Title: Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä
Author: Söderhjelm, Alma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

SIVISTYSELÄMÄSTÄ***


RANSKAN VALLANKUMOUKSEN SIVISTYSELÄMÄSTÄ

Kirj.

ALMA SÖDERHJELM

Suomentanut

O. A. Kallio



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903.



SISÄLLYS:

Salongit
Klubit
Sanomalehdistö
Teatteri
Maalaustaide
Kirkko
Konventin reformit



SALONGIT


Vainottuna ja pilkattuna julkisessa elämässä oli valistusfilosofia
löytänyt turvapaikan 18:nnen vuosisadan henkevissä ja hienoissa
salongeissa. Täällä se otettiin innostuksella vastaan, eikä viipynyt
kauan, ennenkuin se vanhasta, ylimyksellisestä seurapiiristä muodosteli
aivan uuden, pienen yhteiskunnan, joka tosin oli yhtä kevytmielinen,
yhtä loistava kuin vanhakin, mutta jolla oli syvemmät harrastukset
ja vapaampi sekä oikeampi käsitys olosuhteista. Näissä salongeissa
valistusfilosofia raivasi tietä politiikalle, joka, myöskin vainottuna,
pakeni näiden rauhaisten liesien turviin, missä ei tarvinnut pelätä
mitään vainoomista. Korkeimman ylimystön naiset: markiisitar de Croy,
markiisitar d'Egmont, Kustaa III:nnen ystävätär kreivitär Boufflers ja
monet muut puuttuivat harrastuksella ja innolla uusiin kysymyksiin,
ensin filosofisiin ja taloudellisiin, sitten reformatoorisiin ja
vallankumouksellisiin, ja tällä innolla he tekivät vallankumoukselle
suuren palveluksen, he kun siten välittivät korkeampien luokkien
tutustumista vallankumouksellisiin aatteihin. Monelle ensi innostus jäi
pysyväksi, toisille taas sillä oli vain uutuuden ja outouden viehätys,
joka ei jaksanut pysyä pystyssä todellisuuden vaatimuksia vastaan.
Niinpä esim. M:me Boufflers osottautui reforminystäväksi siihen päivään
saakka, jona kansalliskokous päätti aatelisuuden lakkauttamisen, mutta
heti senjälkeen hän kirjoitti Kustaa III:nnelle, että tuo kokous oli
laittomin mitä milloinkaan oli ollut.

Kuta enemmän lähestyttiin vallankumousta, sitä vakavammaksi kävi
mieliala salongeissa, ja säätyjen kokoonkutsumisen lähinnä edellisenä
aikana, vv. 1788-89, poliittiset kysymykset täällä yhä enemmän
astuivat etualalle. Etteivät herättäisi vallanpitäjissä epäluuloa,
että muka olivat kokouspaikkana hallitusta vastaan tähdätyille
salaliitoille, nämä salongit useinkin olivat olevinansa muuta kuin
mitä ne itse asiassa olivat. Niinpä kuultiin vuoden 1789 alussa paljon
puhuttavan eräästä salongista, jossa vastainen edusmies Bergasse piti
spiritistisiä ja magneettisia istuntoja, jotka vetivät puoleensa väkeä
ja olivat hyvin huudossa. Houkutuksena olivat kuitenkin vain nimeksi
henki-ilmestykset ja yliluonnolliset asiat; itse asiassa tultiin
tänne yhteen keskustelemaan polttavista valtiollisista kysymyksistä
ja neuvottelemaan niistä periaatteista, jotka oli pantava uuden
yhteiskunnan pohjaksi.

Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin salongit voivat käsitellä näitä
kysymyksiä aivan peittelemättä. Valtiosäätyjen kokoonnuttua toukokuussa
1789, kolmannen säädyn muututtua kansalliskokoukseksi kesäkuussa ja
Bastiljin kukistuttua heinäkuussa ei enää löytynyt mitään kahleita tai
siteitä yhteiskuntaelämässä eikä valtiollisella alalla.

Yleensä on se käsitys vallalla, että vallankumouksen aikana
salongit rappeutuivat siihen määrään, että niille tuskin voi
antaa "ranskalaisen" salongin nimeä. Veljekset Goncourt puhuvat
vallankumouksellisten salonkien naisesta suurella halveksimisella:
"Naiset ovat hylänneet", he sanovat, "entisen käytöstapansa; he ovat
luopuneet vanhasta, pukevasta vaatteuksestaan uuden sangen huonosti
pukevan hyväksi; he ovat kuurot niille äänille, jotka sanovat heille,
ettei luonto eikä kasvatus ole tehnyt heitä kypsiksi miehisille
keskusteluille ja huolille. -- -- -- Emäntä ei enää kuten ennen ole tuo
suhdallinen valtiatar, joka ystävällisellä hymyllä kuunteli kaikkea
mitä puhuttiin ja pysyi tarkasti puolueettomalla kannalla. Ei -- ja
tässä siteerataan erään samanaikaisen englannittaren todistus -- hän
on teepöytänsä ääressä istuva, ilkeydestä vapiseva Penthesilea, joka
keskellä kiihkeintä väittelyä polttaa sormensa ja kaataa teekupposen
puvulleen"-- -- --

Aivan varmaan sellainen päätelmä on liian nopea. Tosiasia on -- ja
sen kyllä itsestään ymmärtää -- että uudessa yhteiskunnassa toimivat
salongit eivät olleet entisen ajan salonkien kaltaisia, että naiset,
joiden ympärille kokoonnuttiin, kuten M:me Condorcet, M:me Roland,
erosivat entisen kuningasvallan naisista, ja että heidän luonaan
puhuttiin muusta kuin mistä oli puhuttu esim. M:me Deffandin luona.
Politiikka karkoitti tiehensä seurapuhelun; salongit eivät enää olleet
kouluja, joissa opittiin kohteliaisuuden kaikkia vivahduksia ja
mielistelyn keveätä kieltä -- ne muuttuivat kouluiksi, joissa opittiin
yhteiskuntafilosofiaa ja patriotismia, joissa opittiin, kuinka tuli
elää ja kuinka tuli kuolla isänmaan puolesta. Tapahtui perinpohjainen
muutos -- muutos, joka tosin monesti kävi tuon siloisen ja siron
seuratavan ja hienostuneen maun kustannuksella, mutta joka toi mukanaan
niin paljoa vakavamman ja syvällisemmän elämänkatsomuksen, että tuskin
voidaan valittaa sen tapahtuneen. Ja tokkopa lienee syytä olettaa,
että salonkeihin tunkeutuvan vakavan aineksen millään tavoin tarvitsi
sulkea sieltä hienosti sivistynyttä seurustelutapaa, tai että sen
seikan täytyi jotakin vaikuttaa naisten henkevyyteen, viehätykseen
ja kauneuteen, jos he aamupukeutumisensa ajalla luettivat itselleen
Sieyès'in kuuluisaa _Mikä on kolmas sääty?_ tai muita huomiota
herättäviä valtiollisia lentokirjoja? Päinvastoin voidaan useita
vallankumousajan salonkeja tänä aikana, jolloin seurustelutapa yleensä
kansanvaltaistui ja kaikki elämänsuhteet saivat vaikutelmia alempien
ainesten kohoamisesta yhteiskunnan pinnalle, samalla kertaa kun ne
muodostuivat uusien aatteiden pesiksi, pitää viimeisenä turvapaikkana
18:nnen vuosisadan hienolle henkevyydelle ja siloiselle sivistykselle.

Jos tahdomme jakaa vallankumousajan salongit eri ryhmiin, on
luonnollisinta antaa niiden ensin jakautua kahteen osastoon: vanhat
salongit, jotka olivat olemassa jo ennen vuotta 1789, sekä uudet
salongit, jotka syntyivät vallankumouksen ajalla. Edellisessä ryhmässä
voidaan sitäpaitsi salonkien laatuun katsoen erottaa ne salongit,
jotka oikeastaan olivat kirjallisia, joihin politiikka vain vähitellen
tunkeutui, ja joista sen ei koskaan onnistunut kokonaan karkoittaa
kirjallisuutta, sekä ne salongit, joilla oli selväpiirteisempi
poliittinen luonne. Kirjalliset salongit olivat hyvin lukuisat; niihin
voidaan lukea melkeinpä kaikki ne valistuneemmat ja vapaamielisemmät
salongit, jotka vuoden 1789 paikkeilla perustivat arvonsa vanhoihin
sukujohtoihin tai kirjalliseen kuuluisuuteen. Sellainen oli se salonki,
johon M:me Helvétius, huomiota herättäneen _De l'Esprit_ kirjan tekijän
leski, pienessä talossaan Auteuil'issä kokosi ympärilleen kaikki mitä
oli jälellä encyclopedismin ystävistä ja ihailijoista. Sellainen oli
sekin salonki, jossa M:me Condorcet ja hänen kuuluisa miehensä ottivat
vastaan ei ainoasti mitä Ranskalla vaan myös kaikki mitä valistuneella
Europalla oli etevintä ja ylhäisintä. M:me Condorcetin luona saatiin
nähdä kaikki sen ikivanhan ylimystön kirjalliset ja etevät edustajat,
johon markiisi Condorcet itse kuului, ja joka ei kadottanut loistavaa
seurustelutapaansa ja hienoa sivistystänsä, vaikkapa kansalliskokous
pakoittikin sen luopumaan nimistään ja aatelisarvoistaan. Täällä
nähtiin filosofeja ja matemaatikkoja, kirjailijoita ja tiedemiehiä,
poliitikkoja ja filantrooppeja, ja kaikki he saivat kokea harvinaisen
rakastettavaa vastaanottoa nuoren suopean M:me Condorcetin puolelta,
kaikki he kohtasivat ymmärtämystä ja kuuloa, kehoitusta ja harrastusta
itsensä Condorcetin puolelta, jonka nero oli kyllin laaja ollakseen
toimelias ei ainoastaan filosofian ja matematiikan abstraktisella
alalla, vaan myös politiikan ja rauhallisen ja käytännöllisen työn
aloilla. M:me Condorcetin salongissa ei päähenkilönä ollut hän vaan
hänen miehensä, jolle hän oli ensimäinen myöntämään kunniasijan. Suuri
ero iässä -- hän oli 21 vuotta nuorempi kuin Condorcet -- ynnä miehen
suuremmat lahjat vaikuttivat, että hän luonnollisesti taipui ja omaksui
miehensä mielipiteet. Itse ei M:me Condorcet suinkaan ollut lahjoja
vailla; päinvastoin hänellä oli luonnostaan avoin mieli näkemään ja
oppimaan, ja alituinen yhdessäolo älykästen ja harrastuksellisten
ihmisten kanssa oli johtanut hänen lahjansa korkeimpaan mahdolliseen
kehitykseen. Mutta hänen älykkyydessään ei ollut mitään miesmäistä
ainesta; se oli pehmeä ja naisellinen, ymmärtävä ja vastaanottavainen.
Hänellä ei ollut vähääkään johtamiskykyä eikä hänen nimensä liity
mihinkään laajaperäiseen toimintaan tai merkittäviin tekoihin.
Kuitenkin hän vaikutti paljon ylhäisen personallisuutensa kautta, ja
on luultavaa että Condorcetin ihmisystävälliset aatteet saivat monessa
kohdin vaikutteita häneltä. Varmaan on ainakin sitä kaunista ajatusta
naisesta ja sitä luottamusta hänen kykyynsä toimia poliittisella
ja yhteiskunnallisella alalla, jonka Condorcet niin monesti julki
lausui, elähyttänyt se onnellinen ja luottamuksellinen yhteiselämä,
jota hän eli tämän älykkään ja hienosti sivistyneen naisen kanssa.
M:me Condorcetin salonki sai girondistisen leiman, sittenkuin
Condorcet oli liittynyt siihen ryhmään konventissa, jota kutsuttiin
girondisteiksi. Mutta se ei koskaan varsinaisesti muodostunut minkään
poliittisen yllyttelyn pesäksi. Se lakkasi kesäkuussa 1793, sittenkuin
girondistit olivat kadottaneet viimeisenkin vilahduksen poliittisesta
vaikutusvallastaan.

Kokonaan naisellinen äly, joskin tuotteliaampi kuin M:me Condorcet, oli
tuo vallankumouksen puhjetessa 50-vuotias M:me Fanny de Beauharnais,
jonka kirjallinen salonki sekä ennen revolutsionia että sen aikana oli
suosituimpia ja kuuluisimpia. M:me Beauharnais oli naimisissa M. Claude
Beauharnaisin kanssa, mutta puolisot sopivat huonosti yhteen eivätkä
edes eläneetkään yhdessä. M:me Fanny oli vielä kaunotar vuosistaan
huolimatta, ja hänellä oli sellainen tapa ottaa vastaan vieraitaan ja
kuunnella heitä, jollaista ei kukaan voinut mukailla. Hänen tavassaan
ja käytöksessään oli jotakin toverimaista, häntä ympäröivässä ilmassa
jotakin vapauden ja tasa-arvoisuuden tuoksua, mistä oli seurauksena,
että hänen luonaan heti alusta tunsi itsensä kotiutuneeksi ja
hyvinvoivaksi. Hän oli ennen vallankumousta julaissut joukon ajan maun
mukaisia runollisia tuotteita, kukkaiskoruisia ja silosanaisia, mutta
vailla runollista intomieltä ja mitään varsinaista kykyä. Itse hän piti
kirjailijatartehtävätään suuressa arvossa, mutta oli kyllin viisas
ollakseen sitä näyttämättä, eivätkä kirjalliset harrastukset päässeet
hänessä koskaan tukahuttamaan hänen pikku huoliaan kodin kauneudesta
ja puvun somuudesta. Hänen turhamaisuutensa ei koskaan, vastakohtana
niin monelle muulle, ollut halunnut koota salonkiinsa vanhoja nimiä,
joista kajastaisi entisten aikain urhotöiden hohde -- niin, hän osotti
selvää halveksimista sekä vanhaa aatelia kohtaan, joka luuli loistavan
nimen vapauttavan sekä lahjakkuudesta että kyvystä, ja nuorta aatelia
kohtaan, jonka kopeus häntä suututti. Eivät sukujohdot, vaan kuuluisuus
se täällä sai kunniasijan, eikä M:me Beauharnaisin tarvinnut suinkaan
hävetä niitä miehiä, joita hän otti kotiinsa vastaan. Mably, Grimm,
Buffon olivat olleet hänen kantavieraitaan ennen vallankumousta, ja
myöskin Jean Jacques Rousseau oli joskus nähty hänen salongissaan.
Kirjailijoita hän erityisesti suosi. Dorat oli ennen vallankumousta
hänen salonkinsa päähenkilöitä, ja vallankumouksen aikana astui hänen
sijalleen hänen nuorempi virkaveljensä Cubières, joka ihmetellyn
oppi-isänsä kuoltua otti tämän nimen, kutsuen itseään nimellä
Dorat-Cubières, ja joka yhdessä ystävysten Mercier'in ja Restif de la
Bretonnen kera kuului M:me Beauharnaisin lähimpiin ystäviin. Mutta eipä
puuttunut valtiollisia uudistusmiehiäkään tästä salongista, joka ennen
muita sisälsi muisteloita vanhasta ja siemeniä uuteen yhteiskuntaan.
Täällä nähtiin eri mielipiteiden ja erilaisten valtiollisten
näkökantojen edustajia: rakastettava, vapaamielinen Rabaud S:t Etienne,
protestanttinen pappi, mutta samalla valistusaatteiden hehkuva ystävä,
Sylvain Bailly, jonka nimi ennen vallankumousta liittyi vakavaan työhön
ja tieteellisiin ansioihin, mutta vallankumouksen puhjettua sai uuden
loiston, joka oli yhtä silmiinpistävä kuin lyhytaikainenkin. Uuras
vieras M:me Beauharnaisin sinisessä salongissa oli eräs loistelias,
kalpea nuori mies, käytöksessään ja ryhdissään jotakin elähtänyttä
ja ukkomaista, mikä huonosti sopi yhteen hänen vallankumouksellisen
kiihkoilunsa ja korupuheisen isänmaallisuutensa kanssa. Se oli talon
sukulainen Alexandre de Beauharnais, joka vasten tahtoaan oli nainut
kreolittaren Joséphine de la Pagerien ja nyt vallan julkisesti
laiminlöi nuorta rouvaansa politiikan ja rakastajattariensa vuoksi,
joilla molemmilla tahoilla hänellä oli sangen huomattava menestys.
Täällä nähtiin myöskin monta niistä ulkomaalaisista, jotka olivat
kiiruhtaneet Ranskaan lahjoittamaan vallankumoukselle osanottonsa ja
myötävaikutuksensa: Salmin prinssi, tuo intomielinen ruhtinas, joka
ei voinut vastustaa revolutsionista intoaan, intoa, joka oli vievä
hänet mestauslavalle, hänen sisarensa Hohenzollernin prinsessa, joka
kiintymyksestä oli seurannut häntä Ranskaan, ynnä tunnetuin kaikista
vallankumousajan ulkolaisista, preussilainen Johann Baptista von
Cloots, joka todellakin otti työhön osaa ja oli vaikuttava henkilö
vallankumouksen aikana.

Sill'aikaa kun M:me de Beauharnais itse yksinkertaisella ja
toverillisella, mutta sangen rakastettavalla tavallaan hoiti
emännän tehtäviä, täytti runoilija Dorat-Cubières kaikki isännän
tai pikemminkin juhlamenojen ohjaajan velvollisuudet. Ilkeät kielet
kuiskuttelivatkin häntä senvuoksi M:me de Beauharnaisin rakastajaksi,
mutta on epävarmaa, josko heitä koskaan liitti toisiinsa muut kuin
ystävyyden siteet. Myöskin Cubières oli ollut kukkaiskielinen runoilija
ja tottunut jakelemaan imartelevia säkeitä joka taholle, etupäässä
kuninkaallisille, mutta hän heittäysi heti vallankumouksen alussa
liikkeesen, pääsi kommuunin yleissihteeriksi ja sai istua korkealla
konttorituolilla ja kirjoittaa sen mukaan kuin eräs vallankumouksen
kehnoimpia miehiä, kommuunin yliprokuraattori Chaumette, jolla oli
tuo komea itseotettu etunimi Anaxagoras, hänelle saneli. Cubières
ei silti lakannut runoilemasta; päinvastoin hän oli tuotteliaampi
entistään, mutta hänen aineensa eivät enää olleet keveitä ja
leikitteleviä: perhosia, kukkia ja siroja silmiä, vaan vakavia ja
isänmaallisia. Kerrotaan hänen Bastiljin valloituksen aikana istuneen
sisällä M:me Beauharnaisin luona ja paraillaan sepittäneen siloista
lemmenlaulua; kuullessaan kanuunain jyskeen Bastiljista hän heti muutti
lemmenlaulunsa vapausdityrambiksi. Vaikkapa tuo jutelma olisikin
vain kärkevä satiiri, niin se sittenkin hyvin kuvaa noita sen ajan
nopeita kääntymyksiä. Tosiasia on kumminkin että Cubières Bastiljin
valloituksen jälkeen sepitti tapauksesta runopukuisen ja suorasanaisen
kertomuksen, jonka hän merkitsi nimellä: "Cubières, sotilas ja
kansalainen", ja että hän julkaisi herjausrunoja Marie Antoinettesta ja
Artois'in herttuasta, samalla kun hän revolutsionisessa innossaan meni
niin pitkälle, että hän Marat'issa huomasi "kummasteltavan sekoituksen
tarmoa ja suloa", sekä sepitti isänmaallisia runoelmia kaikkiin
mahdollisiin ja mahdottomiin tilaisuuksiin. Kumminkin Cubièresin
vallankumouksellinen runous ja vallankumouksellinen toiminta vieläpä
terrorismin epäluuloisena aikanakin piti kaikki epäluulot syrjässä
M:me de Beauharnaisin salongista -- ja se onkin ainoa salonki, joka
keskeymättä voi pysyä pystyssä koko vallankumouksen ajan.

Ne salongit, joilla oli ilmeisempi poliittinen luonne,
erosivat suuresti toisistaan. Muutamissa työskenneltiin vanhan
yhteiskuntalaitoksen pysyttämiseksi koskemattomana entisellään,
toisissa, kuten esim. kaunokirjallisen ja pedagoogisen M:me de
Genlis'in luona, puuhattiin kuninkaan serkulle, kolmannen säädyn
jäsenelle Philippe-Egalitélle kansansuosiota ja vaikutusvaltaa, toiset
taas olivat lietenä vapaamielisten, perustuslaillis-yksinvaltaisten
aatteiden levittämiselle -- aatteiden, jotka vallankumouksen kahtena
ensi vuotena omaksui melkein koko se puolue, jota voitiin nimittää
edistyspuolueeksi. Ainoasti viimemainituilla oli varsinaista
poliittista vaikutusvaltaa, ja niiden joukossa etenkin kaksi salonkia
herätti huomiota ja oli huudossa -- ei senvuoksi että ne olisivat
voineet ylpeillä mistään loistavista traditsioneista, hienosta
mausta tai miellyttävästä seurustelutavasta, eipä niillä edes ollut
emännän puoleensa vetävää viehätystä, vaan johtui se yksinkertaisesti
itsekkäistä vaikuttimista, koska niiden kautta voitiin kiivetä ylöspäin
yhteiskunnan portaita. Ne olivat ne salongit, joissa emännöitsi M:me
Necker, rahaministerin rouva, ja M:me Bailly, Pariisin pormestarin
puoliso.

Veljekset Goncourt kuvailevat M:me Neckeriä seuraavalla tavalla:
"Hän oli nainen, vailla korkeaa sukuperää, hyväätekeväinen mutta
myötätunteeton, hyveellinen mutta suloton, sangen turhamainen, mutta
ainoasti vähän ylpeä, henkevä, mutta tuota kylmää ja järkeilevää
lajia henkevyyttä, joka johtaa puhelua antamatta sille eloa,
vallanhimoinen nainen, halukkaampi omaamaan imartelijoita ja suojatteja
kuin ystäviä." Hänen salongissaan nähtiin perustuslakia säätävän
kansalliskokouksen vasemmiston kaikki johtajat: Sieyès, Talleyrand,
kreivi Clermont-Tonnerre, Alexandre de Lameth -- kaikki nuo miehet,
jotka vallankumouksen alussa kuuluivat vastustuspuolueesen, mutta
eivät, enemmän kuin Necker ja Baillykaan, voineet kyllin nopeasti
seurata oman herättämänsä vallankumouksen mukana, vaan jäivät jälelle
ja leimattiin kohta sen vastustajiksi ja vainottiin sen vihollisina.
Sitäpaitsi kokoontui tänne parvi nuoria runoniekkoja, jotka kuhisivat
Neckerin ympärillä ja lauloivat hänen ylistystään enemmän tai vähemmän
onnistuneissa säkeissä. Tässä salongissa ei isäntäväki hetkeksikään
unohtanut itseään vierasten vuoksi, ja ilmakin täällä tuoksui
ihmettelyä talon isäntää kohtaan. Sitä erityisesti tarkoittamattakaan
kääntyi kaikkien mielenkiinto hänen puoleensa; hänen aikeensa,
hänen menestyksensä ja hänen vastoinkäymisensä ne olivat etevimpänä
puhelunaiheena. Kun näki Neckerin pyöreät, hyvinvoivat kasvot, jotka
melkein yksinomaan todistivat mieltymystä pöydän nautinnoihin,
hänen kömpelön ruumiinsa, joka teki jokaisen liikkeen raskaaksi
ja vaivanperäiseksi, tuntui vaikealta käsittää, että edessä oli
toimelias järjestäjä, nerokas finanssimies ja väsymätön työihminen.
Torstai-iltoina oli virallinen vastaanotto M:me Neckerin salongissa;
seura oli silloin sekalaisempaa, käytöstapa juhlallista, ja puhelu ja
keskustelu koskivat kirjallisia kysymyksiä. Mutta tiistaipäivällisille
hän sensijaan kokosi pienen, läheisen piirin samoinajattelevia ja
silloinpa täällä politiikka hallitsi melkein rajattomalla vallalla.
Alkuillasta puhuttiin kirjallisuudesta, laskettiin leikkiä, naurettiin,
kirjoitettiin runonpätkiä ja koetettiin saada aikaan iloista mielialaa.
Mutta k:lo 11:n jälkeen, kun ovet oli suljettu ja palvelijat
kadonneet, siirryttiin pilasta toteen, kirjallisuudesta politiikkaan,
puhelusta keskusteluun. Nyt neuvoteltiin uusista esitettävistä
ehdotuksista, toimeenpantavista reformeista, murrettavista vanhoista
ennakkoluuloista. Ja kaiken lopuksi tapahtui, että joku puhuja astui
esiin ja luki koetteeksi julki sen puheensa, jonka hän seuraavana
päivänä aikoi pitää kansalliskokouksessa, samalla kun yleisö
jännityksellä kuunteli, puhjetakseen hänen lopetettuaan innostukseen
ja ylistyssanoihin tai lausuakseen asian johdosta mielipiteitään ja
muistutuksiaan, jotka useimmiten aiheuttivat vilkkaan keskustelun.

Tähän väittelyyn otti aina innolla osaa eräs nainen, joka ei
voinut olla vetämättä puoleensa kaikkien huomiota ulkomuotonsa ja
esiintymistapansa kautta. Se oli talon tytär, kuuluisa Ruotsin
lähettilään rouva M:me de Staël, joka äskettäin 23 vuoden iässä oli
julaissut ensimäisen kirjallisen tuotteensa. M:me de Staëlilla ei ollut
nimeksikään sitä gallialaista viehätystä ja suloa, joka oli ominaista
useimmille hänen aikalaisilleen; hänen ruumiinsa samoinkuin hänen
sielunsakin oli suurisuhtainen, hänen liikkeensä kulmikkaat, vilkkaat
ja tuimat, ääni kova ja miesmäinen. Hänen karkeat, punakat kasvonsa
muodostivat yhtä jyrkän vastakohdan äidin ylväille ja säännöllisille
piirteille, kuin hänen kevyteleinen, pulppuava älynsä tämän
saivartelevalle ja kuivalle opille. Oli ilmeistä että hän nuoruudestaan
huolimatta oli tottunut siihen, että häntä kuultiin ja pantiin arvoa
hänen arvostelulleen. M:me Neckerin salongissa hän melkeinpä aivan
yksinään edusti kirjallista kritiikkiä ja valtiollista areopagia.

Oli eräs aatelinen salonki, joka oli vain kaikua Neckerin salongista
-- se oli M:me Beauvaun. Herra ja rouva Beauvau ihailivat sokeasti
Neckeriä ja hänen rouvaansa; he lekottelivat näiden loisteessa ja
koettivat esiintyä vaikuttavina henkilöinä sen auktoriteetin turvissa,
jonka ystävyys Neckerien kanssa heille antoi. Heidän salongissaan
punottiin kaikkia juonia Neckerin palaamiseksi; täältä lähti koko
yllyttelysotajoukko, joka levitti Neckerin aatteita, ja herra Beauvaun
onnistui tartuttaa moneen muuhunkin innostuksensa Neckeriä ja tämän
ansioita kohtaan. M:me Beauvau oli osallisena miehensä ihailussa
ja hänen laillaan suopea vallankumoukselle. Mutta kun tarvitsi
lähemmin tulla kosketukseen niiden ainesten kanssa, jotka edustivat
vallankumouksellista liikettä, arasteli useinkin hänen ylimyksellinen
vaistonsa, ja hänestä oli vaikeaa mukautua siihen, että hänen
läsnäollessaan rikottiin seuraelämän alkeissääntöjä vastaan. Niinpä
hän on esim. itse kertonut, että hän vain suurimmalla ponnistuksella
kerran kotonaan, kun edusmies Target sormillaan otti tupakkaa hänen
tarjoomastaan rasiasta, voi säilyttää mielenmalttinsa niin, ettei
pudottanut rasiaa lattialle.

Paljoa enemmän nousukasmaista eli "robinokraattista" -- käyttääksemme
erästä ylimystön vallankumouksen aikana tekaisemaa sanaa -- kuin
M:me Neckerin luona oli sävy M:me Baillyn salongissa. "Pikku M:me
Bailly", joksi pariisilaiset häntä kutsuivat, ei ollenkaan pitänyt
salassa että hän oli tyytyväinen asemaansa ja että hän tunsi itsensä
entisiä vertaisiaan ylemmäksi. Miehensä tavalla, joka Pariisin
pormestariksi tultuaan jätti entiset puuhansa ja harrastuksensa,
kirjansa ja tähtitieteelliset kojeensa lekotellakseen omassa
loistossaan, antaakseen puheillepääsyjä ja tunteakseen itsensä
pieneksi kuninkaaksi, M:me Baillykin jätti kaikki vanhat ystävänsä
ja halusi enää vain saada salongissaan vastaanottaa suurimaineisia
tai helskyvänimisiä henkilöitä. Hänen ihailunsa miestään kohtaan oli
jos mahdollista vielä suurempi kuin M:me Neckerin omaansa kohtaan, ja
hänen koko pyrintönsä tarkoitti kaikin tavoin suojella häntä ja hänen
kallisarvoista terveyttään. Hän ei sallinut miehensä koskaan mennä
ulos paitsi kahden palvelijan seuraamana, ja miehensä aterioidessa
hän istui tämän vastapäätä varoakseen ettei mikään vaan sattuisi
häiritsemään miehen ruoansulatusta. Pikku M:me Bailly, joka yksin
ollessaan vanhasta tottumuksesta istui ja päärmesi nenäliinoja tai
askarteli kaikenlaisissa yksinkertaisissa toimissa, oli koko lailla
ylpeä saadessaan nukkua rikasveistoisessa sängyssä, ajella kauniissa
vaunuissa, asua koreassa ja mukavassa huoneustossa, jota kaikkialla
koristivat hänen miehensä eri ko'oissa ja asennoissa otetut rinta-
ja muotokuvat, pitää hienoja päivällisiä, joiden jälkeen Salmin
prinssi, loistelias Barère de Vieuzac y.m. ylhäiset suutelivat hänen
kättään, ja kirjoittaa ylpeästi kuin kuningatar nimensä teatterien
aitiopiletteihin. M:me Bailly parka! Hänelle oli loisto oleva
lyhytaikainen, ja sitä seuraavaa alennusta eivät koskaan voisi korvata
muistot menneiden aikojen loistavasta komeudesta ja korkeasta asemasta.
Kun Bailly vietiin mestattavaksi, vihasivat ja halveksivat häntä niin
kovasti nuo samat pariisilaiset, jotka 20 p. kesäk. 1789 pallosalissa
olivat innostuksella ja riemulla tervehtineet häntä uuden järjestyksen
johtajana, etteivät he enää katsoneet hänen ansaitsevan tulla
mestatuksi samalla paikalla kuin muut uhrit, vaan siirsivät giljotiinin
perkiökasoille Seinen rannalle.

Ne salongit, jotka tähän saakka olemme maininneet, olivat kaikki
yhdessä uskollinen ilmaus siitä, mitä Ranskassa ajateltiin ja
tunnettiin kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena 1789 ja 1790.
Niiden ryhdissä oli jotakin epävarmaa ja hapuilevaa: toiselta puolen
ei vielä ollut jaksettu täydelleen irroittua vanhan järjestyksen
katsantotavasta, toiselta puolen taas eivät uudet aatteetkaan vielä
olleet ennättäneet saada lujaa kiinnekohtaa. Politiikalla oli uutuuden
viehätys, joka toisissa salongeissa hitaammin toisissa nopeammin sai
jalansijaa, mutta se ei vielä missään ollut tullut elinharrastukseksi.
Se valtiollinen tehtävä, jonka näiden salonkien valtiattaret olivat
ottaneet omakseen, oli yksinomaan innostavaa laatua; he vallitsivat tai
johtivat yleistä mielipidettä, he harjoittivat vaikutusvaltaansa, mutta
he eivät näytelleet mitään poliittista osaa. Mutta kun vallankumouksen
ensi aika oli kulunut, kun puolueryhmät alkoivat monistua ja
tulla selväpiirteisemmiksi, ja politiikka oli muuttunut siksi
suureksi harrastukseksi, joka nieli kaikki muut ja painoi leimansa
yhteiskuntaelämän kaikille aloille, silloin syntyi salonkeja, joissa
ainoasti poliittiset harrastukset olivat edustettuina, salonkeja,
joiden vaikutus ei ollut ainoasti näkyväinen vaan kokonaan mullistava.

Eräs niistä, ja voidaanpa aivan varmaan, näyttämättä liian
kategoriselta, sanoa juuri se, joka palveli vallankumousta paraiten
ja pysyväisimmin, oli M:me Robertin salonki, joka tosin ei missään
suhteessa ollut erityisesti huomattava, mutta josta lähti uudempia ja
yhteiskuntaa mullistavampia aatteita kuin mistään toisesta. Lopussa
vuotta 1790, aikana, jolloin tasavaltainen aate ei vielä ollut
herännyt, jolloin kaikki pyysivät tekemään parannuksia yksinvaltaisessa
hallitustavassa, mutta kenenkään päähän ei vielä juolahtanut pyytää
itse yksinvallan poistamista, alkoi Louise Robert, tunnetun tiedemiehen
Kéralion tytär ja naimisissa vastaisen konventinjäsenen Robertin,
huonolahjaisen mutta oikean ja syvällisen patriotismin elähyttämän
kunnonmiehen kanssa, koota kotiinsa pienen ryhmän patriootteja, jotka
sielultaan ja mieleltään olivat kansanvaltaisia, jotka unelmoivat
tasavaltaista Ranskaa eivätkä voineet ajatella kansan suverenisuuden
toteuttamista ilman kuningasvallan kukistusta. Tämä ryhmä oli
yhtä epäyhtenäinen kuin harvalukuinenkin. Paitsi Louise Robertia,
hänen isäänsä ja miestänsä, voitiin siihen lukea vain muutamia
kirjailijoita ja lentokirjain sepittäjiä, joista kahdella oli sittemmin
historiallisesti tunnettu nimi: Condorcet ja nuori nerokas Camille
Desmoulins, joka muutamilla ylen vallankumouksellisilla lentokirjasilla
oli kääntänyt huomion puoleensa ja vielä enemmän sillä innostuttavalla
puheella, jonka hän piti Palais-Royalin puutarhassa kaksi päivää
ennen Bastiljin valloitusta ja joka antoi aiheen kansallisen kokardin
valmistamiseen. Tämä pieni ryhmä, joka kohta kyllä kasvoi kokonaiseksi
puolueeksi, koetti kaikin tavoin ajaa tasavaltaisten aatteiden oppia ja
levittää niitä laajoihin piireihin. Tärkeänä välineenä siihen heillä
oli se sanomalehti, jota M:me Robert toimitti Kéralion ja Robertin
avulla, _Le Mercure national_, lehti, jota jälkimaailma vähän tuntee,
mutta joka ilmestyessään herätti jonkun verran huomiota ja ansaitsee
tulla mainituksi yhtenä ensimäisistä, jotka avoimesti julistivat
puhtaasti demokraattista katsantokantaa. M:me Robertilla oli suuri
määrä henkevyyttä ja oivallinen äly. Kun hän v. 1790 meni 33 vuoden
iässä naimisiin Robertin kanssa, oli hänen nimensä jo tunnettu,
hän oli näet kirjoittanut muutamia romaaneja, joita oli luettu.
Hänen aikalaisensa M:me Roland kuvailee hänet pieneksi, hennoksi ja
suloiseksi olennoksi ja naureskelee sitä jyrkkää vastakohtaa, jonka
pullea Robert pitkine mustine hiuksineen ja itseensätyytyväisine,
punakoine naamoineen muodosti hänen hentoiselle olemukselleen ja
hienoille, vaaleille kasvoilleen. M:me Roland tekee myös pilaa Louise
Robertin tavasta pukeutua ja hänen maun- ja arvostelunpuutoksestaan
näissä seikoissa, niin että tavallansa olemmekin taipuvaisia
ajattelemaan M:me Robertia vailla sitä viehätystä ja somuutta, joka oli
ominaista monelle hänen aikalaisistaan. Hänen kaikki harrastuksensa
suuntautuivat ulospäin, eikä politiikka ja sanomalehtityö jättänyt
hänelle yhtään joutoaikaa noudattamaan muoteja ja koettamaan käyttää
niitä parhaalla tavalla omaksi edukseen. Hän oli juurikuin sen uuden,
älykkään, yhteiskuntaa parantavan naistyypin lihaksituleminen, jonka
vallankumous oli luonut, ja hän edustaa tätä naistyyppiä paremmin kuin
kukaan muu, sillä hänen ollessa selvänäköinen ja selväjärkinen hänen
käsityksensä oloista ei millään tavoin tullut turhia haaveilevaksi
kuten monien muiden, eikä hänen toimintansa kuten esim. Théroignen,
Olympe de Gougen ja Rose Lacomben ollut meluavaa ja huomiota
herättävää, vaan vakavaa ja hedelmänkantoista laatua.

Juuri M:me Robertin salongista ulkoni ensiksi se demokraattinen
liike, joka oli kärjistyvä kuningasvallan poistamiseen ja tasavallan
perustamiseen. Hänpä se ja hänen perustamansa n.k. "veljeysklubit"
muita tarmokkaammin työskentelivät Ranskan kansanvaltaistuttamiseksi
ja ranskalaisen yhteiskunnan uudestimuodostamiseksi sekä koettivat
lakaista pois niin suuressa kuin pienessä, niin ulkonaisesti kuin
sisällisesti, kaikki muistomerkit ylimystön ja kuninkuuden, s. t.
s. sorron ajalta. Vuosina 1791 ja 1792 tämä demokratiseeraava liike
tarttui kovin kourin kaikkiin vanhoihin tapoihin, jotka vanha järjestys
oli jättänyt perinnöksi, ja tempasi ne juurinensa ylös. Se hävitti sekä
sen, mikä oli vanhentunutta ja mädännäistä, että sen, mikä oli elävää
ja tuoretta, hienoa ja taiteellista, huolimatta ollenkaan erottaa
sellaista, joka oli tuomittu hävitykseen, sellaisesta, joka ansaitsi
tulla säilytetyksi. Pääasiana oli luoda uutta, yksinkertaistuttaa,
tasoittaa. Käytäntöön tulivat vallankumoukselliset muodit, siloiset
ja halpahintaiset; puuteri katosi, ja vanhat suurenmoiset hiuspukimet
korvattiin niskaan tehdyllä solmulla; alettiin kantaa vaatteita
"à la nation" ja "à la constitution" kansalliskokardin väreissä,
koristettuina yksinkertaisella, valkealla kaulaliinalla; vanhat perityt
perhekoristeet uhrattiin isänmaallisen innostuksen alttarille ja
korvattiin Bastiljista otetuilla hiotuilla kivillä tai emaljoiduilla
kokardeilla vallankumouksellisine vaalilauseineen. Huoneiden
sisustuksessa hylättiin kaikki se loisto ja kaikki se rakastettava
kokettisuus, jota vanha järjestys oli pitänyt niin suuressa arvossa.
Se kepeä, oikullinen ja kevytmielinen tyyli, joka vielä oli jälellä
perintönä Ludvig XV:nnen aikakaudelta, joutui pilkatuksi ja
halveksituksi; kaikki ornamentit ja koristukset poistettiin, kaikki
nuo taivutetut, käyrät viivat saivat väistyä antiikin vakavain,
yksinkertaisten ja puhdasten viivain tieltä. Mutta siihen antiikkiseen
tyyliin, joka nyt pääsi käytäntöön, sekoitettiin vallankumouksellisia
vertauskuvia, jotka tekivät sen vielä raskaammaksi ja vakaisemmaksi
kuin se itsessään olikaan. Istuttiin korkeaselustaisissa, kolkoissa
tuoleissa, kuultiin kellon lyövän n.k. yhteiskuntauunissa, joka
oli koristettu marmorista ja kullatusta pronssista tehdyillä
pilareilla, jotka esittivät Marskentän federatsionialttaria, nukuttiin
patrioottisissa sängyissä, joiden pielet loppuivat pieneen kimppuun
keihäitä, joissa vallankumouksellinen lakki riippui. Tapetit oli
juovitettu kolmivärisiksi tai kantoivat vapauden ja tasa-arvoisuuden
merkkejä; seinillä saivat paimenidyllit ja Ledaryhmät väistyä
vallankumouksellisten pilakuvien ja isänmaallisten kuvien tieltä,
ja osotukseksi siitä, että oltiin todella vallankumouksellisessa
talossa, naulattiin usein pääoven päälle suuria levyjä isänmaallisine
päällekirjoituksineen kuten esim.: "Yhteys, tasavallan jakamattomuus,
vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tai kuolema."

Jo aikaisemmin oli alettu vaatia seuraelämän yksinkertaistuttamista.
Sanomalehdet ne ensinnä kävivät käsiksi tähän asiaan. Eräs
lehti, _Chronique de Paris_, esittelee, että "kaikki koneellinen
ja huolellisesti muovailtu etiketti, kaikki mielistely, kaikki
kunnioituksen, nöyryyden, tottelevaisuuden, palvelevaisuuden
vakuutukset" olisi pois pyyhittävä ranskan kielestä; eräs toinen
ehdottelee, ettei enää pitäisi suudella naisen kättä, koska muka
kumartuessa kadotti sen ylpeän ja arvokkaan ryhdin, joka kuului
hyvälle patriootille. Muutamat ehdottivat, että ainoasti silloin olisi
otettava hattu päästä, kun pää tuntui kuumalta tai valmistauduttiin
puhumaan jossakin kokouksessa; että olisi hylättävä tapa kumartaa,
koska muka kumarrukset olivat orjuuden merkkejä; ettei pitäisi
puheessa eikä kirjoituksessa käyttää sellaisia lausetapoja kuin
"minulla on kunnia", "Te teette minulle kunnian", ja että kirjeet,
sen sijaan että ne päättyivät noilla kuluneilla lauseparsilla
"sangen nöyrä" tai "sangen kuuliainen palvelijanne", olisi
yksinkertaisesti lopetettava sanoilla "hyvää päivää, hyvää yötä,
hyvästi", tai lausetavoilla sellaisilla kuin "olen maanmiehenne,
veljenne, toverinne, ystävänne, vertaisenne". Hiukan myöhemmin
oli lehdessä _Le Mercure national_ luettavana kirjoitus nimeltä
_Sanojen vaikutuksesta ja tavan voimasta_. Tässä kirjoituksessa
vaadittiin että, kun kerran vallankumous oli tehnyt kaikki veljiksi,
kielenkäytännöstä poistettaisiin kaikki, mikä muistutti vanhasta
tyranniudesta ja entisestä säätyerosta, ja sinutteleminen otettaisiin
käytäntöön yleisessä elämässä. Sellainen ehdotus oli tietysti sama
kuin rikkoa täydellisesti välinsä vanhan seuratavan kanssa ja ottaa
käytäntöön uusi, kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaatteelle
perustuva tapa. Kirjoituksen tekijä, M:me Robert, ei uskaltanut sitä
merkitä nimellään pelosta että siten herättäisi sekä naurua että
suuttumusta. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei hänen
kirjoituksestaan seurannut kumpaakaan, vaan että päinvastoin uusi
yhteiskunta piti hänen ehdotustaan sekä viisaana että loogillisena ja
täysin yhteensopivana niiden periaatteiden kanssa, jotka revolutsioni
oli omaksunut. Itse oli Louise Robert hyvin innostunut reformiinsa,
johon hän oli kääntänyt lähimmän ympäristönsä. Hän pani sen ensin
käytäntöön omassa salongissaan ja sitten "veljeysklubeissa", joiden
jäsenet jälkeen 10 p:n elok. 1792 yleisesti rupesivat sinuttelemaan
toisiaan. Kumminkin vasta syksyllä 1793 tämä tapa tuli viralliseksi.
Silloin näet menestysvaliokunta -- sittenkuin konventti monesti oli
kieltäynyt kuulemasta niitä, jotka vaativat sinuttelemisen tekemistä
pakolliseksi -- otti tavaksi virallisissa kirjoituksissaan käyttää
puhuttelusanaa "sinä", ja täältä samainen tapa siirtyi konventtiin,
hallinnollisiin virastoihin ja armeijaan, joka todellakin muodosti
suuren sotilaallisen veljeyskunnan. Virallisista kirjoituksista se
piankin siirtyi jokapäiväiseen seuraelämään, ja, kuuluttuaan alussa
sekä tavattomalta että oudolta, sinutteleminen vähitellen tuli niin
tavalliseksi, ettei kukaan enää sitä ajatellut. Palvelija sinutteli
herraansa, työmies päällikköänsä ja lapset vanhempiansa huomaamatta
siinä mitään luonnotonta.

Mutta Louise Robert ei tahtonut ajaa ainoasti demokratian ulkonaisten
merkkien käytäntöön ottamista, vaan myös, ja ennen kaikkia, niitä
aatteita, jotka olivat demokratian ytimenä. Hän ja hänen ystävänsä
eivät lakanneet koettamasta herättää laajemmissa kerroksissa
harrastusta ja mieltymystä valtiolliseen toimintaan ja levittää niiden
keskuuteen ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Tuskin tarvinne mainita
että M:me Robert tänä aikana, jolloin monet äänet kohosivat vaatimaan
naiselle valtiollisia ja kansalaisoikeuksia, myös innokkaasti taisteli
naisvapautuksen hyväksi. Kuitenkin hän enemmän oman esimerkkinsä
ja toimintansa kuin teoreettisten keskustelujen kautta työskenteli
tämän aatteen toteuttamiseksi, ja hänen vaatimuksensa naisen hyväksi
tarkoittivat enemmän hankkia naiselle oikeutta ottamaan osaa
isänmaalliseen työhön kuin antaa hänelle osaa tämän työn hedelmistä.
Todistuksena siitä on että "veljeysklubit" eivät koskaan ottaneet
naisen äänioikeutta ohjelmaansa. Kun tasavalta perustettiin, ei kukaan
vaatinut yleisen äänioikeuden ulottamista naiselle -- minkä edun hän
kuitenkin työllään vallankumouksen hyväksi olisi hyvin ansainnut.

Joskin jälkimaailma vähän tuntee Louise Robertia, niin ei sensijaan
ole samoin hänen aikalaisensa M:me Rolandin laita. Tuskinpa löytyy
ainoatakaan vallankumouksen historiaa, kuinka pintapuolista ja
supistettua hyvänsä, joka ei omistaisi jonkun verran huomiota
hänen personallisuudelleen ja hänen osalleen valtiollisessa
elämässä. Ja harvinaista kyllä löytyy tuskin yhtäkään, joka ei
melkein yksimielisesti kiittäisi tätä naista; yksinpä Carlylekin,
joka muuten hyvin ankarasti arvostelee vallankumouksen aikana
toimineita henkilöitä, ei voi löytää kyllin kauniita sanoja hänestä
puhuessaan. "Kunnia suurelle äidille luonnolle, joka itse Pariisissa,
sentimentalisuuden ja pompadourismin aikakaudella, voi luoda Jeanne
Phliponin!" hän huudahtaa. Ja tuntuu aivan siltä, kuin se viehätys,
joka kahlehti, se sielunylevyys, joka väkevästi vaikutti omaan
aikaansa, on tehnyt vaikutuksensa myös jälkimaailmaan!

Marie-Jeanne Phlipon, tavallisesti kutsuttu nimellä Manon, oli 26
vuoden iässä mennyt naimisiin 20 vuotta vanhemman Roland de la
Platièren kanssa, joka oli teollisuustarkastajana Lyonissa. Lyonin
kaupungin asioissa Roland rouvineen oleksi Pariisissa helmikuusta
syyskuuhun 1791. Täällä he tulivat läheiseen yhteyteen Brissotin
kanssa, joka työllään neekeriorjuuden poistamiseksi, sanomalehdellään
_Le patriote français_ ja vallankumouksellisella mielellään oli saanut
sijan vallankumouksen tunnustettujen johtajain joukossa, ja hänen
kauttaan he olivat tutustuneet pieneen piiriin kansalliskokouksen
edusmiehiä ja jakobiiniklubin jäseniä, jotka kokoontuivat
neuvottelemaan tärkeistä asioista. "Sovittiin siitä", sanoo M:me Roland
muistelmissaan, "että kokoonnuttaisiin minun tyköni neljänä iltana
viikossa, koska minä asuin yhdessä kohdin, hyvin ja niin keskellä,
ettei asuntoni ollut kaukana kenestäkään niistä, jotka tulivat näihin
pieniin komiteoihin". Sellainen oli M:me Rolandin salongin alku. Niinä
seitsemänä kuukautena, jotka Roland-puolisojen ensimäinen oleskelu
Pariisissa kesti, kokoontui M:me Rolandin luo säännöllisesti neljästi
viikossa se pieni komitea, jonka etevimmät jäsenet olivat Brissot,
Robespierre, totinen, uneksiva Buzot ja rehellinen Petion, josta oli
tuleva Baillyn seuraaja Pariisin pormestarina. Täynnä uusien aatteiden
innostusta, vapautta rakastavana varhaisesta lapsuudestaan saakka,
Manon Roland oli onnellinen saadessaan siten tutustua johtaviin miehiin
ja läheltä seurata mukana noita tapauksia, joille hän omisti niin
elävän harrastuksen. Siitä huolimatta hän tähän aikaan ei ottanut
osaa keskustelemuksiin, vaan pysyi tunnollisesti vaatimattomana
kuulijana, koska katsoi sen yksin soveltuvan hänelle. "Minä tiesin",
hän sanoo, "mikä osa sopi minun sukupuolelleni, enkä sitä hylännyt.
Kokoukset pidettiin minun läsnäollessani, mutta ilman että minä millään
tavoin otin niihin osaa; istuen pöydän ääressä, varsinaisen piirin
ulkopuolella, minä tein käsityötä tai kirjoitin kirjettä keskustelun
aikana. Mutta vaikkapa olisin lähettänyt kymmenen kirjettä, niin en
silti kadottanut sanaakaan siitä mitä puhuttiin, ja tapahtuipa että
purin huultanikin ollakseni lausumatta mielipidettäni."

Puolisot Roland olivat useita kuukausia poissa Pariisista, ja koko
tänä aikana he olivat vilkkaassa kirjeenvaihdossa sekä Robespierren
että Buzotin kanssa, varsinkin jälkimäisen, joka oli tullut lähempään
suhteesen heidän kanssaan kuin kukaan muu heidän ystävistään.
Kun he joulukuussa 1791 lopullisesti asettuivat Pariisiin, oli
perustuslakiasäätävä kansalliskokous hajoitettu ja lakiasäätävä
astunut sen sijalle. Tähän kokoukseen oli -- kun yleinen päätös
oli tehnyt uudestaanvalinnan mahdottomaksi -- tullut joukko nuoria
aineksia, jotka toivat siihen kiihkeän, leimuavan patriotismin ja
kiitetyn kaunopuheisuuden. Nämä nuoret kuuluivat kaikki äärimäiseen
vasemmistoon ja ryhmittyivät jo alusta pitäen Brissotin ympärille,
joka oli yksi Pariisin edustajia. Oma aikansa antoi heille sentähden
nimen "brissotistit", kun se vain harvoin ja tuskin koskaan muista kuin
Girondesta kotoisin olevista käytti historiallista nimeä "girondistit".
Osa näistä nuorista tehtiin tutuksi M:me Rolandin salongissa, niiden
joukossa kaunopuhuja Guadet, Louvet, tuon epäilyttävän kuuluisan
_Amours du chevalier de Faublas_ kirjan tekijä, ja nuori ylpeä
Barbaroux Antinouspäineen, pelottomin ja ehkäpä toimeliainkin kaikista
girondisteista. Brissot kävi siellä edelleen milloin hänen aikansa
myönsi, ja ahkera vieras oli yhäti vielä Buzot, jossa M:me Rolandin
niin etevä personallisuus oli herättänyt eloon lämpimämmänkin tunteen,
mikä, saaden vastatunnetta, tuotti heille kummallekin monia taisteluja,
mutta vahvisti heitä siinä kamppailussa elämästä ja kuolemasta, jonka
he olivat saavat kestää. M:me Rolandin salonki sai julkisemman luonteen
ja voitti melkoisesti vaikutusvaltaa, sittenkuin Roland maaliskuussa
1792 Brissotin välityksellä oli kutsuttu sisäasiain ministeriksi
ensimäiseen isänmaalliseen ministeristöön, joka silloin asetettiin.
Säännöllisesti kerta viikossa ministerit muutamain edusmiesten kanssa
olivat päivällisillä M:me Rolandin luona, minkä ohella tämä sillävälin
sekä määrättyinä että epämääräisinä viikonpäivinä otti vastaan lähemmän
ystäväpiirinsä.

Oltuaan alussa ainoasti kuulijana alkoi M:me Roland vähitellen ottaa
aktiivisemminkin osaa ystävien kokoontuessa hänen luokseen, ja yhä
enemmän nämäkin alkoivat tuntea vaikutelmia hänen mielipiteistään
ja hänen käsityksestään. Ei ollut yhtäkään näiden ystävien, näiden
edusmiesten ja ministerien joukossa, joka ei olisi tiennyt, että
hän ei ainoasti yksityiskohdissa tuntenut ja seurannut miehensä
valtiollista ja hallinnollista toimintaa, vaan myös, kuten M:me Roland
itse muistelmissaan myöntää, työskenteli yhdessä hänen kanssaan, että
se oli hän, joka oli sepittänyt joukon niitä yleistä politiikkaa
koskevia kirjoituksia, jotka Roland ministerinä ollessaan julkaisi ja
joita voidaan pitää varsinaisina girondistisen puolueen julkaisemina
manifesteina. Ei kukaan epäröinytkään sitä julkisesti tunnustaa. Kun
syyskuussa 1792 konventissa oli kysymys Rolandin kehoittamisesta
pysymään ministeripaikallaan, virkkoi Danton hieman karkealla suoralla
tavallaan: "Ei kukaan voi tehdä Rolandille oikeutta enemmän kuin
minä, mutta minä pyydän teitä, jos lähetätte hänelle kehoituksen
pysyä paikallaan, lähettämään sellaisen myös hänen rouvalleenkin,
sillä kaikki ihmiset tietävät, ettei Roland ole yksin hoitanut
departementtiaan. Minä olen aivan yksin hoitanut omaani."

Ne jotka kävivät Rolandin kodissa olivat myös tottuneet siihen, että
kaikki valtiolliset keskustelut tapahtuivat M:me Rolandin läsnäollessa.
Useimmat siihen myöntyivät mielellään, jopa joskus pyysivät häntä
antamaan käytettäväksi oman huoneensa, kun joku salainen neuvottelu
oli tarpeen; ja usein tapahtui, että ne, jotka tulivat keskustelemaan
tai hakemaan neuvoa jossakin tärkeässä asiassa, kääntyivät hänen
puoleensa, jos Roland itse oli estetty. Mutta oli niitäkin, joita M:me
Rolandin läsnäolo vaivasi. Niinpä kertoo meille esim. Barras, ettei hän
milloinkaan käynyt Rolandin luona, koska hän ei voinut suvaita että
tämän vaimo oli läsnä heidän yksityisissä puheluissaan.

Ei ole syyttä sanottu että girondistista puoluetta johti nainen. Sillä
vaikkapa niin ei olisikaan laita sanan ankarimmassa merkityksessä,
niin on kuitenkin varmaa, että M:me Rolandin salonki Rolandin
ensimäisestä ministerikaudesta saakka oli lähtökohtana girondistien
politiikalle, joka, kuljettuaan ensin käsi kädessä robespierreläisen
politiikan kanssa, erosi tästä ja lähti omaa tietänsä muuttuakseen
kohta sen kiihkeimmäksi vastustajaksi. Juuri M:me Rolandin salongissa
pohditaan pohtimistaan sodanjulistusta, ja täälläpä kokoonnutaan
19 p. huhtikuuta, iltana ennen sen sodanjulistuksen julkaisemista,
joka tuli girondistien suureksi erehdykseksi ja yhdeksi epäsuorista
syistä hirmuvaltaan ja Robespierren diktatuuriin. Juuri täällä
kommuunin perustamisen jälkeen 10 p. elokuuta, kiivaan sisällisen
taistelun vallitessa girondistien ja jakobiinien välillä, girondistit
kokoontuvat neuvottelemaan keinoista voidakseen pysyä pystyssä
vuoripuolueen kasvavaa valtaa vastaan; juuri täällä valmistellaan
hyökkäykset ja järjestetään puolustus. Kun terrorismi voittaa, niin
tänneppä girondistit tulevat etsimään lohdutusta ja saamaan uutta
voimaa ja miehuutta. Ja girondistien radan lopussa, kun ei mitään
enää ole pelastettavissa, he silloin lähemmin sulkeutuvat tämän
naisen ympärille, joka ei koskaan ollut horjunut, joka ei koskaan
ollut neuvonut heitä alhaisiin tai edes varovaisiin tekoihin, ja joka
nyt sanoin ja esimerkein opettaa heitä kuolemaan arvokkaalla, jopa
suurenmoisella tavalla.

Samoinkuin vuoripuolue usein julkisesti osotti M:me Rolandin salongin
siksi liedeksi, josta lähti se vastustus, jota vihollinen kutsui
milloin girondismiksi, milloin rolandismiksi, brissotismiksi tai
buzotismiksi, samoin merkittiin monesti girondistien kukistuttua
sitä pientä ystäväpiiriä, jonka Camille Desmoulins'in puoliso
Lucile kokosi luokseen, lähtökohdaksi vastarinnalle Robespierren
yhäti kasvavaa tyranniutta vastaan. Ja totta olikin että Lucile
Desmoulins'in salonki oli kokouspaikkana politikoille, etupäässä
cordelierien klubin jäsenille, että siinä vallitseva sävy oli
äärimäisen vallankumouksellista ja että Lucile uneksi vallan
haaveilevasti voivansa saada aikaan sovinnon noiden toisilleen
vihamielisten puolueiden välillä. Mutta Lucile ei ollut syntynyt
politikoitsijaksi, ja oikeastaan tänne ei tultukaan keskustelemaan
valtiollisista kysymyksistä. Tänne tultiin olemaan yhdessä hänen ja
Camillen kanssa, nauttimaan täällä vallitsevasta yksinkertaisesta
ja viihtyisästä mielialasta, tuntemaan mielihyvää siitä että oltiin
syrjäisessä loukossa yhdessä kahden onnellisen ihmisen kanssa, joiden
luota valtiolliset myrskyt ja uhkaava vaara eivät voineet pelottaa
pois suruttomuutta ja onnea. Kantavieraita täällä olivat Danton ja
hänen nuori rouvansa, Lucilen kaksi kaunista sisarta ja hurmaava M:me
Kéralio, vastainen marsalkka Brune ja ennen muita Camillen ja Lucilen
yhteinen ystävä Stanislas Fréron -- tuo julma Fréron, Marat'in ihailija
ja aseveli, väkivaltaisen _L'orateur du peuple_ lehden ulosantaja,
Fréron, Vendée-kapinan kukistaja, eteläisten maakuntain sortaja,
jonka me täällä näemme muuttuneena rakastettavaksi seuraihmiseksi,
tunteelliseksi ja hienoksi luonteeksi, koti- ja maalaiselämän
rakastajaksi ja -- Camillen luvalla -- Lucilen innokkaaksi ihailijaksi.

Lucile Desmoulins'in kohtaloksi tuli sama kuin Manon Rolandinkin,
nimittäin mestauslavalla kuoleminen. Ja voisipa luulla että tämä pikku
Lucile, joka oikeastaan oli vain tavallinen ilotyttö, mutta jonka
vallankumous teki ajattelevaksi ja sankarilliseksi naiseksi, oli ollut
sangen tärkeä henkilö, jos häntä arvosteltaisiin vallankumousoikeuden
kuulustelupöytäkirjain mukaan. Hän seisoi näet syytettynä sen edessä
siitä, että oli muka vehkeillyt salaliittoja kansan turvallisuutta
vastaan, tahtonut hajoittaa konventin ja asettaa Ludvig XVI:nnen pojan
Ludvig XVII:nnen Ranskan valtaistuimelle!



KLUBIT


Salonkien ollessa liesinä, joista naiset voivat vaikuttaa
vallankumouksen kulkuun, klubit taas olivat miesten johtavan
vaikutuksen lähtöpaikkana.

Ludvig XVI:nnen aikana oli klubilaitos Englannista tuotu Ranskaan.
Mutta sen sijaan kun englantilaisilla klubeilla melkeinpä kaikilla
oli seurallinen luonne, olivat ranskalaiset klubit alusta pitäen
kokonaan valtiollisia. Monta niitä ei ollut olemassakaan ennen
vallankumousta, ja niistä taas ei ollut monta, jotka jollakin tavoin
olivat merkittäviä. Tunnetuimmat ja huomattavimmat olivat Mustien
ystäväin klubi, Brissotin perustama neekeriorjuuden poistamiseksi,
sekä Orléansin herttuan perustama ylhäinen Valois-klubi, joka oli
hyvin muodissa ja luki jäsenikseen useat niistä miehistä, jotka
olivat tulevat tunnetuiksi vallankumouksen aikana eri aloilla ja eri
puolueissa. Mutta vallankumouksen puhjetessa syntyi valtiollisia
klubeja, joilla oli kokonaan toinen ja paljoa suurempi merkitys,
klubeja, joiden käytös oli pääsevä määräämään tapausten kulkua ja
jotka olivat ottavat käsiinsä vallankumouksen johdon. Tuskin tarvinnee
mainita, että kaikista näistä klubeista tuo n.k. Jakobiiniklubi näytteli
huomattavampaa osaa ja harjoitti suurempaa vaikutusvaltaa kuin
yksikään muu. Kun tämän klubin toiminta yleisesti on tunnettu ainoasti
sen myöhempinä vuosina, jolloin se ei ollut muuta kuin Robespierren
etevin tuki ja yksi hänen diktatoorisen hallituksensa tärkeimmistä
välikappaleista, lienee ehkä huvittavaa oppia tuntemaan klubin alku
sekä sen toiminta sen olemassaolon ensi aikana.

Alkuna tähän jakobiinien klubiin, jonka nimi jälkimaailmalle on
jäänyt pysyväksi vallankumousaatteiden lihaksitulemisena, oli pieni,
vaatimaton bretagnelaisten edusmiesten yhdistys, jotka olivat
liittyneet yhteen ja yleisesti kutsuttiin nimellä bretagnelainen
komitea tai bretagnelainen klubi. Enemmän kuin muut maakunnat oli
Bretagne ollut hallitusta vastaan virinneen tyytymättömyyden lietenä;
täältä olivat kapinalliset aatteet levinneet maan muihin osiin,
ja täällä oli aikaisemmin, väkevämmin ja sitkeämmin kuin muualla
koetettu pudistaa niskoilta läänitysvallan iestä. Määrätymmin ja
selvemmin kuin useimmat muut olivat bretagnelaiset myös päässeet
selville siitä, mitä reformeja he tahtoivat toimeenpantaviksi ja mitä
toivomuksia he tahtoivat esittää tulevalle säätykokoukselle. Mutta
peloissaan siitä etteivät nämä toivomukset tulisi kyllin pontevasti
ilmituoduiksi, valitsijat käskivät edusmiestensä liittymään yhteen
ja yhteisesti neuvottelemaan, miten heidän tuli toimia ja mille
kannalle heidän tuli asettua. Edusmiehet, joista useimmat olivat
personallisesti tuttuja, noudattivat pyyntöä ja päättivät neuvotella
keskenään. Neuvottelut pidettiin eräässä kahvilassa, jonka isännällä
oli liberaaliset mielipiteet, n.k. Amauryn kahvilassa, joka sijaitsi
Versailles'in väkirikkaimmassa osassa ja lähellä sitä salia, missä
kansalliskokouksella oli istuntonsa. Klubin kokouksilla oli vallan
yksityinen luonne. Alussa siihen kuului ainoasti kolmannen säädyn
jäseniä -- "heitä oli", sanoo eräs samanaikuinen sanomalehtimies
Beaulieu, "kourallinen samoja miehiä, jotka ennen oli nähty
Bretagnessa nostamassa kapinalippua kuninkaan lähettejä vastaan".
Melkein heti paikalla heihin liittyi useita alemman papiston jäseniä.
Bretagnelais-klubin perustajain joukossa emme sitävastoin tapaa yhtään
aateliston jäsentä, siitä yksinkertaisesta syystä', että Bretagnen
aateli, ollen rutivanhoillinen, samoin kuin korkeampi papistokin oli
kieltäytynyt lähettämästä edusmiehiä säätykokoukseen.

Jos ajattelemme, millainen uutuus kansanedustajain kokoonkutsuminen
oli kaikille ranskalaisille, voimme ymmärtää, että suuri häiriö,
epätasaisuus ja hajaannus vallitsi ei ainoasti samansäätyisten
vaan myös samanseutuisten edusmiesten kesken. Bretagnelaisilla oli
kokouksissaan lähestymiskeino, joka vahvisti heidän ennestäänkin
suurta solidarisuuttaan ja teki sen, että he säätykokouksessa
aina olivat yksimieliset, kun toisten maakuntain edustajat olivat
eripuraiset ja hajalliset eri mielipiteiden ja käsityskannan vuoksi. Ei
kestänytkään kauan ennenkuin bretagnelaisten voimakas ja yksimielinen
esiintyminen kansalliskokouksessa huomattiin, ja ennenkuin heidän
klubiaan alettiin pitää sinä lähteenä, josta he saivat voimansa. Pian
alkoi muiden maakuntain samoinajattelevia edusmiehiä pyrkiä klubiin.
Sitä bretagnelaiset katsoivat kunniakseen ja mielellään myönsivät
pääsyn. Siten astui klubiin Dauphinén, Franche-Comtén ja Anjoun sekä
myöhemmin muidenkin maakuntain edusmiehiä. Mihin aikaan tunnetumpia
nimiä, sellaisia kuin Mirabeau, Aiguillon, Sieyès, Barnave, Petion,
Grégoire, Lameth, Robespierre, olisi voitu tavata jäsenluettelossa, jos
sellaista olisi ollut, ei voida varmuudella sanoa; kuitenkin lienee
heidän pääsynsä klubiin varmaan laskettava sen olemassaolon kaikkein
ensimäisiltä kuukausilta. Se mitä tunnetaan bretagnelaisen klubin
eli komitean toiminnasta ei ole paljon, klubi kun ei pitänyt mitään
pöytäkirjaa kokouksissaan. Käsillä olevat samanaikuiset todistukset
osottavat toki täydelleen ei ainoasti että klubi otti tehtävänsä
vakavalta kannalta, vaan myös että se säätykokouksen alusta asti
harjoitti vaikutusvaltaa, joka päivä päivältä tuli yhä näkyväisemmäksi.
Bretagnelaisklubissa pohdittiin eri ehdotukset oikeusjulistukseksi,
ennenkuin ne esitettiin kansalliskokoukselle, ja juuri täällä
valmistettiin ensimäiset suuret vallankumouspäivät: 17 p. kesäkuuta,
jolloin kolmas sääty julistihe kansalliskokoukseksi, 20 p. kesäkuuta,
jolloin tämä kansalliskokous vannoi ei ennen eroavansa kuin oli antanut
Ranskalle hallitusmuodon, 14 p. heinäkuuta ja 4 p. elokuuta.

Kun kansalliskokous lokakuunpäivien jälkeen siirtyi Versailles'ista
Pariisiin, hajosi luonnollisesti bretagnelaisklubi. Sen jäsenet
tapasivat toisensa jälleen Pariisissa, ja muutamat heistä päättivät
edelleen kokoontua neuvottelemaan. Uusi klubi ei, kun maakuntajako ei
enää mitään merkinnyt, ottanut vanhan nimeä. Se kutsui itseään ensin
Vallankumousseuraksi, mutta otti pian nimen Hallitusmuodon ystäväin
seura ja kokoontui Pariisin jakobiiniluostariin. Vihollispuolue nimitti
klubin Jakobiiniklubiksi tehdäkseen sen naurunalaiseksi, ja vaikka
klubin jäsenet eivät ollenkaan pitäneet tästä nimestä, tottuivat heidän
korvansa siihen vähitellen niin paljon, että he, sittenkuin tasavalta
oli julistettu syyskuussa 1792, eikä heidän enää käynyt laatuun kutsua
itseään hallitusmuodon ystäväin seuraksi, 21 p. syyskuuta päättivät
ottaa nimen Jakobiiniseura, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviä.

Klubin jäsenluku kasvoi sangen nopeasti, sittenkuin se oli avannut
ovensa ei-edusmiehillekin, ensin sanomalehtimiehille ja kirjailijoille,
jotka olivat osottautuneet samojen aatteiden elähyttämiksi kuin
jakobiinitkin, sitten kaikille niille, joita kuusi klubin jäsentä
suositti. Klubin sen ohella lisääntyvää vaikutusta todistaa selvästi
se suuri huomio, jonka klubi herätti. Sitä todistaa ehkäpä vielä
paremmin se seikka, että joulukuussa 1789 joukko maalaisia saapui
klubiin ja pyysi saada muodostaa siitä haaraosastoja kotiseuduillaan.
Näiden haaraosastojen kautta klubin arvo kasvoi ja sen aatteet nopeasti
levisivät maaseudulle, samalla kun se Pariisissa valmistelevain
keskustelujen ja äänestyksien avulla ja voimakkaalla yllyttelyllään
vähitellen yhä tehokkaammin pääsi vaikuttamaan kansalliskokouksen
keskusteluihin ja koko vallankumouksen kehitykseen.

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu Jakobiiniklubista, ja eri leirien
historioitsijat ovat sitä arvostellessaan osottaneet ilmeisempää
ristiriitaisuutta toisiaan vastaan kuin missään muussa asiassa. Monet
ovat ne, jotka kerta kaikkiaan leimaavat jakobiiniklubin kiihkoisien
yhteiskunnan-mullistajain, raakalaisten ja järjestelmällisten
murhamiesten yhdistykseksi ja jotka kuvittelevat, että heidän
politiikkansa oli muuttumaton, aina sama, ja että sillä oli yksi
ainoa tarkoitusperä silmämääränä: tasa-arvoisuus, ja yksi ainoa
keino sen saavuttamiseen: giljotiini. Ennen muita Taine esiintyy
tämän käsityksen puhetorvena. Ja vaikkapa ei tahtoisikaan mennä niin
pitkälle kuin eräs Tainen kiivaimpia vastustajia, historioitsija
Eugène Despois, joka vertaa Tainen katsahdusta vallankumoukselliseen
liikkeesen likinäköiseen, joka on kiivennyt Notre-Damen torniin
katsellakseen sieltä Pariisia lintuperspektiivissä, mutta ei näe
ylimmän tasasillan rintanojaa etemmäksi, niin ei voi kuitenkaan
muuta kuin hämmästyä nähdessään kuuluisan historioitsijan, _L'ancien
régimen_ nerollisen tekijän niin oman etuluulonsa sokaisemana, että
hän on kokonaan unhottanut tutkia mitä jakobiiniklubi oikeastaan
oli, sanoakseen meille ainoasti mitä hän itse on luullut sen olleen.
Yleistyttämisinnossaan hän on tuominnut klubin toimintaa alusta pitäen
niiden väkivaltaisten tekojen mukaan, joihin muutamat sen jäsenistä
myöhemmin tekivät itsensä vikapäiksi; niin, hän on melkein yksinomaan
tuominnut jakobiineja ainoastaan yhden jäsenen mukaan, joka ei suinkaan
ollut paras, mutta jonka vähitellen onnistui klubissa saada käsiinsä
johto: Maximilien Robespierren mukaan. Jos Taine olisi tutkimustensa
tueksi ottanut jakobiiniklubin toimittamat todistuskappaleet sekä
ne sanomalehdet, joissa jakobiinit julkaisivat keskustelemuksensa,
sen sijaan että rakensi tutkimuksensa lentokirjasten ja muistelmien
horjuvalle pohjalle, niin häneltä ei olisi voinut jäädä huomaamatta,
että jakobiiniklubi olemassaolonsa lopulla oli kokonaan jotakin toista
kuin mitä se oli ollut alussa, että se kaukana siitä että olisi ollut
muuttumaton, päinvastoin, kuten Aulard sanoo, oli "puhujalava, jota
vuorotellen käyttivät kaikki ne eri katsantokannat, jotka olivat
johtavia vallankumouksen aikana." Se oli yksinvaltainen niinkauan kuin
Ranska vielä oli yksinvalta, tasavaltainen, kun olosuhteet johtivat
tasavallan asettamiseen, robespierreläinen Robespierren diktatuurin
aikana.

Se jakobiiniklubin ohjesääntö, joka Barnaven tekemänä painettiin
helmikuussa 1790, siis pari kuukautta klubin varsinaisen järjestämisen
jälkeen, osottaa selvemmin kuin mikään muu, ettei klubi olemassaolonsa
alussa ollut väkivaltainen eikä kapinallinen, ettei se suosinut
meteleitä eikä levottomuuksia, vaan tahtoi järjestystä ja laillisuutta,
ettei se tahtonut mullistaa yhteiskuntaa ja muuttaa hallitusmuotoa
yksinvaltaisesta tasavaltaiseksi, vaan oli mielipiteiltään puhtaasti
perustuslaillinen.

Kas tässä muutamia kohtia siitä ohjelmasta, jonka jakobiinit omaksuivat:

"Kaikki valta lähtee kansasta ja voi lähteä ainoasti siitä.

"Ranskan hallitusmuoto on yksinvaltainen; Ranskassa ei löydy mitään
korkeampaa mahtia kuin laki; kuningas hallitsee ainoastaan lain
kautta, ja ainoasti lain nojalla hän voi vaatia kuuliaisuutta. Laki on
kuninkaan vahvistama kansakunnan edustajain toimenpide.

"Kuninkaan persona on loukkaamaton ja pyhä, valtaistuin on jakamaton,
kruunu perinnöllinen hallitsevassa kuningashuoneessa.

"Ei mitään veroa voida säätää muutoin kuin kansan edustajain päätöksestä.

"Kuningas hoitaa toimeenpanevaa valtaa.

"Ministerit samoinkuin muutkin toimeenpanevan vallan toimimiehet ovat
vastuunalaisia.

"Lakiakäyttävää valtaa ei voi koskaan harjoittaa kuningas eikä
edusmiesten kokous."

Tällainen on se ohjelma, jonka Taine ja muut hänen kanssaan leimaavat
anarkistiseksi ja fantastiseksi!

On toinen kysymys, tokko jakobiiniklubi todellakin seurasi tätä näin
rauhallista ja perustuslaillista ohjelmaa.

Vastaus tulee ehdottomasti myöntävä koko aikakaudelle syyskuuhun
1792, tasavallan julistamiseen ja konventin kokoonkutsumiseen saakka.
Koko tänä aikana klubin kanta oli perustuslaillis-yksinvaltainen.
Monet niistä lausunnoista, joita tänä aikana klubissa julkituotiin,
sekä monet sen teoista todistavat sellaista. Kun jakobiineille
oli tullut tunnetuksi että oli muodostunut klubi, joka kutsui
itseään monarkkiseksi klubiksi, herätti itse tuo nimi heidän kesken
kiivasta suuttumusta. "Naurettava nimitys", huudahtaa eräs klubin
jäsen, "ikäänkuin ei kaikilla isänmaallisilla klubeilla, varsinkin
hallitusmuodon ystäväin seuralla olisi tarkoituksena perustaa todella
yksinvaltainen hallitusmuoto, mutta laillinen yksinvalta, yksinvalta,
jonka pohjana on lait ja päämaalina kansakunnan onni." Klubissa ei
suvaittu epäperustuslaillisia sanoja tai mitään hyökkäyksiä Ludvig
XVI:nnen personaa vastaan. Kun kuninkaan pako 20 p. kesäk. 1791 oli
mennyt myttyyn, kun oli käynyt selville että Ludvig XVI vehkeili
ulkomaiden kera Ranskaa vastaan ja nousi kysymys, mitä hänen kanssaan
oli tehtävä, vaati jakobiiniklubi kuninkaan asettamista syytteesen,
mutta ei hänen erottamistaan vallasta. Se kiertokirje, jonka jakobiinit
tässä tilaisuudessa lähettivät riippuvaisille klubeille, puolestaan
osottaa heidän perustuslaillista kantaansa. Siinä näet mainitaan että
kuningas on "johdettu harhaan rikoksellisten kehoittelujen kautta",
ja se loppuu seuraavilla sanoilla: "Kansalliskokous, kas siinä teidän
johtajanne, hallitusmuoto, kas siinä se sana, joka yhdistää meitä."

Niihin suuriin elinkysymyksiin nähden, joita tähän aikaan
pohdittiin, jakobiinit asettuivat maltilliselle kannalle; he
eivät olleet etunenässä eivätkä kuuluneet äärimäisyysmiehiin.
Kun jumalankieltämys alkoi voittaa alaa kaikilla tahoilla ja sai
kannattajia jakobiiniklubissakin, pysyi klubi kokonaisuudessaan
itsepintaisesti katolisena. Sen jäsenet protesteerasivat äänekkäästi
papiston sivilikonstitutsionia vastaan, koska he pelkäsivät sen
hävittävän kristillisen uskonnon; he vaativat reformeja kirkossa, mutta
eivät menneet pitemmälle. Valtiolliselta luonteeltaan jakobiiniklubi
tähän aikaan oli kokonaan porvarillinen eikä kansanvaltainen. Kun
kansanvaltaiset aatteet päivä päivältä voittivat yhä enemmän alaa
ja alettiin työskennellä valtiollisten oikeuksien hankkimiseksi
alemmalle kansalle, silloinkin jakobiiniklubi otti piiriinsä ainoastaan
aktiivisia kansalaisia. Sanaa "tasavalta" ei täällä mainittu ennenkuin
10 p. elok. 1792, ja tämän päivänkin jälkeen jakobiinit itsepintaisesti
kutsuivat itseään hallitusmuodon ystäviksi. Tarvittiin koko yleisen
mielipiteen paino saada heitä hyväksymään Pariisin vaalikokouksen
tasavaltainen julistus, ja kuten sanottu, vasta kun kuningasvalta
oli julkisesti poistettu, klubi muuttaa nimensä ja kutsuu itsensä
Jakobiiniseuraksi, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviksi.

Selaillessa läpi jakobiinien keskustelemuksia ei voi olla hämmästymättä
sitä hillittyä sävyä ja kantaa, jota klubi noudatti koko tänä aikana.
Kaikki heidän lausuntonsa ovat maltillisia, heidän esityksensä
asiallisia ja hyvin osuvia, heidän esiintymisensä tyyntä ja arvokasta.
Niistä konnuuksista ja salaliitoista, joista heidän vihollisensa
sadoissa lentokirjasissa heitä syyttivät, ei näy jälkeäkään; heidän
istuntonsa todistavat yksinomaan ahkerasta työstä, joka ansaitsee
suurinta kunnioitusta, selvästä vallitsevain olosuhteiden käsityksestä
ja hurjasta innosta parantaa yhteiskuntaa sen kaikilla aloilla. Että
jakobiinit sen ohella ajoivat voimakkaasti oppiaan levittääkseen
aatteitaan niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, on kieltämätöntä;
kuitenkin tapahtui se vallankumouksen ensi aikana tyynellä ja
luonnollisella tavalla, eikä kuten myöhemmin mahtikäskyjen ja
väkikeinojen avulla.

Jakobiinien työn menestystä kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena
edisti melkoisessa määrin se seikka, ettei tänä aikana mitään
suurempaa erimielisyyttä vallinnut klubissa. Sopu ei kuitenkaan tullut
pitkäikäiseksi. Vuoden 1791 alusta osottihe selvästi että klubissa
oli vähemmistöpuolue, joka monissa kysymyksissä kannatti enemmistön
ajatuksesta poikkeavaa mielipidettä ja koetti ajaa läpi omaa,
maltillisempaa politiikkaansa. Tämä puolue tunnusti johtajakseen tuon
klubissa, kansalliskokouksessa ja seuraelämässä suositun ja arvossa
pidetyn, loisteliaan, nuoren Barnaven, joka lähinnä Mirabeauta oli
kansalliskokouksen loistavin kaunopuhuja, sekä Barnaven ohella hänen
virkaveljensä siinä triumviraatissa, joka vallankumouksen alussa johti
kansalliskokouksen politiikkaa ja josta sanottiin, että Barnave siinä
edusti puhuvaa kieltä, samalla kun Duport oli sen ajattelevana päänä
ja Alexandre de Lameth, ammatiltaan soturi, toimeenpanevana kätenä.
Puolueella oli jäsenensä niissä aineksissa, jotka vallankumouksen
alussa ratkaisevasti olivat kuuluneet edistyspuolueesen, mutta nyt,
pelosta että vallankumous johtaisi Ranskan anarkiaan, alkoivat
tyyntää intoaan ja hakea omaa tietänsä, jota myöten he yhä edelleen
voisivat saavuttaa vanhan ihanteensa: reformien toimeenpanon ja
perustuslaillis-yksinvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen pysyttämisen.

Varennes-tapahtuman jälkeen, kun Barnave oli saanut tehtäväkseen tuoda
paenneen kuningasparin jälleen Pariisiin ja siinä toimessaan ruvennut
lämpimästi ottamaan osaa Maria Antoinetten ja koko kuninkaallisen
perheen kohtaloon, alkoi maltillisen puolueen politiikka yhä
enemmän kallistua monarkismiin päin, mistä oli seurauksena suuri
hajaannus jakobiiniklubissa. Heinäkuun keskivaiheilla huomasi puolue
asemansa klubissa kestämättömäksi, ja 16 p. heinäk. 1791 triumvirit
kannattajineen erosivat julkisella ja huomiota herättävällä tavalla.
Heti senjälkeen he muodostivat oman klubinsa, jonka he, koska he
mielestään juuri edustivat alkuperäisiä jakobiinisia aatteita ja olivat
varsinainen emäklubi, kutsuivat Hallitusmuodon ystäväin seuraksi, mikä
ennen muka kokoontui Jakobiini-, nyt feuillanttiluostarissa, mutta jota
kokouspaikkansa, vanhan feuillanttiluostarin mukaan yleiseen kutsuttiin
Feuillanttiklubiksi.

Jonkun aikaa jakobiinit kerta toisensa jälkeen koettivat saada
feuillantteja sovintoon, mutta kun se ei onnistunut, jättivät he nämä
oman onnensa nojaan, ja heidän pyrintönsä tarkoitti tästälähin kaikin
tavoin vainota feuillantteja, saattaa heitä naurunalaiseksi ja vähentää
heidän arvoaan niin yleisön kesken kuin haaraklubeissakin. Kuitenkin
aiheutti riita feuillanttien kanssa jakobiiniklubin työssä häiriön,
joka yhdessä Marskentällä samaan aikaan sattuneesta joukkomurhasta
johtuneen rojalistisen reaktsionin kanssa ajaksi heikonsi jakobiinien
valta-asemaa. Sen takaisin voittaminen tuli nyt jakobiinien lähimmäksi
päämaaliksi, eikä kauan viipynytkään ennenkuin tämä päämäärä oli
saavutettu. Mutta tässä pyrinnössään jakobiiniklubi oli astunut tielle,
jota se tämän jälkeenkin oli seuraava, ja joka oli johtava sen vallan
kukkuloille saakka sysätäkseen sen tuokion kuluttua jälleen syvyyteen,
s. t. s. personallisen politiikan tielle. Yhä enemmän klubi alkoi
luopua entisistä aikomuksistaan ja periaatteistaan, ja yhä enemmän
alkaa yleisen hyvän harrastuksen sijaan astua huolenpito yksityisestä
hyvästä. Klubissa nähdään samaan aikaan erään pienen puolueen
yhä voimakkaammin tunkeutuvan esiin, ja tästä puolueesta erottuu
alituisesti yhä selvemmin tuo kylmillä, elottomilla kasvoilla ja
kylmällä, järkkymättömällä sielulla varustettu mies, korkeimman olennon
palvelija, pedantti ja tyranni -- Robespierre.

Elo- ja syyskuusta 1792 alkaen lakkaa täydellisesti tyyni työ ja
maltillinen sävy jakobiiniklubissa. Puoluetaistelu girondistien ja
vuorelaisten tai kenties oikeammin brissotistien ja robespierreläisten
välillä raivoaa täällä yhtä kiihkeänä kuin konventissa ja
sanomalehdistössä ja lakkaa, sittenkuin Brissot kannattajineen syksyn
kuluessa on äänestetty ulos klubista, ainoasti muuttuakseen siksi
epäluulon politiikaksi, joka vakoovin silmin ja korvin väsymättä
etsi puolue- ja yhteiskunta vihollisia sysätäkseen ne turmioon. Yksi
toisensa perään näistä ystävistä, jotka olivat työskennelleet yhdessä
Robespierren kanssa isänmaan uudestisyntymiseksi, äänestetään ulos
klubista joutuakseen kohta senjälkeen mestauslavalle. Eipä edes hänen
ilmettyinen suosikkinsa Camille Desmoulins säästy, joka yhdessä
hänen kanssaan oli noussut koulun sortovaltaa vastaan ja nyt monta
vuotta samoin yhdessä hänen kanssaan oli taistellut yhteiskunnallista
sortovaltaa vastaan. Jokainen eri mielipiteen ilmaisu tukahutetaan
kapaloonsa, ja se julkisuus, josta klubi ylpeili ratansa alussa,
hävitetään sulkemalla sanomalehtilooshit ja karkoittamalla klubista
kaikki siihen kuuluvat sanomalehtimiehet. Robespierre on yksin
hallitsijana jakobiiniklubissa, ja sen avulla hän ohjaa muutamina
kuukausina konventtia ja Ranskaa, kunnes 9 p. thermidorkuuta tekee
lopun hänen urastaan. Jakobiiniklubin vaikutusvalta loppui Robespierren
kuolemaan; sen viimeinen istunto pidettiin 14 p. marrask. 1794.

Cordelieriklubi, tuo toinen suuri vallankumouksellinen klubi,
perustettu heinäkuussa 1790, ei jakobiiniklubin tavoin voi kehua
kuljettaneensa talutusnuorassaan kolmea edusmieskokousta, mutta
sen vaikutus vallankumoukseen on kuitenkin ollut suuri. Sen sijaan
kun jakobiiniklubi edusti porvarillisia mielipiteitä ja oli
alussa perustuslaillinen, sitten muodollisesti tasavaltainen, oli
cordelieriklubi alusta pitäen kansanvaltainen, ensin tiedottomasti,
sitten avoimesti ja tietoisesti. Sen kanta samoinkuin sen kielikin oli
väkivaltaisempaa, sen innostus suurempaa. Se osotti usein puhtaasti
sosialistisia taipumuksia ja uskontokysymyksessä se oli melkein
ilmeisesti ateistinen.

Klubi nimittihe cordelieriklubiksi, ihmisen ja kansalaisen oikeuksien
ystäviksi, ja kokoontui ensin cordelierien vanhassa luostarissa, mutta
Pariisin kunnallisneuvoston karkoittamana sieltä alussa toukokuuta
1791 se sitten muuttelihe paikasta toiseen. Tähän aikaan, jolloin
puolueet eivät olleet niin jyrkkärajaisia kuin meidän päivinämme,
olivat useimmat klubit ja seurat kokoonpantuja sangen erilaisista
aineksista, ja tapahtui monesti että samat henkilöt toimivat useissa
eri klubeissa. Niinpä kuului esim. suuri joukko cordelieriklubin
jäseniä samalla kertaa jakobiiniklubiin, jopa sen etumaiset johtajatkin
olivat viimemainitussa toimeliaita jäseniä. Nämä johtajat olivat
Danton ja nuori, intomielinen Camille Desmoulins. Danton oli etevä
personallisuus. Hänen jättiläisvartalonsa ja karkeat piirteensä
ilmaisivat valtaavaa voimaa, ja tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan,
ymmärtääkseen että tämä voima oli hänen sielulleen yhtä ominainen
piirre kuin hänen ulkoasulleenkin. Dantonissa ei ollut jälkeäkään
tyrannista eikä onnenonkijasta; hän ei vähääkään himonnut valtaa ja
kunniaa. Siinä on selitys, miksi hän, jonka oikeastaan olisi tullut
olla itseoikeutettu vallankumouksen johtajaksi, luovutti tämän sijan
sellaiselle henkilölle kuin Robespierrelle, joka oli niin paljon
häntä vähäpätöisempi. Ei ketään vallankumouksen suurista henkilöistä
ole niin liattu kuin Dantonia, eikä kenestäkään ole panettelu ollut
hitaampi häviämään. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että Danton ei
koskaan koettanut millään tavoin puolustautua ja puhdistautua. Hänen
maineensa oli jotakin, josta hän ei koskaan huolehtinut. Sen sijaan kun
Robespierre painatti puheensa ja korjasi ne huolellisesti, Danton ei
hetkistäkään, astuttuaan kerran alas puhujalavalta, ajatellut omiaan,
täydellisesti huolettomana siitä, miten lehdet seuraavana päivänä
esittäisivät hänen lausuntonsa. Danton ei ollut kynän, vaan sanan
ja toiminnan mies. Hänessä yhdistyivät todelliset valtiomieslahjat
koskaan horjumattomaan huolenpitoon isänmaan menestyksestä. "Kun hänen
vihamiehensä leimasivat hänet", sanoo Aulard eräässä tutkielmassaan
Dantonista, "syyskuun murhien alkuunpanijaksi tai valtiokassan
tuhlaajaksi, osotti hän preussilaisiin, jotka samosivat Pariisia kohti,
ja sanoi: Meillä ei ole aikaa sellaiseen; lyökäämme vihollinen ja
pelastakaamme isänmaa."

Cordelierien politiikka tarkoitti huolellisesti valvoa ministerien
ja kommuunin toimia, ja he symboliseerasivat tämän valvontansa
silmällä, jonka he piirsivät antamainsa kirjoitettujen säädösten
ylälaitaan. Huolimatta muuten niin erilaisista mielipiteistään olivat
useimmat cordeliereista yksimieliset tahtoessaan kukistaa alttarin
ja valtaistuimen sekä hävittää sen hallitusmuodon, jota jakobiinit
niin lämpimästi puolustivat. Kuninkaan paon jälkeen lähetti klubi
kansalliskokoukselle anomuksen pyytäen siinä kuninkuuden poistamista.
Sävy tässä anomuksessa oli hyvin uhitteleva: "Me kehoitamme teitä",
sanottiin siinä, "heti selittämään ettei Ranska ole yksinvalta, vaan
tasavalta, tai ainakin kuulustelijaan kaikkien departementtien ja
kaikkien primäärikokousten mieltä, ennenkuin ajatellaan uudelleen
upottaa maailman kaunein maa yksinvallan kahleihin." Sinä päivänä,
jolloin rojalistit kostivat vallankumouksellisille Marskentän
joukkomurhalla, 17 p. heinäk. 1791, oli suuttumus cordelieriklubia
vastaan niin suuri, että useain klubin jäsenten, jopa itse Dantoninkin,
täytyi piiloutua, että yksi heistä, kirjakauppias Momoro, vangittiin,
ja että klubi voi alottaa istuntonsa vasta kahdeksan päivää myöhemmin.
Eikä ollutkaan ihmeellistä että rojalistit katselivat tätä klubia
epäsuopein silmin, sillä cordelierit olivat vallankumouksen ensi
vuosina kaikkien sattuneiden kansanmetelien johtajat: sekä 20 p. kesäk.
1792, kun rahvas tunkeutui Tuilerioihin, että kommuunikapinan aikana 10
p. elokuuta he olivat eturivissä.

Elokuun 10 p:n jälkeen herkesivät Danton ja Camille käymästä klubissa,
mistä oli seurauksena että klubi yhä enemmän alkoi pitää kunnianaan
olla niin väkivaltainen ja huomiota herättävä kuin mahdollista. Sen
johtajaksi tuli nyt roskaväen sanomalehtimies Hébert, sen epäjumalaksi
roskaväen jumala Marat. Maratia palveltiin täällä sekä elävänä että
kuolleena. Kun hän oli kaatunut Charlotte Cordayn käden kautta,
ilmoittivat cordelierit lähetystöllä kansalliskokoukselle aikovansa
kokoussaliinsa pystyttää alttarin Maratin sydämelle, ja vähän myöhemmin
he laittoivat toisen lähetystön, joka kantoi sanottua sydäntä uurnassa
ja pyysi konventtia julkaisemaan kansallispainoksen Maratin teoksista.
Cordelierit ne juuri olivat järjenpalveluksen alkuunpanijoita ja v.
1794 vietetyn suurenmoisen järjenjuhlan järjestäjiä. Heidän toimintansa
tarkoitti pääasiallisesti lingota syytöksiä ja vainuta pettureita,
ja he pääsivät vihdoin niin pitkälle ylimielisyydessä, että he
uskalsivat syyttää kaikkivaltiasta Robespierreä, mikä syytös maksoi
sekä Hébertille että monelle muulle klubin jäsenelle pään. Päällikköjen
kuoltua cordelierit koettivat saada aikaan sovintoa jakobiinien kanssa,
mutta onnistumatta. Ei kauan senjälkeen lakkasi klubi; sen lähempi
hajoamisaika on epävarma, samoinkuin koko cordelieriklubin toiminta ja
kehitys on vähän tunnettu.

Suurten vallankumouksellisten klubien ohella oli olemassa
joukko pienempiä, jotka osaksi ajoivat samoja mielipiteitä kuin
nämäkin, osaksi kantoivat erityistä leimaansa. Omituisin niistä
oli n.k. Cercle social, kirjailija Bonnevillen ja jansenistisen,
mystillis-revolutsionisen papin Fauchet'in perustama ja varsinaisesti
järjestynyt lokakuussa 1790 liiton muodossa, nimeltä Totuudenystäväin
maailmanliitto. Cercle social oli hyvin omituinen. Sen perustajat
varoivat kaikenlaatuista julkisuutta, ja he vaativat seuran jäseniltä
joukon vapaamuurarilupauksia, joista etevin oli pitää salassa kaikki
mitä piirissä tapahtui. Seurauksena tästä salaperäisyydestä on,
että jälkimaailma ei ole saanut paljonkaan tietoa koko klubista,
emme edes tiedä milloin se perustettiin tai keitä henkilöitä siihen
kuului. Tunnemme ainoastaan ne jotensakin häilyvät ja yleiset
periaatteet, jotka olivat sen perustamisen pohjana ja jotka yhdistyksen
äänenkannattaja, pieni sanomalehti _Bouche de fer_ julkaisi. Lehden
tiedonantojen mukaan oli Cercle socialin tarkoituksena muodostaa
suuri kansainvälinen veljeyskunta, joka perustuisi täydelliseen
tasa-arvoisuuteen ja pitäisi tehtävänään yhdistää ympäri koko maapallon
ne kansalaiset, jotka seisoivat toisiaan lähellä yhteisten pyrintöjen,
yhteisten harrastusten ja alituisesti kasvavan tarpeen kautta
"särkeä pirstaleiksi rautavaltikka sortovallan kädestä". Yhdistyksen
jäsenet eivät millään ehdolla suvainneet itsestään klubin nimeä --
"le Cercle social ei ole klubi", he sanoivat, "sillä klubin jäsenet
kannattavat samoja mielipiteitä ja voivat kuitenkin vihata toisiaan,
kun sitävastoin Cercle socialin jäseniä yhdistää toisiinsa luja
personallinen ystävyysside."

Cercle social sai kumminkin vallan toisen ja täysin julkisen luonteen,
sittenkuin se, kuten sanottu, lokakuussa 1790 oli laajentunut
Totuudenystäväin liitoksi. Ankara eristyminen, joka oli ollut ominaista
Cercle socialille, katosi nyt, ja uusi liitto otti jäsenikseen
kaikki ne, jotka halusivat ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa,
sillä ainoalla ehdolla että he kuuluivat _Bouche de fer_ lehden
tilaajiin. Tasa-arvoisuuden periaatetta täällä yhä edelleen pidettiin
pohjana, ja sen nojalla ei katsottu voitavan sulkea pois naisia,
vaan myönnettiin heille alusta pitäen pääsy klubiin. Että jäsenluku
oli hyvin suuri, näkyy siitä seikasta, että klubi kokouksiaan varten
valitsi niin mahdottoman suuren salin kuin kokoussalin Orleansin
herttuan rakennuttamassa Cirque du Palais Royalissa, joka oli
senaikuisen Pariisin tunnetuimpia ja kuuluisimpia huvittelupaikkoja.
Klubi kokoontui kerran viikossa ja silloin aina joku sen jäsenistä
alusti jonkun kysymyksen antaakseen aihetta keskusteluun. Sen
kanta oli alusta pitäen kansanvaltainen, tasavaltainen, niin,
jopa siinä voitiin huomata selvää taipumusta sosialismiinkin.
Täällä pohdittiin erityisellä mielihyvällä maanjakoseikkoja sekä
kaikenlaisia yhteiskuntakysymyksiä, eikä Totuudenystäväin liitto ollut
cordelieriklubia huonompi innokkaissa pyrinnöissään yksinvaltaisen
hallitustavan hävittämiseksi. Liittoon kuului joukko huomattavia
henkilöitä, jotka samalla kertaa olivat jäseninä sekä jakobiinien että
cordelierien klubissa; hartaimpia ja toimeliaimpia oli Condorcet.
Ainoa nainen, jolla täällä oli vaikuttava osansa, oli hollannitar M:me
Palm-Aëlders. Vaatimalla alituisesti naisten vapautusta hän herätti
klubin harrastuksen naisemansipatsionin asian hyväksi ja tarmollaan sai
aikaan, että klubin keskuudessa muodostui erityinen naisyhdistys ja
että ryhdyttiin toimenpiteihin hyväntekeväisyyden ja terveydenhoidon
järjestämiseksi useassa Pariisin piirissä. Mikäli voimme pitää varmana,
lakkasi Totuudenystäväin liitto jo heinäkuussa 1791, osaksi seurauksena
Fauchetin nimityksestä Calvadosin perustuslailliseksi piispaksi, osaksi
samaan aikaan syntyneen kiivaan rojalistisen reaktsionin pakosta. Sen
viimeinen istunto pidettiin 15 p. heinäk. 1791.

Puhtaammin kansanvaltaisia kannaltaan olivat n.k. Veljeysklubit,
jotka nekin syntyivät vuoden 1790 ajalla ja ovat jo mainitut M:me
Robertin salongin yhteydessä. Veljeysklubit eivät olleet mitään
filosofisten ja sosialisten spekulatsionien ja keskustelujen pesiä,
vaan niiden pyrintö oli laadultaan todellisempaa ja käytännöllisempää,
tahtoen etusijassa ja melkeinpä yksinomaan alimmassa kansanluokassa,
passiivisten kansalaisten, proletaarien, joukossa herättää harrastusta
ja halua valtiolliseen toimintaan, valistaa heitä oikeuksiensa suhteen
ja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta.
Täällä vallitseva sävy olikin sentähden kansanvaltaisempaa laatua;
jäsenet kutsuivat toisiaan "veljiksi" ja "sisariksi", ja he olivat
heittäneet pois kaikki ne tavat ja menot, joita seuraelämä vaatii.
Näistä klubeista ei kukaan ollut poissuljettu; ne ottivat vastaan
M:me Robertin ehdotuksesta jopa palvelijoitakin, joita hän sanoi
"veljellisyyden avulla" tahtovansa kasvattaa miehiksi. Vaikkapa täällä
ei koskaan pohdittu naiskysymystä, toteuttivat veljeysklubit toki
tavallaan naisasian aatetta, sillä näissä klubeissa olivat naiset
täydelleen miesten vertaisia; he ottivat osaa työhön, toimivat samalla
tapaa ja nauttivat samoja oikeuksia ja samaa arvoa. Enemmän kuin sekä
cordelieriklubi että totuudenystäväin liitto edistivät veljeysklubit
kansanvaltaisten aatteiden kehittämistä ja levittämistä, ja suureksi
osaksi juuri heidän toimintaansa vallankumousmiehet saavat kiittää
siitä, että he jälkeen 10 p:n elok. 1792 voivat panna täytäntöön
ajatuksen kansan itsehallinnosta ja julistaa tasavallan.

       *       *       *       *       *

Niistä klubeista, joita vastakohtana revolutsionisille klubeille on
kutsuttu antirevolutsionisiksi, mutta joita ehkä oikeammin pitäisi
nimittää oppositsioniklubeiksi, koska niillä kaikilla enemmän tai
vähemmän oli tarkoituksena ajaa vastavaikutusta jakobiiniklubia
vastaan, oli Feuillanttiklubi ainoa, joka on harjoittanut valtiollista
vaikutusvaltaa.

Ensi kuukausina jakobiiniklubista eroamisensa jälkeen feuillantit
aluksi vain koettivat kerätä keskuuteensa suurimman mahdollisen luvun
jakobiineja ja tulla tunnustetuksi varsinaiseksi emäklubiksi. Kun se ei
onnistunut, niin he heittäysivät valtioelämään. Oltuaan ennen hieman
horjuva muuttui heidän kantansa nyt lujaksi ja varmaksi. Heidän koko
pyrintönsä tarkoitti estää vallankumousta kehittymästä kuningasvallan
kustannuksella ja palauttaa kuninkaalle valtansa, ja tietäessään ettei
se koskaan voinut tapahtua, niinkauan kuin Ludvig ei tunnustanut
hallitusmuotoa, he kävivät läheiseen yhteyteen kuninkaallisen perheen
kanssa ja koettivat kaikin tavoin saada Ludvigia toimittamaan sovintoa
vanhan ja uuden yhteiskunnan, kuninkuuden ja vallankumouksen välillä,
taipumalla vihdoinkin kansakunnan tahtoon. Se kuninkuudelle suotuisa
mieliala, joka vallitsi Ludvigin Pariisiin palauttamisen ja varsinkin
Marskentän tapahtumain jälkeen, edisti suuressa määrin feuillanttien
pyrinnöltä, ja niinpä monet katselivatkin tänä rojalistisen reaktsionin
lyhyenä aikana feuillantteihin juurikuin niihin, joilta voitiin toivoa
rauhaa ja pelastusta. Heidän arvonsa eneni vieläkin, sittenkuin Ludvig
XVI syyskuussa 1791 oli kansalliskokoukselle lähettänyt kirjelmän,
jolla hän vahvisti hallitusmuodon, ja sittenkuin oli tullut tunnetuksi
että tämä kirjelmä oli feuillanttien tekoa.

Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa feuillantit olivat oikeistona, ja
nojautuen klubiinsa, joka kokoontui eräässä itse kansalliskokouksen
sivuhuoneistossa, he tulivat sitä rohkeammiksi ja ylimielisemmiksi kuta
suuremmaksi heidän vaikutusvaltansa kasvoi. Itse klubissakin osottihe
tämä ylimielisyys. Sen kokoukset, jotka olivat olleet täysin salaisia,
tehtiin nyt julkisiksi, ja sen jäsenet kävivät päivä päivältä yhä
huolettomammiksi ja yhä varomattomammiksi lausunnoissaan. Lakiasäätävän
kokouksen enemmistö, girondistit, katselivat sangen epäsuopein silmin
tätä klubia, joka heidän lähimmässä läheisyydessään koetti levittää
oppiaan ja harjoittaa pakoittelua, ja joulukuussa 1791 kokous antoi
käskyn, että feuillanttiklubin tuli luopua kokoushuoneistostaan ja
valita itselleen toinen sellainen. Feuillanteilla ei ollut muuta neuvoa
kuin totella. Mutta siirtyminen vaikutti hyvin epäedullisesti klubin
työhön ja olemassaoloon; harrastus väheni ja samoin jäsenlukukin. Kuta
kauemmas vallankumous eteni, sitä vähemmäksi supistui feuillanttien
vaikutusvalta. Jälkeen 10 p:n elok. 1792 oli heidän enää mahdoton pysyä
pystyssä valtiollisena puolueena, ja silloin olikin feuillanttiklubin
rata lopussa.

Paljoa enemmän todella kuningasmielinen kuin feuillantit oli
Monarkkinen klubi, joka ansaitsee tulla mainituksi ei senvuoksi,
että se olisi harjoittanut mitään varsinaista vaikutusvaltaa,
mutta sen huomion tähden, jota se herätti koko olemisensa aikana.
Tämän klubin synty on haettava melkein yhtä etäiseltä ajalta kuin
Jakobiiniklubinkin. Sen alkuna oli muudan Club de Viroflay, jonka
Malouet, Clermont-Tonnerre ynnä muutamat muut olivat muodostaneet
Versailles'issa. Kansalliskokouksen siirryttyä Pariisiin tämän klubin
jäsenet yhä edelleen yhtyivät toistensa luona tai ylimyksellisissä
salongeissa pohtimaan politiikkaa. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin
näistä kokouksista sukeusi monarkkinen klubi; se kokoontui
Clermont-Tonnerren luona, joka koko sen olemassaolon aikana toimi sen
puheenjohtajana. -- Kreivi Stanislas de Clermont-Tonnerre, Ranskan
vanhan ylimyskunnan jäsen, oli alussa innolla omaksunut uudet aatteet,
ja hänpä se juuri oli johtanut sitä pientä aatelismiesten ryhmää, joka
25 p. kesäk. 1789 oli yhtynyt kolmanteen säätyyn. Kansalliskokouksessa,
missä hänen improvisatsionikykynsä herätti huomiota, hän kuitenkin
sangen pian oli liittynyt maltillisiin; hän oli äänestänyt kuninkaan
täydellisen kielto-oikeuden puolesta, ja hänen kehityksensä oli
samoinkuin Barnavenkin käynyt yhäti enenevään monarkkiseen suuntaan.
Clermont-Tonnerre ei siitä huolimatta kuitenkaan koskaan muuttunut
reaktsioniseksi, kuten esim. hänen henkiheimolaisensa Malouet. Hänen
aatteensa pysyivät vapaamielisinä; eikä hän lakannut jumaloimasta ja
puolustamasta vapautta, missä muodossa tahansa se ilmestyikään; hän
oli innokas kokoontumisvapauden, sanomalehdistön, protestanttien ja
juutalaisten vapauden ystävä.

Monarkkinen klubi ei avoimesti julistaunut kuninkaan kannattajaksi
tai etuoikeutettujen säätyjen suosijaksi; päinvastoin tahtoivat sen
jäsenet, ottamalla vertauskuvakseen tasapainossa olevan vaa'an,
minkä toisella lautasella oli punainen lakki, vapauden symboli, ja
toisella Ranskan kruunu, osottaa että heidän tarkoituksensa oli
sovinto kansakunnan ja kuninkuuden välillä. Mutta pohjaltaan klubi oli
sekä ylimyksellinen että kuningasmielinen ja salasi huonosti näitä
taipumuksiaan. Jo se seikka, että se piiriinsä otti useita rojalismin
ilmeisimpiä esitaistelijoita, m.m. sanomalehtimiehet du Rozoyn ja
apotti Royoun, ultrarojalistisen _L'ami du roi_ lehden toimittajan,
on siitä riittävä todistus. Klubi harjoitti jakobiiniklubin tavalla
suurenmoista propagandaa. Monarkistit näet kirjoittivat, painattivat ja
jakelivat ilmaiseksi lentokirjasia ja -lehtisiä, perustivat maaseudulle
joukon pienempiä monarkkisia klubeja emäklubin haaraosastoiksi
ja pitivät niiden kanssa, jakobiinien esikuvan mukaan, vireillä
vilkasta kirjeenvaihtoa. Klubi ei laiminlyönyt mitään saavuttaakseen
kansansuosiota ja kootakseen ympärilleen kannattajia. Tänä nälänhädän
ja kehnon leivän aikana he ostivat leipää ja möivät sitä jälleen
mitättömän halvasta; niin, he jakelivat vaatteitakin, jopa rahaakin
kansan kesken.

Varsinkin juuri nämä toimenpiteet ne yhdessä klubin rojalistisen
kannan kanssa herättivät vihaa ja katkeruutta vallankumouksellisissa
piireissä ja etupäässä jakobiiniklubissa. Koko olemassaolonsa aikana
monarkkinen klubi oli kiihkeimmän vainoomisen esineenä. Hyökkäykset
tulivat joka taholta; sanomalehdet selittelivät ja vääristelivät joka
päivä heidän keskustelemuksiaan ja toimenpiteitään; jakobiiniklubissa
ja piirikokouksissa syytettiin monarkkista klubia kaikkien sattuvien
epäjärjestysten alkujuureksi, ja kunnallisneuvosta kehoitti sitä monta
kertaa hajautumaan.

Eikä vaino pysähtynytkään syytöksiin ja sanoihin. Eräänä päivänä
kävi kansanjoukko sen hotellin kimppuun, jossa Clermont-Tonnerre
asui. Eräänä toisena päivänä, kahta kuukautta myöhemmin, tapahtui
uusi mellakka, missä monarkkinen klubi keskellä kokoustaan sai
kestää kivillä pommitusta, ja Clermont-Tonnerre itse otettiin kiinni
sekä voi kiittää ainoastaan kansalliskokouksen säädöstä hengestään.
Hiukan myöhemmin, kun Clermont-Tonnerre eräänä päivänä palasi
kansalliskokouksen istunnosta, hyökkäsi muutamia henkilöitä hänen
päällensä hirttääkseen hänet lyhtyyn, ja ainoastaan töin tuskin hänen
onnistui pelastua.

Mutta yhtä väsymättömiä kuin klubin viholliset olivat hätyyttämään,
yhtä väsymättömiä sen jäsenet olivat puolustautumaan ja suoraan ja
avoimesti pitämään yllä oikeuttansa saada vapaasti kokoontua ja
neuvotella. Kun heidän valituskirjoitustensa kohtaloksi tuli aina
äänetön sivuuttaminen, niin he painattivat ja julkaisivat ne. Saatuaan
käskyn hajoittaa klubinsa monarkistit vallan tyynesti muuttivat
toiseen huoneistoon ja jatkoivat kokouksiaan entiseen tapaan. Vuonna
1792 muuttui klubin asema vallan vaaralliseksi, eivätkä sen jäsenet
enää uskaltaneet kokoontua julkisesti ja säännöllisesti; he yhtyivät
vain silloin tällöin suurimmassa salaisuudessa Clermont-Tonnerren
luona. Jälkeen 10 p:n elokuuta, Clermontin kuoleman ja Malouetin
maastasiirtymisen, lakkasi monarkkinen klubi itsestään samoinkuin
kaikki muutkin kannaltaan maltilliset klubit.

Oli toinenkin jakobiineja vastustava klubi, joka oli läheistä
sukua monarkkiselle klubille ja joka tämän lailla oli toimessa vv.
1789-1792, otti vastaan yleensä samoja henkilöitä ja pohjaltaan suosi
samoja aatteita ja samaa katsantotapaa. Se oli Malouetin perustama
Puolueettomien klubi, joka kokoontui vanhassa augustinolaisluostarissa
Pont-Neufin luona. Nimi on kylläkin kuvaava. Puolueettomat, pohjaltaan
ainakin täysin yhtä ilmettyisiä rojalisteja kuin monarkkisen klubin
jäsenet, eivät julkisesti liittyneet mihinkään puolueesen, vaan
koettivat, ottamalla vähän jokaisesta, pitää välittävää asemaa
revolutsionisen ja antirevolutsionisen leirin välillä. He ilmaisivat
puolueettomuutensa omaksumalla käytöstavan ja kannan, joka ei
loukannut patriootteja eikä rojalisteja, sulkemalla klubista, joka
keskuudessaan kätki kaikenkarvaisia aristokraatteja ja rojalisteja,
pahimmin komprometteeraavat ainekset, nuo neljä rojalistista johtajaa
d'Eprémesnilin, Cazalès'in, apotti Mauryn ja varakreivi Mirabeaun, ja
pysyttämällä julkaisemassaan sanomalehdessä alituisesti tasapainoa
kuninkaan suverenisuuden ja kansanedustajain oikeuksien välillä. Mutta
seurauksena kaikista heidän välittämis- ja tasapaino-yrityksistään
oli, että puolueettomat unhottivat ottaa vaaria hetken vaatimuksesta
ja ympäröivästä todellisuudesta ja sotkeutuivat sisällyksettömään ja
tyhjään tieteilyyn, joka teki että heidän toimintansa pysyi täydelleen
hedelmättömänä.

Tarvitsemme lukea vain kolme klubin julkaisemaa kirjoitusta, nimittäin
_Esityksen_ niistä motiiveista, jotka aiheuttivat sen perustamisen,
sekä sen _Johtosäännön_ ja sen _Periaatteet_ nähdäksemme, kuinka vähän
klubi itse tiesi mitä se tahtoi. Suurin osa niissä on epämääräistä
ja paljon on ristiriitaista. Eräässä kirjoituksessa lausuttiin
toivomuksena, että kuninkaalle tuli niin pian kuin mahdollista antaa
korkein toimeenpanovalta; seuraava kirjoitus kuului: "Me tulemme
kaikella voimallamme, katsomatta arvoon tai henkilöön, puolustamaan
ihmisen ja kansalaisen oikeuksia, joita meidän aikanamme liiankin
usein on mitä julkeimmalla tavalla loukattu." Samalla haavaa siinä
puhutaan, ettei ketään pitänyt häiritä uskonnollisten mielipiteittensä
tähden, eipä edes silloinkaan, kun hän julkisesti tahtoi niitä osottaa,
ja että kokemus kautta vuosisatojen oli näyttänyt, että; katolinen
uskonto oli ainoa keino ylläpitämään rauhaa ja järjestystä valtiossa,
"minkätähden", sanotaan, "valtiolle on tärkeätä antaa katolisen
uskonnon yksin nauttia etua olla kansallis-uskontona ja julkisesti
palveltavana." Painovapaus oli julistettava, mutta samalla heti
toimitettava ankara painolaki estämään "itsevaltaisuutta pääsemästä
voitolle". Armeija oli pidettävä kurissa hallitusmuodon avulla, mutta
sen tuli olla kuninkaan ylimmän valvonnan alainen ja totella häntä
niinkuin kuningas totteli lakia. Koko olemassaolonsa aikana klubi
antoi ehtymätöntä aihetta vallankumouksellisten pilkalle ja ivalle;
nämä hätyyttivät sitä kaikin tavoin, polemiseerasivat sen kanssa ja
syyttivät sitä, että se muka oli aristokraattinen, monarkkinen ja
reaktsioninen kaikkein suurimmassa määrässä, samalla kun taas puhtaat
rojalistit leimasivat sen liian maltilliseksi. Itse sana "puolueeton"
herätti naurua ja riitaa; jokainen tulkitsi sen mielensä mukaan ja
suuttumus oli yleinen. Eräässä samanaikuisessa lentokirjasessa luetaan
m.m. seuraavaa:

"Puolueettomat. Se on äskettäin keksitty sana, mitä täydellä syyllä on
käytetty eräästä innokkaiden patrioottien yhdistyksestä, jotka ovat
liittyneet yhteen yleisen hyvän tähden, pitäen sitä päämaalinaan.
Tätä yhdistystä on kutsuttu Puolueettomien klubiksi; se on
kokoonpantu jäsenistä, jotka ovat tulleet tunnetuiksi ja kuuluisiksi
augustinolaisten nimellä. Heillä on muuttumattomat periaatteet, joita
he julkaisevat muuttumattomissa säännöissään; niissä he selittävät,
että aika on käsissä palauttaa rauha ja pelastaa Ranskanmaa sekä
säilyttää papistolle heidän maatiluksensa ja panna käytäntöön korkein
toimeenpaneva valta. M. de Malouet, niin edullisesti tunnettu
kansalaishyveistään, on tämän klubin presidentti. Ah! kuinka monia
yhdistyksiä onkaan, jotka tahtovat teidän parastanne!"

Myös tunnettu _Moniteur_ lehti, vaikkapa itse olikin maltillinen tai
ainakin puolueeton, linkosi heitä vastaan syytöksen epävarmuudesta ja
epäselvyydestä.

"Mitä puolueettomiin tulee", luetaan siinä, "niin en ollenkaan tahdo
kääntyä heihin; minä odotan, että he määräisivät puolueensa, sillä
'jaan' ja 'ein' välillä en näe mitään keskitietä."

Puolueettomat vastasivat kaikkiin näihin syytöksiin kauneilla
lauseilla, jotka eivät kuitenkaan sanoneet mitään eivätkä millään
tavoin selittäneet heidän asemaansa.

"Puolueettomuus ei ole siinä, että ollaan puoltamatta tai vastustamatta
vallankumousta tai kansalliskokousta, vaan siinä, että kunnioitetaan
hallitusmuotoa, totellaan lakia ja toivotaan ihmisten elävän rauhassa
niiden suojassa; ettei millään tavoin viritetä kansassa epäluuloa,
ettei sitä yllytetä epäjärjestyksiin, ettei sille yhä ja alituisesti
toitoteta että sillä on käsissään tuomari- ja hallitsijavalta."

Nuo olivat tyhjiä sanoja ja häilyviä periaatteita aikana, joka vaati
voimakasta toimintaa, selviä periaatteita ja varmaa kantaa!

       *       *       *       *       *

Vallankumouksen levottomalla ja melskeisellä ajalla nuo monet eri
klubit eivät olleet ainoita paikkoja, joihin kokoonnuttiin pohtimaan
päivän polttavia kysymyksiä. Vallankumouksen alusta asti klubit saivat
vahvaa tukea niiltä monilta kahviloilta, jotka tällöin syntyivät ja
sateisena kesänä 1789 houkuttelivat puoleensa paljon väkeä sekä senkin
jälkeen olivat ihmisiä tulvillaan. Kahvilat näet pian muuttuivat
valmistukseksi klubeille ja samalla niiden kaiuksi niin niistä tuli
klubeja pienoiskoossa, joissa pohdittiin asioita, tehtiin päätöksiä
ja lähetettiin adresseja ja lähetystöjä, joita ainakin kansanjoukot,
jollei hallitus, ottivat vakavalta kannalta. Joka kahvilalla oli oma
erityinen värinsä, ja samoinkuin meidän päivinämme voidaan päättää
jonkun henkilön mielipiteistä hänen lukemansa lehden mukaan, samoin
vallankumouksen aikana kukin kahvila oli varmana tuntomerkkinä
kävijänsä valtiollisesta kannasta.

Palais Royal oli yllyttelyn valtakunnan pääkaupunki. Täällä vilisi
yötä ja päivää väkeä, joka tuli ja meni; täällä kansanpuhujat
seisoivat ja selittelivät viimeisiä tapauksia; milloin heidät otettiin
riemulla vastaan, milloin heidän sanansa hukkuivat yleiseen sorinaan.
Epäsiveellisyydellä, joka vallankumouksen puhjetessa oli katkonut
säädyllisyyden viimeisen hauraan kahleen ja astunut ulos piilostaan
näyttääkseen julkisesti turmelustaan, oli täällä etevin tyyssijansa.
Palais Royalin käytävissä nähtiin tämän epäsiveellisyyden papitarten
käyskentelevän edestakaisin päivät pitkään, alkaen niistä, jotka
elivät isoisesti ja koettivat esiintymisessään matkia vanhan ylimystön
naisia, ja loppuen niihin, jotka nunnahunnullaan ja kertomuksillaan
sisäänsulkemisesta ja marttyriudesta koettivat tehdä vaikutusta ja
herättää huomiota. Siellä täällä seisoi joku laulaja laulellen päivän
viimeisiä kupletteja, samalla kun kulkijaa tuon tuostakin pysäytti
joku mies antamalla kutsukortin erääsen klubiin, joka itse teossa
ei ollut muuta kuin salainen peliluola, missä ruletin ääressä voi
koettaa onneaan. Ja keskellä kaikkea tätä sekamelskaa vihloivat korvia
kolportöörien kimeät äänet, kun he mitä julkeimmalla tavalla koettivat
voittaa toisensa kirkumalla niin kimakasti ja kovasti kuin mahdollista
kaupaksi sanomalehtiään tai jotakin hävytöntä lentolehtistä, jossa
solvattiin kuningatarta, prinssejä ja kansalliskokouksen ylimyksellisiä
edusmiehiä.

Täällä olivat myös useimmat kahvilat. Suuri joukko niistä oli
ainoastaan salaisia pelihuoneita, mutta oli toisia, jotka
omistivat kaiken harrastuksensa politiikalle. Niiden joukossa
olivat tunnetuimmat Café Caveau, yksi vallankumouksellisia pesiä,
Café Valois, feuillanttien kokouspaikka, Café Corazza, jossa
jakobiiniklubia valmisteltiin ja jatkettiin ja jossa monet suurista
vallankumouspäivistä suunniteltiin. Ennen muita on toki mainittava Café
Foy, ainoa, jolla jo vanhastaan oli etuoikeus pitää Palais Royalin
puutarhassa tuoleja ja pöytiä sekä paviljonkia, missä tarjottiin
virvokkeita. Oltuaan vanhan järjestyksen aikana koko hienon maailman
kokouspaikkana, tuli tämä kahvila vallankumouksen alusta yhdeksi
vallankumouksellisen yllyttelyn etevimpiä pesiä. Täällä seisoi puhujia
läpi vuorokauden marmorituoleilla ja marmoripöydillä lukien julki
sanomalehtikirjoituksia ja lentokirjasia lisäyksineen ja selityksineen;
täältä lähti esityksiä ja anomuksia; täällä odoteltiin jännityksellä
noiden vallankumouksen ensi vuosina niin suosittujen kaksintaistelujen
päättymistä, jotta tulos voitaisiin julistaa kaikella komeudella.

Café Foylla oli siskokahvilana Faubourg Saint-Germainissa kuuluisa
Café Procope, revolutsionin aikana ristitty Zoppiksi, kirjailijain
ja näyttelijäin tyyssija, joka Foyn kahvilan tavoin jälkeen vuoden
1789 muodostui ahjoksi, mistä lähti liikkeelle mitä jyrkin ja
vallankumouksellisin propaganda. Usein yhtyivät kahvilan kantavieraat
oikeaksi neuvottelevaksi klubiksi, jonka päätökset sitten juhlallisesti
lähetettiin ulos maailmaan. He lähettivät myös sangen usein
sanomalehtien toimituksille ja kirjakauppiaille adresseja, joissa he
lausuivat mielipahansa milloin mistäkin lehdestä, jonka leviämistä
he tahtoivat estää. Itse he ryhtyivät käyttämään lakia virittämällä
kahvilan ulkopuolelle vitkaisen tulen ja heittämällä siihen jonkun
numeron rojalistista sanomalehteä, joka keskustelun ja äänestyksen
johdosta oli leimattu vastenmieliseksi. Kun sodanuhkasta näytti tulevan
tosi, kokosivat kantavieraat rahoja kassaksi aseiden ostoa varten,
jotka he aikoivat lahjoittaa synnyinmaalle. Mirabeaun ja Rousseaun
rintakuvat oli täällä asetettu erääsen saliin, jolla oli nimenä Suurten
miesten sali ja jonka seinät vallankumouksen kuluessa koristettiin
kaikkien vallankumouksen päämiesten muotokuvilla.

Muita samantapaisia kahviloita olivat Café Marchand Saint-Honoré-kadun
varrella, Café des Arts Tournon-kadun varrella ja Café de la Victoire
Sèvres-kadun varrella. Viimemainitulla oli kuitenkin toisten
vastakohtana ei-jakobiininen luonne. Seinen oikealla rannalla oli
useita väriltään maltillisempia kahviloita, kuten esim. tuo jokaiselle
Pariisissa kävijälle tuttu Café de le Régence, joka jumaloi Lafayettea
ja jonka isäntä teoriassa suosi tasa-arvoisuusperiaatteita, mutta niin
huonosti toteutti teorioitaan käytännössä, että hän kahvilastaan sulki
pois kaikki huonosti puetut henkilöt. Samaa kantaa noudattivat yleensä
kahvilat Amelot, Conti ja Porte-Saint-Martin. Niissä kaikissa kävi
henkilöitä, jotka eivät hyväksyneet väkivaltaisia kohtauksia, vaan
moittivat kaikkia niitä, jotka puheessa tai kirjoituksessa kehoittivat
sellaisiin, ja mitä innokkaimmin vastustivat niitä, jotka pitivät
vallankumousta kaiken laillisuuden ja järjestyksen hylkäämisenä.

Veisi liian pitkälle luetella edes pientä murto-osaa niistä
kahviloista, jotka olivat suosittuja ja muodissa; siihen oli niiden
luku aivan liian suuri. Joka puolueella, joka nurkkakunnalla, jopa
jokaisella pikku ryhmälläkin samoinajattelevia oli oma kokouspaikkansa
ja tyyssijansa, mihin he melkein säännöllisesti joka päivä
kokoontuivat. Vallan ominainen leimansa oli eräällä pienellä kahvilalla
nimeltä Café de Flore, jonka kantavieraat julkisuudessa kantoivat nimeä
Lainystäväin seura välttääkseen kaikkea epäluuloa, mutta keskenään
olivat sidotut lupauksella olla koskaan puhumatta politiikkaa.
Täällä vallitsi koko vallankumouksen aikana hieno seuratapa;
täällä naurettiin, puheltiin, lausuttiin sukkeluuksia eikä oltu
kuulevinansakaan melua kadulta ja puolueiden sotahuutoja. Turhaanpa
kumminkin sekin pieni ystäväpiiri, joka kävi tässä kahvilassa, koetti
välttää huomiota. Robespierren valpas silmä tunkeutui salaisimpiinkin
piilopaikkoihin. Hänelle ei riittänyt että vältettiin politiikasta
puhumista; itse vaitiolokin oli hirmuvallan aikana merkkinä
salaliittovehkeilystä isänmaata vastaan.



SANOMALEHDISTÖ


Samalla kun yhteenliittymisen tarve vallankumouksen alussa lähensi
toisiinsa samoinajattelevia joko hartaasen yhdessäoloon tai yleisten
kysymysten julkiseen pohtimiseen, samalla tuli sanomalehdistö siksi
välineeksi, jonka kautta kaikki, mistä puhuttiin salongeissa,
laverreltiin kahviloissa ja keskusteltiin klubeissa, saapui suuren
yleisön tietoon.

Selvemmin ja paremmin kuin mistään historiallisesta esityksestä näkee
sen huutavan vastakohdan vanhan yhteiskunnan välillä, joka lahona
ja madonsyömänä oli hajoomaisillaan pirstaleiksi, ja uuden, joka
oli kasvamassa, raittiina, terveenä ja voimakkaana, jos lukee niitä
cahiers'eja eli valituksia, jotka jätettiin säätykokoukselle ja joista
lähes 500 löytyy painettuna hyvin tunnetussa _Archives parlementaires_
julkaisussa. Ei tarvitse pitkälti lukea näitä ymmärtääkseen, että
sanomalehdistö ennen vallankumousta oli ollut kahleissa, sidottuna
tyhmähköön ja pikkumaiseen sensuuriin, joka teki kaikkensa tuhotakseen
filosofian ja kirjallisuuden edistyksiä; joka mitä törkeimmällä tavalla
paloitteli eteviä teoksia tahtoen siten vähentää niiden luultua
huonoa vaikutusta; joka koetti estää niiden ilmestymistä ja, kun se
ei onnistunut, rankaisi kirjailijoita ottamalla heidän teoksensa
takavarikkoon, kieltämällä niiden levittämistä tai juhlallisesti
polttamalla ne parlamentin pääporrasten juurella. Mutta samalla huomaa
yhtä selvästi, kuinka vihamielinen yleinen mielipide oli tätä sensuuria
vastaan, kuinka innokas se oli pudistamaan kahleensa ja vapauttamaan
painetun sanan kaikesta pakkovallasta. Melkeinpä kaikissa näissä
cahiers'eissa on kysymys painovapaudesta, ja papiston mielipiteiden
jakautuessa aatelisto osaltaan vaatii suurempaa tai pienempää määrää
vapautta, ja kolmas sääty pyytää avoimesti ja yksimielisesti vapautta,
jota eivät mitkään pidäkkeet sitoisi, vaan joka olisi täysin rajaton.

Jo vuosi ennen säätyjen kokoontumista oli yleinen mielipide niin
ratkaisevasti painovapauden puolella, että, kun Ludvig XVI 5 p.
heinäk. 1788 kehoitti kaikkia "Ranskan oppineita ja tietorikkaita
miehiä" antamaan kuninkaalliselle sinetinvartijalle neuvoja ja ohjeita
tulevan säätykokouksen töitä varten, kaikki halulla tarttuivat
tähän kehoitukseen ja tulkitsivat sen siihen saakka vallinneen
etuoikeuslaitoksen ja ennakkosensuurin poistamiseksi. Kaikki ne,
jotka ennen pelosta tai arkaluontoisuudesta olivat pidättyneet
kirjoittamasta, korvasivat nyt vahinkonsa, niin että oikein satamalla
satoi lentokirjoja, täynnä toiveita, ohjeita ja reformiehdotuksia
kaikilta aloilta. Mutta siten julkilausuttua toivomusta ei suunnattu
kuninkaalliseen sinetinvartijaan, vaan suureen yleisöön; ei tahdottu
valistaa yksin kuningasta, vaan koko kansaa. Monissa lentokirjoissa
puhuttiin myös painovapaudesta, ja useimmissa pidettiin sitä yhtenä
vapaan yhteiskunnan tukipatsaista. Mirabeau otti selityksillä
varustettuna julaistakseen lentokirjan, jonka Milton 150 vuotta
aikaisemmin oli kirjoittanut, ja jonka aatteet nyt, lähes 100 vuotta
sen jälkeen kuin Englanti oli saanut painovapauden, valtiosäätyjen
kokoontuessa olivat uusia Ranskassa. Kuinka radikalinen Miltonin kirja
oli, voi ajatella kun lukee sen mottolauseen: "Tappaa ihminen on sama
kuin tuhota järjellinen olento, mutta tappaa kirja on sama kuin tuhota
itse järki".

Sill'aikaa kun siten väiteltiin painovapaudesta ja leviteltiin oppia
sen hyväksi, syntyi mahti, joka paremmin kuin mikään muu oli kykenevä
ajamaan sen asiaa, joka oli vahvistava uusia aatteita ja pitävä
vireillä innostusta. Tämä mahti oli valtiollinen sanomalehdistö.
Vangittuna ja sorrettuna vanhan hallituksen aikana, joka ei pelännyt
mitään niin paljon kuin noita kahta sanaa "filosofia" ja "politiikka",
se ei kuitenkaan ollut lakannut taistelemasta olemassaolonsa puolesta.
Ja kun se tällä taistelulla ei ollut voittanut mitään, niin oli
se kärsivällisesti odotellut tilaisuutta pudistaakseen päältään
kahleensa. Kun vallankumouksen rynnäkkökello soi, astui valtiollinen
sanomalehdistö esiin, vakaana ja varmana, juurikuin se olisi vartonut
vain tätä merkkiä ryhtyäkseen Ranskan kohtaloita ohjaamaan. Ja se
murtautui esiin sellaisella häikäilemättömällä voimalla, ettei mikään
vakava vastarinta ollut mahdollinen. Lentokirjalla oli ollut aikansa;
sen työ oli nyt suoritettu. Uudet aatteet vaativat leveämpää muotoa --
muotoa, joka nopeammin levittäisi niitä ja voimakkaammin ajaisi niiden
asiaa. Lentokirja oli kääntynyt vain yhteen osaan yleisöä, mutta vapaa
valtiollinen sanomalehti puhui kaikille ja -- mikä oli vielä tärkeämpää
-- puhui kaikesta. Sensuuri ei voinut sitä vastustaa, vaan kukistui
lyhyen kuolintaistelun jälkeen.

Kunnia sanomalehdistön vapauttamisesta sensuurin pakkovallasta
kuuluu etusijassa kahdelle miehelle, joiden nimet ansaitsevat tulla
muistetuiksi tässäkin yhteydessä -- Brissotille ja Mirabeaulle.

Täytyy olla lukenut muutamia vanhan järjestyksen kehnoista
sanomalehdistä, jotka puhuvat tuulesta ja ilmasta, kuninkaallisten
töistä ja toimista, prinsessoista, näyttelijättäristä, laulajattarista,
ja suureksi osaksi ovat täynnä häväistysjuttuja, voidakseen ymmärtää
Brissotin ottaman askeleen tärkeyden, kun hän 16 p. maalisk. 1789
julkaisi sanomalehtensä _Le Patriote français'in_ näytekaavan
varustettuna seuraavalla englannin kielestä lainatulla mottolauseella:
"Vapaa sanomalehti on vartija, joka lakkaamatta valvoo kansan yli."
Muutamat otteet tästä näytekaavasta osottavat sangen selvästi Brissotin
lehden hengen:

"Ryhtyä nykyoloissa laajalti selittelemään Ranskan kansalle tämän
sanomalehden hyötyä olisi kansan loukkaamista. Kansalla on näet käsissä
hetki, jolloin se on saavuttamaisillaan hallitusmuodon, joka ikiajoiksi
on vahvistava sen vapauden. Tämä hallitusmuoto ei voi olla muuta kuin
hedelmä täydellisestä sopusoinnusta valtion kaikkien jäsenten kesken,
ja tämä sopusointu saadaan aikaan ainoasti kaikkien valistuksen avulla.

"Se paljous lentokirjoja, joka on ilmestynyt jo ennen tätä
vallankumousta, on valmistanut tietä tälle valistukselle. Mutta
lentokirjoja eivät kaikki voi lukea; sitäpaitsi täytyy niistä tehdä
valikoima, mikä on mahdotonta ilman niiden lukemista. Vaan voidakseen
niitä lukea täytyy niitä ostaa, mikä taas käy niin kalliiksi, että
vain ani harvat siihen kykenevät. Sentähden on keksittävä toinen keino
pysähtymättä opettaakseen kaikkia ranskalaisia halvalla tavalla ja
muodossa, joka ei ole väsyttävä. Tämä keino on valtiollinen sanomalehti
eli gazette. Se on ainoa saatavissa oleva keino valistaa lukuista
kansaa, joka on estetty toimintainnossaan ja sangen tottumaton
lukemiseen, ja joka pyrkii vapautumaan tietämättömyydestään ja
orjuudestaan.

"Ilman sanomalehtiä ei Amerikan vallankumousta, johon Ranska on
ottanut niin kunniakkaasti osaa, olisi koskaan voitu panna toimeen.
Sanomalehdet ne ovat vetäneet Irlannin esiin siitä alennuksesta ja
orjuudesta, jossa Englannin parlamentti sitä piti; sanomalehdet ne ovat
säilyttäneet sen rahdun vapautta, joka tavataan Englannissa.

"Mutta näiden lehtien täytyy olla vapaat, riippumattomat eikä
minkäänlaisen sensuurin alaiset. Se virasto, joka hoitaa sensuuria,
poistaa tai (mikä on aivan sama) sen epäillään poistavan ne tosiasiat
ja mietteet, jotka voisivat valaista kansaa. Sen epäillään lausuvan
sekä moitetta että kiitosta.

"Viranomaiset, jotka nykyään ovat valistuneempia, eivät enää tule
panemaan sulkuja ajatuksen tielle tai koettamaan johtaa sitä. Nerokas
mies, valistunut kansalainen, voi sentähden vapaasti kehittää
aatteitaan, ja asiain ollessa juuri näin onnellisella kannalla me
ryhdymme julkaisemaan sanomalehteä, joka tulee olemaan valtiollinen
ja kansallinen ja riippumaton kaikesta sensuurista ja vieraasta
vaikutuksesta."

Brissotin hyvä ajatus viranomaisten valistuneesta arvostelukyvystä
oli ennenaikainen. Hänen prospektinsa joutui kiinni ja hänen lehtensä
estettiin ilmestymästä. Kaikkien painotuotteiden ylin tarkastusmies,
Maissémy, ollen vanhaa, konservatiivista perikantaa, oli niin
suutuksissaan, että hän ei ainoasti antanut käskyä alaisilleen
virkamiehille koettaa estää Brissotin lehden leviämistä, vaan myös,
hyvin tuntien horjuvan asemansa, kutsui poliisipäällikön kanssaan
yhteistyöhön tukahuttaakseen jokaisen yrityksen perustaa valtiollista
sanomalehdistöä. Brissot ei nähnyt mitään muuta keinoa kuin odottaa
parempaa aikaa, ja hän julkaisikin lehtensä ensi numeron vasta 2 p.
toukokuuta.

Samana päivänä ilmestyi myös ensi numero Mirabeaun _États généraux_
nimistä sanomalehteä, ja jo kolme päivää myöhemmin, toukokuun 5:ntenä,
säätykokouksen avauspäivänä, seurasi tätä ensi numeroa toinen.
Mirabeaun lehden sävy ei ollut niin rohkea ja niin radikalinen kuin
Brissotin, mutta kun se julaistiin ilman edelläkäypää tarkastusta
ja lisäksi Mirabeaun nimi vanhoillisten piireissä oli pelätty ja
kaikkialla tunnettu, oli siinä kylliksi syytä herättämään viranomaisten
suuttumusta vielä suuremmassa määrässä kuin _Le Patriote français_.
Toukokuun 6 p. säädettiin ensiksi yleinen asetus, suunnattuna
niitä painotuotteita vastaan, jotka ilmestyivät ilman myönnettyä
privilegiota ja ilman ennakkosensuuria. Se muistutti suuresti niitä
monia sensuuriasetuksia, joita oli säädetty vanhan järjestyksen aikana,
ja soveltui sangen huonosti siihen valistuneen reformiharrastuksen
aikaan, joka näki sen ilmestyvän. Toukokuun 7 p. sitä seurasi uusi
säädös, joka oli tähdätty yksinomaan Mirabeauta vastaan, tarkoituksella
kieltää kaikkia kirjanpainajia, kirjakauppiaita, kolportöörejä y.m.
millään tavoin edistämästä sen muka perin kelvottoman kirjoituksen
levittämistä, jonka nimi oli _États généraux_ ja jonka leimattiin
saarnaavan vapauden nimen varjossa pahinta mielivaltaa. Ja 19 p.
toukok. julkaisi Maissémy vielä yhden kiertokirjeen, joka sisälsi
kiellon sanomalehtimiehille ottaa lehtiinsä mitään valtiosäätyjä
koskevaa kirjoitusta. Yleisö protesteerasi lähetystöjen kautta,
Brissot julkaisemalla yksityiskohtaisen, selvän ja suoran _Memoarin
säätykokoukselle, koskeva sanomalehdistön vapautta_, ja Mirabeau itse
julkaisemalla täysin huolettomana edelleen lehteään muutettuaan sen
nimeksi _Lettres à mes commettants_. Brissot oli niin takertunut muihin
tehtäviin, että hän alkoi varsinaisesti antaa ulos sanomalehteänsä
vasta 28 p. heinäkuuta. Silloin oli jo vanhan sensuurijärjestelmän
viimeisetkin jäännökset poljettu jalkojen alle, ja Brissot voi syystä
huudahtaa: "Vihdoinkin on nyt painovapaus suotu meille; ei mikään siis
voi enää estää tämän lehden julkaisemista!"

Kun kumminkaan mikään laki ei ollut poistanut sensuuria, pysyivät
vanhat muodollisuudet voimassa, ja viranomaiset -- kuvitellakseen kai
itselleen että heillä vieläkin oli käsissään valtaa -- huvittelivat
itseään yhä edelleen kieltämällä suostumuksensa uusien lehtien
ulosantoon. Mutta sanomalehtimiehet huolivat enää vähän tai ei
ollenkaan siitä että lupa heiltä kiellettiin; he selvisivät niin hyvin
ilmankin, he noudattivat vain Mirabeaun ja Brissotin esimerkkiä ja
julkaisivat lehtensä alistamatta niitä minkään tarkastuksen alle. Päivä
päivältä kasvoi lehtien luku, päivä päivältä ne houkuttelivat muita
mukaansa. Heinäkuun loppuun oli syntynyt 42 uutta poliittista lehteä;
elokuun lopussa oli niiden luku noussut jo 67:ään ja joulukuussa
192:een. Vuosina 1790, 1791 ja 1792 lisääntyi sanomalehtien luku
yleensä samassa suhteessa, niin että Ranska 10 p. elok. 1792 voi laskea
400:n ja 500:n uuden lehden välillä. Useimmat näistä olivat pientä
oktavikokoa, niin että ne, sidottuina kun ovat kirjastoissa, näyttävät
pieniltä kirjoilta. Muutamat, kuten esim. Brissotin sanomalehti, olivat
neljännesarkin kokoa, ainoastaan yksi, _Moniteur_, oli foliokokoa.
Melkein kaikki olivat painetut huonolle paperille ja huonolla
painolla ja erosivat lentokirjoista oikeastaan vain säännöllisen
ilmestymisensä kautta. Mitä tulee ilmestymisaikaan, niin ilmestyivät
muutamat lehdet joka päivä, toiset pari kertaa viikossa, niin, olipa
sellaisiakin lehtiä, joiden ilmestyminen riippui kokonaan toimittajain
mielivallasta. Muutamilla lehdillä oli vain joitakuita numeroja, toiset
pysähtyivät näytenumeroonsa. Useimmat osottavat hyvin vähäistä kykyä,
mutta ne korvasivat sen puutteen suhdattomalla innostuksella, joka tuli
niiden paraaksi voimaksi. Tämä innostus se myös antoi arvoa niille
pienille lehdille, jotka kukin erikseen olivat täysin vähäpätöisiä,
mutta yhdessä muodostivat todellisen voiman, ne kun olivat Pariisin
sokean roskaväen puhetorvena. Huolimatta vähästä arvostaan ne eivät
ollenkaan olleet ujoisia; päinvastoin ne ne juuri kovimmin kirkuivat,
ne ne juuri olivat rohkeimmat, ensimäiset syöksymään tuleen, viimeiset
väistymään.

Tietysti voitiin näiden sanomalehtien joukossa erottaa kaksi
vihamielistä leiriä: vallankumoukselliset lehdet ja kuningasmieliset
eli antirevolutsioniset lehdet. Edelliset olivat lukuisammat ja
aikajärjestykseen katsoen paljon edellä muista. Ensimäisen rojalistisen
sanomalehden syntyessä, -- se oli apotti Royoun toimittama _L'Ami du
roi_ -- oli revolutsionisella puolueella jo 70 lehteä asiaansa ajamassa.

Tavallisesti ollaan taipuvia otaksumaan, että revolutsionisten
sanomalehtien kieli oli karkeampaa, heidän hyökkäyksensä silmittömämpiä
kuin rojalistisien, kun näet edelliset oli kirjoitettu katuyleisöä,
jälkimäiset salonkeja varten. Mutta lukiessa kummankin puolueen lehtiä,
näkee pian, että eroa niiden välillä tuskin onkaan. Rojalistit ja
aristokraatit eivät enemmän kuin heidän vastustajansakaan kammoneet
käyttää kaikkia roskaväen arkisanoja ja mauttomuuksia, ja tuskinpa
yksikään sen karkeuksista oli heille liian karkea. Ja tuntuukin
helpommalta antaa vallankumousmiehille anteeksi tuo roskaväenkieli,
osaksi juuri sentähden että se oli sen yleisön kieltä, jonka puoleen he
kääntyivät, osaksi ja etusijassa sentähden että he ottivat tehtävänsä
vakavalta kannalta ja osottivat kirjoituksissaan todellista elävää
harrastusta. Ylimyksellisen sanomalehdistön työ oli kielteistä laatua.
Sen tehtävänä näet ei ollut mielipiteiden puolustaminen ja aatteiden
levittäminen, vaan yksinkertaisesti vastapuolueen vastustaminen
keinolla millä hyvänsä. Se keino, jota he etusijassa käyttivät, oli
naurunalaiseksi tekeminen. "Naurettavaksi tekeminen", he itsekin
sanoivat, "on se ase, jota on käytettävä sellaisessa taistelussa
kuin me taistelemme". Heidän taistelutapansa kohdistui pääasiassa
personallisiin hyökkäyksiin ja purevaan ivaan. He osottivat etevyyttään
ahdistamalla runossa ja suorasanaisesti vastapuolueen päämiehiä,
purkamalla niiden yli häpeällisiä soimauksia, rivoja ja kyynillisiä
salaviittauksia. Revolutsionisen sanomalehdistön karkea ja kömpelö
leikillisyys ei tunnu rahtuakaan pahemmalta kuin ne likaisuudet ja
säädyttömyydet, joissa rojalistisella sanomalehdistöllä, muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta, oli ilonsa. Niiden päämaali oli olla
hupaisa, ja ainakin yksi niistä, lehti, jolla oli tuo omituinen nimi
_Actes des Apôtres_ (Apostolien teot), oli sellainen; sitä lukivat
kuningatar, hovi ja ylimystö, ja sen leviäminen oli suurenmoinen.
Kansaan eivät ylimykselliset lehdet tehneet vaikutusta, sillä kansalle
olivat satiirin aseet liian hienosti hiottuja. Ne herättivät naurua,
mutta eivät olleet kyllin voimakkaita jättämään jälkeensä pysyvää
vaikutusta ja vetämään kansanjoukkoja mukaansa.

Vaikkakin noiden lukuisten sanomalehdenulosantajain enemmistö oli
keskinkertaisia kykyjä tai vallan kyvyttömiä, oli kuitenkin molemmilla
puolilla muutamia eteviä sanomalehtimiehiä, joita oma aikansa piti
arvossa ja joita jälkimaailmakin muistelee osaksi sen tähden mitä
he ovat vaikuttaneet, osaksi sen tähden mitä he ovat kärsineet
painovapauden hankkimiseksi. Ensimäisenä mainittakoon tässä kerta
vielä Mirabeaun nimi. Mutta Mirabeaun varhainen kuolema teki ettei hän
ennättänyt olla mukana muulloin kuin poliittisen sanomalehdistön ensi
vuotena. Hän näki vain innostuksen ajan eikä taistelun ja ottelujen
aikaa. Ja hänen osansa valtiollisessa historiassa, ollen niin suurta ja
oleellista laatua, on pimentänyt hänen sanomakirjallisen toimintansa,
joka edelliseen verrattuna tuntuu mitättömältä ja syrjäiseltä.

Kokonaan toinen oli Brissotin laita. Hänen _Patriote français'insa_
oli koko oloaikansa niin läheisessä yhteydessä hänen valtiollisen
toimintansa kanssa, ettei jälkimäistä voida ajatella muistamatta
samalla hänen lehteään. Niinkauan kuin valtakunnassa kaikki oli
vielä jotenkin levollista, oli se uskollisena ilmauksena Brissotin
poliittisista mielipiteistä ja ajatuskannasta, ja kun taistelu alkoi
raivota, muuttui se brissotistisen puolueen etevimmäksi taisteluaseeksi.

Jos, kuten minä olen tullut tehneeksi, käy läpi Brissotin sanomalehden
alusta loppuun asti, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä syvää vakavuutta
ja arvokasta sävyä, joka kohtaa lukijaa sen jokaisella rivillä.
Me emme tapaa siinä jälkeäkään lentokirjailijan äkeästä kielestä,
vallankumouslehtien karkeista sanoista ja sukkeluuksista, emmekä
mistään satiireista ja mistään personallisista hyökkäyksistä. Kaikki
on tarkoin ajateltua, tyyntä, vakavaa ja hillittyä. _Le Patriote
français_ onkin senvuoksi antanut minulle monessa suhteessa toisen
käsityksen Brissotista kuin minkä historioitsijat hänestä tavallisesti
antavat. Lukiessa hänen lehteään on lukijalla edessään ei seikkailija
Brissot, puoleksi lahjakas kirjailija, puoleksi hullahtava olento, se
Brissot, joka naurettavasta turhamaisuudesta liitti nimeensä lisäyksen
"de Ouarville" saadakseen sen kajahtamaan paremmin, joka matkusteli
kaikkialla ja koetteli kaikkia, joutui hallituksen vihoihin tuomalla
salakähmää Ranskaan kiellettyä kirjallisuutta ja loukkasi kaikkia
häikäilemättömällä suorapuheisuudellaan. Ei, lukijalla on edessään
vallankumousmies, tarkkanäköinen, työteliäs, vakava, syvästi tietoinen
tehtävänsä vakavuudesta ja pyhyydestä, vallankumouksen johtaja, joka
viimeiseen saakka taisteli vakuutuksensa puolesta ja tiesi sen puolesta
kuollakin.

Sanomakirjallista toimintaansa Brissot piti suuressa arvossa:
mitkään herjaukset, mitkään hyökkäykset eivät voineet järkyttää
häntä kerran ottamastaan asemasta tai saada häntä puuttumaan
personalliseen polemiikkiin, sillä tätä hän katsoi yhteensopimattomaksi
sanomakirjailijan pyhän ammatin kanssa. Palanen hänen lehdestään
(13 p:ltä marrask. 1789) osottaa, mitä hän katsoi sanomakirjailijan
täytyvän vaarinottaa vastustajainsa suhteen:

"Muutama sana sanomalehtimiehen käytöksestä, jollei hänellä ole muuta
päämaalia kuin olla hyödyksi:

"Haukkumasanoihin hänen on vastattava halveksimisella.

"Tolkuttomiin jaarituksiin säälivällä vaitiololla.

"Vaarallisiin erehdyksiin tarkoilla vastauksilla.

"Hyviin neuvoihin alistumisella."

_Le Patriote français_ vastaa monessa suhteessa sitä mitä me vaadimme
sanomalehdiltämme. Se on huvittava ja vaihteleva, ja se sisältää,
paitsi kotimaisia oloja koskevaa, kaikkea mitä valtiollinen sanomalehti
meidän päivinämme tarjoo lukijoilleen: johtavia kirjoituksia, ulkomaan
politiikkaa ja vieraita maita koskevia uutisia, kirjallisia ilmoituksia
ja koko joukon kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, alkaen
uskonnosta ja oikeusfilosofiasta ja loppuen Pariisin peliluolien
tutkimiseen tai sen epäterveellisen ja luonnottoman tavan moittimiseen,
että miehet ottivat tervehtiessä hatun päästään. Brissotin lehti
herätti suurta huomiota, sitä levisi ja luettiin kaikkialla, ja
revolutsionin ystävät pitivät sitä yhtä paljon arvossa kuin vastapuolue
sitä pelkäsi ja vihasi.

Vallankumouksellisen sanomakirjallisuuden kentällä astui esiin
yksi toisensa perään noita sanomalehtimiehiä, jotka, viisaina ja
varovaisina tai kiihkeinä ja rohkeina, innostuksensa kautta olivat
edistävät vallankumouksen eteenpäin-vientiä, mutta joista moni
leppymättömyytensä ja kiukkuisuutensa kautta tietämättään oli saava
perustuksen horjumaan sen vapaudenrakennuksen alta, jota he itse olivat
olleet kohottamassa. Ensiksi nuo kaksi nuorta: Camille Desmoulins
innollisine gallialaisine luonteineen ja Elysée Loustallot vakavasti
ajattelevine katseineen ja vakavine roomalaismielineen. Heidät on
usein pantu yhteen, sillä he olivat samanikäiset, molemmista oli
aiottu asianajajia, mutta vallankumouksen alussa he olivat pyörtäneet
ympäri ja astuneet sanomakirjallisuuden epävarmalle uralle; molemmat
olivat alusta pitäen -- vastakohtana monelle muulle -- innokkaita
ja ilmeisiä tasavaltalaisia. Mutta kuinka erilaiset he olivatkaan
ihmisinä ja sanomalehtimiehinä! Camille tavoitteli kaikin keinoin
kansansuosiota, Loustallot pysyttelihe alituisesti varjossa; hänen
julkisuudenpelkonsa oli niin suuri, ettei hän nimellään merkinnyt
ainoatakaan kirjoitustaan. Camille oli kuolemaansa saakka lapsi, hänen
lehtensä oli pääasiallisesti hänen nopeasti vaihtuvain tunteittensa
ja mielialojensa puhetorvi. Loustallot taas oli jo nuorena mies;
hän ei koskaan kirjoittanut mitään, jota hän ei ensin ollut tarkoin
ja kypsästi punninnut. Camillen kirjoitustapa oli äärimpään saakka
personallista ja vaihteli suuresti; joskus se oli arkipäiväistä,
joskus se kohosi loistavaan kaunopuheisuuteen saakka. Loustallotin
tyyli oli objektiivista ja sisälsi hitusen antiikin puhtautta ja
muodontäydellisyyttä.

Camille Desmoulinsin lehti _Les Révolutions de Paris et de Bradant_,
alettu marraskuussa 1789, on huomattava suuresta isänmaallisesta
intomielisyydestään; se on henkevämpi ja loisteliaampi kuin useimmat
muut, ja huolimatta siinä olevasta paljosta arvottomasta tavarasta
pääsee sitä lukiessaan heti selville, että edessä on sanomalehtimies
jumalan armosta. Mutta Camillen lehti ei ole mikään kokonaisluoma,
hänellä ei ole ollut kylliksi voimaa ajaa suurten aatteiden asiaa
eikä aikaa syventyä niihin; hän on liian pureva sukkeluudessaan ja
liian järjetön julmuudessaan. Samalla kun hän vaikutti herättävästi
ympärilleen kokoontuvaan nuorisoon, samalla hän useinkin tuli
johtaneeksi tämän nuorison äkkipikaisiin tekoihin ja vihanpurkauksiin,
joita hän itse jälestäpäin, katsellessaan oloja kypsemmin, oli
katkerasti katuva. Että jälkimaailma on asettanut hänet vallankumouksen
suurinten sanomalehtimiesten joukkoon, ei kuitenkaan johdu hänen
ensimäisestä sanomalehtikirjallisesta toiminnastaan, vaan siitä että
hän myöhemmin keskellä Robespierren hirmuvaltaa mitä kaunopuheisimmalla
tavalla ajoi lempeyden, ihmisyyden ja sovinnollisuuden asiaa.

Loustallot ei julaissut mitään omaa sanomalehteä, vaan toimitti melkein
yksinään enemmän kuin vuoden ajan, heinäkuusta 1789 syyskuuhun 1790,
Prudhommen ulosantamaa lehteä _Les Révolutions de Paris_, jonka kanta
käy kyllin selvästi ilmi sen uhittelevasta johtolauseesta: "Suuret
näyttävät meistä suurilta senvuoksi että me olemme polvillamme.
Nouskaamme pystyyn." -- Tosin oli tässä lehdessä silloin tällöin
toisenkin käden tekemiä kirjoituksia, mutta sen aatteet ja käsityskanta
ovat Loustallotin. Tässä hän esitti ajatuksiaan ihmissuvun suurista
kysymyksistä, tässä hän puolusti ihmisen pyhimpiä oikeuksia, tässä hän
selvällä ja muodontäydellisellä tyylillä selvitteli vapaan yhteiskunnan
periaatteita. Mielipiteiltään Loustallot oli tasavaltalainen kaikesta
sielustaan ja mielestään; hän oli ensimäisiä, joissa syntyi ajatus
kansan itsehallinnosta, ja kansanvaltaisessa innossaan hän meni
pitemmälle kuin jyrkimmät radikalit. Kun kansalliskaarti asetettiin
ja kenraali Lafayette nimitettiin sen päälliköksi, oli Loustallot
vallan epätoivoinen siitä että kansa yhä vielä oli niin taipuvainen
orjuuden ikeesen, että katsoi kunniakseen valita johtajiksi
aatelismiehiä ja arvonimien kantajia, "joiden", hän sanoo, "tulisi
olla poissuljetut kaikista julkisista viroista". Joulukuussa 1789 hän
vaatii, että etuoikeutetut säädyt olisivat kokonaan poissuljettavat
kansalliskokouksesta.

On varmaa että Loustallot, siten aivan julkisesti saarnaamalla
radikalisia aatteitaan ja kiihoittamalla kansan silmitöntä vihaa
etuoikeutettuja säätyjä vastaan, saa kantaa jonkun osan tämän vihan
aiheuttamien epäjärjestysten edesvastuusta. Mutta tämä ei tapahtunut
tahallisesti. Sillä itse asiassa Loustallot tahtoi vain valistaa eikä
yllyttää, eikä hän voinut kyllin usein toistaa kansalle, että rauha ja
järjestys olivat tarpeen sen päämaalin saavuttamiseksi, mihin kaikki
pyrkivät. Suuri kunnioitus lakia ja järjestystä kohtaan oli päinvastoin
juuri ehkäpä yksi Loustallotin luonteen ominaisimpia piirteitä.
Hänen lehtensä osottaa myös joka rivillään sitä ylevää näkökantaa,
joka hänellä oli toimestaan sanomalehtimiehenä. Hänestä oli tämä
toimi todellinen lähetystyö, ja hän osottikin sen harjoittamisessa
lähetyssaarnaajan juhlallista vakavuutta ja palavaa intomieltä.

Oma aikansa tunsi ja kunnioitti Loustallota; häneen katsottiin
juurikuin johonkin moraliseen auktoriteettiin; ihmiset olivat
vakuutettuja hänen todistustavastaan ja antoivat hänen aatteidensa
johtaa itseään. Kun Loustallotin kuoltua lopulla vuotta 1790
Camille Desmoulins jakobiiniklubissa piti hänestä muistopuheen, ei
hän kuvaillut Loustallotin toimintaa, koska se muka oli liiaksi
tunnettu tarvitsematta muistiinjohdatusta, vaan ainoasti hänen jaloa,
epäitsekästä personallisuuttaan, hänen tasavaltaista suoruuttaan ja
hänen vienoa ja ylpeää luonnettaan. Loustallotin elämä ja toiminta
on vähän tunnettua; niin, hänen nimensäkin on useimmille vieras.
Mutta se olisi varmaan tullut sekä ihmetellyksi että kuuluisaksi,
jollei lisääntyvä kivulloisuus olisi estänyt häntä työssään ja
jollei ennenaikainen kuolema olisi riistänyt häneltä giljotiinin
marttyyrikruunua.

Mitä Brissot ja Loustallot olivat kypsyneemmälle yleisölle, johtajana
ja auktoriteettina, sitä oli Marat sivistymättömälle rahvaalle. Marat
oli vanhan hallituksen aikana tutkinut kemiaa ja lääketiedettä ja
elettyään monta vastoinkäymistä ja pettymystä oli ruvennut kuninkaan
veljen, Artois'in kreivin hevoslääkäriksi. Revolutsionin puhjetessa
hän heittäytyi siihen yhtä paljon yksityisestä kostonhimosta sitä
yhteiskuntaa kohtaan, jonka hän katsoi syvästi häntä loukanneen, kuin
vallankumouksellisesta kiihkosta. Marat kuuluu niihin henkilöihin,
jotka hajaantumis- ja särkymisaikoina sukeltavat ilmi, työntyvät
väkisin esiin ja kykenevät voimansa, hourupäisyyteen saakka rajoittuvan
kiihkonsa, kestävyytensä ja lujuutensa avulla ottamaan ja pitämään
itsellään jonkun puolueen tai kansaluokan johdon, mutta jotka, arkoina
hankkimastaan valta-asemasta, tavallisesti käyttävät mitä keinoja
tahansa sen säilyttämiseksi. Kalpeine, laihtuneine kasvoineen,
riippuvine hiuksineen, hoitamattomine pukuineen ja palavine silmineen
Marat oli todellinen kuva roskaväen sankarista ja sen marttyyrista.
Hänen sanomalehdellään on ollut sellainen vaikutus vallankumouksen
kulkuun, jollaista mikään muu lehti ei omannut. Ja olematta ollenkaan
oikeudeton voi sanoa, että tämä vaikutus oli kerrassaan turmiollinen.
Hänen kirjoitustapaansa leimasi voima, vakuutus, välinpitämättömyys
ja karkea kynismi; hänen ohjelmansa oli paljastaa pettureita. Päivä
päivältä hän keksii uusia salaliittoja ja hyökkäyksiä kansan vapautta
vastaan. Olkoonpa että Marat ei itse eikä muiden kautta halunnut ottaa
kaikkia niitä hengiltä, jotka hän katsoi sen ansainneiksi, että hän,
kuten hänen maanmiehensä kaikin ajoin ovat tehneet, käytti väkevämpiä
puhetapoja kuin oli tarpeen lausua sanottavansa -- tosiasia on
kuitenkin, että hänen lehtensä vilisi kuolemantuomioita, kehoituksia
hävitykseen, ryöstöön, murhaan ja väkivaltaan. Sen sijaan että --
kuten hän itse aivan varmaan vakavasti ajatteli -- olisi tullut kansan
ystäväksi ja johtajaksi, Marat tuli sen turmiollisen vihan ja sen
pahinten vaistojen kiihoittajaksi. Hän se kehoittaa levottomuuksiin,
valaa öljyä tuleen ja saa sen leimahtamaan ilmi liekkiin. Hänen
lehteään on verrattu kelloon, joka läppää kovassa myrskyssä; se on
yksitoikkoinen, mutta sitä kuulemasta ei pääse.

Maratilla oli innokkaana aseenkantajana ja tarvittaessa sijaisenakin
Fréron, jonka lehti _L'Orateur du peuple_ oli vain kaiku Maratin
_L'Ami du peuple'sta_. Fréronin varsinainen merkitys sanomalehdistön
historiassa ei kuitenkaan kuulu revolutsionin ensimäiseen aikakauteen,
vaan Robespierren kukistuksen jälkeiseen aikaan, jolloin Fréron,
kokonaan kääntyneenä ystäviensä Camillen ja Lucilen kuoltua, ryhtyi
thermidorianisen sanomalehdistön johtoon.

Vallankumouksellisten lehtien joukosta ansaitsee lisäksi kaksi
enimmän luettujen sanomalehtien joukkoon kuuluvina tulla mainituiksi,
nimittäin _Annales patriotiques et littéraires_, jota Carra ja
Mercier toimittivat Maratin henkeen -- karkea ja kömpelö lehti, jonka
sukkeluuksia alemmat kerrokset hyvin suosivat, sekä häväistyskirjailija
Gorsas'in lehti alituisesti vaihtelevine nimineen, lopuksi nimeltä
_Courrier des départements_ -- lehti, joka alussa ei ollut niin
vallankumouksellinen eikä niin hyvin toimitettu kuin muut, mutta pian
kyllä sai merkitystä ja tuli yhdeksi girondistisen puolueen paraita
tukia.

Oli yksi lehti, jonka rinnalla kaikki muut tuntuivat tyyniltä ja
maltillisilta. Se oli entisen teatterinpiletinmyöjän Hébertin lehti
_Père-Duchêne_. Hébertiltä ei suinkaan puuttunut kykyä ja kuntoa, mutta
hän väärinkäytti lahjojaan asettumalla sen roskaväen palvelukseen,
johon hän itse kuului. Hänen lehtensä, joka on kirjoitettu kadun ja
kauppahallien kielellä, on niin tulvillaan karkeuksia, sadatuksia
ja alhaisimpia sanoja, että se on vallan mahdoton jälkimaailman
nautittavaksi. Oma aikansa suosi sitä sentään niin suuresti, että se
sai koko joukon seuraajia; syntyi kokonainen _Père Duchêne-_ jopa
_Mère-Duchêne_-kirjallisuuskin. Mikään näistä lehdistä ei toki ollut
niin tunnettu ja niin paljon luettu kuin Hébertin.

       *       *       *       *       *

Ylimyksellisistä sanomalehdistä oli tuo jo mainittu _Actes des
Apôtres_ ehdottomasti eniten luettu ja huomattavin. Sitä toimittivat
Rivarol, yksi 18:nnen vuosisadan henkevimpiä miehiä, ylimys kiireestä
kantapäähän saakka, hänen ystävänsä, hurjasteleva satiirinen runoilija
Champcenetz ja puuhan järjestäjä, uuras Peltier, jonka vallankumous
oli vetänyt pois kauppiasuralta, mille taipumukset ja sukumuistot
olivat hänet määränneet. _Actes des Apôtres_ lehden keralla oli kaksi
muuta lehteä ylimysten tukena, _Gazette de Paris_, jota toimitti du
Rozoy, mitätön kirjailija ja punainen rojalisti, ja _L'Ami du roi_,
jota julkaisi vallankumouksellisen Fréronin kuningasmielinen eno,
apotti Royou, ylimysten Marat, joka ei missään suhteessa ollut tätä
huonompi kehoittamaan murhaan, ryöstöön, joukkomurhiin, julmuuksiin ja
kaikenlaisiin väkivallan töihin.

Tässä puolueessa oli yksi toimittaja, jolla ei ole ollut samaa
vaikutusta vallankumoukseen kuin rojalistisen sanomalehdistön
päämiehillä, mutta joka sittenkin on mieltäkiinnittävin, iloisin,
nerokkain ja samalla rehellisin rojalistisista sanomalehtimiehistä.
Se oli nuori Suleau, joka ensin oli avustajana _Actes des
Apôtres_ lehdessä, sitten julkaisi sanomalehteä, jonka hän vallan
yksinkertaisesti kutsui nimellä _Journal de M. Suleau_. Juuri
tässä lehdessä, joka tilaajain suureksi harmiksi ilmestyi sangen
epäsäännöllisesti, Suleau, eloisana ja hilpeänä ja kujeiden sekä
kepposten ystävänä, ilmaisi pulppuavaa aito gallialaista luonnettaan
ja uhittelevalla rohkeudella julkaisi mielipiteitään sekä teki pilaa
kaikesta ja kaikista. Se varomattomuus, jolla hän esiintyi, se
peittelemättömyys, jolla hän puolusti kuningaskuntaa ja leimasi kaikki
ne monarkistit, jotka koettivat saada aikaan sovintoa vallankumouksen
kanssa, "juonenpunojiksi, tyhjänkerskujiksi, hävyttömiksi, pöyhkeiksi,
kunnianhimoisiksi pässinpäiksi ja konniksi", teki että hänet tuon
tuostakin haastettiin oikeuteen ja pantiin vankeuteen muutamaksi
päiväksi. Mutta Suleaun kuulustelut olivat todellisia huvituksia
kuulijoille, sillä loistavalla esiintymisellään hän sai yleisön
puolelleen, ja hänen sukkeluutensa ja hullunkuriset päähänpistonsa
narrasivat monesti itse oikeuden vakavat valvojatkin nauramaan. Suleau
oli kauan kansan silmittömän vihan esineenä, ja 10 p. elok. 1792 oli
hänen päänsä ensimäisiä, joka vaadittiin ja -- otettiin.

Arvokkaampia kuin nämä molemmat ryhmät olivat muutamat niistä
sanomalehdistä, jotka kulkivat puolueiden välillä ja noudattivat
maltillista kantaa. Tässä mainittakoon ainoasti nuo puoliksi
kirjalliset, puoliksi valtiolliset _Chronique de Paris_ ja _Journal de
Paris_, joista edellinen kallistui vallankumoukselliselle puolelle,
jälkimäinen kuningasmieliselle, eron kuitenkaan olematta oleellista;
niinpä työskenteli esim. Condorcet molemmissa lehdissä. _Journal de
Paris_ voitti suuren levenemisen lisälehtiensä kautta, joihin yleisö
sai kirjoittaa mitä halusi, katsomatta ollenkaan sisällykseen tai
puoluekantaan. Juuri näissä lisälehdissä m.m. André Chénier kirjoitti
kuuluisat artikkelinsa Ludvig XVI:nnen puolustukseksi, nuo artikkelit,
jotka hän sai maksaa päällään. Välittävää kantaa noudattivat myös useat
muut lehdet, niin esim. Ranskan vanhin lehti _Gazette de France_ ja
_Journal des débats et des décrets_, jotka kumpikin vielä nytkin ovat
olemassa, sekä _Moniteur_. Viimemainittu oli erityisesti huomattava
siitä, ettei se kiiruhtanut tapausten edelle, vaan seurasi niiden
jälessä, että se aina oli samaa mielipidettä kuin hallitus, riippumatta
siitä mitä muutoksia hallituksessa tapahtui. _Moniteur_ oli koko
vallankumouksen ajan täysin puolivirallinen, kunnes Napoleon, päästyään
ensimäiseksi konsuliksi, tammikuussa 1800 faktillisesti teki siitä
hallituksen virallisen äänenkannattajan.

Vallitseva painovapaus oli rajoittamaton. Voidaan huoleti sanoa,
ettei koskaan mikään kansa ole nauttinut painovapautta niin suuressa
määrin kuin Ranska 14 p:n heinäk. 1789 ja 10 p:n elok. 1792 välillä.
Tosinhan vanhat laitokset vielä kauankin olivat jälellä, oli sekä
kuninkaallisia sensoreja että etuoikeutettuja kirjakauppiaita, ja
poliisipäällikkö yhä edelleen huvittelihe koettamalla kieltää muutamia
sanomalehtiä ja antamalla etuoikeuksia sellaisille uusille, jotka
löysivät armon hänen silmissään. Mutta se ei merkinnyt niin mitään, se
oli vain jäännöstä toiselta ajalta, josta ei kukaan enää välittänyt
ja joka katosi vähitellen, osaksi itsestään, osaksi ammattilaitoksen
lakkauttamisen kautta toukokuussa 1791. Itse asiassa sanomalehdistöä
tähän aikaan eivät enää sitoneet mitkään säännöt, eivät ympäröineet
mitkään aidakkeet, ei edes sellaiset, joita viisas ja olosuhteihin
sovellettu laki olisi voinut luoda estääkseen sitä väärinkäytöksistä.
Ranskalaiset ja etusijassa sanomalehtimiehet tahtoivat tätä vapautta
sellaisessa laajuudessa; heistä oli pieninkin suojelusmääräys loukkaus,
ja mitään sellaista he eivät tahtoneet kärsiä. He halveksivat
niitä, jotka vaativat paino-olojen asiallista järjestämistä, heillä
oli varma tunnuslauseensa, joka kuului: "rajaton painovapaus", ja
rousseaulaisessa optimismissaan he luulivat, että tämä yksin oli
kylliksi parantamaan kaikki yhteiskunnassa löytyvät epäkohdat.

Kuinka naivilta sellainen usko tuntuneekaan meikäläisestä, niin
on kuitenkin ylentävää lukea sanomalehtimiehien lausuntoja tässä
kysymyksessä ja nähdä sen herättämää korkealentoista innostusta.
Brissot puolustaa sanomalehdistön vapautta kaikissa tilaisuuksissa,
hän on aina varuillaan pienimpiäkin siihen kohdistettuja hyökkäyksiä
vastaan ja ottaa puolustaakseen kaikkia niitä, joita vainotaan sen
vuoksi että ovat vapaasti lausuneet ajatuksensa, olivatpa nämä uhrit
sitten hänen personallisia ystäviään tai ei. Loustallotin luottamus
painovapauden moraliseen vaikutukseen oli järkähtämätön. "Jos
painovapaus voisi olla olemassa", hän usein kirjoittaa, "maassa,
missä täydellisin despotismi yhdistäisi yhteen käteen kaikki eri
mahdit, niin se yksin riittäisi olemaan tämän vastapainona". Maratkin
kaikesta sielustaan jumaloi sanomalehdistön vapautta, ja hän puolusti
sen asiaa sekä laulamalla lehdessään sen ylistystä ja syyttämällä sen
vihollisia että itsekohtaisesti kestämällä mitä vainoomisia tahansa,
kylmää ja nälkää, antamatta intonsa millään tavoin laimeta. Mutta
hänen ajatuksensa painovapaudesta ei koskaan missään suhteessa ollut
ylevä, vaan rajoitettu ja itsekäs, sillä hänestä painovapaus oli vain
vapaus hänen omalle lehdelleen estämättä singota syytöksiään ja esittää
kuolemantuomioitaan. Samalla kun annamme Maratille tunnustuksen siitä
tarmosta ja kestävyydestä, jolla hän taisteli painovapauden puolesta,
emme voi muuta kuin surkutella, ettei hän itse sitä sen paremmin
käyttänyt.

Jos muistamme, että hajaannus yhteiskunnassa suureni päivä päivältä,
että puolueet kävivät karvaltaan yhä jyrkemmiksi ja seisoivat
yhä vihaisempina toisiaan vastaan, voimme ymmärtää, että tuo
sanomalehdistölle suhteellisesti levollinen aika pian oli lopussa.
Päivä päivältä muuttui sanomalehtien käytös rohkeammaksi, niiden sävy
vihaisemmaksi. Yhä julkeammin ne myös alkoivat moittia hallituksen
tekoja, eikä viipynyt kauan, ennenkuin painovapautta seurasi vallan
rajaton itsevaltaisuus.

Tietysti viranomaiset eivät voineet levollisesti katsoa tätä
itsevaltaisuutta, joka näytti yllyttävän puolue-intohimoja ja tuottavan
alituista häiriötä yhteiskunnassa. Mutta kun vanhat laitokset olivat
kukistuneet, eikä mitään uutta lakia ollut säädetty sanomalehdistöä
varten, ei ollut olemassa mitään valtaa, jolla olisi ollut toimenaan
valvoa paino-oloja, eikä mitään, jolla oli oikeutta ryhtyä asiaan.
Sen puutteessa kaikki viranomaiset ryhtyivät sekaantumaan näihin ja
johtamaan sanomalehdistöä oikealle tolalle.

Kansalliskokouksessa esiintyi alituisia valituksia sanomalehdistön
vallattomuuksista. Alussa oli tämän kokouksen aikomus ollut säätää
laki, joka julistaisi sanomalehdistön vapauden, mutta samalla suojella
sitä terveillä ja tarkoituksenmukaisilla säännöillä ja rajoituksilla.
Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo. Menneisyys ei ollut jättänyt
perinnöksi mitään, josta olisi voinut olla johtoa, ja kun käsitys
painovapaudesta ei ollut millään tavoin vakaantunut, oli hyvin
vaikea kiireessä luoda mitään uutta. Tosin Sieyès jätti ehdotuksen
painolaiksi, mutta sen katsottiin loukkaavan vapautta, se herätti
paljon pahaa verta, eikä sitä otettu edes keskusteltavaksikaan.
Kansalliskokous sai tyytyä antamaan tilapäisiä säädöksiä, joita
kukaan ei noudattanut, ja painovapaus jäi moneksi vuodeksi eteenpäin
nojautumaan siihen häilyvään artikkeliin, jonka oikeuksienjulistus
sääti ja vuoden 1791 hallitusmuoto vahvisti: "Ajatusten ja
mielipiteiden vapaa vaihto on ihmisen pyhimpiä oikeuksia. Jokainen
kansalainen voi siis puhua, kirjoittaa ja painaa vapaasti, kunhan vain
vastaa tämän vapauden väärinkäytöstä lain määräämissä tapauksissa".

Kokonaan riippumatonna kansalliskokouksesta lähetti Pariisin
kunnallisneuvosto vaatimuksiaan, jotka etusijassa koskivat
kolportöörien huudosta ja melusta aiheutuvia häiriöitä ja olivat
tähdätyt huonoa sanomalehdistöä ja sen toimittajia, etupäässä
Marata vastaan. Kerta kerralta kutsuttiin Marat kunnallisneuvosten
eteen vastaamaan kirjoituksistaan, ja kerta kerralta täytyi hänen
vangitsemista välttääkseen hakea itselleen mitä ihmeellisimpiä
piilopaikkoja ullakoissa ja kellareissa, mutta hän ei koskaan
laiminlyönyt julaista lehteään niinpian kuin oli löytänyt uuden
tyyssijan. Viranomaiset kielsivät levittämästä hänen lehteään ja
poliisikomisariukset vangitsivat sitä kantelevat kaupustelijat. Siitä
ei ollut apua. Silloin kaupunginhallitus yöllä 9:nnen ja 10:nnen p:n
tammikuuta 1790 välillä pani toimeen oikean sotaretken hänen asuntoonsa
sulkeakseen hänet telkien taakse. Mutta Marat, jota oli varoitettu, oli
pelastanut itsensä ja katseli nyt eräästä ikkunasta koko toimitusta.
Toinen sotaretki, joka muutamia kuukausia myöhemmin tehtiin 2,000
miehen voimalla, onnistui yhtä huonosti. Cordelierien aluepiiri,
joka oli ottanut Maratin turviinsa, antoi näet hänen päästä pakoon
kansalliskaartilaisen valepuvussa. Myös Fréronia koetettiin väkisin
saada vaikenemaan, mutta kaikki siihen suuntaan tehdyt toimenpiteet
onnistuivat yhtä huonosti kuin Maratakin vastaan kohdistetut.

Klubeissakin lehtikysymys aiheutti loppumattomia keskusteluja,
adresseja ja päätöksiä, joita painettiin ja levitettiin laajoihin
piireihin. Kahvilain kantavieraat taas osottivat vastenmielisyyttään
vastustajain sanomalehtiä kohtaan tunkeutumalla niiden kirjapainoihin,
hävittämällä painoja ja mitä vain saivat käsiinsä, tai virittämällä
verkkaisen tulen kahvilansa ulkopuolelle ja antamalla epämieluisten
lehtien joutua liekkien saaliiksi. Myöskin yleisö ilmaisi
paheksuntaansa puheessa ja kirjoituksessa; muutamat syyttivät
sanomalehtimiehiä oikeudessa, toiset vetosivat suureen yleisöön. Jopa
kauppahallien kalankaupustelijatkin katsoivat olevansa oikeutettuja
v. 1790 valittamaan poliisikomitealle huonoista sanomalehdistä, ja
Sanson, Pariisin teloittaja, "toimeenpanevan vallan edustaja", joksi
Camille Desmoulins hänet kastoi, katsoi kerran tulleensa loukatuksi
ja nosti useita sanomalehtimiehiä vastaan jutun, jonka hän voitti
ja sanomalehtimiehet menettivät. Mutta kaikki kokeet vaientaa
sanomalehdistöä olivat turhia. Samoinkuin vanhan järjestyksen aikana
valtiollinen sanomalehdistö, huolimatta kaikista yrityksistä pudistaa
päältään iestä, oli ollut täysin voimaton viranomaisia vastaan, samoin
olivat viranomaiset vallankumouksen ensi kautena kokonaan tarmottomat
sanomalehdistöä vastaan.

Samalla kun sanomalehdistön luonne ja käytös sen olemassaolon
kolmena ensi vuotena vähitellen muuttui, tapahtui myös vähitellen ja
tietämättä muutos siinä käsityksessä, joka sanomalehtimiehillä oli
sanomalehdistön vapaudesta. Sen sijaan kun vallankumouksen alussa
kaikki olivat yksimielisiä siitä, että painovapaus oli tarpeellinen
perusta valtiolliselle vapaudelle, että se oli julistettava
yhtäläisenä kaikille ja kokonaan rajoittamattomana -- sillä jos
kerran tahdottiin vapautta, niin ei muka auttanut pitää lukua niistä
väärinkäytöksistä, joita se välttämättä oli tuova mukanaan -- alettiin
nyt vähitellen painovapautta pitää valtiollisena taistelukysymyksenä
ja käyttää puoluetarkoituksiin. Samoinkuin sana "patriotismi"
muuttui yhtäpitäväksi vallankumouksellisen nimen kanssa, ja kaikkia
niitä, jotka eivät kuuluneet vallankumouspuolueesen, katsottiin lain
ulkopuolella seisoviksi, samoin alettiin olettaa, että painovapaus oli
yksistään patriootteja varten, ja että näillä yksin oli oikeus nauttia
sen tarjoomia etuja.

Ja juuri tämä periaate tuli määrääväksi, kun Pariisin kommuuni,
päästyään valtaan elokuussa 1792, tekee lopun koko rojalistisesta
sanomalehdistöstä ja samalla myös -- ei teoriassa vaan käytännössä
-- sanomalehdistön vapaudesta. Kaikkien rojalististen lehtien painot
otetaan takavarikkoon ja postihallitukselle annetaan käsky tarkoin
valvoa, ettei postin kautta mitään epämieluisia lehtiä pääsisi
leviämään. Mutta ei siinä kaikki. Useat kustantajat ja kirjanpainajat
otetaan kiinni ja pannaan vankeuteen, ja elokuun lopulla haastetaan
eräs rojalistinen sanomalehtimies, _Gazette de Paris'in_ toimittaja,
revolutsionioikeuden eteen ja tuomitaan kuolemaan.

Pariisin kommuuni voi kyllä tehdä lopun rojalistisesta
sanomalehdistöstä, mutta se ei voinut lopettaa yhteiskunnassa
vallitsevaa hajaannusta. Sinä ajanjaksona, joka ulottuu 10 p:stä
elok. 1792 girondistien kukistumiseen saakka, mikä voidaan laskea
maaliskuusta 1793, vaikkapa se lopullisesti tapahtui vasta yli kaksi
kuukautta myöhemmin, taisteltiin girondistisen sanomalehdistön,
Brissotin ja Gorsasin lehtien ollessa johtajina, ja Maratin johtaman
jakobiinisen välillä taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua niin
rajua ja kiihkeää, että harvat aikakaudet ovat sellaista nähneet. Tämä
taistelu on alussa osa valtiollisesta taistelusta, mutta muuttuu pian
ainoasti sen kaiuksi ja kuolee vähitellen pois giljotiinin ukkosäänen
tukahuttamana.

Vallankumous teki monta rikosta vapauden nimen varjossa, ja juuri
tämän saman vapauden nimessä Robespierre pani toimeen sensuurin,
joka ankaruudessa isosti voitti vanhan hallituksen reaktsionisten
ministerien säätämät asetukset. Tätä sensuuria ei kukaan tunnustanut,
ei edes sen perustaja, eikä se ollut millään tavoin järjestetty. Sitä
hoiti revolutsionioikeus, joka lain mukaan tuomitsi epäluulon-alaisia
ja rankaisi mestauslavalla. Sanomalehdistö oli tähän aikaan kokonaan
masennettu. Olemassaolevat lehdet olivat joko orjallisia tai vallan
mitättömiä; ne eivät uskaltaneet lausua mitään moitetta, mitään
vastaansanomista, eipä enää edes mitään helposti ymmärrettäviä
salaviittauksia tai varovaisia kierteleviä lausunnoita, vaan
rajoittuivat tyhjänpäiväisiin selontekoihin ja vaarattomiin uutisiin.
Lokakuusta 1793 heinäkuuhun 1794 ei sanomalehdistön historia ole muuta
kuin sanomalehtimiesten synkkää ohivaellusta mestauslavalle. Lokakuun
31 p. 1793 ensinnä sinne vaeltavat girondistit, ja heidän joukossaan
näemme etumaisena, voimakkaana ja miehuullisena, Brissotin, joka nyt
kuolemalla saa maksaa innostuksensa ja erehdyksensä. Hänellä oli
seurassaan tällä viime matkalla ne ystävät, jotka uskollisesti ovat
taistelleet hänen sivullaan: Gorsas ja Carra, jälkimäinen 70-vuotias,
kumara ja harmaa. Ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi häntä hänen
nuori, miellyttävä apulaisensa Girey-Dupré, tuomittuna kuolemaan
sentähden, että oli ollut Brissotin ystävä ja auttaja.

Keskellä terrorismin kolkkoa hiljaisuutta kohosi silloin, ei täyttä
kuukautta girondistien kuoleman jälkeen, alussa hieman heikkona,
mutta pian mahtavana ja kaunopuheisena, ääni, joka rohkeni nousta
sortoa vastaan ja ajaa vapauden, lempeyden ja ihmisyyden asiaa.
Camille Desmoulins se nyt linkoo hirmuvaltiasta vastaan _Le vieux
Cordelier_ lehtensä, tuon lehden, joka yksinään olisi voinut tehdä
hänet kuolemattomaksi. Ensimäinen numero ei ollut suorastaan suunnattu
Robespierreä vastaan, mutta siinä Camille lauloi painovapauden
ylistystä ja moitti jakobiiniklubin kokoonpanoa. Ja jo sen motto: "elää
vapaana tai kuolla", oli niin Robespierren kuin yleisönkin silmissä
taisteluunvaatimus. Robespierre tulikin levottomaksi ja vaati Camillea
alistamaan numeronsa ennen ulosantoa hänen tarkastavain silmiensä
katseltaviksi. Toinen numero viittaakin siihen että tarkastus oli
tapahtunut. Mutta kolmannessa, jota Camille ei huolinut näyttää,
hän sen sijaan sai lausua julki kaikki mitä tahtoi. Ja hän sen
sanoikin. Hän ahdisti tässä peitetyin sanoin, joskin kyllin selvästi,
sekä hirmuvaltaa että Robespierreä. Voimatta muulla tavoin moittia
hallitusta hän käänsi ja varusti selityksillä kappaleita Tacituksesta,
joissa tämä osottaa tasavaltaisen hallitustavan edut despotismiin
verraten. Mutta kukaan ei erehtynyt näiden selitysten tarkoituksesta,
eikä kukaan ollut tuntematta roomalaisten keisarien nimien alla
terrorismin johtomiehiä. Ja Camille itse alleviivasi tämän tuntemisen
liittämällä selityksiinsä seuraavan mietteen:

"Jos leijonalla olisi tiikereistä ja panttereista koottu hovi ja
henkivartiosto, eivät ne olisi repineet useampia henkilöitä kappaleiksi
kuin caesarien ilmiantajat, vapautetut orjat ja salamurhaajat. Sillä se
julmuus, johon on syynä nälkä, lakkaa nälän mukana, mutta se julmuus,
johon on syynä pelko, voitonhimo tai tyrannillinen epäluuloisuus, on
kaikkia rajoja vailla."

Kolmas numero oli huomattava loistavasta kaunopuheisuudestaan.
Suurenmoisella tarmollisuudella Camille siinä koettaa avata yleisön
silmät näkemään sen kieron käsityksen vapaudesta, joka terrorismin
aikana oli päässyt vallalle.

"Ei", hän sanoo, "vapaus, tämä vapaus, joka on laskeutunut alas
taivaasta, se ei ole joku oopperan nymfi, se ei ole punainen lakki,
likainen paita tai repaleinen puku -- vapaus, se on onni, se on
järki, se on yhdenvertaisuus, se on oikeus! Tahdotteko, että minä sen
tunnustan, että minä vaivun sen jalkoihin, että minä annan vereni
sen edestä? Avatkaa vankilat niille 200,000 kansalaiselle, joita te
kutsutte epäluulonalaisiksi, sillä oikeuksienjulistuksessa ei ole
mitään huonetta epäluulon-alaisia varten, on ainoasti vankiloita.
Älkääkä uskoko, että tämä teko olisi vahingollinen tasavallalle; se
olisi vallankumouksellisin teko, mihinkä koskaan olette ryhtyneet. Te
tahdotte vapautua kaikista vihollisistanne giljotiinin avulla! Mutta
onko nähty suurempaa hulluutta?"

Ja vähän myöhemmin hän lausuu:

"Minä olen kokonaan toista mielipidettä kuin ne, jotka sanovat, että
terrorismi on pysytettävä päiväjärjestyksessä. Päinvastoin olen
vakuutettu siitä, että vapaus paraiten lujittuisi ja Europpa paraiten
voitettaisiin, jos te asettaisitte lempeyskomitean. Tämä komitea
se päättäisi revolutsionin, sillä lempeys on myös revolutsioninen
toimenpide ja tarkoituksenmukaisin kaikista, jos sitä käytetään
järjellisesti. Kutsukoot tyhmät ja kunniattomat minua maltilliseksi,
jos niin tahtovat. Minä en punastu siitä etten ole jyrkempi kuin
Brutus. Sillä kas tässä mitä Brutus kirjoitti: Tekisitte paremmin,
rakas Ciceroni, jos puhaltaisitte voimaa lopettamaan sisällisiä
riitaisuuksia, kuin että puratte vihaanne ja ajatte perille kostoanne
niitä kohtaan, jotka jo ovat voitettuja."

Voidaan ymmärtää, millaisen huomion _Le vieux Cordelier_ herätti
jakobiiniklubissa. Jouluk. 21 p:nä eräs jäsen esitti että Camille
ajettaisiin pois klubista -- "Camille on jo kyllin kauan hiponut
giljotiinia", hän lausui. Useissa istunnoissa oli kysymys Camillesta
päiväjärjestyksessä, se venyi venymistään, ja näytti siltä kuin ei
oikein rohjettaisi käydä häneen käsiksi, mutta vihdoin 6 p. tammik.
1794 lausui Robespierre mielipiteensä, ja silloin nähtiin että Camillen
hetki oli lyönyt.

Camille kuoli mestauslavalla 5 p. huhtik. 1794. Hänen kuollessaan oli
vain kuusi numeroa _Le vieux Cordelier'iä_ ilmestynyt. Seitsemäs,
ainoa, joka todella suoraan kävi Robespierren kimppuun, oli jo
kauan ollut valmiina hänen pöydällään, mistä se häntä vangittaessa
löydettiin. Niiden paperien joukossa, jotka tavattiin Robespierren
kuoleman jälkeen ja joista Courtois antoi kertomuksen, oli myös yksi,
jolle oli kirjoitettu: "Camille mestattu senvuoksi että selitteli
Tacitusta."

Muutamia päiviä ennen Camillea oli _Père Duchênen_ ulosantaja Hébert
kuollut mestauslavalla. Ja 25 p. heinäkuuta koki André Chénier saman
kohtalon ainoastaan kaksi päivää ennen Robespierren kukistusta.



TEATTERI


Samoinkuin vallankumous jo alusta pitäen sai tuen sanomalehdistöstä,
samoin se teatteristakin sai itselleen mahtavan liittolaisen.
Teatteri on sanomalehdistön tavoin edistänyt vallankumouksellisten
aatteiden tunnetuksi tulemista kansan laajemmissa kerroksissa;
mutta sanomalehdistön antaessa vallankumoukselle monta sen paraista
virikkeistä ja sen valistustyön ollessa arvoltaan vakavaa ja pysyvää,
teatterin vaikutus sen sijaan oli melkein kokonaan onnetonta laatua.

Olisi tosin syytä luulla, että vallankumouksen mukana tulleen vapauden
olisi pitänyt antaa kirjallisuudelle uusia aihelmia, omaa luonnetta
ja ominaisia muotoja; että kaikkien ajatusta ja sanomalehdistön
vapautta rajoittavien esteiden poistamisen olisi pitänyt herättää
ilmi muutamia suuria henkiä, ja isänmaallisen innostuksen tullut
luoda ainakin joitakuita eteviä kirjallisia teoksia, joilla olisi
ollut pysyvä merkitys. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Päinvastoin
harvalla aikakaudella on näytettävänä kvalitatiivisesti niin köyhää
ja keskinkertaista kirjallisuutta kuin juuri vallankumouksen ajalla.
Turhaan me haemme muististamme edes muutamia suuria kirjallisia
nimiä, jotka edustaisivat vallankumousta samoin kuin Racine ja
Molière edustavat Ludvig XIV:nnen aikakautta, Voltaire, Rousseau ja
Beaumarchais vallankumouksen edellistä aikaa, ja M:me de Staël ja
Chateaubriand konsulaatin ja keisarivallan aikaa.

Myöskin teatteri tarjoo kirjallishistorialliselta kannalta katsottuna
sangen vähän mielenkiintoa. Voidaan sanoa noista tuhatlukuun nousevista
draamallisista tuotteista, jotka vallankumouksen aikana näkivät päivän
valon, ettei niistä yksikään ollut huomattavampi kirjallisena luomana,
ja että ainoasti pieni osa niistä todisti todellista lahjakkuutta tai
jotakin suurempaa kykyä. Mutta joskaan kirjallishistorioitsijat eivät
tämän ajan draamallisesta kirjallisuudesta löydä sitä mitä hakevat,
niin se sen sijaan tarjoo historialliselle tutkimukselle rikkaan
ja ehtymättömän ainesvaraston. Teatteri näet heijastaa yhtä hyvin
jollei paremminkin kuin sanomalehdistö kautta koko vallankumouksen
valtiollisia tapauksia sekä päivän mielipiteitä ja harrastuksia.

Se piirre, joka ennen muita on revolutsioniajan teatterille
luonteenomaista, on se poliittinen intohimoisuus, joka on lyönyt
leimansa melkein jokaiseen sen tuotteesen. Ei koskaan muina aikoina
teatteri ole niin suuressa määrin kuin vallankumouksen aikana ollut
"tekijänä" valtiollisessa elämässä. Taiteen rauhallisesta tyyssijasta
se muuttui puhujalavaksi, josta päivän kaikki pienimmätkin tapaukset,
kaikki huomiota herättävät lausunnot kansalliskokouksessa, klubeissa
ja kahviloissa sekä kaikki katukohtaukset seliteltiin yleisölle
melkeinpä välittömästi ja sangen läpinäkyvän toisinsanonnan avulla.
Todellisuuden suuri näytelmä, jota jokainen näki näyteltävän
silmiensä edessä, kahlehti mahtavalla traagillisuudellaan ja
suurenmoisilla tehokohdillaan siihen määrin kaikki mielet, että
kaikki mitä mielikuvitus olisi voinut luoda, sen rinnalla olisi
tuntunut miedolta ja mitättömältä. Yleisö oli liiaksi kiintynyt tähän
todellisuusnäytelmään halutakseen teatterissa nähdä mitään muuta kuin
sen heijastusta. Se ei vaatinut taidetta vaan viittauksia päivän
tapahtumiin; ja oli luonnollista, että kirjailijat tyydyttivät sen
toiveita ja uhrasivat puoluekiihkoille taiteellisuuden kustannuksella.

Se kuvapuku, jota käytettiin poliittisten tapausten esittämiseksi
näyttämöllä, otettiin historiasta ja erityisesti vanhasta ajasta.
Vanha aika ei varmaan koskaan ole ollut niin tutunomainen eikä niin
kansantajuistettu kuin vallankumouksen aikana. Luitpa mitä hyvänsä
tältä ajalta olevaa puhetta, lentokirjasta tai sanomalehteä, niin
yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta siinä tapaat
sitaatteja kreikkalaisista tai roomalaisista kirjailijoista sekä
viittauksia vanhaan historiaan, sen merkillisiin tapauksiin ja
henkilöihin, sen suuruuteen ja sen muistoihin. Caesarin murha,
Tarqviniuksen karkoitus, Sokrateen kuolema, Cato, Tarpeian kallio,
Cincinnatus, Capitolium, Perikles, Rubicon, Catilinan salaliitto --
kas siinä ne lausetavat, jotka useimmin meitä kohtaavat, kas siinä
ne aineet, joista vallankumouksen miehet ammensivat deklamatorisen
kaunopuheisuutensa tehoisimmat vaikutelmat. Pieninkin urhotyö loi
Brutuksia ja Sokrateita; Ranskan kuninkaille annettiin Rooman keisarien
Neron, Caligulan, Vitelliuksen nimet; Maria Antoinette kulki aikansa
lentokirjasissa aina Messalinan ja Agrippinan nimellä, ja kun M:me
Dubarry tuomittiin kuolemaan, kutsuttiin häntä vallankumousoikeuden
syytöskirjoituksessa "uudeksi Aspasiaksi".

Teatteri vaihteli kaikkia näitä roomalaisia ja kreikkalaisia
aineita loputtomiin saakka, joko sitten johtavina motiiveina tai
irrallisina sivuseikkoina, ja ne muuttuivat vähitellen yhdessä toisten
historiallisten piirteiden kanssa melkeinpä välttämättömäksi osaksi
vallankumousajan draamassa.

Revolutsionisen draaman saattoi ranskalaiselle näyttämölle 4 p.
marrask. 1789 Marie-Joseph Chénier, joka silloin oli vain 25-vuotias.
M.-J. Chénier, jota jälkimaailma on pitänyt vähemmässä arvossa kuin
hänen vanhempaa veljeään André Chénieria, oli aikanansa paljoa
tunnetumpi kuin tämä; hänen nimensä esiintyy vallankumouksen niin
valtiollisen kuin kirjallisen historian melkeinpä jokaisella lehdellä.
Mutta ei kummallakaan alalla tämä nimi merkitse mitään todellisesti
pysyvää teosta. M.-J. Chénier oli liiaksi runoilija voidakseen tulla
objektiiviseksi ja selvänäköiseksi politikoksi; hän oli liiaksi
kiintynyt politiikkaan voidakseen rauhassa antaa runottarelleen
sen ajan ja ne voimat, joita tämä vaati tehdäkseen hänestä etevän
kirjallisen kyvyn. Sitä paitsi esti häntä hänen väsymätön pyrintönsä
tulla kuuluksi ja hankkia kansansuosiota jossakin määrin kehittymästä
siten, kuin hän toisissa olosuhteissa ehkä olisi voinut kehittyä. Niin
hänen murhenäytelmänsä kuin hänen runonsakin monesti ilmaisevat suurta
lyyrillistä lahjakkuutta, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän
hätätyötä, hetkeä varten kirjoitettuja, ja niiden etevin arvo on siinä,
että ne ovat oivallisena tuntomerkkinä sille myrskyiselle ajalle, jona
ne ovat syntyneet.

Marie-Joseph oli kokeillut jo 20 vuoden ikäisenä mauttomalla ja
mitättömällä näytelmällä nimeltä _Edgar ou le page supposé_ (Edgar
eli luuloteltu hovipoika), joka jo ensimäisessä esityksessä tuli
ulosvihelletyksi ja jota sitten ei enää koskaan näytelty. Vuotta
myöhemmin hän Orleansin herttuattaren välityksellä sai sen edun, että
eräs hänen kappaleistaan, _Azémire_, joka oli laajemmin suunniteltu,
mutta aiheeltaan yhtä arkipäiväinen, luettiin julki hovissa. Yleensä
oli sellaisissa tilaisuuksissa tapana ainoasti hillityllä vaitiololla
osottaa moitettaan. Mutta tällä kertaa poikettiin totutusta tavasta:
sekä naurunpuuskat että vihellykset keskeyttivät lukemista, mikäli
Grimm kertoo meille _Correspondance littéraire'ssään_. Kuitenkin
kappale oli hyväksytty näyteltäväksi Comédie française'ssa ja jo
harjoitettukin. Kaksi päivää hovissa lukemisen jälkeen se otettiin
näyteltäväksi ilman että siitä oli ilmoitettukaan, kun näet aivan viime
hetkessä oli täytynyt peruuttaa _Zaïren_ esitys erään sairauskohtauksen
vuoksi, eikä voitu olla antamatta yleisölle sen sijaan jotakin muuta
hengenruokaa. Mutta Chénierin kappale meni myttyyn jo ennenkuin
väliverhokaan ennätti laskeutua viimeisen näytöksen jälkeen. Yleisö
näet oli suutuksissaan saamastansa saaliista ja osotti harminsa
nousemalla paikoiltaan kesken näytäntöä ja poistumalla teatterista.

Chénier älysi nyt, että yleisön maku ei enää suosinut romantillisia
lemmenseikkailuja, vaan että se vaati suurempia aineita ja
voimakkaampaa käsittelyä. Niinpä hän v. 1788 kirjoitti nimellä
_Charles IX ou le Saint-Barthélémy_ (Kaarle IX eli P. Bartolomeuksen
yö) tehoisan historiallisen näytelmän, joka oli täynnä viittauksia
oleviin oloihin ja jo vuotta ennen Bastiljin valloitusta ilmaisi
puhtaasti vallankumouksellisia merkkejä. Vuoden 1789 alkupäivinä
Chénier tarjosi kappalettaan näyteltäväksi. Mutta tässä hän törmäsi
ikivanhaa sensuuria vastaan, jota taitavat kädet hoitivat. Suard,
Crébillonin seuraaja kuninkaallisen teatterisensorin virassa, Suard,
akateemikko, joka obskurantismin ja konservatismin historiassa on
tehnyt itsensä kuuluisaksi sen pitkällisen ja sitkeän vastarinnan
kautta, jota hän teki Beaumarchais'in näytelmän _Le Mariage de Figaron_
(Figaron häät) esittämistä vastaan, kielsi ehdottomasti suostumuksensa,
eikä Chénierillä ollut muuta keinoa kuin jättää murhenäytelmänsä
esityttämättä, kunnes voisi turvautua valistuneempiin tuomareihin. Kun
sitten vallankumouksen mukana uusi aika näkyi koittavan, niin Chénier
heti asettui niiden riviin, jotka taistelivat kaikkia vanhentuneita
laitoksia vastaan, ja kahdessa leimuavassa lentokirjasessa, joista
toisella oli nimenä _Les inquisiteurs de la pensée_ (Ajatuksen
kahlehtijat), hän mitä häikäilemättömimmällä tavalla ahdisteli niitä
seitsemäätoista eri lajia sensuuria, jotka hän väitti tavattavan
Ranskassa, ja niiden joukossa erityisesti teatterisensuuria. Kauan
hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa nähdäkseen teatterisensuurin
kahleiden jollei aivan katkeavan niin ainakin isosti irroittuvan.
Sittenkuin Pariisin teatterit Bastiljin valloituksesta syntyneen
mieltenkuohun johdosta muutamia päiviä oli pidetty suljettuina, ne
jälleen ryhtyivät työhönsä, ja niiden ohjelmisto muuttui kokonaan
toiseksi entisestään, pääasiallisesti siitä syystä että Suard,
joka pysyi paikallaan teatterisensorina, myöskin oli liittynyt
vallankumoukseen, kääntynyt ja alkanut sallia näyteltävän niitä
kappaleita, jotka hän ennen oli kieltänyt.

Niiden joukkoon kuului myös Fontanellen näytelmä _Ericie ou la Vestale_
(Ericia eli Vestan neitsyt), joka esitettiin 19 p. elok. 1789. Saman
päivän aamuna oli sanomalehdessä _Le Patriote français_ otsakkeella
_Adresse à tous les bons patriotes_ (Kehoitus kaikille kunnon
patriooteille) luettavana seuraava kehoitus: _"Charles IX_ on otettu
näyteltäväksi Comédie française'ssa, mutta näyttelijät eivät tohdi sitä
näytellä, se kun on kielletty. Eivät ne ole enää hovin aatelismiehet,
joilla on valta käskeä heitä. Valta on teidän." Illan kuluessa jaeltiin
teatterissa joukko samantapaisia adresseja, jotka kaikki väittivät
vääryydeksi sitä ettei Chénierin kappaletta ollut otettu näyteltäväksi.
Niinpian kuin näyttelijät... näyteltyänsä ensin erään pienen kappaleen
-- olivat tulleet sisään näytelläkseen _la Vestalca._, kuului
kaikkialta salongissa huutoja, joita ei aluksi oikein ymmärretty.
Eräs näyttelijöistä, Gérard, astui silloin esiin ja kysyi, halusiko
yleisö nähdä vastaesitetyn kappaleen tekijää. Yleisö vaan jatkoi
huutamistaan, ja nyt voitiin siitä erottaa nimet "Chénier" ja "_Charles
IX_". Hetkinen senjälkeen nousi salissa eräs herra seisoalleen huutaen:
"_Charles IX_, Chénierin murhenäytelmä, on otettu näyteltäväksi ja
harjoitettukin; miks'ei sitä näytellä?" Ei kukaan vastannut, vaan niin
Gérard kuin muutkin näyttelijät poistuivat lavalta. Tuokion kuluttua
astui esiin uusi näyttelijä, Fleury, ilmoittaen että kysymyksenalainen
kappale kyllä oli harjoitettu ja näyteltäisiinkin niinpian kuin lupa
saataisiin. Tässä hänet keskeytti melu, joka teki jatkamisen hänelle
mahdottomaksi. Kuului vain huutoja: "Ei mitään sensuuria! Ei mitään
lupaa!" ja kun nämä huudot ehtivät hiukan asettua, nousi taas ylös
samainen herra, joka oli ottanut ajaakseen yleisön puhevaltaa, ja
selitti että yleisö ei enää tahtonut tietää mistään luvasta, koska
se jo ilmankin liian kauan oli huokaillut sortovallan ikeessä. "Me
tahdomme vapautta", hän lausuu lopuksi vilkasten suosionosotusten
kaikuessa salongissa, "nähdä näyttämöllä esitettävän niitä kappaleita,
jotka meitä miellyttävät, samoinkuin meillä on vapaus ajatella mitä
tahdomme". Kun hetkisen aikaa on kestänyt sananvaihtoa näyttelijäin ja
salongin edustajain välillä, lausuu joku sanan "kunnallisneuvosta" ja
ehdottaa vedottavaksi Pariisin pormestariin, joka määräyksellä 24 p:ltä
elok. 1789 oli saanut huolekseen Pariisin teatterien ylivalvonnan.
Tehdään sopimus, jonka mukaan näyttelijäin jo seuraavana päivänä tuli
tiedustella Baillyn mielipidettä asian suhteen; minkä jälkeen Fleury
yleisön innokkaasti taputtaessa käsiään vetäytyy takaisin, salongissa
syntyy hiljaisuus ja _la Vestale_ näytellään ilman mitään enempiä
häiriöitä.

On hyvin luultavaa, että koko tämä meluinen kohtaus, joka ei suinkaan
ole mikään ainokainen ilmiö vallankumouksen aikuisen teatterin
historiassa, oli joko Chénierin itsensä tai hänen ystäviensä
toimeenpanema; varmaa on ainakin että hän ilolla näki kappaleestaan
puhuttavan ja sen herättävän huomiota. Ja hän olikin saava nauttia
tätä iloa täysin määrin. Kysymys _Charles IX:nnen_ esittämisestä oli
kauan päiväjärjestyksessä. Bailly lykkäsi sen kunnallisneuvostoon,
joka käsitteli sitä monessa istunnossa, kuulusteli sekä näyttelijöitä
että Chénieriä, nimitti kolme tarkastajaa hänen teostaan arvostelemaan
ja vihdoin jätti koko asian kansalliskokouksen ratkaistavaksi.
Kansalliskokous ei ollut niin arka, vaan antoi heti hyväksymisensä
kappaleen esittämiseen. Kun siis _Charles IX_, kestettyään vielä muita
selkkauksia kaupunginvirastojen ja poliisipäällikön kanssa, ensi kertaa
esitettiin 4 p. marrask. 1789, oli sillä edelläkävijänä maine, joka
teki tämän premierin isänmaalliseksi merkkitapaukseksi ja houkutteli
teatteriin kaikki vapauden ystävät ja sortovallan viholliset.

Chénierin kappale oli kuitenkin tällä odotuksen ajalla ollut
suuren muutoksen alaisena. Se suhteellisen suuri varovaisuus, jota
hän oli noudattanut lausunnoissaan, oli nyt korvattu karkeilla
salaviittauksilla; se mitä siinä oli ollut ajanväritystä ja ajanleimaa,
oli poistettu, ja toimivat henkilöt olivat uudessa hahmossaan
muuttuneet pelkiksi abstraktsioneiksi, tarkoituksella voida suoraan
hätyyttää tunnettuja henkilöitä ja olosuhteita. Tässä ei enää voi
ollenkaan puhua mistään taiteellisesta sommittelusta. Toiminnan
tehtävänä neljässä ensi näytöksessä on näet vain osottaa, kuinka
Kaarle IX, heikko ja häilyvä luonne, valitsee, seuraisiko hän hyviä
neuvonantajiaan: Bourbonin Henrikkiä, amiraali Colignya ja kansleri
l'Hôpitalia, jotka varoittavat häntä Bartolomeus-yöstä, tai huonoja:
Katariina Mediciläistä, Lothringin kardinaalia ja Guisen herttuaa,
jotka häntä siihen kehoittavat. Nämä kuusi henkilöä kiertävät
lakkaamatta kuninkaan personan ympärillä ja vuoron perään koettavat
saada häntä suostumaan näkökohtiinsa, mikä onnistuukin niin hyvin, että
kappaletta lukiessa tuntuu siltä kuin pahat neuvonantajat saisivat
voiton yksistään sentähden, että Katariina on se joka viimeksi puhuu.
Viidennessä näytöksessä käy selville, että Bartolomeus-yö on ollut,
reformeeratut tietävät tulleensa petetyiksi, ja kuningas katuu
katkerasti suostumuksensa antamista tehtyyn hirmutyöhön.

Tuskinpa oli ketään, joka ei olisi ymmärtänyt, että Kaarle IX, jolla
ei ollut tarmoa muuhun kuin epäröimiseen ja katumiseen, kuvasi Ludvig
XVI:tta heikkouksineen ja hyvine mielijohteineen, että tekijä,
kuvailemalla Katariinan vallanhimoa ja huonoa vaikutusta, oli tahtonut
ahdistaa Maria Antoinettea, että hän oli tahtonut saada esiin
Neckerin valistuneen katsantokannan kansleri l'Hôpitalin kauniiden
lauseiden avulla. Eikäpä ollut ketäkään, joka ei olisi ymmärtänyt,
että viekas ja kavala Guisen herttua edusti Ranskan aatelia kaikessa
kehnoudessaan, että hengenmiehen, Lothringin kardinaalin, tuominen
näyttämölle siunaamaan polvistuvien murhamiesten tikareja, kirkonkellon
koleasti läpätessä tornissaan, ei ollut muuta kuin häikäilemättömin
taisteluunvaatimus hengellistä säätyä vastaan.

Yleisö oli ratketa riemuunsa. Se paukutti käsiään, kiljui, jopa oikein
ulvoikin ilmaistakseen mielihyväänsä. Välistä kävi jonkun erityisesti
vallankumouksellisen repliikin ohella oikea vavahdus läpi salongin
ja syntyi tuokion äänettömyys, mutta ainoasti tehdäkseen heti tilaa
jymisevälle suosionmyrskylle. Kuulijat eivät hellittäneet, ennenkuin
näyttelijät uudestaan olivat esittäneet kaikki ne kohdat, jotka
paraiten olivat miellyttäneet. Neljännen näytöksen aikana huudettiin
äkkiä permannolta: "Cette pièce est l'école des rois" (tämä näytelmä on
kuningasten koulu), joita sanoja seurasi suuri suosionosotus. Ja kun
väliverho vihdoin laskeusi, sittenkuin Talma, jolla Kaarle IX:ntenä
oli ensimäinen suuri osansa, mahtavalla paatoksella oli deklamoinut
loppusäkeet:

    "J'ai trahi la patrie, et l'honneur et les lois;
    Le ciel, en me frappant, donne un exemple aux rois"
    [Olen pettänyt isänmaan, kunnian ja lait; taivas,
	rankaisemalla minua, antaa esimerkin kuninkaille.]

silloin oli Chénier loistavasti kostanut vanhalle yhteiskunnalle, joka
oli pitänyt häntä niin vähässä arvossa, ja hankkinut näyttämötaiteesta
vallankumoukselle mahtavan liittolaisen.

Chénierin _Charles IX_ herätti huomion sellaisen, jollaisesta harvat
draamalliset teokset ensi kerrallaan ovat voineet kerskata. Kaikki
sanomalehdet mitä innostuneimmin sanoin puhuivat kappaleesta, jota
pidettiin nyrkiniskuna vasten ylimysten kasvoja, ja tekijästä, jota
verrattiin Shakespeareen ja kehoitettiin jatkamaan sillä uralla, johon
hän oli osottanut niin ilmeisiä taipumuksia. Kaikki paikat myötiin heti
11 näytäntöön, ja teatteri lienee 5 ensimäisestä ansainnut tälle ajalle
vallan mahdottoman summan -- 30,000 livreä. Kappaleen maine kuuluikin
kauas yli Ranskan rajojen. Olen tavannut Tukholman Kuninkaallisessa
kirjastossa ja Valtioarkistossa niiden ruotsalaisten kirjeissä, jotka
tähän aikaan oleksivat Ranskassa, ja niissä virallisissa kirjelmissä,
joita lähettiläs Staël von Holstein melkeinpä päivittäin lähetti Kustaa
III:nnelle, pitkiä ja seikkaperäisiä selontekoja Chénierin kappaleen
ensi esityksestä ja siitä innostuksesta, joka siinä tilaisuudessa
vallitsi -- innostuksesta, johon muukalaiset eivät kuitenkaan millään
tavoin näy voineen yhtyä.

Kuitenkin _Charles IX_ eli ainoasti muutamia esityksiä, huolimatta
sanomalehtien innostuneista ylistyssanoista ja katsojain suuresta
tulvasta. Syynä siihen oli, että ne kauan kyteneet vihollisuudet, jotka
olivat vallinneet vallankumouksellisten näyttelijäin, Talman, Dugazonin
ja M:me Vestris'in sekä Naudet'in ja Fleuryn johtamain ylimyksellisten
näyttelijäin välillä, nyt puhkesivat julkitaisteluksi, taisteluksi,
jossa ylimysmieliset jonkun aikaa olivat voitolla. Yleisön pakoittelu
ja kunnallisneuvosten uudistetut käskyt tosin saivat aikaan sovinnon,
ja _Charles IX_ esitettiin vielä pari kertaa. Mutta nähtyään että
näyttelijät tahallaan olivat ilmoittaneet kappaletta niin lyhyen ajan,
että ainoasti harvalukuinen yleisö saapui sitä katsomaan, Chénier otti
lopullisesti kappaleensa pois, eikä sitä enää koskaan näytelty tässä
teatterissa.

       *       *       *       *       *

Niistä monista vastuksista, jotka kohtasivat Chénierin kappaletta ennen
sen esittämistä, näemme, että teatterin ei ollut niin täydellisesti
kuin sanomalehdistön heti vallankumouksen alussa onnistunut
pudistaa päältään sensuurin iestä. Moni ääni oli tosin vaatinut
teatterille täydellistä vapautta, ja niin yksityisten henkilöin
kuin suuren yleisönkin oli monessa tilaisuudessa itsepintaisuutensa
avulla onnistunut pakoittaa poistamaan sensuuripakko yksityisiltä
draamallisilta teoksilta, jotka vanha järjestys oli kieltänyt.
Mutta samaan aikaan kuin vanha sensuuri alkoi kadota, syntyi uusi,
jota hoiti Pariisin kommuuni haaraosastoinaan kaupunkikokouksensa
ja johtajanaan Bailly. Bailly tosin ajoi kaikissa tilaisuuksissa
lämpimästi painovapauden asiaa, mutta hän katsoi saman vapauden
vaikuttavan vahingollisesti, jos se ulotettaisiin teatteriin, tämä
kun muka kansan kasvatuslaitoksena välttämättömästi oli pidettävä
määrättyjen rajain sisällä; ja hän toteutti teoriansa käytännössä
kieltämällä suostumuksensa koko joukolta kappaleita, joita haluttiin
esittää. Määräys 17 p:ltä tammik. 1791, jolle hallitusmuoto antoi
vahvistuksensa, soi kuitenkin teatterille, samalla kun se vakuutti
kirjailijoille omistusoikeuden omiin teoksiinsa, melkoisen määrän
vapautta. Mutta pianpa nähtiin, että tämä vapaus, ainakin mikäli se
koski vapautta esittää mitä tahdottiin, oli ainoasti muodollinen. Sillä
itse asiassa Pariisin kommuunin vaikutusvalta teattereihin nähden
ei lakannut, se ainoasti vuorotteli sen vaikutuksen kanssa, jota
revolutsioniset klubit harjoittivat, ja josta tasavallan perustamisen
jälkeen sukelsi esiin uusi sensuuri, paljoa painostavampi ja
turmiollisempi kuin vanha koskaan oli ollut.

Vaikkapa teatterit siten melkein koko revolutsionin ajan olivatkin
enemmän tai vähemmän mielivaltaisen kontrollin alaisia, ei niistä silti
suinkaan ollut puutetta tänäkään aikana. On laskettu aina 45:een saakka
niiden teatterien lukumäärä, jotka olivat toimessa vuosien 1789-1799
välillä, luku, joka voittaa jopa Pariisin teatterin lukumäärän meidän
päivinämme. Oli olemassa kaikenkaltaisia teattereita, puhenäyttämöitä
ja laulunäyttämöitä, näyttämöitä murhe- ja huvinäytelmää, farssia
ja vaudevillea varten, teattereita vallankumouksen ja kuninkaan
kannattajia, kaikkia luokkia, jopa lapsiakin varten. Etevimmät
olivat Ooppera, Opéra Comique, puhenäyttämöt Théâtre de la Nation ja
Théâtre français de la rue Richelieu, sittemmin nimeltä Théâtre de la
République, Louvois- ja Feydeau-katujen varrella olevat teatterit,
jotka molemmat viimemainitut pitivät ohjelmistossaan laulukappaleita,
murhe- ja huvinäytelmiä, sekä lisäksi keveämmät teatterit Montansier
Palais Royalissa, jota hyvin suuresti suosi tosin sangen sekalainen
yleisö, Gaîté, Vaudeville y.m. Yleissävy oli kaikissa milt'ei sama;
ero oli ainoasti suuremmassa tai vähemmässä melun määrässä, sillä
poikkeuksetta kaikissa anasti yleisö etuoikeuden milloin hyvänsä
keskeyttää näytännön ja tehdä muistutuksiaan ja ehdotuksiaan, ja usein
virisi, kuten jo olemme nähneet, katsojain ja näyttelijäin välillä
pitkiä puheluja.

Kaikkien teatterien ohjelmisto käsitti paitsi vanhoja kirjailijoita,
Racinea, Corneillea ja Voltairea, joko roomalaisia tai kreikkalaisia
kappaleita tai sellaisia, jotka peittelemättä johtuivat päivän
tapauksista. V. 1790 oli Théâtre de Monsieurillä ohjelmistossaan
kappale nimeltä _Le procès de Socrate_ (Sokrateen juttu); v. 1792
näyttelee Théâtre de la République La Harpen _Virginiaa_ ja Chénierin
_Cajus Gracchusta;_ v. 1794 esitetään Oopperassa Arnault'in _Horatius
Codes_ ja Joseph Martinin _Fabius_. Suosituimmat kaikista aikansa
antiikkisaiheisista draamallisista tuotteista olivat kuitenkin
Voltairen _Brutus_ ja _La mort de César_ (Caesarin kuolema), joita
suunnattomalla menestyksellä vv. 1790-1793 näyteltiin melkeinpä vaan
kaikissa teattereissa.

Mitä tulee vallankumouksellisiin näytelmiin, niin on sangen vaikea,
jopa melkein mahdotonkin jollakin tavoin luokitella niitä tai
määritellä niiden sisällystä. Ne syntyivät itsestään, tapahtumien
pakoituksesta, elivät muutamia päiviä ja hävisivät, kun uudet
tapahtumat olivat vallanneet mielet ja uusia näytelmiä oli niistä
sukeutunut esiin. Bastiljin valloitus loi näytelmän _La liberté
conquise et le despotisme renversé_ (Vapauden voitto ja sortovallan
kukistus), papiston sivilikonstitutsioni tuotti joukon luostari- ja
pappiskappaleita, joista suurinta huomiota herättävät olivat _Les
victimes cloitrées_ (Luostariin suljetut uhrit), _Les voeux forcées_
(Pakoitetut lupaukset), _La journée du Vatican ou le mariage du
pape_ (Vatikaanin päivä eli paavin häät), _Le curé amoureux ou le
mariage des prêtres_ (Rakastunut kirkkoherra eli pappien häät).
Ludvig XVI:nnen pako antoi aihetta kappaleihin sellaisiin kuin _La
journée de Varennes_ (Varennes'in päivä) ja Toulonin valloitus erääsen
samannimiseen kappaleesen. Oli tuskin mitään olosuhteita, jotka eivät
olisi heijastaneet teatterin lavalla. Niinpä synnytti v. 1792 laadittu
avioerolaki koko joukon näytelmiä: _Le Divorce_ (Avioero), _Le double
divorce et le Bienfait de la loi_ (Kaksinkertainen avioero ja lain
hyvätyö), _La double réconciliation_ (Kaksinkertainen sovinto) y.m.;
niin, vieläpä sinuttelemisen käytäntöön ottaminen yleisessä elämässä
v. 1793 innostutti erään kirjailijan kirjoittamaan näytelmän nimeltä
_Les tu et les toi ou la parfaite égalité_ (Sinät eli täydellinen
tasa-arvoisuus).

Kantaansa nähden useimmat näistä teattereista olivat alussa
perustuslaillismielisiä, mutta muutamat niistä kuitenkin jo kohta
omaksuivat kokonaan vallankumouksellisen ohjelmiston, niin esim.
Ooppera, Opéra comique ja Théâtre de la République. Samaan aikaan
alkoi kaksi muuta teatteria, Théâtre de Vaudeville ja Théâtre de la
Nation, yhä enemmän kallistua rojalismiin. Heinäkuun 14 p:nä 1790
vietetyn federatsionijuhlan aikana, kun kaikki muut teatterit ottivat
ohjelmiinsa niin vallankumouksellisia kappaleita kuin mahdollista,
onnistui Théâtre de la Nationin kuningasmielisten näyttelijäin
saada aikaan, että tällä teatterilla oli ohjelmassaan ainoasti
reaktsionihenkisiä kappaleita. Kuten olemme nähneet, syntyi kuitenkin
näyttelijäin välillä sovinto, jonka jälkeen vallankumousta suosivat
näyttelijät vähäksi aikaa saivat ylivallan. Heidän yrityksensä
ottaa uudelleen esille _Charles IX_ tosin meni myttyyn Chénierin ja
rojalististen näyttelijäin välillä vallitsevien riitaisuuksien vuoksi,
mutta kuitenkin heidän onnistui saada aikaan, että Théâtre de la Nation
otti ohjelmaansa vieläkin muutamia vallankumouksellisia kappaleita.

Marraskuussa 1790 otettiin näyteltäväksi Voltairen _Brutus_. Se
vastaanotettiin ensi esityksessä ennen kuulumattomalla innostuksella.
Mutta samalla näkyi selvästi, että sama hajaannus, joka vallitsi
näyttelijäin kesken, oli salongissakin vallalla. Lausuttaissa sanat
"vivre libre et sans roi" (elää vapaana ilman kuningasta) kuului
taputuksia ylemmiltä riveiltä. Niihin vastattiin melkein välittömästi
yksiäänisellä "eläköön kuningas!" huudolla ylimyksellisten kerrosten
puolelta. Tuokion kuluttua häiritsee näyttelijöitä uudelleen jatkuvat
huudot. "Eläköön Voltaire, eläköön Voltaire!" kaikuu kautta salin, ja
yleisö ei tyynny, ennenkuin lämpiöstä tuodaan Voltairen veistokuva,
jota, näyttämön ollessa kaltevan, kaksi grenadieria saa seisaaltaan
tukea näytännön loppuun saakka. Seuraavalla kerralla oli Voltairen
veistokuva asetettu näyttämölle ja sen vastapäätä Brutuksen rintakuva,
jonka maalari David oli tuottanut Italiasta ja lainannut teatterille.
Juuri ennen väliverhon kohoamista viskattiin näyttämölle salkku; eräs
näyttelijöistä otti sen ylös ja luki seuraavat tilaisuutta varten
kirjoitetut rivit:

    O, buste révéré de Brutus, d'un grand homme, Transporté dans
    Paris, tu n'as point quitté Rome. [O sinä Brutuksen, suuren
    miehen, kunnioitettava kuva; vaikka olet tuotu Pariisiin, et ole
    ollenkaan jättänyt Roomaa.]

       *       *       *       *       *

Brutuksen jälkeen näyteltiin eräs kappale, joka suoraan käsitteli
päivän kysymyksiä, eritotenkin Bastiljin valloitusta; se oli kokonaan
arvoton viisinäytöksinen draama _La liberté conquise et le despotisme
renversé_ (Vapauden voitto ja sortovallan kukistus), jonka tekijä oli
aivan tuntematon, nimeltä Harny. Kappale vastaanotettiin kuitenkin
riemastuksella ja antoi aihetta isänmaallisiin ilonpurkauksiin. Joka
kerta kun joku säe loppui sanoilla "libre" tai "liberté", niin koko
salonki kuorossa toisteli näitä sanoja. Kun kappaleessa esiintyi
henkilöitä, jotka vannoivat hallitusmuotovalan, vannoivat sen
kaikki katsojatkin. Väliaikoina koko salonki laulaa "Çà ira" y.m.
revolutsionisia lauluja. Väliverhon laskeuduttua huudetaan tekijä
esiin, ja eräs näyttelijättäristä, M:lle Sainval, seppelöi hänet
laakeriseppeleellä. Silloin huutaa joku: "Hyvät herrat, sanotaan että
vanha urhollinen Arné, yksi Bastiljin sankareja, on täällä." Urhollinen
Arné vedetäänkin esiin ja saatetaan näyttämölle joutuakseen vuorostaan
laakeroitavaksi. Mutta kun ei mitään seppelettä ole enää saatavilla,
ottaa M:lle Sainval erään näyttelijän päästä harmaan lakin ja sijoittaa
sen ukko Arnén päähän. Sali jymisee kättentaputuksista.

Tämä oli viimeinen vallankumouksellinen ohjelma, joka esiintyi
vanhassa Comédie française'ssa, joka salatakseen ylimysmielisiä
taipumuksiaan nyt kutsui itseään nimellä Théâtre de la Nation. Säädös
13 p:ltä tammik. 1791, joka lakkautti teatterisensuurin, vaikutti
monessa suhteessa uudestiluovasti teatterioloihin. Comédie française
oli tähän saakka laajain etuoikeuksiensa nojalla sitonut kädet
muilta puhenäyttämöiltä, ja sillä oli ollut käytettävänään etevimmät
näyttelijät ja parhaat näytelmät. Vapauden julistamisen jälkeen eivät
kirjailijat eivätkä näyttelijät enää olleet sidottuja, ja osa näistä
ei kauankaan viivytellyt ryhtyessään käyttämään vapauttaan. Chénier
tarjosi näytelmänsä _Charles IX:nnen_ yhdelle uusista vastasyntyneistä
teattereista, Théâtre de la Républiquelle, ja jonkun ajan kuluttua
siirtyivät tähän teatteriin Théâtre de la Nationin kaikki tyytymättömät
näyttelijät. Tämä uusi puhenäyttämö, Théâtre de la République, johon
Chénierin maine ja Talman taide houkuttelivat lukuisan yleisön, tuli
tästälähin vallankumouspuolueen kokouspaikaksi, samalla kun sen
kiivas vastustaja, Théâtre de la Nation, vanha puhenäyttämö, päivä
päivältä otti yhä rojalistisemman leiman. Näiden molempien teatterien,
vallankumouksellisen ja kuningasmielisen, välillä taisteltiin kauan
samaa taistelua, jota käytiin sanomalehdistössä, klubeissa ja
julkisessa elämässä.

Huhtikuun 27 p:nä 1791 avattiin Théâtre de la République pääsiäisloman
jälkeen Chénierin _Henri VIII_ nimisellä kappaleella, joka nyt ensi
kertaa näyteltiin, mutta ei ollut sen uutukaisempi kuin _Charles IX_
oli ollut ensi esiintymisessään. Se maine, jonka Chénier oli hankkinut
selkkauksillaan sensuurin kanssa, ei kuitenkaan ollut kylliksi
takaamaan _Henri VIII:nnelle_ menestystä; -- kappale, jolla itsessään
oli vähän arvoa, otettiin vastaan ilman mitään erityistä innostusta
ja haudattiin muutamien esityksien jälkeen ainoasti silloin tällöin
sukeltaakseen uudelleen esiin. Chénier huomasi ajan olevan läsnä hakea
uusia aiheita, ja kun eräs toinen kirjailija, d'Arnault, oli voittanut
loistoisan menestyksen näytelmällään _Marius à Minturnes_ Théâtre de la
Nationissa, niin hänkin valitsi klassillisen aiheen ja kirjoitti _Caïus
Gracchuksen_, joka esitettiin Théâtre de la Républiquessa 9 p. helmik.
1792.

_Caius Gracchus_ oli monessa suhteessa kahta edeltäjäänsä etevämpi;
se oli suuremmin suunniteltu ja sommittelultaan voimakkaampi. Sen
viittaukset ajan oloihin olivat myös syvempiä; se ei tarjonnut
nautittavaksi sitä tilapäisyyden ja kansansuosion tavoittelun
helppohintaista rihkamaa, joka oli ollut kummankin edellisen näytelmän
tunnusmerkkinä. Sillä joskin kaikki roomalaisessa kansantribunissa
voivat havaita paljon Mirabeaun personallisuutta ja aatteita, niin ei
kappaleen ydin kuitenkaan ollut siinä; sen muodostivat vertauskohdat
Rooman ja Ranskan sosialisen tilan välillä, niiden yhteiskuntaa
mullistavien aatteiden välillä, joita Gracchukset edustivat, ja niiden
uuden virtausten, jotka vallankumouksen aikana kulkivat ranskalaisen
yhteiskunnan läpi. Vallankumouksellinen yleisö täysin käsitti kappaleen
pohjana olevan aatteen ja osotti osaavansa pitää arvossa sen ansioita
palkitsemalla sitä mitä vilkkaimmalla suosiollaan. Mutta nytkin,
samoinkuin oli ollut _Charles IX:nnen_ laita, antoi ensi esitys aihetta
myrskyisiin kohtauksiin ja meluaviin mielenosotuksiin. Ylimykset olivat
rientäneet ostamaan pilettejä ja täyttivät siten ensi-iltana suuren
osan teatteria. He jo alusta pitäen ilmaisivat tyytymättömyytensä,
panemalla toimeen melua heti kohta kun joku paikka kappaleessa ei
heitä miellyttänyt. Vallankumoukselliset puolestaan tekivät voitavansa
saadakseen heidät vaikenemaan, ja näiden yritysten aikana kasvoi heidän
taistelunhalunsa ja kiihtymyksensä. Ja kun näyttelijä Monvel Cajus
Gracchuksena synkällä voimalla lausuu:

    "Autour de nous veille la tyrannie",
    [Ympärillämme valvoo tyrannius,]

silloin kaikuu ensi kertaa salissa tuo pelottava huuto, joka 20
p:nä kesäkuuta ja 10 p:nä elokuuta oli herättävä kansan vihan ja
kostonhimon: "Tuilerioihin, Tuilerioihin!"

Muutamia päiviä _Caïus Gracchukscn_ ensi näytännön jälkeen esitettiin
Théâtre de Vaudevillessa, joka oli ainoasti Théâtre de la Nationin
kaiku, pieni kappale nimeltä _L'auteur d'un moment_ (Hetken
kirjailija). Se oli erään näyttelijöistä kirjoittama ja julkisesti
teki pilaa Chénieristä, hänen itserakkaudestaan ja hänen helposti
hankitusta kirjailijanimestään ja maineestaan. Kappale veti väkeä
puoleensa, ja ylimyksellinen yleisö paukutti sille käsiään monta iltaa
peräkkäin. Keskellä viidettä esitystä nousi äkkiä salissa eräs tänne
erehtynyt Jakobiini ja pani äänekkään vastalauseensa, kun taputettiin
käsiä sellaisille kohdille, jotka julkisesti saarnasivat pitkälle
mennyttä rojalismia. Hänet ajetaan ulos vilkkaiden eläköönhuutojen
kaikuessa kuninkaalle. Mutta näyttelijäin ja yleisön poistuessa
teatterista on suuri joukko patriootteja kokoontunut sen ulkopuolelle;
he hyökkäävät ylimysten kimppuun, kastavat nämä puoleksi sulaneella,
vasta sataneella lumella ja peittoavat pahanpäiväisesti. Seuraavana
päivänä annetaan nämä mellakat ilmi kansalliskokouksessa, mutta tämä
kieltäytyy ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin, kun kerran vuoden
1791 laki oli säätänyt teatterin vapauden. Riitaa sovittaakseen
suostui tekijä ottamaan kappaleensa pois teatterin ohjelmistosta.
Siihen olisi patrioottien nyt luullut tyytyvän, mutta sitä he eivät
tehneet. Vielä samana iltana he panivat toimeen suuria mielenosotuksia
Vaudeville-teatterissa eivätkä tyytyneet, ennenkuin teatterinjohtaja
keskellä orkesteria oli polttanut poroksi yhden kappaleen näytelmää,
samalla kun yleisö salongissa viritti laulun "Ça ira" ja palkitsi hänen
isänmaallista intoaan myrskyisellä suosiolla.

Nämä kohtaukset osottavat että teatterin vapautta, vaikkapa se
olikin virallisesti julistettu, ei suinkaan jätetty koskematta. Ne
näyttävät myös selvästi, että nykyään oli ei ainoasti varomatonta vaan
jopa vaarallistakin ilmaista rojalistisia taipumuksia teatterissa
yhtä vähän kuin yhteiskunnassakin. Siitä huolimatta Théâtre de la
Nation yhä edelleen osotti antirevolutsionista intoaan näyttelemällä
ilta illalta _Cinnaa_ ja _Athaliaa_, pidättämällä ohjelmistostaan
vallankumouksellisia kappaleita ja mitä selvimmällä tavalla estämällä
laulamasta vallankumouksellisia lauluja.

Niin, vielä useita kuukausia tasavallan perustamisen jälkeen,
aikana, jolloin rojalistinen sanomalehdistö oli kokonaan masennettu
ja pienimpiäkin rojalismiin kallistumisen merkkejä yhteiskunnassa
vainottiin ja hävitettiin keinolla millä tahansa, uskalsi eräs
kirjailija jättää näyteltäväksi kappaleen, jossa rojalistiset sympatiat
niin selvästi kävivät ilmi, ettei kukaan sen lukenut tai nähnyt voinut
hetkistäkään olla epätietoinen tekijän kannasta.

Tämä kirjailija oli Jean-Louis Laya, Chénierin vastustaja ja kilpaveli
vallankumouksellisen teatterin kiistakentällä. Hänen näytelmänsä --
viisinäytöksisen runomuotoisen komedian -- nimi oli _L'ami des lois_
(Lakien ystävä), ja se esitettiin Théâtre de la Nationissa 2 p.
tammik. 1793. Kappale itsessään oli vähäpätöinen, sommittelu heikko
ja säkeet huonoja. Toimintakin tarjosi sangen vähän mielenkiintoa.
Forlis, entinen markiisi, rakastaa entisen paroonin Versac'in tytärtä.
Isä on taipuvainen naimiskauppaan, mutta äiti, ollen jakobiinien
Nomophagen, Plauden ja Duricrânen hyvä ystävä sekä yötä ja päivää
puuhaten revolutsionisten suunnitelmain valmistelemisessa, vastustaa
avioliittoa. Forlista syyttää Nomophage antirevolutsionisista
vehkeistä ja hän vangitaan. Mutta hän puhdistautuu syytöksestä
ja saa kansan puolelleen. Jakobiinit nyt kärsivät hyvin ansaitun
rangaistuksensa, kun näet heidät vuorostaan heitetään vankeuteen. M:me
Versac näkee erehtyneensä jakobiinien suhteen, ja tunnustaen että,
kuten hän lausuu, "kunniallisin ihminen on paras kansalainen", hän
antaa Forlisille tyttärensä käden. -- Kappale itsessään ei suinkaan
herättänyt huomiota, vaan se harvinainen rohkeus, jota tekijä oli
osottanut, uskaltaessaan aikana, jolloin Pariisin kommuuni oli
tulemassa kaikkivaltiaaksi ja Ludvig XVI:tta vastaan vireillä oleva
oikeusjuttu sai vallankumoukselliset ainekset väkevämpään kuohuntaan
ja vallankumousta vastustavat ainekset mikäli mahdollista koettamaan
tekeytyä kuulumattomiksi ja näkymättömiksi, hätyyttää jakobiinien
sortovaltaa, uskaltaessaan esittää näyttämöllä niin selvästi, ettei
kenkään voinut erehtyä, Robespierren kovaa ja kylmää epäluuloisuutta,
Maratin verintahrattua huolenpitoa kansan onnesta, sekä -- mikä ehkäpä
enimmin suututti ultrapatriootteja -- asettaa niiden vastakohdaksi,
ainoina kunniallisina ja luotettavina miehinä, kaksi vanhan
ylimyskunnan jäsentä.

Veisi pitkälle yksityiskohtaisesti kuvailla koko sitä suunnatonta
melua, jonka Layan näytelmä herätti, ja kaikkia niitä yrityksiä,
joita tehtiin sen vainoamiseksi. Ensi esityksessä täytyi Layan
astua näyttämölle ottamaan vastaan ylimyksellisen yleisön raivoisaa
riemastusta; seuraavissa kasvoi meteli koko ajan, kun patriootit kaikin
tavoin koettivat äänillään vaientaa suosionmyrskyä. Kappale otettiin
puheeksi jakobiiniklubissa -- ja kommuuni, jonka johtajat Santerre
ja Anaxagoras Chaumette olivat vallan raivoissaan Layan rohkeudesta,
koetti tehdä kaikkensa pakoittaakseen konventtia julkaisemaan kiellon
näytelmää vastaan. Mutta konventti, joka Dantonin suureksi harmiksi
keskeytti neuvottelun kuninkaan kohtalosta, keskustellakseen Layan
kappaleesta, oli vihamielinen kommuunille, vetosi teatterin vapautta
koskevaan lakiin ja kieltäytyi ryhtymästä mihinkään toimenpiteihin.
Kommuuni silloin päätti kutsua aseihin kansalliskaartin ja asettaa
kaksi kanuunaa teatterihuoneesen. Mutta siitä ei ollut apua. Vasta
kun kuninkaan tuomio oli langennut, ja oli käynyt selväksi että
kommuuni oli kaikkivaltias, kieltäysivät näyttelijät enää näyttelemästä
Layan kappaletta. Laya itse, kumma kyllä, vältti kaikki vainoamiset
pysyttelemällä piilossa Robespierren kuolemaan saakka. Hän eli vielä
40 vuotta _L'ami des lois'in_ esittämisen jälkeen ja kirjoitti useita
näytelmiä, jotka kumminkin pysyivät huomaamattomina.

Se rohkeus, jota näyttelijät olivat osottaneet esittämällä Layan
kappaletta, oli kuitenkin ohjannut vallanpitäjäin huomion entistä
enemmän Théâtre de la Nationia kohtaan, ja tästälähin virastot pitivät
valppaasti silmällä sen ohjelmistoa. Elokuussa 1793 astui eräänä
iltana äkkiä sisään keskellä erään aivan viattoman, _Pamela_ nimisen
kappaleen esitystä muutamia henkilöitä, kehoittaen yleisöä poistumaan,
koska menestysvaliokunta oli kieltänyt kappaleen. Näytelmässä oli
tuskin mitään muuta sellaista, josta patriootit olisivat voineet
loukkautua, kuin se että Pamela oli esitetty aatelisnaisena. Tekijä,
François de Neufchâteau, julkaisi silloin teatterilehdessä _Journal
des Spectacles_ kirjeen, jossa lupasi toimittaa vaaditut muutokset ja
vaihtaa Pamelan syntyperän porvarilliseksi, jos niin haluttiin. Tämä
kirje ei selitettävistä syistä ollut omiaan tyyntämään vallanpitäjäin
kiihoittumista. Kun _Pamelaa_ esitettiin muutellussa muodossaan 2
p. syyskuuta, herättivät sanat "suvaitseville on enimmän annettava
anteeksi" paljon pahaa verta. Eräs univormuun puettu patriootti huutaa
kovasti: "Ei mitään valtiollista suvaitsevaisuutta!" Mutta koko salonki
hänet pian vaientaa. Seuraavana päivänä sisälsi sanomalehti _La feuille
du salut public_, Robespierren puhetorvi, Théâtre de la Nationia
vastaan terävän kirjoituksen, jossa väitettiin että näyttelijät olivat
hyvin epäluulonalaisia ja ansaitsivat tulla suljetuiksi talteen telkien
taakse. Tämä oli valmistusta siihen mitä tuleman piti. Syyskuun 3
p:nä k:lo 10 aamulla vangittiin François de Neufchâteau, ja sama
kohtalo kohtasi myös Théâtre de la Nationin kaikkia näyttelijöitä
ja näyttelijättäriä, jonka jälkeen tämä näyttämötaiteen vanha koti,
entinen Comédie française, suljettiin, avautuakseen vasta Robespierren
kuoleman jälkeen uudelleen yleisölle.

       *       *       *       *       *

Layan _L'ami des lois_ oli viimeinen yritys vastustaa näyttämöltä
kommuunin, menestysvaliokunnan ja Robespierren hirmuvaltaa. Syksystä
1793 aina Thermidor-katastrofiin saakka heinäkuuhun 1794 ovat kaikki
teatterit orjallisia; muutamia niistä ylläpitää vallankumouksellinen
hallitus, joka itse valitsee näyteltävät kappaleet, mutta toisetkin
ovat sen alttiita palvelijoita ja alistuvat mihin nöyryytyksiin
tahansa, jottei heitä vaan epäiltäisi isänmaan vihollisiksi. Elokuussa
1793 oli konventti, josta jo tähän aikaan kaikki vastustelevat ainekset
oli poistettu, julaissut säädöksen, määräyksellä että kaikki teatterit,
joissa esitettiin kappaleita, jotka olivat omiansa saamaan aikaan
huonoa vaikutusta tai elvyttämään eloon rojalismia, oli suljettava ja
niiden johtajat rangaistava,... ja juuri tähän lakiin oli menettely
Théâtre de la Nationia kohtaan perustunut. Maaliskuussa 1794 ryhtyi
kommuuni itse sensuroimaan teatteria, määräämällä ettei mitään
kappaletta saanut esittää näyttämättä sitä ensin kommuunille. Tämä näin
asetettu sensuuri uskottiin 1 p, huhtikuuta vastaperustetun yleisen
opetuskomissionin huoleksi, ja kuukautta myöhemmin tämä julkaisi
säädöksen, mikä todellisesti toimeenpani sensuurin.

Ja tämä sensuuri vallitsee niin raa'alla ja niin välinpitämättömällä
tavalla, että Suardin ja Baillyn nimet sitä ajatellessa soivat
valistuneilta korviimme. Kaikessa nähdään salaviittauksia, kaikessa
nähdään maltillisuutta, ylimysmielisyyttä ja rojalismia. Chénierin
_Henri VIII_, Racinen _Phèdre_ ja _Britannicus_; _Macbeth_, _Le
malade imaginaire_ ovat epäluulon-alaisia ja kiellettyjä. _Cid_,
_Tartuffe_, _Le misanthrope_ sisältävät kohtia, jotka ovat loukkaavia
ja pois pyyhittäviä. _Brutus_ ja _La mort de César_, jotka vielä v.
1793 kuuluivat ultrarevolutsioniseen ohjelmistoon, voivat päästä
näyteltäviksi, sittenkuin on kokonaan muutettu niiden loppu; ja
Chénier, jota myöskin epäillään liiallisesta maltillisuudesta, on
pakoitettu Robespierren ja Barèren silmäin edessä itse polttamaan
_Timoléoninsa_, mikä oikeastaan ei ole muuta kuin dityrambi tasavallan
kunniaksi, vaikkapa hirmuvaltiaat luulivat siitä löytäneensä muutamia
salaviittauksia, joita he kuvittelivat tähdätyiksi itseään vastaan.

Ettei kipinääkään näyttämötaidetta ollut olemassa tällaisten olojen
vallitessa, sen jokainen hyvin ymmärtää. Näyttelijät laiminlyövät
alkeellisintenkin teknillisten sääntöjen varteenottamisen. He liikkuvat
näyttämöllä aivan miten haluavat, tulevat sisään kamiinista, menevät
ulos milloin peilistä, milloin seinästä ja useimmiten ikkunasta.
Kuta karkeampaa ja ilveellisempää kaikki on, sitä enemmän se on
yleisön maun mukaista. Näyttämöllepano, jota Talma innolla ja
ymmärtämyksellä oli koettanut parantaa, lyödään kokonaan laimin, ja
mykkä näytteleminen puuttuu peräti: näyttelijät, joilla ei ole mitään
sanottavaa, toimittelevat muuta -- niin, tapahtuupa joskus, että he
ottavat taskustaan kiikarin ja huvitteleivat tähystelemällä yleisöä
odotellessaan seuraavaa repliikkiään.

Yhden ainoan enimmin suosittuja kappaleita, nimittäin Sylvain
Maréchalin kirjoittaman _Le dernier jugement des rois'in_ (Kuningasten
viimeinen tuomio) sisällys todistaa paraiten, millainen oli tähän
aikaan yleisön maku:

Eräs tyranniuden uhriksi joutunut kansalainen on ajettu maanpakoon
autiolle saarelle. Siellä hän kasvattaa saaren villit asukkaat
kuningasten vihaajiksi ja viettää joutohetkensä piirtämällä kovimpaan
kallioon nämä sanat: "Parempi on saada naapurikseen varas kuin
kuningas. Vapaus. Tasa-arvoisuus." Äkkiä tuo eräs laiva tähän saareen
kaikki Europan hallitsijat alkaen paavista ja loppuen Venäjän
keisarinnaan. Jokaista näistä taluttaa kädestä hänen omanmaisensa
sansculotti. Sansculotit antavat hallitsijain jonkun aikaa kärsiä
suurinta hätää, koska muka näiden tulee oppia näkemään, mitä he ovat
tehneet kansoilleen, kun ovat antaneet niiden nähdä nälkää. Sitten he
vierittävät näyttämölle vuoren kokoisen leivoksen, jota hallitsijat
katselevat ahnain silmin. "Tenez, faquins", sanoo eräs sansculotteista,
"voilà de la pâture, bouffez!" [Katsokaa, roistot, tuoss' on ruokaa,
ahmikaa!] Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä, kun he tyydyttääkseen
nälkäänsä aikovat hyökätä ruoan kimppuun, he näkevät, kuinka lähellä
sijaitseva tulivuori alkaa purkaa palavaa laavaansa heidän päälleen.
Hallitsijat joutuvat kauhuihinsa ja tekevät nopeasti mitä omituisimpia
lupauksia vastaisen varalle, jos vain pääsevät leikistä ehein nahoin.
Espanjan kuningas lupaa ruveta sansculotiksi, paavi vannoo ottavansa
vaimon -- "Et moi, je passe aux Jacobins ou aux Cordeliers" [Ja minä
menen jakobiinien tai cordelierien joukkoon], sanoo Venäjän Katariina.
Mutta mistään ei ole apua; tuokion kuluttua on tulivuori haudannut
tuhkaansa kaikki hallitsijat. Kaikki ranskalaiset eivät toki nauttineet
sellaisista karkeista ja sisällyksettömistä ilveilyistä. Se yleisö,
jota vallankumouksellinen kiihkoilu ei ollut sokaissut, tuomitsi niitä
hyvin ankarasti. "Olisi voinut luulla", sanoo eräs sen ajan sanomalehti
kertoessaan Sylvain Maréchalin kappaleesta, "että permanto ja koko
salonki oli täynnä murhamiehiä", ja _Moniteur_ arvelee ettei voi muuta
kuin otaksua, että kaikki nämä tavattoman huonot draamalliset tuotteet
olivat "Pitt Koburgin" työtä, tarkoituksella saattaa ranskalainen
näyttämö kokonaan rappiolle.

Usein kuulee kummeksittavan että teatterit voitiin pitää auki läpi
koko vallankumouksen, ja kuulee esitettävän todisteena Ranskan
kansan suunnattomasta kevytmielisyydestä, että ne vallankumouksen
synkimpänäkin aikana, terrorismin aikana, olivat täynnä katsojia.
Mutta lähemmin tutkiessa revolutsionin teattereita huomaa pian,
että yleisesti katsoen se ei ainakaan ollut huvittelun tarve,
joka ajoi ihmisiä teattereihin, että se ei ollut huoleton ja
huvinhaluinen yleisö, joka täytti niitä. Myöskin teatteri oli osaltaan
yllyttelypesänä; tänne kokoontui yleisö ilmituomaan innostustaan ja
suuttumustaan, kehoittamaan ja lainoittamaan vallankumouksellisia
intohimoja ja ennen kaikkia näkemään revolutsionin tapausten kulkevan
silmiensä editse, palauttamaan muistoonsa sen suuria päiviä ja
tuntemaan ylpeyttä vallankumouksen suorittamasta työstä.



MAALAUSTAIDE


Sama hedelmättömyys, joka vallankumouksella on näytettävänä
kirjallisessa suhteessa, voidaan huomata myös kuvaavien taiteiden
piirissä. Niinpä esim. maalaustaiteen alalla vallankumous ei ole
tehnyt tunnetuksi yhtään uutta nimeä, ja perin harvat ovat ne
merkittävämmät teokset, jotka syntyivät tällä ajalla. Ainoa suuri
maalari, jota vallankumous kutsuu ja jota se monestakin syystä on
oikeutettu kutsumaan omakseen, oli David. Mutta Davidin nimi oli jo
monta vuotta ennen säätyjen kokoontumista ja Bastiljin valloitusta
tunnettu ja kunnioitettu ja sai varsinaisen loistonsa vasta Napoleonin
aikana. Vallankumouksen kunnia ei tällä alalla ole minkään uuden
luomisessa, vaan siinä, että se on ryhtynyt vapauttavaan, parantavaan
ja järjestävään työhön, joka melkoisessa määrin on edistänyt taiteen
vapaata ja luonnollista kehitystä.

Suuren vallankumouksen puhjetessa oli Lebrunin v. 1648 perustamalla
ja Colbertin uudesti muodostamalla Kuninkaallisella maalaus- ja
kuvanveistotaiteen akatemialla yksinomainen oikeus vaalia taidetta
ja valvoa sen etuja. Tässä akatemiassa oli kaikki etuoikeuksien ja
sääntöjen alaista. Ainoasti akatemiaan kuuluvat taiteilijat voivat
päästä esille; muilla siihen ei ollut vähintäkään toivoa. Ainoasti
akatemiaan kuuluvat taiteilijat saivat panna näytteille taulujaan joka
toinen vuosi pidetyissä näyttelyissä; ainoasti he voivat toivoa Ludvig
XVI:nnen tekemäin tilausten kautta saavansa jotain aineellistakin
hyötyä. Tällä tavoin suljettiin -- kun etuluulot ja syrjävaikuttimet
tietysti usein pääsivät määräämään uusien jäsenten ottamista akatemiaan
-- tie niiltä taiteilijoilta, joilla oli taiteestaan alkuperäinen
ja itsenäinen käsitys. Näillä ei ollut niin mitään tilaisuutta
tutustuttaa yleisöä teoksiinsa. Akatemian tärkeimpiä etuoikeuksia oli
näet juuri oikeus yksin järjestää julkisia näyttelyjä, ja niinpä ennen
vallankumousta ei ollutkaan mitään muita näyttelyjä kuin akatemian.
Tosinhan akatemia hyväntahtoisesti salli ulkopuolella olevien
taiteilijain yhtenä päivänä vuodessa, la Fête-Dieu päivänä, panna
teoksiaan julkisesti näytteille, mutta tämä lupa oli vähäarvoinen,
sillä taulut asetettiin näytteille ulkoilmassa ja olivat siten alttiit
sään vaikutuksille. Lisäksi koko näyttely sai kestää vain kaksi tuntia.

Mutta akatemia ei pannut estäviä sulkuja ainoasti ulkopuolella
oleville taiteilijoille, vaan myös omille jäsenilleen. Niinpä esim.
kuninkaalliset tilaukset, joiden olisi tullut olla omiaan vaikuttamaan
kehittävästi ja innostavasti nuoriin taiteilijoihin, liian ankarain
määräysten vuoksi kadottivat suuren osan arvostaan. Ensiksi tilaukset
tapahtuivat umpimähkään ollenkaan ilmoittamatta tilattujen taideteosten
tarkoitusta; toiseksi olivat sen sijaan niiden korkeus-, pituus- ja
leveysmitat tarkasti määrätyt ja tarkasti vaarinotettavat -- kaksi
seikkaa, jotka tietysti vaikuttaisivat ehkäisevästi mielikuvituksen
lentoon ja vapauteen.

Itse akatemiassa oli kumminkin vastustuspuolue, joka yhä enemmän sai
erikoisleimaa ja suureni, kuta enemmän vapausaatteet tunkeutuivat
kaikille aloille. Tämän vastustuksen johtaja oli Louis David. Kuullessa
hänen nimensä tunkeutuu mieleen monet erilaiset vaikutelmat. Muistuu
mieleen reformaattori David, sen todellisuustaiteen perustaja,
joka niin jyrkästi erosi Watteaun ja Boucher'in sovinnaisesta ja
teennäisestä käsityksestä. Muistuu mieleen sansculotti David, joka
äänesti kuninkaan kuolemaa, Maratin innokas ystävä ja ihailija. Ja
mieleen muistuu David, M:me Récamier'in Louvren museossa olevan
kauniin kuvan luoja, David, konsulaatin ja keisarikunnan orjallisen
taiteen etevin edustaja. Yhdeksi yhdistettyinä nämä niin vastakkaiset
vaikutelmat antavat meille kuvan vakavasta, ankarasta ja totuutta
etsivästä taiteilijasta, joka revolutsionisen intonsa vuoksi joutui
valtiolliselle uralle, mutta ei siinä koskaan ollut muuta kuin
miehuuton, voimaton ja vakuutukseton politikko, valmis milloin hyvänsä
vaihtamaan mielipidettä ja hallitsijaa, jos vain sellainen soveltui
hänen personallisiin etuihinsa.

Jacques-Louis David syntyi Pariisissa v. 1748. Ensi opetuksensa
maalauksessa hän sai vanhalta sukulaiseltaan Boucherilta, joka
kuitenkin pian älysi, ettei hänen taidesuuntansa soveltunut Davidin
luonteelle, ja sentähden uskoi hänen kehityksensä johdon muutamia
vuosia nuoremmalle ystävälleen ja virkaveljelleen Vien'ille.
Roomapalkinto, jonka David -- neljästi turhaan siitä kilpailtuansa --
sai 27 vuoden iässä, samana vuonna, jolloin hänen opettajansa Vien
nimitettiin Rooman ranskalaisen akatemian johtajaksi, soi hänelle
tilaisuuden oleskelemaan viiden vuoden aikana Roomassa. Joskaan hänen
jäykkä ja kylmä taiteilijaluonteensa ei jaksanut omistaa itselleen
mitä Italian taiteessa oli ylevintä, niin oli tämä oleskelu kuitenkin
suuriarvoinen hänen kehitykselleen. Täällä hän näet tutustui useihin
taiteilijoihin, joissa vapaammat ja uudemmat aatteet olivat saaneet
jalansijaa; täällä heräsi hänen mielenkiintonsa antiikkia kohtaan, ja
täällä hän sai joukon uusia herätteitä, jotka tulivat olemaan perustana
hänen vastaiselle toiminnalleen.

Ajatus taiteessa tehtävästä reformista ei ollut aivan uusi. Heyne,
Winckelman, Lessing y.m. olivat innolla nousseet vastustamaan sitä
luonnotonta ja nurinkurista tapaa, jolla taiteen etuja valvottiin,
ja heidän vaatimustansa suuremmasta yksinkertaisuudesta ja
todenmukaisuudesta ja heidän viittaustansa antiikin esikuviin olivat
muutamat taiteilijat noudattaneet: saksalainen Mengs, sveitsiläinen
Gessner ja italialainen Canova, koettaen toteuttaa niitä teoksissaan.
Rooman ranskalaisessa akatemiassa nämä aatteet olivat löytäneet
innokkaita kannattajia, ja seurustelu sikäläisten taiteilijain kanssa,
noiden taiteilijain, joilla oli tehtävästään raikkaampi ja ankarampi
käsitys, ei ollut tekemättä vaikutustaan Davidiin. Koko Davidin
taideluonne oli muuten omiaan tekemään hänet tämän uuden taidesuunnan
puoltajaksi, ja vaikkapa ei, kuten jotkut kirjailijat ovat taipuvaisia
tekemään, antaisikaan Davidille kunniaa tämän suunnan luomisesta,
niin on toki varmasti hänelle tuleva suurin ansio siitä, että hän on
osottanut sen edut käytännössä, johtanut sen uusille urille ja painanut
siihen personallisuutensa leiman.

Ensimäisessä itsenäisessä teoksessaan, _Saint-Roch rukoilemassa
rutonsaastuttamain puolesta_, mikä vielä nytkin koristaa Marseillessa
erästä sairaalanseinää, hän vielä noudattaa akateemista makua. Mutta
jo _Belisariuksesta_ v. 1780 alkaa murrosaika, ja se osotakse yhä
ilmeisempänä hänen v. 1783 valmistuneessa taulussaan _Andromache
itkemässä Hektorin kuolemaa_. Siinä on suuri edistys tapahtunut
tyylinmukaisuuteen, asentojen yksinkertaisuuteen ja luonnollisuuteen
nähden. Murros käy melkein täydelliseksi siinä taulussa, johonka David,
tultuaan vuonna 1783 akatemian jäseneksi, heti sai tilauksen. Se oli
roomalaisaiheinen taulu: _Horatiukset vannomassa valaa isälleen_.

Akatemian esimies, M. d'Angivilliers, joka kuului uudistuksille
vihamieliseen vanhaan kantajoukkoon, mies, josta veljekset Goncourt
sanovat, ettei hän ollenkaan omannut sitä lahjakkuutta, joka teki
hänet saamansa aseman arvoiseksi, tai sitä makua, joka olisi voinut
antaa hänelle auktoriteettia, eikä sitä käytännöllistä aistia, joka
usein saa yleisön anteeksi antamaan ymmärryksen puutteen, pelästyi
niitä akatemian maalaustaidetta vastaan suunnattuja hyökkäyksiä, joita
_Horatiusten vala_ sisälsi, ja pani toimeen kaikenlaisia rettelöitä,
jopa kieltäysikin taulua vastaanottamasta sillä tekosyyllä muka, että
David oli tehnyt taulun suuremmaksi kuin mitat määräsivät. Kuitenkin
hänen täytyi taipua, ja kun _Horatiusten vala_ v. 1785 asetettiin
näytteille, sai David runsaan korvauksen kestämistään kiusallisuuksista
sen suuren ja yleisen suosion muodossa, joka yleisön puolelta tuli
hänen osakseen.

Davidilta tilattiin vielä kaksi muuta antiikkisaiheista taulua. V. 1787
valmistui häneltä suuri taulu esittäen _Sokratesta tyhjentämäisillään
myrkkymaljaa_ ja v. 1789 _Brutus tuomittuaan poikansa kuolemaan_.
Viimemainitussa taulussa ei Davidin totuudentavoittelu ole ulottunut
ainoasti asentojen ja ilmeiden luonnollisuuteen ja yksinkertaisuuteen,
vaan on käynyt paljoa pitemmälle. Brutuksen pää on tehty sen
Brutus-rintakuvan mukaan, jonka David juuri tätä tarkoitusta varten
oli tuottanut Roomasta. Puvut ovat pienimpään yksityiskohtaansa
saakka tyylinmukaiset, ja huonekalut ovat maalatut sen roomalaisen
huonekaluston mukaisesti, joka Davidilla oli salongissaan.

Vuoden 1789 akateeminen taidenäyttely kyllin selvästi osotti vanhan
ja uuden koulun välisen ristiriidan, samalla kun se osotti että
viimemainittu koulu vastasi sitä vakavuuden ja yksinkertaisuuden
tarvetta, joka jo vallankumouksen alussa pääsi vallalle laajoissa
piireissä ranskalaista yhteiskuntaa. Kaiken kevyen ja leikittelevän
tavaran ohella, joka polveutui toiselta ajalta, nähtiin täällä
vallan toista laatua olevia tauluja, jollaisia ei milloinkaan ennen
ollut nähty akateemisessa näyttelyssä. Sellaisia olivat Durameaux'in
_Luonnos valtiosäädyistä_, suositun vignettistin Moreaun suuret
piirrokset: _Ranskan säädyt_ ja _Kansalliskokouksen asettaminen 17 p.
kesäkuuta_ sekä M. de l'Espinassen _Näköala jyvähallista_, taulu, joka
sittemmin nälänhädän vallitessa oli tuleva hyvin kansanomaiseksi. Ei
ainoakaan näistä tauluista toki läheskään herättänyt samaa huomiota
kuin Davidin _Brutuksen pojat_. M. d'Angivilliers oli aavistanut
tämän ja kaikin keinoin koettanut turhaan estää Davidia panemasta
tauluaan näytteille; kieltää sitä hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi
että kielto herättäisi paljon pahaa verta, eikä hän tahtonut panna
alttiiksi auktoriteettinsa viimeistä hituista. Riippuen erään toisen
Davidin taulun, _Parisin ja Helenan rakkauden_, vieressä, joka oli
tilattu Artois'in kreivin laskuun, kokosi _Brutuksen pojat_ eteensä
päivät päästään suuria, ihmetteleviä joukkoja, jotka eivät mitenkään
säästäneet suosiotaan. Taiteilijat iloitsivat Davidin menestyksestä,
koska he siinä näkivät taiteellisen voiton ja tunsivat tuoreen tuulen
puhaltavan taiteen työkentälle. Vallankumoukselliset intoilijat taas
tervehtivät Davidin taulua arvosteluttomalla ihmettelyllä, he kun
puolestaan näkivät siinä poliittisen voiton: toisella puolen siis
revolutsionin tunkeutuminen maalaustaiteen alalle, toisella puolen alku
maalaustaiteen kehittämiseksi kasvattavan patriotismin palvelukseen.
Davidia yleensä pidettiin vapauden apostolina, eivätkä sanomalehdet
voineet häntä kyllin ylistellä. Niinpä eräs kehnoimpia roskalehtiäkin,
Lemairen _Père Duchêne_, muuttuu oikein kaunopuheiseksi puhuessaan
tämän taulun tehtävästä: "David on", lausutaan siinä, "sanonut enemmän
_Horatius-_ ja _Brutus_-tauluillaan kuin ne kirjailijat, jotka ovat
suuren libertiinin Séguier'in sallineet polttaa teoksensa. Nämä taulut
ovat kuin kirja, joka pelottomasti on pantu kuningasten silmäin eteen".
Jokainen tulkitsi Davidin tarkoituksen mielensä mukaan, ja monet
koettivat tehdä uskottavaksi, että hänen ajatuksensa oli ollut näyttää,
kuinka kavaltajia rangaistaan, vaikkapa ne olisivat omia poikia tai
veljiä.

Davidin ympärille keräytyy tuo päivä päivältä kasvava vastustuspuolue,
rohkaistuneena revolutsionin edistymisestä ja revolutsionisen
sanomalehdistön yllyttämänä. Juuri hänen tykönsä saapuu nuoriso vaatien
taiteen vapauttamista kaikesta, mitä siinä oli vanhaa, ruosteista
ja vanhentunutta. Oltuaan ennen vallankumousta vaiteliaana tämä
oppositsioni piankin muuttuu äänekkääksi ja uhkaavaksi.

Ensimäinen akatemiaa vastaan tähdätty isku oli eräs useain
akateemikkojen ja apuopettajain sille antama memoari, jossa
voimassaolevaa etuoikeusjärjestelmää terävästi moitittiin, minkä ohella
taiteilijat rohkenivat ihmetellen kysyä, kuinka kauan aiottiin tällä
tavoin antaa kaikkien maalarien olla riippuvaisia muutamien yksityisten
mielivallasta. Tähän kirjelmään ei akatemia vastannut niin mitään;
se vain osotti suurta halveksumistaan siirtämällä sen asiakirjainsa
joukkoon ja lausumalla, että se oli pikemmin häväistyskirjoitus kuin
memoari.

Mutta itse vastapuolueen keskuudessakin syntyi hajaannus. Radikalit,
johtajinaan David, Moreau ja Gérard, erosivat akatemiasta, muodostivat
n.k. Taiteilijakunnan (Commune des Arts) ja asettivat päämaalikseen
koko vanhan akatemian kukistamisen. Maltilliset taas, Pajoun le
Vincentin ja Barbier'in johdolla, jäivät akatemiaan, mutta osottivat
tyytymättömyyttään vaatimalla äänekkäästi ja selvästi reformeja.
Siinä tarkoituksessa he jättivät akatemialle, nimellä _Pyyntö ja
ehdotus Keskusakatemian säännöiksi ja ohjeiksi_, seikkaperäisen ja
yksityiskohtaisen ehdotuksen, missä pyydettiin useita uutuuksia:
opettajain lukua oli lisättävä, apuopettajain tuli saada äänioikeus,
kilpailuja oli pantava toimeen ja apurahoja annettava; antiikin
tutkimista varten oli avattava koulu ja luentoja oli pidettävä
sivistys-, tapa- ja pukuhistoriassa, palkintoja jaettava anatomiassa,
perspektiivissä ja kaiverruksessa j.n.e.

Sellaiset vaatimukset puolelta, jossa oli totuttu kohtaamaan vain
alistumista ja tottelevaisuutta, olivat enemmän kuin vanha akatemia
voi sietää. Tällä kertaa se vastaukseksi, nimellä _Kuninkaallisen
maalaus- ja kuvanveistotaiteen akatemian sääntöjen ja ohjeiden henki_,
julkaisi kirjoituksen, jota samalla voidaan pitää akatemian vastauksena
kansalliskokouksen vähää ennen kaikille oppineille seuroille antamaan
kehoitukseen esittää reformiehdotuksia. Lukiessa tätä pientä
kirjoitusta näkee, kuinka jyrkästi vastakkainen tämä akatemian ohjelma
oli kaikille vapauden ja tasa-arvoisuuden vaatimuksille, kuinka
sen käsitys soti niitä uusia aatteita vastaan, jotka jo nyt olivat
tunkeneet kaikille aloille ja kaikkien tietoisuuteen. Akatemia esiintyy
tässä kirjoituksessa todellisena muistomerkkinä toiselta ajalta,
eivätkä sen johtajat suinkaan arastelleet avoimesti julistamasta
vanhentunutta kantaansa.

He eivät suinkaan tahtoneet reformeja, vaan päinvastoin niiden
säännösten ja sen privilegiojärjestelmän tarkkaa pysyttämistä,
jotka siihen saakka olivat akatemiassa vallinneet. Yhä edelleenkin
aikoi akatemia pidättää itselleen oikeuden nimittää jäsenensä,
yhä edelleenkin se yksin tahtoi jakaa sijansa sekä yksin nauttia
kunniaprerogatiiveistaan. Kuri akatemiassa, joka oli saanut osakseen
moitetta kaikilta puolilta, oli pysytettävä entisellään -- ja sen
mukaan oli edelleen etevimpiäkin taiteilijoita akatemiaan tulonsa
jälkeen kohdeltava kuin koulupoikia aina toimivassa koulussa tai
sotamiehiä upseerien johtamassa sotajoukossa.

Voi hyvin ymmärtää, millaisen melun tämä akatemian kirjoitus
herättäisi. Joka puolelta kohosi uhkaavia ääniä, jotka syyttivät ja
moittivat ja joissa akatemialle langetettiin kuolemantuomio toisensa
perästä. Akateemikkoja syytettiin ei ainoasti siitä, että he olivat
pidättäneet itselleen kaikki kunniasijat ja vaikuttaneet ehkäisevästi
taiteen kehitykseen, vaan myös muista mitä erilaisimmista asioista.
He olivat muka häväisseet kykynsä esittämällä vallanpitäjiä, olleet
taikauskon orjia, edistäneet 18:nnen vuosisadan orjallista tyyliä,
tehneet tauluissaan kaikki koivet hoikkia kuin tikut ja yläruumiit
luonnottoman pitkiä; jättäneet vanhain mestarien teokset vaille
riittävää hoitoa ja antaneet niiden joutua rappiolle. Äänekkäästi
vaaditaan nyt perinpohjaisia reformeja, etusijassa jokavuotista
vapaata yleisnäyttelyä, joka ei suosittelisi minkään yksityisen seuran
etuoikeuksia; ja ne harvat äänet, jotka vielä tohtivat esittää arkoja
reformiehdotuksia, hukkuvat kokonaan meluun, jolla ei ole mitään
enempää tai vähempää päämäärää kuin akatemian täydellinen hävittäminen.

Seurauksena akatemiasta eroamisesta oli että taiteilijain oli hyvin
vaikea tulla toimeen. Kun muutenkin oli huonot ajat, voivat monet
heistä ansaita leipänsä ainoasti asettamalla kykynsä käytännöllisen
elämän palvelukseen. Muutamain taiteilijain päähän pisti silloin
järjestää suuret tauluarpajaiset. Ne pidettiinkin ja antoivat hyvän
ylijäämän. Mutta arpajaiset, jotka pidettiin ilman akatemian tietoa,
saivat M. d'Angivilliersin harmin entistä kiivaampaan liekkiin.
Keksimättä mitään muuta keinoa kostaa hän toimitti Ludvig XVI:nnelta
säädöksen, että niitä 60,000 livreä, jotka vuosittain määrättiin
taulujen ostamiseksi valtion lukuun, ei ollenkaan maksettaisi vuodelle
1791. Siinä viimeinen pisara, joka saa astian vuotamaan yli laitojensa.
Oppositsioni käy nyt niin väkeväksi, ettei mikään vastustus enää ole
mahdollinen. D'Angivilliers muuttaa maasta, ja akatemian arvo on täysin
lopussa; ei kukaan välitä edes sen olemassaolostakaan.

Todistuksena tästä on se taiteelle tärkeä päätös, jonka kansalliskokous
teki vähän senjälkeen, nimittäin että siinä näyttelyssä, joka oli
avattava 8 p. syysk. 1791, kaikki taiteilijat, ranskalaiset tai
ulkomaiset, akatemian jäsenet tai ei-jäsenet, saisivat saman oikeuden
asettaa näytteille töitänsä Louvren tähän tarkoitukseen määrätyssä
osassa. Talleyrand-Périgord, entinen Autunin piispa, vastainen
ministeri, nimitetään tämän näyttelyn ylitarkastusmieheksi, ja hänen
apunaan on komitea, johon kuuluu 6 jäsentä: Pajou, Legrand, Berwick,
David, Vincent, Quatremère de Quincy, kaikki tunnettuja enemmän tai
vähemmän radikalisiksi reforminystäviksi ja oppositsionin jäseniksi.

Salonki avataan. Se sisältää enemmän vanhaa kuin uutta, enemmän
poliittisesti mieltäkiinnittävää kuin taiteellisesti arvokasta.
Melkeinpä kummastusta herättää se todellisten taideteosten vähyys,
joka on ominaista tälle Ranskan ensimäiselle vapaalle ja yleiselle
taidenäyttelylle. Mutta vaikkapa se olisi sisältänyt maailman kaikki
taideteokset, ei yleisö olisi voinut olla enemmän haltioissaan
ihastuksesta kuin se nyt oli. Sille oli kylliksi taiteen vapautus;
yleisö iloitsi tästä voitosta eikä joutanut tuumimaan, olivatko sen
ensi hedelmät hyviä vai huonoja. Muutoin se löysikin tässä näyttelyssä
paljon siitä mitä se etsi. Se tapasi täällä Robespierren muotokuvan
ja sen alle kirjoitettuna isänmaallisia säkeitä paperikaistaleelle,
jota kohta täytyi pidentää, kun näet muutkin innostuivat ja tahtoivat
antaa osansa runollisesta kunnioituksesta tuolle yhä huomatummalle
jakobiinille ja vallankumousmiehelle. Täällä se tapasi myös
kaikki Davidin kuuluisimmat taulut: _Horatiusten valan, Sokrateen
tyhjentämäisillään myrkkymaljaa_ ja tuon huomiota herättävän taulun
v:lta 1789: _Brutuksen pojat_.

Davidin tähti on yhäti nousemassa. Vuoden 1791 näyttelyn jälkeen
hän on päivän sankari; häneen suunnataan kaikki toiveet ja kaikki
katseet. Revolutsioniset sanomalehdet laulavat hänen ylistystään
kaikissa sävellajeissa, ja hänen arvonsa on niin suuri, etteivät edes
rojalistiset sanomalehdet rohkene häntä ahdistaa; ne tyytyvät vain
varsin kunnioittavaisesti kysymään, kuinka on mahdollista, että niin
suuri maalari voi olla jakobiini. David muodostaa itselleen akatemian,
joka nousee samaa vauhtia kuin vanha akatemia laskeutuu. Häntä ympäröi
joukko ihmetteleviä ja opinhaluisia oppilaita juurikuin roomalaista
kansansa, ja niin hän itse kuin nämäkin esiintyvät hyvin teatralisesti;
he käyvät puettuina siniseen mekkoon ja puolisaappaihin, liehuva viitta
hartioilla, sulkatöyhtö hatussa, vyössä kaksi pistoolia ja kupeella
miekka. Davidin atelieri oli feuillanttien vanhassa kirkossa, ja
tänne pyhiinvaeltaa joka päivä suuret parvet patriootteja näkemään
hänen tekeillä olevaa tauluaan, tuota jättiläistaulua, joka oli
oleva 30 jalkaa pitkä ja 20 jalkaa leveä ja jossa päähenkilöjen piti
olla 6 jalkaa ja muutamia tuumia korkeat. Tämän taulun on tilannut
kansalliskokous, ja jakobiiniklubi on lähettänyt kiertokirjeen
kootakseen avunkeräyksellä varoja sitä varten. Se esittää _Valaa
pallosalissa_.

Ei ole epäilemistäkään, että Davidin kuuluisuus tähän aikaan
ainakin suureksi osaksi johtui hänen poliittisesta kannastaan ja
siitä vallankumouksellis-isänmaallisesta mielenlaadusta, jota hän
ilmaisi kaikissa tilaisuuksissa. Hänhän se on järjestäjänä kaikissa
isänmaallisissa juhlissa, hän se myös järjestelee näyttämöllepanon
revolutsionisissa teattereissa siihen aikaan, jolloin sellainen vielä
tuli kysymykseen. Hän se saa toimekseen tehdä luonnoksia uusiksi
puvuiksi koko Ranskan kaikkia eri virkamiehiä varten. Hän on Maratin
ystävä ja Robespierren ihailija, ja nämä kaksi seikkaa riittävät
takaamaan hänelle ei ainoasti isänmaallista arvoa, vaan myös osan
valtiollisessa elämässä. Syksyllä 1792 David valitaan konventtiin ja
hiukan myöhemmin turvallisuusvaliokuntaan; pianpa hänelle suodaan myös
kunnia toimia presidenttinä sekä konventissa että jakobiiniklubissa.

Mitään varsinaisesti valtiollista vaikutusta David ei kuitenkaan
voi kehua omanneensa. Hän puhui harvoin sekä konventissa että
jakobiiniklubissa, luultavasti senvuoksi, ettei hän ollut riittävästi
perehtynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sitävastoin hän, ollen
taiteilijain puhetorvena eduskunnassa, harjoitti määräävää vaikutustaan
sen kantaan taidekysymyksissä. Syyskuussa 1792 hän -- sen johdosta
että konventti tahtoi lahjoittaa Lillen kaupungille kolmivärisen
lipun osotetun urhollisuuden palkaksi -- lausuu, että siitälähin oli
pystytettävä graniittipatsaita saatujen voittojen muistoksi. Marraskuun
11 p:nä hän kannattaa muutamain tuntemattomain taiteilijain pyyntöä
akatemian lakkauttamisesta ja vaatii tämän pyynnön lähettämistä
valistusministerille. Ja hänpä se myös saa aikaan sen säädöksen, joka
määrää Rooman ranskalaisen taideakatemian uudesti muodostettavaksi
vapauden ja tasa-arvoisuuden periaatteiden mukaisesti; hän se vaatii
Ludvig XIV:nnen ja Ludvig XV:nnen tässä akatemiassa olevat kuvapatsaat
hävitettäväksi. Ja 8 p. elok. 1793 hän tekee konventissa esityksen
kaikkien akatemiain lakkauttamisesta, koska ne muka olivat ylimysten
viimeiset turvapaikat.

Hän moittii sangen terävästi; kuninkaallista taideakatemiaa, sen
opetusjärjestelmää, sen pyrintöä ylläpitää tasapainoa erilaisten
kykyjen välillä siten, että kaikin pakkokeinoin koetettiin vastustaa
ja masentaa kaikkia rohkeita uutuuksia; hän on ivallinen noita
vanhoja kohtaan, jotka ijänkaiken olivat istuneet samoilla tuoleilla;
hän surkuttelee kaikkia niitä kykyjä, jotka lyhytnäköisyyden ja
vastustuksen kautta olivat joutuneet hukkaan. Ja lopuksi hän ottaa
asian isänmaalliseltakin kannalta ja on harmissaan siitä, etteivät
nämä akateemikot harrastaneet mitään suuria kysymyksiä, vaan
liikkuivat yksinomaan omassa pienessä piirissään, niin ettei heillä
Vendée-sodankaan raivotessa ollut harrastusta mihinkään muuhun kuin
siihen, mikä koski heidän omaa akatemiaansa. David ennättää tuskin
alas puhujalavalta, kun jo huutoäänestyksellä päätetään, että kaikki
akatemiat oli lakkautettava.

Kun vanha akatemia oli lakkautettu, astui uusi taiteilijakunta heti
sen sijalle, ja se osottikin jo alusta pitäen, että sen tunnussana oli
vapaus, avaamalla ovensa kaikille taiteilijoille. Tästä liberalismista
oli kuitenkin seurauksena, että vanhan akatemian maltilliset ainekset
hyvin pian täällä pääsivät vallalle ja muodostivat enemmistön. Ne
toivat mukanaan tänne aatteensa, ja taiteilijakunta ei pian ollut muuta
kuin tuon suuresti halveksitun vanhan akatemian uusinto. Pelästyneinä
tästä radikalit päättivät toimittaa valikoimisen jäsentensä
keskuudessa, ja siten he poistivat kaikki vastenmieliset ainekset.
Välttääkseen väärinymmärrystä ottivat jälellejääneet akatemialleen
uuden nimen, kutsuen itseään nimellä Société populaire et républicaine
des Arts (Kansallinen ja tasavaltainen taideseura).

Tämä uusi taideakatemia, kolmas järjestyksessä vuoden 1789 jälkeen,
osottautui mitä ilmeisimmän valtiollisen kiihkoisuuden elähyttämäksi.
Se näet panee paljoa enemmän painoa isänmaalliseen mielenlaatuun
kuin todelliseen tietoon ja todellisiin lahjoihin. Se vaatii niiltä
taiteilijoilta, jotka se ottaa yhteyteensä, ei ainoasti että he
voivat näyttää kansalaiskorttinsa ja todistuksen kansalliskaartissa
suoritetusta sotapalveluksesta ja verojensa maksusta, vaan myös
että he ovat vannoneet uskollisuutta hallitusmuodolle, etteivät ole
allekirjoittaneet mitään antirevolutsionista anomusta tai julaisseet
mitään antirevolutsionisia kirjoituksia eivätkä ole olleet jäsenenä
missään yleisen mielipiteen paheksumassa klubissa.

Esiintymisessään se on hyvin meluava ja suurellinen. Se lähettää
kaikille kansanomaisille seuroille ja klubeille Davidin kirjoittaman
adressin, joka on yhtä isänmaallinen kuin juhlallinenkin. Se pitää
kokouksiaan Louvren Laokoon-salissa, sillä on oma sanomalehtensä,
_Journal de la société républicaine des arts_ (Tasavaltaisen
taideseuran lehti) -- David se juuri puhaltaa henkeä tähän akatemiaan;
hän se myös esittää jäsenet siihen _kansalliseen taidejuryyn_,
joka asetettiin marraskuussa 1793 jakamaan palkintoja ensimäisessä
palkintokilpailussa -- juryyn, johon kuului 60 jäsentä, niiden joukossa
muutamia maalareja ja kuvanveistäjiä: Gérard, Davidin ystävä Fragonard,
oman aikansa niin vähässä arvossa pitämä Prudhon, sekä lisäksi
kummallinen sekoitus kansalaisia: yksi matematikko (Hassenfratz),
useita näyttelijöitä (Talma y.m.), kirjailijoita, arkitehtejä, yksi
revolutsionisen armeijan komissari, yksi yleisen syyttäjän apulainen,
yksi maanviljelijä, yksi puutarhuri ja yksi suutari (Hazard!) --
semmoinen oli lista, joka oli hyväksytty suurella riemulla. Hän
se antaa palkintokilpailuja varten aineet, jotka ovat läpeensä
revolutsionisen patriotismin innostamia; niinpä on esim. aineena
arkitehtuuria varten kasarmi, johon mahtuu 600 miestä ratsuväkeä.

Ja jo juryn ensi istunnossa nähdään, kuinka vähän tämä jury huolii
taiteellisista näkökohdista valtiollisiin näkökohtiin verrattuna.
Kilpailevia taiteilijoita arvosteltaessa heidän taiteelliset ansionsa
eivät läheskään yksinomaan tule puheeksi. Päinvastoin lausutaan
julkisesti se mielipide -- ja juuri yleisen syyttäjän apulainen sen
lausuu -- että on otettava huomioon myös kilpailevain isänmaalliset
ansiot, "sillä", kuten matematikko Hassenfratz sanoo, "se minkä ihminen
voi suorittaa käsillään, ei ole oikeastaan minkään arvoinen itsessään,
sydän se on, joka kaikki määrää". Niin, mennäänpä niinkin pitkälle,
että päätetään olla ollenkaan jakamatta mitään ensimäistä palkintoa
kuvanveistossa ja rakennustaiteessa, koska muka oli väärin palkita
taiteilijoita, kun sotilaat saivat palella ja nähdä nälkää, vaikkapa he
tekivätkin paljoa enemmän isänmaan hyväksi.

Huolimatta vallankumouksellisesta kiihkoilusta, joka elähytti
uutta akatemiaa, sen toiminta kuitenkin oli monessa suhteessa
sekä hyödyllinen että hedelmällinen. Yhdeksi sen päätehtäviä tuli
saada aikaan parannuksia vanhain taulujen korjaamisessa, joita
kuninkaallinen akatemia, Davidin suureksi harmiksi, oli pidellyt kovin
ymmärtämättömästi, taiteellisuutta ja tunnollisuutta puuttuvalla
tavalla. Toinen tehtävä oli levittää taiteen tuntemusta ja harrastusta
niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, matalimpiin majoihin
saakka. Olkoonpa että ne jäljennökset, joita tauluista ja muotokuvista
lähetettiin kaikkialle, eivät aina olleetkaan täysin taiteellisia
ja onnistuneita; olkoonpa, että poliittinen sivuajatus oli tämän
pyrkimyksen pohjana; joka tapauksessa yritys ansaitsee kiitosta, sillä
se on laatuaan ensimäinen koe välittää taiteen pääsyä alempien luokkien
keskeen, ottaa se pois etuoikeutetulta paikaltaan ja päästää kansakin
siitä osalliseksi.

Davidin valtiolliset harrastukset ja valtiollinen toiminta olivat
kuitenkin, hänen päästyä konventin jäseneksi, melkeinpä kokonaan
saaneet hänet laiminlyömään taiteensa. Kun hänen oppilaansa saapuivat
hänen luokseen näyttämään hänelle töitään ja pyytämään häneltä
neuvoa, ei hänellä ollut heille aikaa, hän kun oli lähtemässä joko
jakobiiniklubiin tai turvallisuusvaliokunnan kokouksiin. Suurta
tauluaan _Valaa pallosalissa_ hän ei koskaan päättänyt osaksi ajan
puutteesta, osaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että taulu oli niin
iso ja vaati niin paljon aikaa, että sen ollessa puoliksi valmiina
monet siinä esitetyistä henkilöistä, m.m. Bailly, jo olivat kadottaneet
kansan luottamuksen ja kunnioituksen ja joutuneet epäluulon-alaisiksi
muka isänmaan vihollisina. Yleensä hän oli kokonaan lakannut
maalaamasta, ja tarvittiin joku vallan erityinen tilaisuus, esim.
jonkun suuren patriootin kuolema, saadakseen hänet uudelleen tarttumaan
siveltimeen ja maalilautaan. Kun 20 p. tammik. 1793 konventin jäsen
Lepelletier de Saint-Fargeau murhattiin, maalasi David hänen kuvansa
kuolevana ja tarjosi sen konventille, joka osotti kiitollisuuttaan
kaiverruttamalla siitä jäljennöksiä jaettavaksi, kuten sanat kuuluivat,
"niille kansoille, jotka tulisivat anomaan apua ja veljeyttä Ranskan
kansalta". Ja kun kohta senjälkeen Marat saa surmansa Charlotte Cordayn
kädestä, silloin puhkee Davidin personallinen suru ystävän kuolemasta
ilmi taulussa, joka, jos voi voittaa sen inhon, minkä sitä nähdessään
ehdottomasti tuntee, täytyy tunnustaa yhdeksi Davidin paraita luomia.
Hänen _Murhattu Maratinsa_ ei näet ainoasti ole hänen naturalistisen
taiteilijaluonteensa uskollinen ilmaisu, se ei ainoasti ole huomattava
sen viivapuhtauden vuoksi, joka oli hänen paras voimansa, se oli --
vastakohtana hänen useimpiin tauluihinsa, jotka vaikuttavat kylmästi ja
kertoilevaisesti -- täynnä tunnetta ja lämpöä, jopa sielukkaisuuttakin.

Davidin oli tapana antaa oppilaittensa johdollaan suorittaa taulujensa
teknillisen osan; niinpä esim. osa Lepelletierin muotokuvasta oli
Gérardin työtä, joka oli hänen oppilaistaan kuuluisin ja jota oma
aikansa kutsui "kuningasten maalariksi" ja ystävät "maalarien
kuninkaaksi". Maratin muotokuva sen sijaan oli kokonaan Davidin käden
työtä. Kun joku kysyi häneltä, miksi hän oli suonut Maratille eikä
Lepelletierille sellaisen kunnian, sanotaan hänen aivan tyynesti
vastanneen: "Lepelletierhän oli aatelismies, mutta Marat kansasta
lähtenyt, ja vasta _silloin_ voi sydän olla kokonaan mukana".

       *       *       *       *       *

Kuten edellä on mainittu, on vallankumouksen ansio taiteen suhteen
pääasiallisesti siinä, että se on tehnyt taiteen yleisomaisuudeksi,
avannut taiteen ovet kaikille niille, jotka pyrkivät sisään ja kykynsä
sekä lahjainsa puolesta sen ansaitsivat. Mutta sen huolenpidolla
taiteesta oli toinenkin puolensa, joka oli yhtä tärkeä. Se oli
pyrkimys koota, säilyttää ja pelastaa häviöstä niitä taideteoksia,
joiden olemassaolo oli vaaranalainen laiminlyönnin, rahvaan kiihkon ja
hävitysinnon vuoksi.

Paljon on puhuttu vallankumouksellisesta vandalismista, ja
veljekset Goncourt ovat tästä asiasta kirjoittaneet lehtiä,
joista henkii rakkaus kaikkeen, mitä vanhalla järjestyksellä oli
ylhäistä, taiteellista ja kaunista, vavisten surusta ja harmista
niiden hävitysten tähden, joita taide ja kirjallisuus kärsivät
revolutsionin aikana. Heidän surunsa onkin vallan luonnollista. Ei
kukaan taiteentuntija ja taiteenharrastaja voine ahdistuksetta lukea
kaikista niistä kallisarvoisista taideteoksista, jotka hävitettiin,
niistä yksityisistä, prinsseille ja ylimyksille kuuluneista taide- ja
muinaiskalukokoelmista, joita siirreltiin, leviteltiin ja hajoiteltiin,
siitä harvinaisuuksien ja aarteiden paljoudesta, joita juutalaiset y.m.
halvalla ostivat, jopa varastelivatkin, myödäkseen sitten suurista
summista Englantiin. Mutta väärin on tehdä vallankumouksellinen
hallitus vastuunalaiseksi tästä vandalismista. Hallituksen jäsenet
eivät näet koskaan kehoittaneet mihinkään tällaisiin hävitys- ja
väkivallantöihin, päinvastoin he tekivät kaiken voitavansa estääkseen
niitä kaikissa tilaisuuksissa. Syyt niihin häviöihin, joita taide kärsi
vallankumouksen aikana, olivat toisaalla.

Pääsyy oli maastamuutto. Tiedämmehän kaikki, että jo revolutsionin
ensi kuukausina alkoi lukuisa siirtyminen Ranskasta, ja että sitä
jatkui melkein katkeamatta vallankumouksen kolmena ensi vuotena.
Niiden joukossa, jotka siten jättivät Ranskan joko personallisesta
pelosta tai vakuutettuina siitä, että he paremmin voisivat palvella
isänmaatansa herättämällä muissa maissa harrastusta kuningashuonetta
ja kontrarevolutsionisia aatteita kohtaan, oli etupäässä korkeimman
papiston ja korkeimman ylimystön jäseniä, alkaen kuninkaan kahdella
veljellä, vastaisella Ludvig XVIII:nnella ja Kaarle X:nnellä. Mutta
juuri nämä etuoikeutettujen säätyjen korkeimmat edustajat ne Ranskassa
omistivat kaikki nuo suuret yksityiskirjastot, nuo taide-, muinaiskalu-
ja kuriositeettikokoelmat, jotka olivat tehneet Ludvig XV:nnen ja
Ludvig XVI:nnen aikuisen Pariisin museoksi, minne kaiken maailman
taiteenrakastajat pyhiinvaelsivat. Kun he nyt jättivät Ranskan,
tapahtui se salaa, eivätkä he sentähden voineet ottaa mukaansa mitään
kalleuksistaan ja aarteistaan, jotka siten usein jäivät hoitoa ja
valvontaa vaille.

Syyskuun 2 p. 1792 lakiasäätävä kansalliskokous määräsi emigranttien
jälellejääneen omaisuuden otettavaksi takavarikkoon. Tämän lain
nojalla valtio nyt otti taiteensa kaikki yksityisten hallussa olevat
taideaarteet. Mutta nyt syntyi kysymys, mihin kaikki nämä kokoelmat
saataisiin sijoitetuiksi. Kiireesti laitettiin nyt sekä Pariisissa
että departementeissa joukko väliaikaisia toimistoja ja varastoja,
joiden esimiehiksi nimitettiin erityiset asiamiehet. Kaikki kävi
nopeaan, mistä suuri hämminki oli seurauksena. Toimistoissa ladottiin
kaikki mullin mallin: kirjat ja mitalit, taulut, kuvapatsaat ja
kaikenlaatuiset kokoelmat. Asiamiehet käsittivät väärin johtosääntönsä,
luulivat tarkoituksen olevan myödä taideteokset, ja kun he usein eivät
olleet kovinkaan suuria taiteentuntijoita, syytivät he pois melkein
ilmaiseksi kallisarvoistakin tavaraa; niinpä myötiin sellaisessa
varastossa m.m. Maria Antoinettelle kuulunut 6,000 livreä maksanut
piano 600 livrestä. Usein olivat asiamiehet epärehellisiäkin ja möivät
salakähmää omaksi edukseen.

Samaan aikaan kuin kansalliskokous oli perustanut varastoja kokoelmien
säilyttämiseksi, se oli asettanut erään komitean, n.k. museokomitean,
valvomaan asiamiehiä ja katsomaan että taideteokset säilyisivät
hävitykseltä. Mutta nähdessään, ettei tämä komitea osottanut riittävää
arvostelukykyä ja harrastusta, vaan teki itsensä vikapääksi moniin
erehdyksiin ja suureen leväperäisyyteen, konventti lakkautti sen
ja asetti sijalle toisella tavoin kokoonpannun komitean, nimeltä
Commission temporaire des arts, joka innolla ryhtyi työhön ja
osotti huolenpitoansa taiteen eduista kohta senjälkeen julaistussa
asiallisessa, täydellisessä ja metodillisessa _Ohjesäännössä
oikealla tavalla järjestää ja säilyttää koko tasavallassa kaikkia
niitä esineitä, jotka voivat olla hyödyksi taiteelle, tieteelle ja
opetukselle_. Kuinka perinpohjainen tämä ohjesääntö oli, nähdään
siitäkin, että se esim. sisälsi erityisen määräyksen, kuinka paraiten
voitaisiin säilyttää muutamien kirjastojen hallussa olevat intialaiset
kirjat.

Vielä suuremmat olivat ne häviöt, jotka johtuivat kuvapatsasten ja
taideteosten alasrepimisestä ja niistä väkivaltaisuuksista, joita
tapahtui, kun rahvas luostareista ja kirkoista, palatseista ja
linnoista raastoi ulos kaiken sen, mikä muistutti orjuuden ajasta, sekä
vallankumouksellisessa innossaan tai yksinkertaisesti vain ilosta saada
repiä alas, särki ja hävitti kaikki niitä kaunistavat epämieluiset
koristeet ja kirjoitukset. Mutta kaikki tuo oli roskaväen työtä, ja
hallitus paheksui sitä enemmän kuin kukaan muu. Paras todistus siitä
on että se antoi yhä uusia säädöksiä, jotka kielsivät kaikenlaisen
taideteosten häväistyksen ja hävityksen. Kesäkuussa 1793 julaistiin
Lakanalin ehdotuksesta seuraava käsky: "Kansalliskonventti säätää,
kuultuaan yleisen valistuskomitean antaman kertomuksen, kahden vuoden
vankeuden jokaiselle, joka jollakin tavalla häpäisee kansakunnalle
kuuluvia taideteoksia".

Ja vähän myöhemmin, lokakuussa samana vuonna, seurasi tätä toinen
vieläkin seikkaperäisempi säädös, aiheutuen niistä väärinkäytöksistä,
jotka olivat syntyneet konventin määräyksestä että kuningaskunnan
arvomerkit ja tunnukset oli kaikkialta poistettava. Se kuului näin:

"Täten kielletään millään tavoin poisviemästä, hävittämästä tai
muuttamasta, tekosyyllä hävittää aatelisvallan ja kuningaskunnan
merkkejä, kirjastoista, kokoelmista, kabineteista, yleisistä tai
yksityisistä museoista yhtä vähän kuin taiteilijoilta, kustantajilta
ja kirjakauppiailta kirjoja, painettuja tai käsikirjoituksena olevia,
kaiverruksia ja piirustuksia, tauluja, korkokuvia, kuvapatsaita,
mitaleja, vaaseja, muinaiskaluja, maantieteellisiä karttoja ja muita
esineitä, jotka hyödyttävät taidetta, historiaa tai opetusta."

Nämä säädökset, jotka eivät suinkaan ole ainoat laatuaan, osottavat
kyllin selvästi, että revolutsioninen hallitus koetti voimainsa
mukaan säilyttää taideteoksia ja suojella niitä hävitykseltä. Mutta
tämä oli vain yksi askel sitä päämäärää kohti, johon konventti pyrki,
nimittäin yhdistämään kaikki nämä kokoelmat yhdeksi kokonaisuudeksi,
museoksi, joka olisi oleva kansakunnan oma, ja jonka aarteita kaikilla
yhteiskunnan luokilla olisi oikeus katsella ja ihailla.

Tosin vanhan järjestyksen aikana oli ollut suurenmoinen taulugalleria,
mutta se ei kuulunut valtiolle, vaan kuninkaalle. Colbert, sen
perustaja, oli sijoittanut taulut Louvreen, mutta sieltä ne oli
siirretty Versailles'iin, minkä ohella moni taideteos oli viety
koristamaan muita kuninkaallisia asuntoja ja suuri joukko laskettu
kokonaan pilalle, useat erään kirjailijan lausunnon mukaan siten,
että ne asetettiin Versailles-puistoon ja siellä niin huolellisesti
vaalittiin, hiottiin ja pestiin, ettei niistä jäänyt juuri mitään
jälelle. Kumminkin alkoi ajan pitkään kuulua ääniä, vaatien näiden
kokoelmain siirtämistä takaisin Pariisiin. Tästä oli seurauksena,
että v. 1750 110 taulua siirrettiin Luxembourg-linnaan, ja että nämä
taulukokoelmat kahdesti viikossa pidettiin avoinna asianharrastajille
ja taiteilijoille. Ludvig XVI ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen,
vaan siirrätti kaikki taulut jälleen Versailles'iin. Jokainen ymmärtää,
kuinka vaikeaa nuorten taiteilijain oli kehittyä ja oppia, kun siten
huolellisesti kätkettiin heidän silmiltään kaikki suuret esikuvat, eri
koulujen ja eri aikojen vanhat mestarit.

Jo perustuslakia säätävä kansalliskokous oli määrännyt Louvren
sopivimmaksi paikaksi taideteosten kokoamista varten, ja n.k.
museokomissioni oli nimitetty suorittamaan valmistelevia töitä
ja saattamaan järjestystä vallitsevaan sekamelskaan. Mutta tämä
komissioni työskenteli hitaasti eikä ollut vielä lähellekään
suorittanut tehtävätään konventin kokoontuessa. Konventti, joka teki
kaikki ihmeellisellä vauhdilla, ei ollenkaan välittänyt mistään
valmistelevista töistä, vaan sääti yksinkertaisesti 27 p. heinäk. 1793,
että Louvren museo aivan kohta tulisi avattavaksi yleisölle, ja määräsi
sisäministerin käytettäväksi yli 100,000 livreä vuodessa yksityisten
kokoelmain ostoon ja estääkseen arvokkaita taideteoksia joutumasta
ulkomaille. Sitten ryhdyttiin työhön, joka ei jäänytkään tuloksitta,
sillä tuskin kolme kuukautta senjälkeen avattiin yleisölle Louvre-museo
tai niinkuin sitä virallisesti nimitettiin Musée central des arts
(Taiteiden keskusmuseo). Aluksi oli muutamia suuria taideteoksia
jätetty jälelle Versailles'iin, niin Leonardo da Vincin _Monna Lisa_,
Andréa del Sarten _Pyhä perhe_. Van Dyckin tekemä Englannin kuninkaan
Kaarle I:sen kuva y.m. Mutta se konservatorio, joka perustettiin
Davidin ehdotuksesta ja jossa hän itse oli jäsenenä, teki pian
muutoksen tässäkin suhteessa. Jotta museo tulisi tunnetuksi, määrättiin
tehtäväksi luettelo kaikista sen aarteista, ja jotta siitä olisi
taiteilijoille hyötyä, päätettiin että näillä olisi oikeus viidesti
viikossa vapaasti päästä museoon tutkimaan vanhoja esikuvia. Voidaan
helposti ymmärtää, millainen uusi harrastus elähyttäisi nuorisoa, kun
se siten sai tilaisuutta näkemään ja oppimaan; voidaan ymmärtää, mitä
uusia aihelmia he siten saisivat. Ja lisäksi voi ymmärtää, millainen
voitto oli vallankumouksellisille johtajille pysyvän tyyssijan luominen
taiteelle, joka jo kyllin kauan oli ollut vailla varsinaista kotia.

Louvreen yhdistettiin nyt paitsi kuninkaallisia taulukokoelmia kaikki
ne taideteokset, jotka luostarit ja kirkot sekä yksityiset museot
olivat antaneet valtiolle. Tänneppä tuotiin myös ne kuvapatsaat ja
hautakivet, jotka oli otettu Saint-Dénis'in kuningashaudoista, kun nämä
hävitettiin siihen määrin, että kaikkien noiden vanhain kuningasten
jäännökset, aina kapetingien ajalta saakka, otettiin arkuistaan,
jotka kohta senjälkeen sulatettiin tykinkuuliksi, ja pantiin toisiin
yksinkertaisempiin sekä haudattiin yleiseen kirkkotarhaan --
toimitus, jota aatellessa koskee mieleen vielä enemmän senvuoksi,
että se tapahtui keskellä päivää, laillisessa järjestyksessä ja
viranomaisten valvonnan alaisena, eikä roskaväen toimesta jonakin
vallankumouksellisen kiihkon hetkenä.

Louvre-museon kokoelmia kartutettiin myöhemminkin niillä
taideteoksilla, jotka otettiin sotasaaliina. Ensiksi saapui v. 1794
suuri lähetys pohjoisarmeijan hankkimia hollantilaisia tauluja, niiden
joukossa kokonaista 80 Rubensin ja 17 Van Dyckin taulua, ja lisäksi
useita Rembrandtin, Albert Dürerin, Paul Potterin y.m. teoksia;
sittemmin tulivat ne italialaiset kokoelmat, jotka Bonaparte toi
mukanaan sotaretkiltään.

Samanaikaisesti Louvre-museon kanssa avattiin useita museoita
maaseudullakin.

Kun tahdotaan väittää että vallankumous muka oli hävittänyt
taiteenharrastuksen ja vaikuttanut siihen vain vahingollisesti, on
sellainen selvä erehdys. Päinvastoin tehtiin vallankumouksen aikana
melkoisesti työtä taiteen ja sen etujen edistämiseksi. Ei voi muuta
kuin hämmästyä, kun selailee kaikkia noita taidekysymyksiä koskevia
keskusteluja, ja lukee kaikkia niitä säädöksiä, joita julaistiin ja
jotka koskevat ehdotuksia uusiksi muistopatsaiksi, kaunistuksiksi,
museoin järjestämiseksi, tilauksiksi taiteilijoilta, kun syventyy
noiden erityisten komiteain kokoamista, säilyttämistä, jakamista
ja luokittamista varten suorittamiin töihin, ja lisäksi ajattelee
että kaikki tämä työ tehtiin aikana, jolloin rahavarat olivat tyyten
lopussa, jolloin ihmisten henki ja omaisuus joka hetki oli vaarassa,
jolloin sisällinen puoluetaistelu oli noussut huippuunsa ja ulkonainen
vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.

Ennen muita on Davidin ansio että tämä työ tuli hyvää ja hedelmiä
kantavaa. Robespierren kuolemaan saakka David piti valtikkaa taiteen
valtakunnassa tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa: taiteen valtikkaa
politiikan valtakunnassa. Thermidor-katastrofin jälkeen hän vangittiin
ja oli vähällä joutua tuomituksi kuolemaan, mutta pelastui osaksi
kuuluisuutensa kautta, osaksi julkisesti kieltämällä sen miehen,
jolle hän vielä 8 p. thermidorkuuta oli sanonut: "Jos tyhjennät
myrkkypikarin, niin minä tyhjennän sen sinun kanssasi", ja selittämällä
erehtyneensä Robespierren luonteen ja isänmaallisuuden suhteen.
Kiellettyään ystävänsä David kielsi mielipiteensäkin, ja tapausten
ironian kautta, jota usein voi huomata tämän ajan historiassa,
siitä miehestä, joka vapisevin käsin oli maalannut _Murhatun
Maratin_, ainoasti muutamia vuosia myöhemmin tuli Napoleonin ja
keisarikruunauksen maalaaja.



KIRKKO


Vallankumous ei vaikuttanut luovasti ja uudestimuodostavasti ainoastaan
maallisen elämän eri aloilla. Myöskin kirkko joutui jo alusta pitäen
vallankumousmiesten reformien koekentäksi, ja ne muutokset, joita siinä
pantiin toimeen, olivat laajalle kantavia ei ainoasti valtiollisessa
vaan myös kultuurisessa suhteessa.

Hengellinen sääty oli vanhan järjestyksen aikana jaettu kahteen
jyrkästi erotettuun luokkaan: "le clergé régulier", säätyveljet,
hengellinen papisto, ja "le clergé séculier", maallinen papisto,
sellaiset, jotka ottivat osaa julkiseen elämään. Melkoisia epäkohtia
oli aikain kuluessa versonut molemmissa näissä luokissa, ja näistä
epäkohdista varsinkin ne, jotka johtuivat pappien halusta hankkia
tämän maailman aarteita ja rikkauksia, herättivät suurta paheksumista
kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. "Ylipäänsä", sanoo Louis Blanc,
"papit huonosti käyttivät huonolla tavalla hankittua tavaraansa. Sillä
he eivät odotelleet jumalisten sydämien anteliaisuutta, he pakoittivat
sitä, useinkin epärehellisellä tavalla. He harjoittivat suurella
rohkeudella -- ja mikä pahempi, suurella menestyksellä -- kauppaa
syntien anteeksiannolla. Syntyminen ja kuolema, rikos ja hyve, toivo ja
pelko, paratiisi ja helvetti -- kaikki muodostui heille tulolähteeksi.
He tekivät rahaa siitä Jumalasta, joka syntyi tallissa, ja taivas,
jonka he möivät enimmän tarjoovalle, oli heille keinona millä ostaa
maata."

Valistusfilosofit eivät olleet arastelleet kiinnittää yleisön huomiota
näihin epäkohtiin. He näyttivät, miten oli kieroa, että papiston
tuloverot olivat niin suuret, että ne riistivät valtiolta osan
sen tulolähteistä ja panivat muille kansalaisille kaksinkertaisen
taakan; miten oli kieroa, että papit yksinään hoitivat nuorison
kasvatusta ja siten määräsivät aikansa ajatus- ja katsantotavan,
että he tavallaan tulivat antamaan leiman koko yhteiskunnalle,
itsepintaisesti sulkemalla kaikesta osanotosta julkiseen elämään kaikki
toisinajattelevat: protestantit, juutalaiset ja lahkolaiset. Eivät
he myös olleet lakanneet leimaamasta sellaisen kirkollisen valtion
olemassaoloa keskellä todellista valtiota sotivaksi yhtä heidän oppinsa
perusaatetta, ihmisen luonnollisten oikeuksien periaatetta vastaan.
Sillä pappiselämä oli kerrassaan luonnoton: pappi luopui vapaudestaan,
itsemääräämis-oikeudestaan, oikeudestaan rakastaa, mennä naimisiin,
niin, usein jopa tehdä työtäkin. Sellaista hedelmätöntä jäsentä,
joka ei millään tavoin rikastuttanut yhteiskuntaa, ei tämä voinut
tunnustaa omakseen, varsinkin kun tällainen jäsen sitäpaitsi henkisessä
suhteessa vaikutti ehkäisevästi yhteiskunnan kehitykseen ja kokoomalla
rikkauksia, joita ei käytetty valtion hyväksi, vaan jotka päinvastoin
vähensivät valtion tuloja, edisti tasa-arvoisuuden poistamista
ja taloudellisen kurjuuden lisääntymistä. Vaikkapa filosofit
katsantotavaltaan ja käsitykseltään paljon erosivatkin toisistaan,
olivat he kuitenkin kaikki yksimielisiä seuraavissa kohdissa:
papiston rikkauksia oli vähennettävä tai ne oli kokonaan lopetettava;
yhteiskunnalle oli annettava takaisin ne hyödyttömät jäsenet, jotka
uskonnollinen yhteiskunta oli sulkenut piiriinsä, ja kirkko oli mikäli
mahdollista alistettava valtion alle.

Nämä toivomukset, jotka vallankumous oli toteuttava yhden toisensa
perästä, saivat vastakaikua laajoissa piireissä. Kaikkialla
siteerattiin filosofien lausunnoita, ja Voltairen purevat pistosanat
paaviutta ja pappeja vastaan olivat kaikkien huulilla. Lämpimimmin ja
innokkaimmin kuitenkin alempi papisto omaksui filosofien aatteet. Sen
keskuudessa oli tyytymättömyys jo kauan itänyt, ja jo kauan oli nuristu
huutavaa vastakohtaa korkeamman ja alemman papiston aineellisten
etujen välillä, jotka eivät olleet minkäänlaisessa suhteellisuudessa
toisiinsa. Hengellinen sääty oli vähitellen jakautunut kahteen eri
ryhmään, jotka harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään erosivat toisistaan
aivan yhtä paljon kuin kaksi eri yhteiskuntaluokkaa: ylimystö
hienoine tapoineen ja ylellisine eloineen ja oloineen sekä köyhä,
varaton kolmas sääty, joka eli suurimmassa yksinkertaisuudessa ja
vaatimattomuudessa ja kantoi papin vaikean viran koko taakkaa. Ei siis
ollut ihmeellistä että köyhät papit, varsinkin maapapit, sellaisten
olosuhteiden vallitessa yhtyivät kansaan, joka kaikkialla alkoi herätä
ja kuuluvasti vaatia reformeja. Ei myöskään ollut ihmeellistä, että
he kaikesta huolimatta kannattivat filosofeja. Filosofit harrastivat
pappien asiaa -- huolimatta heidän papillisesta toimestaan -- koska he
kuuluivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän, läänitysvallan ja
kirkon marttyyreihin; papit taas kannattivat filosofeja -- vaikkapa
paheksuivatkin näiden uskonnollisia mielipiteitä -- koska filosofit
puolustivat heidän, s.t.s. vapauden ja tasa-arvoisuuden asiaa.

Mutta reformien vaatiminen ei pysähtynyt yksin alempaan papistoon, vaan
sai useita puoltajia korkeampiarvoistenkin pappien seassa. Hengenmiehet
eivät näet ainoastaan jakautuneet kahteen luokkaan, kahteen säätyyn
-- he jakautuivat myös kahteen puolueesen, konservatiiveihin, jotka
vaativat vanhain laitosten tarkkaa muuttamattomana pysyttämistä, ja
edistyspuolueesen, johon kuuluivat korkeamman papiston vapaamieliset
ainekset sekä koko alempi papisto. Jo kirkolliskokouksissa nämä
molemmat puolueet olivat seisoneet vastatusten; cahiers'eissa he
ovat vielä selvemmin huomattavissa. Mutta jyrkimmin ilmenee toki ero
silloin kun nousee kysymys, olivatko säätyjen äänestykset tapahtuvat
säädyttäin tai yhteisesti. Vanhoilliset papit koettavat hyvällä jos
pahalla estää vapaamielistä puoluetta panemasta uusia aatteitaan
käytäntöön, ja heidän kehoituksistaan on seurauksena, että papit,
kun kolmas sääty ensimäisen kerran pyytää, heitä yhtymään kanssaan,
19 äänen enemmistöllä päättävät äänestää säädyttäin. Mutta kun kohta
senjälkeen kolmas sääty näytti riippumattomuutensa muista säädyistä
julistautumalla täysivaltaiseksi kansalliskokoukseksi, osottautuivat
pappien todelliset taipumukset siten, että viikkoa vähemmässä ajassa
suuri enemmistö liittyi kolmanteen säätyyn, joka, vahvistuneena kahden
muun säädyn jäsenistä, voi nyt ryhtyä Ranskan uudestiluomistyöhön.

Sitä liikettä, joka aiheutti papiston liittymisen kolmanteen säätyyn,
johti mies, joka oli näyttelevä huomattavan osan vallankumouksen
historiassa. Se oli hänen hyvin maallinen ja teräväkielinen
korkea-arvoisuutensa, Autunin piispa Talleyrand-Périgord, pikemmin
aatelinen kuin pappi, pikemmin valtiomies kuin piispa, hän, josta
eräs aikalainen, Barras, sanoo, että hän personaansa yhdisti kaikki
vanhan järjestyksen ja vallankumouksen paheet, hän, josta Carlyle
lausuu sen arvostelun, että hän oli kuva ihmisestä, joka elää
petoksessa ja petoksesta olematta silti petollinen ihminen. Ensimäisten
liittyvien joukossa oli eräs pappi, joka myöskin oli antava itsestään
puheenaihetta vallankumouksen aikana; se oli apotti Grégoire, erään
pienen lothringilaisen seurakunnan kirkkoherra, sittemmin Loir-et-Cher
departementin perustuslaillinen piispa.

Henri Grégoire oli vallankumouksen merkillisimpiä henkilöitä.
Hän oli ankara katolilainen ja syvästi uskonnollinen, mutta
samalla innokas valistuksen ja reformien ystävä; ja hän kannatti
ilmeisemmin kuin useimmat muut filosofien muodostelemia ihmisyys- ja
suvaitsevaisuusprinsiippejä. Hänen työnsä neekerien vapauttamiseksi
oli laajaperäinen, ja hänenpä alkuunpanostaan sekä protestantit että
juutalaiset revolutsionin aikana saivat kansalaisoikeuden; samoin
hänen alkuunpanostaan myöhemmin, Robespierren kuoltua, todellinen
uskonvapaus julistettiin. Lämpimään uskonnollisuuteensa Grégoire
kumminkin yhdisti selväpiirteisen vallankumouksellisen kiihkoilun,
ja tämä uskonnollisuuden ja revolutsionisen innon yhdistys leimasi
hänen jokaista lausuntoaan kansalliskokouksessa yhtähyvin kuin hänen
julkaisemiaan lukuisia kirjoituksia. Se ilmeni myös uskollisesti hänen
puhekielessään. Kerrotaan näet että aina myöhäiseen vanhuuteen saakka
kaikki mitä hän sanoi oli sekoitettuna sitaateilla raamatusta, mutta
samalla höystettynä muisteloilla vallankumouksellisen roskaväenkielen
voimakkaasta sanavarastosta.

Evankeliumista Grégoire etsi tukea vallankumouksen vapaus- ja
tasa-arvoisuusperiaatteille, evankeliumi se tuli hänelle demokratian
lähdekirjaksi; juuri sen johtamana hän oli äänestävä kuninkuuden
poistamista ja tasavallan perustamista. Hänen unelmansa oli tehdä
kristillisestä kirkosta jälleen sellainen kuin se oli ollut alussaan:
yksinkertainen, voimakas ja suuripiirteinen, täysin vieras maisen
elämän kietovalle, hemmottelevalle ja maahansitovalle vaikutukselle.

Grégoire ei yksin miettinyt ja unelmoinut tällä tavoin. Oli toinenkin
hengenmies, jansenisti kuten Grégoire, jonka elämänkäsitys ja aatteet
monessa suhteessa olivat samanlaisia, ja jonka vaikutus vallankumouksen
ensi vuosina oli yhtä suuri, jopa suurempikin kuin Grégoiren. Tämä
mies oli Cercle social klubin perustaja, apotti Claude Fauchet,
joka myös oli vallankumouksen innokkaimpia esitaistelijoita ja
demokratian perustajia, samalla syvästi ja lämpimästi uskonnollinen,
mutta taipuva mystilliseen ja hämyiseen uskonnollisuuteen, mikä
muodosti jyrkän vastakohdan Grégoiren lujapiirteiselle uskolle.
On sanottu Claude Fauchetista että hän vallankumouksen puhjetessa
oli suosituin mies koko Ranskassa. Hän oli ansioistaan saanut
arvonimen "prédicateur du roi", mutta jälleen kadottanut sen, kun
hänen saarnansa, ollen liian kansanvaltaisia, eivät miellyttäneet
kuninkaallisia ja hovia. Mutta kaikissa niissä piireissä joissa
reformiaatteet olivat saaneet jalansijaa, ja varsinkin köyhän kansan
joukossa hänellä sen sijaan oli innokkaita kuulijoita. Vallankumouksen
alkuaikoina koko Pariisi virtasi kirkkoihin kuulemaan hänen mahtavaa
ja samalla suopeaa kaunopuheisuuttaan ja tutustumaan tähän harvinaisen
vapaamieliseen henkilöön, joka lujaan ja järkkymättömään vakaumukseensa
yhdisti melkein naisellisen vienouden ja koskaan horjumattoman
myötätuntoisuuden alhaisia ja köyhiä, koko kärsivää ihmiskuntaa
kohtaan. Ja kuinka paljoa enemmän Fauchetin saarnat olivatkaan omiaan
koskemaan mieliin, niistä kun henki rakkaus vallankumoukseen, vilpitön
ja vakuuttava, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi! Hän oli
ollut yksi niitä harvoja, jotka keskellä ylimystön ja etuoikeuksien
aikaa olivat saarnastuolissa tohtineet puhua köyhästä kansasta ja sen
hädänalaisesta tilasta. Hän oli ensimäinen, joka rohkeni avata sen
raamatunpaikan, joka ennen muita vetoo ihmiselliseen humanisuuden ja
solidarisuuden tunteesen, ja lukea tyhjiin ja korupuheisiin saarnoihin
tottuneelle, ihmettelevälle rahvaalle evankeliumin yksinkertaiset sanat:

"Silloin sanoo kuningas niille, jotka hänen oikialla puolellansa ovat:
Tulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille
on valmistettu maailman alusta. Sillä minä isosin, ja te ruokitte
minun; minä janosin, ja te juotitte minun; minä olin outo, ja te minun
huoneesen otitte; alasti, ja te vaatetitte minun; sairaana, ja te
opitte minua; minä olin vankina, ja te tulitte minun tyköni. -- -- --
Sillä totisesti sanon minä teille: sen kuin te olette tehneet yhdelle
näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle."

Aamulla 5 p. elok. 1789 Fauchet saarnasi niiden kansalaisten
muistoksi, jotka olivat kuolleet Bastiljin valloituksessa 14 p.
heinäkuuta. Hänet oli määrännyt siihen kansalliskokous osaksi kai
senkintähden, että hän itse oli ollut tilaisuudessa mukana ja
saanut kuulan reiän papintakkiinsa. Tungokseen saakka täytetyssä
salissa vallitsee jännitetty hiljaisuus, kun Fauchet syvällä ja
sointuvalla, helposti väräjävällä äänellään sanoo: "Kuinka paljon
pahaa taivaan väärät välittäjät ovatkaan tehneet maailmassa? He
ovat vahvistaneet sortovaltaa, he ovat tehneet Jumalan tyrannien
kanssarikolliseksi! Kuinka on kirjoitettuna evankeliumissa: Teidät
pakoitetaan näyttäytymään kuningasten edessä; he käskevät teidän tehdä
väärintekoja, ja te vastustatte heitä kuolemaan saakka -- -- -- Väärät
opettajat ovat riemuitsevat, sillä kirjoitettu on. Antakaat keisarille
kuin keisarin on! -- -- -- Mutta onko keisarille annettava myöskin se,
mikä ei ole hänen? Ja mikä sitten ei ole hänen? Se on ihmisten henki,
heidän vapautensa, heidän omatuntonsa, heidän kuolematon sielunsa.
Ihmisellinen luonto -- onko se Jumalan vai keisarin oma? Oikeus sortaa
ei ole kenenkään oma, oikeus puolustautua kuuluu kaikille. Älkää
unhottako että Kristus ristiinnaulittiin keisarin vihollisena." --
Nuo olivat omituisia sanoja kuulla papin suusta, olivat harvinaisin
kaikista tämän ajan harvinaisista uutuuksista. Niinpä olikin
Fauchetin sanojen vaikutus niin mahtava, että hänen lähtiessään
kirkosta kaupungintalolle ääretön ihmisjoukko seurasi häntä; muutamat
kansalliskaartin soittoniekat virittivät isänmaallisen säveleen ja eräs
kansalainen viskasi tammenlehtiseppeleen hänen jalkoihinsa.

       *       *       *       *       *

Yhtymällä kolmanteen säätyyn papisto oli näyttänyt vapaaehtoisesti
luopuvansa poikkeusasemastaan ja tunnustavansa omakseen kansan
suverenisuuden periaatteen. Tähän nojautuen kansalliskokous katsoi
olevansa oikeutettu ryhtymään niiden kirkollisten reformien
toimeenpanoon, joita sekä kirkon omat jäsenet että yleinen mielipide
vaativat ja joihin papit itse olivat antaneet aiheen luopumalla 4 p:nä
elokuuta feodalisista oikeuksistaan ja kohta senjälkeen hyväksymällä
kymmenysten poistamisen. Se toimenpide, jota katsottiin kaikkein
painavimmaksi, oli kirkon liian omaisuuden konfiskatsioni. Jo 6 p.
elok. 1789 lausuttiin kansalliskokouksessa ensi kerta se mielipide,
että papiston omaisuudet kuuluivat kansakunnalle, ja kaksi päivää
myöhemmin esitettiin ensimäinen ehdotus niiden peruuttamisesta.

Tämä ehdotus ei tosin johtanut mihinkään toimenpiteesen, mutta kaksi
kuukautta senjälkeen esitti Mirabeau finanssikomitean puolesta
toisen, joka varmaan suureksi osaksi oli Talleyrandin päässä
syntynyt. Se sisälsi järjestetyn suunnitelman kirkontiluksien
peruuttamiseksi ja myömiseksi -- ehdotus, jonka kansalliskokous melkein
muuttamatta hyväksyi 2 p. marrask. 1789. Tietystikin tämä päätös
herätti konservatiivisessa papistossa suurta katkeruutta, ja useat
katsoivat sitä ennen kuulumattomaksi yllätykseksi kansalliskokouksen
puolelta. Kansalliskokous oli taas katsonut tämän askeleen melkeinpä
välttämättömäksi, keksiäkseen jotakin keinoa päästä maassa
vallitsevasta taloudellisesta kurjuudesta. Raha-asiat olivat näet
täydellisimmässä epäjärjestyksessä; entisiä veroja ei saatu kootuksi ja
mitään uusia ei vielä ollut vaadittu; kerta toisensa jälkeen päätettiin
ottaa suuria valtiolainoja, mutta luotto oli huono, ja ainoasti
pieni murto-osa siitä mitä olisi tarvittu voitiin saada. Ja näissä
tukalissa olosuhteissa nähtiin aivan lähellä tulolähde, jota voitiin
käyttää kenenkään oikeastaan tulematta siitä kärsimään -- oliko siis
ihmeellistä, ettei sitä jätetty koskematta? Joskin voidaan moittia
tätä kansalliskokouksen toimenpidettä, on joka tapauksessa varmaa,
ettei kokous, kuten eräs kirkon historioitsija, Débidour, huomauttaa,
suinkaan kevytmielisesti päättänyt anastaa kirkon omaisuuksia; siitä
on kaksiviikkoinen keskustelu kokouksessa kyllin selvä todistus --
keskustelu, joka muuten kuuluu loistavimpiin ja dramaattisimpiin, mitä
parlamentarisella elämällä revolutsionin aikana on näytettävänä.

Seuraava askel kirkollisten reformien tiellä oli kansalliskokouksen
päätös 13 p:ltä helmik. 1790, joka määräsi kaikki luostarilupaukset
poistettaviksi, kaikki veljeskunnat lakkautettaviksi ja ne
luostarit suljettaviksi, joita ei ollut muodostettu oppi- tai
hyväntekeväisyyslaitoksiksi. Tämä toimenpide, niin törkeältä
kuin se tuntuneekin, ei suinkaan ollut epäoikeutettu. Luostarien
paksujen muurien läpi oli kyllin usein tunkeutunut julkisuuteen
pöyristyttäviä kertomuksia väkinäisistä lupauksista, raakalaisista
menoista ja tavoista, ankaruudesta ja kidutuksesta. Ei myöskään
ollut mikään salaisuus, että näiden muurien sisällä kukoistivat
sellaiset pahennukset ja juonet, jotka todistivat mitä kuulumattominta
tapainturmelusta. Lisäksi vielä varsinkin munkkiluostareissa
rivit alkoivat päivä päivältä harveta. Vallankumouksen alussa oli
luostarikokelaista suuri ja yleinen puute, ja luostariveljien luku oli
vähennyt vuosi vuodelta. Eräässä 80-sijaisessa luostarissa oli jäsenten
luku 19, toisessa 50-sijaisessa vain 4. Moni luostari oli vallan
tyhjä, niin että keskimäärin voidaan laskea olleen vain 9 munkkia
joka luostaria kohti. Mikään uskonnollisuus ei yleensä vallinnut
näissä luostariyhdyskunnissa, sillä tännekin olivat reformaattorien
ja filosofien aatteet tunkeutuneet, luostarimuurejakin vasten olivat
vallankumouksen kuohulaineet lyöneet houkutellen ja kehoittaen, ja
suuri joukko luostari veljiä ei pyytänytkään parempaa kuin saada murtaa
nuo useinkin väkisin pannut kahleensa ja heittäytyä ulkopuolella
kiehuvaan elämään. Kun kansalliskokous sääti luostarien lakkautuksen,
lähti sentähden suuri osa munkeista mielihyvällä; ainoasti vanhat ja
voimattomat, jotka rakastivat luostarin säännönmukaista, kuritarkkaa
elämää ja pelkäsivät maailman melua, jäivät jälelle niihin asuntoihin,
jotka kansalliskokous heille osotti tähän tarkoitukseen.

Yleisölle säätyveljien maallistuttaminen tietysti tarjosi huomiota
herättävän näytelmän. Joukoittain riennettiin luostareihin näkemään
munkkien jättävän rauhaisat turvapaikkansa, ja paljon riemua herätti,
kun huomattiin, että muutamat maallisessa innossaan olivat menneet
niin pitkälle, että he olivat jo valmiiksi pukeutuneet sinisiin
housuihin ja englantilaisiin hännystakkeihin. Toiset taas vasta
myöhemmin riisuivat munkkipukunsa, ja he herättivät huomiota juuri
näyttäytymällä siinä kaikkialla; niinpä voitiin esim. bulevardeilla
nähdä nuorten benediktiinimunkkien kävelevän edestakaisin piippuaan
poltellen; yhä vieläkin heidät nähtiin puettuina munkkikaapuun ja
pitkine benediktiinipartoineen istuvan teatterissa sangen vähän
kunnioitettavassa naisseurassa. Niille, jotka vapaaehtoisesti olivat
lähteneet luostareista, olivat kaikki urat avoinna, ja suuri osa
käyttikin tätä tilaisuutta ja valitsi mitä erilaisimpia toimia.
Muutamat menivät kansalliskaartiin, toiset pyrkivät kouluihin ja
kirjastoihin, useat jatkoivat luostarissa harjoittamaansa teollisuutta.
Kaksi karmeliittimunkkia ilmoitti yhä edelleen valmistavansa
samanlaista "eau de mélisse" vettä, mikä oli ollut karmeliittiluostarin
salaisuus; kaksi toista ilmoitti jatkavansa Moret-luostarin
kuuluisan rintasokerin valmistamista, ja eräs ilmoitti yhä edelleen
viljelevänsä ja pitävänsä kaupaksi yleisölle sellaista salaattia,
joka tunnettiin nimellä "pyhien isien salaatti". Niin, vieläpä eräs
munkki rupesi oopperalaulajaksi ja kokeili Théâtre de Monsieurissa
eräässä kappaleessa nimeltä _Les ruses de Frontin_, mikä kokeilu oli
teatterille hyvänä reklaamina.

Nunnaluostareissa, joilla keskimäärin oli lähes kolme kertaa niin
suuri jäsenluku kuin munkkiluostareilla, vaikutti uusi laki vielä
paljoa suuremman mullistuksen. Vaikkapa naiset useammin kuin miehet
olivat vasten tahtoaan tehneet luostarilupauksia, olivat he kuitenkin
paljoa enemmän mukautuneet luostarien hiljaiseen elämään. Luostari
oli tullut heidän perheekseen ja heidän maailmakseen; he olivat
sovittaneet tapansa ja makunsa sen sääntöjen mukaan, ja he elivät
elämäänsä, ei onnellisina eikä onnettomina, ainoasti täydelleen
huolettomina, viettäen aikaansa laululla, rukouksella ja paastolla,
sairaanhoidolla, opetuksella ja koruompelemalla pieniä sänkyjä pieniä
Jeesuslapsia varten, joita he kuljettivat ympäri juhlakulkueissa.
Huolellisesti oli heiltä koetettu salata kaikkia uusia aatteita ja
uusia herätteitä; huolellisesti valvottiin ettei heidän viattomuutensa
ja tietämättömyytensä järkkyisi; ja jos milloin ilmeni alkuakaan
jonkinlaiseen vallankumoukselliseen katsantotapaan, koetettiin se heti
tukahuttaa uhkauksilla ja ankaruudella.

Johtajattarille ja luostarisisarille uusi laki tuli kuin pommi,
heitettynä heidän tyyneen maailmaansa särkemään ja hävittämään sitä.
Ensinmainitut tekivät kaikkensa estääkseen nunnia tottelemasta
säädöstä. Kun eräs diakonissa ilmoitti aikomuksensa olevan noudattaa
annettua lupausta, sai hän kokea vankeutta ja pahoinpitelyä
päällystönsä puolelta. Useilla tahoilla säädös salattiin
luostarisisarilta, ja toisilla taas johtajattaret pelottelivat
heitä helvetillä ja ikuisella kadotuksella sekä tekivät kaiken
voitavansa saadakseen papit ja rippi-isät kieltämään synninpäästön
poislähteviltä. Toiselta puolen taas sekä vallankumouksellinen teatteri
että vallankumouksellinen sanomalehdistö tekivät kaikkensa saadakseen
nunnat luopumaan hunnusta -- edellinen esittämällä näyttämöllä kaikkia
luostarimuurien sisällä piileviä vaivoja ja vastuksia, jälkimäinen
mitä kaunopuheisimmalla tavalla vetoamalla heidän naisellisuuteensa
ja kehoittamaila heitä tästälähin elämään perhettä ja yhteiskuntaa
varten. Lentokirjasia ilmestyi, lauluja ja kupletteja sepitettiin, ja
ompelijattaret koettivat helpottaa siirtymistä laittamalla valkean
linonpuvun "à la Vestale". Mutta mistään ei ollut apua. Tottumattomuus,
ujous ja ulkomaailman pelko yhdessä hurskaustunteen ja vakuutuksen
kanssa saivat naiset kauan epäilemään, ja ainoastaan pieni luku heistä
antoi maailman huvien tai rakkaus-, avioliitto- ja äitiysunelmain
houkutella itseään. Muut poistuivat vastahakoisesti; he kantoivat --
suureksi harmiksi roskaväen ja kauppahallien naisille -- yhä edelleen
itsepintaisesti nunnapukuaan, ja heistä tuli vähitellen reaktsionisen
papiston käyttökelpoisimpia aseita sen kiukkuisessa taistelussa
uutuuksia vastaan, joita vallankumousmiehet toimittivat kirkollisella
alalla.

Niin kirkontiluksien peruuttaminen kuin luostarien sulkeminenkin olivat
olleet vain kielteisiä reformeja; niillä oli ollut valtiollinen eikä
uskonnollinen luonne; ne saivat aikaan uudestimuodostuksen, mutta ilman
väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta. Tähän uudestimuodostukseen olisi
kansalliskokouksen tullut joksikin aikaa tyytyä; sen olisi pitänyt
huomata, että liian äkkipikaisella menettelyllä synnytettäisiin vain
hajaannusta ja epäsopua. Sen sijaan se teki sen erehdyksen, että jo
helmikuussa 1790 ryhtyi täydellisesti ja perinpohjaisesti muuttamaan
papiston yhteiskunnallista asemaa. Viittä kuukautta myöhemmin tämä työ
oli suoritettu, ja perustuslakia säätävä kansalliskokous voi 12 p.
heinäk. 1790 julaista lain papiston sivilikonstitutsionista.

Tämä laki on tunnettu. Sen tarkoitus oli täydelleen irroittaa
Ranskan kirkko sen paavista riippuvaisuudesta ja tehdä papit valtion
virkamiehiksi, jotka täydelleen riippuisivat valitsijoistaan --
korkeampi papisto departementtien kokouksista ja alempi piirikuntain
kokouksista. Epäilemättä se oli valistusfilosofian henki, joka elähytti
lakia papiston sivilikonstitutsionista. Paljoa aikaisemmin kuin
kansalliskokouksen jäsenet oli aikansa niin suuressa arvossa pitämä
apotti Raynal määritellyt periaatteet kirkon alistamiseksi valtion
alle; paljoa aikaisemmin kuin 1789 vuoden miehet oli Voltaire ajatellut
kansan sielunpaimenen ihannetta tavalliseksi kansalaiseksi, ainoasti
muita tietorikkaammaksi ja valistuneemmaksi. Mutta joskin tässä laissa
kyllin selvästi huomaa filosofian vaikutusta, niin ei se kuitenkaan
sisältänyt mitään hyökkäystä itse uskontoa vastaan. Tarvitsee vain
läpikäydä kansalliskokouksen keskustelut 1 p:n kesäkuuta ja 12 p:n
heinäkuuta välisenä aikana ymmärtääkseen, etteivät sen jäsenet
oikeastaan tahtoneet uskonnollista, vaan yksinkertaisesti sosialista
reformia. Sanalla "sivili", jonka he lisäsivät uuteen konstitutsioniin,
sen laatijat kyllin selvästi alleviivasivat, ettei heidän aikomuksensa
ollut koskea hengellisiin asioihin, että heidän työnsä tarkoitus oli
ainoasti suvereniseksi päässeen kansakunnan puolesta järjestää kirkon
suhde valtioon yhtämukaiseksi uuden ajan ja uusien yhteiskuntalaitosten
vaatimusten kanssa.

Niin eivät kuitenkaan sivilikonstitutsionia käsittäneet vanhoilliset
papit itse eivätkä heidän uskolliset kannattajansa. Heistä se ei ollut
muuta kuin häpeämätön hyökkäys katolista uskoa vastaan ja yritys
syöstä se alas siltä korkealta asemalta, joka sillä valtiouskontona
oli. Ja juuri tätä papit olivat pelänneet enemmän kuin mitään muuta.
Keskustelujen vielä kestäessä papiston sivilikonstitutsionista oli
Nancyn piispa la Fare, tosin omasta puolestaan, mutta koko korkeamman
papiston sysäämänä, tehnyt esityksen katolisen uskon julistamisesta
valtiouskonnoksi. Kansalliskokous oli äänetönnä sivuuttanut tämän
esityksen. Mutta kun kaksi kuukautta senjälkeen sen uudelleen esitti
toinen pappi, dominikaani Dom Gerle, mies, joka siihen saakka oli ollut
revolutsionin ystävä eikä suinkaan ollut kannattanut reaktsionisen
papiston pyyteitä, ymmärsi kansalliskokous tämän esityksen suoraksi
uhkaukseksi eikä tohtinut jättää sitä huomioon ottamatta. Epävarmoina
mitä heidän tuli tehdä, kun he eivät kuitenkaan voineet esitystä
hylätä, eivätkä taas tahtoneet sitä hyväksyäkään, kokouksen jäsenet
selvisivät siitä taitavasti kyllä, selittämällä että kokouksen
arvonanto ja kunnioitus katolista uskontoa kohtaan oli liian suuri,
jotta kysymystä ollenkaan voitaisiin ottaa käsiteltäväksi. Kiertämällä
oli siten estetty tuo yhä enemmän kuohuva eripuraisuus johtamasta julki
riitaan, ja papiston sivilikonstitutsionityö oli voinut rauhallisesti
jatkua.

Mutta kun tämä laki oli julaistu ja olisi ollut toimeenpantava,
silloin puhkesi hillitty viha pidättämättä esiin. Ennen muuta antoi
siihen aihetta uusi kansalliskokouksen säätämä papinvala, joka,
määräyksen mukaan 27 p:ltä marraskuuta, kaikkien kirkon virkamiesten
oli vannottava, alkaen arkkipiispoista ja loppuen vähäpätöisimpiin
maapappeihin, uhalla muuten menettää virkansa ja tulla vainotuiksi
yleisen järjestyksen häiritsijöinä. Jo tämän valan sanamuoto -- pappien
tuli vannoa uskollisuutta kansakunnalle ensimäisessä, laille toisessa
ja kuninkaalle vasta kolmannessa sijassa -- oli omiaan herättämään
katkeruutta ja harmia. Sen vannomiseen liitetty julkisuus ei suinkaan
vähentänyt tyytymättömyyttä. Reaktsioniselta puolelta oli varoitettu
tästä julkisuudesta -- "varokaa itseänne luomasta marttyyreja",
oli apotti Maury lausunut kansalliskokouksessa papinvalasta
keskusteltaessa. Etteivät nämä varoitukset olleet turhia, sen oli
kansalliskokous kohtakin älyävä, samalla kun se oli huomaava, minkä
suuren erehdyksen se oli tehnyt säätäessään sellaisen valan.

Tammikuun 2 p:nä 1791 piti kansalliskokouksen jäsenten vannoa vala.
Muutamain valmisteleväin keskustelujen jälestä alkaa itse toimitus.
Läsnäolevista piispoista vain neljä astuu esiin ja vannoo valan
-- yksi heistä on Talleyrand. Läsnäolevista papeista vannoo valan
ainoasti 65 pappia, Grégoire etunenässä. Yli 200 papiston jäsentä
pysyy odottavan äänettömänä. Silloin nousee ensin Grégoire ja sitten
Mirabeau, koettaen kehoittaa maan edustajia valantekoon osottamalla
heille, ettei se oikeastaan ollut muuta kuin muotoasia. Syntyy ääretön
meteli, joka vielä lisääntyy siitä, että suuri joukko henkilöitä tunkee
sisään ja koettaa uhkauksilla saada pappeja valantekoon. Mutta tämä
meteli vaihtuu kuolonhiljaisuuteen, kun kokouksen presidentti nousee
ja alkaa huutaa nimeltä niitä läsnäolevia pappeja, jotka eivät vielä
ole tehneet valaa. Ensimäinen, jonka hän mainitsee nimeltä, on Bonnac,
Agenin piispa. Kaikki odottavat henkeä pidättäen. Silloin kuullaan
Agenin piispan vastaavan lempeällä, vaatimattomalla äänellään: "Pyydän
anteeksi, hyvät herrat, etten voi tehdä, mitä minulta vaaditte. Minä
voin luopua sekä paikastani että omaisuudestani, mutta minä en koskaan
voisi luopua teidän kunnioituksestanne". Huudetaan nimeltä Fournet,
saman seurakunnan kirkkoherra, mutta Fournet selittää aikovansa seurata
piispansa esimerkkiä. Nyt tulee Leclerc'in, Combes'in kirkkoherran
vuoro. "Minä olen syntynyt katolilaisena", hän sanoo, "minä tahdon
tässä uskossa kuollakkin. Minä en tee valaa." Ja Poitiers'in piispa,
vanha Beaupoil de Saint-Hilaire, astuu itsestään presidentin luo ja
sanoo lujalla äänellä: "Olen 70-vuotias; 35 vuotta iästäni olen ollut
piispana ja olen koettanut tehdä kaikkea hyvää kykyni mukaan. Vuosien
ja sairauden rasittamana en tahdo mitenkään häväistä vanhuuttani. Minä
kieltäyn valaa vannomasta" -- Kokouksen vallankumoukselliset johtajat
ovat epätietoisia mitä heidän tulee tehdä. He nousevat paikoiltaan,
neuvottelevat keskenään, menevät jälleen sijoilleen ja nousevat
hetkisen kuluttua taas ylös. Kaikki ovat raivoissaan sellaisesta
pahennuksesta, ja presidentti koettaa pelastaa asemaa jättämällä
nimien huudon sikseen ja tyytymällä kehoittamaan kaikkia valantekoon
halukkaita astumaan esiin ja tekemään sen. Ei kukaan noudata
kehoitusta. Silloin hän katsoo parhaaksi lopettaa istunnon.

Kansalliskokouksessa ei ollut odotettu sellaista vastarintaa.
Neuvottomina mitä oli tehtävä, päättivät sen jäsenet kerta toisensa
perästä pidentää valan vannomisaikaa, mutta siitä ei ollut apua.
Nähtiin ettei uusi laki voinut herättää mitään innostusta, ja ettei
edes Pariisissa, missä papisto kuitenkin oli vallankumous-mielisempää
kuin muualla, valantehneitten pappien luku ollut lähellekään niin
suuri kuin valasta kieltäytyneiden. Osa kirkkoherroja kieltäytyi mitä
selvimmällä tavalla. Saint-Sulpice kirkossa nousi M. Pancemont 50
papin ympäröimänä ja selitti omasta ja toisten puolesta, etteivät he
tekisi valaa ja että hän jätti kirkon pahinten rangaistusten alaisiksi
kaikki ne, jotka jollakin tavoin rohkenivat käydä kirkollisten lakien
kimppuun. Tuo peloton pappi voi kiittää ainoasti Dantonin väliintuloa
siitä, että onnistui hengissä pääsemään raivoavan kansanjoukon
käsistä. Apotti Thomas Saint-Roch kirkossa ei hetkistäkään horjunut,
kieltäytyessään valanteosta, vaikkapa rahvas keskeytti häntä huudoilla
sellaisilla kuin "hän hirtettäköön" ja "lyhtytolppaan". Liikuttavana
esimerkkinä epäitsekkyydestä ja pelottomuudesta oli Sainte-Marguérithen
vanha kirkkoherra: "Mitä ne tahtovat riistää minulta", hän sanoo
saarnastuolista seurakunnalleen. "Virkaniko? Mutta sitenhän he
rankaisevat teitä, sillä tämä virka kuuluu teille eikä minulle.
Henkenikö? Mutta minä olen jo 82-vuotias, ja jälelläoleva elonaikani ei
ole sen arvoinen, että sentähden tahtoisin uhrata vakuutukseni."

Reaktsioninen papisto oli heti alussa kääntynyt sekä kuninkaan että
paavin puoleen saadakseen heiltä tukea. Kauan horjuttuaan kuningas
päättää vahvistaa papiston sivilikonstitutsionin, ja horjuttuaan vielä
kauemmin julistaa paavi pannaan kaikki ne, jotka vannovat uskollisuutta
uudelle hallitusmuodolle. Täten on puoluejako valmis. Valantehneet
papit vetoavat kuninkaan ja kansalliskokouksen auktoriteettiin,
valankieltäjät paaviin, ja molemmat puolueet hallitsevat ja
vallitsevat ikäänkuin juuri heillä olisi oikeus seurakuntain sieluihin
ja omiin tuntoihin. Pääkaupungista leviää epäsopu ja hajaannus
maaseudulle. Se tunkeutuu kaikkiin olosuhteihin ja hajoittaa tuon
jo hajallisen Ranskan kahteen vihamieliseen leiriin, jotka tuokion
aikaa ovat jyrkimmät kaikista ja kääntävät koko huomion puoleensa.
Suuri hämminki syntyy kaikkialla. Useimmissa seurakunnissa nähdään
kahdenlainen jumalanpalvelus, jopa kaksi pappiakin. Monin paikoin ei
ollenkaan kuunnella valantehneen papin lukemaa messua, toisaalla taas
päinvastoin. Rojalistisessa Vendéessa on messussa läsnä 500-600:sta
seurakuntalaisesta ainoastaan 12-15 henkeä, kaikki muut menevät
joukoittain kuulemaan oikeauskoista messua, joka luetaan salaisuudessa.
Useissa paikoissa rahvas itkien rukoilee vanhaa kirkkoherraansa
pysymään luonansa. Champeronissa allekirjoittivat seurakuntalaiset
erityisen manifestin, jossa lupasivat olla huolimatta papiksi ketään,
joka oli vannonut tunnustavansa uuden hallitusmuodon. Eräässä kylässä
asukkaat lupaavat maksaa kaksinkertaisia veroja, jos saisivat
takaisin kirkkoherransa; eräässä toisessa rahvas poistuu kirkosta
perustuslaillisen papin ensi kertaa saarnatessa, ja vielä eräässä
viha menee sitäkin pitemmälle -- seurakuntalaiset näet karkoittavat
valantehneen papin ulos saarnastuolista ja ajavat häntä takaa
kaupunginportille saakka.

Toiselta puolen vallankumousmiehetkin, vaikkapa ilman varsinaista
innostusta -- sillä sellaista ei papiston sivilikonstitutsioni,
kuten sanottu, kyennyt koskaan herättämään -- koettivat kaikin
tavoin kääntää ihmisiä antamaan kannatustansa uudelle järjestykselle
ja perustuslaillisille papeille. Sanomalehdet tekivät parastaan
vetämällä esiin mitä mahdottomimpia häväistysjuttuja pappien ja
apottien maailmasta; niitä kannattivat tehokkaasti lentokirjat ja
häväistyskirjoitukset ja vielä enemmän ne pilakuvat, jotka tarkoittivat
esittää kirkon miehiä mitä naurettavimmissa tiloissa. Monin paikoin
joutuivatkin valankieltäjät papit väkivallan ja vainon alaisiksi, ja
on kertomuksia papeista, jotka olivat pakoitetut piiloutumaan metsiin
välttääkseen perustuslaillisen papiston kostoa. Champagnessa vallan
ammuttiinkin eräs pappi hänen parhaillaan seistessä saarnastuolissa.

Sellaiset tapahtumat loivat kiihkoilijoita ja marttyyreja ja yllyttivät
taisteluun ja vastarintaan. Päivä päivältä vastustus kävi yhä
sitkeämmäksi ja järkähtämättömämmäksi; päivä päivältä kasvoi yllyttely.
Avuksi käytettiin kansan taikauskoisuutta, luulotellen tälle, ettei
Jumala, vaan perkele puhui perustuslaillisen papin suusta ja että hänen
tarjoomansa ehtoollisleipä valoi myrkkyä ruumiisen. Vedottiin ihmisten
pieteettitunteesen saadakseen heidät kieltämään valantehnyttä pappia
hautaamasta heidän läheisimpiään; vedottiin nuoren tytön viattomuuteen
ja luuloteltiin hänelle, että valantehneen papin toimittama vihkimys
teki hänet vain miehensä rakastajattareksi eikä lailliseksi vaimoksi;
peloteltiin sillä, että hänen kastamansa lapset eivät kelpaisi
Kristuksen yhdyskuntaan. Salaisia lentokirjoja, joissa kaikkia
katolisen kirkon ystäviä kehoitettiin lujaan vastarintaan, painettiin
ja levitettiin kaikkialle miehestä mieheen. Kuten jo mainittiin,
olivat entiset luostarisisaret hyvin toimeliaita tässä yllyttelyssä,
ja ihmeteltävä on se miehuus, jolla he -- vapautensa, jopa henkensäkin
uhalla -- kävivät reaktsionisen papiston asioita ja ottivat kotonaan
vastaan vainottuja, jotka rohkeilla tahi varomattomilla teoillaan
olivat vetäneet päälleen epäluuloja.

Koko tämän hiljaisuudessa -- ja usein pimeydessäkin -- työskentelevän
reaktsionisen liikkeen johtaja ja salainen yllyttäjä oli
mies, joka innokkaimmin ja ilmeisimmin oli edustanut papiston
sivilikonstitutsionia vastustavaa mielipidettä kansalliskokouksessa.
Hänen nimensä on hyvin tunnettu vallankumouksen historiassa; se
juuri ehkäpä useimmin esiintyy häväistyskirjoituksissa revolutsionin
ensi vuosina, samoinkuin hänen kuvaansakin samanaikuiset pilakuvat
useimmin jäljentävät. Se oli reaktsionisen papiston Pietari Erakko,
suutarinpoika, apotti Maury, mies, jonka miehuutta ja pelottomuutta
taistelussa täytyy ihmetellä, mutta joka muuten ei herätä mitään
varsinaista sympatiaa. Hänen korkea soturivartalonsa, se hieman
karkeahko ja rohkea sävy, joka leimasi hänen puhettaan ja liikkeitään,
sekä ne kaksi pistoolia, joita hän aina kantoi vyössään, saivat
hänet papintakista huolimatta näyttämään paremmin sotilaalta kuin
hengenmieheltä. Ja tämä luonne olikin sotaisa ja taistelunhaluinen;
tarvitsi vain nähdä hänet kadulla pitämässä puoliaan kiihoittunutta
kansanjoukkoa vastaan, joka kylläkin usein kävi hänen kimppuunsa;
tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan kansalliskokouksessa, ymmärtääkseen
sen. Hänen kehuttu kaunopuheisuutensa oli voimakas ja huomattava
kiivaista ja uhkaavista hyökkäyksistään; se vakuutti mutta ei
lämmittänyt. Monet ovat ne historioitsijat, jotka esittävät Mauryn
kylmäksi, itsekkääksi, punnitsevaksi henkilöksi, jonka tarkoitus oli
päästä nousemaan ja hankkia kansansuosiota, ja joka häikäilemättä
kulki tätä päämaalia kohti huolimatta muusta kuin oman kunnianhimonsa
tyydyttämisestä. Onkin aivan luonnollista, että useat tutkijat,
varsinkin ne, joita on johtanut vallankumouksen ja sen töiden
arvosteluton ihmettely, tuntevat kiusausta käyttämään sitä epäiltävää
ainehistoa, joka on tavattavissa Mauryn historiaa varten niissä
häväistyskirjoituksissa, joita vallankumouksellinen puolue niin
mielellään sepitti, painatti ja levitti laajoihin piireihin; ja jos
he ovat tähän ainehistoon perustaneet arvostelunsa, niin on hyvin
luonnollista, että heidän päätelmänsä ovat tulleet sellaisia kuin ne
ovat tulleet. Mutta jos puolueettomasti katsotaan asioita, niin on
kuitenkin myönnettävä olevan melkein mahdotonta ajatella, että Maurya
olisi johtanut muu kuin oma vakuutus taistelussa revolutsionia vastaan.
Että Maury ei ollut unelmain ja mielikuvittelujen, vaan todellisuuden
mies, joka laski ainoasti todellisuuden tarjoomilla tekijöillä, niin,
että hänen käsityksensä asioista oli kyllin raitis, sitä sen sijaan
ei kukaan voine kieltää. Kysyttynä miksi hän vihasi revolutsionia,
sanotaan hänen varsin kylmästi vastanneen: "Ensiksi -- ja se on pääsyy
-- koska se on riistänyt minulta tuloni. Toiseksi, koska jo 30 vuoden
aikana olen nähnyt, että ihmiset kukin erikseen ovat niin kehnoja,
etten voi odottaa heistä niin mitään, kun he liittyvät yhteen ja
toimivat yhteisesti."

Suuresti huolissaan hallitusmuotoa säätävän kansalliskokouksen jäsenet
näkivät sen hajaannuksen, jonka sivilikonstitutsioni sai yhteiskunnassa
aikaan. Mutta kun he eivät voineet eivätkä tahtoneet peruuttaa uutta
lakia, katsoivat he ettei heillä ollut mitään keinoa riitaisuuksien
lopettamiseksi. Lakiasäätävä kansalliskokous asettui kirkon
suhteen yleensä edeltäjänsä kannalle. Mutta sen jäsenet huomasivat
mahdottomaksi antaa kahden papiston kahden vihollismahdin tavoin seisoa
toisiaan vastaan, toisen pysyvänä pystyssä laista huolimatta, toisen
vain nimeksi, ja korjatakseen tämän epäkohdan he ottivat tehtäväkseen,
maksoi mitä maksoi, puolustaa ja ylläpitää uutta järjestystä.

Tämä tapahtui lukuisten säädösten avulla, joista toinen oli toistaan
ankarampi. Marraskuun 29 p. 1791 säädettiin ensin, että kaikki ne
papit, jotka eivät 8 päivän kuluessa vannoisi valaa, menettäisivät
palkkansa ja eläkkeensä, ja että niitä, jotka antoivat aihetta
levottomuuksiin ja mellakoihin, rangaistaisiin vankeudella 6
kuukaudesta 2 vuoteen saakka. Seurauksena kuninkaan kiellosta
vahvistaa tätä säädöstä se kumminkin jäi melkeinpä tehottomaksi;
se ainoasti vaikutti että mieltenkuohu kasvoi ja puolueet entistä
kiukkuisempina seisoivat toisiaan vastaan. Asema kävi vaaralliseksi,
kun sota julistettiin 20 p. huhtik. 1792. Nyt jos milloin olisi sopu
ollut tarpeen, nyt jos milloin oli vaarallista, että valankieltäjät
papit käyttäisivät asemaansa kansan sielunpaimenina kiihoittaakseen
kansaa tottelemattomuuteen uusia lakeja ja vihaan kansan edustajia
vastaan. Peläten papiston yllyttelyjä kansalliskokous meni pitemmälle
kuin alussa oli aikonutkaan. Se antoi 27 p. toukok. 1792 uuden
säädöksen, jonka kautta kokous antoi suostumuksensa siihen että
departementtihallitusta hoitavat neuvostot olisivat oikeutetut
karkoittamaan departementista ne valantekemättömät papit, jotka 20
aktiivisen jäsenen syyttämänä voitiin todistaa syyllisiksi häiriöiden
synnyttämiseen yhteiskunnassa. Ja muutamia kuukausia myöhemmin, 26
p. elok. 1792, kovennettiin tätä säädöstä yhä edelleen, määräämällä
että kaikki valasta kieltäyneet papit poikkeuksetta olivat 15 päivän
kuluessa karkoitettavat.

Sellaiset olivat ne kirkolliset olot, jotka konventti sai
perinnöksi lakiasäätävältä kansalliskokoukselta. Aluksi ei tämä
kolmaskaan eduskuntakokous näyttäytynyt vihamieliseltä uskontoa
kohtaan. Ne vaalikokoukset, jotka sen olivat valinneet, olivat
alottaneet kokoontumisensa messulla ja lopettaneet Te Deum'illa, ja
konventti ilmaisi olemassaolonsa alkuaikana useissa tilaisuuksissa
kunnioituksensa katolista uskontoa kohtaan. Sen jäsenet koettivatkin
aluksi rauhoittavilla lausunnoilla masentaa yhteiskunnassa vallitsevaa
mieltenkuohua, mutta nähdessään piankin ettei sillä mitään voitettu,
he alkoivat kulkea edeltäjäinsä viittomaa tietä. Määrättyään ensin
hinnan valankieltäjäin pappien päistä kokous epäluuloisena kääntyi
myös sellaisiin hengellisen säädyn jäseniin, jotka tähän saakka
olivat kulkeneet vapaina. Annettiin säädös, joka määräsi, että myös
entiset luostari veljet nyt oli pakoitettava valantekoon uhalla tulla
julistetuiksi epäluulon-alaisiksi antirevolutsionisista vehkeistä.
Mutta vaino ei tähän loppunut. Vallanpitäjät alkoivat äkkiä muistella,
että valantehneetkin papit olivat osottaneet suurta laimeutta papiston
sivilikonstitutsionin toimeenpanossa, ja nyt kääntyi viha näitä
vastaan. Heidän tarmottomuutensa leimattiin antirevolutsioniseksi
kiihkoiluksi ja kavallukseksi; myös heidät laskettiin epäiltyjen
joukkoon, ja sillä oli heidän kohtalonsa ratkaistu. Täst'edes
olivat kaikki kirkon miehet, asemasta ja mielipiteistä riippumatta,
vallankumouksellisen hallituksen vainoomisten esineenä.

Mutta kuta kiivaampi vaino, sitä sitkeämpi vastarinta, sitä useampia
marttyyreja. Ja itsepintaisesti, melkein suonenvedon tapaisesti liittyi
kansa sielunpaimentensa ympärille; itsepintaisesti he sekoittivat
toisiinsa itse jumalanpalveluksen ja sen harjoittajat, luulivat
että valantekemättömiin pappeihin kohdistuvat vainot sisälsivät
samalla itse uskonnonkin vainoa ja asettuivat vihamieliselle kannalle
vallankumousta ja sen tarkoituksia kohtaan. Kun hallitus näki että
kansa asettui pappien puolelle, vaikkapa paheksuikin heidän vehkeitään,
yksinkertaisesti siitä syystä että papit sen käsityksessä edustivat
uskontoa, kun se näki ettei ollut mahdollista järkyttää kansan uskoa
sielunpaimeniinsa, syntyi tietysti ajatus pakoittaa se toisella tavoin
luopumaan epäjumalistaan. Se tapa oli hävittää itse jumalanpalvelus,
alentaa itse uskonnon arvoa ja -- kuten vallankumouksen aikana
lausuttiin -- antikristianiseerata Ranska.

Monet tahtovat selittää konventin uskonnonvastaista kantaa yhä
selvemmäksi pyrinnöksi toteuttaa käytännössä jotakin filosofista
oppia. Mutta jos lähemmin syventyy oloihin ja tarkastelee niitä
objektiivisesti ja etuluulottomasti, niin huomaa varmaan, että pääsyy
konventin uskonnolliseen politiikkaan oli olevissa oloissa, jotka
kehittyivät päivä päivältä yhä turmiollisemmiksi. On hyvin vähän
luultavaa, että konventti olisi ajatellut toteuttaa mitään filosofisia
teorioita, jolleivät papit olisi harjoittaneet kiihoitustyötä, mikä
uhkasi heikontaa valtakunnan yhteyttä ja yhteiskunnan pysymystä. Huhti-
ja joulukuun 1793 välisenä kriitillisenä aikana, kun revolutsionilla on
taisteltava sekä kapinallista Vendéeta että europpalaista liittokuntaa
vastaan, papisto on yksissä tuumin vihollisen kanssa... ja silloinpa
kasvaa se liike, jonka tarkoituksena on tehdä loppu vanhasta
uskonmuodosta ja luoda uusi, mikä paremmin soveltuisi revolutsionin
henkeen ja olosuhteiden vaatimukseen.

       *       *       *       *       *

Varsinainen antikristianiseeraustyö ei lähtenyt Pariisista vaan
maaseudulta. Sen alkuunpanijoina olivat ne konventin edustajat,
jotka olivat toimimassa "en mission", kuten sitä virallisesti
nimitettiin -- s.o. ne, jotka oli lähetetty maan eri osiin
levittämään sinne vallankumouksellisia aatteita. Ylipäänsä nämä
osottautuivat käytöksessään julkeiksi ja säälimättömiksi -- he
tiesivät että menestysvaliokunta piti heitä tarkoin silmällä, ja he
ponnistivat viimeisiin asti osottaakseen niin suurta ja kiitettävää
vallankumouksellista intoa kuin mahdollista. Kun papit departementeissa
harjoittivat kiihoitustyötään paljoa rohkeammin ja avonaisemmin kuin
Pariisissa, olivat kansanedustajat täällä varemmin kuin pääkaupungissa
alkaneet ilmaista suurta ja peittämätöntä halveksumista kirkkoa ja
uskontoa kohtaan -- halveksumista, joka ilmaisihe lukuisissa, ensin
negatiivisissa, sitten täysin selväpiirteisissä ja positiivisissa
toimenpiteissä.

Konventti tyytyi aluksi vain hyväksymään asiamiestensä toimenpiteet,
mutta alkoi kohta itsekkin omilla teoillaan osottaa huomattavaa
kallistumista antikatolisuutta ja uskonnottomuutta kohti.
Heinäkuun 22 p:nä 1793 pyysi Saône-et-Loire departementti lupaa
valaa kanuunankuuliksi ne kirkonkellot, joita ei enää tarvittu
jumalanpalveluksessa. Konventti ei ainoasti hyväksynyt tätä pyyntöä,
vaan sai siitä lisäksi aihetta säätämään, että vast'edes oli jätettävä
vain yksi kirkonkello kuhunkin seurakuntaan ja että kaikki muut oli
asetettava isänmaan käytettäväksi ja kuukauden kuluessa valettava
kanuunankuuliksi. Tämä säädös kohtasi muutamissa seurakunnissa mitä
kiivainta vastarintaa, toisissa taas se aiheutti metelisiä kohtauksia,
kun vallankumoukselliset väkisin tunkeutuivat kirkkoihin ja riistivät
niistä ei ainoasti kirkonkellot, vaan myös kaikki kirkon kalleudet ja
kaikki pyhäinkuvat, vieroittaakseen kansaa niitä palvelemasta.

Vielä pitemmälle samaan suuntaan meni konventti järjestäessään
sitä juhlaa, joka oli vietettävä muistoksi demokratian voitosta 10
p. elok. 1793. Juhlalla, joka kokonaan pyhitettiin luonnolle, oli
näet puoleksi filosofinen, puoleksi panteistinen luonne. Suuri,
vartavasten tehty luonnon kuvapatsas oli pystytetty esittämään
naista, jonka rinnoista kaksi vesisadetta suihkusi esiin koskaan
ehtymättömän hedelmällisyyslähteen merkkinä. Jalustaan oli piirretty:
"Me olemme kaikki hänen lapsiaan." Sittenkuin konventin presidentti,
menestysvaliokunnan jäsen Hérault de Séchelles, oli hallituksen nimessä
lausunut dityrambin luonnon kunniaksi, tuon luonnon, jonka Ranskan
kansa oli ottanut oppi-isäkseen, hän täytti vedellä antiikkisen maljan,
pirskotti ensin siitä vähän patsaan yli, joi sitten itse ja ojensi
senjälkeen maljan vanhimmille ja etevimmille eri departementtien
edustajista. Tämä luonnonjuhla, joka ei suinkaan ollut mikään tyhjä
kuje tai näytelmä, vaan vietettiin vakavasti ja juhlallisesti,
ei kyennyt innostuttamaan kansaa -- se pysyi aluksi yksinäisenä
yrityksenä, joka kuitenkin puolestaan edisti mielien valmistamista
uudelle uskonnolle.

Paljoa laajempi merkitys oli eräällä toisella konventin toimenpiteellä,
mikä samalla olikin kaikkein vastakirkollisin ja vastakatolisin. Se
oli revolutsionisen ajanlaskun, tasavaltaisen kalenterin, käytäntöön
ottaminen lokakuussa 1793. Uudella ajanlaskulla ei ollut mitään
yhteistä vanhan kanssa. Vuosi oli tosin jaettu 12 kuukauteen, kuukaudet
viikkoihin ja viikot kuuteen arki- ja yhteen pyhäpäivään, mutta
nämä vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät eivät vastanneet vanhaa
ajanjakoa. Uuden ajanlaskun lähtökohtana oli tasavallan julistaminen
22 p. syysk. 1792. Vuosi ei siis enää alkanut tammi- vaan syyskuussa,
eivätkä kuukaudet 1:sestä vaan noin 20:nnestä päivästä; lepopäivät,
jotka korvattiin n.k. "dekadeilla", eivät sattuneet sunnuntaiksi
vaan keskelle viikkoa. Voi helposti ymmärtää, millaisen hämmingin
sellainen äkillinen toimenpide oli aikaansaava. Mutta tasavaltaista
kalenteria ei moitittu ainoasti sen aiheuttamista häiriöistä, vaan
etupäässä sen ateistisesta ja kokonaan uskonnonvastaisesta luonteesta.
Sunnuntain poistaminen, ikivanhain uskonnollisten juhlain korvaaminen
muilla juhlilla, joskaan ei vallan uskonnottomilla, niin ainakin
kaikkea uskonnollista ainesta puuttuvilla, juhlilla luonnon, vapauden,
järjen kunniaksi, tuttujen ja rakasten pyhimysten nimien poistaminen
kalenterista, tuo kaikki oli hyökkäys kansan pyhitystunnetta vastaan,
se oli ilmeinen yritys riisua jumalanpalvelukselta sen pyhäpuku, yritys
erottaa uskonto jokapäiväisestä elämästä.

On ilmi selvää että niillä konventinjäsenillä, jotka ajoivat perille
kalenterinmuutoksen, oli ateistinen päämaali mielessään -- tarvitsemme
vain lukea sen raportin, jossa Romme esitti ehdotuksen konventille,
ollaksemme siitä varmat. Säädös herättikin suunnatonta huomiota; ei
ainoasti Ranskassa vaan koko Europassa kalenterireformi leimattiin
suurimmaksi julkeudeksi, sillä kaikkialla se käsitettiin rohkeaksi
taisteluunhaastoksi, karkeaksi herjaukseksi itse uskontoa vastaan.
Niin, tämä toimenpide, joka meistä tuntuu verrattain mitättömältä,
kun tiedämme sen seurausten jääneen vähiksi, sai Europan pelosta
vapisemaan, sillä kansalta, joka rankaisematta kävi kansan ikivanhan
uskonnon kimppuun, voitiin muka odottaa mitä hyvänsä.

Sillä välin tuli antikristianiseeraustyö maaseudulla päivä päivältä
yhä rohkeammaksi. Väkivaltaisimmat asiamiehet olivat André Dumont
Sommessa ja Laplanche Orléans'issa ja Bourges'issa; he pakoittivat
pappeja menemään naimisiin ja julkisesti kieltämään uskontonsa ja mitä
suurimmalla ankaruudella vainosivat kaikkea uskonnollisten menojen
harjoittamista. Itsenäisin oli kuitenkin Fouché Nevers'issa; hän se
mitä julkeimmalla ja törkeimmällä tavalla hätyytti itse katolista
uskoa ja muita enemmän ajoi puhtaasti ateistista tarkoitusperää. Kun
hänelle oli syntynyt poika, kastoi Fouché itse hänet Nièvreksi isänmaan
alttarilla. Kun Brutuksen rintakuva oli paljastettava Neversissä,
hän yhdessä hyvän ystävänsä ja henkiheimolaisensa Chaumetten kanssa
toimitti luonteeltaan täysin uskonnonvastaisen juhlan; ja jonkun
päivän perästä hän valheellisesti selitti olevansa konventin lähettämä
perustamaan vanhan taikauskoisen uskonnon sijaan uuden, jolla ei muka
ollut mitään muuta tarkoitusta kuin jumaloida isänmaata eikä muita
uskonlauselmia kuin luonnollisen moraalin määräämiä.

Fouchén esimerkkiä seurattiin monin paikoin, ja kaikkialla
departementeissa alettiin kohta huomata uskontoa hävittäviä
pyrkimyksiä. Maakansaankin tarttui liike. Se kunta, joka ensinnä
osotti halveksivansa katolista uskontoa, oli yksi pienimpiä ja
vähäpätöisimpiä, nimittäin kauppala Ris-Orangis Isle-de-Francessa.
Tällä pikku kauppalalla oli suojeluspyhänään ollut Pyhä Blasius, mutta
kun erään nuoren vapaaehtoisen oli onnistunut innostuttaa asukkaat
Brutuksen hyväksi, erottivat he Pyhän Blasiuksen suojeluspyhimyksen
virasta ja asettivat sijaan Brutuksen, minkä jälkeen he nimittivät
kuntansa tuon roomalaissankarin mukaan. Kirkkoherransakin he erottivat,
mutta hänen paikalleen ei astunut kukaan muukaan. Ei viipynyt kauan,
ennenkuin kaikkiin piirikunnan kuntiin tarttui sama uudistushalu, ja
ennenkuin hallitusmiehet voivat ilmoittaa kertomuksissaan konventille,
että piirikunnan enemmistö ei enää tahtonut tietää muusta lepopäivästä
kuin dekadista, muista juhlista kuin sydämen määräämistä, eikä muusta
jumalanpalveluksesta kuin vapaudesta, sekä että he olivat päättäneet
jättää valimoihin kaikki vanhan taikauskon kapineet. Melkein samaan
aikaan lähetettiin konventille eräästä toisesta kunnasta, Mennecyn
kauppalasta, lähetystö, jonka jäsenet uskontoa pilkatakseen olivat
pukeutuneet pappispukuihin ja messupaitoihin. He selittivät tulleensa
luopumaan vanhasta taikauskostaan ja ilmoittamaan konventille, että
he hävittämiensä Pietarin ja Paavalin kuvien sijaan olivat kirkkoonsa
pystyttäneet nuo kaksi vapaudenmarttyyria, Lepelletierin ja Maratin,
että he olivat sijoittaneet vapauden kuvapatsaan kirkon alttarille
ja että he eivät enää tahtoneet tietää mistään kirkkoherrasta. Ei
monta päivää sen jälkeen sai konventti vastaanottaa Seine-et-Oise
departementista saapuneen lähetystön, joka anoi ettei vasta kuolleelle
Versaillesin piispalle enää määrättäisi jälkeläistä.

Yhä suuremmaksi kävi myös se pakoittelu, jota konventti sai kokea
Pariisin yleisön puolelta. Joka päivä saapui anomuksia mitä rohkeimpine
toivomuksineen. Suuri osa niistä tahtoi koko papiston täydellistä
pois pyyhkäisemistä peruuttamalla pappien palkat. Ja jopa 5 p.
marrask. 1793 Marie-Joseph Chénier rohkeni tarjota konventille
suunnitelman todelliseksi maallikkouskonnoksikin, joka muka oli ainoa
yleismaailmallinen, jolla ei muka ollut lahkoja eikä mysterioita, jolla
oli yksi ainoa uskonkappale: tasa-arvoisuus, jonka oppaina olivat lait
ja pappeina valtion virkamiehet -- sanalla sanoen se uskonto, jonka
muodosti rakkaus isänmaahan.

Konventin epäröidessä ottaa ratkaisevaa askelta alkoi Pariisin
kommuuni osottaa jyrkintä radikalisuutta uskonnollisessa kysymyksessä.
Jo lokakuussa 1793 se kielsi Pariisissa julkisesti harjoittamasta
katolista uskontoa, ja sen päämiehet, väkivaltainen Hébert ja tuo
samalla kertaa raaka ja sentimentalinen Chaumette, hautoivat mielessään
rohkeita tuumia perustaa vallan uuden uskonnon, joka jumalakseen
asettaisi järjen. Yhdessä cordelieriklubissa olevain samoinajattelevain
virkaveljiensä, preussilaisen Anacharsis Clootsin ja kirjakauppias
Momoron kanssa he tiheissä salaisissa kokouksissa neuvottelivat
paraasta keinosta tuumiensa toteuttamiseksi, ja raivatakseen tietä he
ensin sopivat valmistavasta toimenpiteestä.

Marraskuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välisenä yönä 1793 lähtivät Cloots
ja eräs kommuunin jäsen Pariisin piispan Gobelin luo ja ehdottivat
hänelle, että hän papistoineen vapaatahtoisesti jättäisi paikkansa.
Gobel oli liian nöyrä ja liian säikähtynyt voidakseen vastata muuta
kuin että hän, ollen valittu yleisön yksimielisen toivon perustuksella,
oli tietysti valmis jättämään paikkansa, jos kerran yleisö niin tahtoi
ja vaati. Hän pyysi ainoasti muutaman tunnin ajan neuvotellakseen
asiasta piispanneuvoston kanssa.

Seuraavana päivänä Gobel saapuu konventtiin piispanpuvussa ja
papistonsa seuraamana, ja hän selittää puheessa, josta henkii
vapaudenrakkaus, kansanvaltaisuus ja antiklerikalismi, että hän
luopuu virastaan ja tunnustaa, ettei pitäisi olla muuta virallista
jumalanpalvelusta kuin vapaudelle ja pyhälle tasa-arvoisuudelle
omistettu. Presidentti aluksi ällistyy tästä kohtauksesta, mutta
malttaa mielensä ja pitää kiitospuheen, missä lausuu mielipiteenään,
ettei mikään muu uskonto kuin järjen saisi vast'edes vallita; minkä
jälkeen Gobel laskee pois sormuksensa ja piispanristinsä ja panee
päähänsä punaisen sansculottilakin yleisen riemun vallitessa.
Innostus tarttuu muihinkin, ja useat konventin pappisjäsenistä
astuvat esiin ja luopuvat vapaaehtoisesti viroistaan. Silloin joku
mainitsee Grégoiren nimen. Todellakin, Grégoire! Hän on jäsenenä
yleisessä valistuskomiteassa, joka parhaillaan on koolla läheisessä
huoneessa, ja hänet haetaan sieltä kaikella kiireellä. Tuskin on
hän astunut saliin, kun hän näkee itsensä useain "vuoren" jäsenten
ympäröimänä, jotka uhkaavin elein kehoittavat häntä seuraamaan
Gobelin esimerkkiä. Joka taholta hän kuulee ääniä, jotka vaativat
häntä nousemaan puhujalavalle. Minkätähden? kysyy Grégoire, joka ei
tiedä mitään Gobelin luopumisesta eikä ollenkaan ymmärrä ympäristönsä
huutoja. "Luopuaksesi piispanvirastasi, hylätäksesi uskonnollisen
puoskarintoimesi", vastataan hänelle, ja presidentti antaa hänelle
pyytämättään sananvuoron. Silloin hän nousee puhujalavalle ja vihasta
vapisevin äänin selittää ei aikovansa noudattaa konventin jakobiinisten
jäsenten mieltä: "Minua vaaditaan uhrautumaan isänmaan hyväksi", hän
lausuu, "ja minä olen tottunut kuulemaan puhuttavan uhrauksista.
Mutta millainen on tämä uhraus? Piispantulojeniko luovuttaminen?
Niin, olen valmis sen tekemään ja ilman hetkisenkään kaipausta. Mutta
jos se koskee minun uskontoani, niin silloin kiellän, sillä se on
ulkopuolella teidän valtaanne eikä teillä ole mitään oikeutta hätyyttää
sitä. Kuulen puhuttavan kiihkoilusta ja taikauskosta. Itse olen alati
taistellut niitä molempia vastaan, sillä kiihkoilu ja taikausko ovat
mitä jyrkimmässä ristiriidassa kaiken uskonnon kanssa. Mitä minuun
tulee, niin olen katolilainen vakuutuksesta ja tunteesta; papiksi olen
tullut omasta kutsumuksestani. Kansa on valinnut minut piispaksi, mutta
virkaani en ole saanut kansalta vaan Jumalalta. Olen koettanut tehdä
hyvää hippakunnassani sen vakuutukseni mukaan, joka on minulle pyhä
ja jota kukaan ei voi minulta riistää. Minä pysyn piispanvirassani ja
vetoan sen suhteen hallitusmuodon julistamaan uskonvapauteen."

Grégoire kertoo itse muistelmissaan, että hänen astuessaan alas
puhujalavalta hänen virkaveljensä karttoivat häntä kuin ruttoista, ja
hän sanoo 18 kuukauden aikana alituisesti odotelleensa rangaistusta
rohkeudestaan. Mutta ne kirkumiset ja hyssytykset, jotka keskeyttivät
hänen puhettansa, olivat ainoa tapa, millä hänelle uskallettiin
näyttää paheksumista, sillä kaikki tiesivät että Grégoirella
oli ystävänä ja tukena se mies, joka itsepäisellä vaitiolollaan
antikristianiseeraustyön suhteen kyllin selvästi osotti paheksuvansa
sitä, se mies, jonka aikeita päivä päivältä alettiin yhä enemmän
pelätä ja jonka tahto yhä enemmän alkoi tulla laiksi -- Robespierre.
Grégoiren kieltäyminen oli kuitenkin suuri pettymys kommuunille. Mutta
sen sijaan tämä sai iloita muista uskonkieltämisistä ja luopumuksista,
joita Gobelin jutun jälkeen saapui tukuttain. Useat papit siinä
osottivat halpamaista ja alentavaa orjallisuutta; niinpä esim. monet
heistä tahtoivat tehdä uskottavaksi, ettei heillä oikeastaan koskaan
ollut ollutkaan mitään uskonnon tunnetta, vaan että he olivat ainoasti
teeskennelleet sellaista, kunnes -- kuten Haute-Viennen piispa lausui
-- "kaikkivaltias vuoripuolue" oli suonut heille oikeuden avoimesti
ilmaista ateistisen kantansa!

Saman päivän iltana, jolloin Gobelin luopuminen oli tapahtunut,
kommuuni teki päätöksen ottaa täyden askeleen katolisen uskon
julkiseksi hävittämiseksi. Sen jäsenet näet silloin päättivät kolmea
päivää myöhemmin viettää juhlan vapauden ja järjen kunniaksi, juhlan,
jolla uusi jumalanpalvelus, jonka he tahtoivat panna voimaan, oli
vihittävä. Ja ettei kirkon entinen päämies, paavi, hetkistäkään
olisi epätietoinen siitä, mikä oli hallitsevien kanta kirkollisessa
kysymyksessä, päätti Pariisin kommuuni Chaumetten ehdotuksesta
käännättää vallankumous-mielisellä runoilijalla Dorat-Cubières'illa
italiaksi kaikki julaistut antiklerikaliset säädökset ja lähettää ne
paaville parantaakseen muka häntä erehdyksistään.

Marraskuun 10 p. 1793 oli järjenjuhlan viettämispäivä. Harmaassa
sateisessa ilmassa samosivat kommuunin ja poliisidepartementin jäsenet
varhain aamusella juhlasaatossa Notre-Dame kirkkoon. Heitä seurasi
suuri kansanjoukko. Kirkkoon astuessaan he näkivät sen kauniisti
koristetuksi, mutta siten, että kaikki, mikä voi muistuttaa katolisesta
uskonnosta, oli huolellisesti poistettu. Kirkon keskustaan oli
pystytetty vuorentapainen, joka laskosverhoilla oli yhdistetty oikean-
ja vasemmanpuolisiin sivupylväihin. Kuori ja alttari olivat siten
peitossa ja kirkko sai leveän, valaistun salin näön. Vuoren huipulla
oli pieni, pyöreä, kreikkalaistyylinen temppeli, jonka etusivulla
voitiin lukea sanat: "Pyhitetty filosofialle". Oven molemmin puolin
oli asetettu neljä kuvapatsasta: Voltaire, Rousseau, Montesquieu
ja Franklin. Temppelin alla, vuoren keskipalkoilla, paloi pienellä
kreikkalaisalttarilla soihtu, joka oli esittävinään totuuden soihtua.

Juhlameno alkoi eräällä kansalliskaartin soittokunnan esittämällä
soittonumerolla. Sen tauottua tuli molemmilta puolin temppeliä esiin
jono nuoria tyttöjä, puettuina valkoisiin, kolmiväriset vyöhyet
uumilla, kukkaseppeleet päässä ja soihdut kädessä. He laskeusivat
totuuden soihdulle saakka, notkistivat siinä polviaan, nousivat
jälleen pystyyn ja suuntasivat kulkunsa vuoren huippua kohti. Nuorten
tyttöjen kadottua tuli temppelistä ulos nainen, joka senaikuisten
lausuntojen mukaan oli kauneus henkilöityneenä; hän oli puettu valkeaan
pukuun, hänen olkapäillään liehui sininen vaippa ja päässä oli hänellä
punainen lakki; hänen ryhtinsä sanotaan olleen mahtavan ja sulavan
samalla kertaa. Se oli vapaus. Sill'aikaa kun häntä kannettiin ympäri
viheriään verhotulla tuolilla, kohosivat kaikki kädet häntä kohti, ja
tasavaltalaiset kunnioittivat häntä virittämällä hänen ylistyksekseen
Marie-Joseph Chénierin sepittämän hymnin, johon Gossec oli säveltänyt
musiikin. Laulun tauottua vapaudenjumalatar katosi jälleen temppeliin.
Samallapa innostus puhkee ilmi myrskyisessä riemussa; huudetaan,
taputetaan käsiä, ja toisten kansalaisten virittäessä uusia lauluja
toiset äänekkäästi vannovat pysyvänsä uskollisina vapaudelle kaikissa
olosuhteissa. Kuka esitti vapaudenjumalatarta, ei ole saatu selville;
luultavasti se oli joku oopperan näyttelijätär, Candeille, Maillard tai
Aubry kukaties; muutamat historioitsijat mainitsevat myös kirjakauppias
Momoron kaunista vaimoa.

Konventin jäsenet oli pyydetty juhlaan vasta samana päivänä, kun näet
johtajat olivat pelänneet, että he viime hetkessä ehkä tekisivät
joitakin esteitä järjenjuhlan viettämiselle. Kun konventilla
kutsumuksen saapuessa oli käsillä tärkeitä tehtäviä, tapahtui koko
toimitus ilman että konventti oli edes lähettänyt edustajiakaan. Juuri
kun konventin istunto oli loppumaisillaan, ilmoitettiin kumminkin,
että järjenjuhlasaatto oli konventin ulkopuolella ja pyrki sisään.
Sitä johdattaa joukko nuoria soittoniekkoja, jotka sisään tultuaan
virittävät isänmaallisen hymnin, mihin sotilaat ja muut kansalaiset
ottavat osaa. Lukuisa joukko kansalaisia, punaiset lakit päässä,
astuu sitten esiin ja kohottaa äänekkäitä eläköönhuutoja "vuorelle"
ja tasavallalle. Konventin jäsenet ja saattoa seurannut kansa yhtyvät
niihin ja veljellistyminen on yleinen. Nyt astuvat sisään valkopukuiset
tytöt vapaudenjumalattaren seurassa, jota tuolissaan neljä kansalaista
kantelee ympäri. Tämä ryhmä pysähtyy presidentin eteen, nuoret tytöt
muodostavat piirin vapaudenjumalattaren ympärille, ja kansalaiset
virittävät Notre-Damessa laulamansa hymnin. Sitten ryhtyy Chaumette
puhumaan. Lausuttuaan aluksi ilonsa siitä, että kaikki vanha fanatismi
ja taikausko oli hävitetty, hän jatkaa: "Me emme ole osottaneet
kunnioitustamme tyhjille kuville, hengettömille epäjumalille. Ei! me
olemme valinneet itse luonnon taideteoksen edustamaan luontoa, ja
tämä pyhä kuvateos on saanut sydämemme leimuamaan täyteen liekkiin."
Yksi ainoa pyyntö, yksi ainoa toivomus kuuluu kaikkialla. Kansa näet
sanoo: "Me emme enää tahdo pitää pappeja, me emme tahdo tunnustaa
mitään muita jumalia kuin niitä, jotka luonto on meille antanut.
Me, sen puolestapuhujat, olemme kuulleet tämän toivomuksen, ja me
tuomme sen teille järjen temppelistä. Kunnioittaaksemme vielä enemmän
vapautta olemme nyt tulleet lain asunnolle". Ja hän lopettaa puheensa
toivotuksella että Notre-Damen kirkko pyhitettäisiin järjelle ja
vapaudelle -- ja konventti säätää -- sittenkuin Chabot oli muovannut
tämän toivomuksen esitykseksi -- että Notre-Damen kirkko oli tästälähin
oleva järjen temppeli. Romme ehdottaa että vapaudenjumalatar istuutuisi
presidentin viereen, ja Chaumette saattaa oopperanäyttelijättären
puheenjohtajan pöydän luo; täällä jumalatar istuikse presidentin ja
sihteerin väliin, saatuaan kansan riemuitessa ja käsiään taputtaessa
heiltä ensin veljeyssyleilyn. Koko meno loppuu siten että järjensaattue
ja noin puolet konventin jäsenistä lähtevät uudelleen Notre-Damen
kirkkoon, jossa aamupäivän juhlatoimitus uudistetaan konventin
kunniaksi.

Kommuunin esimerkkiä seurasivat kaikki Pariisin 48 aluepiiriä, jotka
kilpailivat innossa luopua uskostansa ja viettää juhlia järjen
kunniaksi. Monin paikoin nämä juhlat olivat meluisia ja pahennusta
herättäviä; joskus ne turmeltuivat todellisiksi hurjastelujuhliksi.
Eräässä kirkossa sytytettiin keskelle lattiaa rovio, johon heitettiin
kaikki katolista uskoa muistuttavat pyhäinjäännökset; eräässä
toisessa loppui juhla pyhän neitsyen kappelissa pidetyllä tanssilla.
Maaseudullakin ilmaisihe järjenpalveluksen vihkiminen paikka paikoin
mitä arvottomimmalla tavalla. Saint-Eustachen kirkko oli muutettu
oikeaksi kapakaksi, johon kaikenlaista väkeä oli kokoontunut ja jossa
entinen pappi tanssi carmagnolea huonomaineisten naisten kera. Lyonissa
puettiin aasi kaikilla papillisilla arvomerkeillä ja kuljetettiin siten
juhlasaatossa ympäri kaupunkia.

Monin paikoin tätä uskonmenoa kuitenkin harjoitettiin täydellä
todella. Useat piirit järjestivät varsinaiset jumalanpalvelusmenot,
toimittivat katkismuksia ja alkoivat säännöllisesti harjoittaa
uutta jumalanpalvelusta. Ylipäänsä voi sanoa, että useimmissa
departementeissa, varsinkin niissä, jotka elivät ankaran pakon
ja ulkonaisen vihollisvaaran uhkan alaisina, järjenpalvelusta
harjoitettiin paljoa suuremmalla juhlallisuudella ja syvemmällä
harrastuksella kuin Pariisissa. Ulkonaisesti tapa oli melkein
kaikkialla yhtäläinen, mutta tuskinpa voinee ajatella mitään
epämääräisempää ja vaihtelevampaa kuin se tapa oli, millä
järjenpalvelus täällä käsitettiin. Oli selvää, että tähän
palvelukseen oli puhaltanut henkeä Voltaire, hänen vihansa kirkkoa
ja papistoa vastaan, hänen kehoituksensa "Ecrasez l'infame!" ja
useissa departementeissa se käsitettiinkin siten -- uuden uskon
papit viittasivat Voltaireen, puhuivat hänen hengessään, jopa
"saarnoissaan" sananmukaisesti siteerasivatkin hänen lausuntojaan.
Toiset departementit olivat saaneet häilyviä vaikutteita
encyklopedisteilta ja toiset taas Rousseaun deismistä. Rousseaun
rintakuva asetetaan esille monin paikoin tällaisissa juhlissa, ja hänen
nimensä mainitaan usein Voltairen kanssa, jopa yksinäänkin. Mutta
järjenpalveluksessa ei filosofinen piirre aina ollut ilmeisimpänä,
sillä filosofisen ohella siinä oli toinenkin aines, joka on saanut
osakseen paljoa vähemmän huomiota, mutta ei suinkaan silti ansaitse
jäädä syrjään -- se on isänmaallinen aines, joka, jos syvennymme
järjenpalvelukseen, tuntuu,kieltämättömältä. Uuden uskonnon ollessa
sivistyneille kansanluokille melkein yksinomaan filosofista laatua,
se alemmille kerroksille useinkaan ei ollut muuta kuin rakkaus
vallankumousta ja isänmaata kohtaan. Todistuksena siitä on, että
maaseurakunnissa järjenjuhlia vietettäissä ja uutta uskonmenoa
harjoittaissa usein filosofien rintakuvien sijaan asetettiin sellaisia,
joilla oli revolutsioninen pyhitysarvo; etusijassa tällä tavoin
tietysti kunnioitettiin murhatuita konventinjäseniä Lepelletier de
Saint-Fargeauta ja Marata.

       *       *       *       *       *

Mutta järjenpalvelus oli hankkinut itselleen leppymättömiä vihollisia
konventin keskuudessa. Danton leimasi sen sallittamattomaksi
uskonnolliseksi naamiohuviksi, ja Robespierre odotti vain tilaisuutta
kostaakseen järjenpalveluksen johtajille, joille hän ei voinut
antaa anteeksi, että he olivat kohonneet kansansuosion kantamina ja
tuokion aikaa näyttäneet suuremmilta kuin hän itse. Jo kauan oli
Robespierre mietiskellyt sellaista uskoa, joka soveltuisi Ranskalle,
ja hän olikin vihdoin luonut uskonmuodon prinsiippineen ja dogmineen,
uskonmuodon, joka perustui Rousseaun aatteihin ja vastasi hänen omaa
valtiollista ihannettaan -- despotismia. Se oli korkeimman olennon
kunniaksi toimitettu palvelus -- yhtä abstraktinen kuin järjenpalvelus
ja yhtä fantastinenkin, mutta ulkonäöltä enemmän laatuun käypä ja
asiallisempi sen kautta, että se tunnusti korkeimman olennon, s.t.s.
Jumalan. Uskoiko Robespierre itse esittämiinsä dogmeihin, on vaikea
sanoa; varmaa vain on että hänen pyrintöjänsä tässä suhteessa vähemmin
johti uskonnollinen kuin valtiollinen motiivi. Hänen mielikuvitustaan
viehätti ajatus filosofisesta kristinuskosta, jonka profeetta ja
ylimäinen pappi hän itse olisi oleva. Hänen despoottista mieltään
viehätti ajatus teokraattisesta valtiosta, jossa hän itse olisi oleva
jonkinlainen yliluonnollinen olento, välittäjä Jumalan ja ihmisten
välillä, vallankumouksellisen evankeliumin Messias. Ja tämä varmaan oli
pääsyynä siihen, että Robespierre tahtoi lahjoittaa Ranskalle korkeinta
olentoa kunnioittavan uskonnon.

Aluksi Robespierre ilmoitti; aikeitaan hyvin varovasti ja hämärin
sanoin; hän tyytyi vain kaikin tavoin halventamaan järjenpalvelusta ja
kiinnittämään kansan huomiota sen kieroon ja jumalattomaan luonteesen.
Vasta kun hän oli lähettänyt mestauslavalle kaikki ne, jotka hän
leimasi ateismin puolustajiksi: Hébertin, Chaumetten, Clootsin
ja Gobelin, hän käy suoraan päämaaliaan kohti ja 6 p. toukokuuta
esittää seikkaperäisessä kertomuksessa konventille uuden uskonnon
perusprinsiipit. Nämä prinsiipit olivat sangen yksinkertaiset. Ranskan
kansa olisi tunnustava sielun kuolemattomuuden ja korkeimman olennon
olemassaolon; se olisi tunnustava, että ainoa korkeimman olennon
arvoinen jumalanpalvelus oli ihmis- ja kansalaisvelvollisuuksien
täyttäminen. Tärkeimmät näistä velvollisuuksista olivat: vihata
tyranniutta, rangaista ja vainota pettureita ja tyranneja, auttaa
onnettomia, sääliä heikkoja, puolustaa sorrettuja, tehdä hyvää muille
ja olla tekemättä mitään vääryyttä. Kaikki muut artikkelit sisälsivät
määräyksiä kansallisista juhlista, joita oli vietettävä muistuttamaan
kansaa jumaluuden olemassaolosta ja tälle tulevasta; kunnioituksesta.
Tärkein näistä juhlista oli se, joka oli vietettävä 20 p:nä
prairialkuuta korkeimman olennon kunniaksi.

Sinä päivänä oli uusi uskonto vihittävä, ja kun Robespierre huomasi,
ettei se näkynyt kohtaavan mitään vakavampaa vastarintaa, alkoi hän
heti tehdä valmistuksia juhlan viettämiseksi. Juhlan järjestämisen
ylivalvonta uskottiin Davidille. Muutamia päiviä ennen juhlaa päätti
konventti, että sen jäsenet miehissä olisivat läsnä, minkä ohella
Robespierre valittiin konventin puheenjohtajaksi lähimmäksi ajaksi,
toimenpide, joka jo ennakolta määräsi hänet näyttelemään pääosaa
tulevassa juhlassa -- ja muutapa Robespierre ei kai lienekkään
ajatellut.

Prairialkuun 20:nes päivä (8 p. kesäk.) valkeni säteilevän kauniilla
ilmalla, joka jo yksistään oli omiaan tekemään mielet otollisiksi
ja iloisiksi. Koko Pariisi oli pukeutunut juhlapukuunsa. Kaikki
rakennukset, niin korkeat kuin matalatkin, oli näet päivää ennen
koristettu kasveilla ja kiedottu kukista, kasveista ja kolmivärisistä
lipuista tehdyillä köynnöksillä. Kaikki oli yhtenäisempää ja kauniimpaa
kuin mitä milloinkaan ennen vallankumouksen aikana oli aikaansaatu.
Mars-kentälle oli pystytetty tavanmukainen vuori, jossa oli tornit
ja luolat ynnä kaikenlaisia ulottumia. Tuileriain puistossa kohosi
valtainen kuvapatsas esittäen ateismia ja varustettuna vaalilauseella
"Ulkomaan ainoa toivo", joka kyllin selvästi osottaa, missä
tarkoituksessa patsas oli pystytetty.

Kello 8 aamulla ilmoittaa kiväärien yhteislaukaus juhlan alkavaksi.
Tämän merkin kuullessaan kokoontuvat Pariisin 48 aluepiirin asukkaat
määrätylle paikalle piireissään, jonka jälkeen he järjestyvät
juhlakulkueeksi, ja siten lähtee nyt yht'aikaa 48 samanlaista
juhlakulkuetta Tuilerioita kohti. Kerrotaan Robespierren muuten
niin eleettömäin kasvojen säteilleen ilosta, kun hän katseli
näitä ihmisjoukkoja tilaisuuteen vartavasten rakennetusta
Yhteyspaviljongista, jossa konventin jäsenet olivat. Kellon lyödessä
12 konventin jäsenet astuvat paviljongista ulos, yllään kalliit puvut,
sulitetut hatut ja leveät vyöhyet kansallisvärisine hetaleineen.
Robespierre on puettu vaaleansiniseen samettipukuun, hän kantaa
puuteroitua tekotukkaa ja on joukosta ainoa, joka on paljain päin.
"Hän astuu parvekkeelle", kertoo muuan silminnäkijä, "hän lähestyy,
hän tekee kädellään merkin osottaakseen tahtovansa puhua, ja yli
näiden 100,000 ihmisen leviää syvin äänettömyys. Hän puhuu, ja Ikuinen
ottaa vastaan sen kunnioituksen, jonka vapaat miehet hänelle siten
osottavat". Puheen jälkeen, joka itse asiassa ei sisältänyt muuta
kuin tyhjiä ja sisällyksettömiä puheenparsia, virittivät kaikki
kansalaiset yhdessä uuden hymnin, jonka senkin Gossec oli säveltänyt
M.-J. Chénierin sanoihin, ja jonka edellisenä päivänä konservatorion
opettajat, m.m. Gossec, Méhul ja Chérubini, olivat opettaneet koko
Pariisille. Sen jälkeen Robespierre otti soihdun ja sytytti ateismin
kuvapatsaan. Nyt näkyi, että tämä salasi sisällään toisen kuvapatsaan,
joka esitti viisautta ja esiintyi nyt -- kauneutensa kaikessa
sädeloistossa, sanovat Robespierren ystävät, kun taas toiset väittävät
sen olleen jotenkin tulen mustaaman. Robespierre piti nyt toisen
valmistamansa puheen, jossa hän, liittäen sanansa juuri tapahtuneesen
polttokohtaukseen, leimasi ateismin kerrassaan hylättäväksi. Siten oli
juhlan ensi osasto lopussa. Toinen puoli tapahtui Mars-kentällä; siihen
kuului hymnejä, valkopukuisten tyttöjen toimittama kukkienheittely y.m.
samantapaista, ja se oli muuten toisten senaikuisten isänmaallisten
juhlien kaltainen.

Samaan aikaan kuin Pariisissa vietettiin kaikkialla maaseudullakin
juhlia korkeimman olennon kunniaksi, ja siten oli uusi uskonto vihitty
tarkoitukseensa. Mitään suurempaa merkitystä tämä uusi uskonto ei
kuitenkaan saavuttanut, eikä tuskin missään sen sisällystä käsitetty
siten kuin Robespierre oli tahtonut. Ne, jotka olivat suostuvaisia
uuden opin uskonnollisiin kohtiin, tervehtivät sitä katolisuuden
henkiinherättämisenä. Ne taas, jotka siinä näkivät filosofiselle
pohjalle rakennetun uskonnon, sekoittivat sen -- Robespierren ja
hänen ystäviensä suureksi kauhistukseksi -- sen uskonnon kanssa,
jonka sijalle sen juuri tuli astua, nimittäin järjenpalveluksen
kanssa. Järjen nimeä kantavissa temppeleissä usein samat miehet,
jotka ennen olivat olleet järjen julistajia, nyt pitivät puheita
korkeimmalle olennolle; sanotaanpa eräässä kunnassa tapahtuneen,
että totuuden jumalatarta esittämään oli valittu sama nuori nainen,
joka muutamia kuukausia aikaisemmin oli toiminut järjenpapittarena
vihkimysjuhlassa 10 p. marrask. 1793. Sellainen sekoitus oli muuten
vallan luonnollinen. Osaksi ei voitu vaatia että ainakin kansa olisi
voinut käsittää molempien uskonmuotojen välisen aatteellisen eron,
kun niiden ulkonaiset ilmaisut olivat niin toistensa kaltaiset.
Molemmissa vihkimysjuhlissa oli pystytetty vuori kunnioittamaan
konventin vuoripuoluetta, molemmissa oli nähty valkopukuisia
tyttöjä kukat kädessä ja kuultu isänmaallisia hymnejä, jotka olivat
samojen kirjailijain sepittämiä samojen säveltäjäin musiikkiin.
Eihän ollut siis ihmeellistä, että monikin erehtyi vapauden- ja
viisaudenjumalattaren välillä, varsinkin kun nämä molemmat kuuluvat
olleen hyvin toistensa näköisiä!

Toiselta puolen taas sai korkeimman olennon palvelus, samoinkuin ennen
järjenpalvelus, piankin monin paikoin isänmaallisen luonteen. Se on
sodan ja tasavallan jumala, jota kunnioitetaan korkeimman olennon
nimessä; hänelle ne nousevat kaikki rukoukset ja avuksihuudot noina
vaikeina aikoina, ja merkillinen tosiseikka onkin, että korkeimman
olennon palvelustakin harjoitetaan suuremmalla vakavuudella ja
hartaudella lähinnä rajaa olevissa ja ulkovihollisen hävityksille
alttiissa seuduissa. Se oli isänmaanrakkaus, joka olennoitiin
vapauden, järjen, totuuden ja viisauden kuvapatsaissa; tässä
samoinkuin järjenpalveluksessakin pystytettiin isänmaallisten
marttyyrien kuvat juhlan ylentäjiksi, ja jos emme ota lukuun muutamia
yksinäisiä virallisia hymnejä, joihin musiikki oli vartavasten
sävelletty, laulettiin kaikki juhlahymnit marseljeesin sävelellä.
Vallankumoukselliset uskonmuodot, jotka nojautuivat niin vastakkaisiin
oppeihin kuin Voltairen ja Rousseaun, yhtyivät kansan käsityksessä
yhdeksi sen ilmeisesti isänmaallisen aineksen vuoksi, joka oli
kummallekin yhteinen. Ja varmaankin se on juuri tämä isänmaallinen
aines, joka tekee, että monet -- joskin täysin tietoisina molempien
uskontojen välisestä erosta -- useinkin asettavat ne yhteen, jopa
sekoittavatkin ne toisiinsa.

Korkeimman olennon palvelus ei kadonnut kokonaan Robespierren
kuoltua. Maaseudulla yhä edelleen -- tosin ilman mitään innostusta --
vietettiin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, juhlia yhtä fantastisia
ja epämääräisiä tarkoitukseltaan ja sisällykseltään. Kuinka vähän
käsitettiin tämän palveluksen todellista tarkoitusta, näkyy siitäkin,
että monin paikoin, ilojuhlia vietettäissä Robespierren kuoleman
johdosta, ylistyslauluina sen puolueen kunniaksi, joka oli kukistanut
hänet, laulettiin korkeimman olennon kunniaksi sepitettyjä hymnejä.
Kauan tämä uskonmeno ei kuitenkaan kestänyt; se katosi itsestään ilman
mahtikäskyjä, proskriptsioneja ja vainoomisia.



KONVENTIN REFORMIT


Louis Blanc on verrannut vallankumousta haudoille pystytettyyn
majakkaan. Tämä jo semmoisenaan kuvaava lausetapa on vielä kuvaavampi,
jos sen sovellamme siihen aikaan, jolloin Ranskaa hallitsi
kansalliskonventti, eli vuosiin 1792-95. Ei koskaan ole kaivettu niin
useita hautoja, ei koskaan ole luotu niin paljon uutta ja pysyvää
rauhallisen työn alalla. Usein pyrkii vallalle se mielipide, että
vallankumouksen alku, perustuslakia säätävän ja lakiasäätävän kokouksen
aika, myös oli tyynen ja rauhaisan reformityön aika, kun sen sijaan
vallankumouksen myöhempää historiaa muka täyttää puoluetaistelut,
piikit, punaiset lakit, epäjärjestys, giljotiinit ja katkotut
kaulat sisällisessä, sodat ja kurjuus ulkonaisessa suhteessa. Tämä
mielipide on monessa kohdin väärä. Valtiomuotoa säätävän kokouksen
ansio oli lujittaa ja julistaa ne periaatteet, joiden mukaan uusi
yhteiskunta oli järjestettävä, laskea varma ja vankka perustus ja
alottaa se alasrepimistyö, jota lakiasäätävä kokous jatkoi. Mutta
näillä kummallakaan kokouksella ei mitenkään ollut aikaa saattaa työtä
pitemmälle, ja konventti sai niiltä perinnöksi vallan muokkaamattoman
työvainion. Kyntää tätä vainiota ja kylvää siihen -- kas siinä
konventin tehtävä! On tuskin ainoatakaan alaa, johon konventti ei olisi
ulottanut reformityötänsä. Sen ansiona on, että se on kaikkialle luonut
uusia sivistysahjoja, tehnyt Ranskan osalliseksi etevistä keksinnöistä,
laskenut pohjan tieteen ja taiteen elvyttämiselle ja vapaalle
harjoittamiselle, perustanut hyödyllisiä laitoksia, asettanut Ranskan
koululaitoksen uudelle kannalle ja tehnyt sen tarkoituksenmukaiseksi
ja hedelmiä kantavaksi. Että kaikki tämä työ voitiin suorittaa
verrattain niin lyhyessä ajassa, riippui pääasiallisesti siitä
äärettömästä painosta, jonka alaisena työskenneltiin. Mutta ihmeellistä
on, että tämä hallitus, joka sisäoloissa oli täynnä intohimoisia
puolueriitoja, ja jonka päivästä päivään täytyi keksiä uusia keinoja
vastustaakseen kunnialla ulkovihollista, tahtoi ja voi uhrata niin
paljon kallista aikaansa ja kalliita voimiansa hankkiakseen Ranskalle
uusia kultuurivoittoja. Että se todella niin teki, todistaa enemmän
kuin mikään muu, että tämä hallitus ei ollut mikään ilkimysten ja
pyövelien kokous, kuten usein tahdotaan väittää, vaan että sillä oli
käytettävänään paljon valistusta, paljon hyvää tahtoa, suunnaton
työkyky ja suuri rakkaus rauhallisiin harrastuksiin ja rauhaisaan
työhön. Ei halu käytännössä toteuttaa jotakin oppia tai järjestelmää,
vaan pääasiallisesti epätoivoiset sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet
ne johtivat konventin väkivaltaisuuksiin, kiihkoiluun ja sortoon.

Samoinkuin konventti ryhtyi erityisiin toimenpiteihin taideteosten
säilyttämiseksi, samoin se myös koetti alituisilla säädöksillä
pelastaa häviöstä sekä suojella ja säilyttää niitä suuria yksityisiä
kirjakokoelmia, jotka maastamuuton ja luostarien sulkemisen kautta
olivat joutuneet valtion huostaan. Paljon näistä kirja-aarteista
kyllä hävisi, sillä kirjoja osaksi myötiin alituisesti valppaille
kirjainkokoojille, jotka pitivät tilaisuutta erinomaisen soveliaana
keinotella itselleen polkuhinnalla tietämättömiltä asiamiehiltä
arvokkaita teoksia, osaksi niitä hävitettiin ja poltettiin
tyydyttääkseen alhaisen roskajoukon kiihkoista hävityshimoa. Kun
konventti määräsi kuninkuuden ja aatelisvallan merkit kaikkialta
hävitettäviksi, antoi se, kuten jo edellä on mainittu, aihetta
hävitystyöhön, jota kokous ei suinkaan ollut tarkoittanut ja joka oli
perin turmiollinen. Monella taholla näet ryhdyttiin annetun säädöksen
nojalla turmelemaan kirjoja mitä raaimmalla tavalla: revittiin pois
kannet suurelta joukolta kalliisti sidottuja kirjoja ja arvokkaita
koruteoksia, koska ne kantoivat aatelista tai kuninkaallista
vaakunaa tai nimeä, joka muistutti aatelisvallan ja orjuuden
ajasta. Eikä ainoastaan alhaiso tehnyt itseään vikapääksi moisiin
väkivaltaisuuksiin, vaan oli yksityisiäkin kiihkoilijoita, jotka
pitivät aivan luonnollisena, ettei saisi säilyttää noita epämieluisia
muistoja menneeltä ajalta, ja eräs heistä esitteleekin _Le Mercure
français_ lehdessä 15 p:ltä helmik. 1794, että pitäisi hävittää kaikki
vaakunat niistä kirjoista, jotka olivat kansalliskirjastossa, entisessä
Pariisin kuninkaallisessa kirjastossa. Tähän kehoitukseen lisää
kirjoittaja seuraavasti: "Henkilöt, jotka aina tahtovat vaikeuttaa
hyvien ja hyödyllisten yritysten toimeenpanoa, ovat väittäneet sen
tulevan maksamaan neljä miljonaa. Se on varmaan liioiteltua, mutta
vaikkapa ei niin olisikaan, ei pidä huolia tästä vastaväitteestä. Sillä
meidän ei tule ajatella näitä neljää miljonaa, kun on kysymyksessä
yleinen, todella tasavaltainen toimenpide, joka koskee kansakunnan
kunniaa. Kaikki tämän tasavallan todelliset ystävät, jonka tulevaisuus
päivä päivältä näyttää käyvän yhä loistavammaksi, yhtyvät varmaan
toivomuksineen meihin, saadakseen konventin antamaan säädöksen,
joka täydentäisi kansalliskirjaston tasavaltaisen arvon. Kirjaston
johto on uskottu yhdelle Europan oppineimpia miehiä, miehelle, joka
valistuneesen mieleen yhdistää hartaan isänmaallisuuden, ja joka
varmaan enemmän kuin kukaan muu on harmissaan niistä kuninkaallisista
kansista, jotka peittävät noita kuolemattomia teoksia."

Vaikkapa tämä kehoitus ei tullutkaan tuntemattomalta taholta -- se
väitetään tuon vallankumouksen ensi vuosina ainakin ulkonaisesti sangen
vallankumousmielisen akateemikon La Harpen tekemäksi -- ei kirjaston
esimies, Lefèbre de Villebrune, eikä hallitus sitä noudattanut;
molemmat varmaan katsoivat nuo neljä miljonaa voitavan käyttää
parempiinkin tarpeihin. Päinvastoin hallitus oli vallan epätoivoissaan
asetuksiensa väärintulkitsemisesta ja käyttämisestä väkivallantekoihin
ja teki parastansa niitä estääkseen. Säädös 2 p:ltä lokak. 1793, joka
taideteosten hävittämisestä puhuttaessa jo on mainittu, on m.m. selvä
todistus siitä.

Mutta konventin toiminta kirjojen arvossa pitämiseksi ei ollut
ainoasti negatiivista, vaan myös, ja etusijassa, positiivista
laatua. Konventti avasi kolme uutta yleistä kirjastoa, nimittäin
Sainte-Génèviève-kirjaston, joka siihen saakka oli kuulunut
samannimiselle nunnaluostarille, Arsenaalikirjaston, joka ennen
oli kuulunut Artois'in kreiville, ja Kaupunginkirjaston, joka
perustettiin vallankumouksen aikana. Kahta entistä valtion kirjastoa,
Kansalliskirjastoa ja kardinaali Mazarinin perustamaa Mazarinin
kirjastoa lisättiin kaikin tavoin niillä kirja-aarteilla, joita valtio
takavarikkoon-otolla oli saanut. Suurin ja etevin kaikista näistä
kirjastoista oli kansalliskirjasto, ja tälle konventti omisti mitä
hellintä huolenpitoa. Sen johto uskottiin erityiselle konservatoriolle,
jonka jäsenten sanotaan olleen niin kiintyneitä toimeensa, niin
mieltyneitä kirjalliseen, järjestävään työhönsä, etteivät he -- niin
kummalta kuin se kuuluneekin tällä ajalla -- antaneet puoluekiihkojen
tai valtiollisen omanvoitonpyynnin missään määrin vaikuttaa
näkökantaansa ja toimintatapaansa. Kaikin tavoin koetettiinkin lisätä
kirjaston rikkauksia, etusijassa säädöksellä v:lta 1793, joka määräsi,
että kaikkien kirjakauppiasten, kirjanpainajain ja kaivertajain tuli
välttämättä antaa kirjastoon kaksi kappaletta jokaista kustantamaansa
teosta. Tämä säädös on vieläkin voimassa.

Tärkein reformi kirjastojen suhteen oli kuitenkin epäilemättä se, joka
avasi kansalliskirjaston suurelle yleisölle. Vallankumoukseen saakka
oli tämä suuri kirjasto ollut melkein yksinomaan kuninkaallisten
käytettävissä, ja nämä eivät tietystikään olleet sitä käyttäneet
millään tavoin hyväkseen. Jälkeen vuoden 1737 oli tosin tehty koe
pitää kirjastoa 2 3/4 tuntia 2 kertaa viikossa avoinna oppineille,
jotka tahtoivat siellä työskennellä, mutta muutamain käsikirjoitusten
kadottua kirjasto jälleen suljettiin ja avattiin ainoasti erityisissä
tapauksissa ja vartavastisesta armosta. Ettei tätä armoa läheskään
aina ollut saatavissa näkyy siitä, että kerrankin kirjaston esimies
oli kaksi vuotta matkoilla ja säilytti kirjaston avainta koko ajan
taskussaan! Rolandin toiselle ministeristölle, joka innokkaasti
työskenteli valistuksen kohottamiseksi, tulee kunnia kirjaston porttien
avaamisesta sepo selälleen yleisölle, joka täysin ymmärsi reformin
arvon ja laajuuden ja osotti kiitollisuuttaan ahkerasti käyttämällä
kirjaston aarteita.

Kirjojen kokoomiseksi ja säilyttämiseksi maaseudulla konventti
myös teki kaiken voitavansa. Jo olemassaolonsa ensi päivänä, 10 p.
lokakuuta, se antoi käskyn peruuttaa valtiolle joutuneiden kirjojen
myynnin ja sen sijaan koota ne kaikki departementtien pääpaikkoihin,
jotta konventti sitten voisi määrätä niiden käyttämisestä. Tammikuussa
1794 suuntasi eräs konventin jäsen hallituksen huomion näihin
kokoelmiin: "Nämä kirjalliset aarteet", hän lausuu, "ovat toistaiseksi
järjestämätön joukko, ne ovat vailla hoitoa ja alttiina hajautumiselle.
Aika on käsissä käyttää niitä hyödylliseen tarkoitukseen ja antaa
kaikkien kansalaisten päästä niistä nauttimaan". Ja hän ehdottaa
että, kun jokaisessa departementissa olevat kirjastot eivät olleet
riittäviä, konventti päättäisi primäärikokousten lausuman toivomuksen
mukaisesti perustaa kirjaston jokaiseen niistä departementtiosastoista,
joita kutsuttiin piirikunniksi. Konventti kiiruhti hyväksymään tämän
ehdotuksen ja antoi erityisen säädöksen siinä tarkoituksessa. Säädös
oli vieläkin laajemmalle ulottuva, sillä se määräsi lisäksi, että
jokaiseen vastaperustetuista piirikuntakirjastoista oli yhdistettävä
museo, johon kaikenlaisia taideaarteita ja arvoesineitä oli koottava;
se loppui toivomuksella, että sekä museot että kirjastot vähitellen
lisääntyisivät lahjojen ja testamenttien kautta. Museon ja kirjaston
perustaminen joka piirikuntaan oli suurenmoinen puuha, jonka
merkityksen ymmärrämme paraiten, jos muistamme että Ranska v. 1789
jaettiin 555 piirikuntaan, joiden luku oli vielä lisääntynyt niistä
alueista, jotka revolutsionin aikana liitettiin Ranskaan.

Konventti ei ainoasti perustanut uusia kirjastoja ja järjestänyt
vanhoja; sen ansioksi on myös luettava erityisen keskuspaikan
tutkimusta varten, Pariisin Kansallisarkiston perustaminen. Tosin
ei ennenkään vallankumousta suinkaan ollut jätetty huomioon
ottamatta tai halveksittu arkistojen merkitystä. Päinvastoin oli
useampia tuhansia yksityisiä ja paikallisia arkistoja, joita oli
hoidettu harrastuksella ja huolellisuudella. Niin, olipa menty
niinkin pitkälle, että osa asiakirjoista oli kopioitu ja talletettu
Pariisin kuninkaalliseen kirjastoon. Mutta ajatusta koota kaikki
nämä asiakirjat ja todistuskappaleet yhteen paikkaan ei ollut
herännyt, ennenkuin vasta vallankumouksen ja konventin aikana.
Molemmat edelliset kansalliskokoukset eivät olleet tajunneet, mikä
merkitys oli asiakirjain säilyttämisellä. Tosinhan valtiomuotoa
säätävä kansalliskokous oli järjestänyt n.k. arkistoja, mutta ne oli
tarkoitettu sisältämään ainoasti sen omia töitä koskevia aineksia.
Tämä sopi erinomaisesti yhteen kokouksen yleisen käsityskannan kanssa
-- emme näet tarvitse isosti tuntea valtiomuotoa säätävää kokousta,
tietääksemme, että sen jäsenet laskivat Ranskan historian v:sta 1789 ja
vähän tai ei ollenkaan välittivät kaikista vallankumouksen edellisistä
vuosisadoista.

Lakiasäätävä kokous meni vielä pitemmälle ymmärtämättömyydessä;
sen jäsenten mielestä oli vallan kauheaa säilyttää sellaisia
todistuskappaleita, jotka muistuttivat säätyeron ja aatelisvallan
ajasta, ja sen keskuudessa kohosi -- eikä suinkaan turhaan -- monta
ääntä vaatimaan niiden hävittämistä. Eivätkä ne olleet ahdasmielisiä
miehiä, vaan päinvastoin kaikkein valistuneimpia, jotka sellaista
vaativat. Niinpä lausuu esim. Condorcet 29 p. kesäk. 1792 tässä
kokouksessa peittelemättä ajatuksensa olevan, että kaikki vanhat,
etuoikeuksien ajalta polveutuvat muistomerkit oli poistettava:

"Juuri tänään", hän sanoo, "on sen päivän vuosipäivä, jolloin
perustuslakia säätävä kansalliskokous, lakkauttamalla aatelisuuden,
viimeisteli valtiollisen tasa-arvoisuuden työn. Halukkaina seuraamaan
niin kaunista esimerkkiä te olette vainonneet aatelistoa niihin
pesiin saakka, joissa tavataan todistukset heidän parantumattamasta
turhamaisuudestaan. Tänään polttaa järki pääkaupungissa Ludvig
XIV:nnen kuvapatsaan juurella nuo suunnattomat volyymit, jotka
ovat olleet parhaana todistuksena tämän säädyn turhuudesta. Muita
jälkiä samaisesta turhuudesta on vielä yleisissä kirjastoissa,
tilikamarissa ja genealogien kodeissa; nämä pesät on luettava yleiseen
hävitykseen, sillä te ette ole sallivat aatelin säilyttää, kansakunnan
kustannuksella, mitään naurettavia, tasa-arvoisuutta uhkaavia toiveita.
Kysymys on nyt taistella naurettavinta, mutta samalla parantumattominta
kaikista intohimoista vastaan -- -- -- Ehdotan sentähden, että kaikki
departementit saisivat oikeuden polttaa ne aateliskirjeet, jotka
mahdollisesti tavataan niiden erityisissä varastoissa."

Ja kokous antoi todellakin erityisellä säädöksellä käskyn polttaa
kaikki aateliskirjeet, joskohta samalla määräsi, että paperien joukossa
tavattavat omaisuuskirjeet oli niistä erotettava ja säästettävä. Hiukan
myöhemmin, 19 p. elok. 1792, määräsi kokous sen lisäksi, että entisen
tilikamarin asiakirjat sekä myös kaikki herruusoikeuksia koskevat
paperit oli poltettava. Niin suuresti pelättiin vanhan yhteiskunnan
ehkä ottavan takaisin etuoikeutensa ja vaatimuksensa, että tahdottiin
hävittää yksin historiakin, estääkseen ihmisiä ottamasta siitä mitään
opetuksia ja saamasta mitään toiveita!

Konventilla oli tässä asiassa vallan toiset mielipiteet, ja se käytti
vallan toista menettelyä kuin sen edeltäjät. Olemassaolonsa aivan
ensi päivinä se päätti peruuttaa määräyksen tilikamarin asiakirjain
polttamisesta ja samalla sääti, että niistä ne, jotka voivat olla
joksikin hyödyksi, oli jätettävä meri- ja sotaministereille ja
muut myytävä. Tämä tosin ei todistanut mitään vallan suurta noiden
paperien arvossapitämistä, ja totta onkin, etteivät ne sota- eivätkä
meriministeriössä tulleet mihinkään käytäntöön. Mutta toimenpide
semmoisenaan oli joka tapauksessa suuriarvoinen, sillä myöhempi aika
on löytänyt paperit ja käyttänyt niitä hyödykseen. Ei monta kuukautta
myöhemmin, helmikuussa 1793, annettiin ensimäinen asetus eri arkistojen
yhdistämisestä yhteiseen huoneistoon. Toinen asetus, 2 p:ltä marrask.
1793, täydensi tätä ja katsoi Louvren soveliaaksi suuren arkiston
sijoittamispaikaksi. Useita muitakin säädöksiä annettiin tämän arkiston
parantamiseksi ja järjestämiseksi, ja kaikkein ihmeellisintä on, että
muutamat niistä johtuvat hirmuvallan ankarimmalta ajalta; niinpä esim.
konventti tammikuussa 1794 nimittää komitean, jonka tuli pitää huolta
arkiston lopullisesta järjestämisestä, ja kuukausi ennen Robespierren
kukistusta määrätään, mihin ryhmiin erityiset arkistoasiakirjat oli
jaettava. Arkiston esimieheksi tulisi arkistonhoitaja. Ensimäinen
tähän luottamustoimeen nimitetty oli edusmies konventissa, omituinen,
kulmikas ja ankara vallankumousmies Camus, mies, jonka järjestysaisti,
lahjomaton rehellisyys ja tieteelliset ansiot tekivät hänet
erittäin sopivaksi tälle paikalle, mikä vaati yhtä paljon työkykyä
kuin harrastusta ja edesvastuutunnetta. -- Vuoteen 1808 saakka
kansallisarkisto oli sijoitettu Louvreen, mutta silloin se siirrettiin
Guisen herttuain vanhaan palatsiin, myöhempään hotelli Soubiseen,
Francs-Bourgeois-kadun varrelle, missä se vieläkin on.

       *       *       *       *       *

Konventti loi ja järjesti kaikilla aloilla. Tärkeitä ja suuriarvoisia
olivat ne korkeakoulut ja akatemiat, joita konventti joko perusti
tai uudestijärjesti sovelluttaakseen niitä uuden ajan vaatimusten
mukaisiksi. Lääketieteellisten opintojen kohottamiseksi, jotka vanhan
järjestyksen aikana oli suuresti laiminlyöty, perustettiin Pariisiin,
Montpellieriin ja Strasbourgiin uusia lääketieteellisiä korkeakouluja,
joiden päätarkoituksena oli oleva valmistaa lääkärejä sairashuoneiden,
varsinkin sotilassairaalain tarpeeksi. Että tämä toimenpide etusijassa
tarkoitti täyttää polttavaa tarvista, kun sotanäyttämöillä vallitsi
suunnaton kurjuus lääkärien puutteen vuoksi, näkyy selvästi konventin
määräyksestä, että piirikunnat olisivat velvolliset lähettämään
korkeakouluihin kaikkiaan 550 17 ja 26 ikävuoden välillä olevaa
nuorta miestä, joilla oli jonkinlaista tietoa lääketaidossa, 300
Pariisiin, 150 Montpellieriin ja 100 Strasbourgiin. Nämä nuoret miehet
saivat ammattisivistyksensä valtion kustannuksella ja valtio heitä
käyttikin. Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin korkeakouluihin alkoi
pyrkiä muitakin oppilaita kuin pakollisia, ennenkuin sekä ranskalaisia
että ulkomaalaisia, jotka tahtoivat harjoittaa lääketieteellisiä
opintoja, pyrki tänne ulko-oppilaiksi ja harjoitti opintojaan omalla
kustannuksellaan. Lääketieteelliset korkeakoulut nauttivat alusta
pitäen suurta arvoa, ja niiden opintometoodia, joka oli sama kaikille,
kuvataan paraaksi ja valistuneimmaksi. Sen pääasiallisena uutuutena
oli lääketieteellisten opintojen perustaminen Ranskassa kliinilliseen
opetukseen.

Luonnonhistoria, jonka tutkimiseen filosofit olivat innostuttaneet
valistusajan Ranskaa, tuli myös yhdeksi vallankumouksen sylilapsia.
Tälläkin alalla jäi konventin asiaksi ryhtyä toimenpiteihin, jotka
olivat tarpeen helpottaakseen näitä opintoja ja tehdäkseen ne hedelmiä
kantaviksi. Kuten vallankumouksen kuvakielellä sanottiin, oli se
konventti, joka istutti vapauden puun kasvitieteelliseen puutarhaan.

Jardin des plantes'in esimiehenä oli syksystä 1792 alkaen
Rousseaun oppilas Bernardin de Saint-Pierre, ja hänpä se muutamien
konventinjäsenten kannattamana sai toimeen kasvitieteellisen puutarhan
muodostamisen n.k. Museoksi, joka oli sisältävä luonnonhistoriallisia
kokoelmia ja samalla oleva korkein oppilaitos näiden tieteiden
tutkimista varten. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyi siinä
tehdä joukko parannuksia ja muutoksia. Opetusistuinten luku, joka
ennen oli ollut ainoasti 3, lisättiin nyt äkkiä 12:ksi, mikä oli
kummastuttavan suuri luku, jos ajattelemme, että koulu käsitti ainoasti
erityisopintoja. Tehdäkseen eläintieteellisiä opintoja tarkoitusta
vastaaviksi sijoitettiin tänne eläintarhakin. Sen pohjaksi pantiin
ne 5 eläintä, jotka tavattiin jälellä Versailles'in kuninkaallisessa
eläintarhassa: leijona, sarvikuono, zebra, antilopi ja intialainen
tupsukyyhkynen. Eläintarha lisääntyi nopeasti lahjoista ja ostoista;
se oli ensi alkuna Pariisin nykyiseen suureen eläintieteelliseen
puutarhaan, Jardin d'acclimatationiin.

Oli 10 p. kesäk. 1793, kiihkeimmän valtiollisen mieltenkuohun hetki,
kun opetuskomitea, Lakanal puhetorvenaan, saapui konventtiin esittämään
ehdotusta luonnonhistoriallisten opintojen uudesta järjestämisestä.
Vain muutamia päiviä aikaisemmin olivat girondistit kukistuneet,
ja useimmissa departementeissa uhkasi tapauksen johdosta syntynyt
mieltenkiihko järkyttää kansakunnan yhteyttä, samalla kun Vendée
oli voitollinen ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.
Eivät nekään, jotka ovat kaikkein vihamielisimpiä vallankumousta
kohtaan, voine kai olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä tällaisista
tosiseikoista.

Valistusfilosofeilta vallankumous myös oppi että teollisuus on
yksi kansan hyvinvoinnin parhaita arvomittareja. Aikana, jolloin
laki määräsi ne aatelismiehet, jotka harjoittivat Jotakin näistä
alhaisista käytännöllisistä ammateista, menettämään aatelisoikeutensa
siksi aikaa, kun he tällaisia toimittivat, olivat encyklopedistit
kunnioittaneet näitä ammatteja ei ainoasti suopein sanoin selittämällä
niitä suuressa teoksessaan, vaan myös luettelemalla _Encyclopédiensa_
esipuheessa avustajinaan ajan ylhäisinten ja kuuluisinten nimien
ohella yksinkertaisia työmiehiäkin, jotka olivat d'Alembertille
antaneet suullisia tai kirjallisia tietoja ammattiaan koskevista
asioista. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli osottanut olevansa
encyklopedismin ja Turgot'in oppilas vapauttamalla helmikuussa 1791
työn ammattipakosta ja etuoikeuksista. Konventti jatkoi viitoitettua
tietä. Syyskuun 29 p:nä esitti apotti Grégoire maanviljelyskomitean,
ammattikomitean ja yleisen opetuskomitean käskystä, joille yhteisesti
oli uskottuna teollisuusolojen järjestäminen, koetettuaan ensin
osottaa selvin ja vakuuttavin sanoin, että maan rikkaus isosti riippui
teollisten ammattien kukoistuksesta, että oli turhaa etuluuloa
halveksia käytännöllistä työtä ja että teollisuudesta voi tulla
valtiollinen välikappale, ehdotuksen, joka tarkoitti teknillisen
korkeakoulun perustamista, mikä luonnonhistoriallisen laitoksen tavoin
samalla kertaa olisi sekä museo että oppilaitos. Ehdotus hyväksyttiin
kaksi viikkoa myöhemmin, eikä kauan senjälkeen -- epäluulon ja
väkivallan pahimpana aikana -- perustettiin teknillinen korkeakoulu,
Conservatoire des arts et métiers, jonka täydentämiseksi direktorio
edelleen työskenteli, ja joka lajissaan on varmaan rikkain ja etevin
koko Europassa.

Jo ennen teknillisen koulun perustamista oli konventti toimeenpannut
reformin, mikä suuresti edisti järjestyksen toimittamista kauppa- ja
teollisuusoloihin. Tämä reformi, jolla vastakohtana kaikkiin muihin
konventin aikana toimeenpantuihin parannuksiin oli yleismaailmallinen
merkitys, oli uusien mitta- ja painoarvojen asettaminen, jotka meidän
päivinämme ovat otetut käytäntöön melkeinpä kaikissa maissa ja
muodostavat n.k. metrijärjestelmän.

Jo vuosisatoja oli yhteys mitoissa ja painoissa ollut niitä
unelmia, joita suurimmalla lämmöllä oli Ranskassa harrastettu. Se
aika, jota tavallaan voidaan pitää vallankumouksen edelläkävijänä,
uskonpuhdistuksen ja renessansin aika, oli kolmannen säädyn kautta
1560 ja 1576 vuosien säätykokouksissa lausunut toivomuksen, että
tulisi olla vain yksi pituus-, yksi paino- ja yksi pintamitta, ja että
tähän tarkoitukseen olisi keksittävä erityinen mitta, josta näytteitä
olisi lähetettävä kaikkiin maakuntiin. Hallitus oli luvannut täyttää
tämän toivomuksen, mutta joko se sitten ei pitänyt lupaustaan, tai ne
"oppineet ja kunnialliset" miehet, jotka oli määrätty valmistamaan
ehdotusta, eivät olleet sitä tehneet -- tosiasia on kumminkin, että
kului kaksi vuosisataa ilman että tässä asiassa tuli mitään tehdyksi.

Vallankumouksen puhjetessa vallitsi tällä alalla sekaannus, joka teki
kaiken liikeyhteyden ihmisten välillä sangen monimutkaiseksi. Kuuluu
melkein uskomattomalta sanoa, että itse Pariisissa voitiin tavata
45 eri nimeä merkitsemässä mittoja ja painoja. Joka maakunnalla oli
omat nimityksensä, eivätkä Pariisi ja maakunnat ollenkaan ymmärtäneet
toisiaan tässä suhteessa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että tässä
jos missään reformeja oli tarpeen. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous
omaksuikin täydelleen yleisen mielipiteen. Jo olemassaolonsa alussa
tämä kokous näet antoi tiedeakatemialle toimeksi valmistaa uuden ja
yhtenäisen mitta- ja painojärjestelmän, eikä tiedeakatemia ollut
hidas ryhtymään tämän tehtävänsä suorittamiseen. Ja juuri konventille
akatemia marraskuussa 1792 sai ilmoittaa työnsä edistyneen niin
pitkälle, että se voi valmistua vuoden 1792 alkuun -- ja konventtipa se
työn tultua suoritetuksi sai kunnian ajaa sen perille todellisuudessa.

Kuten tunnettu, oli tämän järjestelmän pohjana luonnosta otetut
yksiköt, ja etupäässä juuri siitä syystä voitiin toivoa sen tulevan
otetuksi käytäntöön muissakin maissa. "Ajatus johtaa kaikki pituusmitat
luonnossa tavattavasta yksiköstä", lausuikin se konventinjäsen,
joka esitti ehdotuksen, "on tuntunut matematikoista luonnolliselta
aina siitä hetkestä saakka, kun he pääsivät perille sellaisen mitan
olemassaolosta ja mahdollisuudesta määrätä se. He ovat nähneet sen
ainoaksi keinoksi sulkea järjestelmästä ulos kaikki mielivaltaisuus ja
voida olla varma siitä, että se aina pysyy samanlaisena, ilman että
mikään vallankumous maailmassa voisi sitä muuttaa. He ovat ymmärtäneet,
kun sellainen järjestelmä ei voi kuulua yhdelle ainoalle kansalle,
olevan syytä toivoa kaikkien omaksuvan sen." Eikä hän tyydy vain
osottamaan uuden järjestelmän suuria etuja ja suurta varmuutta, hän
sanoo myös toivovansa, että siitä tulisi vakuus kunnioitukselle ja
vaihtosuhteille ranskalaisten ja muiden kansain välillä, sen sukupolven
välillä, jota koko maailma saa kiittää tästä hyvätyöstä, ja vastaisten
sukujen, jotka tulevat pitämään sitä arvossa ja käyttämään hyväkseen.

Uusi järjestelmä oli heti pantava käytäntöön; ainoasti vuoden väliaika
myönnettiin, millä aikaa toivottiin kaikkien ehtivän oppia sitä
käyttämään. Siinä tarkoituksessa lähetettiin maan eri osiin niin
hyvin selviä ja tarkkoja ohjeita, joissa kymmenysjärjestelmän teoria
selvitettiin, kuin myös sellaisten esineiden malleja, jotka olivat
tarpeellisia ja jäljennettäviksi määrättyjä. Vuoden loputtua julaistiin
laki, joka teki metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen pakolliseksi.

Maalaustaiteen alalla tehtyjen reformien yhteydessä on mainittu,
että konventti 8 p. kesäk. 1793 sääsi kaikki vanhat akatemiat
lakkautettaviksi. Tätä toimenpidettä on paljon moitittu, ja usein
kuullaankin juuri sitä vedettävän esiin näytteenä konventin
väkivaltaisesta ja hävittävästä politiikasta. Mutta itse asiassa se
ei ollut hävityshimo, joka aiheutti tämän toimenpiteen; se riippui
vallan yksinkertaisesti siitä suunnattomasta painosta, jonka alaisena
konventin täytyi työskennellä, siitä nopeudesta, jolla sen kaikki työ
oli suoritettava. Ei ollut aikaa koettaa keksiä mitään keinoja uudistaa
noita vanhoja laitoksia ja saattaa niitä yhtämukaisuuteen uusien olojen
kanssa; nopeammin kävi kaiken vanhan lyöminen pirstaleiksi ja uuden
rakentaminen pirstojen päälle. Muuten on kyllä todistuksia siitä,
että missä vanhat laitokset vastasivat tarvetta, vallankumous jätti
ne koskematta; niinpä jäi esim. tiedeakatemia Grégoiren ehdotuksesta
entiselleen, kun muut lakkautettiin, koska katsottiin sen tehneen
Ranskalle ja vallankumoukselle liian suuria palveluksia joutuakseen
hävitettäväksi -- tämähän akatemia se juuri muun muassa oli suorittanut
sen suuren työn, mistä oli seurauksena metrijärjestelmän käytäntöön
ottaminen.

Mutta toiselta puolen oli useita akatemioita, jotka olivat lakanneet
vastaamasta alkuperäistä tarkoitustaan, ja joilla siis ei ollut mitään
varsinaista olemassaolon oikeutta. Niiden joukosta mainittakoon
etusijassa parooni de Breteuil'in v. 1784 perustama kuninkaallinen
musiikkiakatemia, ja vanha Ranskan akatemia.

Kuninkaallinen musiikkiakatemia ei ollut asetettu perusteellisten
opintojen antamista varten, vaan hovin huvitukseksi. Sellainen
rajoitettu tarkoitus ei sopinut yhteen vallankumouksen laajemman
näköpiirin kanssa. Musiikkiakatemia kadottikin jo vallankumouksen
alusta pitäen merkityksensä, ensiksi siitä syystä, ettei enää ollut
mitään hovia, jota tarvitsi huvittaa soitannollisilla esityksillä; ja
vielä enemmän siitä syystä, että ooppera oli ensimäisiä teattereita,
joka suosi revolutsionia, ja että se tykkänään kieltäytyi ottamasta
taiteilijoita ylimyksellis-kuninkaallisesta musiikkiakatemiasta.
Sillä välin oli vuoden 1792 kuluessa Pariisin kunnallisneuvosta
ruvennut kansallisten juhlien vuoksi harjoituttamaan muutamia
kymmeniä soittajia soitintaidossa, ja tästä pienestä alusta kasvoi
vähitellen uusi musiikkikoulu, jolla oli vallan toinen laatu ja
luonne. Oppilasluvun lisäämiseksi valittiin 120 nuorta ja köyhää,
jonkinlaisilla soitannollisilla taipumuksilla varustettua miestä
kansalliskaartin pataljoonista ja muodostettiin siten vakituinen
soittokunta, joka avusti kaikissa suurissa juhlissa ja kaikissa
juhlallisissa tilaisuuksissa. Marraskuun 8 p:nä 1793 saapui konventtiin
lähetystö kansalliskaartin musiikkikoulusta ja lausui toivomuksenaan,
että tasavalta perustaisi kansallisoppilaitoksen musiikkia varten, joka
edistäisi soittotaitoa, ja palkitsisi niiden soittajain vaivat, jotka
monen kuukauden aikana olivat uhrautuneet opettamaan nuoria oppilaita.
Chénier kannattaa tätä esitystä: "Tiedämmehän", hän lausuu, "kuinka
suuresti kansallinen musiikki on kunnostanut itseään vallankumouksen
aikana, tiedämmehän, miten paljon musiikki on vaikuttanut
patriootteihin Pariisissa, departementeissa ja rajoilla. Ehdotan
siis säädettäväksi periaatteen, että kansallinen musiikkioppilaitos
on perustettava Pariisiin ja että konventin tulee antaa yleisen
opetuskomitean toimeksi hankkia varoja tämän puuhan toteuttamiseen".
Ehdotus hyväksyttiin ja sensuuntainen säädös annettiin. Tammikuun
keskivaiheilla 1794 määrättiin lisäksi, että laitos oli pidettävä
avoinna molemmille sukupuolille.

Muutamia kuukausia ennen konventin hajoamista, 3 p. elok. 1795,
päätettiin lopullisesti, että vanhan lakkautetun laulu- ja
deklamatsioniakatemian sijaan oli perustettava n.k. Conservatoire
national de la musique, jossa opetusta annettaisiin ei vähemmälle
kuin 600 oppilaalle. Tälle laitokselle osotettiin 240,000 livren
suuruinen summa, määrättiin palkkoja ja eläkkeitä ja lisäksi säädettiin
konservatorioon perustettavaksi kirjasto. Uudestimuodostetun
musiikkiopiston ohjelma oli laaja ja uusi; opetus, jona oli soitto ja
laulu, joihin aineihin keisariuden aikana liitettiin deklamatsionikin,
oli sekä tieteellinen että käytännöllinen ja historiallinen, ja sitä
harjoitettiin alusta pitäen vakavuudella, joka suuresti erotti sen
konventin lakkauttamasta vanhasta akatemiasta. Konservatorion johto
oli uskottu 5 tarkastajalle, joina ensiksi oli Gossec, Grétry, Méhul,
Lesueur ja Chérubini, sekä 4 opettajalle. Vuoden kuluttua laitoksen
perustamisesta päätettiin että sitä johtaisi tirehtöri, ja ensimäisenä
tähän toimeen nimitettiin Sarrette, entinen kansalliskaartin
musiikkikoulun johtaja.

Vielä kiukkuisemmin kuin maalaus- ja musiikkiakatemioita vastaan
oli taistelua käyty vanhaa Ranskan akatemiaa vastaan; vielä enemmän
kuin nämä se oli herättänyt vallankumousmiesten vastenmielisyyttä.
Jo vallankumouksen puhjetessa oli akatemia vanhoillisuuden jyrkimpiä
pesiä, ja konventin kokoontuessa se oli sangen lähellä täydellistä
hajoomistaan. Sen jäsenistä oli 8 kuollut ilman että heille oli valittu
seuraajia, 10 oli siirtynyt maasta tai pysyi piilossa, ja jälelläolevat
olivat keskenään eripuraiset personallisen vastenmielisyyden ja
erilaisten valtiollisten mielipiteitten vuoksi. Samalla kun filosofi,
apotti Morellet, lujasti piti kiinni vanhasta ajasta ja sen aatteista,
olivat useat hänen virkaveljistään: Chamfort, La Harpe ja kirjailija
Ducis, lämpimästi vallankumouksen puolella ja käyttivät, Morelletin
lausunnon mukaan, usein kieltä, joka oli suuresti samantapaista kuin
mitä saatiin kuulla sen kansalliskokouksen puhujalavalta, joka oli
tehnyt lopun aatelista ja papistosta. Henki tässä akatemiassa oli
sangen kehno. Akateemikot olivat vähitellen tottuneet katsomaan ei
ainoasti opetusistuimiaan yksityiseksi omaisuudekseen, vaan koko
akatemiaa omaksi laitoksekseen. Siinä säädöksessä, joka lakkautti
akatemiat, määrättiin kaikki niiden omistamat kokoelmat virastojen
valvonnan alaiseksi, kunnes säädettäisiin, mihin tarkoitukseen niitä
sopisi käyttää. Etteivät akateemikot suinkaan katsoneet tämän asetuksen
itseään sitovan, todistaa se mitä Morellet kertoo muistelmissaan,
nimittäin että hän heti asetuksen ilmestyttyä ryhtyi pelastamaan
talteen akatemian kalleuksia "vandaleilta"; osan käsikirjoituksia ja
asiakirjoja hän oli vienyt kotiinsa, mutta entisten akateemikkojen
60 muotokuvaa hän oli -- kun niiden koko teki hänelle mahdottomaksi
raahata niitä pois -- latonut erääsen saliin puhujalavalle, sitten
lukinnut oven ja pitänyt avaimen. Hän kertoo lisäksi virkaveljinensä
miettineensä jakaa kirjat keskenään, kun he eivät voineet viedä niitä
pois -- ajatus, jota akateemikot kumminkaan hyvin oikeutetusta pelosta
tulla syytetyksi varkaudesta eivät kaikeksi onneksi toteuttaneet.

       *       *       *       *       *

Jos luomme silmäyksen jälellepäin edellä kosketeltuihin konventin
reformeihin, näkyy selvästi että konventti useimmassa niistä piti
silmällä pedagogista päämäärää. Kasvatus oli yksi vallankumouksen
iskusanoja, se oli myös vallankumouksen etevimpiä päämaaleja. Kasvatus
-- eikä ainoasti vapauteen, tasa-arvoisuuteen, kansalaisuuteen ja
tasavaltaisuuteen, vaan myös oppiin ja tietoihin, vakaasen työhön
ja tosi sivistykseen. Ei ollut siis ihmettä, että sellaisissa
olosuhteissa kouluopetuksen järjestäminen oli vallankumouksen
rakkaimpia toimia ja kenties se kysymys, joka kauimmin ja sitkeimmin
antoi vallankumousmiehille ajattelun aihetta. Kaksi syytä oli lisäksi
jo alusta pitäen auttanut katseiden suuntautumista tälle alalle --
ensiksi se tavattoman kehno tila, jossa kouluopetus oli vallankumouksen
puhjetessa, toiseksi ne mahtavat herätteet, joita valistusfilosofit
olivat antaneet kasvatuksen ja opetuksen täydelliseksi
uudestimuodostamiseksi. Rousseau oli kirjallaan _Emile ou l'éducation_
rikkonut välit kaikkien vanhojen traditsionien ja kaikkien totuttujen
tapojen kanssa ja esittänyt luonnollisen kehityksen ja ihmisellisen
hyvyyden periaatteihin nojautuvan ihanteen. Sellainen oli myös se
ihanne, jonka vallankumous jo alusta asti asetti itselleen.

Joskin vallankumousta opetuksen alalla -- kuten niin monella
muullakin -- innostutti Rousseau, joskin hänen henkensä elähytti sitä
reformityötä, johon ryhdyttiin, eivät kuitenkaan Rousseaun opetukset
joutuneet olemaan tässä asiassa pohjana vallankumouksen käsitykselle ja
katsantokannalle. Yleensä on vallalla se käsitys, että vallankumouksen
pedagogisena ansiona yksinomaan oli Rousseaun teoriain toteuttaminen
käytännössä. Mutta ei tarvitse muuta kuin kärsivällisesti lukea läpi
ne eri ehdotukset opetuksen järjestämiseksi, joita esitettiin eri
edusmieskokouksille, nähdäkseen ettei sellainen mielipide ole oikea.
Päinvastoin ei näitä ehdotuksia lukiessa voi pidättyä jonkinlaisesta
kummastuksesta, tavatessaan niissä niin vähän Rousseaun ajatuskantaa ja
niin paljon uutta ja omaperäistä, niin monia uusia vaatimuksia, joita
olosuhteet synnyttivät, niin paljon uusia aatteita, joita vallankumous
kehitti.

Rousseaun kasvatusihanne oli abstraktisesti inhimillinen ihanne,
vaikkapa sen ohessa joskus toinenkin ihanne väikkyi hänen mielessään,
nimittäin hyödyllisen yhteiskuntajäsenen. Vallankumouksen tarkoitusperä
oli läpeensä käytännöllinen. Se tarkoitti jo alusta pitäen kasvattaa
hyödyllisiä valtionkansalaisia, kehittää yksilöitä etupäässä ja
melkeinpä yksinomaan pitämällä silmällä sitä etua, jonka yhteiskunta
voisi heistä saada. Rousseau oli tahtonut kokonaan eristettyä
kasvatusta, vallankumous perusti koko kasvatusjärjestelmänsä
yhteisopetukseen, koulujen perustamiseen. Rousseaun reformiaatteet
eivät tarkoittaneet kansankasvatusta eikä naiskasvatusta. Vallankumous
ymmärsi, että kaikenlainen etuoikeusjärjestelmä kasvatuksen alalla
estäisi yhteiskuntaa käyttämästä hyväkseen kaikkia voimiaan. Sen
suurena uutuutena on, että se on selittänyt kansanopetuksen siksi
pohjaksi, jolle koko opetuslaitos on rakennettava, ja julistanut
kaikki ihmiset yhtä oikeutetuiksi pääsemään nauttimaan opetuksen ja
sivistyksen hedelmistä.

Kaikki ne kolme edusmieskokousta, jotka ottivat osaa vallankumouksen
uudestimuodostamistyöhön, osottivat harrastusta kouluopetuksen
järjestämiseen, ja jokainen niistä koetti aikansa ja voimiensa mukaan
edistää pulmallisen kasvatusopillisen tehtävän ratkaisemista. Molempien
ensimäisten kokousten opetusperiaatteet pitivät melkein täydellisesti
yhtä; ne tarkoittivat vapauttaa opetuksen kirkon ylivallasta, asettaa
sen mikäli mahdollista valtiosta riippuvaksi, tehdä sen kansalliseksi
ja yhtäläiseksi kaikille. Molemmat nämä kokoukset olivat myös
yksimieliset siitä, että oli mahdotonta millään tavoin pakoittaa
yleisöä lähettämään lapsiaan kouluihin; molempia elähytti liiaksi
vapaudeninnostus, voidakseen ollenkaan ajatella oikeaksi käyttää
pakkokeinoja tiedon ja sivistyksen levittämiseksi laajoihin piireihin.

Jo valtiomuotoa säätävän kansalliskokouksen alusta saakka virtasi sille
koko joukko anomuksia, joissa näitä näkökantoja pidettiin silmällä
ja joissa vaadittiin opetuksen asettamista toiselle tolalle kuin
vanhan järjestyksen aikana. Noudattaen näitä toivomuksia antoi kokous
yleisen opetuskomitean tehtäväksi esittää asiasta ehdotuksen. Mutta jo
ennen tämän ehdotuksen saapumista kokous sääsi seuraavaa, mikä tuli
olemaan yhtenä artikkelina Ranskan ensimäisessä hallitusmuodossa:
"On luotava ja järjestettävä yleinen opetus, joka on oleva yhteinen
kaikille kansalaisille ja maksuvapaa välttämättömimmissä aineissa. Sitä
varten perustettavat laitokset ovat jaettavat yli maan valtakunnan
hallintojakoa vastaavassa suhteessa". Täten oli periaate julistettu.
Se oli tuleva lähemmin kehitetyksi niissä suurenmoisissa ehdotuksissa,
jotka yksityisten filosofien ja politikkojen valmistamina esitettiin
eri kokouksille opetuskomitean puolesta. Ja ne nimet, jotka kohtaavat
meitä tutkiessamme vallankumouksen aikaista opetuslaitoksen historiaa,
eivät suinkaan ole tuntemattomia. Ei -- nämä nimet ne juuri ovat
antaneet vallankumoukselle sen loiston -- seikka joka jo semmoisenaan
todistaa sitä kantavaa harrastusta, jonka tämä kysymys sai osakseen.

Kaksi tärkeintä näistä ehdotuksista, toinen Talleyrandin esittämä
valtiomuotoa säätävälle kansalliskokoukselle, toinen Condorcetin
lakiasäätävälle, yhtyivät pääkohdissaan. Molemmat vaativat, että
opetus oli oleva yleinen, molemmat vastustivat sen julistamista
pakolliseksi. Molemmat antoivat sosialipoliittiselle kasvatukselle
tärkeän sijan, ja molemmat tahtoivat opetuksen erotettavaksi kirkosta
ja tehtäväksi valtion omaisuudeksi. Voi tuntua omituiselta että kaksi
niin erinkaltaista miestä kuin Talleyrand ja Condorcet, toinen ovela
politikko, joka oli kuoleva yhteiskunnan kukkuloilla, palveltuaan
kaikkia hallituksia ja nautittuaan kaikkia vallan antimia, ja toinen
jalo, lämminsydäminen filosofi, josta oli tuleva yksi vallankumouksen
marttyyreja, omasivat saman käsityksen siitä, miten uusi suku oli
luotava. Syy tähän on luonnollisesti siinä, että kummankin suunnitelmat
johtuivat niistä periaatteista, jotka olivat vallankumouksen: vapauden
ja tasa-arvoisuuden periaatteista, ja että kumpikin tähtäsi samaa
päämaalia: sellaisten kansalaisten kasvattamista, jotka voivat olla
hyödyksi yhteiskunnalle.

Epäilemättä oli kuitenkin Condorcetin ehdotus, joka itseensä sisällytti
kaiken sen mitä filosofit ja humanistit monina vuosina olivat
ajatelleet ja kirjoittaneet tässä aineessa, paljoa etevämpi kuin
Talleyrandin. Opetusjärjestelmän eri jäsenet olivat siinä paremmin
liitetyt toisiinsa ja sulivat kokonaan yhteen, opetussuunnitelmat
yksinkertaisempia, kokonaisuus selvempää ja yksityiskohtaisempaa,
jopa niin tarkasti valmistettua, ettei varmaan olisi kohdannut mitään
vaikeutta panna se paikalla käytäntöön todellisuudessa. Se erosi
Talleyrandin ehdotuksesta vaatimalla paljoa suurempaa lukua kouluja
perustettavaksi, 31,000 alkeiskoulua ja 110 korkeampaa oppilaitosta, ja
vaatimalla Talleyrandin neljän opetusvaiheen sijaan viisi, Condorcet
kun näet tahtoi jakaa alkeis- eli kansakoulun kahteen osastoon,
alempaan ja ylempään. Tärkeinä kohtina Condorcetin ehdotuksessa
mainittakoon sitäpaitsi hänen pyrintönsä antaa fyysillisille tieteille,
jotka siihen saakka oli laiminlyöty, oikeutettu sijansa kirjallisten
rinnalla. Sen lisäksi mainittakoon hänen selvästi Rousseaun
elähyttämät vaatimuksensa havainto-opetuksen, mikäli mahdollista,
käytäntöön ottamisesta. Uudenaikaisimmalta näyttää Condorcet kumminkin
vaatiessaan naisopetuksen kohottamista. Talleyrandkin oli kyllä
tahtonut perustettavaksi tyttökouluja, mutta samalla hän oli lausunut
mielipiteenään, ettei naisen tullut saada mitään korkeampaa henkistä
sivistystä, vaan hän oli etupäässä kasvatettava omaa kutsumustansa
varten. Condorcet tahtoi antaa naisillekin sivistystä, ja juuri siitä
syystä, että nainen oli luotu niin vastuunalaista tointa kuin äidin ja
lastenkasvattajan tointa varten. Kas tässä ne näkökohdat, jotka hän tuo
esiin perustellakseen vaatimustaan:

"Naisen tulee olla sivistynyt, voidakseen kasvattaa lapsiaan, sillä hän
on heidän luonnollinen kasvattajansa."

"Voida olla miehensä arvollinen toveri, voida osottaa harrastusta
hänen työhönsä, ottaa osaa hänen toimiinsa, voida elää hänen elämäänsä:
siinä aviollisen onnen välttämätön ehto."

"Naisten tulee olla sivistyneitä vielä toisestakin syystä, joka
jokseenkin yhtyy edelliseen: siitä syystä nimittäin, etteivät he
tietämättömyydellään sammuttaisi sitä henkistä liekkiä, jonka miehet
ovat hankkineet itselleen opinnoillaan, vaan päinvastoin puhelulla ja
yhteisellä lukemisella voisivat ylläpitää sitä."

"Naisten tulee saada sivistystä etusijassa sentähden, että se on
oikein ja että heillä on sama oikeus sivistykseen ja tietoihin kuin
miehilläkin."

Ne ovat samoja periaatteita ja samoja todistuksia, joita meidän aikamme
on esittänyt perustellakseen naisen oikeutta tasa-arvoisuuteen miehen
kanssa sivistyksen alalla. Mutta Condorcet menee vielä pitemmälle
ja saavuttaa tässäkin yhden niitä aatteita, jotka meidän aikamme on
toteuttanut: hän vaatii, että poikien ja tyttöjen tuli saada tämä
opetus yhdessä, hän tahtoo, sanalla sanoen, perustaa yhteiskoulun.
"Yhdessäoloa molempien sukupuolien välillä ei voida välttää", hän
lausuu, "jokapäiväisessä elämässä; se esiintyy varsinkin maalla
ja kaupungeissakin köyhemmän kansanluokan keskuudessa. Miksikä
siis pelätä sitä koulussa, missä sitä kuitenkin valvotaan paljoa
tarkemmin kuin koulun ulkopuolella? Miks'ei oteta askelta eteenpäin
valmistaakseen lapsia elämää varten? Tavat varmaan tulevat voittamaan
tästä jokapäiväisestä yhdessäolosta, sillä se hajoittaa ne harhakuvat,
jotka syntyvät matkan päästä, ja lieventää aistien kuohua, mikä aina
lisääntyy erottamisesta."

Ja hän lisää vielä enemmän: "Jotkut henkilöt pelkäävät, että opetusta
seuraisivat suurella tarkkaamattomuudella muutamat oppilaista, jotka
voisivat pitää vireillä vilkkaampia ja hellempiä harrastuksia. Mutta
tämä pelko ei suinkaan ole perusteltua. Jos tämä tarkkaamattomuus on
epäkohta, niin on sen monin verroin korvaava herännyt halu osottautua
ansiokkaaksi ja tiedokkaaksi rakastetun henkilön silmissä." -- Mikäli
tiedän, on Condorcet ensimäinen, joka on julistanut yhteisopetuksen
periaatteen. Protestanttisissa maissa oli tosin joku kerta koetettu
käytännössä yhteisopetusta kansakouluissa, mutta se oli tapahtunut
käytöllisistä syistä, sitä ei ollut aiheuttanut mikään itsetietoinen
periaate kaikkien yhtäläisestä oikeudesta nauttia opetusta.

Ei Talleyrandin eikä Condorcetin ehdotus joutunut keskustelun
alaiseksi. Molemmat esitettiin sangen sopimattomina aikoina,
toinen vain muutamia päiviä ennen valtiomuotoa säätävän kokouksen
jäsenten eroamista ikipäiviksi, toinen, Condorcetin, 20 p. huhtik.
1792, sodanjulistuksen antamispäivänä. Jos ajattelemme, että sinä
aikana, joka ulottui huhtikuusta 1792 konventin kokoonkutsumiseen
syyskuussa, sattui ei ainoasti ulkomainen sota, vaan myös tasavallan
asettamistyö, voimme ymmärtää, ettei koulukysymyksen ratkaisu tällä
ajalla millään tavoin päässyt eteenpäin. Kuitenkin ryhdyttiin siellä
täällä, kansalliskokouksen antamain erityismääräysten nojalla,
osittain toteuttamaan Condorcetin jättiläissuunnitelmaa opetustoimen
järjestämiseksi. Sen todellinen täytäntöönpano kävi mahdottomaksi
tarpeellisten varojen puutteessa. Condorcetin ja Rommen yhdessä
laatiman laskun mukaan olisi koko suunnitelman toteuttamiseksi tarvittu
25 miljonan suuruinen summa -- ja laskussa oli huomioon otettu m.m.
sellaisetkin seikat kuin opettajain täydellinen epäitsekkyys ja
suurin mahdollinen tyytyväisyys. Mutta nämä 25 miljonaa eivät olleet
saatavissa -- ne riippuivat kokonaan kirkontilusten myönnistä, jota
kansalliskokous ei ehtinyt järjestämään.

Sill'aikaa olivat koulut täydelleen rappiolla; useimmissa oli jo
alusta pitäen vallankumouksen periaatteet panneet poikien päät
pyörälle; nämä sekaantuivat politiikkaan ja monin paikoin nousivat
kapinaan opettajiansa vastaan, pakoittivat nämä ottamaan oppiaineeksi
kouluihinsa hallitusmuodon ja oikeusjulistuksen tai jättämään
paikkansa. Epäjärjestykset kohosivat huippuunsa niiden hajaannusten
johdosta, jotka syntyivät papiston sivilikonstitutsionista.

Konventti älysi yhtä hyvin, ehkäpä paremminkin kuin sen edeltäjät, että
oli vallan välttämätöntä masentaa kouluissa vallitseva epäjärjestys,
ja niinpä tämäkin kokous asetti komiteoita, jotka esittivät uusia
näkökohtia ja uusia ehdotuksia. Ensimäinen säädös annettiin joulukuussa
1792; se oli lyhyt ja selvä ja sisälsi yhden tärkeimpiä periaatteita
opetuksen asettamisesta uudelle ja tarkoituksenmukaiselle kannalle,
nimittäin sen, että alkeiskoulujen tuli olla opetuksen pohjana, sekä
määräsi näissä kouluissa luettavaksi kaikkia niitä aineita, jotka
olivat tarpeellisia kullekin kansalaiselle.

Konventti oli vielä tähän aikaan samojen opetuslaitosta koskevain
aatteiden elähyttämä kuin molemmat kansalliskokoukset, ja sen
keskuudessa oli herännyt suunnaton suuttumus, kun muutamat sen jäsenet
joulukuun alussa olivat rohjenneet ehdottaa kouluopetuksen tekemistä
pakolliseksi. Mutta tässä kokouksessa, jossa yhä selvemmin voitiin
huomata sortovaltaisia taipumuksia, törmäsivät piankin vapauden
edut yhteen käytännöllisen hyödyn etujen kanssa, ja melkein aina
viimemainitut ne pääsivät voitolle. Niin kävi opetuslaitoksenkin
alalla. Pian konventin enemmistö johtui siihen mielipiteesen, että
sivistyksen levittämiseksi niin pian kuin mahdollista opetus oli
tehtävä pakolliseksi, ja vuoden kuluttua siitä, kun sellainen ajatus
oli jyrkästi hylätty, konventti sääsi lain, joka pani toimeen mitä
ankarimman koulupakon. Tämä laki kuului seuraavasti:

"Vanhemmat ovat velvolliset lähettämään lapsensa alkeiskouluihin.
Ne, jotka rikkovat tätä käskyä vastaan, rangaistaan sakoilla, jotka
vastaavat neljännestä heidän vuosituloistaan. Rikoksen uudistus
rangaistaan kaksinkertaisilla sakoilla ja lasten kansalaisoikeuden
menettämisellä 10 vuodeksi."

Niin ankara koulupakko olisi kenties, jos se olisi jäänyt pysyväksi,
tuonut mukanaan terveellisiä vaikutelmia sivistyksen edistämiselle,
mutta se maistui liian paljon jakobinismilta ja terrorismilta
voidakseen puoltaa paikkaansa kauemmin kuin minkä Robespierren
hirmuhallitus kesti. Kaikesta päättäen oli sen käytännöllinenkin
merkitys vähäinen, sillä sitä seurasi uusia asetuksia, jotka kaikki
jäivät tuloksiltaan melkein yhtä vähäarvoisiksi. Vasta Robespierren
kuoleman jälkeen, thermidorianisen reaktsionin aikana, jota useissa
tapauksissa elähytti samat aatteet kuin vallankumouksen alkua,
kouluopetusta koskevat lait saivat jotakin varsinaista merkitystä.
Tärkeimmät näistä laeista olivat ne, jotka säädettiin, toinen 17 p.
marrask. 1794, koskeva alkeiskouluja, toinen, korkeampaa opetusta
koskeva, Daunoun ehdotuksesta noin vuotta myöhemmin, 25 p. lokak. 1795.

       *       *       *       *       *

Kouluopetuksen parantaminen ja järjestäminen ei kumminkaan ollut
ainoa keino, jota vallankumouksen johtajat käyttivät uutta sukua
kasvattaakseen. Oli toisiakin keinoja, joihin ryhdyttiin innostuksella,
ja varsinkin kahdesta odotettiin hyvää tulosta. Ne olivat
alkeiskirjojen julkaiseminen ja kansallisten juhlien järjestäminen.

Opetuskomiteassa oli kysymys helppotajuisten, yleishyödyllisten kirjain
julkaisemisesta kerta kerralta ollut esillä, mutta vasta konventti
joutui toteuttaman tämän aatteen, järjestämällä palkintokilpailuja
paraita kirjoja varten. Ensimäiseen palkintokilpailuun ei jätetty
ainoatakaan teosta, mutta toisessa, joka tapahtui v. 1794, sai
Romme ensi palkinnon kirjastaan _Käsikirja maanviljelijöille_,
jonka sisällystä tuo nimi ei ollenkaan ilmaise, kirja kun näet
oli pieni encyklopedia lapsia varten ja sisälsi kaiken sen, mitä
vallankumousmiehet katsoivat tarpeelliseksi alkeisopetukselle. Kun
hallitus siten oli pannut asian alkuun, levitettiin vähitellen
sellaisia kirjoja kansaa ja lapsia varten kaikkialla. Niille oli
kaikille ominaista, kuten oli luonnollista aikana, jolloin politiikka
oli kaikkein ylimäinen harrastus, pitkälle käypä tasavaltaisuus,
ja suuri joukko niitä on kaikkea muuta kuin helppotajuisia. Tämä
koskee varsinkin vallankumouksellisia katkismuksia, joita julaistiin
lapsien tarpeeksi. Eräässä niistä asetetaan lapselle kysymys: "Mitä
ymmärretään sanalla kansalainen?" Eräässä toisessa ovat seuraavat
kysymykset asianomaisine vastauksineen: "Kuka olet? -- Isänmaan
lapsi. Mitkä ovat rikkautesi? -- Vapaus ja tasa-arvoisuus. Mitkä ovat
lahjasi yhteiskunnalle? -- Sydän rakastaakseni maatani ja käsivarsi
sitä puolustaakseni." -- Muutamissa kokonaan unhotettiin, että
puhuttiin lapsille; niinpä antaa esim. tuo n.k. tasavaltainen katkismus
kysymykseen "Kuka olet?" lapsen vastata seuraavilla säkeillä:

"Homme libre et pensant, né pour haïr les rois, N'aimer que mes égaux
et servir ma patrie, Vivre de mon travail ou de mon industrie, Abhorrer
l'esclavage et me soumettre aux lois." ["Vapaa ja ajatteleva ihminen,
syntynyt vihaamaan kuninkaita, rakastamaan ainoastaan vertaisiani ja
palvelemaan isänmaatani, elämään työstäni ja toimeliaisuudestani,
kammoamaan orjuutta ja alistumaan lakien alaiseksi."]

Se kirja, joka ehkäpä enimmin oli suosittu, oli pieni lastenkirja
_La vie et la mort républicaines du petit Emilien_ (Pikku Emilienin
tasavaltainen elämä ja kuolema), sangen kuvaava ajan hengelle. Pikku
Emilien on 18 kuukauden ikäisenä niin täynnä tasavaltaista myötätuntoa
muita kohtaan, että hän kärsii nähdessään kiinalaisten kuvain eräällä
suojustimella näkevän nälkää ja janoa. Muutamia kuukausia myöhemmin
hän oppii vihaamaan kuninkaita, kun eräs kuninkaallinen vahtimies
estää häntä sekaantumasta perintöruhtinaan leikittelyyn koiransa
kanssa. Hiukan vanhempana hän, joskin kovasti sairaana, ottaa osaa
järjenjuhlaan laulaen marseljeesia, minkä kipeältä rinnaltaan jaksaa,
ja nojautuen erääsen pikku toveriinsa. Kotiin tullessa hänen tilansa
on pahentunut ja loppu on lähellä. Hän ei kuitenkaan malta olla
kyselemättä julkisista seikoista, sotanäyttämöltä saapuneista uutisista
ja Baillyn jutusta. "Eikö Baillya jo kohta viedä mestauslavalle?" hän
kysyy kuolemaisillaan, ja kun äiti vastaa kysymykseen myöntävästi, niin
hän huudahtaa: "Ah, sen hän on niin hyvin ansainnutkin!" Hänen viime
sanansa ovat: "Eniten pahoittaa mieltäni, että minun täytyy jättää äiti
ja etten voi olla miksikään hyödyksi tasavallalle."

Hallitus teki, kuten sanottu, kaikkensa kannattaakseen liikettä;
niinpä julkaisi esim. opetuskomitea vuosien 1793-95 välillä innokkaan
pedagogin Léonard Bourdonin esimiehyydellä suuren teoksen, johon
oli koottu kaikki ne piirteet isänmaallisesta sankaruudesta, joita
ranskalaiset olivat osottaneet vallankumouksen aikana. Se kuvitettiin
kauniisti lukuisilla piirroksilla suurten vallankumouksellisten
sankarien ja marttyyrien muotokuvista sekä tauluista, jotka esittivät
historiallisia tapauksia tai joilla oli jotakin merkitystä päivään
nähden.

Paljoa omituisempi ja aivan varmaan paljoa haaveellisempi oli
vallankumousmiesten koe kasvattaa ranskalaisia julkisten juhlain
vietolla. Meidän on vaikea ollenkaan ymmärtää, miten he voivat panna
niin suuren arvon tähän kasvattamispuoleen, ja kummastusta herättää
se käsityksen yhteys, joka vallitsi tässä asiassa. On näet yksi ainoa
vallankumouksellisen kasvatuksen intoilijoista, joka on jättänyt sen
kokonaan varteen ottamatta, nimittäin Condorcet. Ensimäinen, joka
lähemmin tekee suunnitelman näiden juhlien viettämiseksi, on Lakanal.
Jo aikaiseen hän konventille kuvaili sellaisten juhlien merkityksen
ja suunnitteli muutamain sellaisten ohjelman. Kerrotaan että muutamat
konventinjäsenet olivat tehneet pilaa eräästä sellaisesta juhlasta
nimeltä "kotieläinten juhla", jonka nimi tuntui heistä omituiselta,
mutta joka jokseenkin vastaisi meikäläisten maanviljelysnäyttelyjen
ohjelmaa. Ei ymmärretty, mikä oli sellaisen juhlan tarkoitus, ja eräs
Lakanalin virkaveljistä oli nauraen kysynyt: "Mikä se on tämä teidän
kotieläinten juhlanne?" "C'est la vôtre" (se on teikäläisten) sanotaan
Lakanalin suuttuneena vastanneen.

Vähitellen tottui kuitenkin ajatus niin paljon näihin juhliin, ettei
enää pidetty kummallisena viettää niitä minkä abstraktisen käsitteen
kunniaksi hyvänsä. Kun Robespierre 6 p. toukokuuta v. 1794 julkaisi
manifestin korkeimman olennon palvelemisesta, sisältyi siihen
tärkeänä kohtana julkisten juhlien viettäminen joka dekadina, s.t.s.
36 juhlaa vuodessa. Näiden juhlien esineenä oli paitsi korkeinta
olentoa m.m. vapauden marttyyrit, vapaus ja tasa-arvoisuus, tasavalta,
isänmaanrakkaus, tyranniviha, totuus, oikeus, kainous, kunnia,
kuolemattomuus, kohtuullisuus, ystävyys, miehuus, rakkaus, aviollinen
rakkaus, isällinen rakkaus, äidillinen hellyys j.n.e. Sellainen ajatus
tuntuu meistä äärettömän naivilta, emmekä voi kunnolleen ajatella,
miten näitä juhlia järjestettiin, joita vietettiin esim. kainouden,
äidillisen hellyyden, pojallisen rakkauden ja muiden hyveiden
kunniaksi, mitkä huonosti sopivat julkisuutta varten ja juhlakomeudesta
opittaviksi. Mutta vallankumouksen ihmiset ottivat ne täyden toden
kannalta, ja monin paikoin vietettiin vallankumouksen aikana -- paitsi
suuria yleisiä juhlia järjen, luonnon ja korkeimman olennon kunniaksi
-- pienempiä samantapaisia suurella juhlallisuudella. Niinpä mainitaan
esim. erästä "aviopuolisoin juhlaa", joka vietettiin toukokuussa ja
jossa kantonin vanhin aviopari oli kunniasijalla alttarin ääressä,
minkä ohi kaikki vastanaineet kulkivat musiikin soidessa ja yleisön
virittäessä vallankumouksellisia lauluja. Mitään suurempaa leviämistä
tai vilkkaampaa mukaanliityntää nämä juhlat eivät saaneet, eikä
niiden kasvattava merkitys sentähden tullutkaan sellaiseksi, kuin
vallankumousmiehet olivat itselleen kuvitelleet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.