Title: Mäenkylän maitomies - Romaani
Author: Vilde, Eduard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mäenkylän maitomies - Romaani" ***


MÄENKYLÄN MAITOMIES

Romaani


Kirj.

EDUARD VILDE


Virosta suomentanut

Selma Patajoki



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1920.



Ensimmäinen luku.


Tavallisesti noin kello yhdeksän aikaan haukottelee herraskartanon
päärakennuksen uninen ulko-ovi ja päästää herran ulos, sillä juuri
silloin, aamiaisen jälkeen, alkaa Ulrik von Kremer ensimmäisen
kiertokulkunsa omilla tiluksillaan asuessaan siellä kesäisin
Yrjönpäivästä Mikkelinpäivään -- yksin niinkuin ainakin.

Vaatetuksessaan ei Mäenkylän isäntä tarjoa näkijälle vuosimääriin
silmäähivelevää vaihtelua: sama muotonsa menettänyt tummansininen
sheviottitakki vaaleaksi istuttuine takamuksineen ja vanhuuttaan
kiiltävine hihoineen ja helmoineen, sama sininen liivi kuivine ja
tuoreine ruokatahroineen, jotka todistivat, etteivät herra Kremerin
aamiaispöydältä milloinkaan puuttuneet pehmeäksi keitetyt munat, sama
vanhuuttaan vihertävä musta lippalakki, jonka lipasta oli kiilto
hävinnyt ja jonka päällys oli edestä painunut notkoon, samaten kuin
vihdoin viimein nuo harmaa- ja ruskeajuovaiset englantilaiset housut,
joitten polvet ja lahkeet eivät puhu vähemmän harrasta kieltä kauneuden
ja hyvinvoinnin katoavaisuudesta eivätkä anna tuta herraa. Aavistuksen
varakkaasta ihmisestä antaa ainoastaan paksun sinettisormuksen
kilvenmuotoinen nasta etusormen suunnattoman suuren nystyrän takana,
liiveissä näkyvä punaiselta helottava töyhtöompeleinen panssari
samoinkuin vitjoissa riippuva, sangen harvoin näkyvissä oleva Genfin
kultakronomeetteri, mikä näyttää iänikuiselta perintökalulta, vaikkakin
kuviot sen lommahtaneesta kotelosta jo aikoja sitten ovat hävinneet.

Mutta mies itse -- ympäristön intelligenssi nimittää häntä Mäenkylän
Bismarkiksi, koska hän pilakuvan mukaan on yhdennäköinen Saksan
valtakunnankanslerin kanssa -- mies itse on siinä jo kestävässä
vanhuuden iässä, jolloin tusinakaan silmien ympärillä lisääntyviä
kurttuja ja jokunen uusi ryppy leuan alla ei muuta muotoa, yhtä vähän
kuin hiukan runsaampi parran kuurakaan, niskan käyryys ja polven
kankeus. Kremerit vanhenevat yleensä hitaasti -- saattaa olla, etteivät
he syntyissäänkään ole nuoria. --

Astuttuaan kapealta kivirapulta -- siinä on ainoastaan kolme astinta
-- nurmikolle -- nurmi, tasainen nurmi peittää tiheänä kaltevan
talonedustan siksi kunnes se häipyy rämeikköön -- asettaa herra
von Kremer kintaattomat kätensä, joista toinen pitelee jykevää
katajakeppiä, ristiin taakse ja alkaa verkalleen soutaa ankarana ja
aina samallaisena niinkuin liiallisesti lastattu purjevene rakennuksen
ympäri etelänpuoleiselle suunnalle. Rakennuksen ympärystää ja moision
pihamaata -- niin ainakin väittävät monet terävämmät huomioiden tekijät
-- hän tuskin milloinkaan katselee isännän silmin. Säännöllisesti
köntii se katse juuri saappaittenkärkien edellä. Ja jos se kuitenkin
joskus eksyy katsomaan jotakin rakennusta, niin mumisee vanha herra
jotakin, kohauttaa olkapäitään, nykii viiksiään ja ottaa kolme neljä
nopeampaa askelta.

"Verflixt -- der Dalles!"

Siellä on paljonkin sellaista, mikä pitäisi oleman toisin. On
sellaista, mitä moision pienuuskaan ei anna anteeksi. Puhumattakaan
navetasta ja tallista, jonka lähellä paimen ei enää uskalla puhaltaa
torveensa, puhumattakaan olkikattoisesta, orjuuden aikaisesta
väentuvasta, mikä moision portin edustalle ei todellakaan ole
koristeeksi ja kunniaksi, lainkaan puhumatta puutarhasta, johon hoidon
puutteessa kauan sitten on tunkeutunut metsää ja ryteikköä, jossa ei
useihin marjoihin ja matoisiin vaapukkoihin kasva mitään syötävää
-- eniten kuitenkin itse asuinrakennus panee Mäenkylän omistajan
mumisemaan, vaikkeikaan usein, sen kuvan on aika tykyttänyt ja Kremerin
herra ei ole juuri tunneihmisiä.

"Verflixt -- der Dalles!"

Rakennus, niin vähäpätöiseksi ja vaatimattomaksi kuin se onkin
suunniteltu, vastaten moision pieniä tiluksia, on keskentekoinen.
Jo toista vuosikymmentä sitten. Ja jolleivät ajat parane, josta
valitettavasti yhä vieläkään ei ole tietoa, niin se jääkin sellaiseksi.
Ja jos vieras sitä kauempaa katsoisi, voisi hän sitä pitää
sahalaitoksenakin, jollei se olisi joesta liian kaukana ja mäellä.

Valmista on tästä Tyrolin talonpoikaisrakennustyyliin suunnitellusta
huvilasta vain alimmainen kivikerros; valkeaksi kalkitussa muurissa
pilkottelevat ikkunat ilmaisevat rakennuksen rappeutuneisuutta.
Mutta koko puinen toinen kerros, joka vasta antaa rakennukselle
sen suunnitellun näön, on surullisessa tilassa: suuresta pyöreästä
kuistikosta ei ole siinä muuta kuin tukihirret, katon päätypuolesta
vain parrut ja räystäät, ovista ja akkunoista laudoilla harvaan tukitut
aukot sateen siniseksi huuhtomissa hirsiseinissä. Tänä vuonna paikattu
pärekatto ja juuri valaistut savupiiput tekevät kuvan katkonaiset
viivat vielä kirjavammiksi. Rakennuksessa on jotakin jättiläisen
luurankomaista, josta kotkat ovat kokonaan lihan raastaneet.

Ja kauniina rakennuksena voisi se olla maiseman keskikohtana, sillä
paikka on kauneusaistilla valittu: pitkän mäenseljänteen korkein
kohta ennen sen alenemista jokilaaksoon. Ylemmästä kerroksesta olisi
avara näköala toisella puolen vihannan suoniitun läpi kiemurrellen
juoksevalle joelle, toiselta puolen näkyy vesaikon reunustamia
nurmikkoja ja niittyjä ja niiden takana korkealle kohoava kirkko,
jonka akkunoihin näkyy pohjoisessa ja lännessä aaltomaisesti kohoava
maa, tammilehtoja ja mänty- ja kuusimetsikköjä sekä pähkinäpuita
ja nuoria koivikkoja vaihdellen, ja karjamaan kalpea kanervikkokin
tumman vihreine happomarjapensaspilkkuineen tekee maiseman erittäin
vaihtelevaksi.

Ja siinä olisi rakennuksen pitänyt olla valmiina! Kaikki Särgveren
sisarukset olivat olleet harvinaisen yksimielisiä: Ulrik saa herttaisen
asumuksen, Ulrik saa rakennuksen, jota voi näyttää! Ja nyt -- --.

Tämän kyllästyttävän ja Baltian ritaristossa harvinaisen jäsenen, jonka
niskoille Mäenkylän isäntä panee syyn, sanotaan eläneen jo kolmatta
polvea sitten Kremerien suvussa. Oli tullut pienoisena poikasena ja
aikaa myöten kasvanut täydeksi mieheksi. Otappa tieto, mistä hän
oikein tuli. Tuhlareita ja mässääjiä sanan täydessä merkityksessä
ei ole perheessä ollut. Jää jäljelle moision pehtoorien selitys:
kiittämätön pellonpinta, laiska ja pitkäkynsinen rahvas ja liian
runsas syntyväisyys herraskartanossa, erittäinkin tyttäriin nähden.
Mutta mikä kaikki ei estänyt herroja pehtoreita itseään lihomasta eikä
liian pitkän uskollisen palveluksen jälkeen moisiota vuokraamasta tai
omistamasta kaupunkitaloja.

Kuitenkin -- eräästä edellisen polven Kremeristä, joka oli kuluttanut
paljon rahaa, joka oli auttanut Dallesta mieheksi, tiedetään paljon
puhua. Hänessä oli ilmennyt yllättävää kavaluutta kortinpeluussa,
jonkavuoksi hänet pyhitettiin diplomaattikutsumukselle. Tietysti
uskossa, että hän tuottaisi kunniaa sukukunnalle ja isänmaalle.

Kunnianhimosta ei Kremerejä voi sentähden moittia. Sitä on heillä niin
niukasti, etteivät he tavallista "kelpo maamiehenkään" nimeä suuren
vaivankaan jälkeen milloinkaan ole saaneet, ja ne harvat, jotka heistä
koettivat onneaan sotaväessä tai valtionpalveluksessa, päästivät
yhä toiset liikuttavalla epäitsekkyydellä ohitsensa. Myöskään ei
muistella heidän sitkeitä yrityksiään päästä ritarikunnan hallinnon
kunniavirkoihin, vielä vähemmin luonnollisesti pyrkimyksiä tieteen ja
taiteen kautta tulla huomatuksi. Mutta kun nyt ei moneen sukupolveen
ollut syntynyt ainuttakaan, johon Kremerien nerous niin sanoaksemme
olisi keskittynyt, ei ainuttakaan sotamarskia, ei komentavaa kenraalia
eikä ritariston esimiestä! Ja kun yhtäkkiä oli lapsonen, jolle
korkeampi ura niin selvästi viittoi -- -- kullanmurunen, miksikäs ei
siis! Ja niin oli siitä Kremeristä tullut diplomaatti.

Mutta pian oli tullut ilmi, että portaitten, jotka vievät ministeriön
virastosta konsulaattien ja lähetystöjen kautta toivottuun
päätekohtaan, täytyy olla paljon paksummin kullatut kuin mitä
Särgveren metsäkylässä asuvat omaiset olivat kyenneet arvioimaan.
Lähettiläs ja ministeri in spe oli valittanut rahanpuutteen ehkäisevän
virka-uraansa, etenkin päästyään vihdoin viimeinkin Lontoossa
attaché-asteelle, ja raha-asioista huolimatta onnistuttuaan erittäin
hyvin kosionimispuuhissaan vähän ennen sitä. Vanhemmat kotona ja
likeisimmät sukulaiset tekivät ihmeteltäviä uhrauksia, Särgveren ja
Mäenkylän luottokassojen alle oli yhä enemmän laskettu miinoja, mutta
Lontoon attachean mielestä siinä kuitenkin oli liian vähän avustusta.
Ja niin hän oli jäänytkin attacheaksi, kunnes hänelle oli erään
Englannin hovia lähellä olevan Tory klubin korttipöydässä rahapulan
vuoksi sattunut jotakin, josta Kremerien sukuhistoria vaikenee,
mutta mikä yleensä oli lopettanut Götz von Kremerin diplomaattiuran.
Omalle lapsuudenaikaiselle rakkaudelleen, neljän kuninkaan kirjalle,
oli diplomaatti ollut koko virkapalvelusaikansa aivan intohimoisen
uskollinen.

Missä määrin vanhat haavat, joita Särgvere ja Mäenkylä potevat,
ovat syynä nykyisten Kremerien asemaan, ja millainen osa kuuluu
herrasväen personallisen tunne-elämän laskuun, on syrjäisen vaikea
eritellä, ja olettaa täytyy, ettei se heille itselleenkään ole
syitten säikeitä myöten selvillä. Tyydyttäköön sentähden pelkkään
tosiasiaan, että kaikki kuusi Kremeriä, jotka omistavat moision --
kolme sisarta ja kolme veljeä -- elävät naimattomina. Paitsi Ulrikia,
jota pieni Mäenkylä imettää, ovat kaikki toiset Särgveren utarilla,
vaikkakin kaikkein vanhin veli Adalbert nimellisesti sen moision
omistajaa edustaa. Huolimatta Kremerien miltei pikkuporvarillisen
yksinkertaisista elämäntavoista tuntuu heruttaminen tuollaisessa melko
suuressakin utaressa, kun sen antimien pitää riittää niin monelle, että
Henrik von Kremerin, veljeksistä nuorimman, täytyy parantaa tulojaan
kauppiaan tavoin -- hänellä on virka moisionherrojen lainanantoyhtiössä
kaupungissa. Muuten voisi ehkä kysyä, joutaako hän kylliksi
tyydyttämään kahta vanhaa rakkauttaan: harvinaisia sikaari-imukkeita,
tuhkatoosaa, lautasliinarenkaita ja taskuveitsiä keräilemään ja
pitämään huomattavasti helpomman palvelijattaren sijasta kuvankaunista
pulskaa kamaripalvelijaa sisäkkönä.

Kun nyt Mäenkylän Kremer on aamukävelyllään, pysyy hän tavallisesti
uskollisena omalle periaatteelleen, mahdollisimman paljon varoen
kaikkea, mikä panisi veren nopeammin kiertämään, sillä hän tahtoo
elää kauan ja hänen vasemmassa sydämenläpässään on vikaa. Senvuoksi
liikkuu hän hitaasti ja tasaisesti ja luovii kauempaa sellaisten
ihmisten ohi, jotka voisivat häntä loukata -- enimmäkseen pehtorinkin,
jonka niskoille hän oli vierittänyt kaikki taloushuolet, sillä sen
miehen tyynellä otsalla on aina niin paljon uusia aatroja, äkeitä,
vankkureita ja paljon kalliimpiakin tarvekaluja luettavissa. Ja
tupakanhimoa vastaan, jonka orjuuden lääkäri hänen sydämensä vuoksi on
kieltänyt, taistelee hän kuivin vehnäleivin, joita hän ulos lähtiessään
ei unohda panna pitkän takin takataskuun, ja ajatukset pysyttää hän
huolella rauhallisissa, iloisissa, viattomissa asioissa, erittäinkin
Särgveressä. Sillä talvinen ja kesällä pyhäpäiväinen oleskelu yhdessä
sisarten ja veljien kanssa Särgveressä -- myöskin kaupunkilaisveli
kuluttaa siellä joutoaikansa -- on oikeastaan koko hänen maailmansa.

Siinä maailmassa vallitsee vähintään kuusi mieltä ja yksi ajatus,
kuusi sydäntä ja yksi lyönti. Aiheen puoluemuodostuksiin ja sitkeisiin
kamppailuihin voivat antaa sellaisetkin kysymykset, jotka eivät juuri
koskettele Europan eikä suvunkaan kohtaloita -- kuten esimerkiksi:
oliko liian vähäinen sokerimäärä vai huono säilytyspaikka syynä siihen,
että Jakoba-sisaren marjakeitokset alkoivat käydä? ja kuinka monta
kanaa kohden pitää olla kukko, jotta ne hyvin munisivat? ja voiko
kissaa niinkuin koiraakin pestä lämpimällä vedellä ja saippualla?
Puolueitten jäsenmäärä vaihteli kahdesta aina kuuteen asti --
senmukaan, kuinka päivänmittaan pysytään samoissa puheenaiheissa tai
saadaan uusia, ja ottelu loppui säännöllisesti niin, ettei yhtään
sotijaa ollut taistelukentällä: yhtaikaa hypättiin pöydästä ja
kadottiin läiskis kukin omaan huoneeseensa, josta sitten aikojen takaa
-- tuo aika saattaa vaihdella hyvin erilailla luonteenlaatujen mukaan,
se voi kestää tunnista aina kahteen päivään asti, -- yksitellen jälleen
tultiin näkyviin öljypuun oksa kädessä.

Kuitenkin on Ulrik von Kremerin viallinen sydämenläppä tottunut
sellaisiin veren liikehtimisiin. Niin tottunut, että sille epäilemättä
olisi ollut sangen vahingollista olla ilman niitä. Mistään hinnasta ei
Ulrik vaihettaisi niitä tunteeseen, mikä hänen poveaan kalvoi, kun hän
kerran oli Särgverestä kauemmin poissa kuin viikonpäivät -- tunteeseen,
mikä kiertää ja kaivelee ja väliin nostaa vedetkin silmiin, erittäinkin
iltaisin hiljaisuuden painostaessa ja väijyvien varjojen piirittäessä
akkunoita. Niinä kertoina tulee vanhanherran tunneihminen syvästi
liikutetuksi.

Tavallisesti valitsee herra von Kremer aamuiseksi jalottelukseen,
päästyään portista pajan eteen tienhaaraan, kaikkein pisimmän tien
-- sen, mikä vie karjakartanolle. Sama tie, -- huonosti hiekoitettu
niinkuin kaikki muutkin Mäenkylän tiet, syväkuoppainen, kivinen ja
savinen -- kulkee mäenrinnettä myöten vaihtelevan vesaikon läpi silloin
tällöin väläyksittäin muodostaen aukeamia, joista katse voi ulottua yli
koko moision ahteen ja notkoisten nurmikkojen. Ja sitten tulee sorja
hiekkakangasmännikkö ja lopuksi karjakartanon tasainen mäennyppylä,
kuvastuen toisella puolen vasten turvesoita, toisella puolen vasten
pientä kyläkuntaa ja pellon- ja karjamaan äärellä hajallaan olevia
mökkejä.

Sillä tiellä pysähtelee jaloittelija usein hengähtämään. Hän istuu
mättäälle tai heittäytyy nurmelle, ojentaa jalkansa suoraksi,
heiluttelee keppiä, mumisee, haukottelee ja iloitsee tietäessään,
että elää, että on olemassa, eikä vain ole olemassa, vaan on olemassa
Mäenkylän kartanonherrana. On olemassa henkilönä, jolla on vielä osa
maapellosta, jonka kyljenalunen on oma, vastaansanomatta oma, ja missä
vielä voi vaatia ja käskeä. Ja jota vielä kunnioitetaankin. Ja jonka
ei ketään tarvitse pelätä. Ja heinä kasvaa, vilja kypsyy ja lehmät
lypsävät. Ja isännät maksavat vuokraa ja kuudennusmiehet tekevät
kaiken työn. Ja -- niin -- -- hoh hoo! -- Mäenkylän herran makeaan
haukotteluun sisältyy kaikki, järjestelmä ja ohjelma.

Enimmäkseen pysähtyy herra von Kremer karjan luo, kun se sattuu olemaan
hänen tiensä varrella, ja silloin hänen silmänsä saavat isällisen
ilmeen ja isällisesti liikkuvat hänen pitkät viiksensä. Sillä nuo
sataneljäkymmentä utaretta siellä -- enemmän niitä valitettavasti ei
ole, ja kaikkein parasta rotua eivät ne ole -- ne ovat hänen taloutensa
elonsuonet, hänen herrallisen itsenäisyytensä päätuet; vasta paljon
niiden jälkeen tulevat perunat ja vasta paljon jälkeenpäin vilja, jos
sitä liikeneekään myytäväksi. Ja Mäenkylän herra kyhnyttää Laatikkia
ja Kyytikkiä sarvien välistä, ojentaa Punikin suuhun vehnäleipäpalasen
ja kunnioittaa karja-Tuomasta luottavaan sävyyn tehdyin kysymyksin.
Sillä Tuomasta hän ei pelkää. Siinä miehessä ei ole mitään, mikä
sydämenläppää jotenkin uhkaisi. Tuo pieni, sitkeähkö räppäsilmä
tuijottaa isäntää silmiin, niinkuin seisoisi hänen edessään itse vanha,
äkkiä pilvistä tipahtanut ukko yli-jumala. Lakinkin sipaisee hän
päästään vasta sitten, kun toinen on jo kääntänyt selkänsä. Hänellä ei
ole mitään valittamisen eikä tahtomisen syytä.

Ja kun siis vanhaherra karjakartanossa, jolla nimellä käsitetään vielä
yhteisesti moision riiheä, kivistä heinälatoa ja kahta turvelatoa,
pientä tarkastusta on pitänyt -- sillä nuo uudenpuoleiset ja senvuoksi
verrattain siistit huoneet eivät ole vastenmielisen näköiset, --
ja kun hän mäenpenkereeltä on ajankuluksi etsinyt mansikoita ja
silkkiäispuita, pannut lujille pensaikossa moniaan siilin, sisiliskon
tai tarhakäärmeen, kääntyy hän toista tietä, laitumen alatse, takaisin
kotiin, vieden mukanaan keittäjälleen päivälliseksi ruokahalun, joka ei
tee eroa pöydälle ladottujen parempien ja huonompien ruokien välillä.
Hän sammuttaa janonsa portviinilasilla, mikä ei ole varsin kallista, ja
nukahtaa pariksi tunniksi rehelliseen peltomiehen uinahdukseen.

Toisen hiukan pienemmän kaaren risteilee herra von Kremer
ehtoopuolella. Senjälkeen seuraa päivän kaikkein huvittavin kohta:
lehmänlypsyn tarkastaminen karjatarhassa. Kun hän näkee tuon eloisan
näytelmän: vetäviä käsiä, sorisevia nisiä ja kuohuvia kiuluja, vie se
hänet niin ylevään mielentilaan, että hän kamariin päästyään panee
kilisemään oman vanhan pelilaatikkonsa, joka vienolla äänellään
valmistaa häntä samalla kertaa iloisesti nautitsemaan illallisen.
Välistä laulaa syöjä leikillisiä lauluja paikkapaikoin sen mukana, ja
kuuluu se Reemerin emännän arvostelun mukaan siltä, kuin sahattaisiin
seinää seitsemin suurin sahoin ja sorkittaisiin lapioin vierinkiviläjää.

Kolmen kynttilän valossa -- lamppuöljyä kohtaan tuntee hän
vanhanaikaisen itsepäisesti vastenmielisyyttä -- lukee ritari von
Kremer ennen sänkyyn menoaan haukotellen vielä jonkun palstan Revalsche
Zeitungia ja pari lukua kirjojen kirjaa, enimmäkseen Salomonin
sananlaskuja, sillä muuta kirjallisuutta ei hänellä ole kotonaan. Niin
sammuvat kynttilät ja sammuu vanhanpojan päivä, mikä oli niinkuin
edellinenkin ja summaton jono edellisen edellisiä.



Toinen luku.


Eräänä keväänä yhdeksänkymmen luvun alussa tapahtui jotakin, mikä
tähän, niin rauhallisessa väreessä säilyneeseen elämään tuotti kiihkeän
virin. Hän huomasi, ettei hän enää ollut yksin itsensä kanssa.
Hänen mielestään oli, kuin olisi kaikessa, mitä silmä näki, korva
kuuli, nenä haistoi, keuhkot hengittivät jotain ennenaavistamattoman
vierasta. Se ei ollut aluksi ei kaunista eikä rumaa, ei hyvää eikä
huonoa, ainoastaan uskomattoman ihmeellistä ja uutta. Mutta sitten
selvisi epämääräinen ja sai medeksi -- medeksi, mikä on makeata aina
kitkeryyteen asti.

Ainoastaan harvoin kerroin valitsi Ulrik von Kremer jaloitellakseen
sen lyhyen, ruohottuneen tien, joka herraskartanon lounaisesta päästä
aitaa pitkin vei Kruusimäen mökille päin, sillä se peltojen välinen tie
vajosi siellä pian suohon, jossa vesi paikoin ulottui polviin asti.
Voisi kyllä päästä kuivinjaloin takaisin mökkien ympäri kiertävää mäen
ja suon välistä jalkapolkua pitkin ja matkaa sillätavoin pidentää,
mutta Kremerin herra ei rakastanut ahtaita polkuja. Eräänä ehtoopäivänä
sattui kuitenkin, että hän aitauksentakaisesta pähkinäpuumetsästä,
jossa hän lehteen puhkeavien pensasten alta oli kuunnellut moision
peltoa kyntävien häränajajien miellyttävää räyskimistä, sattui
Kruusimäen nurmelle. Hän astui vehnäleipää mutustaen veräjän luo, josta
jyrkästi alaspäin laskeutuva tie kävi märäksi ja liejupohjaiseksi, ja
kääntyi, lahjoitettuaan takanaan korkealle kohoavalle kirkontornille
tervehtivän silmäyksen, seiväsaidan viertä pitkin kaaressa sen
lepikkötyppään luo, josta moisioon menevä nurmikon ja niityn rajaan
tallattu tie alkoi.

Sen lepikön varjossa kyyköttikin nurmikon reunassa hämärtävistä moision
maatyömiesten hökkeleistä viimeinen, nojautuen sorakumpua vasten,
niin että moision puolelta katsoja saattoi nähdä siitä ainoastaan
katonharjan. Herra von Kremeristä näytti alati, hänen katsoessaan
sänkykamarin akkunasta, kuin ryömisi niillä paikoin suuri, pitkä
perhostoukka pellonpiennarta myöten. Ja joka kerran muistui muuten
hänen mieleensä pirtin yhtä karvainen omistaja, kuudennusmies Tönu
Prillup, jonka sukunimen mukaan mökillä oli nimikin.

Kun jaloittelija oli juuri kulkemaisillaan Prillupin pihan ohi,
johon keväinen aurinko hymyili, kääntyi hänen katseensa sattumalta
värilliseen varjoon, niin että hän käänsi päätään ja hiukan pidätti
askeleitaan. Varjo tuli vihannalla nurmella olevasta punaisesta
hameesta, sillä aidan luona pihamaan sopessa, loikoi muuan nainen
helakassa auringonpaisteessa silmät kiinni ja suu auki.

Ensimmäinen ajatus Kremerin isännänpäässä oli: Katsos, siinä perheessä
maataan arkipäivänä! Sitten selitti lähempi tarkastelu hänelle, ettei
hän tuntenut nukkujaa. Vieras? -- No, samantekevää! Ja hän astui
edelleen. Mutta vain kolme askelta. Mitähän, mitäpä jos maksaisi vaivan
katsoa vielä kerran, näkyi hänen mieleensä johtuvan, ja hän käänsi
päätään. Ja koska hän ei tuosta tarkoin ollut selvillä, astui hän ne
kolme askelta takaisin ja vielä yhden lähemmäksi pihamaata. Pihassa
ja mökissä ei näyttänyt olevan eloa, ainoastaan pari kanaa kuoposteli
maata riihen alaisen veräjän alla, ja keskellä pihaa kököttävän suuren
tunkion nenässä pitivät varpuset kokousta.

Nukkuva laiskottelija, muuten kissan tavoin keränä, piti vasemmalla
kädellään lepäävän päänsä niin pitkälle taaksepäin, että valkea,
päivettynyt leuka alas kaula-aukkoon asti oli näkyvissä. Kasvoilla
ja avonaisella suulla oli ilme, kuin kuuntelisi hän viekkaasti
myhäillen joitakuita hassutuksia. Herra von Kremer huomasi vielä, että
nukkujalla oli harvahkot hampaat, ja erittäinkin huomasi hän, että
hänen kaulassaan oli kaksi pientä vakosta, kaksi nuorta pulskuuden
kuoppasta valkean hammasrivin yläpuolella, ja äkkiä huomasi ukko, että
nämä vakoset -- juuri ne -- olivat herättäneet tuon hänen viattoman
uteliaisuutensa. Muuten oli nuorikko samanlainen kuin toisetkin
kylännuorikot, ja se, että hän oli nuorikko, eikä tytär, selvisi
hopeisesta vihkisormuksesta, joka kajasti hänen oikean käden sormessaan.

Kysyäkö, kuka hän on? -- Kremer tunsi kaikki oman alueensa,
täysikasvaneet, erittäin hyvin kuudennusmiesten perhekunnat aina
sylilapsiin asti, ja nyt oli siinä Prillupin pihassa ihminen
päältänähden kotioloissa, ja tätä hän ei tuntenut -- miksipä ei
siis kysyä, kuka hän on? -- Mutta Kremerin herra kääntyi mennäkseen
pois, koska ei viitsinyt herättää nukkujaa, ja kysymys olisi jäänyt
tekemättä, jollei Prillupin mökissä olisi ollut uutta ovea.

Mutta nyt jäi hän muutaman askeleen päästä silmäilemään sitä uhkeutta,
nojaten jalallaan veräjän riukuun ja ristiluitaan tukien katajakeppiin,
katseli mustaa majaa muualtakin, käänsi katseensa kaalitarhaan ja
pellonkaistaleeseen ja havaitsi, hm, ettei Tönu talonsa hoitajana
ole viimeinen kartanon pikku vuokralaisista. -- Mutta hän siellä
nurmikolla? Ja Kremerin katse meni viistoon kohden makaajaa. Ja sitten
hän ajatteli: _Missähän Leenu mahtaa olla?_ Kaksi -- kolme lastahan
heillä on? Akkunan silmä ei ilmaise sisälläolijoista -- Ehkäpä se on
heidän kotimiehensä? -- Punainen hame aidan vieressä houkutteli hänet
jälleen kääntämään kasvojaan. -- Hän huomasi lopuksi, että jotkut aidan
edessä olevat maitopytyt ja voivakkaset pesijätä odottivat, pienen
tulen suuren pajan luona ollessa sammumaisillaan, ja olisi tosiaankin
senjälkeen astunut edelleen -- jollei kaksi innostuneesti pälpättävää
ja iloisesti huudahtelevaa lasta, jotka heinämaan alta täyttä kyytiä
juoksivat mökille, olisi pakoittanut hänet vieläkin seisahtumaan.

"Mari, Mari, katsos mikä meillä on! Katsos, mikä meillä on!"

Poikanen kulki edellä kantaen löydettyä peukaloisen pesää, tyttönen
liehui hänen kannoillaan, molempien ympärillä pyöri himoitseva
koiranretukka -- aivankuin pientä tuulispäätä piiskattaisiin pihamaalla
nukkujaa kohti. Veräjän luona seisovaa ei nähnyt kukaan.

Näyttää olevan aivan nuori, ajatteli Kremer seuraten heräävän
liikettä. Kaikki hänen eleensä samoin kuin kasvot näyttivät
aikuisen verkkaisuudesta huolimatta salaa väittävän ruumiillista
täyskasvaneisuutta vastaan, tuo päännosto, polville pyörähdys,
seisomaan nousu, kaikki liikkeet, millä Mariksi mainittu nuori nainen
linnunpesää lähestyi, samoinkuin äänenvärikin, jolla hän pienelle
varkaalle totisesti ja opettavasti selitti, että hänen piti heti viemän
pesä kauniisti takaisin, muuten katoavat linnut Prillupin ympäriltä ja
menevät kaikki toisiin perheisiin.

Mutta munat?

Tietysti kaikkine munineen!

Mitä vielä! Niin kauniita pilkullisia ja pikkuruikkuisia! -- Pari
kappaletta voisi ehkä --

Ei, ei, lintu on ne laskenut niin viimeisen kuin ensimmäisenkin!

Kuitenkin näkyi ilmeestä, jolla nuhtelija pesästä otettuja munia
pivossaan katseli, kuin ei hän itsekään olisi varsin kaukana pojan
mielipiteestä.

Kaikki kolme näkivät yhtäkkiä herran, jota koiranturrikka alkoi
haukkua, ja väittely taukosi.

"Oletko siis talon ihmisiä?" kysyi Kremer, astuen likemmäksi, omalla
hyvällä viron kielellään, josta ei suinkaan puuttunut sointuvaa,
talonpoikaisen leveätä soreutta.

Nainen katsoi häntä rauhallisesti silmiin, mutta ei vastannut. Kremer
odotti.

"No, miksi et puhu?"

Häntä tarkastettiin lakinlipasta saappaisiin asti, mutta suut eivät
auenneet. Peukaloisen munat pani nuorikko hellästi pesään takaisin.

Tyhmä hän ei ole, ajatteli Ulrik naisen kovan katseen ollessa
suunnattuna häneen, hän tunsi poskiaan kuumottavan. Hän tepasteli
hiukan uutta tiedustelua muovaillakseen, mutta arveli sitten paremmaksi
kääntyä lasten puoleen.

"Asuuko Mari teillä?"

He seisoivat nyt kolmittain rivissä hänen edessään, nainen vatsa, poika
ja tyttö selkä vasten aitaa, kaikilla nenät pystyssä. Hänen kysyessään
vilkaisivat pienemmät suurempaan, ja kun tämän suu jäi kiinni, vain
suupielet huomattavasti värähtivät, niin oli näittenkin vastauksena
vahingoniloinen vaikeneminen. Molempien nenänalukset paistoivat märkinä.

"Pässinpäät!" mumisee herra von Kremer, mutta vasta käännettyään heille
selkänsä.

Tiellä, jopa muutaman kymmenen askeleen perästä, olisi hän heti
voinut saada perusteellisen selvän hämäräperäisestä Marista, jos
hän olisi vielä ollut utelias. Kyntömiehet olivat työssään ehtineet
pähkinäpuumetsikön äärestä Kruusimäelle, pellolle, jonka joukossa oli
myöskin Prillupin Tönu. Hän käänsi herran lähetessä parastaikaa aatraa,
kun toiset vaollaan kulkivat jo ylöspäin. Mutta Kremer otti hänen
tervehdyksensä vastaan häntä pysähdyttämättä; jokin, josta hän ei itse
ollut selvillä, pidätti häntä tutkimasta asiaa. Pian kajahteli hänen
korvaansa selän takaa Prillupin tummalta kumiseva ääni:

"Päits -- vaolle: -- Pugal -- vaolle! -- -- kas niin -- Päits! -- Kas
niin Pugal! -- -- Pugal -- Päits! Päits -- Pugal!" Ja vielä kovemmin
raikui Punusta ja Mustasta, Kirjusta ja Kyytöstä, ja sekaan sateli
piiskan läiskettä ja jokunen harvinainen piru ja perkele.

Tämän kyntöpastoraalin virkistävällä säestyksellä ehtii Mäenkylän herra
kotiin, kuitenkin hiukan väsyneenä, ja tuntien hämärästi, ettei ollut
täysin tyytyväinen itseensä.

Illalla tuli pehtoori jollekin selonteolle, ja Kremer aikoi jutun
loputtua kysäistä jotakin Prillupin pihassa olleesta äänettömästä
naisesta, kun samassa asia tuntui hänestä tyhjänpäiväiseltä ja hän
antoi vaikenemisella Raametille lähtömerkin.

Hän oli jo vuoteessa, kun hänelle muitten ajatusten lomassa pisti
mieleen, että Tönu Prillup oli ollut niitä, jotka Yrjönpäivänä
olivat jääneet hänelle ruplan velkaa. Se oli valitettavasti niin
usein toistuva ilmiö, että hän heidän anteeksipyyntöperusteluihinsa
tottuneena vain puolin korvin kuunteli niitä. Mutta eikös Prillup juuri
ollut sama, joka oli sillä kerralla sopertanut hautajaisista, vaimon
hautajaisista? -- Siis ehkä se muori oli --? Mutta Yrjönpäivästä ei
ollut kulunut kuin kolme viikkoa eikä hän ollut lausunut sanaakaan
häämenoista. -- Tai oliko se Kiilaste Rein, joka oli puhunut vaimon
kuolemasta, ja Tönu sittenkin sopertanut hautajaisten sijasta häistä?
Leenu olisi voinut jo syksyn tai pitkän talven kuluessa -- -- Mutta --
ja herra von Kremer tempasi peitteen korvilleen -- mitäpä se häneen
kuului?

Kuitenkin tuikahti hänen hämärtyvään mieleensä ennen nukahtamista
vielä: Mutta Prillupin lapset nimittivät tätä Mariksi. -- -- Ja
lopuksi hymähtäen jo silmät ummessa ja suu avautuneena kuorsaukseen:
Hassunkuriset hiukset! Takkuiset -- kuin huopa ja turpeen tuhan väri --
pääh! -- --

Pannessaan seuraavana aamuna kätensä portin hakaan pysähtyi Kremer
neuvottelua pitämään: "Minnekä siis tänään? Taasko karjakartanolle?
-- Hm, voisihan mennä Kruusimäellekin päin katsomaan kuinka pitkälle
miehet ovat ehtineet aamiaiseen mennessä kyntää!" -- Ja Kremer kulki
Kruusimäelle päin, katseli kyntöä isännän iloin ja tuli mökkien
kautta eilistä pellon polkua jälleen takaisin. Katseen sattuessa
Prillupin pihaan, näkyi siellä ainoastaan molemmat pienet "pässinpäät",
jotka istuivat aidan aukossa keritsimillä koiraa keriten. He olivat
toinen penistä kiinni pitäessään toinen keritsimiä käyttäessään
niin kiireisessä työssä, ettei kumpaiseltakaan liiennyt katsetta
ohimenijään. Mutta pirtistä kuului avonaisesta akkunasta kangaspuiden
läiske, akkuna vain oli niin pieni, ettei voinut nähdä, kuka sukkulaa
heitti.

Ilma oli sinä päivänä niin autereinen, että pirran säännöllinen loks
-- loks! etenevän korviin vielä pitkän matkan päähänkin kuului;
vieläpä tuntui Kremeristä, että hän kuuli sen huoneessakin. Hän astui
sänkykamariin, avasi akkunan ja jäi katselemaan -- ikäänkuin kyntöä
tarkaten -- sinnepäin, missä suuri perhostoukka ryömi pellonpiennarta
pitkin.

Parina seuraavana päivänä valui kylmää sadetta virtanaan, niin
että vanhaherra ei päässyt kävelylle. Ensimmäisen päivän sai hän
kulumaan kuljeskellen sinne tänne ja haukotellen, mutta toisena
alkoi hän jo noitua, vieläpä kiroillakin, mikä muuten ei ollut hänen
tapojaan. Kolmantena aamuna vielä pilvitteli ja sataa tihutti, tuli
sadepuuskakin, mutta se ei enää pelottanut kärsimätöntä, oikean lantion
ja vasemman nilkkaluun tuskallisesta repimisestä huolimatta. Ja niinpä
ohjasi askeleensa Kremerin herra, korkeat kalossit jalassa ja sadetakki
yllä, portille ja portista neuvotteluja pitämättä ulos ja suoraa päätä
karjakartanolle, mistä käy selville, ettei sateinenkaan ilma ole vailla
omia järkeviä puoliansa.

"Voih", sanoi kyökkipiika Fillemine Fahtrik, Kremerin yksinpalvelija,
hänen oman nimityksensä mukaan Mäenkylän "firtin" emännöitsijä, kun
herra parin tunnin perästä tuli takaisin, "herra on jo kotona ja Mari
ei ole vielä saanut akkunoita falmiiksi! -- Sanoin sille kyllä, että
koeta olla fiksu, mutta ne ovat kaikki niin hitaita -- niin hirveän
hitaita!"

Herra von Kremer vastasi kärsivällisesti mumisten ja vapautti itsensä
gummitakista ja päällyskengistä, mikä neitsyt Filleminelta, jonka
ruumis oli taipuvainen levenemään ja lainehtimaan, ei juuri käynyt
huristen. Mikähän Mari? ajatteli hän samalla, sillä akkunat ja lattiat
pesi tavallisesti paimenen Kai. Mutta hän ei kysellyt, vaan astui
eteisestä palvelijan avatessa ovea lähimpään huoneeseen, missä työ
nähtävästi oli juuri loppunut.

Hän istui siinä pari minuuttia levätessään, kiersi sitten muutamin
tarpeettomin pyörähdyksin permannon yli seisottuakseen viimeksi kädet
syvällä housujen taskussa milloin minkin ikkunan eteen ikäänkuin
tutkiakseen ruutujen kirkkautta.

Viereisessä työhuoneessa oli hiljaista.

Siis sekin ehkä oli jo valmis?

Hän painoi ovenripaa ja katsoi: oli.

Siinä siivessä ei ollut useampia huoneita; toiset kaksi hänen neljästä
huoneestaan olivat pienen eteisen toisella puolella.

Mikä Mari? -- Hän kääntyi takaisin, pani eteiseen vievän oven auki ja
kuunteli. Kyökkipiika kolisteli jälleen keittiössä. Muuta ei kuulunut.
Kremer astui senjälkeen eteiseen ja raotti vastapäistä ovea. Ja --
salissa oli joku, ja se joku vihelteli.

Kun vanhaherra ilmestyi saliin -- miksi ei hän katsoisi, kuka Kain
asemesta pesi hänen akkunoitaan? -- tunsi hän puvun erivärisyydestä
huolimatta jo ovelta Prillupin pihassa näkemänsä laiskan naisen -- jo
ennen, ennenkuin näki tämän pään ja kaulan, mitkä akkunan ristipuu
varjosti. Siinä nimittäin, miten ketteräluinen nuorikko istui ikkunan
laudalla ja työskentelevän käden varassa piti kiinni yläruumistaan ja
liikutti sitä, oli Kremeristä jotain epämääräisen tuttua ja Prillupin
nurmikkoa muistuttavaa.

Välimaankaan ei Mari kuullut herran tuloa, sillä hän vihelsi
rauhallisesti edelleen, aivan itsekseen ja heikosti, mutta taidolla,
mikä todisti harjaantumista. Kremerin herran harmaankirjavat viikset
riippuivat senvuoksi hiukan neuvottomina alaspäin, ennenkuin hän
astuessaan lähemmäksi rohkeni huomauttaa itsestään.

"Nooh", alkoi hän sitten, kädet lomittain ristiluulla, "minulla näkyy
jo olevan uusi akkunanpesijä. Mistä tämä siis tulee?"

Nuorikko veti päänsä verkkaan sisäpuolelle eikä kiirehtinyt
vastaamaankaan. Vastata hän kyllä tällä kertaa tahtoi, sen voi hänen
kasvoistaan nähdä, mutta oli kuin pitäisi hänen saada vastauksensa
esiin kaukaa muiden ajatusten takaa. Kremerin mielestä oli kuin
katsoisivat hänen silmänsä kieroon tenhoten sisäänpäin kääntyneellä
ilmeellään.

"Päivää!" vastasi hän vihdoin jyrkästi. "Paimenen vaimo on
lapsivuoteessa."

"Vai niin? -- Niin, oikein -- sitähän jälleen odotettiin. -- Mutta
mistäpäin sinä sitten olet?"

"No Prillupista."

"Prillupista -- niin -- --" herra von Kremer valmistautui leikinlaskuun
-- "onko siis Tönulla nyt kaksi vaimoa".

"Ei -- yksi; sisareni kuoli neljä viikkoa sitten."

"Prillupin Leenu oli sisaresi?"

Mari myönsi päätään nyökäten, hän oli yhä istuallaan akkunalaudalla
ja pani nyt märän rättinsä jälleen liikkumaan pyyhkien toisen
akkunanpuoliskon ulkopuoleista sivua.

"Neljässä viikossa hautasi vaimon ja otti toisen!"

"Eihän hän ilman tule toimeen."

"No, mistä hän siis sinut toi?"

"No metsästä."

Vastaus ei ollut leikinlaskua, sillä kuten Kremerkin tiesi nimitettiin
metsäksi erästä kirkon takana Särgverestä etelään päin olevaa
korpirikasta suurta kuntaa.

"Vai niin; niin, muistan, Leenuhan oli ulkopitäjäläinen. -- Teidän
häänne olivat siis pian jälkeen Yrjön päivän?"

"Nigulinpäivänä", vastasi nuorikko tehden vasemman käden seljällä nenän
alitse taitavan kierron.

"Mutta Tönun lapset eivät sano sinua lainkaan äidiksi?"

"Mikä äiti minä nyt niille -- --." Mari astui maahan ja kastoi rievun
ämpäriin; hänen turpeentuhan väriset hiuksensa, takkuiset kuten huopa,
tulivat näkyviin pois solahtaneen liinan alta, ja kun hän jälleen
nosti päätään, paistoi liinan solmun yläpuolella myöskin toinen hänen
kurkunvakosistaan.

Herra arveli nyt parhaaksi lopettaa juttelun ja tekeytyi kuin olisi
hänellä ollut asiaa seuraavaan huoneeseen ja hän vain ohi mennessään
olisi siihen pysähtynyt. Mutta kun hän takaisin tullessaan oli jo
ehtinyt salin läpi ja käsikin oli oven kahvassa, kääntyi hän kuitenkin
vielä ympäri.

"Kuule Mari, kun minä sinulta joku päivä sitten kysyin, kuka sinä olet
-- -- miksi et vastannut."

"En tahtonut."

"Et tahtonut?" Kremerin bismarckimaiset kulmakarvat nousivat hiukan.
"Vai niin -- et tahtonut. Miksi et siis tahtonut?"

"Muuten vain", sanoi Mari ja astui riepuineen ja ämpärineen toisen
akkunan luo.

Herra von Kremer hivuttautui oven edestä askeleen takaisin,
niinkuin tahtoisi hän ottaa tarkemman selon asiasta, mutta lopuksi,
maiskuteltuaan jonkun kerran suutaan otti kokonaan toisen asian
puheeksi:

"No onko hän myöskin hyvä sinulle?"

"Kuka?"

"Prillup kaiketi."

Nuorikko otti tikapuut seinän luota, asetti ne pystyyn pestävän akkunan
eteen ja astui ylös alkaakseen pestä korkeinta ruutua. Vasta sieltä hän
vastata tokaisi ja Kremerin käsityksen mukaan piti hänen silloin katsoa
kieroon:

"Tokkos hän on kenellekään paha?"

Mari pesi ja herra seisahtui vielä hetkeksi. Samalla kun Kremerin katse
lipui nuorikon vartaloa pitkin tallukan kantapäistä aina paljaisiin
käsivarsiin ja lakeen ulottuvaan päähän, huomautti hän sillä äitelällä
äänensävyllä, mikä on ominainen huumorittomalle humoristille:

"Mutta jospa nyt putoat sieltä maahan ja katkaiset kaulasi!"

Sanoilla oli aivan odottamaton seuraus. Kasvot, jotka nuori vaimo
käänsi laesta vanhan ritarin puoleen, olivat äkkiä vaihettaneet
naamaria, ne olivat alkaneet hytkähdellä, ja huulten välistä välkkyivät
harvat hampaat ensimmäistä kertaa.

"Kenelle siitä sitten vahinkoa olisi -- herralleko ehkä?"

Kremer nauroi lyhyesti ja läksi. Hän oli hyvillään jostakin, jota hän
ei huolinut selvittää itselleen. Astuessaan ruokasalista työhuoneeseen
ja sieltä takaisin venytti hän viiksensä pari kertaa aivan pitkiksi,
ja kun hän senjälkeen teki monta kierrosta pyöreän ruokapöydän ympäri,
piti hän peukaloitaan liivin kädenrei'ässä ja naputteli sormiaan.
Jotenkuten sattui hän sitten erään ikkunalaudan luo, johon oli jäänyt
tuskin huomattava töppösen jälki. Sitä hän ei voinut olla pitkän aikaa
mutta hyväntahtoisesti tarkastelematta, mutta lopulta hänen ajatuksensa
pysähtyi vihdoin ruutuihin, ja kun hän niiden selkeyttä nyt todemmasti
tutki, huomasi hän niissäkin merkkejä, jotka eivät olisi noudattaneet
kaikkia järjestyksen vaatimuksia ja joita tämän pesijän edelläkävijän
työssä tuskin oli havainnut. Mutta kyllä hän oppii, ajatteli
sovinnollinen isäntä ja jatkoi akkunoitten tutkistelua työhuoneeseen
asti.

Jonkun ajan perästä huomasi Kremerin herra, että hän oli unohtanut
kysyä Marilta jotakin, mikä isännän on tarpeen tietää, ja hän läksi
ja kysyi, kävikö Mari nyt ehkä myöskin lypsyllä paimenen vaimon
sijasta; kysyjä itse ei ollut parina viimeisenä päivänä joutunut karjaa
katsomaan.

Hän sai myöntävän vastauksen.

Oliko vouti tai voudin emäntä saattanut hänelle sanan?

Moisiosta oli saatettu -- ei tämä tiennyt, kumpi.

Oliko hän aikaisemmin pessyt jonkin herraskartanon akkunoita?

Ei, se oli ensimmäistä kertaa.

Oliko -- -- oliko Prillup häiksi tehnyt uuden oven mökkiinsä?

Herralla näytti olevan vielä muitakin vähemmän tarpeellisia kyselyjä,
mutta ne eivät tahtoneet tulla mieleen, niin että hän oli jo
menemäisillään takaisin edellisiin kysymyksiin tyytyneenä. Mutta
vihdoin hän kuitenkin yhytti jotakin.

"Jäikö sulle vielä toisia sisaria kotiin?"

"Jäi kaksi."

"Sinua nuorempia?"

"Toinen nuorempi, toinen vanhempi."

"No, kuinka hän sitten sinut otti heidän väliltään?"

"Liina ei ole vielä päässyt ripille ja Tiina ei lähtenyt."

"Mutta sinä läksit?"

"Jonkun piti lähtemän -- hänellähän oli jo Leenun lapset."

"Vai niin, vai niin", mumisi herra kuivasti ja asiallisesti.

Kun Ulrik von Kremer senjälkeen oli joutunut rakennuksen toiseen
siipeen, kiintyi hänen katseensa, hänen hieroessaan sormenpäillään
ohimoitaan, hetkeksi suureen kirjoituspöydän haalistuneessa verassa
olevaan mustetahraan. Ulrik von Kremerissä heräsi tunto, että on
tyhmyyksiä, joita ei kaksipäiväinen sadekaan voi huuhtoa pois,
varsinkaan kun ihminen ei ole vapaa "plebsillisistä taipumuksista".
Ja samassa nosti hän silmänsä mustetahrasta ja katsoi pienenlaista
mustunutta öljymaalausta, joka riippui siinä hiukan surkeassa
valaistuksessa toisen samanlaisen rinnalla. Tuo sana oli nimittäin
kerran livahtanut äidillisellä huolella tuon kunnianarvoisan, naisen
patriisimaisen korkean ylähuulen alta.

Puoli tuntia myöhemmin istui herra von Kremer ruokapöydässä ja neitsyt
Vilhelmina palveli häntä.

Yhtäkkiä jäi viimeksimainittu kuuntelemaan ja hänen kuunnellessaan
nousivat hänen hiuksensa pystyyn, ja huulet kuiskasivat: "Jeesus!"
Sitten mennä humisti hän pois lainehtiakseen hetken perästä takaisin,
kitisevä laatikko kädessä niinkuin suden kynsistä päässeellä karitsalla.

"Ne ovat nyt jo niin 'frekkiä', niin hirveän 'frekkiä!' Minä näin jo
kohta hänen astuessaan sisään, että se oli frekki ihmisenluoma! --
Tietääkö herra mitä hän teki? Istui yhtäkkiä soffalle, ojensi jalkansa
suoraksi, venytteli itseään ja sanoi: 'Oi jukoliste, kyllä siinä olisi
hyvä laiskotella! -- Minun nähteni, minun kahden silmäni nähden
istuu hän soffalle ja sanoo: Oi jukoliste, kyllä siinä olisi hyvä
laiskotella!'"

Kun onneton taloudenhoitajatar loukkaantuneena asettaa kilisijän taakse
nurkkapöydälle, liikuttaa hänen isäntänsä hitaasti leukaluitaan,
nielasee suuntäydellisen ja huomauttaa:

"Niin, ne ovat niin tyhmiä ne kyläläiset, niitä pitää opettaa."

Illalla karjatarhassa, kun Kremerin herra joutui voudin emännän kanssa
puheisiin, virkahti hän muun muassa: "No, meillä on jo nyt uusi lypsäjä
Kain sijasta --."

"Niin, annoin tuon tulla, on niinkuin siistimpi kuin joku muu", vastasi
lypsypäällikkö.

"Minun akkunani on se pessyt sievosen puhtaiksi, paremmin kuin Kai;
voitte vastakin kutsua hänet pesemään ja kuuraamaan." Ja herra von
Kremer johti jutun vasikoihin.



Kolmas luku.


Seuraavina päivinä on kuivaa ja Mäenkylän herra käy taas säännöllisesti
lypsyllä, väliin kaksikin kertaa päivässä. Hän ilmestyy aikaiseen
päästäkseen näkemään myöskin kaivonaltaalla tapahtuvan, lypsyn edellä
käyvän juottamisen. Kuinka ne veden paisuessa täyttävät sinne ja
toinen toistaan puskevat, kuinka ne kiskovat, kuinka vesi hulahtaa
alas niiden kaulassa, ja kuinka ne huitovat hännällään, miten niitten
sieraimet puhisevat, kellot kalkattavat -- tämä kaikki on hänestä kuin
eloisaa näytelmää, yhtä elävää kuin draama, johon hän ei hennoisi
vaihtaa niitä siellä kaupunginteatterissa, mihin hän pari kertaa
talven kuluessa eksyy, yhtävähän kuin möyryävää sonniaan kaikkein
parhaimpaan orkesteriin. Ja kun ne senjälkeen märehtien ja uneksien
seisovat hajallaan suuressa pihatossa, ja sinne ja tänne utarien alle
ilmestyy valkea kiulu ja kymmenen vapauttavaa, helpottavaa sormea, niin
kulkea viipottaa Kremerin herra ympäriinsä niitten välistä auttaen
lypsäjiä peloittelemalla kepillään kärpäsiä lehmien etulavoilta ja
vetää nautinnolla keuhkoihinsa tuoksua, mikä niitten suista, nahasta
ja lämpimästä maidosta imeytyy ilmaan. Kauemmaksi aikaa pysähtyy
hän lopuksi korvon luo, missä Reemetin emäntä istuu sukankutimineen
jakkaralla pitäen silmällä lypsyn kulkua, ja on valmis antamaan isännän
tiedusteluihin kaikkein laajimmat vastaukset. Ja kun he rupattelevat,
tulee Tiiu, tulee Truutu, tulee Madli, tulee vielä eräs mummo ja vielä
eräs nuorikko tyhjentämään kiulunsa vaahtoavan siivilävaatteen helmaan.
Eräs näistä on uusi, tämän käsiä katsoo herra joskus ja luo hänen
jälkeensäkin vielä tutkivan katseen.

He eivät sitä suuresti huomaa. Hän ei nähtävästi ole niitä saksalaisia
herroja, joita kohtaan tunnetaan oikeata saksalaisherran pelkoa. Sen
huomion näyttää uusikin palkkalainen tehneen, se sieltä Prillupin
mökistä, sillä karjapiika nauraa, että kun ukko eräänä päivänä oli
risteillyt ohitse, oli Mari pärskähdyttänyt hänen jälkeensä Kriimikin
utareesta maitosuihkun, josta oli pitkän takin häntään jäänyt kuin
valkea nappirivi. Hän oli kyllä kerran katsonut olkansa yli, että mikä
siellä purskahteli, mutta oli mennyt menojaan. Ainoa, joka herraa
pelkää, on paimen Toomas, mutta hänen vaimonsa onkin jo viidennessä
lapsivuoteessa.

Ja kun kiulut vaahtoavat, korvo täyttyy ja Kurun emäntä vetää tyttöjen
työntäessä takaa käsikärryillä puhtaita pyttyjä karjokyökistä
maitokamariin, alkaa karjamaan harjanteelta näkyä mies, jonka heikotkin
silmät jopa kaukaakin tuntevat. Sen miehen nenästä pitää nimittäin
näkymätön käsi kiinni ja sysää sitä säännöllisessä tahdissa ylös ja
alas, oikealle ja vasemmalle. Ja kauempaa katsoessa näyttää kuin olisi
kaulakin kulunut niin pieneksi, että sen yläpuolella olevan heiluvan
pään täytyisi pudota maiskahtaa maahan.

Samainen mies astuu väentupaan, jonka katon alle maitokamarikin on
sijoitettu, ja jos korvon tulo viipyy, niin ilmestyy hän myöskin väliin
tarhaan katsomaan lypsyn loppua. Se on Kremerin herralle merkkinä
ruveta lähtöä tekemään. Eipä juuri siksi, ettei hän tätä sietäisi
-- ei, hänhän on kaikin puolin tarpeellinen ihminen -- mutta hänen
tervehdyksessään on jotakin, joka mieluummin voi jäädä näkemättä.
Yhdeksän vuotta sitten, kun näkymätön käsi ei vielä ohjannut Kurun
Jaanin nenää, otti Kremerin herra hänet monta kertaa hyvällä mielellä
yksityisesti puheilleen; siis oli Jaanin tervehdys silloin vielä aitoa
sekä äänensoinnun että silmänäön puolesta.

"Kunpa minä tietäisin, mihin se mies rahansa kaivaa!" alkaa Jaan
emännälle kun oli "hyvän päivän" asemesta "terveeksi" sanonut. "Kokoaa
ja kokoaa -- eikä sitä missään huomaa! Muissa moisioissa, ystäväiseni
-- --."

Mutta Jaanin jutut, jotka rahasta alkavat ja rahaan loppuvat, tuntee
emäntä niin kylliksi, että hän kiittää onneaan, kun korvo nostetaan
olkapäille. Maitohuoneesta, jossa hänen on mitattava maito ja
kirjoitettava kirjaan tuoppimäärä, pääsee hän pian.

Ja niin lykkivät päivät toinen toistaan, ja Kremerin herra käy
ahkerasti lypsyllä, ja vanhojen lypsäjien joukossa näkee hän myöskin
aika-ajoin sen uuden, joka oli pessyt hänen akkunansa niin sievoisen
puhtaiksi. Mutta eräänä aamuna huomaa hän sen uuden sijasta toisen
lehmän alta: Pajusen Juulan, Marin naapurin.

"No, mikä Maria vaivaa?"

"Hyppyset sillä oli kipeät -- pyysi minun tulemaan tänään."

"Hyppyset -- vai niin? No, sepä on koko rouva!"

Iltapäiväisellä kävelyllään on herra von Kremer niin ajatuksissaan,
että hän yllättää itsensä Kruusimäeltä vaikka oli aikonut mennä
karjakartanolle. Vainiolla, Prillupin portin edessä pelataan keilaa.
Lyömässä ovat Tönun lapset ja näiden uusi äiti. Kaikki kolme, mutta
erittäinkin äiti, ovat täydellä todella antautuneet kiistasille.
Viimeksimainitun silmä mittaa joka kerta ajattelevasti matkan,
ennenkuin vauhtia ottava käsi päästää kepakon menemään ja kun joku
pulikka vierii ruudulta, saattaa sitä seurata itsetietoinen "kas niin!"
Herraa he eivät näe, eivät näkisi sittenkään, vaikka hän ei seisoisi
leppäpensaan takana piilossa.

Ja Kremerin herra ei häiritse heitä. Hän katselee hyvillä mielin
ottelua. Itse hän ei milloinkaan ole ollut urheilija.

Ja kun peli on loppunut, länsii hän samaa tietä hiljalleen takaisin
kostea himmerrys silmissä ja suun ympärillä värähtelee nuorekas piirre.

Seuraavana päivänä istuu Prillupin Mari jälleen moision tarhassa
lehmän alla työstä totisena ja vaiteliaana kuten ainakin. Kiulua
tyhjentäessään katsoo hän hiukan kieroon ja kääntää nytkähyttäen
päätään tenhoten kuten aina sisäänpäin kääntyneellä katseellaan. Ei
ole mahdotonta, että isäntä hetkistä myöhemmin näkee hänen valkeitten,
harvojen hampaittensa loistavan siitä ilosta, että Kirjak kaatoi
maitokiulun. Ja niin vierivät vielä monet lypsyaamut ja illat, kunnes
tulee päivä, jona Kremerin herra huomaa kiuluntyhjentäjien joukossa
hoikan, keltaisen naisen, jonka kädet ja jalat liioitellun nokkelina
ikäänkuin anovat jotakin hyvittää.

Sen päivän jälkeen alkoi Mäenkylän herran ajatus askarrella lypsyllä.
Heinä ja vilja kasvoivat -- niitty ja nurmi voittivat hänen rakkautensa
puolelleen. Hän tihensi ja loitonsi omia matkojaan, hän jatkoi
kulkuansa suota ja rapakkoakin pitkin aina pikimustalle joelle. Mutta
hän havaitsi pian, ettei se auttanut, koska hän ei huomannut mitään.
Hänen ja esineitten välille oli vedetty jokin huntu, joka heti jälleen
ehjentyi, jos se kerraksi rikkoontui. Kaikki, mitä hän katseli, solui
ohi ainoastaan epämääräisin ääriviivoin verhon takana. Heikosti tajusi
hän katselevansa, vaikka olikin tunnin ajan tuijottanut katajapensasta,
näki ja voisi luulla, että hän sille piti pitkää puhetta, olematta
selvillä oman tekonsa perusteesta tai tarpeesta, sillä ajatteleminen,
äkkiä yhyttävä ajatus siinä ei ollut. Ja kun hän jälleen joutui
kotiin, mieleltään rikkinäisenä, povessa jossakin salaa kirvelevän
rauhattomuuden tuntu, oli hänestä ikäänkuin jotakin olisi jäänyt
kesken, ja hän taisteli houkuttelua vastaan samassa kääntyä ympäri
solmiamaan kerrassaan tuota sitomatta unohdettua. Ainoastaan jotain
oikein joutavaa, mutta useasti toistuvaa jäi välistä hänen mieleensä
näiltä päämäärättömiltä kuljeskeluilta: hän oli peilaillut kauan
itseään pikimustassa suopurossa ja sen ohessa mumissut kerta kerralta
aina kovemmin: "Ulrik, Ulrik!"

Sitten tulivat helteiset päivät kirkkaine iltoineen. Taivas oli
korkealla, ilman täytti pörriäisten surina, puutarharyteikön alta
leijaili hajupilviä mäelle, ja kaikki näytti valuvan vetelänä niinkuin
sulatusuunissa. Hämärästä keskiyöhön asti kulki rämeikön kohdalla
sinervä, sees, kapea kuunsakara niinkuin taivaantaaton peukalonkynsi,
tämän alla rantaniityllä heittivät mustat vedensilmät valkeita säteitä,
koivikko kaalimaan takana pidätti henkeään, sillä satakieli lauloi.
Mutta harjanteen hökkelit, joiden ympäri yölepakot salassa lensivät,
paistoivat kuin mietiskelevät päät karkoitettuine murheajatuksineen.

Niinä ehtoina oli Ulrik ryntäillään avatussa akkunassa, katseli,
kuunteli, haistoi ja oli alakuloinen. Hänen paljas päälakensa paistoi
kuutamossa kalpeana ja houkutteli öisiä lentäjiä lähelle, niin että
hän sitä välistä kädellään vaistomaisesti varjeli. Hän oli vasta
toissapäivänä tullut Särgverestä, mutta kärsi jo yksinäisyyden
tuottamaa ikävyyttä ja vaipui yhä enemmän sieluntilaan, minkä
perussävynä oli hiljaa hivuttava laaja kaihontunne. Joka ilta yhä
selvemmin alkoi hän nähdä sen pitkän ja kapean tien, mikä tuli niin
suoraan autiolta nummelta ja hänen persoonaansa loppui. Ei ollut kiveä
eikä tolppaa sen vieressä, mihin jokin muisto olisi ollut kytketty --
jokin teko, hyvä tai paha, jokin tapahtuma, onnellinen tai onneton,
jokin nautinto, luvallinen tai luvaton. Ja kääntäessään päätään ja
katsoessaan eteenpäin yli kaihoisan lakeuden, jolle ainoastaan kirjava
lehmäparvi toi eloa, näki hän säikähtäen mustien katettujen vaunujen
lähenevän, auttamattomasti lähenevän, eikä enää olleet kaukana. Hän
sipaisi päälakeaan, ikäänkuin pyyhkien kylmää hikeä, vetäisi akkunan
kiinni ja kopeloi sänkyyn ottamatta raamattua käteensä. Mutta uni ei
tullut. Ja satakieli houkutteli ruudunkin läpi.

Koko yön moitti hän itseään. Hänessä itsessään, ainoastaan hänessä
itsessään oli syy. Olot vaikeuttivat asiaa, mutta eivät estäneet. Eikä
hän ollut haluja vailla eikä tilaisuuksia puuttunut. Mutta hän siirsi
sen tuonnemmaksi, yhä uudestaan tuonnemmaksi, toiseksi paremmaksi
kerraksi, ilman että se parempi kerta olisi milloinkaan tullut. Hän
epäili kun oli tartuttava kiinni, hän vastusteli kun oli otettava
vastaan -- onhan vielä aikaa, onhan vielä aikaa! Ja niin oli hän
vesissä suin, kun toiset nauttivat, sillä toiset olivat viisaampia.

Viisaampia? Johtuikohan se viisaudesta? Miksi salata, ettei hänen
suhteensa pitkiin hiuksiin ja leveisiin hameisiin ollut aivan tarpeeksi
oikea, tarpeeksi leppoisa? Ne vetivät häntä lähemmäksi, mutta työnsivät
myöskin pois. Hän salli näiden olentojen "puolueettoman vyöhykkeen"
rajoitetulla alueella, he olivat hänestä haluttavia ristikon takana;
mutta kun hän ajatteli jotakuta näistä ristikon sisässä -- kohta löi
sydän kuin peläten vaaraa, minkä piti sellaisessa yhdistymisessä
piilemän, kohta näki hän tämän leninginpoimuissa, tukanlaitteessa,
hatunsulassa jotakin salaperäisen kammottavaa väijymässä. Eikö
hän alkanut aikoinaan, ottaessaan moision vuokralle, pystyttää
rakennustakin tietyllä sivutarkoituksella? Voisihan ainakin jonkun
löytää, joka tyytyisi vähään tai toisi itse lisää. Mutta tuskin hän
hengessään pysähtyi jotakuta ajattelemaan, kun jo varoittava käsi
veti häntä takinliepeestä. Tietysti tämä hänen kykenemättömyytensä
huomattiin ja kohdeltiin häntä sen mukaan. Eräälle oli hän "vain
Ulrik", toinen piti häntä melkein naurettavana oliona, useimmille ei
häntä yleensä ollut olemassa. Mutta sen hän taas tunsi, niin että hän
veti tuntosarvet sisäänsä ja piiloutui koteloonsa. Ja siellä hän pysyi
hiottavina öinä elää kituuttaen niistä vähäisistä muiston muruista,
jotka hänelle oli jäänyt jäljelle nuoruuden ajalta, kun hän syyskuisin
ja maaliskuisin viinin liikuttamana toisten samanikäisten tiinasta teki
öisiä tyhmyyksiä, joita hän jäljestäpäin säännöllisesti katui.

Siis myötäsyntynyttä kytkytten pelkoa? Mene, tiedä. Muistojen hämärästä
tuli pieni Frieda hänen mieleensä. Hän rohkeni vielä tänäänkin olla
varma siitä, että olisi ottanut äidin ompelijattaren sisäpuolelle,
jollei päättävästä suusta olisi langennut tuhoavia sanoja: "Niin,
Ulrik, miksikäs ei; mutta ala siis opetella suutarinammattia, johonka
sinulla vielä on aikaa vuosiin nähden ja jonka sinun sielullesi
ja hengellesi pitäisi oleman huviksi." Ja jollei pieni Frieda sen
lisäksi olisi itse kirjoittanut: "Niin, Ulrik, mutta tiedäthän, että
minun työstäni maksetaan niin vähän..." Tähän katkesi vapaankin
liiton mahdollisuus, sillä Frieda-neito piti soveliaampana mennä
suutarismiehelle, joka jo osasi ammatin.

Oliko ehkä viimeksi -- autuaan leskirouva von Kremerin, syntyisin
kreivitär Lützenin sielutieteellisen otaksuman lujittamiseksi --
totta se, että hänen poikansa ainakin omien eroottisten tunteittensa
mukaisesti tunsi viihtyvänsä mieluummin alhaisten, kuin ylhäisten
kanssa. Ulrikin täytyi myöntää että siinä ajatuksessa piili totta,
että se karkea ja rivo pohjakerrosaines, jonka hän joka päivä tapasi,
häntä jollain tavoin veti puoleensa, ehkäpä juuri tuo ytimeltään
terve rivous häntä houkutteli. Mutta oliko hän siis jokin kummallinen
poikkeus? Voisiko olla paljonkin sellaisia, jotka esimerkiksi jättivät
muinoin käyttämättä oman ritarioikeutensa alhaison tyttäriin nähden
-- oikeuden, jonka keksijällä täytyi olla alituinen tarve? Ja kun
eräs Särgveren naapureita, vanha kunnianarvoisa Suurpalun Radeck,
matkusti kaupunkiin, niin voi sangen helposti sattua, että tietystä
maantien varrella olevasta talosta tulee paksu emäntä pysäyttämään
vaunut: "Oleppa hyvä ja tuo minulle Kurun puodista kolme naulaa mustia
villoja!" Ja entäs sitten Henrik-veli, josta sanottiin -- -- mutta ei,
tuo kelvoton ei kuulunut tänne --?

Oli miten oli -- mustat vaunut lähestyivät, ja aika oli pitää neuvoa,
miten tuli korvata itselle tehty vääryys.

Ja Ulrik piti neuvoa ja tuumaili -- yön toisensa perästä, loikoili
kyljellään ja selitteli. Yöpöydältä pisti hän vähän väliä palasen
vehnäleipää suuhunsa, -- myöskin rasia happamia karamellia oli siellä
varoilta -- ja kun päänalunen kävi kuumaksi, mikä tapahtui aina joka
kymmenes minuutti, käänsi hän sen ympäri, ja jäähdytti hiukan peitteen
alustaakin hyllyttämällä sitä jaloillaan.

Mutta ylhäällä laipiolla vikisivät hiiret ja kolusivat rotat. Niillä
oli siellä huoleton elämä kahdeksassa tyhjässä huoneessa, pehmeillä
hiekkapermannoilla, huoneissa, missä päivälläkin vallitsi puolihämärä,
koska akkunat olivat kiinninaulattuja -- -- yhtä huoleton ja hauska
kuin pehtoorin kanoilla, jotka siellä romuista kokoonkyhätyillä
orsilla pitivät yömajaa. Ja kun Ulrik vehnäleipää mutustaessaan,
karamellejä imiessään ja päänalusta käännellessään oman elämänsä
käänteitä sommitteli, kuulutti kukko hänelle ylhäältä joka kahden,
mutta vieressä oleva käki joka puolen tunnin jälkeen, kuinka paljon
tie hänen ja mustien vaunujen välillä oli jälleen lyhentynyt. Sama
käki istui nimittäin Reematin Schwarzwaldilaisessa kellossa. Tämän
äänen saattoi selvästi kuulla herrasväen huoneisiin senvuoksi, että
suuri liuskakivilattiainen sisäeteinen, joka jakoi rakennuksen kahtia,
ja jonka toisella puolella pehtoorin pariskunta ja keittäjätär elivät
vierekkäin, pani äänen kaikumaan -- niin kaikumaan, että Vilhelmina
neitsyeen öiset kiljahdukset -- tätä poloista vaivasivat lämpimänä
vuodenaikana kuumehoureiset unennäöt, kuuluivat sinne aivan keittiön
vierestä.

Unta sai Ulrik vasta kolmannen kukonlaulun perästä, kuun koitar jo
ammoin oli suudellut hämärikön posket tulenhehkuviksi ja uuden päivän
koitto hyväili salin haalistuneita huonekaluja.

Herra von Kremer oli niin hartaasti syventynyt omaan sisäiseen
murrosaikaansa, että hän pökertyi viikonpäivistä ja lauantaina, luullen
sitä perjantaiksi unohti matkustaa Särgvereen. Mutta sinä päivänä
pidettiin hänen asunnossaan tavallista suurempaa siivousta, käytettiin
näet hyväksi asukkaan poissaoloa, ja niinpä sattui, että pesijä joutui
perälle, kun Vilhelmina ei vielä ollut saanut käskyäkään antaa panna
hevoset valjaisiin.

"Ei", lasketteli Kremerin herra palvelijoille, "en ollut ajatellutkaan
mennä tänään Särgvereen, menen illalla junalla kaupunkiin. Mutta
Marin työ ei häiritse minua, voin mennä ulos, kun hän ryhtyy pesemään
viimeistä kamaria eikä ensimmäinen ole vielä kuiva."

Ja siten oli Prillupin nuorikko työssä sänkykamarissa, kun herra
työhuoneessaan pani silmälasit nenälleen ja kokonaan syventyi
talouskirjan numeroihin.

Heidän välillään oli kaksi suurta kamaria -- varmastikaan he eivät
häirinneet toinen toistaan.

Herra von Kremer työskentelikin jonkun aikaa täydessä rauhassa, sitten
nousi hän äkkiä ylös, otti nenälasit pois ja lähti päättävin askelin
Marin luo.

Mari oli polvillaan permannolla liikuttaen riepua tahdissa, minkä
saattoi sovittaa lauseeseen: jumalalla päiviä, isännällä leipää! Hän
ei viheltänyt tänään, vaan pureskeli nauhan pätkää, mikä lepatti
hänen leukansa alla. Ollen sivuttain oveen päin, piti hänen huomaaman
toisesta huoneesta tulija, mutta hän ei nostanut päätään eikä raottanut
suutaan tervehdykseen ikäänkuin peläten ajankulukkeensa putoavan
hampaista. Hänen päänsä, käsivartensa ja kaulansa olivat puolirintaan
paljaat, ruskealla ja valkealla iholla helmeili hiki, tappurainen
paidanjatko, joka näkyi koholle käännetyn hameen alta, jätti hänen
hoikat säärensä peittämättä.

Lähenijä, jonka valmiiksi suunnitellut sanat kieleltä katosivat, ojensi
äkillisen mielijohteen valtaamana kätensä nuorikon leuan alle. Niin
nopeasti kuin salaman leimauksen luuli hän tuntevansa kourassaan nuo
lihavat vakoset, ja peukalo kosketti hyllyvän leuanalusen pehmeyttä,
samalla kun ihmeellisen uusi, ihmeellisen nuori, ihmeellisen huumaava
hientuoksu nousi päähän. Kaikki se hiukaisi Ulrikia niin, että hän
avuttomana pysähtyi tempaisten kätensä takaisin, mutta paljon enemmän
vaikutti vielä päännytkähdys ja ilakoivaan voivotukseen yhdistyvä,
naurava katse, jolla hänen röyhkeyteensä vastattiin. Korvissa kohiseva
ja silmissä värähtävä veri antoi hänelle käsityksen löydöstä, mitä hän
oli himoinnut, mitä tutkien tullut etsimään, mutta nyt hänen ottaessaan
vastaan, pani säikähdys polvet notkumaan, ja sydän antoi neuvon paeta.

Sen hän tekikin. Tassutellen pesijän ympäri yli märän permannon,
kääntyi hän samaa tietä takaisin, kummankaan sanaakaan hiiskumatta.
Marin helmat olivat hullunkurisesti koholla ikäänkuin kätkisivät ne
voitetun saaliin, jota hän riensi saiturin tavoin piilottamaan.

Kremer istui senjälkeen ruokasalissa neljännestunnin aivan hiljaa,
kädet ristissä polvien ympärillä, silmänurkissa ja suun-juonteissa
aran salainen ilo, jäsenissä suloinen väsymys. Viimein alkoi hän
tylsänä toistaa ajatusta: Toisen kerran eteenpäin -- toisen kerran
paremmin! Ja seuraavan neljännestunnin kuluttua johtui hänen mieleensä:
"Siellä yöpöydällä on minulla läkkirasiassa happamia karamellejakin
-- olisinpa ottanut karamellin ja pidellyt sitä suun yläpuolella kuin
koiranpenikalle: hän olisi nauraen ottanut vastaan!" -- Ja Ulrik katui,
että se oli jäänyt tekemättä.

Mutta karamellit olivat siellä, ja Mari oli vielä siellä --?

Ei, mieluummin toisen kerran.

Ei muutosta siihen, mikä on -- ei rikkoa tunnelmaa.

Ja hän jätti karamellit ja jäi paikoilleen, alkaen hellästi katsella
oikean käden kämmentä ja peukaloa. Niin hyvä oli istua ja katsella
kouraansa, jonka ihossa tuntui yhä vielä lämmin hivelevä kosketus
ikäänkuin untuvia hyväillessä. Ja äkkiä haistoi hän jälleen sitä
hientuoksuakin ja pani silmänsä kiinni ja päänsä tuolin nojalle. Näytti
kuin tippuisi hänen viiksenpäistään onnea maahan, tilkka tilkan jälkeen
oikealle ja vasemmalle puolen.

Mutta yhtäkkiä tunsi Kremer voimakasta tarvetta saada liikkua. Hänen
mielestään oli kuin pitäisi hänen mennä saavutuksineen muuanne,
kauemmaksi, tarkastamaan sitä uudessa paikassa. Hänen kärsimättömästi
helistäessään kelloa ilmestyi Vilhelmina, kuivaten käsiään esiliinan
nurkkaan.

"Käske valjastaa hevosta!"

"Jo nyt? Herranhan piti mennä illalla asemalle --?"

"Ei, menen kuitenkin Särgvereen."

Mutta sanalla Särgvere oli tänään omituisen huono kaiku Ulrikin
korvissa, aivan kuin särkyneen lasin kilahdus. Ja samalla pisti hänen
päähänsä vanhemman veli Henrikin antama sisarien pilkkanimi "kolme
pingviiniä". Ja kummastakin nimestä syöksyi hänen poveensa kuin
harminsekaisen pelon ailahdus. Vilhelmina ei ollut vielä päässyt ovesta
uloskaan, kun Kremer peruutti Särgveren-matkansa ja valitsi jälleen
kaupungin matkan määräksi. Miksi rautatiellä, voihan hevosillakin --
tuskin kolmekymmentä virstaa! Ja vaunuissa olet yksin, istut itseksesi,
ajattelet ja päättelet suloisesti keinuessasi.

Mutta uudet vaatteet ovat kaapissa ja kaappi on sänkykamarissa.

Menisihän Mari siksi aikaa muualle.

Mutta ei -- ei tänään enää -- ei enää kohtausta.

Ja Vilhelmiinan piti tuoda puku työhuoneeseen, missä Kremerin herra
muutti vaatteet, vaikka kyllä sänkykamarikin jo oli valmis ja kuivakin.

Kun Mäenkylän herra tomukappa hartioilla ja musta huopahattu päässä
palvelijan saattamana astui avonaisiin vaunuihin, jonka jalkapeitteen
Vilhelmina tietyllä pyhyydellä, mistä hän itseään ihaili, pisti takaa
koukkuun, etsi herra katseellaan keskimäisestä salin akkunasta ihmistä,
joka painoi nenänsä litteäksi ruutuun. Kremerin katse ainoastaan
hipaisi häntä, mutta hän luuli kuitenkin nähneensä, että katselija
maiskutteli pientä pyöreätä törösuutaan.

Siis oli hän itsekin löytänyt rasian? -- Se oli onneksi menevälle. --
Siinä oli jotakin, joka heitä vielä lähensi. -- Siinä oli uskallusta,
tuttavallisuutta -- --

Ja yhtäkkiä uskoi Ulrik, että hän itse oli pudottanut ensimmäisen
makeisen tämän suuhun: pitänyt suun yläpuolella niinkuin sylikoiralle
sokeria -- -- mutta tämä vain nauraen sieppasi sen! Ja vaunujen
vieriessä akkunoitten ohi huoneen nurkitse, jäi menijä riemumielin
tuijottamaan oman kyytimiehensä selkää niinkuin olisi riemuisa matka
ollut kuvattuna Pietarin nukkavierun ajurintakin haalistuneeseen
olkapäähän. Hän ei huomannut, kuinka karja-Tuomaan likaiset lapset,
jotka jo varhain olivat odotellen seisseet, aukaisivat portin, hän ei
nähnyt, että hevosenkengittäjät tervehtivät häntä pajan edessä, ja
vaunut olivat jo vierineet virstan verran tienhaarasta Särgvereen päin
ennenkuin hän huomasi erehdyksen.

"Pidätä, Pietari, minähän matkustan kaupunkiin!"

Pietari antoi raudikkojen juosta hölkyttää jonkun matkaa tietä
eteenpäin, kiinnitti sitten ohjaksia ja päästi "tprr!" Kului vieläkin
hetken aikaa ennenkuin hän käänsi pitkän kaulan jatkona olevat laihat
parrattomat pojankasvonsa isäntään päin.

"Kaupunkiinko ehkä --?"

"Kaupunkiin, niin, -- matkustan hevosilla kaupunkiin."

"Ettäkö hevosilla --?"

"Niin, hevosilla, -- matkustan tänään hevosilla, kaupunkiin, en
junalla."

"Vai ei junalla --?" Ja Pietarin roikkuva leuka putosi vieläkin
alemmaksi, kun hänen pienenlainen, niskakuoppaan asti ulottuvan
huopahatun peittämä päänsä hitaasti jälleen kääntyi eteenpäin. Pietari
loi pitkän hyväilevän katseen pitkin ruunain teräviä selkiä -- ne eivät
olleetkaan ajo-, vaan ainoastaan paremmat työhevoset -- ja tokaisi
sitten hetken mietittyään:

"Mutta minulla ei ole kauroja mukana."

"Kauroja voit ostaa joko kaupungista tai matkan varrelta -- annan
sinulle rahaa."

Pietari alkoi jo kääntää hevosia, mutta viivytteli jälleen.

"Mutta minulla ei ole itsellenikään ei leipää eikä rahaa."

"Annan siis sinullekin hiukan rahaa."

"Vai minullekin?"

"No niin, -- etkä sinä jää yöksi kaupunkiin -- lepäät ja lähdet heti
takaisin."

Oltiin siis niin pitkällä, että matka voi alkaa oikealle tielle ja
sieltä kaupunkiin päin.



Neljäs luku.


Herra von Kremer viipyi Tallinnassa riemuisan pyhäpäivän, kävi
Katarinan puistossa jaloittelemassa, kuunteli musiikkia kylpylän
juhlasalissa, söi iltasta Hotel du Nordissa -- aina yksin, sillä
Henrik veli oli Särgveressä, ja vierasta seuraa ei hän kaivannut -- ja
nukkui molemmat yöt kuninkaallisesti hiljaisessa kaupunkiasunnossa,
minkä hän oli vuokrannut yhdessä Särgveren omaisten kanssa Suurkadun
varrelta. Mutta mitään suunnitelmaa ei hän saanut valmiiksi, niinkuin
hän tullessaan oli toivonut. Näiden suunnittelujen kävi aina niin,
että mitään päätöstä ei tahtonut syntyä, senvuoksi että vaivoin kootut
ajatukset, niitä lähemmin tarkastettaessa taaskin lähtivät lentoon
aivan kuin kiinnisaadut kärpäset kouraa raottaessa.

Ja Mäenkylässä aikoi hän jatkaa yritystä, ja niinpä liikuskeli hän
maanantaista alkaen jälleen siellä, istuen iltaisin entiseen tapaan
avatussa akkunassa. Satakieli oli lentänyt pois puutarha-aidan
takaa, mutta sen sijaan oli ilmestynyt käki, ja sen usein uudistuvat
yksinpuhelut kiihoittivat häntä suuresti: koivikossa eli nyt hänen
ajatustensa pieni päällysmies.

Hänhän kyllä tiesi, mitä tehdä, ja oli varma siitä, ettei se jäisi
tekemättä. Hän ei voinut enää peräytyä, tuo tunne oli hänessä todeksi
varmistunut.

Tietysti pitää hänelle antaa lahjoja, mutta sen luontoisten sylit
eivät ole vaativaisia, etenkään mökkiläisten, vielä vähemmän siinä
suonvierellä asuvien, jotka kirkkoon mennessään lainaavat toinen
toisiltaan lahjoja ja liinoja. Ei, se ei huolettanut vanhaa herraa.

Mutta siinä oli jotakin muuta, mikä himmensi näköalan, mikä hunnutti
päämäärän hämäryyteen, ja siitä hämäryydestä tuli väliin esiin kuin
pidättävä sormi -- pidättävä tai kerrassaan uhkaavako?

Kremer arveli ensin, että siinä oli jotakin korkeampien lain
käskyihin kuuluvaa, ja otti selvää asiasta. Mutta pian hän aivan
rauhoittui. Nitimur in vetitum (niin paljon oli hänellä vielä jäljellä
Tuomiokoulussa oppimaansa latinankielen taitoa) -- sillä se on
lihallista. Nekin siellä paksussa kirjassa, jota hän iltaisin luki ja
jonka hyvin tunsi -- nekin, ja kaikkein suurimmatkin ja voimakkaimmat
heistä, jotka olivat valitut vaeltamaan itse pyhimmän kasvojen edessä
-- nämäkin olivat ihmisiä, jotka käydessään kompastuivat -- miksi siis
puhuakaan heikoista sellaisista kuin joku Mäenkylän Ulrik von Kremer
-- miksi puhua maan matoisista! Sillä mitä varten oli siis usko ja
mitä varten katumus? Eihän kukaan kompastunut mielellään, eihän kukaan
langennut huvikseen. Sen, joka tarkasti Ulrik von Kremerin menneisyyttä
ja joka tuon pitkän koetusajan otti tutkiakseen, täytyi se havaita.
Enemmänkin. Hänen täytyi tunnustaa, ettei Ulrik von Kremer ollutkaan
heikointa ainesta, että hän oli kamppaillut kuin mies. Mutta kaikella
on rajansa tässä maailmassa. Yhtäkkiä ei voikaan enää. Ihmisen pitää
olla vain nöyrä eikä kadottaa näkyvistään pelastuksen ankkuria.

Ei, täältä päin ei noussut se häiritsevä sormi. Hän kertasi luvun
toisensa jälkeen omaa paksua kirjaansa, lukien toisen opinkohdan
toisensa perästä, ja huomasi joka taholta saavansa tukea omille
mielipiteilleen. Eihän voinut toisin ollakaan. Nekin lauseet, jotka
hän ennen oli käsittänyt hiukan toisin, vahvistivat nyt, hänen niitä
lähemmin ja syvemmin tutkiessaan, näitä hänen uusia ajatuksiaan.

Mutta mistä syystä se sormi siis nousi?

Käki kukkui ja aikaa myöten selvisi se Ulrikille.

Der Anstand. Der höhere Anstand. Olet Ulrik von Kremer. Ei sovi
salaisesti narrata köyhän mökkiläisen vaimoa, tämän selän takana. Niin
tehdään mutta sinä et ole niitä sellaisia. Miten se voisi mielestäsi
unohtua! Suurpalun Radeck'kin -- jonka kunniantunto tulenvalolla
tarkastettaessa ja ankarampaa mittapuuta käytettäessä ei ollut juuri
kehuttava -- hänkin oli antanut muorin mieluummin tunnustaa totuuden,
vaikka vasta myöhempään. Ei, Ulrik, sinun on toimittava kunnon miehen
tavoin -- mökkiläistäkin kohtaan tulee sinun toimia kuin todellisen
kunnian miehen! Eikä jäljestäpäin niinkuin Radeck, vaan edeltäpäin
sinun pitää aivan yksinkertaisesti sopia Tönun kanssa asiasta -- niinpä
niinkin!

Kremerin mieli keveni, hänen etsivä henkensä oli saavuttanut totuuden.

Ja hän oli ylempänä Radeck'ia.

Mutta niin oli muutenkin parempi. Hänhän oli näppärä tyttö eikä mikään
suupaltti. Mutta mene tiedä -- vahingossa -- joku joutava asia -- joku
syrjäinen tapahtuma -- -- salaisuudellakin on häntiä, joitten päät
joskus jäävät näkyviin. -- Ja tämäkin -- se mies: mene tunne ihminen!
Päältä katsoen vakainen ja ajattelevainen, mutta kun vihastuu, kun
ilkeys hiipii poveen -- kuka edeltäpäin voi tietää, kun itsekään ei
tiedä, mitä tekee! Mutta: joku kivi öisin akkunasta -- onni vielä,
jollei se ole lyijypalanen -- tai punainen kukko katolle! Niitä ei
voi milloinkaan uskoa, niihin ei milloinkaan voi täydelleen luottaa
-- niillä on sellainen kiukku meikäläisiä kohtaan! Mutta kun kaikki
on oikeudenmukaista ja laillista, kun koko suhde on laillistettu --
käyköönpä sitten kumpikaan toinen toistaan käsiksi. Siten voi kirkas
ase yöpöydän laatikossa jäädä lataamatta.

-- -- Tietysti täytyy hänen saada siitä korvaus. Hänen pitää saada
siitä tuloja -- tämän niinkuin toisenkin. Harrastusten tasapaino on
rauhan takeena.

Mutta Kremer ei ollut vielä lainkaan selvillä, miten järjestää se puoli
asiasta. Hän käytti taas jonkun aikaa neuvotteluun. Ja jälleen pääsi
hänen rinnassaan Ormus Ahrimaanista voitolle.

Lähtien siitä edellytyksestä, ettei korvauksen antaja ole rikas,
alkoi hän suunnittelunsa melkoisen alhaalta käsin. Lahjoittaako
vuokra, niinkuin Radeck puheitten mukaan oli tehnyt? -- Mutta siellä
oli täyden talon vuokra, tässä ainoastaan kuudennestalo. -- Antaako
kylästä kuusipäiväinen talo? -- Mutta niitä oli hänellä vain kolme eikä
yhdenkään vuokrasopimus loppunut niin pian. -- Ottaako kartanoon, --
Pietarin tilalle kyyditsijäksi ja tallimieheksi, -- tietysti maksaen
paremman palkan? -- Mutta ei ollut asuntoa naineelle miehelle, --
alatuvan pari kamaria on täpötäynnä pareja, naimattomia ja lapsia, ja
pesutuvassa, joka rannalla oli saunana, asui eräs poika äitinsä, erään
leskivaimon kanssa.

-- -- Vahinko, ettei ole kapakkaa -- niin, se on todellakin
vahinko! Mitäs puuttuisi: saisi lahjaksi tavallisen vuokransa --
ja olisi pomomies päällepäätteeksi! Mutta asiata ei voi auttaa
-- naapurikartanon kapakka on kylän toisessa päässä eikä kirkon
anniskelukaan ole toisella puolen kaukana!

-- -- Vai teemmekö ehkä pelkästään rahakaupat? -- Kaikkein
yksinkertaisinta, kaikkein selvintä -- mitä?

Mutta ei! Se ajatus oli kerrassaan vastenmielinen. Sehän näyttäisi
kaupalta -- olisi kuin öinen kauppa kaupungin kadulla tai tietyssä
laitoksessa. Ei, siitä ei tule mitään, ei kummallekaan rahaa -- ei
kummallekaan pelkästään sitä käteen, on toisiakin keinoja!

-- -- Ja yleensä, Ulrik, älä ole itara, älä tingi! Et ole rikas, mutta
et myöskään köyhä etkä saituri. Määrää heille jotakin, mikä tekee
heidät onnellisiksi -- onnellisiksi ja kiitollisiksi!

Mutta mitä siis esimerkiksi?

No niin, hm -- ilmoita talot syksyllä myytäviksi! Tahtoisit kyllä tehdä
sen vasta parin vuoden perästä -- antaisit heidän itseäsi palvella --
nehän ovat kaikki siinä niin huonovoimaisia, mutta voithan tehdä sen
hetikin, se on oikeutesi. Ja sitten lahjoitat niistä yhden nuorelle
parille -- vaikkapa vain niitä pienimpiä! Sillä ainakaan puolet
entisistä isännistä eivät pysty ostamaan.

Neuvo miellytti vanhaa herraa ja hetken aikaa ajatteli hän tehdä niin.
Mutta harkinta ehätti väliin. Entäpä jollei suhde kestäkään? Jos vuoden
tai parin perästä -- samantekevää mistä syystä -- tulee loppu! Heidän
tai minun puoleltani -- ihmisiähän olemme kaikki kolme -- --.

Samassa johtui jotakin Kremerin mieleen, jotakin, mikä sai silmät
suuriksi ja pani läiskäyttämään käden polvea vastaan. Hän hypähti
seisomaan.

Hyvä on. Aivan niin. Siinä on pohja, mikä kestää.

Ja hänen mielestään oli kuin olisi ovi avautunut, ja sisään olisi
astunut se suuri lapsi tuttavallisesti ja kotoisesti nauraen.

Tämä oli rehellistä. Teko oli yleväkin. Ei jokaisen haltuun jätetä
tällaista elämänsuonta, lisäksi ilman rahatakuuta, sillä mistä tämä sen
saisikaan. Vain onneen luottaen, täyden tappion uhallakin! Asia vaatii
enemmän lahjoja ja taitoa kuin mitä päältäkatsoen voisi luulla, ja
Tönu, tossana -- -- mutta olkoon -- me uskallamme ryhtyä siihen!

Ja heidän puoleltaan! -- Uskon (herra von Kremer nauroi ja katseli
hullunkurisesti oikealle ja vasemmalle) -- uskon, että he ovat
tyytyväisiä katsellessaan Jaania! He voisivat olla kiitollisiakin,
todellakin voisivat he olla sitä! -- --

Hän alkoi astua nurkasta nurkkaan totuuteen päässeen ihmisen innolla,
kädet housujentaskussa ja niska kenossa; tuulen liikutellessa
joitakuita yksinäisiä haivenia hänen päälaellaan. -- -- Tietysti;
aatteen toteutumisessa on omat väkänsä ja melkoisen jykevät. Jaanille
täytyy maksaa takaus takaisin -- sekä takaus että jo edeltäpäin
käytetyt rahat. Niitä voi ehkä jo piankin vähitellen ruveta vähentämään
ja jos syksyllä on runsaampi, antavampi syli, niin olemme Yrjönpäivään
kuitit. Mutta takaus -- se vaatii erityisen leikkauksen, eikä se ole
helppokaan -- valitettavasti ei helppo. -- -- Mutta olkoon -- otamme
kantaaksemme sen uhrauksen.

Hän pysähtyi peilin eteen ja katseli julkeasti toista Kremeriä silmiin.
Hän tunsi, että he nyt olivat yksimielisiä. Ja samassa asennossa
ollessaan täydensi hän oman ajatusten kiertonsa.

-- -- Jaan lähtee muutenkin pois, siispä annan Kurun kuudenneksen
näille. Sen saisi hän vielä kaupanpäällisiksi. Sitä on monikin
halunnut. -- Ja kun minä vielä eteenkinpäin lisään lehmiä, siis -- niin
sanalla sanoen: Der Vorhang kann aufgehen!

Hän otti kepin ja hatun ja lähti kävelemään.

Mutta esirippu ei noussut ja Tönu ei ilmaantunut. Puuttui kutsuja.
Kremer siirsi kutsun päivästä päivään tietämättä, mistä syystä, jollei
senvuoksi että huomenna näytti sopivammalta kuin tänään ja ylihuomenna
vieläkin sopivammalta.

Eräänä aamuna huomasi hän männikön luona Tönun ja huusi häntä. Mutta
miehen tultua ei huutajalla ollut mitään puhuttavaa.

"Hoh, joutavia -- unohtui jo mielestä!"

Tönu arveli, että ehkä velka, ja sanoi: "Enkö saa maksaa herralle
suvityöllä, mitä keväällä jäin velkaa."

"Ei, ei, se oli jotakin muuta", vastasi herra ollen jo menossa. "Ehkäpä
tulet joskus konttoriin, kyllä sitten puhun."

Tönu tuli "konttoriin" -- se on Kremerin herran työhuoneeseen --
seuraavana päivänä illalla, mutta tuli varmaankin liian varhain, sillä
herran täytyi ajatella ennenkuin hän osasi alkaa, ja sittenkin hän vain
kysyi:

"Niin niin -- puhuitko jo Reemetille heinäurakasta?"

"Puhuin kyllä."

"No mistä hän lupasi sinulle?"

"Suoltapa -- mistä muualtakaan."

Vanha herra katseli akkunasta ulos ja mumisi jotakin, mikä kuului
miltei kuin: "Voisit saada ylempääkin", mutta Tönu ei voinut vannoa
sanoiko hän todella niin. Ja sitten virkkoi hän yhtäkkiä:

"Kuule, Tönu, voisit heti syksyllä repiä pois kaikki happomarjapensaat
moision peltojen ääreltä. Särgveren herra luki eräästä kirjasta, että
ne ovat viljalle vahingolliset. Niistä tarttuu ruostetta korsiviljaan."

"Mutta syksyllä tulevat kaupunkien puutarhurit ja maksavat marjoista
herralle rahaa."

"Hoh, nekö kurkunsuolaajat? Mitä ne raadot maksavat minulle! Vahinko on
kymmentä kertaa suurempi. Voit ryhtyä työhön, kun he tänä vuonna ovat
käyneet. Vaot ota itsellesi."

Siinä kaikki. Ja syksyyn on vielä aikaa. Tönu ei käsittänyt, mikä kiire
näillä happomarjapensailla nyt juuri oli. -- --

Seuraavat päivät eli Ulrik velttona ihmeellisessä, hivuttavassa
tuskassa. Hän ei päässyt selvyyteen itsestään, tuntui kuin hänessä
olisi jokin ollut pois sijoiltaan. Kaikki oli järjestyksessä eikä
kuitenkaan mitään! Sydän oli valmis eikä kuitenkaan ollut! Hän ei enää
nähnyt mitään sormea, ei varoittavaa eikä uhkaavaa, ja pysyi kuitenkin
paikoillaan. Mitä sinä oli, mitä siinä vielä voisi olla?

Häpesikö hän heitä? Heitä molempia ja muita?

Ei, vastasi hän nauraen naurua, mikä ei ollut varsin kaukana
halveksunnasta. Nuo ja ne kaikki -- he saisivat ajatella hänestä mitä
tahtoisivat, se ei liikuttaisi häntä.

Heidän vuokseen oli hän ennenkin ollut ja tehnyt, kuten itse oli
parhaaksi katsonut, muutenhan pitäisi hävetä sekä hevosia että
variksiakin. Ainoastaan kolmen ihmisen ei tarvinnut sitä tietää --
niiden kolmen siellä Särgveressä -- niiden kolmen pingviinin, eikä
suinkaan ollut vaikeata pitää heiltä se salassa.

Mutta Kremerin herra istui avonaisessa akkunassa ja mietiskeli
edelleen, vaikka kyllä kaikki jo oli järjestyksessä, eikä näitä
ajatuksia enää kukaan ollut kiihottamassa, sillä käkönenkin jo vaikeni
kaalimaan takana. Varmaankin lensi se jälleen johonkin satakielen
sijalle laulamaan kiihoittavaa säveltään jollekulle toiselle visapäälle.

Mutta käkeäkin seurasi toinen.

Mutta se ei laulanut, vaan nauroi.

Se nauraa mäkätti suon alapuolella, niinkuin näkisi se sieltä jonkun
ennennäkemättömän narrin.

Mäenkylän herra piti sitä ensin lintuna, pukin äänellä mäkättävänä
lintuna, mutta uskoi viimein, että siellä on ihminen -- ihminen tai
jokin samantapainen eläin. Hän luuli näkevänsä sen pörröisen pään
ja pujoparran, sen tölppönenän ja kelminsilmät, ja teroittaessaan
katsettaan keksi hän vielä miehisen sorkan ja sarventöngät.

Nyt löi Mäenkylän herra nyrkkiään akkunalautaan ja nousi ylös, kumpikin
viiksenpää poskella päättäväisen kankeana. Leikkiä ei hän sallinut
itsestään laskettavan.

Mutta hän ei ollut vielä ryhtynyt toimeen, hän vasta vauhtia ottaen
mittaili neljän kamarinsa yhteistä pituutta. Jossakin kalistettiin oven
linkkua. Kremer meni avaamaan. Työhuoneen ovella seisoi Mari, pieni
koppanen käsivarrella.

"Toin herralle munia, mutta keittiössä ei ole ristinsielua, ovi on
lukossa."

Hän katsoi herraa vasten naamaa, tämän suu oli auki, mutta vastausta ei
kuulunut, senvuoksi jatkoi hän selitystä.

"Ehkä herra ottaa itse vastaan, minulla ei olisi aikaa odottaa, minun
pitää mennä kirkolle kauppapuotiin."

Vain kädellä viitattiin Maria astumaan sisään, ja sen tapahduttua
vaiettiin vieläkin.

Kremer oli todellakin hiukan pökerryksissä. Ensimmäistä kertaa näki
hän Marin paremmissa vaatteissa ja niin puhtaana, niin ihmeen puhtaana
kasvoiltaan. Erittäin selvästi tulivat silmät esiin noissa puhtaissa
kasvoissa, olisi voinut nähdä sinisiä kristalleja mustan terän
ympärillä. Päivettyneisyyskin oli pesty pois, niin että kaula ja pehmyt
leuanalus näytti ainoastaan hiukan verran valkeammalta. Jotakin villiä
täytyi olla väreissä, mitä nuorikolla oli päässään ja varrellaan,
vaikkakin ne näkijän silmissä sulivat epämääräiseksi uduksi. Selvimmin
huomasi hän ainoastaan tummanpunaisen myssyn tupsun, sillä se hehkui
kuin yksinäinen hiili kellertävän tuhan keskellä.

Jotain tehdäkseen otti Kremer koppasen Marin käsivarrelta ja jäi sitä
kahdella sormenpäällään pitelemään sangasta, aivankuin sisällön painoa
punniten.

"Tahtoisin saada korin takaisin", huomautti Mari omalla välkkyvällä
hymyllään, mikä kipinän tavoin pilkahti keskeltä keskeymätöntä
totisuutta ja jälleen katosi siihen.

"Takaisin -- -- vai niin -- -- no, siis ladomme ne tähän -- --."

Kremer pani kopan vasempaan käteensä ja alkoi oikealla latoa munia
parittain riviin kirjoituspöydälle. Mutta varmaankin oli tuo
työtätekevä käsi hätiköivä, sillä yksi muna putosi maahan. Molemmat
katsoivat sitä: jopa muodostui vanhanherran saappaan kärjen eteen suuri
kullankarvainen silmä.

Vain pudottaja nauroi, haihtuva puna poskilla, mutta katsoja jäi
vastoin odotusta totiseksi.

"Luvatkaa", huomautti nuorikko ottaen herralta korin ja latoen munat
tyynesti ja nopeasti vihreälle kirjoitusmatolle. "Viisitoista paria
-- -- tämän kokoisia." Hän osoitti sormellaan permannolle.

Sisäisesti vahvistuneena siitä, ettei Mari nauranutkaan, saattoi herra
von Kremerkin asettaa sanoihinsa jonkunlaista tiettyä leikillisyyttä
kun hän maahan katsoessaan kysyi: "Mutta mitä me tälle teemme?"

"Minä voisin sen pyyhkiä pois, jos -- --" nuorikko katsoi ympärilleen.

"Ei, ei -- sanoin niin vain suotta, -- kyllä Vilhelmina korjaa itse
pois sen."

"Ehkä hän pyörtyy nähdessään sen."

"Kyllä minä herätän hänet jälleen henkiin."

Marin kuvitellessa sellaista herättämistä alkoi hänen nauruhermojaan
nähtävästi hyvin kutkuttaa, sillä nyt valaisi salama laajasti ja
kirkkaasti joka viivan hänen puhtaiksi pestyillä poskillaan. Hänen
silmänsä sädehtivät, harvat hampaat näkyivät, ja upea rinta ilmoitti
kätkettyä eloa.

Mutta siinä oli jotakin, mikä hämmensi Ulrikin järkeä. Kuin unessa
muisti hän minuuttia myöhemmin tarjonneensa Marille suurempaa rahaa,
ja että tällä ei ollut antaa takaisin, ja että hän kuitenkin pisti
rahan Marin kouraan, änkyttäen, että nuorikko edelleenkin toisi munia.
Selvemmin muisti hän kuinka hän ovea avatessaan äkkiä kävi kiinni tämän
käsivarteen ja äänellä, mikä hänelle itselleenkin oli vieras, kovalla
ja korkealla äänellä, käski:

"Sano Tönulle, että hän tulee huomenna konttoriin -- -- sano, että hän
jo tänä iltana tulee!"



Viides luku.


Kun Prillup tuli 'konttorista', ei hän uskaltanut päästää villakoiran
naamalleen tunteitaan vastaavaa ilmettä, niin kauan kuin kartanon
akkunat katselivat liian läheltä hänen selkäänsä. Hän piti olkapäät
pystyssä, pää oli maata kohden ja pitkät koivet puikkelehtivat
eteenpäin. Vasta parin sadan askeleen perästä katsoi hän taakseen ja
nauroi. Astui sitten taas eteenpäin, katsoi jälleen taakseen ja nauroi
taaskin. Tuo tapahtui vielä kolmannenkin kerran ja perinpohjaisemmin,
Prillupin joutuessa pähkinäpuumetsikön laitaa myöten harjanteelle,
mistä alkoi Kruusimäen kukkula. Sitten ojentautui hän täyteen
pituuteensa, tunnusteli hetken aikaa totisena iltaruskon punaamaa
rakennusta, veti huuliaan purren suutaan virnistykseen ja päästi
sitten vapisten vallalleen jotakin, mikä suuresti muistutti siilin
murinata. Ja sitten nielaisi hän välistä, kädet kouristuksentapaisesti
lantioitten ympärillä:

"-- -- Hyvä pilajuttu! -- -- Pilajuttu! -- -- Pitää kaikille kertoa!"

Prillup astui edelleen, selviydyttyään täydelleen naurun ryöpystä
ja katseli mennessään kostein silmin ympärilleen nähdäkseen jonkun,
jolle alkaa puhua. Mutta tiellä ei ollut ketään ei edessä eikä takana.
Poskipäihin saakka ulottuvassa parrassa pysyi vielä kauan aikaa hymyn
väre naurun jäännöksenä, kunnes sen hetkeksi sammutti uusi ajatus.

-- -- Vai kujeili toinen? -- -- Tahtoi narrata. -- -- No, että liian
nuori oli vanhalle reuhkanalle? -- -- Että mitä hänen pitäisi vastata?
-- -- Ettäkö tallukkajalka, kun kuulee -- --?

Hän katsoi kieroon ja melkein varovasti tallukoitansa ja muistutteli
uudestaan kaikkea, mitä oli kuullut ja nähnyt. Mutta nähtävästi pääsi
hän päätökseen, minkä väliin vilahtanut ajatus oli karkoittanut, sillä
jo taas loistivat karvaiset kasvot ilosta. Yhtäkkiä työnsi hän sormet
partaansa, kohotti kosteita viiksiään ja tuuhisteli nenäänsä sitä
haistellen: "Äm -- -- äm -- -- mokoma ryyppy. On kuin siirappijuomaa,
mutta kappas vain, mitä renkaita tekee sydämen kohdalle!" -- Prillup
oli juonut konttorissa kaksi juomalasillista portviiniä ja unohtanut
pyyhkiä suunsa.

Kun hän nyt naurussasuin lönkytti porttia kohden, oikean käden peukalo
kohti sydäntä, johon isännän ryyppy teki hauskoja kuvioita, ollen
lujasti päättänyt kertoa heti lämpimältään lähimmälle vastaantulijalle
konttorissa kuulemansa hullun pilan, jotta toisetkin saisivat nauraa,
johtui äkkiä hänen mieleensä jotakin, mitä hän ei voinut selittää
itselleen. Hän poikkesi tien viereen, ja siellä, missä kolmetoista
kaharaista mäntyä kasvoi rinnakkain harjanteen hietikolla, siellä
tekivät hänen jalkansa yhtäkkiä tenän, niin että hän kaatui selälleen
täyteen pituuteensa kitukasvuiselle nurmikolle.

Maitotalous!

Prillup jäi katsomaan iltaruskoa, silmät selko selällään, hiljaa
kuin puukalikka, kädet ristissä pään alla. Taivaankaari hehkui vielä
punaisena ja keltaisena kaikissa eri vivahduksissa, eräällä keskellä
kaarta olevalla pilvenmöhkäleellä, joka näytti kaksipäisen mustan
vaakunakotkan muotoiselta, oli niin kirkkaan loistavat ääriviivat,
kuin seisoisi lintu aukeaman edessä, mistä taivaanvaltakunnan valo
hohti sen selkään. Vielä toisiakin taivaan eläviä liikkui hitaasti
etelästäpäin kuumotusta kohti, toiset samanlaiset kuin maisetkin,
jotkut ventovieraat alkaen reunoistaan loistaa heti kun joutuivat
kotkan kohdalle. Mutta vähitellen loisto himmeni, värit yhä enemmän
hämmentyivät, ja Tönun poski oli lopuksi sininen kuin paiseisiin
kuolleen ihmisen.

Mutta hän loikoi yhä jäsentäänkään väräyttämättä. Käsiä ja kaulaa
myöten vilisi pieniä mustia muurahaisia, sillä hän oli sattunut aivan
niiden rakoisen pesän lähelle, ja muuan vilisti juuri yli parran ja
huulten.

Vihdoin viimein Prillup kuitenkin tunsi kutituksen, raapaisi oikeaa ja
vasempaa kylkeä ja nousi istualle. Sitten heilutteli huolimattomasti
käsiään silmien edessä kuten sääskiä torjuessa, ja hypähti seisomaan.
Ja nyt leikki hänen karvaisilla kasvoillaan taas jotakin entisen naurun
häivettä.

Mutta kun hän tuli takaisin tielle ja näki Otsan vanhan miehen kömpivän
edellään kimppu haravanvarren puita olallaan, ei hän rynnännyt tämän
jälkeen, ja kun Pikku-Jüri-Krööt tuli vainiolla häntä vastaan, ei
Tönulla ollut tällekään mitään puhuttavaa. Hän asteli suoraa päätä
Prillupin portille, niin ajatuksissaan, että kulki sylin verran keinun
ohitse, huomaamatta Pajusen tytön tervehdystä.

Portilla hypähteli Kaaru häntä vastaan, ei ainoastaan häntäänsä
kieputtaen vaan puolta ruumistaan; se paljasti irvistäen valkeat
hampaansa, puuskuttaen koko sydämestään. Mutta tällekään ei tulijalla
ollut sanottavaa, ei sitä eikä tätä, muuta palkintoa se ei saanut
kuin että isäntä toisella puolen veräjätä jäi sitä katselemaan. Mutta
Kaarasta tuntui varsin oudolta tuo tuijotus ja jatkuva paikalla
seisominen, niin että se piti parempana kadota iltahämyyn, mikä tuhkan
hienona oli varissut yli pihan, tylsyttäen ääriviivat ja hämmentäen
esineitten muodot.

Prillup aikoi jo mennä tupaan, mutta huomasi kolme harmaata hahmoa
aidalla pihan päässä ja meni sinne. Niinkuin suuri yölintu poikineen,
toinen toisen siiven peitossa, toinen toisen, kaikki puristautuneina
toisiinsa, istui siellä Mari Jukun ja Annin kanssa kaikkien nenät suota
kohti.

"Mitä ihmettä te siinä oikein katselette?" nauroi isä.

"Me kuuntelemme Tapun väen puheen pakinata", vastasi Anni kuiskaten,
"mutta ole vaiti!"

Kuulakka, viileä ilma oli todellakin niin äänetöntä, että suonotkon
toiselta puolen, Kruusimäen tasalla olevalta pengermiköltä, jonka
aukeamassa vesaikon välistä hämärsi Tapun kylä, saattoi kuulla
ihmisääniä -- niin hämmästyttävän ja hullunkurisen selvästi aivankuin
seisoisi näkymätön puhelija lähimmän pensaan takana. Tosin jäivät
sidesanat enimmäkseen kuulumatta ikäänkuin olisi ajoittain pantu kansi
päälle, mutta myöskin varisi käsitesanoja, mikä kaikki teki lauseitten
sisällön varsin hullunkuriseksi.

Mutta nuo kolme kuulijaa eivät nauraneet ihmeellisille
yhteensattumille, kaikkien silmät ja suut olivat muuttumatta jännitetyn
totisina, toisinaan vain lapset katsoivat äitiä kasvoihin.

Nyt tömisivät näkymättömät vaunut ja näkymätön hevonen puhalsi
sieraimiinsa, jokin korskui ja joku vihelsi, lammas määkyi siellä
ja koira alkoi haukkua täällä -- ei voinut sanoa tapahtuiko se maan
pinnalla vai ilmassa, ilmisissä vai unessa. Ja kun aika ajoin kuului
jokainen kuiskauskin, niin oli kuin kuulisi omat ja toisten ajatukset.
-- "Ruoka on pöydällä -- me jo söimme", huomautti Mari kääntämättä
päätään.

"Ettekö te siis tule vielä?"

"Kyllä me pian tulemme."

"Olisi joitakin uutisia -- voittehan toisen kerran uudestaan --."

"Mutta mene, isä, -- sinä häiritset meitä", sanoi Juka. --

Prillup oli jo sängyssä, kun he tulivat, mutta vielä valveilla. Lapset
jäivät tupaan, he nukkuivat siellä. Mari alkoi siivota kamarin pöytää.
Kerronko vai en? häilyi Tönu täkin alla.

Tuvassa oli hiljaista, ovi vedettiin kiinni, Mari kömpi sänkyyn. No
nyt, ajatteli Tönu ja veti suunsa nauruun.

Mutta samassa hänen silmiinsä sävähti näky noista kolmesta, jotka
istuivat pihan perällä ja kuuntelivat Tapun kylän ääniä: jokin pelko
lukitsi hänen suunsa. Hän päätti odottaa, että tämä ehkä itse kysyisi,
mitä vanha mies tahtoi.

Mutta Mari ei ole utelias, hän tietää sen, ja niin odottaa hän
toivottomana. Hän kuulee tämän haukottelevan, huokaisevan ja tyyntyvän
-- lämmin selkä hänen lantiotaan vasten. Ja sitten alkaa yhtäjaksoinen
nohina, nuori ja makea. Ja Tönu jää yksinään koko yöksi omine hulluine
kaikille kerrottavine pilajuttuineen. Hän kierittää sitä päänsä ympäri
siksi kunnes aamu koittaa.

Mutta sitten nousee hän sängystä tehdyin päätöksin. Hän tahtoo puhua,
miten hetki on myötäinen, jos siltä näyttää, ettei pilaa pilaksi oteta,
vaan siksi, mikä se on, pilaksi kyllä, jos niin tahdotaan, mutta
todeksi, jos taas toisin tahdotaan.

Voihan todellakin ajatella molemmin tavoin. Jollei -- niin ei -- jos
niin, niin sitten kyllä! Vähätpä väliä -- kävipä miten tahansa, --
voihan sen käsittää niin tai näin.

Ja niin antaa hän päivän kulua miettien, miten olisi paras tehdä
ja valitsee aina sen, mikä sillä hetkellä parhaalta näyttää. Se on
nimittäin pyhäpäivä, lepopäivä. Levännyt ihminen on järkevä ihminen.

Ja kun he kahdenkesken syövät päivällistä -- lapset kipasivat syötyään
keinulle -- ja kun Mari on lopettanut jutun lehmästä, mikä piti
keväällä nostaa pystyyn, ja joka ei vieläkään tahdo antaa maitoa, sillä
laidunmaan kova savikko, hiekka ja sora ei kelpaa ruuaksi, niin vetää
Prillup partansa naurunvirnistykseen ja sanoo:

"No, kun meillä pitää olla paljon maitoa, niin tee, mitä vanha herra
himoitsee -- niin voimme maidossa uida ja voissa piehtaroida."

Mari nostaa kysyvästi silmiään, Prillup alkaa nauraa muristen:

"Niin, niin, totisen totta -- jumalan pyhässä nimessä! -- --
Perjantai-iltana -- tiedäthän -- -- itse toit vielä sanankin -- --"

"No, että hänkin on yksinäinen ihminen -- ei käy vieraissa eikä
puuhaile pyssyjen ja hevosten kanssa -- koiraakaan ei ole hänellä --
että illat ovat pitkät ja ikävät -- -- että olisikopa sillä sitten niin
väliä. Ja hän ottaisi Jaanin hallusta maitotalouden ja antaisi sen
meille --"

Mari on totinen, hän katsoo hiukan kieroon.

"Kontrahdin lupasi tuo hyvä mies heti kirjoittaa, kun sinä vain (Tönun
hampaat välkkyvät likaisten karvojen keskeltä) -- -- kun sinä vain itse
-- -- ja kuru joutuu heti meille -- --"

Mari ottaa kourallisen perunan kuoria edestään pöydältä ja heittää
vasten hänen kasvojaan. Hänellä ei ole mitään sanottavaa.

Siten on pila haudattu. Joka suhteessa.

Prillupin silmänvalkuaiset tummenevat, katse kostuu, hänen parrassaan
riippuu kaksi harmaata kuorta.

"Sinunhan piti tänään panna tuoppiin vanteet", virkkaa nuorikko lopuksi
ja nousee pöydästä.

Tönukin lopettaa. "Niin, niin, kyllä heti ryhdyn työhön." Hän pyyhkii
suunsa ja vetäisee kuoret parrasta. "Piru tiesi -- tarvitsisi jälleen
ajaa merenrannalle silakan hakuun -- -- nuokin ovat nahistuneita
ja hirveän suolaisia, eikä niitä siellä tynnyrin pohjalla ole enää
paljoakaan -- --."

"Eivätkös ne ole sopivan nahkeita."

"Nahkeita kyllä; mutta tuore on aina sentään tuoretta."

Prillup tassuttelee oven luo ja siellä venyttelee itseään
perinpohjaisesti. Hänen sydämensä on ihmeen kevyt. Ja nyt pääsee naurun
murina hänen kurkustaan, mikä on kova ja karkea kuin lähdevesi.

"On käynyt höpelöksi! -- -- Itsekin näet, että on käynyt höpelöksi!
-- -- Käskeepä sinun loukkaantua höperölle -- --."

Mari puuhailee rauhallisesti pöydän ääressä, selkä menijään päin.
Auringon säde kultaa hänen niskansa, hiukset heilahtelevat ja
punertavat heikosti.

"Ja minä -- -- katsos, vasta tänään -- vasta tänään aloin lörpötellä
-- muuten vain leikin vuoksi -- että mitäpähän siitä, -- onpahan nyt
asiakin -- Sanoin jo heti samassa hengenvedossa, että vai tahtoi siis
herra vielä vanhoilla päivillään -- -- -- Mokomakin säämiskäinen! --"
lopettaa Prillup ja astuu ovesta ulos.

On nimittäin hetkiä, jolloin ei kannata odottaa Marilta vastausta.

Mutta Prillupin ollessa jo pihassa, kuuluu avatusta kamarin akkunasta
huoleton laulun surina: "Kun meret jäässä talvell' on -- --."

Maanantaina alettiin niittää suota, heinä oli kovaa kuin lanka, ilma
värähteli viikatteen hijontaa. Prillup löi leveän kaaren, sillä hänen
käsivartensa eivät juuri olleet paljoakaan koipia lyhemmät, ja voimia
riitti ja hyvää tuulta myöskin. Tuntuihan hauskalta saada osansa
aikaisemmin valmiiksi kuin joku toinen ja mennä kotiin -- Päivänterän
vielä lämmittäessä selkää. Vasta tänä vuonna tunsi hän siitä nautintoa,
ja toiset miehet nauroivat, että näkeepä heti, että Prillupilla on
vielä hääpaita selässään (naisia ei suolla ollut, he tulivat vasta
jälkeenpäin vetämään luokoa). Ja Prillup nauroi vastaan ja kehuskeli
nuorikkonsa nuoruutta ja letkautteli pikku Yrjöä, jonka muorin kasvot
jo vetäytyivät kurttuun. Prillupista tuntui kuin ei hänen oma mielensä
olisi vielä milloinkaan ollut niin rauhallinen.

Mutta jonkun päivän perästä alkoi Tönun into vähetä. Hän hijoi usein
viikatettaan, pani kohtuuttoman useasti piippuunsa ja piti usein
väliaikoja, jotka eivät näyttäneet olevan tarpeen: suorastaan vain
katseli kosteikkoja ja ojia ja raapi niskaansa. Ja iltaisin veteli hän
jalkojaan niin hitaasti Kruusimäkeä ylös kuin olisi hänellä siellä
kotona Marin asemesta nainen -- ryppyinen kuin Pikku-Yrjön Krööt.
Ja sitten tuli ilta, jona hän ei mennytkään suoraapäätä kotia, vaan
pisti viikatteen mäenrinteen pensaaseen ja kiertäen aidan viertä ja
pellonpiennarta myöten hissutteli suurelle nurmikolle päin, jossa
moision takana sen ja niityn välillä tien toisella puolen moision
karjamaita vastassa, oli Kurun kuudennes.

Prillup ei tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan etsi sieltä, mutta
jalat näet veivät. Hän hiipi ensiksi pensaitten varjossa -- ilma oli
pilvinen, oli alkanut hämärtää -- kiertäen Kurun heinä- ja peltomaan
välistä, kömpi vihdoin yli kiviaidan karjamaalle, ja jäi siihen mäen
tönnäälle, mistä selvästi näki talon pihamaan, happomarjapensaan alle
kyljelleen loikomaan. Kädessään oli hänellä vielä kimppu reheviä ohran
oraita ja useita pitkiä, vihantia rukiinkorsia Kurun nurmikolta.

Talon pihassa liikuttiin ja touhuttiin: emäntä tuli tuvasta kantaen
leipäpussia, tytär aitasta tuoden maitoastioita, pikku poika
riihestä heinäkoppineen. Kaikki sijoitettiin maitokannuja täynnä
oleviin vankkureihin, jotka raudikko ruuna oli pysäyttänyt portin
taakse. Oli puuhaa saada kaikki sijoitetuksi, sillä paitsi voipyttyä
ja maitoastioita oli siinä vielä kaksi vasikkaa, joitten päät
suurine avuttomasti liikkuville korvineen näkyivät olkien keskeltä
takimmaisen laudan yli. Ja sitten ilmestyi Jaan itse keikkuvine
päineen, valkea liina kaulassa, mustat pitkävartiset saappaat jalassa,
kaupunkilaispiiska kädessään. Hän hyppäsi huolimattomasti kuormalle,
antoi vielä olkansa yli jonkun käskyn, ja vankkurit vierivät humisten
hiekkaista tietä pitkin.

Varhain aamulla on hän kaupungissa ja kuorma vaihtuu rahaksi. Maito,
voi, vasikat -- parissa tunnissa vaihtuu kaikki rapisevaksi paperiksi
ja heliseväksi hopeaksi. Ja se taika toistuu kolme ja neljä kertaa
viikossa. Ja sillä välin kasvaa kotona leipä itselle ja leipä
luontokappaleelle.

Prillup tuijotti vankkurien jälkeen, rukiinkorsi suussa, ohran
oras kädessä. Kortta hän purra nakerteli, orasta hieroa näperteli.
Oraasta hänen kätensä tulivat märiksi, niin mehevät olivat piikkiset
lehdykkäiset, ja tuntuva tuoksu tunkeutui nenään. Hän nousi seisomaan
vasta sitten, kun vankkurit olivat ehtineet kulkea läpi kadun
ulkoportin ja Kurun Jaanin musta lakki oli tutisten kadonnut suuren
tien notkoon.

Pari päivää myöhemmin ilmestyi Prillupin hoikka ja pitkä hahmo
maitokamarin avonaiseen akkunaan. Oikeastaan nimitettiin siten
kahta väliovella yhdistettyä kamaria: takimmaisessa hapatettiin
maito, etumaisessa valmistettiin voita. Nytkin pyöritti Kurun emäntä
kirnun kampia, samalla kuin Jaan takaa tyhjensi lämpimät korvot.
Keskenkasvuinen tytär ammensi hänen avukseen tuopilla maitoa pyttyihin
ja tämä asetti ne riviin avarille hyllyille, joita oli rakennettu neljä
kerrosta seinään kiinni. Reemetin emäntä ja korvon tuojat olivat jo
menneet pois.

"Hyvää ehtoota ja voimaa työntekoon!"

Jaan ei kiirehdi vastatessaan. Hän tuntee Prillupin tämän äänestä, ei
senvuoksi käännä päätäänkään, vaan tassuttelee pöydän luo, molemmat
likaiset peukalon päät maidossa. Vasta takaisin huopaillessaan
katsahtaa hän ohimennen akkunalle ilmestynyttä varjoa.

"Ehtoota! -- Liisu, ojenna tyhjä pytty!"

Tönu nojaa olkansa keskipuuta vasten ja silmäilee kahden- ja
yhdenkertaista pyttyriviä. Hänen karvaiset kasvonsa ovat hyväsellään
kuin kosijan.

"Katsos vain -- onpa sinulla yllin kyllin kaupattavaa!" hän nuuskii
kuultavasti, nenä pystyssä. "Sellainen hajukin, että hengen salpaa."

"Voisi olla enemmän -- voisi olla paljon enemmän."

"Onko menekki siis niin suuri?"

"Eihän sitä voi auttaa! Piimä -- ja Mäenkylän liiatenkin!"

"Vai ovat toiset niin halukkaita saamaan sitä."

Kuru kohottaa nenäänsä ja silmiään. Päivän polte on saanut nokan
punottamaan ja kesimään, se on ihmeen terävä, molemmat silmät hohtavat
sinisinä ja pieninä kuin pellavankukat.

"Etkö siis vielä tiedäkään, että Mäenkylän piimä on kuuluisata?"

"Katsos vain!"

"Torilla, hyvä mies, aina vain kuuluu Mäenkylä ja Mäenkylä! --
Mäenkylältä saa puuroa, toisilta hapanta vettä! -- kauppiaat tietystä
varsinkin -- Ei niin täyteen, Liisu!"

"Vai lähtee meidän viiksiniekan lehmistä niin hyvä maito?"

"Lehmistä? -- -- Muori, kuuletkos -- tämä luulee, että lehmistä!" Jaan
hymyilee pytyn yli voikamariin päin, se hymy on omituisen hapahko
niinkuin aina ja leveitten sileitten kasvojen ympäröimät sinisilmät
miltei vetäytyivät kiinni. "Niinkö vähän sinä miespaha ymmärrät
asioita!"

"Ei tietenkään, piimän pitää olla parahiksi hapanta ja mureata,
tiedänhän sen itsekin", parantaa Prillup, "eivätkä lehmät hapata, vaan
meijerikkö hapattaa".

"Sen mekin tiedämme." Jaan vie pytyn paikalleen, pyyhkii
paidanhihallaan juovikasta liiviä ja tulee nenäänsä kaivellen takaisin.
"Mutta eihän se piimä ole pääasia, jollei saisi tuota kullankarvaista
savea!"

"No niin, eikös sekin ole kuuluisata?"

"Ei sovi valittaa. Kylläpä on kaupungissakin suuta ihmisillä. Herran
palvelijoilla on varsin kova käsky: ruusuista voita -- naulassa olkoon
Mäenkylän ruusu nähtävissä! Siinä ei ole kirnupiimän eikä muutakaan
vierasta makua. -- -- Viiu, kun kuorit kermaa suuresta astiasta --
katso oikein tarkkaan, ettei siellä vain ole jotakuta hiirtä seassa,
näkyi aivankuin hännänpää!"

Hän pistää jälleen peukalonsa maitoon ja kääntyy hyllyihin päin. Hänen
naisellisen pyylevää takapuoltaan ja lyhyenlaisia reisiänsä peittää
suunnattoman laajat, poimutetut housut. Kotikulmilla pitää Mäenkylän
"voiherra" töppösiä jaloissaan.

"Mutta sinä sanot maitoa olevan liian vähäisen -- aina vain liian
vähäisen" -- -- Tönun katse tekee uuden osaaottavan kaaren pyttyriviin
päin ja hipaisee myöskin oven luona olevaa kermasaavia -- -- "mitäpä
siis muuta kuin anna ukon hankkia lisää utaria."

Kuru ei vastaa hetkeen aikaan; hän on löytänyt joistakin
seinänpuolimmaisista pytyistä russakoita ja onkii niitä sormillaan
pois; niitten maitoiset raadot putoavat hänen sadatellessaan
kuoppaiselle savipermannolle.

"Anna hankkia lisää -- hyvä sanoa, anna hankkia lisää, mutta
annetaankos lehmiä markkinoilta ilmaiseksi! Siis osta itse ja tuo tälle
lahjaksi."

"No puhuttiinhan jo niinkin, että hän alkaa runsaammin viljellä
peltoheiniä ja ostaa sitten lisää lehmiä."

"Niin, hyvä mies, miksikäs ei jos vain Kurun Jaanin luottokassasta
annettaisiin rahaa!" Hapan hymy, jonka hän lähettää emännälle yli
oven, on tällä kertaa laajempi ja paljastaa hänen valkeat terveet
talonpojanhampaansa sinertävien huulten välistä. "Sitten hän voisi
rakentaa uudet navetatkin ja tallit ja moisioon voisi tehdä toisen
kerroksenkin -- miksikäs ei -- miksikäs ei!"

Juttelu taukoaa, sillä väliseinän takana olevassa asumuksessa ryhtyy
paimenenvaimon "viimeinen" huutamaan, aivankuin sitä nipistettäisiin
tulisilla pihdeillä, ja pari viimeisen edellistä alkoi myötätunnosta
ulvoa joukkoon. Lisäksi sekoittuu väliin vielä vinkuva naisen ääni
aivankuin pitkänä ruoskana.

Prillup olisi nyt tahtonut katsella kirnua ja käydä vielä erikseen
tervehtimässä Kurun emäntää. Hän käveli nurkan ympäritse nähdäkseen
paremmin etuhuoneen tienpuolisesta akkunasta sisään, mutta havaitsee
sen suljetuksi -- varmaankin tomun vuoksi, siliä ohikulkijoita näkyy
usein. Hän voisi varsin hyvin lähteä jo poiskin -- hän on puutarhan
takana heiniä vedättämässä ja kuluttaa siten päivällistuntiaan -- mutta
ei näy hennovan ja pujahtaa puupinon ja turvekasan kohdalta takaisin
äärimmäisille ikkunoille.

Ulvominen ja kiljuminen alkaa siellä jo raueta. Tönu nojautuu
kyynärpäihinsä etsien puheenaihetta.

"Mutta kun sinulle joskus lämpimänä vuodenaikana -- sehän on aivan
suolatonta ja kuivaa -- kun sulle jää jäljelle näistä ruusu-nauloista,
siitä kullankarvaisesta savesta -- nimitys näytti miellyttävän Tönua --
kun sattuu jäämään myymättä joku neliskulmainen naula -- mitäs silloin
teet?"

"Hautaan kuolleen maahan."

"Hautaat kuolleen -- --?"

"No niin, hautaan maahan -- mitäpäs kuolleelle muutakaan!"

Tytär ja äiti alkavat nauraa. Äiti ilmaantuu ovelle.

"Älä välitä tuosta -- se on sellaista maitomiehen kieltä. Sen, mikä
jää jäljelle, he survovat pieniin pyttysiin, ja myyvät huokeammalla
ruokavoina."

"Vai niin, vai niin --" nyt on Prillupin vuoro nauraa -- "pöytävoi on
siis niin kauan pöytävoita, kun se kuuluu pöytävoin luokkaan; mutta
survopa se pyttyyn, niin siitä on yks kaks tullut ruokavoita -- --"

Ja Tönun kapeat, terävät olkapäät vapisivat, hänen karvainen suunsa
on aivan auki; kurulaiset eivät muista milloinkaan kuulleensa hänen
nauravan niin iloisesti.

"No mutta -- voihan sitä nyt sattua usein jokaiselle," kuuluu
Jaani senjälkeen pomittavan, hän pyytelee lämpimän maidon saavista
ensimmäisiä kärpäsiä, -- no, eihän sitä nyt kenellekään usein satu --
kuollutta hautaamaan joutuvat ne, jotka eivät osaa varjella kuolemasta,
ja Kuru luettelee ympäristöstä useita sellaisia, joitten joukossa
Mäenkylän voimies ei merkitse mitään.

Prillup pääsee naurunpuuskastaan, ääni on hiukan sortunut, hänen
jatkaessaan pienen väliajan perästä:

"No, mutta ne kolmepäiväiset vasikat, jotka sinä viet sinne -- toiset
ovat varmaan vielä märkiäkin -- -- et suinkaan sinä sellaisesta
joutavasta paljoakaan saa."

"Miksi?"

"No, eikös teurastaja näe --"

"Mitä hän näkee? Eikä vasikan otsaan ole kirjoitettu, onko se kolmen
tai kuuden päivän ikäinen."

"No, eikö hän tunnustele kädellään."

"Tunnustakoon, eipä hän päiviä saa kädellään lasketuiksi! Toiset
tekevät edeltäpäin kaupat jo matkalla, kapakassa, enimmäkseen pikku
hiprakassa, -- kunhan sinulla itselläsi vain on suu kohdallaan! Matka
-- ja saapasrahat tulevat -- voin väriaineen voi vielä panna lisäksi."

"No, sitä kai menee oikein paljon voimestarilta, varmaankin varsin
paljon?" Tönu kääntyy viisain hymyin emännän puoleen, joka vielä
seisoskelee ovella.

"Talvella, ei kesällä; liian keltainen voi peloittaakin ostajia!"

Nyt loppuu maitomiehen perheen hääriminen, kaikki olivat olleetkin
voita valmistamassa, ja vieras lähtee tällöin omille teilleen.

Huomattuaan varjon akkunalta kadonneen ottaa Kurun Jaani pitkävartisen
lusikan ja tekee kerman ja voin sekä maidon yllä kolme pyhää ristiä:

"Mene tiedä kenenkään silmiä -- -- olisi pitänyt pitää sekin akkuna
kiinni -- --"

Mutta Kruusimäen maitomiehen jaloissa on jotakin mikä vie niitä
puoliväkisin moision maidonvuokraajan puoleen.

Kun hän seuraavana pyhäpäivänä tulee kirkosta ja on menemäisillään
Kurun portin ohi, ei hän vitkastelekaan kauan, vaan astuu sisään. Hän
on hiukan hutikassa ja siitä syystä on suuresti pienentynyt välimatka,
mikä on häntä ja toisia hänen kaltaisiaan jo vuosia sitten erottanut
Kurun kuudennesmiehistä. Hänhän tietää, mitä puhua, jotta hän on
suvaittu vieras -- sen tietävät herraskartanon alueella kaikki, mutta
etenkin Kruusimäkeläiset.

Kurulaiset ovat päivällispöydässä. Isä ja äiti istuvat, poika ja tytär
seisovat. Isän tarina äidille on kesken, ja huomatessaan että vieras on
joku Kruusimäkeläinen, ottaa äiti tervehdyksen vastaan kuin kuuntelija,
samalla kun isä jatkaa keskeytymättömästi aivankuin puhuja:

"Hyvä mies, pidä huolta siitä, mitä päästelet suustasi -- pidä silmäsi
aina auki, kenen edessä seisotkin! Sen joka on toisen kerjäläisenä, ei
kannata nostaa kupuaan pystyyn ja levitellä jalkojaan. Kylläpä olisi,
jos jokainen kaukalonnuolija voisi tarttua kärsääsi! Sulla voi olla
kymmenesti oikeus, mutta jumala on luonut suun päähäsi eikä leukoja!
-- --- Niin, minä olin kerran lannansyöjä -- se on totta, enkä minä
sitä salaa -- mutta se, mitä on ollut, ei merkitse mitään, vaan se mitä
on! Mutta sinä, rakas veli, olet omastasi niin kaukana, ettei sinun
parane enää käydä tupasikaan takana -- sinulla ei ole kuitenkaan sinne
mitään viemistä!"

Ensin tyrskii tytär, sitten tyrskii poika, mutta emäntä jää totiseksi.
Hänen soikeissa kasvoissaan, joissa on vieläkin joitakin syksyisen
punan laikkoja jäännöksenä entisestä kauneudesta, liikahtaa ainoastaan
joku kurttu silmäkulmien kohdalla, kun hän kääntää silmänsä lusikasta
oveen päin. Mutta Prillup virkkaa:

"Kas vain! Millaiselle tollikolle sinä olet sillätavoin sanonut?"

Kurun isäntä syö hetken aikaa, jutustaa riidan lopun happamasti
hymyillen ja vasta sitten puuttuu yli olan puhumaan vieraalle
sanoen tollon nimen, joka ei tällä kertaa ole kukaan Kruusimäen
kuudennusmiehistä eikä mökkiläisistä, vaan muuan kunnan ainoan
varsinaisen kylän talollinen, eikä kaikkein köyhinkään. Nimen
kuullessaan kohauttaa Prillup olkapäitään ja hänen poskikarvoilleen
leviää puoleksi peittynyt hohde.

"Niin, etkös sinä mies olisi saanut itsellesi koota varoja -- sinun
olisi sopinut, -- mihinkä se kullankarvainen savi ja se lumenkarvainen
puuro jäävät!"

Jaan syö jälleen. Pöydällä on hernekeittoa ja sianlihaa. Hän leikkaa
vieteripäisellä veitsellä valkeata, yököttävää läskiä ja työntää
palaset veitsenkärjen ja peukalonsa välissä suuhunsa, jonka ympäryskin
kiiltää jo lavealta. Aina vieraan tulosta asti näyttää hänelle liha
erikoisesti maistuvan, sillä maiskuttaminen on huomattavasti enentynyt
ja kasvojen ilme on muuttunut paljon makeammaksi. Ja hikipisarat hänen
pienehköllä penninpyöreällä päälaellaan hymyilevät.

"On, mitä on", -- pureskellessaan -- "ja Jumala itse tietää, mitä hän
kullekin jakaa -- -- enkä minä sitä valita, mitä minun osakseni on
uskottu, itse kyllä en makeita maista" -- puoleksi huokaisten -- "mutta
ehkä lapset joskus saavat parempaakin -- --"

"Käy peremmälle, Tönu, ja paina puuta," kehoittaa emännän soinnuton
ääni väliin.

Kuru katsoo leuka kiiltäen ensimmäistä kertaa suoraan vasten naamaa
vieraaseen.

"No, mitä sinä sinne istut -- tule toki joukkoon ja ala popsia. Poika,
jos vatsasi on täysi, pane kätesi ristiin ja tee tilaa -- syömäpöytä
ei ole haukottelemista eikä maiskuttelemista varten! -- -- No, Tönu --
ehkä katsot, mitä pöydältä löydät, ja tyydyt siihen."

"Kylläpä minä tyydyn, emmekä me Kruusimäellä enää muistetakaan tähän
aikaan, mitä liha on, hyvä. kun saa kiinni silakanhännästä, mutta
katsos -- kiitos tarjouksestasi -- katsos -- mullakin on jo kolme lasta
kotona, jotka odottavat vehnäleipää --"

"Kolme? Kuka se sinun kolmantesi on?" hymyili emäntä.

"No eiköpä se kaikkein suurin! En osaa tuota vielä vaimona pitääkään,
pitää ensin tottua. Eikä hän vuosiltaan -- vaan olemukseltaan -- --"

"Et sinä siis olekaan tähän tyytyväinen, vai miten?"

"Ei no, tyytyväinen olen kyllä, emäntä, tyytyväinen olen kyllä --
eikä hän mitään pahaa minulle tee, muuta kuin että välistä ei osaa
erottaa häntä niistä toisesta kahdesta -- -- ja toisen kerran taas --
ne metsänpuolelaisethan ovat kaikki vähän toisenlaista ihmislajia,
millainen mikin sattuu olemaan -- toisen kerran huomaat, ettet häntä
oikein ymmärrä tai kuinka sen nyt sanoisi -- mutta tyytyväinen -- --"

"Mutta käy peremmälle -- yksi vatsa vain vaivaisellakin täytettävänä",
päättää talon isäntä, eikä Tönu enää rimpuile vastaan. "Mistä sinä
oikeastaan tulet? Kirkostako? Mätäkaulasta kuljetaan jo muuten paljain
paljoin."

"Kirkostapa kyllä", Prillup asettuu Villun tuomalle tuolille. "Mutta
Trummi-pappa otti kapakan edestä vankkureihinsa -- eikä siis tarvinnut
toista kertaa kiskoa jalan."

"Kävit aivan yksinäsi kirkossa?"

"Niinpä niinkin -- toiset kaksi eivät tahdo jäädä kotiin, jos Mari
lähtee -- luoja varjelkoon! -- Mutta nähkääs, toisella ei ole uutta
liinaa, toisella ei uutta lakkia -- -- eihän kaikkia saa niinkuin itse
haluaisi."

Syödään pitkän aikaa vaieten. Keiton hörppimisestäkin vie Kurun Jaanin
maiskuttaminen voiton. Ajoittain tuntee viinan tuoksun. Liisu huomaa,
ettei Prillup tahdo päästä alkuun. Hänen sormensa vapisevat, hänen
katseensa harhailee, puna hänen poskipäillään vaihtelee. Huomatessaan
Liisun katsovan häneen, tuijottaa hän silmät suurina yli pöydän tyttöä,
eikä tämä tiedä, onko siinä katseessa pelkoa vai ankaruutta.

Liisu lopettaa syömisen pannen kätensä ristiin sekä poistuu veljen kera
tuvasta. Ovea kiinni pannessaan vilkaisee hän vieraaseen takaapäin.
Hänestä näyttävät Prillupin hiuksetkin levottomilta.

Mutta Prillup alkaa äkkiä aivan rauhallisesti:

"Niin, kyllähän sen maallisen varan kanssa on niin ja näin.
Ajatelkaamme esimerkiksi tämänkin talon isäntää. Kylläkai on saanut
useinkin itsekseen ajatella, että mihinkä se viimein saa rahansa
sopimaan, jos sen vuoksi pitäisi raataa vielä yhtä kauan!"

"Yhtä kauan?" Jaan hymyili happamasti "Enkähän minä ole päästäni
pyörällä. Enkähän minä ole sekaisin, hyvä mies! Kykkiäpä puolen yötä
maitokannujen välissä, ja toisen puolen käppyrässä kapakanpenkillä
kyyröttää vuodesta vuoteen kuin iankaikkisessa kuormajonossa -- eipä,
veliseni! Tahtoisin pian panna kädet puuskaan ja leikkiä isäntää: antaa
palkkalaisten tehdä tuhertaa. Vuosi taikka pari vielä -- ei enempää --
niin tahdon nojata jalkani omaan peltooni, siis --"

"Ota toki lihaa, Prillup, miksi sinä otat niin niukasti siitä",
kehoittaa emäntä.

Mutta Prillup ei sitä kuule, hän kuuntelee vain tulevaa isäntää, joka
tahtoo panna kätensä puuskaan ja nojata jalkansa omaan peltoon.

"Jonkun sadan hehtaarin talon poimit varmaan itsellesi tuolta puolen
jokea -- eihän meikäläisistä ole yhdestäkään". -- Itse katsoo vatiin ja
ripottelee lusikalla ikäänkuin vastustelisivat herneet siihen menemästä.

Jaan ei heti vastaa, hän katselee ajattelevasti liemilautasta edessään;
sitten nostaa hän nenäänsä ja pyörittää päätään ja virkkaa nöyrästi
naurahtaen:

"Eipä tiedä, ehkäpä pystyy kahteenkin mokomaan -- ehkäpä pystyy
lopultakin -- mene tiedä nyt niin tarkalleen -- ehkäpä pystyy johonkin
pikku kartanoon pientä karjamoisiota ostamaan."

Ja Jaanin molemmat pellavasilmät siintävät hetken aikaa suoraan vieraan
silmiin.

Tämän lusikka pysähtyy avatun suun edessä, ja kuluu hetkinen, ennenkuin
sieltä pääsee hiukan umpinainen "katsos vain!"

Mutta sitä seuraa nopeasti: "No niin -- no niin -- siinäpähän,
kultaseni, näkyy, mihin se raha jää, mihin se kultaseni jää." Ja kun
hän on tyhjentänyt lusikan, tärisyttää hänen kapeata rintaansa ja
olkapäitään suuri riemukas naurunsorina. Hän katsoo toisesta toiseen,
ja nauru hänen karvaisilla poskillaan ilmaisee hyvänsuopeutta, missä ei
voi havaita kateutta.

Samassa on hänen vatsansakin täysi. Emäntä, joka pikkusormellaan
leikittelee leivänmurusilla, nostaa katseensa ja koettaa vielä
pakotella, mutta Tönu panee lusikan pois, kääntää veitsensä linkkuun
ja työntää tuolinsa edemmäksi pöydästä puristettuaan kummankin kättä.
Sormensa hän pyyhkäisee ryssänsaappaittensa rypyssä oleviin varsiin.

"Ehkä sinulla oli asiaakin, Prillup?" kysytään talosta.

"Asiaa? Kas vain, olinpa melkein unohtaa! -- Ajattelin vain vanhan
Tiitsun Mikklin kanssa mennä huomisiltana silakkarantaan silakoita
ostamaan -- saadakseni hiukan tuoreita Juhannukseksi -- -- ehkä
voisimme tuoda sinullekin, jos tahdot."

Mutta Kuru on tuonut niitä hiljattain kaupungista, hän tuo omat kalansa
aina kaupungista.

"No niin, niin -- -- Portilla juolahti äkkiä mieleeni: tulin oikein
kuulemaan -- -- Eikä se mitään tee -- --"

Ulkona väreili helteinen ilma, karjan-laitumen saviset könnäät
heloittivat palaneen nurmen keskellä ja Prillup astui jonkun matkaa
melkein silmät kiinni. Hänen jalkansa nousivat kerkeästi, lantiot
olivat notkeat ja pääkin jälleen selkeä ja lauhkea. Niin ehti hän ohi
pajan, vesaikon, puutarhan, pähkinäpuumetsän huomaamatta lainkaan,
miten oli tullut. Mutta lähetessään Kruusimäen vainion veräjätä
ja seisoessaan kolmentoista kähärä-männyn kohdalla, jossa varjot
häämöttävällä hiekkaharjanteella kuten kolme kättä haralla sormin
ojentuivat häntä kohden, ikäänkuin kaapatakseen hänet, niin pyrki
hänen sydäntään yht'äkkiä kiertämään. Hän istui tien viereen suurille
kiville, painoi päänsä käsiinsä ja vaikeroi hiljaa.



Kuudes luku.


Juhannusaamun aurinko katsoo jo korkealta Prillupin kamariin, mutta
havaitsee nuoren parin yhä vielä olevan vuoteessa. Hän ei ihmettele,
sillä yöltä hän kuuli, että he olivat olleet yhdessä lasten kanssa
vainiolla, siksi kunnes tervatynnyrin viimeisetkin rippeet ovat
hienontuneet tummanpunaisiksi helpeiksi. Hän ei ihmettele, vaan
myhäilee ja nousee korkeammalle.

Mutta ainoastaan Tönu makaa, nuorikko on hereillä. Nuorikko nojaa
kyynärpäitään olkimatrassiin, poskeaan käteensä ja katselee Tönun
makaamista. Tönu makaa selällään, kädet vatsalla, leukaperät korkealla,
nenä pystyssä ja suu auki. Rinta on miltei kokonaan paljaana, hihat
ylähällä, peitto työnnetty alas. Näkyvissä oleva iho on kauttaaltaan
karvaista -- rinta, kaula, leuka ja posket, käsivarret ja kädet.
Tuo likainen karvapeite, pehmeä ja kiiltävä, pitkin pintaa myötävä,
harvenee ainoastaan käsien kohdalta eikä laikollinen parta eikä
pörröinen tukka ole sen pitempää eikä tiheämpää. Parta ulottuu aina
poskipäihin asti, hiukset alkavat jo kulmakarvojen yläpuolelta.
Nenästäkin törröttää tupsuja ja korvasta yksinäisiä haituvia.

Nuorikosta on Tönu luonnollinen, turkki houkutteleva. Hänen katseensa
sivelee tämän rintaa ylhäältä ja alhaalta, pysähtyy käsivarsiin ja
kasvoihin, ja lipuu taas rintaa ylös ja alas. Ja sitten kohoaa hänen
kätensä peitteeltä ja liukuu pari kertaa yli tuon karvaisen poven,
hellästi ja varovasti, aivan samoin kuin pelokas lapsi silittää koiraa.
Ja kun hän tyynnytettynä vetää kätensä takaisin ja taas katselee,
sädehtii nauru hänen silmistään, sillä hänen mieleensä johtui muuan
koulukirjan kuva, ja hänen huulensa sopisevat kerta toisensa perästä;
orangutaja.

Ja äkkiä saa hänet himo valtoihinsa, intohimoinen halu, vastustamaton
himo: panna palamaan tuo pehmeä, läikkävä tiheikkö Tönun rinnalla ja
katsoa kuinka se alkaisi kohisten palaa kuin kulo! Tikkulaatikko,
piippu ja tupakkakukkaro on Tönulla aina sängynpäässä. -- Nuorikon
käsi nousee ja ulottuu sinne, hänen silmänsä kiiluvat. Mari pitkittää
leikkiä siksi kunnes hän on saanut tikun palamaan ja odottaa ainoastaan
tulikiveä sulattavan liekin suurenemista.

Mutta silloin liikahtaa nukkuja, maiskuttaa suutaan ja herää. "Mitä nyt
-- mitä nyt?" mumisee hän unenpöpperössä ja pyyhkäisee kädenselällään
hikistä päätään. Hänen toisiaan lähellä olevat silmänsä pälyilevät
sekavina sinne tänne, ja Marista näyttää kuin olisivat kuopat, mistä ne
vilkuvat, viimeaikoina suuresti syventyneet.

"Tahtoisin sytyttää tuleen rintasi", vastaa nuorikko.

"Tuleen minut -- -- vai niin -- -- miksi sitten?" Tönun katse on
keksinyt vaimon käden, missä sormien välissä palaa vielä tikku.

"Olet niin karvainen."

Tönu haukottelee. "Huomaatko sen siis vasta tänään?"

"Huomaan."

"No missä sinun silmäsi sitten ennen ovat olleet?"

"Eipä tiedä."

Tönu haukottelee taas. "Mutta sytytä sitten tuleen!"

"Nyt en enää tahdo." Ja Mari heittää tikun sängyn pään yli.

"Niin, minä olen karvainen -- päänlaesta varpaitten päihin asti joka
kohdasta. Äiti-vainaja sanoi aina: Tönu, sinusta tulee rikas mies!
Meidän sukukunnassamme ei ole ainuttakaan karvaista, siksi olemme
kaikki köyhiä, mutta sinusta tulee rikas mies."

"Mutta ei ole tullut?"

Prillup on pannut kätensä pään alle ja naurava katse on lipunut
kattoon. Karvat hänen suunsa ympärillä värisevät pakinoimishalusta ja
ääni on uneksiva ja pehmeä.

"Ei ole tähän asti tullut. -- -- Se oli äidin puhetta -- isällä taasen
oli toiset tarinat. Isä sanoi: Naisten puhetta! Mistä sulle ilman
annettaisiin ja keneltä sinä läksisit ottamaan! Emme ole miehiä, jotka
menevät ottamaan -- ei ollut minun isäni, en minä, et sinä, poika, --
meissä ei ole sitä, mikä panee ottamaan. Ottaisikohan sitä joskus, kun
juuri nenän edessä on otettavaa, mutta kun ryhdyt toimeen -- jopa näet,
että toinen on sen siepannut, eikä muuta kuin pyyhi suusi puhtaaksi!
Parempi on olla sitä himoitsemattakin eikä ajatella muuta kuin että
illalla saa väsyneen ruumiinsa vuoteeseen ollakseen varma siitä, että
pää aamulla jälleen nousee, ja se silloin viimeisen kerran on noussut,
kun jonakin aamuna et enää liikuta sormeasi etkä varvastasi. Silakkaa
ja leipää, piippu täynnä tupakkaa ja suu täynnä viinaa -- sellaista
on Prillupeilla ollut ennenkin eikä suinkaan elämästäsi tule sitä
puuttumaan?"

"Mitä äiti siihen sanoi?"

"No, ei äitikään luopunut omasta uskostaan. Kun poika on kerran
karvainen ja Jumalata rukoilee, ei se ole mahdotonta -- -- ei muuta
kuin käski ahkerasti palvella Jumalaa, joka jo on antanut karvatkin."

"Mitä sitten isäsi vastasi?"

"No, eihän isällä mitään ollut Jumalaa vastaan, eikä hän pakana ollut.
Mutta kerran hän kuitenkin suuttui -- varmaankin oli hän yhden naukun
asemasta saanut kaksi: tuli juuri kirkosta, niin ärjyi, että mistä
sinä tiedät, keltä rikkautta pitää rukoilla. Jumalalta vai pirulta,
kas piruhan juuri on karvainen eikä jumala -- karvaisesta jumalasta
ei kukaan ollut koskaan kuullut puhuttavan! -- Mutta mulle ärähti
vihaisesti: Parempi rukoilla kumpaakin, eikä se kuitenkaan siitä
parane, silakkaa ja leipää saat kuitenkin!"

Prillup hymyili, hänen katseensa viipyi katossa. "Se ukkeli oli monasti
lystikäs."

"Ketä sinä sitten lopulta uskoit, isää vai äitiä?"

"Niin minä? Uskoin lopulta molempia."

"Kuinka molempia?" Nuorikko leikkii tikkulaatikolla.

"No katsos, Mari, -- onhan sitä joskus tullut ajatelleeksikin, erittäin
nuorempana ollessa, että kun on tullut oikein vyötetyksi itsensä ja
työnnettyä lakki toiselle korvalle ja lähdettyä ja etsittyä jotakin
muuta, sillä koska muut ovat löytäneet, ehkäpä löydät sinäkin, ja kun
onni on myötäinen, ehkä saat jostakin suuremmankin saaliin, sillä eihän
sullakin ole kasvoissasi nenän asemesta sarvia, ja silmien asemesta
tammenterhoja pistetty päähän, kyllä sinä pian vainuat ja näet, ja
mitä kätesi eivät heti osaa tehdä, voithan sen oppia, liikkuvathan
jäsenesi eivätkä ne ole yhdestä palasesta, jotta kerran pääsisit
siitä soraläjästä ja ravasta! Niinkuin Uutin Mihklikin sieltä suon
takaa. Osasi hiukan näperrellä puutöitä -- mitäpä hän siitä suuria
olisi ymmärtänyt, itse oli opiskellut -- niin paljon osaan minä ja
joku toinenkin -- mutta katsos, hän pisti kerran kirveen vyöhönsä ja
lähti. Sitä en minä saa tehdyksi. Ajattelin kyllä tehdä, mutta ei tule
aloitetuksi. Kynnykselle saan mutta en yli. Aivankuin joku pitelisi
hännästä kiinni."

"Mitä siitä Mihklistä sitten tuli?"

"Noo, mikäpä Mihklin ollessa! Hänelläpä on jo kolme taloa Kassisabassa
ja yksi puoti. Kolusi ensin moisioitten rakennustöitä tekemässä, sitten
kaupungissa, sitten ryhtyi urakoitsijaksi ja nyt rakentaa hän toisille
taloa, ja toisten omista jää aina niin paljon hirsiä ja lautoja, että
Mihkli jonkun ajan perästä voi jälleen itselleen rakentaa."

"Siten tulee kyllä huokeaksi rakentaa."

"Niinpä luulen!" nauraa Prillup kurauttaen. "Ja on vielä lisäksi
herra: katsoo kädet housuntaskussa, kuinka palkkalaiset tekevät työtä.
-- Mutta ei hän ole ainoa, keitä tiedän. Erään Martti-nimisen pojan
kanssa palvelimme alakylässä naapureina ennenkuin isä kuoli. Häh, piru
vieköön -- tämä käy ikäväksi! sylkäisee tämä eräänä iltana. Parempi
että varastan jonkun hevosen tai etsin naisrievun, jolla on jotakin
sukansääressä. Ja Yrjönpäivänä vyöttääkin itsensä. En tosin tiedä
montako hevosta hän varasti, ennenkuin jostakin sukansäärestä löysi
akkarievun, mutta samainen Martti pitää jo kauan sitten ravintolaa
Paldeskissa, ja kelpo vatsa roikkuu hänen etupuolellaan, mutta
katsos, Tönu kykkii isänsä paikalla Prillupilla, ja kykkii siinä
parastaikaakin. Tönu ottaa vauhtia, mutta ei hän silti hyppää."

"Sinun nokkasikin ottaa vauhtia, ikäänkuin tahtoisi hypätä taivaaseen,
mutta putoaakin heti tylppänä huulelle. Ja nuorikko sivelee
tulitikkulaatikolla Tönun nenänalusta."

"Vaikkapa menisi kauemmaksikin, ei kukaan kiellä" -- puhuja ei
innoissaan huomaakaan kosketusta, voisihan kenties tässäkin jo jotakin
alkaa, (vuokrapäivien kanssa tulisi toimeen, eikä palkkatyöstä mitään
saa) -- jos vain olisi verissä sitä alkajaa tai ottajaa. Niinkuin vanha
Simu-Jiiri Joagulla joen tuolla puolen. Oli Tapulla kuudennusmiehenä
niinkuin minäkin. Kaksi- tai kolmetoista vuotta sitten ryhtyy
keinottelemaan omenilla ja marjoilla: ensin, vähäisen, myi niitä
pyhäpäivisin kirkolla ja jonakuna päivänä kaupungin torilla niinpaljon
kuin saa yhdestä moision puutarhasta. Mutta sitten vuokraa kaksi ja
kolme ja useampiakin puutarhoja ja alkaa vedättää niitä Pietariin ja
sen jälkeen ostaa vielä perunoita ja munia ja yhä vie kaikki Pietariin,
ja nyt on ukko-pahasessa kaunis ostotalo rautatien vieressä ja siellä
hän keinottelee edelleenkin -- kuin mikäkin pomo.

"Etkö sinä ole kateellinen?"

Mari on nyt ottanut tupakkakukkaron leikkikalukseen ja heiluttaa sitä
nauhasta sormissaan.

"Mitäpä sitä kadekaan -- mutta saahan sitä puhua. Kysyt, uskonko isää
vai äitiä. Uskon isää siinä, että minusta ei saa lähtijää eikä ottajaa,
mutta voihan äitikin olla oikeassa -- voi tulla jotakin itsestään, jos
niin on sallittu --"

"Suuhunko lentämällä ehkä?"

"Minusta nähden voi suuhunkin lentää, mutta ei niin, että katsos,
tässä minä olen, nyt voit minut ottaa, sillä sinulle minut
annettiin. Ei se tavallisesti putoa niin pilvistä kuin kirkonkylän
kainalosauvaräätälille, jota oikeus etsi ja jolta kyseli, että miksi
sinä et tule perimään kolmea tuhattasi, minkä sulle muuan tuntematon
sukulainen Krimmistä tai Kaukaasiasta on jättänyt perinnöksi, -- voihan
se tulla toisellakin tavalla, niin että akkunasta sen ensin näet ja
lasket sen kauniisti ovesta sisään -- --"

"Mutta äiti käski sinun rukoilla Jumalata -- oletkos rukoillut?"

Prillupin suu jää auki, hänen ruskeat silmänsä irtaantuvat laesta,
kääntyvät katsomaan heiluvaa tupakkakukkaroa ja jäävät sitten luomien
ja ripsien peittoon. Vasta hetken kuluttua tokaisee hän:

"Olen käynyt kirkossa -- ja usein rukoushuoneessakin -- --"

"No niin -- kirkossa ja rukoushuoneessa käy jokainen!"

"No, olikopa minulla nyt sitten mitään haluttavaa tai kaivattavaa -- --"

"Siis uskoit siihen asti isää ja olet nyt vasta viime aikoina alkanut
uskoa äitiä?"

Tönu hivuttaa vähän olkapäitään eteenpäin, myhähtää pari kertaa
ja tirkistelee jälleen etsien savuttuneeseen lakeen, kunnes pieni
leuannaksaus ilmoittaa hänen keksineen vastauksen; hän virkkaa
voitokkaasti:

"Sinäpä et ole tyhmä! -- No rukoiliko sitten Kuru Joan aivan polvillaan
jumalata kaikki vuodet ennenkuin hänelle annettiin Mäenkylän
maitotalous! Niin -- vihellä vain! Joan alkoi ruokapöydässä ollessa
panna kätensä ristiin, vasta sitten kun hänellä oli hämärä aavistus
siitä, ja kun sitä aavistusta alkoi olla enemmän, niin rupesi pitämään
hartaushetkiä kotonaan. Mutta kas maito, se tuli -- se tuli mäiskis
ovesta sisään. Ei muuta kuin kerran konttoriin -- maitohomma on
saatavissa Yrjönpäivästä alkaen -- jos tahdot ottaa -- olet moisiota
kaikkein lähimpänä --"

"Miksi siis toinen luopui maitohommasta?"

"Hän oli naapurimoision maidonvuokraaja ja otti vielä suuremman
tilan nuoren maidon vuokralle. -- -- No ja Joan -- eipä tiedä oliko
hänellä sataakaan ruplaa omaa rahaa -- voi ollakin ja täytyikin olla,
olihan hänellä hallussaan jo kaikkein paras kuudennustalo -- -- mutta
sukulaisilta, omilta ja vaimon sukulaisilta kerjättiin ja saatiin
kokoon, mitä puuttui, jotta päästiin alkuun -- takuuseen ja astioihin
ja vankkureihin -- ja kas vaan pilaa: eräänä päivänä on Kurun Joan
maitomies niinkuin toisetkin maitomiehet -- -- ei no -- aluksi oli
kyllä vaaksanverran eroa -- muistan kaikki niin selvästi, niinkuin se
olisi tapahtunut eilen."

Tuntui kuin olisi jutustaja nyt vasta päässyt puheenpäästä kiinni.
Mutta vielä makoisempaa olisi veistellä piippu suussa. Hän tavoittaa
sitä sängyn päänpuolesta, mutta piippu ei ole siellä. Piippu riippuu
Marin suussa, kolosta näkyy tuoreita tupakanlehtiä ja parasta aikaa
raapaistaan tikulla tulta.

"Katsos sitä! No mitäpä alat tehdä kieltäsi katkeraksi!"

"Koetan, millaista se on. Pian saat sen."

Nuorikko imee totisena ja ajattelevaisena. Piippu vetää toisen
suupielen hiukan alaspäin, sillä istujan kädet on polven ympärillä,
jokainen vetäisy saa kuopat poskiin ja parin lepohetken jälkeen
onnistuu hän taas puhaltamaan joitakuita erinäisiä renkaita, samalla
kuin imaisut panevat huulet maiskahtelemaan.

Tönua ei tämä naurata.

Hän jättää kätensä odottamaan piippua ja alkaa jälleen laverrella. Hän,
joka muutoin saa tuskin kymmentä lausetta sanotuksi, pälpättää nyt
niin, että suupielet valkeata iskevät. Ja kun hän on saanut piipun, ei
sekään, että se muutamien imaisujen jälkeen sammuu, häntä häiritse.

"Eikös tuo tökerö ala ensin käydä tallukoissa torilla. Toiset
katsovat -- mistäs tämä tallukkajalka on tullut -- ollen häpeäksi
ammatillemme ja säädyllemme koko kaupungin nähden! -- Eikä muuta --
pidetään salaa kokous -- Koiknan maitomies kertoi siitä jälkeenpäin
kapakassa Kuldi Madiselle, kaikki sen kuulimme -- -- pitävätpä
niinkuin salaisen kokouksen, ja eräänä päivänä torilla, kesken parasta
myyntiaikaa ilmestyy lähetystö Jaanin eteen, vanhat saappaat kädessä
-- kauniisti paikatut, raudatkin korkojen alla. -- Sangen kohteliaasti
ja kunnioittavasti -- kumartavatkin -- puhuvat, että me kuulimme
kunnioittavan veljen syntymäpäivän olevan tänään, että pyydämme
senvuoksi ottamaan meiltäkin pienen lahjan. -- -- Joan-parka ei ehtinyt
vielä äännähtääkään kun istui jo vankkurien nenällä: tallukat siepataan
pois ja saappaat jalkaan. Kansaa on tietysti ympärillä -- piru vie sitä
naurua ja menoa! --

"No eihän hän lahjaa ota itselleen, heittää jälkeenpäin torille
vieraisiin vankkureihin. Mutta katsos, seuraavalla kerralla -- jopa on
Joanilla saappaat! Kalavinskit ne kyllä ovat, mutta tökötillä voidellut
mustiksi aina varsien suihin asti. Myöhemmin tulivat aivan mustat
saappaat --

"Mutta eipä hänestä saappaitten avulla vielä oltu saatu hienoa
maitomiestä! Vielä löydettiin toinenkin vika. Taas eräänä päivänä:
kaksi miestä nykäisee toverillisesti kylkeen, toinen toisensa
käden alatse -- lähtekäämme, me maksamme! Joan ajattelee, että
raatihuoneeseen tahi kapakkaan. Mutta kapakan luona on parturi -- nämä
sinne, ja Joanin hiukset leikataan lyhyemmiksi! --

"No, olipa alun laita miten tahansa, mutta ei kulunut kahta vuottakaan,
kun Joanin nokka alkoi nousta ja pää keikkua. Kerta kerralta käy aina
paremmin. Me peltomiehet emme enää kohta ole miehiä, vaan miesten
varjoja, aina vaivaisia ja kerjureita ja kurjia. Ja niitä alkoi Joan
keksiä yhä useampia, viimein ei kuntaan enää jäänyt paljon muita
ihmisiä -- ei meille eikä muuallekaan ympäristöön. Siitä asti ei
kapakoissa enää kuule muuta kuin että Kurun Joanilla on rahaa --".

"Minulla on rahaakin!" matkii Mari laulavalla äänellä.

"No niin, no niin -- oletko sinäkin jo kuullut siitä -- eivätkös vain
hauku selän takana --"

"Niinpä niin, enkä minä itse joudu hyvää syömään -- ehkä lapset
joutuvat!" sanoo nuorikko Joanin äänensävyllä ja keikuttaen päätään
kuten tämä.

"Kylläpä sinulla on muisti", ja Prillup kaappaa vaimon olkapäätä, --
"ja kuinka hienosti se osaakin johtaa jutun aina samaan asiaan, aina
samaan asiaan -- -- voit alkaa sontiaisesta, tai kirkonkukosta, tai
äkeenpiikistä -- aina lopulta joutuu nenäsi Kurun kukkaroon, ja jos
olet niin järkevä, että itse johdat sinnepäin, niin saattaa hän aivan
unohtaa kokonaan, kuka lopultakin olet, ja joskus saattaa se tehdä
sinulle hyvääkin."

Prillup työntää kylmän piipun toiseen suupieleensä, peitteen alta
näkyvät varpaat liikkuvat levottomasti, ja kun hän jälleen jatkaa,
tuntuvat sanat tulevan syvältä rinnasta.

"Mutta onhan hän oikeassa. Eikä hän muuten puhuisi, jollei hänellä
olisi syytä. Ja jos jollakin on syynsä -- koetappa poistaa se. Pane
kanan suu kiinni, kun se on muninut ja kotkottaa. Mitäpä siitä,
että rotta nauraa kissalle omasta kolostaan -- rotta on rotta ja
kissa on kissa -- kissa on kohta täysi, rotta kohta olemattomissa.
Rupea kissaksi, jollet tahdo olla rotta, mutta niin kauan naurat
kissan kateudelle, kun et itse vielä ole kissa, ja kissa kiemurtelee
kiusallakin edessäsi nähdessään kateutesi. Eivätkö kaikki tahtoisi olla
Kurun Joaneja ja kapakassa ja kirkossa samaten katkattaa, keikailla,
mutta nyt pidä turpasi ja taivuta Joanin edessä niskasi! -- Katsos,
kirkolta kaupunkiin vievän maantien varrella olivat kapakoitsijatkin;
eivätkä he siitä mitään saa -- ei hän juo mitään -- pullo simaa tai
muuta mietoa, siinä kaikki -- ei ole piippumieskään, matkaa tiensä kuin
nainen -- -- mutta katsos, kun sisään astuu -- Mäenkylää hakevat joka
puolellasi. Unohdetut ovat kaikki tallukat ja pitkät maantollon
hiukset -- --"

Mari on hetken aikaa pyytänyt kärpäsiä peitteeltä, saaden niitä
kiinnikin vasemman käden kouraansa, kääntäessään nyt päätään kohtaa hän
vaienneen puhujan ruskahtavat silmät miltei tuskaisina vierestään. Hän
päästää vangit vapaiksi ja lopettaa pyydystämisen.

"No, entä sitten?"

Tönu ei jatka heti. Hän hankaa piipunvarren päällä omaa karvaista
poskeaan paikkapaikoin, heittää sitten piipun kolahtaen sängynpäähän ja
nielaisee kerran niin, että kurkunketva huomattavasti kohoaa. Ja nyt
kuuluu hänen äänensäkin karvaisena ja sanat ovat katkonaisia, tulevat
nykien, kukin lause lausutaan välinpitämättömällä tyyneydellä.

"Eikä sen enempää -- Kurun Joan ostaa pian moision --"

"No noh!"

"Kurun Joan oli yhdeksän vuotta maitomiehenä ja hänestä tulee nyt
moision herra. Kuru alkoi käydä tallukoissa torilla ja kiskaisee nyt
kiiltonahkakengät jalkaansa ja matkustaa nyt vaunuissa --"

"Kehuu muuten vain."

"Kehuu mitä kehuu. Eikös hän saisi kehua, kun on kerran kehumista --"

"Vaikka ei osaa rahojaan laskea!"

"Kyllä hän osaa rahoja laskea -- ei kyllä osaa kirjoittaa, ja
kirjaa tavailee kuin lapsi, mutta kyllä hän rahansa osaa laskea. Ja
moisioitapa on monensuuruisia ja monenlaisia. Eikä hän ryhdy tahtomaan
Kaiknaa, ei Tappua eikä Särgvereä; Mäenkylänkin voi hän ehkä vielä
jättää vanhalle miehelle, ja Vidusten kaiknan jättää hän maitomiehelle,
joka on puolta kauemmin rehkinyt kaupungin väliä. Mutta Laiksalan ja
Mudrikun -- ovathan nekin moisioita, ja toisiakin on siellä ja tuolla
puolen kaupunkia, meidän maallamme ja Riianmaalla ja Venäjän maalla
-- -- Mitä sinä naurat?"

"Nauran Kurun Joanin kaupungin matkaa: voi sitä pääparkaa!"

"Älä sinä hänen päästään huolehdi, ei siinä ole mitään vikaa, -- varo
paremminkin, ettet sinä ensi kesänä jää hänen vaununpyöriensä alle!"
Prillupin kädet ovat ristissä pään alla, hän napsauttaa varpaitaan
sängyn päälaitaa vasten.

"Voihan olla, ettei hän osta moisiota, ehkei tiedä vielä varmaa
itsekään, ehkä hän ryhtyy silmäilemään jostakin hyvää taloryhmää,
ja ottaa ne ja sillätavoin saa piankin moision itselleen. Mutta
olkoonpa, että hän suullaan ehtii enemmän ja kukkaro riittäisi
kahden tai yhden ainoan suuren maatilan ostoon, -- kultaseni, -- ei
siinäkään ole tarpeeksi korvausta yhdeksästä tai kymmenvuotisesta
vedättämisvaivoista, eikö hän voi leikkiä herraa ja vaimonsa antaa
leikkiä rouvaa, ja nähdä vaivaa vielä edelleenkin, että kehuu -- mistä
sinä tiedät, että kehuu? Minä sanon, että ei kehu -- hän sanoi minulle
suoraan vasten kasvoja -- vasta pari päivää sitten sanoi vasten kasvoja
-- vaimon kuullessa sanoi -- ja ihmisen silmästä näkee ja äänestä
kuulee, -- ja niin puhui ukko itsekin tiedäthän tuona kertana -- sanoi
niin, että se maitokamari, se on raha-aitta, ja että Joan -- --"

Mutta yht'äkkiä ei puhelijalla olekaan enää kuulijaa. Nuorikko katsoo
äkkiä akkunaan päin: pihassa ottavat Anni ja Juku piirissä ympäri,
reuhtova koira perässään -- he ovat kaikki jo pois vuoteestaan!
Huiskin, pieni hypähdys yli väsymättömän juttelijan ja Marikin on
sängystä ja lähemmin tarkastettuaan kamaristakin kadonnut, ja kun
Prillup -- isä ulkoa tulevien äänten houkuttelemana kääntää silmänsä
vastapäätä olevasta ikkunasta pihalle, näkee hän kolme paitasillaan
olijaa kaivonaltaalla kiivaassa vesisodassa keskenään kekkaloivan
koirareuhkanan ollessa pulassa siitä, mille kolmesta puolueesta tarjota
apuaan.

Tönu on hetken aikaa liikkumattomana paikallaan, hänen kasvonsa ovat
aivan tylsät ja korvat kuuntelevat kärpästen surinaa sisäisen tyhjyyden
täytteeksi, kärpäset säristelevät hänen karvaisella rinnallaan, hänen
karvaisilla käsillään ja jaloillaan, hänen parrassaan ja suullaan --
Tönu ei häiritse niitä. Sitten haukottelee hän kiireesti ja vikisten
kuin kirppuinen koira viskaisee jalat sängystä. Ja verhottuaan ne istuu
hän ikkunan viereen, nojaa kyynärpäänsä polvelle, tarttuu molemmin
käsin päähänsä ja murjottaa permantoon päin, sillaikaa kuin ulkoa
kuuluu iloisia ja vallattomia ääniä.

Mutta yht'äkkiä tuntuu Prillupista kuin seisoisi Leenu keskellä
kirkasta, surisevaa huonetta. Ja niinkuin sykkisi sydän toivottaen
hänet tervetulleeksi.

Niin, Leenu -- hänpä tietäisi ja tekisi myöskin sen, mikä oli
tarpeellista. Siinä ihmisessä oli sielua ja ymmärrystä!

Mutta eipä häntä kukaan tahtonutkaan.

Ja mitä vartenpa rehki aikaisesta aamukajastuksesta pimeään yöhön asti,
ja mitä hän muita olisi pakottanut rehkimään -- jumaliste, siinä sitä
nyt ollaan!

Ja hiljainen liikutus valtasi Tönun mielen. -- Siinä seisoo Leenu --
hentona, luisena, kuivana kuin taula alati liikkeellä viuhtoen, kuin
kovakuoriainen, jättämättä jälkeä itsestään, mutta aina auttajana,
toverina, ollen pelkkää silmää ja korvaa -- -- miksi hän ei saanut olla
kauemmin täällä, miksi hän jätti majan ja miehen ilman tukea!

Totta kyllä, hän toraili usein. Hän torui ja porisi aamusta iltaan
jokaisen ja kaikkien kanssa, kaksijalkaisten ja nelijalkaisten,
hengellisten ja hengettömien kanssa, hän saattoi torua ja manata
puukalikoita ja vitsaraaskuja aivan kuin olisi hänen edessään ollut
toinen ihminen, ja viimeisinä aikoina näytti siltä kuin olisivat hänen
pienet kasvonsa näivettyneet pelkäksi käsnäksi, josta alituisesti
vuoti sappea. Se tympäisi, kuitenkin siihen tottui ja mukautui sitä.
paremmin kun tiesi, että kaikki se tora ja porina tapahtui hiljaisena
surinana, niinkuin olisi hän puhunut itsekseen ja itselleen vanhasta
tottumuksesta, aivan kuten paarma ja kärpänenkään eivät voi elää ilman
sitä. Sittenkin se kyllästytti, totta kyllä, lapsiakin ikävystytti
niin että ne pyrkivät kauemmaksi, kun vain pääsivät, ja Tönu itse ei
tietänyt muuta neuvoa kuin purra hampaitaan ja vaieta kuin tukki.

Mutta ajatellessaan nyt jälleen, ettei se tarkoittanut mitään pahaa,
että hän juuri siten pyrki tekemään hyvää ja olemaan omaisilleen
hyödyksi, ja ajatellessaan vielä, että ehkä oli oikeassa tuo viisas
muori, joka sanoi, että Leenulle oli jokin kateen silmä tai sana
saattanut raskauden aikana sisäisen vaivan, mikä oli jäänyt häneen
ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Se oli ollut varsin vaikea ja maksanut
vanhemman pojan hengen, siispä -- siispä --

Ja uusi voimakas kaihon -- ja leskeyden tunteen puuska valtaa Tönun
mielen, kalvava yksinäisyys painaa hänen päätään vieläkin alemmaksi
ja kuiskaileva suu tunnustaa tomuiselle permannolle hänen jalkojensa
edessä, että se, mikä Leenun kanssa vaipui hautakummun alle, oli omaa
-- kaikesta huolimatta oli omaa. -- --

Prillup istui vielä samassa paikassa kolmen kiistasilla olijan
laukatessa ovesta sisään huhkien ja puhkien. Kaikkien paidat ovat
märkinä, jalat kurassa, sääristäkin tippuu sitä vielä hiukkasen. Ne
pohtivat nauraen ja toisiaan näykkien suurta tapahtumaa ja sen jälkeen
tarkastavat omaa ulkomuotoaan, kiinnittäen isään aivan kuin tähän
asiaan perehtymättömälle vain hieman huomiota, ja lähtevät pois vasta
sitten, kun Mari pannessaan hametta päälleen antaa toiselle kahdelle
merkin, että he menisivät verhoamaan itseään. Mutta Mari itse alkaa
peilin edessä kotona tehdyllä pikiharjalla sukia omaa vanunutta
kiharaista tukkaansa.

Akkunan ääressä istuva Tönu huomaa, että jotakin on muuttunut.

Kun he niin kolmisin tulivat, hulluina kuin kolme vallatonta varsaa --
niinkuin sälkö kaksine varsoineen -- touhahti jotakin tupaan ja poveen,
jotakin, mikä kokonaan pyyhkäisi pois entisen.

Näin on parempi -- näin on sittenkin parempi, näin on totta puhuen
paljon parempi! -- --

Eikä sen tarvitse toiseksi muuttuakaan -- ei, miksikäs tarvitsisi -- --
jollei, niin ei!

Eikä se saisikaan muuttua toiseksi -- -- Prillupin silmä liukuu pitkin
sukijan ruumista ja mieli riemahtaa jälleen -- -- ei saisikaan -- ei
saisikaan -- --

Hän nousee yhtäkkiä, lähenee naurussasuin Leenun sijaista, tahtoisi
sanoa jotakin, jotakin tehdä, mutta ei tajua muuta kuin pistää tätä
sormellaan kaulaan -- ja päästelee kielestään, kurkkulaestaan kuuluviin
ääniä, aivan samanlaisia kuin riemuisa isäntä hyväillessään kaunista
varsaansa.



Seitsemäs luku.


Mutta se tulee jälleen.

Puuska menee, toinen tulee.

Pörriäinen, mikä lensi herran suusta kuudennusmiehen korvaan ja sieltä
ryömi poveen, kuolee ja herää uudestaan eloon.

Se kuolee päivällä ja herää henkiin öisin -- taikka kuolee öisin ja
herää eloon päivällä.

Ja herätessään on se entistä eloisampi, ja kuume, minkä se nostattaa,
kalvaa sielua ja ruumista.

Kuumeen puuska menee, toinen entistä ankarampi nousee.

Tönu ei uskalla enää nauraa Jaanin taidolle saada puhe johdetuksi
asiaan, joka on sydämelle rakas: hän itse osaa nyt mestarillisesti
tehdä samallatavoin. Ero on ainoastaan siinä, että Tönu asiasta, mikä
on hänen sydämelleen rakas, puhuu vain yhdelle, mutta Jaan omastaan
kaikille. Mutta sitä useammin täytyy sen yhden kuunnella Tönun puhetta.

Tönu vatkuttaa asiata, siksi että se panee hänet vatkuttamaan.

Hän on sitkeä, koska toinenkin vatkuttaja on sitkeä.

Kunpa hän olisi hiukankin viisaampi! ajattelee hän tänään.

Kunpa hän olisi hiukankin tyhmempi! ajattelee hän huomenna.

Mutta Mari ei ole viisas eikä tyhmä, ja siinäpä syy, miksi Tönun
vatkutuksella ei ole vaikutusta.

Marilla on hyvä unenlahja. Häntä ei saa aamulla vuoteesta. Hän
haukottelee ja venyttelee itseään ja noituu kesäistä yötä.

"Loikoisit varmaankin mielelläsi keskipäivään asti, mitä?"

"Loikoisin kyllä".

"Tai ehkä päivälliseenkin asti."

"Välistä loikoisin päivälliseenkin asti."

"Ei varmaankaan."

"Vaan toinen saa niin, toinen näin sen."

"Niinpä niin."

"Niin, kuinka kullakin on onnea, ja kuinka kukin osaa tarttua onneensa!"

"Varmaankin -- oih!"

"Kurun emäntä voisi nytkin maata aina keskipäivään asti, jos tahtoisi,
ja vuoden parin perästä vaikka iltaan asti."

"Onpa vahinko, etten ole Jaanin vaimo!" nauraa Mari, taivuttaa
laiskasti selkäänsä ja hypähtää sängystä.

Mutta kesäinen työ on raskasta.

Mari tekee ajoittain kiireesti ja joutuisasti työtä, vaikka hän
ajoittain on veltto ja vetelä. Silloin hän viskelehtii ja laiskottelee,
silmät ovat tirrillään, hän on kyllästynyt, eikä hän häpeä pitää
pitkiäkin lepohetkiä. Kotoisetkin puuhat jäävät häneltä usein
rempalleen sellaisen uhkamielen sattuessa.

Siksi onkin Tönun hyvä ryhtyä puhumaan -- milloin milläkin tavalla.

"Niin, Manniseni, työ on monelle ihmiselle raskasta -- työ tuntuu
monesta ihmisestä raskaalta! Mutta ei se ole hänen syynsä. Hän ei ole
syntynyt raatajaksi -- suorastaan ei ole syntynyt, eikä luoja ole siksi
luonut häntä! Olen huomannut ja sanonutkin usein, että maailmassa on
kahdenlaisia ihmisiä, toiset on luotu talonpojiksi, toiset herroiksi,
-- ja lihasta ne tunnet. Sinussa, Manniseni, sinussa on herra."

"Hyvä on, asetanpa siis jalkani seinää vasten, muutenhan rikon Jumalan
käskyt."

"No niin, niinpä voitkin, jos otat huomioon Jumalan sormen!"

"Onpa se hyvä sormi, mikä johdattaa tielleni vielä toisenkin vanhan
miehen."

Tavassa, miten Mann nostaa kulmiaan, on jotakin, mikä kokonaan lopettaa
siksi kerraksi vatkuttamisen, aivan kuin ase olisi kalahtanut rautaan.
Sanat kuolevat Tönun suulla ja ajatukset aivoissa, väliin täytyy
kääntää päätä, jotta silmä välttyisi katsomasta toisen silmän pistoa,
sillä se tunkeutuu aina sydämeen asti ja sieltä aina varpaan neniin.

Ja niin seuraavat toisiaan epätietoisuuden ja toivon päivät, ja väliin
lisäksi päivät, joina Prillup on tiellä konttoriin sanoakseen herralle,
ettei omaansa anna, ja lopettaakseen koko jutun. Mutta hän kääntyy
ympäri -- päästyään joskus moisiota lähemmäksi, joskus kauemmaksi --
kerran aivan konttorin oven eteen, ja kun hän näkee tämän ulkona, ja
hänellä olisi tilaisuus päästä herran kanssa kahden kesken puheisiin,
niin poikkeaa tien oheen vaikkapa aivan viimeisessä hetkessäkin.
Prillup toivoo, että häntä kutsuttaisiin moisioon, mutta samalla hän
pelkää tätä kutsua ja tuntee olevansa kiitollinen siitä, että hänen
kanssaan ollaan niin kärsivällisiä. Hän toivoo ja samalla kertaa suree
sitä, että asia ehkä on unohtunut. Ja kun sattuma vie heidät kerran
vastakkain, niin Tönu säikähtää ja samassa kuitenkin hän huoahtaa
helpotuksesta.

Hän keksii vanhan herran Prillupin alapuolelta heinäsuosta ja seisattaa
askeleensa säpsähtäen niinkuin ihminen, joka tietämättään sattuu
astumaan pesässään talviuntaan vetävän karhun päälle. Heidän katseensa
yhtyvät ja eroavat, hetkeen aikaan ei kummankaan suusta tule sanaakaan.
Kremer istuu puoleksi selällään ruohoon muodostuneessa kuopassa, lakki
on polvella, tuuli heiluttaa silloin tällöin hänen suuria viiksiään.

"No Prillup, et enää näytä minulle kasvojasikaan."

Tönu sieppaa nyt vasta lakin päästään, ja jättää käden, mikä sitä pitää
kiinni, raapimaan niskaa, aivankuin tahtoen huomauttaa, että hän toivoo
jutun pian loppuvan.

"Ei ole ollut mitään puhumista herralle."

"Et tahdo siis ruveta maitomieheksi?"

"Niin maitomieheksi? -- Ehkäpä tahtoisinkin; mutta puhuukos herra
täyttä totta?"

"Kappas tuota hullua!" Herra von Kremer kohoaa vähän pesästään.
"Luuletko siis, että puhuisin sinulle pötyä?"

"Enhän minä sitäkään juuri voi luulla, ja olenhan voinut asiaa
ajatellakin, mutta onkopa minun vallassani sanoa viimeinen sana."

"Eikö Mari sitten tahdo."

"Niinhän se varmaankin on."

Herra panee lakin päähänsä ja tarttuu kepin koukkuun. Molemmat katsovat
samalla kertaa ympäri, nähdäkseen, onko ketään lähellä.

"Mitä sinä siis pelkäät? Ettäkö ihmiset alkavat puhua."

"Sitäkin -- ehkä vielä muutakin --"

"Mitä siis vielä?"

Tönu kopistelee jalkojaan. "Mene tiedä nyt -- eikös tällä ole omat
halunsa ja tahtonsa -- eikä tästä oikein selvää -- --"

Kremerin herran suuret, paksujen kulmakarvojen verhoamat silmät
laajenevat, niiden katseessa on nyt jotakin, mitä niissä ei ennen ole
ollut, ja Tönun käsi, jossa on omatekoinen korkea olkihattu, vaipuu
niskasta olkapäille ja rintaa pitkin alas.

"Kuule, Prillup, sinä valehtelet minulle. Tiedän, että Mari suostuu,
mutta sinä itse et tahdo."

"Herra tietää --?"

"Niin. Eikä Mari tyhmä ole. Mari tahtoisi elää hyvillä päivillä ja
osaisi myöskin elää, hänelläpä on sennäköiset kasvotkin, mutta sinä et
henno, sinä olet kade."

Prillup vaikenee suu auki, hänen silmänsä pyörivät päässä, ja vasen
käsi hieroo lantiota. Hänen mieleensä on johdettu uusi ajatus.

"Voipihan olla -- voipihan olla, etten minä itsekään, etten minäkään
hennoisi, -- mutta ei hänkään ole maininnut siitä puolta sanaakaan, ei
puolta sanaakaan sinne päinkään!"

"Vai niin -- mutta kylläpä sinä olet viisas!" Kremerin herra nousee
seisomaan. "Vaimon pitäisi sinulle puhua sellaista, vaikka hän näkee,
että sinä itse olet sydämessäsi vastaan -- -- mutta kylläpä sinä olet
viisas!"

Hän kääntää vastustajalleen selän, ja tekee lähtöä, kuitenkin
viivytellen. Yli olan mumisee hän vielä: "Mutta jokainenhan itse
parhaiten tietää, miten järjestää asiansa." Ja Prillup näkee, että
hänen kaulansa punottaa.

Eikä ainoastaan kaula, vaan Ulrik von Kremerin kasvotkin punottavat. Ja
silmissäkin on niin paljon kuumaa punerrusta, että se hänen katsettaan
varjostaa. Ja hänen mielestään tuntuu kuin survaistaisiin pari kertaa
siihen kohtaan, missä se viallinen sydämen läppä tykyttää. Mutta se ei
ole vihaa, mikä aaltoilee hänen rinnassaan, niinkuin Prillup luulee,
vaan ainoastaan voimakasta tyytymättömyyttä itseensä, mikä muodostuu
katkeraksi ajatukseksi: Ich hätte mich mit dem Kerl nicht einlassen
sollen!

Mutta pian selviää, ettei herra von Kremerillä vielä ole mitään syytä
tehdä itselleen moitteita. Häntä ei päästetä menemään, hänen jälkeensä
tullaan, kauppa ei ole vielä aikoihinkaan purettu:

"Älkää panko pahaksi, herra", -- Prillupin käsi hattuineen on jälleen
niskassa -- "tahtoisin vielä sanoa, ettei meidän puoleltamme ole tehty
mitään päätöstä, että koko homma on vasta keskeneräistä, ja herra voisi
antaa meille enemmän aikaa neuvotellaksemme ja pohtiaksemme."

Kremerin kasvoilta on puna tyyten hävinnyt; hänen kääntäessään
vankkarakenteista ruumistaan puoliksi kuudennusmieheen päin koskettavat
hänen viiksensä ja kulmakarvansa toisiaan ja hänen rämeä äänensä on
jälleen sulava.

"Enhän minä ole sinulta ajatusaikaa evännyt."

"No niin, no niin -- eihän herra ole kieltänyt, herra on ollut erittäin
kärsivällinen, voihan kaikki muuttua, eiköhän joka asialla ole omat
käänteensä. Olisi ehkä jo tahtonutkin" -- Prillup kiskoo suutaan
leikilliseen nauruun, hänen silmänsäkin pyytävät anteeksi -- "jos
herra, niin sanoo, olisi nuori. Mutta että tällä jo on yksi vanha mies
niskassaan --"

"Sanoiko hän niin?" Kremerin ruumis hivuttautui vielä hiukan Tönun
puoleen.

"Ei, no, mitenkä hän nyt sellaista julkeaisi puhua, eikös herra taas
ole herra! Mutta voihan ajatella ja arvella, että nuori ja raitis veri
vaatii toista, eikä hänestä muutenkaan heti selvää saa, puhuipa asiasta
mistä tahansa, puhuakin pitää, juuri niinkuin lapselle --"

"Kuinka nuori hän siis on oikeastaan?"

"Kesämarianpäivänä kuuluu täyttävän kaksikymmentäyksi vuotta, mutta
vuosia ei voi ottaa huomioon, sillä nuo erämaan ihmiset -- tunnen
heidät, olin jo Ruisun metsäherralla omissa hoteissani poikana -- he
eivät saa täyden ihmisen älyä ennen päähänsä ennenkuin silmäkulmat
venähtävät alemmaksi ja silmien ympärille muodostuvat ensimmäiset
variksenvarpaat, mutta on siellä sellaisiakin, jotka menevät hautaan
varsan mielin --."

"No, voinhan odottaa pitkänkin aikaa?"

"Ei, no, herra -- onhan joitakuita, jotka varhemminkin saavat mieltä
päähänsä, joille tikulla voi yhtä ja toista tyrkyttää, tunnen hyvin sen
puolen ihmiset -- eikä minun Marini -- niinkuin herrakin sanoi -- --"

Mutta Kremer, joka ilmankaan ei usko Tönun lörpöttelyistä puoltakaan
sanaa, lopettaa jutun.

"Jääköön tämä asia siis tähän, ja toisen kerran tuot sanan."

Ja kun hän jo kantapäitään pyöräyttää ja keppiään nostaa:

"Voithan sanoa hänelle, ettei hänen tule pelätä ihmisten puheita, jos
hän itse osaa hillitä suunsa ja sinä, Prillup, myöskin."

Ja lopuksi astuttuaan jonkun askeleen,

"Hänhän voisi jonakin iltana itse tulla puhumaan minulle."

Tönu näkee vielä, kuinka hän hieroo vasemmalla kädellään rintaa, kylkeä
ja selkää, ikäänkuin puhdistaen itseään, sitten häipyy hänen liikkuva
haamunsa tummanvihreään lehtimetsikköön. -- --

Sen päivän jälkeen alkoi Prillupin Tönu aivan toisin ajaa asiaa: ei
enää kautta rantain ja vertauksilla, vaan avoimesti ja suoraan. Hän ei
tunkeillut --, hän ei neuvonut eikä mankunut -- se oli hänestä väärin,
vaikkakin hänellä joskus olisi ollut siihen tarvittava rohkeus, mutta
sitkeästi ja väsymättömästi loihti hän esiin houkuttelevia esimerkkejä,
yllyttäen häntä, maalaten niitä uusin värein ja kaunein loistein,
lopettaakseen taas säännöllisesti sanoilla: "No, Mann, miten olisi?"
Ja että Mari valitettavasti oli Mann, ja ettei ruusuinen esimerkki
hänestä tuntuisi kaukaiselta, niin lyhensi kiusaaja ajan, joka menisi
molemmilta paljon rehkimistä vaativan maitoliikkeen pitämiseen ja
kuvaili välistä päämäärää. Ehkäpä riittää jo viisikin vuotta -- mutta
varmaan kuusi tai seitsemän, sillä eiväthän he suorastaan moisiota
tarvitsekaan, riittää lyhyempikin aika, ja päästään helpommallakin,
vaikka hitaammin samaan päämäärään. Kyllä vaihtelivat Tönun mietiskelyt
tästä lähimmästä levähdyspaikasta sivuasioita myöten -- toisinaan puhui
hän tavallisesta talosta, toisinaan myllystä, joskus metsätalosta tai
talosta, jossa samalla olisi kauppapuoti -- aina hän oli kuitenkin
uskollinen siunausta tuottavalle maalle, nurmet ja niityt eivät
kadonneet hänen kuvitteluistaan, hän tahtoi polkea jalkansa omaan
maahansa kuten Kurukin, jonka sanoja hän kertasi hyvillä mielin.

Mari seisoi hiljaa kuin koira, jonka selästä etsitään kirppua. Hän ei
puhunut eikä pukahtanut eikä lopuksi yrittänytkään ehkäistä kehnoa
leikinlaskua. Mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän vain hymyili tai
katsoi kieroon ajatukset muilla mailla, väliin kesken kaiken ryhtyen
hyräilemään. Tikka nakuttelee puuta, ja se vastaa siltä kohdalta, mistä
se on ontto, -- ajattelee Tönu, -- mutta minä koputan omaa puutani
päivästä päivään, mutta se ei vastaa mitään! Se oli vaikeata käsittää,
eikä hänen mieleensä johtunut, että on puita, jotka eivät tikallekaan
vastaa myöntäen. Epäuskoinen kuten moisionherra, oli siinä asiassa
Prillupkin, ja Prillup sitä epäuskoisempi nyt, kun hän oli päässyt
herran epäuskosta selvyyteen. Lopulta sattui jotakin, josta saattoi
päättää, että -- Prillupin puu vastaisi joltakin kohdalta.

He istuivat aidan edessä, Mari keitti illalliseksi uusia perunoita,
Tönu hioi viikatetta. Tönu oli jälleen laulanut omia virsiään, oli
jälleen pannut jalkansa suuren perintötalon mustalle multapohjalle
ja lopetti edellyttäen, että nuorikolla oli koti-ikävä silläkertaa
sanoihin: "Ja sitten lähtisimme metsään, -- ei muualle, -- Ruisuun
menisimme -- mitä arvelet siitä, Mann, että menisimme oikein Ruisuun?"

"Miksi ei kaupunkiin?" kysyi Mari ja katsoi kieroon tuleen.

"Kaupunkiin -- --? Miksi me kaupunkiin -- --?"

"Siellä on kaikenlaisia ihmisiä ja niin paljon tavaroita."

Vasta hetkistä myöhemmin paljastui Tönulle vaimon kysymyksien
periaatteellinen merkitys. Hänen suunsa jäi auki, viikate liukui
hänen jalkojensa välistä maahan, oikeassa kädessä oleva veitsi putosi
polvelle.

Ja sitten johtui hänen mieleensä muuan seikka, huomio, mikä selitti
Marin ajatusten suunnan.

Mari näki ensimmäistä kertaa kaupungin (ei ollut tavallista,
että korpiasukkaitten naiset sen näkivät), heidän ollessa sieltä
kahdenkesken tuomassa hääkoristeita ja pitotavaroita. Tyttönen oli kuin
toisessa maailmassa, kuin maailmassa, jossa joka askeleella näkyy aina
uusia ihmeitä. Oli varsin vaikeata toimittaa hänen kanssaan asioita,
hän jäi yhtä myötäänsä seisomaan ja katselemaan, katosi kokonaan pari
kertaa kansan joukkoon, niin että häntä täytyi etsiä kuin lasta... Ja
kun Tönu lopuksi oli yksin toimittamassa erästä asiaa, jossa Maria
ei tarvittu, ilmestyi tämä vasta umpeensa puolen ruokavälin kuluttua
hevosen luo: aika oli kulunut "ihmisiä ja tavaroita tarkastellessa." Ja
hänen poskensa punottivat.

Tiellä oli hän totinen, vaitelias ja ajatuksissaan, vilkastui vasta
kotona, ja nyt oli hänellä kokonainen juttuvarasto kerrottavana monen
moneksi päiväksi, ja vieläkin voisi hän panna lasten korvat hörölleen
ja suut auki kertomalla joitakin pieniä tapauksia, mitkä heruivat nyt
vielä jäljestäkinpäin. Mari oli niinä muutamina tunteina nähnyt ja
kuullut kaupungissa monin verroin enemmän kuin Tönu, joka kävi siellä
muutamia kertoja vuodessa, koko elinaikanaan.

Vai kaupunkiin siis?

Mikään ei ole kauempana Tönun mielihalujen piiristä kuin kaupunki.
Hän oli aina siellä tuntenut itsensä liiaksi, ahdistus salpasi hänen
henkeään, ja sydämessä nousi viha ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät
olevan opetetut ja vannotetut täällä hänen tiellään laahustamaan, häntä
sysimään ja tyrkkimään. Hän kiitti joka kerran Jumalata, päästessään
sieltä pois, ja ihmetteli aina, miten ihmiset voivat suostua elämään
sellaista markkina-elämää ja sitä yhä jatkaa. Ja mikä oli vieläkin
hullumpaa: kaikki pitää sinun ostaa, mitä suuhusi panet, rahakukkaro
olkoon aina kourassasi, maasta ei ole jyvästäkään otettavissa -- syö
puhdasta Jumalan rahaa! -- Mutta eipä hänen kaupunginkammonsa tarvinnut
tällä hetkellä painaa vaa'assa mitään. Oli vielä aikaa siihen päivään,
jolloin asiasta tuli tehdä lopullinen päätös. Sinä aikana oli toisesta
tullut kypsempi ihminen, jos kuitenkin tämän tahto jäisi ratkaisevaksi
-- niin eletäänhän kaupungissakin. Puu oli vastannut tikalle, tikka
tiesi, mistä vie tie toukkien luo -- se oli nyt pääasia. Ja Tönu
vastasi vaimolle:

"Vaikkapa vain, voisihan kaupunkiinkin -- --"

Mutta ei enempää.

Näkymätön terä katkaisi puheen siltä kohdalta.

Eikä ainoastaan täksi päiväksi, vaan muutamiksi päiviksi.

Tönu teki kädellään liikkeen, mikä näytti sanovan: Mutta onhan meillä
vielä aikaa kaikesta neuvotella, ja nousi seisomaan aivankuin hänellä
olisi ollut asiaa riihen luo.

Hän ei tiennyt, minkävuoksi, hän tiesi vain vakavammin kuin milloinkaan
pohtivansa kysymystä: Suostuako vai ei? -- varsin tyhmää, perin tyhmää
ruveta pohtimaankaan sellaisia mahdollisuuksia, ruvetako Kurun Jaaniksi
vai jäädäkö Prillupin Tönuksi? Nyt, kun toinen oli taipuvainen yhdessä
maksamaan määrättyä hintaa, rupesi hän itse horjumaan, ikäänkuin
väijyisi tässä kaupassa vahinko. Hän oli kuin kana tappuroissa
lapsellisine mielikuvineen: Kuinka sinä näistä kolmesta annat yhden
toiselle. Hän huomasi nyt todellakin, ettei hän hennonnut, niinkuin
hyväntahtoinen kaupan tarjooja oli hänelle suuttuessaan moittien
sanonut.

Tuossa ahdistuksessaan, mikä pyrki viemään häneltä ruokahalun ja unen,
rukoili Tönu vihdoin Jumalalta hyvää neuvoa. Mutta varmaankin oli
tälläkin liiaksi rasitetulla luottamusmiehellä parasta aikaa monen
toisen kuudennusmiehen asiat ajettavana: vastausta ei tullut, ei
kuulunut. Sitten lähti Prillup tietäjän luo.

Tämä asui Tapun kylässä ja vastasi heti. Ilman että Tönu oli
hiiskahtanutkaan omasta asiastaan -- he vaihtoivat johdannoksi
ainoastaan muutamia ylimalkaisia puheenparsia voinnista ja elämisestä
molemmin puolin jokea, jonka ohessa muori täytti oman jättiläisnenänsä
nuuskalla -- luetteli samainen tietäjä, levitettyään kortit, aivankuin
kirjasta, että Prillupin isäntää odotti hyvä onnenpotkaus, jos hänessä
vain on miestä tarttumaan kiinni oikeasta kohdasta. Oli esteitä
tiellä, mutta niiden ohi tuli viisaasti käydä tallustaa. Ja lopuksi
kertoivat likaiset, ihmeellisen haisevat lehdet -- Tönusta tuntui
haju melkolailla samanlaiselta kuin pirunpihkan haju -- ne lausuivat
lyhyesti ja salaperäisesti: Joka ei anna, se ei ota; yläjoen miehen
tuli pitää mielessään: Joka ei anna, se ei ota.

Mutta juuri tuo tumma sana kimmahutti Prillupin istuimeltaan.

Hän pusersi muorin molempia käsiä, vakuutti tuovansa syksyllä lisää
korvausta ja läksi.

Nyt läksi tikka toukkien jälkiä -- hetipaikalla, suoraan.

Joka ei anna, se ei ota -- -- Joka ei anna, se ei ota!

Sutsun mökiltä poikittain suon yli Prillupille oli tunnin matka, mutta
Tönu huhki sen varmaankin puolta nopeammin. Hän pakeni, ikäänkuin
ahdistaisi häntä pelko, että korttimuori juoksisi hänen jälkeensä
ja ottaisi jotakin takaisin omista ilmoituksistaan. Joen partaalta,
nojaten jalkaansa portaaseen kääntyikin hän ympäri katsomaan Sutsuun
päin, ja myhäili kun ei ketään ollut näkyvissä. Ja sitten joen
parrasta edelleen niin että vesi räiskyi, tällä kertaa tietämättä
syytä kiireeseensä, jollei mahdollisesti halunnut saada pyhäpäiväiltaa
kotona pitemmäksi, jotta saisi tuon kohtalokkaan kaupan tehdyksi.
Vasta Kruusimäen pengermikön alkaessa, hänen pantuaan sukat ja kengät
jalkaansa -- ei ollut tarpeellista, että Prillupilla tiedettiin hänen
tulleen suon yli -- hiljeni hänen vauhtinsa, polvissa tuntui väsymys,
pää oli hiukan raskas.

Hän huomasi nuorikon olevan pihanurmella kolme avattua kirjaa
vierekkäin nenän edessä; Marilla oli nimittäin hassu tapa lukea useita
kirjoja vaihdellen samalla kertaa: jakso toisesta, kappale toisesta.
Sisällys ei häneltä sekaantunut, vakuutti hän itse. Sellaisia talon
askareitakin, jotka eivät olleet pakollisia, nähtiin hänen tekevän
samalla tapaa, ja useinkin jätti hän työn keskeneräiseksi ja tarttui
toiseen -- niin oli hauskempaa ja mukavampaa. Nauru ja hoputus ei
auttanut, halu pani hänet aina tekemään siten. Luettavaa -- tusinan
verran tahraantuneita kertomuskirjoja ja lauluja -- oli hän tuonut
mukanaan isänsä kotoa ja pölytti niitä nyt piru tiesi kuinka monetta
kertaa, sillä Prillupilla, jossa tavallisten hartauskirjojen ohessa oli
ainoastaan pieni almanakka, ei ollut sellaista omaisuutta.

Tönun lähetessä lukijaa nosti tämä katseensa kirjasta, mutta ainoastaan
tämän polviin asti; sitten luki hän rauhallisesti edelleen. Miehen
matkoja ei Mari tavallisesti kysellyt. Tönu heittäytyi vaimon viereen
maahan ja alkoi täyttää piippuaan. Oli hyvä vain, että häntä huomattiin
niin vähän, sillä siten sai hän alkaa jutun ja sai myös äänensä
varmaksi -- parast'aikaa vielä nousi rinnasta jotakin tukahduttavaa
kurkkuun.

"Missä sitten ovat poika ja tyttö?" kysyi hän kokeeksi jonkun ajan
kuluttua.

"Varmaankin Pajusella", vastasi Mari ja vaihtoi kirjoja.

"Riitelittekö te?"

"Ei, tahdoin lukea."

Tönu veteli pitkiä haikuja. Iltataivas säteili vaaleanpunaisena
varjostaen pihamaankin ruusunkarvaiseksi. Nuorikon pää ja kirja
hohtivat heikosti.

"Meidän puheemme jäi kesken eräänä päivänä", virkkoi Prillup lopulta
pannen kätensä nuorikon hartioille.

Mari luki edelleen, hän näytti olevan huvittavassa kohdassa;
tietämättään pujotti hän kättään taaksepäin ja karisti Tönun käden
pois, ikäänkuin häntä kyllästyttäisi tämän puhe. Mutta hän oli kuullut,
mitä toinen oli sanonut, ja virkahti viimein päästyään pahimmasta
jännityksestä:

"Mikä puhe?"

"No etkös muista. Olit paremmin kaupungin puolta. Että kerran
päästyämme maitoa vieden niin pitkälle, lähtisimme kaupunkiin -- -- No
niin, johduin sitä ajattelemaan sinä iltana, se oli uutta, minähän olen
kuulunut multaan ja sontaan aivankuin tikut laatikkoon. Mutta kun alkaa
ajatella -- onhan kaupungissakin varsin hyvä olla, eikä siellä tarvitse
elukoitten kanssa töhrystellä eikä huolehtia heinänkorresta eikä
viljantähkästä, kaikki on valmista ja kaikki heti saatavissa, ei muuta
kuin osta ja syö ja elä herrana ja rouvana. -- Katsos, ottaisimme heti
pari suurempaa taloa, -- jos viitsisi, voisipa avata heti puodin tai
tehdä jotain muuta pienempää; ahvääriä jollei viitsi, niin kasvaahan
raha ilman muutakin korkoa. -- No, olisipa sinulla sitten aikaa ja
tilaisuutta oikein katsella niitä ihmisiä ja tavaroita -- mitäs sanot,
Mann?"

Nuorikko luki vielä monta riviä eteenpäin ja vastasi sitten nostamatta
silmiään:

"Mutta ota maitohomma vuokralle, sitten kun Jaan alkaa moisiota
ostella."

"Kun Joan -- --?" Prillup sätkytti hiukan pitkiä koipiaan, hänen
suupielensä vetäytyivät virnistykseen. "Älä puhu piloja, -- ukko on
nytkin jo loukkaantunut siitä, ettemme ymmärrä heti ottaa vastaan hänen
tarjoustaan, että hänen täytyy odottaa odottamistaan ja tehdä kauppaa
kuten maajussien kera. -- Ryhtyisit oikein toimeen ja lopettaisit
lorun" -- lause tuli hellästi kehoittamalla.

"Loru on pian loppunut, jos sinä nyt vaikenet."

"Sinä siis -- sinä siis et tahdo, vai mitä?"

"En."

Prillupin ruskeat silmät painuivat hetkeksi kiinni, aivankuin häntä
olisi lyöty päähän; hän otti piipun suustaan ja pani taas suuhunsa,
otti kerran vielä ja pani taas takaisin.

"Mutta sinä lupasit jo -- -- sanoit, että -- --"

"Sanoin, että eläisin mielelläni kaupungissa, jos voisin."

"Jos voisit -- -- Niinkuin et sitten voisi -- --; et voisi -- --"

Lukija käänsi lehteä, hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan piirre,
sanat häipyivät Tönun kieleltä, hänen kaulansa pingoittui ja kurkusta
tunkeutui ääni niinkuin häntä sisäisesti olisi kuristanut. Ikäänkuin
lamautuneena loikoi hän pitkän aikaa vielä nurmikolla, sitten nousi hän
ylös ja astui tupaan päin. Marista näyttivät hänen polvensa notkuvan.



Kahdeksas luku.


Tuo Prillupin Aabrami-vainaja oli epäillyt, kumpaa maailmassa tuli
rukoilla, taivaan isää vai paholaista. Poika piti viisaampana
palvella molempia, mutta hänen asiansa pysyi aina samassa vaiheessa.
Edellinen vaikeni kokonaan antaen varmankin ymmärtää, ettei rukous
mennyt hänen kansliaansa, toinen puheli Sutsun Triinun haisevien
korttien välityksellä, mutta puutteellisesti, liian puutteellisesti.
Hyvä sanoa: tartu onneesi, käy esteitten ohi, mutta miten tarttua,
miten käydä? Miksikäs ne ylemmät ja alemmat vallat, jotka olivat
säädetyt ihmisen avuksi ja johdatukseksi, niin vähäisen välittivätkin
selvyydestä, etteivät he lainkaan ottaneet huomioon omien klienttiensä
hengen yksinkertaisuutta! Selvää oli ainoastaan sana antamisesta ja
ottamisesta. Ja Aabramin poika antoi. Mutta nyt, kun antava ei salli
antaa, kun ei enää voi olla puhetta niskoittelun voittamisesta -- mitäs
nyt? Mihinkä nyt piru vieköön tarttua tai minkä ohi käydä?

Ja Prillup ajatteli taas kerran luopua koko tuumasta. Mutta hän kaivoi
eilen haudatun ruumiin tänään jälleen esiin, herätti toivon eloon kuten
ennenkin. Niin, kunpa se Sutsun ilmoittama onni olisi pieni! Mutta
senhän piti oleman suuren onnen, vähintäin siis niin paljon kuin Tönu
itse tiesi odottaa, mutta voi tulla enemmänkin, paljon enemmänkin.
Ja senvuoksi kannatti taistellakin, senvuoksi kannatti vaivata päätä
ja suuta, uhrata unta ja ruokahalua. Viimeinkin keksittäisiin ehkä
kuitenkin paras neuvo, lopulta ehkä puuttuu oikea pää käteen, tai tulee
onnellinen sattuma avuksi.

Mutta juuri nyt ei Tönu keksinyt mitään, mistä apu olisi tullut.

Hän lähetti nuorikon kaupunkiin tehden aivan tikusta asian -- ehkäpä
on siellä houkutteluja, jotka kääntävät uppiniskaisen mielen haluttuun
suuntaan. Rautatiellä matkustaen oli Marilla koko päivä aikaa maistaa
kaupungin viettelyjä ja houkutteluja. Mutta Mari tuli takaisin paljon
vähemmän innostuneena kaupunkiin kuin ensimmäisellä kerralla: kadut
olivat olleet autiot ja tyhjät ja kuumuus tympäisevä.

Sitten koetti Tönu onneaan tarjoamalla rahaa. Hän lupasi tulevan
myyntivoiton moision vasikoista kokonaan vaimolle; tämä voisi tehdä
sillä, mitä ikänä haluaisi ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän lupasi
vielä jokaisesta voinaulasta suuren voitto-osuuden ja viittaili
lisäksi, ettei "se toinenkaan" mikään kitupiikki ole, kyllä hänkin
silloin tällöin muistaa antaa jotakin päälle kaupan.

Mutta Mari näytti omia harvoja hampaitaan ja sanoi: "Olettepa te eto
miehiä kumpainenkin!"

Monasti oli Prillup ajatellut antaa herralle neuvon, että hän kerran
ottaisi itse niskoittelijan isällisesti puheilleen -- ehkä sisältyisi
herran sanoihin se, mikä talonpojalta puuttui. Mutta aina tällöin
pelkäsi hän toista mahdollisuutta: Mari voisi rikkoa kaikki joillakin
nenäkkäillä vastauksilla. Mutta eräänä iltapäivänä tuotiin nuorikolle
käsky tulla pesemään herraskartanoon permantoja, ja sinä päivänä oli
vanha herra kotona -- Tönu oli itse nähnyt hänet aikaisemmin -- ei
ollut siis mahdotonta, että keittäjättären käskyyn peittyi isännän
toivo, päästä sillätavoin tapaamaan Maria kahdenkesken. Sehän voisi
tapahtua aivan sattumaltakin. Ja silloinhan ei Prillupilla ollut muuta
mahdollisuutta kuin toivoa täydestä sydämestään, että kaikki päättyisi
siellä onnellisesti.

Mutta nuorikko vastasi käskyntuojalle aivan hämmästyttävän
häpeämättömästi: "En minä tule, kutsukoon paimenen vaimoa, jolle
ne työt kuuluvat vanhastaan, hänellepä se on paremmin tarpeen kuin
minulle!"

Tönu sai karjatytön portin luona onneksi vielä kiinni: "Älkää viekö
sellaista vastausta, sanokaa mieluummin, ettei hän ollut kotona."

"Tule taivas apuun," huusi Prillup yhtähyvin vilpittömästi harmissaan
kuin äkkiä päähän välähtäneellä sivutarkoituksella, "etkö siis näe,
että hän sinua haluaa, että hän sinua pitää jo omanaan! Hänhän voisi
tahtoa jotakuta toista, maailmahan on täynnä vaimoja ja tyttöjä, mutta
hän tahtoo sinut, sinut yksin! Etkö sinä siis osaa panna sille arvoa,
etkö siis tiedä, kuka hän on ja kuka sinä!"

Minkäpäs mokomalle mahdat! Hän purskahti nauramaan toisen katkeraa
tuskaa ja risti kätensä sen nähdessään, ja naurun seasta tuli helakasti:

"Enkös osaa -- enkös osaa -- kylläpä osaan pitää itseni arvossa!"
Mari nauroi harvoin ja lauhasti -- näin vallattomasti näki Tönu hänen
nauravan ensimmäistä, kertaa. --

Ja nyt ei Prillupin mieleen juolahtanut enää mitään, ei mitään. Oli
kuin olisi hänellä pään asemasta puupölkky olkapäitten välissä. Ero
oli vain siinä, että se pölkky tuntui olevan pökerryksissä, sillä
kävellessä tuntui Tönusta, kuin olisi hänen jalkojensa edessä jyrkästi
viettävä tie, kuin astuisi hän seuraavia askelia ottaessaan kaivoon. Ja
käsiinkin vaikutti tuo hämmennys, sillä nostaessaan apilalta kuormalle,
täytyi hänen pitää vaaria, ettei taikollinen olisi osunut ohi. Mutta
iltaisin hänen heittäyessään väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän muittenkin
jäseniensä olevan ikäänkuin puuta, ja sänky niiden alla notkui kuin
vene aalloilla.

Siinä avuttomuudessaan taipui mies puolittain tietämättään korkeampien
valtojen puoleen.

Hän alkoi lukea raamattua, tahtoi lapsia panemaan kätensä ristiin
ruokapöydässä, kävi kirkonmenojen jälkeen vielä rukoushuoneellakin ja
tunsi tarvetta käydä vaimoineen Herran ehtoollisella, vaikkapa heidän
edellisestä käynnistään häitten jälkeen ei ollut kulunut kolmeakaan
kuukautta. Hänen kääntymisensä siihenastisesta uskonnollisesta
välinpitämättömyydestään vei siihenkin, että hän antoi nuorikon
ymmärtää, että tämänkin tulisi puolestaan myötävaikuttaa, jotta talossa
vallitsisi aina "kristikansan järjestys", ja älköön hän laiminlyökö
vaatimasta lapsilta katkismusta eikä iltaisin isämeitää -- kehoitus,
mikä kuulosti siltä kuin olisi Tönu itse vaadittua järjestystä alati ja
jokasuhteessa pitänyt kunniassa.

Prillupin askeleet edistyvät yhtävähän tuosta välillisestä
koputtelemisesta Jumalan oven pihtipieleen, kuin suorasta ja
peittelemättömästä rukouksesta hänen suuren asiansa puolesta. Ja
sitkeästi pyrki se etualalle. Mutta yhä sai hän odottaa vastausta.
Siitä oli taas seurauksena, että hän jälleen hipui toisen vallan
puoleen.

Eräänä pyhäpäivänä kirkosta palatessa sattui Prillup pääoven ja portin
välillä tapaamaan Sutsu-muorin. Hän lähetti Marin hakemaan leipurilta
nisuleipää ja astui Triinun kanssa annettuaan tälle merkitsevästi kättä
ihmisvirrasta syrjemmälle. Eikö hän tietäisi keinoa, mikä auttaisi,
jotta saisi vaimon, joka monessa suhteessa hangottelee miestään vastaan
-- samantekevää, minkäkaltaisissa asioissa -- taivutetuksi, jotta
hänelle tulisi järkeä päähän.

Sutsun muori oli vielä reipas ihminen, hiljainen ja kunnianarvoisa,
silmät näyttivät katselevan kaikkia lähimmäisiä yhtä kärsivällisen
ystävällisesti. Näitten äidillisten silmien välistä työntyi voimakas
nenä vauhdikkaasti ilmaan -- suuri, mutta ei kopea, lihavan leveine
päineen, mikä tänäänkin näytti hauskan tummalta. Ja se tummuus eneni,
kun Triinu, Prillupin isännän luottavia tunnustuksia kuunnellessaan,
oli käyttänyt omaa ruskeanläikähtelevää nuuskarasiaansa.
Maksankarvainen pyöreä myssy on hiukan nurinpäin tietäjän päässä,
mutta sekään ei vähentänyt vaikutusta, sillä pitsien alta näkyvä
kunnianarvoisa hopeavyö ja kasvojen lauha yleisilme veivät voiton.

Tietysti hän tietää. Aina on jotakin, mikä auttaa. Missä hätä, siellä
huojennus. Moneen kipuun on useanlaista rohtoa.

Ja ymmärtäväisesti, haluamatta lainkaan udella Tönun asian
erikoiskohtia, opetti Sutsu-muori tirkisteltyään hetken aikaa
kirkonkukkoa: Mäenkylän ystävä leikatkoon pärttylinpäivän yönä salaa
nuorikon päästä hiustöyhdön ja samoin koettakoon salaa saada oikeasta
korvasta vaikkoa ja vasemman jalan isonvarpaan kynnen alta mustat;
mutta voi taika tapahtua muinakin öinä ennen tai jälkeen. Pankoon
sitten tallelle saaliinsa, ja tulkoon niine hyvineen Sutsun luo, jossa
vielä lisätään jotakin niihin ja luetaan tarpeelliset sanat. Voidetta
pitää hänen kantaa kotiinsa paidan alla povessa, kunnes se aikaa myöten
tehoaa.

Mutta pärttylinpäivä yöhön on Prillupin isännästä liian pitkä aika,
asia oli kiireellinen.

No, siis leikatkoon jonakin yönä, joka on vanhan kuun neljättä päivää
vastaan. Tietysti olisi pärttylin yö vaikuttavampi, mutta ehkäpä saa
rohdon tehokkaaksi toisinkin.

He sanoivat aivan lyhyesti loppukohteliaisuudet toisilleen, sillä
moision omistajien hautojen keskellä kierteli muuan neitonen
itkettynein silmin alkaen lähetä Sutsu-muoria. Hautausmaan takana
olevaa kirkkotarhan aidannurkkausta, jossa he seisoivat, oli pitäjän
paljon käytetty tietäjä epäilemättä ennenkin käyttänyt salaisena
vastaanottopaikkanaan. --

Tietysti ei Tönun ollut vaikea salaa näpsätä hiustupsua nuorikolta,
joka nukkui kuin tukki, myöskin kynnenmustasta sai hän helposti, mutta
mutkikkaampaa oli saada vaikkoa. Ensimmäisinä päivinä ei ollut mitä
ottaa, sillä Mari pesi korvansa yhtä huolellisesti kuin silmänsäkin, ja
kun kerran oli, niin sitä ei ollut oikeassa, vaan vasemmassa korvassa,
ja sitten taas heräsi nuorikko kutkusta, ennenkuin ehti mitään saada,
taikka nukkui hän juuri sillä korvallaan määrättynä tuntina. Mies
väijyi ja onki saamatta tehtävätään päivänkoittoon suoritetuksi ja
läksi vaikotta Sutsun luo, viimeinenkin penkomiskoe oli mennyt myttyyn,
sillä herääjä löi häntä takakättä ja maiskautti pahasti suutaan:
"Jätäpä minun korvani kerta kaikkiaan rauhaan!"

Kun nyt vaikko puuttui ja hiustupsu ei ollut pärttylinyönä leikattu,
niin ei tietäjä tietystikään voinut taata voiteensa tehoa niin
suuressa määrin kuin oli luvannut, mutta hän koetti kuitenkin korvata
puuttuvaa toisella tavoin omasta varastostaan. Hän turvautui kaikkein
tehokkaimpiin keinoihinsa, leikkasi hiukset hienoiksi kuin pulveri,
sekoitti niihin kynnenmustasen ja joitakin salaisia aineita ja kieritti
taikinasta palloja, joitten väri oli yhtä epämääräinen kuin hajukin,
ja johon luettujen sanojen pöpinästä Prillupin mieleen jäi loppuosa:
"Sikkanikkalikkakakperervoudadaa."

Pitäen noita haisevia palloja sydämensä kohdalla lähti Sutsun mökistä
mies, joka siihen saakka oli yhtä vähän välittänyt taioista kuin
uskostakaan.

Tönu sai nyt maata yönsä rauhassa, varukset olivat pehmentäneet
vuoteen, uusi toivo oli antanut silmille levon. Mutta kun päiviä, aina
pitempiä päiviä oli kulunut, ilman että mitään olisi muuttunut, ilman
että hän olisi huomannut niskoittelijan vähääkään pehmenneen, ilman
että hänen yrityksensä olisivat tuoneet tuloksia, niin tuli takaisin
aika, jona vuode muuttui keinuvaksi veneeksi ja jolloin jalkojen edessä
tuntui olevan haudan parras. Hänen oli jo kiireesti saatava asiansa
päätökseen. Eikä senlainen antanut pitää itseään jonkun pilkkana.
Tahtoo mitä tahtoo, mutta tahdollakin on raja. Ja Prillupin kauhistus
ei ollut vähäinen hänen sattuessaan äkkiä vastakkain herran kanssa
aidan pähkinäpuupensaikossa ja tämän astuessa ohi totisena ja synkkänä,
tuskin nenää nostaen Prillupin tervehdystä ottaessaan vastaan.

Kun hän tarkasti uhkaavaa mahdollisuutta jäädä vaille kaikkea, paisui
uneksittu onnenlinna sitä tavoiteltavammaksi. Tuo maitoliike oli
aivankuin portaana siihen. Kiskoa rahaa kourakaupalla, kahmaloittain
saada rahaa, rahassa aivan kieritellä -- hän, joka värisevässä
kädessään oli tähän asti suurimpana summana saanut pitää laihan
lehmämullikan tai vanhan hevoskaakin ostohintaa, joka tavallisesti sai
laskea vain kopeekkoja ja joitakin ruplia! Ja tietää, että se joutuu
jollekulle toiselle! Satasista, jopa tuhansistakin puhua, ja ajatella,
että toiset sen kuulevat! Ja popsia sianlihaa toisten närsiessä
silakkaa, ja nähdä kuinka toiset sitä katselevat! Ja sitten varsinainen
päälinna, suuri ja oivallinen tila: ei enää käskettävä, vaan käskevä,
ei enää tallattu, vaan tallaaja, kukonlaulu ei enää säikähdyttäisi
häntä, vaan ilahduttaisi senvuoksi, että toiset säikkyisivät ja
nousisivat, ja jotkut työskentelemään sinun hyväksesi ja kunniaksesi.
Ja kaikki, mitä voit mitata pitkinpäin, poikinpäin, ylöspäin, ja mikä
on mustalla ja kirjavavärisellä paperilla vuorattua, on omaa, itsesi ja
muitten tieten omaa, iankaikkisesti omaa, ja vielä kerran omaa! Sitä
sanaa toistivat Tönun korviin kaikki maan ja taivaan soittimet.

Hän istui pensaan alle, otti kukkaron povestaan ja katseli. Pian, voide
kulta, pian! Mutta voide oli kovettunut, pallonen kuivanut ruttuiseksi.
Ja yhtäkkiä pisti miestä epäilyksen ampiainen: ehkä voima oli hävinnyt!

Hänen ruumistaan pitkin hivuttautui ikäänkuin jääkylmä käsi, kaikista
hikirei'istä tihkui pisaroita ja katseen vipattaessa pyöri hänen
kielellään kysymys: Mitä siis nyt -- kuka auttaa nyt! Sillä väkevämpi
näistä kahdesta voimasta ei vastannut, kun häntä olisi tarvittu --
juuri hän, joka lupaa auttaa, kun häntä hädässä huutaa avuksi, sulki
korvansa Tönun huudoille.

Mutta tuskin oli hädällisen raskas pää painunut sammaleeseen, ennenkuin
hän yhtäkkiä sielussaan muisti unohtaneensa erää vanhan neuvonantajan.

Kruusimäellä Saarmojen pihapakalla istuu polvihousuinen,
koristepaitainen, lähemmäs satavuotinen harmaapää, jolla on
lumivalkoinen parta leveän leuan ympärillä, jonka leikkisän näköiset
huulet ovat yhä verevät ja nauravissa silmissä yhä vielä riittävästi
loistoa ja herkkyyttä, jolla hän oli tyynnyttänyt jo kolme puolisoa:
Prillupin äidinisä. Hän ilakoi lasten ja nuorten kanssa, ja antaessaan
heille hyödyllisiä opetuksia elämää varten pilan ja leikin kesken,
toistaa hän useimmiten tuota ihmeellistä lausetta. Älkööt nämä
häiritkö taivaan isää rukouksilla. Ihmisten tuskat ja toivot eivät
käy isäjumalan luo, hänellä on suurempia tehtäviä: pyörittää kuuta ja
aurinkoa, sytyttää tähdet loistamaan, ilmat asettaa, ja aina asettaa
kuluneen kuun sijalle uusi. Mutta pojallakaan ei ole aikaa niitä
varten, sillä hänen pitää yötä päivää valvoa varjellakseen kansoja
sodalta ja rutoilta ja luomataudeilta ja muilta tuhoilta ja pitää pirua
kammitsoituna. Ja henki taas on molempien arvollisten apuna. Mutta
hän, joka kuuntelee ihmisten rukouksia ja oikeutta jakaa pohjattoman
armeliaana, on Maria, yksistään Maria. Joka hädässään uskoen mitä ikänä
tahansa huusi Marialta, ei hän suotta pyytänyt. Ilkeästä herrastakin on
monta kertaa päästy eroon Marian armosta, puhumattakaan pehtoreista ja
voudeista, joita oli äkkiä tultu hakemaan "Kuumaan kattilaan." Mutta
kun ihmiset useimmiten eivät tiedä, kenen puoleen rukouksineen kääntyä,
jäävät niin monet rukoukset huomaamatta.

Mutta tätä vanhusta ei juuri kukaan uskonut. Eivät omat tyttäretkään.
Rippikoulussa ja kirkossa ja rukoushuoneessahan opetettiin jo toisin.
Ja Tönukin oli kuulunut niihin, jotka olivat nauraneet isoisän uskoa
neitsyeeseen saatuaan äidiltään kristinopin selityksiä.

Mutta nyt -- -- mutta nyt: Tönu hyppäsi seisomaan ja syöksyi kotiin.
Siellä pujahti aittaan, polvistui maahan tyhjien hinkaloiden ja
puoleksi tyhjien säkkien väliin ja purki ahdistuksensa korkeuteen,
tomuuntuneessa laessa olevien harmaitten verkkojen puoleen:

Auttakoon, voi auttakoon siis hän! Hän näkee, että Tönun asia on oikea.
Tönu ei halua muuta, kuin että hänen olisi hyvä elää, sillä pahaa on
hänen elämässään ollut tarpeeksi. Mutta jos Tönulla on hyvä olla, niin
on Marillakin hyvä, ja hyvä niilläkin, jotka he jättävät jälkeensä.
Täytyyhän valitettavasti molempienkin, sekä Tönun että Marin sydäntä
pakottaa, saadakseen sen hyvän itselleen, mutta eiköpä herra anna vielä
muutakin. Valistakoon senvuoksi pyhä neitsyt Marin lapsenmieltä, että
hän osaisi ottaa vastaan tuon välttämättömän edun, ja sallikoon, ettei
Mari pitäisi liian raskaana sitä osaa korvauksesta, joka jää hänen
kannettavakseen. Olkoon hänellä vielä aikaa tänään -- huomenna -- vielä
huomennakin aprikoida, mutta sitten tulkoon ja sanokoon: Ymmärrän ja
olen valmis!

Ja Tönu lopetti palavin lupauksin jäädä rukouksen täyttäjän
palvelijaksi kuolemaan asti.

Mutta hän oli sanoihinsa kuluttanut niin paljon aikaa, että polvet
kieltäytyivät nousemasta. Hänen päänsä vajosi näivettyneenä
viljahinkalon reunalle. Rinta kohosi ja silmistä vuosi viljanaan
kyyneleet.

Kun hän viimeinkin oli toipunut ja noussut, tuntui kautta hänen
ruumiinsa ilonväristys aivan kuin kylpiessä, ja hänestä tuntui,
että hän oli hyvin puhunut. Isoisän opin arvon piti nyt kiireesti
ja varmasti selviämän kieltona tai myöntymyksenä, määräaika päästi
odottajan loputtomasta epätietoisuuden tuskasta. Varmaan näki nyt
taivaallinen auttaja, että rukous oli suora ja vilpitön. Tönu ei
pakkautunut kenenkään tielle, hän ei ojentanut kättään kenenkään leipää
tai katonsuojaa ottaakseen, sillä olihan samantekevää, tuliko Kurun
Jaani ennemmin tai myöhemmin moisionomistajaksi.

Ja nyt piti kolmepäiväinen henkeäsalpaava jännitys miestä kuin
pihdeissä. Hänen silmänsä pälyivät urkkien ja korvansa kuuntelivat
imien. Hän tutki naisen kasvojen jokaisen piirron, punnitsi jokaista
ääntä, mikä lähti tämän huulilta, väijyi kaikkia hänen liikkeitään ja
oli näkevinään jokaisessa päänkierrossa ja käännähdyksessä odotetun
muutoksen. Nuorikon aamulla herätessä heidän tavatessaan jälleen
toisensa, oltuaan kumpikin eri tahoilla töissä, Marin tullessa
häneltä jotakin kysymään -- joka kerran hypähti Tönun sydän: no nyt!
Ja itse oli hän aivan vaiti kaikki ne päivät, koetti joka tavoin
estää omaa haluaan tulemasta ilmi, vastaten lämpöisin hellin hymyin
Marin katseeseen, hymyin, missä saattoi huomata sisäistä liikutusta.
Sellaisena näki Tönu nuorikon aivan ensimmäistä kertaa häitten
jälkeisetkin päivät mukaan laskettuina.

Ja tutkiskelijasta näytti, kuin olisi Marikin harvinaisen vaitelias.
Vaitelias, totinen ja miettiväinen. Erittäinkin määräajan viimeisenä
päivänä. Sen selitti Tönu varmasti voitoksi itselleen, -- juuri
sellaiseksi oli hän ajatellut tämän sisäistä murtumista ja taipumista
-- niin, että hän illallisaterian jälkeen juhlallisesti odotellen istui
piippuineen. Sillä istuimella -- se oli pähkinäpuuvitsaksista punottu,
pohjalla huopapalanen istuimen pehmennykseksi, itse oli hän talvella
valmistanut sen tuolin -- istui hän tavallisesti vain pyhäpäivisin.

Mutta Mari tuli navetasta tai aitasta, kujeili hiukan lasten kanssa, ja
päästyään kamariin alkoi heti ratistaen päästellä nappeja ja hakasia
auki. Makeat haukotukset olivat halkaista hänen suunsa. Hupaisesti
huokaisten vajosi hän tilalleen.

"Tänä yönä tulee ukkonen, kuumuus on tukahduttava."

Tönu istui synkkänä.

"Ruis on kypsää."

Tönu ei liikahtanutkaan.

Nyt vaiettiin vuoteessa, katkonaisia kuorsauksia alkoi kuulua, sitten
nuorten terveitten keuhkojen tasainen hengitys.

Juhlatuolissa istujan sammunut piippu lipui rintaa myöten syliin. Hänen
muotonsa häipyi hiestävään, nopeasti tummuvaan pimeyteen.

Eteisessä jo jylisi, akkunasta tihkui sisään vettä ja mullan tuoksua,
pian halkoivat sinertävät säteet kamarin pilkkoista pimeyttä.

Niiden loistossa näyttivät istujan silmäkuopat suurilta ja mustilta.



Yhdeksäs luku.


Yöt pitenivät aikaa myöten, mutta Prillupin Tönulle ei siitä ollut
hyötyä, sillä hän nukkui huonosti. Unta oli vähän ja peloittavat
unennäöt häiritsivät sitäkin rahtusta. Hänestä, joka muuten nukkui
kuin tukki, kertoi Mari nyt usein, että hän unissaan mumisi, kertoipa
tarinoitakin. Kerran oli koettanut itkeä ja toisen kerran oli
laulanutkin.

Nähdyt unet olivat enimmäkseen niin sekavia, että näkijän mieleen ei
jäänyt mitään muuta kuin tunne siitä, että oli ollut jotenkin pulassa.
Mutta sekin, mikä välistä jäi mieleen, näytti niin sotkuiselta, että
pian unohtui.

Kuitenkin näki Tönu eräänä yönä unen, mikä pysyi hänen mielessään,
ja missä ei ollut mitään kiusallista. Nuori hylje ryömi vuoteen
jalkopäästä sänkyyn ja asettui Tönun päälle istumaan. Se jäi
tuijottamaan tähän, ystävällinen hymy silmissä ja suun ympärillä.

"Mitä sinä minuun tuijotat?" kysyi Tönu silittäen sen päätä ja leukaa,
jotka olivat pehmeät kuin varsan turpa; saattoi heti havaita, että
elukka osaisi puhua.

"Katsonpa, mikä sinä olet miehiäsi!" vastasi hylje hiukan paksulla,
mutta muuten selvällä äänellä.

"Mikäs minua siis vaivaa?"

"Mikäkö sinua vaivaa?" Hylje väänsi hullunkurisesti kaulaansa. "Onko
tuokin nyt mies, joka ei saa vaimoansa tottelemaan?"

"Vai niin, -- mitä minun siis pitäisi mielestäsi tekemän?"

"Lyömän, veli hopea, lyömän!"

Se nipisti käpälällään Tönun nenää, silitti hyväillen nuorikon poskea,
hymyili hyväntahtoisesti ja hyppäsi pois sängystä.

"Minne sinä itse nyt lähdet?"

"Ääh", tuli kauempaa, "mennä viipottelen pitkin maailmaa ja annan
hölmöille hyviä neuvoja!"

Tönu nauroi herätessään: eläimen puhuva suu, sen silmien ilme, sen
puuhat ja sen olento näyttivät kerrassaan hullunkurisilta, ja Tönusta
tuntui jäljestäpäin kuin olisi hän tavannut useita henkilöitä.

Eikä sen olennon hahmo eivätkä sanat menneet hänen mielestään, yhä
uudestaan kohosi se hänen eteensä ja kertasi omaa pilapuhettaan.

Ja lopulta ei juttu enää ollut pilaa eikä olento ollut hylje, ei,
vaan Tönu alkoi pörhistellä karvojaan vaimolle, sillä opetus tuntui
järkevältä -- niin järkevältä, kuin olisi Tönu keksinyt sen omasta
päästään.

Kyllä menivät myttyyn ensimmäiset kokeet. Vaimolla oli liian kirkkaat
silmät. Niitten vilkkaasti katsoessa Tönuun, oli hänestä kuin
pistettäisiin sormi hänen kurkkuunsa. Mutta hän tiesi keinon. Eräänä
iltana tullessaan kirkolta päin, mahorkkapakka kainalossa, oli hän
varustautunut kirkkaita silmiä vastaan.

Sopi heti alkaa.

Olisipa tämä mies poloinen tiennyt joutuvansa mokoman hölmön kanssa
tekemisiin! Kotona kaikki hujan hajan, kermatilkka happanee aivan
karvaaksi, kanat munivat minne sattuu, kaljatuoppi homehtuu, eikä
miehellä eikä lapsilla ole enää puhdasta repaletta pukea ylle -- emäntä
kikattaa tyttöjen ja poikien kera keinulla! Mies tulee tyhjin vatsoin
tieltä -- tapaa tyhjän tuvan, käyköön vaimoa etsimässä ja kutsumassa
keinulta.

Nuorikko näkee, aavistaa ja on vaiti.

Kylläpä hän, mies poloinen, on saanut jo kyllikseen ummistaa silmiään,
ja kakistaa alas kurkusta paljonkin sellaista, josta toinen olisi jo
ollut raivosta suunniltaan, ei hän ole sanonut sanaakaan pihamaasta,
jonka roskat peittävät yltyleensä, ei lehmästä, joka navetassa uppoaa
sontaan, ei kaljatuopista, mikä Jumala tiesi milloin näki haudetta -- --

Tönu juo tuopista ja pärskähyttää kaikki permannolle -- likavettä mikä
likavettä!

-- -- Mutta älköön hän luulko -- -- kaikkein pisimmälläkin nuoralla
on päänsä, myöskin Tönun kärsivällisyydellä. Ja niinpä voisi sangen
helposti sattua, että se köydenpää alkaisi vinkua, ilkeästi alkaisi
vinkua! -- Olisipa edes ihminen, joka koettaisi olla jossakin asiassa
miehen mieltä myöten, vuorostaan sulava ja taipuisa, kun mies
pyytää ja olosuhteet vaativat. Siinä nyt on se moisioasiakin. Ei
tämä tahdo! Miksi ei tahdo? Mene kysy! Ei voi sanoa mitään syyksi.
Pelkkää kiusantekoa ja ilkeyttä. Että saisi pitää ohjakset käsissään.
Vahingosta tämä ei välitä! -- Ennenvanhaan kuului kaikki hameväki
saksalaiselle herralle, otti, ketä himoitti, ja kukaan ei vastustellut,
nuorikko oli ensin hänen ja sitten vasta miehensä vaimo, ja kellään ei
ollut valitsemisen varaa, olipa saksalainen nuori tai vanha, kaunis tai
ruma. Mutta meidän Marilla on nokka pystyssä -- ei kelpaa Mäenkylän
parooni tälle, pitäisi olla joku nuori ja iloinen kenraali!

Tönu pysähtyy ja odottaa, mutta nuorikko on yhä edelleen vaiti. Se
vaikuttaa Tönuun kuten koiraan vasten karvaa silittäminen.

"Kunpa edes aukaisisi suunsa ja toisi ilmi höperyytensä! Siten pääsisi
perille siitä, kuinka jonninjoutava hän on oikeastaan! Jos hän tulisi
ja sanoisi: pelkään syntiä. Mutta mitä pirun syntiä se on, kun mies
kerran suostuu! Syntiä kaikki tässä teemme joka päivä -- alapa sille
vielä etsiä äärtä tai määrää! Ja olivatko siis paroonit pakanoita
vaatiessaan itselleen talonpoikaismorsiamet, tai onko ehkä meidän
herramme pakana? Ei, ne kaikki pelkäävät Jumalaa, paljon enemmänkin
kuin me, -- ja sama pappi on heillä kuin meilläkin. Ja jos se olisi
syntiä -- luuletko, että Jumala ja kirkkoherra olisivat säätäneet
sellaista lakia saksalaisille herroille, oikeutta pitää satakin naista?
-- Älä ryhdy minun kanssani väittelemään, kielesi pian kangistuu, jäät
pian alakynteen viisauksinesi!"

Tönun suu on kuivunut. Hän antaa arvon kaljatuopille juomalla siitä
pitkiä siemauksia. Sängyn reunaan nojaava nuorikko nyppii nenäänsä ja
pyyhkäisee suutaan.

"Mutta ehkäpä hän arvelee: häpeän toisia ihmisiä. Mutta siitä ei tule
pahemmaksi eikä paremmaksi! Olenhan ennenkin selittänyt sinulle useita
kertoja: kenelle sinä sitä sitten lähdet kertomaan, ei suinkaan se ole
sinun nenääsi kirjoitettuna, ettekä te ole tyhmiä lapsia, ja hänellähän
on jo kaupungissa valmis asunto! Mutta jospa siitä nyt alettaisiinkin
hiiskua -- mitä pirua sitten! Kenelle sinä olet velkaa? Kuka sinuun
uskaltaa käsiksi käydä! Sulla höperöllä on jo rahaa taskussasi! Sinä
ansaitset jo silloin rahaa! Kenen kukkaro on pullollaan, ei sen
tarvitse punastua, ken kaksin käsin ottaa, ei sitä maailman jutut
liikuta. Suuhun voit sylkeä mokomalle, ja jos sinä _minulle_ vielä
kerrot sen -- niin lyön sen saatanan silpuksi!"

Prillupin nyrkki pamahtaa raskain uhkauksin pöytään. Hän nostaa
silmänsä lukeakseen sanojensa tehon syytetyn kasvoilta, mutta
ympärillään on liian hämärää.

Ja sitten puhuu hän edelleen, koettaen joka sanalla ärsyttää itseään
ja toista, jotta lähenisi hetki, jona suun asemesta voisi käsi ryhtyä
ojentamaan. Mutta kun hän juuri on päässyt sitä tähtäävään uhkaukseen,
kun hän on vakuuttanut, että siinäkin asiassa aina hänen käskynsä pitää
oleman talossa tahtona, ja kun hän kesken räyskyttämistään omalla
häppäräisellä katseellaan etsii syyllistä, niin eipä ole samaista
syyllistä enää sängynlaidalla, ei ole häntä enää kamarissakaan.
Kaikuvat askeleet puoleksi avatun oven luona todistavat Tönulle, ettei
silmä ollut häntä pettänyt.

Hetken aikaa seisoo mies aivan hiljaa sitä tosiasiaa miettiessään,
ettei hän saakaan käyttää omaa käskijämahtiansa. Hän on
kahdenvaiheilla, miten suhtautua tilanteeseen. Salaa pyrkii esiin
ajatus: ehkä on näin varsin hyvä! Mutta ei, painaa toinen virta
vastaan, se olisi heikkoutta, ja tämänpäiväinen heikkous olisi
lopullisesti perikadoksi. Ja kirkonanniskelussa nautittu rohkaisuryyppy
huutaa: Älä peräydy! Näethän, että hän uhmaa sinua! On paljonkin
miehiä, jotka eivät voita naista! Ja oven edessä tepasteleva Tönu
volahtaa oven läpi.

Eteisessä on huomattavasti valoisampaa, yli pihamaan näkee selvästi,
mutta etsittyä ei ole siellä. Prillup silmää aittaan, silmää riiheen
päin ja navettaan -- ei sielläkään ole ketään. Tiellä saa hän
hyvän kepin käteensä. Huutaako ehkä? Ei. Mene tiedä, minne juoksee
kuullessaan, että tullaan hänen jäljessään.

Siten joutuu hän tuvan vainionpuoleisessa päässä olevalle kaalitarhalle
asti ja näkee hänet siellä. Mari istuu tarhan nurkassa suurella
leivänmuotoisella vierinkivellä, pään ympäri maidonvalkea kajastus kuin
vaalea huntu, sillä yhtäkkiä pilkottaa kuu pilven rakosesta.

Tönu on jo päässyt veräjästä sisään, kun hän vasta huomaa, ettei
nuorikko olekaan yksin. Marin jalkojen juuressa kykkivät Anni ja
Juku ja kuuntelevat suu auki häntä. Nähtävästi veistelee hän heille
joitakin omia hullutuksiaan, joita he ovat kärkkäitä häneltä mankumaan,
umpimähkään keksittyjä pikku tapauksia itsestään ja tunnetuista
henkilöistä, täynnä naurettavia mahdottomuuksia. "Mari, alkakaa kertoa
meille hulluja juttuja!" kuuluvat he usein sanovan, ja muuten niin
vaitelias äitipuoli ei pane vastaan. Omat metkunsa kertoo hän heille
pettämättömän totisena, mikä vastakohta houkuttelee heidän suustaan
innokkaat ja meluisat kiitokset.

Mari ei ole yksin -- sitä ei Tönu ole edellyttänyt, sen varalle ei hän
ole osannut asettautua. Tietenkään ei hän häpeä noita tämän jalkojen
juuressa istuvia reppanoita, mutta -- tilanne on uusi! Ja Tönun
askeleet eivät ole täysin vauhdikkaita ja ponnekkaita, kun hän nyt
lähestyy kolmea yhden asemesta.

Ja kun hän ehtii heidän luokseen hämmennyttää häntä vielä toinenkin
ilmiö. He näkevät hänet keppeineen, mutta yksikään ei näytä pelkäävän.
Suuri keskeyttää juttunsa, pienet naurussasuin tarkkaavat tätä jääden
huolettomina paikoilleen. Heitä on kokonaista neljä: Jukun ja Annin
välissä kykkii pörröinen Kaaru, ainoa, joka näyttää pelkäävän. Mutta
sekään ei pakene, se vain nousee etukäpäliensä varaan, värähyttelee
sieraimiaan ja pitää tarkasti silmällä kepakon päätä. Ja hännällään
pyytää se sukostellen anteeksi tätäkin epäluottamusta.

"Kas vain, vieläkös tuo on valveilla! Ajattelin, että jo lepäisit
onnellisena sängyssä."

Tuo välinpitämättömän leppeä, kepeä huudahdus tehoo lopullisesti.
Rankaisijan voima on murrettu. Yhtäkkiä ei hän enää tiedä, minkävuoksi
hän seisoo siinä ja miksi hänellä on vitsa kädessään. Hän ei kykene
käyttämään isännän valtaansa noiden neljän silmäparin katsoessa,
kaikkein vähimmin sen parin, jonka tervehdys äsken vaikutti niin
turmiollisesti. Ja Tönu katsoo vaieten toisesta toiseen, ja vaikenee
vieläkin hetken aikaa, kunnes viimein saa sanotuksi vakaan valheen:

"Kas, tulin teitä vallattomia ajamaan piiskan kanssa sänkyyn! Mitä
toljailemista te täällä pidätte yöt läpeensä aidanvierellä, aamulla ei
päästä sängystä. Pian huoneeseen, veijarit!"

Tästä iskusta lennähtää pesue hajalle, kaalitarha ja pihamaa on
naurunkikatusta tulvillaan, Kaaru retalehtii täydestä sydämestään ja
koettaa saada kepakon päätä hampaisiinsa. Jukukin rohkaistuu ja ylittää
tehdä kepposia isän selän takana, ja riemunvuo paisuu yli äyräittensä,
kun väkevä vihollinen, johonkin kompastuen, retkahtaa pitkin pituuttaan
pihanurmikolle ja siten häviää taistelussa.

"Minkähän vuoksi isä ei tule joka ilta meidän kanssamme
hulluttelemaan?" sanoo Anni Jukulle, molempien jo ollessa vuoteessa.

"Tyhmeliini", haukottelee Juku, "eihän hän käy tupakkaa hakemassa joka
ilta!"

Juku on oikeassa, sellaista iltaa ei enää tahdo tulla. Varmaankin
polttaa isä sangen vähäsen piippua, sillä tupakkaa riittää pitkäksi
aikaa. Ja pyhäpäivinä tuodessaan tupakkaa, ei hän ennenkään ole
leikkinyt sotaa.

Vai häpeääkö hän omaa tappiotaan? Lapset eivät ole mielestään
milloinkaan nähneet isäänsä niin yksikseen, niin hiljakseen. Näyttää
siltä kuin ei hän huomaisikaan toisia talon asukkaita, kuin olisi
heille puhuminenkin hänestä vastenmielistä, sillä sanat kuivuvat
kielelle. He huomaavat, että hänen silmäalusensa ovat laajalti
pussillaan ja omituisesti sinertävät ja kertovat huomionsa Marillekin.

Prillupin asiat eivät ole hyvin, se on totta. Hänen pitäisi mennä
herran puheille, mutta hän ei mene. Ei ole voimia, ei yksinkertaisesti
ole voimia, jalat eivät kanna. Hän odottaa, että moisiosta ehkä
tulee käsky, silloin ei voi auttaa asiata, silloin täytyy kuitenkin.
Mutta moisiosta ei tule käskyä, paino jää sydämelle, mäellä oleva
keskeneräinen talo kalvaa hänen mieltään, hänen sekavan päänsä
kykenemättä täysin selvittämään tunnetta, mikä ahdistaa häntä.

Siihen liittyy vielä äitelä kyllästyminen jokapäiväiseen työhön,
kotipuuhiin yhtä hyvin kuin moisionkin töihin, ja kyllästyminen vaihtuu
pian tympeytymiseksi ajatellessa, että työstä ei tule milloinkaan
vapautusta, että iäksesi jäät siksi, mikä olit ja olet -- ikuisesti
rimpuilevaksi saadaksesi silakkaa ja leipää, uppoavaksi, joka ei
kuitenkaan huku, mutta ei pääse rantaankaan.

Ja kaikki, mikä siihen asti on ollut hänen olemassaolonsa sisältönä
ja ajatuksena, pellonsarka ja elukat, työkalut ja katto pään päällä,
rakkaat kaikesta huonoudestaan huolimatta, kaikki se virtaa hänen
ohitseen harmaaseen tyhjyyteen, peittyy ylenkatseen ilkeään liejuun.
Tönusta tuntuu kuin ei hänellä olisi enää mitään, ja kuin ei hän
itsekään olisi enää mitään. Hän ei käsitä miksi hän vielä nostaa
jalkaansa ja kättänsä, tarttuu kiinni siihen taikka tähän, miksi hänen
silmänsä näkee töitä, ja miksi hänen järkensä sen tajuaa.

Mitään ei hän haudo mielessään alati vaietessaan, kasvot tylsinä ja
velttoina. On hetkiä, joina hänen mielensä kiihottuu voimattomaan
vimmaan, tietämättä, minkävuoksi. Silloin tönäisee hän raa'asti koiraa,
joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, heittää kivellä kanaa, joka vain
kotkotti, ruoskii hevostaan, joka kaikin puolin täytti tehtävänsä, ja
lyö mielellään viikatteen kiveen. Hän katuu heti perästäpäin sellaista
tekoaan, mutta halu kiusata itseään, itselleen siitä ähitellä on
voimakkaampi.

Hänen ympärillään leijuu nyt ihmeellinen hämäryys, ilmapiiri, mitä
hän ei tunne. Hän taistelee salaa jonkun selittämättömän vieraan
kanssa. Pohja hänen jalkojensa alla ei enää liiku, sitävastoin tuntuu
siltä kuin ei sitä olisi enää olemassakaan, kuin astuisi jalka siihen
koskettamatta. Ja hänen niittäessään eräänä kuumana päivänä omaa
ohratilkkuaan, pistää yhtäkkiä hänen päähänsä, että vihollinen on salaa
hänen selkäpuolellaan koettaen tarkoituksellisesti saada vivutuksi
hänet maan läheisyydestä korkeammalle ilmapiiriin, mitä Tönu ei tunne
ja missä olisi pimeämpää kuin täällä alhaalla välähtelevässä kaaoksessa.

Mari, joka niittää hiukkasen edempänä, näkee miehen alkavan peräytyä
kuin olisi hän nähnyt viikatteen edessä jotakin hirvittävää. Tönu
peräytyy hiukan nytkähtelevin liukuvin askelin, minkä ohessa hänen
jalkansa etenevät toinen toisestaan samalla kuin kouristuksen
tapaisesti käteen jääneen viikatteen pää raapii multaa. Ja sitten
horjahtaa hän selälleen pitkin pituuttaan.

"Menikö pois?" hymyilee Prillup kasvot vettä valuen, kun hän jälleen
avaa silmänsä Marin virutettua hänen kasvojaan kylmällä kaivovedellä.

"Pois meni", vastaa Mari umpimähkään.

"Sinä näit?"

"Näin."

Nuorikko nostaa hänet istualleen. Tönu katsoo vieraasti mietteissään
ympäri. Sitten tuntee hän paikan, ja hän hymyilee taas, tällä kertaa
hiukan häveten.

"Missä on viikatteeni?"

"Tuolla."

"No, siis työhön taas -- --." Marin avulla pääsee hän jaloilleen.
Noustessa saa hän suuret silmät: voima, jolla tämä nostaa raskaan
rumilaan, on odottamattoman suuri.

"Ei, sinä menet nyt heti sänkyyn, kyllä minä niitän yksin."

"Loruja! Mikäpä minua vaivaisi! Odota, otan viikatteen!"

Mutta hän ei ota viikatetta, se on liian matalalla, liian syvällä ja
hänen kumartuessaan vajoo se vieläkin syvemmälle, vajoo kuin järven
pohjaan. Ja niin astuu hän vaimon tukiessa häntä tupaan ja heittäytyy
sänkyyn. Mari avaa molemmat ikkunat ja oven, sillä Tönun mielestä on
kamari pilkkoisen pimeä.

Mennessään takaisin pellolle huutaa nuorikko Annia Pajusilta --
toinen lapsi on tänään suolla paimenvuorollaan -- että hän olisi isän
käskettävänä, jos tältä jotakin puuttuisi.

"Hän nukkuu", tulee Anni jonkun ajan kuluttua kertomaan. "Panin
kaljatuopin hänen eteensä. Kyllä hän pinnisteli ennenkuin jäi
makaamaan!"

Ja Anni astuu lapsen innolla haravoineen äidin jälkiä.

"Mene heti katsomaan, mitä hän nyt tekee", käskee Mari parin tunnin
perästä.

"Panin oven ja ikkunat kiinni, hän värisi kääntäessään kylkeään", on
takaisin tulijalla kerrottavana.

Ja niin tekevät molemmat työtä päivän kuluessa iltaan. Puhutaan vähän,
niinkuin ainakin vakavaa työtä tehdessä. Erittäinkin on Anni selvillä
siitä tavasta.

Prillup nukkuu vielä pienen perheen kokoontuessa illalla kamariin. Hän
makaa selällään, ja kaikki huomaavat, miten terveen näköinen hän on.
Hänen poskensa aivan punoittavat, sen huomaa karvapeitteenkin läpi, ja
silmäkuopat ja suun ympärillä olevat vakoset ovat täyteläistyneet.

"Tönu, ehkä tahtoisit syödä", herättää hänet nuorikko kun ruoka on
pöydällä.

"Syödä? Ei", vastaa Tönu silmien iskiessä tulta. "Voikopa ruoka elättää
ketään, kun ei ole kattoa pään päälle!"

Anni Ja Juku katsovat yhtaikaa äitipuolta silmiin. Tämän rauhallinen
käsi koettaa nukkujan päätä.

"Annan sinulle maitoa juodaksesi -- ehkä otat?"

Tönu nousee istualleen, virkoaa ja ottaa maitoa.

Mutta kuume yltyy iltayöstä ja kiihoittaa sairasta aika ajoittain
puhelemaan pitkään ja vilkkaasti. Välistä puhuu hän silmät auki kuten
voi nähdä lampun valossa -- Mari on jättänyt sen palamaan -- tuntuu
kuin neuvottelisi hän itsensä kanssa, ajatukset palautuvat aina
takaisin samaan asiaan, neuvottomina ja tuskaisina.

Houreksijalla on yksi ainoa mielikuva, jota hän vatvoo edes ja
takaisin, mikä pyörii hänen aivoissaan, horjuu sinne tänne, eikä se ole
enää hänen suuri asiansa, vaan jotakin, mikä on noussut sen jälkeen.
Prillup murehtii asuinpaikkaansa, jonka hän pelkää kadottavansa tai
jonka hän onkin jo menettänyt, sillä eihän saksalainen herra anna
näyttää itselleen pitkää nenää. Eräässä jutunpätkässä odottaa hän
vasta pois käskyä ja huokailee uuden talon vuoksi, jota täytyy etsiä
vieraasta kunnasta; toisen kerran on hänellä jo matkapassit, mutta
mistään ei löydy uutta asuntoa kevään lähestyessä; ja kolmannen kerran
on Yrjönpäivä jo oven edessä, Tönu häädetään, eikä hän tiedä, minne
mennä "neljine lapsineen". Neljättä lasta -- Marin harvat hampaat
välkkyvät -- kuvittelee hän kapaloissa olevaksi.

Jännittynyt, kiihkeä pohdinta tekee uneksijan levottomaksi.
Paidanetumuksen ovat hänen rauhattomat sormensa ottaneet auki napista,
pienestä nauhasta riippuva pellavainen tuppu paljastuu rinnalla, ja
nuorikko koettelee vaatteen läpi, mitä sisässä olisi. Mari pudottaa
löytämänsä jyväsen kukkarosta pois, puhelevan omistajan sitä
huomaamatta, ja kun hän ei erota sitä hyvin sängyn hämärässä nurkassa,
niin livahtaa hän miehen yli sängystä ja tarkastaa löytämäänsä lampun
valossa pöydän luona. Hän vierittää sitä kämmenenpohjassaan, haistelee,
pistelee sitä kynnellään ja kohauttaa lopuksi olkapäitään, minkä ohella
hän mietiskelee katsoen kieroon lampun heikkoon liekkiin. Sitten nostaa
hän haukotellen ja itseään venytellen molemmat kätensä pystyyn, ja on
vähällä pudottaa oikean käden sormistaan tuon ihmeellisen pippurin
jyvän nauravaan suuhunsa, mutta ei teekään sitä, vaan vie Tönun
rintatupun kauniisti takaisin. Ennenkuin menee sänkyyn, sammuttaa vielä
lampun, mikä ilmankin on sammumaisillaan.

"Älä nyt enää juttele, Tönu, vaan koeta maata!"

Hän huutaa tämän selvällä äänellä Tönun korvaan.

Ja toinen kuulee.

Prillup kuhnustelee ja nuhistaa hiukan ja vastaa sitten painostuneesti
muristen:

"No niin, no niin, mutta mihinkäpä painat huomenna pääsi! Missä loukon
näet, siellä on jo toinen asumassa."

"Ainahan sitä paikan löytää!" huutaa Mari hänen korvaansa.

"No niin, no niin -- --" Loppu raukeaa muminaksi, käsi ja jalka
nytkähtävät kerran, sitten on rauha majassa, sitten levätään
Prillupilla niinkuin muissakin Kruusimäen kuudennusmökeissä.

Ja uunin loukossa sirisee, naksuttaa sirkka, lakassa laulaa kukko, ja
koira ikkunan takana haukahtelee unissaan. Mutta suuri herättäjä -- se
kyllä nousee jälleen kun hetki on tullut.

Prillup jää seuraavana päivänä vaimon tahdosta sänkyyn, mutta ajaa
illaksi suuret luunsa jälleen pystyyn. Eipä hän ole ennenkään ollut
pitkälti sairaana, onhan häpeä näyttää sitä nytkin Jumalan auringolle.
Ja työtä, vastenmielistä ja tympäisevää -- on aina riittävästi, on aina
kyllälti!

Tönun verestä katoaa kuume, mutta ei murhe aivoista. Se on iskenyt
sinne hampain, puree ja puree ja kiduttaa miestä pannen hänet
valittelemaan.

Siten ei hän aio vaikuttaa Mariin. Ei, sen asian on hän jättänyt
sillensä. Ja noidan kukkaron heitti hän povestaan, ollessaan
iltapäivällä vuoteessa paossa. Hän kamppailee painajaisineen
enimmäkseen yksin, mutta ei voi auttaa, ettei joku lause livahda suusta
vaimon kuullen. Ja se tapahtuu sitä useammin, mitä enemmän päivät
pimenevät siitä huolimatta, ettei nuorikko pelkää, että nuorikko
lapsenmielessään ei usko sitä eikä tätä, ei sitä että Tönulta kohta
otettaisiin talo eikä sitäkään, ettei hän uutta saisi, kun sitä todella
tarvitsee.

"Eihän siellä olla sen näköisiäkään," sanoo Mari. "Pitäähän toki olla
tehnyt paljon pahaa, ennenkuin ajetaan pois."

Mutta Tönu hymyilee haikeasti. "Mitä sinä, kultaseni, voit päättää
kasvoista! Onhan ennenkin annettu eropassit ja pantu pois."

"Eihän toki pilan vuoksi."

"Niin, mutta otappa selko, mitä saksa pitää pilana, mitä totena!
Moision herra tekee, mitä tahtoo."

"No, eiväthän talolta ole hävinneet maan päältä! Kyllä löytyy, kun aika
joutuu."

"Jonkun nälkähökkelin ehkä saisi jostakin, mutta mitäs sellaisella
teet! Meitä on neljä suuta ja kevääksi varmaan viisi."

"Ei, varmasti neljä. -- Mutta onhan muitakin ansaitsemismahdollisuuksia
kuin pitää taloa -- kaikenlaisia sekä maalla että kaupungissa."

"Jumala varjelkoon rupeamasta muonamieheksi tai satamatyöläiseksi -- se
olisi vihoviimeistä!"

Mikään ei auta, Tönun pää painuu murheellisena alas. Hän katuu
lausumiansa sanoja.

Hänen hätäilynsä menee niin pitkälle, että hän alkaa pyhäpäivisin
kirkolla kuulustamaan uutta taloa, vaikkei hänelle ole vielä sanottu
mitään. Ja käydessään pehtoorin seuralaisena eräillä kauempana olevilla
markkinoilla, tiedustelee hän sielläkin salaa kyläläisiltä taloa.
Ja kotia tultuaan alkaa hän pyytää vaimoaan, että tämä menköön kuin
menköönkin kerrassaan metsään korviaan höristelemään, olisi niinkuin
paremmin omaa väkeä, sillä eihän vieraalle hyvästä asiasta vähällä
hiiskahdeta, vaikka suun sijoiltaan tiedustelisi.

"Ei ole tarpeen," vastaa Mari, ikävystyneen näköisenä, "tuon
maitokontrahtini moisiosta."

Sanojen aiheuttama hiljaisuus ei ole pitkä. Prillupin käsi palavine
tikkuineen, mikä on pysähtynyt kolme tuumaa piipun kolosta kauemmaksi,
jatkaa matkaansa.

"Hohhoh -- miksi ei toisi -- kun on tuodakseen", kuuluu ensimmäisten
vetäisyjen jälkeen; maiskuttavat huulet ovat väsyneessä naurussa.

"Voit rohkeasti mennä, hän lupasi kirjoittaa sen valmiiksi tänään."

Nuorikon lusikka sekoittaa vinhasti kerma-astiaa. Laesta lentää mustaa
rapaa, pienen sormen kynsi sipaisee sen pois, ja työ jatkuu nopeasti
edelleen.

"Ketä sinä oikeastaan yrität pilkata?" kysyy Tönu, jonka katse ei
kestä Marin katsetta. Tämän kasvot eivät ilmaise mitään. Tönu katsoo
vaahtoavaa kermaa, mikä ei myöskään mitään ilmaise. Ja Marinkin suu
vaikenee sillä kertaa.

Mutta Tönu seisoo ja seisoo. Lopulta alkoivat silmänurkat värähdellä,
sitten värähtävät molemmat suupielet ja kaulasuonet kummallakin
puolen leukaperiä vetäytyvät kouristuksentapaisesti kokoon, niin että
korvanlehdet liikkuvat. Hän tahtoo nojata polvillaan penkkiin; mutta
osuu ohi ja putoo polvilleen permannolle, aivan voinvalmistajan eteen.
Piippu kolahtaa heidän välillään maahan.

"Tahdotko siis -- sinäkö tahdot -- tahdot todellakin -- --?" Ja näyttää
siltä kuin uppoaisi sana säteeseen, mikä hänen silmistään taittuu.

"Menehän nyt toki, mene!"

"-- -- Kuinka siis -- -- milloin siis -- --?"

Marin otsalla on heikko pilvi. "Hyvä on, Tönu, -- anna minun valmistaa
voita!"

Mennessään ovesta, koettaa Prillup saada ruumiin tasapainoon, ikäänkuin
hänen selässään olisi suuri ja raskas säkki.



Kymmenes luku.


Hetkistä myöhemmin istuu Tönu Prillup kamarissa pöydän päässä ja katsoo
suurin silmin vapisevaa paperia, mitä hän pitää kädessään. Siten istuu
ja lukee mies pitkät ajat tajuamatta pistettäkään siitä; kuitenkin saa
hän kirjoitetusta kirjasta tavailemalla selvän. Kirjaimet ovat järeät
ja selvät, aivankuin kepillä piirretyt, mutta silmän alkaessa erotella
niitä, ne sekaantuvat punasinerväksi viivojen väreilyksi.

Lapset menevät ja tulevat, Mari menee ja tulee. Joka kerran peittyy
paperi pöydänreunan alle piiloon. Ja nuorikon kääntyessä selin tai
sivuttain, vakoilee tätä istujan katse.

Se on tarkkaava ja huomaava katse, siinä syttyy halu, mitä enemmän se
huomaa, ja aika ajoittain täyttyy se ihmetyksestä, sillä se, mitä hän
havaitsee, on uutta ja odottamatonta. Prillup ei voi yhtäkkiä käsittää,
missä hänen silmänsä ovat olleet siihen asti.

Mari on kasvanut, Mari on kypsynyt -- Tönulla ei ole enää kolmatta
lasta.

Mari on kaunistunut, yön aikana kaunistunut, hän on salaa kastanut
itsensä johonkin ihmekaivoon.

Ja aina ahneemmaksi käy väijyjän katse, yhä kirkkaampi loisto lankeaa
Marin muodoille näkymättömästä aukeamasta, ja kuumassa, häikäisevässä
kamarissa -- tuvassa on riihirukiita ylhäällä -- on kuin salaista
angervon suloisen huumaavaa tuoksua.

Ja punasinervän kirjava paperi värisee Tönun käsissä. Hän katsoo
sitä uudestaan jäätyään yksin. Ja nyt raukeaa kaikki tyhjiin. Äkkiä
tihkuvat suuret vesiherneet hänen ihollaan, kasvoilla ja kaulalla niitä
kumpuilee, nenän päästä alkaa niitä putoilla maahankin, ja silmät
räpyttelevät aivan kosteina. Ne silmät eivät ole nyt ruskeat, ne ovat
elottoman harmaat. Ja merkkinä Tönun tuskasta putoilee jokunen pisara
kasvoilta kirjoitetulle paperille.

Marin tullessa jälleen sisään istuu pöydän ääressä mies, jonka
vaahtoava onnenmalja on mennyt sirpaleiksi.

"Että hän sen teki -- -- että hän sen otti ja teki! -- -- Itsepäinen
-- -- varsin itsepäinen -- -- salaa toisen selän takana -- kun toinen
on kotoa poissa, kun toisella ei ole siitä aavistustakaan! -- Ei
neuvotella, ei sopia, ikäänkuin ei toiselle kuuluisikaan, mitä toinen
tekee, niinkuin ei oltaisikaan mies ja vaimo!"

"Tietysti sain monta kertaa puhua -- kahden kesken pauhata -- joskus
leikillä melkein pakottelin, sydäntä kutkutti ja kismitti toisinaan
-- -- Mutta että hän lähtee -- että se pahus todella lähtee -- --!"
Ja Tönun käsi läiskähtää lappeelleen pöydälle, kirjoitetulle
paperille, minkä hän on halveksien heittänyt sinne.

Mutta hän ei nosta silmiään. Hän nuhtelee permantoa omien jalkojensa
välissä. Hän ei katso, mutta hän tietää: keskellä tupaa seisoo Mari --
suurena ja voimakkaana.

"Entäs nyt: miten katsoa toinen toistaan silmiin? -- Kuka olen minä
ja kuka on hän? Minkä ihmisen kanssa makaat samassa sängyssä ja syöt
samassa pöydässä? -- Minne käännät silmäsi itsesi ja toisten nähden? --
Kuinka istut kirkossa taakka rinnallasi?"

Tönun jalkojen välissä oleva permanto ei tiedä mitään vastata.

"Mutta mies häpeää eikä tämä! Olisihan hän itsekin voinut tämän
kaiken itselleen selvittää, eihän hän ole lapsi, hän on aikaihminen
ja vaimonpuoli. -- Mutta mitä tämä välittää! Ei muuta kuin ottaa ja
tekee! -- Ja kun hänelle siitä alat puhua, niin seisoo hän kuin seinä
ja virnistelee sulle vasten naamaa!"

Sen väittää Prillup aivan umpimähkään; mutta kun hän nyt viimeinkin
alta kulmiensa tirkistää Mariin, on hän oikeassa: Mari seisoo ja nauraa.

"Mutta älä luule, että sinä niin helposti pääset kynsistäni!" Ja Tönu
nousee seisoalleen. "Vaadin selitystä! Tahdon saada tietää, mitä on
sisässäsi! Kysyn sinulta: Ihmisen lapsi, miksi teit näin minulle?"

"Tahdoin", vastaa Mari.

"Tahdoit? -- Tietysti tahdoit, etkä sinä muuten olisi lähtenytkään.
Mutta minä kysyn, minkävuoksi sinä tahdoit?"

Nyt nostaa syytetty molemmat käsivartensa pyöritellen pään yli ja
harvojen hampaitten välistä pääsee väliin haukotellen joku hymähdys.
Sitten kääntyy hän ahdistajan ohi kaappiin päin, josta ottaa jotakin
puuhakkaan rauhallisena.

Se kiihoittaa. Tönu seisoo hetken aikaa neuvottomana, avaa sitten
suunsa alkaakseen soimata. Sanoistaan yhä enemmän kimmastuen puhuu
mies totisena ja ankarana -- sanoin, joista monikin pääsee ensimmäistä
kertaa hänen huuliltaan. Ja kun virta lopuksi pysähtyy, kahmaisee hän
takin ja lakin naulasta ja menee läähättäen ulos pimeään ja sateeseen
-- kauemmaksi tuosta ilkeästä, tuosta ryvettyneestä.

Mari jo nukkuu hänen takaisin ehtiessään, mutta pöydällä palaa lamppu,
jotta hän ei kompastuisi tullessaan.

Ja lampun vieressä kajastaa paperi.

Mari nukkuu todella, sen voi nähdä, ja riisuessaan vaatteitaan ei Tönu
irroita katsettaan huolettomasta nukkujasta. Hän katsoo häntä edelleen
jakkaralta, johon vielä jää istumaan, hänen pörröistä päätään, hänen
verevää kaulaansa ja korkeaa rintaansa, hänen olkapäitään, lantioitaan
ja käsivarsiaan, kaikkia noita kehkeimmässä kukoistuksessaan olevia
muotoja, jotka hän näkee peitettyinä tai peittämättöminä tai aavistaa
tiheämmän verhon läpi. Ja uudestaan. Vielä voimakkaammin, kuumemmin
tunkeutuu hänen sisimpäänsä tieto: hänellä ei ole enää kolmatta lasta,
hänellä on yhtäkkiä vaimo!

Tönu sammuttaa tulen. Ja kun hän on heittäytynyt löydetyn viereen
kuristuu hänen sydämensä kokoon, ja rutistaen nukkujaa suurella
luisella käsivarrellaan rintaa vasten, valittaa hän tämän suuhun,
silmiin ja korviin: "Vaimo, vaimo, miksi minut hylkäsit!" -- --

Samaan aikaan palavat Kremerin herran poikamiehen asunnossa kynttilät.

Niitä palaa runsaamminkin kuin ennen parina viimeisenä iltana, sillä
kaikki kamarit ovat valaistut. Herra von Kremerin terveys on nimittäin
sangen hyvä, ja saadakseen oikein nauttia siitä tunteesta, ei hän
kiirehdi nukkumaan menoaan.

Notkein askelin ja helein äänin kävelee hän salin päästä päähän, kädet
vuoroon lantiolla, vuoroon hauskasti housuntaskussa, toisinaan sivelee
hän harmaita viiksiään.

Ja peli soi nurkkapöydällä, ja sohvapöydällä hehkuu punaista portviiniä
lasissa, ja keltaiset kaakunpalaset hymyilevät lautasella.

Sitten istuu vanha herra aika ajoittain nojatuolissa, ottaa kulauksen
lasista, ahmii suuntäydellisen lautaselta, ja ennen juomistaan ei hän
unohda nostaa lasia peiliin päin ja nyökäyttää omalle hymyilevälle
kuvalleen.

Sydän on terve. Ei voi tuntea läppävikaa. Valtimo tykyttää rauhallisesti

Mutta peli, lempeä ja suloinen, kilisee koko illan erakon syksyistä
hautauskulua. "Die letzte Rose", ja väliin uuden, kostean,
voimakkaan aallon paisuttaessa povea, korottaa Ulrik von Kremer oman
Jupiterin-äänensä ja mörisee pillin mukana:

    "Ist denn Lieben ein Verbrechen,
    darf man nimmer zärtlich sein -- --"

Mutta nyt on sopimuksessa, minkä Tönu Prillup teki Kremerin herran
kanssa, kaksi puolta, toinen ikävä, toinen riemuisa. Riippuu ainoastaan
siitä, kumpaa katselee, kumpaan mielentilaan joutuu. Ja seuraavina
päivinä katselee Tönu vaihteeksi iloista puolta, ja hänenkin rintaansa
asettui rauha ja hengen ylevyys.

Kaikesta saattoi mies huomata, että hän oli tehnyt Marille vääryyttä.
Sillä jos Mari oli astunut tämän askeleen vapaasta tahdostaan, niin
ansaitsi hän saada kiitoksen; mutta jos nuorikko toimi korkeampien
voimien pakotuksesta, niin oli sitä kohtuuttomampaa ahdistaa häntä
soimauksin, koska Tönu itse oli sitä rukoillut noilta voimilta. Mutta
kun oli mahdotonta saada selväksi, mikä yleensä näistä mahdeista
oli vaikuttanut Mariin, päätti Tönu olla yhtä kiitollinen kaikille,
Marille, Marialle ja taivaanisälle yhtähyvin kuin voimalle, jonka
kanssa Sutsun muori piti yhteyttä -- tietysti muorille itselleen
myöskin. Lempeät kasvot ja kiitolliset sanat palkitsivat edelliset,
mutta Triinu sai palkkiokseen runsaan osan Prillupin pellon
siunauksesta. Tietäjän onneksi oli Kruusimäessäkin hiukan suurempi sato.

Muuten alkoi Tönu tuudittaa iseään haaveiluihin ajatellessaan riemua,
minkä kevään piti tuoman hänelle.

Voidakseen edeltäpäin hankkia itselleen tuon riemun esimakua, kävi
hänen tiensä nyt sangen usein maitokamariin, moision karjan luo ja
Kurun kuudennekseen alueelle. Olihan hän jo ammoin katsellut, kaikki,
mitä siellä oli nähtävää, mutta Tönu ei vain saanut kyllikseen
katselluksi. Ja kun mies katseli ja vakoili, ei hän voinut muuta kuin
silittää omaa karvaista kuonoaan ja myhäillä.

Kamari, karja ja Kuru -- se kaikkihan odotti nyt häntä!

Ja Jaan ei tiedä.

Ja toisetkaan eivät tiedä.

Mutta kerran saatuaan tietää -- voi niitä silmiä, voi niitä silmiä!

Ja katsellessaan taas eräänä iltana karjatarhan pensaan alta Kurun
Jaanin lähtöä -- hänellä on silläkin kertaa hyvä kuormallinen keltaista
ja valkeata kultaa -- niin ei Tönu voi muuta kuin viuhtoa hänelle
kädellään onnellista matkaa ja mutista nauraen vatsan täydeltä: "Mutta
kauankopa enää! Mutta kauankopa enää!"

Ja ehdittyään Kruusimäen vainiolle pitää hän ympärillä oleville
hökkeleille ylimielisen pilkkapuheen, puheen, mikä miltei kuuluu siltä
kuin tulisi Prillup kirkolta päin.

"Kas niin, kyyröttäkää ja tarkastakaa vain, te myyränluolat! Vain
yksi oli valittu teidän joukostanne, vain yksi huomattiin arvokkaaksi
nousemaan! Mutta te toiset -- tonkikaa maata, joka ei elätä eikä anna
hoivaa vanhoilla päivillä, olkaa moision orjia, ja syökää silakkaa
ikänne kaiken! Köyhtykää puille paljaille, te köyhät, sillä karvainen
pitää sen miehen oleman, jota totellaan ja joka kohotetaan!"

Vahinko, ettei ketään tule vastaan. Tönu ei tiedä mitä hän tälle
puhuisi, mutta jotakin tahtoisi puhua. Tönu ei tiedä, mitä tekisi,
mutta jotain tahtoisi tehdä! Ei ole mahdotonta, että hän tälle nauraen
näyttäisi kieltä ja haastaisi tämän "kissanhännän" vetoon.

Mutta kotona on Tönu lipevä. Hän on niin lipevä ja lähentelevä, että
nuorikon täytyy tönäistä häntä kyynärpäillään. Mutta Tönu ei suutu,
hän korvaa sen pilalla: "Syyhytin tänään rukiinkorrella moision lehmiä
edestä ja takaa, ne kuuntelivat sitä mielihyvin -- mutta sinulle
näyttävät sarviaan, kun vain kosketat niin sormenpäilläsikään. Milloin
sinusta sillätavoin tulee moision ihminen!"

Ja sitten tulee päivä, mikä suuresti lisää Tönun riemun esimakua,
päivä mikä julistaa hänen hallituksensa alkua vielä selvemmin, kuin se
punakirjavan juovainen paperi, mikä hänellä on kaapissa virsikirjan
välissä.

Kun Prillup lähtee kysymään lähempää ohjetta "happomarjapensaitten"
kaatoon, huomaa hän moision päärakennuksen pitkää välikköä astuessaan
jokaisesta oikeanpuolisesta oviaukosta ihmisen kuuntelemasta höröllä
korvin: keittiön ovella seisoo keittäjätär, seuraavalla Reemetin emäntä
ja sitä seuraavalla pehtori itse. Kaikki silmät suurina, suut ammollaan
yllättyneinä, ällistyneinä ja varsin säikähtyneinä.

       *       *       *       *       *

Tönu käsittää kohta asian. Työhuoneesta, jonka ovi on jäänyt raolleen,
kuuluu ärjyntää. Mäenkylän saksa ei ole ärjyviä saksoja. Riitelee
väliin, mutta riitelee kohtuullisesti. Kukaan ei ole kuullut hänen
ärjyvän. Ärjymästä, siten suuttumasta estää häntä hänen sydämensäkin.
Ja nyt jyrisee tuo tunnetusti hyväntahtoinen mies, ja miten hän pauhaa!

"Vai vaadit sinä minulta kiitosta! Minun pitäisi olla sinulle
kiitollinen, eikä sinun minulle! Kun sinä välistä maksoit minulle
edeltäpäin, niin maksoit minun rahojani! Väliin lainatessasi minulle
lainasit minun rahojani! Minun rahani ovat nostaneet sinun nokkasi
pystyyn, ilman minun rahojani ja maatani olisit sinä jo ammoin tullut
töihin vaimoinesi ja lapsinesi! Kiitä Jumalaa -- -- ja pidä suusi!
(jalanpolkaisu) -- -- kiitä Jumalaa, etten minä hetipaikalla häädä
sinua paikastasi, ja laputa tiehesi silmistäni, lurjus!"

Ovi lentää sepposen selälleen, ja Jaan punertavine päineen kuhnii ulos.
Hän ei näe ketään, miltei vie Tönun lonkan mennessään ja ulko-ovella
tarttuu käsillään pihtipieleen ennenkuin astuu alatse ikäänkuin
pelkäisi kompastuvansa ja kaatuvansa.

Ovelta ovat toiset kuuntelijat kadonneet, Prillup painautuu selin
seinää vasten, konttorin ovi vedetään läiskähtäen kiinni.

En menekään tänään edemmäksi, ajattelee Tönu ja pujahtaa pois talosta.
Ja kun hän mennä huippii kotiin päin, panee sisäinen vapistus hänen
olkapäänsä värähtelemään, ja käsi sivelee leukaa, sivelee leukaa! Ja
välillä katselee hän taaksepäin tuota keskeneräistä taloa ja uusi
vavistuksen puuska kulkee yli hänen ruumiinsa vatsasta olkapäihin asti.

Kunpa vain joku tulisi vastaan!

Tuleekin. Kruusimäen vainionportilla tulee Pajusten vanhus vastaan.

Haluaako hän kuulla uutisia? -- Kurun Jaan on erotettu maitomiehen
toimesta! Paikastaankin käsketty pois! Juuri nyt! Ja millaisen kyydin
saikaan!

Vai pois? -- Ja vielä sai kyydin?

No niin, eikös tämä töllikkö paiskaa saksalle vasten kasvoja: "Vai
siinä se onkin kiitos siitä, että minä herralle olen aina edeltäpäin
maksanut ja usein lainannut!" -- -- No sitä paukkumista ja räiskämistä!
Niin kuin ukkonen olisi iskenyt. Akkunaruudut kilisivät. Eikä kukaan
olisi uskonut, että Mäenkylän saksa voi niin iskeä!

Vai erotetaan Jaan pois! -- Ja mistä syystä?

No, kävi liian _ylpeäksi_ --- liian ylpeäksi kävi!

Vai pantiin Jaan pois!

Pois pantiin!

Ja katseet risteilevät ja kummankin silmät loistavat. Pajusten vanhus
unohtaa matkansa ja hipsuttelee naapurin kanssa takaisin vainiolle.
Liivakun pihassa näkevät Martin seisovan -- Jaagup huitaisee kädellään.
Ja tällekin kertovat jutun kuumiltaan.

Vai joutuu Jaan pois? Ja haukuttuna.

Niinpä niin, veliseni, perinpohjin haukuttuna!

Ja nyt kiiluu kolme silmäparia vastakkain.

Mutta eipä se sille miehelle paljoakaan merkitse.

No, kylläpä vaan. Olisihan hän vieläkin kahmaissut itselleen moisiosta
jotakin. Ja semmoiset nuhteet! "Kiittäköön Jumalaa, että asia jätetään
kevääseen, ettei heti ajeta piiskalla pois moisiosta ja talostaan!" Ja
paljon muita iskuja sieltä vielä sateli!

No niin, kuinkapa se mahtuisi hänen kaltaiseensa! Sehän on hänelle
aivankuin nenärengas sialle.

Ja taas risteilevät heidän myhähtelevät katseensa, ja juttu sujuu aina
mieluisampana joka sanalta. Pikku-Jüri liittyy vielä seuraan aivan kuin
olisi vainunnut jotakin.

Eikä ole tietoa, kuka nyt vuokraa maidon?

Eikä ole tietoa, kenelle nyt joutuu Kuru.

Prillupin Tönu nostelee olkapäitään vetää suupielensä kieroon ja
venyttelee miltei Kurun Jaanin tavoin puoleksi laulaen: "Niin, veli
hopeat, eiköpähän ne joudu jollekulle, joka valitaan toisten joukosta
ja jolla Juman avulla on jotakin ottamista kirstunpohjasta. Mutta
ovatpa hyvät sukulaisetkin apuna. Kuru ja maito -- ne kuuluvat yhteen,
sehän tiedetään."

Mutta kolmelle toiselle ei se kysymys ole ensiarvoinen. Heille on
kylliksi Jaanin erottaminenkin. Kyllin kauan ovat he kadehtineet Kurun
kuudennusmiestä, kyllin kauan on hän heitä halveksinut ja pilkannut.

Ja nyt -- nyt nauravat he -- kerrankin todella he! Ja hetkistä
myöhemmin neljän suun erottua nauraa koko Kruusimäki ja vielä hetkistä
myöhemmin koko Alakylä, ja Alakylässä eivät ainoastaan mökkiläiset,
vaan myöskin isännät. -- --

Mutta Tönu menee yli vainion kuin lentäen ja hymähtelee ajatellessaan,
mikä yllätys hänellä on vielä tarjolla.

Täytyy odottaa, että liittoa ei huomattaisi, etteivät nuo alkaisi
tonkia ja arvailla. Niin arveli moision vanhuskin paremmaksi. Mutta kun
se aika kerran joutuu -- voi sitä mölyä, voi sitä mölyä!

Ja Tönu nojautuu aidanseipääseen ja koettaa kuvitella tuota mölyä
itselleen.

Ja suu kertaa, aina uudella äänellä toistaa: "Vai Prillupin retale
ottaa Kurun ja maitotalouden! -- Tottahan tiedät jo, kuulitkos jo --
vai Prillupin retale ottaa Kurun ja maitotalouden!"

Olipa hyvä, että hän tänään jo huomasi hiiskahtaa kirstunpohjasta
ja sukulaisista. Kyllä he muistavat sen. Häh -- puistavat päätään:
kukapa sitten on penkonut Tönun ja tämän sukulaisten kirstunpohjaa,
tai kenenkä korva sitten kuulisi, kun Tönun suuri suosija sinä päivänä
mainitsisi: "No kun et sinä kerran mistään saa lainaksi sitä, mikä
vielä puuttuu, niin lainaan sinulle itse."

       *       *       *       *       *

Niin Tönu voi olla huoletta, niin huoletta, että hänen ei tarvitse
mennä etsimäänkään ketään, se olisikin niinkuin hän voi aavistaa
sangen hyödytöntä. Ovathan he kaikki -- yhtähyvin Tönun kuin Marinkin
sukulaiset -- valitettavasti niitä ihmisiä, joita Kurun Jaani
summamutikassa mainitsee kerjäläisiksi, vaikkakin jotkut heistä, kuten
nuorikon isä ja eno Ruisus ja kirkonkylässä asuva Tönun sisarenmies
kulkevat pikku isäntien kirjoissa.

Tönu voi olla huoletta ja soittaa iltaisin huuliharppua -- intohimo,
mikä yhtäkkiä viime aikoina on iskenyt häneen. Ruostunut huuliharppu,
varmaankin peräisin poikaiältä, löytyy etsittäessä kaiken vanhan
kamssun joukosta, ja nyt tuskin milloinkaan enää kuluu iltaa,
jona ei kaikuisi kamarin muurinpenkiltä tuo uneksiva ja nukuttava
vingunta. Maria ja lapsia kyllästyttää sen kuuleminen, mutta Tönu ei
lopeta soittoa, soitto näyttää vastaavan hänelle sekä puhumista että
ajattelemista, entiset ajanvietteet, Jumalan sanakin, ovat joutuneet
syrjään peltisen rämisijän vuoksi.

Eräänä iltana äidin pukeutuessa ja lähtiessä kotoa ei Anni voi sitä
enää sietää. Silmät tirrillään astuu hän isän eteen ja vetäisee pillin
hänen suustaan.

"Ei enää, ei enää, muuten raivostun!"

Isä herää kuin unesta, hänen päänsä nytkähtää oikealle ja vasemmalle
hänen tietämättä, mitä oli tapahtunut. Sitten näkee hän kalvenneitten
kasvojen kostean katseen ja painaa oman suuren, luisen kätensä lapsen
pään päälle.

"Ei, ei, -- -- nyt alamme jotakin muuta!"

Nurkasta tulee Juku haukotellen näkyviin ja jää isän toisen polven
eteen seisomaan. Hänellä on suuri vatsa, pienet sääret ja korkea ääni.

"Minne Mari meni?"

"Mari? Mari meni kylään. -- Niin, lapset, nyt alamme jonkun leikin
-- jotakin hauskaa keksimme", ja Prillupin vasen käsi, yhtä suuri ja
luinen, painuu pojan pään päälle.

"Mihin kylään Mari meni?" kysyy Anni, jonka huulet vielä nytkähtelevät
hätäisinä ja kiihkeinä.

"Niin äiti? -- Äiti läksi -- äiti läksi Tiitsuun. -- -- Kuulkaapa,
alamme leikkiä arpaleikkiä -- -- mitäs arvelette, ryhtyisimmekö
leikkimään arpaleikkiä? Juku, missä on taulusi?"

Mutta Jukun suuri laukku jää pakoilleen, hänen järeä äänensä kysyy
heikosti: "Milloin Mari tulee kotiin?"

Ja samalla kertaa tiedustelee Anni, jolla on isän ruskeat surulliset
silmät: "Miksi hän niin myöhään vielä läksi kylään?"

"Ei", puhuu Prillup katsoen heidän päittensä yli. "Arpaleikki ei
olekaan niin hauskaa, teen mieluummin teille jäniksiä ja kaikenlaisia
muitakin eläimiä, muistattehan. -- -- -- Niin hänkö? -- Kyllä hän pian
tulee, eiköpä hänellä ollut asiaa kylään. -- -- Mutta odottakaahan,
minä asettelen lampaan paraaseen paikkaan, katsokaahan nyt!"

Ja nyt ilmestyy valaistulle seinälle mustia jäniksiä, vasikoita,
porsaita, lampaita, jotka syövät, ammuvat, tonkivat ja hyppivät; ja
kukot päristelevät siipiään ja kiekuvat, koirat istuvat tai haukkuvat,
härät kuopivat ja kissat pyytävät hiiriä, ja toiset eläimet tekevät
vielä suurempia ihmeitä.

Mutta sitä ihmettä ja leikkiä riittää niin pitkäksi aikaa, että Juku
jää permannolle makaamaan. Annikin taistelee unen kanssa, ja eteisessä
on niin pimeä, niin pimeä, ja isän otsalla helmeilevät järeät pisarat,
mutta hänen suuret korkealle kohotetut ihmeitätekevät kätensä nokkivat
ja sieppaavat kiinni, kuin tahtoisivat vapautua näkymättömästä nuorasta.

Nyt nukahtaa jo Annikin, ja elukat seinällä elävät edelleen. --



Yhdestoista luku.


Kun "uusi Mäenkylä" ilmestyi ammattiveljien joukkoon, eivät he
havainneet hänessä mitään järjestyksen vastaista: pää oli keritty
ja jalassa saappaat, vielä lisäksi aivan uudet, mustat saappaat.
Niin, koettakaapas höyhentää, ajatteli mies huomatessaan itseään
tarkastettavan noin alta kulmain, tallukoita ja pitkiä hiuksia ei
ole! Luulitte kai, että uusi on jälleen maanmoukka, ettei Mäenkylässä
ehkä muita olekaan! No ei, tämä uusi voi ehkä teillekin opettaa
käytöstapoja, ettekä te hänelle!

Ja uusi Mäenkylä näytti itseään edestä ja näytti itseään takaa,
eikä hänessä ollut mitään, mikä olisi tuottanut ammatille häpeää:
vaatteetkin olivat yllä uudet ja kaulaliina puhtaampi kuin monella
muulla. Ja kun he kurkistelivat vankkureita ja vetojuhtaa ja
maitoastioita -- hehee, vääntäkää ehkä suuta? Eipä siinä ollut
vääntämistä. Ei yhdelläkään korskunut niin väkevää raudikkoa aisain
välissä, ja vankkurit olivat hyvät, ja maitoastiat tulivat suoraan
tynnyrintekijältä. Kyllä oli uusi kysynyt vanhalta maitoastioita
ostaakseen, mutta mitäs Jaan! Mies niin täynnä myrkkyä, että ei myy,
kiusallakaan ei myy. Ovat tarpeen tuonnempana omalle maitomiehelle. --
No, eipä siis muuta kuin osta uudet. Uusi kauppamies, uudet vehkeet.

Ja älkööt he luulko, ne vanhat, että hän ehkä paljoakaan heistä
jäljelle jäisi liikemiehen kohteliaisuuksia ja nokkeluuksia
lasketellessaan. Kas vain, puhuttelee vaimoja "rouviksi" ja tyttäriä
"neideiksi" niinkuin nämäkin, osaa kiittää rahasta ja hienoimmille
kumartaakin. Ja voista tarjoaa kehuskellen maistiaisia ja maidosta
panee kulauksen päällekaupan. Voihan olla, että ostajien täytyy hänen
vankkuriensa luona seista hiukan kauemmin -- kädet eivät vielä ole
tottuneet antamaan eivätkä lukemaan rahaa -- mutta pianhan siihen
tottuu. Tietysti he olivat hyvillään, kun häneltä ensimmäisenä päivänä
pudota maiskahti voikilo kuraan ja sinä ja vielä toisenakin päivänä oli
jotain selkkausta parin ihmisen kanssa Tönun rahoja takaisin antaessa,
mutta muistelisivatpa kunnioitetut ammattiveljet omaa ensimmäistä
myyntipäiväänsä -- eipä tiedä, vaikka heillekin voisi hymähdellä.

Mitä nyt tuli Mäenkylän tavaran kuuluisuuteen, mitä Jaan oli niin
paljon kiitellyt, havaitsi Prillup varsin pian, että mies oli suuresti
liioitellut. Olihan tosin joitakuita, jotka kysyivät "Mäenkylää",
katsoivat tunnustellen uutta edustajaa, mutta ei sellaisella melulla,
kuin olisi luullut, ei sinnepäinkään, ja aivan oli etsittävä
jälleenmyyjäksi jotakin kauppiasta, varsinkin maantien vierestä,
mistä Tönu tuli kaupunkiin, ennenkuin keksi jonkun, joka ei myönyt
kilpailijan tuotteita. Tietysti oli vanha Mäenkylä jättänyt uudelle
ilmoittamatta omat myyntipaikkansa, ja senvuoksi täytyi uuden
ensimmäisellä kerralla myydä maito, mikä ei käynyt torilla kaupaksi,
myöhemmin kadulla, koska kauppapuoteja oli niin vähän, tietysti
alennettuun hintaan, kun taas voi täytyi "haudata".

Mutta ne olivat vain alkuvaikeuksia, joista Prillup uskoi pian
selviytyvänsä. Ja mitä vielä puuttui Mäenkylän maidon ja voin
mainehikkuudesta -- kyllä hän siitä nyt huolehtii -- odottakaapa vain.

Tuntuvana varjopuolena olisi voinut olla öinen matkustaminen, johonka
hän oli aluksi aivan tottumaton. Lähteä pimeän aikana, heittelehtiä ja
kieppua kilvan astioitten kera lopen huonolla tiellä, kuluttaa yönsä
jossakin kaupungin lähellä olevassa kapakassa, mikä oli tulvillaan
pauhua ja tupakansavua, ja siitä koettaa päästä noin kello kuudeksi
kaupunkiin, josta vasta iltapuolella pääset lähtemään takaisin,
rytyyttääksesi toistakymmentä virstaa takaisin. Unesta ei ole
puhettakaan. Hyvä on, jos voit torkkua vankkureilla. Silmät alkavat
punottaa ja korvat lyövät ja hieroutuvat astioitten laitaa vasten
verisiksi.

Mutta riemujen malja Tönun vaa'assa painaa näiden ilkeyksien kalkin
korkealle ylös. Hääriä maitokamarissa vaimon kera -- ottaa vastaan
lypsäjät, kuoria maitoastiat, vääntää ja vaivata voita, panna maitoa
astioihin -- se yksin korvaa kaiken. Ja sitten ruoskaa läiskyttäen
lähteä täysin kuormin moision pihasta ja alkaa Kurun portilta matka!
Ja kotimatka täysin kukkaroin! Puhumatta lainkaan siitä mielihyvän
kutkasta, jota tarjoaa kaupitteleminen torilla ja erittäinkin
tinkiminen teurastajan kanssa vasikoitten hinnasta kapakan riihen
luona -- ne ovat öisin matkan päässä. Mihin vielä lisäksi tulevat
Kurun kuudenneksen satoisten peltojen viljeleminen, ja asuskeleminen
muutamissa uuden- ja tilavanpuoleisissa huoneissa.

Ei, Tönu on täysin rauhallinen, Tönu ei kadu.

Tönu huomaa nyt jotakin -- niin, jopa nyt, kun hän ei vielä tahdo ostaa
ei moisiota eikä taloakaan. Tönu teki huomionsa sinä päivänä, jona
häntä ruvettiin puhuttelemaan uudeksi Kuruksi ja uudeksi Mäenkyläksi.

Tönu lukee tämän merkityksen ympäristönsä asujainten silmistä, vaikka
hän itse ei siitä tietäisikään, ja missä häntä ei tunneta, siellä pitää
hän huolen siitä, että häntä aletaan arvostaa, niinkuin hänellä on
oikeus vaatiakin. Hän ei ole tunkeilevainen, mutta missä asia antaa
myöten ja sopii puheeseen, siellä ei hän jätä huomauttamatta, että
hän on se uusi Mäenkylä ja se uusi Kuru. Tietämättömiähän on aluksi
runsaasti, yhtähyvin kaupunki- kuin kirkkotielläkin.

Mutta että he vielä lisäksi tietäisivät, että hän menestyy hyvin
puuhissaan -- etenkin likimmäiset -- niin lainaa uusi Mäenkylä vanhalta
tapoja, joitten tarkoituksena on viitata siihen, ja totuttaa päänsä
keikkumaan ja nokkansa olemaan pystyssä. Se ei ole ennenaikaista
kehuskelua, ei, se on vain merkkinä siitä, että sen, mitä ei vielä ole
saanut haltuunsa, varmasti saa. Ja kun se epäröimättä käsitetäänkin
sillätavoin, vaikkakin hymyillään ja töykitään toisiaan kylkeen,
niin tämä tapahtuu varmaan siksi, ettei uusi vielä osaa kyllin hyvin
matkia vanhaa. Puuttuu tahdin lujuutta, puuttuu sulavuutta. Nähdään
kuten ennenkin lypsyaikaan Kurun mäeltä tulevan kieppuvan pään, mikä
nokallaan tekee ristinmerkin Jumalan ilmaan, mutta kaikilla on tunne,
tee mitä tahdot -- ei ole se aitoa! Ja joku arvelee, ettei uusi
saavutakaan sitä aitoutta, mestari tipahtaa aina taivaasta.

Sen saavutettavan määrää ei Tönu edes osaa kuvitella. Vasta vuoden
lopulla voisi siitä saada tiedon Jaanin kautta. Sillä Yrjönpäiväksi ei
Jaani ostanut ei moisiota eikä taloa -- aika loppui kesken, joten hän
ei vielä ehtinyt löytää mieleistään -- vaan siirtyi vaimon sukulaisten
luo toiseen kuntaan.

Marikin näytti olevan tyytyväinen uudessa paikassa -- näytti, sillä
hänen suunsa ei mitään ilmaise: Marilla on yksi ainoa ystävä -- on
hänen äidillään tapana puhua -- ja se oleskelee hänen pääkallossaan.
Mari näyttää olevan tyytyväinen, sillä hän tekee työtä kärsivällisemmin
kuin tavallisesti, erittäinkin valmistaa voita, mistä on tullut
hänen mielityönsä, ja ensimmäisenä kuutena kuuna ei ole sattunut
yhtään sellaista tapausta, jona hän olisi pannut kätensä helmaansa ja
selittänyt: Tänään en tee. Kaikin puolin tietoisena niistä puutteista,
jotka ehkäisivät liikkeen säännöllistä sujumista, antaa hän niinä
aikoina, jolloin ulkotyöt ovat estämässä ja häiritsemässä sisätöitä,
nuoremman sisarensa Ruisusta tulla avuksi, kuitenkin on hänestä
tavallisesti vastenmielistä vaivata toisia itsensä vuoksi, vaikka kohta
se toinen on veriheimolainen.

Erittäin tyytyväinen näyttää nuorikko olevan asemaansa, milloin hänen
aika ajoittain sallitaan käydä kaupungissa rautateitse, varsinkin
paksuin kukkaroin. Ehtiessään tavallisesti toisen päivän iltapuolella
takaisin, tuo hän sieltä lapsille kokonaiset kontilliset kirjavia
uutisia -- pillimiehistä, jotka soittavat, niin että sydän tahtoo
hypätä povesta, ilveilijöistä, jotka puhellessaan kaiken sen, mitä
kertomuskirjoissa luetaan, tekevät edessäsi eleitään, hevosista, jotka
ravaavat ja tanssivat soiton mukaan, ja ratsastajista, jotka niiden
selässä hyppivät niin että luulisi heidän taittavan niskansa, ja
tekevät muitakin ihmeitä. Satama valtamerihöyryineen, harmaat muurit
kolkkoine tornineen, suunnattomat kirkot hohtavine alttareineen,
harjanteet ja puistikot keikailevine huvittelijoineen -- kaikki hän
kuvaa heidän silmiensä eteen, ja niin selvästi, että he kiihoittuneina
tuntevat itse kaikki nähneensä.

Ja kun nuorikon kukkaro on nyt täysi, voi hän tulla kaupunkimatkoilta
suuremmin mytyin. Hänen heikkoutenaan ovat kauniit jalkineet -- hän
voi tuoda jopa kolmet kenkäparit lahjaksi itselleen talveen mennessä,
mutta ei hän unohda tytärtä eikä poikaakaan. Pään ja ruumiin verhosta
huolehtii Mari vähemmän, kaikkeen ei vielä riitä kukkarokaan, mutta
jalan pitää oleman kauniin, eikä hänen ole helppo päästä kenkäkaupan
näyteikkunan ohi. Ja uuden valkean lampun, seinäkellon ja paremman
peilin hankkii hän kotiin, pyhäpäiväinen kahvi tarpeellisine astioineen
keksii tulla Kuruun, kirjoja ostetaan lisää, ja nuori emäntä ei voi
voittaa kiusausta tilata seuraavaksi vuodeksi erästä viikkolehteä,
jonka yksityisiä numeroita hän siihen asti on tuonut mukanaan ja jotka
lukiessa aivan hajosivat hänen ja lasten sormiin.

Voihan olla, että Prillup pitää useitakin vaimon ostoksia liiallisena
komeutena -- hänen edeltäjänsä kodissa ei sellaisia ollut lainkaan
ollut -- mutta hän ei tahdo riidellä, hänen asiansahan menestyvät
hyvin, vieläpä sangen hyvin viime aikoina, niin että sen huomaa
muualtakin kuin hänen nokastaan. Ja lopuksi -- eihän hän itsekään niin
tarkoin noudata vanhan Kurun esimerkkiä: hänen kielenkostukkeensa
kaupunkimatkoilla on toinen kuin Jaanin ja piippu saa usein väistyä
sikaarin tieltä. Ei toista yhtä vähän kuin toistakaan käy vastustaminen
-- houkuttelee! Houkuttelee niinkuin nuorikkoa kenkäkaupan ikkuna.

Ja tyytyväinen on kolmaskin sopimuksentekijä.

Jos joku häntä tarkemmin huomaisi tarkastaa, havaitsisi, että hän
nuorenee. Hänen poskinahkansa suoristuu, jopa sileneekin, käynnistä
katoaa kömpelö lyllyminen, kädet keppeineen irtautuvat ristiluulta,
päästen liikkumaan vapaasti, ja vironnut ja varmistunut silmä näkee
vanhassa näköpiirissä paljon uutta yhytettävää.

Ei aina uutta, sillä Kremer vaeltaa kuvittelujen maailmassa. Muistot,
aina tuoreet tuoreitten jälkeenkin, leijailevat hänen ympärillään ja
loistavat värivalaistuksessa. Elämä ei ole enää vain elettävä, se
on kaunis ja suloinen. Ja tuo suloinen kauneus tulee arvoonsa, kun
epäselvä muisto jälleen varmaksi todentuu, niin kun hän vasta sen
todentumisen edellä värisee, kun määrätty päivä ja hetki lähestyvät,
kun tietystä ikkunasta kuuluu tietty koputus tai kaupungin salaisen
pesän ovikello sillä ja ainoastaan sillä tavalla helisee. Sitten
painaa Ulrik von Kremer käden sydämelleen, jonka läpän sanotaan
olevan villaisen, ja toivoo itselleen jollei kuolemattomuutta, niin
vähintäinkin Götz von Kremerin ikää, tämä eli sadan kolmen vuoden,
neljän kuukauden, kahden viikon, viiden päivän, yhden tunnin ja
kahdenkymmenen kahdeksan ja puolen minuutin ikäiseksi.

Siinä uudessa maailmassa ovat ihmiset hyviä. Ken nyt kääntyy
liikuttavin rukouksin Mäenkylän kartanonherran puoleen, ken sen ohessa
osaa näyttää kosteita silmiä, etenkin jos hän on heikkoa sukupuolta,
voi olla varma alttiista korvasta, hyvänsuovasta sydämestä ja
mahdollisimman anteliaasta kädestä. Jollekulle tipahtaa heinämaata,
toiselle lisää polttopuita, kolmannelle rakennuspuut ja kenen sälö
tai mullikka tavattiin pahanteossa, hän voi päästä puolella sakolla,
ja paimen kai kävi siellä onnekseen, sillä häneltä vähennettiin
edellisellä kerralla korotetusta vuokrasta pari ruplaa. Mutta kaikista
vei voiton karjapiika Tiiu, joka vetistellen voitti itselleen miehen.

Eräällä iltalypsyllä huomaa isäntä, kuinka lehmän alla istuva Tiiu
pyyhkäisee kädellään vuoroon toista, vuoroon toista poskea. Kremer käy
pari kertaa hänen ohitseen, sitten käy hänen olkapäähänsä.

"Mikä sinua vaivaa, Tiiu?"

Tyttö nostaa päätään, tyrskähtää ja nyt valuvat hänen kyyneleensä
virtanaan.

"Emäntä tietää."

Itse katsoo varkain pieneen, mustaan muoriin päin, joka lypsää hiukan
kauempana.

Kremerin herra kysyy emännältä.

"Niin, -- Reemetin täytyy sen asian vuoksi tulla illalla konttoriin."

Ja kun he ovat astuneet saavista hiukan kauemmaksi emännän antaessa
merkin, kertoo tämä hillityllä äänellä:

"On saanut häntä kahdenkesken montakin kertaa tutkistella. Tiiu, Tiiu,
sinun asiasi eivät ole oikein, mutta aina ränäsi vastaan: hullusti
eivät ainakaan ole, kunnes eilen illalla hiipi tupaan, esiliinan kulma
silmillään ja itku kurkussa."

"Noh, Tiiu, mikä mieltäsi niin pahoittaa?"

Seisoo, antaa räystäitten tippua eikä vastaa hetkeen aikaan; lopulta
sanoo voimiaan ponnistaen: "Mistäpä enää riemuitsisinkaan -- asiani
ovat hullusti!"

"Noh, sanon, eihän sekään nyt ole niin suuri onnettomuus, jos isällä on
suitset päässään."

"Sepä se onkin" -- ja hänen rintaansa kouristaa -- "hän ei tahdo ottaa
minua -- äiti yllyttää lisäksi."

"Ketasko ehkä?" kysyn.

"No kuka muu sitten! Nyt se paholainen syyttää Pietaria, mutta Pietari,
hyvä Jumala, se kaino Pietari --!"

"No, itsehän tiedät parhaiten", sanon. "Kun Reemet tulee, kyllä puhun."

"Niin, emäntä, auttakaa minua poloista! Olen mikä olen -- kylläpä vain
olen tarpeeksi hyvä Ketakselle!"

"No, hyvä on, Reemet ottaa pojan illalla puheilleen, mutta mitäs poika
välittää! On kova kuin tahko. Ei, mitäpä hän välittää! Tiiulla on
käynyt muitakin moisiosta ja kylästä, mene ja ota koira sieltä kiinni!
Puhdas kun puhdas! Ja herra tietää -- eipä Reemetissä ole miestä ketään
pehmentämään, se jää nyt herran huoleksi."

"Uskotteko tytön puhuvan totta?" kysyy Kremer.

Emäntä tekee päällään ja kädellään liikkeen, millä tahtoo ilmaista,
ettei hänellä ole siitä vähintäkään epäilystä.

"Siis pitää Ketaan vielä tänään mennä häntä kosimaan!"

Herra von Kremer kääntyy ympäri ja astuu suoraa päätä lypsäjäin
joukossa olevan pienen, mustan muorin puoleen.

"Tuliko poikasi kotiin päivälliselle, Truutu?"

"Kyllä, herra."

"Siis sano hänelle, että hän mennessään tulee konttoriin."

Pian ilmestyy Mihkel Ketas, tuo poika, joka äitineen asuu moision
saunassa, lyhyenläntänä, vääräsäärisenä, pienipäisenä Kremerin
herran tuomioistuimen eteen. Mutta hän ei tule yksin, äiti on hänen
kannoillaan.

"Sinua en tarvitse!" Ja herra käännyttää tämän ovesta takaisin.

Mutta se ei estä muoria eteisessä konttorin ovelle päin selittämästä
samaa, mitä hän tahtoi sisässä selittää. Mutta kun se käy liian
kova-äänisesti, niin kiskaisee herra oven auki ja ajaa hänet pois
väliköstäkin.

"Kuule, Mihkel, minulle on kerrottu, että sinä vietät kelvotonta elämää
-- moisiossa vietät kelvotonta elämää. Kuinka uskallat sinä moisiossa,
moision alustalaisena elää huonosti?"

Poika mulkoilee herraa mykkänä ja tylsänä.

"Moisiossa ei uskalla kukaan elää huonosti, moisiossa pitää jokaisen
elää kunniallisesti, se on Jumalan ja moision herran kova käsky. Etkö
tunne sitä käskyä?"

Hiljaisuus.

"Käytkö rippikirkossa?"

Myöntävä vastaus.

"Kuinka usein?"

"Kaksi kertaa vuodessa."

"Vai niin, käyt rippikirkossa, mutta et pelkää Jumalaa; elät moision
maalla ja moision katon suojassa, mutta et pelkää moision herraa!
Ajattele nyt itse, mitä moision vanhimman pitää tekemän sellaiselle?"

"Minä en ole lapsen isä."

Kremer katsoo pisteliäästi poikaan, ääni on matala.

"Kun tyttö sanoo, että olet isä, niin olet isä!"

Nyt tulee poikaan eloa. Hän raapaisee toista ja toista housun
säärystintä, kohauttelee olkapäitään ja maiskuttaa suuta.

"En ole! -- Varmaan en ole! -- En ikimaailmassa! -- -- En ole enkä
tule."

"Vai niin. Mutta jospa erotan sinut työstä tunnin kuluttua ja tunnin
kuluttua ajan pois saunasta äitinesi kaikkinesi -- oletkos sitten isä?"

Mihkelin silmät kiertävät ympäri, käsi pyyhiskelee nenää toiselta ja
toiselta puolen, hänen äänessään on rahtusen vähemmän lujuutta:

"Ei sinnepäinkään -- -- Minä nyt muka isä --- -- Niinkuin ei toisia
olisi -- --"

"Kuule, Ketas, sanon sinulle nyt vielä pari sanaa hyvällä." -- Kremer
panee kaksi sormeansa hänen olalleen, eikä puhu enää niin käskevästi.
"Sinun pitäisi ajatella tyttöä. Mihin hän joutuu lapsen kera. Ei
hänellä ole vanhempia. -- --"

Ketas katsoo alas.

"Miksi sinä et sitten tahdo? Hänhän on näppärä ja terve ihminen."

"Vanha -- -- ja äiti ei anna -- --"

"No katsos, nyt tunnustat lapsen kauniisti omaksesi. Sinä ylenkatsot
Tiiua vain siksi, että hän on sinua muutaman vuoden vanhempi, ja siksi,
ettei hän ole sinun äitisi mieleinen, ei siksi, että hän saa toisien
kanssa lapsen. Mutta kun hän sinulle ennen kelpasi, niin pitää hänen
kelpaaman sinulle jälkeenkinpäin, ja kun hän sinulle kelpaa, niin pitää
hänen kelpaaman sinun äidillesikin."

"Minun lapseni se ei ole -- --"

"Mutta ottaisit Tiiun kuitenkin, jotta et jäisi leivättä -- mitä? -- En
laske leikkiä -- tunnin kuluttua! Ja tyttö haastaa sinut oikeuteen."

Mihkel on jo taipuvainen, hänen katseensa alkaa lupaavasti nousta
herran saappaista reisiä ja rintaa myöten kasvoihin päin, kun äidin
ääni äkkiä kuuluu ulkoa hänen korvaansa. Huolehtiva äiti on väliajalla
katsonut hyväkseen ottaa seisomapaikan konttorin akkunan takana, ja
vastaa sieltä nyt riittävän äänekkäästi:

"Onkos nyt oikeutta enää maailmassa! Miksikä sellaista narttua
tanupäiseksi! Ei muuta kuin maata poika, ja kun niitä on vieressä, niin
käydäpä kiinni erääseen, joka ei vielä ole ollut yötäkään pois äidin
hoivista! Niinpä niin! Eikä sitten uskota minun lastani, uskotaan sitä
vanhaa huoraa, ja poika otetaan kynsiin aivan kuin joku pahantekijä!
Jotta se nurkantakainen saisi korjaajan, joka häntä himottaa! --
Puhukoon poika peloissaan mitä tahansa -- oikein ei se ole, minunhan se
pitäisi paremmin tietää, mutta nämä eivät päästä minua lähellekään!"

Äidin takkupää katoo kyllä akkunan takaa herran kääntyessä sinnepäin,
mutta poika on heti kovettunut kiveksi. Hakattakoonpa vaikka hänen
päänsä poikki, hänellä ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä!

"Hyvä on" -- Kremer ottaa kellon taskustaan -- "kello viideksi olkoon
sauna tyhjä, ja te molemmat korjatkaa luunne minun maaltani. Jos teillä
on vielä saatavaa muonaa tai palkkaa tähän päivään asti -- katson
kirjasta -- niin saatte sen pehtoorilta. -- Jumalan haltuun!"

Mihkel vitkastelee, mutta kääntyy vihdoin oveen päin; todennäköisesti
on muona jo otettu kaikki ja palkkaa eteenkinpäin. Ja pojan käden
ojentuessa oven kahvaan, istuutuu herra pöydän ääreen, mumisten samalla
viiksiensä välistä:

"Olisin antanut sinulle keväällä jonkun Kruusimäen mökin, mutta kun
olet sellainen veijari, niin laputapa maailmalle!"

Mutta yhtäkkiä Katu ei lähdekään, hänen kätensä vetäytyy takaisin,
näyttää siltä kuin kieppuisivat hänen suuret kesivät korvansa tarkaten.
Hän katsoo hetken aikaa kiivasta istujaa, kääntyy yhä enemmän ja tekee
jyrkän, kankean kumarruksen.

"Kunnioitettava herra -- kysyisin äidiltä neuvoa."

"Mutta nopeasti!" tiuskaisee Kremer avatessaan erään kirjan.

Poika on poistunut, mutta tuskin kahdeksikaan minuutiksi. Hänen kömpelö
hahmonsa ei ole vielä päässyt ovesta sisään, kun suu julistaa.

"Minä otan siis Tiiun."

"Hyvä on!" ja herra von Kremer lyö kirjan jälleen kiinni.

"Ja sen Kruusimäen mökin myös -- --?"

"Mökin saat." -- --

Mäenkylän herran käyskennellessä karjansa keskessä nousee eräs
lypsäjistä yhtäkkiä lehmän alta, tavoittaa vanhan herran käden ja
suutelee sitä sanaa sanomatta kaikkien nähden.



Kahdestoista luku.


Kun Mäenkylän maitomies syksyllä kuuli Vokan maitomieheltä
uutisen, että entinen Kurun Jaan, hänen edeltäjänsä, oli ostanut
tämän kotikunnasta maantien vierestä neljätuhantisen talon, jossa
aikoi myöhemmin avata puodin, huomautti hän vain karistellessaan
piiskanvarrella vankkurien ketaralta ropaa: "Ähäh, jokos osti moision",
ja lipaisi kielellään huulipartatöyhtöä hampaitten väliin.

"Kuulehan nyt", nauroi toinen, "mikäs sinunkaan on ostaessa moisiota!
Saksalta tämäkin maidon sai!"

"Ottaa ehkä vielä pari taloa lisäksi."

"Olisi sitten heti ottanut, kyllä meillä niitä on enemmänkin saatavana,
sekä metsä- että viljelystiloja."

Mäenkylä sai yhden ostajan tyydytetyksi, sitten pureskeli jälleen
viiksiänsä ja sanoi Vokalle, joka oli jo lopettanut kaupanteon:

"No, ehkäpä aloittaa kaupan suurellisestikin."

"Niin, viidelläsadalla ruplalla -- luottoahan hän kyllä saa." Ja Voka
hyppäsi vankkureilleen ja lähti jonosta.

Kotimatkallakin oli Prillupilla parrantöyhtö suussa, väliin oikealta
puolen, väliin vasemmalta, kulmakarvojen riippuessa silmien yllä. Hän
ei torkkunut tänään, ei imenyt sikaaria, istui vain hiljaa tonkien
välissä ja suomi hölkyttelevän ruunan häntää. Vain tottumuksesta
hoputti suu hevosta ja käsi liikutti piiskaa. Kapakan eteen, jossa
isännällä oli tapana pysähtyä, yritti hevonen jäädä seisomaan, mutta
Prillup puhallutti sitä ainoastaan kerran puolimatkassa, ja joutui
sillä tavoin varhain kotiin.

Ei ainuttakaan matkauutista kertonut hän sillä kertaa vaimolle, ja
Pietari kuskin jutellessa hänelle Marin kuullen joitakuita päiviä
myöhemmin entisen maitomiehen talon ostosta, olivat Tönun sormet
syvälti posken karvatiheikössä hänen tyytyväisenä huomauttaessaan:

"No niin, nytpä on maa, jota hänen jalkansa polkevat, omaa, ja katto
hänen päänsä päällä myös omaa; kukapa meistä, veli hyvä, ei tahtoisi
samaa."

Mutta lähipäivinä näytti nuorikosta siltä kuin alkaisi Tönun
kulmakarvojen välissä olla jotakin, mitä siellä ei ennen ollut. Se
suureni toisena liikevuonna, eikä Mari päässyt kuvitteluistaan,
että Tönun rinnassa eleli loisia. Ne nähtävästi tekivät tilan
rinnassa ahtaaksi ja tuottivat hänelle tuskaa. Vaimolle hän ei
hiiskahtanutkaan niistä, mutta tulivat ne näkyviin kautta rantain.
Hän, joka ei tavallisesti riidellyt, riiteli nyt usein ollessaan voi-
ja maitohommissa, etsien virheitä ja merkiten niitä vikasia enemmän
tai vähemmän vaimon pykäläpuuhun. Ilman mitään nähtävää saattoi hän
toisinaan kiivastua, ja Mari huomasi yhtenä syynä olevan sen, että Tönu
näki hänet iloisena, mikä hänestä tuntui sangen hullunkuriselta.

"Mitä sinä siellä kikatat?"

"Oh, muuten vain."

"Etkö henno puhua."

"No, nauran ukkoa" -- Mari katsoi kieroon kermansäilytysastiaan.
"Valittaa ja valittaa, että povessa syyhyy ja kirvelee, eikä hullu
tiedä, mikä siellä on! Pyydän nähdäkseni -- paljastaa rintansa
ja näyttää -- puutiainen! Aivan punasinervä ja möhömahainen. --
Odottakaa, kiskon sen pois." -- -- Mutta eihän tämä! Panee molemmin
käsin vastaan: "Ei, ei Jumalan tähden, ei -- matkustan kaupunkiin
lääkäriin!" -- -- -- "Ja matkustaa" -- Mari koukistuu ja pyyhkii
poskeaan -- "ja matkustaakin toisena päivänä kaupunkiin lääkärin
pakinoille!"

Mutta nauraja tuli totiseksi ja vaikeni pian vilkaistessaan
ihmettelevin katsein miehen kasvoihin. Ne olivat vetäytyneet kokoon
takkuisten karvojen alla, hullunkurisesti paisuneet ja leuka levennyt,
ja silmät eivät olleet enää ruskeat, vaan himmeän punaiset.

Tönu seisoi hetken aikaa lausumatta sanaakaan, sitten tunkeutui lyhyt,
puoleksi viheltävä ähkyntä hänen kurkustaan, siihen tukahtui sitä
seuraava sanakin. Hän heitti lusikan, millä oli kuorinut astioita,
lattialle ja huitaisi ulos.

Heidän suhteeseensa tuli jotakin uutta, jotakin enemmän. Nuorikolta ei
häipynyt tunne, että häntä salaa ja valppaasti vartioitiin, että häntä
ympäröitiin, että hänen sisimpäänsä koetettiin tunkeutua. Eikä hän
Tönun katseesta suinkaan aina löytänyt luotettavaa vartijaa, ei, siinä
välähti toisinaan jotakin, mikä saattoi pysähdyttää ajatuksen.

Prillup istui eräänä syyskuun iltana jo vankkureissa astioitten välissä
ja Jaska käänsi aisoja puutarhan pylväästä tielle päin, kun Prillup
yhtäkkiä huusi jälkeensä yli portin: "Mari, tulehan vielä hiukan tänne!"

"Unohditko jotakin?"

"Ei -- sanon jotain -- -- tprrr!"

Nuorikko ei erottanut pimeässä hänen kasvojaan, haistoi ainoastaan
hänen suustaan viinanlöyhkän -- Prillup, joka varakkaana ihmisenä piti
viinaa kotonaan, oli ottanut illallispöydässä ruokaryypyn -- ja huomasi
tämän äänensävystä, ettei tämän mieli ollut lainkaan tyyni.

"Mitä sitten?" Mari nojasi jalkaansa pyöränrumpuun.

Tönu viivytteli, aivan kuin odottaisi vihurin menevän ohi, sitten
yhtäkkiä tunsi Mari tämän kovan käden päälaellaan.

"Ehkä pitäisi sinun mennä taas -- -- älä mene -- -- älä tälläkertaa
mene!"

Siinä sanassa kaikui kielto ja pyyntö ja seassa värisi toivo. Ja
ennenkuin vaimo keksi, mitä vastata, pingoitettiin ohjaksia, piiska
heilahti ja vankkurit vierivät huolimattomin kääntein puutarhasta
tielle. Hiukan kauempaa kuului rykäisy, aivan kuin paha yskänpuuska
läpi pimeyden, sitten kolisivat ainoastaan vankkurit ja graniitti iski
pyörien alla tulta.

Mari kuunteli hetken aikaa kolinaa, käsi kurkunaukossa liinan alla,
toinen puuskassa. Mutta sitten johtui hänen mieleensä jotakin muuta.
Hän kahmaisi hameensa oikean reiden kohdalta käteensä ja nosti
sitä, ja jäljitteli nyt kolme kertaa erästä kaupungissa näkemäänsä
korkeakorkoista rouvaa, joka keikaillen astuu yli porisevan katuojan.
Siinä oli Marilla valojuova, minkä kamarin akkunalla palava lamppu
heitti yli pihan aina portin ulkopuolelle.

Viimein läksi hän vihellellen tupaan, ja toimitettuaan ilta-askareensa,
nukkui pitkän yön. Pitkä oli Marin yö aina Tönun ollessa
kaupunkimatkalla, sillä illasta ja aamusta tuli lisää. Ja jos hän yötä
joskus tuhlasi, silloin teki hän sen tahtoen eikä täytyen.

Viikonpäivät myöhemmin oli Kremerin herralla Särgverestä vieraita:
kaikki kolme "pinguiiniä" Adalbert veljen kera. He tulivat niinkuin
tavallisestikin vain pariksi tunniksi -- harmaa kuskivanhus ei riisunut
hevosiakaan vaunujen edestä -- ja tahtoivat enimmäkseen ajella Ulrikin
poikamiesasunnon ulkopuolella, eräällä hiekkasärkällä, mikä ulottui
moision takaa aina karjakartonalle asti. Mäenkylän ihmiset, jotka niin
harvoin näkivät maillaan muita herrasväkiä, erittäinkään sellaisia
avara- ja kahisevapukuisia, nostivat joka puolella päitään ja jäivät
heidän jälkeensäkin pälymään. "Niitä täytyy oikein katsoa", sanoivat
jotkut jättäen kuitenkin selittämättä minkä vuoksi, ja kenen oli
tervehdittävä, hän teki sen miltei naurettavan kohteliaasti.

       *       *       *       *       *

Särgveren Kremer ei ollut vähimmässäkään määrässä samannäköinen kuin
Mäenkylän. Pitkänä, laihana, kuivana, lumivalkoisine viiksineen ja
suurine mustahkoine poskikuoppineen muistutti hän jotakuta vanhaa
Moskovasta palaavaa Napoleonin upseeria ja erosi Ulrikista samoin
kuin sisaristakin siinä, että hänen liikkeensä olivat tahdikkaan
levottomat erittäinkin hänen käydessään. Siitä huolimatta, että otti
lyhyitä, sipsuttelevia askeleita pitkillä säärillään, ehti Adalbert
von Kremer tahdikkaasti keinuvasta seurasta jonkun matkaa edelle,
ja täytyi hänen joka kerran tulla takaisin, jotta kaikki pysyisivät
samassa joukossa. Tavallisesti huomasi hän ennätyksensä vasta sitten,
kun hänen mieleensä johtui puhua jotakin, ja jotta se ei unohtuisi
ennenkuin pääsi toisten joukkoon, piti hän kätensä pystyssä seuraan
päin ojennettuina, kunnes sana saattoi kuulua. Se alituiseen toistuva
juoksu rivistä ulos ja riviin takaisin sai luonteenomaisen piirteen
lisää siitä, että Mylord, Adalbert-herran uskollinen koira, jonka
terävä, pitkä kuono tuskin milloinkaan erosi isännän kannoilta, kulki
kuin varjo hänen mukanaan mennessä ja tullessa. Kaikki kolme sisarusta
oli aivan samanlaisia yksinpä huudahdellessaankin, etenkin hiukan
etäämmältä katsoen, niin ettei heidän kasvojensa muutamia erilaisuuksia
huomannut. Nuo pienehköt, mustanpuhuvat päät, pitkine kyömynenineen,
nuo pienestä kaulasta ja ahtaista olkapäistä alkavat ja alempaa
järjestänsä levenevät vartalot ja lopuksi nuo lyhyet, hiukan heikosti
liikkuvat käsivarret tuon pehmeän ruumiillisen yltäkylläisyyden
rinnalla oikeuttivat muuten melko letkauttavan nimityksen, jonka Henrik
veli kerran ylimielisellä tuulella ollessaan on antanut, samalla kuin
todella voisi kysyä, olisiko laivamies Jäämerellä purjehtiessaan
saattanut keksiä eroa heidän ja noiden sympaatisten pystyssä olevien
lintujen välillä, jos olisi nähnyt Särgveren neidit niiden joukossa.

Mitä enemmän naisilta puuttui ruumiillista liikkuvaisuutta -- siinä
suhteessa olivat he lähinnä Ulrik-veljeä -- sitä enemmän oli heidän
kielensä irrallaan. He juttelivat -- enimmäkseen kolmen kesken --
tosin sävy ja tempo olivat viileän kohtuulliset -- mutta sensijaan
tapahtui se lakkaamatta ja -- mikä omaperäisempää -- kenenkään heistä
ottamatta huomioon toisen puhetta, antamatta toinen toisensa lopettaa
lausettaan. Kuinka he ymmärsivät toistensa puheen, jäi salaisuudeksi,
kolmen veljenkin oli sitä vaikea käsittää, mutta he ymmärsivät, sillä
muuten ei jokunen ajatustenvaihetus olisi johtanut vihamieliseen
yhteentörmäykseen. Adalbert veljen pystyssä olevan käden täytyi sangen
kauan pysyä ilmassa, ennenkuin katseet sovinnollisina tapasivat
toisensa ja välistä oli hän unohtanutkin asian, jota oli koettanut
pitää mielessään. Paremmin kävi Ulrikin, joka osasi auttaa itseään
suurella Stentori-äänellään.

Ehtiessään takaisin karjamoisiosta kiertopolkuja pitkin, oli pieni
seurue kuljeskellut puutarhan lohduttomassa ryteikössä ja purkautui
nyt läpi veräjän, mikä johti pesutuvan viereltä kaivolle ja edelleen
navetan ja asuinhuoneitten väliin jätetylle avaralle nurmikolle, mitä
käytettiin karjatarhana. Karja oli juotettu, iltalypsy oli parhaillaan,
Kurun emäntä veti käsivankkureineen puhtaita astioita. Ei ollut juuri
helppoa vetää niitä, sillä maa oli kaivoon päin kaltevaa ja jostakin
syystä -- koulussa eivät he kyllä vielä käyneet -- ei ollut pienokaisia
työntämässä takaa vankkureita.

"Hei hei, nuorikko, odota, autan sinua!" huusi Särgveren herra pitäen
kättään pystyssä kunnes hän oli tullut kuormineen lähelle. Tämän
voimakkaasti työntäessä järisivät vankkurit mäelle, ja nuorikon harvain
hampaitten välistä kuului kohteliaasti: "Suuri kiitos, herra!"

Ympärillä naurettiin, tytötkin nauroivat ja Ulrik von Kremer taputti
käsiään viiksien liikkuessa ylös ja alas. Hänen poskillaan oli syvä
puna, mikä häntä nuorensi.

"Kuule, Ulrik" -- Adalbert läheni kohotettuina käsineen -- "aiotko
tänäkin vuonna olla Mäenkylässä niin myöhään syksyyn kuin viime
vuonnakin?"

"Voihan olla -- uunit ovat kunnossa --"

"Onpa se ihmeellistä. Sinä alat aivan vieraantua Särgverestä.
Kaupungissa olet enemmän kuin tavallisesti."

"Asiat -- tehtävät --" mumisee Ulrik, mutta Adalbert ei kuullut
sitä enää, sillä hän köpitti nokkeline säärineen lehmän luo, joka
oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Ja sitä katseltuaan riensi uutta
päähänpistoa toitottavine käsineen sisarien luo, jotka tervehtivät
saavin luona Reemetin emäntää.

"Tuo mustankirjava tuolla -- tulkaa katsomaan -- se on Ulrikin karjan
kaikkein hienoimpia!"

       *       *       *       *       *

Neidit seurasivat tätä, myöskin Ulrik läheni, ja nyt alkoi kirjavaisen
ympärillä pitkä arvostelevainen keskustelu, mikä kosketteli kerta
toisensa perästä myöskin muita lehmiä. Naisten arvelut olivat eroavia,
mutta heidän todistelunsa sulivat yhteen. Ja lehmät pysähdyttivät
märehtimisensä arvostellakseen myöskin he omasta puolestaan vieraat
arvioijat.

Mutta nyt oli karjassa nuori Anglerin sonni, ja se näytti näissä
vieraissa havaitsevan jotakin, mikä sitä ei miellyttänyt. Se mulkoili
niitä kauempaa, puhalsi pari kertaa, huitaisi hännällään ja puskien
päätään maahan päästi ensimmäisen varoittavan mölinän.

Mutta sille ei annettu mitään arvoa. Kotolaisille ei se ollut
milloinkaan ollut vihainen ja vieraitten mielet olivat kiintyneet
puheluun. Eihän heillä ollut punaista missään, ei nauhoissa eikä
hattukukissa.

Mutta sonnin mielipaha kasvoi. Se kaapi, kuopi maata ja pyöri lehmän
ympärillä ja läheni hitaasti väittelevää seuruetta. Salakavala se
ei ollut, vaan antoi vielä kerran merkin, möristen pahemmin kuin
milloinkaan. Mutta nähdessään, ettei sillekään annettu arvoa, päätti se
ryhtyä tositoimiin.

Hetken aikaa seisoi se aivan hiljaa, suu ja sieraimet vaahdoten,
silmät punoittaen, mutta sitten se viskaisi sarviaan eteenpäin, otti
vauhtia ja puski. Herrat ja neidit hypähtivät ja hoippuivat taaksepäin.
Vielä kerran aikoi elukka puskea, mutta vauhtia ottaessaan sai se
kovan korennon iskun niskaansa. Se pysähtyi, pärskytti ja kääntyi
sitten uuden vastustajan puoleen, mutta silloin sattui toinen isku sen
päähän, ja nyt katsoi se parhaaksi perääntyä; kumeasti mölisten, kaksi
verijuovaa päässä kääntyi härkä kauemmaksi karjan joukkoon.

Nyt vasta alkoi mölinä, ja vasta nyt nähtiin, että itse Mäenkylän
isäntään oli sonnin isku sattunut. Ulrik von Kremer, kasvoiltaan
vahankarvaisena, huulet sinisinä virui selällään nurmikolla ja puhui
omaisille, jotka ensimmäisinä kumartuivat hänen puoleensa, äidinkielen
asemesta viron kielellä: "Auttakaa minut sisään!"

       *       *       *       *       *

"Ulrik, sinä haavoittunut!" kiljui kolme neitiä kuin yhdestä suusta,
kaikki kädet ristissä Adalbert veljen tepastellessa neuvottomana
näiden ympärillä ja kerraten lausetta: "Ist es denn möglich! Ist es
denn möglich!" Hänen kannoillaan oli taas syyllisen, nöyrän näköisenä
valkea koira, joka siihen asti, päästäen ruumiillisen heikkoutensa
valloilleen, oli hieronut ystävyyttä navetan ovella naaraspuolisen
karjakoiran kanssa.

"Hakekaa tohtori!" pyysi haavoittunut nyt saksan kielellä, nousten omin
avuin istumaan; vetäessään takaisin oikeaan kylkeen puristautuneen
kätensä, olivat sormet hiukan veressä; hän jäi niitä avoimin silmin
tunnustelemaan.

Pehtorin emäntä ja Kurun nuorikko -- jälkimmäinen heitti juuri korennon
maahan -- aikoivat jo tarttua haavoittuneeseen, kun Adalbert veli
toipui senverran, että huomasi astua emännän tilalle; tallin edestä
paikalle syöksähtänyt kuski vapautti nuoremman, Mäenkylän maitomiehen
vaimon, tästä tehtävästä. Molempien tukemana horjui Ulrik von Kremer
kotiin päin, lasimainen katse yhä vielä kiintyneenä verisiin sormiin.
Heitä seurasivat neidit tuskasta sanattomina kouristuksen tapaisesti
pitäen toinen toistaan käsistä kiinni, kaikkien suut ihmeellisen
samalla tavalla hiukan auki, ja lopuksi Reemetin emäntä, joka
tahtoi olla apuna kamarissa, sillä hän ei ollut aivan varma neitsyt
Vilhelmiinan kylmäverisyydestä, kädessään oli hänellä onnettomuuden
uhriksi joutuneen herran maasta otettu lakki.

Kurun emännän kääntyessä takaisin vankkureihinsa päin -- siinä oli
sillä kertaa pestäväksi vietäviä astioita -- seisoi hän yht'äkkiä
Prillupia vastassa, joka astui esiin lähellä olevan jääkellarin eteisen
muodostamasta varjosta.

Tönun silmät paloivat, hänen poskikarvansa värähtelivät ja nuorikon
kasvoihin läiskähti lämmintä sylkeä hänen puoleksi sihisten
puristaessaan hampaittensa välistä:

"Mitä se Jumalan luoma sinulle teki! Mitä sinun tarvitsi sitä lyödä!"

"Ketä -- -- mitä -- --?"

Tönu pälyili lypsäjiin, jotka vielä seisoivat piirissä
onnettomuuspaikalla pohtien kiihottuneina tapahtumaa, näytti siltä kuin
tahtoisi hän vielä lisätä jotakin, minkävuoksi hän astui likemmäksi
vaimoa. Mutta yht'äkkiä huitaisi hän kädellään, mikä oli varsin luinen
ja kääntyen menemään kirahti ainoastaan: "Puhdista astiasi, letukka!"
Sitten meni maitokamariin päin terävine olkapäineen, pää tönkkönä
taakseen katsomatta.

Mari katsoi hetken aikaa hänen jälkeensä pyyhkäisten oikealla kädellään
tapansa mukaan nenänsä alustaa ennenkuin otti korennon maasta.

       *       *       *       *       *

Keskellä pihamaata huitaisi päärakennuksesta tuleva Pietari kädellään
pihan yli nuorikolle, ja kiirehti talliin päin. "Kaupunkiin
tohtoria hakemaan!" huusi hän kättä heiluttaen. Tuo hidas poika oli
hullunkurisen näköinen koettaessaan olla vikkelä, ja Mari hymyili. Hän
näki hänen kompastuvan tallin edessä, ja hymyili jälleen.

Tullessaan uusin kuormin takaisin havaitsi nuorikko, että lypsäjät
olivat jälleen ryhtyneet työhönsä, vaikka Reemetin emäntää ei vielä
näkynyt, molempien kuskien valjastaessa kömpelön kiireesti hevosia
kaleskojen eteen. Ja maitokamarissa lämmitti Tönu uunia, jotta maito
happanisi, ilma oli kylmä, vaikkakin aurinko heloitti sinisen selkeältä
taivaalta.

He eivät puhuneet toinen toiselleen, kumpikin teki omaa työtään siksi
kunnes maitosaavi tuli.

"Sinun pitäisi saada heiltä hyvä lahja, nuorikko", laski emäntä
leikkiä, "ilman sinua olisi sonni varmaankin heidät kaikki hajottanut
tuuleen ja mene tiedä, mitä neidoista olisi jäänyt jäljelle".

"Millainen on haava?" kysyi Mari.

"Ei varmaan tapakaan, eikä tee raajarikoksikaan", arvaili kysytty
kevyesti, "mutta sonni paran päivät ovat luetut! Tuskin oli sängyssä ja
haava sidottu, kun käski: Älkööt minun silmäni enää nähkö sitä härkää!
Viekää se kaupunkiin makkarantekijälle!"

Prillup oli ottanut hyllyn pylväässä riippuvan taulun ja näytti
tutkivan siinä olevia jäykkiä, kulmikkaita ja kyhmyisiä lukuja, joita
varten tosin oli vedetty viivat, mutta niistä eivät ne huolineet, vaan
milloin kiipeilivät ylös, milloin putosivat alas. Sitten sanoi emäntä
seniltaisen tuoppiluvun ja Tönu kirjoitti sen vieressä riippuvalla
rihvelillä tauluun sillä kertaa sattumalta viivalle, kuitenkin luku
itse oli siihenastisia huomattavasti huonompi, varsinkin huonompi
niitä, jotka nuorikko välistä piirsi. Jaanin aikana oli emäntä
huolehtinut maitomiehen tuoppinumeroista.

Vaieten tyhjensi aviopari senjälkeen saavin, ja Marin mentyä kotiin --
tänään ei valmistettu voita -- jäi Prillup edelleenkin huolehtimaan
uunista. Hän toi kopalla turpeita puitten lisäksi ja kävi silloin
tällöin takimmaisessa huoneessa katsomassa pientä lämpömittaria, joka
oli kiinnitetty taulun viereen. Tuon tuostakin seisoi hän kauemmin
kamarissa, antoi katseen liukua pitkin maitoastioita, tarkasteli jonkun
sisustaakin, kopeloi milloin mitäkin pyttyä. Yht'äkkiä painoi hän
kädellä otsaansa, sulki silmänsä ja alkoi peräytyä hyllyistä poispäin,
aivankuin olisi hänen päähänsä mennyt häkää. Hän peräytyi ulkoseinään
asti, nojaten selkäänsä sitä vasten, ja kun hän nyt avasi silmänsä, oli
niissä kauhistunut, kysyvä katse, ja Tönun molemmat kädet ojentuivat
torjuen hyllyihin päin.

He välttelivät toinen toistaan tavaten vain ruokapöydässä kaksi kertaa
päivässä -- työ saattoi heidät eri taholle -- mutta silloinkaan eivät
he keksineet puheenaihetta. Ja sillätavoin kävivät he illalla sänkyyn.
Mutta yöllä heräsi nuorikko syvästä unestaan, sillä hänestä tuntui kuin
painaisi laesta pudonnut kattoparru hänen lantioitaan. Mutta se olikin
Tönun käsivarsi. Ja Mari jätti sen paikalleen.

Aamulla näytti siltä kuin ei Prillup olisi koko yönä saanut
ummistetuksi silmiään. --

Valitteleva herra, joka aivan tosissaan oli kysynyt tohtorilta, jääkö
hän vielä eloon, uskallettiin jo toisena päivänä viedä Särgvereen,
jotta sisaret voisivat hoitaa häntä, ja ennenkuin kolme viikkoa oli
kulunut, oli mies taas täysin terve.

Mäenkylään tullessaan toi Kremerin herra mukanaan suuren englantilaisen
verikoiran, jonka varmaankin piti tarvittaessa puolustaa häntä uutta
sonnia vastaan -- hän ei muuten ollut koirien ystävä -- ja jolle
rakennettiin hyvä lämmin koppi. Mutta Kurun emännälle löydettiin
vaunujen laatikosta villainen leninkikangas, neitien itsensä ostama,
ei liian halpa, ja Reemetin emäntä, joka oli pitänyt suurta ääntä
lahjasta, sai tehtäväkseen antaa sen nuorikolle, ei päästy selville
siitä, minkävuoksi vanhaherra ei kehdannut tehdä sitä konttorissa.

Ja nyt nautti Ulrik von Kremer yksinäisessä, suon takana sijaitsevassa
Mäenkylässä, jossa hänen ei tarvinnut kärsiä puoltakaan emää
entisestä ikävästä, edelleen kuivasta ja kauniista syksystä, joka oli
seurannut kylmää ja sateista kesää. Hän pysyi siellä uljaasti vielä
silloinkin, kun myrskyt, sateet ja kylmät ilmat tulivat, kun kuolema
kävi yli mäkien ja norojen, kun suo peittyi koinkarvaiseen huntuun
ja metsästä varisivat kirjavan vaipan viimeisetkin hetaleet. Mitään
säälittävää, kaihoisan lauhaa ei tänä vuonna ollut tuossa kuolemassa,
kaikki kuolivat lujina, älykkään tietoisina siitä, että heidän
yläpuolellaan on välttämättömyyden lain mahti; ja viimein oli sammunut
ja tummentunut syksyn värien selkeä ja syvä loisto, haihtunut syksyn
tuoksujen raittiin kova lemu ja korkea taivas oli äkkiä alentunut,
hyytynyt tummanharmaaksi, sitten luotiin haudalle yön kuluessa valkea
kumpu, joka kuumotti vielä taivaan puhtautta, ja sinertävien kielien
nähtiin nuolevan herraskartanon päärakennuksen kahta etelänpuolista
savupiippua, mikä todisti, että vanha herra asui vieläkin siellä. Mutta
se todisti myöskin sitä, että Ulrik von Kremerin tusculumin uunit
olivat todellakin kunnossa.

Kremerin elämä tuntui hänestä itsestään vielä kalliimmalta äskeisestä
onnettomuudesta asti, senvuoksi tahtoi hän olla kiitollinen
korkeimmalle kaitsijalle, alkaen jälleen iltaisin ottaa hänen sanansa
käteensä, omasta kohdastaan olisi hänellä nyt ollut kaikkia, mitä
oli toivonutkin, jollei maitomies Prillup olisi tuottanut hänelle
murheensiementä.

Epäilemättä muuttui tämän ihmisen suhde häneen toisenlaiseksi. Jotain
hämärää alkoi hiipiä heidän väliinsä. Ilma, jota he hengittivät
seistessään vastakkain, oli tukahduttava. Kaikessa siinä, miten hän
kuun ensimmäisenä -- muuten ei heidän puheistaan leikinlasku puuttunut
-- konttoriin astuessaan tokaisi yksinkertaisen "terveensä", miten hän
survaisi maitorahan pöydälle, miten hän seisoi pöydän päässä, miten
hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat karvojen seasta, kuinka hän pois
mennessään sysäsi oven kiinni -- kaikessa siinä oli jotakin, mikä sai
Kremerin kuvittelemaan kylmän, hikisen, näkymättömän käden vihamielistä
sipaisua yli hänen kaljun päälakensa.

Mitä se lieneekään ollut -- -- senkö johdosta vielä, nyt toisena
vuonna, kun mennä vuonna kaikki näytti olevan niin hyvin?

Eikö hän saanut maitoa kohtuullisella, enemmänkin kuin kohtuullisella
hinnalla? Eikö hän ollut saanut velkaa, josta hän oli antanut korvausta
vain kaksikymmentäviisi ruplaa? Tai oliko häneltä -- mikä Jaania oli
niin suututtanut -- kysytty maitorahoja edeltäpäin? Ei, Kremer oli
saanut omat raha-asiansa parannetuiksi ottamalla pankkilainan ja
myymällä jonkun talon niin suuresti, että hän voi maidosta tai voista
saadut vuokrarahat jättää rauhaan. Ja kuudenneksen vuokra oli sama kuin
ennenkin, ja entinen oli tähän päivään asti myöskin vasikoitten hinta,
vaikka kyllä maan- ja lihanhinta nousi. Ja vaimo -- viattomien lahjojen
muodossa sai hänkin milloin mitäkin.

Mikä häntä siis -- -- mikä häntä siis vaivasi?

No niin -- voisihan ehkä ajatella, että -- --. Mutta nyt vielä
senvuoksi!

Marin kanssa he eivät puhuneet tästä, se oli kuin mykkänä sopimuksena
heidän välillään, ja niinpä piti Ulrik parhaimpana sanoa napsauttaa
Tönulle itselleen siitä jonkun kerran. Saadakseen selvyyden,
vapautuakseen sydäntä häiritsevästä epätietoisuudesta.

Hän teki sen lopuksi joulukuun ensimmäisellä viikolla. Prillupin pitkä,
kaita selkä kääntyi pöytään päin, hänen toinen verille hieroutunut
korvansa tuli, takaa näkyviin, käsi nousi lakinreunaan. --

"Odotahan vielä, Tönu!"

Kääntyminen vei aikaa. Vain silmät kysyivät pöhöttyneiden luomien
alta. Kremer istui käsiinsä nojaten pöydän ääressä, hänen viiksensä
liikkuivat hänen koettaessaan päästä leikillisen ystävälliseksi.

"Olisin jo kauan sitten halunnut kysyä: tulet tänne niin happamin
naamoin, saatat minulle suurta tuskaa, -- eikö maito enää tuota sinulle
mielihyvää?"

Mies jäi tuijottamaan häneen, mutta näkemättömin silmin. Ja suu
vaikeni, kädet riippuivat sivulla.

"Minun mielestäni sinulla ei pitäisi olla katumista, sinä voisit olla
varsin tyytyväinen itseesi, joka toinen mies sinun sijassasi olisi
tehnyt samoin."

Prillup vaikeni edelleen, katseen ja jäsenten pysyessä aivan
rauhallisesti paikoillaan.

Kremer odotti; hänen kätensä leikitteli lyijykynällä, silmät mittelivät
Tönun puoliturkin helmoja. "Voisithan puhua -- olemmehan hyvässä
sovussa keskenämme--."

"Olin sika", sanoi Prillup lopulta.

"Vai niin -- vai sitä kuitenkin --?" Kremerin leuka nytkähti äkkiä
ylös. "Kuinka niin -- minkävuoksi sitten -- --?"

"Olin suuri sika", vahvisti toinen korostaen vielä enemmän sanojaan.

Kremer katsoi vilkaisten häntä silmiin, ja ikäänkuin olisi niistä
saanut vastauksen, nousi hän tukevine ruumiineen vaivalloisesti
tuolilta. Hitaasti ensin hierottuaan käsiään pani vanha herra ne
ristiluille, astui hyllyvin pyörähdyksin yli permannon, kunnes hän
puoleksi sivuttain Tönuun jäi seisomaan tuolin taakse.

"En tiedä kyllä oikein, mitä sinulla lieneekään mielessäsi, ja
jollet tahdo puhua juuri nyt -- niin jääköön siihen, mutta katsos,
rakas Prillup, jokaisella asiallahan ja jokaisella kaupalla tässä
katoavaisessa maailmassa on omat pahat puolensa. Missä riemua,
siellä murhetta -- tiedät sen itsekin. Voin kuitenkin antaa sinulle
hyvän neuvon murheeseen, todellakin hyvän neuvon, olen sitä itsekin
koettanut. Katsos, Tönu: Jos minä olen joskus tehnyt pahasti -- sitähän
sattuu väliin, enkähän minäkään ole kaikkein viisain, tai kun minä
suorastaan olen tehnyt pahaa -- sitäkin sattuu, eihän herrakaan ole
enkeli -- -- niin minä otan raamatun käteeni ja luen sitä niin kauan
kunnes löydän sanat, jotka ovat suorastaan minulle tarkoitetut, jotka
sopivat minulle niinkuin pitkä tukki sopii selkääni. Ja kun sitten olen
lukenut ja vielä kerran lukenut, ja kolmannen kerran lukenut, niin on
kaikki tuska pyyhitty pois kuten tomu kiilloitetulta pöydältä. Mutta
sinun pitää lukea sitä, mitä sinulle on sanottu -- ymmärrätkö, Tönu? --
mikä erittäin on sinulle sanottua."

Maitomiehen turkki oli puheen kestäessä kerran kopissut, ilman että
olisi voinut huomata minkäänlaisen liikutuksen alkua. Mies itse seisoi
mykkänä, silmät permantoon päin. Nyt hän käänsi mutistelevaa suuta
oikealle ja vasemmalle aivan kuin tahtoisi sylkeä, mutta jätti sen
kuitenkin tekemättä.

Kremer antoi hänelle runsaasti aikaa vastata, nojaten rintaansa tuolin
selkänojaan, keinuttaen itseään ajattelevasti ja hiljaa. Mutta kun
toinen ei sanonut sanaakaan, nosti hän äkkiä kuin unesta heräten
päätään ja kysyi mumisten:

"Mitenkä hän sinulle sen vuoksi tuli niin rakkaaksi?"

"Ei tiedä --" alkoi Prillup, mutta jätti kesken ja painoi äkkiä
silmänsä kiinni; molempien luomien alta juoksi siristen kuin elohopeaa
poskikarvoihin. Sitten yht'äkkiä kääntyi ja läksi.

Hänen jälkeensä jäi nikotiinipilvi ja turkin haju.



Kolmastoista luku.


Tönu Prillupista tuntui heti kauppamiehenä oloaikansa alusta asti
kuin olisivat ostajat olleet vähemmän hyvänsuopia häntä kuin
hänen kilvoittelevia ammattiveljiään kohtaan. Epätietoiseksi jäi
hän ainoastaan siitä, johtuiko voima, joka johdatti heidät hänen
vankkureittensa joko oikealle tai vasemmalle puolen hänen kaupastaan
vai hänestä itsestään. Mutta kun Prillup ei osannut syyttää voitaan
eikä maitoaan, teki kaikki, mitä ymmärsi tehdä, jotta ne olisivat
yhtä hyvät kuin toistenkin, ja kun hän kauppiaana arveli olevansa
toisia viisaampi ja reippaampikin, niin jäi mies aivan neuvottomana
pohtimaan hänelle täydellistä arvoitusta. Sangen usein täytyi hänen
lähteä torilta viimeisenä hapanmaitokauppiaana ja jatkaa usein myyntiä
kadulla -- aina vieläkin, toisena vuonna. Toistui se, minkä hän
oli huomannut jo torilla, hänen suhteessaan jälleenmyyjiin: nekin
poikkesivat oikealle ja vasemmalle puolen hänen tietämättä minkä
vuoksi; niiden joukossa, jotka pysähtyivät Tönun luo, oli velantahtojia
ja velkaanjääpiä, joista hänen itsensä täytyi pysyä loitolla.

Haisiko kauppa vai kauppamies?

Vai haisivatko molemmat?

Ja mikä haju se oli?

Tönu piti vadit, voiastiat ja pytyt puhtaina säälimättä nuorikon
käsiä; hän rajoitti kerta toisensa perästä parrankasvuaan; vaati
valkean kaulahuivin ja hankasi kauniisti silmänsä puhtaiksi lähtiessään
kapakasta eteenpäin; houkuttelevan hymyilevät kasvot olivat jo kaukaa
hänellä valmiina -- nopeasti ryhtyi hän toimeen, kun vankkurit
olivat ajetut paikoilleen, samoin silloin, kun jätti kaupitsemisen
jälleenmyyjille. Mutta mihinkä se kaikki olisi riittänyt aivankuin
ilmasta tihkuvaa vihamielisyyttä vastaan, mikä heti leijaili hänen
ympärillään, kun rattaat rämisivät kaupungin kadun kivitystä vastaan,
kun torilla ensimmäiset ihmiset kerääntyivät maitomiesten riviin.
Toisten liike menestyi hyvin, hänen ainoastaan kohtalaisesti.

Tämä pakoitti hänet tarkkaamaan ostajia, mutta sekään ei auttanut.

Oli niitä jotka katsahtivat häneen, myhähtivät ja menivät ohi; oli
niitä, jotka tekivät sen totisin ja epämääräisin kasvonilmein, ja
oli sellaisia, jotka jonkun kerran ostivat häneltä ja vasta sitten
kallistuivat sivulle. Lyhyesti: oli sellaisia, joita ei hän itse,
ja sellaisia, joita ei nähtävästi hänen kauppansa miellyttänyt. Ja
kummatkin olivat valtavana enemmistönä toisten vankkureitten luona,
jotka tulivat myöhempään, ollen tyytyväisiä sekä kaupantekoon että
kauppamieheen. Ja niinpä kaupitteli Mäenkylä varmaan enemmän kuin
kukaan muu niille, jotka eivät valinneet miestä eikä kauppaa ja ostivat
vain kerran. Tönu jäi aina katkerana arvuuttelemaan, miksikä hänen
oikealla ja vasemmalla puolellaan olevat kilvoittelijansa, jotka hän
tiesi voittavansa sekä näppäryydessä että nöyrässä kohteliaisuudessa,
jättivät hänet muuten varjoon. Hän arvuutteli, mutta ei käsittänyt,
eivät missään kohdin he olleet häntä parempia pään enemmänkuin
kaupankaan puolesta. Sattuihan jokaiselle, että joskus voi epäonnistui,
tai maito ei ollut hyvää, mutta kun senvuoksi rangaistiin, niin
rangaistiin häntä eikä niitä toisia. Mistä ja kusta se ero? Mikä paha
vainosi häntä salaa?

Mutta kun Prillup ei päässyt siitä selvyyteen sitä vähemmän, kun
hänellä ei ollut mitään itsekohtaisia vihamiehiä, niin yritti hän
puolustautua mahdollisimman monin asein.

Salaisen tunteen painostamana, että koko ilma on häntä vastaan,
koetti hän kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan lähempiin
tekemisiin, näyttää sovinnollisen mielen ohessa anteliasta kättä --
yhtähyvin matkalla kuin kotona. Ammattiveljet, kauppiaat, teurastajat,
kapakanisännät, tuttavat, tielläkulkijat -- ne kaikki saivat pyyhkiä
suutaan Prillupin viinaa ja olutta maistaessaan, ja ken kotoisista
tuli Kurulle -- kutsuttuna tai ilman -- lähti sieltä täysin vatsoin
ja kostutetuin kurkuin. Kaupungista teuraseläimiä vastaan tulleet
teurastajat huvittelivat usein odotusaikanaan kapakassa pelaamalla
korttia rahasta. Ollakseen heidänkin kanssaan hyvissä väleissä,
antoi "laadukas Mäenkylä" houkutella itsensä joukkoon ja nousi melko
harvoin voittajana pöydästä. Tönu ei unohtanut myöskään Sutsu-muoria.
Matkustaessaan talvitietä Tapun kautta yli joen ja suon ja tietäessään,
ettei Triinun suu ole väkeviin nähden sarvesta, pisti hän useammin
kuin kerran mökin ovesta siistin pullon sisään. Korvaukseksi sai hän
pari kertaa jauhonhienoa valkosta pulveria, salaperäisen makuista ja
hajuista, katseita ja sanoja vastaan tehoavia, jotta hän sekoittaisi
sitä väliin voin ja maidon sekaan.

Mutta vielä jotakin sovitettavaa ja masentavaa tuli lisäksi.

Salaisuus tuli julki.

Ei tiennyt Tönu eikä Mari, miten se sai alkunsa.

Nousi kuin sumu, näkymättä ja yhyttämättä. Ensikädessä tietysti
kotipaikalla.

Vähitellen alkoi Prillup saada vihjauksia, unihoureissa, pisara
pisaralta, hitusen kerrallaan -- heidän silmäteräsistään,
suunsopistaan, sieltä, mikä siellä vilahti säteen tavoin ja välkkyi
kipunana, mikä veti ryppyyn puhujan huulen ja kipristi naurajan äänen
-- kauan ennenkuin näykkiviä ja vihjailevia sanoja alkoi livahdella
suusta.

Kysyi Tönu vaimolta, oliko tällekin tehty salaisia viittauksia,
Marin sormi raapaisi niskaa liinan alta ja silmä katsoi kieroon ja
ajattelevaisesta liemipataan, kunnes suu viimein virisi ja vastasi
haukotellen, että "kylläpä vain, kuinkas ei, olisihan se pitänyt arvata
edeltäkäsin, onhan ihmisellä ruumis sielun verhona" ja siinä oli
tyyneyttä, mistä toinenkin olisi voinut ottaa oppia.

Prillup tahtoikin, mutta ei voinut. Sisäinen tuki puuttui. Hän
koetti kääntää päätään Jaanin tavoin, mutta unohti sen jälleen ja
päästi sen painumaan alas. Hän koetti katsoa heitä urheasti silmiin,
nauraen, huutaen, kehuskellen, mutta siinä oli jotakin tuimaa ja
selässä tuntui kuin tikkujen ritinää sydäntä kiertäessä. Ja senvuoksi
täytyi hänen heitä syöttää ja juottaa ja sanoilla silittää ja varoa
loukkauksia, jotta he eivät pääsisi liian lähelle, jotta he eivät hänen
kestäväisyyttään ylivoimaisesti panisi koetteelle. Sillä sitä tarvitsi
hän paljon, varsinkin kun vielä kaupunkitielle ja kirkonkylään huhu
levisi, mihin kului ihmeellisen vähän aikaa, aivankuin olisi Jumalan
tuuli sitä itse kantanut.

Pistettiin säkkiin, mitä ilman saatiin, vieläpä mielihyvin, ja
Kurusta tuli paikka, mihin kokoonnuttiin joukoittain, vaikka kyllä
nuoriso, huvittelijoitten pääaines, ei tavannut talossa saman ikäistä
naimatonta nuorisoa. Sillä talonväen salaisuus ei tuottanut kenellekään
päänvaivaa. Se oli vain asia, mikä antoi hauskan tilaisuuden kahista
ja pistellä selän takana. Ja iäkkäämpien kyläläisten joukossa oli
epäilemättä vaimoja ja miehiä, jotka mielessään olisivat vaihtaneet
Marin ja Tönun kanssa. Kurun väkihän menestyi silminnähtävästi hyvin.
Olisi voinut vähemmänkin hyvin menestyä.

Voitiinhan ajatella toisinkin, ja Tönu huomasi, että niin tehtiinkin,
mutta niinkauan kuin Kurun perheen kanssa seurusteltiin ystävällisesti,
oli Tönun mielestä jotakin korjattu, jotakin voitettu; ja hänen
sydämensä tunsi huojennusta, kun he jälleen tulivat, kun tulivat
iloisina, kun tulivat soittaen ja laulaen.

Mutta hänen korviensa ympärystä alkoi hopeoitua -- yhtäkkiä, saman
talven aikana. Ja hänen kätensä alkoivat häilähdellä, silmänsä
räpytellä ja ennen niin hitaat liikkeet tulivat malttamattomiksi ja
äkillisiksi. Mari yhytti hänet väliin maksupäivien edellä rahoja
lukemasta, hänen kätensä värisivät, pöyhötellen pöydällä olevaa
pikku pinoa yhä uudestaan sekaisin, eikä yhteenlasku edistynyt eikä
edistyneet asiat.

Liikkeensä sujumisesta ei hän vaimolle tehnyt paljoakaan selkoa. Marin
usein toistuva erillään olo auttoi häntä suuresti; mutta muuten,
erittäin viinapäissään, näytti hän nuorikon läsnäollessa yritteliään
tyytyväiseltä ja toivorikkaalta, vaikkakin suu saattoi hetkeksi erehtyä
sanomaan totuuden. Hän piti hyvin huolta siitä, ettei vaimolta eikä
lapsilta puuttuisi mitään, mitä perheenpään varojen mukaan piti oleman.

Kaupunkimatkoilta alkoi Prillup yhä useammin tulla kotiin hyvällä
tuulella.

Siinä tilassa voi hän hiukan loilottavasta ilonpuuskasta, mikä on
hänelle ominaista, äkkiä huiskahtaa toiseen äärimmäisyyteen joko aivan
joutavasta syystä tai ilman mitään syytä ollenkaan. Sitten riiteli
ja juonitteli hän vaimonsa kanssa ja sattui väliin rajapyykille,
missä sana pakkautuu teoksi. Sellaista tapahtuikin kerran talven
loppupuolella. Hän oli ehtinyt kotiin iltahämärissä ilman että sitä
huomattiin kamarissa, hän oli hyvällä tuulella, sillä oven välistä
alkoi kieriä suuria aamuruskonpunaisia appelsiinia yksi kerrallaan
sisään, Annin ja Jukun riemuisaksi yllätykseksi; he katselivat hohtavia
keriä hetken aikaa aivan vaiti silmät pyöreinä, ennenkuin kirkuen
käsittivät ryhtyä niitä kokoamaan ja juosten pyydystämään. Antelias
heittäjä tuli vasta sitten näkyviin, kun tusinan viimeinen vieri yli
lattian, ja Marin rintaa vasten lensi kultapauloihin kääritty pitkä,
hetalepäinen karamelli, jääden hänen helmoihinsa.

Nuorikko seisoi juhlapuvussaan, pussimyssy päässä, lähdön kiihkosta
kerkeä puna poskilla, nuoruuden uhkeudessaan lampun valossa. Hän
mieli lähteä iltajunalla kaupunkiin; rautatieasemalle -- Mädakaelan
kautta neljä virstaa -- ajatteli hän mennä jalan. Väri, mikä vilahteli
nuorikon kasvoilla ensimmäisen appelsiinin vieriessä kamariin sanoi,
että Prillup olisi voinut tulla jonkun minuutin myöhemmin.

Mutta Tönu näki ja ymmärsi heti. Hän jäi seisomaan oven eteen, jotakin
pudota kopsahti hänen kädestään, karvaisen suun ympäriltä sammui hymy
ja polvet notkuivat. Yhtäkkiä huudahti toinen lapsi, joka katsoi häntä
tarkkaavammin silmiin. Vielä pidättyi hän vihasta aivan mykkänä,
kyynärpäät liikkuivat kuin tukea etsien, sitten syöksyi hän vaimoon
päin, käheästi koristen: "Hetaleet pois!"

Mutta hän hoipersi samassa takaisin, sillä voimakas nyrkinisku sattui
vasten hänen kasvojaan.

"Sinä retale! Sinä retale!" huusi Mari täyttä kurkkua. Sellaisena
nähtiin hänet ensimmäistä kertaa. Hänen muotonsa oli kuin suurentunut
hillitsemättömän luonnon päästessä valloilleen, hänen vapiseva
yläruumiinsa hypähteli kiimaisena, ja lumivalkeiksi jähmettyneissä
kasvoissa loistivat ikeniin asti paljastuneet harvat hampaat, ja aivan
selkoselälleen revähtäneet kuivat silmät paloivat.

Vasta hetkistä myöhemmin koppasi Anni kiinni tämän polvien ympäriltä
Jukun tarttuessa isän helmoihin. Molemmat ulvoivat sanoin kuvaamattoman
pelästyneinä.

"Kotia jäät!" läähätti Tönu, jonka silmät olivat silminnähtävästi
pöhöttyneet.

"Sopimusta täytän!" paiskasi Mari ihmeellisen raikuvalla äänellä
hänelle vastaan.

Prillup nosti käden suulleen, kuin tulisi tuska nyt vasta hänelle
tuntuvaksi ja alkoi horjuen peräytyä, kuin käsittäisi hän nyt vasta
vastauksen kovuuden. Ja hänen vajotessaan voimattomana jollekin
istuimelle, molemmin käsin varjostaen kasvojaan, sieppasi nuorikko
lujin ottein päällystakkinsa ja päähuivinsa vuoteelta, puki ylleen,
pani päähänsä ja läksi. Lapset, jotka juoksivat pihalle hänen
jälkeensä, tulivat nyyhkyttäen takaisin.

Prillup istui aivan hiljaa hautoen ajatusta: Hän löi minua -- hän
ryhtyi vastustamaan minua väkivalloin! Ei vihaa, ei katkeruuttakaan,
ainoastaan outoa ja masentavaa, kalvavaa tuskaa tuotti se tieto.
Viinanhöyrystä oli hänen päänsä selvinnyt -- nopean iskun sattuessa,
mutta se pää tuntui voimattomammalta kuin ennen, hän tiesi ainoastaan,
mitä oli tapahtunut ja että siihen täytyi tahtoen tai tahtomatta
sovittautua. Mutta äkkiä johtui Tönun mieleen muuan menneenkesäinen
tapaus.

Hän käski silloin Marin tappaa pöydälle lentäneen koin. Mari avaa
ikkunan ja alkaa ajaa elukkaa paperilehdellä ulos.

"Miksi et purista sitä kuoliaaksi?"

"Kuinkas minä sydäntäni -- tämä niin pieni ja minä niin suuri!"

Ja yhtäkkiä välähtää Prillupin aivoissa kirkas salama: Jos se hänen
uskonsa on, niin -- niin hän on lopultakin oikeassa! Ja nähdessään
asian nyt tässä uudessa valossa nousee herjattu mies istuimelta ja
syöksyy herjaajan jälkeen.

"Mari, Mari, älä mene siten!"

Varmaankin on hän istunut liian kauan, menijää ei ole enää pihassa
eikä pihan läheisyydessäkään, hänen täytyy juosta yli lumisen radan
karjalaitumen kukkulalle ja pimeys on suuri.

"Mari -- Mari hoi!"

Mutta hänelle ei vastata. Ja silmä ei erota. Ja hänen jalkansa on
matkanväsymys ja viina heikontanut.

Mutta hän ontuu edelleen, uljaasti eteenpäin Kruusimäen lähettyvillä,
ammentaen kestävyyttä äkkiä tuikahtaneesta toivon puuskasta: Ehkä tulee
takaisin! Niin, niin -- ehkä tulee tänä päivänäkin takaisin.

Mutta pyydettyä ei tule näkyviin. Eivät tähti- eikä tulisilmät vilku,
mykkää lunta sataa, ääni hukkuu kuin pussiin. Tuo musta, mykkä
elottomuus on etsittävän nielaissut.

Ja nyt katoaa maa Prillupin jalkojen alta, hän horjahtaa kyykylleen
havaitsematta kuoppaa ja lyö päänsä kiveä tai puuta vasten. Heikosti
huumaantuneena jää hän siihen, silmillä lunta, mikä tuntuu hänestä
lämpöiseltä. Hän ojentaa jäseniään ikäänkuin kohentaen niitä
lepoasentoon, ja polvista pitkin tuskaisia suonia ylöspäin alkaa
virrata suloinen toive: Siihen jäädäkin ja antaa sataa kiinni maahan!

Mutta hän nousee kuitenkin, sillä -- hevonen on valjaissa pihassa.
Ja talo on yksin. Ja lapset nyyhkivät. Ja huomenna on taas työpäivä.
Kopeloiden ja kompastuen etsii hän tietä takaisin läpi tihkuvan sateen,
mikä ajoittain salpaa hengityksen ja olisi niin sopiva hautaamaan koko
ihmisen.

Prillup ei syö illallista, antaa ainoastaan lasten syödä ja tyytyy itse
viinaan, mitä hän juo kaapin oven varjossa suuren tuopillisen.

Saadakseen rauhallisen yön. Pakoittaakseen vaikenemaan kaiken, mikä
tahtoo huolestuttaa ja pistää.

Mutta uni kieltäytyy kuitenkin tulemasta, suuta ja päätä kuumottaa
tuska, selässä käy kylmät väreet. Tönu kutsuu lapsia sänkyynsä
makaamaan, äidin tilalle, on lämpöisempää ja rattoisampaa. Juku tulee
yksin, Anni ei viitsi. Ja isä syleilee häntä ja silittää hänen päätään,
ja sitten nukkuvat he tyytyväisinä selkä selkää vasten. Jokunen
tasainen nyyhkytys kuului vielä Annin vuoteesta, ja sitten hiljaisuus
sulaa mustaan pilkkopimeyteen. Vain eteisessä humisee salaperäisesti.

"Isä!"

"Mitä sitten?"

Kuiskaus vastaa kuiskaukseen.

"Tuleeko hän vielä takaisin?"

"Takaisin niin -- huomenna tulee takaisin!"

Tönun selkään tuntuu lämmin henkäys, jota seuraa nenän tohina; sitten
on poikakin nukkunut. Ja isäkin nukkuu, kädet kuuman, pakottavan pään
ympärillä. --

Mutta Mari tuli kaupugista, voimakkaana, terveenä, uhkuvana, ja ryhtyi
työhön ja toimiin, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, kuin tahtoisi
hän siinäkin täyttää sopimusta.

Ja lapsille toi kodin täyteen kaikenlaisia ihmeitä ja miehelle poven
täyteen uutta voimaa. Ja kaikki vieri jälleen entisiä raiteitaan
Kurusta maitokamariin ja maitokamarista Kurulle.

Ja sitten suli lumi molempien välistä, vihanta nurmi tuli sijaan ja
pajassa, minkä ohi täytyi alati kulkea, alkoi uusi seppä takoa.

Tämä oli Kohvetin Juhan, joka tuli syksyllä sotaväestä tuoden
ammattitaidon muassaan, niin että hän voi jakaa Tapun sepänhommia,
tällä kun oli liiaksi työtä. Mutta Juhan oli oppinut myöskin kasarmissa
soittamaan harmonikkaa, ja osatessaan saada soittoonsa Venäjän miehen
ilon ja Venäjän miehen surun, mikä oli täällä uutta, tuli pojasta
talven kuluessa mestari, monen kylän kuulu, ja heidän tullessaan
Kuruun laulaen ja soittaen, oli peli Kohvetin Juhanin kädessä, ja Mari
nuorikkokin kuunteli hänen taitoaan innolla ja halulla.

Mutta hän katseli myöskin mielihyvin, kuinka soittoniekka rautaa
takoi, ja kun hänellä oli aikaa maitokamarista tullessa, seisoi hän
tai istui kauemminkin pajan nokisella ovella. Keskellä mustaa kuonaa
ja ruosteenpunaisia siruja. Ja palkeet puhisivat, ahjo surisi, ilma
oli täynnä pistävää hajua ja Söra Jaak, Juhanin palkeitten polkija, ei
väsynyt kiittämästä katselijalle veljenpoikaansa.

Tämä iloinen rupattelija, tuskin viisi vuotta Juhania vanhempi,
näytteli nuorenmiehen isällistä ystävää ja suosijaa, samalla kuin
hän yhdellä haavaa koetti saada itselleenkin loistoa siitä kunnosta,
jolla hän tätä kehuskellen koristi. Ei haitannut vähääkään, että pikku
tapaukset toistuivat: sen korvasi joka kerran uusi piirre.

"Kas niin, nuorikko, menköön toinen ja tehköön samoin!" Se merkitsi
sitä, että tykkimies oppii sepäntaidon -- silmillään oppii sepäntaidon
käydessään rykmentin pajassa tykkihevosia kengittämässä. Se merkitsi
sitä, että kohosit niin nopeasti kersantiksi, että sinut väkisin
tahdottaisiin asettaa seitsemän pajan insinööriksi jos palvelukseen
jäät, ja osaisit matkia kaikkia niitä korkeita taitoja, mitä "meidän
pojalla" on kielessä, kirjassa ja nuotissa puhumattakaan basson ja
diskantin laulussa ja tietenkin kolmirivisen harmonikan soitossa.

       *       *       *       *       *

"Kas niin, Kurun emäntä, se on meillä jo suvussa," lopetti Jaak
tavallisesti jokaisen kiitospuheensa, mutta unohti selittää, miten se
rotuominaisuus ilmeni hänessä, jonka täytyi moukaroida ja puhua Juhanin
palkeisiin ja paperille panna kolme ristiä.

Juhani nauroi väliin, väliin torjui kiitokset ja ojensi, mutta väliin
punastui noenkin läpi, ja erittäinkin nähdessään Kurun nuorikon
kuuntelevan sedän loruja aivan totisena ja erittäinkin hänen joskus
ajattelevasti katsoessa kieroon.

Ja hohtavan raudan lentäessä ahjosta alasimelle ja vasaraniskuista
tyrskäessä ja tulta sylkiessä ja varsinkin sen taipuessa ei jättänyt
Söra setä vesiharmaitten tappisilmien sädehtiessä sanomatta miehestä
henkevää vertausta:

"Niin, niin, nuorikko, katsohan vain: noin kesyttää hän nuoret
sydämetkin! Olkoon kuinka kova ja jäykkä tahansa -- helottamaan panee,
taipumaan saa ja renkaaseen takoo! Ei ole maailmassa naissydäntä, joka
ei tämän pojan kädessä pehmentyisi, niin niin!"

"Kylläpä sinun juttusi luistavat!" nauroi siihen tavallisesti
toinen. "Ne taltuttavat iskuthan annat itse, minä vain autan hiukan
jälkeenpäin."

"Minä? -- minä lyön litteäksi kaikki, mikä alle tulee -- onhan minulla
tietysti voimaakin enemmän kuin sinulla, -- mutta muoto -- mistäs muoto
tulee! -- Eläkä sinä, Kurun emäntä, luule, ettei hän muuta saa toimeksi
kuin hevosenkenkiä ja äkeenpiikkiä -- sanonpa, hän valmistaa sinulle
vaikkapa revolverinkin jos vain tilaat sen!"

Kurun nuorikko jätti revolverin tilaamatta, tyytyen näkemään nuoren
sepän mestaroimassa hevosenkenkiä ja äkeenpuolikoita. Juhanin
liikkeissä oli jotakin mikä kiihoitti, jotakin, mikä rauhoitti,
teki iloiseksi, samantekevää, mitä hän muovaili vasarallaan. Hänen
nahkaesiliinassaankin oli jotain ilahduttavaa ja viihdyttävää aivankuin
luotettavan ihmisen kasvoissa, ja hänen laskea kalkahuttaessaan
taas vasaran jonkun iskun jälkeen alasimelle oli äänessä vakuutta
ja lujuutta. Mari teki vasta lähtöä miesten tullessa hevosineen tai
työkaluineen niin että tila kävi ahtaaksi, mutta välistä ei hän
silloinkaan hennonnut jättää näkemättä, kuinka Juhan vielä leikkasi
kavion ennen kengittämistä, kuinka lastut lensivät ja kavionpohja tuli
uudeksi.

Saattoihan kyllä sattua, että jotakin vilahti miesten silmissä heidän
havaitessaan hänet siinä, mutta heidän suunsa piti aisoissa jokin
sulku, mikä Marin persoonasta huokui, ja niin läksi nuorikko niinkuin
oli tullutkin, ja jos häntä halutti ja aikaa riitti, niin katsoi
kuinka naulat taottiin kavioon ja niiden päät katkaistiin -- saattoipa
katsoa kahdenkin hevosen kengittämistä. Hän voi nauraa ja olla totinen
vastatessaan lörpöttelijöille, varmana siitä, että he kaikesta
huolimatta kosiskelivat hänen kannatustaan, puhuivatpa sitten keskenään
selän takana mitä tahtoivat.

Mutta Juhan, pitäen arvossa harrastuksen, mitä Kurun emäntä osoitti
hänen taidolleen, tottui kesän kuluessa käymään yksinkin Kurussa. Hän
tuli soittokonein ja ilman, tuli isännän ollessa kotona, ja hänen
ollessaan kaupungissa.

Aina hän telmi lasten kanssa, teki koiralle ja kissalle monet
kepposet, ja mitä hän nuorikon kanssa veisteli kosketteli tavallisesti
arkielämää, ja mitä tavallisempaa se oli, mitä joutavampaa, sitä
vilkkaammaksi lämpeni veistelijä, ja joku juttu aivan suli hänen
suussaan.

Välistä kävi aika myöhäiseksi, lapset olivat jo pujahtaneet sänkyyn,
yhtäkkiä tunkeutui outo hiljaisuus heidän välilleen, kunnes vieras
kysyi:

"Pitääkö minun nyt mennä kotiin?"

Ja emäntä vastasi:

"Kyllä vain, nyt pitää sinun mennä kotiin."

Juhan läksikin, mutta etsi ensin oikein kauan lakkiaan.



Neljästoista luku.


Mäenkylän herran sydämen pohjaan jäi tietty tuska kaivartelemaan sen
jälkeen kun hän oli maitomiestään tämän tuskaisen mielen vuoksi niin
veljellisesti haastatellut. Tuntui nyt siltä kuin asioissa, jotka
hänestä piti oleman järjestyksessä, tuntui nyt kun hän oli nähnyt
Prillupin kyyneleet, niissä olevan jotakin, joka vaati sovitusta, ja
hän alkoi sitä hiljakseen etsiä. Ensin astui hän pari tuntia seinästä
seinään, sitten vei harkitsevan päänsä kovaan talviseen säähän, ja kun
hän langassaan yhä vielä huomasi epätasaisuuksia, niin kysyi illalla
kynttilän valossa raamatulta neuvoa.

Ja raamattu antoi. Antoi niinkuin aina. Hiukan selailtuaan Kremer löysi
paikan, mikä oli hänelle kirjoitettu.

Sen tuntea ja tunnustaa voi ainoastaan ihminen, joka vilpittömästi
istui oikeutta itsensä kanssa ja asian ytimeen tahtoi tunkeutua, sillä
luku oli kuningas Taavetista, Hitin miehestä Uriasta ja tämän vaimosta
Batsebasta -- luku profeetta Naatanin puheesta, rikkaasta miehestä,
jolla oli sangen paljon lampaita ja karjaa, mutta joka ei hennonut
ottaa näitä vaan läksi ja otti köyhän miehen ainoan pienen karitsaisen,
ja valmisti siitä ruuan matkalaiselle, joka oli tullut tämän luo.

Ja jotta ei säästäisi itseään, luki Mäenkylän herra paikan, missä oli
kirjoitettuna, kuinka kallis se karitsainen oli köyhälle miehelle,
kaksikin kertaa -- hän luki, että sama mies oli ostanut karitsan ja
ruokki sitä, jotta se hänen ja hänen lastensa luona kasvaisi, ja se söi
hänen palasestaan ja joi hänen maljastaan ja makasi hänen sylissään ja
oli hänelle kuin tytär.

Mutta sitten pani Kremerin herra nenälasit raamatulle, nousi
vaivalloisesti vuoteesta ja alkoi raskain askelin jälleen kävellä,
ryhtyen ajattelemaan, erittelemään ja selvittelemään lukua, minkä oli
lukenut.

Ja jotta huoneet eivät olisi niin hämärät ja vaiteliaat, kiersi hän
pesutelineessä olevan pelirasian kilisemään, sytytti toisessakin
huoneessa kynttilät palamaan, ja jotta ajatukset olisivat hauskemmat,
pisti yöpöydällä olevasta rasiasta aika ajoittain karamellin suuhunsa.

Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin ajattelijan pää selkisi, rinnan
samalla keventyessä. Kremer hengähti äkkiä niin, että viikset vapisten
ponnahtivat ylöspäin, kuivasi otsaansa nenäliinalla ja hymyili.

Jumalan kiitos, kohta ei kuitenkaan aivan soveltunut hänelle! Vertaus
ontui, ontui huomattavasti hänen edukseen! Vanhan Taavetin rinnalla ei
syntisen Kremerin tarvinnut painaa silmiään alas.

Oli totta, että Kremer oli ottanut köyhän miehen karitsaisen, mutta
oliko hän tehnyt sen varkain, paatuneesti kavaltamalla miehen, väkisin
ja korvaamatta? Ja olihan se karitsainen jäänyt puoleksi kummallekin --
riemuksi molemmille, jota vastoin Taavetti, säikähtämättä veritekojaan,
tarkoitusperänsä jouduttamiseksi, halutun teki ainiaaksi omakseen. Ja
missä sitten olivat ne Kremerin "monet lampaat ja karjat", jotta hänen
menettelynsä voitiin heittää samaan vaakakuppiin kuin vaimoilla ja
jalkavaimoilla niin runsaasti siunatun kuninkaan? Ja lopuksi: mistä
saattoi ottaja tietää, että siitä on vahinkoa antajan sielulle.

Mutta Ulrik von Kremer ei suinkaan tahtonut pitää itseään syyttömänä.
Hän oli lähimmäiseltä ottanut jotakin, mikä oli tappioksi tälle -- se
tosiasia pysyi. Nyt oli vain koetettava saada selville, miten sovittaa
Korkein tuomari ja korvata vahinko lähimmäiselle, jotta pääsisi
lievemmin rangaistuksin.

Mitä tuli jälkimmäiseen, niin ei se voinut Kremerin mielestä tulla
liian vaikeaksi.

Suurta syntipukkia Taavettia nuhdeltiin vain yhden lapsukaisen
murhasta, vaikka hänellä niitä oli runsaasti. Piti kai riittämän, jos
Kremeriltä kuten pieneltä hairahtujalta, lopetettiin joku vanhempi
lehmä suu- tai sorkkatautiin. Voisihan ehkä joku hevonen tai härkäkin
vielä joutua tuhon omaksi -- mutta ei enempää. Sillä katumuksessa --
Ulrik toi työhuoneesta allakan -- vilpittömässä katumuksessa ei hän
tahtonut jäädä jälkeen Taavetista.

Niin -- Kremer katsoi kalenteria -- tänään oli keskiviikko, neljän
päivän perästä oli siis uuden kuun ensimmäinen pyhäpäivä ja saksalainen
jumalanpalvelus kirkossa: hän ajatteli mennä ripille. Ja rukoilla
lupasi säännöllisemmin kuin siihen asti, ja olisi ollut valmis
paastoamaankin kuten Taavetti, jos hänen uskonsa olisi sitä vaatinut.

Hän alkoi jälleen kävellä edestakaisin tullakseen päätökseen, miten
jakaa Prillupille oikeutta. Eteisessä haukkui Sultan, hänen valpas
pihavahtinsa, ja Kremer tunsi epämääräistä lauhtumusta sydämessään ja
rohkeni katsoa milloin mistäkin ikkunasta, nenä aivan kiinni ruudussa
aika ajoittain pimeyteen, mitä hän muuten ei tehnyt, varsinkaan ei
viime aikoina.

Mitä siis Tönulle?

Alentaako neljänneskopekan joka tuopilta.

Hm, mutta hän oli hiljattain hiukan kuulustellut toisilta hintoja ja
saanut tietää, että toiset saavat maidostaan jopa koko kopekankin
enemmän kuin hän, ja hän vatvoi väliin päässään ajatusta -- kukapa sitä
voisi liiaksua -- lisätä puolen kopeekkaa tuoppia kohti Yrjönpäivästä
lähtien - ainoastaan puolen.

Siis ehkä neljänneksen?

Kuinka pimeätä olikaan eteisessä!

Hän kääntyi akkunasta, jonka kaihtimen hän laski alas, yöpöytään
päin -- Kremer oli sillä hetkellä sänkykamarissa -- ja otti rasiasta
punaisen sydämenmuotoisen makeisen. Samassa lipui hänen katseensa
nikkelirasiasta laatikon pohjalle jääneeseen hirven tappoaseeseen ja
kun hän otti sen miettien käteensä, pisti hänen mieleensä ladata se.
Jossakin piti olla muutama patruuna. Mutta lähemmin tarkastaessaan
huomasi hän, että pyssy olikin jo ladattu, ja Kremer muisti, että hän
oli tehnyt sen neljä viikkoa sitten -- viime maksupäivän jälkeen eräänä
pimeänä iltana.

Lisätäkö siis neljänneksen kopeekkaa?

Ulrik jätti revolverin pöydälle, hän ei käsitellyt mielellään
ampuma-asetta, ja palasi punaista sydäntä imien saliin takaisin.

Ja sitenpä syntyi hitaasti hyvä päätös: ei mitään lisätä, ei puolta,
ei neljännestä, mutta kyllä -- jotta toinenkin jotain tuntuvaa saisi
kouraansa -- koettaa enentää karjaa kevääksi, vähintäin neljällä tai
viidellä lehmällä. Enemmän tavaraa, enemmän hyötyä.

Niin, siinä oli ajatusta.

Ja sen toteuttaminen oli mahdollinen, koska tänä vuonna oli tullut
erittäin runsas perunasato.

Kremer sammutti tulet salissa, seisotti kilistäjän ja meni nukkumaan.
Ullakolla kiekui pehtorin kukko, oli jo keskiyö.

Vanha herra sammutti kynttilän yöpöydältä, käsi hipaisi kylmää terästä
hänen pannessaan takaisin kynttiläjalkaa, ja äkillisesti vapisten
pujahti hän paksun peitteen alle.

Ja siellä ei hän unohtanut rukoilla.

Mäenkylän herra nukahti päätökseensä lähteä heti Ehtoollisella
käyntinsä jälkeen Särgvereen viettääkseen siellä talvisydämen omaisten
keskuudessa, ja nukkui pitkään äskensataneen lumen kirkastamassa
aamussa.

Mutta niin vilpitön ja perusteellinen kuin Kremerin herra olikin
pyrkiessään synneistään tietoiseksi -- eräs seikka ei kuitenkaan
juolahtanut hänen mieleensä, ei nyt eikä myöhemmin, nimittäin: antaa
takaisin omistajalleen karitsainen. Paljosta pohtimisesta, paljosta
tarkastelusta huolimatta jäi se häneltä huomioon ottamatta.

Ja niinpä tapahtuikin, että samainen omistaja itse teki hänelle tuon
kysymyksen -- kolme kuukautta myöhemmin, maaliskuun ensimmäisellä
viikolla hänen tullessaan Särgverestä ottamaan vastaan maitorahoja,
suorittaakseen niillä kaupungissa omia maksujaan.

Saatuaan ladotuksi neljännesvuoden paperi- ja metallirahan --
erittäinkin oli vaskea kerääntynyt sillä kertaa hyvä läjä -- jäi
Prillup rasvaisesti kiiluvin silmin katsoa tuijottamaan rahoja ja sanoi:

"Herra voisi nyt ilman vain sopia."

"Miten ilman."

"Ilman häntä."

"Tahdotko siis jättää maitohomman?"

"Enhän toki, kuinka sen voisin, mutta -- -- eikös tuo nyt jo riittäisi,
onhan minullakin sydän rinnassa."

Herra nousi tuolin rasahtaessa istuimeltaan -- odottamattoman kevyesti
hänen raskaaseen ruumiiseensa nähden.

"Kuule, kuule -- sitä minä en voi -- sitä minä en mitenkään voi -- sitä
minä en suorastaan henno -- --" ja todellinen pelästys pani Kremerin
herran kulmakarvat kohoamaan korkealle.

"Herra löytäisi jonkun toisen -- --"

Mutta Kremer liikutteli käsivarsiaan aivan kuin tappeluun valmis kukko
siipiään. "Ei, ei, se ei käy päinsä -- se ei käy mitenkään päinsä! Hän
leikkii kamarissani kuin lapsi -- hän tuottaa minulle iloa -- hänen
päähänsä johtuu kaikenlaisia asioita -- hän on kuin luotu minulle -- --
ja kun hän minua pilkkaa ja nauraa -- suuri ilo on sitä kuulla -- --"

"Mutta minä -- --" Tönu jättää lauseen kesken, hän kamppailee itsekseen
kouristuksen tapaisten nytkähdysten, jotka pakoittivat hänet painamaan
lujasti kyynärpäitään kylkiinsä, tempoessa häntä.

"No, sinä -- mitäpäs sinä -- -- onhan hän vaimosi -- --"

"Hän on minulle enemmän kuin vaimo!" purskahti Prillupin suusta, hänen
karvaisten kasvojensa melkein vetäytyessä mustiksi. "Olisipa hän vain
vaimo, niin -- Jumalan nimessä! -- -- tyttärenkin antaisin heti --
vaikkapa kaksi tytärtä antaisin -- --"

"Mutta hyvä mies -- -- mutta hyvä mies -- ---" Kremer joutui aivan
kiihkoihinsa ja alkoi kävellä, "ostan lisää lehmiä -- nyt keväällä --
monta lehmää -- monta hyvää lehmää -- ei yhtä taikka kahta niinkuin
mennä vuonna ja toissa vuonna -- -- ja tuopin hinta -- -- tiedäthän
itsekin, mitä toiset jo maksavat maitotuopista, ja jollet tiedä, niin
kysele -- -- no niin, ja nyt ota huomioon, mitä sanon sinulle: minun
piti nostaa hintaa -- koko kopeekan aioin nostaa, mutta en nostakaan
yhtään!"

Mutta maitomies katsoi vaieten viistoon nurkkaan; hänen Venäjän
saappaittensa veltot varret vapisivat.

"Ymmärräthän toki, että se on suuri raha! -- Ja Kuru on sulla
polkuhinnasta, ja vasikat saat yhä edelleenkin kahdella ruplalla, ja
hevosen ruokit aivan kokonaan moision heinillä! -- Useinkos minä häntä
nyt nähdäkään saan -- välistä ei muistakaan -- aivankuin pyrstötähteä!
-- Ajattele toki hiukan, mies!"

Hän jätti miehen ajattelemaan ja pyörähti ruokasaliin tietämättä
lainkaan minkävuoksi. Tehtyään siellä pari kierrosta suuren pöydän
ympäri ja hivutettuaan kahta tuolia paikasta toiseen -- hänen
rauhattomat kätensä etsivät jotain tekemistä -- aikoi hän astua
takaisin työhuoneeseen, mutta kääntyi ovelta takaisin ja läheni
äkkinäisen päähänpiston valtaamana nopeasti ruokasalin kaappia. Sieltä
ottamastaan putelista täytti Kremer korkean olutlasin ääriään myöten ja
astui pitäen sitä kädessään työhuoneeseen silmänrypyissä hymynhäivettä,
jonka piti näyttämän leikilliseltä.

Mutta työhuoneessa ei seisonut enää maitomies Prillup, vaan pehtoori
Reemet, suuri talouskirja toisessa ja paperirahapinkka toisessa kädessä.

"Ääh!" pääsi Kremerin suusta hänen läikyttäessään lasista olutta
liiveilleen.

Sitten ryyppäsi, pani lasin pöydälle, ja ryhtyi puhumaan Reemetin
kanssa. -- --

Siihen aikaan ei herra von Kremer, joka oli viettänyt talven lopun
kaupungissa ja vesien aukeamisen jälkeen asettunut elämäniloisena
omaan armiaaseen Mäenkyläänsä, tiennyt aavistaakaan, että hänen
maidonvuokraajansa liikeasiat eivät lainkaan luistaneet. Ei hän tosin
pitänyt Tönua kauppamiehenä Jaanin arvoisena -- sellaista sai hakea
neulan silmällä -- mutta Kremer arveli, että hän kaiken kaikkiaan
tulisi toimeen, etenkin hänen nauttiessaan noita helpoituksia. Suurta
taitoahan ei siihen voitu tarvita. Ja samaa mieltä kuin Kremer olivat
yleensä muutkin. Totta kyllä, Prillup kulutti enemmän, hän ei ollut
Jaanin kaltainen kitupiikki, mutta hänellä ei varmaankaan ollut niin
kiirettä päästä varoihinsakaan, jollei toiselta puolen tullut kulunkien
verran lisää.

Toden arvasi ainoastaan Mari, ja kesän kuluessa selvisi se hänelle
vielä paremmin tuosta umpimähkäisestä vaikenemisestakin, johonka
Prillup heti vaipui Marin puuttuessa liikeasioihin. Kaikissa hänen
puuhissaan, siinä miten hän matkalle lähtiessään istui kuormalle,
miten tullessaan heitti ohjat käsistään, miten maitokamarissa katseli
omaisuuttaan -- oli jotakin, mikä puhui selvää kieltä, puhumatta
laisinkaan yhä lisääntyvästä epäsäännöllisyydestä, joka ilmeni hänen
matkoissaan, hänen puuttuvasta harrastuksestaan säästää työaikaa, mikä
usein meni niin pitkälle, että hän iltapäivän asemesta vasta illalla
tai myöhään yöllä pääsi kotiin.

Eräänä iltana seisautti Mari yht'äkkiä porisevan kirnun, katsoi
miettiväisenä kieroon oven yli maitohuoneeseen, jossa Tönu mykkänä
puuhaili, ja sanoi äänellä, mikä kerran taas tutulta kaikui:

"Kannattaako sinun enää touhuta maitoa kaupunkiin."

Prillup käänsi päätään -- hän oli selin voihuoneeseen päin -- sinne ja
tänne ikäänkuin etsien suuta, mistä lause lähti, lähimmästä nurkasta.
Vasta sitten kääntyi hän ympäri ja jäi tuijottamaan oikeaan suuntaan.
Hänen leukansa liikkui aivankuin kalan vedessä ja silmät olivat
liikkumattomat.

"Siis -- -- siis takaisinko Kruusimäelle?"

"En tahtoisi, mutta kun täytyy."

"Mutta kuka sitten -- --" hän hivuttautui puolittain pylvään taakse,
ikäänkuin olisi tahtonut peittää alastonta ruumista, ja nielaisi
lauseen lopun.

"Käyköön velan miten tahansa", sanoi Mari, "eipähän tästäkään tule sen
parempaa. Ja minusta alkaa tuntua ikävältä."

Mutta nyt jysähti takakamarissa aivankuin olisi jalkaa polkaistu
lattiaan, ja Prillupin puolelta, joka oli vetäytynyt varjoon, kuului
jonkun ajan perästä synkästi:

"Koetetaan vielä eteenpäin!"

Enempää hän ei puhunut. Ja Mari pani kirnun jälleen käyntiin. Hänen
kasvoillaan oli jonkun aikaa sekavan tyhjä ilme. --

Lähiaikoina tuntui siltä kuin tekisi Prillup työtä hammasta purren ja
kädet nyrkissä. Hän koetti olla mukana joka paikassa, tahtoi parantaa
maitoa, kermaa ja voita, teki säännöllisemmin matkansa ja rajoitti
viinan juontiaan. Pellolla ja niityllä hän uurasti kahdenkin edestä, ja
kun arkipäivät eivät riittäneet, jatkoi niitä pyhäpäivillä, niinkuin
ennen Kruusimäelläkin.

Osittain lisäsi sitä jännitystä myöskin vaikea kesä, joka ehkäisi
yhtähyvin peltotöitä kuin maitoliikettäkin. Pitkien kevätpoutien
jälkeen, mitkä paikoittain paljastivat Kurunkin pellon nyppylät,
niin että täytyi saada uutta viljaa tilalle, alkoi kesken kiireintä
heinä-aikaa yht'äkkiä sadekausi, mikä jatkui syksyyn asti ja minkä
aikana lyhyet, petolliset väliajat olivat enemmän haitaksi kuin
hyödyksi. Heinä ja vilja oli ristinä, sillä se uhkasi mädäntyä ja maito
happani myös helposti kostean kylmässä ilmassa ja antoi vähän kermaa,
ja myyntikin kannatti huonosti, sillä hapanmaito ei juuri maistunut
kaupungin lapsille.

Myöskin Mari sai kovasti touhuta sinä kesänä, sitä enemmän, kun hän ei
tuottanut kotoa apua itselleen. Tönu oli jostakin syystä sitä vastaan,
ja Kohvetin Juhan oli kyllä oikeassa, kun hän kerran tervehtiessään
sanoi, ettei nuorikolla ollut enää lainkaan emännän kättä; hänen
käsiensä karkeus tekee kipeätä hänen sepänkämmeneensäkin.

Muuten tahtoi Juhan vanhan tavan mukaan olla myöhäiseen iltaan Kurussa,
erittäinkin silloin, kun isäntä ei ollut kotona, ja niinpä sattui
väliin, että nuorikko hänen kysymättäänkin huomautti: "Kas niin, Juhan,
alapa siis nyt mennä kotiin!"

Ja Juhan meni. Voi olla, että hän nostaessaan jalkaansa kynnyksen yli
huokasi, mutta asiata ei voinut auttaa.

Eräänä sellaisena iltana valtasi uhmaava uljuus Juhanin. He olivat
kauan istuneet likekkäin, puhelleet paljon, vielä enemmän vaienneet, ja
lopuksi pitäneet toinen toistaan kädestä kiinni. Silloin se Juhaniin
meni, hän ihmetteli itsekin seurausta, sillä nuorikko istui äkkiä hänen
polvellaan.

Aivan kesynä ja aivan tanakasti istui nuorikko -- toinen käsivarsi
hänen kaulallaan ja poski hänen korvaansa vasten -- kunnes hän
yht'äkkiä työnsi kaikki kymmenen sormeansa hänen tukkaansa ja alkoi
pörröttää tuota jäyhää, ruskeata tiheätä tukkaa. Olisipa hän hymyillyt,
olisipa hän sanonut sanankaan, mutta hän vain pörrötti sitä kuumin
käsin. Ja sitten tunsi Juhan kuin pehmeän kosketuksen nenällään ja
huulellaan, mutta hän saattoi erehtyä, sillä hänen pörröinen päänsä
oli sekaisin -- niin sekaisin, että hän samassa hypähti seisoalleen
kalliine kuormineen ja syöksyi suoraan sänkyyn päin.

Mutta hän ei päässyt pitkälle. Yhtäkkiä irtautui hänen pehmeä
kantamuksensa ja voitti itsensä ihmeteltävän nopeasti. Sepästä tuntui
kuin olisi hänen käsistään kimmonnut kova teräsjousi.

"Mene nyt kotia, Juhan!"

Huudahduksessa oli väriseväin hellyyden ohessa niin paljon
vastustamatonta käskyä ja valitusta, että Juhan jäi paikalleen käden
riipahtaessa alas ja häpeänhymyn pilkistäessä nuoren parran takaa. Ja
nähdessään Marin kalpeuden -- nuorikon silmät loistivat miltei mustina
kasvojen keskeltä -- astui hän askeleen taaksepäin. Mutta hän ei
lähtenyt vielä pois. Tappio tuntui liian paljon nulikan tappiolta.

Hänen luokseen tultiin, häntä suudeltiin ja vietiin hänet ulos ovesta,
mikä tämän jälkeen lupsahti lukkoon.

Lakin, mikä muuten oli niin säännöllisesti kadoksissa, löysi hän
päästään. -- --

Kun Kohvetin Juhan -- hän oli erään alakylässä asuvan lampuoti-isännän
nuorempi poika, kävi moision sepän töissä aina pikkumaisenkin tarpeen
vaatiessa, niin ei Kurun nuorikolla ollut ajoittain varsinkaan
syksymyöhällä useinkaan tilaisuutta jäädä seisomaan pajan oven eteen
nauttimaan Juhanin työkyvystä ja tämän sedän runolahjoista ja siten
kuluttamaan hauskasti aikaansa. Eräänä takomispäivänä, jolloin se oli
hänelle mahdollista, pettyi hän takojan nähdessään: Jaagun asemesta,
jonka päivät nähtävästi olivat luetut, käsitteli suurta vasaraa Tuksin
Ants, aivan pellavapäinen, lyhyt, vanttera poika, jonka pää alkoi
melkein selästä ilman kaulaa, eikä senvuoksi voinut paljon liikkua
itsenäisesti. Hän hikoili kovin, kasvot punoittivat kuin kylpijän ja
pienehköt keltaiset silmät ja pieni nykerö nenä näyttivät ikäänkuin
uivan tuon laajan märän punakkuuden keskessä.

"Päivää vain, patruunan -- rrrouva" -- Antsun "r" oli aina
monenkertainen sopien hyvin tämän rämeään äänensävyyn -- "ymmärrämme
pitää arvossa sen suuren kunnian, mikä tulee osaksemme!"

Tervehditty, jonka oma tervehdys oli vielä sanomatta, kääntyi vain
seppään päin, ja lisäsi rauhallisesti "hyvän päivänsä".

"Hyvää päivää", vastasi Juhan nopeasti, vilkaisten puoleksi tulijaan.
"No, emäntä, kaunis ilma jälleen tänään monesta aikaa --?"

"Niin", huomautti Mari, sukankudin kädessään, "niinkuin eilen ja
toissapäivänäkin".

"Niin, näes, Juhan: kunnianarvoisella rouvalla on aina hyvä ilma, ja
voihan sen toki arrrvatakin!" pääsi Antsulta.

Seppä vilkaisi apulaiseen, mutta hänen vasaransa takoi vireästi
edelleen. Antsu, jonka ei tarvinnut lyödä, nojautui käsin ja leuoin
alasimenpölkyllä olevaan vasaran varren päähän, välittämättä lainkaan
ovella seisojasta.

"Tottahan kuulit jo, nuorikko", kiiruhti Juhan kysymään, "Tiitsun
valkea hevonen on saanut eilen kaksi varsaa!"

"Eihän se ole vielä mitään", hymyili Mari, "Liivakun muori sai tänään
kolme tytärtä".

"Sellaistahan se on tämä maailma: toinen saa yhden isän kanssa kolme,
toinen ei kahdenkaan kanssa yhtäkään!" Antsu haukotteli.

"Panemme nyt saranat oveen", sanoi seppä ja päästi ha'at pihdeistä.
Tämän olemus ilmaisi levottomuutta.

"Ne eivät ole vielä valmiit", keksi katselija.

"Reiät lyömme perästäpäin -- -- ne eivät ole tähän oveen." Ja Juhan
otti naulalaatikon ja toisen vasaran, moukaroitsijan tuodessa kaksi
uutta saranaa.

Seinää vasten oleva suuri ovi kaadettiin maahan ja saranain
kiinnittäminen alkoi. Kurun nuorikko oli astunut hiukan sivulle,
mutta jäi yhä katsomaan, sormet näpräilivät sukansilmissä aivan yhtä
rauhallisesti.

"Onko Papiniidun lohkomisesta jo ollut lehdessä, me emme ole vielä
hakeneet omaamme", kysyi Juhan.

Ei, mutta lehdessä oli ollut muuan sekava, jossakin Tarton takana
tapahtunut hevosvarkaus, ja Kurun emäntä alkoi kertoa luvun sisältöä.

Yht'äkkiä tyrskähti Tuksin poika. Hän painoi päätään, -- mikä oli
karkeasti käänneksinyt molemmille sivuille, alaspäin vetäen naamansa
virnistykseen ja ähki:

"Eikä tiedä, Juku, miten meidän vaivaisten nyt käyneekään! Selvittäkööt
nyt poikamiehet noille, että vikittelemättä tuli!"

Juhan myhähti varkain hänelle; hänkin oli jo nähnyt Kremerin herran
lähenevän moision puolelta, Kurun kukkulalta taas Prillupin.
Todennäköisesti täytyi heidän joutua vastakkain pajan kohdalla. Mari,
joka samoin oli katsonut heitä, jutteli sujuvasti edelleen, pysähtyen
vain silloin, kun naulan iskeminen pihtipieleen esti hänen ääntään
kuulumasta.

Mutta herra ja maitomies eivät joutuneet suorastaan vastakkain.
Edellinen, tervehdittyään miehiä, kääntyi jo kulkemaan ohi pajan
tielle, mikä vei karjakartanolle, kun toinen vielä oli jonkun sylen
päässä tiehaarasta. Molempien (Tönu tervehti kädenliikkeellä kauempaa
miehiä) piti pian avata portti: herran ulkoportti, Prillupin se, mikä
vei alatuvan pihaan.

Porttia kiinnipannessaan katsoi kumpikin -- tämä tapahtui aivan
yhtaikaa -- taaksensa pajaan päin.

"Suolattiin!" kikatti Tuksin poika.

"No, ja kuinka ne sitten pääsivät pakoon kunnan putkasta?" tiedusteli
seppä.

Ja nuorikko kertoi jutun loppuun asti.

Hän lisäsi vielä käräjäsutkauksen, nyökäytti hyvästiksi Juhanille ja
teki kotiin lähtöä.

"Ei minulle heitetä lainkaan hyvästiä!" valitti Antsu.

"Tosiaankin" -- ja Mari nosti takaa hiukan hamettaan.



Viidestoista luku.


Kun Kremerin herra ei tiennyt, että Prillupin liike sujui huonosti, oli
hänelle aivan odottamatonta, että maitomiehen täytyi jäädä osittain
velkaan syyskuun ensimmäisellä viikolla; tämä lupasi kuitenkin maksaa
sen seuraavalla. Kremer mumisi ainoastaan "hyvä on", sillä hän oli
niin yllättynyt, ettei keksinyt muuta. Mutta hän ei sanonut enempää
seuraavanakaan määräaikana -- sillä kertaa hänelle itselleenkin
selittämättömästä syystä -- Tönun suorittaessa kuukauden maksut, siirsi
vain velanmaksun neljä viikkoa eteenpäin. Herra von Kremer otti asian
puheeksi vasta marraskuun ensimmäisellä viikolla, sillä silloin ei
ainoastaan jäänyt vanha vajaus korvaamatta, vaan tuli lisäksi uuttakin
velkaa.

Hän puhui pehmeästi, melkeinpä veljellisesti, selittäen, ettei hänen
talonpitonsa kannata sillätavoin. Vuosi oli ollut peräti huono,
perunoita oli myyty naurettavan vähän, heinäsato sellainen, ettei
tiennyt, miten sai suuren karjan talven yli elätetyksi, ja navetan
suurennus ja tallin korjaus oli tuottanut menoja. Huolissaan mainitsi
vanha herra myöskin omat velkasitoumuksensa, omat koronmaksunsa.

Mutta maitomies vastasi, että vuosi oli hänellekin vaikea. Maito
vetistä, voita vähän, ostajat juonikkaita.

No, eikös hän ollut ehtinyt jo saada jotakin kootuksi itselleen, jotta
voi siitä siepata ahtaana aikana?

Mutta sen kysymyksen Prillup sivuutti ja teki ehdotuksen, jota toinen
kaikkein vähimmin oli odottanut: Eikö herra voisi hiukan helpottaa
hintaa?

Kremer jäi hetkeksi aikaa aivan vaiti. Senjälkeen sanoi hän ottavansa
Tönun jutun pilapuheeksi. Ja sitten palautti hän ohimennen mieleen
alkuperäisen lainan, johon nähden hän yhä edelleenkin tahtoi olla
kärsivällinen.

Prillup näytti ikäänkuin häpeävän vaatimustaan sekä hoitamatta jäänyttä
velkaansa, sillä hänen kasvonsa kävivät yht'äkkiä mustanpuhuviksi ja
ääni teräväksi. Olkoon, hän ei ryhdy tinkimään, vajauksen maksaa hän
lähimpänä maksupäivänä!

Ehkä hän saisi sen jo varhemminkin -- kesärengeille on vielä maksettava
palkka, vuosipalkolliset ovat joka päivä mankumassa -- -- Kremer vain
vihjaili, käsi lujasti leuan ympärillä.

Hyvä on, siis aikaisemmin!

Tönu läksi jättäen sillä kertaa jälkeensä sikunaviinan hajun.

Ja Kremerin käsi kohosi leualta otsalle.

Kahden viikon perästä toi maitomies rahan, mutta tuskin puoltakaan
vajauksesta, ja herran nostaessa vähän silmiään, örisi hän: "Enempää
ei ole!" Ja vaikka toinen ei avannutkaan suutaan täräytti rystysensä
pöydän laitaan tiuskaisten: "Ymmärrätkö, enempää ei ole!"

Sen ohessa tuntui Kremerin kasvoilla lämmin viinan löyhkä,
paperirahoistakin tuntui se tuoksahtavan, ja kun Tönu -- hän oli
täydessä matkapuvussa -- kääntyi vaivalloisesti oveen päin, kävi ilmi,
etteivät hänen jalkansa olleetkaan vakavat, sillä kerran horjahti hän
olkapäineen seinää vastaan. Sitten kuului pimeästä eteisestä vielä
kopinaa, kunnes ulko-ovi menijän jälkeen jysähti kiinni, niin että
konttorin akkunat tärisivät. --

Prillupin kuorma oli valmiina maitokamarin edessä, hän otti ohjat ja
heittäytyi rekeen. Talvitietä käytettiin jo, suon ja joen yli vievä
jääsilta jo kantoi ja maa oli parahultaisesti lumen peitossa. Kremer,
joka seisoi salin akkunassa, näki reen kuten hämärän pölkyn luikuvan
karjatarhan portista yli himmeästi häämöttävän pihamaan kadotakseen
rämeikön notkoon. --

Pariin tuntiin ei Prillup liikuttanut ohimoitaankaan. Hän voisi
huoletta torkkua ja puoliunessa keinua, sillä Jaska raudikko tunsi tien
ja vilun eikä ollut pitkäkyntinen. Tönu alkoi virota vasta sitten, kun
maantietäkin oli jo hyvä pätkä selän takana, kun lähempänä kaupunkia
yhä useammin alkoi tulla vastaan matkalaisia, jotka hoputtelivat
hevosiaan, ja kirkas täysikuu aika ajoittain pilkisti hajanaisten
pilvien raosta. Jaska hirnui äkkiä: edellinen valittavana olevista
yömajoista läheni.

Se oli suurempi kuin toinen, ja Prillup, ehdittyään perille, astui
sisään tarkastaakseen paikkaa. Väliin sattui nimittäin, että laajempien
tilojen etsijöitä oli tullut liikaa taikka rähisijät eivät antaneet
leporauhaa; silloin täytyi ajaa hölkyttää kolme virstaa eteenpäin.

Kapakka oli täynnä kansaa, istuttiin ja seistiin, täytyi aivan
sipristellä silmiään, ennenkuin kasvot näkyivät sauhun keskestä.
Mutta juopottelevien tiheimmästä ryhmästä -- Tönu tunsi enimmäkseen
lähiseudun pojat -- erotti hän kahdenlaista meteliä, pöytäkunta näytti
olevan jännityksessä. Myymäpöydän takana oleva kapakoitsija piti
silmällä erästä nurkkakuntaa. Siellä huomasi Prillup Pugin Vilhelmin ja
ymmärsi.

"No, aletaankos?" huomautti samainen vaaleaverinen nuorimies yhtäkkiä
suoristaen pitkää, notkeata ruumistaan; hänen kasvojensa ilme oli nöyrä
ja asiallinen.

Kun vastausta ei kuulunut, otti Vilhelm pöydältä kumpaankin käteensä
täyden olutpullon, astui keskelle huonetta ja priiskoitti siitä
jokaiseen ympärillä olevaan aika suihkun. Hetkistä myöhemmin oli täysi
tappelu.

Prillup näki, kuinka nokkelasti kapakoitsija poikineen noppi pöydältä
pulloja ja laseja -- keskellä sakeinta nyrkkisadetta -- sitten pujahti
hän poskeaan kuivaten ovesta ulos.

"Mäenkylä, piru, mihinkäs ryömit?" puhki joku hänen jälkeensä,
"repäisepä kori olutta kuten viimeinkin; ja meidän pojat eivät anna
käpristää sinulta hiustakaan."

Mutta Mäenkylä arveli tänään parhaaksi kääntää selkänsä niin
vilkashenkiselle yömajalle ja pian ravasi Jaska yli laakean selänteen
jyrkkää pengermikköä kohti, jonka alla oli seuraava kapakka, toinen pää
melkein rinnettä vastassa. Pohjanpuoleisella taivaalla näkyvä punertava
kuumotus -- kuun välkkyvien säteiden valossa tulivat laakson tornitkin
näkyviin -- ilmoitti jo, missä kaupunki oli, sinne oli kuitenkin vielä
kymmenen virstaa.

Törmän alapuolella olevan kapakan edessä oli kolme hevosta päät
nuokuksissa. Yhdellä oli ajoreki perässään, kahdella tyhjät työreet.
Oli mahdotonta nähdä likaisen lasin läpi, mutta sisältä ei kuulunut
varsin paljon puheensorinaa, mikäli sitä voi erottaa, ja Prillup päätti
heti ajaa kuormansa riihen luo, jonka portista juuri tuli askarteleva
kapakkapoika lyhtyineen. Neljät rattaat toritavaroineen ja pari
maitorekeä oli siinä kyllä,jo ennestään, mutta niiden kanssa voisi
sopia: levähdyspaikkaan oli turvauduttava, muuten istua kökötä koko yö.
Ja leipäpussi kainalossa astui Mäenkylä sisimmästä ovesta kapakkaan,
hoidettuaan ensin ruunansa.

Siellä lörpötteli ja tupakoi sovinnollisia ihmisiä. Kapakoitsija, joka
ojensi tulijalle toverillisesti kätensä, suositti hänelle myymäpöydän
sivussa olevaa pientä huonetta, mutta Prillup kuultuaan, että hänen
Kurgsalusta ja Liivasta olevat ammattiveljensä olivat jo siellä,
samoin muuan Tapun mies vaimoineen ja vielä joku kirkkokunnan ukko
tyttärineen, arveli suuren tuvankin olevan hänelle kylläkin hyvän
ja asettui ottaen syötävää mukaansa pitkän pöydän nurkkapäähän;
seinänpuoleinen penkki oli vielä melkein tyhjä. Tönua miellytti
suuresti se, ettei hänellä ollut yhtään tuttavaa tässä suuressa
tuvassa: häneltä puuttui tänään halu puhua joutavia eikä hänen
naamansa taipunut nauruun. Leipäpussi ja takki joutuivat syönnin
jälkeen päänalusiksi, vaatteet ja turkki riittivät peitteeksi
ja kyljenpehmennykseksi, ja Prillup oikaisi ruumiinsa suoraksi
penkinpäähän.

Mutta uni ei tullut. Kotoisesta viinahöyrystä, mikä oli matkalla
haihtunut hänen päästään, oli vereen jäänyt epämääräisen pelon
sekaista, sydäntä kiertävää kiihkoa, mitä juotu viinakaan ei
lauhduttanut. Jokainen ympäristöstä kuuluva kovempi ääni vihloi ja
pisteli häntä, pani käden tai jalan säpsähtämään, ja ajoittain tuntui
siltä, kuin liikkuisi penkki hänen allaan tai penkin alla permanto.
Ja uhkauksia leijaili ilmassa, ja vaino väijyi nurkassa, ja kaikki ne
vieraat ihmiset, jotka siellä nauroivat ja kinailivat, olivat ikäänkuin
salaa lepääjän vihollisia. Tönu oli ehdoin tahdoin nukkuvinaan, jotta
joku ei tulisi ja tahtoisi häntä juttelemaan kanssaan, sillä hänkin oli
vihamielinen heitä, erittäinkin myymäpöydän edessä seisovia huolettomia
naurajia kohtaan.

Kapakkavieraita tuli ja meni.

Prillupin ohi kuljettiin, ja joka kerran tuntui hänestä, kuin sattuisi
jokaisen katse häneen. Pöydässä, lähempänä ja edempänä, syötiin ja
juotiin, ja hänen mielestään oli kuin näkisi hän silmäluomien läpikin
heidän vastenmieliset kasvonsa. Ottamatta kuuloonsa, mitä siellä
löpistiin, vaivasi häntä kuitenkin pieni epäilys, että jotenkuten
siellä vihjailtiin hänen asioistaan. Ja äkkiä terottui korva. Joku
virkkoi:

"Mari". Puhuttiin mumisten ja kikatettiin. Ja sitten sanottiin "Tönu."

Ei, Prillup ei erehtynyt. Puhujat istuivat aivan hänen lähellään,
heidän salakähmäiset katseensa pistelivät hänen niskaansa. Ääniä --
niitä oli varmaankin kolme -- hän ei tuntenut, ei ainoatakaan. Ja nyt
kuului erään suusta aivan selvästi, pilkaten ja matkimalla:

"Mann, ota pian puhdas paita yllesi -- katsos, ukko tulee taas
happomarjapensaitten välistä!"

Tyrskyttiin.

Muuan korkki lensi lepääjän yli seinään.

Lasit kilahtivat.

Ei tämä ollut ensimmäistä kertaa, eikä pila ollut pahinta, mutta
Prillupin silmät iskivät tulta ja pää tärisi kuin iskusta, niin että
hänen oli mahdoton ehkäistä hermostunutta liikettä. Muulloin olisi
hän tukkinut pilkkaajien suut puolella viinatuopilla tai kuudella
olutpullolla, mutta tänään ei käynyt päinsä ajatellakaan sellaista
puolustuskeinoa, hän painautui penkkiin voimattomana sortoa vastaan. Ja
sitten antoi hän heidän letkautella itseään, kunnes he viimein väsyivät
ja hävisivät.

Mutta Prillupin rauhan aikaa ei riittänyt kauan. Matkalaiset lähtivät,
huoneet olivat jo aivan tyhjät ja viimeiset yövieraat olivat asettuneet
penkeille ja pitkälle pöydälle, kun oven takaa kuuluva mutina kuulutti
uusien vieraitten tulosta. Ja heidän äänensä -- ne aivan kajahtelivat
-- olivat Tönulle tutut. Ei ollut epäilystäkään siitä, että yö oli
mennyttä, jos ne miehet keksivät hänet ennen myynnin loppua. Ja Tönu
tempasi turkinkauluksen äkkiä yli korviensa -- hänen kasvonsa olivat jo
ennestään seinään päin.

Mutta ei kestänyt kauan -- ilmiantaja oli varmaankin kapakoitsija --
kun hänen nenänsä alle pistettiin palava tulitikku.

"Katsos kitupiikkiä! Kallakun pappa tarvitsee kiireesti vuokrarahoja ja
tämä retkottaa siinä! Ylös, Mäenkylä!"

Mäenkylä kuorsaa vahvasti.

Häntä ravisteltiin.

Makaaja mutisi, maiskutti suuta ja vaipui jälleen uneen.

Mutta ei se auttanut kuitenkaan lopuksi. Vieraitten käytyä riihen luona
peittämässä hevosensa ja katsomassa, olivatko kyläläisten vasikat
ja siat kuormassa -- kolmas näistä, muuan munakauppias, joka kulki
teurastajien mukana, teki niin kauan kauppaa tuvassa -- oli nukkuja
jälleen pyydyksessä. Mies nostettiin istumaan.

"Hiukan kupkia, Mäenkylä -- kuka nyt tulee kapakkaan makaamaan! Sitä
ennätät tehdä kotonakin, joskus Marin sylissäkin."

"Kynikää tänään jotakuta toista, jättäkää minut rauhaan!" urisi Prillup
hieroen silmiään.

"Kukapa sen tietää, kuka kutakin kynii, entäpä sitten -- oletpa jo
kylliksi kyninyt sinäkin!"

"Mistäs tiedät!"

"No ihme ja kumma, molemmat ansaitsette yötä ja päivää! Jopa ovat huhut
liikkeellä, että Mäenkylä on keväällä sinun."

"Omia juttujasi!"

"Minkävuoksi sitten juttuja?" jatkoi toinen teurastaja. "Kelle jumala
antaa pehmeän naisen, hänelle antaa välistä myöskin kauniin moision."

Naurettiin ylt'ympäriinsä, ja Prillup laski jalkansa permannolle.

"Limbärk, anna näille isännille minun laskuuni herrasmaiset
kurkunkastikkeet -- niitten pilapuheet ovat niin hikovia!"

"No katsohan," kiitettiin, "kenet on moisionherraksi luotu, hän keksii
myöskin moision herran sanat!"

Ja heidän istuessaan yhdessä uunin vieressä pienen pöydän ympärillä
-- erään kasvot olivat kuin tuore lihakimpale, toisella oli atleetin
ruumiinrakennus ja taiteilijan, malliksi kelpaava roomalaispää --, pani
villakoiran näköinen Prillupin vieressä istuva, lakkaamatta hiljakseen
sieraimiaan tuhisteleva, laihahko munakauppias, joka siihen asti oli
istunut vaiti, toverillisesti kätensä maitomiehen kaulaan sanoen:

"Älä ole milläsikään, rakas veli! ovathan he meidän vanhempiamme
ja esivanhempiamme imeneet seitsemänsataa vuotta, ovathan he --
puhujan ääni oikein värisi -- ovathan he niitä kiusanneet nälässä ja
piiskanneet ja niiden tyttäret nauratelleet. Ja kun nyt joku meistä --
samantekevää kuka -- jolla on vähänkin mahdollisuuksia -- meistä, jotka
olemme vapautuneet orjuuden ikeestä -- kun meistä nyt joku saa heitä
kyniä, -- mitä enemmän, sitä parempi -- -- minulla, kuuletko -- ei ole
muuta sanottavaa (hän. haparoi lasia) kuin: Tämä Viron veli ja tämä
Viron sisar -- ne eläkööt!"

Se puhe oli ikäänkuin lähtenyt teurastajienkin sydämestä; he huusivat
jylisten eläköötä ja kilistelivät Prillupin kanssa. Mutta tuhahteleva
munakauppias otti maitomiehen käden omaansa, puristi sitä lämpimästi,
katsoi toisen silmiin uskollisesti ja jatkoi perin tuttavallisessa
äänilajissa:

"Vie terveiset puolisollesi! Sano, että näin käskee munakauppias Anton
Siidermann tälle puhua: Pässi on kerittävä -- työ olkoon perinpohjaista
-- tottahan ymmärrät: työ olkoon perinpohjaista."

Herätessään verrattain myöhään -- ravistelija oli kapakan renki --
huomasi Prillup olevansa uunin vieressä kolmella tuolilla selällään,
jalat maassa, lakki vain päässä.

Takimmaisen huoneen ammattiveljet olivat jo lähteneet, ystävien
kaupustelukuormat poissa riihen luota ja kapakan edestä. Samalla kertaa
kuin Tönukin lähti, ajoi hevosensa maantielle viimeinen kapakassa
yöpyjä, muuan villankarttaustehtaaseen menevä muori.

Siitä oli seurauksena, että kauppiaat nurisivat ja torilla taas täytyi
kuolleita kuopata.

"Ei katsota tänään meikäläisiin päinkään -- ylpeäksikö on käyty?" sanoi
yhtäkkiä joku pistäen Prillupille kättä.

"Kappas sitä -- Maasikas," nostaa maitomies silmäluomiaan, "vai olet
tänään taas liikkeellä. -- Eipä tässä olla ylpeitä -- katsos, yöllä
tien varrella tuli juotua humalaan, nyt on aivan kuin kaihet silmissä
ja pää kuin pölkky." Tönu hymyilee kohmeloisesti.

"Ehkäpä otat meidät jälleen kuormallesi -- -- olisi jututtavaakin
monesta aikaa -- --?"

"Vieläpä häntä nyt kysyt -- istu siihen vain -- olenkin juuri
lähdössä." Prillup ottaa ohjat, "Hyväpä, että tulit, minulla on
joitakin ostoksia -- jäät siksi aikaa hevosen luo."

Suutari Maasikas, joka "meillä" tarkottaa persoonansa lisäksi
myymäkoriaan, ja ehkäpä siinä vielä olevia kauppaamatta jääneitä
tohveleitaankin, kopeloi päästäkseen astioitten väliin; hänen
jäniksenhuulensa vetäytyvät tyytyväiseen hymyyn.

Prillupin keskikaupungilla tehdyt ostokset ovat pian toimitetut, he
ajavat esikaupunkiin päin, missä Maasikas asuu, ja jonka kautta menee
tie kaupungista Mäenkylään. Viimeisen poikkikadun kohdalla pysäytetään.
Siinä, jonkun talon pihapuolella on suutarin asunto.

Mutta kun heidän pitäisi ojentaa kätensä toinen toiselleen hyvästiksi,
ja Maasikkaan pitäisi astua reestä, ei se tapahdukaan, vaan
molempien katse kääntyy heidän edessään olevaan suureen, vanhaan
nurkkarakennukseen päin, minkä alimmaisen kerroksen akkunoissa ovat
purppuranpunaiset puoliverhot.

"Kutsuisin luokseni, mutta huoneennurkka on kylmä -- -- mikäpä noita
puitakaan kykenee niin paljon ostamaan."

"Kulahtaisihan se ryyppy lämmintä -- ilma kolea ja pitkä matka
edessä -- --"

"Hiukan janokin olisi -- --"

"Janokin on -- --"

He eivät voi irroittaa silmiään noista purppuranpunaisista verhoista,
ja Tönu ajaa hevosen pihaan.

"Puoleksi tunniksi."

"No ei pitemmäksi aikaa."

Jaska saa kaurapussin päähänsä, miehet keksivät lämpimiä ahvenia
edestään myymäpöydältä. Pitkässä matalassa huoneessa on muuan syrjässä
oleva nurkkapöytä vapaa. Maasikas näkee sen heti ja sijoittaa korinsa
sinne.

"Ehkä ei sentään seisten myymä-pöydän luona --?"

"No eihän toki, voihan hiukan istuakin -- --"

"Hiukan jutella -- --"

"Meidän vanha pöytämme."

Viinan, leivän ja kalat vievät itse, oluen tuo emäntä perässä, ja
sitten juovat, syövät ja vaikenevat. Vain heidän silmänsä puhuvat, ne
katsovat toisiinsa kysyen, vastaten ja ymmärtäen joka kerran, käden
nostaessa lasin ja pannessa sen taas maiskuttavilta huulilta pöydälle.
Aluksi riittää heille se, että istuvat yksissä ja yksissä maistelevat.

"Kuulin hänestä taas", alkaa suutari viimein kuiskaten; hänen silmänsä
ovat alkaneet palaa.

"Mitä sitten?" mumisee toinen vastaan.

"Ei ole enää Jamburissa, vaan Oudowassa."

"Kirjoittaisit taas?"

"Niin, mutta ei se auta mitään, hän ei vastaa."

"Aina vain räätälin kanssa?"

"Aina räätälin kanssa!" ja Maasikkaan kuiskaus kuuluu huokaukselta.

Prillup istuu käsi poskella ja katselee lautasella olevia luita. "Niin,
mitäs tehdä, kun sinä et tahdo väkisin -- --"

"En, silloin olisi kaikki lopussa! Ei pysy kotona se, jota kytkyessä on
sinne takaisin tuotu."

"Parempi hyvällä, se on oikein. Mutta eikös sinun pitänyt itse
sinne -- --?"

"Puoli vuotta sitten -- jo puoli vuotta!" korostaa tohvelisuutari
pyöristellen peukaloaan pöytää vasten, väärien käsivarsien liikkuessa
kuin lintua pyydystettäessä. "Mutta ei saa kootuksi summaa -- tee, mitä
tahdot, kokoon et saa!"

"Eikä tiedä auttaisiko."

"Auttaisi tai ei" -- Maasikkaan jäniksen suupielet värisevät --
"kuulisin hänen ääntään - näkisin hänet vaikka kaukaakin -- --"

Maitomies nojaa poskeaan toista kättään vastaan, molemmat vaikenevat.
Tiskin edessä kinastelee kaksi ajuria, siellä ja täällä nauretaan
pöytien ympärillä, rasvanhaju, tupakinsauhu, viinan- ja oluenlöyhkä
leijaa paksuna heidän päittensä ympärillä.

"Et unohda?"

"En. On niinkuin hän olisi noitunut minut."

"Noitunut sinut -- --" kertaa Prillup pureskellen jotakin
parranhaiventa.

"Unessa ja valveilla -- aina seisoo edessäsi -- --- Ja nyt ajatella,
että hän räätälin kanssa -- että hän mokoman räätälin kanssa -- -"
Maasikkaan silmät kiertävät kuumina, peukalot pyörivät voimakkaammin,
hän lopettaa huokaisten: "Että sen lapsen piti kuoleman -- -- että sen
lapsen piti mullan alle vaipuman!"

"Lapsi -- -- no niin -- -- jos lapsi olisi -- -" Prillup nyökyttää
tasaisesti, hänen katseensa on kauastähtäävä; vasta jonkun ajan perästä
puuttuu puheeseen:

"No etkö siis koeta mennä -- -- työtä sulla jo on --"

"Työtä on -- onpa riittävästi -- mutta sitä ennen ole hyvä mies, tee
sitä myös."

Ja Prillup näkee, kuinka Maasikkaan olkapäät painuvat, kuinka hänen
pyristelevät käsivartensa ja pyörivät peukalonsa vaipuvat sivua myöten
alas.

"Kaksi olutta, emäntä", tilaa suutari hiukkasta myöhemmin; hän ojentaa
tavottaakseen lasin, mutta se oli tyhjä ja tyhjät myöskin pullot.

Prillupilla on kaksi sikaaria, hän panee toisen Maasikkaan eteen.
Sitten haiuttavat ja juovat uudesta pullosta.

"Minulla itsellänikin on näitä kokonainen tusina tien varrella", mutisee
maitomies tunnustellessaan pullon leimaa, "ja kun sinulta tältä kohden
on kaikki särkynyt -- --" hän näpristelee sormellaan liiviä.

"Onko särkynyt?" tiedustelee Maasikas painokkaasti, "tunnetko, että on?"

Prillup painaa kasvonsa molempien käsiensä väliin, hänen katseensa
läiskähtelee, poskipäillä on punaa; jatkaessaan hän kuiskaten lähentää
suutaan pöydän yli kuulijaan päin:

"Kerran hiivin hänen jälkeensä -- -- -- puolen yötä olin vatsallani
akkunan takana -- -- kivi kummassakin kädessä -- --"

Heidän katseensa yhtyvät ja yhtaikaa kyyneltyvät heidän silmänsä.

Puhuja on pitkän aikaa aivan vaiti.

"Ja nähdessäsi nyt, ettet mitään ole saanut, tietäessäsi että se kaikki
on ollut aivan turhaa -- --"

"Ei siis parane?"

Prillup pudistaa päätä. "Annan pois. Pohja pettää. -- -- Ja kun sinun
täytyy ajatella, että puikit taas johonkin hökkeliin -- ehkäpä vielä
vieraaseen kuntaan -- vaivaisempana kuin ennen -- hän voi kyniä minut
velastaan putipuhtaaksi --"

"Mutta saat omasi takaisin -- saathan sitten omasi takaisin!"

"Niin -- sitä ennen pannaan ehkä korvaamaan velkaa, sitten saan
takaisin. Mutta mikä minä nyt enää olen hänen silmissään. Retale --
jota voi jalallaan tönäistä! Keikaileekin minun silmieni nähden eräälle
pojalle -- jotta näet: retale olet, tallukka olet, et mikään mies!"

"Mutta sinä saat takaisin --"

"Eikä siinä ole vain hökkeli ja köyhyys -- maailman nauru ja pilkka
vielä lisäksi -- elämän ajaksi -- -- niin hänellä kuin mullakin
kestettävänä -- --"

"Mene hänen kanssaan kauas!" Maasikkaan katse on uneksiva.

"Tulee perässä -- aivankuin hajukin leviää -- ei siitä pääse eroon
kuollessaankaan --"

"Mutta hän on luonasi!"

"Mene tiedä, kuinka kauan -- sinun omasi on nyt räätälin luona!"

Mäenkylä nousee pöydästä mennäkseen ulos. Hän astuu vahingossa erään
edellä kulkijan kantapäille ja hänen selkänsä on kumara. Kun tulee
hetken kuluttua takaisin, menee toisen ohi, kunnes huomaa erehdyksen.
Mutta pöydän läheisyydestä heilauttaa kättään tiskiin päin ja kuuluu
tilaavan sieltä jotakin.

"Vatsa jäi kuin puolelleen ja olut yksin panee viluttamaan." Häntä
tärisyttää, kun hän painuu istuimelle. "Konin selkään panin täkin."

Poikanen tuo hetken perästä viinaa, lämmintä sylttyä ja hapanta
kurkkua. Jälleen vaietaan ja juodessa katsotaan toinen toistaan
kasvoihin. Ja yhä enemmän tulee poskiin väriä, yhä enemmän
läikähtelevät silmät, ja rinnassa nostaa luottamus ja usko hiljaa
päätään ja uljuus nostelee siipiä.

"Minä alan nyt säästää rahaa."

"Kylläpä sietäisi -- kylläpä sietäisi."

"Joka kopeekan -- viimeistä kertaa näet minut tässä.'"

"Eikä minullakaan ole muuta neuvoa -- -- jospa koettaisin ajaa suoraan
yötä myöten, ettei olisi sitä yömajaa -- --"

"Tällä kertaa on mulla tosi edessä, voit olla varma siitä!" ja suutarin
pöydällä olevat käsimöhkäleet ovat nyrkissä.

"Jos tuota vielä niin kauan pitäisi, että pahimman hädän varaa saisi
säästää, ettei aivan putipuhtaaksi."

"Pois tuon hänet räätäliltä" -- Maasikkaan nyrkit jysähtävät pöytään --
"sanon sinulle -- pois tuon!"

"Voisihan välistä jäädä velkaan tahallaankin, niinkuin nyt pakosta
-- tulkoon siis, mitä tulee: mikä saatu, se saatu, takuuta ei ole
maksettu." Prillupin sormet näpertelevät parrassa, hänen katseensa
liukuu pitkin ystävän kasvoja ja rintaa.

"Tietysti, sen voisit tehdä, ja minä lähden Oudowaan! -- -- Kaksi
olutta, emäntä!"

"Osaisipa hänkin, kykenisipä niin, -- mutta Mari ei siihen suostu --"

"No, ehkäpä yrittää?"

"Ei, ei, siihen -- ei hänestä ole. Hän on jotenkin vajavainen. Hänen
päänsä ei oivalla kaikkia asioita -- ei huomaa. -- Arvaapa, mitä hän
minulle vastaisi? Vastaisi, että ei, -- hän muka täyttää sopimusta.
Minkä itse pystyn tekemään se vain on tehtyä, se on -- se vain on
tehtyä -- --"

"Tiedätkö, mitä minä teen? -- Heitän räätälin Peippos-järveen!" -- --

Lampuissa palaa jo tuli, akkunoitten takana on musta yö, jääkukkien
kimallus ikkunoissa tihenee: he istuvat yhdessä eikä tarinalla ole
loppua, he kastavat kurkkua, ja suunnitelmilla ei ole rajaa. Ja kun
joukko hyväksyttyjä arvannostopoikia tulee rallattaen, ja soitto soi ja
laulu kaikuu, niin yhtyvät he äkkiä nuorten rajuun iloon, veljeilevät
heidän kanssaan ja juottavat heitä.

Ja lopuksi tanssitaan.

Suutarikin tanssii.

Suutari osaa "Venäjän tanssin" ja tanssii kyykyllään.

Mutta maitomieskin luulee osaavansa ryssänpolkan ja tanssii suutaria
vastaan. Ja molemmat ovat hikiset. Ja huone jymisee. Ja maitomies
nostetaan hurraten jaloilleen, kun hän hairahtuu ja kaatuu kyljelleen.



Kuudestoista luku.


On jo myöhäistä, kun kaupungin tulet jäävät Mäenkylän maitomiehen selän
taakse.

Raudikko joutui seisomaan kylmässä, nyt pistää kipakkaa ravia.

Ja Tönulla on lämmin, uni ei kiusaa, pää tuntuu niin selkeältä, että se
häntä ihmetyttää.

Tönu viheltää ja lyö piiskan varrella voipytyn kanteen tahtia. Ja jos
joku ajaa edellä tai tulee vastaan, niin karjuu huvikseen "alta pois!"
ja pyyhältää nauraen ohitse.

Niin katkee nopeasti Jaskan kavioitten alla ensimmäinen
kymmenvirstataival ja Kallakun kapakka tervehtii tulijaa kirkkain,
keltaisin silmin.

Sinne jäi varmaankin -- jotain sellaista liikkuu Tönun uneliaassa
mielessä -- osa viimeistä juomalaskua maksamatta; mennäkö ehkä sisään?

Mutta ei. Miksi näyttää näille, että Mäenkylä tulee niin myöhään
kaupungista! Niinkuin ei ehtisi toisellakin kerralla. Ja Tönu matkaa
ohi ja päättää matkata muittenkin "kapakoitten" ohi tänään, sillä
kotona odotetaan -- kotona on jo kauan odotettu! Noo, Jaska! Ravaa
ylämäkikin!

Vasta korkealla, laakealla harjanteella huomaa Tönu, millainen ihana yö
tämä on. Kuu kylvää hopeista valoa, tähtöset loistavat, linnuntie aivan
säkenöi ja lumi ja koko maailma ujuu pyhäisessä sinessä. Ja hiljaista
on, niin hiljaista, että lumi jalasten alla aivan narskuu.

Ihmetellen katsoo ja kuuntelee matkalainen.

Mutta yht'äkkiä häntä väristää.

Kiristyykö pakkanen siis vieläkin? Siihen asti näpisteli vain nenää ja
korvaa -- ottaako jo henkeen?

Ja toisen kerran vapisuttaa miestä.

Ja varpaitten ja sormien neniin on pakkanen käynyt kiinni ja
nenänalusparta repii huulta -- ja nukkuvan tuulimyllyn vierestä alkaa
näkyä Aleti -- --

Ehkä hetkeksi?

Katsotaanpa.

Mutta yhtäkkiä puhkee hän nauramaan. Kuinka hän sen saattoi unohtaa!
Vilustaa, ja itsellä on vilustumisrohtoa reessä!

Tönu kopeloi heinissä ja tempaisee pullon esiin. Se on kyllä
väkiviinaa, jota piti kotona laimentaa tavalliseksi viinaksi, mutta
menee se silkkanakin sellaisessa pakkasessa. Ja korkkiveitsi on Tönulla
taskussaan.

Kas sitä, millainen kulaus! Maiskuttamaan panee ja hiukan
kakistelemaan, mutta miten kuumaksi lyökään poven, miten iskee tulta
suonia pitkin! Alappa nyt vielä puhetta takelluttamaan, ja kotona
odotetaan! Pisara toisen jalan hyväksi vielä, sitten ohi tämän niinkuin
muittenkin kapakkain.

Aleti tulee, ja Mäenkylä matkaa ohi!

Nabraste tulee, ja Mäenkylä matkaa ohi!

Ja kun hän aika ajoittain itseään rohdottaa pakkasta vastaan, alkaa
hänestä tuntua varsin mahdottomalta pysähdyttää matkan miellyttävän
tasaista liukua ja nousta lämmenneestä istumasyvennyksestä. Ruumis
uupuu yhä enemmän vaipuen suloiseen, raskaaseen rauhaan, verhoton iho
tottuu pakkaseen, tyyni lepo raukaisee sydäntä ja päätä. Vain korva
ja silmä pysyvät virkkuina, mutta sekin, mitä toinen kuulee ja toinen
näkee, sulaa leppoisasti sielun ja ruumiin velttouteen.

Lumi jalasten alla ei ulvo enää, se helisee kuin kannel; viimein laulaa
se kuin seurakunta kaukaisessa, kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat ja
kellot kumajavat.

Mutta maailma sädehtii sinisenä, yhä syvemmän sinisenä, sinistä hehkuu
valkean keskessä, sineä huokuvat puut ja pensaat, jopa ujuu sineä ohi
hevosen luokan, harjan ja lautasten, ja sinisenä, taivaansinisenä
kuumottaa valjun aaveen kulta- ja hopeakäärmeitä kimalluttavan tulen
keskestä.

Aave kiiruhtaa vaieten yli laakean lumen, tien ohessa, matkalaisen
edellä, alati hänen edellään.

Ja kädet eivät liiku, kantapäät eivät koske maahan, suuri sini kantaa
häntä yli hangen ja haudan.

Ja jäsenet kumottavat, ja käsivarret kumottaa ja kirkkaasti kumottaa
niska ja pyöreä olkapää.

Mutta hiukset, turpeentuhankarvaiset hiukset ruskottavat kuin aamunkoi.

Äkkiä ei näe matkalainen enää.

Yhä laulaa seurakunta ilman kaukaisessa kirkossa, ja urut soivat, ja
kellot kumahtavat, kellot kumahtavat.

Mutta matkalainen ei kuule enää. --

Virsta lipuu virstan jälkeen, ruunan jalka lykkii toista eteenpäin, ja
sieraimet korskuvat ja pää ajattelee: eikös tänään pysähdytäkään.

Vastaan tulee rekiä, takaa tulee saani, neuvokas Jaska väistää kaikkia.
Mutta korskahtaa jälleen ja ravistaa päätä: ei kiskaise ohjaksista, ei
heilahda piiska, ei rykäise reessä eikä murahtele.

Ei ole uutta, että isäntä torkkuu tai nukkuu. Mutta reen hiukan
kallistuessa, niin kuin äsken, tai ohikulkijain häntä kylkeen
survaistessa kuten juuri parastaikaa, heräsi hän aina ja koetteli
verille lyötyä korvaa. Väliin hän heräsi aisakellon räminästä ja
kulkusten kilinästä.

Mutta nyt tulee kapakka, jossa hän aina Jaskaa kotimatkalla
henkäisytti. Sen ohi ei mies matkannut myöhäisenäkään aikana. Ja Jaska
kääntyy omin päin tieltä. Kapakan edessä on paikka vapaana kolmen reen
vieressä. Kylläpähän isäntä äännähtää, kun reki ei enää liiku.

Mutta raudikko erehtyy -- isäntä ei nouse.

Heinäpussi jää rekeen ja rekeen jää loimi.

Jaska odottaa ja pää roikkuu. Viimein vilustaa.

Vierellä vieras, joka omaa hevostaan kävi katsomassa ja tulee taaskin,
ei lakkaa ihmettelemästä, miksi Jaskan mies on aina vain hiljaa.

"Eikö isäntä lähdekään lämpöiseen?"

Mutta isäntä ei vastaa.

"No, sitäpä nyt vasta nukuttaa!" Vieras lyö nauraen kädellään ja jatkaa
matkaansa.

Ruuna riiputtaa huulia ja liikuttaa korvia -- tämä on sille oudon
uutta. Sitten kääntyy hitaasti tielle.

Samaan aikaan katsoi Kurun nuorikko kelloa ja odotti.

Ei enää. Ei päivääkään enää. Nyt olkoon lopussa.

Hän istui yksin kamarissa, sormet leikkivät punaisella nauhanpalasella,
kulmien välissä oli varjo ja silmät lukivat sylistä kahta suurta
tyhmyyttä.

Ensimmäinen -- tulo Ruisusta Prillupille. Toinen -- muutto Prillupilta
Kurulle.

Turhaa ajatella, kumpi suurempi. Suuret olivat molemmat. Ja toinen
synnytti toisen.

Mutta sen toisen piti ensimmäistä vähentää, ehkäpä sammuttaa. Siitä
uudesta kuormasta piti korvattaman molemmat. Miten ja millä tavoin --
niin -- sitä ei tiennyt itsekään. Ei muuta kuin että tuleman piti --
paremman elämän piti versota mullasta kuin ihmeen kautta.

Tuo toivo oli jo ammoin haalistunut. Ei muuttunut mitään, ei kasvanut
pelto. Ja kun hän kuitenkin vielä teki, niinkuin odottaisi, niin teki
hän sen vain senvuoksi, että hautaaminen on katkerata.

Mutta senkin kestää. Ja Mari oli haudannut.

Mennäkö nukkumaan?

Hän nosti kädet niskaansa ja kuunteli yöhön.

Kello tikitti kiireesti, kuin valvoisi joku sen työtä.

Nälkäinen rotta nakersi jossakin lautaa.

Sirkka siritti nurkassa, toinen lapsi vikisi unessa, laesta vaappui
kuin hiljaisuutta kaiken ylle.

Nyt haukkui pihassa koira. Ja lopetti ulvoen. Vastasi varmaankin
moision ja Kruusimäen koirille, niinkuin monasti ennenkin. Ja jälleen
vaikeni.

Mari katseli jääkukkasia pienillä ruuduilla. Ne yhä enenivät, jopa
kävivät ikkunakehät lumisiksi.

Äkkiä laajeni katsojan silmäterä. Liikkui kuin varjo jäisten lasien
takana, läheni ja etääntyi -- kerran sumeni aivan himmeäksi aivankuin
ruutuun olisi puhallettu. Ja sitten kaikui hirnuminen, äänekäs ja
intohimoinen -- aivan vasten akkunaa ja odottajan syliin.

Nuorikko heitti villaliinan hartioilleen, sytytti lyhdyn palamaan ja
kiirehti matkalaista vastaan.

Hän viipyi kauan. Sitten tuli hän tätä kantaen.

Hän astui varoen, jotta ei herättäisi lapsia.

Kantamus oli raskas, mutta Marin käsissä on voimaa.

Ja asetettuaan hänet sänkyyn, riisuttuaan häneltä turkit ja otettuaan
saappaat hänen jalastaan tuo Mari lampun ja valaisee hänen kasvojaan.

Ne kasvot sinertävät, kuin olisi sininen yö niihin värinsä valanut.
Silmät olivat raollaan.

Ja nyt vasta käsitti nainen, mitä oli tapahtunut.

Hän pyyhkäisi hänen kulmiltaan hiustupsun ja käsi kävi hitaasti yli
otsan.

"Sitä peltoa ei tarvittu! Ei, sitä peltoa ei tarvittu!"

Mutta yhtäkkiä pysähtyi käsi ja ojentui ylöspäin:

"Tai ehkä kuitenkin -- --?"

Hiukan myöhemmin sammui lamppu. Mari makasi miehen rinnalla rauhallisen
yön.

       *       *       *       *       *

Aamulla lypsyltä levisi surmanviesti laajalti, ennen päivällistä
astui Kremerin herra sisään Kurun kamarin ovesta. Hän oli
ikivanhassa majavannahkaturkissaan, minkä kuluneessa kauluksessa
oli jo karvattomiakin paikkoja mustan päällisen melkein kokonaan
välkkäessä vanhuutta. Lumen kalpeassa valossa, mikä virtasi selkeäksi
sulaneesta ikkunasta sisään -- näyttivät vanhan herran kasvot varsin
näivettyneiltä, joka ryppy tuli selvästi esiin, kuihtuneet korvat
näyttivät olevan vahaa.

Hänen katseensa keksi heti kuolleen, käsi nousi samassa päähineeseen
ja leskelle jäi tervehdys sanomatta. Vaieten seisoi hän sitten vuoteen
edessä, kääntyi ympäri, nyökäytti tuskin huomattavasti Marille ja tämän
vieressä seisoville lapsille ja lähti.

Tuntia myöhemmin kaikuivat aisakellot. Mäenkylän herra matkusti
Särgvereen.

Tönu lepäsi jo kirkonkylästä tuodussa kirstussa, kun Ruisun eno ehti
perille. Hänen piti vedättää maitoa niinkauan kuin Kurun ja moision
väliset asiat ehdittäisiin hautajaisten jälkeen selvittää. Muuta
apulaista ei Mari kotipaikoiltaan voinut kutsua, isä oli vanha, ja
Prillupin vähäisten omaisten joukossa ei ollut ketään kelvollista.

Lemsin Aadam toi korvesta mukanaan tervanhajun, käsissä ja kasvoissa
oli pihkan jätteitä ja koko mies jykevässä karkeudessaan, takkuisine
sammalpartoineen ja sammalhiuksineen muistutti elävästi lahoavaa
kantoa. Hän söi vatsansa täyteen, sytytti piipun palamaan, sitten nosti
ruumiskirstun kantta sanoen tahtovansa jutella Tönun kanssa pari sanaa.
Ja nyt alkoi heidän välillään pitempi pohdinta matkamiehen suhteesta
viinaan. Ken sitä edempää kuuli, luuli, että toinen kirstussa sekä
pakinoi että omasta puolestaan teki kysymyksiäkin. Ajatusten vaihetus
oli varmaankin sangen veljellistä, arvelut yhdistettiin lopuksi.
Yhteinen päätös oli: Niin, mutta älä kallista liiaksi tuoppia!

Kun Lemsin Aadam ei juuri päässyt pakeisiin naisten kanssa, niin asetti
hän ne lasten kanssa samoihin kirjoihin; hän istui ja imi piippua
kunnes uni tuli, ja heittäytyi levolle ja selkäänsä raapien vain
huomautti:

"No niin, terveiset vain kotoapäin, ja aikaa minulla on, ja ruplan otan
matkasta -- eväät sinulta. Mutta älä senvuoksi jää odottamaan -- älä
ota seulaa -- ota varsta! Tiedät jonkun, jonka nämä ja nämä värkit ovat
kunnossa" -- hän mäiskähytti käsivarteen ja päähän -- "ei muuta kuin
käsi käteen, kun tulee tahtomaan!"

Sellainen tahtoja tulikin, jopa toisen päivän iltapuolella, aivan
pian senjälkeen kuin Lemsin eno oli maitokamarin edestä lähtenyt
ensimmäiselle matkalleen.

Vieras, noin keski-ikäinen, väristä ja ruumiinrakenteesta päättäen
reipas ja tukeva mies, teki heti hyvät tapansa tiettäviksi. Hän pyyhki
kauan jalkojaan oven takana ja aivan säännöllisesti teititteli leskeä.
Ja hänen vehnän-keltainen, voideltu päänsä oli suittu kiiltäväksi,
punakka täysiparta oli huolellisesti leikattu, niin että se antoi
kauluksen ja kravatin väliin näkyä vaaleanpunaisen leuan alta. Ja
anteeksi pyysi, että ehkä tulee hiukan aikaiseen (hänen katseensa
pälyili taaksepäin, mutta ruumiskirstu oli kannettu jo aittaan), mitä
voisi ehkä pitää sopimattomana, mutta pelko, että joku ehtisi ennen
häntä, olkoon selityksenä tälle kiireelle.

Sitten istui ja esitti asiansa, ja neuvokkuus, mikä siinä ilmeni, uhkui
Lemsin enon mukaan samaa terveyttä kuin hänen jäsenensäkin.

Ja hänen puhuessaan, vaihtelee hänen kasvoillaan vuoroin totisuus ja
vuoroin päivänpaisteinen hymy.

No, että niin ja niin, että vaihdettaisiin Altkylän vuokratalo
mielihyvin Kuruun ja maitohommaan, jos vain emäntä juoneen lyöttäytyisi
ja leski lesken kanssa sopisi. Talonvarat täydentäisivät talonvaroja,
perhe lisääntyisi vain yhdellä pipanalla. Moision kanssa, tietysti,
jäisivät asiat entiselleen niinkuin vainajankin aikana -- mitäpä sitä
muuttamaan --

Niin, eihän sitä vastaan voisi mitään olla -- leski silitti
esiliinaansa polven kohdalta -- jollei sattuisi tietämään, mitä Arun
isäntä hiljattain on puhunut Vanarehen ristiäisissä.

Mitä hän on siis puhunut?

Ei mene hänen järkeensä, kuinka kristityt ihmiset kuten Tönu ja Mari
voivat heittäytyä sellaisiksi maailman voiton vuoksi. Olkoon häpeän
laita miten tahansa, mutta miten käynee viimein heidän sielujensa!

Vieras hymyilee ja käy totiseksi, nousee istuimeltaan ja käy taas
istumaan. Mutta leski silittää polveaan ja lopettaa:

Että niin se nyt on: rupeaisiko hän muutenkin kuormattuun selkäänsä
ottamaan sitä uutta syntiä, että vielä joku kolmas sielu joutuu hukkaan
näiden kirottujen maitojen vuoksi.

Kun Arun isäntä antaa Marille kättä, niin kumartaa kohteliaasti.

Ja leski kumartaa vastaan.

Ja Arun isäntä lohduttaa häntä hänen surussaan.

Ja surija kiittää ja saattaa hänet ovelle.

Mutta vielä ilmaantui tahtojia, ennenkuin Tönun tomu saatiin turpeen
alle. Lauantaipäivän aamu toi Tuksin Antsun Kuruun. Mari näki hänet
akkunasta, ja varmaan hän näki myöskin Marin, sillä hän taputteli
kouluunmeneviä lapsia, jotka tulivat häntä vastaan, isällisesti
poskelle.

Nuorikon ei ollut helppo hillitä naurunhaluaan, seistessään hänen
kanssaan vastakkain. Mieleen tuli Antsun toissapäiväinen tervehdys
moision alarakennuksen portin luona -- lakki pois kuin rouvan edessä,
ja kasvot hassunhartaina! Mutta hän hallitsi itsensä ja kuunteli tätä
hyväntahtoisen huvitettuna.

Myöskin Ants tahtoi lesken "entisillä ehdoilla".

Ja leski ei puhunut mitään.

Hän pyysi vain odottamaan: "Voithan itsekin arvata, että minulle tulee
vielä toisiakin, ja minä tahtoisin valita. Eihän sinussakaan ole mitään
vikaa -- jos moitin, niin panettelen -- mutta toinen voi olla parempi
ja kolmas -- neljäs vielä kaikkein paras. Eihän niin totista kauppaa
voi tehdä summamutikassa!"

Antsun silmät kostuivat, suun ympärille ilmestyi rengas.

"No, jollet tahdo minua, niin ehkä otat Joagust veljen; voin heti
huutaa hänet sisään, jäi aidan taakse odottamaan."

"Jälleen laadukas poika, kukas sitä vastaan rohkenee väittää, mutta vie
hänellekin terveiset, että odottakoon hänkin!"

Hautajaisten jälkeen tuli seppä.

Tämä ei himoinnut Kurua eikä maitoa, hän tahtoi lesken kummattakin:
vanhan sopimuksen piti rikkoutuman ja unohtuman, jostakin kaukaisesta
moisiosta aikoi hankkia itselleen oman talon ja Tönun lapsille
lupasi olla isänä. Sellaisin suunnitelmin olisi mies voinut tulla
voitonvarmana, puhua kaikuvasti, katsoa voittaen, mutta Juhan teki
sen silminnähtävän neuvottomana, sillä heidän suhteensa ei ollut enää
täydelleen entinen, jotain tuskin tuntuvaa, mutta kuitenkin erottavaa
leijaili ilmassa siitä syksyisestä päivästä asti, jolloin Tuksin poika
pajassa mestarin vierasta kohtaan oli päästänyt suunsa valloilleen.

Ja hänen nyt puhellessaan ja peläten tarkatessa nuorikon kasvojen
ilmettä, ei kestäkään kauan, ennenkuin sana kuivi hänen huulilleen.
Silminnähtävästi pakeni veri Marin poskilta, hänen katseensa suureni ja
musteni, sitten välkkyivät hampaat kesken tämän kalvakkuuden ja Juhan
kuuli huudahduksen:

"Jänishousu, siinä on ovi! -- Kuuletko, siinä on ovi!"

Mutta sen jänishousun mentyä -- puoleksi takaperin ja kompastellen --
vaipui ovennäyttäjä tuolille pää pöydän reumaa vasten ja itki kaikesta
sydämestään.

Hänen olkapäänsä tutisivat vielä ja kurkkua kuristivat nyyhkytykset
eriskummallisen ryhmän häntä piirittäessä. Toinen oli lintu ja
toinen karhu, ja toinen töllötti nauhoissa ja toinen rapisi
paperiviilekkeissä. Mutta Juku ja Anni hyppelehtivät heidän jäljessään.

"Mikä Maria vaivaa?" Nauru tyrehtyi heiltä.

"Eihän mikään. Olin niin yksin. Ei ollenkaan tullut mieleeni, että
tänään on Katrinpäivä ilta!" Ja nopeasti ovat nuorikon silmät kuivatut.
"Olette varmaankin matkalla Kruusimäelle päin?"

Sinnepä niin -- olivat aina ohimennessään poikenneet taloissa.

Kurun leski ojentelee jäseniään ja nauraa: "Minä tulen mukaan --
odottakaa hiukan!"

Lapset yhdestä suusta: "Minä myös, minä myös!"

"Voitte tulla, mutta Juku, etsi ensin minulle sarvet!"

Uusi Katri valmistuu pian: musta turkki nurinpäin ylle, punainen
lankakimppu pujoparraksi, posket hiilellä mustaksi ja päähän Jukun
kesäinen löytö aitan lakasta -- pukinsarvipari.

"Saatana kuin saatana!" Ja hyväksyvä nauru on äänekästä. Vain Anni
peräytyy arkana kauemmaksi.

Mutta piru on vain puoleksi piru, jollei sen suu tulta suitse. Ota siis
tulitikkulaatikko mukaasi!

Joku sammuttaa lampun. "Yritä, yritä!"

Ja nuorikko yrittää. Kaikki vääntelevät naurusta, vain arkaverinen
Annikki kiljahtaa pelosta.

Pian ovat lastenkin hetaleet päällä. Mari lukitsee oven, sillä eno on
kaupunginmatkalla, ja vallaton seurue huitaisee Kruusimäelle päin.

Ulkona on hiljaista ja villan pehmeää. Lunta on paljon: pimeys lepää
kuin untuvaisessa sängyssä. Unisesti putoilee yksinäisiä hiutaleita,
puilla on himmeät, valkoiset hatut, pirtit paistavat kuin hautovat
joutsenet.

Heidän edellään kulkee reki. Aisakellot kumisevat. Se kumina on vieno,
kuin olisivat läpät kiedotut silkkiin. Ja lumi ei natise jalasten
alla, kyytimies edessä ja herra takana häämöttävät mykkinä, ikäänkuin
pilvenlonkare yli mäenselänteen.

Sarvipää istuu lumeen. "Taivaallinen sohva -- en minä nouse tästä!"
Ja lumeen istuvat toisetkin. Karjahiisi pitää majaa lakeudella.
Mutta kaikki ovat jälleen jaloillaan ja juoksevat meluten pois, kun
tuulenhenki lehtimetsikössä alkaa soittaa.

Ja heidän siellä hökkeleissä tehdessä Katrin eleitä, syö Kremerin
herra poikamiehen yksinäisyydessään illallista. Mutta hän voi hyvin,
härmäinen mieli haihtui Särgveressä, mieli on herkkänä onnenlämpöisestä
toivosta, kaikki ajatukset pyörivät tehdyn päätöksen ympärillä.

-- Mitä hän vastaa minulle?

-- Todennäköisesti "kyllä", mutta mahdollisesti myöskin "ei".

Ulrik astuu saliin pöydästä noustuaan, ja punnitsee vielä kerran
ehdotustaan.

-- Hänen pitäisi kyllä suostuman, jos hän vähänkin ajattelee! Työn
vaivoista joutilaana, murheista vapaana, elämä vakaasti järjestettynä
-- hänenhän täytyy olla sokea, jollei hän suostu! Ja Ulrik uskoo hänen
vastaavan myöntäen. Ja huomenna on hänellä se vastaus kädessään.

Hän astuu ympyrää pysähtyen vähä väliä. Milloin koettelee pöytää,
milloin sohvaa tai seinää, ja nyt katselee kynttilän läpättävää liekkiä.

-- Ei enää jakaa -- tämä on korkeampi aste. Korkeampi kummallekin.
Vielä korkeampi on yksi ainoa aste. Sitä astua -- niin -- Ulrik von
Kremer huokaa.

Hänen selkänsä takana risahtaa akkuna kevyesti. Kolme kertaa käy
sormirivi kynsillä kilistellen ruutuun. Merkinanto on oikea, mutta
akkuna on väärä. Ja hämmästynyt ukko kääntyy äkkiä ympäri.

Mutta samassa pääsee hänen suustaan raikuva kiljahdus, kädet kaappaavat
ilmaa, silmä turtuu, hän peräytyy horjuen. Jollei eräs nojatuoli olisi
hänen jaloissaan ja ottaisi häntä syliinsä, hän kaatuisi selälleen
permannolle.

Pari minuuttia kuluu, joina on kuin elämä olisi paennut. Kaikki
pysähtyy, ajatus, suonentykintä, liike. Silmäluometkin ovat kiinni ja
kuolema tekee posket vahankarvaisiksi.

Mutta Kremerien henki on tunnetusti sitkeässä. He vanhenevat hitaasti
ja kuolevat myöhään. Yhtäkkiä tuntee Ulrik lämmintä surinaa povessaan,
sieltä se valuu käsiä ja jalkoja myöten alas, päässä alkaa naksuttaa,
silmä syttyy näkemään. Mies tarttuu koetellen polveensa, päähänsä,
sitten painaa molemmat kätensä sydäntään vastaan ja rajaton riemu
nostaa veren hänen poskiinsa.

"Es schlägt! Es schlägt! Herrgott, es schlägt!"

Nyt toistuu akkunassa se kolmenkertainen kolina. Ulrik nousee ja
lähestyy, joka nykäyksessä on uljuutta. Saatanan kasvot ruudun takana
ovat huomattavasti kirkkaammat, sarvet ovat kadonneet, suusta ei leisku
enää tulta ja käsi, mikä tyynnyttää, näkyy pitkine kynsineen.

Ulrik uhkaa tätä nauraen, sitten rientää hän nuorikkoa vastaan. Niin
nuorekkaat eivät hänen askeleensa ole vielä milloinkaan olleet!

"Viimeinen hassutukseni! Melkein olin tappaa ihmisen!"

"Ei, ei, sinä tuotat minulle sanomatonta riemua -- todellakin
sanomatonta riemua! -- Ajattele, sydämessäni on toinen läppä viallinen,
varjelen sitä jokaisesta kiihoituksesta. -- Pelkäsin, että yhtäkkiä se
seisahtaa ja olenkin kylmä! -- Mutta nyt -- -- mutta nyt -- --" hän
taluttaa vieraan kädestä takahuoneeseen, sillä salin akkunassa ei ole
kierrekaihtimia niinkuin siinä -- -- "nyt vasta tiedän, että elän vielä
kauan -- vielä sangen kauan elän -- -- Mutta istu toki -- tuon sinulle
leivoksia ja viiniä!"

Ja kiirehtiikin tuomaan. Mutta on hyvin kiihoittunut. Tuo kyllä
lasit, mutta unohtaa pullon -- tuo kyllä kaakun, mutta veitsen
jättää tuomatta. Ja lakkaamatta puhuu viallisesta läpästään ja
tämänpäiväisestä ratkaisevasta säikähdyksestä. "Sillä koska tämä kesti
senkin, kun hän vielä sitäkin voi vastustaa -- toisen kerran pääsi
voitolle -- kuin hän ei pelkää härkää eikä piruakaan -- --"

Nuorikko kuuntelee häntä hymyillen rauhallisesti, karvaiset käsivarret
ristissä rinnalla. Lumella pestyt kasvot ovat vielä juovikkaat, sarvet
sidenauhojen päässä riippuvat hänen sivuillaan.

"No istu toki, vallaton Katri, ja juokaamme sinulle punaa poskiin
ja minulle terveydeksi! -- Tai otatko ehkä ensin turkin yltäsi ja
puhdistat itsesi liasta?"

"Ei, lähden pian."

"Et jää kauemmaksi aikaa?"

Mari pudistaa päätään. "Tulimme kylältä, lapset lähetin edellä -- ne
tahtovat vielä syödä."

"Mutta minulla on sinulle puhuttavaa -- -- hyvin tärkeätä puhuttavaa
-- -- en malttaisi odottaa päivääkään."

"Senhän voitte heti tehdä" -- hän nojautui leposohvaan -- "tärkeät
asiat ovat lyhyimmät puhua."

Kremer istuu häntä vastapäätä ja täyttää lasin. Hänen kätensä vapisee,
viikset värähtelevät ja suun ympärillä väreilee jotakin ainaisen
lapsellista.

"Sitä ennen juomme terveydeksemme?"

"Terveydeksemme ja rohkeudeksemme!" Nuorikon huulten välistä välähtävät
harvat hampaat.

"Miten nyt käy sitten Kurun ja maidonajon?" alkaa Kremer, kun lasit on
pantu pöydälle. "Sukulaisesihan on vain tilapäinen auttaja."

"Minun puolestani voitte saada kummatkin ensinmainitut."

"Vai niin!" Kremerin olkapäät hiukan kohoavat. "Et siis jää odottamaan
ketään toista Tönun sijalle?"

Mari mutustaa kaakkua ja pudistaa kieltävästi päätään.

"Ja mikä tulee sinulle neuvoksi?"

"Lähden kaupunkiin."

"Lähdet kaupunkiin -- --? Lasten kanssa vai yksin?"

"Annin otan mukaani, poika lähtee enon kanssa -- alkaa paimentaa hänen
karjaansa."

"Mutta sinä sen toisen kanssa -- -- mitä sinä sitten aiot -- --"

"Eiköhän aina jotakin saa toimeksi. Minulla on voimaa ja kaupungissa
on paljon kansaa. Ajattelen aina, mitä kaikkea siellä voikaan sattua
ihmiselle!"

Marin äänessä ja katseessa on jotakin, mikä pakottaa Kremerin hetkeksi
vaikenemaan. Hänen kasvojensa ilme on tylsä.

"Ja minä -- -- ja minä -- --?"

"Mikä teitä sitten vaivaa? Teillä on jo terve sydämenne."

"Niin, mutta -- ajattelin kokonaan toisin -- -- ajattelin, että
kaupunkiin lähdet kyllä, ja lapset jätät omaisten luo, ja alat elää
itseäsi varten, pieni ja soma ja rauhallinen asunto -- ja kaiken, mitä
tarvitset, saisit minulta -- --"

"Ei, tahdon olla vapaa." Mari ryyppää lasista.

"-- -- Ja Prillupin velan lahjoittaisin -- --"

"Siitä kiittäisivät teitä Prillupin lapset. Minä sitä en jouda
korvaamaan enkä tahdokaan."

"-- -- Ja asemasi olisi suloinen ja siitä mitä saat, riittäisi
lapsillekin -- --"

Mari panee lasin pöydälle ja nousee ylös pyyhkien suutaan. "Tahdon
kaupungissa olla varpusena, enkä kanarialintuna."

"Mutta ajattele toki -- -- mieti toki hiukan -- -- etkö sitten minua
lainkaan -- --"

Mutta nuorikko nousee, nostaa sarvet päähänsä, puskee niillä ukkoa
kohden, nauraa ja lähtee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mäenkylän maitomies - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.