Title: Musta villakoira - ja muita jutelmia
Author: Anstey, F.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Musta villakoira - ja muita jutelmia" ***


MUSTA VILLAKOIRA

ja muita jutelmia


Kirj.

F. ANSTEY


Englannista suomensi

V. Hämeen-Anttila



Helsingissä,
Suomalainen Kustannusosakeyhtiö kansa,
1907.



SISÄLLYS:

Musta villakoira.
Huilun säestämä.
Koiramaailman Ismael.



Musta villakoira.


Olen ottanut tehtäväkseni kertoa tässä tarinassani, ainoatakaan
piirrettä salaamatta tai muuttamatta, elämäni tuskallisimman ja
nöyryyttävimmän kohtauksen.

Vähintäkään mielihyvää ei siitä minulle lähde, mutta teen sen
pelkästään saadakseni tilaisuuden esittää lieventäviä seikkoja, mikä
minulta tähän asti on tykkänään kielletty.

Käsitän aivan hyvin että pitkähkön selityksen julkaiseminen
käytöksestänsä jossakin epäiltävässä jutussa ei ylipäänsä ole paras
keino menetetyn maineen puhdistamiseksi: mutta omassa tapauksessani
löytyy eräs jolle minun ei ole sallittua enää koskaan suusanallisesti
puolustautua -- jos huomaisinkin kykeneväni sitä yrittämään. Ja koska
hän ei mitenkään voisi ajatella minusta pahempaa kuin jo ajattelee,
niin kirjotan tämän, tietäen ettei siitä voi olla minulle vahinkoa, ja
heikosti toivoen että se osuisi hänen näkyviinsä ja herättäisi epäilyä
tokko olen ihan niin tunnoton konna, niin luihu tekopyhä, kuin miltä
pakostakin olen hänen silmissään näyttänyt.

Sellaisen tuloksen pelkkä mahdollisuus saa minut täysin
välinpitämättömäksi kaikesta muusta; huolettomasti paljastan
koko lukevan maailman ivalle heikkouteni ja häpeäni, koska siten
mahdollisesti voin jossakin määrin saada takaisin erään henkilön
suotuisaa mielipidettä minusta.

Tämän verran sanottuani alotan enempää siekailematta tunnustukseni:

Nimeni on Algernon Weatherhead, ja voin lisätä että palvelen eräässä
hallinnollisessa virastossa: että olen ainoa poika ja asun kotona
äitini kanssa.

Meillä oli ollut talo Hammersmithissä kunnes vuokrakautemme loppuessa
juuri ennen tämän kertomuksen tapahtuma-ajan alkua äitini päätti
että minun terveyteni kaipasi iltaisin maalais-ilmaa, ja niin otimme
"sopivan huvila-asunnon" eräällä niistä monilukuisista rakennustiloista
joita viime aikoina on ylen runsaasti ilmestynyt Lontoon ympäristöön.

Olemme nimittäneet sen "Wistaria huvilaksi". Se on sievä pikku
asumus, viimeinen irrallisten huvilain rivissä, joilla jokaisella on
etupuolella pienoinen maalainen ajoveräjänsä ja sorakäytävänsä ja
takana nurmikkoa riittämään tennis-kentäksi, ja pitkin sen laitaa
kulkee tie mäen yli rautatieasemalle.

Olisin tosin toivonut että isäntämme vähän aikaa sen jälkeen kun
vahvisti vuokrasopimuksemme olisi saanut löydetyksi jonkun muun
paikan hirttäytyäkseen kuin erään ullakkomme, sillä seurauksena siitä
jätti meidät palvelusneitsyt aina parin kuukauden kuluttua hurjassa
hermokohtauksessa, kuultuaan murhenäytelmän jossakin ostoksillaan
käydessään ja luonnollisesti oitis jälkeenpäin "nähtyänsä jonkun".

Silti se on miellyttävä talo, ja voin nyt melkein antaa anteeksi
isännälle kolttosen, jota aina katson törkeäksi itsekkyydeksi hänen
puoleltaan.

Maalla, niin lähellä kaupunkiakin, on likeisin naapuri jotakin
enempääkin kuin pelkkä numero; hän on mahdollinen tuttava, joka pitää
uutta tulokasta ainakin koevierailun arvoisena. Pian sain tietää
että naapuritaloa piti hallussaan eversti Currie, palveluksesta
eronnut intialaisen rykmentin upseeri; ja useasti, kun matalan
rajamuurin yli vilahdukselta näin sorean tyttömäisen vartalon liehuvan
naapuripuutarhan ruusupensastossa, eksyin hauskasti haaveksimaan ei
etäistä aikaa jolloin meitä erottava muuri olisi (kuvaannollisesti)
jaoitettu maan tasalle.

Muistan -- oi miten elävästi! -- jännittyneesi! värähtäneeni
kuullessani äidiltäni eräänä iltana kaupungista palatessani että
Curriet olivat käväisseet meillä vierailulla ja tuntuivat haluavan
ystävällisiä naapurillisia välejä.

Muistanpa myös sunnuntai-ehtoopäivän jona vastasin heidän käyntiinsä
-- yksinäni, koska äitini oli sen jo viikolla tehnyt. Seisoin everstin
huvilan portailla odottamassa ovea aukenevaksi, kun minua säpsähdytti
raivoisa ärinä ja luskutus takaapäin, ja käännähtäessäni huomasin ison
villakoiran yrittelevän tapailla sääriäni.

Se oli sysimusta, oikeasta korvasta puuttui toinen puolikas ja kuonon
päässä törrötti hullun pienet paksut viikset; sen karva oli ajeltu
mukamas leijonan tapaan, minkä jostakin salaperäisestä syystä arvellaan
parantavan villakoiran ulkonäköä, mutta parturi oli jättänyt joitakuita
pieniä karvatukkoja oikullisesti koristamaan sen lonkkia.

Sitä katsellessani ei voinut olla muistumatta mieleeni toinen musta
villakoira, jota Faust jonkun aikaa kestitsi onnettomilla tuloksilla,
ja ajattelin että varsin kohtuullinen määrä loitsusanoja riittäisi
saamaan paholaisen esille tästä pedosta.

Se pani minut peräti kiusalliselle päälle, sillä minä olen hieman
hermostunut luonteeltani, tunnen luontaista kammoa koiria kohtaan enkä
hevillä pysty suotuisimmissakaan olosuhteissa täydellä luottamuksella
suoriutumaan asianmukaisista seuratavoista, ja totisesti oli tietoisuus
siitä että vieras ja nähtävästi vihainen koira järsi kantapäitäni
kaikkea muuta kuin rohkaisevaa.

Currien perhe vastaanotti minut mahdollisimman herttaisesti: "kovin
hauskaa tulla tuttavaksenne, hra Weatherhead", sanoi rouva Currie
pudistaessani hänen kättään. "Näen", hän lisäsi leppeästi, "että olette
tuonut koiran sisälle matkassanne". Tosiasia on että olin vetänyt
koiran sisälle takinliepeissäni roikkuvana, mutta silminnähtävästi ei
ollut mitään tavatonta vieraitten saapua tällä vähemmän arvokkaalla
tavalla, sillä hän irrotti elukan vähääkään oudostumatta, ja niin pian
kuin olin tarpeeksi tointunut kävimme keskustelemaan.

Sain tietää että eversti ja hänen puolisonsa olivat lapsettomat, ja
että puutarhamuurin yli näkemäni solakka olento oli Lilian Roseblade,
heidän sisaren- ja kasvattityttärensä. Hänkin tuli vähää jälkeenpäin
huoneeseen, ja esiteltäessä tunsin että hänen suloiset nuorekkaat
kasvonsa, joita tummanruskean tukan pehmeät kiehkurat varjosivat,
ylenpalttisesti vastasivat kaikkia haaveellisia toiveita joilla olin
sitä hetkeä odotellut.

Hän puheli minulle näpsään, luottavaiseen, pyytelevään tapaan, jota
olen kuullut hänen rakkaimpain ystäväinsä moittivan lapselliseksi
ja teeskennellyksi, mutta silloin oli mielestäni hänen sävyssään
sanomatonta suloa ja viehkeyttä, ja sen muisto kivistelee nyt sydäntäni
pistoksin jotka eivät ole yksistään tuskaa.

Jo ennen kuin everstikään näyttäysi aloin nähdä, että vihollisellani,
villakoiralla, oli poikkeuksellinen asema tuossa huonekunnassa. Tämä
oli yllinkyllin selvää poistuessani vierailultani.

Se näytti olevan heidän kotoisen elämänsä keskus, ja rakastettava
Liliankin kieppui tyytyväisesti sen ympärillä jonkinlaisena
seuralaistähtenä; se ei omistajansa silmissä voinut tehdä mitään
väärää, sen etuluuloja (ja se oli kovin ahdasmielinen eläin) pidettiin
ankarassa arvossa, ja kaikki kotoiset hommat järjestettiin etusijassa
sen mukavuutta silmällä pitäen.

Saatan olla väärässä, vaan en voi uskoa viisaaksi korottaa mitään
villakoiraa noin ylevälle jalustalle. Miten tämä erityinen koira,
niin tavallinen nelijalkainen kuin konsanaan on ilmaa hengittänyt,
oli saanut noin tehotuksi lumoutuneihin omistajiinsa, sitä en ole
milloinkaan pystynyt ymmärtämään, mutta niin vaan oli asian laita --
anastipa se pääosan keskustelustakin, joka aina hetkeksi tyrehdyttyään
tuntui jonkun luonnollisen lain painosta kierähtävän siihen.

Minun täytyi kestää pitkä elämäkerrallinen luonnekuva siitä -- mitä
sanomalehtipakinassa nimitettäisiin "kaskukuvailuksi" -- ja jokainen
veres juttu tuntui minusta osottavan pedon turmeltunutta ilkeyttä yhä
räikeämmässä valossa ja saattavan perheen hessahtavan ihailun aina vaan
kummastuttavammaksi.

"Kerroitko hra Weatherheadille, Lily, Bingosta" (Bingo oli villakoiran
mieletön nimi) "ja Taoksista? Et? Kah, minun _täytyy_ kertoa hänelle
se seikkailu -- siinä on hänelle nauramista. Tacks on puutarhurimme
alhaalla kylässä (tunnetteko Tacksin?). No, Tacks kävi täällä
naulaamassa kukkaislavaa tikkaiden harjalla, ja kaiken aikaa istui
Bingo mestari levollisena niiden juurella katselemassa, millään
ilveellä suostumatta lähtemään tiehensä. Tacks sanoi sen olevan aimo
hupina hänelle. No, kun Tacks viimein oli valmis ja kapusi alas, niin
mitäs arvelette tuon juukelin tehneen? hiipipä hissukseen takaapäin,
haukkasi palan molemmista pohkeista ja säntäsi pakoon. Oli vaaninut
sitä koko ajan! Ha, ha! -- syvästi harkittua tuo, vai mitä?"

Myönsin sisäisesti värähtäen että tuo oli sangen syvällistä, itsekseni
ajatellen että jos tämä oli näytteenä siitä miten Bingo tavallisesti
kohteli seudun asujamia, niin olisi merkillistä jollei se suistuisi
vielä syvemmälle ennen kuin -- luultavasti _juuri_ ennen kuin -- saisi
kuolemansa.

"Uskollinen vanha koira!" sopotti rouva Currie: "otaksuithan Tacksin
ilkeäksi murtovarkaaksi, etkö niin? et tahtonut antaa rosvota herraasi,
ethän?"

"Oivallinen talonkoira", puuttui puheeseen eversti. "Peijakas, en
koskaan unohda miten se äskettäin pani Heavisides paran ottamaan
käpälät allensa! Oletteko koskaan tavannut Heavisidesiä, Bombayn
pataljoonasta? Niin, Heavisides oleskeli täällä, ja koira tapasi hänet
eräänä aamuna hänen tullessaan alas kylpyhuoneesta. Ei tietenkään
tuntenut häntä intialaisiin roimahousuihin ja yönuttuun pukeutuneena
ja kävi päin. Se pidätteli vanhaa Heavisides parkaa porrastaivakkeen
ikkunan ulkopuolella vesisäiliön päällä neljännestunnin ajan, kunnes
minun oli tuleminen lakkauttamaan piiritys!"

Sellaisia olivat jutut koiran retkaleen ääliömäisestä villiydestä joita
minun oli pakko kuunnella, ja kaiken aikaa istui tuo peto vastapäätä
minua takkataljalla, vilkuen minuun tuuhean takkunsa alta häijyn
tihruisilla silmillään ja pohtien mihin kohtaan minua iskisi hampaansa
noustessani lähtemään.

Tämä oli alkuna tuttavuudellemme, joka väleen vapautui kaikista
muodollisuuksista. Oli hyvin hauskaa poiketa sinne päivällisen
jälkeen, vieläpä istua everstin kumppanina punaviinin ääressä ja
kuunnella lisää juttuja Bingosta, sillä myöhemmällä sain mennä sievään
vierashuoneeseen, ottaa teeni Lilianin kädestä ja kuunnella hänen
soittaessaan meille Schubertia kesän iltahämyssä.

Villakoira oli kylläkin aina tiellä, mutta senkin ruma musta pää tuntui
jonkun verran menettävän rumuuttaan ja julmuuttaan Lilianin laskiessa
sille kauniin kätösensä.

Ylimalkaan luulen Currien perheen tunteneen suopeutta minua kohtaan:
eversti piti minua keskulaisen, naimakelpoisen nuoren miehen
vilpittömänä näytteenä -- kuten todella olinkin -- ja rouva Currie
osotti minulle suosiota äitini vuoksi, johon oli tullut suuresti
kiintyneeksi.

Mitä Lilianiin tuli, niin olin näkevinäni että hän piankin aavisteli
millä tuntein häntä ajattelin eikä ollut siitä pahoillaan. Odottelin
kutakuinkin toiveikkaasti päivää jona voisin rukkasia pelkäämättä
ilmaista rakkauteni.

Mutta suurena vastuksena oli polullani se haitta etten mistään hinnasta
voittanut Bingon suopeutta. Perheen jäsenet itsekin useasti valittivat
tätä pahoilla mielin. "Nähkääs", huomautteli rouva Currie puolustellen,
"Bingo on koira joka ei hevillä kiinny vieraisiin" -- vaikka mitä
siihen asiaan tulee, niin arvelin sen olevan tuskallisen altis
kiintymään _minuun_.

Hartaasti yritin hieroa sovintoa. Toin sille lepyttäviä sämpylöitä --
mutta tämä oli heikkoa ja tehotonta, sillä se hotkaisi ne ahnaasti ja
vihasi minua yhtä katkerasti kuin konsanaan, alusta asti tuntien minua
kohtaan ääretöntä halveksumista ja epäluottamusta, jota eivät mitkään
mairitteluni pystyneet poistamaan. Katsahtaessani nyt tapausten kulkuun
olen taipuvainen uskomaan että sitä varotteli ennustava vaisti siitä
mikä minun kauttani sen kohtaloksi koituisi.

Ainoastaan koiran hyväksymistä tarvittiin jotta olisin päässyt lujaan
asemaan Currien perheessä ja kenties jotta Lilianin häilyvä sydän olisi
tehnyt päätöksensä minun hyväkseni; mutta vaikka kosiskelin tuota
järkähtämätöntä villakoiraa itsepintaisuudella jota en voi punastumatta
muistella, niin se pysyi uppiniskaisen lujana.

Silti kohteli Lilian minua päivä päivältä yhä rohkaisevammin; päivä
päivältä ylenin hänen kasvattivanhempiensa mielipiteissä; aloin toivoa
piakkoin pystyväni heittämään kaiken koirapolitiikan sikseen.

Huvilassamme oli haittana (paitsi itsemurhan haikua) seikka joka on
välttämättömästi tässä mainittava. Yhteisestä suostumuksesta olivat
kaikki lähiseudun kissat valinneet puutarhamme iltayhtymiänsä varten.
Luulen että meidän kirjava keittiökissamme lienee ollut jonkunlainen
paikkakunnallisen kissayhteiskunnan johtaja -- tiedän että sillä oli
"vastaanotto" soiton ja laulun ohella useimpina iltoina. Äiti parkani
huomasi tämän häiritsevän hänen ehtoopäiväuinahdustansa, eikä ihmekään,
sillä jos armeija aaveita olisi kirkunut ja kiljunut puistikossamme tai
se olisi varattu aavemaailman lastentarhaksi hampaidensaantiaikana,
niin ei meteli olisi mitenkään saattanut olla hirvittävämpää.

Haudoimme keinoja vapautuaksemme tästä rasituksesta: myrkky olisi
tietysti tehonnut, mutta ajattelimme että sen käyttäminen näyttäisi
pahalta ja johtaisi rettelöihinkin, jos joka aamu nähtäisiin valikoima
kissoja kamalissa väänteissä huokumassa viimeisiä hengenvetojaan eri
osissa samaa puutarhaa.

Ampuma-aseissakin oli vastuksensa ja ne tuskin olisivat edistäneet
äitini uinailuja, joten olimme jonkun aikaa aivan neuvottomina. Vihdoin
eräänä päivänä satuin kaupungilla kävellessäni (onnettomana hetkenä)
näkemään kapineen joka minusta tuntui olevan ihan omiansa -- erittäin
vankkarakenteisen ilmapyssyn erään pyssysepän ikkunassa. Astuin oitis
myymälään, ostin sen ja vein riemuiten kotiin; se olisi äänetön ja
vähentäisi paikkakunnan kissojen keskimäärää yleisempää huomiota
herättämättä -- pari nyrhäystä riittäisi saamaan kissojen muotipaikaksi
jonkun syrjäisemmän sopen.

Siekailematta ryhdyin koettamaan asettani. Samana iltana istuin hämärän
tultua lukuhuoneeni ikkunassa väijyksissä, suojelemassa äitini lepoa.
Heti kun kuulin pitkäveteisen uikahduksen, valmistavan pärskytyksen ja
sitä seuranneen hurjan juoksukilpailun aloin asketella ääntä kohti.
Minussa lienee kansallista metsästäjähenkeämme, sillä vereni humisi
kiihkosta; mutta kissan ruumiinrakenne ei nähtävästi kärsi vakavaa
haittaa lyijystä, ja aloin peljätä ettei ampumataitoni todisteeksi jäisi
mitään voitonmerkkiä.

Mutta yht'äkkiä näin mustan haamun puikahtavan pensaiden takaa. Odotin
kunnes se livahti alapuolellani olevan keittiön ikkunasta tulvivan
valovirran poikki, ja silloin tähtäsin tarkkaan ja laukaisin.

Tällä kertaa ainakin tepsi -- kuului tukahtunut älähdys, kahinaa -- ja
kaikki oli taas hiljaista. Ryntäsin ulos tyynesti ylpeillen kostoni
menestyksestä noutamaan sisälle uhrini ruumista, ja erään laakeripuun
juurelta löysin, en kuljeksivaa kollikissaa, vaan (kuten tarkkaälyinen
lukija epäilemättä on aikaa sitten aavistanut) everstin mustan
villakoiran värisevän raadon!

Aijon tässä kertoa pelkän koristelemattoman totuuden, ja tunnustan että
minä ensimältä, nähdessäni mitä olin tehnyt, _en_ ollut pahoillani.
Olin aivan viaton kaikkeen teon aikomiseen, mutta en tuntenut
vähintäkään surua. Jopa nauroinkin -- hulluudessani -- ajatellessani
että noin oli kaikessa tapauksessa päästy Bingosta; se este oli poissa,
väsyttävä sovintohommani oli ainiaaksi lopussa!

Mutta pian tuli vastavaikutus; älysin tekoni kauhean luonteen, ja minua
värisytti. Olin tehnyt kolttosen, joka saattaisi ijäkseni karkottaa
minut Lilianin parista! Kaikessa tietämättömyydessäni olin surmannut
jonkunlaisen pyhän eläimen, eläimen johon Currien perhe oli hellimmillä
tunteilla kiintynyt! Miten saisin asian lievimmästi ilmoitetuksi
heille? Lähettäisinkö heille Bingon, kirjelippu sidottuna kaulaan,
pahotteluineni ja vilpittömine surun-ilmauksineni? Se näyttäisi liian
suuresti riistan lahjoittamiselta. Eikö minun itseni pitäisi kantaa
se sinne? Käärisin sen hienoimpaan suruharsoon, pukeutuisin mustaan
sen muistoksi -- Curriet tuskin pitäisivät vahakynttilää ja valkeata
hurstia, tai säkkiä ja tuhkaa liiallisena sovitusmuotona -- mutta en
voinut ryömiä juuri niin inhottavan nöyryytetysti.

Tuumailin mitä eversti sanoisi. Olihan hän yleensä yksinkertainen ja
suopea, mutta tarpeen tullen hyvinkin tuima, ja tunsin pahoinvointia
tuumiskellessani uskoisiko hän, ja vielä pahempi, uskoisiko _Lilian_,
että tämä todella oli tapaturma? He tiesivät mitä etua minulla oli
edesmenneen villakoiran vaientamisesta -- uskoisivatko he silkan
totuuden?

Vannoin että heidän _täytyisi_ uskoa minua. Teeskentelemättömän
murheeni ja kaiken salailun puutteen täytyi voimakkaasti puhua
puolestani. Valitsisin suotuisan hetken tunnustukselleni: vielä samana
iltana ilmaisisin kaikki.

Kuitenkin kammotti minua edessäni oleva velvollisuus, ja murhemielin
polvistuessani vainajan viereen ja kunnioittavasti oikoessani sen
jäykistyneet jäsenet ajattelin että kohtalo menetteli kohtuuttomasti,
toimittaessaan hyvää tarkottavan miehen, jolla eivät hermot olleet
raudasta, tuollaiseen asemaan.

Sitte kauhukseni kuulin maantieltä puutarhan ulkopuolelta tuttujen
askelten kajahtelevaa töminää ja tunsin burmalaisen sikaarin omituista
tuoksua. Siellä oli eversti itse, joka oli vienyt tuomittua Bingoa
tavalliselle iltakävelyllensä.

En oikein tiedä miten se kävi, mutta äkillinen säikky minut
valtasi. Pidättelin hengitystäni ja yritin näkymättömänä lyyhistyä
laakeripuitten taakse; mutta hän oli nähnyt minut ja astui heti
tiepuoleen puhuttelemaan minua pensas-aidan yli.

Hän seisoi vajaan kahden metrin päässä lemmikkinsä ruumiista! Onneksi
oli ilta tavattoman pimeä.

"Hei, tekö siinä, hä?" hän alotti sydämellisesti: "älkää nousko,
poikani, älkää suotta". Yritin asettua villakoiran eteen, enkä noussut
-- ainakin ainoastaan tukkani teki sen.

"Olette myöhään liikkeellä", hän pitkitti: "puutarhaanne muokkaamassa
vai?"

En voinut vastata että olin muokkaamassa hänen koiraansa! Ääneni
värisi, kun hämyn verhoamassa syyllisessä hämmennyksessäni sanoin että
oli kaunis ilta -- vastoin totuutta.

"Pilvessä", vastasi eversti, "pilvessä -- sataa kait ennen aamua.
Oletteko muuten nähnyt Bingoa siellä?"

Tämä oli käännekohta. Minun olisi _pitänyt_ vastata murheellisesti:
"Kyllä, minua surettaa ilmoittaa että minulle on sattunut peräti
onneton tapaturma sen kanssa -- tässä se on -- totta puhuen pelkään
_ampuneeni_ sen!"

Mutta en kyennyt. Olisin voinut ilmaista hänelle omalla ajallani,
valmistetussa sanamuodossa -- vaan en silloin. Tunsin että minun oli
käytettävä kaikki järkeni lahjat voittaakseni aikaa ja rimpuillakseni
kysymysten kanssa.

"Mitä", kysyin lyijymäisen kepeästi, "eihän se vaan ole luikahtanut
hyppysistänne?"

"Mitään semmoista ei se ole eläissään tehnyt!" vakuutti eversti
kiihkeästi; "se ryntäsi rotan tai sammakon tai muun perään moniaita
minuutteja takaperin, ja seisahtuessani sytyttämään sikaria kadotin sen
näkyvistäni. Luulin nähneeni sen livahtavan veräjänne alitse, mutta
olen huudellut sitä edustalta eikä se tule ulos".

Ei, eikä enää koskaan tulisi. Mutta everstille ei saattanut kertoa sitä
vielä. Sepustelin taas: "Jos", virkoin epävakaisesti, "jos se olisi
pujahtanut tänne veräjän alitse, niin olisin sen nähnyt. Kenties se sai
päähänsä jolkkia kotiin?"

"Niin, varmaankin minä sen ovelan veijarin tapaan kynnykseltäni!
Kuulkaas, mitäs arvelettekaan sen viimeksi tehneen?"

Olisin voinut hänelle antaa viho viimeisimmät tiedot; vaan en
uskaltanut. Kuitenkin oli kerrassaan liian hirmuista kyyrötellä tuossa
polvillaan ja nauraa Bingon ruumiin yli kerrottuja kaskuja Bingosta;
sitä en voinut kestää! "Kuunnelkaa", tokaisin äkkiä, "eikö tuo ollut
sen haukuntaa? Taas; eikö se mielestänne kuulosta kajahtavan talonne
edustalta?"

"No", tuumi eversti, "menenkin sitomaan sen kiinni ennen kuin se
jälleen lähtee liesuun. Hampaannehan kalisevat -- olette vilustunut,
hyvä mies -- menkää oitis sisälle, ja jos tunnette jaksavanne,
niin pistäytykää puolen tunnin kuluttua grogimme ääreen ja kerron
teille silloin koko jutun. Terveiseni äidillenne. Älkää unohtako
-- ryyppytunnilla! Olin viimeinkin päässyt hänestä eroon, ja
huojennuksesta henkäisten pyyhin otsaani. Puolen tunnin kuluttua
pistäytyisin sinne ja silloin olisin valmistunut julistamaan
murheellisen viestini. Sillä minä en vielä silloinkaan ajatellut
muuta menettelytapaa, kunnes mieleeni äkkiä kamalan selvästi välähti
että viheliäinen hämäännykseni pensas-aidan luona oli tehnyt totuuden
ilmaisemisen mahdottomaksi! En tosin ollut laskettanut suoranaista
valetta, mutta olinhan johtanut everstin siihen käsitykseen että olin
kieltänyt nähneeni koiraa. Monet voivat lauhduttaa omaa tuntoansa
ajattelemalla että olipa heidän sanojensa vaikutus mikä tahansa he
saivat pysytellyksi erillään selkeästä valeesta. En ole koskaan tarkoin
tiennyt missä erotus siveellisesti on, mutta tuota tunnetta _löytyy_ --
minulla on sitä itselläni."

Pahaksi onneksi on vilpillä se hankaluus, että jos totuus koskaan tulee
päivän valoon, niin on kieräilijä aivan yhtäläisessä liemessä kuin
olisi valehdellut mitä häpeämättömimmässä määrässä, ja mies harvoin
saavuttaa luotettavuutta takaisin osottamalla että hänen käyttämänsä
sanat eivät sisältäneet mitään ehdotonta petosta.

Saattaisin tietysti vieläkin kertoa everstille tapaturmani ja antaa
hänen päätellä että se oli sattunut keskustelumme jälkeen, mutta koira
oli nopeasti kylmenemässä ja kangistumassa, ja he varsin luultavasti
arvaisivat tapahtuman todellisen ajan.

Ja sitte Lilian kuulisi minun ladelleen liudan valeita sedälleen heidän
jumaloimansa Bingon ruumiin yli -- ja tuollainen tepponen epäilemättä
olisi kauhistuttavaa herjamielisyyttä, sanomatonta syntisyyttä hänen
silmissään!

Jos olisi ennen ollut työläs suostuttaa häntä vastaanottamaan verin
tahrattua kättä, niin olisi se tuon jälkeen mahdotonta. Ei, olin
polttanut laivani, olin ainiaaksi ehkäisty rehelliseltä tolalta; tuo
yksi epäröimisen hetki oli väkisinkin ratkaissut käytökseni -- minun
täytyi sitä nyt pitkittää ja kaiken uhalla puijata edelleen.

Oli se katkeraa. Olin aina pyrkinyt säilyttämään niin monta minuun
juurtunutta siveellistä periaatetta kuin tämän maailman hyörinässä
mukavasti käy päinsä, -- ja ylpeytenäni oli ollut etten yleisin
piirtein puhuen ollut milloinkaan tehnyt itseäni syypääksi ilmeiseen
valheeseen.

Mutta täst'edes, jos mielin voittaa Lilianin, oli tuosta kerskauksesta
ijäksi luovuttava! Minun olisi nyt valehdeltava kaikesta voimastani
rajattomasti ja häikäilemättä, teeskenneltävä alituiseen ja "kannettava
naamaria", kuten runoilija Bunn aikoja sitte kauniisti lausui, "ontolla
sydämelläni". Tämä oli ylen tuskallista -- en pitänyt sitä oikeana --
mutta mikäs auttoi?

Pohdittuani tätä kaikkea hyvin huolellisesti päätin ainoana tehtävänäni
olevan haudata elukka parka siihen missä se kaatui ja pysyä vaiti koko
jutusta. Jonkin hämärän varovaisuustunteen johdosta irrotin ensin
koiran hopeasilaisen kaulahihnan ja sitte nopeasti kaivoin raadon
puutarhalapiolla multaan, ja sain poistetuksi kaikki onnettomuuden
jäljet.

Lienen tuntenut jotakin huojennusta tietuessani ettei nyt olisi
tarpeellista kertoa surullista seikkailuani ja pahentaa naapurieni
suosiota.

Ajan mittaan tuumiskelin istuttavani vainajan jäännöksien kohdalle
ruusupensaan, ja kun Lilian ja minä jonakuna päivänä kotoisen onnemme
hehkeimmillään kukoistaessa seisoisimme ihailemassa sen valkeata
loistokkuutta, niin saattaisin (kenties) rohkaistua tunnustamaan että
pensas oli saanut osan loistokkuuttaan ammoin kadonneesta Bingosta.

Tässä aatteessa oli hiven runollisuutta mikä hetkeksi kirkasti
synkkyyttäni.

Minun ei tarvinne mainita etten sinä iltana poikennut naapuriin. En
ollut vielä kyllin paatunut sitä tekemään -- sävyni olisi voinut minut
kavaltaa, ja niinpä pysyin viisaasti kotona.

Mutta hirveät näyt häiritsivät sinä yönä untani. Olin herkeämättä
yrittämässä haudata isoa rotevaa villakoiraa, joka itsepintaisesti
reutoutui ylös kosteasta mullasta niin pian kuin syydin sen peittoon...
Lilian ja minä olimme kihloissa, ja istuimme sunnuntaina kirkossa,
mutta kaikkia häätö-yrityksiä vastustava villakoira kielsi kumealla
haukunnalla meidät kuulutuksilta... Oli hääpäivämme, ja ratkaisevana
hetkenä villakoira loikkasi väliimme ja nielaisi sormuksen... Tai
istuimme hääpöydässä, ja Bingo, hehkuvasilmäinen hallava luuranko,
istui hääkakulla eikä päästänyt Liliania sitä leikkaamaan.
Ruusupensashaavekin toistui kierossa muodossa -- pensas kasvoi, ja
jokaisessa kukassa räkätti pienois-Bingo: ja havahtuessani yritin
parhaillaan tuskan hiki otsalla uskotella everstille että ne olivat
tavallisia koiranruusuja.

Seuraavana aamuna läksin toimistooni synkeän salaisuuteni jäytäessä
sisuksiani, ja kaikissa puuhissani nousi eteeni murhatun villakoiran
aave. Kahteen päivään en rohjennut lähestyä Currien perhettä, kunnes
viimein eräänä iltana pakotin itseni vierailulle, tuntien ettei
todellakaan ollut turvallista pysyä loitolla enää kauvemmin.

Omaatuntoani kirpelöitsi sisälle astuessani. Tekeysin tietämättömän
huolettomaksi, mutta ponnistukseni onnistui niin nolosti että olisin
joutunut pahaan paulaan, elleivät he olisi olleet liiaksi syventyneet
omiin ajatuksiinsa sitä huomatakseen.

En ole eläissäni nähnyt perhettä siinä määrin masentuneena kotoisesta
onnettomuudesta kuin vierashuoneesta löytämäni ryhmä oli, surkeasti
tekeytyessään jotakin puuhailevaksi. Me puhelimme ensin -- ja onttoa
haastelua se oli -- arkiaikaisista asioista, kunnes en voinut sietää
tätä tilaa kauvemmin, vaan syöksyin uskaliaasti vaaraan.

"En näe koiraa." alotin. "Kaithan te -- te löysitte sen suuremmitta
vaivoitta tois-iltana, eversti?" Puhuessani odottelin jännitettynä,
huomaisivatko he ääneni outoa sointua, mutta he eivät sitä tarkanneet.

"Hm, seikka on se", vastasi eversti raskaasti, harmaita viiksiään
kaluten, "ettemme ole sen koommin siitä kuulleet: se -- se on karannut!"

"Mennyt, hra Weatherhead; mennyt sanaakaan virkkamatta!" huoahti rouva
Currie voihkaten, ikäänkuin olisi arvellut koiran voineen edes jättää
hyvästelykirjeen.

"Enpä olisi sitä siitä uskonut." jatkoi eversti: "se on minut tykkänään
typerryttänyt. En ole vuosikausiin moista kolausta saanut -- senkin
kiittämätön rakkari!"

"Oi, setä!" puolusteli Lilian, "älkää noin puhuko; kenties Bingo ei
voinut asiata auttaa -- kenties joku on s-s-surmannut sen!"

"Surmannut!" huudahti eversti tuimasti. "Taivahan vallat! jos luulisin
maailmassa löytyvän konnaa tuon säveän koiraparan surmaajaksi pystyvää,
niin -- -- Mitä _varten_ moista konnuutta tehtäisiin, Lilian? Sanoppas!
Minä -- minä toivon ettet enää minun kuulteni mokomia lörpötä. _Tehän_
ette luule sen menettäneen henkeänsä, vai mitä, Weatherhead?"

Vastasin -- Jumala paratkoon! -- pitäväni sitä melkein mahdottomana.

"Ei se kuollut ole!" huusi rouva Currie. "Jos se olisi kuollut, niin
tietäisin sen jollakin tavoin -- siitä olen varma! Mutta tunnen että
se on hengissä. Viime yönäkin näin siitä kovin kaunista unta. Se
palasi luoksemme, hra Weatherhead, ajurin vaunuissa ajaen, ja aivan
entisellään -- käytti vain sinisiä silmälaseja, ja sen turkin ajellut
paikat olivat tulipunaisiksi maalatut. Ja minä heräsin ilosta --
tiedättehän että se varmasti käy toteen!"

On helppo ymmärtää mitä kidutusta tuollaiset puhelut tuottivat, ja
kuinka vihasin itseäni tulkitessani myötätuntoani ja lausuessani
rohkaisevia sanoja koiran saamisesta takaisin, kun kaiken aikaa tiesin
sen makaavan puutarhani mustien multien kätkössä. Mutta otin sen
osana rangaistuksestani ja kärsin kaikki valittamatta; tekipä minusta
käytäntö oikein mestarinkin lohduttamisen taidossa -- luulen todella
olleeni heille suurena viihdytyksenä.

Olin toivonut heidän pian toipuvan häviönsä ensimäisestä katkeruudesta,
ja Bingon ensin saavan seuraajan ja siten unohtuvan tavalliseen tapaan;
mutta sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Eversti poloinen silmin nähden kiusasi itseään sairaaksi surullansa;
hän kuljeskeli alla päin -- ilmotellen lehdissä, etsiskellen ja ihmisiä
kuulustellen, mutta tietysti turhaan, ja tämä koski häneen kipeästi.
Hän esiintyi pikemmin ainoan poikansa ja perillisensä menettäneenä
miehenä kuin englantilais-intialaisena upseerina jolta on villakoira
karannut. Minun täytyi teeskennellä mitä kiihkeintä harrastusta hänen
tiedustelujansa ja löytöretkiänsä kohtaan, ja kuunnella ja jäljitellä
mitä liiallisimpia ylistelyjä edesmenneestä, ja niin suuren kavaluuden
ponnisteluissa lyötyin vihdoin melkein yhtä sairaaksi kuin itse eversti.

En voinut olla havaitsematta että taidokas osanottoni ei Lilianiin
tehonnut läheskään niin suuresti kuin hänen omaisiinsa: ja toisinaan
äkkäsin hänen vilpittömissä ruskeissa silmissään epäuskoisen katseen
joka sai minut kovin levottomaksi. Vähä vähältä laajeni välillämme
juopa, kunnes lopulta epätoivoissani päätin kuulla kohtaloni ennen
kuin koituisi aika jolloin olisi toivotonta laisinkaan puhua. Valitsin
erään sunnuntai-illan, ollessamme kultaisessa hämyssä kävelyllä
kirkosta niityn poikki, ja silloin rohkaisin itseni ilmaisemaan hänelle
rakkauteni. Hän kuunteli minua loppuun ja oli ilmeisesti kovasti
kiihdyksissään. Vihdoin hän jupisi ettei liittomme ollut mahdollinen,
paitsi jos -- ei, sitä ei nyt enää voisi tapahtua.

"Paitsi jos?" kysyin. "Lilian -- neiti Roseblade, jotakin on viime
päivinä tullut väliimme; sanottehan mikä se on?"

"Tahdotteko sen _todella_ tietää?" kysyi hän minuun kyyneltensä läpi
vilkaisten. "Sanon sen: se -- se on Bingo!"

Hätkähdin hirmustuneena taaksepäin. Tiesikö hän kaikki! Ellei, niin
minkä verran epäili hän? Siitä minun täytyi heti saada selko! "Mitä
Bingosta?" sain lausutuksi kieleni takeltuessa kitalakeen.

"Te ette sitä koskaan r-rakastanut sen meillä ollessa", nyyhkytti hän;
"se teidän täytyy tunnustaa!"

Olin huojentunut huomatessani ettei asia ollut tämän pahempi.

"En", myönsin suoraan; "en rakastanut Bingoa. Bingo ei rakastanut
_minua_, Lilian; vaaniskeli vaan aina tilaisuutta saada näykkiä minua.
Ettehän toki siitä riitaa tehne!"

"En siitä", hän vastasi, "mutta minkä vuoksi olette nyt pitävinänne
siitä niin paljon, ja puuhailevinanne sen löytämiseksi? John setä
uskoo teitä, vaan en _minä_. Käsitän aivan hyvin ettette ilahtuisi sen
palaamisesta. Voisitte sen helposti löytää, jos tahtoisitte!"

"Mitä tarkotatte, Lilian?" oihkasin käheästi. _"Kuinka_ voisin sen
löytää?" Taaskin pelkäsin pahinta.

"Te olette hallituksen virastossa", kiivaili Lilian, "ja jos teillä
vaan olisi halua, niin voisitte huokeasti s-saada v-virastot etsimään
käsille Bingon! Mitä hyötyä on hallituksesta, jollei se voi tuota
tehdä? Hra Travers olisi aikoja sitte sen löytänyt, jos olisin
pyytänyt!"

Lilian ei ollut koskaan ennen osottautunut niin lapsellisen
järjettömäksi, ja kuitenkin rakastin häntä hullummin kun konsanaan;
mutta en pitänyt tästä vihjauksesta Traversiin, edistyvään lakimieheen,
joka sisarensa keralla asui sievässä huvilassa aseman lähellä ja oli
osottanut lähentelyn oireita Lilianiin nähden.

Onneksi oli hän juuri silloin käräjämatkalla, mutta ainakin olisi
Bingon löytäminen ollut tukala tehtävä hänellekin -- siinä ajatuksessa
oli lohdutusta.

"Tiedätte että tuo on kohtuutonta, Lilian", huomautin. "Mutta
sanokaahan mitä vaaditte minun tekemään?"

"Tuk-tuk-tuokaa Bingo takaisin!" itki hän.

"Bingo takaisin!" huudahdin kauhistuneena. "Mutta entäs jollen _voi_ --
entäs jos se on poissa maasta, tai -- kuollut, niin mitä sitte, Lilian?"

"En mahda mitään", hän vastasi; "mutta en usko sen olevan poissa maasta
tai kuolleen. Ja nähdessäni teidän teeskentelevän sedälleni suurta
osanottoa ja touhuilevan tyhjän päiten, joudun ajattelemaan että te
ette ole oikein -- oikein _vilpitön!_ Enkä millään muotoa voisi naida
ketään josta minulla olisi moinen käsitys. Ja sellainen tunne minussa
pysyy koko ikäni, paitsi jos löydätte Bingon!"

Oli hyödytöntä kiistellä vastaan; tunsin jo Lilianin. Hänen sievään
hellittelevään sävyynsä liittyi lymyilevä itsepintaisuus, jota oli
mahdoton horjutella. Pelkäsin myös, ettei hän ollut vielä ihan selvillä
tunteistaan minua kohtaan ja että tuo ehto oli hänen tuumimansa keino
ajan voittamiseksi.

Jätin hänet raskain sydämin. Jollen todistaisi kuntoani tuomalla Bingon
tuota pikaa takaisin, niin Travers luultavasti saisi asiat luistamaan
mielensä mukaan. Ja Bingo oli ruumiina!

Reipastuin kuitenkin. Ajattelin että kenties, jos minun onnistuisi
saada vakavilla ponnistuksillani Lilian uskomaan minun todella tekevän
kaikkeni koiran löytämiseksi, hän heltyisi ajan mittaan ja luopuisi
vaatimasta sitä ihka elävänä eteensä tuotavaksi.

Osaksi tässä mielessä ja osaksi lieventääkseni katumusta joka nyt
elpyi ja painosti minua entistä kipeämmin, tein pitkiä ja uuvuttavia
retkeilyjä työtuntieni päätyttyä. Uhrasin monta puntaa ilmotuksiin.
Tutkiskelin hurttia kaiken kokoisia, värisiä ja rotuisia, ja tietysti
toimitin Lilianille huolellisesti tiedon jok'ainoasta pettymyksestä.
Mutta silti ei hänen sydämensä pehmennyt; hän pysyi lujana. Jos tuohon
tapaan jatkaisin, hän sanoi, niin löytäisin Bingon kerran -- silloin
hälvenisivät hänen epäilynsä, vaan eivät ennen.

Astuskelin eräänä päivänä sen jokseenkin resuisen kaupunginosan
katuja, joka on Bow Streetin ja High Holbornin välillä, kun erään
pienen teatteripukujen valmistusliikkeen ikkunassa näin kuulutuksen
joka ilmotti että musta villakoira oli "seurannut herrasmiestä" eräänä
määrättynä päivänä ja että se myytäisiin kulujen suorittamiseksi, ellei
sitä määrä-ajan kuluessa perittäisi ja löytäjää korvattaisi.

Astuin sisälle ja hankin kuulutuksesta jäljennöksen Lilianille
näyttääkseni, ja vaikka siihen aikaan tuskin rohkenin silmätäkään
villakoiraa naamaan, niin päätin lähteä saamani osotteen mukaan
katsomaan elukkaa pelkästään voidakseni kertoa Lilianille tehneeni sen.

Herrasmies, jota koira oli kovin selittämättömästi seurannut, oli
muuan hra William Blagg, jolla oli pikku myymälä lähellä Endell-katua
ja joka nimitti itseään linnunkasvattajaksi, vaikkei hänestä päältä
päin olisi sellaisia ominaisuuksia arvannut. Hän oli karvalakkinen
retkale, silmäkulmat ilkeässä kurtussa, nenä litteä ja pienet vilhuvat
silmät punaiset; ja ilmaistuani asiani vei hän minut kamalan pienen
pöksän läpi, joka oli sullottu täyteen puisia, rautalankaisia ja
pajuista punottuja, levotonta kapsetta ja vikinää rapisevia vankiloita,
ja sitten ulos takapihalle, missä näkyi pari kolme lahonnutta
koirankoppia ja hölkkiä. "Tuo tuolla se on", hän sanoi nytkäyttäen
peukaloaan takimaiseen hölkkiin päin; "seurasi minua koko matkan kotiin
Kensingtonin puutarhasta, sen teki. Lähreks sieltä?" ja hölkistä ryömi
verkalleen, tuhisevasti inisten ja ketjuansa kalistellen, sama koira
minkä taannoin olin tappanut!

Niin ainakin ajattelin hetkisen, ja minusta tuntui kuin olisin aaveen
nähnyt; yhdennäköisyys oli niin täsmällinen -- kooltaan, jokaisessa
yksityiskohdassa, lonkkien pikku karvatukkoihin asti, typistyneeseen
korvaankin asti, tämä koira olisi saattanut olla Bingo-vainajan
kaksois-olento. Kaiketi toinen musta villakoira oikeastaan on suuresti
toisen samankokoisen mustan villakoiran näköinen, mutta yhtäläisyys
säpsähdytti minua.

Muistaakseni juolahti juuri sillä hetkellä mieleeni ajatus, että tässä
oli ihmeellinen tilaisuus saada omakseen maailman suloisin tyttö ja
samalla kertaa sovittaa paha tekoni viemällä matkassani iloinen elämä
takaisin naapurien huvilaan. Tarvittiin vain rahtunen rohkeutta, yksi
viimeinen petos, ja sitte voisi taaskin pelastua totuuden teille.

Melkein tietämättäni, kun oppaani minuun kääntyen kysyi: "Onks  tää
koira teitin?" vastasin kiireisesti: "Kyllä, kyllä -- se on koira jota
tarvitsen, se -- se on Bingo!"

"Eipä näy paljoa piittaavan teitin tulostanne", huomautti hra Blagg,
kun koira tyynesti tähysteli minua.

"Oo, ei se ihan _minun_ koirani ole, nähkääs", selitin: "sen omistaa
eräs ystäväni!"

Hän loi minuun nopean syrjäkatseen. "Sitte kenties olettekin erhettynyt
koirasta", hän sanoi, "enkä tahro panna mitään vaaraan. Olin justiin
tän'iltana menossa maalle yhren herrasmiehen luo joka asuu Wistaria
huvilassa -- se on ilmotellut mustaa villakoiraa!"

"Mutta, kuulkaahan", sanoin, "se olen _minä_."

Hän vilkutti minulle omituisesti silmäänsä. "Älkää pahaa tykätkö,
herra", hän sanoi, "mutta haluaisin nährä jotakin toristusta siitä
ennen kuin luovun niin arvokkaasta koirasta kuin tää on!"

"No", sanoin, "tässä on nimikorttini: riittääkö se?"

Hän otti sen ja tavaili, nimeni suurta varovaisuutta teeskennellen,
mutta huomasin vallan hyvin, että vanha retku epäili olinko laisinkaan
kadottanut koiraa, saati nyt löytänyt omaani. "Hm", jupisi hän
pistäessään kortin taskuunsa, "jos luovutan koiran teitille, niin pitää
minun olla turvattu kaikelta vaaralta. Minun ei ränttää joutua pulaan
minkään erhetyksien takia. Jonsette halua jättää sitä tänne päiväksi
tai pariksi, niin saatte maksaa sen mukaan, katsokaas."

Tahdoin päästä kiusallisesta jutusta eroon mahdollisimman nopeasti.
Hinnasta en piitannut -- Lilian oli kaikkien kulujen arvoinen! Sanoin
ettei minulla itselläni ollut mitään epävarmuutta elukan omistamisesta,
vaan että suostuin maksamaan kohtuullisen korvauksen ja tahdoin viedä
koiran heti matkassani.

Ja niin sovimme asiasta. Maksoin hänelle huikeat rahat ja pääsin
lähtemään väärennetyn villakoirani kanssa, jonka toivoin saavani
naapurihuvilassa käymään kadonneesta Bingosta.

Tiedän tekoni vääräksi -- olipa se vastenmielisen lähellä
koiranvarkauttakin -- mutta minä olin epätoivoon kiusaantunut mies.
Näin Lilianin vähin erin luisuvan käsistäni, tiesin etten mitenkään
muutoin voisi saada häntä takaisin, jouduin ankaraan kiusaukseen, olin
jo mennyt pitkälle samalla tiellä, juttuni oli tuo vanha sormensa
antamisesta paholaiselle. Ja niin lankesin.

Varmaankin joku tämän lukija on kylliksi jalomielinen harkitsemaan
vaiheitteni erikoista luonnetta ja tunteakseen halveksimisensa pohjalla
pikkuisen sääliäkin.

Sinä ehtoopäivänä söin päivällistä kaupungissa ja vein ostokseni
myöhäisellä junalla kotiin: koiran käytös oli vakava ja erinomaisen
kunnioittava: se ei ollut mikään räikeällä ajattelemattomuudella
itseään häpäisevä elukka -- se oli leppoisakin ja nöyrä, ja kaikin
puolin luonteeltaan alkuperäisen otuksen mieluisa vastakohta. Silti, se
saattoi olla päivällisen pöyhimän omantunnon tuottamaa, en voinut olla
kuvittelematta näkeväni elukan silmissä merkillisen katseen, ikäänkuin
olisi se tajunnut itseään vaadittavan osalliseksi puijaukseen ja
jossakin määrin pahaksunut sitä.

Jos se vaan olisi kyllin kelvollinen avittamaan aikeitani! Onneksi
oli se kuitenkin niin täydellinen jäljennös Bingon ulkoasusta, että
ilmitulon vaara oli todella vähäpätöinen.

Saatuani sen kotiin kiinnitin Bingon hopeasilaisen kaulahihnan sille
kaulaan -- onnitellen itseäni siitä että olin älynnyt sen säilyttää,
ja vein elukan tapaamaan äitiäni. Hän hyväksyi vähääkään arvelematta
koiran siksi miltä se näytti; mutta vaikka tämä rohkaisi minua
jatkamaan, niin ei se ollut ratkaisevaa: hämäräperäisen villakoiran oli
kohdattava niiden huolellinen tähystely, jotka tunsivat oikean elukan
turkista jokaisen karvatukon!

En missään nimessä olisi hirvinnyt kestää sellaista kiirastulta,
että olisin itse vienyt saaliini Currien perheeseen. Annoimme sille
illallista ja sidoimme sen pihatolle, missä se kaiken yötä surkeasti
ulisi ja multasi järsimiänsä luita maahan.

Seuraavana aamuna kyhäsin rouva Currielle kirjelmän, jossa lausuin
mielihyväni siitä että saatoin palauttaa kadonneen, ja Lilianille
toisen, joka sisälsi ainoastaan sanat: "Uskotteko _nyt_ että olin
vilpitön?" Kiinnitin molemmat villakoiran kaulaan ja pudotin sen
everstin puutarhaan muurin yli juuri ennen kuin läksin junamatkalleni
kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Minulla oli tuskallinen kävely sinä iltana; kiersin pitempää
tietä, kaiken aikaa vapisten pelosta että kohtaisin jonkun Currien
huonekunnasta, jollaiseen tapaamiseen en tuntenut juuri silloin
täydellä luottamuksella pystyväni. En voinut saavuttaa mieleni rauhaa
ennen kuin tietäisin oliko petokseni menestynyt vai oliko villakoira,
jolle olin kohtaloni uskonut, kurjasti kavaltanut minut; mutta
jännitykseni päättyi onneksi oitis kun astuin äitini kamariin. "Et voi
uskoa kuinka ihastuksissaan nuo Currie parat olivat jälleen nähdessään
Bingon", pakisi hän heti; "ja he kiittelivät sinua ihan ylenpalttisesti
-- Lilian eritoten -- aivan liikutetulta hän tuntui, lapsi rukka! He
pyytelivät sinua pistäytymään luoksensa tänä iltana päivällisille ja
kiitoksille, mutta lopulta sain heidät taivutetuiksi saapumaankin
meille. Ja he aikovat tuoda koiran hieromaan ystävyyttä. Niin, ja
tapasin Frank Traversin; hän on palannut käräjiltä ja kutsuin hänetkin
tapaamaan heitä!"

Hengähdin syvään huojennuksesta. Pelini oli ollut epätoivoinen -- mutta
olin sen voittanut! Olisin tosin toivonut ettei äitini olisi sattunut
kutsuinaan Traversia juuri tuoksi illaksi -- mutta saatoinhan olettaa
tämän jälkeen voivani uhmata häntä.

Eversti väkineen saapui ensimäisenä. Hän ja hänen vaimonsa olivat
niin ylenpalttisen kiitollisia että minusta tuntui suorastaan
tukalalta; Lilian kohtasi minut maahan luoduin katsein ja hieno
hieno puna poskillaan, vaan ei virkkanut mitään juuri silloin. Viisi
minuuttia jälkeenpäin, kun istuimme kahden kesken kasvihuoneessa,
jonne olin hänet vienyt muka uutta begoniaa näyttääkseni, hän laski
kätensä hihalleni ja kuiskasi miltei arasti: "Hra Weatherhead --
Algernon! Voitko konsanaan antaa minulle anteeksi julmuuteni ja väärän
epäluuloni?" Ja minä vastasin ylipäänsä voivani sen tehdä.

Emme olleet kasvihuoneessa pitkää aikaa, mutta ennen kuin sieltä
lähdimme oli kaunis Lilian Roseblade suostunut onnellistuttamaan
elämäni. Vierashuoneeseen palatessamme tapasimme Frank Traversin, jolle
oli kerrottu löydön historia, ja huomasin hänen suunsa jäävän auki
hänen vilkaistessaan kasvoihimme ja havaitessaan voitonriemuisen hymyn,
joka epäilemättä kajasti minun piirteissäni, ja Lilianin leppeiden
silmien hellän, haaveksivan katseen. Travers parka, minun kävi häntä
sääli, vaikken hänestä pitänyt. Travers oli hyvä perikuva nuoresta,
kohoavasta lakimiehestä: kookas, ei hullumman näköinen, tummat silmät
terävät, viikset mustat ja elehtivä suu puhujaa ilmaiseva, joka saa
tarkalleen esitetyksi kaikki tunteiden vivahdukset, alistuvasta
myönnytyksestä herjaan uskomattomuuteen asti. Myöskin oli hänellä
loppumattoman haastelun taito, joka tuntui ehdottomasti miellyttävältä,
joskin hiukan ponnistellulta. Vaarallinen olisi hän siis ollut
kilpailijana. Mutta sepä ei enää tullut kysymykseen -- hän näki sen
itsekin heti ja vaipui päivällisen aikana synkkään äänettömyyteen,
kaihomielin tuijotellen Liliania ja huokaillen kiusaksi asti
ruokaväleinä. Hänen pakinatulvansa tuntui patoutuneen umpeen.

"Olette tehnyt ystävän teon, Weatherhead", ylisteli eversti. "En
voi sanoin kuvata mitä tuo koira minulle merkitsee ja kuinka
äärettömästi olen sitä kaivannut. Olin kokonaan herjennyt toivomasta
sitä enää näkeväni, ja kaiken aikaa oli Weatherhead, hra Travers,
hellittämättömästi etsimässä itsekseen pitkin Lontoota kunnes löysi
elukka paran! En sitä unohda. Se osottaa todellista ystävällistä
tunnetta."

Traversin kasvoista huomasin hänen vakuuttelevan itselleen, että hän
olisi puolessa ajassa löytänyt viisikymmentä Bingoa -- jos vaan olisi
tullut ajatelleeksi: hän myhäili murheellista myöntymystä kaikkeen mitä
eversti sanoi, ja alkoi sitte ilmeisen vähäksyvästi silmäillä minua.

"Ette voi ajatella", kuulin rouva Currien kertovan äidilleni, "kuinka
todella _liikuttavaa_ oli nähdä rakkaan Bingo-paran tunteita sen
jälleen nähdessä kaikki tutut esineet! Se meni haistelemaan kaikkia
vuoron perään, ihan selvästi tuntien kaikki entiseksi ympäristökseen.
Ja olipa aivan ähmissään havaitessaan että olimme siirtäneet pois
vierashuoneesta sen omaksuman lepomaton. Mutta se katuukin syvästi ja
on kovasti häpeissään karkaamisesta; se tuskin uskaltaa tulla, kun
John sitä kutsuu, ja pysyttelihe kaiken aamua eteisen tuolin alla --
ei tahtonut tulla tännekään, joten meidän täytyi se jättää teidän
puutarhaanne."

"Se on ollut säälittävän masentuneella päällä kaiken päivää", virkkoi
Lilian; "se ei ole purrut ainoatakaan kaupitsijaa."

"Hoo, kyllä se juukeli siitä tointuu!" tuumi eversti hilpeästi; "jo se
taas päivän parin päästä kissoja ahdistelee yhtä ripeästi kuin koskaan."

"Oih, noita kissoja!" tokaisi aavistamaton äiti parkani. "Algy, ethän
ole viime päivinä koettanut ilmapyssyäsi niihin, vai mitä? Ne käyvät
aina vaan pahemmiksi."

Pyysin everstiä ojentamaan minulle viinikarahvin; Travers nauroi
ensi kertaa. "Sepä mainio aate", koikkui hän mahtavalla äänellänsä:
"ilmapyssy kissoille, ha, ha! Oletteko saanut hyviä repullisia, hä,
Weatherhead?" Minä vastasin saaneeni _sangen_ hyviä repullisia, ja
tunsin kasvojeni alkavan kiusallisesti punottaa.

"Oh, Algy on oivallinen ampuja -- oikea metsämies", kehui äitini.
"Muistan miten hänellä aikoja sitten oli pistoli, ja hänellä oli
tapana sirotella leivänmuruja puutarhaan varpusille, ampuakseen niitä
ruokakonttorin ikkunasta; useasti hän osasi."

"No", tuumi eversti, johon nämä metsästysmuistelmat eivät suuresti
vaikuttaneet, "älkäähän epähuomiossa nitistäkö Bingoa, Weatherhead
poikani. Olisihan teillä tämän jälkeen jonkunlainen oikeus siihen
-- mutta älkää sentään. En enää millään muotoa ottaisi toistamiseen
kestääkseni niitä kärsimyksiä."

"Ellette tosiaankaan ota lisää viiniä", tokaisin hätäisesti everstille
ja Traversille, "niin ehkä lähdemmekin nurmikolle kahvia juomaan?
Siellä -- siellä on viileämpää." Sillä minusta alkoi sisällä käydä
kovin kuumaksi.

Jätin Traversin huvittamaan naisia, koska hän ei enää voinut
vahingoittaa; ja vieden everstiä syrjään käytin puutarhapolulla
edes takaisin astellessamme tilaisuutta hyväkseni, pyytäen
hänen suostumustaan Lilianin ja minun liitolleni. Hän antoi sen
sydämellisesti. "Ei ole Englannissa miestä", hän sanoi, "jonka
kernaammin näkisin hänen kumppaninaan tämän päivän jälkeen. Olette
hiljainen, vakava nuori mies, ja teillä on uhrautuvainen sydän. Mitä
rahaan tulee, niin eipä tuosta väliä; Lilian ei tule teille pennitönnä,
tiedättehän. Mutta tosiaankaan, poikani, voitte tuskin uskoa, millainen
hupi vaimoraukalleni ja minulle tuon koiran näkeminen on. Hei, siunaa
ja varjele, katsokaas sitä nyt! Mikä ihme sitä vaivaa?"

Sanomattomaksi kauhukseni näin että tuo viheliäinen rakki oli jonkun
aikaa kahvipöydän ääressä huomioon tulematta kerjättyään vetäytynyt
sen edustalla olevaan aukeaan paikkaan, missä nyt uutterasti seisoi
päällään.

Keräännyimme ympärille ja tähystelimme elukkaa uteliaasti, sen yhä
vakavasti pysyessä luonnottomassa asennossaan. "Hyväinen aika, John",
huudahti rouva Currie, "en ole nähnyt Bingon eläissään tuommoista
temppua tekevän!"

"Kovin kummallista", pahotteli eversti asettaen silmälasit nenälleen;
"_minulta_ se ei ole sitä oppinut".

"Luulen arvaavani mistä tuo johtuu", yritin hurjasti selittää. "Se
nähkääs oli aina tunteellinen, herkkämielinen elukka, ja äkillinen
palaamisen ilo on mennyt sille päähän -- saanut sen mullin mallin."

He näyttivät taipuvaisilta hyväksymään tämän ratkaisun, ja luulen
todellakin että he olisivat uskoneet Bingossa piilevän miten määrätöntä
tunteellisuutta tahansa: mutta itse tunsin olevani hukassa, jos
tuolla onnettomalla otuksella oli vielä useita taitoja lisää, sillä
alkuperäinen Bingo ei ollut mikään esiintyjä.

"Merkillistä", virkkoi Travers miettivästi, kun koira jälleen saavutti
tasapainonsa, "olen aina ajatellut että Bingo oli menettänyt _oikean_
korvansa puolikkaan?"

"Niinhän se onkin, vai mitä?" sanoi eversti. "Vasen? Minäpä itsekin
olen aina muistellut että se oli oikea."

Sydämeni oli pysähtyä hirmusta -- tuon seikan olin kokonaan unohtanut.
Kiirehdin ratkaisemaan asiata. "Vasenhan se oli", vakuutin lujasti;
"tiedän sen syystä, että muistan aivan erityisesti ajatelleeni miten
omituista oli, että koira oli menettänyt palan juuri vasemmasta
korvastaan, eikä oikeasta!" Itsekseni vannoin että tämä olisi
ehdottomasti viimeinen valeeni.

_"Miksi_ omituista?" kysyi Frank Travers loukkaavimman järkevään
tapaansa.

"Hyvä mies, sitä en osaa sanoa", vastasin kärsimättömästi; "mikä
tahansa näyttää omituiselta, kun sitä rupeaa ajattelemaan."

Yhtäkkiä kuulimme koiran raivokkaasti haukkuvan pensas-aidan luona,
joka erotti puutarhani maantiestä. "Aidan yli tuijottelee muukalaisen
näköinen mies", huomautti Lilian; "Bingo on aina vihannut vieraita."

Siellä tosiaan seisoskeli mustantutku mies, ja vaikkei minulla silloin
ollut siihen mitään syytä, kuoleutui sydämeni hänet nähdessäni.

"Älkää peljätkö", huusi hänelle eversti, "koira ei teitä pure -- ellei
aidassa ole reikää jossakin".

Muukalainen kohotti pientä olkihattuaan juhlallisella käden
heilahduksella. "Ah, ei minä peljästyä", hän sanoi ranskalaisen
äänenpainolla, "ei se minun vihainen ole. Sallitetaanko minä kysymään,
saada puhua hra Vezzerediä?"

Tunsin että minun tuli puhutella miestä kahden kesken, sillä pelkäsin
pahinta; ja pyytäen heitä odottamaan astelin pensas-aidan luo ja
silmäilin ranskalaista epätoivon kamalalla tyyneydellä. Hän oli lyhyt,
tanakka miehen pätykkä, posket siniset, silmät mustat ja säihkyvät,
ja pähkinänkarvaiset kasvot vilkkaat; hänellä oli lyhyt, musta
kameelinkarvatakki ja iso valkea kaulanauha, jonka keskessä loisteli
suunnattoman suuri soikea malakitineula; tämän mainitsen syystä että
huomasin koneellisesti tuijottelevani sitä keskustelumme kestäessä.

"Nimeni on Weatherhead", alotin ilmi joutuneen taskuvarkaan ryhdillä.
"Voinko millään teitä palvella?"

"Sangen palvella", lausui hän pontevasti; "te voida antaa minulle
uudestaan koiran, jota näkyy täällä!"

Kostotar oli lopultakin tavannut minut kilpailevan vaatijan hahmossa.
Hoippuroitsin hetken; sitte sanoin: "Luulenpa että olette erehdyksissä
-- tuo koira ei ole minun".

"Minä sitä tietää", hän sanoi; "olla pientä erehdystä, siis kun koira
ei olla teidän, te antaa sitä minulle uudestaan, _hein_?"

"Kuulkaas nyt", intin, "koira on tuon herrasmiehen." Ja viittasin
everstiin, nähden paraaksi nyt viipymättä toimittaa hänet juttuun.

"Teidän olla väärä", vakuutti hän uppiniskaisesti; "koira olla minun
koira! Ja minä osoittiin tähän -- teidän nimi kortin päällä!" Ja hän
ojensi minulle tuon onnettoman nimikortin, jonka olin hulluudessani
antanut Blaggille todistukseksi siitä kuka olin. Nyt ymmärsin; tuo
vanha konna oli kavaltanut minut ja kaksinkertaisen palkkion saadakseen
opastanut oikean omistajan jäljilleni.

Päätin kutsua everstin heti ja yrittää paatumuksella pelastua pälkäästä
hänen vilpittömän uskonsa avulla.

"Hei, mitä nyt, mistä pulaa?" kysäisi eversti hommakkaasti saapuen
paikalle, toisten seuratessa yksi erältään.

Ranskalainen kohotti taas hattuaan. "Minun ei aikoa tehdä pulan", hän
alotti, "mutta olla pientä erehdystä. Minun kunnian sana, minä nähdä
omaa villakoiraa teidän puutarhalla. Koska minä pyytää tämä herra
uudestaan antaa koira, hän sanoa koira kuulla teidän."

"Teidän täytyy sallia minun tuntea oma koirani, hyvä herra", vastasi
eversti. "Minullahan se on ollut penikasta pitäin. Bingo, poikaseni,
tunnethan isäntäsi, vai mitä?"

Mutta kunnoton peto ei piitannut hänestä vähääkään, vaan alkoi huimasti
hyppiä ilmaan, kaikin mokomin päästäkseen ranskalaisen pariin. _Sen_
omistamisesta ei mitään Salomonin tuomiota tarvittu!

"Minä sanoa, teidän kuulla väärä koira -- se olla minun oma koira,
minun Azor! Se muistaa minusta hyvin, te nähdä? Minä sitä kadota se
on kolme neljä päiviä... Minä nähdä kuulutusta sitä on löytänyt, ja
koska minä mennä osoitukselle minua puhutaan: oo, sitä olla uudestaan
hakenut, se olla mennyt vierasta kanssa, jonka olla ilmoitus. He
näyttää minua nimen kortista, minä seurata tähän, ja koska minä tulla,
minä nähdä minun koiraa puutarhalla edelläni!"

"Mutta kuulkaahan", sanoi eversti kärsimättömästi; "kelpaahan teidän
tuota sanoa, mutta millä pystytte sen todistamaan? _Minä_ annan sanani
että koira on _minun!_ Teidän on todistettava vaatimuksenne, vai mitä,
Travers?"

"Aivan", vahvisti Travers ymmärtäväisesti, "pelkkä vakuutus ei ole
pätevä: nykyisellään on vala valaa vastassa."

"Malttaa hetken -- teidän koira se oliko hienosti kasvattanut, sen
ollako lahjat -- koira temppujen kanssa?"

"Ei, sitä se ei ole", vastasi eversti; "minä en pidä siitä että koiria
opetetaan narreina kujeilemaan -- ei ole koirassani rahtuakaan sitä
vikaa, hyvä herra!"

"Ah, siis huomatkaa tarkasti. _Azor, mon chou, danse donc un peu_!"

Ja muukalaisen viheltäessä vilkasta säveltä nousi tuo rakin riiviö
takajaloilleen ja tanssi juhlallisesti puoleen kertaan ympäri
puutarhan! Me seurasimme piirin sisäpuolella nolostuneina sen
liikkeitä. "No lempo soikoon!" huusi eversti suuttuneena, "se tanssaa
kuin viheliäinen ilveilijä! Mutta minun Bingoni se silti on!"

"Ette olla vakuuttanut? Saada nähdä lisää. Azor, _ici! Pour Bismarck_,
Azor!" Koira haukkui raivokkaasti. "_Pour Gambetta_!" Se lierutti
häntäänsä ja alkoi loikkia ilosta. "_Meurs pour la Patrie_!" -- ja ylen
taitava elukka kierähti kumoon kuin taistelussa surmansa saanut!

"Missä olisi Bingo voinut oppia noin paljon ranskaa!" huudahti Lilian
epäuskoisesti.

"Tai Ranskan historiaa!" huudahti tuo käärme Travers.

"Pyytääkö minä siltä loikata tai nousta nurin?" tiedusteli aulis
ranskalainen.

"Sen olemme nähneet, kiitos", vastasi eversti synkästi. "Toden totta,
en tiedä mitä ajatella. On mahdotonta ettei tuo silti olisi Bingoni --
en ikinä usko muuta!"

Yritin viimeistä epätoivoista keinoa. "Tulettehan aidan ympäri talon
edustalle?" esitin ranskalaiselle: "päästän teidät sisälle ja voimme
rauhassa puhella asiasta." Sitte kävellessämme yhdessä takaisin
kysyin häneltä kiihkeästi, mistä hinnasta hän jättäisi vaatimuksensa
ja antaisi everstin lopultakin ajatella koiraa omakseen. Hän oli
raivoissaan -- hän piti itseään loukattuna; pontevasti ilmoitti hän
minulle että koira oli hänen elämänsä ylpeys (mustien villakoirien
tehtävänä näytti olevan verrattoman, kotoisen siunauksen suominen!) ja
että hän ei siitä luopuisi vaikka siitä tarjottaisiin kaksin verroin
sen paino kultaa.

"Ajatella", hän alotti meidän yhtyessämme toisiin, "että tämä herra
täällä tarjota minua rahalla koirasta! Hän suostua että se kuulla
minun, te nähdä? Sangen hyvin, täällä ei olla lisää sanoa!"

"Mitä, Weatherhead, oletteko siis _tekin_ menettänyt uskonne?"
ihmetteli eversti.

Huomasin, ettei mikään auttanut -- en enää muuta halunnut kuin
suoriutua jutusta kunnollisesti ja päästä erilleni ranskalaisesta.
"Mielipahakseni myönnän", vastasin minä, "että pelkään merkillisen
yhdennäköisyyden pettäneen minut. Lähemmin ajatellessani en usko tuota
Bingoksi!"

"Mitä te arvelette, Travers?" kysyi eversti.

"No, kun minulta kysytte", selitti Travers aivan tarpeettoman kuivasti,
"en sitä milloinkaan uskonut".

"En minäkään", sanoi eversti; "alun pitäin ajattelin ettei tuo ikinä
minun Bingoni ollut. Bingossahan oli kaksi tuon elukan vertaa!"

Ja Lilian ja hänen tätinsä kumpikin vakuuttivat epäilleensä heti ensi
näkemästä.

"Siis minua sallitetaan sen poistamaan?" kysyi ranskalainen.

"Kernaasti", vastasi eversti; ja lausuttuamme muutamia anteeksipyyntöjä
erehdyksestämme poistui hän riemuiten, inhottava villakoira
kintereillään jolkkimassa.

Hänen mentyään laski eversti kätensä ystävällisesti olalleni. "Älkää
niin lannistuneelta näyttäkö, poikani", hän sanoi; "te teitte parhaanne
-- koirien välillä oli jonkinlaista yhtäläisyyttä kenen tahansa
silmissä, joka ei tuntenut Bingoa niinkuin me".

Juuri silloin ilmestyi ranskalainen uudestaan pensas-aidan luo. "Minä
pyytää tuhannen kertoja anteeksi", hän selitti, "mutta minä löytää
tämän koirani kaulalta -- se ei kuulla minun. Sallittekaa minua
antamaan sen uudestaan".

Se oli Bingon kaulahihna. Travers otti sen hänen kädestään ja toi
meille.

"Tämäpä kummallista", sanoi Travers, "koira oli epäilemättä väärä,
mutta sillä oli oikean koiran kaulanauha! Miten sen selitätte?"

"Hyvä mies", vastasin kärsimättömästi, "enhän ole
todistajainkuulustelussa. En _voi_ sitä selittää. Se -- se on pelkkä
yhteensattuma!"

"Mutta kuulkaahan, Weatherhead", intti Travers (tokko tosissaan vai
häijyyttään, sitä en ole koskaan ihan selville saanut), "ettekö näe
kuinka tavattoman tärkeä seikka tämä on tutkimuksille? Koiralla (mikäli
asiata tunnen) oli kadotessaan hopeasilainen kaulahihna, johon sen nimi
oli kaiverrettu. Samainen kaulahihna ilmestyy pian jälkeenpäin ihan
eri koiran kaulaan! Meidän täytyy penkoa asiaa; jotenkuten on siitä
päästävä perille! Tämän verran saatuamme vihiä saanemme toki tietoomme
missä koira on tahi miten sen on käynyt! Yrittäkäähän vain muistella
missä oloissa tapasitte tuon koiran. Juuri tämmöisistä jutuista minä
pidän!"

Juuri tuommoiset jutut eivät minua vähääkään miellyttäneet. "Teidän
tulee jättää tuo tänä iltana. Travers", pyysin tuskastuneesti; "asia
nähkääs on juuri nyt jokseenkin kipeä minulle -- enkä jaksakaan oikein
hyvin". Olin juuri sillä hetkellä kiitollinen Lilianin suloisten
silmien säälivästä ja luottavasta katseesta, joka toviksi virkisti
ahdistunutta sieluani.

"Niin, huomenna käymme asiaan, Travers", virkkoi eversti: "ja sitte --
hei, tuossa tuo lemmon ranskalainen tulee _taas_!"

Tuli tosiaankin; hän harppaili keikaroiden takaisin, ilkikurinen
myhäily ryppyisillä kasvoillaan. "Vielä kerran minä palaa pyytämään
anteeksi", hän sanoi. "Minun koira olla sallittanut itselleen sitä
vaikeaa ajattelemattomuutta tekemään sangen suurta kaivosta puutarhan
pohjalle!"

Vakuutin ettei asialla ollut väliä. "Kenties", vastasi hän, silmäillen
minua terävillä katseillaan, "te ette sanoa sen, koska tarkastaa
kaivosta. Ja te toiset, minä puhua teille: joskus menettää jonkun joka
on aivan lähessä kaikella ajalla. Se olla sangen hullua, hä? sanallani,
ha, ha, ha!" Ja hän tepsutteli tiehensä, hihittäen hornamaista
irvistelyä, joka hyyti vereni.

"Mitä hittoa hän tuolla tarkottikaan?" huudahti ällistynyt eversti.

"En tiedä", tuumi Travers; "ehkä menemmekin tarkastamaan kuoppaa?"

Mutta sitä ennen olin itse saanut vetäydytyksi lähelle sitä, hirveässä
pelossa, että ranskalaisen viimeiset sanat olivat sisältäneet jonkun
minulle käsittämättömän vihjauksen.

Oli vielä siksi valoisaa, että saatoin nähdä aavistamattoman hirmun,
joka oli saattaa minut tajultani.

Tuo kolminkertaisesti kirottu hurtta, jota olin hulluudessani yrittänyt
jutkauttaa everstille, oli nähtävästi haudannut eilis-iltaisen
ateriansa kovin lähelle Bingon leposijaa ja luutansa taas esille
kaivaessaan myllännyt uhrini jäännökset pinnalle!

Siinä ruumis makasi ihan kuopan reunalla. Aika ei tietysti ollut
parantanut sen näköä, joka oli tuiki kammottava, mutta rakkauden
silmälle silti helposti tunnettava.

"Se on aivan tavallinen kuoppa", hönkäisin asettuen sen eteen ja
koettaen torjua heitä takaisin. "Ei sillä ole mitään väliä -- ei yhtään
mitään!"

"Ei, mutta", intti eversti läheten, "katsokaas! Onko koira tärvellyt
pensaitanne?"

"Ei, ei!" huusin surkeasti, "aivan päin vastoin. Mennään nyt sisälle;
tulee kylmä!"

"Kas, tuossa _on_ istutus tahi jokin revittynä juuriltaan!" sanoi
eversti yhä läheten onnetonta kuoppaa, "Hei, mitä, katsokaa! Mitä tämä
on?"

Hänen viereensä astunut Lilian kirahti heikosti. "Setä", huusi hän, "se
näyttää -- _Bingolta_".

Eversti pyörähti minuun päin. "Kuuletteko", äyskäisi hän tukahtuneella
äänellä. "Kuuletteko mitä hän sanoo? Ettekö saa sanaa suustanne? Onko
tuo meidän Bingomme?"

Luovuin pelistä viimein; halusin vain, että minun olisi sallittu ryömiä
pois jonkin peittoon! "On", kuiskasin kumeasti, raskaasti vaipuessani
puutarhapenkille, "on... se on Bingo... onnettomuus... ammuin sen...
ihan tapaturma!"

Selitystäni seurasi hirveä meteli; he näkivät viimeinkin kuinka olin
heitä pettänyt, ja tulkitsivat kaiken pahimmin päin. Vielä nytkin
vääntelehdin toisinaan voimattomasta ja poskeni kipottelevat ja
hehkuvat nöyryytyksestä, kun muistelen tuota kohtausta -- everstin supi
suoraa puhetta, Lilianin kiihkeitä moitteita ja halveksumista, ja hänen
tätinsä sanatonta pettymyksen masennusta.

En yrittänytkään puolustella; en kenties ollut ihan niin täysi roisto
kuin he käsittivät, mutta tajusin täydelleen, että epäilemättä olin
saanut ansioni mukaan.

En silti katso velvollisuudekseni tässä toistaa heidän huomautuksiaan.

Travers oli kadonnut kiireen kautta -- en tiedä hienotunteisuudestako
vai sopimattoman riemunpurkauksen pelosta; ja pian jälkeenpäin astuivat
toisetkin eteeni, istuessani ääneti ja pää kumarassa, ja lausuivat
minulle ankarat ja lopulliset hyvästit.

Ja sitte, kun viimeinen vilahdus Lilianin valkeasta puvusta häipyi
puutarhapolun pimentoon, laskin pääni pöydälle kahvikuppien väliin ja
itkin kuin piesty lapsi.

       *       *       *       *       *

Hankin virkavapautta niin nopeasti kuin sain, ja läksin ulkomaille.
Paluuni jälkeisenä aamuna huomasin partaani ajaessani, että everstin
puutarhan muuria vasten oli asetettu pieni nelikulmainen marmoritaulu.
Otin teatterikiikarini ja luin -- ja hauskaa luettavaa se olikin --
seuraavan muistokirjotuksen:

    RAKKAAKSI MUISTOKSI
        BINGOSTA,
    JONKA SALAISESTI JA JULMASTI SURMASI
    VAKAALLA AIKOMUKSELLA
    ERÄS NAAPURI JA YSTÄVÄ
      KESÄKUULLA 1881.

Jos tämä selitykseni koskaan sattuu naapurieni näkyviin, niin toivon
nöyrästi että he ovat kyllin armahtavaisia joko ottaakseen pois taulun
tai himmentääkseen muistokirjotusta. He eivät voi käsittää miten minä
kärsin, kun uteliaat vieraat, kuten joka päivä tapahtuu, tavailevat
noita sanoja ikkunoistamme ja tekevät minulle lukemattomia kysymyksiä
niiden johdosta!

Toisinaan tapaan Currien väkeä kylällä, ja heidän astuessaan ohitseni
poispäin kääntyneinä tunnen karahtavani punaiseksi. Travers kulkee nyt
melkein aina Lilianin parissa. Hän on lahjoittanut Lilianille koiran
-- rottakoiran -- ja he ovat ryhtyneet silmäänpistäviin varokeinoihin
pysyttääkseen sen poissa puutarhastani.

Haluaisin vakuuttaa laeille, että saavat olla huoletta. Olen ampunut
yhden koiran.



Huilun säestämä.

Kertomus vanhasta Romasta.


Konsuli Duilius oli saapumassa Romaan triumfia viettämään kuuluisan
voiton johdosta minkä oli Mylaen edustalla saanut kartagolaisesta
laivastosta. Hän oli saavuttanut maallensa suuren menestyksen merellä
ensimäisellä laivastolla mikä sillä oli milloinkaan ollut -- ja sitä
oli luonnollisesti hauska ajatella, ja hän olisikin nyt ollut täysin
onnellinen, jos hänen asentonsa vaan olisi ollut hiukan mukavampi.

Mutta hän seisoi tuiki vaperoissa vaunuissa, jotka olivat sullotut
täyteen hänen läheisimpiä omaisiansa ja muutamia vanhoja ystäviänsä,
joille hänen oli täytynyt lähettää pääsylippu. Hänen takanaan seisoi
orja, joka piteli konsulin pään päällä painavaa etruskilaista
kruunua, ja milloin arveli isäntänsä käyvän liian suureilevaksi hoki
hän muistutuksia, että tämä oli lopultakin vain ihminen -- triumfin
viettäjää kohtaan nimittäin saa harjottaa vapauksia, joista muina
aikoina joutuisi kalliisti maksamaan.

Toisekseen oli iso delfolainen seppele, jota Duilius kantoi kuten
kruunuakin, luiskahtanut alas toisen silmän yli ja kutitteli hänen
nenäänsä, eikä auttanut muu kuin vaieten kärsiä, sillä toisessa kädessä
oli valtikka ja toisessa laakerinlehvä, jotapaitsi hänen täytyi
tiukasti pidellä vaunujen laidasta aina kun ne notkahtelivat.

Olivat myös väenväkisin maalanneet hänet kauttaaltaan kauniin
heleänpunaiseksi, ja vaikka se sai hänet näyttämään ihan uudelta ja
peräti loistavalta ja uhkealta, niin oli hänellä aika ajoin epäilyksiä
tokko tuo täydellisesti soveltui hänelle ja eritoten tokko hän enää
koskaan saisi väriä lähtemään.

Mutta pikku seikkojahan näinä lopultakin olivat, eivätkä verrattavia
päivän suuruuteen ja kunniaan! Eikö jokainen venytellyt niskojaan
saadakseen nähdä vilahduksenkaan hänestä? Eivätkö vaunuja vetävät
täplikkäät ja vauhkot hevosetkin yhtä mittaa kääntäneet päätänsä
tuijottaakseen hänen helakanpunaisiin kasvonpiirteisiinsä? Tämän
havaitessaan tunsi Duilius toden teolla olevansa kaiken tämän prameuden
keskus ja ylipäätään pitävänsä siitä.

Hän näki keskitiessä saattuetta keikkuilevat valtaamiensa laivojen
poikkihakatut kokat: hän näki uhrattaviksi määrättyjen valkeiden
härkien joutuvan juhlatuulelle ja pelastavan kulkueen kaikesta
yksitoikkoisuudesta tämän tästä pillastumalla takakujille tai
sieppaamalla kullattuihin sarviinsa joitakuita flamenpappeja, joiden
juhlallinen parvi asteli niiden edellä.

Kuuli hän myöskin viiden äänekkään torvisoittokunnan yli ystäviensä
huomautukset, näiden ennustellessa sadetta tai ilmaistessa tuskallista
hämmästystään väkijoukon vähyydestä ja kaiken todellisen innostuksen
puutteesta; ja hän tajusi päällisin puolin ne kovin loukkaavat
pistopuheet, joita jälkijoukkona marssivat uljaat legionat hänen
kustannuksellaan laskettelivat.

Tällainen pilanteko kuului tavanmukaisiin juhlamenoihin ja oli oikealla
tavalla ymmärrettynä suuri kohteliaisuus, ja sen Duiliuskin tunsi.
Ystävistään, punaisesta maalista ja tutunomaisesta orjasta huolimatta,
huikeasta helteestä ja syyhyvästä nenästään huolimatta, hän mietti
itsekseen että tämä -- ja tämä yksistään -- oli elämisen arvoista.

Ja hänelle oli tuskallista ajatella että tätä kaikkiansa kestäisi
ainoastaan päivän: hän ei voinut loppuikäänsä tällä tavoin juhlia.
Hänen ei kannattaisi moista yrittää keskinkertaisilla tuloillaan: ja
kuitenkin kaikitenkin kutistuisi olemassaolo surkean kuivaksi noin
paljon hyörinän perästä.

Voitaisiin otaksua että Duilius luonnostaan oli mieltynyt komeiluun
ja kuuluisuuteen, mutta näin ei millään muotoa ollut asian laita:
päinvastoin oli hän tavallisina aikoina vaatimaton luonteeltaan ja
miltei ujo. Mutta hänen äkillinen menestyksensä oli aiheuttanut
tilapäisen muutoksen, ja juuri kunniansa hehkeimmässä loistossa hän
huomasi huokaavansa ajatellessaan ettei hän kaiken inhimillisen
todennäköisyyden mukaan enää sinä ilmoisna ikänä kulkisi
torvensoittajien ja voitonmerkkien, huilunpuhaltajien ja valkeiden
härkien matkassa.

Ja sitte hän saapui Porta Triumphalikselle, missä ylemmät virkamiehet
ja senati heitä odottelivat, kaikki istuen vilkasten romalaiskuonoisten
ratsujen seljässä, jotka kulkueen lähetessä ilmaisivat eloisaa
kiihtymystä ja saivat muutamia ratsastajiansa laskeutumaan alas niin
suurella järjestelmän ja arvokkaan aikomuksen noudattamisella kuin
heidän asemansa vaati ja tilaisuuden luonne salli.

Siellä lahjotettiin Duiliukselle kaupungin vapaaporvarin oikeudet ja
adressi, minkä hän pisti taskuunsa, kuten selitti, lukeaksensa kotona.

Ja sitten eräs edili ilmotti hänelle puheessa, jonka aikana hän
kahdesti menetti ajatustensa juoksun ja oli liktorin kannustettava,
että kiitollinen tasavalta, ottain huomioon konsulin suuret ansiot,
oli päättänyt heittää sikseen kulunkien harkinnan ja tänä juhlapäivänä
antaa hänelle mitä ikinä palkkiota hän halusi pyytää -- "kohtuuden
rajoissa", lisäsi edili varovasti, jättäessään satulansa äkillisyydellä
joka tuskin näytti tahalliselta.

Duilius oli luonnollisesti ällistyksissään moisesta anteliaisuudesta,
ja kuten kenen tahansa äkillisesti tuollaiseen tilaisuuteen joutuneen
oli hänenkin ihan mahdoton saada siitä täyttä etua.

Toviin hän ei hämmennyksissään todellakaan pystynyt muistamaan mitään
välittämisen arvoista, ja hän arveli, että näyttäisi halpamaiselta
pyytää rahaa.

Viimein hän muisti äsken ikävöineensä loppumatonta triumfia, mutta
hänen luontainen vaatimattomuutensa sai hänet kohtuulliseksi, eikä hän
kyennyt rohkaistumaan pyytämään enempää kuin hitusen siitä loistosta
missä nyt sai päivän viettää.

Niinpä hän, ei ihan epäröimättä, vastasi tasavallan olevan ylen
ystävällinen, ja koska valinta kokonaan jätettiin hänelle, niin
hän haluaisi -- ellei heillä ollut mitään sitä vastaan -- haluaisi
huilunsoittajan alituiseksi seuralaisekseen ulkosalla.

Duilius oli hyvin vähällä pyytää valkeata härkää; mutta lähemmin
ajatellessaan tuntui hänestä että siitä saattaisi koitua epämukavuutta,
ja sellaisen eläimen oikeassa hoitelemisessa oli monia vaikeuksia;
sinä päivänä näkemänsä johdosta katsoi konsuli epäviisaaks kulkea
härän edellä -- kun taasen, jos takana käveli hänet voitaisiin otaksua
karjanpaimeneksi, mikä olisi ilkeätä. Senvuoksi hän luopui siitä
aatoksesta ja tyytyi pelkkään huilunpuhaltajaan.

Senati, ilmeisesti huojentuneena noin tavattoman vähäisestä
vaatimuksesta, myöntyi siihen kerrassaan kohteliaasti; Duiliusta
kehotettiin valitsemaan soittajansa, ja hän otti isoimman. Kulkue
jatkoi matkaansa voittokaaren alitse ja ylös Kapitolinuksen rinnettä,
sillävälin kun konsulilla oli aikaa muistaa asioita joista hän olisi
pitänyt vielä enemmän kuin huilunpuhaltajasta, ja hämärästi uumoilla
tehneensä itsestään kutakuinkin aasin.

           *       *       *       *       *

Illaksi oli Duilius kutsuttu yleisillä varoilla kustannetuille
illallisille; hän lähti ylpeästi päättäneenä osottaa tajuavansa hänen
osakseen tulleen kohteliaisuuden kapuamalla päihtymyksen huimaavimmille
huipuille. Sen ajan romalaiset särpivät silkkaa vedellä sekotettua
viiniä juhlissaan, mutta on hämmästyttävää millaiseen humalaan
lujatahtoinen mies voi päästä -- vedensekaisesta viinistäkin -- jos
ryhtyy asiaan täydestä sielustaan. Ja kun Duiliuksella oli harvinaisen
voimakas luonne, niin hän palasi tuon vieraanvaraisen pöydän äärestä
erinomaisessa hutikassa; huilunpuhaltaja kuitenkin saattoi hänet
kotiin, auttoi hänet vuoteeseen, vaikkei kyennyt saamaan häntä
riisumaan sandalejaan, ja tuuditti hänet sikeään uneen valituilla
sävelillä ajan suosituimmista kappaleista.

Niinpä konsuli, vaikka seuraavana aamuna myöhään heräsikin pahaan
päänkolotukseen ja ylimalkaiseen maalliseen turhuuden tajuntaan,
huomasi silti olevan syytä onnitella itseään, kun oli älynnyt hankkia
noin verrattoman seuralaisen, ja suunnitteli jokseenkin toivorikkaasti
monen moisia pikku keinoja, joilla saisi hänestä hyötyä.

Kun tämän suuren meripäällikön myöhäisempää elämää tutkitaan
historioitsijan puolueettomuudella, niin on mahdoton olla näkemättä
sitä surullista tosiseikkaa, että Duilius upeutensa ensi innossa
käyttäysi aistin ja maun puutteella minkä täytyi suuresti pilata hänen
suosiotaan ja tuottaa hänen ystävilleen suurta mielihyvää.

Hän tahtoi käyttää tuota huilunpuhaltajaa kaikkialla -- hän meni
ehdottomasti liikoihin: hänen tapanaan esim. oli tavallisilla
vierailuilla käydessään jättää huilunpuhaltaja eteiseen
toitottelemaan niin määrättömästi että hänen tuttaviensa oli viimein
itsepuolustuksessa pakko kieltäytyä hänen seurastaan.

Temppeleihinkin jumalanpalvelukseen mennessään hän otti
huilunpuhaltajan matkaansa sillä hataralla verukkeella että tämä
saattoi jumalanpalveluksen aikana avustaa kööriä: ja sama oli
asian laita teattereissa, missä Duilius -- niin vaatelias hän oli
-- ei suostunut ottamaan aitiota ellei johtaja päästänyt hänen
huilunpuhaltajaansa orkesteriin ja taannut hänelle ainakin yhtä
esitysnumeroa näytöksien lomassa.

Mutta rangaistuksen päivä koitti vihdoin. Duilius muokkautti huilua
niin herkeämättömästi että soittajan sävelvarasto pian tyhjentyi, ja
silloin hänen tietysti oli pakko puhaltaa koko sarja taas uudestaan.
Oivalla konsulilla ei ollut tarkkaa sävelkorvaa, mutta hänkin alkoi
viidettäkymmentä kertaa toistettaessa esim. _Pugnare nolumusta_ -- sen
aikaista suurta kansallista rauhan hymniä -- ajatella kuulleensa saman
sävellyksen ainakin kahdesti ennen ja pitää parempana jotakin hieman
vereksempää, sillä välin kun muut olivat paljoa lyhyemmässä ajassa
johtuneet samaan tulokseen.

Vanhempaa Duiliusta, konsulin isää, tuo kenties enimmin sapetti; hän
oli kelpo äijä omalla tavallaan, mutta perikuvallinen romalainen,
joka miehekkäästä halveksi prameutta, turhamaisuutta, soitantoa ja
kaunotaiteita yleensä. Sen vuoksi oli vanha herrasmies tulla hulluksi
poikansa huilunpuhaltajan toitotellessa pihatolla päivän pitkän,
kunnes hän syöksähti ikkunoihin ja sinkautteli keveämpiä huonekaluja
itsepintaisen lurittelijan päähän. Mutta tämä väisteli niitä nokkelasti
ja oli käsittävinään ne kiitollisuuden osotuksiksi ponnistuksistaan,
kuljetellen niitä myytäväksi. Vanhus olisi iskenyt huilun säpäleiksi,
mutta toinen ei sitä edes aterioidessansa laskenut hetkeksikään
syrjään. Hän olisi juottanut soittajan humalaan, mutta tämä oli _Manus
Spein_ jäsen, ja olisipa hän ilomielin lahjonutkin kiusaajansa menemään
matkoihinsa, ellei tuo rehellinen mies olisi osottautunut ehdottomasti
turmeltumattomaksi. Hän saattoi siis vain istuskella ja noitua, ja
sitte keventää tunteitansa antamalla pojallensa lämpimän selkäsaunan ja
uhkailemalla myydä hänet polkuhinnasta: sillä vanhan Roman omituisissa
yhteiskuntaoloissa oli isällä nuo molemmat oikeudet, vaikka poika olisi
miten suuresti tahansa kunnostautunut julkisessa elämässä.

Tietystikään ei Duiliusta miellyttänyt aatos joutua huutokauppaan, ja
hänestä alkoi tuntua hiukan alentavalta meritappelun voittaneen ja
ensiluokkaisen triumfin saaneen romalaisen kenraalin saada ruumillista
kuritusta joka päivä kovakiskoisen isän kädestä, joten hän päätti
ryhtyä selittelyille huilunpuhaltajansa kanssa. Hän alkoi itsekin jo
kyllästyä seuralaiseensa, sillä häneen oli palannut kaikki entinen
ujous ja vastahakoisuus herättämään huomiota; hän piti yksinäisyydestä,
mutta ei kuitenkaan koskaan saanut jäädä yksikseen: hän oli väsynyt
toimimaan aina hitaan soitannon säestyksellä kuin rohkea roisto
näyttämöllä. Eihän hän edes voinut astua kadun yli postimerkkiä
ostamaan huilunpuhaltajan teiskaroimatta hänen kintereillään
tohautellen kuin yleinen suihkulähde; kun taasen, sen johdosta
että alhaiso on ylen herkkä viehättymään soitannosta, harmistuneen
konsulin oli tehtävä kävelymatkansa Roman roskaisimman joutolaislauman
etunenässä.

Näitä haittoja hartaasti hautoen olisi Duilius puhunut todella
vakavastikin soittajalleen, mutta häntä arvelutti loukata toisen
tunteita suoralla totuudella. Siten hän vain selitteli ettei ollut
aikonut tahtoa seuralaistansa _aina_ mukaan, vaan ainoastaan erityisiin
tilaisuuksiin; ja tunnustaessaan vilpittömän ihailunsa hänen
soitannollista kyvykkäisyyttään kohtaan, hän sanoi vastenmielisesti
tekevänsä sitä yksinoikeudekseen lähimäistensä rauhan ja mukavuuden
kustannuksella. Kenties hän esitti asian liian hienotunteisesti
voidakseen tarkotustaan saavuttaa, sillä vaikka moinen harvinainen
huomaavaisuus syvästi koski soittajaan, niin hän torjui sen
viehättävällä lämmöllä, jota oli mahdoton vastustaa. Hän vakuutti
konsulille olevansa ylen onnellinen siitä, että hänet oli valittu
omalta vähäiseltä osaltaan palvelemaan niin suurta päällikköä. Hän
ei myöntänyt oman leponsa ja mukavuutensa vähääkään häiriytyvän
ponnistuksistaan, sillä ollen luontaisesti kiintynyt huiluun hän
muka saattoi puhallella sitä uupumatta päiväkausia yhteen menoon. Ja
hän lopetti huomauttamalla sangen kunnioittavasti, että jos konsuli
vähäisessäkään määrässä syrjäyttäisi tasavallan hänelle (hänen omasta
erityisestä vaatimuksestaan) säätämää kunnianosotusta, niin se
näyttäisi kiittämättömältä ja herättäisi mitä pahimpia epäluuloja.
Tämän jälkeen hän merkillisen suloisesti ja pontevasti puhalteli
muinaisen lemmenviisun _Ludus idem, ludus vetus_.

Duilius tunsi hänen väitteensä päteviksi: tasavallat ovat epäluuloisia,
ja hän älysi ettei hänenkään kenties olisi turvallista loukata
senatia. Ei siis auttanut muu kuin pitkittää entistä menoa, kuljettaa
huilunpuhaltajaa matkassaan ja saada isältänsä selkäänsä kunnes hänellä
oli peräti vähäisen oman arvonsa tuntoa jäljellä.

Viimein hän löysi työlääseen elämäänsä vaihtelua -- hän rakastui
tulisesti. Mutta tässäkin oli tavattomana pulana hänen harras
seuralaisensa. Väliin pääsi Duilius häneltä livistämään johonkin metsän
kätköön, missä saattoi toivoa tapaavansa ihailunsa esineen. Yleensä hän
ei havainnut pettyvänsä odotuksessaan; mutta aina juuri kun hän oli
saanut rohkeutta puhuakseen kuluttavasta kiihkostansa kajahti hänen
korvaansa etäältä heikko sävel ja raivostuneena kääntäessään päänsä hän
näki uskollisen saattajansa harppailevan niittyjen yli lannistumattoman
kiihkeässä takaa-ajossa. Hän antautui lopulta välttämättömyyteen, ja
joutui juttelemaan kaikki lemmenhaastelunsa sävellettyinä. Claudia
ei näyttänyt sitä pahakseen panevan, pikemmin huomasi hän lisää
romantisuutta tuollaisessa kosinnassa, ja, Duilius itsekin, ollen
kankeapuheinen, havaitsi huilun varsin hyvin soveltuvan keskustelussa
sattuneihin hankaliin pysähdyksiin.

Sitten he menivät naimisiin, ja kun Claudia itse soitteli sangen
sievästi tibiaa, niin hän pani toimeen soitannollisia illatsuja ja
soitteli huilunpuhaltajan kanssa kahden kesken, mikä olisi saattanut
tuottaa Duiliukselle tavatonta mielihyvää, jos hänellä vaan olisi ollut
hiukankin enemmän soitannollista aistia. Miten olikaan, alkaen ensi
kertaa huomata ettei soittaja ollutkaan hullumman näköinen, hän kielsi
nämä illatsut. Claudia itki ja murjotteli, ja Claudian äiti sanoi
Duiliuksen käyttäytyvän pedon lailla, jollaista vaimon ei tarvinnut
totella: mutta heidän kotoisen elämänsä sopusointu oli särkynyt, ja
konsuli parka häätyi sulassa epätoivossaan tekemään pitkiä kävelyretkiä
maaseudulle, ei kävelemisen halusta, sillä hän vihasi sitä, vaan
ainoastaan pitääkseen huilunpuhaltajansa erossa pahanteosta.

Niin oli hän tästä kaikesta tarpeekseen saanut, että vei
huilunpuhaltajansa eräänä päivänä pitkälle kävelylle yksinäisen metsän
halki, ja valiten hetken jolloin tämä oli jokseenkin hengästyksiinsä
asti soitellut _Id omnes faciunt_, hän äkkiä karkasi toverinsa niskaan.
Poistuessaan tuosta yksinäisestä metsästä hän oli yksinään, ja
pensaikossa jossakin oli huilun sirpaleita, ja niiden lähellä jotakin
mikä olisi aikoinaan saattanut olla soittaja.

Konsuli läksi kotiin ja istui siellä odotellen teon tunnetuksi
tulemista. Hän odotteli melkoisen rauhattomana, koska oli mahdoton
sanoa miltä kannalta senati asian ottaisi tai missä muodossa rangaistus
ilmaantuisi. Ja kuitenkin oli rauhattomuuden vastapainona suloinen
huojennus: valtio voisi tuomita hänet kunniattomaksi, ajaa maanpakoon,
ottaa hengiltäkin, mutta hän oli ijäkseen päässyt soittelusta rauhaan;
ja tätä ajatellessaan näpsäytteli vakava Duilius sormiaan ja tanssi
salaisessa riemussa.

Mutta unohtui kaikki tanssimisen halu liktorien tuodessa virallisen
kirjelmän. Hän katseli sitä kauvan aikaa ennen kuin uskalsi murtaa ison
sinetin ja leikata poikki rihman, jolla ne vahataulut oli sidottu,
jotka saattoivat sisältää hänen tuomionsa. Viimein hän sen teki, ja
hymyili huojennuksesta, kun alkoi lukea, sillä kirjelmä oli kohtelias,
miltei hellä. Senati piti (tai oli pitävinään) huilunpuhaltajan
katoamista pelkkänä tapaturmana, ja lausui surkuttelunsa siitä ettei
hänen kunniakseen tehty päätös ollut paremmin onnistunut.

Sitte lukiessaan edemmä rusensi Duilius vahataulut pieniksi palasiksi
ja kieri maassa ja repi tukkaansa ja ulvoi; sillä senatin kirjelmä
päättyi säädökseen, että valtio hänen loistaviin ansioihinsa katsoen
asetti hänen käytettäväkseen kaksi uutta huilunpuhaltajaa, joiden
varmasti toivottiin kestävän palvelustensa kulutusta kauvemmin kuin
ensimäinen.

Duilius vetäytyi huoneeseensa ja teki testamenttinsa, pitäen huolta
siitä, että se tuli laillisesti laadituksi ja todistetuksi. Sitte hän
lukitsi ovensa, ja kun se seuraavana päivänä murrettiin auki, löytyi
Duilius elottomana ruumiina, kummallinen kaihoksiva hymy kalpeilla
kasvoillaan.

Kukaan Romassa ei täysin oivaltanut tämän hymyilyn syytä, mutta
yleensä ajateltiin sen merkitsevän vainajan mielihyvää siitä, että
hän jätti rakkaat omaisensa mukaviin, joskaan ei ylellisiin oloihin:
sillä vaikka enin osa omaisuutta oli säädetty kartagolaisille
hyväntekeväisyysseuroille, niin oli hän huolekkaasti määrännyt yhden
huilunpuhaltajan niin vaimolleen kuin anopilleenkin.



Koiramaailman Ismael.


"Sanokaahan", kysäisi viehättävä pöytänaapurini hänelle soveltuvalla
sievällä käskeväisyydellä, "pidättekö koirista?" En muista nyt miten
siihen puheenaineeseen jouduimme, mutta hän oli juuri kuvaillut kuinka
eräs skotlantilainen paimenkoira äskeisessä koiranäyttelyssä oli
paiskannut etukäpälänsä hänen kaulaansa äkillisessä hellyydenpuuskassa
-- jollaista tekoa minä puolestani (vaikka viisaasti pidin tämän
mielipiteen vain itselläni) katsoin vähemmän kummastuttavaksi kuin hän
näytti tekevän.

Onnekseni saatoin rehellisesti vastata hänen kysymykseensä
tyydyttävällä tavalla.

"Näinköhän", hän sitte miettivästi sanoi, "välittäisitte kuulla
eräästä koirasta, joka kuului eräälle, jonka varsin hyvin tunnen? Vai
ikävystyttäisikö se teitä?"

Olen varsin varma siitä, että jos hän olisi tarjoutunut kertomaan
Telemakuksen vaiheet tai kolmikymmenvuotisen sodan historian, olisin
ihan vilpittömällä kiitollisuudella vastaanottanut esityksen. Näin
ollen tein hänelle riittävän selväksi, että todella sangen suuresti
välitin kuulla tuosta koirasta. En voi toivoa kykeneväni esille saamaan
sitä erikoista viehkeyttä, millä hän minulle tarinan haastoi. Minun
tuskin tarvinnee mainita, ettei sitä kerrottu yhtäjaksoisesti, vaan
että se oli noiden välttämättömien pysähdysten keskeyttelemä, jotka
saattavat päivällispöytätuttavuuden niin kiihottavan hellävaraiseksi.

"Tämä koira", hän alotti tyynesti, sävynsä lainkaan ilmaisematta
tarinaa alkavaksi, "tämä koira oli nimeltään Pippuri. Ei se ollut
mikään erikoinen näköjään -- jokseenkin jörrimäinen sekarotuinen
elukka; se ja eräs nuori mies pitivät yhteistä taloutta pitkän aikaa,
sillä tämä nuori mies oli naimaton ja asui itsekseen omissa huoneissa.
Hänellä oli aina tapana sanoa, ettei häntä haluttanut mennä kenenkään
kanssa kihloihin, syystä että se olisi varmasti tuottanut Pippurille
suurta surua. Kuitenkin hän vihdoin kohtasi erään, joka sai hänen
unohtamaan Pippurin, ja hän kosi ja sai myöntävän vastauksen -- ja
sittepä", lisäsi kertojani pikku kuoppasen ilmestyessä poskelleen,
"hänen oli mentävä kotiin varovasti ihnottamaan tämä viesti koiralle".

Hämärästi teki tarina minut levottomaksi; jokin, olisi työläs sanoa
mikä, siinä tavassa millä hän Pippurin omistajaa mainitsi, sai minut
epäilemään, että mies oli hänelle enempääkin kuin pelkkä tuttava.

"No niin -- kun Pippuri sai tiedon, niin se tietystikin oli ensimältä
hieman loukkaantunut. Kaiketi se arveli että olisi edeltäkäsin ollut
kysyttävä siltä neuvoa. Mutta oitis tuon naisen nähtyään se luopui
kaikesta vastustuksesta -- ja sen isäntä selitti nyt päässeensä
tuskallisesta huolesta, sillä Pippuria oli jokseenkin vaikea
suostutella eikä se hevillä ottanut vieraita suojelukseensa, ollen
hiukan ärtyinen ja juro, ja kovin helposti loukkaantuvainen. Ettekö
tunne noin tunteellisia koiria? _Minä_ tunnen, ja säälin niitä aina --
ne ottavat pahakseen perin vähästä, eikä voi koskaan saada selville
mikä on pulana, päästäkseen selittämään niille asiaa! Toisinaan se on
ujoutta: kerran oli minulla koira, joka oli ihan tuskallisen ujo --
toden teolla se lienee ollut itsetietoisuutta, sillä se aina kuvitteli
kaikkien ihmisten katseet kohdistuneiksi itseensä, ja useasti kun
meillä oli vieraita tuli se kätkemään kasvonsa pukuni poimuun kunnes
he läksivät -- se oli kerrassaan naurettavaa! Mutta palaan Pippuriin.
Se kiintyi uuteen emäntäänsä heti ensi näkemästä, ja heidän mennessään
naimisiin seurasi Pippuri heitä kuherrusmatkalle."

"_Heidän mennessään naimisiin_!" Vilkaisin hänen lautasensa vieressä
puoleksi peitossa olevaan nimikorttiin. Olihan siinä nimen edellä
_neiti_. Oli kenties omituista, että tuo seikka lisäsi kertomuksen
minulle tuottamaa nautintoa -- mutta niin se vaan epäilemättä teki.

"He joutuivat sitte", naapurini jatkoi, "uuteen asumukseen, joka oli
aivan pikkainen, ja Pippuri oli todellakin sangen tärkeänä henkilönä
siellä. Hän sai enimmän aikaa olla kahden kesken emäntänsä kanssa,
isännän ollessa pakotettu kulkemaan kaupungissa työssä; nuori rouva
siis puheli hänelle tuttavallisesti ja kertoi enemmän kuin olisi juuri
kenellekään uskonut. Väliin hän ryhtyi leikkimään sen keralla, ja tämä
oli aivan uusi kokemus Pippurille, joka oli vakavaluontoinen elukka
ja otti elämän hyvin juhlalliselta kannalta. Ensinnä ei sillä ollut
hämärintäkään aavistusta siitä mitä siltä odotettiin; alku lienee
ollut jokseenkin samallaista kuin yrittää kisailla pitäjän suntion
kanssa, se oli niin äärettömän arvokas! Mutta oitis kun se kerran älysi
asian ja ymmärsi ettei mitään sen arvolle vastuksellisia vapauksia
aijottu, se suostui siihen kernaasti kylläkin ja oppi karkeloimaan
melko hyvästi. Sitte siitä pidettiin huolta kaikenmoisin tavoin; emäntä
pesi sen kahdesti viikossa ihan omin käsin -- mitä hänen isäntänsä
ei olisi koskaan unissaankaan ajatellut -- ja hän aina koetteli
uusia nauhoja, mitkä sen ihonvärille soveltuisivat. Se siitä ensin
tuntui kiusalliselta, mutta lopputuloksena oli, että se joutui hieman
pöyhkeileväksi ulkomuodostansa. Mutta kovaksi onneksi olivat nämät
hyvät päivät liian hyviä kestääkseen kauvan.

"Levottomuuteni palasi. Saattoiko nimikortissa sittekin olla erehdys?
Kortit sekaantuvat toisinaan, ja hän näytti kovin läheisesti tuntevan
tuon nuoren pariskunnan. Koetin muistutella mieleeni oliko hänet
esittelyssä mainittu neidiksi vai rouvaksi, mutta turhaan.

"Sillä hänen emäntänsä oli sairaana, ja vaikka Pippuri kuinkakin kauvan
nuuski ja raappi ja vinkui hänen ovellaan, niin ei sitä laskettu
sisälle. Mutta eräänä päivänä se jotenkuten pääsi puikahtamaan
huoneeseen, hyppäsi hänen helmaansa ja nuoleskeli hänen käsiään ja
kasvojaan, ja oli päästään pyörällä pelkästä jälleennäkemisen ilosta.
Mutta (sanoin että se oli tunteellinen koira) vähitellen herätti sen
huomiota se, ettei hän ollut _aivan_ yhtä mielissään tapaamisesta
kuin tavallisesti -- ja pian se löysi syynkin muutokseen. Siellä oli
toinen elukka, uusi lemmikki, joka näytti saavan osakseen suuren osan
hänen huomaavaisuudestaan. Tietysti arvaatte mikä se oli -- mutta
Pippuri ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sylilasta, ja se otti asian
itsekohtaiseksi loukkaukseksi ja joutui hirveästi pahoille mielin. Se
asteli sivulleen katsahtamatta ulos huoneesta ja alas keittiöön, niissä
kyyrötteli päiväkausia.

"En usko että sillä oli suurtakaan hupia jurottelustansa, koira paralla;
kenties se luuli että isäntäväki nähdessään kuinka kipeästi asia
siihen koski lähettäisi sylivauvan pois. Mutta kun aika kului eikä
tämä aatos näyttänyt heidän mieleensä juolahtavan, niin se päätti
heittää jörrittelynsä ja tarkastaa asemaa uudelleen, ja se palasi ihan
valmiina ryhtymään entisiin väleihin. Mutta kaikki oli muuttunutta.
Kukaan ei tuntunut sitä nyt huoneessa huomaavankaan, eikä sen emäntä
koskaan kutsunut sitä leikkisille; unohtipa pesettääkin sitä -- ja sen
omituisuuksia oli pitää saippuasta ja lämpimästä vedestä. Pahinta oli
että lapsi ennen pitkää seurasi sitä saliin, eikä se millään ilveellä
saanut tuota pikku tyhmyriä ymmärtämään ettei tällä ollut sinne mitään
asiaa. Jos asiaa ajattelette, niin lapsen täytyy koirasta tuntua kovin
ala-arvoiselta pikku elukalta: se ei osaa haukkua (no, niin, se _osaa_
ulvoa), eikä se pysty rotille mitään, ja kuitenkin jokainen touhuilee
sen kanssa ihan tavattomasti! Lapsi sai nyt kaikki Pippuri paran
nauhat; ja emäntä leikki sen kanssa, vaikka Pippuri tunsi voivansa
tehdä temput monin verroin taitavammin, jos kertaakaan pääsisi mukaan.
Sen täytyi siis ottaa tavakseen lojua takkataljalla ja olla olevinansa
aivan välinpitämätön, vaikka se varmaankin kärsi kovasti.

"No, tuli viimein loukkaus kaikista pahin: Pippuri karkotettiin
taljaltaan -- omalta erikoiselta taljaltaan -- lapsen tieltä; ja
kun se oli mennyt nurkkaan hiljalleen itkemään itseksensä, niin tuo
viheliäinen lapsen vätys ryömi sen perässä ja kiskoi sitä hännästä! Se
oli aina ollut kovin arkatuntoinen hännästään eikä milloinkaan sallinut
kenenkään muun kuin aivan läheisten ystävien koskettaa sitä, ja
heidänkin vastustellen, joten voitte kuvitella miten moinen nöyryytys
saattoi viedä siltä viimeisen maltin hipenen. Sanotaan sen puraisseen
lasta, ja pelkään että se sen teki -- vaikkei niin kovasti että olisi
kipeältä tuntunut: mutta lapsi tietysti puhkesi hirveästi parkumaan,
ja siitä hetkestä asti oli Pippuri parka hukassa -- koira oli pilannut
maineensa!

"Jutun loppuna oli se että Pippurin täytyi muuttaa pois. Sille
löydettiin mukava koti erään ystävän luona, mutta pahoja kuulumisia
siitä sittemmin saatiin: koira oli ollut kahlittava talliin, ja se
hioi hampaitaan jokaiselle lähenevälle ja ulvoi kaiken yötä -- sitä
melkein peljättiin uudessa paikassaan. Sen kuullessaan oli Pippurin
emäntä kiitollisempi kuin konsanaan siitä että sen isäntä oli suostunut
toimittamaan koiran pois, ja yritti olla sitä sen enempää ajattelematta.

"Eräänä päivänä uusi lapsentyttö palasi kävelyltä kertomaan kamalaa
juttua julmasta koirasta, joka oli ahdistellut häntä ja lasta ja
hyppinyt lapsen vaunuja päin niin uppiniskaisesti että hänellä oli
täysi työ sen häätämisessä. Emäntä oli Pippurin jo niin unohtanut ettei
tullut ajatelleeksi seikkailulla olevan mitään yhteyttä sen kanssa; hän
arveli sen tulleen jo aikoja sitte tapetuksi.

"Mutta seuraavalla kerralla lasta ulos viedessään otti lapsentyttö
koiran varalta paksun sauvan. Ja tuskin oli hän nostanut vaunut
kynnyksen yli, kun koira todellakin taas ilmestyi, ihan kuin olisi
kaiken aikaa ollut ulkopuolella väijyksissä. Lapsentyttö oli voimakas,
urhea maalainen, ja koiran tullessa pelottavasti hyppien ja haukkuen
hän iski sitä kaikin voimin päähän. Lyönti huumasi sen tykkänään
toviksi, ja se kieppui tajuttomana ympäri ja ympäri. No, hän oli
iskemäisillään toistamiseen, kun hänen emäntänsä ryntäsi ulos juuri
ajoissa estämään. Sillä hän nähkääs oli katsellut ikkunasta, ja vaikka
elukka parka oli surkean laiha ja hoidon puutteesta ränstynyt, niin
hän oitis tunsi sen Pippuriksi ja tiesi ettei tämä mitenkään ollut
vaarallinen, vaan ainoastaan yritti parhaansa mukaan tehdä sovintoa
lapsen kanssa. Hyvin luultavasti ei sen arvokkuus tai omatunto sallinut
sen tulla aivan yhtäkkiä takaisin: ja kenties se harkitsi paremmaksi
taivuttaa ensin lapsen puolelleen. Ja sitte aivan äkkiä sen emäntä --
kuulin tämän kaiken tietysti häneltä -- muisti kuinka hartaasti Pippuri
oli ollut häneen kiintynyt, ja kun hän näki sen tuossa pökertyneenä ja
väristen seisoskelemassa, niin hänen sydämensä heltyi ja hän riensi
sopimaan sen kanssa ja sanomaan sille että kaikki oli annettu anteeksi
ja että se saisi palata hänen koirakseen, ja kaikki kävisi jälleen
entiseen onnelliseen tapaan! -- --"

Hän keskeytti hetkeksi tarinansa. En rohjennut katsoa häneen, mutta
hänen äänensä tuntui jatkaessaan hiukan värisevän. Oli aika jolloin
en sietänyt ajatellakaan tämän tarinan loppua; mutta kun olen tullut
sen teille alottaneeksi, niin en voi keskenkään heittää. En tiedä oliko
Pippuri vielä niin huumaantunut ettei ihan tuntenut emäntäänsä vai
valtasiko sen jälleen loukattu ylpeys -- mutta emäntänsä kutsuessa sitä
se vaan loi häneen katseen joka kävi suoraan sydämeen ja jota hän ei
sanonut koskaan unohtavansa, ja sitte se asteli hyvin verkalleen pois.

Hän ei voinut sietää tätä; hän seurasi; hänestä tuntui välttämättömältä
saada koira ymmärtämään kuinka kovin, kovin pahoillaan hän oli; mutta
kuullessaan hänen pyytelevän se alkoi juosta nopeammin ja nopeammin,
kunnes katosi näkyvistä, ja tiedän että hän takaisin palatessaan itki
katkerasti.

"Eikä koiraa sen koommin näkynyt?" kysyin tovin vaitiolon jälkeen.

"Ei koskaan!" vastasi hän hiljaisesti. "Ja -- ja olen aina sittemmin
rakastanut kaikkia koiria Pippurin tähden!"

"Minua melkein ilahuttaa että se kieltäysi tulemasta takaisin", sanoin
minä. "Se oli oikein sen emännälle -- hän ei parempaa ansainnut!"

"Oi, sitä en olisi suonut teidän sanovan!" vastusti hän; "sillä minä
sittekin itse olin lapsen puolella -- se oli kaikki minun tekoani että
Pippuri lähetettiin pois", tunnusti hän luoden katseensa alas, "ja olen
ollut kovasti suruissani asiasta!"

Hän oli siis lopultakin kertonut omia kokemuksiaan vieraassa muodossa
-- eikä siis ollutkaan neiti! Samassa herätti yleinen kahina minut
tuskallisesta havainnostani muistamaan että olimme päivällispöydässä,
ja että oli nyt hajaannuttava. Noustessani siirtämään tuolini suloisen
naapurini tieltä hän kohotti hetkeksi katseensa ja virkkoi melkein
nöyrästi:

"Minä nähkääs olin se lapsi!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Musta villakoira - ja muita jutelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.