Title: Herön kartanon lapset
Author: Prydz, Alvilde
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Herön kartanon lapset" ***


HERÖN KARTANON LAPSET

Kirj.

Alvilde Prydz


Suomentanut

Hilja Walldén



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.



Pieni poika kulki tietä pitkin itkien. Joku tuli häneltä kysymään:
"Miksi itket?" Silloin hän vastasi: "Siksi että olen niin iloinen!" --
"Ja mistä olet niin iloinen?" -- "Siitä, että olen ihminen."

"Pimeät päivät tulevat maan päälle, mutta valo ei ole kumminkaan
sammuva.

"Totuuden sanansaattajat levittävät salassa pyhää sanaa sukukunnasta
sukukuntaan, ajanjaksosta toiseen, kunnes kansojen sydämet kerran
väsyvät riitaan ja sotaan ja ikävöivät rauhaa ja lepoa.

"Silloin on läntiseltä maalta, ikivanhasta Loma-maasta, kajahtava suuri
sanoma. Se on ennustava uuden kultaisen ajan koittoa.

"Kadoksiin joutuneet salaiset tiedot löytyvät jälleen, suuri mestari
kokoo lapsensa ja osoittaa heille jälleen, että elämä on ihanaa."

(Symposionista.)



I.



1.


Ylhäältä Herön kartanosta aukenee Grönholmenin ja luotojen ohitse
näköala suurelle avoimelle merelle.

Rantamalla, siltojen ja veneitten välillä, käy arkielämän touhu. Siellä
työskentelevät kädet ja aivot.

Mutta tuonne kauas, missä taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistä
tiet käyvät kauas maailmoille, -- sinne suuntautuvat monen mietteet.

Ja vielä kauemmas, epämääräiseen valkeaan etäisyyteen, mistä näyttää
käyvän teitä iäisyyden maihin, -- sinne liitelevät ajatukset ja unelmat.

Tuo luonto tarjoaa työtä. Se herättää ihmeellisiä mietteitä, aatoksia
ja haaveita.

Ja elämä siellä, jommoisena se eletään pimeinä päivinä ja valohohteen
vallitessa, voi kehkeytyä niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeäksi ja
luonnonraikkaaksi.

Meren silmä valvoo siellä ihmislasten kehitystä.

Rannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat meren
valtavan kohinan, sen syvällisen, lempeän kuiskeen. Ei mikään heistä
vedä vertoja meren äänelle.

He tietävät mitä merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. He
tietävät millaista on, kun vaahto pärskyy ja ulapoilta kajahtelee
kellonsoitto -- tuonen kootessa riistaa.

Nuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittävät mielen rohkeaksi.

He tuntevat myös valoisan kesäyön sävelmän, valtavan kaihon, joka siinä
väreilee, -- siitä syventyy heidän silmiensä katse.

Kesäisen päivän he myöskin tuntevat, jolloin meri kimmeltää
aurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iäisyyden riemua. Se
vihkii heidät elämään.

       *       *       *       *       *

Ihanaa kuten muinoin on yhä vieläkin Herön kartanossa.

Ihmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri on
muuttumaton -- ja tunturit.

Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin
pehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista,
pitkähköä aallonkohinaa -- joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.

Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta --
vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät
ne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen
syvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.

Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä
kesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen
ulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli
syvyyksien.

Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua
kyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana
ja uteliaana -- kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.

Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja
puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat
rinnatusten. Olipa sää millainen tahansa, missään ne eivät viihdy niin
hyvin kuin Herön kartanon rannassa.

Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä
työtä yllinkyllin.

Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä
mallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.

Ja -- olipa sää millainen tahansa -- lintujen ja veneitten ja ihmisten
joukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.

Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa
on Grimm, vahtikoira.

Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle. Pikku-Gunnilla on
yhtä kiire kuin aikuisillakin.

Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan
aikaa olla sisällä.

Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma
tuntuu hänestä tukahduttavalta.

Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne
liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu,
-- nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään
hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää
siipiparia.

Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä
lokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.

Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä
rannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän
siellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden
riistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden
alkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.

Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa,
ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa. Kalastajia huvittaa
tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa ylöspäin.

Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien
täytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy
laskeutua veteen nukkumaan -- ja merilevät kähertyvät ja käyvät
suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.

       *       *       *       *       *

Pikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänet
oivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta.

Hän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinut
kyllästyä siihen.

Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisi
olla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut.

Täti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskas
sumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänen
mielestänsä ollut pidettävä sisällä.

Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä --
silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen
hiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja
haahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivät
olleet niin tyytyväisiä kuin silloin.

Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri
paikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina.

He olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille.
Jokainen rannalle tulija loi häneen katseen.

Hesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä että
hän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisen
joutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn.

Mutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntä
kalastajien lapseksi -- sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat
ja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuin
olisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa.

Senhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvor
ottanut omaksensa -- ja se oli saanut perinnöksi lahjan että kävi aina
enemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi.

Pikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet
opettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalat
kuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut.

Kun hän oli täyttänyt kuusi vuotta, arveli täti että oli aika alkaa
opettaa hänelle jotakin.

Elin rouvan mielestä ei ollut tarpeen vielä vaivata häntä sillä.

Silloin pudisti täti päätänsä ja näytti huolestuneelta.

Pikku-Gunnia ei nimittäin saatu pysymään poissa rannasta.

Sisässä aikuisten seurassa oli hän vähäpuheinen.

Tuolla alhaalla kuljeksi hän puhellen ääneen kiville, linnuille ja
merelle.

Hänen oli tullut tavaksi käyskennellessään rannassa sanoa ääneen kaikki
mitä ajatteli.

Hän ei ollut muiden lasten seurassa. Hän ei kaivannut seuraa. Olihan
hänelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitä hän halusi, ja sitten oli
hänellä Grimm, joka seurasi häntä niin kiltisti kaikkialle.

Joka ilta kertoi täti hänelle Jumalasta.

Niin keskusteli sitten Pikku-Gunn väliin hänenkin kanssaan alhaalla
rannassa.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisi
oppia neulomaan.

Mutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekiel
sisään. Ja sitten hän sanoi: -- Nyt tulee aika myrsky, meri käy
valkoisena ulkoluotojen ylitse.

Silloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä.

Ulkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakoveden
aikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä,
pikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinne
tänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat ne
hurjiksi valkoisiksi hevosiksi.

Pikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun ne
rynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä,
kuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisi
ketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa.

Sinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille.

Mutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: -- Ei haittaa että hän
tottuu joka säähän!

Usein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönen
pakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallion
viereen.

Toiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuli
ajoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei
sitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa.

-- Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. -- Hän on varsin
järkevä!

Ei auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että
Falck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista.

Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei
koskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan?

Eihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itse
kasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona.

Mutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiselta
niin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsi
vain.

Samaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraa
sanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonka
täytyi niin varhain lähteä pois, -- lahja tuonen mailta.

Tämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopista
synkät muistot.

Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken.

Mutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hän
myöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä.

Ja aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnut
niin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti.
Ellei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Silloin
täytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita.
Kernaimmin hän turvautui tätiin.

Eräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat
omituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksi
silmäksi.

Hän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katseli
maailmaa?

Ja Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikki
mitä hänen mielessänsä oli.

Tuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestä
että tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki.

Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja.
Se johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin ja
mielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa.

Se, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuli
usein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja
rikastuttaen hänen tunnelmiansa.

Hänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita.

Hänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oli
aikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä.

Kun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oli
Elin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunn
vielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorin
kaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan.

Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oli
uskaltanut lausua nuhteen.

Mutta Elin rouva oli sanonut: -- Ei se vahingoita! Herön suvun naisten
on täytynyt karaistua varhain.

Sitä ei lapsi unohtanut koskaan.

       *       *       *       *       *

Pikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtui
jotain, joka jätti jälkiä koko hänen elämänsä ajaksi.

Hän heräsi yöllä huutoon, joka kuului ulkoa.

Hän kavahti istualleen pelästyneenä.

-- Täti, etkö kuullut jotain?

Täti ei nukkunut, mutta hän oli käynyt hiukan kuuroksi viime aikoina.
Hän ei ollut kuullut mitään.

-- Paneudu pitkäksesi, ystäväiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellä
huutelee niin ilkeästi! -- Ja hän kääntyi seinään päin ja nukkui.

Hetken kuluttua kuuli Pikku-Gunn huudon uudistuvan.

Silloin pujahti hän ulos vuoteestansa akkunan luona olevalle pöydälle
ja katsoi ulos valoisaan yöhön.

Vene oli joutunut karien keskelle. Hän näki kuinka se kaatui kumoon,
jääden uiskentelemaan talka pystyssä.

-- Joku on hukkumaisillaan!

Hän pyrki huutamaan sen, mutta ääni petti, -- se kuului vain kuiskeena.

Täti ei kuullut mitään. Hän nukkui.

Silloin juoksi Pikku-Gunn pois, valkoinen yöpuku yllään.

Hän juoksi renkitupaan, hän halusi herättää Sörenin ja Kjeldin. Mutta
heidän ei ollut helppo herätä.

He olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet
sikeään uneen. Heitä ei haluttanut lähteä ulos. Ei kumpikaan heistä
nähnyt mitään erikoista. He arvelivat myöskin, että kuikka siellä vain
huuteli.

Mutta lapsi seisoi heidän edessään kuin nuhteleva Herran enkeli. --
Teidän täytyy tehdä se, mikä on oikein, -- Jumala tahtoo sen!

Tuo karisti unet heidän silmistänsä. Sören sai tavallisen tarmonsa.
Äkkiä olivat he pukimissa ja ulkona.

Mutta he eivät saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisään vuoteeseen. Hän
juoksi heidän edellään rantaan, ikäänkuin pakottaen heidät juoksemaan
mukana.

Rantaan tultuaan näkivät hekin, mitä merellä oli tapahtunut. He näkivät
kumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillä ja erottivat juuri kaksi
päätä mainingin harjalla.

Kjeld arveli ettei olisi helppoa päästä matkaan kuohujen keskitse.

Silloin pelästyi Pikku-Gunn, etteivät he tahtoisi ollenkaan lähteä.
Siinä tapauksessa menisi hän itse veneeseen, hän tahtoi hukkua, kuten
nuo tuolla kaukana.

Mutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat näkymättömät kädet
lykänneet sen matkaan. Ja vasta nyt Sören heräsi täysin valveille.
Pontevasti piteli hän peräsintä, huutaen komentosanansa kautta aaltojen
kohinan.

Pikku-Gunn jäi seisomaan rannalle.

Ohut yöpuku hulmusi ja läpätteli tuulessa; hän ei huomannut sitä. Hänen
katseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpäin, veden kohisten
huuhdellessa keulaa ja partaita. Hän näki kuinka laineet singahtelivat
sen ylitse ja kuinka rengeillä oli täysi työ ammentaessa vettä veneestä
ja hoitaessa purjeita.

Mutta sekä Sörenillä että Kjeldillä oli tunne, että nuo ankarat
lapsensilmät seurasivat heidän matkaansa. Ja näytti siltä, kuin
tuottaisi se onnea. Vene kohosi ylös aallonharjoille, se pyörähteli
sinne tänne hyrskyjen kiidättämänä, mutta sen retki kävi sittenkin yhä
eteenpäin.

Mutta tyttö seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmät
avoauki ulapalle -- sillä haaksirikkoutuneiden vene pyörähti ympäri
joka kerran kun hyökyaalto tuli, ja joka kerran hän näki noiden
kahden miehen taistelevan hengestänsä meren kanssa. Hän kuuli heidän
hätähuutonsa.

Hän pani kätensä ristiin.

-- Jumala, joka olet siellä ylhäällä, anna heidän tulla ajoissa, --
Sörenin ja Kjeldin -- --

Nyt hypähti toinen pelastajista kannelle -- tyttö näki käsiparin
kurottuvan häntä kohden... Hän nosti ensin toisen, sitten toisen
haaksirikkoontuneista alukseen.

Nyt kääntyivät he tulemaan rantaa kohden.

Silloin tunsi Pikku-Gunn, että häntä paleli. Hän juoksi kartanoon
takaisin, nousi hiljaa portaita ylös ja pujahti huoneeseensa.

Täti ei huomannut mitään.

Aamulla nousi Pikku-Gunn varhain ja kiiruhti renkituvan luo.

Siellä tapasi hän Sörenin, joka kertoi että molemmat pelastuneet miehet
makasivat siellä sisällä.

Hän oli juuri käynyt viemässä heille kahvia paloviinan kera. He voivat
aivan hyvin, heidän ruumiinsa vain tuntui hiukan jäykältä, ja toinen
oli hiukan hellä kupeestaan, veneestä saamastaan töytäyksestä.

Sörenin täytyi luvata Pikku-Gunnille ettei kertoisi mitään.

Mutta kun tuomari tuli, oli hän kuullut kaikki ja kertoi kuulemansa
Elin rouvalle.

Pikku-Gunn noudettiin sisään ja toimitettiin vuoteeseen. Hän vakuutti
ettei ollut vähääkään sairas, mutta sinä päivänä ei kukaan välittänyt
hänen puheestansa.



2.


Päivänmatkan päässä pohjoiseen Herön kartanosta, sisämaahan päin,
sijaitsi Jarlsvikin vanha sukukartano. Siellä oli vuosisatoja asunut
ylväs suku, joka oli samaa juurta kuin Herön suku ja oli ollut yhtä
mahtava kuin sekin.

Entisajoilta kerrottiin vielä, että siellä oli ollut tynnörin täydet
kultaa kellareissa, ja suvun jäsenistä oli toinen toisensa jälkeen
ollut kuninkaan jaarli.

Nuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttä
kalua. Nyt oli suvusta enää jäljellä yksi ainoa poika. Tämä oli
Hesekiel Jarlsvik, joka eleli Herön kartanossa.

Hänen isoisänsä aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois
suvun hallusta. Ja hänen isänsä oli saanut käyskennellä tuossa suuressa
tyhjässä talossa, jossa oli niin pitkät käytävät ja leveät portaat.

Hänen vaimonsa oli kuollut varhain, niin että hän sai kulkea siellä
yksin, haluttomana työhön, kaihoten vain saada elää kuten hänen
edeltäjänsä. Lopuksi oli hän ruvennut juomaan.

Kolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellä tuskin
ollenkaan. Kerrottiin että isäntä piteli pahoin molempia lapsiansa.

Kun sitten ehdittiin niin pitkälle, että hänen olisi täytynyt luovuttaa
loput omaisuudestansa muille, pelastautui hän naittamalla tyttärensä
sille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hän oli jäänyt
entisille teloillensa.

Mutta näihin aikoihin katosi neljäntoistavuotias Hesekiel eräänä yönä.

Hänen sisarensa oli lähettänyt hänet Heröhön. Hän tahtoi pelastaa pojan
siitä elämästä, jota nyt elettiin Jarlsvikissa.

Sillä onnea ei hän suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun
Jarlsvik. Ihmiset tiesivät kertoa, että hänen isänsä oli pakottanut
hänet tähän avioliittoon, ja että hän oli myöntynyt pelastaaksensa
heidät molemmat häpeästä ja säästääksensä suvun nimeä.

Hänen miehestänsä kerrottiin, että hän oli ihminen, jonka jäljissä
seurasi onnettomuus. Usein ei häntä nähty, ei kukaan ollut kohdannut
häntä muulloin kuin hämärissä tai yöllä. Silloin seurasi häntä aina
musta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nähnyt sitä koiraa päivällä.

Hän oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat että hän oli
suomalainen. Hän oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hänellä oli
miellyttävä käytöstapa. Mutta hänen katseensa oli synkkä. Kenenkään
ei onnistunut saada selville mistä hän oli tullut, mutta kaikki
olivat vakuutetut että hän oli tehnyt jotain pahaa. Hän ei kernaasti
näyttäytynyt suuremmassa seurassa.

Melkein heti hän oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elämästä
kartanossa kerrottiin kammottavia juttuja.

Oli onni Sigrun Jarlsvikille että hän sai ainoastaan yhden lapsen. Tämä
oli poika, ja hän sai suvun nimen Hesekiel. Hän oli ihmeellinen lapsi,
sanoivat ihmiset. Melkein syntymästään saakka hänellä oli ollut niin
ankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitä näki.

Sissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa
monenmoista niiltä ajoin.

Kun poika oli hoin viisi, kuusi vuotta, kuoli hänen äitinsä.

Tämä oli ollut vuoteen omana koko syksyn.

Kukaan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.

Hän tahtoi että vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinä lepäsi hän
pitkät pimeät yöt, kasvot käännettyinä kohden taivasta. Hän odotteli,
eikö aurinko saapuisi. Hän olisi halunnut nähdä sen ennen kuolemaansa.

Viime iltana, jolloin hän eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hänen
vuoteensa ääreen. Hän oli saanut isältään kymmenäyrisen. Aamulla aikoi
hän mennä ostamaan sillä jotakin äidille.

Äiti ei tarkannut hänen puhettansa.

-- Hesekiel, sanoi hän, -- pikku lapsukaiseni!

Hän kurotti kätensä lapselle.

-- Sinäkö siellä olet, pienokaiseni? Oi, jos voisit auttaa minua,
niin että minä saisin rauhallisen kuoleman ja makaisin kristillisesti
haudattuna tuomiopäivän tullessa!

Portaat narahtivat raskaiden askelten painosta.

Hän vaikeroitsi.

Poika ymmärsi että hänen isänsä ja isoisänsä siellä tulivat... ja että
he olivat juovuksissa.

Hän kirkaisi ja heittäytyi sänkyyn. Hän tahtoi suojella äitiänsä.

Mutta äiti oli jo tyyntynyt. Hän oli jo hengenlähdössä.

Hitaasti kävi juopuneiden kompuroiminen portaita ylös. Kun he tulivat
sisään, oli siellä hiljaista. Taivaan Herra oli ollut laupias. Sairas
oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Ja poika oli nukahtanut, kädet hänen kaulassansa.

Senjälkeen oli elämä Jarlsvikissä käynyt vielä yksinäisemmäksi kuin
ennen.

Mutta kerran tapahtui, että taloon tuli vieraita naisia.

Siellä pidettiin upeat pidot ja tanssittiinkin, vaikka suruvuosi ei
vielä ollut kulunut loppuun.

Sinä yönä paloi vanha talo poroksi perustuksiansa myöten. Nipin napin
ehtivät ihmiset pelastautua. Hesekieliä ei kukaan ollut muistanut, kun
nyt Sissel muori ei enää ollut siellä.

Poikanen oli maannut yksin äitinsä entisessä huoneessa.

Hän oli herännyt valohohteeseen ja meluun, mutta ei ollut oikein
ymmärtänyt mitä talossa tapahtui. Kumminkin ajatteli hän että olisi
parasta laittautua sieltä tiehensä. Hän päätti piiloutua varsan luokse
talliin.

Hän oli täysissä pukimissa. Se ei ollut mitään harvinaista nykyisin,
kun ei ollut ketään, joka olisi pitänyt hänestä huolta.

Hän otti mukaansa mitä hänellä oli piirongissa, sekä äitinsä kellon,
jonka hän oli saanut omaksensa. Niin hiipi hän talosta ulos.

Isä hämmästyi nähdessään hänet seuraavana aamuna. Hän ei ollut voinut
otaksua muuta kuin että poika oli menehtynyt liekkeihin.

Tuon päivän jälkeen saivat he asua renkituvassa. Thorer Branten
omaisuudesta ei ollut enää paljon jäljellä. Puuttui varoja uuden talon
rakentamiseen.

Nyt oli Jarlsvik käynyt vieläkin soveltumattomammaksi oleskelupaikaksi
lapselle.

Ainoa olento, johon Hesekiel siellä voi turvautua, oli varsa.

Niiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina,
katsoi hän että se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hän kuuli sen
vienon hirnunnan, kävivät hänen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi
hänen luonansa, katsoi häneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista
turpaansa hänen käsiinsä, hakien sokuripalaa -- silloin oli hän
onnellinen.

Eräänä päivänä se myytiin.

Että isä oli voinut tehdä siten -- se saattoi Hesekielin pelkäämään
häntä entistä enemmän. Hän oli alkanut kutsua häntä Thorer Branteksi,
kuten kaikki muut.

Siitä päivästä saakka oli hän alkanut oleskella rannassa Lydrikin
luona. Tämä oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli
jonkunmoinen renkipoika.

Hän oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistä.
Monet olivat nähneet Thorer Branten pitelevän häntä pahoin. Sanottiin
että hän oli hänen oma poikansa.

Hesekiel näki että tuolla pojalla oli vielä pahemmat päivät kuin
hänellä itsellänsä. Siksi tuli hän hänen ystäväksensä.

Hän seurasi Lydrikiä kaikkialle, -- metsästämään pöllöjä ja hakemaan
kalliojyrkänteiltä kotkanpesiä. Lydrik oli näet varsin ovela. Hän
haki käsiinsä poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat
saukoilta. Hän tiesi myöskin että pöllöt tekivät pahaa tuhoa haahkoja
hävittämällä.

Hän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä
istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin
silmin.

Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he
selkäsaunan Thorer Brantelta.

Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyllänsä tällaisesta elämästä. Hän
tuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä
tiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä.

Mutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin
kuoliaaksi.

Eräänä iltana oli hän yksin rannassa.

Mereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo
valaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten
niin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla.

Mutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen -- varmaankin kaikesta
siitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä.

Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta,
jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta.

Tuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran
oli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä.

Samassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös.

-- Taivaan urut soivat, sanoi hän.

Mutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan.

Ja Sissel muori tuli hänen luoksensa.

-- Joutsenparvi siellä liitää talon ylitse, sanoi hän. Sen piti
ennustaa onnea.

Hesekiel tuijotti myöskin ilmaan.

Hän näki viisitoista joutsenta lennossa. Hän näki niiden valkoiset,
ylväät kaulat kurotettuina eteenpäin kirkkaassa ilmassa.

Lintujen kadotessa näkyvistä menivät muut sisään. Mutta Hesekiel jäi
paikoilleen, kuunnellen voisiko vielä kuulla jotakin.

Siinä seisoskellessaan tunsi hän äkkiä omituista tyhjyyttä povessansa.
Hänet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja
lempeätä ja vienoa... hän kaihosi sellaista oloa, ettei hänen isänsä
löisi häntä.

Hän alkoi juosta, -- minne, sitä hän ei tiennyt, sisäinen tunne pakotti
hänet siihen.

Seuraavana päivänä matkusti Thorer Brante jonnekin.

Silloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hän
puki yllensä parhaat pukimensa ja läksi kotoa.

Hänessä oli herännyt epämääräinen kaiho nauttia elämästä. Sinä päivänä
tahtoi hän pitää hauskaa, ja hän tiesi että kun ihmiset halusivat
huvitella, pukivat he yllensä pyhävaatteet ja menivät vierailulle.

Hän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan
tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi että hänen
oli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä.

Hänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel.

Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja
hänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä.

Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli
turvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan.

Tämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen
kirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet
punaisiksi.

Hän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli
niin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa.

-- Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä... oli oikein kiltisti, että
tulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua...

Poika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen.

-- No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä?

Poika käännähti häneen päin.

-- Ei, en minä tahdo mitään.

Että Marika tarjoaisi hänellekin kahvia, sehän ei ollut
ajateltavissakaan. Eikä hän tarjonnutkaan. Hän kävi vain istumaan ja
alkoi särpiä kahviansa.

-- Vai niin, ettei sinulle pidä kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin
myrkkyä sille, joka ei siitä välitä!

Sitten ei puhuttu sen enempää.

Istuttuaan hetkisen nousi poika, nyökkäsi ja sanoi hyvästit.

Ja niin hän meni.

Hän oli erittäin tyytyväinen retkeensä. Olihan hänkin nyt kerran ollut
kylällä huvittelemassa.

Mutta kun hän tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hän oli
juovuksissa ja vaelteli talossa piiska kädessä.

Hesekiel juoksi tiehensä, piiloutuakseen häneltä.

       *       *       *       *       *

Tämä kesä toi mukanaan muutoksen poikasen elämään.

Vanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin
Herön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi
järjestys.

Näin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus.

Kun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa
mukaansa. Lydrikin otti hän myöskin.



3.


Herön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin
pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle.
Hän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin
rouvan oikea käsi.

Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin
olisi ollut hänen äitinsä.

Nyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia
asukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi,
mutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut
muiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen,
varsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä.

Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut
kokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias.

Niinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo.

Mutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli
nimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut
tälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä
nimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin
syytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun
poikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa
kertomuksilla suvun komeudesta.

Janine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle.
Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan
valtakuntaan.

Hänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän
kutsua Hesekieliä isäksi.

Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan
tietää tämän.

Ensi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää
turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta
riippui sinikelloja ja päivänkakkaroita.

Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä
poikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa.

Mutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin
paljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja
päässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä.
Häntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi.

Silloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin.

Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia
pyörteitä ja pieniä putouksia.

Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni
neljännestunnin -- veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan.
Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja
läksivät matkaan liian aikaiseen.

Nyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka
laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä.

Hesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa.

Hän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi
veden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan.

Ja mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä
pitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä
sellaisina -- --

Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä.

Eräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän
havaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä
oli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä
kalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka
ne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän
myöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään.
Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa,
ja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät
niiden yritykset onnistuneet.

Thorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne
onneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja
pieksivät vettä vihoissaan -- ja sitten oli tullut pyörre, joka oli
vienyt ne mukanaan syvyyteen -- --

Toisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja
lennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen
poimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se
sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena.

Ihmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel
tiesi että kaikki oli totta.

Thorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista
havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden.

Kerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden
parrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine.

Hän oli joka päivä käynyt poikasta etsiskelemässä. Mutta tämä ei ollut
koskaan löydettävissä, ei ruoka- eikä maatapanoaikaan.

Nyt tästä piti tulla loppu. Janine ei pitänyt siitä, että hän oleskeli
tuon ilkeän virran lähettyvillä.

Samaa mieltä oli isäkin.

Mutta muutaman päivän kuluttua oli poika jälleen kadoksissa.

Kun hän tuli kotiin, oli hänen takkinsa rikki, ja toisessa silmässä oli
mustelma.

Ei kukaan saanut häntä sanomaan, missä hän oli ollut.

Tämä uudistui päivä päivältä. Ja aina palasi hän yhtä kurjassa
kunnossa. Pian ei hänen puvussansa enää ollut yhtään ehyttä paikkaa.

Silloin päätti Janine kerran seurata hänen jälkiänsä.

Hän seurasi häntä aina harjulle saakka, missä Sören asui.

Siellä näki hän, kuinka kaksi Sörenin pojista tuli ulos. He
laskeutuivat harjua alas navetan taakse.

Sinne meni Pikku-isä myöskin. Ja sitten he alkoivat tapella.

Janine ei ollut elämässään nähnyt mitään sellaista -- niin uljaasti
puristi Pikku-isä kätensä nyrkkiin ja kävi toisten kimppuun. Ja
kumminkin oli hänellä kaksi vastustajaa, ja molemmat häntä itseään
suuremmat.

Toinnuttuaan hämmästyksestään meni Janine tappelevien väliin ja vei
Pikku-isän mukanaan kotiin.

Nyt täytyi poikasen pysytellä muutamia päiviä sisässä. Kaikki hänen
vaatteensa olivat korjauksen tarpeessa.

Isä Hesekiel nauroi. -- Meidän täytyy keksiä jotain muuta huvia, sanoi
hän.

Eräänä päivänä toi hän hänelle pienet merisaappaat ja veti ne hänen
jalkaansa. Sitten hän vei hänet mukanaan Heröhön.

He kulkivat rantaa pitkin.

-- Voit olla täällä, sanoi hän, viitaten siihen suuntaan, missä
Pikku-Gunn hääriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kärsivällisenä
kivellä, häntä katsellen.

-- Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hän, jatkaen matkaansa
suolaamoon.

Pikku-Gunn oli nähnyt isä Hesekielin ja juoksi hänen luoksensa,
tarrautuen hänen käsivarteensa.

Sitten tulivat sekä hän että Grimm Pikku-isän tykö.

Tämä seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasäärin, kuten Thorkelin oli
tapana.

Tulija oli kaiketi tuo Herön tyttö, oli parasta esiintyä arvokkaasti.

Hän katsoi merelle, ennustaakseen päivän säätä.

Pikku-Gunn tuli suoraa päätä hänen luoksensa.

Poikanen käännähti hiukan hänestä poispäin ja katsoi jälleen merelle.

-- Näyttää siltä, kuin saisimme sumua.

Jotainhan hänen täytyi sanoa.

Silloin meni Pikku-Gunn aivan lähelle häntä. -- Kukas sinä olet?

Poika ei vastannut, käännähti vain ja tuijotti häneen.

-- Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, -- ja
Pikku-isä. -- Hän nauroi.

-- Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi.

Tyttö hymyili. Sitten sanoi hän: -- Emmekö voisi mennä venehuoneeseen;
näytän sinulle jotain.

Siihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas.

Tyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti
itsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli
vene.

Venehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa.

-- Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen
vesille.

Ja sen he tekivät.

Mitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan.
Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin
valkoiset lokinsulat, pilkku päässä.

Mutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman
mitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut
muuta alusta kuin tuo kurja proomu.

Hän mietiskeli, eikö hänkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten
Pikku-Gunn.

Kun he palasivat maihin, jäi hän katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti
veneen.

Tuntien voimakasta halua näyttää kuntoansa, otti hän kiven, tähtäsi,
kumartui taapäin ja singahutti sen menemään.

Kivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkän matkan päähän.

-- Koetapas sinäkin! sanoi poika ivallisesti.

-- Sitä ei minun tarvitse tehdä, sanoi tyttö tyynesti. -- Tämä on minun
rantani.

Sitten he erosivat. Tyttö läksi tiehensä Grimmin seurassa. Poikanen
laskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin että se räiskähteli hänen
ympärillään.

-- Pidä varasi ettet huku, huusi tyttö nauraen hänen jälkeensä.

Hän pysähtyi. Hänestä tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut
hänet.

Se tunne ei ollut miellyttävä.

Hän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi
merisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat
ja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten
miesten tavoin.

Hän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa
alas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat
seuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla
matalikolta avovedelle.

Tuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi.

Toisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku --
pienikasvuinen mutta tanakka, -- -- ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin
askelin, uudet merisaappaat jalassa!

Mutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa
ylöspäin.

Nyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen.

Hän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä
pikku särkiä.

-- Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti.

Tyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen.

Silloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse.

-- Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta
on olla poika!

Silloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen
toisiaan kiireestä kantapäähän.

-- Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn
arvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä.

Päästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään.

Tädin oli mahdoton saada häntä sanomaan syytä.

Kului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön
rannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei
luonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon
oli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana.

Eräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori
kahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa
olivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta
täynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla.
--

Mutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä
tiehensä.

Silloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta.

Hän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän
välinsä olivat hiukan kireät.

Hän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa
kätensä.

-- Nyt teistä pitää tulla ystävykset!

Silloin täytyi myös Pikku-Gunnin kurottaa kätensä esiin.

Hesekielin syvää, soinnukasta ääntä noudatettiin näet rannassa
empimättömämmin kuin kenenkään muun käskyjä. Pikku-Gunn ei voinut
kuvaillakaan muuta kuin että kaikkien täytyi tehdä mitä Hesekiel tahtoi.

Ja he ottivat toisiaan kädestä. Silloin kyyneltyivät kummankin silmät.



4.


Eräänä päivänä keskikesällä tuli Pikku-Gunn soutaen pienessä veneessään
Hesekielin talolle.

Hesekiel seisoi laiturilla ja näki hänen tulevan. Tuo näky saattoi
hänet hymyilemään. Kun tyttönen pisti pienet, sirot aironpäät veteen,
oli näet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari.

-- Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni!

Nyt oli niin, että joka ikinen kevät tuli suuri kalalokki asustelemaan
hänen venehuoneessansa.

Ja nyt tahtoi Pikku-Gunn mennä katsomaan, oliko se siellä.

Isä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei
kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta.

Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan.

Nyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän
oli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa.
Nyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä.

Pikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he
purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla.

He aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran
keväällä.

Tyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti
kuin eristetyn järven, -- niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori
sulki näköalan.

Rannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana
veden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen.

Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä
ja hiljaista, -- ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi
liikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista
solinaa.

He olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti.

Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa.

-- Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti.

Hän katsoi ympärilleen arvostelevasti.

-- Minusta tämä muistuttaa Bergeniä!

Hän halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevämmyyttään. Hänhän oli jo
alkanut käydä koulua.

Mutta tyttö nauroi hänelle. Sen tiesi hän hyvin, että Bergen oli
kaupunki.

Se harmitti Hesekieliä. Hän loi jälleen katseen ympärilleen.

-- Minusta tämä on huono paikka. Eihän täältä saisi ruokaa edes
yhdellekään lehmälle -- --

Pikku-Gunn käännähti ja katsoi häneen hetkisen.

-- Oletpa sinä aika kummallinen, sanoi hän.

Sitten veti hän poikasen mukaansa.

Mutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät.
Hän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa.

Hän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja
ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota
keltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut
kultavyö.

Kauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut
niin kauan, että se jo oli sammaltunut. Vesi pulppusi esiin vanhoista
suluista hienoina suihkuina.

Hesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän
hiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn
ollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He
voivat säilyttää sen aivan vain itsellensä.

Ja monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne
yhdessä.

Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia.
He kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa --
ehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä -- mutta he
löysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen
toisillensa... tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä...
ja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään
tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen.

Sitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä
pursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät
joillekin salaisille väylille... siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin
silkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa -- --

Lapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat
suljetut muilta.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa
ulkosalle.

Rannalla seisoivat näet Herön lehmät odotellen veden laskemista. Ne
halusivat Grönholmenille. Siellä kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivät.

Pikku-Gunn ja Grimm löysivät pari kiveä, joilla sopi istua. He
seurasivat jännittyneinä rantanäytelmää. Pikku-Gunn tahtoi että
Hesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatähti voi juosta rantaa pitkin.
Se ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin
syvälle, että se nousi sille yli polvien.

Mutta poikanen ei katsonut lehmiä eikä käynyt istumaan.

Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella.

Ulkona merellä kävi valoa välkkyviä teitä. Hän mietiskeli, mahtoivatko
ne viedä aina Enkelantiin saakka -- --

Serianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hän oli
opettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hänelle hyödyksi,
kun hän tuli suureksi ja läksi merille -- -- Nyt eilen illalla, kun
Serianna povasi kahvinporoista, sanoi hän Pikku-Gunnista että hän
joutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin -- --

Siitä ei poikanen ollut pitänyt. Hän seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena.

Nyt tuli kotka liitäen. Se kävi istumaan luodolle häntä vastapäätä.

Hän tuskin huomasi sitä.

Hän meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hän oli hetken
vaiti, mutta lopuksi täytyi hänen saada se sanotuksi.

-- Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin että joudut Enkelantiin?

Gunn ei kuunnellut häntä. Kultatähti kahlata luntusteli niin rohkeasti
ja oli joutunut vesikuoppaan.

Hesekielin täytyi toistaa kysymyksensä. Silloin olivat sanat aivan
katketa hänen kurkkuunsa.

-- Sillä muutoin voisimme ainiaan olla täällä yhdessä, lisäsi hän.

Silloin kääntyi Gunn häneen päin ja katsoi häneen syvällisellä
lapsenkatseellaan.

-- Sen lupaan sinulle, sanoi hän. Ja hän vahvisti lupauksensa
kädenlyönnillä.

Niin oli se siis päätetty varmasti ja järkkymättömästi. Niin käsittivät
he sen molemmat.



II.



5.


Pitkän pitkä oli viime talvi ollut.

Sillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista
luotojen toisella puolen, -- tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä
ja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu,
kierteli kaikkialle, -- siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä
ulkona merellä että kotosalla.

Sellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa.

Rajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen
vallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa
mereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä.

Sitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui,
kiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa,
missä vain saivat.

Myrsky läheni maata, sekin, -- ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne
harmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse.

Mutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin
kootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja
harjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi
kuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat,
hätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki,
jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä
pitkänä valkoisena saattueena.

Kun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut;
silloin kummittelevat kaikki hukkuneet.

Mutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät
veneenlaudat uivat maihin.

Niistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei
kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen
noidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon.
Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän
mielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä.

Usein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla
että vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on
kuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät
valkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa...

He eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää -- he tointuvat järkiinsä.
Nyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he
pysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla
pelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien
puolesta.

Ja lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat
levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä -- raskaasti,
alakuloisesti.

       *       *       *       *       *

Nuo monet pitkät odotuksen yöt -- kuinka ne pitävätkään valveilla!
Kuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin
että meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata
vuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään
sinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä
täyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se
uudistuneekin -- sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä
hukkumaisillaan.

       *       *       *       *       *

Niin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos
huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin
kalastuspaikoilta.

Ilma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei
olisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja
hyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin
rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli
valkoista hiedikkoa.

Naiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat
kädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin
valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat -- tai
suruviestin niistä, jotka jäävät tulematta.

He näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus
valtaa heidän sydämensä.

Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat
huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat
riemusta, nähdessään turskakasat veneissä... Nyt tulee jälleen
tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta
avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille.

Levottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat
nähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin
raskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, --
he tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin
repaleinen kuin se onkin...

Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin
palanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, -- ne, jotka
ovat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet
vanhuudenturvansa.

Niillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä
uudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset
kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat
kirkkoon, vakavina ja hiljaisina.

Jos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous
merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet
lapsetkin.

Ja niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä
-- ja rukoillaan kenties -- --

       *       *       *       *       *

Kevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen.
Liristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on
tulossa. Onhan nyt kevät!

Lämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa.
Harmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden
astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen
varovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle.

Siintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset
laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset,
jotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja
keltakukkaista maailmaa.

Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa
teroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea; ne
kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen.

Kaikkialla on eloa ja liikettä.

Kaikkialla tuntuu ruskoleväin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan
voimakas, raaka lemu.

Toinen venekunta toisensa jälkeen on laskenut maihin Herön kartanon
rantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat
ankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten
kulkevat ketjut ylös ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua,
kun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille.

Tiheät lintuparvet liitävät yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetäjät
veneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettä, nähdäkseen onko silli
tulossa, niin että sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lähteä
syvälle vedelle pitkää siimaa laskemaan.

Mutta nyt on tullut viesti, että silliparvi on tulossa, ja että on jo
saatu muutamia apajia.

Ja Herön pakkahuoneet ovat täynnä tynnöreitä, jotka odottavat
kalasaalista.



6.


Elämä kulkee tavallista kulkuansa Herön kartanossa.

Siellä vallitsee jälleen rauhalliset olot. Ympäristön asujamisto saa
siellä työtä. Yhä useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta.

Kun joku puhuu tästä Elin rouvalle, arvellen että hän se on, joka on
saanut kaikkeen vauhtia, silloin hän nyökkää tyyneen tapaansa: -- Käy
juuri, kuten Gunvor ennusti. Hän se järjesti kaikki ennen lähtöänsä.

Ja Herön kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja
rauhallista, -- järjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa
emännyyttä tarmokkaasti kuten ennen, -- hän pitää päänsä pystyssä.
Ja hänen laskelmillaan on yhä vieläkin se ominaisuus, että ne ovat
järkkymättömät.

Jotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden
hirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa.
Enimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton
tunkea tänne.

Yhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä
ovat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat
olleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata.

Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana
kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen,
jäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen.

Elin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen
kiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille.

Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena,
seisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin
ihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää
astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet
tapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja
raskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet
pois talosta ja pantanneet, -- ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin
entisille paikoilleen.

Gunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä,
että ne olivat tulleet takaisin.

Elin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua
tuollaisten ajatusten valtaan! --

Hän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät
vihaisesti, turve on alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo
korkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä
pitkin.

Hän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa
ääreen.

Tähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin
rouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä.

Hellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä,
järkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla
arvonantoa.

Istuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän
samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä
arvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen,
kasvot tarmokkaat, -- mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi.

Täti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen.

Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka.

Vikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut
viime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset
eikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt
rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan
lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi.

Elin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille
tämä osoitti hyvyyttä.

Sentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen,
-- melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat.

Täti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt
koittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän
ei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat
tulleet hänen osaksensa.

Nyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan
hänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa
tietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi
nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille.

Että Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen
mitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia
katkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan
mietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, -- se ei oikeastaan häiritse
tätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen
päiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin
tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä
muuanne oppimaan jotain muuta.

Tuomarilla on näet nykyisin tässä suhteessa ikäänkuin suurin sanavalta.
Oli varsin ihmeellistä, että tyttö siitä päivästä saakka, jolloin
Gunvor kannettiin pois, alkoi kutsua häntä isäksi.

Herön kartanossa on hänellä melkein kuin isännän asema. Siitä saakka
kun hän muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt päivääkään ilman että
hän on käynyt Herössä -- jos hän vain on kotosalla.

Joka aamu hän tulee tervehtimään ja katsomaan kuinka kaikki voivat.
Ja joka ilta ovat he yhdessä, jos se suinkin käy päinsä. Jos hän on
toisaalla toimessa, voi tapahtua että Elin rouva siirtää ruoka-aikaa ja
odottaa -- minkä täti ei muista tapahtuneen kenenkään muun tähden.

       *       *       *       *       *

Nyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee häntä vastaan.
Hän vie hänet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hänen kanssaan eräästä
rantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan.

Täti jää seisomaan, katsoen heidän jälkeensä.

Hänestä ei kukaan enää vedä vertoja tuomarille. Hän ei näet enää ole
sama mies kuin muinoin.

Hänessä on jotain, jota täti ei ole tavannut kenessäkään muussa:
hänen omituisen kylmähkö katseensa voi syttyä niin lämpöiseksi! Ja
kun tuo hienopiirteinen suu hymyilee -- silloin ei kukaan voi häntä
vastustaa, silloin hän hurmaa kaikki ihmiset. Väliin voi pelkkä
hänen äänensä vaikuttaa tätiin niin, että hänen katseensa kadottaa
lempeän tyyneytensä. On kuin sen sointi toisi viestejä hänen oman
tuskansa syvyyksistä, ja se voi hänessä herättää muistoja, niin että
menneisyydessä kestetyt kärsimykset jälleen heräävät eloon hänen
mielessänsä.

Niin ihmeelliseltä soinnahtaa hänen äänensä väliin, että tädin täytyy
koota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensä.

       *       *       *       *       *

Vikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin -- ei
edes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi.
Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää
hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset
silmät, -- niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti
enää pelkää niitä, -- niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin.

Ja nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka
koskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, -- niin
että hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua
haaveisiin.

Väliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä
venematkoilla, kun hän käräjillä palatessaan on väsynyt, kun kolea
tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon... Ja kun
sumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman
näyn.

Sumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor -- --
hän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän,
Gunvor, joka pitää valtikkaa täällä? -- --

Ja Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä
siitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä... Niin täytyy hänen
koettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi
työskennellä.

-- -- Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain
aikaan.

Herössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon
hymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana.

Ja sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran
vuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa -- -- ja sitten
voi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen.

Gunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan.
Hän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän
väliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä,
uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen.

Mutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä
ääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun -- --
varsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa
vaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa -- kuten silloin.

Silloin voi muisto Gunvorin viime käynnistä täällä esiintyä niin
selvästi, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hänen kasvonsa
jäykistyivät, käyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hän nousi
paikaltansa ja käyskenteli levotonna sinne tänne talossansa... Ja
laineet huuhtelivat rantaa pitkinä hyökyinä ja luoteistuuli tempoi ja
tärisytteli akkunanpuitteita, oven lennähtäessä pamahtaen auki -- kuten
silloin.

Silloin valtasi tuomarin jälleen entinen kiihkeä levottomuus. Silloin
tapahtui väliin että hän teki kuten tuona iltana: kävi muukalaisen
tavoin omassa huoneessaan istumaan oven ääreen, odotellen eikö hän
palaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hänen otsaansa, voi hän
tuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttä povessansa. Ja
hän istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ääniä, odotellen
eikö Gunvor palaisi -- --

Kun hän sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, käsitti tämä
että vanha tuska oli jälleen saanut hänet valtoihinsa, -- että hän
kerta kerralta yhä selvemmin oivalsi, että hän itse oli tehnyt elämänsä
niin köyhäksi.

Silloin hymyili Elin rouva hänelle vakavaa hymyänsä, lohduttaen häntä
sillä, että niinhän melkein kaikki ihmiset tekivät. Ja sitten oli
heidän tyytyminen pirstaleisiin -- --

Mutta hänen piti muistaa, että työtä oli yllinkyllin, enemmän kuin
kukaan ehti suorittaa -- ja että täytyi pysytellä rohkeana ja reippaana.

Elin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck näkee että
hän on oikeassa: työtä on yllinkyllin. Hän on alkanut uskoa, että hän
voi tulla paremmaksi, ja että Gunvor oli oikeassa siinä, että kaikki
voi kääntyä ja oli kääntyvä parempaan päin.

       *       *       *       *       *

Oli helppo huomata, että tuomari oli muuttunut. Hän ei enää istunut
kotona "janoisena", kuten hänestä muinoin sanottiin. Tuomarin talossa
ei ollut enää väkevän tilkkaakaan. Nyt oli hän alati toimessa. Ellei
hänellä ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hän usein
kokouksia milloin missäkin. Hänellä oli paljon puhumista kalastajille.

Ja minne hän tuleekin -- kaikkialla tapaa hän sydämissä ja mielissä
jälkiä Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hän yhä vielä merellä
ja rannikolla. Useat väittävät että Smalsundetin virta on muuttunut
Gunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinä enää puhalla niin
pahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinä, ettei ainoakaan
kalastaja menetä henkeänsä.

       *       *       *       *       *

Falck oli tullut lähemmäksi kansaa. Hänen mieltään kiinnitti oppia
tuntemaan noita ihmisiä -- noita ympäröivän luonnon lapsia, joissa
mielikuvitus ja yksilöllisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitä.
Usein oli hänestä, kuin olisi luonto muovaellut heidät ulkonaisestikin
kaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terävät piirteet, nuo silmät, jotka
mielenkiihkeydestä huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo
omituisen kiinteät katseet -- kaikki tuo tuntui kuuluvan ympäröivän
vaihtelevan äärettömyyden yhteyteen. -- --

Heidän soitannollisuutensa, mielenherkkyytensä muistutti italialaisia,
tuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein näki hän
voimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hän näki
nuoria tyttöjä, joiden tukka liehui hilpeästi, joiden nauru kajahti
vallattoman iloiselta; heidän olentonsa uhkui lämpöä -- mutta heidän
lapsellisen raikkaassa muodossansa hän näki silmät, joille elämä jo oli
paljastanut kauhunsa.

       *       *       *       *       *

Hän puhuu heille minkä mistäkin. Hän tahtoo saada heidät ymmärtämään
yhteenliittymisen merkitystä ja kuinka tärkeätä olisi heille itselleen
ja maalle, että työt järjestettäisiin suurpiirteisemmin.

He ymmärsivät kyllä kaikki, että hän oli tullut heidän ystäväksensä.

Sitten hän suuntaa heidän katseensa henkiseen elämään. Oman maan ja
kaiken maailman elämään ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan
tahtoo hän tutustuttaa heidät.

Varsin huomattavaa oli, että tuomari oli muuttunut. Häneltä riitti
nyt aikaa niin monenmoiseen. Siinä hän nyt makaili, merenpohjaa
kiikaroiden, ottaen eläimiä ja kasveja, mitaten syvyyttä ja lämpömäärää
ja virtoja, -- lämpimiä merivirtoja, jotka jakaantuivat Herön
edustalla, ja kylmiä, jotka virtailivat niitä vastaan, -- voihan olla
mahdollista, että kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistä.
Hänen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin,
ja missä turska oleksi silloin, kun sitä ei näkynyt rantavesillä.
Olivathan monet muut ennen häntä tehneet tuontapaisia tutkimuksia.
Mutta olihan kalastajilla sentään syytä olla hänelle kiitollisia hänen
hyvästä tahdostansa.

       *       *       *       *       *

Muuan, jossa tuomarin merentutkimukset herättivät harrasta
mielenkiintoa, oli Pikku-Gunn.

Ei kukaan ollut niin nopsa kuin hän huomaamaan milloin tuomari aikoi
vesille. Hänen täytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttämään masto
ja laittamaan vene kuntoon, ja hän se myöskin irroitti veneennuoran.

Lopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjälkeen
saivat nuo retket hänestä uuden viehätyksen.

Hän tiesi että oppiminen kävi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja että useimmat
olivat sitä mieltä että hän oli huonopäinen. Täällä veneessä ei koskaan
voinut huomata mitään sellaista.

Oikein häntä hämmästytti nähdä, kuinka hyvin tyttönen oli selvillä
kaikesta mikä koski merta. Ja kuinka hän voi istua ja tarkata vihureita
ja asettaa peräsimen tuulen mukaan! Sen oli hän varmaankin oppinut
Andersilta.

Kun hän kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lähtiessään pyydystämään
lohenmulloja, silloin tiesi tyttönen kertoa kaikenmoista tuosta
veden riistasta. Lydrik oli kertonut, missä suuret kalat pitivät
asuntoa; hän tiesi, että niitä oli aina yhdeksän samassa kuopassa.
Ne olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki,
jotka yrittelivät sinne. Jos joku niistä joutui pois kuopasta, niin
että paikka jäi vapaaksi, silloin päästivät ne yhden sisään, mutta ei
useampia -- --

Niin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltä kuin olisi Pikku-Gunn
luottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin,
kuin kasvatusisänsä tekemiin.

Falckia huvitti käyskennellä tyttösen seurassa, kun tämä asiantuntijan
vakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikä koski merta ja rantaa.
Sisäoloista ja koulusta ei hän koskaan puhunut -- niistä ei hänellä
ollut mitään sanottavaa.

Pian ei Falck enää tullut toimeen ilman häntä. Hänelle oli jotain
aivan uutta saada tällä tavoin pitää tyttöstä luonansa, nähdä hänen
kehkeytyvän kukkasen tavoin, valon ja keväimen ilmiönä, yksin pimeän
talven keskelläkin. Hänen sielunelämänsä kehityksen seuraaminen -- se
tuotti suloista onnea.

Ja sittenhän tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn
komeudessa upeileva puu, yhä vielä voimaa täynnänsä -- edustaen
vanhuuden ihanuutta, saattaen hänet ja kaikki muut kunnioittamaan sitä
valtaa, jonka elämän eläminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhä
pysyi tarmokkaana, ja myöskin kaikkea, mikä väsyneenä ikävöi lepoon.

Voida elää elämänsä niin, ettei tarvitsisi sitä hävetä noiden kahden
parissa -- se oli nyt käynyt tuomarin kunnianhimon päämääräksi.



7.


Pikku-Gunn on tullut siksi suureksi, että hänen täytyy mukaantua
joltisenkin säännölliseen opetukseen.

Mutta hiljaisessa mielessänsä hän on peräti ihmeissään siitä, että
hänen nyt on istuttava sisässä.

Täti puolestansa ihmettelee, että se Gunnista on niin vaikeata. Usein
hän muistelee, millaista oli, kun hän ensi kerran otti Gunnin mukaansa
kirkkoon.

Kun hän sitten koetti saada tyttösen sanomaan, miksi hän oli ollut niin
levoton, sanoi tämä puolustuksekseen että se oli siksi, että Jumala oli
ulkona. Hän istui rannassa odottamassa.

Täti oli tehnyt parastansa saadaksensa hänen käsitteensä oikaistuiksi.
Mutta oli ollut vaikea saada häntä ymmärtämään, että Herra voi olla
sisässäkin, vieläpä kouluhuoneessakin.

Täti koettaa saada hänet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin
ahtaa hän hänen päähänsä piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta
lapsuudenajoiltaan hän muistaa, että niitä ei voi koskaan lukea liiaksi.

Ja on kyllä tarpeen, että hän ahdistelee tyttöä, sillä häntä ei voi
koskaan saada lukemaan läksyjänsä.

Nyt viime aikoma on hän alkanut pelotella häntä sillä, että pappi ei
päästä häntä ripille.

Mutta se ei tee mitään vaikutusta Pikku-Gunniin.

Tyttö katsoo vain häneen tummansinisillä silmillään, katsoo häneen niin
lempeästi -- sillä hän rakastaa tätiä, vaikka lukeminen hänestä onkin
kauheinta mitä hän tietää.

Mutta täti ei voi saada häntä kertomaan, miksi hän ei koskaan lue
läksyjänsä. Hän pysyy järkkymättömästi vaiti, sillä hän tietää että
täti ei ymmärtäisi häntä.

Nyt hänen pitää oppia neulomaan jotain, jota täti sanoo viiniköynnöksen
lehdiksi sileällä pohjalla.

Pikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta että hän oppisi koskaan tuon
taidon. Mutta täti on niin kärsivällinen, vaikka neuleen silmät
putoilevatkin, että Pikku-Gunnin täytyy rakastaa häntä yhä enemmän --
huolimatta siitä että täti kiusaa häntä niin kauheasti.

Hän ei käsitä, miksi täti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa
oppilaita vedetään tukasta ja ajetaan ulos luokasta.

Mutta täti itse käsittää sen kyllä. Kun Pikku-Gunn kohottaa häneen
katseensa mitään puhumatta -- silloin ei hän voi tehdä sitä.

Hän on vakuutettu, että lapsi on huonopäinen.

Kun hän sanoo sen Elin rouvalle, ei tämä vastaa mitään. Jos hän taas
valittaa tuomarille, että Gunn istuu liian vähän kirjansa ääressä,
hymyilee hän vain tuumiskellen että kaiketi hän tutkii sen uutterammin
luonnon suurta kirjaa.

Apua ei täti siten saa mistään.

       *       *       *       *       *

He istuvat yläkerrassa, täti ja lapsi.

Viinilehtien kimpussa siinä nyt jälleen aherretaan. Sehän nyt ei voinut
olla niin vaikeata.

Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä
sisällä.

Meri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee,
kuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet
liitävät yli hohtoisain laineiden.

Toisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo
ja varjot vaihtelevat, -- näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat
kaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan...

Milloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita...

Pihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä
liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos -- --

Kärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee
hajalle -- --

-- -- Kaukana ha'assa on Pedersenin koira -- senkin tiikeri! Pää ojossa
se hiipii suoraan tuulta vastaan... hitaasti, ikäänkuin kyyristyen
pienemmäksi... Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna...

Se on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja.
Jospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi...

Mutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä
katkismusta.

-- Mitä kaste on?

Auttaaksensa häntä tolalle, hän alkaa: -- Kaste ei ole paljas vesi -- --

Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hänen katseensa kiintyi
rantaan: siellä tervasi Anders Halskar paraikaa hänen venettänsä...

Keskellä mäkeä odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi leväten
toisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa -- heräsi sitten
ja alkoi pureksia, mutta sulki heti jälleen silmänsä ja nukahti pää
riipuksissa. -- Pikku-Gunnin valtasi äkkiä niin tavaton väsymys.

Hän loi tutkivan katseen tätiin.

-- Voisit kertoa minulle jotain!

Tädin oli mahdoton vastustaa häntä. Vaikka katkismus kävi päivä
päivältä yhä polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hän kumminkin kertoa
seuraavan päivän läksyä piplianhistoriasta.

Hän kertoi Josefista ja hänen veljistänsä.

Mutta kun hän ehti siihen, että he riisuivat hameen hänen yltänsä ja
heittivät hänet kaivoon, silloin oli Gunnin kärsivällisyys lopussa.

-- En jaksa kuulla enempää tuosta -- etkö tiedä mitään joutsenista?

Täti näytti huolestuneelta.

Samaten oli myös Pikku-Gunnin laita. Hän oli oikeastaan luvannut auttaa
Andersia veneen tervaamisessa. Jokohan hän oli lopettanut työnsä? -- --

Silloin laski täti hänet menemään -- poikkeuksen vuoksi -- -- olihan
sää niin kaunis.

Hän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä
alas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle -- oli
ihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla.

Tuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten
hänen oli tapana -- --

Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan
vuoristoon.

Täti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa.
Hän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa.

Ne eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin
kummalliset hänen palatessaan, -- eivät ollenkaan kuin lapsensilmät.

Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin
selvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin
hänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi
synkkiin lehtiin Herön suvun historiassa.

Hän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa,
mitä häntä vastaan oli rikottu.

Monta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä
hyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi.

Nyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli
Gunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut.

Aluksi oli täti ollut hyvillään siitä että poikanen meni pois, sillä
eihän hänenkään seuransa ollut lapselle mitenkään hyödyksi. Mutta nyt
olisi hän toivonut hänet takaisin, sillä Tobinen kanssa seurusteleminen
oli vieläkin hullumpaa.

Mutta Pikku-isän paluusta ei ollut mitään toiveita. Isä Hesekiel oli
huomannut, että hänen tappeluretkensä vuoren luo olivat alkaneet
uudelleen, ja niistä ei näyttänyt tulevan loppua, sillä Pikku-isä ei
antanut hevillä perään. Oli aina jotain, joka oli jäänyt kostamatta.

Mutta isä Hesekiel ei tahtonut että pojasta tulisi tappelupukari.
Kun ei hänellä itsellään ollut aikaa pitää häntä silmällä, oli hän
lähettänyt hänet erään opettajan luo Indvikeniin. Tämä oli ankara
mies, jonka sanottiin pystyvän istuttamaan lapsiin sekä järkeä että
ihmistapoja.

Janine arveli hänen jäävän opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten
siitä nyt ei ollut apua, jos täti olisikin ollut taipuisa ottamaan
hänet jälleen armoihin.

Täti kävi yhä huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa
siitä puhua. Olivathan kaikki hänelle hyviä, mutta ei kukaan -- ei edes
lapsi itse -- ottanut hänen puheitaan korviinsa.

Elin rouva oli tosiaankin kummallinen, -- hän oli niin tyyni, kuin
olisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. --

Eräänä yönä heräsi täti hiljaiseen äännähdykseen. Gunn seisoi hänen
vuoteensa ääressä. Tädin mieli kävi aivan oudoksi tuosta näystä;
hänestä oli kuin näkisi hän enkelin.

-- Jumalan tähden, lapsi, minne sinä aiot? Nyt meidän pitää nukkua,
ystäväiseni!

-- Et saa nukkua, täti! Tobine on tänään ollut vedessä. Hän aikoi
lopettaa itsensä, sanoi hän, ja meni noutamaan leviä päänsä alle...
Mutta siellä oli sitten niin kylmä! Hän istui vavisten vuorella...
Mutta pian täytyy hänen koettaa uudelleen, sanoi hän. Millaista on
elämä silloin, täti, kun sen takia täytyy hukuttautua?

Täti nousi ja houkutteli hänet menemään vuoteeseen. Hän koetti sanoa
hänelle mitä arveli sellaisten pienten tyttöjen tarvitsevan tietää
elämästä. Sitten hän rukoili hänen vuoteensa ääressä Herran rukouksen.
Pian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen.

Mutta täti ei saanut sinä yönä enää unta silmiinsä.

Aamulla kertoi hän Elin rouvalle ja tuomarille mitä oli tapahtunut.
Molemmat kävivät hiukan vakaviksi.

Falck arveli että olisi parasta lähettää tyttö kaupunkiin kouluun.
Silloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hän
ei sanonut mitään.

Joitakuita päiviä myöhemmin lähetettiin väkeä muutamille
kalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman päässä merelle päin.

Siellä oli paljon tehtävää, niin ettei heidän arveltu palaavan niin
pian.

Lähtevien joukossa oli myöskin Saapas-Tobine.



8.


Pikku-isä oli palannut Indvikenistä. Hänellä oli lupa koulusta ja hänen
piti jäädä kotiin muutamaksi ajaksi.

Ensi päivinä hän käyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja.

Pikku-isästä oli nyt tullut pitkä poika. Hän asteli lujin, pitkin
askelin, aivan kuin vanha kalastaja.

Sadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki
tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle
mieleen.

Muuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi
Janine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan
säteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen.
Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä.

Mutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että
hän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla
ihmisiksi.

Hän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen
mieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä.

Isä Hesekiel oli kärsivällinen.

-- Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. --
Hänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi.

Oliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa,
mutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli
jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui
hänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin
lapsenkasvoihinsa.

Janinen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen
ilmeen.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut parisen viikkoa.

Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla.

Mutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko
päiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin
suureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta
Pikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan.

Hänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana
miehenä, ja se loukkasi häntä...

Pikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin
naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, -- mutta kun tyttönen vain
tuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen
Pikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä
olla oikein suuttunut itselleen.

Gunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan.

Niin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä
ettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään.

Mutta Gunn ei tullut.

Olikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa,
josta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin
vankilassa! -- --

Odotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti
nyörin kädestään -- --

Kuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!...

Nyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää
siimaakin... nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja
rannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä
suoriutuisi... äänestä tunsi hän eri putoukset... Gunn ei varmaankaan
edes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä -- --

Nyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut
niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan -- --

Tietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta
mihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä
-- siellä oli ruokaa kaikille -- heidän ei tarvinnut olla siitä
kiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi
Thorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja
vapaa mies...

Ja Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel
jäisi elelemään maalle -- ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi
merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi
kyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos
joutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea
syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä
silloin menettivät ne voimansa...

Nykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja
siksi niin monet hukkuivat... ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut
vaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen...

Mutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok
ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen,
jolta hän oli oppinut ne...

Ainakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle...

Hänen katseensa kulki rantaa pitkin.

-- -- Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene.

Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen... Vaalea se oli, ja
köydet olivat aivan uudet...

Joku istui siinä ja nosti purjeet... kuinka kevyesti ja kauniisti alus
liukui eteenpäin! -- --

Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä
katsomaan -- --

Tuolla tuli raikas vihuri etelästä!-- --

Pikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta.

Silloin äkkiä -- hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli -- sillä hän
alkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän
ei tiennyt, mitä se oli.

Hän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen
kyyneleitään.

Ja kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä
halu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse... oi,
hän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan
kapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden
saarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän...

Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta
aina hän siitä pelastuisi -- --

Ja Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä!

Anders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella,
tuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi
hän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä
koskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän.

Pikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti
pystyyn -- aivan poissa suunniltaan -- otti kiven ja singahutti sen
Andersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän
tähtäsi väärin -- mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja
makasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty.

Kuin tietämättään tarttui hän vielä toiseen. -- --

Silloin otti joku häntä ranteesta.

Pikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. -- En minä pelkää
sinua, sanoi hän hiljaa, -- päästä kivi!

Mutta Pikku-isä ei päästänyt sitä.

Silloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni
tiehensä.

Pikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat,
itkettyneet kasvonsa.

Juuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet.

-- Mikä sinun on, Pikku-isä?

Poika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan,
rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä.

Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin.

-- Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota
kiivautesi minulle tuottaa!

Ja muori jätti hänet yksin.

Nyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä.
Mitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä!

Isä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen
nähdä että hän oli sairas.

Mutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja
huomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi
kuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä.

Pikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti.

-- En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. -- Tai olisin kyllä
voinut, oikaisi hän kiivaasti, -- mutta en minä tee enää koskaan sillä
tavoin!

Janine torui: -- Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla!

Hänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille.

Sitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä
sydämessään oli hyvä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta
ruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja,
mitä hän tiesi.

Janine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta
kun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei
hän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään.

Pikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena,
tuijotti pyörteisiin ja mietiskeli.

Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden
salmen kautta ulos lahdesta.

Ryöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa... pyörteet tempaisivat
hänen ajatuksensa mukaansa -- häntä huimaisi -- mutta hän tuli jälleen
järkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta.

Mutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin
koskessakin.

Nyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen
povessansa -- ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko
hänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut.

Ja hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt
tietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne.
Täytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän
tahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla -- --

Hän muisteli elämäänsä Jarlsvikissä ja isäänsä, ja väristys kävi hänen
lävitsensä... Ja isoisäänsä hän myöskin muisteli, vanhaa Hesekieliä...
Joku oli sanonut että hänellä oli ollut niin hurja luonto, ettei
kukaan pystynyt häntä hillitsemään, ja Herran tietä ei hän suinkaan
ollut vaeltanut... Lydrik oli sanonut että Pikku-isä tulisi hänen
kaltaiseksensa...

Ei, ei, se ei saanut tapahtua! Hän voihki kuin tuskissaan.

Nyt tuli Thorkel ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä poikanen
näytti hiukan miettiväiseltä. Hän halusi huvittaa häntä.

Niin kertoi hän sitten keväällä tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver
oli ollut veljineen vesillä. He olivat nähneet aavelaivan, niin että
he kyllä tiesivät mitä oli odotettavissa. Oli pikimusta yö. Pian
istuivat he kaikki kuusi aavalla merellä kumoonkaatuneella veneellänsä.
Toinen toisensa jälkeen päästi otteensa. Silloin tuli hyöky ja käänsi
veneen jälleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui päästä siihen. Illalla
kolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jälkeen
kulki Iver verta syljeksien -- niin että olihan siinä tullut miehen
osaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitä sanoi Hesekiel siihen?

Poikanen ei saanut sanaakaan suustansa.

Thorkel loi häneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta
haaksirikosta. Täytyihän poika saada hyvälle tuulelle.

Mutta Pikku-isä nousi ja läksi tiehensä.

Tultuaan ylös mäelle täytyi hänen pysähtyä. Hänestä tuntui että hän oli
tullut vanhaksi, järkeväksi mieheksi. Niin, hänestä oli, kuin olisi hän
suorastaan vanhentunut rannassa istuessaan.

Kun hän tuli sisään, otti isä Hesekiel hänet mukaansa huoneeseensa.
Siellä hän puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen.

Sillävälin oli Janine ottanut esiin uudet öljyvaatteet, jotka Elin
rouva oli lähettänyt Pikku-isälle. Isä Hesekiel oli aamulla ollut
kartanossa ja silloin oli päätetty että Pikku-isä saisi seurata
nuottakuntaa, joka läksi pyydystämään silliä.

Tietysti oli Pikku-isä siitä mielissään! Mutta hän oli äkkiä käynyt
epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ja hänen iloansa häiritsi ajatus että
Elin rouva sillä tavoin tahtoi toimittaa hänet pois, -- hän ei saanut
seurustella Pikku-Gunnin kanssa.

Mutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja
pitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli
enää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen
jälkeensä, kun hän läksi.

Iltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta tyttönen ei ollut rannassa.

Pikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin -- mutta
Pikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan.



9.


Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli
Pikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli
jäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat
hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten
ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli
mielellään jäänyt sinne.

Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen -- niin
vilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla.

Eräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo
tulossa kotiin pappilasta.

Taivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä...
siellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen
loisketta ja puhelua.

Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan
rajuilma tulossa?

Hän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon
suolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä
tanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä
alas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet.

Ja hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli!

    "Kärsimys se säästä ei miestä, naistakaan!
    Varhain jos sen kestää, varhemmin rauhan saa
    vaaroilta väijyviltä polulla elämän."

Oliko Tobine palannut?

Tobine oli myöskin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi häntä vastaan. He
kohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella.

Tobine niiasi ja sanoi hyvää päivää sekä kiitti viimeisestä.

Sitten hän heittäytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hänen
helmaansa ja suuteli sitä.

-- Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kävelemässä... Kuljeksin täällä
niin haaveissani ja matkasta väsyneenä, mutta sitä en voinut ajatella,
että sinä olisit niin lopen hyvä ja tulisit tänne.

Pikku-Gunn peräytyi hiukan ja jäi katsomaan häneen. Tobine oli hänestä
käynyt niin kummalliseksi.

Hän oli noussut jälleen ja astui muutaman askeleen.

-- Näetkös että minä osaan tanssia näin hienossa paikassa. Osaatko sinä
kotiljonkia?

Pikku-Gunn meni hänen luoksensa ja otti häntä käsivarresta.

-- Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan!

Tobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi.

-- Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt!

Hän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä.

-- Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla
on sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin
Jörgenille muutamia aimo suukaloja -- hän ei näet olisi antanut minun
lähteä... Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa
taivuttaa minun niskaani!

Hänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja
nauroi.

-- Olen aina ollut utelias maailmaan nähden... ja aina halunnut puhella
miesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin.

Pikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin
perin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana
ja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne.

Gunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli
hänen olonsa ollut tuolla kaukana?

Tobine oikaisihe.

-- Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain
nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä.
Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin
vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä
minun oli siellä hyvä olla -- --

Hän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä:

-- Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki
minulle veristä vääryyttä... arvaapas, ken se oli?

Tobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin.

Sitten hän mainitsi erään nimen.

Pikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut
jotain tuontapaista -- se oli Gunnin isän nimi.

Tobine nauroi.

-- Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi
tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lähteä", sanoin
minä, "sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät
ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois..." Mutta kun
hän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä.
Ei ole helppo pitää järkeänsä kurissa.

Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään.

Tobine silmäili häntä uteliaasti:

-- Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua
ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä
eikä yhtään sielua!

-- Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin
saamme oikein hyvää kahvia -- niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää -- --

-- Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli -- mutta niin hyvää kahvia,
kuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut -- eikä sellaista
kallista viiniä... Mutta sydämen rauhaa en ole saanut... Nyt kulki joku
hautani ylitse, -- on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan,
joka meidät on luonut!

Hän nousi ja katsoi ulos merelle.

-- Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin -- -- Odota
hiukan, sydänkäpyseni... Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan,
onko aaltojen alla rauhallista?

Pikku-Gunn veti häntä käsivarresta. -- Nyt me lähdemme, Tobine!

Tobine kävi istumaan.

-- Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan
myrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia -- minun pitää
kuolla!

Pikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun.

Tobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle.

-- Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa
minun mennä -- olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös...
etkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa?

Hän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni.

-- Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä
sinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni!

Hän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi
tuulessa.

-- Näetkö, nyt nostan purjeet!

Hän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Katsos,
tuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt
kaiken ikäni!

-- Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti...

-- Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun
viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy,
silloin saan minä seurata sitä.

Hän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen
jälkeensä ja veti hänet takaisin.

-- Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin!

Tobine säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia.

Hän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan
onkaloon.

-- Tule, kuiskasi hän, -- autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon
rukoilemaan minun puolestani!

Hän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle.

-- Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin
mennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää
palata sieltä takaisin!

Pikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden.

-- Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös!

-- Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku
lapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta
tuskasta!

Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta.

-- Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa,
mitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni!
Minä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla
Tobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit!

Hän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena.

Silloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää
lainetta kohden.

Silmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä -- sitten hän kiipesi äkkiä
kiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa
alas.

-- Tobine, odota, nyt Jumala tulee!... Tartu pakraan, niin vedän sinut
maalle!

Hän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta.

Joku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi
hänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka
oli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt
Tobinen... Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa
hänet.

Elin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula
pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen
myrskyn puhkeamista.

Elin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty.
Virta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana
hietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet.

Ylhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia.
Eräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa.
Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin.

Tyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen
kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen.

    "Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä,
    missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos
    saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin
    oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä
    en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä
    koskaan.

    Terveisiä lähettää

                                           Gunvor Elinintytär,
                                           (Herön kartanosta)."

Kukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille
valahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi
vapautettu raskaasta taakasta.

Seuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta
ystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli
sairas koti-ikävästä.

Nytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä
että lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina
tuntunut tyhjältä.

Tällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka
Pikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki
tiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin.

Täti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa.

Elin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket
kävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi.

Silloin rauhoittui Elin rouva. -- Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän.

Mutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta
hankkia hänelle kotiopettajatar.

Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö... ja täti parka -- ja hän
itse -- ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi.



III.



10.


Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.

Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään
että hän tulisi hänen luoksensa.

Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä
maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa
tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan
mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut
myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän
asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä
ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta
kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut
että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää
häntä kauemmin luonansa... tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän
kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja
ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen
he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille,
niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle -- --

Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei
jaksanut kuulla niitä loppuun.

-- No, lähdetään nyt matkaan!

He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari
aavistikaan, olivat he jo perillä.

Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.

Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti
kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi
tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat
ymmärsivät, että taloon tuli vieraita.

Sören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään.

Sekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju -- kattohirsien
välille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa.

Juuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään.

Venäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei
maistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään.

Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti
olla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan.

Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän
hänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi.
Hän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin
norjankieltä.

Tämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan
maanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet
monta vuotta Norjassa.

Sören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff
kuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa
vastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat
olleet kaukana sieltä.

Falck tarkkasi häntä.

Hän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen
täytyi tuomarin katsoa häneen.

Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät -- mutta ne herättivät
aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi... Tumma
tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun
piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei
hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää,
perinnäistä hienostumista.

Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut
mitään yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi
kauniisti hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näyttikään
istuessaan siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille
heitettynä!

Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se
olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.

Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.

Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat
kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.

Luettiin iltarukous ja laulettiin.

Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha
virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.

Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.

Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff
sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että
sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia...

Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.

Hän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet.

Rouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja
poltellen paperossiansa.

Falck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä
häntä häiritsemään.

Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti
siipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä
seurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä
kotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan
katseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä
räpytellen -- --

Kotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen
toista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi
nokkaansa -- --

Nyt katsahti rouva Baranoff Falckiin, joka lähestyi häntä.

-- Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on
yhtäläistä...

Hän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen
silmissään välähti jotain salaman tapaista.

Falck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan.

Rouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä.

Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva
Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.

Rouva Baranoff käännähti häntä kohden.

-- Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta...

Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.

Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne
olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.

Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen.

Tuo matala otsa, lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi
tarmoa...

Miksikähän hän sitten oli jäänyt tänne niin pitkäksi aikaa? -- --?

Maanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties
hän jälleen oli maanpaossa...

Falck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän
puhella.

-- Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken
kuluttua, kääntyen häneen päin. -- Ne muistuttavat merta. Minusta on
miellyttävää katsella merta -- ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella
kellojen sointia... ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja
virsikirja kädessä.

Falck katsoi häneen ihmeissään. Hänen apunsa ei siis tässä ollut
tarpeen. Sen parempi!

-- Minua ilahduttaa että te viihdytte täällä niin hyvin! Niin,
kaikkialla voi olla onnellinen!

Rouva Baranoff hymyili. -- Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa
-- odotellessaan.

Falck käsitti sen pilaksi. -- Ja mitähän me sitten oikeastaan odotamme?

-- Oikeuden voittoa!

Rouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

-- Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Näettekö, mikä pimeys
nyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintä pimeyttä seuraa päivänkoitto.

Hän läksi nopeasti pois. Falck jäi seisomaan paikoilleen. Hänen
mielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle.

Oli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hänen eteensä
Venäjän veripunaisen taivaanrannan.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa --
ja laskeutuivat lepoon.

Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren.

Luonnon surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. -- --

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain
seuraavana aamuna.

Hän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä
tapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta.

Hän istui jälleen silmäillen ulos merelle.

Falck odotteli -- hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään,
sillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna.

Silloin meni Falck hänen luoksensa. -- Te olette tyyniluontoinen
ihminen, se minun täytyy sanoa!

Rouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin.

-- Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat.

-- Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada
lausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa
ja lähteä täältä.

Rouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä -- pitkän, notkean
kätensä, jonka ote oli niin tarmokas.

-- Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta
tuossa naurussa oli haikea sävy.

Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin
pulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän
ilolla.

-- Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, -- mutta minulla on kyllä rahaa!

Ja kumartaen jäähyväisiksi hän poistui.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän
aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin
käydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören.

Tuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota
vierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut
täältä pois, mikäli hän voi käsittää... Parasta olikin, ettei hänen
tarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, -- --
ken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? --

Kun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa.

Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan
ollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä.

-- Ottakaa minut mukaanne! -- Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä
oli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni
hillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä
oli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden?

-- Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdä työtä
hyväksenne, lisäsi hän hiljaa.

Hänen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva.

-- Tietysti, mielihyvällä, vastasi tuomari kohteliaasti ja lähetti
miehet noutamaan hänen tavaroitansa.

Ne vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lähdettiin
matkaan.

Auringonpaisteessa kimmelsi tiheä sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he
sivuuttivat saariston, heräsivät lokit ja lensivät merelle päin pitkin,
veltoin siivenlyönnein.

Falck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Näin varhain
aamulla ei hän ollut puhelutuulella.

Kului pari tuntia -- sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpäin
pitkin laineita niin että vaahto pärskyi. Tuomarin uusi vene oli
ensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeä siitä:
nopealiikkeinen ja keveä se oli kuin kala, ja verraton purjeilla
kuljettaessa.

Aavalla ulapalla aaltoili vahvasti.

Falck silmäili seuralaistansa. Tämä istui kuin vaipuneena omaan
itseensä. Valohohteen ympäröimänä hän siinä istui ikäänkuin tummaan
huntuun verhottuna.

Lopuksi tuomarista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.

Hän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta.

Hän saikin vastauksen, -- omituisen, ilottoman hymyilyn.

Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta?
Tietystikin oli niin! -- --

-- -- Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan
jotakin.

-- Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus
ilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa --
sillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata.

Rouva Baranoff ei vastannut mitään.

Tuomari jatkoi: -- Toivottavasti teidän ei ole ikävä!

Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: -- Minun ei ole koskaan
ikävä!

Hymyillen hän jatkoi: -- Ikävystyminen lienee -- onnellisten etuoikeus.

-- Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa.

Tuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin.
Vasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät
luottamusta hänen mielessänsä.

-- Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa.

Tuomari hymyili. -- En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä
mitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei
voi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te
sitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle?

-- Minä odotan. -- Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: -- En valita
mistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa.

-- Niin, elämä suo lepohetkiäkin!

Rouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne.

Falck katui sanojansa.

Mutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja
hänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi.

-- Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla?

Hänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka
Falckiin vaikutti kammottavalta.

Sitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista
laulua.

-- -- Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin
kernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa
äskeistä keskustelua.

-- Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva
Baranoff nyt. -- Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta...

-- Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä
aina noudattaa oikeaa järjestystä... Kuinka nukuitte viime yönä?

-- Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen
maahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa
pelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hän,
"tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?" Ei,
sitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että
hän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi
tietää se -- --

Hän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen.

Seurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi.

-- Pelkäättekö te?

Rouva Baranoff pudisti päätänsä.

-- Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. -- Hän
viittasi Utholmenille päin. -- Oleskella tuolla öiseen aikaan ja
kuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon --
se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta -- --

Tuli vihuri, ja tuomarilla oli täysi työ pidellessä peräsintä.

Rouva Baranoff muuttautui lähemmäksi ja sanoi hiljaisella, nöyrällä
äänellä: -- Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdä työtä
hyväksenne -- mutta älkää tiedustelko koskaan mitään minusta itsestäni!

Falck kertoeli Herön kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista,
sitten Lehtolasta ja itsestänsä. Hän ehdotti että rouva Baranoff lukisi
Pikku-Gunnin kanssa, opettaisi hänelle ranskaa ja paljon muuta -- --

Hän ei ollut koskaan aavistanut että voisi olla niin puhelias näin
varhain aamulla.

Ja ennenkuin he tulivat perille, oli hän tehnyt jotain, mihin ei ollut
luullut kenenkään voivan häntä taivuttaa -- hän oli puhunut Gunvorista.

Hän ei itsekään käsittänyt, kuinka oli voinut sen tehdä. Hän kävi äkkiä
äänettömäksi ja suljetuksi.

Kun he olivat tulleet perille ja nousseet mäkeä ylös, tuli Elin rouva
pihassa heille vastaan.

Hän pysähtyi katsoen vuoroon heitä kumpaakin. Hän oli jo hiukan kuullut
asiasta.

Falck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi
tarjonneensa hänelle toistaiseksi asunnon luonansa.

Rouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, läpitunkevin
katsein.

Sitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen
eteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasti. -- On niin
kauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä.

Elin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi,
tietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka
saattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi
Gunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne.

-- Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. -- Jäätte minun luokseni; on
parempi niin!



11.


Oli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet
menojaan.

Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään
mieliä -- mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi
heidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä.

Yksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä.
Kaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon.

Elin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan
päästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa,
vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se
rauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi.

Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia
luonnosta, joka työskentelee hätiköimättä.

Falckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevästi Elin rouva vaikutti
Veraan.

Totta puhuen oli Veran salaperäinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut
tuomaria. Hän oli myöskin hieman laskenut leikkiä hänen varastoon
kokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka
vaikutti levottomalta kuin meri eikä näyttänyt voivan väsyä eikä kulua,
oli hänestä hiukan hankala ja käsittämätön.

Nyt oli tuomarista huvittavaa nähdä, kuinka Vera keskustellessaan Elin
rouvan kanssa hetkiseksi voi käydä tavallisten järkeväin ihmisten
kaltaiseksi, jotka tyytyvät etäisyydestä ja ylimalkaisesti harrastamaan
vapautta ja edistystä.

Elin rouvan olennossa oli näet jotakin, joka vaikutti siltä kuin saisi
hän itse merenkin tyyntymään.

Rouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin
kävi hänestä jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa.

Rovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin häntä kristilliseltä
näkökohdalta. Kummankin mielestä hän tuntui liian köykäiseltä.
Rovastin mielestä täytyi Elin rouvan hänelle osoittamaa hyvyyttä
katsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hän epäili, että rouva Baranoff
oli karannut miehensä luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin
epäilyksiä, että hän juuri oli miestä pyydystämässä. Hän toivoi että
Jumala auttaisi tuomaria pysymään kylmäkiskoisena.

Mitä muissa piireissä lienee hänestä ajateltukin -- joka tapauksessa
hänestä pidettiin, ja tuntui aina virkistävältä, jos kenellä oli jotain
hänestä kerrottavaa.

Ihmeellisintä oli, että hän ikäänkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten
kanssa. Hän oli aina samaa mieltä kaikkien kanssa, ja se tuntui
jokaisesta miellyttävältä. Että tämä ei johtunut mistään itsekkäistä
laskelmista, siitä oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman,
että hänen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, että siinä oli
tilaa kaikelle, mitä kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hän oli
niin selvillä kaikesta, sekä hyvästä että pahasta. Hän ei hämmästynyt
mistään; hän voi aivan rauhallisesti keskustella mitä kammottavimmista
seikoista -- oli aina kuin hän olisi tiennyt paljonkin vielä pahempaa.
Se tuntui jossakin määrin helpottavalta. Kuormat kävivät kuin
kevyemmiksi ja pimeys vähemmän synkäksi.

Ainahan oli niitäkin, joista rannikon talvi kävi pitkäksi. Adventin
alkaessa valtasi heidät helposti synkkämielisyys.

Kun tämäntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hänen kanssaan, ajattelivat
he: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nähdä sinusta!

Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan
kesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui
aivan kuten heistäkin.

Näihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta
Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että
kukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän
tuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä
ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan,
tuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä.
Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten
loimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin
ihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin,
melkeinpä olemattomiin.

Mutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä
niin hyvin.

       *       *       *       *       *

Säännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin
kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten
täti.

Mutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä
keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä
suuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että
ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan.

Vera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin
oppia muutamia kuvaustansseja, -- venäläisiä kansantansseja, joissa oli
pääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet.

Tämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia.

Väliin pidettiin harjoitukset pihalla.

Eräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera
heidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet
esiin.

Tämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa.

-- Tule sinä mukaan, sanoi Vera, -- opetan sinutkin tanssimaan!

Pikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui
kernaasti ja oppiminen kävi helposti.

Toisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän
ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt
isommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi.

Elin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella
viimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik
tanssivat yhdessä.

Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän
järjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän
muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja.
Pimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin
kaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan,
ei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin.
Kerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut
toimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi
näet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti
pureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut
kajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu
voi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten
porsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan
karkeloansa.

Lisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista
matkalippaista.

Niiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen.

Pikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat
etelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan.

Ja hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän
ääressä Veran maalaustelineitten vieressä.

Siellä oli niin paljon katseltavaa.

Kirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua
gasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia
ne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet.

Pöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui
pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi
aina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella.
Pikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin.

Mutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan
kaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen
kuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä
vastaan, pelastaen Andromedan.

Kuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei
koskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten
olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö!

Kaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen
pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden.

Ihmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet
merta kuolleinensa.

Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla
katsomatta.

Silloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa.
Hänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät
kävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia.

Kun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja
kolkutti ovea.

Noudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi
päästäen hiljaisen huudahduksen.

Vera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut
nähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki,
purppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani,
ja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat.

Tuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän
ihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja
suurenmoiselta hän vaikutti.

Vera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka
kiihkeä niiden katse oli -- ja täynnä tuskaa.

-- Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. -- Olen pukenut ylleni
muinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun -- käytin sitä kerran eräässä
juhlassa... ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloiset
haaveeni.

Falck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera
keskeytti hänet.

-- Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia
-- tulevia aikoja varten!

-- Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa
te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne
täytyy jälleen repiä maahan. Eikö _se_ käy raskaaksi?

Tuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, -- liikkuihan hän tutulla
alalla.

Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen.

-- Puhukaa kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat
todellisuuden.

Falck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain
valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan
ja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten
kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja
aallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili
kuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden,
revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valon välkettä.

Vera tuli hänen luoksensa.

-- Tuollainen huvittaa minua!

Tuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia
ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri,
auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä -- pitkähköt
laineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita... siinä sinivihreitä
gletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen... Rannalla komeili
puutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla
kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin
kuuluivat kuolleille kuin eläville.

-- Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. --
Ettehän toki näyttäne näitä Gunnille...

Hän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle
hyödyksi.

Rouva Baranoff nauroi. -- Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne
rauhoittavat minuakin... Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me
itsekään vai emme.

Tuomari loi häneen tutkivan katseen.

-- Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman?
kysyi hän.

Veran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa
kuvastui tuskaa.

-- Oli kerran mies... näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee
minua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni... ja seuraavana päivänä
mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista... Ettekö voi ymmärtää
sitä?

Hän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen.

Falck ei vastannut.

Vera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen
valo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät
piirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa
väriloisteessa.

Ilmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu,
jota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan
viehättävää...

Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera
laski kätensä hänen käsivarrellensa.

-- Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta
sitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain
olisi aikaa siihen...

-- Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana?

-- Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala... Kerran
täytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa,
silloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni... Koston
kauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan!

Falck tuijotti häneen.

-- Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi
tuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt
antako minun kauemmin häiritä itseänne.

Hän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut.

Vera pidätti hänet jälleen.

-- En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on
tuli... katsokaa tänne -- -- syvät vedet ovat sammuttaneet sen, sydämet
eivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se
on?... Ymmärrätte kylläkin, -- olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte
sen.

Falck nauroi ja kohautti hartioitaan.

-- No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta...

-- Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua
hyvyyttä, unohdettuja ajatuksia...

-- Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen...

-- Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää...

Vera polki jalkansa maahan.

-- Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä!-- -- Huomaan teidän
pelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla
levollinen, -- sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö
ei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää... Teräväpäinen hän tosin
ei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se
merkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana.
Häntä ei mikään voi vahingoittaa.

Tuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä
totta. Hän seisoi kynnyksellä.

Vera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta
hymyään.

Lähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä
lammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia.

Vera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun
tuomari kulki avoimen akkunan ohitse.

-- Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin, ulkona
puutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää
vaienneet soinnut.

-- Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. --
Mutta sitä useimmat eivät käsitä, -- he eivät kuule noita sointuja.

Falck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki
hänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei
voinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi
pitää oman itsensä rauhassa muilta.

Hän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän
kuluessa oli tapahtunut.

Hän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella
rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja
varovasti hän niitä kosketteli!

Monenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä.

-- -- Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan
lähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa... tuo
ihmeellinen kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia
seikkoja -- --

Elin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään.
Mitä tuo kaikki häntä liikutti -- hän tahtoi elää elämänsä rauhassa.
Mutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera
koskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen... Oikeastaan
oli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva,
olla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla
varuillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi
hänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi.
Oli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta.
Hän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta
että Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä
hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat
hänen tietoisuuteensa... Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä
hänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran
puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan
hämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera
uskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista
asioista.

Sitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste.

Mutta nyt tuntui tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu
oikeastaan hyödyllistä Pikku-Gunnille.

Elin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin
voi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran
tykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin.

Falck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi
jo ymmärtää monenmoista -- hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta.

Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva. -- Jopa nyt
kannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. -- Ei lapsella ole
mitään hätää.

Elin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta
tuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan
vartioimassa hänen lastansa.

Hänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli
suloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden.

Niinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset
raukeamaan tyhjiin.

Ei myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä
pois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä
tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan,
äreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia.

Iltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja
Pikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta.

Pikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti
hänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi
hän vuoroonsa opastaa opettajaansa.

Mutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa.
Kun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina
vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien
tarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista,
silloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa.

Kun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä
aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva -- --

Eikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa -- vaan riemua, joka oli tuleva,
jotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava
kaikelle maailmalle.

Ja haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse
kiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan.



12.


Täti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa.
Tiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä
ei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut
itsestänsä että hän kävi vanhaksi.

Nyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt,
oliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua.

Ainoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin.
Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin
kaltaiseksi.

Opetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera
Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille
aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin
opetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta
eikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit
siihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä.

Mutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi,
Pikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin
kernaasti tuon lepohetken -- eihän siitä koitunut mitään haittaa.

Kukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi
ja hengitti aina vaivaloisemmin.

Hän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia
olivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon
eläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä
jotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää
jollekin.

Siksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla.

Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia
kärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli.

Siksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli
varma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa.

Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla
ja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen
kirjeisiinsä nähden.

Kun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata,
kirjoitti hän uudelleen.

Hänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat
matkoilla.

Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin.

Tädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä
sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen
puoleensa, -- tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron.
Yksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas.

Mutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi
sairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei
kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla
toisin.

Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän
kesken opetustuntien tädin luo. -- Täti, en voi olla Veran luona,
hän on niin pahalla tuulella -- hän on saanut kirjeen... istun sinun
luonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta
kuinka onkaan laitasi, täti?

-- Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni... Ehkäpä nukahtaisin hiukan...

-- Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua
vuoteeseen.

Täti näytti pelästyneeltä.

-- Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina
kauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa.

-- Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla.

Täti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan.

Niin nukahti hän sitten hetkiseksi.

Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä
tädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn
verhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä
vaivasi kuiva, kiihkeä yskä.

Pikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori
Torgersenille.

Mutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä
punaisemmiksi.

-- Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että
ihmiset saisivat vaivaa minun tähteni... nyt minä nousen -- --

Samassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan
sairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa.

Ei, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti.

Hänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se
ehkä oli lievää keuhkokuumetta.

Se kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui
jatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä
rasitti vain väsymys ja unettomuus.

Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän
valvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket
yksiksensä.

Hän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän
lähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin
luonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja
navettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä
kaikenmoisia huolia elukkoihin nähden.

Hän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa
milloinkin oli tekeillä -- --

Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan... Ja
Ruusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen... eikä sen
pitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut
sietää -- --

Illoin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta
esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen.

Silloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat -- --
hän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella
uteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys
jostakin toisesta.

Tohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli
heikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä,
vaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois.

Kaikista tuntui että täti oli muuttunut -- ikäänkuin käynyt henkisesti
voimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen
silmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne
olivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta.

Elin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että "hitunen
kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" -- sillä
tuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä.

Häntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä
menneitä.

Kun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi --
sillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät.

Mutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana,
niin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin
rouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut
kehkeytyä ennenkuin nyt -- hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa.

Hän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat
huomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat.

Elin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan.

Hän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli
siitä aina tieto edeltäpäin.

       *       *       *       *       *

Tullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan
vuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti
eteensä vilkkain, jännittynein katsein.

-- Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi
sen mitä odotat... Siinähän näen sinut jälleen... Kuljet kulkemistasi
ja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen... Niin, niin, -- näen
sinut hyvin... nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella -- sillä
nyt on kaikki lopussa!

Kuiskaten jatkoi hän: -- Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta
siitä mitä odotit.

Nyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: --
Minähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot,
jotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten... Minä läksin
liikkeelle liian varhain, -- niin, niin...

-- Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan... Tässä tulee kahvia ja
mukana oikea makupala...

-- Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea... Helppoa ei
se ollut, -- ei todellakaan -- -- ja eihän saa koskaan unohtaa mitään...

Hänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä
noutamaan isoäitiä.

Mutta täti otti häntä kädestä.

-- Et saa mennä... ei, sinun pitää nyt kuunnella... sillä näetkö, kun
aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi... kaikki
ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta...

Hän mumisi hiljaa, lempeästi.

-- Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän
palannut luokseni?... Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän
olisi päässyt sisään... "Rakkaani, jää sinne", sanoin minä, "sillä kun
olit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni,
silloin näin että olit minusta kaukana... Mutta kerran pitää sinun
palata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä."

Hän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen
vaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin
kiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään.

Hän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä.

-- Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. -- Siitä
tulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa _tarpeeksi_ rakkautta
ainoaltakaan sielulta... Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta
liikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta
tyhjyyttä -- -- näen sen nyt edessäni!

-- Ei, ei, mumisi hän, -- en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata
itseänsä!

Hänen katseensa harhaili sinne tänne.

-- Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko
joku ulkona?

Pikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin
piirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi.

-- Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi!
kuiskasi hän.

Hän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista.

Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan
Torgerseniä.

Sinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä.

Hänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi.
Hän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti
hän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle
mitään syötävää.

Mutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt
työtä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa
hänelle.

Pikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista
sairaanhoitajatar.

Viikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä
edelleen suljettuna.

Pikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että
hänen _täytyi_ päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen
itsellensä.

Hän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina --
varsinkin kaikelle surulliselle.

Yöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä.

Hän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten.
Hän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä
ylös.

Tyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen
viereiseen kamariin.

Siellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin
luo.

Tämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän
hengittikään.

Silloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin
surulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä.

-- Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan
kiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai... Hiljaa, lapsi, etkö kuule
kelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi
ihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla!

Gunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen
kasvonsa tädin polttavaan käteen.

-- Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä.
Se ei saa tapahtua enää toiste -- nyt tahdon sanoa sen sinulle -- --

-- Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko,
että Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö,
paistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä -- --

-- Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, -- tiedän että se
tulee kaipaamaan minua.

Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin
kintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin
olisi tiennyt mistä oli kysymys.

Täti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin.

-- Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo
hengittää. Miksikä sinä itket, lapseni?

Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensä.

-- Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, -- tahdon iloita
siitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi!

Äkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan
tuskan vallassa. -- Minkätähden tulee niin pimeä... miksi käy myrsky
yli maan!... minne voin piiloutua?

Pikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä.

-- Sen tiedät kyllä, täti!

-- Kuinka käy murheellisten sydänten?

-- Heillä on Kristus!

Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma
asiastaan.

Täti katsoi häneen pelästyneenä. -- On kammottavaa pimeällä tiellä!
kuiskasi hän. -- Rukoile armoa -- minä olen ollut syntisraukka, kun
olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle!

Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili:

-- Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja
pidä meistä huolta!

Hän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että
Jumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi
levollisemmaksi.

-- Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä...
Miksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni?

Hän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja.

Gunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä.

Täti hymyili hänelle. -- Sano jotakin, joka levittää loistetta -- --

-- Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä
olet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole
enää koskaan tunteva nälkää tai janoa!

Täti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät
syttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä.

-- Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. -- Näen että istut odottamassa!

Hän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde.

Lydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten
noussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta
ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli
niin kauheata -- melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä
kuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt
enää ketään.

Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään.

Silloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä

Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin
kasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa
kuoleman syvyyksiin.

Kului tunti.

Silloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen
silmänsä olivat tummat ja suuret.

-- Täti, kuiskasi hän, -- näen sinut, sinä elät!

Sitten hän vaipui tiedotonna maahan.

Mutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi.



13.


Jonkun aikaa tädin kuoltua täytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja
alkoi käydä rippikoulua rovasti Thymannin tykönä.

Pikku-isä oli ollut talven ajan kalastusretkellä, mutta oli
palannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hänen piti myöskin suorittaa
rippikoulunsa. Hän oli lykännyt sen tavallista myöhempään. Se johtui
siitä että hän tahtoi käydä Pikku-Gunnin kanssa yhdessä.

Hesekielistä oli tullut pitkä, solakka poika. Veneessä kävi hän jo
täydestä miehestä. Nyt ei kukaan enää saanut kutsua häntä Pikku-isäksi
-- ei ainakaan kukaan muu kuin Janine.

Kun hän tuli kotiin ja näki Pikku-Gunnin, tuntui hän hänestä muuttuneen
paljon. Hän oli kasvanut suuremmaksi ja käynyt hienoksi kuin mikäkin
neiti.

Pikku-isää ilahdutti että hänkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas
ja kaunis -- kuten ihmiset sanoivat hänen olevan; -- Pikku-Gunnin takia
se häntä ilahdutti.

Mutta eipä hänestä juuri näyttänyt siltä, että Gunn olisi sitä
huomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isä olisi tykkänään häipynyt hänen
muististansa.

       *       *       *       *       *

Muutkin olivat huomanneet, että Pikku-Gunn oli äänettömämpi ja
suljetumpi kuin ennen.

Falck oli huolissaan hänestä. Ilmeisesti oli Tobinen juttu
synkistyttänyt hänen mieltänsä, ja nyt tuli lisäksi suru tädin
kuolemasta.

Tuomarin mielessä heräsivät jälleen entiset epäilykset, oliko Veran
seura hänelle niin erikoisen sopivaa.

Hän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta.
Tyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin
hän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan.

Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina.

-- Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän,
-- mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut
meille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää.

-- Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, -- hän sanoo että
Jumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta
jättää hänet omiin valtoihinsa.

Pikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi
saadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa
isoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen
käyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa
luottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä -- turvassa
kaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata.

Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano
tarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema
pyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien
voimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun
rannan ja meren perussävelten kanssa.

Totta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa.

Tobine oli pyytänyt häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän
oli luvannut Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä.

Mutta hän ei ollut nähnyt häntä.

Niin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle
levon.

Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta
lapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta.
Tuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää
elämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat
saattaneet siihen synkemmän värityksen.

Hänessä oli herännyt harras halu sovittaa mitä voi. Hän tahtoi saada
varman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan.

Tuo ajatus täytti hänen mielensä.

Aina oli hänellä ollut se käsitys, että kun hän tuli suureksi, määräisi
Jumala itse hänelle hänen työalansa.

       *       *       *       *       *

Sillävälin hän kasvoi ja yleni, kävi solakaksi ja siroksi,
miellyttäväksi ja raikkaaksi kuin meren kesytön lintu.

Kun hän sai onnen kasvaa yksinäisyydessä, ei hän aavistanutkaan, millä
sädekehällä nuoruus ympäröi häntä.

Mutta isä Hesekiel havaitsi sen. Hän oivalsi noiden syväkatseisten
silmien ilmeen. Hän näki että Gunvor palasi jälleen heidän luoksensa.
Kun Pikku-Gunn tuli ja laski käsivartensa hänen kaulaansa niin
omituisella tavalla, tuntui hänestä että se oli kuin joutsensiipi.

Hänen täytyi muistella sitä aikaa, jolloin hän itse oli nuori ja ensi
kerran näki Gunvor Torintyttären.

Kun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hän lahden ympäri eteläänpäin,
pitkää rantakaistaletta pitkin. Eihän hän halunnut täältä pois -- mutta
keväästä saakka oli hän kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan.

Merellä oli ollut niin paljon laivoja. Hän oli nähnyt niiden tulevan ja
menevän.

Ja kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herättivät hänessä
levottomuutta -- pikimmiten toivomuksen että hänellä olisi siivet,
millä lentää pois.

Hän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen
odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta,
tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja
samalla arkuus -- hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja
viipyä siellä kauan -- --

Joka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä
oli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen
pimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen
sisimpänsä tuleen.

Usein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut
siitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta
oli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä
kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti
jokaisesta pienestä varpusesta.

Nyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen
kaiketi piti tulla toimeen omin päin.

Hänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella
anteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että
Vera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä.

Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja
juomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle.

Hänessä oli jotain meren kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään,
se muistutti myöskin merta. Siksi rakasti hän häntä.

Kerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja
laski leikkiä. -- No, kuinkas käy, kysyi hän, -- saatteko te hänet
totutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen.

Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti:

-- Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa -- opetan hänet
taistelemaan, ampumaan jousella -- ja puhumaan totta.

Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja.

       *       *       *       *       *

Rippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi.

Rovasti oli sanonut että se oli paras aina koko elämässä.

Pikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä.
Varmaankin hän oli syntisempi kuin muut.

Oli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon.

Mutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli
näet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että
suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala,
joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille.

Ja lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren
Jumalan tykö.

Usein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta.
Todelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen
taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty
toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut
pieneen ummehtuneeseen kirkkoon.

Sitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin
että kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että
jos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty,
niin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa
muodostivat. -- -- Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät
kirjat esillä... jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään
kuten niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä.

Gunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita.

Nuo nuorekkaat ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui
syvyyksiin, jotka pelästyttivät häntä.

Hän alkoi katsella ympäristöään toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli
oikein ihmisten laita? -- --

Hänen käsitteensä kristitystä eivät soveltuneet ihmisiin, sellaisina
kuin ne enimmäkseen olivat. Siellä oli joitakuita, jotka olivat niin
tavattomasti heränneitä. Mutta niillä oli virheitä ja heikkouksia,
joista ne eivät vähääkään välittäneet. Eikö sen, mikä oli suurinta
kaikesta, pitänyt suoda ihmiselle enemmän ylevyyttä ja voimaa? Eihän
toki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut että ihmiset olisivat
niin viheliäisiä? -- --

Mutta eihän hän itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan!

Tuo ajatus sai hänet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivät tienneet
millaisia olivat. Mitähän Jeesus ajattelikaan kaikesta tästä maailman
itsetyytyväisestä synnillisyydestä, hän, joka oli tullut sytyttämään
tulen, hävittääkseen kaiken halpamaisen -- --

Gunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut
näkönsä, mutta rukoillut Jumalaa, että saisi tulla jälleen sokeaksi.

Oliko hänkin saanut näkönsä hetkiseksi?

       *       *       *       *       *

Tänä talvena oli niillä seuduin perustettu uusi lahko. Sillä oli
nimenä "Sionin lapset". Perustajat olivat kaksi etelästä tullutta
jumalanmiestä. He puhuivat joka ilta.

Pikku-Gunn oli käynyt kerran heitä kuulemassa. Silloin tapasi hän
Irmildin.

Seuraavana iltana tuli Irmild noutamaan häntä.

Mutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyväinen oloonsa. Siellä oli niin paljon
ihmisiä, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidän luoksensa, ne
saivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa.

Kun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lähteä mukaan.

       *       *       *       *       *

Rovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hänellä ollut koskaan ollut
parempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hänen tosin olikin
vaikea oppia läksynsä, voi rovasti sentään huomata että Jumalan käsi
oli koskenut häneen.

Sitäpaitsi oli Gunn aina ollut hänen lemmikkinsä. Hän oli istunut hänen
polvellaan, vetänyt häntä parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut
hänelle pieniä totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa.

Yhä edelleenkään ei ollut ketään, joka olisi välittänyt niin vähän
hänen arvoasemastaan kuin Gunn. Hän sinutteli häntä yhä edelleen ja sai
tehdä sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittäinkin rouva Thymannille.

       *       *       *       *       *

Pikku-Gunn oli säilyttänyt lapsellisen kiintymyksensä rovastiin, mutta
sitä mukaa kuin aika kului, oli hänen ihailunsa vähenemistään vähennyt.

Ripillepääsyn lähetessä oli hän alkanut toivoa että rovasti tekisi
pienen matkan kaupunkiin. Hän olisi mieluummin tahtonut että
kappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen.

Mutta siitä ei tietysti tullut mitään.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä ripillepääsyn jälkeen juoksi Pikku-Gunn eräänä
iltapäivänä alas sillalle, sen sijaan että olisi mennyt
piirustustunnille Veran luo.

Hän irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hän halusi tietää
jotakin, ja hänen piti tiedustella sitä kappalaiselta.

Kun hän tuli sisään, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen
juomassa teetä.

Jeanette rouva oli ihastuksissaan hänen tulostansa. Ei, kiitoksia, ei
hän tahtonut teetä, hän halusi vain puhua kappalaisen kanssa.

Kuullessaan että hän oli lähtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi,
sai hän kyyneleet silmiinsä. Hän oli luullut niin varmasti, että Jumala
tahtoi antaa hänen puhella kappalaisen kanssa.

Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä.

Rouva Jeanette ja herra Vig silmäilivät ihmeissään hänen nuoria,
kiihtyneitä kasvojansa.

Herra Vig kävi melkein itse hiukan liikutetuksi, nähdessään Gunnin
seisovan siinä niin kevyenä ja raikkaana, yksinkertainen sininen
liinapuku yllään ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina.

Kun Jeanette rouva aikoi hilpeästi vetää hänet teepöydän luo, niiasi
hän ja juoksi tiehensä.

He seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi
alas sillalle.

Herra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein
mielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se.

Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana.

Tultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen.

Siellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi
silmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan?

Nähdessään tulijan hän hymyili leppyneenä.

-- No, sydänkäpyseni, mitä nyt?

-- Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä.

Rovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin
tuolin.

-- Istukaamme, lapsi, istukaamme!... Olen kuullut että sinä olet ollut
Sionissa... mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se
ei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi
parannella -- --

Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. -- Et
ymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta
pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme!

-- Tosinhan on hyvä, lapseni, että tunnustat maailmassa olevan
synnillisyyttä. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, -- tuollaista
ei sinun pidä kysyä.

-- Kyllä, pappi, tahdon ymmärtää Jumalaa, sillä silloin voin paremmin
uskoa.

Nyt rovasti heräsi täysin valveille.

-- Lapsi, tule tänne, -- synnintuntosi on sittenkin liian heikko.
Oletko unohtanut, että järkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitä olet
oppinut synnistä ja armosta?

Gunn pyrki kokoamaan ajatuksensa.

-- Niin, mutta sinun täytyy sanoa, miksi on käynyt niin kauheaksi elää
täällä maan päällä.

Rovasti joutui niin ihmeisiinsä, ettei ensi hetkenä tiennyt, mitä
vastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hänestä
ollut niinkään hullua täällä maailmassa.

Hän pani silmälasit nenälleen ja silmäili kiinteästi Pikku-Gunnia. --
Ystäväni, sanoi hän ystävällisesti, -- se, mistä sinun ennen kaikkea
on huolehdittava, on että pidät järkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy
lukemaan Luteruksen pientä...

Gunn keskeytti hänet.

-- Nyt luulen tietäväni mistä se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja,
-- eiväthän kristitytkään ole mitään kristittyjä -- -- Vasta silloin
olemme kristittyjä, kun olemme hyviä!

Nyt kävi rovastin ääni ankaraksi.

-- Voin huomata että sinä olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut
maallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin
vastenmielinen.

Hän nousi ja laski kätensä hänen päähänsä.

-- Se on rikkaruoho, joka on pidettävä loitolla Herran viinitarhan
taimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava.

Hän taputti hänen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti
huomasi hänen koettavan pidättää jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin.

Rovasti kävi miettiväiseksi. Hän ei voinut sietää kyyneleitä. Hän
halusi lohduttaa Gunnia.

-- Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittävä
voitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmäsi auki
havaitsemaan että ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut...

-- Pappi, minä en usko että olen perinpohjin turmeltunut. Uskon että
Jeesus on veljeni.

Nyt kävi rovasti vakavasti asiaan käsiksi.

-- Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinähän olet joutunut luterilaisen
uskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minä, ja usko
puustavillisesti kaikki mitä olen sinulle opettanut. On niin äärettömän
vaarallista kajota tuollaiseen; sinähän joudut pois autuudentieltä -- --

Pappi katui nähdessään tyttösen seisovan edessään lapsellisesta
kiihkeydestä vavisten.

Hän huomasi olleensa liian kiivas. Hän hillitsi nyt äänensä: -- Tämä
pahoittaa mieltäni, lapsukaiseni... sinä olet elävänä esimerkkinä
siitä, mihin joudutaan tällä tavoin... Tuo on seuraus ratsionalismista,
ja sitä tulee erikoisesti varoa meidän päivinämme...

Gunn tyrskähti jälleen itkuun. -- Mutta ethän sinä ymmärrä minua!
Mehän olemme kaikki pappeja... Minä tahdoin että selittäisit minulle,
miksi ihmisten on niin vaikea elää. Jeesus on sanonut: "Seuraa minua!"
sille, joka kuulee hänen äänensä. Minä olen kuullut sen, minusta on hän
sanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hänen äänensä,
tahtoo nousta ja seurata häntä teoissa, silloin _täytyy_ tulla maan
päällä parempaa. Minä tahdonkin tehdä sen, ja minä luulin sinun voivan
auttaa minua -- mutta sinä et voi!

Hän nyyhkytti.

Rovasti Thymann laski pois piippunsa. -- Jumala varjelkoon sinua
harhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun
mielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidät papit viralta!... Katso
nyt, pieni ystäväni, tuo ei ole mitään muuta kuin uudenaikaista
uskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata
suvaitsemattomuutta... kuinka ihmeessä olet voinut saada tuollaista
päähäsi? Varmaankin se on lähtöisin rouva Baranoffista? Hän on
pahentanut yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, jos -- --

Rovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysähtyi
jälleen.

Hän oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistä suuttumusta ja melkein
närkästystä siitä ettei lapsi heti hellittänyt.

Ei ollut tapahtunut vielä koskaan että joku seurakunnan jäsen olisi
uskaltanut puhua noin rohkeasti hänelle.

Ja nyt oli lisäksi kysymyksessä lapsi, pieni naisolento.

Hän kulki jälleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian.

Tämä oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava
noudattamaan kirkon kuria.

Hän rykäisi ja alkoi jälleen puhua. Hän ei huomannut heti että
Pikku-Gunn oli lähtenyt tiehensä.

Sitten hän istuutui ja kirjoitti pitkän kirjeen Elin rouvalle.

       *       *       *       *       *

Kun Pikku-Gunn jälleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isä ottamassa
vastaan venettä. Hän tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen.

Hän loi nuhtelevan katseen Gunniin.

-- Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua!

-- Miksikä sitten? Minun oli parasta olla yksin.

Hän juoksi siltaportaita ylös. He jäivät seisomaan rinnakkain.
Molemmat katsoivat taivaanrannalle päin, mistä nousi pieniä, harmaita
pilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi,
vyöryivät pois ja liittyivät yhteen seinäksi, joka loittoni merelle
päin.

-- Se on jäämeren sumua, sanoi Pikku-isä. -- Lämpömittari on laskenut
monta astetta.

-- Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei
ollut ketään, joka voisi auttaa häntä.

Pikku-isä seisoi katsoen häntä -- sillä hänen tukkansa kaartui niin
miellyttävästi kasvojen ympäri... mutta silmät näyttivät itkettyneiltä.

Silloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys.

-- Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä
ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois... et
koskaan menisi naimisiin, niin lupasit.

Gunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti.

-- Annoinko sellaisen lupauksen... no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä
ole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti.

Pikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä
kaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle
selvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin
Gunnista.

Häntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut
sanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että
Gunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn
voisi hiukan ajatella häntä.

Mutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä
mereen.

Kalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn
huomannut.

Äkkiä tunsi Pikku-isä että oli tullut kylmä.

-- Sinun pitäisi mennä sisään, sanoi hän alakuloisesti.

-- Olet oikeassa. -- Gunn nyökkäsi lempeästi ja meni. Pikku-isä jäi
paikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vyöryivät
lähemmäksi, täyttäen koko ilman.

Nyt saapuivat ne hänen luoksensa. Hän tunsi sen ja vavahti. Hänestä ne
hautasivat alleen koko hänen elämänsä.

-- Niin, mumisi hän, -- samaten kävi myöskin isä Hesekielin, --
aikoinaan...

Kyyneleet pimittivät hänen katseensa. Janine oli kertonut siitä hänelle.

Lopuksi huomasi hän värisevänsä kylmästä. Hän puri hampaansa yhteen ja
läksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpäin.

Veräjällä kohtasi hän Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hän esiin
ja avasi hänelle veräjän.

Muori katsoi häneen ihmeissään. Sellaisia tapoja ei täällä noudatettu
eikä Pikku-isä ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta.

Ei hän ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän teki sen nyt.
Hän ei ollut vielä tietoinen siitä, että hänessä oli herännyt aivan
uusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidän
kauttansa olisi ollut omistettu Gunnille.



14.


Falck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella
kävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa.

Hän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään.

Falck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella.

-- Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, -- olette jo pitkät
ajat pelotellut meitä kaikkia.

Vera pudisti päätänsä. -- Yö on samettia, sanoo muuan runoilija... se
on armelias ja sääliväinen... mutta sellainen en minä ole.

Hän katsahti Falckiin. -- Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta
se oli kaameata... Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani --
kerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista
kuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa
kaukaa?... Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen,
tunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt
eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen.

-- Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi
arki-ihmiseksi, kuten me muut!

Vera hymyili. -- Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on
mahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi
sitä ymmärtää!

-- Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää
juoda hapanta maitoa.

Vera nauroi. -- Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua
tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi... niinhän muinoiset
kreikkalaiset väittivät.

Hän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten
hän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan
puutarhan käytävää pitkin.

Äkkiä Vera pysähtyi. -- Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan
haltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä
iltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa
sen pyhästä leivästä... ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan
molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä!
-- Sanokaa nyt jotakin!

Hän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen
edestakaisin käytävissä.

Falck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta
apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo
ja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen
Jeanette rouvan kauneilla silmillä. -- Sellaisia me miehet olemme,
lopetti hän.

Vera nauroi. -- _Miehet_, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä
on epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen
nähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta
sitä meidän suhteemme!... Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän
merkitsevästi.

-- Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette
haavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja... Silloin ei
myöskään näe selvästi!

Veran ilme muuttui. -- Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?... Jos
näkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, -- ei
voisi odottaa mitään, ja odottaa _täytyy_!

-- No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin... Mutta
minähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. -- Hän otti sen
esiin.

Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä.

-- Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt
linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten
Kristuksen, -- se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka
edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte
tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden
koko elämä on pelkkää rikollisuutta!... Mutta minulle tuottaa onnea
tieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri
tilinteonpäivä on tullut...

Hän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä
vyöhön, putosi maahan.

Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili
sen hienotekoista kultasilausta.

Mutta siinä oli ruma ruostepilkku -- sen aikoi hän hieroa pois. Vera
tempaisi tikarin hänen kädestänsä. -- Ei se jouda pois -- se on verta!

Sitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. -- Istukaa, sanoi
hän, -- kerron teille jotakin.

-- On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui
kumminkin Veran viereen.

-- Rakkaus on kärsimystä -- tiedättekö sen? kysyi hän.

-- Tiedän, vastasi tuomari, -- tiedän kyllä.

Vera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi.

-- Minä olen rakastanut... ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä.
Niin kohtasin Mishka Vladigan... ketään en ole rakastanut kuten häntä.
Tulin hänen vaimoksensa...

-- Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys, johon
kuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme
siihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, --
hänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta
sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset
rääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta
ilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt.

-- Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle
ja vannoin kuolemanvalan...

-- Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme, olin saanut
tietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin
hänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä, oli varattuna paperilla ja
kynällä, kirjoittaakseen muistiin kaikkien nimet.

-- "Sinäkö siellä olet, Mishka?" kuiskasin minä.

-- Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut
kiinni.

Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla.

-- Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken
maailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni.
Hän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen
viereensä. "Pikku Mishka, sydämeni lemmitty", sanoin minä hänelle,
"kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän
viatonta verta!"... Hän ei tehnyt sitä -- hän käytti ne muutamat
minuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja
haavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja.

Hän kääntyi tuomariin päin ja nauroi -- heleästi ja tyynesti.

-- Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti.

-- Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa
sydäntä -- ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua.

Hän oli noussut. Hänen ylväs ylähuulensa vapisi.

-- Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. -- Suurinta, mitä
olen tehnyt maan päällä, oli että pelastin hänet jatkamasta rikoksiansa.

Tuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeä mielenahdistus, ajatellessa
millaista seuraa hän oli hankkinut Pikku-Gunnille.

-- Sepä oli inhottava juttu, sanoi hän vihdoin. -- Ettehän toki kerro
sitä Pikku-Gunnille.

-- En, koska se teistä on niin inhottava... Minulla oli kerran
itselläni pieni tyttö, lisäsi hän surumielisesti.

-- Tapoitteko te hänetkin?

Vera vastasi pelkällä katseella.

-- Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja läksi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamupäivänä keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa.
Silloin oli jo rovasti käynyt hänen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva
ja tuomari yhtä mieltä.

Sitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hänet
käsittämään, että hänen pitäisi lähteä pois kotoa, oppiakseen vielä
lisää, koska hänen kerran piti hallita ja vallita Herön kartanossa.

Elin rouva olisi tahtonut panna hänet kauppakouluun. Falck tahtoi
toimittaa hänet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erästä hampurilaista
opistoa. Hän voi saada hänet täysihoitoon erään ystävänsä perheeseen.
Hän tarjoutui itse viemään hänet sinne.

Parin päivän kuluttua olivat he valmiit lähtemään matkaan.

Pikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvästit ja pyytämässä
anteeksi. Isoäiti oli tahtonut että hän tekisi sen. Sitten oli hän
ollut myöskin isä Hesekielin tykönä. Mutta Pikku-isä oli ollut niin
kummallinen. Hän ei tahtonut uskoa, että Gunn todella matkustaisi. Ei
hän myöskään tahtonut antaa hänelle kättä. Lopuksi täytyi Gunnin siitä
huolimatta lähteä tiehensä.

Matkapäivä tuli. Heidän täytyi lähteä varhain matkaan, ehtiäkseen
laivaan ennenkuin virta kääntyi. Heidän piti lähteä suurella
höyrylaivalla etelään. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan
taivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo.

Isä Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan
tuomaria.

Elin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille.
Grimm seisoi myöskin hiljaisena ja liikkumatonna, ikäänkuin olisi
tiennyt mikä oli kysymyksessä.

Tuomari tuli ja he lähtivät liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku.

Kaikki seisoivat katsoen heidän jälkeensä, kunnes vene katosi niemen
taa. Nuorempi Hesekiel katsoi myöskin katsomistaan, seisoen suorana,
mutta katse huolestuneena, ihmettelevänä.

Kun vene työnnettiin vesille, vavahti hän ja alkoi väristä. Kaikki
himmeni ja mustui hänen silmissänsä.

Hän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin.

Janine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän
ja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden.

-- Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, -- ja hän kulki aivan sinun
ohitsesi.

-- Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, -- ei se ollut hyvä. Kulkiessaan
ohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua...

-- Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin
uskollisen katseen...

Pikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois.

Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa.

Siellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin.

Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun.



IV.



15.


Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt
Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli
jäljellä niin paljon opittavaa.

Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä -- se täytyi
kaikkien myöntää -- kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.

Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän
jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen
mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.

Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna
tuli tyyni talvi -- ja yöt olivat pitkät ja pimeät.

Aika ei ollut sopiva lähtöön.

Mutta sitten -- kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa,
pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen
kevään saapuneen -- silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho.
Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään --
sen aika ei ollut vielä käsissä.

Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista.

Ja päivät menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen
toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen
alusta.

Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin
noutaa hänet kotiin.

Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että
valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran
sivurakennuksessa.

Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei
Hesekiel olisi ollut niin neuvokas.

Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään
tuomarin levottomuudesta.

-- Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. -- Valkea vainoaa minua.
Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin
uudistunut monta kertaa. Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua
kintereilläni...

-- Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet jotka tarun
mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan -- ne soinnahtelevat juuri
tulessa -- -- --

Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän
läksi hänen luotansa.

Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon.
Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden
rytinää.

Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi

Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.

Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.

Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan

Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi
Veran lempitiet.

Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana
hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa,
makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.

Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja
lausui: -- Se on kuollut!

Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta.
Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin
unissakävijällä.

-- Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. -- Hän oli
ihana... Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa
metallia ja siivet mahtavia liekkejä... ja niitä ympäröi kauhun
myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen
käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli
kaiken maailman... sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden
välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan...

Hän nousi. -- Lähtekäämme täältä! sanoi hän.

Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän
vahingoittumaton.

Vera nyökkäsi.

Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.

Silloin nauroi Vera. -- Te tahtoisitte että minä läksisin.

Hän pysähtyi. -- Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten
kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria
vastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat
kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin.

-- Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. -- Olen teissä
tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta,
jota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut
teissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut
polvistua sen eteen... lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy
tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. -- Mutta te olette aina sulkenut tien.
On ollut mahdotonta päästä teitä lähelle.

Falck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine,
josta hän ei pitänyt... hän halusi lähteä.

Mutta Vera ei sallinut hänen puhua. -- Istukaa, sanoi -- Nyt tahdon
siitä puhua, enkä sitten enää koskaan.

-- Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, -- että te olette pelkurimainen
ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin
kyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut
koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin
tuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä.

Nyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. -- Olisin tosiaankin voinut saada
teidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli
pyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei
tunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset... Tiedän erään etevän,
lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä
kyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin
kukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!... Tuollaiselle minä
nauran, sillä sehän on hullunkurista...

-- Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi.

-- Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä
porrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette -- mutta te ette voinut
kohota niin korkealle!

Vera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. -- Olisin tahtonut
osoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa
puolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä
-- tai rakkautta, jos niin tahdotte, -- jota ihmiset eivät vielä tunne,
jalompi ehkä kuin mikään muu -- ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi
ettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa.

Hän hymyili lempeästi. -- Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho
siihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää
ihmisyyttä -- sellaista, että toinen tuntee toisensa.

Falck hymyili väkinäisesti. -- Te näette, etten minä halua ryhtyä
puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?

-- Lähtekäämme vain... Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että
joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä
sydämessänne te säilytätte muistoanne -- siellä ette tiedä kenestäkään
muusta kuin _hänestä_... Kuinka te kaikki olette heikkoja!

Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet
harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa
hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli
hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.

-- Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi
hän, -- mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!

Vera nauroi. -- Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, -- nyt
olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.

-- Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin...
mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt.
Te istutte ja nyitte lankojanne... Mitä arvelette, saatteko maailman
järkiinsä?

Vera pudisti päätänsä. -- Järki on jotain, jota ei vielä ole
olemassa... mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, -- se tulee myös
toteutumaan.

-- No, lähdemme nyt! -- Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä
muuttui, silmät säihkyivät.

-- Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja
me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme
yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?"

Hän viittasi kohden taivaanrantaa.

-- Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen
tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva -- -- --

Hän nousi pienelle kalliolle.

-- Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien
herättäminä -- sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä,
jotka sanovat että kaikki jo on ohitse.

Hän vaipui ajatuksiin.

Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia
ääniä.

-- Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck.
Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella,
lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.

-- Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten
taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he
vahvistavat käsiämme ja sydäntämme...

-- Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet
tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat
heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat
äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina,
mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät
maailman kumoon...

-- Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt _ihmisten_
asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut
humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava
lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että _ihmisten_
on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä -- -- --

Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli
ihmeellinen, outo sointu.

Falck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä
kädestä.

-- Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta
nyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne.

Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen.

-- Niin, lähtekäämme, lausui hän.

       *       *       *       *       *

Falck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen.

Mutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt,
että hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa.

Samana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja
harvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön.

Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo
sovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti
hän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja
Italiaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan.

Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä
matkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen
valppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki.

Mutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli
Elin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan
toista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta
voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää
lapsukaiselle.

Niin suostui siis Elin rouva siihenkin.

Entistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa.

Eräänä aamuna läksi Falck matkaan.

Vera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta,
ennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina.



16.


Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan.

Hänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle.

Sen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää! --

Mutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, -- ei isänsä eikä
oman itsensä tähden.

Nythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki
perehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana.

He matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät
lehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen
katoksiksi, -- hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään
valonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia
kuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut.

Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden
soinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden.

Ja kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi
valon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli
tyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu.
Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi
kauneuden virraksi.

Hän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja
suurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle!

Hän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten
mielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden
loistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa.

Hän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden.

Sulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas,
kullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla...

Hänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta -- --

       *       *       *       *       *

Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt
yllätystä.

Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti
nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli
ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.

Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana,
hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen
suun ympärillä luja piirre.

Ja hänen puheensa -- kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli
saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.

Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.

Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn -- hän oli vanhan Herön suvun
vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, -- hänen koko
olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.

Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan
huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi
pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti
tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin
sanottiin.

Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja,
ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, -- siksi ei hän
kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli
aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon
tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka
kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään,
katse häneen luotuna, _hän_ itse... Herön nuori Gunvor.

Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi
tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen
sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin
silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen
luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset
väistymään tieltä.

       *       *       *       *       *

Kierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat
viipyä jonkun aikaa.

Gunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian
nopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut
olevansa valmis sitä jättämään.

Falckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan
tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla.

Hotellissa tutustui Falck erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli
hänen ystävänsä. He huomasivat harrastavansa samoja asioita.

Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki
juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla.

Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa
pitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään
asuvan tanskalaisen kreivittären huomaan.

Mutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut
hänestä niin tarpeelliselta.

Gunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin
juhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin.

Ja lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet
kyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli
tuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta
olikaan elämällä tarjottavana? -- -- --

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.

Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai
peruutuksen.

Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä
huomaisi.

Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla
oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka
oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.

Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi
laakson läpi johtavalle tielle.

Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.

Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä,
luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.

Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän
olla yksin!

Ei, ei yksin -- hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen
täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden
ihanuudesta.

Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi
kasvaa niin monenlaisia kukkia.

Hän ei voinut muuta -- hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.

-- Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka
tavattoman paljon!

Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät...

Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää
puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi
molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella
kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä
tuntureita.

Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja
purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.

Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja,
jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.

Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää
omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia --
mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua
lentää yhdessä niiden kanssa -- --

Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.

Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.

Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen
tuoksua, kuten viiniä -- hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa
päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut
ylettää.

Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin
vedenputous.

Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä
oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine
kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu
tunki hänen sydämeensä... Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän
kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna...

Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet
lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat
loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.

Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui
hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja
kaikesta mitä ruusut sanoivat -- -- --

Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja
kiiruhti pois.

Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat
kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.

Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten
keskitse kirkon ihanan holvin alle.

Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian
liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti
korkeat holvit.

Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma.
Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.

Hän tyrskähti itkuun.

Hänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa
merellä.



17.


Kesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli
tulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta.

Tänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan
kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma
erilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista
ääristä.

Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja
hänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan.

Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei
voinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset.

Hänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista
huvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti
pysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden.

Vielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut
sille mitään arvoa.

Hänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti
suuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä -- samaten
kuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin
miellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi.

Muutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet
ystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori
tyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa
parissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei
ollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin
voittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu
nuorisosta.

Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli
katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden
ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin
keveitten siipien liidätteleminä.

Hänen seuraansa haettiin, huolimatta hänen umpimielisyydestänsä.
Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän iloitsi siitä ja palkitsi
sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä ei kenenkään onnistunut
päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun sävyn kaikkialla missä oli
mukana.

Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi
että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut...

Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin
komeilevia ihmisiä.

Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt
niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään,
sillä varmaankaan se ei ollut oikein -- mutta hänestä tuntuivat kaikki
vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa
ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella
isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että _hän_ omisti ainoan todellisen
ylhäisyyden -- luonnon suoman --, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään
ulkonaisia välikappaleita.

Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs
omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli
se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.

Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja
sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin
käsiksi.

Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan
järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat
suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja
uhkui ihmisrakkautta.

Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä
tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä,
että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti
rypistettyinä.

Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli
hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä
viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen
köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä,
voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka
väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.

Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan
ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.

Hänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli
runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut
perehtynyt.

Väliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän
muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti
uutuuden koko voimalla.

Kreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi
leikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai
hämmästyttämään.

Mutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki.

Nyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se
oli tuottanut hänelle tuskaa.

Eräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu
lukemattomia ilkeyksiä.

Gunn oli istunut sitä kuunnellen.

Alettiin muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja
heikommasta sukupuolesta.

Kreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen
lähestyi hän Gunnia.

-- No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta?

Gunn katsoi häneen vakavasti. -- En minä tiedä mitä se onkaan, -- ei
meillä tiedetä sellaisesta...

Kreivitär nauroi. -- Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme
ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme
se pois maailmasta! Siis -- heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa!
Mitä tahdotte vielä sanoa?

Gunnin silmät kyyneltyivät. -- Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat
niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki
tyyni.

Hän nousi ja läksi huoneesta.

Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.

Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.

       *       *       *       *       *

Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger.
Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin
ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli
hänessä jotain kuuran tapaista, -- jotain vielä heräämätöntä.

Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuorikauriita,
oli hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän
oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen
ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa
ilme oli.

Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin.
Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene
nähnyt. --

Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin
yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen
ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman
kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin
kuin hän?

Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti
ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän
oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. -- -- --

       *       *       *       *       *

Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset
kädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä
hohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä
sanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen.
Täsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus
elostelusta.

Tämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi.

Ei kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli
leikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä
naisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi
olennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään
muuta.

Jokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme
voi olla.

Mutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina
eniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin.

       *       *       *       *       *

Hotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se
välinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä
käsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä.

Kreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli
tällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä,
että moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo
olisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen.

Hotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas
kuningattarinensa.

Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta
hoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan
ihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin
jokaista muuta.

Kreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla
ihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, -- ei,
vallankumoukselta!

Falck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä
politiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta.
Kun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin
katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään.

Tuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli
kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin.

Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla
hänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään
huomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen
hymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan.

Kreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä
näytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin
Mariettaa, joka kaupusteli oransseja.

Gunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: -- Mutta hyväinen
aika, hänhän on vanha nainen!

Ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui
ymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä.

Liikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla.

-- Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan
päällä useampiakin -- -- --

Holger nauroi. -- Mutta ei vain liian monta!... Muutoin ei hän olekaan
ihminen, hän on villijoutsen.

Myöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. -- Sanon sinulle, mistä
tuo kaikki johtuu, äiti. Hän on _niin_ jalosyntyinen, että hänen sopii
halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä.

Kreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän
puhui.

Sitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen
jälkeensä.

Kreivi Holger meni puutarhaan.

Yksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten
saksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa
muotikankaissa.

Silloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa.



18.


Gunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan
kreivittären kaukainen sukulainen.

-- Tule, huusi hän, -- sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet
luvannut!

Aiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin
oikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa.

Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune
kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut
toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.

He tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät
loistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista.

Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä.

Nyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien
joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle
kauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän
liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, -- hän näki
ainoastaan hänet.

Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi.
Asianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen
tyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä.

Gunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen
silmänsä kyyneltyivät -- hän ei itsekään tiennyt miksi.

Hän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden.
Luoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli
kuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili.

-- Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen
nauharuusukkeeseensa.

Paronitar Ida oli jälleen kalvennut.

Myöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina.

Naiset olivat yksimielisiä siitä että hän oli vielä kauniimpi piukassa
mustassa samettipuvussaan, baretteineen, missä höyhentöyhtö hoippueli.

Gunn kuunteli.

Hennon soinnukas kitaran säestys liittyi kreivi Holgerin väräjävään
tenoriin, seuraten sitä poluille, mitkä laulun tenho loi tiettömään
maaperään.

Veri kohosi Gunnin poskille hänen kuunnellessaan.

Ja kun kreivi Holger seisoi virittäen soitintaan, jonka ääni oli
laskenut, täytyi hänen katsoa häneen uudelleen ja aina uudelleen.

       *       *       *       *       *

Sitten seurasi itämainen yö.

Käveltiin puutarhoissa ja niittyjä pitkin. Kreivitär kulki edellä
Gunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitä, tapansa mukaan
kiistellen.

Ida väitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eiköhän olisi
mahdollista käyttää hienompaa?

Holger puolusti miehiä, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hänen
täytyi katsoa häntä, joka kulki heidän edellänsä, ihailla hänen siroa
kasvuansa... kuunnella hänen matalaa, sulavan soinnukasta ääntänsä. Ja
kun Gunn kerran käännähti heihin päin, näki hän hänen suunsa, jonka
hymyily oli niin ilmehikäs -- -- --

Holger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä
Gunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa
anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta.

Hänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa.

Gunn nauroi heille, -- sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan.

Holger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä
kuin kreivi ei olisi pitänyt siitä.

Yö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi
yksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten
seurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena.

Kaikki pysähtyivät katsomaan.

Gunn kulki muutaman askeleen eteenpäin. Kreivi Holger seurasi häntä.

-- Toivokaa, sanoi hän hillitysti, -- toivokaa sitä, joka teitä
lähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave... Toivokaa sitä,
ja se toteutuu!

Gunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä.

-- En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin
miettien.

Kun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni
ja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta,
mutta väistyi jälleen.

Sitten hymyili Gunn. -- Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. -- En toivo
koskaan itselleni mitään.

Toiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa.

Ilma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu,
joka vaikutti melkein huumaavasti.

Kreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään
seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea
kullanvälke.

Gunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa
oli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti
hohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä.

Kullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän
ylitsensä.

Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata
sen nyt juuri -- mutta hänen toiveensa ei täyttynyt.

-- Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. --
Lähdemme ehkä kotiin.

Erottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä
ja tyrskähti itkuun -- mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili
hänelle.

-- Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän.
-- Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä
tietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee?

Gunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua
tuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi
oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta.

-- Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, -- ja sitten
sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta.

Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa.

Ida pudisti päätänsä. -- Se on viehättävä -- kuin joutsenpuku... mutta
en minä tarkoittanut sitä.

Surumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi.

Kun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa.
Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle...
Nyt näki hän, että se oli kreivi Holger... He kulkivat yhdessä. Heitä
ympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin...

Seuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti
tiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän
kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli
pitkää alppisauvaansa heilutellen.

Siitä ei huume parantunut.

Sitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä.

Nuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta
hän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään.

       *       *       *       *       *

Pieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittären jokaviikkoisille
kutsuille puutarhaan.

Hän piti niitä Holgerin ja Idan tähden, hiukan myös omaksi huviksensa.
Hän viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hän kernaasti
myöntänyt sitä.

Kuinka kaikki hänen nuoret ystävänsä olivat iloisia tänä iltana ja
kuinka he esiintyivät eduksensa kaikki tyyni!

Holger oli kuin muuttunut. Silmien väsynyt, ivallinen ilme oli
kadonnut. Hän oli täynnä tulta ja innostusta. Kreivitär oli saanut
jälleen poikansa, sellaisena kuin tämä oli ensi nuoruudessaan.

Ja kuinka raikkaan viehkeä olikaan Gunn! Oli kuin hänestä olisi
säteillyt salattua päivänpaistetta!

Tuo kaikki ilahdutti kreivitärtä, mutta hän ei ajatellut sitä sen
enempää.

Kun Holger kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän hänelle: -- Oletko
tarkannut Gunnia tänään? Hän on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen!

Teenjuonnin jälkeen menivät he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja
kuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa.

Gunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jäi hetkiseksi
paikoilleen. Kun hän nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki
häneltä tien.

-- Istukaamme täällä hetkinen!

Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin
että hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa.

-- Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän.

Auringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut
verhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin
tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa.

Holgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut.

-- Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille?
Täyteläisimmän, punaisimman kaikista?

-- Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen.

Veri kohosi hänen poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi.

Holger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan
kunnioituksen tunne -- sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen
kokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa,
yhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi
ilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin.

Teepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon
päiviksi vuoristoon.

Se ei saanut tapahtua.

Gunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät
haaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi
ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan.

Holger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua
muutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle
ennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut
tyytyä siihen.

Rakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki
oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat
Gunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa.

He istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas
levottomuus.

Silloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn
tiennyt, -- hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki
syvälle hänen sydämeensä.

Hän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas.

Silloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen
tyttösen suuntaamaan katseensa häneen.

Gunn koetti hymyillä, mutta ei voinut.

Päivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä
kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella.

Gunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoinna syvään
henkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä.

Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli
jälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän
lausui vaatimuksen.

-- Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, -- sehän on
mahdotonta!

Gunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi.
Holger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni.

-- Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja
sen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet
riistänyt sen minulta, -- sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa
on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon,
kuninkaallisesti!

Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan.

Holger pidätti hänet.

-- Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua... ja soittoa. -- Hänen
äänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi
katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa.

-- En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta
kuin sinua.

-- Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä!

Hänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille.

-- Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano!

Hänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei
Gunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä.

Pelästyneenä virkkoi Gunn: -- Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan
teitä täältä...

-- Ei kukaan voi löytää minua... Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr,
vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut
sinulle kysymyksen -- sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata
minulle?...

-- Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se
lentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni!

-- Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä
katseeseesi ja huulillesi?

-- Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?... Kohtasitko kesyttömän
haukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja
toi sinut herrallensa?...

Gunn ei voinut vastata sanaakaan.

Hänen sydämensä sykki kuultavasti. Koko hänen olentonsa valtasi riemu
niin huumaava, että se tuntui kuin tuskalta.

Hänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: -- Onko tämä onnea? Luulin
kokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt!

-- Älä matkusta pois! rukoili Holger.

Gunn ei vastannut.

Holger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui
kyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa
ja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: -- Sinä... sinä et
rakasta minua kylläksi... olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua
näkemättäkään -- ja nyt et rakasta minua kylläksi!

Silloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman,
kiihkeän tunnustuksensa. -- Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän
hiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa.
Ehdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen --
silloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa.

Kreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet.

Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä
hänen povellensa.

-- Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän.

Holger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään.

Hän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan -- ei ainakaan näin
äkkipikaa.

Mutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo.

Turhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta -- mutta tuo oli niin hänen
äitinsä tapaista.

       *       *       *       *       *

Tuo tapahtuma oli ollut kreivittärelle suuri yllätys. Hän ei ollut
aavistanut mitään, ja eihän täällä tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta
lähemmin asiaa punnittuaan hän piti sen hyvänänsä ja oli lopuksi
aivan ihastuksissaankin. Epäilemättä siitä oli koituva Holgerille
pelkkää hyvää. Viime vuosina oli äiti ollut huolissaan hänestä -- hän
oli joutunut ikäviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydäminen nuori tyttö
vapauttaisi hänet niistä, lahjoittaisi kenties äidille takaisin hänen
muinoisen kunnon Holgerinsa.

Että liitto ehkä ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikään
pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli huolestunut äiti. Hän mietti vain
mikä olisi parasta Holgerille.

Tuomarille oli asia _hyvin_ suuri yllätys.

Hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei
ollut miellyttänyt häntä. Hänen tarkka katseensa oli tunkenut tuon
nuoren miehen sisimpään -- ja nuori mies ei ollut vastannut hänen
vaatimuksiansa.

Hän kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hänelle mitään. Hän
meni tyttösen luo, laski kätensä hänen leukansa alle ja katsoi hänen
kasvoihinsa. Silloin käsitti hän, ettei ollut tehtävissä mitään.

Mutta vaikea hänen oli kuvailla mielessänsä, että Gunn tulisi koskaan
pois Herön kartanosta. Se seikka antoi kyllä Gunnillekin paljon
ajattelemisen aihetta, sillä käsittämättömältä se hänestäkin tuntui.

Mutta eihän hän yleensä voinut ollenkaan kiinnittää ajatuksiansa
siihen eikä tähän. Jättäen kaikki taaksensa, hän liiti onnen maille.
Haavesiivet kantoivat hänet sinne.



19.


Oli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut
kotimatkan. Mutta oli sovittu että hän ja Gunn seuraisivat kreivitärtä
ja Holgeria heidän maatilallensa ja viipyisivät siellä jonkun aikaa.

Kreivitär alkoi puhua häistä, Falck vastasi kartellen. Hänestä tuntui
koko asia aivan mahdottomalta.

Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Gunn viime päivinä oli
näyttänyt hieman miettiväiseltä. Hän oli siitä hyvillään ja ajatteli
että Gunnin olisi terveellistä tulla jälleen järkiinsä. Niin ei hän
päästänyt käsistään mitään tilaisuutta antaa hänen nähdä Holgerista
vilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltä Gunn häntä tarkkasi.

Eräänä iltapäivänä oli Falck kahden kesken kävelyretkellä Gunnin
kanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi että sinne oli saapunut
eräs näyttelijäseurue.

Falck oli mielissään, kun sai taas kerran pitää pikku tyttösensä
hoteissansa.

He olivat kävelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat
mennä sisään.

Mutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena
yli meren ja maan.

He päättivät jatkaa kävelyään. Gunn ehdotti että he läksisivät Genovaan
päin.

He kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten
arveli Falck että heidän pitäisi kääntyä kotiinpäin. Mutta he
poikkesivat ensin erääseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan
väsyksissäänkin.

Gunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi
kertaa poissa hänen luotansa.

Vaunut vierivät hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta
herroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu
metallijäähdytin samppanjan säilyttämiseksi. Eräs naisista kohotti
nauraen lasiansa ja käänsi sen hitaasti niin, että siihen sattui kuun
säde. Sitten kilisytti hän sitä erään nuoren miehen lasiin ja joi.

-- Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin näköinen, sanoi Falck
välinpitämättömästi. -- Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hän
hilpeästi ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin.

Gunn kohotti lasiansa. -- Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän.

He istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen
hitaasti niin, että kuun valo sattui siihen...

Äkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi.

He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu
verhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän
ympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin.

Oli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle.

Hän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut.

Hän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että
mikään häiritsi hänen untansa.

Että tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo
unohtanut.

Mutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat
hänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen
jostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin
niistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään.

Hänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa.
Hänen täytyi nousta.

Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan.

Hän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen,
rinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta
raikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain
sen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen
ollut kohdallaan.

Sen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi
meren tykö, oli kaikki hyvin.

Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet
tänne. Ne uinuivat pää siiven alla...

Hän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän
tunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden
hyrske, hurja, raikas tohina -- nuo raikkaat, tutut äänet soivat
hänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys
täytti hänen mielensä.

Hän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä.

Hän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin
munkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan
unohtaneet San Franciscon ylistyslaulua... Gunn hymyili, kohotti
hitaasti kätensä ja mumisi: -- Ole ylistetty ilman ja tuulen ja aavan
meren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden!

Hän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen
vallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan.

Mutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, -- tuota
kukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät,
kun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä...

Öljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä.
Hiljaa sipisivät sen silkkilehdet -- -- --

Ja entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla.
Eläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen
ja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella
vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne
mahtavat käsivartensa, -- tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon
ihanan maan!...

Gunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä!
Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi
hänet...

Hän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa
hän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan
kuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän
ymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi
sen ihanuuden!

Hän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana
kävelyretkillä istua levähtämässä.

Juuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen,
hän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut
kuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se
oli?

Joku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen:

        Et lon lon laire
        Et lon lon la
        Oublions tout ça!

    [Ja ram tam taa
    Ja rallalaa
    Tuon kaiken unho saa!]

Nyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen,
naurunsekaisena, hiukan epäselvänä: -- Mais vite, oublions tout ça!
[Nopeaan, tuo kaikki unhoon!]

Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle.

Siellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn
oli nähnyt vaunuissa.

He nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin.

Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia
muuttunein kasvoin.

-- Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. -- Minä saatan
sinut kotiin.

Silloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen.
Hän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä
ilmeen, joka saattoi hänet peräytymään -- omituisen liehakoivan hymyn,
jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä.

-- Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä.

Mutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään
niin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan...

Mutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi...

-- Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr,
puhui hän hymyillen. -- Ole pikku Gunn, -- käsitä nyt, ettei tämä
ollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta
tuollaiset asiat käsittää.

Gunn nyökkäsi. -- Niin kyllä! Mutta älä koske minuun!

Hänen äänensä sointu oli tuskallinen, siinä kajahti lapsellinen
ankaruus. Hänen kasvonsa olivat käyneet värittömiksi.

Holgerista oli hullunkurista käsittää asia tältä kannalta. Mutta hän
jäi kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hän Gunnin jälkeen
vähän matkaa, nähdäksensä tuliko hän onnellisesti perille. Hän näki
hänen saapuvan puutarhaan ja jäävän seisomaan lehtimajan aidan luo.

Kaikki tulisi kyllä huomispäivänä taas ennalleen.

Kreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missä tuo nuori
näyttelijätär asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua näistä oloista,
kuin hänen äitinsä oli otaksunut!

Gunn oli pysähtynyt seisomaan.

Meri ja tuo ihana maisema ympäröivät häntä aamun ensi koitteessa.

Laakson puolella näki hän kukat ja puut liikkumattomina kylmähkössä
aamuvalaistuksessa.

Niin seisoi hänkin liikkumatonna, ajatukset pysähdyksissä, kylmästä
vavisten ja oivaltamatta täysin, kuinka peräti järkytetty hänen
mielensä oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen,
-- sitä ei kukaan voi estää.

Jospa joku voisi tulla hänelle sanomaan että se, mitä hän oli kokenut,
ei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut.

Ja lopuksi tuntui kaikki niin täysin mahdottomalta. Hänestä oli, kuin
olisi jotain kuollut hänen povessansa.

Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo
ihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat
aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat
öljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt
niitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei
tuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina,
syvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat
ivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä
ikävöiden... että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä
merkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! -- --

Silloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin
sielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei
tuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki -- outo Holgerkin. Hän
oli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut.

Hän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä...

Silloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän
oli antanut häipyä unhoon... Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän
näki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka
yläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa
iloisena maata pitkin... Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine
pienine aaltoineen, jotka virta synnyttää... Ne tulevat kuin pienet
valkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä...

Ja hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka
tulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina -- -- --

Hän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä
ei häntä tunne kukaan! -- --

       *       *       *       *       *

Hän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää
pitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli
valveilla ja meni sisään.

Hän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä.

Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään.

Gunn riensi hänen luoksensa. -- Isä, tiedätkö sen jo? -- Ja tyrskähtäen
kiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa.

Hänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut
nähnyt koskaan, -- niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, --
ikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut
pääsyä.

Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä
ainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain hivellen hiljaa hänen
tukkaansa.

Hänen mieleensä oli tullut muisto -- muisto siitä yöstä, jolloin Herön
Gunvor läksi hänen luotansa.

Hänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän
ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja
tarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota
ei ollut koskaan ennen voinut sietää.

Ja hänen pikku Gunninsa -- ei, onni suosi häntä sittenkin.

Nyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan
otsastaan.

Hän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden
kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa.
Ei koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt.

Tämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor.

Gunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin
eteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä.

-- Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, -- lähtekäämme täältä! Palatkaamme
kotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi.

Falck nyökkäsi myöntävästi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa,
joka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla
totta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden.

Eikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista
ajatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi
jälleen järkiinsä.

Lempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger
tosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa.

Että Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli -- jos niin sai
sanoa -- melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär
yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä
yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi
salassa...

Gunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, -- eihän hän tahtonut
kieltää Holgerin syyllisyyttä... mutta kävihän häntä silti hiukan
puolustaminenkin. Ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden
voitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii
ja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin... Vanha
ruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta...

Pikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä
epäsuotuisaan valoon -- -- --

Kreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt
liikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä
täynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin
kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan,
siinä kaikki, -- ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki
kääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen
isketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän
vajavaisuuksiin, -- se kävisi ehommaksi entistänsä -- -- --

Lopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä.
Mutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan.

Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. -- Kaikki on
lopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että
hänen päätöksensä oli järkkymätön.

Nyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän
viiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille.

Silloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista,
itsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta.

-- Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi
pitänyt... Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat...
lohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei
riipu omasta tahdostamme...

Hän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden
herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi.

-- Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin,
että olet ainokaiseni... Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä
ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! -- Tiedät kyllä, että minua ei voi
auttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! -- --

Gunn ei vastannut.

Holger kävi hiukan kärsimättömäksi.

-- Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta...
oikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu
siitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista,
kuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä...

Nyt katsoi Gunn häneen. -- Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti
sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: -- Ei mikään itsessään ole
mitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää...

Hänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää.

Hän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan
tuolla tavoin... Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli
selitellyt -- -- --

Hänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin
menehtymäisillään tuskaansa.

Holger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se
merkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti
kaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä
tuikeaksi.

Hän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään
välinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo
oli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena.

Äkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa
itsestänsä, heidän suhteestansa.

Silloin meni Gunn hänen luoksensa. -- Älä sano enempää, Holger, pyysi
hän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä.

Sitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos
akkunasta -- silmissä tuikea tuska... kuin katsoen jotain etäisyyteen
häipyvää.

Hän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan
puhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan.

Falck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hän laittoi heidän
tavaransa kokoon matkaa varten.

       *       *       *       *       *

Illalla he läksivät, ja kreivitär myöskin; Holger oli lähtenyt jo
edeltä. Lähtö vaikutti siltä kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat
matkustaneet yhdessä. Siten päästiin herättämästä huomiota.

Kreivitär matkusti heidän kanssaan yhtä matkaa Genovaan, mistä heidän
piti jatkaa vesitse Le Havreen.

Falck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tähden. Hän oli valinnut
lastilaivan, että he saisivat olla rauhassa. Täällä voi Gunn istua
kaiken päivää yksin tai liikuskella mielensä mukaan. Falck oli
katsovinaan mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että he tuskin vaihtoivat
sanaakaan keskenänsä.

Itse hän puuhaili ilmatieteellisissä tutkimuksissa. Hän oli saanut
käsiinsä malaijilaisen leijan, jolla hän huvittelihe aikansa kuluksi...
taikka hän lueksi muuatta englantilaista meteorologista teosta.

Väliin hän nyökkäsi Gunnille ja hymyili.

Muutama päivä merellä, suojassa tarkkaavilta katseilta -- sen hän tiesi
olevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitämästä kiirettä, ikäänkuin
se olisi ollut asioista selvillä. Ja sää oli tyyni ja miellyttävä.
Yksin Espanjan merikin -- joka on niin huonossa maineessa --
osoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivät hiljaa kaiken päivää
laivan laiteitten ympärillä.

Mutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinäisinä päivinä laivan kannella
tai lepäsi öisin valveilla hytissänsä, silloin pysyivät hänen
ajatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen -- -- -- ja oli
kuin kaikki olisi palannut jälleen vanhemman, ymmärtäväisemmän ihmisen
elettäväksi... ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkä
hänellä oli ollut käytettävinänsä aikaisemmin.

Mutta eräänä iltana, kun hän kulki edestakaisin, olivat ajatukset hänen
huomaamattansa kääntyneet kotia kohden... viivähtäneet muinaisissa
muistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hän oli onnellinen, onnen
täyteläisintä runsautta vielä tuntematta.

Silloin muisteli hän myös Hesekieliä. Hänestä oli, kuin tarjoaisi tuo
ajatus hänelle tukea.

Tyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli
merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien...

Silloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli
aina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt
vasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo
tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka
hän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti... Mitä hyvyyttä,
hienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan
hänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä!

Ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat
yhdessä jäämeren sumua tarkaten -- ja Hesekiel pyysi häntä menemään,
ettei se saavuttaisi häntä.

Hän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet!

Mutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle
käytöksellään -- eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta.

Nyt oli hän siitä niin pahoillaan -- nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea
sellaista.

Hänen oli aika palata kotiin -- senkin tähden.

Mutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä!

Hesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän
kyllä tiesi...

Ja mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä
oli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden
onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen
kasvonsa kalman kalpeiksi.

Mutta Hesekiel! Hänen sydämensä lämpeni. Hesekiel oli ihana! Hän oli
kuullut, millainen hän oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen,
mitä luonto oli hänelle suonut. Eihän hän enää kelvannut edes hänen
pikku sisareksensa...

Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.

Falck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hänen luoksensa.

Silloin meni Gunn hänen tykönsä ja hiveli hänen poskeansa.

-- Sinun ei tarvitse nähdä sitä enää toiste! sanoi hän tarmokkaasti.

Ja hehän olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jäljellä vielä muutama
viikko, ja ne piti käytettämän!

Gunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan.



V.



20.


Samana kesänä, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel
nuorukainen käynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon.
Puhuttiin paljon siitä, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut
kunniaa oppilaastansa.

Ihmiset arvelivat että hänkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin
mielestä hän oli liiaksi kunnon mies jäädäksensä maakamaralle.

Samaa mieltä oli myöskin Hesekiel itse. Hän oli ollut jo useina vuosina
mukana kalastusretkillä, niin että hän jo kävi täydestä miehestä
vesillä.

Tutkintonsa oli hän suorittanut etupäässä Pikku-Gunnin tähden. Hänet
oli vallannut kiihkeä halu olla etevin kaikista Herön seutuvilla ja
pakottaa Gunnkin huomaamaan se.

Hän oli ajatellut, että kun hän suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo
riittäisi todisteeksi -- -- --

Mutta kun hän palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla
niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota koko
asiaan.

Hesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisää sitä
lajia.

Mutta ensin hänen täytyi kalastaa ja ansaita rahaa.

Hän vietti sen kesän vesillä. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin
lähdöstä hän liittyi erääseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat
silliä pyydystämään ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen.

Thorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan.

Juuri kun he aamulla olivat ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja
vasta silloin hän oikein huomasi, millainen mies pikku Hesekielistä
oli tullut. Oli todellinen nautinto tarkata hänen jäntevyyttään ja
ketteryyttään. Kun hän iski kouransa airoihin, silloin kävi ryske... Ja
kun hän piti peräsintä kädessään, silloin oltiin hyvässä turvassa.

Silloin käsitti Thorkel, että hän oli jättänyt sureksimiset siksensä.
Laineiden leikki huvitti häntä, hän lauloi maininkien kohahdellessa,
hänen katseensa tunki ryöppyilevän vaahdon halki.

Thorkelista hän oli kuin kuninkaanpoika, joka lähtee maineretkelle
tai -- jotain vielä parempaa -- aimo kalastaja, joka rientää
valtakuntaansa, aavalle merelle.

Sinä kesänä pysyivät säät kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja
ennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vyöryi vuoriseinämiä
alas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi.

Mutta näytti melkein siltä kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissään
rajuilman tehdessä tuloa. Hänen tahtonsa oli kuin terästä, hänen
silmänsä tarkka ja kaukonäköinen. Oli melkein kuin hän olisi hallinnut
aaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hän kumminkin
suoriutui siitä voittohikkaasti.

Ei koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinä iltana, jolloin iso
merilokki istui hänen veneensä keulalla päästellen räikeitä, ylpeitä
huutoja -- kuinka hän nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle,
kuin olisi niiden herra ja käskijä... Ja kuinka hän kiisi yli vesien
haavenäyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hänen ympärillään kuin
valkoiset linnut! -- --

Mutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, että hänen silmiensä ilme
väliin voi käydä niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hänen katseensa
voi tosiaankin käydä niin surumieliseksi ja lempeäksi kuin pienen
koiran.

       *       *       *       *       *

Jo ensi talven kalastusretkellä oli Hesekiel saanut sen maineen että
hän oli hyvä toveri merellä. Hän ei koskaan loukannut ketään.

Toverit kunnioittivat häntä hänen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta
tosin he häntä pelkäsivätkin. Hän tunsi voimansa ja voi panna heidät
ahtaalle -- ei ollut hyvä joutua hänen vihoihinsa. Mutta ei kukaan
myöskään voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydämen lämmöllä, ja ne,
jotka lähimmin joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, saivat kokea että
vilppi oli hänelle vierasta.

Aluksi ei hänestä oltu liioin pidetty. Hänen kiivas luontonsa oli
muutamia kertoja saanut hänet valtoihinsa ja vieroittanut toverit
hänestä. Mutta sitten olivat he monesti nähneet, kuinka hän taisteli
omaa itseänsä vastaan ja pääsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa
kehuivat häntä ja ottivat hänestä oppia. Heidän joukossansa oli näet
montakin, joiden oli vaikea hillitä mieltänsä.

Mutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivät pitäneet hänen seurastansa.
Nuorukaiset eivät saaneet häntä koskaan mukaansa mihinkään kepposiin,
eikä hän suvainnut että kukaan teki mitään halpamaista -- silloin
pystyi hän huolehtimaan siitä että oikeus pääsi voitolle, eikä se
tapahtunut yksistään ruumiillisten voimain avulla.

Eikä vanhempia ollut miellyttänyt tuo, että hän käyskenteli heidän
joukossansa kuin mikäkin päämies, eivätkä he halunneet kokea hänen
etevämmyyttään, sillä poikahan hän vielä oli eikä muuta.

Mutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat.

Sekä nuorukaisia että vanhoja, täysikasvuisia miehiä alkoi hävettää
olla mukana juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut
hauskaa tuntea noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata
katsetta; heistä oli miellyttävämpää, jos ne suuntautuivat heihin
lempeinä.

Ja kun he sitten oleskelivat yhdessä kuukausimääriä, muovaili hän
heidän käsitteensä uudelleen, heidän sitä oikein huomaamattaankaan. Oli
ihmeellistä kuinka hän voi saada mielet käännetyiksi siitä, mikä on
vähäpätöistä ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa,
raikasta ääntä, joka puhdistaa sydämet.

Viimeisenä talvena, jolloin hän oli ollut mukana kalastamassa, oli
kaikkien täytynyt huomata, että siinä nuottakunnassa, mihin hän kuului,
ja niillä säilytyspaikoilla, missä hän liikuskeli, oli seurustelun sävy
muuttunut.

Huomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin
ennen.

Maalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret -- ja pian vanhatkin -- hänen
ympärillensä.

Oli näet niin ihmeellistä, että niin nuori kuin hän vielä olikin,
oli hänellä aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hänen
mielestänsä ajattelivat liian vähän.

He katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidän
herruutensa varsin vähissä, ja se maksoi monen kalastajan hengen.

Hesekiel kiinnitti heidän huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin
jo oli puhunut heille -- mutta täällä meren aavojen ulappojen ääressä
ja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon.

Kalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi.

Enemmän yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat
kalastusalueet -- nuo seikat eivät enää tuntuneet turhilta puheilta,
vaan niitä harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua
moottoreista ja höyrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja
rekien ottamisesta mukaan matkoille.

Jotain jäi aina mieleen siitä, mitä Hesekiel puhui. Hän kylvi
ajatuksia. Ne lankesivat hyvään maahan ja versoivat esiin.

Muutamat päättivät heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut
päättivät ryhtyä kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten
selkärihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitä, että
heidän oiva sillinsä valmistettiin niin huonosti, että se joutui vasta
viimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitä maksettiin huonoin hinta.

Oli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tänä talvena keskusteli
heidän kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissään siitä että hänen
sanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he
muistivat että hän polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hänellä oli
veressään käskijän tarmoa ja pyrkimys mitä suurimpiin saavutuksiin.

Eräänä iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hänen ympärilleen,
alkoi hän puhua kalastajien olosuhteista. Häntä harmitti, ettei heillä
monin paikoin ollut eikä tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata,
vaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli
liian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan,
ajaa heidät vesille -- vasta siellä he ovat kotonansa, herroina omalla
maallaan.

Hän tahtoi, että kaikki kalastajat liittyisivät yhteen. Sillä muutos
oli saatava aikaan. Heidän ei pitänyt olla kodittomia omassa maassaan,
heidän piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitä maata, jota he
auttoivat edistymään -- --

Ainoa, jonka hän tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltäväksi,
oli Herön Elin rouva -- -- --

Hän oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hänen äänensä oli muuttunut, hänen
katseensa tuikean tarmokas.

Vasta silloin ymmärsivät monet kalastajista, että heidän olonsa voi
tulla paremmaksi.

Hän sai sinä talvena tilaisuutta puhua heidän kanssaan monenmoisista
asioista. Ja ihmeellistä oli kuulla hänen puhuvan, niin rohkeasti hän
puhui. He kuulivat kuin satuja siitä, kuinka heidän tulisi viljellä
maata ja merta, ja metsää pitäisi heidän myöskin istuttaa. Rahkasoita
risteilevät juuret olivat antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Hän
vaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden näkyjen huumaamana ja näki
metsän edenneenä aina meren ulapoille saakka.

Ihmeellinen oli myöskin hänen uskonsa meren kansaan. Hän väitti että
mantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitä.

Oli kuin hän olisi suorastaan ravistanut heidät hereille. Hän sanoi sen
niin pontevasti, että se vaikutti kuin velvoitukselta.

       *       *       *       *       *

Ei koskaan onni ollut seurannut Hesekieliä niin uskollisesti kuin tänä
kesänä. Hän oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa.
Ja ennen pitkää oli hänen silliosansa Bergenissä, odotellen hintojen
kohoamista.

Ei ollut kulunutkaan monta päivää, kun tuli sähkösanoma että hinnat
olivat kohonneet ja kalat myyty.

Hesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua.

Kun tuo viesti saapui, oli hän jo matkustanut pois. Hän ei ollut voinut
tyytyä tuohon vähäiseen kotikalastukseen.

Hän oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen
merikalastuslaivaan.

Hän palasi sieltä vasta elokuun lopulla. Sanottiin että hänellä oli
taskut täynnä kultaa.

Itse ei hän puhunut siitä sanaakaan. Mutta heti aamulla hän meni isänsä
puheille.

Hän sanoi että nyt hänen täytyi lähteä jälleen kaupunkiin. Hän halusi
tulla ylioppilaaksi.

Isä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja.

Sitten laski hän kätensä hänen päähänsä.

Tietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa
päästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen,
mitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa.

Isä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä
ja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä
hänen vaikuttimensa oikein olivat. Mutta että hän halusi ylioppilaaksi!
Miksi halusi hän oppineeksi, hän, vapaan meren mies! Oliko hän
miettinyt, miltä tuntui joutua pois tuosta suuresta juhlasalista, jossa
hän oli herra ja työntekijä -- ja haaveilija?

Silloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen
eikä hän voinut vastata sanaakaan.

Isä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli
kiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti.

Koko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut
ryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli
lamauttanut hänen voimansa.

-- -- Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut
häneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin
olisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla -- --

Pikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi
tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn
ehkä jakeli hymyilyjään -- -- --

Hän puri hampaansa yhteen pidättääkseen itkua. Kun hän vain ajatteli
tuota seikkaa, voi hänen mielensä käydä niin liikutetuksi, kuin ei hän
voisi kestää olla olemassa -- --

Kun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystä! Hänestä oli,
kuin olisi hän tukehtumaisillaan!

Isä Hesekiel tuli jälleen huoneeseen. Pikku-isä ei huomannut häntä. Hän
otti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut
tohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Täytyisihän Pikku-isällä
olla jotain käyttää ensi aluksi. Sitten hän meni alas puotiin. Täytyi
ostaa minkä mitäkin.

Janinen oli myös kiiru. Hän tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran,
kun hän loi katseen Pikku-isään, näki hän kuinka hänen kasvonsa olivat
vääntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hän käsitti että oli
parasta, että Pikku-isä pääsi lähtemään.

Nyt läksi Pikku-isä hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisään hän jäi
jälleen istumaan toimetonna.

Hän silmäili lahtea, missä tuuli yltyi, hän katsoi valkeita purjeita,
jotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltä, katosivat ja tulivat jälleen
esiin... Hänen mieleensä tuli synkkiä, hempeitä ajatuksia -- oli kuin
hän olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa -- -- --

Mutta _häntä_, häntä ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi
häntä kukistetuksi -- -- --

Hän puri jälleen hampaansa yhteen ja katse kävi tuikeaksi: Toden totta,
hänestäpä vasta tulisikin hieno ylioppilas!

Hänestä tuntui halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi
hän tulla sellaiseksi -- vain huvin vuoksi, pelkän huvin vuoksi... ja
sitten läksisi hän oikein aimo meriretkelle, sillä oikeassa Thorkel
oli: liiaksi hänessä oli miestä maakamaralla kävelläkseen...

-- -- Tuolla lähestyi Elin rouvan vene rantaa. Hän piti itse perää.
Kuinka varmasti hän purjehti kautta aallokon... kuinka suopea hänen
katseensa oli ollut eilen... Ja entä nyt! Niin tarmokkaana ja lempeänä
istui hän tuolla ja nyökkäsi hänelle, juuri kun vene liukui
ohitse -- -- --

Valtava, lämmin tunteiden hyöky valahti hänen mieleensä. Oli kuin
hänelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesikö Elin muori jotain
Pikku-Gunnista?

Hänessä heräsi onnen ja voiman tunne. Hän meni sillalle ja silmäili
veneen jälkeen. Yksinäinen kalalokki lensi hänen päänsä ylitse, niin
alhaalla että hän kuuli sen siipien suhinan...

Niin lentelivät hänen ajatuksensakin, liitelivät kauas etäisyyteen...

Olisiko onnen täyteläisyys hänen saavutettavissaan? Tai soluisivatko
elämän aarteet pois hänen käsistänsä? -- --

Vaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena.

Hän seisoi tuijottaen eteensä -- haaveittensa kiehtomana. Hän
kaihosi päästä satumaihin ja kauemmas... kauas elämän tuntemattomaan
todellisuuteen...

Mutta yön unissa oli hän kaihoinensa kesytön lintu, joka ei tiedä
turvapaikkaa...

Aamulla hänen lähtiessään huomasi Janine ettei hän ollut hyötynyt
paljon yön levosta.

-- Pikku-isä, sanoi hän hiljaa, -- muista että nimesi on Hesekiel, se
on: Herra tekee väkeväksi!

Sillä elämä voi kylläkin käydä hänelle vaikeaksi. Kärsivällinen
ei Pikku-isä ollut, ja hänen perinnäisiä taipumuksiansa ei käynyt
kehuminen.



21.


Tohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön
alueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä
suuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin.

Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu
päästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin
kodikas ja herttainen pikku rouva.

Yksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori
Torgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin
pitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina
alkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin
Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei
kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä,
istuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia.

Naiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva
oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut,
kuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän
miehillensä.

Väliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan
joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild
rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät
etteivät nuo jutut voineet olla tosia.

Täytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveirun
tähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin
kauniisti.

Niinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat
kaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä.

Irmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen
miehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen
mielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi.

Viime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin
kutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa.

Päivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin
harmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja
kiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu
lintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon.

Sellaisten ajatusten jälkeen hänet melkein aina valtasi hurskas
kauhistus ja hän tunsi tuskaa syntisen lihansa tähden. Hänen sydämensä
heräsi, niin että hän luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hänen
sielunsa sai siivet kuin kyyhkynen.

Ja se Jumala, joka sytyttää tulenliekkejä ja saa maan vavahtelemaan,
tuli hänen Jumalaksensa. Hän taivutti mielensä kauhun valtaamana ja
omisti sydämensä rakkauden hänelle.

Silloin unohti hän miehensä ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhän
raamatussa käskettiin. Ja Herra kuritti häntä mahtavuutensa ruoskalla
ja sulki hänet syliinsä.

Silloin vaimeni kaikki maallinen ikävöiminen. Hän sai lepoa ja rauhaa.

Mutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva
Torgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat että hän
oli pysynyt ennallaan. He väittivät hänen voivan loitsuilla vaikuttaa
ihmisiin. Sen taidon oli hän lapsena oppinut eräältä lappalaisakalta,
ja sellainen kyllä pysyy muistissa. Anne Sömyren oli tavannut hänet
kerran, kun hän huvitteli kantelemalla mukanaan kyykäärmettä. Sitten
oli hän vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelästyttänyt sillä
lapsiaan. Sellainen huvitti häntä. Hän pani sitten käärmeen mäelle
ja veti piirin sen ympärille, ja sitten toi hän pienimmän lapsen sen
viereen. Mutta käärme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. --

Toiset väittivät hänen voivan nähdä ihmisistä, joita tapasi, että he
kuolisivat pian, -- vaikka muut eivät voineet nähdä mitään sentapaisia
merkkejä. --

Ne, jotka tiesivät näistä seikoista, käsittivät hyvin, että jos hän
ehkä olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hän silti ollut mikään
hieno rouva, kun hän kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa.

Jos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hän vain niille.

Mutta varmaa oli, että kun maailma oli niin ikävä, niin täytyi keksiä
jotain huvia.

Ei hän myöskään voinut kieltää, että hänen mielensä oli käynyt hiukan
levottomaksi. Sydän voi olla kuin palava kekäle, ja häntä vaivasi
kuumeentapainen jano, riuduttava ikävöiminen. Hänestä tuntui että hän
nyt oli levännyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään.

Herön ullakolta oli hän kerran löytänyt kirjan, jossa kerrottiin
Miranda haltiattaresta. Jospa vieläkin tapahtuisi sellaisia synkkiä,
mielenkiintoisia seikkoja, -- sellaisesta hän pitäisi! Tuollaiset
metsässä suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas!

Kun hän oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hän usein
rantavuorilla. Hän paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia
auringosta, hän sulki silmänsä ja antoi säteiden virrata ylitsensä.
Silloin näki hän sen maailman, jota ei ollut nähnyt, -- metsiä ja
vuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hän näki koko maailman,
sellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan -- suurena ja salaperäisenä,
synkkänä ja hurjana -- --

Ja hän voi hypähtää pystyyn ja huutaa ääneen. Ken olisi voinut uskoa,
että hän oli vanha ihminen! -- -- --

Häntä halutti povata itsellensä, ottaa selkoa tulevista seikoista ja
nähdä tulisiko hänen olonsa vielä toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori
sanoi, että sen kävi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se,
jota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkää! Kunpa hän vain ei olisi ollut
niin pelokas! --

-- -- Jos hän meni jonakin iltana ulos Orionin vyön alle, juuri kun
tämä kohottaa kilpensä kohden härkää, joka seisoo silmät punaisen
liekehtivinä... ja jos silloin oli uusikuu ja hän leikkasi pienen
taikaoksan käyttämättömällä veitsellä ja piti sitä suussaan keskiyön
aikana ja sitten piilotti sen povellensa... silloin -- niin oli hän
lukenut -- silloin ihastuisi häneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa
oli leikattava määrättynä aikana, mieluimmiten juhannusyönä -- -- --

Usein makasi hän kuunnellen veden nousua tai laskemista... oli kuin
joku olisi siellä liikuskellut!... Mutta ei tullut ketään.

Hän olisi niin mielellään tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta
hänessä oli jotakin, joka vaani esteenä, -- kuten karit tuolla meren
pohjalla.

       *       *       *       *       *

Pahinta oli, ettei Svein enää ollut samanlainen kuin muinoin. Se
harmitti häntä. Irmild ei voinut tyytyä siihen että hän oli niin
välinpitämätön ja säveä, oli käynyt hidasluontoiseksi ja piti
ruuasta... istui päivällisen jälkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen
syventyneenä. Kaikki kiihkeys oli hänestä poissa. Ja se harmitti
Irmildiä.

_Hän_ puolestaan ei kaivannut lepoa päivällisen jälkeen. Hän ei koskaan
syönyt liiaksi, kuten Svein. Hänen liikkeensä olivat jäntevät ja
reippaat, hän ei ollut käymäisillään liian lihavaksi kuten Svein.

Ja hän ei voinut antaa anteeksi, että Svein oli unohtanut, kuinka
ihastunut oli alkuaan ollut häneen.

Hän muisti säälimättömän hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei
tahtonut kuulla puhuttavan. Hänellä oli erityinen taito kiusata häntä
sellaisella.

Hän voi saada vastustamattoman halun tehdä hänelle hiukan pahaa,
tuottaaksensa hänelle tuskaa. Hän katui sitä kyllä sitten, mutta teki
kumminkin toiste samaten.

Hän ei voinut käydä rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi
kuten Svein. Mitä enemmän Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta,
sen huomattavammin kävi hänen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan.

Mieluummin sai Svein lyödä häntä, kuin olla tuollainen. Tämähän ei
ollut siedettävissä. Hän tahtoi voittaa hänet jälleen, sellaisena kuin
hän oli muinoin.

Svein ei huomannut sitä.

Irmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lämpimiin väreihin. Ne
pukivat häntä. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, oli miellyttävämmän
näköinen kuin koskaan ennen. Sitäkään ei Svein huomannut. Nuo
lämpöiset, surumieliset silmät, äänen kaihoisa kajahdus miellytti
kaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia. Svein yksin ei niitä tarkannut.

Silloin koetti Irmild tehdä hänet mustasukkaiseksi. Sekään ei
onnistunut.

Silloin muuttuivat heidän välinsä.

Irmildin pienet pistokset kävivät nyt säännöllisiksi.

Kaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät
päästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein -- aluksi.

Sillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne
tukaliksi.

Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella
tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan
jälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä.

Väliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän
edessään kalpeana ja kylmänä... ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor
hänelle kätensä... kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut
hänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi -- -- --

Nuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne
toivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei
ollut vielä tykkänään tukahtunut.

Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois...

       *       *       *       *       *

Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä
rakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain
pientä viatonta huvia.

Hänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja
pitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä
näyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja
länteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä.

Silloin pujahti hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei
ollut kotona. Hän harhaili koko iltapäivän omia teitänsä.

Illan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana,
ja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken
maailman!

Alhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jälleen
kotiin.

Hän seisoi siellä näyttäen niin voitonriemuiselta.

Irmild voi nähdä selvästi hänen nuoret kasvonsa, hänen syvälliset,
säihkyvät silmänsä ja pehmeät, vaaleat viikset...

Ja kuinka rintava ja harteikas hän oli... ja niin solakka ja jäntevä!

Nyt asteli hän siellä, ylväänä kuin kuningas...

Irmildin hengitys kävi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut
häneen? Niin, niin, elämä oli raskasta!

Nyt tuo mies ryhtyi työhön.

Kuinka hän käveli sillitynnöri niskassaan kevyesti kuin karkelossa...

Irmild seurasi jokaista hänen liikettänsä.

Siellä tuli muutamia rotevakasvuisia miehiä. He suorittivat saman työn
jykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille näytti kaikki olevan
huvia vain.

Irmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi
hänen sydäntänsä -- -- --

-- -- Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa... mikä nautinto,
ajatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä
tahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka
muu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja
silkkisukin?... Kyllä häntä kelpaisi katsella.

Nyt nousi Hesekiel veneeseen.

Jospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan
itseään! -- -- --

Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä
alakuloisuus. Hän istui maahan itkemään.

Myöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa
pitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin
verensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten
eteenpäin.

Mutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi
lasten pitää huolta itsestänsä.

Hänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen
ylitsensä. -- -- --

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut
äskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut
ylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli
ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa.

Kerran sai hän sitten Janinen luona kuulla, että hän oli saanut paikan
Herön kaupassa ja että Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hänet
palvelukseensa.

Nythän tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa.

Irmild päätti panna toimeen kutsut ennen heidän tuloansa.

Hän aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa.

Mutta kun hän muutaman päivän perästä tuli Herön kartanoon, sai hän
kuulla että tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelään ja
aikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesänä.

Hän riemuitsi sydämessänsä. Kotimatkalla pistäytyi hän Janinen luo.
Hesekieliä ei näkynyt. Irmild viivähti siellä hetkisen, mutta turhaan.

Janine oli mielipahoissaan ja kertoi että Hesekiel oli jälleen
matkustanut pois, jättäen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hän
mielestänsä ollut vieläkään tarpeeksi oppinut. Hän oli matkustanut
Hampuriin, samaan opistoon missä Pikku-Gunn oli käynyt. Ennen lähtöään
oli hän saanut tietää että Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian
naimisiin.

Janine ei voinut käsittää, mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos nyt
tulisikin yhtä oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra.

Kun Irmild sinä iltana palasi kotiin, tuntui hänestä ettei laupias
Jumala mitenkään voisi vaatia häneltä, että hän eläisi kauemmin.

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä
Tronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen
tavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa.

Sentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän
opetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen
ystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild
sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää
ollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu.

Hänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika.

Sitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois.
Ja jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen
täytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin.

Mutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden
armolahjaa.

Talven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin
taloon tuli paljon vieraita merimiehiä.

Noihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina
hänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki
tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran
hänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen.

Nyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa.
Eihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon
huomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa
syntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja
ajatella sitä.

Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän
mitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne.

Herra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa.



22.


Vuosi oli mennyt menojaan. Oli jälleen kesä.

Ne Herön asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt
vihdoinkin palata kotiin.

Ensiksi tuli Hesekiel.

Hän oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitä vain on olemassa,
niin hänestä sanottiin.

Sekä hänen kasvatusisänsä että Elin rouva iloitsivat todistuksista,
jotka hän toi mukanansa kotiin. Hän oli myöskin oppinut joukon
käytännöllisiä seikkoja, joista Herön kauppahuone voi hyötyä.

Elin rouvaa huvitti kuulla hänen esitystään, kuinka hän toimittaisi
Herön sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin
yksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitäisi
ihmisten täällä kotona oppia käsittelemään kalaansa oikealla tavalla.
Se merkitsisi varallisuuden lisäystä koko maalle. Ja hän halusi lausua
kaikille täällä, että työtä tehtäisiin suuremmalla mielenkiinnolla.
Sitten kävisivät olot paremmiksi.

Hän käsitti kaikki niin laajalta kannalta, hänellä oli niin paljon
raikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekä Elin rouva että isä Hesekiel
olivat sitä mieltä, että hän oli käyttänyt hyvin oppiaikansa.

-- Nyt saat alkaa työsi, oli Elin rouva sanonut. -- Saat sitä
riittämään asti.

Elin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa.

Muistihan moni Herön suuressa työläisjoukossa entisajoilta pienen,
kiivaan pojan, joka jo silloin oli heissä ehdottomasti herättänyt
jonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hän nyt käyskenteli heidän
keskuudessaan käskijänä, omistivat he hänelle aivan empimättä ja mitä
runsaimmissa määrin sekä kunnioituksensa että ihailunsa.

Hän vihasi kaikesta sydämestään heidän pahoja tapojansa, hän oli
kuin puhdistava tuuli työläisjoukon huonommille aineksille. Hän voi
käyttää kovia sanoja ja keinoja, mutta hän tuki ja auttoi, missä sitä
tarvittiin. Köyhä, rehellinen kalastaja rakasti häntä enemmän kuin
ketään.

Hesekiel riemuitsi siitä että oli jälleen kotona. Hän kaipasi
ruumiillista työtä; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada käyttää
kouriansa. Se oli hyvä keino mietiskelyä vastaan, johon hänellä nyt
kerta kaikkiaan oli taipumusta vajota.

Tuomaria ja Gunnia odotettiin kotiin minä päivänä tahansa. Mutta eräänä
aamuna kertoi Elin rouva, että Pariisin matka oli lykkäytynyt muutaman
viikon eteenpäin.

Hesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyväinen siihen, ettei Gunn ollut
kotona hänen tullessaan. Sitten oli hän kumminkin hetki hetkeltä
iloinnut hänen paluustaan. Mutta nyt tuntui hänestä taas hyvältä,
että se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hänen
sydämeltään.

Mutta sitten hänen täytyi nauraa itsellensä. Eikö ollut yhdentekevää,
missä hän oli?... Nythän hän viettäisi häitä tuon tanskalaisen kanssa
ja muuttaisi täältä pois. Mutta kuinka _se_ kävisi päinsä, sitä ei
Hesekiel voinut käsittää. Ja kaikki Herön kartanossa sanoivat juuri
samaa. Vanhat kalastajat eivät ottaneet sitä uskoaksensa.

-- Siitä ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hänen kehuttiin
tietävän enemmän kuin muut ihmiset.

Hesekiel ihmetteli itseänsä, kun hän aina vain ajatteli tuota yhtä ja
samaa eikä voinut vapautua siitä koskaan.

Mutta Gunnia oli hänen kiittäminen siitä että oli tullut lähteneeksi
maailmalle ja saanut hiukan oppia -- -- --

Ja nyt tuo viimeinen Hampurin matka -- se oli johtunut vain
mielettömästä turhamaisuudesta.

Sillä kun Gunn nyt tulisi tänne kreiveinensä, tahtoi hän ettei hänen
tarvitsisi hävetä leikkitoverinsa takia. Hän tahtoi tulla sivistyneeksi
ja oppineeksi, hän tahtoi pitää päänsä yhtä pystyssä kuin tuo ryöväri...

Mutta ei hän ollut koskaan tätä ennen tahtonut myöntää itsellensä,
mihin tuskaan oli joutunut Gunnin tähden.

Eikä hän aikonut sanoa sitä koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein
vähimmin Gunnille itselleen.

Mutta Elin rouva ja isä Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka
hän oli muuttunut tänä vuonna, jonka oli viettänyt Hampurissa. Hänen
kasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hänen terävät
piirteensä todistivat taisteluista, joita hän oli kestänyt ja kesti yhä.

Ja hänen silmistänsä voi Janine nähdä, että hän oli kokenut kovaa.
Niiden katse oli käynyt omituisen tuikeaksi, väliin taas ne olivat
hiljaisen kärsiviä.

Suljettuna ja vähäpuheisena hän käyskenteli heidän keskuudessaan.

Kun hän punnitsi kaikkea, alkoi hän pelätä Gunnin paluuta. Sillä eihän
hän enää koskaan voisi puhella hänen kanssaan kuten muinoin, sen hän
kyllä tiesi. Mutta sen hän myöskin tiesi, että jos hän koskaan tekisi
jotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hän koskaan lakkaisi sitä
suremasta.

Yksin vaelteli hän -- kodin ympäröimänäkin. Ei kukaan päässyt häntä
lähelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka häntä rakastivat
ja olivat seuranneet hänen varttumistaan.

Hesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitä että he olivat hänelle
hyviä, hänen käytöksestänsä huolimatta.

Hän tahtoi rohkaista mielensä, vapautua ajatuksistansa! Olihan hän
nuori!

Tuolla kaukana oli elämän kohina houkutellen käynyt hänen ympärillään.
Vapain, rohkein katsein oli hän sitä tarkannut. Hän oli rohjennut
elää omaa elämäänsä. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hän
tarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hän oli nuori,
hän uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hän varuillaan
-- eikä kukaan voinut houkutella häntä sellaiseen, mikä hänestä
ei tuntunut hänelle soveltuvalta. Hänen sukuylpeytensä ja nuori,
raikas ihmisarvon tuntonsa tukivat häntä siinä, missä moni lankesi
kiusaukseen. Huonot toverit eivät voineet häntä vahingoittaa, rivot
puheet eivät pystyneet häntä tahraamaan. Turhuus ei houkutellut häntä,
valhe ei häntä pettänyt -- hänellä oli kansan tarkka vaisto erottaa
arvokas turhanpäiväisestä, ja hänellä oli turmeltumattoman mielen
herkät, raittiit tunteet.

Lisäksi oli hänellä vielä ylpeä pyrkimys täydellisyyteen, joka on
muutamissa luonnoissa synnynnäistä. Hän tahtoi säilyttää sydämensä
puhtaana, hän tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan.

Hänen lapsuudenaikainen pyrkimyksensä olla muiden herra oli muuttanut
muotoa, -- se oli käynyt äärettömän ankaraksi vaatimukseksi häneen
itseensä nähden.

Hänellä oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa
tulta hänen vereensä. Hän luki suurta vallankumoushistoriaa silmät
loistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hän kohotti ilmoille
kärsimättömiä toiveita.

Milloin tulisivat uudet ajat, uudet voimat? -- -- --

Sitten täyttivät toiset kuvat hänen mielensä; hänen sisimmästään
hiipivät haaveet esiin -- täynnä kaihoa ja ikävöimistä.

Hänen ylpeä tahtonsa oli voida hallita omaa itseänsä. Ikävöidä
haluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hän voisi
tehdä niin, silloinhan hän omistaisi onnen.

Hän tiesi kuinka katkeraa elämä voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin.
Hän tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi säilyttävänsä mielessänsä
turmiollisia, tuhoa tuottavia ituja --, ja ehkäpä ne jo olivat
myrkyttäneet hänen verensä, kenties hän vielä sortuisi sukunsa
kiroukseen -- -- --

Tuo ajatus saattoi hänet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hän tallaisi
tuon kirouksen! Kuin apua hakien hän tarrautui kiinni jalon, nuoren
äitinsä muistoon. Hän oli antanut lapsellensa ylvään, puhtaan mielensä
ja kaikki sydämensä kalleudet... Hän muisti että joku oli kerran
sanonut hänelle niin -- ja hänen piti pitää niistä tarkka vaari.

Tuo muisto soi hänelle sisäistä voimaa.

       *       *       *       *       *

Hesekielillä oli alati työtä yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hän
oli saanut, soi hänelle tilaisuuden järjestää työnsä melkein niin
suurpiirteisesti kuin hän halusi. Se salli hänen työskennellä paitsi
itsensä ja omaistensa sekä Elin rouvan ja Herön kartanon hyväksi,
myöskin jokaisen kalastajan eduksi sekä täällä että kaikkialla koko
maassa.

Hyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista.

Väliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä
läksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin
ihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen
povessansa.

Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen
mielessänsä.

Ne voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä
päätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti
veneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes
koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä
sinenä.

Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista.

Laineet vain loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas.

Hänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt
venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä.

Hän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen
ilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet.

Hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen
päivänvarjonsa alas olallensa.

Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin
nuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän
tiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä
kyllä ollut jo paljonkin.

Hän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin
kirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen...

Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan.

Silloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä -- se oli niin
läpikuultava ja hieno.

-- Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. -- Haluaisin
veneretkelle!

-- Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. -- Tahtoisin sinne,
missä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön.

-- No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen.

Silloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän
tehnyt sitä.

Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen.

Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi
soutaa hiukan matkaa, -- olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä.

Hän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen
kiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle.

Rouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä
-- -- kuinka olikaan ihanaa elää.

Hän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa... Jo kaukaa hän
tuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä...

Hän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat
nuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen
taustaan.

Hesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva
Torgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä
kuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana,
huulet puserrettuina yhteen.

Auringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän
koettaa. Hän pystytti purjeet.

Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse,
missä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti.

Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. --
Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen.

Hesekiel kartteli hänen katsettansa.

-- Mitä kummia, -- miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva
Torgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen.

Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin.

Irmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen
kasvoillansa.

Se huumasi häntä.

Hän muuttihe lähemmäksi ja tarttui Hesekielin käteen.

-- Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut
utelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän
rakkautenne tulee... Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä
kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin!

-- Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. -- Minähän aivan
unohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla
nimellä...

Hesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin.

-- Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. -- Teidän pitää
tietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle -- -- --

Hän loi katseen selälle päin. -- Mutta on parasta päästä suojaan, sillä
ensi yönä tulee kova ilma -- myrsky on jo tulossa. -- -- Soudatteko
minut huomenna rovastilaan?

Hesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä?

-- Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua.
-- Minusta on sääli kaikkia ihmisiä.

Hän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin
hänen poskiansa.

He olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva
maihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän
pelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, -- ja eikö se ollut
Hesekielin syy?

Silloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin.

Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut
sanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi
sanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin
iloissaan...

-- Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän
sisäpuolella. -- Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat
kanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin
alakuloisella mielellä! -- Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen.

Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes
puhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä
lupautua tulemaan.

Kotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet
oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä
oli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa.

Hän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja
verhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua.

Rouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut
hänen leijailevaa käyntiänsä -- mutta vielä valtavammin vaikuttivat
häneen hänen silmänsä.

Astellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne
olisivat seuranneet hänen mukanansa... Ei, hän ei tahtonut ajatella
niitä...

Hän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo
nainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti
puettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja
kamariherrattaren luo...

Hän tahtoi saada Hesekielin ystäväksensä...

Hesekielin mielestä olisi hänellä pitänyt olla tarpeeksi seuraa noista
kaikista muista.

Itse hän sanoi olevansa yksin ja onneton.

Hesekielistä tuo oli ihmeellistä -- olihan hän naimisissa ja hänellä
oli monta lasta, ja hänhän oli sellainen arvossa pidetty rouva.

Hän ei myöntänyt itselleen, että hän kumminkin tunsi jonkinmoista
mielihyvää siitä, että rouva Torgersen oli kiinnittänyt häneen niin
paljon huomiota, hän, joka voi lukea seudun ylhäisimmät ystäviinsä. Ei
hän voinut olla aivan lukematta sitä itsellensä erityiseksi ansioksi.

Nyt näki hän jälleen edessään nuo silmät. Ne katsoivat häneen. Niissä
oli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti.



23.


Oli varhainen kesä.

Niityillä oli ruoho maassa, metsissä lehti puissa, ja valoisana
lepäilivät yöt yli maan.

Valkoisina pilvinä liitelivät lokit sinne tänne, ja hylkeet
pyöriskelivät ulkona lahdella.

Mutta muita olentoja ei siellä näkynytkään. Useimmat saaren asukkaista
olivat sillinpyydystysretkillä, ja purret olivat kalalasteineen
matkalla eteläänpäin. Vuorten juurella näkyi vielä muutamia laivureita
pursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitä
pitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesväkeä, nuoria tyttöjä
katsastelemassa...

Samoin teki omakin väki, joka oli jäänyt kotosalle. Sekä ulkona että
sisällä olivat mielet käyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset,
olivat pitkän talven jälkeen heränneet uuteen eloon. Ei kukaan enää
löytänyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennä kotiin nukkumaan,
vaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen.
Aamuisin taas linnut pitivät ääntä. Niiden, jotka olisivat halunneet
nukkua, ei ollut helppo saada rauhaa.

Sellaista oli aina keväisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltänsä
ja sydäntänsä. He tunsivat kevään mahtavan voiman pulppuavan povessansa.

Silloin tunsi myöskin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltänsä rupeavan
ahdistamaan.

Kevät oli hänelle pahinta aikaa. Hänet valtasi mitä ihmeellisin
synkkämielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien
tuoksuun. Hän ei voinut sietää kevättä.

Nyt tuli hän usein Hesekielin luo, ja tämän täytyi ottaa hänet mukaansa
vesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi.

Tuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata
hänen miehekästä kauneuttansa, ja hän oli aivan hurmaantunut raikkaista
hymyilyistä, jotka väliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitä hän vain
oli pahoillaan, että sai niin harvoin nähdä hänen hymyilevän.

Mutta jos rajuilma yllätti heidät, silloin oli melkein viehättävintä,
-- silloin sai hän nauttia hänen miehuudenvoimiensa suloudesta.

Noista venematkoista sukeutui pitkiä, yksinäisiä retkiä. Hesekiel oli
aina vastahakoinen lähtemään, hän tahtoi aina soudella vain hiukan
lahdella -- mutta ei mikään auttanut, retkeilyt venyivät aina pitkiksi.

Oli kuin tuo yhdessäolo olisi kutsunut esiin jotakin hänen olentonsa
tuntemattomista syvyyksistä, ilma tuntui kuin hehkuvan hänen
ympärillään... Vasten tahtoaan hän tunsi ihastusta, hänen mielensä
joutui huumauksiin, kiehdoksiin -- -- -- Hän toivoi takaisin maihin,
kauas pois, mutta hän noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita
hän ei tiennyt mainita nimeltä...

Irmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin
jokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen
tahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet -- hän ei voinut
kestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? --

Mielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka
houkutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen
olennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja
viedä hänet elämän juhlaan?

Miksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?...

Oli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään.
Hänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan
jälkeenpäin -- --

Eräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin
olisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa.

Hämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut,
mutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa.
Hänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan
ja kylmäkiskoisuudestaan.

Virta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle
-- mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että
kaikki riippui vain virrasta -- kaikki tyyni.

Irmild istui äänetönnä.

Vesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta -- sen
kärsimyksistä, sen suloisuudesta!

Hän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot
kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild.

Kuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini.

       *       *       *       *       *

Kerran sai Hesekiel kuulla minkä mitäkin Irmild Myrlandista. Mutta
Janinen varoitus tuli liian myöhään. Nyt tiesi Hesekiel omasta
kokemuksesta, että hän oli lumoavan ihana.

Hänet oli houkuteltu maahan, missä hän käyskenteli perikadon partaalla,
katsellen tulisesti tuikkivia tähtiä. Hänen järkensä oli pimitetty,
hänen tahtonsa tarmo tylsyi.

Sinä päivänä oli Herössä pantu toimeen juhla työväelle.

Hesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hän tahtoi tanssia
polkkaa hänen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hänen
täytyi myöntyä.

Heidän ympärilleen kokoontui väkeä. Ei kukaan olisi uskonut että Irmild
rouva voisi tanssia sillä tavoin; ei yksikään nuorista vetänyt hänelle
vertoja.

Ja sinä iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympäri,
aina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitäen
ja lentelivät sinne tänne kuin olisivat olleet päästä pyörällä.

Kaikilla kukkuloilla paloi näet kokkoja. Niin punaisina eivät liekit
olleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa!

Oli täysikuun aika. Meri lepäsi tyynenä... Hesekiel kulki kuin unen
haaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja karkeloidessaan. Sitten hän
otti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä:

    "Taikoihini sinut loitsin,
    nuorukainen sorea,
    tahdollani taltutan..."

Tuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi.
Hän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan.

Hänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia
elämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen
kaiken, mikä teki vastarintaa. Mutta seuraavana hetkenä oli tuo
tunnelma jo haihtunut.

Hän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen
otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo
näytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä.

Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen
selvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan
ruskosta muovaeltuna.

Hesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen
alakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin
tuntehikkaaksi... Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen
puvun alta, näki niskan valkean kaarroksen... tarkkasi, kuinka
puna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman
valtavaksi. -- -- --

Hänen voimansa oli lopussa.

Äkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla.

-- Kuinka uskallat vaeltaa täällä -- etkö tiedä että täysikuu sytyttää
sydämen salaisen liekin... silloin valmistetaan täällä taikajuomaa...

Hän nauroi hiljaa. -- Näen, että olet janoissasi! Annan sinulle tultani
juoda, annan sinulle taikajuomaani!

Hän veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä.

-- Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua!
Tänä yönä viettävät kaikki keijukaiset täällä häitä, -- ja me myöskin,
eikö niin?

Hän suuteli jälleen nuorukaista. Hesekiel ei voinut vastata. Hänet
valtasi huumaava voimattomuuden tunne. Hänen sydämensä alkoi sykkiä
raskaasti.

-- Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeästi, -- että hän aukaisee
silmäsi näkemään, kuinka sinua rakastan! -- Hän painautui nuorukaiseen
ja vaipui kokoon, niin että hänen täytyi tukea häntä.

-- Olet silmissäni niin suuri, mumisi hän nauraen. -- Kuinka
taivaallisen ihana sinä olet! Katsos, sinun tähtesi olen kulkenut
nuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! -- -- --

Hän veti nuorukaisen viereensä penkille ja laski kätensä hänen
kaulaansa.

-- Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän
alakuloisesti, painautuen häneen.

-- Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi.

Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen
sydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi.
Hän ei puolustautunut enää.

Torgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen
jälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä
täytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas.

Irmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja
heristi nyrkkiä.

-- Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa!

Hän nauroi. -- Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia!
Tuollainen vanha ukonrähjä... Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun
otin hänet... typerä ja herkkäuskoinen kuten olin... En ole koskaan
ollut häneen täyttä totta rakastunut...

-- Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille.

-- Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja
painautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin.

-- Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. -- Tunnin kuluttua hän on lähtenyt.
Tule!

Ja poissa hän oli.

Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. -- Minä tulen!
oli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miksi ei hän menisi?
Eikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin
maailmassa, sydän isoovana, toivottomana? --

Tuolla ulkona maailmassa vaelteli _hän_, joka oli unohtanut hänet
toisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan -- ei edes täällä kotona
-- ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi.
Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa -- -- --

       *       *       *       *       *

Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa.

Hän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä.

Sisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: -- Autuaat ovat,
jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan... Autuaat
ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan!

Hesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta
unelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin
_hänen_ kasvojensa edessä -- --

Ja hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä
nähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli
ylevässä ankaruudessaan -- -- --

Siinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan.
Halu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa.

Hän tahtoi valita tiensä mielensä mukaan.

Janine muori käännähti hänen puoleensa.

-- Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isä? kysyi hän.

Vastaamatta käännähti Hesekiel lähteäkseen pois. Hän ei voinut katsoa
Janine muoria silmiin.

Hän paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läksi.

Janine säpsähti. Hiljaa hymyillen hän katsoi hänen jälkeensä.

Tuollaisina kesäöinä ei nuorille uni liioin maittanut! --

       *       *       *       *       *

Hesekiel harhaili teitä pitkin ja joutui niin hakaan, missä hänellä ja
Pikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellä ei hän voinut
viipyä. Hänestä tuntuivat puut lausuvan hänelle kysymyksiä, joihin hän
ei voinut vastata.

Hän meni virran rannalle. Ilma sen yläpuolella oli täynnä hienoa utua.
Se hohti taivaankaaren väreissä.

Syvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi
kuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin
paloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet
hajalle -- -- -- kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui
tuuliajolle. --

Hän palasi jälleen todellisuuteen -- täällä ei hän voinut viipyä.

Hän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt
katsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään.

Joki kohisi yön hiljaisuudessa -- tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli,
ja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja -- -- --

Hän heittäytyi maahan. Hyvä Jumala, kuinka siellä oli ihanaa! -- --

Mutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita
yötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat.

Hän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein
askelin.

Sanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka
vaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää
häneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa.

Pian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan,
ettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut
Torgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä.

Hän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt
akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan -- niin
väririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja
nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla.

Ja siellä oli Irmild! Hän seisoi kaataen viiniä karahviin. Hän kulki
järjestellen kaikki valmiiksi.

Hän oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltä hän vaikutti
noiden tummien värien keskellä! Hesekielin katse seurasi häntä: hän
tarkkasi noita kauneita olkapäitä, pientä päätä, jota pitkä, hieno,
hohtavan valkoinen kaula kannatti... Ja nyt se ojentautui kuin
katsomaan, tuliko hän jo -- -- --

Hän oli avannut veräjän puoleksi -- mutta nopeasti hän sulki sen
jälleen ja juoksi mäkeä ylös, tieltä metsään ja edestakaisin, kuin
takaa-ajettuna. Häntä vaivasi kahtalainen tunne.

Hänen turhamaisuuttaan tyydytti tuo että rouva Irmild, joka niin
viehätti kaikkia miehiä, ei välittänyt muista kuin hänestä, ei
tiennyt ketään hänen vertaistansa! -- -- Seuraavana hetkenä taas
hän voi heittäytyä maahan tulisen häpeän vallassa. Häneen sattui
kuin ruoskanisku tuo, että hän tavotteli sellaista. Eikö hän sitten
ollutkaan sen parempi mies, hän, Hesekiel Jarlsvik, kuin että tuo oli
hänelle kyllin hyvää! --

Hän vaikerteli kuin haavoittunut eläin.

Mutta äkkiä voi hän jälleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hänen
täytyi nauraa itsellensä. Sillä tuonne alas hänen mielensä sittenkin
paloi... noiden hehkuvien värien ja punaisen viinin tykö -- tuon
naisen tykö, joka oli hänen omansa. Hänen sielunsa oli masennuksissa
häntä ikävöiden. Tuo nainen oli avannut hänelle elämän suljetun
lähteensuonen. Eikö hänellä ollut oikeutta hakea siitä virvoketta?
Miksi täytyi hänen ainiaan kärsiä janoa? -- -- --

Hän seisoi jälleen veräjällä ja katsoi sisään. Irmild valmisti siellä
hänelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hänen mielensä. Hän seurasi
katseellaan jokaista hänen liikettänsä.

Nyt Irmild lähestyi akkunaa ja aukaisi sen. Hesekiel näki hänen
hienojen, kapeiden huultensa värähtelevän, kuin olisi hän kurottanut ne
häntä kohden. Hänen katseensa haki odotettua vierasta.

-- Minä tulen, mumisi tämä.

Mutta hän seisoi kuin maahan naulattuna, ikäänkuin salainen voima olisi
pidättänyt hänet siinä. Hän _tahtoi_ sitä mitä ei tahtonut.

Äkkiä hänestä tuntui että hän voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille.

Hän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä
vastaan avosylin.

Hesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. --
Minä _en_ tule! kuiskasi hän.

Irmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. -- Kuinka olet
viipynyt!

Hänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet
värähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja
suuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen...

Silloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään
oli hän jälleen joutunut virran reunalle.

Mutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki,
ikäänkuin näkisi jotain kammottavaa -- --

Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas
Jumala -- aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen? --

Hän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän
päättänyt tulla toisen orjaksi? --

Hän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä
seisoi, joka pensasta ja puuta... merta, joka oli tuntenut hänet
pienestä pojasta saakka, -- koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka
ympäröi häntä -- --

Haave jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen --
unelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa
todellisuudeksi! -- --

Hänen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen täydellisyyden ikävöiminen
heräsi jälleen -- -- --

-- Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan! --
Kuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessä!

Ja Pikku-Gunn -- hän oli edennyt hänestä niin loitolle, ettei hän enää
voinut häntä nähdä... Hän ei myöskään voisi kestää Gunnin katsetta...

Hän voihki. Hän tunsi vihlovalla tuskalla, että jotain hänessä oli
tahraantunut -- -- --

Silloin tunsi hän jälleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi
hänen sisimmässään, hän tahtoi yhdellä ainoalla iskulla murskata sen
mikä häntä vaivasi...

Mutta äkkiä hän ymmärsi, että hänen oli pyrittävä hiljaisuuteen, sen
turviin, mitä hänen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltä käsin
voi hän voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensä nähden. -- -- --

Hänen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielä valtoja
ja herrauksia, jotka hän halusi pitää käsissänsä. Ei hän antautunut
Irmild Myrlandin käskyläiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata häntä
jalkoihinsa, -- ei edes hän, joka oli muita niin paljon korkeammalla.
-- -- --

-- -- Ja kun hän nyt luopui Irmildistä, ei hän tehnyt sitä kenenkään
muun pakottamana. Ainoastaan siksi että hän itse niin tahtoi, se
tapahtui, -- siksi, että hän itse suvaitsi niin tahtoa!

Hän käännähti nopeasti ja läksi kulkemaan vakavin, nopein
askelin. -- -- --

       *       *       *       *       *

Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys.

Silloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla.

Aamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut
heräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat
päivän tervetulleeksi.

Ja aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli
maan ja meren.

Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen
ponnistuksen jälkeen.

Hän seisoi hetkisen kuin haltioituneena.

Hurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja
syvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet.

Ja hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen
silmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet.

Uutena olentona hän nyt seisoi siinä.

Kotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään.

Torgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä
ilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa
miehekkyyttä.

Tohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän
muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa...
Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena
-- mutta voitonseppele otsalla.

       *       *       *       *       *

Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin
tavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä.

Tullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta -- kulki
katetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa.

Janine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla.

-- Pikku-isä, oletko sairas?

Hän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi
seisomaan paikoilleen.

Silloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori
vartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti.

Silloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi
erään noista vanhoista, lohdullisista virsistä -- lauloi kuin olisi
tuudittanut lasta lepoon.

Pian tyyntyikin Pikku-isä. Janine muori jäi istumaan vuoteen viereen.

Tehtaankellon soidessa nousi Pikku-isä.

Janine ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hänen sydämensä oli pakahtua
liikutuksesta.

Oli kuin hän olisi nähnyt edessään vanhan Hesekiel Jarlsvikin,
sellaisena kuin hän oli miehuutensa ihanuudessa, ennenkuin hänen
voimansa murtui. Hän näki kuin haavenäyssä sydämensä valoisan unen!

Siinä hän istui, tuo vanha nainen, sydän vavahtelevana. Kuin nuorekkaan
ihastuksen vallassa hän tuijotti Pikku-isän jälkeen, kohottaen ristiin
asetetut kätensä.

-- Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hän kyyneleitä vuodattaen. --
Herra on ottanut hänen sukunsa jälleen armoihinsa! Pikku-isä, lausui
hän, riemusta säteillen, -- sinä olet kukkanen Herran kasvojen edessä!

       *       *       *       *       *

Bergenistä oli tullut sähkösanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi
lähettää jonkun sinne. Hän tuli konttoriin, heti Hesekielin tultua
sinne. Hän säpsähti hiukan, nähdessään kuinka kalpea hän oli.

Hän tuumiskeli, että Gundersen voisi lähteä matkaan.

Hesekiel karttoi katsoa häneen. Voisihan hänkin lähteä yhtä hyvin.

Elin rouva hymyili. Johan hänen nyt oli aika rauhoittua... eihän hänen
tarvinnut piiloutua, siksi että Pikku-Gunn tuli kotiin.

Hän katsoi Hesekieliin tyynellä, rauhoittavalla katseellansa. -- Se ei
saa olla tarmoton, joka tahtoo päästä voitolle. En olisi luullut että
sellaista kunnon miestä kuin sinua tarvitsisi siitä muistuttaa. -- Ja
tiedä ettei ole tietä niin ahdasta, etteivät toiset olisi vaeltaneet
sitä ennen sinua.

Silloin tarttui Hesekiel hänen käteensä. -- Ei kenenkään tarvitse enää
hävetä minun tähteni! Siitä tulee nyt loppu. Minä jään tänne!

Elin rouva kertoi, että seuraavana päivänä tulisivat tuomari ja
Pikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hän kertoi, mitä kukaan Herössä ei
vielä tiennyt, että Gunnin ja tanskalaisen välit olivat lopussa.

Elin rouva hymyili tyytyväisenä. Hän oli kyllä aavistanut, että
täytyisi käydä niin... Mutta että hänen pikku lapsensa oli hetkeksikään
voinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyväistä, se tuntui Elin
rouvasta ihmeelliseltä.

Silloin hän näki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hän näytti melkein
kuin kuolleelta.

Elin rouvan silmissä näkyi välkähdys.

-- Mitä arvelet, sanoi hän hiljaa, -- tahdotko lähteä täältä?

-- Minä tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, -- matkata
sitä tietä, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua!
Tulen pitämään sananne mielessäni!

Silloin puristi Elin rouva hänen kättänsä ja läksi.



24.


Niin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona.

Paluumatkan viime päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki
maan kohoavan merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen... ihanana
ja valoa hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot,
päivänpaisteen vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden -- silloin
kutsui hän isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli.

-- Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä
hohde kirkastaa laakson!

Ja hän oli tullut jälleen kotiin -- paikalle, joka tuoksui merta ja
salaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja
ihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin
tuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä
hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa
pitkin mieletönnä ilosta.

Samana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin
katselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa
kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili
häntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, -- se aaltoili
purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla
ruusuilla -- --

Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista:
kukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa -- -- --

Hän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet -- -- -- Oli kuin kyyneleet
olisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli
_kotona_!

Heti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi
tukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin
kanssa.

Eikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm,
se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään!

Sinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella
lepattelivat liput laivoissa ja veneissä.

Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon
ja rannikon työväki sen oli pannut toimeen...

Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli
palannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon.

Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä
tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä.

Hyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien
kotiin.

       *       *       *       *       *

Kotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli
poissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin,
kuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä
häntä enää. -- Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän.

Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet
outo tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä
vuorella hän itse, Gunvor Torintytär.

Tultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain
tuonne ylös...

Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren
syvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, --
valkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä.

Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan,
mutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä.

Kuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli
liitossa salaisen maailman kanssa? --

Falck hymyili surunvoittoisesti -- sillä nyt vasta hän oivalsi kuinka
levollisesti hän olisi voinut ottaa vastaan, mitä Vera hänelle tarjosi.
Hän tunsi olevansa kuin raakalainen.

Kun hän palasi, kertoi Elin rouva että tuo oli Veran jäähyväislahja
hänelle. Hän oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan työnsä
hän oli lähtenyt.

Jos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan
sen, eivät he suinkaan tehneet sitä vähemmin nyt, kun Herön Gunvor niin
selvästi seisoi heitä suojaamassa, heidän kulkiessaan Smalsundetin
kautta.

       *       *       *       *       *

Ensi päivänä ei Gunn nähnyt Hesekieliä. Hän kävi kyllä virran
viereisessä talossa tervehtimässä, mutta hän ei ollut siellä.

Illalla näki hän hänet pakkahuoneiden luona, mutta hän ei tahtonut
mennä sinne. Siellä oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli
saapunut ja jo oli myyty Englantiin.

Mutta seuraavana päivänä hän seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli
isoäidin puheille.

Hän säpsähti. Ensiksi näki hän ainoastaan Hesekielin silmät... niissä
oli omituinen, tuskallinen kiilto.

Gunnin sydän kävi raskaaksi.

Hesekiel tuli hänen luoksensa ja antoi hänelle kättä. Ei kumpikaan
heistä sanonut sanaakaan. Isoäiti alkoi puhua sillistä.

Gunn meni istumaan kauas akkunan luo.

Kuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidän kohtaamisestaan olisi
kulunut monta, monta vuotta! Miksi olivat hänen kasvonsa niin kylmät
ja tyynet?... Gunn ikävöi Pikku-isää, toivoi että he molemmat vielä
olisivat pieniä ja kaikki olisi kuten entisaikoina.

Vasta Hesekielin lähdettyä ja seistessä ulkona pihalla näki hän ketä
hän muistutti. Donatellon pyhän Yrjön kaltainen hän oli, joka palaa
taistelusta lohikäärmettä vastaan, niin tyynenä ja ankarana nuoressa,
miehekkäässä kauneudessaan... Varmaa oli, että Hesekiel oli käynyt
hänen kaltaiseksensa...

Gunn katsoi häneen ihmeissään. Hän oli ihana kuin pyhä Yrjö!...

Mutta oliko entisyys, kaikki, mikä heillä oli ollut yhteistä, palanut
pois kuin tulen tuhoamana? Työtäkö vain, pelkkiä työpäiviäkö Hesekiel
vaati itseltään ja muilta? Myöskin häneltä? -- --

Samoin aikoi hän itsekin tehdä. Pitkällä kotimatkalla, merellä
vietettyinä päivinä, oli hän ajatellut niin paljon. Nyt oli hän
oppinut, että ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensä.
Etelässä oli koti joutunut häneltä unohduksiin, hän oli ajatellut
ainoastaan itseään, ja siitä ei ollut seurannut hyvää. Nyt täytyi hänen
pyrkiä tekemään hiukan muiden hyväksi!...

Ensi sunnuntaina, kun hän oli tuossa pienessä kirkossa, tuntui hänestä
että hänen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hän oli seurustellut
rannassa, tuli hänen tykönsä. Ja hän kuuli hänen äänensä ja näki että
oli ihanaa elää, ihanaa ottaa hänen määräämänsä kuorma ja seurata
häntä...

Tehtävää elikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistämässä maata
ja kansaa, -- jospa hän voisi auttaa edes yhtäkään ihmistä hiukan
eteenpäin!... Isoäiti sanoi, että hyvät yksityiset ihmiset olivat
kaiken edistyksen edellytys, sillä ne ovat kuin siemen, josta tulee
toisia lisää... Saada paljon hyviä ihmisiä, se oli varmin tapa tehdä
vallankumous, sanoi isoäiti -- -- --

Hänen täytyi myöskin ajatella, mitä Vera oli sanonut onnesta, jonka
jokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon.

Vera nimitti sitä edistyksen valtatieksi -- ainoaksi, mikä johti pois
inhimillisestä väärämielisyydestä rauhalliseen tulevaisuuteen -- mikä
tie aina oli ollut vaikea löytää, koska oli tahdottu että se olisi
siellä missä se ei ole -- -- --

Vera oli sanonut että naisten pitäisi kulkea edellä oppaina,
johtaaksensa kaikki tuolle tielle -- -- --

Hän oli pyytänyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa työssä.

Innokkaasti oli Gunn luvannut tehdä niin. Vasta nyt hän käsitti, mitä
oli luvannut.

       *       *       *       *       *

Elin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jälleen kotiin. Siitä
oli jo kauan, kun elämä Herössä oli ollut niin iloista.

Hän ymmärsi kyllä, että lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan
hiukan kolahduksia, mutta hän tiesi myöskin, että sellaisesta kyllä
paranee.

Hän näki myöskin, että Hesekiel kantoi raskasta taakkaa -- mutta kerran
hän kyllä pääsisi siitä vapaaksi. Hän tiesi myöskin, että kiusaus
oli lähestynyt häntä, mutta että hän oli poistunut kiusaajan luota
voimakkaampana kuin ennen.

Elin rouva ei puhunut paljoa, mutta hän oli selvillä monenmoisista
seikoista. Ei kukaan voinut käsittää, mistä hän sai tietonsa.

Kesä meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi
antimiaan, maa samaten.

Ei koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinä kesänä.
Oli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa.
Nuori Hesekiel Jarlsvik alkoi käydä kuuluisaksi. Hänestä oli alettu
puhua, eikä ainoastaan Herön seudulla. Hänelle oli tarjottu paikkoja
kauppaliikkeissä sekä Bergenissä että ulkomailla.

Mutta hän oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitä että jäisi Herön
kartanon palvelukseen.

Hän tuli nyt usein talonväen puolelle. Hänellä oli paljon neuvoteltavaa
Elin rouvan kanssa.

Ja Elin rouva silmäili häntä ja iloitsi nähdessään että hän nyt
oli tyyntynyt. Hän määräsi, että Hesekiel muuttaisi syksystä Herön
kartanoon.

Hesekiel oli suostunut siihen. Hänelle oli yhdentekevää missä oli.
Sillä koskaan eivät hänen ja Pikku-Gunnin välit enää voineet tulla
ennalleen! -- Ei, ei edes ennalleen! voi hän sanoa aivan ääneen
itseksensä. Eihän hän ollut Gunnin arvoinen -- eikä hän myöskään voisi
enää koskaan luottaa Gunniin, kun tämä oli sillä tavoin unohtanut
hänet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hän voisi nöyrästi sanoa
hänelle: -- Palaja luokseni, palaja katsomaan, etkö nyt voi nähdä
minua, -- kuuntele, etkö kuule, ken voi puhua niin, että se ainaiseksi
vuodattaa lohtua sydämeesi! -- -- --

Se hetki ei tulisi koskaan. Siksi hän voikin olla tyyni Gunnin
seurassa. Hän ymmärsi, että Gunn tahtoi että kaikki olisi kuten
muinoin. Se ei käynyt päinsä...

Voida elää elämänsä pää pystyssä, kun kaikki mitä oli ikävöinyt oli
mennyttä -- se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi
hän suorittaa!

Mutta kun hän sitten näki hänet, niin entisensä kaltaisena ja kumminkin
muuttuneena -- näki itseensä suunnattuina nuo silmät, joiden katse
voi olla niin viehkeä... kun hän kuuli tuon matalan, sulosointuisen
äänen, silloin hän käsitti, että hänessä itsessään oli kaikki kumminkin
ennallaan -- siitä ei hän päässyt mihinkään. Se paikka, missä Gunn oli,
oli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hän kaihosi.

Kun hän näki Gunnin tulevan, oli hänestä kuin häntä ympäröivä lempeys
olisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta.

Gunn oli käynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitä ei kukaan voinut
ihmetellä. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hän nauroi,
silloin se vaikutti kuin päivänpaiste, joka kirkastaa meren, kuin
laakson kukkasten tuoksu...

Ja mieletön hän kaiketi oli, sillä jokainen Gunnin sana oli hänestä
kuin puhdasta kultaa. Hän voi toistella itseksensä jokaista
turhanpäiväistä sanaa, minkä Gunn oli hänelle lausunut.

Kaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan
ajatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen
kumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin
pitänyt vallassansa.

Nyt tietäisi Hesekiel pitää varansa.

Hän näki hänet joka päivä -- mutta ikäänkuin kaukaisuudesta.

Hänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä
kalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut.
Se vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta.

Sillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa.

Mutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli
yksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen
luoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli
hänen mieltänsä.

Hän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät
siitä tummiksi.

Gunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut
puhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan!

Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat
toistensa valittavat ajatukset.

Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi
puhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan.

Kerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin
entisajan tapahtumasta... mitä he silloin olivat sanoneet...

Hesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos
Gunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt.

Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää.

Mutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään
hurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan
pitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä.

Hän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin
askeleet. Ja Gunnin ääni -- se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen
alakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. -- Silloin oli
kuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä.

Jos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt
häntä selvästi, -- hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen
äänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri
yhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi.

Mutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti,
peläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan
voinut auttaa häntä.

       *       *       *       *       *

Gunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän
että oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei
unohtanut helposti, -- sen muisti Gunn entisajoilta.

Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli
tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, -- hän
ei uskaltanut enää kysyä mitään.

Gunn haki kärsiviä ja teki hyvää niille, joille voi. Hesekielin hyväksi
hän vain ei voinut tehdä mitään.

Eihän hän myöskään tiennyt, kuinka hänen laitansa oikein olikaan. Hän
näki vain että hänellä oli silmissään sellainen katse, jommoisen tuikea
kärsimys tuottaa.

Se teki hänet murheelliseksi. Mutta häntä lähemmäksi ei hän voinut
päästä.

       *       *       *       *       *

Isä Hesekiel ei ollut tyytyväinen. Hänen oli raskasta nähdä
kasvatuspoikansa käyskentelevän yhtä synkkänä ja suljettuna kuin hän
itse nuoruudessaan.

Hän ihmetteli nähdessään Elin muorin ja tuomarin niin tyytyväisinä,
kuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari käyskenteli tietänsä
sen näköisenä kuin tulisi kaikkein olla hänelle kiitollisia siitä että
hän oli palannut jälleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa.

Mutta isä Hesekiel ei ollut hänelle kiitollinen. Hänestä tuntui että
kaikki oli tuomarin syytä, sekä se, mikä oli tapahtunut, että se mikä
ei ollut tapahtunut.

Muutamana päivänä piti hänen lähteä eräälle saarelle. Silloin sai hän
oveluudella ja väkivallalla aikaan sen, että sai mukaansa veneeseen
Gunnin ja Hesekielin.

Eiväthän nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessä. Hesekiel väitteli
sitä aina. Hän ei voinut kestää sitä. Kirouksen tavoin seurasi häntä
aina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto.

Gunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti
hän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi.

Mutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle
tuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli.

Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen
kasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää
mitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen
oikealle tolalle! -- -- --

Vaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle.

Oliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei
ollut korjattavissa?

Hän pudisti päätänsä. -- Vaikeata se on, mumisi hän.

-- Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi.

-- Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen,
tavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti.

Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella
purjeita.

Kukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen.

Hesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi.

       *       *       *       *       *

Ja päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän
olonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi.
Monet kävivät oikein varakkaiksi.

Mutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se
johtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki
hyvää niin monelle.

Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat -- katsoivat
saaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat
saaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa.

Yksi huoli oli heillä kaikilla.

Herön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut
enää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan
menettää hänet.

Kaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi
niin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli
alkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle,
että olivat alkaneet kunnioittaa työtä. -- -- --

Herraa piti heidän kiittää siitä -- mutta kaikki tunsivat että tuolta
ylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi
säteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa
halu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin
rouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, -- puun,
jonka latva tarjosi suojaa monelle.

       *       *       *       *       *

Isä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä
ahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän
olisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois?

Mutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean
voittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset
noudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät
mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli
tietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi
oikean voimaan.

Siksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen
täytyi tapahtua.

Isä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva
oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä
Hesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, -- tuo ainoa, joka
voi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut.

Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen
ja Hesekielin välit olleet muuttuneet. Ollessaan yhdessä arastelivat he
toisiansa ja olivat vähäpuheisia.

Mutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina --
kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun
näkymättömillä teillä.

Ja nyt viime aikoina -- mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin
silmiin -- ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin! Ja
Gunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän
ollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää
koskaan! -- -- --

       *       *       *       *       *

Tuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen
oloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli
toimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin.

Hänelle tuotti nautintoa olla jälleen kotona, kuulla jälleen vanhan
kellon lyövän sulavalla, hopeanheleällä äänellään, nähdä Delfin
Nuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa... antaa Tonettan ja
Domenican huolehtia talon järjestyksestä -- ja viettää illat Herön
kartanossa! Hän iloitsi saamastaan pikku tyttönsä jälleen kotiin, missä
sai pitää hänet rauhassa ilonansa.

Varmaan hän myös aavistaa, että aika voi tuoda mukanaan muutoksen.
Mutta se on täyttävä Elin rouvan vanhan sydämen riemulla, ja samaten
hänenkin sydämensä.

On näet luultavaa, että Gunn aikaa myöten saa selville, miten
Hesekielin laita on -- että juuri hän itse jätti hänet syrjään,
että hänen on palattava hänen luoksensa, jos tahtoo löytää hänet.
Kun hän oppii käsittämään oman itsensä ja oivaltaa, mitä hänellä on
tarjottavana, -- silloin hänen kenties täytyy jonakin päivänä koettaa
saada Pikku-isä mukaansa laaksoon, jossa he käyskentelivät lapsina,
vanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi
koskaan myllertää -- -- --

Falck oivaltaa sen. Hänelle tuottaa onnea tarkata, mitä hiljalleen
kehittyy Gunnin mielessä, ja antaa ajan mennä menoaan ja tuottaa lohtua.

Äkkiä alkaa isä Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla päivillään.

Hän aavistaa että se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja
kehittyvä vapaasti ja ihanasti.

Ja Janine on niin varma, että kaunis lintu, joka tuli joka kevät hänen
venehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan.

       *       *       *       *       *

Elin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemänkymmenen. Vielä
on hänen selkänsä suora, hänen katseensa kirkas ja älykäs. Kun hän on
sanonut jotakin, merkitsee se yhä vieläkin jotain.

Tuo, että hän sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittänyt
valonloistetta yli hänen vanhuutensa.

Mutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillä missä olisi sellaista kuin
Herön kartanossa?

Muhkeana ja lujana se sijaitsee ylängöllä, josta on näköala niin kauas
etäisyyteen. Tuulet eivät voi sitä vahingoittaa. Entisaika vallitsee
siellä tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen
rinnalla, ja väliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten
huoneiden kautta.

Pikku-Gunn arvelee itsekin, että hänen oli parasta päästä jälleen
kotiin. Missä olisikaan sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --

Ja kansa tietää myöskin, että sen turvissa on hyvä olla -- myöskin
pimeinä päivinä, luoteistuulen lähettäessä viestejä ja meren kohotessa
vastaamaan.

Sinne leviää niin ihmeellistä hohdetta talviselta tähtitaivaalta,
kuutamossa kimmeltäviltä pimeiltä vesiltä, auringon kultaamista
pilvistä taivaanrannalta.

Ja aava meri on heidän ystävänsä. Kuin kesyttömät linnut ahmivat he sen
ilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidän mieleensä.

He oppivat pelikaanin tavoin myrskystä ponnistelemaan suojaan. Ja tarut
täyttävät heidän työpäivänsä, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina
-- ja liitelevät kautta kaiken maailman.

Kuten siellä oli entispäivinä, niin on yhä vieläkin. He ylenevät
meren silmän heitä valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien
ja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellä. He
rakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lähestyvät heitä keimaillen
kuin joutsenet -- ja opettavat heitä pitämään varansa.

Herön kalastajat ovat vielä vanhaa voimakasta lajia. He eivät ole
unohtaneet häntä, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivät unohda sitä
hyvää, minkä Jumala suo heille.

Hänen armoansa on sekin, että kun Pikku-Gunn, kalastajien lapsi, ei
enää makaile rannan hiedikossa sitä kaiveskellen ja seitinpoikasia
vanhoihin puolikkoihin pyydystellen, -- Herön kartanoon on sen sijaan
tullut uusi Gunvor valtiattareksi.

Sillä hänelle oli kyllä parasta palata takaisin. Missä olisi näet
sellaista kuin Herön kartanossa? -- -- --

Missä on meri senkaltainen kuin siellä? -- niin hopeansininen ja
kuulakka kuin hiljaiset, kirkkaat kesäpäivät, niin täynnänsä suuria
ajatuksia, joista se on kuiskinut vuosituhansia -- keinutellessaan
helmassaan maailmoiden kohtaloja, hyräillen lauluansa, joka uhkuu
elämän ja kuoleman viisautta! --

Missä on sellaista kuin siellä, kun meri korottaa äänensä?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Herön kartanon lapset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.