyys minut
sairaaksi. Vaikka isäni olikin rikas, ei hän välittänyt mistään muusta
kuin pitsitehtaastaan. Hän koetti myöskin kiinnittää äitini mieltä
siihen, mutta silloin äitiä, kuten vielä tänäpäivänäkin, miellytti
enemmän kotiaskareensa. Yksi sisaristani on naimisissa lakimiehen,
toinen meriupseerin kanssa. Ei kukaan muu puhunut rauhasta ja
mietiskelystä, puutarhoista ja rakkaudesta, kuin ainoastaan kirjani ja
äiti prioritar, kun kävin häntä tervehtimässä.

Täällä sen sijaan on elämäni ihanaa ja suurta. Minulla on sinivalkoinen
puku. Olen herkkä, minulle ollaan hyviä ja minua hoidetaan. Asun
luostarin ensimäisessä kerroksessa erillään sisarista, huoneessa joka
on muita suurempi ja sijaitsee keskellä. En tee mitään muuta kuin
uneksin ja rukoilen. Yhteenliitetyt kapeat sormeni ovat työttömät ja
herttaiset kuin pienet, palavat vahakynttilät.

Rakastan puutarhaa ja rakennusta. Eilen hyväilin kauniita
kurjenmiekkoja, jotka niin tuoreina kohoavat korkeista ja loistavista
kuvuistaan. Oli niin kaunista, ilmassa oli kuin pienten vihreiden
herneiden tuoksu.

Sisar Catherine sanoi minulle:

-- Sisareni, kuinka rakastatkaan kaikkea mitä on puutarhassamme! sinä
iloitset liian paljon kukkasista; minä näen ainoastaan sydämeni, joka
palaa, joka on kuin tuoksuva hehku...

Hän lisäsi huoaten:

-- Sisar, vaivaavatko epäilykset sinua paljon?

Oi! näin kuinka ne vaivasivat häntä!

Minä vastasin:

-- En, näetkös, sisar Catherine, en ole niin epäilevä, minussa on --
miten nyt sanoisinkaan -- jonkunlaista sävyisyyttä. Tyydyn itseeni
sellaisena kuin olen. Samaten tyytyi myös äitini minun pienenä
ollessani isäni luonteeseen; isä oli joskus hyvin hellä ja joskus
taas niin kiivas äitiä kohtaan. Meissä on sävyisyyttä. Minä olen
suvaitseva itseni suhteen, samaten kuin olisin suvaitsevainen sinun
vikoihisi nähden, sisar Catherine, jos sinulla niitä olisi. Minulla on
mielialoja, oikkuja ja hurmaavan ihastuksen hetkiä; mielelläni nauran
ja itken, lyön veripisaran kukannuppuja toinen toistansa vastaan,
ja kun on kuuma, juon mielelläni vähissä annoksissa varjokkaasta
suihkukaivosta vettä, joka on kuin jäähdytettyä hopeaa. Minä olen
suvaitsevainen itselleni, sisareni, ja joskus katson sinistä taivasta
kohden ja kuvittelen Herran sanovan minulle:

-- Pikku tyttö, rakastan sinua sellaisena, jollainen olet...


2 p:nä kesäkuuta.

Eräs nuori mies oli aamulla kappelissa.

Hän ei ollut siellä messun vuoksi; hän hymyili koko ajan; hän oli
tullut katsomaan taulua, joka riippuu kappelissa ja joka on erittäin
arvokas maalareille...

       *       *       *       *       *

Sisar Marthe on todellakin palvelijasielu. Äskettäin, kun suutuin
eräästä muistutuksesta, jonka hän lausui koruompelukseni johdosta,
sanoi hän minulle:

-- Sinä et ole nöyrä, sisar.

Hän puhuu aina nöyryydestä, hän on nöyrä, hänen liikkeensä ovat
vailla tyyneyttä, hänen katseensa väistää, ja on kuin hänen kätensä
pyytäisivät anteeksi sitä, että ne ovat käsiä.

Minä olen ylpeä.

Siksi, että se on kaunista ja että olen nuori, siksi olen ylpeä.

Mennessäni toisten nunnien kanssa kirkkoon tai aterialle tai kävelylle,
sanon itselleni: "Minä olen minä, ja muut sisaret ovat muut sisaret".

Kun sisar Marthe, joka huohottaa rukoillessaan, polvistuu vieressäni
penkissä, ajattelen: "Sisar, älä toki niin kovaa huohottele; näen sinut
ja minä rupean halveksimaan sinua".

Rakastan äiti prioritarta siksi että hän on ylpeä. Hän vetäisee
hienosti viittaansa, kun joku meistä menee liian liki häntä.

Minä olen ylpeä.

Mutta sinun edessäsi, Herra, olen kuin maassa kasvava mansikankukkanen;
olen muratti joka painautuu kiinni sinun kirkkosi kiviseinään, olen
sinun huokauksesi huokaus, tuska sinun puhkaistussa kyljessäsi, ja minä
olen pyhän Magdaleenan hiukset sinun jaloillasi...


4 p:nä kesäkuuta.

Istun puutarhassa varjoisalla penkillä ja kirjoitan, pitäen vihkoani
polvellani.

Vienot tuoksut täyttävät ilman. Ne nousevat ruohokentän sametista ja
kultalakan untuvapeitteisistä lehdistä haihtuen avaruuden sineen.
Kaksi pientä ruukuissa kasvavaa kuusta levittää voimakasta ja pistävää
tuoksua, kun keskipäivän aurinko panee pihkan kiehumaan.

Oi! kuinka ilma polttaa!

Luulen että vaivun uneen sinisten lämpöpilvien tukehduttamana.


5 p:nä kesäkuuta.

Nuori mies, joka tässä tuonnoin oli läsnä messussa, saapui tänä aamuna
uudelleen.

Hän katseli minua ja minä katselin häntä. Hänen kasvonsa ovat lempeät
ja rakastettavat kuin veljen, jonka aikojen jälkeen tapaa. Hän ei
hämmästyttänyt minua.

Ja sitten minä ajattelin Jumalaa, Pyhää Valeriaa, jonka juhlaa tänään
vietämme. Nuori mies katseli minua vielä viimeisen evankeliumin aikana;
minä huomasin että hänen silmänsä olivat kirkkaat ja suruisat, ja että
hänellä oli vaalea parta ja vaalea tukka. Hän katsoi kuin olisi hän
puhunut minulle, mutta minä käänsin pääni kokonaan poispäin.

-- Sinä, Herra, olet kauniimpi kuin hän!...


6 p:nä kesäkuuta.

Äiti prioritar on keskustellet kanssani tänään.

Hän ei puhu paljon Jumalasta, ei kirkosta eikä luostarista, hän puhuu
tarmosta ja tahdonvoimasta.

Hän katselee aikaa ja elämää ylhäältäpäin; ei tiedä mitä hän näkee,
mutta hän näkee varmaankin ne kauniit maat, joista kaikki maailman
junat tulevat, sekin juna, joka kulkee tästä ohitse matkalla Bayonneen.

Minä kunnioitan häntä ja ihailen häntä.


7 p:nä kesäkuuta.

Minä ajattelen äiti prioritarta.

Hän on kaunis, hän on vielä nuori, häntä voi kunnioittaa eniten
maailmassa.

Hän pitää itseänsä arvossa, mutta hän ei rakasta itseään.

Sellainen on kaunein luonne...

Mikä hyvä tuoksu tunkeutuu sisään avatusta ikkunastani? Oi! se on
puutarhassa kukoistavan magnoliapuun tuoksua.

Hämärä laskeutuu sinervänä ja lempeänä kuin vuokkosade.

Kello on puoli seitsemän, ilmassa on jotain niin liikkumatonta; on kuin
olisi aika seisahtunut. Kuu alkaa loistaa, ja sen likellä kimmeltää
kaksi tähteä.

Eräs puutarhan puistokäytävä välkkyy punervana; vieno tuulenhenkäys
koskee kulkiessaan ikkunani alla olevaan pieneen puuhun niin että
kevyet ruskeat lehdykät rupeavat värisemään.


8 p:nä kesäkuuta.

Kaikki huvittaa sisar Marthea, joka on nöyrä.

Tänään hän on keittänyt muhennosta. Minä tiedän, että äiti prioritar
ylenkatsoo häntä. Hän sanoi sisar Marthelle ystävällisesti hymyillen:

-- Hyvä on, sisar Marthe, keittäkää meille muhennosta.

Mutta hän sanoi sen, kuin olisi hän sanonut:

"Aasiseni, kanna sinä puut torille, sinä, joka et unelmoi..."


11 p:nä kesäkuuta.

Nuori mies oli taas aamulla kappelissa.

Minä katselin häntä, hän katseli minua. Hän pudotti pienen
kokoonkäännetyn paperin, ja hänen silmäyksensä sanoi kuin väkevä ääni:

"Tuo paperi on teitä varten, sisareni".

Minä ajattelin: "En tahdo ottaa nuoren miehen kirjettä", sitten
ajattelin: "Minun täytyy ottaa kirje, etteivät toiset sisaret löydä
sitä, en saa tehdä väärin tuota nuorta miestä kohtaan".

Messun jälkeen otin paperin lattialta, siihen oli kirjoitettu nämä
sanat:

"Tahtoisin tehdä uhrauksen teidän tähtenne".

Kaikkea tätä ajattelen paljon tänä iltana.

Avoimesta ikkunastani kuulen juuri nyt tuulen heikon huminan, kuulen
sen koskettelevan joka lehteä, ja kyökissä kuuluvat kilahtelevan
lautaset, joita järjestetään käytettäviksi.

Yö leimahtelee tuhansin tähdin, jotka kuumuudessa näyttävät kylmää
vettä täynnä olevilta pikku kaivoilta...

Kaikki kimaltelee. Posliinilautasista, joita kyökissä kolistetaan,
lähtee ääni, joka myöskin kimaltelee.

Tahdon nukkua.


12 p:nä kesäkuuta.

En ole ajatellut mitään, olen ollut onnellinen.


13 p:nä kesäkuuta.

Onnellinen on ihminen silloin, kun hänen sydämensä, ajatuksensa ja
kätensä ovat tyhjät.


14 p:nä kesäkuuta.

En ole sittemmin nähnyt tuota nuorta miestä, hän ei ole palannut
kappeliin...

       *       *       *       *       *

Tänään on ilma liian kaunis, niin kevyt, nuori, iloinen, helisevä ja
huumaava, kuin olisi se ruusuilla koristettu ja kasteesta kimalteleva
hopeakello.

Aikaisen suven ja puutarhan suloinen tuoksu tekee minut joskus niin
surunvoittoiseksi, siksi että se lumoo minut, leijailee kaikkialla;
enkä minä voi hengittää sitä täysin siemauksin.

Kun kävelen hiekkakäytävillä, on kuin joku olisi ympärilläni, kuin
joku kuiskaisi pääni päällä, ja kun käännyn, katso, silloin on kesä
kaikkialla, ylt'ympäri...

Sisar Marthelta oli jäänyt posliinimalja penkille.

Tämä puutarhassa oleva valkoinen malja oli yksinkertainen ja tyyni kuin
viaton sydän.


15 p:nä kesäkuuta.

Sisar Catherinella on vihko, johon hän kirjoittaa rukouksia; niitä hän
itse sepittää, luulen ma. Aamulla avasin vihon ja luin eräältä sivulta:

"Jumalallinen Jesus, jota palvelen ja rakastan ja joka herätät minussa
myötätuntoa, siksi että olet laiha, vertavuotava ja vaalea".


16 p:nä kesäkuuta.

Nuori mies ei ole tullut...

On päiviä, jolloin äiti prioritar ei ole lempeä. Hän johtaa luostaria
hyvin ankarasti, niinkuin isäni johti pitsitehdastaan.

Hän ei välitä siitä mitä me puhumme, ei tahdostamme eikä elämästämme;
hän välittää koneistosta, johon kuuluvat sisarkunta, säännöt, luostarin
talous.

Hänen hyvyytensä on suuri, mutta on olemassa päiviä, jolloin hän olisi
valmis kulkemaan kyyneleittemme ylitse. Kappelissa ei hänen ryhtinsä
ole samankaltainen kuin muiden nunnien. Hän seisoo suorana, pää
pystyssä, hän on hallitsijatar, joka puhuu hallitsijalleen eikä pelkää.
He hoitavat kumpikin toimensa, kuten tulee.


Kello kymmenen illalla.

Tänä iltana näin äiti priorittaren itkevän, hän ei oikein itkenyt,
mutta hänen silmänsä olivat ylevästi kosteat; muuten hän tukahdutti
tuskansa.

Minä tulin hänen luokseen puhuakseni itsestäni, aioin sanoa: "En ole
sellainen, jollainen minun tulee olla, katso, millainen olen, minä olen
onnellinen..."

Mutta sain nähdä hänet, ja minä sanoin aivan matalalla äänellä:

-- Äitini!

Ja minä pitelin hiuksiani enkä tiennyt mihin paeta.

Silloin hän sanoi minulle:

-- Jääkää!

Hän sulki varovasti, hätäilemättä pienen lippaan, joka oli hänen
polvellaan, ja katseli minua sitten ystävällisesti. Tuntui siltä
kuin hänen kyyneleensä olisivat valuneet suuhuni. Ja minun
katseeni kiintyivät häneen kuin kädet jotka hakevat tukea, ja
minun äänettömyyteni sanoi vain, kuin lohduttaakseen, kuin uneen
uuvuttaakseen:

"Oi, äitini, oi äitini..."


17 p:nä kesäkuuta.

Nuori mies oli aamulla kappelissa. Minä hymyilin hänet nähdessäni,
sillä meitä ilahutti nähdä toisemme jälleen. Kappeli on kuin valkoinen
sulettu laiva. Ikkunat ovat siniset, keltaiset ja sinipunertavat.
Tiedän, että kun nuori mies on siellä, niin hän unhottaa tuolla ulkona
olevan kaupungin ja sen ihmiset; hän näkee avaruuden, samankaltaisen
kuin minäkin, sinisen, keltaisen, sinipunervan.

Hän ei nyt pudottanut kirjelippua kuten viime kerralla.

Minä pidän enemmän siitä...

       *       *       *       *       *

Pöydälläni on kaksi ruusua kristallimaljakossa; punaisen ruusupensaan
kukat ovat kuin oivallisella kallisarvoisella voiteella sivellyt. Ne
saavat minut huokailemaan.

Ruusu, jonka jokaisesta terälehdestä virtaa vieno tuoksu, valkoisen
kammion hiljaisuus ja, etäisyydessä, raskas ja uhkuva, kyyhkysen
lailla henkivä kesä, kaikki tuo herättää kaipuuntunteen, uuvuttavan,
hämmentävän kaipuuntunteen...

Miksi viemme kätemme sydämellemme, kun emme voi käydä käsiksi siihen
mikä lumoaa meidät?

Siksiköhän, että kaipaamme!

Sisar Marthe ja sisar Colette nauroivat aamulla, kun tapasivat minut
seisomassa ruusupensaan edessä mietteisiin vaipuneena, kuin ääniä
kuullen.

-- Näytät olevan haltioissasi, sisar, lausui sisar Marthe iloisella ja
kevyellä äänellä.

Ja nuori sisar Colette nauroi tyhmästi.

Hän on maalaismaisen ruma.

Hänen kasvonsa ovat hieman vinot, pienet ja happaman näköiset ja
itseensä sulkeutuneet ja tuovat mieleen syyslinnut, jotka muistuttavat
katajaa ja berberispensasta.

Sisar Catherine on hirmuisesti laihtunut. Hän on ihmeen kaunis.
Mennessään Herran ehtoolliselle hän ikäänkuin sammuu, ja kun
pappi jakaa leivän, pitää hän käsiänsä sydämellään kuin olisi se
halkeamaisillaan. Näyttää siltä kuin hän auttaisi pappia, vahvistaisi
häntä ja sanoisi hänelle: "Isäni, isäni, sinä ja minä, olemmehan
ainakin me molemmat kylliksi vahvat kestämään tällaista onnea?..."

Minä olen kertonut äiti priorittarelle, että nuori mies on alati
ajatuksissani, ja etten voinut olla alati katsomatta häneen; minäkin
olen tehnyt rippini.

Äiti prioritar ja rippi-isä nauroivat ja pyysivät etten enää sitä
ajattelisi.


18 p:nä kesäkuuta.

Nuori mies tulee jälleen, hän antaa minulle kirjeitä ja minä olen
vastannut hänelle salaa puutarhurin välityksellä...

Kuinka elämäni hämmenee. Pelkään mennä Herran ehtoolliselle.

Jesus on sanonut: "Syökää, juokaa, tämä on minun ruumiini ja vereni".

Sinun ruumiisi ja veresi. Herra!

Miksi on olemassa sinun kaltaisiasi ihmisiä... minä pelkään.


19 p:nä kesäkuuta.

Ilmaisematta salaisuuksiani olen uskonut äiti priorittarelle, että
tunnen levottomuutta, epäilyksiä.

Hän ymmärsi ja pyysi, etten pelkäisi ja että odottaisin.

Minä en tee mitään pahaa. Tiedän kuka tuo nuori mies on, hän on
maalari; hän on tullut kaupunkiin levätäkseen; hänen nimensä on
Julien Viollette. Minä näen hänet kappelissa. Ajattelen häntä, hän
kirjoittaa minulle; minä en ajattele mitään pahaa; voin käydä Herran
ehtoollisella. En sano rippi-isälleni, että otan vastaan nuoren
miehen kirjeitä. Vaan kun lähestyn pyhää pöytää, ajattelen: "Herra,
avaan omantuntoni sinulle, katso, ja pane sanat suuhuni, jolla ei ole
voimaa..."


20 p:nä kesäkuuta.

Kävelin sisar Catherinen kanssa pitkin puksipuukäytävää, ja kysyin
häneltä, miltä hänestä tuntui yöllä, kun hän ei saanut unta ja kun hän
ajatteli Jumalaa. Hän vastasi:

-- Äärettömän tuskaisalta siksi että he ristiinnaulitsivat hänet.

Ja minä sanoin vielä:

-- Hän laskee kätensä otsallesi ja pitää sinusta enemmän kuin muista?

Hän vastasi:

-- Tunnen että hän kärsii ihmisten syntien tähden...

Ja hän huokasi syvään.

Sisar Catherine ei rakasta Jumalaa niin suuresti kuin luulin.


21 p:nä kesäkuuta.

Puutarha on kaunis, käytävien hiekka näyttää aivan yhtä heleältä kuin
lammikon tai suihkukaivon vesi. Siellä on kurjenpolvista muodostettu
kukkaisaita, joka on niin sileä kuin olisi joku sivellyt sen
sellaiseksi kädellään. Hiljaisuus puhuu kukille ja vaiti olevat kukat
vastaavat.

Sisar Marthe kävelee puutarhassa, hän sanoo, ettei tänä vuonna saada
luumuja juuri ensinkään.

-- Mutta katso, sisareni, kuinka auringonlasku levittää tänä iltana
vienoa loistetta Gélosin laaksojen yli. Näetkös tuota keltaista juovaa?
Se on kuin sydäntäni vasten asetettu pieni kultainen tikari...


30 p:nä kesäkuuta.

Ei kukaan, ei äiti prioritar eikä rippi-isä aavista minun tekojani,
minä olen ainoa joka ne tiedän. Olen kirjoittanut Julien Viollettelle,
että tänä iltana puolen yön aikana tahdon nojautua ulos ikkunastani,
niinkuin hän on pyytänyt minua tekemään. Vielä minulla on aikaa jättää
se tekemättä... En halua jättää sitä tekemättä... Jumalani, minussa on
jotakin, joka noudattaa sitä mitä miehet tahtovat, ne miehet, jotka
eivät ole pappeja. Kun lääkäri, joka tulee tänne, pyytää minulta
jotakin, teen minä sen. Jumalani, käske, että heti jätän suletun
ikkunani...

Oi! onko keskiyö ohitse? enkö vielä ole avannut ikkunaani...


Kello kaksi aamulla.

Avasin ikkunani nähdäkseni oliko hän tullut. Hän seisoi siellä, tunsin
itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan. Sanoin kiivaasti ja suuttuneesti:

-- Herra, en tiedä mitä tahdotte.

Mutta hän puhui, ja kun vastasin pyytääkseni häntä poistumaan, huokui
yön hempeä henkäys vastaani, ja minä itkin ja sanoin:

-- Menkää, menkää, on väärin että olette täällä...

Hän vastasi minulle:

-- Se ei ole väärin, minä vannon teille, että se ei ole väärin.

Uskon häntä.

Minä sanoin:

-- Ette saa puhua minulle, pelkään niin kovin.

Hän sanoi:

-- Älkää pelätkö.

Minulla on suuri luottamus häneen. Hän oli niin kaunis seisoessaan
siinä puutarhan kivillä, aivan valoisassa yössä. Kuu hopeoitsi hänet,
matalan muurin, ikkunani alla kasvavan kamelian.

Minä seisoin kauvan siinä, nojauduin silmänräpäykseksi enemmän ulos
kuullakseni paremmin; hän sanoi minulle pelästyneenä:

-- Älkää olko varomaton, hyvä sisar!

Ah! koko olemukseni laskeutui hänen luokseen kuni avatut hiukset
putoavat hartioille, kuten jyrkänteeltä syöksyvä puro vierii laaksoon...

Olin hänestä kaukana, mutta kun hän puhui, olivat kasvoni käännetyt
hänen kasvojaan kohden.

Olen onnellinen, mielessäni tuntuu hyvältä, olen rauhallinen.

Se, mitä olen tehnyt, ei ole syntiä.


2 p:nä heinäkuuta.

Eilen en häntä ajatellut, hän täytti sydämeni niin valtavasti, että
ajatuksille ei jäänyt tilaa. Teki mieleni nauraa, keittää muhennosta
sisar Marthen kanssa, vaikkapa auttaa liinavaatehuoneessa. Olin
samallainen kuin pienenä tyttönä.

Syleilin äiti prioritarta ja hän syleili minua.

Tänään olen väsynyt, hämmentynyt. Muistan, elän ajatuksissani yön
hetket uudestaan; hän seisoi tuolla, aivan lähellä muuria, puutarhan
kivillä...

Hän palaa tänne kolmen päivän kuluttua.

En tahdo sitä enää ajatella...

En pidä rippi-isästämme. Hän nyt kerta kaikkiaan on papinkauhtanassaan,
mutta se ei tee häntä arvokkaammaksi, ei lempeämmäksi, eikä
varovaisemmaksi. Hän niistää kuuluvasti nenäänsä. Hänen
papinkauhtanansa lieve lyö hänen kenkiänsä vastaan kun hän liikkuu.
Papinkauhtanan liepeenkin pitäisi olla jotakin pehmeätä, jotakin
hurskasta.

En mainitse hänelle ripissä, että olen puhunut ystäväni kanssa, sanon
vain, että olen ollut utelias, että olen ollut malttamaton; se on
samaa; ja sanon sielussani Jumalalle: "Sinä näet..."

Oi! miten levoton ja suruissani olisinkaan, jos edessäni olisivat
pitkät talvi-illat mietteineen! Mutta kesä on liikkuvainen kultatie,
joka vie meidät mukanaan; ulkona huutaa ääni: "Tule! tule!..."

Kas, kuinka päivä paistaa käsilleni. Oi aurinko! joka kuvastut lintujen
silmissä, joka panet talvikinsydämen sykkimään, joka valaiset tuhannet
pienet onnen ikkunat...


3 p:nä heinäkuuta.

Tiedän että olen kaunis, että olen nuori, minä tunnen sen. Tunnen
elämäni ja nuoruuteni joka hetki; tiedän että sileän pukuni alla on
pehmeä ruumis, joustavat jäsenet. En ole sitä koskaan ennen ajatellut.
Luulin että nunnat olivat aina vain nunnia, mutta nyt tiedän, että jos
he ovat ilman pukujaan ja huntujaan, niin he ovat alastomia.

Rippi-isämme ei tiedä sitä; jos hän sen tietäisi, ei hän kohtelisi
meitä niin ankarasti, hän määräisi meille pitkiä katumustöitä, hän
ei ohitsemme kulkiessaan niistäisi nenäänsä niin äänekkäästi, hän
katselisi meitä joskus hymyillen ja olisi hyvä.

       *       *       *       *       *

Sisar Marthe on onnellisin täällä, hän istahtaa illoin puutarhaan ja
oihkii. Hän on kuin pysähtyvä juna. Hän puhaltaa itsestään kaiken
jälellä olevan höyryn, kaiken jälellä olevan voiman, ja sitten hän on
tyytyväinen.

Liljan huokausta, liljan, joka on kuin kello, missä on neljä halkeamaa
ja mikä on käännetty ylösalaisin, ei hän kuule, eikä myös satakielen
laulua; jos illan unelmat tunkeutuisivat hänen mieleensä, niin huiskisi
hän ne pois kuin kärpäsen, joka pyörii nenän ympärillä...


4 p:nä heinäkuuta.

Hän tuli taas yöllä.

'Koko ihana yö, suloinen kuu ja sydämeni olivat häntä
vastaanottamassa...

En tiedä mitään, en tiedä enää mitä sanoimme. Nojasin ikkunan pieleen.
Luulen, että kerran kysyin häneltä:

-- Eikö meitä eroita se, että olen nunna?

En tiedä miksi utelin häneltä sitä. Hän rakastaa minua, hän tahtoo
nähdä ja kuulla minua usein. Hän on ystäväni, hän rakastaa minua kuin
sisartaan, oikeata sisartaan.


5 p:nä heinäkuuta.

Herra, oi kuinka levottomana käännän silmäni sinun puoleesi, katso,
miten sairas olen. Kun vastaanotan sinut sydämeeni, en tunne iloa
kuten ennen, en pyhää vakavaa kunnioitusta; en tunne mitään muuta kuin
välinpitämättömyyttä; ja kun saan Herran ehtoollisen, tarkastelen
rippi-isäämme, havaintoja tehden ja selvästi, ja ajattelen: "Miten hän
on kömpelö!"

Tämä kylmyys, joka sydämessäni vallitsee sinua kohtaan, on demooni;
olen sairas, pelkään.

Ystäväni, joka illoin tulee puutarhaan, on vienyt kaiken hehkuni; hän
on hyvä ja uskon häntä siksi että hän puhuu.

Puhu sinä myöskin, Herra.

Oi! tiedän että on syntiä kaikki mitä teen, kirjeet, kohtaukset hänen
kanssaan, mutta en voi olla ilman tätä onnea. Ajattelen, että aika
on lyhyt, että aika kuluu, ja että minä jonakin päivänä tulen sisar
Jeannen kaltaiseksi, joka on ruma ja jonka kanssa en koskaan juttele,
siksi että hän on vanha.

Ei nunnastakaan vanhana välitetä, ei häntä enää oteta lukuun, ei
hänellä enää ole syntiäkään, ei omaatuntoa; jos hän syyttäisi itseänsä
jostakin, niin naurettaisiin ja sanottaisiin: "Sisareni, katselkaa
itseänne, olette puhdas, olette puhdas kuin lapsi!"

Minä en tahdo olla puhdas, Herra; minä en ole puhdas, tunnen alati että
sieluni on ruumiissani, ja kuinka sieluni palaa.

Se on intohimoa.

Yksinpä yölläkin, nukkuessani, sydämeni heltyy ja antautuu ja
käsivarteni ojentautuvat.

Minä lepään ojentuneena kuin sinä, Herra, ristilläsi.

Olen ahdas laakso, jonka ääretön huokaus on täyttänyt...


8 p:nä heinäkuuta.

En tiedä miten se tapahtui; hän heitti minulle köyden, minä otin sen ja
kiinnitin sen matalaan ikkunani ulkopuolella olevaan ristikkoon.

Hän kiipesi ylös, tuli huoneeseeni, minä vetäydyin taaksepäin aivan
seinään asti. Tahdoin tunkeutua seinän sisään: sanoin että huutaisin,
että surmaisin itseni, että vihasin häntä, että olin hulluksi
tulemaisillani; hän sanoi surullisesti:

-- En ymmärrä teitä, te pelkäätte minua.

Hän katseli minua nuhtelevasti.

Minä sanoin hänelle:

-- Pyydän teiltä anteeksi.

En tiedä miksi pelkäsin. Istuimme vieretysten. Hän on kovin hyvä, hän
ei suudellut kättäni lähtiessään; minä pelkäsin että hän sen tekisi.

Minulla on tarkat tiedot hänen perheestänsä, hänestä; hän rakastaa
minua, hän tahtoisi uhrata itsensä minun edestäni.


10 p:nä heinäkuuta.

Hän tuli jälleen tänä yönä, hän oli samallainen kuin viime kerralla,
mutta pyysi saada pitää kättäni, ennenkuin meni. Minä en sanonut
"pidä", ja se olikin parempi; mutta minä annoin käteni. Emme puhuneet,
mutta kätemme olivat kuumat ja puristivat tiukasti toinen toistansa.

Onko se syntiä?

Olin sitten levoton, panin käteni veteen.

... Tuossa hän seisoi, pidin hänen kättään, olin onnellinen, ja nyt
tunnen ahdistusta omassatunnossani.

Omatunto on suru, jonka tuntee vastikään tekemänsä teon jälkeen, teon,
jonka vieläkin tekisi...


11 p:nä heinäkuuta

En ole tyytyväinen.

Hän tuli taas eilen, äkkiä tempasi hän minut luoksensa puristaen
rintaansa vastaan: en ollut tyytyväinen, se oli kovin epämiellyttävää.
Jälestäpäin olen ollut tukehtua; en nukkunut koko loppuyönä.

Tunnen tuskaa.

Minun täytyy puhua jonkun kanssa. Pelkään kuolevani tästä
hengenahdistuksesta. Tahdon mennä johtajattaren puheille.


12 p:nä heinäkuuta.

Olen puhunut äiti priorittaren kanssa, sanoin:

-- Pelkään, äitini, minulla on ollut hengenahdistusta yöllä,
kuolenkohan?

Hän kysyi minulta:

-- Mistä se johtui lapseni?

Minä vastasin:

-- Järjestin yöllä kirjojani; eräs kirja, painavin kirja, putosi
kaulalleni, tunsin olevani niin raskaalla mielellä; pelkään kuolla.

Hän vastasi minulle nauraen:

-- Ei teidän iässänne tyhjästä kuolla, pikku tyttö...


15 p:nä heinäkuuta.

Nuori mies tuli uudelleen, hän ei syleile minua enää, olen levollinen.

Hän sanoi minulle kerran keskustellessamme:

-- Kuinka kaunista onkaan, että uskotte Jumalaan.

Hän ei usko Jumalaan.

Minä en käsitä.


17 p:nä heinäkuuta k:lo neljä aamulla.

Hän ei usko Jumalaan. Yhä vieläkään en voi käsittää; sanoin hänelle:

-- Mutta kun on olemassa koko ääretön avaruus jonka Jumala on luonut,
ja Herramme uhrityö, ja evankeliumit, ja kaikki ihmeet ja pyhimykset,
ja kappelimme ja sisarkuntamme, ja papit ja äiti prioritar, ja me?

Hän nauroi vielä, mutta hellästi. En ymmärrä; vaan sentään se ei minua
suututtanut, tunnen hyvin, että miehet voivat olla sellaisia. Lääkäri,
joka tulee hoitamaan meitä, jos joku meistä sairastaa, ei myöskään
pelkää Jumalaa; ja hän on viisaampi ja parempi kuin rippi-isä. Julien
ei usko Jumalaan, vaan hän uskoo muuhun käsittämättömään: hän sanoo
olevansa panteisti, ja että pikku jumalia on kaikkialla.

Yö oli polttava, meidän oli hyvin lämmin, mutta heikko tuulahdus
puhalsi ikkunan kautta kammioon, ja kun meidän myöskin oli jano, joimme
hieman jääkylmää vettä, jota on savimaljassani.

Julien joi suurella mielihyvällä ja sanoi:

-- Nähkää, pieni siskoni, vilpoisuus on myöskin pieni jumala...


20 p:nä heinäkuuta.

Olen tuskissani; ystäväni on suudellut minua. Se on pahempaa kuin
viimekertainen; hän suuteli minun kasvojani, oikein kasvojani, hänen
suunsa oli minun suutani vasten.

Mutta kotona minun pienenä ollessani suuteli äiti siten veljeäni
Pierreä, joka oli vanhin ja josta hän enin piti. Pierre on kuollut. Hän
oli sairaloinen, hänen toinen jalkansa oli näivettynyt ja hän ontui
hiukan kävellessään.

Tämä Julienin suudelma oli suurta hellyyttä, hyvin suurta ystävyyttä,
se ei ole syntiä.

Luulen että sisar Marthe on hupsu. Nöyryys tekee hänet tyhmäksi.
Aamulla kohtasin hänet, hän käveli puutarhassa kantaen käsivarrellaan
koria, joka oli täynnä maissinjyviä; hän sanoi minulle:

-- Sisar, teidän pitäisi todellakin joskus ajatella kanojanne.

Hän on hupsu, miksi hän puhuttelee minua siten? Hän on nunna-parka,
jota ei kukaan rakasta. Mitä hän tietää? Tulleeko kukaan nuori mies
yöllä häntä katsomaan? onko olemassa ketään, joka tahtoisi uhrautua
hänen tähtensä, onko hän kaunis, hän? suuteleeko kukaan häntä?...

Muistan, että Julien tänä yönä sanoi minulle: "Olet rakkauteni".

Se pelästytti minua.

Tahdon etsiä kirjan, johon sisar Catherine kirjoittaa sepittämänsä
rukoukset. Luulen muistavani, että eräs rukouksista Vapahtajallemme
loppuu: "Rakkauteni, rakkauteni, sinä olet minun rakkauteni".

Kun Julien sanoo minulle tuon sanan, sisältyy siihen paljon
kunnioitusta, paljon puhtautta, kuuliaisuutta.

Hän on luvannut, ettei hän enään suutele minua. Vielä olen pyytänyt,
ettei hän tulisi ennenkuin torstai-yönä. Olen väsynyt, en voi aina
puhua, en edes vaikka olen niin onnellinen. Tahdon nukkua.


25 p:nä heinäkuuta.

Ystäväni on lystikäs.

Kaikkein yksinkertaisimpia sanoja sanoessaan hän katsoo niin oudosti.

Tänä yönä hän sanoi minulle:

-- Ah! armas pikku siskoni, kuinka rakas kätenne on kostea!

Ja hän hengitti raskaasti.


26 p:nä heinäkuuta.

Puutarhamme on kaunis, auringon-nousun aikana se on samalla kertaa
kylmä ja lämmin. Rippi-isämme puhuu aina siitä, mikä on hyveellistä ja
mikä ei ole hyveellistä.

Ymmärrän hyvin erotukset.

Juna, joka kiitää hyvin nopeasti ohitse, joka viheltää, joka kiirehtää,
joka katoaa -- se ei ole hyveellistä, se on jotakin polttavaa, se panee
pään pyörälle ja saa meidät kaihomielin katselemaan yli vihertävien
rinteiden, se tuo mieleen erään runon, jota Julienin on tapana lukea:

Oi lieneekö sulla Halu kanssani tulla Pois, kauvas, yhdessä elämään.

Mutta puutarhamme on aamuruskossa hyveellinen, jokaisen kukan pikku
sydän on tuore, kaikki ovat tyytyväisiä saadessaan olla siellä
paikoillaan, liikkumatta, kukkia, palvella.

Indian neilikat ajattelevat: "Oi! mikä yllätys! aurinko on joka aamu
ihanampi kuin luulisikaan; edellisestä päivästä ehtii unohtaa miten
kaunis se on, oi miten kaunis se on!..."

Ja suuret viheriät kaalin päät, jotka ovat täynnä kastetta, sanovat
minulle: "Sisar, tahdomme olla meheviä ja hyviä sinun suloista
aamiaistasi varten, jonka nautit yhdentoista aikana, valkoisessa
salissa, mihin ilman kaikki valo virtaa, ja missä naurat kaikkien
siskojen parissa..."


27 p:nä heinäkuuta.

Ajattelen erästä rippi-isämme saarnaa. Hän sanoi, että rikokset ja
synnit ovat kamalat. Minusta tuntuu vaikealta ajatella vihamielin
syntiä ja vikoja; kaikella sellaisella on ihmiskasvot, jotka eivät
meitä peloita, vaan säälittävät niin syvästi. Eräänä iltana, kun olin
pieni ja ajoin vaunuilla isäni kanssa kotiin, tapasimme tiellä miehen,
jota kaksi poliisia talutti. Isäni sanoi minulle: "Katso tuota, hän on
varmaan varas". Oi! sana varas, miten se minua säikähdytti, kuinka se
on pelottava! -- ja minä katsoin. Kahden poliisin välissä kulki köyhä
mies, joka näytti kovin väsyneeltä.


28 p:nä heinäkuuta.

Rakastan luostariani. Se on vilponen, se on kaunis, se on kuin
posliinista tehty; mutta kappeli on raskas; sen vaikuttanevat alttari,
maljakot, kynttiläkruunut, sen vaikuttanevat matto, suitsutus, laulut
ja rukoukset. Rakastan kappeliani, se on minulle niin pyhä, mutta se
saa joskus sydämeni suruiseksi, kun sitävastoin luostariin aurinko
tulvailee sisään kirkkaiden, valkoisten ikkunaruutujen lävitse ja
niin monelta taholta, että luulee ilmassa olevan viisitoista pientä
aurinkoa, jotka toinen sieltä, toinen täältä tulevat istumaan kaikille
ikkunalaudoille.


29 p:nä heinäkuuta.

Ystäväni on syleillyt minua, kuten hän teki kerran ennen, ja niin,
että minua peloitti. Mutta ei se ole sen syntisempää nyt kuin viime
kerrallakaan, sehän on sama asia. En tahdo olla levoton.

Olen tullut huomaamaan, ettei äiti prioritar rukoile enempää kuin
on välttämätöntä. Paitsi mitä ohjesäännöt määräävät, emme näe hänen
milloinkaan polvistuvan kappelissa tai rukoushuoneessaan.

Hän ei ole haltioissaan Jumalasta kuten sisar Catherine on, kuten minä
joskus olen ollut. Hän rukoilee samaten kuin hän johtaa luostariamme,
täydellisesti ja maltillisesti. Olen jonkun aikaa luulotellut,
että hänellä on sydämessään ollut jotakin, joka on kaikkea tätä
voimakkaampaa, jotakin kuollutta.

Luulen tuntevani hänet hyvin.

Tiedän, mitä hän sanoisi, jos tässä silmänräpäyksessä paljastaisin
sieluni hänelle. Näen mielessäni, miltä hän näyttäisi, jos lausuisin:
"Äitini, yöllä, kun te kaikki nukutte, tulee nuori mies, joka on
kovin hyvä, joka on ystäväni, puhumaan kanssani; hän viipyy muutamia
tunteja huoneessani, hän rakastaa minua". Olen nähnyt millainen äiti
priorittaren katse joskus on, olen nähnyt, että se on ankara kuten
puristettu nyrkki; hän työntäisi minut pois, pitäisi minut loitolla
luotansa. Hänen katseensa sanoisi: "Sisar, tunne ylenkatseeni, sinä
olet huono nunna, niinkuin on huonoja sotamiehiä, huonoja paimenia,
huonoja hoitajia, huonoja palvelijoita. Lupauksemme pitäminen on meidän
kunniamme. Jos olisimme sitoutuneet olemaan vihaamatta Judasta, vaikka
hän möi Vapahtajamme, täytyisi meidän se pitää... Minun mielestäni olen
nyt kunniaton".

Vaan tiedän, että äiti prioritar sitten sydämessään ajattelisi:

"Tyttäreni, pieni tyttäreni, elämä on sellaista, että saattaa joutua
epätoivoon; minäkin kaikessa rohkeudessani olen epätoivoinen; mene
rauhaan, rakastan sinua vieläkin, sinua, jolla on hyväilyjä kaipaava
sielu, sinua, joka olet sellainen kuin olet, yhtä luonnollisesti kuin
sisar Catherine on kuiva ja polttava ja sisar Marthe nöyrä, yhtä
luonnollisesti kuin minä olen väkevä ja käskevä".


30 p:nä heinäkuuta.

Olen itkenyt koko yön; minua kiusaa juuri varmuus siitä, että äiti
prioritar antaisi minulle anteeksi.

Äitini, kiitän sinua siitä, että miltei aina peität sydämesi, ettet
anna minun tietää miten syvä ja hyvä sinä olet.

Näin sinut aamulla kirkossa; näytit ankaralta ja ajatuksiisi
vaipuneelta, tunnuit välinpitämättömältä meidän kaikkein suhteen. Sinua
ei uskalla lähestyä, sinua kunnioittaa, sinua jumaloi, ei tiedä aina
miten hyvä sinä olet. Sinua pelkää, joskus suuttuu sinulle. Siksi voi
tehdä niinkuin minä teen...


31 p:nä heinäkuuta.

Oi! Jumalani! miten olen itkenyt vielä tänäkin yönä! kuinka yhä kärsin!
Ystäväni ei rakasta minua niin suuresti kuin hän sanoo; jos hän
todellakin rakastaisi minua, ei hän olisi tehnyt kuten teki.

Ei se ole minun syyni, mutta olen ylen onneton, -- miten kertoa mitä
hän teki?

Kuinka vihaiseksi tulin, millä voimalla työnsin hänet luotani, en
rakasta häntä enää.

Näin hän teki:

Hän otti minut syliinsä, laski käsivartensa olkapäälleni ja sanoi
hullulla äänellä, mutta aivan hiljaa:

-- Rakkahin sisareni, anna minun hyväillä itseäsi...

Inhoan häntä, en tahdo enää nähdä häntä. Oi miten onneton olen!


4 p:nä elokuuta.

Annoin hänen tulla eilen illalla sanoakseni hänelle mitä hänestä
ajattelin; mutta hän on minua paljon onnettomampi, lohduttomampi,
olemme molemmat hyvin onnettomat.

Minun käy häntä sääli. Pidin kauvan aikaa hänen molempia käsiään
lohduttaakseni häntä. Tunsin itseni hyvin voimakkaaksi ja hän oli hyvin
heikko. Sanoin hänelle hyvin kauniita, hyvin viisaita sanoja, olin
ylpeä. Tunsin itseni jaloksi, hyväksi. Annoin hänelle anteeksi. Hän
ymmärsi tehneensä väärin, oikein äärettömän väärin; hän oli hämillään,
murtunut, mutta hän lausui:

-- Ette tiedä miten vaikeata on olla järkevä, kun rakastaa kuten minä
teitä rakastan...

En ymmärrä, mutta olen tyytyväinen tämän keskustelumme johdosta.
On niin suloista tuntea itsensä, kuten minä tunsin, tyyneeksi,
hallitsevaksi, etevämmäksi.

Minä vaikutin häneen.


5 p:nä elokuuta.

On lämmin. Kärpäsetkö surisevat, vai hiljaisuusko sen tekee?

Ajattelin menneitä päiviä.

Kotona, pienenä ollessani, oleskelimme kesäisin suuruksen jälkeen
kuistilla. Äitini vilvoitteli itseään suurella kuvitetusta paperista
tehdyllä viuhkalla, jossa näkyi mandoliinin soittajia, pieniä veneitä,
sininen vesi ja ranta. Ebenpuiseen kädensijaan oli kirjoitettu
kullatuilla kirjaimilla: _Ricordo del lago di Como_.

Muistan: oli hyvin lämmin, tukahduttavan raskasta oli ilma kuistilla,
tomu leijaili patjoilla, me olimme vaiti ja viuhka liikkui...

_Ricordo del lago di Como!_ Nämä sanat täyttivät minut ihmetyksellä.

Kuvittelin mielessäni sinistä avaruutta, hiljaista suloisuutta, pitkää
lapsuudenaikaa, hiljaa vierivää vettä, niin, koko maata, joka on kuin
päänalunen, mihin illalla itkee kyyneleensä kuiskaillen hiljaisia,
salaisia sanoja.

Koetan muistella... Mieliala oli surullinen -- en tiedä miten sanoisin
-- sointuisan surullinen.


7 p:na elokuuta.

Jumalani, joka näet meidät, miks'emme ole alati samankaltaisia! Tällä
hetkellä olen levoton, kiusaantunut, kurja.

Syleilyn, jonka työnsin luotani, jota inhosin, tapaan sielussani,
odotan sitä, himoan sitä.

Epäröivän ystäväni läheisyydessä, ystäväni, joka ei koske minuun enää,
tunnen itseni levottomaksi, tunnen itseni ärtyisäksi ja voipumus valtaa
minut. En käsitä enää, mitä sisällystä on hänen käynnissään ilman tuota
syleilyä, jota kaipaan. Jonka paras lahja kerran on hyljätty, hän ei
saavu sitä enää toistamiseen tuomaan, oi Herra!

Ah! te heinä- ja elokuun huokailevat ruusut, jotka yöllä puhkeatte
puutarhassa, mitä odotatte te? Sydämeni on avautunut, kuten yksi
ruusuista...


8 p:nä elokuuta.

Tiedän, että minun pitäisi ajatella, rukoilla yöllä vuoteessani, tehdä
viisas päätös, surra; vaan en voi ajatella. Ilo pitää minua valveilla,
mutta kun käyn levottomaksi, niin nukun...

Hämärä on ihana; aukaisen akkunani. Eräällä puutarhan puistokujalla
kulkee kolme valkoista lintua, toinen toisensa jälessä, kuin
tanskalaisesta posliinista tehdyllä maljalla.

Ei tuulahdusta ulkona: mikä hiljaisuus! Suvi-iltojen hiljaisuus, ilman
hurmaava kaiho...


9 p:nä elokuuta.

Olen sanonut etten nyt voi mennä Herran ehtoolliselle, että sen
ajatteleminen tekee minut levottomaksi.

Kerran ennen, kun ei tahdottu kuulla nunnaa, sai hän hermotaudin. He
näkevät että tulen sairaaksi, minut on vapautettu; lääkäri on sitä
pyytänyt.

Päivä laskee; lintu laulaa, se laulaa bambupensastossa. Kello kuusi
illalla on aurinko, kuuman ja säteilevän kuun näköinen. Se on niin
kaunis, että hymyillen sitä katselen, ja minusta tuntuu nyt, kuin se
huomaisi sen ja sanoisi minulle:

-- Myöskin sinä olet ihana ja loistava.

Miten ilman ihanuus minut ympäröikään ja minua uuvuttaa! En voi ryhtyä
mihinkään.

Eikö jossakin avaruudessa ole olemassa jättiläistyttöä, jota varten
kaikki tämä on luotu, jolle aurinko on kevyt kultapallo; -- joka
hengittäessään vetää keuhkoihinsa kaiken sinen ja nojautuu kesällä, kun
on lämmin, käsillään kauniisiin sadetta täynnä oleviin pilviin.


10 p:nä elokuuta.

Johtajatar kysyi minulta aamulla:

-- Lapseni, ettekö nyt ollenkaan ajattele nuorta miestä?...

Keskeytin hänet kiihkeästi:

-- Oi! äitini, mikä ajatus! näettehän ettei hän edes tule kappeliin
enää...

En sanonut niin salatakseni jotain, vaan siksi että tunsin kysymyksen
loukkaavan minussa jotakin, joka on -- en tiedä mitä -- puhtautta,
kainoutta.

Ja minä olen koko päivän koettanut poistaa Julienia ajatuksistani,
tunsin varsin hyvin, että hän tuottaa minulle häpeää.


11 p:nä elokuuta.

Luostarissamme sattuu pieniä tapahtumia.

Sisar Catherine huomasi aamulla, rukoillessaan, että hänen molemmissa
käsissään oli punainen pilkku ja hiukkasen verta; ne olivat samallaiset
kuin naulojen merkit Vapahtajamme käsissä. Sisar Catherine itki
kiitollisuudesta ja liikutuksesta; hän lausui useasti:

-- Olen sitä sinulta hartaasti rukoillut, oi Jumala!

Äiti prioritarta tämä tapaus ei näyttänyt paljoakaan liikuttavan, mutta
sisar Marthe katseli kunnioituksella sisar Catherinea, suuteli hänen
hameensa lievettä ja sanoi:

-- Sisareni, olette kuin pyhimys.

Kerronko, oi Jumalani, että sisar Catherinen merkit olivat minusta
kiusoittavia, epämiellyttäviä, pyhyys ei täyttänyt sydäntäni, katselin
sisartani kummissani, melkein vastenmielisesti: nämä surulliset merkit,
veri hänen käsissään, tekivät minut murheelliseksi, nöyrryttivät minut
hänen puolestaan, ne tuntuivat minusta liian suuremmoisilta, nuo
merkit, kuin rakkauden orjuudelta. Rippi-isämme on hyvin ylpeä niistä,
hän sanoi lääkärille, joka tulee useasti minua katsomaan:

-- No, tohtori, luostarillamme on pieni pyhimyksensä!

Kuulin tohtorin vastaavan:

-- Orthezin sairaalassa meillä on nuori tyttö, hieman kiihkomielinen,
joka potee samaa tautia kuin pyhimyksenne. Häntä hoidetaan, ja hänestä
tulee vielä terve.


12 p:nä elokuuta.

Olen puhunut Julienille sisar Catherinesta. Hän ei nauranut. Hän ei
naura enää viime kerran jälkeen. Hän on hyvin hyvä minulle, niinkuin
veli. Olen kertonut hänelle, että sisar Catherine kirjoittaa kauniita
rukouksia, se herätti hänen mielenkiintoaan. Julien maalaa, mutta hän
tahtoo myöskin kirjoittaa kirjoja.

Hän sanoi huomenna lähettävänsä minulle itse sepittämänsä rukouksen;
puutarhuri, jolle hän antaa vähän rahaa, tuo minulle sen samaten kuin
kirjeetkin.

Julien on matkustanut paljon. Hän on ollut Italiassa, Espanjassa,
Konstantinopelissa. Kun on hyvin lämmin, istuudumme ikkunan luo, ja hän
sanoo minulle:

-- Katso tuolta taholta voi hengittää Espanjaa.

Hän kuvaa minulle kaikkia näitä maita: se on hyvin kaunista.

Hänen kertomuksistaan aavistan Espanjan olevan samanlaisen kuin eräs
Bayonnen läheisyydessä sijaitseva, tätini omistama puutarha, mutta
kauniimman, salaperäisemmän, täynnänsä sopukoita joista ei mitään
tiedä, sen taivas on sinisempi ja siellä kaikuu tamburiinien ja
huilujen soitto, niinkuin kerran juhlapäivänä kuulin täällä suurella
torilla, pienenä ollessani.

Julien on sanonut:

-- Tahtoisin viedä sinut Italiaan, siihen kaupunkiin, josta eniten
pidän ja jossa on niin ihmeen ihania tauluja, että päiväkausia
itkisimme, ja jossa luonto ylt'ympäri kaupunkia on ihana puutarha,
täynnä oransseja, öljypuita...

Olen niin iloinen kuullessani hänen kertovan, mutta, ah! Jumalani,
kuinka katkerata! kuinka surullista! -- ettekö te ole nähnyt puutarhaa,
joka on täynnä öljypuita!...


13 p:nä elokuuta.

Julien on jättänyt minulle akvarelleja jotka hän on tuonut mukanaan
Italiasta; päätäni huimaa katsellessani niitä.

Sinisiä kaupunkeja, riippuvia puutarhoja, penkereitä, joiden näkeminen
vaikuttaa aivan sydämeni sisimpään! Kirkkoja ja luostareita, joiden
suojaan kyyhkyset lentelevät ja joiden suojassa ne päivän sarastaessa
oleskelevat; kuvittelen mielessäni enkeleitä, pitkiä ja hentoja,
joiden hymy on hieno kuin suven äänettömyys, jotka kuuntelevat ilmojen
suloisuutta sormi kohotettuna...

Tällainen on se rukous, jonka Julien lupasi minulle.

Se on pakanallinen, en ymmärrä sitä oikein.



Rukous Amorille.

"En näe koko laajassa avaruudessa mitään, jota ei olisi sinulle
pyhitetty kaikkina aikoina, ikivanha Eros, nuori Amor!

"Ja tänä suviaamuna, seisoessani maailman puutarhan sydämessä, minä
tahtoisin ottaa käteeni Luonnon kaikki ihanuudet lahjoittaakseni ne
takaisin sinulle.

"Ensiksi minä uhraan sinulle kuolemattoman Ajan sekä elämän kauneimmat
jaksot lapsuudesta asti, jolloin ohutta olkikattoa muistuttavan
pehmeän, leyhyvän hattumme varjostamina huulillamme koskettelemme
puutarhan mansikoita, tulevaisuuden suudelmia aavistaen.

"Minä uhraan sinulle myöskin kauniit kesät, keskipäivät, sinisen ilman,
tiheän ja leppoisan, -- ilman, jossa sini yhtyy sineen.

"Minä lahjoitan sinulle maailman sekä maailman seudut, niin ihanat,
että niistä unelmoiminen ainaiseksi herpaisee tarmoni.

"Minä uhraan sinulle myöskin, ikivanha Amor, nuori Eros, maailman
kaikki kaupungit ja kaupunkien kaikki rakennukset, aina siitä
pelottavasta temppelistä alkaen, jonka Simson kukisti rakkaudesta
sinuun, Amor.

"Minä annan sinulle tulen sekä kaiken veden, sen veden, johon Leander
kuoli, sen veden, joka otti vastaan Ariadnen ja Calypson kyyneleet ynnä
Tristanin veren, hänen, joka kuoli meren rannalle.

"Minä lahjoitan sinulle myöskin kaikki lorisevat hopeapurot, jotka
saavat maan kesällä nauramaan ja iloitsemaan.

"Minä uhraan sinulle kaikki silmät, kaikki kasvot, kaikki katseet --
kierot katseet, hurjat, alasluodut, pakenevat katseet -- ne jotka
piiloutuvat silmäluomien taakse kuin aurinko laulavaan avaruuteen;
silmät, jotka ovat voitetut kuin urho, jonka hopeainen olkapää koskee
maata, ja silmät, jotka loistavat voiton-ilosta kuin kahden väkevän
käsivarren heiluttelema tulisoihtupari.

"Minä lahjoitan sinulle myöskin kaikki intohimojen hurjuudet,
kaikki rikokset, kaiken vihan-veren tahraamat tikarit, kuolettavan
kiukkuruohon, mehulla täytetyt pikarit, myrkytetyn sormikkaan ja
ruusun, nenäliinan, jonka Desdemone kadotti, miekan, jonka Hippolytos
antoi Phaidran käteen, sekä, muistoksi ritari-ajalta, rakastajan
lämpimän sydämen, joka annettiin rakastajattarelle syötäväksi.

"Ja minä uhraan sinulle, Amor, viimeisenä ja kauneimpana ruusuna, jonka
ääni on alati herkkätuntoisia korviasi ihastuttava, polttavimman,
hekumallisimman soinnun, joka ei ole parvekkeelta kuuluva Julian
ääni eikä Iphigeneian hellä valitus, vaan jumalallinen kullan helinä
kietovan ketjun katketessa Salambôn jalkain ympäriltä..."


15 p:nä elokuuta.

Neitsyt Marian taivaaseen astuminen. Suitsutusta, kynttilöitä,
hymnejä... Juhlamenojen aikana vapautuu hurmaantunut sieluni.

Pidän kättä sydämelläni, luulen pyörtyväni ja sanon Jumalalle:

-- Ilma ja henkeni, rakkauteni, voivatko ne vielä tunkeutua näin
tiukasti yhteenpuristettujen hampaitten väliin?...


16 p:nä elokuuta.

Sisar Saint-Louis, joka on hyvin ujo ja aina vaiti, puhuu ainoastaan
kertoakseen, että hän on ennen elänyt paljon mukana maailmassa ja
tanssinut paljon.

Minäkin olen ollut suuressa maailmassa... Bayonnessa asuvalla tätilläni
oli usein kutsuja. Tätini salissa oli kaikki niin kirjavan komeaa,
automaattisesta pianosta ei virrannut musiikkia, vaan lyhyitä ja
pitkiä nuotteja, jotka kiiruhtivat peräkanaa kolisten kuin puukepit.
Nuoria miehiä, joiden oli hyvin kuuma, tanssi nuorten tyttöjen kanssa;
vanhempain sisarteni ympärillä oli alati paljon herroja, ja sisareni
näyttivät hurmaantuneilta ja huvitetuilta. Olin neljäntoista vuotias,
eikä minusta välitetty, minun oli ikävä. Eräänä päivänä sanoi muuan
vanha herra minulle:

-- Miten nuo pienet hiuskiharat päänne ympärillä ovat kauniit!

Ja hän vei minut tarjoiluhuoneeseen.

Kun tanssi oli päättynyt ja kaikki vieraat menneet, oli lattialla
kankaansirpaleita, kotiljonkikoristeita ja tallattuja kukkia. Tätini
istuutui erääseen salin nurkkaan ja tuulahutteli itseään viuhkalla,
samalla huokaillen. Oltiin väsyksissä. Ikkunat avattiin. Minä kuulin
kellokkaiden kulkevan niityllä. Syötiin päivällistä kuten tavallisesti;
oli vielä valoisata. Olin niin surullinen, teki mieleni itkeä. En ole
senjälkeen koskaan tahtonut olla suuressa maailmassa.


17 p:nä elokuuta.

Julien tuli. On olemassa sellaista, jota ei voi kirjoittaa, mutta
tiedän, että se on ääretöntä syntiä, tahdon välttää häntä aina; hän
kauhistuttaa minua, se ei ole mahdollista, kuolema tuntuu minusta
helpommalta...


19 p:nä elokuuta.

Minä rukoilen sinun ristisi juurella, oi Jumala. Miksi et varjele
minua? katso, kuinka taivutan itseäni maahan, odotan; puhu.

Sinä et puhu.

Hän puhuu minulle. Uskon häntä, kuten uskoin sinua, kun ennen muinoin
puhuit minulle sydämessäni.

Hän on Sinä elävänä. Kuuntelen häntä.

Miksi kuuntelen häntä?

Oi! minun olisi pitänyt sulkea korvani, pitää käsiäni korvillani,
jottei tämä intohimon virta olisi tunkeutunut sydämeeni.


21 p:nä elokuuta.

Hän antaa minulle kirjoja, joita minun ei pitäisi lukea, mutta minä
luen ne siksi, että olen alkanut niitä lukea; sillä kun on kuuma ja kun
juo, kun hyvällä vedellä täytetty vesilasi on huulilla ja kun on janoon
kuolemaisillaan, silloin ei pidätä itseään, juo vieläkin kulauksen ja
vieläkin...


24 p:nä elokuuta.

En tahtonut tätä, näitä kohtauksia, joissa olen menettänyt mieleni
tasapainon, mutta sinä näet, oi Herra, että hän on minua väkevämpi.


25 p:nä elokuuta.

Jumalani, jos hän ei olisi minua väkevämpi, jos hän ei näitä
kohtauksia, näitä suuteloita toivoisi hartaammin kuin minä, enkö minä
silloin niitä toivoisi, niitä odottaisi, tuntisi kaipuuta, tuskaa,
epätoivoa?


29 p:nä elokuuta.

En tiedä mistä tämä johtuu.


30 p:nä elokuuta.

Ajattelen naisia, kaikkia naisia, kuningattaria, vaimoja, joilla jo
on monta pientä lasta, nuoria tyttöjä, meitä, jotka olemme sinun
morsiamiasi, Herra.

Tulee joku mies, sivelee heidän hiuksiansa, taivuttaa heidän päätänsä
taaksepäin, suutelee heidän suutansa ja ryöstää heidän järkensä.

Ajattelen kaikkia niitä, jotka olivat vapaita, ylpeitä, jotka kävelivät
teillä tai pienessä puutarhassa.

Saapuu mies, joka kunnioittaa heitä ja sitten rakastaa heitä ja pyytää
heitä omakseen.

He olivat vapaita.

Ylpeät sanoivat:

-- En ole koskaan keneltäkään mitään pyytänyt.

Mies kuulee heidän sanansa ja painaa suunsa aivan heidän korvaansa ja
kysyy:

-- Sanokaa, ettekö tahdo että rakastan teitä, että istahdan teidän
viereenne, että nojaudun rintaanne vastaan?...

Ja he sanovat hiljaa: "tahdomme", he eivät voi vastustaa, heidän
tunteensa ovat heitä väkevämmät, he sanovat: "tahdomme"...


31 p:nä elokuuta.

Rippi-isäni sanoi taas aamulla, että ylpeys on suurin synti, että sitä
tulee inhota ja peljätä.

Jumalani! Nyt olenkin vähemmän ylpeä.


2 p:nä syyskuuta.

En tunne lainkaan suurta tuskaa, en levottomuutta, joka raastaisi ja
riuduttaisi. Mutta sydämeni yllä on surun, hiljaisuuden ja väsymyksen
huntu; en ole enää kuin muut, olen erilainen kuin sisareni. Tämä
pitkällinen hiljainen huuma murtaa minut. Minä turvaudun sisar
Jeanneen, joka on vanha, kulunut ja kuuro; mutta ennenkuin hän tuli
tänne, oli hän naimisissa; siitä on nyt enemmän kuin neljäkymmentä
vuotta; halveksimme häntä hieman, siksi että tunsimme hänen olevan
erilaisen kuin me. Ainoastaan häntä voin lähestyä.

Oi, sisar Catherine, koskematon, yksinäinen kuin sulettu malja
kuin ehtoolliskalkki, jonka päältä pappi nostaa pois valkoisen,
kultakoristeisen silkkipeitteen, en ole enää kyllin arvokas olemaan
sydäntäsi lähellä, tulemaan liki käsiäsi, joita ylenkatsoin, jotka
nöyryyttivät minua sinun puolestasi, kun ne rakkauden takia vuodattivat
verta jumaloitavista, puhtaista suonistasi...


4 p:nä syyskuuta.

Rippi-isä on myöskin sanonut: "Sydämen katumus on tuoksuva kukka, johon
Jumalan silmäykset laskeutuvat kuin mehiläiset".


7 p:nä syyskuuta.

Julien on palannut, olen onnellinen, ah! mitä merkitsee koko maailma,
kaikki synti! Kun minussa on tämä tuli, tämä onni, tämä hurmaus!

Olemukseni pohjalla kimmeltää jumalallinen helmi! ja itse tunne on tämä
helmi, kirkas, timantinhohtava, häikäisevän loistava.

Julien sanoo: intohimo...


10 p:nä syyskuuta.

Intohimoa! kaikki on intohimoa.

Hän tulee, tunnen hänen läsnäolonsa, en tunne hänen läsnäoloansa.
Arkoja, käsittämättömiä olemme yhä toisillemme.

Hän tahtoo, minä en tahdo, minä tahdon.

Hän pelkää minua, minä häntä, me emme pelkää toisiamme.

Tunnemme sydämemme.

Hän on veljeni, mutta oi! mikä hurmaava tunne! veljeni on vieras...



18 p:nä syyskuuta.

On pyhän Sophien juhla, se on minun juhlani, minun nimeni on sisar
Sainte-Sophie.

Julien antoi minulle yöllä nimipäiväni johdosta pienen sormuksen, jossa
on punainen kivi. Sormukseen hän oli kiinnittänyt pienen paperiliuskan,
mihin oli kirjoittanut: "Oi rakas pikku Pyhä-Sophieni, olet kuin
Konstantinopelin kaunis kirkko, kuin ihana, kullattu mosaiikki,
kallis-arvoinen epäuskoinen kirkko, temppeli täynnä myskiä, suitsutusta
ja ruusuja, olet kuin sulttaanin hyväilemä nunna, olet aivan kuin minun
rakas, pyhä Sophieni, joka huumeissaan kylpee päivänpaisteessa Bosporin
rannalla..."


19 p:nä syyskuuta.

Luostarini, rakastan sinua niin, että revit rikki sydämeni; olet
tänä aamuna kuten ihana lempeä turkoosi. Syyskuu on vielä suloisempi
elokuuta.

Kun aamulla ennen auringonnousua, sillä en voi nukkua kauvemmin,
menin puutarhaan, huomasin että pienissä kivissä, vihertävässä
puksipensaassa, kukkien lehdissä, jotka puhuivat keskenään, oli sielu.

Puutarha on hieman pitkulainen, ja sitä rajoittavat kolmelta taholta
luostarin valkoiset holvikäytävät. Viivyin siellä, kävelin, jokaisesta
begoniaryhmästä virtasi raitis tuoksu, ja sitten aurinko nousi. Näin
puutarhurin tulevan, hän on neljäntoista vuotias poika; hän tervehti
minua, ja hän alkoi heti työskennellä kukkinensa, ollen polvillaan
erään ryhmän luona. Muuan sisaristamme, sisar Colette, josta niin vähän
puhun, siksi että häntä niin vähän huomaa, kulki puutarhan lävitse.

Hänen päässään oli, huppukaulurin ja nunnanhunnun päällä, ylösalaisin
käännetyn tötterön muotoinen olkihattu, joka oli palmikoitu karkeasti
kuin kori tai kaislamatto. Hän pelkää aurinkoa.

Viivyin siellä pitkän aikaa; kaikki oli niin ihastuttavaa, hiljaisuus
kuin ohut, liehuva harso. Ja sitten soi siron kellotornin kello,
kutsuen kappeliin messuun. Lempeät, kirkkaat lyönnit kaikuivat yli
puutarhan. Mieleeni ei juolahtanut että joku sisarista par'aikaa
heilutteli tuota kelloa, vetämällä nuorasta, minusta tuntui siltä että
tuo kello oli itsestään alkanut soida, aivan niinkuin lintu laulaa,
niinkuin kukka avautuu, siksi että ilma on niin leppeä...


20 p:nä syyskuuta.

Olen vilustunut, olen hieman sairas. Sinä, Herra, olet lähettänyt
minulle tämän väsymyksen, pyhittääksesi minut. Minä kiitän sinua, sinä
parannat minut. Sieluni ei enää ole maallisella tavalla ihastuksissaan,
minä parannun intohimoistani, hulluudestani; olen ollut hyvin sairas
ja yskinyt koko yön, mutta tunsin itseni puhdistuneeksi, vapaaksi,
viattomaksi.

Jos minulle olisi tuotu leikkikaluja sänkyyn, kuten pienenä ollessani
tehtiin, niin olisin leikkinyt niillä.


23 p:nä syyskuuta.

Kärsin vielä, olen sairas.

Julien tuli luokseni, hän tulee nyt luostarin portista, kun hänellä
on avain; hänen läsnäolonsa kiusaa minua suuresti; olin hämilläni,
hämmennyksissäni. Sairaan nunnan vuoteen vieressä ei sovi kenenkään
muun olla kuin hänen rippi-isänsä, lääkärinsä, sisarensa.

Sanoin hänelle, ettemme enää voineet olla toisillemme sitä, mitä olimme
olleet.

Hän nauroi, niinkuin joku joka sanoo: "täytyy odottaa".

Mutta sitten hän ymmärsi, että kaikki, mitä hänelle tunnustin, oli
totta, totta se että rakastin hiljaisuutta, rauhaa, jota nyt tunsin.

Tämä viime viikon mielenliikutus, tämä hulluus ei kuulu minun
luonteeseeni...

       *       *       *       *       *

En ymmärrä, kuinka pyhimmätkin seikat pian käyvät luostarissa
jokapäiväisiksi. Nyt ei enää välitetä paljoa sisar Catherinen haavoista.

"No, sisareni?" kysytään häneltä perjantaisin uteliaisuudesta, -- hän
näet tuntee ne parhaiten perjantaisin, -- sillä tahdotaan tietää,
vieläkö sitä jatkuu.

Mutta näyttää siltä kuin äiti prioritar, katsellessaan sisar
Catherinea, ajattelisi hieman moittien: "Jospa toki hiukkasen
hillitsisitte itseänne, sisar!"

Julien näytti minulle pieniä kuvia, jotka hän oli tehnyt minusta, ja
minä loukkaannuin. Nunnasta ei sovi piirtää kuvia.


24 p:nä syyskuuta.

Se oli todellista, Jumalani, minä vannon, että se oli todellista,
se katumus, suuri väsymys, inho, jota tunsin kulunutta elämääni
ajatellessani niinä päivinä, joina olin sairaana. Olin heikko,
ravinnotta, sinä ylläpidit minua, rukoilin täydestä sydämestä, olin
onnellinen; olen tullut terveeksi, mutta sinä olet mennyt luotani, ja
olet jättänyt minut sen kaipuun valtaan, jonka olet meihin istuttanut,
oi Jumalani!

Ollaan viisaita, ymmärtäväisiä, käännytään sinun puoleesi, nautitaan
viattomuudesta, joka on suloista, sinun meille sallimaasi nautintoa, ja
sitten koko meidän sielumme vie meitä kohden syntiä, joka ei synniltä
näytä.

Täytyy sanoani sinulle, Jumala, ettei se ole meidän syymme. Sinä olet
meidät sellaisiksi luonut.

Rakkaus on sydämen suloinen, ehdoton elonilmaus, kuten elävin usko,
kuten hurskas innostus, jota pyhät naiset meille toivovat. On olemassa
asioita, joille ei mitään voi. Katso hyvä Jumala, jos rippi-isämme,
saattaakseen meidät liikutetuiksi, muistuttaa meille meidän ensi
lapsuudestamme, leikeistämme, isävainajastamme, niin me itkemme; ja jos
äiti prioritar sanoo meille: "Minä olen tyytyväinen teihin, tyttäreni",
niin ojentaudumme ja olemme rohkeampia; ja jos joku sisaristamme antaa
meille tuoksuvan kukkakimpun, niin hengitämme ensin kiivaasti tuoksua
ja huokaamme sitten; ja jos ystävämme lepuuttaa sydäntänsä meidän
sydäntämme vasten, niin tunnemme vain hänen kaipauksensa ja oman
kaipauksemme, joka on vielä hellempi kuin hänen.

Kaikki tämä, oi Jumala, on yhtä ja samaa.


25 p:nä syyskuuta.

Paratiisissa on eräs minun näköiseni pyhimys, se on pyhä Thérèse,
sellaisena kuin hänet on esittänyt muuan neapelilainen kuvanveistäjä,
nimeltään Bernin, ja sellaisena kuin näen hänet Julienin minulle
antamassa valokuvassa.

Hänen pukunsa poimut laskeutuvat niinkuin haaksirikkoutuneen aluksen
purjeet, ja hänen pieni, siro, väsynyt päänsä vaipuu alas kuin lintu,
joka kuolee omasta laulustaan.

Sinä pyhän Thérèsen suu, avonainen ja äärettömän suloinen, mitä juot
sinä sellaista, joka antaa sinulle tämän täydellisen, kuolleen ja
hukkunutta muistuttavan ulkomuodon! Miten sinä olet ääneti! huutoasi
sinä et päästä kuuluviin, sinä kätket sen sisääsi, vaikka se on vähällä
halkaista sydämesi ja keuhkosi.

Oi Pyhimys, sinun ruumiisi on kevyt, eikä se pysy itsestään pystyssä,
sinua kannattaa taivaallisen ystäväsi näkymätön voima, etkä sinä, pyhän
innostuksen täyttämä ruhtinatar, pelkää väsyttäväsi häntä, sinä nojaat
häneen ja annat hänen käsivarsiensa kietoutua ympärillesi.

Oi! sinä tunnet hyvin olevasi kevyt ja että hän nostaa sinua. Näyttää
siltä kuin kaikki elämän paino olisi laskeutunut jalkaasi, joka riippuu
niin auliina, niin luottavaisena, niin raskaana ja todellisena, että se
näyttää hurskaammalta kuin sielusi...

Minä katson sinua, olen aivan lähellä sinun kuvaasi, ja minä näen
sinut: sinussa ei ole yhtäkään piilopaikkaa, johon rauha ei olisi
tunkeutunut ja asettunut asumaan.

Oi pyhimykseni, joka olet innostuksen tulen vallassa niinkuin kuollut
on levossa, niinkuin nälkäinen voi tulla kylläiseksi ravitsevasta
ruuasta, missä sielun seitsemästä linnasta, joissa hiljaisia
hartaushetkiäsi vietät, olet nauttinut tämän ilta-aterian, tätä unta?...


26 p:nä syyskuuta.

On muutamia lauseita jotka voisivat tuottaa minulle suurta tuskaa,
voisivat tehdä minut surulliseksi, herkäksi.

Julien välttää niitä, hän ei puhu koskaan eilisestä, me unohdamme aina.
Ja joka päivä minun sydämeni käy muutamiksi hetkiksi jälleen puhtaaksi.

Koetan kuvitella mitä tapahtuisi, jos äiti prioritar alkaisi epäillä
minun todellista elämääni, jos hän äkkiä sanoisi:

-- Minä tiedän, että teillä öisin on kohtauksia nuoren miehen kanssa
huoneessanne.

Koko voimani ponnahtaisi, minä kyyristyisin kuin eläin joka valmistuu
hyökkäykseen. Minä vihaisin äiti prioritarta, minä toivoisin hänen
kuolevan; jos voisin, niin työntäisin hänet talon pimeimpään soppeen,
jotta hän siellä menehtyisi; kentiesi sanoisin hänelle:

-- Ja te, äitini, tiedänkö minä mitä te ajattelette?

Oi, jumalani, niin pitkälle rikoksemme meidät vievät!

Kuitenkin, äitini, rakastan teitä suuresti, rakastan suuresti
käsiänne, joissa ei ole lämpöä, jalkojanne, joiden askeleet ovat
jäykät, rakastan sitä mikä jää jälelle huoneeseen, jonka läpi
olette kulkenut, ja sitä että olen elänyt kaksi vuotta seuratakseni
teitä, leikkiäkseni, nauraakseni, laulaakseni luostarikammioissa,
puheluhuoneissa, käytävissä, missä olen nähnyt hameenne aaltoilevan.
Jos olisitte antanut yhden kyyneleistänne juodakseni, jos olisitte
kutsunut minua sydämeenne, jos olisitte, surun päivänä, painanut minua
rintaanne vastaan sillä tavalla, että olisin siitä asti ollut teidän
pieni tyttönne, loistaisi elämäni vielä puhtaudesta ja huoneenne ovi
hämmästyttäisi minua niin kuin se olisi santelipuusta, niin tuoksuva,
että se pienenä ollessani olisi saanut minut pyörtymään.


27 p:nä syyskuuta.

Oi Catherine sisareni, sinä, jolla on käsissäsi nuo rakkaat haavat,
ymmärrä minua, on olemassa sydämen riemuja joita ei voi selvittää,
sydämen riemuja, jotka juuri muistuttavat sinun käsiäsi, sinun, joka
olet Jumalan rakas orja...


28 p:nä syyskuuta.

Merkillistä rakkaudessa on ylpeys. Minun sydämeni loistaa ylpeydestä...

Olen yksin. Kello on yksitoista. Kaikki nukkuvat luostarissa.

Avaan ikkunani uneksiakseni. Syys-yö on niin täynnä ilmaa. Tuhansia
pieniä ilmaväreitä väikkyy vierivissä varjoissa, tuhannet keveät
tuulet humisevat, kaikki lehdet liikkuvat. On ihanata hengittää tätä
romantillista, mustaa ja puhdasta ilmaa.

Ajattelen. Miksi Julien rakastaa minua? Sentähden, että sielullani
on enemmän muotoja ja eri sointuja kuin aamun sinisessä tuulessa
keinuvalla liljalla, sentähden, että olen väkevä ja heikko ja
aina vaihteleva; sentähden, että kun Julien sanoo: "Tiedän mitä
ajattelette", minä vastaan: "Ehei, en enää ajattele sitä, ajattelen jo
muuta", ja siksi että ääneni yöllä on salaperäinen kuin yön tähdet...


29 p:nä syyskuuta.

Julien tuo minulle kirjoja, niissä on kauniita sekä sellaisiakin,
joista en pidä ja jotka annan hänelle heti takaisin niihin
koskemattakaan. Yksi, jonka hänelle annoin takaisin, oli nimeltään
_Pahuuden kukat_.

Se pelotti minua. Auringot, kauniit maat, hellyys, hyvät tuoksut,
kaikki halut muistuttivat tässä kirjassa suuria haavoja, ja rakkaus
oli tuskaa ja vaivaa huoneissa, joissa ilma on raskaampaa ja
tukehduttavampaa kuin kappelissa.

Luostarissa eläessään ei voi kaikkea kokea; en tunne kuten Baudelaire,
joka on tuon kirjan kirjoittaja. Julien ihailee sitä, mutta hän käyttää
hellempiä sanoja, hän sanoi eilen suudellessaan minua:

Sä tähti silmäni, sä päivä luontoni, Sä enkelini, rakkauteni mun.

Erittäin paljon pidän erään luullakseni XVI vuosisadalla Limonsinissa
syntyneen Rosardin oppilaan runoteoksista. Hänen runonsa ovat niin
ihania, että opettelen ne ulkoa.

Pyhimyksiemme muistan joskus rukouksissaan käyttäneen yhtä
hellää kieltä, sellaista kieltä kuin toivioretkeläinen, jolla on
pyhiinvaellussauva sekä näkinkengänkuorilla ja vanhoilla kauniilla
luonnon, auringon, veden ja lintujen vertauskuvilla kaunistettu päähine.

Julien sanoo:

-- Täytyy uskoa runoilijoita, he tietävät kaikki paremmin kuin me:
runous on maailman totuus.

Tässä runo, josta paljon pidän:

Mi pidättävi teitä? Mi pelon mieleen tuo? Kas, ystävyys se vahvaks'
toisen ystävyyden luo, Sit' ettei pelko vavistuttaa saata konsanaan!
Pois erhetys mi sielun kietoi kahleisin! On suurin onni päästä lemmen
paratiisihin Pois siihen, jota hekumaksi kutsutaan!

Tuon onnen heittäenkö te rientäisitte pois? Miss' silmänne? Ja
kuvitella ettekö te vois Mi teidät lemmen ylevyyden saattais tuntemaan.
Oot lainen kylmän, järjettömän kallion Jos vedä sua aina tuli
sammuttamaton Ei sinne, mitä hekumaksi kutsutaan.

Te naiset, tylyydellä te palkitsette sen Ett' uskollisna teille sykkii
sydän miehien. He luottamuksestansa saavat pistoksia vaan. Te naiset,
noin te koskaan ette päästä voi Sen paratiisin helmaan, joka parhaan
onnen toi, Sen suuren, jota hekumaksi kutsutaan.

Ei, tulen tuimat tuskat ne osaksenne jää Ja taivas koston-nuolillansa
teidät lävistää. Se palkka kieltäytymisen on ollut ainiaan. Noin
rikotte te vastaan sitä jumalaa Mi paratiisissansa parhaan onnen
valmistaa Voi siinä, jota hekumaksi kutsutaan.


30 p:nä syyskuuta.

Tahtoisin sanoa kaikille nunnille, sisar Catherinelle, josta eniten
pidän:

-- Sisareni, vannon sinulle, että tämä on ainoa onni maan päällä! Mitä
teet! mitä teet, sisareni! aikasi kuluu! ja tämä on ainoa onni maan
päällä; sitten tulee kuolema, jonka täytyy olla jotakin yhtä kaunista
kuin rakkaus, riemu joka täyttää koko olemuksemme.

"Sisareni, ette tiedä mitä teette; ja mitä tehnettekin, ette tee mitään
aamusta iltaan.

"Juoda, syödä, olla rauhallinen, hengittää, rukoilla, levittää
peltokaunikkien lehtiä alttariliinoille, olla hieman levoton illan
tuulien tähden ja surunvoittoisesti sivellä kädellään alaspainunutta
otsaansa, se ei ole elämistä.

"Oi, sisar Catherine, sinun täytyy tulla tuntemaan tämä suloinen
myrsky sielussani, minä sinua rukoilen. Miksi et tule jonakuna yönä
huoneeseeni, minun asemestani, kun ystäväni tulee sinne. Olen sinua
kauniimpi, en tule mustasukkaiseksi. Viivyn sijastasi kammiossasi,
polvistuen ristiinnaulitun kuvan eteen, ja sinä, sisareni, olet
oleva ihana, vapiseva syyskuinen pääsiäis-yö, sinä tulet kuolleista
herätetyksi... Et tule tuntemaan pelkoa, et epäilystä. Tulet huomaamaan
ettet ajattele lainkaan, et kiusaa itseäsi millään; sinä saat päähäsi
niin monta pientä punasta liekkiä, jotka ovat kauniimmat kuin auringon
kimmellys punasen hohtavilla ikkunoilla, ja sinä hymyät käsi silmiesi
päällä, ja sitten, sisareni, et myöskään tunne rauhattomuutta, sillä
kaikki on ohi, ja näkee hyvin että kaikki ympärillämme on jäänyt
entiselleen..."


2 p:nä lokakuuta.

Olen kävellyt puutarhassa kaikkien muiden nunnain kanssa. Laskimme
leikkiä. Päärynöitä emme saaneet tänään illaksi, ja minä ehdotin
sisarilleni, että syödessämme leipämme jokainen vuorotellen kertoisi,
mistä hedelmästä hän eniten piti, niin että meillä olisi edessämme
hedelmäpuutarha, joka herättäisi janomme ja myöskin sammuttaisi sen.
Me olimme eri mieltä. Toiset pitivät eniten tuoksuvista ja viileistä
omenista, toiset päärynöistä, joita aamuisin poimitaan puista ja jotka
syödessä ihan sulavat suussa, ja sisar Catherine piti ainoastaan
keltaisista persikoista ja metsän pienistä mansikoista, jotka jo
pelkästä pelosta näyttävät murskautuvan.

Mutta minä, minä rakastan niitä kaikkia, kaikkia, myöskin rypälettä,
joka maistuu myskiltä ja mustilta viinimarjoilta; aprikoosia, josta
nauttii silmillä ennenkuin sitä puree, ja joka on niin ihana ja hempeä
maultaan, että se on huulilleni kuin hellä suutelo ja suloinen huokaus;
vihreätä luumua, joka on haljennut, liian kypsä, paisuva, ja joka
on niin pieni ettei tunne sen makua ei ensimäisen, eikä toisenkaan
jälkeen; kirsikoita, jotka ovat aina petollisia, jotka eivät koskaan
ole sellaisia jollaisiksi niitä luulee -- ei makeita, ei hempeitä,
ei kypsiä, ei mehukkaita, ei reheviä -- mutta joita ihaillaan siksi,
että ne toukokuun, hennon, vaalean, rakkaan toukokuun aikana riippuvat
puitten oksissa...

Ja rakastan myöskin sinua, jo kuollutta tuhkapuunmarjaa, joka olet
palanen syksyä kädessäni, sinua, pieni hedelmän luuranko, joka olet
homehtuneiden yhteenlikistettyjen lehtien näköinen, jossa on viisi
kaunista siementä, pyöreätä, kovaa, kiiltävää, loistavaa, iloista,
kauniiden siivekkäiden elävien turilaitten kaltaista...


3 p:nä lokakuuta.

On ihmeellistä että on olemassa kaukaisia maita, joista meillä ei ole
todellista käsitystä silloin, kun olemme pieniä tyttöjä ja luemme
maantiedettä; ne ovat meille silloin vain vihreitä ja punaisia pilkkuja
kartalla; ja me pidämme niitä häijyinä, villeinä maina, Jumalan
hylkääminä, jotka rangaistukseksi on asetettu liian lähelle aurinkoa.

Ja nyt tunnen lempeätä, suurta surumielisyyttä, näen ihania, haihtuvia
näkyjä, ja mieleeni kuvastuvat pienoiset linnut, suuret tuoksuvat
lehdot, kun Julien puhuu La Plata virrasta ja Andes-vuorista.


4 p:nä lokakuuta.

Julien ajattelee kummallisesti. Hänen mielikuvituksensa ei aina ole
puhdas, vaan pelottaa minua. Hän sanoo:

-- Kuulkaa, minä aina ajattelen näin: te olette luostarissa, te olette
piilossa, olette vanki, orja, kuningatar, ijankaikkisen Jumalan
odaliski. Te olette jotakin pyhitettyä, erioikeutettu, sidottu: olette,
valkoisten muurienne välissä, kastehelmeen suljettu kastehelmi, minä
yksin teidät näen, puhun kanssanne, nautin teistä, tunnen teidät; minä
painan teitä rintaani vasten, ja, hyväillen rakkaita lämpimiä käsiänne,
minun käteni palavat aina teidän käsienne poltosta; jätän teidät, tulen
kotiini, en nuku, teen työtä; aamu koittaa, ystävät tulevat, suutelen
pientä Marguerite sisartani ja nuorta serkkuani, joka myöskin asuu
meillä; puristan minulle ojennettuja käsiä käsilläni, jotka ovat teitä
pidelleet, ja siten levitän maailmaan, jota ette tunne ja jota ette
tule tuntemaan, oi pyhä sisareni, tuoksua suloisesta suloisuudestanne.


5 p:nä lokakuuta.

Ei mikään minua peloita, ei ajatus rangaistuksesta, ei ajatus
kuolemasta eikä ijankaikkisesta kadotuksesta.

Lemmenhekuma on silmänräpäys, hiljainen ja suuri kuin ääretön holvi.
Se on hetki, jolloin väsynyt olentomme muistuttaa sotaista tahtoa,
muistuttaa lakedaimonilaista juoksijaa, joka ei pysähtynyt ennenkuin
kuollessaan.

Sielu liikkuu nautinnon toisesta äärestä toiseen kuten silkinhieno
tuulahdus, joka huojuu kahden neilikkarivin välillä.

Oi, suloinen synti!

Mikä rauha! ei enää pelkoa kuolemasta, ja jos luostari, koko maailma,
kammion katto syöksyisi sisään, niin ajattelisi: Vähät siitä! mitäpä
minä siitä huolisin, ei sieluni tajua muuta kuin omat tunteensa...


6 p:nä lokakuuta.

Se on uskomatonta, ja olen vielä aivan hämmästynyt. Sisar Colette jota
en koskaan ajattele ja josta en pidä hänen rastaan-kasvojensa tähden,
jotka ovat kuin viiniköynnös tai pensasto. Sisar Colette rukka on
tänään osoittanut että hän tuntee ystävyyttä minua kohtaan, enkä käsitä
miksi hän otti minut uskotukseen.

Hän puhui katkerasti, mutta sydämensä syvyydessä hän on kohtaloonsa
alistuvainen. Hänellä oli tarve saada avata sydämensä jollekin ja
puhua, siinä kaikki. Tiedän siis hänen elämänsä vaiheet, ja miksi
hän on tullut tänne. Hän uskoi minulle elämänsä salaisuuden, kun
vierekkäin kävelimme valkoisissa holvikäytävissä. Ei kuulunut muuta
kuin askeleittemme kaiku, rukousnauhamme liikkeet ja sisar Coletten
ääni; sisar Colette, nuori ja ruma, oli aivan punainen, kovin
kiihkoissaan, tuntien että tämä oli yksi harvoista suurista hetkistä
hänen elämässään, syystä että hän sai puhua itsestään ja joku kuunteli
häntä.

Joskus tuli luostarin angorakissa aivan minun luokseni, ja sisar raukka
oli kuolemaisillaan pelosta että kääntäisin siihen huomioni enkä
kuulisi hänen puhettaan.

Tällainen oli hänen tarinansa. Muutamia hetkiä elämässään sisar
Colettea on rakastettu. Hänen vanhin sisarensa, joka oli kovin kaunis,
kovin hemmoteltu, hyvin paha, -- niin vakuutti hän, -- oli naimisissa
nuoren Tarbesista kotoisin olevan miehen kanssa, joka oli kaunis ja
rikas, eduskunnan jäsenen poika, ja sisar Colette, joka jo silloin oli
hyvin hurskas, ei ajatellut mitään, ei sisartaan, ei lankoaan, eikä
heidän pientä tyttöään, hän ajatteli Jumalaa. Sitten tuli hän olleeksi
kesän heidän kanssaan, heidän luonaan. Sisar nalkutteli, lanko kohteli
häntä ystävällisesti, hän rakasti heidän pientä tytärtään, jolle hän
lauloi lauluja, sillä -- se on totta -- sisar Coletten lauluääni on
kaunis.

Silloin, kertoi sisar Colette, silloin eräänä päivänä, kun kävelin
auringon laskun aikana heidän kauniissa puutarhassaan, viittasi
lankoni, jonka nimi on Jean, huoneensa ikkunasta minulle; ja sanoi:
"Louise", -- se oli nimeni ennenkuin tulin nunnaksi, -- "Louise, tule
tänne, minulla on sinulle jotain kerrottavaa". Minä menin; hänellä ei
ollut mitään kerrottavaa, hän virkkoi: "Tahdoin vaan sanoa, että sinä
rasitat itseäsi; sinä kuljet aina vaieten ja sinä uneksit, en tiedä
mitä; ole toki levollinen, istuhan tuohon..." Olin hämmästynyt; istuin,
hänen huoneensa oli kylmä, se sijaitsi pohjoiseen päin, ja kaikki
näytti niin surulliselta. Kysyin häneltä: "Mitä sinä tahdot?" Hän
vastasi hellästi: "En mitään, olen mielissäni, kun sinä olet tuossa.
Istu hiljaa. Näet niin paljon vaivaa sisaresi tähden. Levähdä; oletko
tyytyväinen?"

Olin hämmästynyt ja vastasin: "Olen". Hän sanoi: "Sinä luulet aina,
ettei kukaan sinua rakasta; ja että sinun on oltava hyvin kiltti, hyvin
kohtelias kaikille; mutta tiedätkö, minä rakastan sinua suuresti".
Sanoin: "Tiedän sen, Jean". Ja hän jatkoi: "Minusta sinä olet niin
sievä. Tuonoin kun pianon säestyksellä lauloit barcarollea, teki minun
mieleni suudella sinua". Sanoin: "Oi Jean!" Mutta hän alkoi jälleen:
"Tiedän hyvin, ettet sinä minua usko, ettet usko ystävyyteeni, mutta
katso, tässä on nauha, joka oli hiuksissasi eräänä iltana kun juoksit
pöydän ympäri lasta huvittaaksesi, sinä pudotit sen, vaan minä talletin
sen". Silloin tunsin itseni aivan tyytyväiseksi ja varmaksi, enkä
koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi, ja ajattelin vain, en
tiedä minkä tähden: "Saapuukohan Marie, Marie saapuu..."'

Jean sytytti kynttilän, sillä huone rupesi hämärtymään. Ja tämä huone,
jonka niin tarkasti tunsin, aikoi näyttää minusta aivan uudelta ja
kauniilta kuin olisi se koristettuna juhlaa varten, sitä päivää varten,
jolloin onni alkaa; ja minä sanoin itselleni: "Tahdon aina muistaa
tämän hetken, tämän huoneen". Jean oli hämmentynyt ja äärettömän hyvä;
ja minä ajattelin: "Mitä se tekee että Marie on kauniimpi, enemmän
hemmoteltu, rikkaampi kuin minä. Minä se voin nauraa hänelle, eikä
hän tiedä mistään, ei mistään. Tällä hetkellä hän istuu juttelemassa
ystäviensä luona, vaan minulla on Jeanin ystävyys". Mutta minä kärsin
siksi, että tämä huone pelotti minua; näin avonaisen kaapin, jossa oli
Jeanin liinavaatteita, ja rautasängyn, joka minua vaivasi, ja mieleni
teki itkeä, mennä pois, ja sanoa Jeanille: "Katso. Jean, miten kiusaat
minua, miten olet paha", ja teki mieleni sanoa: "Uskon sinua, hyvästi
Jean; en milloinkaan enää ole surullinen, kun sinä olet ystäväni;
lähden, mutta ensin, ensin paina minut rintaasi vasten, Jean, paina
lujasti rintaasi vasten..."

En tiedä sitten enempää; Jean suuteli minua, ja minä suutelin häntä.
Inhosin häntä, kun hän sen teki, tahdoin paeta, mutta painoin itseäni
häntä vastaan sanoen: "Jean, pelasta minut, pelasta minut". Ja silloin
tunsin etten ollut kaunis, ja kun ei ole kaunis, niin ei voi puolustaa
itseään, sillä silloin mieluummin tahtoo piilottaa kasvonsa ja suudella
sen käsiä, jota rakastaa; ja Jean tuli aivan hulluksi, ja hän sanoi
minulle: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin sisaresi, olet ujo, olet
hiljainen, sinulla ei ole iloa..." Ja hän puristi minua rintaansa
vasten, hän sanoi sanoja, jotka kauhistuttivat minua; ja minä huusin,
huusin kuin minua olisi murhattu, ja poistuin. Ja minä halusin päästä
tänne. Siitä lähtien olen täällä ollut, enkä voi valittaa...

Colette sisar rauhoittui, hän näytti ajattelevan, muistelevan. Sitten
hän sanoi tyynesti ja ilman liikutusta: -- Eikö totta -- ymmärrätte,
että on olemassa rakkauden sanoja, joita voi kuunnella, ja toisia jotka
kiihdyttävät...

Ja minä vastasin ajattelemattani:

-- Niin, sanoja jotka kiihdyttävät, jotka tuottavat meille tuskallisen
ja syvän riemun, sanoja, joita vastaan emme mitään voi, sanoja, jotka
avaavat sylimme ja jotka koko hehkullaan painuvat sydämiimme...

Sisar Colette, kaikeksi onneksi, ei kääntänyt huomiota sanoihini, hän
ajatteli itseään. Sitten hän kysyi minulta:

-- Ja te, te ette ole mitään senkaltaista kokenut elämässänne?

Ja minä vastasin tyynesti:

-- Minäkö, sisareni, en!

Nyt minä ajattelen tätä sisar Coletten tarinaa. Minun on paha olla
ja minä tunnen mustasukkaisuutta, olen mustasukkainen sinun köyhän
romaanisi tähden, sisareni, joka et ole kaunis ja jota kuitenkin
rakastettiin. Mustasukkainen siksi että kaikki rakkaus on minun ja
minua varten.

Siksi, etten tahdo tietää, että joka hetki jokaisessa maailman paikassa
on olemassa epätoivoon saakka rakkaudenjanoisia miehiä ja naisia, jotka
ovat yhtä intohimoisesti kuin minä. Ei minulle saa sitä kertoa.

Sisareni, ette ollut kaunis, luostarin varjoon ja rauhaan piilotettuna
olette onnellinen. Ehkäpä olisitte ollut onnellinen maailmassakin.
Olette ruma: miestä, jota olisitte rakastanut, olisitte rakastanut
tulisesti ja nöyrästi, kuten palvelija; ette olisi mitään muuta häneltä
pyytänyt kuin saada olla hänen. Olisitte katsellut häntä, kaivannut,
odottanut.

Kun on kaunis, ei ole milloinkaan levollinen, siksi että ajattelee:
"Rakastan ystävääni; mutta koska olen kaunis, voi minua rakastaa
runoilijakin, joka laulaa niin että laulu nousee yli pilvien,
säveltäjä, sotilas, nuori kuningas, jolla on kultainen smaragdeilla
koristettu kruunu..."


7 p:nä lokakuuta.

Avaan ikkunani, niin että tuuli puhaltaa sisään. Suvi on jo ohitse,
suvi, joka näki onneni syntyvän ja kasvavan.

On satanut vettä, mutta taas taivas vähitellen selvenee. Mäki josta
pidän, Gélosin rakas rinne, kiiltää kosteana, loistavana, äärettömän
sievänä, unisena kuin lintu, jonka höyhenet ovat kostuneet.

Katselen kumpuani, vienoa, vihreätä, siniseltä vivahtavaa. Muutamia
viivoja taivaanrantaa vastaan, -- miten ne liikuttavatkaan sydäntäni!

Oi kesätaivas, joka niin ihanana ja salaperäisenä kaareilit luostarini
yli, niin kirkkaana ja sinisenä, vannon että katselen sinua ainoastaan
tämän asuntoni viattomien ikkunain lävitse, puutarhan rauhallisen
muurin sisältä.

En voisi elää sinutta, luostarini.

Onni, suloinen ja myrkyllinen intohimo, ihana hekuma, oi yksinäisyys,
sinä olet tehnyt tämän kaiken niin merkilliseksi, niin rikkaaksi!

Hyväilyt, jotka ovat hohtavat kuin hopea ja kulta ja soinukkaammat kuin
kaikki harput, teet sinä, oi pakko, sinä, tämän talon ilman puhtaus,
niin loistaviksi minulle, virität ne varjossa sointuisiksi!

Minä yksin olen kuningatar täällä, olen työtön ja uinailevainen, ja
toiset ovat orjia jotka työtä tekevät. Kun Julien kysyi minulta, enkö
joskus tahtoisi seurata häntä, elää koko elämääni hänen kanssansa,
maailman ihanimmassa maassa, niin suutuin häneen; miten hän saattaa
uskoakaan, että joku voi tehdä niin suuren, niin mahdottoman uhrauksen?

Oi, luostarini! sinä, joka olet rakennettu kalkista ja auringosta...


8 p:nä lokakuuta.

Sisar Marthe on kadottanut äitinsä. Hän piti kirjettä kädessään ja hän
itki katsoen eteensä lempein, kärsivin katsein.

Sisar Marthe, joka on jokapäiväinen ja väkevä nuori nainen, käy kumman
viehättäväksi siten itkiessään.

Katselin häntä.

Tiedän nyt, miksi kasvoilla kuvastuva tuska on niin liikuttava ja
mieleenpainuva; siksi että se näyttää kaiken vastuksen olevan poissa.

Onneton sielu on valmis kuolemalle ja intohimolle.


9 p:nä lokakuuta.

Heräsin aivan lamautuneena unesta, jonka yöllä näin. Se ei ollut
mitään, mutta se oli nuoruutta nuorempaa. Julien oli unessa mukana, oli
kesä, aivan pieni, hento, ruusunkarvainen ja lapsellinen kesä...

Uni saattaa minut levottomaksi ja pettää minut.

Ja se oli parempi kuin elämä, pienempi, ahtaampi, loistavampi. Tässä
unessa näin Julienin, näin erään muotoansa muuttaneen puutarhannurkan
Bayonnessa sekä lapsuuteni; ja sen puutarhan ilma huokui ääretöntä
autuutta. Todellinen elämä on liian suurta, siinä on liian monta
astetta. Tämä pieni uni, se oli täydellisyys.


12 p:nä lokakuuta.

On merkillistä, että vihassa, kunniassa, hämmästyksessä, inhossa meillä
on sielu joka syttyy ja kuohuaa, -- mutta intohimossa, kuinka monta
sielua, jotka kuolevat, on meissä silloin?...


13 p:nä lokakuuta.

Mikä mielenliikutus! Olen nähnyt puutarhassa, pienellä
valkopyökkipensaitten varjossa olevalla pöydällä, painavan kirjan,
jossa on kullatut ha'at; avasin sen, se oli äiti priorittaren kirja,
johon hän kirjoittaa muistojaan ja ajatuksiaan.

Luin viimeiset sivut; ja lyijykynällä kirjoitin ne muistiin: ne saivat
mieleni lempeäksi, ne liikuttivat minua kuten äiti priorittaren kasvot;
-- näin ne kuuluivat:

"He olivat minun pikkuserkkujani, -- minua nuorempia, -- ja he
rakastivat minua. Leikimme yhdessä kodissani. Kun jo olin päättänyt
mennä luostariin, tunnuin heistä voimakkaalta ja sopusointuiselta.

"He olivat viidentoista, kuudentoista, seitsemäntoista vuoden vanhoja;
he rakastivat minua.

"Muistan Madeleinen, hänen ystävyytensä oli kuin rukoiluun vaipunut
kukkanen, ja hänen palava katseensa oli suloinen ja näytti sanovan:
'Sinä, sinä, sinä!' Näen Suzannen, jonka pää oli hieman taaksepäin
taivutettu, komean, raskaan, punaisen tukan tähden, -- ja hän kulki
aina yksin, mutta aina niin onnellisena, niin tyytyväisenä, että
näytti siltä kuin olisi hän nauttinut rakkautta ilman rakkautta; --
näen Elisabethin, joka aina pelkäsi, oli pelkäävinään, siksi että hän
rakasti heikkouttaan; Simonnen, joka oli kaunis, ja niin onnellinen,
niin varovainen kauneutensa suhteen, ettei hän nauranut eikä itkenyt,
ja kesällä hän oli suuren auringonvarjon alla; mutta kun hän kerran
tunsi rakkauden intohimon, kävivät hänen kauniit kasvonsa rumiksi ja
muistuttivat nälkää ja kuolemaa. Muistan äsken naineen Marien, jolla
oli pieni lapsi, jota hän nukutti polvellaan; hän ei silloin uskaltanut
hengittää, eikä koskaan enää ajatellut lainkaan itseään.

"Ja kaikki he luottivat minuun ja antoivat kannettavakseni surunsa,
ilonsa, sielunsa rauhan, siksi että olin voimakas ja tyyni.

"Tänään, kun sydämessäni näen teidän rakkaat kasvonne, ajattelen
millainen teidän kuolemanne olisi, jos kuolisitte nuorena.

"Kahdenkymmenenviiden ja kahdenkymmenenkuuden vuoden vaiheissa olevat
naiset, jotka aina olette pieniä tyttöjä, ajattelen teidän tuntematonta
kuolemankamppailuanne.

"Heräättekö sängyssänne keskiyöllä kauheassa tuskassa, tuntien että
loppunne on lähellä, tartutteko voimattomilla käsillänne niihin, jotka
ovat teidän ympärillänne, etsittekö heitä silmillänne, jotka ovat
laajenneet ja hurjakatseiset, huudatteko: 'Keksikää toki vielä jotakin,
minä pyydän teitä, rukoilen teitä'.

"Vai nojaatteko, taudin uuvuttamina, puolisonne käsivarteen,
hänen puhuessaan teille matalalla äänellä, yhtä alamaisina kuin
avioliittonne ensi iltana, jolloin jalkanne olivat niin väsyneet
pitkistä juhlamenoista, että niitä särki, ja jolloin sielunne jo tunsi
pettymystä?

"Haluatteko ehkä saada nähdä pienen lapsenne, joka teille tuodaan, ja
joka, teidän katsellessanne sitä rakkaudesta riutuvin silmin, alkaa
leikkiä pienillä, pöydällä olevilla lääkepulloilla ja -rasioilla? --
vai mietittekö ehkä moittien, pitäessänne kättänne rakkaimman sisarenne
kädessä: 'Minä menen pois, ja sinä jäät, sinä, joka olet syntynyt minun
kanssani, joka olet leikkinyt, kasvanut, tehnyt työtä, nukkunut yhdessä
minun kanssani'.

"Vai ojennatteko, huulet yhteenpuristettuina ja silmissä hulluuden
kiilto, käsivartenne, enemmän sanovina kuin huuto, häntä kohtaan, jonka
nimeä ette uskalla lausua, ja joka on samassa kaupungissa kuin te,
mutta jota ette voi kutsua luoksenne, joka on sydämenne voima ja häpeä,
teidän ystävänne, teidän veljenne, teidän todellinen puolisonne?

"Kuvitteletteko mielessänne, maatessanne siinä hiljaisten verhojen
varjossa yölampun levittämässä öljynkäryssä, liinavaatteiden ja
lääkekeitosten tuoksussa, viimeistä ihanaa, aurinkoista kesäkuuta,
jolloin te huumautuneina, kesän huumaamina, kuulitte veren suonissanne
laulavan aron purojen lailla?

"Tai jos olette maaseudulla ja on lämmin ilta ja te ikkunan
lävitse nautitte koko ihanasta puutarhasta, ja jos pääsky silloin
lentää ohitse, niin ehkä ajattelette, kun taisto on vähentänyt
vastustuskykynne: 'Tänä iltana, pieni lintu, olen kohoava kanssasi
taivaisiin...'

"Houraus ja korvienne suhina saavat teidät ehkä luulemaan, että
kuulette kellojen soiton pienestä kylästä, iltakellojen, jotka panevat
kummun ja laakson sydämen itkemään?...

"Oi pienet tytöt, joita olen rakastanut, tuntenetteko te kuolinhetkellä
surumielisyyttä -- surumielisyyttä, joka uuvuttaa enemmän kuin
ammottava haava, josta kaikki verenne juoksee kuiviin?..."


14 p:nä lokakuuta.

Minä hengitän syksyä ja se tekee mieleni niin äärettömän hempeäksi,
etten voi virkkaa mitään.

Syksy! oi vienous! oi pisara ruusunpunaista hunajaa!


16 p:nä lokakuuta.

Äidilläni ja sisarellani, jotka nykyään asuvat Daxissa, on tapana
vierailla luonani säännöllisesti joka kuukauden 15:ntenä päivänä.

Heidän hattunsa aina ensimmäiseksi minua ihmetyttävät. Ne ovat
merkillisiä hattuja, ja niitä he usein vaihtavat. Ne muuttavat heidän
ulkonäkönsä ja sielunsa; Jeanne sisareni on joskus hovipoika, joskus
nizzatar, joskus merimies, joskus paimentyttö. Häntä ei koskaan tunne,
ja ennenkuin huomaa hänet itsensä, huomaa jo hänen vaatteensa.

Minun äitini ja hän ovat aina sen näköiset kuin he vain tulisivat
puheluhuoneeseen istuakseen, levätäkseen, mennäkseen menojaan; minua
ei enää ole heidän elämässään eikä heitä enää minun elämässäni.
Me tarkkaamme toistemme pukuja, emmekä pidä niitä kauniina, kukin
ylpeilee omastaan. Jeanne sisareni on aina hajamielinen ja hänellä
on aina kiire, mutta äitini nauraa joskus, ja se liikuttaa minua
sanomattomasti. Hän on ollut pieni ja nuori, olen ollut hänen
lapsensa...

On hauska puhua itsestään, mutta Julien ei ole tarkkaavainen, luulen ma.

Joskus kerron hänelle kaikki mitä ajattelen ja tunnen, ja kun lopetan,
niin katson häneen, suuren ilon huumaamana, huomatakseni mitä hän
ajattelee, mitä hän ehkä vastaa; mutta hän ottaa käteni, suutelee sitä
hellästi ja sanoo:

-- En tiedä mitä kerrotte, olen kuunnellut äänenne sointua...


17 p:nä lokakuuta.

Pieni musta tyttö Haitista on tullut luostariin. Nunnat siellä kaukana
ovat puoltaneet häntä, hän on täällä tämän päivän, sitten hänet
lähetetään Nîmesissä olevaan pensionaattiin. Me tungettelimme hänen
ympärillään. Hän on aivan musta. Hän on kolmentoista vuoden ikäinen,
puettu tummaan pukuun, pieneen kaulukseen ja huopalakkiin, jossa
on punasinerviä nauhoja. Kaulassa hänellä riippuu hopeainen mitali
taivaansinisestä villasesta nauhasta. Hänen nimensä on Bénédicta. Hän
puhuu hyvin somasti ranskaa; joka sanan sointu on kuin pitkä nöyrä
rukous. On kuin hän olisi puhuessaan polvillaan, ylöskäännetyin kasvoin.

Hän on hyvin hiljaa ja hän tuntuu olevan kuin lamautunut; näyttää siltä
kuin meidän vahva uskomme olisi lamauttanut hänen kaikki voimansa.
Tuntuu kuin häntä olisi lyömällä opetettu tuntemaan Jumalaa, ja nyt hän
on kiltein meistä kaikista. Minun käy häntä sääli; hän puhuu maastaan
ja entisistä oloistaan, hän sanoo: "valtias, orjat, neekerit".

Hän on hyvin liikutettu, hyvin ylpeä siitä että hän on nuori
katolilainen tyttö.

Hän on lempeä ja kärsivällinen, ja hänen kasvonsa ovat kuin villin
häijyn apinan kasvot; eikä hän milloinkaan tule muuttumaan muun
näköiseksi. Hänen hiuksensa ovat kuin paksu villa, hänen suuret pyöreät
poskensa kiiltävät, ja hänen silmäinsä katse on hyvä, mutta muistuttaa
sentään hieman tiikeriä.

Hän on nöyrä ja pitää aina tarkasti huolen itsestään, ettei vaan tekisi
mitään sopimatonta.

Miten olet tunnollinen, Bénédicta! Olet aina varuillasi itsesi suhteen,
sinussa ei ole lainkaan kapinanhenkeä, -- mutta minun mielestäni se on
häpeä, -- ja minä punastuin aamulla nähdessäsi sinun, kuten meidänkin,
maistelevan pieniä vedessä keitettyjä papuja paksuilla huulillasi,
jotka ovat imeneet mangon hedelmää, mangon hedelmää, josta eniten
pidät, josta olet kertonut, muskottimangon, joka on vihreä ja, kuten
sanot, sulaa suussa.

Oi ihana neekerien maa! maa, joka olet satakertaisesti kuumempi kuin
minä itse, sinä hohtava maa, jolla on kaksi vaivaa, aurinko ja rakkaus!

Kauhea pieni Bénédicta, et voi olla oikein pyhä, sillä ollakseen sitä
täytyy ihmisellä olla siniset silmät, siniset kuin lourdesilaisen pyhän
Marian pehmeä vyö; miten kaunis olisitkaan, jos vielä olisit villi,
jos kauhistuttaisit meitä, jos olisit valkoisilla luostarimuureilla
kuvana pienestä saatanasta, joka nauraisi, joka telmisi kuin olisi
pippurimarjoja polttamassa nahkansa alla, ja joka öisin itkisi siksi
että hän on kuten Haitin musta maa, joka uhkuu eläimellistä hyvää
tuoksua...


19 p:nä lokakuuta.

Sitä tuulta! viiri katolla valittaa kuin pieni pöllö.

Rippi-isämme on vilustunut. Minusta hänen vilustumisensa on kovin
uppiniskainen. Hän sotii vastaan, vihastuu ja harmistuu, kuulee
hänen niistävän ja yskivän kovaa, ollenkaan säälimättä itseään. Hän
kolistelee vihaisesti ja on koomillinen kuten kyökissä puuhaileva
sisar, joka nopeasti ja ilman järjestystä tekee työnsä, saadakseen olla
vapaa.

Sitten hän saa tehdä kaikki toistamiseen.

Syksy on luostarin herkullisin vuodenaika.

Puut, joita jo ruvetaan kantamaan kellareihin talven varalta,
levittävät pihkan hajua. Nauretaan syyttä suotta. Taivas on sininen,
ilma on raitis ja silti lämmin.

On hetkiä, jolloin kaiken yllä ja kaikessa on sellainen iloisuus, että
pysähdyn kuuntelemaan.

Luostarin kaapit puhuvat:

"Olen täynnä liinavaatetta ja ajuruohoa, ja ja'an myöskin rauhaisuutta
ja onnea..."

Puutarhassa oleva kaivo sanoo:

"Täällä olen ympyriäisenä ja syvänä, kootakseni onnea".

Pienet narisevat ovet, jotka kaikki ovat vernissalla siveltyjä, ja
valkoiset portaat, kirkkaat ikkunat ja elämänlanka ajattelevat: Me
olemme tällaisia, jotta rauha vallitsisi ympärillämme, tulisi ja
menisi, nousisi ja laskisi.

Ja näyttää siltä kuin pieninkin naula talossa kuultaisi
päivänpaisteesta ja sanoisi: "Minun toimenani on pitää kiinni onnea,
onnea..."


20 p:nä lokakuuta.

Äiti prioritar kysyi minulta:

"Tyttäreni, ettekö nyt voi lähestyä pyhää pöytää puhtain sydämin?
En puhunut kanssanne siitä, tahdoin antaa omalletunnollenne ja
mielikuvituksellenne aikaa levätä, mutta nyt näyttää siltä kuin..."

Vastasin:

"Kyllä, äitini".

Mitä muuta olisin sanonut?

Siihen nyt vikamme meidät vievät... Oi Jumalani, sinun edessäsi minä
syytän itseäni kaikesta, ja jos en tee rippiä rippi-isällemme, tapahtuu
se siksi, että hän pitäisi minua liian syyllisenä; mutta sinun edessäsi
minä syytän itseäni nöyrästi, kuten hurskaat protestantit tekevät,
jotka myöskin ovat sinun tyttäriäsi.

Jumalani, tehdä syntiä on olla synnintuntoinen. Mutta minä, teenkö minä
syntiä? Tunnen itseni lapselliseksi ja heikoksi, kun illoin suljen
silmäni ystäväni käsivarrella, ystäväni, joka suojelee minua.

On nurinkurista että meille puhutaan mietiskelemisestä, ajatuksiemme
ohjaamismetoodista, kun pienin tuulahdus ilmassa vie ne kuitenkin
mukanaan.

Tänäpäivänä, kun rippi-isämme nuhaansa parantaakseen keitti
eucalyptuksen lehtiä pienessä kastrullissa sakaristossa, levisi tuoksu
koko luostariin ja täytti pääni unelmilla, tunsin voimakkaan tuulen
puhaltavan yli Provencen huippujen, joista sisar Marthe puhuu, näin
itämaiset ruohokentät hyvältä tuoksuvine suihkulähteineen...


22 p:nä lokakuuta.

Yö, joka tunkee luokseni muurien ja ikkunoitten lävitse, ei ole enää
kesän hempeä ilta. On kylmä, ulkona jäätyy; mutta kuinka hehkuvana
sydämeni kiitääkään riemua kohden.

Ystäväni sulkee minut syliinsä.

Oi iloa, oi tuskaa hurmaavaa ja herkkää!

Huoneeni loistaa kuin helmi, ja lamppu valaisee vienosti ja rauhaisasti
kuten palveleva aurinko.

Elää! Herätä intohimosta! Olla liikuttamatta jalkojaan, käsiään,
katsettaan; hengitys, ääni, hymy on kuin kukkanen josta tulvailee hyviä
tuoksuja.

Maata aivan elävänä patjoilla, nukkuvana ja kullattuna kuin
kallisarvoinen muumio; ja puserrettuna, sidottuna; väsyä intohimosta,
suloisesta intohimosta...

Suon anteeksi Julienille että hän muutaman päivän kuluessa on
ollut ärtyinen ja mustasukkainen; hän vihaa luostariani, hän
moitti toimettomuuttani, rauhaani, kirkkoa, pappeja, Jumalaakin.
Se on merkillistä vihaa, mutta se hurmaa minut kummallisella
turhuudellaan. Oi! tietää, että sisimmän sydämemme, kaikki ajatuksemme,
toimettomuutemme, öittemme unet, kaiken he tahtovat valloittaa.

Heidän kärsimättömyytensä saattaa heidät julmiksi ja panee heidät
käyttäytymään sopimattomasti.

He luulevat loukkaavansa meitä, mutta he ainoastaan saattavat mielemme
kuohuksiin, ylpeytemme on kauhea, mutta intohimon hetkinä tunnemme
ainoastaan intohimoa...

Eilen Julien vihan hetkellä veti rikki rukousnauhani, jota joka päivä
kannan vyössäni.

-- Vihaan, sanoi hän, näitä kaulaketjuja, joilla teidän Jumalanne
teidät kahlehtii...

Hänen täytyi sitten etsiä ja noukkia kaikki pienet puupallot, jotka
kierivät pitkin lattiaa, ja minun täytyi kärsivällisesti aamuun saakka
pujottaa lankaan noita pieniä ympyriäisiä palloja, jotka tuoksuvat
orvokeilta ja pyhältä savulta, niin että sormissani vielä on tuo
tuoksu...


24 p:nä lokakuuta.

Julien on nyreän ja synkeän näköinen, se on ikävää. Minä nauran, siksi
että minä nauran, ja se häntä suututtaa.


25 p:nä lokakuuta.

On hetkiä, jolloin Julien ei edes tiedä, mitä hän sanoo. Hän ei tahdo
että jään luostariini. Hän puhuu minulle kiihtyneesti, ponnistellen,
tuskaisen kekseliäästi. Hän pyytää rukoillen. Hän sanoo:

-- Tule! älä jää tänne; et voi jäädä tänne; olet ylpeä ja sydämesi
on tulesta, tule; jonakuna päivänä ei minun elämäni ole sinulle enää
kylliksi, sinulle ei ole kylliksi se, mitä olen sinulle näyttänyt
henkisen rakkauden ihmetarhasta, ja toisia tunteita herännee sielussasi
silloin! Ja myöhemmin, kun et enää ole näin nuori, kun ihanuutesi ja
ilosi eivät enää ole näin lapsellisen heikkoja eikä katseesi enää
pehmeä kuten tähtien valaisema lumi, näet ehkä nuorten miesten, joiden
epäjumala olet ja joiden tunnot täytät tuskalla, kerjäävän sydäntäsi,
joka ei enää ole niin herkkä, hurmautuvan kasvojesi kauneudesta
ja koettavan aavistaa kaikkea mitä olet tuntenut ennenkuin heidät
kohtasit?... Ja olet todellakin tuntenut ennen heitä paljon.

"Laskevan auringon säteitä on tunkenut silmiisi, jotka säteilevät
sydämesi tulta. He polttavat itsensä niiden voimakkaaseen liekkiin.

"Ja kun he ovat käyneet maailman ihanimmissa paikoissa, juoneet
oranssien katkeruutta, tunteneet hurmaavaa yksinäisyyttä, ja nähneet
Malagan señoritoja haavemaisten taivasten alla, tulevat he aina vaan
tyytymättöminä takaisin katsoakseen sinun silmiisi, joiden katse on
viehättävä ja tumma kuin matala sali valoisassa linnassa...

"Sinulla on mielikuvituksessasi jotain jota ei kellään toisella ole --
korskuvia sotahevosia, joiden päässä on kultaiset päitset ja jotka ovat
aina valmiina syöksymään yli päivänkoitteisen kanervikkokankaan suoraan
jumalaiseen aurinkoon.

"Tietämättäsi sinä kiusaat meitä, siksi että valehtelet, ja se on
voimasi.

"Eräänä iltana luulemme saaneemme kylliksemme sinusta, sillä myöskin
toisilla naisilla on hienot hiukset ja pienet lämpöiset kädet, mutta
tulemme takaisin, joskin vaan saadaksemme tietää millä elämän hetkellä
voit sanoa meille totuuden.

"Tulemme jälleen siksi, että sinä paremmin kuin yksikään toinen tiedät
kuinka suurta ja ihanaa lempi on, ja kuinka siihen sisältyy koko elämä.

"Eikä edes niin suuri rakkaus ole riittävä sinulle!

"Oi! jos voisit muuttaa itsesi jumalaiseen menneisyyteen, saapua
Spartaan, juuri siinä silmänräpäyksenä, jolloin Helena huumasi Pariin
sydämen, niin nyrkkiin puristetuilla käsilläsi sinä työntäisit pois
tämän nuoren ylpeän naisen antaaksesi ylvään voittonaurusi helähtää
hänen ja hänen sorjan paimenensa välillä.

"Oi Paris, tuolla pienellä troijattarella ei ollut tulivyössään
niin paljon loistoa kuin lemmitylläni kaikessa kalpeudessaan!
Lämpöisenä iltana, lyhyellä tuoksuvalla nurmella, vuohen ilakoidessa
läheisyydessäsi kun ohut sumu verhosi keltaiset papupuut, olisit
voittanut hänen rakkaudesta kylläisen sydämensä..."


27 p:nä lokakuuta.

Ihminen ei ajattele tulevaisuutta, se tulee. Ei enää ymmärrä mitään, ja
on kuin koko maailma olisi välinpitämätön nykyisyyteen nähden.

Ensiksi vetäytyy pois, jottei tulisi hulluksi, sitten tulee väsymys,
aivomme ja sielumme alistuvat ja ottavat onnettomuuden hiljaa vastaan.


28 p:nä lokakuuta.

Suuteloittensa ja kyyneltensä välillä Julien sanoi minulle äskettäin
jotakin; hän sanoi, että hänen täytyy jättää minut, että hänellä on
omaisia, joiden ainoa turva hän on. Hänen täytyy tehdä työtä. Hän
puhui jostakin akademiasta, palkintokilpailusta, ja hän sanoi myöskin
että hän ei voinut sietää minun työtöntä elämääni täällä luostarissa,
elämääni, joka ei kokonaan ollut hänen.

Hän pyysi että lähtisin hänen mukanaan.


29 p:nä lokakuuta.

Tahdon ajatella, vaan en voi; olen väsynyt ja ympärilläni on mustaa,
tuska on suurta väsymystä... En tiedä mitään. Tahtoisin että joku
vieras tulisi ja sanoisi: "No niin, tee tämä ja tee tuo..."


30 p:nä lokakuuta.

Ei, Julien, en lähde kanssasi, onneni, elämäni on kuollut, ja
rakkautemmekin kuolisi.

Harhailevana ja vapaana, päivänpaisteessa, sinun luonasi, olisi
nunna haihtuva varjo. Nunna, ystäväni, soveltuu olemaan kammiossa,
toukokuun yönä ristiinnaulitun kuvan ääressä, puksi-puun oksan lähellä,
vihkivesiastian ja pienen avonaisen rukouskirjan ääressä.

Hän soveltuu olemaan öisin valkoisessa hiljaisessa kammiossa, kun
liikkumaton kello uneksii, ja kappelin rauhaisuus nousee ovenraoista
käytäviin saakka...

Nunnaa himoitaan siksi, että hän joka kerta vastaa: "En voi siihen
tottua, se on liian suuri synti".

Mutta tiedät, että häntä ei kuunnella.

Nunnaa, jonka kasvot eivät enää ole kapeat eivätkä muistuta hopeaisessa
kehyksessä olevaa peiliä ja joka, kuten Jeanne, käyttää paimenhattua
ja metsän pientä kettua kauluksenaan, nunnaa, joka kävelee Paussa,
Tarbesissa, Bayonnessa, joka käy teidän teattereissanne, joka sanoo:
"Kun olin nunna"; häneen ei kiinnitetä lainkaan huomiota, hän ei ole
mitään, hän on kuollut.

Lähteäkö? Lähteäkö?

Miten voisin matkustaa? Oi kaunis musta juna, joka kiireesti riennät,
miten oletkaan kaunis kiitäessäsi mäen huipun yli! miten kaunis olet
liikkumattomille sydämille, pensasaidalle, pienelle pengermälle,
portinvartijan puutarhassa olevalle auringonkukalle.

Julien ei tule minua tapaamaan kahdeksaan päivään. Olen saanut hänet
sen lupaamaan.

On hetkiä, jolloin tahtoo olla yksin, jolloin tuntee haluttomuutta,
joka on kuolemata pahempaa.


1 p:nä marraskuuta.

En tahdo mitään. Tahdon hiljaisuutta ja tyhjyyttä. Tekisi mieleni sanoa
onnelle samaten kuin onnettomuudellekin: "Jätä minut, odota, älä tule
vielä..."


3 p:nä marraskuuta.

En voinut alati valehdella. Tänä aamuna kun äiti prioritar antoi
muistutuksen sisar Catherinelle, sanoi hän osoittaen minua: "Olkaa
toki tämän sisaremme kaltainen"; tuntui siltä kuin kuolisin, ja äkkiä,
mitään ajattelematta, sanoin:

-- Äitini, voinko saada puhua kanssanne, saanko tulla luoksenne nyt
heti?

Hän vastasi:

-- Tulkaa kello kymmenen.

Kello oli kymmenen, naputin äiti priorittaren ovelle, astuin sisään,
hän astui vastaani ystävällisesti ja iloisesti.

Hänen silmänsä sanoivat: "Tehän se olette, te minun pieni tyttöni,
pieni, kiltti ja vaikeasti ymmärrettävä tyttöseni".

Nojautuen häntä vastaan rupesin itkemään.

Näin hänen olkapäätään vasten itkiessäni ajattelin:

"Olen nuori ja heikko, rakastan teitä, äitini, kannan sydämessäni
kaipuuta, joka myöskin on ijankaikkista runoutta, oi Jumalani! enkö ole
ihmeellisin luomistasi olennoista?..."

Hän ei voinut käsittää, mikä minulla oli. Hän painoi minua rauhoittaen
luokseen, niinkuin tämä vahva ja hellä syleily olisi voinut lopettaa
koko minun tuskani.

Ja minun kävi meitä sääli, sääli tätä rauhan ja uskollisuuden hetkeä,
ja minä kuiskasin:

-- Ei minulla ollut mitään sanomista teille, tahdoin ainoastaan nähdä
teidät, tiedättekö, miten paljon teitä rakastan?

Ja hän hymysi, ja silloin tunsin, ettei minulla ollut voimaa pettää
häntä kauvemmin; tunsin epäselvästi että se, joka tietää, se joka
omistaa salaisuuden, se joka jotain salaa, olkoonpa vaikka rikosta, on
aina vahvempi kuin se joka ei mitään tiedä, joka on täynnä luottamusta
ja joka nauraa.

Pettää joku, valehdella jollekin, se on samaa kuin olla voitolla, pitää
toista pilkkanaan, mutta sitä minä en tahtonut hänen suhteensa, jota
ihailen, en tahdo petollisesti ja alhaisesti vaieta hänen edessään, oi
Jumalani!

Voimieni yli käyvällä voimalla ja en tiedä miten hiljaa, millä
sanoilla, millä huokauksilla, hänelle kerroin, selitin, myönsin kaikki.
Ja huomasin että hitaasti, hitaasti, vaikeasti, kauhealla vaivalla ja
äärettömällä tuskalla hän oppi, oppi ymmärtämään.

"Äitini, te tiedätte sen".

"Oli aika jolloin sitä ette tietäneet, ette tietäneet mitään. Nyt
kasvonne ovat aivan onnettoman näköiset".

Hän käveli edestakaisin huoneessa; minä nousin seisomaan, olin
varmaankin kovin kalpea; hän sanoi ankarasti:

-- Älkää seiskö.

Hän työnsi tuolin minulle. Hän istuutui myöskin, hän näytti miettivän.

"Äitini, näen miten pahasti teille tein, olen ottanut osan elämätänne".

Hän näytti tahtovan puhua, mutta vaikeni lohduttomana. Hänellä ja
minulla ei enää ollut voimaa. Sanoin hänelle, en tiedä mitä, ja
vakuutin hänelle viimein:

-- Se on lopussa, en tapaa häntä enää useammin kuin kerran vaan,
sanoakseni hänelle hyvästit, jos niin sallitte, keskusteluhuoneessa,
teidän läsnäollessanne.

Mutta silloin hän sanoi: "Ei", varmasti, ja joka kerta kun samaa
vakuutin, sanoi hän ei; se oli keskustelua, joka loukkasi ja löi ja
joka toi kyyneleet silmiin. Sitten hän alkoi puhua kiivaasti; hänen
silmissään oli ylenkatseen ja vihan ilme, ja minun silmissäni samoin,
ja hän sanoi minulle kiivaita, pistäviä, loukkaavia sanoja, ja minusta
hänen kasvonsa kävivät rumiksi ja minä vihasin häntä, ja me erosimme
äkkiä, inhoten toisiamme...

Mutta ajattelen häntä nyt illalla, hän on tuolla alhaalla huoneessaan:
hän on siellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ei kukaan koske
häneen, ei kenkään hänen suruansa kanna.

Hän istuu lamppunsa loisteessa. Jos hänen tavallinen työnsä ei miellytä
häntä, jos hän kauhistuu niin toivotonna olemista, ei kenkään sitä
tiedä. Ehkä hänen päänsä on kipeä. Jos hän itkee, jos hän nojaa
otsaansa käteensä, jos hän aivan hiljaa sanoo: "En voi sille mitään..."
niin ei kenkään sitä näe. Hän istuu lampun valossa, hänen hameensa
laahus on kiillotetulla lattialla, hän istuu siinä kuin koko maailman
hylkäämänä. Hän varmaankin on hieman punainen kasvoiltaan puhelumme
jälkeen, joka häntä liikutti. Kun hän on liikutettu, on hänessä
jotakin hämmentynyttä ja heikkoa. Ehkäpä hän ajattelee menneitä
aikoja. Ehkäpä hän sanoo: "Mitä onnea on minulla ollut?..." Ja hänen
katseensa käy lempeäksi, katkeraksi, hämmästyneeksi, käy sellaiseksi
kuin se varmaankin oli hänen ollessaan pieni tyttö. Hän on aivan
yksin huoneessaan; jos hän kävelee edestakaisin, kuulee hän lattian
narinan ja sydämensä lyönnit, eikä mitään muuta. Hän on kentiesi
epätoivoissaan. Jos ystävä, jota hän on rakastanut, nyt astuisi
sisään ja sanoisi: "Minä jumaloin teitä"; ehkäpä hän nojautuisi hänen
rintaansa vasten ja itkisi itsensä kuoliaaksi!...

Oi äitini! Oi äitini!


Keskiyöllä.

Olin juuri nukkumaisillani, kun äiti prioritar tuli sisään, istui
sänkyni viereen, katseli minua; oi, miten hän on hyvä! Ja minä heräsin.

Silloin hän puhui matalalla, sortuneella, aivan soinnuttomalla äänellä:

-- Minä sorrun teitä ajatellessani; mitä on tehtävä? emme voi mitään
tehdä... minä olen ollut luja teidän ijästänne saakka, mutta minä
olen ankara. Kun näette minun kulkevan luostarissa, hallitsevan,
käskevän, toimivan maalarien ja muurarien kanssa, en enää ole onneton,
olen ankara. Ne, joita paljon olen rakastanut, liitin itseeni niin,
että olin kova heille, kuten itselleni; tapahtukoon minulle nyt mitä
tahansa, se voi tehdä ainoastaan hyvää tahi pahaa. Nyt kulen hautaani
kohden ja minua ihmetyttää, että uusi nuoli voi lävistää sydämeni, joka
jo on kokonaan murtunut...

Olin niin liikutettu, etten saattanut vastata, pidin hänen käsiään ja
ajattelin, että hän samalla oli ylpeä ja nöyrä, kuten espanjalaset
pyhimys-nuket, joilla on jalokivikruunu, silkkihameet, pitsinenäliinat
ja jäykkä olento ja mitä surullisimmat suut.

En voinut vastata hänelle mitään, tunsin, että huuleni olivat suljetut
kullan ja rakkauden sinetillä.

Hän jatkoi puhettaan:

-- Onko minun, sanoi hän, pidettävä teidät täällä vai lähetettävä
teidät pois? Jumala, jota palvelen, tarjoaa todellista iloa
ainoastaan minulle, joka jo olen kuollut, ja Catherine sisarellemme.
Te nääntyisitte täällä luonamme, enkä minä tahdo että te
kuolette. Lähtekää täältä! Jos jäätte tänne, en tule säästämään
tarkkaavaisuuttani, epäilyksiäni enkä ankaruuttani. Matkustakaa siis...

Minä näin sen. Näin miten hän kärsi.

Hänen suunsa näytti juovan sappea.

Hän, jonka olin nähnyt niin vahvana, hän oli kuin kuningas, joka
ajattelee: "En voi enää... Mitäpä se tekee, jos ottavatkin koko
kuningaskuntani?..."

Olin tukehtumaisillani liikutuksesta. Hänen kasvonsa, hänen kätensä,
kova hopearengas hänen vasemmalla ranteellaan, hänen sydämensä, jonka
näin punasena ja kidutettuna, hurmasi minua kuin ihanin suitsutus.

Milloin suru ja rakkaus ovat runsaampia kuin polvistuessamme? ja tätä
intohimon täyttämää ilmaa, joka tulvaa kalliista tomun peittämistä
esineistä, ihanista paksuista itämaalaisista matoista, hyvätuoksuisesta
japanilaisesta kammasta, milloin sitä hengittää syvemmin kuin silloin,
kun raskas viitta peittää olkapäitämme?

Äitini, uneksitte aina. Teette työtä, mutta sielullanne ette kiinny
toimeenne; sielunne käsittää ainoastaan uneksimisen ja intohimon ilon.

Olen nähnyt silmänne teidän kuunnellessanne soittoa, teidän
katsellessanne valoa. Katseenne, epätoivoinen, mutta aina ihastuttava,
on kuin suloinen rantama kiinalaisessa satamassa, johon kullatut
djonkit aurinkoisena päivänä matkansa suuntaavat.

Otin kätenne ja sanoin teille:

-- Jään tänne...


8 p:nä marraskuuta.

Elämäni puhdistuu ja tyyntyy. Tässä viimeinen salaisuuteni. Julien
tulee luokseni huomen-iltana. Äiti prioritar ei tiedä sitä.

Julien, älä vihastu minuun, jos puhunkin sinulle matalalla ja heikolla
äänellä kuten lapsi, joka päivän kuluessa on paljon itkenyt.

En jaksa kovemmin.

Tulet kerran vielä pyytämään minua seuraamaan itseäsi; minä vastaan
myöntävästi, mutta en silti voi. Jalkani eivät kantaisi minua täältä
pois.

Oli toukokuun aamu: kaikki oli niin ihanaa, että puut lauloivat.
Luostarini oli tuore, suloinen, tuoksuva kuin meloonin valkoinen sydän.

Sinä tulit. Kappelissa on hurskas taulu, joka ei mitään näe, se esittää
neitsyt Mariaa pienen nukkuvan lapsen kera.

Hänen tähtensä sinä tulit.

Seisoin sinun lähelläsi yhdessä sisarteni kanssa; rukoilin, ja sinä
näit minut.

Ja nyt on kuin olisin vajonnut pohjattomaan syvyyteen...

Minun täytyy selvittää sinulle, ymmärrä minua.

Ennenkuin sinut tunsin, heräsin aamusin hitaasti, ja kaikki oli niin
ihanaa ympärilläni, että kuuntelin mistä tämä ilo saattoi tulla ja
olin kuulevani heikon äänen vastaavan: "Se ei ole mitään, se on vaan
nuoruutta ja yksinäisyyttä".

Niin, sitten suljin käteni ristiin, ja katselin ilmaa ja elämää, ja
kaikki oli jumalallista.

Ja sitten nousin ylös, kävelin kaikkialla luostarissa, holvien alla,
käytävissä, missä ilma on puhdasta ja hieman kylmää kuten vuorien
rotkoissa; ja huvittelin itseäni katsellen, miten kiilloitettiin
lattioita, jotka loistivat, ja tuoksuivat mehiläiskeolta.

Kahdentoista aikana tulvaili päivän paistetta ruokasalin ikkunoista
sisälle; viivyin siellä suurukseen, katsellakseni sitä.

Rakastin hiljaisuutta. Tunnen hyvin hiljaisuuden äänet, hienot äänet,
jotka leviävät ulospäin. Rakastin kappelia, sen tuoksua, kalkin
ja vihkiveden tuoksua, sen valkoisuutta, sen rauhaa, joka sai sen
muistuttamaan liljatarhaa.

Ja minä kävelin puutarhassa, pienillä puksipensailla reunustetuilla
käytävillä. En ajatellut mitään. Ihmettelen joka hetki sitä, että elämä
oli sellaista kuin se oli, kultaista kuin tuore olki, kuin perhoset,
aurinko ja narsissit.

Joskus iltasin, jolloin kuu loisti tummalta taivaalta kahden sypressin
välitse, tunsin sydämeni hieman sykkäilevän kuoleman pelosta, ja kävin
sisälle ollakseni suojassa. Nukuin, ja tyytyväisyys täytti sieluni...


9 p:nä marraskuuta.

Oi! miten voin jäädä tänne?

Kahden rukousta ja rauhaa täynnä olleen päivän jälkeen tunnen
merkillistä huimausta. En näe enää mitään ympärilläni, mutta pimeässä
häikäisee minua yksi ainoa valo, joka on pistävämpi kuin kultainen
miekka.

Sulkeudun kammiooni ja kuolen kanssasi, sinä verraton säde, joka olet
muisto ja kaipaus -- joka olet tieto -- tieto hyvästä ja pahasta, ja
sen hämmentävä maku.

Miten voin jäädä tänne?

Oi kaipaus, sinä ihana ja jylhä runous, katkerampi kuin koinruoho ja
ketunleipä, ja kuitenkin hienon hieno kuin Arabian kumipuiden parhain
tuoksu!

Elän uudelleen kaiken hurmaavan menneisyyden: alkavan huimauksen,
ihania ja rajuja tunteja, minuutteja, jolloin entistä intohimoisempi
syleily vihdoinkin paljastaa viimeisen salaisuuden, joka on sielu!
Ruumis ja sielu yhtyneinä; paljastettu sielu kärsien tuskaa, vavisten,
paeten, mutta vähitellen käyden rohkeammaksi, riemuiten ja laulaen:
"Palan, katsokaa minua..."

Sielu, olet se ruumiinosa, jossa kuumin veri tykkii, sinua rakkaus
suutelee ja kiusaa, sinä salaperäinen kukka, jolle tuska ja suloisuus
ovat yhtä mieluisat -- sillä sekin, mikä sinua ei miellytä, on sinulle
sittenkin huviksi.

Oi, miten voisin tänne jäädä?

Ruusupensaan varsi on keväällä ohut, mutta kesällä painavat kaikki sen
monet kukat ja taivuttavat sitä maata kohden.

Elämäni on raskasta ja tunnotonta. Jos nuori mies ja toinenkin nuori
mies tulisi tänne, katsoisin heihin luottavasti ja sanoisin heille: "Te
ette ole minulle vieraita, sillä te olette kuin hän..."

       *       *       *       *       *

Miten voida jäädä tänne?

Mihin käyttäisin päiväni? Mitä erottaisin tässä pimeydessä? Tulenko
käsilläni, sydämelläni ryhtymään jokapäiväisyyden vaatimattomaan
elämään -- tulenko sanomaan aivan välinpitämättömistä asioista: "Tämä
on hauskaa, tämä on ihanaa;" minä joka olen tuntenut rajattoman tunteen
ja sen selittämättömän tainnostilan, jolloin sielu jo tuntuu kuolleelta,
mutta rakkaus vielä antaa sille syyn kuolla...


10 p:nä marraskuuta.

Huolimatta väsymyksestäni, tuskastani, ja vaikkapa en voisi kestää niin
suurta vaivaa, tahdon sittenkin kertoa kaikista tämän yön tuskista.

Oi, jos voisin raueta mitättömiin.

Oi rauhaisa kuolema, ihana lepo ruskeassa maassa, joka on hiekkainen ja
köyhä kuin pyhän Teresian ja pyhän Klaran hameet, ainoastaan sinua minä
pyydän enkä mitään paratiisia loistavine meluisine juhlallisuuksineen;
sinä olet lepo rakastaville sieluille, naisten ruumiille; ylpeitten
ja intohimoisten naisten, jotka ovat tunteneet koko olemuksensa
horjuvan välttämättömän suutelon edessä, ja jotka ovat lahjana antaneet
maailmalle solvatun kunniansa voimakkaan ja kiihdyttävän hyväntuoksun.

Koetan muistaa tämän yön jokaisen hetken.

Yhdentoista aikana Julien, jolla aina on erään luostarinportin avain,
tuli hiljaisin askelin. Odotin häntä. Huone oli kuten tavallisesti
vilpoisa ja hiljainen, hieman hämärä; kynttilä paloi. Nousin tuolilta,
jolla istuin, mutta Julien vei minut sille takaisin ja polvistui
eteeni, nojautuen minuun.

Katselin häntä. Hän oli kalpea ja tyyni, ja hänessä oli tuo liikuttava
heikkous, joka häntä melkein rohkaisee.

Ja minä ajattelin: "Minulla on valta valita rakkauteni ja uhrini
välillä". Olimme kauvan sillä tavoin, ja minä tunsin, ettei minulla
olisi ikinä voimia, etten milloinkaan voisi sanoa hänelle: "Näemme
toisemme viimeistä kertaa".

Olin murtunut, toivoin saavani kuolla, ja samalla tunsin itseni
tylsäksi ja kovaksi.

Julien puhui olkapääni yli. En juuri kuullut hänen sanojaan, tunsin ne
kuin olisivat ne olleet jotakin pehmeätä ja lämmintä, joka haihtuu pois.

Ja sitten hän sanoi katsomatta minuun, jotta hän ei näkisi, mitä
silmäni vastasivat:

-- Tule; eikö totta? sinä tulet...

Ensiksi en vastannut mitään.

Olin välinpitämätön itsestäni, onnettomuudestani ja elämästäni; olin
sivultakatsoja, joka ajatteli: "Nyt, nyt..."

Sitten sanoin: "Unohda minut". Mutta heti tunsin syvää tuskaa siitä,
että olin sanonut jotakin niin hullua ja ajattelematonta, sillä hän
katsoi minuun äärettömän tuskaisana ja hän kysyi monta kertaa:

-- Etkö sinä minua rakasta?...

Mutta katsoin häneen niin lohduttomasti, että hänen säälistä täytyi
sanoa: "Näen että kärsit aivan liian paljon, tahdon surmata sinut ja
kuolla kanssasi".

Mutta hän toisti:

-- Sinä et minua rakasta, ajattele mitä olet tehnyt, olet pitänyt
elämääni niin kauvan kuin se sinua on huvittanut. Olet antanut
intohimoni kasvaa; ja, pitäessäsi minua tässä luostarissa kiinni,
oletko tuntenut omantunnontuskaa, oletko ollut levoton sisarkunnastasi,
jota häpäiset? Toivoit että elämä jatkuisi täten, rauhasi ja
hauskuutesi tähden. Oletko milloinkaan ajatellut, että minulla on
omaisia, velvollisuuksia, tulevaisuus, ja että mies ei vuosikausia
voi elää luostarikäytävissä hulluuteen saakka rakastuneena nuoreen
omituiseen naiseen, joka enemmän ajattelee rukouksiaan, jumaliaan,
keijukaissatujaan...

Tällaiset sanat koskivat minuun niin kipeästi, että lempeästi pyysin:

-- Julien, mene pois...

Mutta hän ei tahtonut kuunnella eikä kuullut ääntäni, vaan jatkoi:

-- Oi! jos olisit mitä ensin toivoin, ystävällinen hiljainen nunna,
jonka luona olisi ollut hauska jutella illan ratoksi, joka aina olisi
pelännyt, ja joka ei milloinkaan olisi mitään antanut -- silloin voisin
tänäpäivänä rauhallisesti sanoa hyvästi. Mutta sinä...

Keskeytin hänet ja rukoilin häntä peläten:

-- Mene toki! Mene...

Mutta hän jatkoi matalalla, kiihkeällä äänellä:

-- En mene, eikä sinun huutosi minua säikytä; sinä, sisareni, pelkäät
siksi että tiedät, että jos tahdon, joka kerta kuin tahdon, käännät
kasvosi Jumalasta, varmuudestasi ja rauhastasi ja käännät minuun
silmäsi, jotka avautuvat katsomaan onnea, epävarmuutta...

Ja minä vastasin hänelle:

-- Etkö lainkaan muista että kymmenen kuukautta sitten tunkeuduit tänne
kuten heittiö, kuten varas...

Silloin hän tuli aivan luokseni, hänen kasvonsa olivat julman näköiset
ja hän painoi suunsa hiuksiani vastaan ja sanoi:

-- Matkustan, mutta kerran sinä pyydät minua palaamaan; matkustan,
mutta annan sinulle osoitteeni siinä kaupungissa johon lähden, ja
tulen saamaan kirjeitä, jotka ovat onnettomampia kuin ne, jotka eräs
portugalialainen nunna kirjoitti sata vuotta sitten... Minä matkustan,
mutta jätän sinulle, oma armaani, kaikki äänensoinnut, kaikki katseet,
kaiken tulen, jonka sinulle olen antanut. Päätäsi tulee polttamaan
iltasin kun ajattelet minua, niin että sinun täytyy nojautua kammiosi
muuria vastaan ja kylmiin ikkunaruutuihin, ettet kaatuisi. Viattomuus,
oikea puhtaus on kuuro ja sokea, mutta sinä olet täynnä valoa ja
sointuja. Et ole tietävä mitä tehdä sielullasi kesäkuun öinä. Sielusi,
rakkautesi tähtiin, sinun kaipuusi, jota tunsit syreenien tuoksussa,
ne sinä tyydytät suuteloilla, kyynelillä, toivottomuudellasi ja
syntituskallasi...

Hän pidätti itseään, sitten hän jatkoi kiihkoisasti:

-- Et ole koskaan ollut kuin nunna; ensi kerran, kun sinut näin, olit
minulle kuin yksi niistä hunnuilla peitetyistä turkkilaisnaisista,
jotka istuvat Scutarin kirkkomaalla... Sinä koettaisit tehdä parannusta
ja uhrauksia! Elävänä ja kuolleena kuulut sinä onnelle, sinä kuulut
sille kuin onneton, kuten sidottu orja...

Minä huokasin väsymyksestä, tuskasta ja äärettömästä surusta hänen
puhuessaan.

Pidin hellästi hänen kättään, ainoan ystäväni kättä.

-- Oi Julien, anna minun sanoa sinulle, että sinun noin puhuessasi
en ole ollut vihainen sinulle ainoatakaan kertaa; miehen suuresta
vääryydestä naista kohden en sinua soimaa, sillä on syvin juurensa
intohimossa.

Julien jatkoi:

-- Rakastan sinua, minun oma armaani, eikä kukaan sinua rakasta kuten
minä, joka olen hengittänyt pelkoasi, juonut kyyneleittesi katkeruuden
ja suudellut tuskan hien ohimoiltasi. Käsivarteni ovat raskaasti ja
tiukasti kiedotut ympärillesi, niinkuin kerran synkkä ruumiskirstusi
sinut sisäänsä sulkee. Minä kiusaan sinua ja vihaan sinua, mutta
himoitsen sinua, kaipaan sinua, ja se kaipuu on pohjaton kuilu, rajaton
orjuus...

Oli kuin vähemmin olisin kuullut hänen sanojaan, enemmän näin niitten
liekkien lailla vapisevan silmieni edessä.

Raskas kylmyys jäädytti jalkojani ja käsiäni; tunsin että olin
pyörtymäisilläni. Pidin Julienin kättä, hänen lämmintä kättään, joka
minulle vielä oli rauhan satama, lepo, hyvyys, ainoa ihana paikka
maailmassa. Olin tyytyväinen ja tunsin itseni viimein niin heikoksi,
että sanoin:

-- Pelkään pyörtyväni...

Silloin Julien tehden viimeisen ponnistuksen kysyi minulta äkkiä
ikäänkuin käyttäen hyödykseen heikkouttani:

-- Tahdotko tulla? Tänäpäivänä, huomenna, milloin haluat? Mutta vanno
että seuraat minua?

Ja minä itkin, sillä se tuntui minusta mahdottomalta, sillä pääni,
ajatukseni ei voinut käsittää tätä tekoa, siksi etten voi, siksi että
on helpompi kuolla...

Julien nousi äkkiä ja sanoi:

-- Minä jätän sinut, hyvästi. Vielä kaksi viikkoa odotan sinua,
odotan kirjeitäsi tässä kaupungissa. Ja sitten matkustan Pariisiin
missä voit minut löytää kodistani Condén kadun varrelta. Sinun täytyy
tehdä valintasi, sinun täytyy olla vapaa ja kokonaan minun. Hyvästi,
hyvästi...

Hän meni, minä varmaankin pyörryin.

Nyt aamulla voin vielä hyvin pahoin. Miten olen voinut tämän kaiken
kirjoittaa?

Pääni menee pyörälle, luulen että vaivun uneen.


6 p:nä joulukuuta.

Olen ollut kovin sairas, olen houraillut, luullakseni kolme viikkoa.
Voin nyt paremmin, mutta olen heikko ja kuten kuollut. Tämä ei ole
tuskallista. Makaan tässä, ja vieressäni on vadillinen appelsiinia ja
viinirypäleitä. Joskus tulee joku sisarista tänne luokseni, istuen
ikkunan ääreen neulomaan.

Kun äiti prioritar tulee, koettaa hän näyttää hymyilevältä. Hän
koettaa valtasuonta käskevin ilmein, ja hänen kasvojensa levoton ilme
on hellempi minua kohtaan kuin hän luulee... mutta en voi kirjoittaa
pitemmälti.

Mitä ääntä sieltä kuuluu?... Se on Marthe-sisar, joka hiljaa kiillottaa
oveni lukkoa...


10 p:nä joulukuuta.

Minun rakkaani, olen jo ollut sairaana kauvemmin kuin kolme viikkoa.
Minulle ei anneta sinun kirjeitäsi, ja jos kirjoittaisin, ei niitä
lähetettäsi sinulle.

Minä olen nyt aivan voimaton, toivon kovasti saavani kuolla. Joskus
näen sinut, kuin olisit hyvin kaukana, tuskin enää kuulen ääntäsikään,
ja toisilla kerroilla täyttää sinun kuvasi minut kokonaan ja riipii
rikki surunpainaman sydämeni. En tiedä, pelkäänkö vai toivonko että
haihtuisit mielestäni.

Olen kärsinyt kaikki mitä kärsiä voi, olen luullut että raukeisin
tyhjiin tuskasta ja vihasta, mutta nyt suruni on lempeä ja ääretön,
ja tämä hiljainen suru koskee kipeämmästi, sillä ajattelen sinua
hellyydellä, joka surmaa minut.

Lepään tässä sisar Marthen lähellä; hän neuloo. Ja ikkunan läpi näen
sinisen talvitaivaan.

Jos olisin tuntenut ainoastaan sinun ja minun intohimoni, niin
tänäpäivänä, kun olen näin sairas, voisin unhottaa, mutta, armaani,
olen kokenut hyvyyttäsi.

Olen tuntenut hellyytesi minua kohtaan, ja siihen verrattuna on äiti
priorittaren hellyys köyhää ja loukkaavaa ja sisarten myötätunto kurjaa.

Olet antanut äärettömän ihania hetkiä minulle niin paljon, että
kaikkien muiden pienet tunteet eivät voi muuta kuin loukata minua.
Puhtautta, täydellistä ystävyyttä olemme tunteneet hetkinä, jolloin
epäluulotta, mitään peittämättä, todellakin olimme yksi sielu ja yksi
katse.

Olkoot ystävät varuillansa, olkoot huomaavaisia, veljet ja sukulaiset
varokoot itseään ja pelätkööt loukkaavansa, mutta me, -- mitä meidän
sitä tarvitsisi pelätä, kun sielumme oli yksi.

Muistan, että olit raskaalla mielellä sinä yönä, jona minut jätit.

Oi, en ole voinut seurata murhettasi. Millainen olit kun tulit kotiin,
huoneeseesi, kun käsivartesi riippuivat velttoina, kun onnettomana
istuuduit, sillä miehet kummastelevat surun saapumista, eikö totta?

Rakkaani, tästä surumielisyydestä, jonka lempeys koskee niin kipeästi,
en voi itseäni vapauttaa, se painaa sydäntäni ja tukehduttaa minut,
kuten tekevät kauniit, lämpöiset, villit kissat, jotka öisin
laskeutuvat lepäämään pienten lasten rinnoille.

Näen lapsuuteni ja elämäni, ja kaikki olet sinä. Sinä olet se kumpu,
jolla lapsena leikin syksyisin kuivilla oksilla, joita tuuli taitteli
puista, pistelevien kastanjien ja loistavien apiloitten seassa. Sinä
olet kevään ensimmäinen puu, jonka alle istuin, nähdäkseni lehtien
välitse sinistä, kirkasta, tummansinistä taivasta.

Ajattelen pähkinäpuu-käytävää, joka kätki auringonsäteitä, lokakuun
kastehelmistä kiiltäviä begonioita, raikkaita ja vilpoisia kuten
kellon-ääni päivänkoitteessa; sinua...

Ajattelen myöskin, oma rakkaani, sitä etten milloinkaan ole ollut
sinulle sydämessäni suuttunut.

Jos joskus olen vastustellut, kun olet ollut ärtyisä ja kärsimätön,
jos olen äkkinäisesti vastannut moitteisiisi, niin älä usko minua,
silloinkin on vaistoni minua vaatinut hyväilemään kättäsi. Emme teitä
tuomitse; intohimon, jota meitä kohtaan tunnette ja johon me vastaamme,
otamme vastaan kuin suuren kohtalon, jossa kaikki on salaperäistä ja
välttämätöntä.

Tiedät hyvin, etten ollut kapinallinen. Ymmärsin aivan heti, että
nainen ja mies eivät ole samanlaisia rakkaudessa.

Muistan hellän ja lempeän ivasi, kun kasvoistani luit sen
silmänräpäyksen tulleen, jolloin nunnan rinnassa kiusaus voittaa
omantunnon varoitukset.

En ole sinulle siitä vihainen. Emme voi moittia rakkauden vääryyttä
emmekä sen pahuutta, vaan ainoastaan sen vähenemistä.

Olet rakastanut ja vihannut, moittinut ja ylistänyt minua; olet
täyttänyt minut sielullasi, olet minulle kaikki antanut.

Sitä usein ajattelin, silloin -- muistathan -- kun lepäsin vasemmalla
sivullani, molemmat käteni yhteenliitettyinä poskeni alla, ja puhumatta
katsoin sinua, sellaisella sydämen hellyydellä, jota ei milloinkaan voi
saada tietää...

Juuri tällä hetkellä lankee Marthe sisaren sormille ja työlle auringon
säde.

Minä katselen.

Pelkään mitä vielä saan kärsiä, kun kauniit ilmat taas tulevat.

Ajattele, oma armaani, mitä on kesä! -- sinitaivas! -- Kesällä, jolloin
aamusta alkaen kaikki rauhaiset luostarin ikkunat kimmeltävät valosta,
kun ilmassa on pitkällistä kuumetta ja kaihoavaista sykintää, kun
auringon säteissä loistavat viljalyhteet hajoavat ikäänkuin sanoen:
"Miksi pelkäätte? hengittäkää syvästi, tahdomme täyttää suunne
onnella..."

Sisar Marthe kysyy mitä kirjoitan. Vastaan: "En mitään, kirjoitanpa
vaan vihkooni."

Katso, miten minua pidetään silmällä.

Ja kun olen heikko ja väsynyt, epäilen hieman koko maailmaa, pelkään.

En ollut koskaan peloissani sinun kanssasi...


20 p:nä joulukuuta.

Melkein joka aamu tulee äiti prioritar luokseni kirje kädessä ja sanoo
minulle:

-- Kas tässä kirje; pyydän teitä, pieni rakas tyttöni, pyydän teitä
ettette avaa sitä. Antakaa sen jäädä minulle, niin hävitän sen...

Olen heikko, olen vuoteenomana, ja priorittaren katse vallitsee minua
kokonaan, saa minut tekemään uhrauksen. Vastaan, samalla kuin sieluni
murtuu ja kuolee:

-- Äitini, tehkää miten tahdotte...

Ja tartun kiinni hänen käsivarteensa molemmilla kylmillä käsilläni.
Painan pääni alas, itken, ja hän suutelee hiuksiani...


4 p:nä tammikuuta.

Elämä vaihtelee, on olemassa onnettomuuksia, jotka ovat vielä suurempia
kuin minun.

Näen priorittaren sellaisena jollainen hän oli tänä iltana, istuessaan
sänkyni vieressä. Hiljaisuus ja hirveä kouristus kuvastui hänen
kasvoillaan, en mielelläni utele, mutta kuitenkin sanoin:

-- Mikä teidän on?

Hän vastasi:

Sain juuri uutisen ystävän kuolemasta, ystävän jota en ole nähnyt
kymmeneen vuoteen.

Sitten hän lisäsi hiljaisella äänellä ja kuin tahtoen näissä sanoissa
nauttia koko tuskaansa:

-- Se mies, jota olen rakastanut, on kuollut...

Äitini, hän on kuollut; mies, jota olette rakastanut, on kuollut.

Aivomme sitä ei vielä käsitä, ei voi ymmärtää sitä, se ei vielä ole
totuutta meille, onnettomuuden ymmärtäminen vie aikaa, se ei ole selvä
samassa, mutta hän on kuollut.

Hän kuoli kaksi tuntia sitten, kohta siitä on kaksitoista tuntia, ja
sitten kaksikymmentä neljä tuntia, ja viimein päiviä; hän on ainiaaksi
kuollut, huomenna hän on vielä enemmän kuollut kuin tänäpäivänä, ja
vuoden kuluttua vielä enemmän.

Olento, jota rakastamme, on kuollut. Ne ovat tavallisia ja
yksinkertaisia sanoja, mutta sanoja, jotka eivät milloinkaan taukoa
kaikumasta korvissamme...

       *       *       *       *       *

Se mies, jota rakastan, elää, hän hengittää, hän on jossakin osassa
maailmaa, hän puhuu, hän nauraa, hän suuttuu, hänellä on ajatuksia,
tottumuksia, toivoja, suunnitteluja, kuvailuita. Hän syö, hän nousee
ylös, laskeutuu levolle, nukkuu. Hän nauttii vedestä, ilmasta, hyvistä
tuoksuista. Hän elää. Kun päivä paistaa, niin hän on iloisempi, ja
joskus häntä ikävystyttää, hän on vaihteleva, kärsimätön, kiivas.

Hän ajattelee vielä minua, mutta sitten hän ei enää ajattele, hän
ajattelee toisia naisia, hän rakastaa niitä...

Elä, hellästi rakastettuni, ympäröiköön elämä sinua, kylvettäköön,
hyväilköön, loistakoon sielussasi ja hiuksillasi, olkoon sitä kätesi
ympärillä, jalkojesi alla ja pääsi ympärillä...

Ajattelen korvia jotka eivät enää kuule; jos huutaa niiden kuultaviksi
nimen, niin ne eivät kuule. Se on kuoleman kamalaa itsepäisyyttä ja
hiljaisuutta...


16 p:nä helmikuuta.

Prioritar ja minä emme puhu paljoa. Mitäpä me voisimme sanoa! Mutta
sydämemme ilmoittavat tilansa toinen toisellensa koko ajan. Unenikin
valvoo hänen ylitsensä.

Minusta tuntuu siltä kuin ilma hänen ympärillään olisi tunteellista
ja surunvoittoista. Kun joku puhuu, kun joku liikkuu, pelkään että
häneen koskee kipeästi. Oi äitini, missä olette? Pimeys, pimeys on
ympärillämme. Kaikki tuntematon painaa teitä ja tekee teidät kumaraksi.
Joskus hymyätte, kasvoillanne kamala autuuden ilme. Ette enää koskaan
ole keskuudessamme, olette kuolleen miehen kuollut puoliso!


26 p:nä helmikuuta.

Ei mitään, aika kuluu tyyneesti.


28 p:nä helmikuuta.

Sentään, Jumalani, en voi kärsiä sitä ajatusta että hän olisi onneton...

Oi, rakastaako hän minua vielä? kärsiikö hän tähteni? ovatko hänen
kätensä kylmät? Mutta maailmassa on naisia. Ehkä nainen on hänen
luonaan! Kaikki naiset ovat kaiketi miehille samoja, köyhiä ja ihania.
Nainen pitäköön hänen kättään, hyväilköön sitä; vetäköön hänet
pehmeästi puoleensa, ja olkoot he kaksi olentoa jotka lämmittävät
toisiaan, jotka uneksivat, jotka värisevät, jotka ovat itsepäisiä
ja katkeria, jotka unohtavat, oma armaani unohtavat kaiken maailman
tuskan...


16 p:nä maaliskuuta.

Tulin huoneeseeni, pysähdyin hämmästyneenä; tunsin että joku oli
vaaleassa huoneessa; ja maaliskuun hämärähän se oli kotiutuneena
siellä, näytti istuvan tuolilla, niin lempeänä.


1 p:nä toukokuuta.

Pyhä neitsyt Maria, minä uhraan sinulle toukokuun, toukokuun, jolloin
kyyhkyset kuhertavat ja ihanat yöt palavat kuten valkoiset kynttilät,
jolloin kaikkein nuorten naisten sydämet särkyvät, jolloin jasmiinien
tuoksu avonaisten ikkunain luona on väkevämpi kuin koko heidän
rohkeutensa...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kummastuneet kasvot" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.